[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzAanc88ZXGSiWRqRrekngZDnorL_GfpwYtEjrsA_yOo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2204,"Kaksi pakolaista","Gerstäcker, Friedrich",1816,1872,"2204-gerstacker-friedrich-kaksi-pakolaista","2204__Gerstäcker_Friedrich__Kaksi_pakolaista",null,"romaani",[],[],"fi",1848,1911,18718,119398,false,14164,[23],"Fiction",[25],"Historical Novels","\"Kaksi\" by Theodolinda Hahnsson is a historical novel likely written in the late 19th century. The story revolves around Valva, a young woman navigating her life in a rural community, facing familial responsibilities and societal expectations, especially regarding love and marriage, particularly in relation to Tuomelan Mauri, a young man from a neighboring family.  The opening of the book introduces readers to Valva as she observes the serene beauty of her surroundings while managing the household chores. We learn about her family dynamics, particularly her position as the eldest daughter, taking on the role of caretaker after the death of her mother. As Valva and her sisters prepare for church, the conversation reveals the expectations surrounding their potential marriages, notably Valva's unspoken love for Mauri. The narrative sets the tone for forthcoming tensions as Valva grapples with her feelings amidst societal pressures, foreshadowing the challenges that will arise regarding love, duty, and personal choice. (This is an automatically generated summary.)",[],271,"Australiaan sijoittuva seikkailutarina kertoo vankikarkuri Mac Donaldista, joka on julistettu lainsuojattomaksi. Hänet vangitaan kavaluudella, vaikka hän on aiemmin pelastanut paikallisen perheen tyttären hengen.","Friedrich Gerstäckerin 'Kaksi pakolaista' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2204. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KAKSI PAKOLAISTA\n\nAustraalialainen kertomus\n\n\nKirj.\n\nFRIEDRICH GERSTÄCKER\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nSquatteri [Squatter'eiksi nimitetään Austraaliassa suurien lammas-\nja sarvikarjalaumojen omistajia, joilla tavallisesti on vuokralla\nsuunnattomia aloja aro- ja ruohomaata. Squattereja on tähän asti\npidetty Austraalian ylimyksinä. Suom. muist.] Powellin perhe Murray-joen\nvarrella Austraaliassa oli kauhun vallassa. Mustan poliisivoiman\npäällikkö, luutnantti Walker, oli äkkiarvaamatta heidän keskellään\nkavaluudella vanginnut heidän vieraansa Mac Donaldin. Poliisiupseeri\nselitti, että tämä oli henkipatoksi julistettu rosvo Jack London,\nmyöskin tunnettu nimillä Murphy ja Bridol.\n\nPowellilaiset katsoivat olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa Mac\nDonaldille, sillä hän oli pelastanut heidän vanhimman tyttärensä Saran\nmustien raakalaisten käsistä, jotka olivat hyökänneet ratsastusretkellä\nhänen kimppuunsa ja yrittäneet raahata hänet mukaansa. Mutta jo eräällä\naikaisemmallakin käynnillään Mac Donald oli hankkinut itselleen\nPowellin perheen kunnioituksen ja rakkauden. Erittäinkin Sara tunsi\nkiintyneensä tuohon komeaan, ritarilliseen mieheen lämpimällä\nrakkaudella, vaikkei Mac Donald tehnyt mitään rohkaistakseen hänen\nmieltymystänsä. Walker sitävastoin oli, ennenkuin oli vanginnut\nonnellisen kilpailijansa, kosinut Saraa, mutta saanut rukkaset.\n\nErään, kuten ilmoitettiin, Englannissa tehdyn murhan tähden oli Mac\nDonald tuomittu siirtovankeuteen Austraaliaan. Mutta uhkarohkealla\ntavalla hän karkasi vankilasta. Ollakseen turvassa hän pakeni metsiin,\nmissä teki huimalla rohkeudellaan nimensä kuuluisaksi. Verta hän ei\nkuitenkaan vuodattanut koskaan.\n\nTurhaan sekä herra Powell että hänen voutinsa Bale, jotka luottivat Mac\nDonaldiin ja hänen viattomuuteensa, tarjoutuivat menemään takuuseen\nsiitä, että hän oli vapaaehtoisesti saapuva lähimmän tuomioistuimen\neteen. He tahtoivat siten säästää häntä joutumasta häpeällisesti\nkuljetettavaksi käsiraudoissa. Mutta Walker hylkäsi jalomielisen\ntarjouksen viitaten velvollisuuteensa, samoin Mac Donald, joka ei\ntahtonut olla kiitollisuudenvelassa poliisiupseerille.\n\nToby, \"kuivan neva-aseman\" uusi majanvartia, istui näiden tapahtumain\naikana mökkinsä edustalla ja pureksi tupakan puutteessa nyreänä varpua.\nPaimen oli vastikään ajanut lauman pois ja jättänyt äreän miehen\nvartioimaan paikkaa.\n\n\"Hm\", murahti hän puhuen itsekseen, -- \"täällä minä nyt ikävissäni\nmurjotan tämmöisessä perhanan pesässä. -- Majanvartian virka ja palkkaa\nkaksikymmentä puntaa vuodessa -- ainakin hyvä korko sille sataselle,\njoka on luvattu päästäni -- mutta ei tupakan hiventä eikä muuta keinoa\nedessä kuin näivettyä tässä kirotun kuivassa elämässä ja maassa kuin\nmikäkin käpertynyt sieni. Jollei tässä olisi pakko parannella noita\nhaavoille juostuja raajojani ja antaa väsyneen, vainotun ruumis-pahan\nhieman levätä, niin tekisinpä piruja ja näyttäisin miten lampaita\npaimennetaan ja laittaisin koirille kovan leikin... On tämäkin maa --\nkaikki ylösalaisin... oikea piintynyt metsäsissi pannaan talonvahdiksi\n-- pukki kaalimaan vartiaksi -- eikä sitten edes jätetä hänelle mitään\nvarastettavaa. Kyllä tästä taas pitää rannikolle päästä ja hankkia\nparempi turvapaikka. -- Kunpa nyt edes tulisi joku päällysmiehen\nroisto tänne, että saisin tupakkaa... sitä kun on, niin kelpaa\nhuilata vaikka maailman ääriin. -- -- Ja Jack Londonkin on täällä --\nherrasmies taas niinkuin tavallista, ja peevelin hyvä hevonen sillä\non. John saa tietysti juosta. No, saa täällä edes olla rauhassa noilta\nniinsanotun oikeuden vainukoirilta, ja Jumalan tai perkeleen avulla\nkai vielä Johnkin kerran saa hyvän hevosen allensa ja siistin nutun\nruumiinsa verhoksi. Hevonen ensiksi -- muu seuraa sitten itsestään.\nHalloo, kuka siellä?\" keskeytti hän äkkiä, kuullessaan kavion kapsetta.\nVaistomaisesti hän nousi ja tempasi majan seinustalta kiväärinsä, jotta\nse olisi käsillä tarpeen tullen. Mutta sitten hän näki harvan pensaikon\nläpi, että tulija oli vouti, ja pistäen kätensä taskuun hän käveli\nverkalleen muutaman askelen häntä vastaan.\n\n\"Vai niin, Toby, noin ahkerana?\" virkkoi Bale, joka ajaa karahutti\npaikalle. \"Tuota tarhan-aitaa pitäisi korjata, ja tähän kattoonkin\nolisi pantava jokunen uusi kaarnalevy. Luullakseni olen siitä jo kerran\nteille sanonut. Vai aiotteko ruveta jatkamaan edeltäjänne tointa?\"\n\n\"Hitto vieköön\", murisi uusi majanvartia, \"minulta ei käy työnteko,\njollei ole tupakkapuru hampaissa. Kurkkuni on niin kuiva, että tuskin\nhenki kulkee.\"\n\nNauraen vastasi vouti: \"Jos sitä vain puuttuu, niin tässä on. -- Mutta\nkun kone nyt on rasvattu, niin se toivottavasti tekee työtäkin.\"\n\n\"Eiköhän\", myönteli mies tyytyväisen näköisenä repien muitta mutkitta\nkäärepaperin pois ja työntäen himokkaasti suuhunsa koko pötkyn.\n\"Tyytyväiseksi tulette. -- Peijakas, kylläpä maistuu!\"\n\n\"Kauanko olette ollut ilman tupakkaa?\"\n\n\"Kauanko? -- jo siitä kai on kulunut iankaikkisuus; olen sen jälkeen\nkadottanut koko ajantietoni. Tänään alkaa uusi vuosi.\"\n\n\"Onneksi olkoon! Muuten -- huomisaamuna tulevat rattaat tänne.\nTarvitsemme lisää teuraslampaita, sillä meillä on koko liuta mustia\npoliiseja kartanossa kortteeria.\"\n\nVastausta odottamatta hän ratsasti tiehensä jättäen uuden majanvartian\nkaikkea muuta kuin mieluisan ällistyksen valtaan.\n\n\"Tuhat tulimaista\", jupisi mies itsekseen, \"siinäpä kaunis juttu --\n_ne_ nuuskijat täällä... taisi loppua lyhyeen ilo täällä pensaikon\nturvissa? [Austraalian sisäosissa on suolakasvien muodostamia\nomituisia, äärettömän laajoja pensaikkoja (swubs). Suom. muist.] Hm,\nhm, -- hyväpaikkainen majanvartia pensaikon keskellä, naula tupakkaa\nkäsirahoina ja nuo mustat pedot kenties tuossa paikassa kintereillä.\nJohnny, Johnny, asema on tukala, ja jos tällä kertaa selviät pulasta,\nniin kunnioitanpa sinua. Mutta joutavia, kuka tietää osuvatko he\nkoskaan näille maille. Ei pidä älähtää, ennenkuin tuntuu nahassa kipu,\nja kyllä aika neuvon tuo. Pois en nyt tohdi lähteä, ennenkuin he\nkeksivät olinpaikkani ja pakottavat minut pötkimään pakoon, sillä tässä\npehmeässä maassa he kohta olisivat kaikki kuin viivana perässäni --\ntäällähän voi sokeakin kepillä tuntea jäljet hiekassa. Mutta varoillaan\ntäytyy olla entistä enemmän -- ja jos he tulevat -- hiisi heidät\nvieköön\" -- sanoi hän synkästi, lisäten vielä karkean kirouksen --\n\"niin eivät he turhanpäiten ole kolmea vuotta ajaneet Punaista Johnia\ntakaa pensaikoissa, missä hän on tehnyt veljesliiton mustien kanssa ja\noppinut ainakin osan heidän viekkauttansa. Eikä sitäpaitsi pyssynikään\nole mikään turha kapine, ja niin kauan kuin ruutia ja lyijyä riittää,\nvoin pitää heidät loitolla itsestäni.\"\n\nPuhuessaan hän meni majaan, pienensi levollisesti piipullisen tupakkaa\nja puhalteli pian ilmeisellä mielihyvällä savuja ilmaan. Pyssyn hän\nripusti selkäänsä lähteäkseen aidankorjaus- ja katonpaikkaustyöhönsä.\n\"Jahka ajorenki huomisaamuna tulee tänne, niin saan häneltä joka\ntapauksessa tietää, mitä mustat hommaavat. Ehkä ne ovatkin jatkaneet\nmatkaansa, niin ettei tarvitse niitä sen enempää pelätä\", tuumi hän.\n\nHän tiesi, että niin kauan kuin hän oli täällä palveluksessa, hänen\ntäytyi täyttää velvollisuutensa. Katonpaikkuuseen hän tarvitsi muutamia\nsuuria puunkuoren palasia, ja siksi hän, mökistä löytämänsä pieni\nkirves muassaan, lähti verkalleen astumaan kohden muuatta läheistä\nlaguunia, jonka partaalla kasvoi useita suuria kumipuita.\n\nKiväärinsä hän piilotti erään puun taakse siltä varalta että vouti ehkä\nsattuisi palaamaan tätä tietä. Sitten hän tottuneella kädellä hakkasi\nja irroitti tarvittavat kuorenpalat. Hän syventyi työhönsä niin,\nettä hetkeksi kokonaan unohti ympäristönsä. Yhtäkkiä hän kuuli aivan\nvierestänsä jonkun huutavan hänen vanhaa sissinimeänsä: \"Punainen John!\"\n\nIkäänkuin käärmeen pistämänä hän käännähti, ja olipa säikähdyksen\nsyytäkin, sillä tuskin viidentoista askelen päässä hänestä seisoi,\nkivääri häntä kohti tähdättynä, musta mies pelätyn pensaikkopoliisin\npuvussa, nauraa hohotti huomatessaan yllätyksen vaikuttaman\nhämmästyksen hänen kasvoillaan ja huusi huonolla englanninkielellään:\n\n\"Mitäs kuuluma, Punainen John, häh? Hyvä kuuluma? Ha-ha-haa! -- Jaa\njaa, nyt me mene yhdessä paksun sauhun tykö [kaupunkiin]. -- Seis,\nei liikkua!\" karjaisi hän uhkaavalla äänellä, kun niinsanottu Toby\nvaistomaisesti liikahti sinnepäin, missä kiväärinsä oli. -- \"Kuyunkon\npyssyssä on paljo lyijy, paljo ruuti -- pam, se paukku, ja kuula teke\nläven, raukka Punainen John.\"\n\nJohn, joka näin oli joutunut satimeen, oli kiukusta haljeta, että\nhän, vanha, ovela sissi, oli antanut poliisimiehen tällä tapaa vetää\nitseään nenästä. Mutta väkivalta ei nyt auttanut mitään; jos laukaus\nvain haavoittaisikin häntä, olisi hän pensaikossa mennyttä miestä.\nSitäpaitsi saattoi lähitienoilla olla muitakin, jotka pyssynpamaus vain\npikemmin toisi tänne. Luotuaan pikaisen silmäyksen kohden puuta, jota\nvasten hänen kiväärinsä nojasi, hän tuli vakuutetuksi, ettei musta\naavistanut pyssyn läheisyyttä; muuten mies olisi hiipinyt paikalle\ntoiselta puolen, saadakseen ensin aseen valtaansa. Oli siis vielä\ntoivoa. Nyt, piti vain panna viekkaus viekkautta vastaan, ja siksi hän\naivan rauhallisena alkoi nurista:\n\n\"No mikä nyt on hätänä? Eikö ihminen saa enää tehdä rauhassa työtänsä\nilman ettei joku tuollainen musta, sinitakkinen hirtehinen ryömi hänen\nperässään ja tähtää häntä pyssyllä? Ollaanko tässä metsäsissien parissa\nvai rauhallisella asemallako?\"\n\n\"Kaikki hyvin, Punainen John, oikein hyvin!\" nauroi musta mielissään\nviekkautensa onnistumisesta. \"Ei vaan pakoon, muuten puff --\nkuula vielä vikkelämpi kuin bumerangi.\" [Bumerangi: Austraalian\nalkuasukkaiden käyttämä heittoase. Suora, muist.]\n\n\"Mene hiiteen!\" sätti valkoihoinen. \"Mitä sinä oikeastaan tahdot\nminusta ja miksi nimität minua Punaiseksi Johniksi, häh? Nimeni on\n_Toby_ ja minä olen täällä majanvartiana.\"\n\n\"Ha-ha-haa\", nauroi musta jälleen. \"Kaikki hyvin... mister Walker tulla\noikein iloiseksi.\"\n\n\"Walker -- hitto soikoon\", ajatteli John, \"nyt on piru merrassa\". Mutta\nhän ei antanut mustan poliisin huomata, kuinka tuo nimi häntä säikytti,\nvaan päinvastoin kysyi:\n\n\"_Kuka_ tulee iloiseksi? -- Mutta laske nyt jo hitossa pyssy\nposkeltasi! Näethän sinä, senkin perhanan sokea maamyyrä, etten minä\nvoi juosta pakoon.\" Sitten hän käänsi poliisimiehelle selkänsä ja astui\nontuen noin viiden askelen päässä olevan puun luokse, jonka juurelle\npaneutui hitaasti istumaan.\n\nKuyunko oli hyvin epäluuloisena seurannut tätä liikettä. Että\nvalkoihoinen _ei_ ollut ontuva, sen hän oli nähnyt jäljistä, joita\nseuraten oli tänne hiipinyt; ontuminen oli vain tuon pelätyn veijarin\nviekkautta, jolla hän koetti voittaa Kuyunkon luottamuksen. Mutta\nmustaihoinen nauroi hiljaa itsekseen, että valkoinen mies piti häntä\nniin tyhmänä, ja kun alaston vuorenseinä aivan puun takana kohosi noin\nneljänkymmenen askelen korkuisena jyrkänteenä, joten rosvo siis ei\nvoinut sitäkään tietä päästä pakoon hänen pyssynsä ulottuvilta, antoi\nhän miehen tehdä mielensä mukaan. Vasta kun hän oli istuutunut, laski\npoliisi pyssynsä ja läksi verkalleen, mutta vielä hyvin varovaisena\nastumaan häntä kohden.\n\n\"Kuka se tulee iloiseksi, häh?\" kysyi John vielä kerran.\n\n\"No mister Walker, luutnantti\", vastasi musta.\n\n\"Hänkö?\" huudahti John teeskennellen riemastusta niin taitavasti, että\novela poliisimieskin joutui ymmälle.\n\n\"No jos _hän_ on täällä, niin sitten ei minulla ole hätää, poikaseni!\nSamainen mies on juuri kirjoittanut minulle, että hänellä on taskussaan\ntäydellinen armahduskirja minulle. Peijakas, poika, se tieto oli\ntupakkamällin arvoinen.\"\n\n\"Tupakka -- onko teillä?\" kysäisi Kuyunko himokkaasti, rohkenematta\nkuitenkaan lähestyä vankiansa, jonka hän ladatulla pyssyllään piti\nhelposti vallassaan.\n\n\"Luulisinpä olevan\", nauroi rosvo, -- \"vouti juuri toi kokonaisen\nnaulan... tahdotko maistaa?\"\n\nMusta viivytti vastaustaan hetken. Mutta hänen omatuntonsa ei estellyt.\nMitä hän saattoi hankkia vangilta itselleen, oli puhdasta voittoa; sitä\nei siis pitänyt jättää hyväkseen käyttämättä.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän, \"mutta sitte Punainen John tule minun kanssa\nluutnantti Walkerin tykö -- hyvä mies mister Walker, ei teke hänelle\nmitään paha.\"\n\n\"Niin, kyllä tunnen sen miehen hyvyyden\", ajatteli John, mutta ääneen\nhän vastasi, kopeloiden taskujaan rauhallisesti ja näköjään aivan\nvälinpitämättömänä, muka tupakkaa etsien:\n\n\"Tulen kyllä, poikaseni, oikeinpa mielelläni... hauska taas tavata\nluutnanttiasi... minne hittoon se tupakka... _yksinkö_ sinä tänne\ntulit?\"\n\n\"Ihan yksin\", nauroi Kuyunko, aikalailla ylpeänä siitä, että oli omin\npäin saattanut vaarallisen valkoihoisen kiikkiin. \"Kaikki toiset\nasemalla...\"\n\n\"Ei mutta... luulenpa, että olen jättänyt tupakkani tuonne pensaan\njuurelle -- siellähän se on ihan takanasi... nyt astut sen päälle.\"\n\nKuyunko vilkaisi varovasti sinnepäin, mihin John oli osoittanut,\nkääntämättä kuitenkaan selkäänsä, ja vasta nähdessään sissin jäävän\naivan rauhallisena loikomaan kyynärpäittensä varaan, hän kääntyi\nkatsomaan taaksensa. Se kesti vain tuokion, mutta siinä ajassa\nJohn jo ehti ponnahtaa pystyyn ja harpata puun taakse, ennenkuin\nKuyunko ennätti nostaa pyssyn poskelleen ja tähdätä. Musta, joka ei\naavistanutkaan, että John oli kätkenyt aseensa sinne, luuli, että\ntämä tahtoi saada puunrungon itsensä ja poliisin vähin, päästäkseen\nkarkaamaan pensaikkoon. Hän hyökkäsi senvuoksi kivääri ojennettuna ja\ntäysin varmana omasta turvallisuudestaan puuta kohti ja hieman sivulle\nsaadakseen karkulaisen jälleen tähtäimeensä. Mutta yhtäkkiä pamahti\nlaukaus hiljaisessa metsässä, ja Kuyunko, jonka käsistä kivääri putosi,\nseisoi tuokion hiljaa ja liikahtamatta, tuijottaen murhaajaansa, sitten\nkädet hervahtivat alas ja hän suistui kuolleena maahan.\n\nPunainen John latasi vaistomaisesti kiväärinsä uudelleen, ennenkuin\nmuuhun ryhtyi.\n\n\"Siinä se\", jupisi hän puhuen tapansa mukaan ääneen itseksensä. \"_Se_\nlurjus on saanut palkkansa, mutta kauanko kestänee, ennenkuin koko\nparvi on kimpussani. Jollei tuo peijakas olisi hiipinyt niskaani kuin\nkissa, -- hm, enpä olisi luullut, että ne tällä lailla pystyisivät\nyllättämään minut. Ja mitä nyt tehdä? No, eipä hätää! Ei ole Punainen\nJohn turhanpäiten ollut kolme vuotta kuin kaahattu villi koira, eikä\ntässä kannata siekailla, kun on kenties neljäkolmatta tuntia tai\nenemmänkin aikaa päästä takaa-ajajista edelle. Tahtoisinpa nähdä,\nkumpi on viisaampi, minäkö vai nuo mustat pakanat, joita meidän\nkristitty kuvernöörimme usuttaa ihmisten kimppuun niinkuin koiriansa\nkettujen perään. Punainen John ei ole vielä heidän käsissään, ja jos he\nlähettävät miehiänsä _yksitellen_ jälkeeni, niin taidanpa vähitellen\ntehdä lopun koko heidän suuriarvoisesta poliisivoimastaan, ha-ha-haa.\nNäytän pitkän nenän niille roistoille, niin pitkän kuin tuo kumipuu.\"\n\nEnsin hän laukaisi vainajan kiväärin ja heitti sen maahan ruumiin\nviereen. Sitten hän kostutti kaulaliinansa läpimäräksi kuolleen\nveressä ja pani sen suurenpuoleiselle puunkuoren kappaleelle, jonka\notti olallensa ja läksi kiireesti astumaan takaisin majaan hakeakseen\nsieltä itselleen evästä ja muutakin kelpaavaa kalua. Mennessään hän\npysähtyi monta kertaa ja tipahutti pisaran verta maahan. Majassa hän ei\nviipynyt kauan, sillä siellä hän saattoi joka hetki saada kimppuunsa\nuusia vakoilijoita. Hän vain mursi auki Hendricks paimenen arkun, joka\noli nurkassa, otti siitä rahaa, taskuveitsen ja tulukset ja painautui\nsitten suorinta tietä joelle.\n\nHän pakeni aluksi niin kiireesti kuin suinkin ja vältti kaikkia\npehmeitä paikkoja maassa, joissa hänen jälkensä olisivat näkyneet liian\nselvään. Vallan hyvin hän tiesi, ettei se mitään auttanut ja että\nmustat tulivat seuraamaan häntä yhtä helposti kuin selvällä maantiellä;\nmutta takaa-ajajien täytyi edes uskoa, että hän oli koettanut johtaa\nheitä harhaan. Se kuului hänen suunnitelmaansa samoin kuin nuo\nsinne-tänne tiputetut veripisaratkin. Hän oli muka haavoittunut,\njoka alussa pakeni minkä juoksemaan pääsi, mutta jonka voimat\nvähitellen heikkenivät. Hän pysähtyi monta kertaa, vieläpä istahtikin\nsilloin-tällöin ja jätti joka paikkaan verisiä jälkiä, vaikkakin\npieniä. Viimeiset parisataa askelta jokirannasta hän kulki hitain,\nlaahustavin askelin, laskeutui pitkäkseen muutaman puun alle, vaikkakin\nvain pariksi sekunniksi, ja etsi sitten sopivaa paikkaa uidakseen joen\npoikki, joka tällä kohtaa oli melkoisen syvä.