[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJ434fFQvvOC1e-RE_S6JLSMTJiWpwb029K_s3quqCHk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2206,"Kuningas Suomessa","Ivalo, Santeri",1866,1937,"2206-ivalo-santeri-kuningas-suomessa","2206__Ivalo_Santeri__Kuningas_Suomessa","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1919,null,67886,454068,false,61617,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Historical fiction",[26],"Historical Novels","\"Kuningas Suomessa: Historiallinen romaani\" by Santeri Ivalo is a historical novel written in the early 20th century. The story is set during a tumultuous period in Finnish history and follows the arrival of King Gustav I of Sweden to Finland alongside his retinue, which is marked by uncertainty surrounding impending conflict with Russia. The opening introduces various characters, including the young fisherman intrigued by the royal visit, and notable figures like Klaus Kristerinpoika and Antti Niilonpoika, who discuss the political and military implications of their arrival.  At the start of the novel, readers are presented with a serene landscape as a fisherman returns to shore amidst a mysterious fleet of ships approaching from the sea. The arrival of the king and his entourage stirs curiosity and concern among local villagers about the state of affairs. Young characters enter into discussions regarding military strategies and the political climate, hinting at deeper conflicts. As the king finally arrives on land, his initial irritation at the lack of a grand reception reveals both his expectations and foreshadows challenges in his rule over Finland, setting the stage for the intrigues and conflicts to unfold throughout the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],182,"Historiallinen romaani kuvaa Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan vierailua Suomessa vuonna 1555. Kertomus alkaa kuninkaan laivaston saapuessa sota-aluksineen Taivassaloon, mistä seurue jatkaa matkaansa kohti Turkua valmistautumaan sotaan Venäjää vastaan.","Santeri Ivalon 'Kuningas Suomessa on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2206. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUNINGAS SUOMESSA\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nSANTERI IVALO\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nWerner Söderström Oy,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nKorkeana kävi kare Taivassalon länsirannan loivia kallioita vastaan.\nAallokossa lastuna vaappuva pieni kalavenhe ponnisteli verkkaan ja\ntyöläästi salmen suusta saarten suojaamaan kyläsatamaan. Yön kohissut\nlounaistuuli oli tosin nyt aamuksi asettunut, mutta sen jälkeinen\nmaininki teki vielä tenää yksinäiselle kalamiehelle, joka palasi\npyydyksiään kokemasta ja korjaamasta.\n\nMutta kesken tiukkaa kiskomistaan pysähdytti nuori soutaja,\nniemen sivuutettuaan, äkkiä aironsa ja jäi tuokioksi tuijottamaan\nsateensumuiselle kyläselälle. Mitä hiton laivoja nuo ovat? Niitähän\nlaskee siihen mereltä päin toinen toisensa perästä, uljaita,\nkorkeakeulaisia aluksia, joista märkiä, tummanharmaita purjeita juuri\nriisutaan ja joiden ankkurit vinkuvat, kun niitä lasketaan suojaiseen\nsatamaan. Ruotsin laivojako ovat, sotalaivoja? Kas tuossa muita\nkorkeampi ja komeampi kenokeula, jonka ympärille toiset ikäänkuin\nryhmittyvät. Laivamiehet liikkuvat siellä kannella haarat levällään\nja kankean näköisinä, vetäen turpuneita köysiä ja hoilaten toisilleen\nlaulavaan nuottiin.\n\n-- Mitä lemmon laivoja? Niistä on heti selko otettava!\n\nNuori kalamies soutaa kiireellä rantaan ja rientää siellä niiden\nkyläläisten parveen, jotka jo ovat ehtineet mataloista mökeistään ulos\ntörmälle katsomaan tätä outoa, odottamatonta vierailua. He seisovat\nsiinä ääneti arkisissa ryysyissään, juroina ja kömpelöinä, ja vain\nharvakseen käy kuiske miehestä mieheen ja akasta akkaan:\n\n-- Kuulitko, kuninkaan sanotaan saapuneen sotajoukkoineen noissa\nlaivoissa?\n\n-- Niin kerrotaan. Ja korkeita herroja siellä on paljon.\n\nEnsimmäinen venhe lähimmästä laivasta on kalastajan perille ehtiessä\njo soutanut maihin ja sen mukana on tuo ensi viesti päässyt leviämään.\nSiinä seisookin rantakalliolla, vähän syrjempänä väkijoukosta,\npari, kolme väljiin vaippoihin ja sulkahattuihin puettua miestä,\nkatsellen hiukan alakuloisina märkää, lakeaa, epäystävällisen\nnäköistä rantamaisemaa, jossa hiekkasärkän takana ikäänkuin lymyilee\nmatala kalakylä -- sinnekö heidän nyt olisi kuninkaansa opastettava!\nMatkamiesten luo tullut äskeinen nuori mies kuulee heidän verkalleen\nkeskustelevan:\n\n-- Tässä nyt siis vihdoin ollaan Suomen rannalla, -- toisenlaiseksi\ntämän saapumisemme toki kuvittelin! -- Näin virkkoi roteva, tummaparta\nuros, jonka sadeviitan alta vilahteli esiin kirjottu asetakki leveine\nnahkavöineen ja vaskihelamiekkoineen. -- Entä sitten, Antti?\n\n-- Typerää poiketa tänne Taivassalon lahteen, olisi ollut laskettava\nsuoraan Suomen Turkuun, vastasi hiukan nyrpeissään lyhyempi,\njäntevärakenteinen soturi. -- Mutta tämä pieni myrskynpoikanen pani\nukon pyrkimään lähimpään satamaan, ja tässä nyt ollaan.\n\n-- No niin, saattaahan tuo olla yhtä hyvä, puheli ensimmäinen\nritareista miettiväisenä.\n\n-- Saamme ehkä ajoissa uusia tietoja ja selvitystä rajalta, jotta\nvoimme ratkaista, millaiseksi tämä retki muodostuu, tuleeko siitä\nlopultakin sota vai mikä.\n\nLyhyempi mies vilkastui nyt ja koroitti äänensä:\n\n-- Tarkoitat, että ystävämme Viipurista ehtivät ajoissa meille\ntoimittaa riittäviä todistuksia siitä, että tämä retki on välttämätön\nja peruuttamaton?\n\n-- Niin, mikäli he nyt todella ovat ajaneet asiat sille kannalle.\n\n-- Ole huoletta, tapausten meno on ilman muuta vienyt asiat siihen.\nMitenpä luulisit, Klaus Kristerinpoika, siellä rajalla enää ollenkaan\nsotimatta selvittävän, -- vihollinen uhkaa ja hyökkää, täytyyhän se\npysähdyttää! Siitähän ollaan jo joka taholla selvillä.\n\n-- Niin, tiedän, Antti, vastasi tummaparta hiukan vältellen. -- Mutta\nukko voi helposti suuttua ja muuttaa mielensä. Muistatko, kuinka hän jo\nviime yönä kiukkuisasti sätti koko retkeämme hullujen yritykseksi ja\nhaukkui laivamiehiäkin, kun alus kiikkui aalloissa, -- olisi silloin jo\nvarmaankin käännytty takaisin, jos olisi voitu!\n\n-- Hän ei pidä merimatkoista ainakaan enää tällä iällään, se oli syynä\nviime yön tupsahdukseen.\n\nMiehet hymähtivät, mutta kävivät samassa vakaviksi, ikäänkuin\nsäikähtäen omaa hymyään, -- olihan siinä näkijöitä lähellä, -- ja\nläksivät rantahietikkoa myöten maihin päin kävelemään.\n\nÄskeinen nuori soutaja, jonka mieleen nuo suomeksi puhutut lauseet\ntarttuivat, tunsi hyvin keskustelijoista toisen, pitemmän ylimyksen,\njonka hattua korpin sulka koristi. Se oli Suomen jalointa vapaasukua,\nHorn-suvun nuoremman haaran päämies, Klaus Kristerinpoika. Hän oli\nTurussa hyvin tunnettu, vaikka hän oli nyt viettänyt edellisen\ntalven ja kevään sieltä ja sukukartanostaan poissa, Viipurissa,\nyhtenä sinne sijoitetun Suomen sotaväen päällikkönä. Alkukesästä\noli Horn, kuten Turussakin oli tiedetty, toisten Venäjän rajalle\nkokoontuneiden Suomen sotaherrain valtuuttamana matkustanut kuninkaan\nluo Tukholmaan, esittämään hänelle tarkemmin itärajan tapahtumia,\nsiellä kun kauan kestäneet rauhattomuudet olivat uhanneet puhjeta\nilmi sodaksi. Kuuntelija arvasi myös, kuka toinen puhetovereista oli.\nHän ei voinut olla kukaan muu kuin Antti Niilonpoika, joka kuului\nItä-Suomen nousevaan knaappiaateliin ja oli viime aikoina käynyt\ntavallaan kuuluisaksi. Hänkin oli keväällä matkustanut Turun kautta\nTukholmaan, vaikkakaan ei yhtä vapaaehtoisessa asiassa. Antti oli\nnäet ollut Hantolan rajapitäjässä pienen Kivennavan rajalinnoituksen\npäällikkönä, ja oli siellä vähäisellä rajavartiostollaan tarmokkaasti\npuolustautunut venäläisten alituisia ryöstöretkiä vastaan. Eikä hän\nollut arkaillut tehdä verisiä kostoretkiäkään rajan taa, aimo tavalla\nlöylyyttäen venäläistä, vaikka rauha muodollisesti oli vallitsevinaan\nvaltakuntain välillä. Näistä selkävitsoista oli Venäjän tsaari keväällä\nvalittanut Ruotsin kuninkaalle, joka suuttuneena oli kutsunut Antin\nluokseen tekemään tiliä omavaltaisuuksistaan ja saamaan niistä ansaitun\nrangaistuksen. Ja niinpä oli Turussa jo huhuiltu, ettei kuninkaan\nvihoihin joutunut sotaherra enää tältä matkaltaan hengissä palaakaan.\nMutta sieltäpä hän nyt näkyi tulevan takaisin vapaana ja miekka\nvyöllään, jopa itsensä kuninkaan ja tämän sotaväen seurassa. Tätä\nkeikahdusta ei nuori kalamies heti voinut käsittää, ja hän jäi sitä\nuteliaampana kuuntelemaan sotaherrain keskustelun jatkoa, kun he taas\npysähtyivät rantakalliolle.\n\nAntti Niilonpoika oli nyt äänessä ja rohkeana ja voitonvarmana hän\nkuului vilkkaasti selittävän toverilleen jotakin suunnitelmaansa. Klaus\nHorn kuunteli hiukan hajamielisenä ja kysäistä tokaisi yhtäkkiä:\n\n-- Olenhan kuullut tuon kaiken. Mutta yhdestä seikasta en ole päässyt\ntäysin selville: Miten sait varovaisen ja ovelan Kustaa-kuninkaan pään\nniin käännetyksi, että itse livahdit hirttosilmukasta ja hän rupesi\nsinun suunnitelmiasi kuuntelemaan? Tämä oli tapahtunut jo ennen minun\nTukholmaan tuloani, en oikein ymmärrä miten.\n\n-- Katsos, minähän olen juuriltani noidan sukua...\n\n-- Kyllä siinä velhoa tarvittiinkin. Viime talvenahan kuningas vielä\njyrkästi ja jyristen vastusti kaikkia sotahommia, lähetti Viipuriin\nviestin toisensa perästä, että meidän on vältettävä venäläisten\nvihoittamista. Mutta kun hänet nyt kesällä tapasin, oli jo aivan toinen\nääni kellossa... en väitä, että hän olisi kokonaan muuttanut mieltään,\nmutta hänen entinen varovaisuutensa oli alkanut horjua. Ja nyt hän\non täällä! Ei hän tosin vielä ole päättänyt suostua sotaan, -- mutta\nsuottahan hän ei kuitenkaan itse lähde tänne kaukaiseen Suomeen eikä\nkuljeta tänne sotaväkeään -- tämänkään vertaa. Mikä se näin lopultakin\nmaan vaariin tehosi?\n\nVantteravartinen soturi nauroi, niin että sulkahattu keikkui, ja\nvastasi varmalla äänellä:\n\n-- Vielä on Kyösti-kuningas epäilevinään, mutta oikeastaan hän on jo\nsodan puolella, -- siksi hän on nyt vieraanamme Suomessa.\n\n-- Ei hän Suomesta suuria huoli.\n\n-- Ei, mutta hänen synnynnäinen, salainen kunnianhimonsa rupesi\nkaiken varovaisuuden ohessa vähinerin orastamaan ja kasvamaan.\nSelitin hänelle, kun hän minua tutki, mitä meillä on tällä kulmalla\nvoitettavissa, millainen on tilanne rajalla, ja suuriko on vihollisen\nvoima, -- vihollisen, joka taipuu heikonkin hyökkäyksen tieltä, --\nsekä mitä taas menetetään, ellei yritetä... Selitin, kuinka vähillä\njoukoilla olin saanut valtakunnalle säilytetyksi koko sen \"riitamaan\",\njota ei vuosikausiin oltu uskallettu tunnustaa kummallekaan maalle\nkuuluvaksi, ja hän hautoi näitä tietoja kauan mielessään, eikä minua\nenää tyrmään pistetty. Sain takaisin miekkani, sain palkkani, sain\nkilven ja vapaanmiehen nimen -- ja sitten tulit sinä, Horn, avukseni\nTukholmaan.\n\n-- Minä en puolestani ole sotaan aivan paljoa kehoitellut, pisti\nHorn varovasti väliin. -- Mutta sinä lienet yhtä ovela käyttämään\nkieltäsi kuin miekkaasi. Siitä huolimatta, -- uskotko lopultakaan tätä\nmielenmuutosta meidän kummankaan ansioksi?\n\n-- En yksin meidän. Kyösti-kuninkaaseen vaikutettiin kyllä samaan\naikaan toisaaltakin.\n\n-- Niin, Puolan kuningas on meitä vilkkaasti kehoitellut sotaan\nVenäjää vastaan, kuvaten nyt tilaisuuden erittäin otolliseksi. Hänellä\non siihen omat syynsä. Ja onhan samaan suuntaan käypiä sanomia ja\ntarjouksia kuulemma saapunut Liivin kalparitarien suurmestariltakin, --\nkaikki toivoisivat nyt Ruotsin sotkeutuvan sotaan.\n\n-- Ne valtain väliset asiat tunnet sinä, Klaus, paremmin kuin minä,\nmyönsi Antti Niilonpoika. -- Ne ovat ilmeisesti kannustaneet Kustaa\nVaasan luontaista vallanhimoa, sillä sitä häneltä ei puutu. Hän\nhaaveksii Nevajokea rajaksi ja koko Suomenlahden rannikon omistamista,\njota unelmaa minäkin vähäiseltä osaltani koetin ylläpitää. Mutta vielä\nmuuan sysäys oli sittenkin luullakseni ratkaisevin.\n\n-- No mikä?\n\n-- Teidän, Viipurin miesten, kirje, jossa voimakkaasti kannatitte\npuheitani, joutui heti Tukholmaan saavuttuaan myöskin nuoren\nJuhana-prinssin luettavaksi. Ja hänet se sai täyteen sotaintoon. Hän\non, kuten tiedät, isänsä lemmikkipoika, jonka mielitekoja ukon on\nvaikea vastustaa. Prinssi intoili alituiseen sekä vaimoväelle että\nvaltiomiehille Karjalan sotaretken tarpeellisuudesta, -- usko minua,\ntäällä ei nyt oltaisi, ellei kuninkaalla olisi ollut näin läheistä\nkannustajaa.\n\n-- Saatat olla oikeassa, vastasi Horn. -- Prinssi on juuri\nseikkailuiässä, hänellä on vilkas mielikuvitus ja hän haaveksii\nsankaritekoja, siksipä hän onkin täällä mukanamme.\n\n-- Jatkuvana kannustajana, onneksemme! Sellaista kyllä vielä\ntarvitaankin, sillä ukkoa ravistelevat ehtimiseen uudet epäilyksen\npuuskat, -- pelkään pahoin, että tämä merimatka taas on hänen\npäättäväisyyteensä vaikuttanut. Mutta sitkaanpa siellä kuningaslaivan\nkajuutassa nyt maataan, muutenhan on ukko kylläkin aamunvirkku!\n\n-- Yö oli rauhaton ja rasittava. Mutta katso, eikö sieltä kannelta näy\njo liikettä?\n\nNäkyipä todella. Herrojen keskustelua sivulta kuunnellut nuorukainen\nkiintyi nyt hänkin innolla tarkkaamaan tuota komeata, korkeakeulaista\nalusta, jolle oli valittu suojatuin ankkuripaikka lähinnä rantaa.