[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwRIt-sw3LJmduGlI5N5uRTawCZ8uyM61tHSJoBdI49M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2200,"Muutamia mietteitä kasvatuksesta","Locke, John",1632,1704,"2200-locke-john-muutamia-mietteita-kasvatuksesta","2200__Locke_John__Muutamia_mietteitä_kasvatuksesta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1693,1914,80176,542421,false,61531,[23],"Education -- Early works to 1800",[25,26],"Philosophy & Ethics","Teaching & Education","\"Muutamia mietteitä kasvatuksesta\" by John Locke is a treatise published in 1693. This influential work on educating gentlemen transformed European educational thinking for over a century. Locke presents a revolutionary approach based on his \"blank slate\" theory of mind: children are not born with innate ideas but shaped entirely by experience. He outlines three methods for proper education—developing a healthy body, forming virtuous character, and choosing appropriate curriculum. Originally written as letters to an aristocratic friend, Locke's practical advice suggested that anyone could cultivate refined character through proper education. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Lehtonen, J. V. (Johannes Vihtori)",142,"Filosofinen teos tarkastelee lasten kasvatusta, luonteen kehittämistä ja oppimista. Locke painottaa lapsen mielen muovautuvuutta, järjen käyttöä, itsekuria sekä fyysisen terveyden merkitystä matkalla vastuulliseen aikuisuuteen. Ohjeet kattavat niin fyysisen hoidon, moraalisen kasvatuksen kuin opinto-ohjelmankin.","John Locken 'Muutamia mietteitä kasvatuksesta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2200. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MUUTAMIA MIETTEITÄ KASVATUKSESTA\n\nKirj.\n\nJohn Locke\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\nJohn Locke ja hänen \"Mietteensä kasvatuksesta\".\n\n\nJohn Locke, Englannin huomattavin järkeisfilosofian edustaja ja sen\nensimmäinen klassillinen kasvatuskirjailija, syntyi 29 p. elok.\n1632 Wringtonissa Bristolin lähellä. Hän oli vanhempainsa, lakimies\nJohn Locken (synt. 1606) ja tämän vaimon Agnes tai Anne Keenen\nv. 1630 solmitusta avioliitosta syntynyt esikoinen; veli Thomas\nsyntyi viisi vuotta hänen jälkeensä, mutta kuoli jo hyvän aikaa\nhäntä ennen. Hänen varhaisemmasta lapsuudestaan ja varsinkin hänen\näidistään tiedetään hyvin vähän. Se vain on varmaa, että koti oli\nnoina kuohuvina uskonriitojen ja vapaustaisteluiden aikoina ankarasti\npuritaaninen, ja että isä, joka lopulta tarttui aseisiinkin parlamentin\npuolesta kuningasta vastaan ja sai \"kapteenin\" arvonimen, kasvatti\nesikoistansa aluksi jyrkässä, alistavassa kurissa, mutta hellitti\nsitä pojan varttuessa yhä enemmän, niin että heistä lopulta tuli mitä\nparhaimmat ystävykset: kasvatustapa, jota filosofimme myöhemmällä\nijällään kiitollisena muistelee ja jota hän suosittelee kaikkien\nnoudatettavaksi. Tämä isän suuri vaikutus poikaan tämän lapsuusvuosina\nnäyttääkin osaltaan kehittäneen Lockessa sitä järkevyyttä, miehekästä\npontevuutta ja kaiken tunteen halveksimista, joka on hänelle niin\nluonteenomaista sekä elämässä että kirjoituksissa. Kun äiti, jolle\nLocke myöhemmin antaa sen mainesanan, että hän oli \"hurskas nainen\nja hellä äiti\", kuoli jo varhain, ei Locke ole koskaan saanut tuntea\nnaisellista suloa eikä lämpimyyttä ympärillään -- hän pysyi lisäksi\nvanhana poikana -- eikä hän siis niin monien muiden merkkimiesten\ntavoin ole suinkaan ollut \"äitinsä poika\".\n\nKapteeni Locke osasi käyttää puolueensa saavuttamia voittoja hyväkseen\nhankkiakseen pojalleen vapaapaikan Westminsterin koulussa. V. 1646,\n14 vanhana, John Locke lähtee jonkun verran kotikasvatusta saatuaan\ntähän Elisabet-kuningattaren perustamaan kouluun, kestämään sen kuria,\nlatinanpänttäystä ja toverien pahaa kohtelua, kokonaista kuusi vuotta.\nSillä Locke, joka oli ruumiiltaan heikko ja kivulloinen ja jota\nitsepintainen ja läpi koko elämän jatkuva rintatauti alkoi jo varhain\nvaivata, ei ollut suinkaan mikään loistava oppilas, ja vielä vähemmin\nkunnostautui hän telmiväin toveriensa leikeissä ja kepposissa. Sen ajan\nkoulujen kuolettava, älyttömään ulkolukuun perustuva latinan, kreikan,\narabian ja hebrean opiskelu ei myöskään patukoineen, lakkaamattomine\nkieliopin jauhamisineen, kaikkea todellista elämää ja hyödyllisiä\ntietoja kaihtavine menettelytapoineen tehnyt häneen hyvää vaikutusta,\nja ankarasti hyökkääkin hän myöhemmin koko silloisen koulujärjestelmän\nkimppuun.\n\nAsia ei oikeastaan paljoakaan parane, kun hän v. 1652 siirtyy Oxfordin\nyliopistokaupunkiin, sen Christ-Church-lukioon, missä hän myöskin\nsaa apurahan. Sillä täälläkin vallitsee sama ahdas, rikkiviisauteen,\nturhiin väittelyihin ja hämäriin filosofisiin kaavailuihin taipuva\nhenki kuin yleensä maan koko opetuslaitoksessa. Siitä huolimatta kokee\nhän kuitenkin hyöriä mukana ja suorittaakin tutkinnon toisensa jälkeen:\nv. 1656 saavuttaa hän alimman yliopistollisen arvon, _baccalaureuksen_,\n2 vuotta myöhemmin tulee hänestä _magister artium_, v. 1660 kreikan ja\n1662 puhetaidon aliopettaja; v. 1664 uskotaan hänelle siveysfilosofian\nopetustoimi, samalla kun hän koko ajan toimii englantilaisen\nlukiojärjestyksen mukaisesti nuorempien ylioppilaiden kaitsijana,\n\"tutorina\".\n\nVaikka nämä eri toimet erikoisine etuuksineen ovatkin nuorelle Lockelle\nhyvin tervetulleita, koska hän isänsä kuoltua v. 1660 on jäänyt\nvarsin pieniin varoihin, ei hän kuitenkaan tunne saavansa sen ajan\nfilosofisista harrastuksista eikä elämäntavasta hengelleen tyydytystä.\nHän ei aivan yksinkertaisesti kykene käsittämään peripateetikkojen\nhämäriä selityksiä eikä niiden hyötyä, ja alkaa sentähden joutua\nepätoivoon henkisistä lahjoistaan. Kasvatusmietteittensä 166:nnessa\npykälässä vakuuttaakin hän puhuvansa omasta kokemuksestaan, kun hän\npuhuu nuorista miehistä, jotka ovat taipuvaisia tulemaan alhaiseen\nkäsitykseen joko opista yleensä tai itsestään ja jotka tuntevat\nkiusausta jättää opiskelunsa sikseen ja heittää kirjansa nurkkaan,\nkoska ne eivät heidän mielestään sisällä mitään muuta kuin kuivia\nsanoja ja tyhjää helinää, tai jotka taas päättävät, että jos niissä\ntodellista tietoa olisikin, heillä ei puolestaan ole tarpeeksi\nymmärrystä niitä käsittämään.\n\nNäistä epäilyksistä ja tästä ristiriidasta vapauttaa hänet tutustuminen\nDescarteseen. Vaikk'ei hän myöhemmässä filosofisessa ajattelussaan\nvoikaan yhtyä Descartesen pelkälle järjen toiminnalle perustuvaan\nmenettelytapaan, on tämä suuri ranskalainen kuitenkin ikäänkuin antanut\nhänet omalle itselleen takaisin, istuttanut häneen järkähtämättömän\nuskon järjen kaikkivaltaan ja ohjannut hänet etsimään selkeyttä ja\nvarmuutta käsitteisiinsä ja ajatuksiinsa. Kaikenlainen ajattelutyö\nalkaa häntä siitä lähtien huvittaa, kun hän kerran huomaa kykenevänsä\nilman vaikeuksia ymmärtämään suuren maineen saavuttanutta filosofia.\nJa oman kertomuksensa mukaan alkaa hän jo Oxfordissa ollessaan\nkirjoitella muistiin kaikkia huomioita ja ajatuksia, mitä hän sattuu\ntekemään tai tapaamaan, koska sellainen menettely hänen nähdäkseen\non aivan erinomainen käsitteiden selventämiseksi, samalla kun se\nvaivatta luo aineistoa ja pohjaa tuleviin laajempiin kirjoitelmiin.\nHuomaakin selvästi, että Locken teokset ovat kaikki tällä tavoin\nsyntyneet: ne ovat näet enemmän yksityisten, tarkkojen, ajan oloon\nkeräiltyjen huomioiden kokoomuksia kuin yhtenäisen, johdonmukaisen,\nsuunnitelmallisen kehittelyn tuloksia.\n\nTätä Oxfordin yliopistoelämää jatkui kaikista henkisistä taisteluista\nhuolimatta kokonaista 13 vuotta, ja näytti se Locken opintoihin ja\nkotoa saatuihin uskonnollisiin perusteihin katsoen johtavan papin\nuralle.\n\nSyystä tai toisesta ei Locke kuitenkaan tähän toimeen antaudu, vaan\nseuraa v. 1665 Englannin lähettilästä Walter Vanea tämän sihteerinä\n-- sehän oli niihin aikoihin varattomien oppineiden yleinen toimi\n-- Saksaan, taivuttamaan Brandenburgin vaaliruhtinasta pysymään\npuolueettomana Hollannin sodassa. Vaikk'ei matkan varsinainen tarkoitus\ntoteutunutkaan, vaikutti tämä pistäytyminen vieraassa maassa kuitenkin\nhyvin herättävästi Lockeen, joka nyt ensi kerran poistui ahtaasta\nOxfordistaan. Hänestä oli suuri nautinto nähdä uusia oloja, uusia\nihmisiä, uusia tapoja, ja innostuneena kertoileekin hän ystävilleen\nmatkahuomioistaan sekä kannattaa koko ikänsä innokkaasti matkailua\ntehoisana sivistymiskeinona.\n\nNähtävästi oli Locke suorittanut tehtävänsä esimiehensä mieliksi,\nkoska hänelle heti sen jälkeen tarjotaan valtiollista tointa\nEspanjassa. Mutta hänen huono terveytensä estää häntä nyt, samoin\nkuin myöhemminkin, Vilhelm Oranialaisen aikana, suostumasta näihin\nkunnioittaviin tarjouksiin -- on kysymys lähettiläänviroista\nBerliinissä, Wienissä, Madridissa, j.n.e. -- sillä hän haluaisi joka\nsuhteessa mahdollisimman hyvin palvella isänmaataan. Mitä erittäinkin\ntulee oleskeluun Saksassa, niin ei hän katso siellä voivansa pitää yllä\nisänmaansa kunniaa uljaassa oluenjuonnissa, hän, kuten hän leikillään\nsanoo, \"koko kuningaskunnan kohtuullisin mies\".\n\nMutta valtiotoimet olivat nähtävästi päättäneet anastaa Locken omakseen\ntavalla tai toisella, sillä seuraavana vuonna 1666, heinäkuussa,\ntutustuu Locke erään lääkärin välityksellä lordi Antony Ashley\nCooperiin, surullisenkuuluisan Cabal-ministeristön jäseneen, jonka\nmyrskyisiin, äkkinäisin nousuin ja laskuin kulkeviin vaiheisiin hänen\nkohtalonsa nyt sitoutuu parinkymmenen vuoden ajaksi!\n\nEnsimmäisen ja ehkä kaikkein suurimman palveluksensa suorittaa Locke\nmahtavalle herralleen kuitenkin lääkärinä. Sillä Saksasta palattuaan\noli Locke ryhtynyt Oxfordissa harjoittamaan lääketieteellisiä opintoja.\nNäihin lienevät hänet opastaneet hänen heikko terveytensä -- jota hän\nhoiti niin suurella huolella, taidolla ja sitkeydellä, että kykeni\nkaikesta huolimatta saavuttamaan tuon kunnioitettavan ijän: 72 vuotta\n-- ja niitä pitivät vireillä ajan yleinen taipumus kaikenlaisiin\ntämäntapaisiin harrastuksiin, mutta etenkin hänen lääkäri-ystävänsä,\nkuuluisa Sydenham ja John Mapletoft. Näiden oppineiden miesten tavoin\nhylkää hänkin perinnäisen lääketaidon pelkkään mielikuvitukseen\nperustuvat otaksumat ja vaatii lääketiedettäkin harjoitettavaksi\nBaconin periaatteiden mukaisesti vain havaintoon ja kokeiluihin\nnojautumalla. Näitä aatteita ajaakseen kirjoittaa hän v. 1669 erikoisen\ntutkielmankin, _De Arte medica_ (Lääketaidosta), joka niin läheisesti\nliittyy hänen yleiseen käytännölliseen, todellisuuden pohjalla pysyvään\najattelusuuntaansa. Aika ajoin Ashleyn toimista vapauduttuaan jatkaa\nhän Oxfordin yliopistossa lääketieteellisiä opinnoltaan, suorittaapa\n1674 alustavan tutkinnonkin ja saa seuraavana vuonna Christ-Churchin\nlääketieteellisen apurahan. Mutta varsinaiseksi ammattilääkäriksi\nei hän koskaan antautunut. Hän käytteli taitoaan vain yksityisesti,\netenkin Ashleyn perheessä, missä hänellä oli siihen kivulloisten lasten\nparantajana yllinkyllin tilaisuutta. Hän saavutti melkoista mainettakin\nonnistuneista hoidoistaan -- m.m. paransi hän Pariisissa ollessaan\nEnglannin sikäläisen lähettilään rouvan, jonka lääkärit jo olivat\nhyljänneet -- niin että Englannin kuningaskin v. 1698 kysyi hänen\nneuvoaan.\n\nKun Locke siis erinomaisen rohkeasti, mutta onnistuneesti oli\nparantanut lordi Ashleyn sisäisen vamman, jonka tämä oli saanut\nratsailta pudotessaan, mieltyy tämä valtakunnan ehkä hetkellisesti\nvaikutusvaltaisin mies niin suuresti filosofimme oppiin, älykkääseen,\nhuoliteltuun käytökseen ja muihin avuihin, että kutsuu hänet v. 1667\nLontooseen, asumaan hänen talossaan lääkärinä, ystävänä, kirjurina ja\nkasvattajana.\n\nLordi Ashleyn, myöhemmin Shaftesburyn kreivin, valtiollinen maine\nei ole kaikkein parhaimpia: aikalaisensa vihasivat häntä yleisesti,\nDryden ivaili häntä varsin purevasti _Achitophelissaan_ ja häntä\nepäiltiin osalliseksi salaliittoihin Monmouthin, Kaarle II:n äpärän ja\nrohkean kruununtavoittelijan hyväksi. Hän palveli kaikkia kuninkaita\nja hallituksia, muutti alituisesti valtiollista karvaa, mutta osasi\naina muiden sortuessa pelastautua ja lisätä samalla suunnatonta\nomaisuuttaan. Ehkäpä näki Locke hänessä läheltä katsoen parempia\nominaisuuksia kuin ulkopuolinen maailma, se vain on varmaa, että hän\nantautui sydämmellään ja sielullaan tämän vihatun miehen palvelukseen.\nMe näemme hänen suurissa juhlatiloissa kulkevan muiden sihteerien\nkanssa avopäin lordin vaunujen sivulla ja ottavan häntä vastaan\nnöyrästi kumarrellen hänen niistä astuessaan. Me näemme hänen toimivan\nlordikanslerin esittelijäsihteerinä, hankkivan suojelijansa nuorelle,\nkivulloiselle pojalle ylhäisen puolison, Rutlandin herttuan tyttären,\njoka on 3 vuotta 17-vuotiasta miestään vanhempi, ja johtavan kokonaan\ntästä avioliitosta v. 1671 syntyneen pojan, kolmannen Shaftesburyn\nkreivin, tunnetun filosofisen kirjailijan, kasvatusta. Tämä tavaton\ntyötaakka ja Lontoon sumuinen ilma käyvät kuitenkin siinä määrin hänen\nterveydelleen vaarallisiksi, että Locke pistäytyy Ranskassa ystävänsä\nMapletoftin kanssa v. 1672, mutta kun Shaftesbury ei voi olla kauvan\ntaidokasta sihteeriään vailla, täytyy Locken vaadittuna pian palata\ntakaisin.\n\nMutta valtiolliset selkkaukset, etenkin suhteet Hollantiin, syöksevät\nShaftesburyn vallasta jo marraskuussa 1673, ja niin pääsee Locke\nvihdoinkin toteuttamaan kauvan suunnitellun aikeensa oleskella\npitemmän aikaa Ranskan leudommassa ilmanalassa. V. 1675 lähtee hän\nMontpelliern kuuluisaan kylpypaikkaan, missä hän harrastaa ahkerasti\nfilosofisia opinnoita ja tutustuu m.m. Pembroken kreiviin, joka\ntekee hänelle suuria ystävänpalveluksia hänen myöhemmän maanpakonsa\naikana ja jolle hän omistaa ensimmäisen filosofisen teoksensa,\n_Tutkimuskokeen inhimillisestä ymmärryksestä_. Montpellierstä palaa\nhän kuitenkin parin vuoden kuluttua Pariisiin, koska Shaftesbury oli\nTowerissa päiväämällään kirjeellä kehoittanut häntä huolehtimaan erään\nrikkaan kauppiaan John Banksin pojan kasvatuksesta tässä maailman\npääkaupungissa. Locke suostuu edulliseen ehdotukseen, matkustelee\nhoidokkinsa kanssa ympäri Ranskaa, mutta viettää sentään enimmän osan\naikaansa Pariisissa. Siellä hankkii Englannin lähettilään Montaguen\ntuttavuus hänelle pääsyn kaikkein ylhäisimpiin ja huomattavimpiin\nseurapiireihin, joihin sirokäytöksinen, sivistynyt filosofimme on niin\nmieltynyt.\n\nMutta keväällä v. 1679 on hänen pakko palata Englantiin, missä\npääministeriksi kohonnut Shaftesbury häntä jälleen tarvitsee. Ja niin\nvajoaa Locke jälleen moniksi vuosiksi politiikan pyörteisiin, ankaraan\ntyöhön ja uuvuttavaan levottomuuteen. Mutta kaiken tämän touhun ohella\non hänen huolenaan suojelijansa pojanpojan kasvattaminen, jota isoisä\naivan erikoisesti harrastaa. Locken palatessa v. 1679 Englantiin oli\nnuori kreivi lähes 9-vuotias, ja hänet uskotaan nyt kokonaan Locken\nhoitoon. Claphamista ostetaan erikoinen talo, minne poika sijoitetaan\nlatinaa ja kreikkaa puhuvan opettajattaren Elisabeth Birchin kanssa.\nMelkein joka päivä käy Locke katsomassa \"siirtolaa\", antamassa ohjeita\nja neuvottelemassa. Näin on hänellä tilaisuus käytännössä koetella\nuusia kasvatusperiaatteitaan, etenkin vanhojen kielten oppimista pelkän\npuhelemisen avulla, niin että hän voi tässäkin suhteessa rakentaa\nhavainnon ja kokemuksen pohjalle. Ruumiillisesti kovin heikko oppilas\nvahvistuu huomattavasti, edistyy hyvin henkisissäkin harrastuksissa\nja muistelee myöhemmin suurella kiitollisuudella Locken toimia hänen\nhyväkseen.\n\nMutta tätä ahkeraa puuhaa niin valtiollisissa kuin kasvatustoimissa\nkestää vain kolmisen vuotta: Shaftesbury kukistuu jälleen, ja peljäten\nMonmouthin vallanperimystä tarkoittaneiden juontensa kostoa pakenee\nhän lopulla v. 1682 Amsterdamiin, missä hän kuolee jo seuraavan vuoden\nalussa.\n\nLocke siirtyi suojelijansa kukistuttua Oxfordiin jatkamaan\nlääketieteellisiä opintojaan, mutta huomasi pian urkkijain seuraavan\nkaikkia hänen askeleitaan, niin että hänkin katsoi viisaimmaksi lähteä\nHollantiin maanpakoon syksyllä v. 1683. Ja jo seuraavana vuonna\nriistetäänkin häneltä hänen lääketieteellinen apurahansa, hänen nimensä\nesiintyy Kaarle II: n kuoltua Hollannin hallitukselle annetulla\nisänmaanpetturilistalla, ja hänen on pakko jonkun aikaa piileillä\nmilloin minkin ystävänsä luona. Vihdoin saavat Locken englantilaiset\nsuosijat sen verran aikaan, että Jaakko II lupaa hänelle armon, jos hän\nsaapuu Englantiin. Mutta Locke vastaa, ett'ei hän tarvitse armahdusta,\nkun hän ei tiedä mitään pahaakaan tehneensä, ja jää yhä maanpakoon,\nkunnes Vilhelm III Oranialaiuen valloittaa Englannin valtaistuimen.\nVasta silloin, helmikuussa v. 1689, palaa hän isiensä maahan kuningatar\nMarian seurassa -- hän oli Rotterdamissa aikaisemmin joutunut tulevan\nkuningasparin läheiseen tuttavuuteen.\n\nEipä ollut siis filosofimme kohtalo kadehdittavimpia: joutua\n50-vuotiaana, heikkona, kivulloisena, väsymättömän työn ja toimen\npalkaksi kuuden vuoden maanpakoon!\n\nMutta siellä kaupungista kaupunkiin kierrellessään -- hän viipyy\nväliin Amsterdamissa, väliin Leydenissä, väliin Rotterdamissa,\nUtrechtissa y.m. -- oppii hän tuntemaan maan mainioimmat ja\noppineimmat miehet, kuten esim. teologian professorin, uskonnollisesta\nsuvaitsevaisuudestaan kiitetyn Philip von Limborchin, Genevessä\nsyntyneen filosofian professorin Jean Le Clercin, \"Bibliothéque\nUniversellen\" julkaisijan, y.m., ja siellä tulee hänestä ennen kaikkea\nfilosofinen kirjailija.\n\nSillä mitä Locke lie opiskeluvuosinaan ajatellut ja tutkinutkin,\nkirjoittamiseen ja kirjoitettunsa julkaisemiseen jäi hänelle muilta\nelatushuolilta ja tehtäviltä hyvin vähän aikaa, niin että hän tätä\nennen oli tuskin mitään julkaissut. Kyhäillyt oli hän tosin yhtä ja\ntoista, merkinnyt muistiin ajatuksiansa ja huomioitansa, pitänyt\npäiväkirjaa eri matkoiltaan, j.n.e., mutta varsinaisesti supistuu\nhänen kirjallinen toimintansa tätä ennen hyvin vähiin ja koskettelee\nsangen ymmärrettävästi vain uskonnollisia kysymyksiä. Niinpä pohtii hän\nkuningasvallan uudistuksen aikoihin, v. 1660, valtiovallan oikeutta\nmäärätä ehdonalaisia seikkoja uskonnon harjoituksessa, asettuen\nhyvin vapaamieliselle kannalle, mutta jyrkän järjestyksen ja kurin\npuoltajaksi. Väitteittensä tueksi esittää hän sitten seuraavassa\nkyhäyksessään samana vuonna muinaisen Rooman valtiotaidon suurta\nsuvaitsevaisuutta kaikenlaisia uskonlahkoja kohtaan ja osoittaa sen\nmerkityksen valtion voimistumisessa. Samaan suuntaan jatkaa hän v. 1661\neräässä latinankielisessä kirjoitelmassaan, joka selittää raamatun\nerehtymättömäksi julistetun ja eri uskonsuuntia tuomitsevan tulkinnan\ntarpeettomaksi, jopa vaaralliseksikin. V. 1669 saa hän nämä lempeät\nsuvaitsevaisuusmielipiteensä esille Shaftesburyn laatiessa suunnitelmaa\nvasta perustamansa Carolinan siirtokunnan ohjesäännöiksi, ja v.\n1682 kirjoittaa hän lentokirjasen vastustaakseen ajatusta Englannin\nkirkon valamisesta yhteen kaavaan ja puoltaakseen mitä suurinta\nsuvaitsevaisuutta.\n\nOnkopa ihme siis, että tämä \"rauhallinen kristitty\" -- sen nimistä\nkirjoitelmaa suunnittelee hän v. 1688 -- joka oli aikansa verisistä\nuskonsodista ja jäytävästä kansalaiskiistasta nähnyt, mihin\nsuvaitsemattomuus ja uskonkappaleiden puolesta kiivaileva kiihko voivat\nviedä maan, ensimmäisessä varsinaisessa julkaistussa tutkielmassaan,\n_Epistola de tolerantia_ (1689), puoltaa juuri samaa suvaitsevaisuutta,\njota hän on siihen asti niin johdonmukaisesti ja järkähtämättömäsi\njulistanut. Tässä _Kirjeessään Suvaitsevaisuudesta_ -- jota ankarain\nenglantilaisten hyökkäysten johdosta seuraa kaksi samaa asiaa\nkäsittelevää esitystä vv. 1690 ja 1692 -- selittää hän, että vain\nKristus on eri uskonsuuntien pää ja että näille on siis myönnettävä\nmitä suurin vapaus, ell'eivät ne aja mitään yhteiskunnalle vaarallisia\naatteita, eivät tavoittele etuoikeuksia, eivät turvaa vieraan vallan\napuun eivätkä kiellä Jumalaa. Niin harras kristitty ja uskovainen\nkuin Locke onkin -- v. 1695 koettaa hän eräässä tutkielmassa todistaa\nkristinuskon järjenmukaiseksi ja selvästi käsitettäväksi sellaisena,\nkuin se esiintyy raamatussa ilman ihmislisiä ja turhia kaavamaisuuksia\n-- pitää hän ennen kaikkea silmällä käytännöllistä asiain järjestystä\nja valtion parasta ja koettaa aina asettua järkevimmälle,\nennakkoluulottomimmalle kannalle.\n\nTätä ennakkoluulottomuuttaan osoittaa hän myös selittäessään vain\nsattuman luoneen eron ylhäisen ja alhaisen, herran ja palvelijan\nvälille ja julkaistessaan v. 1690 kaksi kirjoitusta _Hallituksesta_,\njoissahan torjuu sen luulon, että kuninkuus olisi Aatamin\npatriarkaalisten oikeuksien jatkoa. Huomattavampaa on, että hän\nniissä selittää omaisuuden syntyneen inhimillisen työn liittymisestä\nluonnon vapaasti suomiin antimiin ja valtion kehittyneen rauhallisesta\nyksilöjen luonnollisten oikeuksien luovuttamisesta lakiasäätävän vallan\nhaltuun, asettuen siis vastustamaan Hobbesin oppeja kaikkien sodasta\nkaikkia vastaan. Käytännöllistä älyään osoitti hän taas vv. 1692 ja\n1695 kahdessa lentokirjasessa vastustaessaan rahapulaan joutuneen\nhallituksen aikeita alentaa korkokantaa ja korottaa rahan arvoa sekä\ntodistaessaan moisen menettelyn järjettömyyden ja vaarallisuuden: v.\n1696 asettuikin hallitus pulan poistamisessa kokonaan hänen kannalleen.\n\nTätäkin kysymystä selvitellessään huomasi Locke, kuinka ihmiset ovat\ntaipuvaisia pitämään _nimeä, sanaa_ todellisempana ja tärkeämpänä kuin\nitse asiaa; hehän luulevat maksavansa sillä ja sillä mielivaltaisesti\nmäärätyllä hopean nimellisarvolla, vaikka he maksavatkin itse hopealla,\nsen todellisella arvolla, jonka määrää kysyntä ja tarjonta.\n\nTämä huomio oli jo monet kerrat ennen kiinnittänyt hänen mieltänsä. Kun\nhän keskusteli ystäviensä kanssa tai luki filosofisia kirjoituksia,\nhavaitsi hän, kuinka hämäriä useimpain ihmisten käsitteet olivat,\nkuinka vähän tiedettiin, mistä kulloinkin oli todellisuudessa kysymys,\nmissä olivat inhimillisen järjen rajat, mitä seikkoja voitiin tajuta,\nmitä taas ei: harhailtiin tiettöminä, epävarmoina suunnasta toiseen,\nkun ei ollut olemassa inhimillisen ymmärryksen karttaa.\n\nTämän kartan pitää Locke kuitenkin välttämättömänä, ja vuosien mittaan\nonkin hän puolestaan vetänyt siihen usean viivan ja rajan, ja kun\nhänellä Hollannissa vihdoinkin on enemmän vapaata aikaa, täydentää hän\nnyt aikaisemmat ajatuksensa, antaa niistä lyhennysotteen Le Clercin\n_Bibliothéque Universelleen_ v. 1688 ja julkaisee ne vihdoin kotimaahan\ntultuaan englanniksi v. 1690. Kirja saavuttaa suurta huomiota, toinen\npainos valmistuu jo 1694, kolmas 1695, neljäs 1700, ja 1760 ilmestyy jo\n15:s painos. Ranskaksi kääntää sen Locken tavallinen ranskantaja Coste\nv. 1700, ja latinaksi Barridge 1701.\n\nTämä _Essay concerning Human Understanding_ (Tutkimuskoe inhimillisestä\nymmärryksestä), johon liittyy vv. 1697-1700 kirjoitettu ja v. 1706\njulkaistu laaja lisäluku _Conduct of Human Understanding_ (Inhimillisen\nymmärryksen ohjauksesta), on lajissaan ensimmäinen yritys ja\npainavin lisä, mitä Locke ja yleensä hänen aikansa englantilainen\nrationalistinen ajatus ovat tuoneet ihmiskunnan henkiseen aartehistoon.\nSen perusajatuksena on, ett'ei ole olemassa n.s. synnynnäisiä\nmielteitä, vaan että ihmisen sielu on alkuaan kuin tyhjä lehti tai\npuhdas vahataulu. Kaikki mielteemme saavat alkunsa kokemuksesta, joko\naistien välittämästä (sensation) tai sisäisestä (reflexion). Tiedon\nlähteenä on siis kokemus, havainto, huomio. Tältä pohjalta lähtien\nkäsittelee nyt Locke kysymystä ihmisen ajatuksesta laveasti, tyynesti,\nselkeästi, yleistajuisesti. Hän torjuu tyhjät, merkityksettömät sanat\nja perustaa sielun tutkimisen sielullisten ilmiöiden tarkkaamiseen,\nluokittamiseen ja niitä hallitsevien lakien selvittämiseen. Hän määrää\ninhimillisen ymmärryksen rajat, suhteet, tarkoitusperän ja suunnittelee\nparemmin kuin Bacon tieteellisen tutkimuksen mahdollisuudet ja\ntehtävät. Hän ei tahdo ratkaista kysymystä sielun olemuksesta, koska\nme emme voi siitä mitään varmuutta saada: voi olla mahdollista, että\nse on itsenäinen, aineeton olento, mutta voihan myöskin otaksua sen\nolevan pelkkää aivojen toimintaa. Yhtä vähän pääsee hän tutkimuksessaan\nolioiden olemuksen perille, hän kun tyytyy vain siihen, mitä ne\nitse itsestään ilmoittavat. Mutta tämäkin tieto riittää elämämme\nkäytännöllisiin tarkoituksiin ja älymme ohjaukseen, ja muutahan emme\ntarvitsekaan. Vain järki, ei pakko, voi hävittää eri uskonsuuntien\nväliset eroavaisuudet, samoin kuin vain se voi luoda kasvatuksessa\npysyviä tuloksia; sillä vaikka uskonnossa onkin jotakin ylijärkistä,\nei siinä ole kuitenkaan mitään vastoinjärkistä (Eucken). Kaikessa on\nasetuttava sellaiselle kannalle, että järki ja kokemus voivat sen\nyhteisesti hyväksyä.\n\nTämän teoksen vankalle perustalle rakentaa sitten Locke myöskin toisen\npääteoksensa _Some Thoughls concerning Education (Muutamia mietteitä\nkasvatuksesta)_.\n\nNiinkuin kaikki Locken kirjoitukset, on tämäkin syntynyt\ntodellisesta, käytännöllisestä tarpeesta ja ulkonaisesta sysäyksestä.\nParlamentinjäsen Edward Clarke, johon Locke oli aikaisemmin tutustunut,\nkyseli häneltä neuvoja poikansa kasvatuksesta. Locke lähetti\nystävälleen Hollannista seikkaperäisiä, tätä kysymystä käsitteleviä\nkirjeitä, joissa hän esitteli ajatuksiaan niinkuin ne hänen kynänsä\nkärkeen osuivat, ilman sen parempaa suunnitelmaa tai yhtenäisyyttä.\nMaanpaosta palattuaan asettuu Locke v. 1691 asumaan ystävänsä,\nCudworth-filosofin tyttären, rakastettavan ja sivistyneen rva Damaris\nMashamin luo Oatesiin, 20 engl. penikulman päähän Lontoosta, jonka\nsumuinen ilma ei ole hyväksi hänen horjuvalle terveydelleen ja jonne\nhän pistäytyy vain tuolloin tällöin Kauppaneuvoskunnan jäsenenä\nollessaan (1696-1700) tai muita pienempiä virkoja hoitaessaan.\nTäällä ymmärtävässä, ystävällisessä seurassa tapaa Locke nyt, osansa\ntalon kuluista maksaen, vanhoiksi päivikseen rauhallisen, viihtyisän\nkodin, jonka helmaan hän pysähtyy ainaisesta maailmankiertämisestään\nja jonka suojassa hän myös vetää viimeisen henkäyksensä 28 p. lokak.\n1704. Täällä saa hän myös käytännössä koetella Clarkelle esittämiään\nperiaatteita, johtaessaan ystävättärensä tytärpuolen Esterin -- Sir\nFrancis Masham oli toisissa naimisissa -- ja viisivuotiaan pojan\nFrankin kasvatusta. Ja kun muutkin hänen ystävänsä (m. m. oppinut\nWilliam Molyneux) haluavat hyötyä hänen neuvoistaan ja ajatuksistaan,\nkuullessaan hänen kaikkien kasvattiensa erinomaisesta edistyksestä,\nkehoittavat he innokkaasti Lockea julkaisemaan nuo Clarkelle\nkirjoittamansa kirjeet. Locke noudattaakin kehoitusta, ja kun hänellä\nei ole aikaa ryhtyä niitä paremmin järjestelemään ja johdonmukaiseksi\nkokonaisuudeksi laatimaan, julkaisee hän ne tuolla ylempänä mainitulla,\nvaatimattomalla nimellä heinäkuussa v. 1693. Tämä teos, josta ennen\nhänen kuolemaansa ennätti ilmestyä 4 painosta ja jonka Pierre Coste\n-- vuodesta 1697 Mashamin perheen ranskalainen kotiopettaja -- oli\nkääntänyt ranskaksi jo v. 1695, oli tekijänsä lempiteos, ja jokaista\npainosta varten korjaili ja lisäili hän sitä niin tuntuvasti, että\nalkuperäinen laitos oli vain 2/3 lopullisesta. Niinpä ovat kokonaan\nlisättyjä pykälät 37, 62, 93, 94, 98, 115, 117, 161, 176, 205, ja\nosittain uudistettuja ja laajennettuja pykälät 14, 21, 66, 70, 77,\n107, 108, 110, 130, 136, 143, 145, 167, 168, 169, 177, 189, 195. Tämän\nsyntymistapansa mukaisesti puuttuukin _Mietteiltä kasvatuksesta_\nkiinteämpi yhtenäisyys ja luja suunnitelma, niin että niissä\nesiintyy usein saman asian kertailua, pientä ristiriitaisuutta ja\nepäsuhtaisuutta eri osien välillä. Niitä kirjeinä kyhätessään on Locke\nmyös harjoittanut mahdollisimman vähän lähdetutkimusta, ja jos hän\nviittaa johonkin lukemaansa kohtaan, esittää hän sen useimmiten väärin,\nkoska hänen muistinsa pettää, tai lisäilee hän muutamia tuollaisia\nviittauksia myöhemmin tekstiinsä.\n\nMutta kaikista puutteista huolimatta antaa näille _Mietteille_ aivan\nerikoisen viehätyksen ja arvon niiden kuvarikas, rauhallinen ja älykäs\nesitystapa, niiden rohkea ennakkoluulottomuus ja niiden käytännöllinen,\nkoeteltu järki. Sillä ne eivät ole mitään kamarifilosofin haihattelevan\nmielikuvituksen tuotteita, vaan nojaavat joka kohdaltaan todellisuuteen\nja ovat mitä läheisimmässä yhteydessä Locken koko elämän ja\nmaailmankatsomuksen kanssa. Jos Jules Lemaitre on voinut osoittaa,\nkuinka suuresti Rousseaun oma elämä ja omat kokemukset ovat vieraan\nlainan ohella vaikuttaneet _Émilen_ syntyyn ja periaatteisiin, niin\nsamoin on varsin helppo nähdä, kuinka läheisesti Locken _Mietteet_\nliittyvät hänen omiin havaintoihinsa, yleisiin mielipiteisiinsä ja\nhenkilökohtaisiin muistoihinsa.\n\nYlempänä on jo mainittu, että Locken kasvatusaatteet suureksi\nosaksi perustuvat inhimillistä ymmärrystä koskevassa tutkimuksessa\nesitettyihin tuloksiin. Ja tosiaankin: jos sielu on \"tabula rasa\",\npuhdas taulu, on kasvatuksen tehtävä sitä tärkeämpi; vaikka luonteessa\nonkin erinäisiä voimakkaampia taipumuksia puoleen tai toiseen, voi\nkasvatus kuitenkin melkein täydelleen muovailla lapsen mielen, istuttaa\nsen herkkään, hedelmälliseen maaperään ennen kaikkea hyviä tottumuksia\nja määrätä koko vastaisen kehityksen suunnan. Ja kun kokemus on kaiken\ntiedon lähde, ja kun jokaisen on siinä suhteessa nojattava vain\nomiin havaintoihinsa ja omiin elämyksiinsä, ei opettajan suinkaan\ntule pakolla ahtaa lapsen päähän ulkonaista, sisällyksetöntä tietoa,\njosta lapsella ei voi olla mitään omakohtaista kokemusta. Ei! Lapsen\non annettava tulla siihen kokemukseen, että opiskelu on miellyttävää\nja huvittavaa, että sitä vaaditaan tietämään ja taitamaan vain\nsellaista, minkä se voi havaita aistimillaan tai vaivatta käsittää\nymmärryksellään, että ahkeruudesta on seurauksena muiden kunnioitus\nja arvonanto, laiskuuden palkintona taas epäsuosio ja häpeä. Juuri\nsiitä syystä ei olekaan suosittava tuota renessanssin valtaan nostamaa\nkreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain päähänpänttäystä, vaan on\nkieliäkin opittava kokemuksen eikä pakkotiedon ja kieliopin avulla:\nniin kuolleita kuin eläviä kieliä on opittava niinkuin äidinkieltä,\njokapäiväisen, havainnollisiin esineihin liittyvän harjoittelun ja\nvaistomaisen omaksumisen avulla. Kun ei toinen ihminen voi toiselle\nvälittää ulkonaisia eikä sisäisiä kokemuksia, ell'ei toisella ole\nhalua ja kykyä ottaa niitä vastaan, on kasvattajan tehtävänä opettaa\nlapselle vain ensimmäiset alkeet kustakin tiedonhaarasta, antaa\nikäänkuin oikea suunta ja jättää oppilaan omaksi huoleksi, mikäli tällä\non siihen harrastusta ja tarvetta, tietojen myöhempi kartuttaminen ja\neteenpäin käyminen kerran viitoitetulla uralla. Sentähden onkin lapsen\nkykyjä ja taipumuksia tarkoin tutkittava, niillä on kokeiltava ja\nsitten vasta määrättävä suunta, johon niitä on ohjattava. Sillä kaikki\nriippuu tästä ensimmäisestä ohjauksesta, niinkuin joen alkusuunta\nmäärää sen myöhemmän juoksun. Tieto ei ole pääasia, etenkään ei\nkuollut kirjatieto, koska se ei kasvata luonnetta eikä kehitä miestä\nkunnolliseksi ja kyvykkääksi: onpa oppi suorastaan vähäarvoisin osa\nkoko kasvatuksessa! Nuorta ihmismieltä on vaistomaisesti vaikuttavien\nja varhain istutettujen tottumusten kautta ohjattava etupäässä\nhyveeseen, viisauteen ja moitteettomaan käytökseen, sillä ne luovat\nmiehen ja tekevät hänestä sen, mitä hänestä tehdä voi. Tottumuksen on\nautettava järkeä siksi, kunnes tämä oikein ohjattuna kykenee toimimaan\nomasta puolestaan ja antamaan vain viisaita ja oikeita käskyjä. Järjen\noikea kehittäminen ja harjoittaminen onkin korkein täydellisyys,\nminkä ihminen voi tässä elämässä saavuttaa. Ja järjen tehtävänä on\ntaas opastaa meitä vain sellaiseen, mikä on varmaa, hyödyllistä,\nhyveellistä, tarpeellista yksilölle ja isänmaalle.\n\nTässä alituisessa käytännöllisen elämän vaatimusten, hyödyn\nja varmuuden huolehtimisessaan onkin Locke oikea tyypillinen\nenglantilaisen luonteen ja englantilaisen filosofisen suunnan edustaja.\nHän tietää omasta kokemuksestaan, mitä siunausta ja hyötyä hyvä terveys\nihmiselle tuottaa ja kuinka suuresti heikkoakin terveyttä voidaan\nvahvistaa huolellisella hoidolla, hän, joka oli syvästi perehtynyt\nlääketieteeseen ja joka kivulloisuudestaan huolimatta saavutti 72\nvuoden ijän! Sentähden asettaakin hän kasvatuksen ensimmäiseksi\ntehtäväksi lapsen ruumiin karkaisemisen, terästämisen ja kaikenpuolisen\nhoitamisen, sillä hän tiesi myös omasta kokemuksestaan, miltä tuntuu,\nkun heikko terveys estää palvelemasta isänmaata niin tarmokkaalla\ntavalla ja niin vastuunalaisissa paikoissa kuin muutoin tilaisuutta\nolisi.\n\nHyödyn näkökohta määrää myös latinan ja kreikan kohtalon: onhan\nkerrassaan järjetöntä vuosikaudet ajaa lasten päähän suunnattoman\najanhukan kaupalla ja patukan avulla kieliä, joita he eivät kaiken\ntodennäköisyyden mukaan tule koulusta päästyään milloinkaan enää\nkäyttämään! Mieluummin opetettakoon etusijassa omaa äidinkieltä, johon\nheidän on pakko turvautua joka päivä, sekä muita uusia kieliä, kuten\nesim. ranskaa, josta voi myöskin olla käytännöllistä hyötyä. Kuolleita\nkieliä on opittava vain niin paljon, että kutakuinkin ymmärretään\nvanhoja kirjailijoita: kerrassaan mieletöntä ja tarkoituksetonta\non sepittää latinaisia runoja ja puheita. Pikemminkin on kunnon\nkansalaisen ahkeroitava oman maansa lakien ja laitosten tuntemista,\nkirjanpitoa, mittausoppia ja kaikenlaisia käsitöitä, sillä niistä\nvoi olla hyötyä missä elämäntilassa tahansa. Tanssi, miekkailu ja\nratsastus ovat myöskin tarpeellisia liikkeiden sirostajina ja varmuuden\nluojina, koska kunnon kansalaisen tulee kyetä esiintymään sekä omaksi\nettä isänmaansa eduksi niin sodan kuin rauhan aikana. Runoileminen,\nmaalaaminen ja soittaminen ovat sitä vastoin kerrassaan hyödyttömiä\ntaitoja, koska ylhäisemmät seurapiirit panevat niihin hyvin vähän arvoa\nja koska ne -- ajan esimerkit silmien edessä -- näyttävät johtavan\nvain tapojen turmelukseen, joutilaisuuteen ja tuhlaukseen. Piirustusta\nsitä vastoin voi varsin hyvällä syyllä opetella, koska siitä on\nkäytännöllistä hyötyä etupäässä matkamuistojen säilyttäjänä.\n\nJos siis englantilaisen luonteen enemmän käytännöllistä hyötyä ja\njärjen kehitystä kuin tunteen ja taiteellisten taipumusten vaalimista\nsilmälläpitävä perusvirtaus esiintyy Locken kasvatusmietteissä varsin\nhuomattavana, niin eipä ole vähempi se osuus, mikä hänen oman elämänsä\nkokemuksilla on hänen ajatustensa ja ohjeittensa muodostumisessa.\n\nEdellä on jo puhuttu hänen terveydellisistä kokemuksistaan, ja juuri\näsken viittasimme lyhyesti sen ajan kevytmieliseen taiteilijaelämään.\nMutta jos Locke, kuivanjärkevä, syvempiä tunteita puuttuva, hillitty\nvanhapoika halveksiikin taiteita, niin sitä suuremman arvon -- tekisipä\nmelkein mieli sanoa: suurimman arvon koko kasvatuksessa -- antaa hän\nhienoille, kohteliaille seuratavoille ja sirolle käyttäytymiselle.\nHänhän eli suurimman osan ikäänsä maan ylhäisimmissä piireissä, ja\nsiellä oli hänellä yllin kyllin tilaisuutta nähdä, mitä sivistyneet\nseuratavat ja niiden mukaan muodostuva yleinen mielipide merkitsevät,\nkuinka paljon niistä voi olla hyötyä yritteliäälle miehelle ja kuinka\nhaitalliseksi kömpelö, arkaileva käytös voi osoittautua joko huonosti\nkasvatetuille tai muutoin typerille ihmisille. Elettiinhän Ludvig XIV:n\naikaa, ja pitäähän Locke sekä ensimmäisen neuvottavansa, Clarken, että\najan yleisen katsantotavan mukaisesti silmällä vain ylempiin säätyihin\nkuuluvan lapsen kasvattamista. Niinpä palaakin Locke kolme eri kertaa\nkohteliaisuuteen ja esittää sivistyneistä seuratavoista mielipiteitä\nja havaintoja, jotka kuuluvat hänen kirjansa viehättävimpiin.\nYlhäisempien säätyjen katsantokannoista johtuu myös, että Locke\nantaa kasvatusopissaan niin suuren merkityksen kunnian ja häpeän\ntunnolle rankaisun välikappaleena. Ja ajan sotakauhujen, raakuuden ja\ntapainturmeluksen keskellä teroittaa Locke aivan erikoisesti lempeyttä,\nsääliä ja lähimmäisenrakkautta, mutta kehoittaa samalla totuttamaan\nlapsia kestämään kärsimyksiä, vaivoja ja rasituksia, sillä eihän sitä\ntiedä, mikä heidän kohtalokseen on tuleva. Isänmaan hädän, häpeän ja\nrikkinäisyyden huolestuttaessa jokaista sen todellista ystävää pitää\nLocke pääasiana hyveellisten, tarmokkaiden, viisaiden, luonteeltaan\nlujien ja käytännölliseltä älyltään ja kyvyltään huomattavien miesten\nkasvattamista, eikä suinkaan kirjanoppineiden. Ja jotta kansan syvät\nrivitkin saataisiin tottumaan työhön ja järjestykseen, ehdottaa Locke\nv. 1697, Kauppaneuvosten jäsenenä ollessaan, n.s. _työkoulujen_\nperustamista jokaiseen pitäjään. Niihin piti ottaa kaikki köyhät,\n3--14-vuotiaat lapset kuljeskelemasta ja harjoittamasta kaikenlaista\npahaa, jotta he siellä ruokittuina ja vaatetettuina oppisivat tekemään\ntyötä, ja jotta maanviljelijät ja käsityöläiset saisivat heistä\naikanaan kunnollisia apulaisia.\n\nSenaikuisesta koulukasvatuksesta ei Locke usko mitään hyvää lähtevän,\nsiksi katkerat on hänellä siitä omakohtaiset muistot. Heikkona, arkana,\nkivulloisena joutui hän Westminsterin kouluun keskelle vallatonta,\ntelmivää poikalaumaa, joka varmaankaan ei kohdellut erikoisen hyvin\ntuota \"kuninkaan koululaista\". Hän ei itse kyennyt telmimään mukana\neikä suunnittelemaan hedelmätarhojen ryöstöä, ja opettajan patukassa\noli niin kovin paljon kärsimistä. Sitäpaitsi ei tuollaisessa\nparvessa kykenevinkään opettaja voinut kasvattaa hoidokkejaan kunkin\nyksilöllisten taipumusten mukaan, jos hänellä siihen olisi haluakin\nollut: hän vain opetti, mutta ei kasvattanut. Kaikista näistä syistä\ntuomitsee Locke ehdottomasti julkisen kasvatuksen ja suosittelee\nyksityisopetusta, kunhan vain saadaan sellainen opettaja, joka on\nitse hyveellinen, hienosti kasvatettu, ymmärtäväinen ja tehtäväänsä\ninnostunut. Että taas Locken puoltamaa menettelytapaa noudattamalla\nvoitiin päästä erinomaisiin tuloksiin niin suhteessa kuin toisessa,\nsen oli hän itse kokenut johtaessaan niin monen lapsen kasvatusta:\nsuojelijansa Shaftesburyn pojan ja pojanpojan Lontoossa, kauppias John\nBanksin pojan Pariisissa, kveekarikauppiaan Furlyn pojan Rotterdamissa,\nEster ja Frank Mashamin Oatesissa. Locke voikin sentähden useissa\nkohdin viitata omiin kokemuksiinsa ja huomioihinsa ja väittää\nrakentavansa, ei mielikuvituksen, vaan käytännöllisen todellisuuden\npohjalle. Samoin muistelee hän isänsä kasvatusta, kehoittaessaan\nvanhempia kohtelemaan lapsiaan ensin ankarasti ja ehdotonta\nkuuliaisuutta vaativasti, mutta vähitellen näiden varttuessa muuttamaan\nsuhteen yhä enemmän uskotun ystävän ja hyvän toverin suhteeksi.\nKotoista perua on niinikään harras uskonnollisuus ja syvä luottamus\nilmoitettuun sanaan.\n\nMutta niin suuresti kuin Locken oma aika, ympäristö, kokemukset ja\nhavainnot ovatkin vaikuttaneet hänen kasvatusopillisiin mietteisiinsä,\nniin on myös toiselta puolen huomattava, että hän, kuten luonnollista\nonkin, kiinteämmin tai höllemmin liittyy edeltäjiinsä. Vaikka hän\nkirjansa syntymistapaan nähden käyttikin hyvin vähän lähteitä, ja\nmilloin niitä käytti, viittasi niihin useimmiten erehdyttävästi, ja\nvaikka hän ei näytäkään -- ilmeisesti suureksi vahingoksi teoksensa\nperusteellisuudelle ja monipuolisuudelle -- tunteneen aikaisempia\nenglantilaisia kasvatuskirjailijoita Aschamia, Mulcasteria, Brinslyä,\nHoolea, on syytä kuitenkin lyhyesti huomauttaa niistä kohdista, joissa\nLocke astuu edeltäjäinsä jälkiä, koska hän on voinut oppia ja koska\nhän varmasti onkin oppinut heiltä yhtä ja toista: olihan Hollanti,\nmissä Locke niin kauvan oleskeli, ikäänkuin oppineen Europan keskus\nja suotuisin turvapaikka. Niinpä vaatii hän samoin kuin Ratichius\n(1571-1635) alkeisopetuksen tapahtuvaksi äidinkielellä ilman pakkoa\nja väkivaltaa, turvautumalla aina ensin asiaan ja sitten vasta\nselityksiin, käyttämällä johtavaa opetustapaa ja tekemällä vieraiden\nkielten oppimisen helpommaksi puhelemalla. Comeniuksen (1592-1670)\nkanssa taas vastustaa Locke kuollutta, pakonalaista kielipänttäystä,\nvaatii yleistietoja ihmisyyden edistämiseksi, suosittelee uusien\nkielten oppimista näiden tietojen hankkimiseksi ja huomauttaa hyödystä,\nminkä kuvitettu oppikirja tarjoaa lapsen mielenkiinnon herättämisessä\nja käsitteiden selventämisessä. Maalaisensa ja osalta aikalaisensakin\nMiltonin (1608-1674) tavoin taas panee Locke suurimman painon hyveelle\nja yksilön vapaudelle ja vaatii asiatietoja, havainto-opetusta ja\nmyöskin ruumiin kasvatusta.\n\nMutta yleisimmin liitetään Locke siihen huomattavien kasvatusopillisten\nuudistajain sarjaan, jonka Rabelais (n. 1483-1553) ja Montaigne\n(1533-1592) alottavat, jota hän jatkaa ja jonka Rousseau (1712-\n1778) päättää. Renesanssin luomaa kirjaviisautta ja hyödytöntä lasten\nrasittamista vastustaessaan on näille kaikille yhteistä varsinaisen\nopin suhteellinen halveksiminen ja luonteen ja hyveen kasvattamisen\nasettaminen etusijaan. He kiinnittävät kaikki myös erikoista huomiota\nruumiin kehittämiseen ja vaativat yleensä ensin kasvatusta ja sitten\nvasta opetusta. Opetuksesta on heidän mielestään poistettava tarpeeton\nankaruus, lapsia on heidän vaatimustensa mukaisesti kohdeltava ennen\nkaikkea lapsina ja heitä on pikemmin houkuteltava kuin pakotettava\ntyöhön, tarkoin ottamalla vaaria kunkin yksilöllisestä luonteesta ja\ntaipumuksista. Ja kun moinen kasvatus on mahdotonta suurissa kouluissa,\ntuomitsevat he kaikki ne ja asettavat sijaan yksityiskasvatuksen, josta\nhe taitavan, enemmän viisaan kuin oppineen kotiopettajan johdossa\ntoivovat suuria. Näin ollen puhuvatkin he kaikki yhden ainoan lapsen\nkasvattamisesta ja jättävät varsinaisen kansanopetuksen sikseen.\nOpetuksessa on lisäksi heidän nähdäkseen noudatettava mahdollisimman\nsuurta havainnollisuutta, turvauduttava ennemmin asioihin kuin sanoihin\nja vältettävä tarpeetonta kuolleiden kielten ulkolukua. Leikkiä ja mitä\nerilaisimpia käsitöitä pitävät he myös tärkeinä hyödyllisen kasvatuksen\nvälikappaleina ja esittävät matkustamista täydentävänä, päättävänä,\nhiovana ja valistavana kasvatuskeinona.\n\nMitä taas Locken omaan vaikutukseen tulee, on se epäilemättä\nmerkitsevämpi kuin ne lainat, joita hän on saanut etenkin Montaignelta.\nSillä puhumattakaan siitä, että hänen teoksensa on englantilaisen\nkasvatuskirjallisuuden perustuksena, jolla Herbert Spencerinkin\nkuuluisa tutkimus kokonaan lepää, ja että se on huomattavasti\nvaikuttanut englantilaiseen yksityiskasvatukseen, on Rousseau, tuo\nsuuri kasvatuksen profeetta, yhtä suuressa kiitollisuuden velassa\nLocken kasvatusmietteille kuin Voltaire, Helvétius ja Condillac\novat hänen filosofisille ajatuksilleen. Etenkin Rousseauta on\nvaikea ymmärtää ilman Lockea. Alituisesti on tuo \"viisas Locke\"\nhänen huulillaan, joko hän sitten hyväksyy hänen mielipiteensä tai\nvastustaa niitä. Rousseau on tosin oikaissut mielestään muutamia Locken\nerehdyksiä, mutta pääasiassa on hän vain ajanut opettajansa mielipiteet\näärimmäisyyksiin. Kun Locke yksinkertaisesti uskoi ihmisluonnon\nhyvyyteen, tekee Rousseau siitä evankeliumin, jota hän kiihkeänä\nprofeettana julistaa. Locke ei kunnioita tietoa, ell'ei se ole hyveen\npalveluksessa, eikä anna kovinkaan suurta arvoa taiteille: Rousseau\nhylkää tieteet ja taiteet ihmiskunnan pahimpina turmelijoina. Locke\nsuosittelee kotikasvatusta, kunhan vain valvotaan, ett'eivät palvelijat\npääse lasta turmelemaan: Rousseau eristää kasvattinsa kokonaan ihmisten\nyhteydestä. Kun Locke vaatii uutta kasvatustapaa, haaveilee Rousseau\nuutta ihmissukua. Kun Locke neuvoo tyynesti ja ystävällisesti,\nkäskee Rousseau ja ivailee, saarnaa, huitoo ja raivoaa. Kun Locke\ntavoittelee vain oman maansa pelastamista, on Rousseaun sydämmellä\nkoko kurjuuteen syöksyneen ihmiskunnan onni. Kun Locke vaatimattomasti\nlähettelee kirjeissä neuvoja ystävälleen, kyhää Rousseau kokonaisen\nRobinson-romaanin rakkausseikkailuineen kaikkineen. Näin kehitettiin\nsiis Ranskassa Locken sensualismista ehdoton materialismi, hänen\njärjenpalvonnastaan alaston rationalismi ja hänen kasvatusopillisista\nmietteistään lennokas ja juuri lennokkaisuudellaan vaikuttava romaani!\n\n**       *       *       *       *       *\n\nSuomennoksen loppuun liitetyissä selityksissä on ylimalkaisesti\nviitattu näihin vastaaviin kohtiin Montaignen ja Rousseaun\nmielipiteissä, milloin siihen on ollut erikoista aihetta.\nYksityiskohtaisempaan vertailuun etenkin Rousseaun suhteen on\nselityksissä samoin kuin tässä johdannossakin ollut sitä vähemmän\nsyytä ryhtyä, kun suomalaisella lukijalla on Locken kasvatusmietteiden\nsuomennoksen ilmestyttyä alkulähteet tutkittavinaan ja kun niiden\nkaikinpuolinen tarkastelu ja vertailu antanee asianharrastajalle\naihetta yhtä mielenkiintoiseen kuin hyödylliseenkin ajatustyöhön.\n\nMuutoin on mainituissa selityksissä koetettu mahdollisimman tarkoin\nvälttää Locken mielipiteiden arvostelua, suomentajan tehtävänä kun\noli antaa lukijan käteen historiallinen todistuskappale sellaisenaan,\nvarustettuna vain sellaisilla huomautuksilla ja tiedonannoilla,\njotka voi katsoa välttämättömiksi tämän niin kaukana meidän omasta\najastamme julkaistun teoksen ymmärtämiselle kaikissa suhteissa.\nNäiden selitysten laatimisessa samoin kuin tekstin tulkitsemisessakin\non suomentaja käyttänyt apunaan parasta ja uusinta ranskalaista,\nselityksillä varustettua käännöstä, _Gabriel Compayrén_ [_John Locke:\nQuelques Pensées sur l'Éducation_, traduction nouvelle, avec préface et\ncommentaires par _Gabriel Compayré_, Paris, 1909, Librairie Hachette\net Cie (Collection des principaux ouvrages pédagogiques français\net étrangers)], sekä täydellisintä saksalaista käännöstä, _E. von\nSallwürkin_ [_John Lockes Gedanken über Erziehung_, eingeleitet,\nübersetzt und erläutert von _Dr. E. von Sallwürk_, Geh. Rat, dritte\nAuflage, Langensalza, 1910 (Bibliothek Pädagogiscber Klassiker, hrsg.\nvon _Friedrich Mann_)]; tarvittaessa on turvauduttu myös muihin\ntiedonlähteisiin. Käännöksen pohjaksi on laskettu _R.H. Quickin_\njulkaisema täydellinen teksti [_Some Thoughts concerning Education by\nJohn Locke,_ with Iutroduction and Notes by the Rev. _R.H. Quick_,\nM.A., etc, stereotyped edition, Cambridge, at the University Press,\n1902 (Pitt Press Series)]; julkaisijan selittävistä huomautuksista\non myös ollut tuntuvaa apua. Suomennokseen nähden on tavoiteltu\nmahdollisimman suurta tarkkuutta kaikkien Locken lausekeinojen,\nkäänteiden, kuvien ja ajatusjaksojen mukailemisessa, ryhtymättä niitä\netenkin ranskalaisten, mutta osalta myös saksalaisten tulkitsijain\ntavoin karsimaan, lyhentämään, muokkailemaan ja muuttelemaan, missä\nei kielemme ole moista suomentajan mielestä hyljättävää menettelyä\nvälttämättä vaatinut. Eihän Locken kuvarikas, pitkin lausejaksoin\nkulkeva, kaikkiin välimerkkien suomiin apukeinoihin turvautuva,\njoskus hajanainen ja huolimaton, mutta aina tyyni ja asiallinen\nsanonta luonnollisestikaan voinut kulkea samoja uria ja vastata samoja\nvaatimuksia kuin nykyajan sivistynyt englantilainen kirjakieli. Paitsi\nsen ilmaisemia vanhoja ajatuksia on sille mahdollisuuden mukaan\njätettävä myös sen vanha muoto.\n\nTekstin jakaminen aineenmukaisiin jaksoihin ei ole voinut suomentajan\nmielestä käydä päinsä, koska sisällön kirjavuus, järjestelmän puute\nja kertailu tekevät kaiken moitteettoman ryhmittelyn mahdottomaksi.\nSeuraamatta siis useiden kääntäjäin ja julkaisijain esimerkkiä\non suomentaja tyytynyt Quickin painoksen mukaisesti ja vanhimpia\njulkaisuja noudattaen merkitsemään tekstin syrjään asian, mistä\nkulloinkin on kysymys.\n\nProf. A. V. Streng on käynyt läpi johdannon ja prof. M. Soininen\ntarkastanut erinäisiä kohtia itse käännöksestä, ja suomentajan\nmieluinen tehtävä on lausua heille kiitoksensa heidän ystävällisistä\nhuomautuksistaan.\n\nNiinikään lausuu suomentaja hartaimmat kiitoksensa tri E. A. Tunkelolle\nsiitä erinomaisen huolellisesta ja asiantuntevasta tavasta, jolla hän\non kielen puolesta seurannut yhtä korjausarkkia.\n\nHollolan Korpikylässä, elokuulla 1914.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nEDWARD CLARKELLE, CHIPLEYN HERRALLE[1]\n\n\n_Jalo herra!_\n\nNämä _Mietteet kasvatuksesta_, jotka nyt lähtevät maailmalle, kuuluvat\nhyvällä syyllä Teille, koska ne ovat kirjoitetut useampia vuosia\nsitten Teitä varten ja koska ne eivät sisällä mitään muuta kuin mitä\nTe jo tunnette Teille lähettämistäni kirjeistä. Minä olen tehnyt\nniihin niin vähän muutoksia, lukuunottamatta Teille eri aikoina\nja eri tilaisuuksissa osoittamieni mietteiden järjestystä, että\nlukija on sanonnan tuttavallisuudesta ja sävystä helposti havaitseva\nniiden pikemminkin olevan kahden ystävän yksityistä haastelua kuin\njulkisuuteen aijottua esitystä.\n\nYstävien hartaat pyynnöt saavat tavallisesti olla puolustuksena\njulkaisuille, joita niiden kirjoittajat pelkäävät tunnustaa aivan\nheidän omasta ehdostaan syntyneiksi. Mutta Tehän tiedätte, ja minä\nvoin sen rehellisesti sanoa, että ell'eivät muutamat henkilöt, jotka\nolivat kuulleet puhuttavan näistä minun kirjoitelmistani, olisi\nensin halunneet lukea niitä ja sitten nähdä niitä painettuina, ne\nyhä edelleenkin olisivat jääneet virumaan siihen huomaamattomuuden\nkätköön, johon ne alkuaan olivat tarkoitetutkin [2]. Mutta kun nämä\nmiehet, joiden arvostelukyvyn minä suuresti luotan, sanoivat minulle\nolevansa vakuutettuja siitä, että tämä minun vaatimaton kyhäelmäni\nsaattaisi olla joksikin hyödyksi, jos se joutuisi laajempien piirien\nkäsiin, koskettivat he kohtaa, jolla on aina oleva erikoinen vaikutus\nminun päätöksiini: minä näet ajattelen jokaisen ihmisen ehdottomaksi\nvelvollisuudeksi tehdä isänmaalleen kaikkea sitä palvelusta, mihin hän\nsuinkin kykenee; enkä minä ymmärrä, mitä eroitusta olisi sellaisen\nhenkilön ja hänen karjansa välillä, joka eläisi ilman tätä ajatusta.\nTämä kysymys on niin tärkeä, ja oikea kasvatustapa tuottaa niin yleistä\nhyötyä, että minä en olisi lainkaan tarvinnut toisten pyyntöjä enkä\nkehoituksia, jos olisin havainnut kykyjeni vastaavan toivomuksiani.\nMutta miten tämän asian liekään, näiden kirjoitelmien vähäinen arvo\nja minun oikeutettu epäilyni niiden suhteen eivät kuitenkaan estä\nminua, hävetessäni tehdä niin vähän, lahjoittamasta ropoani minäkin,\nkun kerran ei minulta enempää vaadita kuin niiden toimittamista\njulkisuuteen. Ja jos sattuisi olemaan muitakin samanarvoisia ja samoja\nmielipiteitä kannattavia henkilöitä kuin nekin, jotka pitivät niistä\nniin paljon, että katsoivat ne painattamisen arvoisiksi, niin saan ehkä\nimarrella itseäni sillä, ett'ei niiden lukeminen tule olemaan kaikille\nturhaa työtä.\n\nMinulta ovat viime aikoina kysyneet neuvoa niin monet[3], jotka\ntunnustavat olevansa epätietoisia tavasta, miten kasvattaa lapsiansa,\nja nuorison varhainen turmelus on nyt tullut niin yleiseksi valituksen\naiheeksi, ett'ei voitane pitää kovin julkeana henkilöä, joka saattaa\ntämän kysymyksen käsittelyn päiväjärjestykseen ja esittelee siitä\nmielipiteitään, vaikkapa vain herättääkseen muita tai tarjotakseen\naihetta oikaisuihin: sillä erehdyksiä tulisi kasvatuksessa sietää\nvähemmän kuin muualla. Niinkuin ensimmäisen keitännän [4] virheet,\njoita ei enää voida parantaa toisella eikä kolmannella yrityksellä,\nkuljettavat nämäkin erehdykset lähtemättömän tahransa läpi kaikkien\nelämän tilojen ja vaiheiden.\n\nMinä ylpeilen kaikesta siitä, mitä olen tässä esittänyt, niin vähän,\nett'en minä olisi lainkaan pahoillani, jo pitäessäni Teidänkin etuanne\nsilmällä, vaikka joku sellaiseen toimeen kykenevämpi ja soveliaampi\nhenkilö ryhtyisi täydellisessä, meidän englantilaisen sivistyneen\nsäätymme tarpeita vastaavaa kasvatusta käsittelevässä tutkimuksessa\noikomaan virheitä, joita minä olen tässä kyhäyksessäni tehnyt, koska\nminusta olisi paljoa toivottavampaa, että nuoret säätyläismiehemme\nopastettaisiin parhaalle kasvatuksen ja opetuksen tielle (mitä\njokaisen tulisi hartaasti haluta), kuin että minun mielipiteeni siitä\nhyväksyttäisiin. Te suvainnette kuitenkin sillä välin todistaa, että\ntässä esitetty kasvatustapa on tuottanut aivan harvinaisia tuloksia,\nsovitettuna erään aatelismiehen poikaan, jolle se ei alkuaan ollut\ntarkoitettu[5]. En tahdo sanoa, ett'eivät lapsen hyvät taipumukset\nolisi osaltaan suuresti avustaneet näiden tulosten saavuttamista, mutta\nminä luulen sekä Teidän että hänen vanhempainsa olevan vakuutettuja\nsiitä, ett'ei vastakkainen menetelmä, joka olisi noudattanut nykyään\nyleistä lasten kasvattamistapaa, olisi ainakaan parantanut näitä\ntaipumuksia eikä saanut häntä rakastamaan kirjaansa, olemaan huvitettu\noppimisesta ja haluamaan hänen tavallaan enemmän tietoja kuin mitä\nhänen läheisensä katsovat hänelle kulloinkin soveliaaksi jakaa.\n\nMutta minun tehtäväni ei ole suositella tätä tutkimusta Teille, jonka\nmielipiteen siitä minä jo tunnen, eikä maailmalle, nojaamalla Teidän\narvosteluunne ja suojelukseenne. Lastensa oikea kasvattaminen kuuluu\nniin suuressa määrin vanhempain velvollisuuteen ja huolenpitoon, ja\nkansakunnan menestys ja hyvinvointi riippuu siitä niin läheisesti,\nettä minä toivoisin jokaisen laskevan tämän kysymyksen vakavasti\nsydämelleen ja ojentavan auttavan kätensä, ensin tarkoin harkittuaan ja\npunnittuaan, mitä mielikuvitus, tapa tai järki opettavat tässä kohden,\nlevittääkseen kaikkialle sellaista nuorison kasvattamistapaa, joka\nkunkin erilaisia elämänehtoja silmällä pitäen helpoimmin, lyhyimmin ja\nvarmimmin tuottaisi hyveellisiä, hyödyllisiä ja kykeneviä miehiä heidän\neri kutsumuksiinsa, vaikka tässä suhteessa onkin suurinta huomiota\nkiinnitettävä säätyläisnuorison kutsumukseen. Sillä jos korkeampien\nsäätyjen jäsenet ensin on kasvatuksella ohjattu oikealle tielle,\nsaattavat he pian kaiken muunkin hyvään järjestykseen.\n\nEn tiedä, olenko tässä lyhyessä esityksessäni tehnyt muuta kuin\nosoittanut hyviä aikomuksiani siihen päämäärään pyrkimiseksi; mutta\nmaailma saakoon teokseni sellaisena kuin se nyt on, ja jos siinä on\njotakin, joka ansaitsee yleistä hyväksymistä, on kiitos siitä kokonaan\nTeidän. Kiintymykseni Teihin antoi sen syntymiseen ensimmäisen aiheen,\nja minä olen iloinen saadessani jättää tuleville sukupolville tämän\nmerkin ystävyydestä, joka meidät yhdisti. Sillä minä en tunne tässä\nelämässä suurempaa iloa enkä parempaa muistoa, minkä ihminen voisi\njättää jälkeensä, kuin pitkät ajat kestänyt ystävyys rehellisen,\nhyödyllisen, kunnianarvoisan ja isänmaataan rakastavan miehen kanssa.\nMinä olen,\n\n                 Jalo herra, Teidän nöyrin ja uskollisin palvelijanne\n                                    _John Locke_.\n                          Maaliskuun 7 päivänä 1692.[6]\n\n\n\n\n\n\nMUUTAMIA MIETTEITÄ KASVATUKSESTA.\n\n\n\n\n\n§ 1. Terve sielu terveessä ruumiissa[7], niin kuuluu lyhyt, mutta\ntäydellinen määritelmä onnellisesta tilasta tässä maailmassa. Kenellä\non nämä molemmat, hänellä on enää vain vähän lisäksi toivomista, ja\nkeneltä jompikumpi niistä puuttuu, hän tulee vain vähän paremmaksi\nmistä muusta tahansa. Ihmisen onni tai onnettomuus on suurimmaksi\nosaksi hänen omaa työtänsä. Kenelle sielu ei ole viisaana oppaana,\nhän ei koskaan osu oikealle tielle, ja kenen ruumis on raihnas ja\nheikko, hän ei koskaan kykene kulkemaan sitä eteenpäin. Minä myönnän\nkyllä, että muutamani ihmisten ruumis ja sielu ovat rakenteeltaan niin\nvahvoja, ja luonto on ne niin hyvin muodostanut, ett'eivät he tarvitse\npaljoakaan toisten apua, vaan että heidän luontaisen kyvykkäisyytensä\nvoima johtaa heitä jo kehdosta lähtien kaikkeen mainioon ja\nerinomaiseen, ja että he näiden heille yksin kuuluvain onnellisten\nlahjojen avulla saavat aikaan ihmeitä. Mutta tämänlaisia esimerkkejä on\nvähän, ja minä luulen voivani sanoa, että kaikista ihmisistä, joiden\nyhteyteen joudumme, on yhdeksän kymmenestä sitä mitä on, hyvä tai paha,\nhyödyllinen tai hyödytön, kasvatuksen ansiosta[8]. Siitä juuri johtuu\nihmisten suuri erilaisuus. Varhaisimmassa lapsuudessamme saaduilla\npienillä, jopa melkein huomaamattomilla vaikutteilla on hyvin tärkeät\nja pysyvät seurauksensa: niitä voisi verrata eräiden jokien lähteisiin,\njoissa kevyt käden kosketus riittää kääntämään taipuisat vedet uomiin,\nmitkä ovat kokonaan vastakkaisia niiden alkuperäiselle juoksulle; ja\ntämä aivan niiden lähteessä annettu ohjaus saa ne sitten kulkemaan\neri suuntiin ja saapumaan lopulta varsin kaukaisiin ja toisilleen\nvieraisiin paikkoihin.\n\n§ 2. Minun nähdäkseni voidaan lasten mieliä ohjata tähän tai tuohon\nsuuntaan yhtä helposti kilin vettä, mutta vaikka henki onkin\nihmisluonnon tärkein osa ja vaikka meidän pääasiallisen huolenpitomme\ntuleekin kohdistua ihmisen sisimpään, niin ei tomumajaakaan\nole kokonaan lyötävä laimin. Minä alan siis siitä kohdasta ja\nkäsittelen ensiksi ruumiin terveyttä, koska sitä varmaankin minulta\netupäässä odotetaan, katsoen niihin opintoihin, joihin minun\narvellaan erikoisemmin antautuneen[9], ja koska siitä käy nopeimmin\nsuoriutuminen, se aihe kun liikkuu, ell'en erehdy, hyvin ahtaissa\nrajoissa.\n\n§ 3. Kuinka tarpeellinen terveys on meidän toimillemme ja onnellemme ja\nkuinka välttämätön vahva, rasituksia ja vaivoja kestävä ruumiinrakenne\non miehelle, joka tahtoo näytellä jonkunlaista osaa maailmassa, on\nliian ilmeistä kaivatakseen enempiä todisteluja [10].\n\n§ 4. Puhuessani tässä terveydestä ei ole tarkoitukseni esitellä,\nmiten lääkärin olisi käsiteltävä sairasta ja heikkoa lasta, vaan\nmitä vanhempain tulisi ilman lääkkeiden apua tehdä lastensa terveen\ntai ei ainakaan sairaalloisen ruumiin kunnossa pitämiseksi ja\nvoimistuttamiseksi. Ja kaikki, mitä minulla on sanottavana, saattaisi\nehkä mahtua yhteen ainoaan lyhyeen sääntöön, nimittäin, että\nsäätyläisten[11] tulisi menetellä lastensa suhteen niinkuin kunnon\nmaanvuokraajat ja varakkaat vapaatilalliset menettelevät. Mutta koska\näidit pitäisivät ehkä tätä sääntöä hieman ankarana ja isät liian\nlyhyenä, ryhdyn selittämään ajatustani yksityiskohtaisemmin, ensin\nvain merkittyäni naisten mietittäväksi sen yleisen ja todenmukaisen\nhuomion, että useimpain lasten terveydelle koituu liiallinen hellittely\nja hemmoittelu joko suoranaiseksi tuhoksi tai ainakin osittaiseksi\nvahingoksi.\n\n§ 5. Ensimmäinen seikka, johon on kiinnitettävä huomiota, on se,\nett'eivät lapset käy liian lämpimissä vaatteissa ja päähineissä\ntalvella eikä kesällä. Kasvomme ovat syntyessämme yhtä herkkätuntoiset\nkuin muutkin ruumiimme osat. Vain tottumus karkaisee ne ja saa ne\nparemmin kestämään kylmää. Ja senpätähden antoikin skyyttalainen\nfilosofi varsin kuvaavan vastauksen eräälle ateenalaiselle, joka\nihmetteli, kuinka hän saattoi käydä alastomana pakkasessa ja lumessa,\n\"Entä kuinka voit Sinä sitten pitää kasvojasi alttiina talven tuimalle\nviimalle?\" kysyi skyytta. \"Kasvoni ovat siihen tottuneet\", selitti\nateenalainen. \"Otaksu siis, että minä olen kokonaan kasvoja\", vastasi\nskyytta[12]. Meidän ruumiimme kestää kaikkea, mihin sitä on alusta\npitäen totutettu.\n\nSeuraavassa esitän minä siitä huomattavan esimerkin, joka sopii\nnykyiseen tarkoitukseemme, nimittäin todistamaan, mitä tottumus voi\nsaada aikaan, vaikka se kosketteleekin vastakkaista äärimmäisyyttä,\nkuumuutta, ja otan minä sen tähän tekijän omin sanoin kerrottuna,\nsellaisena kuin minä olen sen tavannut eräästä hiljattain julkaistusta,\nnerokkaasta matkakuvauksesta[13].\n\n\"Kuumuus\", sanoo hän, \"on ankarampi Maltan saarella kuin missään\nmuualla Europassa, ankarampi vielä kuin Roomassa, ja kerrassaan\ntukahduttava, sitäkin enemmän, kun siellä harvoin käy virkistävä\ntuulenhenki. Se tekeekin alhaisemman kansan tummaksi kuin mustalaiset,\nmutta talonpojat uhmaavat sittenkin aurinkoa; he työskentelevät päivän\nkuumimpinakin hetkinä levähtämättä ja suojaamatta mitenkään itseään\npolttavilta säteiltä. Tämä on saanut minut vakuutetuksi siitä, että\nluonto mukautuu moniin seikkoihin, jotka ensin näyttävät mahdottomilta,\nkunhan me vain totuttaumme niihin lapsuudestamme asti. Niin tekevät\nmaltalaiset karaistessaan lastensa ruumista ja totuttaessaan heitä\nkuumuuteen antamalla heidän käyskennellä ilki alastomina, paidatta,\nkaatioitta, päähineettä, kehdosta aina siihen asti, kunnes he ovat\nkymmenen vuoden vanhoja.\"\n\nSallikaa minun sentähden neuvoa teitä, ettette liian huolellisesti\nsuojaisi lastanne ilmanalan kylmyydeltä. Englannissa on henkilöitä,\njotka pitävät samoja vaatteita talvin, kesin, tuntematta siitä mitään\nhaittaa tai palelematta enemmän kuin muutkaan[14]. Mutta jos äiti,\npeläten vahingoittavansa lastaan, ja isä, säästyäkseen moitteilta,\ntahtovat välttämättä antaa jotakin merkitystä pakkaselle ja lumelle,\nniin huolehtikoot he ainakin siitä, ett'ei heidän poikansa talvipuku\nole liian lämmin ja muistakoot monien muiden seikkojen joukossa, että\nkun luonto on niin hyvin peittänyt hänen päänsä tukalla ja vahvistanut\nsitä vuoden tai kahden vanhasta lähtien niin suuresti, että hän voi\njuoksennella päivisin ilman lakkia, on myöskin parasta lapsen nukkua\nyönsä ilman päähinettä[15], koska ei mikään niin helposti johda\npäänkivistykseen, kylmettymiseen, katarreihin, yskään ja moniin muihin\ntauteihin kuin pään pitäminen liian lämpimänä.\n\n§ 6. Minä olen tässä puhunut pojasta, koska esitykseni päätarkoituksena\non osoittaa, kuinka säätyläisnuorukaista on kasvatettava lapsuudesta\nlähtien; ohjeeni eivät kaikissa suhteissa suinkaan täydelleen sovellu\ntyttöjen kasvatukseen, mutta toiselta puolen ei liene kovinkaan\nvaikeata ratkaista, missä sukupuolten erilaisuus vaatii erilaista\nkäsittelyä.\n\n§ 7. Minä neuvon myöskin pesemään hänen jalkansa joka päivä kylmässä\nvedessä ja antamaan hänelle niin ohuet kengät, että ne vuotavat\nja laskevat vettä sisään, milloin hän vain joutuu sen kanssa\ntekemisiin[16]. Tässä pelkään saavani sekä emännät että palvelijattaret\nvastaani. Toiset pitänevät koko juttua liian likaisena, ja toiset\nluulevat varmaankin saavansa liian paljon vaivaa hänen sukkiensa\npesemisestä. Mutta totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että hänen\nterveytensä on paljoa arvokkaampi kuin kaikki sellaiset näkökannat,\nja kymmenin kerroin arvokkaampi. Ja ken ottaa huomioonsa, kuinka\nvahingollista ja kuolettavaa onkaan jalkain kastuminen niille, jotka on\nkasvatettu hemmoitellen, hän varmaankin toivoisi aina käyneensä paljain\njaloin niinkuin köyhän kansan lapset, jotka sentähden ovat vähitellen\nniin tottuneet kosteihin jalkoihin, ett'eivät he niistä kylmety eivätkä\nkärsi sen enempää kuin jos heidän kätensä olisivat kastuneet. Ja\nmikä sitten saa aikaan, sallikaa minun kysyä, tuon suuren eroituksen\nkäsien ja jalkojen välillä muissa ihmisissä, ell'ei juuri tottumus?\nMinä en epäile lainkaan, että jos joku olisi kehdosta lähtien aina\nkävellyt paljain jaloin samalla kun hänen kätensä olisivat lakkaamatta\nolleet ahdettuina lämpöisiin kintaisiin ja lisäksi vielä _käsikenkiin_\n(Hand-shoes), niinkuin hollantilaiset sormikkaita nimittävät, minä en\nepäile, sanon vieläkin kerran, ett'eikö moinen tottumus tekisi käsien\nkastumista hänelle yhtä vaaralliseksi, kuin nyt jalkojen kastuminen on\nniin monelle muulle. Ainoa keino sen estämiseksi on antaa hänen pitää\nsellaisia kenkiä, jotka päästävät veden sisään, ja pestä hänen jalkansa\nsäännöllisesti joka päivä kylmässä vedessä. Se on suositeltavaa jo\npuhtaudenkin takia, mutta minä pidän siinä suhteessa erikoisesti\nsilmällä terveyttä, ja siitä syystä en minä rajoitakaan mainittua\ntoimitusta mihinkään määrättyyn aikaan päivästä. Minä olen nähnyt tätä\nkeinoa käytettävän joka ilta sangen hyvällä menestyksellä, vieläpä\nläpi koko talven, lyömättä sitä laimin yhtenä ainoanakaan iltana\nerikoisen kylmänkään sään vallitessa; kun paksu jää peitti veden, pesi\nlapsi säärensä ja jalkansa silloinkin siinä, vaikk'ei hän ollutkaan\nijältään vielä kylliksi vahva niitä itse hieroakseen ja kuivatakseen ja\nvaikka hän tätä menettelytapaa alkaessaan oli sairaalloinen ja hyvin\nheikko. Kun päätarkoituksena on näiden ruumiinosien karkaiseminen usein\nja säännöllisesti kylmää vettä käyttämällä, siten estääkseen niitä\nhaittoja, jotka ovat tavallisesti seurauksena satunnaisesta jalkojen\nkastumisesta toisten peri-aatteiden mukaan kasvatetuille henkilöille,\nluulen minä voitavan jättää vanhempain harkinnan ja mukavuuden varaan,\nkummanko he valitsevat, illan vaiko aamun. Aika on minun nähdäkseni\nsivuseikka, kunhan vain itse asia tulee suoritetuksi. Terveys ja\nkarkaisu, jotka siitä ovat tuloksena, olisivat hyvä kauppa paljoa\nkalliimpaankin hintaan hankittuina[17]. Kun siihen vielä lisään, että\ntällainen menettely estää syntymästä känsiä, lienee tämä monenkin\nmielestä varsin painava näkökohta. Mutta alottakaa vasta keväällä\nhaalealla vedellä, käyttäkää sitten yhä kylmempää ja kylmempää, kunnes\nte muutamien päivien kuluttua pääsette aivan kylmään veteen, ja\njatkakaa siten talvet ja kesät. Sillä tässä niinkuin kaikissa muissakin\npoikkeuksissa totutusta elämäntavastamme on huomattava, että muutosten\ntäytyy tapahtua vähittäisin ja huomaamattomin astein, ja vain siten\nvoimme saada ruumiimme kestämään mitä tahansa ilman tuskaa ja vaaraa.\n\nMiten hellät äidit tulevat ottamaan tämän opin vastaan, sitä ei ole\nvaikeata ennustaa. Mitä tässä onkaan vähempää kysymyksessä kuin\nheidän rakkaiden pienokaistensa murhaaminen heitä tuolla tavoin\nkäsittelemällä? Kuinka! Pistää heidän jalkansa kylmään veteen\nsilloinkin, kun pakkanen paukkuu ja lunta sataa, ja kun kaikki,\nmitä ihminen suinkin voi tehdä, tuskin riittää niiden pitämiseksi\nlämpiminä? Esittäkäämme tässä heidän pelkonsa haihduttamiseksi\nmuutamia esimerkkejä, joita paitsi parhaimpiakaan järkisyitä harvoin\nkuunnellaan. Seneca kertoo meille itsestään 53:nnessa ja 83:nnessa\nkirjeessään, että hänen oli tapana kylpeä kylmässä lähdevedessä\nkeskellä talveakin[18]. Ell'ei hän olisi pitänyt sitä ei ainoastaan\nsiedettävänä, vaan jopa terveellisenäkin, olisi hän sitä tuskin tehnyt,\nkatsoen hänen suunnattomaan varallisuuteensa, joka olisi hyvin kestänyt\nlämpimänkin kylvyn kustannukset, ja hänen ikäänsä (sillä hän oli jo\nniihin aikoihin vanha), joka olisi kyllä puoltanut lempeämpääkin\nkohtelua. Jos me arvelemme hänen stoalaisten periaatteidensa johtaneen\nhänet tähän ankaruuteen, niin olkoon menneeksi: tämä uskonlahko sai\nsiis hänet sietämään kylmää vettä. Mutta mikä teki sen edulliseksi\nhänen terveydelleen, joka ei lainkaan kärsinyt tästä säälimättömästä\ntavasta? Ja mitä sanomme sitten Horatiuksesta, joka ei intoillut\nminkään uskonlahkon kunnian puolesta ja joka vähimmin kaikista pyrki\nstoalaisten ankaroihin tapoihin? Kuitenkin vakuuttaa hänkin meille\ntotutelleensa talvellakin kylpemään kylmässä vedessä[19]. Mutta,\nsanottaneen, Italia on paljoa lämpimämpi maa kuin Englanti, eikä sen\nvesien kylmyys tule lähellekään meidän vesiemme kylmyyttä talvella.\nJos Italian joet ovatkin lämpimämpiä, niin ovat sen sijaan Saksan\nja Puolan joet paljoa kylmempiä kuin meidän maassamme, ja kuitenkin\nkylpevät niissä kaikki juutalaiset, sekä miehet että naiset, kaikkina\nvuoden aikoina, heidän terveytensä siitä lainkaan kärsimättä. Eivätkä\nkaikki kykene uskomaan, että siinä on kysymyksessä joku ihmetyö\ntai joku _Pyhän Winifredin Kaivon_ erikoinen voima, kun tämän\nkuuluisan lähteen[20] kylmä vesi ei vähintäkään vahingoita siinä\nkylpeviä heikkoja ihmisiä. Jokainen on nykyään täynnä kummastusta\nniistä ihmeistä, joita kylmät kylvyt ovat saaneet aikaan raihnaissa\nja heikoissa henkilöissä, palauttamalla heidän terveytensä ja\nvoimansa[21], ja sentähden ne eivät voi olla mahdottomia käyttää ja\nkärsiä vahvistettaessa ja karaistessa sellaisia ihmisiä, joiden tila on\njo alkuaan parempi.\n\nJos näitä täysikasvuisista henkilöistä kerrottuja esimerkkejä\npidettäisiin lapsiin soveltumattomina, nämä kun muka ovat vielä\nliian heikkoja ja kykenemättömiä kestämään sellaista käsittelyä,\nniin huomattakoon, miten muinaiset germaanit ja meidän päiviemme\nirlantilaiset menettelevät lastensa suhteen, ja tultakoon\nvakuutetuiksi, että pienet lapsetkin, niin heikoiksi kuin heitä\nluultaneenkin, voivat ilman vähintäkään vaaraa huuhtoa ei ainoastaan\njalkansa, vaan koko ruumiinsakin kylmässä vedessä. Ja tänäkin päivänä\non Skotlannin ylämaassa säätyläisnaisia, jotka sovelluttavat tätä\nmenettelytapaa lapsiinsa keskellä talveakin ja jotka huomaavat, ett'ei\nkylmä vesi tuota näille pienintäkään vahinkoa, ei silloinkaan, kun se\non täynnä jääpalasia.\n\n§ 8. Minun ei tarvinne tässä erikoisesti mainita uimista, kun lapsi\nvain on tarpeeksi vanha sitä oppiakseen ja kun hänellä on joku,\njoka voi häntä siinä ohjata. Sehän pelastaa monen ihmisen hengen,\nja roomalaiset pitivät sitä taitoa niin tärkeänä, että asettivat\nsen lukemisen verroille, ja heidän keskuudessaan olikin yleisenä\nsananpartena, kun oli puhe jostakin huonosti kasvatetusta ja mihinkään\nkelpaamattomasta henkilöstä, ett'ei hän ollut oppinut lukemaan eikä\nuimaan: _Nec litteras didicit nec natare_,[22] Mutta ottamatta lukuun\ntaidon hankkimista, joka voi olla hänelle hyödyksi hätätilassa, seuraa\ntiheästä uimisesta kylmässä vedessä kesäkuumilla niin monta etua\nterveydelle, ett'ei minun luullakseni siihen enää tarvita enempiä\nkehoituksia, kunhan vain ollaan siinä ainoassa kohdassa varovaisia,\nett'ei lapsen anneta milloinkaan mennä veteen silloin, kun hän on\nliikunnasta tullut palaviinsa tai saanut verensä tai valtasuonensa\nkiihdyksiin.\n\n§ 9. Toinen seikka, josta myöskin lähtee suurta hyötyä jokaisen, mutta\nerittäinkin lasten terveydelle, on runsas oleskeleminen ulkoilmassa\nja niin vähä istuminen kuin suinkin tulen ääressä talvellakin. Siten\ntottuu lapsi myöskin kuumuuteen ja kylmyyteen, auringonpaisteeseen ja\nsateeseen; mutta ell'ei ihmisen ruumis kykene näitä kaikkia kestämään,\non siitä oleva hänelle hyvin vähän hyötyä tässä maailmassa, ja kun\nhän on täysi-ikäinen, on liian myöhäistä enää ruveta häntä niihin\ntotuttamaan. Sen täytyy tapahtua varhain ja asteittain. Siten voidaan\nsaada ruumis kestämään melkein mitä tahansa[23]. Jos minä neuvoisin\nlasta leikkimään tuulessa ja auringossa ilman hattua[24], pelkäisin\npahoin, ett'ei ohjetta seurattaisi. Tuhansia syitä keksittäisiin sitä\nvastaan, mutta ne eivät päätyisi lopulta tosiaankaan mihinkään sen\nsuurempaan, kuin että aurinko polttaisi lapsen ihon. Ja jos nuorta\nherraamme pidetään aina siimeksessä eikä häntä koskaan päästetä\naurinkoon eikä tuuleen, koska pelätään hänen kasvojensa väriä, niin\nsaattaa moinen olla kylläkin hyvä keino tehdä hänestä sievä poika,\nmutta ei tarmokasta ja toimeliasta miestä[25]. Ja vaikka tyttöjen\nkauneudesta lieneekin suurempaa lukua pidettävä, niin otan minä\nkuitenkin vapauden sanoa, että mitä enemmän he oleskelevat ulkoilmassa\nkasvojansa turmelematta, sitä vahvemmiksi ja terveemmiksi he tulevat,\nja kuta enemmän heidän kasvatuksensa lähenee heidän veljiensä\nkasvatusta kaikenlaisessa karkaisussa, sitä suurempaa hyötyä tulevat he\nsiitä saamaan koko myöhemmällä ijällään.\n\n§ 10. Leikkimisestä ulkoilmassa on minun tietääkseni vain yksi\nvaara tarjolla, nimittäin se, että lapsi lämminneenä sinne tänne\njuoksentelemisesta istuutuu tai heittäytyy pitkälleen kylmään tai\nkosteaan maahan[26]. Sen minä myönnän, ja myönnän senkin, että kylmien\njuomien nauttiminen juuri silloin, kun ollaan palavissaan työstä tai\nliikkeestä, vie ihmisiä hautaan tai sen partaalle kuumeiden ja muiden\ntautien muodossa enemmän kuin mikään muu mitä minä tiedän. Mutta\nnäitä haittoja voidaan helposti välttää lapsen vielä ollessa pienenä,\nkoska häntä silloin päästetään harvoin näkyvistä. Ja jos häntä hänen\nlapsuudessaan säännöllisesti ja järkähtämättömästi estetään istumasta\nmaahan tai nauttimasta kylmiä juomia silloin, kun hänen on kuuma, on\ntämä jatkuva kieltäytyminen, tavaksi muuttuneena, suuresti auttava\nhänen suojelemistaan silloinkin, kun hän ei enään ole hoitajattarensa\ntai kasvattajansa silmien alla. Siinä onkin kaikki, mitä minun\nymmärtääkseni tässä tapauksessa voidaan tehdä, sillä ikävuosien\nenetessä täytyy vapaudenkin tulla niiden mukana, ja hyvin monissa\nasioissa täytyy hänet uskoa omaan johtoonsa, koska ei häntä enää voida\njoka hetki vartioida, paitsi mitä hän itse vartioi itseänsä, kun te\nensin olette istuttanut hänen mieleensä hyvät periaatteet ja lujat\ntavat, mikä onkin paras ja varmin keino siihen tarkoitukseen, ja\nsentähden tulee juuri siitä pitää eniten huolta. Sillä yhä toistetuista\nvaroituksista ja säännöistä, niin usein kuin te niitä koettaisittekin\nhänen päähänsä ahtaa, ei teidän tule odottaa mitään, yhtä vähän tässä\nkuin muussakaan suhteessa, ell'ei käytäntö ole muuttanut niitä tavaksi.\n\n§ 11. Tyttöjen mainitseminen tuo erään seikan mieleeni, jota ei\nsuinkaan saa unohtaa, ja se on, ett'eivät poikanne vaatteet saa\nmilloinkaan olla ahtaat, eivät erittäinkään rinnasta. Annettakoon\nluonnolle tilaa muodostaa ruumis sellaiseksi kuin se parhaaksi\nnäkee. Se toimii itsekseen paljoa paremmin ja tarkemmin kuin me\nvoisimme sitä ohjata. Ja jos naiset voisivat itse muovailla lastensa\nruumiit kohdussaan, kuten he niin usein koettavat parannella niiden\nvartaloa niiden synnyttyä, ei meillä olisi lainkaan täydellisiä\nlapsia yhtä varmasti, kuin meillä nyt on harvoja moitteettomasti\nmuodostuneita niiden joukossa, joita on pidetty liian kireästi\npuristettuina tai joita on liian paljon puoskaroitu. Tämän näkökohdan\npitäisi luullakseni estämän touhunhaluisia ihmisiä (minä en puhu\ntietämättömistä imettäjistä enkä kureliivien tekijöistä) sekaantumasta\nasiaan, jota he eivät ymmärrä, vaan tulisi heidän päinvastoin pelätä\nluonnon pakottamista pois oikealta tieltään muovailemalla lasten\njäseniä ja elimiä, kun he eivät kerran tiedä, miten pieninkään ja\nyksinkertaisinkaan niistä on rakennettu. Ja kuitenkin olen minä nähnyt\nniin monta esimerkkiä lapsista, jotka ovat kärsineet vakavia vaurioita\nliiallisesta puristamisesta, ett'en voi muuta tehdä kuin päättää, että\non muitakin luontokappaleita kuin apinoita, jotka hyvin vähän heitä\nviisaampina tuhoavat poikasensa järjettömällä hellittelemisellään ja\nliiallisella syleilemisellään.\n\n§ 12. Ahdas rinta, lyhyt ja pahanhajuinen hengitys, sairaat keuhkot\nja ruumiin koukistuminen ovat luonnollisia ja melkein säännöllisiä\nseurauksia kovista kureliiveistä ja puristavista vaatteista. Tämä\nkeino synnyttää solakoita vartaloita ja muka hienoja muotoja tuottaa\nniille vain sitä varmemmin vaurioita. Eikä siitä voi tosiaankaan\naiheutua muuta kuin epäsuhtaisuutta eri ruumiinosien välille, kun ei\nruumiin eri työpajoissa valmistettu ravinto pääse jakautumaan sillä\ntavalla, kuin luonto on määrännyt. Ihmekö siis, että se kulkeutuukin\nsinne, mihin se voi, johonkin vähemmän puristettuun ruumiinosaan, ja\ntekee usein olkapään tai lanteen korkeammaksi tai paksummaksi kuin\noikeat suhteet vaatisivat? Onhan yleisesti tunnettua, että Kiinan\nnaisilla (minä en ymmärrä, millaista kauneutta he siten tavoittelevat)\non pienet jalat, kun he ovat puristaneet ja sitoneet niitä lujasti\nvarhaisesta lapsuudesta alkaen. Näin hiljattain parin kiinalaisia\nkenkiä, joita täysikasvuisen naisen sanottiin pitäneen: ne olivat\nmittasuhteiltaan niin täydellisesti soveltumattomat jonkun meikäläisen\nnaisen jalkoihin, että ne olisivat tuskin olleet kyllin isot jollekin\npikkutytöllemme. Paitsi tätä seikkaa on huomattu, että kiinalaisnaiset\novat myöskin hyvin pieniä kooltaan ja että he elävät vain vähän aikaa,\nkun sitä vastoin kiinalaiset miehet ovat yhtä pitkiä kuin ihmiset\ntavallisesti ja elävätkin suhteellisen kauvan. Nämä naissukupuolen\nvajavaisuudet tässä maassa lasketaan joskus tuon järjettömän jalkojen\nsitomisen syyksi, se kun estää veren vapaata kiertokulkua ja\nsaattaa siten koko ruumiin kasvun ja terveyden kärsimään. Ja kuinka\nusein näemmekään, että jos joku pieni osa jalkaa on vahingoittunut\nnyrjähtymisestä tai iskusta, menettää samalla koko sääri tai reisi\nvoimaansa ja ravintoansa, alkaen kuihtua? Kuinka paljon suurempia\nvaurioita tuleekaan meidän siis odottaa, jos rintakehää, minkä suojassa\nsijaitsee sydän ja elämän lähde, luonnottomasti puristetaan ja estetään\ntarpeellisesta paisunnastaan?\n\n§ 13. Mitä lapsen jokapäiväiseen ruokaan tulee, niin olkoon se hyvin\nluonnollista ja yksinkertaista, ja jos minun sallitaan neuvoa,\npidätettäköön siitä liha niin kauvan, kuin hän käy mekossa tai ainakin\nniin kauvan, kunnes hän täyttää kaksi tai kolme vuotta. Mutta mitä\nhyötyä siitä lähtisikään hänen nykyiselle ja tulevalle terveydelleen\nja voimalleen, pelkään minä vanhempain siihen tuskin suostuvan, heitä\nkun johtaa harhaan heidän oma tapansa syödä liian paljon lihaa, ja he\nkun ehkä ovat taipuvaisia luulemaan, että heidän lapsensa, niinkuin he\nitsekin, joutuisivat kärsimään nälkää, ell'eivät he saisi lihaa ainakin\nkahta kertaa päivässä. Minä olen kuitenkin varma siitä, että lapset\nsaisivat hampaansa paljoa vaarattomammin, pääsisivät paljoa vähemmillä\ntaudeilla pieninä ollessaan ja laskisivat paljoa varmemman perustuksen\nterveelle ja vahvalle ruumiinrakenteelle, ell'eivät hemmoittelevat\näidit ja typerät palvelijat syöttäisi heitä niin määrättömästi ja\njos heiltä kokonaan kiellettäisiin liha heidän kolmena tai neljänä\nensimmäisenä ikävuotenaan.\n\nMutta jos meidän nuoren herramme nyt välttämättä täytyy saada lihaa,\nniin tapahtukoon se ainakin vain kerran päivässä ja olkoon sitä vain\nyhtä lajia kutakin ateriaa kohti. Puhdas härän, lampaan, vasikan y.m.\nliha, tarjottuna ilman muita höysteitä kuin nälkä, on parasta; ja\npidettäköön tarkkaa huolta siitä, että hän syö runsaasti leipää sekä\nyksin että kaiken muun ruuan kera, ja että niitä kiinteätä hän syökään,\nhän pureksii sen hyvin. Me englantilaiset olemme usein leväperäisiä\ntässä suhteessa, ja siitä seuraakin huonoa ruuansulatusta ja muita\nsuuria haittoja.\n\n§ 14. Aamiaiseksi ja illalliseksi ovat maito, maitoliemi, veteen\nkeitetty kauravelli, jauhopuuro ja monen monet muut ruokalajit,\njoita täällä Englannissa tavallisesti valmistetaan, hyvin soveliaita\nlapsille; kaikkien niiden suhteen katsottakoon kuitenkin, että ne\novat yksinkertaisia ja puhtaita, ilman monenlaisia sekoituksia, ja\nhyvin säästeliäästi maustettuja sokerilla tai mieluummin kokonaan\nilman sokeria[27]; eritotenkin vältettäköön huolellisesti kaikkia\nhöysteitä ja muita sentapaisia lisiä, jotka voivat kiihoittaa verta.\nKäytettäköön suolaa myöskin säästellen kaikkia lapsen ravinto-aineita\nmaustettaessa, älköönkä häntä totutettako voimakkaasti höystettyihin\nruokiin. Kitalakemme oppii vähitellen pitämään maukkaina sellaisia\nhöysteitä ja ruokalajeja, joiden kanssa se tavallisesti joutuu\ntekemisiin, ja liian runsas suolan käyttäminen, paitsi että se herättää\njanoa ja pakottaa juomaan ylen määrin, vaikuttaa muutoinkin varsin\nhaitallisesti ruumiiseen. Minun ymmärtääkseni olisi aimo pala hyvin\nvalmistettua ja hyvin paistettua ruisleipää, joskus voin tai juuston\nkera, joskus ilman, useinkin paras aamiainen nuorelle herrallemme.\nMinä olen varma siitä, että sellainen ruoka on yhtä terveellistä ja\ntekee hänestä yhtä vahvan miehen kuin paremmatkin herkut, ja kun häntä\nsiihen totutetaan, tuntuu se hänestä yhtä maukkaaltakin. Jos hän pyytää\nsyödäkseen jolloinkin ateriain väliajalla, älkää totuttako häntä muuhun\nkuin kuivaan leipään. Jos hän tahtoo tyydyttää nälkäänsä enemmän kuin\nomia oikkujaan, menee pelkkä leipäkin alas, mutta ell'ei hänen ole\nnälkä, ei hänen ole tarpeellista syödäkään. Täten saavutatte te kaksi\nhyvää tulosta: ensiksi, että hän siihen totutettuna oppii pitämään\nleivästä; sillä kuten sanoin, meidän kitalakemme ja vatsamme suostuvat\nmielellään siihen, mihin me niitä totutamme; ja toiseksi voitatte te\nsillä tavoin sen edun, ett'ette opeta häntä syömään enempää ja useammin\nkuin luonto vaatii. Minä en suinkaan otaksu, että kaikkien ihmisten\nruokahalu olisi samanlainen; yksillä on vatsa luonnostaan vaativampi,\ntoisilla heikompi. Mutta sen minä uskon, että monet ovat tulleet\ntotuttelemalla herkkusuiksi ja ahmateiksi, vaikk'eivät he olleet\nsellaisia alkuaan; ja minä näen muutamissa maissa vain kaksi ateriaa\npäivässä nauttivain ihmisten olevan yhtä pulskia ja vahvoja kuin\nnekin, jotka lakkaamattomalla totuttelemisella ovat saaneet vatsansa\nhälyytyskellon tavoin kutsumaan heitä pöytään neljä, jopa viisikin\nkertaa päivässä. Roomalaiset paastosivat tavallisesti illalliseen asti,\nmikä olikin sitten ainoa säännöllinen ateria niillekin, jotka söivät\nuseammin kuin kerran päivässä, eivätkä nekään, joiden oli tapana syödä\naamiaista, kuten muutamien kello kahdeksan, toisten kello kymmenen,\ntoisten kello kaksitoista, toisten myöhemminkin, nauttineet lainkaan\nlihaa, eikä mihinkään valmistuksiin oltu ryhdytty tätä ateriaa varten.\nAugustus kertoo meille maailman mahtavimpana hallitsijanakin ollessaan\nottaneensa vain kuivan leivänpalan mukaansa matkavaunuihin[28]. Ja\nSeneca ilmoittaa 83:nnessa kirjeessään, missä hän selittää, kuinka\nhänellä oli tapana hoitaa itseänsä vanhanakin, jolloin hänen ikänsä\nolisi voinut olla puolustuksena lempeämmällekin kohtelulle, että hän\nsöi tavallisesti palan kuivaa leipää päivällisekseen, huolimatta edes\nistua[29], vaikka hänen varallisuutensa olisi yhtä hyvin kestänyt\nparemmankin aterian kustannukset (jos terveys olisi sitä vaatinut)\nkuin kenen tahansa englantilaisen rikkaus, vaikka se sitten olisi\nkaksi kertaa suurempi kuin onkaan. Maailman valtijaita elätettiin\ntällä niukalla ravinnolla, mutta Rooman jalot nuorukaiset eivät\ntunteneet suinkaan voiman eikä älyn puutetta, vaikka he soivatkin\nkerran päivässä. Jos kuitenkin sattui, ett'ei joku jaksanut paastota\nillalliseen, heidän ainoaan säännölliseen ateriaansa asti, nautti hän\nvatsaansa viihdyttääkseen vain palan kuivaa leipää tai korkeintaan\nmuutamia viinirypäleitä tai jotakin muuta kevyttä. Tällaista\nkohtuullisuutta pidettiin niin tarpeellisena sekä terveydelle että\nyleiselle toimintakyvylle, että yhden ainoan aterian tapa pysyi\npystyssä sitä yhä enemmän alaa voittavaa ylellisyyttäkin vastaan,\njonka heidän itäiset valloituksensa ja ryöstösaaliinsa olivat tuoneet\nheidän keskuuteensa, ja että nekin, jotka olivat hyljänneet vanhan,\nniukan ravintonsa ja pitivät kemuja, alkoivat ne kuitenkin vasta\nillalla. Ja useampaa kuin yhtä oikeata ateriaa päivässä katsottiin\nniin hirvittäväksi seikaksi, että vielä niin myöhään kuin Caesarin\naikoihin herätti yleistä paheksumista, jos joku järjesti pidot tai\nistui täyteläiseen pöytään ennen auringon laskua. Ja sentähden\narvelisin minä, ell'ei sitä katsottaisi liialliseksi ankaruudeksi,\nolevan sopivinta, ett'ei nuori herramme saisi mitään muuta kuin\nleipää aamiaisekseen. Te ette osaa kuvitellakaan, millainen voima\ntottumuksella on, ja minä lasken suuren osan taudeistamme sen syyksi,\nettä me täällä Englannissa syömme liian paljon lihaa ja liian vähän\nleipää[30].