[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQpHehqGzujQQYegyZW8yr1EP-Bv43ZjdHrhJkdJ05ZM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2201,"Suuteita","Reijonen, Juho",1855,1924,"2201-reijonen-juho-suuteita","2201__Reijonen_Juho__Suuteita",null,"romaani",[],[],"fi",1891,28036,177900,false,61546,[22,23],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Suuteita\" by Juho Heikki Reijonen is a novel written in the late 19th century. The story centers around Iisakki, a man who seems caught up in thoughtful introspection and complex emotions as he navigates his life in a small town. The narrative hints at themes of longing, innocence, and the intersection of human experience with the struggles of love, as Iisakki encounters a mysterious girl who leaves a significant impression on him.  At the start of the novel, Iisakki wakes up in a restaurant room to the sound of a melancholic song being sung outside, which stirs a mix of emotions in him. He is portrayed as a man in a state of reflection, grappling with thoughts of his surroundings and the nature of his experiences. As he considers his interactions with a long, thin girl who unexpectedly enters his room, Iisakki's complex feelings unfold—balancing between affection and uncertainty as he reflects on societal norms and personal desires. The opening vividly captures Iisakki's internal struggles and the emotional landscape that will likely drive the narrative forward. (This is an automatically generated summary.)",[],118,"Kertomuksista koostuva teos sisältää kuvauksia suomalaisesta kansanelämästä, pappilaympäristöstä ja luonnosta. Mukana on muun muassa Iisakin rumaani -niminen tarina sekä Pielisen seudulle sijoittuvia tunnelmapaloja.","Juho Reijosen 'Suuteita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2201.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUUTEITA\n\nKirj.\n\nJuho Reijonen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1891.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nIisakin rumaani.\nKumisevanmäen mökki.\nPappilassa.\nYleinen suru.\nVierasmies.\nHerrasmies.\nYöllä.\nUneni jouluyönä.\nVaimon kuoltua.\nMiksi Jaakko muutti?\nMatkalla.\nHävytön teko.\nPielinen:\n  I. Syksyllä.\n II. Keväällä.\n\n\n\n\nIISAKIN ROMAANI.\n\n\n    \"Taivas se on sininen,\n    Ja lintuiset on pienet;\n    Nepä ne oksilla laulelevat --.\"\n\nVienon suruisella ja pelonalaisella lapsen äänellä laulettuina\ntunkeutuivat nuo sanat jostakin kaukaa Iisakin korviin. Hän loikoi\nsilloin vielä vuoteellansa kaupungin parhaan ravintolan viidennessä\nnumerossa ja aukasi silmänsä. Iisakki ei oikein tiennyt, oliko hän jo\nollut hereillä ennen laulua, vai siihenkö hän vasta heräsi. --\nKaiketikin mahtoi vielä olla liian aikaista nousta ylös, koska suu\nmaistui vielä niin unelle. Hän kääntyi seinään päin mukavassa\nrautavuoteessaan ja aikoi nukkua vielä jonkun tunnin.\n\nUnta ei kuitenkaan kuulunut tulevaksi, eikä voinut olla ajattelematta.\nEi tuo ajatus niin erinomaista mitään ollut, eikä tärkeääkään, vaikka\nse tunkeutui esiin niin voimakkaasti, että häiritsi nukkumisen ja\ntahtoi suututtaa oikein.\n\n\"Niin, on sekin luuloa, että uni muka joltakin maistuisi ja vielä\nsuussa! Se on vaan semmoinen sanantapa ja merkitsee sitä, että vatsa ei\nole kunnossa. No, mutta minussa se nyt merkitsee sitä, että tässä\ntalossa on huonoa viiniä ja nuo naiselliset Dagmar-sikarit eivät\nsovellu miehiselle suulle, vaikka se neiti illalla niitä niin kehui.\"\n\n    \"Poissa on armas, ja siksi\n    Puhkee kaihoni kyyneliksi;\n    Siitä hiukan on toki hoivaa --\"\n\nkuului taas tuo surullinen ääni korviin.\n\n\"Kaikkiakin, kun antavat noin häiritä matkustavaisia. Voi näitä pikku\nkaupunkeja! Kaupunkeja -- hm! Mitä kaupunkeja nämä ovat? Mennään maata\npäivän kanssa ja kiivetään ylös kukon keralla -- mut mitähän nyt jo\nkello lienee?\n\n\"Olisi se tuolla pöydällä kellokin. Kuuluihan sieltä oikeaan korvaan\nihan selvästi sen tikittäminen ja kun käännähti ja hiukankaan silmiään\nraotti, niin näki, miten päivän punertavat säteet, kaihtimien lomitse\nluikahtaen, ikäänkuin hypiskellen, kisailivat kellon kultaisella\nkuorella. Olisi sitä pitänyt oikeastaan nousta kelloa katsomaan, mutta\npitkin kaikkia hermosäikeitä tuntui hiiviskelevän semmoinen\nautuaallinen raukeus, että ei hennonut sitä nousemalla häiritä.\n\n\"Jopa tuo taisi tauota tuokin laulu, jotta saa tässä vielä hetkisen\nrauhassa uinailla ja odotella aamukahvia. Myöhäänpä ne sitä tuovatkin,\nvai eivätkö tuonekaan tilaamatta. Kas, eihän vielä ole tuotu oven\nulkopuolelle kiillotettaviksi jätetyitä saappaitakaan, vai eivätkö\nymmärtäne niitä edes kiillottaakaan. Ei, kyllähän ne toki kuitenkin sen\nverran -- ja sanoihan se anniskelija-nainen olleensa Helsingissäkin.\nLienee tuo ollutkin, jos jossakin hänkin. Sen ainakin oli näköinen,\njotta -- --\n\n\"No nyt se laulu taas alkaa uudestaan. Ahaa! se kerjää laulamalla. --\nOnkohan tuo olevinaan virttä, vai oikeaa laulua, jota se nyt vetelee?\nKirottua, kun rupesi taas ynisemään! -- Nyt kävi ovi. Hyvä -- ne ajavat\nsen pois nyt -- siivoojattaret. Olisivat ne sen kuitenkin minusta\nnähden saaneet antaa laulaakin. Kuka sen tietää, jos on hyvinkin\nsuuressa avun tarpeessa ja vaikka ei olisikaan, niin onhan tuo ainakin\nyhtä hyvä kerjäämistapa kuin sirkukset ja posetiivit. Niiden kyllä\nannetaan kaikessa rauhassa joka paikkaan tunkeilla, mutta annas, jos\nomamaalainen, köyhä ja orpo raukka tohtii tämmöiseen, muka parempaan\nravintolaan nenänsä pistää, niin huudetaan heti: 'ulos, ulos!' Jos\ntoinen ei sitte kyllin pian ennätä luitaan raikota, niin kohta saa sekä\nkuulla että tuntea 'kuka käski.'\n\n    \"Kiitoksen, Herra, sinull'\n    Täll' huomenhetkellä,\n    Tuon iloisella veisull' --\"\n\n\"Tuo vaan\", ajatteli Iisakki, \"mutta ei oikein sattunut paikalleen, kun\nminulle virren säästit. Samapa se.\"\n\n\"Tule sisään!\" huudahti Iisakki jyrisevällä äänellä sitte.\n\nÄkkinäisesti kuuluttiin nyt ramuutte-Ievan lukkoa kotveroineen, mutta\nei saatu auki.\n\n\"Minä lienenkin sen väännältänyt salpaan sisäpuolelta\", tuumaili\nIisakki ja hypähti ketterästi ylös vuoteelta. Hän kietasi kiireesti\npeitteen ympärilleen ja katsahti lattialle vuoteensa viereen, mutta kun\nsiinä ei mitään tohvelia näkynyt, harppasi hän mattoa myöten muutamalla\naskeleella ovelle.\n\nPian oli ovi auki ja siitä astui sisään pitkän huiskea, mutta\ntavattoman laiha ja kalpea tyttö. Olisi sen, koosta päättäen, luullut\nolevan noin viisissätoista, mutta nuo lapsen kasvot näyttivät\nkorkeintaan kaksitoista vuotisilta. Ei tuota tyttöä saattanut mitenkään\nkauniiksi sanoa, mutta jotakin omituisesti viehättävää hänessä\nkumminkin oli. Olivatko ne nuo isot, teräsharmaat silmät, jotka niin\npuoleensa tuntuivat vetävän? Eikö mitä -- nehän olivat siksi liian\nelottomat, milt'ei älyttömätkin, eikä valkuainenkaan ollut kirkas.\nTummanruskea tukkakin näytti karkealta ja kovin tavalliselta, niinkuin\ntuo suora nenäkin, ja muotopiirteet olivat liian veltot, Mikähän lienee\nollutkin, mutta katsella häntä vaan piti. Kentiesi ei tytössä itsessään\nollutkaan mitään katseltavaa, vaan ehkä ne nuo akkunaverhojen\nhimmentämät auringon säteet antoivatkin hänelle tuon viehätysvoiman ja\nniin omituisen sulouden.\n\nKuta kauemman Iisakki katseli outoa hämmästynyttä ja punehtuvaa lasta,\nsitä rajummin tunsi hän valtasuonensa tykkivän ja yht'äkkiä pudotti hän\npeitteen hartioiltaan alas. Tyttö ei osannut mitään sanoa, vaan itku\nnäkyi tahtovan tunkeutua hänelle kurkkuun ja silmät saivat omituisen,\nkostean kiillon. Silloin Iisakki, tietämättä mitä teki, tempasi tytön\nsyliinsä, kierrälsi kätensä hänen ympärilleen ja tulisilla suudelmilla\npeitti hänen kasvojansa.\n\nTyttö pelästyi ja näytti tahtovan juosta ulos, mutta vaieten ja\nväsyneenä raukesi kuitenkin läheiselle pehmeälle istuimelle.\n\n\"Älä itke, älä rakas lapsi -- -- en minä sinulle mitään pahaa tee,\"\nsammalteli Iisakki. Sitte hän haki takkinsa taskusta lompakon, josta\notti setelirahan. \"Kas tässä tyttöseni, mutta älä -- --\"\n\nIisakki unohti sanottavansa kokonansa ja ääneti vaan yhä katseillaan\nnieli tuota tuntematonta tyttöä.\n\nKuului sipsuttavia, hiiviskeleviä liikkeitä käytävästä. Ne herättivät\nIisakin lumouksesta ja tyttökin kimmahti ylös, kuni sähköitettynä. Hän\nkiirehti ovelle ja silmiänsä pyyhkien, puikahti siitä ulos.\nSilmänräpähdyksen ajan katsoa tuijotti Iisakki ovelle, hiivi sitte\nvuoteellensa takaisin ja vetäsi peitteen päällensä. Henkeänsä pidättäen\nhän sitte odotti siinä jotakin ja toivoi, että taas olisi alkanut\nkuulua tuo värähtelevä vienon surullinen ääni. Hänen jokainen hermonsa\ntuntui pitkin pituuttaan olevan jännitettynä ja valtimon sykintä kuului\nselvästi korvissa. Muuta ei kuulunut kotvilleen.\n\nSitte kuului jotain räminää ulkoa ja jo vähitellen alkoi taas kellon\nkäyminenkin kuultavaksi selvetä. Hermojen pinnistys höltyi ja sydänkin\nalkoi levollisemmin lyödä, mutta ei vielä kuitenkaan kyennyt mitään\nselvästi ajattelemaan.\n\nKului hyväkin hetkinen siinä, ennenkuin Iisakki huomasi yhä\npuristavansa kourassansa äskeistä seteliä. Pahan mielen välähdys\nvilahti sielussa, kun ei ollut tullut antaneeksikaan tuota tytölle.\nMiksi hän ei ollut sitä antanut? Siksi vaan, kun oli tuntunut silloin\nsiltä, kun sen antaminen olisi ollut samaa, kuin häväistys tytölle.\nMutta olihan hän suudellutkin tyttöä ja sehän nyt toki lienee\nhäväistystä, jos mikään. -- Kyllähän saattoi niin olla, mutta ei se\nvaan siltä tuntunut. Päinvastoin omatunto tuntui niin rauhalliselta,\nvaikka kuin olisi tahtonut sitä ahdistella ja rauhattomaksi saattaa.\nEikä vain omatunto ollut levossa, vaan koko olentokin tuntui niin\npirteältä, tuoreelta ja puhdistuneelta, kuin kasteinen nurmi kesäpäivän\nnoustessa.\n\nMiltähän kannalta tyttö-riepu mahtoi asian ottaa? Kunpa hänkin tuntisi\nsamaa puhtautta ja rauhaa! Tyttöparka! Minkähän tähden hän lienee\nitkenyt? Varmaan pelotin hänet ihan pahan päiväiseksi, vaikka\naikomukseni oli vain antaa hänelle pieni lahja. Kyllä hän saikin koko\nlahjan! Ha ha ha -- -- -- pari kolme muiskua, ja ne eivät suinkaan\nhäntä lihota.\n\nMikähän pahuus minut panikin häntä suutelemaan? Varmaankin on\nhermostoni jollakin tavoin vialla. -- Ehkä väsyin liiaksi matkalla tai\nvalvoin liian kauan lörpötellessäni illalla tuon kiekailevan\npuhvettinaikkosen kanssa ja kuunnellessani humalaisten herrojen loruja.\nKun voisi vielä nukkua hetkisenkään edes!\n\nKärpäset surisivat häiritsevästi tuolla viinalla täytetyssä\nlasipyydyksessä ja kaikenlaista kapsehtimista alkoi yhä tiheämmin\nkuulua talossakin. Väkisinkin täytyi avata silmänsä ja katse alkoi\nharhailla pitkin seiniä, kuitenkaan mihinkään seisahtamatta. Viimeinkin\npysähtyi se tuonne akkunaverhojen hienoihin reunuksiin. Niissä oli\nkaikenlaisia luonnottomia kukkien kuvia ja kummallisia koukeroita. Äläs\nhuoli, on tuo tuossa kuitenkin jonkun näkemäni kasvin näköinen, mutta\nminkä? \"Capparis rapparis.\".. Kiusasi vähän, kun ei jaksanut muistaa\nlajinimeä, mutta siihen se unohtui sitte koko kasvi ja kukista\nmuodostuivat ensiksi silmät; suuret, harmaat ihmissilmät -- tyynet,\nkuin umpilammin pinta kesäisenä iltana.\n\nSilmien ympärille kasvoi sitte vähitellen kalpeat, lapselliset kasvot;\nja nuo silmät ne niin ujosti, mutta kuitenkin luottavasti katselivat\nIisakkia. Tietystikään ei siinä ollut mitään, mutta kuitenkin täytyi\nvaan silmiänsä siinä kohden pitää ja pahalta olisi tuntunut, jos ne\nolisi pitänyt pois kääntää. Mitäpä niistä kääntäisi? Haaveksi häntä nyt\nkerran aikuinenkin mies.\n\nTornikello löi harvakseen jossakin päin. \"Yks -- kaks -- kolme --.\"\nKauan sen ääni värisi ilmassa, mutta ei se lyönyt enää. -- Siis\nneljännestä vaille. Neljännestä vaille montako? Mikäs se nyt siellä\nkäytävässä rupesi ripisemään, vai tuleeko se tyttö toki viimeinkin\ntakaisin? Ei, ne vaan lakaisevat siellä.\n\nIhanhan minä olen rutihullu, kun nyt vaan odotan tässä tuota tyttöä.\nLapsellista, narrimaista, -- -- mutta, jos hän vielä kuitenkin tulisi!\nEihän se mitä; parhaillaan ehkä kertoo kotonaan, miten muuan herra\n-- -- ja sitte leviää suuteluhistoria kaupungille, sitte pannaan se\nsanomalehtiin ja sitte sitä kauhistutaan ja niin edespäin; eikä kukaan\nkäsitä sitä oikealta kannalta. Jos minä puolustautuisin -- -- -- ei,\nkuka sitä sitte uskoisi ja mitäpä minä voisinkaan puolustuksekseni\nsanoa. \"Hullu taikka hävytön\", se on tietysti päätös ja jotakin\nhulluuden tapaista se mahtanee ollakin. Siis ei minullakaan ole ihan\nsäännölliset aivot, mutta kenelläpä ne oikeastaan lienevätkään. Parasta\non pyrkiä pois täältä, mutta hitto sen tiesi milloin se niiden laiva\nlähtee.\n\nIisakki nousi ylös ja hitaasti pukeutui peilin edessä, mutta kuitenkin\nhuolellisesti. Sitte hän painoi oven pielessä olevaa kellon nastaa ja\nheti ilmestyikin joku naisihminen ovelle.\n\n\"Kahvia, olkaa hyvä.\"\n\n\"Paikalla, hyvä herra.\"\n\nIisakki asetteli vielä kravattia kaulaansa ja siinä näkyi olevan\ntavattoman paljo tekemistä. Saihan sen viimeinkin valmiiksi paikoilleen\nja kohta aukeni taas ovi.\n\n\"Hyvää. huomenta! Vai jo maisteri on noussut ylös?\" lausui\nteeskentelevä nainen imelästi hymyillen ja asetellen tarjotinta\npöydälle.\n\n\"Jo, niinkuin näette\", vastasi Iisakki hiukan ynseästi, sillä, näin\npäivänäöllä, inhoitti häntä tuon naisen teeskentely. Nainen ei sitä\nollut huomaavinaan, vaan ilmoitti tänään olevan erittäin herttaisen\nilman ja iltasella soitantoa kaupungin puistossa.\n\n\"Mikäs laiva täältä tänään lähtee eteläänpäin?\"\n\n\"Aallotar; mutta se on niin roskanen, vaan huomenna lähtee Stjerna, ja\nse on kerrassaan fiini laiva.\"\n\n\"Voiko rouva sanoa, mihin aikaan se Aallotar lähtee?\" kysäsi Iisakki.\n\n\"Hyi! Enhän minä mikään rouva ole, mutta Aallotar lähtee kello 12\npäivällä.\"\n\n\"Vai ette te olekaan rouva\", lausui Iisakki. \"Olisihan minun pitänyt se\nhuomatakin, mutta en tullut niin tarkkaan katsoneeksi.\"\n\nOvi paiskattiin kiini vihaisesti ja Iisakki hymähti itsekseen. \"Toista\noli tuon lapsen käytös\", ajatteli hän sitte. \"Niin pehmeää, niin kainoa\nja lämmintä. Eiköhän häntä sattuisi vielä näkemään, jos lähtisi\nkävelemään kaupungille.\"\n\nIisakki joi kahvinsa hätäisesti, laitteli hiuksensa ja partansa peilin\nedessä kuntoon ja valmistui lähtöön. Hän heitti huolettomasti hienon\npäällystakin käsivarrelleen, otti nurkasta toiseen käteensä tiukkaan\nkierretyn, silkkisen sateenvarjonsa ja varastautui ulos ravintolasta.\nOli, näet kuin olisi hän tehnyt jotakin luvatonta ja mielessään\ntäytyi puolusteleutua sillä, että pitäähän sitä toki kaupungin\nmerkillisyyksiäkin katsella: kirkkoa, raastupaa ja muita rakennuksia.\nEihän sitä muutoin tietäisi täällä käyneensäkään.\n\nTuolla se näkyi kirkon torni tököttävän kellotauluineen ja sen kullatut\nnumerot loistivat niin somasti päiväpaisteessa. Ei sitä kuitenkaan\nvoinut kaukaa tuonne ylös katsella, kun kilo kävi niin kipeästi\nsilmiin, eikä tuo kirkkokaan liene mikään mestariteos. Iisakki käveli\nkuitenkin verkoilleen sinne päin. Yhtä äkkiä hän kumminkin muunti\nmatkansa suuntaa eräässä kulmassa ja rupesi astumaan kiireemmin. Kasvot\nnäyttivät kirkastuvan, mutta synkkenivät taas, kun hän oli sivuuttanut\nerään vaatepussia kantavan naisen ja kulkukin hidastui taas.\nUmpimähkään hän sitte kulki kutuja piikin ja tarkkaan tähysteli\njokaisia hiljaisilla kaduilla liikkuvaa kulkijaa, muistamatta edes\nluoda silmäystäkään kirkkoon, jonka ohitse hän parikin kertaa astui.\nKun joku kauempana kulki, niin silloin aina kiihtyi Iisakin kulkukin\nkiireemmäksi, mutta lähelle päästyä hidastui, se taas ja silmät\nilmasivat aina jonkunmoista pettymyksen sekaista tunnetta. Viimein\npäätyi kävelijä kauppatorille. Siellä oli vähän vilkkaampi elämä, kuin\nmuualla kaupungissa. Pari puolivillaista rouvaa puheli kiivaasti tuossa\nlihamiehen pöydän edessä ja äänetön, unisen näköinen poliisimies oli\nvieraana miehenä riidassa. Tuossa taas joku hienompi nainen tinki voin\nhinnasta nuoren solakkavartaloisen ja päivettyneen talonpojan kanssa,\nhuomaamatta, että hänen valkoliinainen, tyhjää kehloa kantava piikansa\nsillä aikaa iski silmää myyjälle, ikäänkuin kehottaakseen häntä\npitämään puoltansa. Siinä vieressä koetti repaleihin puettu työmiehen\nvaimo uskotella eräälle kaloja kaupitsevalle maanmiehelle, että hänen\nkalansa olivat liian kalliita ja \"varmaankin jo viikkokauden vanhoja.\"\n\n\"Ovat ne vanhempiakin\", myönsi mies tyynesti. \"Ainakin tuo hauki, joka\ntuossa kitaisiaan aukoo ja haukottelee.\"\n\nYmpärillä olevat remahtivat äänekkääsen nauruun ja eukko sanoi\nottavansa noita pienempiä viisi naulaa, jos mies panisi kahteentoista\npenniin.\n\n\"Ostakaa hyvä herra sikaria, oikein maailman parhaita sikaria, joita\nitse pormestarikin polttaa\", sanoi ontuva sikarinmyyjä Iisakille.\n\n\"Mene hiiteen sikarinesi ja pormestarinesi\", mutisi Iisakki jatkaen\nmatkaansa nurpeana. Ei sekään häntä näkynyt ilahduttavan, vaikka\nselvään kuuli muutaman pyylevän piikatytön toiselle tuumivan: \"vaan\nonpas siinä kerrassaan pulska poika!\"\n\n\"Onpa todellakin, mut se varmaankaan ei ole kaupuntilaisia, jos ei\nliene se Wahlmannin uusi konttoristi\", sanoi toinen. Iisakki ei ollut\nniitä arvosteluita kuulevinansakaan, vaan jatkoi matkaansa.\nPerunakuormien kohdalla hän kääntyi takaisin päin ja kulki suoraan\nravintolaa kohti, sillä rannasta kuului jo Aallottaren ensimmäinen\nvihellys.\n\nLaivasillalla oli \"koko kaupunki\" katsomassa Aallottaren lähtöä, jota\nei saanut nähdäkään, kuin kolmasti viikossa ja tästä puoleen tuskin\nenää niinkään usein, ennen kuin ensi kesänä.\n\n\"Onhan sitä ihmettä siinäkin, kun kenellä ei ole muutakaan\nkatsottavaa\", ajatteli Iisakki laivaan noustessaan ja asettui sitte\nperäkannelle katselemaan, eikö koko tuossa joukossa olisi yksiäkään\ntuttuja kasvoja. Hän punehtui hiukan, sillä tuollahan seisoi tyttö\n-- -- -- Ei, ei se ollutkaan hän, vaan joku vanha akka.\n\nKoppia ja matkalaukkuja nosteltiin nyt hätäisesti laivaan ja iloista,\nsekavaa sorinaa kuului väkijoukosta laivaan. Eri ryhmiin oli laiturin\nreunalle asettunut paljo ihmisiä, nuorta väkeä erittäinkin. Iisakkia\nmuistuttivat ne kirjavine pukuineen ja helakoine päivänsuojineen\njoulunäyttelyyn asetetuista nukkeparvista, vaikka nuket pysyivät vaiti,\nmutta nuo tuon tuostakin nauraa kikattivat oikein sydämellisesti ja\nolivat niin ihmeen iloisia ja vallattomia. Tervettä ja miellyttävää\nväkeä se oli, vaikka vähän kömpelömäistä ja tapoihin sidottua,\ntuo tyttöjen joukko. Nuoret, enimmäkseen tyhmän näköiset ja\npincenez-nenäiset herrasmiehet kumartelivat nöyrästi naisia ja käsiään\nhykerrellen koettivat olla heille kohteliaita.\n\nTuossa seisoi syrjempänä pari suuren maailman miestä, pari\nvalkolakkista ylioppilasta vaaleissa kesäpuvuissa ja näyttivät tuntijan\nsilmillä, vaikka välinpitämättömästi, tarkastelevan kauniimpaa\nsukupuolta. Kohta yhtyi heihin kolmaskin, vähän vanhemman näköinen,\njonka olento oli vapaampi ja luonnollisempi. Se huomasi Iisakin\nkatonkannattajaan nojaamassa ja kohotti hänelle lakkiaan, noin puoliksi\ntutunomaisesti.\n\nIisakkikin muisti joskus ennenkin nähneensä tuon muodon ja vastasi\ntervehdykseen, mutta hänen silmänsä harhailivat kuitenkin väkijoukossa\nyhdestä toiseen.\n\n\"Ei suinkaan maisteri vielä ole Helsinkiin menossa?\"\n\n\"Olen minä. Kuului olevan aasiksella työtä saatavana, niin täytyy\nmennä, ennenkuin muut ennättävät.\"\n\n\"Niin -- maisterihan onkin medisiinari\", sanoi ylioppilas.\n\n\"Niinhän minä olen\", myönsi Iisakki.\n\nPikkusen äänettömyyden perästä kertoi ylioppilas kohtapuoleen hänkin\naikovansa lähteä, mutta ei keskustelu ottanut sittekään oikein\nkulkeakseen. Täytyi turvata vanhaan tapaan ja ilmoittaa Iisakille, että\n\"oikein nyt onkin kaunis matka-ilma.\"\n\n\"Kaunishan nyt ilma on\", vastasi Iisakki yksikantaan.\n\nYlioppilas kävi hiukan hämilleen, mutta onneksi vihelsi silloin laiva\nviimeisen kerran. Hän nosti lakkiansa jäähyväisiksi ja kääntyi\npuhelemaan kumppaniensa kanssa.\n\nHiukan ivansekaisia tunteita oli risteillyt yhdessä harmillisten kanssa\nIisakin rinnassa, kun hän tuossa oli pikkukaupunkilaisia katsellut,\nmutta nyt ne äkkiä katosivat. Kun näet laiva liikahti, niin sattuivat\nsilmät aivan lähelle sen laitaa ja siinähän, lyhtytolpan vieressä, se\nseisoikin se tämän aamuinen tyttö, kiinteästi, vaan ujosti Iisakkia\nkatsellen. Hänen silmänsä olivat vesikiehteissä ja hieno punerrus\npeitti nyt noita kalpeita kasvoja. Ehdottomasti tempasi Iisakki pois\nhatun päästään ja hänestä näytti siltä, kuin olisi tyttökin nyykistänyt\nvastaukseksi ja punehtunut kovemmin.\n\nIisakki melkein huokasi ja hänen olisi tehnyt mieli ojentaa kätensä\ntytölle, nostaa hänet laivaan, sulkea syliinsä ja lähteä. Sitä ei hän\nkuitenkaan voinut tehdä, vaan täytyi tyytyä herkeämättä katselemaan\ntyttöä. -- Sillä välin irtausi laiva laiturista ja alkoi siitä\netenemistä edetä. Jo liehuivat nenäliinat ilmassa ja lakit tekivät\nlyhyitä kaaria päiden päällä. Iisakkikin huiskutti nenäliinaansa\ninnokkaasti ja ylioppilas liehutti lakkiansa vastaan hänelle.\n\n\"Leikkisä mies tuo maisteri Norén, vaikka se niin jurolta näyttää, --\nja aika koirahammas\", sanoi ylioppilas nauraen tovereilleen. \"Näettekö,\nmiten hän heitti lentomuiskun minulle, niinkuin nuokin hupsut\nrouvasihmiset tuolla komentotäkillä toisilleen ja jääville nakkelevat?\"\n\n\"Eiköhän tuo suututtanut Maikki Sellman'ia, sillä minusta näytti hän\nsuoraan Maikkiin katsovan silloin\", sanoi toinen ylioppilas. \"Maikki se\nonkin niin olevinaan uudessa hatussaan.\"\n\n\"Mieleen kai se Maikista olisi ollut\", lausui Iisakin tuttu, \"mutta\nminulle se veitikka muiskun heitti.\"\n\nVähitellen lähtivät laiturilta kaikki kaupunkilaiset pois, mutta kauan\nistui siellä vielä keskenkasvuinen tyttö yksinään pollarin päässä ja\nkatseli kauas tuonne pitkin siintäviä selkiä, joiden pintaa laiva\nparhaillaan viilteli. Nopeasti lipuikin se eteenpäin niemien ja saarien\nlomitse ja useimmat matkustajat olivat kerääntyneet sen kannelle\nluontoa ihailemaan. Kaunis oli näköala laiturillakin istujalla, vaikka\nhän sitä tuskin huomasi, kun näytti niin miettiväiseltä ja\nmurheelliselta.\n\nMatkustajain seassa seisoi Iisakkikin peräkannella mietteisiinsä\nvajonneena. Hän näki, kuni unessa, nuo päilyvät vedet monine salmineen\nja lahdelmineen, näki nuo tuon tuostakin ohitse liukuvat, kukkaterttuja\nmuistuttavat saaret ja näki tuolla rannoilla vihreiden puiden sekaan\nalkavan jo ilmestyä joitakuita kirjaviakin toveria. Hän ei kuitenkaan\nhuomannut niitä enämpää, kuin höyrykoneen puhkutukseen sekaantuvaa\nlaineiden loiskettakaan laivan kylkiä vasten. Iisakin ajatukset olivat\ntoisaalla. Hän vaan näki edessään yhä tuon pitkänhuiskean,\npumpulipukuun verhotun, kalpean tytön ja oli kuuntelevinaan hänen\nlauluansa sinisestä taivaasta ja kadonneesta armaasta.\n\nTäytyi hänen joskus oikein hymähtää omille ajatuksillensa ja\npilvilinnoillensa, sillä eihän tuo tuntematon tyttö voinut olla mitään\nhänelle, eikä hänkään tytölle. Kuitenkin tuntui silloin aina niin\ntyhjältä ja onealta jossakin tuolla rinnan alla. Ei, paljoa hauskempi\noli haaveilla tässä ja rakennella tuulentupia huvikseen, kuin ajatella,\nettä ne eivät toteutuisikaan koskaan.\n\nTuolla hääri salongissa muutamia hienopukuisia naisia. Mitähän, kun\nolisi ruveta noita tarkastelemaan, sillä hulluksihan tässä tulee yhä\nyhtä ja samaa aina ajatellessaan.\n\nIisakki alkoikin salavihkaa tarkastella naisia. -- Tuo niistä on\nmehevin ja kaunein, tuo pitkä tuossa, joka ottaa sanomalehden nyt\neteensä. Huomasikohan tuo, näinkin lasin läpi, itseänsä katseltavan?\nHuomatkoon sitte, mutta kaunein se sittekin on, vaikka tuo toinen on\niloisempi ja aistikkaammin puettu, ehkäpä herttaisempikin.\n\nIisakki koetti väkisinkin kiinnittää huomionsa noihin tyttöihin ja\nkeksi vähän ajan perästä olevansa ajattelemassa, miltä se tyttö, \"minun\ntyttöni\" näyttäisi tuollaisessa hameessa, miltä hänen kätensä näyttäisi\ntuommoisessa, moninappisessa hansikkaassa? Soma olisi nähdä\nrannerenkaan tuolla tavoin soljahtavan hänen ranteellaan ja hatun\nvalahtavan takaraivolle, että ei olisi tiellä suudellessa ja\nhyväillessä.\n\nEi, ei sitä jaksanut taistella vastaan tuota yhtä ja samaa ajatusta. --\nTämä se nyt mahtaa olla sitä sielun sympatiaa, josta joskus puhutaan.\nVai olisikohan sitä Renqvistiläisten sisarusrakkautta, jota setä-ukko\nuskoo täydellä todella olevan olemassa heidän seuroissaan, vaikka ei\nsano sitä itse koskaan tunteneensa? Olipahan mitä oli, mut nyt se jo\nsaa riittää minun osaltani, muutoin minusta tulee narri -- suora narri.\n\nEi se kuitenkaan riittänyt. Työ ja toimet tosin vuosien vieriessä\nvaalensivat vähän tuntemattoman tytön kuvaa, mutta hienonsivat sitä\nsamalla ja saattoivat sen henkisemmäksi. -- Iisakki tottuikin kuvaan\neikä enää koettanutkaan sitä ajaa pois mielestään. Päinvastoin vuosi\nvuodelta mielistyi hän yhä enämmän tyttöönsä. -- Toiset toverit menivät\nnaimisiin ja perustivat perheitä, mutta Iisakki oli onnellinen \"oman\ntyttönsä\" kanssa, eikä kaivannut muuta naisseuraa. Eihän sillä hänen\ntytöllään tosin ollut lihaa eikä luita, mutta sittekin oli hän parempi\nkaikkia muita naisia. Nuo toiset olivat joskus pahalla tuulella ja\nkiusasivat miehiään. Iisakin \"tyttö\" siihen sijaan oli aina niin\niloinen, nöyrä, taipuisa ja ymmärtäväinen. Hänen ei koskaan kuultu\nsekaantuvan asioihin, joista ei ymmärtänyt mitään, ei koskaan\nvalittavan piioista, eikä palvelioista. Tyttö oli sanalla sanoen oikea\nnaisen perikuva ja Iisakki eli onnellisena monet vuodet hänen kanssaan.\n-- Pieniä perheriitoja tosin sattui joskus, mutta sitte taas oli\nsovinto sitä suloisempi. Ainoastaan kerran oli sovinto ollut\nikipäiviksi rikkaantua ja Iisakki aikoi täydellä todella silloin rikkoa\nvälinsä \"tyttönsä\" kanssa, -- mutta ei kuitenkaan hennonut hänestä\nerota.\n\nKalle Kilpi oli näet saanut urkituksi Iisakilta tietoonsa Iisakin\nsalaisuuden tuon tytön kanssa. Sitte oli se Kalle ottanut selon siitä,\nettä \"tyttö\", se oikea laulava tyttö, oli suostunut koko iäkseen\nrupeamaan torakumppaniksi muutamalle juopolle suutarille siellä kaukana\nsydänmaan kaupungissa. Kun Kalle vielä asettui asumaan samaan paikkaan,\njossa \"tyttökin\" asui, niin hän joka kirjeessään oikein realistisesti\nkuvaili \"millaiseksi paradiisiksi tuo tyttö olisi sinunkin kotisi\ntehnyt.\"\n\nIisakkia kauhistutti ja inhotti ja hän aikoi hylätä koko tytön. Mutta\ntoisekseen, mitä yhteistä suutarin vaimolla oli hänen tyttönsä kanssa?\nSuutarin vaimo oli siellä pikkukaupungissa kasvanut otus, mutta hänen\ntyttönsä oli hieno ja sivistynyt nainen, niin miellyttävä ja suloinen\nja sitte entäs se ääni!\n\nMuut juoksivat oopperoissa ja Laulajaisissa kuulemassa yhtä ja toista,\nmutta Iisakki pysyi tytöllensä uskollisena. Hänen tyttönsä se laakeria\nniitti yleisöltäkin, vaikka laulu oli aiottukin ainoastaan Iisakille.\nSanomalehtienkin täytyi tyttöä ylistää ja keksiä hänelle aina uusia\nnimiä. Mitäs ne nimet tekevät? Tyttöhän se kuitenkin oli tuo yleisön\nlemmikki, pysyväinen lemmikki, vaikka hänelle annettiinkin eri nimiä.\nTyttönsä näki Iisakki näyttämöllä ja konserttisalissakin, tyttönsä\naina, eikä koskaan muita. -- Synti olisi ollut hylätä häntä, josta oli\nniin paljo huvia. Se olisi ollut samaa, kuin potkaista onnensa soppeen,\nmutta sitä ei Iisakki tehnyt, vaan eli onnellisena, hyvin onnellisena.\n\n\n\n\nKumisevanmäen mökki.\n\n\n\"Hyvä isä nähköön! Vieläkö sinä pattio vuoteella venyit ja minä jo olen\nastunut kolme virstaa edestakaisin -- Kulmalan kauppamiehestä kahvin\nostossa?\"\n\nSillä tavoin tervehti eräs nainen pitkää, luisevaa miestä astuessaan\novesta Kumisevanmäen mökkiin. Mies ojensihe vähäsen vuoteellaan\nhaukotellen, mutta ei antanut mitään vastausta. Tuskinpa sitä nainen\nlienee odottanutkaan, koska hän vaan ihan rauhallisesti rupesi\nkahvinkeittämispuuhiin.