\n\nHän valitsi paikan, jossa ranta oli matala, mutta jonka vastaisella\npuolella oli hyvin syvä kohta. Veneenä, johon hän pani kiväärinsä,\nruutinsa, peitteensä, tuluksensa ja verisen kaulahuivinsa\nsäilyttääkseen ne kuivina, hän käytti puunkuorta, jonka oli tätä\ntarkoitusta varten ottanut mukaansa. Taitavana uimarina hän pääsi\nhelposti toiselle rannalle. Täällä vasta alkoi hänen juonensa, jonka\ntarkoituksena oli johtaa mustat harhaan. Hän tarttui kynsin melkoisen\njyrkkään savitörmään, ikäänkuin olisi yrittänyt kavuta sitä myöten\nmaalle, nosti polvensa ylös, mutta luisui jälleen alas ja veti veristä\nhuivia pari kertaa maata pitkin. Kiväärin jäljenkin hän painoi\npehmeään saveen. Mutta sitten hän läksi, vetäen perässään pientä\nkaarnavenettänsä, uimaan virran mukana hitaasti jokea alaspäin. Oli jo\nsangen hämärä, ja hän tiesi, ettei hänellä tänä yönä enää ollut pelkoa\ntakaa-ajajistaan. Nyt oli vain pidettävä huoli siitä, etteivät nämä\npäässeet vallan pian uudestaan hänen jäljilleen.\n\nHänen laskunsa pitivät erinomaisesti paikkansa siinäkin suhteessa, että\npoliisimiehet olivat päättäneet odottaa tiedustelijansa palaamista\nennenkuin kävivät rosvoa vangitsemaan. Ennenkuin he siis saivat tietää\nkumppaninsa kohtalon ja ennenkuin Hendricks raivostuneena rahojensa\nvarkaudesta oli ehtinyt valittaa karannutta majanvartiaa vastaan, oli\nJohn ennättänyt olla matkallaan lähes neljäkolmatta tuntia ja siten\nsaanut katkaistuksi jälkensä monen peninkulman laajuudelta.\n\nKun mustat myöhemmin löysivät toverinsa ruumiin, seurasivat he helposti\npakolaisen jälkiä ja osoittivat naureskellen veritäpliä, joiden he\narvelivat johtuneen pahasta haavasta -- olihan Kuyunkon pyssy ollut\nlaukaistu. -- Joen toiseltakin rannalta lie löysivät ilman ajanhukkaa\nverijäljet ja muut merkit, vartavasten heitä varten tehdyt. Mutta siinä\nvääpeli, joka oli liittynyt mukaan, heitti kaiken toivon varmaksi\nluullun saaliin elävältä pyydystämisestä.\n\n\"Pojat!\" huusi hän miehillensä. \"Se roisto on saanut kurkkunsa vettä\ntäyteen, ja nyt menee meiltä sata puntaa sivu suun, jollemme löydä\nraatoa jonkun kaatuneen puun latvasta, minne se on ajautunut. Tässä hän\non koettanut nousta maalle, mutta on kaksi kertaa luisunut takaisin --\nja verta näyttää hänestä juosseen kuin sian kurkusta. Saakeli soikoon,\nantaisinpa pikkusormeni, jos saisimme sen roiston hengissä kiinni!\"\n\nEikä siinä tosiaankaan ollut muuta neuvona kuin ruveta etsimään tuon,\nkuten luultiin, laukauksesta pahoin haavoittuneen rikoksellisen\nruumista. Vääpeli lähetti senvuoksi heti erään Mabong nimisen miehensä\nluutnantin luokse ilmoittamaan asiasta, ja sillaikaa mustat heittivät\nvaatteet yltänsä sukeltaakseen etsimään saalistaan veden alta.\n\nHarvat villiheimot koko maailmassa ovat niin harjaantuneita uimareja ja\nvarsinkaan sukeltajia kuin Murrayn jokialueen mustaihoiset.\n\nJokikin näytti tässä kyllä lupaavan palkita heidän vaivansa, vähän\nmatkaa heitä alempana oli näet useita laajalatvaisia kumipuita kaatunut\njokeen ja jäänyt siihen raskaina kuin lyijy, mutta mustat eivät\nlöytäneet niiden piikkisistä, limaskaisista oksista niin mitään, ja\nturhaan he saivat hakea, kunnes yö teki lopun enemmistä etsimisistä.\n\nAamun sarastaessa vääpeli sitten itse lähti asemalle tekemään selkoa\npuolittain onnistuneesta, puolittain hukkaanmenneestä takaa-ajosta.\nVain kaksi miestä hän jätti joelle etsimistä jatkamaan. Liian kovasti\nhäntä sapetti ajatus noin vain ilman muuta heittää sadan punnan\npalkinto.\n\nSillävälin oli Walker vankinsa ja Mahongin kera lähtenyt matkaan, ja\nMac Donald näytti aivan tyynesti mukautuvan kohtaloonsa. Hänen kätensä\nolivat tosin raudoissa, ja luja nuora, joka oli sidottu hänen hevosensa\nsuitsiin ja jonka toinen pää oli kiinni Walkerin satulannupissa, ohjasi\nhänen ratsunsa kulkua ja teki jo edeltäpäin kaikki pakoyritykset\nmahdottomiksi. Mutta mitäpä hän olisikaan voinut aseetonna ja\nkäsiraudoissa tehdä pelastuksekseen kuivassa pensaikossa!\n\nVielä kerran hän loi surumielisen katseen ystävälliseen taloon. Hänestä\nmelkein tuntui, kuin toinen ikkunaverhoista olisi liikahtanut, --\nmutta kaiketi hän vain erehtyi, ja syvään huokaisten hän käänsi päänsä\ntoisaalle ja kahleitaan muistamatta puristi ratsunsa kylkiä, niin että\nse hypähti ja koetti syöksyä eteenpäin. Mutta nuora pidätti sen.\n\nMabong seurasi luutnanttinsa käskystä aivan heidän jäljissään, ja oli\nsaanut ankaran määräyksen pienimmästäkin pakoyrityksestä ampua vangin\nratsun selästä maahan.\n\nKun he saapuivat alkavan pensaikon reunalle, niin Walker pysäytti\nhevosensa, käänsi sen ja katseli minuutin verran hiljaa ja vaieten\ntaakse jäänyttä pientä taloryhmää, joka lepäsi rauhallisena nousevan\nauringon valossa. Ketään ihmistä ei ollut vielä näkyvissä. Ainoastaan\nNguyulloman, mustaihoinen, jonka jalat olivat kuivettuneet ja joka\nkäveli käsillään, istui talon takaisella hietaharjulla matalan\nkaarnamajansa edustalla kohennellen nuotiotaan, josta nousi sakea musta\nsavupatsas pystysuorana raikkaaseen aamuilmaan.\n\n\"Eteenpäin\", virkkoi Walker äkkiä ja käänsi hevosensa. \"Parempi olisi\nmeille kummallekin, jollemme olisi milloinkaan tulleet tuota paikkaa\nnäkemään!\"\n\nMac Donald katsoi kysyvästi häneen, mutta nuori mies painoi päänsä\nalas ja tuijotti synkkänä eteensä. Muutamassa tienkäänteessä ajaa\nkarahuttivat vääpeli ja kahdeksan hänen miestänsä yhtäkkiä vastaan.\n\n\"Herra yliluutnantti\", sanoi vanha soturi, \"saan ilmoittaa, että\n-. no jumaliste\" -- huudahti hän yhtäkkiä unohtaen virkansa ja\nkurin vaatimukset ja töllistellen vankia -- \"mr. Mac Donald hänen\nmajesteettinsa manseteissa?\"\n\nLuutnantti oli vaiti hetken aikaa, mutta hieno voitonriemuinen hymy\nväreili kuitenkin hänen kasvoillaan, ja viitaten vankiin hän lausui\nivallisen kohteliaasti vääpelillensä:\n\n\"Kulloch, minulla on kunnia tässä esittää teille herra Jack London.\"\n\n\"Tuhat tulimaista!\" huudahti vääpeli -- mustat seisoivat vielä niin\npaljon taampana, etteivät voineet kuulla luutnantin sanoja, mutta he\nsupattelivat kummissaan keskenänsä nähdessään aseman vieraan olevan\nkäsiraudoissa. -- \"No onpa retki siis kannattanut, ja olemme siepanneet\nkiinni ja tehneet vaarattomiksi molemmat päälinnut.\"\n\n\"Ettekö tahdo viedä minua muidenkin miestenne nähtäväksi?\" kysyi Mac\nDonald suuttumuksesta värisevällä äänellä.\n\n\"Ei ole tarpeen\", vastasi Walker levollisesti, \"sillä otan itse\nkuljettaakseni teidät lähimmälle poliisiasemalle\".\n\nVääpeli teki sitten lyhyesti selkoa \"etsintänsä\" tuloksista ja\nilmaisi lujana vakaumuksenaan, että _haavoitettu_ rosvo oli\npäättänyt rikoksellisen elämänuransa Murrayn aalloissa ja oli nyt\nkiinni-ajautuneena jonkun kaatuneen kumipuun latvassa. Mustat tosin\nolivat toista mieltä, koska eivät olleet tavanneet pienimpiäkään jälkiä\njoen _pohjassa_. Mutta sellaisethan oli vahva virta saattanut pyyhkiä\npois, ja heidän jatketut etsimisensä tulivat epäilemättä olemaan\nhyödyttömiä. Sitäpaitsi oli joen yläjuoksun varrella varmaankin satanut\nrunsaasti, sillä vesi oli viime yönä noussut kolme tuumaa, ja kun joki\nalkoi tähän vuodenaikaan paisua, niin ei useinkaan kestänyt kauan,\nennenkuin se tulvi yli äyräittensä.\n\n\"Sitä suurempi meillä on syy lopettaa etsimisemme niin joutuisaan kuin\nsuinkin\", vastasi upseeri poiketen polulta joelle päin, joka tällä\nkohtaa oli tuskin kahdenkymmenen askelen päässä. \"Minusta näyttää,\nettä vesi alkaa käydä sameaksi- Käyttäkää siis vielä tämä päivä siihen\nja etsikää tarkoin toispuolinen ranta, erittäinkin asemalle saakka\nalaspäin, ja vasta jollei mitään löydy, lähdette miesten kera jälkeeni\ntänään illalla. Mabong saa lähteä teidän mukaanne -- hän on älykkäimpiä\nmustaihoisia -- ja minä otan sijaan jonkun toisen miehen. Lähimmällä\nasemalla odotan tarkempia tietoja ja jään sinne, kunnes te itse tuotte\nminulle sanoman tuloksistanne. Jos vesi nousee uhkaavasti, täytyy\nmeidän kiiruhtaa ehtiäksemme poliisiasemalle ja ylävämmälle maalle.\"\n\nVääpeli ei näyttänyt kovin halukkaalta jatkamaan joka tapauksessa\nhyödytöntä etsimistä, mutta käsky oli annettu ja se täytyi panna\ntoimeen. Neljä tai viisi engl. peninkulmaa hän kuitenkin vielä pysyi\nupseerin seurassa päästäkseen takaisin sille paikalle, missä Punainen\nJohn oli uinut joen poikki. Sitten hän poikkesi miehinensä oikealle,\nkun taas upseeri, vankinsa ja erään poliisimiehen seuraamana, ajaa\nkarahutti Malleykukkuloiden suuntaan pitkin niiden juurta.\n\nTunnin verran he olivat näin ratsastaneet vieretysten, kukin omissa\najatuksissaan, kun joku mustaihoinen olento vilahti heidän editsensä\ntien poikki ja katosi tiheään teepensaikkoon yhtä nopeasti ja\njäljettömästi kuin oli ilmaantunutkin.\n\nWalker tarttui vaistomaisesti hevosensa suitsiin, ja hänen takanaan\nratsastava musta poliisimies nousi jalustimille seisomaan seuratakseen\ntummaa olentoa silmillään niin kauas kuin suinkin. Mutta Mac Donald\nvavahti omituisesti. Hän miltei luuli tunteneensa tuon aavemaisesti ohi\nlivahtaneen villin leveässä yläruumiissa erään ystävänsä, päällikkö\nKakurrun hahmon.\n\nKun he saapuivat paikalle, missä villi oli vauhdilla loikannut polun\nyli, seisautti Walker hevosensa, ja hänen musta poliisinsa hyppäsi\nsatulasta ja tarkasteli jälkeä, pää miltei maahan kiinni painettuna.\n\n\"Turha vaiva, poikaseni\", nauroi upseeri. \"Olemme joka tapauksessa\nyllättäneet veitikan, joka kuuluu johonkin lähiheimoon, ja hän panee\nparastaan päästäkseen tieltämme pois. Tuollaisilla juuttailla on aina\npaha omatunto, ja he pötkivät käpälämäkeen niin pian kuin näkevät\nunivormun.\"\n\nMusta ei nähtävästi ymmärtänyt halkaistua sanaakaan luutnantin\npuheesta, vaan katseli pitkään ja huolellisesti jälkeä ja totteli vasta\nkun upseeri toistamiseen käski häntä jatkamaan matkaa ja jättämään\nalkuasukkaan sillensä. Kun hän jälleen oli saavuttanut luutnantin,\nkysyi tämä mitä hän oli keksinyt. Mutta mies parka ei osannut sanaakaan\nenglantia, vaan lateli omalla kielellään pitkän jutun, josta Walker\ntaas ei ymmärtänyt hölyn pölyä.\n\n\"Tämäpä kaunista\", harmitteli hän itsekseen. \"Nyt on tuo vääpeli\nlaittanut mukaani miehen, jolle en osaa edes puhua.\"\n\n\"Siinä ei ole mitään tärkeätä\", virkkoi Mac Donald, joka oli hyvin\ntarkoin kuunnellut mustan kertojan sanoja. \"Hän vain sanoo, ettei tunne\njälkeä, ja arvelee, että alkuasukas ehkä on jostakin toisesta heimosta.\"\n\n\"Osaatteko näiden ihmisten kieltä?\" huudahti Walker hieman kummastellen.\n\n\"Ainakin _ymmärrän_ sitä joltisestikin.\"\n\n\"Hyvä\", nauroi Walker. \"Olkaa siis ainakin niin hyvä, että käskette\nhänen laittaa tulen rannalle ensimäiseen joenpolvekkeeseen, mihin\nsaavumme, jotta voimme saada itsellemme lasin teetä. Emme ole kukaan\nvielä syöneet aamiaista tänään.\"\n\nMac Donald tulkitsi nämä sanat miehelle. Mutta tämä katsoi ensin\nkysyvästi upseeriinsa, ikäänkuin odottaen häneltä vahvistusta käskyyn,\nja vasta kun Walker nyökäytti hänelle päätänsä, karahutti hän edelle ja\nlähti panemaan käskyä toimeen.\n\nMolemmat toiset ratsastajat seurasivat sillaikaa verkalleen epäselvää,\ntuskin näkyvää tienjälkeä, Walker hiljaa ja mietteissään, välittämättä\npaljoa siitä, mitä ympärillä tapahtui, mutta Mac Donald jännitetyn\ntarkkaavaisena ja melkein henkeä salpaavan odotuksen vallassa. Noin\nsadan askelen päässä hän oli jälleen huomannut äskeisen tumman haamun\naivan tien vieressä, ja oli ilmeistä, että joku musta heimo piti\nsilmällä ja seurasi heitä. Olipa mustanahoilla mitä tahansa mielessä\nheitä vastaan, _hänelle_ saattoi \"siitä koitua pelkkää hyötyä.\nKuolemakin tuntui hänestä toivottavalta verrattuna siihen, mitä\nhänellä oli odotettavana, tähänastista vielä kauheampaan vankeuteen.\nMutta jos hän oli nähnyt oikein, jos Kakurru oli väijyjäin joukossa,\nsilloin hänellä ei ollut omasta puolestaan mitään pelättävää, sillä\ntämä mies oli hänelle kiitollisuudenvelassa ja vihasi mustaa poliisia\nkuin kuolemaa. Miltei kouristuksentapaisesti ja tahdottomasti hän\nmiettiessään ponnisteli käsillään, ja vasta tämä liike herätti yhtäkkiä\nupseerin huomion.\"\n\n\"Puristavatko raudat teitä?\" kysyi hän säälivällä äänellä, mutta jatkoi\nkohta ensi sanojensa jälkeen paljon tylymmin: -- \"niinpä niin, hankala\nkappale, nämä käsiraudat, mutta niistä päästää teitä en voi!\"\n\nMac Donald ei vastannut mitään, vaan pani kahlehditut kätensä\nsatulannupille ja katseli synkkänä eteensä maahan. Yhtäkkiä hän tunsi\nupseerin hillitsevän hevostaan. Verkalleen hän käänsi päänsä Walkeriin\npäin ja tuli hieman hämilleen huomatessaan tämän katselevan häntä\ntarkkaan ja tutkivasti.\n\n\"Vastatkaapa minulle erääseen kysymykseen, Mac Donald\", sanoi Walker,\n\"kysymykseen, jota en tee teille poliisiluutnanttina, vaan miehenä\nmiehelle\".\n\n\"Ja mikä se olisi?\" vastasi Mac Donald.\n\n\"Yksinkertaisesti tämä -- oliko teillä tosiaankin tarkoituksena,\njollette olisi joutunut kiinni, asettua tänne... perustaa itsellenne --\n_koti_? Aioitteko...\"\n\nMac Donald ei kuunnellut häntä enää -- hänen silmänsä kiintyivät\nhämmästyneinä ja ihmeissään Kakurrun tummaan hahmoon, joka aivan\nupseerin hevosen takana sukelsi esiin sankasta suolapensaikosta ja\nheilutti ilmassa pientä austraalialaista nuijaa, vaddy'a. Walker\nseurasi nopeasti hänen katsettaan, mutta oli tuskin kääntänyt päänsä,\nkun vaddy samassa suhahti ja sattui hänen otsaansa, niin että hän\näännähtämättä putosi tajutonna ja ikäänkuin luodin lävistämänä maahan.\nNopeasti kuin kenguru pujahti villi perässä noutaakseen syrjään\nkimmahtaneen aseensa, ja ennenkuin Mac Donald oli saanut pelästyksestä\nkorskuvan hevosensa rauhoittumaan, oli hän jo taas paikalla, kumartui\ntajuttomana makaavan puoleen ja heilutti voitonriemuisena avainta, joka\navasi käsirautojen lukon.\n\n\"Kakurru, sepä sattui oikeaan aikaan!\" huudahti Mac Donald riemuiten\nja ojensi hurjasta mielenliikutuksesta vapisevat kätensä alkuasukasta\nkohden. Kolmen sekunnin kuluttua hän oli vapaa.\n\n\"Niin\", myhäili Kakurru hiljaa itsekseen, kumartuen pyörtyneen upseerin\nyli. \"Ja nyt teemme tästä lopun.\"\n\n\"Seis!\" huudahti silloin Mac Donald astuen väliin ja työntäen mustan\nsyrjään. \"Emme vuodata verta, jollei hätä meitä siihen pakota. Anna\ntänne raudat.\"\n\n\"Hyvä niinkin\", sanoi villi, paikalla älyten vapautetun vangin\ntarkoituksen. \"Käännätte asian toisinpäin. Ha-ha-haa, kylläpä ällistyy\nmies jahka virkoaa. Hyvä -- mutta toinen on minun.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" huudahti Mac Donald, kun Kakurru meni upseerin\nhevosen luo, joka oli suitsistaan takertunut pensaikkoon, ja irroitti\nsatulasta karbiinin.\n\n\"Mitäkö aion tehdä?\" huusi villi säkenöivin silmin. \"Tappaa mustan\nvakoojan! Kirotut koirat, jotka kavaltavat omat heimolaisensa,\nnuuskivat heidän jälkiään ja vievät heitä valkoisten teuraiksi! Te\npanette _tuon_ kiinni, -- toisesta pidän minä huolen!\"\n\nJa ennenkuin Mac Donald ehti vastata sanaakaan, oli Kakurru hävinnyt\ntiheikköön.\n\nMutta Mac Donaldille jäi tuskin aikaa panna upseerin kädet rautoihin,\nja juuri kun hän väänsi raudat lukkoon, virkosi pyörtynyt, jonka otsaa\nheittoase oli onneksi kohdannut vain viistosti, avasi silmänsä jälleen\nja yritti kauhistuneena hypähtää pystyyn.\n\n\"Mitä tämä on?\" hän huusi tuntiessaan kätensä sidotuiksi. \"Perkele!\nApua! Mabong -- auttamaan!\"\n\n\"Luutnantti Walker!\" sanoi Mac Donald, jokatällävälin oli ottanut hänen\nsatulahuotrastaan pistolit ja ase kädessä astui raivostuneena pystyyn\nkarkaavan nuoren miehen luo. \"Te näette, että sotaonni on kääntynyt.\nOlemme vaihtaneet osia ja te olette minun vallassani. Niin vähän kuin\najattelenkin tehdä teille mitään pahaa, pakotatte minut kuitenkin, jos\nkerrankin huudatte, ampumaan kuulan läpi aivojenne tai, mikä on vielä\npahempaa, jättämään teidät sidottuna ja kapula suussa pensaikkoon.\nMukautukaa siis välttämättömyyteen -- kohtalo ja erään uskollisen\nmustaihoisen apu ovat vapauttaneet minut, ja olen päättänyt tällä\nkertaa varjella vapauttani paremmin kuin ennen.\"\n\n\"Petosta!\" sai raivostunut upseeri sanotuksi kiristellen hampaitansa.\n\"Miettikää mitä rohkenette tehdä, koskea kuninkaalliseen virkamieheen.\"\n\n\"Onhan se hirveä rikos\", vastasi Mac Donald hymyillen, \"mutta katsoen\nsiihen, mitä kaikkea minulla jo entuudelta on niskoillani, luulen\njaksavani kantaa senkin.\"\n\nWalker ei vastannut mitään, mutta se tuskaisan toivova katse, jonka\nhän loi siihen suuntaan, minne hänen musta poliisisotilaansa oli\nedeltäpäin ratsastanut, osoitti selvästi, että hän odotti vielä apua\nsiltä taholta. Silloin pamahti yhtäkkiä laukaus sillä suunnalla, ja Mac\nDonald, joka heristi korviansa tuokion, meni jälleen luutnantin hevosen\nluo, pisti vasemmanpuolisen pistolin takaisin huotraansa ja pitäen\ntoista kädessään hypähti satulaan.\n\n\"Pakonne on turha!\" huusi Walker voitonriemuisena. \"Musta kätyrinne\nmakaa verissään, ja kun minun mieheni seuraavat jälkiänne, ette _voi_\npäästä käsistämme.\"\n\nMac Donald ei vastannut mitään, vaan katsoi terävästi ja tutkivasti\nsinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut. Hänen hampaansa olivat lujasti\nyhteenpuristetut, kasvonsa kuolonkalpeat, ja hän oli silminnähtävästi\ntekemäisillään hurjan, epätoivoisen päätöksen. Silloin kuului kavion\nkapsetta, ja melkein samassa Kakurru riehuen ja ulvoen karahutti\nhurjalla vauhdilla esiin ja käännähytti hevosensa vasta tultuaan\naivan molempien miesten luo. Hän oli hirveän näköinen. Hänen musta,\nilkialaston ruumiinsa kiilsi juuri voidellusta rasvasta, johon\nsiellä-täällä sekoittui jokunen kapea veriviiru; hänen kätensä ja\npartansakin tiukkuivat samaisesta aineesta ja silmänsä säkenöivät\nvoitonriemusta.\n\nWalker peitti kauhuissaan silmänsä käsillään, ja Mac Donaldkin kääntyi\nvavahtaen poispäin, sillä molemmat he aivan hyvin tunsivat näiden\nheimojen tavat ja tiesivät jo heti nähdessään rasvasta kiiltävän\nvillin, että tämä oli tappanut vihollisensa ja hieronut ruumistaan\nvoitetun lämpimällä munuaisrasvalla. Nämä poloiset uskovat näet siten\nsaavansa voitetun vihollisensa voimat omikseen, ja samalla he pitävät\nihoon hierottua rasvaa suurimpana voitonmerkkinään.\n\n\"Siinä näette\", virkkoi Mac Donald hetkisen vaitiolon jälkeen,\n\"mikä on seuraus tuhoisasta järjestelmästänne, kun käännätte mustat\nmustia vastaan. Näiden onnetonten heimojen viha saa siitä vain uutta\nvirikettä, veren- ja kostonhimo yltyy, raivo kasvaa, ja niin paljon\nkuin teille toisinaan saattaakin olla heistä hyötyä, on teidän otettava\nseuraukset omaksi syyksenne.\"\n\n\"Ja mitä aiotte nyt tehdä minulle?\" sanoi Walker synkästi. \"Olen\nvallassanne -- mitä olette päättänyt?\"\n\n\"Olette vapaa\", vastasi Mac Donald nopeasti, \"jos kunniasanallanne\nlupaatte antaa minulle neljänkolmatta tunnin etuvoiton. Sen jälkeen\nsaatte ajaa minua takaa milloin ja missä haluatte.\"\n\n\"En koskaan!\" huudahti upseeri päättäväisesti. \"Siitä silmänräpäyksestä\nasti kuin voin taas käyttää jäseniäni ja koota väkeni, olen\njäljissänne. Panen henkeni alttiiksi saadakseni teidät jälleen\nvaltaani.\"\n\n\"Sitten ei minulla ole muuta neuvoa kuin viedä teidät jonkun matkaa\nmukanani toimittaakseni teidät ainakin miestenne lähettyviltä pois\",\nlausui Mac Donald kohauttaen olkapäitään.