\n\n§ 15. Mitä hänen aterioihinsa tulee, niin luulisin minä parhaaksi,\nettei niitä, mikäli sitä voidaan sopivasti välttää, asetettaisi\naina samaksi hetkeksi[31], sillä kun tottumus on määrännyt hänen\nsyömisensä joiksikin säännöllisiksi ajoiksi, vaatii hänen vatsansa\nravintoa juuri tuona määrättynä hetkenä ja alkaa napista, jos se\nsivuutetaan, joko yltyen haitalliseen liiallisuuteen nälässään tai\ntaas turtuen täydelliseen ruokahalun puutteeseen. Sentähden en minä\nhaluaisi sidottavan hänen aamiaistansa, päivällistänsä ja illallistansa\nmihinkään erikoiseen aikaan, vaan soisin sitä vaihdeltavan melkein\njoka päivä. Ja jos hän näiden mainitsemieni varsinaisten ateriain\nvälillä tahtoo syödä, niin annettakoon hänelle niin usein, kuin\nhän vain pyytää, hyvää, kuivaa leipää. Jos joku pitäisi tätä liian\nankarana ja niukkana ruokajärjestyksenä lapselle, niin huomatkoon\nhän, ett'ei sellainen lapsi milloinkaan joudu näkemään nälkää eikä\nkuihtumaan ravinnon puutteessa, joka, paitsi lihaa päivällisekseen ja\nlusikkaruokaa tai jotakin muuta samantapaista illallisekseen, saa vielä\nhyvää leipää ja olutta niin usein, kuin hänen vatsansa sitä vaatii.\nSillä tällainen on minun nähdäkseni, vakavan harkinnan jälkeen, paras\njärjestys lapsille. Aamupäivä on yleisesti määrätty opiskeluun, ja\nsiihen olisi täysinäinen vatsa hyvin huono esivalmistus. Kuiva leipä,\nvaikka se onkin parasta ravintoa, viekoittelee kuitenkin vähimmin,\neikä kukaan, joka vähänkään välittää lapsen hengestä ja ruumiista,\njoka ei soisi hänestä tulevan tylsämielistä ja sairaalloista, tahtoisi\nkait ahtaa häneen ylenmäärin ruokaa aamiaispöydässä. Älköönkä kukaan\nmyöskään pitäkö tällaista järjestystä sopimattomana varakkaan ja\nylhäisen perheen lapselle. Säätyläisnuorukaista tulisi kaikkina aikoina\nkasvattaa sillä tavoin, kuin pitäisi hänen kyetä kantamaan aseita ja\nryhtymään sotilaaksi. Mutta ken meidän päivinämme kasvattaa poikaansa\nniinkuin määräisi hän hänet ikänsä kaiken nukkumaan sen suuren\nomaisuuden yltäkylläisyydessä ja mukavuudessa, minkä hän aikoo hänelle\nperinnöksi jättää, hän kiinnittää vain vähän huomiotansa esimerkkeihin,\njotka hän on nähnyt, ja aikaan, jossa hän elää[32].\n\n§ 16. Hänen juomanaan saisi olla vain heikkoa olutta[33], eikä sitäkään\npitäisi hänelle milloinkaan antaa aterioiden väliajoilla, vaan vasta\nsitten, kun hän on syönyt palan leipää. Syyt, miksi näin sanon, ovat\nseuraavat.\n\n§ 17. 1. Ihmiset saavat kuumetauteja ja vatsan puhistusta juomalla\nsilloin, kun he ovat kuumissaan, enemmän kuin mistään muusta syystä,\nmitä minä tiedän[34]. Kun lapsi siis on leikistä tullut palaviinsa ja\nhänen kurkkunsa on kuiva, menee leipä huonosti alas, ja ell'ei hän saa\njuodakseen muulla kuin tällä ylempänä mainitulla ehdolla, niin täytyy\nhänen siitä kieltäytyä; sillä jos hänen tosiaankin on hyvin kuuma,\nei hän missään nimessä saa juoda; mutta kun hän nyt syö sitä ennen\nkelpo palan leipää, niin saadaan aikaa lämmittää olut yhtä lämpimäksi\nkuin veri, ja silloin voi hän juoda sitä vaaratta. Jos hän on hyvin\njanoissaan, juo hän sen mielellään niin lämpimänäkin, ja se sammuttaa\nhänen janonsa sitä paremmin; ja ell'ei hän halua juoda sitä niin\nlämpimänä, ei siitä pidättäytyminen suinkaan häntä vahingoita[35].\nSitäpaitsi opettaa se häntä kieltäytymään, ja se on mitä tärkein\ntottumus sekä ruumiin että hengen terveydelle.\n\n§ 18. 2. Kun ei lapsen sallita juoda syömättä, estetään häntä siten\ntottumasta pitämään alituisesti lasia nenänsä alla, mikä on vaarallinen\nalku ja valmistus kevytmieliseen ilonpitoon. Ihmiset hankkivat usein\ntotuttelemalla lakkaamattoman nälän ja janon. Ja jos teitä haluttaa\nkoetella, niin voitte te totuttamalla kehittää hänessä jälleen\nsellaisen tarpeen juoda yöllä, vaikka hänet olisi siitä jo vieroitettu,\nett'ei hän saata enää nukkua ilman sitä. Ja koska imettäjät käyttävät\njuuri sitä tuutulauluna viihdyttääkseen huutavia lapsia, luulen\nminä äideille yleensä olevan hieman vaikeata vieroittaa lapsiansa\nyöjuomisesta ensi aikoina niiden palattua kotiin[36]. Uskokaa pois,\ntapa on yhtä voimakas niin päivällä kuin yölläkin, ja te voitte, jos\nhaluatte, saada kenen tahansa tuntemaan janoa joka hetki.\n\nAsuin kerran talossa, missä uppiniskaiselle lapselle annettiin\ntyynnytteiksi juomista heti, kun hän alkoi huutaa, niin että hänellä\noli lakkaamatta imetyspullo suussa. Ja vaikk'ei hän vielä osannut\npuhua, joi hän kahdessakymmenessäneljässä tunnissa enemmän kuin\nminä. Koetelkaa itse, jos haluatte, ja te voitte heikkoa tai vahvaa\nolutta nauttimalla hankkia itsellenne alituisen janon. Pääasia,\njoka tulee kasvatuksessa ottaa huomioon, on se, millaisia tapoja te\nlapseen istutatte; älkää sentähden tässä suhteessa, enempää kuin\nkaikissa muissakaan, alkako tehdä totutuksi tavaksi mitään sellaista,\njonka käyttämistä te ette sitten tahtoisikaan jatkaa tai laajentaa.\nTerveydelle ja kohtuullisuudelle on eduksi, ett'ei juoda enempää kuin\nluonnollinen jano vaatii; ja ken ei syö suolaisia ruokia eikä juo liian\nväkeviä juomia, hän tuntee harvoin janoa ateriain välillä, ell'ei hän\nvain ole tottunut sellaiseen ajattomalla ajalla tapahtuvaan juomiseen.\n\n§ 19. Ennen kaikkea pitäkää tarkkaa huolta siitä, että hän vain\nharvoin, jos milloinkaan, pääsee maistamaan viiniä tai muita\nväkijuomia. Ei mitään anneta niin yleisesti lapsille Englannissa\neikä mikään ole heille niin tuhoisaa. Heidän ei pitäisi koskaan\nnauttia mitään väkevämpiä juomia, paitsi milloin he tarvitsevat\nniitä vahvistuksekseen ja lääkäri on niitä määrännyt. Ja juuri tässä\nsuhteessa täytyy palvelijoita pitää mitä tarkimmin silmällä ja mitä\nankarimmin nuhdella, jos he joutuvat syyllisiksi. Nämä alhaiset\nihmiset, jotka saavat enimmän onnensa väkijuomista, ovat alituisesti\nliehittelemässä nuorta herraamme tarjoamalla hänelle ainetta, josta\nhe itse eniten pitävät, ja kun he huomaavat itse tulevansa iloisiksi\nsen vaikutuksesta, luulevat he typeryyksissään, ett'ei se tee pahaa\nlapsellekaan. Tätä tulee teidän pitää huolellisesti silmällä ja estää\nsitä kaikella taidolla ja valppaudella, mihin suinkin kykenette, koska\nei ole olemassa mitään, joka laskisi varmemman perustuksen sekä ruumiin\nettä sielun turmeltumiselle kuin lasten tottuminen väkeviin juomiin,\nja eritotenkin sellaisten juomien nauttiminen salavihkaa palvelijain\nkanssa[37].\n\n§ 20. Hedelmät muodostavat erään kaikkein vaikeimpia kohtia\nterveyden hoidossa, erittäinkin lasten terveyden. Hedelmän takiahan\nesivanhempammekin panivat alttiiksi paratiisinsa, eikä olekaan\nihme, ell'eivät lapsemme kestä kiusausta, vaikka se maksaisi heidän\nterveytensä. Tämän asian järjestelyä ei voida suorittaa yhdellä\nainoalla yleisellä säännöllä, sillä minä en ole millään tavoin niiden\nkanssa samaa mieltä, jotka tahtoisivat melkein kokonaan kieltää lapsia\nsyömästä hedelmiä muka heille kerrassaan epäterveellisenä ravintona:\nainoa seuraus tästä ehdottoman ankarasta määräyksestä on, että lapset\nalkavat vain sitä enemmän niitä himoita, syöden sekaisin hyviä ja\nhuonoja, kypsiä ja raakoja, kaikkea, mitä vain käsiinsä saavat ja\nmilloin vain niiden pariin joutuvat. Melooneja, persikoita, useimpia\nluumulajeja ja kaikkia Englannissa kasvavia viinirypälelajeja[38] tulee\nminun ymmärtääkseni lapsia estää kokonaan syömästä, koska niillä on\nhyvin viekoitteleva maku, mutta sangen epäterveellinen mehu; mikäli\nmahdollista, ei heidän siis tarvitse niitä koskaan nähdäkään tai edes\ntietää sellaisia olevan olemassakaan. Mutta mansikoita, kirsikoita,\nkarviais- ja viinimarjoja, kun ne ovat täysin kypsiä, voidaan minun\nnähdäkseni antaa heille ilman vähintäkään vaaraa, jopa varsin runsaalla\nkädelläkin, kunhan niitä vain nautitaan seuraavia varovaisuusneuvoja\nnoudattaen. Ensiksi: ei milloinkaan heti ateriain jälkeen, kuten\nmeillä tavallisesti tehdään, kun vatsa on jo täynnä muuta ruokaa;\nminun mielestäni tulisi niitä pikemminkin syödä ennen ateriaa tai\nateriain väliajoilla, ja lasten pitäisi saada niitä myös aamiaisekseen.\nToiseksi: syötäköön leipää niiden ohella. Kolmanneksi: niiden tulee\nolla täysin kypsiä. Jos niitä tällä tavoin syödään, luulen minä niiden\nolevan eduksi enemmän kuin vahingoksi terveydellemme. Kesähedelmät,\nne kun soveltuvat siihen kuumaan vuodenaikaan, jolloin ne kypsyvät,\nvirkistävät vatsaamme, joka silloin on tavallisesti rasittunut ja\nheikontunut; enkä minä sentähden olisikaan tässä kohdassa aivan\nniin ankara kuin muutamat ovat lapsilleen; sillä kun heitä pidetään\ntässä suhteessa niin ahtaalla, niin he, sensijaan että nauttisivat\nkohtuullisen määrän huolellisesti valikoituja hedelmiä, jotka heitä\ntyydyttäisivät, jos niitä heille vapaasti annettaisiin, sammuttavat\nhalunsa kaikenlaisella roskalla, mitä vain käsiinsä saavat, heti kun\nsilmä välttää tai kun he voivat lahjoa jonkun palvelijan sitä heille\nhankkimaan, ja ahmivat he sitä usein ylenpalttisesti.\n\nMyöskin omenoita ja päärynöitä, kun ne ovat täysin kypsiä ja kun ne\novat jo olleet poimittuina jonkun aikaa, saattaa minun luullakseni\nkaikessa rauhassa syödä milloin tahansa ja sangen runsaastikin,\nerittäinkin omenoita, joiden minä en ole kuullut tehneen kenellekään\npahaa lokakuun jälkeen.\n\nNiinikään pidän minä sokeroimatta kuivatuita hedelmiä varsin\nterveellisinä. Mutta kaikenlaisia sokeroituja säilykkeitä tulee\nvälttää, niistä kun ei ole helppo sanoa, kumpaiselleko ne ovat\nturmiollisempia: sillekö, joka niitä valmistaa[39], vaiko sille, joka\nniitä syö. Siitä minä vain olen varma, että ne kuuluvat niihin kaikkein\njärjettömimpiin tuhlaustapoihin, mitä turhamielinen ylellisyys on tähän\nasti keksinyt; niinpä minä jätänkin ne naisten huomaan.\n\n§ 21. Kaikesta, mikä näyttää hellittelevältä ja veltostuttavalta,\nei tule mitään niin runsaasti suoda lapsille kuin unta. Vain tässä\nsuhteessa sallittakoon heidän täydellisesti tyydyttää halunsa, koska ei\nmikään vaikuta niin edullisesti lasten kasvamiseen ja terveyteen kuin\nuni[40]. Kaikki, mikä tässä kohdassa vain on tarkemmin järjestettävä,\non se seikka, milloin päivän kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa\nheidän tulisi nukkua; mutta sekin pulma voidaan helposti ratkaista vain\nsanomalla, että on erinomaisen hyödyllistä totuttaa heitä nousemaan\naikaisin aamulla. On parasta tehdä niin terveydenkin takia, ja kenelle\non lapsuudesta asti totutun tavan avulla aikainen nouseminen tullut\nhelpoksi ja luonnolliseksi, hän ei ole mieheksi vartuttuaan tuhlaava\nelämänsä parhainta ja toimeliainta osaa torkuskelemiseen ja vuoteessa\nvenyttelemiseen. Jos lapset siis herätetään varhain aamulla, seuraa\nsiitä luonnollisesti, että heidän on mentävä ajoissa nukkumaan; siten\nhe tottuvat myös välttämään kaikenlaisen mässäilemisen ja hurjastelun\nepäterveellisiä ja arveluttavia hetkiä, jotka sattuvat juuri illaksi;\nja ken taas pitää tunneistaan hyvän vaarin ja palaa illalla ajoissa\nkotiin, joutuu harvoin syylliseksi suurempiin säännöttömyyksiin. Minä\nen sano tätä siinä mielessä, kuin ei muka teidän poikanne vanhemmaksi\nvartuttuaan saisi koskaan viipyä seurassa yli kahdeksan tai istua\nhaastelemassa viinilasin ääressä puoliyöhön asti. Mutta teidän tulee\nhänen varhaisemman ikäkautensa aikana parhaanne mukaan totuttaa\nhäntä vieromaan tuollaisia sopimattomia tapoja; eikä ole suinkaan\nmikään pieni etu se, että kun kerran vastakkainen tottumus on tehnyt\nvalvomisen hänelle vastenmieliseksi, hän usein välttää ja hyvin harvoin\nehdottaa yöllisiä remujuhlia. Mutta ell'ette pääsisikään niin pitkälle,\nvaan tapa ja seura voittaisivat ja saisivat hänet elämään niinkuin\nmuutkin nuoret miehet tuossa kahdenkymmenen korvilla, maksaa kuitenkin\nvaivan siihen asti totuttaa häntä nousemaan varhain ja menemään ajoissa\nvuoteeseen hänen terveytensä nykyisen vahvistamisen ja muidenkin etujen\ntakia.\n\nVaikka olenkin sanonut, että lasten tulee heidän vielä pieninä\nollessaan saada nukkua runsaasti, jopa niin kauvan kuin he vain\nhaluavat, niin en kuitenkaan tarkoita, että heille oltaisiin tässä\nsuhteessa aina yhtä suosiollisia ja että heidän sallittaisiin\nisommiksikin vartuttuaan venyskellä vuoteessaan velton laiskuuden\nvalloissa. Mutta mahdotonta on täsmälleen määrätä, onko heille tähän\nnähden alettava asettaa rajoja seitsemän vaiko kymmenen vanhoina\nvaiko johonkin muuhun aikaan. On otettava huomioon heidän luonteensa,\nvahvuutensa ja ruumiinrakenteensa. Mutta jolloinkin seitsemännen ja\nneljännentoista ikävuoden välillä on minun luullakseni paras aika,\njos he liian mielellään viipyvät vuoteessaan, ryhtyä asteittain\nrajoittamaan heidän untansa noin kahdeksaan tuntiin, mikä on yleensä\nriittävä levähdysaika terveille, täysikasvuisille ihmisille. Jos te\nolette totuttanut hänet, kuten teidän olisi pitänyt tehdä, nousemaan\nsäännöllisesti hyvin varhain aamulla, on tämä liian pitkällisen\nvuoteessa loikomisen virhe helposti parannettavissa, ja useimmat\nlapset haluavat jo itsestäänkin kyllin innokkaasti lyhentää tätä\naikaa, he kun niin mielellään istuvat iltaseuran mukana myöhempään\nylhäällä; mutta ell'ei heitä pidetä silmällä, ovat he myös varsin\ntaipuvaisia korvaamaan vahinkonsa seuraavana aamuna, mutta sitä ei\nsaa sallia millään ehdolla. Heidät tulisi säännöllisesti herättää ja\nsaattaa nousemaan vuoteesta heidän varhaisella hetkellään; mutta hyvää\nhuolta on heitä herätettäessä pidettävä siitä, ett'ei se tapahdu liian\näkillisesti eikä kovalla tai kimakalla äänellä tai jollakin muulla\nodottamattomalla, ankaralla melulla. Täten usein pelästytetään lapset\nja tuotetaan heille vakavia vaurioita, ja jos sikeän unen tosiaankin\nkatkaisee joku tuollainen äkillinen hälyytys, voi se saattaa suunnilta\nkenen tahansa. Kun lapsia herätetään unesta, niin alotettakoon toki\nkutsumalla heitä ensin hiljaa nimeltä ja nyhkäisemällä heitä varovasti,\nja vedettäköön heidät täten vain vähitellen heidän horrostilastaan;\nmissään tapauksessa älköön heitä puhuteltako tai kosketeltako\nmuutoin kuin erinomaisen ystävällisesti siksi, kunnes he ovat\ntulleet täydelleen tajuihinsa ja kunnes voidaan heidän lopetettuaan\npukeutumisensa olla varmoja siitä, että he ovat ehdottomasti hereillä.\nPakko herätä unesta, kuinka hellävaroen te sen sitte toimitattekin, on\nheille jo kylliksi raskasta, ja sentähden tulee katsoa, ett'ei siihen\nvielä lisätä jotakin muuta epämiellyttävää, ei erittäinkään sellaista,\nmikä voi häntä säikähdyttää[41].\n\n§ 22. Hänen vuoteensa olkoon kova, ja sinä käytettäköön mieluummin\ntikattua patjaa kuin untuvia. Kova makuusija vahvistaa jäseniä,\nkun taas joka-öinen hautautuminen höyheniin sulattaa ja hajoittaa\nruumista ja on usein syynä heikkouteen, jopa valmistaa liian varhaisen\nkuolemankin. Ja puhumattakaan rakkokivestä, joka saa usein alkunsa\ntällaisesta nivusten lämpimästä verhoamisesta, johtuvat useat muutkin\ntaudit ja kaikkien niiden juuri, heikko ja arka ruumiintila, hyvin\nmonessa tapauksessa untuvavuoteista[42]. Sitäpaitsi ei mies, joka on\nkotona tottunut kovaan vuoteeseen, menetä untansa matkustellessaan\nmaailmalla (jolloin hänen on sitä eniten tarvis), kun ei hänellä ole\npehmyttä sijaansa ja kun eivät hänen pieluksensa ole asianmukaisessa\njärjestyksessä. Ja sentähden en luulekaan olevan haitaksi laitella\nkasvattimme vuodetta eri tavoin, joskus nostaa hänen päänsä\nkorkeammalle, joskus taas sijoittaa se matalammalle, jott'ei hän\ntuntisi jokaista pikku muutosta, sillä sellaisiahan täytyy jokaisen\nvarmasti kohdata, joka ei ole määrätty aina lojumaan kotonaan nuoren\nherramme vuoteessa ja näkemään hoitajattarensa laittavan kaikki\npilkulleen kuntoon ja peittelevän hänet lämpimästi. Luonnon tärkein\nvahvistusjuoma on uni. Ken jää sitä ilman, hän kärsii siitä; ja hyvin\nonneton on lapsi, joka voi nauttia sitä juomaa vain äitinsä hienosta\nkultamaljasta eikä yksinkertaisesta puukupista. Ken nukkuu makeasti,\nhän nauttii tätä virkistysjuomaa; eikä sillä ole väliä, tapahtuuko\nse pehmeässä vuoteessa vaiko kovilla palkeilla. Uni vain on ainoa\ntarpeellinen.\n\n§ 23. On vielä olemassa muuan seikka, joka suuresti vaikuttaa\nterveyteen, ja se on ulostamisen säännöllinen suorittaminen.\nIhmisillä, joiden vatsa on hyvin vetelä, on harvoin voimakkaat\najatukset tai voimakas ruumis. Mutta kun tämän pahan parantaminen\njoko ruokajärjestyksen tai lääkkeiden avulla on paljoa helpompaa kuin\npäinvastaisen tapauksen, ei siitä tarvitse tässä paljoa puhua, sillä\njos se käy uhkaavaksi joko ankaruudeltaan tai pitkällisyydeltään,\nvoidaan aina kylliksi aikaisin, joskus liiankin aikaisin, kääntyä\nlääkärin puoleen, ja jos se taas esiintyy lievänä tai kestää vain vähän\naikaa, on yleensä parasta jättää se luonnon omaan hoitoon. Toiselta\npuolen on taas liian kovallakin vatsalla omat pahat vaikutuksensa, ja\nsitä on paljoa vaikeampi käsitellä lääketaidon neuvomilla keinoilla,\nsillä ulostavat lääkkeet, jotka näyttävät hetkeksi tuovan apua,\npikemminkin lisäävät pahaa, sitä poistamatta.\n\n§ 24. Koska tämä on haitta, jota minulla on ollut erikoinen syy tutkia\nja koska minä en ole kirjoista tavannut neuvoa sen parantamiseksi,\nesitän tässä ajatukseni asiasta, uskoen, että suurempiakin muutoksia\nkuin se voidaan saada ruumiissamme aikaan, kunhan vain pidämme oikeata\nsuuntaa ja käymme eteenpäin järkevin askelin.\n\n1. Tässä suhteessa panin minä merkille, että ulostamisen tapahtuminen\noli seuraus erikoisista ruumiin liikkeistä, etenkin suolten n.s.\nmatomaisesta liikkeestä[43].\n\n2. Edelleen huomasin, että muutamia ruumiin liikkeitä, jotka eivät\nolleet täydellisesti tahdosta riippuvia, saattoi harjoituksen ja\nherkeämättömän pyrkimyksen avulla muuttaa totunnaisiksi, jos niitä vain\nkeskeytymättömän käytännön kautta yritettiin määrättyinä aikoina saada\nsäännöllisesti tapahtumaan.\n\n3. Niinikään panin minä merkille, että muutamat miehet, jotka\nolivat polttaneet piipullisen tupakkaa illallisen jälkeen, kävivät\nsäännöllisesti mukavuuslaitoksessa, ja silloin minä aloin itsekseni\nepäillä, eikö ollut pikemminkin tottumuksen kuin tupakan ansiota,\nettä luonto oli heille niin aulis, tai eikö ainakin, jos tupakka\nsen aiheutti, se tapahtunut ennemmin kiihoittamalla sisälmykset\nvoimakkaaseen liikkeeseen kuin vaikuttamalla jollain tavoin\nulostavasti, sillä siinä tapauksessa olisi siitä ollut toisenlaiset\nseuraukset.\n\nTultuani täten vakuutetuksi, että oli mahdollista tehdä tämä toimitus\ntotunnaiseksi, oli lähimpänä tehtävänäni miettiä, millä keinoin ja\ntavoin se oli parhaiten saavutettavissa.\n\n4. Niin johduin minä ajattelemaan, että jos ihminen heti ensimmäisen\naamuateriansa jälkeen viipymättä suosittelisi luontoa ja koettaisi,\neikö hän voisi pakottaa vatsaansa ulostamaan, tulisi se hänelle ajan\nmittaan, säännöllisen harjoituksen avulla, tottumukseksi.\n\n§ 25. Syyt, jotka ovat saaneet minut valitsemaan juuri tämän hetken,\novat seuraavat.\n\n1. Koska vatsa silloin tyhjänä ollessaan saa jotakin sille mieluista\nravintoa (sillä minä en milloinkaan soisi kenenkään, paitsi aivan\nvälttämättömissä tapauksissa, syövän muuta kuin mistä hän pitää\nja muulloin kuin häntä maittaa), niin se on silloin taipuvainen\nottamaan tuon ravinnon vastaan voimakkaasti jänteitänsä puristamalla,\nmikä puristus, niin otaksun, saattaa jatkua myöskin suolistossa\nja siten vahvistaa sen matomaista liikettä, kuten me näemme esim.\nsuolitukkeumassa[44] vastakkaisen liikkeen jossakin alempana alettuaan\njatkuvan läpi koko suoliston pituuden ja saavan myöskin vatsan\ntottelemaan tätä epäsäännöllistä liikettä.\n\n2. Koska ihmiset syödessään tavallisesti höllittävät ajatuksensa,\nniin että muusta toimesta vapautuneet elonhenget[45] pääsevät sitä\ntehokkaammin jakautumaan alempiin vatsan osiin, jotka myöskin osaltaan\nvaikuttavat toivotun tuloksen saavuttamiseksi.\n\n3. Koska ihmisillä on aikaa syödä, täytyy heillä myös olla aikaa\nosoittaa niin suurta kohteliaisuutta rouva _Cloacinalle_[46], kuin\non välttämätöntä nykyiseen tarkoitukseemme, sillä muutoin olisi\ninhimillisten tointen ja sattumain kirjavuuteen ja moninaisuuteen\nnähden mahdotonta kiinnittää sitä johonkin määrättyyn hetkeen,\nja silloin keskeytyisi totutteleminen. Mutta kun terveet ihmiset\novat harvoin syömättä ainakin kerran päivässä, niin vaikka hetki\nmuuttuisikin, pysyisi tapa yhä entisellään.\n\n§ 26. Näiden periaatteiden nojalla aloin minä toimittaa kokeilujani,\nenkä ole tavannut ketään, joka olisi tätä keinoa hellittämättä\nnoudattanut, käynyt säännöllisesti mukavuuslaitoksessa heti ensimmäisen\nateriansa jälkeen, milloin hän sen sitten nauttikin ja tunsipa\nhän erikoista tarvetta mennä sinne tai ei, sekä koettanut saada\nluontoa täyttämään velvollisuutensa, en ole tavannut ketään, joka ei\nsiten olisi muutamissa kuukausissa päässyt toivottuun tulokseen ja\nhankkinut itselleen niin säännöllistä tapaa, että häneltä oli hyvin\nharvoin ulostaminen onnistumatta ensimmäisen aterian jälkeen, ell'ei\nsyynä ollut hänen oma huolimattomuutensa: sillä onko hänellä sitten\nkutsumusta tai ei, kun hän vain menee asianomaiseen paikkaan ja tekee\ntehtävänsä, saa hän olla varma siitä, että luonto on oleva hänelle\nhyvin kuuliainen.\n\n§ 27. Minä neuvoisinkin sentähden, että tätä tapaa noudatettaisiin\nlapsenkin suhteen joka päivä heti hänen syötyään aamiaisensa.\nAsetettakoon hänet reikätuolilleen ikäänkuin vatsan tyhjentäminen olisi\nyhtä hyvin hänen vallassaan kuin sen täyttäminenkin, älköönkä annettako\nhänen eikä hänen hoitajattarensa ajatellakaan, ett'ei asia juuri niin\nolisi, ja jos häntä pakotetaan yrittämään, estämällä häntä leikkimästä\ntai syömästä uudelleen ennenkuin hän on tosiaankin ulostanut tai\nainakin tehnyt kaiken voitavansa, en epäile sen tulevan hänelle vähässä\najassa luonnolliseksi. Sillä on syytä pelätä, että koska lapset\novat tavallisesti kovin syventyneitä leikkiinsä ja välittävät hyvin\nvähän kaikesta muusta, he usein jättävät huomaamatta nämä luonnon\nvaatimukset, jos ne esiintyvät vain lievässä muodossa; ja niin he\nlyövät laimin nämä otolliset tilaisuudet ja hankkivat vähitellen\nitselleen alituisen ummistuksen. Että ummistusta voidaan estää näin\nmenettelemällä, ei ole pelkkää otaksumaa, koska minä olen pannut\nmerkille, että kun on sitä tapaa herkeämättä jonkun aikaa noudatettu,\non saatu lapsi ulostamaan säännöllisesti joka-aamuisen murkinansa\njälkeen[47].\n\n§ 28. Missä määrin täysi-ikäiset ihmiset katsovat asiakseen koettaa\ntätä tapaa, se jääköön heidän omaksi huolekseen, vaikka en voikaan olla\nsanomatta, että niihin moniin haittoihin nähden, jotka ovat seurauksena\nsiitä, ett'ei tämä luonnon välttämätön huojentaminen saata kunnolleen\ntapahtua, minä tunnen tuskin mitään, joka olisi edullisempi terveyden\nsäilymiselle kuin juuri se tapa. Kerta kahdessakymmenessäneljässä\ntunnissa on minun ymmärtääkseni tarpeeksi; ei ainakaan kukaan pitäne\nsitä liiallisena. Ja tällä keinoin saavutetaan toivottu tulos ilman\nlääkkeitä, jotka yleensä osoittautuvat varsin tehottomiksi ankaramman\nja pitkällisemmän ummistuksen parantamisessa.\n\n§ 29. Siinä on kaikki, mitä minulla oli teidän vaivaksenne esitettävää\nlapsen hoitamisesta hänen terveytensä pysyessä säännöllisenä.\nEhkäpä odotettaneen minun antavan vielä joitakin ohjeita lääkkeiden\nkäyttämisestä tautien estämiseksi; siitä on minulla tarjottavana vain\nyksi ainoa neuvo, jota tulee pyhästi noudattaa, nimittäin, ett'ei\nlapsille pidä antaa lainkaan lääkkeitä muka tautien torjumiseksi jo\netukäteen. Niiden ohjeiden noudattaminen, joita olen ylempänä antanut,\ntulee toivoakseni tekemään sen paremmin kuin kaikki naisten lääkejuomat\nja apteekkarien rohdot. Välttäkää visusti sentapaista puoskaroimista,\ntai muutoin te vain hankitte tauteja niitä suinkaan estämättä. Älkääkä\nsuinkaan jokaisesta pienestä pahoinvoinnista turvautuko lääkkeisiin\ntai kutsuko lääkäriä lastenne luo, erittäinkään jos hän on toimelias\nmies, joka tuossa tuokiossa täyttää heidän akkunansa pulloilla ja\nheidän vatsansa rohdoilla. Turvallisempaa on jättää heidät kokonaan\nluonnon huomaan kuin antaa heidät miehen käsiin, joka heti ryhtyy\npuoskaroimiseen tai joka ajattelee, että lapsia on tavallisista\npahoinvoinneistakin parannettava jollakin muulla kuin sopivalla\nruokajärjestyksellä tai jollakin hyvin sentapaisella keinolla, sillä\nminun järkeni ja kokemukseni vahvistavat oikeaksi, että lasten arkaa\nruumista on vaivattava rohdoilla niin vähän kuin mahdollista ja vasta\nsilloin, kun välttämätön tarve vaatii. Tilkka raikasta punaunikkovettä,\njoka on oikea lääke kaikenlaisia ruuansulatushäiriöitä vastaan, lepo\nja pidättäytyminen lihasta pysäyttävät usein enimmät pahoinvoinnit\nalkuunsa, kun taas liian hätäinen tohtoroiminen olisi ehkä kehittänyt\nniistä vakavia tauteja. Ell'ei sellainen varovainen käsittely lopeta\nalkavaa pahoinvointia tai estä sitä muuttumasta oikeaksi sairaudeksi,\nsilloin on aika kysyä jonkun huolellisen ja malttavan lääkärin neuvoa.\nTässä suhteessa uskottaneen minua toivoakseni mielellään, sillä eihän\nkenelläkään voi olla syytä epäillä miehen neuvoa, joka on jonkun\naikaa tutkinut lääketiedettä, kun hän kieltää teitä liian kerkeästi\nkäyttämästä lääkkeitä ja lääkäreitä[48].\n\n§ 30. Ja niin olen minä sanonut kaiken sanottavani ruumiista\nja terveydestä; se voidaan sulkea näihin harvoihin ja helposti\nnoudatettaviin sääntöihin: runsaasti raikasta ilmaa, liikuntoa ja unta,\nyksinkertaista ruokaa, ei viinejä eikä väkeviä juomia, hyvin vähän\ntai ei ollenkaan lääkkeitä, ei liian lämpimiä tai ahtaita vaatteita,\nerittäinkin ovat pää ja jalat pidettävät kylminä, ja jalkoja on usein\ntotutettava kylmään veteen ja annettava niiden kastua.\n\n       *       *       *       *       *\n\n§ 31. Kun nyt on pidetty tarpeellista huolta siitä, että ruumis pysyy\nvoimakkaana ja vahvana ja kykenee siten tottelemaan hengen käskyjä ja\ntäyttämään ne[49], niin on lähimpänä ja tärkeimpänä tehtävänämme ohjata\nhenkeä oikealle tielle, niin että se kaikissa tiloissa suostuu vain\nsellaiseen, mikä on soveliasta järkevän, ajattelevan olennon arvolle ja\njaloudelle[50].\n\n§ 32. Jos se on totta, mitä minä olen sanonut tämän esityksen alussa\nja mitä minä en epäile, nimittäin että ihmisten tavoissa ja kyvyissä\nhavaittava erilaisuus johtuu heidän kasvatuksestaan enemmän kuin\nmistään muusta seikasta, on meidän syytä päättää, että lasten henkeä\non suurella huolella kehitettävä ja lyötävä heihin jo varhain se\nleima, joka on sittemmin aina vaikuttava heidän elämäänsä: sillä\nmenettelivätpä he hyvin tai pahoin, aina on kiitos tai moite kohdistuva\nsiihen, ja kun he ovat jossakin suhteessa käyttäytyneet sopimattomasti,\nsaadaan heistäkin kuulla tuo tavallinen lauseparsi: \"Sehän kuvaa niin\nhyvin heidän kasvatustaan.\"\n\n§ 33. Kuten ruumiin voimakkuus on pääasiallisesti sen kyvyssä kestää\nvaivaa ja ponnistusta, niin on hengenkin. Ja kaiken hyveen ja\nansion ensimmäinen periaate ja pohja onkin siinä, että mies kykenee\nkieltäytymään haluistaan, vastustamaan omia taipumuksiaan ja seuraamaan\nvain sitä, mitä järki parhaaksi neuvoo, vaikka hänen mielitekonsa\nvetäisivätkin toiseen suuntaan.\n\n§ 34. Suuri erehdys, jonka olen huomannut ihmisten tavassa kasvattaa\nlapsiaan, on juuri siinä, ett'ei tästä seikasta ole pidetty\ntarpeellista huolta oikeissa ajoin, ett'ei henkeä ole opetettu\ntottelemaan kuria ja noudattamaan järjen neuvoja silloin, kun se vielä\noli herkimmillään ja taipuisimmillaan. Koska luonto on, viisaasti\nkyllä, määrännyt vanhemmat rakastamaan lapsiansa, ovat he varsin\nhetaita, ell'ei järki hyvin tarkkaan vartioi tätä luonnollista\ntunnetta, ovat he varsin hetaita, sanon minä, muuttamaan sen sokeaksi\nhellyydeksi. He rakastavat pienokaisiaan, ja sehän on heidän\nvelvollisuutensa; mutta samalla rakastavat he usein lastensa mukana\nmyös näiden vikoja. Lasten mieltä ei muka tule pahoittaa, heidän tulee\nmuka saada noudattaa tahtoansa kaikissa asioissa, ja kun he eivät\nvarhaisimpina vuosinaan kykene osoittamaan suuria vikoja, luulevat\nvanhemmat voivansa kaikessa rauhassa sietää heidän säännöttömyyksiään\nja pitää leikin asiana sitä viehättävää pahanilkisyyttä, joka heidän\nnähdäkseen niin hyvin sopii siihen viattomaan ikäkauteen. Mutta Solon\nvastasi sangen hyvin eräälle liian hellälle isälle, joka ei tahtonut\nrangaista lastaan jostakin koirankujeesta, vaan puolusteli häntä,\nväittämällä koko juttua vähäpätöiseksi seikaksi: \"Niinpä niin, mutta\ntottumus on tärkeä seikka\".[51]\n\n§ 35. Sitä sydänkäpystä pitää opetettaman jakelemaan iskuja ja\nnimittelemään ihmisiä jos jollakin tavoin, hänen pitää saaman\nmitä hän vain suvaitsee kirkua, ja hänen on lupa tehdä mitä häntä\nmiellyttää. Täten vanhemmat, noudattamalla lastensa mieltä kaikessa\nja hellittelemällä heitä liiaksi heidän ollessaan pieniä, turmelevat\nluonnon perusteet heissä ja kummastelevat sitten jälkeenpäin,\nsaadessaan juoda katkeraa vettä, kun ensin ovat itse sen alkulähteen\nmyrkyttäneet.[52] Sillä kun heidän lapsensa ovat kasvaneet isommiksi\nja nämä pahat tavat heidän mukanaan, kun he ovat jo liian suuria\nalituisesti hyväiltäviksi ja kun eivät vanhemmat voi enää käyttää\nheitä leikkikaluinaan, silloin valittavat he, että ne nulikat\novat tottelemattomia ja pahanilkisiä, silloin suuttuvat he heidän\nuppiniskaisuudestaan ja kärsivät kovin niistä huonoista taipumuksista,\njoita he itse ovat synnyttäneet ja kehittäneet heissä; ja silloin\nolisivat he iloisia, vaikka ehkä liian myöhään, jos voisivat kitkeä\npois ne rikkaruohot, jotka he olivat omin käsin istuttaneet ja jotka\nnyt ovat juurtuneet liian syvään lähteäkseen vain niin helpolla. Sillä\njos ken on tottunut aina noudattamaan omaa tahtoansa joka asiassa niin\nkauvan kun hän vielä kulki lapsen mekossa, niin miksi ihmettelisimme,\njos hän yhä haluaisi niin tehdä ja taistella oikeuksiensa puolesta\nsilloin, kun hän käyttää kaatioita? Jota enemmän hän tosiaankin lähenee\nmiehuuden ikää, sitä selvemmin näyttää aika hänen virheensä, niin\nettä on vain harvoja vanhempia, jotka ovat silloinkin niin sokeita,\nett'eivät niitä näkisi, tai niin tylsiä, ett'eivät tuntisi oman\nhemmoittelunsa pahoja seurauksia. Hän teki hoitajattarelleen mitä\ntahtoi, ennen kuin osasi puhua tai kävellä; hän oli vanhempiensa\ntäydellinen herra siitä lähtien, kun hän osasi lörpötellä; kuinka\nhän nyt, kun hän on kasvanut suuremmaksi, kun hän on voimakkaampi\nja älykkäämpi kuin silloin, kuinka hän nyt äkkiä rupeaisi itseään\nhillitsemään tai suistamaan omavaltaisuuttaan? Kuinka haluaisi hän\nseitsemän, neljäntoista, kahdenkymmenen vuotiaana menettää edut, joita\nvanhempain liiallinen hempeys jakoi hänelle niin arvelematta siihen\nasti? Kokeilkaapa koiralla tai hevosella tai jollakin muulla eläimellä\nja katsokaa, voitteko niiden suuremmiksi ja vahvemmiksi tultua helposti\npoistaa ne ilkeät, äksyt kujeet, joita ne ovat oppineet nuoruudessaan,\neikä kuitenkaan mikään luontokappale ole puoliksikaan niin itsepäinen\nja kopea eikä halua puoliksikaan niin kiivaasti olla itsensä ja muiden\nherra kuin ihminen.\n\n§ 36. Me olemme yleensä kylliksi viisaita alottaaksemme niiden\nkasvatuksen niiden ollessa vielä aivan nuoria, ja me ryhdymme\nhyvissä ajoin opettamaan muita luontokappaleita, joista haluamme\nsaada hyötyä tai jotka tahdomme saada kelpaamaan johonkin. Vain\nomista jälkeläisistämme jätämme huolehtimatta tässä suhteessa, ja\nkun olemme tehneet heistä huonoja lapsia, odotamme typeryyksissämme\nheistä tulevan hyviä miehiä. Sillä jos lapsen pitää saaman rypäleitä\ntai sokerimanteleita heti, kun hänen vain tekee mieli, jott'ei se\nkullannuppu-parka vain huutaisi tai tulisi muutoin pahalle tuulelle,\nmiksi ei hänen sallittaisi sitten suuremmaksi kasvettuaan noudattaa\ntahtoansa, jos hänen halunsa vetää häntä viiniin tai naisiin? Ne ovat\nvarttuneemman ihmisen taipumuksille yhtä viekoittelevia kuin se, mitä\nhän pienenä ollessaan huusi, oli lapsen mieliteoille. Paha ei ole\nsiinä, että ihmisellä on näiden erilaisten ikäkausien käsityskyvyn ja\nmaun mukaisia haluja, vaan siinä, ett'ei niitä ole alistettu järjen\nmääräysten ja kurin alaisiksi: eroitus ei ole siinä, onko meillä tai\neikö meillä ole mielitekoja, vaan siinä, onko meillä voimaa hallita\nniitä ja kieltää ne itseltämme. Ken ei ole tottunut nuoruudessaan\nalistamaan tahtoansa muiden järjelle kuuliaiseksi, hän tuskin ymmärtää\nalistaa sitä omaa järkeänsä tottelemaan silloin, kun hän on sellaisessa\nijässä, että hänen tulisi sitä käyttää. Ja millainen mies sellaisesta\nlapsesta sukeutuu, on helppo aavistaa.\n\n§ 37.[53] Näihin erehdyksiin tekevät tavallisesti itsensä vikapäiksi\nne, jotka näyttävät pitävän mitä suurinta huolta lastensa\nkasvatuksesta. Mutta jos katselemme, miten yleensä lapsia käsitellään,\nniin onpa meillä tosiaankin syytä ihmetellä, että hyveestä on jäänyt\njälkiä lainkaan kaiken sen suuren tapojen höllyyden keskelle,\njota maailma valittaa[54]. Haluaisinpa tietää, voidaanko nimittää\nainoatakaan pahetta, mihin eivät vanhemmat tai ne, joille lasten hoito\non uskottu, heitä totuta, ja minkä siemeniä he eivät kylvä heidän\nsydämmeensä heti, kun he vain voivat ottaa ne vastaan? Minä en nyt\ntarkoita esimerkkiä, jota he itse heille näyttävät, enkä mallia, jonka\nhe asettavat heidän eteensä, vaikka siinäkin on jo kylliksi yllykettä,\nvaan siitä minä tässä tahtoisin huomauttaa, että heille suorastaan\nopetetaan pahetta ja että heitä aivan tahallaan käännytetään pois\nhyveen tieltä. Ennenkuin he osaavat kävelläkään, istutetaan heidän\nmieleensä jo väkivallan, koston ja julmuuden periaatteet. \"Lyö minua,\njotta minä lyön häntä takaisin\", siinä opetus, jonka useimmat lapset\nkuulevat joka päivä, eikä sitä pidetä minään, koska heidän kätensä\neivät ole vielä kylliksi vahvat saadakseen vahinkoa aikaan. Mutta\nminä kysyn: eikö siten turmella heidän sydäntään? Eikö heitä siten\njohdeta väkivallan ja nyrkkioikeuden tielle? Ja jos heitä on pienestä\npitäin opetettu lyömään ja vahingoittamaan muita toisten välityksellä\nja yllytetty iloitsemaan kivusta, jota he ovat toisille tuottaneet,\nja nauttimaan nähdessään toisten kärsivän, niin eikö heitä siten\nvalmisteta tekemään samaa, kun he ovat tulleet kyllin vahvoiksi\nsaadakseen iskunsa tuntumaan ja kun he jaksavat lyödä oikein toden\nperästä?\n\nRuumiimme verhoa, jota me käytämme kainouden, lämpimän ja suojan takia,\nopettavat vanhemmat joko typeryydessään tai paheellisuudessaan lapsiaan\nomistamaan kokonaan toisiin tarkoituksiin. Siitä tehdään turhamaisuuden\nja kateuden esine. Lasta totutetaan toivomaan uutta pukua sen komeuden\ntakia, ja kun pikku tyttö upeilee uusissa vaatteissaan ja uudessa\npäähineessään, niin voiko hänen äitinsä olla opettamatta häntä\nihailemaan itseään nimittelemällä häntä \"pikku kuningattarekseen\" ja\n\"pikku prinsessakseen\"? Sillä tavoin opetetaan lapsia ylpeilemään\nvaatteistaan jo ennen kuin he kykenevät itse pukemaan ne päälleen. Ja\nmiksi eivät he yhä edelleenkin pitäisi itseään muita parempina räätälin\ntai kamarineitsyen luoman ulkonaisen hienoutensa takia, koska heidän\nvanhempansa ovat jo niin varhain ohjanneet heitä siten tekemään?\n\nValheita, kaksimielisiä selityksiä ja vain vähän valheesta eroavia\npuolusteluja pannaan pienen väen suuhun, ja oppipoikia ja lapsia\nsuorastaan kehoitetaan sellaiseen, jos heidän mestariensa tai\nvanhempainsa etu on kysymyksessä. Ja voidaanko ajatella, että se,\njoka huomaa saavansa totuuden vääntelemisen anteeksi, jopa siihen\nitseään yllytettävänkin, kun se vain käy hänen hurskaan herransa mielen\nmukaan, ei käytä tätä lupaa omaksi hyväkseen, jos siitä vain on hänelle\nitselleen hyötyä?\n\nVain vähäinen varallisuus estää alhaisempaa kansaa kehittämästä\nkohtuuttomuutta lapsissaan ja ruuan hyvyydellä tai kehoituksilla\nhoukuttelemasta heitä syömään tai juomaan liiaksi; mutta sellaisten\nvanhempain huono esimerkki, milloin he vain sattuvat runsaammin\nsaamaan rahoja käsiinsä, osoittaa, ett'ei suinkaan mikään juoppouden\neikä ahmattiuden vierominen pidätä heitä liiallisuuksista, vaan\nyksinomaan varojen puute. Mutta jos katsahdamme niiden taloihin,\njoille hyvinvointi on luonut hiukan lämpimämmän pesän, on siellä\nsyömisestä ja juomisesta tehty niin täydelleen elämän tärkein toimi\nja korkein onni, että lapsia luullaan kohdeltavan kaltoin, ell'ei\nheille toimiteta runsasta osaansa siitä. Kaikenlaisilla kastikkeilla ja\nmausteilla höystettyjen ja kaikilla keittotaidon tempuilla muunneltujen\nruokalajien täytyy kiihoittaa heidän kitalakeaan, kun heidän vatsansa\non täynnä; ja kun sitten pelätään, että heidän mahalaukkuunsa on\ntullut liian paljon tavaraa, löydetään tekosyy vielä yhden viinilasin\ntarjoamiseksi ruuansulatusta auttamaan, vaikka se vain puolestaan yhä\nlisää liikakuormitusta.\n\nHeti kun nuorta herraamme vaivaa joku pieni pahoinvointi, on\nensimmäisenä kysymyksenä: \"Mitä haluat syödä, oma kulttiseni? Mitä\ntuon sinulle?\" Häntä kehoitetaan innokkaasti syömään ja juomaan, ja\njokaisen keksimiskyky pannaan kovalle koetukselle löytääkseen jotakin\nniin maittavaa ja herkullista, että se voittaisi tuon ruokahalun\npuutteen, minkä luonto on niin viisaasti järjestänyt tautien alkuun\nniiden yltymistä vastustamaan, jotta se vapautettuna tavallisesta, yhä\nuusien vatsaan ahdettujen ravintoaineiden sulattamistyöstä saisi aikaa\nja tilaisuutta parantaa ja hallita ruumiin turmeltuneita nesteitä[55].\n\nJa milloin lapsilla on onnekseen niin järkevät vanhemmat, että nämä\nosaavat pidättää heitä pöydän liiallisuuksista ja opettaa heitä\nyksinkertaiseen ja luonnolliseen ruokajärjestykseen, niin on heidän\nsilloinkin varsin vaikea säilyä tartunnalta, joka myrkyttää sielun;\nsillä vaikka heidän terveydestänsä voitaisiinkin varovaisella\nmenettelyllä pitää jopa hyvääkin huolta heidän vielä ollessaan\nkasvattajainsa välittömän valvonnan alaisina, niin täytyy heidän\nmielitekojensa välttämättömästi suuntautua niiden opetusten mukaan,\njoita heille joka paikassa tyrkytetään tästä pelkkää nautintoa\ntarkoittavan elämänkäsityksen kohdasta. Se suuri arvo, jota kaikkialla\npannaan hyvään ruokaan, ei voi olla voimakkaasti kiihoittamatta\nheidän luontaisia halujaan ja saattamatta heitä piankin rakastamaan\ntuhlaavan komeata pöytää. Sitä nimittää jokainen paheen moittijakin\nhyvin-elämiseksi. Ja mitä uskaltaisi tyly järki sanoa yleisen\nmielipiteen todistusta vastaan? Ja voiko se toivoa saavansa huomiota\nosakseen, jos se sanoisi sitä ylellisyydeksi, mitä arvokkaimmat ihmiset\nniin suuresti ihailevat ja niin yleisesti käyttävät?\n\nTämä on nykyään niin laajalle levinnyt pahe ja sillä on niin\nvoimakkaita tukipylväitä, ett'en tiedä, vaikka se jo tavoittelisi\nhyveen nimeä ja vaikka sitä pidettäisiin hulluutta ja maailman tapojen\npuutteellista tuntemista osoittavana, jos joku avaa suunsa sitä\nvastaan? Ja minä pelkäisin tosiaankin, että sitä, mitä minä olen tässä\nsiitä sanonut, nimitettäisiin moittien pieneksi, varsinaisen aiheeni\nulkopuolelle vieväksi ivanpurkaukseksi, ell'en minä olisi kosketellut\ntätä seikkaa herättääkseni vanhempia yhä suurempaan huolellisuuteen\nja valppauteen lastensa kasvatuksessa, kuu he näkevät, miten näitä\njoka taholta piirittävät eivät ainoastaan kiusaukset, vaan suoranaiset\npaheeseen yllyttäjät, vieläpä ehkä juuri niiden taholta, joita he ovat\npitäneet heidän turvallisuutensa parhaina vartijoina[56].\n\nEn aijo kauvempaa viipyä tässä asiassa ja vielä vähemmän kosketella\nkaikkia niitä yksityisseikkoja, jotka osoittaisivat, mitä vaivaa\nnähdään lasten turmelemisessa ja paheen itujen istuttamisessa heihin,\nmutta minä toivoisin vanhempain vakavasti miettivän, onko olemassa\nmitään huonoja tapoja tai paheita, joita ei lapsille opetettaisi aivan\navoimesti, ja eikö heidän velvollisuutensa ja järkevyytensä asiana\ntulisi olla toisenlaisen ohjauksen hankkiminen heille.\n\n§ 38. Minusta näyttää ilmeiseltä, että kaiken hyveen ja siveellisen\nkunnon perustuksena on kyky kieltää itseltämme omien mielitekojemme\ntyydytys silloin, kun ei järki niitä hyväksy. Tämä kyky on hankittava\nja sitä on yhä vahvistettava tottumuksen avulla sekä tehtävä se\nhelpoksi ja luonnolliseksi aikaisella harjoittamisella. Jos minua\nsiis kuultaisiin, neuvoisin minä, päinvastoin kuin mitä yleensä\ntehdään, että lapsia tulisi jo kehdosta alkaen totuttaa hillitsemään\nmielitekojansa ja olemaan saamatta kaikkea, mitä haluavat. Ensimmäinen\nseikka, mikä heille tulisi opettaa, on se, ett'eivät he saa mitään\nsiksi, että he sitä haluavat, vaan siksi, että sitä on pidetty heille\nhyödyllisenä[57]. Jos heille myönnettäisiin vain sitä, mitä he\ntodellakin tarvitsevat, eikä heille milloinkaan annettaisi sellaista,\nmitä he kerran huutavat, niin oppisivat he olemaan tyytyväisiä ilman\nsitäkin, eivätkä he koskaan pyrkisi parkumalla ja murjottamalla\nmääräämään kaikkea, samoin kuin he eivät olisi läheskään niin suureksi\ntaakaksi itselleen ja muille, niinkuin he ovat silloin, kun ei heitä\nole alusta alkaen sillä tavoin kohdeltu. Ell'eivät he koskaan saisi\nhaluamaansa esinettä vain sen kärsimättömyyden ja kiihkeyden pakosta,\nmitä he sen suhteen osoittavat, kirkuisivat he yhtä vähän sitä tai\ntätä, kuin he kirkuvat omakseen kuuta.\n\n§ 39. Minä en sano tätä kaikkea siinä tarkoituksessa, ett'ei lasten\nmieltä tulisi missään kohdassa noudattaa tai että minä odottaisin\nheidän mekossa käyttäytyvän yhtä järkevästi ja taitavasti kuin\nvaltioneuvokset. Minä ymmärrän heidät lapsiksi, joita on hellävaroen\nkohdeltava, joiden täytyy leikkiä ja joilla tulee olla leikkikaluja.\nMinä tarkoitan vain, että milloin tahansa he vaativat sellaista, mitä\nheidän ei sovi saada tai tehdä, ei tulisi suostua heidän tahtoonsa\nvain siksi, että he ovat pieniä ja että he sitä haluavat: ei, mitä\nhe oikein karttamalla karttavat, sitä ilman tietävät he juuri siitä\nsyystä varmasti jäävänsä. Minä olen nähnyt istuvan pöydässä lapsia,\njotka eivät koskaan mitään pyytäneet, mitä siinä olikaan tarjolla,\nvaan ottivat tyytyväisinä mitä heille annettiin: ja toisessa paikassa\nolen minä nähnyt toisia lapsia, jotka huutaen vaativat kaikkea,\nmitä näkivät, ja joille oli tarjottava jokaista ruokalajia, ja\nvieläpä ensimmäiseksi. Mistä muusta johtuikaan tämä suuri ero kuin\nsiitä, että toisia oli totutettu saamaan kaikki, mitä he pyysivät\ntai huusivat, ja toisia olemaan ilman? Mitä nuorempia he ovat, sitä\nvähemmän tulee minun luullakseni myöntyä heidän säännöttömiin ja\nhillittömiin mielitekoihinsa, ja mitä vähemmän heillä on itsellään\njärkeä, sitä kiinteämmin tulee heidän olla niiden ehdottoman vallan\nja kurin alaisia, joiden haltuun heidät on uskottu. Siitä myönnän\nminä seuraavan, että vain ymmärtäväisiä ihmisiä olisi päästettävä\nheitä hoitamaan. Jos maailma yleensä menetteleekin toisin, niin en\nvoi sitä auttaa. Minä vain sanon, mitä minä parhaana pidän; sillä jos\nse olisi jo käytännössä, ei minun enää tarvitsisi vaivata maailmaa\ntästä asiasta kirjoittamalla. Mutta minä en sittenkään epäile,\nettä kun tätä kysymystä vain tarkoin punnitaan, muutkin tulevat\nolemaan minun kanssani sitä mieltä, että mitä pikemmin aletaan tätä\nmenettelytapaa sovittaa lapsiin, sitä helpommaksi on se käyvä sekä\nheille että heidän kasvattajilleen, ja että pitäisi kohotettaman\nloukkaamattomaksi säännöksi, että mitä kerran on heiltä kielletty, sitä\neivät he suinkaan saa kirkumalla tai kärttämällä, ell'ei haluta opettaa\nheitä kärsimättömiksi ja kiusallisiksi, palkitsemalla heitä heidän\nkärsimättömyydestään ja kiusallisuudestaan.\n\n§ 40. Niiden siis, jotka aikovat yleensä lainkaan hallita lapsiaan,\ntulisi alottaa jo heidän ollessaan aivan pieniä, ja katsoa, että\nhe ehdottomasti tottelevat vanhempainsa tahtoa. Jos haluatte saada\npoikanne pysymään kuuliaisena teille senkin jälkeen, kun hän\non jättänyt lapsuusvuodet taakseen, niin pystyttäkää isällinen\narvovaltanne heti, kun hän kykenee alistumaan ja ymmärtämään, kenen\nvallassa hän on. Jos tahdotte saada hänet kunnioittamaan itseänne, niin\nistuttakaa se tunne häneen jo hänen varhaisimpana ikäkautenaan, ja mitä\nenemmän hän lähenee miehuusvuosiaan, sitä lähemmäs päästäkää hänet\nsydäntänne, niin että te pidätte häntä lapsuuden ijässä kuuliaisena\nalamaisenanne (kuten oikein onkin) ja miehuuden ijässä hartaana\nystävänänne[58]. Sillä minun ymmärtääkseni erehtyvät ne suuresti\nlastensa kohtelemisessa, jotka ovat heille suopeita ja tuttavallisia\nheidän ollessaan pieniä, mutta muuttuvat ankaroiksi ja työntävät heidät\nluotaan heidän vartuttuaan isommiksi, sillä vapaus ja suopeus eivät\nvoi olla hyväksi lapsille; heidän arvostelukykynsä heikkous tekee\nohjauksen ja kurin heille välttämättömiksi, ja toiselta puolen on taas\nkäskevä ankaruus huono tapa kohdella miestä, jolla on jo järkeä kulkea\nomin päinkin; enkä minä usko teidän haluavan johtaa asiaa siihen,\nettä lapsenne isommiksi tultuaan kyllästyvät teihin ja sanovat salaa\nitsekseen: \"Milloinkahan tuo isäkin kuolee?\"\n\n§ 41. Minä luulisin kaikkien pitävän sitä järkevänä, että lasten tulisi\npieninä ollessaan katsoa vanhempiinsa kuin ehdottomiin käskijöihinsä\nja herroihinsa ainakin ja tuntea heitä kohtaan siis terveellistä\npelkoa, ja että heidän taas kypsyneemmällä ijällään tulisi nähdä\nheissä parhaat, ainoat, todelliset ystävänsä ja niin muodoin rakastaa\nja kunnioittaa heitä. Esittämäni menettelytapa on, ell'en erehdy,\nainoa sellaisen tilan luomiseksi. Meidän tulee pitää lapsiamme heidän\nvartuttuaan vertaisinamme, joilla on samat intohimot ja samat toiveet\nkuin meilläkin. Mehän itsekin haluamme pidettävän itseämme järkevinä\nolentoina ja me tahdomme oman vapautemme; me emme viitsi kärsiä\nalituisia soimauksia ja alituista ynseyttä, emmekä me voi sietää\ntiuskivaa ankaruutta ja loitolle työntävää käytöstä niiltä, joiden\nkanssa olemme tekemisissä. Ken saa osakseen sellaista kohtelua mieheksi\nylettyään, hän etsii piankin toista seuraa, toisia ystäviä ja toisia\nsuhteita, jotka antavat hänen elää vapaammin ja häiriintymättömämmin.\nJos sentähden pidetään lapsia kireällä alusta alkaen, ovat he siinä\nijässä vielä taipuvaisia ja suostuvat siihen rauhallisesti, koska he\neivät ole muuhun koskaan tutustuneetkaan: ja jos aina sen mukaan kuin\nhe varttuvat järkensä käyttämisessä, kohtelun ankaruutta vähitellen\nhellitetään, mikäli he sitä ansaitsevat, jos isän otsa kirkastuu heille\nkirkastumistaan ja jos välimatkaa asteittain lyhennetään, niin lisää\nentinen jyrkkyys heidän rakkauttaan, kun he havaitsevat sen johtuneen\nvain hyvyydestä heitä kohtaan ja tarkoittaneen vain heidän tekemistään\nkelvollisiksi ansaitsemaan vanhempainsa suosiota ja kaikkien muiden\nihmisten kunnioitusta.\n\n§ 42. Niin paljon olkoon sanottu arvovallan saavuttamisesta lasten\nsuhteen yleensä. Pelko ja ehdoton kunnioitus antakoot teille\nensimmäisen keinon vaikuttaa heidän mieliinsä, ja rakkaus ja ystävyys\nvakauttakoot tämän vaikutuksen heidän kypsyneemmällä ijällään:\nsillä ajan täytyy tulla, jolloin he ovat vitsan ja kurituksen\nsaavuttamattomissa, ja ell'ei silloin rakkaus teihin tee heitä\nkuuliaisiksi ja velvollisuudentuntoisiksi, ell'ei hyveen ja kunnian\nrakkaus pidätä heitä oikeilla poluilla, niin kysyn minä, millä otteella\nluulette voivanne kääntää heitä niille takaisin? Pelko saada niukka\nperintöosa, ell'eivät ole teille mieliksi, voi tosin tehdä heidät\nteidän rahojenne orjiksi, mutta he ovat siitä huolimatta pahoja ja\nturmeltuneita itsessään, eikä sekään pidäke kestä ikuisesti. Jokainen\nihminen täytyy ennemmin tai myöhemmin uskoa omaan johtoonsa, ja ken\non hyvä, puhdas ja kykenevä mies, hänellä täytyy kaiken sen olla\nsisäistä. Ja sentähden: mitä hänen on määrä saada kasvatukselta,\nmikä tulee vaikuttamaan hänen elämäänsä ja ohjaamaan sitä, se on\nistutettava häneen ajoissa, nimittäin hänen luonteensa perinnäisiin\nvaistoihin upotettuja tottumuksia, eikä vain teeskenneltyä käytöstä ja\nväärennettyä ulkokuorta, joita koetetaan pitää yllä yksinomaan pelosta,\nkoska tahdotaan välttää isän hetkellistä vihaa, isän, joka voisi tehdä\nlapsensa perinnöttömäksi.\n\n§ 43. Kun nyt on yleisin piirtein viitottu se tie, jota olisi\nkuljettava, lienee paikallaan meidän nyt hiukan lähemmin tarkastella\nkäytettävän kurin eri puolia. Minä olen niin laajasti puhunut lasten\npitämisestä kireällä, että minun ehkä epäillään jättävän huomioon\nottamatta, mihin meitä velvoittaa heidän varhainen ikänsä ja heikko\nruumiinsa. Mutta tämä epäilys on katoava, kun kuulette minua hiukan\npitemmältä: sillä minä olen hyvin taipuvainen ajattelemaan, että\nrangaistuksen suuri ankaruus tuottaa vain varsin vähän hyvää, jopa\ntoiselta puolen suurta vahinkoakin kasvatukselle, ja minä luulen\npiankin havaittavan, että _caeteris paribus_[59] niistä lapsista, joita\non eniten kuritettu, tulee harvoin parhaat ihmiset. Kaikki, mihin minä\nolen tähän asti pyrkinyt, on siinä, että mikäli ankaruutta tarvitaan,\nsitä on käytettävä sitä enemmän, mitä nuorempia lapset ovat, ja kun se\ntaitavasti sovitettuna on tehnyt vaikutuksensa, on sitä höllitettävä ja\nvaihdettava se lempeämpään hallinnan lajiin.\n\n§ 44. Kun vanhemmat ovat tarmokkaalla kädellä tehneet lastensa tahdon\ntaipuisaksi ja nöyräksi, ennenkuin nämä kykenevät muistamaan, milloin\ntuo menettelytapa alkoi, on se näyttävä heistä luonnolliselta ja\nvaikuttava heihin myöhemminkin ikäänkuin olisi se tosiaankin aivan\nasiaan kuuluvaa, siten estäen kaikki vastustamisen tai nureksimisen\ntilaisuudet. Ainoana huolena vain on, että se on alettava ajoissa ja\nettä sitä on sitten järkähtämättä noudatettava siksi, kunnes pelko\nja kunnioitus ovat tulleet tottumukseksi, niin ett'ei voi huomata\nenää pienintäkään vastahakoisuutta heidän mielensä alistuvaisuudessa\nja kerkeässä tottelevaisuudessa. Kun tämä kunnioittavan nöyryyden\ntunne on näin saatu kerran syntymään (ja siihen on pyrittävä ajoissa,\ntai muutoin maksaa sen istuttaminen lapsiin vaivaa ja lyöntejä sitä\nenemmän, mitä kauvemmas se lykätään), niin juuri sen avulla, aina\nliittämällä siihen niin paljon suopeutta ja hellyyttä, ett'eivät he\npääse käyttämään niitä väärin, on lapsia vastaisuudessa hallittava\nheidän varttuessaan ymmärtävämpään ikään, eikä suinkaan kurituksella,\ntorumisella ja muilla orjamaisilla rangaistuksilla.\n\n§ 45. Että asia niin on, sen myöntänee jokainen helposti, kun hän\najattelee, mihin järkiperäisessä kasvatuksessa pyritään ja mistä siinä\non kysymys.\n\n1. Ken ei kykene hallitsemaan taipumuksiaan, ken ei osaa vastustaa\nhetkellisen nautinnon tai kärsimyksen houkutuksia tehdäkseen ne\nriippuviksi siitä, mitä järki neuvoo hänelle sopivaksi, häneltä\npuuttuu hyveen ja ymmärtäväisen toiminnan oikea perustus, ja\nhäntä väijyy vaara, ett'ei hän koskaan kelpaa mihinkään. Tähän\nohjaamattomalle luonnolle niin vastakkaiseen mielenlaatuun on\nsentähden pyrittävä ajoissa, ja tämä tottumus on vastaisen kunnon ja\nonnen todellisena pohjana saatava istutetuksi lasten mieleen niin\nvarhain kuin mahdollista, aina älyn ja käsityskyvyn ensimmäisistä\npilkahduksista lähtien, ja sitä on sittemmin kaikin ajateltavin\nkeinoin ja toimenpitein niiden vahvistaminen, joille on uskottu heidän\nkasvatuksensa valvonta.\n\n§ 46. 2. Mutta jos toiselta puolen lasten mieltä liiaksi taivutetaan\nja nöyryytetään ja jos liian ankaralla kädellä masennetaan ja\nmurretaan heidän elonhenkiään[60], menettävät he kaiken tarmonsa\nja yritteliäisyytensä ja joutuvat pahempaan tilaan kuin ennen.\nSillä hillittömätkin nuorukaiset, joissa on eloa ja älyä, voivat\njoskus ohjautua oikealle tielle ja varttua kunnollisiksi, jopa\nmerkitseviksikin miehiksi; mutta masentunutta, arkaa ja velttoa mieltä\nja matalaa henkeä voi tuskin koskaan enää kohottaa ja hyvin harvoin\nsaada kehittymään joksikin. Tämän molemmilta puolin uhkaavan vaaran\nvälttämisessä kysytäänkin suurta taitoa, ja ken on löytänyt keinon\npitää lapsen henkeä virkeänä, toimeliaana ja vapaana ja kuitenkin\nsamalla kertaa estää häntä niin paljosta, johon hänen mielensä vetäisi,\nja kiinnittää häntä sellaiseen, mikä on hänelle aluksi epämieluista,\n-- ken osaa, sanon minä, sovittaa nämä näennäiset vastakohdat, hän on\nminun nähdäkseni päässyt kasvatuksen tärkeimmän salaisuuden perille.\n\n§ 47. Tuo tavallinen, mukava ja nopeasti saavutettu kurittamisen\nja pieksemisen keino, joka on ainoa hallinnan välikappale,\nmitä kasvattajat yleensä tuntevat ja minkä he yleensä luulevat\nmahdolliseksikaan, on kaikkein sopimattomin kasvatuksessa\nkäytettäväksi, koska se johtaa molempiin ylempänä mainittuihin\nhaittoihin, mitkä, kuten olemme osoittaneet, uhkaavat kuin Skylla ja\nKharybdis puolelta tai toiselta turmiota niille, jotka eksyvät oikealta\ntieltä.\n\n§ 48. 1. Tällainen rankaisemistapa ei auta meitä pienimmässäkään\nmäärässä hallitsemaan luontaista taipumustamme antautua ruumiillisen\nja hetkellisen nautinnon valtaan ja välttää kärsimystä mistä hinnasta\ntahansa, vaan pikemminkin se sitä edistää, vahvistaen siten meissä\nominaisuutta, joka on juurena ja lähteenä kaikille huonoille teoille ja\nelämän säännöttömyyksille. Mikä muu vaikutin kuin ruumiillinen nautinto\nja kärsimys johtaa sellaisen lapsen toimintaa, joka vain selkäsaunan\npelosta ahertaa kirjansa ääressä vastoin tahtoaan tai joka pidättäytyy\nsyömästä epäterveellistä hedelmää, mistä hän nauttisi? Siten hän vain\ntavoittelee suurempaa ruumiillista nautintoa tai välttää suurempaa\nruumiillista kärsimystä. Ja mitä merkitsee tuollaisten vaikutinten\nkäyttäminen hänen tekojensa ohjaamisessa ja hänen käytöksensä\nmääräämisessä? Merkitseekö se mitään muuta, sanon minä, kuin sellaisten\nperiaatteiden ja taipumusten suosimista, jotka meidän tulisi\nvelvollisuutemme mukaisesti kitkeä pois ja hävittää? Ja sentähden en\nvoikaan pitää sellaista kuritusta lapselle hyödyllisenä, missä ei häpeä\nsiitä, että hän saa kärsiä jonkun rikkomuksen takia, vaikuta häneen\nenemmän kuin ruumiillinen kipu.\n\n§ 49. 2. Tällainen kurittamistapa synnyttää luonnollisesti\nvastenmielisyyttä sitä kohtaan, mitä kasvattajan tulisi\nvelvollisuutensa mukaisesti opettaa rakastamaan. Ja kuinka helppo\nonkaan huomata lasten alkavan vihata sellaista, mitä he aluksi\nsietivät, koska he ovat tottuneet sen takia saamaan vitsaa, torumisia\nja huonoa kohtelua! Eikä sitä sovi heihin nähden ihmetelläkään,\nkun aikuisiakaan ei moisin keinoin saataisi suostumaan kerrassaan\nmihinkään. Ken ei ehdottomasti kyllästyisi viattomaankin ja itsessään\nmerkityksettömään huvitukseen, jos hänet raastettaisiin siihen lyönnein\ntai pahoin puhein silloinkin, kun hänellä ei ole siihen vähintäkään\nhalua, tai jos häntä säännöllisesti kohdeltaisiin siten aina sen\nmukaan, miten hän siihen antautuisi? Sehän on vain luonnollista.\nLoukkaavat ja epämiellyttävät sivuseikat tekevät tavallisesti\nsietämättömiksi nekin itsessään viattomat asiat, joihin ne liittyvät,\nja vain sen maljan pelkkä näkeminenkin, josta olemme tottuneet\nnauttimaan inhoittavia lääkkeitä, saa vatsamme nousemaan kapinaan, niin\nett'ei enää mikään maistu hyvältä siitä juotuna, vaikka malja olisi\nkuinka puhdas ja kuinka kaunis tahansa ja vaikka se olisi tehty mitä\nkallisarvoisimmista aineista.\n\n§ 50. 3. Tuollainen orjamainen kuri synnyttää orjamaisia luonteita.\nLapsi taipuu ja teeskentelee kuuliaisuutta niin kauvan kuin vitsan\npelko väijyy häntä, mutta kun se on poistunut ja kun hän silmän\nvälttäessä voi uskoa pääsevänsä asiasta rankaisematta, antaa hän\nsitä vapaammat ohjat luontaisille taipumuksilleen, jotka eivät\ntäten suinkaan heikonnu, vaan päinvastoin vahvistuvat ja kehittyvät\nja edellisen pakon alaisuuden jälkeen puhkeavat tavallisesti sitä\nsuuremmalla voimalla ilmi; tai:\n\n§ 51. 4. jos äärimmäisyyksiin asti pingoitettu ankaruus pääseekin\nvoitolle ja kykenee parantamaan säännöllisestä tilasta poikkeavan\nhetkellisen häiriön, niin synnyttää se usein sensijaan pahemman ja\nvaarallisemman taudin, murtamalla lapsen sielun; ja silloin on meillä\nnuoren rasavillin sijasta tarmoton, veltto olento, joka luonnottomalla\nsäyseydellään saattaa tosin miellyttää typeriä ihmisiä, nämä kun\npitävät ponnettomista, nahjusmaisista lapsista, koska ne eivät melua\neivätkä häiritse heitä millään tavoin, mutta josta lopulta tulee ehkä\nyhtä epämiellyttävä kappale ystävilleen, kuin hän on koko elämänsä ajan\npysyvä hyödyttömänä sekä itselleen että muille.\n\n§ 52. Piekseminen ja kaikki muu orjamainen ruumiillinen rankaiseminen\neivät ole sopivia hallintakeinoja niiden kasvatuksessa, joista me\ntahdomme tehdä viisaita, hyviä ja jaloja miehiä, ja sentähden on niitä\nkäytettävä hyvin harvoin ja vain aivan pakottavissa tilaisuuksissa\nja äärimmäisissä tapauksissa. Mutta toiselta puolen on lasten\nliehittelemistä lupailemalla heille palkinnoksi kaikenlaista, mistä he\npitävät, yhtä huolellisesti vältettävä. Ken antaa pojalleen omenoita\ntai sokerimanteleita tai jotakin muuta sen tapaista, mikä tätä eniten\nmiellyttää, saadakseen hänet tutkimaan kirjaansa, vahvistaa vain hänen\nnautinnonhimoaan ja kasvattaa hänessä sitä vaarallista viettymystä,\njota hänen pitäisi kaikin keinoin kukistaa ja tukahduttaa. Te ette voi\nkoskaan toivoa opettavanne häntä hallitsemaan sitä, jos te korvaatte\nsen rajoituksen, minkä te hänen taipumuksilleen asetatte yhtäällä,\nantamalla hänen toivoa tyydytystä toisaalta. Jotta lapsesta tulisi\nhyvä, viisas, kunnon mies, on hänen tarpeellista oppia vastustamaan\nmielitekojaan ja kieltämään taipumuksensa komeilevaan elämään,\nhienosteluun, kitalaen sukoilemiseen, j.n.e., silloin kun hänen\njärkensä neuvoo toista ja kun hänen velvollisuutensa käy kokonaan\nvastakkaiseen suuntaan. Mutta kun te houkuttelette häntä tekemään\njotakin tarpeellista tarjoamalla hänelle rahaa tai palkitsemalla hänen\nvaivannäkönsä kirjan ääressä jonkun makean herkkupalan nautinnolla;\nkun te lupaatte hänelle kauniin kaulaliinan tai uuden, hienon puvun,\njos hän suorittaa harvat, pienet tehtävänsä, niin mitä te teette\nmuuta, pitämällä kaikkea tätä palkintona hänen silmäinsä edessä, kuin\nmyönnätte kaiken sen kuuluvan juuri niihin hyviin ja oivallisiin\nasioihin, joita hänen on tavoiteltava, ja niin yllytätte te hänen\nmieltymystään niihin ja totutatte häntä näkemään onnensa juuri niissä?\nSaadakseen lapsensa ahkeroimaan kielioppia, tanssia tai jotakin muuta\nsamanlaista ainetta, jolla ei tule olemaan suurta merkitystä heidän\nelämänsä onnelle eikä kelpoisuudelle, käyttävät ihmiset tällä tavoin\nväärin palkintoja ja rangaistuksia ja uhraavat heidän hyveensä,\nkääntävät heidän kasvatusjärjestyksensä nurin ja opettavat heille\nylellisyyttä, ylpeyttä, ahneutta, j.n.e. Sillä hellittelemällä tuolla\ntavoin noita huonoja taipumuksia, joita heidän tulisi rajoittaa ja\npoistaa, laskevat he perustuksen tuleville paheille, joita voi välttää\nvain masentamalla himonsa ja totuttamalla ne ajoissa tottelemaan järjen\nkäskyjä.\n\n§ 53. Minä en sano tätä siinä mielessä kuin tahtoisin lapsilta\nkiellettäviksi kaikki elämän mukavuudet ja nautinnot silloinkin, kun\nne eivät vaikuta vahingollisesti heidän terveyteensä tai hyveisiinsä.\nPäinvastoin: minä tahtoisin, että heidän elämänsä muodostuisi heille\nniin miellyttäväksi ja hauskaksi kuin mahdollista ja että he saisivat\ntäysin siemauksin nauttia kaikesta, mikä voi valmistaa heille viatonta\niloa, kunhan vain pidetään sitä silmällä, että he saavat nämä nautinnot\nvain seurauksina siitä kunnioituksen ja suosion määrästä, mikä tulee\nheidän osakseen heidän vanhempainsa ja kasvattajansa taholta, ja ett'ei\nniitä milloinkaan tarjottaisi tai myönnettäisi heille palkintoina\ntästä tai tuosta suoritetusta työstä, jota kohtaan he ovat osoittaneet\nvastenmielisyyttä tai johon he eivät olisi ryhtyneet ilman tätä\nhoukutusta.\n\n§ 54. Mutta jos poistetaan yhtäältä vitsa ja toisaalta nämä pienet\nkiihoittimet, jotka heitä miellyttävät, niin mitenkä sitten,\nsanottaneen, voidaan lapsia hallita? Kun ei pelkoa eikä toivoa enään\nole, silloin ei kuristakaan enään ole tietoa. Minä myönnän, että hyvä\nja paha, palkinto ja rangaistus ovat järjellisen olennon ainoita\ntoiminnan vaikuttimia: ne ovat ne kannukset ja ohjat, joilla koko\nihmissuku pannaan liikkeelle ja joilla sitä johdetaan, ja sentähden\non niitä sovitettava lapsiinkin. Sillä minä neuvon heidän vanhempiaan\nja kasvattajiaan aina pitämään mielessään, että lapsia on kohdeltava\njärjellisinä olentoina.\n\n§ 55. Minä myönnän siis, että palkinto tai rangaistus ovat asetettavat\nlasten valittaviksi, jos aijomme heihin vaikuttaa. Erehdys, jota\nminä tarkoitan, on siinä, että tavallisesti käytetyt palkinnot ja\nrangaistukset ovat huonosti valittuja. Ruumiilliset kärsimykset ja\nnautinnot johtavat minun ymmärtääkseni huonoihin seurauksiin, jos\nniistä tehdään ne palkinnot ja rangaistukset, joiden avulla ihmiset\npyrkivät ohjaamaan lapsiansa, sillä, kuten jo aikaisemmin sanoin[61],\nne vahvistavat ja kehittävät vain sellaisia taipumuksia, joita\nmeidän velvollisuutemme olisi masentaa ja pitää kurissa. Millaisen\nperustuksen hyveelle laskette sellaisen lapsen mieleen, jonka\nviettymyksen yhteen nautintoon te ostatte tarjoamalla hänelle toista?\nSitenhän vain laajennetaan hänen mielitekojensa piiriä ja opetetaan\nniitä suuntautumaan milloin mihinkin. Jos lapsi huutaa jotakin\nepäterveellistä ja vaarallista hedelmää, pyritte te tyynnyttämään häntä\nantamalla hänelle vahingottomampia makeisia. Se voi kyllä olla hyvä\nhänen terveydelleen, mutta se turmelee hänen luonteensa ja saattaa\nsen yhä pahempaan epäjärjestykseen. Sillä te muutitte siinä vain\nesinettä, mutta sukoilitte yhä hänen mielitekoaan ja myönsitte, että\nse oli tyydytettävä, ja siinäpä onkin, kuten olen osoittanut, pahan\njuuri; ja siksi, kunnes olette saanut lapsen kykeneväksi kärsimään\ntämän tyydytyksen kieltämisen, voi hän pysyä hetken rauhallisena ja\nkilttinä, mutta tautia ei ole parannettu. Täten menettelemällä elätätte\nja hellitte te hänessä juuri sitä, mikä on kaiken pahan lähde, mikä\nvarmasti seuraavassa sopivassa tilaisuudessa puhkeaa uudelleen esiin\nyhä suuremmalla voimalla ja mikä herättää hänessä yhä väkevämpiä\nmielitekoja ja tuottaa teille yhä enemmän huolta.\n\n§ 56. Ne palkinnot ja rangaistukset, joiden avulla meidän tulee pitää\nlapsia järjestyksessä, ovatkin sentähden kokonaan toista laatua, ja\nniillä on sellainen voima, että kun ne on saatu kerran toimimaan,\non luullakseni koko tehtävä suoritettu ja vaikeus voitettu. Kunnia\nja häpeä ovat kaikkein voimakkaimpia yllykkeitä mielelle, joka on\nkerran saatu panemaan niihin arvoa. Jos te olette kerran saanut lapset\nrakastamaan hyvää mainetta ja pelkäämään häpeää ja halveksumista,\nsilloin olette istuttanut heihin sellaisen perusvoiman, joka\nvaikuttaa lakkaamatta ja taivuttaa heitä oikeaan ja hyvään[62]. Mutta\nkysyttäneen, miten siinä on meneteltävä.\n\nMinä tunnustan, ett'ei se ensi silmäyksellä näytä suinkaan olevan\nvailla vaikeuksiansa, mutta luulen kuitenkin maksavan vaivan\netsiä oikeita keinoja (ja kun ne on löydetty, käyttää niitä) sen\nsaavuttamiseksi, mitä pidän kasvatuksen suurena salaisuutena.\n\n§ 57. Ensiksikin ovat lapset (ehkäpä aikaisemmin kuin me luulemmekaan)\nhyvin herkkiä kiitokselle ja tunnustukselle. He ovat iloisia, jos\nheitä pidetään arvossa ja kunniassa, etenkin jos sen tekevät heidän\nvanhempansa ja ne, joista he ovat riippuvaisia. Jos sentähden isä\nhyväilee ja kehuu heitä, kun he ovat olleet kilttejä, mutta näyttää\nheille kylmiä, välinpitämättömiä kasvoja, kun he ovat menetelleet\nhuonosti, ja jos äiti ja kaikki muutkin henkilöt, jotka heitä\nympäröivät, kohtelevat heitä aivan samalla tavalla, saa se heidät\npiankin huomaamaan eroituksen; ja jos tätä herkeämättä jatketaan, en\nepäile sen vaikuttavan itsestään enemmän kuin uhkaukset ja lyönnit,\njotka menettävät voimansa heti, kun niitä aletaan alituisesti käyttää,\nja joilla ei ole mitään merkitystä, ell'ei niihin liity häpeän tunne;\nja sentähden onkin niitä vältettävä, eikä turvauduttava niihin muulloin\nkuin tässä alempana mainittavassa tapauksessa, kun on jouduttu\näärimmäisyyksiin.\n\n§ 58. Mutta toiseksi, jotta kunnian ja häpeän tunne juurtuisi\nsitä syvemmälle ja vaikuttaisi sitä tehoisammin, pitäisi toisten\nmiellyttäväin tai epämiellyttäväin seikkain säännöllisesti\nliittyä näihin erilaisiin tiloihin, ei erikoisina palkintoina tai\nrangaistuksina tästä tai tuosta erikoisesta teosta, vaan luonnostaan\nkuuluvina ja säännöllisesti joutuvina sille, joka käytöksellään on\nansainnut joko halveksumista tai kiitosta. Kohtelemalla lapsia tällä\ntavoin johdetaan heidät mahdollisimman selvästi käsittämään, että\nniitä, joita kehutaan ja kunnioitetaan, koska he ovat menetelleet\noikein, kaikki välttämättä rakastavat ja hellivät, ja että he saavat\nkaikkea muutakin hyvää juuri siitä syystä; ja toiselta puolen, kun\njoku joutuu huonon käytöksensä takia halveksumisen esineeksi eikä\nhuolehdi hyvän maineensa säilyttämisestä, saa hän väistämättömästi\nosakseen välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta, ja kun hän kerran on\ntähän asemaan hankkiutunut, seuraa siitä kaiken sen menettäminen,\nmikä voisi häntä tyydyttää ja ilahduttaa. Tällä tavoin saatetaan\nheidän mielitekojensa esineet edistämään heidän hyveitään, kun\npettämätön kokemus opettaa lapsille jo alusta alkaen, että kaikki,\nmistä he pitävät, kuuluu vain niille ja tuottaa nautintoa vain niille,\njotka ovat säilyttäneet hyvän maineensa. Jos te näillä keinoilla\nsaatte kerran heidät häpeämään vikojaan (enkä minä mielelläni muuta\nrangaistusta käyttäisikään) ja pitämään ilonaan muiden kunnioitusta\nja arvonantoa, voitte ohjata heitä minne mielitte, sillä silloin\nrakastavat he kaikkia hyveen polkuja.\n\n§ 59. Suurin vaikeus tässä suhteessa tulee ymmärtääkseni palvelijain\ntyperyydestä ja paheellisuudesta, heitä kun on vaikea estää asettumasta\nristiriitaan isän ja äidin tarkoitusperien kanssa. Jos vanhemmat ovat\nmoittivasti kohdelleet lapsiaan jonkun virheen takia, löytävät nämä\ntavallisesti lohdutusta ja suojaa noiden ajattelemattomain imartelijain\nhyväilyistä, ja siten hajoitetaan juuri se, mitä vanhemmat tahtovat\nrakentaa. Milloin tahansa isä tai äiti katsoo paheksuen lapseen,\npitäisi kaikkien muidenkin osoittaa hänelle samanlaista kylmyyttä,\neikä kenenkään tulisi rohkaista häntä ennen, kuin anottu anteeksianto\nja virheen korjaaminen ovat palauttaneet sovun ja hankkineet hänelle\nentisen arvonannon. Jos tätä menettelytapaa vain järkähtämättä\nnoudatettaisiin, tarvittaisiin minun luullakseni hyvin vähän lyöntejä\nja torumisia: heidän oma etunsa ja tyydytyksensä opettaisivat\npiankin lapsia tavoittelemaan hyväksymistä ja välttämään sellaista\nkäyttäytymistä, jota he huomaisivat kaikkien tuomitsevan ja josta\nhe varmaan tietäisivät saavansa kärsiä, vaikk'ei heitä nuhdeltaisi\neikä piestäisikään. Täten opetettaisiin heille vaatimattomuutta\nja häpeäntunnetta, ja he alkaisivat piankin tuntea luontaista\nvastenmielisyyttä sitä kohtaan, minkä he havaitsisivat tuottavan\nheille kaikkien halveksumista ja välinpitämättömyyttä. Mutta miten\ntämä palvelijain taholta uhkaava haitta on korjattava, se täytyy minun\njättää vanhempain oman huolenpidon ja harkinnan varaan. Minä vain pidän\nsitä seikkaa hyvin tärkeänä ja niitä hyvin onnellisina, jotka voivat\nhankkia ymmärtäväisiä ihmisiä lastensa lähettyville.\n\n§ 60. Alituista pieksemistä ja torumista on sentähden huolellisesti\nvältettävä, koska tällainen rankaisemistapa ei milloinkaan kanna\nhyviä hedelmiä, mikäli se ei herätä häpeän tunnetta ja synnytä\nvastenmielisyyttä sitä rikkomusta kohtaan, joka sitä heille tuotti.\nJa ell'ei suurin osa kärsimystä johdu siitä tietoisuudesta, että\nhe ovat tehneet väärin, ja siitä tunnosta, että he ovat hankkineet\nosakseen parhaiden ystäviensä oikeutetun paheksumisen, parantaa vitsan\ntuottama tuska vain osittain asiaa. Se vain peittää hetkiseksi kipeän\nkohdan ja kasvattaa siihen nahan, mutta se ei tunkeudu haavan pohjaan;\nvilpitön häpeäminen ja paheksumisen pelko ovat ainoat oikeat keinot\nlapsen hallitsemiseksi. Niiden yksinään tulisi pidellä ohjaksia ja\nkasvattaa lapsia järjestykseen. Mutta ruumiilliset rangaistukset\nmenettävät välttämättömästi tämän vaikutuksen ja tylsyttävät häpeän\ntunteen, jos niitä usein käytetään. Häpeän tunteella on lapsiin nähden\nsama asema kuin kainoudella naisiin nähden, sitä kun on mahdoton\nsäilyttää, jos sitä vastaan usein rikotaan. Ja vanhempain osoittaman\ntyytymättömyyden pelko tulee myöskin kokonaan merkityksettömäksi,\njos tämän tyytymättömyyden ulkonaiset merkit pian katoavat ja jos\npari lyöntiä sovittaa täydelleen koko asian. Vanhempain pitäisi\ntarkoin harkita, mitkä heidän lastensa rikkomukset ovat kyllin\nraskaita ansaitakseen heidän suuttumuksensa ilmaisemisen; mutta kun\nkerran heidän tyytymättömyytensä on tullut näkyviin tavalla, johon\nsisältyy jo rangaistus, ei heidän pitäisi heti paikalla lieventää\nkasvojensa ankaruutta, vaan päästää lapset aikaisempaan suosioonsa\nvain vaivoin ja hitaasti, ja lykätä täydellinen sovinto siihen asti,\nkunnes heidän kuuliaisuutensa ja tavallista suurempi ansiokkaisuutensa\ntakaavat heidän parantumisensa. Ell'ei näin menetellä, muuttuu\nrangaistus tottumuksen kautta jonkunlaiseksi luonnolliseksi,\nitsestään ymmärrettäväksi asiaksi ja menettää kaiken vaikutuksensa;\nrikkominen, kuritus ja anteeksianto tuntuvat silloin yhtä selviltä ja\nväistämättömiltä kuin että ilta, yö ja aamu seuraavat toisiaan.\n\n§ 61. Hyvästä maineesta huomautan lisäksi vain sen verran, että vaikka\nse ei olekaan hyveen oikea perustus eikä mitta (sillä nämähän ovat\ntietoisuudessa ihmisen velvollisuuksista ja tyytyväisyydessä, jota hän\ntuntee Luojaansa totellessaan ja seuratessaan sen valon opastusta,\nminkä Jumala on hänelle antanut, samoin kuin hän on istuttanut meihin\nsuosion ja palkinnon toivon), niin lähenee se kuitenkin sitä eniten:\nsillä kun se on sen arvostelun ja hyväksymisen merkkinä, minkä\nmuiden ihmisten järki ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta kohdistaa\nhyveellisiin ja oikeihin tekoihin, on se samalla mitä sopivin opas ja\nyllyke lapsille siksi, kunnes he varttuvat kykeneviksi päättämään itse\npuolestaan ja löytämään oikean tien oman järkensä avulla.\n\n§ 62. Nämä ajatukset ohjatkoot vanhempien menettelyä heidän\nmoittiessaan tai kiittäessään lapsiaan. Nuhtelun ja torumisen, joita\nheidän rikkomuksiinsa nähden käynee joskus vaivoin välttäminen, pitäisi\ntapahtua ei ainoastaan rauhallisin, vakavin ja kiivastumattomin sanoin,\nvaan myöskin kahdenkesken ja kenenkään tietämättä, kun taas lasten\ntulisi saada ansaitsemansa kiitokset muiden kuullen. Siten tehdään\npalkinto kaksinkertaiseksi, kun kehuminen leviää laajemmalle; mutta\njos vanhemmat osoittavat olevansa haluttomia kuuluttamaan julki heidän\nvirheitänsä, saa se heidät panemaan suurempaa arvoa omaan maineeseensa,\nsamoin kuin se opettaa heitä sitä huolellisemmin säilyttämään muiden\nedullista ajatusta heistä niin kauvan, kuin he luulevat sen omaavansa:\nmutta kun he otaksuvat sen menettäneensä jouduttuaan julkisen häpeän\nalaisiksi, koska heidän rikkomuksensa on tehty kaikille tiettäviksi,\nkatoaa heiltä tämä pidäke, ja he välittävät sitä vähemmän muiden\nsuosiollisista mielipiteistä heidän suhteensa, mitä enemmän he\npelkäävät maineensa jo joutuneen huonoon valoon heidän silmissään.\n\n§ 63. Mutta jos lapsiin nähden noudatetaan oikeata menettelytapaa,\nei tarvitse läheskään niin usein käyttää tavallisia palkintoja ja\nrangaistuksia, kuin me luulemme ja kuin yleisestä käytännöstä päättäen\nvoisi otaksua. Sillä kaikkiin heidän viattomiin hullutuksiinsa,\nleikkeihinsä ja lapsellisiin askarruksiinsa on heille jätettävä\ntäydellinen ja rajoittamaton vapaus, mikäli se on sopusoinnussa sen\nkunnioituksen kanssa, jota heidän on osoittaminen läsnäolijoille,\nja on siinä noudatettava mitä suurinta suvaitsevaisuutta. Jos nämä\nvirheet, jotka ovat pikemminkin heidän ikänsä kuin heidän luonteensa\nvirheitä, jätettäisiin, kuten tulisi, vain ajan ja hyvän esimerkin\nja kypsyneempien vuosien korjattaviksi, säästyisivät lapset monesta\nhyödyttömästä ja huonosti sovitetusta rangaistuksesta, joka joko\nei kykene voittamaan lapsuuden luonnollisia taipumuksia, siten\nvähentäen tottumuksen avulla kurituksen voimaa ja tehden sen\ntoisissa tarpeellisissa tapauksissa tehottomammaksi, tai jos sen\nonnistuukin kahlehtia tälle ijälle luontainen hilpeys, on se vain\nomiansa turmelemaan sekä ruumiin että hengen sopusoinnun. Jos heidän\nleikkinsä synnyttämä melu ja hälinä käykin joskus häiritseväksi tai\nsopimattomaksi paikkaan ja seuraan, missä he ovat (ja he voivat olla\nvain siellä, missä heidän vanhempansakin ovat), riittää yksi ainoa\nisän tai äidin katse tai sana, jos he ovat hankkineet itselleen sen\narvovallan, joka heidän olisi pitänyt hankkia, joko poistamaan heidät\nhuoneesta tai pysyttämään heidät hiljaa sen aikaa. Mutta tätä hilpeätä\nmielenlaatua, jonka luonto on viisaasti liittänyt heidän ikäänsä ja\ntaipumuksiinsa, tulisi kehittää pitämään yllä heidän eloisuuttansa ja\nvahvistamaan heidän voimiansa ja terveyttänsä pikemminkin kuin masentaa\nja kahlita; ja suurin taito onkin muuttaa samalla kaikki, mitä heidän\non tehtävä, leikiksi ja huvitukseksi.\n\n§ 64. Ja tässä sallittakoon minun kosketella erästä seikkaa, joka\nminun nähdäkseni on myöskin virheenä nykyään yleisesti seuratussa\nkasvatustavassa, nimittäin lasten muistin sälyttämistä kaikissa\nmahdollisissa tilaisuuksissa kaikenlaisilla säännöillä ja määräyksillä,\njoita he eivät useinkaan edes ymmärrä ja jotka he tavallisesti\nunohtavat yhtä pian, kuin he ne kuulivatkin. Jos te haluatte saada\nheitä tekemään jotakin tai tekemään jotakin toisin, kuin he sen\ntekivät, niin milloin tahansa he sen unohtavatkin tai toimittavat\nnurin päin, pakottakaa heidät suorittamaan tuo tehtävä yhä uudelleen\nja uudelleen, siksi kunnes se menee täysin hyvin. Täten saavutatte\nnämä kaksi etua. Ensiksi näette te siten, voivatko he sitä tehtävää\nsuorittaa ja voidaanko sitä heiltä kohtuudella vaatia, sillä\nuseinkin käsketään lapsia tekemään sellaista, mihin he koetettaessa\neivät kykenekään ja mitä heidän välttämättä pitäisi saada oppia\nja harjoitella, ennenkuin heiltä sitä vaadittaisiin. Mutta onhan\nkasvattajan paljoa helpompi komentaa kuin opettaa. Toiseksi saavutetaan\nsiten sekin etu, että saman tehtävän toistaminen tekee sen lopulta\ntotunnaiseksi, eikä sen suorittaminen enää riipu muistista eikä\najattelusta, jotka vaativat kypsyneempää järkeä ja ikää kuin lapsilta\nvoi vaatia, vaan on se tullut heille luonnolliseksi. Niinpä tuntuu\nalituisen harjoituksen takia kumartaminen herrasmiehelle, kun tämä\nhäntä tervehtii, ja katsominen hänen kasvoihinsa, kun tämä häntä\npuhuttelee, hyvin kasvatetusta ihmisestä yhtä luonnolliselta kuin\nhengittäminen: siihen ei tarvita ajattelemista eikä harkintaa. Kun\nolette tällä tavoin poistanut lapsestanne jonkun virheen, olette\npoistanut sen ijäksi: ja niin voitte kitkeä ne pois toisen toisensa\njälkeen ja istuttaa sijaan mitä tottumuksia vain tahdotte.\n\n§ 65. Minä olen nähnyt vanhempien kasaavan lastensa niskaan niin paljon\nsääntöjä, että noiden pikku raukkojen oli aivan mahdotonta muistaa edes\nkymmenettä osaa niistä, vielä vähemmin niitä noudattaa. Mutta siitä\nhuolimatta rangaistiin heitä sanoin tai lyönnein näiden moninaisten\nja usein varsin sopimattomien määräysten rikkomisesta. Siitä oli\nluonnollisena seurauksena, ett'eivät lapset enää kiinnittäneet\nhuomiotansa siihen, mitä heille sanottiin, koska he kerran selvästi\nnäkivät, ett'ei huolellisinkaan tarkkaavaisuus, mihin he kykenivät,\nriittänyt estämään heitä rikkomasta annettuja määräyksiä ja säästämään\nheitä siten ansaituista nuhteista.\n\nAntakaa sentähden pojallenne niin vähän sääntöjä kuin suinkin, ja\nmieluummin vähemmän kuin enemmän siitä, mikä näyttää välttämättömän\ntarpeelliselta. Sillä jos te tyrkytätte hänelle liian monia sääntöjä,\ntapahtuu toinen näistä kahdesta seikasta väistämättömästi: joko täytyy\nteidän rangaista häntä hyvin usein, mistä on vain pahoja seurauksia,\nkoska rangaistus siten muuttuu liian yleiseksi ja tutuksi, tai täytyy\nteidän jättää muutamien sääntöjenne rikkomiset rankaisematta, mikä taas\nluonnollisesti riistää niiltä kaiken tärkeyden, samoin kuin teidän\narvovaltanne hänen nähdäkseen menettää kaiken pontensa. Antakaa vain\nharvoja ohjeita, mutta katsokaa, että niitä tarkoin noudatetaan, kun ne\novat kerran annetut. Vähäinen ikä tarvitsee vain vähän ohjeita, mutta\nkun lapsi varttuu vuosiltaan ja te olette alituisen käytännön kautta\njuurruttanut hänen mieleensä yhden säännön, voitte pian lisätä siihen\ntoisen.\n\n§ 66. Mutta minä pyydän teitä muistamaan, ett'ei lapsia ole\nopetettava pelkillä säännöillä, jotka alinomaan haihtuvat heidän\nmuististaan. Mitä te haluatte heidän välttämättä tekevän, istuttakaa\nse heidän mieleensä hellittämättömällä harjoituksella aina milloin\nvain tilaisuus tarjoutuu; ja milloin se käy päinsä, toimittakaa\ntilaisuuksia itse[63]. Siten synnytätte heissä tottumuksia, jotka\nkerran juurtuneina vaikuttavat itsestään helposti ja luonnollisesti\nilman muistin apua. Kuitenkin pyydän saada teroittaa mieliin kahta\nvarovaisuustoimenpidettä. 1. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että teidän\ntulee saada heidät harjoittamaan sitä, mitä te tahdotte tottumukseksi\nkehittää, ystävällisin sanoin ja lempein huomautuksin, ikäänkuin\nte vain muistuttaisitte heille jotakin, minkä he ovat sattuneet\nunohtamaan, eikä suinkaan äkäisin nuhtein ja torumisin, ikäänkuin\nolisivat he tahallaan joutuneet syypäiksi rikkomukseensa. 2. Toinen\nseikka, josta teidän on huolehdittava, on se, ett'ei teidän tule\nyrittää istuttaa liian useata tottumusta yht'aikaa heidän mieleensä,\nell'ette tahdo niiden moninaisuuden tuottavan hämmennystä ja niin\njättää kaikkia keskeneräisiksi. Vasta kun alituinen harjoitus on tehnyt\njonkun seikan heille helpoksi ja luonnolliseksi, ja he suorittavat\nsen ilman erikoista harkintaa, vasta silloin voitte siirtyä johonkin\ntoiseen.\n\nTällä tavalla opettaa lapsia jatkuvan harjoituksen avulla ja antaa\nsaman tehtävän toistua yhä uudestaan ja uudestaan kasvattajan valvonnan\nja ohjauksen alaisena siksi, kunnes sen moitteeton suorittaminen\non tullut tottumukseksi, nojaamatta heidän muistiinsa ahdettuihin\nsääntöihin, on niin lukuisia etuja puolellaan, miltä näkökannalta\nsitä tarkastelemmekin, ett'en voi olla ihmettelemättä (mikäli huonoja\ntottumuksia voidaan yleensä jossakin suhteessa ihmetellä), kuinka on\nollut mahdollista jättää se niin kokonaan huomioon ottamatta. Minä\nmainitsen tässä vieläkin yhden edun, joka sattuu juuri mieleeni. Tätä\nmenettelytapaa noudattamalla on meidän helppo nähdä, soveltuuko se,\nmitä me lapselta vaadimme, hänen kykyihinsä, ja onko se muutoinkin\nsopusoinnussa hänen luonnollisten lahjojensa ja mielenlaatunsa kanssa,\nsillä sekin seikka on otettava huomioon oikeassa kasvatuksessa. Me\nemme saa toivoa kokonaan muuttavamme heidän alkuperäistä luontoaan\neikä tekevämme hilpeästä lapsesta vakavaa ja mietteliästä tai\nraskasmielisestä vilkasta, vahingoittamatta heitä. Jumala on lyönyt\nerikoisen leiman eri ihmisten mieliin, joita, niinkuin heidän\nruumiinsakin muotoja, voidaan tosin ehkä hiukan parantaa, mutta joita\non tuskin mahdollista kokonaan muuttaa ja kääntää vastakohdakseen.\n\nKenellä siis on lasten kasvattaminen huolenaan, hänen tulisi tarkoin\ntutkia heidän luontoaan ja kykyjään ja lukuisten kokeiden avulla\nottaa selville, mihin suuntaan ne helposti taipuvat ja mikä heille\nsoveltuu, sekä myöskin huomata, millaisia heidän synnynnäiset\nperusominaisuutensa ovat, miten niitä käy parantaminen ja mihin ne\nkelpaavat: hänen tulisi harkita, mitä heiltä puuttuu, kykenevätkö he\nhankkimaan sen itselleen ahkeruuden ja omistamaan kokonaisuudessaan\nharjoituksen avulla, ja maksaako vaivan sitä yrittää. Sillä useissa\ntapauksissa on luonnonkirjojen tarkoituksenmukaisin käyttäminen\nkaikki, mitä me voimme tehdä ja mihin meidän tulisi pyrkiä estääksemme\nniitä paheita ja vikoja, joihin sellainen luonnonlaatu helpoimmin\nviehättyy, ja kehittääksemme kaikkia niitä hyviä puolia, jotka ovat\nsille mahdollisia. Kunkin luontaisia taipumuksia pitäisi kehittää\nniin pitkälle kuin suinkin käy päinsä; mutta turhaa touhua on koettaa\nistuttaa häneen kokonaan toisia, ja mitä on sillä tavalla häneen\nväkisin laastaroitu, sopii parhaimmassakin tapauksessa hänelle vain\nhyvin huonosti ja kantaa aina pakotetun ja teennäisen kömpelyyden\nleimaa.