\n\nTyytymättömän näköisenä ja tylsin katsein katsoa tuijotti mies oveen,\njonka vaimo oli jättänyt auki. Siitä syöksi sisään voimakas valovirta,\nseisahtui hiukan, mutta alkoi sitte taas rohkeasti tunkeutua joka\nsoppeen. Päreillä paikattujen, likasen kirjavien akkunaruutujen läpi\ntunkeutui toisia valonsäteiden joukkoja ja ne panivat noesta mustuneet\nkaton alaiset paikoitellen oikein kiiltelemään. Ikäänkuin pikkuisen\nsuuttuneena tuosta parsien ja orsien välähtelemisestä, lähetti mies\nlaipioa kohden suustaan oikein paksun, vaalean harmaan savupilven. Se\ntaas pian muuntui hienoiksi, kiemurteleviksi säikiöiksi sekin, ja\nsäikeet yhtyivät valon kanssa vallattomasti kisailemaan lattian ja\nlaipion välillä.\n\nMies katseli vähän aikaa tuota, mutta se rupesi häntä väsyttämään.\nTäytyi siirtää silmänsä katsomaan, mitä se eukko nyt niin hartaasti\nhäärii. -- Paljo se jaksaakin puuhata tuo Maija Liisa ja kekseliäs\nse on, kuin kettu. Eikös nytkin vaan ole riuhtonut irti kahvinaulaa,\nvaikka koko talossa ei ole niin penniä rahan tapaista. Pulska se\non kanssa näköjäänkin. Olisipa ehkä pulskempikin, jos sillä olisi\npikkuista pienempi tuo mahan kellukka ja leveämpi otsa. Saisi se\nkentiesi tuo nenänykerökin olla hiukkasta kookkaampi, mutta on siinä\nsemmoisenaankin paljo kauniita paikkoja. Leuka on pyöreä kuin kerä ja\nhampaat ovat terveet niin, jotta saavat selvän kovastakin kannikasta.\nSilmät sillä kumminkin ovat kaikista paraat, niin kiiltävät ja\nvilkkaat. On minulla kuin onkin kerrassaan pulska muija ja muutoinkin\nkaikin puolin terve työ-ihminen, kun vaan ei olisi niin kahviin menevä.\n\n\"Kuules Maija Liisa! Minkätähden sinä menit Kulmalasta asti niitä\nkahvia hakemaan?\"\n\n\"Vielä häntä kysyy, vaikka tiedäthän sen sinäkin, juttu eivät\nkirkonkylän kauppiaat meille enää papuakaan velaksi uskoisi\", vastasi\nMaija Liisa.\n\n\"No, antoiko se Kulmalainen mielellään?\"\n\n\"Tinkihän se alussa vähän vastaan sekin, kun sattui Kotilan emäntäkin\npuotiin, mutta antoihan tuo sitte kumminkin, kun kahden kesken jäätiin.\"\n\n\"Paljonko se noista kahvistaan nyt ottaa?\"\n\n\"Eihän tuo ottanut mitään, vaan minun piti luvata sinut ensi yöksi\nsoutamaan hänen viinavenettään Kurkiniemestä.\"\n\n\"Ole nyt! En minä sinne lähde, enkä jaksakaan nyt soutaa.\"\n\n\"Mikäs sinua sitte vaivaa? Kyllä sinä jaksat, kun vaan tahdot. Teethän\nsinä työtä, kuin kaksi, jos vaan milloin viitsit.\"\n\n\"Kyllähän minä, kun terveenä olen, mutta kovin nyt tuntuu ruumis\nlevottomalta ja hellältä tällä kertaa\", sanoi mies.\n\n\"Niinhän tuota valitat aina, kun pitäisi työhösi lähteä, vaan pitäähän\nsitä toki jotakin tehdä, varsinkin näin huonoina aikoina. Mitenkäs se\nhenki muutoin mielen hyvinä pysyisi?\"\n\n\"Ei kai se, vaan en minä kuitenkaan sinne viinaveneen soutuun lähde\",\ntuumaili mies. \"Sattuisi tulemaan vielä vallesmannin korville, niin\nsaisi vaan ilman edestä käräjissä kulkea ja joutuisi ihmisten vihoihin\nsuotta.\"\n\n\"Mistäpä se vallesmanni sen saisi tietää\", vastasi vaimo. \"Tee muutoin,\nniinkuin tahdot, vaan minä arvelin silloin, kuin Kulmalainen siitä\npuhui, jotta sinä menisit mielelläsikin -- -- ja ehkä neuvottelisit\njonkun ankkurin itsellesikin.\"\n\n\"Milläpä sitä köyhä niin paljo irti saisi, vaikka hyvähän se viina\nolisi olemassa, kun tuota on kerran niin raihnaiseksi käynyt.\"\n\n\"Niin ja, kun taas tukkilautat tälle kohdalle joutuvat, niin voisihan\nsitä toisellekin antaa. Kyllä tarvitsisivat tukkilaisetkin ryypyn\nlämmikkeekseen, kun saavat päiväkaudet märkinä vedessä rypläästää, vaan\ntulehan nyt ottamaan sinäkin lämmin kuppi sydämeesi.\"\n\nEnsimmäisen kupin juotua kysäsi vaimo: \"miltäs maistui?\"\n\n\"Ka, miltäpäs muulta kuin hyvältä.\"\n\n\"Sitähän minäkin\", jatkoi vaimo puhetta, \"mutta olisi taitanut olla\nvieläkin parempaa, jos kermaksi olisi ollut pikkuisen karvaampaa sekaan\n--.\"\n\nMies ei ollut kuulevinaankaan, puhdistelihan vaan piippuansa. Sen\ntähden jatkoi vaimo: \"kyllä tässä pitäisi keksiä keinoksi jotakin,\njolla aina rahapennin irti saisi. Oikein minua säälittää se Perttukin,\nkun kuuluu hoitohuoneella pitävän olla työssä aivan aamusta iltaan ja\ntietäähän sen minkälainen sillä on hoitokin siellä, ihan vieraissa\nihmisissä. Eikä edes osaa mykkäparka vieraille puutteitaankaan\nvalittaa. Voi, voi, kuin saikaan poika sinne annetuksi!\"\n\n\"Milläs sitä olisi täälläkään kotona elätetty\", örähti mies. \"Vai\nluuletko sinä, jotta meille maa itsestään leivän kasvaa, niinkuin\ntalonpojille; ja valittelevathan nuo nekin, jotta heidät häviö perii.\nKotilaankin oli kuulutettu sunnuntaina taas huutokauppa kappamiesten\nrästeistä, vaikka mies raataa yön päivän kanssa niin, jotta tuskin on\njouten joulunakaan.\"\n\n\"Kyllä kai sitä on huolta heilläkin, kun on maksettava pipit ja papit,\nkanttorit ja senkin seitsemät sästyt\", myönsi vaimo. \"Mutta surkealta\nse äidin sydämestä tuntuu, kun tietää ainoaa lastansa vennon vieraissa\nniin rääkättävän. Ei sitä ole köyhällä puolta eikä oikeutta maailmassa.\nEi ole, sen minä sanon. -- Vastaani tuotiin Sirviön Mattiakin äsken\nja ihan oli pantu jalkarautoihin. Oikein ajattelutti minua, kun hänen\ntäytyy linnaan lähteä siitä, jos on joskus lähimmäistään auttanut, kun\nsiihen sijaan Kulmalainen ja muut kauppamiehet vaan herrojen kanssa\nkestiä käyvät, eikä heidän viinakauppaansa olla näkevinäänkään.\"\n\n\"Mitäs kun ei saada toteen\", selitti mies keskeyttäen.\n\n\"Onhan tuo niinkin; ja tuhmastihan se Matti sitä myikin\", tuumaili\nvaimo. \"Kun olisi minun ottanut yhteen juoneen, niin ei olisi ollut --\"\n\n\"Muuta kuin sinuakin olisi sakotettu ja olisit saanut käydä vettä\nleipää popsimassa\", pisti mies taas väliin.\n\n\"En kies'avita olisi käynytkään!\" penäsi vaimo vastaan.\n\n\"Ethän vain\", lausui mies epäillen, \"mikäpäs siinä olisi auttanut muu\nkuin totuus.\"\n\n\"Sepähän sitte olisi nähty. Minä, kun olisin Pertun opettanut viinaa\nantamaan, hän minkä selvän olisivat ottaneet.\"\n\n\"Olisivat pilanneet meidän molempain vanhusten papinkirjat niin, jotta\nei olisi saatu kunniallista hautausta kuoltuammekaan\", väitti mies\nvastaan.\n\n\"Johan olisivatkin! Pyh ja viis! Olisi antanut ostajien antaa\nrahan pojalle ja sitte Perttu olisi ollut sitä jostakin kylältä\njuoksevinaan\", intti vaimo ja kavala hymy huulilla katseli syrjästäpäin\näänettömäksi käynyttä miestään.\n\nPannu oli sillä välin juotu kuiviin ja mies lähti, aamiaisen syötyä,\ntyölleen sanaakaan vaimolleen virkkamatta. Vaimo sitte toimitteli\nkotiaskareita, niinkuin tavallisesti, mutta näytti kuitenkin vähän\nlevottomalta. Päivällispöydässäkään ei sanaa vaihdettu, mutta vasta\npuukkoaan tuppeen pistäessään tuumaili mies: \"minäkin olen nyt\nasiaa aprikoinut ja niin se on minustakin, jotta synti se on meille\nvanhemmille, jos kauemmin antaa Perttupojan siellä hoitohuoneessa\nolla. Jos tahdot, niin käy yön seutuna poika pois kotiin, eikö tuolla\nkuitenkin liene siellä ikäväkin -- -- vieraissa.\"\n\nMies katseli alaspäin pitkin sillan rakoa, eikä vaimo hänen\nmietteistään sen parempaa selkoa saanut, mutta ei hän mitään\nkysynytkään. Vasta, nähdessään miehen jo lähtemään hankkiutuvan, kysäsi\nvaimo: \"hankinko minä putelia yksin tein?\"\n\n\"Jospa heitä hankit joitakuita\", puhui mies puoliääneen, \"vaikka kyllä\nminua vähän peloittaa, jotta Kulmalainen nostaa melun, jos nassakat\neivät ole kaikki tallella.\"\n\nVaimo ei ollut kuulevinaankaan miehensä sanoja, vaan akkunasta tielle\npäin katsellen alkoi kertoa: \"kyllä se on hyvä ihminen tuo Kotilan\nemäntä. Sanoi tän'aamuna, jotta hänellä olisi ihan selvät näytökset\nKulmalaisen viinan myynnille, vaan kun ovat niin naapurukset, niin ei\nsanonut ilkiävänsä. Kun olisi pahempi naapuri, pian taitaisi olla se\nKulmalaisen kauppamiehen 'vulumahti' ruununmiesten käsissä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä tiheämmin ja tiheämmin alkoi siitä lähtien tekeytyä vieraita\nKumisevanmäen mökissä pistelehtiä vieraita. Eivätkä ne vieraat siellä\ntavallisesti kaukaa viipyneet, jolleivät Maija Liisalla keitättäneet\nitsellensä kahvia ja pyytäneet talonväeltä lupaa saada siellä pikkuisen\n\"eväitään\" maistella, johon lupa tavallisesti annettiinkin. Saipa itse\nmökin mieskin silloin aina \"vierasten eväistä\" joko \"pikku paukun\nposkeensa\" tahi \"pienen silmänkääntäjän.\" Toiset, taas ystävällisesti\ntarjosivat hänelle \"kylmästä tultua\" taikka \"kello kuutta\" tahi\n\"kahvinaukun\" ja jotkut myöhäisimmät, iltaisin mökissä kävijät oikein\npakoittamalla pakoittivat isännän ottamaan \"kirppuryypynkin.\" Sen\npäälle kuului niin makeasti nukkuvan.\n\nMaija Liisa nuhteli joskus noin puolin sanoin miestänsä ja sanoi\npelkäävänsä hänen \"ruvenneen juomaan näinä viime aikoina.\" Mies väitti\nkuitenkin kiven kovaan sitä vastaan ja selitti, että hän ei milloinkaan\nollut jaksanut niin hyvin, kuin \"juuri näinä viime aikoina\", jos kohta\nsyönti ei tahtonut oikein käydä.\n\nArvattavasti olikin mies terveempi, sillä nyt hän aina oli päivillä\nerittäin iloinen ja vilkas ja nukkuikin erinomaisen sikeästi yöllä.\nMökin varatkin olivat paranemaan päin ja kaikenlaista uutta kalua\noli siihen alkanut ilmestyä, vaikka velatkin oli kaikki tyyni saatu\nmaksetuiksi. Siihen sijaan oli mökin väellä jo pieniä saamisia yhdeltä\nja toiselta, varsinkin renkimiehiltä.\n\nKumisevanmäen mökki se aikojen kuluessa muodostuikin monen kyläkunnan\nnuorten miesten yhteiseksi kokouspaikaksi, vaikka kävi siellä paljo\nvanhempaakin väkeä. Eipä sillä, että se olisi ollut mikään siisti\ntaikka soma paikka, vaan paremmin päinvastoin, mutta kuitenkin\nistuskeli siellä ihmisiä iltakaudet. Siinä oli isäntämiehiä ja\nkäsityöläisiä kammarissa talliperän puolella pirttiä, tukkilaisia,\nloisväkeä, kulkevia mustalaisia, laukkuvenäläisiä ja jos joitakin muu\nmökki täynnä. Täydellinen veljellisyys, vapaus ja yhdenvertaisuus\nvallitsi Kumisevanmäen mökin katon alla, jos kohta sopu ei siellä aina\nasunutkaan, eikä ilmakaan ollut kaikkein raittiinta.\n\nTupakan savu lepäsi aina iltaisin pilvenä, parin kyynärän korkeudessa\nlattialta ja varsinkin oli se paksua eräänä iltana, Keyrin\ntienoilla, jona pirtti oikein kuohui vieraista. Mökkiin olivat näet\nnuoret miehet toimittaneet tanssiaiset siksi illaksi. Yksi talikynttilä\npaloi silloin rätisten pöydällä ja toinen oli asetettu uunin korvalle\n\"pelimannin\" viereen. Lattia oli likainen ja kostea syksyisestä loasta\ntai sylestä ja pöytä huleisillaan jotakuta löyhkävää nestettä, joka ei\nvarmaankaan ollut vettä. Kähisevät mies-äänet sekaantuivat vähän väliin\ntuolla täällä remahtaviin naurun hohotuksiin. Puolikymmentä paria pyöri\nviulun äänen mukaan keskellä huonetta toisiaan survien ja kaikki olivat\nmitä herttaisimmalla tuulella, niin naiset kuin miehetkin.\n\nKun riemun remakka joskus liian korkea-ääniseksi kohosi, silloin\nkajahti aina melun yli Maija Liisan kimeä ääni tuolta hiiloksen luota,\njossa hän pannujensa kanssa puuhasi. Silloin aina örähti hiukan\njoukkoon Kotilan vanha isäntäkin, joka oli, varovaisuuden vuoksi,\nnostettu nukkumaan uunille \"pelimannin\" taakse ja sen kuultuaan\nnauroivat hattupäiset miehet niin, että piippunysät hampaista toisten\njalkoihin tipahtelivat.\n\nHolkkilan silmäpuoli Leena, joka tanssi paraikaa Lusikka-Kustin kanssa,\nsattui muutaman tuommoisen naurupuuskan aikana sysäämään mökin mykkää\nPerttua niin kovasti, että Perttu kaatua rojahti pitkälle pituuttaan\nlattialle. Perttu luuli Lusikka-Kustin häntä puukanneen ja kävi\njulmaksi. Hän tempasi halon äitinsä edestä ja nähtävästi aikoi sillä\niskeä Lusikka-Kustia takaapäin. Äiti hyppäsi säikähtyneenä väliin, sai\nkolahduksen päähänsä ja veri alkoi hänen päästänsä pulputa ihmisten\njalkoihin, mutta mykkä töytäsi kuitenkin eteenpäin Kustia kohden.\nUseita käsiä ojennettiin mykkään päin, korvapuusteja vaihdettiin,\nkirouksia, itkua ja ulinaa kuului sekaisin ja viimein sammuivat\nmolemmat kynttilätkin.\n\nSilmänräpäyksen ajaksi pääsi silloin hiljaisuus vallalle ja \"pelimanni\"\nkäytti tilaisuutta huutaakseen: \"olkaa toki rakkaat kristityt vähän\nsiivommalla!\" Mykkä-Pertun kauhea ölinä haihdutti kuitenkin heti\n\"pelimannin\" sanojen vaikutuksen ja vasta paikalle haettu nimismies sai\njärjestyksen kuntoon, kun uhkasi ampua, jos eivät olisi hiljan.\n\nMaija Liisan ruumis korjattiin kammariin; Perttu pantiin rautoihin,\nvaikka hänestäkin vuoti verta, kun oli saanut puukonpiston toiseen\nkäsivarteensa; ja Holkkilan silmäpuoli Leena vietiin pöydällä kotiinsa,\nsillä häneltä oli jalka niukahtanut ja kovin paksuksi turvonnut.\n\nHuomenna purettiin oikein talkoolla koko mökki maan tasalle, eikä sen\nentinen isäntäkään ollut sitä vastaan. Hän vaan itsekseen mutisi:\n\"vaikka Maija Liisa oli niin viisas; vaikka Maija Liisa oli niin\nviisas!\"\n\n\n\n\nPappilassa.\n\n\n\"Hohhoijaa!\" huokasi Pallassalmen vanha Heta-muori noustessaan\nkyykyltään ylös puutarhan kukkapenkkien välistä. \"Kyllä se ottaa\nvanhaan selkään, kun tuntikausia kitkee noita joutavia. Ja mitä siitä\nsitte on edes hyötyä? Panisivat peltonsa perunaksi, niin olisi toista,\nmutta niillä herrasihmisillä on aina omat mielitekonsa. Eikähän noiden\nneitihupakoiden mieltä henno pahoittaakaan, kun näkee, miten ne itsekin\novat innoissaan kukkiensa kanssa puuhaamisesta. -- -- Eikös totta\ntoisen kerran Fanny ole nyt taaskin tuolla georgiineja sitelemässä.\nHm! Niin se on, kuin sanotaankin; lapsi on lapsi kuninkaankin, minkä\nrovastinkin lapsi.\"\n\nHeta-muori kyyristyi uudestaan työhönsä, mutta kohosi taas heti\npystyyn, kun kuuli kärryjenjyrinää maantieltä päin. Hän varjosti\nsilmiänsä oikealla kädellään ja uteliaasti näytti tirkistelevän\ntulijoita. Yht'äkkiä hän kuitenkin laski kätensä alas ja huudahti:\n\"Fanny! -- -- Fanny-neiti kuulkaas! Katsokaapas tuonne!\"\n\nNuori, kesäpukuinen neiti läheni Heta-muoria, astuessaankin\nkukkaiskimppua sitoen.\n\n\"Mitä siellä niin erittäin katsottavaa on?\" kysyi neiti huolettomasti.\n\n\"Mitä? Eikö Fanny-neiti näe, että siinä ne nyt tulivat Kivelän isäntä\nja Kokon Kalle?\" tuumaili Heta-muori hiukan nurisemista osoittavalla\näänellä.\n\n\"Kyllähän minä nuo näin. Niillä on varmaan papalle jotakin asiaa\",\narveli neiti.\n\n\"Varmaan\", toisti Heta-muori painolla. \"No varmaankin tulivat ottamaan\nkuulutusta Kallelle ja sille mukanaan olevalle naiselle; ja eikös se\nole synti ja surkeus?\"\n\n\"Mikä se nyt Heta-muorista on semmoinen synti ja surkeus?\" kuului\nsamassa iloinen ääni ja vanhus tunsi pienten, pehmoisten käsien\nvallattomasti tarttuvan häneen kiinni takaa päin. Ennenkuin Heta-muori\nkumminkaan ennätti vastata, pyörähdytti tuo huomaamatta luokse päässyt\ntyttönen muoria ja veitikkamaisesti nauraen kuiskasi hänelle korvaan:\n\"pappilan muori käski paistiaan pyöräyttämään!\"\n\n\"Se Hanna se on aina semmoinen villikko, että siitä pitää vielä\nrovastille kieliä\", sanoi Heta-muori, mutta oli nähtävästi mielissään\nleikistä.\n\n\"Sitä ennen sanokaa kuitenkin, -- sanokaa Heta kulta, mikä se Hetasta\noli niin surkean äsken?\" uteli Hannaksi puhuteltu neiti.\n\n\"Ilmanhan minä tässä vain Fanny-neidelle palpatin sitä, kun Kivelän\nisäntä toi Kokon Kallen kuulutuskirjan teettoon.\"\n\n\"Onkos se sitte niin surkeaa? Antakaa nyt, Heta kulta, Kokon Kallenkin\nsaada emäntä\", puheli Hanna. \"Onhan teillä itsellännekin aikoinaan\nollut mies.\"\n\n\"Onhan niitä ollut kaksikin, jos yksittäin luetaan, mutta sehän se\nminua suututtaa, kun ei Mikkolan Karliina lähtenytkään Kallen kanssa\nliittoon. Ja nyt tuotiin Kallea toisen kanssa pappilaan! Kuka lienee\nollutkaan, ihan tuntematon, -- ja köyhältäkin tuo näytti.\"\n\n\"En minäkään sitä tuntenut\", selitti Hanna. \"Riikaksi ne sitä\npuhuttelivat ja vesipuolelta pitäjästä kai tuo lienee, koska oli niin\npäivettynyt.\"\n\n\"Vai Riikka, vai Riikka se on! No, oli se sille Riikalle onni, kun sai\nsemmoisen miehen -- -- -- ja arvatenkin niin köyhä tyttö, että sillä\nei ole muuta kuin kaksi tyhjää kämmentä\", jahkaili Heta-muori. \"Sanon\nvieläkin, oli se onni sille tyttö-rievulle!\"\n\n\"Onko se Kokon Kalle sitte niin miesten paraita?\" kysäsi Fanny.\n\n\"Onhan se jälilleenkin. On se erinomainen mies! -- Voi, voi sitä\nKarliina hupsua, kun ei älynnyt ottaa Kallea!\" päivitteli Heta-muori\nedelleen.\n\n\"Teidän olisi vanhempana ja kokeneempana ihmisenä pitänyt sitte neuvoa\nKarliinaa\", pisti Hanna ilakoiden väliin ja hymyili sisarelleen.\n\n\"Neuvoako? Väliäkös minä sille roinusin, mutta pysyykös se kantovesi\nkaivossa! Sanoi vaan, jotta: ei antanut luonto myöten. -- -- -- 'Ei\nantanut luonto myöten', vaikka Kallella on hevonen ja kaksi lehmää\",\nlisäsi Heta-muori halveksivasti päätänsä puistaltaen.\n\nSillä aikaa oli sulhaismatkue mennyt sisään ja päässyt rovastin\npuheille. Vähän ajan perästä huusi rovasti avonaisesta akkunasta\nHeta-muoriakin virkahuoneesensa \"vieraaksi mieheksi.\" -- \"Täällä on\nnimittäin pariskunta taas tekeillä\", ilmoitti rovasti Hetalle.\n\nHeta-muori pyyhkäisi hätäisesti käsiään nurmeen ja lähti astua\nkepittämään rovastin huoneesen. Siellä istui rovasti keinutuolissaan\npuhallellen paksuja savupilviä eteensä. Todistajain kuullen hän\n-- ensiksi saatuaan selville, että niin hyvin sulhasella kuin\nmorsiamellakin oli \"vapaaehtoinen ja kenenkään pakoittamaton aikomus\nmennä keskenään pyhään aviokäskyn säätyyn\", -- alkoi pitää puhetta\nkristillisestä avioliitosta. Kauniisti ja elävästi kuvailikin rovasti\nnoille nuorille, kuinka avioliitot taivaassa päätetään, kuinka\navioliitto on perheen ja perhe yhteiskunnan perustus, ja kuinka koti on\nHerran taimitarha.\n\nNiin liikuttavasti puhui rovasti, että Heta-muorin täytyi tuon\ntuostakin pyyhkäistä silmäinsä nurkasta kyynelkarpalo multaiseen\nesiliinaansa. Olisi sitä puhetta kelvannut kauemmankin kuunnella, mutta\näkkipikainen loppu sille kumminkin tuli.\n\nRovasti näet kääntyi puhumaan rakkaudestakin, mutta ei päässyt vielä\noikein alkuunkaan, ennenkuin Kivelän isäntä jo keskeytti hänet.\nKeskellä lausetta kiepsahti näet isäntä ylös sohvalta, jolla oli\nistunut ja alkoi kohteliaasti kumarrella rovastia. -- \"Mitäs isännällä\nolisi ollut lisättävää?\" tiedusti rovasti kesken puheensa.\n\n\"Sitähän minä vaan\", lausui Kivelän isäntä, \"jotta ei herra rovastin\nmillään tavalla pidä luulla, jotta tässä olisi mitään rakkautta mukana.\nMinä tiedän ihan vissiin, että eivät nämä nuoret ole toisiaan ennen\ntunteneetkaan. Vastahan nämä eilen toisensa ensi kerran näkivätkin\nJämsän markkinoilla niin, että ei tässä tarvitse ollenkaan luulla\nrakkautta olevan, tässä pelissä.\"\n\nRovasti kävi tuntuvasti hämille, kun ei ollut selvillä siitä, tekikö\npuhemies naittilaistaan pilkkaa, vai ymmärsikö hän rakkaudella\njotain muuta kuin tavalliset ihmiset. Sentähden ilmoitti hän vaan\nlyhyesti aviokuulutuksen maksavan karttoineen 6 markkaa 60 penniä,\nja varoittavasti katsahti toisen pöydän ääressä kirjoittavaan\nkappalaiseen. Sitte molemmat papit toivottivat onnea nuorelle parille\nja hyvästelivät oikein kättä lyömällä sulhaista morsiamineen.\n\nOvessa tuli sulhaisväkeä vastaan Kotilan ontuva nuori isäntä, joka\näskettäin oli isältänsä perinyt lautamiehen viran ja arvon, ja jota\npidettiin erittäin ymmärtäväisenä miehenä.\n\n\"Hyvää päivää nuori herrastuomari!\" tervehti rovasti tulijaa ja pyysi\nhänen \"painamaan puuta\" sillä aikaa kuin hän kävisi kutsumassa, sisään\nkahvia.\n\nVieras istahti oven suuhun ja miettivän näköisenä pyöritteli siinä\nlakkia polvillansa. Kappalainen ei saanut puhetta oikein sujumaan,\nmutta heti tuli rovasti uudestaan sisään kahvintuojan kanssa ja alkoi\nkysellä kuulumisia vieraaltansa.\n\n\"Kiitosta vaan\", vastasi lautamies. \"Kuuluuhan sitä nyt yhtä ja toista\nikävää.\"\n\n\"Vai niin\", mumisi rovasti. \"Eikös otakaan asiat oikein luistaakseen,\nkun vanhan isänne pää kallistui?\"\n\n\"Mikäpäs niitä asioita riskaisi, mutta niistä sisaristahan se nyt\nmeille kiusan heitti\", sanoi vieras vähän katkerasti.\n\n\"Kuinka niin ristin?\" uteli rovasti. \"Olivathan ne rippikoulussa\nsiivoja tyttöjä.\"\n\n\"Kyllähän ne nyt muuten vieläkin, mutta kun se Kaarelan Hermanni ei\nlähdekään Mantan kanssa vihille. -- Eikä taas Annikaan ota mennäkseen\nToppolaan emännäksi, vaan väen väkeen inttää lähtevänsä Kuuselan\ntorppaan -- nälkää näkemään.\"\n\n\"No, no!\" huomautti rovasti, \"eihän Kuuselan emännän tarvitse nälkää\nnähdä. Onhan se elävä torppa ja Pekka on siisti nuorimies.\"\n\n\"Onhan tuo, mutta torppa on aina torppa. Eikähän siinä ole\nkartanoakaan. Ei lämmintä huonetta koko paikalla muuta kuin yksi\nainoa tupapahanen -- -- ja sauna ja riihi\", sanoi vieras naurahtaen\nylönkatseellisesti. \"Sitä vartenhan minä nyt oikeastaan lähdinkin\nteidän puheille, että eikö sitä Annia voisi niinkuin pakoittaa\nToppolaan menemään?\"\n\nKun rovasti ei vastannut mitään, jatkoi lautamies: \"äiti sanoi, jotta\nei hänkään ollut aikonut isävainajalle tulla, mutta minkäs sille voi,\nkun vanhemmat sen kerran olivat niin keskenänsä sopineet. Vielä oli\näiti riskannut vastaan vihille lähtiessäänkin, mutta kun tätinsä oli\noikein tukasta jutuuttanut ja sanonut, että 'selekääs tarvihteisit',\nniin olipas pitänyt lähteä, vaikka kyllä oli itkettänyt. Äiti sanoi\nvielä, jotta olisihan tuo häpeä koko meidän suvullekin, jos torpan mies\nsukuun tulisi -- varsinkin, kun ei ole pelkoa naimattomaksi jäämisestä,\nvaan Anni pääsisi taloonkin emännöimään.\"\n\n\"Vaikea sitä on pakoittaa\", sanoi rovasti, \"varsinkin, kun\nToppolaisella on jo ennestään melkein Annin ikäisiä lapsiakin.\"\n\n\"Vaikeatahan se on\", myönsi vieras. \"Kyllä sitä on koetettu parastamme\nmekin -- minä ja äiti -- mutta ei sille saa mieltä päähän. Enkä minä\nymmärrä, mikä sen Annin onkaan semmoiseksi vimmannut, vaikka Toppolassa\non niin suuri kartanokin.\"\n\n\"Onhan siinä isot rakennukset\", tiesi rovastikin, \"mutta eihän niitä\ntyttöjä kartanoihin vihitäkään, vaan miehiin.\"\n\n\"Ei suinkaan kartanoihin, ei suinkaan\", tuumaili lautamies, \"vaan\nkovin se on kuitenkin jälyä se Annin menettely. Ette te voi arvata,\nhyvä rovasti, mitä Anni sanoi minulle, kun minä sanoin hänelle, jotta\nKuuselassa ei ole kuin tupa asuinhuonetta?\"\n\n\"Mistäpäs minä sen\", arveli rovasti, \"ehkä sanoi rakastavansa -- --\ntahi tuota -- -- mieltyneensä Pekkaan?\"\n\n\"Ei se siitä mitään virkkanut, vaan niin sanoa mäjäytti, jotta 'vaikka\nei olisi tupaakaan', -- -- aatelkaas -- -- 'vaikka ei olisi tupaakaan',\nsanoi.\"\n\n\"Tahtookos se sitte Toppolan isäntä niin mielellään Annia?\" kysyi\nrovasti. \"Annihan on vielä ihan nuori tyttö ja hän jo harmaapäinen --\nja vielä päälle päätteeksi leskimieskin.\"\n\n\"Miinaahan se oikeastaan tuli Toppolainen katsomaankin, mutta kun\nMiina ei enää ollut joutilaana, niin viittasi Anniin ja sanoi, että\nihminenhän se on tääkin.\"\n\n\"Mutta eikös teidän sopisi ottaa Kuuselan Pekkaa vävyksi Kotilaan.\nMinusta -- -- --\"\n\n\"Me jo myytiin Kotila tässä toisella viikolla.\"\n\n\"Vai jo myitte! Mistä se ostaja niin äkkiä ilmaantui?\"\n\n\"Tuollahan se on Hämeen puolelta\", vastasi lautamies.\n\n\"Vai niin. No paljokos te Kotilasta saitte?\"\n\n\"Kymmeneen tuhanteen se nyt meni\", sanoi vieras.\n\n\"Mutta olisihan Särkän Joonas muistaakseni antanut siitä kaksitoistakin\ntuhatta\", ihmetteli rovasti.\n\n\"Kyllähän se olisi, mutta nyt siinä meni sisar Miina mukana yhdessä\nkaupassa\", selitti lautamies. \"Sitäpaitsi saamme äiti ja minä eläkkeen,\nkun tuota minussa ei kuitenkaan ole miestä työn tekoon.\"\n\n\"Mutta suostuikos Miina semmoiseen kauppaan?\" kysyi rovasti hymyillen.\n\n\"Mikäs siinä? Suostuihan se toki. Oli sitä Miinalla ollut vähän puhetta\nyhteen menemisestä Takkulan Matin kanssa, mutta sitte hän kumminkin\narveli, että samahan tuo on kelle sitä menee, kun vain taloon pääsee.\nMutta eipäs vain Anni ole niin viisas kuin sisarensa oli.\"\n\n\"Hm, hm!\" mutisi rovasti ja neuvoi sitte: \"kyllä se on parasta,\nettä annatte Annin noudattaa oman sydämensä vetoa. Ei pidä pakottaa\nketään väkisin vihille. Siitä on kallis edesvastaus vielä viimeisellä\ntuomiollakin, jos sattuu tulemaan toinen onnettomaksi meidän tähtemme.\"\n\n\"Niin kai siitä lienee\", tuumaili Kotilan lautamieskin, mutta näpelöi\nyhä lakkia käsissään. Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja\neperoiden kysäisi: \"ei siitä sitte taida tällä kertaa tulla mitään\nsiitäkään Kaarelan Hermannin vihkimisestä?\"\n\n\"Jaa, se on tykkönään toinen asia\", arveli rovasti. \"Hän on jo Mandan\nkanssa täysissä kuulutuksissa ja johan se Manda on taitanut asuakin\nKaarelassa?\"\n\n\"Johan se Marian päivästä asti on siellä ollut vaalissa. -- -- Montako\nviikkoa siitä jo tulleekaan\", sanoi lautamies.\n\n\"Tuleehan siitä jo kolmisen kuukautta. Ja se yksissä oleminen ennen\nvihkimistä on vasten lakiakin, niin että kyllä minun, virkani puolesta,\npitää ruveta Hermannia vihille ahdistelemaan\", selitti rovasti. \"Minä\nkutsutan hänet puheilleni siitä asiasta.\"\n\n\"Täällä se Hermanni jo onkin, -- tuolla tuvan puolella\", ilmoitti\nlautamies. \"Minä en jättänyt häntä rauhaan ennen kuin sain mukaani,\nettä jos hyvinkin saataisiin hänet vihille yksin tein -- ja Manta lähti\nkanssa mukaan siinä toivossa.\"\n\n\"Kutsukaa heidät sitte tänne\", käski rovasti. \"Minä sillä aikaa hankin\nvihkimätodistajat ja pistän kapan päälleni.\"\n\nKun Kotilan lautamies saapui takaisin rovastin virkahuoneesen oli\nsiellä jo lattialle levitetty punainen matto ja sille vierekkäin\nasetettu pari kirjavaa sohvatyynyä. Fanny-neiti istui harmooniumin\nedessä koraalikirjaa katselemassa sillä aikaa, kuin Hanna taas\nauttoi papin kappaa isänsä selkään. Heta-muori ja pari piikaa seisoi\novensuu-seinällä, hyvin hartaan näköisinä, toimitusta odottamassa.\n\n\"Noo Hermanni! Asetupas nyt vaan koreasti tuohon oikealle puolen ja\nManda seisoo tässä vasemmalla. Minä annan merkin silloin, kuin teidän\npitää polvillenne laskeutua\", selitti rovasti.\n\n\"Jottako vihille?\" tiedusti Hermanni pitkäveteisesti.\n\n\"Niin tietysti, kun rovasti käskee\", kiehitti Manda vastaukseksi ja\nalkoi vetää sulhoaan osoitetulle paikalle.\n\n\"Ei herra rovasti\", ähkyi Hermanni kumarrellen ja tempoen käsivarttaan\npois Mandan käsistä. \"Kyllä minä en voi ruveta vihille tämän ihmisen\nkanssa.\"\n\n\"Mutta sinun täytyy, kun nyt kerran olet narrannut tyttöä niin\npitkälle\", lausui rovasti pontevasti.\n\n\"Enhän minä, herra rovasti, ole narrannut. Setähän se pani alkuun koko\nasian. Ja siksi toisekseen, nämähän ne Kotilaiset ovat petkuttaneet\nminua pitkin matkaa.\"\n\n\"Punnitsepas mies sanasi. Mitenkä me olemme sinua petkuttaneet?\"\ntiuskasi lautamies kärsimättömästi.\n\nHermanni siihen sijaan selitteli rovastille hyvin tyynenä: \"nämä\nlupasivat tehdä talonsa kaupat minun kanssani ja setäkin sen tähden\nrupesi koko tähän hommaan; mutta nyt nämä ovatkin myyneet talonsa\ntoiselle.\"\n\n\"Mutta hyvä ihminen!\" huudahti rovasti. \"Onhan sinulla jo hyvä talo\nennestäänkin.\"\n\n\"Onhan se, mutta isä oli ryyppypäissään, tässä tuonoin, luvannut\nottaakin sisar Eliinalle Kekkolan Matin kotivävyksi -- --\"\n\n\"Mutta Matillahan on vielä vaimo elossa\", sanoi rovasti.\n\n\"Niin vanhalla Matilla, vaan poika-Matinhan se isä oli luvannutkin\nvävykseen ottaa sitte, kuin se mieheksi kasvaa\", tuumaili Hermanni. \"Ja\nmontakos vuotta siihen enää meneekään.\"\n\n\"Ei, Hermanni kulta, ei se poika-Matti sitte enää sisarestasi huoli,\nvaan ottaa ennen jonkun Ylätalon tytöistä\", väitti Manda.\n\n\"Niitäpä sitä olen minäkin meinannut odotella ja niillä onkin talo joka\ntytöllä\", sanoi Matti. Kääntyen rovastiin jatkoi hän vielä: \"ei tästä\nMantasta muutenkaan ole minulle, kun tämä on niin huusava.\"\n\n\"Huusava -- mitä se on?\" kysyi rovasti tyttäriltään.\n\n\"Tuhlari\", vastasi Hanna ja juoksi ulos.\n\n\"Ei suinkaan se tuhlari olisi, kun oikein oman talouden saisi -- --\nethän sinä olisi Manda?\" sanoi rovasti morsiameen katsahtaen.\n\n\"Enhän minä sitte enää olisi\", vakuutti Manda syvään nyykistäen.