[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUiTnK4bt8BmGA3QhkYmltBnhnz778GzEjq7uJpVm4To":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2202,"Italian tytär","Lamartine, Alphonse de",1790,1869,"2202-lamartine-alphonse-de-italian-tytar","2202__Lamartine_Alphonse_de__Italian_tytär",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1852,1914,25310,171987,false,61552,[24,25,26],"French -- Italy -- Fiction","Man-woman relationships -- Fiction","Voyages and travels -- Fiction",[28,29],"French Literature","Novels","\"Italian tytär\" by Alphonse de Lamartine is a novel written in the early 19th century. The narrative unfolds around the youthful protagonist, who embarks on a journey to Italy, seeking adventure and a departure from the stifling atmosphere of rural life. The story hints at themes of discovery, cultural encounters, and the passionate expressions of youth against the backdrop of Italy's rich landscape and history.  At the start of the narrative, the main character recounts being sent to stay with a relative in Tuscany at the age of eighteen. The protagonist, filled with youthful excitement and idealism, anticipates the adventures that await in Italy, having long been fascinated by its stunning natural beauty and cultural heritage. Along the journey to Rome, the protagonist forms a close friendship with a young man traveling with a famous tenor, David, who fosters their camaraderie. Upon reaching Rome, the protagonist discovers that this friendship alters when the young man reveals himself as a woman disguised in male attire. The opening sets the stage for themes of identity, companionship, and the intertwined destinies of characters as they navigate the vibrant yet complex tapestry of Italian society. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Paalanen, Esteri",110,"Nuoren ranskalaisen miehen matka Italiaan vie hänet Napolin rannikolle, missä hän tutustuu paikalliseen kalastajaperheeseen. Kertomus kuvaa orastavaa kiintymystä perheen tyttäreen Graziellaan sekä nuoren miehen kokemuksia ja havaintoja vieraassa kulttuurissa.","A. de Lamartinen 'Italian tytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2201.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ITALIAN TYTÄR\n\nKirj.\n\nA. de Lamartine\n\n\nSuomentanut [\"Graziella\"]\n\nEsteri Haapanen\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\n1.\n\nOllessani kahdeksantoista vuotias uskoi kotiväkeni minut erään\nsukulaiseni huostaan, jonka asioiden vuoksi täytyi matkustaa Toscanaan,\nminne hänen miehensä hänet saattoi. Sain täten tilaisuuden matkustaa\nja riistäytyä irti tuosta isän kodissa ja maaseutukaupungissa niin\nhelposti uhkaavasta toimettomuudesta, joka johtaa harhaan heräävän\nsieluelämän. Lähdin matkaan ihastuneen lapsen tavoin, jolle kuin\nesiripun takaa kohta näytettäisiin luonnon ja elämän ihanimmat näyt.\n\nJo lapsuudesta asti olin Millyn vuorilta voinut nähdä alppien ikuisen\nlumen hohtavan taivaanrannassa. Merestä olivat matkailijat ja\nrunoilijat jo loihtineet niin monta viehättävää kuvaa sieluni silmien\neteen. Italian taivas, sen hehku ja kirkkaus, josta Corinnan kirjeet ja\nGoethen runo:\n\nKennst du das Land wo die Citronen blühn -- -- -- -- -- olivat jo\nantaneet minulle aavistuksen, vielä nähtävissä olevat muistomerkit\nroomalaiselta ajalta, millä äsken lopetetut luvut olivat täyttäneet\nmieleni, vapauden tunne sekä etäisyys, joka luo taikahohteensa kaikkiin\nesineihin, seikkailut, nuo pitkien matkojen varmat seuralaiset, joita\nnuorekas mieli kuvittelee ja joista se jo edeltäpäin nauttii, vieras\nkieli, vieraat ihmiset, vieraat tavat, jotka muuttavat ihmisen uuteen\nmaailmaan -- kaikki tuo kiehtoi mieltäni! Pitkät matkan edellä käyvät\nodotuksen päivät elin alituisessa huumaustilassa. Tuo huumaus, jonka\nSavoijin, Sveitsin, Genéve-järven, Simplonin gletsherien, Como-järven,\nMilanon ja Firenzen ihana luonto päivittäin uudisti, haihtui vasta\nkotiin palatessani.\n\nKun ne asiat, joiden tähden matkakumppanini olivat lähteneet\nLivornoon, uhkasivat pitkittyä epämääräiseen aikaan, oli jo puhetta\nlähettää minut Ranskaan näkemättä Napolia ja Roomaa. Se olisi ollut\nsamaa kuin herättää minut kesken kauneinta unta. Koko olentoni nousi\ntällaista ajatusta vastaan. Kirjoitin isälleni ja pyysin häneltä lupaa\njatkaa Italianmatkaani yksin. Koska en kuitenkaan ollut aivan varma\nsiitä, että vastaus olisi myöntävä, päätin mieluummin toimia heti\nkuin olla tottelematon jälkeenpäin. Jos vastaus on kieltävä, sanoin\nitselleni, tulee se liian myöhään. Nuhteita kyllä saan, mutta myöskin\nanteeksiannon; minä palaan kotiin, mutta vasta nähtyäni jotakin.\nMatkarahoja oli minulla niukasti, mutta minä laskin, että minulla\nNapolissa oli eräs äitini sukulainen, joka ei varmaankaan kieltäisi\nminulta paluumatkaa varten tarvittavia varoja. Niin lähdin eräänä\nkauniina yönä postin mukana Livornosta Roomaan.\n\nSiellä vietin talven yksinäni pienessä talossa erään syrjäkadun\nvarrella, roomalaisen maalarin luona, joka oli ottanut minut\ntäysihoitoon perheeseensä.\n\nMatkalla Firenzestä Roomaan olivat kasvoni, nuoruuteni, innostukseni\nsekä myöskin yksinäisyyteni vieraassa maassa herättäneet erään\nmatkatoverini mielenkiintoa. Meistä oli nopeasti tullut ystävät. Hän\noli kaunis, nuori mies, melkein minun ikäiseni. Hän näytti olevan\nkuuluisan laulajan Davidin poika tai sukulainen. David, joka näihin\naikoihin oli Italian näyttämön parhaita tenooreita, matkusti myöskin\nkanssamme. Taiteilija oli jo sangen iäkäs. Hänen piti laulaa viimeistä\nkertaa Napolin San Carlo-teatterissa.\n\nDavid kohteli minua kuin isä, hänen nuori seuralaisensa sydämellisellä\nhuomaavaisuudella. Minä vastasin ikäni koko antaumuksella ja\nlapsellisuudella. Me emme vielä olleet saapuneet Roomaan, kun kunnon\nmatkatoverini ja minä jo olimme eroittamattomat. Siihen aikaan tarvitsi\nposti vielä kolme kokonaista päivää ehtiäkseen Firenzestä Roomaan.\nMajataloissa matkan varrella oli uusi ystäväni tulkkinani, pöydässä\ntarjosi hän ensin minulle, vaunuissa varasi hän minulle parhaan paikan\nviereensä, ja kun nukuin, sain olla varma, että hänen olkapäänsä\ntarjoutui tyynykseni.\n\nKun Toscanan ja Sabinein vuorten pitkiä rinteitä noustessamme jätin\nvaunut, astui hän kanssani kävelemään, tutustutti minut seutuihin,\nsanoi kaupunkien nimet, ja huomautti muistopatsaista; sitten poimi\nhän kauniita kukkia ja osti oivallisia viikunoita ja viinirypäleitä\nmatkalla. Näillä hedelmillä täytti hän käteni ja hattuni.\n\nDavid näytti katselevan suopein silmin matkakumppaninsa ihastusta\nnuoreen muukalaiseen. Välistä katsellessaan minua iskivät he toisilleen\nhyväntahtoisesti ja ymmärtäen silmää.\n\nMe saavuimme Roomaan yöllä. -- Asetuin luonnollisesti samaan majataloon\nkuin hekin. Minut vietiin huoneeseeni. Seuraavana päivänä heräsin\nvasta kuullessani nuoren ystäväni äänen; hän koputti ovelleni ja\nhuusi minua aamiaiselle. Pukeuduin kiireesti ja lähdin saliin, minne\nmatkustajat olivat kokoontuneet. Tahdoin puristaa matkatoverini\nkättä ja etsin häntä turhaan silmilläni matkustajien joukosta, kun\näkkiä näin ympärilläni pelkkiä nauravia kasvoja. Davidin pojan tai\nsukulaisen asemasta näin hänen rinnallaan nyt nuoren hienosti puetun\nroomalaistytön viehättävän olennon; hänen mustat hiuksensa kiersivät\npalmikkoina otsaa ja niihin oli pistetty kaksi helmipäistä, pitkää\nkultaneulaa, jommoisia tivolilaiset maalaistytöt vieläkin käyttävät.\nHän oli ystäväni, joka saavuttuaan Roomaan oli ottanut takaisin\nsukupuolelleen kuuluvan puvun.\n\nJo aikoja sitten olisi hänen lempeän katseensa ja suloisen hymynsä\npitänyt ilmaista hänet. Mutta minulla ei ollut ollut asiasta\nkaukaisinta aavistustakaan. Puku ei muuta sydäntä, sanoi minulle kaunis\nroomalaistyttö hymyillen; te ette vain enää saa nukkua olkapäätäni\nvasten, ja sen sijaan että saisitte minulta kukkia, annatte kai minulle\nniitä. Tämä seikkailu varoittaa teitä liian nopeasti ja ilman muuta\nuskomasta ystävyyteen, jota teille tarjotaan.\n\nTyttö oli laulajatar, Davidin oppilas ja suosikki. Vanha laulaja\nkuljetti häntä aina mukanaan miehen puvussa välttääkseen kaikkia\nmahdollisia huomautuksia matkan varrella. Hän kohteli häntä enemmän\nisän kuin suosijan tavalla eikä ollut vähääkään mustasukkainen meidän\nkeskinäisistä viattomista ystävyydenosoituksistamme, joihin hän itse\npuolestaankin oli antanut yllykettä.\n\n\n2.\n\nDavid ja hänen oppilaansa viettivät muutamia viikkoja Koomassa.\nTulomme jälkeisenä päivänä pukeutui hän taas miehen vaatteisiin ja\nvei minut ensin Pietarinkirkkoon, sitten Kolosseumiin, Frascatiin,\nTivoliin ja Albanoon. Näin vältin nuo maksetut, väsyttävät oppaat,\njotka asettavat koko Rooman aivankuin leikkauspöydälle matkustajan\neteen ja yksitoikkoisilla vuosiluku- ja nimilitanioillaan pilaavat\nvaikutelmamme, ehkäisevät ajatuksiamme ja vahingoittavat kauneusaistia.\nCamilla ei ollut mikään oppinut nainen, mutta hän oli syntynyt Roomassa\nja tunsi kaikki kauniit paikat ja suuremmoiset näkö-alat, jotka hänen\nlapsuudestaan asti olivat häntä ihastuttaneet.\n\nHän johti minut ilman ennakolta tehtyjä suunnitelmia joka paikkaan\nparhaalla hetkellä: aamulla Monte Pincion pinjapuitten varjoon,\nillalla Pietarinkirkon valtaviin pylvästöihin; kuutamolla Kolosseumin\näänettömille muureille; kauniina syyspäivänä Albanoon, Frascatiin ja\nSibyllan temppeliin, jota Tivolin vesiputousten huuru kasteli. Hän oli\naina iloinen ja vallaton kuin ikuinen nuoruuden kuva keskellä näitä\najan ja kuoleman jälkiä. Hän tanssi Cecilia Metellan hautakummulla, ja\nminun istuessani unelmiin vaipuneena jollakin kivellä, kaikui hänen\nkirkas laulunsa iloisesti Diokletianuksen palatsin synkissä holveissa.\n\nIllalla palasimme kaupunkiin, vaunut täynnä kukkia ja kuvapatsaista\nmurenneita sirpaleita; sitten etsimme käsiimme vanhan Davidin,\njoka antoi päivällemme arvokkaan lopun ottamalla meidät mukaansa\nteatteriaitioonsa. Laulajatar, joka oli muutamia vuosia minua vanhempi,\ntunsi minua kohtaan vain sydämellistä ystävyyttä. Minä taas olin liian\nkaino osoittaakseni hänelle toisenlaisia tunteita, enkä niitä edes\ntuntenutkaan, huolimatta nuoruudestani ja hänen kauneudestaan. Hänen\nmiehenpukunsa ja melkein miesmäinen tuttavallisuutensa, hänen syvä\nalttoäänensä ja vapaa käytöksensä saivat aikaan sen, että pidin häntä\ntodella vain kauniina nuorena ihmisenä, toverina ja ystävänä.\n\n\n3.\n\nCamillan lähdettyä jäin aivan yksinäni Roomaan ilman mitään\nsuosituskirjeitä ja ilman muita tuttavia kuin seudun kauniit paikat,\nmuistopatsaat ja rauniot, joitten luo Camilla oli minut johtanut. Vanha\nmaalari, jonka luona asuin, jätti atelierinsa ainoastaan sunnuntaisin\nmennäkseen messuun vaimonsa ja kuusitoistavuotiaan tyttärensä kanssa,\njoka oli yhtä ahkera kuin isäkin. Heidän kotinsa muistutti jonkinlaista\nluostaria, jossa taiteilijan työn keskeytti vain niukka ateria ja\nrukoushetki.\n\nIltaisin, kun auringon viimeiset säteet olivat paenneet köyhän\nmaalari-asunnon korkealla olevista akkunoista ja läheisen luostarin\nkellot kutsuivat Ave Mariaan, joka niin rauhaisasti lopettaa Italian\npäivän, etsi perhe virkistystä yhteisestä rukouksesta; rukousnauhat\nkäsissään he hymisivät litaniansa, kunnes heidän uniset äänensä\nhäipyivät yksitoikkoiseksi, epäselväksi mutinaksi, joka lopulta\nmuistutti aaltojen yksitoikkoista loiskahtelua rantaa vasten.\n\nMinä rakastin näitä hiljaisia, rauhallisia iltahetkiä, jolloin kolme\nihmistä ylensi mielensä korkeutta kohti levätäkseen päivän työstä. Tämä\nmuistutti samanlaisia hetkiä isäni kodissa, missä äitini samoin kokosi\nmeidät joka ilta rukoukseen, milloin huoneeseensa, milloin pienen\nMillyn puutarhan hiekkakäytäville, päivän viime kajasteeseen. Täällä\nkohtasi minua samanlainen tapa, sama usko, ja minusta tuntui kuin tämän\nventovieraan perheen keskuudessa olisin ollut kotini katon suojissa.\nEi milloinkaan voi nähdä hiljaisempaa, yksinäisempää, työteliäämpää ja\nhurskaampaa elämää kuin tässä roomalaisen maalarin kodissa.\n\nMaalarilla oli veli, joka ei asunut hänen luonaan. Hän opetti\nitaliankieltä korkea-arvoisille muukalaisille, jotka viettivät talvea\nRoomassa. Hän ei ollut mikään tavallinen kieltenopettaja, hän oli\nensiluokkainen roomalaisen kirjallisuuden tuntija. Nuori ja komea kun\nhän oli sekä muinaisajan roomalaisen kaltainen luonteeltaan, oli hän\nnäytellyt loistavaa osaa vallankumousyrityksissä, joita roomalaiset\ntasavaltalaismieliset olivat panneet toimeen, herättääkseen jälleen\nvapauden eloon maassaan. Hän oli kansantribuuni, uusi Rienzi. Tuona\nlyhyenä aikana, jolloin entisajan Rooma näytti uudelleen elpyvän, oli\nhän ollut sen innokkaimpia puoltajia, puhunut kansalle kapitoliumilta,\npystyttänyt vapauden lipun ja saanut huomattavan virka-arvon\ntasavallassa. Taantumuksen päästessä valtaan häntä vainottiin, jopa\nhänet vangittiinkin, ja pelastumisestaan sai hän yksinomaan kiittää\nranskalaisia, jotka pelastivat tasavaltalaiset, mutta hävittivät\ntasavallan.\n\nTämä roomalainen ihaili Ranskan vallankumousta ja filosofiaa, mutta\ninhosi keisaria ja keisarivaltaa. Bonaparte oli hänelle kuten kaikille\nsen ajan vapaamielisille italialaisille vapauden caesar. Niin nuori\nkuin olinkin, elähyttivät minuakin samat tunteet. Tämä samanlainen\najatuskantamme kävi piankin ilmi. Hänen nähdessään nuorekkaan\nja antiikkisen innostukseni meidän lukiessamme Montin hehkuvia\nvapausrunoja tai tasavaltaisia kohtia Alfierin teoksista, huomasi\nhän uskaltavansa avata minulle sydämensä, ja pian olin enemmän hänen\nystävänsä kuin oppilaansa.\n\n\n4.\n\nVapauden jumalaisesta ihanne-arvosta ihmisille on paras todistus se,\nettä se on nuoruutemme ensimmäinen unelma eikä poistu sielustamme,\nennenkuin sydän kuivettuu ja henki vajoaa arkipäiväisyyteen\ntai alakuloisuuteen. Jokainen kaksikymmenvuotias ihmismieli on\ntasavaltalainen; jokainen väsähtänyt ihmissydän orjamaisuuteen altis.\n\nKuinka usein istuimmekaan yhdessä Pamfilin huvilan kukkulalla, josta\nnäki Rooman huippuineen, raunioineen ja Tiber-virtoineen, joka\ntahrattuna, äänettömänä ja kuin häpeissään liukuu Ponte Rotton kaarien\nalitse, jonne kuuli sen suihkukaivojen valittavan solinan ja sen\nautioituneita katuja vaiti vaeltavien asukasten hiljaiset askeleet!\nKuinka usein vuodatimmekaan katkeria kyyneliä tämän tyrannien valtaan\njoutuneen maailman tähden, jonka maista vain Ranskassa ja Italiassa\nfilosolia ja vapaus hetkiseksi näyttivät elpyneen eloon tukahtuakseen\ntaas olemattomiin. Kuinka useasti kirosimmekaan mielessämme tuota\nihmishengen sortajaa, tuota kruunattua sotilasta, Napoleonia, joka\noli ajanut vallankumouksen asiaa vain saadakseen siitä voimaa sen\nkukistamiseen ja kahlitakseen kansat uuteen orjuuteen. Tältä ajalta\non alkuisin rakkauteni ihmishengen vapauteen sekä järkeni viha tuota\nvuosisadan sankaria kohtaan, viha, joka myöskin asui tunteissani ja\najatuksissani ja joka ajan kuluessa vain osottautui oikeutetuksi\nhuolimatta siitä, että moni imartelee hänen muistoansa.\n\n\n5.\n\nNäitten vaikutusten alaisena tutkin Roomaa, sen historiaa ja\nmuistomerkkejä. Aamulla lähdin yksinäni asunnostani jo ennenkuin\nkaupungin meluava liike saattoi häiritä ajatuksiani. Kainalossani\noli minulla Rooman historioitsijain, runoilijain ja kertojien\nteoksia. Sitten istuin tai harhailin Forumin, Kolosseumin ja Rooman\nympäristöjen autioilla raunioilla. Katselin, luin ja ajattelin.\nOpin näin perinpohjin tuntemaan Rooman. Nämä hetket olivat parhaita\nhistoriantuntejani. Vanha aika, joka ennen koulussa oli minua vain\nikävystyttänyt, valtasi nyt kokonaan tunteeni. Näissä tutkimuksissani\nen seurannut muuta suunnitelmaa kuin päähänpistojani. Menin\nminne askeleeni minut milloinkin johtivat. Muinais-ajan Roomasta\nnykyaikaiseen, Panteonilta Leo X:nen palatsiin, Horatiuksen talosta\nTiburilta Rafaelin taloon. Runoilijoita, maalareita, suuria miehiä\nkulki kirjavassa saatossa ohitseni ja minä viivähdin vain sen luona,\njoka kunakin päivänä eniten herätti mielenkiintoani.\n\nKello yhdentoista aikaan palasin pieneen huoneeseeni maalarin talossa\nnauttiakseni aamiaista. Söin kirjoituspöytäni ääressä palasen leipää\nja juustoa yhä lukien. Juotuani vielä kupillisen maitoa työskentelin\nedelleen, tein muistiinpanoja ja kirjoitin päivälliseen saakka.\nIsäntäni vaimo ja tytär valmistivat sen itse. Päivällisen jälkeen\nlähdin uusille retkille ja palasin vasta illan suussa kotiin. Melkein\njokainen näistä rauhallisista päivistä loppui pieneen seurusteluhetkeen\nmaalarin perheen keskuudessa ja lukemiseen, joka kesti myöhään yöhön.\nEn kaivannut minkäänlaista seuraa. Yksinäisyyteni tuotti minulle\nvain nautintoa. Rooma ja omat mielialani olivat minulle kylliksi.\nNäin vietin pitkän talven lokakuusta seuraavan vuoden huhtikuuhun\nainoanakaan päivänä tuntematta väsymystä tai ikävystystä. Näitten\nvaikutelmien muisto elähytti minua kymmenen vuotta myöhemmin\nkirjoittaessani runoelmani Tiburista.\n\n\n6.\n\nRooman muistojen joukossa on kaksi, jotka himmentävät muut tai\nainakin hallitsevat niitä. Kolosseum, tuo roomalaisen kansan suurtyö,\nja Pietarinkirkko, tuo katolisuuden mestariteos. Kolosseum on\nyli-inhimillisen kansan jättiläistuote, kansan, joka ylpeytensä ja\nvillin huvinhalunsa tyydytykseksi pystytti itselleen muistomerkkejä,\njoihin mahtui kokonainen kansakunta ja jotka kokonsa ja kestävyytensä\npuolesta kykenevät kilpailemaan itse luonnon töitten kanssa. Vielä\nsilloinkin kun Tiber on kuivunut liejuisten rantojensa väliin, seisoo\ntuo jättiläisrakennus paikoillaan.\n\nPietarinkirkko on aikoinaan koko maailmaa hallinneen uskonnon luoma.\nSe ei ole rakennettu minkään erityisen kansakunnan kokoojaksi, se on\ntemppeli, joka sulkee sisäänsä kaiken filosofian, kaikki rukoukset,\nkoko ihmisajatuksen suuruuden. Näyttää siltä kuin sen seinien mittana\nei olisi ollut mikään erityinen kansa, vaan itse Jumala. Michel\nAngelo yksin on ymmärtänyt katolisuuden, Pietarinkirkko on sen\nylevin ja täydellisin ilmausmuoto. Pietarinkirkko on kiveenhakattu\nuskontunnustus, Kristuksen opin monumentaalinen kirkastus.\n\nGootilaisten katedraalien rakennusmestarit olivat ylevämielisiä\nbarbaareja. Michel Angelo yksin omasi filosoofin käsityksen.\nPietarinkirkko on filosoofinen kristinusko, josta jumalainen\nrakennusmestari on karkoittanut synkeyden, jonne hän on luonut\navaruutta, kauneutta, sopusointuisuutta, voittamattomia valovirtoja.\nRooman Pietarinkirkko on juuri senvuoksi niin verrattoman kaunis, että\nsen ainoana tarkoitusperänä näyttää olevan jumal-aatteen kirkastus\ntäyteen loistoonsa.\n\nVaikka kristinusko häviäisikin, jäisi Pietarinkirkko kuitenkin sitä\nseuraavan uuden uskonnon yhteiseksi, ijankaikkiseksi, ainoaksi\njärjelliseksi temppeliksi, jos tuo uusi uskonto todella olisi\nihmiskunnan ja Jumalan arvoinen! Se on abstraktisin jumalanhuone, jonka\njumalaisen aatteen sytyttämä ihmishenki on koskaan tähän maailmaan\npystyttänyt. Sinne astuessaan ei tiedä, saapuuko muinaisaikaiseen\ntemppeliin, vaiko uudenaikaiseen kirkkoon; yksityiskohdat eivät\nmissään sokaise silmää, vertauskuvat eivät hämmennä mieltä; kaikkiin\nuskontoihin kuuluvat ihmiset astuvat tänne samanlaisen kunnioituksen\ntunteilla. Täällä tuntee olevansa temppelissä, jossa asuu vain\njumaluuden aate, jota ei mikään muu ajatus voi täyttää.\n\nAsettakaa sinne muita pappeja, hävittäkää alttari, poistakaa\nmaalaukset, kantakaa ulos kuvapatsaat, ei mikään ole muuttunut, se on\nyhä vielä Jumalan huone! tai toisin sanoen Pietarinkirkko on itsessään\ntuon ikuisen kristinuskon suuremmoinen esikuva, jonka siveysoppi\nja pyhyys kätkevät idun kaikkien vuosisatojen ja kaikkien ihmisten\nuskonnollisten ajatusten kehitykseen; jonka valo on Jumalasta,\njoka laajentaa ja kohottaa ihmishenkeä ja yhdistäen kaikki kansat\nsamankaltaiseen jumalanpalvelukseen tekee kaikista jumaluuden muodoista\nyhden ainoan Jumalan, kaikista uskonnoista yhden ainoan uskonnon,\nkaikista kansoista yhden ainoan ihmiskunnan.\n\nMutta Michel Angelo on sen monumentaalisen katolisuuden Mooses, jonka\nihmiskunta kerran on käsittävä. Hän on rakentanut tulevaisuuden\nliitonarkin, jumaloituneen järjen Panteonin.\n\n\n7.\n\nKun vihdoin olin saanut Roomasta tarpeekseni, tahdoin nähdä Napolin.\nVirgiliuksen hauta ja Tasson kehto viehättivät minua siellä eniten.\nOlen aina mielikuvituksessani yhdistellyt seutuja ja ihmisiä; niinpä\nmerkitsee Napoli minulle Virgiliusta ja Tassoa. Minusta tuntui kuin\nolisivat he vasta eilispäivänä kuolleet, kuin olisi heidän tuhkansa\nvielä ollut lämmintä. Näin jo edeltäpäin Posilippon, Sorrenton,\nVesuviuksen ja meren heidän kauniin, herkästi tuntevan henkensä valossa.\n\nMaaliskuun loppupäivinä matkustin Napoliin. Matkustin kyytivaunuissa\nerään ranskalaisen kauppiaan kanssa, joka oli etsinyt matkatoveria\nvähentääkseen matkakustannuksiaan. Lähellä Velletriä tapasimme Roomasta\nNapoliin aikovat postivaunut tien vieressä kuulien lävistäminä.\nAjaja, postinkuljettaja ja kaksi hevosta oli surmattu. Ruumiit oli\njuuri korjattu läheiseen majaan. Kirjeet ja paketit olivat hujan\nhajan maassa tuulen heiteltävinä. Rosvot olivat lähteneet Abruzzeille\npäin. Ranskalaiset jalka- ja ratsuväkiosastot, jotka pitivät leiriä\nTerracinassa, olivat ajaneet heitä takaa vuorille asti. Pyssyjen\npauketta kuului vieläkin, ja siellä täällä vuorien rinteillä kohoili\npieniä sinisiä savupilviä. Pitkin matkaa tapasimme tien varteen\nasetettuja ranskalaisia ja italialaisia sotilasvartiostoja. Tällainen\noli siihen aikaan matka Napolin kuningaskuntaan.\n\nRosvoamisella oli täällä valtiollinen leima. Murat hallitsi, mutta\nkalabrialaiset tekivät vielä vastarintaa ja kuningas Ferdinand, joka\noli vetäytynyt Sisiliaan, avusti rahavaroilla vuoriston rosvojoukkoja.\nKuuluisa Fra Diavolo oli tämän liiton etunenässä, ja murhat olivat\nhänen sankaritekoinaan. Vasta Napolin läheisimmässä ympäristössä\nvallitsi jälleen järjestys ja rauha.\n\nHuhtikuun ensimmäisenä päivänä saavuin itse kaupunkiin. Muutamia\npäiviä myöhemmin tapasin siellä ikäiseni nuoren miehen, jonka kanssa\nolin tehnyt veljellisen ystävyysliiton. Hänen nimensä oli Aymon de\nVirieu. Hänen elämänsä oli lapsuudestamme aina hänen kuolinpäiväänsä\nsaakka niin läheisesti yhtynyt omaani, että olentomme olivat kokonaan\nsulautuneet yhdeksi, ja hänestä olen tullut puhuneeksi melkein aina kun\nitsestänikin olen maininnut.\n\n\n\n\nVÄLIKUVAUS.\n\n\n1.\n\nNapolissa vietin melkein samanlaista mietiskelevää elämää kuin\nRoomassakin Espanjalais-torin varrella asuvan vanhan maalarin\nluona. Mutta sen sijaan että päivät päästään olisin harhaillut\nmuinaisjäännösten keskellä, vietin täällä päiväni kuljeksimalla pitkin\nNapolin lahden rantoja tai keinumalla sen aalloilla. Iltaisin palasin\ntakaisin luostariin, missä äitini sukulaisen välityksellä olin saanut\nasuttavakseni ullakkokamarin, jonka ruukku- ja köynnöskasveilla\nkoristetulta parvekkeelta avautui näköala merelle, Vesuviukselle,\nCastellamarelle ja Sorrentolle päin.\n\nKirkkaina päivinä saatoin nähdä Tasson valkean talon, joka näytti\njoutsenenpesältä kellertävällä, jyrkkänä merestä kohoavalla\nvuorenhuipullaan. Näky ihastutti minua, ja talon valkea hohde tunki\nsyvälle sieluuni. Se oli kuin kunnian säde, joka etäältä paistoi\nnuoruuteeni ja vähäpätöisyyteeni. Muistin tuon homeerisen kohtauksen\näskenmainitun suuren miehen elämästä, kun hän, vihdoinkin päästyään\nvankilasta, mutta yhä vielä pienten kateuden ja suurten parjausten\nalaisena, neronsakin, hänen ainoa rikkautensa, halvennettuna, saapui\ntakaisin Sorrentoon löytääkseen täältä vähäisen lepoa, vähäisen\nrakkautta ja osanottoa, ja kerjäläiseksi puettuna astui sisarensa eteen\nkoetellakseen hänen sydäntään ja nähdäkseen, tunnustaisiko tämä, joka\nniin paljon oli häntä rakastanut, hänet veljekseen.\n\nSisar tunsi hänet heti, kertoo naivi elämäkerran kirjoittaja,\nhuolimatta hänen sairaalloisesta kalpeudestaan, hänen harmaantuneesta\nparrastaan ja hänen rikkinäisestä viitastaan. Hän syöksyi hänen\nsyliinsä suurempaa rakkautta ja myötätuntoa osoittaen kuin jos hän\nolisi tavannut veljensä ferraralaisen hovimiehen kultareunaisessa\npuvussa. Nyyhkytykset tukahuttivat pitkäksi aikaa hänen äänensä, ja\nhän painoi veljeään sydäntään vasten. Hän pesi hänen jalkansa, toi\nhänelle hänen isänsä viitan ja antoi valmistaa hänelle aterian. Mutta\nkumpainenkaan heistä ei kyennyt koskemaan tarjona oleviin ruokiin, niin\ntäynnä kyyneleitä olivat heidän sydämensä, ja he viettivät tämän päivän\nitkien yhdessä, sanaakaan lausumatta, katsellen merta ja ajatellen\nlapsuuttaan.\n\n\n2.\n\nOli alkukesä. Napolinlahti lepäsi vuoriensa, vaikeitten talojensa,\nviiniköynnöksiä kasvavien kukkuloittensa keskellä syvänsinisenä,\nsinisempänä kuin taivas sen yllä, kuin vanhanaikainen, vaahtoava\nmalja, jonka reunat ja kädensijat ovat koristetut viiniköynnöksellä ja\nmuratilla. Oli se aika, jolloin Posilippon kalastajat, jotka rakentavat\nmajansa sen kallioille ja levittelevät verkkonsa sen kapeille,\nvalkohiekkaisille rannoille, jättävät turvallisina maan ja lähtevät\nöisin kalastamaan kahden tai kolmen tunnin matkan päähän merelle,\nCaprin, Procidan tai Ischian kallioille saakka tai keskelle Gaetan\nlahtea.\n\nTavallisesti ottavat he mukaansa tulisoihtuja viekotellakseen niillä\nkaloja läheisyyteensä. Veneen keulassa istuu poikanen äänetönnä\nkallistaen soihtua veteen päin, kalastajan tähystellessä syvyyteen\nvoidakseen oikealla hetkellä laskea verkot. Nämä tulet, punaiset kuin\nhehkuvan uunin suu, kuvastuvat väreilevään merenpintaan kuun säteiden\ntavoin. Meren liike muodostaa niiden kuvaisista pitkiä välkähteleviä\nvalojuovia, jotka jatkuvat aallolta aallolle.\n\n\n3\n\nMonet hetket istuin ystäväni kanssa rantakalliolla tai kuningatar\nJohannan linnan kosteilla raunioilla, katselin tulien fantastista\nleikkiä ja kadehdin köyhien kalastajien liikkuvaa, huoletonta elämää.