\n\nTeeskentely ei ole, sen myönnän, varhaisen lapsuuden vikoja, eikä omiin\nvaltoihinsa jätetyn luonnon tuote. Se kuuluu niihin rikkaruohoihin,\njotka eivät kasva villissä, viljelemättömässä erämaassa, vaan\npuutarhojen lavoissa, puutarhurin huolimattoman käden ja taitamattoman\nhoidon alaisina. Tarvitaan ymmärrystä ja oppia ja jonkunlaista hienojen\ntapojen välttämättömyyden tajua, ennenkuin joku taipuu teeskentelyyn,\njoka koettaa parantaa luontaisia puutteita ja jolla on aina kiitettävä\ntarkoitus miellyttää, vaikka se ei koskaan siinä onnistukaan; mitä\nenemmän se ponnistelee näyttääkseen sirolta ja viehättävältä, sitä\nkauvemmas se joutuu päämäärästään. Tästä syystä onkin sitä pidettävä\nmitä huolellisimmin silmällä, koska se on itselleen kasvatukselle\nominainen virhe, väärään suuntaan kulkeneelle kasvatukselle tosin,\nmutta sittenkin sellaiselle, jonka uhriksi nuori väki usein laukeaa,\njoko sitten omasta erehdyksestään tai sen valvojiksi asetettujen\nhenkilöiden huonon käytöksen takia. Jos ken tahtoo tutkia, mistä saa\nalkunsa se sirous, joka aina miellyttää, hän huomaa sen johtuvan\nsiitä luonnollisesta sopusoinnusta, joka vallitsee suoritetun teon\nja sellaisen mielenlaadun välillä, mitä meidän on pakko pitää\nolosuhteisiin erikoisesti soveltuvana. Säyseä, ystävällinen, kohtelias\nolemus ei voi olla meitä miellyttämättä, missä me sitten joutunemmekin\nsen kanssa tekemisiin. Vapaaseen, itseään ja kaikkia tekojaan\nhallitsevaan luonteeseen, joka ei ole matala eikä pikkumainen, ei\nkorskea eikä hävytön, ja jota ei mikään suurempi virhe tahraa, siihen\nihastuu jokainen. Ja teot, jotka luonnollisesti johtuvat tuollaisesta\noivallisesti muodostuneesta luonteesta, miellyttävät meitä myöskin sen\nteeskentelemättöminä ilmauksina, ja kun ne ovat ikäänkuin sisäisen\nhengen ja sisäisten taipumusten luonnollisia purkauksia, eivät nekään\nvoi olla muuta kuin vapaita ja pakottomia. Tässä näyttääkin minun\nmielestäni olevan syy siihen kauneuteen, joka hohtaa muutamain ihmisten\nteoista, joka somistaa kaiken, mihin he ryhtyvät, ja viehättää kaikkia,\njotka tulevat heidän läheisyyteensä, sillä he ovat herkeämättömällä\nharjoituksella niin käytöksensä muovailleet ja tehneet kaikki nuo\npienet kohteliaisuuden ja kunnianosoitukset, jotka luonto tai tapa ovat\nliittäneet yleiseen seurusteluun, niin helpoiksi itselleen, ett'eivät\nne näytä keinotekoisilta tai tutkituilta, vaan että ne tuntuvat\nolevan välittömänä seurauksena mielen lempeydestä ja oivallisista\ntaipumuksista.\n\nToiselta puolen on teeskentely kömpelöä ja pakotettua jäljittelyä\nsellaisesta, minkä pitäisi oleman väärentämätöntä ja vapaata, ja\nsiltä puuttuu se kauneus, joka aina liittyy kaikkeen luonnolliseen,\nkoska siinä on aina olemassa ristiriita ulkonaisen teon ja sisäisen\nmielenlaadun välillä, kahdenlainen ristiriita. 1. Joko tahtoo joku\nulkonaisesti osoittaa mielenlaatua, jota hänellä ei sillä hetkellä\ntodellisuudessa ole, mutta jota hän yrittää pakotetulla käytöksellä\nasettaa näkyviin; se tapahtuu kuitenkin niin, että teeskentely, johon\nhän itsensä pakottaa, paljastuu: ja niin ihmiset ovat joskus olevinaan\nsurullisia, iloisia tai ystävällisiä, vaikka he todellisuudessa eivät\nsitä ole.\n\n2. Tai eivät he koeta tuoda esille mielialoja, joita heillä ei ole,\nvaan ilmaisevat he niitä, joita heillä tosiaankin on, niihin kokonaan\nsopimattomalla käytöksellä: tähän kuuluvat yleisessä seurustelussa\nkaikki pakotetut eleet, teot, sanat ja katseet, jotka, vaikka\nne onkin tarkoitettu osoittamaan joko heidän kunnioitustaan tai\nkohteliaisuuttaan seuralle tai heidän tyytyväisyyttään ja mielihyväänsä\nsiihen pääsemisestä, eivät kuitenkaan ole enempää tämän kuin tuonkaan\ntunteen luonnollisia ja tahattomia ilmauksia, vaan jotka pikemminkin\ntodistavat yhtä ja toista puutetta tai erehdystä niiden suhteen.\nToisten jäljitteleminen, joka ei eroita, mikä näissä on miellyttävää\ntai mikä on erikoista heidän luonteelleen, vaikuttaa tähän usein\nsuuresti. Mutta kaikenlainen teeskentely, mistä se sitten johtuneekin,\nloukkaa aina, koska me luonnostamme vihaamme kaikkea matkittua\nja halveksimme niitä, joilla ei ole mitään parempaa tarjottavana\nsuosituksekseen.\n\nVilpitön, muokkaamaton, omiin valtoihinsa jätetty luonto on paljoa\nparempi kuin keinotekoinen kömpelyys ja kaikki nuo nurinkurisen\nkäyttäytymisen opitut temput. Täydellisyyden puute tai joku pieni\nvirhe ulkonaisessa esiintymisessämme, joka ei vastaa täydellisimmän\nsirouden vaatimuksia, jää usein huomaamatta ja arvostelematta.\nMutta missä suhteessa päästämmekään käytökseemme teeskentelyä, heti\nleimahtaa se kuin kynttilänä valaisemaan vikojamme, eikä säästä meitä\nmilloinkaan yleiseltä huomiolta, ilmaistessaan meiltä puuttuvan joko\nälyä tai vilpittömyyttä. Tätä seikkaa tulisi kasvattajaan pitää sitäkin\nhuolellisemmin silmällä, kun se on, kuten jo ylempänä huomautin,\nopittu ruma tapa, kun se johtuu väärille teille suuntautuneesta\nkasvatuksesta ja kun siihen tekevät itsensä vikapäiksi vain harvat,\njotka haluavat käydä hienoista miehistä ja jotka eivät suinkaan\ntahtoisi heitä luultavan tietämättömiksi siitä, mikä on muodikasta ja\nsopivaa julkisessa seurustelussa; ja ell'en minä erehdy, saa se usein\nalkunsa niiden laiskoista muistutuksista, jotka laativat sääntöjä\nja mainitsevat esimerkkejä, mutta jotka eivät liitä harjoitusta\nopetuksiinsa ja pane kasvattejaan toistamaan sitä tai tätä liikettä\nsilmiensä edessä, korjatakseen mitä siinä sattuisi olemaan sopimatonta\ntai pakotettua, siksi kunnes se sujuisi totutun vapaasti ja luontevan\nhelposti.\n\n§ 67. N.s. hienoja tapoja, joiden tähden lapsia niin usein kiusataan\nja joiden suhteen heidän viisaat hoitajattarensa ja opettajattarensa\njakelevat heille niin monia oivallisia neuvoja, on minun ymmärtääkseni\nparempi oppia elävistä esikuvista kuin säännöistä, sillä siten\nlapsetkin, jos heitä pidetään loitolla huonosta seurasta, ottavat\nikäänkuin kunnianasiakseen käyttäytyä kauniisti muiden tavalla, kun\nhe huomaavat heitä siitä arvostettavan ja kehuttavan. Mutta jos tässä\nsuhteessa olisi havaittavissa jonkunlaista huolimattomuutta eikä poika\nnostaisi hattuaan tai kumartaisi kyllin sirosti, saakoon tanssimestari\nparantaa tämän vian ja hangata pois kaiken sen luonnollisen karkeuden,\njota hienot ihmiset sanovat moukkamaisuudeksi. Ja kun ei minusta\nnäytä mikään olevan siinä määrin omiansa antamaan lapsille käytöksen\nvarmuutta ja notkeutta ja siten tekemään heitä sopiviksi ijäkkäämpiensä\nseuraan kuin tanssi, luulen minä olevan parasta opettaa heille tanssia\nniin pian kuin he vain kykenevät sitä oppimaan. Sillä vaikka tanssi\nedistää oikeastaan vain liikkeiden ulkonaista siroutta, kehittää se\nkuitenkin lapsissa, en tiedä miten, miehekkäitä ajatuksia ja miehekästä\nesiintymistä enemmän kuin mikään muu. Mutta muutoin en minä tahtoisi\npieniä lapsia kovin kiusattavan kaikenlaisilla hienojen tapojen\nturhanpäiväisillä ja keikaroivilla tempuilla.\n\nÄlkää olko milloinkaan huolissanne niistä virheistä, jotka tiedätte\nijän parantavan: ja sentähden pitäisi käytöksestä puuttuvan hiotun\nkohteliaisuuden, kun ei kohteliaisuutta vain puutu sydämmestä (sillä\nsinnehän täytyy teidän istuttaa sitä jo aikaisin), kaikkein vähimmin\nhuolestuttaman vanhempia lasten ollessa vielä nuoria. Jos olette\nosannut täyttää hänen herkän mielensä kunnioittavalla kiintymyksellä\nhänen vanhempiaan ja opettajiaan kohtaan, mihin kiintymykseen sisältyy\nrakkautta ja arvonantoa ja pelkoa tuottaa heille ikävyyksiä, ja samaten\nmyöskin kunnioituksella ja hyvällä tahdolla kaikkia ihmisiä kohtaan, on\ntämä kunnioitus sellaisenaan opettava hänelle juuri ne ilmaisutavat,\njoiden hän havaitsee eniten miellyttävän. Pitäkää hänen sydämmessään\nvireillä hyväntahtoisuuden ja ystävällisyyden periaatteita, tehkää ne\nhänelle niin luontaisiksi kuin voitte tunnustuksella ja kiitoksella ja\nkaikella sillä hyvällä, mikä sellaista käyttäytymistä seuraa: ja kun ne\novat juurtuneet hänen mieleensä ja kun jatkuva harjoitus on ne sinne\nlähtemättömiksi lujittanut, niin älkää pelätkö: seurustelun kaunisteet\nja hienojen tapojen ulkonainen sievistys tulevat kyllä aikanaan, jos\nlapset, sitten kun he ovat tulleet liian suuriksi ollakseen kauvempaa\nhoitajattarensa hoteissa, uskotaan heidän opettajakseen valitun, hyvän\nkasvatuksen saaneen miehen käsiin.\n\nLasten ollessa vielä hyvin nuoria ei tule panna kovin pahakseen\nsellaista huolimattomuutta, johon ei liity kopeuden eikä huonon\nluonteen merkkejä, mutta milloin ikinä heidän teoissaan niitä ilmenee,\non niitä vastaan heti taisteltava ylempänä esitetyin keinoin. Mitä\nminä olen sanonut hienoista tavoista, sitä minä en toivoisi niin\nymmärrettävän, että minun tarkoitukseni olisi ollut kieltää niitä,\njotka siihen pystyvät, hiljalleen muovailemasta lasten liikkeitä ja\nkäytöstä jo heidän ollessaan aivan nuoria. Heille olisi suureksi\neduksi, jos heillä ensimmäisistä askeleistaan alkaen olisi ympärillään\nhenkilöitä, joilla olisi taitoa tehdä se ja jotka osaisivat löytää\nsiihen oikean tien. Minähän valitan vain sitä väärää suuntaa, jota\ntässä asiassa tavallisesti käydään. Lapsia, joille ei ole ikinä\nopetettu mitään sellaista kuin moitteetonta käytöstä, nuhdellaan usein\n(etenkin silloin, kun on vieraita läsnä) siitä, että he ovat siten\ntai täten rikkoneet hyviä seuratapoja vastaan, ja samalla vuodatetaan\nheidän ylitseen oikea muistutusten ja ohjeiden tulva siitä, mitenkä on\nhattua nostettava, mitenkä kumarrus tehtävä, j.n.e. Vaikka asianomaiset\nsillä väittävätkin lasta oikaisevansa, niin menettelevät he itse\nasiassa enimmältä osaltaan niin peittääkseen omaa häpeäänsä, ja he\nsälyttävät kaiken moitteen noiden pikku raukkojen niskaan, joskus\nhyvinkin kiivain sanoin, kääntääkseen sen pois itsestään, koska\nhe pelkäävät läsnäolijain laskevan lapsen huonon käytöksen heidän\nhuolimattomuutensa ja taitamattomuutensa syyksi.\n\nSillä mitä lapsiin itseensä tulee, eivät he parane hituistakaan\nsellaisista tilapäissaarnoista. Heille täytyy muinakin aikoina\nosoittaa, mitä heidän on tehtävä, ja yhä toistuvalla harjoituksella\npitää heitä jo ennakolta totuttaa menettelemään juuri niin, kuin on\nsoveliasta ja oikein, eikä heitä ole vasta sitten siinä hetkessä\npauhaten ja toruen pakotettava tekemään sellaista, johon heitä ei ole\nkoskaan totutettu ja josta he eivät edes tiedä, miten heidän olisi\nsiitä suoriutuminen. Jos heitä tuolla tavoin lakkaamatta vainotaan ja\nsätitään, ei heitä suinkaan opeteta, vaan kiusataan ja kidutetaan aivan\nhyödyttömästi. Heidät tulisi pikemminkin jättää rauhaan eikä suinkaan\nmoittia heitä virheestä, joka ei ole heidän virheensä ja jota ei heidän\nvallassaan ole parantaa, vaikka heille siitä kuinka puhuisi. Ja paljon\nparempi olisikin antaa kypsyneempien vuosien parantaa heidän luontainen\nlapsellinen huolimattomuutensa ja yksinkertaisuutensa, kuin alituisesti\nsyytää heidän niskaansa ansaitsemattomia soimauksia, soimauksia, jotka\neivät opeta, eivätkä voi opettaa heille siroa käytöstä. Jos heidän\nluonteessaan on hyviä taipumuksia ja jos heihin on istutettu sydämmen\nkohteliaisuutta, hiovat kyllä aika ja kokemus heidän varttuessaan\npois suuren osan sitä karkeutta, joka perinpohjaisemman opetuksen\npuutteessa vielä pinnalla näkyy, jos heitä vain kasvatetaan hyvässä\nseurassa, mutta jos huonossa, eivät kaiken maailman säännöt eivätkä\nmitkään mahdolliset ja mahdottomat rangaistukset kykene tekemään\nheitä kohteliaiksi eikä säädyllisiksi. Sillä teidän täytyy pitää\nsitä kumoamattomana totuutena, että vaikka heitä miten neuvottaisiin\nja vaikka heille joka päivä tyrkytettäisiin miten oppineita\nesiintymissääntöjä tahansa, eniten vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä\nkuitenkin se seura, jossa he liikkuvat, ja niiden tavat, jotka ovat\nalituisesti heidän lähettyvillään. Lapset (niin, ja aikuiset myöskin)\ntoimivat parhaasta päästä toisten esimerkin mukaan. Me olemme kaikki\njonkunlaisia kameleontteja, jotka aina muutamme väriämme ympäristömme\nmukaan; ei ole siis kummasteltava, vaikka näin menettelevätkin lapset,\njotka ymmärtävät paremmin sen, mitä näkevät, kuin sen, mitä kuulevat.\n\n§ 68. Minä puhuin jo ylempänä eräästä suuresta haitasta, joka\nuhkasi lapsia palvelijain puolelta, kun nämä imarteluillaan ja\nhellittelyillään taittavat kärjen ja tehon vanhempain nuhteilta\nja siten vähentävät heidän arvovaltaansa[64]; mutta tähän nähden\non olemassa toinenkin suuri epäkohta, ja se johtuu siitä huonosta\nesimerkistä, mitä lapset näkevät seurustellessaan alhaisempien\npalvelijoiden kanssa.\n\nMikäli mahdollista, on heidät pidettävä kokonaan loitolla sellaisesta\nseurasta, sillä näiden huonojen esikuvien tartunta saastuttaa lapset\nhirvittävällä tavalla sekä käytökseen että hyveeseen nähden niin\nusein kuin he joutuvat sen ulottuville. Raaoilta tai epäsiveellisiltä\npalvelijoilta oppivat he useinkin sellaisia puheenparsia, sellaisia\nilkeitä kujeita ja paheita, joista heillä muutoin ei ehkä olisi ollut\nkoko ijässään aavistustakaan.\n\n§ 69. On hyvin vaikeata kokonaan poistaa tätä haittaa. Teillä on\nvarsin hyvä onni, ell'ette satu milloinkaan saamaan raakamaista tai\npaheellista palvelijaa ja ell'eivät lapsenne milloinkaan turmellu\nheidän kauttaan: mutta sitä vastaan on kuitenkin tehtävä kaikki,\nmitä suinkin tehtävissä on, ja lapsia on pidettävä niin paljon kuin\nmahdollista vanhempainsa[65] ja niiden henkilöiden seurassa, joiden\nhuostaan heidät on uskottu. Sitä varten on tuo seura tehtävä heille\nmieluisaksi; heille on myönnettävä heidän ijälleen kuuluvaa vapautta ja\nitsenäisyyttä, eikä heitä ole heidän vanhempainsa tai kasvattajainsa\nläsnäollessa rasitettava tarpeettomilla kahleilla. Jos tämä läsnäolo\non heille samaa kuin vankila, ei käy suinkaan ihmetteleminen, vaikka\nhe eivät voikaan siitä pitää. Heitä ei saa estää olemasta lapsia,\nleikkimästä, menettelemästä lasten tavoin, kunhan vain estetään heitä\ntekemästä pahaa; kaikki muu vapaus olkoon heille suotu. Ja jotta heidät\nsaataisiin pitämään vanhempainsa seurasta, tulisi heidän saada kaikki,\nmitä he hyvää saavat, juuri vanhemmiltaan ja juuri heidän käsistään.\nPalvelijoita olisi estettävä liehittelemästä heitä antamalla heille\nväkeviä juomia, viiniä, hedelmiä, leikkikaluja ja muuta sellaista, mikä\nvoisi opettaa heitä rakastamaan näiden seuraa.\n\n§ 70. Puhuttuani seurasta tekisi melkein mieleni heittää kynä syrjään\nja lakata vaivaamasta teitä enempää koko asialla: sillä jos se\nvaikuttaa enemmän kuin kaikki säännöt, määräykset ja opetukset, tuntuu\nkokonaan turhalta haastella laveammin muista seikoista, kun senkään\nkäsittelemisestä ei lähde melkein mitään hyötyä. Sillä tehän voitte\nkysyä minulta piankin: \"Mitä on minun tekeminen pojalleni? Jos pidän\nhänet aina kotona, on pelättävissä, että hänestä siellä jo nuorena\nsukeutuu aikamoinen käskijä ja komentaja; ja jos taas lähetän hänet\nulos, miten on mahdollista estää häntä saamasta tartuntaa niistä\nraaoista tavoista ja paheista, jotka ovat nykyään kaikkialla niin\nkorkeassa muodissa? Talossani on hän ehkä pysyvä viattomampana, mutta\nmyöskin tietämättömämpänä maailmasta; kun häneltä siellä puuttuu seuran\nvaihtelua ja kun hänen täytyy siellä lakkaamatta nähdä samoja kasvoja,\non hän maailmalle joutuessaan joko hyvin saamaton ja arka tai hyvin\nitserakas olento\".\n\nMinä myönnän sen, molemmilla vaihtopuolilla on haittansa. Jos lapsi\nkasvatetaan ulkona, tulee hänestä kylläkin rohkeampi ja kykenevämpi\ntelmimään ja suoriutumaan pulasta ikäistensä poikien parissa; ja\nkilpailu koulutoverien kesken puhaltaa useinkin eloa ja ahkeruutta\nnuoriin miehenalkuihin. Mutta kunnes löydätte koulun, missä opettajan\non mahdollista pitää silmällä kasvattiensa tapoja ja missä hän voi\nnäyttää yhtä hyviä tuloksia heidän mielensä totuttamisesta hyveeseen ja\nheidän käytöksensä hiomisesta kauniiksi ja moitteettomaksi, kuin heidän\nkielensä harjoittamisesta oppineisiin puheenparsiin, niin kauvan on\nteidän pakko myöntää panevanne kummallisen suurta arvoa sanoihin, kun\nte pidätte vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kieliä tärkeämpinä\nkuin sitä, mikä teki näistä niin kelpo miehiä, ja kun te katsotte\nkannattavan panna peliin poikanne viattomuuden ja hyveen hiukkaista\nkreikkaa ja latinaa vastaan[66]. Sillä mitä tulee siihen reippauteen\nja eloisuuteen, jonka pojat saavat leikkitoveriensa parissa koulussa\nmellastaessaan, sekoittuu siihen tavallisesti niin paljon raakuutta\nja typerää pöyhkeyttä, että on pakko ensin poistaa mielestä kaikki\nnuo sopimattomat ja epärehelliset keinot eteenpäin pääsemiseksi\nmaailmassa ja pestä tyystin pois tämä päällisväri, ennenkuin voi niiden\nsijaan istuttaa parempia periaatteita ja sellaisia tapoja, jotka\ntekevät lapsesta tosiaankin kunnianarvoisan miehen. Ken ajattelee,\nkuinka täydelleen vastakkainen taito elää hyvin ja hoitaa miehen\ntavoin tehtäviänsä maailmassa on kaikelle sille pahanilkisyydelle,\npetollisuudelle ja nyrkkivallalle, mitä koulupoikain parissa opitaan,\nhän tulee varmaankin siihen lopputulokseen, että yksityiskasvatuksen\nvarjopuolet ovat sentään suunnattomasti siedettävämpiä kuin tuollaiset\nsaavutukset, ja hän on kotonaan huolehtiva poikansa viattomuuden\nja vaatimattomuuden säilyttämisestä, koska nämä ominaisuudet ovat\nläheisempää sukua niille avuille, jotka tekevät lapsesta kelvollisen,\nkykenevän miehen, ja koska ne tähtäävät paremmin samaan suuntaan.\nEihän kukaan usko tai edes epäile, että se syrjäinen ja kaino elämä,\njonka ympäröiminä tyttöjä tavallisesti kasvatetaan, tekisi heistä\ntietämättömämpiä ja kykenemättömämpiä naisia. Kun he ovat astuneet\nmaailmaan, antaa seurustelu ihmisten kanssa heille piankin tarpeellisen\nvarmuuden; ja mitä sen yli on raakaa ja meluavaa, voi varsin hyvin\njäädä poiskin; sillä rohkeus ja lujuus eivät minun käsittääkseni ole\nröyhkeydessä ja huonoissa tavoissa.\n\nHyvettä on vaikeampi saavuttaa kuin maailmantuntemusta, ja jos\nnuori mies sen kerran kadottaa, palaa se harvoin takaisin. Arka\nsaamattomuus ja kokemattomuus, varjopuolet, jotka tavallisesti\nomistetaan kotikasvatukselle, eivät ole ensiksikään yksityisopetuksen\nvälttämättömiä seurauksia, eivätkä toiseksi, vaikka ne sitä\nolisivatkin, korjaamattomia vikoja. Pahe on näistä kahdesta sirkeämpi,\nsamaten kuin vaarallisempikin haitta, ja sentähden on sitä vastaan\nensi sijassa sodittava. Jos tuota ponnetonta pehmeyttä, joka niin\nusein veltostuttaa kodin keskuudessa kasvatettuja lellilapsia,\nonkin huolellisesti vältettävä, tapahtuu se etupäässä hyveen\ntakia, jott'ei tuollainen mukautuva luonne joutuisi liian helposti\nhuonojen vaikutusten valtaan ja päästäisi kokematonta nuorukaista\nliian kerkeästi turmeltumaan. Ennenkuin nuori mies jättää isänsä\nsuojaavan kodin ja poistuu kasvattajansa valvonnan alta, pitäisi hänet\nsentähden aseistaa päättäväisyydellä ja tutustuttaa ihmisiin, jotta\nhänen hyveensä vahvistuisivat ja jott'ei hän ohjautuisi jollekin\nturmiolliselle polulle tai johonkin tuhoisaan kuiluun, ennenkuin\nhänellä on riittävä käsitys seuraelämän vaaroista ja ennenkuin hänellä\non tarpeeksi lujuutta ollakseen taipumatta jokaiseen kiusaukseen.\nEll'ei tämä kaikki tapahtuisi juuri sen takia, ei nuoren miehen\nujoudesta ja kokemattomuudesta maailmassa tarvitsisi pitää niin\nvarhaista surua. Seuraelämä korjaisi ne piankin suurimmaksi osaksi, tai\nell'ei se kävisi kylliksi nopeaan, on vain sitä suurempi syy hankkia\ntaloon hyvä kasvattaja. Sillä jos on pidettävä huolta siitä, että\nlapselle opetetaan miehekästä käytöstä ja varmuutta hyvissä ajoin,\nniin on sen pääasiallisimpana tarkoituksena hankkia hänen hyveelleen\nsuojamuuri sitä aikaa varten, jolloin hän astuu maailmaan omaan\njohtoonsa uskottuna.\n\nOn sentähden kokonaan nurinkurista uhrata hänen viattomuutensa, jotta\nhän seurustelemalla pahantapaisten ja turmeltuneiden poikien kanssa\nsaisi jonkunlaista itseluottamusta ja hiukan taitoa pitää puoliansa\ntoisten joukossa, kun tuon tanakkuuden ja omilla jaloillaan seisomisen\npäätarkoituksena kuitenkin on hänen hyveensä säilyttäminen. Sillä jos\nvarmuus ja taitavuus kerran liittyvät paheeseen ja antavat apuansa\nhänen huonoille kujeilleen, on hän sitäkin varmemmin hukassa, ja teidän\ntäytyy hävittää ja nyhtää pois kaikki, mitä hän on saanut tovereiltaan,\ntai sitten antaa hänen syöksyä perikatoonsa. Pojat oppivat ehdottomasti\nkäytöksen varmuutta jouduttuaan ihmisten seuraan, ja se tapahtuu aina\ntarpeeksi ajoissa. Vaatimattomuus ja alistuvaisuus sopivat siihen\nmennessä paremmin heidän opetukseensa, eikä sentähden olekaan niin\nerinomaisesti huolehdittava heidän varustamisestaan itseluottamuksella\njo etukäteen. Eniten aikaa, vaivaa ja uutteruutta vaatii hyveen ja\nmoitteettoman käytöksen harjoittaminen ja niitä tukevain periaatteiden\nistuttaminen heidän mieleensä. Siinä ne ominaisuudet, joilla heidät on\nvarustettava, ja varustettava niin lujasti, ett'eivät he niitä enää\nhelpolla menetä. Niitä tarvitsevat he runsain määrin, sillä seuraelämä\non heidän astuttuaan maailmaan kyllä lisäävä heidän kokemustaan ja\nvarmuuttaan, mutta liiankin kerkeästi vähentävä heidän hyvettään; sitä\ntulisi heillä siis olla yllin kyllin, ja suotavaa olisi, että sen teho\ntunkeutuisi heidän sielunsa sisimpään.\n\nMiten heitä on valmistettava seuraelämään ja miten heidät on vietävä\nmaailmaan, kun he ovat saavuttaneet siihen tarpeellisen kypsyyden,\nsitä kysymystä tulemme käsittelemään toisessa paikassa. Mutta millä\ntavoin joku, joka lähetetään keskelle vallatonta, kirjavaa poikalaumaa\nja joka oppii riitelemään pallopelissä ja pettämään rahanheitossa,\nsaisi siitä hyötyä kohteliaalle käytökselleen tai toimiälylleen, sitä\nen minä kykene käsittämään. Vaikeata on myöskin arvata, mitä avuja\nsaattaa yleensä oppia sellaiselta leikkitoverien joukolta, minkä koulut\ntavallisesti haalivat kokoon kaikenlaisten vanhempien lapsista, jotta\nisä tahtoisi niitä niin innokkaasti hankkia pojalleen. Minä olen varma\nsiitä, että ken kykenee kustantamaan kasvattajan taloonsa, hän on\nsiellä antava pojalleen siromman käytöksen, miehekkäämmät ajatukset ja\nsyvemmän käsityksen siitä, mikä on arvokasta ja sopivaa, sekä lisäksi\nvielä suuremman tietomääränkin, samoin kuin hän on kehittävä hänet\nnopeammin mieheksi, kuin missään koulussa on mahdollista. Tällä minä\nen suinkaan tahdo moittia koulujen opettajia tai lukea sitä heidän\nsyykseen. Onhan olemassa suuri ero parin, kolmen samaan perheeseen\nkuuluvan kasvatin ja kuudenkymmenen, kahdeksankymmenen sikin sokin\nasuvan pojan välillä, sillä olkootpa opettajan valppaus ja taito kuinka\nsuuret tahansa, hänen on sittenkin mahdotonta pitää viittäkymmentä\ntai sataa oppilasta silmällä kauvemmin kuin heidän kaikkien ollessa\nkokoontuneina kouluun; eikä voida myöskään odottaa hänen opettavan\nheille menestyksellisesti muuta kuin mikä sisältyy heidän kirjoihinsa,\nsillä heidän sielunsa ja tapojensa kehittäminen ja muovaileminen\nvaatisi alituista huomiota ja huolellista sovelluttamista kuhunkin\npoikaan erikseen, mikä taas on mahdotonta suuremmassa joukossa\nja mikä ei myöskään johtaisi mihinkään tuloksiin (vaikka hänellä\nolisikin aikaa tutkia ja korjata kunkin yksityisen erikoisia vikoja\nja huonoja taipumuksia), jos poika olisi useimmiksi tunneiksi päivän\nkahdestakymmenestäneljästä jätettävä joko kokonaan omiin hoteisiinsa\ntai toveriensa kaikkea muuta voimakkaamman turmelevan vaikutuksen\nalaiseksi.\n\nMutta isät, jotka huomaavat rohkeiden ja hyöriväin ihmisten useinkin\nsuurimmalla menestyksellä tavoittelevan Onnettaren suosiota, ovat\niloisia nähdessään poikansa jo varhain näsäviisaina ja rehvakkaina,\npitävät tätä lupaavana enteenä siitä, että heidän tulee miehinä käymään\nhyvin, ja käsittävät ne kujeet, joilla he kiusaavat koulutovereitaan\ntai joita he näiltä oppivat, edistysaskeleiksi elämisen taidossa\nja kyvyssä raivata tiensä maailmassa. Mutta minun täytyy ottaa\nvapaudekseni sanoa, että ken laskee poikansa onnen perustukseksi\nhyveen ja oivallisen kasvatuksen, hän valitsee ainoan varman ja\ntaattavan tien. Eivät suinkaan koulupoikain keskuudessa harjoitetut\nkoirankujeet ja petokset, ei suinkaan heidän raakamainen käytöksensä\ntoinen toistaan kohtaan, eivät suinkaan ovelasti harkitut suunnitelmat\nhedelmätarhan yhteiseksi ryöstämiseksi tee kunnon miestä, vaan\noikeuden, jalomielisyyden ja kohtuullisuuden periaatteet ja niihin\nyhtyvä huolellisuus ja ahkeruus: kaikki ominaisuuksia, joita koulupojat\neivät minun luullakseni suurestikaan opi toisiltaan. Ja ell'ei kotona\nkasvatettu nuorukainen ole oppinut niitä paremmin, kuin mitä koulussa\nolisi ollut hänelle mahdollista, on hänen isänsä onnistunut hyvin\nhuonosti opettajan valinnassaan. Ottakaa joku poika latinakoulun\nhuipulta ja toinen samanikäinen miehenalku, jota on kasvatettu\nniinkuin häntä on tullut kasvattaa isänsä perheessä, viekää heidät\nmolemmat hyvään seuraan ja tarkatkaa silloin, kumpainenko käyttäytyy\nmiehekkäämmin ja kumpainenko puhuttelee vieraita laadullisemmin ja\nvarmemmin. Tässä jättää luullakseni koulupojan itseluottamus toisen\nkokonaan pulaan tai tuottaa hänelle häpeää; ja jos tämä itseluottamus\non sellaista laatua, että se tekee hänet mahdolliseksi vain poikien\nseuraan, olisi hänen parempi olla sitä ilman.\n\nJos saamme uskoa yleistä valitusta, kypsyy pahe nykyaikana niin\nnopeaan ja nousee taimelle niin varhain nuorisonkin sydämmessä, että\non mahdotonta estää poikaa joutumasta yhä leviävän tartunnan uhriksi,\njos rohkenemme lähettää hänet suureen lapsilaumaan ja jättää hänen\nkoulussa hankkimansa seuran valitsemisen joko sattuman tai hänen omien\ntaipumustensa varaan. Mistä turmiollisista syistä pahe on näinä viime\nvuosina alkanut niin suuresti rehoittaa keskuudessamme, ja kenen kädet\novat sen nostaneet niin ehdottomaan valta-asemaan, sen heitän minä\nmuiden tutkittavaksi. Minä vain toivon, että ne, jotka valittavat\nkristillisen hurskauden ja hyveen yleistä suurta rappeutumista ja\nopin ja sivistysharrastusten häviämistä tämän sukupolven ylhäisempien\nsäätyjen keskuudesta, ottaisivat ajatellakseen, miten nuo hyvät\nominaisuudet voitaisiin korjata entiselleen seuraavan miespolven\naikana. Ja siitä minä olen varma, että ell'ei niiden pohjaksi\nlasketa nuorison huolellista kasvatusta ja oikeiden periaatteiden\nteroittamista, raukeavat kaikki muutkin yritykset tyhjiin. Ell'ei\nkasvavan kansan viattomuudesta, kohtuullisuudesta ja ahkeruudesta\npidetä huolta ja koeteta niitä säilyttää, niin onhan naurettavaa\nodottaa, että niillä, joiden on määrä astua vuorostaan näyttämölle,\nolisi yllin kyllin kaikkea sitä hyvettä, kykyä ja oppia, joka on\ntähän asti tehnyt Englannin niin merkittäväksi maailmassa. Olinpa\nlisäämäisilläni siihen vielä urhoollisuudenkin, vaikka sitä onkin\naina pidetty englantilaisten luonnollisena perintöosana. Mitä olen\nkuullut kerrottavan eräistä viimeaikaisista meritappeluista[67], sen\nlaatuisista, ett'ei esi-isillämme ollut moisista aavistustakaan, antaa\nminulle tilaisuuden sanoa, että irstaisuus tappaa miesten rohkeuden;\nja kun tapojen höllyys on kalvanut kuluksi oikean kunniantunnon,\npysyy urhoollisuuskin harvoin enää sen jälkeen elossa. Ja minun\nluullakseni on mahdotonta esimerkkinä mainita ainoatakaan kansakuntaa,\nniin kuuluisa kuin se lie ollutkin urhoudestaan, joka piti yllä\nasekunniaansa tai pysyi pelättynä naapureinsa keskuudessa senkin\njälkeen, kun tapojen turmelus oli kerran rikkonut ja hävittänyt kurin\naidat ja pahe paisunut niin mahtavaksi, että se rohkeni näyttäytyä\npaljain kasvoin joutumatta häpeään.\n\nHyve siis, vilpitön hyve, on se vaikea, mutta arvokas päämäärä, johon\nkasvatuksessa on pyrittävä, eivätkä suinkaan kerkeä röyhkeys tai jotkut\nmitättömät, neuvokkuutta todistavat temput. Kaikkien muiden näkökohtien\nja avujen pitäisi väistyä sen tieltä tai tulla vasta sen jälkeen. Se\non sitä vakavaa ja katoamatonta omaisuutta, josta opettajain ei tulisi\nainoastaan esitelmöidä ja puhua, vaan jota kasvatuksen vaivannäön ja\ntaidon hedelmänä olisi sydämmiin hankittava ja sinne kiinnitettävä,\neikä ennen levättävä, ennenkuin nuori mies olisi siihen todellisesti\nmielistynyt, pannakseen juuri siihen kaiken voimansa, kunniansa ja\nilonsa.\n\nJota enemmän tässä suhteessa edistytään, sitä helpommaksi käy tie\nvuorostaan toisille avuille. Sillä ken on kerran tottunut alistumaan\nhyveen käskettäväksi, hän ei ole muissakaan hänen parastaan edistävissä\nseikoissa osoittautuva uppiniskaiseksi tai vastahakoiseksi; enkä\nminä sentähden voikaan olla antamatta etusijaa säätyläisnuorukaisen\nkasvattamiselle kotona, isän valvonnan ja taitavan opettajan johdon\nalaisena, koska se on paras ja varmin tie tähän kasvatuksen suurimpaan\nja tärkeimpään päämäärään, kunhan varat sen vain myöntävät ja kun se\non järjestetty niinkuin pitäisi. Sattuuhan harvoin, ett'ei paremmissa\nperheissä olisi vaihtelevaa seuraa: poikia olisi totutettava kaikkiin\nvieraisiin kasvoihin, joita siellä näkyy, ja saatettava keskustelemaan\nlahjakkaiden ja sivistyneiden miesten kanssa niin pian kuin he\nsiihen kykenevät. Enkä minä ymmärrä, miks'eivät ne, jotka asuvat\nmaalla, ottaisi heitä mukaansa lähtiessään kohteliaisuusvierailulle\nnaapuriensa luo. Siitä minä vain olen varma, että isällä, joka\nkasvattaa poikaansa kotona, on enemmän tilaisuutta pitää häntä omassa\nseurassaan ja johtaa häntä niihin suuntaan haluaa, samoin kuin hän voi\nparemmin suojella häntä palvelijain ja alhaisemman kansan turmelevalta\nvaikutukselta, kuin mikä olisi ulkona mahdollista. Mutta mitä on\nkussakin yksityistapauksessa päätettävä, se täytyy suurimmalta osaltaan\njättää vanhempain ratkaistavaksi aina olosuhteiden ja asianhaarojen\nmukaan; minun mielestäni on vain mitä kehnointa taloudenhoitoa se,\nett'ei isä viitsi nähdä vähääkään vaivaa poikansa kasvatuksesta, joka\nkuitenkin on paras perintö, minkä hän voi tälle jättää, olkoon hänen\nyhteiskunnallinen asemansa sitten mikä tahansa. Mutta jos kaikesta\nhuolimatta joku vielä ajattelisi, että kotikasvatus tarjoaa liian vähän\nseuramahdollisuuksia ja ett'ei taas tavallisissa kouluissa hankittu\nseura ole sellaista, joka sopisi säätyläisnuorukaiselle, luulen minä\nsentään löytyvän keinoja niin yhtäältä kuin toisaaltakin uhkaavien\nhaittojen välttämiseksi.\n\n§ 71. Pohtiessani seuran suurta vaikutusta ja meidän kaikkien, mutta\netenkin lasten erinomaista herkkyyttä jäljittelyyn, täytyy minun ottaa\ntässä vapaudekseni muistuttaa vanhempia eräästä seikasta, nimittäin\nsiitä, että ken tahtoo poikansa kunnioittavan häntä ja hänen käskyjään,\nhänen täytyy ensin syvästi kunnioittaa poikaansa. _Maxima debetur\npueris reverentia_.[68] Te ette saa tehdä hänen läsnäollessaan mitään\nsellaista, jota ette soisi hänen jäljittelevän. Jos satutte vahingossa\ntekemään jotakin sellaista, mitä te tahtoisitte pitää virheenä, kun\nolisi hänestä kysymys, on hän varmasti vetäytyvä teidän esimerkkinne\nturviin, ja vetäytyvä niin hyvin, ett'ei ole lainkaan helppoa päästä\nhäneen käsiksi ja korjata sitä oikealla tavalla. Jos rankaisette\nhäntä sellaisesta, mitä hän näkee teidän itsenne harjoittavan,\nei hän suinkaan usko tuon ankaruuden johtuneen hellyydestä häntä\nkohtaan ja tarkoittaneen hänen vikojensa parantamista, vaan on hän\npäinvastoin taipuvainen tulkitsemaan sen isänsä tuittupäisyydeksi\nja mielivaltaiseksi komentelemisen haluksi, isänsä, joka ilman\npienintäkään syytä tahtoo kieltää pojaltaan juuri sen vapauden ja juuri\nne nautinnot, mitkä hän suo itselleen. Tai jos te väitätte anastamaanne\nvapautta vain kypsyneemmille vuosille kuuluvaksi etuoikeudeksi, johon\nlapsi ei vielä saa pyrkiä, lisäätte siten vain esimerkkinne voimaa ja\nsuosittelette hänelle tuota tekoa yhä painokkaammin. Sillä teidän on\naina muistaminen, että lapset ovat olevinaan täysikasvuisia aikaisemmin\nkuin luullaan, ja että he pitävät erikoisesti kaatioista, ei suinkaan\nniiden mallin tai mukavuuden takia, vaan siitä syystä, että niiden\nsaaminen merkitsee askelta miehuutta kohti[69]. Mitä minä olen sanonut\nisän käyttäytymisestä lastensa läsnäollessa, kohdistuu tietysti myöskin\nkaikkiin niihin, joilla on jotakin käskyvaltaa heihin nähden tai joita\nisä soisi heidän tavalla tai toisella kunnioittavan.\n\n§ 72. Mutta palatkaamme kysymykseen palkinnoista ja\nrangaistuksista[70]. Koska, kuten olen jo sanonut, kaikki\nlapsellisuudesta johtuneet teot ja sopimaton käytös ja kaikki, minkä\naika ja ikä varmasti itsestään korjaavat, ovat jätettävät vitsan avulla\nrankaisematta, ei tarvitse lainkaan niin usein piestä lapsia kuin\nyleisesti tehdään. Jos siihen vielä lisäämme lukemisen, kirjoittamisen,\ntanssimisen, vieraiden kielten y.m.s. oppimisen ja myönnämme niille\nsaman etuoikeuden, on vain hyvin harvoin pakko käyttää lyöntejä ja\nväkivaltaa vapaamielisessä kasvatuksessa. Oikea keino lopettaa heille\nnäitä aineita on herättää heissä rakkautta ja mieltymystä kaikkeen\nsiihen, mitä tahdotte heidän oppivan, sillä se juuri kiihoittaa heidän\nintoaan ja ahkeruuttaan. Enkä minä pidäkään sitä minään vaikeana\ntehtävänä, jos vain lapsia kohdellaan niinkuin heitä pitäisi kohdella,\njos ylempänä mainittuja palkintoja ja rangaistuksia huolehtien\nkäytetään ja jos heitä opetettaessa noudatetaan seuraavia harvoja\nsääntöjä.\n\n§ 73. 1. Ei mitään seikkaa, joka heidän on opittava, saisi tehdä\nheille taakaksi tai sälyttää heidän suoritettavakseen pakollisena\ntehtävänä. Mitä ikinä tuolla tavoin toimeksi annetaan, tulee piankin\nkyllästyttäväksi, ja mieli kääntyy siitä pois, vaikka siihen olisi\naikaisemmin ryhdyttykin joko huvitettuna tai välinpitämättömänä.\nPankaapas vain lapsi piiskaamaan hyrräänsä jonakin määrättynä hetkenä\njoka päivä, joko hänen sitten tekee mielensä tai ei, vaatikaa\nsitä häneltä väistämättömänä velvollisuutena, johon hänen täytyy\nkuluttaa niin ja niin monta tuntia joka aamu ja ilta, ja katsokaa,\neikö hän niillä ehdoilla piankin kyllästy kaikkiin leikkeihin. Eikö\ntäysi-ikäisten laita ole sama? Mitä he tekevät mielellään omasta\ntahdostaan, eivätkö he väsy siihen niin, ett'eivät voi sitä enää\nsietää, heti kun he huomaavat sitä vaadittavan heiltä velvollisuutena?\nLapset haluavat yhtä hartaasti näyttää, että he ovat vapaita, että\nheidän hyvät tekonsa johtuvat heidän omasta tahdostaan, että he ovat\nyhtä itsenäisiä ja riippumattomia kuin ken tahansa, ylpeinkin, teistä\ntäysikasvuisista, ajatelkaa heistä sitten mitä tahdotte.\n\n§ 74. 2. Tästä seuraa, että heitä on harvoin pantava tekemään\nsellaistakin, mihin on jo saatu heidät kernaasti suostumaan, muulloin\nkuin silloin, kun he tuntevat siihen halua ja taipumusta. Ken pitää\nlukemisesta, kirjoittamisesta, soittamisesta, y.m., huomaa kuitenkin\nolevan erinäisiä hetkiä, jolloin kaikki tuo ei häntä lainkaan huvita;\nja jos hän silloinkin pakottautuu siihen, vaivaa ja rasittaa hän vain\nitseänsä aivan hyödyttömästi. Niin on lastenkin laita. Tätä heidän\nmielialojensa vaihtelua tulisi pitää tarkoin silmällä ja tarttua\nhuolellisesti jokaiseen otolliseen halun ja mieltymyksen hetkeen; ja\nell'eivät he osoittaudu itsestään kyllin usein innokkaiksi työhönsä,\npitää teidän sattuvilla sanoilla herättää heissä sopiva mieliala,\nennenkuin heitä mihinkään pakotetaan. Tätä en minä luule lainkaan\nvaikeaksi tehtäväksi ymmärtäväiselle kasvattajalle, joka on tutkinut\nhoidokkinsa luonnetta ja nähnyt hiukan vaivaa täyttäessään hänen\npäänsä sopivilla ajatuksilla, niin että nämä saavat lapsen pitämään\nkulloinkin käsillä olevasta työstä. Tällä tavoin säästetään suuret\nmäärät aikaa ja vaivaa, sillä lapsi oppii kolme kertaa enemmän silloin,\nkun hän on \"vireessä\", kun hän taas tarvitsee kaksi sen vertaa aikaa\nja ponnistusta, jos hän ryhtyy tehtäväänsä vastahakoisesti tai\njos häntä siihen pakotetaan hänen tahtomattaan. Jos tähän kohtaan\nkiinnitettäisiin sellaista huomiota kuin siihen tulisi kiinnittää,\nvoitaisiin antaa lasten leikkiä niin paljon kuin he jaksavat, ja\nkuitenkin jäisi heille kylliksi aikaa oppiakseen sitä, mikä on heidän\nikänsä kykyjen mukaista. Mutta tällaisia seikkoja ei tavallinen\nkasvatusjärjestelmä ota huomioonsa, eikä hevillä voikaan ottaa.\nVitsan raaka kuri on rakennettu toisille periaatteille, siinä ei ole\nmitään viehätysvoimaa, se ei välitä siitä, millainen on kulloinkin\nlasten mieliala, eikä se etsi halun ja taipumuksen otollisia hetkiä.\nJa tosiaan: kun pakotus ja lyönnit ovat herättäneet lapsessa\nvastenmielisyyttä hänelle määrättyihin tehtäviin, olisi naurettavaa\nodottaa hänen omasta vapaasta tahdostaan jättävän leikkinsä ja\nilomielin hakevan oppimisen tilaisuuksia; jota vastoin, jos asiat\nolisivat oikeassa järjestyksessä, minkä tahansa seikan oppiminen,\njohon heitä haluttaisiin saada, voisi muodostua heille yhtä paljon\nvirkistykseksi leikistä, kuin leikkiminen on heille virkistystä\noppimisesta. Ponnistukset ovat samat molemmin puolin. Eikä se seikka\nheitä vaivaakaan, sillä he haluavat olla toimessa ja puuhassa, ja\nmuutos ja vaihtelu on heille luontaista huvitusta. Ainoa eroitus on,\nettä he siinä, mitä me leikiksi nimitämme, toimivat omin päin ja\nkäyttelevät ponnistustaan ja voimiaan (joita, sen voitte huomata,\nhe eivät vähääkään säästä) aivan vapaasti, mutta kun on oppimisesta\nkysymys, pakotetaan, käsketään, ajetaan ja raastetaan heitä siihen.\nSepä se tympäisee ja kylmentää heitä jo heti alussa; he kaipaavat\nvapauttaan. Mutta saakaapa heidät pyytämään kasvattajaansa opettamaan\nheille sitä tai tätä, kuten he usein pyytävät leikkikumppaneitaan,\ntämän tarvitsematta heitä käskeä, ja saakaapa heidät vakuutetuiksi\nsiitä, että he lukiessaankin toimivat yhtä vapaasti kuin tehdessään\nmitä muuta tahansa, käyvät he siihenkin käsiksi yhtä kernaasti, eikä\nse tunnu lainkaan eroavan heidän muistakaan hommistaan ja leikeistään.\nTällä tavalla, jos sitä huolellisesti noudatetaan, saadaan lapsi\nsuorastaan haluamaan oppia kaikissa niissä aineissa, mitä hänelle\ntahdotaan opettaa. Vaikeimmin on tämä menetelmä, sen myönnän,\nsovellutettavissa perheen ensimmäiseen tai vanhimpaan lapseen; mutta\nkun hänet on kerran johdettu oikealle tielle, on helppo hänen avullaan\nviedä toisia minne tahdotaan.\n\n§ 75. Vaikka onkin epäilemätöntä, että sopivin aika lasten oppia\njotakin on se hetki, jolloin heidän mielensä on vireessä ja taipuu\nsiihen kernaasti ja jolloin ei henkinen velttous tai ajatuksen\nvoimakas kiintyminen johonkin muuhun asiaan tee heitä vastahakoisiksi\nja penseiksi, niin on kuitenkin syytä kiinnittää huomiotansa kahteen\nseikkaan. 1. Ell'ei näitä hetkiä huolellisesti valvota ja tartuta\nniihin heti, kun ne palaavat, tai ell'eivät ne palaa niin usein\nkuin pitäisi, ei lapsen opettamista tule silti lyödä laimin eikä\nantaa hänen vajota totunnaiseen toimettomuuteen ja tulla siten yhä\nhaluttomammaksi työhön. 2. Vaikka muiden asiain oppiminen käykin\nhuonosti silloin, kun mieli joko ei ole vireessä tai askartelee muissa\naatoksissa, on kuitenkin erinomaisen tärkeätä ja ponnistustemme\narvoista opettaa henkeä hallitsemaan itseänsä ja saattaa se\nkykeneväksi oman valintansa mukaisesti irtautumaan jonkun seikan\nkiihkeästä seuraamisesta ja suuntautumaan helposti ja mielellään\njohonkin toiseen, tai milloin tahansa pudistamaan pois kankeutensa\nja tarmokkaasti ryhtymään siihen, mihin järki tai toisten neuvot\nkehoittavat. Tähän on lapsiakin totutettava panemalla heidät joskus\nkokeelle silloin, kun he ovat velttoja ja haluttomia tai kun joku muu\nseikka vetää heidän ajatuksiansa toiseen suuntaan, ja koettamalla saada\nheitä kiintymään tarkoitettuun asiaan. Jos henki on näillä keinoin\nsaatu pysyväisesti hallitsemaan liikkeitään, luopumaan sellaisista\najatuksista ja askareista, kuin tilaisuus vaatii, ja antautumaan ilman\nvastahakoisuutta ja häiriötä uusiin, vähemmän miellyttäviin tehtäviin,\nniin merkitsee tämä etu paljon enemmän kuin latina tai logiikka tai\nsuurin osa siitä, niitä lapsia tavallisesti pakotetaan oppimaan.\n\n§ 76. Koska lapset ovat vilkkaampia ja toimeliaampia siinä ijässä\nkuin milloinkaan enää koko elämänsä aikana, ja koska heistä on\nyhdentekevää, mitä he askaroivat, kunhan heillä vain on jotakin\naskaroimista, olisivat tanssi ja sarkahyppy[71] heistä aivan sama asia,\njos mieltymyksen ja vastenmielisyyden syyt olisivat samat. Mutta jos\nlapset tuntevat vastenmielisyyttä sitä kohtaan, mitä me haluaisimme\nheille opettaa, on minun huomatakseni ainoana ja suurimpana syynä se\nseikka, että heitä pakotetaan siihen, että se tehdään heille työksi,\nettä heitä sen takia kiusataan ja soimataan ja että he ryhtyvät\nsiihen vain vavisten ja peläten, taikka jos he taas käyvät siihen\nkernaasti käsiksi, heitä pidetään siinä liian kauvan, niin että he\nennättävät siihen kokonaan väsyä: kaikki tuo rajoittaa liiaksi sitä\nluonnollista vapautta, jota he niin äärettömästi rakastavat. Ja juuri\ntämä vapaushan yksin tuo heidän tavallisiin leikkeihinsä oikean\nnautinnon ja viehätyksen. Kääntäkää asia toiselle tolalle ja te\nsaatte nähdä heidän piankin muuttavan harrastuksensa suuntaa, etenkin\njos heidän edellään käyvät esikuvina ne, joita he kunnioittavat ja\njotka he tunnustavat ylemmikseen. Ja jos se, mitä he näkevät toisten\ntekevän, järjestetään niin, että se houkuttelee heitä heidän ikäänsä\nja asemaansa korkeammalle kuuluvana etuoikeutena, saavat kunnianhimo\nja halu päästä yhä edemmäs ja ylemmäs ja tulla niiden kaltaiseksi,\njotka ovat heitä korkeammalla, heidät ryhtymään työhön ja jatkamaan\nsitä tarmokkaasti ja iloisina, iloisina siitä, että he ovat käyneet\nkäsiksi johonkin omasta ehdostaan, eikä tällöin heidän niin suuresti\nhellimänsä vapauden säilyttäminen ole heille suinkaan minään pienenä\nyllykkeenä. Jos kaikkeen tähän lisätään vielä yleisestä luottamuksesta\nja kunnioituksesta johtuva tyydytys, olen minä taipuvainen luulemaan,\nett'ei tarvita mitään muuta kannustajaa heidän harrastukselleen ja\nahkeruudelleen, sikäli kuin näitä tarvitsee kannustaa. Myönnän kyllä,\nettä siinä kysytään aluksi kärsivällisyyttä ja taitoa, lempeyttä ja\ntarkkuutta ja ymmärtäväistä johtoa. Mutta mitä varten teillä sitten\nolisi kasvattaja, ell'ei siinä tarvitsisi vaivaa nähdä? Mutta kun\nse on kerran saatu hyvään alkuun, seuraa kaikki muu helpommin kuin\njotakin muuta ankarampaa ja jyrkempää kurinpitotapaa noudattaen.\nEikä minun luullakseni olekaan vaikeata päästä siihen, eikä varmasti\nolekaan siellä, missä ei lapsilla ole huonoja esikuvia nähtävissään.\nSuurin vaara tässä suhteessa, niin pelkään, johtuu palvelijoista ja\ntoisista vallattomista lapsista tai sellaisista paheellisista tai\najattelemattomista ihmisistä, jotka turmelevat lapset sekä omien\nhuonojen tapojensa näyttämällä huonolla esimerkillä että antamalla\nheille yht'aikaa kaksi seikkaa, joita heidän ei tulisi milloinkaan\nsaada samalla kertaa: tarkoitan hyljättäviä nautintoja ja kiitosta.\n\n§ 77. Samoin kuin lapsia tulisi hyvin harvoin rangaista pieksemällä,\nsamoin luulen minä alituisesta ja etenkin kiivastuneesta torumisesta\nolevan melkein yhtä pahoja seurauksia. Se vähentää vanhempain\narvovaltaa ja lapsen kunnioitusta, sillä minä pyydän teitä aina\nmuistamaan, että lapset osaavat jo varhain eroittaa kiivastumisen\nja järjen toisistaan; ja niinkuin he eivät voi olla kunnioittamatta\nkaikkea, mikä johtuu jälkimmäisestä, samoin oppivat he piankin\nhalveksimaan edellistä, tai jos se saakin aikaan hetkellistä\npelästystä, laukeaa se pian, ja luontainen taipumus opettaa heidät\nhelposti ylenkatsomaan sellaisia linnunpelättejä, jotka pitävät kyllä\nmelua, mutta joita ei järki elävöitä. Kun vanhempain tulee estää lapsia\nvain suoranaisista pahoista teoista (joita näiden varhaisemmalla ijällä\nesiintyy vain harvoin), pitäisi katseen tai viittauksen riittämän\nnuhtelemaan heitä, milloin he sattuvat käyttäytymään sopimattomasti,\ntai jos sanoihin olisi joskus turvauduttava, tulisi niiden olla\nvakavia, ystävällisiä ja harkittuja ja tulisi niiden selvittää lapselle\nhänen virheittensä moitittavuus ja sopimattomuus, mieluummin kuin\nehättää sättimään häntä niistä, sillä muutoin ei lapsi tajua kyllin\nperusteellisesti, suuntautuuko vihastuksenne enemmän häneen itseensä\nkuin hänen vikoihinsa. Kiivastunut toruminen johtaa tavallisesti\nkäyttämään raakaa ja rumaa kieltä, ja siitä on lisäksi se paha seuraus,\nettä se opettaa lapsillekin samanlaista puheenpartta ja antaa sille\njonkunlaisen oikeutuksen: eivätkä he suinkaan häpeä tai aikaile\nviskoessaan muille samoja nimityksiä, joita heidän vanhempansa tai\nopettajansa ovat heille antaneet, koska heillä on niin hyvää tukea\nniiden käyttämisessä.\n\n§ 78. Aavistanpa tässä saavani kuulla tämän vastaväitteen: \"Kuinka,\neikö siis lapsia teidän mielestänne saisi milloinkaan lyödä tai torua,\nolipa rikkomus mikä tahansa? Sehän olisi samaa kuin vapaiden ohjien\nantaminen kaikenlaiselle epäjärjestykselle.\" Eipä niinkään pahasti\nkuin luullaan, kunhan vain on seurattu oikeata suuntaa heidän mielensä\nensimmäisessä muovailemisessa ja ylempänä mainitun kunnioittavan pelon\nistuttamisessa heihin vanhempiaan kohtaan. Sillä tarkemmin katsoen on\nkyllä jokainen huomaava, että pieksemisestä lähtee vain vähän hyvää,\nmikäli sen tuottama kipu on ainoa rangaistus, mitä siinä pelätään tai\ntunnetaan, sillä sen vaikutus heikkenee pian, ja sen mukana muisto\nsiitä. Mutta on kuitenkin olemassa yksi virhe, ja vain yksi, jonka\ntakia minun nähdäkseni olisi lapsia kuritettava selkäsaunalla, ja se\non uppiniskaisuus tai kapinallisuus. Ja tässäkin soisin asian niin\njärjestetyksi, mikäli mahdollista, että selkäsaunan häpeä, eikä sen\ntuottama kipu, muodostaisi rangaistuksen tärkeimmän osan. Väärän teon\nja ansaitun kurituksen häpeä on ainoa todellinen hyveelle sopiva\npidäke. Vitsan aiheuttama kipu lakkaa pian ja unohtuu ja menettää\nennen pitkää tottumuksen kautta kaiken peloittavan vaikutuksensa,\nell'ei siihen liity häpeä. Olen kuullut erään ylhäisen henkilön\nlapsia pitävän kurissa pelon, että heiltä riisuttaisiin kengät,\nyhtä hyvin kuin toisia alituisesti uhkaavan vitsan kauhun. Jotakin\ntuontapaista rangaistusta pidänkin parempana kuin pieksemistä, sillä\njuuri rikkomuksensa tuottamaa häpeää ja siihen liittyvää epäsuosiota\ntulisi heidän pelätä enemmän kuin ruumiillista kipua, jos mielitte\nkehittää heissä tosiaankin vapaan ihmisen arvoista luonnetta. Mutta\nkovakorvaisuutta ja itsepintaista tottelemattomuutta on taltutettava\nvoimalla ja lyönneillä, sillä siihen ei ole muuta keinoa. Mitä ikinä\nte käskettekin lasta tekemään tai kiellätte häntä tekemästä, joka\ntapauksessa on teidän katsottava, että teitä totellaan; siinä suhteessa\nei saa tulla armo eikä vastarinta kysymykseen, sillä kun kerran teidän\nvälillenne syntyy taidon koetus ja taistelu hallitsevasta asemasta,\nmikä tapahtuu heti, kun te käskette jotakin, eikä hän tottele, täytyy\nteidän ehdottomasti päästä voitolle, kuinka monta iskua siinä sitten\ntarvittaneenkaan, mikäli eivät viittaukset ja sanat auta, ell'ei\ntarkoituksenne ole elää siitä lähtien kokonaan riippuvaisena poikanne\noikuista. Erään ymmärtäväisen ja hellän äidin, jonka minä tunsin,\noli sellaisessa tapauksessa pakko antaa vitsaa pienelle tytölleen,\njoka oli juuri vast'ikään palannut kotiin imettäjältä, kahdeksan\nkertaa peräkkäin samana aamuna, ennenkuin hän sai masennetuksi\nlapsen uppiniskaisuuden ja taivutetuksi hänet tottelemaan muutamassa\nhyvin helpossa ja mitättömässä asiassa. Jos äiti olisi hellittänyt\naikaisemmin ja pysähtynyt seitsemänteen selkäsaunaan, olisi hän\nturmellut lapsen ikipäiviksi ja voimattomilla lyönneillään vain\nvahvistanut tämän itsepäisyyttä, jota olisi ollut hyvin vaikea\nparantaa myöhemmin; mutta viisaasti pysymällä kerran tehdyssä\npäätöksessä taivutti hän tytön mielen ja notkisti hänen tahtonsa,\nmikä onkin kaiken kurituksen ja rangaistuksen ainoa tarkoitus; hän\nvakiinnutti arvovaltansa kerrassaan horjumattomaksi heti ensimmäisessä\ntilaisuudessa ja opetti näin tyttärensä aina jäljestäpäin tottelemaan\nja alistumaan hyvin kernaasti kaikissa asioissa; sillä niinkuin tämä\noli ensimmäinen kerta, niin oli se myös uskoakseni viimeinen, jolloin\nhänen oli pakko lyödä lastaan.\n\nVitsan käyttämistä olisi siis heti ensimmäisessä tarvittavassa\ntilaisuudessa jatkettava ja lujennettava hellittämättä siksi, kunnes\non päästy täydellisesti voitolle, ja siten aluksi taivutettava lapsen\nmieli ja vakiinnutettava vanhempain arvovalta; sen jälkeen on kyllä\nvakava hellyys pitävä sen horjumatta pystyssä.\n\nJos tätä asiaa oikein ajateltaisiin, tulisivat ihmiset varovaisemmiksi\nvitsan ja kepin käyttämisessä, eivätkä enään olisi niin kärkkäitä\npitämään selkäsaunaa ainoana varmana yleiskeinona, jota voi umpimähkään\nsovelluttaa kaikkiin tapauksiin, ja kuitenkin on varmaa, että ell'ei\nse tee hyvää, tekee se ainakin suurta vahinkoa; ell'ei se tehoa\nmieleen ja taivuta tahtoa, niin se vain paaduttaa syyllistä; ja\nmitä tuskia hänen onkaan sen takia kärsiminen, kiinnittää se häntä\nyhä lujemmin tuohon rakkaaseen uppiniskaisuuteensa, joka hankki\nhänelle tällä kertaa voiton ja joka valmistaa häntä vast'edeskin\nasettumaan vastarintaan ja toivomaan silloinkin menestystä. Täten\non epäilemättä moni ymmärtämättömällä kurituksella kasvatettu\nitsepäiseksi ja pahansisuiseksi, moni, joka muutoin olisi ollut hyvin\ntaipuisa ja helppo käsitellä. Sillä jos te rankaisette lastanne\nikäänkuin se tapahtuisi vain teidän vihastuksenne aiheuttaneen virheen\nkostamiseksi, niin millä lailla vaikuttaa se hänen mieleensä, jota\njuuri oli parannettava? Ell'ei hänen virheeseensä yhtynyt itsepäistä\npahansisuisuutta tai niskoittelevaa oikullisuutta, ei mikään siinä\nsilloin vaatinut niin ankaria iskuja. Lempeä tai vakava huomautus\nriittää korjaamaan heikkouden, muistamattomuuden ja tarkkaamattomuuden\nhairaukset, eivätkä ne muuta tarvitsekaan. Mutta jos tahtoon olisi\nsyntynyt suoranainen huono suunta, jos olisi kysymyksessä harkittu,\npäätetty tottelemattomuus, ei ole rangaistusta silloinkaan mitattava\nsen asian suuruuden tai pienuuden mukaan, missä se ilmeni, vaan sen\nvastarinnan mukaan, mikä siihen sisältyy ja mitä se yhä osoittaa\nisän määräyksille kuuluvaa kunnioitusta ja alistumista kohtaan; tätä\nalistumista on järkähtämättä vaadittava ja selkäsaunaa välihetkin\nniin kauvan jatkettava, että se lopulta tehoaa mieleen ja että te\nhavaitsette totisen surun, häpeän ja tottelemisen aikeen merkkejä.\n\nTämä vaatii kuitenkin, sen myönnän, jotakin enempää kuin lasten\nmääräämistä siihen tai tähän työhön ja heidän pieksemistään ilman\nsen enempiä mutkia, ell'ei sitä suoriteta, ja suoriteta juuri meidän\nmielemme mukaisesti. Se vaatii huolellisuutta, tarkkuutta, huomiokykyä\nja perusteellista lasten luonteiden tutkimista ja heidän hairahdustensa\nkaikenpuolista punnitsemista, ennenkuin turvaudutaan sellaiseen\nrangaistukseen. Mutta eikö se ole parempi kuin alituinen vitsan\nkäsitteleminen ainoana hallinnan välikappaleena? Ja eikö ole järjetöntä\nkäyttää selkäsaunaa kaikissa tapauksissa, sovittaa sitä väärin ja tehdä\nsiten tehottomaksi tämä viimeinen hyödyllinen parannuskeino silloin,\nkun sitä oikein tarvittaisiin? Sillä mitä muuta voi odottaa, kun sitä\nkäytetään eroituksetta jokaisesta pikku hairauksesta? Kun erehdys\naikamuotojen suhteellisuudessa tai väärin sijoitettu tavu säkeessä\ntuottaa ruoskan ankaran rangaistuksen hyvänluontoiselle ja ahkeralle\npojalle yhtä varmaan, kuin tahallinen rikkomus jollekin uppiniskaiselle\nja turmeltuneelle veijarille, niin mitenkä voidaan sellaisen\nkuritustavan odottaa tekevän hyvää vaikutusta mieleen ja ohjaavan\nsitä oikealle tielle? Ja sehän on kuitenkin se ainoa asia, josta on\npidettävä huolta; kun siihen on päästy, tulee sen mukana kaikki muu\nitsestään, mitä vain halutaan.\n\n§ 79. Missä ei tahdon väärää suuntaa ole korjattava, siinä ei siis\nlainkaan tarvita lyöntejä. Kaikki muut hairaukset, joista huolimatta\nmieli pysyy oikealla tolalla eikä kiellä isän tai kasvattajan hallintaa\nja arvovaltaa, ovat vain erehdyksiä, ja ne voi useimmiten jättää\nkokonaan huomioonottamatta; tai jos niihin kiinnitetään huomiota,\neivät ne tarvitse muuta kuin neuvon, ohjauksen ja moitteen lieviä\nparannuskeinoja siihen asti, kunnes niiden jatkuva ja tahallinen\nhalveksunta osoittaa, että vika on itsessään mielenlaadussa ja että\nilmeinen tahdon turmeltumus on heidän tottelemattomuutensa juurena.\nMutta milloin tahansa ilmenee uppiniskaisuutta, joka on avonaista\nuhmailua, ei _sitä_ saa sivuuttaa ilman muuta eikä lyödä laimin, vaan\non se heti ensi kerran esiintyessään masennettava ja tukahdutettava;\nsiitä vain on pidettävä huolta, ett'ei tapahdu erehdystä ja että\nkysymyksessä on tosiaankin uppiniskaisuus, eikä mikään muu.\n\n§ 80. Mutta koska nyt rankaisemisen, erittäinkin pieksemisen,\ntilaisuuksia on vältettävä niin paljon kuin mahdollista, arvelen\nminä, ett'ei asioita olisi usein päästettävä niin pitkälle. Jos\nmainitsemani kunnioittava pelko on kerran saatu herätetyksi, riittää\nuseimmissa tapauksissa pelkkä katsahduskin. Eikä tosiaan pitäisikään\nnuorilta lapsilta vaatia samaa käytöstä, vakavuutta ja uutteruutta\nkuin kypsyneemmiltä ihmisiltä. Heidän täytyy antaa, kuten sanottu,\ntoimitella ijälleen ominaisia hullunkurisia ja lapsellisia askareita,\npanematta niihin mitään huomiota. Tarkkaamattomuus, huolettomuus ja\nhilpeys ovat sen ijän tunnusmerkkejä. Minun ymmärtääkseni ei esittämäni\nankaruuden pitäisi ulottuman niin sopimattomalla ajalla tapahtuvaan\nkahlintaan. Eikä ole sellaisia tekoja liian kerkeästi selitettävä\nuppiniskaisuudeksi eikä pahanilkisyydeksi, jotka ovat heidän ikänsä\ntai luonnonlaatunsa välittömiä tuotteita. Sellaisten hairausten\nsattuessa on heitä tuettava ja autettava paranemaan niinkuin heikkoja\nihmisiä, jotka potevat jotakin luonnollista sairautta; ja vaikka\nheitä onkin varoitettu, ei jokaista uusiintumista ole kuitenkaan\nlaskettava täydelliseksi välinpitämättömyydeksi eikä heitä heti\npaikalla kohdeltava uppiniskaisina. Heikkouden virheitä ei tosin\ntulisi koskaan lyödä laimin eikä jättää huomaamatta, mutta ell'ei\ntahto niihin suoranaisesti liity, ei niitä myöskään tulisi koskaan\nliioitella eikä kovin ankarasti moittia, vaan lempeällä kädellä ojentaa\naina ajan ja ijän mukaan. Tällä tavoin oppivat lapset näkemään, mikä\nkussakin rikkomuksessa on erikoisesti loukkaavaa, ja siten sitä\nvälttämään. Se auttaa heitä pitämään tahtonsa oikealla tolalla, ja\nsiinäpä onkin asian tärkein kohta, sillä he huomaavat, että se varjelee\nheitä kaikesta vakavammasta tyytymättömyydestä ja että he kaikissa\nmuissa hakauksissaan saavat osakseen pikemmin hellää huolenpitoa ja\napua kuin kasvattajansa ja vanhempainsa suuttumusta ja kiivastuneita\nsoimauksia. Estäkää heitä paheista ja paheellisista taipumuksista, ja\nhe tulevat yleensä eri ikäkausinaan käyttäytymään tavalla, joka sopii\njuuri siihen ikään ja seuraan, missä he säännöllisesti liikkuvat;\nja sen mukaan kuin he varttuvat vuosissa, sikäli varttuvat he myös\ntarkkaavaisuudessa ja uutteruudessa. Mutta jotta sanoillanne olisi aina\npainoa ja arvoa, jos te jossakin tilaisuudessa sattuisitte kieltämään\nhäntä jostakin, vaikkapa lapsellisestakin, puuhasta, täytyy teidän\nolla varma voitostanne eikä antaa hänen pitää omaa päätänsä[72].\nMutta kuitenkin sanon minä, että minun nähdäkseni tulisi isän vain\nharvoin käyttää arvo- ja käskyvaltaansa näissä tapauksissa tai yleensä\nmuissa kuin sellaisissa, joissa ilmenee selvää taipumusta paheellisiin\ntottumuksiin. Minun ymmärtääkseni on olemassa parempia keinoja niiden\nvoittamiseksi, ja lempeä, järkeen vetoava suostuttelu vie useimmiten\npaljoa parempiin tuloksiin, kunhan vain olette ensin alistanut heidät\ntottelemaan tahtoanne.\n\n§ 81. Kummastellaan ehkä, kun minä puhun järkeen vetoavasta\nkeskustelusta lasten kanssa, mutta sitenkään en voi olla pitämättä\nsitä oikeana menettelytapana heidän suhteensa. He ymmärtävät sitä\nyhtä varhain kuin puhuttua kieltäkin, ja ell'en ole väärin huomannut,\novat he hyvin mielissään, jos heitä kohdellaan järkevinä olentoina,\naikaisemmin kuin tavallisesti luullaan. Tällaista ylpeyttä olisi heissä\nedistettävä ja tehtävä siitä, niin paljon kuin mahdollista, tehoisin\nvälikappale heidän ohjaamisekseen.\n\nMutta kun minä puhun järkeen vetoavasta keskustelusta, tarkoitan vain\nsellaista, joka on sovitettu lapsen kykyjen ja ymmärryksen mukaan.\nEihän kukaan voi ajatella, että kolmen tai seitsemän vuotiaan pojan\nkanssa olisi väiteltävä niinkuin täysikasvuisen miehen. Pitkät\nselittelyt ja filosofiset järkeilyt hämmästyttävät ja hämmentävät\nvain parhaassakin tapauksessa lapsia, eivätkä ole suinkaan heille\nopiksi. Kun minä siis sanon, että heitä on kohdeltava järkevinä\nolentoina, tarkoitan minä, että teidän on saatava heidät käytöksenne\nlempeydellä ja kurituksennekin maltillisuudella käsittämään, että\nmitä te teette, on ensiksikin järkevää teidän puoleltanne ja sitten\nhyödyllistä ja tarpeellista heille, ja ett'ette te suinkaan minkään\noikun, intohimon tai päähänpiston johtamana käske heitä tekemään tätä\ntai kiellä heitä ryhtymästä tuohon. Sen he kykenevät ymmärtämään, eikä\nole olemassa ainoatakaan hyvettä, mihin heitä olisi kehoitettava, eikä\nainoatakaan hairausta, mistä heitä olisi varjeltava, joista ei heille\nminun nähdäkseni voisi muodostua järkisyihin perustuvaa vakaumusta;\nmutta näiden järkisyiden tulee olla sellaisia, että heidän ikänsä ja\nkäsityskykynsä ovat niiden tasalla, ja ne tulee aina esittää muutamin\nharvoin ja selvin sanoin. Perustuksia, joille erilaiset velvollisuudet\novat rakennetut, ja oikeuden ja vääryyden lähteitä, joista nämä\nkumpuavat, ei voitane ehkä niinkään helposti tehdä tajuttaviksi\ntäysikasvuisten ihmisten ymmärrykselle, koska nämä eivät ole tottuneet\nirroittamaan ajatuksiaan yleisesti hyväksytyistä mielipiteistä. Paljoa\nvähemmän kykenevät lapset seuraamaan kaukaa haettujen periaatteiden\ntukemaa järkeilyä. He eivät jaksa käsittää pitkien johtopäätelmien\nvoimaa. Järkisyiden, jotka heihin tehovat, tulee olla aivan ilmeisiä,\nniiden tulee olla heidän ajatustensa tasalla ja niitä pitää voida\nikäänkuin tuntea ja kosketella, jos niin saan sanoa. Mutta jos pidetään\nsilmällä heidän ikäänsä, luonnettaan ja taipumuksiaan, ei ole koskaan\npuuttuva perusteluja, jotka riittävät heitä vakuuttamaan. Ell'ei\nolisi muuta johonkin tilaisuuteen sopivampaa järkisyytä, niin tämän\nhe ainakin ymmärtävät, ja tämä kykenee pidättämään heitä sellaisista\nhakauksista, joihin kannattaa kiinnittää huomiota, nimittäin että he\nsiten tuottaisivat häpeää ja epäsuosiota itselleen ja mielipahaa teille.\n\n§ 82. Mutta yksinkertaisin, helpoin ja tehokkain kaikista keinoista,\njoilla lapsia voidaan opettaa ja heidän tapojansa muovata, on\nasettaa heidän silmiensä eteen esimerkkejä kaikesta, mitä tahdotaan\nheidän tekevän ja mitä karttavan; jos niitä osoitetaan heille\nheidän tuntemainsa henkilöiden käytöksessä ja niihin samalla\nliitetään joitakin mietteitä sen tai tämän teon kauneudesta tai\nsopimattomuudesta, on niillä enemmän voimaa herättää heidän\njäljittelyhaluaan tai taas estää heitä siitä, kuin millään puheilla,\njoita heille voitaisiin pitää. Hyveitä ja paheita ei voida sanojen\navulla saada niin selvästi heidän tajuntaansa kuin mitä muiden ihmisten\nteot heille näyttävät, kun te samalla ohjaatte heidän huomiokykyänsä ja\nkehoitatte heitä tarkkaamaan tätä tai tuota hyvää tai huonoa piirrettä\nheidän esiintymisessään. Ja monen hyvään tai huonoon käyttäytymiseen\nkuuluvan seikan kauneutta tai rumuutta käy paremmin oppiminen muiden\nesimerkistä, ja se tekee lapsiin syvemmän vaikutuksen kuin mitkään\nsäännöt tai ohjeet, mitä heille voitaisiin siitä asiasta antaa.\n\nTätä menettelytapaa ei ole kuitenkaan noudatettava vain lasten ollessa\nnuoria, vaan on sitä jatkettava niin kauvan kuin he ovat toisen\nhuolenpidon ja johdon alaisina; niin, enkä minä tiedä, vaikka se olisi\nparas keino, johon isä voi turvautua jokaisessa tilaisuudessa niin\nkauvan kuin hän sopivaksi havaitsee ja kuin hän haluaa korjata jotakin\nkohtaa poikansa käyttäytymisessä, sillä mikään ei vajoa niin helposti\nja niin syvään ihmisen mieleen kuin esimerkki. Ja niitä vikoja, joita\nhe mahdollisesti joko eivät huomaa itsessään tai joita he eivät viitsi\nkorjata, niitä eivät he voi olla paheksumatta ja häpeämättä, kun ne\nesiintyvät heidän nähtensä toisissa.\n\n§ 83. Mitä taas pieksemiseen tulee, niin voitaneen epätietoisena kysyä,\nettä kun siihen kerran on pakko turvautua viimeisenä apuneuvona,\nmilloin se on tapahtuva ja kenen tehtäväksi se jää, onko siihen\nryhdyttävä heti rikkomuksen satuttua, silloin kun se vielä on tuoreessa\nmuistossa ja ikäänkuin kuumimmillaan, ja tuleeko vanhempain itsensä\nantaa lapsilleen vitsaa? Ensimmäiseen kohtaan nähden olen minä sitä\nmieltä, ett'ei siihen olisi ryhdyttävä heti paikalla, jott'ei siihen\nsekaantuisi liiallista kiivautta ja jott'ei se siten, vaikka se\nkäykin yli oikean suhdan, menettäisi tarpeellista vaikutustaan, sillä\nlapsetkin huomaavat, milloin me teemme jotakin kiivastumuksissamme.\nMutta kuten olen jo aikaisemmin sanonut, se vaikuttaa heihin\nvoimakkaimmin, mikä näyttää aivan tyynesti johtuvan heidän vanhempainsa\njärkevästä harkinnasta, eivätkä he suinkaan ole sitä eroittamatta.\nMitä seuraavaan kohtaan tulee, niin jos teillä on joku ymmärtäväinen\npalvelija, joka siihen kelpaa ja jonka tehtävänä on valvoa lapsenne\nkäytöstä (jos teillä on erityinen kasvattaja, on asia itsestään\nselvä), luulen minä olevan parasta, että kuritus lähtee viipymättä\nja toisen kädestä[73], vaikka vanhemmat ovatkin sen määränneet ja\nvaikka heidän pitäisikin olla sen toimittamista katsomassa; siten\nsäilyy vanhempain arvovalta, ja lapsi kääntää kärsimänsä kivun\nsynnyttämän vastenmielisyyden pikemmin siihen henkilöön, joka sen\nhänelle välittömästi aiheutti. Sillä minä toivoisin, että isä löisi\nvain harvoin lastaan ja silloinkin aivan välttämättömyyden pakosta\nja viimeisenä keinona; mutta silloin on ehkä parasta tehdä se sillä\ntavoin, ett'ei lapsi sitä niin aivan pian unohda.\n\n§ 84. Mutta kuten olen jo sanonut, piekseminen on huonoin ja sen\nvuoksi viimeisenä käytettävä keino lasten rankaisemiseksi, ja siihen\non turvauduttava vasta äärimmäisissä tapauksissa, kun on ensin kaikkia\nlempeämpiä keinoja koetettu ja huomattu ne tehottomiksi; kun tätä\npidetään tarkoin silmällä, tarvitaan hyvin harvoin lyöntejä. Sillä\nkun ei ole otaksuttavissa, että lapsi usein, jos ensinkään, nousisi\nisänsä selvää käskyä vastaan jossakin erikoisessa asiassa, ja kun ei\nisä käytä ehdotonta valtaansa järkähtämättömästi määräilläkseen joko\nlapsellisia tai itsessään samantekeviä askarruksia, joiden suhteen\nhänen poikansa tulee saada olla oraassa vapaudessaan, tai hänen\nopiskelujaan ja edistysaskeleitaan, joihin nähden ei ole minkäänlaista\npakkoa harjoitettava, jäävät estettäviksi vain ne muutamat pahankuriset\nteot, joissa lapsi voi osoittaa uppiniskaisuutta ja joiden takia hän\nsiis voi ansaita selkäsaunan; ja niin esiintyy vain hyvin harvoja\nsellaisia tilaisuuksia, että tätä kuritustapaa on pakko käyttää isän,\njoka ajattelee tarkoin tätä asiaa ja järjestää lapsensa kasvatuksen\nniin kuin se tulisi järjestää. Mihin paheisiin voi lapsi ensimmäisenä\nseitsemänä ikävuotenaan joutua syylliseksi, ottamatta lukuun\nvalehtelemista ja erinäisiä pahanilkisiä kujeita, kun niiden jatkuva\nharjoittaminen vie hänet isän suoranaisen kiellon johdosta siihen,\nettä hänet tuomitaan uppiniskaisuudesta ja että häntä rangaistaan\nselkäsaunalla? Jos jokaista paheellista taipumusta käsiteltäisiin\nniin kuin sitä pitäisi käsitellä jo sen ensi kertaa ilmestyessä ja\nvaikuttaessa, aluksi kummastelemalla, ja sitten, jos se yhä toistuu,\njälleen saattamalla lapsi hämmennyksiin isän ja kasvattajan ja koko\nhänen ympäristönsä ankaralla ilmeellä ja kohtelemalla häntä sen\nepäsuosion mukaisesti, johon hän on joutunut, ja jatkamalla tätä\nmenettelyä siksi, kunnes hän oppii tajuamaan vikansa ja häpeämään\nsitä, niin luulisin minä, ett'ei muuta kuritusta tarvittaisikaan ja\nett'ei ainakaan olisi mitään syytä päätyä pieksemiseen. Sellaisen\nrankaisemisen välttämättömyys on tavallisesti seurausta aikaisemmasta\nsuvaitsevaisuudesta ja leväperäisyydestä: jos paheellisia taipumuksia\nvalvottaisiin tarkoin jo alusta alkaen ja jos niiden aiheuttamia\nensimmäisiä hairauksia yritettäisiin korjata mainituilla lempeämmillä\nkeinoilla, olisi meidän harvoin pakko taistella useampaa kuin yhtä\npahaa vastaan kerrallaan, ja siitäkin suoriuduttaisiin helposti\nilman melua ja huutoa, tarvitsematta turvautua niin armottomaan\nkurittamismuotoon kuin selkäsaunaan. Sillä tavoin voitaisiin ne nyhtää\npois yksi toisensa jälkeen sen mukaan kuin ne ilmenevät, eikä niiden\nolemassaolosta jäisi vähintäkään merkkiä eikä muistoa. Mutta kun me\nhemmoittelemalla pienokaisiamme ja aina noudattamalla heidän oikkujansa\npäästämme heidän vikansa kasvamaan suuriksi, siksi kunnes ne istuvat\nlujassa ja esiintyvät ylen lukuisina ja kunnes niiden rumuus täyttää\nmeidät häpeällä ja huolella, silloin olemme kärkkäitä turvautumaan\nauraan ja äkeeseen; mutta lapion ja kuokan täytyy upota syvään\ntavatakseen juuret, ja kaikki voima, taito ja uutteruus, mitä meillä\non käytettävänämme, riittää tuskin puhdistamaan rikkaruohon peittämän,\nturmeltuneen taimitarhan ja pelastamaan meille vaivaimme palkinnoksi\njoitakin toiveita hedelmistä hedelmien aikaan.\n\n§ 85. Jos tätä menettelytapaa noudatetaan, säästyy sekä isältä\nettä lapselta alituisesti toistettujen määräysten ja moninaisten\ntekemistä ja jättämistä koskevien sääntöjen vaiva. Sillä minä\nolen sitä mieltä, ett'ei ainoatakaan niistä teoista, jotka vievät\npaheellisiin tottumuksiin (ja vain näihin nähdenhän tulisi isän\nkäyttää arvo- ja käskyvaltaansa), kiellettäisi lapsilta, ennenkuin\nhe ovat osoittautuneet niihin vikapäiksi. Sillä ell'ei tuollainen\nennenaikainen suojeleminen teekään mitään pahempaa, edistää se\nkuitenkin sikäli sellaisten tekojen oppimista ja suvaitsemista, että\nse otaksuu lasten voivan joutua niihin syyllisiksi, vaikka nämä\nmahdollisesti olisivat olleet paremmassa turvassa, ell'eivät olisi\ntienneet sellaisia hairahduksia olevan olemassakaan. Ja paras keino\nhillitä heitä on, kuten olen jo maininnut, osoittaa kummastusta ja\nhämmästelyä silloin, kun ensi kerran huomataan lapsen tekevän jotakin,\njossa ilmenee taipumusta paheeseen. Kun hänet esimerkiksi tavataan\nensi kerran valehtelemasta tai tekemästä jotakin pahanilkistä kujetta,\ntulisi ensimmäiseksi parannuskeinoksi puhua hänelle siitä jonakin\neriskummallisena, hirvittävänä seikkana, jota ei kukaan olisi uskonut\nhänen voivan tehdä, ja siten saada hänet sitä häpeämään ja karttamaan.\n\n§ 86. Epäilemättä tehdään minulle tässä se huomautus, että mitä kaikkea\nminä kuvittelenkaan lasten taipuisuudesta ja näiden lempeämpien,\nhäpeään ja kiitokseen perustuvien keinojen erinomaisuudesta, on\nkuitenkin monta lasta, jotka eivät koskaan ahkeroi kirjojensa ääressä\neivätkä huoli muustakaan, mitä heidän tulisi oppia, ell'ei heitä siihen\nvitsalla pakoteta. Tämä, pelkään minä, on tavallisten koulujen ja\nyleisen tottumuksen puhetta, ne kun eivät ole milloinkaan sallineet\nmitään omista säännöistään poikkeavaa koeteltavan niin kuin sitä\npitäisi koetella, ja sellaisissa paikoissa, missä sen vaikutuksia\nvoitaisiin tarkata. Miksikä muutoin tarvitsee latinan ja kreikan opetus\navukseen vitsaa, kun ranskan ja italian opetus ei sitä tarvitse? Lapset\noppivat tanssimaan ja miekkailemaan ilman pieksemisiä, niin, jopa\nlaskentoa, piirustusta y.m.s. ahkeroivat he aivan riittävästi ilman\nselkäsaunaa: mikä saattaisi herättää sen otaksuman, että latinakoulujen\nvaatimuksissa tai siellä käytetyissä opetustavoissa on jotakin outoa,\nluonnotonta ja vastenmielistä sille ijälle, niin että lapset eivät voi\nsiihen suostua ilman patukan pakkoa, ja huonosti vielä silloinkin;\ntoiselta puolen taas voisi myöskin ajatella sitä täydelliseksi\nerehdykseksi, ett'ei muka näitä kieliä voitaisi opettaa lapsille ilman\nlyöntien apua.\n\n§ 87. Mutta vaikka otaksuisimmekin olevan muutamia niin huolimattomia\nja laiskoja lapsia, ett'ei heitä saada oppimaan mitään ylempänä\nesitetyillä lempeämmillä keinoilla (sillä meidän täytyy myöntää,\nettä on olemassa kaikenlaisilla luonteilla varustettuja lapsia),\nniin ei siitä kuitenkaan seuraa, että tuota raakaa keppikuria\non sovitettava kaikkiin. Eikä voida ketään päättää hallinnan\nlievempiin menettelytapoihin mahdottomaksi, ennenkuin niitä on\nperinpohjaisesti koeteltu hänen suhteensa; mutta ell'eivät ne taivuta\nhäntä ponnistamaan tarmonsa takaa ja tekemään kaikkea, mihin hänen\nvoimansa yltävät, silloin emme me enään etsi puolusteluja sellaiselle\nhärkäpäälle. Selkäsauna on sopiva apuneuvo sellaisessa tapauksessa,\nmutta selkäsauna, joka toimitetaan toisin, kuin mikä on yleisenä\ntapana. Lasta, joka ehdoin tahdoin on välittämättä kirjastaan ja\njoka itsepintaisesti kieltäytyy tekemästä sellaista, minkä hän voi\ntehdä ja mitä hänen isänsä nimenomainen vakava käsky on vaatinut\nhäntä tekemään, ei pitäisi kurittaa parilla, kolmella kiukustuneella\nläimäyksellä siitä, ett'ei hän ole suorittanut tehtäväänsä, eikä\nsamaa rangaistusta olisi toistettava yhä uudelleen ja uudelleen\njoka kerta, kun sama rikkomus uudistuu, vaan kun asiat ovat menneet\nniin pitkälle, että uppiniskaisuus selvästi näyttäytyy ja tekee\npieksemisen välttämättömäksi, on minun ymmärtääkseni kuritus tehtävä\nhiukan levollisemmaksi ja hiukan ankarammaksi ja samalla jatkettava\npiiskaamista, liittämällä aina väliin sopivia nuhteita, niin kauvan,\nkunnes sen tekemä vaikutus mieleen voidaan lukea lapsen kasvoista,\näänestä ja alistuneesta käyttäytymisestä, ja kunnes lapsi ei enää\nvälitä niin paljon kivusta kuin virheestä, johon hän on tehnyt itsensä\nsyylliseksi ja jonka painosta hän nyt sulaa vilpittömään suruun. Ell'ei\ntällainen kuritus, kun sitä koetetaan muutamia harvoja kertoja sopivin\nväliajoin ja kun se viedään äärimmäiseen ankaruuteensa, samalla kun\nisä koko ajan selvästi osoittaa tyytymättömyyttään, sittenkään tee\nvaikutustaan, käännä mieltä ja herätä vastaista kuuliaisuutta, mitä\nvoidaan silloin enää toivoa selkäsaunasta ja mihin tarkoitukseen\nvoidaan sitä enää käyttää? Lyöminen, kun ei siitä enää voida odottaa\nmitään hyvää, näyttää pikemminkin raivostuneen vihollisen vimmaiselta\nhosumiselta kuin myötätuntoisen ystävän kaikkea hyvää tarkoittavan\ntahdon ilmaukselta, ja sellainen kuritus tuo mukanaan vain yllytystä\nvastarintaan, antamatta pienimpiäkään toiveita parantumisesta. Jos\njollakin isällä on onnettomuudekseen niin turmeltunut ja taipumaton\npoika, en minä tiedä, mitä muuta hän voisi enää tehdä kuin rukoilla\nhänen puolestaan. Mutta minä luulen, että jos lapsia käsitellään alusta\nalkaen oikealla tavalla, tulee heidän joukossaan olemaan vain hyvin\nharvoja senkaltaisia; ja jos sellaisia esimerkkejä liekin tavattavissa,\nei niiden mukaan ole kuitenkaan muodostettava sellaisten lasten\nkasvatusta, joiden luonne on parempi ja joita voidaan ohjata paremmalla\nkohtelulla.\n\n§ 88. Jos voitte saada kotiopettajan, joka katsoo olevansa isän\nsijassa ja ottaa huolekseen hänen huolensa, joka on kiintynyt\ntähän ylempänä esitettyyn kasvatustapaan ja sovittaa sitä kaikella\ntarmollaan käytäntöön heti alusta alkaen, on hän myöhemmin havaitseva\ntyönsä varsin helpoksi; ja te taas, luulen minä, olette vähän ajan\nkuluttua huomaava poikanne ottaneen suurempia edistysaskeleita sekä\nopissa että hyvässä käytöksessä kuin ehkä kuvittelittekaan. Mutta\nälkää salliko hänen millään muotoa lyödä poikaanne ilman teidän\nsuostumustanne ja ohjaustanne, ei ainakaan ennenkuin olette päässyt\nselville hänen huolellisuudestaan ja luonteestaan. Mutta jotta hänen\narvovaltansa kasvatin suhteen säilyisi, täytyy teidän ensiksikin\nsalata se seikka, ett'ei hänellä ole lupaa käyttää vitsaa, ja toiseksi\non teidän itse välttämättä kohdeltava häntä suurella kunnioituksella\nja pakotettava koko perheennekin tekemään samoin: sillä ettehän voi\nodottaa poikanne välittävän kovinkaan paljon miehestä, jota hän\nnäkee teidän, äitinsä tai muiden halveksivan. Jos te arvelette hänen\nansaitsevan ylenkatsetta, olette tehnyt väärän valinnan, ja jos te\nosoitatte vähäksyvänne häntä, säästyy hän tuskin poikannekaan puolelta\nsamanlaisesta kohtelusta; mutta jos tämä tapahtuu, niin mitä arvoa\nhänellä itsessään olisikin ja millaisia kykyjä hänellä olisikin\ntehtäväänsä, ovat ne kaikki menneet hukkaan lapseltanne, eivätkä voi\nmyöhemmin enää tulla hänen hyödykseen.\n\n§ 89. Samoinkuin isän esimerkin tulee opettaa lapselle kunnioitusta\nkasvattajaansa kohtaan, samoin tulee kasvattajan esimerkin johtaa\nlasta tekoihin, joita hän soisi tämän suorittavan. Hänen käytöksensä\nei saa millään muodoin joutua ristiriitaan hänen määräystensä kanssa,\nell'ei hän tahdo turmella oppilastansa. Kasvattajan ei kannata lainkaan\npuhua intohimojen hillitsemisestä, jos hän samalla päästää jonkun\nomista intohimoistaan valloilleen, ja hän saa turhaan yrittää korjata\njotakin kasvattinsa pahetta tai säädyttömyyttä, jos hän samalla suo\nsen itselleen. Huonoa esikuvaa seurataan aina varmasti kernaammin kuin\nhyviä sääntöjä, ja sentähden tuleekin opettajan aina huolellisesti\nvarjella hoidokkiaan huonojen esikuvien vaikutukselta, etenkin kaikkein\nvaarallisimpien, palvelijain, joiden seurasta hänet on pidätettävä, ei\nkielloilla, sillä ne vain kiihoittaisivat hänen haluaan etsiä sitä,\nvaan muilla keinoilla, joista olen jo puhunut[74].\n\n§ 90. Koko kasvattamistoimessa ei ole ainoatakaan kohtaa, josta\nvähemmin välitetään tai johon on vaikeampi kiinnittää oikeata huomiota,\nkuin se, mihin nyt aijon kajota, nimittäin että lapsilla tulisi heti\nsiitä asti, kun he rupeavat puhumaan, olla aina lähettyvillään joku\nymmärtäväinen, maltillinen, niin viisas henkilö, jonka huolena olisi\nohjata heitä oikeaan suuntaan ja suojella heitä kaikesta pahasta,\netenkin huonon seuran tartunnasta. Minun nähdäkseni vaatii tämä\ntoimi suurta maltillisuutta, itsensähillitsemiskykyä, lempeyttä,\nuutteruutta ja varovaisuutta, kaikki ominaisuuksia, joita voi tuskin\ntavata yhtyneinä yleisesti käytettyihin palkkaetuihin tyytyvissä\nhenkilöissä, jos niitä tapaa mistään. Mitä tähän kustannukseen\ntulee, niin on se minun ymmärtääkseni paraiten sijoitettua rahaa,\nmitä voi olla, on kysymyksessä lastemme etu, ja vaikka se paisuisi\nsuuremmaksikin kuin tavallisesti, ei sitä ole kuitenkaan katsottava\nkalliiksi[75]. Ken hankkii lapselleen, maksoi mitä maksoi, hyvän,\noivallisia periaatteita noudattavan, hyveeseen ja kuntoon taipuvan\nja kohteliaisuudella ja sievillä tavoilla kaunistetun mielenlaadun,\nhankkii hänelle arvokkaampaa omaisuutta kuin jos hän olisi kuluttanut\nrahaansa ostaakseen lisää maata entisiin alueihinsa. Säästäkää\nleluja ja leikkikaluja, silkkiä ja nauhoja, pitsejä ja muita turhia\nkulunkeja niin paljon kuin haluatte, mutta älkää kitsastelko niin\ntärkeässä asiassa kuin tämä on. Ei ole oikeata taloudenhoitoa tehdä\npoikanne omaisuudeltaan rikkaaksi, mutta hengeltään köyhäksi. Minä\nolen usein suuresti kummastuneena nähnyt ihmisten tuhlaavan vähääkään\nvälittämättä rahojansa laittaakseen lapsensa hienoihin vaatteisiin,\nvarustaakseen heidät ylellisellä asunnolla ja ruualla ja myöntääkseen\nheille enemmän kuin riittävästi hyödyttömiä palvelijoita; mutta samalla\nantoivat he kuitenkin heidän henkensä nähdä puutetta, eivätkä pitäneet\ntarpeellista huolta kaikkein häpeällisimmän alastomuuden, nimittäin\nheidän luontaisten huonojen taipumustensa ja tietämättömyytensä\npeittämisestä. Tätä en minä voi pitää minään muuna kuin heidän omalle\nturhamaisuudelleen kannettuna uhrina, koska se osoittaa pikemmin heidän\nylpeyttään kuin todellista huolehtimista heidän lastensa parhaasta;\nmitä ikänä kulutattekin poikanne henkisen edistyksen hyväksi,\nosoittaa se teidän todellista hellyyttänne häntä kohtaan, vaikka se\nvähentäisikin hänen tulevaa varallisuuttaan. Viisas ja hyvä mies voi\ntuskin olla joko toisten mielipiteen tai sitten todellisuuden mukaan\nmuuta kuin suuri ja onnellinen; mutta ken on typerä ja paheita täynnä,\nhän ei voi olla suuri eikä onnellinen, millaisen perinnön hänelle\nsitten jättänettekin: ja minä kysynkin teiltä, eikö maailmassa ole\nmiehiä, joilla on vain viidensadan punnan vuositulot, mutta joiden\nkaltaiseksi soisitte poikanne tulevan mieluummin kuin eräiden toisten,\njotka te tunnette ja joiden tulot nousevat viiteentuhanteen puntaan?\n\n§ 91. Kulunkien suuruus älköön sentähden pelästyttäkö niitä, joilla on\nsiihen varoja. Pahin vaikeus on löytää sopiva henkilö: sillä ne, joilla\non vähän ikää, vähän lahjoja ja vähän ansioita, eivät sovellu tähän\ntoimeen, ja ne taas, joilla on runsaammin sitä kaikkea, eivät juuri\nhalua ottaa niskoilleen sellaista taakkaa. Teidän täytyy sentähden\npitää aikaisin varanne ja kuulustella kaikkialta, sillä maailmassa\non kaikenlaisia ihmisiä. Ja minä muistan Montaignen sanovan eräässä\n_Tutkielmassaan_, että oppineen Castalion oli pakko vuoleskella\npuulautasia Baselissa säilyäkseen kuolemasta nälkään, samalla kun\nMontaignen isä olisi antanut miten paljon rahaa tahansa saadakseen\nsellaisen kasvattajan pojalleen ja kun Castalio olisi varmaankin\nmielellään ryhtynyt sellaiseen toimeen sangen kohtuullisilla ehdoilla;\nmutta siitä ei tullut mitään, koska ei kumpikaan tiennyt toisestaan[76].\n\n§ 92. Jos teidän onkin vaikeata tavata sellaista kasvattajaa,\njollaista me haluamme, niin älkää sitä kummastelko. Minä voin vain\nsanoa: älkää säästäkö vaivaa ja kulunkeja sellaisen saadaksenne.\nKaikkihan on saavutettavissa vain tätä tietä, ja minä uskallan\nvakuuttaa teille, että jos tavoitatte hyvän kasvattajan, ette tule\nkoskaan kustannuksianne katumaan, vaan aina tuntemaan tyydytystä\nsiitä ajatuksesta, että se oli parhaiten sijoitettua rahaa mitä voi\nkuvitella. Mutta varokaa ottamasta ketään ystävienne ehdotuksesta\ntai armeliaisuuden takia tai edes monien suositusten perustalla.\nNiin, jos te teette niinkuin teidän tulisi tehdä, ei kohtuullisen[77]\nmiehen maine eikä melkoinen oppineisuus (kaikkea tätähän tavallisesti\nvaaditaan kotiopettajalta) riitä vastaamaan teidän tarkoitustanne.\nOlkaa tässä valinnassa yhtä tarkka kuin olisitte valitessanne vaimoa\npojallenne, sillä teidän ei tule luulla sitä vain kokeiluksi eikä\narvella sitä voitavan vaihtaa jäljestäpäin, siitä kun koituisi\nsuurta haittaa itsellenne ja vielä suurempaa pojallenne. Kun minä\nlähemmin ajattelen sitä arastelua ja varovaisuutta, minkä tässä\nasetan tiellenne, tuntunee ehkä siltä, kuin neuvoisin minä teille\nsellaista, mitä kyllä toivoisin tavoiteltavan, mutta en todellisuudessa\nsaavutettavan. Mutta ken ottaa harkitakseen, kuinka kaukana oikein\nhoidettu kasvattajan toimi käy yleiseltä valtatieltä ja kuinka etäisiä\nsille ovat niidenkin ajatukset, jotka aikovat antautua tähän tehtävään,\nhän on ehkä samaa mieltä minun kanssani siitä, että täysin soveliasta\nhenkilöä kasvattamaan ja kehittämään nuoren säätyläisen sielua ja\nsydäntä ei ole joka paikasta löydettävissä, ja että tavallista\nsuurempaa huolellisuutta on noudatettava hänen valinnassaan, ell'ei\ntahdota luopua tavoitellusta päämäärästä.\n\n§ 93. Kohtuullisen ja oppineen miehen ominaisuuksia vaatii jokainen\nkasvattajalta, kuten ylempänä jo huomautin. Sen arvellaan yleisesti\nriittävän, ja siinä onkin kaikki, mihin vanhemmat tavallisesti\nkiinnittävät huomiota, mutta kun sellainen mies on vuodattanut\noppilaansa päähän kaiken sen latinan ja logiikan, minkä hän oli\ntuonut mukanaan yliopistosta, niin tekeekö tämä varustelu hänestä\nhienon herrasmiehen? Tai voidaanko odottaa, että lapsi olisi\nparemmin kasvatettu, että hän omistaisi suuremman taidon maailmassa\nliikkumiseen ja että hänellä olisi parempi käsitys todellisen hyveen\nja jalomielisyyden alkeista ja perustuksista kuin hänen nuorella\nopettajallaan?\n\nJotta säätyläisnuorukaista voitaisiin kehittää niin, kuin häntä\npitäisi kehittää, on välttämätöntä, että hänen opettajansa on itse\nhyvin kasvatettu, että hän ymmärtää sovittaa eri käyttäytymistavat ja\nkohteliaisuusmuodot aina vaihtelevien henkilöiden, aikojen ja paikkojen\nmukaan ja että hän osaa saada hoidokkinsakin, mikäli tämän ikä vaatii,\nniitä herkeämättä noudattamaan. Se on taito, jota ei opita eikä opeteta\nkirjoista. Vain hyvä seura ja terävä huomiokyky voivat yhtyneinä\nsen opettaa. Räätäli voi tehdä hänen vaatteensa muodikkaiksi ja\ntanssimestari voi siloitella hänen liikkeitänsä; mutta ei kumpainenkaan\nnäistä seikoista, vaikka ne miestä somistavatkin, tee vielä hyvin\nkasvatettua säätyläistä: ei, vaikka hänellä olisi vielä oppiakin\npäällisiksi, sillä oppi, ell'ei sitä käytetä hyvin, tekee hänet vain\nsitä hävyttömämmäksi ja sietämättömämmäksi seurassa. Vasta sivistynyt\nkäytös antaa kaikille hänen muille hyville ominaisuuksilleen niiden\nlopullisen loiston ja tekee ne hänelle hyödyllisiksi, hankkimalla\nhänelle kaikkien niiden kunnioituksen ja myötätuntoisuuden, joiden\nkanssa hän joutuu tekemisiin. Ilman moitteetonta käytöstapaa saavat\nhänen muut etunsa hänet näyttämään vain ylpeältä, itserakkaalta,\nturhamaiselta tai typerältä.\n\nRohkeus muuttuu huonosti kasvatetussa miehessä raakuudeksi, eikä se\njääkään keneltäkään huomaamatta; oppineisuus vaihtuu rikkiviisaudeksi;\nälykkäisyys saa narrimaisuuden leiman; yksinkertaisuus muuttuu\nmoukkamaisuudeksi ja hyväntahtoisuus nöyristelemiseksi. Eikä hänessä\nole ainoatakaan hyvää ominaisuutta, jota kasvatuksen puute ei vääntäisi\nja rumentaisi hänen vahingokseen. Niin, hyve ja lahjakkaisuus,\nvaikka niille myönnetäänkin niille kuuluva kiitos, eivät kuitenkaan\nriitä hankkimaan miehelle hyvää vastaanottoa ja tekemään häntä\ntervetulleeksi kaikkialla, minne hän meneekin. Ei kukaan tyydy\nvalmistamattomiin timantteihin eikä kanna niitä, mikäli hän haluaa\nesiintyä edukseen. Vasta kun ne on hiottu ja äärretty, näyttävät ne\nkomeilta. Hyvät ominaisuudet ovat hengen paras rikkaus, mutta vasta\nmoitteeton esiintymistapa saa ne loistamaan oikeassa valossa, ja ken\ntahtoo miellyttää, hänen täytyy luoda käytökseensä sekä kauneutta\nettä voimaa. Luotettavuus, niin, jopa hyödyllisyyskään eivät riitä:\nkaikessa toiminnassamme ilmenevä sirous ja sulous vasta tekevät\nesiintymisemme miellyttäväksi ja kauniiksi. Ja useimmissa tapauksissa\non suoritustapa tärkeämpi kuin itse suoritus, ja juuri siitä riippuu\nse tyytyväisyys tai vastenmielisyys, minkä se saa osakseen. Tämä\ntaito ei ole ainoastaan hatun nostamisessa eikä kohteliaisuuksien\nlatelemisessa, vaan soveliaassa, vapaassa, aina henkilöiden ja\ntilaisuuden mukaan sovitetussa kielen, katseiden, eleiden, asentojen,\npaikan y.m.s. valinnassa; sitä voidaan oppia sentähden vain käytännön\nja tottumuksen avulla, ja vaikka se onkin pienten lasten kykyjen\nulottumattomissa, eikä heitä siis pidäkään sillä kiusata, niin on\nsäätyläisnuorukaisen kuitenkin parasta alottaa sen harjoitteleminen\nja päästä siinä jo melkoisiin tuloksiin vielä ollessaan kotiopettajan\nhoteissa ja ennenkuin hän astuu maailmaan omin jaloin, sillä silloin\non tavallisesti liian myöhäistä toivoa parannusta erinäisiin pikku\nseikoista johtuviin, sopimattomiin tottumuksiin. Sillä käytös ei\nole vielä sellainen kuin sen pitäisi olla, ennenkuin se muuttuu\nluonnolliseksi joka kohdaltaan, niin että se taitavan soittajan\nsormien tavoin aina tapaa oikean, sointuisan säveleen ilman huoltaja\nmiettimistä. Jos seurassa jonkun mieli koko ajan tuskallisesti valvoo\nsitä tai tätä puolta hänen käytöksessään, niin ei tämä siitä suinkaan\nparane, vaan näyttää päinvastoin pakotetulta, jäykältä ja kömpelöltä.