\n\n\"No nyt sen kuulit Hermanni\", puhui rovasti. \"Tottahan nyt toki tulet\nvihille?\"\n\n\"Ei herra rovasti, ennen minä menen, vaikka Venäjälle.\"\n\n\"No ota nyt kerrankin järkesi vangiksi ja ajattele mikä häpeä -- --\nmikä häpeä se olisi niin rikkaan ja arvokkaan talon tyttärelle kuin\nKotila on\", puhui rovasti kehoittavasti.\n\n\"En minä voi -- -- se ei minusta tunnu ollenkaan käyvän laatuun. Ei se\ntunnu käyvän minun verilleni\", penäsi Hermanni.\n\n\"Puraise vaan luontosi, niin kyllä se käy\", rukoili Manda.\n\n\"No, koska ei hyvä sana auta\", lausui rovasti, \"niin tiedätkös\nmies, mitä sinulle vielä tästä itsepäisyydestäsi seuraa? Sinä saat\nensin tulla kirkkoneuvoston eteen, sitte matkustaa tuomiokapitulin\ntutkittavaksi ja juosta käräjillä -- ja lopuksi menee sinulta talot ja\ntavarat kulutuksista ja palkkioista.\"\n\n\"Menköön sitte, jos niikseen tulee\", päätti Hermanni, mutta silloin\njulmistui rovasti.\n\n\"Vai niin\", puhkesi hän tuimasti lausumaan. \"Vai niin, että sinä turhan\npäiten aiot toimittaa kunnialliset vanhempasi vanhoina päivinään mieron\ntielle. Ett'es jo häpeä! Minä annan nimismiehen jo ihan ensi käräjissä\nsakoittaa sinua Mandan kanssa yhdessä asumisesta ja elämisestä. Ja\nsitte et enää saa itsellesi kunniallista vaimoa, vaikka maan alta\netsisit. Se on varma se.\"\n\n\"Sakotetaankos sitä siitäkin?\" kysyi Hermanni pelästyneenä.\n\nRovasti otti kirjakaapista lakikirjan ja selaili sitä hyvän hetkisen.\nSillä välin kääntyi Hermanni lautamieheen ja kysyi: \"antaisitkos sinä\nlisäksi sen teidän mustan ruunan?\"\n\n\"Lupaa, lupaa\", kuiskutti Manda veljensä korvaan, mutta lautamies pysyi\nvaiti. -- Viimein löysi rovasti, mitä haki ja luki ääneen muutamia\npykälöitä lakikirjasta.\n\n\"Tuletkos nyt vihille?\" kysyi rovasti sitte tiukasti Hermannilta.\n\n\"No yks'kaikki, koska rovasti niin tahtoo ja tämä Aukusti antanee\nentisten lupaustensa lisäksi sen mustan ruunan\", sanoi Hermanni.\n\n\"Voipihan tuon juuri antaakin\", sanoi lautamies harvakseen.\n\nVähän ajan perästä kuuli sitte puutarhassa istuva Hanna isänsä\njuhlallisella äänellä vihkimälukuja lukevan. Hän ei siitä välittänyt\nkovin paljoa, vaan katseli tarkasti, miten pari köyhää pääskystä,\nyksituumaisesti, räystään alle pesäänsä rakentelivat. Mietteistään\nherätti Hannan vasta vihkimävirren sävel ja sitä kuullessaan hän\ntillahti itkemään. Sisällä laulavan Fanny-neidenkin ääni tuntui\nvapisevan vähän, mutta ihmeen selvästi ja voimakkaasti veteli\nHeta-muori sanoja: \"Vihollinen karkoit' kauas; Suo meidän myös olla\nrauhass'.\"\n\n\n\n\nYleinen suru.\n\n\nOli tyyni ja rauhallinen keväinen aamu. Yöllä oli tosin vähän kylmänyt\nja maa oli yhä valkoisena niissä paikoin, joihin ei päivän säteet vielä\nolleet ehtineet lämpöä levittämään, mutta ilma tuntui lämpöiseltä.\nKaupungin kadut olivat jo lumesta ihan paljaat, mutta maantiellä oli\nvielä hieman iljannetta jälellä ja aitovieret täynnä talvellisten\nnietosten jätteitä. Kärryillä kuitenkin jo ajettiin ja maalaisten\nvieterittömät rattaat pitivätkin aika jyrinää jäisellä tiellä ja\nroutaantuneella kadulla.\n\n\"Tuohon rymäkkään se kauppaneuvoksetar nyt taas varmaan herää ja on\nsitte ruppastuulella koko pitkän pituisen päivän\", mutisi itsekseen\nErlingin vanha Anna-Maija muutaman, kaupungin reunassa olevan talon\nkeittiössä. \"Mutta ruvetkoonpashan tässä hyvin äkäilemään, niin pian\nhän minusta pääsee, niinkuin jo senkin seitsemästi olen hänelle\nsanonut. -- -- Jaa, jaa! Kyllä se syntisen ihmisen luontoa toisenkin\nkerran koettelee, kun viisikäänkolmatta vuotta tässä paikassa palvelee.\nKauppaneuvoksen itsensä aikaanhan tuo kuitenkin meni jonakin, mutta\nentäs nyt, kun eletään kuin viimeistä päivää. Hyvät ihmiset sitä\nillallistakin siivoa! Eikä sitte muka mokomille vältä vähempi kuin\nviinimarjain mehu!\"\n\nAnna-Maija työkkäsi suutuksissaan auki ruokasäiliön oven ja pujahti\nsinne. Hän katseli hyllyjä, nosteli pulloja ja purkkia yhden toisensa\nperästä ja jatkoi yksinpuhettaan.\n\n\"Arvasinhan minä sen. Kallista karpalohilloa ei ole enää jos kolmelle\nhengelle, vaikka kuvernööri tulisi taloon ja valkeiden viinimarjojen\nmehu on ihan lopussa! -- Ei tässä tule hiljankaan eteen muuta kuin\nkonkurssi, ja mihin minä onneton sitte vihdoinkin viimein joudun? Voi,\nkun en kuitenkaan ottanut sitä sepän retaletta silloin elätettäväkseni,\nmutta -- hm! -- Ja nyt niiden pakanoiden tähden pitää tässä kristityn\nihmisen vielä vanhoillaan kaupungin elätiksi joutua. Kyllä kai ne\nalastomat pakana-raukat siitä paljonkin lämpenevät, kun kaupungin\nrouvat käyvät täällä syyttömät ihmiset mierontielle syömässä ja\njuomassa. -- -- Niin, oikein minua naurattaa niiden ompeluseurat.\nKarttuunirääpäleitä tehdään ja köyhiä panetellaan. Ostaisivat\nmarkkinoilta Iammasnahkoja ja teettäisivät Tikais-Mikolla turkkia; tahi\nlaittaisi kauppaneuvoksetar sinne Afriikkaan kauppaneuvos-vainajan\nsuuren supiturkin. Ei silloin ainakaan yhtä miestä palelisi, vaikka\nhänessä olisi vielä kylmempi, kuin onkaan ja saisivat ihmisten ruoat\nolla rauhassa ja kunnia tallella.\"\n\n\"Anna-Maijaa! Herran tähden, Anna-Maijaa!\" kuului silloin vinkuva ääni\njostakin sisähuoneesta.\n\n\"Mikähän sillä nyt on hätänä, kun niin surkeasti uikuttaa?\" tuumaili\nAnna-Maija ja kiirehti sisähuoneisin.\n\nKauppaneuvoksetar, lempeän näköinen ja harmaatukkainen vanhus oli\nhuoneessaan polvillaan sohvan edessä ja parhaillaan hajuvedellä valeli\nsohvalla olevaa pientä rakkikoiraa.\n\n\"Anna-Maija! Juokse Anna-Maija kulta, nyt ihan paikalla tohtoriin ja\nsano -- kuuletko sinä -- sano minulta terveisiä, että -- -- että\n-- -- ihan siinä on henki kysymyksessä; -- -- ja että hän on niin\nhuono; ja että hän olisi hyvä ja nyt kohta tulisi tänne. -- Kuuletko\nsinä Anna-Maija? Juokse nyt hyvä Anna-Maija! Juoksethan sinä\nAnna-Maija?\"\n\n\"Kiitos, kiitos rakas kauppaneuvoksetar -- --\"\n\n\"Juoksehan nyt Anna-Maija kulta\", keskeytti emäntä.\n\nAnna-Maija paiskasi kiireesti oven kiinni ja tuumaili mennessään:\n\"tokihan minä tok' juoksen ainoan sisareni tähden ja kyllä hän\ntodellakin on kovin huono.\"\n\nPian olikin Anna-Maija matkalla lääkärin luo. Kiireesti hän kulki,\neikä ollut näkevinäänkään \"Malinskaa\" ja \"Häyryskää\", vaikka ne\nkulkivat torille, tuolla kadun toisella puolen. Sitte vasta täytyi\n\"silmänräpäykseksi\" seisahtua, kuin Silénin matami sattui kadulla \"ihan\npalliksi vastaan.\"\n\n\"Huomenta Anna-Maija!\" sanoi Silénin matami ja asetti koppansa kadulle,\nseiniviereen.\n\n\"Huomenta, huomenta\", toisti Anna-Maija. \"Minulla on kovaksi onneksi\nhirmuisen kiire nyt, vaikka olisi ollut hupaista kuunnella, miten\nteillä jaksetaan. En jouda nyt edes -- -- -- mutta, ette te hyvä\nmatami usko, kuinka herttaisen hyvä se kauppaneuvoksetar sittekin on\npohjaltaan.\"\n\n\"No eihän se taida juuri kaikkein pahimpiakaan olla, mutta kukapas sitä\nnyt Anna-Maijalle ilkiäisikään -- --\"\n\n\"Niin, vaanpa muillekin. Tiedättekös, että nytkin minä olen menossa\ntohtoriin ja kauppaneuvoksetar käskikin oikein juoksujalassa\nmenemäänkin.\"\n\n\"Herranen aika!\" huudahti Silénin matami. \"Onko hän sitte niin sairas?\nIhanko se on vuoteen omana?\"\n\n\"Onhan se jälilleenkin ja verta sylkee.\"\n\n\"No, kyllä teillä Anna-Maija parka, sitte on huolta ja hommaa -- huolta\nja hommaa. Ja lisää surua sitä vaan tulee, sillä tietänettehän, että\nTikais-Mikon tyttö, sisarenne tyttö, on ajettu pois viskaalista tänä\naamuna?\"\n\n\"Annako?\" kysyi Anna-Maija säikähtyneenä. \"Ja minkä tähden?\"\n\n\"Kukapa sen tietää, mutta Korhosen eukko sitä kävi tän'aamuna meillä\ntoimittamassa, jotta illalla, kun rouva oli tullut ompeluseurasta,\noli hän tavannut viskaalin kyökistä, Annan luota, vaikka oli ollut\ntalo vieraita täynnä. Sitte oli rouva nostanut semmoisen metakan, että\nolivat herrat neuvomatta ulos osanneet ja nyt on Anna pantu pois\",\nselitti Sirénin matami.\n\n\"Mutta mitäs viskaali oli sanonut?\" uteli Anna-Maija.\n\n\"Viskaali? -- Niin mitäpäs sillä viskaalilla olisi sanomista. Rouvahan\nse kaikki päättää ja viskaali saa kiittää, että ei -- -- mutta tuolla\nmenee torille jo heinäkuormia niin, että hyvästi! Hyvästi Anna-Maija!\nKyllä teillä nyt on huolta ja hommaa, kuin ihan verta sylkee, niinkuin\nsisarennekin.\"\n\n\"Niinkuin sisarenne\", mietti Anna-Maija. \"Mitähän se sillä tarkoitti.\nSisarenihan se juuri verta sylkeekin, mutta se on hupsu koko matami.\nSanoo Annan joutuneen pois paikastaan. Annan, joka on sievä tyttö ja\nminun oma opettamani; ja osaa sekä keittää että paistaa. Ei kuuna\npäivänä, ei kuuna päivänä sitä tyttöä paikastaan pois ajeta. Mutta\nkohtahan tuon saan nähdä, kun kotiin joudun.\"\n\nAnna-Maija tapasi lääkärin kotoa ja kohta ajoi hän tohtorin rinnalla\nkotiinsa päin. Kauppaneuvoksetar Erlingin tuparakennuksessa asui näet\nompelija Mikko Tikkanen, jonka vaimo, Anna-Maijan sisar, oli sairaana.\nSisarensa luo johti Anna-Maija tohtorin, mutta tohtori ei sanonut\nsairaan enää lääkkeitä tarvitsevan ja valitti sitä, että häntä ei oltu\ntultu ennen hakemaan.\n\n\"Milläpä varoilla sitä köyhä -- --\", mutisi sairaan mies, mutta tohtori\nei ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, vaan lähti pois.\n\nAnna-Maija siihen sijaan tiuskasi Mikolle: \"joisit sinäkin vähemmän,\nniin ei eukkosi kuolisi nälkään.\"\n\n\"Täti, täti\", kuului, nurkasta itkevä ääni, \"eihän isä nyt enää moneen\nvuoteen olo ryyppinyt.\"\n\n\"Ole vaiti\", sanoi Anna-Maija, \"kun ei olisi juonut, niin olisi versta\nmiehellä jälellä, eikä minun sisareni tytön olisi tarvinnut viskaalin\n-- --. Voi hyvä isä tätä elämää! Ja sinä Anna! Hyi, että et häpeä vielä\nnäyttäytyessäsi kunniallisille ihmisille, letukka! Jos minut kadulle\npotkaistaisiin, niin en toki tulisi ihmisten ilmoihin enää milloinkaan.\"\n\n\"Täti, -- -- eihän se, kun totivettä, mutta se rouva kun on ihan\nhurja\", nyyhki Anna, \"ja niin luulevainen.\"\n\nSairaan valitus kiinnytti kaikkien huomion ja Anna-Maija ei joutanut\najattelemaan mitään, sillä hänen sisarensa kuolintaistelu oli jo\nalkanut. Ei sitä kaukaa kestänytkään, mutta kovaa se oli, niin kovaa,\nettä ei Anna-Maija jaksanut sitä katsella loppuun, vaan itkien kiiruhti\nomalle puolellensa. Siellä hän ihmeekseen tapasi sisarensa pojan\nkauppaneuvoksettaren huoneessa ja jäi hämmästyneenä vastineettomaksi,\nkun emäntänsä alkoi häntä viipymisestä torua ja vielä pojan kuullen.\n\n\"Pollyn kuolema jää Anna-Maijan omalletunnolle raskaaksi taakaksi,\n-- jos se kuolee\", lopetti kauppaneuvoksetar arvokkaasti ja hieman\nhalveksivastikin puheensa Anna-Maijalle.\n\n\"Poika, mitä sinä täällä teet, vaikka äitisi on kuoleman kielissä?\"\ntiuskisi Anna-Maija sisarensa pojalle.\n\n\"Antakaa hänen olla\", käski kauppaneuvoksetar ja kääntyen poikaan\nsanoi hän: \"eläinlääkäri asuu Puttoliinin talossa, ensimmäiset portaat\nportista.\"\n\n\"Kyllä minä tiedän\", sanoi poika, \"siinähän se asuu konitohtorikin.\"\n\nPoika lähti ja vanhukset jäivät kahden kesken.\n\nAnna-Maija puolusti parhaimman mukaan itseänsä, ja sanoi ajatelleensa\noikeaa tohtoria, kun ei rouva ollut Pollystä mitään puhunut, ja sanonut\nvielä hengen olevan kysymyksessä -- \"eikähän koiralla henkeä ole.\"\n\n\"Te olette aina vihannut ja ylönkatsonut Pollyä\", sanoi\nkauppaneuvoksetar ja viittasi Anna-Maijaa menemään ulos.\n\nEi auttanut siinä Anna-Maijan selitykset, vaan hänen täytyi lähteä\nkeittiöön ja kauppaneuvoksetar jäi kahden kesken Pollyn kanssa.\nPolly vikisi surkeasti jonkun aikaa, tyyntyi sitte vähitellen ja oli\nlopuksi aivan hiljaa. Kauppaneuvoksetarkin alkoi tyyntyä, mutta kun\neläinlääkäri tuli ja ilmoitti Pollyn jo kuolleen, alkoi hän katkerasti\nitkeä. -- Sillä välin oli torilla levinnyt huhu, että kauppaneuvoksetar\noli kuollut. Ompeluseura oli sen johdosta kokoontunut pormestarinnan\nluo neuvottelemaan, mitä nyt olisi tehtävä, sillä kauppaneuvoksetar\noli aina seuralle ilmaiseksi kaikki vaate- ja muut tarpeet antanut.\nAluksi ei kuitenkaan päästy muuhun päätökseen, kuin siihen, että,\npormestarinnan esityksestä, päättivät rouvat pukeutua mustiin. Onneksi\nolikin pormestarinna edellisenä päivänä saanut uuden mustan puvun.\n\nKaupungin herratkin kävelivät alakuloisina ja toisiaan tavatessaan,\ntervehdyksen asemasta, sanoivat vaan lyhyesti: \"kauppaneuvoksetar on\nkuollut.\"\n\nMalinska taas kertoi torilta tullessaan Häyryskälle: \"nyt tässä kohta\nsaadaan hyvää tavaraa kelihinnalla, kun kauppaneuvoksetar on kuollut.\nSaa sitä nyt köyhempikin kerran jotain itsellensä.\"\n\n\"No, mutta eihän sillä puotia ollut\", vastasi Häyryskä.\n\n\"Ei puotia, vaan kun kaikki kauppamiehet ovat hänelle velassa, niin\nkuuluu tulevan konkurssi kaikille eteen. Ei se vanha Erling niille\nomiaan heitä, vaan sanoi meillä käydessään, jotta, kun hän saapi\nvelivainajansa omaisuuden käsiinsä, niin paistaa se vielä päivä\nköyhällekin kansalle. Niin sanoi tässä tuonoin ja niin se käypikin.\"\n\n\"Saisi paistaakin\", myönsi Häyryskä. \"Toisella viikolla kävin minäkin\npyytämässä lainaksi kymmentä markkaa nimipäivikseni, niin oli\nkauppaneuvoksetar vaan käskenyt Anna-Maijan sanoa, jotta hänellä ei\nole.\"\n\n\"Semmoinenhan se oli aina köyhille\", tiesi Malinskakin, \"vaan nyt saa\nhänkin tehdä tiliä siitä, mitä se on; taita isoovalle leipäs.\"\n\nSanomalehden toimittaja ja postimestari tulivat eukkoja vastaan ja\npostimestari kuului ehdoittavan, että sanomalehti ilmestyisi sinä\npäivänä \"mustareunaisena, yleisen surun merkiksi.\"\n\nKauppaneuvoksettaren talossa oli kohta koko ompeluseura koolla.\nKauppaneuvoksetar olikin hyvin liikutettu siitä yleisestä osanotosta,\njota hän sai osakseen ja kiitteli kaikkia Polly-vainajan puolesta.\nVasta iltapäivällä sai hän tietää, että hänen itsensäkin oli jo sanottu\nkuolleen. Se oli hänestä hirveintä, mitä ihminen ajatella taisi ja hän\nlupasi palkinnon sille, joka ilmoittaisi \"kuka tuon huhun oli alkuun\npannut.\" Varmuudella ei sitä kuitenkaan kukaan tiennyt, mutta viskaalin\nrouva sanoi Silénin matamin itsellensä kertoneen, että Anna-Maija oli\nsanonut kauppaneuvoksettaren olevan \"ihan henkitoreissa.\" -- \"Ajatteles\nSelma kulta sanoa 'henkitoreissa' ja vielä omasta emännästään! Paljo\nminä kärsin, mutta sitä en minä Selmana jaksaisi kärsiä. En kärsisi\nsemmoista omalta palvelijaltani ja kuka sen tietää, mitä niillä,\nvanhalla Erling'illä ja Anna-Maijalla mielessä onkaan. Ei se suotta\naikojaan Anna-Maija sellaisia juttuja liikkeelle pane.\"\n\nKauppaneuvoksetar kauhistui, itki ja vapisi. Viskaalin rouva arveli\nvielä, että \"Selma kulta\" saa kiittää Jumalaa siitä, että Polly pelasti\nhänen henkensä. \"En minä tietysti ole teidän kyökissä käynyt, mutta\nvaikea on minun uskoa, että niin hyvä toveri, kuin Polly olisi kuollut\nluonnollisen kuoleman\", sanoi hän.\n\nViskaali tuli vähän ajan perästä itsekin kahden poliisi-miehen kanssa\neroittamaan Anna-Maijaa palveluksesta ja ompeluseuran hämmästykseksi\ntavattiin vanha Erling Anna-Maijan tyköä keittiöstä. Kauppaneuvoksetar\nei jaksanut tulla jäähyväisillekään, eikä sanonut enää tahtovansa\n\"nähdä koko Anna-Maijaa silmäinsä edessä, ei koskaan\", vaan lähetti\npalkankin viskaalin kautta.\n\nVanha Erling haki Anna-Maijalle kaupungista hevoisen ja yhdessä he\nsitte lähtivät ajamaan. Kauppaneuvoksetar ei näet sallinut, että\nAnna-Maija olisi muuttanut päiväksikään Tikais-Mikonkaan puolelle,\nvaan kuului senkin perheen pitävän ruveta katselemaan itselleen uutta\nasuntoa.\n\n\"Nyt on täti parkakin kadulle potkaistu\", ajatteli Tikkasen Anna\nauttaessaan Anna-Maijan vaatearkkua issikan rattaille. Hän ei\nkuitenkaan virkkanut mitään siitä, vaan toivoi saavansa pitääkin\ntätinsä paikan, johon nyt oli väliaikaisesti otettu.\n\nSanomalehti oli ilmestynyt mustareunaisena ja sen toimittaja istui\nhiljakseen kiroillen seurahuoneella, höyryävä tuutinki edessään.\nToisessa huoneessa oli kaupungin herroilla salainen kokous, johon ei\nsanomalehden toimittajaa laskettu. Silloin tällöin kuuli toimittaja\nsieltä ainoastaan muutaman sanan, mutta huomasi herrojen olevan hyvin\näkäisellä päällä. Viimein tuli hänen luokseen kolme, neljä herraa ja\nneuvosmies Hulldén pyysi \"nöyrimmästi\" saada tietää: \"minkä tähden\nherra Pilander tänään on sanomalehden varustanut surureunuksilla,\njollei se nimittäin ole toimituksen salaisuuksia?\"\n\n\"Kyllä minä sen sanon\", vastasi sanomalehden toimittaja painolla,\n\"kun te, neuvosmies Hulldén ja muut, ensin ilmoitatte, minkä vuoksi\nteidän rouvanne tänään, aamupäivällä, kävelivät surupuvussa ja te itse\nkirjoittelitte konkurssianomuksia? -- -- Vai tapahtuiko tuo kaikki\nrouva Erling'in sylikoiran kuoleman tahdon?\"\n\nToimittaja tyhjensi lasinsa, kumarsi herroille ja lähti.\n\n\"Kuulitteko sitä hävytöntä!\" huudahti neuvosmies Hulldén.\n\n\"Vai pitäisi meidän tehdä hänelle selko vaimojemme puvuistakin\",\nsäesti postimestari. Pormestari taas arveli sen olevan liikaa\nja viinatehtailija Wallerskjöld päätti olevan parasta ruveta\nkuulustelemaan toista miestä sanomalehden toimittajaksi, \"sillä\nPilander on jo liiaksi leipääntynyt täällä ollessaan.\"\n\nPilander istui jo silloin kotonaan miettimässä oikein salamoivaa\npääkirjoitusta \"poroporvarillisuudesta\", mutta häntä häiritsi kadulla\nteikkaavien poikien melu. Muut pojat siinä olivat repaleisia, mutta\nyksi oli siististi puettu. Se oli Mikko Tikkasen Kalle. Hänen oli\nnyt vuoro nappia heittää. Hän heittikin, mutta ei mennyt lähellekään\nkuoppaa. Jäi varmaankin puolentoista kyynärän päähän.\n\nTeikkaaminen alkoi innostuttaa Pilanderiakin ja hän odotti uteliaasti,\nonnistuisiko Tikkasen poika näpähdyttämään nappia kuoppaan. Soma oli\nnähdäkin, millä hartaudella Kalle nappiansa näpähdytti. Nappi siirtyi\nnoin korttelin verran ja nyt oli toisen kerran näpähdytettävä. Poika\nsihtasi kauan ja nyt -- --. Ei, napsautti liian kovasti. Nappi nousi\npystyyn ja vieri syrjään ainakin sylen verran. Kaikki toivo oli siis\nlopussa ja kyyneleet kohosivat Kallelle silmiin.\n\nPilanderia säälitti pojan vahinko, mutta häntä samalla harmitti se, kun\npoika itki tuon vertaisesta. Eihän hän itse itkenyt, vaikka uhattiin\nleivättömäksi jättää. Pilander avasi akkunan ja kysyi: \"mitä sinä itket\nTikkasen poika?\"\n\n\"Kun se oli\", nyyhkytti poika, \"kun se oli viimeinen nappi -- oikea\ntinanappi ja äitikin on kuollut, niin jotta mistä minä nyt toisen saan?\"\n\nPoikien peli loppui siihen, mutta Pilander istui kauan akkunansa\nvieressä ja ajatteli sanoja: \"mistä minä toisen saan.\" Niin kauan\nhän niitä ajatteli, että kyyneleet nousivat hänellekin silmiin. Hän\npyyhkäsi kuitenkin ne pois kädellään, sillä vaimonsa kuului toisesta\nhuoneesta kutsuvan häntä iltaruoalle ja nuorin poika siellä tinkasi\nitsellensä enemmän maitoa, mutta äiti selitti, että ei hänellä ole\nrahaa lähettää ostamaan.\n\n\n\n\nVierasmies.\n\n\nHeinävaaran liepeillä, Ruokosuon ja Särkijärven välisellä kannaksella,\noli Kuittis-Tahvon mökki. Pikkuiset olivat vielä viljelykset siinä ja\nhuoneet vieläkin pienemmät, mutta hyvästihän noissa kuitenkin näytti\nrupeavan tulemaan toimeen. Mökin ei tarvinnut tehdä päivätöitäkään\ntaloon, mutta piti sen asukkaiden siihen sijaan, kesäiseen aikaan,\nhoitaa suurin osa toisella puolen järven olevan talon karjasta, joka\naina Juhannuksen seuduissa tuotiin Heinävaaran puolelle kesäsyöntiin.\nVaaran lehtoisilla rinteillä olikin karjanlaidun ihan mainio.\nSenpätähden ei mökin oma, kirjavakylkinen \"Kyyttökään\" tahtonut koskaan\nmalttaa sieltä oikeaan aikaan iltasella kotiin tulla, vaikka selvästi\nkuuli sinne ylös vasikkansa ikävöivän ynisemisen \"rantahaasta.\"\n\nTuo haka ei ollut suurimpia, mutta se oli ihan parahiksi iso\npaimenelle. Pikku-Niilo oli näet saanut päähänsä, että hänen, ihan\nvälttämättömästi, piti saada käydä paimenessa ja kun ei häntä päästetty\nkoko karjaa paimentamaan, niin päätti hän paimennella vasikoita, joita\npidettiin rannalla pienessä aituuksessa. Alussa olikin Niilosta tuo\ntoimi sangen miellyttävä, mutta rupesihan sekin ajan pitkään käymään\nhiukan yksitoikkoiseksi. Se oli kuitenkin Niilon oma syy ja Niilo\nhuomasi sen itsekin. Miksi hän aina niin innokkaasti ajoikin pois\nporsasta, jonka mieli näkyi hartaasti palavan vasikoiden ja hänen\nseuraansa. Porsas kyllästyi viimein \"rantahakaan\" pyrkimiseenkin; ja\nlyöttäytyi ison karjan kumppaniksi. Lehmät antoivatkin mielellään\npienen toverin itseään seurata ja kaihoavin katsein sai vain Niilo\nnähdä, miten palleroinen porsas lehmien perässä juosta lekerti tuonne\nylös vaaralle, jonne pääsö oli pojalta kielletty. Kyllä se harmitti\nvähän, kun porsas noin vaan sai juoksennella missä tahtoi, mutta minkäs\nsille voi. Täytyi tyytyä, kun äiti kerran oli kieltänyt, eikähän tuo\nkarjan katsontaan avuksi tullut talon tytär, Anna-Maijakaan, sanonut\nhuolivansa Niiloa kanssaan, vaikka kuinka aina olisi pyrkinyt iltasella\nlehmiä hakemaan.\n\nIkävä oli Niilosta sen takia koko kesä, jonka tulemisesta hän kuitenkin\nedeltäkäsin oli niin suuresti iloinnut. Talvellahan tuota kumminkin\noli saanut olla muiden ihmisten ilmoissa, mutta nyt oli isä aina paloa\nkyntämässä tahi suota ojittamassa, eikä äitikään joutanut Niilon kanssa\nolemaan muulloin kuin päätä kammatessa. Kukkuva käkönen ja lehdossa\nlivertelevät linnut eivät taas taipuneet tulemaan \"leikkisille\",\nvaikka Niilo koetti niitä mansikoillakin luokseen maanitella. Ne vaan\npeippelehtivät oksillaan ja keskenänsä kisailivat välittämättä Niilosta\nyhtään enempää kuin ihmisetkään.\n\nPäiväläis-Risto se kuitenkin toki vähäsen piti Niilosta, vaikka se\noli niin harvapuheinen ja enimmäkseen vaan istuksi joutoaikoinaan\nmaito-aitan portailla katselemassa, miten talon Anna-Maija maidon\nkanssa puuhasi. Risto se yhtenä ettone-aikana teki Niilolle pihamaalta\nlöytämästään nuppineulasta ongenkin -- oikein väkä-ongen ja sitte\ntäytyi äidin luvata, että Niilo saisi iltasella mennä Anna-Maijan\nkanssa vaaralta itsellensä hakemaan oikean pihlajaisen onkivavan. Ei se\nnäyttänyt Anna-Maijasta olevan ihan mieluista, kun Niilo hänelle lähti\nkumppaliksi lehmän hakuun, vaan Niilo ei siitä lukua pitänyt, kun \"äiti\nkerrankin lupasi.\"\n\nOlikin se hupainen matka, mutta mitähän varten se Anna-Maija kiipesi\ntuonne ylös sivu lehmistä? No ehkäpä siellä kasvoi parempia pihlajoita\nja olihan tuo muutenkin soma katsella, miten paljo maailmaa sinne ylös\nnäkyi.\n\n\"Niilo, tuossahan on sinulle oikein hyvä ja suora vapa\", sanoi\nAnna-Maija poikaan kääntyen. \"Ala nyt vaan nihrata sitä poikki ja kuori\nkanssa tällä samalla paikalla, niin minä sitte tulen sinua hakemaan.\"\n\n\"Minnekäs sinä menet?\" kysäsi Niilo.\n\n\"Minä menen tuonne ylemmäksi katsomaan, mihin ne lehmät taas ovat\njoutuneet.\"\n\n\"Tuollahan ne olivat alaalla, tuon ison koivun toisella puolen\",\nselitti Niilo. \"Etkö sinä niitä nähnyt, vaikka aivan vieritse\nkulettiin.\"\n\n\"Näinhän minä nuo, mutta 'Viikuna' ja 'Lauvikki' olivat taas pois\",\nsanoi Anna-Maija.\n\n\"Ei, kyllä se Lauvikki oli siinä Kyytön rinnalla.\"\n\n\"Eipähän ollut, kuin Heluna\", väitti Anna-Maija ja alkoi vain kohota\nyhä ylemmäksi.\n\nTyöllä ja tuskalla sai Niilo auki äidin jäykkäniskaisen linkkuveitsen\nja valitsi sitte mieleisensä pihlajan tarvispuukseen. Kyllä siitä\ntulee hyvä vapa tuosta, -- ajatteli hän -- ja on niin sitkeätäkin,\nettä ei tahdo poikki saada. Ei se katkea vaikka sattuisi suurempikin\nkala tarttumaan ja suuria kaloja minä onginkin, niin suuria että\n-- -- Ja äiti ja Anna-Maija niitä sitte siivoavat rannalla ja sitte\nminä vaikkapa niitä vien kirkollekin, niinkuin isäkin talvella mateita\nvei.\n\nOnkivapa oli jo aikoja sitte valmis, mutta Anna-Maijaa ei kuulunut.\nMitähän, jos se ei tulekaan? -- Alkoi pelottaa, jos ei täältä kotiin\nosannutkaan. Missähän päin tuo koti lieneekään. Olikoon se tuolla, jossa\nruisrääkkä karnutti, vai tuolla, jossa kuhankeittäjä \"huhhahheitä\"\nhuusi. Ei se ole, vaan tuolla, josta kuului karjan kellojen kalkutusta.\nSieltä päinhän sitä tultiinkin. Kyllä minä itseksenikin kotiin osaan,\nmutta pitää se Anna-Maijakin käydä mukaan kuitenkin, jotta ei vielä\neksy.\n\nNiilo lähti nousemaan vapoineen ylöspäin Anna-Maijaa etsimään, Oikein\ntahtoi hengästyttää tuo kapuaminen, mutta tuollahan jo näkyikin vähän\nmatkan päässä, kallion rinnassa, Anna-Maijan punarantuinen huivi. Onhan\nsiellä toinenkin ja kas kas, miten ne teivivät toisiaan -- ja nyt\npainavat nenänsä yhteen, ja taas -- -- ja vieläkin.\n\n\"Anna-Maija, tule jo pois!\" huusi Niilo.\n\nKuin ukkosen iskeminä kimmahtivat kumpikin ylös ja Anna-Maija alkoi\nkiireesti juosta alamäkeen.\n\n\"Riitalan Mattihan se vain näkyy olevankin\", tuumaili Niilo itsekseen,\nkatsellen, miten Matti hätäisesti lähti toisaanne päin juoksemaan.\n\n\"Ethän sinä pysynytkään siellä paikallasi vapaa vuoleksimassa\", sanoi\nAnna-Maija Niilolle nuhtelevasti lähemmäksi tultuaan.\n\n\"Enhän minä, kun sinä aloit niin kauan viipyä\", tuumaili Niilo ja\najatteli ihmeissään sitä, miksi Matti oli nenänsä Anna-Maijan nenää\nvasten painanut. Ei hän kuitenkaan tullut sitä tytöltä itseltään\nkysyneeksi, mutta aikoi kotona kysäistä äidiltään. Unehtui se kuitenkin\nkysymättä äidiltäkin, sillä kotona oli Lintulan isäntä sanomassa,\nettä Anna-Maijan piti huomen iltana, kun oli lauantai, lähteä\npäiväläis-Riston kanssa viemään rovastille voisaatavia. Niilo pyrki\nmukaan kirkolle ja äiti hipasikin hänet, jos vaan Risto ottaisi ja isä\nlaskisi.\n\nRisto lupasi ottaa ja lauantai-iltana kylvettiin sitte mökissä\ntavallista aikasempaan, että ennätettäisiin käydä samana iltana\nvoisaatavat rovastille viemässä. Niilo oli miestä mielestään, kun\nkirkkoon pääsi ja sai vielä isältään asiaksi tuoda hänelle naulan\ntupakkaa, ja jos rahoja tähteiksi jäisi, ostaa vielä itselleen\n\"enkeliska\" onkiakin kauppamiehestä.\n\n\"Niin te olette nyt kuin sulhasmatkue\", sanoi isä rannalle jäädessään,\n\"ja Niilo istuu keskellä kuin puhemies ainakin.\"\n\nKaikessa hiljaisuudessa tehtiin sitte matkaa pitkin Särkijärven\nkimmeltävää pintaa, mutta jo alkoi kuulua Juuruskosken kaukainen\nkohina. Vähitellen se kävi selvemmäksi Anna-Maijan soutaessa ja Riston\nmeloessa. Jo alkoi virta tuntuvasti vetää venettä koskea kohden ja\nNiiloa rupesi pikkusen pelottamaan.\n\nSilloin kuului Riston ääni perästä: \"Anna-Maija! Äläpäs souda.\"\nTyttö taukosi soutamasta ja Risto jatkoi: \"jos et sinä tule minulle,\nniin minä pyöräytän veneen koskessa kumoon, jotta hukutaan yhdessä.\nYmmärrätkö, -- minulla on tosi mielessä -- ihan tosi?\"\n\nAnna-Maija kävi kalpeaksi, tarttui veneen laitoihin kiinni ja itkusuin\nrukoili: \"älä, älä Jumalan luoma kaada!\"\n\nKoski oli onnellisesti ohitse, mutta Anna-Maija itki yhä. Risto alotti\ntaas puheen ja lupasi, kirkolta tultua, käydä sopimassa asiasta\nAnna-Maijan isän kanssa, \"sillä kyllähän se asia ei kuitenkaan\nmuutoinkaan kaukaa salassa pysy.\"\n\n\"Ei, älä Risto-kulta enää mene isän puheille. Voi, kun et minulle\nennen mitään sanonut ja minä luulin sinun vain narrailevan\", tyrski\nAnna-Maija. \"Voi tokkiisa, kun et ennen mitään virkkanut\"!\n\n\"Mitäs se tekee, kun nyt sen tiedät kumminkin?\" sanoi Risto.\n\n\"Niin, vaan -- -- kunpa minä jo lupauduin Riitalan Matille.\"\n\n\"Mitäs semmoisista luvista\", arveli Risto taas, \"mokomalle miehelle!\"\n\n\"Vaan mepä jo suudeltiinkin\", selitti Anna-Maija. \"Ei heittänyt eikä\nsanonut uskovansa muuten, kun on liikkaava mies se Matti.\"\n\nRisto kalpeni nyt vuorostaan ja kuului mutisevan: \"no eihän sitä sitte\nenää miten.\"\n\n\"Niin eihän sitä sitte enää käy purkaminen\", myönsi Anna-Maijakin,\n\"vaikka kyllähän minä ennen olisin sinulle tullut, ja paljoa ennenkin.\"\n\nKului siitä viikkoja muutamia tavallista latuansa, mutta eräänä\nsunnuntai-iltana tuli Riitalan Matti Kuittis-Tahvon mökille ja pihalla\nkiusaamalla kiusasi Anna-Maijaa kanssaan lähtemään kotiin toiselle\npuolen järveä. Anna-Maija ei kuitenkaan sanonut lähtevänsä, jonkatähden\nKuittis-Tahvo, huoneesen tultua, tiuskasi Matille: \"nyt sen näet,\nniinkuin jo sanoin, että ei se sinulle tule, vaikka sinä sen varmaksi\npenäsit minua puhemieheksesi pyytäessäsi.