\n\n\"Mutta jollen seuraa teitä hyvällä!\" kysyi upseeri uhmaavasti.\n\n\"Älkää pakottako minua väkivallantöihin!\" vastasi Mac Donald\nvakavasti. \"Kun jo muutenkin olen äärimmilleni ahdistettu, on enää\ntuskin huomattava raja minun ja rikoksen välillä. Minä _tahdoin_ elää\nhiljaista, yksinäistä, kunniallista elämää, otsani hiessä ansaita\nleipäni ja alkaa uudestaan olemiseni maailmassa, joka on minua\npahoin pidellyt, -- kaikki muistotkin siitä, mikä on mennyt, tahdoin\nhaudata. Kohtalo ei salli sitä, mutta minä olen lujasti päättänyt\nryhtyä taisteluun sitä vastaan. Syyttömästi, vastaani todistavien\nasianhaarojen nojalla tuomittuna, siirtovankeuteen vietynä, raakojen\nvartiain rääkkäämänä ja miltei mielipuoleksi tehtynä pakenin\npensaikkoon. Kuin villipetoa on minua vainottu, mutta näytänpä\nnyt hampaitanikin. Sentähden on teillä vain yksi vaihtoehto: joko\nseuraatte minua hyvällä parin päivän matkan, niinkuin minä seurasin\nteitä antautuakseni uudelleen kidutuspenkkiin, tahi on _kuolemanne_\ntakaava vaitiolonne. Muuten\" -- lisäsi hän nopeasti ja rauhallisemmin\n-- \"oivallatte kyllä meidän keskinäisen suhteemme niin selvästi,\nettei minun ole tarvis siitä teille puhua sanaakaan. Tiedätte varsin\nhyvin, etten minä _voi_ millään muulla tavalla menetellä, ellen tahdo\nheti paikalla taas joutua teikäläisten käsiin. Säästäkää siis minulta\nväkivallantyön katkera välttämättömyys.\"\n\n\"Tottelen vain pakkoa\", vastasi Walker synkästi, \"ja vakuutan\nkunniasanallani, että otan elämäntehtäväkseni tämän häväistyksen\nkostamisen ja hyvityksen\".\n\n\"Se, että tiedätte tämän elämänne olevan minun kädessäni ja kuitenkin\nrohkenette puhua noin, ilmaisee suurempaa luottamusta _rosvoon_ kuin\nmitä poliisi yleensä on taipuvainen osoittamaan\", vastasi Mac Donald\nhymyillen. \"Mutta oli miten oli, muuta en teiltä odotakaan kuin että\nteette pahimpanne -- kunhan vain olen toimittanut itseni teidän\nvaltanne ulottuvilta pois. Ja nyt satulaan, herra Walker, ennen kaikkea\nvälttääksemme semmoista mahdollisuutta, että tapaisimme sattumalta\nteidän miehenne taas. -- Kakurru, tuletko mukaan?\"\n\n\"Mihin, Jacky?\"\n\n\"Takaisin ja aseman ohi\", vastasi Mac Donald villin omalla kielellä,\n\"ja sitten edelleen kohden auringon laskua\".\n\n\"Tietysti\", vastasi musta nauraen ja säkenöivin silmin, \"ainakin\nvalkoisten taloille asti. -- Siellä tänään paljo teetä ja leipää ja\nsokeria ja tupakkaa.\"\n\n_\"Tänään? Siellä?\"_ kysyi Mac Donald kummastuneena. \"Mitä sillä\ntarkoitat?\"\n\n\"Saa nähdä\", vastasi villi lyhyesti.\n\nKakurru pysytteli Mac Donaldin sivulla, osoittaen samalla mitä\nsuuntaa oli mentävä, ja poikkesi vanhalle lammaspolulle, joka vei\nMalley-kukkuloille. Niiden taitse he saattoivat suojassa ja huomaamatta\nratsastaa aseman ympäri. Muuten Kakurru monta kertaa karahutti\nvasemmalla oleville harjanteille, joista oli vapaampi näköala laaksoon.\n\nYhtäkkiä hän eräältä tasaiselta kummulta viittoi seuralaisiaan\nluoksensa. Mac Donald ja Walker olivat jo hetken aikaa tunteneet savun\nhajua ja näkivät nyt sankan mustan pilven nousevan kummun takaa. Jonkun\nminuutin kuluttua olivat molemmat Kakurrun luona eivätkä voineet\npidättää kummastuksen ja kauhun huudahdusta nähdessään sakean mustan\nsavun nousevan aseman rakennuksista.\n\n\"Laupias Jumala, mitä tämä on?\" huudahti Mac Donald kauhuissaan. \"Asema\npalaa!\"\n\n\"Ha-ha-ha-haa!\" nauroi Kakurru. \"Luuletteko, että mustat miehet\nturhaan ja kostamatta vuodattavat vertansa ja antavat ampua nuoria\nheimolaisiaan kuin mitä dingoja. [Dingo: austraalialainen koira.] Jos\nteillä onkin tuliaseet ja pitkät puukot, niin on mustalla miehellä sen\nsijaan keihäs ja sytykkeitä ja hän osaa käyttää niitä. Nguyulloman on\nantanut merkin, että valkoiset ovat lähteneet asemalta, ja nyt on aika\nviedä vuorille tupakkaa ja jauhoja ja sokeria -- säkin täydet. Kulkekaa\nte vain tätä samaa suuntaa, Jacky. Kakurru tahtoo käydä hakemassa\nosansa tuolta ja tulee sitten perästä.\"\n\n\"Mitä Jumalan nimessä siellä on tekeillä!\" huudahti Walker, joka ei\nymmärtänyt sanaakaan alkuasukkaan kertomuksesta.\n\n\"Kauheata!\" huusi Mac Donald hirveän tuskan ja kiihtymyksen vallassa.\n\"Miehet ovat lähteneet asemalta, kavala musta raajarikko, joka on\npantu vakoojaksi, on antanut merkin, ja villit tuolla nyt polttavat ja\nryöstävät, ehkäpä murhaavatkin kenen elävänä käsiinsä saavat.\"\n\n\"Ja minä vankina!\" puuskahti Walker kiristellen hampaitaan hurjassa,\nvoimattomassa raivossa. \"Mies -- paholainen -- saatatteko tekin\nlevollisena katsoa, miten...\"\n\n\"Vaiti!\" keskeytti hänet Mac Donald nopeasti ja synkkänä. \"Tässä ei\nenää minun elämäni, minun turvallisuuteni merkitse mitään. Tehkää\nminulle tämän jäljestä mitä pahinta voitte -- tehkää mitä ikinä\nilkiätte, mutta nyt olette vapaa, ja kenties on meidän mahdollista\npelastaa nuo onnettomat hirveimmästä... kas tässä!\" hän huudahti\nkopeloiden liikutuksesta vapisevalla kädellä taskustaan upseerin\nkäsirautojen avainta ja ohjaten hevosensa hänen viereensä, \"Jumalan\ntähden, pian, sillä joka silmänräpäyksen viivytys voi tuottaa kuolemaa\nja kurjuutta noille ihmisille, jotka ovat meille rakkaat.\"\n\n\"Mitä aiotte, Jacky?\" huusi väliin tullut Kakurru, ja hänen silmänsä\nliekehtivät raivosta ja kiukusta. \"Tahdotte auttaa valkoisia --\ntaistella mustia vastaan? Senkö tähden teidät vapautin?\"\n\n\"Pois, Kakurru!\" huusi Mac Donald hurjasti. \"Olet erehtynyt, jos olet\nluullut minun lainaavan käteni ihmisteurastukseen ja murhapolttoon. --\nVäisty, tai jumal'auta -\"\n\n\"Valkoinen koira!\" kivahti musta vimmoissaan heiluttaen päänsä\nympäri lyhyttä raskasta heittonuijaansa ja tähtäsi salamannopean\niskun valkoihoisen otsaa kohti. Semmoisella voimalla ja niin läheltä\nheitettynä ase olisi varmasti murskannut uhrinsa kallon, jos olisi\nosunut maaliinsa, mutta Mac Donaldin vasen käsivarsi kohosi oikeaan\naikaan kohdaten alas-suhahtavan aseen. Hänen rautainen kouransa tarttui\nvihollisen ranteeseen ja viskasi aseen sivulle, samalla kuin oikea veti\nhuotrasta pistolin ja ojensi sen hyökkääjän rintaa kohden.\n\nKakurrun käsivarsi nytkähti vielä kerran taaksepäin ikäänkuin iskuun,\nmutta ampuma-aseen pelottava suu kammotti häntä. Hän käänsi äkkiä\nratsunsa ja uhkaavasti puiden nyrkkiänsä valkoihoisille katosi jyrkkää\nkukkulan rinnettä alaspäin.\n\nMac Donald ei edes katsahtanut hänen jälkeensä. Heti kun raivokas\nhyökkäys oli torjuttu, oli hänen mielessään vain uhattujen pelastus.\nPienellä avaimella hän aukaisi käsiraudat, jotka singahutti kauas\npensaikkoon, ja ojentaen upseerille hänen pistolihuotransa huudahti\nkäheällä, tuskan tukahuttamalla äänellä:\n\n\"Nyt eteenpäin, sir -- eteenpäin, jos sielunne autuus on teille\nkallis!\"\n\nSamalla hän viilsi poikki nuoran, joka vielä piti Walkerin ratsua\nkiinni, ja hevostaan kannustaen lensi Walkerin seuraamana hurjaa\nvauhtia kohden palavaa asemaa.\n\nHiljainen ja autio oli tuo muulloin niin eloisa asema ollut tänä\naamuna, jona vanha herra, karkoittaakseen eilisiltaisten kohtausten\nherättämiä painostavia ajatuksia, oli noussut ratsaille ja lähtenyt\npoikiensa ja päällysmiestensä keralla pensaikkoon ajamaan ylös muuatta\nhevoslaumaa. Ainoastaan Bill oli tällä kertaa jäänyt paikalle erään\nmajanvartian ja naisten kera. Vaaraa ei kukaan ajatellut, sillä\nolihan musta poliisivoima vielä ainakin lähitienoilla ja alkuasukkaat\ntavallisesti karttoivat tarkasti niitä seutuja, missä tuo pelätty\njoukko majaili. Musta raajarikko taas, jota he sitäpaitsi olivat viime\npäivinä runsaasti kestinneet, ei voinut tehdä heille mitään pahaa.\n\nTämä mies ei muuten näyttänyt tänä aamuna piittaavan kenestäkään,\npuuhaili vain nuotionsa ääressä, jota kohenteli ja puhalteli ja jonka\nlopulta jakoi kolmeksi nuotioksi.\n\nYhtäkkiä havahtui torkkuva majanvartia äänekkääseen meteliin, mutta\nsai seuraavassa tuokiossa vaddyn iskun päähänsä, niin että tupertui\ntajutonna maahan. Sitten villit riemusta hihkuen syöksivät keihäänsä\nhänen ruumiiseensa. Se oli yleisen hyökkäyksen merkki, ja kolmelta,\nneljältä eri taholta ilmestyi uusia aseellisia joukkoja, joista enimmät\nlivistivät tutulle varastohuoneelle ja särkivät sen oven, kun taas\nkahdeksan tai yhdeksän miestä juoksi asuinrakennusta kohden.\n\nSara seisoi ikkunassa katsellen hiljaa ja surumielisenä joelle,\nkun ensi melu herätti hänen huomionsa, ja pelottavan vaaran ajatus\njysähti kauhistavana hänen mieleensä, sillä noiden villien laumojen\npäällekarkauksen mahdollisuuskin oli siihen asti aina pitänyt etenkin\nnaisia pelon vallassa ja hämmentänyt monta muuten iloista hetkeä. Ja\nnyt -- oli pelätystä tuleva tosi. Vasta Billin ääni sai hänet jälleen\ntointumaan.\n\nPoika oli nähnyt mustien tulevan mäkeä alas ja oli juuri aikeissa,\nrohkea kun oli, mennä majanvartian avuksi talon edustalle, kun\ntämän poloisen surma vasta antoi hänelle aavistuksen vaarasta, joka\nheitä kaikkia uhkasi verenhimoisten villien hyökätessä. Ripeästi\nja päättäväisesti hän lukitsi oven, työnsi salvan eteen ja huusi\nsisarilleen käskien heidän sulkea alakerroksen luukut ja itse syöksyen\nkivääri kädessä portaita ylös torjuakseen sieltä käsin ensimäisen\nhyökkäyksen. Aika olikin täpärällä, sillä muutamat lauman etumaisista\nhyppelivät jo pienen asuinrakennuksen ympärillä etsien sisäänpääsyä\nja toiset ryhtyivät ryöstämään varastoja, kun Bill kaksipiippuinen\npyssy kädessään astui yläkerroksen ikkunan luo ja silmänräpäystäkään\nempimättä ampui rosvoista hurjimman ja raivokkaimman kuoliaaksi.\n\nLaukaus pamahti oikeaan aikaan. Pyssyjä kohtaan oli villeillä vielä\npakanallinen kunnioitus, ja kaikki kokivat ensi hetkessä mahdollisimman\npikaisesti päästä kuolettavan putken kantamalta pois. Siten saivat\nkauhusta ja tuskasta puolikuolleet naiset aikaa sulkea alakerran\nluukut, joista mustat muuten olisivat helposti tunkeutuneet sisään,\nja Sara toi veljellensä ylös muutkin pyssyt, jotka aina riippuivat\nladattuina alisen tuvan seinällä.\n\n\"Laukaus on ajanut ne roistot takaisin\", riemuitsi Bill, \"ja ystävämme\ntuolla etäämpänä kuulevat sen. Jos voimme kestää puolenkin tuntia, niin\napu varmaan tulee.\"\n\n\"Me olemme hukassa\", voihki Sara vaipuen kauhun vallassa tuolille.\n\"Voi hyvä Jumala, ja apu niin kaukana -- koko asema ihan kuin autiona.\nKaikki -- kaikki poissa... Voi, älä ammu, kun ei täydy\", pyysi hän.\n\"Sillähän vain ärsytät heitä yhä enemmän.\"\n\n\"Ärsytän?\" huudahti Bill. \"He ovat saaneet haistaa verta ja tekevät nyt\nkuitenkin pahimpansa. Mutta ota sinä, Sara, toinen pyssy ja ammu vaan\nhuolehti toisesta ikkunasta.\"\n\n\"En voi murhata\", vaikeroi nuori tyttö.\n\n\"Joutavia!\" huudahti poika harmistuneena. \"Nyt ei ole aikaa epäröidä\n-- joko _meidän_ veremme tai _heidän_. Mutta ammu vaikka ilmaan\ntai varastohuoneelle päin. -- Kun he kuulevat laukauksia kahdelta\ntaholta, niin pitävät meitä voimakkaampina kuin olemmekaan, ja ehkäpä\nmeikäläiset sattuvat kuulemaan.\"\n\nSara teki työtä käskettyä. Jo monta vuotta sitten oli hän tottunut\nkuljeksimaan pyssy mukana pensaikossa. Mutta mustat näyttivät luopuvan\nhyökkäyksestä taloa vastaan ja tyytyvän tavaravaraston ryöstämiseen,\njota Bill ei tietenkään kyennyt estämään. Heimon vanhimmat eivät\nsentään ajatelleet yksistään rosvousta, joka antoi heille vähällä\nvaivalla runsaan saaliin; he tahtoivat myöskin kostaa surmattujen\nheimolaistensa puolesta, ja sillaikaa kuin toinen puoli joukkoa\nkuljetti ryöstösaalista turvaan, raahasivat toiset polttopuita aivan\ntalon vieressä olevaan keittiöön, jonka sytyttivät tuleen. Keittiön\nkaton turvissa he sitten hyökkäsivät talon ovea vasten ja koettivat\nmurtaa sitä, kunnes Bill riensi alas ja ampui oven läpi.\n\nOnnettomuudeksi olivat mustat tällävälin huomanneet, kuinka heikko\ntalon puolustusväki oli, ja vaikka Bill ampui kaikilla pyssyillä\nyläkerroksen eri ikkunoista jokaista olentoa, joka näyttäytyi, tuli\nsiellä-täällä kuitenkin savun turvissa yksityisiä mustia vihollisia,\njotka yrittivät lyhyiden heittonuijiensa varsilla murtaa ikkunaluukkuja\nauki. Tuli oli heitetty myöskin molempien voutien asuntoihin, joiden\nkatot olivat jo ilmiliekissä, ja päärakennuksenkin kuivia seinähirsiä\nnuoleskelivat keittiöstä nousevat tulikielet.\n\nBill tunsi, kuinka suuressa vaarassa he olivat, ja tiesi aivan hyvin,\nettei heillä ollut toivomistakaan armoa tuolta verenhimoiselta\nlaumalta. Mutta tietoisuus siitä, että oli äitinsä ja sisariensa\nainoana turvana, antoi pojalle miltei yliluonnolliset voimat ja\ntäytti hänen nuoren mielensä ihmeteltävällä levollisuudella ja\ninnostuksella. Kylmäverisesti kuin taisteluissa harmaantunut sotavanhus\nhän latasi pyssyt uudelleen ja käski sisariansa, jotka tottelivat\nhäntä kuin aikuista miestä, toimittamaan äidin alakerran etäisimpään\nkulmakamariin, mistä he pahimmassa tapauksessa saattoivat ainakin\npäästä pihalle. Itselleen ei hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin\npuolustautua ladattuine pyssyineen ulkosalla ja pitää viholliset niin\nloitolla, etteivät heidän keihäänsä voineet saavuttaa häntä. Täytyihän\nlopuksi kuitenkin tulla apua.\n\nSilloin aukesi ryskyen toinen ikkunaluukuista, jonka kautta pari\nuhkarohkeinta villiä tunki sisään, ja hänen aikoessaan rientää\nsinnepäin kajahti toisten vihollisten huikea riemukiljunta rakennuksen\ntakaosasta. Kaksi keihästä sattui häneen yhtaikaa, toinen lävistäen\nhänen takkinsa, toinen hänen vasemman käsivartensa, ja kahdelta taholta\nsyöksyi samassa viisi mustaa sisään karaten naisten kimppuun. Keskelle\njoukkoa Bill laukaisi kiväärinsä -- ja silloin kuului pyssyn pamaus\ntalon ulkopuoleltakin.\n\n\"Apua!\" kajahti Elisabetin vihlaiseva huuto melun keskeltä, kun eräs\nmustista kaappasi hänet syliinsä ja yritti raahata häntä murretun\noven luo. -- Sara kamppaili toista vastaan, ja äiti virui tajutonna\nlattialla. Toinenkin laukaus pamahti hirveän metelin keskeltä, ja\nBill oli tuntevinaan ruudinsavussa Walkerin ja Mac Donaldin hahmot,\njotka hyökkäsivät mustien kimppuun. Mutta samassa osui bumerangi hänen\notsaansa ja heitti hänet tiedottomana maahan.\n\n\"Hurraa!\" jyrisi Mac Donaldin voimakas ääni halki mustien kiljunnan.\nVillit, jotka olivat joutuneet mielettömän kauhun valtaan, jättivät\nvarmoiksi luullut saaliinsa ja pakenivat äkkiarvaamattoman apuvoiman\ntieltä joka suunnalle -- olivathan he tunteneet mustan poliisikunnan\npäällikön pelottavan univormun ja luulivat olevansa jo saarroksissa ja\nvangittuina.\n\n\"Ulos täältä!\" huusi Walker naisille iskien tyhjäksi ammutun pistolinsa\nmessinkiperällä maahan villin, joka piteli Elisabetia. \"Talo on\nilmitulessa -- pelastakaa itsenne!\" Ja voimakkailla käsivarsillaan hän\nnosti vanhan rouvan lattialta ja kantoi hänet kuin lennossa ovesta\nulos. Hänen jäljessään ryntäsi Mac Donald kantaen poikaa. Mutta tuskin\nhe olivat tyttöjen seuraamina ennättäneet ulos, kun näkivät koko joukon\nvihollisia Kakurrun johtamina karkaavan kohti. Raivokkaan joukon\nhurja ulvonta täytti ilman, ja keihäät, jotka onneksi olivat sokeassa\nvimmassa huonosti tähdätyt, viuhuivat heidän ympärillään.\n\n\"Nyt, Mac Donald!\" huusi Walker. \"Kaksi kahtakymmentä vastaan, se on\nkunniallinen taistelu, kun on näistä mustista koirista kysymys. --\nEläköön vanha Englanti!\"\n\nHän singahutti tyhjän pistolinsa keskelle parvea ja temmaten\nsapelinsa tupesta karkasi kiljaisten vihollista vastaan. Mac Donald,\nvasemmassa kädessä vielä ladattu pistoli, oikeassa raskas, pitkä\npuukko, pysytteli hänen rinnallaan, ja hänen laukauksensa osui muuatta\nvanhaa mustaihoista keskelle rintaa, niin että mies suistui maahan\nääntäkään päästämättä. Kakurru heittäytyi samassa Walkerin kimppuun,\nja tämä halkaisi hänen kallonsa yhdellä ainoalla sapelin iskulla.\nMutta muut villit tunkeutuivat hurjasti kirkuen esiin. He tiesivät\nylivoiman olevan puolellaan, pitivät voittonsa varmana ja olivat\nverenvuodatuksesta jo yltyneet tuliseen vimmaan. Heidän sotahuutonsa\nkajahti halki ilman, keihäät ja bumerangit sinkoilivat, ja Walker\nhorjahti, kun tuollainen lentävä ase hipaisi hänen päätänsä.\n\n\"Hurraa!\" raikui samalla hurja riemuhuuto läpi taistelun tuoksinan ja\nmelskeen. \"Tännepäin, pojat -- käykää päälle!\" Ja aidan yli mahtavalla\nhyppäyksellä, laukaisten pistolinsa keskelle joukkoa ja hosuen kuin\nHerran viha miekallaan ratsunsa selästä oikealle ja vasemmalle,\nkarahutti vääpeli väkensä seuraamana, ja mustat viholliset hajosivat\njoka taholle kuin akanat tuuleen.\n\n\"Hei, pojat!\" hihkui vanha soturi kannustaen korskuvaa ratsuaan ja\nkaataen terävän sapelinsa jokaisella iskulla pakenevan alastoman\nvihollisen. \"Heleijaa -- tuosta saat, kas noin, ja tuosta! Perhanan\nroistot, jopa menitte pahasti satimeen! Hui!\"\n\nMustien pako oli yleinen. Suurin osa oli jo aikaisemmin laittautunut\nsaaliineen tiehensä jättäen harvalukuisten valkoihoisten tuhoamisen\npienelle osalle nuorta väkeä, ja ne näistä, jotka onnistuivat\npelastautumaan vanhan vääpelin ja hänen jäljessään henkien\ntavoin kiitävien mustien poliisisotilaiden odottamattomasta\npäällekarkauksesta, pakenivat osittain Malley-pensaikkoihin, osittain\njoelle, johon sukelsivat ja koettivat veden alitse päästä vaaran\npaikoilta pois. Walker, joka ei pannut aikaa hevosensa etsimiseen,\nseurasi sapelillaan huitoen pakenevaa vihollista jalkaisin, mutta\nMac Donald riensi heti pelastettuaan naiset ja nähtyään, ettei enää\nollut vaaraa, hevosensa luo, jonka oli jättänyt aidan viereen, pisti\ntyhjät pistolit huotraan, hyppäsi satulaan ja ohjasi tottelevaisen\neläimen sinnepäin, missä naiset olivat. Kun Sara kuuli kavion kapsetta\ntakaansa, käänsi hän päätänsä.\n\n\"Herra Mac Donald!\" huudahti hän tuntiessaan ratsastajan.\n\n\"Jumala suojelkoon teitä ja omaisianne\", sanoi nuori mies kumartaen\nystävällisesti hänelle. Mutta samassa kelpo ratsu jo kiidätti\nhäntä kohden lähintä pensaikon puoleista aitaa ja lensi rohkealla\nponnahduksella sen yli vapauteen.\n\n\"No vie sun perhana!\" kiljaisi vanha vääpeli, joka tällöin juuri käänsi\nhevosensa ja pysähtyi upseerinsa viereen. \"Tuollahan meidän rosvomme\nlivistää täyttä laukkaa karkuun. -- Perään, pojat, saamme hänet kiinni,\nennenkuin hän vielä on ehtinyt lähimmän Malley-harjanteen taa!\"\n\n\"Seis!\" komensi Walker vakavalla, levollisella äänellä. \"Mustat ovat\n_tuolla_, niitä pankaa osa miehistänne ajamaan takaa, sillaikaa kuin\nmuut täällä pelastavat mitä vielä on pelastettavissa liekeistä. Mutta\nottakaa samalla haltuunne musta raajarikko, joka tuolta hietaharjulta\nparaikaa ryömii joelle päin. Hän on rosvojoukon vakoilija ja hän se on\nkavaltanut talon.