\nSen kannelle oli laivan uumenista juuri astunut samettimekkoon ja\nkapeihin kaatioihin puettu, solakka, vaaleakiharainen nuorukainen,\njoka asettui kaiteen viereen katsomaan rannikkoa ja iloisesti tervehti\nsinne keräytynyttä rahvasta. Hän oli kaunis, valoisa olento, joka ensi\nsilmänräpäyksestä jo ikäänkuin lumoten veti puoleensa kaikkien rannalla\noli jäin katseet sekä mielenkiinnon. Nuorukaisen kasvot olivat puhtaan\npunaveriset ja avonaisesti hymyilevät, silmät suuret ja siniset ja\nliikkeet vilkkaat ja sulavat, kun hän sulkahatullaan viittoili rannalla\nseisoville Suomen herroille, huudahtaen:\n\n-- Joko ollaan nyt Suomen Turussa?\n\n-- Ei vielä, vasta sen saaristossa, ilmoitti kunnioittaen Horn. --\nNouseeko kuningas-isänne tässä maihin?\n\n-- Tietysti, maihin hän haluaa meritaudin jälkeen ja tuleekin jo kohta.\nViekää meidät sitten pian taloon, jotta pääsemme aamiaispöytään.\n\nHerrat katsahtivat hiukan hölmistyneinä toisiinsa ja rupesivat\nkeskenään kuiskailemaan. Mihinkä he tietäisivät opastaa kuninkaan ja\nhänen suuren seurueensa tällä karulla rannikolla? Tuohon röttelöiseen\nkalastajakylään ei ollut yrittämistäkään, eivätkä he tätä seutua muuten\ntunteneet niin tarkoin, että olisivat tienneet, oliko lähettyvillä\nsäädyllistä herraskartanoa. Klaus Kristerinpoika kysyi silloin neuvoa\nsamalta nuorelta mieheltä, joka jo hetken aikaa oli heidän lähellään\npysytellyt ja joka ilmeestä ja käytöksestä päättäen tuntui muita\nkalastajia tietävämmältä.\n\n-- Tiedätkö, poikaseni, -- hän kysyi, -- täällä lähellä mitään\nkartanoa, johon voisimme opastaa kuninkaan seurueineen hetkeksi\nlevähtämään ja aterioimaan?\n\n-- Lähinnä on Viaisten kartano, sinne on noin neljänneksen matkaa.\n\n-- Viaisten -- kenellä se onkaan nykyisin?\n\n-- Taivassalon kirkkoherralla, Mikael Karpalaisella. Lähetänkö sanan\nsinne vieraiden tulosta?\n\n-- Tee se, ja vikkelästi!\n\n-- Ja tilaa runsas aamiainen, huusi laivan kannelta prinssi, joka oli\nkuunnellut Hornin puhetta. -- Sillä meillä on aika nälkä!\n\nTuskin nuori mies oli saanut hankituksi sananviejän kartanoon -- itse\nhän ei malttanut sinne lähteä, siksi mielenkiintoista oli hänestä\ntapausten menon vartioiminen täällä rannalla, -- kun päällikkölaivassa\nnäkyi uutta liikettä ja hälinää. Siellä ilmestyi kannelle kokonainen\nliuta sulavaliikkeisiä, hienopukuisia herroja, jotka häärivät\nedestakaisin ja asettuivat sitten kajuutan ovelle kuin kunniavahdiksi.\n\n-- Nyt sieltä kuningas nousee, kuiskasi Antti Niilonpoika toverilleen.\nKoko rantakalliolla oleva rahvas painautui silloin rannemmas paremmin\ntarkastaakseen pelättyä ja kaukaista, usein avuksi huudettua, usein\nuhkauksena käytettyä maan vaaria, jota oli totuttu pitämään yhtä\nnäkymättömänä kuin Jumalaa, mutta joka nyt näin odottamatta oli heidän\nsaarelleen ilmestynyt. Sumukin alkoi jo haihtua, varsin selvästi\nsaattoi jo nähdä, mitä läheisessä laivassa tapahtui.\n\nKannen alta nousi kalpeahko, vanha mies, kumaravartaloinen,\nharmaapartainen. Vaikka Kustaa Vaasa vielä näihin aikoihin olikin\nyleensä säilyttänyt entisen, komean ryhtinsä ja käskijäeleensä,\nolivat ikä ja rasitus kuitenkin jo kyntäneet syviä vakoja pian\nkuusikymmenvuotiseen mieheen. Paksuksi, raskaannäköiseksi turpunut\nyläruumis oli ruvennut ikäänkuin höltymään, pulleahko vatsa hyllyi, ja\nalaraajat, joita peittivät ihonmukaiset housut, olivat siihen verraten\navuttoman hoikan ja hintelän näköiset. Nyt erityisesti oli merimatkan\naiheuttama valvonta ja väsymys ränsistänyt vanhaa miestä; tavallisesti\nniin sileäksi suittu, rintaa peittävä kokoparta oli tänään hieman\npörröinen, kasvolihakset lepattivat velttoina ja silmät olivat vetiset.\nKuningas käveli siinä vieläkin mainingissa keinuvan laivan kannella\nlyhyin, varovaisin askelin, yllään väljä turkisviitta, tapaillen\nehtimiseen purjenuoria, ja hänen jäsenensä näyttivät kangistuneilta\nja heikoilta. Kaiteen luo ehdittyään hän tarttui siihen kaksin käsin\nkiinni ja hänen äänensä särähti särkyneeltä, kun hän pienilukuista\nrantarahvasta katsellessaan virkkoi lähimmille seuralaisilleen, Ruotsin\nvaltioneuvoksille, Svante Sturelle ja Steen Leijonhufvudille:\n\n-- Tässäkö nyt siis ovat vastaanottajamme, kun kerrankin saavumme.\nSuomen rannikolle, -- parvi ryysyläisiä! Ja nuo harmaat ladotko ovat\nsuomalaisten asumuksia?\n\n-- Tämä on vain pieni kalastajakylä, teidän majesteettinne käskystä on\ntänne kovan aallokon vuoksi vain hetkeksi poikettu, vastasi vieressä\nseisova ylimys kumarrellen.\n\n-- No laskekaa siis meidät maihin, olipa tämä vaikka jäämeren rantaa,\nkomensi kuningas äreästi ääntään kohotellen. Ja valtakunnan neuvokset,\njoita edellämainittujen lisäksi oli mukana kuninkaan toinen lankomies,\nAbraham Leijonhufvud, Steenin veli, sekä Birger Niilonpoika Griip,\nriensivät kukin taholleen huolehtimaan hänen käskyjensä täyttämisestä.\n\n-- Niin, terra firma tekee meille kaikille nyt hyvää, liehakoi Griip,\nvanhin ylimyksistä, antaen sitten laivan päälliköille nopeita käskyjä\nvenheiden vesillelaskemisesta ja miesten sijoittamisesta niihin\nkuninkaan maihinmenoa varten. Ja kääntyen taas kuninkaan puoleen tämä\nnotkea herra puhui lohdutellen:\n\n-- Nyt ollaankin jo maiden suojassa, pienempiä saaristoselkiä myöten\npäästään nyt vaivatta Turkuun.\n\n-- Mitä, eikö tämä vieläkään edes ole mannerta, vieläkö sinä aiot\nmeidät vesille viedä! pauhasi vanhus. -- Mutta minä en, rutto vie, enää\nmerelle lähde Suomea hakemaan. Minne meidät on tuotu? Millainen on tämä\nmaa ja sen väestö? -- Kuningas ärtyi siinä yhä enemmän. Laivan jatkuva\nkiikkuminen, harmaapilvinen taivas, tuo matala, karu, märkä ranta ja\nsiinä juronnäköisinä seisovat ihmiset, ne kaikki häntä nyt kiukuttivat.\n-- Ja minkälaista vastaanottoa tämä on? Missä on Simo Tuomaanpoika,\nTurun käskynhaltijamme, miksei hän ole kuningastaan vastassa ja meille\ntietoja antamassa?\n\n-- Hän ei ole tietysti ymmärtänyt saapua tänne saaristoon asti\nvastaamme, selitti Svante Sture.\n\n-- Täällä Suomessa ei ymmärretä mitään, ollaan saamattomia ja tylsiä.\nMissä ovat seudun vapaamiehet, missä papit? Toisenlaiseen vastaanottoon\nolen tottunut Ruotsissa, tulinpa minne tahansa yöllä tai päivällä!\n\nValtaherrat nyökäyttivät päitään, ikäänkuin yhtyen kuninkaan\nvalituksiin. Tällä välin laivamiehet olivat saaneet suurimman\nvenheen alas laivan kylkeen ja odottivat nyt ylhäistä matkustajaa\nkyydittäväkseen. Mutta kuningas ei käsittänyt tarkoitusta.\n\n-- No, mitä vitkastelette, miksei vivuta laivaa rantaan?\n\n-- Tästä on venheellä soudettava maihin...\n\n-- Mitä, pitääkö meidän noita nuoratikkaita myöten laskeutua mokomaan\nvaappuvaan ruuheen!\n\nNäin oli kaikki ylen vastahankaista.\n\nJuhana-prinssi oli kuitenkin sillävälin lähtenyt erään toisen nuoren\nmiehen seurassa liukumaan köysiä myöten ketterästi alas venheeseen.\nSe näytti kuninkaasta hirvittävän hengenvaaralliselta, hän melkein\nhätääntyi ja huusi:\n\n-- Juhana, poikani, sinähän putoat! Maltapas Klaus Fleming, -- hän\ntorui toista köysissä kapuavaa nuorukaista --, sinä, joka alituiseen\nviettelet poikaamme hengenvaaroihin, sinä olet karhun pentu, jonka\nleikit eivät prinssille sovi No, jumalankiitos, istukaa nyt siellä\nhiljaa venheessä!\n\nToimeliaat herrat kerääntyivät nyt hieman neuvottomina äreän kuninkaan\nympärille, kysellen, saavatko he auttaa häntä venheeseen ja maihin.\n\n-- Kuinkas muuten. Vai luuletteko, että koko loppuiäkseni jään tänne\nheilumaan? Ei, tästä elementistä olen jo saanut tarpeeni. Kiireesti!\n\nSiinä syntyi monenlaista tungosta ja hälinää. Venhettä oli aallokossa\nvaikea pitää kohdallaan köysitikkaiden alla, joita myöten miesvoimalla\nkoetettiin auttaa alas vanhaa, kankeajalkaista kuningasta, joka\nhuohotti ja sadatteli sekä väitti, että hänet varmasti tahdotaan siihen\npaikkaan hukuttaa tai hirttää. Vihdoin hän istui kuitenkin tukevasti\nvenheen teljolla ja tuokion kuluttua alus oli soudettu rantaan, missä\nkuningas lopultakin tunsi lujan maan jalkojensa alla.\n\n-- Tämä retki ei lupaa hyvää, huohotti kuningas. Hetken levättyään ja\nhiukan suuttumuksestaan lauhduttuaan hän kävi kuitenkin rantarahvasta\ntervehtimään. Mutta suomalainen kalastajaväki ei ymmärtänyt hänen\nruotsalaisia sanojaan eikä siis, se kun oli muutenkin ujoa ja kankeata,\nosannut hänelle vastata mitään. Seisoi vain ja luimisteli edessään\nolevaa loistoa kuin lehmä uutta konttia. Tästä kuningas taas kimmastui,\ntuo jurous oli hänestä ilmeistä mielenosoitusta ja hän ärähti Hornille:\n\n-- Mitä nämä tomppelit tarkoittavat, kun eivät edes vastaa kuninkaan\ntervehdykseen.\n\n-- Ne eivät ymmärrä ruotsia, teidän majesteettinne. -- Tervehtikää\nkuningasta, huusi hän samassa suomeksi kalastajille. Ja nyt\nmaalaismiehet jo hiukan äännähtivät, mutta epäselvää ja juroa oli sekin\ntervehdys, se oli kuin sammakon kurnutusta. Kuningas katseli tiukasti\nja samalla melkein hätääntyneenä herrojaan:\n\n-- Olemme siis joutuneet metsäläisten seuraan, jotka eivät ymmärrä\nsanaakaan valtakunnan kieltä eivätkä osaa kuninkaalleen mitään vastata.\nTällainenko on tämä maa; olen sitä aina pitänytkin puoli-ihmisten\nmaana, nyt sen näen, ja kadunpa jo, että tälle mantereelle tulin\nollenkaan jalkani laskeneeksi!\n\nHän yski ja sylki ja kakisteli kurkkuaan ja ympärillä seisovista\nherroista oli koko tilanne kovin kiusallinen.\n\n-- Eikö täällä ole yhtään ainoata, joka sen verran kieltämme osaisi,\nettä voisi neuvoa, mistä täällä voisi saada majapaikan? kyseli kuningas\nivallisena ja ihmetellen.\n\nSilloin ehätti Klaus Kristerinpoika rauhoittaen vastaamaan:\n\n-- Kartano on täällä lähellä ja on täällä ainakin yksi nuorukainen,\njoka sekä tietää sinne tien että taitaa ruotsiakin. Tule esiin, poika!\n\nHän työnsi kuninkaan eteen äskeisen tarinatoverinsa, hintelän,\nvilkassilmäisen, kalpeahkon nuorukaisen, joka oli puettu puoleksi\nkaupunkilaisittain ja jolla oli pestynnäköiset kasvot. Tämä sivalsi\npäästään litteän barettilakkinsa, kumarsi kunnioittavasti ja astui\nreippaana uhkaavannäköisen maanisän eteen.\n\nKuningas silmäili häntä kotvan ja virkkoi hiukan ystävällisemmällä\näänellä:\n\n-- Hä, poika, kenen kartano se on, jonne lupaat meidät opastaa?\n\n-- Taivassalon kirkkoherran, Mikael Karpalaisen.\n\nNiistä sanoista kuningas kohta vilkastui, vanhoja, mieluisia muistoja\nnäytti palaavan hänen ärtyneeseen mieleensä.\n\n-- Vai vanhan mestari Mikaelin, entisen Turun luostaripriorin, Lutherin\nopetuslapsen. Hän elää siis vielä, tuo itseruoskija, hyvin hänet\nmuistan. Mutta kuinka asuu hän täällä -- mikä olikaan kartanon nimi?\n\n-- Viainen.\n\n-- Miksei hän asu pappilassa?\n\n-- Siellä asuu apulainen, hän on itse jo vanha eikä jaksa enää paljon\nvirkaansa hoitaa. Mutta hänen luonaan on nyt muitakin pappeja, onpa\npiispakin.\n\n-- Vai niin, itsekö mestari, se suuri kirjanoppinut Agricola! Sittenhän\ntäällä Suomessa sentään vielä tapaa ihmisiä, joita voi puhutella. Onko\npiispa tarkastusmatkalla?\n\n-- On. Hän vierailee nyt vanhan oppi-isänsä luona Viaisissa.\n\n-- Niin, niin, Mikael Carpelanus oli täällä aikoinaan koulumestarina,\nmuistan sen hyvin. Saata meidät heti sinne Viaisiin... vai on toista\nneljännestä matkaa. No, olkoon, en tahdo hevosta, teidän kyntökoninne\neivät kelpaa ratsuiksi, kävelen mielelläni tämän heilumisen jälkeen.\nHeti matkalle vain!\n\nSen pitemmittä puheitta ja kääntymättä enää enempää tuon juron\nrantarahvaan kuin hienostelevain seuralaistensakaan puoleen Kustaa\nVaasa, joka maihin päästyään kohta oli reipastunut, lähti astumaan\noppaaksi ottamansa nuorukaisen rinnalla kalastajakylän ohi metsäiselle\ntielle. Sade oli tauonnut, päivä pilkisti pilven raosta, niityltä\nlemahti vastaan kuivuvan heinän tuoksu, vesakko oli raikas ja puhdas ja\npikkulinnut tervehtivät pensaikosta saattuetta rattoisalla soitollaan.\nVanha kuningas lämpeni ja nuortui kävellessään, eikä se maa, johon hän\noli tullut, enää tuntunutkaan hänestä niin perin epäystävälliseltä.\nHilpeänä hän ryhtyi viidakossa tarinoimaan oppaansa kanssa.\n\n-- Missä sinä olet oppinut ruotsia, poikaseni?\n\n-- Turussa, isävainajani kodissa.\n\n-- Vai on isäsi jo vainaja. Kuka oli hän eläessään?\n\n-- Hän oli Turun pappeja, Pietari Silta.\n\n-- Peder Silla -- muistanhan hänetkin nimeltään. Olihan, hänellä täällä\njokin ylhäinen kirkollinen virka vanhoilta paavilaisajoilta.\n\n-- Arkkiteini hän oli aikoinaan, mutta hän kuoli minun kuusivuotiaana\nollessani.\n\n-- Niin, Skytte-vainaja ylläpiti täällä kauan noita koreita kanungin\nja kapitulin-virkoja, jotka olivat paavillisen hierarkian ytimenä,\nsiinä oli ukko itsepäinen! Arkkiteini! -- se nimitys kuulostaa jo\nhautojentakaiselta. Mutta isäsi ei muistaakseni virka-arvostaan\nhuolimatta ollut mikään paavillisuuden patsas, häntähän mainittiin\nPeder Särkilahden työtoverina.\n\n-- Ensin Särkilahden, sitten Agricolan...\n\n-- Ja sinä olet nyt tietysti kouluteini, sen arvasin heti kun näin\nsinut. Ja elät vanhoista, isäsi jättämistä kirkollisista peruista, eikö\nniin -- mikä olikaan nimesi?\n\n-- Martti.\n\n-- Tietysti, Lutherin kaima. Niin, niillä vanhoilla kirkonprelaateilla\noli mahtavat tulot, tulot aneista ja sielumessuista, tulot\nkymmenyksistä ja prebendeistä, taloja kaupungissa ja taloja maalla...\nNo, onhan niitä kruunulle peruutettu, mutta vielä kai niitä on\nsinullakin jälellä, kaikkihan ovat osanneet aina jotakin pelastaa,\nmonet paljonkin.\n\n-- Ei ole minulla mitään jälellä. Enimmät luovutti jo isäni eläessään\npois, loput on viety hänen kuolemansa jälkeen.\n\n-- Mutta jäihän äidillesi sentään jokin kirkon tiloista, tunnusta pois,\njokin \"elatusapu\".\n\n-- Ei mitään, äitini kuoli aivan köyhänä.