\"\n\n\"Kyllähän minä sen varmana pidinkin\", tuumaili Matti korvallistansa\nraapien. \"Kyllä se Anna-Maija lupasi itsekin ja me jo suudeltiinkin sen\npäälle tässä tuonnoisella viikolla.\"\n\n\"Älä valehtele\", sanoi Kuittis-Tahvo, \"totta kai se sitte lähtisi,\nsillä kukapa muukaan se enää toisen suutelemasta huolisi.\"\n\n\"Suutelivat ne\", äännähti silloin miesten huomaamatta huoneessa ollut\npikku-Niilo. \"Minäkin näin sen, kun olin onkivapaa Heinävaaralta\nhakemassa. Kyllä ne suutelivat ja niin hieroivat neniänsä vastakkain.\"\n\nTahvo kutsui nyt Anna-Maijan sisään, mutta hän kieltäytyi vieläkin.\nPuhemies silloin muistutti häntä muiskusta, mutta ei sanonut tyttö\nmuistavansa sitä -- \"ei ollenkaan.\"\n\n\"Mutta minäpä muistan\", selitti pikku-Niilo. \"Minä näin, miten te\nHeinävaaralla hieroitte neniänne vastakkain ja sanoithan sinä itsekin\nRistolle venheessä, jotta me jo suudeltiinkin, kun ei Matti muuten\nuskonut.\"\n\n\"Hyi, Anna-Maija\", lausui Tahvo vakavasti silloin. \"Mitäs teeren peliä\nsinä pelaat -- -- -- vai kutsutaanko Ristokin sisään?\"\n\n\"Ei tarvitse\", sanoi Anna-Maija, \"kyllä minä lähden, vaikka lupasihan\nse Risto minut siltä ottaa, mutta ei kait se nyt enää huolisi, kun koko\nmaailma sen jo tietää.\"\n\n\"Parasta onkin, että lähdet\", sanoi Kuittis-Tahvo, \"sillä isäsi\non rehellinen mies ja suuttuisi varmaan, jos tietäisi sinut\nmonihyväiseksi.\"\n\nVihaisesti silmäsi Anna-Maija pikku Niiloa rantaan astuessaan, mutta\näiti sanoi Niilosta tulevan \"suoran miehen\", ja hänen silmänsä oikein\nkiilsivät sitä sanoessaan.\n\nAnna-Maija siihen sijaan ylpeästi mutisi: \"mokomakin vierasmies\", vaan\nRiitalan Matti sanoi Niiloa hyvin teräväksi miehenaluksi ja lupasi\ntulevaisuudessa ruveta Niilolle puhemieheksi.\n\n\n\n\nHerrasmies.\n\n\nMonta monituista päivää oli jo vallinnut tavaton kuumuus. Nurmikko\nnäytti hyvin nuivealta ja savikko oli kovettunut aika tavalla helteen\ntähden. Kärpäset, linnut ja päiväpaisteessa monivärisille välähtelevät\nsudenkorennot olivat ainoat, jotka näyttivät olevan, oloonsa\ntyytyväisiä. Muut sekä ihmiset että eläimet kärsivät nähtävästi paljo\nkuumuudesta, mutta taivas oli ja pysyi kirkkaana, kellertävänä kumpuna,\njolta aurinko kuivana, punaisena ja välinpitämättömänä silmäili janoon\nnääntyvää maata.\n\nRäyhylän nimismieskin kärsi janoa. Vaikka oli jo melkein puolenpäivän\naika, ei hän vielä ollut koskenutkaan aamukahviinsa, joka oli kupissa,\nistuimella, kokoamattoman vuoteen vieressä; ja kumma kyllä, lämpimästä\nhuolimatta, näytti jäätyneen kuppiin. Tusinan verta kärpäsiä vietti\nmakean leivän päiviä siinä parin sokeripalan ympärillä. Niiden tointa\nseurasi nimismies hajamielisesti silmillään, sammunut paperossi\nnojatuolin karmilla olevan vasemman käden koukkusen ja etusormen\nvälissä.\n\nViimeinkin kävi viereisen huoneen ovi ja sieltä kuului sipsuttavia\naskelia, kun väliovi oli raollaan; ja jotain kilinää kuului sieltä myös.\n\n\"Lottako se?\" kysäsi nimismies.\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Saitko sinä seltteriä ja amonjakkia?\"\n\n\"Ei ollut seltteriä\", vastasi naisen ääni. \"Herrat kuuluivat yöllä\njuoneen kaikki, vaan sainhan minä amonjakkia -- -- ja kauppamiehestä\nostin puolitusinaa olutta.\"\n\n\"Onko se edes kylmää?\" uteli nimismies huuliansa maiskahduttaen,\n\"kuivaa suuta niin vietävästi.\"\n\n\"Kellarista hakivat\", sanoi Lotta, tullen makuuhuoneesen tilaa\nkorjaamaan. \"Ja pappilan renki toi tämän tänä aamuna, vaikka en\nmuistanut sitä äsken antaa teille.\"\n\nNimismies otti Lotan kädestä kolmikulmaisen, kirkon sinetillä suletun\nkirjeen ja siirtyi viereiseen huoneesen, josta kohta kuului pullon\navaaminen ja oluen pulputusta.\n\nSitte rupesi nimismies ääneen lukemaan: \"h. v.! suntio Ukkelin kertoi\nsakastissa, eilen, herrastuomari Kososen heillä jutelleen, että\nHäivelän isäntä taas on kaupungista tuottanut kuorman viinaa ja jo\nkuuluu sitä lauvantai-iltana myyneenkin kyläläisilleen. Ajattelin\nsiksi, että ehkä hänet nyt kerrankin saisi asiasta kiikkiin, sillä\nKosonen ei ole mies, joka turhia puhuisi. Veli tekee siis, niinkuin\nhyväksi näkee, mutta pidin velvollisuutenani asiasta ilmoittaa\ntoivossa, että ehkä Häiveläinen vihdoinkin saataisiin asiasta\nlangetetuksi ja vallattomuudestaan lakkaamaan. Ystävällisesti\ntuissimus: J. Ellonen.\"\n\nNimismies oli hetkisen ääneti, mutta puhkesi sitte kärsimättömänä\nmutisemaan: \"nyt ne ovat raittiushulluina kaikki -- Kososet, Elloset\nja muut! Mutta kiitoksia paljo hyvät herrat! -- -- Vai pitäisi minun\ntässä helteessä lähteä ajamaan Häivelään asti -- -- 3 peninkulmaa\nedestakaisin! -- -- ei sanottu passaavan! Ruuna on Kujalan haassa, ja\nPöllön jalka on kipeänä ja sitte on vielä tämmöinen päivä, jotta on\nihan sulaa. Menköön rovasti itse jos tahtoo.\"\n\nHän tyhjensi toisen olut-lasin ja nousi edestakaisin virkahuoneessaan\nkävelemään. Hiki tuli siinä kävellessä päähän, vaikka mies oli\njotensakin kelteisillään; ja katse synkistyi synkistymistään.\nMonenlaisia mietteitä mahtoi vieriäkin tuon ryppyyn vetääntyneen otsan\nalla, sillä kovin oli tuikea katse silmissä, mutta ei hän mitään\npuhunut. -- Jo oli toinen olutpullo vähitellen tyhjentynyt ja siirtynyt\npöydältä vaatekaapin nurkkaan, mutta yhä jatkoi nimismies kävelemistään\nlattialla. Viimein kirkastui kuitenkin hänen katsantonsa ja hän alkoi\nhiljaa itsekseen puhella.\n\n\"Niinpä minä teenkin -- teen perhanaksi! Minä panen p:n moisten\nraittiuspuuhain eteen. Ne luulevat, että ei ihmisellä ole täällä muuta\ntekemistä, kuin nuuskia salakapakoita ja käydä käräjiä, mutta minä\nsanon 'stopp' ja se pitää -- -- se stopp. -- -- Mutta kummanko minä\npanen ilmiantajaksi rovastinko vai suntion?\" -- --\n\n\"Kyllä hehkuisi mieleni tanssittamaan rovastia itseään käräjissä,\nmutta ehkä ne ihmiset ottaisivat sen kovin pahakseen. Mutta entäs, jos\nHäiveläinen suuttuu ja vielä tekee minulle mitä?\"\n\nVoimattomana hervahti nimismies istumaan pöytänsä eteen ja vaikeroi:\n\"mitä minä onneton teen, mitä minä onneton teen, jos se Häiveläinen\nvielä ampuu minut? Kyllähän se sen tekee, -- -- -- kyllähän se sen\ntekeekin -- -- ja tuo kirottu pappi on toisella puolen!\"\n\nHetkisen ähkäiltyään alkoi nimismies huutaa Lottaa. Tytön sisään\ntultua käski hän Lottaa juoksemaan kiireesti rättäri Raukkelinin luo\nja kutsumaan rättäriä aivan paikalla hänen puheilleen. \"On näet,\nLotta-kulta, taas semmoinen vaikea pulma selvitettävänä, että tarvitaan\nsiihen kahdenkin miehen päätä\", selitti nimismies, kun Lotta näytti\nvastahakoiselta tottelemaan käskyä.\n\n\"On niillä nuo oluet selvitettävänä\", supisi Lotta kärtyisesti\nmennessään asialle, mutta hän meni kuitenkin.\n\nEi viipynytkään kaukaa Lotta asialla ja heti sen perästä ilmestyi\nrättäri Raukkelin nimismiehen virkahuoneesen, syvään jo ovessa\ntullessaan kumarrellen. Nimismies viittasi käskevästi vierasta istumaan\nlavitsalle ja sanoi: \"huomenta, huomenta Raukkelin!\"\n\n\"Kiitoksia paljo, herra nimismies\", sanoi Raukkelin, istahtaen\novensuuhun ja katsellen halukkaasti olutpulloja, pyöritteli hattua\nkäsissään.\n\nLotta sai tuoda sisään toisen juomalasin ja sitte ojensi nimismies\nrättärille rovastin kirjeen. Vaivaloisesti tavaili rättäri sen\nlävitse ja laski sitte varovasti, melkein kunnioittavastikin pöydälle\nnimismiehen eteen, mutta ei virkkanut mitään.\n\n\"Mitäs Raukkelin siitä sanoo?\" kysäsi nimismies lempeästi.\n\nRättäri katsoi ensin tutkivasti esimieheensä ja arveli lopulta:\n\"mitäpäs minä siitä.\"\n\n\"Niin mitäs nyt mielestänne olisi paras tehdä?\" tiedusti nimismies.\n\n\"Jaa mitenhän olisi paras\", tuumaili rättäri.\n\n\"Jos lähdetään Häivelään, niin menee päivä, jos taas ei lähdetä, niin\nvoi rovasti panna pahakseen\", tiesi nimismies.\n\n\"Kyllä kai se niin on, kyllä kai se niin on, herra nimismies.\"\n\n\"Ja jos ei löydetäkään viinoja\", sanoi nimismies.\n\n\"Ei siitä ole pelkoa\", pisti rättäri vastaukseksi. \"Kyllä sillä\nHäiveläisellä aina on takanaan joitakuita kymmeniä kannuja. Eikös se\näskettäinkin käynyt taas herra nimismieheltä rahaa lainaamassa.\"\n\n\"Niin -- voipihan sillä ollakin, jos se suuttuu ja tekee meille vielä\nkostoksi\", sanoi nimismies vastaamatta kysymykseen.\n\n\"Kyllähän se suuttuu tietysti, suuttuuhan se, mutta mitäpäs hän voisi\nkruunun voimaa vastaan\", lausui rättäri tyytyväisesti hymyillen.\n\n\"Esimerkiksi ampuu jonakuna pimeänä yönä, kun se kuuluu olevan niin\nraaka mies.\"\n\n\"Raakahan se mies on\", tiesi rättärikin, \"mutta näinköhän tuo\nuskaltaisi kuitenkaan.\"\n\n\"Vai ei uskaltaisi! Kyllä ne uskaltavat, jos mitä. Uskalsihan tuo\nTikka-Nikukin mennä hovioikeuteen siitä viimeisestä viinan otosta. Ja\ntietääkö Raukkelin, miten asia siellä päättyi?\"\n\n\"Ei -- en minä muista kuulleeni, mutta totta kai viinat ja hevonen\nmenee, niinkuin kihlakunnassakin tuomittiin.\"\n\n\"Vai niin Raukkelin luulee\", sanoi nimismies ivallisesti. \"Päinvastoin\nhovioikeus sanoo, että meillä ei ollut oikeutta ottaa viinoja\nmaantiellä pois; ja että pää-asiana ei kuormassa ollut viina, vaan mies\nitse -- Tikka-Niku itse näettekös.\"\n\n\"Ja Tikka-Niku siis voitti asian?\" sanoi rättäri epäilevästi.\n\n\"Voittihan lempo, kun sai herrassyötinki Toukkasen asianajajakseen ja\nlupasi antaa hevosen, jos voittavat.\"\n\n\"No, mutta sitä ei olisi kukaan uskonut\", päivitteli Raukkulin nöyrästi.\n\n\"Sanokaas muuta\", jatkoi nimismies. \"Sanokaas muuta -- -- -- ja mene\nnäitä sitte, viinoja, meidän sijassa keltään pois korjaaman.\"\n\n\"Vaan kunpa ne aina käyvät niitä ilmiantamassa\", tuumaili rättäri\nlasinsa tyhjennettyään. \"Täytyyhän sitä viran puolesta, kun ilmoitetaan\nkerran.\"\n\n\"Sehän se juuri on\", myönsi nimismies, \"mutta minäpä aionkin nyt tehdä\nlopun koko ilmi-antamisesta, vaan arvatkaapas miten.\"\n\n\"Mitenpäs minä, koulun käymätön sitä osaisin arvata.\"\n\n\"Vasta nyt justiinsa sen minäkin keksin, kun Lotta antoi tuon rovastin\nkirjeen\", selitti nimismies nauraen. \"Minä panen -- nähkääs, suntio\nUkkelinin ilmi-antajaksi ja herrastuomari Kososen kanssa; ja jään itse\nvain sivusta katsojaksi.\"\n\n\"Niin, niin -- kyllä minä nyt ymmärrän\", puhui rättäri. \"Niin kyllähän\nsen Häiveläisen silläkin tavoin saa edesvastaukseen ja sen kiukku\nkääntyy suntioon ja naapuriinsa, mutta voipi se äkäillä siitä kuitenkin\nteillekin. Voipi se äkäillä ja heittää vielä saatavanne maksamatta. --\nJa onhan se teille paljo velassa?\"\n\n\"Onhan sitä summaa karttunut\", sanoi nimismies, \"mutta minä kutsutinkin\nRaukkelinin tänne siksi, jotta te salavihkaa kuulustelisitte, ketä ne\naikovat, suntio ja Kosonen, tuoda vierasmiehiksi Häiveläistä vastaan.\"\n\n\"Saadaanhan ne muutoinkin tietää\", vastasi rättäri vähän\nhämmästyksissään. \"Eikös niitä kuitenkin pidä kutsuttaa käräjiin -- --\nniitä vierasmiehiä?\"\n\n\"Pitää tietysti\", nauroi nimismies, \"mutta teidän on narrattava nuo\nvierasmiehet jo ennen käräjiä puhumaan tietonsa jollekin, niin ne\neivät sitte kelpaa todistamaan. Minä annan oikeudessa tuomarin kysyä,\nettä ovatko he asiasta jo ennen kellekään puhuneet ja tietysti, ne\näimät, sen myöntävät -- ja silloin minä yks' kaks' teen niistäkin\nilmi-antajia. Eivät ne niin hupsuja ihmiset ole, että ne käräjistä\nkäräjiin rupeaisivat suotta aikojaan tyhjän tähden juoksemaan ja --\nilman palkatta.\"\n\n\"Eivät kaiketi ne rupea\", arveli rättäri Raukkelinkin, \"ja siitä saa\nherra nimismies olla varma, jotta kyllä minussa on miestä saamaan\nihmisten suut auki, vaikka täytyisi koko pitäjään väkeä puhuttaa.\nSanovat ne minulle tietonsa toki.\"\n\nNimismies nyykäytti päätään myönnyttävästi. Rättäri siitä\nrohkaistuneena jatkoi: \"mutta ne kielikellot voivat ruveta juoksemaan\nyhä enemmän rovastin puheilla ja se sitte aina kirjoittaa noita\n-- -- miten sanoisin -- -- -- noita lappujaan niin, jotta tuskin niiltä\nsittekään rauhaa saapi.\"\n\n\"Kyllä minä Ellosesta sen taudin parannan\", kehasi nimismies.\n\n\"Mutta\", väitti Raukkelin yhä, \"jos ilmoittavat kylänluvuilla, niin\ntäytyyhän sen rovastin virkansa puolesta. -- -- Ja ilmoittavathan ne,\nkun ne nyt kaikki ovat nousseet sellaiseen vimmaan viinaa vastaan.\"\n\n\"He he he!\" naurahti nimismies. \"Ehkä ilmoittavat, mutta rovasti ei\nota kuuleviin korviinsakaan, kun annetaan ukon itsensä parikaan kertaa\nkäydä käräjissä, ilmiantajana viinajutussa.\"\n\n\"Onhan tuo niinkin, mutta jos kirjoittavat kuvernööriin?\"\n\n\"Paraalle!\" huudahti nimismies. \"Uskokaa pois Raukkelin, kun kuvernööri\nensi kerran käy täällä, niin hän kiittää meitä molempia ja sanoo, että\nRäyhylässä on kerrassaan kelpo virkamiehet, jotka eivät omaa etuansa\nkatso. Kyllä minä sille asian osaan maalata.\"\n\n\"Kyllä kai se niin on, kuin herra nimismies sanoo\", tuumaili rättäri.\n\"Ja niinhän se onkin, kyllähän te lain ymmärrätte.\"\n\n\"Luulisin ymmärtäväni, luulisin ymmärtäväni\", vatkutti nimismies.\n\"Ilmankos sitä olisi oltu kymmenen vuotta 'tingsnotariuksena' ja\nkuusi vuotta kansselissa. Mutta kirjoitetaan nyt rovastille, että hän\ntoimittaa suntion tänne vieraita miehiä ilmoittamaan, sillä sen minä\nsanon, että ilmi-antajan ne on puuhattava. Ja jos hän ei saa asiaa\nselväksi, niin joutaa saada nipsauksen väärästä ilmi-annosta. Minä en\ntästä edes ota yhtään viinajuttua omasta puolestani ajettavaksi. Ei\nsiitä ole kuin vaivaa ja vihoja, mutta ken tahtoo niihin sotkeutua,\nniin koettakoon parastansa.\"\n\nNimismies istahti kirjoituspöytänsä ääreen, ja kirjoitti hetkisen.\nSitte sai Raukkelin lähteä sitä kirjoitusta pappilaan viemään, mutta\nnimismies arveli: \"kyllä nyt kannattaa hiukan levähtää, sillä luulen\ntämän jo välttävän tämän päivän työksi -- vai mitä Raukkelin ajattelee?\"\n\nRaukkelin ajatteli: \"kyllä kai se jo välttää.\"\n\n\"Sitähän minäkin\", sanoi nimismies. \"Se olikin niin sekava vyyhti, että\noikein se tahtoi ruveta päätä pakottamaan.\"\n\n\"Rupeaahan se semmoinen\", niinsi rättärikin. \"Minunkin tuntuu pääni\nvähäsen raskaalta, vaikka en ottanut kuin pari lasia.\"\n\n\"Rupeaa se\", toisti nimismies, \"eivätkä nuo raittius-hupsut soisi\nihmisen sittekään saavan virkistää itseään edes pienellä ryypyllä.\nMutta sen minä sanon Elloselle ja vaikka kenelle, että ihminen\ntarvitsee aina jonkunmoista stimulusta, -- stimulusta -- kiihoitusta,\nymmärrättekö te Raukkelin?\"\n\n\"Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän -- -- pikku hutikkaa, herra\nnimismies\", selitti rättäri Raukkelin jäähyväisiksi kumarrellessaan.\n\"Pikku hutikaksi sitä kansan kesken sanotaan.\"\n\n\n\n\nYöllä.\n\n\nUlkona, tuolla öisessä pimeydessä raivoaa syksyinen myrsky. Tuuli ulvoo\nvalittavasti kierrellessään pitkin pienen kaupungin autioita katuja\nja vimmatusti rapisevat raskaat sadepisarat korkeiden akkunain isoja\nruutuja vasten. Ne ikäänkuin tahtovat vetää puoleensa huoneessaan\nyksinänsä istuvan mustapukuisen naisen huomion, mutta turhaan. Hän\npysyy vain värähtämättä asemillaan, pehmoisella istuimella, lämpiävän\nuunin edessä ja yhtä mittaa tuijottelee tuleen.\n\nPienet jalat pistettyinä siroihin, helmillä koristettuihin tohveleihin,\nlepäävät mukavasti silkkisellä jakkaralla ristissä toinen toisensa\npäällä ja mustakutrinen pää on huolettomasti kenossa korkeakarmisen\ntuolin selkänojaa vasten. Uunissa leimuavat liekit luovat huoneesen\nomituisen, epätasaisen valaistuksen, jossa upeiden huonekalujen varjot\nnäyttävät lyövän leikkiä, liikuskellen sekä seinillä että paksulla\nmatolla peitetyllä permannolla. Hohtokivisestä sormuksesta, naisen\nkädessä, singahtaa tuontuostakin tukku säihkyviä säteitä kauniisti\nkirjailtua kattoa kohden ja pöytäkello, kuni ääntään hilliten, nappasee\nlasisessa kuvussa laatikkokaapin päällä. Muuta liikettä ei huoneessa\nnimeksikään kuulu.\n\nSilloin tällöin kiihkeämmin leimahtava liekki näyttää juurikuin\nkirkastavan naisen teräväjuonteisia, tavattoman kalpeita kasvoja,\nmutta yhtä miettivänä, milt'ei murheellisenakin, hän vain yhä eteenkin\npäin silmäilee tultu teräsharmailla silmillään. Jonkunmoista taistelua\nilmenee kuitenkin hänen kasvoillaan, mutta viimeinkin ponnistaa hän\nvoimiaan vieroittaakseen ajatuksensa pois siltä uralta, jota ne\novat ottaneet kulkeakseen. Hän koettaa olla ajattelematta mitään ja\nonnistuukin siinä silmänräpäyksen ajaksi.\n\nItsestään siirtyvät kumminkin ajatukset taas heti entiselle ladulleen.\nEi auta taistella niitä vastaan, vaan on paras antautua niiden valtaan,\njos kohta tunteekin vastenmielisyyttä niitä vastaan. On kuin muistot\nvallattomasti leikkiväin lasten tavoin pilkistelisivät tuolla liekkien\nlomitse ja vienoinen väristys käy niitä katsellessa pitkin naisen\njäseniä, vaikka huoneesen leviääkin yhä enemmän suloisesti raukaisevaa\nlämmintä. \"Se on väsymystä\", ajattelee nainen, \"mutta minähän olenkin\nniin hermostunut.\" Hän käärii tiukemmalle ympärilleen hartioilta,\nistuessa, alas soljuneen saalinsa, mutta ei saa sittekään lepoa.\n\nVähitellen rupeavat liekit uunissa alenemaan. Jo siintyy pesän\nreunamilla olevien hiilien hehku ja kummallisia kuvioita alkaa tulessa\nmuodostua vaaleanharmaista hiilenhelpeistä ja liekkien tuikkavista\nlatvoista. Siten syntyy kuva toisensa perästä ja niissä kuvissa on joku\nlumous semmoinen, että niistä ei voi silmiänsä pois siirtää. Ei --\nkatsella niitä vaan täytyy, vaikka ne järisyttävätkin sekä sielua että\nsydäntä.\n\nEnsin esiintyy tuossa kirkkaana, hymyilevänä lapsuuden koti. Pieni\non se tosin ja köyhä, mutta kuitenkin ihana ja armas -- niin armas!\nÄkkiä vetääntyy kuitenkin synkkä verho peittämään tuota viehättävän\nrauhallista kuvaa ja huokaus kohoaa katselijan rinnasta.\n\nKaupungin vankilahan on nyt tuossa karkeine seinineen ja hämäröine\nkäytävineen, joissa kävelijän askeleet niin kamalasti kumajavat.\nItkusta menehtymäisillään oleva, vapiseva äiti seisoo tuossa\nkahlehditun isän rinnalla. Isompien siskojenkin vielä äsken niin\niloisista, kirkkaista silmistä virtailevat vuolaat kyynelvirrat, mutta\nmurtunein kaikista kuitenkin on väärennyksestä vangittu isä. Viskaali\nvie hänet pois, äiti vaipuu pyörtyneenä portaille; vanginvartija\nsulkee oven ja taluttaa sitte portista ulos murheesta vapisevan äidin\nlapsineen. Katukulmassa tuolla kääntyy hevonen ja rautakahleitten\nkalina kuuluu sieltä vielä selvästi korviin.\n\nTuolla kuletetaan väkisin kädestä pientä, itkevää tyttöä. Hän ei\ntahtoisi lähteä pois äidin haudalta, johon armottomat miehet heittävät\nlapioilla niin paljo raskasta hiekkaa. Täti ei kuitenkaan välitä siitä\nja muuan rouva nuhdellen neuvoo tyttöä menemään koreasti tädin kanssa\nja olemaan kiitollinen, kun hän on ottanut orpoparan kasvatikseen,\nvaikka tuskin on sukuakaan. Tuolla onkin jo uusi koti. Se on isompi ja\nmukavampi entistä, mutta siellä ei suvaita pienintäkään iloa. Päivät\npäästään täytyy vaan istua tädin jalkain juuressa joko lukemassa tahi\nkäsityössä, eikä ole ketään, jonka kanssa leikkisi. Jos uskaltaisi\njoskus kadulle mennä toveria hakemaan, niin piika Littu juoksisi\npaikalla perästä ja sanoisi \"väärentäjän mankaraksi.\" Täti olisi\nkuitenkin hyvä. Hän toruisi Littua kovasti siitä niin, että Littu\nitkisi. Sitte ei enää kukaan kotona eikä koulussakaan uskaltaisi\nHelmiä nimittää väärentäjän mankaraksi, mutta kuitenkin lienee häneen\npainettu joku häpeän leima. Ei näet koulussakaan ole pikku Helmillä\nyhtään oikeaa ystävää. Lakkaavatpa toverit usein leikistäkin, jos\nhän tahtoo siihen ottaa osaa. Vieras on ja vieraana pysyy tuo pieni\ntyttö vertaistensa seassa. Se näkyy selvästi kaikista noista toisiansa\nseuraavista kuvista lapsuuden ajoilta.\n\nUusia, yhä uusia kuvia esiintyy hiiloksessa. Koulu-aika on vihdoinkin\nlopussa ja koko luokka on saanut päästökirjat. Kaikki nuo elinvoimista\nuhkuvat, ripeät tytöt ovat iltapuolella kokoontuneet kauniille\nKaiskunniemelle toisilleen jäähyväisiä jättämään ja menneitä aikoja\nmuistelemaan. Siinä on iloa ja solinaa ja monenmoisia tuumia\ntulevaisuudesta. Raikas nauru helähtää tuontuostakin tyttöparvesta, kun\njuohtuu jollekin mieleen joku hupainen hetki tahi onnistunut tepponen.\nKerttukin tuolla pensaikossa, tumman kuusikon takana ryhtyy tyttöjen\nkanssa kilpaa heleällä äänellä laulaa helkyttelemään, mutta Helmi on\nääneti, sillä hänellä ei ole monta hauskaa muistoa. Nöyrrytyksiä,\nkärsimistä, työtä -- siinä hänen nuoruutensa muistot. Siksipä hän\nenimmäkseen istuskeleekin yksin rannan kivellä, vuoroin katsellen\njoko korkealla ilmassa kiitelevän kalahaukan komeita kierroksia, tahi\nrantahiekalla lemmen leikkiä kisailevien: kitin ja valkovästäräkin\nkeveitä hyppelyitä. -- Mieli muuntuu siitä niin apeaksi, että kostea\nkiilto kohoaa silmiin. -- Ei kai nuo iloiset toverit ole häntä\ntahallansa karttaneet, mutta vuosien vieriessä on se vain tullut heille\ntavaksi. Kentiesi heidän vanhempansa ovat alussa varoittaneetkin\nheitä Helmin seurasta -- väärentäjän tyttärestä! Niin kentiesi\n-- -- oi, kuinka ihmiset ovat pahoja! Kunpa kerrankaan saisi heille\nkostaa, vaikka vaan yhden ainoan kerran ja näyttää, että ihminen se on\nväärentäjänkin tytär!\n\nJo käy aurinko punaiseksi ja alkaa laskeutua kauas saarien taakse\njärven toiselle rannalle. Aika on jo erota, ja vesikiehteisin käyvät\niloisten tyttöjen silmät hyvästiä heittäessä.\n\n\"Hyvästi, hyvästi nyt Kelmikin ja kiitos kaikesta!\" Niin sanovat tytöt\ntoinen toisensa perästä kätellessään tuota alakuloista kumppaniaan,\nmutta ei suutele heistä kukaan häntä, niinkuin toisia toveria, Jo\ntulee Emmikin esiin. Hän ei tiedä eroitusta toverien välillä, hänen\njäähyväisensä ovat yhtä hellät Helmille kuin toisillekin tytöille. Se\ntuntuu niin hyvältä, niin hyvältä, että koko olento vavahtaa ilosta,\neikä voi olla oikein kovasti puristamatta Emmiä rintaansa vasten.\n\n\"Mihin sinä Helmi kulta nyt aiot ryhtyä?\" kysyy Emmi.\n\n\"Enpä vielä oikein tiedä. Auttelen kai tätiä kotona, kunnes satun\nsaamaan jonkun paikan, jolla voin toimeen tulla.\"\n\n\"Jos siellä meidän puolella sattuisi ilmestymään jotakin sinulle\nsoveliasta paikkaa, niin minä toimitan sen sinulle. Siitä saat olla\nihan varma\", vakuuttaa Emmi ystävällisesti. \"Mutta kuulepas Helmi! Minä\npyydän äidiltä, että saisit kesäksi tulla meille vähän huvittelemaan,\nniin pääsisit pois tästä ikävästä pesästä.\"\n\n\"Älä pyydäkään\", keskeyttää Emmiä pormestarin koreileva Anni. \"Ei\näitisi kuitenkaan siihen suostu -- ei varmaankaan.\"\n\n\"Mistä sen niin varmaan tiedät\", kysyy Emmi ihmetellen, mutta Anni\nkuiskaa jotakin hänen korvaansa. Kelmikin kuulee siitä sanat:\n\"väärentäjän tytär\" ja vaalenee. -- Inhosta punastuen lausuu Emmi:\n\"hyi! kuinka sinä olet ilkeä, Anni! Minun äitini ei ole niin\nhalpamielinen.\" Keskustelu loppuu kuitenkin siihen ja tytöt lähtevät\nkukin haaralleen.\n\nKoston aika Helmille on tullut. Hän on kaupungin mahtavin ja rikkain\nrouva. Kuka enää uskaltaisi loukata miljoonain omistajan puolisoa,\nkauppaneuvoksetarta! Pormestarin Annin täytyy jäädä jälelle joka\npaikassa. Nähtävästi harmittaa häntä kovin nähdessään, miten varmasti\nHelmi esiintyy emäntänä muhkean loistavissa saleissaan, ja miten\nHelmin ihailijain rivit päivä päivältä taajenevat. Oi, kuinka tuntuu\nsuloiselta, kun vuorostaan saa nöyrryttää noita ilkeitä ihmisiä!\n\nSilmien editse kulkee sitte sarja juhlia, pitoja ja kekkereitä, joiden\nkaikkien keskuksena ja helmenä loistaa juuri Helmi itse. Mutta miksi\nsittekin, keskellä huvitusten pyörrettä, tuntuu niin oudolta tuolla\nrinnan alla? Miksi on aina mielestä, kuin olisi itsensä myynyt,\nvaihtanut onnensa johonkin mitättömään? Mutta ehkäpä uudet huvit ja\nriemut tukahduttavat tuon oudon tunteen, tai ainakin saattavat sen\nhetkeksi unohtumaan.\n\nPois täytyy huveista kiirehtiä, jollei muutoin, niin maailman tähden,\nja ruveta sairaan vaalijaksi. -- -- Inhoittavan näköinen on tuo vanha\nmies tuossa valkoisten lakanain välissä. \"Hyi, miten laiha-huulinen on\nhampaaton suu -- ja miten ruma tuo kellertävä, ryppyinen muoto! Mitä\ntahtonee hän nyt, koska viittailee noin kädellään?\"\n\n\"Helmi, Helmi\", kuuluu sopertava ääni. \"Sinun isäsi oli viaton --\nviaton, Helmi -- ja vekseli oli oikea. Mutta minä -- -- -- ja firma\nolisi ollut hukassa -- -- siksi täytyi minun uhrata hänet -- -- uhrata\nhänet, mutta hän ei ole antanut minulle rauhaa kaikkina näinä pitkinä\nvuosina. -- -- Mutta, -- -- mutta olenhan minä sovittanut kaikki, --\nkaikki, enkä kieltänyt sinulta koskaan mitään. Olenhan minä ollut\nsinulle hyvä mies!\"\n\n\"Hyvä mies!\" ajattelee tuo nainen. \"Hyvä mies, joka on turmellut\nviattoman lapsen nuoruuden, ryöstänyt häneltä kaiken ilon, elämän ja\nonnen!\" Voi, kuinka hän vihasi tuota miestä! Olisi tahtonut repiä hänet\npieniksi palasiksi, niin vihasi hän tuota kurjaa.\n\nNainen nostaa kätensä kasvoilleen, sillä hän ei kärsi katsoa nyt\nesiintyvää kuvaa, vaan hän näkee sen sittekin. Se on juurtunut kiinni\nhänen sieluunsa ja silmiinsä. Kumma, että eivät muutkin näe sitä, mikä\naina on hänellä silmäinsä edessä! Onhan se niin selvä tuo kuva, jossa\nkorkea-vartaloinen nainen heittää patjan toisensa perästä riutuneen,\nkauhistuneen ja armoa anovan vanhuksen päälle ja tukahuttaa hänet --\nainoan lapsensa isän.\n\nMutta nyt on lapsikin poissa, haudassa. Hänen toivonsa on murtunut\nja elämä kaiken arvonsa kadottanut. \"Kuolema on synnin palkka\",\noli pastori tänään lausunut hänen lapsensa haudalla. Minkä synnin?\nHänenkö syntinsä? Mutta viatonhan oli lapsi kaikkeen. Hänenhän itsensä\nolisi pitänyt kuolla. \"Kuolla!\" Mikä kauhea sana! Ei ymmärrä sitä\nmuut kukaan, kuin rakastava äiti. Oi, miten mielellään Helmi olisi\nhenkensä antanut lapsensa edestä, mutta ei voinut. Ei hän voinut\nedes kyyneliäkään vuodattaa, sillä niiden lähde oli jo kuivunut\nkauppaneuvoksen kuollessa. Siitä päivin ei hänellä ollut lepoa eikä\nkyyneliä; ei rauhallista hetkeä yhtään.\n\n\"Huu, mikä se oli?\" Tulikipuna se vain tuikahti uunissa ja sitte\nsammui. Kaikki oli nyt synkkää, pimeää. Mutta nyt alkaa kuitenkin\nväsynyt silmä nähdä varjoja kaikkialla. Niitä nousee esiin nurkista\nja piilopaikoista ja ne hiipivät yhä lähemmä ja lähemmä kuulumattomin\naskelin. Tuossa tulee ensin tuo ryppyinen, keltainen vanhus. Jo tuntuu\nsen kylmä henkäys poskea vasten; jo laskee se tahmean kätensä suoraan\nHelmin sydämelle ja kouristaa sitä pitkillä, luisilla sormillaan.\nTuskan hiki kohoaa naisen otsalle ja ontolla äänellä parkasee hän:\n\"armoa, armoa, auttakaa!\"\n\nKaikki kuitenkin nukkuvat talossa, eikä kuule kukaan emäntänsä ääntä.\n\n\"Armoa, armoa!\" valittelee nainen. \"Olisithan sinä kohta muutoinkin\nkuollut.\" -- -- Ääni tyrehtyy kurkkuun ja yhä kovemmin kouristaa\npainajainen saaliinsa sydäntä. Istuimelta alas valahtaa tuskissaan\nkiemurteleva nainen ja hänen silkkinen hameensa kahisee, kuin kuihtunut\nheinä ja mustat varjot tanssivat hillimättömästi, hänen voihkimisensa\nmukaan, lattian pehmoisella verholla.\n\n\"Jumala armahda minua vaivaista syntistä!\" puhkoo viimein ääni\nahdistetusta rinnasta. Alkaa kuulua nyyhkytystä, alussa rajua, sitte\nvähitellen hiljempaa ja yhä hiljempaa. Viimein muuntuu se hiljaiseksi,\ntasaiseksi huo'unnaksi. Silloin lakkaa pöytäkello käynnistään, että\nei häiritsisi nukkuvata naista. Tuuli kuitenkin ulvoo ulkona yhä\nvalittavasti; ja sadepisarat rapisevat vielä akkunoita vasten, mutta\nidässä kirkastuu jo taivaan ranta uuden päivän nousua ennustaen.\n\n\n\n\nUneni jouluyönä.\n\n\nOlin väsynyt, hyvin väsynyt, laskeutuessani levolle aatto-iltana.\nHartaushetken päätyttyä oli täytynyt leikkiä lasten kanssa, kertoa\nheille kaikenlaista ja illallisella piti, emännän mieliksi, maistella\nkaikkia juhlaherkkuja, vaikka ei ollut yhtään nälkä. Viimeinkin\npäästiin levolle ja luulin vielä olevani valveilla, kuin yht'äkkiä\nilmestyi eteeni minulle erittäin tutun näköinen poika. En tiedä, mistä\nhän tuli, enkä sitäkään, mistä hänen tunsin. Tunsin hänet vain ja\nolin tietävinäni kaikki hänen kohtalonsa, joihin tunsin ottavani osaa\nenemmän, kuin omiini.