\n\nSitäpaitsi on tämä osa kasvatuksesta mitä välttämättömimmin jätettävä\nkotiopettajan huollettavaksi ja johdettavaksi siitä syystä, että vaikka\nerehdykset hyviä tapoja vastaan kaikkein ensinnä pistävätkin muiden\nsilmiin, niin niistä kuitenkin kaikkein viimeiseksi meille puhutaan;\nei suinkaan niin, ett'ei maailman ilkeys olisi kylliksi kärkäs niistä\njuoruamaan, vaan se tapahtuu aina niin, ett'ei se, jonka tulisi\nhyötyä lähimmäistensä tuomiosta ja parantua heidän arvostelustaan,\nkuule kumpaakaan. Ja itse asiassa onkin tässä niin arkaluontoinen\nkohta sekaannuttavaksi, että nekin, jotka ovat ystäviämme ja jotka\ntoivoisivat sen tai tämän seikan korjautuvan, rohkenevat tuskin koskaan\nsiihen kajota ja julistaa rakastamilleen henkilöille, että nämä\novat tehneet itsensä vikapäiksi siihen ja siihen rikkomukseen hyviä\ntapoja vastaan. Muissa suhteissa tapahtuneista erehdyksistä voi usein\nkohteliaisuuden lakeja loukkaamatta huomauttaa toista, eikä osoita\nlainkaan sopivan käytöksen eikä ystävyyden puutetta, jos ojentaakin\nhäntä toisissa hakauksissa; mutta kohteliaisuus itse ei salli\nkenenkään koskettavan tätä kohtaa tai viittaavan toiselle, että tämä\non joutunut syylliseksi kohteliaisuuden ja hyvien tapojen puutteeseen.\nSellaisen ilmoituksen voi tehdä vain henkilö, jolla on arvovaltaa\nmeidän suhteemme, ja silloinkin saattaa se tuntua varsin raskaalta\nja katkeralta täysikasvuisesta miehestä; ja vaikka se esitettäisiin\nkuinka lievässä muodossa tahansa, on sitä kuitenkin vaikea niellä\njokaisen, joka on vähänkin elänyt maailmassa mukana. Sentähden onkin\nkasvattajan välttämättömästi tehtävä tämä seikka suurimman huolensa\nesineeksi, niin että hänen velvollisuutenaan on opettaa hoidokilleen\nkaikessa esiintymisessä ilmenevää, tavaksi muuttunutta siroutta ja\nkohteliaisuutta niin paljon kuin mahdollista, ennenkuin tämä joutuu\npois hänen hoteistaan, niin ett'ei tämä tarvitse ohjausta tässä\nkohdassa silloin, kun ei hänellä ole enään aikaa eikä halua ottaa sitä\nvastaan ja kun hänellä ei ole enää ketään, joka sitä hänelle antaisi.\nOpettajan tulisi siis ensi sijassa olla tavoiltaan ja käytökseltään\nhyvin kasvatettu, ja säätyläisnuorukainen, joka saa kasvattajaltaan\nvain tämän ainoankin oivallisen ominaisuuden, lähtee ulos maailmaan\nvarsin edullisesti varustettuna ja huomaa piankin, että tämä yksikin\navu tasoittaa hänelle tien paremmin, hankkii hänelle enemmän ystäviä\nja vie hänet pitemmälle maailmassa kuin kaikki ne työläät sanat tai\nkaikki se asiallinen oppi, mitä hän on saanut vapaista taiteista tai\nkasvattajansa oppineesta yleistiedosta[78]: ei suinkaan niin ymmärtäen,\nettä niitä olisi lyötävä laimin, niitä vain ei olisi millään keinoin\npantava etusijaan eikä sallittava niiden työntää kokonaan syrjään tuota\ntoista opinhaaraa.\n\n§ 94. Sen lisäksi että hänellä on sivistynyt käytös, tulisi\nkasvattajan tuntea hyvin maailma, sen ajan tavat, makusuunnat,\nhullutukset, petokset, virheet, johon kohtalo on hänet viskannut,\nja erittäinkin sen maan, missä hän elää. Niitä tulisi hänen kyetä\npaljastamaan hoidokilleen niin pian kuin tämä hänen mielestään\non siihen tarpeeksi kypsä; hänen tulisi opettaa tätä tuntemaan\nihmisiä ja heidän luonteitaan, riistää heiltä naamus, jolla heidän\nerilainen yhteiskunnallinen asemansa ja ulkonainen esiintymisensä\nheidät verhoaa, ja saada kasvattinsa huomaamaan, mitä on tuollaisen\nulkokuoren pohjalla, niin ett'ei hän, kuten kokemattomat nuorukaiset\novat taipuvaisia tekemään, ell'ei heidän silmiänsä ole avattu,\npidä jotakin seikkaa aivan toisena, tuomitse näön mukaan eikä anna\nulkokultaisuuden, siron, mairittelevan käytöksen tai ylen avuliaan\nhuomaavaisuuden pettää itseään. Kasvattajan tulisi opettaa hoidokkiaan\narvaamaan ja varomaan niiden ihmisten tarkoituksia, joiden kanssa hän\njoutuu tekemisiin, osoittamatta kuitenkaan joko liiallista epäluuloa\ntai liiallista luottavaisuutta; aina sen mukaan, taipuuko nuori\nmies luonnostaan enemmän siihen tai tähän suuntaan, tulee opettajan\nneuvoa häntä ja opastaa toiselle tielle. Hänen tulisi totuttaa häntä\nlangettamaan, mikäli se on mahdollista, oikea tuomio ihmisistä niiden\nmerkkien mukaan, jotka ovat paraiten omiansa osoittamaan, mitä he ovat,\nja jotka päästävät toisen katsahtamaan heidän sisimpäänsä; ihmisten\ntodellinen olemus näyttäytyy usein kaikenlaisissa pikku seikoissa,\netenkin silloin, kun he eivät ole yleisen huomion esineinä tai muutoin\nvaruillaan. Hänen tulisi tutustuttaa oppilaansa maailman todellisiin\nolosuhteisiin ja saada hänet sille kannalle, ett'ei hän pidä ketään\nparempana eikä pahempana, viisaampana eikä typerämpänä, kuin tämä\nitse asiassa on. Siten kehittyy hän varmoin, huomaamattomin astein\npojasta mieheksi, mikä on vaarallisin askel koko elämänkulussa. Tätä\nkohtaa on siis pidettävä huolellisesti silmällä ja autettava nuorta\nmiestä kaikella varovaisuudella sen yli, eikä suinkaan, kuten nykyään\ntavallisesti tehdään, otettava kasvattajansa hoteista ja heitettävä\nyht'äkkiä maailmaan oman johtonsa nojaan, mikä ei voi olla syöksemättä\nhäntä ilmeiseen pikaisen turmeltumisen vaaraan, koska niin tavattoman\nusein nähdään esimerkkejä siitä, kuinka nuoret miehet ovat vajonneet\nsuureen kevytmielisyyteen, vallattomuuteen ja irstaisuuteen heti,\nkun ovat päässeet ankaran ja kireän kasvatuksen kynsistä; siihen\nluulen minä pääasiallisimpana syynä olevan väärän menettelytavan\njuuri tässä kohdassa, sillä kun heitä on kasvatettu perinpohjaisessa\ntietämättömyydessä siitä, mitä maailma todellisuudessa on, ja kun he\nsen keskuuteen jouduttuaan huomaavatkin sen aivan toisenlaiseksi kuin\nmitä heille siitä opetettiin ja mitä he itse siitä kuvittelivat, saavat\ntoisenlaiset opettajat, joita he ehdottomasti tapaavat, heidät helposti\nvakuutetuiksi, että kuri, jonka alaisina heitä pidettiin, ja saarnat,\njoita heille tarittiin, olivat vain kasvatuksen muodollisuuksia\nja lapsuuden kahleita, mutta että miehelle kuuluva vapaus käskee\nheitä innokkain mielin ja perinpohjin nauttimaan kaikesta, mikä\noli heiltä tähän asti kielletty. He näyttävät kokemattomalle\nnuorukaiselle maailmaa, joka on täynnä tällaisia hienoja, loistavia\nesimerkkejä, ja hänen silmänsä huikenevat piankin. Nuori herramme,\njoka ei suinkaan halua olla käymättä miehestä yhtä hyvin kuin kuka\ntahansa hänen ikäisistään keikareista, heittäytyy suinpäin kaikkiin\nsäännöttömyyksiin, mitä hän näkee kaikkein nurjimpien harjoittavan;\nja niin hän tavoittelee kunniaa ja miehuuden mainetta viskaamalla\nluotaan sen kainouden ja kohtuullisuuden, mihin häntä oli siihen asti\nkasvatettu, ja luulee ensi kertaa maailmaan astuessaan näyttävän\nkomealta, kun hän kunnostautuu rikkomalla kaikkia niitä hyveen\nsääntöjä, joita hänen opettajansa hänelle aikaisemmin tyrkytti.\n\nMaailman esittäminen sellaisena, kuin se todellisuudessa on, ennenkuin\nnuorukainen siihen täydelleen joutuu, on minun nähdäkseni paraita\nkeinoja tämän epäkohdan korjaamiseksi. Hänelle pitäisi vähitellen\ntehdä selkoa kaikista muodinmukaisista paheista, ja häntä tulisi\nvaroittaa niiden tempuista ja tarkoitusperistä, jotka aikovat ottaa\nhänen turmelemisensa tehtäväkseen. Hänelle pitäisi osoittaa ne juonet,\njoita he käyttävät, ja ansat, joita he virittävät, ja silloin tällöin\nasettaa hänen eteensä järisyttäväksi tai naurettavaksi esimerkiksi\nne, jotka sillä tavalla syöksyvät turmioonsa tai ovat jo syöksyneet.\nMeidän aikanamme ei ole suinkaan puutetta sellaisista näyistä, joista\nolisi tehtävä hänelle ikäänkuin merimerkkejä, niin että tällä tavalla\ntuhoutuneiden toivorikkaiden nuorten miesten häpeä, sairaus, köyhyys ja\nkurjuus saisivat hänet varovaiseksi ja pakottaisivat hänet huomaamaan,\nkuinka nekin yhtyvät halveksimaan ja hylkäämään täten onnettomuuteensa\nsyöksyneitä, jotka ystävyyttä ja kunnioitusta teeskennellen heidät\nsiihen tilaan saattoivat ja jotka muiden mukana rosvosivat heidän\nomaisuuttansa silloin, kun he luisuivat kohti perikatoansa; niin\nettä hän oivaltaisi, ennenkuin saa ostaa sen opin liian kalliilla\nkokemuksella, että ne, jotka kieltävät häntä seuraamasta oman järkensä\nneuvoa ja niitä viisaita ohjeita, mitä hänen kasvattajansa on hänelle\nantanut, koska ei muka tule antaa toisen hallita itseänsä, tekevät sen\nvain siksi, että pääsisivät itse hallitsemaan häntä, samoin kuin he\nuskottelevat hänelle, että hän toimii miehen tavoin oman päänsä mukaan,\nseuraa omaa johtoansa ja noudattaa vain omaa mielitekoansa, vaikka\nhän itse asiassa onkin vain täydellinen lapsi, jota he viettelevät\nsellaisiin paheisiin, mitkä parhaiten vastaavat heidän tarkoituksiansa.\nTätä tietoa pitäisi kasvattajan kaikissa tilaisuuksissa hänelle\nteroittaa ja kaikin keinoin koettaa saada häntä sitä ymmärtämään ja\nlopulta se täydelleen omaksumaan.\n\nMinä tiedän kyllä usein sanottavan, että jos paljastaa nuorelle\nmiehelle hänen aikansa paheet, on se samaa kuin opettaa ne hänelle\nsuorastaan. Tämä on osaksi totta, sen myönnän, riippuen siitä,\nmiten se tehdään, ja sentähden kysytäänkin siinä ymmärtäväistä,\nlahjakasta miestä, joka tuntee maailman ja osaa arvostella hoidokkinsa\nluonnetta, taipumuksia ja heikkoja puolia. Ja lisäksi on muistettava,\nett'ei nykyään ole enää mahdollista (jos ehkä ennen olikin) estää\nnuorta miestä paheisiin vajoamasta pitämällä häntä täydellisessä\ntietämättömyydessä niistä, ell'ei tahdota sulkea häntä koko elämänsä\najaksi johonkin salakammioon ja estää häntä pääsemästä ihmisten\nseuraan. Mitä kauvemmin hän on saanut olla näin silmät sidottuina,\nsitä huonommin näkee hän kirkkaaseen päivänvaloon tullessaan ja\nsitä varmemmin joutuu hän omien intohimojensa ja muiden viekkauden\nsaaliiksi. Ja ijästään huolimatta lapseksi jäänyt nuorukainen saa\nolla varma siitä, että kun hän ilmestyy ensi kerran maailmaan vakavan\nkömpelönä kuin seiniläspiilostaan lähtenyt pöllö[79], vetää hän\nkaikkien kaupungin siipiniekkain silmät ja piipityksen ja kirkunan\npuoleensa, eikä niiden joukosta suinkaan puutu muutamia petolintuja,\njotka heti paikalla alkavat kierrellä hänen kimppuunsa.\n\nAinoa suoja maailmaa vastaan on sen perinpohjainen tunteminen, ja\nsiihen olisi säätyläisnuorukaista johdatettava vähitellen ja sikäli\nkuin hän voi sen sulattaa, mitä aikaisemmin, sitä parempi, kunhan\nhänellä vain on joku luotettava ja taitava henkilö oppaanaan. Avatkaa\nhänelle hiljalleen maailman näyttämö, kuljettakaa häntä sillä askel\naskeleelta ja osoittakaa hänelle kaikki ne vaarat, jotka uhkaavat häntä\nihmisten puolelta, aina näiden erilaisten arvoasteiden, luonteiden,\npyrkimysten ja seurapiirien mukaan. Häntä pitää valmistaa siihen, että\ntoiset häntä loukkaavat ja toiset hellivät; hänelle tulee neuvoa, kutka\nmahdollisesti vastustavat häntä, kutka johtavat hänet harhaan, kutka\nvalmistavat hänen turmiotansa ja kutka ovat hänelle avuksi. Hänelle\ntulee opettaa, miten hän voi kunkin tuntea ja eroittaa, milloin hänen\non annettava heidän nähdä ja milloin taas hänen on peitettävä se tieto,\nminkä hän on saanut heistä ja heidän tarkoitusperistään ja puuhistaan.\nJa jos hän olisi liian kärkäs luottamaan omaan voimaansa ja taitoonsa,\nei silloin tällöin sattuneen erehdyksen hämminki ja pula, mikäli\ntuo erehdys ei koske hänen viattomuuteensa, terveyteensä ja hyvään\nmaineeseensa, liene niinkään huono keino opettaa hänelle suurempaa\nvarovaisuutta.\n\nTähän vaaditaan, sen myönnän, suuri määrä viisautta, eikä se\nolekaan pintapuolisella ajattelulla eikä suurella lukeneisuudella\nhankittavissa, vaan on se tuloksena sellaisen miehen kokemuksista ja\nhuomioista, joka on elänyt maailmassa silmät auki ja seurustellut\nkaikenlaisten ihmisten kanssa. Ja sentähden pidänkin erinomaisen\ntärkeänä sen opettamista nuorelle miehelle kaikissa esiintyvissä\ntilaisuuksissa, niin ett'ei hän olisi omin neuvoin ulapalle jouduttuaan\nmerenkulkijan kaltainen, jolla ei ole mittanuoraa, kompassia\neikä karttaa, vaan että hänellä olisi jo edeltäpäin jonkunlaista\naavistusta kareista ja matalikoista, merivirroista ja liikkuvista\nhiekkasärkistä ja purren ohjaamisesta, sillä hukkuisihan hän muutoin,\nennenkuin kokemus ennättäisi opettaa hänelle kaiken tuon. Ken ei\nluule tätä tärkeämmäksi pojalleen ja katso sen tekevän opettajaa\nvälttämättömämmäksi kuin kielet ja oppineet tieteet, hän unohtaa,\nkuinka paljon hyödyllisempää on osata oikein arvostella ihmisiä\nja hoitaa asioitansa viisaasti heidän keskuudessaan kuin puhua\nkreikkaa ja latinaa tai tehdä johtopäätöksiä _in modo et figura_[80]\ntai ahtaa päähänsä kaikkia luonnonfilosofian[81] ja metafysiikan\nhämäriä mietiskelyjä, niin, jopa on se hyödyllisempää kuin tuntea\nperinpohjin kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat, vaikka tämä tieto\nonkin arvokkaampaa sivistyneelle miehelle kuin pyrkiminen hyväksi\nperipateetikoksi tai kartesiolaiseksi[82], koska nuo vanhat kirjailijat\novat niin oivallisesti tutkineet ja kuvanneet ihmissukua ja koska he\nvalaisevat paraiten juuri tätä tietämisen alaa. Ken matkustelee Aasian\nitäosissa[83], tapaa siellä kunnollisia ja miellyttäviä ihmisiä, jotka\neivät tiedä niistä mitään; mutta ilman hyvettä, maailmantuntemusta\nja kohteliasta käytöstä[84] ei täydellistä ja kaikin puolin\nkunnioitettavaa miestä ole mistään löydettävissä.\n\nSuuri osa sitä tietoa, jota nykyään muodinmukaisena jaetaan Europan\nkouluissa ja joka tavallisesti sisältyy kasvatuksen piiriin, on\nsellaista, että säätyläisnuorukainen voi melkoisessa määrin jäädä siitä\nkokonaan osattomaksi ilman suurtakaan häpeätä itselleen tai ilman\nerikoisempaa haittaa asioilleen. Mutta harkitseva järki ja moitteeton\nkäytös ovat tarpeellisia kaikissa elämän vaiheissa ja tiloissa, ja\nuseimmat nuoret miehet joutuvat kärsimään niiden puutteesta ja astuvat\nmaailmaan hiomattomampina ja kömpelömpinä kuin heidän pitäisi, juuri\nsiitä syystä, että näitä ominaisuuksia, joita olisi ennen kaikkia muita\nvälttämätöntä teroittaa ja jotka eniten tarvitsevat opettajan apua ja\nohjausta, lyödään yleensä laimin ja pidetään kasvattajan tehtävien\njoutavimpana osana, mikäli niitä lasketaan kasvattajan tehtäviin\nlaisinkaan. Latina ja kaikenlainen kirjatieto ovat yksinään äänessä,\nja pääpaino pannaan säätyläisen edistymiselle asioissa, joista ei\nsuurimmalla osalla ole mitään tekemistä hänen tulevan toimintansa\nkanssa, se kun vaatisi käytännöllisen elämän tuntemista, hänen\narvoonsa soveltuvaa käytöstä ja hänen asemansa mukaista ansiokasta ja\nhyödyllistä uurastusta isänmaan hyväksi. Jos tästä puuhasta säästetyt\nhetket tai halu täydentää tietojaan jollakin erikoisella alalla, johon\nhänen kasvattajansa ennätti hänet vain päällisin puolin tutustuttaa,\nsaavat hänet harrastamaan opintoja, niin avaavat hänen aikaisemmin\nhankkimansa ensimmäiset alkeet hänelle tarpeeksi tietä, niin että hänen\noma innostuksensa voi viedä hänet niin pitkälle, kuin hänen mielensä\ntekee tai kuin hänen lahjansa sallivat. Tai jos hän arvelee säästävänsä\naikaa ja vaivaa, jos opettajan käsi on häntä avustamassa erinäisissä\nvaikeissa kohdissa, ottakoon hän silloin niihin täydellisesti\nperehtyneen miehen tai valitkoon yleensä sellaisen henkilön, jonka\nhän luulee sopivimmaksi tarkoitukseensa. Mutta kasvatin opastamiseen\njossakin tiedon haarassa niin pitkälle, kuin on tarpeellista nuorelle\nmiehelle hänen opintojensa tavalliseen kulkuun nähden, riittää\ntavallisen opettajan tavallinen taito. Eikä ole suinkaan välttämätöntä\nhänen kehittyä täydelliseksi oppineeksi tai saavuttaa täydellisiä\ntietoja kaikissa sellaisissa opinhaaroissa, joista nuoren säätyläisen\non parasta hankkia itselleen vain jonkunlainen käsitys yleiskatsauksen\ntai lyhyen selonteon muodossa. Jos hän haluaisi tunkeutua niihin\nsyvemmältä, täytyy hänen tehdä se myöhemmin omien lahjojensa ja\noman ahkeruutensa avulla, sillä ei ole kukaan vielä mennyt pitkälle\ntiedoissa tai saavuttanut huomiota tällä tai tuolla opin alalla\nkasvattajansa kurittamana ja pakottamana.\n\nKasvattajan tärkeimpänä tehtävänä on hioa hoidokkinsa käytöstä\nja kehittää hänen henkeään, istuttaa häneen hyviä tottumuksia ja\nhyveen ja viisauden periaatteita, opettaa häntä vähitellen näkemään\nihmisiä oikeassa valossa, opastaa häntä rakastamaan ja jäljittelemään\nkaikkea, mikä on erinomaista ja ylistettävää, ja sen seuraamisella\nhankkia hänelle tarmoa, toimeliaisuutta ja intoa. Opinnot, joihin\nhäntä johdetaan, ovat vain ikäänkuin hänen henkisten kykyjensä\nharjoittelua ja hänen aikansa askarruttamista, jotta hän ei vajoaisi\nlaiskuuteen ja vetelehtimiseen, jotta hän oppisi ahkeruutta, tottuisi\nnäkemään vaivaa ja saisi jonkunlaisen käsityksen siitä, mitä hänen\noman uutteruutensa on sitten täydentäminen. Sillä kuka odottaa, että\nsäätyläisnuorukaisesta kehittyisi kasvattajan johdossa täydellinen\ntutkija, puhuja tai ajattelija, että hän perehtyisi täydellisesti\nmetafysiikkaan, luonnonfilosofiaan tai matematiikkaan, tai että hän\nolisi mestari historiassa ja ajantiedossa? Vaikka hänelle onkin\nopetettava hiukan kutakin, niin on se vain ikäänkuin oven avaamista,\njotta hän saisi katsahtaa sisään huoneeseen ja tutustua siihen\nalustavasti, kuitenkaan jäämättä siihen asumaan. Ja sellaista opettajaa\nolisikin ankarasti moitittava, joka kiusaisi hoidokkiaan liian kauvan\nniillä tai ohjaisi häntä niissä liian pitkälle. Mutta sivistyneiden\ntapojen harrastusta, maailmantuntemusta, hyvettä, uutteruutta ja\ntahrattoman nimen rakkautta ei hänellä voi olla liiaksi, ja jos hänellä\non nämä ominaisuudet, voi hän piankin hankkia kaikkea muuta, mitä hän\nsuinkin tarvitsee tai haluaa.\n\nJa kun ei voida toivoa hänellä olevan aikaa ja voimia oppia kaikkea,\ntäytyy paraiten harrastaa sitä, mikä on ensi sijassa tarpeellista, ja\nkiinnittää suurinta huomiota siihen, mistä hänelle lähtee eniten ja\nmonipuolisinta hyötyä maailmassa.\n\nSeneca valittaa asian päinvastaista järjestelyä omana aikanaan[85],\nja kuitenkaan ei hänen päivinään vilissyt läheskään niin paljon\nBurgursdiciuksia ja Scheiblereita[86] kuin nykyään Mitäpä olisi hän\najatellut, jos hän olisi elänyt meidän päivinämme, jolloin kasvattajat\npitävät arvokkaimpana tehtävänään täyttää oppilaidensa lukukammiot\nja päät heidänlaistensa kirjailijain teoksilla? Hänellä olisi ollut\npaljon enemmän syytä sanoa niinkuin hän sanoo: _Non vitae, sed\nscholae discimus_, me emme opi elämään, vaan väittelemään, ja meidän\nkasvatuksemme tekee meidät sopivammiksi yliopistoon kuin maailmaan.\nMutta sehän ei olekaan mikään ihme, kun ne, jotka muodin määräävät,\nsovittavat sen sen mukaan, mitä heillä itsellään on, eivätkä suinkaan\nsen mukaan, mitä heidän hoidokkinsa tarvitsevat. Ja kun tämä tai tuo\nmuoti on kerran päässyt valtaan, niin kenestä tuntuu kummalliselta,\nettä se voittaa tässä yhtä hyvin kuin muissakin asioissa, ja että\nsuurin osa niitä, joiden etujen mukaista on kerkeästi alistua sen\nkäskettäviksi, on heti valmis huutamaan kerettiläisyyttä, kun joku\nsiitä poikkeaa? Siitä huolimatta on sentään hämmästyttävää, että\netevät, lahjakkaat miehet antavat totutun tavan ja sokean uskon johtaa\nitseään niin suuresti harhaan. Jos kysyttäisiin neuvoa järjeltä,\nkäskisi se kuluttamaan heidän lastensa ajan sellaisten tietojen\nhankkimiseen, joista heille on hyötyä heidän miehiksi vartuttuaan, eikä\nsuinkaan ahtamaan heidän päähänsä kaikenlaista rojua, josta suurin\nosa on sellaista, ett'eivät he tavallisesti ajattele sitä enää koko\nelämänsä aikana (ainakin on varmaa, ett'ei heidän tarvitse sitä enään\najatella); ja mitä siitä heidän mieleensä jää, on heille vain pelkäksi\npahennukseksi. Tämä asia on niin tunnettu, että minä vetoan vanhempiin,\njotka ovat kustantaneet nuorille perillisilleen moista opetusta,\nkysymällä, eivätkö heidän poikansa joutuisi maailmaan astuessaan\nnaurun alaisiksi, jos heihin olisi jäänyt jotakin jälkeä sellaisesta\nrikkiviisaudesta, ja eikö sen pieninkin näyttäytyminen vähentäisi\nheidän arvoaan ja tuottaisi heille häpeää seurassa? Onpa se totisesti\nihailtavaa oppia se, ja ansaitseepa sen tavoitteleminen hyvin kuulua\nkasvatukseen, kun ihmisten täytyy sitä silloin eniten hävetä, jolloin\nheidän parhaiten tulisi osoittaa lahjojaan ja sivistystään.\n\nOn olemassa toinenkin syy, jonka takia kasvattajan esiintymisen\nsiroutta ja maailmantuntemusta olisi etupäässä pidettävä silmällä, ja\nse syy on, että lahjakas ja vuosiltaan kypsynyt mies osaa kyllä opastaa\nnuorukaista tarpeeksi pitkälle sellaisissakin tiedonhaaroissa, joista\nei hänellä itsellään ole syvempää käsitystä[87]. Kirjat päästävät hänet\ntässä kohden pulasta ja hankkivat hänelle kylliksi tietoa ja etumatkaa\nhänen kyetäkseen johtamaan nuorta seuraajaansa, mutta sellainen mies ei\nkoskaan kykene opastamaan toista maailmantuntemuksessa ja ennen kaikkea\nsivistyneessä käytöstavassa, joka on niissä itsekin vasta-alkaja.\n\nTällainen taito tulee hänellä olla omanaan, taito, jonka tottumus\nja seurustelu ovat häneen istuttaneet ja jonka hän on saavuttanut\npitkät ajat kehittämällä itseään sen mukaan, mitä hän on huomannut\nharjoitettavan ja sallittavan parhaissa piireissä. Ell'ei hänellä\nole sitä omasta kohdastaan, ei hän voi sitä mistään lainatakaan\nhoidokkinsa tarpeiksi, tai jos hän löytäisikin oivallisia tätä asiaa\npohtivia esityksiä kirjoista, jotka koskettelisivat seikkaperäisesti\nkaikkea, mitä englantilaisen säätyläisen käyttäytymiseen kuuluu,\nhävittäisi hänen huono esimerkkinsä, ell'ei hänellä itsellään olisi\nmoitteettomia tapoja, hänen saarnojensa koko vaikutuksen, koska kerran\non kenenkään mahdotonta tulla hienosti kasvatettuna sivistymättömästä,\nmoukkamaisesta seurasta.\n\nEn sano tätä siinä mielessä, että uskoisin sellaisia kasvattajia olevan\nlöydettävissä joka päivä ja saatavissa tavallisilla kustannuksilla,\nvaan olen minä puhunut asiasta sen takia, ett'eivät ne, jotka siihen\nkykenevät, säästäisi tiedusteluja eivätkä kulunkeja niin tärkeässä\nkohdassa, ja että ne vanhemmat taas, joiden varat eivät riitä\nsuurempiin palkkoihin, kuitenkin muistaisivat, mihin heidän tulee\netupäässä kiinnittää huomionsa valitessaan henkilöä, jonka huostaan\nhe aikovat uskoa lastensa kasvatuksen, ja mistä seikoista heidän on\nerikoisesti itsensä huolehdittava silloin, kun lapset ovat vielä heidän\nhoidossaan ja niin usein kuin ne joutuvat heidän havaintopiiriinsä:\nmissään tapauksessa ei heidän tule luulla, että koko kasvatus on\nlatinassa ja ranskassa tai muutamissa kuivissa logiikan ja filosofian\njärjestelmissä.\n\n§ 95. Mutta palatkaamme kasvatussuunnitelmaamme. Vaikka minä olenkin\nsanonut isän ankarain kasvojen ja niiden herättämän kunnioittavan\npelon kuuluvan lasten kasvatuksen pääkeinoihin heidän ollessaan\nvielä nuoria, en suinkaan kannata sitä mielipidettä, että moista\ntapaa olisi hellittämättä jatkettava niin kauvan kuin he ovat\nalaikäisyyteen liittyvän kurin ja hallinnan alaisia, vaan on sitä\nminun nähdäkseni lievennettävä aina sen mukaan kuin heidän varttuvat\nvuotensa, ymmärryksensä ja hyvä käytöksensä sallivat, jopa siihen\nmäärään, että isä tekee minun luullakseni oikein keskustellessaan\ntuttavallisesti poikansa kanssa, mikäli tämän ikä kasvaa ja mikäli hän\nosoittautuu siihen kykeneväksi, niin, jopa kysyessään hänen mieltään\nja neuvoaan asioista, joista hänellä on jotakin tietoa tai joita hän\njonkun verran ymmärtää. Siten voittaa isä kaksi etua, jotka ovat\nmolemmat varsin tärkeitä. Ensiksikin herättää hän poikansa ajatukset\nvakavaan harkintaan paremmin kuin mitkään säännöt tai neuvot, mitä\nhän voisi antaa. Mitä aikaisemmin kohtelette häntä miehenä, sitä\naikaisemmin alkaa hän olla mies, ja jos päästätte hänet joskus vakaviin\nkeskusteluihin kanssanne, kohotatte huomaamatta hänen mielensä\nnuorison tavallisten huvitusten ja niiden turhanaikaisten askarrusten\nyläpuolelle, joihin se yleisesti tuhlaa voimansa. Sillä onhan helppoa\nhuomata, että moni nuori mies pysyy kauvemmin koulupoikain ajatuksissa\nja puheissa kuin hän muutoin tekisi, koska hänen vanhempansa koko\nkäyttäytymisellään pitävät häntä niin loitolla itsestään ja niin\nalhaisessa asemassa[88].\n\n§ 96. Kohtelemalla häntä tällä tavoin saavutatte vielä toisenkin\nja tärkeämmän edun: hänen ystävyytensä. Useat isät, vaikka he\njakelevatkin pojilleen runsain käsin taskurahoja aina näiden ijän ja\naseman mukaan, estävät näitä kuitenkin niin tiukasti katsahtamasta\nheidän varallisuutensa tilaan ja heidän asioihinsa, kuin varjelisivat\nhe jotakin valtiosalaisuutta vakoilijoilta tai vihollisilta. Ell'ei\ntällainen menettely näytäkään juuri epäluuloisuudelta, niin puuttuvat\nsiitä kuitenkin ne hellyyden ja sydämellisyyden merkit, joita isän\ntulisi osoittaa pojalleen, ja se estää ja vähentää epäilemättä useinkin\nsitä luottavaa iloa, jonka vallassa pojan pitäisi kääntyä isänsä\npuoleen ja turvata häneen. Enkä minä voikaan usein olla ihmettelemättä\nnähdessäni isien, jotka kylläkin pitävät pojistaan, alituisella\ntöykeydellään ja käskevällä, karkoittavalla esiintymisellään kautta\nkoko elämänsä saattavan asiat sille kannalle kuin eivät he milloinkaan\nodottaisi vähintäkään iloa eikä lohdutusta niiltä, joita he eniten\ntässä maailmassa rakastavat, kunnes he sitten menettävät heidät\nsiirtyessään toiseen maailmaan. Ei mikään vahvista ja lujita ystävyyttä\nja sopua siinä määrin kuin luottava toimien ja asioiden esittäminen\ntoiselle. Muut ystävyyden osoitukset jättävät ilman tätä yhä sijaa\nepäilykselle, mutta kun poikanne näkee teidän avaavan sydämenne\nhänelle, kun hän huomaa teidän päästävän hänet osalliseksi asioihinne,\njoiden hoidon te näytätte aikovan heittää vuorostaan hänen käsiinsä,\nhuolehtii hän niistä kuin omistaan, odottaa kärsivällisenä aikaansa ja\nrakastaa teitä sillä välin, koska te ette pidä häntä kaukana kaikesta\nkuin jotakin vierasta. Tämä pakottaa hänet myöskin näkemään, ett'ei\nteidän varallisuutenne nauttiminen ole ilman omia murheitansa, ja\nmitä syvemmin hän tämän käsittää, sitä vähemmän kadehtii hän teiltä\nsen omistamista ja sitä onnellisempana pitää hän itseään saadessaan\nolla niin hyväntahtoisen ystävän ja niin huolellisen isän hoidossa. On\ntuskin niin mieletöntä ja älytöntä nuorta miestä, ett'ei hän iloitsisi\nluotettavasta ystävästä, johon hän saisi tarpeen tullen turvautua ja\njolta hän saisi vapaasti kysyä neuvoa. Isien kylmäkiskoisuus ja tylyys\nryöstää useinkin heidän pojiltaan pakopaikan, joka hyödyttäisi heitä\nenemmän kuin sadat nuhteet ja torumiset. Jos poikanne antautuu johonkin\nilonpitoon tai toimittaa jonkun hullutuksen, niin eikö olisi paljoa\nparempi, jos hän tekisi sen teidän tietenne kuin teidän tietämättänne?\nSillä kun nyt kerran moisia myönnytyksiä on tehtävä nuorille\nmiehille, niin mitä enemmän te tiedätte hänen seikkailuistaan ja\naikeistaan, sitä paremmin kykenette te torjumaan suurempia vahinkoja;\nja kun te osoitatte hänelle, mikä on mahdollisena seurauksena hänen\nkäyttäytymisestään, valitsette te oikean keinon saadaksenne hänet\nitsensä välttämään pienempiä sopimattomia kepposia. Jos tahdotte hänen\navaavan sydämmensä teille ja kysyvän neuvoanne, täytyy teidän ensin\nitse alkaa ja käyttäytymisellänne herättää hänen luottamuksensa.\n\n§ 97. Mutta mistä asiasta hän neuvoanne kysyykään, niin ell'ei se johda\njohonkin korjaamattomaan, peloittavaan onnettomuuteen, opastakaa häntä\naina vain kokeneempana ystävänä, mutta älkää liittäkö opastukseenne\nhituistakaan käskyä tai mahdikkaisuutta, ei enempää kuin jos olisi\nkysymyksessä vertaisenne tai joku aivan vieras henkilö.\n\nSe karkoittaisi hänet ijäksi mitään kysymästä tai hyötymästä teidän\nneuvostanne. Teidän täytyy ajatella, että hän on nuori mies ja että\nhänellä on nautintoja ja mielitekoja, jotka te olette jo sivuuttanut.\nTeidän ei tule odottaa, että hänen taipumuksensa olisivat täsmälleen\nsamat kuin teidän, tai että hänellä olisi kahdenkymmenen ikäisenä\nsamat ajatukset kuin teillä viidenkymmenen vanhana. Kaikki, mitä\nvoitte toivoa, kun nyt kerran nuorisolle on suotava jonkun verran\nvapautta, jonkun verran kuohunta-aikaa, on siinä, että hän osoittaa\npojan avomielisyyttä ja pysyy aina ikäänkuin isän silmien alla, eikä\ntuosta vapaudesta silloin voikaan koitua mitään vakavampaa vaaraa.\nKeino tämän päämäärän saavuttamiseksi on, kuten olen jo aikaisemmin\nmaininnut, siinä, että te, sikäli kuin huomaatte hänet siihen\nkypsyneeksi, puhelette hänelle asioistanne, esitätte hänelle kaikessa\ntuttavuudessa erinäisiä kysymyksiä ja pyydätte hänen neuvoansa; ja jos\nhän milloin osaa oikeaan, seuratkaa hänen mielipidettänsä, ikäänkuin\nolisi hän omin voimin vaikeuden ratkaissut, ja jos asia menestyy hyvin,\nantakaa hänen saada siitä kiitos. Se ei millään muotoa vähennä teidän\narvovaltaanne, lisäähän vain hänen rakkauttaan ja kunnioitustaan\nteitä kohtaan. Niin kauvan kuin te itse vielä hoidatte omaisuuttanne,\npidätte yhä komentosauvaa kädessänne, ja teidän arvovaltanne tulee\nsitä kestävämmäksi, mitä enemmän luottamus ja kiintymys sitä\nlujittavat. Sillä teillä ei ole sitä vaikutusvoimaa häneen, mikä\nteillä pitäisi olla, ennenkuin hän on oppinut pelkäämään niin hyvän\nystävän loukkaamista enemmän kuin jonkun osan kadottamista tulevasta\nperinnöstään.\n\n§ 98. Jos keskustelun tuttavallisuus sopii isän ja pojan suhteisiin,\nniin paljoa suuremmalla syyllä tulee kotiopettajan osoittaa samaa\nalentuvaisuutta hoidokkiaan kohtaan. Heidän toistensa seurassa\nviettämänsä aika ei saisi kokonaan kulua esitelmien pitoon ja\npöyhkeään määräilemiseen, mitä kasvatin tulee huomata ja noudattaa.\nJos häntä kuunnellaan vuorostaan ja jos häntä totutetaan järkensä\nmukaisesti ratkaisemaan esitettyjä kysymyksiä, pystyvät säännöt sitä\nhelpommin häneen, vaipuvat sitä syvemmälle ja saavat hänet rakastamaan\nopiskelua ja oppia; ja silloin alkaa hän antaa tiedolle arvoa, kun hän\nnäkee, että se tekee hänet kykeneväksi esittämään oman mielipiteensä\nasioista ja kun hän huomaa huvikseen ja kunniakseen ottavansa osaa\nkeskusteluun, missä hänenkin esittämiään perusteita joskus kuunnellaan\nja hyväksytään; erittäinkin tulisi siveysoppia, tervettä järkeä ja\nhyviä tapoja koskevia kysymyksiä esittää hänelle ja pyytää niistä hänen\nratkaisuaan. Tämä avaa ymmärrystä paremmin kuin menettelyohjeet, vaikka\nniitä kuinka hyvin selitettäisiin, ja painaa säännöt ja määräykset\nparemmin muistiin käytäntöön sovittamista varten. Tällä keinoin tuodaan\nmieleen seikkoja, jotka pysyvät siellä ja joiden todistusvoimaisuus\npysyy niiden mukana, kun taas sanat parhaimmassakin tapauksessa ovat\nvain heikkoja kuvia ja merkitsevät tuskin niin paljoa kuin asioiden\nja esineiden todelliset varjot ja unohtuvat paljoa pikemmin kuin\nne. Hän on paremmin ymmärtävä sopivaisuuden ja oikeudenmukaisuuden\nperusteet ja suhteet ja saava eloisampia, pysyvämpiä vaikutteita siitä,\nmitä hänen tulisi tehdä, jos hänen sallitaan lausua mielipiteensä\nesiintyvistä kysymyksistä ja pohtia kasvattajansa kanssa valaisevia\nesimerkkejä, kuin jos hän äänettömänä, haluttomana, unisena kuuntelee\nopettajansa selityksiä, ja paljoa paremmin vielä kuin jos hän antautuu\nmonimutkaisiin, järkeileviin väittelyihin tai omintakeisiin, kaikkien\nkaavojen mukaisiin esityksiin jostakin asiasta. Edelliset johtavat\njärjen etsimään vain sukkelia käänteitä ja vääriä värejä, mutta ei\ntotuutta; jälkimmäiset taas opettavat petollisuutta, riidanhalua ja\nitsepäisyyttä; ja molemmat turmelevat arvostelukyvyn ja vievät miehen\nkauvas oikean ja rehellisen ajattelun tieltä, ja sentähden on niitä\nhuolellisesti vältettävä sen, joka tahtoo omasta puolestaan tulla\nparemmaksi ja myös kelvata toisille.\n\n§ 99. Kun olette saanut poikanne käsittämään, että hän on riippuvainen\nteidän tahdostanne ja että hän on teidän vallassanne, ja kun olette\nsiten lujittanut arvonne hänen silmissään; ja kun te esiintymällä\ntaipumattoman ankarana käytökseltänne häntä kohtaan, milloin hän\nitsepintaisesti yhä jatkaa jotakin huonoa kujetta, jonka olette\nkieltänyt, erittäinkin valehtelemista, olette istuttanut hänen\nmieleensä sen kunnioittavan pelon, joka on välttämätön; ja kun te\ntaas toiselta puolen (antamalla hänelle hänen ikänsä mukaisen täyden\nvapauden ja sallimalla hänen läsnäollessanne täysin esteettömästi\nantautua niihin lapsellisiin askareihin ja siihen käytöksen hilpeyteen,\njotka hänen aivan nuorena ollessaan ovat hänelle yhtä tarpeellisia\nkuin syöminen ja nukkuminen) olette suostuttanut hänet seuraanne ja\nosoittanut hänelle huomattavasti huolenpitoanne ja rakkauttanne,\nkohtelemalla häntä yleensäkin lempeästi ja hellästi, mutta jakamalla\nhänelle erikoista ystävyyttä aina milloin hän vain on menetellyt hyvin,\nja esiintymällä häntä kohtaan sydämmellisesti tuhansin tavoin, jotka\nsopivat hänen ijälleen ja jotka luonto opettaa vanhemmille paremmin\nkuin mitä minä osaisin selittää: kun, sanon minä, näillä hellillä ja\nrakastavilla keinoilla, joita ei vanhemmilta milloinkaan puutu, kun on\nkysymys heidän lapsistaan, olette siis herättänyt hänessä erikoista\nkiintymystä itseenne, silloin on hän sellaisessa mielentilassa kuin\nte voitte toivoa, ja silloin olette te istuttanut hänen sydämmeensä\ntotisen kunnioituksen, jota on aina jälkeenkinpäin huolellisesti\nhoidettava, samoin kuin on kehitettävä sen molempia osia, rakkautta ja\npelkoa, ne kun ovat ne tehokkaat perusvoimat, joiden avulla te voitte\naina vaikuttaa häneen, kääntääksenne hänen mielensä hyveen ja kunnian\nteille.\n\n§ 100. Kun tämä perustus on kerran pysyvästi laskettu ja kun te\nhuomaatte tämän kunnioituksen alkavan vaikuttaa hänessä, on teidän\nlähimpänä tehtävänänne huolellisesti tutkia hänen luonnettaan ja hänen\nmielensä erikoisominaisuuksia. Uppiniskaisuutta, valehtelemista ja\nmuita pahantapaisia kujeita ei ole, kuten sanottu, alusta alkaenkaan\nsiedettävä, millainen hänen luonteensa sitten lieneekin. Tuollaisten\npaheen siementen ei ole annettava juurtua, vaan on ne huolellisesti\nkaivettava pois niin pian kuin ne ikinä alkavat hänessä näyttäytyä, ja\nteidän arvovaltanne tulee hankkia tilaa ja vaikutusta hänen mielessään\nheti älyntoimintojen ensimmäisestä sarastuksesta alkaen, niin että sen\nteho on aivan sama kuin jonkun synnynnäisen vaiston, jonka kehkeymistä\nhän ei ole milloinkaan huomannut ja jonka hän ei ole tiennyt koskaan\ntoisin vaikuttaneen tai edes voivan vaikuttaa. Jos siis kunnioitus,\nminkä hän on teille velkaa, on täten saatu ajoissa herätetyksi, on se\naina tuntuva hänestä pyhältä, ja hänen on oleva yhtä työlästä vastustaa\nsitä kuin joitakin luontonsa perusvoimia.\n\n§ 101. Kun te olette täten hyvin varhain vakiinnuttanut arvovaltanne ja\nsitä lempeästi sovelluttaen saanut hänet häpeämään kaikkea, mikä johtaa\njohonkin paheksuttavaan tottumukseen, heti kun olette huomannut hänessä\njotakin sellaista (sillä minä en tahtoisi millään muotoa käytettävän\ntorumista ja vielä vähemmin pieksemistä, ell'eivät itsepäisyys ja\nparantumattomuus tee niitä ehdottoman välttämättömiksi), lienee\npaikallaan tarkastaa, niihin suuntaan hänen mielensä luonnollinen\nrakenne häntä vetää. Luonteensa muuttumattomien peruspiirteiden\nmukaisesti ovat muutamat ihmiset päättäväisiä, toiset taas arkoja,\njotkut luottavaisia, toiset vaatimattomia, säyseitä tai itsepintaisia,\ntarkkoja tai huolimattomia, vilkkaita tai hitaita. Ihmisten kasvoissa\nja heidän ruumiinsa ulkonaisissa muodoissa ei ole enemmän erilaisuutta\nkuin heidän mielensä rakenteessa ja laadussa; se eroitus vain voidaan\nhuomata, että kasvojen tunnusmerkilliset piirteet ja ruumiin muodot\nmuuttuvat ajan ja ijän kuluessa selvemmiksi ja näkyvämmiksi, kun taas\nmielen erikoinen muodostus esiintyy ilmeisimpänään lapsissa, ennenkuin\ntaito ja viekkaus ovat opettaneet heitä peittämään vikojansa ja\nkätkemään huonoja taipumuksiansa teeskennellyn ulkokuoren alle.\n\n§ 102. Alkakaa sentähden ajoissa tarkasti tutkia poikanne luonnetta,\nerittäinkin silloin, kun hän on vapaimpanaan, leikkiessään, ja kun\nhän luulee olevansa kaukana teidän näkyvistänne. Katsokaa, mitkä\novat hänen vallitsevia intohimojaan ja mitkä hänen voimakkaimpia\ntaipumuksiaan, pankaa merkille, onko hän hurja vai lempeä, rohkea\nvai arka, säälivä vai julma, avomielinen vai suljettu, j.n.e. Sillä\nmikäli nämä ominaisuudet hänessä vaihtelevat, sikäli täytyy myös teidän\nkasvatustapanne vaihdella, ja teidän arvovaltanne tulee niistä mitata\noikeat rajansa, suhtautuakseen häneen eri tavoin. Nämä synnynnäiset\ntaipumukset, nämä luonteen johtavat suunnat eivät ole säännöillä eikä\nsuoranaisella vastustuksella korjattavissa, eivät etenkään ne, jotka\novat alhaisempaa ja halvempaa lajia ja jotka saavat alkunsa pelosta ja\nhengen heikkoudesta, vaikka niitä taitavasti käsittelemällä voidaankin\npaljon parantaa ja kääntää hyviin tarkoituksiin. Mutta vaikka kaikki\ntämä tapahtuisikin, niin olkaa varma siitä, että ylivoima on sittenkin\naina sillä suunnalla, mihin luonto mielen ensiksi taivutti, ja jos\nte panette huolellisesti merkille hänen luonteensa eri ominaisuudet\nhänen elämänsä ensi kohtauksissa[89], voitte aina myöhemmin päättää,\nmihin suuntaan hänen ajatuksensa kallistuvat ja mihin hän pyrkii\nsilloinkin, kun hän varttuu suuremmaksi, kun hänen näytelmänsä juoni\ntulee monimutkaisemmaksi ja kun hän alkaa esittää erilaisia henkilöitä\nsaadaksensa sen toiminnan käyntiin.\n\n§ 103. Olen jo aikaisemmin[90] sanonut teille, että lapset rakastavat\nvapautta, ja sentähden pitäisikin heidät saada tekemään kaikkea, mikä\non heille otollista, heidän tuntemattaan siinä minkäänlaista pakkoa. Ja\nnyt minä lisään siihen, että he rakastavat vielä muutakin, nimittäin\ntoisten hallitsemista: tämä on useimpain tavallisten ja luonnollisten\npahojen tottumusten ensi alku. Tämä pyrkimys valtaan ja hallitsemiseen\nnäyttäytyy jo sangen varhain ja erittäinkin seuraavissa kahdessa\nkohdassa.\n\n§ 104. 1. Me näemme lasten melkein heti synnyttyään (ainakin varmasti\npaljoa ennen, kuin he osaavat puhua) kirkuvan, muuttuvan kärtyisiksi,\njuroiksi ja pahantuulisiksi vain siitä syystä, että he haluavat\npitää oman päänsä. He tahtoisivat muiden alistuvan heidän oikkujensa\npalvelijoiksi, he vaativat kaikkia läheisiään kerkeästi tottelemaan\nheidän käskyjään, etenkin niitä, jotka ovat heidän vertaisiaan tai\nheitä alempana ijässä tai arvossa, niin pian kuin he vain kykenevät\narvostelemaan muita näiltä näkökannoilta.\n\n§ 105. 2. Toinen kohta, missä he myös osoittavat hallitsemishaluaan,\non heidän kiihkonsa saada kaikki omakseen: he tahtoisivat kerätä\nomaisuutta ja tavaraa, koska heille tuottaa nautintoa se valta, joka\nniistä näyttää johtuvan, ja se oikeus, joka heillä siten on menetellä\nniiden suhteen miten mieli tekee. Ken ei ole huomannut näiden kahden\nluonteenominaisuuden jo varsin varhain vaikuttavan lasten käytökseen,\nhän on hyvin vähän tarkannut heidän puuhiaan, ja ken arvelee, ett'ei\nnäitä melkein kaiken ihmiselämää häiritsevän vääryyden ja riidan\nalkujuuria ole ajoissa nyhdettävä pois ja istutettava niiden sijaan\nvastakkaisia tottumuksia, hän päästää käsistään oikean hetken\nperustusten laskemiseksi hyvälle ja kelpo miehelle. Tämän päämäärän\nsaavuttamiseksi luulisin minä seuraavien seikkain osaltaan auttavan.\n\n§ 106. 1. Olen aikaisemmin[91] sanonut, ett'ei lapselle olisi\nmilloinkaan annettava sellaista, mitä hän vaatii, ja vielä vähemmin\nsellaista, mitä hän kirkumalla tai vain pyytämälläkin tahtoo. Mutta\nkun tätä määräystä voidaan ymmärtää väärin ja tulkita siihen suuntaan,\nettä minä muka olisin tarkoittanut, ett'ei lapsi saa milloinkaan\npyytää vanhemmiltaan mitään, ja kun tämän ehkä luullaan liiaksi\nkahlehtivan lasten mieltä sen rakkauden ja hellyyden vahingoksi,\nminkä pitäisi vallitseman heidän ja heidän vanhempainsa välillä, käyn\nminä hiukan yksityiskohtaisemmin selittämään ajatustani[92]. On vain\noikein, että heillä on vapaus selittää tarpeensa vanhemmilleen, että\nheitä kuunnellaan kaikella hellyydellä ja että heidän pyyntöihinsä\nsuostutaan ainakin silloin, kun he ovat vielä aivan pieniä. Mutta eri\nasia on sanoa: \"Minun on nälkä\", ja eri asia on tokaista: \"Minä tahdon\npaistia!\" Heti kun he esittävät tarpeensa, luonnolliset tarpeensa,\nnälän, janon, vilun tai jonkun muun luonnon välttämättömyyden tuottaman\nvaivan, on vanhempain ja kaikkien heitä ympäröiväin henkilöiden\nvelvollisuutena auttaa heitä, mutta lasten on jätettävä vanhempain\nvalittavaksi ja määrättäväksi, mitä nämä katsovat heille sopivimmaksi\nja kuinka paljon, eikä heidän suinkaan ole sallittava tehdä itse\nvalintaansa ja tiuskia: \"Minä tahdon viiniä, minä tahdon vehnäleipää\";\nniiden pelkän mainitsemisenkin pitäisi jo saada heidät menettämään ne.\n\n§ 107. Vanhempain tulisi tässä kohden erikoisesti kiinnittää\nhuomiotansa siihen, mitkä ovat kuviteltuja ja mitkä luonnollisia\ntarpeita. Horatius onkin sattuvasti opettanut heille sen taidon tässä\nsäkeessä:\n\n    Queis humana sibi doleat natur a negatis.[93]\n\nNämä ovat tosiaankin luonnollisia tarpeita, joita ei järki yksinään,\nilman muuta apua, kykene vastustamaan tai estämään meitä häiritsemästä.\nSairauden tuskia ja ruumiin loukkaantumisia, nälkää, janoa ja vilua,\nunen ja levon puutetta tai työn väsyttämän jäsenen virkistämisen\ntarvetta tuntevat kaikki ihmiset, eikä kaikkein voimakkainkaan\nmieli voi olla kärsimättä niiden tuottamasta tuskasta, ja sentähden\npitäisikin sopivin keinoin koettaa niitä poistaa, vaikkeikaan\nmalttamattomasti eikä liian kiireisesti niiden ensin esiintyessä,\nell'ei myöhästelemisestä uhkaa koitua korjaamattomia vaurioita.\nLuonnon välttämättömistä tarpeista johtuvat vaivat muistuttavat meitä\nvaromaan suurempia vaaroja, joiden edeltäjiä ne ovat, ja sentähden ei\nniitä olekaan kokonaan jätettävä huomioon ottamatta eikä pingoitettava\nliian kireälle. Mutta mitä enemmän lapsia voidaan totuttaa kestämään\ntämänlaisia kärsimyksiä, viisain keinoin tekemällä heidät vahvemmiksi\nruumiltaan ja sielultaan, sitä parempi on se heille. Minun ei tarvitse\ntässä antaa mitään varovaisuusneuvoja, kunhan vain pysytään siinä, mikä\non heille hyväksi, ja kunhan huolehditaan siitä, ett'ei se, mitä lapset\npannaan kärsimään, murra heidän elonhenkiänsä eikä vahingoita heidän\nterveyttään, koska kerran vanhemmat ovat itsestään liiankin taipuvaisia\nkallistumaan, enemmän kuin heidän pitäisi, hemmoittelevaan suuntaan.\n\nMutta millaisia myönnytyksiä luonnon välttämättömät tarpeet\nvaatinevatkaan, niin ei lasten kuviteltuja tarpeita olisi koskaan\ntäytettävä eikä sallittava heidän niistä edes puhua. Jonkun sellaisen\nmainitsemisenkin pitäisi jo saada heidät menettämään se. Heille on\nannettava vaatteita, kun he niitä tarvitsevat, mutta jos he pyytävät\ntätä kangasta tai tuota väriä, tulisi heidän varmasti tietää jäävänsä\nniitä ilman Ei suinkaan niin ymmärtäen, että minä kehoittaisin\nvanhempia aivan tahallaan vastustamaan lastensa toivomuksia\nkaikenlaisissa vähäpätöisissä asioissa; päinvastoin on minun ajatukseni\nse, että milloin heidän käytöksensä sen ansaitsee ja milloin voidaan\nolla varmoja siitä, ett'ei se turmele eikä heikonna heidän mieltänsä\neikä saa heitä rakastamaan joutavuuksia, olisi kaikki niin paljon kuin\nmahdollista järjestettävä tyydyttämään heitä, jotta heidän ilonaan ja\nonnenaan olisi tehdä oikein. Parasta olisi lasten olla kiinnittämättä\nlainkaan toiveitaan sellaisiin seikkoihin ja määräämättä nautintoaan\nmielitekojensa mukaan, vaan tulisi heidän olla välittämättä kaikesta,\nminkä luonto on vähäpätöiseksi tehnyt. Tähän olisi heidän vanhempainsa\nja opettajainsa etupäässä pyrittävä; mutta kunnes siihen päästään,\nvastustan minä tässä ainoastaan pyytämisen vapautta, jota olisi\nnäissä puhtaan mielikuvituksen asioissa hillittävä niihin liittyvän\njärkähtämättömän kiellon avulla.\n\nTätä pitänevät hellät vanhemmat luonnollisessa suopeudessaan\njonkun verran liiallisena ankaruutena, mutta se on kuitenkin aivan\nvälttämätöntä, sillä kun esittämäni kasvatustavan tarkoituksena\non vitsan poistaminen, on tästä heidän kielensä suistamisesta\noleva suurta hyötyä sen pelon herättämisessä, josta olemme muualla\npuhuneet, ja sen kunnioituksen ja arvonannon tukemisessa, jonka\nhe ovat vanhemmilleen velkaa. Samalla oppivat he hillitsemään ja\nsitten voittamaankin mielitekojaan. Näillä keinoin saadaan heidät\nmyös oppimaan taito tukahduttaa himonsa heti, kun ne nousevat ja kun\nniitä on helpoin masentaa. Sillä pieninkin ohjasten höllittäminen\nantaa eloa ja voimaa haluillemme, ja ken luulee voivansa muuttaa\ntoivomuksensa vaatimuksiksi, hänellä ei ole enää kovin pitkä matka\nsiihen ajatukseen, että hänen täytyy myös saada ne toteutetuiksi.\nSiitä minä olen kuitenkin varma, että jokaisen on helpompi kestää oman\ntahtonsa antama kielto kuin jonkun toisen. Lapsia tulisi sentähden\najoissa totuttaa käyttämään järkeänsä ja kysymään sen neuvoa, ennenkuin\nhe suostuvat mielitekojensa houkutuksiin. Olemme jo astuneet suuren\naskeleen halujemme hallitsemista kohti, jos kykenemme panemaan niille\ntämän sulun ja hautaamaan ne äänettömyyteen. Jos lapset ovat tottuneet\nvastustamaan kiihkeitä oikkujaan ja harkitsemaan, onko tuo tai tämä\nseikka sopiva vaiko ei, ennenkuin he puhuvat siitä, on siitä oleva\nheille suurta hyötyä tärkeämmissä asioissa heidän vastaisen elämänsä\nvarrella. Sillä minä en voi liian usein teroittaa sitä seikkaa, että\nmillainen asia onkaan kysymyksessä, tärkeä vaiko vähäpätöinen, on\nlapsen jokaisessa teossa etupäässä (olin melkein sanomaisillani:\nainoastaan) pidettävä silmällä sitä, miten se on vaikuttava hänen\nmieleensä, mihin tapaan se johtaa ja minkä tottumuksen se mahdollisesti\nhäneen istuttaa, miten se sopii hänelle, kun hän tulee suuremmaksi, ja\nmihin se hänet vie hänen vartuttuaan täysi-ikäiseksi, jos sitä kaikin\npuolin suositaan.\n\nTarkoitukseni ei sentähden olekaan, että lapsia olisi varta vasten\nkiusattava. Se tuntuisi liiaksi julmuudelta ja ilkeydeltä ja se voisi\ntartuttaa heihinkin nämä pahat ominaisuudet. Heitä on opetettava\nkieltämään mielitekonsa, ja heidän henkensä, samoin kuin ruumiinsakin,\non tehtävä tarmokkaaksi, ripeäksi ja lujaksi, totuttamalla heitä\nhallitsemaan halujaan ja karkaisemaan ruumistaan kaikenlaisilla\nvaivoilla; mutta kaiken tämän tulee tapahtua niin, ett'ei siinä näy\nvähintäkään merkkiä pahantahtoisuudesta heitä kohtaan ja ett'eivät he\nosaa sellaista edes aavistaakaan. Kun he säännöllisesti menettävät\nsen, mitä he kiihkeimmin kärttävät ja kirkuvat, oppivat he siten\nvaatimattomuutta, alistuvaisuutta ja kieltäytymisen kykyä, mutta kun\nheitä palkitaan heidän vaatimattomuudestaan ja äänettömyydestään\nantamalla heille sitä, mistä he pitävät, tulevat he taas toiselta\npuolen vakuutetuiksi niiden rakkaudesta, jotka heiltä ehdottomasti tätä\ntottelemisen muotoa vaativat. Jos he tällä hetkellä tyytyvät olemaan\nilman sitä, mitä he halusivat, on se hyve, jota on myöhemmin palkittava\nmyöntämällä heille kaikkea, mikä on heille mieluista ja sopivaa,\nkunhan se vain annetaan heille ikäänkuin heidän hyvän käytöksensä\nluonnollisena seurauksena, eikä suinkaan muka sovitun kaupan\npäällisinä. Mutta te menetätte sekä vaivanne että, mikä on pahempi,\nheidän rakkautensa ja kunnioituksensa, jos he voivat saada toisilta\nsen, mitä te heiltä kiellätte. Siitä on pidettävä tiukkaa huolta ja\nsitä on tarkoin valvottava. Ja tässä osuvat palvelijat jälleen tielleni.\n\n§ 108. Jos tätä menettelytapaa aletaan noudattaa ajoissa, ja jos lapsia\ntotutetaan varhain vaimentamaan halujaan, pitää tämä hyödyllinen\ntottumus heitä aisoissa; ja sen mukaan kuin he varttuvat ijässä ja\nviisaudessa, on heille myönnettävä suurempaa vapautta, milloin vain\njärki puhuu heissä, eikä intohimo; sillä milloin järki puhuneekaan,\non sitä aina kuultava. Mutta niinkuin ei heitä ole koskaan kuultava,\nkun he pyytävät jotakin määrättyä esinettä, jonka he haluaisivat\nsaada, ell'ei heille ole sitä jo ennakolta luvattu, niin on heitä\naina kuultava ja niin on heille aina rehellisesti ja ystävällisesti\nvastattava, milloin he kysyvät jotakin, minkä he tahtoisivat tietää\nja mistä he haluaisivat saada lähempiä selityksiä. Lasten tiedonhalua\nolisi yhtä huolellisesti hellittävä kuin heidän muita mielitekojaan\nvastustettava.\n\nKuinka kireällä kädellä liekään kohdeltava kaikkia pelkän\nmielikuvituksen pyyteitä, niin on kuitenkin olemassa muuan tapaus,\nmissä mielikuvituksen on sallittava puhua ja missä sitä on myöskin\nkuultava. Huvitus on yhtä välttämätöntä kuin työ ja ruoka. Mutta kun\nei voi olla huvitusta ilman hauskuutta, joka ei riipu aina järjestä,\nvaan useamminkin juuri mielikuvituksesta, ei lasten ole sallittava\nainoastaan huvitella, vaan on heidän myös annettava tehdä se oman\npäänsä mukaan, kunhan se vain tapahtuu kaikessa viattomuudessa ja ilman\nvahinkoa heidän terveydelleen; eikä heitä tässä tapauksessa olisikaan\nestettävä, jos he ehdottavat jotakin erikoista huvituksen lajia, vaikka\nminä luulenkin heidän harvoin joutuvan pakotetuiksi pyytämään sellaista\nvapautta, jos heitä vain oikein kasvatetaan. On pidettävä huolta siitä,\nettä he aina tekevät kaikkea hyödyllistä ilomielin, ja ennenkuin he\nennättävät väsyä johonkin otolliseen askareeseen, olisi heidät ajoissa\njohdettava johonkin uuteen. Mutta ell'eivät he ole vielä päässeet sille\ntäydellisyyden asteelle, että heille on tullut huvitukseksi kaikki se,\nmikä heitä samalla kehittää, on heidän annettava vapaasti harjoittaa\nniitä lapsellisia leikkejä, joita he keksivät ja joista heitä sopii\nvieroittaa kyllästyttämällä heidät niihin; mutta hyödyllisistä\npuuhista, joihin he ovat antautuneet, tulee heidät aina kutsua pois\nsilloin, kun he vielä haluaisivat niitä jatkaa, tai ainakin päästää\nheidät niistä, ennenkuin he ovat ennättäneet väsyä niihin tai ennenkuin\nne ovat tulleet heille kokonaan vastenmielisiksi, jotta he sitten\npalaisivat niihin uudelleen aivan kuin johonkin huvitukseen, joka\nheitä virkistää. Sillä teidän ei tule suinkaan luulla heidän olevan\noikeilla jäljillä ennenkuin he pitävät ilonaan kiitettäväin tekojen\nsuorittamista ja ennenkuin heidän ruumiinsa ja henkensä hyödylliset\naskartelut muodostavat keskenään vaihdellen heidän elämästään ja\nkehityksestään miellyttävän, katkeamattoman huvitussarjan, jossa\nväsynyttä osaa lakkaamatta virkistetään ja lepuutetaan. Voidaanko näin\nmenetellä kaikkiin luonteisiin nähden, ja viitsivätkö kasvattajat ja\nvanhemmat nähdä siinä tarpeellista vaivaa, tai onko heillä kylliksi\nymmärrystä ja kärsivällisyyttä johtaakseen lapsia tähän päämäärään,\nsitä en tiedä; mutta että se on mahdollista useimpiin lapsiin nähden,\njos heissä oikealla tavalla herätetään pyrkimys luottamukseen,\nkunnioitukseen ja hyvään maineeseen, sitä en lainkaan epäile. Ja kun\nheissä on siten saatu syntymään todellista elämää, voi heidän kanssaan\nvapaasti puhua kaikesta, mikä tuottaa heille suurinta iloa ja mihin\nheitä on joko johdettava tai päästettävä, niin että he huomaavat, että\nheitä rakastetaan ja hellitään, ja ett'eivät ne, joiden hoteissa he\novat, ole suinkaan heidän ilojensa vihollisia. Sellainen kohtelu saa\nheidät rakastamaan kättä, joka heitä ohjaa, ja hyvettä, johon heitä\nohjataan.\n\nKun lapsille myönnetään täydellinen vapaus heidän huvituksiinsa\nnähden, on siitä vielä sekin etu että he siten paljastavat todellisen\nluonteensa, osoittavat taipumuksensa ja kykynsä ja ohjaavat siten\nymmärtäväisiä vanhempia sekä heidän elämänuransa ja tulevan toimensa\nettä samalla sopivien ehkäisykeinojen valinnassa, mikäli niitä olisi\ntarvis jonkun sellaisen luonteenominaisuuden varalle, jonka he\nhuomaavat olevan ennen muita omiansa viemään lasta harhateille.\n\n§ 109. 2. Lapset, jotka elävät yhdessä, taistelevat usein siitä, ken\non oleva herra ja kenen tahto on pääsevä muista voitolle. Ken riidan\nalkaneekaan, hänen tulee varmasti tietää joutuvansa siinä tappiolle.\nMutta älkää tyytykö tähän, vaan opettakaa lapsia myös osoittamaan\nkaikkea mahdollista ystävällisyyttä, myöntyväisyyttä ja kohteliaisuutta\ntoisilleen. Kun he huomaavat tämän tuottavan heille kunnioitusta,\nrakkautta ja arvoa eikä suinkaan vähentävän heidän todellista ja\nansaittua ylemmyyttään, mielistyvät he siihen paremmin kuin pöyhkeään\nhallitsemishaluun, sillä sitähän päinvastainen käyttäytyminen\nkieltämättä on.\n\nLasten tekemiä syytöksiä toinen toisistaan, ne kun tavallisesti ovat\nvain apua etsivän vihan ja kostonhimon purkauksia, ei olisi suopeasti\nkohdeltava eikä kuunneltava. Se vain heikontaa ja pehmentää heidän\nmieltään, jos heidän sallitaan valittaa; ja jos he saavatkin joskus\nkestää muiden aiheuttamaa vastustusta tai kipua ilman, että heidän\nannetaan pitää sitä minään kummallisena tai sietämättömänä asiana,\nniin eipä ole heille lainkaan haitaksi oppia kärsimään ja karaistumaan\njo varhain. Mutta vaikka ette annakaan mitään tukea kanteluhaluisen\nvalituksille, niin pitäkää sentään huoli hyökkääjän hävyttömyyden ja\npahanilkisyyden masentamisesta. Jos huomaatte sen itse, kohdistakaa\nnuhteenne siihen loukatun läsnäollessa; mutta jos valitus koskee\nasiaa, joka tosiaankin ansaitsee teidän huomiotanne ja ehkäisyänne\nmyöhemminkin, niin nuhdelkaa rikollista kahdenkesken, valittajan\nkuulematta ja näkemättä, ja lähettäkää hänet pyytämään anteeksi\nja sovittamaan loukkauksensa; kun tämä tapahtuu ikäänkuin omasta\nalotteesta, suoritetaan se sitä mieluummin ja saa sitä ystävällisemmän\nvastaanoton, ja niin lujenee rakkaus lastenne välillä, ja kohteliaisuus\nmuuttuu luonnolliseksi tottumukseksi heidän keskuudessaan.\n\n§ 110. 3. Mitä kaikenlaisten esineiden hankkimiseen ja omistamiseen\ntulee, niin opettakaa lapsia luopumaan siitä, mitä heillä on, vapaasti\nja helposti ystäviensä hyväksi, ja saattakaa heidät kokemuksesta\nhavaitsemaan, että anteliaimmalla on aina kaikkea eniten ja että\nhänelle muun lisäksi tulee vielä toisten kunnioitus ja kiitos, ja he\ntottuvat piankin harjoittamaan anteliaisuutta[94]. Tämä tekee minun\nuskoakseni veljet ja sisaret ystävällisemmiksi ja kohteliaammiksi\ntoisilleen ja siis myöskin muille, kuin kaksikymmentä hyviä tapoja\nteroittavaa sääntöä, joilla lapsia yleensä kiusataan ja rasitetaan.\nAhneus ja halu omistaa ja hallita enempää kuin tarvitsemme on kaiken\npahan juuri, ja sentähden on se varhain ja huolellisesti kitkettävä\npois ja sijaan istutettava päinvastainen ominaisuus, nimittäin valmius\njakamaan omaisuuttansa muille. Tätä taipumusta olisi edistettävä\nparhaalla kiitoksella ja tunnustuksella, samoin kuin olisi tarkoin\nhuolehdittava siitä, ett'ei lapsi menetä mitään anteliaisuutensa\ntakia. Milloin hän vain osoittaa sellaista valmiutta, on se hänelle\naina korvattava, ja korkojen kanssa, ja hänet on saatava selvästi\nhavaitsemaan, ett'ei hyvyys, jota hän osoittaa muille, ole suinkaan\nhuonoa taloudenhoitoa hänellekään, vaan että se hankkii hänelle\nvastalahjaksi sekä niiden ystävyyden, jotka ovat siitä hyötyneet, että\nniiden suosion, jotka ovat sen nähneet. Tehkää siitä kilpailun esine\nlastenne kesken, ken heistä voittaa toiset siinä suhteessa; ja kun\nlapset ovat täten alituisen harjoituksen avulla oppineet kernaasti\nluopumaan siitä, mitä heillä on, muodostuu hyväntahtoisuus heissä\ntottumukseksi, ja he pitävät kunnianansa ja ilonansa olla ystävällisiä,\nanteliaita ja kohteliaita muille.\n\nJos siis anteliaisuutta on kehitettävä, niin on tarkkaa huolta\npidettävä myös siitä, etteivät lapset loukkaa oikeuden sääntöjä.\nMilloin ikinä he sen tekevätkin, on heitä ojennettava ja ankarasti\nnuhdeltava, mikäli siihen on aihetta.\n\nKoska meidän ensimmäisiä tekojamme ohjaa enemmän itsekkäisyys\nkuin järki tai harkinta, ei olekaan ihmeellistä, että lapset\novat tässä suhteessa varsin taipuvaisia poikkeamaan oikean\nja väärän kohtuullisista rajoista, joiden asettaminen on\nmielessämme kehittyneemmän järjen ja vakavamman mietinnän tulos.\nMitä taipuvaisempia he ovat erehtymään tässä kohdassa, sitä\nhuolellisemmin on heitä valvottava, ja pieninkin rikkomus tätä suurta\nyhteiskunnallista hyvettä vastaan huomattava ja rangaistava, vaikkapa\nsitten olisi kysymys kuinka vähäpätöisistä ja mitättömistä asioista\ntahansa, koska siten on tilaisuus valistaa heidän tietämättömyyttään\nja estää huonojen tottumusten syntymistä, tottumusten, jotka voivat\nkaikessa viattomuudessa alkaa neuloista ja kirsikankivistä[95],\nmutta jotka, jos ne jätetään omiin valtoihinsa, kasvavat suuremmiksi\npetoksiksi ja uhkaavat vihdoin päättyä suorastaan paatuneeseen\nepärehellisyyteen. Ensimmäinen yritys harjoittaa vääryyttä, millaista\ntahansa, on heti ilmetessään tukahdutettava siten, että vanhemmat ja\nopettajat osoittavat kummastusta ja kauhua. Mutta kun lapset eivät\njaksa oikein käsittää, mitä vääryys on, ennenkuin he ymmärtävät, mitä\non omistusoikeus ja miten yksityiset henkilöt sen saavuttavat, on\nvarmin keino rehellisyyden vakiinnuttamiseksi laskea sen perustukseksi\njo varhain anteliaisuus ja valmius luopumaan toisten hyväksi siitä,\nmitä heillä itsellään on, tai mistä he itse pitävät. Tätä voidaan\nopettaa heille jo varhain, ennenkuin heillä on edes kieli ja äly\nkylliksi vallassaan muodostaakseen määrättyjä käsitteitä omistamisesta,\ntai tietääkseen, mikä erikoisen oikeuden mukaisesti kuuluu heille\nvastoin kaikkia muita. Ja kun lapsilla on harvoin muita tavaroita\nkuin lahjoitettuja, enimmäkseen heidän vanhempainsa antamia, on\nheille ensi alussa teroitettava, ett'eivät he saa ottaa eivätkä\npitää omanaan mitään muuta, kuin minkä he ovat saaneet niiltä joiden\nmääräämisvaltaan he otaksuvat lahjan kuuluneen. Sen mukaan kuin heidän\nkäsityskykynsä avartuu, voidaan heille esittää ja heidän mieleensä\npainaa muita sääntöjä ja esimerkkejä rehellisyydestä ja oikeuksista,\njotka liittyvät käsitteisiin \"minun\" ja \"sinun\". Jos joku väärä teko\nnäyttää johtuvan, ei erehdyksestä, vaan tahdon turmeluksesta, niin on\nkäytettävä voimakkaampia keinoja, ell'eivät lempeä nuhtelu ja häpeä\nkykene korjaamaan tätä hyljättävää, ahneuteen viittaavaa taipumusta;\nja vain isän tai kasvattajan asiana on ottaa tai pidättää heiltä\nsellaista, johon he panevat arvoa ja jota he katsovat omakseen, tai\nmäärätä se tehtävä jonkun muun suoritettavaksi; sellaiset kokemukset\nopettavat heitä ymmärtämään, kuinka vähän heillä on mahdollisuutta\nhyötyä anastaessaan vääryydellä sellaista, mikä kuuluu muille, kun\nkerran maailmassa on väkevämpiä ihmisiä kuin he ja enemmän kuin\nheitä[96]. Mutta jos te olette osannut harkituilla keinoilla jo\nvarhain herättää heissä vilpitöntä inhoa tätä häpeällistä pahetta\nkohtaan, minkä minä luulen hyvin mahdolliseksi, niin olette tavannut\nsiinä oikean ja luonnonmukaisen menettelyn tämän rikoksen estämiseksi\nja paremman suojan epärehellisyyttä vastaan kuin kaikki omaan etuun\nperustuvat järkipäätelmät; sillä tottumukset vaikuttavat yhtenäisemmin\nja helpommin kuin järki, jolta kysytään harvoin täydellä todella neuvoa\nsilloin, kun sitä olisi parhaiten tarvis, ja jota vielä harvemmin\nkuullaan.\n\n§ 111. Parkuminen on paha tapa, jota ei tulisi sietää lapsissa, ei\nainoastaan sen epämiellyttävän ja sopimattoman hälinän takia, jolla\nse täyttää talon, vaan toisten, tärkeämpäin syiden tähden, jotka\nkoskevat lapsia itseään: tämänhän pitäisi aina oleman kasvatuksemme\ntarkoitusperänä.\n\nHeidän kirkumisensa on kahta lajia, joko niskoittelevaa ja\nvallanhimoista tai valittavaa ja ruikuttavaa.\n\n1. Heidän huutamisensa on sangen usein ylivallan tavoittelua ja heidän\nhävyttömyytensä tai itsepäisyytensä avonaista julistamista; kun ei\nheillä ole muutoin voimaa päästä halujensa perille, koettavat he\nkirkunallaan ja nyyhkinällään pysyä vaatimuksissaan ja oikeuksissaan.\nSe on ikäänkuin heidän pyyteittensä peittelemätöntä jatkamista, ja\nsamalla sisältyy siihen jonkunlainen vastalause niiden sortoa ja\nvääryyttä vastaan, jotka kieltävät heiltä sen, mitä he tahtovat.\n\n§ 112. 2. Joskus johtuu heidän huutamisensa sentään todellisesta\ntuskasta tai todellisesta surusta, ja on ikäänkuin heidän valitustaan\nniiden rasittaessa.\n\nNämä molemmat itkun lajit voidaan huolellisesti tarkastamalla\nvaivatta eroittaa lasten näöstä, katseista, eleistä ja etenkin heidän\näänensä sävystä, mutta kumpaakaan ei ole siedettävä ja vielä vähemmän\nsuosittava.\n\n1. Uppiniskaista tai kiukuttelevaa parkumista ei olisi millään muotoa\nsiedettävä, koska se olisi vain heidän halujensa liehittelemistä ja\nniiden intohimojen kiihoittamista, joiden masentaminen on meidän\ntärkein tehtävämme; ja jos se tapahtuu, kuten usein käy, heti sen\njälkeen, kun heitä on jostakin syystä kuritettu, hävittää se täydelleen\nkaikki tuon kurituksen hyvät vaikutukset, sillä jokainen rangaistus,\njoka jättää heidät sellaisen uhmailevan vastustuksen tilaan, tekee\nheidät vain entistään pahemmiksi. Lapsiin kohdistetut kiellot ja\nkuritukset osuvat kaikki väärään ja menettävät tehonsa, ell'eivät ne\nmurra heidän tahtoansa, opeta heitä hillitsemään intohimojansa ja\ntaivuta ja notkista heidän mieltänsä noudattamaan sitä, mitä heidän\nvanhempaansa järki heille nyt neuvoo, ja ell'eivät ne niin valmista\nheitä tottelemaan sitä, mitä heidän oma järkensä heille myöhemmin\nmäärää. Mutta jos jossakin asiassa on vastustettu heidän mieltänsä\nja sitten kuitenkin sallitaan heidän kirkua ja huutaa, vahvistetaan\nsiten vain heidän halujansa ja sukoillaan heidän pahankurisuuttansa,\nja he pitävät sen jälkeen aina kiinni oikeuksistaan ja päättävät\ntyydyttää mielitekonsa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tässäkin\non sentähden uusi todistus vitsan yleistä käyttämistä vastaan,\nsillä milloin tähän äärimmäiseen keinoon turvaudutaan, ei riitä\nainoastaan heidän pieksemisensä ja lyömisensä, vaan on sitä jatkettava\nsiksi, kunnes huomataan heidän mielensä alistuneen, siksi kunnes he\nnöyrinä ja kärsivällisinä mukautuvat rangaistukseen, minkä taas voi\nparhaiten huomata heidän itkustaan ja siitä, että he lakkaavat siitä\nkäskettäessä. Ilman sitä on lasten piiskaaminen vain kiukustunutta\nhirmuvaltaa, ja heidän ruumiinsa rääkkääminen, kun ei samalla tehdä\nhyvää sielulle, on vain pelkkää julmuutta eikä kuritusta. Niinkuin\ntämä seikka ilmaisee meille syyn, miksi lapsia on vain harvoin\nkuritettava, niin estää se myös heitä sitä ansaitsemasta. Sillä jos\nrankaiseminen, milloin tahansa siihen ryhdyttäisiinkin, toimitettaisiin\ntäten ilman kiivautta ja kiukkua, maltillisesti ja kuitenkin samalla\ntehoisasti, jakelematta iskuja ja kipua raivon vallassa ja kaikkea\nyhdellä kerralla, vaan hitaasti, puhumalla järkeä väliin, tarkkaamalla\nkurituksen vaikutusta ja pysähtymällä heti, kun se on tehnyt heidät\ntaipuisiksi, katuviksi ja säyseiksi, tarvitsisivat he enää harvemmin\nsamanlaista rangaistusta, koska he olisivat oppineet huolellisesti\nvälttämään rikkomusta, josta se oli seurauksena. Sitäpaitsi estäisi\ntämä menettelytapa, kun ei rangaistuksen teho olisi hävinnyt siitä\nsyystä, että se olisi ollut liian heikko eikä tarpeeksi ponteva, sitä\ntulemasta myös liian rajuksi, jos herkeämme siitä heti, kun huomaamme\nsen vaikuttaneen mieleen ja parantaneen sen. Sillä kun lasten torumista\nja pieksemistä olisi aina mahdollisimman vähissä määrin harjoitettava,\npysyy vihastuksen kuumuudessa annettu rangaistus harvoin noissa\nmainituissa rajoissa, vaan on useimmiten ankarampi kuin pitäisi, vaikka\nse sitten osoittautuukin yhtä kaikki riittämättömäksi.\n\n§ 113. 2. Useat lapset ovat kärkkäitä itkemään pienimmästäkin tuskasta,\njota he joutuvat kärsimään, ja pieninkin kiusa, joka heille sattuu,\nsaa heidät valittamaan ja ulvomaan. Vain harvat lapset käyttäytyvät\ntässä suhteessa toisella tavalla, sillä kun se on heidän ensimmäinen\nluonnollinen keinonsa ilmoittaa vaivansa ja tarpeensa ennenkuin he\nosaavat puhua, tukee sääli, jonka katsotaan kuuluvan tuolle hennolle\nijälle, älyttömästi tätä taipumusta ja saa sen siten jatkumaan kauvan\nsenkin jälkeen, kun he ovat jo oppineet puhumaan. Myönnän kyllä, että\nlasten hoitajain velvollisuutena on sääliä heitä, milloin he kärsivät\njotakin todellista kipua, mutta sitä ei ole näytettävä surkuttelemalla\nheitä. Auttakaa heitä ja huojentakaa heidän oloansa miten parhaiten\ntaidatte, mutta älkää millään muotoa antautuko voivottelemiseen. Se\nvain pehmentää heidän mieltään ja saa heidät kärsimään pienimmästäkin\nkiusasta, mikä heille tapahtuu, koska uudet vastoinkäymiset vajoavat\nyhä syvemmälle siihen sielun osaan, joka yksinään tuntee, ja\ntekevät sinne suurempia haavoja kuin ne muutoin olisivat tehneet.\nHeitä pitäisi karkaista kaikkia kärsimyksiä, erittäinkin ruumiin\nkärsimyksiä vastaan, eivätkä he saisi olla herkkätuntoisia muille\nkuin sellaisille, jotka johtuvat vilpittömästä häpeästä ja elävästä\nkunnian tajunnasta. Ne lukuisat vastoinkäymiset, jotka meitä odottavat\nelämämme varrella, vaativat, ett'ei meidän tule olla liian arkoja\njokaisesta pikku vammasta. Mikä ei saa mieltämme tasapainostaan, tekee\nvain heikon vaikutuksen ja saa aikaan vain hyvin pientä kiusaa. Vain\nelonhenkiemme kärsiminen tuottaa ja pitkittää tuskaa[97]. Tämä mielen\nlujuus ja tunteettomuus on paras ase, mitä meillä voi olla elämän\nyleisiä onnettomuuksia ja odottamattomia sattumuksia vastaan, ja kun\nse on luonteen ominaisuus, joka on saavutettavissa harjoituksella ja\ntotuttelemisella paremmin kuin millään muulla tavalla, pitäisi sen\nsovelluttaminen käytäntöön alottaa hyvissä ajoin, ja onnellinen onkin\nse, kenelle sitä on opetettu jo varhain. Samoin kuin ei tätä sielun\nvelttoutta, jota meidän pitäisi estää ja parantaa, minun tietääkseni\nmikään niin edistä lapsissa kuin parkuminen, niin ei taas toiselta\npuolen mikään niin sitä ehkäise ja vähennä kuin se seikka, ett'ei\nheidän anneta sillä tavoin valittaa ja huutaa. Jos he satuttavat\nitseään lievästi törmäämällä jotakin esinettä vastaan tai putoamalla,\nei heitä pitäisi surkutella putoamisestaan, vaan käskeä alkamaan\nuudelleen; paitsi että siten lakkautetaan heidän itkunsa, on se myöskin\ntehokkaampi keino parantaa heidän huolimattomuutensa ja estää heitä\nkaatumasta seuraavalla kerralla, kuin toruminen ja voivotteleminen.\nMutta loukatkoot he itseään miten tahansa, estäkää heitä huutamasta, ja\nse tuottaa heille paraiten rauhaa ja huojennusta sillä hetkellä, samoin\nkuin se karkaisee heitä tulevaisuuden varalle.\n\n§ 114. Edellinen itkun laji vaatii ankaruutta vaimentamisekseen, ja\nmissä ei katse eikä jyrkkä kielto tehoa, täytyy se tehtävä jättää\nselkäsaunalle, sillä kun tuollainen parkuminen saa alkunsa ylpeydestä,\nuppiniskaisuudesta ja kiukusta, täytyy taivuttaa tahto, josta kaikki\npaha lähtee, ja saada se tottelemaan, menettelemällä niin ankarasti,\nettä sen on pakko alistua. Mutta kun tämä jälkimmäinen itkemisen laji\njohtuu tavallisesti mielen pehmeydestä, siis kokonaan vastakkaisesta\nsyystä, pitäisi sitä käsitellä lempeämmin. Suostutteleminen tai\najatusten johtaminen toisaalle tai heidän ruikutustensa nauraminen\nolisivat ehkä ensi aluksi sopivia keinoja; mutta tässä tapauksessa\ntulee ottaa huomioon olosuhteet ja lapsen erikoinen luonnonlaatu.\nSiitä ei voida antaa mitään varmoja, muuttumattomia sääntöjä, vaan on\nse jätettävä vanhempain tai kasvattajan ymmärtävään harkintaan. Mutta\nniin paljon luulen voivani sentään sanoa ylimalkaan, että tätäkin itkun\nlajia olisi herkeämättä vastustettava ja että isän olisi arvovallallaan\nse aina keskeytettävä, lisäämällä enemmän tai vähemmän ankaruutta\nkatseisiinsa tai sanoihinsa aina sen mukaan, kuinka vanha lapsi on\nja kuinka itsepäinen hän on luonteeltaan; mutta aina tulee isän olla\nkylliksi jyrkkä tehdäkseen lopun heidän niiskumisestaan ja saadakseen\njärjestyksen aikaan.\n\n§ 115. Pelkurimaisuus ja rohkeus liittyvät niin läheisesti ylempänä\nmainittuihin luonteen ominaisuuksiin, että lienee paikallaan kiinnittää\nniihin tässä huomiota. Pelko on tunne, josta oikein ohjattuna voi\nolla oma hyötynsä. Ja vaikka oman itsemme rakastaminen harvoin onkin\npitämättä sitä valppaana ja voimakkaana meissä, saatetaan sentään mennä\nliiallisuuksiin rohkeudessakin: huimapäisyys ja vaaran halveksiminen\nonkin yhtä järjetöntä kuin vapiseminen ja kyyristeleminen pienimmänkin\nonnettomuuden uhatessa. Pelko on annettu meille varoittajaksi\nvalppauttamme teroittamaan ja opettamaan meitä kavahtamaan lähenevää\nonnettomuutta; ja jos sentähden joku ei lainkaan välitä uhkaavasta\ntuhosta eikä arvostele oikein vaaraa, vaan syöksyy siihen päätä pahkaa,\nolkoon uhka sitten kuinka suuri tahansa, ottamatta ensinkään lukuun,\nmitä hyötyä tai mitä seurauksia siitä voisi olla, ei hän osoita\njärjellisen olennon päättäväisyyttä, vaan eläimellistä kiihkomieltä.\nKenellä on tämänluonteisia lapsia, hänellä ei ole muuta tehtävää\nkuin herättää hiukan heidän järkeänsä, jota itsesäilytysvaisto saa\nheidät piankin kuuntelemaan, ell'ei (mikä useimmiten tapahtuu) joku\nmuu intohimo tempaa heitä suin päin mukaansa, heidän ennättämättään\nmiettiä tai harkita mitään sen lähemmin. Kärsimyksen karttaminen on\nniin luonnollista ihmissuvulle, ett'ei luullakseni kukaan voi olla\nsitä pelkäämättä, koska pelko onkin juuri levottomuutta jonkun meille\nvastenmielisen seikan aavistetusta tapahtumisesta. Ja sentähden,\njos joku syöksyy vaaraan, saatammekin sanoa, että se tapahtuu\ntietämättömyyden johtaessa tai jonkun voimakkaamman intohimon käskystä,\nkoska ei kukaan voi siihen määrään vihata itseään, että hän asettuisi\nonnettomuuden ulottuville vapaasta tahdostaan ja etsisi vaaraa pelkän\nvaaran takia. Jos siis ylpeys, turhamaisuus tai sokea raivo saavat\nlapsen tukahduttamaan pelkonsa tai estävät häntä kuuntelemasta sen\nneuvoa, on niitä sopivilla keinoilla hillittävä, jotta harkinta pääsisi\nedes hiukan jäähdyttämään hänen pikaisuuttansa ja pakottaisi hänet\npunnitsemaan, onko yritys uhkan arvoinen. Mutta kun tämä on virhe,\njohon lapset eivät tee itseänsä niin usein syyllisiksi, en ryhdy\ntässä erikoisemmin käsittelemään sen korjaamista. Mielen heikkous on\nyleisempi puute ja se vaatiikin sentähden suurempaa huolta.\n\nUrhoollisuus on ikäänkuin toisten hyveiden suoja ja tuki, ja ilman\nrohkeutta voinee mies tuskin pysyä lujana velvollisuudessaan ja täyttää\ntosiaankin kunnon miehen tehtävät.\n\nRohkeus, joka opettaa meitä kestämään vaaroja, joita pelkäämme, ja\nkärsimyksiä, joita tunnemme, on erinomaisen hyödyllinen sellaisessa\nelämäntilassa kuin meidän, jossa meitä uhkaavat hyökkäykset joka\nhaaralta; ja sentähden onkin hyvin viisasta pukea lapset tähän\nasevarustukseen niin varhain kuin mahdollista. Myönnän kyllä, että\nluonteen synnynnäiset ominaisuudet merkitsevät tässä hyvin paljon,\nmutta sielläkin, missä ne ovat puutteelliset ja missä sydän on\nitsessään heikko ja arka, voidaan oikeata menettelytapaa noudattaen\npäästä suurempaan päättäväisyyteen. Mitä on tehtävä estääkseen nuorena\nistutettua säikähtelevää arkuutta ja jokaisesta pienimmästäkin\ntuskasta yltyvää ruikuttelua murtamasta lasten mieltä, siitä olen jo\npuhunut; miten on karaistava heidän luonnettaan ja kohotettava heidän\nrohkeuttaan, jos huomaamme heidän liiaksi taipuvan pelkoon, sitä tulee\nedelleen harkita.\n\nOikean urhoollisuuden käsitän minä rauhalliseksi mielenmaltiksi ja\nhäiriintymättömäksi velvollisuuden täyttämiseksi, mikä onnettomuus\nsitten väijyisikään tai mikä vaara sitten miehen polulla odottaisikaan.\nMutta kun niin harvat täysikasvuisetkaan siihen pääsevät, ei meidän\ntule odottaa sitä lapsilta. Mutta jotakin voidaan aina tehdä, ja\nymmärtäväinen johto voi huomaamattomin astein viedä heidät tässä\nsuhteessa pitemmälle kuin aavistetaankaan.\n\nTämän tärkeän kohdan laiminlyöminen heidän ollessaan nuoria on\nehkä syynä siihen, että on niin harvoja, joilla on tämä oivallinen\nominaisuus täydessä laajuudessaan silloin, kuu he ovat miehiksi\nvarttuneet. Minä en puhuisi tähän tapaan luonnostaan niin urhoollisen\nkansan keskuudessa kuin meidän kansamme, jos ajattelisin todellisen\nuljuuden merkitsevän vain rohkeutta taistelukentällä tai elämän\nhalveksimista vihollisen uhatessa. Myönnän kyllä, ett'ei tämä ole\nvähin osa siitä, eikä suinkaan voida kieltää laakeriseppeleiden ja\nkunnianosoitusten aina hyvällä syyllä kuuluvan niiden urhoollisuudelle,\njotka panevat henkensä alttiiksi isänmaan puolesta. Mutta siinä ei ole\nkaikki. Vaarat karkaavat kimppuumme muuallakin kuin tappotanterilla,\nja vaikka kuolema onkin kauhujen kuningas, niin näyttävät ruumiillinen\ntuska, häpeä ja köyhyys kylläkin kamalilta ja kykenevät saattamaan\nuseimmat ihmiset suunniltaan, milloin ne vain uhkaavat käydä heihin\nkäsiksi; ja niitä on henkilöitä, jotka eivät välitä vähääkään yhdestä\ntai toisesta niiden joukossa, mutta jotka pelkäävät ankarasti muita.\nOikea urhoollisuus on valmiina kaikenlaisten vaarojen varalle ja seisoo\njärkkymätönnä, mikä onnettomuus sitä uhanneekin. Minä en suinkaan\ntarkoita, ett'ei sitä mikään pelko häiritsisi. Missä vaaraa ilmenee,\nsiinä me emme myös voi olla tuntematta levottomuutta, ell'emme ole\nsuorastaan tylsän typeriä; missä vaaraa on, siinä täytyy myös olla\nvaaran tajua ja pelkoa niin paljon, että se pitää meidät virkeinä ja\nkiihoittaa tarkkaavaisuuttamme, intoamme ja tarmoamme, kuitenkaan\nhämmentämättä järkemme tyyntä toimintaa tai estämättä sen käskyjen\ntäyttämistä.\n\nEnsimmäinen askel tämän jalon ja miehekkään lujuuden saavuttamiseksi\non, kuten olen jo ylempänä maininnut, lasten huolellinen varjeleminen\nkaikenlaiselta pelästymiseltä heidän ollessaan vielä nuoria. Katsokaa,\nett'ei heihin istuteta arkailevaa levottomuutta harkitsemattomilla\npuheilla tai päästetä peloittavia esineitä heitä säikähdyttämään. Se\nturmelee ja hämmentää useinkin elonhenget siihen määrään, etteivät he\nenää milloinkaan toivu entiselleen, vaan että he koko elämänsä ajan,\nmilloin vain he aavistavatkaan jotakin peloittavaa tai näkevät siitä\nhaameenkaan, pysyvät sekaannuksissaan ja hädissään: heidän ruumiinsa on\ntarmoa vailla, heidän mielensä poissa suunniltaan, ja mies on tuskin\noma itsensä, eikä hän juuri kykene mihinkään rauhalliseen tai järkevään\ntekoon. Johtuuko tämä sitten elonhenkien totunnaisesta liikkeestä,\njonka on aiheuttanut ensimmäinen voimakas vaikutelma, tai heidän\nelimistönsä muuttumisesta jollakin vielä salaperäisemmällä tavalla,\nse vain on varmaa, että usein niin tapahtuu. Kaikkiallahan nähdään\nesimerkkejä henkilöistä, jotka heikossa, arassa mielessään kantavat\nkoko ikänsä nuorempana sattuneen pelästymisen seurauksia, ja sentähden\non tätä onnettomuutta koetettava mahdollisuuden mukaan estää.\n\nSeuraavana tehtävänämme on vähitellen totuttaa lapsia esineisiin, joita\nhe liiaksi pelkäävät. Mutta tässä on noudatettava suurta varovaisuutta,\njott'ei pidetä liikaa kiirettä eikä yritetä tämän seikan korjaamista\nliian aikaisin ja siten lisätä pahaa sitä parantamatta. Silloin kun\npienokaisia vielä kanniskellaan sylissä, on niitä helppo varjella\nnäkemästä peloittavia esineitä, ja ennenkuin he osaavat puhua ja\nkykenevät käsittämään, mitä heille sanotaan, jaksavat he tuskin seurata\nniitä järkisyitä ja perusteluja, joiden avulla heille koetettaisiin\ntodistaa, ett'ei ole mitään pahaa noissa säikähdyttävissä esineissä,\njoihin me tahtoisimme heitä totuttaa ja joita me siinä tarkoituksessa\ntoisimme vähitellen heitä lähemmäksi ja lähemmäksi. Ja sentähden onkin\nsentapainen menettely heidän suhteensa harvoin tarpeellinen ennenkuin\nsitten vasta, kun he jo juoksentelevat ympäriinsä ja osaavat puhua.\nMutta jos kuitenkin sattuisi, että lapset alkaisivat kammoksua jotakin\nesinettä, jota ei ole helppo pitää loitolla heidän näkyvistään, ja\nettä he osoittaisivat kaunistumisen merkkejä, milloin he vain sen\nhuomaisivat, on käytettävä kaikkia keinoja tuon pelon vaimentamiseksi,\njohtamalla heidän ajatuksensa toiseen suuntaan tai liittämällä tuohon\nsäikähdyttävään esineeseen jotakin muuta mieluista ja huvittavaa, siksi\nkunnes se tulee heille tutuksi eikä tuota heille enää häiriötä.\n\nMe saatamme luullakseni tehdä sen huomion, että vastasyntyneille\nlapsille ovat kaikki näkyvät esineet, jotka eivät loukkaa silmiä, aivan\nsamantekeviä, ja että he eivät pelkää enemmän neekeriä tai jalopeuraa\nkuin imettäjäänsä tai kissaa. Mikä sitten myöhemmin erinäisissä\nmuotojen ja värien yhtymissä heitä kauhistuttaa? Ei mikään muu kuin\nniihin esineihin liittyvä aavistus vaarasta. Jos lapsi nauttisi joka\npäivä uuden imettäjän rintaa, ei hän otaksuakseni pelästyisi kasvojen\nmuuttumista enempää kuuden kuukauden kuin kuudenkymmenen vuodenkaan\nvanhana. Syynä siihen seikkaan, ett'ei lapsi tahdo suostua vieraaseen,\non siis se, että kun hän on tottunut saamaan ravintoa ja ystävällistä\nkohtelua vain yhdeltä tai kahdelta henkilöltä, jotka ovat aina hänen\nlähettyvillään, pelkää hän vieraan syliin tultuaan joutuvansa kauvas\nsiitä, mikä antaa hänelle nautintoa ja ruokaa ja mikä joka hetki\ntäyttää hänen usein toistuvat tarpeensa; ja sentähden valtaa hänet\npelko imettäjän poistuessa.\n\nAinoa seikka, mitä me luonnostamme pelkäämme, on kärsimys tai nautinnon\nmenettäminen. Ja kun ne eivät liity minkään näkyväisen esineen\nmuotoon, väriin tai kokoon, emme me pelkää niitä, ennenkuin me olemme\ntunteneet niiden aiheuttamaa kipua tai päässeet jollakin tavalla\ntietoisuuteen siitä, että ne voivat tuottaa meille vahinkoa. Liekin\nja tulen viehättävä kirkkaus ja loiste miellyttävät lapsia siihen\nmäärään, että he ensimmältä aina tahtovat käydä siihen käsiksi; mutta\nkun jatkuva kokemus on siihen yhtyvän ankaran kivuntunteen avulla\nvakuuttanut heille, kuinka julma ja armoton se on, pelkäävät he koskea\nsiihen ja karttavat sitä huolellisesti. Kun nyt pelon perustus on\ntällainen, ei ole vaikeata keksiä, mistä se kulloinkin johtuu ja miten\nse on parannettava kaikissa aiheettoman kauhun tapauksissa. Ja kun\nmieli on vahvistunut niitä vastaan ja kun se on oppinut hallitsemaan\nomia liikkeitään ja tavallisia säikähtelyjään vähäpätöisemmissä\ntilaisuuksissa, on se sille hyvää valmistelua kohtaamaan todellisempia\nvaaroja. Lapsenne kirkaisee ja juoksee tiehensä sammakon nähdessään;\nantakaa jonkun toisen ottaa se kiinni ja laskea se maahan hyvän matkan\npäähän lapsesta; totuttakaa häntä ensin katsomaan sitä, ja kun hän\nvoi sen tehdä, tulemaan sitä lähemmäksi ja näkemään sen hyppimistä\nilman mielenliikutusta, sitten koskettamaan sitä keveästi, kun sitä\npidetään alallaan jonkun toisen kädessä, ja niin edelleen, siksi\nkunnes hän rohkenee käsitellä sitä yhtä pelottomasti kuin perhosta\ntai varpusta[98]. Samalla tavalla voidaan poistaa mikä turha kauhu\ntahansa, kunhan vain ei menetellä liian kiireisesti ja pakoteta lasta\nuudelle varmuuden asteelle, ennenkuin hän seisoo täysin lujasti\nedellisellä. Niin on harjoitettava nuorta sotilasta elämän taisteluun\nja samalla huolehdittava siitä, ett'ei hänelle uskotella useampia\nseikkoja vaarallisiksi kuin mitkä todellisuudessa ovat vaarallisia,\nja että mitä huomaattekaan hänen pelkäävän enemmän kuin syytä on, te\nkoetatte suostuttaa häntä siihen vain huomaamattomin astein, jotta hän\nlopulta heittää arkuutensa, voittaa vaikeuden ja suoriutuu asiasta\nkunnialla. Tämäntapainen usein toistuva menestys saa hänet vakuutetuksi\nsiitä, ett'ei vaara aina olekaan niin varma tai niin suuri, kuin\nmeidän pelkomme kuvittelee, ja että paras keino selviytyä siitä ei\nole suinkaan pakoon juokseminen tai hämmentyneenä, masentuneena ja\nneuvottomana kauhun valtaan joutuminen silloin, kun kunniamme tai\nvelvollisuutemme vaatii meitä käymään päin.\n\nMutta kun nyt lasten osoittaman pelon pääasiallisimpana perustuksena\non kärsimys, käy heitä karkaiseminen ja vahvistaminen pelkoa ja vaaraa\nvastaan totuttamalla heitä kestämään kärsimyksiä. Tätä pitänevät\nhellät vanhemmat hyvin luonnottomana menettelynä lapsia kohtaan,\nja useimmista ehkä tuntuu järjettömältä yrittää suostuttaa jotakin\nkärsimyksen tunteeseen hankkimalla hänelle kärsimystä. Sanottaneen\nehkä: \"Siten voidaan herättää lapsessa vastenmielisyyttä henkilöä\nkohtaan, joka hänelle kärsimystä tuottaa, mutta ei voida milloinkaan\nsaada häntä pitämään kärsimyksestä itsestään. Tämähän on kummallista\nmenettelyä: Te ette tahtoisi lapsia piestävän eikä rangaistavan heidän\nvikojensa takia, vaan te kehoitatte rääkkäämään heitä silloin, kun he\nkäyttäytyvät hyvin, tai vain rääkkäämisen itsensä takia.\" En epäile\nlainkaan tuollaisia vastaväitteitä tehtävän ja minun katsottavan\njoutuneen ristiriitaan omien sanojeni kanssa tai antautuneen pelkkiin\nhaaveiluihin moista esittäessäni. Minä myönnän, että sen asian\nhoidossa on noudatettava suurta varovaisuutta, ja sentähden ei\nolekaan pahaksi, että ehdotukseni hyväksyvät tai siihen kiintyvät\nvain sellaiset henkilöt, jotka kykenevät tarkkaan harkintaan ja jotka\npunnitsevat kaikki seikat perinpohjaisesti. Minä en tahtoisi lapsia\nankarasti piestävän heidän virheittensä takia, koska minä en tahtoisi\nheidän pitävän ruumiillista kipua suurimpana rangaistuksena; ja minä\ntahtoisin, että heidät pantaisiin joskus kärsimään kipua silloinkin,\nkun he käyttäytyvät hyvin, yhä samasta syystä, nimittäin että he\nharjaantuisivat sitä kestämään, pitämättä sitä kaikkein suurimpana\npahana. Missä määrin kasvatus voi totuttaa nuorisoa sietämään kipua\nja kärsimyksiä, sen osoittaa riittävästi Spartan esimerkki; ja ken on\nkerran päässyt niin pitkälle, ett'ei hän enää katso ruumiillista kipua\nsuurimmaksi pahaksi tai sellaiseksi pahaksi, jota hänen tulisi eniten\npelätä, hän on astunut melkoisen askeleen hyvettä kohti. Mutta minä en\nole kylliksi järjetön ehdottamaan lakedaimonilaista kuria otettavaksi\nkäytäntöön meidän aikanamme ja meidän valtiollisissa oloissamme.\nMutta kuitenkin sanon minä, että lasten vähittäinen totuttaminen\nkestämään jonkun verran ruumiillista kipua vaipumatta pelosta kasaan\non erinomainen keino vahvistaa heidän mieltänsä ja laskea perustus\nrohkeudelle ja päättäväisyydelle koko heidän tulevan elämänsä ajaksi.