\n\nNyt jo kuukausia kestänyt oleskelumme Napolissa ja jokapäiväisillä maa-\nja merimatkoillamme uudistuva seurustelu seudun väestön kanssa oli\nkoko lailla perehdyttänyt meidät heidän sointuvaan kieleensä, missä\nusein eleet ja katseet saivat korvata sanan. Filosoofeja kun muka\nolimme ja jo kyllästyneitä elämän turhaan hyörinään, ennenkuin sitä\noikeastaan tunsimmekaan, kadehdimme usein köyhiä lazzaroneja, jotka\nasustivat Napolin ranta- ja satamaseuduilla, eivätkä muuta tehneet kuin\nnukkuivat päivät päästään pienten alustensa varjossa rantahiekalla tai\nkuuntelivat kiertävien lauluniekkojensa tilapäisiä sepustuksia tai\ntanssivat tarantellaa säätynsä nuorten tyttöjen kanssa viinimajoissa\nmerenrannalla. Tunsimme heidän tottumuksensa, tapansa ja luonteensa\nmonta vertaa paremmin kuin ylhäisen maailman, josta pysyimme kokonaan\nerillämme. Tällainen elämä tuotti meille iloa ja tukahutti tuon\nkuumeisen kiihkeyden, joka usein turhanpäiten kuluttaa nuoren ihmisen\nmielikuvitusta, jo ennenkuin tosityön ja ajattelun aika on tullut.\n\nYstäväni oli kaksikymmenvuotias, minä kahdeksantoista: olimme molemmat\nsiis siinä ijässä, jolloin vielä on luvallista olla eroittamatta unta\ntodesta. Me päätimme tutustua lähemmin näihin kalastajiin ja lähteä\nheidän kanssaan merimatkalle saadaksemme muutamia päiviä viettää heidän\nelämäänsä. Vienon, kirkkaan yön viettäminen laivankannella, aaltojen\ntuudittaessa alusta, tähtien loistaessa syvänsiniseltä taivaalta,\ntuntui meistä salaperäiseltä autuudelta, jota nauttimaan ja tuntemaan\nmeidän täytyi päästä, jos ei muun vuoksi, niin kyetäksemme siitä\nainakin kertomaan.\n\nVapaita kun olimme, emmekä kenellekään tilivelvollisia puuhistamme\nja poissa-olostamme, päätimme heti seuraavana päivänä panna tuuman\ntoimeen. Kulkiessamme pitkin Margellinan hiekkarantaa, Virgiliuksen\nhaudan alapuolella, Posilippovuoren juurella, jonne kalastajat vetävät\nveneensä ja jossa he korjailevat verkkojaan, herätti huomiotamme eräs\nvanha, vielä voimakas mies. Hän sovitteli par'aikaa kalastusvehkeitään\nkirjavaksi maalattuun veneeseensä, jonka perään oli asetettu Pyhän\nFranciskuksen puusta veistetty kuva. Pieni kahdentoistavuotias\npoika, hänen ainoa soutajansa, toi veneeseen kaksi leipää, palasen\npuhvelinjuustoa, keltaista ja kuivaa kuin rannan hiekkakivi, muutamia\nviikunoita ja vedellä täytetyn savisen ruukun.\n\nSekä vanhus että poika miellyttivät meitä. Ryhdyimme heidän kanssaan\nkeskusteluun. Kalastaja hymyili meidän ehdottaessamme, että hän ottaisi\nmeidät soutajikseen merelle. -- \"Teidän kätenne eivät pysty airoihin,\nvastasi hän. Teidän valkeihin käsiinne sopii kynä paremmin kuin airot.\nOlisi vahinko, jos ne kovettuisivat merellä.\" -- \"Me olemme nuoria\",\nvastasi ystäväni, \"ja tahdomme ensin koetella kaikkea, ennenkuin\nvalitsemme jonkun määrätyn ammatin. Teidän työnne miellyttää meitä,\nkoska se tapahtuu merellä ja taivasalla.\" -- \"Olette oikeassa\", vastasi\nvanha kalastaja, \"siinä ammatissa pysyy sydän tyytyväisenä ja luottaa\npyhien varjelukseen. Kalastaja on taivaan välittömän suojeluksen\nalainen. Ihminen ei tiedä, mistä tuuli ja aallot tulevat. Viila ja\nhöylä ovat käsityöläisen kädessä, suosio ja rikkaus kuninkaan, mutta\nalus on Jumalan kädessä.\"\n\nTämä merenkulkijan hurskas filosofia yhä lisäsi haluamme päästä hänen\nveneeseensä. Pitkän vastustelemisen jälkeen hän vihdoin suostui.\nSovimme siitä, että joka päivä maksaisimme kumpainenkin hänelle kaksi\ncarlinia ruoka- ja oppirahaa.\n\nKun tämä sopimus oli tehty, lähetti ukko pojan Margelliinaan noutamaan\nlisää ruokavaroja: leipää, viiniä, vanhaa juustoa ja hedelmiä. Illan\nsuussa autoimme hänen kanssaan veneen vesille ja lähdimme matkaan.\n\n\n4.\n\nEnsimmäinen yö oli verraton. Meri oli tyyni kuin sveitsiläinen\nvuoristojärvi. Napolin palatsien ja sataman valot vaipuivat\ntaivaanrannan tumman ääriviivan taakse sitä myöten kuin etenimme\nrannasta. Vain majakkavalot jäivät näkyviimme, kalpeina sen punertavan\ntulipatsaan rinnalla, joka nousi Vesuviuksen kraatterista. Kalastaja\nvuoroin laski, vuoroin nosti verkkojaan, poika piteli puolinukuksissa\nsoihtuaan ja me sousimme silloin tällöin hiljakseen, kuunnellen\nihastuneina, kuinka vesipisarat airoistamme tipahtelivat mereen\nvienosti helähtäen kuin helmet hopea-maljassa.\n\nOlimme jo aikoja sitten jättäneet Posilippon niemen, purjehtineet\nPuzzuolin ja Baian lahtien halki sekä kulkeneet Cap Misenen ja Procidan\nsaaren välisestä Gaetan salmesta. Olimme nyt aukealla merellä, ja kun\nmeidän alkoi tulla uni, laskeuduimme maata soutupenkin alle, pojan\nviereen.\n\nKalastaja peitti meidät raskaalla purjeella, joka oli ollut käärössä\nveneen pohjalla. Ja niin nukuimme me aaltojen välissä, meren hiljaisen,\ntuskin huomattavan keinunnan tuudittamina. Herätessämme oli jo kirkas\npäivä.\n\nAurinko valoi tulisäteitään väreilevään vedenpintaan ja kuvastelihe\nvaikeitten talojen seinissä ja ikkunoissa meille tuntemattomalla\nrannalla. Vieno, maalta käyvä tuulenhenki sai purjeen yläpuolellamme\nlepattelemaan ja kuljetti meitä lahdesta lahteen, kalliolta kalliolle.\nOlimme saapuneet viehättävän Ischia-saaren louhikkoiselle rannikolle.\nEn silloin aavistanut, kuinka pitkäksi aikaa sinne myöhemmin olin\njoutuva asumaan ja kuinka rakkaaksi se minulle oli käyvä. Nyt\nnähdessäni sen ensi kerran kohoavan merestä valossa kylpien ja taivaan\nsineä vasten kuvastuen, oli se kuin runoilijan kevyestä unennäöstä\npuhjennut kesäisenä yönä...\n\n\n5.\n\nIschia-saari, jonka Gaetan lahti eroittaa Napolista ja kapea salmi\nProcidan saaresta, on oikeastaan jyrkkä vuori, jonka valkeat, salaman\nmurskaamat huiput kohottavat terävät hampaansa taivasta kohti. Sen\njyrkät, laaksojen, rotkojen ja vesiputousten uurtamat rinteet ovat\nkauttaaltaan tummanviheriäin kastanjapuitten peittämät. Lähinnä rantaa\nmereen päin viettävillä tasangoilla on mökkejä, maataloja ja kyliä,\npuoliksi viiniköynnösten peitossa. Jokaisella tällaisella pikkukylällä\non oma pieni satamansa, jonne kalastajat tuovat veneensä ja jossa\nvälistä näkee jonkun suuremmankin aluksen maston.\n\nNäistä taloista, jotka milloin näyttävät kiipeävän pitkin vuoren\nrinnettä, milloin piiloutuvat sen rotkoihin, milloin muodostavat\npyramiideja sen penkereille, milloin mahtailevat jollakin\nkallionkielekkeellä, milloin lepäävät kastanjametsän tai pinjapuitten\nsiimeksessä -- näistä taloista, joita valkeat pylväsrivit ja\nviiniköynnökset koristavat, on jokainen kuin runoilijan tai rakastajan\nunelmissaan kuvittelema ihanne-asunto.\n\nSilmämme eivät väsyneet katselemaan tätä näytelmää. Näillä\nrannikkoseuduilla oli runsaasti kaloja, ja kalastajallamme oli ollut\nhyvä yö. Nousimme maalle pienen lahden pohjukkaan, noudimme vettä\nläheisestä lähteestä ja asetuimme kallioille lepäämään. Auringonlaskun\naikana saavuimme Napoliin leväten soutupenkeillämme. Nelikulmainen\npieneen mastoon keulapuolelle kiinnitetty purje, jonka nuoria poika\nhoiti, riitti kuljettamaan meitä Procidan ja Cap Misenen kallioiden\nsivua ja sai aluksemme niin vinhaan vauhtiin, että vesi vaahtona kuohui\nsen ympärillä.\n\nVanha kalastaja ja poika vetivät sitten meidän avullamme veneen\nhiekalle ja kantoivat kalakorit pienen, Margellinan kallioitten\njuurella sijaitsevan majansa kellariin.\n\n\n6.\n\nSeuraavana päivänä jatkoimme iloisina uutta ammattiamme. Vähitellen\npurjehdimme ristiin rastiin koko Napolin meren. Annoimme tuulen\nkuljettaa itseämme minne se tahtoi. Tulimme näin käyneeksi Caprissa,\njossa mielikuvituksemme vielä näkee Tiberiuksen synkän haamun,\nCume'ssa ja sen laakeripuiden ja villien viikunapensasten alle\nhautautuneessa temppelissä, Baian jylhillä rannoilla, jotka näyttävät\nyhtä vanhoilta ja harmailta kuin ne roomalaiset, joiden nuoruuden\nja nuoruudeninnostuksen ne kerran ottivat suojiinsa, Porticissa ja\nPompeijissa, jotka vielä laavan ja tuhankin alla näyttivät hymyilevän,\nCastellamaressa, jonka korkeat, tummat laakeri- ja kastanjametsät\nkuvastuvat veteen ja värjäävät viheriäisiksi rantaäyrästä vasten\nikuisesti kohisevat aallot. Vanha merimies tunsi joka paikassa\nkalastajaperheitä, jotka pitivät meitä vieraanvaraisesti luonaan, kun\nmeri oli myrskyinen emmekä päässeet palaamaan Napoliin.\n\nKahteen kuukauteen emme jalallakaan astuneet mihinkään\nmatkailijamajaan. Elimme kansan vapaata elämää taivasalla ja nautimme\nsen niukkaa ravintoa. Olimme asettuneet kansan keskuuteen päästäksemme\nlähemmäksi luontoa. Käytimme sen vaatepartta, puhuimme sen kieltä ja\nomaksuimme sen yksinkertaisten tapojen ohessa myöskin sen välittömät,\nlapselliset tunteet.\n\nTämä muutos ei ystävästäni ja minusta tuntunut ensinkään vaikealta.\nOlimme molemmat kasvaneet maalla vallankumouksen myrskyissä, jotka\nolivat kukistaneet ja hajoittaneet perheemme, ja lapsuudesta asti\neläneet maamiehen elämää -- hän Grésivaudanin vuoristossa hoitajansa\nluona, joka oli ottanut hänet huostaansa hänen äitinsä vankeuden\najaksi, minä Maconnaisin ylängöllä pienessä maalaisasunnossa, josta\nisäni ja äitini olivat saaneet turvapaikan. Meidän vuoriemme paimenien\nja talonpoikien ja näiden kalastajien välinen ero oli vain siinä,\nettä heidän kielensä, asuntopaikkansa ja ammattinsa olivat toiset.\nPellonvako ja aalto synnyttävät samanlaisia ajatuksia, viljelköönpä\nihminen maata tai merta. Luonto puhuu samaa kieltä työtovereilleen\nmaalla ja merellä.\n\nSaimme sen nyt kokea. Näitten yksinkertaisten ihmisten joukossa emme\nkoskaan tunteneet itseämme vieraiksi. Samankaltaiset vaistot saavat\nihmiset keskenään sukuluissuhteeseen. Yksinpä tämän nukuttavan elämän\nyksitoikkoisuuskin viehätti meitä. Surulla ajattelimme, että kesä pian\nloppuu ja saapuu se aika, jolloin meidän on pakko palata kotimaahamme.\nPerheissämme aljettiin jo käydä levottomiksi ja toivottiin\nkotiinpaluutamme. Näitä ajatuksia pidimme kuitenkin mahdollisimman\nloitolla ja uskottelimme itsellemme, ettei tämä elämä koskaan voi\nloppua.\n\n\n7.\n\nSyyskuu oli alkanut sade- ja ukkoskuuroilla. Meri ei enää ollut\nrauhallinen. Työmme muuttui vaivalloisemmaksi, monta kertaa varsin\nvaikeaksikin. Tuuli oli rajua, aallot kuohuivat, ja usein kastuimme\nläpimäriksi. Olimme hankkineet itsellemme sellaiset paksusta ruskeasta\nvillakankaasta tehdyt viitat, joita napolilaiset merimiehet ja\nlazzaronit käyttävät talvisaikaan. Niitten leveät hihat riippuvat\nhöllästi paljailla käsivarsilla. Päähine, jonka voi mielensä mukaan\nvetää pään yli tai heittää niskaan, suojelee tuulelta ja sateelta,\ntai jos niin tahtoo -- jättää merimiehen läpimärät hiukset tuulen ja\nauringon kuivattaviksi.\n\nEräänä päivänä lähdimme Margellinasta meren ollessa rasvatyyni, ei\ntuulenhenkäystäkään tuntunut. Aijoimme Cumesin rannalle kalastamaan\nkaloja, joita vuodenajan merivirrat kuljettivat sinne. Vuorten\nympärillä leijui punertavaa aamusumua, joka ennusti myrskyä illaksi.\nToivoimme kuitenkin ennättävämme ennen sitä ja sivuuttavamme Cap\nMisenen, ennenkuin raskas, unelias meri heräisi.\n\nKaloja tuli runsaasti. Viivyimme senvuoksi tavallista kauvemmin\nkalastuspaikalla. Silloin myrsky yllätti meidät. Se syöksyi Epomeon\nmahtavalta kukkulalta, Ischia-saaren korkeimmalta vuorenhuipulta,\nvoimalla sellaisella, että olisi luullut koko kivipaljouden vyöryvän\nveteen. Ensin se tasoitti vedenpinnan ympärillämme kuin rauta-äes\ntasoittaa vakoisen maan. Mutta kun aallot olivat tointuneet ensi\nhämmästyksestään, paisuivat ne kohisten ja ärjyen muutamissa\nminuuteissa niin valtaviksi, että aika ajoin peittivät meiltä rannat ja\nsaaret.\n\nMannermaa ja Ischian saari olivat verrattain kaukana, ja me olimme jo\npuolivälissä Cap Misenen ja Procidan välistä salmea. Meillä ei ollut\nmuuta neuvoa kuin rohkeasti jatkaa matkaamme ja jos onnellisesti\npääsisimme salmen läpi, kääntyä vasemmalle Baian lahteen, jonka\nsuojaisilla vesillä olisimme turvassa.\n\nVanha kalastaja epäröi silmänräpäyksen. Korkean aallon harjalta, jonka\nvalkeassa kuohussa veneemme hetkisen pysyi tasapainossa, tähysteli\nhän nopeasti ympärilleen kuin eksynyt, joka on noussut puuhun sieltä\nnähdäkseen oikean tien. Sitten syöksyi hän peräsimeen. -- \"Airoihin,\nlapset!\" huusi hän. \"Meidän täytyy ennättää ennen tuulta niemen\nkärkeen; jos emme sitä tee, olemme hukassa!\" -- Me tottelimme niinkuin\nruumis tottelee vaistoa.\n\nKatse hänen katseessaan, lukeaksemme sieltä nopeasti hänen\nmääräyksensä, iskimme kiinni airoihin hartiat kumarassa, ja syöksyen\nvuoroin aallon harjalle, vuoroin pohjaan, yritimme estää venettä\nkaatumasta. Kahdeksan tai kymmenen toinen toistaan valtavampaa aaltoa\nheitti samassa veneemme salmen kapeimpaan kohtaan. Tuuli oli sittenkin\nehtinyt ennen meitä, kuten perämies oli peljännyt, ja puhalsi nyt\nniemen ja saaren välissä sellaisella voimalla, että meri kuohui\nvastaamme kuin raivoisa laavavirta, eikä aallolla enää ollut aikaa\nkyllin nopeasti paeta hirmumyrskyä, vaan nousi se torniksi paikallaan,\nsyöksyi alas, särkyi ja pärskyi vimmoissaan joka suunnalle, yritti\nturhaan pyrkiä salmea kohti ja syöksähti vihdoin kuohupatsaana, savuna\nkiehuen Cap Misenen kallioita vasten.\n\n\n8.\n\nOlisi ollut hulluutta pyrkiä huonolla veneellämme tämän kapean kohdan\nohi. Yksi ainoa aalto saattoi täyttää veneemme vedellä ja upottaa.\nKalastaja heitti nopean silmäyksen, jota en milloinkaan unohda,\nkuohujen piirittämälle niemelle päin, sitten teki hän ristinmerkin\nja huusi: \"Me emme pääse eteenpäin, aukealle merelle on vielä\nmahdottomampi palata. On vain yksi keino: laskea Procidan rantaan tai\nhukkua.\"\n\nNiin vasta-alkajia kuin olimmekin merimiehen ammatissa, käsitimme\nkuitenkin täydelleen, kuinka vaikeata tuo olisi tässä myrskyssä. Jos\nkääntyisimme niemeä kohti, saisimme tuulen taaksemme ja ajautuisimme\nsen mukana merelle, ja siinä tapauksessa ei meillä olisi ollut niinkään\npaljon syytä peljätä että aallot olisivat haudanneet meidät allensa.\nMutta päästäksemme Procidaan, jonka valojen näimme vilkuttavan oikealla\npuolellamme, täytyi meidän asettua vinosti aaltoja vasten ja pyrkiä\nrantaa kohti niitten välitse, jolloin veneen sivut ja sen heikot reunat\njoutuivat aalloille ja tuulelle alttiiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa\nepäröidä. Kalastaja antoi meille merkin soutaa ja käänsi veneen kahden,\ntoinen toistaan seuraavan aallon välissä. Lähdimme nyt pyrkimään\nProcidaa kohti ja heittelehdimme aalloilla kuin kourallinen meriruohoa.\n\n\n9.\n\nPääsimme hitaasti eteenpäin, ja oli jo pimeä. Savuna ympärillämme\nryöppyävä vaahto ja pilvet, joita tuuli repaleisina siekaleina ajeli\nsalmen kohdalle, sitä vielä lisäsivät. Ukko oli käskenyt poikaa\nsytyttämään yhden soihduistaan, että hän paremmin voisi ohjata venettä\naaltojen välissä ja että Procidan merimiehet voisivat huomata veneen\nolevan vaarassa salmella ja lukea sen puolesta esirukouksia. Poika,\njoka oli kietonut toisen käsivartensa veneen keulamaston ympäri ja\ntoisella piteli punaista soihtua, jonka liekin ja savun tuuli painoi\nhänen sormiaan ja hiuksiaan kohti, oli samalla kertaa kaunis ja kaamea\nnäky. Tuo häälyvä valo, joka milloin nousi aallon harjalle, milloin\nkätkeytyi sen pohjaan, joka hetki sammumaisillaan ja taas kuitenkin\nvalaisten, oli kuin kuva niistä neljästä ihmishengestä, jotka tänä yönä\npimeydessä ja tuskassa vaappuivat pelastuksen ja turmion välillä.\n\n\n10.\n\nNäin kului kolme tuntia, joitten minuutit tuntuivat yhtä\nloppumattomilta kuin ajatuksemme näinä kauhun hetkinä. Kuu oli noussut\nja, kuten tavallista, myrsky silloin vain yltynyt. Jos olisimme\nnostaneet pienimmänkin purjeen, olisimme jo monasti kaatuneet kumoon.\nVaikka myrsky ei voinut tarttua veneessämme muuhun kuin sen mataliin\nlaitoihin, oli kuitenkin silmänräpäyksiä, jolloin se näytti tahtovan\ntempaista veneemme vedestä, missä se pyöritti meitä kuin varissutta,\nkuivaa lehteä.\n\nVeneemme sai runsaasti vettä, emmekä me voineet ajaa sitä pois yhtä\nnopeasti kuin sitä tuli. Väliin tunsimme lautojen allamme vajoavan\nkuin ruumisarkku, jota lasketaan hautaansa. Veden paino teki veneen\nhidaskulkuisemmaksi ja vaikeutti sen pääsyä kahden aallon väliin.\nMuutamia sekuntejakin liian myöhään -- ja kaikki olisi ollut lopussa.\n\nVanhus ei enää voinut puhua; kyyneleet silmissä antoi hän meille merkin\nheittää kaikki tavarat veneen pohjalta mereen. Vesiruukut, kalakorit,\nkaksi paksua purjetta, rautainen ankkuri, köydet, yksinpä hänen\nvaatemyttynsäkin ja meidän läpimärät, villaiset viittamme -- kaikki\nkatosivat aaltoihin. Vanhus näki kaiken rikkautensa uppoavan yhdessä\nhetkessä. Mutta nytpä vene jälleen kohosi ja nousi kevyesti aallon\nharjalta toiselle, niinkuin juoksija, joku on vapautunut taakastaan.\n\nVähitellen pääsimme vähän tyvenempään kohtaan, Procidan läntinen kärki\nkun tarjosi täällä jonkun verran suojaa. Tuuli helpotti, soihdun liekki\nnousi jälleen suoraan ylöspäin, kuun ympärille avautui suuri kaista\nsinistä taivasta, aallot loivenivat, kuohumatta enää päittemme ylitse.\nLopulta ne muuttuivat niin lyhyiksi ja voimattomiksi kuin melkein\ntyynessä lahdessa, ja Procidan vuorten musta varjo kohosi edessämme.\nOlimme saaren keskikohdan edustalla.\n\n\n11.\n\nSaaren kärjessä kävi meri niin korkeana, ettemme voineet laskea sinne.\nMe päätimme yrittää saaren sivuun, kallioiden lomiin. \"Nyt ei teidän\nenää tarvitse peljätä, lapset\", puhui kalastaja meille, tunnettuaan\nmaan soihdun valossa. \"Jumalan äiti on meidät pelastanut. Maa ei enää\npakene meiltä. Tänä yönä nukumme minun talossani.\" -- Luulimme hänen\nmenettäneen järkensä, sillä me emme tietäneet mistään muusta talosta\nkuin Margellinan synkästä kellariholvista, ja jos olisimme vielä tänä\nyönä pyrkineet sinne, olisi meidän jälleen täytynyt kääntyä kanaaliin,\npurjehtia uudelleen niemen ympäri ja ajautua kuohuvalle merelle, josta\njuuri olimme pelastuneet.\n\nMutta hän hymyili kummastuksellemme, ja lukien silmistämme, mitä\najattelimme sanoi: \"Olkaa vain rauhallisia, nuoret ystäväni; me\npääsemme sinne ainoankaan aallon meitä kastelematta.\" Sitten kertoi hän\nmeille olevansa Procidasta ja omistavansa tällä puolen saarta vielä\nisänsä talon puutarhoineen; hänen vanha vaimonsa oli siellä parhaillaan\npojantyttärensä ja kahden pikku lapsen kanssa kuivaamassa viikunoita\nja leikkaamassa viinirypäleitä, joita, he möivät Napolissa, Beppino,\nlaivapoikamme, oli lasten veli. \"Vielä muutama aironveto\", jatkoi hän,\n\"ja me saamme juoda lähdevettä, joka on kirkkaampaa kuin Ischian viini.\"\n\nNämä sanat antoivat meille uutta rohkeutta; vajaan tunnin sousimme\nvielä Procidan vaahtoisaa rantaa. Poika kohotti vähän väliä soihtuaan.\nSe heitti himmeän loisteen vuorille ja näytti meille niitten mahtavat\nseinät. Kun vihdoin olimme purjehtineet erään graniittikielekkeen\nympäri, joka vallituksen muotoisena pistäytyi mereen, näimme\nvuorenseinän väistyvän ja muodostavan aivankuin pienen aukon\nlinnoitukseen; veneemme kääntyi nyt suoraan rantaa kohti ja kolme\nviime aaltoa heitti pelastuneen veneemme kahden kallion väliin, missä\nmainingit huuhtoivat matalaa rantaa.\n\n\n12.\n\nKun veneemme kolahti kallioon, lähti siitä sellainen lyhyt, terävä ääni\nkuin jokin lauta olisi katkennut. Me juoksimme mereen, sidoimme veneen\nviimeisellä köydenpätkällä mahdollisimman lujasti kiinni, ja lähdimme\nseuraamaan ukkoa ja poikaa, jotka kulkivat edellä.\n\nMe kiipesimme vuoren sivua jonkinlaisia kapeita portaita pitkin,\njoitten meriveden kastelemat, liukkaat astimet oli hakattu kallioon.\nNämä kallioportaat loppuivat aina välistä ja niitten sijalle oli\nrakennettu keinotekoisia portaita pystyttämällä vuoren rakoihin pitkiä\nseipäitä ja kasaamalla näitten heikkojen tukien varaan vanhoja,\ntervattuja venelautoja tai kastanjanoksa-kimppuja, joissa vielä oli\nkuivat lehdet jäljellä.\n\nNoustuamme näin hitaasti neljä- tai viisisataa porrasta tulimme\npienelle harmaan vuoriseinän ympäröimälle pihamaalle. Pihan perällä\navautui kaksi synkkää holvia, ne näyttivät johtavan jonkinlaiseen\nkellariin. Tämä mahtava holvi kannatti kahden matalan pylväsrivin\nvarassa lepäävää laakeaa kattoa, jonka reunoja koristivat rosmariini-\nja neilikka-ruukut. Pylväsrivien välissä oli maalainen parveke, johon\nkuutamo valoi hohdettaan.\n\nParvekkeelle johti harva lauta-ovi. Oikealla kohosi kumpu, millä\nrakennus epätasaisesti sijaitsi, parvekkeen lattian korkeudelle.\nRakennuksen nurkalla kasvoi suuri viikunapuu ja muutamia\nviiniköynnöksiä, jotka ojentelivat lehviään ja hedelmiään parvekkeen\npylväsaukoista heittäen pari kolme kiehkuraa myöskin pylväsrivejä\nsuojaavalle seinälle ja peittäen tänne päin viettävät pienet ikkunat.\nJos ei näitä akkunoita olisi ollut, olisi tuota jykevää, nelikulmaista,\nmatalaa taloa saattanut luulla joksikin harmaista rantakallioista, tai\nerääksi noista kastanjan, muuriviheriän ja viiniköynnöksen ympäröimistä\nlaavamöhkäleistä, joihin Sorrenton ja Castellamaren viininviljelijät\nkaivavat luolan ja varustavat sen ovella säilyttääkseen siellä\nviinejään.\n\nHengästyneinä pitkästä reippaasta kävelystämme ja olalla kantamiemme\nairojen painosta, pysähdyimme hetkiseksi pihaan hengähtämään. Mutta\npoikanen heitti aironsa pensaikkoon, juoksi nopeasti rappuja ylös,\nkoputti vielä leimahtelevalla soihdullaan erääseen ikkunoista ja huusi\niloisella äänellä iso-äidilleen ja sisarelleen: \"Äiti! Sisar! _Madre!\nSorrellina!_\" huusi hän, \"_Gaetana! Graziella!_ herätkää, avatkaa ovi,\ntäällä on isä ja minä ja meillä on vieraita mukana.\"\n\nKuulimme sisältä unisen, mutta kirkkaan ja suloisen äänen huudahtavan\nihmetyksestä. Sitten avautui toinen ikkunaluukuista puoleksi, valkea,\navaran hihan ympäröimä käsivarsi tuli esiin, ja pojan kohottaessa\nsoihtuaan akkunaa kohti näkyi sieltä nuoren tytön viehättävät kasvot,\njoitten edestä akkunaluukku yhä enemmän työntyi syrjään.\n\nVeljensä huutoon kesken uniaan herännyt Graziella ei ollut ennättänyt\nkorjata yöpukuaan, ei edes tullut sitä ajatelleeksi. Hän oli suoraan\nvuoteesta, paljasjaloin, juossut ikkunaan. Osa hänen pitkistä, mustista\nkiharoistaan valui poskille, osa oli kietoutunut kaulan ympäri, josta\ntuuli ne kiskasi olkapäälle piiskoen niillä vuoroin ikkunaluukkua\nvuoroin hänen kasvojaan.\n\nSitten hieroi nuori tyttö silmiään käsillään, kohottaen kyynäspäänsä ja\noikaisten hartiansa kuin äsken herännyt lapsi, joka tahtoo karkoittaa\nunen. Hänen kaulasta kiinni olevan paitansa alta paljastui silloin\nkorkea, solakka vartalo, jossa tuskin vielä huomasi ensimmäisen\nnuoruuden aaltoviivoja. Hänen suurissa, soikeanmuotoisissa silmissään\noli tuo mustan ja merensinisen värin sekoitus, joka antaa katseelle\nkostean kiillon ja ilmaisee yhtä paljon luonteen suloutta kuin\nintohimoista voimaa, tuo jumalainen väritys, joka etelän naisten\nsilmissä kuvastaa heidän päiviensä kuluttavaa loistoa, heidän\ntaivaansa, heidän merensä ja heidän öittensä kirkasta, syvää\nsinisyyttä. Posket olivat täyteläiset, pyöreät ja kiinteät, iho\nkalpeahko ja päivettynyt, ei kuitenkaan sairaloisen kalpea niinkuin\npohjoismaan naisilla, vaan tuota etelämaan valkeata väriä, joka\nmuistuttaa vuosisatoja tuulen ja ilman käsissä ollutta marmoria.\nSuun tienoilla, jonka huulet olivat avonaisemmat ja täyteläisemmät\nkuin meidän naisillamme, oli jotakin rehellistä ja hyväntahtoista.\nPienet, mutta hohtavan valkeat hampaat kimalsivat soihdun valossa kuin\nsimpukankuoret meren rannalla auringonpaisteessa.\n\nHänen siinä puhellessaan veljensä kanssa olivat hänen vilkkaat,\nhieman terävät ja korostetut sanansa kuin soitantoa korvissamme. Ilme\nhänen kasvoillaan, yhtä häilähtelevä kuin niitä valaiseva tulisoihdun\nliekki, vaihtui muutamassa minuutissa hämmästyksestä peloksi, pelosta\niloisuudeksi, liikutuksesta nauruksi, sitten huomasi hän meidät\nviikunapuun takana ja veti hieman hämillään ikkunan kiinni päästäen\nirti luukun, joka valtoimenaan alkoi takoa seinää. Hän herätti nyt\nnopeasti iso-äidin, puki vähän vaatteita ylleen, avasi sitten oven ja\nsyleili syvästi liikutettuna iso-isäänsä ja veljeänsä.\n\n\n13.\n\nPian ilmestyi myöskin vanha iso-äiti, kädessään savilamppu, joka\nvalaisi hänen laihoja, kalpeita kasvojaan ja hänen hiuksiaan, jotka\nolivat valkeat kuin pöydällä, hänen rukkinsa lähettyvillä makaavat\npellavakuontalot. Hän suuteli miestään kädelle ja poikaa otsalle.\nMuutamin sanoin ja elein tulkitsivat tämän köyhän perheen jäsenet nyt\ntoisilleen kaikki, mitä edellä olen kertonut. Me pysyttelimme syrjässä,\nettemme olisi häirinneet isäntämme sydänpurkausta. He olivat köyhiä, me\nvieraita, meidän velvollisuutemme oli kohdella heitä kunnioittavalla\nhienotunteisuudella. Vaiteliaisuutemme, odotuksemme oven suussa, sai\nolla sen äänettömänä osoituksena.\n\nSilloin tällöin heitti Graziella meihin kummastuneen katseen kuin olisi\nhän nyt vasta oikein herännyt. Kun isä oli lopettanut kertomuksensa,\nvaipui vanha äiti tulisijan viereen polvilleen. Graziella toi katolta\nrosmariininoksan ja muutamia valkeatähtisiä oranssikukkia, nousi sitten\ntuolille ja kiinnitti kukkavihon pitkillä, hiuksistaan vetämillään\nneuloilla pienen, savuttuneen pyhän neitsyen kuvan eteen, joka oli\nasetettu oven päälle ja jonka edessä paloi lamppu. Me ymmärsimme, että\ntämä oli hänen kiitosuhrinsa jumalaiselle suojeluspyhälle joka oli\npelastanut hänen isoisänsä ja veljensä. Lieneekö hän sitten ajatellut\nmeitäkin?\n\n\n14.\n\nTalo oli sisäpuolelta yhtä karu ja vuorta muistuttava kuin ulkoakin\npäin. Seiniä ei oltu valkaistu, vain vähäisen kalkilla sivelty. Kivien\nraoissa ja sanajalka-kasassa, jolla lapset nukkuivat, livahteli\nja kuhisi sisiliskoja, jotka valo oli herättänyt. Kuorimattomien\nkattohirsien lomissa oli pääskynpesiä, joista pistihe pieniä, mustia\npäitä. Graziella ja hänen iso-äitinsä nukkuivat sivuhuoneessa samassa,\npurjekankaalla peitetyssä vuoteessa. Lattialla seisoi hedelmäkoreja ja\nmuulinsatula.\n\nKalastaja kääntyi meihin hieman häpeissään ja teki merkitsevän liikkeen\nkädellään osoittaen asuntonsa köyhyyttä; sitten vei hän meidät katolle,\njota itämaissa ja Etelä-Italiassa pidetään kunniapaikkana. Graziellan\nja pojan avulla valmisti hän sinne meille jonkinlaisen suojaskatoksen\nasettamalla airojemme toisen pään terrassin kiviseinää vasten,\ntoisen lattiaan. Näin muodostuneen katoksen peitti hän tuoreilla\nkastanjanoksilla ja levitti sen alle muutamia sylillisiä sanajalkoja.\nSitten toi hän meille palasen leipää kummallekin, raitista vettä ja\nviikunoita ja toivotti hyvää yötä.\n\nPäivän ponnistuksista ja mielenjännityksestä uupuneina vaivuimme\nheti syvään uneen. Herätessämme visertelivät pääskyset aivan\nvuoteemme ympärillä hypellen katolla ja haeskellen illallisemme\njäännöksiä. Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja lämmitti kuin uuni\nlehtikatostamme.