\"\n\nVääpeli katsoi ymmällään luutnanttiinsa. Hän ei ensinkään vielä\nkäsittänyt, kuinka nämä molemmat, upseeri ja vanki, joiden hän oli\nluullut olevan peninkulmien päässä täältä, näin yhtäkkiä olivat\njälleen asemalla ja mikä heidät oli niin oikeaan aikaan tuonut\ntakaisin. Toiseksi oli hänen mielestään metsäsissin vangitseminen\njoka tapauksessa paljon tärkeämpää kuin parinkymmenen kapinallisen\nmustanahan kurittaminen. Mutta upseerin käskyä oli toteltava. Heti\nsaivat muutamat sotilaat määräyksen seurata pakenevaa vihollista\npensaikkoon ja jos mahdollista tuoda joitakuita vangittuina mukanaan,\nkun taas vääpeli yhden miehen keralla -- sillä mitäpä hän olisi enempää\ntarvinnut raajarikkoa pidättämään -- nelisti hietaharjua kohden.\n\nMustat poliisimiehet koettivat sillaikaa Walkerin johdolla\nsammuttaa tulta ja pelastaa tavaroita sen verran kuin niitä vielä\nsaatiin liekkien vallasta. Silloin vanha herra Powell poikiensa ja\npäällysmiestensä seuraamana ajaa karahutti paikalle suitset höllällä ja\nratsu vaahdossa.\n\n\"Tuolta tulee isänne\", huudahti Walker läheten jälleen ensi kertaa\nnaisryhmää, joka puuhaili toipuvan veljen luona. \"Teillä ei ole enää\nmitään pelättävää. Muuten jääköön kuusi miestäni teidän avuksenne; minä\ntaas en poistu paikkakunnalta ennen kuin olen karkoittanut kavalan\nheimon kauas läheisyydestänne ja rangaissut sitä ilkityöstään. --\nSaatte nukkua rauhassa.\"\n\nHän meni ratsunsa luo, jonka muuan sotilas toi hänelle, ja nousi\nsatulaan.\n\n\"Lähdettekö pois?\" huudahti rouva Powell ojentaen kätensä häntä\nkohden. \"Oi, älkää noin pian menkö, antamatta meidän osoittaa\nkiitollisuuttamme.\"\n\n\"Ilman teitä olisimme olleet hukassa\", sanoi vesissä silmin Elisabet.\n\n\"Kiitos olisi minun pantava tasan toisen kanssa\", vastasi Walker\nsynkästi ja välttäen Saran tutkivaa katsetta. -- \"Mutta\", lisäsi hän\nreippaammin ja erikoisella äänenpainolla, \"minulla on nyt _muita_\nvelvollisuuksia. _Vaarallisimmat_ rosvot tulee minun _ensiksi_\nsaada kiinni, riistää heiltä ryöstösaalis ja puhdistaa tämä seutu\nmustaihoisista. -- Jos kuitenkin joskus muistelette minua, älkää\nainoastaan vihalla muistelko.\"\n\n\"Herra Walker\", pyysi Sara.\n\nMutta Walker viittasi hänelle kädellään ratsunsa selästä, ja kun aseman\nomistaja karahutti aitauksen sisälle toiselta puolen, poistui Walker\ntoiselta, kuuntelematta vanhan herran kutsua, kokosi ulkopuolella\nmiehensä ja kiiti heidän kerallaan metsään.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nAivan lähellä Adelaidea, Etelä-Austraalian pääkaupunkia, oli pienoinen,\nmiltei yksinomaan saksalaisten asuma kaupunki, Saaldorf nimeltään.\n\nSiinä oli noin kolmekymmentäviisi taloa, kaksi kirkkoa ja yhtä monta\nravintolaa eli \"hotellia\", mutta se erosi Austraalian englantilaisista\nkauppaloista olennaisesti siinä, että se oli ilman vankilaa, joka\netenkin kaikilla Uuden Etelä-Walesin asutuksilla on keskipisteenä.\n\nTäällä asui läkkiseppä Lischke vaimonsa Katriinan ja Susanna tyttärensä\nkanssa. Aikojen kuluessa oli hänestä sukeutunut melkoisen varakas mies.\n\nToimekas puuha vallitsi hänen verstaassaan, joka oli asuinhuoneen\nvieressä; sieltä kuului taukoamatta kahden kisällin ja yhden oppipojan\ntaonta ja nakuttaminen. Naisväki oli tottunut tähän räminään, ja\nLischke itse väitti, ettei sitä ensinkään kuulukaan.\n\nPaitsi talon emäntää, joka istui nojatuolissaan asuinhuoneessa ja\nkehräsi, oli huoneessa toinenkin naishenkilö -- ompelija, joka istui\nikkunan luona uutterassa työssä. Viisivuotias pikku tyttö -- hänen\nlapsensa -- istui lattialla hänen vieressään leikkien jotenkin\nkarkeatekoisella nukella, jota piti sylissään ja hyssytteli.\n\nNainen oli varmaankin joskus ollut häikäisevän kaunis, sillä vielä\nnytkin erotti selvästi jalopiirteiset, vaikkakin riutuneet kasvot,\ntummat silmät, tuuhean, kastanjanruskean tukan ja hienon hipiän. Mutta\nsuru tai sairaus oli tehnyt posket kalpeiksi, vienyt silmien säihkyn,\nja syvä, tuskainen uurros näytti häviämättömäksi painuneen suun\ntienoille. Hän oli köyhä saksalaisnainen, joka lapsineen asui yksinään\npuolittain hajonneessa hökkelissä noin puolen tunnin matkan päässä\nLischken talosta ja ansaitsi niukan leipänsä ompelemalla muutamissa\nSaaldorfin perheissä. Hän oli nimeltään Louise Hohburg.\n\nMuuan hyvin puettu muukalainen, joka asteli katua pitkin, huomasi\nikkunassa olevan naisen, jäi hetkeksi yllätettynä seisomaan, katseli\ntaloa ja näytti aikovan puhutella naista, mutta malttoi mielensä ja\nastui suoraa päätä verstaalle, jonka ovelle kolkutti.\n\nMestarin ystävällisestä \"sisään\"-kutsusta astui talon vierasvaraisen\nkynnyksen yli Mac Donald, jonka retki pensaikkojen ja erämaiden halki\noli päättynyt onnellisesti tähän taajasti-asuttuun Etelä-Austraalian\nosaan. Mutta tuskinpa häntä nyt enää olisivat tunteneet edes hänen\nvanhat tuttavansa ja ystävänsä Powellin farmilla. Sillä hän oli\nmuuttunut täydeksi kaupunkilaiseksi, yllä siisti tumma verkapuku ja\njaloissa kevyet kiiltonahkasaappaat. Vankka parta oli kadonnut, niin\nettä jäljellä oli vain pieni, lyhyeksi leikattu poskiparta, tukka oli\nniinikään leikattu, ja silmiä peittävät vaaleansiniset rillit tekivät\nkasvot miltei aivan tuntemattomiksi. Päässä vain oli pensaikkolakki, ja\nvasemmassa käsivarressa riippui satulatasku.\n\n\"Miten voin teitä palvella?\" kysyi Lischke, kun oli molemmin puolin\nystävällisesti tervehditty.\n\n\"Tehän olette saksalainen -- eikö niin?\" tuli vastakysymys varsin\npuhtaalla saksankielellä, jossa vain hiukan tuntui vieras sointu.\n\n\"Olen... tuota...\", virkkoi mestari hieman kummastellen, sillä hän\noli tähän asti aina luullut osaavansa erottaa maanmiehensä jo ensi\nsilmäyksellä. \"Mutta ettehän te... vai kuinka?\"\n\n\"Olen kuin olenkin\", vastasi vieras hymyillen, \"vaikka pitkäaikainen\noleskeluni Englannissa ja Ranskassa on kenties sekoittanut puheeseeni\nsellaista, joka teistä tuntuu epäsaksalaiselta. Sallikaa minun siitä\nhuolimatta tervehtiä teitä maanmiehenäni ja kysellä teiltä yhtä ja\ntoista paikkakunnan oloista, minä kun näet olen outo tässä kaupungissa.\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni\", huudahti Lischke tarttuen tulijan käteen ja\nsitä pudistaen. \"Mutta olkaahan hyvä ja astukaa asuntooni, sillä täällä\nei räminältä kuule edes omaa ääntänsä...\"\n\nMac Donald seurasi häntä ja astui sitten hiljaisempaan huoneeseen,\nmissä hän huomasi ainoastaan ikkunan ääressä työskentelevän rouva\nHohburgin, jota tervehti kunnioittavasti.\n\n\"Ja mistä matka?\" kysyi Lischke työntäen vieraalle tuolin ja itselleen\nottaen toisen. \"Olkaa hyvä, painakaa puuta, ja pankaa syrjemmälle tuo\nvanha reppunne. Lämmin ilma tänään, matkustus rasittaa.\"\n\n\"Olen tullut jalkaisin\", sanoi Mac Donald, \"vieläpä melkoisen matkan\".\n\n\"Jalkaisin? Se on vielä hankalampaa -- mutta ei suinkaan kauempaa kuin\nAdelaidesta.\"\n\n\"Toiselta suunnalta, hyvä herra\", vastasi Mac Donald, -- \"Melbournesta\".\n\n\"Melbournesta jalkaisin?\" huudahti vanha Lischke ällistyneenä ja luoden\nhieman epäilevän silmäyksen vieraan saappaisiin, jotka tosin olivat\npölyiset, mutta kuitenkin eheät ja hienot.\n\n\"Ei\", nauroi Mac Donald, \"siinä olisi hieman liiaksi sitä hyvää -- vain\nkymmenen tai kaksitoista peninkulmaa. Siihen saakka tulin ratsain,\nmutta sitten sattui hevoseni onnettomuudeksi saamaan 'mustan käärmeen'\npiston ja kuoli kaikista vastakeinoistani huolimatta.\"\n\n\"Kas peijakasta\", sanoi Lischke, \"ja sitten läksitte jalkapatikkaan?\"\n\n\"Mikäs neuvoksi? Kun ihmiset huomaavat, että toisen _täytyy_ saada\nhevonen, niin he kyllä osaavat asettaa hinnan sen mukaan. Ja saan kai\ntäältäkin ostaa hevosen.\"\n\n\"Olette aivan oikeassa\", vakuutti Lischke, \"mutta semmoisen marssin\njälkeen on teidän kai nälkä -\"\n\n\"Ei ensinkään\", esteli Mac Donald, kun isäntä aikoi nousta tuoliltaan.\n\"Lasin maitoa kenties sentään saan pyytää.\"\n\n\"Tietysti -- suurimmalla mielihyvällä -- nyt vaan ei ole naisista\nkumpikaan saapuvilla. Oh, rouva Hohburg, olisitteko hyvä ja toisitte\nlasin maitoa sisään?\"\n\nNainen nousi ja lähti huoneesta täyttääkseen pyynnön. Nimeä\nmainittaessa vieras äkkiä katsahti ylös ja kiinnitti hetkeksi silmänsä\ntutkivasti hoikkaan, kivulloiseen olentoon.\n\n\"Hohburg, sanoitte?\" kysyi hän isännältään. \"Kuka tämä rouva on?\"\n\n\"Rouva -- jumala paratkoon\", sanoi Lischke, \"köyhä vaimo, joka asuu\ntässä lähitienoilla ja ansaitsee niukan toimeentulonsa työskentelemällä\nvieraiden ihmisten luona. Hän oli naimisissa, mutta miehensä, kelvoton\nrenttu, karkasi yhtäkkiä teille tietymättömille, läksi, kuten\narveltiin, laivassa jonnekin _Kaltaforniaan_ tai ties mihin kaukaiseen\nmaahan. Nyt istuu vaimo täällä yksin ja suree, mutta kunnollinen ja\nkelpo nainen hän on, niin että me kaikki häntä mielellämme avustamme,\nkun tarvis vaatii. Almuja hän ei ota vastaan, ja senvuoksi annamme\nhänelle siellä-täällä työtä, jotta hänellä on ainakin mistä elää.\"\n\n\"Vaimo parka.\"\n\n\"Niin, rakas herra, se on täällä Austraaliassa ikävä asia\", sanoi\nLischke. \"Vaimo, jolla _täällä_ on renttuileva, kelvoton mies, on\nsuorastaan hukassa ja voisi ilman muuta hypätä veteen. Ilmassako lie\nsyy vai missä, mutta ihmiset täällä ratkeavat juomaan, ja missä alku on\ntehty, käy edistys juoksujalkaa kohden kurjuutta. Ja mitä siitä seuraa,\nsen kai tiedän. Täällä ihan lentävät sillä tapaa rahat ikkunasta ulos,\nja viheliäisestä, surkean pienestä ryypystä, jommoista en viitsisi\nkaataa edes takinhihaani, heittävät täällä koko omaisuuden. Senkin\nmiehen vei ainoastaan juoppous rappiolle, muuten hän oikeastaan oli\naika visakka ihminen ja osasi jutella ihmeen oppineesti. Kädet hänellä\noli kuin neitosella valkoiset, mutta viinaa kiskoi nahkaansa kuin kaksi\nrakuunaa.\"\n\n\"Tehän olette naimisissa, eikö niin?\"\n\n\"Minä? -- Luulisinpä olevani\", nauroi Lischke. \"Ja mitenkäs muuten!\nTalonpojan elämä ilman vaimoa ei vetele. -- Oletteko _te_ naimaton?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Ja tulette Melbournesta pensaikon halki?\" toisti Lischke yhä\nihmeissään itsekseen. \"Peijakas, mahtaa se olla pitkä ja ikävä\nmatka! Mitäs olikaan, kerrottiinhan tässä äskettäin, että siellä\nUudessa Etelä-Walesissa taas ovat panneet toimeen pari ajometsästystä\npensasrosvojen ja mustien välillä. Oletteko kuullut?\"\n\n\"Kuullut kyllä\", vastasi vieras, \"mutta herra varjelkoon, semmoisia\nasioita tavallisesti liioitellaan kovin. Kärpäsestä aina tehdään\nhärkänen.\"\n\n\"Niin, niin, oikeassa olette\", nauroi Lischke, \"suurentelijoista ei ole\npuutetta tässä maassa, ne kasvavat aivan yhtä paksuiksi ja pitkiksi\nkuin kumipuut, -- Mutta tuossa tulee maitonne; hyvä rouva Hohburg,\npankaahan pöytään myös hiukan voita ja leipää.\"\n\n\"Olen pahoillani, että tuotan teille näin paljon vaivaa.\"\n\n\"Joutavia\", huudahti Lischke. \"Pitäähän toki tarjota vieraalle maitoa\nja leipää. Ja nyt antakaa maistua ja nauttikaa terveydeksenne!\"\n\nNaisen nimeä mainittaessa oli vieras jälleen katsellut tutkivasti hänen\nkasvojaan, jotka nyt saattoi nähdä edestäpäin, mutta nainen kääntyi\nkohta poispäin, meni työnsä luo takaisin ja alkoi jälleen ahkerasti\nommella.\n\n\"Mikä onkaan teidän nimenne?\" kysyi Lischke vihdoin, katseltuaan hetken\naikaa mielihyvällä vieraan osoittamaa ruokahalua. \"Minun nimeni on\nLischke, olen läkkiseppämestari ja maanviljelijä.\"\n\n\"Minun nimeni on _Schreiber_\", vastasi Mac Donald.\n\n\"Ensin luulin teitä maalaiseksi squatteriksi\", arveli saksalainen,\n\"mutta se kai ette sentään ole?\"\n\n\"En -- tosin oli minulla aikaisemmin tuumana asettua jonnekin asumaan,\nja jos sopivan paikan löydän, teenkin sen ehkä vielä.\"\n\n\"Se on parasta, mitä ihminen voi tehdä\", sanoi Lischke.\n\n\"Ette suinkaan satu tietämään, onko Adelaiden satamassa paljon laivoja\nnykyään ja onko ehkä minkään lähdöstä ilmoitettu?\" kysyi Schreiber\nsitten.\n\n\"Laivoja?\" sanoi Lischke, jolle tämä kysymys tuli niin äkkiä, ettei hän\nheti osannut siihen vastata. \"Hm, enpä tosiaankaan tiedä. Semmoisista\nme täällä tiedämme hyvin vähän. Jollei aina joskus saapuisi joku\nsaksalainen laiva tuoden uusia siirtolaisia ja kirjeitä kotimaasta,\nemme välittäisi niistä tuon taivaallista!\"\n\n\"Mutta lähetättehän tuotteitanne laivoilla!\"\n\n\"Sitä tekevät kauppiaat, silloin kun jotakin lähetetään. Me saksalaiset\nmyymme melkein kaiken välikauppiaille, se on mukavampaa.\"\n\n\"Eikö siitä voisi täältä naapurista saada tietoa?\"\n\n\"Niin laivoistako? Miksikäs ei -- herra tohtori Spiegel tilaa\nenglantilaista sanomalehteä; siinä ovat kaikki laivat, tulevat ja\nmenevät.\"\n\n\"Missä hän asuu?\"\n\n\"Ei edes piipunpolttaman päässä täältä. Mutta mitä te laivoista\ntahdotte? Aiotteko lähteä Austraaliasta pois?\"\n\n\"En\", sanoi Mac Donald, joka ei pitänyt hyvänä ilmaista täällä\nsellaisia aikeita, vaan keksi nopeasti hätävalheen tekaistakseen\nvastauksen, joka ei herättänyt epäluuloja. \"Matkalla ostin eräältä\nenglantilaiselta koko kirstullisen linnunnahkoja, jotka hän näinä\npäivinä lähettää kärryissään Adelaideen, ja tahtoisin mielelläni saada\nne Saksaan niin pian kuin suinkin, ennenkuin syöpäläiset ehtivät\nturmella niitä.\"\n\n\"Aa -- olette ehkä tekin semmoinen -- miten niitä sanotaankaan,\nluonnontutkija, luulenma\", arveli Lischke, -- \"joka kokoo säkkikaupalla\nkiviä ja rikkaruohoja ja linnunraatoja ja panee laatikkoihin. Meilläkin\ntäällä Saaldorfissa on eräs sellainen herrasmies, joka ampuu räiskyttää\nkuoliaaksi jok'ikisen linnun minkä tapaa ja sitten koettaa löytää\nihmisiä, jotka ostaisivat niitä häneltä.\"\n\n\"Ei\", vastasi Mac Donald hymyillen, \"vaikka Austraalian eläinkunta\nonkin minua jo kauan huvittanut, on sen tutkiminen aina kuitenkin\njäänyt vain sivutoimekseni. Olen ammatiltani lääkäri.\"\n\n\"_Lääkäri? -- Tohtori?_\" huudahti Lischke hypähtäen tuoliltaan. \"No\nsitten ette täältä saakaan lähteä, vaikka mikä olisi; semmoista täällä\nSaaldorfissa juuri kipeästi kaivataan. Tuhat tulimaista, sepä jotain\nolisi, jos saisimme tänne oikean lääkärin paikkakunnallemme -- ja te\nnäytätte minusta juuri sellaiselta, joka ymmärtää asiansa.\"\n\n\"Eikö teillä ole lääkäriä Saaldorfissa?\" kysyi Mac Donald nähden\ntässä yhtäkkiä aukeavan mahdollisuuden, joka saattoi antaa hänelle,\nvaikkakaan ei pysyväistä asuinsijaa, kuitenkin tilaisuuden löytää\nsopiva ajankohta, jolloin kävi laatuun pudistaa Austraalian tomut\njaloistaan.\n\n\"Vielä pahempi kuin ei mitään!\" huudahti Lischke. \"Nuori hölmö meillä\ntäällä on -- oikea mettäksen poika, ylioppilas mikä lie, kirjava lakki\npäässä ja suuret kannukset saappaissa, joka aina ahtaa kitansa täyteen\neikä muusta puhu kuin 'kuureistaan'. -- Minä suutun vain silloin kun\nhänet näen ja olen monta kertaa kauhulla ajatellut, mitä tuleman pitää,\njahka meistä kerran joku sairastuu.\"\n\n\"Entä onko teillä apteekkia täällä?\"\n\n\"Onpa niinkin, ja oikein hyvä onkin, mutta reseptinkirjoittajia ei\nole muita kuin tuo mainittu Hannu Hölmöläinen. -- Ei, herra tohtori,\njos teillä vain hiukankin on aikomusta jäädä Etelä-Austraaliaan, niin\nasettukaa Jumalan nimessä tänne Saaldorfiin. Varmasti tulette näkemään,\nettei ole syytä katua.\"\n\n\"Te maalaatte tulevaisuuden täällä hyvin houkuttelevaksi, hyvä herra\nLischke\", sanoi Mac Donald.\n\n\"Mutta en paremmaksi kuin minkä voin taata\", vakuutti\nläkkiseppämestari. \"Kun teille vanha Lischke jotakin sanoo, voitte\nsiihen lujasti luottaa. Minä en ole niitä, jotka näkevät kaiken\ntaivaansinisessä ja ruusunvärisessä valossa.\"\n\n\"Sen uskon mielelläni\", sanoi Mac Donald. \"Mutta lääkärillä, joka\nasettuu vieraaseen paikkakuntaan, on edessään suuremmat vaikeudet kuin\nkellään muulla. Käsityöläinen voi saada hyvän aseman taitavuudellaan,\nkauppias hyvillä tavaroilla, mutta kun lääkäristä on kysymys, on\n_luottamus_ pääasia, ja ellei hän voi sitä saavuttaa, ei hän onnistu,\nolipa kuinka taitava tahansa.\"\n\n\"Siinä olette ihan oikeassa, ja nähkääs sitä juuri puuttuu tältä meidän\nherraspojalta, mutta sitä ei teiltä tule täällä puuttumaan, ei voi\npuuttua.\"\n\n\"Minun pitää joka tapauksessa ensin hieman katsella ympärilleni\ntäällä\", sanoi Mac Donald, -- \"tutustua apteekkariin ja saada häneltä\nlähempiä tietoja.\"\n\n\"Kuulkaas -- minäpä sanon teille jotain\", huudahti Lischke lyöden\nkämmenellänsä pöytään, \"minulla on eräs tuuma, ja jos suostutte siihen,\nteette minulle mieliksi. Jääkää pariksi päivää luokseni -- meillä on\nvierashuone, ja te ette häiritse meitä lainkaan -- tutustukaa sillaikaa\npaikkakuntaan, ja minä tiedän varmasti, että se tulee miellyttämään\nteitä.\"\n\n\"Tarjouksenne, arvoisa herra, tuli hieman kevytmielisesti tehdyksi\",\nsanoi Mac Donald hymyillen. \"Mitähän jos otan sanoistanne kiinni?\"\n\n\"No tuohon käteen!\" huudahti Lischke ojentaen hänelle kätensä.\n\n\"Olkoon menneeksi -- käytän hyväkseni vierasvaraisuuttanne muutamia\npäiviä\", sanoi Mac Donald hetken epäröityään, \"enkä ollenkaan epäile,\nettenkö tulisi mieltymään uuteen ympäristööni\".\n\n\"Se on järkevää puhetta\", huusi Lischke hyvillään hieroen käsiään, \"ja\nnyt toivottavasti saamme pian antaa palttua tuolle hupsulle, nykyiselle\ntohtorillemme, Dingskirchen vai mikä hän lie nimeltään\".\n\n\"Olisin kuitenkin mielissäni\", keskeytti Mac Donald, \"jos piakkoin\nsaisin tiedon laivoista, jotta tavarat tulisivat ajoissa lähetetyiksi,\nkun ne saapuvat. Haluaisin myöskin kirjoittaa muistiin jonkun\nlaivakonttorin osoitteen, jonne ne voisin jättää.\"\n\n\"Jaa niin, linnunnahkojenne takia\", muisti Lischke. \"No hyvä,\nkuulkaahan. Menkää nyt kohta tohtori Spiegelin luo kysymään. Hän on\nystävällinen, hauska mies, vaikka hänellä onkin hiukan hupsuja aatoksia\npäässään. Tyttäreni laittaa sillaikaa huoneenne kuntoon, ja -- mutta\npeijakas, missä se tyttö oikeastaan piileksii? -- Ettekö ole nähnyt\nSusannaa, rouva Hohburg?\"\n\n\"Hän meni äskettäin puutarhaan\", vastasi nainen.\n\n\"Minä menen kohta hakemaan\", sanoi Lischke lähtien huoneesta ja jättäen\nvieraansa naisen kanssa kahden.\n\n\"_Hohburg_-nimi\", sanoi vieras hetken vaitiolon jälkeen, \"herättää\nmielessäni vanhoja, rakkaita ja tuskallisia muistoja. Miltä seudulta\nSaksaa olettekaan kotoisin, jos saan kysyä?\"\n\n\"Minäkö?\" virkahti nainen punehtuen kovin, mutta nostamatta katsettansa\ntyöstään. \"Thüringenistä.\"\n\n\"Sitten olen erehtynyt; se seutu on minulle vieras. Nimi vain herätti\nhuomiotani. On ihmeellistä, mitenkä usein pelkkä sana, äänensointu, tuo\nmieleen kohtauksia nuoruuden ajoilta, ja miten vanhat, aikoja sitten\nuneksitut kuvat yhtäkkiä saavat koko entisen eloisuutensa, koko vanhan\nloistonsa ja hohteensa takaisin muistossamme. Hyvä niiden, joiden\nmyöhäisempää elontietä ne voivat _valaista,_ eivätkä ainoastaan synkkiä\nvarjojansa heitä sen yli.\"\n\n\"Hyvä niiden\", sanoi nainen hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.\n\nVieras istui pää käden varassa katsellen hiljaa ja haaveksivasti\neteensä; silloin-tällöin katse sentään kohosi ja kiintyi tutkivana\nnaiseen, kunnes Lischke palasi huoneeseen ja selitti mitä tietä vieraan\noli mentävä tullakseen tohtori Spiegelin asunnolle.\n\nMatkalla sinne Mac Donald vaihtoi eräässä hattukaupassa maalaislakkinsa\nsilinteriin eikä nyt puvussaan mitenkään eronnut kaupunkilaisesta.