\n\nEnsimmäinen askel sitä päämäärää kohti astutaan silloin, kun ei\nvoivotella heitä eikä anneta heidän itsensäkään voivottaa kaikista\npikku kivuista. Mutta tästähän minä olen jo muualla puhunut[99].\n\nSeuraava keino on joskus varta vasten tuottaa heille kärsimystä;\nmutta on tarkoin huolehdittava siitä, että se tapahtuu silloin, kun\nlapsi on hyvällä päällä ja kun hän on vakuutettu sen henkilön hyvästä\ntarkoituksesta ja ystävällisyydestä, joka häntä satuttaa, ja vakuutettu\njuuri sillä hetkellä, jolloin häntä satutetaan. Ei saa näyttäytyä\npienintäkään merkkiä vihasta tai suuttumuksesta yhdellä puolen, eikä\nsäälistä tai katumuksesta toisella puolen, ja tarkoin on valvottava,\nett'ei siinä mennä pitemmälle, kuin mitä lapsi voi sietää valittamatta,\nymmärtämättä sitä väärin tai pitämättä sitä rangaistuksena. Näin\nasteittain etenemällä ja noudattamalla tällaista varovaisuutta olen\nminä nähnyt lapsen juoksevan nauraen matkaansa saatuaan monta kipeätä\nkepiniskua selkäänsä, lapsen, joka muutoin olisi ratkennut huutamaan\nsaman henkilön tylystä sanasta tai tuntenut kylmän katseen katkeraksi\nrangaistukseksi. Saattakaa lapsi herkeämättömällä huolenpidollanne ja\nystävyydellänne vakuutetuksi täydellisestä rakkaudestanne, ja hän oppii\nvähitellen horjumatta ja valittamatta sietämään hyvinkin tuskallista\nja ankaraa kohtelua teidän taholtanne: sitähän näemme lasten tekevän\njoka päivä leikkiessään keskenään. Mitä aremmaksi lapsenne huomaatte,\nsitä enemmän tulee teidän sopivina hetkinä etsiä tilaisuuksia häntä\ntällä tavalla karaistaksenne. Pääasiallisimpana taitonanne siinä on\nalottaa sellaisesta, mikä tuottaa vain hyvin vähän kipua, ja jatkaa\nsitten edelleen huomaamattomin astein leikkiessänne tai iloisesti\nkujeillessanne hänen kanssaan tai kehuessanne häntä; ja kun olette\nkerran saanut hänet pitämään kiitosta, joka hänelle annetaan hänen\nlujuudestaan, riittävänä hyvityksenä hänen kärsimyksestään, kun hän\non oppinut katsomaan kunnianasiakseen sellaisten näytteiden antamista\nmiehuudestaan ja kun hänen mielestään urhouden ja lujuuden maine on\nparempi kuin pienen kivun välttäminen tai sen vapiseva arasteleminen,\non teillä syytä toivoa, että hän ajan ja varttuvan järkensä avulla\npääsee lopultakin pelkurimaisuutensa herraksi ja kykenee parantamaan\nluonteensa heikkouden. Mikäli hän kasvaa suuremmaksi on häntä\njohdettava rohkeampiin yrityksiin, kuin niihin hänen luonnollinen\nmielenlaatunsa häntä vetäisi; ja milloin tahansa hänen huomataan\nperäytyvän kokeesta, josta on syytä luulla hänen suoriutuvan\nkunnialla, jos hänellä vain olisi päättäväisyyttä ryhtyä siihen, on\nhäntä siinä ensimmältä avustettava ja häpeästä puhumalla vähitellen\nsiihen yllytettävä, kunnes lopulta käytäntö antaa enemmän varmuutta\nja kunnes hän sitä täydellisesti hallitsee; hänen suoritustaan on\nsitten palkittava innokkaalla kiittelemisellä ja muiden kunnioittavalla\nmielipiteellä. Kun hän on näistä harjoituksista saanut niin paljon\npäättäväisyyttä, ett'ei vaaran arasteleminen enää säikähdytä häntä\ntekemästä sitä, mitä hänen pitäisi tehdä; kun ei pelko enään\näkillisissä tai arveluttavissa tilaisuuksissa hämmennä hänen mieltänsä,\npane hänen ruumistaan vapisemaan ja saa häntä kykenemättömäksi\ntoimintaan tai juoksemaan tiehensä, silloin on hänellä järjelliselle\nolennolle kuuluva rohkeus, ja juuri sellaista lujuutta tulisi meidän\ntotuttamisen ja harjoituksen avulla koettaa hankkia lapsillemme,\nmilloin siihen vain sopivia tilaisuuksia tarjoutuu.\n\n§ 116. Minä olen lapsissa usein havainnut erään seikan, nimittäin\nsen, että milloin he ovat vain saaneet valtaansa jonkun voimattoman\nolennon, ovat he taipuvaisia kohtelemaan sitä huonosti: useinkin\nrääkkäävät he ja pitelevät hyvin raa'asti linnunpoikia, perhosia\nja muita sellaisia eläinraukkoja, jotka joutuvat heidän käsiinsä,\nja tekevätpä kaiken tämän näennäisellä nautinnollakin. Tätä heidän\nmenettelyään olisi luullakseni tarkoin valvottava, ja jos heillä\non tosiaankin taipumuksia sellaiseen julmuuteen, opetettava heille\nkokonaan toisenlaista käytöstä. Sillä totuttautuminen kiduttamaan\nja tappamaan eläimiä paaduttaa vähitellen heidän mieltään myöskin\nihmisiä kohtaan, ja kenen ilona ovat alhaisempien olentojen kärsimykset\nja tuhoaminen, hän ei tule olemaan erikoisen halukas säälimään\ntai hyväntahtoisesti kohtelemaan omankaan sukunsa jäseniä. Meidän\nlainkäyttömme ottaakin tämän seikan huomioonsa sulkemalla teurastajat\ntuomioistuimista, jotka ratkaisevat elämän ja kuoleman kysymyksiä[100].\nLapsia pitäisi alusta alkaen kasvattaa inhoamaan minkä tahansa elävän\nolennon tappamista tai kiduttamista, ja heitä olisi opetettava\nolemaan vahingoittamatta tai tuhoamatta mitään, ell'ei se tapahdu\njonkun jalomman olennon suojelemiseksi tai eduksi. Ja jos tosiaankin\nkoko ihmissuvun suojeleminen, mikäli hänestä riippuu, olisi jokaisen\nsydämmenasiana, mikä jokaisen velvollisuutena epäilemättä onkin ja\nmikä tarjoaa oikean pohjan uskontomme, valtiotaitomme ja siveysoppimme\njärjestelylle, olisi maailma paljoa rauhallisempi ja laadullisempi kuin\nse on. Mutta varsinaiseen aiheeseemme palatakseni en minä voi muuta\nkuin ylistää erään tuntemani äidin lempeyttä ja viisautta, hänellä kun\noli aina tapana noudattaa tytärtensä toiveita, milloin vain joku heistä\nhalusi koiria, oravia, lintuja tai muita sellaisia pikku eläimiä,\njotka tavallisesti tuottavat nuorille tytöille niin suurta iloa; mutta\nsitten, kun he olivat ne saaneet, täytyi heidän ehdottomasti pidellä\nniitä hyvin ja valvoa huolellisesti, ett'ei niiltä mitään puuttunut tai\nett'ei niille tehty pahaa. Sillä jos he hoitivat niitä huolimattomasti,\npidettiin sitä suurena vikana, joka usein toi mukanaan niiden\nmenettämisen tai ainakin hankki heille varmat nuhteet; siten oppivat\nhe jo varhain huolellisuutta ja hyväntahtoisuutta. Ja minun nähdäkseni\npitäisikin tosiaan ihmisiä jo kehdosta lähtien totuttaa kohtelemaan\nlempeästi kaikkia tuntevia olentoja, niin ett'eivät he vahingoittaisi\neivätkä hävittäisi kerrassaan mitään.\n\nMinä en voi tulla muuhun vakaumukseen, kuin että tämä mielihyvä, jota\nlapset tuntevat tehdessään pahaa, millä minä tarkoitan minkä tahansa\nolennon tai esineen hyödytöntä vahingoittamista, ja että erikoisesti se\nnautinto, jota he tuntevat saadessaan kärsimään jonkun, joka suinkin\nkärsiä voi, on vain vierasta, ulkopuolelta tullutta viettymystä, tavan\nja seuran luomaa tottumusta. Lapsia opetetaan lyömään ja nauramaan,\nkun he saavat toisia sattumaan tai näkevät näille jotakin vahinkoa\ntapahtuvan, ja melkein koko heidän ympäristönsä esimerkki vahvistaa\nheitä tässä mielentilassa. Historia ei kerro eikä puhu melkein mistään\nmuusta kuin tappelemisesta ja tappamisesta, ja valloittajille (jotka\novat enimmäkseen vain ihmissuvun suuria teurastajia) suotu kunnia\nja maine johtaa kasvavaa nuorisoa yhä enemmän harhaan, niin että se\ntäten joutuu pitämään murhaamista ihmisen kiitettävimpänä työnä ja\nsankarillisimpana hyveenä. Tällä tavalla istutetaan meihin luonnotonta\njulmuutta, ja mitä inhimillinen tunne inhoaa, siihen totuttaa ja\nsuostuttaa meidät tapa, asettamalla sen eteemme kunnian tieksi.\nSiten muuttuu muodin ja yleisen mielipiteen pakotuksesta nautinnoksi\nsellainen toiminta, joka ei itsessään nautintoa ole eikä voikaan\nolla. Tätä seikkaa olisi pidettävä tarkoin silmällä ja jo varhain\nryhdyttävä sen korjaamiseen, kehittämällä ja suosimalla sen sijasta\nkokonaan vastakkaisia ja luonnollisempia sydämmen ominaisuuksia,\nhyväntahtoisuutta ja sääliä, mutta yhä samoin varovaisin keinoin, joita\non sovitettava myös muihin kahteen ylempänä mainittuun luonteenvikaan.\nEhkäpä ei ole tässä kohden tarpeetonta lisätä sitä muistutusta, ett'ei\nniihin vahinkoihin tai vaurioihin, jotka sattuvat leikkiessä tai jotka\njohtuvat varomattomuudesta tai tietämättömyydestä ja joita ei pidetä\nloukkauksina tai joita ei ole tehty vahingoittamisen tarkoituksessa,\nvaikka niillä ehkä joskus olisi varsin tuhoisiakin seurauksia, ole\nkiinnitettävä kerrassaan mitään tai vain hyvin lievää huomiota. Sillä\nminä en voi luullakseni liian usein teroittaa mieliin, että millaiseen\npahaan tekoon lapsi osoittautuukaan syylliseksi ja millaisia sen\nseuraukset ovatkaan, on sen käsittelyssä pidettävä silmällä vain\nsitä seikkaa, mistä juuresta se lähtee ja mihin tottumukseen se\nmahdollisesti johtaa; ja sen mukaan olisi kuritus säänneltävä, eikä\nlapsi saisi kärsiä mitään rangaistusta vahingosta, jonka hän on voinut\ntuottaa leikkiessään tai huomaamattomuuksissaan. Korjattavat virheet\nlähtevät sydämmestä, ja jos ne ovat joko sellaisia, että aika parantaa\nne, tai sellaisia, joista ei mitään pahoja tottumuksia seuraa, on\nkulloinkin sattuvan senluontoisen teon, millaisia epämiellyttäviä\nasianhaaroja siihen liittyykään, annettava mennä menojaan ilman\nnuhteita.\n\n§ 117. Toinen keino herättää inhimillisiä tunteita ja pitää\nniitä vireillä nuoressa väessä on totuttaa tätä kohteliaisuuteen\npuheissaan ja käyttäytymisessään alempiinsa ja halvempaan kansaan,\netenkin palvelijoihin suhtautuessaan. Eihän ole tavatonta nähdä\nsäätyläisperheiden lasten komentelevan talon palvelijoita pöyhkein\nsanoin, viskelevän näille haukkumanimiä ja esiintyvän kaikin puolin\nkopeasti näitä kohtaan, ikäänkuin nämä olisivat toista alempaa rotua\nja lajia. Olkoot sitten huono esimerkki, edullinen yhteiskunnallinen\nasema tai luontainen turhamielisyys syynä tähän korskeuteen, joka\ntapauksessa on sitä vastustettava tai kitkettävä se pois, ja säyseä,\nkohtelias, ystävällinen käytös alhaisempiakin ihmisluokkia kohtaan\nsaatava sen sijaan. Tällä eivät he menetä tutuistakaan ylemmyydestään,\nvaan päinvastoin suurenee eroitus ja heidän arvovaltansa vahvistuu,\nkun rakkaus yhtyy alemmissa ulkonaiseen kunnioitukseen ja kun\nhenkilökohtaisella arvonannolla on osansa heidän alistuvaisuudessaan;\nja palvelijat suorittavat tehtävänsä halukkaammin ja iloisemmin, jos\nhe huomaavat, ett'ei heitä halveksita siitä syystä, että kohtalo on\nasettanut heidät muiden tasoa alemmas isäntiensä jalkojen juureen.\nSattuman luoma ulkonaisten elämänsuhteiden erilaisuus ei saa opettaa\nlapsia lakkaamaan kunnioittamasta ihmisluontoa. Mitä enemmän heillä\non omaisuutta, sitä ystävällisemmiksi tulisi heitä kasvattaa ja sitä\nsäälivämmiksi ja lempeämmiksi niitä veljiään kohtaan, jotka ovat\njoutuneet alemmille asteille ja jotka ovat saaneet varallisuudesta\nniukemman osan. Jos heidän sallitaan jo kehdosta lähtien kohdella\nihmisiä huonosti ja raa'asti, koska he isänsä arvon takia luulevat\npäässeensä jonkunlaiseen valta-asemaan heihin nähden, on se\nparhaimmassa tapauksessa todistus kelvottomasta kasvatuksesta; mutta\nell'ei ryhdytä mihinkään ehkäiseviin toimenpiteisiin, paisuttaa se\nvähitellen heidän luontaisen korskeutensa kaikkien alempisäätyisten\ntotunnaiseksi halveksimiseksi. Ja mihin päättyy tämä kaiken\ntodennäköisyyden mukaan muuhun kuin sortoon ja julmuuteen?\n\n§ 118. Lasten uteliaisuus (josta minulla on jo ollut tilaisuus lausua\npari sanaa pykälässä 108) on vain tietämisen halua, ja sentähden\nolisi sitä edistettävä, ei ainoastaan hyvänä merkkinä, vaan myöskin\noivallisena luonnon lahjoittamana välikappaleena heidän synnynnäisen\ntietämättömyytensä poistamiseksi, tietämättömyyden, joka ilman tätä\ntoimeliasta tutkisteluhalua tekisi heistä tylsiä ja hyödyttömiä\nolentoja. Keinot, joiden avulla sitä voi edistää ja pitää virkeänä ja\ninnokkaana, ovat minun nähdäkseni seuraavat:\n\n1. Jos lapsi tekee joitakin kysymyksiä, ei niitä tule estää eikä\npaheksua, eikä niille saa millään ehdolla nauraa, vaan on kaikkiin\nhänen tiedusteluihinsa vastattava ja selitettävä asia, josta hän\nhaluaa tietoja, niin tarkoin, että hän tajuaa sen niin hyvin, kuin on\nmahdollista hänen ijälleen ja käsityskyvylleen. Mutta älkää hämmentäkö\nhänen ymmärrystään sellaisilla selityksillä ja ajatuksilla, jotka ovat\nsen yläpuolella, eikä sellaisten asiain moninaisuudella ja paljoudella,\njoilla ei ole mitään tekemistä hänen hetkellisen tarkoituksensa kanssa.\nPankaa merkille, mihin hänen mielensä kullakin kysymyksellä tähtää,\nälkääkä millä sanoilla hän sen lausuu; ja kun olette valistanut\nja tyydyttänyt häntä siinä kohdassa, saatte nähdä, kuinka hänen\najatuksensa avartuvat ja kuinka häntä voivat sopivat vastaukset viedä\npitemmälle, kuin te ehkä osasitte kuvitellakaan. Sillä tieto on yhtä\nmieluisaa ymmärrykselle kuin valo silmille: lapset iloitsevat ja\npitävät siitä aivan erinomaisesti, etenkin jos he näkevät, että heidän\nkyselynsä otetaan huomioon ja että heidän tiedonhaluansa avustetaan\nja suositaan. Enkä minä epäilekään, että suurena syynä siihen, miksi\nmonet lapset antautuvat kokonaan typeriin askarruksiin ja tuhlaavat\nkaiken aikansa mitättömällä, turhalla tavalla, on se seikka, että\nheidän uteliaisuuttansa on ehkäisty ja heidän tiedustelujansa lyöty\nlaimin. Mutta jos heitä olisi kohdeltu suopeammin ja kunnioittavammin\nja jos olisi vastattu heidän kysymyksiinsä heidän täydelliseksi\ntyytyväisyydekseen, kuten olisi pitänyt tehdä, en taas lainkaan epäile,\nettä he olisivat paremmin mielistyneet oppimiseen ja tietojensa\nkartuttamiseen, siinä kun olisi heille ollut tarjona alituista\nuutuutta ja vaihtelevaisuutta, mitä juuri lapset rakastavat, kuin\nsamaan leikkiin ja samoihin leikkikaluihin, joihin he yhä uudelleen ja\nuudelleen palaavat.\n\n§ 119. 2. Paitsi että on vakavasti vastattava heidän kysymyksiinsä ja\nvalistettava heidän ymmärrystänsä kaikessa, missä he vain haluavat,\nikäänkuin olisi se asia hyvinkin tärkeä, on lisäksi käytettävä\nerikoisia kehumiskeinoja. Puhuttakoon heidän kuultensa heidän\nkunnioittamainsa henkilöiden tiedoista siinä ja siinä asiassa, ja\nkoska me olemme kaikki jo kehdosta alkaen turhamaisia ja itserakkaita\nolentoja, imarreltakoon heidän kunnianhimoansa seikoilla, jotka ovat\nheille hyväksi ja annettakoon heidän ylpeytensä johtaa heidät ryhtymään\npuuhiin, joista voi olla heille hyötyä. Tälle pohjalle rakentaen\ntulette piankin huomaamaan, ett'ei ole tehoisampaa kannustinta saamaan\nvanhinta lasta oppimaan ja tietämään kaikkea, mitä te vain haluatte,\nkuin jos te panette hänet opettamaan sitä nuoremmille veljilleen ja\nsisarilleen.\n\n§ 120. 3. Samoin kuin ei ole lasten tiedusteluja halveksien kohdeltava,\nniin on myöskin tarkkaa huolta pidettävä siitä, ett'ei heille\nmilloinkaan anneta petollisia ja vältteleviä vastauksia. He huomaavat\nvarsin helposti, milloin heitä vähäksytään tai vedetään nenästä, ja\nhe oppivat hyvin näppärästi ne välinpitämättömyyden, teeskentelyn ja\nviekkauden temput, joita he huomaavat muiden käyttävän. Meidän ei tule\nyleensäkään missään keskustelussa vääristellä totuutta, mutta kaikkein\nvähimmin puhellessamme lasten kanssa; sillä jos me pelaamme heidän\nkanssaan epärehellistä peliä, emme me ainoastaan petä heidän toiveitaan\nja seiso heidän tietojensa tiellä, vaan me turmelemme myös heidän\nviattomuutensa ja opetamme heille paheista kurjimman. He ovat ikäänkuin\nmatkustajia, jotka ovat äskettäin saapuneet vieraaseen maahan, maahan,\nmistä he eivät tiedä mitään; meidän tulisi sentähden pitää omantunnon\nasianamme, ett'emme vain johtaisi heitä harhaan. Ja vaikk'eivät heidän\nkysymyksensä aina tunnukaan varsin tärkeiltä, on niihin kuitenkin\nvakavasti vastattava, sillä vaikka ne näyttäisivätkin meistä (joille\nne ovat jo aikoja sitten tunnettuja) tiedusteluilta, joihin ei olisi\nmaksanut vaivaa ryhtyä, on niillä kuitenkin merkityksensä niille, jotka\neivät mitään tiedä. Lapsille on kaikki se vierasta, minkä me tunnemme;\nja kaikki, mitä he kohtaavat, on aluksi heille outoa, niinkuin se oli\nkerran meillekin: onnellinen se, ken tapaa hyväntahtoisia ihmisiä,\njotka säälivät hänen tietämättömyyttään ja auttavat häntä pääsemään\nsiitä.\n\nJos te tai minä joutuisimme nyt yht'äkkiä Japaniin kaikkine\nviisauksinemme ja tietoinemme, joista me olemme ehkä niin ylpeitä,\nettä me hyvin kernaasti halveksimme lasten ajatuksia ja tiedusteluja,\njos me, sanon minä, yht'äkkiä joutuisimme Japaniin, tekisimme me\nepäilemättä (mikäli haluaisimme saada tietoja kaikesta, mikä on siellä\nvälttämätöntä tietää) tuhansia kysymyksiä, jotka jostakin pöyhkeästä\nja välinpitämättömästä japanilaisesta tuntuisivat varsin joutavilta\nja hävyttömiltä, vaikka ne meistä olisivatkin erinomaisen asiallisia\nja tärkeitä ratkaista; ja me olisimme hyvin iloisia tavatessamme\nmiehen, joka olisi kylliksi avulias ja kohtelias tyydyttääkseen\nuteliaisuuttamme ja valistaakseen tietämättömyyttämme.\n\nKun jotakin uutta osuu heidän silmiinsä, tekevät lapset yleensä tuon\nvieraan tavallisen kysymyksen: \"Mitä tuo on?\" Sillä eivät he useinkaan\ntarkoita mitään muuta kuin nimeä, ja jos sentähden ilmoitetaan heille,\nmiten sitä ja sitä nimitetään, vastataan useinkin riittävästi heidän\ntiedusteluunsa. Ja seuraavana kysymyksenä on tavallisesti: \"Mihin sitä\nkäytetään?\" Ja siihen olisi vastattava totuudenmukaisesti ja suoraan:\nesineen käytäntö olisi selitettävä ja esitettävä tapa, millä se täyttää\ntarkoituksensa, sikäli kuin lasten käsityskyvylle sopii. Ja niin olisi\ntehtävä selkoa kaikista muistakin seikoista, joita he siitä utelevat,\neikä heitä olisi milloinkaan päästettävä menemään, ennenkuin heidän\ntiedonhalunsa on tyydytetty niin hyvin, kuin se on heille mahdollista\nja ennenkuin heidät on vastauksilla johdettu tekemään uusia kysymyksiä.\nJa ehkäpä eivät nämä keskustelut ole täysikasvuisellekaan miehelle\nniin kokonaan turhia ja merkityksettömiä, kuin me olemme taipuvaisia\nluulemaan. Tiedonhaluisten lasten luonnolliset, oppimattomat\npäähänpälkähtämät tuovat useinkin esiin seikkoja, jotka saavat\nharkitsevan miehen ajatukset työskentelemään. Ja minun luullakseni\nvoidaan useinkin oppia enemmän lapsen odottamattomista kysymyksistä\nkuin miesten haasteluista, jotka jaarittelevat aina yhtä ja samaa\nlainakäsitteidensä ja kasvatuksensa ennakkoluulojen mukaisesti.\n\n§ 121. 4. Ehkäpä ei ole joskus niinkään tarkoituksetonta kiihoittaa\nheidän uteliaisuuttansa tuomalla outoja ja uusia esineitä heidän\nnäkyvilleen, herättääkseen siten heidän tiedusteluhaluaan ja\nhankkiakseen heille tilaisuuden päästä niistä selville; mutta jos\nheidän uteliaisuutensa johtaisi heidät sattumalta kysymään sellaista,\nmitä heidän ei tulisi tietää, on paljoa parempi sanoa heille suoraan,\nettä se on asia, jota ei heidän tarvitse tietää, kuin suoriutua heistä\njollakin valheella tai tyhjänpäiväisellä vastauksella.\n\n§ 122. Näsäviisas kielevyys, joka joskus esiintyy niin varhain\nlapsissa, perustuu ominaisuuksiin, jotka harvoin liittyvät\nvoimakkaaseen ruumiinrakenteeseen tai jotka harvoin kypsyvät\nvoimakkaaksi arvostelukyvyksi. Jos olisi toivottavaa tehdä lapsesta\npirteämpi haastelija, löytyisi minun luullakseni kylläkin keinoja sen\npäämäärän saavuttamiseksi: mutta minä uskon viisaan isän mieluummin\nnäkevän poikansa kyvykkäänä ja hyödyllisenä silloin, kun hänestä\non tullut mies, kuin nokkelana seurustelijana ja muiden hupina\nsilloin, kun hän on vielä lapsi: vaikka, jos sekin seikka otettaisiin\npohdittavaksi, minä luulenkin voivani sanoa, ett'ei ole läheskään\nniin hauskaa kuulla lapsen lavertelevan miellyttävästi kuin tekevän\noikeita järkipäätelmiä. Kiihoittakaa sentähden hänen tiedonhaluaan,\nminkä vain voitte, tyydyttämällä hänen kysymyksiään ja valistamalla\nhänen arvostelukykyään, mikäli sitä käy valistaminen. Milloin hänen\nkeksimänsä selitys on kutakuinkin mukiinmenevä, antakaa hänen saada\nsiitä kunniaa ja kiitosta; ja kun se on kokonaan poissa suunnilta,\nohjatkaa häntä hellävaroen oikealle tielle, nauramatta hänen\nerehdystään; ja jos hän osoittaa erikoista halua järkevästi keskustella\neteensä osuvista esineistä ja asioista, niin pitäkää, minkä voitte,\nhuolta siitä, ett'ei kukaan pääse tukahduttamaan tätä taipumusta\nhänessä tai johtamaan sitä harhaan puhelemalla hänelle viekkaalla ja\nvalheellisella tavalla. Sillä kaiken lopuksi ansaitsee tämä henkemme\nkorkein ja tärkein kyky suurinta huolta ja tarkkuutta viljelyksessään,\nkoska järkemme oikea kehittäminen ja harjoittaminen on korkein\ntäydellisyys, minkä ihminen voi tässä elämässä saavuttaa.\n\n§ 123. Vastakohtana tälle toimekkaalle, tiedonhaluiselle\nluonteenlaadulle voidaan joskus lapsissa huomata mistään piittaamatonta\nhuolimattomuutta, mielenkiinnon puutetta kaikkeen ja jonkunlaista\njoutavoimista silloinkin, kun he ovat varsinaisessa työssään. Tämä\nvelton haluton mielenlaatu on minun nähdäkseni pahimpia ominaisuuksia,\nmitä lapsessa voi ilmetä, samoin kuin se on vaikeimpia parantaa, jos se\non synnynnäistä laatua. Mutta kun siitä voidaan muutamissa tapauksissa\nhelposti erehtyä, on pidettävä tarkkaa huolta siitä, että saadaan oikea\nkäsitys tuosta kevytmielisestä hutiloimisesta kirjojen ääressä tai\nmuissa toimissa, jota lapsissa joskus valitetaan. Heti kun isä alkaa\naavistaa, että hänen poikansa on vetelys luonteeltaan, täytyy hänen\nottaa perinpohjainen selko siitä, onko hän huolimaton ja välinpitämätön\nkaikissa puuhissaan, vai onko hän vain toisissa hidas ja laiska, mutta\ntoisissa taas tarmokas ja pirteä. Sillä vaikka me havaitsemmekin\nhänen laiskottelevan kirjansa ääressä ja antavan suuren osan aikaa,\nminkä hän viettää kamarissaan tai lukuhuoneessaan, kulua turhaan, ei\nmeidän kuitenkaan tule heti päättää, että se johtuu hänen luonteensa\nvelttoudesta. Sehän saattaa aiheutua lapsellisuudesta tai siitä, että\nhän pitää jotakin sellaista asiaa lukemista miellyttävämpänä, joka\nkokonaan kiinnittää hänen ajatuksensa, eikä hän pidä kirjastaan, kuten\nluonnollista onkin, koska siitä on tehty hänelle pakollinen puuha.\nPäästäkseen tästä seikasta täydellisesti selville, on tarkastettava\nhäntä leikkiessä, jolloin hän on poissa lukuhuoneestaan ja vapaana\nlukutunneistaan, seuraamassa omia taipumuksiaan, ja pantava merkille,\nonko hän silloin eloisa ja toimelias, ryhtyykö hän omasta alotteestaan\nmihinkään ja työskenteleekö hän tarmolla ja innolla siksi, kunnes on\ntäyttänyt sen, mitä aikoi, vai uinaileeko hän aikansa laiskana ja\nvälinpitämättömänä. Jos tämä hitaus esiintyy vain silloin, kun hänen on\ntutkittava kirjaansa, on se minun luullakseni helposti parannettavissa.\nMutta jos se on hänen luonteensa ominaisuuksia, vaatii sen poistaminen\nhiukan enemmän vaivaa ja tarkkuutta.\n\n§ 124. Jos te voitte hänen innostumisestaan leikkiin tai mihinkä muuhun\nasiaan tahansa, mihin hänen päähänsä pälkähtää ryhtyä varsinaisten\ntyötuntiensa väliajoilla, varmuudella päättää, ett'ei hän ole\nluonnostaan taipuvainen laiskuuteen, vaan että yksistään mieltymyksen\npuute kirjaansa tekee hänet huolimattomaksi ja vitkastelevaksi\nsilloin, kun hän joutuu sen ääreen, on ensimmäisenä keinona yritettävä\npuhua hänelle ystävällisesti hänen järjettömästä ja haitallisesta\nkäyttäytymisestään, hän kun siten menettää melkoisen osan aikaa, jonka\nhän voisi säästää huvitteluihinsa; mutta hänelle on puhuttava vain\ntyynesti ja lempeästi, eikä kovin paljoa ensi rupeamalla, esitettävä\nvain lyhyesti nämä yksinkertaiset ja selvät järkisyyt. Jos se auttaa,\nolette voittanut vaikeuden mitä toivottavimmalla tavalla, järjen ja\nlempeyden avulla. Ell'ei tämä lievempi menettely johda mihinkään\ntuloksiin, niin koettakaa saada hänet häpeämään käytöstään, nauramalla\nhäntä sen takia ja kysymällä joka päivä hänen tullessaan pöytään,\nell'ei ole vieraita saapuvilla, kuinka kauvan hän sinä päivänä viipyi\ntyössänsä: ja ell'ei hän ole suorittanut sitä siinä ajassa, mikä\nvoidaan kohtuudella otaksua häneltä siihen kuluvan, tehkää hänestä\npientä pilkkaa ja naurakaa hänen hitauttaan, mutta älkää nuhdelko\nhäntä, vaan kohdelkaa häntä hiukan kylmästi aina siihen asti, kunnes\nhän parantaa tapansa, ja käskekää hänen äitiänsä, kasvattajaansa ja\nkoko ympäristöänsä tekemään samoin. Ell'ei tämäkään tee toivomaanne\nvaikutusta, sanokaa silloin hänelle, ett'ei opettaja häiritse häntä\nenää sen kauvemmin huolehtiessaan hänen kasvatuksestaan ja ett'ette\nte enää halua kuluttaa varojanne hänen vain suotta tuhlatakseen\naikaansa hänen kanssaan, mutta koska hän pitää enemmän siitä ja siitä\n(leikistä, johon hän on parhaiten mieltynyt) kuin kirjoistaan, saa\nhän nyt puuhata vain sitä; ja niin pankaa hänet täydellä todella\naskaroimaan mielileikissään ja pitäkää häntä siinä säännöllisesti ja\nkujeilematta sekä aamulla että iltapäivällä siksi, kunnes hän kyllästyy\nsiihen kokonaan ja tahtoisi mistä hinnasta tahansa vaihtaa sen jälleen\nmuutamiin tunteihin kirjansa ääressä. Mutta kun te näin teette leikistä\nhänelle pakollisen työn, täytyy teidän tarkoin valvoa itse tai käskeä\njoku muu valvomaan, että hän on tosiaankin herkeämättä puuhassa ja\nett'ei hän pääse laiskottelemaan siinäkin. Minä kehoitin teitä itseänne\nvalvomaan häntä, sillä maksaa kylläkin isän vaivan, mitä toimia hänellä\nmuutoin olisikin, omistaa pari, kolme päivää pojalleen ja poistaa\nhänestä niin vakava vika kuin työssä vetelehtiminen.\n\n§ 125. Tällaisia parannuskeinoja esitän minä käytettäväksi, mikäli\non kysymyksessä leväperäisyys, joka ei johdu lapsen yleisestä\nluonnonlaadusta, vaan joka perustuu erikoiseen, myöhemmin omaksuttuun\nlukuhaluttomuuteen, mikä on huolellisesti tutkittava ja eroitettava.\nMutta vaikka te siis seuraattekin häntä silmillänne nähdäksenne, mitä\nhän askartelee sinä aikana, joka on hänen vapaasti käytettävissään, ei\nteidän kuitenkaan tule antaa hänen huomata, että te tai joku muu niin\nteette, sillä se voisi estää häntä seuraamasta omaa viettymystään, ja\nkun hän on kokonaan sitä täynnä eikä kuitenkaan teitä peläten uskalla\nryhtyä hommaan, johon hänen päänsä ja sydämmensä häntä käskevät, lyö\nhän laimin kaiken muun, josta hän ei enää välitä, ja näyttää niin\nlaiskalta ja saamattomalta, vaikka hänen mielensä itse asiassa palaa\npuuhaan, mihin teidän silmänne tai tietämisenne pelko estää häntä\nantautumasta. Päästäksenne selville tästä seikasta täytyy huomioinnin\ntapahtua silloin, kun te ette ole lähettyvilläkään, niin ett'ei häntä\npaina pieninkään epäilys siitä, että joku häntä tarkastelee. Näinä\ntäydellisen vapauden hetkinä tulee teidän panna joku henkilö, johon\nvoitte luottaa, katsomaan, kuinka hän käyttää aikansa ja kuluttaako\nhän sen toimettomana ja kuhnustellen, kun hän on ilman pienintäkään\nestettä jätetty omien taipumustensa valtaan. Siitä, mitä hän\npuuhailee tuollaisina vapaina hetkinään, saatatte helposti havaita,\njohtaako häntä luonteen veltto huolimattomuus vaiko vastenmielisyys\nkirjoja kohtaan silloin, kun hän laiskottelee ja vetelehtii kaiket\nopiskeluaikansa.\n\n§ 126. Jos joku vika hänen ruumiinrakenteessaan tekee hänen mielensä\nalakuloiseksi, ja jos hän on jo luonnostaan saamaton ja uneksiva, ei\ntämä taipumus lupaa hyvää eikä se ole helpoimpia käsitellä, koska se\ntuo tavallisesti mukanaan huolettomuuden tulevaisuudesta ja koska siltä\nsiis puuttuu nuo kaksi voimakasta toiminnan kannustinta, ennakkomurhe\nja mieliteko; miten nämä on herätettävä ja miten niitä on kehitettävä\nsilloin, kun luonto on antanut lapselle kylmän ja niille vastakkaisen\nmielenlaadun, siinä onkin kysymys. Heti kun olette tullut vakuutetuksi\nsiitä, että näin on lapsenne laita, täytyy teidän huolellisesti tutkia,\neikö ole olemassa mitään, joka häntä miellyttäisi, ja päästä selville,\nmistä hän eniten pitää; ja jos osutte havaitsemaan hänen mielessään\njoitakin erikoisia viettymyksiä, niin kiihoittakaa niitä, minkä\nvoitte, ja käyttäkää niitä saadaksenne hänet työhön ja edistääksenne\nhänen ahkeruuttaan. Jos hän pitää kiitoksesta tai leikistä tai\nhienoista vaatteista j.m.s., tai jos hän toiselta puolen pelkää kipua,\nhäpeää tai teidän vihastumistanne j.n.e., mikä tahansa häntä eniten\nmiellyttääkään, lukuun ottamatta laiskuutta, joka ei voi koskaan ajaa\nhäntä työhön, käyttäkää sitä reipastuttaaksenne häntä ja saadaksenne\nhänet liikkeelle. Sillä kun on kysymyksessä tällainen tarmoton luonne,\nei teidän tarvitse pelätä kehittävänne hänen mielitekojaan liian\nvoimakkaiksi niitä suosimalla, kuten kaikissa muissa tapauksissa.\nMutta niitä juuri puuttuu, ja sentähden on ponnisteltava niiden\nherättämiseksi ja kiihoittamiseksi, sillä missä ei ole mielitekoja,\nsiinä ei ole harrastustakaan.\n\n§ 127. Ell'ette näillä keinoilla pääse vielä kylliksi vaikuttamaan\nlapseenne nostaaksenne hänen tarmoaan ja toimeliaisuuttaan, täytyy\nteidän pitää häntä jossakin säännöllisessä ruumiillisessa työssä,\njotta hän tottuisi tekemään jotakin. Jos häntä voitaisiin tiukasti\npitää jossakin opiskelupuuhassa, olisi se parempi keino totuttaa häntä\nharjoittamaan ja kehittämään henkeänsä. Mutta kun siinä on kysymyksessä\nnäkymätön ahkeruus ja kun ei kukaan voi sanoa, milloin hän laiskottelee\nsiinä, milloin ei, on teidän parasta keksiä hänelle ruumiillista työtä,\njossa hänen täytyy herkeämättä ahertaa ja pysyä; ja jos se on samalla\nhiukan vaivalloista ja häpeällistä, ei se ole lainkaan pahemmaksi,\nkoska hän väsyy siihen sitä pikemmin ja koska se siten antaa hänelle\nhalun palata jälleen kirjansa ääreen. Mutta katsokaa tarkoin, kun\nvaihdatte hänen kirjansa muuhun työhön, että panette hänelle sellaisen\ntehtävän ja vaaditte sen suoritettavaksi niin pian, ett'ei hänelle\njää pienintäkään tilaisuutta laiskottelemiseen. Vasta sitten, kun\nolette tällä tavalla saanut hänet tarkkaavaksi ja uutteraksi kirjansa\nääressä, voitte te, kun hän on suorittanut lukutyönsä määrätyssä\najassa, suoda hänelle palkinnoksi hiukan helpotusta toisesta tehtävästä\nja vähentää sitä aina sen mukaan, kuinka huomaatte hänen vakaantuvan\nahkeruudessaan, jopa saatte sen lopulta kokonaan poistaakin, kun hänen\nvetelehtimisensä kirjan ääressä on parantunut.\n\n§ 128. Me olemme ylempänä[101] huomauttaneet, että vaihtelevaisuus\nja vapaus ilahduttavat lapsia ja tekevät heidän leikkinsä heille\nmieluisiksi, ja ett'ei sentähden kirjaa tai mitään muutakaan, jota\ntahtoisimme heidän oppivan, olisi määrättävä heille pakolliseksi\ntehtäväksi. Tämän unohtavat heidän vanhempansa, kasvattajansa ja\nopettajansa niin helposti, ja kun he niin kärsimättöminä pakottavat\nheidät askareihin, joita he pitävät heille hyödyllisinä, eivät he\nmalta salavihkaa houkutella heitä niihin antautumaan, ja lapset taas\npuolestaan oppivat piankin yhä toistetuista käskyistä eroittamaan,\nmitä heiltä vaaditaan ja mitä ei vaadita. Kun tämä hairahdus\nmenettelytavassa on kerran tehnyt lapselle kirjan vastenmieliseksi,\non sen korjaaminen alotettava toisesta päästä. Ja koska silloin on\njo liian myöhäistä yrittää muuttaa hänen opiskeluaan leikiksi, on\nteidän ryhdyttävä aivan päinvastaiseen keinoon: tarkatkaa, mistä\nleikistä hän eniten pitää, määrätkää hänet sitä harjoittamaan ja\npakottakaa hänet leikkimään niin ja niin monta tuntia joka päivä, ei\nrangaistuksena leikkimisestä, vaan ikäänkuin häneltä vaadittuna työnä.\nEll'en erehdy, on tämä muutamissa päivissä kyllästyttävä hänet siinä\nmäärin mielileikkiinsä, että hän suostuu kernaammin kirjaansa tai\nmihin muuhun tahansa kuin siihen, erittäinkin jos se vapauttaa hänet\nosasta hänelle määrättyä leikkityötä; ja niin voidaan hänen sallia\nkäyttää osa leikkityöhön varatusta ajasta lukemiseen tai johonkin\nmuuhun toimeen, josta hänellä on todellista hyötyä. Tätä pidän minä\nainakin tehoisampana parannuskeinona kuin jos turvauduttaisiin\nkieltoihin (jotka tavallisesti vain kiihoittavat mielitekoa) tai\njohonkin muuhun rangaistukseen tämän seikan korjaamiseksi, sillä kun\nte olette kerran ylenmäärin tyydyttänyt hänen halunsa (mikä saattaa\nhuoletta tapahtua kaikessa muussa paitsi syömisessä ja juomisessa) ja\nsaanut hänet kyllästymään siihen, mitä tahtoisitte hänen karttavan,\nolette istuttanut häneen perinpohjaisen vastenmielisyyden, eikä teidän\ntarvitse enää myöhemmin niin kovin pelätä hänen jälleen himoitsevan\nsamaa asiaa.\n\n§ 129. Minä pidän sitä seikkaa kyllin selvänä, että lapset yleensä\nvihaavat joutenoloa. Ainoana huolena on siis vain heidän toimeliaan\nmielensä säännöllinen suuntaaminen sellaiseen, mistä on heille\nhyötyä; ja jos te tahdotte siihen päästä, on teidän tehtävä kaikesta,\nmihin tahtoisitte heidän ryhtyvän, heille huvitus eikä pakollinen\nvelvollisuus. Jotta te voisitte suoriutua siitä vaikeudesta niin,\nett'eivät he lainkaan huomaisi teillä olevan siinä mitään osaa,\nesitän minä tässä seuraavan keinon, nimittäin, että teidän tulee\nkyllästyttää heidät siihen, mitä ette soisi heidän tekevän, määräämällä\nja käskemällä heidät tekemään sitä yhden tai toisen tekosyyn varjolla\nsiksi, kunnes he alkavat inhota sitä. Jos poikanne esimerkiksi leikkii\nliiaksi hyrrällään ja lyömäsiimallaan, niin määrätkää hänet jatkamaan\nsitä leikkiä niin ja niin monta tuntia joka päivä ja katsokaa, että hän\nmyöskin sen tekee, ja te olette huomaava hänen piankin väsyvän siihen\nja tahtovan päästä siitä. Kun te täten teette ne huvitukset, joita ette\nhyväksy, hänelle pakolliseksi velvollisuudeksi, ryhtyy hän ilomielin\nja omasta alotteestaan sellaisiin toimiin, joita te soisitte hänen\nharjoittavan, eritotenkin jos niitä ehdotetaan hänelle palkinnoksi\nhänelle määrätyn leikkityön suorittamisesta. Sillä jos häntä käsketään\njoka päivä suomimaan hyrräänsä niin kauvan, että hän kyllästyy siihen\nriittävästi, ettekö usko hänen tarttuvan innokkaasti kirjaansa, jopa\nhaluavan päästä sen ääreen, jos te lupaatte sen hänelle palkinnoksi\nsiitä, että hän on reippaasti suominut hyrräänsä koko määrätyn ajan?\nLapset eivät askarteluissaan, kunhan ne vain sopivat heidän ijälleen,\nvälitä suurestikaan siitä, mitä he kulloinkin puuhailevat: arvon,\nminkä he antavat yhdelle esineelle toisen edellä, lainaavat he muilta,\nniin että mitä heidän ympäristönsä sanoo palkinnoksi, on se palkintoa\nheidänkin mielestään. Tällä tavalla on heidän kasvattajansa vallassa\nmäärätä, onko sarkahyppy[102] palkintona tanssista vaiko tanssi\nsarkahypystä, onko hyrrän pyörittäminen vai lukeminen, koppipeli vaiko\npallokartan tutkiminen heistä hauskempaa ja miellyttävämpää, koska\nkerran kaikki, mitä he haluavat, on saada olla toimessa, ja, kuten he\nluulevat, oman vapaan valintansa mukaisessa toimessa, minkä heille\nsuovat ikäänkuin tunnustuksen osoituksena heidän vanhempansa tai muut\nhenkilöt, joita he kunnioittavat ja joiden suosiossa he tahtoisivat\npysyä. Näin ohjattu ja muiden huonolta esimerkiltä varjeltu lapsiparvi\noppisi minun uskoakseni poikkeuksetta lukemaan, kirjoittamaan ja\ntekemään mitä vain tahdotaan yhtä hartaasti ja mieltyneesti kuin muut\nharjoittavat tavallisia leikkejään: ja kun vanhin olisi ensin saatu\ntähän menettelyyn tottumaan ja kun siitä olisi tullut ikäänkuin talon\nvallitseva tapa, olisi yhtä mahdotonta estää heitä oppimasta edellisiä,\nkuin on ylipäänsä vaikeata pidättää heitä antautumasta jälkimmäisiin.\n\n§ 130. Minun nähdäkseni pitäisi lapsilla olla leikkikaluja,\nja useammanlaatuisiakin, mutta niiden tulisi aina olla heidän\nkasvattajainsa tai jonkun muun säilytettävinä, eikä lapsen pitäisi\nsaada niistä käsiinsä kerrallaan muuta kuin yksi, eikä hänen olisi\nmyöskään sallittava pyytää toista, ennenkuin hän on antanut takaisin\nensimmäisen. Se opettaa heitä hyvissä ajoin huolehtimaan siitä,\nett'eivät he hukkaa tai turmele esineitä, joita on heille uskottu,\nkun taas heidän omintakeisesti hallitsemainsa tavarain ylenmääräisyys\nja moninaisuus tekee heidät oikullisiksi ja välinpitämättömiksi ja\nviekoittelee heitä jo alusta alkaen tuhlaavaisuuteen ja hävittämiseen.\nNämä ovat tosin pikku asioita, myönnän sen kyllä, eivätkä ne ehkä\nnäytä ansaitsevan kasvattajan huolenpitoa; mutta ei mitään, joka\nvoi muodostaa lasten luonnetta, saa jättää huomioon ottamatta eikä\nhalveksia, ja mikä tahansa luo heissä tottumuksia ja määrää tapoja,\nansaitsee heidän kasvattajainsa huolenpitoa ja tarkkaavaisuutta, eikä\nsitä ole seurauksiltaan suinkaan vähäpätöisyyksiin luettava.\n\nLasten leikkikaluista puheen ollen ansainnee muuan seikka vieläkin\nheidän vanhempainsa huomiota. Vaikka myönnetäänkin, että heillä tulisi\nolla niitä useammanlaatuisia, en kuitenkaan luule olevan tarpeellista\nostaa niitä heille. Siten vältetään se kirjava moninaisuus, johon\nheidät usein upotetaan ja joka vain opettaa mieltä halaamaan\nvaihtelua ja ylellisyyttä, pysymään rauhattomana ja lakkaamatta\ntavoittelemaan jotakin uutta ja enempää, tietämättä mitä, ja\nmilloinkaan tyytymättä siihen, mitä on. Huomaavaisuus, jota tahdotaan\nosoittaa arvohenkilöille, lahjoittelemalla sentapaisia esineitä heidän\nlapsilleen, tuottaa noille pienokaisille suurta vahinkoa. Siten\nopetetaan heille ylpeyttä, turhamaisuutta ja ahneutta, melkeinpä\nennenkuin he osaavat puhuakaan: ja minä olenkin tuntenut erään pienen\nlapsen, jonka ajatukset olivat niin kiinni hänen leikkikalujensa\nlukumäärässä ja moninaisuudessa, että hän vaivasi hoitajatartaan joka\npäivä tarkastamaan ne, ja joka oli niin tottunut yltäkylläisyyteen,\nett'ei hän milloinkaan luullut saaneensa tarpeeksi, vaan kyseli\nlakkaamatta: \"Mitä vielä? Mitä vielä? Mitä minä vielä saan uutta?\"\nHyvää harjoitusta tosiaankin mielitekojen hillitsemiseen ja erinomainen\nkeino kasvattaa lasta tyytyväiseksi, onnelliseksi mieheksi!\n\n\"Mistä he sitten saavat leikkikalunsa, joita te heille myönnätte,\nell'ei niitä pidä heille ostaa?\" Minä vastaan: heidän tulisi tehdä\nne itse tai ainakin yrittää sitä ja nähdä niistä vaivaa; siihen\nmennessä ei heille pidä hankkia lainkaan leikkikalujapa siihen\nmennessä eivät he kaipaakaan niitä kovin konstikkaita. Sileä kivi,\npaperinpala, äidin avainkimppu tai mikä muu esine tahansa, jota\nkäsitellessään he eivät voi loukata itseään, huvittaa pikku lapsia yhtä\npaljon kuin ne kalliimmat ja monimutkaisemmat lelut, joita ostetaan\nmyymälöistä ja jotka heti paikalla turmellaan ja rikotaan. Lapset\neivät ole milloinkaan ikävystyneitä eivätkä tule pahalle tuulelle,\nvaikk'ei heillä moisia leikkikaluja olisikaan, mikäli ei heitä ole\nniihin totutettu; heidän pieninä ollessaan kelpaa heille kaikki,\nmitä käteen sattuu, ja kun he kasvavat suuremmiksi, valmistavat he\nitse leikkikalunsa, ell'ei muiden järjetön tuhlaavaisuus ole niitä\njo hankkinut heille yllin kyllin. Kun he tosiaankin kerran alkavat\ntyöskennellä jonkun keksintönsä toteuttamiseksi, pitäisi heitä ohjata\nja auttaa; mutta heille ei olisi annettava mitään niin kauvan kun\nhe istuvat laiskoina alallaan ja odottavat muiden käsien ryhtymistä\ntoimeen, käyttämättä omiaan. Ja jos te autatte heitä silloin, kun\njoku vaikeus pysäyttää heidät, tekee se teidät heille rakkaammaksi\nkuin mikään kallisarvoinen lelu, jonka olette heille ostanut. Mutta\nleikkikaluja, joita heidän taitonsa ei vielä kykene saamaan aikaan,\nkuten erilaisia hyrriä, mailoja ja muita sentapaisia, ja joiden\nkäyttelemisessä kysytään hiukan vaivaa, on heille kuitenkin hankittava.\nNekin ovat hyvät heillä olemassa, ei moninaisuuden, vaan ruumiillisen\nharjoituksen takia, kunhan ne ovat vain niin yksinkertaisia kuin\nmahdollista. Jos heille annetaan esimerkiksi hyrrä, niin pitäisi\nruoskanvarren ja nahkasiiman valmistaminen ja kiinnittäminen jättää\nheidän omaksi huolekseen. Jos he istuvat suu ammollaan ja odottavat\ntuollaisten esineiden putoavan suoraan sinne, pitäisi heidän kauniisti\njäädä niitä ilman. Se totuttaa heitä hankkimaan kaikkea, mitä he\ntarvitsevat, omin neuvoin ja oman yritteliäisyytensä avulla, samalla\nkun se opettaa heille mielitekojen hillitsemistä, ahkeruutta,\ntoimeliaisuutta, harkintaa, kekseliäisyyttä ja säästäväisyyttä,\nkaikki ominaisuuksia, joista heillä on oleva hyötyä heidän miehiksi\nvartuttuaan ja joita he eivät sentähden voi oppia liian varhain\neivätkä painaa liian syvälle sydämmeensä. Kaikkien lasten leikkien\nja huvitusten tulisi tarkoittaa hyvien ja hyödyllisten tottumusten\nmuodostamista, tai muutoin kehittävät ne huonoja. Kaikki, mitä he\ntekevätkin, jättää vaikutuksensa heihin sillä hennolla ijällä, ja nämä\nvaikutukset kasvattavat heissä taipumuksen joko hyvään tai pahaan: eipä\nsiis pitäisi lyödä laimin mitään, jolla on sellainen merkitys[103].\n\n§ 131. Valehteleminen on niin mukava ja helppo keino peittää kaikkia\nrikkomuksia ja se on niin yleisessä käytännössä kaikenlaisten\nihmisten kesken, että lapsi voi tuskin olla huomaamatta, miten siihen\nturvaudutaan jokaisessa tilaisuudessa, ja että ilman suurta huolenpitoa\nonkin sentähden vaikeata estää häntäkin siihen antautumasta. Mutta\nse on niin huono ominaisuus ja niin monen muun huonon ominaisuuden\näiti, jotka siitä sikiävät ja jotka kätkeytyvät sen varjoon, että\nlasta olisi kasvatettava inhoamaan sitä niin paljon kuin suinkin\nmahdollista. Jos siihen sattuisi joskus keskustelu kääntymään, olisi\nsiitä hänen kuultensa puhuttava aina mitä suurimmalla halveksumisella\nominaisuutena, joka on niin täydelleen sopimaton sivistyneen\nmiehen nimelle ja arvolle, ett'ei kukaan, jolla on vielä vähänkin\nkunniantuntoa, voi sietää syytöstä valehtelemisesta, koska sitä\nkatsotaan äärimmäisen häpeän merkiksi, häpeän, joka syöksee miehensä\nriettaan halpamaisuuden alimmalle asteelle ja asettaa hänet samalle\ntasolle ihmiskunnan kurjimpain hylkiöiden ja ilettävimmän roskaväen\nkanssa, ja jota ei siis voida millään muotoa suvaita henkilössä,\njoka tahtoo seurustella arvossapidettyjen ihmisten kanssa tai\nnauttia jonkunlaistakin kunnioitusta tai luottamusta maailmassa. Kun\nhänet tavataan ensi kerran valehtelemasta, olisi sitä mieluummin\nkummasteltava mitä hirvittävimpänä seikkana hänen tekemäkseen, kuin\nmoitittava aivan tavallisena virheenä. Ellei se estä häntä siihen\nuudelleen lankeamasta, on häntä seuraavalla kerralla ankarasti\nnuhdeltava ja annettava hänen joutua isän ja äidin ja koko hänen\nympäristönsä ja yleensä kaikkien, jotka ovat saaneet siitä tietoa,\nperinpohjaisen epäsuosion esineeksi. Ja ellei tämäkään häntä paranna,\nsilloin on teidän turvautuminen selkäsaunaan, sillä kun häntä on kerran\ntuolla tavoin varoitettu, on ennakolta harkittua valhetta pidettävä\naina uppiniskaisuutena eikä koskaan päästettävä rankaisematta.\n\n§ 132. Pelätessään virheidensä näkyvän kaikessa alastomuudessaan, ovat\nlapset kaikkien muiden Aatamin poikain tavoin taipuvaisia etsimään\npuolusteluja. Tämä vika on yleensä hyvin lähellä valhetta ja johtaa\nuseinkin siihen, eikä sitä olisi siis heissä suvaittava, vaikka\nsitäkin olisi koetettava parantaa pikemmin häpeäntunteen kuin tylyn\nankaruuden avulla. Jos sentähden lasta ahdistetaan jostakin asiasta ja\nhänen ensimmäinen vastauksensa kuulostaa verukkeelta, kehoitettakoon\nhäntä tyynesti sanomaan totuus, ja jos hän siitä huolimatta yhä\nkoettaa kiemurrella pulasta valheen avulla, on häntä kuritettava;\nmutta jos hän tekee suoran tunnustuksen, on teidän kiittäminen hänen\nvilpittömyyttänsä ja antaminen hänen virheensä anteeksi, millainen\nse sitten lie ollutkin, ja antaminen niin anteeksi, ett'ette enää\nmilloinkaan häntä siitä soimaa tai edes hänelle siitä mainitse,\nsillä jos te tahdotte saada hänet rakastamaan avomielisyyttä ja\njos te haluatte alituisella harjoittelemisella tehdä sen hänelle\nluontaiseksi, on teidän katsottava, ett'ei siitä tule hänelle\nmilloinkaan pienintäkään ikävyyttä, vaan että sitä päinvastoin\nerikoisilla hyväksymisen osoituksilla tuetaan, ottamattakaan lukuun\nsitä, että hänen omasta tunnustuksestaan seuraa aina täydellinen\nrankaisemattomuus. Milloin hänen puolustelunsa sattuu olemaan\nsellainen, ett'ette voi todistaa siinä piilevän valhetta, antakaa\nsen käydä todesta, älkääkä millään muotoa osoittako pienintäkään\nepäilystä sen suhteen. Antakaa hänen pitää hyvää mainettansa teidän\nsilmissänne niin korkealla kuin mahdollista, sillä kun hän kerran\nhuomaa sen kadottaneensa, olette te samalla menettänyt tehokkaan,\njopa parhaan vaikutuskeinonne häneen. Älkää sentähden antako häneen\njuurtua sen ajatuksen, että te pidätte häntä valehtelijana, mikäli vain\nsilloin voitte olla suosimatta hänen taipumustaan valehtelemiseen.\nNiinpä voidaankin muutamia pienempiä hairahduksia totuutta vastaan\njättää huomioon ottamatta. Mutta heti kun häntä on kerran nuhdeltu\nvalehtelemisesta, ei teidän millään ehdolla pidä antaman sitä hänelle\nenään anteeksi, milloin tahansa havaitsettekin hänen joutuneen siihen\nsyypääksi ja te olette siitä häntä muistuttanut: sillä kun tämä\nrikkomus on häneltä kielletty ja kun hän voi varsin hyvin välttää\nsitä, ellei ole uppiniskainen, todistaa sen toistaminen täydellistä\nturmeltuneisuutta ja sen täytyy saada sellaiselle pahantapaisuudelle\nkuuluva rangaistus[104].\n\n§ 133. Nämä ovat ajatukseni säätyläisnuorukaisen yleisestä\nkasvatuksesta. Vaikka olenkin taipuvainen otaksumaan sillä olevan\njonkun verran vaikutusta koko hänen kasvatuksensa kulkuun, en\nkuitenkaan millään muotoa kuvittele sen sisältävän kaikkia niitä\nyksityisseikkoja, joiden käsittelemistä hänen kasvava ikänsä tai hänen\nerikoinen luonnonlaatunsa saattaisivat vaatia. Mutta kun nyt olemme\ntehneet nämä ylimalkaiset ennakkohuomautukset, lähdemme seuraavassa\nseikkaperäisemmin tarkastamaan hänen kasvatuksensa erikoisosia.\n\n§ 134. Mitä jokainen säätyläisisä, joka vähänkin huolehtii poikansa\nkasvatuksesta, toivoisi pojalleen, paitsi perintöosuutta, minkä hän\ntälle jättää, sisältyy luullakseni näihin neljään seikkaan: hyveeseen,\nviisauteen, moitteettomaan käytökseen ja oppiin. Minä en nyt tässä\nvälitä siitä, vaikka nämä nimet ehkä joskus merkitsisivätkin samaa\nasiaa tai todellisuudessa sisältäisivät toistensa lausumia käsitteitä.\nTarkoitukseni mukaista on tällä kerralla noudattaa näiden sanojen\nyleistä käytäntöä, mikä on otaksuakseni niin selvä, että minua\nymmärretään ja että minä saatan toivoa kaikkien ilman erikoisia\nvaikeuksia pääsevän ajatukseni perille.\n\n§ 135. Minä asetan hyveen ensimmäiseksi ja välttämättömimmäksi niistä\nlahjoista, jotka ovat tavalliselle ihmiselle tai säätyläiselle\ntarpeellisia, koska sitä ehdottomasti vaaditaan, jotta häntä muut\nvoisivat pitää arvossa ja rakastaa ja jotta hän kelpaisi itsellensä\ntai jotta hän edes voisi sietää itseänsä. Ilman sitä ei hän minun\nuskoakseni voi olla onnellinen, ei tässä eikä tulevassa maailmassa.\n\n§ 136. Hyveen perustukseksi tulisi jo sangen varhain istuttaa hänen\nmieleensä oikea käsitys Jumalasta riippumattomana ylimpänä olentona,\nkaiken olevaisen tekijänä ja luojana, jolta me saamme kaiken hyvän,\njoka meitä rakastaa ja joka meille kaiken antaa[105]. Tämän mukaisesti\nherättäkää hänessä rakkautta ja kunnioitusta tätä korkeinta olentoa\nkohtaan. Se riittääkin aluksi, ryhtymättä laajemmin selittelemään\ntätä asiaa, sillä jos hänelle puhutaan liian varhain hengistä ja\njos häntä halutaan sopimattomaan aikaan saada käsittämään tämän\nrajattoman olennon käsittämätöntä luontoa, täytetään hänen päänsä\nväärillä mietteillä tai hämmennetään sekavilla ajatuksilla Hänestä.\nKerrottakoon hänelle vain sopivan tilaisuuden tullen, että Jumala on\nluonut kaiken olevaisen ja hallitsee nyt sitä, että Hän kuulee ja\nnäkee kaikki ja tekee kaikkea hyvää niille, jotka Häntä rakastavat ja\ntottelevat; te olette huomaava, että kun hänelle puhutaan sellaisesta\nJumalasta, herää hänen mielessään kyllin nopeasti toisia ajatuksia\nHänestä, ajatuksia, joita teidän on ojennettava, jos havaitsette\nniissä piilevän erehdyksiä. Ja minä luulisinkin olevan parasta,\nettä ihmiset yleensä pysyisivät sellaisessa käsityksessä Jumalasta,\nryhtymättä liian innokkaasti tutkimaan olentoa, joka kaikkien on\nmyönnettävä käsittämättömäksi; niinpä monet, joilla ei ole tarpeeksi\najatuksen voimaa ja selvyyttä eroittaakseen sen, mitä he voivat tulla\ntietämään, siitä, mitä he eivät voi tietää, vaipuvatkin taikauskoon\nja jumalankieltämykseen, tehdessään Jumalan oman itsensä kaltaiseksi\ntai poistaessaan hänet kokonaan, koska he eivät voi mitään muuta\nkäsittää. Ja minä olenkin taipuvainen ajattelemaan, että jos lapsia\ntotutetaan säännöllisesti joka aamu ja ilta ilmaisemaan hartautensa\nJumalaa kohtaan heidän luojanansa, suojelijanansa ja hyväntekijänänsä\njollakin yksinkertaisella ja lyhyellä rukouksella, joka soveltuu\nheidän ijälleen ja käsityskyvylleen, siitä on oleva heille paljon\nenemmän hyötyä uskonnossa, tiedossa ja hyveessä kuin heidän ajatustensa\nhämmentämisestä liian uteliailla urkkimisilla Hänen tutkimattomasta\nluonnostaan ja olemuksestaan.\n\n§ 137. Kun olette täten vähä vähältä istuttanut hänen mieleensä\ntuollaisen käsityksen Jumalasta, mikäli olette havainnut sen vastaavan\nhänen henkisiä kykyjänsä, ja opettanut hänet rukoilemaan Häntä ja\nylistämään Häntä hänenkin luojanansa ja kaiken sen hyvän alkuna,\nmitä hän nauttii tai mitä hän pääsee nauttimaan, välttäkää kaikkea\npuhetta muista henkiolennoista siksi, kunnes niiden mainitseminen\nkäy tarpeelliseksi myöhemmin esitettävässä tapauksessa ja kunnes hän\nraamatunhistoriaa lukiessaan joutuu miettimään tätä kysymystä.\n\n§ 138. Mutta silloinkin ja yleensä hänen ollessaan vielä nuori\non hänen arkaa mieltänsä tarkoin varjeltava kaikilta henkiin ja\nkummituksiin liittyviltä vaikutuksilta ja ajatuksilta tai muilta\npimeän kauhistuttavilta peläteiltä. Tässä suhteessa uhkaa häntä\nvaara varomattomain palvelijain puolelta, joiden yleisenä tapana\non peloitella lapsia ja saada heidät tottelemaan kertomalla heille\naaveista ja verisistä luurangoista ja muista sellaisista pöpöistä, ne\nkun herättävät aina ajatuksen jostakin kauhistuttavasta ja uhkaavasta,\njota heidän on sitten syytä pelätä yksin ollessaan, etenkin pimeässä.\nSitä on huolellisesti vältettävä, sillä vaikka tällä typerällä tavalla\nheitä estettäisiinkin joistakin pienemmistä virheistä, on lääke\nkuitenkin turmiollisempi kuin tauti, ja heidän mielikuvitukseensa\nupotetaan siten ajatuksia, jotka vainoavat heitä kauhulla ja\nlevottomuudella. Kun tuollaiset hirmukuvittelut ovat kerran päässeet\nlasten herkkään mieleen ja juurtuneet sinne kaiken sen voimakkaasti\nvaikuttavan pelon avulla, joka liittyy sellaisiin kaameihin\nuskotteluihin, vaipuvat ne niin syvälle ja takertuvat sinne niin\nlujasti, ett'ei niitä ole helppo saada sieltä jälleen pois, jos se on\nyleensä lainkaan mahdollista; ja kun ne siellä ovat, vaivaavat ne heitä\nusein kaikenlaisilla oudoilla näyillä ja tekevät lapsista, milloin he\nvain jäävät yksin, vapisevia raukkoja, ja saavat heidät pelkäämään\nomaa varjoansa ja pimeätä koko heidän elämänsä ajan. Minulle ovat\nvalittaneet tätä seikkaa useat miehet, joita oli kohdeltu nuoruudessaan\nsillä tavalla; vaikka heidän järkensä korjasikin ne väärät käsitykset,\njoihin he olivat vajonneet, ja vaikka he olivatkin vakuutettuja\nsiitä, ett'ei ollut mitään syytä pelätä näkymättömiä olentoja enempää\npimeässä kuin päivälläkään, kykenivät nämä ajatukset yhä pienimmästäkin\naiheesta nousemaan ensimmäisinä esiin heidän ennakkoluuloisesta\nmielikuvituksestaan, eikä niitä ollut sieltä enää helppo karkoittaa.\nJa osoittaakseni teille, kuinka pysyviä ja kauhistuttavia ne kuvat\novat, jotka varhain painuvat mieleen, kerron minä tässä teille erään\nvarsin kummallisen, mutta todenmukaisen tarinan. Eräässä läntisessä\nkaupungissa eli mies, jonka järki oli sekaisin ja jota poikien oli\ntapana härnätä, milloin hän vain osui heidän tielleen. Kun tämä mies\nnäki eräänä päivänä kadulla yhden niistä veitikoista, jotka häntä aina\nkiusasivat, puikahti hän läheiseen veitsisepän myymälään, sieppasi\nsieltä paljastetun miekan ja lähti ajamaan poikaa takaa. Nähdessään\ntoisen tulevan tuolla tavalla aseistettuna, turvautui tämä käpäliinsä\nja juoksi henkensä edestä, ja onneksi olikin hänellä voimia ja\nnopeutta kylliksi ehtiäkseen isänsä talolle, ennenkuin hullu ennätti\npäästä häneen käsiksi. Ovi oli vain säpissä, ja kun poika oli saanut\nsiitä kiinni, käänsi hän päätänsä nähdäkseen, kuinka lähelle hänen\nvainoojansa oli päässyt: tämä seisoikin ajokäytävän suulla, miekka\nkohotettuna iskuun, niin että hän juuri nipin napin ennätti pujahtaa\nsisään ja vetää oven kiinni välttääkseen lyöntiä, jolta hänen ruumiinsa\nsiis säästyi, mutta ei hänen mielensä. Tämä pelästyminen teki häneen\nniin syvän vaikutuksen, että se pysyi monia vuosia, ellei koko hänen\nikäänsä. Sillä kertoessaan tästä tapauksesta täysikasvuisena miehenä,\nsanoi hän, ett'ei hän koskaan sen ajan jälkeen, mikäli hän saattoi\nmuistaa, mennyt kertaakaan sisään tuosta ovesta katsahtamatta taakseen,\nmitä mietteitä hän muutoin hautoikin päässään ja kuinka vähän hän ennen\nsille paikalle tuloaan olikin ajatellut tuota hullua miestä.\n\nJos lapset jätettäisiin omille oloillensa, eivät he pelkäisi enempää\npimeässä kuin täydessä auringonvalossakaan: he pitäisivät vuorostaan\nedellistä yhtä tervetulleena nukkumisen kuin jälkimmäistä leikkimisen\ntakia. Heissä ei olisi myöskään kaikenlaisilla puheilla suuremmasta\nvaarasta tai suuremmista kauhuista herätettävä ajatusta minkäänlaisesta\neroituksesta enempää edellisen kuin jälkimmäisenkään välillä: mutta\njos joku heitä ympäröivistä henkilöistä typeryyksissään tekisi heille\ntämän kiusan ja saisi heidät kuvittelemaan, että on muka toista olla\npimeässä ja toista sulkea silmänsä, on teidän koetettava poistaa tämä\nluulo heidän mielestään niin pian kuin voitte ja teroittaa heille,\nettä Jumala, joka on heille kaikki hyvin tehnyt, sääsi myös yön, jotta\nheidän olisi parempi ja rauhallisempi nukkua, ja että kun he ovat Hänen\nsuojeluksessaan, ei pimeässä ole mitään, joka voisi heitä vahingoittaa.\nMitä heidän tulee lisäksi tietää Jumalasta ja hyvistä hengistä, on\nlykättävä aikaan, josta tulemme myöhemmin puhumaan; pahoihin henkiin\nnähden olisi taas parasta, jos voisitte estää häntä ahtamasta mieleensä\nkaikenlaisia vääriä kuvitteluja niistä, siksi kunnes hän on kypsynyt\ntajuamaan sellaisia asioita.\n\n§ 139. Kun olette näin laskenut hyveen perustukseksi oikean käsityksen\nJumalasta sellaisena kuin sen uskontunnustus meille sattuvasti opettaa\nja sikäli kuin lapsi ijältään kykenee sitä ymmärtämään, ja kun olette\ntotuttanut hänet rukoilemaan, on seuraavana huolenanne saada hänet\npuhumaan puhtainta totta ja kaikin ajateltavin keinoin taivuttaa häntä\nhyväsydämmisyyteen. Hänen tulee tietää, että hänelle annetaan ennemmin\nkaksikymmentä muuta virhettä anteeksi kuin yksikin ainoa totuuden\nvääristeleminen, joka tapahtuu jonkun rikkomuksen peittämiseksi\nverukkeilla. Ja jos häntä opetetaan ajoissa rakastamaan muita ja\nolemaan hyvä heitä kohtaan, lasketaan siten jo varhain oikea perustus\nrehelliselle miehelle, koska kaikki vääryys yleensä johtuu siitä, että\nme rakastamme liian paljon itseämme ja liian vähän muita.\n\nSiinä on kaikki, mitä minulla on sanottavaa tästä asiasta ylimalkaan,\nja siinä on kylliksi hyveen ensimmäisten perustusten laskemiseksi\nlapsen mieleen: sikäli kuin hän varttuu suuremmaksi, on hänen\nluontaisten taipumustensa suuntaa tarkattava, ja jos se vie hänet\nenemmän kuin suotavaa on yhdelle tai toiselle puolelle hyveen\noikealta polulta, on ryhdyttävä sopiviin ehkäisytoimiin. Sillä harvat\nAatamin lapset ovat niin onnellisia, ett'ei heidän synnynnäisessä\nluonnonlaadussaan ilmenisi jotakin muita voimakkaampaa viettymystä,\njota kasvatuksen tehtävänä on joko koettaa poistaa tai ainakin\nvastustaa. Mutta jos lähtisimme yksityiskohtaisemmin tarkastamaan tätä\nseikkaa, joutuisimme ulkopuolelle tämän lyhyen kasvatustutkielman\ntarkoitusta. En ole suinkaan aikonut ryhtyä pohtimaan kaikkia hyveitä\nja kaikkia paheita, miten kukin hyve olisi saavutettavissa ja miten\nkukin erikoinen pahe erikoisilla keinoilla parannettavissa, vaikka\nolenkin maininnut muutamia tavallisimpia virheitä ja esittänyt yhtä ja\ntoista niiden korjaamiseksi.\n\n§ 140. Yleisen ajatustavan mukaisesti ymmärrän minä viisaudella miehen\nkykyä hoitaa asioitansa taitavasti ja varovasti tässä maailmassa.\nSe on sopivan luonnonlaadun, hengen ponnistelujen ja kokemuksen\nyhteistulos, eivätkä lapset voi sitä siis saavuttaa. Tehokkainta, mitä\nvoidaan tehdä heidän johtamisekseen sitä kohti, on niin paljon kuin\nmahdollista estää heitä käyttämästä viekkautta, joka tosin apinoi\nviisautta, mutta joka on siitä kuitenkin kaikkein kauvimpana, aivan\nniinkuin apinakin on vain sitä rumempi sen yhtäläisyyden takia, mikä\nsiinä muistuttaa ihmistä, koska siltä puuttuu se, mikä sen tosiaankin\ntekisi ihmiseksi. Viekkaus osoittaa vain ymmärryksen puutetta, ja\nkoska se ei voi saavuttaa tarkoitustansa suoralla tiellä, tahtoisi\nse päästä sen perille salakeinoin ja kiertelyin; mutta pahinta koko\njutussa on, että tuollainen ovela temppu auttaa vain yhden kerran ja\non aina myöhemmin pelkäksi haitaksi. Ei ole voitu ikinä tehdä ei niin\npaksua eikä niin ohutta peitettä, että se peittäisi itsensä: eikä ole\nkukaan vielä ollut niin viekas, että hän voisi viekkautensa salata; ja\nkun heidät on kerran paljastettu, kaihtaa jokainen, epäilee jokainen\nkavaloita ihmisiä, ja koko maailma on kärkäs yhteisesti liittymään\nheitä vastaan ja saattamaan heidät häpeään, kun taas vilpitön,\nrehellinen, viisas mies huomaa kaikkien tekevän hänelle tietä, koska\nhän käy suoraan päämääräänsä kohti. Jos totutetaan lasta muodostamaan\noikeita käsityksiä asioista eikä tyytymään, ennenkuin on päässyt\nniistä selville, jos kohotetaan hänen mielensä suuriin ja yleviin\najatuksiin ja jos pidetään hänestä kaukana petos ja viekkaus, mihin\njälkimmäiseen aina sisältyy melkoinen annos petosta, valmistetaan\nhäntä mitä sopivimmin viisauteen. Muuta, jota voidaan oppia vasta\najan, kokemuksen ja havainnon avulla ja tutustumalla ihmisiin,\nheidän luonteisiinsa ja tarkoitusperiinsä, ei tule odottaa lasten\ntietämättömyydeltä ja huolimattomuudelta eikä nuorison hurjapäiseltä\nkiihkeydeltä ja varomattomuudelta. Kaikki, mitä tällä kypsymättömällä\nijällä voidaan tehdä siihen suuntaan, on, kuten olen jo sanonut,\nheidän totuttamisessaan rehellisyyteen ja suoruuteen, alistumiseen\njärjen neuvottavaksi ja niin paljon kuin mahdollista omien tekojensa\nharkitsemiseen.\n\n§ 141. Seuraava säätyläiselle kuuluva hyvä ominaisuus on moitteeton\nkäytös. On olemassa kahdenlaatuista huonoa käytöstä: edelliseen\nsisältyy typerä ujous ja jälkimmäiseen sopimaton leväperäisyys ja\nepäkohteliaisuus esiintymisessämme; molempia on vältettävä, tarkoin\nnoudattamalla tätä yhtä ainoata sääntöä: ei pidä ajatella liian huonoa\nitsestään, eikä pidä ajatella liian huonoa muista.\n\n§ 142. Tämän säännön edellistä osaa ei ole ymmärrettävä vastakohdaksi\nnöyryydelle, vaan kopeudelle. Meidän ei tulisi tosiaankaan luulla\nniin hyvää itsestämme, että me aina vain ylvästelisimme omasta\nerinomaisuudestamme, eikä meidän tulisi röyhkeästi asettua muiden\nedelle, koska kuvittelemme jossakin suhteessa olevamme heitä parempia,\nvaan olisi meidän vaatimattomasti ottaminen vastaan, mitä meille\ntarjotaan, milloin sen olemme ansainneet. Mutta meidän pitäisi\nkuitenkin luulla niin hyvää itsestämme, että suorittaisimme kaikki ne\ntoimet, mitkä kuuluvat velvollisuuteemme ja mitä meiltä odotetaan,\nhämmentymättä ja häiriintymättä, kenen seurassa lienemmekin, ja ottaen\nvaarin siitä kunnioituksesta ja huomaavaisuudesta, jotka kuuluvat\nkunkin arvolle ja asemalle. Ihmisissä, etenkin lapsissa, voi usein\nhuomata moukkamaista ujostelevaisuutta heidän joutuessaan vieraiden\ntai ylempiensä seuraan: he sekaantuvat ajatuksissaan, sanoissaan\nja ilmeissään ja uppoavat niin siihen hämminkiinsä, ett'eivät enää\nkykene mitään tekemään tai eivät ainakaan kykene tekemään sitä sillä\nvapaudella ja siroudella, joka miellyttää ja joka takaa heille yleisen\nsuosion. Ainoa parannuskeino tähän, samoin kuin muihinkin käytöksen\npuutteisiin, on vastakkaisen tottumuksen luominen harjoittelemalla.\nMutta koska emme voi totutella seurustelemaan vieraiden ja\narvohenkilöiden kanssa joutumatta heidän lähelleen, ei mikään muu voi\nkorjata tätä esiintymisvikaa kuin seuran vaihtelevaisuus ja moninaisuus\nja meitä itseämme ylempien henkilöiden parissa liikkuminen.\n\n§ 143. Jos tuo äsken mainittu vika johtuu liian suuresta arkuudesta\nsuhteissamme muihin, niin teemme itsemme syyllisiksi toiseen huonon\nkäytöksen lajiin, välittäessämme liian vähän miellyttämisestä tai\nosoittaessamme liian vähän kunnioitusta niille, joiden kanssa joudumme\ntekemisiin. Sen välttämiseksi ovat nämä kaksi seikkaa tarpeelliset:\nensiksi mieleen juurtunut pyrkimys olla loukkaamatta muita, ja\ntoiseksi tämän pyrkimyksen ilmaiseminen kaikkein sopivimmalla ja\nmiellyttävimmällä tavalla. Edellistä sääntöä noudattavia ihmisiä\nmainitaan kohteliaiksi, jälkimmäistä seuraavien taas sanotaan\nkäyttäytyvän hienosti. Tähän jälkimmäiseen ominaisuuteen sisältyy\nse ilmeiden, äänen, sanojen, liikkeiden, eleiden ja koko ulkonaisen\nesiintymisen säädyllisyys ja sirous, joka viehättää seurassa ja joka\nvaikuttaa niin vapauttavasti ja miellyttävästi kaikkiin, kenen kanssa\nsitten olemmekin joutuneet tekemisiin. Se on ikäänkuin se ulkonainen\nkieli, jota mielen sisäinen kohteliaisuus käyttää ilmaantuakseen, ja\nkun tätäkin kieltä, kuten muitakin kieliä, hyvin suuressa määrässä\nhallitsevat kunkin maan erilaiset tavat ja tottumukset, on sitä\nsen sääntöihin ja käyttämiseen nähden etupäässä opittava huomioita\ntekemällä ja tarkkaamalla niiden esiintymistä, joiden tunnustetaan\nkäyttäytyvän ehdottoman hyvin. Edelliseen ominaisuuteen, joka on\nulkokuorta syvemmällä, sisältyy taas tuo yleinen sydämmellisyys ja\nhuomaavaisuus kaikkia ihmisiä kohtaan, joka saa kunkin käytöksessään\nhuolellisesti välttämään heidän halveksimistaan, ylenkatsomistaan\nja hylkimistään ja päin vastoin osoittamaan heille maan tapojen ja\nsääntöjen mukaisesti heidän kunkin arvolleen ja asemalleen kuuluvaa\nkunnioitusta ja merkitystä. Tämä mielen perussuunta ilmenee miehen\nkäyttäytymisessä juuri siten, että hän tarkoin välttää kenenkään\nseurustelukumppaninsa loukkaamista pienimmälläkään tavalla.\n\nMinä esitän tässä alempana neljä ominaisuutta, jotka kaikkein\nhuomattavimmin sotivat näitä tärkeimpiä ja viehättävimpiä seura-avuja\nvastaan. Epäkohteliaisuus saakin tavallisesti alkunsa jostakin näistä\nneljästä ominaisuudesta. Minä mainitsen ne tässä, jotta lapsia\nosattaisiin varjella niiden turmiolliselta vaikutukselta tai vapauttaa\nheidät niistä.\n\n1. Ensimmäinen on tuo synnynnäinen karkeus, joka tekee ihmisen tylyksi\nmuita kohtaan, niin ett'ei hän vähääkään välitä heidän taipumuksistaan,\nluonteestaan eikä olosuhteistaan. Sivistymättömän ihmisen varma\ntunnusmerkkihän onkin, ett'ei hän huoli lainkaan siitä, mikä miellyttää\ntai mikä ei miellytä niitä, joiden seurassa hän on, ja kuitenkin voi\ntavata viimeisen muodin mukaan puettuja ihmisiä, jotka päästävät\noikkunsa hillittömään vauhtiin ja antavat niiden kolhia ja heittää\nnurin jokaisen, joka osuu niiden tielle, hituistakaan välittämättä\nsiitä, miltä se muista tuntuu. Se on raakuutta, jonka jokainen huomaa\nja jota jokainen inhoaa ja johon ei kukaan voi mieltyä, ja sentähden\nei siitä saa näkyä pienintäkään jälkeä miehessä, joka haluaa saada\nmuut uskomaan, että hänellä on edes jotakin aavistusta siitä, kuinka\ntulee käyttäytyä. Sillä kohteliaisuuden todellisena päämääränä ja\ntehtävänähän on taivutella synnynnäistä kankeutta ja pehmittää niin\nihmisten luonteet, että he suostuisivat jonkunlaisiin myönnytyksiin ja\nmukautuisivat pitämään lukua niidenkin tunteista, joiden kanssa he ovat\ntulleet tekemisiin.\n\n2. Halveksuminen eli kullekin kuuluvan kunnioituksen puute ilmenee joko\nkatseissa, sanoissa tai eleissä. Kenen taholta se tuleekaan, herättää\nse aina vastenmielisyyttä. Sillä ei kukaan voi tyynenä kärsiä, että\nhäntä halveksitaan.\n\n3. Moittimishalu ja vikojen etsiminen muista on suorassa ristiriidassa\nkohteliaisuuden kanssa. Ihmiset, niihin he sitten ovatkin tai eivät\nole syyllisiä, eivät halua vikojansa paljastettavan ja asetettavan\njulkisesti näkysälle kirkkaaseen päivänvaloon heidän omien silmiensä\ntai muiden silmien eteen. Hairahdukset, joista jotakuta moititaan,\ntuovat aina häpeää mukanaan, ja jonkun virheen paljastamista, jopa\npelkkää viittaustakaan siihen, ei voida kärsiä ilman vastenmielisyyttä.\n\nIvaileminen on ovelin tapa julistaa muiden vikoja, mutta kun se\nyleensä tehdään kompaillen ja sirolla kielellä ja kun se huvittaa\nseuraa, ovat ihmiset joutuneet erehdyksissään luulemaan, ett'ei siinä\nole mitään epäkohteliasta, kunhan se vain pysyy sopivissa rajoissa.\nJa niinpä tällaisen keskustelun leikillisyys päästääkin sen usein\njopa parempienkin ihmisten keskuuteen: pilailijoita kuunnellaan\nsuosiollisesti ja tavallisesti osoittavat heidän puolelleen asettuneet\nläsnäolijat heille nauraen mieltymystään. Mutta heidän tulisi huomata,\nettä muun seuran huvittaminen tapahtuu sen henkilön kustannuksella,\njota he kuvailevat niin naurattavin värein ja jonka ei sentähden ole\nsuinkaan hauska olla, ellei asia, josta häntä ivaillaan, tositeossa\nkäännykin kehumiseksi. Sillä siinä tapauksessa ovat leikinlaskijan\nkäyttämät naljailevat keksinnöt ja käänteet yhtä imartelevia kuin\nhuvittaviakin, ja pilan esineeksi joutunut henkilö huomaa hänkin\nhyötyvänsä kaupasta ja ottaa muiden mukana osaa yleiseen iloon.\nMutta kun ei joka mies kykene oikein käyttelemään niin herkkää ja\narkaluontoista taitoa, missä pieninkin harha-askel voi turmella kaikki,\nluulen minä olevan parasta, että ne, jotka tahtovat olla ärsyttämättä\ntoisia, etenkin kaikki nuoret, huolellisesti pidättäytyvät ivailusta,\nsillä jos siinä sattuu pienikin erehdys tai väärä käänne, jättää se\nsiten loukattujen ihmisten mieleen häviämättömän muiston siitä, että\nheitä on purevasti, vaikkakin ehkä sukkelasti pilkattu jonkun heidän\nmoitittavan ominaisuutensa takia.\n\nIvailun rinnalla on halu väittää vastaan moittimismuoto, jossa\npaheksuttava käytös usein ilmenee. Kohtelias mukautuvaisuus ei tosin\nvaadi, että meidän pitäisi aina hyväksyä kaikki ne päätelmät tai\nkertomukset, joilla seuraa huvitetaan, tai että meidän olisi vaijeten\nsivuutettava kaikki, mitä meidän kuultemme esitetään. Ei, toisten\nmielipiteiden vastustamista ja toisten erehdysten oikaisemista vaativat\nmeiltä joskus totuus ja lähimmäisenrakkaus, eikä kohteliaisuuskaan\nsiitä meitä estä, kunhan siinä vain noudatetaan tarpeellista\nvarovaisuutta ja otetaan olosuhteet huomioon. Mutta niitä on ihmisiä,\njoita saattaa sanoa ikäänkuin vastustamishengen riivaamiksi ja jotka\njärkähtämättömästi ja huolimatta oikeasta tai väärästä vastustavat\nsitä, mitä joku seuran jäsen, tai mitä ehkä koko seura lausuu. Se\non niin ilmeistä ja solvaisevaa arvostelemista, ett'ei kukaan voi\nolla pitämättä itseään sen johdosta loukattuna. Kaikkea muiden\nihmisten lausuntojen vastustamista voidaan niin helposti epäillä\nmoittimishaluksi ja siihen liittyy niin usein jonkunlainen nöyryyttävä\ntunne, että se olisi suoritettava mitä lempeimmällä tavalla ja niin\nvarovaisin sanoin kuin suinkin on mahdollista löytää, jott'eivät\nnämä koko esiintymisen ohella suinkaan ilmaise mitään erikoista\nvastustamiskiihkoa. Kaikkien kunnioituksen ja hyväntahtoisuuden\nmerkkien olisi siihen yhdyttävä, niin ett'emme väittelyssä voitettuamme\nmenettäisi kuulijoittemme arvonantoa.\n\n4. Riidanhalu on niinikään kohteliaisuudelle vastakkainen virhe, ei\nainoastaan siksi, että se usein aiheuttaa sopimatonta ja ärsyttävää\nkäytöstä ja puhetapaa, vaan myöskin siksi, että se sisältää ikäänkuin\nsalaisen syytöksen tai moitteen jostakin epäkohteliaisuudesta, jonka\nolemme huomanneet vihastuksemme esineissä. Sellaista epäilystä tai\nvihjausta ei voi kukaan loukkaantumatta sietää. Sitä paitsi riittää\nyksikin äkäpussi häiritsemään koko seuraa, ja sopusointu pakenee\npienintäkin sellaista soraääntä.\n\nKoska mielihyvä on päätekijänä onnessa, jota kaikki ihmiset niin\nherkeämättä tavoittelevat, on helppoa huomata, miksi kohteliaita\nihmisiä pidetään parempina kuin hyödyllisiä. Merkitsevän, arvokkaan\nmiehen tai todellisen ystävän kunto, vilpittömyys ja hyvä tarkoitus\nriittävät harvoin vaimentamaan sitä loukkaantumisen tunnetta, minkä\nhänen vakavat ja perustellut lausuntonsa ovat herättäneet. Valtaa ja\nrikkautta, niin, jopa hyvettäkin pidetään vain sikäli arvossa, kuin ne\nedistävät onneamme. Ja sentähden onkin huono keino tavoittaa niiden\nmieltymystä, joiden onnea väitämme pitävämme päämääränämme, jos me\nheille palveluksia tehdessämme loukkaamme heitä tavalla, millä ne\nsuoritamme. Ken osaa olla niiden mieliksi, joiden kanssa seurustelee,\nalentumatta häpeälliseen ja orjamaiseen imarteluun, hän on keksinyt\noikean taidon elää tässä maailmassa ja saavuttaa sekä suosiota että\narvonantoa kaikkialla. Kohteliaisuuteen olisi sentähden etusijassa\nsuurella huolella koetettava totuttaa lapsia ja nuorisoa.\n\n§ 144. On vieläkin olemassa muuan rikos hyviä tapoja vastaan, ja se\non liiallinen muodollisuuksien harrastaminen ja taipumus itsepäisesti\ntyrkyttämään toiselle sellaista, mikä ei hänelle kuulu ja mitä hän\nei voi typeryyttään tai häpeätään julistamatta ottaa vastaan. Moinen\ntuntuu pikemminkin tarkoitukselta tehdä toinen naurunalaiseksi kuin\nosoittaa hänelle todellista ystävyyttä, tai näyttää se ainakin\nikäänkuin käskyvallan tavoittelulta ja parhaimmassakin tapauksessa se\nvaikuttaa vain kiusallisesti eikä kuulu millään tavoin kohteliaaseen\nkäytökseen, jonka ainoana tarkoituksena ja päämääränä on niiden\nihmisten miellyttäminen ja tyydyttäminen, jotka joutuvat kanssamme\ntekemisiin. Siihen virheeseen lankeavat tosin vain harvat nuoret, mutta\njos he joskus tekevät itsensä siihen syypäiksi tai jos heidän epäillään\ntaipuvan siihen suuntaan, on heille siitä huomautettava ja varoitettava\nheitä tästä väärinkäsitetystä kohteliaisuudesta. Heidän tulisi\ntietoisesti pyrkiä seurustelussaan osoittamaan kunnioitusta, arvonantoa\nja hyväntahtoisuutta, suomalla kullekin sitä yleistä muodollista\nhuomaavaisuutta, joka kohteliaisuuden sääntöjen mukaan heille kuuluu.\nSuoriutuminen tästä, joutumatta epäillyksi imartelusta, teeskentelystä\ntai orjamaisuudesta, vaatii suurta taitoa, jota vain hyvä aisti, järki\nja hyvä seura voivat opettaa, mutta joka tuottaa niin suurta hyötyä\nkäytännöllisessä elämässä, että se hyvin ansaitsee harrastamista.\n\n§ 145. Vaikka moitteetonta käyttäytymistä tässä esiintymisemme\nkohdassa nimitetäänkin hyväksi kasvatukseksi[106], ikäänkuin olisi\nse erikoisesti kasvatuksen vaikutusta, niin ei, kuten olen jo\nsanonut[107], nuoria lapsia olisi sillä kuitenkaan paljoa kiusattava:\nminä tarkoitan hatun nostamisella ja siroilla kumarruksilla. Opettakaa\nheille ensin vaatimattomuutta ja hyväntahtoisuutta, jos voitte,\neikä heiltä tule puuttumaan tämänlaisia seurustelutapoja, koska\nkohteliaisuus ei itse asiassa ole muuta kuin halua huolellisesti\nvälttää osoittamasta vähäksymistä tai halveksimista suhteissamme muihin\nihmisiin. Me olemme jo ylempänä esittäneet, millä tavalla sitä on\nsopivin ja arvokkain ilmaista. Se on maailman eri maissa yhtä erilaista\nja kullekin maalle yhtä ominaista kuin niiden kielet; ja sentähden,\njos asiaa oikein harkitaan, ovatkin lapsille tyrkytetyt, sitä koskevat\nsäännöt ja saarnat yhtä hyödyttömiä ja sopimattomia, kuin jos tuolloin\ntällöin opetettaisiin yksi tai toinen sääntö espanjankielestä\nhenkilölle, joka on tekemisissä vain englantilaisten kanssa. Olkaa\nmiten innokas tahansa teroittamaan pojallenne kohteliaisuuden lakeja:\nmillainen on hänen seuransa, sellaiset ovat myös hänen tapansa.\nNaapuristonne turpeenpuskijasta, joka ei ole milloinkaan käynyt\nkotipitäjäänsä ulompana, tulee, pitäkää hänelle sitten mitä esitelmiä\nikinä tahdotte, yhtä pian puheenparreltaan kuin käyttäytymiseltäänkin\nhovimies, s.o. hän ei tule kummassakaan hienommaksi kuin ne, joiden\nkanssa hän tavallisesti seurustelee. Ja sentähden ei tästä seikasta\ntarvitsekaan pitää sen suurempaa huolta, ennenkuin lapsi on tullut\nsiihen ikään, että hänelle on hankittava kasvattaja, jonka täytyykin\nsitten kaikin mokomin omata sivistynyt käytös. Ja täyttä totta puhuen:\njos minun pitää lausua vapaasti mielipiteeni, ei ole niinkään tärkeätä,\nkuinka lapset nostavat hattuansa tai kumartavat, elleivät he tee mitään\nuppiniskaisuudesta, ylpeydestä ja pahanilkisyydestä. Jos osaatte\nopettaa heitä rakastamaan ja kunnioittamaan muita ihmisiä, keksivät\nhe, mikäli heidän ikänsä vaatii, kylläkin keinoja ilmaistakseen tuon\ntunteensa niin, että se miellyttää kaikkia, niiden tapojen mukaisesti,\njoihin heitä on totutettu: ja mitä heidän ruumiinsa liikkeisiin ja\nryhtiin tulee, voi tanssimestari, kuten on sanottu[108], sopivan ajan\ntullen opettaa heille, mitä tarpeellisinta on. Sillävälin ei lapsilta\nheidän vielä nuorina ollessaan vaaditakaan näiden muodollisuuksien\nturhantarkkaa noudattamista; huolimattomuus on siinä ijässä sallittua\nja sopii heille yhtä hyvin kuin kohteliaisuus täysikasvuisille: tai\njos joku erikoisen pikkumainen arvostelija pitäisi sitä virheenä,\nniin pidän ainakin minä sitä ehdottomasti sellaisena virheenä,\njohon ei tarvitse kiinnittää huomiota, vaan joka on jätettävä ajan,\nkasvattajan ja seurustelun korjattavaksi. Ja sentähden en luulekaan\nmaksavan vaivaa kiusata ja nuhdella poikaanne siitä, kuten olen usein\nnähnyt lapsia kiusattavan ja toruttavan; vain milloin huomaatte hänen\nkäyttäytymisessään ilmenevän kopeutta ja pahanilkisyyttä, on teidän\nkoetettava järkisyillä tai häpeällä saada hänet niistä luopumaan.\n\nVaikka lapsia ei siis olekaan pieninä kovin ahdistettava hyvien tapojen\nsäännöillä ja muodollisuuksilla, niin voi kuitenkin eräs sopimattoman\nkäytöksen laji hyvin helposti kehittyä nuorison mukana, ellei sitä\najoissa hillitä, nimittäin halu keskeyttää muita näiden puhuessa\nja häiritä heitä vastaväitteillä. Joko nyt sitten väittelytottumus\ntai lahjakkaisuuden ja oppineisuuden maine, joka tavallisesti\nsille suodaan, ikäänkuin olisi se tietämisen ainoana mittapuuna\nja todistuksena, saa nuoret miehet niin kärkkäästi vakoilemaan\ntilaisuuksia toisten puheiden oikomiseen, jott'ei ainoakaan otollinen\nhetki heidän kykyjensä julistamiseksi pääsisi ohi, se vain on varmaa,\nettä minä olen havainnut oppineita eniten moitittavan tässä suhteessa.\nEi voi olla suurempaa karkeutta kuin toisen keskeyttäminen hänen\npuheensa paraasta vauhdista, sillä ellei olisikaan hävytöntä typeryyttä\nyrittää vastata, ennenkuin olemme kuulleetkaan, mitä aijotaan sanoa,\nniin julistetaan sillä kuitenkin selvästi, että me olemme väsyneet\nkuulemaan häntä pitemmältä ja että me emme anna mitään arvoa hänen\nlausunnoilleen, joiden me emme siis katso voivan kiinnittää seuran\nmieltä, vaan joiden asemesta me vaadimme sen kuulemaan meitä, koska\nmeillä on jotakin sellaista esitettävänä, mikä ehdottomasti ansaitsee\nsen huomiota. Tuollainen käyttäytyminen osoittaa hyvin suurta\nkunnioituksen puutetta, eikä se voikaan olla asianomaista loukkaamatta,\nja kuitenkin on melkein kaikella keskeyttämisellä säännöllisesti\ntällaiset seuraukset. Jos siihen vielä liittyy, kuten tavallista\non, jonkun erehdyksen oikaiseminen tai jonkun lausutun ajatuksen\nvastustaminen, osoittaa se yhä suurempaa ylpeyttä ja omahyväisyyttä,\nkoska me siten pyrimme väkisinkin opettajiksi ja otamme asiaksemme\njoko toisen kertomuksen korjailemisen tai hänen arvostelukykynsä\nhairahdusten paljastamisen.\n\nEn sano tätä siinä mielessä, että luulisin tarpeelliseksi poistaa\nseurasta kaiken mielipiteiden erilaisuuden tai ihmisten keskusteluista\nkaiken vastustuksen, sillä sehän merkitsisi seurustelun suurimman\nedun hävittämistä, ja älykkäiden puhetoverien kehittävä vaikutus\nkävisi kokonaan mahdottomaksi, jos jokaisen olisi pakko myöntyä\nensimmäisen puhujan mielipiteeseen ja toistella sitä; sillä asiathan\nsaavat aina lisävalaistusta lahjakkaiden miesten vastakkaisista\nesityksistä, jotka osoittavat niiden eri puolet ja niiden erilaiset\nmuodot ja mahdollisuudet. Minä en siis vastustakaan eriävän mielipiteen\nilmoittamista, vaan tapaa, jolla se tehdään. Nuoria miehiä olisi\nvaroitettava ylen kärkkäästi tunkemasta mielipiteitään joka paikkaan,\nellei heiltä jotakin kysytä tai elleivät muut ole jo puhuneet ja\nvaikene sillä hetkellä, ja silloinkin on heidän esiinnyttävä vain\ntiedustelijoina eikä opettajina. Jyrkkää väittämistä ja pöyhkeätä\nasentelua on vältettävä, ja vasta kun koko seuran yleinen äänettömyys\ntarjoaa siihen hyvän tilaisuuden, esittäkööt he vaatimattomasti\nkysymyksensä oppia saadakseen.\n\nTämä kiitettävä säädyllisyys ei suinkaan verhoa heidän kyvykkäisyyttään\neikä heikonna heidän järkensä voimaa, vaan takaa se heille sitä\nsuosiollisemman huomion ja antaa heidän lausunnoilleen sitä suurempaa\npainoa. Joku keskinkertainen todistus tai joku varsin jokapäiväinen\nhuomautus hankkii heille siten esitettynä, jos siihen vielä liittyy\nkohtelias viittaus muiden mielipiteille osoitettavaan kunnioitukseen ja\nhuomaavaisuuteen, enemmän mainetta ja arvoa kuin terävinkään sukkeluus\ntai syvinkään tieto, jos ne tuodaan esiin karkealla, hävyttömällä tai\nmeluisalla tavalla, koska moinen aina loukkaa kuulijoita ja jättää\nhuonon käsityksen miehestä, vaikka hän sitten väittelyssä voittaisikin.\n\nTällaista nuorison käyttäytymistä olisi siis huolellisesti valvottava,\njo alkuunsa pysäytettävä ja vastakkaisia tapoja istutettava koko\nheidän esiintymiseensä, sitäkin enemmän, kun lörpöttelyn halua,\nalituista toisten keskeyttämistä väiteltäissä ja suuriäänistä\nriitelemistä voidaan liiankin usein havaita täysikasvuisten,\narvokkaidenkin henkilöittemme keskuudessa. Intiaanit, joita me\nnimitämme raakalaisiksi, noudattavat paljon suurempaa maltillisuutta\nja kohteliaisuutta puheissaan ja keskusteluissaan, kuuntelevat\ntoista hiiskahtamattakaan siksi, kunnes tämä on sanonut täydelleen\nsanottavansa, ja vastaavat sitten hänelle tyynesti, huutamatta\nja kiihkoilematta. Ja ett'ei näin ole laita tässä sivistyneessä\nmaailmanosassa, se on meidän laskettava huolimattoman kasvatuksen\nsyyksi, kasvatuksen, joka ei ole vielä poistanut keskuudestamme tätä\nmuinaisen raakalaisuuden jätettä. Mitä arvelette: eikö ollut huvittava\nnäky, kun kaksi ylhäistä naista, jotka ovat sattumalta joutuneet\nlukuisain vieraiden täyttämän huoneen vastakkaisille puolille istumaan,\ntakertuvat väittelyyn ja kiihtyvät siinä niin, että he ottelun\nkuumuudessa siirtävät vähitellen tuolejaan eteenpäin ja saapuvat vähän\najan kuluttua keskelle huonetta aivan lähelle toisiaan; siinä he sitten\ntorailevat hyvän hetken yhtä raivoisasti kuin kaksi tappelukukkoa\nsotatantereellaan, muistamatta tai huomaamatta seuraa, joka ei\nvoinut olla sillä välin hymyilemättä? Tämän kertoi minulle muuan\narvossapidetty henkilö, joka oli läsnä sanasodassa ja joka ei jättänyt\nviittaamatta niihin sopimattomuuksiin, joihin väittelyn kiivaus\nuseinkin syöksee ihmiset ja joista kasvatuksen on pitäminen sitä\nparempaa huolta, mitä yleisemmäksi tavaksi ne ovat tulleet. Jokainen\ntuomitsee moista esiintymistä huomatessaan sitä toisissa, vaikka hän\nei välitäkään siitä, kun on kysymyksessä hänen oma käyttäytymisensä;\nja monet taas, jotka tuntevat sen haitat omasta puolestaan ja tekevät\npäätöksiä sitä vastaan, eivät voi kuitenkaan päästä pahasta tavasta,\njonka huolimaton kasvatus on sallinut juurtua tottumukseksi.\n\n§ 146. Mitä on ylempänä[109] sanottu seurasta, avaisi ehkä meille,\njos sitä tarkoin harkitsisimme, avarampia näköaloja ja opettaisi\nmeitä huomaamaan, kuinka paljoa laajemmalle sen vaikutus ulottuu.\nSeura ei määrää ainoastaan kohteliaisuuden muotoja, vaan sen teho\npainuu ulkokuorta syvemmälle, ja on hyvin mahdollista, että me\noikein arvostellessamme maailman erilaisia uskontoja ja siveysoppeja\nhavaitsisimme suurimman osan ihmiskuntaa saaneen juuri ne mielipiteensä\nja sovinnaisuutensa, joiden takia he haluaisivat kuolla, pikemminkin\nheidän maassaan noudatetuista tavoista ja koko heidän ympäristönsä\nlakkaamattomasta käytännöstä, kuin niiden järjellisiin perusteihin\nnojaavasta vakaumuksesta[110]. Minä mainitsen tämän vain osoittaakseni\nteille, kuinka tärkeänä minä pidän seuraa pojallenne kaikissa hänen\nelämänsä vaiheissa ja kuinka suurta arvoa ja huolta on sentähden\npantava juuri tähän kohtaan, koska sillä on suurempi vaikutusvoima\nhäneen kuin kaikella, mitä te muutoin voitte tehdä.\n\n§ 147. Herättänee ehkä kummastustanne, kun minä asetan opin viimeiselle\nsijalle, ja sitäkin enemmän, kun ilmoitan teille pitäväni sitä myöskin\nvähäarvoisimpana kasvatuksen osana. Tämä saattaa kuulua oudolta\nkirjanoppineen suussa, ja kun siitä tehdään tavallisesti pääasiallisin,\nellei ainoa touhu ja puuha lapsille, kun ihmiset kasvatuksesta\npuhuessaan tarkoittavat melkein yksinomaan sitä, tuntuu väite sitäkin\nihmeellisemmältä. Kun ajattelen, kuinka suuri homma tehdään hiukkasen\nlatinan ja kreikan oppimisesta[111], kuinka monta vuotta siihen\nhukataan ja mitä melua ja puuhaa siitä pidetään aivan hyödyttömästi,\non minun vaikea olla ajattelematta, että lasten vanhemmat yhä vielä\nitsekin pelkäävät koulumestarin patukkaa, jota he pitävät ainoana\nkasvatuksen välikappaleena, samoin kuin he katsovat yhden tai kahden\nkielen oppimista sen ainoaksi tarkoitukseksi. Kuinka olisi muutoin\nmahdollista, että lapsi kahlehdittaisiin laivaorjan tavoin airoonsa\nseitsemäksi, kahdeksaksi tai kymmeneksi ikänsä parhaaksi vuodeksi\npäntätäkseen päähänsä paria kieltä, joihin hän minun luullakseni voisi\nperehtyä paljoa vähemmällä ajan ja vaivan hukalla ja joita hän voisi\noppia melkein kuin leikkien[112]?\n\nAnnettakoon minulle sentähden anteeksi, kun ilmoitan suorastaan\nkadottavani kärsivällisyyteni ajatellessani, että säätyläisnuorukainen\ntyönnetään suuren lauman jäseneksi ja että häntä ajetaan ruoskalla\nja patukalla kuin juoksisi hän kujaa eri luokkien läpi _ad capiendum\ningenii cultum_.[113] Kuinka, sanonette, ettekö sitten antaisi\nhänen oppia kirjoittamaan ja lukemaan? Pitääkö hänen jäämän yhtä\ntietämättömäksi kuin pitäjämme lukkari, joka pitää Hopkinsia ja\nSternholdia[114] maailman parhaina runoilijoina ja joka tekee\nheidät huonolla lukutavallaan vielä huonommiksi kuin he ovatkaan?