\n\nJäimme vielä pitkäksi aikaa virumaan vuoteillemme tuollaisessa\npuolihorroksen tilassa, jolloin ajatukset ja tunteet ovat valppaasti\nvireillä, mutta aistit vielä kokonaan kykenemättömät toimimaan.\nVaihdoimme muutamia epäselviä sanoja, sitten tuli pitkiä äänettömyyden\nhetkiä ja unia. Eilinen kalansaaliimme, uppoamaisillaan oleva veneemme,\nraivoava meri, luoksepääsemättömät kalliot, ja vähän väliä Graziellan\nkasvot ikkuna-aukossa, tulisoihdun valossa -- kaikki nuo kuvat\nristeilivät mielessämme sekavina ja epämääräisinä.\n\nHeräsimme täysin valveille vasta vanhan iso-äidin soimauksiin.\nHän puheli alhaalla asuintuvassa miehensä kanssa, ja kamiini,\njonka savutorvi aukeni terrassille, kantoi joka sanan kuuluviimme.\nVaimo-parka vaikeroi sitä, että olimme olleet kyllin julmat\nheittääksemme mereen ruukut, ankkurin, melkein uudet köydet ja\netenkin kaksi oivallista, hänen omista pellavista kutomaansa purjetta\npelastaaksemme henkemme.\n\n\"Ja kuinka pälkähtikään päähäsi\", jatkoi hän sättimistään\npeljästyneelle, alakuloiselle ukolle, \"ottaa mukaasi nuo kaksi\nmuukalaista, nuo ranskalaiset? Etkö sitten tietänyt, että he ovat\npakanoita ja että he tuovat onnettomuutta muassaan. Pyhimykset\novat sinua siitä rangaisseet. He ovat ottaneet meiltä pois meidän\nrikkautemme; saat olla heille kiitollinen, etteivät ottaneet\nhenkeäsikin.\"\n\nMiesparka ei tiennyt, mitä sanoa. Mutta Graziella pani tähän\nvastalauseensa ja alkoi hemmotellun lapsen närkästyksellä ja mahdilla,\njolle iso-äiti ei voinut mitään, puolustaa vanhaa miestä:\n\n\"Kuka sen on sanonut, että nämä vieraat ovat pakanoita?\" huudahti hän\niso-äidilleen. \"Ovatko pakanat niin sääliväisiä köyhille? Tekevätkö\npakanat ristinmerkin pyhäinkuvan edessä? Niin, niin, kun eilen lankesit\npolvillesi kiittääksesi Jumalaa, ja minä kiinnitin kukkavihon madonnan\nkuvan eteen, näin minä hyvin, kuinka he kumartuivat rukoilemaan ja\ntekivät ristinmerkin, näinpä vielä nuoremman silmässä kyyneleenkin,\njoka vierähti hänen kädelleen.\" -- \"Se oli vain merivettä, jota tippui\nhänen hiuksistaan\", vastasi äreästi vanha vaimo. -- \"Minä vakuutan\nsinulle, että se oli kyynel\", toisti Graziella vihapäissään. \"Tuuli oli\njo monasti ennättänyt kuivata hänen hiuksensa, ennenkuin he ehtivät\ntänne ylös. Mutta tuuli ei kuivaa sydäntä. Minä sanon sinulle vielä\nkerran, että hänellä oli kyyneleitä silmissä!\" -- Saimme näin tietää,\nettä meillä oli talossa mahtava suojelija, sillä iso-äiti ei vastannut\nsanaakaan, eikä enää torunutkaan.\n\n\n15.\n\nRiensimme nyt alas ja kiitimme köyhää perhettä sen meille osoittamasta\nvieraanvaraisuudesta. Tapasimme kalastajan, äidin, Graziellan,\nBeppon, vieläpä pikku lapsetkin lähdössä rantaan katsomaan, oliko\nedellisenä iltana sinne jätetty vene sidottu kyllin lujasti kiinni, kun\nmyrskyä yhä jatkui. Lähdimme heidän mukaansa allapäin kuten ainakin\nonnettomuutta tuottaneet vieraat, jotka eivät oikein tiedä, millä\nsilmillä heitä katsotaan.\n\nKalastaja ja hänen vaimonsa kävivät muutamia askelia edellä,\nsitten tuli Graziella taluttaen toista pikku veljistään ja kantaen\ntoista käsivarrellaan. Me kuljimme ääneti perässä. Portaitten\nviime käänteessä, josta voi nähdä kallion, jonka muuan vuorenharja\nmeiltä vielä peitti, kuulimme miehen ja vaimon päästävän yhteisen\ntuskanhuudon. Näimme heidän kohottavan paljaat käsivartensa taivasta\nkohti, vääntelevän epätoivoisina käsiään, takovan nyrkillä otsaansa ja\nsilmiään ja repivän harmaita hiuksiaan.\n\nHeidän tuskanhuutoihinsa yhtyi pian Graziellan ja pienokaisten\nvaikerrus. Kaikki juoksivat sitten kuin hullut alas viimeisiä\nkallioportaita ja syöksyivät rannalle kerääntyneiden vaahtokasojen\nluo, joita mahtavat aallot olivat sinne kuljettaneet. Siellä vaipuivat\nmuutamat polvilleen, muutamat kaatuivat taaksepäin, vanha vaimo painoi\nkätensä kasvojaan vasten ja upotti päänsä kosteaan hiekkaan.\n\nKatselimme tätä epätoivon näytelmää viimeiseltä pieneltä\nkallionäyräältä jääden paikallemme kuin naulitut. Olimme kylläkin\nsitoneet veneen lujasti kallioon, mutta kun ei ollut ankkuria\npainamassa sen perää ja pitämässä sitä paikoillaan, olivat aallot\nyön kuluessa saaneet sen valtoihinsa ja retuuttaneet sen säpäleiksi\nkallioita vasten, joitten oli ollut määrä sitä suojella. Veneparan\ntoinen puoli oli vielä lujasti kiinni kalliossa niinkuin olimme sen\neilisiltana sitoneet. Se heilui edestakaisin ja piti kaameata ääntä\nkuten perikadon oma ihminen, joka kuollessaan päästää vihlovan,\nepätoivoisen huudon.\n\nAluksen muut osat, peräpuoli, masto, soutupenkit ja maalatut laudat\nmakasivat hujan hajan rannalla kuin ihmisruumiin jäsenet, jonka sudet\novat verisen taistelun jälkeen repineet. Päästessämme rannalle juoksi\nvanha kalastaja toisen kappaleen luota toiselle. Hän nosteli niitä,\nkatseli niitä kuivin katsein, pudotti ne taas ja lähti eteenpäin.\nGraziella istui itkien maassa pää esiliinaan kätkettynä. Lapset\njuoksivat paljasjaloin ja kirkuen vedessä ja koettivat ajaa rantaan\nvedenpinnalla uivia laudanpalasia.\n\nMutta vanha vaimo itki ja vaikeroi lakkaamatta. Me kuulimme vain\nepäselviä sanoja ja katkonaisia sydäntä vihlovia valituksia: \"Oi,\nsinä kauhea, sinä hurja meri! Sinä olet vihaisempi kuin helvetin\npahat henget! Sinä kammottava, sydämetön meri!\" huusi hän ja heristi\nnyrkkejään merelle päin, \"minkätähden et vienyt meitä itseämmekin?\nOlethan vienyt meiltä kaiken, millä ansaitsimme leipämme! Kas tässä,\ntässä, tässä on sinulle, ota edes palasia minusta, koska et tahdo minua\nkokonaan ottaa!\"\n\nJa hän syöksähti ylös viskellen vaatekappaleitaan ja irtirevittyjä\nhiustukkoja mereen. Hän uhkasi vettä nyrkeillään, hän potki maininkeja;\nsitten muuttui raivo jälleen valitukseksi, suonenvedontapainen viha\nalakuloisuudeksi ja hän lyyhistyi taas hiekalle, painoi otsansa käsien\nvaraan ja katseli itkien, kuinka irtonaiset venelaudat kolahtelivat\nkallioita vasten. \"Vene-parka\", huusi hän sitten kuin olisivat nuo\npirstaleet olleet rakastetun, tuskin vielä tajuttoman olennon jäseniä,\n\"tuonko olet meiltä ansainnut? Miksi emme saaneet upota sinun kanssasi\nyhdessä? Kuolla yhdessä niinkuin olemme yhdessä eläneetkin? Siinä\nmakaat nyt kappaleina, sirpaleina, tomuna, vielä kuolemassakin huutaen\nnäillä kallioilla, joilta meidän olisi pitänyt auttaa sinut pois,\nniinkuin koko yön olet huutanut! Mitä täytyy sinun meistä ajatellakaan?\nSinä olet palvellut meitä niin uskollisesti ja me olemme jättäneet\nsinut perikadon omaksi! Perikadon omaksi näin lähellä kotiamme ja\nherrasi äänen ulottuvilla! Nyt olet heitetty rannalle kuin uskollisen\nkoiran ruumis, jonka aalto kuljettaa sen herran jalkojen juureen, joka\nhänet hukutti!\"\n\nKyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, sitten luetteli hän kaikki\nveneensä hyvät ominaisuudet, mainitsi, mitä se oli maksanut ja kävi\nläpi kaikki muistot, mitkä liittyivät tuohon poloiseen, aalloilla\nkeinuvaan hylkyyn. \"Senkö vuoksi sen juuri niin hyväksi korjasimme ja\nniin kauniiksi maalasimme? Senkö vuoksi minun poika-parkani, ennenkuin\nhän kuoli ja jätti minulle neljä isätöntä ja äiditöntä orpoa, sen\nniin suurella vaivalla ja rakkaudella melkein yksinään rakensi?\nKun kävin noutamassa koreja aluksen ruumasta, tunsin siellä hänen\nkirveensä jäljet ja suutelin niitä hänen muistokseen. Nyt suutelevat\nniitä haikalat ja meriravut. Talvi-iltoina veisteli hän omin käsin\nPyhän Franciskuksen kuvaa puusta pannakseen sen veneen keulaan, että\npyhimys varjelisi sitä myrskyssä. Oi, tuota armotonta pyhimystä! Hän\nei totisesti ole ollut kiitollinen! Kuinka on käynyt poikani ja hänen\nvaimonsa, kuinka sen veneen, jonka poikani jätti meille ansaitaksemme\nsillä leipää hänen lapsiraukoilleen? Ja onko hän edes voinut itseään\nsuojella? Missä on hänen kuvansa? Aaltojen leikkikaluna se nyt\najelehtii!\"\n\n\"Äiti! äiti\", huusi samassa toinen lapsista, ottaen rannikolta, kahden\nkallion välistä, veneenkappaleen, jonka aallot olivat kuljettaneet\nkuivalle maalle, \"tässä on pyhimys!\" -- Vaimo-parka unohti siinä\nsilmänräpäyksessä vihansa ja soimauksensa, juoksi pojan luo astuen\njalkansa veteen, painoi kuvan huulilleen ja kasteli sitä kyyneleillään.\nSitten hän jälleen istuutui eikä sanonut enää sanaakaan.\n\n\n16.\n\nBeppo ja vanhus kokoilivat meidän avullamme kaikki veneenkappaleet.\nSitten vedimme kauvemmaksi maalle köyteen kiinnitetyn rauskan. Kaikki\npirstaleet kokosimme sitten yhteen kasaan; ihmisparoilla saattoi\nvielä olla hyötyä joistakin laudoista ja veneen rauta-osista. Lopuksi\nvieritimme kasan päälle muutamia isoja kiviä, ettei nouseva vesi vielä\nkerran saisi haltuunsa näitä kallisarvoisia jäännöksiä, ja lähdimme\nsitten surullisina ja melkoisen välimatkan päässä isäntäväestämme\nastelemaan kotiin päin. Aluksen puute ja meren tila eivät sallineet\nmeidän ajatellakaan poislähtöä.\n\nKun maahanluoduin silmin ja sanaakaan sanomatta olimme nauttineet\nleipäpalan ja tilkkasen vuohenmaitoa, jotka Graziella oli tuonut meille\nkaivolle viikunapuun alle, jätimme talon surunsa valtaan ja lähdimme\nkorkeitten viiniköynnösryhmien ja oliivipuitten alitse kävelemään\nsaaren ylätasangolle.\n\n\n17.\n\nYstäväni ja minä emme vaihtaneet montakaan sanaa, mutta meillä oli\nsamat ajatukset ja vaistomaisesti poikkesimme niille teille, jotka\nveivät saaren itäkärkeen ja joitten siis täytyi johdattaa meidät\nläheiseen Procidan kaupunkiin. Pari kohtaamaamme vuohipaimenta ja pari\nkreikkalaisesti puettua tyttöä, jotka kantoivat öljyruukkua päänsä\npäällä, näyttivät meille useamman kerran oikean tien. Tunnin kävelyn\njälkeen saavuimme kaupunkiin.\n\n\"Tämä on surullinen tapaus\", sanoi vihdoin ystäväni minulle. -- \"Se\npitää kääntää hyväksi näille kunnon ihmisille:\", vastasin minä. --\n\"Samaa olen minäkin ajatellut\", sanoi hän ja kilisteli nahkakukkaroaan,\njossa oli suurehko summa kultarahoja. -- \"Niin minäkin; mutta minulla\nei ole nykyään kuin viisi, kuusi kultarahaa kukkarossani. Olen osaltani\nmyöskin ollut syynä onnettomuuteen ja tahtoisin senvuoksi ottaa osaa\nvahingon korvaamiseenkin.\" -- \"Minä olen meistä rikkaampi\", vastasi\nystäväni, \"ja minulla on luottoa erään pankkiirin luona Napolissa. Minä\nmaksan kaikki; Ranskassa voimme sitten selvitellä asiamme.\"\n\n\n18.\n\nNäin keskustellen astelimme keveästi Procidan alaspäin viettäviä katuja\nja saavuimme pian _marinelle_. Siksi kutsutaan Egean meren saaristossa\nja Italian rannikolla lähinnä satamaa sijaitsevaa rantaa. Siellä oli\ntungokseen asti ischialaisia, procidalaisia ja napolilaisia veneitä,\njoita eilinen myrsky oli pakoittanut etsimään täältä suojaa. Merimiehet\nja kalastajat nukkuivat auringonpaisteessa, vähitellen rauhoittuvien\naaltojen kohinassa tai istuskelivat ryhmissä padolla ja puhelivat.\nVaateparrestamme ja punaisista lakeistamme päättäen, luulivat he meitä\nnuoriksi toscanalaisiksi tai kreikkalaisiksi merimiehiksi, jotka olivat\ntuoneet tänne öljyä tai viiniä Ischiasta.\n\nMe kuljimme satamassa etsien lujatekoista ja hyvinvarustettua venettä,\njota kaksi miestä helposti voisi hoitaa, ja joka mittasuhteittensa\nja muotonsa puolesta olisi mahdollisimman paljon särkyneen veneen\nnäköinen. Pian löysimmekin sellaisen. Sen omisti eräs tämän saaren\nrikas kalastaja, jolla oli useita veneitä. Tämä oli vasta muutamia\nkuukausia sitten otettu käytäntöön. Lähdimme nyt omistajan luo, jonka\nasunnon olimme saaneet tietää satamassa leikkiviltä lapsilta.\n\nHän oli iloinen, ymmärtäväinen, kelpo mies. Kertomuksemme yöllisestä\nonnettomuudesta ja hänen köyhän procidalaisen maamiehensä\nepätoivosta liikutti häntä. Silti ei hän pudottanut piasteriakaan\nmääräämästään hinnasta, joka tosin ei ollutkaan kohtuuton. Saimme\nveneen kolmellakymmenelläkahdella kultarahalla, ne ystäväni heti\nkäteisellä maksoi. Luovutettuamme tämän summan oli vene ihka uusine\nvarustuksineen, purjeineen, ruukkuineen, köysineen ja rautaisille\nankkureineen, meidän omaisuuttamme.\n\nTäydensimme vielä näitä varustuksia ostamalla eräästä sataman vieressä\nsijaitsevasta kaupasta kaksi punaista, villaista viittaa, toisen ukolle\nja toisen pojalle; lisäksi ostimme vielä useammanlaatuisia verkkoja,\nmuutamia kalakoreja ja vähän talouskaluja naisille. Sitten teimme\nveneen myyjän kanssa sellaisen sopimuksen, että maksamme hänelle\nkolme kultarahaa, jos hän vielä tänä päivänä tuo veneen määräämäämme\npaikkaan. Koska raju-ilma oli asettunut ja meri siltä puolen oli\njotenkin kallioiden suojassa, suostui hän tähän, ja me palasimme maitse\nAndrean taloon.\n\n\n19.\n\nKävelimme hitaasti, istahdimme kaikkien mahdollisten puitten alle,\nlaskimme leikkiä, haaveilimme ja teimme kauppaa nuorten procidalaisten\ntyttöjen kanssa viikuna- ja viinirypälekoreista, joita he kantoivat,\nkunnes tarpeellinen aika vähitellen oli kulunut. Kun sitten eräältä\nkorkealta vuorenharjalta näimme veneemme salaisesti livahtavan rannikon\nvarjoon, kiirehdimme askeleitamme saapuaksemme perille yksissä ajoin\nsoutumiehen kanssa.\n\nPienestä talosta ja sitä ympäröivästä viinitarhasta ei kuulunut\nhiiskaustakaan. Kaksi kaunista, kirjavasiipistä, leveillä\nhöyhensääryksillä varustettua kyyhkystä nokki maissintähkiä terassin\naidalla ja oli ainoana elonmerkkinä. Me astuimme ääneti sinne;\nsiellä tapasimme koko perheen syvässä unessa. Kaikki perheenjäsenet\npaitsi lapsia, joitten somat päät lepäsivät vierekkäin Graziellan\nkäsivarrella, olivat unessakin surullisen näköisiä.\n\nVanha äiti oli painanut pään polviaan vasten ja näytti vielä\nnukkuessaankin nyyhkivän. Isä makasi käsivarret ristissä selällään\nauringonpaisteessa. Pääskyset hipaisivat ohilentäessään hänen harmaita\nhiuksiaan. Hänen hikisellä otsallaan istui kärpäsiä. Kaksi syvää\nuurretta hänen suunsa tienoilla todisti, että hänen miehuusvoimansa oli\nmennyttä ja että hän oli nukkunut kyyneleihinsä.\n\nTämä näky vihlasi sydäntämme. Mutta ajatellessamme, minkä onnen\nolimme valmistaneet näille ihmisille, tulimme jälleen lohdutetuiksi.\nHerätimme heidät ja pudotimme Graziellan ja hänen pikkuveljiensä\neteen tuoreet leivät, juuston, makkarat, viinirypäleet, appelsiinit,\nviikunat -- kaikki matkalla ostamamme tavarat. Tyttö ja pienokaiset\neivät uskaltaneet nousta edes ylös tämän kuin taivaasta heidän ylitseen\nvuotavan sateen alta. Isä kiitti meitä perheen nimessä. Iso-äiti\nkatseli synkeänä kohtausta. Hänen kasvonsa ilmaisivat enemmän vihaa\nkuin välinpitämättömyyttä.\n\n\"Kuulehan, Andrea\", puhui ystäväni vanhukselle, \"ihminen ei saa kahta\nkertaa itkeä sen menettämistä, minkä hän voi saada takaisin työllä ja\nrohkeudella. Metsässä kasvaa uusia lautoja ja hamppumaassa itää uusia\nköysiä. Vain surun valtaan heitetty ihmiselämä on korvaamaton. Itkun\npäivä ottaa meiltä enemmän voimia kuin koko vuoden työ. Tulkaa, ja\nlähtekäämme kaikki yhdessä rantaan. Mehän olemme teidän laivapoikianne;\ntänä iltana autamme teitä kantamaan kotiin veneenne jäännökset. Teemme\nniistä kotolaisillenne vuoteita, pöytiä ja muita tarvekaluja. Tuntuupa\nteistä hauskaltakin vanhoilla päivillänne levätä niitten lautojen\nvälissä, jotka niin kauvan ovat teitä merellä keinuttaneet.\" -- \"Jospa\nniistä tulisi ruumisarkkumme\", huokasi iso-äiti synkkänä.\n\n\n20.\n\nHe nousivat kuitenkin, ja me astuimme kaikki yhdessä hitaasti portaita\nalas rantaa kohti; voi selvästi huomata, kuinka kipeästi heihin koski\nmeren näkeminen ja aaltojen kohina. Kuvaamaton oli sen vuoksi köyhien\nihmisten ihmetys ja ilo, kun he viimeiseltä porrasjaksolta näkivät\nuuden kauniin veneen, joka oli vedetty kuivalle maalle ja lekotteli\nauringossa entisen särkyneen veneen vieressä, ja ystäväni heille sanoi:\n\"Se on teidän!\" Ylenpalttisessa ilossaan heittäytyivät he polvilleen,\nkukin sille portaalle, missä oli seisonut, kiittääkseen ensin Jumalaa,\nennenkuin löysivät sanoja tulkitakseen meitä kohtaan kiitollisuuttaan.\nHeidän onnensa oli meille paras kiitos!\n\nHe nousivat ylös kuullessaan ystäväni kutsuvan heitä. Nyt juoksivat he\nhänen perässään veneen luo. Ensin he pysyttelivät pienen välimatkan\npäässä ja kulkivat arastellen sen ympäri ikäänkuin peljäten, että\ntässä oli taikuutta ja että vene jälleen häviäisi. Sitten he astuivat\nlähemmäksi, koskettelivat sitä ja veivät huulilleen ja otsalleen\nkäden, joka oli koskettanut venettä. Mutta vihdoin pääsi heiltä ilon\nja ihastuksen huuto, ja ottaen toinen toisiaan kädestä alkoivat he,\nvanhasta iso-äidistä pienimpään lapseen saakka, tanssia uuden veneen\nympärillä.\n\n\n21.\n\nBeppo se ensimmäiseksi astui veneeseen. Hän kiipesi pienelle\netukannelle ja veti laivan ruumasta toinen toisensa jälkeen kaikki\nsinne asettamamme varustukset: ankkurin, köydet, nelikorvaiset ruukut,\nuudet oivalliset purjeet, korit, avarahihaiset viitat; hän helisteli\nankkuria, heilutti airoja päänsä päällä, laskosti liinakankaan, hieroi\nviittojen karkeata villaa sormiensa välissä, ja näytteli vilkkain\nelein iso-isälle, iso-äidille ja sisarelle näitä aarteita ilosta ja\nihastuksesta huudahdellen. Isä, äiti ja Graziella itkivät ilosta\nkatsellen vuoroin venettä, vuoroin meitä.\n\nVeneen tuojat, jotka tähän asti oli pysytelleet piilossa kallioitten\ntakana, itkivät myöskin. Kaikki siunasivat meitä. Graziella, joka\nnäytti erittäin vakavasti käsittävän kiitollisuusvelkansa, lähestyi\nnyt silmät maassa iso-äitiään ja me kuulimme, kuinka hän osoittaen\nsormellaan meitä kuiskasi: \"Sinä sanoit heitä äsken pakanoiksi; jos\nminä nyt sanoisin, että he ovat enkeleitä, niin kumpi meistä mahtaisi\nolla oikeassa?\"\n\nVanha vaimo heittäytyi jalkoihimme ja pyysi anteeksi halveksimistaan.\nTästä hetkestä alkaen rakasti hän meitä melkein yhtä paljon kuin\npojantytärtään tai Beppoa.\n\n\n22.\n\nKun olimme veneen tuojille maksaneet sovitun rahasumman, lähetimme\nheidät pois. Sitten kuormitimme itsemme uusilla laivavarustuksilla ja\nkannoimme sirpaleitten asemasta kaikki rikkaudet onnellisen perheen\nkotiin. Illallisen jälkeen, kun lamppu oli sytytetty, nouti Beppo\niso-äidin päänalusen alta tuon särkyneen laudanpalasen, johonka\nhänen isänsä oli veistänyt pyhän Franciskuksen kuvan. Hän sahasi sen\nnelikulmaiseksi, puhdisti sen veitsellään, kiilloitti ja maalasi sen\nuudelleen. Hän aikoi seuraavana päivänä kiinnittää sen uuden veneen\nkeulaan, että uusi alus jollakin tavalla muistuttaisi vanhaa. Kun\nmuinaisajan kansat rakensivat uutta temppeliä entisen sijalle, pitivät\nhe samalla tavalla huolta, että uuteen rakennukseen muurattiin osia\nentisestä vaikka kuinkakin vähäpätöisiä. Tämä karkea, kulunut muisto\ntoi uuteen pyhäkköön jotakin entisestään pyhitettyä ja pysyi arvossaan\nuuden pyhäkön taideteosten joukossa. Ihminen on aina ihminen. Hänen\nluonnossaan on aina samat vaistot oli sitten kysymyksessä Pantheon,\nPietarinkirkko tai köyhä procidalainen kalastajavene.\n\n\n23.\n\nTämä yö oli ehkä onnellisin, minkä kohtalo oli tälle talolle suonut.\nMe nukuimme tuulen suhinaan oliivipuissa, aaltojen kohinaan rannalla\nja tasaiselle katollemme lankeavaan kuuvaloon. Herätessämme oli taivas\nkirkas kuin hiottu kristalli, meri tummansininen ja kevyen vaahdon\npeitossa kuin olisi se hikoillut väsymyksestä ja hurjasta menostaan.\nMutta tuuli puhalsi entistä rajumpana. Valkea vaahtopyry, jota aallot\nlennättivät Cap Misenen kärkeä vasten, nousi vielä korkeammalle kuin\neilen. Se kasteli hohtavana autereena koko Cumesin rantaa nousten ja\nlaskien taukoamatta kuin vuoksi ja luode. Balan ja Gaetan lahdilla ei\nnäkynyt ainoatakaan purjetta. Vain meripääskyt kastelivat valkeita\nsiipiään kuohuihin, ainoat linnut, joitten elementti on myrsky ja jotka\nkirkuvat ilosta haaksirikon tapahtuessa aivankuin vainajien lahden\nkadotetut henget, jotka vaanivat haaksirikkoisia laivoja saaliikseen.\n\nKaikessa hiljaisuudessa tunsimme kuitenkin salaista iloa siitä, että\nmyrsky pidätti meitä vanhan kalastajan talossa ja puutarhassa. Tämä\nantoi meille tilaisuuden nauttia asioiden tilasta ja köyhän perheen\nonnesta; olimme siihen jo kiintyneet kuin lapset.\n\nMyrsky pidätti meitä siellä yhdeksän kokonaista päivää. Me olisimme\ntoivoneet, varsinkin minä, ettei myrsky olisi koskaan tauonnut, ja\nettä jokin tahdostamme riippumaton, välttämätön sattuma pitäisi\nmeitä vuosikausia tässä vankeudessa, jossa tunsimme itsemme niin\nonnellisiksi. Päivämme olivat kuitenkin sangen vaiheettomia ja\nyksitoikkoisia. Ei mikään ole sen paremmin omiaan todistamaan, kuinka\nonnen ehdot ovat vähäiset, kun sydän on nuori ja kykenee iloitsemaan\nkaikesta. Samoin virkistää ja ylläpitää yksinkertaisinkin ravinto\nruumiillista olemusta, kun sen maustaa hyvä ruokahalu ja kun elimet\novat vielä nuoret ja terveet.\n\n\n24.\n\nMe heräsimme pääskysten viserrykseen lehtikatoksellamme, jonka suojassa\nterassilla nukuimme, kuuntelimme, kuinka Graziella lapsellisella\näänellään hiljaa lauleskeli viinitarhassa, ettei olisi herättänyt\nnukkuvia muukalaisia, nousimme sitten nopeasti ja riensimme rantaan\nuidaksemme muutamia minuutteja pienessä lahdenpoukamassa, jonka\nhieno hiekkapohja hohti syvän, läpikuultavan veden alta ja jonne\nmyrskyävän meren mainingit ja kuohut eivät sopineet. Sitten palasimme\nhitaasti kotiin antaen auringon kuivata kylvyssä kastuneet hiuksemme\nja hartiamme, ja nautimme viinitarhassa aamiaiseksi palasen leipää\nja puhvelinjuustoa, jotka Graziella meille toi ja jakoi kanssamme;\nsärpimeksi joimme tytön ammentamaa kirkasta, raikasta lähdevettä,\njota hän toi meille pienessä, pitkulaisessa saviruukussa ja piti\nsiitä punastuen kiinni niin kauvan kuin huulemme koskettivat sen\nlaitoja. Sen jälkeen autoimme perhettä sen lukemattomissa maalaisissa\npikku askareissa, korjasimme viinitarhan aitausta ja terrassin\nseiniä, nostelimme pois suuria kiviä, joita talven kuluessa oli\nsieltä putoillut nuorille viiniköynnöksille ja nyt tukahutti kasvua,\nkannoimme kellariin suuria kurpitsoja, joista yhdessä jo oli kyllin\ntaakkaa, hakkasimme poikki niitten varret, jotka leveine lehtineen\npeittivät maata ja estivät kulkua, kaivoimme pienen ojan jokaisen\nviiniköynnösrivin väliin, että sadevesi kokoontuisi niihin ja voisi\nkauvemmin pitää kuivaa maaperää kosteana, kaivoimmepa samaa tarkoitusta\nvarten myöskin viikuna- ja sitruunapuitten ympärille jonkinlaisen\nsuppilonmuotoisen kaivon -- siinä olivat tavalliset aamuaskareemme,\nkunnes aurinko alkoi heittää säteitään kohtisuoraan katolle, puutarhaan\nja pihaan ja pakoitti meidät lehdistön siimeeseen, jonne läpikuultavat,\nhohtavat viininlehdet loivat lämpimiä, kultaisia varjojaan.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\n1.\n\nGraziella meni silloin tavallisesti sisälle joko kehräämään iso-äitinsä\nviereen tai puuhailemaan päivällistä. Vanha kalastaja ja Beppo\nviettivät päivät päästään rannassa parantelemassa venettään, joka oli\ntullut heidän intohimoisen rakkautensa esineeksi, välistä laskivat he\nmyöskin verkkonsa kallion suojaan. Päivälliseksi toivat he meille aina\nmuutamia rapuja tai meri-ankeriaita, joitten nahka hohti kirkkaammalta\nkuin sulatettu lyijy. Vanha äiti paistoi ne oliivi-öljyssä. Perhe\nsäilytti sikäläisen tavan mukaan tätä öljyä pienessä kallioon poratussa\nkolossa, jota peitti rautarenkaalla varustettu kivi.\n\nPari samalla tavalla valmistettua kurkkua, jotka pieninä viipaleina\nladottiin pannuun ja muutamat tuoreet simpukat, jotka muistuttivat\ntäällä _frutti di mareksi_ kutsuttua kuori-eläintä, muodostivat\npäivän vahvimman aterian. Jälkiruuaksi saimme Graziellan aamulla\npoimimia mehukkaita, keltaisia viinirypäleitä. Yksi tai pari pippuriin\nkastettua, viheriää fenkoolinvartta, joitten anismaku antaa huulille\nmiellyttävän tuoksun ja vahvistaa vatsaa, korvasi meille, kuten\nnapolilaisille merimiehille ja talonpoikaisväestöllekin kahvin ja muut\nvirvoitusjuomat. Aterian jälkeen etsin ystäväni kanssa varjoisan,\nvilpeän paikan kalliolla, mistä näkyi meri ja Baian rannat, ja\nsiellä vietimme päivän kuumimman helteen kello neljään tai viiteen\niltapäivällä katselemalla ympärillemme, haaveilemalla tai lukemalla.\n\n\n2.\n\nMeillä oli mukanamme vain kolme kirjaa, jotka olivat sattumalta jääneet\npois matkalaukustamme heittäessämme sen mereen, ja pelastuneet.\nYksi oli italialaisen Ugo Foscolon kirjoittama: Jacopo Ortis'en\nkirjeet, puoleksi poliittinen, puoleksi romanttinen, jonkun verran\nWertheriä muistuttava kirja, jonka sankarin sydämessä vapauden ja\nisänmaanrakkauteen sekaantuu hänen intohimoinen kiintymyksensä\nkauniiseen venezialaistyttöön. Tämä rakastajan ja patriootin tunteen\nkaksinkertainen tuli sytyttää Ortis'en sielussa kuumeen, jota herkkä,\nsairaloinen mies ei voi kestää ja hän tekee itsemurhan. Tätä kirjaa,\njoka tosin oli kirjallinen jäljennös Goethen Wertheristä, mutta\nomituisen värikkäästi ja hehkuvasti kirjoitettu, lukivat siihen aikaan\nkaikki nuoret ihmiset, jotka kuten mekin tuudittivat sieluissaan tuota\nkaikkien suurien uneksijasielujen arvokkainta kaksoisunelmaa, vapauden\nja rakkauden unelmaa.\n\n\n3.\n\nBonaparten ja Murat'in politiikka vainosi turhaan kirjaa ja sen\ntekijää. Hänellä oli turvapaikka kaikkien italialaisten isänmaan\nystävien ja Euroopan vapaamielisten sydämissä. Mutta kirjalla oli\npyhäkkönsä nuorien, meidän kaltaistemme ihmisten rinnoissa; me\nkätkimme sen opetukset sydämiimme ja koetimme seurata niitä. --\nToinen pelastuneista kirjoista oli Bernardin de Saint Pierren Paul ja\nVirginia. Tuo lapsellisen rakkauden käsikirja on kuin meille säilynyt\nlehtinen maailman lapsuuden aikana kirjoitettua ihmissydämen historiaa.\n\nKolmas oli muuan nidos Tacitusta, jonka lehdillä -- niin synnin häpeän\nja veren tahraamia kuin ne ovatkin -- kynää oli kuljettanut stoalainen,\nhistoriallisesti tasapuolinen ihmishenki elähyttäen niitä, jotka\ntahtovat häntä ymmärtää, vihaan tyranniutta vastaan, suuriin uhrauksiin\nja ylevän kuoleman kaipuuseen.\n\nNämä kolme kirjaa vastasivat sattumalta niitä kolmea tunnetta, jotka\nsiihen aikaan täyttivät mielemme: rakkautta, innostustamme Ranskan\nja Italian vapausasiaan, haluamme poliittiseen toimintaan sekä\nkaikkiin suurtekoihin, joita Tacitus meille kuvaili ja joita varten\nhän jo aikaisin oli karkaissut sieluamme verisellä pensselillään ja\nantiikkisen hyveensä tulella. Luimme vuoron perään ääneen toinen\ntoisillemme välistä ihastellen, välistä itkien, välistä uneksien.