\n\n-- Omituista. Niin, ne kruunun peruuttajat ovat toisinaan liiankin\ntoimeliaita, peruuttavat leskiavutkin -- itselleen, ävertyen siten\nkirkon ja kruunun kustannuksella, lihovat itse ja laiskistuvat. Tunnen\nsenkin keinottelijajoukon -- mutta vielä minä niitäkin puristan! --\nKuningas hiukan kiihtyi tuosta omasta juttelustaan, mutta jatkoi taas\ntyynemmin nuorukaiselle: -- Vai on äitisikin jo kuollut. Eleletkö nyt\nsiis sukulaisissasi täällä Viaisissa?\n\n-- Ei ole minulla sukulaisia, olen aivan orpo. Vietän vain kesää täällä\nisä vainajani vanhan ystävän, mestari Karpalaisen tilalla. Syksyllä\npalaan taas kouluun.\n\n-- Ja koska teiniaikasi päättyy, koska valmistut papiksi?\n\n-- Vuoden perästä voin ruveta itseäni elättämään.\n\n-- Ellet jo ennen. Sinussa tuntuu olevan miehen alkua, kyllä sinä tässä\nmaailmassa puolesi pidät. Hyvä on. -- Joko nämä vanhat kasket ovat\nViaisten maita?\n\n-- Jo ovat, eikä ole talokaan enää kaukana.\n\nSitä jaloittelua rupesi tulemaan vanhalle kuninkaalle pian tarpeeksi,\n-- hänen seuralaisistaan, vanhemmista herroista, juoksi hiki jo\nvirtanaan. Oli elokuu kulumassa -- oltiin vuodessa 1555 --, päivät\nolivat helteiset eikä siellä sisämaassa tuulikaan tuntunut. Kuningas\nviskasi turkisviittansa eräälle henkihuovilleen kannettavaksi,\nsulkaniekkahattunsa toiselle ja aikoi juuri ruveta uudelleen\nvalittelemaan näitä Suomen-matkain vaivoja. Mutta samassa aukeni metsä,\neteen levisi keltainen pelto ja sen takalistossa oli korkeanlainen,\ntaitekattoinen puurakennus. Ja pellon halki kulkevaa tietä pitkin\nlaskeutui juuri vasta sanan saanut pappisparvi kuningasta ja hänen\nseuruettaan vastaan.\n\n\n\n\nII\n\n\nNuoremman papin käsivarteen nojaten astui ensimmäisenä kuningasta\ntervehtimään Taivassalon vanha kirkkoherra Mikael Karpalainen.\nTuo ennen niin solakka ja hienopiirteinen mies, joka Turun\nmustainveljesten munkkina ja sitten luostarinpriorina oli lihaansa\nkurittanut ja koettanut äärimmäisillä ponnistuksilla turhaan saada\nvanhat, kaavoihin kangistuneet paavilliset opit ja menot sulautumaan\nomaksumiinsa uuden ajan vapaampiin ja raikkaampiin aatteisiin, oli\nnyt pyylevähkö, pitkäpartainen maalaispappi, joka 30-vuotisella\ntoiminnallaan luterilaisen opin palveluksessa oli saanut sieluunsa\ntäydellisen tasapainon ja sopusoinnun. Hän oli jo ruumiiltaan\nraihnas, mutta mieli oli vielä hilpeä ja kirkas: taistelut olivat\njääneet jälelle! Kohteliaana isäntänä hän saatteli kuninkaan ja hänen\nseurueensa vierasvaraiseen taloonsa, jonka hän jo useita vuosia\nsitten oli vanhuuden varakseen ostanut ja jossa emäntänä hääri se\nsama toimelias nainen -- ylhäistä Ille-sukua --, joka hänet 30 vuotta\nsitten puoliväkisin vei mukanaan Turun luostarista, minne mies oli\nmenehtyä sieluntuskiinsa. Teerevänä valmisteli siellä jo ketterä emäntä\npalvelijatarparvineen aamiaista suurelle, nälkäiselle vierasjoukolle\ntalon väljään, viileään vierastupaan.\n\nKuningas sai siellä heti eteensä kannun olutta ja oli pian\ntäydessä tarinassa niiden suomalaisten hengenmiesten kanssa, jotka\ntarkastusmatkallaan sattumalta vierailivat Viaisissa. Mutta hiukan\nkankeasti siellä tarina aluksi luisti. Kuningas tiesi, että ne miehet,\njotka Suomessa olivat työskennelleet puhtaan opin puolesta, hävittäen\npois vanhan paavillisen hierarkian, ja jotka siten hänelle olivat\ntehneet valtiollisessakin suhteessa suuria palveluksia, eivät olleet\noikein tyytyväisiä eikä kiitollisia siitä, että hän oli käyttänyt tämän\ntyön tuloksia yksinomaan kuningasvallan hyväksi ja maallisen mahtinsa\nrikastuttamiseksi ja riistänyt kaikki varat ja kaiken vaikutusvallan\npois kirkolta ja koulultakin. Hän oli siitä itse käynyt voimakkaaksi,\nmutta kirkko oli surkastunut ja köyhtynyt ja sen vaikutusvalta\nkansaankin oli heikontunut. Varsinkin kävi keskustelu aluksi kankeasti\npiispa Agricolan kanssa, joka sekä arvoltaan että lahjoiltaan oli\nensimmäinen hengenmiesten joukossa.\n\nMikael Agricola oli näihin aikoihin jo yli viidenkymmenen iässä oleva\nmies, mutta edelleen kapearintainen, hintelähkö ja hoikkaluinen.\nHän liikkui hitaasti ja hillityin elein, koko hänen olemuksensa\nhenki rauhallista, harkittua vakavuutta. Varsinkin hänen silmänsä,\njotka ikäänkuin syvältä hiilostivat kuivahkoilta, ohuen leukaparran\nreunustamilta kasvoilta, olivat sielukkaat ja eloisat, vaihtaen\nilmeitä mielialojen mukaan. Kuningas tunsi, että nuo silmät katsoivat\nhänen lävitseen, ja pyrki sen vuoksi vaistomaisesti karttamaan hänen\nkatsettaan.\n\nHe olivat tuttuja vanhastaan -- Agricola oli nuorempana usein käynyt\nTukholmassa esittämässä kuninkaalle kirjallisia ja kirkollisia\nsuunnitelmiaan ja Kustaa Vaasa oli jo kauan sitten tottunut antamaan\narvoa tälle hienoluonteiselle, terävälle miehelle. Mutta hän oli myös\nruvennut hiukan arkailemaan hänen lahjakkuuttaan ja omaperäisyyttään,\nja siksi oli hän eri tilanteissa leikellyt hänen suunnitelmiltaan\nsiipiä, -- siitä olivat välit vähän kireät. Olihan mestari Mikael,\njoka suurelta osalta oli järjestänyt Suomen uudet, kirkolliset olot\nja virkaatekevänä piispana puolenkymmentä vuotta -- piispan nimitystä\nodottaen -- yksin hoitanut koko Suomen jakamattoman hiippakunnan, kuin\nitseoikeutettu sen esipiispaksi. Mutta kun Agricola vihdoin pari vuotta\nsitten oli käynyt Tukholmassa saamassa kuninkaalta vahvistuksen tähän\nvirkaansa, olikin Kustaa, pyrkien yleensäkin heikontamaan kirkon ja sen\nmiesten valtaa, lohkaissut Turun hiippakunnasta koko Itä-Suomen irti,\nmääräten toisen miehen, Paavali Juustenin, uuden Viipurin hiippakunnan\npiispaksi. Agricolasta se ei tietenkään voinut olla tuntumatta\nhenkilökohtaiselta epäluottamukselta, sillä olihan hän osoittanut\nkykynsä riittävän koko Suomen kirkkoa johtamaan.\n\nVaieten oli vaatimaton kirkonmies nielaissut nämä, niinkuin monet\nmuutkin, loukkaukset ja palannut nöyrästi Suomeen työtään jatkamaan,\njoskin surren sitä, ettei hän saanut vapaasti kehittää synnyinmaansa\nkirkollisia oloja siltä pohjalta, jonka hän itse oli luonut. Mutta\nvähän myöhemmin oli tullut toinen ja vielä masentavampi kolahdus.\nAgricola oli Suomeen palattuaan viettänyt piispaksinimitystään Turun\ntuomiokirkossa arvokkaalla, kauniilla kirkollisella juhlalla. Se\noli kuitenkin kuvattu Kustaalle prameilevaksi, paavillismaiseksi\nhiippajuhlaksi, jommoiset kuningas kerta kaikkiaan oli uuteen oppiin\nja omaan valtamahtiinsa soveltumattomina kieltänyt. Suuttuneena oli\nkuningas silloin lähettänyt uudelle piispalle karkeasanaisen, äkäisen\nnuhdekirjeen, jossa hän soimasi Agricolaa paavillisten menojen\nmatkimisesta ja luvattomasta loistonhalusta. Myöhemmin kuningas oli\nkyllä huomannut nuhteensa tarpeettoman ankariksi, mutta hänhän ei juuri\nkoskaan peruuttanut sanojaan.\n\nSe haava oli herkkätunteisen piispan mielessä vielä auki eikä hän sitä\nsalannut, tervehtiessään nyt kuningasta alamaisen kunnioittavasti,\nmutta samalla omankin arvonsa tuntevan kylmyydellä. Sen tajusi\nkuningaskin ja hän aloitti sen vuoksi keskustelun toisista, maallisista\nasioista, vuodentulotoiveista ja Suomen viimeaikaisista kuulumisista.\nViimemainituista seikoista hän varsinkin innostui utelemaan.\n\n-- Mistä johtuu, hän kysyi äkkiä, kannunsa pohjaan kallistettuaan,\n-- että te täällä Suomessa nyt olette niin sotaintoisia, että te\nvälttämättä tahdotte päästä ilmitappeluun ryssän kanssa? Ennen olen\naina saanut kuulla ruikutuksia näiden sotien ja rajakahnausten\nsurkeudesta.\n\nPiispa pysyi ääneti, ikäänkuin ei kysymys olisi kohdistunutkaan\nhäneen. Toiset hänen rinnallaan istuvat hengenmiehet taas katsahtivat\ntoisiinsa. Niistä oli tuomiorovasti Kanutus Johannis vahvatekoinen,\nluiseva mies, varova sanoissaan, ja hän pysyi nytkin varovasti\nvaiteliaana. Sitä vastoin puuttui puheisiin Turun koulun rehtori,\nvilkas ja terävä pappismies Ericus Härkäpää, oppinut Wittenbergin\nmaisteri eikä ulkomuodoltaan ollenkaan papin näköinen, vaikka hän\nkuuluikin tuomiokapituliin. Hänen tietonsa ja lahjansa oli hänen\noppi-isänsä Filip Melanchton, antaessaan kymmenen vuotta sitten hänelle\nSaksasta suosituskirjeen, arvostellut erittäin kiittävästi, ja hän\noli sen lisäksi innokas uudistusten mies, joka jo sekä koulussa että\nkirkossa oli saanut yhtä ja toista toimeen. Vilkkain liikkein hän nyt\nkuninkaalle vastasi:\n\n-- Teidän majesteettinne uskoo meistä liikoja, emme me täällä\nSuomessa ole sotaisia. Meihin kokonaisuutena soveltuu kyllä aivan\noikein se, että valitamme rajakahnauksia, jotka häiritsevät hiljaista\narkielämäämme. Olemme sodista liiaksikin kärsineet, rukoilemme\nvilpittömästi rauhan puolesta.\n\nKuninkaan silmät laukesivat selälleen ja hän käännähti kipakasti\nympäri, iskien katseensa erityisesti Klaus Horniin ja Antti\nNiilonpoikaan.\n\n-- Kuinka on minun tämä ymmärrettävä? Minulle on kerrottu aivan toista,\nja sitähän tapahtumatkin osoittavat. Vai kuinka, Horn?\n\n-- Se mitä Ruotsiin on Itä-Suomesta kerrottu, pitää kyllä paikkansa,\nvastasi Klaus Kristerinpoika tyynesti. -- Tarpeetonta sotaintoa\nei yleensä ole Suomen vapaamiehissäkään, jotka aseita kantavat ja\nmaakunnan turvallisuudesta vastaavat. Mutta seuratessaan rajalla\nvihollisten vehkeitä on tämä aseväki tullut vakuutetuksi, ettei pysyvää\nrauhaa saada, ellei kerran käydä viholliseen ankarasti käsiksi.\nRauhankeskustelut ja sopimukset, joita on usein yritetty vuosikymmenien\nkuluessa, eivät vie perille; viholliselle on annettava isku, jonka\nse tuntee luissaan, ja siihen on nyt katsottu oikean hetken olevan\nkäsissä. Siinä koko sotainto.\n\n-- Mutta itse kansassa ei ole sotaintoa, se toivoo rauhaa, väitti\nHärkäpää kuumeten.\n\n-- Mikä on kansa, kivahti kuningas, -- sen mielialoja ei saa kysyä, se\nei kykene asemaa arvostelemaan.\n\nKeskustelu yritti kuumeta kiivaaksi, mutta onneksi talon pyylevä\nemäntä, joka sillävälin oli palkkanaisineen kantanut tuvan pitkälle\npöydälle runsaat ruoat, lohet ja liikkiöt, juustot ja lampaanreidet,\nkutsui vieraat aterialle, ja kursailematta kuningas seurueineen\nkävikin heti herkkuihin käsiksi. Niin kelpo nälän oli meritauti ja\njalkataival antanut, että siinä kotvan aikaa aivan vaieten omistettiin\nkaikki huomio pöydän aarteille. Kun kuningas ja prinssi ensiksi olivat\nsaaneet palansa, kävivät valtaneuvokset ja muut ylhäiset herrat\narvojärjestyksessä ruokapöydän ääreen ja äskeinen keskustelu näytti\njo kokonaan unohtuneen. Mutta kuningas pani sen, kun ensi palat oli\nhaukattu, uuteen vireeseen, kääntyen nyt piispa Agricolan puoleen ja\npuhuen tälle vähän pisteliäästi.\n\n-- Teillähän, mestari Mikael, on aina kaikista asioista oma, selvä\nohjelmanne. Sanokaa nyt, kummalta taholta minulle on asema oikein\nkuvattu, sodan vai rauhan vaatijain?\n\nPiispa tunsi sanojen oan, mutta oli heti valmis sen väistämään.\n\n-- Minulla, joka vietän aikani Pyhän Lauritsan pappilassa kirjallisissa\ntöissäni, ja samalla hoitelen tätä hiippakunnanpuoliskoani,\nminullahan on kovin vähän edellytyksiä näiden valtiollisten asioiden\narvostelemiseen. Viipuriinkaan eivät matkani enää vie; mutta mikäli\ntunnen sinne kokoontuneen aseväkemme mielialaa, luulen kyllä sen ritari\nHornin esittämillä syillä innokkaasti puoltavan sotaretkeä. Itse en\nhengen miehenä voi turvautua aseisiin, tiedän niiden parhaissakin\ntapauksissa tuottavan paljon kärsimyksiä, siksi puolustan rauhaa, -- se\non yksinkertainen ohjelmani.\n\n-- Joka on sangen kieltoperäinen, lisäsi kuningas äskeiseen sävyynsä.\n-- Mitä sanot sinä, Horn?\n\nKlaus Kristerinpoika virkkoi nyt äskeistä vakavampana:\n\n-- Kukapa ei puolustaisi rauhaa, -- mutta millaisesta rauhasta on\nkysymys? Itärajalla vallitsee jo sotatila, maahamme hyökkää ryssä\nalituiseen.\n\n-- Kun häntä alituiseen ärsytetään, tokasi siihen nyt Härkäpää. --\nMiten teki Antti Niilonpoika hyökätessään Hantolasta?\n\n-- Siihen hyökkäykseen oli pakko, pakko hätyyttäjäin häätämiseksi,\npuolustelihe Antti aivan kuumenneena. -- Sen olen kuninkaalle\ntodistanut ja senjälkeiset tapaukset ovat sen niinikään osoittaneet\ntodeksi.\n\n-- Mutta kostaakseen hyökkäsivät ryssät sitten Viipuria piirittämään...\n\n-- Kosto vanhoista vihoista, selitti Antti. -- Mutta juuri siitä näkyy,\nkuinka turvatonta on olomme rajaseudussa. Minkä tekivät ryssät nyt\nmaaliskuulla? Aiheetta hyökkäsivät suurella joukolla taaskin rajan yli.\nMutta onneksi saivat siellä taaskin selkäänsä. Kaikki osoittaa, ettei\nsiellä voida elää päivääkään turvassa.\n\n-- Ja siihen asiaan aikaansaataisiin siis parannus sillä, että nyt\nlähdettäisiin ilmisodalla herättämään idän nukkuva karhu, intteli\nHärkäpää. -- Se karhu epäilemättä, kuinka sotaonnen nyt kävisikin,\nennen pitkää kohoaisi taas kostoksi hävittämään köyhää maata, josta jo\nitse hyökkäyssota nielisi veroja ja miehiä...\n\n-- Tämä pappiskanta on pelkurikanta, jolla ei koskaan valtakuntain\nturvallisuutta vaalita, urahti Antti ylvästellen.\n\nNuori Juhana-prinssi oli aterioidessaan yhä suuremmalla mielenkiinnolla\nkuunnellut tätä erileiristen suomalaisten väittelyä, ja sen varrella\nolivat hänenkin poskensa käyneet hehkumaan. Hän tarrasi vieressään\nistuvan nuoren Flemingin käsivarteen ja huudahti tälle innostuneena:\n\n-- Niin, oikein Klaus, se kanta on pelkurien kanta, sitä emme koskaan\ntule kuuntelemaan!\n\nKustaa-kuningas rypisti silloin kulmakarvojaan ja viittasi poikaansa\nvaikenemaan. Hetken hän istui sitten kuin kuulemiaan vakavasti\npunniten, mutta rämäytti sitten keventävän naurun.