\n\nHänen käyntinsäkin oli tullut kevyeksi ja joustavaksi, sillä ensi\nkerran pitkästä aikaa hän jälleen antautui ainakin osittaisen\nturvallisuudentunteen valtaan. -- Täällä, pelkkien saksalaisten\nparissa, joiden maanmiehenä hän kielitaitonsa vuoksi saattoi aivan\nhyvin esiintyä, tuskin enää tarvitsi pelätä, että takaa-ajajat hänet\nlöytäisivät -- vaikkapa nämä olisivatkin tänne asti seuranneet hänen\njälkiänsä. Sitäpaitsi hän oli täällä meren läheisyydessä ja oli lujasti\npäättänyt lähteä Austraaliasta jos mahdollista saksalaisessa laivassa\nja asettua asumaan Saksaan. Täysin varmaa turvapaikkaa hän ei enää\nvoinut Austraaliassa odottaa edes etäisimmissä pensaikoissa. Viimeinen\ntapaus oli hänelle varoittavana esimerkkinä. Hän oli tehnyt vahvan\npäätöksen, ettei enää toistamiseen antaudu austraalialaisen vankilan\nkauhuihin, ennen vaikka lopettaa elämänsä omin käsin, mutta hän tunsi\nkuitenkin, että tuota ikuista jännitystä, ainaista kiinnijoutumisen\npelkoa, alituista tunnetuksi ja yllätetyksi tulemisen vaaraa oli ajan\npitkään mahdoton kestää. Niin pian kuin mahdollista hän tahtoi tehdä\nsellaisesta tilasta lopun, tahtoi myöskin säilyttää sen vapauden, jonka\noli henkensä uhalla voittanut takaisin, ja vasta silloin hän saattoi\ntuntea itsensä täysin varmaksi, kun aukealla ulapalla näki Austraalian\n-- joka hänelle ei ollut muuta kuin vankila -- häipyvän siniseen\nkaukaisuuteen taivaanrannan taa.\n\nTohtori Spiegel tervehti vierasta mitä ystävällisimmin, ja Mac Donald,\njoka esittäytyi tohtori Schreiberinä, pyysi kohta nähdä tohtori\nSpiegelin englantilaista tai saksalaista sanomalehteä saadakseen\ntietoonsa muutamien satamassa olevien laivojen lähtöajat.\n\n\"Suurimmalla mielihyvällä, rakas herra ja ystävä\", sanoi tämä\nkohteliaasti. \"Olkaa hyvä, istukaa, olen heti palveluksessanne. -- Kas\ntässä ovat viimeiset numerot. -- Mielelläni tarjoan teille sitäpaitsi\nkaikkia muita tietoja mitä voin antaa.\"\n\nMac Donald istuutui kiitellen pöydän ääreen, silmäsi pikimmältään\nlehtiä ja kirjoitti muistikirjaansa jotakin.\n\n\"Tulette ehkä sisämaasta\", kysyi Spiegel, kun vieras pani lehdet pois\nja nousi tuoliltaan. \"Siellä pensaikoissa sanomalehdet kai ovat kovin\nharvinaista tavaraa. Aiotteko poistua Austraaliasta?\"\n\n\"En vielä\", vastasi Mac Donald. \"Olen lääkäri ja samalla luonnontutkija\nja olen ottanut toimittaakseni eräälle ystävälleni Saksaan lähetyksen\nlinnunnahkoja, jotka tahtoisin jättää johonkin varmaan, mieluimmin\nsaksalaiseen laivaan.\"\n\n\"No sitten\", sanoi Spiegel, \"lähettäkää tavarat 'Albertine'-laivaan,\nkapteeni Helgerille, joka on kotoisin Hampurista ja on hyvä ystäväni.\nJos haluatte, kirjoitan hänelle pari riviä lähetettäväksi niiden myötä.\"\n\n\"Olette kovin ystävällinen\", vastasi Mac Donald; \"tietysti olisin hyvin\nmielissäni siitä\".\n\n\"Kuulkaas\", sanoi Spiegel, -- \"piti kysymäni -- mistäpäin te nyt\ntulette?\"\n\n\"Melbournesta.\"\n\n\"Niinkö, sepä vahinko -- arvelin, että kenties tulitte ylisen Murrayn\nvarsilta, ja toivoin saavani teiltä kuulla jotakin viimeisestä\nsikäläisestä metsäsissijutusta.\"\n\n\"Luin juuri sanomalehdestä uutisen siitä\", sanoi Mac Donald tyynesti.\n\"Sen mukaan on musta poliisi vanginnut uudestaan muutamia karkureita ja\njättänyt ne viranomaisten haltuun.\"\n\n\"Niin, mutta se ei olekaan totta\", huudahti Spiegel ripeästi. \"Uutinen\noli ennenaikainen. He olivat tosin vanginneet parven päällikön, erään\nJack London nimisen; mutta sillaikaa kuin toinen rikoksellisista,\nammuttuaan erään mustan poliisisotilaan kuoliaaksi ja saatuaan itsekin\ntältä haavan, hukkui Murray-jokeen, on toinen -- juuri tuo mainittu\nJack London, joka näyttää olevan aika roisto -- onnistunut pääsemään\ntaas pakoon, ja poliisi on uudelleen hänen jäljillään.\"\n\n\"Todellakin?\" kysyi Mac Donald katsoen terävästi puhujaan. \"Mutta mistä\nsen jo tiedätte, sillä onhan tämä tässä, ellen erehdy, lehden viimeinen\nnumero?\"\n\n\"Niin onkin, mutta tänä aamuna oli minulla ilo tavata eräs vanha\nystävä Sydneyn-ajoiltani, poliisiluutnantti Walker, joka pistäytyi\ntäällä ja kertoi uutisen. Hän oli kiireimmän kautta menossa Adelaideen\nja satamaan estääkseen karkulaisen mahdollisen pakenemisen meritse\njossakin lähtövalmiissa laivassa, ja hän pyysi minua, paikkakunnallamme\nkun ei ole poliisia, pitämään ympäristöäni tarkoin silmällä. Olen\nasianajaja ja notaario, kuten kai tiedätte.\"\n\nMac Donald kumarsi hänelle hiukan ja iloitsi sisimmässään, että oli\nmuuttanut pukua ennenkuin tuli tähän siirtolaan. Mutta hänen ominainen\ntarkkanäköisyytensä sanoi hänelle samalla, että tältä taholta tuskin\noli mitään vaaraa pelättävissä. Murrayn varrella ei kukaan, ei edes\nluutnantti Walker, tiennyt, että hän puhui niin täydellisesti saksaa;\nainoastaan erotettu majanvartia Miller, joka harhaili jossakin\nmaankulmalla, tiesi siitä -- mutta todennäköistä ei ollut, että hän\ntulisi tapaamaan tämän ja että tämä antaisi hänet ilmi. Luutnanttia\nvain piti varoa tapaamasta, sillä tämä olisi kuitenkin lopuksi hänet\ntuntenut valepuvusta huolimatta. Mutta omituisen piston hän tunsi\nsydämessään nähdessään, että pelastuminen laivassa oli ainakin tällä\nhetkellä tehty mahdottomaksi, ellei hän voinut keksiä vielä jotakin\nkeinoa. Hän oli joka tapauksessa saanut varoituksen ja tiesi nyt\nasettaa toimenpiteensä sen mukaan.\n\n\"On todellakin vahinko, ettette tiedä siitä mitään lähempää\", jatkoi\nSpiegel sillävälin taas. \"Olisin kovin mielelläni halunnut kuulla\ntämän asian yksityiskohdista, jotka epäilemättä ovat erinomaisen\nmieltäkiinnittäviä, Tuo Jack London näyttää olevan hirmuinen konna ja\nlienee luulenma ampunut sekä musta- että valkoihoisia enemmän kuin minä\npeltopyitä eläissäni. Jo juttu matkustajasta, jolta hän riisui kengät,\non pöyristyttävä.\"\n\n\"Siinä olette oikeassa\", vastasi Mac Donald, joka selvästi huomasi,\nettä Spiegel oli sekoittanut keskenään molemmat takaa-ajetut. \"Olen\nminäkin miehestä kuullut; sanotaan, että hän on hurja, punatukkainen ja\nirstas veijari.\"\n\n\"Punatukkainen? -- eihän\", sanoi Spiegel. \"Sen lyhyen kuvauksen mukaan,\nminkä luutnantti minulle hänestä antoi, on hänellä tukka melkein kuin\nteillä, hiukan tummempi ehkä -- vahva parta, tummat silmät, solakka\nvartalo, mutta riivatun rohkea mies hän on. Luutnantti ei ryhtynyt\nseikkaperäiseen selontekoon; sanoi, että oli kiire, tai kenties ei\ntahtonutkaan. Ne sellaiset herrat ovat aina ihan liiaksi salaperäisiä\nasioissaan. Hiukan suurempi suoruus olisi heille monesti hyvin\nhyödyllinen, varsinkin näin tavallaan asiaankuuluvia kohtaan.\"\n\n\"Voi, jättäkää sellaiset surulliset asiat\", pyysi Mac Donald.\n\"Maailmassa on muutenkin kurjuutta tarpeeksi, miksi siis manata esiin\nsemmoisia hirmukuvia.\"\n\n\"Olette oikeassa. Mutta, asiasta toiseen, mikä teidän ammattinne\noikeastaan on, jos saan kysyä?\"\n\n\"Olen lääkäri\", vastasi Mac Donald.\n\n\"Lääkärikö? Ja kenties aiotte asettua tänne meidän luoksemme?\"\n\n\"Jos tarjoutuu toimeentulon mahdollisuuksia --\"\n\n\"Sepä oivallista! Mahdollisuuksia on tarpeeksi, sillä _hyvää_ lääkäriä\nmeidän pieni paikkakuntamme nykyään kaipaa erityisen kipeästi.\"\n\n\"Ja nyt\", jatkoi tohtori, kun vieras otti hattunsa, \"tulen saattamaan\nteitä vähän matkaa. Mutta seis! Nytpä muistankin, että 'Albertinen'\nkapteeni Helger lupasi tulla tänne juuri tänään. Tapaamme hänet tuolla\nhotellissa, ja te voitte nyt kohta sopia hänen kanssaan kaikesta.\"\n\nMac Donald ei tietysti saattanut epäluuloa herättämättä hylätä kutsua,\nvaikka häntä ei juuri haluttanutkaan kohta alussa tavata useampia\nihmisiä kuin oli välttämättömän tarpeellista. Mutta ehkäpä se seikka,\nettä hän tuli tohtori Spiegelin seurassa ja esitettiin saksalaisena\nlääkärinä, saattoi auttaa häntä torjumaan kaikki mahdolliset epäluulot,\nja jos hän vain kykeni näyttelemään loppuun osansa saksalaisena, ei\nhänellä enää ollut vähintäkään pelättävää turvallisuutensa takia.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nMolempia uusia tulokkaita tervehdittiin ystävällisesti. --\n\n\"Hei, tohtori -- sepä järkevää, että tulette!\" huusi heille Schelling,\nSaaldorfin apteekkari, kun taas toinen juomaveikko nousi hieman\nhämillään ja meni tohtori Spiegeliä tervehtimään, -- se oli herra von\nPick, petkuttaja-nero, joka eli pääasiallisesti pikkulainoilla ja\noli juuri puoli tuntia sitten keventänyt tohtori Spiegelin kukkaroa\nkymmenellä punnalla. Ainoastaan kolmas miehistä, \"Albertinen\" kapteeni\nHelger, jolla oli hyvinvoivan näköiset, päivänpaahtamat kasvot ja\npienet, pistävät silmät, jäi tyynesti istumaan, nyökkäsi tulijalle\nystävällisesti ja sanoi nauraen, työntäessään jalallaan hänelle tuolin:\n\n\"Astukaa laivaan, tohtori, aioimme juuri lähettää teille signaalin.\nOlemme jo tuntikauden tässä makailleet, purjeet höllällä, ajelehtien\ntuulen mukana aika kyytiä.\"\n\n\"Kapteeni\", sanoi tohtori Spiegel, \"minulla on kunnia esittää teille\nherra tohtori Schreiber... tuota noin... mutta enhän tiedäkkään,\n_mistä_ te olette kotoisin\".\n\n\"Lipusta viisi, kunhan vain tiedämme ihmisen _kädensijan_, nimen\",\nkeskeytti merimies vilpittömästi. \"Mutta istukaahan toki, hyvät herrat,\nmuuten minunkin täytyy tästä nousta -- vai niin, tahdotte ensin\ntervehtiä noita toisia -- no, antakaa paukkua!\"\n\n\"Herra apteekkari Schelling -- herra von Pick -- ja meidän potra\nlintutieteilijämme, herra Breyfeld.\"\n\n\"No niin -- jos nyt pian olette siitä selviytyneet\", sanoi kapteeni,\n\"niin heittäkää tänne ankkuri, ja koska -- hoi, viinuri, vielä pari\nlasia herroille -\".\n\n\"Kas niin, rakas kapteeni, nyt olen kokonaan palveluksessanne.\"\n\n\"Olette pitkäpiimäistä väkeä täällä maalla\", nauroi merimies.\n\n\"Tuokiossahan se kävi, rakas kapteeni, ja nyt asioihin. Tämä herra\nhaluaa lähettää Saksaan laatikollisen linnunnahkoja -- kuuluu teidän\nalaanne, hyvä Breyfeld -- ja siksi olen suosittanut hänelle teitä ja\nlaivaanne. Olette varmaankin ystävällinen ja...\"\n\n\"Pidän kyllä huolen siitä\", vastasi merimies nyökäyttäen päätään.\n\"Lähettäkää vain osoitteella varustettuna laivaan.\"\n\n\"Mutta tietäkää, rakas kapteeni, että tavarat eivät saa kastua -- ne\novat linnunnahkoja...\"\n\n\"Olkoot vaikka nukennahkoja -- en kai minä niitä jätä kannelle\najelehtimaan. Mutta heretkää jo joutavasta roskasta -- viinuri, tuokaa\nmeille vielä pullo samaa lajia -- ymmärrättekö?\"\n\n\"Milloin aiotte lähteä matkalle, herra kapteeni?\" kysyi nyt Mac\nDonaldkin merimieheltä, joka jälleen täytteli tyhjentyneitä laseja.\nKapteeni nytkähytti olkapäitään.\n\n\"Epätietoista, hyvä herra -- toivon olevani valmiina viikon kuluttua,\njos rahti saapuu ajoissa laivaan. Mutta vaskimalmi Burra-Burran\nkaivoksista on vielä matkalla ja tiet ovat kehnot. Kahta viikkoa\nkauempaa en kuitenkaan odota missään tapauksessa. Mikä silloin ei ole\nlaivassa, saa jäädä.\"\n\n\"No, onnea matkalle siis, kapteeni!\" huudahti tohtori Spiegel kohottaen\nlasinsa.\n\nKun kapteeni oli juonut maljan, kysyi hän täyttäen tyhjät lasit\nuudelleen: \"Sattuvatko herrat ehkä tuntemaan täälläpäin tai jossakin\nAdelaiden lähistöllä erästä tilanomistaja Hohburgia? Hitto vieköön, hän\nkuuluu asuvan täällä Etelä-Austraaliassa, mutta en ole saanut selville\nmissä. Tunnen miehen Saksan-ajoilta, ja olisi hauska saada edes tietää\nmiten hän voi.\"\n\n\"Eräs _rouva_ Hohburg asuu täällä jossakin lähitienoilla\", huomautti\nMac Donald, joka nimeä mainittaessa tuli tarkkaavaiseksi. \"Mutta hän on\nompelija ja, mikäli tiedän, leski.\"\n\n\"Se niinsanottu leski parka\", virkkoi Schelling, \"tunnen minäkin hänet\n-- hän tuli tänne miehensä kanssa Mount Barkerin takaa, luulenma. Mutta\nmies oli apuri ja paimen ja jumal'tiesi mitä vielä ja hävisi sittemmin\npaikkakunnalta -- täydellinen renttu muuten.\"\n\n\"Ei, en minä häntä tarkoita\", vastasi kapteeni. \"Sen Hohburgin pitäisi\nomistaa täällä lähitienoilla melkoinen maatila -- hän on upporikas\njuupeli ja nuori pulska mies -- oli ainakin ennen, vaikka nyt kai on jo\nhiukan vanhentunut.\"\n\n\"En tunne\", sanoi von Pick. \"Hän oleksii ehkä jossakin toisessa\nsiirtolassa, sillä saksalaisiahan on täällä kaikkialla.\"\n\n\"Tiedättekö ketään, jolta voisin asiata kysyä?\"\n\n\"Hm\", arveli tohtori Spiegel, \"onhan täällä vanha laskuntekijä Koch\nDresdenistä, joka aina pitää kirjaa saapuneista matkustajista ja\nmyöskin tarkoin merkitsee muistiin, mitä kustakin myöhemmin tulee. Hän\njos kukaan koko tässä piirikunnassa sen tietää. Hänen asuntonsa saatte\nAdelaidessa helposti selville. Kysykää häneltä vain, ja jos se herra on\ntai on joskus ollut täällä Austraaliassa, niin kyllä hänen kirjoistaan\nnäkyy.\"\n\n\"Hyvä herra tohtori\", sanoi Breyfeld Mac Donaldille, joka alkoi\ntehdä lähtöä, \"jos suvaitsette, saatan teitä vähän matkaa -- kuulin,\nettä Austraalian linnusto huvittaa teitä, ja minä kenties kykenen\nantamaan teille tietoja siitä. Minä työskentelen erikoisesti sen\ntutkimisessa, ja onpa minulla myöskin varsin sievä valikoima oivallisia\neksemplaareja, joita myöhemmin ehkä voitte käyttää hyväksenne.\"\n\nMac Donald tunsi hätävalheensa johdosta tulleensa pakotetuksi tekemään\ntuttavuuden, joka, vaikkei ollutkaan epämiellyttävä, tuli tällä\nhetkellä kuitenkin vastukseksi. Mutta asia ei ollut autettavissa, ja\nehkäpä hänelle saattoi siitä sentään koitua hyötyäkin, jos vain otti\nsen näköjään totiselta kannalta; olihan se omansa hälventämään jokaisen\nepäluulon hänen suhteensa, sillä eihän karkumatkalla oleva metsäsissi\najattele täytettyjä lintuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo hämärä, kun rouva Hohburg eli \"leski parka\", kuten naapurit\nhäntä tavallisesti nimittivät, lähti kotimatkalle kohden köyhää,\nrappeutunutta asuntoansa. Hän talutti kädestä pientä tytärtään ja kulki\nhiljaa ja ääneti pitkin leveää pölyistä tietä.\n\n\"Miksi olet niin suruissasi tänä iltana?\" kysyi pienokainen, kun he\nsaapuivat kotiin.\n\n\"Olenko minä suruissani, pikku Liisi?\" vastasi äiti sivellen\nystävällisesti lapsen päätä.\n\n\"Ethän sinä puhu mitään -- oletko vihainen minulle?\" kysyi pienokainen\narasti.\n\nÄiti kumartui alas ja suuteli lasta.\n\n\"En, kultaseni, en laisinkaan. Sinähän olet niin hyvä ja kiltti, kuinka\nolisin sinulle vihainen!\"\n\n\"Sitten kai ajattelet isää taas, äiti? -- Milloin isä tulee kotiin,\näiti?\"\n\n\"En tiedä, Liisi kulta, -- jos hän vielä elää, niin tulee kai pian.\"\n\n\"Tietysti hän vielä elää!\" huudahti pienokainen luoden nopeasti\nkatseensa ylös äitiin. \"Onhan minun pitänyt joka ilta rukoilla hänen\npuolestaan, ja sinä olet sanonut, että hyvä Jumala kuulee lasten\nrukoukset.\"\n\n\"_Tulee_, tulee hän takaisin, Liisi kulta\", huudahti äiti voimatta enää\npidättää esiinpuhkeavia kyyneliänsä, -- \"ja sitten hän pitää meitä\nmolempia hyvänä -- oikein hyvänä. Hänhän on vain mennyt hankkimaan\nmeille rahaa. -- Mene nyt, kultaseni, ulos\", jatkoi äiti, joka halusi\ntointuakseen olla hetken aikaa yksin, \"ja tuo minulle hiukan raikasta\nvettä\".\n\nPalatessaan vettä tuoden lapsi sanoi: \"Äiti, tuolla ulkona on köyhä\nmies, joka on nälissään ja pyytää saada palasen leipää.\"\n\n\"Köyhä mies?\" kysyi rouva Hohburg kummastellen, sillä kerjäläisiä ei\nsiirtolassa ollut yhtään. \"Etkö sanonut, että hänen pitäisi mennä\nmajataloon?\"\n\n\"Sanoin, äiti, mutta hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa -- ja hän kysyi\nmyöskin, onko isä kotona ja saisiko hän olla täällä yötä.\"\n\nVaimo pudisti päätään, mutta otti kaapista leivän ja leikkasi siitä\nviipaleen.\n\n\"Jää tänne, Liisi, kunnes tulen takaisin\", sanoi hän mennessään\nleipäpala kädessä ovesta ulos.\n\nMuutaman askelen päässä mökistä istui kaadetun kumipuun rungolla\nkyyryinen mies, vanha olkihattu päässä, kyynäspäät polvilla ja pää\nkäsiin painuneena.\n\n\"Tässä, ystävä, on teille leipää\", sanoi vaimo hänelle\nenglanninkielellä. \"Oletteko sairas?\"\n\n\"Luulen... että olen\", vastasi mies, joka äänen kuullessaan\nsuoristautui ja otti kiittäen leivän. \"Jäsenissäni on kuin lyijyä,\ntuskin pääsen liikkeelle. Olisiko teillä täällä paikkaa, missä saisin\nolla yötä?\"\n\nVaimo loi katseen noihin kalpeihin, parrakkaihin kasvoihin, jotka\nkääntyivät häneen päin.\n\n\"Mikä on nimenne?\" kysyi hän hiljaisella, vavahtelevalla äänellä,\nvastaamatta kysymykseen.\n\n\"Miller\", vastasi mies. \"Tulen kaukaa sisämaasta.\"\n\nVaimo huokasi syvään ja sanoi sitten:\n\n\"Ikävä kyllä -- en voi pitää teitä täällä. Asun yksin lapseni kanssa,\nja makuuvaatteita on tuskin omiksi tarpeiksi. Mutta jo neljännestunnin\nmatkan päässä täältä löydätte toisia taloja.\"\n\n\"Kiitän teitä\", sanoi mies ja nousi verkalleen puunrungolta, otti hatun\npäästään ja pyyhkäisi kädellään pörröisen tukkansa silmiltä. \"Mutta\nniin pitkälle en enää tänään jaksa kävellä -- panen maata jonkun puun\njuurelle.\"\n\n\"Te ette ole englantilainen\", virkkoi vaimo, ja hänen äänensä kuulosti\nontolta ja käheältä. Tuntui kuin hän vain vaivoin olisi saanut sanan\nsuustaan.\n\n\"En\", vastasi mies, \"toisesta maasta olen\".\n\n\"Olette saksalainen -- ja nimenne...\", jatkoi nainen kiihkeämmin,\n\"nimennekään ei ole Miller\".\n\n\"Ei Miller?\" huudahti puhuteltu hämmästyneenä, melkein pelästyen. --\n\"Entä te?\" -- Mutta nainen ei vastannut -- vaan veti hänet vapisevin\nkäsin sisälle, tulen valoon, ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin,\nhellitti yhtäkkiä hänen käsivartensa, peitti kasvonsa käsillään ja\nvaipui ääneensä nyyhkyttäen tuolin viereen polvilleen.\n\n\"Louise!\" huudahti silloin vieras tarttuen pöytään kiinni pysyäkseen\npystyssä. \"Vaimoni -- lapseni!\"\n\nNainen ei vastannut -- hän virui kuin kouristuksessa tuolin yli\nkumartuneena, hänen koko ruumistaan puistatti kuin horkassa, eikä hän\nnyyhkytyksiltä saanut sanaakaan suustansa.\n\n\"Äiti, onko _tämä_ isä, jonka piti tuoda meille rahaa, että pääsisimme\ntakaisin isoäidin luo?\" huudahti lapsi, joka oli peloissaan vetäytynyt\nnurkkaan.\n\nEi kumpikaan vastannut. Lannistuneena, murtuneena seisoi Miller -- eli\nHohburg, sillä hän se oli -- vielä oven ja pöydän välissä ja tuijotti\nelottomin silmin edessänsä lattialla polvillaan olevaan kurjuuden ja\nsydäntäsärkevän kärsimyksen kuvaan -- vaimoonsa. Kyyneliä ei hänellä\nollut, mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat; silmät tuijottivat\nkuopissaan jäykkinä ja kiillottomina -- koko hänen ruumiinsa vapisi\nsisäisestä liikutuksesta, häpeästä, katumuksesta, masennuksesta, eikä\nhän rohjennut edes ojentaa käsiään lapsensa puoleen.\n\nUseita minuutteja kesti äänettömyys tuvassa, ja sitä keskeytti\nainoastaan vaimon hiljainen, kouristuksentapainen nyyhkytys ja\nuupumaisillaan olevan miehen raskas hengitys. Väsymys, nälkä ja\nmielenliikutus tekivät yhdessä tehtävänsä; miehen jäsenet herposivat,\nhänen päätänsä huimasi, ja hoippuen seinän luo hän lysähti maahan\nikkunan ääreen, jäi kyyryssä istumaan lattialle ja painoi kasvot\npolviinsa.