\nLukemisen keskeyttivät pitkät hiljaisuuden hetket ja huudahdukset,\njotka välittömästi tulkitsivat vaikutelmiamme ja unelmiemme mukana\nhaihtuivat tuuleen.\n\n\n4.\n\nUsein koetimme ajatuksissamme itse asettua niihin kuviteltuihin\ntai todellisiin olosuhteisiin, joista runoilija tai historioitsija\nmeille kertoi. Me loimme itsellemme ihannekuvan rakastajasta ja\nisänmaanystävästä, yksityisestä ja julkisesta elämästä, onnesta ja\nhyveestä. Me tutkiskelimme huviksemme noita suuria tapauksia, noita\nvallankumouksen ihmeellisiä sattumia, jolloin mitä huomaamattomimmat\nihmiset ovat kohonneet joukosta pinnalle neronsa vuoksi ja kuin kutsun\nsaaneina taistelleet tyranniutta vastaan ja pelastaneet kansakuntia,\nja kuinka he sitten kansan kiittämättömyyden ja huikentelevaisuuden\nuhreina ovat kuolleet mestauslavalla, aikansa tuomitsemina, vasta\nnykyajan tunnustuksen saaneina.\n\nSuurimpaankin sankari-osaan oli sielumme täysin perehtynyt. Me olimme\nkaikkeen valmiit, ja jos ei kohtalo suonut meille kuvittelemiamme\nsuuria koettelemuksia, kostimme sille jo ennakolta halveksimalla\nsitä. Me käytimme hyväksemme tuota suurien sielujen tavallista\nlohduttautumistapaa, ja ajattelimme: jos elämämme tulee hyödyttömäksi,\ntavalliseksi, huomaamattomaksi, oli syy vain siinä, ettei kohtalo\ntarjonnut meille kättään, eikä siinä, ettemme olisi huomanneet\ntarjottua kättä.\n\n\n5.\n\nKun aurinko laski, lähdimme pitkille kävelyretkille saarella.\nRisteilimme sen pitkin ja poikki. Välistä kävimme kaupungissa ostamassa\nleipää ja sellaisia vihanneksia, joita ei kasvanut Andrean puutarhassa.\nUsein toimme sieltä myöskin tupakkaa, tuota merimiehen herkkua, joka\nvirkistää häntä merellä ja lohduttaa maalla. Iltamyöhällä saavuimme\nsitten kotiin taskut ja kädet täynnä vaatimattomia lahjojamme. Iltaisin\nkokoontui perhe katolle, jota Napolissa kutsutaan astrico'ksi, siksi\nkunnes oli aika lähteä levolle. Ei voi ajatella maalauksellisempaa\nyökuvaa näiltä seuduin kuin tuollainen hetki _astricoila_ kuun valossa.\n\nAlhaalta pihasta katsoen näyttää matala, nelikulmainen talo\nantiikkiselta jalustalta, joka kannattaa eläviä ryhmiä ja kuvapatsaita.\nKoko talon väki nousee sinne, liikuskelee siellä edestakaisin tai\nistuu, kukin erilaisessa asennossa. Kirkkaassa kuutamossa tai\nlampunvalossa kuvastuvat heidän ääriviivansa tummansinistä taivasta\nvasten. Tuossa istuu vanha äiti ja kehrää, isä vetelee sauhuja\nkaislavartisesta savipiipustaan, pojat nojaavat kyynäspäittensä\nvarassa terrassin kiviaitaan ja laulavat pitkäveteisiä merimies- ja\nkansanlaulujaan, joitten väräjävät, valittavat säveleet muistuttavat\naaltojen loiskinaa venelautoja vasten tai sirkan yksitoikkoista\nsiritystä auringonpaisteessa; nuoret tytöt taas lyhyine hameineen ja\nkullalla kirjailtuine liiveineen pyörähtelevät tanssissa, mustat pitkät\nkiharat, jotka niskassa ovat taidokkaasti sidotut päälaelle ulottuvalla\nhuivilla, liehuen olkapäillä.\n\nUseasti he tanssivat yksin, useasti myös sisartensa kanssa. Toisella\non kitara, toinen pitää päänsä päällä messinkikulkusilla varustettua\ntamburinia. Nämä kaksi soittokonetta, joista toinen soi valittaen ja\nkevyesti, toinen yksitoikkoisesti ja raskaasti, sointuvat erinomaisesti\nyhteen ja tulkitsevat kahta ihmissydämen päätunnetta: iloa ja surua.\nKesäöinä kuulee niitten soittoa melkein jokaiselta Napolin tienoon\nkatolta, vieläpä laivoistakin. Tämä vapaa-ilmakonsertti seuraa korvaa\nseudulta seudulle, mereltä vuorille saakka; se muistuttaa hyönteisen\nsurinaa, hyönteisen, jonka kuumuus on herättänyt surisemaan tämän\nkauniin taivaan alle. Tämä hyönteisparka on ihminen, joka muutamia\npäivän hetkiä laulaa Jumalalle nuoruudestaan ja rakkaudestaan ja sitten\nikuisuudeksi vaikenee. En koskaan kuunnellut näitä ilmassa väräjäviä,\nastrico'lta lähteneitä säveliä ilman että vaistomaisesti pysähdyin\nsydämeni ollessa pakahtumaisillaan sisäisestä ilosta ja surusta.\n\n\n6.\n\nTällaista oli myöskin Andrean katolla; ryhmitys oli sama, soitto ja\näänten sävy samaa. Graziella soitti kitaraa, Beppo antoi pienten\nsormiensa tanssia tamburiinilla, jonka soitolla häntä pienenä oli\nnukutettu, ja säesti sisartaan. Vaikka näitten soittokoneitten sävy\nolikin kauttaaltaan iloinen samoinkuin soittajienkin kaikki eleet,\nolivat itse säveleet surullisia, ja niitten hitaat, harvat soinnut\ntunkivat syvälle sydämeen. Niin vaikuttaa soitanto kaikkialla, missä\nse ei ole tyhjänpäiväistä helinää, vaan ihmistunteiden sointuisaa,\nsäveliin pukeutunutta vaikerrusta. Jokainen tuollainen sointu on kuin\nhuokaus, jokainen sävel kuin kyynel. Aina kun ihmissydän tuntee itsensä\nliikutetuksi, pulppuaa sieltä kyyneleitä; niin täynnä surumielisyyttä\non pohjimmaltaan ihmisluonto ja niin helposti tuo kaikki, mikä sitä\nliikuttaa, vaahtoa huulillemme, pilviä katseeseemme!...\n\n\n7.\n\nYksinpä silloinkin, kun nuori tyttö säveästi nousi tanssiakseen\npyynnöstämme tarantellaa veljensä tamburinin säestyksellä, ja tanssin\npyörteen mukaansa tempaamana pyöri ympäri viehättävästi kohotellen\nkäsivarsiaan ja sormillaan matkien kastanjettien helinää, ja hänen\npaljaitten jalkojensa askeleet yhä tihenivät kuin sadepisarat --\nyksinpä silloinkin oli säveleessä, asennoissa, liikkeitten rajussa\nkiihkeydessäkin jotakin vakavaa ja surumielistä niin kuin olisi tämä\nilo vain ohimenevää hulluutta, niinkuin väläyksestäkin onnea, itse\nhyveen ja kauneuden täytyisi kiihdyttää itsensä huumaustilaan ja\njuovuttaa itsensä liikkeillä, jotka ovat hulluuden rajoilla!\n\n\n8.\n\nPaljon useammin kuitenkin keskustelimme vakavasti isäntäväkemme\nkanssa, ja pyysimme heitä kertomaan elämästään, perhe-oloistaan tai\nmuistoistaan. Jokainen perhe on kuin satu tai paremmin runoelma, sitä\ntäytyy vain osata lukea. Tämäkin oli ollut kerran ylhäinen, rikas ja\nhuomattavassa asemassa.\n\nAndrean iso-isä oli ollut kreikkalainen kauppias Aeginan saarelta.\nKun Ateenan pascha oli vainonnut häntä hänen uskontonsa tähden,\noli hän eräänä yönä vienyt vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa\nerääseen kauppalaivoistaan ja paennut Procidaan, missä hänellä oli\nkauppatuttavia ja missä väestö oli kreikkalaista niinkuin hänkin.\nSiellä oli hän ostanut suuria maatiloja, joista ei ollut jäljellä enää\nkuin tämä pieni karjatalo, jossa me asuimme ja muutamia hautakiviin\nkaiverrettuja esi-isäin nimiä saaren vähäisellä hautausmaalla. Tyttäret\nolivat kuolleet nunnina saaren luostarissa. Pojat olivat menettäneet\nkaiken omaisuutensa myrskyissä, joissa heidän laivansa olivat\njoutuneet haaksirikkoon. Niin oli koko perhe vähitellen köyhtynyt.\nKauniin kreikkalaisen nimensäkin olivat he vaihtaneet huomaamattomaan\nprocidalaiseen kalastajanimeen. -- \"Kun jokin rakennus kerran alkaa\nhajota, hajoaa se viimeistä kiveä myöten\", sanoi Andrea meille.\n\"Iso-isäni omaisuudesta ei minulla ole muuta jäljellä kuin kaksi\nairoani, vene, jonka olette minulle uudelleen lahjoittaneet, tämä\nmökkipahanen, joka ei voi elättää isäntäväkeään ja Jumalan armo.\"\n\n\n9.\n\nÄiti ja tytär kyselivät sitten vuorostaan, keitä me olimme, missä\noli meidän kotimaamme ja mitä vanhempamme tekivät? Olivatko isämme\nja äitimme vielä elossa, oliko meillä myöskin veljiä ja sisaria,\ntalo, viikunapuita ja viinitarha? Minkätähden olimme niin nuorella\niällä kaikki jättäneet saadaksemme soudella Napolinlahdessa, lukea,\nkirjoittaa, maata auringonpaisteessa ja haaveilla? Vaikka olisimme\nkuinka koettaneet selittää, eivät he kuitenkaan voineet käsittää, että\nolimme tulleet vain nähdäksemme meren ja taivaan, lämmittääksemme\nsieluamme auringonpaisteessa, tunteaksemme täällä vasta oikein\nnuoruutemme ja kootaksemme vaikutelmia, tunnelmia ja ajatuksia, joista\nsitten myöhemmin kenties kirjoittaisimme runoja, sellaisia kuin he\nvoivat nähdä meidän kirjoissamme tai sellaisia, joita napolilaiset\ntilapäisrunoilijat sunnuntai-iltaisin lukevat merimiehille padolla tai\nsatamassa.\n\n\"Te teette meistä pilaa\", vastasi Graziella ääneen nauraen. \"Te muka\nrunoilijoita! Eihän teidän hiuksenne ole pörröiset eikä katseenne hurja\nniinkuin noitten miesten, joita satamassa kutsumme runoilijoiksi!\nTe runoilijoita! Ja ettehän saa säveltäkään kitarasta! Millä sitten\nsäestäisitte laulujanne?\"\n\nSitten pudisti hän päätään, työnsi huulensa viehättävästi lerpalleen ja\nharmitteli, kun emme puhuneet hänelle totta.\n\n\n10.\n\nVälistä näytti jokin paha ajatus pääsevän hänessä vallalle, hänen\nkatseissaan kuvastui epäilystä ja pelkoakin. Mutta se ei kestänyt\nkauvan. Sitten kuulimme hänen hiljaa sanovan iso-äidilleen: \"Ei, se\nei ole mahdollista, he eivät voi olla pakolaisia, jotka jonkun pahan\ntyön tähden ovat karkoitetut kotimaastaan. He ovat liian nuoria ja\nmyöskin liian hyväsydämisiä ollakseen niin syntisiä.\" -- Tämän jälkeen\nhuvittelimme usein kertomalla hänelle jostakin hirmutyöstä, jonka muka\nolimme tehneet. Mutta rauhalliset, tyynet otsamme, hilpeä katsantomme,\nhymyilevät huulemme ja avonaiset sydämemme olivat liian suurena\nvastakohtana kuvitellulle rikoksellemme, ja seuraus oli, että tyttö\nveljineen purskahti iloiseen nauruun haihduttaen pienimmänkin epäluulon\nmielestään.\n\n\n11.\n\nUsein kysyi Graziella meiltä, mitä me sitten kaiket päivät luemme\nkirjoistamme? Hän luuli ensin, että ne sisälsivät vain rukouksia, sillä\nhän ei ollut eläissään nähnyt muita kirjoja kuin sellaisia, joita\nuskovaiset pitävät kirkossa kädessään seuraten papin pyhiä sanoja. Hän\npiti meitä sen vuoksi hyvin hurskaina, kun päivät päästään istuimme\nkirjat kädessä mutisten salaperäisiä sanoja. Sitä hän vain ihmetteli,\nettemme olleet pappeja tai erakkoja jossakin Napolin seminaarissa tai\ntämän saaren luostarissa. Ottaaksemme häneltä pois tuon harhaluulon\nkoetimme pari kertaa kääntää hänelle muutamia kohtia Foscolon kirjasta\nja pari kaunista pätkää Tacitusta tavalliselle maalaisväestön kielelle.\n\nOlimme luulleet, että nämä italialaisen pakolaisen mielenpurkaukset\nja nuo suuremmoiset murhenäytelmät roomalaiselta keisari-ajalta\nolisivat tehneet syvän vaikutuksen vaatimattomiin kuulijoihimme;\nonhan isänmaallisuus jo kansan vaistossa, sankarimieli sen tunteessa,\ndraamallisuus silmän katseessa. Ennenkaikkea kiinnittää sen mieltä\nsuuri lankeemus, ylevä kuolema. Mutta me huomasimme pian, ettei\nlausumisemme, eivätkä nuo mahtavat kohtaukset vähääkään miellyttäneet\nyksinkertaisia kuulijoitamme. Valtiollisen vapauden aate, tuo\nsivistyneitten ainainen teema, ei herätä vastakaikua kansan syvissä\nriveissä.\n\nKöyhä kalastajaväki ei voinut käsittää, minkätähden Ortis oli\nniin syvän epätoivon vallassa ja minkätähden hän päätti päivänsä;\nhänellähän oli kaikki, mikä tekee elämän mieluisaksi ihmiselle: hänhän\nsai kuljeksia missä milloinkin tahtoi, mitään tekemättä, katsella\naurinkoa, rakastaa lemmittyään ja rukoilla Jumalaa; ja tämän kaiken\nsai hän tehdä Brentan viheriällä, viljavalla rannalla. Minkätähden\nsitten kiusata itseään kaikenlaisilla aatteilla, jotka eivät vähääkään\nliikuta sydäntä? arvelivat he. Eikö hänelle ollut aivan yhdentekevää,\nhallitsivatko itävaltalaiset tai ranskalaiset Milanossa? Narrihan hän\noli, kun niin vähästä teki surua itselleen! -- Eivätkä he viitsineet\nkuunnella sen enempää.\n\n\n12.\n\nTacitusta ymmärsivät he vieläkin vähemmän. Keisarikunta vaiko\ntasavalta, ihmiset, jotka surmasivat toinen toisiaan, toiset\npäästäkseen valtaan, toiset päästäkseen vapaiksi orjuudesta, rikokset\nvalta-istuimelle pääsyn vuoksi, kunniakkaat hyveet, kunniakas kuolema\n-- kaikki tuo jätti heidät kylmiksi. Historian raju-ilma pauhasi liian\nkorkealla heidän päittensä päällä koskeakseen heitä. Se oli heille kuin\nkaukaa vuoristosta kuuluva ukkonen, jonka antaa rauhassa jyrähdellä\nsiitä sen enempää välittämättä, koska vain vuorenhuiput ovat sille\nalttiina, ja sekä kalastajan että maamiehen talot suojassa.\n\nTacituksesta pitävät vain politiikkaan ja filosofiaan mieltyneet\nmiehet, hän on historian Plato. Hänen tuntonsa on liian herkkä\ntavallisille ihmisille. Häntä ymmärtääkseen on täytynyt kasvaa keskellä\nkatumellakoita ja palatsien salaisia juonia. Jos näistä näytelmistä\npoistetaan vapaus, kunnianhimo ja loisto, mitä jää jäljelle? Ne ovat\nnäitten näytelmien kolme suurta tekijää. Näitä kolmea intohimoa ei\nkuitenkaan kansa tunne, sillä ne ovat hengen eikä sydämen intohimoja.\nVoimme sen helposti käsittää tuosta kylmästä ihmettelystä, millä\nkuulijamme ottivat vastaan heille esittämämme kohdat.\n\nEräänä päivänä koetimme lukea heille kertomusta Paul ja Virginia. Minä\nkäänsin heille, koska olin lukenut kirjan niin monta kertaa, että\nmelkein osasin sen ulkoa. Toisaalta oli pitkä oleskeluni Italiassa\nsiinä määrin perehdyttänyt minut maan kieleen, että minun oli helppo\nkeksiä oikeat sanontatavat; käännös sujui kuin äidinkieli huuliltani.\nOlin tuskin alkanut lukemiseni, kun kuulijaini ilmeet muuttuivat\ntarkkaaviksi ja ilmaisivat mielenkiintoa -- todistus siitä, että nyt\noli kosketeltu heidän sydäntään. Nyt olimme siis koskettaneet tuota\nkaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa elävien ihmisten sieluissa\nsoivaa säveltä, tuota kaikille yhteistä tunteen säveltä, jonka jokainen\nsointu sisältää taiteen ikuisen totuuden ja jonka voi selittää\nsanoilla: luonto, rakkaus ja Jumala.\n\n\n13.\n\nOlin tuskin lukenut muutamia sivuja, kun vanhuksissa, tytössä ja\nlapsissa kuvastui jonkinlaista levottomuutta. Kalastaja asetti\nkyynäspäänsä polven varaan, kallisti korvansa minua kohti ja unohti\nvetää sauhuja piipustaan. Vanha äiti, joka istui minua vastapäätä, pani\nkätensä ristiin leuan alle kuten köyhillä vaimoilla on tapana, kun he\nistuvat kyyryissään kirkon kivilattialla ja kuuntelevat Jumalan sanaa.\nBeppo tuli alas terrassin kivi-aidalta, jonne hän juuri oli istuutunut.\nHän asetti kitaran hiljaa lattialle ja laski kätensä kielille ikäänkuin\npeljäten, että tuuli niitä soittaisi. Graziella, joka aina tavallisesti\npysytteli jonkun välimatkan päässä, lähestyi minua huomaamattaan\nniinkuin olisi kirjaan kätketty jonkinlainen taikavoima, joka veti\nhäntä.\n\nTerrassin kivi-aitaan nojaten, jonka juurelle olin heittäytynyt\npitkälleni, lähestyi hän minua yhä, tukien itseään vasemmalla kädellään\nlattiaan kuin kuoleva taistelija. Hänen hämmästyneet, suuret silmänsä\nkatselivat vuoroin kirjaa, vuoroin huuliani, joista kertomus tulvasi,\nvuoroin myös huulien ja kirjan välipaikkaa, kuin olisi hän sieltä\netsinyt sitä näkymätöntä henkeä, joka oli minut lumonnut. Minä kuulin,\nkuinka hänen epätasainen hengityksensä milloin salpaantui milloin\ntiheni kertomuksen nousujen ja laskujen mukana niinkuin vuorelle\nnousijan, jonka välistä täytyy pysähtyä levähtämään hengittääkseen. Ja\nennenkuin olin ehtinyt edes kertomuksen puoliväliin, oli lapsiparka jo\nkokonaan unohtanut melkein kesyttömän ujoutensa minun suhteeni. Tunsin\nhänen hengityksensä lämmön käsilläni. Pari kuumaa kyyneltä putosi hänen\nposkeltaan ja tahrasi lehden aivan sormieni vierestä.\n\n\n14.\n\nHidasta, yksitoikkoista esitystäni sana sanalta kääntäessäni\nkalastajaperheelle tuota sydämen runoa, häiritsi vain etäinen, kumea\naaltojen kohina, jotka syvällä jalkojemme alla vyöryivät kallioita\nvasten. Tämäkin sävel oli sopusoinnussa luetun kanssa. Se oli kuin\nuhkaava ennakko-aavistus, joka jo kertomuksen alussa ja sen jatkuessa\nleijaili ilmassa sen ympärillä. Mitä pitemmälle kertomus edistyi,\nsitä enemmän näytti se viehättävän kuulijoitamme. Kun joskus vähän\nviivyttelin keksiäkseni oikeat italialaiset sanat, toi kärsimätön\nGraziella lampun, jonka hän oli sytyttänyt ja jota hän oli suojellut\nesiliinallaan tuulta vasten, niin lähelle kirjaa, että se melkein oli\npalaa; hän luuli nähtävästi, että lamppu valaisisi ymmärrystänikin\nja toisi nopeammin sanat huulilleni. Hymyillen työnsin lampun pois\nkädelläni, nostamatta kirjasta katsettani ja tunsin samalla hänen\nlämpimät kyyneleensä sormillani.\n\n\n15.\n\nKun olin tullut siihen kohtaan, missä Virginia saa tädiltään kutsun\nRanskaan ja tuntee, kuinka koko hänen olemuksensa ikäänkuin repeytyy\nkahtia, ja missä hän banaanipuitten alla koettaa lohduttaa Paulia\npuhuen takaisintulostaan ja näyttäen merta, joka on kuljettava hänet\npois, -- suljin kirjan ja lupasin huomenna jatkaa lukemistani.\n\nTämä koski kipeästi ihmisparkoihin. Graziella polvistui ensin\nminun, sitten ystäväni eteen ja pyysi kiihkeästi, että kertomus\nluettaisiin loppuun. Mutta se oli turhaa. Me tahdoimme pitkittää hänen\nmielenkiintoaan ja omaa nautintorikasta kokeiluamme. Silloin tempasi\nhän kirjan käsistäni ja avasi sen kuin olisi hän tahtonsa voimalla\nvoinut itse käsittää kirjan merkkejä. Hän puheli kirjalle, painoi sen\nvasten sydäntään. Sitten asetti hän sen jälleen melkein kunnioittavasti\npolvelleni, pani kätensä ristiin ja katseli minua rukoillen.\n\nHänen tavallisesti niin hilpeille ja nauraville, mutta samalla\nankarasävyisille kasvoilleen oli jäänyt jotakin kertomuksen\neloisuudesta, kesyttömyydestä ja kiihkomielisyydestä, äkillinen\nliikutus näytti muuttaneen tämän kauniin marmorikuvan lihaksi ja\nkyyneleiksi. Tyttö tunsi Virginian sielussa oman, tähän asti nukkuneen\nsielunsa.\n\nTämän puolen tunnin aikana näytti hän tulleen kuusi vuotta\nkehittyneemmäksi. Hänen otsallaan, hänen kirkkaissa silmissään ja\nhänen poskillaan kuvastui intohimoa. Oli kuin aurinko, tuuli ja varjot\nensi kerran olisivat taistelleet toinen toistensa kanssa hänen tähän\nasti rauhallisilla ja suojatuilla vesillään. Me emme kyllästyneet\nkatselemaan häntä tässä mielenliikutuksen tilassa. Hän, jonka olemus\ntähän asti oli herättänyt meissä vain iloa, herätti meissä nyt melkein\nkunnioitusta. Mutta hän pyysi meitä turhaan jatkamaan; me emme\ntahtoneet yhdessä hetkessä käyttää kaikkea voimaamme ja iloitsimme\nliian paljon kyvystämme loihtia esiin niin ihania kyyneleitä,\nhennoaksemme yhdessä päivässä tyhjentää niitten lähteen. Tyttö lähti\npois nyrpeissään ja sammutti suuttuneena lampun.\n\n\n16.\n\nKun seuraavana päivänä tapasin hänet viiniköynnösten alla ja yritin\nhäntä puhutella, kääntyi hän pois kuin salatakseen kyyneleitään\nja kieltäytyi vastaamasta minulle. Hänen silmiään ympäröivistä\nkeveistä, tummista varjoista, hänen poskiensa hienosta kalpeudesta ja\nviehättävästä pienestä surumielisyyden piirteestä hänen suupielissään\nvoi päättää, ettei hän ollut yöllä nukkunut ja että hänen sydämensä\nsitten eilisen oli täynnä kuviteltua tuskaa. Kuinka ihmeellinen voi\ntosiaankin olla kirjan voima, kun se näin voi muuttua todellisuudeksi\noppimattomalle tytölle ja tietämättömälle perheelle, niin että sen\nlukeminen on ihmetapaus heidän sydämensä historiassa!\n\nSe johtui kai siitä, että kääntäessäni tätä runoelmaa itse luonto oli\nollut tulkkinani, koska nuo yksinkertaiset tapaukset, kahden lapsen\nkehto kahden köyhän äidin jalkojen juuressa, heidän viaton rakkautensa,\nheidän julma eronsa, kuoleman ehkäisemä paluu, haaksirikko ja\nbanaanipuiden alla nuo kaksi hautaa, jotka kätkivät vain yhden ainoan\nsydämen, ovat sellaisia, jotka koko maailmassa tunnetaan ja käsitetään,\npalatsista aina kalastajamajaan saakka. Runoilijat etsivät hengetärtään\nusein sangen kaukaa tietämättä, että se asuu ihmissydämessä ja että\npari yksinkertaista, hurskasten sormien sattumalta virittämää säveltä\ntästä soittokoneesta, johon itse Jumala on asettanut kielet, on\nkylliksi, loihtiakseen kokonaisen vuosisadan kyyneliin, tullakseen\nyhtä yleisiksi kuin rakkaus, yhtä mieluisiksi kuin tunteet. Ylevyys\nväsyttää, kauneus pettää, sydämen välittömyys ei koskaan iske harhaan.\nJoka osaa herättää liikutusta ihmisissä, osaa kaikkea. Yhdessä\nainoassa kyyneleessä on enemmän neroa kuin maailman kaikissa museoissa\nja kirjastoissa. Ihminen on kuin puu, jota täytyy ravistaa, jos\nmieli saada sen hedelmät: ihminen, jota järkytetään, vuodattaa aina\nkyyneleitä.\n\n\n17.\n\nTalo oli koko päivän surun vallassa niinkuin olisi jokin onnettomuus\nkohdannut perhettä. Vaikka ateriat syötiin yhdessä, lausuttiin tuskin\nsanaakaan. Erottiin ja kokoonnuttiin kenenkään edes hymyilemättä.\nGraziellaa ei näkynyt työssään puutarhassa, ei myöskään katolla. Hän\nkatseli usein ympärilleen eikö aurinko pian laskisi; hän ei nähtävästi\ntahtonut koko päivästä muuta kuin illan.\n\nKun ilta vihdoin tuli, ja me olimme ottaneet tavanmukaiset paikkamme\nastricolla, otin kirjani ja luin sen kuulijoitteni nyyhkyttäessä\nloppuun. Isä, äiti, lapset, ystäväni, minä itse, kaikki olimme\nliikutettuja. Ääneni vakava, synkkä sävy sovittautui vaistomaisesti\nsurullisten tapausten vakavien sanojen mukaan. Kertomuksen\nlopussa tuntuivat sanat tulevan etäisyydestä ja putoavan sieluuni\nkorkeudesta tyhjän rinnan syvällä äänensävyllä, rinnan, jonka sydän\non lakannut sykkimästä ja joka ei enää palaudu maisiin asioihin kuin\nsurumielisyyden, uskonnon ja muiston tietä.\n\n\n18.\n\nKertomuksen päätyttyä tuntui meistä mahdottomalta vaihtaa tyhjiä\nsanoja. Graziella pysyi liikkumattomana äskeisessä asennossaan kuin\nolisi hän yhä vielä kuunnellut. Hiljaisuutta, joka on todellisen ja\nkestävän vaikutuksen puheliain kiitos, ei kukaan rikkonut. Jokainen\nkunnioitti omia tunteitaan toisten tunteissa.\n\nLamppu sammui huomaamattamme eikä kukaan tehnyt elettäkään sitä\nuudelleen täyttääkseen ja sytyttääkseen. Perhe nousi ja vetäytyi hiljaa\npois. Ystäväni ja minä jäimme kahden kesken syvästi järkytettyinä\ntotuuden, yksinkertaisuuden ja todellisen tunteen kaikkivallasta\nkaikkiin ihmisiin, aikoihin ja kansoihin.\n\nKenties liikkui sydämiemme syvyydessä vielä toinenkin tunne.\nKyynelissään kirkastuneen, rakkauden tuskaa aavistelevan Graziellan\nviehättävä kuva väikkyi unelmissamme Virginian taivaalliseen olentoon\nsekautuneena. Nämä molemmat nimet, nämä molemmat lapset, joitten\nolemukset sulautuivat yhteen kuvitteluissamme, tekivät kiihoittuneet\nunemme milloin ihanan kauniiksi, milloin surullisiksi seuraten meitä\naamun koittoon asti. Seuraavana iltana ja vielä kahtena seuraavana\npäivänäkin täytyi meidän uudelleen lukea kertomusta nuorelle tytölle.\nMe olisimme voineet lukea sen sata kertaa perätysten ilman että hän\nolisi väsynyt pyytämään sitä uudelleen. Etelämaisen mielikuvituksen\nsyvästi haaveelliselle olemukselle on niin ominaista, ettei se\nrunoudessa eikä musiikissa kaipaa vaihtelua; musiikki ja runous ovat\nsiellä teemoja, jotka jokainen värittää omien tuntemustensa mukaisesti.\nNäin tuntee jokainen itsensä ravituksi kyllästymättä, ja näin voivat\nkansat pitkien vuosisatojen kuluessa kertoa samaa kertomusta, hyräillä\nsamaa säveltä. Ja onko itse luonnollakaan, joka on ylevintä musiikkia\nja runoutta, onko silläkään muuta kuin pari kolme sanaa, pari\nkolme säveltä, jotka aina ovat samat ja jotka kuitenkin virittävät\nihmismieleen iloa ja surua kehdosta hautaan saakka?\n\n\n19.\n\nYhdeksäntenä päivänä taukosi myrsky vihdoinkin auringonlaskun aikana,\nja muutamissa tunneissa muuttui meri jälleen kesäiseksi. Napolin\nrantoja ympäröivät vuoret, meri ja taivas näyttivät kylpevän vielä\npuhtaammassa, vielä sinisemmässä autereessa kuin suuren kuumuuden\naikoina; oli kuin olisivat meri, taivas ja vuoret jo tunteneet talven\njäätävän henkäyksen, joka tekee ilman kristallin kirkkaaksi niin että\nse välkkyy kuin gletsherien jäätynyt vesi. Kellastuneet viiniköynnöksen\nja ruskeat viikunapuun lehdet alkoivat varista ja peittää pihamaan.\nViinirypäleet oli korjattu. Auringonpaisteessa astricolla kuivatut\nviikunat oli sullottu suuriin meriruohokoreihin, joita naiset olivat\npalmikoineet samalla tavalla kuin palmikoidaan mattoja. Alus paloi\nkärsimättömyydestä päästä merelle ja vanha kalastaja oli yhtä halukas\nsoutamaan perheensä Margellinaan. Talo ja katto puhdistettiin, kaivo\nkatettiin suurella kivellä, etteivät kuivat lehdet ja likavesi pääsisi\ntalven aikana turmelemaan sen vettä. Öljy tyhjättiin kallionkolosta ja\nkaadettiin ruukkuihin, joita lapset kantoivat rantaan ruukun korvien\nläpi pistetyistä seipäistä. Tyynyt ja vuodepeitteet köytettiin nuoralla\nsuureksi kääröksi. Vielä kerran sytytettiin lamppu lieden hyljätyn\npyhäinkuvan eteen. Vielä kerran rukoiltiin madonnaa ja suljettiin hänen\nhuolenpitoonsa talo, viikunapuu ja viinitarha, jotka nyt jätettiin\nuseaksi kuukaudeksi. Sitten lukittiin ovet, ja avain pistettiin\nkallionrakoon, jossa kasvoi murattia, että kalastaja, jos hän\ntalvisaikaan kävisi täällä, tietäisi, mistä hän sen löytäisi voidakseen\nkäydä silmäämässä taloaan. Sen jälkeen lähdimme meren rantaan auttaen\nköyhää perhettä öljyn, korien ja hedelmien kantamisessa ja alukseen\nlastaamisessa.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\n1.\n\nPaluumatka, jonka teimme Baian lahtea ja Posilippon kalliorantaa\npitkin, oli kuin juhlaa nuorelle tytölle, lapsille ja meille, Andrealle\nse oli riemukulkua. Iltamyöhällä laskimme laulaen Margellinan rantaan.\nKalastajan vanhat ystävät ja naapurit eivät väsyneet ihailemaan uutta\nvenettä. He auttoivat häntä lastin purkamisessa ja vetivät hänen\nkanssaan veneen maalle. Kun olimme kieltäneet häntä kertomasta, keitä\nhän sai kiittää veneestä, huomattiin meitä tuskin nimeksi.\n\nKun vene oli vedetty hiekalle, ja viikuna- ja hedelmäkorit kannettu\nAndrean kellariin, sekä kolmeen pieneen huoneeseen, missä iso-äiti,\nGraziella ja lapset asuivat, lähdimme hiljaisesti pois. Mieli\npainuksissa astelimme sitten Napolin meluisia, vilkasliikkeisiä katuja\npitkin asuntoamme kohti.\n\n\n2.\n\nMuutamien lepopäivien jälkeen Napolissa päätimme, niin usein kuin\nmeri vain salli, ottaa taas osaa kalastajaelämään. Kolmen kuukauden\naikana olimme jo niin tottuneet yksinkertaisiin pukuihimme ja elämään\ntaivasalla, että vuoteemme, huoneittemme kalustot ja kaupunkilaiset\ntavat tuntuivat meistä vaivaloiselta, vastenmieliseltä ylellisyydeltä.\nSentähden toivoimmekin, ettei meidän tarvitsisi sitä sietää kuin\nmuutaman päivän. Mutta kun seuraavana aamuna kävimme postissa\nnoutamassa siellä vartovia kirjeitämme, oli niitten joukossa eräs\nystäväni äidiltä, joka käski poikansa heti palata Ranskaan, ollakseen\nläsnä sisarensa häissä. Hänen lankomiehensä tuli häntä Roomaan saakka\nvastaan. Päivämäärästä päättäen oli hän jo siellä. Ystäväni ei saanut\nhetkeäkään viivytellä; hänen täytyi matkustaa.