\n\n-- Tehän tulistutte, hyvät herrat, väitellessänne, ikäänkuin aivan\nuusia asioita minulle latelisitte... Nuo syyt ja vastasyyt olemme\nkuitenkin jo kuulleet kymmeniä kertoja, olemme niitä seuloneet ja\nharkinneet, ja harkitsemme vieläkin. Ratkaisu ei riipu niistä, vaan\nmonista muista seikoista, ennen kaikkea niistä tiedoista, joita nyt\nodotamme vastaamme rajalta. Naapurillamme, suuriruhtinaalla, on vielä\ntouhua tatareistaan, jotka häntä yhä ahdistavat, meidän on nyt täältä\nläheltä parhaalla tavalla valvottava oman valtakuntamme etua. Mutta\nyhden seikan olen taas todennut: te suomalaiset olette tässä, niinkuin\nkaikissa asioissa, riitaiset keskenänne, katsotte ahtaasti asioita,\nolette kukin kulmallanne itsekylläiset ja itse viisaat. En usko sinua,\nAntti Niilonpoika Sabelfana, joka tässä ajat omaa asiaasi, enkä teitä\npappeja, jotka vain ajattelette paimennettavienne hetkellistä etua ja\nomia kymmenyksiänne -- ratkaisun teen itse, kun aika on kypsä.\n\nKuningas viittasi kädellään, ikäänkuin käskien lopettaa sen keskustelun\nja karkoittaen ne mietteet kokonaan omastakin mielestään. Ateria olikin\njo päättynyt, herrat vetäytyivät toinen toisensa perästä ulos, mikä\nruokalevolle, mikä pieniin parviin keskustelemaan. Kuningas jäi tupaan\nja istui siellä kauan mietteihinsä vaipuneena. Kysymystä, joka hänet\noli vanhalla iällä ajanut Suomeen vaivaloiselle seikkailuretkelle,\nhän ei saanut hetkeksikään ajatuksistaan, ja hänen oli itselleen\nmyönnettävä, että hän ei ollut enää niinkään vapaa tekemään ratkaisua\nsodasta ja rauhasta kuin hän seurueelleen vakuutteli. Varovana miehenä\nhän oli kauan vastustellut kaikkia sotatuumia, mutta tapausten virta\noli sittenkin vienyt hänet mukaansa. Voisiko hän edes enää palata?\nOlihan hän jo kevätkesästä lähettänyt Tukholmasta laivastonsa Jaakko\nBaggen johdolla Nevalle ja Laatokalle saakka, muka tiedustelumatkalle,\nmutta todellisuudessa ilmeiselle sotaretkelle. Ja Viipuriin kertyneelle\nsotaväelleen hän oli jo luvannut toimittaa apujoukkoja, -- niitä\noli hänellä nyt mukanaan melkoinen määrä kuljetuslaivoissa. Hän oli\ntodellisuudessa jo astunut Rubiconin yli, mutta epäili vielä sittenkin\naskeltaan, ja juuri tämä oma epäilys teki hänet levottomaksi.\n\nNämä alituiset huolet ja ristiriitaiset mietteet syvensivät niitä\nvakoja, jotka jo risteilivät Kustaa Vaasan otsalla ja painoivat hänet\nvanhan näköiseksi. Tosiaankin häntä painosti, hän tarvitsi hetkisen\nlepoa ja suostui sen vuoksi kernaasti vanhan Karpalaisen ehdotukseen,\nettä hän kävisi ruokalevolle.\n\nMutta astellessaan nyt kirkkoherran opastamana toiseen tupaan lepäämään\nkuningas pysähtyi vielä hetkeksi kiviportaalle. Hänen oli ensin\njärjestettävä matkansa jatkaminen. Keinuessaan pahoinvointisena viime\nyönä merellä hän oli lujasti päättänyt, ettei hän, mantereen ääreen\nkerran päästyään, enää jatka matkaansa meritse, vaan ratsain. Nyt\noli hänelle kuitenkin vakuutettu, että laivareitti saariston halki\nTurkuun kulkee aivan suojattuja salmivesiä ja oli paljon vaivattomampi\nkuin selkähevosella tehtävä maamatka, missä kuitenkin oli salmet\nsoudettavana. Ja niinpä olikin hän nyt, hiukan toivuttuaan, päättänyt\nsittenkin valita edellisen tien, mutta seuraavaan päivään hän tahtoi\njoka tapauksessa levätä maissa. Näin ollen hän halusi, jo heti,\nhetkeäkään viivyttelemättä, saada Turkuun sanoman tulostaan sekä\nvalmistukset siellä käyntiin. Nyt oli vain lähetettävä sopiva mies\nmatkalle.\n\nSitä miettien hän pysähtyi portaille. Hän kuuli näet alapihalta\näänekästä ilonpitoa ja näki siellä seurueen eräiden nuorten miesten\npelihtelevän vinttikaivolla. Joku joukosta sai aina tarttua vivun\npäähän ja toiset painoivat hänet yhtäkkiä korkealle ilmaan, niin\nettä päätä huimasi -- siitä aina uusi naurun rähäkkä... Tietysti\nJuhana-prinssi oli hänkin näissä kujeissa mukana... ja tietenkin\noli niitä järjestämässä taas se nuori suomalainen ylimys, Klaus\nFleming, joka kevätkesän oli saanut olla hovissa hienoston tapoja\nja kielenkäyttöä oppimassa, mutta johon ei ollut hienostusta juuri\nollenkaan tarttunut -- hän oli tavoiltaan ja käytökseltään yhä vain\nsama raju maalaisjunkkari, jonka kaikista vehkeistä paistoi selvä\ntalonpoika... Reipas poika muuten, mutta liian raju -- ei sovi\nprinssille seuralaiseksi. Pitää lähettää omille teilleen...!\n\nOtsa rypyssä nuorison peliä katsellessaan kuningas huomasi siinä\npihalla myöskin äskeisen teinioppaansa, joka syrjästä seurasi noita\nylhäisten vallattomia iloja... Nokkela poika, jospa koettaisi\njuuri häntä pienessä lähetin tehtävässä. Ja kuningas teki nopeasti\npäätöksensä.\n\n-- Nuori Klaus Eerikinpoika, tule tänne!\n\nKlaus Eerikinpoika Fleming oli näihin aikoihin noin 20-vuotias,\nlujarakenteinen, karkealuinen nuorukainen, jolla oli tuikea katse\nja harvinaisen voimakas alaleuka. Hän oli kopea käytökseltään ja\nylvästeli ruumiillisilla voimillaan ja karkeilla tempuillaan yhtä\npaljon kuin ylhäisillä sukulaisillaan -- hänen äitinsä oli Sparre-sukua\n-- ja isävainajansa, kuninkaan luottamusmiehen, ansioilla. Parilla\nharppauksella hän nyt kiiti kuninkaan eteen, joka virkkoi:\n\n-- Me viivymme laivastoinemme täällä huomisaamuun, jolloin lähdemme\nTurkuun. Mutta sinä saat jo edeltä lähteä taipaleelle. Saat\npikimmältäsi käydä äitisi luona Paraisissa, mutta sieltä on sinun\njouduttava takaisin Turkuun meitä tapaamaan ja sitten mahdollisimman\nnopealle ratsastusmatkalle Viipuriin, jonne sinut airueena lähetämme.\nOle valmis matkalle kohta! -- Mutta odota, saat vielä seuralaisenkin\nmukaasi! Kutsu teini Martti Pietarinpoika puheilleni!\n\nKlaus kutsui kovalla äänellä teinipojan pihan perältä kuninkaan luo.\nNuorukainen saapuikin sieltä posket punehtuneina, mutta käynniltään\nvarmana.\n\n-- Oletko valmis lähtemään kuninkaan asialle? virkahti hänelle vanha\nmaanisä.\n\n-- Olen, vastasi Martti silmää räpäyttämättä.\n\n-- Hyvä. Saat seurata tätä nuorta ylimystä Turkuun -- ratsastakaa\nsuorinta tietä, niin nopeasti kuin pääsette, ottakaa ratsut mistä\nlöydätte. Sinun, Martti, on vietävä vielä tänään kiireinen sanoma Turun\nlinnan käskynhaltijalle, Simo Tuomaanpojalle, ja hänelle ilmoitettava,\nettä saavumme linnaan hänen vieraikseen huomenna ja että meidän tulee\nsaada siellä asianmukainen vastaanotto. Ymmärrätkö?\n\n-- Ymmärrän.\n\n-- Saat kirjeen mukaasi, kunhan se on kirjoitettu... Mutta tule\nhuoneeseen, voit ehkä itse kirjoittaa sen saneluni mukaan, --\nkatsotaan, tuleeko siitä mitään!\n\nKustaa Vaasan oli tapana poimia älykkäitä teinejä, mistä heitä vain\ntapasi kirjurinapulaisikseen, ja ottaa heidät muitta mutkitta pois\nkoulusta ja papin uralta omaan palvelukseensa, -- siitäkään eivät\nkirkon esimiehet olleet hänelle kiitollisia. Martti Pietarinpojassa\nhän luuli nyt taas keksineensä sellaisen sopivan apulaisen. Hän saneli\nsuoraa päätä tälle kirjeen ja katseli, kuinka sen paperillepano kävi\nnuorelta teiniltä -- aika hyvin! Piirtää pyöräytettyään nimensä,\nGustavus Rex, kirjeen alle, hän virkkoi nuorukaiselle:\n\n-- Tarvitsemme ehkä sinua luonamme edelleenkin; kun taidat maan kieltä,\nvoi sinusta olla apua. Osaatko kirjoittaa suomeksikin, niinkuin\nesimiehesi piispa Agricola?\n\n-- En paljoa, mutta on koulussa kuitenkin vähän harjoitettu pyhäin\nkirjain kääntämistä suomeksi, vastasi teini.\n\n-- Pyhäin, niin, mutta entäpä kun pitäisi kirjoittaa maallisista\nasioista suomeksi? Saat sitä koettaa. Minulla on tässä juuri\nUudenlinnan käskynhaltijalle, Kustaa Finckelle, lähetettävä kirje, joka\nkoskee sen seudun rahvastakin. Koetapa pukea se suomalaiseen asuun\nja tuo se sitten minulle käännettynä Turun linnaan. Silloin päätän\nTeitti-mestarin avulla, voinko ottaa sinut palvelukseeni... Niin,\nteiniaikasi on kyllä vielä kesken, mutta se ei mitään merkitse. Pappeja\nmeillä kyllä kasvaa riittävästi muutenkin, kruunun täytyy ensi kädessä\nsaada tarpeensa.\n\nKustaa Vaasa oli Taivassalon rannalle tultuaan ja tavattuaan siellä\njoukon alamaisiaan, rahvaan, joka ei osannut sanaakaan hänen kieltään,\nmelkein suuttunut, ja se suomenkieli, jota hän oli kuullut siellä\nja muualla puhuttavan, oli hänestä tuntunut, kuten hän sanoi,\nkauhealta koirankuonolaisten kotkotukselta. Mutta käytännön miehenä\nhän tajusi, että jos mieli ilmaista ajatuksensa rahvaalle, täytyi\njoskus julistuksissakin käyttää sen kieltä, -- siksi hän tahtoi saada\nsuomenkieltä taitavan kirjurin. Ja Martista hän toivoi sellaisen\nkasvavan.\n\n-- Kuten sanottu, tule luokseni Turussa, nyt matkalle!\n\nTällävälin oli prinssi Juhana tullut huoneeseen. Hän oli jo Klaus\nFlemingiltä saanut kuulla airueiden lähettämisestä ja nyt pyrki hän,\njoka oli aina seikkailuhaluinen, mukaan tälle ratsastusmatkalle.\nKuningas kielsi, ei laskenut sellaisiin seikkailuihin\nlemmikkipoikaansa, jonka hän juuri tahtoi erottaa nuoren Klaun seurasta\nja vaikutuspiiristä.\n\n-- Mutta voisinhan suorittaa asiasi isä yhtä hyvin kuin tämä nuori\nteini, intti prinssi vielä.\n\n-- Vai niin, voisitko ehkä kirjoittaa suomeksi kirjeitäkin, kuten hän,\ntiedusteli kuningas, lemmikkinsä vaalean punertavaa tukkaa sivellen.\n\n-- Sitähän voin oppia, olen jo oppinutkin muutamia sanoja tämän teinin\nkaimalta, Tukholman suomalaiselta papilta. Kuule: Rakas isäni...\n\n-- Voiko oppia mokomaa kaakkurien kieltä! -- Vanhasta kuninkaasta se\ntuntui yliluonnolliselta; nuo hänen kuulemansa pari sanaa jo aivan\nviilsivät hänen korviaan. Mutta valtiomiehenä hän älysi tuollakin\npoikansa leikkiharrastuksella voivan olla merkitystä, ja hän lisäsi\nsuopeammin: -- Mutta koeta, Juhana, saat oppia sitä kieltä tällä\nmatkalla ja tältä Martilta enemmänkin, jos tahdot. -- Me menemme nyt\nhetkeksi levolle ja airuet lähtevät matkalle!\n\nMartti Pietarinpoika kumarsi ja poistui kunnioittaen kuninkaan\nja kuninkaanpojan luota. Hänen korvissaan soi kauniina kohinana\nkuninkaan muuten kylläkin äreä ääni ja toiveita virittävä lupaus, ja\nhän kätki visusti povelleen ne kirjeet, jotka hän oli maan isältä\nkuljetettavikseen saanut.\n\n\n\n\nIII\n\n\nSamassa venheessä, jossa kuninkaan airueita, jalosukuista Klaus\nFlemingiä ja halpasukuista Martti Pietarinpoikaa, saatettiin\nTaivassalosta salmen poikki Vehmaan puolelle, palasivat myöskin Turun\ntuomioherrat mantereen rannalle jatkamaan piispantarkastustaan.\nVieraita oli jo Viaisissa liiaksi tällä kertaa ja pitihän piispankin\njoutua Turkuun kuninkaan saapumisajaksi.\n\nSoudettiin kauniita salmivesiä, alkutaipaleesta ihan ääneti. Päivä\npaistoi sateen jäljestä nuortuneeseen luontoon, joka nyt ikäänkuin\nöisistä ponnistuksistaan rauhoittuneena liikkumatta lepäsi. Kaislikot\nnotkuivat pehmeästi suvituulessa ja niiden siimeksessä sorsaemo\nopetti pojilleen uinti- ja sukellustaitoa. Kaukaa kuului kaakkurin\nsurunvoittoinen sävel.\n\nHiukan surunvoittoinen oli venheessä kulkevain hengenmiestenkin\nmieliala. He muistelivat äskeistä kohtaustaan kuninkaan kanssa\nja mietiskelivät, mitä maan isän saapuminen Suomeen oli heidän\nriennoilleen tietävä. Suomessa oli jo kauan vallinnut painostava\nmieliala. Jotain oli tekeillä, jotakin odotettiin, vaikkei kukaan\ntiennyt mitä. Mutta tämän päivän keskustelu Viaisissa oli Suomen kirkon\netumiehille ennustanut, että tulossa olevat tapahtumat nähtävästi\njoka tapauksessa tiesivät takatalvea sille hiljaiselle, henkiselle\nraivaustyölle, jota he täällä kylmässä, karussa korvessa olivat\nyritelleet saada alulle.\n\nVarsinkin oli piispa Agricola, tuo muuten niin tyyni- ja\nhilpeäluontoinen mies, tänään alakuloinen. Hän ajatteli suunnatonta\nraivaustyötään kirkon vainiolla, josta vasta pieni sarka oli alulla,\nmutta jota sitä suuremmat vaikeudet kohtasivat, kun hallituksen\npyrkimys ilmeisesti tähtäsi kirkon vallan ja arvon heikentämiseen.\nSamalla hän tunsi tämänpäiväisen tapaamisen johdosta myöskin\nhenkilökohtaista karvautta mielessään. Tosin hän ei ollut koskaan\npyytänyt mitään kiitosta työstään puhdistetun opin levittämiseksi,\njoka samalla oli ollut työtä Kustaa-kuninkaan vallan lujittamiseksi\nmaassa. Eikä hän myöskään mahtajain epäsuopeudesta hätäillyt. Mutta\nvanhan kuninkaan puheissa oli ollut jotain pistelevää ja epäluuloista,\nja se häntä suretti. Eikö Kustaa-kuningas todellakaan sen paremmin\nymmärtänyt hänen työtään ja tarkoituksiaan? Ennen hän ne toki käsitti\noikeammin, auttoi rahalahjoilla kirkollisten kirjain suomeksi\npainattamista, jonka työn vaikeuden hän oivalsi, sekä onnitteli\nniiden ilmestymisen johdosta. Piispa Agricola työskenteli edelleenkin\nuutterasti ja herkeämättä samoissa kirjallisissa puuhissaan -- juuri\näsken hän oli saanut valmiiksi Davidin virret ja jatkoi vanhan\ntestamentin kääntämistä. Mutta ehkei kuningas siitä toiminnasta enää\nvälittänytkään, ehkä hän jo ajatteli asiata toisin, katsoi sitä kenties\njo karsaastikin...\n\n-- Et ole, Mikael, oikein iloinen maan isän saapumisen johdosta\nSuomeen, virkkoi Eerikki Härkäpää ikäänkuin puuttuen vierustoverinsa\näänettömiin ajatuksiin.\n\n-- Pitäisihän meidän olla siitä iloisia ja niinhän olemmekin, vastasi\nMikael havahtuen. -- Mutta pelkään, ettei hän meitä ymmärrä, ei tahdo\nymmärtää, että me uskonpuhdistuksen hedelmöittämiseksi -- vilpittömästi\nkoetamme syventää uskonnollista ja henkistä elämää maassa.\n\n-- Minkä tietysti täytyy tapahtua suomeksi. Mutta siinä hän näkee\njotain eriseuraisuutta, jotakin epäilyttävää. Siksi hän ei anna arvoa\nSuomen papistolle, siksi kavennetaan meidän kymmenyksiämme ehtimiseen,\nsiksi kirkkomme riisutaan ja päästetään rappeutumaan.