\nÄlkääpä, älkääpä pitäkö niin kiirettä, minä pyydän. Lukemisen ja\nkirjoittamisen ja yleensä kaiken opin myönnän tarpeelliseksi, mutta\nminä en kuitenkaan katso niitä pääasiaksi. Luulenpa teidänkin pitävän\nsellaista miestä sangen typeränä, joka ei asettaisi hyveellistä tai\nviisasta henkilöä arvossa rajattomasti jonkun suuren kirjanoppineen\nedelle. Minä uskon kyllä opista olevan suurta apua hyveelliseksi ja\nviisaaksi tulemisessa, kun ovat kysymyksessä hyvät hengenlahjat, mutta\ntunnustettava on myöskin, että se toisissa huonommilla taipumuksilla\nvarustetuissa henkilöissä johtaa vain yhä suurempaan typeryyteen tai\nkelvottomuuteen. Minä sanon tämän, jott'ette te poikanne kasvatusta\nharkitessanne ja hänelle koulumestaria tai kasvattajaa etsiessänne\najattelisi yksinomaan latinaa ja logiikkaa, kuten tavallisesti\ntehdään. Oppia on kyllä hankittava, mutta vasta toisessa sijassa, vain\ntärkeämpien ominaisuuksien palvelijana. Etsikää joku henkilö, joka osaa\nymmärtäväisesti muodostella hänen tapojaan: jättäkää hänet sellaisen\nmiehen käsiin, että voitte olla niin varma kuin mahdollista hänen\nviattomuutensa säilyttämisestä, hänen hyvien taipumustensa hellimisestä\nja kehittämisestä ja huonojen lempeästä ojentamisesta ja poistamisesta,\nsamoin kuin hyvien tottumusten vakiinnuttamisesta. Se on tärkein\nkohta, ja kun siitä on pidetty huolta, voidaan hankkia oppia ikäänkuin\nkaupanpäällisiksi, ja luullakseni hyvin helpollakin, käyttämällä\nkeinoja, joihin myöhemmin palaamme[115].\n\n§ 148. Kun lapsi osaa puhua, on aika hänen alkaa opetella lukemaan.\nMutta tässäkin asiassa sallittakoon minun teroittaa erästä seikkaa,\njoka varsin kernaasti unohdetaan, nimittäin, että on hyvin\nhuolellisesti estettävä sitä muodostumasta hänelle velvollisuudeksi,\nsamoin kuin on estettävä häntä itseään pitämästä sitä pakollisena\ntyönä. Kuten olen sanonut, rakastamme me luonnostamme, jo kehdosta\nlähtien, vapautta, eikä meillä sentähden olekaan muuta syytä\nvastenmielisyyteemme useita seikkoja kohtaan kuin se, että niitä\ntyrkytetään meille väkisin. Minä olen aina kuvitellut, että tietojen\nhankkimisesta voitaisiin tehdä leikki ja huvitus lapsille ja että\nheidät saataisiin haluamaan opetusta, jos sitä tarjottaisiin heille\nkunnian, kiitoksen, hauskuuden ja virkistyksen asiana tai palkintona\njostakin muusta suorituksesta, ja ellei heitä milloinkaan toruttaisi\neikä kuritettaisi laiminlyönnistä siinä suhteessa. Minua vakaannuttaa\ntässä mielipiteessä vielä sekin seikka, että portugalilaisten\nkeskuudessa on lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen niin suuressa\nmäärin heidän lastensa muodin ja kilvoittelun esineenä, ett'ei näitä\nvoida siitä estämälläkään estää: he käyttävät siinä toistensa apua ja\novat siinä toimessa niin innokkaita, kuin olisi se heiltä kielletty.\nMuistelenpa, että minä erään ystäväni talossa oleskellessani,\nkun ei hänen nuorempi poikansa, vielä mekossa kulkeva lapsi,\nmielellään tarttunut kirjaansa (hänen äitinsä opetti häntä kotona\nlukemaan), neuvoin koettamaan erästä toista keinoa kuin sitä häneltä\nvelvollisuutena vaatimista; ennakolta suunnitellussa keskustelussa,\njonka hän saattoi kuulla, mutta jonka kestäessä ei häneen kiinnitetty\nsen suurempaa huomiota, selitimme me siis, että perijäin ja vanhempain\nveljien erikoisoikeutena ja etuna oli saada oppia, että se teki heistä\nhienoja herrasmiehiä ja hankki heille kaikkien rakkauden, mutta että\nnuoremmille veljille oli sivistykseen pääseminen suosion ja armon\nosoitus, että lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen oli jo enemmän\nkuin oikeastaan kuului heidän osakseen, ja että he saivat jäädä, jos\nhalusivat, tietämättömiksi tolvanoiksi ja moukiksi. Tämä vaikutti\nniin lapseen, että hän sen jälkeen osoitti erikoista innostusta\noppimiseen ja että hän tuli itsestään äitinsä luo lukemaan eikä\nantanut hoitajattarelleen rauhaa, ennenkuin tämä oli kuulustellut\nhänen läksynsä. Minun nähdäkseni olisi jotakin tuontapaista keinoa\nsovitettava muihinkin lapsiin, ja kun on päästy selville heidän\nluonteestaan, olisi heihin juurrutettava sellaisia ajatuksia, jotka\nsaisivat heidät itsestään haluamaan tietoja ja etsimään oppimisen\ntilaisuuksia vain jonakin uutena leikin tai huvituksen muotona. Mutta,\nkuten olen jo aikaisemmin sanonut, silloin ei lukemisesta olekaan\ntehtävä heille pakollista työtä eikä rasitusta. Voidaanhan käyttää\npelikuutioita ja leikkikaluja, joihin on kaiverrettu kirjaimet,\nopettaakseen lapsille aakkoset leikkiessä[116], ja monen monta muutakin\nkeinoa voitaneen keksiä, jotta aina heidän erilaisten luonteittensa\nmukaan tämänlainen oppiminen tehtäisiin heille huvitukseksi.\n\n§ 149. Sillä tavalla voidaan lapsille opettaa aakkoset heidän sitä\naavistamattaankaan, ja sillä tavalla voidaan heidät myös opettaa\nlukemaan, heidän huomaamattaan sitä muuksi kuin huvitukseksi, ja niin\nsaavuttavat he suorastaan leikkien opin, jota toisiin ajetaan vitsan\navulla. Lapsille ei olisi määrättävä mitään työksi eikä vakavaksi\nvelvollisuudeksi, sillä heidän mielensä ja ruumiinsa eivät sitä\nkestä. Se vahingoittaa heidän terveyttään, ja kun heidät pakotetaan\nja kytketään kirjan ääreen ijässä, joka vihaa kaikkea sellaista\nkahlehtimista, on tässä juuri syy siilien, sitä en lainkaan epäile,\nettä niin monen monet ovat sittemmin koko ikänsä vihanneet kirjoja ja\nlukemista. Se on kuin ylensyöminen, joka jättää jälkeensä lähtemättömän\nvastenmielisyyden liiaksi nautittua ruokalajia kohtaan.\n\n§ 150. Minä olenkin sentähden ajatellut, että jos leikkikaluja\nkäytettäisiin tähän tarkoitukseen, kun niistä tavallisesti ei\nole mitään hyötyä, voitaisiin keksiä erilaisia menettelytapoja,\nmillä opettaa lapsia lukemaan näiden luullessa yhä vain\nleikkivänsä. Mitäpä jos esimerkiksi valmistettaisiin samanlainen\nnorsunluupallo kuin Kuninkaallisen Tammen[117] arpapelissä ja\nvarustettaisiin se kolmellakymmenelläkahdella tai mieluummin ehkä\nkahdellakymmenelläneljällä tai kahdellakymmenelläviidellä sivulla,\nja jos eri sivuille liimattaisiin toisille A, toisille B, toisille C\nja toisille D? Minä luulisin teidän olevan parasta alkaa ensin vain\nnäillä neljällä kirjaimella tai ehkäpä vain kahdella, ja lisätä sitten\nvasta uusia, kun lapsi olisi nämä täydellisesti oppinut; ja niin\nvoisitte jatkaa siksi, kunnes jokaisella sivulla olisi oma kirjaimensa\nja pallossa siis kaikki aakkoset. Tällä olisi nyt minun mielestäni\nmuiden leikittävä hänen nähtensä, koska kerran sopii aivan yhtä hyvin\nmäärätä pelin voittajaksi se, joka ensinnä heittää A:n tai B:n, kuin\nsekin, joka noppasilla oltaessa saa kuusi tai seitsemän. Pelatessanne\ntätä peliä hänen kanssaan, älkää milloinkaan houkutelko häntä siihen,\njott'ei siitä tulisi hänelle varsinainen työ, sillä minä toivoisin\nhänen käsittävän asian kokonaan niin, että se on vain ikäihmisten\npeliä, ja silloin uskon varmasti hänen itsestään siihen mielistyvän. Ja\njotta hänellä olisi sitä enemmän syytä pitää sitä vain leikkinä, johon\nhänetkin joskus armosta ja suosiosta päästetään osalliseksi, olisi\npalloa pelin loputtua säilytettävä sellaisessa paikassa, ett'ei hän saa\nsitä käsiinsä, sillä jos se olisi hänen ulottuvillaan milloin tahansa,\nvoisi koko puuha käydä hänelle ennen pitkää liian vanhaksi.\n\n§ 151. Pitääksenne hänen innostustaan vireillä tähän leikkiin on\nteidän parasta johtaa hänet katsomaan sitä oikeastaan häntä ylemmille\nhenkilöille kuuluvaksi hommaksi; ja kun hän on tällä tavalla\noppinut kirjaimet, voi hän ne tavuihin vaihtamalla oppia lukemaan\naavistamattaankaan, miten se kävi, ja tarvitsemattaan kärsiä siitä\nenempää torumista kuin vaivaakaan tai kyllästyä kirjoihin sen kovan\nkohtelun ja suuren kiusan takia, mitä ne olisivat hänelle aiheuttaneet.\nLapset, jos vain tarkastatte heidän puuhiansa, näkevät suunnattomasti\nvaivaa oppiessaan erinäisiä leikkejä, joita he kammoisivat raskaana\ntyönä ja velvollisuutena, jos ne tehtäisiin heille pakollisiksi. Minä\ntunnen erään korkea-arvoisen henkilön (hän ansaitsee kuitenkin enemmän\nkunnioitusta oppinsa ja hyveittensä kuin säätynsä ja ylhäisen asemansa\ntakia), joka liimasi kuusi ääntiötä (sillä englanninkielessä on Y:kin\nääntiö) pelinoppasen kuudelle sivulle ja loput, kahdeksantoista\nkeraketta, kolmen muun noppasen sivuille ja muodosti siitä lapsilleen\nsellaisen leikin, että se voittaa, joka yhdellä heitolla saa syntymään\neniten sanoja näille neljälle noppaselle; täten oppi hänen vanhin\npoikansa vielä lapsenmekossa kulkiessaan leikkien tavaamaan, osoittaen\nsiinä suurta innostusta, ilman että häntä oli sen takia kertaakaan\ntoruttu tai siihen pakotettu.\n\n§ 152. Minä olen nähnyt pienten tyttöjen harjoittelevan kokonaisia\ntunteja yhtämittaa ja tekevän työtä ylen määrin tullakseen taitaviksi\ntipapelissä,[118] kuten he sitä nimittävät. Katsellessani heidän\npuuhiansa olen usein ajatellut, että tarvittiin vain sopiva keksintö\nsaadakseen heidät suuntaamaan kaiken tuon ahkeruutensa johonkin\nsellaiseen, mistä heillä olisi enemmän hyötyä; ja minun uskoakseni\nonkin vain vanhempain ihmisten vikaa ja huolimattomuutta, ett'ei niin\ntapahdu. Lapset eivät pysy läheskään niin mielellään toimettomina\nkuin aikuiset, ja aikuisia on moitittava, ellei osaa tästä hyörivästä\nmielenlaadusta ohjata hyödyllisiin puuhiin, jotka voitaisiin yleensä\ntehdä heille yhtä huvittaviksi kuin nekin, joita he nyt omin päinsä\nharjoittavat, jos täysikasvuiset olisivat vain puoliksikin niin\nhetaita heitä johtamaan, kuin nämä pikku apinat olisivat kärkkäitä\nheitä seuraamaan. Minä kuvittelen, että joku viisas portugalilainen\nalotti entisinä aikoina tämän tavan maansa lasten keskuudessa, siellä\nkun, kuten olen kuullut ja kuten jo olen ylempänä maininnutkin[119],\non mahdotonta estää lapsia oppimasta lukemaan ja kirjoittamaan; ja\nmuutamissa osissa Ranskaa opettavat lapset myöskin toisiaan laulamaan\nja tanssimaan jo kehdosta lähtien[120].\n\n§ 153. Ensi aluksi olisi parasta laittaa pelinoppasen tai monikulmion\nsivuille liimattavat kirjaimet samankokoisiksi kuin isolehtisessä\nRaamatussa, sekoittamatta niihin lainkaan isoja kirjaimia; kun lapsi\non kerran oppinut lukemaan sellaisilla kirjaimilla painettua, ei viivy\nkauvaa, ennenkuin hän saa selon myös isoista kirjaimista: mutta alussa\nei häntä saa hämmentää niiden moninaisuudella. Tällaisen pelinoppasen\navulla voitte järjestää aivan samanlaisen leikin kuin Kuninkaallisessa\nTammessakin, mistä koituisi uutta vaihtelua, ja pelata hänen kanssaan\nkirsikoista, omenoista, y.m.s.\n\n§ 154. Paitsi näitä voidaan keksiä monen monta muuta kirjainleikkiä,\njoita tähän keinoon mielistyneet saattavat helposti sommitella ja\nteettää tähän tarkoitukseen, jos vain haluavat. Kuitenkin tuntuvat\nminusta nuo neljä ylempänä mainittua noppasta niin mukavilta ja\nkäytännöllisiltä, että parempia tuskin osataan keksiä ja että muita\ntuskin tarvitaankaan.\n\n§ 155. Tämä olkoon sanottu lukemisen opetuksesta, johon ei teidän tule\nkoskaan ajaa lasta väkisin eikä torua häntä sen takia; tehkää hänelle\npieniä kepposia, jos osaatte, saadaksenne hänet lukemaan, mutta älkää\npäästäkö sitä muodostumaan hänelle pakolliseksi. Parempi on hänen oppia\nvuotta myöhemmin lukemaan kuin että hän täten alkaisi kammoksua kaikkea\ntietojen hankkimista. Jos joudutte hänen kanssaan riitaan, tapahtukoon\nse tärkeissä, totuutta ja luonteen hyvyyttä koskevissa asioissa, mutta\nälkää rasittako häntä aakkosten oppimisella. Käyttäkää taitoanne\ntaivuttaaksenne ja nöyryyttääksenne hänen tahtoansa järjen vaatimusten\nalaiseksi, opettakaa häntä rakastamaan muiden ihmisten luottamusta ja\nkunnioitusta ja tuskaisesti varomaan, ett'ette etenkään te eikä hänen\näitinsä pääsisi luulemaan hänestä huonoa ja kunnotonta: kaikki muu\ntulee silloin itsestään. Mutta jos tahdotte näin menetellä, niin ette\nminun nähdäkseni saa sitoa ja kahlehtia häntä kaikenlaisia vähäpätöisiä\nasioita koskevilla säännöillä ettekä nuhdella häntä jokaisesta pikku\nvirheestä tai ehkäpä sellaisistakin virheistä, jotka muiden mielestä\ntuntuisivat suurilta; mutta tästähän minä olen jo ylempänä kylliksi\npuhunut[121].\n\n§ 156. Kun hänet tällä lempeällä tavalla on opetettu lukemaan, tulisi\nhänen käteensä pistää joku helppo, hauska ja hänen henkisiä kykyjänsä\nvastaava kirja, jonka suoma huvitus kiinnittäisi hänen mieltänsä ja\npalkitsisi hänen lukemisvaivansa, mutta joka ei kuitenkaan täyttäisi\nhänen päätänsä kaikenlaisella kokonaan hyödyttömällä romulla tai\nistuttaisi häneen suorastaan paheen ja järjettömyyden ituja. Tähän\ntarkoitukseen luulisin minä _Aisopoon taruja_ sopivimmiksi, nämä\nkertomukset kun kykenevät huvittamaan ja viehättämään lasta, samalla\nkun ne tarjoavat hyödyllistä ajattelemisen aihetta aikuisellekin; ja\njos hänen muistinsa säilyttää ne koko hänen myöhemmän elämänsä ajan,\nei hänen suinkaan tarvitse katua tavatessaan ne sieltä miehekkäiden\najatustensa ja vakavien puuhiensa joukosta. Jos hänen Aisopoossaan on\nkuvia, viehättää se häntä sitäkin enemmän ja kiihoittaa häntä lukemaan,\nsamalla kun se lisää hänen tietojaan: sillä sellaisista näkyvistä\nesineistä on turhaa ja hyödytöntä puhua lapsille, niin kauvan kuin\nei heillä ole niistä minkäänlaista käsitystä, koska tuota käsitystä\nei voi saada äänen kaijusta, vaan itsestään esineistä tai niiden\nkuvista. Ja sentähden onkin minun nähdäkseni parasta hankkia hänelle\nheti, kun hän alkaa tavata, niin paljon eläinten kuvia kuin suinkin\nvoidaan löytää, nimet painettuina niiden alle, niin että ne samalla,\nkun ne yllyttävät häntä lukemaan, antavat hänelle aihetta kyselyihin ja\noppimiseen. _Kettu Repolainen_[122] on toinen kirja, jota mielestäni\nvoidaan käyttää samaan tarkoitukseen. Ja jos lapsen lähimpään\nympäristöön kuuluvat henkilöt keskustelisivat usein hänen kanssaan\nniistä tarinoista, joita hän on lukenut, ja kuuntelisivat hänen niitä\nkertovan, lisäisi se muiden etujen ohella hänen lukemisensa viehätystä\nja mielenkiintoa, koska hän huomaisi siitä lähtevän hyötyä ja hupia.\nNäitä houkuttelukeinoja näytään yleensä lyötävän kokonaan laimin\ntavallisessa opetusmenettelyssä; ja yleensä kuluu pitkä aika, ennenkuin\nalottelijat saavat lukemisestaan mitään hyötyä tai hupia, joka voisi\nheitä siihen kiinnittää, niin että he tottuvat pitämään kirjoja vain\ntavanmukaisina hauskutteina tai mihinkään kelpaamattomina, typerinä\nkiusankappaleina.\n\n§ 157. Isämeidän rukous, uskontunnustus ja kymmenet käskyt on lapsen\ntosin opittava täydellisesti ulkoa, mutta ei minun luullakseni\nlukemalla ne itse aapiskirjastaan, vaan toistamalla niitä jonkun\njälkeen, jo ennenkuin osaa lukeakaan. Mutta oppiminen ulkoa ja\noppiminen lukemaan ovat minun nähdäkseni pidettävät toisistaan\nerillään, jott'ei toinen vahingoittaisi toista. Mutta hänen\nlukuopetuksestaan olisi tehtävä hänelle niin vähän harmia ja työtä kuin\nmahdollista.\n\nEn tiedä, mitä muita ylempänä mainittujen kaltaisia englantilaisia\nkirjoja on olemassa, jotka voisivat herättää mieltymystä lapsissa ja\nhoukutella heitä lukemaan, mutta minä olen taipuvainen uskomaan, että\nkun lapset tavallisesti jätetään koulukasvatuksen huomaan, kasvatuksen,\njossa patukan pelko pakottaa heidät oppimaan, eikä suinkaan itse siitä\npuuhasta lähtevä hauskuus heitä siihen vedä, tämäntapaiset hyödylliset\nkirjat ovat kaikenlaisten typerien tekeleiden mukana vaipuneet\ntäydelliseen huomaamattomuuteen, eikä minun tietääkseni olekaan tässä\nsuhteessa otettu ainoatakaan askelta Sarvikirjan[123], Aapiskirjan,\nPsalttarin, Uuden Testamentin ja Raamatun tavallista uraa ulommas.\n\n§ 158. Mitä Raamattuun tulee, jota tavailemaan lapset tavallisesti\npannaan muka heidän lukutaitonsa harjoittamiseksi ja kehittämiseksi,\non minun nähdäkseni sen valikoimattomasta lukemisesta kappale\nkappaleelta, siinä järjestyksessä kuin ne toisiaan seuraavat, niin\nvähän etua lapsille joko sitten heidän lukutaitonsa parantamiseksi tai\nheidän uskonnollisen tunteensa vahvistamiseksi, ett'ei ehkä pahempaa\nvoisi löytyä. Sillä mitä iloa tai viehätystä voi lapsella olla kirjan\nsellaisten osien lukemisesta harjoituksekseen, joista hän ei mitään\nymmärrä? Ja kuinka vähän soveltuvatkaan Mooseksen lait, Salomonin\nKorkea Veisu ja ennustukset Vanhassa Testamentissa ja apostolien\nkirjeet ja Ilmestyskirja Uudessa Testamentissa lapsen käsityskyvylle?\nJa vaikka evankeliumin historia ja apostolein teot ovatkin jo hiukan\nhelppotajuisempia, niin eivät nekään kokonaisuudessaan katsottuina\nole missään suhteessa lapsuusijän ymmärrykseen. Myönnän kyllä, että\nuskonnolliset periaatteet ovat sieltä ja Pyhän Raamatun omista sanoista\netsittävät, mutta lapselle ei olisi kuitenkaan esitettävä mitään\nsellaista, joka ei ole lapsen käsityskyvyn ja tietojen mukaista.\nMutta tästä on pitkä askel koko Raamatun lukemiseen pelkän lukemisen\nvuoksi. Ja millaisen ajatusten sekasorron täytyykään vallita lapsen\npäässä, mikäli hänellä on yleensä lainkaan sellaisia ajatuksia, joita\nhänellä pitäisi olla uskonnosta, jos hän kehittymättömimmällä ijällään\nlukee eroituksetta kaikki Raamatun paikat Jumalan sanana ilman muita\nnäkökohtia! Minä olenkin taipuvainen uskomaan, että tässä juuri on\nperimmäinen syy siihen, miksi ei muutamilla ihmisillä ole selvää eikä\nmäärättyä käsitystä siitä koko elämänsä aikana.\n\n§ 159. Kun minä nyt olen sattumalta joutunut käsittelemään tätä\nkysymystä, niin sallittakoon minun sanoa, että Pyhässä Raamatussa\non sentään erinäisiä kohtia, jotka lapsen käteen annettuina voivat\nolla omiansa edistämään hänen lukuharrastuksiansa; sellaisia ovat\nesimerkiksi kertomus Joosefista ja hänen veljistään, Davidista ja\nGoljatista, Davidista ja Jonatanista, j.n.e.; toisia kohtia tulisi\nhänen taas lukea opikseen ja ojennuksekseen, kuten tätä: _Mitä te\ntahdotte ihmisten teille tekevän, se tehkäät myös heille_, ja muita\nsellaisia helppotajuisia ja yksinkertaisia siveyssääntöjä, joita\nsopivasti valittuina voidaan usein käyttää sekä lukuharjoituksissa että\nvarsinaisessa opetuksessa; ja niitä on silloin luettava niin kauvan,\nettä ne täydellisesti kiintyvät muistiin, jotta niitä myöhemmin,\nhänen vartuttuaan kypsemmäksi niitä käsittämään, voidaan sopivissa\ntilaisuuksissa kutakin vuorostaan vielä erikoisesti teroittaa hänen\nelämänsä ja tekojensa järkähtämättöminä, pyhinä sääntöinä. Mutta koko\nRaamatun lukemista ilman eroitusta pidän minä varsin sopimattomana\nlapsille, ennenkuin he ovat tutustuneet sen helppotajuisimpiin\nperuskohtiin ja saaneet jonkunlaisen yleiskatsauksen siitä, mitä\nheidän tulee etupäässä uskoa ja noudattaa; mutta tämä yleiskatsaus\non heidän minun ymmärtääkseni saatava Pyhän Raamatun omilla sanoilla\nlausuttuna eikä sellaisina sovitelmina, joita erilaisten järjestelmien\nja yhdenmukaisuuksien hallitsemat ihmiset ovat tässä tapauksessa niin\nkärkkäitä käyttämään ja heillekin tyrkyttämään. Tätä välttääkseen on\ntri Worthington[124] kyhännyt katkismuksen, jossa kaikki vastaukset\ntapahtuvat täsmälleen Raamatun omilla sanoilla; hän on siten näyttänyt\nhyvää esimerkkiä ja pukenut opetuksensa niin täysikelpoiseen\nsanamuotoon, ett'ei ainoakaan kristitty voi väittää niitä muka\nsopimattomiksi hänen lapsensa lukea. Heti kun lapsi osaa isämeidän,\nuskontunnustuksen ja kymmenet käskyt ulkoa, lienee hänen parasta oppia\ntästä kirjasta yksi kysymys kutakin päivää tai viikkoa kohti, sikäli\nkuin hänen ymmärryksensä pystyy niitä tajuamaan ja hänen muistinsa\nniitä säilyttämään. Ja kun hän osaa tämän katkismuksen täydelleen\nulkoa, niin että hän voi varmasti ja sujuvasti vastata jokaiseen kirjan\nkysymykseen, silloin on sopiva hetki tullut istuttaa hänen mieleensä\nmuut, sinne tänne eri raamatunpaikkoihin siroitetut siveyssäännöt,\nkoska ne tarjoavat parasta harjoitusta hänen muistilleen ja muodostavat\naina valmiin ojennusnuoran koko hänen elämänsä ohjaukseksi.\n\n§ 160. Kun lapsi osaa sujuvasti lukea englantilaista kirjaa, on\nsovelias aika tutustuttaa häntä kirjoittamiseen; ja ensimmäisenä\nkohtana on häntä silloin opetettava pitämään kynäänsä oikein ja\nvaadittava siinä täydellistä harjaantumista, ennenkuin hänen sallitaan\npiirtää mitään paperille, sillä lapsilta, yhtä vähän kuin keltään\nmuultakaan, joka tahtoo suorittaa jonkun seikan kunnollisesti, ei olisi\nvaadittava liian paljoa yhdellä kertaa eikä odotettava täydellisyyttä\nkahdessa saman harjoituksen osassa samaan aikaan, jos ne suinkin\nvoidaan eroittaa toisistaan. Minun luullakseni on italialainen tapa\npitää kynää vain peukalon ja etusormen välissä paras, mutta tämän asian\nsuhteen on teidän sopivin kysyä jonkun etevän kirjoituksenopettajan tai\njonkun muun hyvin ja nopeasti kirjoittavan henkilön neuvoa. Kun lapsi\non oppinut pitämään kynäänsä oikein, on hänen sitä lähinnä opittava,\nkuinka hänen tulee sijoittaa paperinsa ja missä asennossa pitää\nkäsivarttansa ja ruumistansa. Kun näistä harjoituksista on selvitty,\non paras keino opettaa häntä kirjoittamaan ilman sen suurempaa\nvaivannäköä metallilevyn hankkiminen, johon on kaiverrettu teitä eniten\nmiellyttävällä käsialalla piirrettyjä kirjaimia; mutta teidän pitää\nmuistaa teettää ne melkoista suuremmiksi, kuin mitä hän tavallisesti\ntulee kirjoittamaan, sillä jokainen alkaa luonnostaan vähitellen\nkirjoittaa pienempää käsialaa kuin mitä hänelle on ensin opetettu, vaan\nei koskaan suurempaa. Kun sellainen levy on valmiiksi kaiverrettu, on\nteidän parasta painattaa siitä useampia arkkeja hyvää kirjoituspaperia\npunaisella musteella, ja niin tarvitsee hänen vain seurailla siten\nsyntyneitä kirjaimia mustaan musteeseen kastetulla hyvällä kynällä,\ntotuttaakseen piankin kätensä muovailemaan mallikirjaimiaan, kunhan\nhänelle vain ensin neuvotaan, mistä hänen on alottaminen ja miten hänen\non piirtäminen kukin kirjain. Ja kun hän osaa tehdä tämän hyvin, on\nhänen alettava harjoitella puhtaalle paperille; ja tällä tavoin saadaan\nhänet helposti kirjoittamaan millaista käsialaa vain halutaan[125].\n\n§ 161. Kun hän osaa kirjoittaa hyvin ja nopeasti, on minun luullakseni\nsopivaa ei ainoastaan jatkaa hänen kätensä harjoittelemista\nkirjoituksessa, vaan myöskin kehittää sen käyttämistä piirustuksessa,\nkoska se on säätyläiselle erinomaisen hyödyllinen taito monessa\nsuhteessa, mutta etenkin matkoilla, se kun auttaa useinkin muutamin\nosatuin viivoin ilmaisemaan sellaista, mitä ei kokonainen kirjoitettu\npaperiarkki kykenisi kuvaamaan eikä tekemään tajuttavaksi. Kuinka\nmonia rakennuksia voidaankaan nähdä, kuinka erilaisia koneita ja\npukuja tavata, joiden kuvan voisi helposti mielessään säilyttää ja\njoista voisi muillekin antaa käsityksen, jos vain olisi vähänkin\npiirustustaitoa, mutta jotka pelkkien sanojen huomaan jätettyinä ovat\nvaarassa hävitä tai ainakin säilyä hyvin huonosti muistissa, vaikka\nkuvaus olisi kuinka tarkka tahansa! Minä en suinkaan tarkoita, että\npojastanne pitäisi tulla täydellinen maalari; saavuttaakseen siinä\nedes johonkin määrin siedettävän taitavuuden, menettäisi hän enemmän\naikaa kuin mitä säätyläisnuorukaiselta liikenee muiden tärkeämpien\naskarrustensa ohella. Mutta sen verran aavistusta etenemisopista ja\nsen verran piirustustaitoa, että hän kykenee kutakuinkin saamaan\npaperille kaiken, mitä hän näkee, ihmiskasvoja lukuunottamatta, voi\nhän uskoakseni hankkia varsin lyhyessä ajassa, etenkin jos hänellä on\nsiihen taipumuksia; mutta jos niitä puuttuu, elleivät ole kysymyksessä\nsuorastaan välttämättömät seikat, on parempi antaa hänen rauhassa\nsivuuttaa koko asia, kuin kiusata häntä aivan hyödyttömästi. Sentähden\npitääkin tässä, kuten kaikissa muissakin asioissa, jotka eivät ole\nehdottoman tarpeellisia, paikkansa tuo vanha sääntö: _Nil invita\nMinerva_.[126]\n\n1. Pikakirjoituksen,[127] taidon, jota kuulemani mukaan tunnetaan vain\nEnglannissa[128], katsottaneen ehkä maksavan oppimisen vaivan, koska\nihmiset sen avulla voivat nopeammin kirjoittaa muistiin mitä haluavat\nja myöskin salata sellaista, mitä he eivät tahtoisi paljastaa jokaisen\nsilmille. Sillä ken on kerran oppinut millaisia kirjainmerkkejä\ntahansa, voi helposti muunnella niitä oman päänsä mukaan ja omaksi\nyksityiseksi hyväkseen, samoin kuin hän voi supistaa niitä yhä enemmän\nja enemmän sitä tarkoitusta vastaaviksi, johon hän haluaa niitä\nkäyttää. Hra Richin keksimää järjestelmää, parhaiten sommiteltua, mitä\nminä olen nähnyt, voi ymmärtääkseni ken tahansa, joka tuntee hyvin\nkielioppinsa ja tutkii sitä erikoisesti tätä varten, vielä paljon\nlyhentää ja tehdä mukavammaksi. Mutta tämän suppeamman kirjoitustavan\nopettamiseksi pojallenne ei ole tarvis kovin kiireisesti neuvojaa\nhankkia; hän pääsee siitä joskus sopivan tilaisuuden tarjoutuessa\nkylliksi varhain selville, kun hänen kätensä on ensin tottunut\nkirjoittamaan kauniisti ja nopeasti. Sillä pojilla on vain vähän hyötyä\npikakirjoituksesta, eikä heidän pitäisikään millään ehdolla harjoitella\nsitä, ennenkuin he osaavat tavallista kirjoitusta täydellisen hyvin ja\novat saavuttaneet siinä pettämättömän tottumuksen.\n\n§ 162. Heti kun lapsi osaa puhua englantia, on aika opettaa hänelle\njotakin muuta kieltä. Tässä suhteessa ei kukaan asetu epäilevälle\nkannalle, kun on ranskankielestä kysymys. Ja syy siihen on, että\nihmiset ovat tottuneet tämän kielen oikeaan opettamistapaan: puhumaan\nsitä lasten kanssa säännöllisesti eikä turvautumaan kieliopin\nsääntöihin. Latinaa opittaisiin helposti samalla tavalla, ellei\nlapsen kasvattaja lakkaamatta, hänen kanssaan seurustellessaan,\npuhuisi hänelle mitään muuta, vaatisipa häntäkin aina vastaamaan\nsamalla kielellä. Mutta kun ranska on elävä kieli ja kun siitä on\njokapäiväisessä puheessa enemmän hyötyä, on sitä ensinnä opeteltava,\njotta vielä taipuisat puhe-elimet tottuisivat oikein muodostamaan\ntarvittavia äänteitä ja lapsi harjaantuisi lausumaan hyvin ranskaa,\nmikä käy sitä vaikeammaksi, jota pitemmälle se lykätään.\n\n§ 163. Kun hän osaa puhua ja lukea ranskaa hyvin, mihin tätä\nmenettelytapaa noudattamalla voidaan yleensä päästä vuodessa tai\nparissa, on hänen siirryttävä latinaan, ja kummallistahan olisi,\nelleivät vanhemmat, jotka ovat kokeilleet ranskankielellä, katsoisi\nsitä voitavan oppia aivan samalla tavalla: puhuen ja lukien. Lapsen\nopiskellessa näitä vieraita kieliä on vain siitä pidettävä huolta,\nett'ei hän kasvattajansa kanssa ainoastaan niitä puhuessaan ja\nlukiessaan unhoita harrastaa myös englantia; tämän seikan valvominen\nvoidaan uskoa hänen äidilleen tai jollekin muulle henkilölle, joka\npanee hänet lukemaan ääneen joitakin valittuja kohtia Raamatusta tai\njostakin muusta englanninkielisestä kirjasta joka päivä.\n\n§ 164. Latinaa minä pidän ehdottomasti välttämättömänä säätyläiselle;\nja perinnäistapa, joka hallitsee kaikkea, onkin tehnyt siitä niin\ntärkeän kasvatuksen osan, että niitäkin lapsia pakotetaan pieksemällä\nsitä oppimaan ja kuluttamaan monet tunnit kallista aikaansa latinan\nvaivalloiseen pänttäämiseen, jotka eivät kerran koulusta päästyään\njoudu enää koko elämässään mihinkään tekemisiin sen kanssa. Voiko\nolla mitään naurettavampaa kuin että isä tuhlaa omia varojansa ja\npoikansa aikaa pakottaessaan tämän opettelemaan roomalaisten kieltä,\nkun hän samalla määrää hänet johonkin käytännölliseen toimeen, missä\nhän ei lainkaan tarvitse latinaa ja missä hän siis ei myöskään voi\nolla unohtamatta sitä vähää, mitä hän koulussa oppi ja mitä hän\nkymmenessä tapauksessa yhtä vastaan kammoksuu sen huonon kohtelun\ntakia, jota se hänelle tuotti? Voitaisiinko uskoa, ellei meillä olisi\nsiitä kaikkialla esimerkkejä näkyvissämme, että lasta pakotettaisiin\noppimaan kielen alkeita, jota hän ei joudu milloinkaan käyttämään\nsen elämän kuluessa, mihin hänet on määrätty, ja jonka takia hän lyö\nkoko sinä aikana laimin hyvän käsialan hankkimisen ja kirjanpidon\nharjoittelemisen, vaikka nämä taidot ovat erinomaisen hyödyllisiä\nkaikissakin elämän tiloissa ja useimmissa ammateissa suorastaan\nehdottoman tarpeellisia? Mutta vaikka näitä taitoja, jotka ovat niin\nvälttämättömiä eri ammateissa, liikealalla ja useissa maallisissa\ntoimituksissa, harvoin, jos ollenkaan, opitaan latinakouluissa, eivät\nainoastaan aatelismiehet lähetä sinne nuorempia poikiaan, joista\naijotaan erilaisten käytännöllisten ammattien harjoittajia, vaan\neivätpä kauppiaat ja maanviljelijätkään osaa olla tunkematta sinne\nlapsiaan, vaikk'ei heillä ole tarkoitus eikä tarvittavia varojakaan\ntehdä heistä oppineita. Jos kysytte heiltä, miksi he niin tekevät,\npitävät he sitä yhtä kummallisena kysymyksenä kuin jos tiedustelisitte\nheiltä, miksi he käyvät kirkossa. Tapa on tullut järjen sijaan ja on\nniiden mielestä, jotka pitävät sitä järkenä, siihen määrään pyhittänyt\ntämän menettelyn, että he noudattavat sitä melkein uskonnollisella\nhartaudella ja riippuvat siinä kiinni niin lujasti, kuin eivät heidän\nlapsensa saisi oikein täydellistä oikeauskoista kasvatusta, elleivät he\nole lukeneet Lillyn kielioppia[129].\n\n§ 165. Mutta kuinka tarpeellinen latinankieli onkaan muutamille\nja kuinka tarpeellisena sitä pidetäänkään toisille, joille siitä\nei millään tavalla voi olla mitään hyötyä eikä apua, niin en minä\nainakaan, asiaa tarkoin mietittyäni, ole halukas suosittelemaan\ntapaa, jolla sitä latinakouluissa yleensä opetetaan. Syyt, jotka\npuhuvat sitä vastaan, ovat niin ilmeisiä ja pakottavia, että ne\novat saaneet muutamat ymmärtäväiset henkilöt poikkeamaan yleiseltä\ntieltä, eikä suinkaan ilman menestystä, vaikk'ei heidänkään\nkäyttämänsä menettelytapa ole ollut täsmälleen sellainen, jota minä\nkuvittelen helpoimmaksi ja joka kaikessa lyhykäisyydessä esitettynä\non seuraava. Lasta ei ole vaivattava lainkaan kieliopilla, vaan on\nhänelle opetettava latinaa, niinkuin hänelle on opetettu englantia:\npuhelemalla, ilman hämmentäviä sääntöjä; sillä jos asiaa oikein\nharkitsette, ei latina ole lapselle tuntemattomampi hänen maailmaan\ntullessaan kuin englantikaan, ja kuitenkin oppii hän englantia\nilman opettajaa, ilman sääntöjä ja ilman kielioppia, ja niin oppisi\nhän latinaakin samalla tavalla kuin Tullius,[130] jos joku puhuisi\nhänen kanssaan aina vain tätä kieltä. Ja kun me näemme niin usein\nranskalaisen naisen opettavan englantilaisen tytön täydellisesti\npuhumaan ja lukemaan ranskaa vuodessa tai parissa ilman kieliopin\nsääntöjä tai mitään muuta kuin alituista haastelemista, en voi olla\nkummastelematta, kuinka säätyläiset ovat jättäneet saman keinon\nsovittamatta poikiinsa ja kuinka he ovat tulleet pitäneeksi heitä\ntyttäriään typerämpinä ja kyvyttömämpinä.\n\n§ 166. Jos sentähden voitte saada miehen, joka itse puhuisi hyvää\nlatinaa ja joka aina olisi poikanne lähettyvillä haastelemassa\nhänelle herkeämättä sitä kieltä ja joka ei sallisi hänenkään puhua\neikä lukea muuta kuin latinaa, olette löytänyt oikean ja luonnollisen\nmenettelytavan[131], jota minäkin suosittelen, ei ainoastaan\nhelpoimpana ja tehokkaimpana keinona opettaa lapselle ilman vaivaa ja\ntoraa kieltä, jonka takia toiset saavat kestää kokonaista kuusi tai\nseitsemän vuotta koulun selkäsaunaa, vaan myöskin keinona, joka samaan\naikaan muokkaa hänen mieltänsä ja tapojansa ja hankkii hänelle vielä\nlisäksi tietoja eri aloilta, kuten suurimmasta osasta maantiedettä,\ntähtitiedettä, ajantietoa, ruumiinrakenneoppia, puhumattakaan\nerinäisistä historian kohdista ja kaikista muista sellaisiin\nesineihin liittyvistä tiedoista, jotka ovat aistimin havaittavissa\nja jotka eivät juuri muuta vaadi kuin muistia. Juuri niistä tulisi\nmeidän tietomme alkaakin, jos oikein menettelisimme, ja juuri niiden\ntulisi laskea sen perustus, eikä logiikan ja metafysiikan hämäräin\nkäsitteiden, jotka ovat enemmän omiansa hauskuuttamaan kuin valistamaan\nymmärrystä, sen pyrkiessä hankkimaan ensimmäisiä tietojansa[132].\nKun nuoret miehet ovat jonkun aikaa vaivanneet päätänsä näillä\nkohteettomilla mietiskelyillä, saamatta niistä sitä edistystä,\nkehitystä tai hyötyä, mitä he olivat odottaneet ovat he taipuvaisia\ntulemaan alhaiseen käsitykseen joko opista yleensä tai itsestään ja\ntuntevat kiusausta jättää opiskelunsa sikseen ja heittää kirjansa\nnurkkaan, koska ne eivät heidän mielestään sisällä mitään muuta kuin\nkuivia sanoja ja tyhjää helinää, tai taas päättää, että jos niissä\njotakin todellista tietoa olisikin, heillä ei puolestaan ole tarpeeksi\nymmärrystä niitä käsittämään. Että asia on näin, sen voin vakuuttaa\nteille omasta kokemuksestani[133], Muiden asioiden joukosta, joita\nsäätyläisnuorukaisen tulisi oppia tätä menettelytapaa noudattamalla,\nsillä välin kun muut hänen ikäisensä ovat kokonaan vajonneet latinaansa\nja kieliinsä, tahtoisin mainita myöskin mittausopin, sillä minä olen\ntuntenut erään säätyläisnuorukaisen, jota oli kasvatettu hiukan tähän\nsuuntaan ja joka kykeni todistamaan useita Eukleideen väittämiä,\nennenkuin oli kolmentoista vanha.\n\n§ 167. Mutta ellei sellaista miestä ole saatavissa, joka puhuisi hyvää\nlatinaa ja kykenisi ohjaamaan poikaanne kaikilla näillä tietämisen\naloilla, ja tekisi sen tätä menettelytapaa noudattaen, on silloin\nlähinnä parasta opettaa häntä niin paljon tämän suunnan mukaisesti kuin\nmahdollista, turvautumalla johonkin helppoon ja huvittavaan kirjaan,\nkuten esim. Aisopoon taruihin, ja kirjoittamalla englantilainen\nkäännös niin sananmukaisena kuin suinkin yhdelle riville ja kutakin\nsen sanaa vastaava latinainen sana juuri sen yläpuolelle toiselle\nriville. Antakaa hänen lukea näitä yhä uudelleen ja uudelleen joka\npäivä, siksi kunnes hän täydelleen ymmärtää latinaisen tekstin,\nsiirtykää sitten toiseen tarinaan ja tankatkaa sitäkin siksi, kunnes\nhän osaa senkin kunnollisesti, mutta älkää jättäkö sikseen sitäkään,\nmitä hän on jo täydellisesti oppinut, vaan kertailkaa sitä joskus\npysyttääksenne sen täten hänen muistissaan. Ja kun hänen on aika\noppia kirjoittamaan, antakaa hänen jäljennellä juuri niitä, jotta\nhän siten kättänsä harjoitellessaan edistyy myös latinassa[134]. Kun\ntämä keino ei ole niin tehokas kuin latinan opetteleminen puhumalla,\ntulee ensiksikin teonsanojen muodostuksen ja sitten nimisanojen ja\nasemasanojen taivutuksen, täydellisesti ulkoa opittuina, helpottaa\nhänen tutustumistaan latinankielen henkeen ja olemukseen, tämä kieli\nkun muuttelee teonsanojensa ja nimisanojensa merkitystä, ei niinkuin\nuudemmat kielet[135] etuliitteillä, vaan vaihtelemalla viimeisiä\ntavuja. Tämän enempää ei hänen minun ymmärtääkseni tarvitse perehtyä\nkielioppiin, ennenkuin hän kykenee omin päin lukemaan Scioppiuksen ja\nPerizoniuksen huomautuksilla varustettua Sanctiuksen _Minervaa_.[136]\n\nLasten opetuksessa on mielestäni siitäkin seikasta pidettävä huolta,\nett'ei heitä useimmissa tapauksissa, jolloin he joutuvat ymmälle,\nsaateta yhä enemmän hämmennyksiin jättämällä heidät suoriutumaan\npulasta omin päin ja asettamalla heille esim. sellaisia kysymyksiä\nkuin: Mikä on nimentösija siinä lauseessa, joka heidän on rakennettava,\ntai tiedustelemalla, mitä _aufero_ merkitsee, opastaakseen heitä\nymmärtämään, mitä tarkoittaa _abstulere_, j.n.e., milloin he eivät osaa\nsitä sanoa ilman muuta. Siinä vain tuhlataan aikaa ja tehdään heidät\naivan neuvottomiksi, sillä heidän opiskellessaan ja osoittaessaan\nahkeruutta on heitä pidettävä hyvällä päällä ja koetettava tehdä heille\nkaikki niin helpoksi ja miellyttäväksi kuin mahdollista. Jos he siis\njoutuvat pulaan ja haluaisivat mennä eteenpäin, on heitä viipymättä\nautettava voittamaan vaikeudet nuhtelematta tai torumatta, muistaen,\nettä missä jyrkempiä keinoja käytetään, ne ovat vain opettajan\nylpeyden ja pikamielisyyden purkauksia, hän kun vaatii lapsia siinä\nsilmänräpäyksessä hallitsemaan kaikkea, mitä hän itse tietää, vaikka\nhänen tulisi päinvastoin ottaa huomioonsa, että hänen tehtävänään\non juurruttaa heihin tottumuksia eikä suinkaan kiivastuksissaan\njaella heille sääntöjä ja määräyksiä, joista on vain vähän hyötyä\nelämämme ohjauksessa ja joilla ei ole ainakaan lapsiin nähden mitään\nmerkitystä, koska he unohtavat ne heti, kun ovat ne kuulleet. Minä\nen suinkaan tahdo kieltää, että erinäisillä tiedon aloilla, joissa\ntulee kysymykseen heidän järkensä harjoittaminen, tätä menettelytapaa\non ehkä joskus muunnettava ja vaikeuksiakin esitettävä uutteruuden\nkiihoittamiseksi ja hengen totuttamiseksi turvaamaan omaan voimaansa ja\nterävänäköisyyteensä säännöllisessä ajattelussa. Mutta tätä ei minun\nuskoakseni ole kuitenkaan sovitettava lapsiin heidän ollessaan vielä\nhyvin pieniä tai heidän vast'uudesta tutustuessaan johonkin tietämisen\nhaaraan, sillä silloin on kaikki jo itsessään vaikeaa, ja opettajan\nsuurena taitona ja tehtävänä on juuri muuttaa kaikki heille niin\nhelpoksi, kuin hän suinkin voi: ja erittäinkin kielten opetuksessa on\nkaikkein vähimmin syytä saattaa lapset hämmennyksiin kaikenlaisilla\ntarpeettomilla kysymyksillä. Sillä koska kieliä on opittava konemaisen\nharjoituksen, tottumuksen ja muistin avulla, käy niiden puhuminen\nkaikkein parhaiten silloin, kun kaikki kieliopin säännöt ovat tyystin\nunohdetut. Myönnän kyllä, että jonkun kielen kielioppia on joskus\nhyvinkin huolellisesti tutkittava, mutta sen tutkimisen suorittakoot\nyksinomaan täysikasvuiset henkilöt, milloin he pyrkivät ymmärtämään\nkieltä tieteellisesti,[137] mutta sehän kuuluu harvoin muille kuin\nammattioppineille. Luullakseni ollaankin minun kanssani yhtä mieltä\nsiitä, että jos säätyläisen on jotakin kieltä erikoisemmin tutkittava,\nniin on hänen tutkittava oman maansa kieltä, jotta hän perehtyisi mitä\ntarkimmin kieleen, mitä hän joka päivä käyttää.\n\nOn olemassa vielä toinenkin syy, miksi opettajat ja kasvattajat\neivät saa nostaa vaikeuksia oppilaittensa tielle, vaan miksi heidän\ntulisi päinvastoin tasoittaa heidän polkunsa ja auliisti auttaa heitä\neteenpäin, jos huomaavat heidän takertuneen kiinni. Lasten mieli on\nahdas ja heikko ja voi tavallisesti säilyttää vain yhden ajatuksen\nkerrallaan. Mitä tahansa lapset ovatkaan saaneet päähänsä, se täyttää\nsen hetkeksi kokonaan, etenkin jos sitä tukee joku intohimo. Sentähden\npitäisikin opettajan taidollaan ja tarkkanäköisyydellään puhdistaa\nheidän päänsä kaikista muista ajatuksista silloin, kun heidän olisi\njotakin oppiminen, jotta siten tulisi parempaa tilaa sille, mitä hän\nhaluaisi heidän mieleensä painaa, ja jotta siihen käytäisiin käsiksi\ninnolla ja uutteruudella, koska se muutoin ei tee mitään vaikutusta.\nLasten mieli on luonnostaan vaihteleva. Uutuus vain heitä viehättää:\nmitä se tarjoaa, siihen haluavat he heti innostuen tutustua, yhtä\npian jälleen siihen kyllästyäkseen. He väsyvät varsin pian samaan\nasiaan, ja niin on heidän ilonsa melkein kokonaan vaihtelussa ja\nmoninaisuudessa. Noiden haihattelevain ajatusten kiinnittäminen\nyhteen kohtaan on ristiriidassa lapsuuden luonnollisen tilan kanssa.\nOnko sitten syyksi luettava heidän aivojensa sisäinen rakenne vaiko\nheidän elonhenkiensä vilkkaus ja epävakaisuus, ymmärrys kun ei ole\npäässyt niitä vielä täydellisesti hallitsemaan, ilmeistä vain on,\nettä lapset kärsivät, jos heidän täytyy herkeämättä pitää ajatuksensa\nsamaan kohtaan suunnattuina. Pitkällinen hievahtamaton tarkkaavaisuus\non vaikeimpia tehtäviä, millä heitä voidaan kiusata, ja sentähden\npitäisikin henkilön, joka vaatii heiltä uutteruutta, koettaa tehdä\nkaikki esityksensä niin miellyttäviksi ja huvittaviksi kuin suinkin:\nainakaan ei hänen millään ehdolla tulisi yhdistää niihin mitään\nikävystyttävää tai peloittavaa. Elleivät he tule kirjojensa ääreen edes\nkutakuinkin innostuneina tai tyytyväisinä, ei ole suinkaan mikään ihme,\njos heidän ajatuksensa lakkaamatta pyrkivätkin pois sellaisesta, mikä\nheitä kyllästyttää, ja etsivät parempaa huvitusta miellyttävämmistä\nseikoista, joiden etsimisessä heidän mielikuvituksensa väkisinkin\naskartelee.\n\nTietääkseni koettavat kasvattajat yleisen menettelytapansa mukaisesti\nherättää oppilaittensa harrastusta ja kiinnittää heidän mieltänsä\nkulloinkin käsillä olevaan työhön nuhteilla ja kurituksella, jos he\nhuomaavat näiden heittäytyvän hiukankin tarkkaamattomiksi. Mutta\nsellaisella kohtelulla on varmasti aivan vastakkainen vaikutus.\nKasvattajan kiivastuneet sanat ja iskut täyttävät lapsen mielen\nkauhulla ja pelolla, jotka siinä silmänräpäyksessä valtaavat sen\nkokonaan, jättämättä lainkaan tilaa muille vaikutuksille. Minä\nuskon, ett'ei näiden rivien lukijain joukossa ole ainoatakaan, joka\nei muistaisi, millaisen häiriön hänen vanhempainsa tai opettajainsa\npikaiset tai jyrkät sanat saivat aikaan hänen ajatuksissaan ja kuinka\nne hetkiseksi siihen määrään hämmensivät hänen aivonsa, että hän\ntuskin tiesi, mitä hän sanoi tai mitä hänelle sanottiin. Heti kadotti\nhän näkyvistään puuhansa esineen, hänen mielensä täytti sekasorto ja\nlevottomuus, ja tässä tilassa ollessaan ei hän enää kyennyt tarkkaamaan\nkerrassaan mitään.\n\nOn kyllä totta, että vanhempain ja kasvattajain tulee vahvistaa ja\ntukea arvovaltaansa heidän huostaansa uskottujen lasten mieliin\nistuttamallaan aralla kunnioituksella ja hallita heitä sen avulla,\nmutta kun he ovat saavuttaneet ratkaisevan aseman heihin nähden, tulisi\nheidän käytellä sitä hyvin varovasti eikä tehdä itsestään sellaisia\npelätyksiä, että heidän oppilaansa vapisevat aina heidät nähdessään.\nMoinen ankaruus voi ehkä kylläkin tehdä heille hallinnan helpoksi,\nmutta heidän kasvateilleen lähtee siitä varsin vähän hyötyä. Lasten on\nmahdotonta oppia mitään silloin, kun heidän ajatuksiansa hämmentää ja\nvallitsee joku mielenliikutus, etenkin pelko, joka tekee heidän vielä\nherkkiin ja heikkoihin mieliinsä voimakkaimman vaikutuksen. Pitäkää\nheidän henkensä vapaana ja rauhallisena, jos tahdotte sen ottavan\nvastaan opetuksenne tai kykenevän avartamaan tietojensa piiriä. On yhtä\nmahdotonta painaa kauniita ja säännöllisiä merkkejä vapisevaan mieleen\nkuin piirtää niitä tärisevään paperiin.\n\nOpettajan suuri taito onkin herättää ja kiinnittää oppilaansa\ntarkkaavaisuus; kun hän on siihen päässyt, voi hän olla varma niin\nnopeasta edistymisestä kuin kasvatin kyvyt suinkin sallivat; mutta\nilman sitä on kaikesta hänen puuhastaan ja pohtamisestaan varsin vähän\ntai ei ensinkään hyötyä. Tämän päämäärän saavuttamiseksi tulisi hänen\nopettaa lapsi käsittämään, mikäli se suinkin käy päinsä, kulloinkin\nselitettävän seikan käytännöllinen tärkeys ja osoittaa hänelle,\nettä hän oppimansa nojalla voi tehdä jotakin sellaista, mitä hän ei\nosannut ennen, jotakin sellaista, mikä hankkii hänelle valtaa ja\ntodellista etua niihin nähden, jotka eivät sitä osaa. Tähän tulee\nhänen lisätä kaikessa opetuksessa noudatettu lempeys ja jonkunlainen\nkoko käyttäytymiseen vuodatettu hellyys, samalla kun hänen pitää antaa\nlapsen huomata, että hän häntä rakastaa ja tarkoittaa vain hänen\nparastaan, mikä onkin ainoa keino voittaa lapsen rakkaus, joka taas\npuolestaan saa tämän kuuntelemaan hänen esityksiään ja mieltymään hänen\nopetuksiinsa.\n\nYksistään uppiniskaisuutta olisi kohdeltava jyrkkyydellä ja\nankaruudella. Mutta kaikkia muita vikoja olisi ojennettava lempeällä\nkädellä: ystävälliset rohkaisevat sanat vaikuttavatkin paremmin ja\npysyvämmin taipuisaan mieleen, jopa ehkäisevät suurimmalta osalta\nsen pahanilkisyyden kehkeämistä, jonka tyly ja karkea kohtelu usein\nsynnyttää pohjaltaan hyvissä ja jaloissa mielissä. On kyllä totta, että\nuppiniskaisuus ja tahallinen huolimattomuus ovat masennettavat, vaikka\nsiinä sitten olisi turvauduttava iskuihinkin, mutta minä olen sittenkin\ntaipuvainen uskomaan, että oppilasten häijyys on useinkin kasvattajan\nynseyden tulos, ja että useimmat lapset ansaitsisivat harvoin\nselkäsaunan, ellei tarpeeton ja sopimaton tylyys olisi opettanut heille\nilkeyttä ja istuttanut heihin vastenmielisyyttä opettajaa ja kaikkea\nkohtaan, mikä häneltä tulee.\n\nHuomaamattomuus, muistamattomuus, epävakaisuus ja ajatuksen\nhäilyväisyys ovat lapsuuden luonnollisia vikoja, ja missä ei\nniitä huomata tahallisiksi, onkin niistä sentähden vain lempeästi\nhuomautettava ja annettava ajan ne parantaa. Jos pieninkin\ntämäntapainen hairahdus aiheuttaa kiivastumista ja soimauksia,\npalaavat nuhtelemisen ja kurittamisen tilaisuudet niin usein, että\nkasvattajasta tulee oppilaittensa alituisen kauhun ja levottomuuden\nesine. Ja se jo yksinään riittää estämään heitä saamasta mitään hyötyä\nhänen opetuksestaan ja tekemään kaikki hänen kasvatusmenettelynsä\ntehottomiksi.\n\nHänen tulee lieventää sitä arkaa kunnioitusta, jonka hän on\nistuttanut heidän mieliinsä, sellaisilla herkeämättömillä hellyyden\nja hyväntahtoisuuden osoituksilla, että kiintymys kannustaa heitä\ntekemään velvollisuutensa ja saa heidät pitämään ilonaan hänen\nmääräystensä noudattamista. Se saa myös heidät mielihyvin lähestymään\nkasvattajaansa ja kuuntelemaan häntä kuin ystävää, joka rakastaa heitä\nja joka näkee vaivaa heidän tähtensä, ja se pitää niinikään heidän\najatuksensa vapaina ja pakottomina heidän ollessaan hänen seurassaan:\nainoa mielentila, missä henki kykenee ottamaan vastaan uusia tietoja ja\nsellaisia pysyviä ja voimakkaita vaikutelmia, joita ilman kaikki, mitä\nhe ja heidän opettajansa yhdessä tekevät, on turhaa touhua ja tuottaa\nvain paljon vaivaa ja vähän oppia.\n\n§ 168. Kun hän täten latinaisten ja englantilaisten rivien vuorottelun\navulla on saanut kohtuulliset tiedot latinankielestä, voi hän siirtyä\nhiukan eteenpäin ja ryhtyä lukemaan jotakin muuta helppoa latinaista\nkirjaa, sellaista kuin esim. Justinuksen ja Eutropiuksen[138] teokset;\nja jotta niiden lukeminen ja ymmärtäminen ei kävisi hänelle niin\ntyölääksi ja vaikeaksi, annettakoon hänen, jos hän haluaa, käyttää\napunaan englantilaisia käännöksiä. Tässä suhteessa älköön ketään\npeloittako vastaväite, että hän siten pääsee niistä selville vain\nkonemaisen tankkaamisen avulla. Asiaa tarkemmin harkiten ei se\nseikka puhu lainkaan tällaista kielten oppimistapaa vastaan, vaan\nsuorastaan sen puolesta. Sillä kieliähän käy oppiminen vain konemaisen\nharjoituksen avulla, ja ken ei puhu englantia tai latinaa täydelleen\nvaistomaisesti, niin että hänen ajatellessaan sanottavaansa hänen\nkielensä aivan itsestään, ilman sääntöjen tai kieliopin muistelemista,\ntapaa sille kielelle ominaiset lausetavat ja käänteet, hän ei puhu\neikä hallitse sitä hyvin. Ja minä olisinkin hyvin mielissäni, jos\njoku mainitsisi minulle kielen, jota voitaisiin oppia ja puhua, kuten\nsitä tulisi puhua, kieliopin sääntöjen nojalla. Kielet eivät ole\nsyntyneet sääntöjen avulla eivätkä keinotekoisesti, vaan sattumalta ja\nkoko kansan yhteisestä käytännöstä. Ja ken tahtoo puhua niitä hyvin,\nhänellä ei ole muuta sääntöä kuin se, samoin kuin ei hän voi turvautua\nmillinkään muuhun kuin muistiinsa ja tottumukseen, minkä hän on\nsaavuttanut puhumalla niiltä opitun tavan mukaan, joiden tunnustetaan\nkäyttävän hyvää kieltä; ja sehän, toisin sanoen, on juuri vaistomaista\npuhumista.\n\nTässä kysyttäneen: \"Onko sitten kielioppi kokonaan tarpeeton, ja\novatko ne, jotka ovat nähneet niin paljon vaivaa säännöstäessään\nja selvitellessään eri kieliä ja jotka ovat kirjoittaneet niin\npaljon nimisanojen ja teonsanojen taivutuksesta, aikamuotojen\nyhdenmukaisuudesta ja lauseopista, tehneet mitätöntä työtä ja\nhaaskanneet oppiansa turhaan?\" Minä en sano sitä; kieliopillakin on\nmerkityksensä. Mutta sen minä sentään luulen voivani sanoa, että siitä\npidetään melkoista suurempaa melua kuin oikeastaan kannattaisi ja että\nsillä kiusataan sellaisia, joille se ei lainkaan kuulu, nimittäin\nsiinä ijässä olevia lapsia, missä heitä sillä tavallisesti vaivataan\nkielioppikouluissa[139].\n\nEi ole mitään sen ilmeisempää, kuin että tällä tavalla vaistomaisesti\nopitut kielet täyttävät riittävän hyvin tehtävänsä yleisissä elämän\ntoimituksissa ja tavallisissa liikesuhteissa. Niin, jopa näyttävät\nuseat ylhäiset kauniimman sukupuolen jäsenet ja ne heistä, jotka\novat viettäneet aikansa hienosti sivistyneessä seurassa, että tämä\nyksinkertainen ja luonnollinen keino kykenee ilman vähintäkään\nkieliopin tutkimista tai tietoa nostamaan heidät varsin korkealle\nasteelle kielenkäytön siroudessa ja kauneudessa; ja onpa olemassa\nnaisia, jotka tietämättä vähääkään, mitä aikamuodot ja laatutavat,\nmääräsanat ja sijasanat ovat, puhuvat yhtä puhtaasti ja virheettömästi\n(he pitäisivät sitä ehkä huonona kohteliaisuutena, jos sanoisin: kuin\nmaalaiskoulumestari) kuin useimmat herrasmiehet, joita on kasvatettu\nlatinakoulujen yleisten menettelytapojen mukaan. Kielioppi voidaan\nsiis, kuten näemme, jättää erinäisissä tapauksissa kokonaan syrjään.\nKysymys on silloin: kenelle sitä on opetettava ja milloin? Tähän\nvastaan minä:\n\n1. Useimmat ihmiset opettelevat kieliä yleistä kanssakäymistä ja\njokapäiväisessä elämässä tarpeellisten ajatusten ilmaisemista\nvarten, seuraamatta mitään muita päämääriä niiden käyttämisessä. Ja\ntätä tarkoitusta vastaa tuo alkuperäinen tapa oppia kieliä pelkän\nkeskustelun avulla ei ainoastaan kyllin hyvin, vaan on sille myöskin\nannettava etusija nopeimpana, sopivimpana ja luonnollisimpana\ntapana. Sentähden voidaankin vastata, ett'ei kielioppi ole tarpeen\ntähän kielenkäyttöön. Tämä on pakko myöntää kaikkien lukijaini,\njotka ymmärtävät, mitä minä tässä sanon, ja jotka toisten kanssa\nkeskustellessaan ymmärtävät heitä, vaikk'ei heille ole milloinkaan\nopetettu englannin kielioppia. Otaksuakseni on näin laita verrattomasti\nenimpäin englantilaisten, joista minä en ole vielä kuullut kenenkään\nopetelleen äidinkieltään sääntöjen avulla.\n\n2. Sitten on toisia ihmisiä, jotka suorittavat suurimman osan toimiansa\ntässä maailmassa kielellään ja kynällään, ja heidän on soveliasta,\nellei suorastaan välttämätöntä, puhua puhtaasti ja virheettömästi,\npainaakseen ajatuksensa sitä helpommin ja sitä vaikuttavammin muiden\nihmisten mieleen. Tästä syystä ei millaista puhetapaa tahansa, kunhan\nse vain ilmaisee ajatuksen ymmärrettävästi, katsotakaan sivistyneelle\nmiehelle riittäväksi. Hänen tulee siis myöskin tutkia kielioppia\nmuiden hyvää kielenkäyttöä edistävien apukeinojen joukossa, mutta\nehdottomasti oman kielensä kielioppia, sen kielen, jota hän itse\nkäyttää, niin että hän ymmärtäisi perinpohjaisesti tämän maansa\nkielen ja puhuisi sitä puhtaasti, loukkaamatta niiden korvia, joiden\nkanssa hän keskustelee, virheellisillä lausetavoilla ja luvattomilla\nsäännöttömyyksillä. Ja tähän tarkoitukseen on kielioppi tarpeellinen,\nmutta vain hänen äidinkielensä kielioppi ja vain niille, jotka haluavat\nnähdä vaivaa puhetapansa viljelemisessä ja kirjallisen esityksensä\nkehittämisessä. Eikö kaikkien säätyläisten tulisi tehdä tätä, sen jätän\nminä jokaisen itsensä harkittavaksi, kun kerran puhtaan kielenkäytön ja\nkieliopillisen virheettömyyden puutetta katsotaan sangen sopimattomaksi\nsiinä asemassa olevalle henkilölle, ja kun kerran jokaista, joka\nhavaitaan sellaisiin kompastuksiin vikapääksi, tavallisesti moititaan\nsiitä, että hän on saanut huonomman kasvatuksen ja viettänyt aikansa\nhuonommassa seurassa kuin oikeastaan hänen arvolleen kuuluisi. Jos\nasian laita on näin (ja minä uskon sen niin olevan), on kerrassaan\nkummallista, miksi säätyläisnuorukaisia pakotetaan ajamaan päähänsä\nvieraiden ja kuolleiden kielten kielioppeja, vaikk'ei heille\nmilloinkaan hiiskuta sanaakaan heidän oman kielensä kieliopista: he\neivät edes tiedä, että mitään sellaista on olemassakaan ja vielä\nvähemmän katsotaan heidän asiakseen saada siinä opetusta. Eikä heidän\noman kielensä milloinkaan ilmoiteta ansaitsevan heidän huolenpitoansa\nja viljelystänsä, vaikka he tarvitsevat sitä joka päivä ja vaikka heitä\nheidän myöhemmän elämänsä aikana usein arvostellaan sen taidokkaan tai\nkömpelön tavan mukaan, millä he sitä käyttäen ajatuksensa ilmaisevat.\nSitävastoin ovat ne kielet, joiden kieliopista heille on tehty niin\nsuuret puuhat, sellaisia, ett'eivät he mahdollisesti joudu niitä tuskin\nkoskaan puhumaan tai kirjoittamaan; ja jos se sattumalta tapahtuisikin,\nolisi heillä täysi syy saada anteeksi ne erehdykset ja virheet,\njoita he silloin tekisivät. Eikö kiinalainen, joka kuulisi moisesta\nkasvatustavasta puhuttavan, olisi taipuvainen luulemaan, että kaikista\nmeidän säätyläisnuorukaisistamme aijotaan tehdä vieraiden maiden\nkuolleiden kielten opettajia ja professoreita eikä suinkaan käytännön\nmiehiä heidän omaan maahansa?\n\n3. Sitten on olemassa kolmas laji ihmisiä, jotka erikoisesti\nharrastavat kahta tai kolmea vierasta, kuollutta ja (kuten niitä meillä\nnimitetään) oppinutta kieltä, tekevät niistä tutkimustensa päämäärän\nja ylpeilevät taidostaan niissä. Niiden, jotka ryhtyvät jonkun\nkielen opiskeluun tässä tarkoituksessa ja haluavat saavuttaa siinä\ntieteellisen tarkkuuden, täytyy epäilemättä tutkia sen kielioppiakin\nerikoisen huolellisesti. Minä en tahtoisi, että minua tässä kohdassa\nymmärrettäisiin väärin ja että minun luultaisiin haluavan halventaa\nkreikkaa ja latinaa. Minä myönnän niiden olevan erinomaisen hyödyllisiä\nja arvokkaita kieliä, eikä minun nähdäkseni kukaan voi vaatia itselleen\nsijaa sivistyneiden joukossa tässä osassa maailmaa, jos ne ovat hänelle\nvieraita. Mutta sen tiedon, minkä säätyläinen hyödykseen tavallisesti\nsaa roomalaisista ja kreikkalaisista kirjailijoista, voi hän uskoakseni\nhankkia tutkimatta niiden kielten kielioppia, koska hän voi pelkällä\nlukemisella oppia ymmärtämään niitä niin paljon, kuin hän tarvitsee.\nMikäli hänen olisi syytä joskus myöhemmin katsahtaa näiden kielten,\ntoisen tai toisen, kielioppiin ja tieteellisiin pikkuseikkoihin\nhieman syvemmältä, sen kykenee hän itse ratkaisemaan aikoessaan käydä\nkäsiksi sellaisiin tutkimuksiin, jotka sitä vaativat. Tämä vie minut\nkysymyksemme toiseen kohtaan, nimittäin:\n\n_Milloin on kielioppia opetettava?_\n\nAikaisemmin sovittujen periaatteiden mukaan on vastaus siihen selvä,\nnimittäin, että mikäli kielioppia on yleensä lainkaan opetettava, on\nsitä opetettava sellaiselle henkilölle, joka osaa jo puhua kieltä:\nkuinka voidaan hänelle muutoin opettaa sen kielioppia? Ainakin tukee\ntätä väitettä ilmeisesti vanhan ajan viisaiden ja oppineiden kansojen\nkäytäntö. He lukivat oman kielensä, mutta eivät vieraan kielen\nviljelemisen kasvatuksen velvollisuuksiin. Kreikkalaiset nimittivät\nkaikkia muita kansoja raakalaisiksi ja halveksivat heidän kieltänsä.\nJa vaikka kreikkalainen sivistys pääsi arvoon roomalaisten keskuudessa\ntasavallan loppuaikoina, oli roomalaisen nuorison siitä huolimatta\nopiskeltava roomankieltä: omaa kieltänsähän heidän oli käyttäminenkin,\nja sentähden tuli heidän myös saada oppia ja harjoitusta omassa\nkielessään.\n\nMutta määrätäksemme tarkemmin sopivan ajan kieliopin opettamiselle,\nen minä ymmärrä, kuinka siitä voitaisiin järkeen nojautuen tehdä\nmuuta kuin johdatus puhetaitoon: kun katsotaan ajan tulleen opettaa\njotakuta huolehtimaan kielensä hiomisesta ja paremmasta puhetavasta\nkuin sivistymättömien, silloin on myöskin aika teroittaa hänelle\nkieliopin sääntöjä, eikä ennen. Sillä kun kieliopin tehtävänä ei ole\nopettaa ihmisiä puhumaan, vaan puhumaan virheettömästi ja kunkin\nkielen tarkkojen sääntöjen mukaan, mikä kuuluu osaltaan hienoihin\ntapoihin, tarvitsee sellainen henkilö hyvin vähän edellistä, jolle\nnämä jälkimmäisetkään eivät ole välttämättömiä: missä kaunopuheisuutta\nei kaivata, siinä voidaan myös tulla toimeen ilman kielioppia. Minä\nen ymmärrä, miksi kukaan tuhlaisi aikaansa ja vaivaisi päätänsä\nsyventymällä latinan kielioppiin, ellei hän aijo tiedemieheksi tai\npidä latinaisia puheita ja kirjoita julkisia asiakirjoja[140] sillä\nkielellä. Milloin joku huomaa olevansa pakotettu tai halukas tutkimaan\nperinpohjaisemmin jotakin vierasta kieltä ja hankkimaan siinä itselleen\nerikoisen tarkat tiedot, on hänellä silloinkin vielä aikaa saada siitä\nkieliopillinen yleiskatsaus. Jos hänen tarkoituksenaan on vain sillä\nkielellä kirjoitettujen kirjojen ymmärtäminen, pyrkimättä tieteelliseen\npätevyyteen itse kielessä, vie lukeminenkin yksinään, kuten olen\nsanonut, tähän päämäärään, hänen tarvitsemattaan sälyttää mieleensä\nkieliopin monilukuisia ja monimutkaisia sääntöjä.\n\n§ 169. Kehittääksenne oppilaanne kirjoitustaitoa pankaa hänet joskus\nkääntämään latinasta englanniksi. Mutta kun latinan opetteleminen on\nvain sanojen opettelemista, mikä taas on sangen ikävää työtä sekä\nnuorille että vanhoille, liittäkää siihen niin paljon muuta todellista\ntietoa kuin voitte, alkamalla aina siitä, mikä on helpoimmin aistimilla\nhavaittavissa, kuten esimerkiksi tiedolla kivennäisistä, kasveista\nja eläimistä, ja erittäinkin tarvepuista ja hedelmäpuista, niiden\nkäytännöstä ja kasvattamistavoista, sillä siten opetatte lapselle\npaljon sellaista, mistä hänelle tulee olemaan hyötyä aikamiehenä.\nMutta ennen kaikkea selvitelkää hänelle maantiedettä, tähtitiedettä ja\nruumiinrakenneoppia. Vaan mitä hänelle opettanettekin, pitäkää huolta\nsiitä, ett'ette ahda häneen liian paljoa yhdellä kertaa, ett'ette\naseta hänelle muuta ehdottomaksi velvollisuudeksi kuin vilpittömän\nhyveen ja ett'ette nuhtele häntä muusta kuin paheesta tai ilmeisestä\ntaipumuksesta siihen.\n\n§ 170. Mutta jos kaiken lopuksi hänen kohtalonsa on kuitenkin\njoutua kouluun oppimaan latinaa, on kokonaan turhaa puhua teille\nmenettelytavasta, jota minä pidän paraana koulujen noudatettavaksi:\nteidän on pakko alistua siihen, mikä siellä on jo käytännössä, eikä\nteidän tosiaankaan tule odottaa, että sitä ruvettaisiin muuttamaan\nteidän poikanne takia. Mutta koettakaa kuitenkin kaikin mokomin\npäästä siihen, jos voitte, ett'ei häntä ainakaan panna kyhäämään\nlatinankielisiä esitelmiä ja puheita ja vähiten kaikista runoja,\nolivat ne sitten millaisia tahansa. Pitäkää sitkeästi kiinni siitä\najatuksesta, jos siitä on jotakin hyötyä, ett'ette te suinkaan aijo\ntehdä hänestä latinankielistä puhujaa tai runoilijaa, vaan että te\naivan yksinkertaisesti toivoisitte hänen täydellisesti ymmärtävän\njotakin latinaista kirjailijaa, ja että te olette tehnyt sen huomion,\nett'eivät ne, jotka opettavat jotakin uutta kieltä ja opettavat\nmenestyksellisesti, milloinkaan kehoita oppilaitaan sepittämään puheita\ntai runoja ranskaksi tai italiaksi, koska heidän toimenaan on yksistään\nkielen opettaminen eikä mielikuvituksen kehittäminen.\n\n§ 171. Minä haluan kuitenkin selittää teille hiukan laveammin, miksi\nminä en tahtoisi häntä pantavan harjoittelemaan esitelmien ja runojen\nkyhäämistä. 1. Mitä ensinnäkin esitelmiin tulee, niin pyytävät ne, sen\nmyönnän, olla hyödyllisiä sikäli, että ne opettavat ihmisiä puhumaan\nkauniisti ja taitavasti niistä aiheesta tahansa, mikä olisi, en sitä\nkiellä, erinomainen etu, jos se vain olisi tätä tietä saavutettavissa,\nkoska ei mikään sovi sen paremmin säätyläiselle tai ole hänelle\nsuuremmaksi hyödyksi kaikissa elämän tiloissa kuin kyky milloin tahansa\npuhua hyvin ja asiallisesti. Mutta sen minä sanon, ett'ei sellainen\nesitelmien sepustaminen kuin kouluissa yleisesti käytetty auta\nhituistakaan sitä päämäärää kohti, sillä katsokaahan vain, millaisia\ntehtäviä esitelmiä määrättäessä annetaan nuorelle poikaviikarille:\nhänen on sepitettävä puhe jostakin latinaisesta lauselmasta,\nkuten esim. _Omnia vintit amor_[141] tai _Non licet in bello bis\npeccare_,[142] j.n.e. Ja siinä on poikaparan, jolta puuttuu kokonaan\ntietoja niistä asioista, mistä hänen on puhuttava, tietoja, joita vasta\naika ja kokemus voivat antaa, paneminen keksimiskykynsä piinapenkkiin\nvoidakseen sanoa jotakin silloin, kun hän ei mitään tiedä: moinenhan\non jonkunlaista egyptiläistä hirmuvaltaisuutta, kun käsketään tekemään\ntiiliä, vaikk'ei ole vielä aineksiakaan hankittuna[143]. Ja sentähden\nonkin sellaisissa tapauksissa yleistä, että lapsiraukat menevät\npyytelemään ylempiluokkalaisia: \"Olkaa niin ystävällisiä ja antakaa\nminulle pari ajatusta\", eikä ole helppo sanoa, onko se järkevää\nvaiko naurettavaa. Ennenkuin ihminen millään tavoin kykenee puhumaan\njostakin asiasta, on hänen välttämätöntä ensin tuntea sitä jonkun\nverran, tai muutoin on yhtä tyhmää panna hänet siitä haastelemaan kuin\nvaatia sokeaa selittelemään värejä tai kuuroa lausumaan mielipiteensä\nsävelistä. Ja ettekö pitäisi sitä hieman hassahtaneena, joka vaatisi\nsellaista henkilöä väittelemään jostakin kiistanalaisesta oikeustieteen\nkohdasta, joka ei tiedä kerrassaan mitään laeistamme? Ja mitä\nymmärtävät, minä pyydän kysyä, koulupojat niistä asioista, joita heille\ntavallisesti annetaan esitelmien aiheiksi ja joista heidän on puhuttava\nteroittaakseen ja harjoittaakseen kekseliäisyyttänsä?\n\n§ 172. Toiseksi ajatelkaa kieltä, jolla heidän esitelmänsä pidetään:\nsehän on latinaa, kieltä, joka on muukalainen heidän maassaan ja\nlisäksi aikoja sitten kuollut kaikkialta, kieltä, jolla teidän poikanne\nei tuhannessa tapauksessa yhtä vastaan joudu kertaakaan pitämään\npuhetta niin kauvan kuin hän elää mieheksi vartuttuaan, kieltä, jonka\nlausetapa eroaa niin suuresti meidän ilmaisukeinoistamme, että hänen\ntäydellinen taitonsa siinä edistäisi hyvin vähän hänen englantilaisen\nsanontansa puhtautta ja keveyttä. Sitäpaitsi on nykyään kaikilla\nkäytännöllisen englantilaisen elämämme aloilla niin vähän aihetta\nja tilaisuutta meidän omalla kielellämme pidettyihin korupuheisiin,\nett'en minä voi nähdä mitään perustetta tämäntapaisille harjoituksille\nkouluissamme, elleihän otaksuta, että kaikkien sääntöjen mukaisten\nlatinaisten puheiden sepittäminen olisi oivallinen keino opettaa\nmiehiä pitämään hyviä englantilaisia puheita vapaasti ja ilman\nesivalmisteluja [144]. Mutta minun nähdäkseni olisi pikemminkin\nmeneteltävä siten, että säätyläisnuorukaisillemme esitettäisiin\njärkeviä ja hyödyllisiä, heidän ikänsä ja kykyjensä mukaisia\nkysymyksiä asioista, jotka eivät ole heille kokonaan tuntemattomia\ntai aivan liian kaukana heidän harrastuspiiristään. Niistä pitäisi\nheidän, kypsyttyään tämänluontoisiin harjoituksiin, puhua ilman\nmuuta tai mietittyään jonkun hetken paikalla, kuitenkaan tekemättä\nminkäänlaisia muistiinpanoja, sillä jos me lähemmin tarkastamme tämän\nkaunopuheliaisuuden opetuksen tuloksia, kysyn minä, kutka puhuvat\nparemmin mistä asiasta tahansa, kun tilaisuus vaatii heitä esiintymään\nsiinä tai tässä kiistakysymyksessä, nekö, jotka ovat tottuneet\nsommittelemaan ja kirjoittamaan ennakolta kaiken, mitä aikovat sanoa,\nvai nekö, jotka tyytyvät vain ajattelemaan asiaa ymmärtääkseen sen\nniin hyvin kuin voivat ja jotka harjoittautuvat aina puhumaan vapaasti\nja ilman esivalmisteluja? Ja ken harkitsee asiaa tältä kannalta, hän\nei liene kovinkaan taipuvainen uskomaan, että säätyläisnuorukaisen\ntotuttaminen ennakolta mietittyihin puheisiin ja kaavojen mukaisesti\nkyhättyihin esityksiin olisi oivallinen keino kehittää hänen\ntaipumuksiaan käytännöllisiin toimiin.\n\n§ 173. Mutta ehkäpä sanotaan meille kaiken tuon tapahtuvan heidän\nlatinankielen taitonsa lisäämiseksi ja parantamiseksi. On totta, että\nse on juuri heidän toimenaan koulussa, mutta esitelmien sommitteleminen\nei ole sopiva keino siihen tarkoitukseen, koska he vaivaavat siinä\naivojansa keksiäkseen, mitä sanoisivat, eikä suinkaan ymmärtääkseen\nniiden sanojen merkitystä, joita heidän on opittava; ja kun he\nesitelmiä kyhäilevät, etsivät he ajatuksia ja hikoilevat siinä työssä\neivätkä suinkaan tarkkaa kieltä. Mutta kun jonkun kielen oppiminen\nja hallitseminen on jo itsessäänkin riittävän työlästä ja ikävää, ei\nsitä pitäisi raskauttaa vielä kaikenlaisilla muilla vaikeuksilla,\nniinkuin siten meneteltäessä tehdään. Ja jos taas tahdotaan sellaisilla\nharjoituksilla kehittää poikien mielikuvitusta, niin on parasta antaa\nheidän kyhätä esitelmiään englanninkielellä, joka heiltä sujuu helposti\nja jonka sanavarasto on heidän vallassaan, samalla kun siinä tulee\nparemmin näkyviin, millaisia ajatuksia heillä on, kun ne ilmaistaan\nheidän omalla kielellään. Ja jos latinaa on kerran opittava, niin\ntapahtukoon se niin vaivattomasti kuin suinkin mahdollista, kiusaamatta\nja kyllästyttämättä heidän mieltään niin rasittavalla puuhalla kuin\nsiihen liittyvällä puheiden sepittelyllä.\n\n§ 174. Jos on siis olemassa tämäntapaisia syitä lasten koulussa\nkyhäämiä latinaisia esitelmiä vastaan, on minulla paljoa enemmän ja\npainavampaa sanottavana heidän latinankielisiä runokokeilujaan ja\nyleensäkin heidän säkeidensepittelyjään vastaan, olivat ne millaisia\ntahansa, sillä ellei lapsella ole pienimpiäkään luontaisia taipumuksia\nrunouteen, on järjettömin asia maailmassa kiusata häntä ja tuhlata\nhänen aikansa sellaiseen puuhaan, josta ei voi koskaan tulla mitään\nvalmista; ja jos hänellä taas on jonkunlaista runokykyä, on minusta\noudoin asia maailmassa, että hänen isänsä haluaisi tai kärsisi sitä\nhellittävän ja edistettävän. Minun nähdäkseni tulisi vanhempain\nkoettaa masentaa ja hillitä sitä niin paljon kuin mahdollista, enkä\nminä ymmärrä, mitä syytä isällä olisi toivoa pojastaan runoilijaa,\nellei hän halua tämän pitävän pilkkanaan kaikkia muita elämäntehtäviä\nja toimia, mikä ei sentään ole vielä pahinta asiassa, sillä jos\nhän osoittaa menestyvänsä säkeitten sepittäjänä ja pääsee kerran\nälyniekan maineeseen, niin toivoisin minä otettavan huomioon, missä\nseurassa ja millaisissa paikoissa hän kaiken todennäköisyyden\nmukaan tuhlaa aikansa, niin, jopa varallisuutensakin, sillä hyvin\nharvoinhan nähdään kenenkään löytävän kulta- tai hopeakaivoksia\nParnassolta[145]. Siellä vallitsee miellyttävä ilma, mutta maaperä on\nsiellä hedelmätöntä; ja on olemassa hyvin harvoja esimerkkejä miehistä,\njotka ovat lisänneet perintöosuuttaan sieltä korjaamallaan sadolla.\nRunoileminen ja pelaaminen, jotka tavallisesti käyvät käsi kädessä,\novat siinäkin toistensa kaltaisia, että ne hyvin harvoin tuovat etua\nmuille kuin niille, joilla ei ole muuta keinoa elääkseen. Varakkaat\nmiehet häviävät melkein säännöllisesti, ja hyvä on, jos he selviävät\nleikistä helpommalla kuin koko omaisuutensa tai sen suurimman osan\nmenettämisellä. Ellette siis halua tehdä pojastanne jokaisen iloisen\nseuran tukipylvästä, jota ilman eivät keikarit voisi maistella viiniään\ntai viettää iltapäiväänsä huolettomina, ellette halua hänen tuhlaavan\naikaansa ja varojansa toisten hauskuuttamiseksi ja halveksivan niitä\nlokaisia maa-alueita, joita hänen esi-isänsä ovat hänelle jättäneet, en\nusko teidän erikoisesti harrastavan hänen kehittämistään runoilijaksi\ntai suosivan hänen opettajansa toimenpiteitä hänen säkeistelytaitonsa\nparantamiseksi. Mutta jos joku tästä huolimatta pitäisi runotaitoa\nsuotavana ominaisuutena pojassaan ja uskoisi sen harjoittamisen\nedistävän hänen mielikuvituksensa ja henkisten lahjojensa kehkeämistä,\ntäytyy hänenkin pakosta tunnustaa, että etevien kreikkalaisten ja\nroomalaisten runoilijain lukeminen on siihen tarkoitukseen paljoa\nsopivampi keino kuin omintakeinen huonojen säkeiden sepitteleminen\nkielellä, joka ei ole hänen oma kielensä. Ja ken aikoo suorittaa\njotakin kunnollista englantilaisen runouden alalla, hän ei luullakseni\nsuinkaan pitäisi oikeana alkuharjoituksena siihen ensimmäisten\nkokeittensa pukemista latinankielisiin säkeisiin.\n\n§ 175. Muuan toinenkin seikka esiintyy hyvin usein latinakoulujen\nyleisessä opetustavassa, josta minä en havaitse lähtevän mitään hyötyä,\nse kun vain raskauttaa nuorten poikain kieliopintoja, jotka kuitenkin\nolisi minun mielestäni tehtävä niin helpoiksi ja huvittaviksi kuin\nsuinkin ja joista olisi niin paljon kuin mahdollista poistettava\nkaikki vaivalloinen ja kyllästyttävä. Seikka, johon minä tässä tähtään\nja jota minä valitan, on tapa pakottaa heitä oppimaan ulkoa pitkiä\npätkiä kirjailijoista, joita he lukevat; minä en voi keksiä siitä\nolevan minkäänlaista etua, en etenkään siihen päämäärään nähden,\njota varten he työskentelevät[146]. Kieliä on opittava ainoastaan\nlukemalla ja puhumalla, eikä suinkaan laskettelemalla ulkoa otteita\neri kirjailijoista; kun miehen pää on ahdettu niitä täyteen, on hänet\nvarustettu kaikilla typerän koulukarhun aineksilla ja ohjattu hänet\ntielle, jolla hänestä helposti sellainen tuleekin; ja kuitenkaan ei\nmikään sovi sen huonommin säätyläiselle. Sillä mikä voikaan olla\nsen naurettavampaa kuin muiden loistavien ja kauniiden ajatusten ja\nlauselmien sekoittaminen hänen omiin kurjiin jaaritteluihinsa, jotka\ntulevat sitäkin räikeämmin näkyviin eivätkä tarjoa omasta puolestaan\nsen suurempaa viehätystä eivätkä kohota puhujan mainetta sen paremmin\nkuin jos hän haluaisi koristaa nukkavierua talonpoikaismekkoa leveillä,\ntulipunaisilla kaistaleilla ja välkkyvällä kultakankaalla. On kyllä\ntotta, että jos tavataan kohta, jonka aihe ansaitsee muistamista ja\njonka kielellinen ilmaisu on hyvin sattuva ja taidokas (ja sellaisia\nkohtiahan on paljon muinaisajan kirjailijoissa), ei ole suinkaan\npahemmaksi juurruttaa sitä nuorten oppilasten mieleen ja sellaisten\nihastuttavien, suurten mestarien teoksista poimittujen katkelmien\navulla joskus harjoittaa koulupoikain muistia. Mutta minä en ymmärrä,\nmitä hyödyttää panna heidät laskettamaan läksynsä ulkoa, ilman valintaa\nja eroitusta, aina miten ne sattuvat heidän kirjassaan seuraamaan\ntoisiaan, sillä sitenhän vain tuhlataan suotta heidän aikaansa ja\nvaivojaan ja opetetaan heitä vieroksumaan ja inhoamaan kirjojansa,\njoista he eivät saa muuta kuin hedelmätöntä puuhaa ja ponnistusta.\n\n§ 176. Kuulenpa tähän sanottavan, että lapsien on annettava harrastaa\nulkolukua muistinsa harjoittamiseksi ja kehittämiseksi. Minä toivoisin\nvain, että näin sanottaisiin yhtä päteviin järkisyihin nojaten kuin\nsen vakuuttelemiseen ollaan kerkeitä, ja että tämä käytäntö perustuisi\ntarkkaan havaintoon enemmän kuin vanhaan tapaan, sillä onhan ilmeistä,\nettä muistin voimakkuus riippuu onnellisista luonnonlahjoista eikä\nsuinkaan harjoituksen avulla saavutetusta totunnaiskehityksestä. On\nkyllä totta, että jos mielemme on erikoisesti kiintynyt johonkin\nseikkaan ja jos se, peläten päästävänsä sen saavutettavistaan,\nlyö siitä itseensä, sitä yhä uudelleen ja uudelleen miettimällä,\nikäänkuin yhä uuden leiman, kykenee se sen säilyttämään, mutta vain\noman luontaisen säilytysvoimansa mukaisesti. Vahaan tai lyijyyn lyöty\nleima ei pysy niin kauvan kuin vaskeen tai teräkseen lyöty. Mutta jos\nse usein uudistettaisiin, säilyisi se sitä kauvemmin; jokainen uusi\nsaman seikan miettiminen on samaa kuin uuden leiman lyöminen, ja juuri\ntältä kannalta on laskuissa lähdettävä, jos halutaan tietää, kuinka\nkauvan mieli sen säilyttää. Mutta kun opetellaan ulkoa kokonaisia\nlatinankielisiä sivuja, ei siten tehdä muistia kykenevämmäksi\nsäilyttämään mitään muutakaan, yhtä vähän kuin jonkun lauseen\nkaivertaminen lyijyyn saa tämän paremmin ja pysyvämmin säilyttämään\nmitä muita piirroksia tahansa. Jos sellainen muistin harjoittaminen\nkykenisi sitä vahvistamaan ja kehittämään henkisiä lahjojamme yleensä,\nolisi näyttelijöillä välttämättä paras muisti kaikkien ihmisten\njoukosta ja heidän pitäisi olla myös mitä parainta seuraa. Mutta\nsaavatko ne pätkät, mitkä he ovat siten ahtaneet päähänsä, heidät\nmuistamaan paremmin muita asioita ja kehittyvätkö heidän henkiset\nlahjansa yhtä rintaa sen vaivannäön kanssa, johon he ovat antautuneet\noppiakseen ulkoa muiden ajatuksia, sen näyttäköön kokemus. Muisti on\nkuitenkin niin tarpeellinen kaikissa elämän vaiheissa ja tiloissa\nja niin vähän voidaan suorittaa ilman sitä, ett'ei meidän suinkaan\ntarvitse pelätä sen tylstyvän ja käyvän hyödyttömäksi harjoituksen\npuutteessa, jos nyt harjoitus sitä vahvistaisi. Mutta minä pelkään\npahoin, ett'ei tätä henkistä kykyä voida yleensä paljoakaan auttaa\neikä parantaa meidän omilla harjoituksillamme tai yrityksillämme,\nei ainakaan muka siinä tarkoituksessa latinakouluissa noudatetulla\nmenettelytavalla. Ja jos Xerxes kykeni mainitsemaan jokaisen halvan\nsotilaan nimen armeijassaan, johon kuului ei sen vähempää kuin\nsatatuhatta miestä, luulen minä myönnettävän, ett'ei hän ollut\nsaavuttanut tätä ihmeellistä taitoaan opettelemalla lapsena ollessaan\nulkoa läksynsä. Tätä tapaa harjoittaa ja kehittää muistia luetun\nvaivalloisilla, ilman kirjaa tapahtuvilla kertaamisilla käytetään\nluullakseni hyvin vähän hallitsijani kasvatuksessa, ja kuitenkin\noltaisiin siinä suhteessa heihin nähden tietysti yhtä tarkkoja kuin\nhalvimpiinkin koulupoikiin nähden, jos siitä olisi se etu, josta niin\npaljon puhutaan, koska hallitsijat tarvitsevat hyvää muistia yhtä\npaljon kuin kuka muu ihminen tahansa ja koska heille on tätä henkistä\nkykyä suotu tavallisesti yhtä suuri osa kuin muillekin, vaikk'ei sen\nkehittämisestä ole tuohon mainittuun tapaan koskaan huolta pidetty.\nMihin mieli on erikoisemmin kiintynyt ja mitä se harrastaa, sen se\nmyöskin muistaa paraiten ylempänä esitetystä syystä; ja jos siihen\nyhdistetään pysyvä suunnitelma ja järjestys, on minun uskoakseni kaikki\ntehty, mitä voidaan tehdä heikon muistin auttamiseksi; ja jos ken\nryhtyy siinä suhteessa käymään jotakin muuta tietä, etenkin ahtamaan\nlapsen mieleen pitkät sarjat muiden ihmisten sanoja, joista ei oppilas\nvälitä, hän on luullakseni piankin huomaava, että saavutettu voitto\ntuskin korvaa puolta sillä tavalla haaskatusta ajasta ja vaivannäöstä.\n\nMinä en tällä suinkaan tarkoita, ett'ei lasten muistia olisi millään\ntavoin harjoitettava. Minä olen kyllä sitä mieltä, että heidän\nmuistiaankin on askarrutettava, mutta ei opettelemalla konemaisesti\nkokonaisia sivuja kirjoista, jotka jätetään heti unhoon ja joista ei\nsen koommin enää välitetä, niin pian kun läksy on kerran lasketettu\nja tehtävä suoritettu. Siitä eivät kostu ei muisti eikä järki.\nYlempänä[147] olen jo maininnut, mitä heidän tulisi opetella ulkoa\nkirjailijain teoksista, ja kuu tuollaisia viisaita ja hyödyllisiä\nmietelauseita on kerran annettu heidän muistinsa säilytettäväksi,\neivät he saisi unohtaa niitä milloinkaan enää, vaan olisi heidät usein\npantava tekemään niistä tiliä; paitsi sitä hyötyä, mitä tuollaiset\nlauselmat voivat tuottaa heille heidän myöhemmällä ijällään oivallisina\nohjeina ja huomautuksina, oppivat he siten myöskin usein miettimään\nja ajattelemaan, mitä heidän oli muistettava, ja juuri tämä on ainoa\nkeino kehittää muisti ripeäksi ja tehokkaaksi. Usein tapahtuvaan\nmietiskelyyn tottuminen estää heidän mieltänsä haihattelemasta sinne\nja tänne ja palauttaa heidän ajatuksensa takaisin hyödyttömiltä ja\ntarkoituksettomilta retkeilyiltä, ja sentähden luulenkin olevan\nedullista antaa heille joka päivä jotakin muistettavaksi, mutta jotakin\nsellaista, joka itsessään ansaitsee muistamista ja jonka te ette soisi\nkoskaan heidän mielestään haihtuvan, milloin tahansa te sitä kysyttekin\ntai he itse sitä tavoittelevat. Se pakottaa heidät kääntämään usein\najatuksensa sisäänpäin, mitä parempaa henkistä tottumusta te ette voi\nheille toivoa.\n\n§ 177. Mutta kenen huostaan sitten lapsen opetus uskottaneenkin hänen\nelämänsä herkimpänä ja taipuisimpana aikana, se on ainakin varmaa, että\nsiihen toimeen olisi valittava henkilö, jonka mielestä latina ja kielet\novat vähäpätöisin osa kasvatuksessa, henkilö, joka ymmärtää, kuinka\npaljon arvokkaampia ovat hyve ja sopusuhtainen sielu kuin minkäänlainen\noppineisuus tai kielitaito ja joka sentähden katsoo tärkeimmäksi\ntehtäväkseen oppilaittensa luonteen muodostamisen ja sen ohjaamisen\noikeaan suuntaan; kun tämä oikea suunta on kerran saavutettu, tuottaa\nse tarvittavaan aikaan kaiken muun, vaikka kaikki muu lyötäisiinkin\nlaimin; mutta ellei sitä ole saavutettu ja vakiinnutettu niin, että se\nkykenee torjumaan kaikkia huonoja ja paheellisia taipumuksia, eivät\nkielet ja tiedot ja kaikki muut kasvatuksen edut auta kerrassaan\nmitään, tekeväthän vain ihmisen pahemmaksi ja vaarallisemmaksi. Ja\nmillaista melua tosiaan pidettäneenkään latinan oppimisesta muka niin\ntärkeänä ja vaikeana tehtävänä, voi lapsen äiti[148] opettaa sitä\nhänelle itse, jos hän vain haluaa kuluttaa pari, kolme tuntia päivässä\nhänen kanssaan ja panna oppilaansa lukemaan evankelistoja latinaksi\nhänen kuultensa, sillä hänen tarvitsee vain ostaa latinankielinen Uusi\nTestamentti, ja kun joku on hänelle merkinnyt viimeisen edellisen\ntavun, silloin kun se on pitkä kahta tavua laajemmissa sanoissa, mikä\nriittää hänen ääntämisensä opastukseksi ja sanojen korostamiseksi,\nlukea joka päivä evankeliumeja ensin englanniksi, ja sitten saa hän\nerikoisesti yrittää olla niitä ymmärtämättä latinaksikin, jos vain voi.\nJa kun hän ymmärtää latinankielisiä evankelistoja, voi hän samalla\ntavalla lukea Aisopoon taruja ja siirtyä edelleen Eutropiukseen,\nJustinukseen ja muihin sellaisiin kirjoihin. Minä en mainitse tätä\nikäänkuin jonkunlaisena mielikuvana siitä, mitä minä luulisin\nmahdolliseksi, vaan tosiasiana, jonka minä tiedän tapahtuneen ja joka\nosoittaa voitavan helposti oppia latinankieltä tällä tavalla.\n\nMutta palataksemme varsinaiseen sanottavaani, tulee henkilölle, joka\nottaa tehtäväkseen nuorten miesten, eritotenkin säätyläisnuorukaisten\nkasvattamisen, olla takanaan jotakin muuta kuin pelkkä latina, vieläpä\njotakin muuta kuin perehtyminen vapaisiin tieteisiin: hänen tulee\nolla henkilö, joka ansaitsee huomiota hyveensä ja viisautensa takia,\njolla on terve järki ja hyvä mielenlaatu ja joka osaa alituisesti\nkasvattiensa kanssa seurustellessaan käyttäytyä vakavasti, vapaasti ja\nystävällisesti. Mutta näistä ominaisuuksistahan olen puhunut laveammin\ntoisessa paikassa[149].\n\n§ 178. Samaan aikaan kun lapsi opettelee ranskaa ja latinaa, on\nhäntä myöskin tutustutettava, kuten on jo mainittu[150], laskentoon,\nmaantieteeseen, ajantietoon, historiaan ja lisäksi mittausoppiin. Sillä\njos näitä aineita opetetaan hänelle ranskaksi tai latinaksi, niin pian\nkuin hän alkaa ymmärtää jompaakumpaa näistä kielistä, saa hän siten\ntietoja niistä ja perehtyy sitäpaitsi kieleen paremmin.\n\nMaantieteellä olisi minun ymmärtääkseni alotettava, sillä kun\nmaapallon muodon, neljän maanosan[151] aseman ja rajojen, samoin kuin\nerityisten valtakuntien ja maiden oppiminen on vain silmien ja muistin\nharjoitusta, oppii lapsi ne kernaasti ja pitää ne mielessään. Ja\ntämä on siinä määrin varmaa, että minä elän nykyään samassa talossa\nerään lapsen kanssa[152], jolle hänen äitinsä on tätä menettelytapaa\nnoudattaen opettanut maantiedettä niin hyvällä menestyksellä, että hän\ntunsi neljän maanosan rajat, että hän taisi kysyttäessä epäröimättä\nosoittaa jokaisen maan pallokartalta ja jokaisen kreivikunnan\nEnglannin kartalta, että hän tiesi kaikki maailman suuret joet,\nniemet, salmet ja lahdet ja että hän kykeni löytämään kunkin paikan\npituus- ja leveysasteet jo ennen kuin hän oli kuuden vuoden vanha.\nNäissä tiedoissa, jotka lapsi täten hankkii näkemältä ja jotka uuttera\nharjoittelu painaa hänen muistiinsa, ei tosin ole, sen myönnän, kaikki,\nmitä hänen on opittava pallokartaltaan. Mutta se on kuitenkin hyvä\naskel ja valmistus eteenpäin ja se tekee lopun paljoa helpommaksi\nhänelle, kun hänen ymmärryksensä on ennättänyt tarpeeksi kypsyä sen\nomistamiseen; lisäksi voittaa hän siten nykyhetkellä paljon aikaa, ja\nuusien tietojen tuottama ilo johtaa häntä huomaamatta oppimaan myös\nkieliä.\n\n§ 179. Kun hän on pysyvästi painanut mieleensä maapallon luonnolliset\nosat, on sopiva aika alottaa laskennon opetus. Maapallon luonnollisilla\nosilla minä tarkoitan maan ja meren eri osien erilaisia asemia ja eri\nmaiden erilaisia nimiä ja jakoja, kuitenkaan vielä turvautumatta niihin\nkeinotekoisiin ja kuviteltuihin viivoihin, jotka on keksitty ja joiden\nolemassaolo on otaksuttu vain tämän tiedonhaaran sitä mukavammaksi\nkehittämiseksi.\n\n§ 180. Laskento on helpoin ja siis myöskin ensimmäinen laji kohteetonta\njärjentoimintaa, johon mieli tavallisesti vaikeuksitta suostuu\ntai tottuu, ja on siitä niin yleistä hyötyä kaikilla elämän ja\nkäytännöllisen toiminnan aloilla, että tuskin mitään voidaan tehdä\nilman sitä. Niinpä onkin varmaa, ett'ei kukaan voi oppia sitä liian\npaljon tai liian täydellisesti, ja sentähden onkin lapsen alotettava\nlaskemisen harjoittaminen niin pian ja niin laveassa mitassa, kuin hän\nsuinkin kykenee, ja hänen on harrastettava sitä hiukan joka päivä,\nsiksi kunnes hänestä on tullut mestari lukujen taidossa. Kun hän osaa\nyhteen- ja vähennyslaskut, voi hän siirtyä eteenpäin maantieteessä, ja\nkun hän on tutustunut maan napoihin, vyöhykkeisiin, kääntöpiireihin ja\npuolipäivänpiireihin, voidaan hänelle opettaa pituus- ja leveysasteet\nja saattaa hänet niiden avulla ymmärtämään karttojen käyttöä, niin että\nhän niiden sivuille merkityistä numeroista osaa määrätä eri maiden\nsuhteellisen aseman ja löytää ne pallokartalta. Kun hän suoriutuu siitä\nvaikeuksitta, voidaan hänelle antaa alkeistiedot taivaan pallokartasta,\nkuljettaa hänet jälleen läpi kaikkien piirien, kiinnittämällä erikoista\nhuomiota auringonrataan ja eläinrataan, jotta ne kaikki painuvat hyvin\nselvästi ja tarkasti hänen mieleensä, sekä opettaa hänelle erilaisten\ntähtisikermien muodot ja asennot, näyttämällä ne hänelle ensin kartalta\nja sitten taivaalta.\n\nKun tämä on tehty ja kun hän tuntee tarkalleen meidän pallonpuoliskomme\ntähtisikermät, on sovelias aika antaa hänelle tietoja meidän\nkiertotähtimaailmastamme, ja siinä tarkoituksessa lienee paikallaan\npiirtää hänen nähtäväkseen kopernikolaisen järjestelmän kaava ja\nsen avulla selittää hänelle kiertotähtien eri asennot, niiden\nsuhteelliset etäisyydet auringosta, niiden kiertoliikkeiden\nkeskuksesta. Tämä on mitä helpoimmalla ja luonnollisimmalla tavalla\nvalmistava häntä ymmärtämään kiertotähtien liikettä ja oppia siitä.\nSillä koska tähtitieteilijät eivät enään ole epäilevällä kannalla\nkiertotähtien liikkeestä auringon ympäri, on hänenkin parasta\nnoudattaa tätä otaksumaa, joka ei ole ainoastaan yksinkertaisin ja\nvähimmin hämmennystä tuottava vasta-alkajalle, vaan myöskin itsessään\ntodennäköisin. Mutta tässä, kuten kaikissa muissakin opetuksen\nkohdissa, on pidettävä tarkkaa huolta siitä, että alotetaan selvästä\nja yksinkertaisesta ja että lapsille opetetaan kerrallaan vain niin\nvähän kuin suinkin, mutta juurrutetaan se vähä lujasti heidän päähänsä,\nennenkuin siirrytään seuraavaan asiaan tai uusiin seikkoihin tällä\ntiedon alalla. Esitettäköön heille ensin joku yksinkertainen ajatus\nja katsottakoon, käsittävätkö he sen oikein ja käsittävätkö he sen\ntäydellisesti, ennenkuin mennään eteenpäin; ja sitten lisättäköön\nedelliseen joku toinen yksinkertainen ajatus, joka on lähinnä seuraava\nsuunnassa, mitä aijotte kulkea; ja näin käymällä eteenpäin pienin ja\nhuomaamattomin askelin avataan vähitellen lasten käsityskykyä heitä\nhämmentämättä ja oudostuttamatta ja johdetaan heidän ajatuksensa\navarammalle kuin osattiin odottaakaan. Ja kun joku on oppinut jotakin\nitse, ei ole olemassa mitään niin varmaa keinoa sen kiinnittämiseksi\npysyvästi hänen muistiinsa ja hänen kiihoittamisekseen jatkamaan\nponnistuksiaan, kuin panna hänet opettamaan sitä muille.