\n\nSilloin vaimo rohkaisi itsensä. Hän nousi ja loi pitkän katseen\nmurtuneeseen puolisoonsa. Sitten hän kääntyi pienokaisen puoleen, joka\nvielä seisoi levottomana nurkassa, otti hänet syliinsä, suuteli häntä\nja sanoi hiljaisella, ystävällisellä äänellä:\n\n\"Tule, lapseni, nyt sinun pitää mennä levolle.\" \"Äiti, onko hän isä\",\nkuiskasi pienokainen hiljaa ja arasti hänen korvaansa, -- \"jonka\npuolesta minä olen joka ilta rukoillut Jumalaa, että hän toisi hänet\ntakaisin meidän luoksemme?\"\n\n\"On, lapseni\", vastasi äiti tuskin kuuluvasti. \"Onko hän sairas, äiti?\n-- Hän sanoi minulle äsken, että hänen oli nälkä ja ettei hänellä ollut\nrahaa millä ostaa leipää.\"\n\nÄiti käänsi kasvonsa poispäin ja hengähti syvään ja tuskallisesti.\nHän koetti vastata, mutta ei voinut; kurkkua tuntui kuristavan, eikä\nääntäkään päässyt huulilta.\n\n\"Enkö saa mennä hänen luokseen ja suudella häntä, äiti?\" pyysi lapsi\npainaen päänsä äidin poskea vasten. \"Hän on niin suruissaan ja niin\nsairas -- isä raukka.\"\n\n\"Mene hänen luokseen, Liisi, mene\", sanoi äiti laskien pienokaisen\nlattialle ja jäi itse liikkumatonna seisomaan seuraten vain silmillänsä\nlasta.\n\nHiljaa ja arasti tämä astui lattian poikki isän luo, joka vielä istui\nsamassa asennossa. -- Kaksi kertaa hän pysähtyi ja katsoi taaksensa\näitiin; sitten hän meni verkalleen isän viereen, pani pienen kätösensä\nhänen olalleen ja kuiskasi ujosti ja pyytävästä:\n\n\"Isä!\"\n\nMies säpsähti, ikäänkuin tuo hiljainen sana olisi ollut puukonpisto.\nHattu oli pudonnut hänen päästänsä, ja molemmin käsin hän nyt pyyhkäisi\nkosteat, takkuiset hiukset otsaltaan.\n\n\"Lapseni\", sanoi hän, \"rakas, rakas lapseni!\"\n\n\"Äiti sanoi, että minun pitää mennä levolle\", kuiskasi pienokainen, --\n\"hyvää yötä, isä -- minä rukoilen puolestasi, että tulet taas terveeksi\nja iloiseksi ja ettei sinun tarvitse itkeä enää. Äiti antaa sinulle\nsyötävää. Et saa olla nälissäsi, muuten Liisi itkee koko yön.\"\n\n\"Lapseni!\" sanoi mies, ja kyynelet tukahuttivat hänen äänensä. Hän\ntarttui lapsen käteen -- hän tahtoi vetää tyttärensä luokseen, mutta\nei tohtinut, vaan peitti pienen käden suudelmillaan. Pienokainen antoi\nrauhallisena sen tapahtua, mutta kietoi sitten kätensä isän kaulaan,\nsuuteli hänen huuliaan, sanoi vielä kerran hiljaa: \"Hyvää yötä\" ja\nseisoi vaiti ja liikahtamatta isän puristaessa hänet lujasti syliinsä.\n\n\"Koskee, isä\", kuiskasi hän.\n\n\"Hyvää yötä, oma Liisini -- hyvää yötä, lapsukaiseni -- nuku rauhassa,\nja Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, kultaseni!\"\n\n\"Niin, isä -- nuku oikein hyvin -- äiti tekee kohta vuoteen sinulle.\"\n\nIsän vapisevat kädet hellittivät pienokaisesta, joka juoksi takaisin\näidin luo, ja tämä laittoi lapsen nukkumaan. Hän rukoili pienokaisen\nkanssa ja suuteli hänen väsyneet silmäluomensa umpeen. Sitten hän nousi\nhiljaa ja kattoi pöydän. Hän toi esiin leipää, täytti läkkituopin\nmaidolla ja otti arkusta tinalautasen, jolla oli kylmää lihaa -- heidän\nhuominen sunnuntaipäivällisensä.\n\nMies nousi verkalleen pystyyn ja seurasi silmillään hänen jokaista\nliikettään.\n\n\"Tule syömään, Edvard\", sanoi vaimo hiljaisella, käheällä äänellä ja\nosoitti pöytää. Itse hän istuutui vuoteen laidalle ja kumartui nukkuvan\nlapsen yli. Vasta kun vaimo oli kääntänyt katseensa toisaalle, saattoi\nmies liikkua. Hän astui verkalleen pöydän ääreen ja ilmeisesti tulisen\nnälkäisenä söi eteensä asetetun ruuan viimeistä leivänmurua myöten. Ei\nsanaakaan puhuttu, mikään ei keskeyttänyt hiljaisuutta.\n\nVihdoin Hohburg lopetti ateriansa, työnsi lautasen takaisin ja painoi\npäänsä jälleen käsiinsä. Vaimo nousi tämän kuultuaan ja korjasi pöydän.\n-- Ei vieläkään ollut sanaa vaihdettu puolisojen kesken.\n\nSilloin Louise vihdoin astui pöydän ääreen, nojasi siihen molemmin\nkäsin, sillä hän tunsi polviensa vapisevan, ja sanoi hiljaisella\näänellä:\n\n\"Ja _näinkö_ nyt olet palannut -- niinkö on Jumala kuullut rukoukseni,\nettä on lähettänyt sinut _kerjäläisenä_ oman majani edustalle? Edvard,\nse on hirmuista, ja ettei sydämeni sillä hetkellä pakahtunut, siitä\nsaan kiittää vain vuosikausien kärsimystä, joka on minut karaissut ja\nkovettanut.\"\n\nMies ei virkkanut mitään. Hän tuijotti eteensä lattiaan, sitten hänen\nkäsivartensa vaipui pöydälle ja hän painoi sille päänsä häpeän ja\nkatumuksen valtaamana.\n\n\"Ja kuinka nyt on käyvä, Edvard? Ruumiisi on uupunut ja raihnainen,\nelinvoimasi lannistunut, muuten et olisi ikinä voinut tuollaisena\npalata ihmisten ilmoille.\n\n\"Kuinka sinun nyt tulee käymään? Itseni ja lapseni minä elätän\nkätteni työllä -- niukasti kyllä tulemme toimeen, mutta kunniallisesti\nkuitenkin. Miten aiot _itse_ auttaa itseäsi?\"\n\nHohburg ei vastannut -- hän ei näyttänyt hengittävän enää -- hänen\nniskansa, jolle häilyvä kynttilän valo lankesi, näytti kalmankalpealta,\nja kun vaimo pelästyneenä tarttui hänen käteensä, solui hän hitaasti\nalas tuolilta, jolla istui, ja olisi suistunut lattiaan, ellei vaimo\nolisi käsillään pidättänyt häntä.\n\nHiljaa ja varovasti hän laski miehen lattialle, nosti sitten nukkuvan\nlapsensa vuoteesta ja veti pois patjan jättäen rauhallisena untaan\njatkavan pienokaisen paljaille oljille makaamaan. Patjan hän sitten\nkantoi seinän luo miehen viereen ja yritti nostaa hänet patjalle\n-- mutta voimat eivät riittäneet. Ainoastaan hänen päänsä alle hän\ntyönsi pehmeämmän alustan ja vilvoitti hänen otsaansa ja ohimoitansa\nraikkaalla vedellä, kunnes hän tuli jälleen tuntoihinsa.\n\nHohburg avasi silmänsä, mutta tuntiessaan ylitsensä kumartuneen naisen\nsulki hän ne jälleen ja ainoastaan hiljaa voihkasi:\n\n\"Louise parka.\"\n\nVaimo ei virkkanut sanaakaan. Hän auttoi miehen valmistamalleen\nmakuusijalle, pisti oman tyynynsä hänen päänsä alle ja peitti hänet\nvillapeitteellään. Hänen siinä puuhatessaan mies tarttui hänen käteensä\nja painoi sen huulilleen. Vaimo ei vastustanut, mutta huokaus nousi\nhänen rinnastaan. Sitten hän itse kallistui kovalle vuoteellensa.\n\nHän oli jo kauan kuunnellut uupuneen miehen raskasta, säännöllistä\nhengitystä -- hänen käsivarrellaan nukkui lapsi, pää hänen rinnoilleen\npainettuna -- mutta itse hän valvoi koko pitkän, murheellisen yön --\nkyynelet ainoana seuranaan, ja vasta aamun sarastaessa hän vaipui\nherkkään, levottomaan uneen.\n\nHerätessään hän näki kauhukseen miehensä makaavan tulisessa kuumeessa.\n\nViime aikojen ylenmääräinen juopottelu ja sitä seurannut ankara\nkiihottuminen, häpeä, katumus ja masennus olivat olleet liikaa miehen\nmuutenkin heikontuneelle ja ränstyneelle ruumiille, ja juoppohulluus\nkytki hänet hirveillä kahleillaan vuoteeseen. Oikealla enkelin\nkärsivällisyydellä vaimo häntä hoiteli, tyynnytteli lasta, joka alkoi\npelätä isäänsä, ja vilvoitti sairaan polttavia ohimoita ja väriseviä,\nkuivia huulia. Ainoastaan silloin kun mies hurjissa houreissaan kirkui\nviinaa, hän usein vavisten vaipui polvillensa sairasvuoteen ääreen, ja\nvain rukous ja kyynelet silloin kykenivät tuomaan huojennusta kovia\nkokeneelle poloiselle.\n\nVasta toisen päivän iltana Hohburg tuli jälleen tajuihinsa, nukkui yön\nlevollisesti ja tunsi seuraavana päivänä tuskan poistuneen.\n\nKyynelsilmin hän kiitteli vaimo parkaa tämän osoittamasta rakkaudesta.\nMutta hänen kuumehoureensa olivat jättäneet vaimon sieluun terävän,\ntuskaa tuottavan okaan. Sekavia sanoja oli päässyt tajuttoman huulilta,\nja ne olivat syyttäneet sairasta jostakin rikoksesta. Tosin ei\nvuoteen luona surussa ja tuskassa valvova vaimo parka kyennyt täysin\nymmärtämään raskaan syytöksen tarkoitusta, mutta hänen mielensä\ntäytti kuitenkin uusi hätä, ja nyt hän vaati toipuneelta tiliä siitä,\nmitä tällä oli tunnollaan ja mikä oli hänen unelmilleen antanut tuon\nkamalan, hirvittävän värityksen.\n\nSilmät maahan luotuina ja kalpein kasvoin mies kuunteli syytöstä;\nmutta vaikka jo hänen arka, karttava katseensa sisälsi tunnustuksen,\nkieltäytyi hän kuitenkin vastaamasta kysymykseen.\n\n\"En tiedä mitä sinä tahdot\", kuiskasi hän hiljaisella äänellä. \"Mitä\nolen kuumeessa lörpötellyt, se on mielettömyyttä.\"\n\n\"Se oli enemmän kuin sitä, Edvard\", sanoi vaimo, joka seisoi hänen\nedessään kädet ristissä. \"Yhä uudelleen ja uudelleen sinun ajatuksesi\npalasivat samaan kohtaan takaisin -- vereen, verenvuodatukseen! Armias\nJumala, jospa on tunnollasi sellainenkin työ ja jospa sinusta siellä\npensaikon hurjassa, raa'assa elämässä ei olekaan tullut ainoastaan\nrenttu -- vaan päälliseksi vielä _pahantekijä_!\"\n\n\"Älä suotta tee mieltäsi raskaammaksi kuin se nyt jo on\", virkkoi mies\nsynkästi. \"Jos tietäisit, mitä olen juuri tuolla pensaikoissa saanut\nkärsiä, kuinka minua on tuska ja katumus kalvanut antamatta hetkenkään\nlepoa, niin ymmärtäisit, että kuumehoureeni ovat selitettävissä. Onhan\nluonnollista, että kaikki ne kohtaukset, joissa siellä olen ollut, ovat\nunelmissani sulautuneet yhteen. Mutta uskotko hourivaa sairasta ihmistä\nenemmän kuin valveilla olevaa ja tervettä?\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi vaimo hiljaisella, alistuneella äänellä, -- \"vaikka\nminulla olisikin oikeus vaatia, että saisin auttaa sinua kantamaan\nsitä taakkaa, joka painaa rintaasi -- en voi pakottaa sinua tekemään\nminua uskotuksesi; niin, tahdon iloisena uskoa, että tuskani on ollut\naiheeton. Suokoon Jumala, että nyt olisit heittänyt pois vanhan elämäsi\nniinkuin taudin, joka lamautti ruumiisi ja sielusi, ja että tästä\npäivästä alkaisit uuden. Mutta yhtä saan vaatia sinulta, Edvard, yhteen\nkysymykseen sinun täytyy vastata, sillä se ei koske yksin sinua -- se\nkoskee myöskin lastasi, se koskee minua -- meidän kaikkien kohtaloa, ja\nse kysymys on: Mihin nyt aiot ryhtyä elättääksesi itsesi?\"\n\n\"Louise!\" sammalsi mies.\n\n\"En kysy itseni vuoksi\", jatkoi vaimo nopeasti, \"itseni ja lapsen olen\nyksin elättänyt pitkät vuodet -- voin sen tehdä edelleenkin -- ja tulen\nsen tekemään, niin kauan kuin Jumala terveyttä suo -- vaan kysyn sinun\ntähtesi. Ollaksesi oikeudenmukainen itseäsi kohtaan _täytyy_ sinun\nryhtyä johonkin toimeen, joka, ellei se muuta tarjoakaan, ainakin\nelättää sinut. Austraaliassa sinulla on siihen tilaisuutta yltäkyllin\",\njatkoi hän lämpimämmin, \"ja minä olisin viimeinen vaatimaan, että sinun\nheti pitäisi ruveta johonkin _raskaaseen_ työhön. Heikontunut ruumiisi\nei sitä kestäisi, ja sinä tarvitset lepoa toipuaksesi täydellisesti.\nEikä sinun nyt kohta tarvitse työhön ryhtyä\", sanoi hän sydämellisesti.\n\"Anna kulua jonkun päivän ja totu siihen tosiasiaan, että olet jälleen\nomiesi luona, jälleen kotonasi. Mutta pysy ainakin siinä mielipiteessä,\nettet enää voi elää samaan tapaan kuin tähän asti, ettei sinun pidä\najatella ainoastaan itseäsi, vaan myöskin lastasi, että sinun tulee\nparantaa hänen asemaansa -- pelastaa hänet siitä kurjuudesta, missä me\nolemme eläneet.\"\n\nMies peitti liikutettuna kasvonsa käsillään, ja vaimo jatkoi\nsurullisesti:\n\n\"Sinä et tunne tuhannesosaakaan siitä kärsimyksestä, jonka silloin\ntuotit poistumisellasi -- voisinpa miltei sanoa karkaamisellasi --\nminulle ja lapsellesi. Olin kauan aikaa sairaana, ja ellei olisi ollut\nnaapureita, jotka hekin tosin vasta myöhään saivat tietää meidän\ntodellisen hätämme, olisimme kuolleet nälkään tässä erämaassa. --\nMutta sehän on nyt ohi\", lisäsi hän nopeasti, kun näki miten kovasti\nsanat koskivat onnettomaan mieheen, -- \"se on ohi ja kestetty -- mutta\nsinun _täytyi_ saada se tietää, ja olkoot sanani sinulle lääkkeenä,\nkatkeranakin, jotta sinä nyt, pyrkiessäsi uuteen elämään, voisit\nmielessäsi kuvitella niitäkin aikoja. Meitä -- lastasi ajattelemalla\nsäästyt helpoimmin uudelleen lankeamasta.\"\n\n\"Mutta _mihin_ minä saatan ryhtyä\", puhui Hohburg tukehtuneella\näänellä, \"millin riittävät voimani, ja kuka minut tässä tilassani ottaa\ntyöhönsä? -- Vaatteeni ovat pensaikossa kuluneet repaleiksi, eikä\nminulle lopultakaan jää muuta neuvoksi kuin palata pensaikkoon, niin\nkauheaa kuin elämä siellä onkin.\"\n\n\"Ei -- sitä sinun ei tarvitse\", sanoi vaimo levollisella,\npäättävällä äänellä. \"Vielä on tälläkin paikkakunnalla riittävästi\nmahdollisuuksia sille, joka vakavasti työskennellen tahtoo korjautua.\nPuhun huomisaamuna herra Lischken kanssa. Hän on perin kunnollinen,\nmutta myös käytännöllinen mies, joka tosin nimittää asiat oikealla\nnimellään, mutta myöskin tarttuu kiinni oikeasta päästä ja on auttanut\njo monia, joissa on tavannut vakavuutta ja hyvää tahtoa. Hän ei\nvitkastele neuvossa eikä teossa, milloin tietää, että apu on tarpeen\nja hyödyksikin, ja luulenpa, että hän pitää minua jonkun verran\narvossa. Kun kerran olet päässyt alkuun, voit itse auttaa itseäsi.\nMutta nyt sinun täytyy ennen kaikkea saada uudet vaatteet\", jatkoi hän\nystävällisemmin. \"Olet oikeassa, _tuossa_ asussa et voi keltään pyytää\ntyötä; sinun pitää näyttäytyä siistinä, jotta ihmiset taas alkaisivat\nluottaa sinuun.\"\n\n\"Mutta minulla ei ole...\" sammalsi mies punastuen kovin.\n\n\"Tiedän kyllä\", vastasi vaimo torjuvasti, -- \"mutta sen verran on\nminulla jäljellä, että voin auttaa sinua. Olen pannut itselleni ja\nlapselle hiukan säästöön hätävaraksi, jotta mahdollisen sairauden\nkohdatessa emme joutuisi samaan vaaraan kuin aikaisemmin. Kas tuossa,\nota!\" jatkoi hän ystävällisesti, mentyään arkulleen ja otettuaan sen\npohjalle kätketystä pussista kaksikymmentä shillingiä, -- \"se riittää\nyksinkertaisen puvun ostoon. Neljännestunnin matkan päässä täältä\non puoti, mistä voit saada kaiken. Mutta älä unhota tuoda leipää\ntullessasi, jotta lapsella olisi jotain syötävää herättyään.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nMatkalla kauppiaaseen, joka maan tavan mukaan oli yhdistänyt puotiinsa\nanniskelun, huusi Hohburgille yhtäkkiä eräällä puunrungolla istuva\nmies, jonka hän hämmästyksekseen tunsi Tobyksi, samaksi mieheksi, joka\noli tullut hänen jälkeensä majanvartiaksi Murrayasemalle. He astuivat\nyhdessä puotiin, missä isäntä maan tavan mukaan heti pani heidän\neteensä viinapullon. Hurjassa, sairaalloisessa himossa ja vapisevin\nkäsin Hohburg täytti itselleen lasin, päättäen mielessään, että tämä\non oleva viimeinen. Sitten hän alkoi valita pukua, sillaikaa kuin\nToby koki ottaa selvää eräästä julistuksesta, jossa poliisipäällikkö\nlupasi sadan punnan palkinnon Jack Londonin kiinniottajalle tai sille,\njoka ilmoitti hänen olinpaikkansa, ja jossa huomautettiin, että hän\ntodennäköisesti oleskeli paikkakunnalla ja koetti päästä meritse\npakoon. Miettivänä Toby astui ikkunan luo tullakseen vakuutetuksi,\nettei lähistöllä ollut mustia poliiseja, joiden täälläolosta isäntä,\nTobyn vanha tuttava, oli antanut tiedon; samassa hän huomasi katua\npitkin kulkevan herrasmiehen, jonka ulkomuoto tuntui hänestä\nsilmäänpistävän tutulta. Kysyttyään isännältä hän sai tietää, että\nherra oli tohtori Schreiber, joka oli muutama päivä sitten tullut\nasumaan Lischken luo. Melkein samassa otti ohikulkija siniset\nsilmälasinsa pois ja pyyhki silmiään, jolloin Tobyn terävä silmä kohta\ntunsi miehessä Jack Londonin. Tuossa tuokiossa hän riensi menijän\njälkeen ja ehdotti, että he pakenisivat yhdessä, jonka ehdotuksen\nMac Donald kuitenkin hylkäsi suuttuneena, samoin kuin torjui luotaan\nojennetun kädenkin, kieltäytyen ryhtymästä mihinkään tekemisiin\nmurhamiehen kanssa, mutta luvaten sentään vielä viimeisen kerran auttaa\nhänet pulasta. Sen sanottuaan hän antoi Tobylle kaksi kultarahaa ja\njätti ällistyneen rosvon seisomaan siihen paikkaan luomatta enää\nkatsettakaan häneen. Kiukusta puhisten tämä palasi kapakkaan päättäen\nkostaa Mac Donaldille kokemansa kohtelun ja ansaita Millerin avulla\nsekä panna hänen kanssaan tasan tuon julistuksessa luvatun palkinnon,\nkoska hänen itsensä oli pakko turvallisuutensa vuoksi pysytellä\nloitolla poliiseista. Helppo hänen oli saada Hohburg suostumaan tuumaan\nja myöskin, katsoen odotettavissa olevaan suureen rahansaaliiseen,\nmaksamaan nyt alkavan juomingin. Unohtuneet olivat Hohburgilta kaikki\nhyvät aikomukset, unohtuneet vaimo ja lapsi, jotka kotona odottivat\nhänen paluutaan tuskaisin mielin. Hän oli taas kokonaan juomahimon\nvallassa. Hänen vaimonsa, joka oli kovin levoton hänen pelottavan\npitkän viipymisensä takia, lähti lopulta itse puotiin, jonka ikkunasta\nsattui parahiksi näkemään miehensä hoipertelevan tyhjä viinapullo\nkädessä isännän luo vaatien soperrellen täysinäistä. Kauhusta vaimon\nsydän miltei pysähtyi, ja hänen täytyi tarttua ikkunan pieleen kiinni,\njottei kaatuisi, sillä polvet uhkasivat pettää. Kun humalainen\noli hoippunut takaisin sivuhuoneeseen, meni vaimo sisään ostamaan\nviimeisellä säästyneellä rahallaan leipää, millä voisi tyydyttää lapsi\nraukkansa nälän. Murtunein mielin hän sitten taivalsi kotiin itkevän\nlapsensa luo, joka tuskaisena kysyi isää. Kun yö saapui, ei Hohburg\nvielä ollut palannut kotiin, ja epätoivoisena istui vaimo parka\nkyynelettömin silmin koko yön tyttösensä vuoteen ääressä odottaen\nmiestään vihdoinkin tulevaksi. Mutta aamu valkeni, virkistävä uni ei\nollut lieventänyt vaimon hirveitä kärsimyksiä, eikä odotettua vieläkään\nkuulunut.\n\nEräs musta poliisi oli sillävälin aamusella korjannut puodin lähistöltä\nepäilyttävän näköisen olennon, jonka oli kuljettanut luutnanttinsa\nluo. Se oli Hohburg, ja hän teki säälittävän vaikutuksen seisoessaan\npoliisiupseerin edessä tukka pörrössä, naama sinertävänä ja vapisevin\npolvin. Inhoten Walker katseli renttua.\n\n\"Luulenpa tuntevani kasvot\", sanoi hän Hohburgille. \"Missä olemmekaan\nviimeksi nähneet toisemme?\"\n\n\"Murrayn varrella\", vastasi Hohburg hiljaa. \"Läksin mr. Powellin\nasemalta silloin kun te tulitte sinne.\"\n\n\"Niin, kyllä muistan. Eräs Toby niminen mies tuli sijaanne, eikö niin?\"\n\n\"Tuli.\"\n\n\"Ja hänestä nyt aiotte kertoa minulle jotakin, niinkö?\"\n\nHohburg katsoi hieman hämillänsä upseeriin. Mutta Toby oli ankarasti\nvaroittanut häntä olemaan hiiskumatta hänestä mitään, olipa\nvannottanutkin olemaan ilmaisematta, että edes oli nähnyt häntä, koska\nhän, kuten arveli, ei ollut juuri hyvissä väleissä poliisin kanssa.\nHänen tuli ilmoittaa ainoastaan Jack Londonista ja jättää puolet\npalkintorahoista kapakan isännän haltuun, jollei Toby enää ollut siellä.\n\n\"En\", sanoi hän sentähden, \"tulin luoksenne erään toisen takia, jota te\netsitte\".\n\n\"Jack Londoninko?\" huudahti Walker ihmeissään.\n\n\"Se, joka antaa ilmi hänen olinpaikkansa, saa sata puntaa, eikö niin?\"\nkysyi Hohburg.\n\n\"Aivan niin\", vastasi Walker ja loi synkän katseen edessänsä seisovaan\nsurkeaan olentoon. \"Te siis tiedätte missä hän oleksii?\"\n\n\"Niin, tiedän sen.\"\n\n\"Mutta kuka te oikeastaan olette? Näytätte villimmältä ja\nrähjäisemmältä kuin mikään metsäsissi.\"\n\n\"Kuten sanottu olin majanvartia, mutta lankesin juomaan ja menetin\npaikkani ja tarvitsen nyt rahoja vaimoani ja lastani varten.\"\n\n\"Ja nimenne?\"\n\n\"Hohburg. -- Asun puolen tunnin matkan päässä täältä.