\n\nMestari Ericus viittasi viime sanoillaan siihen, että kuningas oli\npaavillisten muistojen hävittämisinnossa riistänyt kirkoista kaikki\nniiden kalleudet, messupuvut ja kellotkin, ja peruuttanut niiden tulot\nkruunulle. Tähän puuttui nyt harvasanainen, sävyisä tuomiorovastikin,\nvirkkaen:\n\n-- Tähän onnettomaan kehitykseen on sittenkin luullakseni eniten\nsyynä kuninkaan taloudellinen ahneus. Hän kokoilee vain aarteita\nrahakammioonsa. Siksi temppelimme ovat nyt kuin alastomat ladot, siksi\nsoi tuomiokirkkomme tornissa enää vain yksi ainoa pikkukello. Samaa\ntietä on mennyt arvonanto työtämmekin kohtaan...\n\n-- Ja kansa oppii siitä pian sekin vähäksymään sekä sielunpaimeniaan\nettä uskontoa yleensä, alkaa turvautua taas omiin arpojiinsa, lisäsi\nEerikki. -- Koulumme jätetään kannatusta vaille ja niiden parhaat\noppilaat, työmme jatkajat, nopitaan kruunun kirjureiksi.\n\n-- Onko kuningas vuosien mukana käynyt yleensä valistukselle\nvieraammaksi, vai katsooko hän työtämme nimenomaan Suomessa karsaasti?\n-- Näin kysyi tuomiorovasti huoahtaen ja tämä kysymys sai taas piispan\nvilkastumaan:\n\n-- Pelkään jälkimmäistä, ja juuri sitä surenkin. Sillä pitäisihän\nKustaa Vaasan, joka itse poisti maastaan vieraan ikeen, käsittää\nparemmin kuin muiden, että Suomenkin kansan täytyy saada kehittyä\noman luonteensa, oman kielensä pohjalla -- voihan lintukin laulaa\nvain omaa säveltään... Miten hartaasti toivoisinkaan, että hän nyt\ntällä matkallaan oppisi meitä ja meidän erikoistarpeitamme paremmin\nkäsittämään...!\n\nTähän suuntaan jatkui hiljainen, latinankielinen keskustelu\nkeskilaudalla istuvain hengenmiesten joukossa. He olivat ilmeisesti\nunohtaneet, että yksi etuhangan soutajista, nuori teini, ymmärsi\nauttavasti heidän keskusteluaan, -- peränpitäjäksi asettunut nuori\nKlaus-herra ei ymmärtänyt latinaa, siitä he olivat varmat. Mutta\nMartti-teini olikin yhä nousevalla mielenkiinnolla kuunnellut näitä\nesimiestensä alakuloisia puheita. Ne ja varsinkin eräät hänen\nrakastamansa piispan huomautukset, välähyttivät hänen nuoreen\nmieleensä näköaloja ja opetuksia, jotka olivat hänelle aivan uudet\nja uutuudellaan melkein tenhosivat. Eihän hän koskaan ennen ollut\noivaltanut taikka tullut ajatelleeksi, että tämä Suomen kansa oli\nsellaisenaan jonkinmoinen kokonaisuus, jolla oli oma olemassaolonsa\noikeus ja omat erikoiset tulevaisuustoiveensa. Nyt hän muisti, että\nisävainaja hänelle oli, opettaessaan aakkosia Agricolan aapisesta,\nerityisellä innostuksella lukenut sen esipuheen, jossa puhuttiin\nsuomenkielestä, jota kaikkien mielten tuntija ymmärtää, sekä neuvonut\nhäntä kätkemään sen sydämeensä. Nyt verestyi hänessä äkkiä tuo isän\nneuvo ja ehkä juuri siksi tuo kirkonmiesten tarina nyt vaikuttikin\nhäneen niin lämmittävästi. Nyt hänkin käsitti ikäänkuin uudessa valossa\neräät Viaisissa kuulemansa keskustelut ja jäi niitä soutaessaan\nseulomaan. Hän tunsi sisässään siemenen rupeavan itämään ja hautoi sitä\nikäänkuin hellävaroen hiljaisissa, häilyvissä mietteissään, katsellen\nohikiitävien saarien ja niemien vehreitä rantoja.\n\nNäistä mietteistä herätti hänet yhtäkkiä hänen opettajansa, mestari\nEerikin kysymys:\n\n-- Määräsikö kuningas sinut, Martti, pitemmäksikin ajaksi\npalvelukseensa?\n\nSe kuninkaan tarjous oli taipaleen varrella todella toisena\nmielenkiihoittimena askarruttanut nuoren teinin ajatuksia. Kuninkaan\nkirjuri ja airut, värikäs aseviitta, kalpa vyöllä, -- ne kuvat olivat\nhaltioittavina hänen mielessään pyörineet. Mutta hän ei tahtonut siitä\nkaikesta itsekään vielä uskoa liikoja, ja vastasi hiljaa:\n\n-- Kuningas kutsui minut vain puheilleen Turussa.\n\n-- Mutta hänen tarkoituksensa on selvä, -- monta lupaavaa poikaa on\nmeiltä jo siten viety. Sinusta, Pietari Sillan pojasta, olin kuitenkin\nerityisesti toivonut työmiestä tähän meidän taimitarhaamme. -- Sinä\ntietenkin noudatat kuninkaan kutsua?\n\nMartti Pietarinpoika oli aivan punastunut tuota esimiehensä\nodottamatonta tunnustusta, mutta ei voinut siihen hänen mielikseen\nvastata.\n\n-- Riippuisiko se minusta? hän kysyi vain vastaan.\n\n-- Ei riippuisi, kuninkaan kutsua on tietysti noudatettava, oikaisi\nsiihen piispa, joka pelkäsi kuumaverisen apulaisensa pian puhuvan\nliikoja. -- Mutta jos joudutkin, Martti, pois opin ahjon äärestä\nmuihin toimiin, voit kyllä sielläkin työskennellä sen kansan hyväksi,\njosta olet lähtöisin. Me taas uurastakaamme, mahdollisia vastatuulia\nsäikkymättä, hiljaisessa työssämme Suomen kirkon hyväksi, toivossa,\nettä siitä kerran, vaikkapa vasta pitkänkin ajan takaa, kasvaa hedelmiä\nkansallemme. Intomme ei saa hetkeksikään laimentua.\n\nTäten piispa ikäänkuin tahtoi saattaa päätökseen tuon äskeisen\nkeskustelun ja samalla karistaa mielestään nuo alakuloiset, työintoa\nhelposti lamauttavat mietteet. Pian oltiinkin lehtevärantaisessa\nvalkamassa, jossa venekuntalaisten tiet erosivat.\n\nKlaus-herran komentokäskystä saivat kuninkaan airueet rantataloista\nkohta ratsut alleen ja karauttivat pian peräkkäin vanhaa valtatietä\nmetsien ja viljelysten halki Turkua kohti.\n\n-- Pysy perässä jos voit, teini, tai taivalla jäljestäpäin, huusi\nKlaus-herra ilkkuen edelle lasketellen. Hän oli ilmeisesti harmissaan\nsiitä, että hänet näin oli lähetetty edeltäpäin matkalle, vieläpä\nhalvan viestiratsastajan matkassa, ja aikoi nähtävästi tehdä matkan\nyksin.\n\nMutta Martti, keveä ja sitkas nuorukainen, pysytteli perässä. Hän oli\nkyllä papin poika ja kaupungin lapsi eikä ollut Klaus-herran tavoin\ntottunut huimiin ratsastuksiin, mutta hänessä oli sisua, ja hän seurasi\nkylä kylältä ketterästi jalosukuisen esiratsastajansa kintereillä\nikäänkuin tämän huovipoikana. Eikä hän välittänyt ylimysherran\nnyrpeydestäkään. Vauhti ja liike sai veren hänessä nopeana virtaamaan,\nmieli keveni, maailma tuntui hilpeänä liitävän hänen silmiensä ohi,\n-- hän oli siinä ratsastavinaan nouseviin, suuriin tehtäviin. Ja hän\nkatseli pian satulastaan kuin kääpiöitä niitä kylänlapsia, jotka\naitovieriltä, lehmisavun äärestä ihaillen töllistelivät korskeina\nkarauttavia ryttäreitä. Teinipojasta oli nopeasti kypsymässä kuninkaan\nratsastaja.\n\nKöyhä, orpo teini ei ollut näihin asti osannut suuria elämältään\nodottaa eikä kuvitella. Se oli näihin saakka ollut vain yhtämittaista\nkieltäytymistä ja nöyrtymistä. Varhaisinta lapsuuttaan hän muisteli\nkaipauksella: Kivitalo kirkon likellä, isällä korkea, kunnioitettu\narvoasema, tuntuvat anetulot, tuottavia tiloja maalla. Mutta siitä\nluisuttiin alaspäin. Isä kuoli -- Martti oli hänen jo ikämiehenä\nollessa kuopuksena syntynyt --, äidin oli muutettava kruunulle\nperuutetusta anetalosta köyhempään asumukseen, entinen loisto hupeni\nasteittain, kunnes teinipoika äidin kuoltua joutui isävainajan entisten\nystäväin armoille. Söi ateriansa milloin minkin papin tai porvarin\ntuvassa, kävi maakunnassa teinimatkoilla lukuevästä keräämässä, lauloi\nrahasta porvarien juhlissa ja niin vähitellen valmistautui köyhän\nmaalaispapin virkaan. Sillä hän tiesi hyvin, että ne entiset loistoajat\neivät nyt enää papeille palaa.\n\n-- Elämäni on ollut aina retustamista ja jäisi aina sellaiseksi. Miksi\nen siis tarrautuisi tarjottuun korteen. Lausuihan piispakin...\n\n-- Entä Kerttu, mitä hän sanookaan...!\n\nMonet mielikuvat siten risteilivät ja vaihtuivat nuoren ratsastajan\nmietteissä, kun hän näin karautteli kylänvälejä. Muiden joukosta\ntyöntyi esille eräskin, jota hän tuskin myönsi entuudestaan\ntuntevansakaan, mutta joka nyt yhtäkkiä kuin vanhana tuttuna muodostui\nhänen ajatuksissaan vilkkaaksi ja selväpiirteiseksi. Turussa oli Martti\nviime vuodet pitänyt majaa Aningaisten puolella, isävainajansa tuttavan\nporvarin, Kyrön Heikin talossa, syöden hänen ja hänen vaimonsa,\ntopakan Elisa-emännän pöydässä ja avustaen Heikkiä tarvittaessa\nkirjoitusmiehenä. Siinä talossa kasvoi hänen ikäkumppaninaan tyttö,\nHeikin lapsista nuorin, valkokihara, naurusuu, eikä se ollut köyhälle\nteinillekään ylpeä. He olivat lapsina yhdessä leikkineet ja riidelleet,\nja sellaisina olivat heidän välinsä edelleenkin jatkuneet. Ei ollut\nMartti ikinä lemmestä uneksinutkaan, vielä vähemmin sellaisista\nKertulle puhunut, -- eihän toki, teinipoloinen, vaikkeihän juuri\nHeikkikään, jota \"Köyhäksi Kyröksi\" sanottiin, ollut mikään pohatta,\n-- mutta nyt johtui yhtäkkiä mieleen sellainenkin ajatus, että mitähän\nKerttu sanonee, kun hän, Martti, ajaa taloon kuninkaan miehenä ja\nairuena! Mitähän jos siltä kysäisisi, tahdotko ruveta kuninkaan miehen\nmorsiameksi, vai odotatko parempia...?\n\n-- Hassuja mielikuvia! -- Martti niitä itsekin aivan säpsähti, kun\nKlaus-herra juuri niiden keskelle sieltä edeltäpäin hänelle jotakin\nkarjaisi höyryävän ratsunsa selästä, eikä hän heti tajunnut, mitä se\nsiinä tienhaarasta puhui... -- Höpsistä, -- mutta silmät siltä Kertulta\nkuitenkin selälleen repeävät! Ja samoin niiltä teinitovereilta, jotka\nsattuvat Turussa olemaan ja kummissaan katsovat: Marttiko se ajoi...?\n\nHevoset olivat likomärät ja hiki valui selässäistuvainkin ihoa pitkin,\nmutta levähtämättä he painoivat Turkua kohden. Elokuun ilta oli\nkuitenkin jo käsissä, kun maat aukenivat ja kelmeää taivasta vastaan\nkuvastuivat Tuomiokirkon ja Kertunmäenkirkon suipot tornit ja niitä\nalempana Vartiovaaran harjalta monet kymmenet tuulimyllyt, jotka\nsiellä kuin rivissä levittelivät siipiään. Saapuessaan Aningaisten\nmäelle ja sen rinteelle rykeytyneen etukaupungin kohdalle ratsastajat\nnäkivät edessään Aurajoen eteläisen rannan vanhat kookkaat kivitalot,\nnuo paavinaikaiset kirkolliset juhlarakennukset, jotka enimmäkseen\nkumminkin olivat rappeutuneet, mikäli eivät olleet aivan raunioina.\nSuuret tulipalot olivat näet viime vuosina pariinkin kertaan tuhonneet\ntuota vanhaa kirkkokorttelia ja Martti-teini tiesi, että nuokin muurit,\njotka vielä korkeina vastaan kohosivat, olivat jo aikansa eläneet.\nJokunen vanha anetalo vain, joka oli oston kautta joutunut jonkun\nrikkaan porvarin haltuun taikka jonka joku ovelampi hengenmies oli\nasunnokseen saanut, oli auttavasti käyttökuntoon korjattu, muuten oli\njo vanha kirkkokortteli menneen ajan muistoa.\n\nTurun myöhempi asutus oli varsinkin noiden suurten palojen jälkeen\nryhmittynyt alemmas joen varrelle sekä Aningaisten puolelle, jossa\nkaalimaitten keskellä oli rivittäin verrattain uusia, valkoisilta\nhohtavia puutaloja. Sinne, entisille piispan pelloille, olivat\nvarsinkin Turun suomalaiset nousukasporvarit rakentaneet talojaan;\nsiellä oli Innamaan korkeapäätyinen rakennus, siellä muuan Krankan\nMikon, tuon äveriään laivaporvarin, monista taloista, siellä\nvihdoin... Niin, sinnepäin vetivät Martin katseet... Mutta ohi\ntuon uuden kaupunginosan, ohi Köyhän Kyrön pienen talon, nyt\nhiestyneet ratsastajat painoivat, tehden kivisillan korvassa pienen\npysähdyksen ja siinä lausuen toisilleen jäähyväiset. Siinä käänsi\nnäet Martti Pietarinpoika väsyneen ratsunsa tiukasti oikealle,\nlinnanveräjälle päin. Sillä linnaan nyt nuori airut, erottuaan\nylpeästä matkatoveristaan, joka ajoi yöpymään isävainajansa komeaan\nkaupunkitaloon, viipymättä kiirehti, viedäkseen sen isännälle, Simo\nTuomaanpojalle, kuninkaan kirjeen ja viestin. -- Sitten vasta vanhaan\nmajapaikkaan Aningaisissa laittamaan kuntoon kuninkaan suomenkielistä\nkirjettä ja tervehtimään vanhoja tuttavia!\n\n\n\n\nIV\n\n\nArkielämän sävyisässä rauhassa ja mitään pahaa aavistamatta oli\nTurun vanhahko, verkasliikkeinen linnanvouti Simo Tuomaanpoika juuri\nhankkiutumassa perheineen levolle hiljaisen linnan hiljaisessa\nsiipirakennuksessa, kun hänelle äkkiä tuotiin sanoma kuninkaan airuen\nsaapumisesta. Hän hätkähti pahasti, sillä nämä kuninkaan viestit\nolivat aina omiansa häiritsemään hänen elämänsä säännöllistä kulkua ja\naiheuttamaan hänelle ylimääräistä puuhaa ja vaivannäköä. Tosiaankin,\nTurun linnanvoutina olisi nykyisissä rauhan oloissa ollut hyvä olla,\nellei aina toisinaan olisi saapunut näitä kuninkaallisia kirjeitä\nja pikaviestejä, jotka aiheuttivat senkin seitsemän toimenpidettä.\nNämä olivat silloin kohta ja tarkoin suoritettavat, siitä piti\nkyllä kuninkaan valvova silmä huolen. Tuomas kiraisi senvuoksi nyt\nhiljakseen, vetäessään uudelleen housut jalkaansa ja kutsuessaan airuen\npuheilleen.\n\nMutta vasta hän pahasti säikähti, kun nuori airut oli hänelle asiansa\nesittänyt ja hän oli lukenut kuninkaan kirjeen. Hän hypähti pystyyn ja\nuni karisi kokonaan hänen silmistään.\n\n-- Herra Jumala, mitä puhut, onko kuningas jo Suomessa? Taivassalossa\nkoko seurueineen, ja täällä linnassa huomenna -- niinkö väität? Etkö\nhorise?\n\n-- Tänä aamuna kuningas lähetti minut Viaisista tätä sanaa tuomaan.\n\n-- Tänään ja huomenna, mutta sehän on mahdotonta...!\n\nSimo-parka, jolla kyllä oli ollut edeltäpäin saapunut jäytävä tieto\ntai aavistus sellaisesta mahdollisuudesta, että kuningas tänä syksynä\ntulisi Turkuun, mutta joka ei sitä tosissaan ollut ottanut uskoakseen,\nhölmistyi niin, ettei tiennyt, kumman jalan pistäisi mihinkin kenkään.\nMistä päästä pitäisi nyt aloittaa vastaanottopuuhat, kunnollisiin\nvalmistuksiin ei tässä ole enää mitenkään aikaa! Hän pukeutui ensi\nhädässä komeimpaan asepukuunsa, miekkavyöhön ja kannussaappaisiin,\njoita hän vain suurina kirkkojuhlina oli käyttänyt, mutta oivalsi\nsamalla, ettei tämä puku häntä pitkälle auttanut eikä ollut vielä\ntarpeellinenkaan. Itse linnahan olisi huomiseksi saatava auttavaan,\nsiistiin kuntoon kuningasta ja hänen seuruettaan varten, ja tämän tiesi\nSimo varsin ylivoimaiseksi tehtäväksi -- siksi hän vuoroin siunaili,\nvuoroin kiroili.\n\nSillä Turun linna oli nyt vuosikymmeniä ollut -- sekä asianomaisten\ntoimettomuudesta että varojen puutteesta -- varsin vaillinaisessa\nhoidossa ja varsinkin sen juhlahuoneet olivat jääneet korjaamatta.