\n\nPieni hän oli -- tuo orpopoika -- hyvin pieni, eikä ainakaan ko'osta\npäättäen liene ollut kovin vanhakaan. Aikojen varrella olivat isä\nja äitikin niin tyyten muistista murenneet pois, ett'ei mielessään\nosannut olla oikein varma siitä, oliko niitä hänellä koskaan ollutkaan.\nSukulaisia mahtavia ja suuriakin arveltiin kuitenkin tuollakin orvolla\nolevan, mutta ne eivät häntä muistaneet, ja missä lienevät asuneetkaan\nkaukana tuntemattomissa tienoin.\n\nVilu, nälkä ja taistelu vihaisia kylän koiria vastaan ja vielä ilkeiden\nihmisten katkerat sanat olivat orvon ainoat, aikaisimmat ja mieleen\njuuttuneimmat muistot. Kyynelien kostuttamina olivat ne takertuneet\ntoisiinsa nuoskeiden lumihiukkojen lailla, ja ikäänkuin raskaana\npallona painuneet orvon sydämen syvyyksiin.\n\nNe ne olivat, jotka aina saattoivat orvon niin surullisen alakuloiseksi\nja antoivat hänen äänellensäkin niin kainon ja viehkeän soinnun, vaikka\nei orpo itse arvannut sitä enempää kuin muutkaan -- vieraat ja orvon\noloja tuntemattomat. Joskus kuitenkin vennon vieraatkin kuuntelivat\norvon ääntä. Toiset, tunteellisimmat ihmisistä, ihailivat orvon\nujoutta ja tuumivat hänen tungettelemattamuutensa syntyvän jostakin\nsisällisestä ja salatusta surusta; toiset ivailivat orpo-parkaa,\npitäen häntä kömpelönä käytökseltään; ja muut halveksivat häntä, kun\nkärsimyksistä oli kalpeana hänellä kasvot ja sinisissä silmissänsä\nasui aina niin kostea kiilto. Ei ollut orvolla yhtään oikeata ystävää\nmissään, sillä ei ollut hänellä kukkarossa kultaa, jota toiset olisivat\ntahtoneet häneltä voittaa, eikä ollut hänellä etuja itselläänkään,\njoita toiset olisivat toivoneet häneltä omikseen saada.\n\nPakkasesta kävivät orvon paljaat jalat ihan sinisiksi kulkiessaan\nautioa, kolkkoa taivalta -- ihmisjalan ennen astumattomia maita.\nKylmä oli tuo lavea korpi, johon orpo oli joutunut -- hirveän kylmä,\nniin että taivaalta tippuva lumikin melkein jääksi jäätyi; ja vilusta\nväristen ulvoi nälkäinen susi kankaalla, kaukana korven reunassa.\nJäätynyt järvi tuli vastaan. Sen rannalle yöpyi orpo poika, eikä\npimeässä osannut edemmäksi mennä, vaan haaveillen jäi katselemaan\nkorkealla, melkein päänsä päällä kiiluvata tähteä -- pohjantähteä.\nPoika heittihe hangelle levähtämään.\n\nLumessa istuessa siinä väistyi vähitellen korpi ja hyinen halla haihtui\nyhdessä hankien kanssa. Orvosta tuntui, kuin hänen hengityksensä\nlämpö olisi sulattanut seutua ja yhä paremmin alkoi hän viihtyä\nsiinä. Yhä innokkaammin hän puuhasi puuhaamistaan, karkoittaakseen\nkuolon kolkkoutta kauas korvestaan, eikä uupunut poika työssään,\nvaikka haavoitti itsensä teräviä kiviä vasten ja verensä virtoina\npunasi maata. Epäilemättä uhkui elinvoimista tuo hintelän näköinen\nruumis; ja sydän siinä sykki sitä voimakkaammin, kuta viljemmin\nsiitä verta tanterelle vuoti. -- Yhä enämmän sitte muunti seutu\nmuotoansa. Tummien metsien varjoon ilmestyi pieniä, läikkyviä lampia,\njoiden pinnalle lehtevät kummut ja kukkulat kuvastuivat. Koivikkoon,\njota ahon ääressä kasvoi, kuului laineiden loiske niin lumoavalta,\nja juhlallisesti humisivat tuulessa huojuvat hongat kallioisella\nrinteellä tuolla toisella puolen kuivattua suota. Ylhäällä valoisassa\nilmameressä liiteli leivonen ja kerttu kevein siivin, laulaen\nvapaudestaan ja rakkaudestaan. Kirjavasiipiset perhot lentelivät\nkukkaisista heloittavalla kedolla. Kauempana kuusikossa kukahteli käki\nihmeen heleästi ja kaiku sinisalon sokkeloista vastasi soinnukkaasti\nsiihen. Aurinkokin ihan unohti maillehen mennä, pysähtyen taivaan\nrannalle tarkastelemaan, miten Ahti aalloilla kanteluansa kaiutteli;\nja kuulemaan, miten Tapion tytärten lemmen kaihoa kuiskivat huokaukset\nhiljakseen säestivät laineilta lähtenyttä säveltä.\n\n\"Kevät on tullut -- kaunis kevät\", riemuitsi orpo poika. \"Nyt kaikki\nlämpenee, kaunistuu, kukoistaa! Kaikki on niin valoisaa, lämpöistä ja\ntuima itätuulikin on lempeäksi tullut.\"\n\nHän ei iloltansa kyennyt enempää sanomaan, mutta selvästi näkyi, kuinka\nkaikki kärsimykset olivat unohtuneet ja toivon puna kirkasti nyt hänen\nkasvonsa varsin miellyttäviksi. Huomaamattani vaipuu poika polvillensa\nja kohottaa ristissä olevat kätensä korkeuteen. Kuni kaukainen huokaus,\nkuuluu korviini hänen sanansa: \"kiitä Herraa minun sieluni, minä kiitän\nHerraa niin kauan, kuin minä elän! Autuas on se, jonka apu Jaakobin\nJumala on, jonka toivo Herrassa hänen Jumalassansa on!\"\n\nJostakin etäältä alkaa nyt kuulua vienoinen sävel. Se paisuu\npaisumistaan ja tuntuu vyöryvän voimakkaana esiin kaikkialta sekä\ntaivaasta että maasta. Jo selvenee sävel sanoiksikin: \"Kunnia olkoon\nJumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!\"\nkajahtavat sanat kautta maan.\n\nEtsin silmilläni orpoa, mutta en näe häntä. Viimeinkin keksin hänet\nentiseltä asemaltaan, mutta hirmuinen ja luonnottoman iso korppikotka\non iskenyt nyt käyrät kyntensä häneen kiini. Valittamatta kärsii\norpo kotkan kimppuunsa karkauksia, ja minä ihmettelen, miksi hän ei\nparemmin torju päältään pois tuota hävytöntä hyökkääjää, vaikka hänellä\non vyöllään välähtelevä miekka, kirkas ja terävä, kuin oikeus itse.\nKoettaisin juosta apuun, mutta uuvun jo ensi askeleella ja huomaan\nsilloin orvon kädet kiedotuiksi kinaisilla, sitkeillä kuiduilla ja\ninhoittava hämähäkki koettaa häntä yhä enemmän niihin kietoa. Lihava\nhämähäkki tahtoo imeä itseensä orvosta elämää ja kotka raivoaa.\n\nOn kuin jokainen kotkan nokkaus kävisi omaan sydämeeni ja tuskan hiki\nkohoo otsalleni. Silloin luopi orpo siniset silmänsä minua kohden ja\ntunnen hänen tahtovan sanoa: \"ei hätää mitään niin kaukaan, kuin vaan\nvalveilla pysyn, mutta teidän on suojeltava sydäntäni, että ei hämähäkki\nsitä saa sidotuksi.\"\n\nHuomaan orvon ympärille ilmestyneen mahtavan joukon valoisia olentoja,\njoista kirkas valo leviää muutoin pimeäksi käyneesen luontoon ja\njotka vannovat suojaavansa orvon sydäntä, karkoittavansa sortajat sen\nympäriltä ja uhraavansa elämänsä orvon tähden. Toisia, yhä toisia\nvalo-olennoita ilmestyy, mutta yhä kiukkuisemmaksi käy kotkan käytös.\nSen kynsissä on kyllä voimaa, mutta samalla, kun se noin riehuu, ei se\nhuomaakaan, kuinka sen sisuksiin itsestään kasvaa joukko mustia matoja,\njotka lisääntyvät ihmeen nopeasti. Kohta ne täyttävät sen kokonaan,\njollei se kiinnitä itseensä huomiotansa ja rupea puhdistamaan itseänsä\ntuonen toukista.\n\n\"Minä kiitän Herraa, joka oikeuden saattaa niille, kuin väkivaltaa\nkärsivät, joka holhoo orpoja ja leskiä ja jumalattomain tien\nhajoittaa\", kuului nyt harpun soitolla säestetyt psalmistin sanat.\n-- Talven lunta ja kesäisen ulapan sineä muistuttava verho laskeihe\nsilloin silmäini eteen, enkä saanut nähdä, miten orvolle kävi, mutta\nikäänkuin hiljalleen poistuvan laulukunnan laulamana, kuulin vielä\nselvästi sanat: \"kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha;\nihmisille hyvä tahto!\" Sininen, toivon väri verhossa kirkastui siitä\nihmeen ihanaksi ja puhtaampana entistään välkkyi sen valkeakin osa.\n\nHeräsin, avasin silmäni ja raollaan olevasta salin ovesta näin, kuinka\npiika salissa sytytteli joulukuusen kynttilöitä ja itsekseen hyräili\nniitä sanoja, jotka kultakirjaimilla olivat painetut joulukuuseen\nkierrettyyn, sinivalkoiseen silkkinauhaan.\n\n\n\n\nVaimon kuoltua.\n\n\n\"Tuolla ne nyt menevät rinnettä ylöspäin, viimeisetkin\nhautajaisvieraat\", sanoi Halolan piika-Riikka talon ruotuvaivaiselle.\n\"Tuolla ne menevät, mutta milloinhan talo lienee taasen entisellään ja\nkaikki paikat paikoillaan.\"\n\n\"Sanos muuta Riikka kulta\", vastasi puhuteltu. \"Sanos muuta, kun kaikki\non mullin mallin, niin jotta kyllä tässä taas on huolta ja toisenkin\nkerran saa otsaansa pyyhkäistä, ennenkuin kaikki on ennallaan ja\nasemillaan.\"\n\nHuoneessa, avonaisen akkunan edessä seisova, keski-ikäinen mies hymähti\nhiukan kuullessaan kiikkulaudalla rauhassa istuvan ruotuvaivaisen\npuhetta huolista ja tulevista hommista.\n\n\"Saa nähdä, ottaako herra vielä toisen rouvan?\" kuului taas joku\nnaisääni tuumailevan keittiön puolella pihaa.\n\n\"Miksikäs se ei ottaisi\", selitti ruotuvaivainen. \"Johan tuota\nsananlaskussa sanotaan: uudeksihan pirtti palaa, nuoremmaksi nainen\nkuolee -- -- ja kyllä nuo lapsiparat vielä tarvitsevatkin äidin.\"\n\nJonkunlainen vastenmielisyyden väre väikähti miehen kasvoille ja hänen\nsilmänsä alkoivat harhailla sinne tänne. Synkkä ja toivoton oli miehen\nkatse, eikä se näyttänyt aikovan varsinaisesti kiintyä mihinkään. Pieni\ntyttö ja vielä pienempi poika leikkivät, nähtävästi \"vieraisilla\",\npihamaan jo vähän kellahtaneella nurmikolla ja tuontuostakin huusivat\njotakin heitä silmällä pitävälle ruotuvaivaiselle.\n\nHetkisen seurasi miehen katse leikkiviä lapsia, mutta huomaamatta\nsiirtyi se sitte niistä ulommaksi syksyiseen luontoon ja alkoi\nhajamielisesti harhailla, ikäänkuin etsien itselleen lepopaikkaa\njossakin. Milloin se nyt silmänräpähdyksen verran kulki tuulen hengen\nsiellä täällä kellastuneista koivuista irti tempaaman lehden perästä,\nmilloin taas näytti tunkeutuvan yhä syvemmälle ja syvemmälle sekä\nmarjoista että hallan panemista lehdistä punaiseksi käyneesen pihlajaan.\n\nEi viihtynyt katse kaukaa siinäkään, vaan rauhattomana hapuili se yhä\nedemmä ja edemmä. Nyt näki silmä, miten koskeloparvi ajeli pieniä\nkaloja tuolla päiväpaisteen kirkastaman lahden läikehtivällä pinnalla,\nmutta huomaamatta kohosi katse niistäkin seuraamaan paria raakkuvaa\nvarista, jotka lensivät lahden yli ja katosivat loitos havumetsään\nlahden tuonpuoleisella rinteellä. Rinnettä myöten silmät siirtyivät\nsitte ylemmäksi, yhä ylemmäksi. Katse alkoi tylsistymistään tylsistyä,\nkunnes se viimein ilman määrättä jäi tuijottamaan kylmänharmaasen,\nlaajaan avaruuteen.\n\nJälyltä ja tyhjältä näytti tuo hattaraton, aivan yksivärinen taivas.\nPäiväpaiste kyllä koetti sille eloisuutta antaa, mutta ei se saanut\nenää ilmaa vähääkään värehtimään. Päinvastoin, ilma jo tuntui\nsangen raa'alta ja siinä päivän ponnistuksista huolimatta vallitsi\njonkunlainen hermoja karmiva kolkkous. Ajatuksetkin alkoivat käydä\napeiksi tuossa taivasta kolkkoa tähyillessä ja sydän rupesi siinä\ntuntumaa niin tyhjältä ja autiolta. Hän mietiskeli:\n\nTuo yksitoikkoinen avaruus on aivan kuin elämä -- aikuisen ihmisen\nelämä. Lapsen elämä on toista. Se on niin rikasta, ehyttä ja\ntäysinäistä, vaikka niin vähän kestävätä. Tuulentuvat ovat heille\ntotuuksia, mutta katsoipa aikuinen ihminen mihin päin hyvänsä, niin ei\nnäy hänelle missään täysinäistä iloa. Kaikkialla on vain häviämistä,\nsurua, työtä, tuskaa ja kyyneliä. Ruotuvaivainenkin pellolla katsoo\ntulevaisuuteen, vaikka oikeastaan luulisi hänen tuntevan itsensä\nonnelliseksi, kun viimeinkin on kaikista toimeentulohuolistaan päässyt\nvapaaksi koko iäkseen. Mutta oikeastaan ei kukaan taida voida toista\nkaikista huolista ja murheista vapauttaakaan.\n\nOlivathan ihmiset, sukulaiset, ystävät, tutut ja ventovieraatkin\nnäinä aikoina panneet parastaan häntäkin lohduttaakseen, poistaakseen\nhänen murhettansa, mutta olivatko he lainkaan onnistuneet siinä?\nEikö mitä. Vielähän tuntuu mieli yhtä alakuloiselta kuin ennenkin,\nmilt'ei raskaammaltakin kuin heti vaimon kuoltua. Ja koko elämä on\nniin niuhtunutta, vaikka kauniita lohdutussanoja ei suinkaan ole\npuuttunut. Tuota orpouden tunnetta, tuota sydämen syvää tyhjyyttä eivät\nlohdutussanat ole saaneet yhtään poistumaan, mutta se se juuri olisi\npoistettava ennenkuin voisi itsensä lohdutetuksi tuntea.\n\nSitähän kyllä lohduttajat kaikki ovat olleet poistavinaankin, vaikka\njokainen omalla tavallaan, mutta suru vaan yhä on yltynyt lohdutuksista.\n\nPostimestari tuumaili silmää iskien: \"nyt ei muuta kuin lapset\njohonkin tätilään ja sitte ruvetaan täällä elämään vähän rennommasti.\nOnnittelen, onnittelen veljeä, että on taas vapaa mies ja toivotan\ntervetulleeksi meidän, nuorten miesten pariin, ha ha haa.\" Se oli\nsellaista lohduttamista, se. -- Tuomari, joka piti juhlallisen puheen\nhautajaisissa ja oli niin vakavan näköinen, ei myöskään tiennyt muuta\nkeinoa murheen poistamiseen kuin huvitukset. Miksi hän muutoin olisi\nlähtiessään maininnut jotain vistipelistä ja jänisjahdista. Rovasti\ntaas oli kehottanut häntä muistamaan, että kivuloiselle vainajalle oli\nollut onneksi, kun Herra, armossaan, oli hänet päästänyt kärsimyksistä\nja siirtänyt rauhan majoihin. Sitä paitsi olihan vainajalta jäänyt\nmuistoksi kaksi \"niin suloista ja toivehikasta lasta.\"\n\n\"Niin, ajattele, mitä sinulla vielä on jälellä äläkä anna surun\nmieltäsi murtaa\", oli silloin nimismieskin tarttunut puheesen. --\nSemmoisia olivat olleet miesten lohdutukset ja naiset taas olivat\nvain yleiseen vakuuttaneet ottavansa osaa suruun. Sisar-Miila yksin\noli neuvonut olemaan \"ajattelematta koko asiaa\" ja vakuuttanut ajan\nparantavan kaikki haavat.\n\nOli selvää, että kun Miila itse ei koskaan ollut kärsinyt \"lasivauvaa\",\njoksi hän veljensä vaimovainajaa nimitti, niin ei hän luullut hänen\nkuolemansakaan kehenkään koskevan. Mutta niinhän taisivat kaikki\nmuutkin ajatella, että lesken suru oli enämmän jotakin ulkonaista\nkuin todellista ja sisällistä sydämen surua. Niin ainakin tuntuivat\najattelevan, koska eivät osanneet sen parempia lohdutuksia antaa kuin\nantoivat. He koettivat vain saada kyyneleet silmistä kuivatuiksi, mutta\neivät ymmärtäneet sydämen haavoja parantaa.\n\nMutta miksi olikaan hän niin murheellinen, miksi tuntui elämä hänestä\nniin kuivalta, autiolta, kuin matkamiehestä palanut kangas?\n\nOlihan hän jo vuosikausia hyvin tietänyt, että kerran tulisi asia näin\npäättymään. -- Kyllä hän oli tiennyt kerran leskeksi jäävänsä, mutta\nei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi ja sentähden oli tuo kuolema\ntullut niin odottamatta. Hän oli luullut joutavansa sitä ajattelemaan\nsitte, kuin se alkaisi lähestyä ja hän oli luullut kuoleman tulevan\njollakin toisella tavalla kuin se viimein oli tullut. Millä tavalla?\n-- Niin millä? No, jollakin toisella ja huomattavammalla tavalla;\nmutta nyt oli se tullut salaa, ihan varkain. Se oli varastanut, aivan\nvarastanut hänen vaimonsa. Yöllä, kenenkään kuulematta oli kuolema\nhiipinyt sairaan vuoteen viereen ja muuntanut jäykäksi, elottomaksi\nruumiiksi tuon ennen niin kukoistavan naisen. Aamusella oli vielä\nvaimovainajan silmät auki, mutta niiden säihky oli ainiaaksi sammunut.\nInhoittavaa oli ollut nähdä, miten kärpäset pörisivät kuolleen\nympärillä ja kuleksivat hänen kasvoillaan, eikä vain kasvoilla, vaan\nsilmän kuultavalla sarvikalvollakin. Silloin se oli laskeutunut tuonne\nrinnan alle se outo tunne, joka siellä nyt alinomaa kaivoi. Mutta oliko\nhän sitte niin hellästi ja hartaasti rakastanut vaimovainajatansa?\nTäytyi oikein ruveta asiaa ajattelemaan.\n\nKyllä kai hän alussa oli vaimostaan paljonkin pitänyt, koska tunsi\nitsensä niin onnelliseksi hää-iltanansa, mutta elämän varrella olivat\nsitte tunteet jäähtyneet, väljähtyneet. Epäjärjestys, kodin likaisuus\nja toisiinsa tottumus oli muuntanut heidän välinsä. Joskus sykähti\nsydän vielä nuoruuden innostuksesta ja teki mieli sulkemaan syliinsä\nnuoruutensa rakastettua, mutta senlainen tunteiden kuohu sammui\nkuitenkin taas heti. Olisi tuntunut ulkokullailemiselta, valheelta,\nteeskentelyltä hemmoitella vaimoansa, jonka aina näki, ja joka ei\nansainnut miehensä kunnioitusta, vaan oli saamaton raukka, todellakin\n\"lasivauva\" tai \"kyynelsalava.\" Ja sitte tuli vielä tuo näivettävä\nkeuhkotauti. -- --\n\nNyt katosi vaimosta kaikki viehätys. Ulkonainen kuorikin kuihtui, kuni\ntuoreutta kaipaava kukka pitkillä poudilla, kunnes se, viimeisenkin\nelinkipunan sammuttua, nuiveana retkahtaa maahan mätänemään.\n\nEi, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin rakastanut vaimoaan, mutta\nmitä ihmettä on sitte tuo yleinen alakuloisuuden ja tyhjyyden tunne,\njoka koko olennon on haltuunsa ottanut? Miksi nytkin parhaillaan, kun\nhän katselee syksyistä, kuoleentuvaa luontoa -- niin miksi nytkin\nsamalla hänen eteensä aivan selväksi kuvastuu vaimonsa sairasvuode\nja nuo tyynet kuihtuneet kasvot? Tuleeko tämä kaikki tottumuksesta?\nJos niin on, niin miksi sitte on alinomaa kuin kaikuisi korvissa\ntuo vaimonsa salainen ruikutus, jonka hänen silmistänsä voi lukea.\nMiksi aina kuulee korviinsa: \"minusta oi kukaan enään mitään välitä,\neikä edes tule kuolemakaan.\" -- Hän, mies itsekin, oli usein vuosien\nvieriessä toivonut, että kuolema tulisi vapauttamaan tuon ikävillä\nmielikuvituksilla suotta itseään rasittavan sairaan, mutta kun nyt\nniin oli käynyt, tunsiko hän itsensä vapaaksi? Ei, ei -- vaan hän\ntunsi itsensä onnettomaksi. Oli kuin painajainen yötä ja päivää hänen\nrintaansa ahdistaisi, eikä hän hetkiseksikään saanut silmistään tyyten\nhaihdutetuksi tuota kalpean naisen kuvaa, jonka suupielissä aina\nnäkyi pieniä, äkkipäisiä nytkähdyksiä, niinkuin itkuun pillahtavalla\nlapsella. Tuntui siltä, kuin tuo näky tulisi aina salaisesti, vaan\nkiinteästi, kuin varjo häntä seuraamaan.\n\n\"Minä unohdan hänet, unohdan kokonaan ja ajattelen muita asioita\",\npäätti mies. Kuitenkaan ei hän voinut sitä tehdä. Ajatellessaan vuoden\ntuloa, sängen kyntöä ja tuhansia muita seikkoja, kuitenkin samalla\nvaimovainaja oli ikäänkuin kaikkien muiden ajatusten pohjalastina ja\nrinnan alla tuntui niin pahalta. Tuntui melkein siltä kuin ennen oli\ntuntunut kouluun mennessä, jos milloin läksyt olivat jääneet lukematta.\n\n\"Mutta sehän oli syyllisyyden tunne silloin\", ajatteli mies. -- Päivä\noli laskeutunut ja vaaleata sumua alkoi nousta rantaniityltä. Se levisi\nlevenemistään. Nyt oli se jo peittänyt koko lahden ja metsä häämöitti\nenää hyvin hämärästi sen läpi. Jo kietoi sumu keskeensä ulkohuoneetkin\nja kosteana laskeutui se miehen hiuksillekin. Tuntuipa se laskeutuvan\nsuoraan hänen sydämeensäkin ja inho oli nyt astunut hänen kasvoilleen,\nentisen synkkyyden sijaan.\n\nMies kuului mutisevan itsekseen: \"niin se on, niin se on. Minä en\nsurekaan siis häntä, mutta kaikki on pelkkää itsekkäisyyttä. Koko\nsuru lähtee siitä, että en puhtaalla omallatunnolla voi ajatella\nvaimovainajatani. Minä en ollut hänelle mies. Olen katkeroittanut\ntarpeettomasti hänen mieltänsä, olen tehnyt väärin ja ylpeyteni on\nsaanut kolauksen, kun hän oli parempi minua. Hän rakasti, rakasti\nloppuunsa asti -- minä en; eikä minussa ollut miestä sitä hänelle\nsanomaan, vaan valehtelin, -- valehtelin, kuin konna. Hän oli suurempi,\njalompi, parempi, kuin sisar-Miila ja minä yhteensä. -- Minä inhosin\nhäntä hänen sairautensa ja kykenemättömyytensä vuoksi, ikäänkuin hän\nolisi itse sille mitä voinut. Oi, jos hän eläisi, kuinka toisin nyt\nhäntä kohtelisin? -- Ei tarvitsisi enää hänen kyynelin kerjätä minua\nviettämään hetkistä vuoteensa vieressä. Mutta nyt on katumus myöhäistä\nja hänen haamunsa on aina syyttävä minua hänen sydämensä murtamisesta.\nMiksi en ennen ymmärtänyt noiden minuun niin usein kiintyneiden silmien\näänetöntä kieltä. No nyt ymmärrän sen -- -- ymmärrän sen liiankin\nhyvin.\"\n\nMiestä värisytti ja vapisevin käsin vetäsi hän kiinni akkunan, mutta\nsumua oli jo ehtinyt tunkeutua huone täyteen ja sitä kai se lienee\nollut sekin vesi, joka kirkkaina karpaloina viereksi alas pitkin lesken\noudosti vääntyneitä poskia.\n\n\n\n\nMiksi Jaakko muutti?\n\n\nVaikka Elokuu vasta oli puolivälissä, oli jo kuitenkin monta\nmonituista viikkoa, ainakin seitsemän päivää ja yötä viikossa, sataa\ntuhuuttanut aivan heittelemättä, Eikä se ollut edes oikeaa, rehellistä\nsadettakaan; semmoista vesisuhua vaan. Sadepisarat olivat niin pienen\npieniä ja keveitä, ettei niitä olisi voinut luulla juuri muiksi kuin\nsumuhiukoiksi, ja heikoinkin tuulen veto hypitteli niitä sinne tänne\nihan mielensä mukaan.\n\nPieninä tippoina sitä tosin tuli, mutta kumminkin oli tuo alituinen\nsade muuttanut koko maailman niin harmaaksi ja peräti viheliäisen\nnäköiseksi, että oikein sitä katsellessa mieli kävi alakuloiseksi.\nMutta jos jo muu maailma oli kurjan näköistä, olivat Kataja-ahon mökin\ntienoot vallan piloille menneet.\n\nMökki itse ei kyllä tainnut olla paljoa surkeampi entistään; olihan\nseinät vain hiukan mustemmat ja akkunoiden paikkauspäreet hiukan\nruskeammat tavallista, mutta savinen katajakenttä mökin vieressä oli\nsemmoisessa siivossa, jott'ei mihin panna. Sillä kasvavat kissankäpälät\nja vuohensilmäin valkoiset helpeet olivat joko kokonaan tai puoliksi\nmädäntyneet ja kukkien kullankeltainen keskuskin oli muuttunut\nmutavellin karvaiseksi. Itse katajapehkotkin ryömivät melkein pitkin\nmaata, ikäänkuin aidan raosta katsellakseen muonamiehen siellä\nkasvavia, vehreytensä kadottaneita perunan varsia, tahi noita toisella\npuolen olevia talon puolikypsiä, nyt ruskean harmaita, pieniä rukiin\ntähkiä, jotka pienuuttansa häveten näkyivät koettavan piiloittautua\ntoistensa taakse.\n\nMökin akkunain alatse kulkeva Ylikyläläisten kirkkotiekin oli\nsoinnussa muun ympäristön kanssa. Sillä oli kuraa hyvästikin korttelia\npaksulta niin, että hyvin työläältä näytti sen ylitse pääsy eräälle\nlikaisenruskealle, Tuupanlammille päin pyrkivälle rupikonnallekin,\nmitä sitte ihmisille; -- mutta eipä tuolla moneen viikkoon ollut\nihmisiä kulkenutkaan. Jokainen kiitti näet kauppojaan, kun sai pysyä\nkatoksen alla ja sisältä katsella pahaa ilmaa, tahi kuivana pötköttää\nsunnuntainakin pankolla lämpöisen uunin vieressä, jotta ei kenenkään\nmieli kirkkoon tehnyt.\n\nNiinpä Jaakko Pilkkurinenkin, Kataja-ahon asukas, taisi arvella\nrötköttäessään rahilla muurin kupeella, jossa hän väärävartisesta\npiippunysästään imeksi ilkeänhajuisia palturihaikuja. Siitä oli myös\nhyvä tilaisuus katsella miten mummo, Jaakon anoppi, peräakkunan edessä\npellavaharjalla suki itkerehtävän pikku Miinan vaaleita hiuksia ja\nsamalla heilutteli jalallaan kehtoa, jossa nuorin lapsi lepäsi.\n\n\"Mitähän tuo tuostakin parannee\", mietti Jaakko. \"Kohtahan se kuitenkin\non samanlaisena pörrykkänä taas. -- Kiusaa vaan tyttöä tyhjän päiten --\nikäänkuin täällä ei vältettäisi semmoisina, kuin ollaan.\"\n\nJaakko tuumaili jo vähän mummoa kieltääkin, mutta ei kuitenkaan\nviitsinyt; -- ajatteli, jotta joutaa tyttökin vähän kiusaantua. Niinhän\ntuota täytyy muidenkin -- aikaisempienkin. On vielä tuokin ilma\nsemmoista siunattua, etteihän tuota pääse työhönkään, jos tahtoisikin.\n\nTaas lähti Jaakon suusta uusi savupilvi ja pari kolme pientä rengasta.\nSitte hän uudestaan rupesi ajattelemaan ilmaa.\n\nIlma -- niin no. Olkoonpa millainen tahansa. Mukavampihan tässä onkin\nuunin kyljessä kyhjöttää ja mitäpäs siitä työstäkään hyötyä lähtee.\nTalollisten hyväksihän se kaikki tulee kumminkin ja me, muonamiehet,\nvaan saamme heidän maitansa ilman aikojansa möyriä ja parannella, jotta\nne sitte kasvaa töllöttävät täytensä joka syksy. Mutta eivät ne nyt\ntänä vuonna talollisetkaan pääse tuloillaan kehumaan, jos tätä sadetta\nvielä kuukaudenkaan päivät kestää.\n\nVähitellen siirtyivät siitä ajatukset leikkuusen yleiseen ja\nerittäinkin Olkkolan leikkuutalkoosen. Oli siellä kuitenkin\ntalkoopäivinä vähän toisenlaista, kuin tavallisina päivätyöpäivinä. Ei\nsilloin isäntäkään ärjynyt, ei äystännyt miehille laiskuudesta eikä\nmuusta. Kävelee vaan pullo taskussa ympäri peltoa saralta saralle ja\npienimmästäkin silmäniskusta heti arvaa milloin toisesta pieni naukku\nparhaalta maistuu. -- Ei ole silloin emännälläkään kahvikuppi tiukassa,\neikä silloin hänen korvansa halkea, vaikka talkooväki illan suussa\nnostaa semmoisen möläkän, jotta se virstojen päähän kuuluu. Kyllä ne\nsilloin kestävät, mutta puhupas muulloin vähänkään kovemmalla äänellä,\nniin heti haukutaan. Kyll' ovat talkoissa mielinkielin väen kanssa,\nmutta ovatkin siihen sijaan muina aikoina kitsaita ja äreitä.\n\nUskalsivathan ne viime keväänä suututtaa itse Hevois-Mikonkin ja\najoivat hänet pois huoneistaan, kun Mikko ei antanut orittaan navetan\ntyhjennykseen. Mitäpäs se Mikko sitte niistä välittää, kun sillä on\nrahaa, kuin roskaa. -- Onhan sitä muutamilla rahaakin, vaan eipähän\nole minulla. Ei ole -- ha-hauu! Mutta ei ollut Mikollakaan muuta kuin\ntyhjät nyrkit siihen aikaan kuin yhdessä oltiin Olkkolassa renkinä --\nha-haa-auu! -- kas kun lämpimässä rupeaa haukottamaan.\n\nKaisa kulki akkunan ohitse. Mitä lienee puuhannut siellä vesisateessa,\nmutta Jaakon mietteet kääntyivät Kaisaan. -- Kun olisi tuo eukko\nsilloin älynnyt ottaa Mikon minun asemastani, niin ehkä olisin nyt\nminäkin rahamiehiä ja Mikko täällä minun sijassani hautoisi kylkeään\nkiuasta vasten. Minä, pöllö, olin silloin vielä niin miestä mielestäni,\nkun Mikon sain pois laudalta. Hullu minä olin, kun otin eukon ja\nsain vielä elätettäväksi tuonkin mummon, ruojan, joka tässä aina\nsoittaa suutaan niin Kaisalle kuin minullekin. Olisinpas siihen sijaan\nhankkinut hevosen, niin hätäkös nyt olisi eläessä. Jos mistä saisi\nsiksikään rahaa, niin ihan paikalla ostaisin hevosen vielä nytkin. --\nEiköhän tuota hevosta millään keinoin saisi irti nytkin? Kun olisi\noikein ahkeraksi tässä lyöttäytyä -- ja ehkähän ne loppua uskoisivat\nvelaksikin -- ehkä --\n\nSitte minä kauppamiehille vain vetää köyryyttäisin viina-ankkuria ja\nminkä mitäkin niinkuin Mikkokin. -- On todemmastaankin sillä Mikolla\noikeat kissan päivät, mutta hänellä ei olekaan ympärillään noita leivän\nmankujoita eikä muita huolia. Laulelee vaan kuormansa päällä niin kesä-\nkuin talvikaudetkin mahallaan ötköttäessään, ja herrassikaria poltella\ntupruuttaessaan, kuin meikäläisten täytyy nurkantakaisiin tyytyä. Mut\nollapa minullakin hevonen, niin kyllä en mahtaisi talonpoikain töissä\nrehmiä, -- ei \"pois se\", sanoi Tutjun Tiemu torakalle -- kauppamiesten\nkanssa minä vaan kestiä kävisin niinkuin Mikkokin.\n\nKaisa tuli silloin sisään luultavasti vuohta lypsämästä, koska tuntui\nhääräävän siellä ovensuun puolella maitohyllyn kohdalla. Riisuttuaan\npäältään päivän haalakaksi paahtaman miehensä sarkanutun, jonka viskasi\nrahille nurkkaan, kyyristihe Kaisa kehdon viereen viihdyttämään juuri\nkitisemään ruvennutta pientä Mattia.\n\nSiinä oli Jaakolla taas sovelias tilaisuus tarkastella vaimoansa\nja arvostella häntä. -- Tuommoinen se nyt on, laiha kaukelo kuin\npaistin varras. Vaatteet riippuvat päällä kuin puuhevolla, ja silmät\nnuljottavat päässä kuin rasvatiplat liemen pinnalla. Johan sen naamakin\nalkaa kurttuun käydä, vaikk'ei vielä ole kuin viisi vuotta yhdessä\noltu. Nyt se on ruvennut oikein silmissä vanhenemaan, kun sen saivat\nniissä kerettiläisten seuroissa käymään; eikä ihminen i:tä s:stä\neroita, vaan niissä pitää vain juosta rohventeeraamassa. Jos minä\nolisin ennakolta tämän elämän tämmöiseksi arvannut, niin kyllähän minä\nolisin mahtanut vihille mennä. En tässä maailmassa, pois se, sanoi\nTutjun Tiemu --\n\n\"Menisit tuosta lojumasta edes puita pilkkomaan, niin kiehauttaisin\ntässä kahvin syntisen sydämeni lämpimiksi\", lausui Kaisa Jaakolle,\nsaatuaan Matin nukutetuksi.\n\n\"Eikös niitä ole enää pilkotuita -- vastahan minä toisna päivänä\" --\n\n\"Tyhjälläkös se sauna sitte lämmitettiin\", tiuskasi mummo.\n\nJaakko kynsäsi korvallistaan ja haukotellen nousi ylös.\n\n\"Missähän lienee taas sekin kirves?\" kysäsi hän naisilta.\n\n\"Tuollahan tuo näkyi eilen olevan rankakasalla\", tiesi mummo.\n\nNuttunsa löysi mies helposti, mutta mutisi hampaidensa välissä jotain\nsen kosteudesta. Vyö ja rukkaset siihen sijaan olivat hakusalla. Vyö\nlöytyi viimein tupakkahakkurin takaa nurkasta, mutta rukkasia ei ollut\nkukaan nähnyt. Pikku Miina etsi niitä tulipäreellä uuninkin päältä,\nmut eivät ne sielläkään olleet. Mummo ja Kaisa myllistivät kumpikin\nomat kätkönsä ylösalaisin, eivätkä löytäneet mitään. Jaakko itse\nseisoi miettiväisenä keskellä lattiaa ja sanoi epäilevänsä jonkun ne\nvarastaneen.