\"\n\n\"Aikaisemmin mainitsitte toisen nimen.\"\n\n\"Pensaikossa oli nimeni Miller.\"\n\n\"Aivan oikein. No sanokaa siis, missä Jack London on.\"\n\n\"Täällä Saaldorfissa Lischken luona tohtori Schreiberin nimisenä.\"\n\n\"Peijakas!\" huudahti Walker. \"Siksi mies tuntui niin tutulta, kun hänet\neilen tapasin. Mutta onhan tohtori Schreiber saksalainen!\"\n\n\"Vieras, joka oli mr. Powellin farmilla, puhuu saksaa yhtä hyvin kuin\nminäkin.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi upseeri, \"jos ilmoituksenne osoittautuu todeksi, niin\nvoitte huomisaamuna nostaa -- syntirahat\". Ja mitellen miestä synkällä,\nhalveksivalla katseella käski Walker hänen mennä, kun hän vielä jupisi\njotakin.\n\nKiireimmiten kutsuttiin vääpeli esimiehensä luo, jonka kanssa\nhänellä oli pitkä neuvottelu. Sitten käskettiin Mabong sisään, ja\nmuutamaa minuuttia myöhemmin karahutti koko musta joukko hajalleen\neri suunnille. Miehet olivat saaneet käskyn vartioida kaikkia\nkyläänpääsyteitä mitä ankarimmin, ja yön tullen oli vääpelin määrä\npiirittää Lischken talo, ja niin pian kuin oli päästy varmuuteen\nsiitä, että tohtori Schreiber oli kotona, oli ryhdyttävä hänen\nvangitsemiseensa. Valkoihoisen konstaapelin, jonka Walker oli tuottanut\nAdelaidesta, tuli mennä hakemaan tohtoria muka sairaan luo ja siten\nottaa selville, oliko hän kotosalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPimeän tullen rohkeni Toby jälleen poistua piilopaikastaan metsästä\nhiipiäkseen kapakkaan. Päästyään maantielle hän kuuli vaunujen\nlähenevän. Varovasti hän painautui pensaaseen. Ajoneuvojen tultua\nlähemmäksi hän kuitenkin huomasi, ettei niissä istunut ketään, ja hän\npäätti huutaa ajomiehelle. Sattuma osui hänen avukseen, sillä vaunut\npysähtyivät äkkiä ja ajomies katseli ympärilleen joka taholle.\n\n\"Hei, kansalainen, minne matka?\" kajahti silloin Tobyn ääni.\n\n\"Hei, mitä siellä teette?\" tuli vastaukseksi.\n\n\"Jalassani oli oka, jonka juuri vedin pois, ja nyt levähdän tässä\nhieman\", vastasi Toby. \"Tulen Adelaidesta.\"\n\n\"Oletteko tuttu paikkakunnalla?\" kysyi ajomies.\n\n\"No jotakuinkin.\"\n\n\"Sitten kai osaatte sanoa, missä täällä on lähipaikoilla ravintola.\nOlen hukannut pulloni ja olen nääntymäisilläni janoon.\"\n\n\"Ravintola on vielä hyvän matkan päässä. Mutta minä voin auttaa teidät\npulasta. Minulla on rommia enemmän kuin jaksan juoda. Tulkaahan vain\nalas hetkiseksi.\"\n\n\"Se on reilua puhetta\", sanoi ajomies ja kapusi pukilta alas. Toby\nojensi hänelle pullon, josta toinen joi vahvasti.\n\n\"Hemmetin hyvää rommia\", tuumi mies ja pani pullon jälleen huulilleen.\nSitten hän kertoi Tobylle matkansa tarkoituksen ottaen tuontuostakin\npullosta aika naukun. Kun hän vihdoin, alkaen tuntea väkevän rommin\nvaikutusta, kääntyi järjestämään ohjaksia, sai hän Tobyn nyrkistä\nohimoonsa niin ankaran iskun, että suistui ääntä päästämättä maahan.\nToby sitoi nopeasti ohjakset etupyörään, aukaisi kaatuneen kaulahuivin,\nlaittoi hänelle kätevästi suukapulan ja vetäisi hänen yltänsä takin,\njonka puki itse ylleen. Muassaan olevilla nuoranpätkillä hän köytti\nmiehen kädet ja jalat ja laahasi hänet kauas pensaikkoon. Sitten hän\npani päähänsä ajomiehen mustan hatun, heitti oman nuttunsa ja hattunsa\npensaikkoon ja lähti hiljalleen ajamaan eteenpäin varmana siitä,\netteivät edes mustat poliisit voineet tuntea häntä tässä asussa.\n\nKerran hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt muutaman aitauksen luona\ntumman olennon seisovan, mutta hän lasketti siitä huolimatta eteenpäin.\nSilloin yhtäkkiä kajahti aivan hevosten edessä kimakka vihellys\nhalki yön, niin että eläimet säikkyen kavahtivat pystyyn. Noituen\nja sadatellen Toby hutki kaikin voimin hevosia piiskalla selkään,\nvihellys kajahti uudestaan, ja samassa silmänräpäyksessä karkasi useita\ntummia olentoja hevosiin kiinni ja toisia pistäytyi näkyviin vaunujen\nkummaltakin puolelta.\n\n\"Häh, mitä tämä merkitsee? -- Kirotut siinä! -- Laskekaa hevoseni\nirti!\" kiljui Toby käytellen ruoskaa voimiensa takaa siten\nmahdollisesti vielä raivatakseen tien itsellensä.\n\n\"Kuningattaren nimessä! Seis!\" huusi hänelle vääpelin synkkä, käskevä\nääni. \"Älä hievahdakaan siellä ylhäällä, tai kiskaisemme sinut\nheti paikalla pukiltasi alas. Sytyttäkää soihdut ja tuokaa tänne!\nKatsotaanpa tätä riehuvata ajomiestä tulen valossa.\"\n\nToby oli harvinaisella mielenmaltilla painanut hatun nivan silmilleen\njuuri samassa kuin hänen käskettiin seisahtua. Samalla hän myöskin\nkäänsi takinkauluksensa pystyyn ja veti päänsä niin syvälle kuin\nmahdollista sen sisään. Mutta molemmilla silmillään hän katsoi kieroon\npitkin nenänvarttansa. Hänen kasvonsa saivat siten, puolittain varjossa\nollen, aivan vieraan, mutta samalla niin hullunkurisen ilmeen, että\nmusta poliisimies, joka piteli soihtuaan aivan hänen silmäinsä edessä,\nräjähti ääneensä nauramaan.\n\nMutta Mahong ei ällistynyt ajomiehen metkuista ja irveistä, varsinkin\nkun tulen loimossa selvästi huomasi miehen olevan peloissaan. Hän\nvalaisi ajajan ylhäältä alas asti ja keksi jotakin, mikä vain enensi\nhänen epäluuloansa, nimittäin okaiden repimät resuiset housut ja\nkarkeissa kengissä olevat paljaat jalat. Paikalle saapunut vääpelikin\nkatseli miestä tarkasti.\n\n\"Hoi, mies\", huusi hän tälle sitten, \"katsokaas tännepäin! -- Kuinka\nsurkeasti se vääntelee naamaansa ja miten ränstyneiltä sen koipiverhot\nnäyttävät! -- Tule toki mieluummin alas sieltä, poikaseni, ja tee\nselkoa itsestäsi, sitten saat ajaa vaunurähjinesi minne tahdot -- kun\nkaikki on reilassa. -- No, joko pääset siitä, vai pitääkö avittaa?\"\n\n\"Miksi te oikeastaan pidätätte minut avoimella tiellä?\" nurisi mies\ntottelematta käskyä. \"Perhana! Tehkää tilaa siellä edessä ja antakaa\ntietä kulkijalle!\"\n\n\"Pitäkää hevosista kiinni -- ja kaksi teistä kiivetköön tuomaan\nveijarin alas, koska hän ei tahdo tulla hyvällä!\" huusi vääpeli,\nentistä lujemmin vakuutettuna siitä, ettei ajomiehen laita ollut oikein.\n\n\"Antakaa olla!\" ärisi ajomies vihoissaan. \"Koska ette voi päästää\nrehellisiä ihmisiä rauhassa kulkemaan, niin olkoon menneeksi minun\npuolestani -- mutta pitäkää varanne siellä edessä; kun hyppään alas,\ntahtovat hevoset aina pyyhältää matkoihinsa, Pois alta!\"\n\nMustat väistyivät päästääkseen miehen hyppäämään maahan.\n\nTähän silmänräpäykseen Toby oli perustanut laskunsa. Siinä oli hänellä\nainoa pelastuksen mahdollisuus.\n\nJo ylhäällä hän tarttui ruoskanvarren ohuempaan päähän ja heti maahan\npäästyään iski melkoisen raskaalla paksummalla päällä lähintä tiellä\nseisovaa poliisimiestä kasvoihin ja lensi loikkauksella kohden\npuutarhaveräjää. Pimeässä puutarhassa pensaiden ja risujen joukossa hän\nolisi helposti livahtanut takaa-ajajiensa kynsistä. Poliisit todellakin\nällistyivät tästä äkkihyökkäyksestä niin, että karkuri pääsi jo\nveräjälle asti ja heittäytyi kaikin voimin sitä vasten. Mutta silloinpa\nhänen vanha onnensa jätti hänet -- veräjä olikin ulospäin aukeava,\nja sisäpuolella oleva luja paalu kesti ensi törmäyksen. Seuraavassa\ntuokiossa, ennenkuin hän oli ehtinyt kiskaista veräjän auki, oli kaksi\nmustaa hänen kimpussaan; toinen sivalsi häntä raskaalla tulisoihdulla\npäähän, niin että kipunat sinkoilivat, ja toinen tarrasi hänen\nkaulukseensa ja veti hänet takaisin.\n\nToivottomassa asemassa oleva metsäsissi veti kyllä pitkän puukkonsa\ntupesta, mutta ennenkuin hän ehti käyttää sitä, oli hän joka puolelta\nkiinni ja makasi jonkun sekunnin kuluttua voimatonna ja voitettuna\nmaassa.\n\n\"Kas vaan\", huusi vääpeli, kun vanki ylivoimasta huolimatta vielä\npuolusti itseään kynsin hampain ja potkimalla, \"onko poika paljastanut\npistimensäkin? Antakaa tänne soihtu, niin katsotaan kenen olemme\noikeastaan saaneet. Eihän se suinkaan ole Jack London?\"\n\n\"Punainen John!\" huudahti samassa Mabong aivan ymmällä. \"Punainen John!\"\n\n\"Menkää helvettiin!\" puuskahti kiinnisaatu kiristellen hampaitaan,\nmutta antoi vihdoin perin uupuneena ja vastarintaan kykenemättömänä\npanna itsensä köysiin.\n\n\"Peijakas, sepä oli oiva saalis!\" sanoi vääpeli nauraen ja sivellen\nmielissään partaansa. \"Mutta millä keinoin se hunsvotti on päässyt\nkuskipukille, sen tahtoisin tietää. No, sen saamme toivottavasti\nhuomenna kuulla häneltä tarkemmin. Nyt laittakaa hänet pois täältä!\nOvatko käsiraudat paikoillaan?\"\n\n\"Kaikki kunnossa, sir.\"\n\n\"Hyvä, sitokaa sitten vielä hänen jalkansa yhteen ja heittäkää hänet\nvaunuihin. Yksi asettukoon hänen viereensä, ja toinen ajakoon vaunut\nSaaldorfin hotelliin, jossa vartioitte häntä, kunnes minä saavun. Että\nkäskyjäni on tarkoin noudatettava, sitä minun ei ole tarvis teille\nsanoakaan. -- Seis, kuka sieltä tulee?\" keskeytti hän yhtäkkiä ja\nkuunteli.\n\nTieltä kuului nopeata kavionkapsetta -- ratsastaja karahutti esiin ja\npysähtyi ryhmän luo. Se oli luutnantti Walker.\n\n\"Mitä täällä on tekeillä?\" kysyi hän nopeasti. \"Kuka teillä siinä on?\"\n\n\"Punainen John, sir. Otimme hänet alas näiden vaunujen kuskipukilta\",\nilmoitti vääpeli kunniaa tehden.\n\n\"Oh -- oivallista -- onko muuta tapahtunut?\"\n\n\"Ei, ei vielä, sir; aioin juuri laittaa väen järjestykseen. Se toinen\non kai vielä ansassa.\"\n\n\"Ei ole enää tarpeen\", vastasi luutnantti levollisesti. \"Viekää\nmiehenne takaisin ja ottakaa hevoseni mukaanne. Ja muistakaa pitää\nhyvää huolta vangista!\"\n\n\"Kuten käskette, herra yliluutnantti!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoliisimiehet menivät menojaan, ja Walker itse lähti Lischken luo ja\npyysi häneltä lupaa saada odottaa tohtori Schreiberiä tämän huoneessa.\nKesti joltisenkin kauan, ennenkuin odotettu saapui. Walker seisoi\nkäsivarret ristissä ikkunan ääressä, kun Mac Donald astui huoneeseen ja\naavistamatta meni lampun luo vääntääkseen liekin korkeammalle.\n\n\"Hyvää iltaa, Mac Donald!\" lausui silloin Walkerin syvä, soinnukas\nääni, ja Mac Donald hätkähti sen kuullessaan kuin käärmeen pistämänä.\nMutta silmänräpäyksessä hän veti taskustaan kaksipiippuisen pistolin\nja virkkoi levollisella, mutta sisäisestä liikutuksesta väräjävällä\näänellä:\n\n\"Luutnantti Walker, olette saavuttanut päämaalinne -- mutta nähtävästi\ntoisessa merkityksessä kuin luulette. Olette uskaltanut tavoittaa\nepätoivoista ja saatte nyt kantaa seuraukset. Olen itsekin väsynyt\ntähän elämään -- takaa-ajettuna -- vainottuna kuin metsänotus,\nverihurtat kintereillä yötä päivää -- kuka _voisi_ näin elää!\"\n\nLuutnantti Walker oli kuunnellut häntä tyynesti, käsivarret edelleenkin\nristissä rinnalla, mutta nyt hän puhui luoden lujan katseen edessänsä\nseisovaan kiihtyneeseen mieheen:\n\n\"Entä jos en nyt tule vihollisena -- jospa tuon teille levon ja rauhan,\nMac Donald?\"\n\n\"Haudassa!\" vastasi onneton kolealla äänellä.\n\n\"Pankaa aseenne pois, sir\", sanoi Walker yhtäkkiä ystävällisesti,\nmiltei sydämellisesti. \"Olen yksin -- ei ketään miehistäni ole\nlähistöllä, vaikka he olivatkin vielä tunti tai pari sitten kaikki\ntämän talon ympärillä väijyksissä.\"\n\n\"Siis kavallettu kuitenkin!\" virkkoi vainottu hymyillen katkerasti.\n\n\"Niin, se on totta. -- Mutta älkää katsoko minuun noin synkästi.\nMieleni on tällä hetkellä kevyt ja iloinen, sillä tuon teille vapauden\nja elämän.\"\n\n_\"Te?\"_ huudahti Mac Donald kummissaan ja yhä vielä epäluuloisena.\n\n\"Kenties tuntuu teistä kummalliselta\", vastasi Walker, \"että\npoliisiluutnantti ryhtyy sellaiseen niin sanoakseni kielteiseen\ntoimeen, ja kuitenkin on asianlaita niin. Mutta\" -- lisäsi hän äkkiä\nsydämellisemmin -- \"olkaa varma, Mac Donald, että minä siitä päivästä\nlähtien, jona taistelimme rinnatusten mustaa raakalaisparvea vastaan,\nolen ollut vakuutettu teidän olevan toisen kuin minä teitä maailma\noli siihen asti pitänyt. Vain vastahakoisesti tein siitä päivin\nvelvollisuutenikin -- mutta tein sen kuitenkin, siksi että se oli\nvelvollisuuteni.\"\n\n\"En ymmärrä teitä\", huudahti Mac Donald ihmetellen miehen eriskummaista\nkäytöstä.\n\n\"En minäkään tahdo jättää teitä kauemmaksi aikaa epätietoisuuteen.\nMutta istukaamme!\" lisäsi hän irroittaen sapelinsa kannikkeesta\nja istuutuen. Mac Donald, joka yhä vielä piti viritettyä pistolia\nkädessään, laski hanan verkalleen alas, pani aseen piirongille, mutta\nsalpasi oven sisäpuolelta, jottei tulisi yllätetyksi, ja veti hänkin\nitselleen tuolin pöydän ääreen.\n\n\"Epäluuloinen vieläkin!\" nauroi Walker. \"Mutta -- olette oikeassa. En\nole vielä tehnyt mitään voittaakseni luottamuksenne. Kuunnelkaa minua\nsiis tyynesti; lyhyt ilmoitukseni lienee omansa opettamaan teille\nparempaa.\"\n\n\"Tapasimmehan toisemme eilen\", alkoi luutnantti hymyillen, \"sattumalta\nja ohimennen tohtori Spiegelin luona, ja minun täytyy tunnustaa, että\nsiniset silmälasinne ja saksanvoittoinen murteenne pettivät minut\ntäydellisesti. En osannut aavistaakaan, että puhuisitte niin taitavasti\nvierasta kieltä, vaikka vartalonne ja liikkeenne hetkistä myöhemmin\ntuntuivatkin minusta tutuilta. -- Tänä aamuna sitten tuli luokseni\neräs meidän kummankin vanha tuttava ja ilmoitti minulle, teidän\nkiinniotostanne luvatun sadan punnan palkinnon houkuttelemana, että\nLischken talossa oleva tohtori Schreiber on tuo kuuluisa Jack London.\"\n\n\"Punainen John!\" huudahti Mac Donald halveksivasti hymyillen.\n\n\"Ei suorastaan, vaikkakin samainen herra, kuten _nyt_ tiedän, oli\nasiassa takana. Olemme tänä iltana kaapanneet hänet kiinni, ja hän\non nyt menossa varmaa palkkaansa, hirsipuuta kohti. -- Ei, kavaltaja\noli eräs entinen majanvartija Powellin asemalta, joka siellä nimitti\nitseään Milleriksi, mutta jonka nimi todellisuudessa on Hohburg.\"\n\n\"Hohburg!\" huudahti Mac Donald hypähtäen kauhistuneena tuoliltaan.\n\"_Hänkö_ on tuo Miller -- siksi olivatkin minusta nuo villiintyneet\nkasvot niin tutut, siksi minut valtasikin eriskummainen, käsittämätön\ntunne joka kerta, kun katsoin noihin silmiin!\"\n\n\"Saatte kuulla vielä ihmeellisempiä asioita\", sanoi luutnantti.\n\"Mies oli muuten kamalan näköinen pörröisine hiuksineen, kalpeine\nkasvoineen, syvälle painuneine elottomine silmineen, oikea rappiolle\nmenneen juomarin perikuva. Ilmiantoa täytyi minun käyttää hyväkseni,\nMac Donald; mutta annan kunniasanani, että olisin mieluummin iskenyt\nkavaltajan maahan. Annoin siis käskyni -- lähetin ensinnä valepukuisen\nkonstaapelin tänne hankkimaan tietoja teistä ja piiritin talon, ja\nmiesteni oli määrä -- suunnilleen näihin aikoihin -- mennä sisään ja\ntutkia se perinpohjin, Mutta koko suunnitelman toimeenpanon jätin\nvääpelilleni -- en tahtonut siihen enempää puuttua.\"\n\n\"Ja nyt?\"\n\n\"Olen lähettänyt miehet kotiin. Mutta tahtoisin puhua kanssanne\nsiitä, mitä olen tänä iltapäivänä nähnyt ja kokenut. Minua painoi\nepämiellyttävä tunne, kun näin teidän menevän perikatoanne kohden,\nteidän, jota kyllä pidin rikoksellisena, mutta jota en kuitenkaan\nluullut olevani oikeutettu lukemaan tavallisiin pahantekijöihin,\nja niin ratsastin iltapuolella hiljalleen Saaldorfista mennäkseni\ntapaamaan lähiseudun rauhantuomaria ja palatakseni huomisaamuna, kun\nkaikki oli ohi.\n\n\"Noin puolen tunnin matkan päässä täältä ratsastin sivu pienen mökin,\njoka on tien varrella yksinään ja puolittain pensaiden kätkemänä.\nSieltä kuului voivotusta -- hurjia, vihlovia ääniä, ja ehdottomasti\npysäytin hevoseni. Seuraavassa tuokiossa välähti mieleeni ajatus,\nettä mieheni olivat näillä seuduin jälleen vainunneet Punaisen\nJohnin jälkiä ja että tuo kauhun huuto kenties oli hänen tekosiensa\naikaansaama; hyppäsin satulasta, nakkasin suitset muutaman pensaan\nympäri, tempasin pistolit esiin ja kiiruhdin mökkiin. -- Aseeni oli\nsiellä tarpeeton -- mutta läsnäoloni sitä tärkeämpi.\n\n\"Keskellä köyhää, mutta perin siistiä ja puhdasta huonetta virui\npatjalla mies -- tuo Miller eli Hohburg, kuten hänen oikea nimensä\nkuuluu, miltei raivohulluna; kalpea nainen istui kädet ristissä ja\njäykästi tuijottaen tuolilla nurkassa, ja muuan mies, erään Adelaiden\nsatamassa olevan saksalaisen laivan kapteeni, oli polvillaan sairaan\nvieressä. Nainen ei edes pannut merkille minun äkillistä sisääntuloani\npistoli kädessä -- hänen katseensa liukui välinpitämättömänä\nohitseni ja painui lattiaan. Mutta sitä tervetulleempi näytin olevan\nkapteenille, joka, itse aivan järkytettynä, tarttui käteeni ja vei\nminut onnettoman potilaan makuusijan ääreen.\n\n\"Mac Donald\", jatkoi Walker lyhyen vaitiolon jälkeen, näyttäen\ntavattoman liikutetulta, \"en tahdo pitemmälti kiduttaa teitä. Teidät\nlähetettiin Englannista siirtovankeuteen erään murhan johdosta: olitte\nmuka murhannut erään irlantilaisen herrasmiehen -- kuten syytekirjassa\nsanottiin -- ei, älkää keskeyttäkö minua -- mutta tänä iltana olin\ntodistajana, kun _oikea murhaaja_ tunnusti rikoksensa.\"\n\n\"_Hohburg?_\" kirkaisi Mac Donald kauhistuneena ja liikutettuna. \"Suuri\nJumala! Hohburg, jonka sisar oli morsiameni ja kuoli surusta, kun minut\ntuomittiin!\"\n\n\"Tunnonvaivojensa kiduttamana\", jatkoi Walker vavahtelevalla äänellä,\n\"tuntien kuoleman rinnassaan hän tunnusti minun ja kapteenin\nläsnäollessa tekonsa -- _teidän viattomuutenne_. Sitten tuli tuska --\nhän pyrki ylös -- tahtoi lähteä Adelaideen antaakseen itsensä oikeuden\nkäsiin, mutta hänen raihnainen ruumiinsa ei kyennyt enää mihinkään. Hän\nvaipui takaisin vuoteelleen ja heitti henkensä -- kiroten itseään --\nkapteenin sylissä.\"\n\n\"Kamalaa!\" voihkasi Mac Donald peittäen kasvonsa käsillään.\n\n\"Vieläkö säälitte sitä hirviötä, joka kylmäverisesti syöksi teidät\nturmioon ja kurjuuteen?\" sanoi Walker synkästi. \"Se paholainen, jolle\nhän vihki elämänsä -- juoppous, on tosin pelastanut hänet hirsipuusta,\njonka hän olisi ansainnut tuhatkertaisesti suuremmalla syyllä kuin itse\ntuo monimurhaaja Punainen John, mutta jos on olemassa kostava oikeus --\njota meillä ei ole syytä epäillä -- niin hän tulee saamaan palkkansa\ntäysin määrin.\"\n\n\"Onneton vaimo parka...\"\n\n\"Kiittäköön hän Jumalaa, että on päässyt siteistä, jotka hänet kytkivät\nsellaiseen ilkiöön. Mutta hänestäkin on huoli pidetty. Kelpo kapteeni\nottaa turviinsa hänet ja lapsen. Kertoi olevansa perheen tuttava ja\nvievänsä heidät muassaan Saksaan takaisin.\"\n\n\"Minusta kaikki on kuin unta. Päätäni huimaa, kun sitä ajattelen\",\nsanoi Mac Donald painaen ohimoitansa käsillään.\n\n\"Siksi otankin minä osalleni ajattelemisen teidän puolestanne\", puhui\nWalker. \"Teidän täytyy ennen kaikkea seurata minua Sydneyhin, jonne\nmatkustan ensi laivassa. Vääpeli menee sillävälin maitse joukkoineen\ntakaisin Melbournen kautta.\"\n\n\"Vankeuteen!\" virkahti Mac Donald synkästi.\n\n\"Lievään toki\", hymyili upseeri. \"Kapteeni Helger lähtee niinikään\nSydneyhin laivallaan, ja meidän todistuksemme täytyy siellä olla\nriittävä päästämään teidät, kunniasana panttina, vapaalle jalalle siksi\naikaa kunnes vastaus ehtii saapua Englannista. Eikä ole epäilystäkään,\nettei sieltä paikalla tulisi vapautuskäsky. Sitten\" -lisäsi hän\nhymyillen ja katsoen Mac Donaldia ystävällisesti, mutta lujasti silmiin\n-- \"olen joka hetki valmis antamaan _vapaalle_ miehelle hyvitystä siitä\nkepposesta, jonka olin pakotettu tekemään hänelle Murrayn varrella.