\n\n§ 181. Kun lapsi on kerran tutustunut pallokarttoihin siinä määrin kuin\non ylempänä esitetty, lienee sopiva aika kokeilla hiukan mittausopilla,\nmissä minun luullakseni Eukleideen kuusi ensimmäistä kirjaa riittävät\nhänelle. Sillä minä olen hiukan epäröivällä kannalla siihen nähden,\ntarvitseeko käytännöllisiin toimiin antautuva mies siinä enemmän tietoa\nja onko hänellä siitä vastaavaa hyötyä. Jos hänellä on siihen erikoisia\ntaipumuksia ja erikoista kykyä, niin voi hän kaikissa tapauksissa nämä\nalkeet kasvattajaltaan saatuaan jatkaa itsekin ilman opettajaa.\n\nPallokarttoja on siis tutkittava ja tutkittava uutterasti, ja minä\nolenkin sitä mieltä, että tämä opiskelu voidaan alottaa jo hyvissä\najoin, jos vain kasvattaja ottaa huolekseen tarkata, mitä lapsi\nkykenee käsittämään ja mitä ei; tässä suhteessa riittänee varsin hyvin\nse sääntö, että lapsille voidaan opettaa kaikkea, mikä on aistimin,\nerittäinkin näköaistimin havaittavaa, mikäli vain heidän muistiansa\nharjoitetaan, ja niin voikin lapsi jo hyvin nuorena pallokartan avulla\noppia käsittämään, mitä on päiväntasaaja, mitä on puolipäivänpiiri,\nj.n.e., mitä Eurooppa ja mitä Englanti, melkein yhtä pian kuin hän\noppii tuntemaan sen talon huoneet, missä hän asuu, kunhan vain pidetään\nhuolta siitä, ett'ei hänelle opeteta liian paljoa yhdellä kertaa ja\nett'ei häntä johdeta uuteen asiaan, ennenkuin kulloinkin käsillä oleva\non täydellisesti opittu ja muistiin painettu.\n\n§ 182. Maantieteen kanssa pitäisi ajantiedon käymän käsi kädessä.\nMinä tarkoitan sen yleistä osaa, jonka avulla hän saa mieleensä\nyleiskatsauksen koko ajan kulusta ja historiassa käytetyistä\nhuomattavammista ajanjaksoista. Ilman näitä kahta jää historia, joka\non suuri viisauden ja kansalaistiedon opettaja ja jota säätyläisen ja\nkäytännöllisiin toimiin antautuvan miehen tulisi erikoisimmin tutkia\nkaikista tämän maailman asioista, ilman maantiedettä ja ajantietoa,\nsanon minä, jää historia hyvin huonosti mieleen ja tuottaa varsin vähän\nhyötyä, koska se silloin on vain ilman järjestystä ja mielenkiintoa\nsikin sokin heiteltyjen tosiasioiden kasauma. Näiden kahden avulla\nsovitetaan ihmisten teot oikeihin kohtiinsa ajan ja maiden mukaan,\nja näin tehden eivät ne ainoastaan pysy paljoa helpommin muistissa,\nvaan kykenevät ne myös vasta tässä luonnollisessa järjestyksessään\ntarjoamaan tilaisuutta sellaisten huomioiden tekoon, jotka kehittävät\nniitä tutkivan ihmisen entistään paremmaksi ja kunnollisemmaksi.\n\n§ 183. Kun minä puhun ajantiedosta opinhaarana, johon hänen olisi\ntäydellisesti tutustuttava, en tarkoita niitä pikkumaisia kiistoja,\njoita se on herättänyt. Ne ovat loppumattomat ja enimmillä niistä\non niin vähän merkitystä säätyläiselle, ett'eivät ne ansaitsisi\nperinpohjaisempaa tutkimista, vaikka ne voitaisiin helposti\nratkaistakin. Ja sentähden onkin kokonaan vältettävä kaikkea tätä\naikatieteilijäin oppinutta rähinää ja touhua. Hyödyllisin kirja,\nmitä minä olen nähnyt tältä tiedon alalta, on muuan Strauchiuksen\npieni, kaksitoistataitteiseen kokoon painettu tutkielma, jonka nimi\non _Breviarium Chronologicum_[154] ja josta voidaan valita kaikki\nse, mikä on välttämätöntä säätyläisnuorukaisen muistaa ajantiedosta,\nsillä alottelijaa ei ole tarvis rasittaa kaikella, mitä tämä tutkielma\nsisältää. Hänellä on siinä edessään useimmat huomattavimmat ja\ntärkeimmät ajanjaksot julianisen laskutavan mukaan järjestettyinä, se\nkun on helpoin ja selvin ja varmin laskutapa, mitä voidaan ajantiedossa\nkäyttää. Tähän Strauchiuksen tutkielmaan voidaan lisätä Helvicuksen\ntaulut teoksena, johon on turvauduttava joka tilaisuudessa.\n\n§ 184. Niinkuin ei mikään ole sen opettavampaa, ei myös mikään ole\nsen hauskempaa kuin historia. Sen ensimmäinen ominaisuus suosittelee\nsitä täysikasvuisten tutkittavaksi, toinen taas tekee sen minun\nmielestäni erinomaisen sopivaksi nuorelle pojalle, jonka käteen on\nannettava joku latinankielinen historia niin pian kuin hän on saanut\nopetusta ajantiedossa ja tutustunut tässä maanosassa käytettyihin eri\najanjaksoihin ja osaa määrätä ne julianisen laskutavan mukaan. Valintaa\ntulee esitystavan helppouden ohjata, sillä mistä hän alkaneekin,\najantieto on estävä häntä sekaantumasta; ja kun luettavan hauskuus\nkehoittaa häntä käymään yhä eteenpäin, oppii hän myöskin kielen\nikäänkuin huomaamattaan ja ilman sitä kauheaa kidutusta ja vaivannäköä,\njota lapset saavat kärsiä silloin, kun heidät pakotetaan tutkimaan\nheidän käsityskyvylleen mahdottomia kirjoja, sellaisia kuin roomalaisia\npuhujia ja runoilijoita, vain siinä tarkoituksessa, että he oppisivat\nroomankieltä. Kun hän on lukemalla päässyt selville helpommista, kuten\nesim. Justinuksesta, Eutropiuksesta, Quintus Curtiuksesta[155] y.m.,\nei seuraava vaikeusaste tuota hänelle enää suurtakaan tuskaa, ja niin\nvoi hän askelittain etenemällä yksinkertaisimmista ja helpoimmista\nhistorioitsijoista lähtien vihdoin ryhtyä lukemaan vaikeimpia ja\nylevämpiä latinaisia kirjailijoita, sellaisia kuin Tulliusta,\nVirgiliusta ja Horatiusta.\n\n§ 185. Kun tietoa hyveestä on teroitettu hänelle jo aivan alusta\nalkaen kaikissa tilaisuuksissa, jotka ovat olleet hänen käsityskykynsä\nmukaisia, ja turvauduttu siinä enemmän käytännölliseen elämään\nkuin sääntöihin, ja kun hänet on totutettu pitämään hyvän maineen\ntavoittelua parempana kuin mielitekojensa tyydyttämistä, en tiedä,\nonko hänen lainkaan tarvis lukea muita esityksiä siveysopista kuin\nmitä hän löytää Raamatusta, tai pitääkö hänen käteensä antaa mitään\nsiveysopillista järjestelmää, ennenkuin hän kykenee lukemaan Tulliuksen\n_Offices_-teosta,[156] ei samaan tapaan kuin koulupoika opettelisi\nlatinaa, vaan etsiäkseen sieltä elämänsä ohjaukseksi tietoa hyveen\nperusteista ja käskyistä.\n\n§ 186. Kun hän on täydellisesti sulattanut Tulliuksen _Offices_-teoksen\nja lukenut lisäksi Puffendorfin _De Officio Hominis et Civis_, lienee\nsopiva aika johtaa hänet tutkimaan Grotiuksen _De Jure Belli et\nPacis_, tai, mikä on ehkä parempi näistä kahdesta, Puffendorfin _De\nJure Naturali et Gentium_,[157] jonka avulla hän saa tietoa ihmisten\nluonnollisista oikeuksista, yhteiskunnan synnystä ja perustuksista ja\nsiitä johtuvista velvollisuuksista. Tämä kansalaisoikeuden ja historian\nyleinen osa on tiedonala, johon ei säätyläisen tulisi vain sivumennen\ntutustua, vaan jota hänen pitäisi lakkaamatta harrastaa ja jota hän ei\nsaisi milloinkaan hyljätä. Siveän ja hyväntapaisen nuorukaisen, joka on\noivallisesti perehtynyt kansalaisoikeuden yleiseen osaan (mihin eivät\nsuinkaan kuulu yksityiset riita-asiat eivätkä niiden koukut ja mutkat,\nvaan missä käsitellään järjen vaatimuksiin nojaten sivistyneiden\nkansojen suhteita ja asioita yleensä), joka sen lisäksi ymmärtää\nhyvin latinaa ja osaa kirjoittaa kaunista käsialaa, voi lähettää ulos\nmaailmaan siinä varmassa vakaumuksessa, että hän on kaikkialta saava\ntointa ja arvonantoa.\n\n§ 187. Olisikin outoa otaksua, ett'ei englantilainen sivistynyt\nmies tietäisi mitään maansa laeista. Tämä onkin hänelle, missä\nasemassa hän sitten lieneekin, niin tärkeätä, ett'en minä tiedä\nrauhantuomarista valtioministeriin saakka ainoatakaan paikkaa, jonka\nhän voisi täyttää ilman sitä. Minä en nyt puhu lain vääntelystä ja\nturhanaikaisesta kiistelemisestä ja viekastelusta: sivistyneen miehen,\njonka velvollisuutena on etsiä oikean ja väärän todellisia mittoja eikä\nsuinkaan temppuja, joiden avulla hän voisi päästä tekemästä edellistä\nja pelastaa nahkansa tehdessään jälkimmäistä, tulisi olla yhtä kaukana\nsellaisesta lainopista, kuin hänen asianaan on uutterasti harrastaa\nkaikkea sellaista, missä hän voi olla isänmaalleen hyödyksi. Ja tässä\ntarkoituksessa on minun uskoakseni säätyläisen parasta tutkia lakiamme,\njosta hän ei aijo tehdä varsinaista kutsumustaan, hankkimalla itselleen\nyleissilmäyksen englantilaiseen valtio- ja hallitusmuotoomme vanhoista\nyleisen oikeuden kirjoista ja muutamien uudempain tutkijain teoksista,\njotka ovat niiden mukaan esittäneet tätä hallitusmuotoa. Ja kun hän\non saanut siitä oikean käsityksen, lukekoon hän sitten historiaamme\nja liittäköön siihen kunkin kuninkaan aikana julkaistut lait. Siten\npääseehän paremmin ymmärtämään asetustemme hengen, samalla kun hän\nnäkee sen todellisen pohjan, jolle ne aikoinaan rakennettiin, ja osaa\nratkaista, mitä arvoa niille on annettava.\n\n§ 188. Kun puheoppi ja ajatusoppi ovat tietämisen haaroja, jotka\nyleisessä kasvatusjärjestelmässä tavallisesti seuraavat heti kieliopin\njälkeen, kummasteltaneen ehkä, että minä olen niistä niin vähän\npuhunut. Syynä siihen on se pieni hyöty, mitä nuori väki niistä\nsaa, sillä minä olen harvoin tai en koskaan huomannut kenenkään\nsaavuttavan järkevän ajattelun ja kauniin puhumisen taitoa tutkimalla\nsääntöjä, joiden väitetään sitä opettavan, ja sentähden toivoisinkin\nsäätyläisnuorukaisen hankkivan niihin yleiskatsauksen kaikkein\nlyhyimmistä esityksistä, mitä on suinkin löydettävissä, pysähtymättä\npitemmäksi ajaksi miettimään ja tutkimaan näitä muodollisuuksia.\nOikea ajattelu perustuu johonkin muuhun kuin käsiteluokkiin ja\nmainesarjoihin[158], eikä se ole itsessään suinkaan mitään puhumista\n_in modo et figura_. Mutta minun nykyiseen tehtävääni ei kuulu tämän\nseikan laveampi pohtiminen. Palataksemme siis käsillä olevaan asiaan on\nteidän parasta antaa poikanne lukea Chillingworthia,[159] jos tahdotte\nopettaa häntä ajattelemaan oikein; ja jos taas tahdotte opettaa häntä\npuhumaan hyvin, niin tutustuttakaa häntä tarkoin Tulliukseen, jotta hän\nsaisi oikean käsityksen kaunopuheliaisuudesta; ja kehittääksenne hänen\nesitystapaansa kielemme puhtauden suhteen pankaa hänet lukemaan hyvin\nkirjoitettuja englantilaisia kirjoja.\n\n§ 189. Jos oikean ajattelun tarkoituksena ja päämääränä on muodostaa\noikea käsitys ja oikea arvostelu kaikesta olevaisesta, osata eroittaa\ntoisistaan totuus ja valhe, oikea ja väärä, ja toimia sen mukaan, niin\nälkää millään ehdolla kasvattako poikaanne väittelytaidon temppuihin ja\nturhiin muodollisuuksiin, älkääkä antako hänen harjoittaa niitä itse\ntai ihailla niiden kehittymistä muissa, ellette tahdo hänestä kyvykkään\nmiehen sijasta koituvan mitätöntä saivartelijaa, itsepäistä kiistelijää\nja muiden vastustamisesta ylpeilevää houkkoa, tai, mikä on pahempi,\nihmistä, joka panee kaikki kysymyksenalaiseksi ja jonka mielestä ei\nväiteltäessä ole suinkaan totuutta tavoiteltava, vaan voittoa. Ei voi\nolla mitään niin epärehellistä, niin alentavaa sivistyneelle ihmiselle\ntai kenelle tahansa, joka pyytää käydä järjellisestä olennosta,\nkuin kiihko olla taipumatta selviin järkisyihin ja eittämättömien\ntodisteiden vakuutukseen. Onko mitään, joka räikeämmin sotisi kaikkea\nkohteliasta seuratapaa ja kaiken mielipiteiden vaihdon tarkoitusta\nvastaan, kuin jokaisen vastauksen hylkääminen, vaikka se olisi\nkuinka pätevä ja tyydyttävä, ja väittelyn jatkaminen niin kauvan\nkuin kaksimieliset sanat suinkin voivat tarjota jonkun _terminus\nmediuksen_[160] asian vääntämiseksi yhdelle taholle tai jonkun\neroitusperusteen sen kampeamiseksi toiselle haaralle, huolimatta\nvähääkään siitä, kuuluuko se asiaan vaiko ei, onko siinä järkeä vaiko\nei, sopiiko se puhujan aikaisempiin sanoihin vaiko ei. Sillä siinähän\njuuri onkin, lyhyesti sanoen, kaavamaisten väittelyjen menettelytapa\nja korkein taito, ett'ei vastaväittäjä milloinkaan hyväksy mitään\nvastausta, eikä puolustaja milloinkaan myönnä mitään todistusta\noikeaksi. Sitä ei sovi kumpaisenkaan tehdä, käyköön sitten totuuden\ntai tieteen miten tahansa, ellei hän tahdo saada kurjan höyhennetyn\nraukan nimeä ja musertua sellaisen häpeän alle, ett'ei hän kyennytkään\npuolustamaan sitä, mitä oli kerran väittänyt, mikä juuri on tuon kaiken\nkiistelyn suuri päämäärä ja kunnia. Totuutta on etsittävä ja tuettava\nkaiken olevaisen kypsyneellä ja oikealla tarkastelulla, eikä suinkaan\nkaikenlaisilla keinotekoisilla kaavoilla ja todistelutempuilla,\nsillä ne eivät johda ihmisiä niin paljon totuuden löytämiseen kuin\nkavalaan ja vilpilliseen hämäräin sanojen käyttämiseen, mikä taas on\nhedelmättömin ja vastenmielisin keskustelutapa, kaikkein vähimmin\nsopiva säätyläiselle tai henkilölle, joka rakastaa totuutta ennen\nkaikkea tässä maailmassa.\n\nSäätyläisellä voi tuskin olla suurempaa puutetta kuin se, ett'ei hän\nosaa hyvin ilmaista ajatuksiaan joko kirjoituksessa tai puheessa.\nMutta sittenkin luulen minä voivani kysyä lukijaltani, eikö hän tunne\nhyvin useita miehiä, jotka elävät perintötiluksillaan ja joiden tulisi\nsiis aatelismiehen nimen ohella omistaa myöskin siihen liittyvät\nominaisuudet, mutta jotka eivät edes osaa kertoa pienintäkään juttua\nniinkuin pitäisi ja jotka vielä vähemmin kykenevät puhumaan selvästi\nja vakuuttavasti jostakin asiasta? Tätä en minä kuitenkaan lue niin\npaljon heidän omaksi viakseen, kuin heidän kasvatuksensa viaksi, sillä\nminun täytyy puolueettomasti tuomiten tehdä maalaisilleni se oikeus,\nettä missä he vain osoittavat harrastusta, en huomaa kenenkään heidän\nnaapureistaan heitä voittavan. Heille on opetettu puhetaitoa, mutta\nheille ei ole vielä koskaan opetettu, miten heidän olisi suullisesti\ntai kirjallisesti ilmaistava kauniisti ajatuksensa sillä kielellä,\njota heidän on pakko joka päivä käyttää, ikäänkuin muodostaisivat\nniiden mestarien puheita koristaneiden lausekuvioiden nimet, jotka\nymmärsivät puhumisen taitoa, kaunopuheliaisuuden koko salaisuuden ja\nkyvyn. Tämäkin, kuten kaikki muutkin käytännöstä riippuvat seikat, on\nopittava, ei suinkaan muutamien harvojen tai lukuisien sääntöjen, vaan\nuutteruuden ja hyvien sääntöjen tai paremmin sanoen hyvien esikuvien\nmukaan tapahtuvan harjoituksen avulla, kunnes tottumus on vakiintunut\nja tehtävän kunnollinen suorittaminen käynyt helpoksi.\n\nTämän mukaisesti olisi ehkä paikallaan panna lapset heti, kun he siihen\nkykenevät, kertomaan usein jostakin asiasta, minkä he tuntevat, ja\nkorjata ensin huomattavin virhe, jonka he juttuaan sommitellessaan\ntekevät. Kun tämä virhe on saatu poistetuksi, on heille näytettävä\nseuraava ja jatkettava tätä menettelyä siksi, kunnes ne kaikki,\nainakin suurimmat, ovat yksi toisensa jälkeen parannetut. Kun he ovat\nnäin oppineet esittämään kertomuksia moitteettomasti, silloin on aika\npanna heidät myös niitä kirjoittamaan. Aisopoon tarut, ainoa kirja,\ntai melkein ainoa, mikä minun nähdäkseni sopii lapsille, tarjonnee\nheille aineksia tällaisiin englanninkielisiin kirjoitusharjoituksiin,\nsamoin kuin lukemiseen ja kääntämiseen, jotta he pääsisivät lisäksi\nselville latinan alkeista. Kun he eivät enää tee kieliopillisia\nvirheitä ja kun he osaavat liittää yhtenäiseksi ja yhtäjaksoiseksi\nesitykseksi kertomuksen eri osat ilman noita niin tavallisia äkillisiä,\nkömpelöitä ja yhä toistuvia siirtymäkohtia, voidaan, jos heitä\nhalutaan kehittää edelleen tässä suhteessa (ja sehän on ensimmäinen\naskel hyvää puhetaitoa kohti eikä kysy lainkaan keksimiskykyä),\nturvautua Tulliukseen ja panemalla käytäntöön ne säännöt, jotka\ntämä kaunopuheliaisuuden mestari antaa ensimmäisessä kirjassaan _De\nInventione_, pykälässä 20[161], opettaa heitä huomaamaan, mihin\nmoitteettoman kertomistavan taito ja viehätys perustuvat aina sen eri\naiheiden ja tarkoitusten mukaan. Jokaista sääntöä varten on etsittävä\nvalaisevia esimerkkejä ja siten näytettävä heille, miten muut ovat\nniitä käytäntöön sovittaneet. Vanhat klassilliset kirjailijat tarjoavat\nyllin kyllin tällaisia esimerkkejä, joita ei heidän olisi ainoastaan\nkäännettävä, vaan olisi ne asetettava heille esikuviksi heidän\njokapäiväistä jäljittelyään varten.\n\nKun he osaavat kirjoittaa englantia riittävän yhtenäisesti, puhtaasti\nja säännöllisesti ja kun he ovat saavuttaneet joltisenkin varmuuden\nvälttävässä kertomistaidossa, voidaan heitä ohjata edelleen sepittämään\nkirjeitä; tässä suhteessa ei heiltä olisi kuitenkaan vaadittava mitään\nsukkelia tai ylenmäärin kohteliaita käänteitä, vaan on heitä opetettava\nilmaisemaan omia yksinkertaisia, luonnollisia ajatuksiaan ilman\nhajanaisuutta, sekavuutta tai karkeutta. Ja kun he ovat tässä suhteessa\npäässeet kyllin pitkälle, voidaan heitä heidän mielikuvituksensa\nherättämiseksi tutustuttaa Voitureen,[162] jotta he näkisivät, miten\nhe voivat huvittaa etäisiä ystäviään kohteliailla, leikillisillä,\npilailevilla ja vaihtelevilla kirjeillä, samoin kuin heille voidaan\nesittää Tulliuksen _Kirjeitä_ parhaina asioimis- tai yksityiskirjeiden\nmalleina. Kirjeitten kirjoittamisella on niin merkittävä sija\nkaikissa inhimillisen elämän tiloissa, ett'ei kukaan säätyläinen\npääse näyttämästä kykyänsä sentapaisessa kirjailussa. Joka päivä\nsattuvat seikat pakottavat hänet tällä tavoin kynäänsä käyttämään, ja\nniiden seurauksien lisäksi, joita hänen asioihinsa nähden sen hyvästä\ntai huonosta hoitelemisesta useinkin johtuu, asettaa se hänet aina\nalttiiksi ankarammalle, hänen sivistykseensä, älyynsä ja kykyihinsä\nkohdistuvalle arvostelulle kuin suullinen esitys, jonka hetkelliset\nvirheet välttävät helpommin huomion ja moitteen, koska ne enimmäkseen\nhaihtuvat äänen mukana, joka ne toi ilmoille, ja koska niitä ei voida\nsiis niin tyystin tarkastella.\n\nJos kasvatustapoja olisi ohjattu oikeaan suuntaan, ei olisi pälkähtänyt\nkenenkään päähän, että tätä niin tärkeätä puolta olisi voitu lyödä\nlaimin, sillä välin kun kerrassaan hyödytöntä latinaisten esitelmien ja\nrunojen kyhäilemistä tyrkytettiin niin innokkaasti kaikkialla lasten\nkeksimiskyvyn kiusaamiseksi yli sen voimien ja heidän mielihyvin\ntapahtuvain kieliopintojensa edistymisen pysäyttämiseksi luonnottomilla\nvaikeuksilla. Mutta yleinen tapa on niin määrännyt, ja kuka uskaltaa\nolla tottelematta? Ja eikö olisikin sangen järjetöntä vaatia oppinutta\nmaalaiskoulumestaria, jolla on kaikki Farnabyn _Puhetaidon_[163]\nsanakuviot ja lausekaavat sormiensa nenässä, opettamaan kasvattiaan\nilmaisemaan ajatuksensa kauniilla englanninkielellä, koska sille\nnäyttää kuuluvan niin pieni sija hänen tehtävissään ja ajatuksissaan,\nettä pojan äiti, jota hän epäilemättä halveksii sivistymättömänä, kun\nei tämä ole lukenut ainoatakaan ajatusopin eikä puheopin järjestelmää,\nkykenee hänet siinä suhteessa voittamaan?\n\nKen kirjoittaa ja puhuu virheettömästi, hän tekee miellyttävän\nvaikutuksen ja hän saavuttaa aina suosiollista huomiota kaikella,\nmitä hän sanoneekin; ja kun kerran englantilaisen säätyläisen on\njoka käänteessä pakko käyttää englanninkieltä, niin olisi hänen\nmyös juuri sitä kieltä etupäässä viljeltävä ja juuri siinä kielessä\nhuolellisimmin sanontaansa siloiteltava ja kehitettävä. Jos ken\npuhuu tai kirjoittaa paremmin latinaa kuin englantia, voivat ihmiset\nkyllä hänestä puhua, mutta epäilemättä on hän ennen pitkää huomaava\nedullisemmaksi ilmaista ajatuksensa hyvin omalla kielellään, jota hän\nkäyttää joka hetki, kuin saada osakseen muiden turhaa kehuntaa hyvin\nmerkityksettömästä taidosta. Tätä seikkaa huomaan minä yleisesti\nlyötävän laimin ja hyvin vähän huolta pidettävän nuorten miesten\nkehittämisestä heidän omassa kielessään, niin että he ymmärtäisivät\nsen perin pohjin ja hallitsisivat sitä täydellisesti. Jos joku meistä\nosoittaa tavallista suurempaa taitoa tai puhtautta äidinkielensä\nkäyttämisessä, johtuu se enemmän sattumasta tai hänen erikoisista\ntaipumuksistaan tai jostakin muusta seikasta kuin hänen kasvatuksestaan\ntai hänen opettajansa huolenpidosta. Kreikalla ja latinalla ruokitun\nmiehen arvolle ei sovi katsoa, millaista englantia hänen kasvattinsa\npuhuu tai kirjoittaa, vaikk'ei hänellä itselläänkään ole ehkä noista\nedellisistä kovin laajoja tietoja. Ne ovat oppineita kieliä, joita\noppineiden miesten sopii yksinomaan harrastaa ja opettaa: englanti on\nsivistymättömän rahvaan kieli. Ja kuitenkin näemme, ett'ei eräiden\nnaapuriemme valtioviisaus ole katsonut julkiselle huolenpidolle\narvottomaksi edistää ja palkita maan kielen kehittämistä[164]. Kielen\nsiloittelemista ja rikastuttamista ei siellä pidetä suinkaan minään\nvähäpätöisenä seikkana; sitä varten on perustettu seuroja ja apurahoja,\nja maan asukkaiden keskuudessa on syntynyt suuri kilpailuja maineen\ntavoittelu virheettömästä kirjoittamisesta. Ja me näemmekin, mihin he\novat sillä tavalla päässeet ja kuinka lavealle he ovat levittäneet\nkielensä, joka oli ehkä kehnoin kieli koko tässä maanosassa, jos\nkatsomme, millaisessa tilassa se oli muutamia harvoja hallituskausia\nsitten, olkoon se nykyään millainen tahansa. Roomalaisten suuret\nmiehet harjoittivat joka päivä omaa kieltänsä, ja me tapaamme vieläkin\nhistoriallisissa kertomuksissa niiden puhujain nimet, jotka opettivat\neräille heidän keisareilleen latinaa, vaikka se olikin heidän\näidinkielensä[165].\n\nTiettävästi olivat kreikkalaiset vielä tarkempia kielensä suhteen.\nKaikki muut kielet olivat heidän mielestään raakalaiskieliä, paitsi\nheidän omansa, eikä mitään vieraita kieliä näytä harrastetun eikä\narvostetun tämän oppineen ja älykkään kansan keskuudessa, vaikka onkin\nepäilemätöntä, että he lainasivat oppinsa ja filosofiansa muualta.\n\nMinä en puhu tässä suinkaan kreikkaa ja latinaa vastaan; minunkin\nnähdäkseni on niitä opiskeltava, ja latinaa tulisi jokaisen säätyläisen\nainakin ymmärtää hyvin. Mutta mitä vieraita kieliä nuori mies\nharrastaneekin (ja mitä useampia hän tuntee, sitä parempi), niin kieli,\njota hänen tulisi perinpohjin tutkia ja jolla hänen tulisi vaivaa\nkarttamatta pyrkiä ilmaisemaan ajatuksensa sujuvasti, selvästi ja\nsirosti, on hänen äidinkielensä; ja siinä tarkoituksessa tulisi hänen\njoka päivä sitä harjoitella.\n\n§ 190. Minun ymmärtääkseni ei luonnonfilosofiaa järkeen perustuvana\ntieteenä ole vielä olemassa, ja saattanenpa luulla olevan syytä sanoa,\nett'emme me koskaan kykenekään tekemään siitä tiedettä[166]. Luonnon\nilmiöt on keksinyt niin suuri viisaus, ja ne toimivat tavalla, joka\non niin paljon meidän havaitsemismahdollisuuksiemme ja käsityskykymme\nyläpuolella, että me voimme tuskin milloinkaan sulkea niitä tieteen\npuitteisiin. Kun luonnonfilosofia on tieto olioiden perussyistä,\nominaisuuksista ja toiminnasta, sellaisina kuin ne itsessään ovat,\njakaantuu se minun nähdäkseni kahteen osaan, joista toinen käsittää\nhenget erikoisolemuksineen ja ominaisuuksineen, ja toinen kappaleet.\nEdellinen osa jätetään tavallisesti metafysiikan[167] haltuun, mutta\nmillä nimellä henkien tutkimista mainittaneenkin, minun luullakseni\npitäisi sen käydä aineen ja kappalten tutkimisen edellä, ei suinkaan\ntieteenä, joka voidaan kaavaella erikoiseksi järjestelmäksi ja jota\nvoidaan käsitellä tietämisen yleisten periaatteiden mukaisesti,\nvaan mielemme avartumuksena kohti oikeampaa ja täydellisempää\nkäsitystä siitä henkimaailmasta, johon meitä johtavat sekä järki että\njumalallinen ilmoitus. Ja kun selvimmät ja laajimmat tiedot, mitä\nmeillä on muista hengistä kuin Jumalasta ja omasta sielustamme, on\nannettu meille taivaasta jumalallisella ilmoituksella, pitäisi minun\nmielestäni myöskin se opetus, jota ainakin nuorisolle niistä jaetaan,\notettaman juuri tästä ilmoituksesta. Tässä tarkoituksessa, päättelen\nminä, olisi erinomaisen hyvä, jos nuorison luettavaksi laadittaisiin\noivallinen raamatunhistoria; ja kun siihen kirjoitettaisiin\nkaikki asiat, mitkä sopivat siihen kirjoitettaviksi, oikeaan\naikajärjestykseen, ja kun siitä jätettäisiin pois erinäisiä seikkoja,\njotka kuuluvat ainoastaan kypsyneemmälle ijälle, vältettäisiin\nsiten tuo hämminki, joka tavallisesti syntyy, jos sanaa luetaan\nvalikoimatta, sellaisena kuin se nykyään esiintyy Raamatuissamme. Ja\nsiten saavutettaisiin myöskin se etu, että sen säännöllinen lukeminen\njuurruttaisi lasten mieleen jonkunlaisen käsityksen hengistä ja uskon\nniihin, koska niillä on niin paljon tekemistä kaikissa tämän historian\ntapauksissa, mikä taas on hyvää valmistusta kappaleiden tutkimiseen.\nSillä ilman tietoa hengistä ja ilman niiden olemassaolon myöntämistä on\nfilosofiamme jäävä puutteelliseksi ja ontuvaksi eräältä pääasialliselta\nosaltaan, koska se sulkee tutkistelustaan täydellisimmän ja\nvoimallisimman osan luomakuntaa[168].\n\n§ 191. Minä luulisin myöskin olevan hyödyksi, että tästä\nraamatunhistoriasta laadittaisiin lyhyt ja selvä yhteenveto, joka\nsisältäisi tärkeimmät ja oleellisimmat kohdat siitä ja johon lapset\nsaisivat perehtyä heti, kun he ovat oppineet lukemaan. Vaikka tämä\nantaisikin heille jo varhain jonkunlaisen aavistuksen hengistä, niin\nei se ole kuitenkaan ristiriidassa sen kanssa, mitä olen ylempänä[169]\nsanonut, ett'en minä nimittäin soisi lapsia heidän nuorina ollessaan\npeloiteltavan hengistä puhumalla; sillä minä tarkoitin sitä seikkaa,\nett'ei minun nähdäkseni ole lainkaan hyvä, että heidän herkkiin\nmieliinsä painuisi jo varhain vaikutelmia kummituksista, aaveista ja\nhenki-ilmestyksistä, joilla heidän hoitajattarensa ja muu ympäristönsä\nniin kernaasti heitä peloittelevat, saadakseen heidät tottelemaan\nkäskyjänsä, koska siitä koituu heille useinkin suurta haittaa\nkautta koko heidän elämänsä, se kun panee heidän mielensä alttiiksi\narkuudelle, tuskallisille aavisteluille, heikkoudelle ja taikauskolle,\nja koska tapahtuu niinikään usein, että he ulos maailmaan ja ihmisten\nseuraan tultuaan alkavat kyllästyä siihen ja hävetä sitä ja että he\nluulonsa mukaan täydellisen parannuksen tehdäkseen ja kerrassaan\nvapautuakseen taakasta, joka on heitä niin raskaasti painanut,\nheittävät menemään kaikki ajatukset hengistä ylipäänsä ja niin\nsuistuvat toiseen, mutta pahempaan äärimmäisyyteen.\n\n§ 192. Syyn, miksi minä toivoisin kaiken tämän käyvän kappaleiden\ntutkimisen edellä ja miksi minun nähdäkseni Raamatun opit olisivat\nensin hyvin mieliin juurrutettavat, ennenkuin nuoria miehiä ohjataan\nluonnonfilosofian alalle, on se, että aine, jonka yhteydessä me\nkaikkine aisteinemme lakkaamatta olemme, valtaa mielen ja sysää syrjään\nkaikki muut oliot, paitsi aineen, niin helposti, ett'ei sellaisille\nperiaatteille nojautuva ennakkoluulo useinkaan jätä enää mitään tilaa\nhenkien tunnustamiselle eikä myönnä sellaisia kuin aineettomia olentoja\nlöytyvänkään _in rerum natura_[170] vaikka onkin ilmeistä, ett'ei\nainoatakaan suurta luonnonilmiötä voida selittää pelkän aineen ja\nliikkeen avulla, kuten esimerkiksi vain niin yleistä kuin painovoimaa,\nmitä minä pidän mahdottomana ratkaista minkään aineen luonnollisen\nvaikutuksen tai jonkun muun liikkeen lain avulla, vaan missä täytyy\notaksua jonkun korkeamman olennon varman tahdon esiintyvän. Ja koska\nnyt ei voida vedenpaisumustakaan tyydyttävästi selittää muutoin\nkuin otaksumalla jotakin luonnon säännöllisestä kulusta poikkeavaa\ntapahtuneen, esitän minä harkittavaksi, eikö myönnytys, että Jumala\nmuutti maan painokeskuksen joksikin ajaksi (mikä on yhtä helppoa\nymmärtää kuin painovoima itsekin ja minkä on voinut hyvinkin aiheuttaa\njoku pieni meille tuntemattomien syiden vaihtuminen), ratkaise paljoa\nhelpommin Noakin tulvan arvoitusta kuin mikään otaksuma, mitä on\ntähän asti keksitty sen selittämiseksi. Minä kuulen tähän tehtävän\nsen painavan huomautuksen, että siten olisi syntynyt vain osittainen\nvedenpaisumus. Mutta jos painokeskuksen muuttamiseen kerran myönnytään,\nei ole enää lainkaan vaikeata käsittää, että jumalallinen voima\nsaattoi myös varsin hyvin muuttaa painokeskuksen sopivan matkan\npäähän maan keskipisteestä ja panna sen kiertämään maata määrätyn\najan, minkä vuoksi vedenpaisumus tuli yleiseksi ja mikä myös minun\nnähdäkseni vastaa kaikkia vedenpaisumuksen ilmiöitä, sellaisina kuin\nMooses ne on esittänyt, paljoa pakottomammin, kuin ne monet kömpelöt\notaksumat, joihin on turvauduttu sen selittämiseksi. Mutta tässä ei\nole paikka tällaisten todistelujen pohtimiseen, ja minä olenkin niihin\ntässä kajonnut vain sivumennen, osoittaakseni, kuinka välttämätöntä\non käyttää muitakin apuneuvoja kuin pelkkää ainetta ja sen liikettä\nluonnon selittämisessä, mihin tiedot hengistä ja niiden voimasta\nsellaisina, kuin niitä tarjoaa Raamattu, jossa niin paljon on laskettu\nniiden vaikutuksesta johtuvaksi, saattavat olla sopivana valmistuksena,\njättämällä otollisempaan aikaan tämän otaksuman perinpohjaisemman\nesityksen ja sen sovittamisen koko vedenpaisumuksen kulkuun ja kaikkiin\nvaikeuksiin, jotka voivat ilmetä Raamatun kuvaileman maailmantulvan\nhistoriassa.\n\n§ 193. Mutta palatkaamme luonnonfilosofian tutkimiseen. Vaikka maailma\nonkin täynnä sen järjestelmiä, en kuitenkaan voi sanoa tuntevani\nainoatakaan, jota voitaisiin opettaa nuorelle miehelle tieteenä,\nmissä hän voisi uskoa saavuttavansa totuuden ja varmuuden, ja sitähän\nkuitenkin kaikki tieteet lupaavat. Minä en kuitenkaan tee tästä sitä\njohtopäätöstä, ett'ei niitä olisi ainoatakaan luettava. Tänä oppineena\naikana on säätyläisen tarpeellista luoda pikainen katsaus muutamiin\nniistä, jotta hän voisi keskustella niistä seurassa; mutta onko nyt\nsitten annettava hänen käteensä Des Cartesn[171] järjestelmä nykyhetken\nmuodikkaimpana, tai pidetäänkö paraana hankkia hänelle vain lyhyt\nyleissilmäys siitä ja erinäisistä muista, minun mielestäni ainakin on\nniitä luonnonfilosofian järjestelmiä, jotka ovat voittaneet mainetta\ntässä maanosassa, luettava, pikemminkin jotta oppisi tuntemaan eri\nkoulujen otaksumat ja ymmärtämään niiden oppisanat ja esitystavan,\nkuin jotta saavuttaisi niiden avulla laajan, tieteellisen, tyydyttävän\nkäsityksen luonnon ilmiöistä. Sen verran vain sanottakoon, että\nuudenaikaiset hiukkasopin kannattajat[172] puhuvat useimmista seikoista\ntajuttavammin kuin peripateetikot, joiden hallussa koulut olivat juuri\nennen heitä. Ken haluaa katsahtaa taaksepäin ja tutustua muinaisajan\nkansojen erilaisiin mielipiteisiin, hän voi ottaa käteensä tri\nCudworthin _Henkisen maailmanjärjestelmän_[173], missä tämä erinomaisen\noppinut kirjailija on sellaisella tarkkuudella ja terävänäköisyydellä\nkoonnut ja selittänyt kreikkalaisten filosofien mielipiteitä, että\nhänen teoksestaan voi paremmin kuin mistään muusta, mitä minä tunnen,\npäästä selville niistä periaatteista, joiden nojaan he rakensivat\nja niistä tärkeimmistä otaksumista, jotka heitä eroittivat. Mutta\nminä en tahtoisi peloittaa ketään tutkimasta luontoa sillä syyllä,\nett'ei sitä tietoa, mitä meillä siitä jo on tai mitä me mahdollisesti\nvoimme siitä saada, voida muodostaa varsinaiseksi tieteeksi. Siinä\nesiintyy hyvin monta seikkaa, joiden tunteminen on hyvä, jopa\nvälttämätönkin säätyläiselle, ja sangen monta muuta seikkaa, jotka\nrunsaasti palkitsevat uteliaan tutkijan vaivat ilolla ja hyödyllä.\nMutta nämä seikat ovat uskoakseni pikemminkin löydettävissä sellaisten\nkirjailijain teoksista, jotka ovat harrastaneet järkevien kokeiden\nja havaintojen tekemistä, kuin sellaisten, jotka ovat rakennelleet\npelkkiä älyperäisiä järjestelmiä[174]. Sellaiset kirjoitukset, kuten\nmonet hra Boylen[175] ja muiden teokset, jotka ovat kirjoittaneet\nmaanviljelyksestä, metsänhoidosta, puutarhanhoidosta ja muusta\nsentapaisesta, sopinevatkin sentähden säätyläiselle, kun hän on\nensin pikimmältään tutustunut muutamiin niistä luonnonfilosofian\njärjestelmistä, jotka ovat saavuttaneet mainetta.\n\n§ 194. Vaikka ne fysiikan järjestelmät, mitkä minä olen tavannut,\novatkin hyvin vähän omiansa kehoittamaan etsimään varmuutta ja\ntietoa tutkielmista, jotka pyytävät antaa meille luonnonfilosofisen\nkokonaisesityksen lähtien kappaleiden alkuperusteista yleensä, niin on\nkuitenkin verraton hra Newton näyttänyt, kuinka pitkälle erinäisiin\nluonnon osiin tosiasiain oikeuttamain periaatteiden mukaisesti\nsovitettu matematiikka voi viedä meidät muutamien käsittämättömän\nmaailmankaikkeuden erikoisalueiden, jos saan niitä siten nimittää,\ntuntemisessa. Ja jos muut osaisivat antaa meille niin oivallisen ja\nselvän esityksen luonnon muista osista, kuin hän on antanut tästä\nmeidän kiertotähtikunnastamme ja siinä havaittavista tärkeimmistä\nilmiöistä ihastuttavassa kirjassaan _Philosophiae Naturalis Principia\nMathematica_,[176] niin voisimme me ajan ollen toivoa saavamme\noikeampaa ja varmempaa tietoa tämän hämmästyttävän koneiston\nerikoisista osista, kuin mitä olemme tähän asti voineet odottaa. Ja\nvaikka hyvin harvat ovatkin kylliksi perehtyneitä matematiikkaan\nymmärtääkseen hänen todistelujaan, niin ansaitsee hänen kirjansa\nkuitenkin lukemisen, koska kaikkein tarkimmat matemaatikot, jotka\novat niitä tutkineet, myöntävät niiden arvon, ja koska se tarjoaa\nvarsin paljon valaistusta ja nautintoa niille, jotka haluavat käsittää\ntämän meidän aurinkokuntamme suunnattomien ainejoukkojen liikkeitä,\nominaisuuksia ja vaikutuksia ja jotka huolellisesti punnitsevat vain\nhänen päätelmiään, mitkä ovat kaikki luotettavia, täydellisesti\ntodistettuja väitteitä.\n\n§ 195. Tässä on lyhyesti esitettynä kaikki se, mitä minä olen ajatellut\nsäätyläisnuorukaisen opinnoista; siinä suhteessa kummasteltaneen ehkä,\nettä minä olen kokonaan syrjäyttänyt kreikankielen, koska kerran\nkreikkalaisten keskuudesta on etsittävä niin sanoaksemme kaiken\nsen opin lähde ja perustus, minkä me omistamme tässä maanosassa.\nMinä myönnän sen ja lisäänpä vielä, ett'ei kukaan voi käydä\noppineesta miehestä, joka ei tunne kreikankieltä. Mutta minähän en\nsuunnittelekaan tässä ammattioppineen kasvatusta, vaan säätyläisen,\njolle kaikki tunnustavat maailman nykyisen menon vallitessa latinan\nja ranskan tarpeellisiksi. Kun hän varttuu kerran mieheksi, voi\nhän silloin helposti opetella kreikkaa omin päin, jos hän haluaa\nulottaa tutkimuksensa avarammalle ja luoda katsauksen kreikkalaiseen\ntieteeseen; mutta ellei hänellä ole siihen taipumusta, on hänen\nkasvattajan johdolla tapahtuva opiskelunsa siinä suhteessa turhaa\ntouhua, koska hän hukkaa paljon aikaansa ja vaivaansa sellaiseen,\nminkä hän lyö laimin ja heittää sikseen heti, kun on päässyt omaan\nvapauteensa. Sillä kuinka moni sadasta, vieläpä itsensä oppineiden\njoukossa, säilyttää muistissaan kreikan, minkä sai mukaansa koulusta,\ntai kehittää taitonsa siinä niin pitkälle, että voi vapaasti lukea ja\ntäydellisesti ymmärtää kreikkalaisia kirjailijoita?\n\nPäättääksemme tämän säätyläisnuorukaisen opinnoita käsittelevän osan\ntulee hänen kasvattajansa muistaa, ett'ei hänen toimenaan ole niin\npaljon opettaa hänelle kaikkea, mikä on tiedettävissä, kuin herättää\nhänessä rakkautta ja kunnioitusta tietoa kohtaan ja neuvoa hänelle\noikea tie tietojen hankkimiseen ja kartuttamiseen omin päin, silloin\nkun hänen mielensä niihin vetää.\n\nKielten opettelemisesta tarjoan minä tässä lukijalle erään\nterävänäköisen kirjailijan ajatukset niin tarkoin kuin suinkin\nmahdollista hänen omalla ilmaisutavallaan lausuttuina[177]. Hän sanoo:\n\"Lapsia voidaan tuskin rasittaa liian monien kielten opettelemisella.\nNe ovat hyödyllisiä kaikissa asemissa eläville ihmisille ja ne\navaavat heille samalla tavalla pääsyn joko syvälliseen tai helppoon\nja huvittavaan oppiin. Jos tämä vaivalloinen opiskelu lykätään\nhiukan myöhempään ikään, niin ei nuorilla miehillä ole enää joko\npäättäväisyyttä kylliksi ryhtyäkseen harrastamaan sitä omasta vapaasta\ntahdostaan tai kylliksi tarmoa jatkaakseen sitä. Ja jos jollakulla on\ntämä väsymättömyyden lahja, on siitä se haitta, että hän siten kuluttaa\nsaman ajan kieliin, joka oli tarkoitettu muihin puuhiin, ja että hän\nrajoittaa sanojen tutkimiseen sellaisen osan elämäänsä, joka on jo sen\nyläpuolella ja joka vaatii asioita; ainakin hukataan siten elämän paras\nja kaunein aika. Tämä kielten laaja perustus voidaan menestyksellisesti\nlaskea vain silloin, kun kaikki tekee herkän ja syvän vaikutuksen\nmieleen, kun muisti on veres, kerkeä ja uskollinen, kun pää ja sydän\novat vielä vapaat huolista, intohimoista ja suunnitelmista[178], ja kun\nniillä, joista lapsi on riippuvainen, on vielä riittävästi arvovaltaa\npakottaakseen hänet pitkälliseen, jatkuvaan ahkerointiin. Minä olen\nvakuutettu siitä, että todellisesti oppineiden pieni joukko ja\npintapuolisten pöyhkeilijäin suuri lauma ovat seurauksia tämän seikan\nunohtamisesta.\"\n\nMinä uskon jokaisen olevan samaa mieltä tämän tarkkanäköisen\nherran[179] kanssa siitä, että kieliä on sopivin opetella ensimmäisinä\nikävuosina. Mutta vanhempain ja kasvattajaan on harkittava, mitä\nkieliä lapsen, on paras harrastaa. Sillä myönnettävähän on, että on\nhedelmätöntä ajan ja vaivan hukkaa hänen opetella kieltä, jota hän ei\ntodennäköisesti koko sen elämän kuluessa, mihin hänet on määrätty,\njoudu kertaakaan käyttämään ja jonka hän luonteensa laadusta päättäen\non lyövä kokonaan laimin ja unohtava jälleen, niin pian kun hän\nmiehuuden ikää lähetessään pääsee vapaaksi opettajansa valvonnasta\nja jää omien taipumustensa huomaan, taipumusten, jotka ilmeisesti\neivät tule myöntämään hetkeäkään hänen ajastaan oppineiden kielten\nviljelemiseen tai herättämään hänessä halua harrastaa mitään muuta\nkieltä, kuin minkä jokapäiväinen käytäntö tai joku erikoinen tarve\ntekee hänelle pakolliseksi.\n\nMutta niitä varten, joista on tuleva oppineita, lisään tähän, mitä\nsamainen kirjoittaja edelleen esittää ylempänä luetun huomautuksensa\ntueksi. Sitä ansaitsee kaikkien niiden harkita, jotka haluavat kehittyä\ntodellisiksi oppineiksi, ja se voinee sentähden olla kasvattajille\nsopivana opastuksena, jonka nämä voivat painaa hoidokkiensa mieleen ja\njättää heille heidän vastaisten opintojensa ojennusnuoraksi.\n\n\"Alkuperäisten tekstien tutkimista\", sanoo hän, \"ei voida koskaan\nriittävästi suositella. Se on kaikenlaisen opin lyhyin, varmin ja\nmiellyttävin tie. Ammentakaa alkulähteestä, älkääkä ottako mitään\ntoisesta kädestä. Älkää laskeko suurten mestarien kirjoituksia\nmilloinkaan syrjään, harrastakaa niitä herkeämättä, painakaa ne\nmieleenne ja esittäkää niistä otteita tilaisuuden tullen; tehkää\nasiaksenne ymmärtää niitä perinpohjin niiden täydessä laajuudessa,\nkaikkine niihin liittyvine sivuseikkoineen. Tutustukaa täydellisesti\nalkuperäisten kirjailijain periaatteisiin, saattakaa ne sopusointuun\nkeskenään ja muodostakaa sitten omat johtopäätöksenne. Tässä asemassa\nolivat ensimmäiset selittäjät, älkääkä tekään levätkö, ennenkuin\ntekin olette päässyt siihen. Älkää tyytykö heidän lainavaloonsa,\nälkääkä ottako oppaiksenne heidän näkökantojaan muulloin kuin siinä\ntapauksessa, ett'ette voi muodostaa omaa mielipidettä tai että jäätte\nomin neuvoillenne pimeään. Heidän selityksensä eivät kuulu teille ja\nne voivat helposti jättää teidät pulaan. Teidän omat huomionne taas\novat teidän oman henkenne tuotteita, ne jäävät sen omaisuudeksi ja\novat aina käsillä kaikissa keskustelun, tiedontarpeen ja väittelyn\ntilaisuuksissa. Älkää päästäkö sivuksenne nautintoa, jota tunnette\nnähdessänne, ett'eivät teitä lukiessanne pysäytä muut kuin kerrassaan\nvoittamattomat vaikeudet, joissa selittäjät ja muistutusten laatijatkin\njoutuvat ymmälle eivätkä osaa sanoa mitään. Nämä laajasanaiset\nselittelijät, jotka vuodattavat turhanpäiväisen, pöyhkeilevän oppinsa\ntulvan itsessään yksinkertaisiin ja helppoihin kohtiin, tuhlaavat näin\nylen auliisti sanojaan ja vaivojaan sellaisissa paikoissa, missä niitä\nei lainkaan tarvita. Tulkaa täten opintonne järjestämällä perinpohjin\nvakuutetuksi siitä, että vain ihmisten huolimattomuus on kiihoittanut\nrikkiviisautta sullomaan kirjastot täyteen eikä niitä suinkaan\nrikastuttamaan, ja hautaamaan oivalliset kirjailijat kokonaisten\nhuomautus- ja selityskasojen alle, ja te olette havaitseva, että\nlaiskuus on siinä toiminut itseään ja omaa etuaan vastaan, tekemällä\nlukemisen ja tutkimisen puuhat monenkertaisiksi ja lisäämällä vaivoja,\njoita se koetti välttää.\"\n\nVaikk'ei tämä näytäkään koskevan ketään muita kuin varsinaisia\noppineita, esitetään siinä kuitenkin niin tärkeitä näkökohtia heidän\nkasvatuksensa ja opintojensa oikeasta järjestämisestä, ett'ei minua\ntoivoakseni moitita sen liittämisestä tähän, etenkin jos otetaan\nhuomioon, että siitä voi olla hyötyä säätyläisillekin, milloin he\nsattuisivat saamaan halun mennä pintaa syvemmälle ja hankkia itselleen\nperusteelliset, tyydyttävät ja hallitsevat tiedot jostakin opinhaarasta.\n\nJärjestyksen ja väsymättömyyden sanotaan muodostavan suuren eroituksen\nkahden ihmisen välille, ja minä olenkin varma siitä, ett'ei mikään niin\ntasoita alottelijan tietä, auta häntä sillä niin suuresti eteenpäin\nja tee hänelle mahdolliseksi niin helppoa ja merkittävää edistymistä\njollakin tutkimuksen alalla, kuin hyvä menettelytapa. Hänen opettajansa\ntulisi tehdä kaikki voitavansa saadakseen hänet sen huomaamaan,\ntotuttaakseen häntä järjestykseen ja opettaakseen häntä noudattamaan\ntarkkaa suunnitelmaa kaikessa ajattelutoimessaan, näyttääkseen hänelle,\nmitä suunnitelmalla ymmärretään ja mitä se auttaa, tutustuttaakseen\nhäntä eri menettelytapoihin, joko sitten sellaisiin, jotka johtavat\nyleisestä erikoiseen tai taas sellaisiin, jotka käyvät erikoisesta\nyleisempään, harjoittaakseen häntä molemmissa lajeissa ja tehdäkseen\nhänelle selväksi, missä tapauksissa mikin menettelytapa on sopivin ja\nmitä tarkoituksia se paraiten palvelee.\n\nHistoriassa tulisi aikajärjestyksen vallita, filosofisissa\ntutkimuksissa luonnon järjestyksen, joka kaikessa etenemisessään käy\nkulloinkin tarkasteltavasta kohdasta lähinnä siihen liittyvään kohtaan;\nja niin pitää hengenkin käydä siitä tiedosta, minkä se jo omistaa,\ntietoon, joka on sitä lähinnä ja sen kanssa yhteydessä, ja niin pyrkiä\npäämääräänsä niiden yksinkertaisimpien ja selväpiirteisimpien osien\navulla, joihin se voi tutkimuksensa esineen jakaa. Tässä tarkoituksessa\nolisi oppilaalle suureksi eduksi, että häntä totutettaisiin vetämään\ntarkat rajat, s.o. pyrkimään tarkkoihin käsitteisiin siinä, missä\nhenki voi löytää jotakin todellista eroavaisuutta, mutta myös yhtä\nhuolellisesti välttämään eroitteluja kielellisessä ilmaisussa silloin,\nkun hän ei omista tarkkoja eikä selväpiirteisesti eroittautuvia\nkäsitteitä.\n\n§ 196. Paitsi niitä avuja, joita voidaan hankkia opiskelun tietä ja\nkirjoihin turvautumalla, on olemassa vielä muitakin säätyläiselle\ntarpeellisia taitoja, joihin on perehdyttävä harjoittelemalla, joihin\non myönnettävä aikaa ja joita varten on kustannettava opettajia.\n\nKoska tanssi opettaa siroja liikkeitä koko elämän ajaksi ja koska\nse luo ennen kaikkea miehekkään ryhdin ja antaa nuorille lapsille\nsoveliasta varmuutta, ei sitä minun nähdäkseni voida opetella liian\nvarhain, sitten kun he ovat kerran saavuttaneet siihen kuuluvan\nijän ja voiman. Mutta teidän täytyy pitää huolta hyvän opettajan\nvalitsemisesta, opettajan, joka ymmärtää ja osaa opettaa sellaista,\nmikä on miellyttävää ja siroa ja mikä luo notkeutta ja sulavuutta\nkaikkiin ruumiin liikkeisiin. Opettaja, joka ei sitä opeta, on pahempi\nkuin ei olisi opettajaa lainkaan, koska luonnollinen kömpelyyskin on\npaljoa parempi kuin apinamaisesti teeskennellyt asennot, ja minusta\nonkin paljon siedettävämpää nostaa hattuansa ja kumartaa kunnon\nmaalaissäätyläisen kuin nurinkurisesti käyttäytyvän tanssimestarin\ntavoin. Sillä mitä tulee hypähtelemiseen ja tanssikuvioihin, pidän minä\nniitä varsin vähässä tai en suorastaan missään arvossa, mikäli ne eivät\ntarkoita miellyttävän käytöksen kehittämistä.\n\n§ 197. Säveltaiteen katsotaan olevan jonkunlaisessa\nsukulaisuussuhteessa tanssiin, ja hyvää taitoa erinäisten\nsoittokoneiden käsittelyssä pitävätkin monet mahtavassa arvossa. Mutta\nnuorelta mieheltä kuluu niin paljon aikaa edes vaatimattomankin kyvyn\nsaavuttamiseen siinä, ja se johtaa hänet useinkin niin epäilyttävään\nseuraan, että monien mielestä hänen on parasta olla sitä vailla. Ja\nlahjakkaiden ja kunnollisten miesten parissa liikkuessani olenkin\nminä niin harvoin kuullut ketään kehuttavan tai kunnioitettavan\nsoittotaidon takia, että minä luullakseni saatan antaa sille viimeisen\nsijan kaikkien niiden seikkojen joukossa, jotka ovat ikinä päässeet\nhyödyllisten avujen luetteloon[180]. Meidän lyhyt elämämme ei riitä\nkaikkien taitojen hankkimiseen, eikä meidän henkemmekään jaksa\nherkeämättä harrastaa sen tai tämän seikan oppimista. Sekä meidän\nhenkisen että ruumiillisen rakenteemme heikkous vaatii meitä usein\nhuoahtamaan, ja ken tahtoo käyttää hyvin jotakin elämänsä osaa, hänen\ntäytyy suoda siitä melkoinen määrä virkistymiseen. Ainakaan ei sitä\nolisi kiellettävä nuorisolta, ellette liiallisella kiireellä sitä\nvanhetuttaessanne halua suruksenne kaataa sitä hautaan tai ehättää sitä\ntoiseen lapsuuskauteen pikemmin kuin toivoisittekaan. Ja sentähden\nonkin minun mielestäni vakavaan kehitykseen suotua aikaa ja vaivaa\nkäytettävä vain kaikkein hyödyllisimpään ja tärkeimpään, noudattamalla\nlisäksi kaikkein helpoimpia ja lyhyimpiä menettelytapoja, mitä suinkin\nvoidaan keksiä; ja ehkäpä ei, kuten olen ylempänä sanonut, olekaan\nkasvatuksen vähimpiä salaisuuksia taito tehdä ruumiin ja hengen\nharjoitukset virkistykseksi toisilleen. Enkä minä epäilekään, että\nymmärtäväinen mies, joka ottaa vaivakseen tarkoin tutkia kasvattinsa\nluonnetta ja taipumuksia, voi toimittaa yhtä ja toista siihen suuntaan.\nSillä ken on väsynyt joko lukemisesta tai tanssista, hän ei halua mennä\nheti nukkumaan, vaan askaroitsisi mielellään jotakin muuta, joka häntä\nhuvittaisi ja virkistäisi. Mutta se on aina muistettava, ett'ei mitään\nsellaista voida lukea virkistykseksi, jota ei tehdä ilomielin.\n\n§ 198. Miekkailua ja ratsastusta[181] pidetään niin välttämättöminä\nhyvän kasvatuksen osina, että niiden laiminlyömistä katsottaisiin\nsuureksi puutteeksi. Kun jälkimmäistä voidaan enimmäkseen oppia vain\nsuurissa kaupungeissa, on se terveellisimpiä harjoituksia, mitä niissä\nmukavuuden ja ylellisyyden pesäpaikoissa on saatavissa, ja tästä syystä\nonkin se varsin sopivaa puuhaa nuorelle säätyläiselle hänen siellä\noleskellessaan. Ja mikäli se opettaa miestä istumaan lujasti ja sirosti\nsatulassa ja hankkii hänelle taidon totuttaa ratsuaan pysähtymään ja\nkääntymään nopsasti sekä totuttaa häntä pysymään tanakkana sen selässä,\non siitä säätyläiselle hyötyä sekä rauhan että sodan aikana. Mutta\nonko se kylliksi tärkeä, jotta siitä tehtäisiin erikoisempi numero,\nja ansaitseeko se kuluttaa enemmän hänen aikaansa, kuin hänen olisi\nsuorastaan tarpeellista terveytensä takia sopivin väliajoin käyttää\nsellaisiin voimakkaisiin harjoituksiin, sen jätän vanhempain ja\nkasvattajain ymmärryksen ratkaistavaksi. Heidän on vain hyvä muistaa\nkaikkiinkin kasvatuksen osiin nähden, että eniten aikaa ja harrastusta\non suotava sellaisille seikoille, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan\ntulevat olemaan erikoisimmin tärkeitä ja monipuolisimmin hyödyllisiä\nsen elämän tavallisessa menossa ja tavallisissa oloissa, johon nuori\nmies on määrätty.\n\n§ 199. Mitä miekkailuun tulee, niin on se minun nähdäkseni oivallinen\nharjoitus terveydelle, mutta vaarallinen hengelle, koska luottamus\ntaitoonsa voi helposti viekoitella kietoutumaan riitoihin ne, jotka\nluulevat osaavansa käytellä kalpaansa. Tämä pöyhkeä luulo tekee heidät\nuseinkin tarpeettoman herkiksi kunnianasioihin ja mitättömiin tai\nkokonaan olemattomiin loukkauksiin nähden. Kuumaverisyydessään ovat\nnuoret miehet kärkkäitä uskomaan opetelleensa miekkailua hukkaan,\nelleivät he koskaan pääse osoittamaan taitoaan ja rohkeuttaan\nkaksintaistelussa, ja he näyttävätkin olevan oikeassa. Mutta kuinka\nmoniin järisyttäviin murhenäytelmiin tämä oikeassaoleminen on\nantanut aihetta, sen voivat niin monen äidin kyyneleet kertoa. Mies,\njoka ei osaa miekkailla, on sitä huolellisemmin pysyttelevä poissa\ntappelupukarien ja pelurien seurasta, eikä hän ole puoliksikaan\nniin taipuvainen välittämään turhanpäiväisyyksistä tai loukkaamaan\nmuita tai intohimoisesti puolustamaan loukkauksiaan, kun on kerran\nne tehnyt, mistä juuri tavallisesti riidat johtuvatkin. Ja kun mies\njoutuu taistelukentälle, panee keskinkertainen miekkailutaito hänet\npikemminkin alttiiksi hänen vihollisensa säilälle kuin varjelee\nhäntä siltä. Ja rohkea mies, joka ei osaa lainkaan miekkailla ja\njoka sentähden panee kaikki yhden ainoan iskun varaan, jäämättä\nväistelemään, onkin varmasti paremmassa asemassa kuin keskinkertainen\nkalvankalistaja, etenkin jos hän lisäksi osaa painia. Jos sentähden\njoihinkin varokeinoihin on ryhdyttävä sellaisia onnettomuuksia vastaan\nja jos isä haluaa jo ennakolta valmistaa poikaansa kaksintaistelujen\nvaralle, soisin minä paljoa mieluummin, että minun poikani olisi\ntaitava painija kuin tavallinen miekkailija; ja juuri tälle\nasteellehan säätyläinen voi korkeintaan päästä, ellei hän tahdo käydä\nsäännöllisesti miekkailukoulussa ja harjoitella joka päivä. Mutta kun\nmiekkailua ja ratsastusta pidetään niin yleisesti välttämättöminä\navuina säätyläisen kasvatuksessa, käynee tuskin päinsä kokonaan kieltää\nsiinä asemassa olevalta mieheltä näitä ruumiillisen kunnon merkkejä.\nJätänkin sentähden isän harkittavaksi, missä määrin hänen poikansa\nluonne ja se yhteiskunnallinen asema, johon hän todennäköisesti joutuu,\npuoltavat tai vaativat hänen alistumistaan tapoihin, joilla on hyvin\nvähän tekemistä säädyllisen elämän kanssa, jotka toiselta puolen olivat\naikaisemmin tuntemattomia sotaisimmillekin kansoille ja jotka näyttävät\nhyvin vähän lisänneen voimaa ja urhoutta niiden kansojen keskuudessa,\nmitkä ovat ne hyväksyneet, ellemme otaksu kaksintaistelun kehittäneen\nsotaista kuntoa ja uljuutta, kaksintaistelun, jonka mukana miekkailukin\ntuli maailmaan ja jonka mukana se minun toivoakseni maailmasta\nhäviääkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n§ 200. Nämä ovat tällä hetkellä ajatukseni opista ja käytännöllisistä\navuista. Kaiken mitta ja määrä ovat hyve ja viisaus:\n\n    _Nullum numen abest si sit Prudentia_.[182]\n\nOpettakaa hänet hallitsemaan taipumuksiaan ja alistamaan mielitekonsa\njärjen määrättäviksi. Kun se on saavutettu ja alituisella\nharjoituksella tottumukseksi vakiinnutettu, on tehtävän vaikein\nosa suoritettu. Jotta nuori mies pääsisi tälle kehitysasteelle, en\nminä tiedä mitään, joka olisi siinä määrin omiansa tähän suuntaan\nvaikuttamaan kuin kunnian ja kiitoksen rakkaus, jota teidän sentähden\npitäisikin pyrkiä istuttamaan häneen kaikin ajateltavin keinoin. Tehkää\nhänen mielensä niin herkäksi maineelle ja häpeälle kuin suinkin, ja kun\nsen olette suorittanut, olette juurruttanut häneen periaatteen, joka\non ohjaava hänen tekojansa silloinkin, kun te ette ole läsnä, johon\nei vitsan tuottaman vähäpätöisen kivun pelkoa voida lainkaan verrata\nja joka on oleva se kelvollinen runko, mihin myöhemmin sopii oksastaa\nsiveyden ja uskonnon oikeat periaatteet.\n\n       *       *       *       *       *\n\n§ 201. Minun on vieläkin lisättävä muuan seikka, joka kuitenkin heti\nminun siitä mainittuani panee minut alttiiksi sille epäilykselle, että\nminä olen muka unohtanut, mitä asiaa minä tässä oikeastaan ajan ja mitä\nolen aikaisemmin kirjoittanut kasvatuksesta, jonka ainoana silmämääränä\non säätyläisen kutsumus, ja siihenhän taas ei mikään käytännöllinen\nammatti näytä lainkaan soveltuvan. Ja kuitenkaan voi olla sanomatta,\nettä minä soisin hänen oppivan jonkun ammatin, jonkun käsityön, niin,\njopa kaksi, kolmekin, mutta yhden erikoisemmin[183]\n\n§ 202. Kun lasten puuhailevaa luonnetta on aina ohjattava sellaiseen,\nmistä heille voi olla hyötyä, voidaan ne edut, jotka johtuvat heille\nasetetuista askareista, jakaa kahteen lajiin: ensiksikin siihen,\nmissä harjoituksen avulla saavutettu taito on itsessään saavuttamisen\narvoinen. Niinpä on sellainen taito ei ainoastaan kielissä ja\noppineissa tieteissä, vaan myöskin maalauksessa, sorvaamisessa,\npuutarhanhoidossa, raudan karkaisemisessa ja takomisessa ja kaikissa\nmuissa hyödyllisissä töissä hankkimisen arvoinen. Toiseksi siihen,\nmissä harjoitus itsessään, vaikk'emme ota huomioon mitään muuta, on\ntarpeellinen tai hyödyllinen terveydelle. Lasten on niin välttämätöntä\nvielä nuorina ollessaan hankkia tietoa erinäisistä asioista, että\njoku osa heidän aikaansa on uhrattava heidän kehittymiseensä tässä\nsuhteessa, vaikk'ei se puuha vähimmässäkään määrässä edistäisi\nheidän terveyttään. Sellaisia ovat lukeminen ja kirjoittaminen ja\nkaikki muut paikallaan pysymistä vaativat ja hengen viljelemistä\ntarkoittavat opinnot, jotka väistämättömästi anastavat suuren osan\nsäätyläisten aikaa jo aivan kehdosta lähtien. Mutta käsityöt, joiden\nsekä oppimiseen että harjoittamiseen vaaditaan ponnistusta, eivät\njuuri tämän harjoituksen avulla edistä ainoastaan meidän taitoamme\nja näppäryyttämme, vaan ovat myös eduksi terveydellemme, etenkin\nsellaiset, jotka hankkivat meille puuhaa ulkoilmassa. Näissä siis\nvoidaan yhdistää terveys ja kehitys, ja niitä on sentähden muutamia\nsopivia valittava virkistykseksi henkilöille, joiden päätoimena on\nkirjojen ääressä istuminen ja opiskeleminen. Tässä valinnassa ovat\nasianomaisen ikä ja taipumukset otettavat huomioon, samoin kuin on aina\npakottamista vältettävä häntä niihin totutettaessa. Sillä komentelu ja\nväkivalta voivat usein herättää vastenmielisyyttä, mutta eivät koskaan\nsitä poistaa, ja mitä tahansa joku onkin saatu väkisin tekemään, hän\nluopuu siitä niin pian kuin hän suinkin voi, ja sellainen työ tuottaa\nhänelle varsin vähän hyötyä ja vielä vähemmän virkistystä.\n\n§ 203. Mikä minua eniten miellyttäisi kaikista muista taidoista, olisi\nmaalaaminen, ellei sitä vastaan voitaisi tehdä paria muistutusta, joita\nei ole niinkään helppo torjua. Ensiksikin on huonosti maalaaminen\nmuuan maailman kurjimpia asioita, ja saavuttaakseen siinä edes\nsiedettävän taidon, täytyisi miehen uhrata siihen liian paljon\naikaansa. Jos hänellä on siihen luontaisia taipumuksia, on se vaara\ntarjolla, että hän lyö laimin kaikki muut, hyödyllisemmät opinnot\nja antautuu yksistään sitä harjoittamaan; ellei hänellä taas ole\nvähääkään taipumusta siihen, on kaikki siihen käytetty aika, vaiva\nja raha heitetty hukkaan kerrassaan tarkoituksettomasti. Toinen syy,\nmiksi minä en voi puolustaa säätyläisen maalausharrastuksia, on se,\nettä se on virkistys, joka vaatii paikallaan olemista ja joka antaa\nenemmän työtä hengelle kuin ruumiille. Säätyläisen vakavampiin puuhiin\nkatson minä etusijassa kuuluvan opiskelun, ja kuu se vaatii levähdystä\nja virkistystä, niin tarjotkoon sitä jokin ruumiinharjoitus, joka\nvapauttaa ajatukset, vahvistaa terveyttä ja lisää voimaa. Näistä\nkahdesta syystä minä en puolusta maalaamista[184].\n\n§ 204. Seuraavassa sijassa suosittelisin minä maalla asuvalle\nsäätyläiselle tätä yhtä työtä, tai mieluummin näitä kahta, nimittäin\nkasvitarhanhoitoa tai maanviljelystä[185] yleensä sekä puun\nmuovailemista kirvesmiehenä, puuseppänä tai sorvarina, sillä nämä\ntarjoavat sopivaa ja terveellistä virkistystä luku- tai liikemiehelle.\nSillä koska henki ei siedä alituista saman asian harrastamista samalla\ntavalla, ja koska istumatöitä tekevillä tai lueskelevilla ihmisilläkin\ntulisi olla sellaisia harjoituksia, jotka samaan aikaan hauskuttaisivat\nheidän mieltään ja hankkisivat heidän ruumiilleen liikettä, en tiedä\nmuita, jotka olisivat siinä suhteessa parempia maalaissäätyläiselle\nkuin nämä kaksi, niistä kun aina toinen tarjoaisi hänelle puuhaa\nsilloin, kun sää tai vuodenaika pidättäisi häntä toisesta. Sitäpaitsi\nvoi hän, jos hän on taitava toisessa niistä, ohjata ja opastaa\npuutarhuriansa; jos taas toisessa, voi hän keksiä ja valmistaa\npaljon sekä miellyttäviä että hyödyllisiä esineitä, vaikk'en minä\nsuosittelekaan tätä hänen ponnistelujensa päämääränä, vaan ainoastaan\nhoukutteluna niihin, koska hänen mielensä kääntäminen hetkeksi hänen\nmuista, vakavammista ajatuksistaan ja askareistaan hyödyllisen ja\nterveellisen ruumiinliikkeen avulla on minun päätarkoitukseni siinä\nsuhteessa.\n\n§ 205. Muinaisajan suuret miehet ymmärsivät erinomaisen hyvin yhdistää\nruumiillisen työn ja valtion asiain hoitamisen, eivätkä pitäneet\narvoaan alentavana harjoittaa toista virkistyäkseen toisesta. Ja\npuuha, joka näyttää yleisimmin askarruttaneen ja hauskuttaneen heidän\nvapaita hetkiään, oli maanviljelys. Juutalainen Gideon kutsuttiin\neloa puimasta, samoin kuin roomalainen Cincinnatus auran kurjesta\njohtamaan sotajoukkoja heidän isänmaansa vihollisia vastaan; ja\nselvää on, ett'ei heidän taitava varstan tai auran käyttelynsä eikä\nheidän kuntonsa näiden työkalujen hoitelemisessa suinkaan vähentänyt\nheidän asetaitoansa eikä tehnyt heitä kykenemättömämmiksi sodan tai\nhallituksen toimiin. He olivat suuria sotapäälliköitä ja valtiomiehiä\nsamoin kuin maanviljelijöitäkin. Cato Vanhempi, joka oli suurella\nmenestyksellä hoitanut kaikkia tasavallan korkeita virkoja, on jättänyt\nmeille omasta kädestään todistuksen siitä, kuinka täydellisesti hän\noli perehtynyt maalaisasioihin;[186] ja muistaakseni piti Kyros\npuutarhanhoitoa niin vähän valtaistuimen arvoa ja mahtavuutta\nalentavana, että hän näytti Ksenophonille avaraa, kokonaan hänen itse\nistuttamaansa hedelmäpuukenttää[187]. Muinaisajan historialliset\nkertomukset ovat sekä juutalaisten että pakanain keskuudessa täynnään\ntämäntapaisia todistuksia, jos olisi tarpeellista suositella\nhyödyllisiä virkistyskeinoja esimerkkien avulla.\n\n§ 206. Älköön suinkaan luultako minun erehtyvän, kun minä nimitän\nnäitä tai muita niiden kaltaisia käsityöharjoituksia hauskutteiksi ja\nvirkistyskeinoiksi, sillä virkistys ei ole toimettomana istumista,\nkuten jokainen voi huomata, vaan jonkun väsyneen ruumiinosan\nlepuuttamista tehtävää muuttamalla; ja ken arvelee, ett'ei hauskuutta\nvoi olla kovassa ja ankarassa ponnistelussa, hän unohtaa metsästäjäin\naikaisen nousemisen, rasittavan ratsastuksen, kuumuuden, kylmyyden ja\nnälän, ja kuitenkin on metsästys, kuten tietty, ylhäisimpienkin miesten\nsäännöllisenä virkistyksenä. Kaivaminen, istuttaminen, oksastaminen\ntai muut sentapaiset hyödylliset askareet olisivat täydellisesti\nyhtä huvittavia kuin nuo turhanaikaiset muotihauskutuksetkin, jos\nihmiset vain saataisiin ensin niistä nauttimaan, mihin tottuminen ja\nperehtyminen johonkin käytännölliseen toimeen piankin veisi jokaisen.\nEnkä minä epäilekään olevan ihmisiä, joita alinomaa houkuttelevat\nkorttien ääreen tai johonkin muuhun peliin sellaiset henkilöt, että he\neivät voi näiltä mitään kieltää, mutta jotka ovat väsyneempiä näihin\nhuvituksiin kuin mihinkään elämänsä vakavimpaankaan työhön, vaikka\npeli olisikin ollut sellainen, ett'ei heillä luonnostaan ollut mitään\nsitä vastaan ja että he saattoivat joskus käyttää sitä mielelläänkin\nvirkistyksenään.\n\n§ 207. Peli, johon arvohenkilötkin ja etenkin naiset kuluttavat\nniin paljon aikaansa, on minun nähdäkseni selvä todistus siitä,\nett'eivät ihmiset voi olla täydelleen toimettomia: heidän täytyy\naina puuhata jotakin, sillä kuinka istuisivat he muutoin niin monet\ntunnit kiusautumassa sellaisessa askartelussa, joka tavallisesti\ntuottaa heille enemmän harmia kuin mielihyvää heidän siihen kerran\nkietouduttuaan? Varmaa onkin, ett'ei peli jätä jälkeensä vähintäkään\ntyydytystä niille, jotka ottavat sen päätyttyä asiaa ajatellakseen,\neikä myöskään hyödytä ruumista eikä sielua millään tavalla. Jos se\ntaas iskee niin syvältä, että se koskee heidän omaisuuttansa, niin on\nse jo silloin ammattia, eikä enää virkistystä, ammattia, missä vain\nharvat niistä, joilla on jotakin muutakin elääkseen, menestyvät. Ja\nparhaimmassakin tapauksessa harjoittaa onnellinenkin peluri siinä\nvarsin kurjaa ammattia, koska hän täyttää taskunsa hyvän maineensa\nkustannuksella.\n\nVirkistys ei merkitse mitään henkilöille, jotka eivät tunne mitään\nhommaa tai askarrusta ja jotka eivät kulu eivätkä väsy varsinaista\nkutsumustaan harjoittaessaan. Taitoa kysytään ihmisten virkistysajan\njärjestämisessä siten, että se lepuuttaisi ja virkistäisi sitä\nruumiinosaa, joka on ollut työssä ja joka on uupunut, ja kuitenkin\nsamalla tähtäisi hetkellisen huvin ja huojennuksen ohella sellaiseen,\nmistä voisi myöhemmin olla hyötyä. Vain turhamaisuus ja ylpeily\nmahtavuudesta ja rikkaudesta ovat tuoneet nuo hyödyttömät ja\nvaaralliset ajanvietteet, kuten niitä nimitetään, muotiin, ja saaneet\nihmiset uskomaan, ett'ei minkään hyödyllisen toimen oppiminen ja\nsiihen käsiksi käyminen voi olla soveliasta huvitusta säätyläiselle.\nSe juuri on nostanut kortit, pelinoppaset ja juomisen niin suureen\narvoon maailmassa, ja monen monet tuhlaavat joutohetkensä niiden\nääressä enemmän yleisen tavan pakotuksesta ja koska heillä ei ole\nmitään parempaakaan puuhaa vapaan aikansa toimettomuuden poistamiseksi,\nkuin sen todellisen huvin takia, mitä he niistä saavat. He eivät voi\nkantaa joutilaan ajan kuollutta painoa käsissään, eivätkä osaa tottua\ntäydellisen toimettomuuden synnyttämään ikävään, ja kun he eivät ole\noppineet mitään suositeltavaa käsityötä, joka voisi heitä huvittaa,\nturvautuvat he aikaansa tappaakseen niihin yleisesti käytettyihin,\ntyperiin tai turmiollisiin keinoihin, joista järkevä mies sai vain\nhyvin vähän hauskuutta, ennenkuin tottumus hänet pilasi[188].\n\n§ 208. Minä en sano tätä siinä mielessä, ett'en minä sallisi\nsäätyläisnuorukaisen milloinkaan antautua ikäistensä ja arvoistensa\ntoverien seurassa yleisesti käytettyihin viattomiin huvituksiin.\nMinä toivoisin niin vähän hänen olevan siinä määrin juron ja nyreän,\nettä minä haluaisin kehoittaa häntä innokkaammin kuin tavallisesti\nsuosimaan kaikkia niitä ilonpitoja ja huvituksia, jotka ovat hänen\nseurapiireissään vallalla eikä milloinkaan osoittamaan taipumattomuutta\nja vastenmielisyyttä, jos hänen toivotaan ottavan johonkin osaa, kunhan\nse vain soveltuu säätyläiselle ja kunnialliselle miehelle. Mutta\nkortteihin ja pelinoppasiin nähden minä katson turvallisimmaksi ja\nviisaimmaksi olla opettelematta ainoatakaan peliä niillä ja siten jäädä\nkykenemättömäksi joutumaan mihinkään tekemisiin näiden vaarallisten\nkiusausten ja kallisarvoisen ajan turmiollisten hävittäjäin kanssa.\nMutta vaikka minä näin annankin armon huolettomalle, hilpeälle\nkeskustelulle ja kaikille käytetyille sopiville huvittelutavoille,\nniin sanon minä sittenkin, että nuorelle miehelle jää vakavilta ja\ntärkeämmiltä puuhiltaan aikaa riittävästi melkein minkä tahansa\nkäsityön oppimiseen. Johtuu vain harrastuksen eikä suinkaan\njoutohetkien puutteesta, ett'eivät ihmiset ole saavuttaneet taitoa\nuseampaan kuin yhteen työhön, ja kuitenkin veisi yksi ainoa tunti\ntuollaiseen huvitteluun säännöllisesti joka päivä käytettynä miehen\nlyhyessä ajassa paljoa pitemmälle, kuin hän osaa kuvitellakaan,\nja ellei siitä olisikaan muuta hyötyä, kuin että se poistaisi nuo\ntavalliset paheelliset, turhanpäiväiset ja vaaralliset ajanvietteet\nmuodista ja osoittaisi, ett'ei niitä lainkaan tarvita, ansaitsisi se\njo yksistään tästä syystä edistämistä. Jos ihmisiä jo nuoruudestaan\nalkaen vieroitettaisiin siitä laiskottelevasta vetelehtimisestä, joka\nsaa heidät tottumuksen voimasta hyödyttömästi hukkaamaan hyvän osan\nelämäänsä ilman tointa ja ilman hauskuutta, jäisi heille kylliksi\naikaa kätevyyden ja taidon hankkimiseen sadoissa töissä, jotka eivät\nolisi heille vähimmäksikään haitaksi, vaikka ne olisivatkin etäällä\nheidän varsinaisesta kutsumuksestaan. Ja sentähden onkin luullakseni\ntästä ja muista ylempänä[189] mainituista syistä laiskaa, halutonta\nmielenlaatua, joka toimetonna uinailee päivät pääksytysten, kaikkein\nvähimmin nuorisossa suosittava tai siedettävä. Se on oikeata sairaan\nja terveydeltään murtuneen ihmisen tilaa, eikä sitä olisi suvaittava\nkenessäkään, missä ijässä hän onkaan ja mihin säätyyn hän kuuluneekaan.\n\n§ 209. Ylempänä lueteltuihin taitoihin voidaan vielä lisätä\nhajuaineiden valmistus, kiiltomaalaus, kaiverrus ja erilaiset raudan,\nvasken ja hopean muovailemistavat; ja kun useimmat säätyläisnuorukaiset\nviettävät huomattavan osan aikaansa suurissa kaupungeissa, voisivat he\nopetella leikkaamaan, hiomaan ja kiinnittämään jalokiviä tai harrastaa\nvalo-opillisten lasien tahkoamista ja hiomista[190]. On mahdotonta,\nett'ei kukin tapaisi niin monen monien älykkäiden käsitöiden joukosta\nainakin yhtä, joka häntä miellyttäisi ja huvittaisi, ellei hän\nole sitten perinjuurin laiska tai turmeltunut, mitä taas ei voida\notaksua, jos on noudatettu oikeata kasvatustapaa. Ja kun hän ei voi\naina opiskella, lukea eikä seurustella, jää hänelle hänen tavallisten\nharrastustensa ohella monta hetkeä, jotka, ellei niitä käytetä tällä\ntavalla, käytetään huonommin. Sillä minä olen sitä mieltä, että nuori\nmies haluaa harvoin istua täydelleen liikkumattomana ja toimettomana;\njos hän näin tekee, on se virhe, joka on korjattava.\n\n§ 210. Mutta jos eksytetyt vanhemmat näiden epämiellyttäviltä\nsoinnahtavien nimien _käsityö_ ja _ammatti_ peloittamina eivät voisi\nsietää lastensa harjoittavan mitään sentapaista, niin on kuitenkin\nolemassa muuan ammattia lähentelevä taito, jota he asiaa harkittuaan\ntulevat pitämään ehdottoman tarpeellisena poikiensa oppia.\n\nVaikk'ei kauppakirjanpito olekaan sellainen taito, että se\ntodennäköisesti auttaisi säätyläistä hankkimaan itselleen rikkauksia,\nniin ei ehkä ole toista hyödyllisempää ja tehokkaampaa keinoa sen\nomaisuuden säilyttämiseksi, mikä hänellä jo on. Huomataan harvoin,\nettä se, joka pitää tiliä tuloistaan ja menoistaan ja siten näkee\nsäännöllisesti taloudellisten asiainsa kulun, päästäisi ne hunningolle;\nja epäilemätöntä minun mielestäni onkin, että moni mies alkaa suistua\nkohti tuhoaan, ennenkuin hän huomaakaan, tai jatkaa samaa vauhtia,\nminkä on kerran ottanut, vain siitä syystä, että häneltä puuttuu juuri\ntuo huolenpito tai sen taito. Minä neuvoisinkin sentähden kaikkia\nsäätyläisiä perusteellisesti oppimaan kauppakirjanpitoa eikä luulemaan\nsitä taidoksi, joka ei kuulu heille, koska se on saanut nimensä\nliikemiehiltä ja koska nämä ovat sitä etupäässä harjoittaneet.\n\n§ 211. Kun nuori herramme on kerran saavuttanut tarpeellisen\nkirjanpitotaidon, joka on enemmän järkeä kuin laskemiskykyä kysyvä\ntehtävä, on ehkä paikallaan, että hänen isänsä vaatii häntä siitä\nlähtien sovittamaan sitä kaikkiin asioihinsa. Ei niin, että minä\ntahtoisin hänen merkitsevän muistiin jokaisen viinimitan tai rahaa\nvieneen pelin: yleinen menojen nimitys riittää varsin hyvin sellaisille\nseikoille; enkä minä myös toivoisi hänen isänsä pitävän niin tiukkaa\nvalvontaa näistä tileistä, että hän ottaisi niistä aihetta moittia\nhänen kulunkejaan; hänen tulee muistaa, että hän oli itsekin kerran\nnuori mies, eikä hänen pidä suinkaan unohtaa niitä ajatuksia, mitä\nhänellä oli silloin, eikä poikansa oikeutta ajatella samoin ja vaatia\nmyönnytystä samanlaiseen käyttäytymiseen. Kun minä siis tahtoisin\nnuoren säätyläisen pitävän tiliä, ei se suinkaan tapahdu tämänlaisen\nrajoituksen hankkimiseksi hänen menoilleen (sillä mitä hänen isänsä\nhänelle kerran antaa, siihen tulisi hänen samalla luovuttaa hänelle\ntäydellinen hallitsemisoikeus),vaan sen takia, että hän tottuisi jo\nvarhain niin tekemään ja että se kehitettäisiin hänessä luonnolliseksi\nja juurtuneeksi tavaksi jo hyvissä ajoin, koska sen säännöllinen\nharjoittaminen on oleva hänelle niin hyödyllinen ja tarpeellinen koko\nhänen elämänsä varrella. Muuan venetsialainen aatelismies, jonka\npoika kieriskeli isänsä rikkauden ylenpalttisuudessa ja joka huomasi\npoikansa kulunkien kasvavan tavattoman korkeiksi ja suhdattomiksi,\nkäski varainhoitajaansa vastaisuudessa antamaan tälle vain niin paljon\nrahaa, kuin hän viitsisi laskea sitä nostaessaan. Tätä ei ehkä moni\npitäne kovinkaan tehokkaana nuoren ylimyksen tuhlailujen hillikkeenä,\nkoska hän sai vapaasti niin paljon rahaa, kuin hän vain viitsi laskea.\nMutta se saattoikin nuorukaisen, joka ei ollut tottunut mihinkään\nmuuhun kuin nautintojen etsimiseen, hyvin ankaraan pulaan, joka lopulta\njohdatti hänet näihin kohtuullisiin ja terveellisiin mietteisiin: \"Jos\non minulle jo näin suuri vaiva pelkässä rahojen laskemisessa, jotka\naijon tuhlata, niin mitä ponnistusta ja puuhaa maksoikaan esi-isilleni\nei ainoastaan niiden laskeminen, vaan myös niiden kokoaminen?\" Tämä\njärkevä ajatus, jonka oli herättänyt hänessä tuo pieni pakollinen\nvaivannäkö, vaikutti niin tehokkaasti hänen mieleensä, että se sai\nhänet pysähtymään ja siitä lähtien hoitamaan hyvin omaisuuttansa. Se\nainakin täytyy jokaisen myöntää, ett'ei mikään ole siinä määrin omiansa\npitämään miestä oikeissa rajoissa kuin säännöllinen kirjanpito, joka\nhetki hetkeltä asettaa hänen silmiensä eteen hänen asioittensa tilan.\n\n§ 212. Viimeisenä osana on kasvatuksessa tavallisesti matkustus,\njonka katsotaan yleisesti päättävän työn ja tekevän säätyläisestä\ntäydellisen säätyläisen. Minäkin myönnän, että matkustelemisesta\nvieraissa maissa on suuria etuja, mutta minun nähdäkseni on aika,\njoka tavallisesti valitaan nuorten miesten lähettämiseksi ulkomaille,\njuuri se, jolloin he ovat kaikkein kykenemättömimpiä näistä\neduista hyötymään. Tärkeimpinä pidetyt niistä voidaan rajoittaa\nnäihin kahteen: ensiksi kielen oppimiseen ja toiseksi viisauden ja\nymmärryksen kehitykseen, kun päästään näkemään ihmisiä ja tutustumaan\nkansoihin, jotka luonteeltaan, tavoiltaan ja elämänsuhteiltaan ovat\nerilaisia kuin muut ihmiset ja kansat ja erittäinkin erilaisia\nkuin matkustajan oman pitäjän ja naapuriston ihmiset. Mutta\nkuudennestatoista kahdenteenkymmenenteenyhdenteen ikävuoteensa asti,\nmikä aika tavallisesti määrätään matkustamiseen, ovat ihmiset koko\nelämästään kaikkein sopimattomimpia näillä tavoilla kehittymään.\nEnsimmäinen kausi vieraiden kielten oppimiseksi ja äänielinten\ntotuttamiseksi niitä oikein lausumaan ulottuu minun mielestäni\nseitsemännestä ikävuodesta neljänteentoista tai kuudenteentoista, ja\nsilloinkin on heille kasvattaja tarpeellinen ja hyödyllinen, jotta\ntämä voi kielten ohessa opettaa heille muutakin. Mutta kun heidät\nlähetetään vanhempiensa näkyviltä kauvas maailmalle, vain ohjaajansa\nkaitsemina, juuri sillä hetkellä, jolloin he luulevat olevansa liian\nsuuria miehiä tarvitakseen toisten ohjausta ja jolloin ei heillä\nkuitenkaan ole vielä tarpeeksi ymmärrystä ja kokemusta ohjatakseen\nitse itseään, niin mitä tehdään silloin muuta kuin pannaan heidät\nalttiiksi kaikkein suurimmille vaaroille koko heidän elämässään, ja\naikana, jolloin he kykenevät kaikkein vähimmin puolustautumaan niiltä\nja niitä vastustamaan? Ennenkuin lapsi on joutunut tähän kuohuvaan\nja kiehuvaan ikäkauteensa, voidaan toivoa kasvattajan saavan jotakin\naikaan arvovallallaan: ei ijän kehittämä itsepäisyys eikä muiden\nesimerkin houkutus riistä häntä kasvattajansa ohjauksesta viidentoista\ntai kuudentoista vuotiaaseen asti. Mutta kun hän alkaa sitten etsiä\nmiesten seuraa ja luulee itsekin mies olevansa, kun hän joutuu\nmieltymään miehekkäisiin paheisiin ja ylpeilemään niistä, kun hän\npitää häpeällisenä olla kauvemmin muiden johdon ja valvonnan alaisena,\nniin mitä voidaan odottaa huolellisimmaltakaan ja pystyvimmältäkään\nopettajalta, kun ei hänellä ole valtaa pakottaa eikä hänen hoidokillaan\nhalua totella, vaan tätä jälkimmäistä päinvastoin neuvovat hänen oma\nkuuma verensä ja vallitseva muoti kuuntelemaan hänen täsmälleen yhtä\nviisaiden toveriensa houkutteluja mieluummin kuin kasvattajan vakavia\npuheita, kasvattajan, jota nyt pidetään hänen vapautensa vihollisena?\nJa milloin voi ihminen niin helposti suistua turmioon kuin silloin,\nkun hän on samalla kertaa sekä kehittymätön että hillitön? Tämä on\njuuri se hänen elämänsä kausi, jota ohjaamaan kaikkein kipeimmin\nkaivataan hänen vanhempiensa ja ystäviensä silmää ja valtaa. Ihmisen\naikaisemman ijän taipuisuus, hän kun ei ole silloin vielä varttunut\nosoittamaan uppiniskaisuutta, tekee sen helpommaksi ohjata ja\nvarmemmaksi muodostella, samoin kuin myöhemmällä ijällä taas järki\nja varovaisuus alkavat saada hiukan jalansijaa ja muistuttaa ihmistä\nhänen menestymisestään ja kehittymisestään. Sentähden pitäisinkin minä\nsopivimpana nuoren säätyläisen lähettämisen ulkomaille joko silloin,\nkun hän on vielä verrattain nuori, mutta mukanaan kasvattaja, josta\nhänellä silloin on sitä enemmän hyötyä, tai ilman ohjaajaa silloin, kun\nhän on muutamia vuosia vanhempi, kun hän on jo niin varttunut, että hän\nitse osaa ohjata itseään ja tehdä huomioita kaikesta, minkä havaitsee\nvieraissa maissa tutkimisen arvoiseksi ja mistä voi olla hänelle hyötyä\nhänen matkalta palattuaan, ja kun hänellä täydellisesti perehtyneenä\noman maansa lakeihin ja tapoihin, luonnollisiin ja henkisiin etuihin\nja puutteisiin on jotakin vaihdettavaa ulkomaalaisten kanssa, joiden\nseurassa hän oli toivonut yhtä ja toista oppivansa.\n\n§ 213. [Puuttuu] [191].\n\n§ 214. Matkustamisen järjestäminen tästä poikkeavalla tavalla onkin\nminun mielestäni syynä siihen, että niin monet nuoret säätyläiset\npalaavat retkiltään niin vähän kehittyneinä. Ja jos he tuovat kotiin\ntietoja näkemistään paikoista ja ihmisistä, niin ilmaisevat ne\nuseimmiten kaikkein huonoimpien ja turhamaisimpien tapojen ihailua,\nmitä he ovat ulkomailla huomanneet, koska he säilyttävät miellyttävän\nmuiston pikemmin niistä seikoista, joissa heidän vapautensa sai\nensi kerran siivet alleen, kuin niistä, jotka voisivat tehdä heidät\nviisaammiksi ja paremmiksi heidän matkalta tultuaan. Ja kuinka voisi\ntosiaan muutoin käydäkään, kun he menevät ulkomaille siinä ijässä,\nkuin he tavallisesti menevät, toisen valvonnan alaisina, ja kun tämän\ntoisen on pidettävä huolta heidän tarpeistaan ja tehtävä huomiot heidän\npuolestaan? Kun he kulkevat näin ohjaajansa suojassa ja varjossa ja kun\nhe luulevat päässeensä seisomasta omilla jaloillaan tai vastaamasta\nomasta käytöksestään, huolivat he hyvin harvoin mitään tutkia tai tehdä\nhyödyllisiä havaintoja omin päin. Heidän ajatuksensa askartelevat\nvain iloissa ja huvituksissa, ja he katsovat nöyryytykseksi, jos\nheitä pidetään silmällä; mutta harvoin viitsivät he ottaa selkoa\nniiden ihmisten aikeista, joita tapaavat, tutkia heidän tapojaan ja\ntarkastella heidän kykyään, luonnettaan ja taipumuksiaan, jotta siten\noppisivat tietämään, miten heidän on näihin suhtauduttava. Henkilön,\njoka matkustaa heidän kanssansa, on heitä tässä suojeltava, hänen on\nautettava heitä, kun he ovat sattuneet takertumaan orjantappuroihin ja\nvastattava kaikista heidän hairahduksistaan.\n\n§ 215. Myönnän kyllä, että ihmistuntemus on niin suuri taito,\nett'ei voida suinkaan odottaa nuoren miehen saavuttavan siinä heti\ntäydellisyyttä. Mutta kuitenkin on hänen lähdöstään ulkomaille varsin\nvähän hyötyä, ellei matkustaminen avaa joskus hänen silmiään, tee häntä\nvarovaiseksi ja valppaaksi, totuta häntä katsomaan pintaa syvemmälle,\nopeta häntä kohteliaan ja huomaavaisen käytöksen miellyttävässä\nvarjossa esiintymään vapaana ja turvallisena seurustellessaan\nmuukalaisten ja kaikenkaltaisten ihmisten kanssa, menettämättä silti\nheidän suosiollista mielipidettään. Ken joutuu matkoille sellaisen\nmiehen ijässä ja sellaisen miehen ajatuksilla varustettuna, joka tahtoo\nkehittyä, hän voi kaikkialla, mihin hän tuleekin, päästä arvokkaiden\nhenkilöiden seuraan ja tuttavuuteen; mutta vaikka tämä seikka onkin\nerinomaisen edullinen matkustavalle säätyläiselle, niin kysyn minä\nkuitenkin, onko yhtäkään sadasta kasvattajan johdossa ulkomaille\nlähetettyjen nuorten miestemme joukossa, joka olisi ikinään käynyt\nhuomattavien henkilöiden luona? Paljoa vähemmän pyrkii hän sellaisten\nihmisten tuttavuuteen, joiden seurassa liikkuessaan hän voisi oppia,\nmikä kuuluu hyvään tapaan siinä maassa ja mitä on siinä suhteessa\notettava huomioon, vaikka hän sellaisilta henkilöiltä voisikin oppia\nyhdessä päivässä enemmän kuin kokonaisessa vuodessa majatalosta\nmajataloon kuljeskellessaan. Eikä sitä sovi kummastellakaan, sillä\narvokkaat ja lahjakkaat henkilöt eivät niin kovin mielellään päästä\npoikia lähempään seurapiiriinsä, poikia, jotka tarvitsevat vielä\nkasvattajan holhousta, kun taas toiselta puolen mieheltä näyttävä\nnuori säätyläinen ja ulkomaalainen, joka osoittaa halua tutustua\nsen maan tapoihin, tottumuksiin, lakeihin ja hallitusmuotoon, missä\nhän kulloinkin on, saa kaikkialla osakseen aulista avustusta ja\nsuosiota parhailta ja sivistyneimmiltä henkilöiltä, jotka ovat valmiit\nottamaan vastaan, rohkaisemaan ja suojelemaan sellaista älykästä ja\ntiedonhaluista muukalaista.\n\n§ 216. Niin totta kuin tämä onkin, ei se kuitenkaan, niin pelkään,\nkykene muuttamaan vanhaa tapaa, joka on määrännyt matkustamisajan\nsopimattomimpaan kohtaan miehen elämässä, mutta syistä, jotka eivät\ntähtää hänen kehittymistään. Nuorta poikaa ei ole pantava matkan\nvaaroille alttiiksi kahdeksan tai kymmenen vanhana, jott'ei tuolle\nheikolle lapselle tapahtuisi ties mitä, vaikka häntä siinä ijässä\nuhkaavatkin kymmenen kertaa pienemmät vaarat kuin kuudentoista tai\nkahdeksantoista vuotiaana. Eikä hän taas saa jäädä kotiinkaan, siksi\nkunnes tuo vaarallinen, malttamaton ikäkausi olisi ohi, koska hänen\ntäytyy palata takaisin jo kahdenkymmenenyhden vuotiaana, mennäkseen\nnaimisiin ja jatkaakseen sukuaan. Isä ei voi enää kauvemmin odottaa\nperinnön jakamista eikä äiti uutta pikkulasten sarjaa leikkiäkseen,\nja niin täytyy nuorelle herrallemme, kävi siinä sitten miten tahansa,\nkatsoa vaimo heti, kun hän on tullut täysi-ikäiseksi, vaikk'ei olisi\npienimmäksikään vahingoksi hänen terveydelleen, henkisille kyvyilleen\ntai jälkeläisilleen, jos asiaa hiukan viivytettäisiin ja jos hänen\nannettaisiin sekä vuosien että tietojen puolesta päästä jonkun matkaa\nedelle lapsistaan, joiden nähdään useinkin astuvan liiaksi isänsä\nkintereillä, varsin vähäiseksi tyydytykseksi niin hyvin pojalle kuin\nisällekin[192]. Mutta koska nuori herramme nyt on astumaisillaan\naviosäätyyn, on meidän aika jättää hänet morsiamensa huomaan[193].\n\n       *       *       *       *       *\n\n§ 217. Vaikka minä olenkin nyt päässyt loppuun niiden ajatusten\nesittämisessä, joita yksinkertaiset, selvät havainnot ovat mielessäni\nkasvatukseen nähden herättäneet, en kuitenkaan soisi uskottavan, että\nminä pidän niitä varsinaisena tutkimuksena tästä kysymyksestä. On\nolemassa tuhansia muita seikkoja, jotka kaipaisivat harkitsemista,\netenkin jos tahtoisi ottaa käsitelläkseen niitä erilaisia luonteita,\nerilaisia taipumuksia ja erilaisia virheitä, joita lapsissa tavataan,\nja määrätäkseen sopivia parannuskeinoja. Luonteiden moninaisuus on\nniin suuri, että jo se yksistään vaatisi kokonaisen nidoksen, eikä\nsekään vielä riittäisi. Kunkin ihmisen mielenlaadulla on, samoin\nkuin hänen kasvoillaankin, oma erikoisuutensa, joka eroittaa hänet\nkaikista muista; ja tuskin lienee olemassa kahta lasta, joita\nvoisi ohjata täsmälleen samalla tavalla. Sitä paitsi olisi minun\nnähdäkseni ruhtinaan, aatelismiehen ja tavallisen säätyläisen poikaa\nkasvatettava kutakin erilaisten periaatteiden mukaan. Mutta kun\nminä olen tässä esittänyt ainoastaan muutamia yleisiä näkökohtia\nkasvatuksen tärkeimmistä tarkoituksista ja päämääristä ja kohdistanut\nne erikoisesti erään säätyläisen poikaan, jota minä silloin hänen\nvielä aivan pienenä ollessaan pidin vain ikäänkuin valkoisena paperina\ntai vahana, mitä saattoi muovailla ja muokata mielensä mukaan, olen\nkosketellut tuskin muuta kuin niitä pääkohtia, jotka minä katsoin\nyleensä tarpeellisiksi, kun oli kysymys hänen asemassaan olevan\nnuoren säätyläisen kasvattamisesta; ja minä olen nyt julkaissut nämä\nsatunnaiset ajatukseni siinä toivossa, että ne, vaikka ne eivät\nlähimainkaan muodosta mitään täydellistä tutkimusta tästä asiasta\nja vaikka ne eivät suinkaan ole sellaisia, että kukin löytäisi\nniistä kaiken sen, mikä erikoisesti sopisi juuri hänen lapselleen,\nkuitenkin antaisivat jonkunlaista valaistusta, vaikkapa heikompaakin,\nniille, jotka huolehtiminen rakkaista pienokaisistaan tekee niin\naavistamattoman rohkeiksi, että he uskaltavat lähteä kysymään oman\njärkensä neuvoa lastensa kasvatuksesta mieluummin kuin jättäytyisivät\nkokonaan vanhan tavan varaan.\n\nLoppu.\n\n\n\n\nSELITYKSIÄ JA HUOMAUTUKSIA.\n\n\n[1] _Edward Clarkeen_, Chipleyn omistajaan -- Chipley on lähellä\nTauntonia Somersetissa -- oli Locke tutustunut jo v. 1686. Ollessaan\nHollannissa maanpaossa lähetteli Locke ystävälleen kirjeitä, joissa\npohdittiin etupäässä kasvatusasioita ja joista sitten erinäisin\nmuutoksin syntyivät _Mietteet kasvatuksesta_. Muuan Clarken lapsista,\nElisabeth, oli Locken erikoisessa suosiossa, niin että hän nimittelee\ntyttöä leikillään \"rouvakseen\", vie hänet luokseen maalle kesäksi,\nj.n.e. Locken ystävyys parlamentinjäsen Clarken kanssa näyttää\nkestäneen filosofimme kuolemaan asti, koska hän testamentissaan määrää\nClarkelle 200 puntaa sekä Betty Clarkelle saman summan ynnä tämän äidin\nkuvan.\n\n[2] Näistä henkilöistä on erikoisesti mainittava _William Molyneur_,\nmuuan Locken parhaita ystäviä. Hän oli eräässä maalisk. 2 p. 1693\nmerkityssä kirjeessä lausunut m.m. seuraavaa:\n\n\"Veljeni on minulle usein kertonut, että Te, kun hänellä oli ilo\ntutustua Teihin Leydenissä, parhaillaan sommittelitte muuatta\nkasvatuksen periaatteita pohtivaa teosta erään hellän isän pyynnöstä\nhänen ainoata poikaansa varten. Sallikaa minun siis, kunnioitettu\nherra, pyytää mitä hartaimmin, ett'ette suinkaan laskisi syrjään tätä\nerinomaisen hyödyllistä työtä, ennenkuin olette saattanut sen loppuun;\nsillä se on oleva arvaamattomaksi eduksi koko ihmiskunnalle, samoin\nkuin minulle, Teidän alttiille ystävällenne.\"\n\nWilliam Molyneux, oppinut irlantilainen fyysikko ja matemaatikko\n(1656-1698), oli joutunut ystävällisiin väleihin Locken kanssa\njulkaistuaan kiittävän arvostelun tämän jälkimmäisen ensimmäisestä\nsuuremmasta filosofisesta teoksesta: _Tutkimuskoe inhimillisestä\nymmärryksestä_. Hänellä oli poika, joka niihin aikoihin oli neljän\nvuotias, osoitti hyviä luonnonlahjoja ja oli isän sydäntä erikoisen\nlähellä, äiti kun oli kuollut heti esikoisen synnyttyä. Kolme viikkoa\nmyöhemmin ilmoittaa Locke ystävälleen, että kirjeet oli lähetetty\npainoon.