\n\nMinun olisi oikeastaan pitänyt lähteä hänen kanssaan, enkä tiedä,\nmikä minua oikein pidätti, yksinjäämisenkö viehätys vai uusien\nseikkailujenko toivo. Meri-elämä, kalastajan mökki ja Graziellan kuva\npidättivät kai myös osaltaan, vaikka en ollutkaan siitä selvästi\ntietoinen. Jäämiseeni vaikuttivat kuitenkin eniten huumaava vapauden\ntunne, ylpeä tietoisuus siitä, että olin 300 tunnin matkan päässä\nkotimaastani ja täydellisesti oma herrani, ja ennenkaikkea nuoren\nmielikuvitukseni rakkaus rajattomaan ja tuntemattomaan, johon kätkeytyi\nlukemattomia mahdollisuuksia.\n\nMe erosimme miehekkään surun vallassa. Hän lupasi palata takaisin heti\nkun oli saanut täytetyksi pojan ja veljen velvollisuudet. Hän lainasi\nminulle vielä 50 louisdoria voidakseni täyttää näitten kuuden kuukauden\ntekemät aukot kukkarossani, ja matkusti pois.\n\n\n3.\n\nTämä hänen lähtönsä, ero ystävästä, joka oli ollut minulle kuin\nvanhempi veli nuoremmalle, jätti minut yksinäisyyteen, joka hetki\nhetkeltä eneni vajottaen minut kuin kuiluun. Kaikki ajatukseni,\ntunteeni ja sanani, jotka ikäänkuin tuulettuivat vaihtaessani niitä\nhänen kanssaan, jäivät nyt sisimpääni, hautuivat siellä, tulivat\napeiksi ja kasaantuivat sydämelleni painoksi, jota en enää kyennyt\nnostamaan pois. Tämä kaupungin melu, joka ei vähääkään kiinnittänyt\nmieltäni, ihmispaljous, josta ei kukaan tuntenut nimeäni, huoneeni,\njossa ei kenenkään katse kohdannut silmääni, tämä ravintola-elämä\ntäydellisesti outojen ihmisten parissa, äänettömät ateriat yhäti\nuusien, välinpitämättömien ihmisten vieressä, kirjat, jotka olin\nsadasti lukenut ja joitten liikkumattomat kirjaimet toistivat minulle\nsamat sanat samoissa lauseissa samalla kohtaa -- kaikki tuo, mikä\nRoomassa ja Napolissa ennen retkeilyjämme, ennen kesäistä kulkuri- ja\nmaankiertäjäelämäämme oli ollut minusta niin erinomaista, tuntui nyt\nhitaalta kuolemiselta. Sydämeni valtasi syvä surumielisyys.\n\nMuutamia päiviä laahasin tätä alakuloisuutta mukanani kadulta kadulle,\nteatterista teatteriin, kirjan sivulta toiselle voimatta ravistaa\nsitä itsestäni; vihdoin sai se täydellisen ylivallan. Tulin sairaaksi\nja koti-ikävä alkoi vaivata minua. Pääni tuntui raskaalta, jalkani\neivät enää kannattaneet. Olin kalpea ja voimaton. Ruoka ei enää\nmaittanut. Hiljaisuus teki minut surulliseksi, hälinä taasen koski;\nöisin en saanut unta ja päivisin lojuin vuoteellani haluttomana ja\nkykenemättömänä nousemaan ylös. Äitini vanha sukulainen, ainoa ihminen,\njoka olisi minusta vähän välittänyt, oli lähtenyt Abruzzeille, 30\ntunnin matkan päähän Napolista, perustaakseen sinne jonkinlaisen\ntehtaan. Lähetin sanan lääkärille; hän saapui, katseli minua, koetti\nvaltimoani ja sanoi, ettei minua vaivaa mikään. Itse asiassa vaivasi\nminua sellainen tauti, johon hänen lääkkeensä eivät pystyneet, sairaus\noli sielun ja mielikuvituksen sairautta. Hän poistui. En häntä sen\nkoommin nähnyt.\n\n\n4.\n\nSeuraavana päivänä tunsin itseni niin huonoksi, että mietin, mistä\nvoisin saada vähän apua ja myötätuntoa, jos en enää voisi nousta ylös.\nKöyhä kalastajaperhe Margellinassa johtui ehdottomasti mieleeni, minun\ntäytyi siellä vielä olla hyvässä muistossa. Lähetin palveluspoikani\nAndrean luo ja käskin hänen sanoa hänelle, että nuorempi vieraista\nherroista oli sairas ja pyysi puhutella häntä.\n\nPojan saapuessa sinne oli Andrea Beppinon kanssa merellä ja vanha\niso-äiti kaloja myymässä Chiajan satamassa. Graziella oli pikku\nveljiensä kanssa yksin kotosalla. Hän tuskin malttoi uskoa nämä erään\nnaapurivaimon huostaan ja pukea päälleen uusimman procidalaiskuosisen\nhameensa, lähteäkseen heti seuraamaan poikaa, joka näytti hänelle kadun\nja vanhan luostarin ja vei hänet rappukäytävään.\n\nKuulin ovelleni hiljaa koputettavan. Ovi avautui kuin näkymättömän\nkäden työntämänä: Graziella seisoi edessäni. Nähdessään minut pääsi\nhäneltä tuskan huuto. Hän astui muutaman askeleen vuodettani kohti,\nsitten hän pysähtyi, kädet ristissä esiliinalla, pää kallellaan,\nkoko asento osoittaen sääliä. \"Kuinka hän on kalpea\", puheli hän\nhiljaa itsekseen, \"kuinka hän on muuttunut näinä muutamina päivinä!\nJa missä toinen on?\" jatkoi hän kääntyen ympäri ja etsien silmillään\nhuonetoveriani. \"Hän on matkustanut pois\", kerroin hänelle, \"ja minä\nolen aivan yksinäni ja outona Napolissa.\" -- \"Matkustanut!\" huudahti\nhän. \"Ja jättänyt teidät yksinäisenä ja sairaana tänne! Eikö hän\nsitten rakastanut teitä? Ah, olisinpa minä ollut hänen sijassaan, en\nsuinkaan olisi matkustanut; enkä minä kuitenkaan ole teidän veljenne ja\ntunnenkin teidät vasta myrskyn jälkeen.\"\n\n\n5.\n\nSelitin hänelle sairastuneeni vasta ystäväni lähdettyä. \"Vai niin\",\nhuudahti hän vilkkaasti ja jatkoi puoleksi leikkisällä puoleksi\nnuhtelevalla äänellä: \"ja ystäviänne Margellinassa ette ole ollenkaan\najatelleet. Ah, minä ymmärrän\", ja hänen äänensä oli surullinen ja\nhän silmäsi pukuaan, \"mehän olemme köyhiä ihmisiä, ja teitä olisi\nhävettänyt, jos olisimme tulleet tähän kauniiseen huoneeseen. Mutta se\non yhdentekevää!\" jatkoi hän pyyhkien silmiään, jotka yhä katselivat\nkalpeata otsaani ja voimattomana riippuvia käsivarsiani, \"vaikka\nolisitte halveksineetkin meitä, olisimme sittenkin tulleet.\" --\n\"Graziellaparka\", vastasin minä, \"Jumala varjelkoon minua halveksimasta\nniitä, jotka minua rakastavat.\"\n\n\n6.\n\nHän istahti vuoteeni viereen, ja me aloimme puhella.\n\nHänen äänensä sävy, hänen iloinen katseensa, hänen käytöksensä\nrauhallinen luonnollisuus, hänen lapsellinen ulkomuotonsa ja\nsaaristolaismurteensa, noitten ihanien päivien muisto, jotka olin\nhänen kanssaan viettänyt procidalaisessa auringonpaisteessa, jota nyt\ntulvasi synkkään huoneeseeni hänen otsaltaan, hänen ruumiistaan, hänen\njaloistaan, -- tuo kaikki herätti minut vähitellen uneliaisuudestani ja\nkärsimyksestäni, niin että katsellessani ja kuunnellessani häntä tunsin\nitseni melkein parantuneeksi. Niin, minusta tuntui kuin olisin heti\nhänen lähdettyään huoneesta voinut nousta ja käydä. Hänen läsnäolonsa\nteki minulle niin hyvää, että koetin mahdollisimman mukaan pitkittää\nkeskustelua ja pidättää häntä tuhansilla tekosyillä peljäten, että hän\nlähtisi liian pian pois ja veisi mukanaan hetkellisen hyvinvointini.\n\nHän palveli minua muutamia tunteja ilman pelkoa, teeskenneltyä ujoutta\nja väärää häpeäntunnetta kuin sisar veljeään, ajattelematta, että olin\nmies. Hän kävi ostamassa minulle appelsiineja. Hän purasi kuoreen\nkauniilla hampaillaan saadakseen sen irti ja pusersi sormillaan\nhedelmän mehun lasiini. Sitten otti hän pienen hopearahan, joka\nmustassa nauhassa oli riippunut hänen kaulallaan ja jonka hän oli\npiiloittanut poveensa, ja kiinnitti sen neulalla vuoteeni valkeaan\nesirippuun. Hän vakuutti minulle, että pyhäinkuvan voima tekisi minut\npian terveeksi. Kun sitten päivä alkoi kallistua iltaan, jätti hän\nminut palaten kuitenkin vielä kaksikymmentä kertaa ovelta vuoteeni luo\nkuullakseen, enkö tarvinnut mitään ja muistuttaakseen, että kaikin\nmokomin ennen nukkumistani hartaasti rukoilisin kuvan edessä.\n\n\n7.\n\nSainko sitten hermojeni rauhoittumisesta kiittää kuvaa ja niitä\nrukouksia, jotka hän epäilemättä itse sille lähetti, vaiko hänen\nkasvoillaan kuvastuneen lempeyden ja osanoton rauhoittavaa vaikutusta\ntai sitä viehättävää huvia, jonka hänen olentonsa ja keskustelunsa\nminulle soivat -- lyhyesti sanoen: heti hänen lähdettyään vaivuin\nrauhalliseen, syvään uneen.\n\nHerätessäni seuraavana aamuna ja nähdessäni appelsiininkuoret\nhuoneeni lattialla sekä Graziellan tuolin vuoteeni vieressä samassa\nasennossa, mihin hän oli sen jättänyt niinkuin hän heti jälleen\nsiihen istahtaisi, nähdessäni pienen hopearahan, joka mustassa\nsilkkinauhassa riippui esiripussani ja kaikki muut hänen läsnä-olonsa\nja naisellisen huolenpidon merkit, jota niin kauvan olin kaivannut,\ntuntui minusta ensin, unen vallassa kun vielä olin, kuin olisi äitini\ntai joku sisaristani ollut eilisiltana luonani. Vasta saatuani silmäni\noikein auki ja tultuani vähitellen täysin tajuihini, muistui mieleeni\nGraziellan olento sellaisena kuin hänet eilen olin nähnyt.\n\nAurinko paistoi niin kirkkaasti, lepo oli vahvistanut jäseniäni niin\nsuuresti, huoneeni yksinäisyys painoi niin raskaana sydäntäni ja tarve\njälleen kuulla tuttuja ääniä oli niin pakoittava, että nousin heti\nylös, vaikka olinkin vielä heikko ja voimaton. Syötyäni ylijääneet\nappelsiinit nousin corricoloon ja annoin viedä itseni Margellinaan.\n\n\n8.\n\nSaavuttuani Andrean pienelle talolle nousin portaita ylös kellarin\nlaakealle katolle, josta vei ovet perheen muihin huoneisiin. Tapasin\nastricolla Graziellan, iso-äidin, vanhan kalastajan, Beppinon\nja lapset. He aikoivat juuri pukeutua kauneimpiin vaatteisiinsa\nlähteäkseen minua tervehtimään. Jokaisella oli korissa, liinan\nsisällä tai kädessä pieni lahja, joka näitten ihmis-parkojen mielestä\nolisi ollut erittäin mieluisa ja tervetullut sairaalle: yhdellä\noli pullollinen kultaista, ischialaista valkoviiniä, missä korkin\nasemesta oli tulppana rosmariinia ja hyvänhajuisia yrttejä, jotka\nlevittivät tuoksuansa koko astiaan, toisilla oli kuivatulta viikunoita,\npienokaisilla appelsiineja. Graziellan sydän oli ikäänkuin muuttanut\njokaiseen perheen jäseneeseen.\n\n\n9.\n\nHeiltä pääsi hämmästyksen huuto nähdessään minut tosin kalpeana ja\nheikkona, mutta pystyssä ja hymyilevänä seisovan edessään. Graziella\npudotti pelkästä ilosta appelsiinit esiliinastaan maahan, löi kätensä\nyhteen ja juoksi minua kohti huudahtaen: \"Minähän sanoin, että\npyhäinkuva tekee teidät terveeksi, jos se vain yhdenkin yön saa riippua\nsänkynne päällä. Enkö ollut oikeassa?\" Tahdoin antaa sen hänelle\ntakaisin ja pistin käteni liivintaskuun, jonne olin sen lähtiessäni\npannut. \"Suudelkaa sitä ensin\", sanoi hän minulle. Minä suutelin\nsitä ja samalla myöskin vähän hänen sormenpäitään, jotka hän oli\nojentanut sitä kohti. \"Minä annan sen teille takaisin, jos taas tulette\nsairaaksi\", lisäsi hän asettaessaan sen jälleen kaulaansa ja antaessaan\nsen liukua poveensa, \"se voi palvella meitä molempia.\"\n\nIstuuduimme katolle aamu-auringon paisteeseen. He olivat kaikki niin\niloisen näköisiä kuin olisi veli tai poika palannut kotiin pitkältä\nmatkalta. Alemmissa kansanluokissa ei sydämellisen ystävyyden\nsolmiamiseen tarvita niin pitkää aikaa kuin ylhäisön piireissä.\nSydämet avautuvat välittömästi ja liittyvät nopeasti toisiinsa, koska\nystävyydenosoituksiin ei yhdy mitään sivutarkoituksia. Luonnonihmisten\nparissa kehittyy viikossa suurempi sydämellisyys ja sielunsukulaisuus\nkuin ylhäisten kesken kymmenessä vuodessa. Tämä perhe ja minä olimme jo\nkuin sukulaisia.\n\nMe kerroimme toinen toisillemme, mitä pahaa ja hyvää meille oli\ntapahtunut eron aikana. Köyhä talo oli tulvillaan onnea. Uusi vene\ntoi siunausta mukanaan. Verkoilla oli onnea. Kaloja oli saatu enemmän\nkuin koskaan ennen. Iso-äiti ei ollut yksinään voinut myydä kaloja\nihmisille. Uljas, väkevä Beppino teki työtä kuin kaksikymmenvuotias\nmerimies, vaikka hän vasta oli kahdentoista; Graziella taas opetteli\nerästä ammattia, joka perheen vaatimattomaan asemaan nähden oli\nerinomaisen arvokas. Hänen palkkansa, joka ollakseen nuoren tytön\ntyöstä, oli jo sangen suuri, ja hänen edistyessään yhä kohosi, riitti\nruokaan ja vaatteisiin pikku veljille, jäipä hänelle itselleenkin siitä\nvielä myötäjäissäästöksi, jos niin, että hän ijän ja ajan tullen halusi\nmennä naimisiin.\n\nTähän tapaan puhelivat vanhemmat. Tyttö oli alkanut opetella\nkorallitöitä. Koralliteollisuus ja -kauppa oli siihen aikaan\nItalian rantakaupunkien huomattavin tulolähde. Graziellan eno,\nhänen äitivainajansa veli, oli alijohtajana Napolin suurimmassa\nkorallitehtaassa. Hän oli tässä toimessa rikastunut, ja hänen\nkomennossaan oli lukemattomia työntekijöitä molemmista sukupuolista,\njotka eivät sittenkään ehtineet tyydyttää näiden ympäri Eurooppaa\nleviävien ylellisyysesineitten kysyntää. Hän oli tullut silloin\najatelleeksi sisarentytärtään ja muutamia päiviä sitten käynyt\nkysymässä, eikö tyttö tahtoisi liittyä hänen työntekijättäriinsä. Hän\noli tuonut mukanaan koralleja ja tarpeellisia työkaluja ja antanut\nhänelle tämän sangen yksinkertaisen taidon ensimmäiset alkeet. Toiset\ntytöt työskentelivät tehtaalla. Graziella, joka iso-äidin ja kalastajan\nalituisen poissa-olon vuoksi oli lasten ainoa hoitajatar, harjoitti\nammattiaan kotona. Kun eno ei usein voinut jättää tehdastaan, oli hän\nvähän aikaa sitten lähettänyt tytön luo vanhimman poikansa, Graziellan\nserkun, noin kaksikymmenvuotiaan nuoren miehen, joka oli siivo ja\nhiljainen ja erinomainen työntekijä, mutta hieman heikkolahjainen,\nrisatautinen ja jonkun verran viallinen kasvultaan. Hän tuli\nsäännöllisesti joka ilta tehdastyön päätyttyä, tarkasti serkkunsa\ntyön, opetti häntä käsittelemään työkaluja ja antoi hänelle lukemisen,\nkirjoituksen ja laskennon ensimmäisiä alkeita. \"Me toivomme\", sanoi\niso-äiti hiljaa minulle, Graziellan katsellessa muuanne, \"että tästä\nkoituu hyötyä kummallekin, ja että opettajasta aikaa myöten tulee\nmorsiamensa palvelija.\" Minä näin, että vanhalla vaimolla jo oli\nylpeitä kunnianhimoisia suunnitelmia tyttärentyttärensä suhteen. Mutta\nGraziellalla ei ollut niistä aavistustakaan.\n\n\n10.\n\nNuori tyttö tarttui käteeni ja vei minut huoneeseensa nähdäkseni\nhänen valmistamansa pienet korallityöt. Ne olivat siististi asetetut\npuuvillalle pieniin rasioihin, joita säilytettiin hänen vuoteensa alla.\nHän tahtoi minun nähteni valmistaa pienen helmen. Minä pyöritin hänelle\njalkani kärjellä pientä sorvauskonetta hänen pitäessään punaista\nkoralli-oksaa pienen sirkkelisahan päällä, joka sen vinkuen katkaisi.\nSitten hän pyöristi tämän kappaleen, ottaen sen sormenpäittensä väliin\nja hieroen sitä hiomakivellä.\n\nPunainen pöly peitti hänen kätensä, ja puuteroi keveästi hänen\nposkensa ja huulensa, niin että hänen silmänsä näyttivät entistäänkin\nsinisemmiltä ja loistavammilta. Hän pyyhki sen nauraen päältään\nja ravisti mustia hiuksiaan, niin että pöly lensi minun päälleni.\n\"Eikö tämä ole ihanaa työtä minunkaltaiselleni kalastajalapselle?\"\npuheli hän. \"Oi, me saamme kaikesta kiittää merta: isoisäni veneestä,\nleivästä, jota me syömme, aina näihin kaulanauhoihin ja korvarenkaisiin\nsaakka, joilla kenties kerran itsekin koristelen itseäni, kun ensin\nolen kyllin paljon hionut ja muovaillut niitä kauniimmille ja\nrikkaammille ihmisille.\"\n\nNiin kului aamupäivä puhellessa, leikkiä laskiessa ja työtä tehdessä;\nmieleeni ei juolahtanutkaan palata takaisin. Päivällisaterian söin\nperheen kanssa. Aurinko, raitis ilma, tyytyväisyys, kohtuullinen\nateria, jona oli vain leipää, vähän paistettua kalaa ja kellarissa\nsäilytettyjä hedelmiä, antoivat minulle takaisin ruokahaluni ja\nvoimani. Iltapäivällä autoin isää korjaamaan astricon lattialle\nlevitetyn vanhan verkon silmiä.\n\nGraziellan tahkokiven säännöllinen liike, iso-äidin rukin hyrinä ja\noven edessä leikkivien lasten äänet säestivät hauskasti työtämme.\nGraziella astui vähän väliä katolle ravistamaan hiuksiaan, ja me\nvaihdoimme katseen, ystävällisen sanan, hymyilyn. Olin sydämeni\nsyvimpään saakka onnellinen, tietämättä minkätähden. Olisin tahtonut\nolla puutarhaan juurtunut aloekasvi tai vieressämme auringonpaisteessa\nlämmittelevä sisilisko, joita asui seinänraoissa köyhän perheen luona.\n\n\n11.\n\nMutta sitä mukaa kuin ilta kului synkkenivät kasvoni ja mieleni. Tulin\nsurulliseksi ajatellessani, että minun nyt jälleen täytyy palata\nasuntooni. Graziella sen ensimmäisenä huomasi. Hän kuiskasi pari sanaa\niso-äitinsä korvaan.\n\n\"Minkätähden tahdotte jättää meidät?\" sanoi vanha vaimo niinkuin olisi\nhän puhunut jollekin lapsistaan. \"Emmekö Procidassa viihtyneet hyvin\nyhdessä? Olemmehan samat täällä Napolissa. Te näytätte linnulta, joka\non menettänyt emonsa ja nyt valittaen harhailee vieraitten pesien\nympärillä. Tulkaa asumaan meidän luoksemme, jos se tyydyttää teidän\nkaltaistanne herraa. Meillä on vain kolme huonetta, mutta Beppino\nnukkuu veneessä. Lastenhuoneessa on kyllä tilaa Graziellallekin,\njos hän vain päivisin saa työskennellä siinä huoneessa, missä te\nnukutte. Ottakaa te siis Graziellan huone siksi kunnes ystävänne\nsaapuu takaisin. Olisi tuskallista ajatella teidän kaltaistanne kunnon\nnuorukaista yksinäisenä ja surullisena Napolin kaduilla.\"\n\nKalastaja, Beppino, yksinpä pikku lapsetkin, jotka jo suuresti\nrakastivat vierasta, olivat hyvän vaimon ehdotuksesta suuresti\niloissaan. Kaikki he pyytämällä pyysivät minua suostumaan hänen\ntarjoukseensa. Graziella ei puhunut mitään, mutta hän odotti\ntuskaisella jännityksellä, jota hän turhaan koetti peittää näennäiseen\nvälinpitämättömyyteen, mitä vastaisin hänen vanhempiensa pyyntöön.\nKaikille hienotunteisuussyille, joitten nojalla sitä vastustelin,\npolkasi hän tahtomattaan ja suonenvedontapaisesti jalkaa.\n\nKatsahdin häneen. Minä näin, kuinka hänen silmänsä olivat tavallista\nkosteammat ja loistavammat ja kuinka hän sormiensa välissä murenteli ja\nkatkoi oksia basilika-yrtistä, joka savisessa ruukussa kasvoi muurin\nhalkeamassa. Nämä liikkeet sanoivat enemmän kuin pitkät puheet. Minä\notin vastaan perheen tarjouksen. Graziella taputti käsiään ja hypähti\nilosta juosten huoneeseensa taakseen katsomatta kuin olisi hän tahtonut\npitää kiinni sanastani antamatta minulle aikaa peruuttaa sitä.\n\n\n12.\n\nGraziella huusi Beppinoa. Sitten kantoi hän veljensä kanssa\nharvalukuiset huonekalunsa, pienen peilinsä maalattuine puupuitteineen,\nmessinkilampun, pari kolme pyhän neitsyen kuvaa, jotka olivat olleet\nneuloilla kiinni seinässä, pöydän ja pienen sorvauskoneen, jota hän\nkäytti korallien valmistamisessa, lastenhuoneeseen. Sen jälkeen\nnoutivat he vettä kaivosta, räiskyttivät sen kämmenillään lattiaan,\nlakaisivat huolellisesti korallipölyn seiniltä ja lattialta ja\nasettivat ikkunakomeroon kaksi tuoreinta ja tuoksuvinta balsamiini- ja\nresedaruukkua, mitkä he saattoivat astricolta löytää. He eivät olisi\nvoineet morsiushuonetta sen huolellisemmin puhdistaa ja varustaa, jos\nBeppino illalla olisi tuonut kihlattunsa isänsä taloon. Minä autoin\nheitä nauraen tässä hupaisessa työssä.\n\nKun kaikki oli valmista, lähdin kalastajan ja Beppinon kanssa ostamaan\nja noutamaan niitä muutamia huonekaluja, joita täällä tarvitsin. Ostin\npienen, rautaisen vuoteen, kuusipuisen pöydän, kaksi ruokotuolia ja\npienen kuparisen hiilipannun, jossa talvi-iltaisin, lämpimän vuoksi,\npoltetaan oliivinsydämiä, loput tarpeet oli minulla matkalaukussani,\njonka haetin asunnostani. En tahtonut menettää yötäkään tästä\nonnellisesta elämästä, joka teki lopun yksinäisyydestäni. Illalla\nlaskeuduin levolle uudessa asunnossani. Aamulla heräsin vasta\npääskysten iloiseen viserrykseen, joka rikkinäisen akkunan kautta tunki\nsisälle ja Graziellan hyräilyyn, millä hän viereisessä huoneessa säesti\nsorvinsa rytmikästä liikettä.\n\n\n13.\n\nAvasin akkunani. Se vietti Posilippo-vuorilla ja Margellinassa asuvien\nkalastajien ja pesijättärien puutarhoihin päin.\n\nMuutamia ruskeita hiekkakivimöhkäleitä oli vierinyt näihin puutarhoihin\nja talon läheisyyteen saakka. Vanhat, näitten kalliolohkareitten\npuoliksi ruhjoamat viikunapuut kannattivat niitä kyhmyisillä,\nvalkeilla käsivarsillaan ja peittivät niitä leveillä, liikkumattomilla\nlehdillään. Talon tältä puolen näki noitten köyhien ihmisten\npuutarhoissa vain muutamia kaivoja vesirattaineen, joita aasin avulla\npyöritettiin ja joista saatiin vettä laihoille vihanneksille.\n\nVaimot kuivasivat siellä pyykkiään sitruunapuitten väliin\nkiinnitetyillä nuorilla. Pieniä lapsia leikki tai itki sinne tänne\npuutarhoihin siroteltujen pienten vaikeitten talojen katoilla. Tämä\nniin ahdas, väritön ja tavallinen esikaupungin näkö-ala tuntui minusta\nerinomaiselta ylpeihin päätyihin, ahtaisiin katuihin ja kaupunginosien\nmeluavaan ihmispaljouteen verrattuna, jotka olin jättänyt. Pölyn,\nhelteen ja ihmishöyryjen asemasta hengitin täällä raitista ilmaa.\nTäällä kuulin aasien hirnuntaa, kanojen kaakatusta, lehtien suhinaa,\nmeren kohinaa, vaunujen kolinan, alituisten huutojen ja tuon ukkoseksi\nyltyvän melun asemasta, joka suurten kaupunkien kaduilla ei anna\nkorvalle eikä ajatukselle lepoa eikä rauhaa.\n\nEn malttanut nousta vuoteestani, jossa voin niin suloisesti nauttia\nauringosta, maalaisista äänistä, lintujen lennosta, levostani, jota\najatukset eivät häirinneet. Katsellessani sitten alastomia seiniä ja\ntyhjää huonetta iloitsin ajatellessani, että minua tässä köyhässä\ntalossa rakastetaan, ja etteivät matot, seinäpaperit ja silkkiset\nesiriput voi kenellekään korvata osanoton hiventäkään. Sydämen\nystävällisyys ja myötätunto eivät ole kaiken maailman kullallakaan\nostettavissa.\n\nTällaiset ajatukset tuudittivat minua lempeästi puoliunessani. Tunsin\nuudestasyntyväni terveyteen ja rauhaan. Beppino kävi useat kerrat\nhuoneessani kuulemassa, enkö tarvitsisi mitään. Hän toi minulle\nvuoteeseen leipää ja viinirypäleitä; söin ne ja heitin kivet ja muruset\npääskysille. Oli jo melkein puolipäivän aika. Kun vihdoin nousin,\npaistoi aurinko täydellä syyslämmöllään huoneeseeni. Kalastajan ja\nhänen vaimonsa kanssa sovin pienestä maksusta, jonka joka kuukausi\nsuorittaisin talouskustannusten korvaukseksi ja avuksi. Se oli sangen\nvähäinen, vaikka nämä rehelliset ihmiset sitä paljoksuivat. Saattoi\nvarsin hyvin nähdä, että he, sen sijaan että olisivat tahtoneet\nansaita minusta, syvästi kärsivät, kun ei heidän köyhyytensä\nja liian yksinkertaiset elintapansa sallineet heidän tarjota\nvieraanvaraisuuttaan ilmaiseksi. Joka aamu ostettiin nyt perheeseen\nkaksi leipää enemmän, päivälliseksi paistettiin tai keitettiin enemmän\nkalaa, illalliseksi otettiin enemmän maitoa ja kuivattuja hedelmiä,\nlamppuuni ostettiin öljyä ja kylmiksi päiviksi hankittiin hiiliä;\nsiinä kaikki. Muutamat kuparilantit riittivät päivittäin tarpeisiini.\nEn koskaan ole sen selvemmin nähnyt, kuinka riippumaton onni on\nylellisyydestä, ja kuinka paljon enemmän sitä saa kuparirahalla kuin\nkokonaisella kukkarollisella kultaa, jos vain ymmärtää etsiä sitä\nsieltä, mihin Jumala on sen kätkenyt.\n\n\n14.\n\nNäin elin syksyn viimeiset ja talven ensimmäiset kuukaudet. Näitten\nviimeisten, Napolissa viettämieni kuukausien; kirkkauteen ja\nviihtymykseen häipyi sekin aika, jonka niitä ennen olin elänyt.\nMikään ei häirinnyt elämämme yksitoikkoista rauhaa. Vanhus ja hänen\npojanpoikansa eivät vuodenajan tuulisuuden vuoksi enää uskaltaneet\nlähteä aukealle merelle. Kuitenkin kalastelivat he vielä pitkin\nrannikoita, ja iso-äidin satamassa myymät kalat pitivät puutteen\nkaukana talosta.\n\nGraziella tuli yhä näppärämmäksi ammatissaan. Hän kehittyi ja kaunistui\npäivä päivältä, sillä hänen elämänsä oli, hänen ruvettuaan tekemään\nkorallityötä, tullut entistään paljon kevyemmäksi ja rauhallisemmaksi.\nPalkka, jonka eno hänelle sunnuntaisin toi, salli, paitsi sitä, että\nhän nyt voi pitää pikku veljensä siistimmin ja paremmin puettuina\nja lähettää heidät kouluun, hänen myöskin hankkia itselleen ja\niso-äidilleen muutamia hänen kotiseutunsa naisille ominaisia\nkalliimpia ja loistavampia vaatekappaleita: punaisia silkkiliinoja,\njotka kolmikulman muodossa valuvat päälaelta hartioille, hopealla\nkirjailtuja kenkiä, jotka ovat ilman kantapäitä ja joihin pistetään\nvain varpaat, musta- ja vihreäraitaisia silkkiliivejä, jotka ovat\nsaumoiltaan kirjailtuja ja jättävät näkyviin vartalon hennot muodot\nja helminauhoilla koristetun kaulan ääriviivat ja vihdoin suuria\nsiselöityjä korvarenkaita, joihin on kierretty kultalankoja ja pieniä\nhelmiä. Kreikkalaisilla saarilla kantavat köyhätkin naiset näitä\nkoruja. Ei minkäänlainen hätä saa heitä niistä luopumaan. Näillä\nseuduin, missä kauneuden tunne on voimakkaampi kuin meidän taivaamme\nalla ja missä elämän suurimpana tekijänä on rakkaus, ei koriste naisen\nsilmissä ole ylellisyysesine; se on hänen ensimmäinen ja melkein ainoa\ntarpeensa.\n\n\n15.\n\nKun Graziella sunnuntai- ja juhlapäivinä tässä puvussa astui katolle,\npunaisia oleanderin tai granaatin kukkia mustassa tukassaan, jääden\nsinne auringonpaisteeseen kuuntelemaan kellojen soittoa läheisestä\nkappelista, kun hän hitaasti liikutteli kirjailtuihin kenkiin\npistettyjä jalkojaan ja katseli niitä, kun hän sitten jälleen nosti\npäänsä, somalla, hänelle ominaisella tempauksella niin että silkkiliina\nja hiukset hänen olkapäillään hulmahtivat, ja kun hän, huomaten,\nettä minä häntä katselin, hieman punastui ikäänkuin ujoksuen omaa\nkauneuttaan, teki tämä hänen säteilevä kauneutensa minuun sellaisen\nvaikutuksen, että luulin sen vasta ensi kerran näkeväni, ja että\ntavanmukainen toverillisuuteni muuttui araksi ujoudeksi.\n\nMutta hänen luonnollinen koreiluhalunsa oli niin vapaa keimailusta ja\nylpeydestä, että hän, niinpian kuin pyhä toimitus oli ohi, kiireimmän\nkautta riisui yltään runsaat koristuksensa, pukeutui jälleen karkeaan,\nviheriään liiviinsä ja puna- ja mustaraitaiseen kattuunihameeseensa,\nsekä pisti jalkoihinsa puukengät, jotka sitten koko päivän kopisivat\nlaattealla katolla.\n\nJos eivät hänen ystävänsä tulleet häntä noutamaan tai hänen serkkunsa\nei seurannut häntä kirkkoon, saatoin minä häntä usein ja odottelin\nhäntä pylväseteisen portailla. Kun hän sitten astui ulos, kuulin\njonkinlaisella persoonallisella ylpeydellä kuin olisi hän ollut\nsisareni tai morsiameni, kuinka hänen suloinen olentonsa herätti\nihastunutta supinaa nuorten margellinalaisten merimiesten tai hänen\ntoveriensa keskuudessa. Mutta hän ei huomannut mitään, hän näki\njoukosta vain minut hymyillen minulle jo ylimmältä portaalta, teki\nsitten nopeasti viimeisen ristinmerkkinsä vihkiveteen kastetuilla\nsormillaan ja astui kainona, katse maahan luotuna alas portaita,\njoitten päässä minä odotin.\n\nNäin saatoin häntä juhlapäivinä kirkkoihin, aamuin ja illoin, ja tämä\noli hänen ainoa, hurskas huvinsa. Tällaisina päivinä pidin tarkoin\nhuolta siitä, että pukuni mahdollisimman paljon muistutti saaren\nnuorten merimiesten vaatepartta, ettei kukaan olisi tuntenut minua, ja\nettä sain käydä nuoren tytön veljestä tai sukulaisesta.\n\nMuina päivinä ei hän lähtenyt ulos. Minäkin olin taas vähitellen\nryhtynyt lukuihini ja omaksunut erakkotapani, joista minua jonkun\nverran pidätti vain Graziellan suloinen ystävyys ja asemani talossa.