\n\n\"Vielä mitä, eihän täällä ole koko viikolla ketään semmoista käynyt\",\ntuumaili Kaisa ja lisäsi: \"voithan noita nyt tuon verran paljainkin\nkäsin pilkkoa.\"\n\n\"Rakkuloillapa nuo ovat käteni jo ennestäänkin.\"\n\n\"Kyllä olet mieheksi kumminkin koko asso\", mutisi Kaisa.\n\n\"Onhan se, vaan minkäs teet\", vastasi Jaakko.\n\n\"Täällä, täällä sängyn pohjalla on yksi!\" huusi Miina iloisesti.\n\nSiellä oli toinenkin ja niin vihdoinkin pääsi Jaakko lähtemään työlle.\nHänen pihalle tullessaan näyttivät pilvet jo ruvenneen ohenemaan,\nja taivaalta, Luukkolan vaaran kohdalta, kuumotti niiden lävitse\naurinkokin, niinkuin himmeä yölamppu. Vähitellen selkeni ilma sitte\nyhä selkenemistään ja tuntui kaikin puolin niin raittiilta, etteivät\npääskysetkään enää malttaneet pesissään pysyä vaan lähtivät lentelemään.\n\nIlman muutos tuo lienee vaikuttanut Jaakkoonkin, koska äskeinen\nvetelyys näytti hänestä kokonaan kadonneen ja yksi musta halmeranka\ntoisensa perästä muuttui pieniksi huonehaloiksi.\n\nHetkisen kuluttua tuli Kaisa hakemaan sylyyksellisen puita pirttiin ja\nniitä ottaessaan huomautti miehellensä: \"kas miten taivas nyt jo on\nkuulakkana kuin lasi!\"\n\n\"Onpa todellakin\", vastasi Jaakko, pyyhkiessään takkinsa hihalla hikeä\notsastaan, \"ja ilmakin tuntuu niin lämpimältä.\"\n\n\"Eiköhän tuosta ilmat nyt hiljankin ruvenne asettumaan\", sanoi Kaisa\nvielä mennessään.\n\nJaakko katseli vähän aikaa puiden oksilla kimaltelevia vesihelmiä ja\nryhtyi sitte taas innolla työhönsä, mutta ajatukset vaan pyörivät\nhevosessa ja hän koetti keksiä keinoa, jolla sen isännäksi pääsisi.\nKaukaa hän ei kuitenkaan ehtinyt hakata eikä ajatella, ennenkuin\nkorviin kuului jonkunmoista röhkivää ääntä. Jaakko kuulosti hiukan,\nmutta jatkoi kumminkin työtään arvellen: mikä lienee. -- Yhä kuului\nääni ja se tuntui tulevan tieltä, tuolta kirkolta päin.\n\n\"Kyllä se vain on hätähuuto\", jupisi Jaakko tarkemmin kuunneltuaan\nja lähti kirves kädessä samoamaan suoraan ääntä kohden. Vähän matkan\npäässä, Savinotkon rumpusillan kohdalla, näkikin hän tiellä hevosen\nja kärrit, jotka olivat vajonneet puron lokaan, kun silta oli alta\nsärkynyt.\n\nKärryissä oli joku niiden täyteinen, hyllyvä jättiläismöhkäle, josta\nkuului tuo outo ääni ja tuhutus sellainen, kuin vahvan höyrykoneen\nkäydessä. Jaakko eroitti, lähemmäksi päästyään, möhkäleen yläpuolella\nsuurenmoisen palleron ja vielä likempänä näki hän sen päällä litteän\npään peitteen, jonka etupuolella loisteli, kruununmiehen merkkinä,\nkokardi.\n\n\"Tuleh -- -- hyyh! -- -- hyvä mies auttamaanh -- hyyh! Putte ei\nyksinään saah kääsyjä tässä kirotussa vellissä hievahtamaankaan.\"\n\n\"Hyvää päivää, herra vallesmanni ja Jumala avuksi!\"\n\n\"Eih -- vaan auta sinä minua -- -- irti tästä kurasta.\"\n\n\"Onhan sitä nyt likaa ihan yli tarpeen ja tässä on aina ollut niin\nhuono rumpu, jotta eihän se kestä tavallistakaan painoa\", tuumaili\nJaakko Puttea silmäillen.\n\n\"No, älä siinä hevosta ällistele, vaan koeta työntää tuolta takaapäin.\"\n\n\"Kyllä, kunhan tässä keretään.\"\n\n\"Tämmöistäkös tämä on koko väli Pellonpäähän asti?\"\n\n\"Ei; onhan tässä kuivempaakin välillä, mut Pohjolan kujoisilla sitä\nvasta velliä on.\"\n\n\"No, eikö se liikahdakaan?\"\n\n\"Ei, vaan jos herra vallesmanni nousisi --\"\n\n\"Tuommoiseenko siivoon? En ikipäivinä.\"\n\n\"Mutta mikäs tässä muutoin neuvoksi tulee?\"\n\nPikkuisen mietittyään käski nimismies Jaakon ottamaan metsästä kangin\nja koettamaan sillä kohottaa kärryjä. Toinen teki työtä käskettyä\nja heti oli hänellä aseenaan tukeva koivuinen kanki. Sen toinen pää\npistettiin akselin alle, toisen pään Jaakko otti olkapäälleen ja alkoi\noikein hartiavoimalla nostaa.\n\n\"Kyllä nyt nousee, vaikka olisi millaisessa iskoksessa\", tuumaili\nJaakko mielissään.\n\n\"Tuntuu nousevan -- -- älä -- Putte ptruu, ptruu -- älä -- --\"\n\nKesken jäi nimismieheltä lause ja hän vierähti kääsyistään suin päin\nkuraan.\n\n\"Ohoh! Eihän, vaan liene koskenut.\"\n\nNimismies huohotti kovin, puhki, kiroili ja oli kirjavampi\nkirjavintakin tikkaa. Jaakon avulla pääsi hän kuitenkin pystyyn, mutta\nsätti sittekin Jaakkoa aika tavalla. -- Arvattavasti enemmistä torista\npäästäkseen, koetti Jaakko mitä pikemmin, sitä parempi toimittaa\nnimismiehen suoraan metsän läpi mökillensä itseänsä siistimään ja\nkuivailemaan ja lupasi tietä myöten itse tuoda hevosen.\n\nNimismies ei ollut mikään kilpajuoksija, vaan saapui kuitenkin\nKataja-ahon mökkiin paljo ennen Jaakkoa. -- Mökissä säikähtivät naiset,\nnimismiehen tuommoisessa tilassa nähdessään niin, etteivät älynneet\npyytämättä edes auttaa häntä vaatteiden riisumisessakaan ja pikku Miina\npotalsi piiloon äitinsä rukin taakse, josta sitte uteliaasti vierasta\nkoko ajan katsoa mirjotti. Kaisan ripustellessa vaatteita lieskan eteen\nkuivumaan, oli nimismiehellä aikaa silmäillä ympärilleen ja nuhdella\nnaisia mökin siivottomuudesta, sillä: olihan toki köyhälläkin vettä\nostamatta, että saisi omat ja lastensa silmät pestyiksi, varsinkin näin\nsateiseen aikaan.\n\nHän leppyi kuitenkin osaksi omasta sukkeluudestaan, osaksi siitä kun\nKaisa pesi kuppiparin ja sitte lautasella tarjosi hänelle sakeaa,\nsikurisekaista kahviansa. Viimein joutui Jaakkokin kotiin ja kehui\nvallesmannin hevosessa olevan \"vähän juoksijan vikaakin.\"\n\n\"Mistäs sen tiedät, vai koettelitko sinä sitä.\"\n\n\"En, herra vallesmanni\", selitteli Jaakko katsellen kurppostensa\nnokkia, \"en minä koetellut, vaan kärryt kaatuivat toisen kerran; siksi\nminä näin kauvan viivyin.\"\n\nNimismies päätti sen johdosta vielä tänä syksynä panevansa tuon tien\njakotieksi Yli- ja Kirkonkyläläisille; \"ja katsokootkin sitte itseänsä,\njos eivät sitä kunnolliseksi korjaa\", sanoi hän.\n\nVaatteiden kuivettua irtausi niistä savi hieromalla helposti, mutta\ntakkia päälle pantaessa sattui nimismiehen käsi povitaskuun ja\nhämmästyen kiljahti hän: \"missä minun lompakkoni, häh?\"\n\n\"Mikä lompakko?\" tohti Kaisa kysäistä.\n\n\"Rahalompakko, jossa oli Pellonpäänkin rahoja tuhat kuusi sataa.\"\n\n\"Olisipa semmoinen rahasto minulla!\" huudahti Jaakko.\n\nMökin syöpäläiset saatettiin rauhattomiksi lompakkoa etsiessä, mutta ei\nsitä kuitenkaan löytynyt.\n\n\"Mies, sinä olet sen varmaan ottanut\", tiuskasi nimismies Jaakolle.\n\n\"Mi-mi-minäkö?\" sammalsi Jaakko kalveten.\n\n\"Sinä, -- se on pudonnut kaatuessa ja sinä sen näit; se on ihan selvä.\"\n\n\"Kaatuessa? enhän minä nähnyt kuin hevosen.\"\n\n\"Kyllä sinä näit ja siksi narrasit minun metsän läpi kulkemaan, --\ntunnusta pois.\"\n\n\"Tunnusta pois, Jaakko, jos olet ottanut\", kehoitti Kaisakin.\n\n\"Minä en ole nähnyt mitään lompakkoa, sen vähemmän sahviaanista\",\nväitti Jaakko.\n\n\"Ahaa, mistäs sen sahviaaniseksi tiesit?\"\n\n\"Minä näin sen teillä Putkelan huutokaupassa.\"\n\n\"Nyt olet mies kiini -- -- eihän sitä minulla silloin vielä ollutkaan.\"\n\nJyrkästi kielsi Jaakko ottaneensa lompakkoa ja vihan vimmassa lähti\nnimismies mökistä, uhaten vielä Jaakolle näyttää \"närhin näperit.\"\n\nKohta rupesi kylillä kulkemaan kumminkin huhuja Jaakosta. Kaikista\nihmisistä oli selvää selvempää, että Jaakko oli ottanut nimismiehen\nlompakon. Juohtuipa nyt vielä ihmisten mieleen, että ennenkin, Jaakon\nseutuvilla ollessa, oli silloin tällöin kadonnut yhtä ja toista pientä\nrihkamaa, vaikka ei kukaan ollut osannut häntä varkaaksi epäillä. Sitä\nvaan yleiseen ihmeteltiin, kuinka hän niin itsepintaisesti voi kieltää\nvarkauttansa ja enimmän kaikista ihmetteli sitä Kaisa, Jaakon oma eukko.\n\nHän toimitti miestänsä puhuttelemaan milloin minkin uskokumppaneistaan,\njotka mitä virveimmillä uhkauksilla ja kuvauksilla tulevasta tuomiosta\nkoettelivat taivuttaa Jaakkoa tunnustukseen. Silloin aina suuttui\nJaakko ja vielä kauheammilla uhkauksilla tukkesi toisten suut tahi ajoi\nheidät suorastaan pellolle. Ei auttanut sekään, vaikka nimismies olisi\njättänyt asian sikseen, kun vaan olisi rahat takaisin saanut.\n\nJaakko oli ja pysyi paatuneena ja Kaisa-parka sai sen vuoksi monta\nunetonta yötä itkien viettää. Kuitenkin näki jokainen miehen silmistä,\nettei hänellä ollut puhdas omatunto. Eihän hän hirvinnyt enää ketään\nsuoraan silmiin katsoa, vaan tirkisteli jokaista niin epäluuloisesti\nkulmainsa alta; eikähän hän edes oikein ymmärtänyt varkauttaan\nsalatakaan. Mökki näet siisteni siistenemistään ja kertoivatpa muutamat\nnähneensä Jaakolla toisinaan rahojakin, vaikka hän oli kyllä sanonut\nniitä saaneensa työpalkoistaan tukkiherroilta, joiden kanssa kierteli\nmetsiä lukemassa.\n\nSitä paitsi ilmestyi vielä Kataja-ahon mökkiin hevonenkin. Jaakko\nsanoi ostaneensa sen mustalais-Kallelta ja kehui käteen antaneensa\nkuusikymmentä markkaa, toiset kuusikymmentä olisi maksettava ensi\nsyksynä.\n\n\"Kyllähän mustalainen sinulle velkaa uskoi\", sanoi Kaisa. \"Ole joutavia\nlörpöttelemättä -- ja kun sinulla kerran oli niin paljo rahaa, niin\nolisit ostanut lehmän, jotta olisi saatu edes oikeaa maitoa.\"\n\n\"Mihinkäs lehmällä pääsee\", tuumaili Jaakko, \"mutta hevosella minä\nkauppamiehiltä ansaitsen vielä toisenkin pennin.\"\n\nKauppamiehetpä eivät huolineetkaan Jaakkoa kuormiansa kulettamaan ja\nmuutkin ihmiset rupesivat häntä vieromaan yhä enämmän. Moni arveli\nJaakon kuitenkin tunnustavan kaikki oikeudessa, johon pitkin syksyä\nhaalittiin vieraita miehiä ympäri pitäjästä. Muiden muassa oli sinne\nkutsuttu todistajiksi kaikki nekin, jotka olivat olleet Putkelan\nhuutokaupassa pari vuotta ennen nimismiehen lompakon katoamista.\n\nOikeuspäivä tuli viimeinkin ja kokonaan se menikin sitä todistajain\njoukkoa kuulustella. -- Useimmat vierasmiehet kertoivat tuomarille\nkoko elämäkertansa ja jotkut naiset uskoivat hänelle pieniä\nsalaisuuksiaankin, mutta Jaakon asiaan ei saatu paljo mitään\nvalkeutta. Kaikki asianhaarat olivat tosin Jaakkoa vastaan, mutta\nkun ei toteennäytöksiä ollut ja hän niin uppiniskaisesti kielsi,\nvaati nimismies lopuksi häntä puhdistusvalalle, kuitenkin katsoen\nkohtuulliseksi, \"että Jaakko ensin kävisi papin tutkinnon alla\",\nniinkuin sanat kuuluivat. Sitä vaatimusta kuullessaan Jaakko vavahteli\nja siinäkin oli uusi todistus hänen syyllisyyteensä, sillä \"eihän\nviattoman polvet vapise\", sanoo jo sananlaskun, ajatteli nimismies.\n\nAsia lykättiin kohdakkoin pidettäviin välikäräjiin, joissa\nmuitakin rikosasioita oli tutkittavina. Silloin määrättiin Jaakko\ntulemaan puhdistusvalalle ja oli hänen samalla oikeudelle tuotava,\n\"asianomaisen\" papiston todistus siltä, että hän oli saanut opetusta\nvalan tärkeydestä ja arvosta.\n\nPuoli päivää selitti sitte kerran provasti Jaakolle, kuinka Israelin\nvaimon poika kirosi nimeä ja kivitettiin, ja kuinka Herra kuutta vihaa\nja kauhistuu seitsemää, niiden seassa petollista kieltä. Vielä hän\njärisyttävällä tavalla osoitti, että valehtelijoilla on oleva osa siinä\njärvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa; ja kuinka rangaistus\nei vääräin huoneesta lakkaa ja kysyi lopuksi: \"oletkos nyt aikonut\nviimeinkin tunnustaa?\"\n\n\"En\", oli lyhyt ja jäykkä vastaus.\n\nProvasti jätti nyt lain sikseen ja uudestaan, ponnistaen kaiken\nkaunopuheliaisuutensa liikkeelle, koetti näyttää toteen, että Jaakko\nsiinä tapauksessa tekisi anteeksi antamattoman synnin; elämässä ja\nkuolemassa jäisi osattomaksi kaikista evankeliumin armolupauksista;\nsulkisi itseltään oven iankaikkiseen elämään, eikä enää voisi ottaa\narmoa vastaan, vaikka tahtoisikin.\n\n\"En sittekään rupea tunnustamaan\", murisi Jaakko.\n\nVaikka provasti oikein liikutettuna pyytämällä pyysi Jaakkoa\ntunnustukselle, ei hän sittekään taipunut ja sai viimein vaaditun\ntodistuksen. Vielä välikäräjissäkin vakuutteli tuomari Jaakkoa tarkasti\nmiettimään tilaansa ja väärän valan seurauksia, ennenkuin valalle\ntulisi, mutta se oli samaa, kuin olisi seinälle saarnannut.\n\nTuomari oi voinut muuta kuin käski vetämään pellin auki, että\nsieluparka pääsisi sitä tietä pois saastuttamasta oikeustuvan ilmaa ja\nluki sitte edellä valan kaavan.\n\nRohkeasti pani Jaakko kolme sormea kirjalle ja selvällä, melkein\nuhallisellakin äänellä, saneli valan sanat tuomarin perässä. Vasta\nsanoissa: \"niin totta, kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja\nsielun puolesta\" vavahteli ääni hiukkasen, mutta meniväthän nekin\nloppuun. Niin oli Jaakko vapaa syytöksestä. Kalpeana hän astui ulos\nkäräjätuvasta, eikä näyttänyt mennessään huomaavan, kuinka käräjäväki\nkammoen antoi hänelle tietä välitsensä.\n\nJonkun päivän kuluttua tuli Olkkolan isäntä Kataja-aholle\n\"ystävällisesti\" ilmoittamaan, että mökki piti olla uudeksi vuodeksi\ntyhjänä. Hänen ei millään tavalla kuulunut käyvän laatuun enää ensi\nvuonna Jaakkoa kirjoissaan pitää.\n\n\"Onkos isännän tarvinnut minun puolestani ulostekoja suorittaa, vai\nmiksi se ei enää käy laatuun?\" kysäsi Jaakko.\n\n\"Eipä suinkaan\", vastasi Olkkolainen hymyillen ja katsoa vilauttaen\nJaakkoon lisäsi hän: \"enämpi noita sinulla lienee varoja maksaa, kuin\nmonella muulla.\"\n\nJaakko lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan eikä edes vastannut isännän\njäähyväisiinkään. Sitte hän lähti kylälle hankkimaan kattoa päänsä\npäälle, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Muutamat näet kielsivät\nsuorastaan, toiset kiertelemällä, eikä kukaan asuinlupaa antanut,\nvaikka Jaakko kävi joka talossa. Kaisakin kävi rukoilemassa Olkkolan\nemäntää, mutta yhtä turhaan.\n\nEmäntä antoi vaan Kaisalle lohdukkeeksi joulukynttelin, jossa oli kolme\nnoin sormen pituista haaraa, mutta ei sanonut mitään muuta voivansa\ntehdä. Jaakko ei Kaisan tullessa ollut kotona, ja mummo sanoi hänen\näsken äänettömin päin menneen ulos.\n\n\"Eikö liene jo mennyt nuoran jatkoksi koko mies\", arveli mummo.\n\nKaisa tillahti itkemään ja itki vielä silloinkin, kuin Jaakko saapui\nkotiin.\n\n\"Mikäs täällä nyt on hätänä?\" tiedusteli mies sisään päästyään.\n\n\"Mikä -- ja sinä vielä kysyt sitä?\"\n\n\"Elä tyhjiä itke, ei hätä ole tämän näköinen ja on sitä maata\nmuuallakin\", lohdutteli Jaakko vaimoaan, mutta, kun huomasi pöydällä\njoulukynttelin, ärähti hän: \"mistäs sinä tuon olet kulettanut?.\"\n\n\"Olkkolan emännältähän tuon sain pikku Miinalle huviksi.\"\n\n\"Sait ja otit?\"\n\n\"Miks'en olisi ottanut, kun toinen hyvästä sydämestään antoi?\"\n\n\"Hyvästä sydämestään! -- Pilkatakseen minua sillä siitä valasta hän sen\nantoi.\"\n\nJos ei ennen, niin ainakin nyt oli Kaisa vakuutettu miehensä tehneen\nväärän valan. Raskas paino tuntui entistä kovemmin nyt ahdistavan hänen\nsydäntänsä, eikä se keventynyt siitäkään, kun Jaakko ilmoitti käyneensä\nTuiskulan Juholle myymässä vuohen ja \"kaikki joutavat hynttyyt\", joista\nJuho oli luvannut suorittaa mustalais-Kallelle Jaakon velan. Sitte\nkäski Jaakko vielä naisten panemaan kaikki vaatteensa kokoon, \"sillä\nhuomenna lähdetään tästä Venäjälle.\"\n\n\"Huomenna? Joulun aattona?\" ihmettelivät naiset.\n\n\"Niin juuri huomenna, Joulun aattona.\"\n\nSiinä ei auttanut itkut, eikä valitukset, vaan täytyi totella, sillä\nJaakko oli loppuaikoina: käynyt niin kummalliseksi, että kuka sen\ntietää, mitä olisi tehnyt, jos olisi liiaksi vastustelemaan ruvennut.\n\nHuominen päivä tuli ja kirkas talvinen päivä se olikin. Jaakko valjasti\nhevosen pitkien matkalaitojensa eteen, vaan naiset eivät joutuneet\nvalmiiksi, ennenkuin jo alkoi kylältä kerääntyä joutilaita lähtöä\nkatsomaan. Jotkut naisväestä näyttivät olevan pahoillaan lähdöstä ja\nkyynelsilmin ottivat jäähyväisiä, varsinkin lapsilta ja Kaisalta, mutta\nuseimmat laskivat leikkiä koko matkasta.\n\nHiljankin saatiin mummo ja Kaisa istutetuiksi reen perään ja\nkaikenlaisiin ryysyihin käärittyinä pantiin lapset heidän syliinsä.\nJaakko itse hyppäsi sevipuolelle, nauskautti kerran ruoskalla hevosta\nja niin sitä lähdettiin.\n\n\"Ei, tuo herja, edes, vanhan tuttavuuden vuoksi antanut minulle osaa\nniistä nimismiehen rahoista\", tuumaili Hevos-Mikko, \"vaikka minähän\nhänelle kultaisenkin hankin.\"\n\n\"Mitä?\" huusi Jaakko taakseen katsoen.\n\n\"Eipähän mitään; -- onnea vaan matkalle!\"\n\nNaurun hekotuksen seuraamana luikahti Jaakon matkue Kuittilan\nkujoisille, joiden vierusaidat olivat koristetut kämmenen paksuisilla,\nhuikaisevan valkoisilla ja kaarevilla lumiköynnöksillä. Puhdas\nlumivaippa peitti kaikki vainiotkin ja puiden oksat olivat kuin\nvalkeassa kukassa. Yksin Kuittilan talon katotkin olivat päällystetyt\npehmeällä lumikerroksella ja tuolla talon takana levisi metsäisten\nharjujen välillä Lummelammiin tasainen pinta. Sitä pitkin kulki,\ntummien kuusiviittojen välitse, kauas itään vievä tie, jonka molemmilla\npuolilla lumi maalaantui auringon viistoisista säteistä hieman\npunertavaksi. Koko luonto näytti valvistautuvan juhlaa vastaan ottamaan\nja reen anturat veisasivat tavallaan yksinkertaista juhlavirttä.\n\nKuittilan emäntä, kuultuaan ulkoa reen ratinaa, sulatti henkäyksellään\nmoniaita kimaltelevia jääkukkasia akkunan ruudusta ja katsoi sitte\nsulasta paikasta menijöitä, kunnes ne katosivat kuusikkoon lammin\ntoisella rannalla,.\n\n\"Tuolla ne nyt menevät\", puheli emäntä lattiaa pesevälle\npalvelustytölle. \"Surkeat juhlat mahtaa heilläkin olla, kun saavat\nJoulunsa taipaleella viettää.\"\n\n\"Mitäpä noista säälii\", mutisi tyttö, \"mitä ihminen kylvää, sitä hän\nmyös saa niittää.\"\n\nSurkealta todella tuntui lähtö matkamiestenkin mielestä. Vähitellen\nnäkyivät kuitenkin naiset tyytyvän kohtaloonsa ja alkoivat vähin\npuhella keskenään, mutta Jaakko pysyi yhä äänettömänä mietteissään.\nVasta iltahämärissä, kun taivaalle alkoi ilmestyä kirkkaita, välkkyviä\ntähtiä, puuttui hänkin puheisin ja paljoa lempeämmällä äänellä, kuin\npitkiin aikoihin oli käyttänyt, kertoi pikku Miinalle Bethlehemin\ntähdestä, josta levisi totinen valkeus kaikille pimeydessä vaeltaville\nkansoille, ja joka valkeus ei koskaan sammu.\n\n\"Niinhän se puhuu, kuin pappi\", ajatteli mummo, hartaasti\nkuunnellessaan Jaakon kertomista. Kaisa, taas tunsi sydämmensä\nlämpenevän miehensä sanoista ja päätti mielessään: \"ei ikinä -- --\nei väärän valan tekijä voisi ikinä hänestä noin puhua.\" Hän olisi\nkiittänyt miestänsä, jos ei olisi luullut Jaakon pitävän sitä\nlapsellisuutena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNimismieheltä ei Ylikyläläisten kirkkotie syksyllä tullutkaan jaetuksi,\nvaan keväällä, heti kauran panosta päästyä, täytyi sekä Kirkon- että\nYlikyläläisten ryhtyä tien tekoon. Molemmille puolille oli kaivettava\noikeat valtaojat ja Savinotkossa tien poikki kulkevaan puroon oli\ntehtävä semmoinen silta, että se kestäisi vaikka mitä.\n\nTuiskulan Juhon osaksi tuli itse puron siivoaminen. Muutaman kerran\npuroon pistettyään nosti Juho lapiossaan lahoneiden puupökäleiden\nkanssa litteän savimöhkäleen, joka hajosi, kun hän sontien viereen\nviskasi.\n\n\"Mitäs punaista sieltä nousi?\" kysäsi eräs ojan kaivajoista.\n\n\"Mitä lienee\", vastasi Juho tyynesti ja jatkoi työtään.\n\n\"Ei, älähän -- -- katsotaanpas\", sanoi toinen ja meni tarkastamaan\ntuota punaista esinettä.\n\n\"Lompakkohan se on.\"\n\n\"Kies'avlta! On se lompakko.\"\n\nMiehiä kerääntyi nyt enämpikin yhteen ja joku heistä huusi: \"ho hoi\nmiehet! Keltä teistä on lompakko kateissa?\"\n\n\"Kyllä ei varmaankaan minulta\", sanoi Kurttilan ruotupoika.\n\n\"Eikö liene vain sinulta\", tuumaili nauraen Mattilan Pekka.\n\n\"Näytäpäs, -- minä olen tuon jossain jo onnenkin nähnyt.\"\n\n\"Olen minäkin -- -- maltas! -- -- se on nimismiehen lompakko\", sanoi\nTuiskulan Juho.\n\n\"Sekö, jonka Kataja-ahon Jaakko varasti?\"\n\n\"Sekö lienee vai mikä, vaan kyllä nimismiehellä oli ihan tuon näköinen.\"\n\n\"Olkaa hupsimatta\", sanoi Olkkolan isäntä. \"Kyllähän sen Jaakko olisi\nsinne heittänyt!\"\n\n\"Katsotaanpas, onko siinä vielä rahaakin.\"\n\n\"Mies! Älä liikuta löytökalua\", varoitti joku, mutta myöhään, sillä\nlompakko oli jo auki.\n\n\"Se on ihan täynnä satamarkkaisia.\"\n\n\"Näinköhän noista vielä käyvät rahat tulee\", arveli eräs, vaan silloin\njoutui siltavoutikin paikalle ja otti lompakon huostaansa.\n\nVarovasti eroiteltiin sitte märät setelit toisistaan. Niitä oli\nkuusitoista sadan markan, kaksi neljänkymmenen markan rahaa ja\njoitakuita kolmimarkkaisia.\n\n\"Kunhan ei Jaakko sittekin olisi ollut syytön\", epäili Mattilan Pekka.\n\n\"Syytön -- miksikäs hän sitte olisi lähtenyt Venäjälle?\"\n\n\"Ja vielä vannonut sielunsa pahalaiselle\", nauraa honotti Olkkolan\nisäntä.\n\n\"Syytönhän peto taisi olla\", selitti siltavouti Olkkolaiselle. \"Tuossa\nnäet eroittaa vielä selvästi K.G.N. ja ne merkitsevät Kalle Kustaa\nNöyréniä, joka on nimismiehen nimi.\"\n\n\"Olisikohan sitte Jaakkoa syyttä kiusattu\", arveli muudan mies\nlapioonsa nojaten. \"Mutta miksi hän ei sitte sanonut itseään\nviattomaksi.\"\n\n\"Olisitkos sinä uskonut\", kysyi nenäkäs ruotupoika.\n\n\"Onkohan tuo aivan varmaan se sama lompakko?\" tiedusti vieläkin\nOlkkolan isäntä, varmuuden vuoksi.\n\n\"On se\", päätti siltavouti. \"Olenhan minä sen satoja kertoja nähnyt.\"\n\nSiltavouti lähti siitä lompakkoa nimismiehelle viemään, mutta ei\nOlkkolan isäntä sittekään ottanut uskoakseen, että se oli sama kadonnut\nkappale, josta oli niin paljo melua ollut.\n\nPitkin kesää kuulutettiin sitte kirkossa: että jos kuka laukku- tai\nmuita venäläisiä sattuisi näkemään, niin pitäisi heitä kehottaa käymään\nnimismiehen puheilla. Ei venäläisten kuulunut laisinkaan tarvitsevan\nlaukun ryöstöä pelätä, vaan päinvastoin palkittaisiin heille vielä\nvaivatkin.\n\nIhmeen paljo Venäjän miehiä kävikin kuulutuksen johdosta nimismiehen\npuheilla, vaan yhä edelleen pysyi hän hajamielisenä ja harvapuheisena.\nSyksyllä täytyi hänen vielä pitää talossaan ompelijoita vaatteita\nitselleen pienentelemässä. Nimismies oli näet kesän kululla laihtunut\nlähes puolitoista leiviskää ja alkoi jo käydä harmaasen, kun ei Jaakon\nolinpaikasta ollut selkoa saanut.\n\n\n\n\nMatkalla.\n\n\nOlisi pitänyt olla jo vankka talvi, mutta olikin syksy, -- synkkä ja\npimeä yö. -- Taivas tuolla ylähällä, pään päällä, peittyy pimeyteen\nniin, että ei oikein näe edes sitäkään; vai eikö muutoin saattane\nkatsellakaan, kun sataa suhuuttaa alinomaa ja hiukkaakaan taukoamatta.\nEi se ole suoraa, rehellistä sadettakaan, vaan semmoista hienon hienoa\nvesi-utua, joka tunkeutuu joka paikkaan ja läpäisee kaikki. Tuulen\nmukana sitä vaan yhä tulee tuolta kaukaa edestäpäin -- mistä asti\ntulleekaan. Ensin se sade lioitti matkustajan päällystakin, sitte\nkärryissä olevan jalkopeitteen, aikoneekohan koko ruumiin liuokseksi\nlaittaa? Nyt nuo pienen pienet vesipisarat, vihuripuuskan voimasta,\nkaivaantuvat matkustajan huopahattuun. Hän tuntee, miten hikinauha\notsapuolelta vettymistään vettyy.\n\n\"Olisihan tuota hattua hiukkasen käännettävä, mutta mitäs siitä --\nkastuisivat kädet. Näin on vaan parasta istua kököttää yhdessä kohden,\nhievahtamattakaan. Kädetkin tuntuvat niin lämpöisiltä näin hihoihin\nkaivettuina.\"\n\nAjatuksissaan matkustaja vähän kutistaa ja käännältää ruumistaan.\nKaikki vaatteet tuntuvat juottuneen toisiinsa kiinni yhdeksi kuoreksi\nja ruumis on ikäänkuin irrallaan siellä kuoren sisällä. Tuo tiekin on\nvielä niin siunatun huonoa ja kuopperoista.\n\nTuntuu tavallista tuimempi sysäys, joka pikkuisen virkistää alakuloista\nmieltä. -- \"Mikä nyt\", äännähtää matkustaja nurpeista mietteistään\nhavahtuen.\n\n\"Käännytään kievarin tielle\", vastaa kyytipoika.\n\nHevonen jatkaa torkkuvaa astuntaansa yhtä hitaasti, kuin ennenkin ja\nsuruiset mietteet risteilevät aivoissa yhdessä hämärien unikuvien\nkanssa. Tie tuntuu muuntuvan yhä huonommaksi ja kuraisemmaksi. Eipä\nsillä, että sitä näkisi, vaan kyllä sen tuntee -- tärähdyksistä ja\nkuulee siitä litseestä, jonka kaviot synnyttävät likaan polkiessaan.\n\n\"Ptruu! Kunhan ei kaaduttaisi\", tuumii kyytipoika ja lisää: \"johan on\ntämäkin joulun aikaa.\"\n\n\"On tosiaan -- -- kun tuli kesä keskellä talvea.\"\n\nSaavutaan viimein majataloon ja pyydetään hevosta.\n\n\"Tuota -- tuota, eikös se herra voisi olla talossa yötä, kun on niin\nrämpsyinen ilma\", kysyy uninen isäntä päätänsä raappien.\n\n\"En voi, sillä minun täytyy vielä ehtiä yöjunaan ja joutua -- --.\"\n\nPunehtuen jätti matkustaja lauseensa kesken, sillä hän oli ollut\nsanomaisillaan ilmi salaisuutensa. Kuitenkin lisäsi hän kohta: \"minun\ntäytyy eteenpäin, vaikka läpi vuoren.\"\n\nIsäntä katosi huoneesta ja matkustaja vaipui unelmiinsa istuimelle.\nSuloinen raukeus valloitti hänen jäsenensä tuossa hämärässä huoneessa,\njossa yksi ainoa talikynttilä paloi pöydällä. Ajatukset alkoivat\nliidellä siinä sinne ja tänne, ja tuntui hyvältäkin olla yksinään\ntäällä lämpimässä suojassa. Yksinään hän tosin oli koko maailmassakin\nnäihin asti ollut. Ei mikään ollut oikeastaan tähän saakka sitonut\nhäntä elämään, mutta kohta oli toisin.\n\n\"Niin toisin; ja minäkin kiinnyn elämään\", mutisi hän. Silmät olivat\nharhailleet siihen asti ympäri huonetta. Nyt seisahtivat ne ja katse\nkiintyi yhteen kohti tuonne sängyn jalan juureen. Varsi kynttilässä\nkasvoi kasvamistaan, mutta matkustaja ei sitä huomannut. Siihen sijaan\nhuomasi hän vuoteella venyvän valjun miehen. Pieni poika seisoi\npaitasillaan siinä vieressä, lohduttelemassa tuota miestä.\n\n\"Ole huoletta, isä\", sanoi poika. \"Kyllä minusta mies tulee ja\nMatista kanssa. Minä laitan sitte meille talon yhtä pulskan kuin\nkuvernöörilläkin on siellä Saimaan niemessä. -- Ole vaan huoletta! Minä\nrupean papiksi ja sitte otan äidin ruustinnaksi ja Matin Silvanteriksi\nja ostan hänelle paljon paremmat hevoset, kuin pappilan Silvanterilla\nonkaan. Kaksi mustaa minä ostan ja sitte sen Jablakoffin punaisen\nvarsan ja sitte vielä -- sitte vielä -- --\"\n\nTuolla hiiloksen edessä hymyili äiti poikansa puhetta kuullessaan,\nvaikka kyynelet kiilsivät silmissä. Pikku Matti taas piti lorikoiden\npuhetta kätkyessä, samalla kohotellen palleroisia pohkeitaan ja\nojennellen tulta kohden kätösiänsä.\n\nSiitä oli jo kuitenkin kulunut kauan, hyvin kauan. Nuori hovineuvos\ntuskin enää muistikaan, kuinka kauan. -- Johan siitäkin oli vuotta\nparisen kymmentä, kuin äiti vilustui siellä Salakkalahden avannolla\nkaupunkilaisten vaatteita pesiessään, ja sitte kuoli, Ei, jo siitä\noli enämmänkin. Siitäkin oli jo tänä talvena kaksikymmentä vuotta,\nkuin valtioneuvos otti hänet hoitoonsa ja Matti lähetettiin maalle. --\nMissähän mahtoi Matti nyt olla? Ei ole tullut koskaan kuulustelluksi.\n-- No varmaan hän on renkimiehenä jossakin siellä maalla, tai ehkä on\nsiivona työmiehenä kotikaupungissa, jos on sinne palannut.\n\n\"Haa -- aau! Kauanpa se hevonen taas viipyykin\", äännähti matkustaja\nluoden silmänsä ovea kohti. Se pysyi kuitenkin sulettuna, eikä juuri\nkuulunutkaan muuta kuin tuulen suhinaa ulkoa. Se oli niin tuttua ääntä,\nse oli kuin kuisketta menneiltä ajoilta -- niiltä ajoilta, joina\nvaltioneuvos \"mielenhäiriössä\" laski luodin otsaansa, ja leski sitte\ntyttärineen joutui sukulaistensa armoille.\n\nNoinhan se suhisi ja valitteli tuuli sielläkin Vaittisen\nullakkohuoneessa, jossa sai \"ilmaiseksi\" asua, kunhan vaan koulutöiden\nlomassa pari kolme tuntia päivässä ahtoi viisautta mestarin poikien\nkoviin päihin. -- Tuolla tavoinhan se suhisi tuuli usein silloinkin\nkuin äiti aina iltaisin toi sinne ylös ansaitsemansa markat ja kertoi,\nettä \"kotona oli kaikki hyvin.\" Matti kuului kyllä käyvän hiukan\nkalpeaksi, \"kun ei juuri milloinkaan saa keittoruokaa maistaa, mutta\ntervehän hän muutoin on ja hiljainen. Nyt lähetti kauppaneuvoksen rouva\nhänelle vielä Alfred-herran vanhat housutkin niiden sijaan, jotka\nheidän koiransa tässä viime viikolla repi -- hyvä rouva se on -- ja\nMatin haavatkin jo ovat paranemaan päin. -- -- Elä sinä meistä murehdi,\nole vaan ahkera, vaikka kuinka pimeältä näyttäisi; kylläpähän vielä\nkerran kirkastuu.\"\n\n\"Hiuu -- uuii -- uu\", vinkui tuuli yhä ulkona. Niinhän se vinkui aina\nsilloinkin, kuin ylioppilaana ollessa siellä pitkän sillan korvassa,\nHelsingissä piti tyhjin vatsoin vuoteelle mennä. -- -- Mitähän Aliise\nniistä oloista sanoisi? Mutta ei -- en koskaan kerro niistä hänelle.