\n\nWilliamin veli, _Thomas Molyneux_, opiskeli lääketiedettä Leydenissä\nsamaan aikaan kuin Lockekin siellä oleskeli ja häneen tutustui.\n\n[3] Paitsi ylempänä mainittua William Molyneuxtä voi näiden\nneuvonhakijain joukosta nimetä esim. Locken ystävän ja suosijan lordi\n_Shaftesburyn_, joka Locken matkustaessa Ranskassa (1675-1679)\nmonissa kirjeissä kyseli ohjeita pojanpoikansa kasvattamiseen; _Thomas\nStringerin_, jonka pojalle Locke lahjoitteli leikkikaluja, _Furlyn_,\ny.m.\n\n[4] _Faults in the first Concoction_. Mitenkä tämä sana _concoction_\nolisi tulkittava, siitä ovat Locken selittäjät eri mieltä. _Compayrén_\nmukaan olisi tässä kysymys fajanssiteosten eri paahtamisasteista,\nkun taas _Sallwürk_ palauttaa sanan sen alkuperäiseen merkitykseen\n_yhteenkeittäminen, ruuan sulattaminen_, sekä huomauttaa eräästä\nvanhasta lääketieteellisestä sananparresta: _Vitium primae concoctionis\nnon corrigitur in secunda_.\n\n[5] Locke tarkoittanee v. 1686 syntynyttä nuorta _Frank Mashamia_,\njonka äiti oli Damaris Cudworth, samannimisen filosofin tytär, ja isä\nFrancis Masham, parlamentin jäsen. Locke oli erinomaisen ystävällisissä\nsuhteissa tähän perheeseen, viettipä lopun ikäänsä, v. 1691 lähtien,\npääasiallisesti Mashamien luona Oatesissa Essexin kreivikunnassa. Hän\noli etenkin kiintynyt älykkääseen, sivistyneeseen rouva Mashamiin, ja\ntämä kiintymys hallitsee hänen viimeisiä vuosiaan.\n\nMahdollisesti voi kysymyksessä olla myös _Antonius Shaftesbury_, lordi\nAshleyn, Locken suosijan ja valtiollisen ystävän, pojanpoika, joka\nsittemmin voitti mainetta ajattelijana ja kirjailijana. Locke oli\nnähnyt tämän lapsen syntyvän ja isoisän pyynnöstä ryhtynyt ohjaamaan\nhänen kasvatustaan pienestä pitäin.\n\n[6] Oikea vuosiluku olisi nykyään 1693, vaikka englantilaiset Locken\naikoihin alkoivatkin vuotensa vasta kevätpäiväntasauksen jälkeen.\nKäytännöllisenä miehenä koetti Locke uuden vuosisadan alkaessa saada\nvuoden alkamaan jo 1 p. tammikuuta, kuten muuallakin, mutta turhaan.\n\nLocken nimi oli ensi painoksessa vain tällä paikalla, eikä lainkaan\nkansilehdellä.\n\n[7] Locke käyttää tässä tuota niin yleisesti tunnettua säettä\n_Juvenaliin_ kauniista kymmenennestä satiirista:\n\n_Orandum est, ut sit mens sana in corpore sano_.\n\n(Tulee rukoilla, että olisi terve sielu terveessä ruumiissa).\n\nHeti alusta alkaen haluaa siis Locke merkitä kannakseen, että ruumiin\nkasvatus on yhtä tärkeä kuin sielun ja luonteen.\n\n[8] Tämän ehkä hiukan yksipuolisen ajatuksen omaksuivat myöhemmät\nvalistusajan filosofit erikoisella innostuksella. Niinpä antaa\n_Voltaire_ murhenäytelmässään _Zaire_ (1732), tahtoessaan saarnata\nuskonnollista suvaitsemattomuutta ja intoilua vastaan, pääsankarittaren\njulistaa (1,1), että lapsuudessa saatu kasvatus muodostaa kokonaan\nmeidän tunteemme, tapamme, uskomme, joten on järjetöntä ruveta niin\nsatunnaisen seikan takia tuomitsemaan yhtä enempää kuin toistakaan.\n_Helvétius_, joka pitää itseään Locken opetuslapsena, johtaa vielä\npitemmälle tämän väitteen kasvatuksen kaikkivallasta: \"Kaikki\nihmiset syntyvät yhdenvertaisina ja samoilla kyvyillä varustettuina,\nja kasvatus yksinään muodostaa erilaisuudet heidän välilleen\"\n(_Älystä_, 3:s esitelmä). Locke itse ei kuitenkaan katsele asiaa näin\nehdottomasti, vaan lausuu edempänä (§ 66), ett'emme voi toivoakaan\nmuuttavamme kokonaan lasten luonnetta kasvatuksella, koska Jumala on\nkuhunkin sieluun painanut oman, lähtemättömän leiman, jota voidaan ehkä\nhieman muovailla, mutta ei kokonaan poistaa tai muuttaa. Sitäpaitsi\nymmärtää Locke kasvatuksella kaikkia niitä vaikutteita, mistä tahansa\nne tullevatkin, jotka yhteisesti muodostelevat lapsen herkkää mieltä,\nsamaten kuin hän antaa suuren merkityksen _harjoituksen_ voimalle.\n\n_Rousseau_ myöntää myös: \"Vain luonto kirjoittaa lähtemättömin\npiirtein\". (_Émile_, III).\n\n[9] Kuten tietty, opiskeli Locke suurella hartaudella myös\nlääketiedettä, vaikk'ei hän koskaan harjoittanutkaan sitä taitoa\nammattina, rajoittaen sen vain lordi Shaftesburyn perheeseen ja\neräisiin satunnaisiin tapauksiin. Hyvältä ystävältään _Sydenhamilta_,\nkäytännöllisen lääketaidon suurelta uudistajalta, lienee hän saanut\nyhtä ja toista uudenaikaisimpiin mielipiteisiinsä. Hänen maineensa\nlääkärinä oli kuitenkin niin suuri, että Englannin kuningaskin kysyi\nv. 1698 hänen neuvoansa. Olipa hän v. 1669 kirjoittanut erikoisen\ntutkielmankin lääketieteestä: _De Arte Medica_, joka periaatteiltaan\nläheisesti liittyy hänen muihin tieteellisiin harrastuksiinsa.\n\n[10] Locke tiesi kokemuksesta, mitä huono tai hyvä terveys merkitsee.\nUseamman kerran esti rintatauti, jota hän poti koko ikänsä, häntä\nottamasta vastaan korkeita valtiollisia toimia, lähettilään paikkoja\nSaksassa ja Espanjassa y.m. Terveyttään hoitaakseen teki hän v.\n1675 ensimmäisen matkansa Ranskaan ja vietti vuoden Montpellierssä,\nja samasta syystä oli hänen pakko mahdollisuuden mukaan välttää\nLontoon sumuista ilmaa. Mutta toiselta puolen tiesi hän myöskin, mitä\njärkiperäinen hoito, varovaisuus ja huolellisuus voivat vaikuttaa\nheikkoonkin ruumiiseen: hän eli, niinkuin sanottu, 72 vuoden vanhaksi.\n\n[11] _Gentlemen_: ranskaksi \"les gens du monde\", suomeksi ehkä\nparhaiten \"säätyläiset\", koska sanalla englanninkielessä tarkoitetaan\nhyvästä perheestä lähteneitä ja hyvän kasvatuksen ja sivistyksen\nsaaneita henkilöitä, eikä suinkaan rajoituta yksinomaan aatelismiehiin,\nkuten saksalainen käännös \"Edelleute\" luulottelisi. (Vrt. erikoisesti\n§ 217 tästä arvoluokittelusta). Aikansa katsantokannan mukaisesti\nkohdistaa Locke huomionsa etupäässä säätyläislasten kasvatukseen,\nmikä seikka ilmenee usein hänen esityksessään. Unohtaa ei kuitenkaan\ntule, että Locke tahtoo pidettäväksi huolta köyhänkin kansan lapsista\nerikoisissa n.s. työkouluissa (working schools), joista hän on\nkirjoittanut seikkaperäisen suunnitelman, kuuluessaan kuninkaalliseen\n\"Kauppa- ja Siirtomaavaliokuntaan\".\n\n[12] Tämä tarina on otettu kolmannella vuosisadalla j.Kr. eläneen\nkreikkalaisen sofistin _Klaudios Ailianoksen_ teoksesta _Kirjavia\nTarinoita_ (VII, 6).\n\n[13] Locke tarkoittaa _Dumontin_ v. 1694 Pragissa painettua kirjaa\n_Nouveau Voyage du Levant_ (Uusi matka Välimeren Itärannikolle), jonka\nhän mainitsee tekstin sivullakin. -- Varmaankin tätä kohtaa muistellen\nasettaa Rousseau \"Islannin jääkentät\" vastakohdaksi \"Maltan hehkuville\nkallioille\". (_Émile_, I).\n\n[14] Locke ajatteli tässä varmaankin kuuluisaa ystäväänsä _Newtonia_,\njoka vielä muutamia vuosia ennen kuolemaansa kävi kesät talvet samoissa\nvaatteissa.\n\n[15] Nämä ja seuraavat karkaisemistoimenpiteet hyväksyy _Rousseau_\nkokonaan, vieläpä menee Lockea pitemmällekin eräissä kohdin. Päähineen\nsuhteen neuvoo hän: \"Totuttakaa lapsenne pysymään talvet ja kesät,\npäivät ja yöt aina paljain päin\". (_Émile_, II).\n\n[16] Tämän omituisen spartalaisen neuvon hyväksyy jälleen _Rousseau_,\njopa hylkää jalkineet kokonaan, antaessaan Émilensä juoksennella\nhuoneissa, rapuissa, puutarhassa joka aamu paljain jaloin, huolimatta\nvuodenajasta. (Vrt. muist. 15).\n\n[17] Locke kirjoittaa 23 p. elok. 1693 ystävälleen W. Molyneuxlle\ntämäntapaisten kokeiden hyvistä tuloksista Frank, Mashamin suhteen:\n\n\"Te sanotte, ett'ei poikanne ole oikein vahva; tehdäksenne hänet\nvahvaksi, täytyy Teidän käsitellä häntä hemmoittelematta, kuten olen\nneuvonut; mutta Teidän täytyy tehdä se aivan huomaamattomin astein ja\naloittaa karkaisutoimenpiteet, joihin haluatte häntä totuttaa, vasta\nkeväällä. Siinä kaikki varovaisuus, mitä tarvitaan. Minulla on siitä\nesimerkki talossa, missä asun ja missä erinomaisen hellän äidin ainoa\npoika oli menossa turmioon liian hemmoittelevan kasvatuksen takia.\nKokonaan vastakkaista menettelytapaa noudattamalla on hän nyt oppinut\nkestämään tuulta ja kylmyyttä ja jalkain kosteutta; ja yskä, joka\nuhkasi hänen henkeänsä tuon lämpimän ja varovaisen käsittelyn aikana,\non nyt jättänyt hänet, eikä ole enää hänen vanhempainsa ainaisen pelon\naiheena, kuten ennen.\"\n\n[18] _Lucius Seneca_ (poika), johon Montaigne ja Rousseaukin mielellään\nviittaavat, nimittää itseään Locken mainitsemissa kohdissa (kirjeissä\nLuciliukselle) \"kylmänkylpijäksi\" (psychrolutes) ja kertoo, kuinka\nhän kerran syöksyi myrskyilmalla laivasta mereen ja kuinka hän toisen\nkerran hyppäsi tammikuussa Euripus-jokeen sekä uunna vuonna erääseen\nkylmään lähteeseen.\n\n[19] Kts. _Horatius: Kirjeitä_, I, 15.\n\n[20] Tämä lähde, jonka kerrotaan toimittaneen ihmeitä alkaen vuodesta\n644 j.Kr., antoi nimensä _Holywellin (Pyhän Kaivon)_ kaupungille, joka\nsijaitsee Flintshiren kreivikunnassa Englannissa.\n\n[21] Vasta 17. v.s:n loppupuolella alkoivat englantilaiset havaita\nkylmien kylpyjen oivallisen vaikutuksen. Tapa näyttää tulleen\nHollannista ja Saksasta, ja rajoittui alkuaan vain luonnollisten,\nentuudestaan mainioitten lähteiden käyttämiseen. Vasta myöhemmin\ntulivat kotikylvyt muotiin.\n\nLocken mainitsemia ihmeellisiä paranemistapauksia esittelee runsaasti\nm. m. _John Floyer_ v. 1706 painetussa teoksessaan _Psychrolusia_.\n\n[22] Locke olisi voinut ennen roomalaisia mainita kreikkalaiset, jotka\nmyöskin asettivat uimisen yhtäarvoiseksi alkeistietojen (_grammato_ =\nlukeminen ja kirjoittaminen) kanssa. (Kts. _Platon: Laeista; Montaigne:\nEssais_, 11, 34). Vanhan ajan kansoilla kuului uiminen voimisteluun,\nja myöhemmin käytettiin sitä suosittuna tilapäisen pahoinvoinnin ja\nunettomuuden poistajana. (Vrt. _Horatius: Sat_. II, 1).\n\nKaikki myöhemmät kasvatuskirjailijat ovatkin myöntäneet uimiselle\nsuuren tärkeyden. _Rabelais_ (I, 23) tekee Gargantuastaan erinomaisen\nuimarin, ja _Rousseaun_ Émile (II) liikkuu yhtä helposti vedessä kuin\nmaallakin.\n\n[23] Locke ei väsy toistamasta tätä väitettään (vrt. § 7), vaikka\non ilmeisesti seikkoja, jotka ovat ruumiillemme vastakkaisia ja\njoihin sen on mahdoton tottua: moni heikko lapsi, jos häntä liian\nankarasti karaistaan, saa ikuisen vamman terveydelleen. _Goldsmithin_\nei ollutkaan näin ollen vaikeata laskea pilaa Locken liioitellusta\nuskosta tottumuksen kaikkivoipaisuuteen, v. 1759 kirjoittaessaan\nhänen kasvatusjärjestelmästään. Asiaa valaistakseen kertoo hän\ntarinan Pietari Suuresta, joka eräänä päivänä sai päähänsä, että\nhänen merimiestensä pitäisi oppia tulemaan toimeen merivedellä. Niin\njulkaistaankin käsky, että kaikkien laivapoikain on juotava pelkkää\nmerivettä. Pojat heittivät henkensä, sehän on selvä, eikä koetta enää\nsen koommin jatkettu.\n\n[24] _Montaigne_ ihailee kovin _Platonin_ neuvoa antaa lasten ja\naikuisten käydä aina paljain päin ja paljain jaloin. (_Essais,_ I, 35).\n\n[25] Tässä kohdassa noudattaa Locke tarkalleen _Montaignen_ (Essais,\nI, 25) ajatusta lapsen kaikenpuolisesta karkaisemisesta ja hänen\ntarmokkaan miehen eikä turhanaikaisen keikarin ominaisuuksistaan.\n\n[26] _Rousseau_ huomauttaa tässä kohdassa ilmenevästä\nepäjohdonmukaisuudesta edelliseen rohkeuteen verrattuna: kun Locke\nkerran tahtoo lasten kenkiä vettäpitämättömiksi, niin päästävätkö ne\nvähemmän vettä sisään silloin, kun lasten on kuuma? (_Émile_, II).\n\n[27] Ennakkoluulo sokeria vastaan on ilmeisesti kokonaan perusteeton.\nHerbert Spencer esim. on asiasta kokonaan vastakkaista mieltä ja\nhuomauttaa sokerin yleisestä suuresta merkityksestä elimistön\nkehityksessä. Unohtaa ei kuitenkaan tule, että sokeri Locken aikoihin\nkuului ylellisyysaineisiin.\n\n[28] _Suetonius_ (II, 76) viittaa Augustuksen kirjeisiin ja esittää\nseikkaperäisesti, miten hän söi vaunuissaan leipää ja taateleja tai\nmiten hän kantotuolissaan nautti vain pienen palan leipää ja hiukan\nkuivatuita rypäleitä, j.n.e. -- Roomalaiset saattoivat kylläkin\nvarhaisempina aikoinaan olla varsin kohtuullisia, jopa niukkojakin\nruuassaan ja juomassaan, mutta tiedämmehän, millaisiksi tavat tässä\nsuhteessa muuttuivat juuri keisarien aikana. Kreikkalaiset söivät jo\nHomeroon aikoihin kolme, jopa neljäkin kertaa päivässä.\n\n[29] _Seneca_ (mainittu kirje Luciliukselle): \"(Kylvyn) jälkeen\ntulee kuivaa leipää ja aamiainen ilman pöytää: sen perästä ei ole\ntarvis pestä käsiänsä\". Jo mainitussa 10:nnessä satiirissaan nimittää\n_Juvenalis_ Senecaa \"tavattoman rikkaaksi mieheksi\".\n\n[30] _Rousseau_ (Émile, II) seuraa tässä ruuan ja juoman\nyksinkertaisuuden tavoittelussa uskollisesti Lockea, vastustaa\nlihan syöntiä erikoisesti luonnetta raaistuttavana tapana, puoltaa\njuomaksi vain vettä, kieltää liiaksi höystetyt ruokalajit, varoittaa\nkehittämästä lapsen makua liian yksipuoliseksi, j.n.e.\n\n[31] Huolimatta Locken vastasyiltä ovat kaikki kasvatuskirjailijat,\nFénelonista alkaen, kokonaan toista mieltä ruoka-aikojen\nsäännöllisyydestä, koska juuri siitä riippuu nuoren ruumiin\nsäännöllinen ja terve toiminta.\n\n[32] Locke tarkoittaa epäilemättä kansalaissotaa ja v. 1688:n\nvallankumousta, jotka luonnollisesti saivat aikaan suuria mullistuksia\nmonien perheiden varallisuudessa ja yleisissä elämänehdoissa.\n\n[33] Tämän hämmästyttävän neuvon selitykseksi -- jota neuvoa\nluonnollisesti nykyään kaikki vastustavat -- huomattakoon ensiksikin,\nettä Englannissa on oluen käyttö suunnattomasti levinnyt ja oli jo\nLocken aikoina, ja toiseksi, ett'ei Locken päivinä vettä suinkaan\nyleisesti käytetty juoma-aineena, vaan siitä päinvastoin varoitettiin\nkaikissa lääketieteellisissä kirjoissa -- mikä johtui nähtävästi\njonkunlaisesta vanhasta ennakkoluulosta ja siitä, että juomavesi\nkaupungeissa oli useinkin hyvin kehnoa, että juuri sen kautta levisivät\nkulkutaudit, j.n.e. Yleisenä juomana oli mieto olut.\n\n[34] Vrt. § 10. Tällaisia kertailemisia ja toistelemisia esiintyy\nLockella varsin usein, kuten lukija huomannee.\n\n[35] _Rousseau_ ei noudata tässä suhteessa Locken mielipidettä, vaan\npitää kummallisena, että lasta pakotetaan syömään, kun hänen on jano!\nMutta hän menee toiseen äärimmäisyyteen ja antaa Émilensä juoda kylmää\nvettä, olkoon hänen kuinka kuuma ja olkoon ilma kuinka kylmä tahansa!\n\n[36] Tämä kohta osoittaa, ett'ei englantilaisten äitien ollut Locken\naikaan tapana itse imettää lapsiansa, enempää kuin ranskalaisten äitien\nRousseaun päivinä. Mutta Locke vain toteaa seikan sitä moittimatta\nja jättää Rousseaun tehtäväksi ankarasti muistuttaa äitejä heidän\nvelvollisuuksistaan.\n\n[37] Valitus palvelijain turmiollisesta vaikutuksesta lapsiin on\nyleinen 18. vuosisadan kasvatuskirjoissa, jotka koskettelevatkin\nyksinomaan rikkaiden lasten kasvatusta. Locke palaa asiaan 68. §:ssä.\n\n[38] Locken ankara viinirypälettä, tuota erinomaisen terveellistä\nhedelmää koskeva kielto saanee selityksensä siitä, että viiniköynnös\nkasvaa vain vaivoin Englannissa ja että rypäleet siellä harvoin\nkypsyvät täydelleen. Muuan italialainen sanoikin kerran leikillään:\n\"Ainoa kypsä hedelmä, minkä minä Englannissa näin, oli uunissa\npaistettu peruna\".\n\n[39] _Costen_, Locken ensimmäisen ranskantajan, mukaan olivat\nhedelmäsäilykkeet valmistajalle vahingollisia niistä eriävien\nhiilihöyryjen takia.\n\n[40] _Rousseau_ on tästä kysymyksestä aivan samaa mieltä.\n\n[41] Locke muistelee tässä varovaisessa herättämisessä varmaankin\n_Montaignea_, joka kertoo isänsä herättäneen hänet aina soitolla, koska\noli pelättävissä, että äkillinen, väkivaltainen ja meluava tapa voisi\nvahingoittaa lapsen herkkiä aivoja. (_Essais_, I, 25). Jos _Rabelais_\nherätti Gargantuansa jo kello neljältä aamulla, ei taas _Rousseau_,\npäinvastoin kuin Montaigne ja Locke, lainkaan sääli Émilensä unta,\nvaan herättää hänet äkkiäkin ja koettaa totuttaa häntä nousemaan minä\nhetkenä tahansa. (_Émile_, II).\n\n[42] Tässä kohdassa kopioi _Rousseau_ Lockea melkein sanasta sanaan:\n\"Pehmeä vuode, missä nukkuja hautautuu höyheniin ja untuviin,\nsulattaa ja ikäänkuin hajoittaa ruumiin. Liian lämpimästi verhotut\nnivuset kuumenevat. Siitä johtuu usein rakkokivi ja muita tauteja,\nja väistämättömästi arka ruumiintila, joka elättää niitä kaikkia.\"\n(_Émile_, II).\n\n[43] _Molus peristalticus_.\n\n[44] _Ileus_ eli _iliaca passio_.\n\n[45] Locken käyttämä sana _the Spirits_ (die _Lebensgeister,_ les\n_esprits animaux_), joka esiintyy hänen kirjoituksissaan muuallakin,\nkuuluu vanhemman filosofian ja lääketieteen peruskäsitteihin. Mitä\nnäillä \"elonhengillä\" oikeastaan ymmärrettiin, käynee paraiten selville\nseuraavista _Raconin_ lauseista (_Historia vitae et mortis_): \"Henget\n(_spiritus_) ovat kaiken ruumiissa tapahtuvan toiminnan avustajia ja\naiheuttajia.\" (Suomalainen sana _henki_ käsitettäköön samassa mielessä\n_hengittää_ (= puhaltaa)-sanan kanssa yhteenkuuluvaksi kuin latinainen\nsana _spiritus_ spiro-sanan kanssa.) -- \"Kaikessa elollisessa on\nkahta lajia henkiä, elottoman henkiä (_spiritus mortuales_), kuten\nvarsinaisesti elottomassakin, ja lisäksi vielä elonhenki.\" Elottoman\nhenget jäävät kuolleeseen ruumiiseen. Niitä ympäröi karkea aine, joka\nusein katkaisee niiden yhteyden, kuten esim. lumeen ja vaahtoon on\nsekaantunut ilmaa. \"Mutta elonhenki on itsensä kanssa välittömässä\nyhteydessä erinäisten kanavien avulla, joiden kautta se kulkee, siten\njoutumatta kokonaan katkaistuksi.\" Lisäksi on \"elonhengessä jonkun\nverran lämpöä, ja se on jotakin sentapaista kuin _henkäys_, joka olisi\nsamalla kertaa sekä tulta että ilmaa\". Ja tämä lämpö juuri synnyttää\n\"omituisia liikuntoja ja kykyjä\".\n\nTämä vanhalta ajalta periytynyt oppi elonhengistä (_spiritus\nanimales_) pysyi pystyssä aina kahdeksannelletoista vuosisadalle\nasti ja oli Locken aikana vielä luonnollisesti täydessä voimassaan.\n_Descarteskin_ antaa veren kiertokulkua esitellessään elonhengistä\n(_esprits animaux_), jotka hän panee syntymään verestä, kokonaan\nBaconin ajatusten kaltaisen selityksen. Hänen mukaansa ovat ne \"kuin\nhyvin vieno henkäys tai paremminkin kuin hyvin puhdas ja hyvin eloisa\nliekki, joka herkeämättä ja hyvin runsaana nousee sydämmestä aivoihin,\nsaapuu sieltä hermokanavia pitkin lihaksiin ja antaa kaikille jäsenille\nliikuntokyvyn\". Vielä _Rousseaunkin_ teoksissa näyttelevät \"elonhenget\"\njonkunlaista osaa.\n\nSekä englannin- että ranskankieleen on jäänyt useita jokapäiväisiä\nlauseparsia todistamaan tätä omituista käsitystä \"elonhengistä\".\n\n[46] Niinkuin roomalaisilla oli jumalat tai jumalattaret kaikille\nelämän toiminnoille ja ilmiöille, niin näyttää heillä myös olleen\nerikoinen pääkaupungin lokaviemäreitä -- joista suurin oli, kuten\ntunnettu, Tarquinius Vanhemman aikana rakennettu, Tiberiin johtava\n_Cloaca Maxima_ -- suojeleva ja hoitava jumalatar _Cloacina_. Tästä\nnimestä ja käsitteestä muodostaa nyt Locke omituisen sanaleikkinsä.\n\nToisten mukaan oli _Cloacina_ ollut vain Venuksen lisänimi, ja juuri\ntämännimiselle Venukselle oli Roomassa pyhitetty patsaita; Liviuksen\nkertoman mukaan surmasi Virginius tyttärensä erään tällaisen patsaan\njuurella. Plinius selittää nimen merkitsevän \"sovittavaa\".\n\nMiten tahansa: pääasia on, että Roomassa _Cloacinaa_ palveltiin, olipa\nhän sitten erikoinen jumalatar tai ei.\n\n[47] _Rabelais_, joka myös oli lääkäri, kuten Lockekin, omistaa\nkasvatusjärjestelmässään näillekin seikoille runsasta ja\narkaluontoisimpiakaan kohtia kaihtamatonta huomiota. Ja _Montaigne_\npuolestaan antaa aivan samoja ohjeita kuin Locke, neuvoo tekemään tämän\ntoimituksen totunnaiseksi ja johonkin määrättyyn ja säännölliseen\naikaan, parhaiten heti aamulla, ylösnousun jälkeen, tapahtuvaksi.\n(_Essais,_ III, 14).\n\n[48] Kun Locke kielsi kaiken lääkkeiden ennakkokäytön, saattaa\nnykyaikainen lukija tuskin käsittää, kuinka rohkeasti hän siinä\nmenetteli ja kuinka valistunutta ja uutta katsantokantaa hän siinä\nedusti. Sillä Locken aikoihin oli vielä yleisenä luulona, että tauteja,\nja eritotenkin kulkutauteja, voitiin edeltäpäin estää sopivilla\nrohdoilla. Tämä hyvin vanha käsitys näkyy kaikissa varhaisemmissa\nlääkekirjoissa, joissa suositellaan milloin _mithridatiumia_,\nPontoksen kuuluisasta kuninkaasta nimensä saanutta sekoitusta, tai\ntaas _theriacumia_, minkä keksijänä pidetään Andromachusta, Neron\nhenkilääkäriä, milloin muita. Sellaisten yleislääkkeiden katsottiin\nensi sijassa vaikuttavan myrkkyä, mutta sittemmin kaikkeakin tartuntaa\nja sairautta vastaan. Ruton ja kulkutautien raivotessa määräsivät eri\nmaiden hallitukset niitä runsaasti käytettäviksi, ja on otaksuttavissa,\nettä Lontoossa v. 1665 tuhojaan tehnyt rutto sai nämä _alexipharmacat_\nja _lääkejuomat_ jälleen suureen muotiin, joka vaikutti erikoisemmin\nvielä Lockenkin aikoihin. Ja että taas sen ajan lääkäritkin olivat\nhyvin kärkkäitä tyrkyttämään kaikenlaisia arvottomia ihmesekoituksiaan\nja joka paikassa käyttämään kaavamaista, ennakkoluulojen ja\ntietämättömyyden sitomaa taitoaan, on silloisessa kirjallisuudessa\nyleisen valituksen ja ivan aiheena. Muistakaamme vain esim. Molièren\n_Luulosairasta_.\n\n_Rousseau_ (Émile, 1) on Lockeen viitaten hänen kanssaan aivan samaa\nmieltä lääkäreistä ja lääkkeistä, meneepä asian kärjistämisessä\nopettajaansa pitemmällekin.\n\n[49] _Rousseau_ sanoo: \"Ruumiin täytyy olla voimakas totellakseen\nsielua: hyvän palvelijan tulee olla väkevä.\" (_Émile_, I).\n\n[50] Kasvatuksella on Locken mielestä ennen kaikkea siveellinen luonne;\nsen tarkoituksena on muodostaa omasta arvostaan tietoisia ihmisiä,\njoilla on hyvät tavat ja jotka ovat pikemmin viisaita kuin oppineita.\nLocke kuuluu siihen kasvattajakouluun, joka pitää siveellisiä\nominaisuuksia älyllisiä parempina.\n\n[51] _Diogenes Laértios_, kreikkalainen historioitsija, joka eli\nkolmannella vuosisadalla j.Kr. ja joka on kirjoittanut tähdellisiä\nelämäkertoja vanhan ajan filosofeista, kertoo _Platonista_: \"Kun\nPlaton näki erään miehen pelaavan noppaa, moitti hän tätä. Mutta kun\nmies sanoi, että tuohan nyt oli varsin vähäpätöinen asia, vastasi hän:\n'Mutta tottumus ei ole vähäpätöinen asia'\". (III, 38). _Montaigne_\nkertoo tottumuksen tärkeydestä puhuessaan saman jutun, vain pähkinöillä\nleikkivään lapseen sovitettuna. (_Essais_, I, 22). Locke on ilmeisesti\nsaanut tämänkin tarinansa Montaignelta, kuten niin monen muun, vaikka\nhän vain muistiinsa luottaen puhuukin _Solonista_, kun kysymys on\noikeastaan koko ajan _Platonista_.\n\nOn luonnollista, että kaikki kasvattajat panevat mitä suurinta painoa\nvarhaiseen hyviin tapoihin totuttautumiseen; niin Fénelon, Rousseau,\nKant, j.n.e.\n\n[52] Tämän ja edellisen lauseen ajatusta kehittää _Montaigne_ hyvin\nvoimakkaasti heti ylempänä esitetyn _Platonin_ vastauksen jälkeen.\n(_Essais_, I, 22).\n\n[53] Kuten tietty, korjaili Locke tätä teostaan, jota hän näyttää\npitäneen tärkeimpänään, lisäten siihen yhtä ja toista jokaiselta\nuudelta painokselta: eihän voinut odottaakaan mitään täydellistä ja\nyhtenäistä alkuaan kirjeitten muodossa syntyneeltä esitykseltä. Niinpä\non koko tämä pykälä myöhemmin lisätty.\n\n[54] Viimeisten Stuartien hallitessa vallitsi englantilaisessa\nyhteiskunnassa tosiaankin suuri tapainturmelus ja kaiken säädyllisen ja\nhyveellisen halveksunta: puritaanien ankaran, joskus ehkä tekopyhänkin\nkurin alaisina paisuneet intohimot ja huonot taipumukset ottivat\nnyt kaikkien sulkujen kaaduttua oikeutensa sitä häikäilemättömämmin\ntakaisin!\n\n[55] _The peccant Humours_: vanhan fysiologian oppisana, joka on\nedustanut samansuuntaista käsityskantaa ja joutunut samankaltaisen\nkohtalon alaiseksi kuin _the Spirits_. Kts. lähemmin _Valvoja_, 1914,\nss. 476-478.\n\n[56] Tässä ja muissa Locken valituksissa ympäristön turmelevasta\nvaikutuksesta lienee olemassa ensimmäinen itu siihen Rousseaun _Émilen_\neristysjärjestelmään, joka kasvattaa oppilasta kaukana kaikesta\nyhteydestä ulkomaailman kanssa.\n\n[57] _Rousseau_ sanoo (_Émile_, II): \"Älkää täyttäkö sen (lapsen)\npyyntöjä sen vuoksi, että se pyytää, vaan sen vuoksi, että sillä on\njoku todellinen tarve.\"\n\n[58] Näin kirjoittaessaan muisteli Locke omaa isäänsä, jota hän\nsuuresti kunnioitti ja rakasti ja jonka kasvatustapaan hän oli\nmyöhemmin erikoisesti ihastunut. Hyvälle ystävättärelleen rouva\nMashamille kertoi hän isänsä olleen hyvin ankaran, hänen ollessaan\npienenä, ja pitäneen häntä kunnioittavan matkan päässä kaikesta\ntuttavallisuudesta; mutta mitä enemmän poika kasvoi, sitä enemmän\nlauhtui isän ankaruus, kunnes heistä lopulta tuli mitä parhaimmat,\nuskollisimmat ja luottavaisimmat ystävät. Niinpä pyysi isä kerrankin\njuhlallisesti anteeksi \"ystävältään\", kun oli tullut eräässä\nvihanpuuskauksessa lyöneeksi poikaansa tämän lapsena ollessa.\n\n[59] _Muutoin samanlaisten olosuhteiden vallitessa_.\n\n[60] _Their Spirits_; vrt. muistutusta 45.\n\n[61] §§ 48, 52.\n\n[62] Kun Locke ei halua ohjata lapsia ruumiillisen kurituksen\npelolla eikä mieluisten palkintojen houkutuksella, panee hän hiukan\njesuiittakoulujen tapaan kaiken toivonsa kunnian ja häpeän tunteeseen.\nHänen nähdäkseen ohjaavat näet nämä kaksi tunnetta täydelleen ja\nyksinomaan ihmisten toimia. Siitä kirjoittaa hän varsin kuvaavasti\nranskalaiseen matkapäiväkirjaansa 12 p. jouluk. 1678 seuraavaa:\n\"Päävaikutin, josta ihmisten teot johtuvat, pääsääntö, jonka mukaan he\nkäyttäytyvät, ja päämäärä, johon he pyrkivät, näyttää olevan kunnia\nja hyvä maine, ja mitä he hinnasta mistä tahansa haluavat välttää,\non suurimmaksi osaksi häpeää ja halveksumista. Se saa huroonit ja\nmuut Kanadan kansakunnat niin levollisesti kestämään kuvailemattomia\nkidutuksia. Se luo kauppiaat yhdessä maassa ja sotilaat toisessa. Se\npanee miehet harjoittamaan kaavamaista jumaluusoppia tässä maassa ja\nfysiikkaa ja matematiikkaa tuossa. Se muovailee naisten puvut ja määrää\nmiesten kuosit ja pakottaa heidät kärsimään kaikkia niiden tuottamia\nhaittoja. Se tekee miehistä juoppoja ja raittiita, varkaita ja\nrehellisiä ihmisiä, ja se saa rosvotkin olemaan toisilleen uskollisia.\nSe pitää yllä uskonnot ja estää valtiolliset puolueet hajoamasta. Pelko\njoutua niiden halveksumisen esineeksi, joiden parissa ihmiset elävät\nja joiden kunnioitusta he tahtoisivat nauttia, siinä useimpain heidän\ntekojensa lähde ja tehoisin ohjaaja. Missä rikkautta pidetään arvossa,\neivät konnamaisuus ja vääryys ole niinkään halveksittavia, sillä\nkun varallisuus on saavutettu, seuraa arvokin mukana; ja muutamissa\nmaissahan kruunu aateloi veren. Missä valta ja sen väärä käyttäminen\nhankkii mainetta, käy kaikenlainen kierous, petturuus, väkivalta ja\nsorto, joka siihen johtaa, pelkästä viisaudesta ja kyvystä. Missä\nisänmaanrakkautta kunnioitetaan, siellä näemme kelpo roomalaisia; mutta\nkun pääseminen hovisuosikiksi oli ainoana muodinmukaisena pyrkimyksenä,\nnäemme samojen kelpo roomalaisten muuttuneen imartelijoiksi ja\nilmiantajiksi. Ken siis tahtoisi maailmaa hyvin hallita, hänen tulisi\npikemminkin katsoa, millaisia tapoja ja muoteja hän synnyttää, kuin\nmillaisia lakeja hän laatii, sillä saattaakseen jonkun seikan yleiseen\nkäytäntöön, tarvitsee hänen liittää siihen vain kunniaa ja mainetta.\"\n\n[63] Muistammehan, kuinka tärkeään asemaan _Rousseau_ puolestaan\nkohotti tämän tilaisuuksien valmistamisen. (Vrt. esim. _Émile_, IV).\n\n[64] Vrt. §§ 19, 59.\n\n[65] Tähän kohtaan on Locke liittänyt lyhyen alahuomautuksen, ainoan,\nminkä hän, joka mielipiteensä mukaan ei koskaan etsi muiden tukea\nasioissa, mitkä selvä järkikin jo ratkaisee kyllin pätevästi, katsoi\ntarpeelliseksi:\n\n\"Kuinka suuressa määrin roomalaiset pitivät lasten kasvattamista\nvanhempain suoranaisena tehtävänä ja velvollisuutena, siitä kts.\n_Suetonius: Augustus_, § 64; _Plutarkos: Vita Catonis Centoris_\n(Sensori Caton Elämäkerta); _Diodoros Sisilialainen_: Kirja II, luku 3.\"\n\nSuetonius kertoo viitatussa paikassa Augustuksesta, että hän itse\nopetti lapsiaan lukemaan ja kirjoittamaan, söi ja nukkui heidän\nkanssaan ja otti heidät aina mukaansa matkoille.\n\nPlutarkos taas esittää laveamminkin Caton kasvatusmenettelyn: vain\ntärkeimmät julkiset asiat saivat hänet lähtemään poikansa luota\nleikkimästä hänen kanssaan, pesemästä häntä ja hoitamasta häntä kaikin\ntavoin. Myöhemmin opetti hän tälle kaikki tiedon alkeet, vaikka hänellä\noli käytettävissään erinomainen opettajaorjakin, sillä hän ei tahtonut,\nettä hänen poikansa olisi kiittäminen orjaa tiedoistaan ja joutuminen\norjan kuritettavaksi, ell'ei osannut läksyjään. Sittemmin opetti isä\npojalleen lait, sotaiset harjoitukset, uimisen taidon. Hän kirjoitti\nselvällä käsialalla suurten miesten elämäkertoja, jotta poika voisi\npyrkiä heidän verroilleen, ja hän noudatti poikansa kuullen sellaista\npuheentapaa, kuin olisi hän keskustellut Vestan neitsyen kanssa.\n\nMuutoin yleistää Locke nämä muutamat tapaukset liian pikaisesti, sillä\ntavallisesti uskoivat roomalaiset lastensa kasvattamisen kokonaan\norjille, vieläpä valittaa samainen Plutarkos lasten kasvatuksesta\nkirjoittaessaan, että siihen toimeen pantiin kaikkein kehnoimmat orjat,\njuopot, veltot, hyödyttömät, jotka eivät mihinkään muuhun kyenneet.\n\nMitä taas Diodoros-viittaukseen tulee, näyttää se perustuvan\ntäydelliseen erehdykseen, sillä mainitussa kohdassa puhutaan tosin\nkuningatar Semiramiin nuoruudesta, matta hänen, enempää kuin kenenkään\nmuunkaan, kasvatuksesta ei ole etäisintäkään kysymystä. Kuten olemme\nhuomanneet ja tulemme vasta huomaamaan, sattuu Lockelle tällaista\nviitteiden epätarkkuutta useamminkin.\n\n[66] Kuten näkyy, tuomitsee siis Locke jyrkästi kaiken julkisen\nkoulukasvatuksen ja tahtoo oppilaansa pidettäväksi aina vanhempain\nvalvonnan alaisena: tulee tässäkin jälleen muistaa, että hän puhui\naikansa ja maansa ylemmille säädyille, joilla oli varaa palkata\nlapsilleen erikoiset opettajat.\n\n_Rousseau_ seuraa häntä tässä suhteessa empimättä, kasvattaa Émileään\neristetyssä yksinäisyydessä ja puhuu varsin pilkallisesti kouluista.\n\n[67] Jotkut Locken selittäjät ovat nähneet tässä kohdassa viittauksen\nsen sodan tapahtumiin, jota Englanti kävi Ranskaa vastaan, joka\npäättyi 1697 Ryswickin rauhaan ja jonka huomattavimpia sattumia\noli Beachy Headin meritappelu, missä Tourville löi pakosalle\nenglantilais-hollantilaisen laivaston. Mutta kun suurin osa tätä\nkaunopuheista pykälää ja erikoisesti juuri tämä kohta puuttuu\nensimmäisestä (1693:n) painoksesta, kun Beachy Headin tappio sattui\njo heinäkuussa 1690 ja kun sen korvasi runsaasti La Hoguen voitto\n(toukokuussa 1692), ovat Locken mielessä luultavammin väikkyneet\nenglantilaisten myöhäisemmät meritappiot, kuten esim. Lagoksen luona\nPortugalin etelärannalla (1693), j.n.e.\n\nMiten tämän asian liekään, joka tapauksessa on mieltäkiinnittävää\nnähdä, miten isänmaansa kunnian alentumisesta ja restauration jälkeen\nEnglannissa vallinneesta siveellisestä mädännystilasta katkeroitunut\nfilosofimme näkee pelastuksen vain nousevan sukupolven huolellisessa\nkasvatuksessa, aivan samoin kuin filosofi Fichte näki siinä Saksan\nkansan pelastuksen sen koettelemusten aikoina.\n\n[68] _Lapsia on mitä suurimmin kunnioitettava_.\n\nJuvenalis (Sat. XIV, 47), jonka säettä Locke tässä jälleen käyttää,\nsanoo tarkemmin ottaen:\n\n\"_Maxima debetur puero (pojalle) reverentia_\", ja on hänen ajatuksensa\ntarkoitus sama kuin Lockenkin, nimittäin ett'eivät lapset seuraisi\nvanhempainsa rikollisia jälkiä (_ne crimina nostra sequantur ex nobis\ngeniti_).\n\n[69] Vrt. §§ 41, 57.\n\n[70] Puhuessaan tässä kunnioituksesta ja kiintymyksestä, joita hän\npitää tehokkaimpina kurin keinoina, palaa Locke jälleen aiheeseen,\njota hän alkoi käsitellä jo 43. §:ssä. Ottaen huomioon teoksen\nsyntymistavan, ei siltä tulekaan odottaa suunnitelman kiinteyttä eikä\nyhtenäisyyttä.\n\n[71] _Scotch-hoppers_: Locke tarkoittanee tässä tuota kaikkialla,\nSuomessakin, tunnettua lastenleikkiä, missä hypellään yhdellä jalalla\nmaahan piirrettyjen sarkojen väliä, samalla potkaisten pientä kiveä\nkuviosta toiseen.\n\n[72] _Rousseau_ (Émile, II) teroittaa myöskin erinomaisen innokkaasti\ntätä kohtaa ja sanoo m.m. \"Pahin kasvatus on jättää lapsi häälymään\noman tahtonsa ja teidän tahtonne välillä ja alati kiistellä siitä,\nkumpi teistä on oleva hallitseva; sata kertaa ennemmin soisin, että\nlapsi pysyisi sinä alati.\"\n\nMutta Locken heti seuraavassa suosittelemaa, järkeen nojautuvaa\nvakuuttelua vastustaa Rousseau samassa paikassa mitä jyrkimmin.\n\nMolempain edelläkävijä, _Montaigne_, taas asettuu kokonaan Locken\nkannalle ja tahtoo ryhdyttäväksi järkeileviin puheluihin lapsen kanssa\njo heti alkuaikoina, koska lapsi hänen mielestään ymmärtää \"filosofiaa\"\nhelpommin kuin oppii kirjoittamaan ja lukemaan. (_Essais_, I, 25).\n\n[73] Tämä Locken neuvo muistuttaa suuresti jesuiittakouluissa\nnoudatettua tapaa, jonka mukaan opettava isä ei saanut koskaan kajota\noppilaisiinsa, vaan oli ruumiillisen rangaistuksen suorittaminen\nuskottava jollekin muulle henkilölle, joka ei ollut jesuiitta. Useissa\njesuiittakouluissa olikin erikoinen \"rankaisija\", milloin koulun kokki,\nmilloin taas ovenvartija. Joskus taas turvauduttiin jonkun naapuristoon\nkuuluvan käsityöläisen apuun, ja hän sai määrätyn kuukausi- tai\nvuosipalkan käydessään säännöllisesti heiluttamassa patukkaa koulussa.\nToisin kerroin valittiin joku tanakka, voimakas miehenalku poikien\nomasta joukosta opettajaisän määräämän ja valvoman kurituksen jakajaksi.\n\nTämä kurittamistapa, joka on määrätty jesuiittain _ratio_\ndisceredi-nimisessä koulujärjestyksessä, nautti Locken aikoihin\nEnglannissakin vielä suurta arvoa.\n\n[74] Vrt. §§ 68, 71.\n\n[75] V. 1694 etsi Locke mielensä mukaista kotiopettajaa ystävänsä\nMolyneuxn pojalle, joka oli viiden vuotias, kasvatettu Locken\nmääräysten mukaan ja joka osasi jo \"lukea varsin hyvin\". Opettajan tuli\nalistua noudattamaan Locken antamia ohjeita, opettaa kolmea, neljää\npoikaa yhdessä ja saada palkakseen, paitsi vapaata asuntoa ja ruokaa,\n20 puntaa vuodessa -- kai verrattain hyvät palkkaedut sen ajan oloihin\nkatsoen. Myöhemmin on Locke samanlaisessa puuhassa Peterboroughn\nkreivin hyväksi: kirjeissään tälle esittää hän opettajasta samanlaisia\nvaatimuksia kuin ylempänäkin.\n\n_Rousseau_ kaikessa haaveellisuudessaan ei tahtoisi kotiopettajalle\nmaksettavan palkkaa lainkaan: hän ei saisi olla mikään \"myytävä mies!\"\n\n[76] Locke on epäilemättä oppinut Montaignelta paljon, suoranaisesti\nhäneen viittaamatta, kuten on ylempänä useamminkin mainittu. Mutta kun\nhän luottaa vain ulkomuistiinsa, erehtyy hän asein tarkoittamastaan\npaikasta tai sen sisällöstä. Niinpä tässäkin. _Montaigne_ (Essais,\nI, 34) kertoo ensin, miten hänen isänsä haaveili jonkunlaisen\nuudenaikaisen asioimistoimiston perustamista, jonka avulla tämä\nlöytäisi matkaseuraa Pariisiin, tuo tapaisi sopivan palvelijan,\nkolmas saisi helmensä myydyiksi, j.n.e., ja tällaisen toimiston\ntarpeellisuutta todistaakseen jatkaa hän sitten:\n\n\"Olen saanut tietää suureksi häpeäksi vuosisadallemme, että aivan\nmeidän silmiemme edessä kaksi oppinsa puolesta erinomaisen huomattavaa\nhenkilöä on kuollut sellaisessa tilassa, ett'ei heillä ollut tarpeeksi\nsyötävää: Lilius Gregorius Giraldus Italiassa ja Sebastianus Castalio\nSaksassa; ja minä luulen olevan vaikka tuhannen henkilöä, jotka\nolisivat kutsuneet heidät luokseen hyvin edullisilla ehdoilla, jos vain\nolisivat asiasta tienneet.\"\n\nSiinä kaikki, mitä Montaigne yleensä koko teoksessaan kertoo\nCastaliosta. Puulautasten vuolemisen on siis Locke, joka muuten\nilmeisesti on koko ajatuksessaan tämän Montaignen kohdan johtama,\nsaanut joko muualta tai kertonut sen väärästä henkilöstä.\n\n_Giraldus_ oli oppinut ja runoilija, joka usein sai taistella puutetta\nvastaan, mutta joka lopulta sentään pääsi suotuisampiin oloihin; hän\nkuoli kotikaupungissaan Ferrarassa v. 1552.\n\n_Castalio_ (latinainen muoto ranskalaisesta nimestä _Chasteillon_)\nsyntyi 1515 Dauphinéssa. Calvin kutsui hänet Geneveen, mutta\nsuvaitsevaisempana kuin hän ei Castalio voinut siellä kauvaa menestyä.\nHän, joka oli kääntänyt koko raamatun oikealle Ciceron latinankielelle,\nkoetti kaikenlaisella käsityöllä elättää itseään ja lukuisaa\nperhettään, nähden usein puutetta. Hän kuoli Baselissa v. 1563.\n\n[77] _A sober Man_. Tätä \"kohtuullisuutta\" näyttiin Locken\nhurjastelevana, vallattomana aikana pidetyn tosiaankin sivistyneen\nmiehen välttämättömänä ominaisuutena. Mutta ilmeisesti ei Locke\ntarkoita \"kohtuullisuutta\" vain sanan tavallisessa merkityksessä, vaan\npikemminkin siinä mielessä, minkä _Samuel Johnson_ sille antaa: \"vapaa\nkaikista hallitsemattomista intohimoista\".\n\n[78] _The Liberal Arts, his Tutor's learned Encyclopaedia_. \"Vapaat\ntaiteet\", _artes liberales_-nimellä mainittiin Roomassa niitä\ntietoja ja taitoja, jotka sopivat vapaalle miehelle, eroitukseksi\norjan toimista. Myöhemmän kreikkalaisroomalaisen käsitystavan mukaan\nmuodostivat ne korkeamman opetuksen täydellisen piirin (_egkuklios\npaideia_ = piirissä käyvä opetus, yleissivistys, yleistieto, mistä\nsitten on saatu tuo suurissa sivistyskielissä tavallinen sana\n_Encyklopädie, encyclopédie, encyclopedia_). Vanhalla ja keskiajalla\nlaskettiin niihin kuuluviksi nämä seitsemän opinhaaraa: grammatiikka\n(kielioppi), dialektiikka (todisteluoppi), retoriikka (puhetaito-oppi),\naritmetiikka (laskuoppi), geometria (mittausoppi), musiikki (säveloppi)\nja astronomia (tähtitiede). Kolme ensinmainittua muodosti _trivium_-,\nneljä viimeistä _quadrivium_-kurssin, joista etenkin trivium säilyi\nkauvan koulujen opetusaineena. Vielä Locken aikoinakin olivat \"vapaat\ntaiteet\" eli \"encyclopedia\" laajoissa piireissä kaiken tiedon ja\noppineisuuden mittana ja kuvastimena.\n\n[79] _With all the Gravity of his Ivy-Bush about him_. Jatkaen\nedellisessä lauseessa alkamaansa kuvaa äkkiä kirkkaaseen päivänvaloon\nsyöksyvästä ja näkönsä kadottavasta olennosta, ajattelee Locke tässä\nlauseessa pöllöä, joka, kuten tietty, mielellään asustaa seiniläs- eli\nmurattipensaikoissa ja jota yleisesti pidetään tällaisen päivänvalossa\nsokenevan linnun perikuvana. Englanninkielessä merkitseekin lauseparsi\n\"_an owl in an ivy-bush_\" saamatonta, avuttoman kömpelöä ihmistä. Locke\nei mainitse tekstissä pöllöä lainkaan, vain sen asuntopaikan, koska hän\npiti asiaa englantilaisille lukijoilleen muutoinkin ymmärrettävänä.\n\nNähtävästi puhuu Locke tässä omasta kokemuksestaan. Hänenhän tiedetään\nviettäneen koko aikaisemman nuoruutensa ajan maalla, ankaran, vaikka\npohjimmaltaan kaikkea parasta tarkoittavan isän kasvattamana.\nTullessaan Westminsterin kouluun tunsi hän siis vain maalaisolot,\neikä hän sieltä lähtiessäänkään ollut juuri muuta kuin kaino, arka ja\nkömpelö koulupoika, aivot tosin täynnä kuolleita kieliä, mutta peräti\nvailla elämän- ja maailmantuntemusta.\n\n[80] _Tehdä johtopäätöksiä muodollisen logiikan kaikkien kaavojen\nmukaan_.\n\n[81] Luonnonfilosofiaksi nimitettiin siihen aikaan sekä fysiikkaa että\nkaikkia tieteitä, joilla oli jotakin luonnon kanssa tekemistä.\n\n[82] _Aristoteles_, \"kävelevä filosofi\", peripateettisen koulun pää, ja\n_Descartes_, uudemman arvostelevan filosofian perustaja, vallitsivat\nLocken aikoina kaikkea koulutietoa. Koko keskiaika eli Aristoteleen\nsokeassa ihailussa, niin että Locke kerran piloillaan sanookin Jumalan\nilmeisesti tyytyneen tekemään ihmisestä kaksijalkaisen eläimen ja\njättäneen Aristoteleen huoleksi tehdä hänestä ajatteleva eläin.\n\nVasta Descartesin filosofia työnsi tieltään Aristoteleen, ja tämä\ntapahtui juuri Locken aikaan. Locke puolestaan sai ensimmäisen\nvoimakkaamman filosofisen \"herätyksensä\" Descartesin opeista.\n\n[83] Locke tarkoittanee etusijassa Intiaa, jossa niihin aikoihin rva\nMashamin, Locken asuntoemännän ja hyvän ystävän, veli oleskeli ja jonka\noloja ja tapoja Locke usein uteliaana tiedusteli.\n\n[84] Olemme usein saaneet huomata, kuinka erinomaisen tärkeänä Locke\npitää ulkonaista kohteliaisuutta ja siroja tapoja: olihan hän eläissään\nollut sekä ylhäällä että alhaalla, mutta etenkin maan mahtajain\nseuroissa, missä hän oli oppinut panemaan oikeata arvoa ulkonaiseen\nesiintymiseen. Rva Masham, Locken viimeisten elinvuosien alituinen\nseuralainen, kertookin hänen eniten kaikesta vihanneen huonoa, kömpelöä\nja raakamaista käytöstä, sillä kohteliaisuus ei ollut hänestä vain\n\"elämän suuri kaunistus\", vaan myös kristityn suoranainen velvollisuus,\njota piti ennen kaikkea mieliin teroitettaman.\n\n[85] _Seneca_ valittaa 106:nnessa kirjeessään aikansa hyödytöntä\njärkeilyä, rikkiviisasta oppineisuutta ja yksinkertaisen hyveen\npuutetta. Saman kirjeen lopulla esittää hän tuon kuuluisan siivekkään\nlauseensa: \"Me emme opi elämää, vaan koulua varten\" (_Non vitae, sed\nscholae discimus_).\n\n[86] _Burgersdicius_ ja _Scheibler_ olivat Locken aikoina hyvin suureen\nhuutoon päässeitä logiikan ja metafysiikan oppikirjojen tekijöitä.\nHeidän rikkiviisaiden teostensa perinpohjaiset nimet olivat: FRANCONIS\nBURGERSDICII _Institutionum logicarum libri duo, decreto Illustriss.\nac Potentiss. DD. Ordinum Hollandiae et West-Frisiae in usum scholarum\nejusdem Provinciae, ex Aristotelis praeceptis nova methodo ac modo\nformati atque editi. Lugduni Batavorum, apud Abrahamum. Commelinum_\n(2:n painos 1634), ja CHRISTOPHORI SCHEIBLERI _Introductio Logica,\nubi de Philosophia, Natura Logicae, Praedicamentis, Praedicabilibus.\nGiessae Hessorum_. (2:n painos 1618).\n\n[87] _Montaigne_ on tässä opettajan valitsemiskysymyksessä suuresti\nLocken kannalla, ja hänkin tahtoisi kasvattajalla olevan enemmän tapoja\nja älyä kuin tietoa: opettajan pään tulisi olla mieluummin \"hyvin\ntehty\" kuin täyteen ahdettu (_qui eust plustost la teste bien faicie\nque hien pleine_). (Essais, I, 25).\n\n[88] Päinvastoin kuin Montaigne ja Locke on _Rousseau_ (Émile, II) sitä\nmieltä, että liian aikaisin järkeilevä ja miehuuteen tähtäävä kasvatus\non kokonaan väärä.\n\nAikaisemmin olemme jo nähneet (muist. 58), että Locke tässä\nasteittaisessa tuttavallisuudessa, joka seuraa alkuperäistä ankaruutta,\nmuistelee isänsä kasvatustapaa.\n\n[89] _In the first Scenes of his Life_. Montaignen ja Rousseaun tavoin\nvertaa Locke tässä ihmisen elämää näytelmään ja seuraa lauseen loppuun\nasti hyvin perusteellisesti tätä kuvaa.\n\n[90] § 73.\n\n[91] §§ 38 sr.\n\n[92] Lockella oli tosiaankin syytä tämän kohdan lähempään\nselvittämiseen teoksensa myöhäisemmissä painoksissa, koska hänen hyvä\nystävänsä _Molyneux_ 12 p. elok. 1693 päivätyssä kirjeessään näkee\nsiinä ainoan aiheen vakavampain muistutusten tekoon. Hän ei näet voi\nhyväksyä niin kylmää suhdetta vanhempain ja lasten välillä, vaan\ntahtoo, että niinkuin Jumala sallii ihmisen anoa itseltään kaikkea,\nmitä tämä haluaa, isän ja äidinkin tulisi suopealla mielellä kuulla\nlastensa pyyntöjä ja noudattaa niitä, mikäli he katsovat sopivaksi.\nSitäpaitsi ei kukaan ihminen voi arvata lasten toivomuksia ennakolta,\nmutta kuitenkin vaatii muka Locke, että ne olisi pyytämättä täytettävä.\n\nLocke vastasi (s. k. 23 päivänä) tarkoittaneensa vain oikullisia\ntoivomuksia, koska luonnollisia, sallittuja seikkoja ei lasten, jos\nheitä oikein kohdellaan, tarvitse lainkaan pyytää. Molyneux tyytyi\nsiihen, mutta ilmoitti samalla, että muutkin olivat takertuneet tähän\nkohtaan, kun eivät tienneet, ett'ei Locke laskenut leikkikaluja eikä\nmuita yhtä viattomia esineitä oikullisiin pyyteisiin.\n\nSentähden katsoi Locke parhaaksi selittää myöhemmin ajatustansa\nyksityiskohtaisemmin.\n\n[93] _Horatius_ (Sat. I, 1, säe 75): _Kaikki, mitä ei ihmisluonto voi\nitseltään kieltää, joutumatta kärsimään_.\n\n[94] Tätä Locken ohjetta vastustaa _Rousseau_ (Émile, II) sekä\nsiveellisistä että käytännöllisistä syistä mitä jyrkimmin, koska hänen\nnähdäkseen lapsi antaa vain sellaista, mihin hän ei pane mitään arvoa,\ntai sellaista, minkä hän tietää varmasti saavansa takaisin. Siten\nsynnytettäisiin lapsissa vain koronkiskurin anteliaisuutta.\n\n[95] Locke muistelee tässä kohdassa varmaankin _Montaignen_ (Essais, I,\n22) varoituksia samasta asiasta: neulat on siinä asetettu kultarahojen\nvastakohdaksi ja kärjistetty koko esitys seuraavaan kysymykseen:\n\"Miks'ei hän pettäisi kultarahoja käsitellessään, koska hän pettää\nneuloja käsitellessään?\"\n\n[96] On varsin lähellä otaksua, että _Rousseau_ (Émile, 11) sai tästä\nLocken lauseesta ajatuksen puutarhuri Robertin tuomiseen näyttämölle,\nopettamaan Émilelle omistusoikeuden ensimmäisiä alkeita.\n\n[97] _The suffering of our Spirits:_ vrt. edellä muist. 45.\n\n[98] _Rousseau_ (Émile, I kirjan lopussa ja II kirjan alussa) puhuu\nlasten rohkeuden kasvattamisesta ja heidän totuttamisestaan kestämään\nkipua, olemaan itkemättä ja näkemään rumia, inhoittavia eläimiä hyvin\nsamaan tapaan kuin Locke tässä ja ylempänä.\n\n[99] § 113, alussa.\n\n[100] Locken englantilaiset selittäjät (esim. _R.H. Quick)_ pitävät\ntätä Locken väitettä vääränä ja todistavat parlamentinpäätöksiin\nnojaten, ett'ei tästä asiasta ole koskaan, ei edes Locken aikoihin,\nollut olemassa mitään varsinaista lakimääräystä: käytännöllisenä\ntapana on se ehkä siitä huolimatta saattanut säilyä kautta aikojen.\nJa oikeastaan puhuukin Locke vain tällaisesta vanhasta lainkäyttöön\nkuuluvasta tavasta eli pitämyksestä (_our Practice_), eikä mistään\nvarsinaisesta lakimääräyksestä.\n\nPuhuessaan lihansyönnin raaistuttavasta vaikutuksesta ihmisiin,\nmainitsee _Rousseau_ (Émile, II) puolestaan, ett'eivät teurastajat\neivätkä kirurgit kelpaa todistajiksi Englannissa, jonka lihanahmijain\nasukasten raakuus on hänen mielestään tunnettu. Alamuistutuksessa\nilmoittaa hän kuitenkin teoksensa englantilaisten kääntäjäin korjanneen\ntämän erehdyksen ja esittää nyt asian siten, että sekä teurastajat\nettä kirurgit kelpaavat kyllä todistajiksi, mutta että edellisiä ei\nhyväksytä valamiehistöön -- josta Locken tekstissä on juuri kysymys --\neikä rikostuomareiksi; kirurgit taas näihin toimiin hyväksytään.\n\nSekä Rousseau että hänen korjaajansa ovat muiden tietojensa ohella\nsaattaneet etsiä tukea myös Locken väitteestä.\n\n[101] Vrt. §§ 73 sr. 76.\n\n[102] Vrt. muist. 71.\n\n[103] Jos jo _Montaigne_ (Essais, I, 22) huomasi lasten leikkien\ntärkeyden heidän kasvatuksessaan, on vasta Locke kehittänyt tästä\naiheesta kirjansa huomattavimpia uutuuksia. (Vrt. myös § 152).\n\n_Rousseau_ on tässä suhteessa kokonaan hänen kannallaan,'kunnes\nsitten saksalainen _Friedrich Fröbel, Pestalozzin_ oppilas, kehittää\nkasvattavan, luonnetta ja älyä muodostelevan leikin suoranaiseksi\njärjestelmäksi lastentarhoissaan.\n\n[104] _Montaigne_, Locken edeltäjä ja opettaja, puhuu myöskin\nerinomaisen ankarasti valehtelemisesta ja etenkin lasten\nvalehtelemisesta, ja pitää sitä ja uppiniskaisuutta kaikkein\nvaarallisimpina virheinä, joita tulisi kaikissa tilaisuuksissa ja\nkaikin keinoin torjua. (_Essais_, I, 9).\n\n[105] Kuten tietty, sulkee Rousseau, päinvastoin kuin hänen opettajansa\nLocke, lasten kasvatuksesta 18. ikävuoteen asti kaiken tiedon Jumalasta.\n\n[106] _Good-breeding_. Suomenkielessäkin on käsite \"hyvä kasvatus\"\nsaanut jonkunlaisen moitteettomaan käytökseen ja kohteliaisiin\nseuratapoihin viittaavan sivumerkityksen.\n\n[107] § 67.\n\n[108] § 67.\n\n[109] § 70.\n\n[110] Vrt. ylempänä § 1 ja muist. 8.\n\n[111] Ymmärtääksemme Locken valitusten oikeutuksen, tarvitsee\nmeidän vain tietää, kuinka näitä kuolleita kieliä opetettiin esim.\nWestminsterissä, missä Lockekin oli käynyt kouluansa. Opetus alkoi\njo kello kuudelta aamulla ja käsitteli kahtena tuntina latinan ja\nkreikan kielioppia; sitten valmistettiin tunnin verran aikaa seuraavaa\ntehtävää, joka kesti kello yhteentoista ja joka oli täynnä latinaisia\nja kreikkalaisia runoilu- ja käännösharjoituksia. Ei edes päivällisaika\nollut vapaa näiden kielten opiskelusta. Kahden ja kolmen välillä\nkäännettiin ja selitettiin jälleen latinaa ja kreikkaa, ja kävelyhetken\njälkeen päntättiin edelleen latinaa ja kreikkaa illalliseen asti,\nosaksi valmistuksena seuraavan päivän läksyihin. Tällainen, oli\nlukujärjestys neljänä viikonpäivänä. Perjantaina kerrattiin opittu\nja lauvantaina harjoitettiin kreikkalaisten ja latinaisten runojen\nlausumista.\n\n[112] _Montaigne_ antaa puolestaan kylläkin suuren arvon kreikalle ja\nlatinalle, mutta hänenkin mielestään kiusataan niiden oppimisella lasta\nliiaksi. Seurattavana esimerkkinä kertoo hän sitten isänsä keinosta\nopettaa hänelle latinaa hankkimalla hänen ympärilleen sellaisia\nhenkilöitä, palvelijoista alkaen, jotka puhuivat vain tätä kieltä.\n(_Essais_, I, 25).\n\n[113] _Kehittääkseen henkeään_.\n\n[114] Locke tarkoittaa _T. Sternholdin_ (k. 1549) ja _J. Hopkinsin_\n(eli samaan aikaan kuin edellinen) runomittaisia psalminkäännöksiä,\njoita niihin aikoihin yleisesti käytettiin hartauskirjoina ja joista\nilmestyi koottu painos v. 1562.\n\nNämä tällaiset, kaikkia hengellisen ja maallisen runouden sääntöjä\npilkkaavat hurskaat vuodatukset näyttelivät, kuten sanottu, varsin\nkauvan huomattavaa osaa englantilaisessa hartauden harjoituksessa\nsekä emämaassa että Uudella mantereella. Niinpä esiintyy Fenimore\nCooperin kuuluisassa siirtomaaromaanissa _Viimeinen Mohikaani_, josta\non hiljattain ilmestynyt täydellinen suomennos, muuan tällainen\npsalminkäännös varsin tärkeänä tekijänä yksinkertaisen hurskaan\nlaulumestari David Gamutin käsissä. Kertomuksen lomassa saa lukija\nuseista esitetyistä otteista jonkunlaisen käsityksen siitä, millä\nlailla nämä innostuneet kuningas Davidin jäljittelijät olivat\nymmärtäneet tehtävänsä. (Vrt. etenkin lukua II).\n\n[115] §§ 165 sr.\n\n[116] _Quintilianus_ suositteli jo norsunluisten, erillisten kirjainten\nkäyttämistä lukemisen opetuksessa. Niinikään turvautuivat muinaisajan\nsivistyskansat kirjainten muotoisiin leivoksiin, joita he syöttivät\nlapsille, saadakseen nämä ensin nielemään aakkoset ja sitten ne\nhelpommin oppimaankin.\n\nViimeisin keksintö tässä suhteessa lienee tuo tunnettu suomalainen\n_Puu-aapinen_.\n\n[117] _Kuninkaallinen Tammi (The Royal-Oak)_ oli erään lontoolaisen\npelipaikan nimi, missä mainittua arpapeliä harjoitettiin. Siinä\nkäytettiin 32-tahkoista, eri numeroilla varustettua norsunluupalloa.\nNimi _Kuninkaallinen Tammi_ oli epäilemättä imarteleva viittaus\nkuningas Kaarle Toiseen, joka eräällä pakoretkellään oli\npiiloittautunut tammeen.\n\n[118] _At Dibstones_. Ilmeisesti oli _dibstones-leikki_ täsmälleen\nsamanlainen kuin tuo Suomenkin maalaislasten keskuudessa niin suureen\nsuosioon päässyt _tipapeli, tipasillaolo_: sopivia pikkukiviä nakellaan\nilmaan ja niiden vielä siellä viipyessä siepataan määrätty luku toisia\nsamanlaisia kiviä maasta ja ehätetään samalla kädellä ottamaan vastaan\nputoavaa tai putoavia kiviä.\n\nMuutoin näyttäisi jo suomalainen nimikin, kansanomaisena muodostumana,\nviittaavan englantilaiseen _dibstone_ ja saksalaiseen _Tippstein_.\n\n[119] § 148.\n\n[120] Locke on varmaankin kuullut moisia juttuja Ranskassa\nmatkustaessaan ja oleskellessaan.\n\nKirjassaan _Suksilla poikki Grönlannin_ (suomentanut _Teuvo Pakkala_,\nv. 1896, ss. 468-469) kuvaa _Fridtjof Nansen_ Grönlannin länsirannan\neskimolasten \"aikaista kehitystä\" tavalla, joka sopii erinomaiseksi\nvertauskohdaksi sille, mitä Locke tietää kertoa Ranskan lapsista:\nHoseaan, Sardlokin uljaan pyytömiehen, hiukan toista ikävuottaan käypä\npoika hyppi pikku paidassaan erästä eskimolaista kansallistanssia aivan\nsuurenmoisella vauhdilla ja vakavuudella kolmivuotiaan serkkunsa kanssa.\n\n[121] Vrt. §§ 64 sr.\n\n[122] _Reynard the Fox_. Kuten tunnettua, kuuluu tämä erinomaisen\nkansansuosion saavuttanut kertomussarja ketun ovelista tempuista\nkeskiajan hedelmällisimpään vertauskuvalliseen runouteen. Kaikkialla\nEuropassa: Ranskassa, Saksassa, Englannissa -- täällä on _Kettu\nRepolainen_ aivan ensimmäisiä englanninkielellä painettuja kirjoja\n-- kuuntelee kansa mielellään näitä suorasanaisia tai runopukuisia\nivaesityksiä ihmiselämästä yleensä ja läänitysaikojen yhteiskunnasta\nerittäin. Kertomussarjan ensimmäinen alku lienee etsittävissä\n11. vuosisadalta, mutta siitä ilmestyi sittemmin kaikissa maissa\nlukemattomia, oppinutta ja kansanomaista yhdistäviä muunnoksia ja\nmukaelmia: onpa Saksan suurin runoilija Goethekin kyhännyt näiden\ntarujen mukaan 12-lauluisen kuusimittarunoelman _Reineke Fuchs_.\n\nKertomusten pääsankarin, Kettu Repolaisen, työnä ja toimena on tietysti\nkaikenlaisen viekkauden ja konnamaisuuden harjoittaminen, ja sentähden\ntuomitseekin _Rousseau_ (Émile, II) puolestaan ankarasti tällaisten\njuttujen käyttämisen kasvatuksen välikappaleina -- muistammehan, kuinka\nankarasti hän pitelee erästä La Fontainen kettutarinaa --, koska ne\nhänen nähdäkseen turmelevat kaikki lasten käsitykset oikeasta ja\nväärästä ja istuttavat heihin huonoja periaatteita.\n\n[123] _The Horn-book_. \"Sarvikirja\" oli vanhaan aikaan varsin yleisesti\nkäytetty aapinen, jossa oli vain yksi ainoa lehti: tämä lehti oli\nliimattu kädensijalla varustettuun puulevyyn, ja sitä peitti,\nilmeisesti kulumisen estämiseksi, ohut, läpinäkyvä sarvikalvo, mistä\n\"aapisen\" nimi. Siinä näkyi ensinnäkin risti, sitten iso A, sitten\nisot ja vähät kirjaimet, senjälkeen ääntiöiden ja kerakkeiden yhtymiä\ntavuuta varten, ja lopuksi Isämeitä. Mainitun ristin takia nimitettiin\nsitä myös, etenkin Italiassa, \"ristikirjaksi\".\n\nTämä omituinen \"kirja\" on herättänyt sivistyshistorioitsijain vilkasta\nhuomiota. Niinpä on englantilainen _Andrew W. Tuer_ kirjoittanut siitä\nlaajan, kaksiniteisen tutkimuksen (_History of the Horn-Book_).\n\n[124] _John Worthington_ (1618-1671) oli hurskas, lempeä mies,\njoka mitä kauneimmalla tavalla osoitti kristinopin perussääntöjen\nseuraamista suuren, v. 1665 Lontoossa raivonneen ruton aikana.\n\n[125] Locken kerrotaan maanpakonsa loppuaikoina Rotterdamissa rikkaan\nenglantilaisen kauppiaan Furlyn perheessä oleskellessaan tehneen\ntämänlaatuisia käytännöllisiä kokeita, opettaakseen isäntänsä nuorta\npoikaa kirjoittamaan.\n\nMuutoin tunnettiin tällainen harjoitusmenettely jo vanhalla\najalla. Ateenalaiset kirjoituksen opettajat piirsivät kirjaimensa\nvahatauluille, ja oppilasten tuli kuljettaa puikkoaan siten syntynyttä\nuraa pitkin saadakseen kauniin käsialan. _Quintilianus_ taas\nsuosittelee samaan tarkoitukseen puutauluja, joihin on kirjaimet\nkaiverrettu ja joiden malleja seuratessa ei piirtimen ole niin helppo\nluiskahtaa syrjään.\n\n[126] _Ei mitään vastoin Minervan mieltä_, latinainen sananparsi, joka\nkielsi tekemästä mitään sellaista, mihin luonto tai sisäinen kutsumus\nei vetänyt. (Vrt. _Horatius: De arte poetica liber_, säe 385).\n\nEnglantilaisten perinnäisen matkailijaluonteen mukaisesti asettuu Locke\npiirustuskysymyksessä kokonaan käytännölliselle ulkonaisen hyödyn\nkannalle, pitämättä lainkaan lukua silmän kehittämisestä näkemään\nmuotoja, värejä, vivahduksia, tarkkaamaan eri etäisyyksiä, j.n.e.,\njoihin ja käden taitavuuden lisäämiseen taas _Rousseau_ puolestaan\nkiinnittää sitä suurempaa huomiota.\n\n[127] Ensimmäisessä Locken kasvatusopin painoksessa ei mainittu vielä\nsanaakaan pikakirjoituksesta. Hän näyttää johtuneen ajattelemaan asiaa\nystävänsä Molyneuxn 12 p. elok. 1693 päivätyn kirjeen herättämänä.\nKirjeessä oli puhetta pikakirjoituksen opettamisesta Molyneuxn\npojalle niin paljon, että tämä osaisi nopeammin merkitä muistiinsa\nomia ajatuksiaan: muuhun ei pyrittykään. Vastauksessaan (23 p. elok.\n1693) mainitsee Locke ymmärtävänsä pikakirjoituksen (_Short-hand_)\nmerkityksen ja opetelleensa sitä itsekin nuorempana. Ja kiitollisena\nystävänsä huomautuksesta lisää Locke kirjansa myöhempiin painoksiin\ntämän pikakirjoitusta käsittelevän kohdan.\n\n[128] Locke erehtyy. Pikakirjoitus oli ikimuistoisista ajoista asti\nkäytännössä muinaisilla sivistyskansoilla. Kreikkalaiset väittivät\nsen keksijäksi Ksenophonia, mutta toisten mukaan olivat Pythagoras\nja Ennius jo ennen häntä sommitelleet kirjoitustavan, joka teki\nmahdolliseksi seurata puhujan nopeatakin sanatulvaa. Muutamat\nkirjailijat antavat taas kunnian tästä keksinnöstä Cicerolle, joka\ntosiaan käyttikin kirjoituksessaan eräänlaisia lyhennysmerkkejä ja sai\nmuutkin niitä käyttämään. Eräässä kirjeessään Atticukselle (XIII, 32)\nhuomauttaa hän joskus kirjoittavansa \"merkkien avulla\".\n\nUudempina aikoina julkaisi taas tri _Timotheus Bright_ v. 1588\nensimmäisen esityksen pikakirjoituksesta Englannissa. Hän merkitsi\nsanan sen lyhennetyllä alkukirjaimella ja liitti sen alle vielä toisen\nmerkin, saaden siten 537 sanamerkkiä. _John Willis_, joka sommitteli\nlyhennyskirjoituksen suorien ja kaartuvien kirjainten avulla, käyttää\nv. 1602 ilmestyneessä teoksessaan ensimmäisenä sittemmin kaikkiin\nsivistyskieliin siirtynyttä sanaa _Stenography_, \"ahdaskirjoitus\". Sen\nenglantilaisen järjestelmän, josta Locke puhuu ja jota hän suosittelee,\noli _Jeremiah Rich_ enonsa _W. Cartwrightin_ opastamana keksinyt v.\n1650:n tienoilla. Siinä esiintyy myös paljon sanalyhennysmerkkejä.\n_Shelton_ julkaisi v. 1659 uuden järjestelmän, joka kulkeutui v. 1681\nRanskaankin, missä sitä ennen kuitenkin muuan pappi _Cossart_ oli\nkeksinyt keinon \"kirjoittaa niin nopeasti kuin puhutaan\". _William\nMasonin_ järjestelmä voitti sittemmin (1672) muut englantilaiset\nkokeilut, mutta luonnollista on, että niin hyvin Englannissa kuin\nkaikissa muissakin maissa on keksitty yhä uusia ja yhä parempia\nmenettelytapoja. Kuten tietty, on saksalaisen _Gabelsbergerin_\n(1789-1849) v. 1831 käytäntöön otettu järjestelmä levinnyt hyvin\navaralti, Suomeenkin (_L. Neovius_, nyk. _Nevanlinna_.)\n\n[129] _William Lilly_, jonka v. 1673 julkaistu, koottu ja lisäyksillä\nvarustettu latinan kielioppi oli yleisessä käytännössä Locken aikoina,\noli ollut opettajana St. Paulin koulussa Lontoossa -- tässä koulussa on\nLillyn kielioppia käytetty meidän päiviimme asti. Hän kuoli ruttoon v.\n1523.\n\n[130] _Marcus Tullius Cicero_, jota pidetään latinankielen taitavimpana\ntyyliniekkana.\n\n[131] Ylempänä (vrt. muist. 112) on jo huomautettu, että _Montaigne_\nmainitsee isänsä käyttäneen latinanopetuksessa juuri tätä samaa\nmenettelytapaa, josta Locke nyt tekee niin suuren numeron.\n\n[132] Tässä havainto-opetuksen vaatimisessa on Lockella tietysti\n_Rousseau_ kokonaan puolellaan.\n\n[133] Lockella on kouluaikansa hengettömästä, kuolleesta, kaavamaisesta\nvanhojen kielten ja filosofian opetuksesta, patukan hallitsemasta, vain\nepämieluisia muistoja. Niiden perusteella hän enimmäkseen uudistuksiin\ninnostuukin.\n\n[134] Tämä Locken suosittelema menettelytapa muistuttaa suuresti sitä\ntapaa, jolla sata vuotta aikaisemmin kuningatar Elisabetin opettaja\n_R. Ascham_ opetti latinaa korkealle kasvatilleen, hän kun myöskin\nkäytti tällaista englantilaisen käännöksen ja latinaisen tekstin\nvuorottelemista ja kopioimista.\n\n[135] Locke ei osannut saksaa, vaikka hän viipyikin jonkun aikaa siinä\nmaassa, Clevessä.\n\n[136] _Franciscus Sanctius Brocensis_ (s.o. Las Brozas-kaupungissa\nEstremadurassa syntynyt Francisco Sanchez), Salamancan yliopiston\nopettaja, kirjoitti, paitsi monia muita kieliopillisia teoksia, myös\nsuurta suosiota saavuttaneen ja lukemattomina painoksina julkaistun\nlatinan kieliopin, nimeltä _Minerva, seu de causis linguae Latinae\nCommentarius,_ joka ilmestyi Salamancassa v. 1586. Siitä ovat nyt sekä\n_Scioppius_ (1576-1649), saksalainen kielitieteilijä _Caspar Schopp_,\n(kuollut Paduassa) että _Perizonius_ (1651-1715), hollantilainen oppinut\n_Jakob Perizonius_, joka oli ensin historian ja kaunopuheisuuden\nopettajana Frankfurtissa, mutta joka kuoli professorina Leydenissä,\njulkaisseet kumpikin heidän omilla huomautuksillaan ja selityksillään\nlisättyjä painoksia. Perizoniuksen painos, joka käsitti kaksi\nuhkaavannäköistä nidettä, oli ilmestynyt juuri Locken aikoihin, v. 168.\n\n[137] _Critically_, \"arvostelevasti\", sanoo Locke silloisen\nkielenkäytön mukaan.\n\n[138] _Marcus Junianus Justinus_, joka eli luultavasti toisella\nvuosisadalla j.Kr., mukaili lyhennellen _Pompeius Troguksen_ suurta\nmaailmanhistoriaa. _Flavius Eutropius_, keisarillinen salakirjuri, joka\neli 4. v.s:lla j.Kr., kyhäsi keisari Valensin toimesta lyhyen Rooman\nhistorian, missä etenkin keisariaikaa on ansiokkaasti käsitelty.\n\nMolempien näiden roomalaisten historioitsijain teoksia käytettiin\nniiden selvän, yksinkertaisen kielen ja esitystavan takia lukukirjoina\nkouluissa etenkin keskiajalla, mutta myöhemminkin.\n\n[139] _Grammar-Schools_. Kielioppikouluiksi sanotaan vieläkin\nEnglannissa kouluja, joissa latina ja kreikka muodostavat opetuksen\npääosan. Sellaisista puhuu Locke yleisiä oppilaitoksia mainitessaan\npitkin matkaa. Suomenkielessä nimitettäneen niitä kernaimmin\nlatinakouluiksi.\n\n[140] Ne kirjoitettiin Englannissa siihen aikaan latinaksi: niinpä\nolikin Milton oppimattoman Cromwellin \"latinankirjuri\".\n\n[141] _Rakkaus kaikki voittaa_.\n\n[142] _Sodassa ei saa kahdesti hairahtua_.\n\n[143] Vrt. 2. Mooseksenkirjaa, 5: 7.\n\n[144] _Ex tempore_.\n\n[145] Ymmärtääksemme tätä Locken summittaista kaiken runouden ja\nkaikkien runoilijain tuomitsemista, tulee meidän muistaa hänen, aikansa\nirstaat, kevytmieliset tavat ja vakaumuksettomien, kaikkia korkeampia\npyrkimyksiä halveksivien runoilijain (vrt. esim. _Drydenia_) osuus\nniissä ja niiden luomisessa. §§:ssä 18 ja 21 onkin Locke jo varoittanut\ntällaisten irstailijain turmelevasta seurasta.\n\nMuutoin ei ole Locke itsekään niin viaton tuomitsemaansa\nrunouspaheeseen: 22 vuotiaana sepitti hän esim. runon, vieläpä\nlatinankielisen, Cromwellin kunniaksi.\n\n[146] Tässä seuraa Locke _Montaignen_ kuuluisaa lausetta: \"Ulkoa\nosaaminen ei ole osaamista\" ja hänen perustelujaan siihen aikaan niin\nylenmääräisen ulkoluvun vähentämiseksi. (_Essais_, I, 25).\n\n[147] § 175, loppupuolella.\n\n[148] Näin oli ainakin tehnyt rva _Masham_, Locken ystävätär ja emäntä,\nkuten Locke eräässä kirjeessä (2 p. heinäk. 1695) kertoo: \"Hän opetti\npojalleen latinaa osaamatta sitä lainkaan itse työhön ryhtyessään\".\nLapsi oli 9 vanha, mutta oli jo oppinut hyvin lukemaan ja kirjoittamaan\nja tutki paraillaan äitinsä kanssa _Quintus Curtiusta_, maantiedettä,\nhistoriaa ja kopernikolaista maailmanjärjestystä.\n\nTähän opetustapaan viittaa Locke tämän kappaleen lopussa.\n\n[149] Kts. §§ 93 ja seur.\n\n[150] Vrt. § 166.\n\n[151] Locke puhuu neljästä maanosasta, koska Australiasta toi tarkempia\ntietoja vasta kuuluisa tutkimusmatkailija _James Cook_ retkiltään vv.\n1768-1780. Tunnettu oli Australian olemassaolo jo 16. vuosisadalla.\n\n[152] Vrt. muist. 148. Pojan nimi oli Frank Masham.\n\n[153] _Chronology_. Ajantieto, jota vanhan koululauseen mukaan\nnimitettiin maantieteen ohella \"historian silmäksi\", kokosi\nhistorialliset tosiasiat määrättyihin ryhmiin ja ajanjaksoihin,\nmuodosti siis ikäänkuin historian luurangon ja näytteli\nkouluopetuksessa ja kasvatuskirjallisuudessa hyvin suurta osaa aina 18.\nv.s:n lopulle asti. Kuten heti tulemme näkemään, oli siitä laadittu\nuseita oppikirjoja ja taulukkoja, joskus sangen perusteellisiakin.\n\n[154] _Aegidius Strauchiuksen_ Wittenbergissä ilmestyneitä _Ajantiedon\nPääpiirteitä_ käytettiin 17. vuosisadalla kaikissa Europan maissa.\nHeti jälkeenpäin mainittu _Helvicus_ (Christoph Helwig) syntyi v. 1581\nMainin Frankfurtin lähellä, opiskeli Marburgissa, tuli ylioppilaaksi\n14 vanhana ja herätti 15 vanhana suurta huomiota kreikankielisillä\nrunoillaan. Hän tuli sittemmin professoriksi Giesseniin, mutta kuoli jo\n35:n vuotiaana 1617. Helvicus on, paitsi useita muita historiallisia\nteoksia, kirjoittanut Locken tarkoittaman ajantietotaulukon, nimeltä\n_Theatrum chronologicum sive chronologiae systema novum_ (1609).\n\n[155] _Quintus Curtius Hufus_, roomalainen historioitsija, joka\neli keisari Claudiuksen hallitusaikana (41-54 j.Kr.), on tullut\nkuuluisaksi etenkin eloisasta, sujuvasta Aleksanteri Suuren\nelämäkerrastaan.\n\n[156] _Marcus Tullius Ciceron_ siveysopillinen teos _De officiis_\n(Velvollisuuksista).\n\n[157] _Samuel Pufendorf_ (1632-1694), saksalainen oppinut, jonka elämä\noli varsin vaiherikas ja joka nautti suurta oppineisuuden ja syvällisen\nälyn mainetta, kirjoitti kirjansa _Luonnollisesta ja kansojen\noikeudesta_ Ruotsissa v. 1672. Aikaisemmin mainittu teos _Ihmisen ja\nkansalaisen velvollisuuksista_ on vain lyhennys tästä jälkimmäisestä ja\nilmestyi niinikään Ruotsissa v. 1673.\n\nHollantilainen _Hugo Grotius_ (1583-1645), jonka elämä oli niinikään\nhyvin kirjava ja jonka tavattomat lahjat ja tiedot herättivät suurta\nhuomiota, on voittanut pysyvimmän kuuluisuutensa juuri tuolla Locken\nmainitsemalla teoksella _Sodan ja rauhan oikeudesta_, jonka hän\nkirjoitti Ranskassa v. 1624. Sitä pidettiin kauvan uudenaikaisen\nkansainoikeuden perustuksena ja se käännettiin pian kaikille Europan\nkielille.\n\nPufendorf käsittelee laveammin kysymyksensä yleisiä periaatteita kuin\nGrotius, joka kiinnittää suurempaa huomiota kansainoikeudellisten\nsuhteiden käytännölliseen muodostumiseen, ja nähtävästi sentähden\npitääkin Locke edellisen teosta sopivampana oppikirjaksi.\n\n[158] _The Predicaments and Predicables_. Vanhassa ajatusopissa,\nlogiikassa, merkitsivät _praedicamenta_ kutakuinkin samaa, mitä nykyään\nnimitetään kategorioiksi eli käsiteluokiksi, joita Aristoteleen mukaan\noli kymmenen, mutta joiden luvun stoalaiset vähensivät näiksi neljäksi:\n1) olio eli esine; 2) ominaisuus; 3) toiminta eli tapahtuma; 4)\nsuhde. Näitä käsiteluokkia vastaavat pääasiallisesti myös sanaluokat.\n_Praedicabilia_ taas ovat nuo viisi \"yleismainetta\": _genus, species,\ndifferentia, proprietas, accidens_ (luokka, laji, erilaisuus, pysyvä\nominaisuus ja satunnainen ominaisuus).\n\nLocken aikoina teroitettiin lapsille teroittamasta päästyä -- kuten\noli teroitettu koko keskiaikanakin -- kaikkia näitä ajatusopin\nmonimutkaisia luokitteluja, heitä opetettiin puhumaan _in modo et\nfigura_, s.o. kaikkien päätelmäopin sääntöjen mukaan, antamatta\nheille siten minkäänlaista todellista tietoa tai perustusta järkevään\najatteluun, ja sentähden arvosteleekin Locke Rabelaisn, Montaignen,\nPascalin mukana koko hommaa hyvin ankarasti.\n\n[159] _William Chillingworth_ (1602-1684) oli jonkun aikaa\nkatolilainen ja jesuiittain oppilas Ranskassa, mutta muuttui pian\nEnglannissa innokkaaksi, vapaamieliseksi protestantiksi, joka\nkirjassaan _The Religion of Protestants a Safe Way to Salvation_\n(Protestanttein uskonto varmana tienä pelastukseen, 1637) pitää syynä\nkaikkiin uskonnollisiin riitoihin ja omantunnonsortoon sen ihmisten\ntunnustuksellisen hulluuden, että he luulevat osaavansa puhua Jumalan\nasioista paremmin kuin Jumala itse omassa sanassaan. Tämä teos nautti\nsuurta arvoa aikalaistensa keskuudessa pontevan ja perusteellisen\najattelunsa takia.\n\n_Molyneux,_ Locken ystävä, lausuu eräässä kirjeessään (12 p. elok.\n1693) tälle sen kohteliaisuuden, ett'ei parempaa ajatusopin koulua\nvoisi löytää kuin on Locken _Tutkimuskoe inhimillisestä ymmärryksestä_.\n\n[160] _Terminus medius_ eli \"välilause\" on päätelmässä vertauskohtana\n\"ylälauseen\" ja \"alalauseen\" välillä ja johtaa siis jälkimmäisestä\nedelliseen, niin että jos tämä välilause on kaksimielinen tai\nhämärä, voidaan ajatusta väännellä vertaamalla sitä yhdessä mielessä\nylälauseeseen ja toisessa mielessä alalauseeseen. Tällaiseen\ntemppuiluun perustuikin vanhanaikainen Locken tuomitsema väitteleminen\nhyvin suurelta osaltaan.\n\nEroittelu eli Locken _Distinction_ oli taas toinen väittelykoukku,\njonka avulla kehitettiin olemuseroavaisuuksia tilapäisen epäoleellisten\nominaisuuksien eroavaisuuden perusteella.\n\n[161] Locke tarkoittaa Ciceron _Rhetorica_ (Puhetaito) teoksen\nensimmäisen kirjan 20. ja 21. lukua, jotka puhuvat _de inventione_\n(puheen sommittelusta ja aineksista) ja joita tavallisesti mainitaan\nmyös erikseen samalla nimellä. Siinä asetetaan sille puheen osalle,\njolla on nimenä _narratio_, kertomus, se vaatimus, että sen tulee olla\n_brevis, aperta, probabilis_ (lyhyt, selkeä ja todenmukainen).\n\n[162] Ciceron mestarillisten kirjeiden jälkeen ei liene kukaan\nvoittanut niin suurta mainetta kirjeitten sepittäjänä kuin ranskalainen\n_Vincent Voiture_ (1598-1648). Ihmetellä vain täytyy, kuinka Locke,\njoka juuri vähää ennen vaatii kirjeiltä yksinkertaisuutta, selkeyttä ja\nkoristelemattomuutta, tarjoaa esikuvaksi Voiturea, joka on kaiken tämän\nsuoran vastakohta: yhtenä ranskalaisen hienostelevan, koukertelevan,\nteeskentelevän sanonnan, Rambouillet-palatsin sanonnan vaikuttavimmista\nluojista on hän valanut kirjeisiinsä kaiken sirostelun, keikailun,\nhuippuunsa ajetun sukkeluuden ja kepeyden, mitä suinkin ajatella\nsaattaa.\n\n[163] _Thomas Farnaby_ (1575-1647) tuli aivan uskomattomien\nseikkailujen ja vaiheiden jälkeen -- merimatkoillaan joutui hän m.m.\nkuuluisan retkeilijän ja merisankarin Francis Draken läheisyyteen --\nkoulumestariksi Lontooseen, missä hän saavutti jonkunlaista mainetta\nfilosofisten teosten kirjoittajana. Locken mainitsema puhetaidon opas\nilmestyi v. 1625 nimellä _Index rhetoricus scholis accommodatus_.\n\n[164] Locke tarkoittanee etupäässä Ranskaa, missä oli niihin aikoihin\ntapahtunut tavaton ranskalaisen kirjallisuuden nousu, missä Ludvig XIV\njakeli anteliaalla kädellä apurahoja ansiokkaille kirjailijoille, missä\nRichelieu oli v. 1634 perustanut Ranskan Akatemian kieltä kehittämään\nja hoitamaan, missä Boileau piti niin hyvää huolta kielen puhtaudesta\nja siroudesta ja missä jansenistit, joiden kanssa Locke oli joutunut\nystävällisiin suhteisiin, omistivat kouluopetuksessa entistä paljoa\nsuurempaa huomiota äidinkielelle.\n\n[165] Locken suosittelema _Eutropius_ (VIII, 12) kertoo tosiaankin,\nettä Fronto, \"muuan hyvin kuuluisa puhuja\", opetti keisari Marcus\nAntoniukselle latinan kieltä ja kirjallisuutta. Lisäksi sopii muistaa,\nettä filosofi Serteca oli Neron opettajana, ja että Quintilianus,\nvaltion palkkaama puhetaidon, opettaja, opasti myös Domitianuksen\npoikia.\n\n[166] Silloisen kielenkäytön mukaan oli tosiasioiden esittäminen\n_historiaa_ -- niinpä puhutaan nytkin vielä _luonnonhistoriasta_.\nIlmiöiden syiden ja kehityksen tutkiminen oli taas _filosofiaa_ --\nsiitä _luonnonfilosofia_, johon niin muodoin kuuluivat sekä fysiikka\nettä kemia, tähtitiede, metafysiikka, j.n.e.\n\n[167] _Metafysiikka_ merkitsi kauvan samaa kuin oppi hengestä,\nsielusta, sielutiede. Vasta myöhemmin on tehty eroitus eri tieteiden ja\nniiden tutkimusalojen välillä puhtaasti henkisellä alalla.\n\n[168] Tätä Locken kovin uskonnollista, hieman yksinkertaista käsitystä\nja opetusmenettelyä vastustaa _Rousseau_ (Émile, IV) ankarasti, koska\nkaiken tutkimuksen alkaminen hengistä hänen nähdäkseen vie vain\ntaikauskoon, ennakkoluuloihin ja lopulta aineellisuuteen. Hän pitää\npäinvastaista, kappaleista lähtevää menettelyä sekä luonnollisempana\nettä hedelmällisempänä.\n\n[169] Vrt. §§ 137 sr.\n\n[170] _Olioiden luonnossa_, s.o. koko luomakunnassa.\n\n[171] Locke luki _Descartesia_ (1596-1650), ranskalaista filosofia\nja uudenaikaisen järkeisopin perustajaa, joka luonnonfilosofiassaan\nselittää kaiken aivan koneellisesti, aineen liikuntona, aluksi\nerinomaisen suurella mielenkiinnolla: tapasipa hän sanoa tutustumistaan\nhänen filosofiaansa suoranaiseksi ilmestykseksi itselleen. Mutta\nniinkuin hänen tässä kohdassa esittämänsä mietteetkin ilmaisevat, ei\nLocke sentään ole pohjaltaan lainkaan kartesiolainen. Paitsi että\nhän eroaa Descartesista erinäisissä perustavissa kysymyksissä, kuten\nesim. synnynnäisten käsitteiden kysymyksessä, on hän filosofiselta\nluonnoltaan kokonaan toisenlainen kuin _Metodin esityksen_ tekijä:\nvarovaisena ja arkana, huolellisena mietiskelyissään ei hän voinut olla\nkaihtamatta Descartesin rohkeuksia. Yleensäkään ei kartesiolaisuus\nole isommasti miellyttänyt englantilaisia ajattelijoita, jotka ovat\nenimmäkseen pysytelleet Baconin kokeellisessa tutkimustavassa.\n\n[172] _The modern Corpuscularians_: atomiteorian puoltajat, kuten esim.\nLocken ystävä _Robert Boyle_, josta tulee myöhemmin puhe.\n\n[173] _Ralph Cudworth_ (1617-1688) toimi eri lukioiden johtajana\nja saavutti huomiota etenkin v. 1678 julkaistulla pääteoksellaan\n_True Intellectual System of the Universe, wherein all the\nReason and Philosophy of Atheism is confounded_ (Oikea henkinen\nmaailmanjärjestelmä, missä jumalankieltäjäin kaikki perusteet ja\nfilosofia kumotaan). Kirja on varsinkin muodollisesti huomattava\nja sitä on pidetty nykyaikoihin asti arvossa metafyysillisen ja\nfilosofishistoriallisen tiedon lähteenä. Cudworth koetti teoksessaan\nosoittaa, että ajatus kaikkivaltiaasta, kaikkitietävästä,\nkaikkivanhurskaasta Jumalasta oli alullaan melkein kaikissa muinaisajan\nkansojen filosofisissa järjestelmissä. Hänen myöhemmät kirjansa, jotka\nosaksi vastustavat Hobbesin siveysjärjestelmää, liittyvät läheisesti\ntähän pääteokseen.\n\nJuuri tämän Cudworthin tytär Damaris (syntynyt v. 1659) oli se rva\n_Masham_, jonka talossa Locke eli v. 1691 lähtien, joka oli hänen hyvä\nhenkinen ystävänsä ja josta näissä huomautuksissa on usein ollut syytä\npuhua.\n\n[174] Havaintoihin taipuvan henkensä ja kokeellisen filosofiansa\nmukaisesti vetää Locke tässä selvän rajan Baconin ja Descartesin\nvälille.\n\n[175] _Robert Boyle_ (1627-1691), englantilainen tiedemies,\nensimmäisiä v. 1662 perustetun kuuluisan \"Kuninkaallisen Seuran\"\n(_Regalis Societas Londini pro scientia naturali promovenda_)\njäseniä, kuului Locken ystäviin ja kirjeenvaihtajiin. Hän oli\nsuurella uutteruudella heikosta terveydestään huolimatta hankkinut\nitselleen laajat tiedot etenkin matematiikasta ja luonnontieteistä.\nHän oli ottanut tehtäväkseen tieteen kehittämisen Baconin viittomaan\nsuuntaan, vastusti siis kartesiolaisia otaksumia ja hylkäsi vielä\njyrkemmin Aristoteleen peripateettisen koulukunnan käsitykset, jotka\nolivat siihen asti tiedettä hallinneet. Hän on hiukkasopin, atomiopin\n(\"korpuskulaarisen\" teorian) innokas kannattaja, ja hän onkin lausunut\nalkuaineesta aivan nykyaikaisia ajatuksia ja kohottanut kemian\nvarsinaiseksi koeperäiseksi tieteeksi, yhtä pontevasti torjuen sekä\nalkemistien että lääkeopillisen jatrokemian kannattajain mielipiteitä.\nHänen vuoropuhelunsa _Epäilevä kemisti_ (1661) osoitti jo kemialle\ntämän uraa-uurtavan suunnan. Atomiteoriansa perusteet loi hän 1666:n\ntienoilla. Sitä ennen oli hän keksinyt hänestä nimensä saaneen lain\nkaasun paineen käännetystä verrannollisuudesta sen tilavuuteen. Sen\nohella oli hän harras kristitty ja kirjoitti useita uskonnollisiakin\nteoksia, joissa hän puolusti ilmoitettua uskontoa.\n\nEpäilemättä on Robert Boyle ja hänen mukanaan \"Kuninkaallinen Seura\"\npaljon vaikuttanut Locken kokemus- ja havaintoperäiseen filosofiaan ja\nantanut sille sen todellisuutta tavoittelevan suunnan, mikä siinä on\nenimmäkseen havaittavissa.\n\n[176] Tämä Newtonin käänteentekevä teos _Luonnonfilosofian\nmatemaattiset perusteet_ ilmestyi v. 1687, kuusi vuotta ennen Locken\n_Mietteitä kasvatuksesta_. Newton (1642-1727) kuului myöskin Locken\nystäviin ja kirjeenvaihtajiin.\n\n[177] _La Bruyère: Moeurs du siècle_ (Aikamme tapoja), s. 577, 662.\n\n_La Bruyère_ (1645-1696), ranskalainen filosofi ja kirjailija, on\ntuskin julkaissut muuta kuin _Les Caractères de Théophraste, traduits\ndu grec avec les Caractères ou les Moeurs de ce siècle (Theophrastoksen\nLuonteet, kreikasta käännetyt, ynnä aikamme Luonteet eli Tavat)_,\nmutta tämä teos kykenikin hankkimaan hänelle pysyvän maineen terävällä\nsielunerittelyllään, tarkalla huomioinnillaan, sattuvalla ihmisten ja\nolojen kuvailullaan ja notkealla, havainnollisella esitystavallaan.\n\nTämä \"vuosisadan kuvastin\" ilmestyi lopulla v. 1687, siis viitisen\nvuotta ennen Locken _Mietteitä kasvatuksesta_. Lisätessään ensimmäisen\npainoksen jälkeen pykälään 195 otteensa La Bruyèrestä, oli Lockella\nkäsissään tämä _Luonteiden_ ensimmäinen painos, jonka sivujen luvun\nhän tapansa mukaisesti ilmoittaa viitatun sivunumeron ohella ylempänä\nesitetyssä huomautuksessaan.\n\nHuolimatta tarkkuusvakuutuksestaan on Locke jäljentänyt otteensa hiukan\nmielivaltaisesti, jättänyt pois erinäisiä kohtia, muutellut muutamien\nlausetapojen vivahdusta, ymmärtänyt joskus sanan väärinkin, j.n.e.\nNämä epätarkkuudet eivät kuitenkaan muuta itse sen tuen laatua, jota\nLocke on lähtenyt La Bruyèreltä etsimään: kielten tärkeyden ja niiden\nomintakeisen opiskelun tehostusta.\n\n[178] Tässä on Locke nähtävästi lukenut väärin La Bruyèren sanan\n_désirs_ (halut) sanaksi _desseins_ (aikomukset).\n\n[179] _This observing Gentleman_: La Bruyère oli, kuten muistamme,\nLocken aikalainen.\n\n[180] Kuivanjärkevä, vain käytännöllistä hyötyä tavoitteleva Locke\nasettaa soittotaidon yhtä alhaiselle sijalle kuin runoudenkin. Ehkäpä\nhän tuomitsi siinä aikansa yleisen mielipiteen ja näiden taiteiden\nsilloisen, vähemmän suosittelevan tilan mukaan: joka tapauksessa on\ntämä epätaiteellisuus herättänyt paljon pahaa verta hänen myöhemmissä\narvostelijoissaan.\n\n[181] _Riding the Great Horse_. Mitä tarkoittaa Locke tällä muodolla\n_the Great Horse?_ Eräiden selittäjien mukaan olisi siinä kysymyksessä\n\"kouluratsastus\", kun Locken englantilaiset julkaisijat taas\nnäkevät siinä viittauksen _sotaratsuun_, eroitukseksi tavallisesta\nmatkaratsusta. (Vrt. ft. _H. Quick_, s. 236). Tämä selitys tuntuukin\nuskottavimmalta.\n\n[182] _Ei ainoatakaan jumalaa puutu sieltä, missä on viisaus_: jälleen\ntuon Locken niin usein muisteleman _Juvenaliin_ säe (Sat. X, 364).\n\n[183] On varsin opettavaa verrata toisiinsa Locken ja _Rousseaun_\nmietteitä tästä ruumiillisen työn kysymyksestä ja havaita, kuinka he\nniin eri teitä johtuvat samaan vaatimukseen. (Vrt. _Émile_, III).\n\n[184] Locke varaa saman kohtalon maalaukselle kuin soitolle ja\nrunoudellekin. Muistaa kuitenkin tulee, että hän innokkaasti puolustaa\npiirustusta (vrt. § 161), koska siitä on jotakin käytännöllistä hyötyä\nsekä matkoilla että muuten.\n\n_Molyneux_, Locken ystävä, oli ensin ajatellut opettaa poikaansa\nmaalaamaan, mutta tämä Locken esitys sai hänet siitä hankkeesta\nluopumaan. (Vrt. hänen kirjettään 12 p. elok. 1693).\n\n[185] Maanviljelystä ja puutarhanhoitoa, etenkin tätä jälkimmäistä,\nharjoitettiin jo Locken aikoina järkiperäisesti, ja monet\nluonnontutkijat ja tiedemiehet (_Evelyn, Temple_ esim.), jotka\nhalusivat sovittaa Baconin aatteita käytäntöön, uurastivat keksiäkseen\nkeinoja luonnon tuotantokyvyn lisäämiseksi ja ihmisten hyvinvoinnin\nparantamiseksi.\n\n[186] _Marcus Porcius Cato_ (234-149 e.Kr.), tuo oikean vanhan ajan\njäykän, kyvykkään, isänmaataan rakastavan roomalaisen perikuva, ryhtyi\nvanhoilla päivillään kirjallisiin puuhiin ja kyhäsi poikaansa varten\njoukon käsikirjoja ja ohjeita, m.m. maataloudesta, jota tavallisesti\nmainitaan nimellä _De re rustica_ ja joka on ainoa Caton kynästä\ntäydellisenä säilynyt teos.\n\n[187] Asian kertoo Cicero _Cato Vanhemmassaan_ (XVII, 59), juuri\nvähää ennen puhuttuaan Cincinnatuksesta. Lähteenä on Cicerolla ollut\nKsenophonin _Taloudenhoito_ (luku IV), missä Kyros Nuorempi ei\nkuitenkaan näytä istutuksiaan Ksenophonille, vaan Lysanderille. Locken\nlähteenä on taas ilmeisesti ollut Cicero, koska hän tämän nimenomaisen\nlausunnon mukaan pitää Kyrosta jo valtaistuimelle kohonneena:\nerinäisissä hänen kasvatusteoksensa painoksissa onkin erikoisesti puhe\nKyroksen kuninkuudesta. Mahdollisesti erehtyi hän myös ajattelemaan\nvanhempaa Kyrosta, kuten Coste, Locken ensimmäinen ranskantaja ja hänen\nhenkilökohtainen tuttavansa, otaksuu: Coste ei ollut millään keinoin\nsaanut Lockea korjaamaan tätä virheellistä paikkaa.\n\nMuutoin harrasti Lockekin puutarhanhoitoa sekä tietopuolisesti että\nkäytännöllisesti. Matkoillaan kiinnitti hän siihen suurta huomiota\nja suosijaansa Shaftesburyä varten kirjoitti hän v. 1676:n tienoilla\nerikoisen tutkielmankin: _Huomautuksia viiniköynnösten ja öljypuiden\nkasvattamisesta ja viljelemisestä, silkin tuotannosta ja hedelmäin\nsäilyttämisestä_.\n\n[188] Kolmas _Shafteshury_, Locken entinen oppilas, _Luonnekuvien_\nkirjoittaja, kertoo hänestä erään varsin kuvaavan tarinan. Päivänä\nmuuanna oli suuri seura maan mahtavimpia miehiä kokoontunut kertojan\nisoisän luo ja heti tavanmukaiset tervehdykset suoritettuaan käynyt\nkäsiksi kortteihin tai muihin yhtä mitättömiin ajanvietteihin.\nLocke istuutuu hyvin totisena herrojen viereen ja ottaa esille\nmuistikirjansa. Kun häneltä kysytään, mitä hänellä nyt on kesken\nseuranpidon niin tärkeätä kirjoittamista, vastaa Locke, että\nkun hänellä on kerran onni kuulla maan mainioitten puhuvan ja\nkeskustelevan, tahtoo hän opikseen ja hyödykseen merkitä heidän\nepäilemättä varsin tärkeät lauseensa ja tekonsa muistiin. -- Kortteihin\nei kuulemma enää kajottu sinä iltana.\n\n[189] Vrt. §§ 123 sr.\n\n[190] Englannissa vallitsi Locken aikoina oikea\nkäytännöllistieteellisen kokeilun kuume: pyrittiin tekemään suuria\nkeksintöjä ja houkuttelemaan luonnolta kaikki sen salaisuudet. Niinpä\nkuului hyvään tapaan, että naiset valmistivat itse hajuvetensä ja\nharrastivat muitakin luonnontieteellisiä askarruksia. Samoihin\naikoihin hioskeli Spinozakin valo-opillisia laseja, mutta hän teki sen\nansaitakseen leipänsä, eikä suinkaan huvitusta etsiäkseen.\n\n[191] Locke on teostaan pykälöidessään unohtanut tämän pykälän.\n\nMuutoin katsoo Locke, pienistä huomautuksistaan huolimatta, aivan\n_Montaignen_ tapaan (vrt. _Essais_, I, 25), matkustamista hyvin\ntärkeäksi sivistyskeinoksi säätyläiselle: olihan hän itsekin\nmatkustanut paljon ja oleskellut pitkät ajat Ranskassa ja Hollannissa,\nosaksi kuitenkin terveydellisistä ja valtiollisista syistä. _Rousseau_\npuolestaan kiinnittää myöskin melkoista huomiota matkustukseen:\najateltiinhan yhä kasvatuksessa pääasiallisesti varakkaita ihmisiä.\n(Vrt. _Émile_, V).\n\n[192] Locken oli täytynyt \"katsoa\" elämänkumppani nuoremmalle\nAshleylle, jolla oli ikää vasta kuusitoista vuotta.\n\n[193] Locke lopettaa tähän, mutta _Rousseau_ seuraa kasvattejaan aina\nhäävuoteeseen asti. _Émilen_ viidennen kirjan alussa viittaa hän tähän\nLocken lopettajaislauseeseen, vaan kun hän puolestaan ei kasvata vain\nnuorta jalosukuista herraa, antaa hän vielä laajan esityksen Sophien\neli naisen kasvattamisesta. Mutta tämä kirja ei olekaan edellisten\narvoinen, se kun paljastaa liian selvästi _Émilen_ romaaniluonteen.\n\n\n\n"]