\nLuin kaikenkielisiä historioitsijoita ja runoilijoita. Usein kirjoitin,\nkoettaen milloin italian milloin ranskankielellä suorasanaisessa ja\nrunomuodossa lausua ilmi noita sielun ensimmäisiä tunteita, jotka\npainavat sydäntämme siksi kunnes kirjoitettu sana poistaa painon.\n\nSana näyttää olevan ihmisen ainoa elämäntehtävä, hän näyttää olevan\nluotu vain tuottamaan maailmaan sanoja niin kuin puu kantaa hedelmiä.\nIhminen tuntee tuskaa siihen asti, kun hän saa ilmoille sisimmässään\nhautuneet ajatukset. Hän ei tunne täysin elävänsä, ennenkuin on nähnyt\nitsensä töissään. Hengellä on miehuusikänsä niinkuin ruumiillakin.\n\nOlin siinä ijässä, jolloin henki tuntee tarvetta ravita itseään ja\nvoimistua kirjoitetun sanan avulla. Mutta kuten tavallista ilmaantui\ntämä halu, tämä vaisto aikaisemmin kuin voimat antoivat myöten.\nKirjoitettuani olin tyytymätön työhöni ja heitin sen inholla pois.\nKuinka monta yöllä kirjoittamaani tunnelma- ja ajatuskatkelmaa\njoutuikaan sirpaleiksi revittyinä Napolin tuulten ja aaltojen\nsaaliiksi. Näin ilman tuskaa niitten lentävän pois.\n\n\n16.\n\nVälistä kun Graziella näki minun tavallista vaiteliaampana ja\ntavallista kauvemmaksi aikaa sulkeutuvan huoneeseeni, pujahti\nhän salavihkaa sinne keskeyttääkseen alituisen lukemiseni ja\ntyöskentelyni. Hän hiipi ääneti tuolini taakse ja nousi varpailleen\nnähdäkseen olkapääni ylitse, mitä luin tai kirjoitin, vaikkei hän sitä\nymmärtänytkään; sitten tempasi hän nopealla liikkeellä kirjan pois tai\nkiskasi kynän sormistani ja juoksi pois. Minä ajoin häntä takaa katolle\nvähän suutuksissani, mutta hän vain nauroi. Sitten annoin hänelle\nanteeksi, vaikka hän nuhteli minua vakavasti kuin äiti.\n\n\"Mitä on tuo kirjapahanen tänään niin kauvan sanonut silmillenne?\"\ntorui hän kasvoillaan puoleksi leikkisä, puoleksi totinen ilme.\n\"Eivätkö nuo mustat, inhoittavalle vanhalle paperille painetut merkit\nkoskaan taukoa teille puhumasta? Ettekö nyt jo osaa aivan tarpeeksi\ntarinoita kertoaksenne meille joka sunnuntai-ilta ja vaikka joka\nilta vuoden mittaan sellaisia kuin sekin, jonka tähden sain niin\npaljon itkeä? Ettekö sitten huomaa, ettei se tee teille hyvää?\nOlette vallan kalpea ja surkean näköinen, kun niin kauvan luette ja\nkirjoitatte! Eikö ole paljon hauskempi puhella minun kanssani, joka\nilmielävänä seison edessänne ja jonka te voitte nähdä, kuin päivät\nläpeensä noitten sanojen ja varjojen kanssa, joita ette voi nähdä eikä\nkuulla? Ah, Jumala, miksi en ole yhtä viisas kuin nuo kirjan lehdet!\nSilloin puhuisin koko päivän kanssanne ja sanoisin teille haluamanne\ntiedot niin ettei teidän tarvitsisi turmella silmiänne ja polttaa\nniin paljon öljyä.\" -- Sitten piiloitti hän kirjani ja kynäni ja toi\nminulle merimiestakkini ja hattuni pakoittaen minut lähtemään ulos\nvirkistyäkseni.\n\nTottelin häntä nyrpeänä, vaikka samalla ihastuksissani.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\n1.\n\nTein taas pitkiä kävelymatkoja kaupungille, satamaan, maaseudulle,\nmutta nämä yksinäiset retket eivät enää tehneet minua surulliseksi\nkuten ensimmältä Napoliin paluuni jälkeen. Vaikka ei kukaan ollut\njakamassa nautintoani, iloitsin yksinänikin sydämellisesti kaupungin,\nrantojen, meren ja taivaan katselemisesta. Yksinäisyyden tunne ei enää\npainostanut minua. Syvennyin yhä enemmän itseeni keskittäen sydämeni ja\najatuksieni voimia. Tiesinhän ystävien ajatusten ja katseiden seuraavan\nminua ihmisjoukossa tai yksinäisillä teillä, tiesin, että kotiin\npalatessani saisin osakseni sydämellistä myötätuntoa.\n\nEn ollut enää kuten vanha iso-äiti oli sanonut, vieraitten pesien\nympärillä räpyttelevä lintunen, olin nyt kuin lintu, joka kotoiselta\noksaltaan tosin lentää pitkälle, mutta tuntee hyvästi paluumatkan.\nKoko entinen kiintymykseni ystävääni oli nyt vaihtunut Graziellaan.\nTämä tunne oli vielä elävämpi, voimakkaampi ja hellempi kuin häntä\nkohtaan tuntemani. Edellinen tuntui vain tottumuksen ja olosuhteiden\naiheuttamalta, jälkimmäinen oli kuin kasvanut omasta itsestäni, oman\nvapaaehtoisen valintani kautta.\n\nSe ei ollut rakkautta: en tuntenut kiihkoa enkä mustasukkaisuutta,\nminulla ei ollut intohimoisia mielikuvia; tunteeni oli sydämen\ntäyteläistä rauhaa ilman minkäänlaista sielun ja aistien huumausta.\nMieleeni ei johtunutkaan toisenlainen rakkaus ja vastarakkaus. En\ntiennyt, oliko hän toverini, ystäväni, sisareni tai jotain muuta,\ntiesin vain olevani onnellinen hänen kanssaan samoin kuin hän minun\nkanssani.\n\nEn toivonut mitään enempää enkä toisenlaista. En ollut siinä ijässä,\njolloin eritellään tunteita, ja keksitään turhia onnen selityksiä.\nOlin rauhallinen, kiintynyt ja onnellinen, tietämättä kuinka ja\nminkätähden; siinä oli minulle kylliksi. Jokapäiväinen yhdyselämä ja\najatusten vaihto solmi yhä lujemmaksi viattoman, suloisen toveruutemme;\nGraziellan tunne oli yhtä puhdas.\n\n\n2.\n\nNäinä kolmena kuukautena, jotka olin viettänyt perheen luona ja\nasunut saman katon alla Graziellan kanssa muodostaen niin sanoakseni\nosan hänen ajatuksistaan, oli hän jo tottunut katsomaan minua niin\neroittamattomaksi sydämestään, ettei hän luultavasti itsekään\nhuomannut, kuinka suuri sija minulla siellä oli. Hänen käytöksessään\nminua kohtaan ei ollut vähääkään tuota nuorelle tytölle niin tavallista\narkuutta, kursailua ja ujostelua, joka ilmenee hänen seurustelussaan\nnuoren miehen kanssa, ja joka, sen sijaan että se estäisi rakkautta,\nvain edistää sitä. Hän ei tiennyt, mikä voima piili hänen puhtaassa\nlapsellisessa suloudessaan, joka nyt oli puhjennut aikaisen\nkypsyys-ijän täyteen kukkaan, mikä ihastuksen aihe se oli kaikille,\nmikä vaara minulle. Hän ei huolinut minulta sitä salata enempää kuin\npitää sitä esilläkään. Hän ei ajatellut sitä sen enempää kuin sisar\najattelee, onko hän veljensä silmissä kaunis vai ruma. Hän ei minun\ntähteni asettanut kukkastakaan enemmän tai vähemmän tukkaansa. Hän ei\nminun vuokseni vetänyt sukkia ja kenkiä paljaisiin jalkoihinsa, kun hän\naamuisin puetti pikku veljensä katolla auringonpaisteessa tai auttoi\niso-äitiään sinne yön aikaan lentäneitten kuivien lehtien kokoamisessa.\nHän tuli minä päivän hetkenä hyvänsä huoneeseeni, jonka ovi oli aina\nauki, ja istahti yhtä vapaasti kuin Beppino tuolille vuoteeni viereen.\n\nMinä puolestani vietin sadepäivinä monet tunnit kahdenkesken hänen\nkanssaan siinä huoneessa, missä hän nukkui pienokaisten kanssa ja\nteki korallityötään. Autoin häntä puhellen ja leikkiä laskien tässä\nkäsityössä, jota hän opetti minullekin. Minä en ollut niin näppärä\nkuin hän, mutta voimakkaampi, ja sain senvuoksi pikemmin korallin\nkappaleiksi. Näin saimme työstä kaksinkertaisia tuloksia, ja hän voitti\npäivässä kahden päivän palkan.\n\nIltaisin taas, kun lapset ja vanhukset jo olivat vuoteessa, tuli\nhänestä vuorostaan oppilas ja minusta opettaja. Opetin häntä lukemaan\nja kirjoittamaan, annoin hänen tavata kirjoistani ja kuljetin hänen\nkättään kirjainten piirustamisessa. Kun hänen serkkunsa ei voinut tulla\njoka päivä, olin minä hänen sijaisenaan. Eikö tuo ontuva, viallinen\nnuori mies kärsivällisyydestään, lempeydestään ja arvokkaista eleistään\nhuolimatta voinut herättää kylliksi mielenkiintoa ja kunnioitusta\noppilaassaan, vai lieneekö tytöllä hänen opetuksensa aikana ollut muuta\najattelemista -- ainakin hän hänen kanssaan edistyi paljon hitaammin\nkuin minun johdollani. Puolet heidän oppitunneistaan kului siihen,\nettä tyttö ilkamoi ja nauroi opettajalleen tai matki häntä. Miesparka\noli liian ihastunut oppilaaseensa ja liian ujo nuhdellakseen häntä.\nHän teki, mitä tyttö tahtoi, etteivät tämän kauniit kulmakarvat olisi\nvetäytyneet äkäisiin ryppyihin ja ettei alahuuli olisi pahantuulisesti\nvenähtänyt. Usein pantiin opettaja laskemaan korallisiruja,\nselvittelemään iso-äidin lankavyyhtiä, tai korjaamaan Beppon verkkoa\neikä lukemisesta tullut mitään. Kaikki oli hyvin, kunhan Graziella\nvain opettajan poislähtiessä hymyili hänelle ystävällisesti ja sanoi\njäähyväisensä sillä äänellä, että ne merkitsivät samaa kuin: tervetuloa\ntakaisin!\n\n\n3.\n\nMinun kanssani sitävastoin otettiin tunnit täydestä todesta. Pitkitimme\nniitä välistä siksi, kunnes silmämme väsymyksestä painuivat kiinni.\nHänen alaspäin taivutetusta päästään, hänen kaulansa etunojoisesta\nasennosta, hänen tarkkaavaisesta liikkumattomuudestaan ja hänen\nkasvojen ilmeestään saattoi varsin hyvin nähdä, että lapsi-parka\nponnisti kaikki voimansa oppiakseen jotakin. Hän nojasi kyynäspäätään\nolkapäähäni lukeakseen kirjasta, jonka riveillä sormeni liikkui\nosoittaen hänelle sanoja. Hänen kirjoittaessaan pidin hänen kättään\nkädessäni kuljettaakseni huomaamatta hänen kynäänsä.\n\nHänen tehdessään virheen nuhtelin häntä totisena ja närkästyneenä;\nhän ei vastannut sanaakaan ja oli itsekin tyytymätön itseensä.\nMonasti oli hän itkemäisillään, mutta silloin käytin lempeämpää sävyä\nja rohkaisin häntä jälleen jatkamaan. Jos hän taas oli lukenut ja\nkirjoittanut hyvin, oli kiitokseni hänelle paras palkinto. Silloin\nkääntyi hän punastuen minua kohti, otsallaan ja silmissään ylpeä ilo;\nminun tuntemani tyydytys oli hänelle rakkaampi kuin hänen oma pieni\nmenestyksensä.\n\nTavallisesti palkitsin häntä lukemalla muutamia sivuja Paul ja\nVirginia-kirjasta, jonka hän aina asetti kaikkien muitten edelle,\ntai myöskin Tassosta muutamia kauniita säkeitä, missä hän ylistää\npaimenten elämää, joitten keskuudessa Herminia elää tai kuvaa kahden\nrakastavan epätoivoa ja valituksia. Näiden säkeiden runous sai\nhänet itkemään ja haaveilemaan vielä pitkät ajat se jälkeen, kun\nolin lopettanut lukemisen. Runous ei mistään saa voimakkaampaa ja\nkestävämpää vastakaikua, kuin nuoresta sydämestä, jossa rakkaus juuri\non heräämäisillään.\n\nMyöhemmällä iällä sisältää se vain intohimojen muistoja ja kaipausta.\nKahtena elämämme aikakautena saa se meidät kyyneliin: nuoruudessa\nvuodatamme ikävöivän kaihon, vanhuudessa surumielisyyden kyyneliä.\n\n\n4.\n\nNiin viehättäviä kuin nämä pitkät lampunvalossa ja hiilipannun\nhyväilevässä lämmössä vietetyt illat olivatkin, eivät ne kuitenkaan\nherättäneet meissä muita kuin näin lapsellista laatua olevia ajatuksia\nja tunteenilmauksia. Minua suojeli melkein kylmä huolettomuuteni,\nhäntä hänen puhdasmielisyytensä ja luottavaisuutensa. Me erosimme yhtä\nrauhallisina kuin olimme yhtyneetkin, ja pari minuuttia tällaisen\npitkän yhdessä-olon jälkeen, nukuimme saman katon alla, vain muutamien\naskelten päässä toisistamme kuin kaksi lasta, jotka ovat illan yhdessä\nleikkineet, eivätkä uneksi muusta kuin viattomasta huvistaan. Tätä\nitsetiedottomien tunteiden rauhaa olisi kestänyt vuosikausia, ellei\nolisi sattunut tapaus, joka muutti kaiken ja selvitti meille, mitä\nluonnetta oli se kiintymys, joka tähän saakka oli riittänyt tekemään\nmeidät niin onnellisiksi.\n\n\n5.\n\nCecco, se oli Graziellan orpanan nimi, alkoi yhä useammin\nviettää talvi-iltojaan perheen luona. Vaikka tyttö ei osoittanut\nhänelle erityistä suosiota, ja vaikka hän paljon useammin oli\nhänen leikkipuheittensa esineenä, vieläpä serkkunsa suoranaisena\nleikkikalunakin, oli hän niin lempeä, kärsivällinen ja sävyisä, että\nhänen ystävällisyytensä pakostakin liikutti tyttöä, jonka silloin\ntällöin täytyi hänelle hyväntahtoisesti hymyillä. Se oli hänelle\nkylliksi. Hän oli noita heikkoja, mutta rakastamaan kykeneviä\nihmisiä, jotka tuntevat, että luonto ei heille ole lahjoittanut\nniitä ominaisuuksia, jotka kykenevät herättämään rakkautta, ja\njotka sen vuoksi tyytyvät rakastamaan ilman vastarakkautta ruveten\nsydämensä valitun tai hänen onnensa vapaaehtoiseksi orjaksi. Tämä\nei ole rakkauden jaloin, mutta sen liikuttavin ilmenemismuoto, jota\nsamalla kertaa säälii ja ihailee. On inhimillistä rakastaa tullakseen\nrakastetuksi, mutta rakkaus itsensä vuoksi kuuluu jo melkein enkeleille.\n\n\n6.\n\nNiin oli myöskin Cecco-paran rakkaudessa, hänen mahdollisimman vähän\nmiellyttävästä ulkomuodostaan huolimatta, jotakin enkelimäistä. Hän\nei ollut vähääkään masentunut eikä mustasukkainen Graziellan minulle\nsuoraan osoittamasta tuttavallisuudesta ja suuremmasta suosiosta,\nhän rakasti minua vain enemmän, koska tyttökin minua rakasti. Hän\nei pyytänytkään ensimmäistä tai ainoaa sijaa serkkunsa sydämessä,\nvaan toista, vaikkapa vain viimeistä: hän oli tyytyväinen kaikkeen.\nTehdäkseen hänelle mieliksi ja saadakseen häneltä ystävällisen katseen\nja sydämellisen sanan, olisi hän hakenut minut vaikka Ranskanmaan\nääriltä ja tuonut hänen luokseen, joka piti minua häntä itseään\nparempana. Luulenpa, että poika parka olisi minua vihannut, jos olisin\ntuottanut tuskaa hänen serkulleen.\n\nTyttö oli hänen kaiken ylpeytensä ja rakkautensa esine. Kenties\nhän myös, kylmäjärkinen, laskeva ja älykäs kun oli, niinkuin\ntavallisesti hänen kaltaisensa sairaat ihmiset, vaistomaisesti laski,\nettei valtani hänen serkkuunsa ijankaiken kestäisi, että jokin\nsangen helposti sattuva seikka voisi meidät eroittaa ja että olin\nmuukalainen ja sellaisesta säädystä, joka ei julkisesti voisi antaa\ntunnustusta procidalaiselle kalastajatytölle; että hänen serkkunsa\nja minun välinen suhde jonakin päivänä särkyisi yhtä nopeasti kuin\nse oli muodostunutkin, että tyttö sitten yksinäisenä, hyljättynä ja\nlohduttomana jäisi hänelle, että epätoivo pehmittäisi hänen sydämensä,\nja että hän, Cecco, sen vihdoin murtuneena, mutta yksinään saisi\nomistaa. Tämä lohduttajan ja ystävän osa oli ainoa, johon hänellä oli\nmahdollisuuksia. -- Mutta hänen isänsä oli toista mieltä.\n\n\n7.\n\nIsä, joka tiesi Ceccon kiintymyksen serkkuunsa, kävi usein\ntätä katsomassa. Ihastuneena tytön kauneuteen ja älyyn sekä\nihmetyksissään hänen nopeista edistysaskeleistaan työssään, luku- ja\nkirjoitustaidossa, oli hän päättänyt naittaa tytön pojalleen, tietäen\nkuitenkin hyvin, ettei tässä pojan viallisuuden vuoksi voisi tulla\nkysymykseen kuin järki-avioliitto. Kun poika tavalliseksi työntekijäksi\noli verrattain varakas, uskoi hän tätä kosintaa pidettävän suurena\nonnena, jota vastaan ei Andrealla ja hänen vaimollaan, eipä itse\ntytölläkään olisi pitänyt olla mitään. Hän oli nyt päättänyt puhua\nasiansa julki, joko hän sitten toimi Ceccon tieten tai tietämättä\nyllättääkseen häntä hänen onnellaan.\n\n\n8.\n\nJoulu-iltana tulin tavallista myöhemmin kotiin ja asetuin paikalleni\nperheen illallispöytään. Huomasin Andrean ja hänen vaimonsa kasvoissa\nkylmäkiskoisuutta ja levottomuutta. Katsoessani Graziellaan huomasin\nhänen itkeneen. Hänen kasvonsa olivat tavallisesti aina niin iloiset\nja kirkkaat, että tämä harvinainen murheen ilme kietoi hänet kuin\nraskaaseen huntuun. Oli kuin olisi hänen ajatuksiinsa ja sydämeensä\nkasvanut varjo levittäytynyt hänen kasvoilleenkin. Olin kuin kivettynyt\nuskaltamatta kysyä mitään ihmisparoilta tai puhella Graziellalle\npelosta että jo ääneni sävykin voisi tehdä lopun hänen näennäisestä\ntyyneydestään.\n\nVasten tavallisuutta vältti hän katsomasta minuun. Hajamielisenä\nvei hän leivänmurusia suuhunsa ja oli näön vuoksi syövinään; mutta\ntähänkään hän ei kyennyt. Hän heitti leivänpalan pöydälle, ja ennenkuin\nvaitelias ateria oli lopussa, nousi hän pöydästä, selittäen vievänsä\nlapset nukkumaan ja meni huoneeseensa sanomatta edes hyvää yötä\nvanhemmilleen ja minulle.\n\nHeti hänen poistuttuaan kysyin isältä ja äidiltä, minkätähden he itse\nnäyttivät niin vakavilta ja minkätähden heidän tyttärentyttärensä oli\nniin surullinen. Nyt kertoivat he Ceccon isän tänään tulleen heidän\nluokseen ja pyytäneen Graziellaa pojalleen. Tämä oli suuri onni koko\nperheelle ja tuotti heille paljon rikkautta, sillä Cecco oli varakas\nja Graziella, joka on niin hyvä, ottaisi nyt pikku veljet omiksi\nlapsikseen ja veisi heidät mukanaan; näin olisivat heidän vanhuuden\npäivänsä turvatut kaikelta puutteelta. He olivat kiitollisina antaneet\nsuostumuksensa tähän liittoon ja ilmoittaneet asian Graziellalle. Tämä\nei kuitenkaan ollut tyttömäiseltä ujoudeltaan saanut vastatuksi mitään,\nja hänen vaiteliaisuutensa ja kyyneleensä johtuivat siitä, että asia\noli tullut niin äkkiarvaamatta ja liikuttanut häntä. Mutta tämä kyllä\npian menisi ohi; he olivat Ceccon isän kanssa päättäneet, että häät\npidettäisiin heti joulunpyhien jälkeen.\n\n\n9.\n\nHe puhuivat tästä vielä paljon, mutta minä en enää kuunnellut. En ollut\nkoskaan tutkistellut, mitä laatua oli kiintymykseni Graziellaan. En\ntietänyt, millä tavalla häntä rakastin, oliko tunteeni toveruutta,\nystävyyttä, rakkautta, seurustelun aiheuttamaa tottumusta, tai mitään\ntästä kaikesta. Mutta vain ajatuskin siitä, että tämä sydämellinen\nsuhde, joka melkein huomaamattamme oli kasvanut ja lujittunut\nvälillemme nyt äkkiä katkeaisi, vain ajatuskin, että hän otettaisiin\nminulta pois ja äkkiä kokonaan annettaisiin toiselle, että hän,\njoka nyt oli ystävättäreni, sisareni, tulisi minulle vieraaksi ja\nvälinpitämättömäksi, ettei hän enää olisi täällä, etten saisi häntä\njoka hetki nähdä, ettei hänen äänensä enää kutsuisi minua, etten\nenää näkisi hänen silmiensä hyväilevää, suloista loistoa, joka niin\nelähytti sydäntäni ja muistutti minua äidistäni ja sisarestani, teki\nminulle kipeätä. Sinä päivänä, jona hänen puolisonsa veisi hänet\nkotiinsa, syntyisi ympärilleni tyhjyys ja syvä yö, kun ei hän enää\nnukkuisi viereisessä huoneessa eikä koskaan syöksähtäisi huoneeseeni,\nkun en enää näkisi hänen istuvan työpöytänsä ääressä, kun en kuulisi\nhänen paljaitten jalkojensa tepsutusta katolla enkä hänen ääntään\nherätessäni, kun en enää sunnuntaisin saisi saattaa häntä kirkkoon,\nkun hänen paikkansa veneessä olisi tyhjä, ja minä saisin puhella vain\ntuulen ja aaltojen kanssa. Kaikki nämä kuvat tähänastisen elämämme\nsuloisista tottumuksista, jotka nyt yht'aikaa tulivat mieleeni ja taas\näkkiä häipyivät pois jättäen minut yksinäisyyden kuiluun, selvittivät\nminulle ensi kerran, mitä seurusteluni nuoren tytön kanssa minulle\nmerkitsi ja näyttivät minulle vain liiankin selvästi, että tunteeni,\njoka kiinnitti minua häneen, oli voimakkaampi kuin itse olin luullut,\noli se sitten ystävyyttä tai rakkautta, ja että Napolissa viettämäni\nmetsäläiselämän tähän asti selittämätön viehätys ei riippunut merestä\neikä veneestä, ei vaatimattomasta huoneestani, ei kalastajasta ja\nhänen vaimostaan, ei Beposta eikä lapsista, vaan yhdestä ainoasta\nolennosta, joka, kun hän poistuisi talosta, veisi kaiken mukanaan.\nNiin, jos hän poistuisi nykyisestä elämästäni, ei se enää olisi minkään\narvoista. Tunsin sen syvästi. Koko sydämeni oli minulle tähän saakka\noudon hämmennyksen vallassa, ja siinä pohjattomassa alakuloisuudessa,\njoka äkkiä oli vallannut sieluni, olin tuntevinani jotakin rakkauden\nrajattomuudesta.\n\n\n10.\n\nMenin ääneti huoneeseeni ja heittäydyin täysissä vaatteissa\nvuoteelleni. Koetin lukea, kirjoittaa, ajatella ja vaikealla henkisellä\ntyöllä hillitä mielenliikutustani. Kaikki oli turhaa! Sisäinen\nkiihtymykseni oli niin suuri, etten saanut kokoon ajatustakaan ja etten\nrasittuneitten voimieni tähden saanut unta silmiini. Graziellan kuva\nei koskaan ollut näyttänyt niin viehättävältä, ollut niin poistumaton\nsilmieni edestä. Olin nauttinut siitä niinkuin sellaisesta, jonka\njoka päivä näkee, ja jonka sulouden huomaa vasta sen kadottaessaan.\nTänään vasta käsitin hänen kauneutensakin arvon: Olin sekoittanut sen\ntekemän vaikutuksen häntä kohtaan tuntemaani ystävyyteen, ja siihen\nsamanlaiseen tunteeseen, joka hänen ilmeistään kuvastui minua kohtaan.\nEn tietänyt, että kiintymyksessäni häneen oli niin paljon ihailua, en\nepäillyt, että hänen hellyydessään olisi ollut vähääkään intohimoa.\n\nEn edes tuona pitkänä unettomana yönä saanut selvitetyksi itselleni\nkaikkea. Tuskani samoinkuin tunteenikin olivat täydellisen hämmennyksen\nvallassa. Olin kuin äkillisen lamauttavan iskun saanut ihminen, jonka\njoka paikkaan koskee, vaikka hän ei vielä tiedäkään, mihin isku sattui.\n\nNousin ylös ennenkuin kukaan talossa vielä oli liikkeellä. En tiedä,\nmikä vaisto minulle sanoi, että minun vähäksi aikaa täytyisi poistua ja\nettä läsnä-oloni jollakin tavoin häiritsisi perheen pyhyyttä hetkenä,\njona sen rauhaa vieraan silmien edessä oli järkytetty.\n\nLähtiessäni ilmoitin Beppolle palaavani vasta muutamien päivien\nkuluttua. Seurasin suuntaa, mihin askeleeni sattumalta minut veivät.\nKuljin pitkin Napolin satamarantaa, Resinan ja Porticin rantoja,\nVesuvion juurta. Sitten otin oppaan Torre del Grecoon. Yöni vietin\nkivellä San Salvatoren erakkomajan oven edessä, missä asutus loppuu ja\ntulen alue alkaa. Koska tulivuori taas jonkun aikaa oli ollut levoton\nja vähän väliä purki itsestään tuhkapilviä ja kiviä, joitten kuulimme\nyöllä vyöryvän erakkomajan luona sijaitsevaan laavakuiluun saakka,\nkieltäytyi oppaani seuraamasta minua kauvemmaksi. Seuraavana päivänä\njatkoin yksinäni matkaa; pääsin vain vaivoin viimeiselle huipulle\njalkojeni ja kätteni vajotessa syvälle paksuun hiekkaan, jota jalkojeni\nalta vierähti syvyyteen. Tulivuori jyrisi vähän väliä. Kuumia, vielä\npunaisia kiviä putoili sinne tänne ympärilleni sammuen tuhassa.\nMutta mikään ei voinut minua pidättää. Saavuin aivan kraatteri-aukon\npartaalle ja istuuduin sinne. Näin auringon nousevan lahden, maaseudun\nja Napolin loistavan kaupungin yli. Katsellessani tätä näytelmää,\njota ihailemaan niin monet matkustajat satojen peninkulmienkin takaa\nsaapuvat, pysyin kylmänä ja tunteettomana. Tästä valon, meren,\nrantojen ja talojen kaaoksesta, jota auringonsäteet valaisivat, etsin\nvain pientä, tummanvihreitten puitten ympäröimää valkeata pilkkua\nPosilippon kukkulalla, missä luulin eroittavani Andrean talon. Ihminen\nkoettaa turhaan tajuta ja omaksua koko maailmankaikkeuden. Luonto\nkokonaisuudessaan ei ole hänelle kuin kaksi tai kolme kallisarvoista\npaikkaa, joihin hän on koko sielullaan kiintynyt. Poistakaa elämästä\nteitä rakastava sydän, -- mitä jää sinne jäljelle? Samoin on laita\nluonnossakin. Hävittäkää sieltä seutu tai talo, jonne ajatuksenne\npyrkivät, jossa muistonne viivähtävät, ja se on vain loistava tyhjyys,\njonne katse vaipuu löytämättä pohjaa ja lepoa. Onko siis ihme, että\nmatkamiehet niin erilaisin silmin katselevat luonnon ylevimpiä näkyjä?\nJokainen kuljettaa mukanaan oman näkökantansa. Sielussa asuva pilvi voi\npimittää ja riistää värin maalta niin kuin taivaankin pilvi. Näytelmä\nriippuu katselijasta. Olen sen kokenut.\n\n\n11.\n\nKatselin kaikkea näkemättä mitään. Turhaan astuin kuin mieletön\nkraatterin pohjaan, pysytellen jähmettyneiden laavamöhkäleitten\nvarassa. Turhaan hypin syvien halkeamien yli, joista nouseva savu ja\ntulenlieskat olivat tukahuttaa ja polttaa minut. Turhaan katselin\nkiteytyneestä suolasta ja tulikivestä muodostuneita kenttiä, jotka\nolivat kuin tulenliekkien värjäämiä gletshereitä. Tunsin yhtä vähän\nihailua kuin pelkoakaan, pysyin kylmänä, sieluni oli ja pysyi muualla.\n\nIllalla saavuin jälleen erakkomajalle. Lähetin oppaan pois ja palasin\nviinitarhojen kautta takaisin Pompeijiin. Vietin kokonaisen päivän\nkuljeskelemalla tämän hävinneen kaupungin autioita katuja pitkin.\nTämä kaksi vuosituhatta vanha hauta, jonka kadut, muistopatsaat ja\ntaide-esineet jälleen olivat päässeet auringon valoon, ei tehnyt\nminuun suurempaa vaikutusta kuin Vesuviokaan. Olihan Jumalan henkäys\njo vuosisatoja sitten pyyhkäissyt pois tämän tuhka-kasan sielun,\nniin ettei se enää voinut puhua sydämelleni. Astelin tämän muinaisen\nkaupungin katuja peittävällä ihmistomulla yhtä välinpitämättömänä\nkuin astutaan tyhjille näkinkengänkuorille, joita meri on kasannut\nrannoilleen. Myöskin aika on suuri meri, joka tulvii jäännöstemme\nylitse. Emme voi itkeä kaikkea. Pitäköön kukin ihminen oman tuskansa,\nkukin vuosisata oman vaivansa; siinä kyllin.\n\nJätin Pompeijin ja lähdin Castellamaren ja Sorrenton metsäisiin\nsyvennyksiin. Täällä vietin muutamia päiviä, kuljin kylästä kylään\nja annoin vuohipaimenten opastaa itseäni vuortensa kuuluisimmille\npaikoille. Minua pidettiin maalarina, joka etsii näköalapaikkoja,\nkoska vähän väliä tein muistiinpanoja pieneen, ystäväni lahjoittamaan\nluonnoskirjaan. Olin vain harhaileva henki, joka liikuskeli milloin\nsiellä milloin täällä tappaakseen aikaa. Minulta puuttui kaikki; oma\nitsenikin oli kateissa.\n\nEn voinut pitemmältä jatkaa tätä elämää. Kun joulunpyhät olivat ohitse\nja myöskin vuoden ensimmäiset päivät, joista ihmiset ovat tehneet\njuhlan, leikeillä ja seppeleillä lepyttääkseen aikaa kuin ankaraa\nisäntää, kiirehdin takaisin Napoliin. Saavuin sinne yöllä ja olin\nkahden vaiheilla, mitä tehdä; toisaalta kaipasin Graziellaa, toisaalta\npelkäsin kuulevani, etten enää saisi häntä nähdä. Pysähdyin matkalla\nMarcellinaan tuhat kertaa, jääden jonkun veneen reunalle istumaan.\n\nMuutamien askelten päässä talosta kohtasin Beppon. Nähdessään minut\npääsi häneltä ilonhuuto ja hän syöksähti kaulaani kuin nuorempi veli.\nSitten vei hän minut veneelleen ja kertoi, mitä poissa ollessani oli\ntapahtunut.\n\nKaikki talossa oli muuttunut. Lähdettyäni oli Graziella lakkaamatta\nitkenyt. Hän ei enää tullut syömään eikä tehnyt korallityötään. Hän\nsulkeutui koko päiväksi huoneeseensa eikä vastannut kun häneltä\nkysyttiin, mutta öisin käveli hän katolla. Naapurit sanoivat hänen\ntulleen hulluksi. Mutta hän, Beppo, tiesi vallan hyvin, ettei asia\nollut niin.\n\nKaiken pahan sanoi Beppo johtuvan siitä, että tyttö vasten tahtoaan\ntahdottiin naittaa Ceccolle. -- Beppino oli tuon kaiken nähnyt\nja ymmärtänyt. Ceccon isä kävi siellä joka päivä vaatimassa\niso-isän ja iso-äidin lopullista vastausta. Nämä taas kiusasivat\nlakkaamatta Graziellaa myöntymään. Mutta hän ei tahtonut kuulla\nsiitä puhuttavankaan ja sanoi mieluummin pakenevansa Geneveen. Se on\nkatoliselle kansalle samaa kuin: ennemmin luovun uskostani, uhkaus,\njoka on itsemurhaakin pahempi, koska se olisi sielun ijankaikkinen\nitsemurha. Andrea ja hänen vaimonsa, jotka niin paljon rakastivat\nGraziellaa, olivat epätoivoissaan hänen vastahakoisuudestaan, jonka\nvuoksi he menettivät omankin turvatun toimeentulonsa toivon. He\nvetosivat harmaisiin hiuksiinsa, ikäänsä, puutteeseensa, molempiin\nlapsiin. Tämä hellytti Graziellaa. Hän alkoi kohdella vähän paremmin\nCecco-parkaa, joka tuon tuostakin kävi heillä, istuen nöyrästi\nserkkunsa ovella ja leikkien pienokaisten kanssa. Hän sanoi hänelle\noven läpi hyvää iltaa ja hyvää yötä, mutta tyttö vastasi harvoin\nsanaakaan. Hän lähti silloin tyytymättömänä, mutta kohtaloonsa\nalistuneena kotiin ja tuli seuraavana päivänä takaisin. -- \"Sisareni on\nkovin väärässä\", lisäsi Beppo, \"Cecco rakastaa häntä niin suuresti ja\non niin hyvä. Hän tulisi niin onnelliseksi. -- Tänä iltana vihdoin\",\nlopetti hän, \"on hän heltynyt iso-isän ja iso-äidin pyynnöistä ja\nCeccon kyynelistä. Hän on raottanut oveaan ja ojentanut Ceccolle\nkätensä. Cecco on pistänyt hänen sormeensa sormuksen ja tyttö on\nluvannut huomenna mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta kuka tietää,\nmillä tavalla hän taas huomenna oikuttelee! Ja hän, joka aina ennen oli\nniin lempeä ja iloinen! Ah Jumala, kuinka hän onkaan muuttunut! Te ette\ntuntisi häntä enää!...