\nSiellä olivat viime aikoina isännöineet vain tilapäiset linnanvoudit,\nkuninkaan palkkakäskyläiset, veronkantajat ja tilintekijät, jotka\nasuivat muutamissa taloushuoneissa, ei omaa hoviaan pitävät\nlinnanherrat taikka läänitysmiehet, niinkuin ennen aikaan. Siten\nsekin vähä, mikä olisi eri aikoina kuninkaan käskystä ollut linnana\nhoidettava, oli enimmäkseen jäänyt rappeutumaan. Vanhoissa n.s.\njuhlasuojissa ja kanslioissa tuskin oli käyty vuosikausiin, niissä\nvallitsi vuosien pöly ja ummehtunut autius, hiiret ja hämähäkit olivat\nsaaneet siellä vapaasti mellastaa. Rappuset olivat törkyä täynnä, ovet\ntuskin liikkuivat saranoillaan, pienistä lasi-ikkunoista pääsi vain\nkuulakas valo sisään. Entä huonekalut, entä vuoteet ja vuodevaatteet,\nentä koko keittiökomento...!\n\n-- Se on mahdotonta, saatte sen uskoa, hoki Simo niin ankaran\nnäköisenä, että Marttia aivan nauratti, sillä kenellepä hän siinä\nvihojaan purki. Sen oivalsi silloin Simo itsekin ja laukesi taas\ntoivottomuuteen. Mutta kuninkaan kirje repäisi hänet taas siitäkin irti.\n\n-- Ei, yrittää täytyy, mitä yrittää voidaan. Voi Jumala, sitä työn ja\nedesvastuun määrää!\n\nSiitä sukeutui sinä iltana rajatonta juoksua, huutoa ja hälinää Turun\nvanhassa linnassa, niin että sen hiiret ja hämähäkit ja pelätyt\npeikot arvatenkin panivat sitä menoa vastaan ankarat vastalauseensa.\nLinnan väkeä ja palvelijoita oli vähän, kaupunkiin oli pikasanoja\nlaitettava ja sieltä vielä iltamyöhällä nostatettava aputyöläisiksi\nkaikki miehet ja naiset, joita vain liikkeelle saatiin, -- Simo sääsi\ntähän kiireeseen oikein ylimääräisen pakko-oton. Sinä yönä ei kukaan\nnukkunut Turun linnassa, ei edes unestaan arka Simo Tuomaanpoikakaan,\njonka olisi pitänyt järkiperäisesti järjestää ja johtaa työt, mutta\njoka vain kulki ympäriinsä ja valitteli tätä suunnatonta työn paljoutta\nja tuloksen epätyydyttäväisyyttä. Annettiin käskyjä ja vastakäskyjä,\njuostiin ristikkäin, kannettiin vettä ja sohittiin luudilla, naulattiin\nja revittiin, huudettiin ja hoilattiin.\n\nNuori airut katseli tätä aiheuttamaansa menoa hetkisen ja sai samalla\nmoneen kertaan kysyjille vakuuttaa, että kuningas todella saapuu, --\nlisäsipä hän omista tiedoistaan vielä senkin, että hän on varmasti äreä\nja vihainen, ellei vastaanotto ole arvonmukainen. Mutta asiansa näin\ntoimitettuaan hän läksi kaupunkiin -- tietysti nytkin ajaen hiukan\nlevänneellä selkähevosellaan. Sinnekin oli jo, tuon kiireellisen\npakkokutsunnan mukana, levinnyt sanoma kuninkaan tulosta, ja melkein\nyhtäläisen hälinän ja kiireen se oli aiheuttanut monien porvarien\nkodeissa. Kaiken varalta karautti Martti vielä märällä ratsullaan\nkivisulan poikki raatihuoneelle, vieden sinnekin sanan kuninkaan\ntulosta, herätti jo makuulleen menneen pormestarin Olavi Bruunin hänen\ntalostaan luostarinkorttelista ja sai siten asianomaiset maistraatin\nherratkin liikkeelle kaupunkiaan siistimään ja koristamaan. Lennättipä\nhän sanan kirkon viereiseen tuomiokapituliinkin, saaden hengenmiehetkin\nhereille.\n\nNyt vasta hän ajoi verkemmin takaisin vanhaa majataloaan kohti.\nRaatihuoneentorilla olivat kivimyymälän luukut suljetut, mutta niiden\nedustalla seisoi vielä porvareita ryhmittäin keskustellen päivän\nsuuresta tapahtumasta, ja he osoittivat Marttia kädellään hänen\nohi ajaessaan, virkkaen toisilleen, että tuossahan se nyt on se\nkuninkaan uusi airut, entinen teini. Kivisillalle, ainoalle Aurajoen\nyli vievälle sillalle, oli hänen taas sen yli ajaessaan, kokoontunut\nturkulaista nuorisoa tapansa mukaan iltayöhön asti jaloittelemaan, ja\naivan oikein, sieltähän töllisteli iltahämyssä häntä joku hämmästynyt\nlukutoverikin. Mutta Martti ei nyt jäänyt heille selityksiä antamaan.\nHän oli pitkästä, oudosta ratsastuksesta lopen väsynyt, vaikka hän\nei sitä paljoa tuntenut; iloinen onni täytti nyt hänen mielensä ja\ntoivorikkaana hän ratsasti Aningaisten uutta kaupunginosaa kohti.\nSamalla tykytti sydän kuitenkin hiukan levottomanakin; hän tunsi\nolevansa tienhaarassa, jossa suunnat olivat tietymättömät. Ja\nsitäpaitsi, -- turhaa kuvitteluahan se tietysti oli! -- mutta, kuinka\nolikaan, virisi hänessä kuitenkin yhä uudelleen ja väkisinkin ajatus:\n\n-- Mitähän, jos sille tytölle jo heti kautta rantain vähän\nvihjaisisi...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän iltana oli koko Turun kaupunki lähtenyt liikkeelle\ntervehtimään kuningasta ja hänen seuruettaan, jotka olivat päivällä\nlaivastollaan, leudon merituulen lennättäminä, laskeneet Turun linnan\nsatamaan ja siellä nousseet maihin. Vastaanotto oli ollut -- niin\nkerrottiin väkijoukoissa --, tilanteeseen nähden mahdollisimman\njuhlallinen: Simo Tuomaanpoika oli linnarenkeineen parhaissa asemiehen\nasuissa kumarrellut Vesiportilla, jonka laituriin päällikkölaiva oli\nlaskenut ja jonne myöskin kaupungin raadin edustajat sekä kaupungissa\nolevat aatelisherrat naisineen olivat saapuneet kuningasta ja nuorta\nprinssiä vastaanottamaan. Senjälkeen oli vieraat saattokulussa viety\nlinnan häthätää siistittyihin juhlasuojiin, missä linnanpappi heidät\nsiunasi. Mutta kiitos ja palkinto Simo Tuomaanpojan vastaanotosta\nja kaikesta suunnattomasta yöllisestä vaivannäöstä ei ollut\nkovinkaan suuri. Kolkoissa, kylmänkosteissa, autioilta kajahtavissa\nlinnansuojissa oli kuningas kotvan kävellyt edestakaisin otsa poimuissa\nja sitten kipakasti komentanut tulen takkoihin, valittaen:\n\n-- Täällähän on kylmä kesälläkin! Onko niin laita aina Suomessa vai\noletko sinä, Simo, juuri meitä varten valinnut linnan kolkoimmat\nkellarihuoneet?\n\nSimo Tuomaanpoika oli vakuuttanut, että huoneet olivat linnan parhaat.\nSiihen oli taas kuningas vastannut, että ei hän aio kauaksi aikaa jäädä\ntähän \"koloon\". Hän odottaa vain sanaa Viipurista ja sen saavuttua hän\nlähtee taas matkalle -- jonnekin päin!\n\nKustaa-kuningas ei siis ollut kovinkaan ihastunut Turkuun tulostaan.\nHän oli kerran ennen, lähes kolmekymmentä vuotta sitten, käynyt\nSuomessa, oli silloin saanut epäedullisen vaikutuksen tanskalaisten\nvähän aikaisemmin hävittämästä, köyhästä ja vähän viljellystä maasta\nja sen jurosta kansasta. Tämä vaikutus uudistui hänessä nyt entistä\nvoimakkaammin, eikä hän sitä suinkaan salannut.\n\nMutta nuori Juhana-prinssi ei ollut tullut Suomeen samanlaisin\nennakkovaikutelmin. Suomi oli hänestä jossakin määrin satumaata, jonka\noloja hänelle oli kuvattu hyvin eri tavoilla. Sellaiset ruotsalaiset,\njotka Suomea vain vähän tunsivat, kuvasivat sen yleensä karuksi\nsaloksi, jossa karhut ja sudet mellastivat ja jonka ihmisasukkaat\nolivat puolivillejä paimentolaisia, noitia ja velhoja. Tällaiset\nkuvaukset eivät kuitenkaan olleet nuorta prinssiä peloittaneet;\npäinvastoin ne olivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan.\nMutta hän oli saanut Suomesta vallan toisenkinlaisen kuvan, ja sen oli\nhänen silmäinsä eteen luonut hänen opettajansa, Tukholman suomalainen\nMartti-pappi. Tämä rakasti syvästi syrjäistä syntymämaataan ja\nkertoi sen luonnosta, viljelyksistä, sen toimeliaista ja uutterista\nasukkaista, heidän luonteestaan ja lahjoistaan sekä taisteluistaan ja\nponnistuksistaan kuninkaanpojalle varsin ihanteellisin, lämmittävin\nsävyin. Siksi Juhana oli ollut niin kärkäs itse Suomeen tutustumaan,\nsiksi hän nyt jo kohta Turkuun saavuttuaan halusi, -- niin\nedelleen kerrottiin -- käydä kaupunkia katsomassa ja sen asukkaita\ntervehtimässä. Ja tätä vierailua nyt turkulaiset linnatiellä,\nsillankorvassa ja kapeilla kaduillaan jännityksellä odottelivat.\n\nHe olivat vetäneet liput satamassa olevien laivojensa mastoihin,\nhe olivat lakaisseet torinsa ja katunsa ja tuoneet lehtikoivuja\nporttiensa pieliin; olivatpa he tänään sulkeneet kivipuotinsa\nja ranta-aittansakin, kuten juhlaksi ainakin, ja moni oli jo\nodotusaikana kaupungin kellareissa pohjustanut asiaan kuuluvan pienen\njuhlahumalankin.\n\nVähitellen rupesikin illan suussa vieraita pienin ryhmin saapumaan\nlinnasta kaupunkiin. Sieltä tuli kirjavapukuisia hoviherroja ja\nkomeasti asestettuja henkivartijahuoveja, jotka yhtäkkiä antoivat\neloa kaupungin harmaaseen yksitoikkoisuuteen ja piankin miehittivät\nsekä kaupungin koruttomat kapakat että monet sen vieraanvaraisista\nyksityiskodeistakin. Ja vihdoin saapui sieltä odotettu, komea\nratsumiesparvi. Sen johtava, keskeinen henkilö tunnettiin heti\n17-vuotiaaksi Juhana-prinssiksi. Hän ratsasti lumivalkoisessa\nolkaviitassa, valkoinen sulka kauniissa lierihatussaan, jonka alta\nhulmusivat kellervänpunaiset kiharat. Hänen kasvonsa olivat vielä\nlapsekkaan nuoret; niillä leikki hilpeä, ystävällinen hymy ja koko\nhänen olentonsa osoitti reippautta ja hyväntahtoisuutta. Heti ensi\nsilmäyksellään tämä valkoinen ruhtinas voitti puolelleen turkulaisten\nsydämet; he tervehtivät häntä katuvieriltä voimakkailla huudoilla, ja\nkun ratsuparvi oli verkalleen ajanut ohi, seurasi väkijoukko sankkana,\nporisevana virtana sen perässä. Prinssi ajoi seurueineen ensiksi\nvanhaan kirkkokortteliin, joka nyt, tulipalojen hävittämänä, oli\nsuureksi osaksi raunioina, mutta josta kuitenkin vielä saattoi saada\nkuvan sen entisestä mahtavuudesta. Käytyään vanhassa tuomiokirkossa,\njoka palojen jälkeen toki oli jo pantu auttavaan kuntoon, seurue\najoi Hämeenkatua ylös Vartiovuorelle ja paremmin säilyneen\nporvarikaupunginosan halki vanhalle Luostarimäelle, josta näköala\nkaupungin yli oli laaja. Jo itse mäki oli näkemisen arvoinen. Raunioina\noli siellä nyt vanha, suuri, aikoinaan muhkea mustainveljesten\npyhättö. Tulipalo oli senkin hävittänyt -- ainoastaan luostarikirkko\noli vielä pystyssä -- ja noin parikymmentä vuotta sitten oli sieltä\nviimeiset munkit muuttaneet pois, antautuen maallisiin tehtäviin.\nNyt oli raunioista jo ruvettu vedättämään pois tiiliä ja hirsiä\nlinnankorjauksiin ja muihin kruunun töihin, ja noissa pitkäsiipisissä,\nsokkeloisissa kivimuureissa, joiden pienissä kammioissa ennen hartautta\nharjoitettiin, mutta joita kohtaan Turun rauhallisella väestöllä nyt\noli eräänlainen kunnioittava kammo, piileskeli vain rikoksentekijöitä\nja karkulaisia, joita järjestysvallan oli sieltä vaikea saada käsiinsä.\nKoko vanhalla luostarimäellä oli uusissa oloissa pahalta kajahtava\nmaine. Mutta Turun porvarit olivat kuitenkin ymmärtäneet muuttaa\nluostarin ennen hyvästi hoidetut ryytimaat ja yrttitarhat peltomaikseen\nja niissä vihannoivat nyt rehevät kaaliviljelykset ja naurissarat.\n\nNäiltä raunioilta Juhana-prinssi seurueineen katseli Suomen vanhaa\npääkaupunkia. Se oli nyt entisen kukoistusaikansa jälkeen laskeutunut\nalas aallon pohjaan, mutta varsinkin sen laitamilta, missä uudet,\nvalkoiset puutalot kohosivat vihantain viljelysten keskitse, näkyi jo\nuuden elpymisen merkkejä. Kaikille oli tunnettua, että Kustaa-kuningas\noli viimeisten tulipalojen jälkeen vahvasti ajatellut koko Turun\nkaupungin siirtämistä pois sen vanhalta, ahtaalta paikalta, jonne sen\npaavinaikaista kirkkokomentoa muistuttavat rauniot olisivat saaneet\njäädä maatumaan. Uusi kaupunki olisi rakennettu johonkin väljempään\npaikkaan syvempäin vesien varrelle. Mutta Turun porvarit olivat\nhartaasti pyytäneet, että heidän kaupunkinsa saisi vanhoine muistoineen\nja kapeine kujineen jäädä entiselle paikalleen, ja Juhana-prinssi\nasettui ehdottomasti, Luostarinmäeltä katsellessaan tuota sortunutta\nmutta uudelleen elpyvää yhteiskuntaa, heidän toivomuksiaan tukemaan.\nSillä koko tuo vanha asutuspaikka Aurajoen molemmilla rannoilla teki\nhäneen hauskan, viljelystä, työtä ja uurastusta todistavan vaikutuksen.\nKirkkoineen, tuulimyllyineen, laivoineen ja vihreine \"ryydinmaineen\"\noli tämä kukkulain ja laaksojen kaupunki lopultakin kaunis kaupunki.\n\nLaskeuduttuaan takaisin sydänkaupunkiin ja tervehdittyään sen\nluottamusmiehiä vanhan, uudestaan kuntoonpannun raatihuoneen edustalla,\nprinssi nousi seurueineen torilla satulasta ja astui alas matalaan,\nkeskiaikaiseen, Pyhälle Nikolaille aikoinaan omistettuun kaupungin\nkellariin, jossa kehuttiin tarjoiltavan vahvaa, hyvää, Ruotsissakin\nkuuluisaksi tullutta Turun olutta. Ratsastus pölyisillä kujilla olikin\nantanut vieraille aimo janon ja mielihyvällä he siemasivat harkan ja\ntoisen tuossa viileässä, vanhassa kiltassa, jonka savuttuneita seiniä\nvielä koristivat haaleutuneet pyhimysmaalaukset ja jonka perällä,\nmyymäpöydän takana, seisoi kunnioitettava rivi suuria, tammisia\ntynnyreitä. Täällä oli Turun ja sen seudun ylimysherrainkin tapana\nsammutella janoaan ja usein kyllä panna toimeen jymyjuominkejakin,\njolloin he hurjastelullaan ajoivat pakosalle kellarin varsinaiset\nvieraat, porvarit ja käsityöläiset.\n\nSiellä oli nytkin pöytäkunta nuoria Turun seudun aatelisherroja, jo\nauttavalla juhlatuulella; parhaina miehinä joukossa olivat siellä Klaus\nFleming ja hänen veljensä Jaakkima. Klaus-herra ei näet ollut Turkua\nedemmäs vielä ehtinytkään, sillä hän oli kaupungissa tavannut äitinsä\nja veljensä ja oli ulkomaamatkansa jälkeen katsonut hetken sopivaksi\npieneen ilonpitoon. Semmoisista olivat veljekset, nuoresta iästään\nhuolimatta, jo kuuluisat Turussa, missä he hurjalla humalaluonnollaan\nja vallattomuudellaan monta kertaa olivat joutuneet väestön\npuheenaiheeksi, miesten harmiksi ja naisten kauhuksi. Prinssi tervehti\nmatkatoveriaan ja seikkailumestariaan, kysäisten:\n\n-- Et siis vielä ole lähtenytkään sukukartanoosi Paraisiin?\n\n-- Enkä lähde, vastasi Klaus rehennellen ja tuttavallisuudella, joka\nherätti läsnäolevain huomiota. -- Minä lähden omille retkilleni!\n\n-- Niin, sotaretkelle, kunhan nyt asiat sinnepäin selviäisivät,\nvirkahti prinssi. -- Sinne lähden silloin minäkin.