\nHän häpeäisi minua -- aivanhan hän menehtyisi tuo vieno, hento kukka,\njoka on aina päiväpaisteessa ollut. Muudan päivä vielä, muudan päivä\nainoastaan, niin saan kaikkien nähden tuota armasta lasta omanani\nsyleillä.\n\n\"Hevonen on valjaissa, herra\", kuului järeä ääni ovelta. -- Taas\nseurasi sitte samaa sadetta, samaa tuulta, samoja tärähdyksiä, samoja\napeita, unenhorroksen sekaisia ajatuksia. Pimeät, umpisalaisen näköiset\ntalot rakennuksineen väistyivät vähitellen syrjään ja jäivät jälelle,\nniinkuin häpeissään ja pahalla omalla tunnolla olevat. -- Jo toki\nollaan maantiellä. Luultavasti ovat tien vieret viljeltyjä maita,\nkoska eivät näytä niin sysimustilta, kuin äsken kylään tullessa; vai\nrupeaisikohan jo kajastelemaan. Eiköhän todellakin, -- taitaahan\ntuolla edempänä taivaan rannalla tien oikealla puolen jo olla pilvet\nohuempina. Onhan tuolla jo joitakuita vaaleampia viiruja ja koukeroita\ntaivaallakin.\n\nEi, silmät ne vaan valehtelivat -- kyllä se on vielä koko taivas yhtä\nsynkkänä ja pilvessä. -- Mutta mikäs harmaa laikka se nyt tulee tuolta\nvasemmalta? Jahaa, lampi se on; ja niin totta toisen kerran! -- se on\nsulana. Sula se on, koskapahan siinä selvästi eroittaa rannalla olevan\nvuoren varjon. Tuo musta paikka tuolla on varmaankin saari. Saattaa\ntäällä kesällä ja päivä-näöllä olla kauniitakin maisemia. Mitähän, jos\nolisikin ostaa itselleen täältä maatila kesä-asunnoksi ja siellä sitte\nAliisen kanssa viettää oikeaa erakko-elämää.\n\nMiksi humisee tuuli niin oudosti tuolla tuonnempana. Sehän on kuin\nhornan henkien hengitystä. Kylmä väristys käy pitkin selkäpiitä.\nTullaan sillalle. -- Ei -- eihän se ollutkaan tuuli, vaan kosken pauhu.\n\n\"Onko tässä myllyä, tässä koskessa?\"\n\n\"Onhan siinä mylly ja valssi.\"\n\n\"Minkälainen valssi se on?\",\n\n\"Ka, se nyt on vain semmoinen valssi.\"\n\nHetkisen oltuaan vaiti, kysyy matkustaja vielä: \"mitä siinä valssissa\ntehdään?\"\n\n\"Ka, en minä häntä tiedä, mut kyllä sen inspehtori asemalla tietää -- --\nniin oikein, sanoihan se Oikarin Paavo siinä lastujakin tehtävän.\"\n\nHevonen juosta lönkyttää taas hiljalleen eteenpäin ja tummassa yössä\nnäkyy kummia, muodottomia varjoja kulkevan ohitse. Yhä lähemmäksi ja\nlähemmäksi hiipii hiipimistään tuolla kahden puolen tietä muutamia\npitkiä, mustia jättiläishaamuja. Äänettöminä ja hitaasti, kuin aaveet\nlähestyvät ne. Matkustaja ponnistaa turhaan näkövoimaansa saadakseen\nselville noiden tummien kummitusten rajapiirteitä. Niillä ei ole ääriä\nollenkaan, vaan vähitellen sulavat ne yhteen yön synkässä pimeydessä.\nNyt nuo haamut järjestyvät kahteen riviin tien varsille ja ojentelevat\nkäsiään, ikäänkuin aikoisivat salaperäisen synkkään syliinsä sulkea\nhevosen ja miehet, maantien ja taivaan -- kaikki, kaikki. Oikein\npöyristyttää, kun suljutaan noiden oneiden rivien väliin.\n\nMatkustaja ummistaa ehdottomasti silmänsä odottaen jotakin kauheaa\ntuossa tuokiossa tapahtuvaksi. Ei tapahdu entistä enämpää, täytyy\navata silmänsä taas. Nyt ei näe enää juuri mitään sivulle, eikä paljo\neteenkään päin. Hurjasti viuhtovat vaan puut oksillaan ja taivas\nnäyttää täältä puukujasta katsottuna entistään vähän vaaleammalta.\n\nMahtaa jo olla käsissä puoliyön aika. Siksi kai kuuluukin tuo puiden\nlatvoissa ulvoen peuhaava tuuli niin omituiselta unisen miehen\nkorviin. Tuossa äänessä on omituista uhkaa ja samalla säännöllisyyttä.\nSe muistuttaa kaukaa kuuluvasta puheesta. Heiluvat oksat näyttävät\ntavoittelevan miehiä kuin näkymättömän, verenhimoisen hämähäkin kädet,\nja kuivien oksien aika välistä kuuluvat narahdukset ovat kuin peikkojen\nkuisketta.\n\nTuntuupa siltä, kuin olisi metsä ja ilma täynnä yön henkiä, jotka\niloitsevat pimeydestä ja myrskystä. Pahantekijäin tavoin ne supisevat,\nkuiskivat keskenään ja kerskuvat siitä, että ei enää valoa missään\nvälky. Pienessä kyläräätälin torpassakin tuolla metsänranteessa on jo\nvalo aikaa sitte sammunut. -- \"Haa -- huu -- haa -- hahaa\", kuuluu\nhumina synkässä salon sydämessä, niinkuin pitkä, mutta pidätetty ja\nilkkuva nauru. Sitä seuraa huokaus, -- huokaus niin pitkä, harras\nja syvä, kuin tulisi se maan sydämestä saakka, tai lähtisi rinnasta\nkärsivän äidin. Kohta kuitenkin alkaa uudestaan kuulua tuo äskeinen\nontto, kolkko ja kummallinen kuiske. Juurikuin lumottuna täytyy\nmatkustajan kuunnella sitä. Toisinaan on se, kuni kiukkuisten kärmeiden\nsihinä, toisinaan taas, kuin hiisien haastelu vuorten onkaloissa, kun\nne kertovat toisilleen hävityksestä ja heikkojen sorrosta.\n\nKäyttäen koko tahtonsa voimaa koettaa matkustaja rikkoa tuota tenhoa,\njonka alaiseksi on joutunut. Hän onnistuukin mielikuvituksestaan\npoistamaan nuo kaameat kuvat ja öiset äänet. Siihen sijaan on hän\nolevinaan jo matkansa päässä, tuolla rikkaassa, valoisassa kaupungissa,\nsivistyksen, tieteen ja taiteen pesäpaikassa. Hänen eteensä ilmestyy\nhymyilevä valo-olento, kaunis, kuin itse valkeuden enkeli. Tuo\nolento saa yhä enemmän tutut muodot, keijukainen kehittyy lemmityksi\nAliiseksi. -- Pienenä oli matkustaja usein, Bethlehemin tähdestä\nlukiessaan, toivonut itselleenkin sellaista tähteä onneen johtajaksi.\nNyt on hänellä Aliisen lemmestä hehkuvissa silmissä kaksikin tähteä,\njotka viittaavat häntä ja kutsuvat olemaan onnellisena ikänsä kaiken.\nHymyyn vetääntyvät matkustajan huulet ja hänessä herää halu päästä\npikemmin perille.\n\n\"Eikö tästä jo kohta päästä asemalle?\"\n\n\"Koht' sillään päästään\", vastaa ajomies verkalleen, -- \"ensimmäisen\ntienmutkan takaa sieltä jo pitäisi tulien ruveta näkymään; mutta ei se\njuna vielä heti tule.\"\n\nEi ruvennutkaan tulta näkymään, mutta nyt ollaan tuolla yksinäisellä\nsydänmaan asemalla.\n\n\"Ottaako herra matkalaukkunsa vaunuun vai viedäänkö sekin pakaassiin\",\ntiedustaa ajomies?\n\n\"Kyllä minä laukun vaunuihin otan, mutta kapsäkki saa mennä\ntavaravaunuihin.\"\n\nAsemamieskin saapuu näkyviin. Hän sytyttelee lamppuja odotussalissa,\npistää tulen pariin lyhtyynkin ja samalla heittää syrjäsilmäyksen\ntuonne hämärään nurkkaan, penkille, jolle matkustaja oli istunut.\nSitte hän kääntää silmänsä kapsäkkiin, jota kyytimies suurella rymyllä\nparhaillaan tuo sisään.\n\n\"Mitä siinä ähkäilet, -- eihän tuommoinen paina, jos korkeintaan\nkolmetoista kiloa\", sanoo asemamies tuntijan tavoin.\n\n\"Onpa sitä painoa kolmessakintoista kulissa näin minun ikäiselleni\nmiehelle.\"\n\n\"Jassoo! Aapelihan se onkin. No hyvää iltaa; mitäs sinne päin kuuluu?\"\n\n\"Eipähän liikoja erinäisiä\", sanoo Aapeli kättä paiskaten, \"mutta tämä\ntalvihan se nyt ilveelle rupesi.\"\n\n\"Sanos muuta. Inspehtorikin tässä eilen jutteli minulle, jotta ei hän\nmokomaa ole nähnyt, kuin kerran ennen Venäjällä ollessaan.\"\n\nMiehet puhelivat sitte minkä mistäkin ja tulivat siihen päätökseen,\nettä \"ei tämä tämmöinen ilma ole hyvän edellä, vaan siitä tulee joko\nsuuri sota tahi keväällä niittymatoja taas.\"\n\nKellon lyönti keskeytti tuttavain puhelun. Asemamiehen piti näet jo\nryhtyä virkatoimiinsa. Aika olikin, sillä hetkisen perästä kuului jo\nhienoa jyrinää, seurasi vihellys, ja jyrinä koveni kovenemistaan.\nMatkustaja sai matkalipun lunastetuksi. Se oli kolmannen luokan lippu,\nmutta ei ollut aikaa sitä enää vaihtaa, sillä jo tärisi asematalo.\nKirkkaita kipunoita sieramistaan ylös pimeyteen syytäen saapui juna\nkolisten aseman eteen. Kello soi jo. Yks', kaks', kolme! Asemapäällikkö\ntervehti sotilaan tavoin konduktööriä, joka samassa puhalsi pilliinsä.\nJuna vastasi siihen voimakkaalla, iloisella vihellyksellä; hytkähdytti\nhieman pitkää ruumistaan, ikäänkuin valmistuakseen hyökkäykseen. Pyörät\nkirahtivat pikkuisen rataa vasten juurikuin kiukkuisina lyhyestä\nlevostansa. Uusi sarja kirkkaita, leijuvia säkeniä syöksähti taivasta\nkohden, maa järisi hieman yksinäisen aseman ympärillä ja juna töytäsi\neteenpäin pimeyttä kohden. Hämäryyteen kietoontui heti hiljainen\nasematalo, kuin vaippaan, ja matkustaja astut vaunuun.\n\nSisään tultuansa istahti väsynyt matkustajamme heti ensimmäiselle\ntyhjälle paikalle, jonka silmänsä keksi, eikä sen paremmin\nmatkakumppaneitaan katsellut. Hän kääntyi akkunaan päin, mutta veturin\nsavu esti näkemästä mitään ja milloin ei savua sille kohdalle sattunut,\nmuuntui akkuna peiliksi, joka kuvasti vaunujen sisustaa ja siinä olevia\nihmisiä. Tuo erilainen tärinä oli alussa vähän outoa ja junakin tuntui\nheilahtelevan. Luultavasti oli koneenkäyttäjä joko nukuksissa, tahi\nhuoleton toimessaan, koska niin epätasaisesti hoiti höyryä. Vähitellen\ntasaantui kulku ja tärinäkin tuli säännöllisemmäksi. Siihen rupesi jo\nilmestymään jotakin tahdin tapaista ja oli siinä tavallaan säveltäkin.\nMatkustaja kuunteli junan soittoa ja huomasi sen säestävän hänen\najatuksiaan, varsinkin Aliisen nimeä.\n\nTullaan toiselle asemalle, jopa kolmannellekin. Istuinpaikat alkavat\nyhä enemmän täyttyä. Tuossa tulla tuhuttaa sisään tavattoman lihava ja\npallomainen matami, jolla on ympärillään paljous kaikenmoisia myttyjä\nja kääröksiä, niinkuin takkiaisia. Matkustajastamme on ihme, kuinka\nkaikki tuo tavarajoukko kulkee ja pysyy matamin mukana, mutta matamista\nitsestään ei se ensinkään kummalliselta näytä. Hän on vaan ihan kuin\nkotonaan ja asettelee myttyjään jos jonnekin. Vasta kaikki kapineensa\nsinne tänne sijoiteltuaan istahtaa matami. Hän huoahtaa kuin pienoinen\npajapale ja kenenkään pyytämättä alkaa esitellä sitte itseään.\n\n\"Hohhoo! Nyt on siis Holmstenska taas kaikella kunnialla täällä, mutta\nkyllä tänne oli tulemistakin tässä Herran ilmassa. Ette usko hyvät\nystävät, millaista on matkustaa tuolla maalla. Minä tulen Tuomaan\nmarkkinoilta Jyväskylästä asti, vaan en sinne enää toiste mene. Voikin\nsiellä on niin hinnassa, että ei sinne enää kannata toista kertaa niin\nkauaksi reissata\", puhui matami.\n\n\"En sinne taida enää minäkään toiste 'reissata', vaikka kyllähän tuo\ntuntuisi mieli tekevän, kun morsiankin jäi sinne\", virkkoi matamille\nvastaukseksi ivallinen ääni toiselta puolen vaunua.\n\n\"Matti, ole sinä vaiti\", komensi käskevästi tuon äskeisen äänen\nvastapäätä istuva univormu, jonka kauluksesta ylöspäin lukien oli ensin\nhyvä vihko partaa, kaksi silmää ja sitte punarautainen lippalakki\nylinnä.\n\n\"Herra siunakkoon!\" ähkyi matami kauhistuneena. \"Sehän on vanki; --\noikein hengellinen rautavankihan se on!\"\n\n\"Onhan se muori kulta, ja perin hengellinen onkin\", vakuutteli äskeinen\nääni ilkkuvasti.\n\nMuutamien vaunuissa olijain suu vetääntyi hymyyn ja meidänkin\nmatkustajamme alkoi tarkastella vankia osiksi inholla, osiksi\nuteliaasti. Holmstenska siihen sijaan rupesi keräilemään kokoon\nmyttyjänsä ja tiedusteli hätäisesti vanginvartijalta; \"mitä pahaa se\nonneton on tehnyt?\"\n\n\"Enhän minä mitään pahaa, vaan ainoastaan oikeutta, sillä: millä\nmitalla te mittaatte, sillä pitää teille -- -- --\"\n\n\"Elä viisastele mies, muutoin minä panen sinut hansikkaihin\",\ntiuskattiin jälleen univormusta. Sitte sai matami ja muutkin tietää\nvangin \"hakanneen\" isäntänsä niin kypsäksi, että \"tokko siitä enää\ntullee miestä vasta edes renkiään kurittamaan.\"\n\n\"Ja minä onneton, kun satuin yhteen junaan tuon pedon kanssa\", vaikeroi\nHolmstenska-parka; \"yhteen junaan ja yhteen vaunuun vielä!\"\n\nYhä katseli matkustajammekin tuota vangittua miestä. Vangissa oli\njotakin niin tuttua, hän muistutti jostakin, mutta kenestä. -- --\nMatkustaja kalpenee äkkiä ja tuskan hiki nousee hänen otsalleen. Herra\narmahda! Kuta kauemmin hän häntä katselee, sitä selvemmiksi kirkastuvat\neteen isävainajan kasvojen piirteet. Sama suora nenä, sama jykevä\nleuka ja hänen nimensäkin on vielä Matti. -- Mutta kuinka olisi se\nmahdollista -- minun veljeni kahleissa, murhamiehenä rehellisen miehen\npoika! Hirveää, hirveää! Ei se voi olla mahdollista. Onhan niitä\nmaailmassa monta muutakin Mattia. En katsele häntä enää. -- Turhia\nväsyneen mielikuvituksen houreita koko tuo yhdennäköisyyskin. Eihän\nhänellä ole äidin lempeitä silmiäkään, niinkuin veli Matilla oli, eikä\ntuota isän avomielistä, rehellistä katsantoa. Ei, en katso häntä enää.\n\nSilmät kääntyivät taas kuitenkin vankiin. Kirottua, jos hän sittekin\nolisi Matti. Olisi melkeen parasta kysyä, mutta mitä se minua\nliikuttaa -- -- -- ja jos se onkin, niin olkoon. Kuka voi häntä\narvata minun veljekseni, eikähän hän varmaan olekaan. Miten se Matti\nolisi sellaisille jälille joutunut -- niin, mutta -- -- --. Olisi se\nsiivoa, jos hän nyt kumminkin on Matti. -- -- Mitä Aliise sanoisi\nsiitä ja Aliisen isä? Hm! Se olisi Aliisen surma -- -- onneni loppu\nse olisi. Maan mahtavimman miehen ainoa tytär murhamiehen veljen\nvaimona! Ei -- -- ei kuuna päivänä. Kirottu kohtalo! Antaa minun\nvoittaa kaikki esteet, voittaa kaikki; saavuttaa kaikkein rohkeimmatkin\ntoiveeni ja sitte tuntemattoman, kunnottoman veljen kautta sysätä\nminut häpeään ja epätoivoon! Ja juuri silloin, kuin olen korkeimman\nonneni saavuttamaisillani ja samalla takauksen tulevaisestakin\nmenestyksestäni. Se on synti ja kirous!\n\nMatkustaja pyyhkii hikeä otsaltaan, kääntää silmänsä poispäin, katsoo\nulos, mutta löytää itsensä tarkastelemassa tuota miestä. Juna viheltää,\nseisahtaa. Holmstenska katoaa kapineineen, uusia matkustajia tulee\nsisään. Kaikki istumapaikat täyttyvät, paitsi matamin äskeinen paikka.\nTuossa hoippuu vielä sisään perin kalpea ja kärsivän näköinen äiti.\nHänellä on sylissä vaikeroiva sairas lapsi. Sairaan asettaa äiti\npitkälleen penkille, vaalii sitä, katsoo ympärilleen ja jää seisomaan.\nMatkustajamme näkee tuon kaiken, kuin unessa. Hänen ajatuksensa ovat\ntoisaalla. Mitä liikuttaa häntä muiden kärsimykset, kuin Aliisen,\nAliisen ei pidä ikinä saada tietää Matti-veljeä maailmassa olleenkaan.\nHäntä ei saa mikään häpeä eikä suru kohdata. Onnelliseksi täytyy --\ntäytyy, täytyy tuon armaan lapsen tulla, vaikka sitä varten pitäisi\nkoko pitkä ikä valehdella ja teeskennellä joka elämänsä hetki.\nInhoittavaa se tosin on, mutta Aliise on niin heikko ja herttainen.\nKirottu mies tuo, jos hän on veljeni; riistää minulta itsearvon tunnon\nja saattaa minutkin teeskenteleväksi konnaksi. Mutta sitä ei saa kukaan\ntietää, ei kukaan.\n\n\"Äiti, koskee -- koskee.\"\n\n\"Nuku lapseni, nuku. Huomenna antaa lääkäri rohtoja, Sitte ei koske\nenää, sitte Impi paranee.\"\n\n\"Paranee, paraneehan Impi, paraneehan?\"\n\n\"Paranee, nukuhan nyt vaan, nuku oma Impi kultani!\"\n\n\"Äiti, janottaa -- Impiä janottaa.\"\n\nSairas lapsi uupui uneen saatuansa pienestä pullosta juoda, valitti\nunimielissään vähän ja nukkui sitte rauhallisemmin. Äiti seisoi ja\npiteli kiinni katonkannattajasta, että ei kaatuisi. Kaikki oli vaunussa\nhiljaa, että ei häirittäisi uinuvaa lasta. Silloin kalahtaa kahleet,\nvanki kohoaa seisomaan; kaikki luovat häneen tuiman silmäyksen, mutta\nmatkustajamme oikein inhosta hehkuvan. \"Tuo mies on siis peto; peto,\njoka ei salli sairaan lapsenkaan rauhassa nukkua -- hän ei voi olla\nveljeni\", ajattelee matkustaja.\n\n\"Rouva, tehkää hyvin ja istukaa tähän. Minä olen levännyt mies ja\nluullakseni on minulla aikaa vielä tarpeeksi asti istuakin, jos nyt\nhiukan seisonkin.\"\n\nVanki oli puhunut leikillisellä ja huolettomalla äänellä. Rouva kiittää\nhäntä kuiskauksella ja vaipuu vangin sijalle. Lapsi nukkuu vielä\nja äidinkin silmät käyvät raskaiksi; ne ummistuvat monen valvotun\nyön perästä. Matkustaja luo silmänsä seisovaan vankiin ja saa siltä\ntakaisin uhkaa osoittavan katseen.\n\n\"Tuota en tunnustaisi veljekseni, vaikka hän olisikin. Hän on paatunut,\neikä tunne häpyä nimeltäkään. Kuka siitä saa selon, vaikka hän olisikin\nmeidän Matti?\"\n\nJoku matkustavista on kyllästynyt torkkumiseen, kun ei kuitenkaan saa\ntärinältä unta. Hän kaivaa poveltaan sanomalehden ja alkaa silmäillä\nsitä.\n\nPaperin ratina vetää matkustajamme huomion puoleensa ja hänen kasvonsa\nvärähtävät. Mitä auttaa salaaminen? Sanomalehtimiehethän urkkivat\nkaikkien roistojen sukujuuret selville ja julistavat sitte vielä\ntietonsa kaikelle maailmalle. Aliisekin saisi sen tietää ja sitte\n-- --. Niin sitä ei uskalla ajatellakaan, mitä sitte.\n\n\"Äiti, janottaa! -- -- Äiti, Impiä janottaa!\"\n\nÄiti vavahtaa, mutta ei jaksa havahtua unesta.\n\n\"Äiti, äiti janottaa!\"\n\nVanki ottaa vesipullon esiin. Hän juottaa lasta siitä, kostutettuaan\nhuivin nurkkaa, pyyhkii sillä hiljaa lapsen kuumeista otsaa.\nMatkustajamme katselee tuota, -- mutta, missä on nyt uhka vangin\nkasvoilta, missä tuo raaka jäykkyys hänen huuliltansa? Katselija oikein\nsäikähtää. Nuohan ovat äitivainajan silmät, sama katse, sama kostea\nloiste niissä. Hän on sittekin veljeni, -- ja onneni, -- -- onneni on\nlopussa!\n\n\"Lopussa.\" Mikä katkera sana! Huokaus kohoaa matkustajan rinnasta,\ntuskallinen ja helpoittava huokaus. Sääli oli nähdä tarkkatuntoisen\nmiehen sisällistä taistelua. Nyt se on lopussa sekin, ja päätös\non tehty. Hän ei enää tahdo perustaa onneansa valheelle eikä\nteeskelylle. Kasvot kadottavat synkkyytensä; niiden lihakset vapautuvat\njännityksestänsä ja tietämättään puhkee hän sanoihin: \"ensin on\notettava selvä veljestä ja sitte otettava vastaan, mitä tuleman pitää.\"\n\nHiljaisena mutinana nuo sanat huulilta tulivat, mutta sanomalehden\nlukija näyttää kuulevan ne. Ovi käy ja konduktööri kysyy: \"onko kellään\npilottia tulevalle pysäkille?\" -- Matkustaja ojentaa lippunsa hänelle\nja tarttuu laukkuunsa.\n\n\"Mutta herra hovineuvos, tämähän on --\"\n\n\"Niin, mutta olenkin muuttanut mieltä ja matkustankin ensi junalla\nViipuriin.\"\n\n\"Niinkuin herra hovineuvos itse tahtoo\", sanoi konduktööri kumartaen,\nja ajatteli: -- herroilla on aina omat metkunsa.\n\nJuna viheltää, hiljentää vauhtiansa, jarrumies tekee tehtävänsä ja\nmatkustajamme hyppää ulos junasta. Pimeä alkaa muuntua aamuhämäräksi,\nsade on tauonnut ja unelmat haihtuvat; siellä täällä ilmestyy\nakkunoihin valoa ja hilpeällä mielin ryhtyvät ihmiset askareihinsa.\nJuna kiitää eteenpäin määräänsä kohden ja katoaa tuonne etäälle\nhuurteisten puiden väliin.\n\n\"Olipa se hiukan omituinen herra tuo, jota konduktööri hovineuvokseksi\nnimitti\", sanoo sanomalehden lukija vanginvartijalle. Vartija\nnyökäyttää päätänsä, mutta vanki sanoo: \"hyvin se näytti minusta\nrauhattomalta.\"\n\n\"Tuntui mutisevan jotakin veljestään\", sanoi sanomalehden lukija.\n\n\"Niin onhan niistä sukulaisistakin aina huolta\", myönsi Matti. \"Siitä\non toki hyvä, että ei minulla niitä ole, kun olen ainoa poika ja\nkumpikin vanhukseni ovat kuolleet. Morsiamen tapainen tosin on, mutta\nMaija on semmoinen tyttö, että hän ei minun tähteni silmiänsä puhki\nsure.\"\n\n\"Sinne nyt meni sekin juna taas kaikkine töskyineen\", sanoi pysäkillä\nasemamies radanvaihtajalle.\n\n\"Niin meni\", arveli radanvaihtaja.\n\n\"Niin meni\", ajatteli matkustajammekin kävellessään pitkin tavarajunan\nsivua. \"Niin meni ja iloisesti menikin, tuntematta mitä povessaan\nkuletti, iloako vai surua; puhtaitako vai saastaisia sydämiä; hyviäkö\nvai pahojako tunteita, toiveita ja aikeita. Kuka sen tietääkään, mutta\ntuossa junassa on ainakin tiiliä silloin kuin se lähtee.\"\n\nSillä välin lähetti asemapäällikkö sähkösanomaa Helsinkiin eräälle\n\"hänen ylhäisyydelleen.\"\n\n\"Kihlauksemme julkaiseminen täytyy välttämättömäsi lykätä tuonnemmaksi.\nOn ilmestynyt asia, josta paljon riippuu, ehkä koko Aliisen tulevainen\nonni. Aikanaan annan siitä teille tyydyttävän ja riittävän selon, mutta\nnyt en voi enempää sanoa. Elkää kuitenkaan mitään pahaa pelätkö, sillä\nsiihen ei ole syytä. Sen vakuutan kunniani kautta j.n.e.\"\n\nAsemapäällikkö pudisti päätään. \"Hm! On ilmestynyt asia -- hm! Joku\nvanha sitoumus kai; mutta ei saisi ilmestyä semmoisia asioita, kun\nkerran on hänen ylhäisyytensä tyttären kanssa kihloissa. -- Entinen\nkulta mahtaa panna miesparkaa hyvin tiukalle, koska täytyi kääntyä\ntakaisin. Ne naiset, ne naiset!\"\n\n\n\n\nHävytön teko.\n\n\nSimolan Pokka, oli kaikkein paras hevosmies koko Karjalassa. Sen\ntiesi, jollei juuri koko maailma, niin kumminkin koko se paikkakunta,\njolla Pekka asui, aina Kelvänjoesta Maanselkään ja Keyrityn soista\nVihurinvaaraan asti. Tiesivätpä sen herrasmiehet ja sanomalehtien\nlukijat edempänäkin, niinkuin Joensuussa, Kuopiossa ja itse\nKajaanissakin. Koistis-Kaaprohan se kyllä kehui osaavansa sekä opettaa\nettä ajaa yhtä hyvin kuin Simolan Pekkakin; mutta mitäs niistä\nKaapronkaan puheista.\n\nTotta se oli, että hyvästi se juoksi Koistisenkin liinakkotamma, ja\npuhdas oli jalan nousu hiirakollakin, mutta konstikos oli niiden\njuosta, kun olivat sitä kuuluisata Karvion oriin alaa. Olisivatpahan\nolleet tavallisten työhevosten varsoja, niin olisi nähty se juoksu.\nKoistinen vaan kuitenkin kehui, mutt'eipäs hirvinnyt mies ottaa\nopetettavakseen Rahikaisen paria. Ei hirvinnyt, vaikka olisi saanut\ntoisen niistä ihan omakseen ja koko iäkseen vapaan markkina-asunnon\nja muonan -- Kuopiossa käydessään. Niin olisi saanut, kun vaan olisi\nkoulinnut ne yhtä hyviksi menemään, kuin sen pitkän Nilsiäläisen\nkehuttu pekuna.\n\nOlisipahan tarjottu Simolan Pekalle semmoiset etuudet, niin eiköhän\ntuo Nilsiäläinen olisi saanut pitkää nenää ja Pekka kerrankin\noikeaa omantakeista juoksijaa. -- Ei kukaan kuitenkaan tarjonnut\nhänelle mitään, ja milläpäs sitä köyhä torppari olisi kelpo hevosta\nkyennyt itselleen hankkimaan? Niin se kuitenkin totuudessa oli, että\nKoistis-Kaaprolta meni sivu suusta hevosmiehen kunnia, niinkuin oli\nmennyt henttukin ja Pekka ne kummankin sai, vaikka olikin Koistinen\nrikas. Hävytöntä se kuitenkin oli, jotta Koistis-Kaapro kehtasi sillä\ntavoin miehuudestaan kerskailla. Mies on olevinaan hevosmies, vaikka ei\nhänen opettamillaan hevosilla ole yhtään ensimmäistä palkintoa vielä\nsaatu; eikä ole itse ohjaksissa ollessaan jaksanut edes toistakaan irti\nottaa.\n\nPekka siihen sijaan oli ajanut ensimmäiset palkinnot jo kolmella\nopettamallaan oriilla: pappilan \"Tuimalla\", Sadeniemen \"Hurjalla\" ja\nKiprun \"Piijulla.\" Sillä hän ihan varmaan olisi yksin tein ottanut\ntoisenkin palkinnon, kun se on niin sitkeä hevonen, mutta eivät olleet\nantaneet herrat toista kertaa ajaa. Mitäpä niistä vierasten hevosista\nkuitenkaan hyötyi! Toista olisi, kun olisi ollut oma syöttiläs, mutta\nei ollut muuta omaa kuin netkaselkäinen, pattijalka ruuna.\n\n\"Kunpa saisi kerrankaan omakseen oikean hevosen tahi hevosen alunkaan!\nKunpa saisi tuommoisen, kuin oli varsa Pietilän isännällä! Kunpa saisi\n-- mutta mitenkäpäs sen sai!\"\n\nSitä mietti Simolan Pekka melkein päänsä puhki koko kesän. Viimein hän\nkeksikin keinon. Hän näet tarjosi Pietiläiselle koko torppansa varsasta\nja eläkkeestä.\n\nNauraen suostuikin Pietiläinen kauppaan, mutta käski Pekan ensin\najattelemaan asiaa \"kahdesti päänsä ympäri.\" Pekka sanoi siihen: \"jo\nminä olen kaikki valmiiksi ajatellut, jotta ei muuta, kuin lyö kättä.\"\nSilloin se kauppa syntyi. Pekan emäntä pani kyllä kovasti vastaan,\nmutta mitäs hänellä oli miesten asiain kanssa tekemistä ja mitä hän\nniistä ymmärsikään.\n\nLapsihan hän vielä olikin. Mitä sitä asioista ymmärtää\nkahdeksannellatoista ollessaan! Kauppakirjat tehtiin ja kiinnitettiin\nkäräjissä Pietilän taloon eläke; ja sillä hyvä.\n\nKoistis-Kaapro sanoi, että hän olisi niin hyvämaisesta torpasta antanut\nvaikka kaksikin parasta juoksijaansa ja vielä päälliseksi kotoaan koko\npienemmän puolen Pekalle asuttavaksi ja olisi hoitanut koko perheen,\ntulipa heitä sitte enämmän tahi vähemmän. Oikein hän pyytämällä pyysi\nja rukousti Pekkaa purkamaan kauppaansa Pietiläisen kanssa ja antamaan\ntorppaansa hänelle.\n\n\"Minä sanon sen nyt sinulle suoraan\", vastasi Pekka vaan siihen\nharvakseen, \"jotta mokomista konista minä en huolisi, vaikka ne\nilmaiseksi antaisit.\" Pekan vaimo oli toista mieltä ja väitti Koistisen\njuoksijoita paremmiksi kuin Pietilän varsoista milloinkaan tulisi.\nUhkasipa hän vielä, suutuksissaan, hakea avio-eronkin, jos ei Pekka\nmieltään muuttaisi, eikä kauppojaan purkaisi. Sitä ei Pokka kuitenkaan\ntehnyt, vaan sanoi emännälleen: \"jos sinä ne Koistisen pekunat niin\nhyväksi uskoisit, niin kyllä olisit ennen istunut niiden kuin minun\nruunani rekeen.\"\n\n\"Tuommoiselle vanhalle kuotuksellehan minä nyt olisin mennyt\", sanoi\nemäntä hymyillen -- ja sylkäsi.\n\n\"Etkä tarvitse katuakaan kauppaasi, sillä saatpahan nähdä, niin minun\nvarsani vielä ajan oloon vastaa vaikka kaksikin tämmöistä torppaa kuin\nSimola on\", lohdutteli Pekka vaimoansa.\n\nKaikki ihmiset nauroivat tietysti semmoisille puheille, mutta\nseuraavana talvena alkoivat jo muutamat arvella, että \"kunhan ei vaan\nsittekään olisi sen Pekan tuumissa pikkuisen perääkin.\"\n\nPekan \"Varsasta\" tulikin ihmeen uhkea eläin. Ei yksin itse\nKoistis-Kaaprokaan löytänyt siinä mitään moitittavaa kohtaa. Taisipa\nhäntä oikein ruveta omat hevosensa hävettämäänkin, koska ei enää\nmilloinkaan mennyt, ei aikonutkaan samoille markkinoille, eikä niihin\nkilpa-ajoihin, joihin tiesi Pekan Varsansa vievän. Aina vaan jäi\nsilloin kotiin ja teki kaikenlaisia verukkeita esteikseen.\n\nMonen muunkin miehen syöttiläät se Pekan Varsa häpeämään saattoi.\n-- -- Semmoisia loistavia, mustia silmiä kuin sillä ei ollutkaan\nmuilla, ei kerrassaan kellään -- ei hevosilla ainakaan. Kaviotkin oli\nsillä miekkosella mustat ja kovat kuin teräs eivätkä siltä koskaan\npykineet, eikä halkeilleet. Ja entäs se rinta, sääret ja säkä ja\nlautanen! Oikein oli somaa katsella syrjäksestä Varsaa, kun Pekka\naina hiveli sen sametin hienoista turpaa, tahi muutoin taputteli ja\nsilitteli sitä hiljoikseen. Silloin se aina hörhätti niin iloisesti\nja köyristi hieman välkkyvää selkäänsä, samalla mielissään jommalla\nkummalla siroista etusistaan maata kuoputellen. Luonnoltaankin oli\nVarsa vielä vallan hyväsävyinen ja vilkkailla silmillään katseli niin\nystävällisesti Pekkaa, juurikuin olisi ymmärtänyt, että he molemmat\nkuuluivat yhteen. Yhteen he kuuluivatkin ja olivat toistensa elämän\nilona.\n\nÖin ja päivin Pekka itse aina syöttelikin ja hoiteli Varsaansa.\nHeinistäkin hän ihan eroittelemalla eroitteli pois kaikki sammaleet,\nsaraheinät ja muut sopimattomat rikkaruohot; seuloi ja rouhi itse\nkaurat ja lämmitteli juomavedet. Varsinkin kerran päivässä Pekka aina\ntalviseen aikaan suki ja pesi Varsansa lämpimässä tuvassa ja peitteli\nsen sitte loimilla huolellisesti pilttuusen. Kesällä hän taas uitteli\nja hieroi monastikin päivässä nelijalkaista ystäväänsä, palmikoi ja\npurki sen mustaa, tuuheata harjaa ja iloitsi sydämestään, kun Varsa\nhilpeänä, voimaa uhkuen ja kaula köyryssä vetreillä jaloillaan kirmaili\nja hypiskeli pitkin pihaa.\n\nEi se Varsa kuitenkaan ollut Pekalle paljaaksi huviksi, vaan\nhyödyksikin, niinkuin selvästi näkyi hänen huoneensa seiniä jo\nkoristavista useista palkintokirjoista, joissa mainitut rahamäärät\nyhteenlaskettuina tekivät milt'ei pienoisen pääoman Pekanlaiselle\nmiehelle. Kuitenkin Pekka halusi saattaa Varsansa vielä laajemmalta\ntunnetuksi -- ei rahan himosta, vaan sulasta ystävyydestä sitä kohtaan,\nSentähden lähtikin hän muutamana talvena viemään Varsaansa Hämeenlinnan\nkilparadalle. Sieltäkin palasi Varsa voittajana ja Pekan povessa oli\nlompakko pullallaan seteleistä. Yhä hellemmin hän nyt hoiteli hepoansa,\nsillä hän oli ollut Hämeenlinnassa tekemäisillään suuren rikoksen sitä\nkohtaan.\n\nItse kuvernööri oli näet erinomaisesti mielistynyt Pekan juoksijaan,\noli pyydellyt sitä ostaakseen ja tarjonnut oikein tuntuvan summan\nsiitä. Pekka oli jo ennen päättänyt, että hän ei \"kuuna päivänä\"\nluopuisi Varsastansa, mutta tarjotun summan suuruus alkoi panna hänen\npäätöstänsä horjumaan, vaikka luonto löi vastaan. Siksi toiseksi\nhirvitti vähän hylätä niin suuren herran tarjouskin.\n\nKova oli taistelu Pekalla kestettävänä itsessään, mutta onneksi muisti\nhän, että \"eihän tuo ole oman läänin maaherra, mitäpä se minulle\nvoipi\"; ja hän vastasi tarjoukseen: \"ei rahasta, eikä rakkaudesta.