\"\n\n\"Walker!\" huudahti Mac Donald hypähtäen tuoliltaan ja tarttuen\nluutnantin käteen. \"Te olette kunnon mies, ja ennen tämä käsi kuivukoon\nkuin se nousee teitä vastaan vihamielisessä tarkoituksessa.\"\n\n\"Ja te, Mac Donald\", huudahti Walker pudistaen tarjottua kättä\nsydämellisesti, \"olkaa vakuutettu, että tämä hetki on elämäni\nkauneimpia ja että toivon meidän vielä tulevan oikein hyviksi --\nuskollisiksi ystäviksi. -- Ja nyt hyvää yötä! -- Täällä Saaldorfissa\nei kenenkään tarvitse saada tietää, että tohtori Schreiber on vain\ntekaistu nimi. Käyttäkää\" -- lisäsi hän hymyillen -- \"vaikka sinisiä\nsilmälasejannekin vielä ne muutamat päivät, jotka vietätte täällä.\nTulkaa luokseni Saaldorfin hotelliin huomisaamuna kello kymmenen.\nTapaatte siellä myöskin kapteenin, ja saamme siellä puhua asioista\nlähemmin.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nKevät oli tullut täydessä loistossaan. Kaikki vihannoi ja kukki,\nyksitoikkoiset kumipuutkin näyttivät tuoreemmilta ja eloisammilta, ja\nniiden puisevat lehdet kahisivat pehmoisemmin. Virkuilla hevosilla\nkiiti kolme ratsastajaa Murray-asemaa kohtien. Ne olivat Mac Donald,\nWalker, joka oli ylennetty kapteeniksi, ja nokkela poliisimies Mabong,\njoka ratsasti edellä etsiäkseen parasta tietä. Molemmat toiset\nseurasivat nyt hiljalleen jäljestä.\n\n\"Walker!\" virkkoi Mac Donald, joka oli jonkun aikaa katsellut\nmiettivänä eteensä maahan, kääntyen yhtäkkiä seuralaiseensa. \"Sallikaa\nminun tehdä eräs kysymys, joka on vaivannut mieltäni jo pitkän aikaa,\nmutta jota en tähän asti ole vielä rohjennut teille tehdä.\"\n\n\"Mikä se sitten on?\" kysyi upseeri kääntyen hymyillen hänen puoleensa.\n\n\"Te olette\", jatkoi Mac Donald sydämellisellä äänellä, \"aina siitä\nillasta saakka, jolloin tapasimme toisemme tuon saksalaisen talossa,\nalituisesti osoittanut olevanne uskollinen, kelpo ystäväni. Olen\nvakuutettu, että teitä saan etupäässä kiittää siitä, että vapautuskäsky\nniin pian saapui Englannista, sekä myöskin ystävällisestä kohtelusta\nniiden taholta, joiden täytyi siihen asti edelleenkin pitää minua\nvankina.\"\n\n\"Ettekö muka olisi sitä runsain määrin ansainnut kaikkien niiden\nvääryyksien tähden, joita niin kauan olette saanut syyttömästi kärsiä?\"\n\n\"Se ei muuta asiaa\", vastasi Mac Donald. \"Mainitsinkin tästä nyt\nainoastaan osoittaakseni, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa katson\nolevani teille -- kuinka pyrin kaikin voimin suorittamaan sen teille\nkerran, ja kuinka mielelläni tahtoisin pitää kaukana teistä kaiken\nsemmoisen, mikä edes muiston? voi olla teille vastenmielistä -- ja\nnyt...\"\n\n\"Ratsastan kerallanne siihen paikkaan takaisin\", keskeytti hänet Walker\nnauraen, mutta avomieliset, ystävälliset kasvot sentään punastuivat, --\n\"missä silloin sain rukkaset, ja nyt ilman mitään toiveita paremmasta\nmenestyksestä kuin silloin. Sitähän aioitte sanoa?\"\n\n\"En noilla sanoilla, Walker!\"\n\n\"Pyh, samantekevä!\" nauroi upseeri. \"Ajatus oli sama, ja osaksi olette\noikeassa, mutta\" -- lisäsi hän käyden vakavaksi, ja hänen silmänsä\nsaivat kirkkaamman loisteen -- \"minulla oli sitäpaitsi toinenkin syy\npyytäessäni lomaa tätä matkaa varten, enkä katso tarpeelliseksi salata\nsitä. Tuo ilta, Mac Donald, jona vangitsin teidät minulle rakkaan\nperheen keskuudessa, on -- nyt voin sen tunnustaa teille -- siitä asti\nollut pistävänä okaana sielussani. En _voinut_ silloin toimia toisin\n-- tein vain velvollisuuteni, mutta pelkään -- että Sara ajatteli\ntoisin. Ylen katkerasti tunsin, että hän katsoi tekoni johtuneen\nmustasukkaisuudesta onnellisempaa kilpakosijaa kohtaan ja _halveksi_\nminua. Mutta sitä en tahdo enää kauempaa kestää. Vaikka en nyt enää\nvoikaan voittaa hänen rakkauttaan, hänen kunnioituksensa täytyy\nminun kuitenkin saada. Näette siis\", jatkoi nuori mies hymyillen,\nkun Mac Donald tarttui hänen käteensä ja puristi sitä ääneti, mutta\nsydämellisesti, \"ettei ainoastaan ystävyys teitä kohtaan, vaan myöskin\noma etu on ajanut minut tänne takaisin. Koko perhe vihasi minua, kun\nläksin heidän luotansa vieden pois sen, jota kaikki rakastivat, --\neikö velvollisuuteni nyt ole tuoda tämä takaisin ja saada vastineeksi\nainakin nähdä ystävällisiä kasvoja taas?\"\n\n\"Teette vääryyttä Powellilaisille!\" huudahti Mac Donald. \"Luuletteko\nheidän unohtaneen _viimeisen_ apunne, kun oman henkenne uhalla\nvapautitte Elisabetin ja sitten, todellista kuolemanhalveksumista\nosoittaen, syöksyitte noiden mustien paholaisten sankimpaan parveen?\nMyönnän, että Powellilaiset ensi hetkenä kenties eivät ajatelleet teitä\naivan ystävällisesti, mutta eiväthän he tyynesti asiata harkittuaan ole\nvoineet muuta kuin arvostella teitä oikein -- onhan heidän _täytynyt_\nhuomata, että te, välttämättömyyden pakosta, teitte ainoastaan\nvelvollisuutenne.\"\n\nWalker katseli kuin uneksien eteensä maahan -- hänenkin silmissään\nväikkyi vielä ystävällisen kiitollinen katse muistona tuosta aamusta,\njolloin hän hien ja veren peitossa käänsi vaahtoisen ratsunsa poispäin\nja karahutti pensaikkoon. Mutta yhtäkkiä hän pyyhkäisi kädellään\notsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen kaikki vanhat mietteet, ja sanoi\nkatsoen ystäväänsä jälleen avoimesti ja vapaasti silmiin:\n\n\"Toivokaamme parasta, Mac Donald. Vaikka en kuljekaan yhtä suloista\njälleennäkemistä kohden kuin te, niin iloitsen kuitenkin kaikesta\nsydämestäni saadessani jälleen tervehtiä noita rakkaita ihmisiä niin\npitkän ajan kuluttua ja paremmissa olosuhteissa kuin missä heidät\njätimme, ja etten ole onnenne kadehtija, sen osoitan luullakseni\nparaiten juuri täälläolollani.\"\n\nRatsastajat olivat tällävälin yhä lähestyneet asemaa ja näkivät eräässä\ntienkäänteessä päivänpaahtaman, parrakkaan miehen, leveälierinen\nolkihattu päässä ja pitkä, raskas piiska kädessä, tulevan vastaansa.\nMac Donald tunsi hänessä heti aseman vanhan voudin, Balen, ja\nkarahuttaen häntä kohti huusi jo etäältä:\n\n\"Mitä kuuluu, mr. Bale?\"\n\n\"Mr. Mac Donald -- mitä hittoa!\" huudahti kunnon vouti läjähyttäen\npiiskallaan niin että se pamahti kuin pistolinlaukaus metsässä.\n\"Vapaana taas ja -- tuhat tulimaista!\" -- keskeytti hän äkkiä\nnähdessään aivan Mac Donaldin vieressä mustan poliisivoiman päällikön\ntutut kasvot -- \"ja luutnantti Walker!\"\n\n\"Joka on sydämestään iloinen saadessaan jälleen tervehtiä teitä!\" huusi\ntämä karahuttaen Mac Donaldin vieressä hänen luokseen.\n\n\"Niin, mutta -- hyvät herrat\", puhui vouti, joka ei vielä päässyt\ntoipumaan hämmästyksestään, -- \"miten ihmeessä te molemmat taaskin\njoudutte yhteen täällä?\"\n\n\"Se olisi liian pitkä juttu näin satulassa kerrottavaksi\", sanoi Mac\nDonald nauraen. \"Riittäköön teille, kun sanon, että tällä kertaa en\nenää tule metsäsissinä asemalle vieraisiin...\"\n\n\"Ette ole sellainen vielä koskaan ollutkaan!\" huudahti kunnon vanhus\nojentaen hänelle kätensä. \"Hitto vieköön, en sitä ikinä usko. Mutta\nsitä hauskempaa tavata teidät molemmat täällä taas, ja asemalla --\nperhana, olen jo kauan iloinnut, että pääsen ajamaan hevoslaumaa\nAdelaideen -- se on jo edellä menossa -- mutta nyt antaisin jumal'tiesi\nmitä, jos voisin palata takaisin asemalle teidän kanssanne.\"\n\n\"Voitte kai hyvin kaikki?\"\n\n\"Terveinä ollaan kuin kalat vedessä. Ainoastaan miss Sara on tänä\nvuonna hieman sairastellut, mutta luulenpa, että oikea lääkäri on juuri\ntulossa hänen luokseen.\"\n\n\"Mutta pitäähän teidän kertoa meille...\"\n\n\"Ikävä kyllä täytyy minun nyt lähteä miesteni ja tuon edellä nelistävän\nhevoslauman perään, mutta toivon palatessani vielä tapaavani teidät.\nHyvästi siksi.\"\n\nAurinko kallistui Malley-pensaikon latvojen puoleen ja teki niiden\npunaiselta hohtavat rungot ja vaaleanvihreät lehdet värähtelevien\nvarjojen ja valojen vaihtelussa omituisen viehättäviksi. Rannalla\nkasvaviin korkeihin kumipuihin keräytyi jo miltei loppumaton parvi\nvalkoisia papukaijoja etsimään yösijaa niiden latvoista, ja pitkin\njokea, jonka vartta ratsastajat nyt ajoivat täyttä laukkaa, viiletti\npitkinä jonoina surisevia sorsia edestakaisin. Kaksi mustaa joutsenta\nsouti kavionkapseen kuullessaan ripeästi vastavirtaa, käännellen\nhoikkia kaulojansa oikealle ja vasemmalle.\n\n\"Tuolla on asema!\" huudahti Walker yhtäkkiä viitaten vasemmalla\nkädellään eteensä. -- \"Siinä on hiekkatöyry, mistä se musta raajarikko\nsilloin antoi merkkinsä -- rakennukset ovat kohta sen takana -- saatan\njo erottaa savun, joka nousee pensaikon yläpuolelle.\"\n\n\"Ja tuolla!\" huudahti Mac Donald tarttuen toisella kädellään\nseuralaisensa käsivarteen ja toisella hilliten ratsuaan.\n\n\"Mitä -- missä?\" huudahti Walker seuraten silmillään ystävänsä\nkatsetta. \"Haa, totta totisesti!\" jatkoi hän heti sen jälkeen\nhillityllä äänellä, -- \"molemmat nuoret neidit -- ja aivan samassa\npaikassa, missä silloin kerran tapasin teidät, Mac Donald, niin\ninnokkaassa haastelussa Sara neidin kanssa. Mabong vieköön hevosemme\ntaloon, me itse menemme ja yllätämme naiset. Toivoakseni saamme ainakin\nystävällisen vastaanoton!\"\n\nHe hyppäsivät satulasta ja astuivat ripeästi mutta ääneti kohden\nsitä paikkaa, missä olivat pensaiden ylitse nähneet nuorten tyttöjen\nvaaleitten pukujen helottavan.\n\nWalker oli oikeassa -- paikka oli se, minkä hän mainitsi, mutta\nkuitenkin se tuntui ikäänkuin muuttuneelta siitä päivin kuin hän oli\nsiellä viimeksi käynyt. Siitä oli tullut Saran lempipaikka, ja monta\nsuloista, vaikkakin muistossa taas katkeraa hetkeä hän oli siellä\nuneksinut, joko yksikseen tai sisarensa seurassa.\n\nVeljet olivat laittaneet heille paikan hauskan näköiseksi. Mahtavaa\nkumipuuta vasten nojasi mukava rahi, ja tuo Austraaliassa niin\nrunsaasti kasvava pisarakukka kietoi jo lehteviä köynnöksiä sen\nsuojaksi tehdyn ystävällisen lehtimajan ympärille.\n\nTänäänkin olivat molemmat neitoset vetäytyneet tänne katveeseen, ja\nsillaikaa kuin Elisabet nojasi puunrunkoa vasten ja tähysteli alas\nvinhasti ohi virtaavaan jokeen, selaili Sara sylissään olevaa kirjaa,\nsulki sen vihdoin ja tarkasteli miettivänä sen kannessa olevaa vanhaa\nkuulanreikää.\n\n\"Johan sinun oikeastaan pitäisi osata ulkoa tuo Lalla Rookh [Lalla\nRookh: Thomas Moren kirjoittama romanttinen tarina intialaisesta\nprinsessasta. Suom. muist.] kannesta kanteen\", virkkoi Elisabet\nhymyillen ja kääntyen sisareensa päin. \"Olethan tutkinut sitä koko\nvuoden, ikäänkuin tahtoisit painaa mieleesi jok'ainoan säkeen. -- Tule,\nSara!\" -- lisäsi hän sydämellisemmin -- \"heitä raskaat ja surulliset\najatukset, jotka ovat koko ajan kalvaneet mieltäsi. Jonkun viikon\nkuluttua mr. Bale palaa takaisin, ja silloin ainakin saamme varmoja\ntietoja niiden kirjeiden johdosta, jotka isä on kirjoittanut, Pidä vain\nkiinni siitä hyvästä, vaikkakin allekirjoituksettomasta sanomasta,\njonka olemme saaneet; sen on joka tapauksessa _ystävä_ lähettänyt --\njolla ei voi olla mitään syytä pettää meitä.\"\n\n\"Olet oikeassa\", vastasi Sara, \"_toivokaamme_. Mutta juuri tänään, en\nitsekään tiedä miksi, mieltäni niin kummasti ahdistaa.\"\n\n\"Siksi että tänään lähetimme kirjeet\", sanoi Elisabet, -- \"Mutta\nkatsos, tulee vieraita. -- Tuolla taluttaa palvelija kahta hevosta\ntiellä.\"\n\n\"Se on musta poliisi!\" huudahti Sara yhtäkkiä kavahtaen kauhusta\npystyyn.\n\n\"Todellakin, luulen, että olet oikeassa\", sanoi Elisabetkin kääntämättä\nkatsettaan hevosista. \"Musta pää ja sininen univormu -- mutta missä\novat muut ratsastajat?\"\n\n\"Tässä, neiti\", vastasi samassa tuskin kymmenen askelen päässä hänestä\nnaurava ääni, -- \"ja erittäin hyvillään nähdessään teidät jälleen noin\nterveenä ja iloisena\".\n\n\"Luutnantti Walker!\" huudahti Elisabet käyden kalmankalpeaksi, --\n\"luutnantti Walker ja...\"\n\n\"_Kapteeni_ Walker, jos saan luvan\", vastasi nuori mies hymyillen ja\nhieman kumartaen, \"ja tässä\", lisäsi hän kääntyen taapäin ja ojentaen\nkätensä aivan jäljessä seuraavalle Mac Donaldille -- \"talonne vanha\nystävä, jonka olen vain vähäksi aikaa lainannut teiltä ja jonka nyt\ntuon jälleen takaisin entistä ehompana. Mutta mitä ihmettä, Mac Donald,\noletteko kadottanut puhekykynne, koska annatte minun tässä aivan yksin\nsoittaa suutani?\"\n\n\"Mac Donald!\" huudahti Elisabet ihmeissään ja ymmällä, ja hänen\nkatseensa lensi tulijasta sisareen, joka vavisten nojasi kumipuuta\nvasten saamatta sanaakaan suustansa.\n\nMac Donald oli muutamalla harppauksella tytön rinnalla.\n\n\"Sara -oma rakas -- rakas Sarani!\" kuiskasi hän hänelle, kietoi\nkäsivartensa hänen hennon, horjuvan vartalonsa ympäri ja tuki häntä.\n\n\"Vieläkö olette vihainen minulle, miss Elisabet?\" kysyi tällöin Walker\nnuorelta tytöltä sekä tarttui ilman muuta hänen käsivarteensa ja lähti\nhänen kerallaan kävelemään taloon päin jättäen toisen parin yksikseen.\n\n\"Minä olin teille hyvin vihoissani\", vastasi Elisabet koettaen\nverkalleen vapauttaa käsivartensa. Walker ei kuitenkaan laskenut sitä\nirti.\n\n\"Mutta ettehän ole nyt enää, vai kuinka?\"\n\nElisabet katsahti häneen -- Walkerin kasvot olivat ystävälliset,\nja kuitenkin oli hänen hienopiirteisillä huulillaan taas sellainen\nsurumielisen totisuuden ilme, että tyttö vastasi -- paljon\nsydämellisemmin kuin ehkä oli aikonut:\n\n\"En... ja mitenkä voisinkaan\" -- lisäsi hän hiljemmin ja punastuen --\n\"sen palveluksen jälkeen, jonka tuona kaksin kerroin kauheana aamuna\nteitte meille? Vapautitte minut raakalaisen kynsistä, mihin jo olin\njoutunut, ja -- pelastitte äitini!\"\n\n\"Mutta sitä edellinen ilta...\"\n\n\"Älkää muistuttako siitä!\" huudahti Elisabet väristen. \"Se oli hirveä.\"\n\n\"Ja kuitenkin olen tuonut mukanani teille elävän muiston siitä -- älkää\nolko huolissanne sisarenne tähden; hän on hyvissä käsissä.\"\n\n\"Mutta en käsitä -- kertokaahan...\"\n\n\"Illalla!\" sanoi Walker. \"Tehän pidätte rosvojutuista.\"\n\n\"Mutta en semmoisista, jotka päättyvät sillä tapaa...\"\n\n\"Ja kuitenkin tulee tämänpäiväinen juttu luullakseni päättymään aivan\nsamoin\", sanoi Walker, \"sillä erotuksella vain, että Sara neiti ehkä\nottaa _minun_ silloisen osani ja minä -- jään lopuksi tyhjin käsin...\"\n\n\"Tuolta tulee isä!\" huudahti Elisabet osoittaen eteenpäin, mistä\nvanha herra Powell, joka oli huomannut hevoset, asteli katsomaan ketä\nvieraita oli tullut.\n\n\"Hyväätekevä näky sairaille silmille!\" huudahti Walker sydämellisesti,\nhellittäen Elisabetin käsivarresta ja mennen vanhaa herraa vastaan.\n\"En tosin tiedä, vieläkö nytkin olen tervetullut entisen ystävällisen\nisäntäni luo.\"\n\n\"Mr. Walker?\" huudahti Powell ja jäi ällistyneenä, miltei pelästyneenä\nkeskelle tietä seisomaan. \"Ja tuolla -- näenkö unta vai olenko\nvalveilla -- Mac Donald -- metsäsissi -- vapaana -- _teidän_\nseurassanne -- täällä?\"\n\n\"Isä -- rakas, rakas isä!\" huudahti silloin Sara rientäen vanhan herran\nluokse ja kätkien onnesta ja riemusta säteilevät suloiset kasvonsa\nhänen rinnoilleen.\n\n\"Lapseni -- rakas lapseni!\" sanoi mies, ääni liikutuksesta väristen.\n\"Mutta miten tämä kaikki on selitettävissä? Ketä saan kiittää tästä\nilosta?\"\n\nSara ei vastannut, hän pysyi samassa asennossa, mutta kätensä hän\nojensi kohden Walkeria, joka tarttui siihen ja kiittäen vei sen\nhuulilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljaa humisevan metsän verhosi yö. Taivaalla tuikkivat lukemattomat\ntähdet. Kuiskivien kumipuiden varjossa juoksi kohiseva joki;\npensaikossa ulvoi arka dingo vanhaa hurjaa lauluansa. Mutta hiljaista\nsquatterin-taloa ympäröivien tuoksuvien pensaiden lomitse loistivat\ntulet valaistuista ikkunoista luoden pitkät, kapeat valojuovat\npihalle, aitaan ja pensaikkoon. Ja sisällä, uudestaan rakennetun\nystävällisen talon rattoisassa tuvassa, vanhalla pyöreällä pöydällä,\njolla teekeittiö porisi ja puuskutteli höyryänsä ilmaan, paloi\nkorkeajalkainen lamppu valaisten lempeällä hohteellaan pelkkiä\nonnellisia, iloisia ihmisiä. Ja kun he siinä istuivat pakinoiden,\nkyselivät ja kertoivat, voimatta kyllästyä kuulemaan toinen toistaan,\nja nauttivat tästä hetkestä, jonka Jumala isällisessä hyvyydessään oli\nheille antanut palkinnoksi pitkästä kärsimyksestä, silloin heistä tuo\nkestetty vaikea aika tuntui supistuvan lyhyeksi tuokioksi, jossa --\nniin synkkä ja ikävä kuin se olikin ollut -- heidän onnensa puu oli\njuurtunut ja varttunut kauniiksi, hedelmiä kantavaksi rungoksi.\n\nTosin Walker, niin suuresti kuin hän iloitsikin Mac Donaldin onnesta,\ntarvitsi jonkun ajan häivyttääkseen monet vanhat, tuskalliset muistot,\njotka olisivat saattaneet häiritä hänen rauhaansa. Onneksi hän oli\nkuitenkin löytänyt uuden taikakeinon, joka auttoi häntä vielä nopeammin\nvoittamaan ne.\n\nElisabet oli sisareltaan saanut tietää -- ja oli hän sen itsekin\nhuomannut -- mitä toiveita Walkerilla oli aikaisemmin ollut. Mutta\nniinkuin se alussa, Walkerin esiintyessä vihamielisesti Mac Donaldia\nvastaan, oli kiihottanut tytön katkeruutta häntä kohtaan, niin se\nnyt päinvastoin kohotti häntä Elisabetin silmissä, kun Walker oli\nosoittautunut _onnellisen_ kilpailijansa uskolliseksi, kelpo ystäväksi.\n_Silloin_ hän oli toiminut velvollisuutensa sitomana -- nyt taas\nvapaana miehenä, ja kuten hän silloin oli osoittanut rohkeuttaan, oli\nhän nyt yhtä paljon osoittanut hyvää, kelpo sydäntään.\n\nYstävykset olivat aikoneet viipyä asemalla vain joitakuita päiviä\nja sitten palata Adelaideen, mutta vierikin viikkoja, ennenkuin he\nsaattoivat ajatella lähtöä.\n\nKun Mac Donald nyt -- varustettuna kaikilla hyvän toimeentulon\nedellytyksillä -- pyysi Saran kättä hänen vanhemmiltaan ja kun nämä\nilolla ottivat hänet pojakseen, oli Walker vaiti, ja vielä kerran\n-- viimeisen kerran -- hän tunsi pienen pistoksen sydämessään.\nMuutamia tunteja myöhemmin tuotiin hevoset esiin, ja silloin, juuri\nkun ystävykset matkavalmiina ja jäähyväisiä ottaen seisoivat talon\nedustalla, Walker kumartui Elisabetin puoleen hiljaa kuiskaten hänelle\njotakin. Tyttö ei vastannut, mutta tumma puna peitti hänen otsansa\nja niskansa, ja kun hän sitten katsoi nuorta upseeria silmiin, niin\ntämä hypähti riemuiten satulaan, ja ilo ja autuus sydämessä molemmat\nratsastajat ajaa karahuttivat pensaikon halki.\n\nVielä samana vuonna herra Powell myi karjalaumansa ja läksi Murrayn\nerämaasta vaihtaakseen asemansa toiseen, sivistyneemmässä osassa\nAustraaliaa, Sinivuorten juurella olevaan.\n\nSiellä sijaitsee lähellä toisiaan tuon seudun lempeissä laaksoissa\nkolme asemaa, joista yksi on Georgin, Powellin vanhimman pojan hallussa\nja molemmat toiset Mac Donaldin ja Walkerin, hänen lankomiestensä.\nVanhemmat ovat vetäytyneet liikeasioista syrjään, ja heillä on vuoden\npitkään tarpeeksi tehtävää vieraillessaan vuoron perään lastensa luona.\n\n\n\n"]