\n\n-- Miten käynee, se riippuu kai isästä kuninkaasta, vastasi Klaus\nvähän pisteliäästi. Hänellä näytti olevan jotakin hampaankolossa, joka\nnyt oluen voimalla purkausi esiin. -- Kyllä minä tiedän, miksi minut\nmaalaiskaakilla ja teinikakaran matkassa lähetettiin ajamaan edeltä\nTurkuun. Ei se tapahtunut äitini vuoksi eikä Viipurin kirjeiden takia,\nvaan koska minua pidetään sopimattomana seurana kuninkaalliselle\nprinssille -- olen vähän liiaksi voimanmiestä hoviseuroihin. Niinkuin\nolenkin. Tahdotteko nähdä näytteen...!\n\nHän otti kolmijalkajakkaran, jolla oli istunut, ja iski sillä tiskin\nyli lujasti vannehdittua, paksua tammitynnyriä, niin että jakkaran\njalat painuivat syvälle tynnyrin sisään, roiskauttaen ympäri seuruetta\nruskeaa nestettään. Kellarissa syntyi pian aikamoinen oluenpaisumus.\nJos Klaus Fleming jostain suuttui, täytyi hänen aina saada purkaa\nsisunsa johonkin voimannäytteeseen, kykenemättä silloin ollenkaan\narvostelemaan tekojensa sopivaisuutta. Näin mellastettuaan hän nauroi\ntekoselleen, pitäen sitä hyvinkin onnistuneena, ja vimma oli ohi.\n\nTämä kohtaus herätti tietysti pahennusta prinssin hienossa seurueessa.\nJa sitä lisäsi heti vielä toinen Klaus-herran ylimielisyyden puuskaus.\n\nKellarista lähdettäessä seurasivat Fleming-veljekset prinssin\nmatkuetta torille, josta taas oli lähdettävä jatkamaan kiertoretkeä.\nSinne torille oli tällä välin keräytynyt prinssin satulaannousua\nkatsomaan \"koko\" Turun väestö; tiheänä rykelmänä se seisoi siellä\nintomielissään ja juhlapuvuissaan kuninkaanpoikaa taas tervehtiäkseen.\nVäkijoukossa, lähellä kiltankellaria, seisoi nyt myöskin muiden lomassa\nteini ja kuninkaanairut Martti Pietarinpoika, sivullaan naurusuinen,\nvalkohipiäinen neitosensa, jolle hän ylpeällä asiantuntemuksella\nselitteli, kuka kukin hoviseurueeseen kuuluva oli, mikäli tämä oli\nViaisissa jäänyt hänen mieleensä. Tyttö oli puettu siniseen, ilmavaan\nkesämekkoon, hänellä oli sininen nauha vaalean tukkansa siteenä ja\nsilmätkin olivat hänellä siniset ja iloiset, -- hän oli vaatimaton,\nmutta sievä. Suotta ei Martti häntä ihastellut; monen muunkin katseet\nkiintyivät tuohon kauniiseen porvarineitoon. Niin Klaus Flemingkin,\njoka melkein suoraan kellarista astui Martin luo, löi häntä olalle ja\nvirkkoi:\n\n-- Terve matkatoveri! Ja terve sinä sorea neitokainen, -- oletko tämän\nMartin heila?\n\nTyttö punastui tietenkin tuollaista kysymystä tässä suuren väkijoukon\nedessä, mutta Martti kiirehti tytön puolesta reippaasti vastaamaan:\n\n-- Onpahan ystävä vain, mutta hyvä ystävä onkin.\n\n-- Liian hyvä sinulle, teinipojalle. Heitä hiiteen, tyttö, tuollainen\naseeton tyhjätasku ja tule minun heilakseni...\n\nJa hän ojensi jo kättään temmatakseen tytön mukaansa. Kainosti neitonen\nvetäytyi syvemmälle väkijoukkoon, mutta Klaus seurasi häntä sinnekin,\nladellen puolihumalaisen kohteliaisuuksia:\n\n-- Älä pelkää, keijukaiseni. Otan sinut kanasekseni kauniiseen\nKuitiaan...\n\n-- Erkane jo, virkahti Martti kuumenneena.\n\n-- Vaiti, penikka! sähähti ylimys siihen uhkaavasti.\n\nVäkijoukko liikahti jo pelästyneenä. Mutta Juhana-prinssin\nviittauksesta oli samassa pari hänen seurueessaan olevaa herraa\nrientänyt taltuttamaan nuoren ylimyksen karkeaa katukosiskelua ja\nKlaus-herra seurasikin heitä nyt kiltisti, liittyäkseen ruhtinaalliseen\nsaattueeseen. Mutta vieläkin hän, ratsun selkään noustessaan, kääntyi\nMartin puoleen, rämäytti karkean naurun ja uhitteli ilkkuvasti:\n\n-- Sen syötin sinulta vielä kerran vien, poika, usko minua. Näkemiin,\nsinityttö...!\n\nTurun porvareillehan tällainen ilkeä katukohtaus ei ollut outo.\nSamantapaisia oli ennenkin sattunut, kun nuoret ylimysjunkkarit\njuovuspäissään sopimattomasti lähentelivät heidän tyttäriään, --\nolipa sattunut, että tuollainen ujostelematon hienostelija todella\noli kääntänyt pään pyörälle joltakin porvarisneitoselta ja saattanut\nhänet onnettomaksi. Varsinkin olivat Kuitian nuoret herrat pahassa\nmaineessa tällaisesta elostelustaan ja moni porvarinpoika hautoi\nsiitä sydämessään kaunaa heitä kohtaan, vaikka varoi sitä näkyville\npäästämästä. Itse Juhana-prinssiinkin oli Klaus-herran esiintyminen\nnyt tehnyt pahan vaikutuksen ja jollakin tavoin sitä hyvittääkseen\nhän tervehti lähtiessään erittäin ystävällisesti Marttia ja kohotti\nkohteliaasti hattuaan hänen kainostelevasti polviaan notkistavalle\nseuralaiselleen.\n\nMutta nuoressa Martti-teinissä kohisivat veret ja hänen nyrkkinsä\nolivat tiukalle puristuneina. Vihaisin silmäyksin katseli hän poistuvaa\nseuruetta, vaikkei hän kotvaan aikaan oikein oivaltanut, mitä siinä\noli tapahtunut. Prinssin saattue ajoi edelleen kivisillalle ja siitä\nlinnaan päin, väkijoukon sitä yhä seuratessa; tori rupesi taas\ntyhjenemään. Marttikin kulki virran mukana tyttönsä rinnalla, mutta\nhän ei tiennyt enää minne ja mitä varten. Hänestä oli koko illan ilo\npilalla -- ylimielisen ylimysnuorukaisen karkeat uhkaussanat vain\nsoivat hänen korvissaan.\n\n-- Ja kaikki hukassa...!\n\nJospa hän olisikin saanut jo eilen illalla virketyksi Kertulleen\nsen, mitä oli aikonut. Siihen ei ollut häneltä kuitenkaan riittänyt\nuskallusta teräväsilmäisen Elisa-emännän saapuvilla ollessa; hän oli\naikonut puhua tarkemmin tänään, mutta olipa hän sentään luullut,\nettä tyttö jo parista sanastakin oli ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi.\nTervehdittyään reippaana miehenä talon väkeä Köyhän Kyrön tuvassa, oli\nhän näet astunut Kertun eteen ja kysynyt, \"minkä miehen luulet nyt,\nKerttu, edessäsi seisovan\"? -- \"Saman papinsällin kuin ennenkin\", oli\ntyttö vastannut niinkuin aina ilvehtien, \"saman sällin, vaikka se nyt\nnäkyy kyntöhevosella ajavan!\" -- \"Eipäs, sinä erehdyt, kuninkaan airut\ntässä nyt sinun edessäsi seisoo\", oli Martti kehunut, \"ja sille tästä\nnyt alkaakin uusi ja komeampi elämänura\"...\n\nSen verran hän oli Kertulle saanut kehaistuksi, mutta sitten siihen\noli tullut muuta väliin; oli täytynyt ruveta juurta jaksain kuvaamaan\nHeikille ja hänen uteliaalle akalleen ja koko muulle talonväelle, mitä\nkaikkea Taivassalon rannalla ja Viaisten pappilassa oli tapahtunut,\nmitä kuningas oli hänelle toimeksi antanut, mitä käskenyt ja mitä\nluvannut... Niin oli kulunut ilta yöhön asti.\n\nTänään Martti oli yrittänyt mennä linnaan kuninkaan kutsua noudattaen,\nmutta hän oli siellä saanut käskyn tulla huomenna. Ja tämän illan oli\nMartti senvuoksi varannut hauskaan kävelyyn Kertun kanssa. Olipa hän\ntytön silmistä nähnyt, että tämä ohjelma Kerttuakin miellytti. Ihan\nvarmaan siitä olisi tullut selvä. Mutta nyt...\n\n-- Kuule, Kerttu, vähällä jo piteli, etten lyönyt tuota tungettelevaa\nroikaletta, virkahti Martti vihdoin pitkän ajan jälkeen, kun he virran\nmukana soluivat Aningaisten puolelle.\n\n-- Sinä, nyrkilläsikö miekkamiestä, ja -- jalosukuista herraa!\n\nKertun äänessä ja silmissäkin oli nyt jotakin outoa, oli kuin ivaa.\nMartista tuntui, ettei kenties tuo aatelisherran karkea liehittely\nollut lopultakaan köyhästä porvarintytöstä ollut niin erittäin\nvastenmielistä... olihan Klaus lausunut hänestä kauniita mainesanoja,\njommoiset aina naisiin pystyvät... Martti vaikeni taas pitkäksi\nkotvaksi. Hänen entinen rohkeutensa oli pahasti lamaantunut, mutta hän\nkoetti sitä sentään vielä karaista, virkahtaen:\n\n-- Ehkä on miekka minunkin vyölläni jo jonkun päivän perästä.\n\n-- Mikä miekka -- voipuukko...!\n\n-- Katsotaanpa! Ja tulkoon silloin mikä ylimys tahansa sinua\nkopeloimaan!\n\n-- Minkäs teet! Ja mitä se sinuun kuuluu...\n\nKylminä nuo sanat sattuivat nuorukaisen tulistuneeseen mieleen. Ihan\nselvästihän oli Kertun sanoissa ja sävyssä nyt jotain pistelevää\nja ärsyttävää. Heidän keskustelunsa katkesi siihen. Martti luki\nseuratoverinsa kasvojen vaihtuvista väreistä ja hänen silmiensä\nomituisesta kiillosta, että joitakin aivan uusia ajatuksia oli hänen\npäässään ruvennut liikkumaan, ja seurasi senvuoksi ääneti tyttöä tämän\nkotiin. Sinne oli jo tieto lennähtänyt äskeisestä katukohtauksesta\nja Kertulle osoitetusta huomiosta. Kaikki ehättivät nyt uteliaina\nja melkein mairemielellä siitä tarkemmin tiedustelemaan, häärien\nja kaakattaen kuin kanaparvi ympärillä. Elisa-muorikin oli aivan\npohteissaan...\n\nMarttia tuo kaakatus ei ollenkaan miellyttänyt. Hän vetäytyi sen vuoksi\nomaan tuvannurkkaansa, missä hänellä oli vähät kirjansa ja kapineensa,\nja rupesi uudelleen katselemaan sitä kuninkaan kirjeen suomennosta,\njonka hän aamulla oli ensi töikseen suorittanut ja joka huomenna oli\nlinnaan jätettävä. Se oli vastauskirje Uudenlinnan käskynhaltijalle,\nKustaa Finckelle, tämän tekemän kysymyksen johdosta, joka koski\nSisä-Suomen asuttamista.\n\nMartti luki sen uudelleen, alakuloisena ajatuksiaan viihdytellen:\n\n\"Ja mitä erämaiden rakentamiseen ja omistamiseen tulee, on tahtoni,\nettä niiden viljelemistä voimalla eteenkinpäin harrastat ja käsket\nSavon miehiä sinne vapaasti asettumaan. Kuka tahansa niitä, omikseen\nsanoo, jos hän ei niillä asu, ovat ne kruunun omat ja me annamme maat\nniille, jotka sinne muuttavat asumaan. Tätä tulee kaikkien totella.\"\n\nTähän kirjeen sisältöön ei Martti ollut aamulla kiinnittänyt mitään\nhuomiota. Nyt uudelleen lukiessa tuo pitkä juttu erämaista herätti\nhänen mielessään muistoja siitä, mitä hänen isävainajansa oli kertonut\nmuinaisista taisteluista ja kilvoituksista noilla kaukaisilla\ntakamailla. Hänenkin sukunsa, joka oli hämäläistä talonpoikaisjuurta,\noli noiden erämaiden laidasta peräisin, niin oli isä hänelle usein\nkertonut. Martti ei siitä heimoudestaan ollut sen koommin mitään\nkuullut eikä siitä muuta sen tarkempaa tiennyt, kuin että hänenkin\nsukunsa edustajia, vanhoja hämäläisiä, oli ollut mukana noissa\ntaisteluissa takamaiden omistamisesta savolaisia vastaan. Omituista,\ntämän kirjeen mukaan ne maat nyt siis luvataan pois savolaisille...\n\nNuoren teinin ajatukset takertuivat, pyrkien tarmokkaasti vapautumaan\näskeisistä ikävistä mietteistä, tähän kaukaiseen seikkaan. Mutta\neipä hän osannut sitäkään selittää ja mitäpä se muuten häneen kuului\nsekään, -- hän oli vain koettanut saada kirjeen suomalaisen rahvaan\nymmärrettäväksi ja tässä se nyt on. Omistakoon nuo takamaat sitten\nkuka hyvänsä -- hän oli kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen ja vääntäytyi\nhetken kuluttua, tuvan väen vielä tarinoidessa Kertun herättämästä\nmerkillisestä huomiosta, nurkkaansa penkille pitkälleen nukkumaan.\n\nJa unelmissaan hän oli kohta taas vapaa ja huoleton airut, joka mistään\nvälittämättä kiiti hevosensa selässä suuriin, tärkeisiin tehtäviin.\n\n\n\n\nV\n\n\nTurun linnassa Kustaa-kuningas tiedusteli yhä uudelleen, eikö ole\nsaapunut hänen odottamaansa airutta Viipurista, ja kävi kerta kerralta\nkärsimättömämmäksi, kun aina sai kieltävän vastauksen. Hänen olisi\nkäskyjensä mukaisesti pitänyt saada rajalle kokoontuneen sotaväen\nja sinne lähettämänsä laivaston päälliköiltä tietoja asemasta\nvoidakseen tehdä päätöksensä, ja hän sadatteli sekä päälliköitä että\nairueita, jotka häntä vastaan näin niskoittelivat. Siksi hän oli äreä\nja lyhytsanainen ja tällaisella tuulella hän myös otti vastaan ne\nsuomalaiset, jotka tulivat häntä linnaan tervehtimään, sekä ratkaisi\nhallintoasiat, joita hänelle täällä esitettiin. Paljon näkyi linnan\nodotushuoneissa olevan asiakkaita, joita ei ollenkaan viety sisään --\nniiden joukossa istui Martti Pietarinpoikakin pitkän rupeaman eräällä\nkivipenkillä odottaen vuoroaan --, ja nekin, jotka sisällä kävivät,\ntulivat sieltä takaisin sangen pian, tulivat korvat kuumina ja selkä\nkäppyrässä kuin rokkiinsa saaneina.\n\n-- Kuningas on pahalla tuulella, kuiskailivat he toisilleen.\n\n-- Hän on äreä kaikille tänään.\n\n-- Mutta etenkin meille suomalaisille.\n\nTällainen oli mieliala, kun linnaan saapui Erik Flemingin leski,\nKuitian ja Syrjän omistajatar, jaloryhtinen Hebla-rouva poikineen.\nHeidät laskettiin heti sisään. Tämä suku oli näet Suomen ylhäisintä\nja rikkainta. Erik Fleming, joka oli tanskalaisilta valloittanut\nSuomen Kustaa Vaasalle, oli senjälkeen monien vuosikymmenien varrella\nollut kuninkaan luotetuin mies Suomessa, hänen valtansa tuki, hänen\nsotaväkensä päällikkö, hänen verolähteensä ja hänen neuvonantajansa.\nEnemmän kuin kukaan muu oli hän näillä \"itämailla\" valtaherrana\nisännöinyt, enemmän kuin kukaan muu Suomen vapaamiehistä hän oli siitä\nasemastaan hyötynyt, saaden kuninkaansa suosiosta yhä uusia, laajoja\nläänejä, korkeita virkoja, mahtia ja varakkuutta.\n\nTämä Erik Fleming, \"Suomen kaunistus ja tuki\", niinkuin oli latinaksi\nkirjoitettu hänen hautakiveensä Paraisten kirkossa, oli kuollut 7\nvuotta sitten, ja hänen leskensä Hebla Sparre oli jäänyt hoitamaan\nmiesvainajansa laajoja tiloja ja kasvattamaan heidän silloin vielä\nalaikäisiä poikiaan. Ensinmainitussa suhteessa ylhäinen rouva oli\nhyvin onnistunut, jälkimmäisessä huonommin, sillä pojat, joilla isänsä\nperintönä oli itsepäinen, jäykkä ja raju luonne, olivat saaneet kasvaa\nvarsin vapaasti alustalaistensa seurassa noilla suurilla tiloilla,\ntullen samalla liian aikaisin tietoisiksi mahdistaan ja rikkaudestaan.\nValituksia oli siitä tullut kuninkaalle asti eikä ollut Klaus-herraa\nkesyttänyt puolen vuoden oleskelu Tukholmassakaan, hovin piireissä.\n\nTänään oli Hebla-rouva poikineen kutsuttu kuninkaan luo sen eilisen\ntapauksen johdosta, jossa Klaus-herra oli sopimattomasti esiintynyt\nJuhana-prinssin seurassa. Tiedettiinkin jo ennakolta, että siitä oli\ntuleva sekä kuria että nuhteita, varsinkin kuninkaan ollessa nykyisellä\npäällään.