\"\n\n\n12.\n\nBeppino asettui levolle veneeseen. Saatuani näin häneltä kuulla, mitä\noli tapahtunut, menin taloon.\n\nAndrea ja hänen vaimonsa olivat yksinään astricolla. He toivottivat\nminut ystävällisesti tervetulleeksi ja nuhtelivat minua lempeästi\npitkästä poissa-olostani. Sitten kertoivat he tuskansa ja toiveensa\nGraziellan suhteen. \"Olisittepa te ollut täällä\", sanoi Andrea, \"te,\njota hän niin suuresti rakastaa, ja jolta hän ei koskaan mitään kiellä,\nniin olisitte paljon voinut meitä auttaa. Kuinka iloitsemmekaan, siitä\nettä olette taas täällä! Huomenna on häät, joissa teidänkin pitää olla,\nteidän läsnä-olonne on aina tuottanut meille onnea.\"\n\nMinua puistatti kuullessani näitten hyvien ihmisten sanat. Jokin\nääni sisimmässäni sanoi, että minä päinvastoin olin syynä heidän\nonnettomuuteensa. Paloin ikävästä nähdä Graziellaa samalla kuitenkin\npeljäten jälleennäkemistä. Puhuin kovalla äänellä vanhempien kanssa\nja kuljin useat kerrat hänen ovensa ohi toivoen hänen kuulleen\ntuloni, vaikka en uskaltanutkaan puhutella häntä. Hän pysyi kuurona\nja mykkänä eikä näyttäytynyt. Vihdoin rauhoituin jonkun verran kuten\nainakin kiihtynyt ihminen saatuaan epäilyksen sijaan varmuuden, oli se\nsitten vaikka onnetonkin. Kaaduin vuoteelleni kuin kuollut. Jäseneni\nja ajatukseni olivat niin uupuneet, että heti vaivuin sekavien unien\nvaltaan ja vihdoin unen tiedottomuuteen.\n\n\n13.\n\nHeräsin useita kertoja. Yöllä oli noussut ukkosilma, joka on niin\nharvinainen eteläisessä ilmanalassa ja meren rannalla, mutta sitä\nkauheampi. Salamat leimahtivat lakkaamatta ikkunaluukku jeni raoista\nja valaisivat huoneeni seiniä. Tuuli ulvoi kuin nälkäinen koiralauma.\nRanta kohisi aaltojen raskaitten iskujen alla niinkuin olisi sinne\nvyörytetty kallionlohkareita. Oveni heilui ja paukkui tuulessa.\nPari kertaa tuntui se avautuvan ja sulkeutuvan itsestään ja myrskyn\nvinkunan keskeltä olin eroittavinani tukahutettuja valituksia ja\nihmisen nyyhkytystä. Pari kertaa olin kuulevinani sanojakin ja nimeäni\nhuudettavan, niinkuin joku hädänalainen olisi rukoillut minulta apua!\nKohosin istualleni vuoteessa, mutta en enää kuullut mitään: luulin\nkuulojani vain myrskyn, kuumeen ja unien aiheuttamaksi ja vaivuin\nuudelleen tiedottomuuteen.\n\nAamuksi oli myrsky lakaissut taivaan puhtaaksi. Tällä kertaa heräsin\ntodellisiin nyyhkytyksiin ja epätoivonhuutoihin, joihin vanha kalastaja\nja hänen vaimonsa olivat puhjenneet Graziellan ovella. Pienokais-raukka\noli yön aikana paennut. Hän oli herättänyt lapset ja suudellut heitä\ntehden samalla merkin, että heidän piti pysyä vaiti. Hänen vuoteellaan\nlepäsivät hänen kauneimmat vaatteensa, hänen korvarenkaansa,\nkaulaketjunsa ja hänen omistamansa pienoinen rahasumma.\n\nIsä piti kädessään paperinpalasta, joka oli ollut neulalla kiinnitetty\nvuoteeseen ja johon oli pudonnut muutamia vesipisaroita. Siinä oli\nvain viisi tai kuusi riviä, jotka hän poissa suunniltaan pyysi minun\nlukemaan. Otin paperin. Se sisälsi seuraavat, kuumeesta vapisevalla\nkädellä kirjoitetut sanat, joista töin tuskin sain selvän: \"Olen\nluvannut liian paljon -- sisäinen ääni sanoo minulle, etten voisi sitä\ntäyttää. -- Suutelen teidän jalkojanne. Antakaa minulle anteeksi. Menen\nennemmin luostariin. Lohduttakaa Ceccoa ja herraa. -- Rukoilen Jumalaa\nheidän ja pienokaisten edestä. Antakaa heille kaikki, mitä omistan, ja\nCeccolle sormus.\"\n\nNämä sanat kuultuaan puhkesi perhe uudelleen kyyneliin. Kun pienokaiset\nkuulivat, että heidän sisarensa oli ijäksi poistunut, yhtyivät heidän\nhuutonsa vanhusten itkuun, ja he juoksivat ympäri taloa lakkaamatta\nhuutaen: Graziella! Graziella!\n\n\n14.\n\nPaperi putosi kädestäni. Kumartuessani sitä ottamaan huomasin lattialla\noveni edessä granaatinkukkasen, saman, jota viime sunnuntaina olin\nihaillut nuoren tytön hiuksissa, ja pienen hopearahan, jota hän aina\nkantoi povellaan ja jonka hän muutamia kuukausia sitten, sairauteni\naikana, oli kiinnittänyt vuodeverhooni. Nyt ymmärsin, että oveni\ntodella yön aikana oli avautunut ja jälleen sulkeutunut, että yöllä\nkuulemani ja tuulen ulvontana pitämäni sanat ja nyyhkytykset olivat\nolleet tyttöparan jäähyväissanoja ja nyyhkytyksiä. Huoneeni kynnyksellä\noleva kuiva paikka keskellä sateen kastelemaa kiveä todisti, että\nGraziella oli istunut siellä ukkosen aikana ja viettänyt viimeiset\nhetkensä vaikeroiden ja itkien tällä kivellä. Nostin granaatinkukkasen\nja hopearahan maasta ja kätkin ne povelleni.\n\nIhmisparat olivat epätoivostaankin huolimatta liikutettuja nähdessään\nminun itkevän niinkuin hekin. Tein kaikkeni lohduttaakseni heitä. He\nlupasivat olla enää koskaan puhumatta Ceccosta, jos he löytäisivät\ntyttärensä. Cecco itse, jonka Beppo oli noutanut sinne oli ensimmäinen\nsuostumaan tähän uhriin talon rauhan ja serkkunsa kotiinpaluun tähden.\nNiin epätoivoissaan kuin hän olikin, voi kuitenkin huomata, että hän\ntunsi itsensä onnelliseksi huomatessaan, että hänenkin nimensä oli\nrakkaudella mainittu kirjeessä; hän oli senvuoksi näistä surullisista\njäähyväisistä löytänyt jonkun verran lohdutusta.\n\n\"Hän on kuitenkin ajatellut minua\", sanoi hän pyyhkien silmiään. Me\npäätimme nyt ettemme lepäisi, ennenkuin olimme päässeet paenneen\njäljille.\n\nIsä ja Cecco riensivät kuulustelemaan häntä kaupungin lukuisista\nnunnaluostareista. Beppo ja iso-äiti juoksivat Graziellan hyvien\nystävättärien luo, joille he ajattelivat hänen kertoneen jotakin\naikomuksistaan ja paostaan. Minä vieraana otin tehtäväkseni käydä\nNapolin satamissa ja porteilla kysymässä laivankapteeneilta,\nmerimiehiltä ja vartioilta, olivatko he aamulla nähneet nuoren\nprocidalaistytön lähtevän kaupungista tai astuvan laivaan.\n\nAamu kului turhissa haeskeluissa. Palasimme kotiin synkkinä ja\näänettöminä kertoaksemme retkiemme tuloksista ja neuvotellaksemme\nuudelleen. Paitsi lapsia ei kukaan meistä kyennyt nauttimaan\nleivänmurustakaan. Andrea ja hänen vaimonsa istahtivat masentuneina\nGraziellan huoneen kynnykselle. Beppino ja Cecco läksivät uudelleen\nliikkeelle kierrelläkseen melkein toivottomina Napolin katuja ja\ntutkiakseen kirkkoja, jotka avataan iltaisin litanian ja siunausten\nlukemista varten.\n\n\n15.\n\nLähdin yksinäni ja surullisena heidän perässään alkaen sattumalta\nkulkea Posilippon luolaan päin vievää tietä. Sivuutin luolan ja kuljin\nmeren rantaan asti, missä se huuhtoo pientä Misidan saarta.\n\nSeisoessani rannalla sattuivat katseeni Procidan saareen, joka\naaltojen sinen keskeltä hohtaa sinne kuin kilpikonnan kuori. Ajattelin\nvaistomaisesti siellä Graziellan kanssa viettämiäni ihania päiviä.\nSilloin välähti mielessäni ajatus. Muistin että nuorella tytöllä\nsiellä oli samanikäinen ystävätär, joka oli erään naapurissa asuvan\ntalonpojan tytär. Hän oli ollut aina eri tavalla puettuna kuin muut\nhänen toverinsa. Olin eräänä päivänä kysynyt syytä tähän ja saanut\nvastaukseksi, että hän oli nunna, vaikkakin hän asui vanhempiensa\nluona jonkinlaisessa väliasemassa kirkon ja luostarin välillä. Hän oli\nnäyttänyt minulle luostarinsa kirkonkin.\n\nMieleeni tuli nyt ajatus, että jos Graziella on tahtonut vihkiytyä\nJumalalle, hän ensin on tullut ystävättärensä luo, uskonut asiansa\ntälle ja pyytänyt häntä avaamaan hänelle luostarinsa ovet. En antanut\nitselleni aikaa sen enempää punnita asiaa, vaan riensin mikäli jalat\nkannattivat Puzzuoliin, joka on lähinnä Procidaa sijaitseva pieni\nkaupunki ja josta aina saa sinne veneitä.\n\nVähemmässä kuin tunnissa olin Puzzuolissa. Juoksin satamaan ja maksoin\nkaksinkertaisen palkan kahdelle soutajalle, että he veisivät minut\nProcidaan myrskyävästä merestä ja myöhäisestä illasta huolimatta. He\nirroittivat veneensä, minäkin tartuin airoihin. Me saimme vaivoin\nkierretyksi Cap Misenen, mutta kahden tunnin kuluttua olin saaren\nrannassa ja lähdin yksinäni, hengästyneenä ja väristen keskellä\npimeyttä ja talvimyrskyä kiipeämään Andrean majalle vieviä pitkiä\nportaita.\n\n\n16.\n\nJos Graziella kerran on tällä saarella, sanoin itselleni, on hän\nsaman luonnollisen vaiston pakoituksesta, joka ajaa linnun pesälleen\nja lapsen isänkotiin, tullut tänne. Jos hän ei enää ole täällä, on\nhän ainakin jättänyt jälkeensä joitakin merkkejä, jotka johtavat\nminut hänen nykyiseen olinpaikkaansa. Jos taas en löydä häntä, enkä\njälkeäkään hänestä, on kaikki hukassa; silloin ovat jonkun elävän\nhautausmaan portit ijäksi sulkeneet sisäänsä hänen nuoruutensa.\n\nOlin noussut viimeiset portaat tämän kauhean epäluulon vallassa.\nTiesin, mihinkä kallionrakoon vanha äiti lähtiessämme oli kätkenyt\navaimen. Työnsin syrjään muratin ja pistin käteni sinne. Sormeni\nhapuilivat pelokkaasti avainta, jonka kylmän raudan kosketus olisi\nollut toivojeni hukka.\n\nAvain ei ollut siellä! Minulta pääsi tukahutettu ilohuuto; lähdin\nhiljaa pihamaalle. Ovet ja akkunaluukut olivat suljetut, mutta\nluukkujen raoista kajastava, viikunapuun lehdillä värjyvä heikko\nvalonhohde ilmaisi minulle, että asunnossa paloi lamppu. Kuka toinen\nolisi voinut löytää avaimen, avata oven ja sytyttää lampun kuin joku\noman talon väestä? Olin nyt aivan varma siitä, että Graziella oli vain\nparin askeleen päässä minusta ja minä vaivuin polvilleni portaitten\nviimeiselle astimelle kiittääkseni hyvää enkeliä, joka oli johtanut\nminut hänen luokseen.\n\n\n17.\n\nTalosta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laskin korvani kynnykselle ja\nolin nyt kuulevinani sisältä, toisesta huoneesta hengitystä ja\nhuokauksia. Ravistin hiljaa ovea niinkuin tuuli olisi sitä liikutellut\nsaranoillaan, herättääkseni näin vähitellen Graziellan huomion, ettei\näkillinen ihmisäänen kuuleminen olisi häntä säikäyttänyt kuoliaaksi.\nHengitys pysähtyi. Lausuin nyt, levollisimmalla ja lempeimmällä\näänelläni hänen nimensä. Talon sisästä kuului vastaukseksi heikko\nhuudahdus.\n\nLausuin uudelleen hänen nimensä ja rukoilin häntä avaamaan oven\nystävälleen, veljelleen, joka yön ja myrskyn läpi, hyvän enkelinsä\njohtamana oli tullut häntä etsimään, pelastamaan hänet epätoivosta,\ntuomaan hänelle perheen anteeksiannon ja noutamaan hänet takaisin\nvelvollisuuksiinsa ja onneen, iso-äitiparkansa ja rakkaitten\npienokaisten luo.\n\n\"Jumalani, hän se on! hän huutaa nimeäni, se on hänen äänensä!\"\nhuudahti hän raskaasti.\n\nNyt huusin hänelle vielä lempeämmin: \"Graziellina!\" tämä oli muuan\nhyväilynimiä, jonka olin antanut hänelle laskiessamme leikkiä\nkeskenämme.\n\n\"Oi, hän se todellakin on\", huusi hän. \"Minä en erehdy! Jumalani! Hän!\"\n\nKuulin hänen nousevan kuivilta lehdiltä, jotka kahisivat hänen\nliikkuessaan, kuulin hänen astuvan askeleen ovelle päin avatakseen\nminulle, mutta sitten heikkoudesta tai mielenliikutuksesta vaipuvan\ntakaisin pääsemättä enää eteenpäin.\n\n\n18.\n\nNyt en epäröinyt kauvempaa: kärsimättömyyteni ja levottomuuteni koko\nvoimalla annoin vankalle ovelle vahvan sysäyksen olkapäälläni, lukko\nmurtui ja minä syöksyin sisään.\n\nPieni lamppu, jonka Graziella oli sytyttänyt madonnan kuvan eteen,\nvalaisi heikosti asuntoa. Minä juoksin toiseen huoneeseen, josta\nolin kuullut hänen äänensä ja kaatumisensa ja jossa arvelin hänen\ntajuttomana makaavan. Mutta hän ei ollut tajuton. Voimat olivat\nvain pettäneet; hän oli vaipunut takaisin vuoteena käyttämälleen\nkanervakasalle; nähdessään minut pani hän kätensä ristiin. Hänen\nkuumehohteiset, hämmästyksestä suuret ja rakkauden kirkastamat silmänsä\nsädehtivät kuin taivaalla välkkyvät tähdet.\n\nHän yritti kohottaa päätään, mutta se putosi hervottomana takaisin\nkanerville. Hän oli kuolonkalpea, vain poskilla paloi kaksi punaista\npilkkua. Hänen ihana hipiänsä oli kyynelten ja kyyneliin tarttuneen\ntomun peitossa. Hänen musta pukunsa sulautui yhteen tummanruskean\nkanervavuoteen kanssa. Vuode oli liian lyhyt ja hänen paljaat,\nmarmorivalkeat jalkansa lepäsivät kylmällä kivipermannolla. Kaikki\nhänen jäsenensä värisivät vilusta ja hänen hampaansa kalisivat kuin\nkastanjetit lapsen kädessä. Punainen liina, jonka hän ennen oli\nkietonut ihanien mustien palmikkojensa ympäri, oli nyt irrallaan ja\nriippui hunnun tapaisesti otsalta silmille. Näki, että hän siihen kuin\nkääriliinaan oli kätkenyt kyyneleiset kasvonsa, ja nostanut ne vasta\nkuullessaan minun ääneni ja yrittäessään käydä avaamaan minulle ovea.\n\n\n19.\n\nHeittäydyin hänen vuoteensa viereen, otin hänen jääkylmät\nkätensä omiini ja vein ne huulilleni lämmittääkseni niitä\nhengitykselläni; silmistäni putosi niille kyyneleitä. Hänen sormiensa\nsuonenvedontapaisesta puristuksesta ymmärsin, että hän oli tuntenut\ntämän sydämen tervehdyksen ja kiitti minua siitä. Minä riisuin\nviittani, heitin sen hänen paljaille jaloilleen ja kiedoin ne siihen.\n\nHän antoi minun toimia seuraten minua vain silmillään, joissa paloi\nonnellinen haltioituminen, muuten ei hän voinut liikahtaakaan ja\nmakasi kuin lapsi, joka antaa kääriä ja hoitaa itseään. Sitten kävin\npistämässä vähän kanervia toisen huoneen pesään sytyttäen ne lampun\nliekistä, että ilma olisi lämminnyt, ja palasin jälleen hänen vuoteensa\nääreen.\n\n\"Oi, kuinka minun nyt on hyvä\", alkoi hän hiljaisella, vienolla,\nyksitoikkoisella äänellä niinkuin olisivat hänen keuhkonsa menettäneet\nkaiken voiman ja saaneet aikaan vain yhden ainoan äänen: \"Turhaan\ntahdoin sen peittää itseltäni, turhaan tahdoin sen sinultakin ikuisesti\npeittää! Minä voin kuolla, mutta en rakastaa ketään muuta kuin sinua.\nHe ovat tahtoneet antaa minulle sulhasen, mutta sinä olet sieluni\nrakastettu! En tahdo tässä maailmassa kuulua kenellekään toiselle,\nsillä olen salaisesti antanut itseni sinulle! Sinun maan päällä tai\nJumalan taivaassa! Tein tämän lupauksen sinä päivänä, jolloin ymmärsin,\nettä sydämeni oli sairas sinun tähtesi. Tiedän kyllä olevani vain\nköyhä tyttö, jonka ajatukset eivät saa edes jalkojasi hiipaista.\nSentähden en olekaan koskaan vaatinut, että sinä minua rakastaisit.\nEn koskaan kysykään, rakastatko sinä minua. Mutta minä, minä rakastan\nsinua, rakastan sinua, rakastan sinua!\" -- Ja koko hänen sielunsa\nnäytti keskittyneen näihin sanoihin. \"Ja nyt halveksi minua, pilkkaa\nminua ja polje minua jaloillasi. Tee minusta pilaa, jos tahdot, kuin\nmielipuolesta, joka rääsyissään kuvittelee olevansa kuningatar. Tee\nminut vaikka koko maailman naurun alaiseksi! Sanoisin sittenkin: Niin,\nniin, minä rakastin häntä, niinkuin tekin olisitte minun sijassani\ntehneet, olisitte kuolleet tai rakastaneet häntä!\"\n\n\n20.\n\nOlin painanut silmäni maahan uskaltamatta niitä kohottaa peljäten, että\nkatseeni näin suureen antaumukseen vastaisi joko liian paljon tai liian\nvähän. Mutta hänen sanoessaan nämä viimeiset sanat nostin pääni, jota\nolin painanut hänen käsiään vasten ja sopersin muutamia sanoja.\n\nHän painoi sormensa huulilleni. \"Anna minun sanoa kaikki\", pyysi hän,\n\"olen nyt niin onnellinen, enkä enää epäröi. Jumala itse on antanut\nminulle selvän merkin. Kuule:\n\n\"Kun eilen koko yön taistelin itseni kanssa ja itkin ovellasi, kun\nsitten pakenin kotoa ja myrskyssä saavuin tänne, en luullut enää\nkoskaan näkeväni sinua, ja pidin itseäni kuolleena, joka menee omaa\nhautaansa kohti. Huomenna, päivänkoitteessa piti minusta tulla\nnunna. Kun eilen illalla saavuin saarelle ja kolkutin luostarin\novelle, oli liian myöhäistä, se oli jo suljettu. Sitä ei enää avattu\nminulle. Tulin sitten tänne viettääkseni vielä yhden yön isäni\nkodissa ja suudellakseni sen seiniä, ennenkuin astuisin Jumalan\nhuoneeseen ja hautaisin sydämeni. Lähetin erään lapsen mukana kirjeen\nystävättärelleni, että hän tulisi huomenna noutamaan minua täältä.\nSitten etsin avaimen, sytytin lampun madonnan eteen ja tein lupauksen,\nviimeisen lupauksen, lupauksen, jossa vielä kyti toivoa epätoivostani\nhuolimatta. Jos sinä joskus rakastat, saat kokea, että sielun pohjalle\naina jää heikko kipinä tulta, vaikka luuleekin jo kaiken sammuneeksi.\n-- Oi pyhä suojelus-äiti\", sanoin hänelle, \"lähetä minulle merkki\noikeasta kutsumuksestani, ettei rakkaus minua erehdytä ja että minä\ntodella annan Jumalalle hänelle yksinään kuuluvan elämän.\n\n\"Tämä on viimeinen yöni elävitten mailla. Ei kukaan tiedä, missä\nsen vietän. Aamulla, kun en enää ole täällä, tullaan minua kenties\ntäältä hakemaan. Jos ystävättäreni, jolle olen lähettänyt sanan,\nehtii ensimmäiseksi, on se merkki siitä, että minun on toteutettava\naikomukseni ja seurattava häntä ijäksi luostariin.\n\n\"Mutta jos _hän_ saapuu ennen kuin ystävättäreni! -- jos\nsuojelusenkelini lähettää hänet luokseni palauttaakseen minut tuon\ntoisen elämän partaalta -- oi, silloin on se merkki siitä, ettet sinä,\npyhä suojelus-äiti, minua tahdo, vaan että saan palata kotiin hänen\nkanssaan ja rakastaa häntä elämänikäni!\n\n\"Oi, anna hänen saapua ensimmäiseksi\", jatkoin minä. \"Tee tämä ihme, jos\nse on sinun ja Jumalan tahto! Saadakseni tämän suosion annan sinulle\nlahjan, ainoan, jonka köyhyydessäni voin sinulle antaa. Tässä ovat\nhiukseni, pitkät hiusparkani, joita hän niin suuresti rakastaa ja\njotka hän niin usein on nauraen hajoittanut nähdäkseen tuulen niitä\nliehuttelevan hartioillani. Ota ne, minä annan ne sinulle, tahdon ne\nitse katkaista osoittaakseni, etten pidätä mitään itselleni, että\npääni jo ennakolta alistuu tuohon toimitukseen, jolla minut huomenna\neroitetaan maailmasta.\"\n\nSanoessaan tämän, veti hän vasemmalla kädellään silkkisen liinan\npäästään, tarttui oikealla pitkiin, katkaistuihin palmikkoihinsa,\njotka makasivat lehtikasalla hänen vieressään, ja ojensi ne minulle.\n-- \"Madonna on tehnyt ihmeen\", jatkoi hän kuuluvammalla, suurta onnea\nkuvastavalla äänellä. \"Hän on lähettänyt sinut tänne! Nyt menen, minne\nsinä tahdot. Hiukseni kuuluvat hänelle, mutta elämäni sinulle.\"\n\nMinä heittäydyin maahan hänen ihanille mustille palmikoilleen, jotka\nolivat jääneet käteeni kuin puusta taitettu, kuiva oksa. Minä peitin ne\nsanattomana suuteloillani, painoin niitä sydäntäni vasten ja kastelin\nniitä kyynelilläni kuin olisivat ne olleet hautaan laskettava osa\nhänestä itsestään. Nostaessani sitten katseeni häneen, näin hänen\nkohottavan viehättävää päätään, joka näytti omituisen tyhjältä, mutta\noli kuin kaunistunut ja kirkastunut uhristaan. Mustien, epätasaisten\nhiustukkojen alla, jotka olivat pikemmin repimisen kuin leikkaamisen\njälkeä, säteilivät hänen kasvonsa iloa ja rakkautta. Hän oli minusta\nkuin särkynyt, nuoruutta kuvaava patsas, jonka sulouden ja kauneuden\najan tuottamat tuhot vain yhä selvemmin toivat esiin, liittäen\nihailuun liikutuksen tunnetta. Tämä uhri, tämä rakkaudesta minuun\ntehty kauneuden itsemurha koski sydämeeni ja koko olemukseeni niin\nvaltavasti, että heittäydyin hänen jalkoihinsa painaen otsani maahan.\n\n\n21.\n\nOi, tunteeni ei kuitenkaan ollut oikeata, täydellistä rakkautta,\nse oli vain rakkauden varjoa. Mutta olin vielä liian paljon poika,\nliian lapsellinen päästäkseni tästä selville. Luulin todellakin,\nettä ihailuni oli niin paljon viattomuuden, kauneuden ja rakkauden\narvoista. Sanoin sen hänelle sisäisen liikutukseni synnyttämällä\navomielisyydellä, yksinäisyyden, yön, epätoivon ja kyynelten\nkiihdyttämin tuntein. Hän uskoi sen, koska hänen täytyi se uskoa\nvoidakseen elää ja koska hänellä itsellään oli sydämessään kyllin\npaljon intohimoa peittääkseen sen puutteen tuhansissa muissa sydämissä.\n\nKoko yö kului näin avonaisessa, mutta lapsellisessa ja puhtaassa\nkeskustelussa kahden olennon välillä, jotka viattomasti paljastavat\nkiintymyksensä ja jotka mielellään olisivat nähneet tämän yön ja tämän\nhiljaisuuden kestävän ikuisuuden, ettei mitään vierasta olisi päässyt\nheidän sydämiensä ja tunnustustensa väliin. Hänen hurskautensa, minun\nujo arkatuntoisuuteni ja liikutus, jonka tunsimme sieluissamme, piti\nkaukana kaiken vaaran. Tällaisen luottamuksen väärinkäytös olisi ollut\nkahden sielun surma.\n\nPidin hänen käsiään omissani. Tunsin, kuinka elämä vähitellen palasi.\nToin hänelle raitista vettä, jota hän joi kämmenestäni ja jolla hän\npesi otsansa ja poskensa. Heitin tuleen uusia oksia ja pidin sitä\nvireillä; sitten istuuduin kivilattialle myrttikimpun viereen, jolla\nhänen päänsä lepäsi, yhä uudelleen kuullakseni hänen rakkautensa\nsuloisen tunnustuksen, kuullakseni, kuinka tämä rakkaus oli syntynyt\nhänen tietämättään puhtaana sisaren rakkautena, kuinka hän ensin\noli sitä peljästynyt, mutta sitten jälleen rauhoittunut, kuinka hän\nvihdoin oli käsittänyt todella minua rakastavansa, kuinka monia\nsalaisia todisteita hän oli minulle antanut rakkaudestaan minun\nniitä ymmärtämättä, kuinka hän aina joskus oli luullut ilmaisseensa\nitsensä, joskus taas ollut huomaavinaan, että minäkin häntä rakastin.\nHänen muistissaan oli säilynyt kaikki -- hetket, liikkeet, hymyilyt,\nhäneltä vahingossa pujahtaneet, heti kuitenkin peruutetut sanat,\nkasvonilmeittemme tiedottomat tunnustukset ja vivahtelut näinä kuutena\nkuukautena, kaikki toi se nyt esiin kuten ruoho etelän vuorilla, joilla\ntuuli on kuljettanut kulovalkeaa, säilyttää palon jälkiä kaikissa\nniissä kohdissa, joita liekit ovat koskettaneet.\n\n\n22.\n\nSitten paljasti hän minulle salaiset haaveilunsa, joissa\nvähäpätöisimmillekin seikoille annetaan taikauskoinen merkitys ja arvo.\nHän niin sanoakseni poisti verhon toisensa jälkeen sielunsa edestä.\nHän näyttäytyi minulle sellaisena kuin hän näyttäytyi Jumalalle,\nluottavaisuutensa, lapsellisuutensa, antaumuksensa koko alastomuudessa.\nVain kerran elämässä on sielulla hetkiä, jolloin se täydellisesti\nvalautuu toiseen sieluun, jolloin huulet eivät voi tauota kuiskaamasta,\njolloin rakkauden tulkitseminen vihdoin käy niille ylivoimaiseksi ja\nloppuu epäselvään, hämmentyneeseen soperrukseen kuin nukahtamaisillaan\nolevan lapsen suudelmat. Minä puolestani en väsynyt kuuntelemasta\nmilloin huoaten, milloin väristen. Joskaan liian hetkellinen ja liian\nnuori sydämeni ei vielä ollut kyllin kypsä ja rikas itse omatakseen\nniin hehkuvia, niin jumalaisia tunteita, herättivät nämä tunnustukset\nsiellä niin uuden ja ihanan tunteen, että luulin ne käsittäväni. Oi,\nmikä hulluus! Minä olin jäätä, hän tulta. Kuvastaessani tätä luulin\nitse palavani. Mutta yhdentekevää! tuo toisesta toiseen heijastunut\nsäteily näytti lähtevän meistä molemmista ja kietovan meidät saman\ntunteen ilmakehään.\n\n\n23.\n\nNäin kului pitkä talvi-yö. Tämä yö oli meidän mielestämme lyhyt kuin\nensimmäinen huokaus, josta aavistamme rakkauden olemassa-olon. Päivän\nkoitto oli kuin keskeytys. Aurinko oli jo korkealla taivaan laella\nennenkuin sen säteet tunkeutuivat akkunaluukkujemme raoista kalventaen\nlampun valon. Avatessani oven näin kalastajan koko perheen juosten\nrientävän portaita ylös.\n\nNuori procidalainen nunna, Graziellan ystävätär, jolle hän edellisenä\npäivänä oli lähettänyt sanan ja uskonut aikomuksensa, oli aavistanut\nepätoivoista sydänsurua ja senvuoksi yöllä lähettänyt erään veljistään\nNapoliin ilmoittamaan Graziellan sukulaisille hänen päätöksestään.\nSaatuaan näin tiedon, mistä löytäisivät lapsensa, riensivät he iloiten\nja katuen estämään Graziellaa epätoivoisesta teostaan ja noutamaan\nhänet kotiin vapaana ja heidän anteeksiantonsa saaneena.\n\nIso-äiti heittäytyi polvilleen vuoteen viereen työntäen edellään\nmolempia pienokaisia, jotka hän oli tuonut mukanaan hellyttääkseen\nGraziellaa ja pitäen heitä kuin kilpenä edessään pojantyttärensä\nsoimauksia vastaan. Lapset heittäytyivät huutaen ja itkien sisarensa\nsyliin. Kun tämä nousi hyväilläkseen heitä ja syleilläkseen isoäitiä,\nputosi liina hänen otsaltaan ja paljasti hänen päänsä, josta hiukset\nolivat riistetyt pois. Nähdessään tämän kauneuden hävityksen, jonka\nmerkityksen he vain liiankin hyvin käsittivät, säikähtivät he, ja talo\nkaikui uudelleen nyyhkytyksistä. Nunna, joka myöskin oli tullut sinne,\nkoetti rauhoittaa ja lohduttaa kaikkia; hän otti Graziellan katkaistut\npalmikot, kosketti niillä madonnan kuvaa, kietoi niitten ympäri valkean\nsilkkiliinan ja laski ne iso-äidin esiliinaan. \"Säilyttäkää ne\", puhui\nhän, \"näyttääksenne niitä hänelle aina joskus, onnen tai surun hetkinä\nja muistuttaaksenne hänelle, jos hänelle suodaan se, jota hän rakastaa,\nettä hänen sydämensä esikoiset aina kuuluvat Jumalalle niinkuin hän\nnäitten hiuksien kautta uhrasi hänelle ensimmäisen kauneutensakin.\"\n\n\n24.\n\nIllalla palasimme kaikki yhdessä Napoliin. Se into, jota olin\nosoittanut löytääkseni ja pelastaakseni Graziellan, oli tehnyt vanhan\nkalastajan ja hänen vaimonsa kiintymyksen minuun kaksinkertaiseksi.\nMutta kumpaisellakaan heistä ei ollut aavistustakaan, mitä laatua\noli mielenkiintoni häneen ja yhtä aavistamaton oli heille hänen\ntunteensa minuun. Koko hänen vastahakoisuutensa luettiin Ceccon\nviallisuuden syyksi. Toivottiin, että aika ja järki voittaisivat\ntämän vastenmielisyyden. Graziellalle luvattiin, ettei häntä enää\npahoitettaisi naimisiin. Cecco itse oli kieltänyt isäänsä enää\npuhumasta tästä; koko olennollaan, liikkeillään ja katseillaan pyysi\nhän serkultaan anteeksi hänelle aiheuttamaansa tuskaa. Rauha palasi\nvähitellen taloon.\n\n\n25.\n\nEi mikään heittänyt enää varjoa Graziellan kasvoille tai minun\nonnelleni kuin ajatus siitä, että kotiinpaluuni sen varhemmin\ntai myöhemmin keskeyttäisi. Vain Ranskanmaan pelkkä nimikin sai\ntyttö-raukan kalpenemaan kuin olisi hän nähnyt kuoleman varjon. Kun\neräänä päivänä astuin huoneeseeni, oli kaupunkilais-vaatteeni revitty\nsiekaleiksi ja viskelty lattialle. \"Anna minulle anteeksi\", rukoili\nGraziella heittäytyen jalkoihini epätoivoisin katsein, \"minä se tein\ntuon tuhotyön. Oi, älä toru minua, mutta kaikki, mikä muistuttaa minua\nsiitä, että sinun jonakin päivänä täytyy riisua yltäsi kalastajapukusi,\ntekee minut liian onnettomaksi! Minusta tuntuu, että muuttaessasi\nyllesi entisen pukusi sydämesikin muuttuu.