\"\nKuitenkin pysyi omatunto pitkän aikaa niinkun pikkusen levottomana,\nvaikka jalomielinen Varsa ei ollut asiasta tietävinäänkään, vaan koetti\nolla ihan ennallaan.\n\nMikä sille Varsalle kumminkin lienee sillä matkalla tullut, mutta ei se\nollut enää ihan ennallaan ja sen viimeinen palkinto oli juostu. Entinen\niloisuus oli poissa, eivätkä ottaneet sitä enää kilpailemaankaan\nmissään. Jo alkoi karvakin kuivettua, eikä sillä ollut enää entistä\ntuoreuttaan. Ei tahtonut enää oikein sen syöntikään käydä. Viimein\ntäytyi Pekan itsensäkin se huomata ja nytkös hän hankki Varsallensa\nrohtoja ja voiteita jos jostakin. Kävihän se Pekka sen tautia muutamana\ntalvena Pohjanmaallakin tietäjissä, jossakin Oulun takana, mutta ei\nollut siitäkään apua. Hihhulit olivat vaan siellä Pekkaa parjanneet\nepäjumalan palvelijaksi ja vaatineet \"tekemään parannusta heille\",\nmutta Varsalleen ei hän mitään parannusta saanut.\n\nKovin olivat ikävät niin Pekan kuin Varsankin päivät ja ihmisetkin\nolivat jo vuosikausia hieman ivailleet heitä molempia. Pekan mielestä\noli ja pysyi Varsa kuitenkin samana vuodesta vuoteen ja yhtä hyvänä,\nkuin loisto-aikoinaankin, vaikka he kumpikin jo alkoivat harmaantua.\nSitä mukaa kuin ikä kului, näytti kumminkin heidän ystävyytensä\nlujenevan, mutta viimein tuli heillekin ero -- katkera ero.\n\nPekan oli näet täytynyt syksyllä ottaa Varsallensa velaksi viisi\ntynnöriä kauroja Koistis-Kaaprolta, vaikka tiesi jo puoli eläkettään\nolevan takavarikossa toisista asioista. Talvilaissa riiteli sitte\nKoistis-Kaapro tuon velan tuomioksi eikä vielä heittänyt siihenkään,\nvaan ryöstätti Pekkaa lopuksi. Pekka olisi ennemmin antanut nimismiehen\nkirjoittaa vaikka mitä, mutta kun ei hänellä enää muuta ollut, niin\npisti nimismies hevosen papereihinsa. Muutoin sanoi nimismies Pekalle,\njoka kyynelsilmin katseli Varsansa paperille panoa: \"kyllä kai sinulla\non jotain muutakin Koistiselle mieluista, mutta sopikaa keskenänne;\nminä teen vain, mitä virkani vaatii\", -- ja nauraa röhäytti päälle.\n\nEi Pekka olisi iki päivänä osannut uskoa Koistis-Kaaproa niin kovaksi,\nettä hän oikein todella myyttäisi hänen Varsansa, mutta niinpäs\nkuitenkin kävi. Huutokauppa kuulutettiin ja kukas muu sen Varsan\nenää olisi huutanutkaan, kuin Koistis-Kaapro itse. Hän sen huusi\nviidestätoista markasta ja vei kotiinsa, mutta silloin tapahtui se\nihme, että Pekan vaimokin muutti Koistilaan. \"Tottapa hänkin on niin\nVarsaan kiintynyt\", ajatteli Pekka, \"ja mikäs kumma se onkaan, vaikka\nen minä ole sitä ennen tiennyt.\" Teki Pekan itsensäkin vähän mieli\nlähteä Koistilaan, mutta ei antanut luonto valtaa. Koko päivän hän\nsitte rauhattomana kulki edestakaisin tallin ja huoneensa väliä Simolan\npihalla ja kärsi ikävää, vaan ei kuitenkaan sanallakaan valittanut.\n\nSeuraavana päivänä kävi kuitenkin elämä ilman Varsatta Pekasta jo ihan\nsietämättömäksi. Sen vuoksi hän heitti turkin hartioillensa ja sanoi\nlähtevänsä katsomaan, miten Varsansa uudessa paikassaan jaksoi ja tokko\nsitä edes hyvästi hoitivatkaan siellä.\n\n\"Jo veikkonen sen Koistinen kuului eilen ammuttaneen kanoillensa\nruoaksi\", selitti torpan nykyinen emäntä Pekalle silloin.\n\nSe oli odottamaton isku ja Pekan polvet alkoivat ruveta vapisemaan.\nKasvoiltaankin hän kävi tuhkaharmaaksi ja itkunsekaisella äänellä\nsoperteli: \"se oli hävytön teko Kaaprolta! Kerrassaan hävytön teko!\"\n\n\"Kun ei olisi tehnyt hävittömämpiäkin\", tuumaili emäntä.\n\nIltapuolella kun mentiin saunaa lämmitä panemaan, löydettiin Pekka\nsiellä vainajana, mutta oikein selville ei kukaan päässyt siitä, oliko\nhän omin lupinsa lähtenyt katsomaan Varsaa uudessa paikassaan, vai\noliko hän häkään kuollut.\n\n\n\n\nPielinen.\n\n\n\nI\n\nSyksyllä.\n\n\nKolkkona ja synkkänä kuvastuu syksyinen taivas ison ja pitkän\nPielisjärven päilyviin vesiin, kun aina lyhyt kesä kukkineen,\ntuoksuineen ja muuttolinnut poikineen ovat pohjoisesta paenneet pois\nluonto-äidin hellimmin lempimiin seutuihin. Vaihtelevia näköaloja on\ntosin syksylläkin nähtävänä Pielislaakson kymmeniä peninkulmia pitkillä\nreunamilla; mutta kaihoa kumminkin herättää katselijan sydämessä\nsilloin tuo vakava, alkuperäinen luonto ja sen jynkkä mahtavuus.\n\nOneilta tuntuvat syksyin nuo aukean aavat vesipeilit; ja tumman\nharmailta näyttävät silloin nuo monimutkaiset salmet, jotka kiertelevät\nmonessa kohden jyrkin kallioseinin vedestä kohoavien saarien välissä.\nKolin korkeat kukkulat, samoin kuin muutkin rannoilla kaareilevat\nvaarat, luovat kummallisia, hirvittäviä varjoja hiljoikseen\nedestakaisin liikehtivälle, ikäänkuin raskaasti henkivälle ulapalle.\n\nSyvään ja pitkään, kuni tuskaansa pidätellen, huokailevat syksyllä\ntuulet noilla elottomilla, autioilla rannoilla. On kuin nekin\nkirjaviksi käyneiden lehtipuiden: koivujen, pihlajoiden, haapojen\nja muiden kanssa kilpaa surisivat kesän ihanuuden liian aikaista\nkatoamista.\n\nJohonkin saareen tuntemattomalla tavalla eksynyt lehmus ja saarni\novat jo aikoja sitte riisuneet päältään kesäisen juhlapukunsa.\nOnpa iäti vihanta havumetsäkin, jonka rannimmaiset, mäntyiset ja\nkallioon kiintyneet jäsenet, kuni armoa anoen, ryömivät pitkin maata,\nuskaltamatta latvaansa taivaalle nostaa, jo kääriintynyt tavallista\ntummempaan talviverhoonsa. Murheellisina huojuvat honkien latvat ja\nvalittavalta, sydäntä särkevältä kuuluu tuolla lahdella liitelevän,\nmyöhästyneen \"kalahaaskan\" särmikäs kirkuna.\n\nKuitenkin elää Pielinen syksylläkin. Vilkasta elämää ja innokasta\ntoimintaa tulevaisuutta varten onkin sen povessa, syvyyksissä; jos\nkohta ylhäällä, pinnalla, kuolema ja epätoivo näyttävätkin yhä enemmän\nja enemmän voittavan valtaa. Syvyydestä syöksähtää elämä ylemmäksi.\nSe se saattaa matkaan virkeyttä ja liikettä sekä pinnalle että\nyksinäisille, hyljätyille rantamillekin.\n\nKulovalkean tavoin alkaa näet kylästä kylään, pitäjäästä pitäjääsen\nkulkea viesti: \"mujeet kutevat.\" Ne sanat, ikäänkuin tenhoisa\ntaikavoima luovat aina uutta eloa ja hyörimistä Pielisen unhotetuille\nja syrjäisimmillekin rannoille. Kaikille sen selille, alkaen aina Mikon\nsillasta Ahveniseen asti, ilmestyy nyt lukemattomia, mikä minnekin\npäin pyrkiviä venheitä. Tarkastaja huomaa niiden parittain katoavan ja\npoikkeilevan tarmokkaiden käsien ohjaamina pitkien niemenhuiskaleiden\nkainaloihin, saariin ja tyvenihin lahdekkeisin. Noin satasylinen\ntahi pitempikin nuotta on aina toisessa venheessä, jossa nainen\nistuu airoilla. Muutoin ovat molemmat venheet täynnä puuastioita,\neväskontteja, patoja, viinalekkereitä ja jos jotakin.\n\nMaataviljelevä, salskea Karjalainen on muuntunut kalastajaksi\nmuutamiksi viikoiksi ja kansoittaa joksikuksi kuukaudeksi nuo siellä\ntäällä kaihossa olleet, harmaat ja sammaltuneet kalasaunansa. Raskasta\non työ syystuulissa järvellä ja epämukavaa asuminen ahtaassa saunassa,\neikä saalis useinkaan palkitse siihen pantua vaivaa, mutta elämä\nPielisellä on niin vahvistavaa, raitista ja vapaata. Siksipä kuuluukin\naina illoin kalasaunoista ulos tuuleen ja pimeyteen surullisen\nviehkeitä, hieman yksitoikkoisia, mutta kuitenkin miellyttäviä lauluja,\njoita ei ole kukaan tehnyt vaan jotka ovat syntyneet ja yhä uudestaan\nsyntyvät, laajenevat ja supistuvat aina tuntemattomain lakiensa mukaan.\nIloinen puheen porina on noissa alkuperäisissä asunnoissa vallalla\naina, kuin naapurinuottueita on vieraaksi saapunut. Muutoin istutaan\nniissä illoin puhellen entisistä rajarauhattomuuksista, varsinkin:\nRädystä, Tiaisesta ja tuosta ylevästä virkavallan vastustajasta\nYrjö Sormusesta; taikka kerrotaan siellä toisilleen vanhoja satuja,\nkummitusjuttuja ja \"ollaan arvoituksilla.\"\n\nKöysimies se tavallisesti, verkkoja korjaellessaan, pieni piipun-nysä\nhampaissa, toimittaa kertojan virkaa sillä aikaa, kuin \"airokas\",\nparhaillaan oleva nuori nainen, keittää illalliseksi kaloja\nhiiloksella tahi \"koukussa\", kalasaunan ulkopuolella. -- Somalta\nnäyttää tuo tulen ääressä puuhaava tyttö solakoine vartaloineen ja\nhänen tavattomasti suurennettu varjonsa kallion rinnassa aavemaisesti\nkumarrellen ja kyykkien matkii hänen liikkeitänsä. Ohuen sumun läpi\npilkistelevät kiiltelevät tähdet nähdäkseen vilkkuvia kuviansa\npikkuisen lainehtivassa, pimeässä vedessä, jonka pintaan siellä täällä\nrannikoilla palavat nuotiotulet heittävät pitkiä, heleän kirkkaita ja\njuomuilevia valeviivoja.\n\nPian on yksinkertainen illallinen valmis ja syötykin. Haukotellen\nheitäksen perimies kiukaan vastapäiselle lavitsalle pitkäkseen.\nKöysimies pistää piippuunsa uuden tupakan; airokas huuhtaisee kiireesti\nkupit ja lusikat, ja sitte tupsauttaa sammuksiin hikevässä huoneessa\nsameasti valaisseen päreen, ennenkuin riisuuntuu ja rupeaa levolle\nkiukaan puoleiseen nurkkaan. Yhä hämärämmin ja hämärämmin hehkuu\nköysimiehen piippu pöydän takaa rahilta ja näyttää sammuvin silmin\nkatselevan kaunista airokasta. Tekisi tytön mieli pyytämään, jotta\nköysimies ei enää polttaisi pahalle haisevaa piippuansa, mutta ei\noikein uskalla. Hän on näet jo, kädet ristissä, lukenut: \"valvo Herran\"\nja \"lsä meitänsä\", eikä ihan varmaan tiedä, eikö olisi syntikin puhella\nvielä siunattuaankin.\n\nUlkona tuntuu tuuli vielä humisevan ja laineiden säännöllinen loiskinta\nrantakiviä vasten kuuluu sieltä niin ihmeen selvästi. Rauhoittavasti\nse vaikuttaa väsyneesen mieleen. Kohta kuuluu köysimiehen puolelta\npieni kolahdus. Piippu on pudonnut lattialle ja säännöllinen hengitys\ntodistaa heti kaikkien kalasaunan asukasten vaipuneen virkistävään\nuneen.\n\nAamulla on oikein harvinainen sää. Pielisen pinta on käynyt ihan\ntyyneksi. Ei tunnu tuulen vienointakaan henkäystä missään, eikä näy\npienintäkään pilven levettä koko tuolla kuulakalla, kylmän näköisellä\ntaivaalla. Aurinko loistaa vaan vaaleana tuolta mäkien päältä, aavojen\nvesien takaa; ja vielä kalpeampi kuu kulkee kainona vastakkaisella\npuolella taivaan korkeata kupua. Veden pinta heijastaa tuota vaaleata\nvaloa ja silmiä väsyttää katsellessa sen yksitoikkoista hohdetta.\nSilloin tällöin tuntuu kyllä aurinko sysäävän luotaan ilmaan joukon\nkirkkaampia ja lempeämpiä säteitä, mutta kuitenkin on sen valo niin\nkuollutta eikä anna lämpöä laisinkaan. Nuotan ainat ovat jäässä heti\nveden kalvosta kohottuaan ja kylmävät paljaita käsiä. Kastuneet\nvaatteet myös jäykistyvät ja verkotkin käyvät jäähileihin, mutta\nmielellään kuitenkin vetää keuhkoihinsa tuota raitista, virkistävää\nilmaa. -- Se tekee elämän niin kevyeksi, niin pirteäksi ja raittiiksi.\n\nHiljaa ja huomaamatta kerääntyy sillä välin musta, paksu pilviryhmä\nkauas luoteiselle taivaan rannalle, jylhien Viekin vuorien yläpuolelle.\nAlkaa kuulua kaukaista huminaa, ja puiden oksat käyvät levottomiksi.\nLukemattomia pieniä laineita ilmestyy ulapalle keskenänsä kisailemaan.\nIkäänkuin lumottuna ne kiertyvät, sulavat toisiinsa ja muodostavat\näkkiä pitkiä, avaroiden selkien yli ulottuvia, vaahtoharjaisia aaltoja.\nTuuli yltyy yhä rajummaksi ja kautta taivaan kiirehtii vimmaisessa\nvauhdissa synkkiä, uhkaavia pilvivaippoja. Yhä uusia taas uusia\npilvihirviöitä riuhtoo myrsky irti alkuperäisestä pilvivuoresta ja\nhurjassa raivossa kiidättelee niitä hujan hajan tummaksi käyneelle\ntaivaan laelle. Siellä ne kohisten tungeksivat toisiansa ja pimittävät\nilman, mutta kuitenkin samoavat kaikki samaanne päin, uhaten hävitystä\nja kuolemaa kaikille.\n\nIloissaan vinkuu ilmassa vihuri, kiskoen mukaansa sinne aaltojen\nharjoilta, savun tavoin, tupruavaa vaahtoista vihmaa. Aallotkin\nkiihtyvät kiihtymistään, ajelevat ja tempovat toisiaan ja näyttävät\ntahtovan tavoitella taivaalla temmeltäviä pilviparvia. Vesi sihisee\nkuin kiehuen valtavasti vyöjyvien vesivuorten huipulla, kääntyy\ntorveksi ja perän kautta syöksee pärskyen sisään venheisin, jotka ovat\nantautuneet myötätuulen valtaan. Ylemmäksi, aina ylemmäksi kohoavat\naaltojen harjat; syvemmiksi, yhä syvemmiksi käyvät syvennykset niiden\nvälillä; enemmän ja aina enemmän lisääntyy ilmaan hienoa, tuulen edellä\nlentävää vetistä utua ja tuuli syytää yhä uutta vettä vasten silmiä.\n\nEi näe eteensäpäin, kuin muutaman sylen, eikä voi vapaasti\nhengittääkään, kun myrsky niin voimakkaasti ajaa pois edestään\nilmavirtoja. Eteenpäin -- eteenpäin sysää tuuli ja vesien vimmainen\ntyrsky heikkoa, saumoissaan natisevaa venhettäkin. Milloin tuo keikkuva\npursi on melkein pystyssä perällään, milloin se, kokka edellä,\nsyöksähtää taas alas aallokkoon ja sydäntä vihlaisee joka kerta, kun se\näkkiä aaltojen väliin suistuu. Ei ole kuitenkaan aikaa ajatella siinä\nmuuta kuin matkan suuntaa, sillä nopeasti suljahtelevat aallot ja veden\nhyrsky pois aluksen alta, ja ulvova myrsky rientää vielä niistäkin\nedelle.\n\nVeden kohina alhaalla on kuin vuolaan ja palavan kosken, mutta myrskyn\ntorvet ilmassa soittavat vieläkin valtavammin ja äänekkäämmin. Siinä\nsoitossa on ulvomista ja vinkuvaa vihellystä, korkeita, valittavia ja\nkimeitä säveliä sekaisin uhkaavien, järisyttävien äänien kanssa; ja\nveden pauhina antaa sille juhlallisen perussuunnan ja soinnun.\n\nViimein tyyntyvät kuitenkin riehaantuneet luonnon voimat. Synkät pilvet\npurkavat lumisen sisällyksensä myrskyn syvälti myllertämien vesien\npinnalle. Lahdille ja salmille alkaa tuulellakin ilmestyä pieniä tyyniä\npaikkoja. Talven henki kutoo silloin Pieliselle ja sen syvänteiden\nlukemattomille asukkaille pakkaselta suojelevaa pukua. Tulee niin\ntähtikirkas yö; ja silloin on mataloille lahdille ja virrattomille\nsalmille syntynyt sileä, taivasta kuvastava kirkas kansi, mutta\nvapaina vierivät vielä laineet syvemmillä selkävesillä. Ne eivät näytä\naikovankaan antautua laiskoina uinailemaan pitkää, pimeätä talvea,\nvaikka kallioa kattava sammal ja jäkälä on jo kuurasta valkeaksi\nkäynyt ja puut rannoilla huurteella peitetyt. Hiljaa hiivii kuitenkin\nyhä edemmäksi ja edemmäksi rannasta jäinen peite. Jonakuna päivänä on\nviimeinenkin sula silmäke peittynyt kirkkaalla, kuultavalla jäällä --\nPielinen on masennettu, voitettu!\n\nPohjoisessa sytytetään talven vallan ja voiman kunniaksi suuria\nsähiseviä soihtuja. Ne hulmuavat kauas taivaan kannelle ja\nleimahtelevat siellä, yhä muotoansa muunnellen, mutta, -- yhtä äkkiä\nkuuluu hirmuinen pamaus ja jyrinä. Ei ainoastaan maa, vaan vuorien\nperustuksetkin vapisevat silloin ja valittavaa voivotusta kuuluu\nPieliseltä pitkien matkojen päähän kylmänä yönä.\n\nJärvi on talvelle osoittanut, että jättiläistä ei voiteta väkisin, jos\nei se vapaaehtoisesti antaudu, ja yhdellä ainoalla tempauksella on se\nkovaan jäähän kiskaissut peninkulmia pitkän railon, jossa vesi taas\nvapaana lainehtii. He on pitkä, liikkumaton, sininen joki, tuo railo,\nmutta se osoittaa Pielisen voimaa ja halua valoon. Viimein jäykistyy\nkumminkin senkin pinta. Pielinen lepää ja talvi on täydellä todella\ntullut, -- pitkä ja ikävä talvi.\n\n\n\nII\n\nKeväällä.\n\n\nSäälimätön ja jäly on Pohjolan talvi. Kevätpäiväntasaus on jo\nkäsissä, mutta surkeasti ulvoo yhä suorahäntäinen susi jäällä aution\nsaaren jyrkän rantakallion alla; eikä näytä vielä hetikään siltä,\nettä talven valta vähäistäkään varvenisi. Pielisen pohjoista päätä\nympäröivien juonteiden selänteiden takaa hiivii vaan yhä uudestaan\nesiin kasvoja kovasti viiltävä viima. Päästyään aukealle ulapalle\nryöpsähdyttää se matkaansa parven keveitä, kimaltelevia lumikiteitä.\nHurjissa, säännöttömissä pyörteissä karkeloiden ja hyppien kiitävät nuo\nlumihiuteet eteenpäin, kunnes peninkulmien päässä patoutuvat korkeiksi\nkinoksiksi pitkän Paalasmaan rantoja vasten. Tuulen kourissa ähkivät\nvalittavasti aarniometsän valtavat aihkit ja tykässä oleva kuusikko\nkaristaa pois oksiltaan enintä irtanaista luntansa. Kuni armoa anoen\nnaksahtelee hädissään Törön saaren yksinäinen ja ainoa kelohonka, ja\nojentelee alastomia oksiaan kohden lounaista taivasta.\n\nSieltä, muutamain vaaleanharmaiden pilvien raosta, kuumottaa haalean\nnäköinen aurinko hiukan kuin kaukaisen tulisoihdun himmeä loimo, mutta\nitse päivän terää ei kuitenkaan näy.\n\n\"Kirpeätä on vielä tuo pohjoinen tuuli\", murahtaa kelsiturkkinen\ntalonisäntä kuormansa päältä, toisen rankakuorman perässä hölkkäjuoksua\npistävälle ja hiljaa itsekseen hyräilevälle pojalle.\n\n\"No onkinhan tuo vielä\", arvelee poika, \"mutta ei minusta reen jalas\nenää ruikuta niin surkeasti, kuin tänä aamuna menomatkalla.\"\n\nIsäntä istuu ääneti kauvan, mutta kotirantaan kohottaessa murahtaa hän\ntaas: \"eipä todellakaan taida ilma enää olla niin äleätä kuin äsken.\"\n\nVähitellen vaimenee tuuli tyynemmäksi ja pilvet paksunevat, mutta\nkäyvät samalla mehevämmän näköisiksi. Näyttää kuin notkahtelisi taivas\nja kohta alkaakin korkeudesta tippua valkoista vitilunta isoina,\nlitteinä paloina. Ne leijailevat ilmassa hetkisen, laskeutuvat hitaasti\njäälle ja muodostavat sille vähitellen tiivin peitteen, pehmoisen\nkuin haahkan höyhenistä. Yömpänä muuntuu lumen tulo römpsyiseksi\nräntäsateeksi. Jo alkaa ilmestyä vettäkin selälle. Tummanruskeaksi\ntulee kohta Pielisen vasta äskettäin niin vitivalkoinen ja puhdas\npinta. Tuuli on kääntynyt ja unisena nuokkuu nyt hiljoikseen lenseässä\netelätuulessa pullearintaisen Kekisaaren lakkapäinen petäjikkö.\n\nEräänä iltana seestyy kuitenkin sää vielä kerran. Väreilevät tähdet\nkiiluvat taas kirkkaina tummalta taivaalta, kunnes päivän tähti, idän\nhärmäisistä huuruista yleten, himmentää niiden hiljaisen tuikkeen.\nLoivarantaisen lahdelman kupeella saa silloin Sariolan vanha Kala-Matti\nhiki päässä syteä made-avantoaan. Puhkeaahan se jää viimeinkin ja\nvaivalla saapi vanhus konttiin kootuiksi avannon reunalla ketturoivat\nlimaskaiset ja tyhmän näköiset mateen-vonkaleet. Silloin alkaa kuulua\nhätäistä huutoa jostain etäältä, tuolta Nunnanlahdelta päin. Ei\nauta muu, kuin täytyy lähteä kulkemaan avuksi ääntä kohden. Vanhus\nvarjostaa kädellä kilolta silmiään, mutta ei näe niin pitkälle kuin\nsilmä kantaa mitään muuta, kuin kaikilla suunnilla päiväpaisteessa\nhohtavan lumiaavikon. -- Se ei enää kuitenkaan ole ihan yksitoikkoista\nja sileää, vaan niinkuin sanotaan lumi jo lainehtii. Päivä on näet\nhautovilla säteillään saanut toiset paikat pinnasta hieman alenemaan\nja siten on se lumivaippaankin saanut syntymään omituisia koukeroita\nja kuvioita, jotka nyt eri tavalla heiastavat takaisin niihin sattuvia\nsäteitä.\n\nNiemen kären kaarrettuaan huomaa ukko tuonnempana railon reunalle\nkohonneella vallilla jotakin mustaa. Hän ohjaa kulkunsa sitä kohti.\nYhdistynein voimin saadaankin viimein vedestä ylös märkä, vilusta\nvärisevä hevonen ja kastunut jauhokuli-kuorma.\n\n\"Hullu, kun läksitkin keväiselle jäälle yksinäsi\", sanoo ukko.\n\n\"Niin, vaanpa kun kylmi yöllä -- ja se oikasee ainakin kolme\npeninkulmaa -- -- ja maantiekin on jo ihan mustana\", selittää\nrahdinvetäjä nurpein mielin ja katkonaisesti.\n\n\"Onhan tuo sitäkin, mutta kierrä nyt kuitenkin Kouan salmea. Siinä on\nvirran vettä ja varmaan jo uve-avannoitakin\", neuvoo vanhus kuorman\nkulettajaa ja eroaa hänestä.\n\nSiitä pitäen ilmestyy yhä enämmän pälviä jylhien vaarojen vietteille\nja punertava häive näkyy koivua kasvavien kaskosmaidon kaltevilla\nriutoilla. Yhä enämmän valaa aurinko valoansa horroksissa olevaan\nluontoon. Piakkoin ovatkin vaarojen palteet yhtenä pälvenä, jonka\nkeskellä, siellä täällä vaan, silmä kohtaa lianharmaita lumipeitteen\nriekaleita. Kurki kiljahtelee ilosta kaukaisella suolla ja kevätvedet,\niloisesti solisten, huuhtelevat kumpujen kylkiä. Loistavan vihreänä\nesiintyy silmälle rantahuhtien, talvisten hankien alla uinunut oras.\nSen ihanuutta ylistää lirityksillään korkealla ilmassa lentävä, juuri\nkotiin saapunut kiuru ja toivosta sykähtää silloin ihmisenkin rinta.\n\nJopa on virtainen vuo paikoitellen rannikoilla kovertanut jääkuoren\nauki. Sen huomaavat ylhäisillä mailla elohon heränneet kevätpuroset.\nKaikki ne alkavat nyt kilvassa pyrkiä tuonne sulasilmäkkeitä kohti.\nMatkalla tapaavat ne toisensa, yhtyvät ja vallattomien varsojen lailla\nkirmaillen, syöksyvät yli kivien ja kantojen pitkin jyrkkiä kuiluja\nPielisen laajaan syliin päin. Tuolla alempana juoksee joen tapainen,\nyli äyräittensä paisunut puro. \"Yhteen, yhteen!\" pauhaavat laineet.\nNytkös vasta on iloa ja ääntä! Maltti katoaa kokonaan. Hurmaavassa\nvimmassa kiehuen hypähtelevät vaahtoiset vedet toistensa ylitse yhteen.\nPelosta vapisevat paikoillaan kalliokuilujen partailla kasvavat\nvanhat ja vakavat naavaiset puut tuota temmellystä katsellessaan,\nkuullessaan. Kuitenkaan niistä välittämättä vyöryvät voimansa tuntevat\nvedet eloisissa pyörteissä yhä eteenpäin silloin tällöin kuohullaan\nkosketellen pihkaisten puiden partoja. Tempaavatpa toisinaan jonkun\nniistä mukaansakin ja kauas, kiirii raittiissa, selkeässä aamuilmassa\nvilkasten purojen pauhu.\n\nSalmiin ja saarien seuduille ilmestyy yhä useampia tummia, sulaneita\njuovia. Niissä lipattavat pienoiset laineet luovat mieluista, viehkeätä\nvärivaihtelua aavan jääkannen kalpeaan pohjaväriin. Kun villalepeiden\nkalttaisista pilvistä putoilee lämpöinen kevätvihma jäälle, himmenee\nse vähitellen sekin. Kohta on se muuntunut teräsharmaaksi ja tuolla\njäykällä pinnalla väreilee nyt ohut vesikerros tuulen mukaan. Korkealle\ntaivaan kannella kohonnut aurinko loitsii jo esiin kosteasta kulosta\nsiellä täällä niemien neniin viattoman näköisiä vilukoita ja joitakuita\nsinisiä vuokon-silmiäkin.\n\nTalven valta tuntuu murretulta, mutta yht'äkkiä vetääntyykin Huhtikuun\ntaivas taas pilvien peittoon. Ankarana tuiskuna tupruaa jälleen lumi\nuudestaan kietoen maat ja metsät, vuoret ja vedet talviverhoon. Puut\nkaikki ovat valkoisia kukkia täynnä ja kylmänä aamuna on keli mitä\nparasta Pielisen pinnalla. Rannat raikuvat taas teiriparvien iloisista\nkukerruksista ja lainkiertäjän pyssyn äänekkäistä pamauksista.\n\nViimein vihastuu kevään hengetär talven sitkeästä, taipumattomasta\nvastarinnasta. Kun eivät hänen lämpöiset henkäyksensä eivätkä suopeat\nsadekuurot ole saaneet talven valtaa väistymään, lähettää hän ankaran\nitätuulen repimään rikki talven viimeisiä kahleita. Parahdellen\nratkeilevatkin ne nyt Toukokuun valoisana, lempeänä yönä. Jäälautat\nerkanevat voivotellen rannoilta. Kohisevain aaltojen pieksäminä\nne tuskissaan ajelehtivat silloin kaikenmoisiin pakopaikkoihin:\nlahdenpoukamiin, saarten siimesrikkaille rannoille ja pitkälle\npistävien niemien neniin.\n\nSiinä on ryskettä ja röykettä, kun jäät toisiansa töykkien,\nmurskaantuvat tuhansiksi muruiksi, joista suurimmat sitte\nmielettömässä, räiskävässä sekasorrossa hyrskien hyppivät toistensa\nhartioille ja innokkaasti pauhaavat aallot vimmoissaan tyrskien,\npaiskelevat noita vapautensa vihollisia rannan järeitä, vankkumattomia\nkallioita vasten. Siten selkä toisensa perästä riuhtoo kuorensa rikki.\nJääjärkäleiden täytyy kohota korkeiksi töyryiksi minkä millekin\nrantamalle. Eivätpä löydä rannoillakaan rauhaa niille sulloontuneet\nja hauraiksi käyneet hyhmäiset joukot. Sinnekin karkaavat valtavat,\nvoimakkaat vesivyöryt. Ne tempaavat takaisin tuhoisiin ryöppyihinsä\njään jäännökset, joita sitte sylissään hierovat ja jauhavat, murskaavat\nja sotkevat alliparvien niille valittavaa kuolinvirttä veisaellessa.\n\nIhanana ylenee rohkeapiirteisten vuorien välistä uusi päivä. Sen\nlämpimät säteet saattavat viimeisetkin särmikkäät jääneulaset\ntoisistaan irtaantumaan. Siitä syntyy hiljaista sihinää, jota säestää\nsiellä täällä vielä verkkaan väikkyvillä laineilla kuppelehtavien ja\nkimaltelevain jääkokkareiden helähtelevä ääni, kun ne joskus toisiansa\nvastaan tölmäisevät.\n\nTuoreskerkkäiset, kasvavat männyt kuvastuvat laineiden välkkyvään\nharjaan ja tuulen suojassa koko ranta ylösalaisin kääntyneenä näkyy\nveden pinnasta. Koivut heristävät jo kellertäviä hiirenkorviaan ja\ntuometkin alkavat availla umpujaan. Peippo pesiinsä aineita etsien\npyörähtelee edestakaisin pensaikossa, mutta pyrstöllänsä viipoitteleva\nvästäräkki katselee kivikkorannalla sinne tänne suikkelehtavaa\nrantasipiä samalla kuunnellen lahorastaan kuusistosta kuuluvaa\nkaihomielistä, mutta soinnukasta säveltä. Yhä kirjavammiksi myös\nkäyvät jo nurmikkoniityt ja kumpuraiset kentät, mutta savipohjainen\npelto uudisasukkaan mökin ympärillä on vielä kovin kosteana ja\nliejupintaisena. Sen salainen, taltumaton elinvoima puhkeilee jo\nkuitenkin ilmi maan pintaa pieniin kumpuihin kohotellen.\n\n\"Ähä kutti!\" sanoo sitä nähdessään mökin mies myhähdellen. \"Täytyypäs\nkirren sieltä maan kengästä ylös kimpuilla, kun päivä oikein läätää.\"\n\n\"Johan tuon luulisi vähemmälläkin roudan maasta lähtevän, kun päivän\nkehrä paistaa hellittää yhtä myötään täydeltä terältä kuni keskikesällä\nihan\", tuumii mökin ruskeaksi ahavoitunut nainen siihen.\n\nPikku-Pekka hypähtää silloin ilosta ja kohti kulkkuaan huutaa: \"laiva!\nIsä ja äiti katsos; laiva tuolla Uramon saarien kupeella!\"\n\nVanhemmat suuntaavat silmänsä sinne päin. Siellä mennä puhkuttaa\ntodellakin vasta tumman vihreäksi maalattu höyrypursi, jonka lippu\nraukeasti leuhahtelee hiljaisessa iltatuulessa.\n\n\"Vähäpä onkin nyt 'Valiossa' lastia, kun noin vilahtelee punaista\nlaineiden lomista\", lausuu vitkaan mökin vaimo.\n\n\"Mitäpäs siinä näin keväällä\", myöntää mies piippuansa sytytellen. Hän\njää aitan portaille istumaan ja silmät harhailevat kaukana siintävällä\nulapalla. Höyryaluksen utuinen savu levenee sieltä ilmaan hienona\nautereena, mutta tuolta synkkäsaloisen Porosaaren sylistä nousee ylös\nsakea savu laajeten pimeäksi pilveksi sen puoliselle taivaan rannalle.\n-- Lienevätkö laskeneet siellä palon polttajat kulovalkean irti\nkevättuulien kuivaamaan metsään vai kruunun maitako siellä päin taas\nlystikseen poltellevat?\n\nPiippu on jo palanut, mutta juontuu mieleen, että olisi tässä illan\nsuussa käytävä katsomassa, saivatko Moilalaiset hyvästi onnistumaan\nohrapalonsa Tuomipurolla. -- -- Hyvästihän se on palanut, koska on\nilmestynyt tuonne puron varteen tuommoinen mustakantoinen kivikkokytö.\nMutta tuollahan nuo ovat vielä viertomiehetkin lähtöä tekemässä. Noesta\nja hiestä mustiksi käyneiden Moilalaisten kanssa palajaa mökin mies\npois Tuomipurolta puhellen matkalla nuorelle isännälle vuodentulon\ntoiveista.\n\nEipä se isäntä kuitenkaan malta miesten puheille nyt korvaansa\nkallistaa, sillä hänen edellään astuu kaitaista polkua pitkin\npirteäsilmäinen piika-Anni. -- Tyttö kuuristuu ottamaan tien vierestä\nvalkokukkaista revonleipää, jolloin lyhyeen hameen alta vilahtaa esiin\ntäyteläiset, paljaat pohkeet. Niitä vasten lyövät hameen helmat tahtia\njoka askeleella, mutta nyt seisahtuu tyttö. Toisetkin jäävät yhteen\nkohti, sillä ensimmäinen kevätkäkönen kukahtelee tuolla Lehtovaaran\nliepeillä ja soinnukkaasti vastaa siihen raittiilta tuoksuvan metsän\nkaukainen kaiku.\n\nPirttivaaran mökin akkuna välähtelee niin somasti kotiin saapuvaa\nisäntää vastaan ja komeina kaareilevat mahtavat Kolinvuoret tuolla\netäällä taivaan rannalla. Ruusuisen hohteen luopi ilta-aurinko Pielisen\nrauhallisille, välkkyville ulapoille, joiden välillä sinisillä vesillä\nrusoreunaiset pilvenhattarat näyttävät hiljaa edestakaisin häilyvän.\n-- Yli selän Ritoniemestä Salmelan herttaisille rannoille asti\nkulkee rasvatyyni juova ja sorsa, hiljaa kaislikon rinnassa lillien,\nnarahtelee harvakseen. Muuten on kaikki aivan hiljaa, mutta kuitenkin\ntuntuu siltä, kuin läpi koko luonnon kävisi vienosti lausuttu ja\nkaino kuiske, niinkuin nuoren immen vastaus sulhonsa sanoihin. --\nAurinkokaan ei tahdo enää malttaa lainkaan maillensa mennä, vaan viipyy\nviipymistään taivaanrannalla tuolla Kekomäen metsäisellä kiireellä.\nViimein se kuitenkin painaksen piiloon etäisten metsien syliin ja\nohutta, vaaleata utua alkaa sitte väikkyä niittyrantaisen lahden\nkaukaisessa perukassa.\n\nParin hetken kuluttua kumminkin ruskoittaa jo taas kuulakka taivas idän\npuolelta uuden päivän enteenä -- enteenä rauhaisan ja kauniin kesäisen\npäivän.\n\n\n\n"]