\"\n\nTällaisia pikku myrskyjä lukuunottamatta, jotka johtuivat vain hänen\ntulisesta rakkaudestaan ja jotka pari yhdessä vuodatettua kyyneltä\nsuloisesti tyynnytti, kului näin kolme kuukautta kuvitellussa onnessa,\njonka pieninkin annos todellisuutta heti olisi särkenyt. Paratiisimme\noli vain haihtuva pilvi.\n\nJa näin opin tuntemaan rakkauden: sen opetti minulle kyynel lapsen\nsilmässä.\n\n\n26.\n\nKuinka onnelliset olimmekaan unhoittaessamme, että ulkopuolellamme oli\nolemassa toinenkin maailma kuin pieni talo Pausilippo-vuoren rinteillä,\naurinkoinen kattoterrassi, huone, jossa teimme työtä puolen päivää ja\nleikimme toisen puolen, vene, joka lepäsi rannalla hiekkavuoteessaan\nja ihana meri, josta kostea tuuli toi mukanaan raikkautta ja aaltojen\nsäveliä.\n\nMutta voi, oli myöskin hetkiä, jolloin vaivuimme ajattelemaan, ettei\nmaailma loppunutkaan siihen ja että kerran koittaisi päivä, joka ei\nenää tapaisikaan meitä saman auringon- tai kuunsäteen alla. Olen\nväärässä syyttäessäni sydäntäni penseydestä, jos ajattelen, mitä se\njäljestäpäin on tuntenut. Itse asiassa aloin rakastaa Graziellaa tuhat\nvertaa enemmän kuin itsellenikään tunnustin. Jollen olisi häntä niin\nsuuresti rakastanut, ei se jälki, jonka hän ikuisesti sieluuni jätti,\nolisi ollut niin syvä ja niin tuskallinen, hänen muistonsa ei olisi\nniin vienona ja surumielisenä sulautunut koko olentooni, eikä hänen\nkuvansa väikkyisi niin läheisenä ja säteilevänä muistissani. Vaikka\nsydämeni niihin aikoihin olikin kuin kuivaa hiekkaa, juurtui tämä\nmerikukkanen sinne kauvemmaksi kuin yhdeksi kesäksi kuten juurtuvat\nihmeelliset liljat Ischian hiekkarannoille.\n\n\n27.\n\nJa kuinka olisi sokeinkaan silmä, sammuneinkaan sydän voinut olla\nhäntä rakastamatta! Hänen kauneutensa näytti kehittyvän päivä päivältä\nhänen rakkautensa kanssa. Hän ei enää kasvanut, mutta kaikki hänen\nsulonsa kehittyivät täyteen kukkaansa saattaen eilen vielä olla lapsen,\ntänään jo täysin puhjenneen nuoren tytön. Hänen hentojen muotojensa\nääriviivat muuttuivat silmissä yhä pyöreämmiksi ja suloisemmiksi. Hänen\nvartalonsa tuli kiinteämmäksi kadottamatta silti joustavuuttaan. Hänen\nkauniit jalkansa eivät enää yhtä keveästi ja huolettomasti kuin ennen\nkoskettaneet maanpintaa. Hän liikutteli niitä hitaasti ja raukeasti\ntuon painostuksen vallassa, jonka ensimmäiset rakkauden ajatukset\nnäyttävät tuovan tytön koko olemukseen.\n\nHänen hiuksensa kasvoivat taas voimakkaasti kuin tuuheat merikasvit,\njoita kevään lauhkeat aallot hyväilevät. Usein kiersin leikkien\nhänen suortuviaan sormieni ympäri ja niittasin niitä hänen liivinsä\nvihreätä miehustaa vasten. Hänen ihonsa muuttui valkeammaksi, ja\nposket punersivat kuin hänen sormenpäitään värjäävä vaaleanpunainen\nkorallitomu. Hänen silmänsä tulivat suuremmiksi ja ikäänkuin päivä\npäivältä avautuivat tajuamaan uusia, äkkiarvaamatta ilmaantuneita\nnäkö-aloja. Se oli tuota elämän ihmetystä, joka valtasi Galatean\nhänen tuntiessaan ensimmäiset vavahdukset marmoriruumiissaan. Hänen\nasentonsa, liikkeensä ja katseensa tulivat minun läheisyydessäni\nvaistomaisesti aremmiksi ja kainommiksi. Huomasin sen hyvin ja olin\nusein itsekin hänen läheisyydessään sanaton ja värisin kautta koko\nruumiini. Meitä olisi saattanut pitää kahtena syyllisenä, emmekä\nkuitenkaan olleet kuin kaksi liian onnellista lasta.\n\nJa kuitenkin kätkeytyi tähän onneen jonkun ajan kuluttua salainen\nalakuloisuus, joka silloin tällöin tuli näkyviinkin. Emme oikein\ntietäneet, mitä se oli. Mutta kohtalo tiesi sen. Se oli aavistus siitä,\nettä saimme olla enää vain vähän aikaa yhdessä.\n\n\n28.\n\nUsein Graziella, sen sijaan että puettuaan ja kammattuaan pikku\nveljensä iloisena olisi ryhtynyt työhön, jäi istumaan terrassin\nsuojusmuurin juurelle suuren viikunapuun varjoon, joka kohosi muurin\nyläreunaan saakka. Hän voi istua siinä liikahtamatta kokonaisen\naamupäivän, katse harhaillen etäisyydessä. Kun iso-äiti kysyi, oliko\nhän sairas, vastasi hän, ettei häntä mikään vaivannut, vaan että hän\noli väsynyt jo ennen työn alkamistakaan. Hän ei silloin mielellään\nvastannut kysymyksiin. Hän käänsi kasvonsa koko maailmalta paitsi\nminulta. Minua hän katseli kauvan sanaakaan sanomatta. Välistä\nliikkuivat hänen huulensa niinkuin hän olisi puhunut, mutta hänen\nsopertelevia sanojaan ei kukaan kuullut. Hänen milloin kalpeat, milloin\npunastuvat kasvonsa värähtelivät vienosti kuin uinuva vedenpinta,\njota aamutuulen ensimmäiset vireet koskettavat. Mutta kun istuuduin\nhänen viereensä ja tartuin hänen käteensä, kun höyhenkynälläni tai\nrosmariini-oksalla keveästi kosketin hänen suljettujen silmiensä\npitkiä ripsiä, unohti hän kaiken ja alkoi nauraa ja puhella niinkuin\nennenkin. Mutta naurettuaan ja laskettuaan leikkiä kanssani tuli hän\nalakuloiseksi.\n\nSanoin hänelle välistä: \"Graziella, mitä sinä tuntikausia katselet\ntuolla meren takana? Näetkö jotakin, jota me muut emme näe?\" \"Näen\nRanskanmaan jäävuorten takana\", vastasi hän. \"Ja mitä kaunista näet\nRanskassa?\" kysyin edelleen. \"Näen erään, joka on sinun näköisesi\",\nvastasi hän, \"erään, joka kulkee, kulkee, kulkee pitkin loputonta,\nvalkeata tietä. Hän kulkee taakseen katsomatta yhä edelleen, ja minä\nodotan tuntikausia, toivoen aina, että hän kääntyisi takaisin. Mutta\nhän ei palaa.\" Ja sitten hän kätki kasvonsa esiliinaansa eikä enää\nnostanut kaunista otsaansa, vaikka olisin mitä hellimmillä nimillä\nhäntä puhutellut. Menin silloin hyvin surullisena huoneeseeni. Koetin\nlukemalla kääntää ajatukseni toisaalle, mutta hänen kuvansa väikkyi\naina silmieni ja kirjan lehden välissä. Kirjan sanat saivat mielestäni\näänen ja huokailivat niinkuin hän. Usein lopulta itkin itsekseni,\nmutta surumielisyyteni hävetti minua, niin etten koskaan kertonut\nGraziellalle itkeneeni. Tein siinä sangen väärin, yksi ainoakin\nkyyneleeni olisi tehnyt hänelle niin hyvää!\n\n\n29.\n\nMuistan erään tapauksen, joka kovasti koski häneen ja josta hän ei\nkoskaan täydelleen toipunut.\n\nHän oli vähän aikaa sitten tullut hyväksi ystäväksi muutamien\nikäistensä nuorten tyttöjen kanssa. Nämä tytöt asuivat eräässä\npuutarhan pienistä taloista. He paikkasivat ja parsivat vaatteita\neräälle kasvatuslaitokselle, jossa kävi nuoria ranskalaistyttöjä. Murat\noli perustanut tämän laitoksen Napoliin ministeriensä ja kenraaliensa\ntyttäriä varten. Nämä nuoret procidalais-tytöt keskustelivat usein\nalhaalta työnsä äärestä Graziellan kanssa, joka katseli heitä kattonsa\nsuojusmuurin yli. He näyttelivät hänelle nuorilta neideiltä saamiaan\nkauniita pitsejä, silkkipukuja, somia päähineitä, kenkiä, nauhoja ja\nkaulahuiveja, jotka heidän korjattuina piti viedä heille takaisin.\nSiinäkös ihmeteltiin ja ihailtiin, niin ettei huudahduksista tahtonut\ntulla loppua. Usein noutivat pikku työntekijättäret Graziellan messua\ntai iltasoittoa kuulemaan Pausilippon pieneen kappeliin. Menin heitä\nvastaan päivän laskiessa, kun kellonsoitto ilmaisi papin lukevan\niltarukousta. Sitten palasimme leikkiä laskien kotiin hiekkaista rantaa\npitkin, juoksimme laskevan aallon perässä ja pakenimme sitä kun se\njälleen vaahtoon kuohahtaen vierähti jalkoihimme. Ah, kuinka suloinen\nolikaan Graziella silloin, kun hän somien kullalla kirjailtujen\njalkineittensa kastumista peljäten ojennetuin käsivarsin pakeni\nluokseni kuin olisi hän sydämelläni tahtonut etsiä suojaa yksinpä\nkateelliselta aalloltakin, joka vähintäin tahtoi kastella hänen\njalkansa!\n\n\n30.\n\nOlin huomannut, että hän jo muutamia aikoja oli hautonut mielessään\najatusta, jonka hän salasi minulta. Hänellä oli salaisia kokouksia\nuusien ystävättäriensä kanssa. Heillä oli jonkinlainen pieni\nsalaliitto, johon minua ei otettu.\n\nEräänä iltana luin huoneessani pienen savilampun valossa. Terrassille\nvievä oveni oli auki, että meri-ilma olisi päässyt sisään. Kuulin\nliikettä, nuorten tyttöjen kuiskinaa, tukahutettua naurua, sitten\npienen valitushuudahduksen, suuttuneita sanoja, ja taaskin naurua, jota\nseurasi pitkä hiljaisuus. Se tuli Graziellan ja lasten huoneesta. Sen\nvuoksi en alussa kiinnittänyt asiaan suurta huomiota.\n\nHeidän tukahutetut kuiskauksensa ja salavihkaisuutensa herättivät\nvihdoin uteliaisuuteni. Laskin pois kirjani, otin lampun vasempaan\nkäteeni ja suojasin sitä oikealla tuulelta, ettei se olisi sammunut.\nSitten hiivin hiljaa katon yli ja painoin korvani Graziellan huoneen\novelle. Siellä kuljettiin edestakaisin, kahisteltiin, laskostettiin\nja oiottiin kankaita, kilisteltiin sormustimia, neuloja ja saksia,\nsolmittiin nauhoja, soviteltiin koristeita; koko huone oli täynnä\nraikkaitten äänien säestämää touhua. Olin kuullut usein tällaista\näitini kodissa, kun sisareni valmistautuivat tanssiaisiin.\n\nMutta huomenna ei Pausilippossa tietääkseni ollut juhlaa. Graziella ei\nsitäpaitsi koskaan vaatetuksen avulla kohottanut kauneuttaan. Hänellä\nei huoneessaan ollut edes peiliä. Hän käytti vesiastiaa kuvastimenaan,\ntai minun silmiäni.\n\nEn voinut enää vastustaa haluani päästä salaisuuden perille. Painoin\npolvellani ovea, joka antoi myöten. Ilmestyin kynnykselle lamppu\nkädessä.\n\nNuorilta ompelijattarilta pääsi huuto ja he pakenivat kuin lintuparvi\nhuoneen joka nurkkaan. Käsissään pitivät he vielä syyllisyytensä\ntodisteita: mikä neulaa ja lankaa, mikä saksia, mikä kukkasia, mikä\nnauhoja. Mutta Graziella, joka istui keskellä huonetta pienellä\npuutuolilla ja oli äkillisestä ilmestymisestäni aivan jähmettynyt,\nei voinut paeta. Hän oli punainen kuin granaatti. Hän painoi alas\nsilmäluomensa uskaltamatta, katsoa minuun; hän tuskin uskalsi\nhengittää. Kaikki vaikenivat ja odottivat, mitä sanoisin. En sanonut\nmitään. Olin itsekin liian hämmästynyt ja tuijotin äänettömänä edessäni\nolevaa näkyä.\n\nGraziella oli riisunut yltään raskaan, villaisen pukunsa, procidalaisen\nliivinsä, joka on rinnan kohdalta avonainen, että nuori tyttö voisi\nvapaasti hengittää ja lapsi päästä elämän lähteilleen, kullalla\nkirjaillut, puukorkoiset jalkineensa, joihin hänen paljaat jalkansa\nolivat pistetyt ja pitkät, kuparipäiset hiusneulansa, jotka kokosivat\nhänen mustat hiuksensa hänen päälaelleen kuin raakapuu purjeen\nympärilleen. Hänen rannerenkaan kokoiset korvarenkaansa olivat\nhuolimattomasti viskatut vuoteelle aamupuvun viereen.\n\nTuon kauniin kreikkalaisen puvun asemasta, joka sopii niin hyvin\nköyhälle kuin rikkaallekin ja joka lyhyine hameineen, uurrettuine\nliiveineen ja avonaisine hihoineen antaa täyden vapauden ja\nliikuntokyvyn naisruumiille, olivat Graziellan nuoret ystävättäret\nhänen pyynnöstään pukeneet hänet erään luostarissa asuvan hänen\nikäisensä ja kokoisensa ranskalaisen neidin vaatteisiin ja koruihin.\nHänellä oli silkkipuku, punainen vyö, valkea röyhelö, tekokukilla\nkoristettu tukkalaite, siniset satiinikengät ja ohuet silkkisukat,\njoitten läpi hohti hänen pyöreitten nilkkojensa luonnollinen väri.\n\nHän oli tuossa asussaan, jossa olin yllättänyt hänet, yhtä hämmentynyt\nkuin jos hän alastomana olisi joutunut alttiiksi miehen katseille.\nEn voinut irroittaa katsettani hänestä, mutta ei ainoakaan liike,\nhuudahdus tai hymy antanut ilmi tunteitani tuon puvunvaihdoksen\njohdosta. Kyynel nousi silmääni. Olin heti ja liian hyvin ymmärtänyt\nlapsiraukan ajatuksen. Hän häpesi eroitusta omansa ja minun asemani\nvälillä ja oli tahtonut koettaa, voisiko minulle läheisempi vaatetus\nlähentää kohtaloitamme silmissäni. Hän oli tehnyt tuon kokeen\ntietämättäni, ystävättäriensä avulla, toivoen voivansa äkkiä ilmestyä\neteeni kauniimpana ja enemmän kaltaisenani kuin mitä hän saaren\nyksinkertaisessa, säätynsä mukaisessa puvussa luuli olevansa. Hän\noli erehtynyt. Äänettömyyteni antoi hänelle siitä aavistuksen. Hänen\nkasvoissaan ilmeni toivotonta kärsimättömyyttä, hän melkein itki, ja\ntämä paljasti minulle hänen salaisen aikomuksensa ja pettymyksensä.\n\nHän oli hyvin kaunis nytkin, ja hänen tarkoituksensa olisi vielä monin\nverroin pitänyt kaunistaa häntä silmissäni. Mutta hänen kauneutensa\noli kuin kidutuspenkillä. Hän muistutti Correggion neitseitä, jotka\nmarttyyrirovioonsa sidottuina koettavat verhoutua kahleisiinsa\npäästäkseen pakoon julkeita, heidän puhtauttaan loukkaavia katseita.\nKuinka nämä hetaleet kiduttivatkaan Graziella-raukkaa! Mutta hän\nei ollut, kuten ensi näkemältä olisi voinut luulla, turhamaisuuden\nmarttyyri. Hän oli rakkautensa marttyyri.\n\nNuoren ranskalaisen luostarikoululaisen vaatteet, joihin hänet oli\npuettu, ja jotka epäilemättä oli tehty kolmeneljätoista vuotiaan\nkoulutytön hintelää vartaloa ja kaitoja olkapäitä varten, olivat liian\nahtaat meren ja päivänpaisteen tyttären täyteläiselle vartalolle ja\npyöreille olkapäille. Puku ratkeili hartioitten, rinnan ja vyötäisten\nkohdalta kuin sykomorin kuori, joka halkeilee kevään väkevien mehujen\npakoituksesta. Turhaan olivat nuoret ompelijattaret pistelleet\nnuppineuloja sinne tänne pukuun ja röyhelöön, luonto oli tytön joka\nliikkeellä revellyt kangasta. Paljas kaula ja käsivarret hohtivat\nmonin paikoin silkin repeämistä. Karkea paita pääsi esiin voittaen\nsilkin ja pitsien vastarinnan ja muodosti räikeän vastakohdan hienolle\nsilkille. Käsivarret, joita lyhyet ja ahtaat hihat vaivoin suojasivat,\ntunkivat esiin kuin punertava perhonen halkeavasta kotelostaan. Jalat,\njotka olivat tottuneet olemaan paljaina tai väljissä kreikkalaisissa\njalkineissa, pingoittivat lujasti nyöritettyjä satiinikenkiä.\nPitsiverkko ja tekokukat, jotka vaivoin pitivät koossa hiuksia,\nnostivat koko suuremmoisen tukkalaitteen vielä ylemmäksi, antaen\nsuloisille, tällä tavalla vääristetyille kasvoille omituisen julkean\nsävyn, joka kainoudesta punastuvien poskien kanssa muodosti mitä\noudoimman ja viehättävimmän vastakohdan.\n\nHänen asentonsa oli yhtä hätääntynyt kuin hänen kasvonsa. Hän ei\nuskaltanut liikahtaakaan, etteivät kukat olisi pudonneet päälaelta ja\nkoko asu joutunut epäkuntoon. Hän ei voinut kävellä, kun ahtaat kengät\npuristivat hänen jalkojaan ja tekivät hänen askeleensa viehättävän\nepävarmoiksi. Hän oli kuin aurinkoisen meren viaton Eeva, joutuneena\nensimmäisen keimailunsa satimeen.\n\n\n31.\n\nSilmänräpäyksen ajan vallitsi huoneessa hiljaisuus. Lopuksi astuin\naskeleen häntä kohti, enemmän kiusaantuneena kuin huvitettuna tästä\nluonnon halventamisesta. Huulillani väreili hieman ivallinen hymy\nja katseeni oli puoleksi moittiva, puoleksi leikillinen; olin vain\nvaivoin tuntevinani hänet hänen uudessa asussaan. \"Sinäkö se olet\nGraziella?\" sanoin. \"Voi, kukapa voisi tuota pariisilaisnukkea uskoa\nkauniiksi procidalaistytöksi! Etkö tosiaankaan häpeä\", jatkoin hieman\nkovakouraisesti, \"tuolla tavoin tärvellä sitä Jumalan lahjaa, joka\non niin ihana luonnollisessa puvussaan? Turhaan sinä ponnistelet, et\nkoskaan tule olemaan muuta kuin meren tytär, jonka hiuksien ihanimpana\nkoristeena on kauniin aurinkosi säteet. Tällaiset häkkilinnun höyhenet\neivät koskaan sovellu meripääskylle.\"\n\nNämä sanat vihloivat hänen sydäntään. Hän ei käsittänyt kuinka\näärettömän paljon parempana pidin meren pääskystä ja kuinka häntä\njumaloin. Hän luuli, että minä en uskonut hänen koskaan voivan tulla\nminun maani ja heimoni kaunotarten kaltaiseksi. Hän ajatteli, että\nkaikki hänen ponnistuksensa tullakseen minun tähteni kauniimmaksi ja\nestääkseen silmiäni näkemästä hänen alhaista säätyään, olivat turhat.\nHän puhkesi äkkiä kyyneliin, ja istuutuen vuoteensa laidalle, kasvot\nkätkettyinä käsiinsä, pyysi vihaisella äänellä, että ystävät tulisivat\nvapauttamaan hänet noista inhottavista hetaleista. \"Tiesin kyllä\",\nnyyhkytti hän, \"olevani vain köyhä procidalaistyttö. Mutta ajattelin,\nettä jos muuttaisin vaatteita, ei sinun tarvitsisi niin paljon hävetä\nminua, jos joskus seuraisin sinua maahasi. Näen nyt, että minun on\njäätävä sinne, missä olen ja kuoltava siellä, missä olen syntynyt.\nMutta sinun ei olisi pitänyt moittia minua siitä.\"\n\nTämän sanottuaan repi hän halveksien kukat ja korut yltään, viskasi\nne vihaisena kauvas luotaan ja tallasi niitä jaloillaan syytäen\nniille moitteita ja soimauksia, kuten hänen iso-äitinsä oli syyttänyt\nlaivan siruja haaksirikon jälkeen. Sitten hän riensi minun luokseni\nja sammutti lampun kädestäni, että en kauvempaa näkisi häntä tuossa\npuvussa, joka ei minua miellyttänyt. Tunsin tehneeni väärin laskiessani\nhänestä niin rohkeasti leikkiä. Pyysin häneltä anteeksi. Sanoin\ntoruneeni häntä ainoastaan sen vuoksi, että pidin häntä procidalaisessa\npuvussaan tuhat kertaa kauniimpana kuin ranskalaisessa. Se oli\ntotta. Mutta pisto oli kerta kaikkiaan annettu. Hän ei kuunnellut\nminua, vaan nyyhkytti yhä edelleen. Ystävättäret riisuivat häneltä\npuvun, enkä nähnyt häntä ennenkuin seuraavana aamuna. Hän oli taas\nsaarelaispuvussaan. Mutta hänen silmänsä olivat punaiset kyynelistä,\njotka leikinlaskuni oli maksanut hänelle yön kuluessa.\n\n\n32.\n\nNäihin aikoihin alkoi hän epäillä kaikkia Ranskasta saamiani kirjeitä\npeljäten, että ne kutsuisivat minut takaisin. Hän oli niin rehellinen\nja petokseen kykenemätön, vaikka oma elämä oli kysymyksessä, ettei\nvoinut niitä hävittää. Mutta hän pidätti niitä itsellään välistä\nyhdeksänkin päivää ja kiinnitti ne kullatulla neulalla madonnan kuvan\ntaakse, joka riippui seinällä hänen vuoteensa vieressä. Hän ajatteli,\nettä pyhä neitsyt heltyisi ja suojelisi rakkauttamme muuttamalla\nihmeen kautta kirjeitten sisällön, niin että paluukutsut muuttuisivat\nkäskyiksi jäämään hänen luokseen. Huomasin kaikki nuo pienet hurskaat\npetokset, ja ne tekivät hänet entistä rakkaammaksi minulle. Mutta hetki\nlähestyi!\n\n\n33.\n\nEräänä iltana toukokuun lopussa koputettiin kiivaasti ovelleni. Perhe\nnukkui jo. Menin alas aukaisemaan. Siellä oli ystäväni V. \"Tulen sinua\nnoutamaan\", sanoi hän. \"Tässä on kirje äidiltäsi. Sinä et voi enää\nkieltää. Postihevoset odottavat sinua puoli-yön aikana. Kello on nyt\nyksitoista. Jos et nyt lähde mukaani, et enää koskaan pääse pois. Se\nmaksaisi äitisi hengen. Sinä tiedät, kuinka vastuunalaiseksi perhe\ntuntee itsensä kaikista sinun virheistäsi. Se on uhrautunut sinun\nedestäsi, uhraudu sinä nyt hetkiseksi sen edestä. Minä lupaan pyhästi\ntuoda sinut tänne takaisin, me vietämme täällä talven, kokonaisen\nvuoden. Mutta nyt täytyy sinun lähteä perheesi luo ja osoittaa, että\ntottelet äitiäsi.\"\n\nTunsin olevani hukassa.\n\n\"Odota minua täällä\", sanoin hänelle.\n\nPalasin huoneeseeni ja kokosin vaatteeni kiireesti matka-arkkuun.\nKirjoitin Graziellalle, sanoin kirjeessäni kaiken, mitä\nkahdeksantoista-vuotiaan sydämen hellyys voi keksiä ja kaiken mitä\njärki vaatii äitiänsä rakastavalta pojalta. Vannoin hänelle kuten\nitsellenikin ennen neljännen kuukauden loppua olevani taas hänen\nluonaan enkä enää koskaan häntä jättäväni. Uskoin epävarman kohtalomme\nSallimuksen ja rakkauden haltuun. Jätin hänelle kukkaroni, että\nhän poissa-ollessani voisi auttaa vanhoja vanhempiaan. Suljettuani\nkirjeen lähenin hiljaa hänen huoneensa ovea ja polvistuin kynnykselle.\nSuutelin kiveä, puuta, pistin kirjeen oven alitse huoneeseen. Tukahutin\nnyyhkytyksen, joka tuskaisana nousi rinnastani.\n\nYstäväni tarttui käsivarteeni, nosti minut ylös ja vei minut pois.\nSiinä hetkessä Graziella, jonka outo liike oli herättänyt, avasi\noven. Kuu valaisi katto-terrassia. Lapsi-parka tunsi ystäväni ja näki\nmatka-arkkuni erään palvelijan hartioilla. Hän ojensi käsivartensa,\nparahti kauhusta ja vaipui taintuneena maahan.\n\nRiensimme hänen luokseen. Koko perhe kokoontui. Hänen kasvojaan\nvaleltiin vedellä. Kaikki rakkaat äänet kutsuivat häntä takaisin\nelämään. Vasta minun ääneni kuullessaan tuli hän tuntoihinsa. \"Näet\nnyt\", sanoi ystäväni, \"että hän elää. Isku on nyt kerta kaikkiaan\nannettu. Pitemmät jäähyväiset tekisivät tuskan vain moninkertaiseksi.\"\nHän irroitti tytön jääkylmät käsivarret kaulastani ja veti minut\nväkisin pois talosta. Tuntia myöhemmin ajoimme yön hiljaisuudessa\nRoomaa kohti.\n\n\n34.\n\nGraziellalle jättämässäni kirjeessä olin antanut hänelle useita\nosoitteita. Hänen ensimmäisen kirjeensä sain Milanoon. Hän sanoi\nolevansa ruumiillisesti terve, mutta hänen sydämensä oli sairas. Hän\nvakuutti kuitenkin uskovansa sanaani ja odottavansa minua varmasti\nmarraskuussa.\n\nSaavuttuani Lyoniin sain toisen vielä ensimmäistä paljon rauhallisemman\nja luottavamman kirjeen. Kirjeessä oli muutamia lehtiä punaisesta\nneilikasta, joka kasvoi saviruukussa terrassin suojusmuurilla aivan\nlähellä huonettani. Näitä neilikoita pani hän sunnuntaisin tukkaansa.\nTahtoiko hän tämän kautta lähettää minulle jotakin, joka oli ollut\nlähellä häntä itseään? Vai kätkeytyikö hänen lahjaansa hellä, salainen\nmoite, tahtoiko hän muistuttaa, että hän minun tähteni oli uhrannut\nhiuksensa?\n\nHän kertoi, että hänellä oli ollut kuumetta ja että hänen sydämensä\noli ollut kipeä, mutta hän tuli päivä päivältä paremmaksi. Hänet oli\nlähetetty toipumaan toisenlaiseen ilmastoon serkkunsa, Ceccon sisaren\nluo, joka asui Vomerolla, korkealla, terveellisellä kukkulalla lähellä\nNapolia.\n\nSen jälkeen en saanut kirjettä kolmeen kuukauteen. Ajattelin Graziellaa\njoka päivä. Minun piti palata Italiaan seuraavan talven alussa. Hänen\nsuloinen, surullinen kuvansa väikkyi kaipauksena mielessäni välistä\nminua lempeästi moittien. Olin tuossa onnettomassa iässä, jolloin\npintapuolisuus ja jäljittelyhalu saavat nuoren miehen häpeämään\nparhaita tunteitaan ja jolloin kauneimmat Jumalan lahjat, puhdas\nrakkaus, viattomat tunteet, putoavat hiekkaan ja joutuvat maailman\ntuulten pyörteisiin. Pilkallisilta tovereilta opittu turhamaisuus pyrki\nvastustamaan rakkauttani, joka yhä eli kätkössään sydämeni pohjassa.\nEn olisi punastumatta voinut tunnustaa kaipaukseni esineen nimeä ja\nsäätyä ja joutua alttiiksi ivalle. En ollut unohtanut Graziellaa,\nmutta verhonnut hänen muistonsa. Tuo rakkaus, joka elähytti sydäntäni,\nnöyryytti inhimillistä ylpeyttäni. Hänen muistonsa, jota salaa elätin\nvain itseäni varten, seurasi minua melkein pahan omantunnon tavoin\nulkona maailmalla. Kuinka punastunkaan nyt noita punastumisiani, ja\nkuinka tuhat vertaa suuriarvoisempi oli yksi ainoa ilonvälähdys tai\nkyynel hänen silmissään kuin kaikki nuo katseet, pilanteot ja hymyilyt,\njoille olin valmis uhraamaan hänen kuvansa. Oi kuinka kykenemätön on\nliian nuori mies rakastamaan! Hänellä ei ole arvostelukykyä! Hän ei\nkäsitä todellisen onnen arvoa, ennenkuin on sen menettänyt. Metsän\nnuorissa taimissa on kyllä läikähtelevää elinvoimaa ja valojen ja\nvarjojen vaihtelua, mutta vanhan tammen ytimessä on enemmän tulta.\n\nOikea rakkaus on elämän kypsä hedelmä. Kahdeksantoistavuotiaana\nei ihminen tunne sitä, hän vain kuvittelee sen olemassa-olon. Kun\nkasvimaailmassa hedelmä kypsyy, varisevat lehdet. Kenties on ihmisen\nlaita samoin. Olin usein sitä ajatellut huomatessani harmaantuneita\nhiuksia päässäni. Olen syyttänyt itseäni siitä, etten silloin tuntenut\nrakkauden kukan todellista arvoa. Olin kokonaan turhamaisuuden\nsokaisema. Turhamaisuus on typerin ja pahin rikoksistamme, sillä se\npanee meidät punastumaan onneamme.\n\n\n35.\n\nEräänä iltana marraskuun alussa palatessani joistakin tanssiaisista,\nannettiin minulle kirje ja paketti, jonka muuan Napolista tuleva\nmatkustaja oli tuonut minulle. Tuntematon matkustaja oli kertonut, että\neräs hänen ystävänsä korallitehtaan omistaja oli jättänyt hänelle tämän\ntärkeän tehtävän, jonka hän nyt ohimennessään suoritti. Mutta koska\nhänen uutisensa olivat huonoja ja ikäviä, ei hän tahtonut nähdä minua,\npyysi vain, että ilmoittaisin hänelle Pariisiin saaneeni paketin.\n\nAvasin paketin vapisten. Ensin tuli esille viimeinen kirje\nGraziellalta: \"Tohtori on sanonut, että voin elää enää korkeintaan\nkolme päivää. Tahdon sanoa sinulle hyvästi niin kauvan kun jaksan. Oi,\njos sinä olisit täällä, jäisin eloon. Mutta tämä on Jumalan tahto. Minä\npuhun sinulle pian ja sitten aina ylhäältä taivaasta. Rakasta sieluani!\nSe on oleva kanssasi kaiken ikäsi. Jätän sinulle hiukseni, jotka eräänä\nyönä leikattiin sinun tähtesi. Pyhitä ne Jumalalle jossakin maasi\nkappelissa, että joku osa minusta olisi luonasi!\"\n\nIstuin kokonaan murtuneena paikallani kirje kädessä aamuun saakka.\nVasta silloin saatoin avata toisen käärön. Koko hänen kaunis tukkansa\noli siinä sellaisena kuin olin nähnyt sen tuona yönä, jona hän oli sen\nminulle näyttänyt mökissä. Siinä oli vielä muutamia kanervakukkia,\njotka olivat silloin siihen tarttuneet. Täytin hänen pyyntönsä.\nSiitä päivästä saakka himmensi hänen kuolemansa varjo kasvojani ja\nnuoruuttani.\n\nKaksitoista vuotta myöhemmin kävin taas Napolissa. Etsin hänen\njälkiänsä. Niitä ei ollut enää Margellinassa eikä Procidassa. Pieni\ntalo saaren rannalla oli raunioina. Sen paikalla oli vain kasa harmaita\nkiviä ja kellari, jonka suojaan paimenet toivat vuohensa sateella.\nAika hävittää nopeasti jäljet maasta, mutta se ei milloinkaan hävitä\nensimmäisen rakkauden jälkiä sydämestä, joka on sitä tuntenut.\n\nGraziella raukka. Monta päivää on kulunut näistä päivistä. Minä olen\nrakastanut, minua on rakastettu. Toiset kauneuden ja rakkauden säteet\novat valaisseet synkkää tietäni. Toiset sielut ovat auenneet minulle\nja näyttäneet minulle naissydämen salaisimpia aarteita: kauneutta,\npyhyyttä, puhtautta, jota Jumala on herättänyt maan päälle oppiaksemme\nymmärtämään, aavistamaan ja ikävöimään taivasta. Mutta mikään ei ole\nkarkoittanut sinun kuvaasi sydämestäni. Mitä enemmän olen elänyt\nsitä lähemmäksi sinua olen tullut ajatuksissani. Muistosi on kuin\nisäsi tuulasvalkeat, joitten savun etäisyys hälventää, ja jotka\nloistavat sitä kirkkaammin mitä pitemmälle ne etääntyvät. En tiedä,\nmissä maallinen tomusi lepää, enkä tiedä, vieläkö joku itkee sinua\nkotimaassasi. Nimesi kuuleminen panee minut vavahtamaan. Rakastan\nkieltä, joka on sen sepittänyt. Sydämeni pohjassa on aina hereänä\nkyynellähde, josta pisara toisensa jälkeen salaa vuotaa muistollesi\npitäen sitä tuoreena ja ikuisena.\n\n\n\n"]