\n\nNiin tulikin. Kuului aina etuhuoneisiin asti, kuinka vanha Kustaa\njyrähteli soimatessaan nuorta ylimystä hänen retustelemisestaan, ja\nylhäistä rouvaakin siitä, että hänen poikansa oli huolimattomasti\nkasvatettu.\n\n-- Te luulette, te suomalaiset aatelisjunkkarit, voivanne elää ja\nremuta täällä miten tahdotte, mutta siinäpä tuli erehdys. Olette\nolevinanne suuriakin ylimyksiä, talonpoikia sorratte ja porvareita\nsuututatte, ettekä kuitenkaan ole tavoiltanne ja ettekä puheiltannekaan\nheitä parempia, ei, raaempia te olette. Mikäs sinäkin, Klaus, luulet\nolevasi?\n\n-- Olen Erik Flemingin poika, vastasi Klaus, ylväästi päätään kohottaen\nja saamistaan nuhteista masentumatta. -- Olen edelleen, niinkuin isäni,\nkuninkaan käytettävissä sodan ja rauhan toimissa. Nyt pyydän päästä\nsotaan.\n\n-- Kelpaako siihen mies, joka jo nuorena räyhää kapakoissa ja rienaa\nporvarien tyttäret, voiko sinua mihinkään käyttää?\n\n-- Sen olen osoittava, kun toimiin pääsen, kehahteli nuori ylimys. --\nOlen kuullut sanottavan, että Flemingit ovat voimana sille, johon he\nliittyvät.\n\n-- Mitä sanot, sano se uudestaan! kivahti kuningas.\n\n-- Tarkoitan, että sukumme miehet ovat ennenkin olleet hyödyksi ja\ntueksi sille, jonka puolelle he ovat asettuneet, mutta he voivat olla\nvastustajinakin varteenotettavat.\n\n-- Kuule poikaa!\n\nKuningas huudahti näin aivan hämmästyneenä, ja vallan kalpeana karahti\nHebla-rouva pystyyn seinäpenkiltä, säikähtäen poikansa rohkeutta. Hän\nrupesi kuninkaalle hätääntyneenä sopertamaan anteeksipyyntöä, mutta\ntämä ei rouvaa kuunnellutkaan, katsoa tuijotti vain edessään seisovaa,\nkomearyhtistä, lujarakenteista, päättäväisen näköistä nuorukaista,\nikäänkuin tutkien häntä katseillaan kiireestä kantapäähän. Eikä ollut\nenää pelkkää äskeistä äreyttä ja vihaa hänen äänessään, kun hän tuokion\nkuluttua jatkoi:\n\n-- Kuule, poika, sinusta kalskahtaa jotakin, jonka vanhastaan tunnen,\nErik Flemingin itsetietoisuutta ja terästä. Klaus Eerikinpoika, sinä\nolet lujaa juurta, kovaa visaa, niinkuin oli isäsikin, itsepäistä\nja varmaa. Sinusta voi todella tulla jotakin hyödyllistä, jos sinut\najoissa väännetään oikeaan; mutta auta armias, jos väännyt vinoon.\nSinun on päästävä naisvaltikan alta pois miesten kuriin.\n\n-- Sotaanhan pyysinkin päästä.\n\n-- Sinne nyt pääsetkin.\n\n-- Mutta eikö hän ole vielä liian nuori, sopersi äiti hätääntyneenä.\n\n-- Ei, liian vanha hän pikemmin on ikäisekseen. Saat lähteä taitavamman\norpanasi, Klaus Kristerinpojan, mukana Viipuriin, syttyipä ilmisota tai\nei. Sinnehän olin sinut määrännytkin ja siellä sinä oletkin paikallasi\nrajakahakoissa ja aseharjoituksissa, et täällä passaripoikana etkä\nvarsinkaan piikain pitelijänä, sinulla on siihen liiaksi karhun\nliikkeet ja luonne.\n\nNuori Klaus kumarsi, ei niinkuin armon saanut, vaan niinkuin\ntarkoituksensa saavuttanut mies. Mutta äidin puoleen kääntyen kuningas\nvielä lisäsi:\n\n-- Saatte sakoilla sovittaa kapakoitsijalle särjetyn tynnyrin ja\ntärvellyn oluen, ja -- Klaus, varo porvarien tyttäriä! Sitten matkalle\nilman uusia tuhmuuksia.\n\n-- Miekkaani olen kantava kunnialla.\n\n-- Hyvä. Saat mennä. Mutta varo, ettei sinusta tehdä meille uusia\nvalituksia -- silloin sinut perii paha. -- Olkaa huoletta, armollinen\nrouva, teidän ja Erik Flemingin pojasta tulee kyllä mies, jonka\nmiekkaa ja sanaa kunnioitetaan. Teitä itseänne käyn pian Kuitiassa\ntervehtimässä.\n\nKlaus-herra kumarsi taas jäykästi ja poistui äitinsä kanssa,\nkulkien ylpeänä ja pystyssäpäin etuhuoneen halki, jossa hän käsitti\nuteliaisuudella odotetun tulosta hänen kuninkaissa käynnistään.\nHalveksuen hän silmäili näitä uteliaita ja heitti ohimennen ivallisen\nkatseen vuoroaan odottavaan Martti-teiniin, joka hänen kasvoistaan\nluki, että nuori ylimys oli voittoisana selviytynyt kuninkaan\nkuulustelusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetkistä myöhemmin hiestynyt ratsastaja ajoi linnan pihalle -- odotettu\ntieto Viipurista oli vihdoinkin saapunut. Sen tuoja oli Turun poikia,\nOlavi Skotte nimeltään, joka oli nainut Turun rikkaimman porvarin,\nMikko Krankan, tyttären, ja täten nyt päässyt Viipurista asiamiehenä\nkotonaan käymään. Hänet vietiin viipymättä kuninkaan luo, jolle hän\njätti laivastonpäälliköltä Jaakko Baggelta sekä Viipurin maajoukon\npäälliköltä tuomansa kirjeet. Pitkän aikaa hän viipyi kuninkaan\nluona, tehden suusanallisestikin selkoa rajaoloista ja uhkaavan sodan\nedellytyksistä, -- toiset kuninkaan luo pyrkivät asiamiehet saivat\ntietenkin edelleenkin odottaa.\n\nSinä iltana Kustaa-kuningas kutsui linnan vaakunasaliin puheilleen\nkoko seurueensa, kaikki Turussa olevat suomalaiset ylimysherrat, äsken\ntarkastusmatkalta palanneen piispan tuomioherroineen sekä eräitä\nraatia edustavia porvareitakin, tehdäkseen heille selkoa tilanteesta\nja julistaakseen heille päätöksensä. Laskettiinpa vapaina olevat\nhenkivartijatkin sekä kuninkaan airueet ja kirjurit tähän juhlalliseen\ntilaisuuteen. Kustaa-kuningas asteli tuokion varmana ja ryhdikkäänä\nnäiden neuvonantajainsa ja alamaistensa piirissä, vaihtoi sanan\nRuotsista mukanaan tuomiensa valtaneuvosten, Sparren ja Leijonhufvudin,\nkanssa, antoi ohimennen Klaus Kristerinpoika Hornille jonkin\nmääräyksen ja linnanvoudille toisen. Sitten hän viittasi poikansa,\nJuhana-prinssin, joka yhä uudestaan uteli airueelta sotakuulumisia,\nviereensä ja istahti niin leveänä ja rehevänä punaveralla äsken\nkiireesti päällystetylle valtaistuimelle, puhuen verkkaan ja\njuhlallisesti:\n\n-- Viipurista juurikään saamamme tiedot kertovat, samoin kuin\nvarhemmat sanomat, että sota on siinä osassa maata puhkeamassa ja\nettä meidän väkemme on valmis sitä vastaanottamaan. Sekä laivaston\nettä maajoukon päälliköt kehoittavat meitä ryhtymään leikkiin\nodottamatta moskovalaisen valmistuksia, ja he luulevat, kun heillä\nnyt on koolla kaksikymmentätuhatta miestä sotavalmiina, siitä\nleikistä menestyksellä selviävänsä. Varastoja on koossa ja Itä-Suomen\ntalonpojissakin vallitsee nyt sotainen henki; he pyytävät vain lupaa\nsaada hyökätä vanhojen vainolaistensa kimppuun, jotka tällä hetkellä\novat valmistumattomat ja heikot. Viipuriin kokoontuneet sotapäälliköt\nluulevat, että me voimme äkkiliikkeellä vaivatta valloittaa Käkisalmen\nympäristöineen, josta rajojamme aina uhkaillaan, sekä Pähkinälinnan\nläänin Nevajokea myöten. Siten saataisiin valtakunnalle selvempi\nja kestävämpi raja ja estettäisiin vastaiset, itämaitamme kauan\nriuduttaneet rajariidat. Päälliköt pyytävät vain, että me itse\nhenkilökohtaisesti saapuisimme Viipuriin johtamaan näitä liikkeitä ja\nantamaan pontta yrityksillemme.\n\nKuningas keskeytti puheensa hetkeksi, mutta jatkoi kohta, syvän\näänettömyyden vallitessa tuossa vanhassa, haalistuneessa vaakunasalissa:\n\n-- Tällainen on tilanne, vakava mutta toivehikas. Onko läsnäolevilla\nherroilla mitään lisättävää tai huomautettavaa näiden sanomain johdosta?\n\nSyvä äänettömyys vallitsi edelleen vaakunasalissa. Ruotsin valtaherrat\ntiesivät, ettei Kustaa-kuningas, vaikka hän näin neuvoja kysyikin,\njuuri suvainnut, että hänessä kerran kypsyneitä suunnitelmia ruvettiin\nmestaroimaan, ja pääasiassahan he ne tällä kertaa hyväksyivätkin,\nvaikkeivät olleetkaan erityisesti sotaintoisia. Ja suomalaiset\nsotaylimykset taas olivat jo ennakolta selvillä toivomuksensa\nlopullisesta toteutumisesta. Antti Niilonpoika iski intoa säteilevänä\nsilmää rauhallisemmalle Klaus Hornille, ikäänkuin todeten, että\nnytpä hänen sotakuvauksensa olivat lopultakin voittaneet vanhan ja\nvarovaisen kuninkaan viimeisetkin epäilykset -- nyt oli tosi alkava!\nHe kerääntyivät rykelminä lähemmäs kuningasta ja kehoittivat häntä\nvain kiirehtimään toimenpiteitä, ettei vihollinen ehtisi varustautua\nja ettei vuodenaika, syyskesä, kävisi liian myöhäiseksi. Nekin,\njotka, kuten Turun mukavuutta rakastava linnanvouti Simo Tuomaanpoika\nja raadin miehet, eivät oikein ymmärtäneet sodan tarpeellisuutta ja\npelkäsivät siitä aiheutuvan uusia vaivoja ja kustannuksia, pysyivät\ntarkoin vaiti, ymmärtäen päätöksen jo tehdyksi.\n\nNäin käsittivät aseman kirkonkin edustajat, jotka siinä sivummalla\nseurasivat tapausten menoa, eivätkä he enää ruvenneet epäilyksiään\nesittämään. Ainoastaan Härkäpää viittasi Olavi Skotten, tutun miehen,\nluokseen ja kysyi häneltä ihmetellen:\n\n-- Haluavatko siellä Itä-Suomessa todella talonpojatkin sotaa?\n\nKuninkaan toisinaan tavattoman herkkä korva kuuli kaukaakin tämän\nkysymyksen, ja siihen iskien hän huudahti melkein ankarana airuelle:\n\n-- Niin, airut, todista nyt suoraan näille epäileville hengenmiehille,\nmiten asia siinä suhteessa todella on!\n\nRajalta tullut soturi vastasikin suorasukaisesti:\n\n-- Itä-Suomen kansa on alituisista rajakahakoista paljon kärsinyt,\nse on niihin lopen tuskaantunut, ja toivoo nyt tosiaankin selvää\nilmisotaa, saadakseen sortajansa kerran kuritetuksi ja päästäkseen\nsitten rauhaan. Talonpojat ovat parastaikaa aseissa rajalla.\n\n-- Vieläkö epäilet, mestari Mikael, virkahti kuningas ilkahtaen\npiispalle. -- Juuri tämä ilmoitus on minusta ratkaiseva: rajakansaa on\navustettava.\n\nHärkäpää vaikeni ja piispa Agricola huoahti hiljaa. Hänellä oli tästä\nasiasta sittenkin oma käsityksensä, hän luuli, että talonpojat oli\nliian varmoilla voitontoiveilla saatettu harhaan -- tunsipa hänkin\ntuota Karjalan kansaa niiltä ajoilta, jolloin hän Viipurin koulussa\nnuorena opiskeli. Mutta hän ei ryhtynyt turhaan väittelyyn, hän nieli\nhiljaa sekä poikkeavan käsityksensä että mielenkaihonsa, sillä hän\naavisti tästä kaikesta uutta kärsimystä Karjalan paljon kiusaantuneelle\nkansalle.\n\nTuo ainoa julkilausuttu epäilys oli siten vain karaissut kuninkaan\nsotavarmuutta, ja Juhana-prinssillä, joka nuoruutta ja intoa uhkuen\nseisoi hänen valtaistuimensa vieressä, paloivat posket ja säihkyivät\nsilmät. Hän oli jo kauan rusoisissa unelmissaan kuvitellut niittävänsä\nsankarinimeä ja mainetta tällä sotaisella retkellä, jolle hän oli\nisäänsä taivutellut, hänen mielensä paloi taisteluihin kuuluisaa\nmoskovalaista vastaan sekä niihin vaihteleviin seikkailuihin, joista\nhän oli Suomen itärajalta kuullut niin paljon kertomuksia. Nyt hän\noivalsi olevansa kuvitelmiensa toteutumisen kynnyksellä, ja käännähtäen\nisänsä puoleen hän virkkoi:\n\n-- Isä, Olavi Skotten tulisi saada palkinto niistä hyvistä tiedoista,\njoita hän on tuonut.\n\n-- Sen hän on saava, vastasi Kustaa, ja virkkoi airuelle: -- Olet\nvoittanut poikamme suosion, siis valitse palkinnoksesi minkä vapaatalon\nja tontin tahdot täältä Turun vanhasta kirkkokorttelista, olethan Turun\npoikia.\n\nVanha kuningas oli palkintoja myöntäessään käytännön mies; hän teki\nväliin arvokkaita lahjoituksia rasittamatta niillä valtion rahastoa,\njota hän tiukasti vaali ja piti kuin omanaan. Kirkon kiinteimistöjä ja\nmuita arvoesineitä, jotka hän oli julistanut kruunulle peruutetuiksi,\nlahjoitti hän verrattain auliisti palkintoina huomattavista\npalveluksista, ja sekä lahjan saaja että antaja olivat näin täysin\ntyytyväiset. Sitä anteliaisuutta katselivat karsaasti vain ne kirkon\nedustajat, jotka huoahtaen totesivat, että sinne meni taas muuan\nköyhtyneelle kirkolle tarpeellisista taloista. --\n\nMutta vastaanotettuaan airuen kiitokset kuningas nousi seisomaan ja\njulisti:\n\n-- Olette oivaltaneet, hyvät herrat, kaiken mitä tässä olemme kuulleet\nosoittavan, että me laiminlöisimme valtakunnalle tärkeän tehtävän ja\noikean hetken, ellemme juuri nyt kävisi asein vihollistamme vastaan.\nOlemme aina rakastaneet rauhaa ja karttaneet sotia, missä olemme\nvoineet, mutta emme saa siinäkään rakkaudessamme tehdä valtakunnalle\nvahinkoa. Siksi on päätöksemme: viipymättä on retki Inkeriin\ntoimeenpantava! Siitä lähetämme täällä olevain sotapäällikköjen mukana\nheti käskyn Viipuriin, jonne myös itse tahdomme retken onnistumisen\nnimessä matkustaa.\n\nNäin puhui vanha kuningas juhlallisesti, ilmeisellä\nmielenliikutuksella, joka osoitti, että hän oli monien kamppailujen\njälkeen tämän päätöksensä tehnyt. Hän pyyhkäisi oikein kyyneleen\nsilmäkulmastaan ja lisäsi:\n\n-- Olkoon Korkein armollinen tälle hankkeelle ja johtakoon sen hyvään\ntulokseen!\n\nSamassa tilaisuudessa kuningas jo kävi antamassa yksityiskohtaisia\nmääräyksiään matkasta rajalle ja joukkojensiirrosta. Suomalaisten\nsotaherrain, Klaus Kristerinpoika Hornin ja Antti Niilonpojan, piti,\nmukanaan osa Ruotsista tuotua väkeä sekä Turun linnan harvat huovit,\nlähteä heti maitse kiireellä Viipuriin toteuttamaan kuninkaan käskyt.\nItse aikoi kuningas vielä laivastoineen viipyä muutamia päiviä Turussa\nvarustuksia järjestääkseen ja purjehtia sitten Suomenlahden perukkaan.\nSuomalaisen maaväen päälliköksi kuningas määräsi suomalaiset miehet,\nnimittäin Klaus Kristerinpojan, hänen setänsä Henrik Hornin, Kankaisten\nherran, sekä hänen lankonsa Niilo Boijen. Nämä miehet, joista kaksi\nviimemainittua jo oli Viipurissa, saivat nyt käskyn samota väkineen\nrajalle Pähkinälinnaa kohden. Se oli tehtävä jo ennen kuninkaan\nsaapumista Viipuriin, josta Jaakko Baggen johtaman sotalaivaston\nmyös oli riennettävä Nevajoelle. Muun osan Ruotsin joukkoja oli\nKustaa päättänyt tuoda mukanaan laivastollaan, jäädäkseen sitten itse\nViipuriin tapauksia johtamaan, -- vanha kuningas aikoi nimittäin\ntosiaankin itse pysyä ylipäällikkönä.\n\nNäin nyt ilmoitettiin, ja intomielin valmistautui jokainen saamiaan\nkäskyjä noudattamaan. Syntyi melkoinen hälinä linnassa, ja sen keskellä\nJuhana-prinssi kuljeskeli vähän levottomana hakien Klaus Flemingiä,\njonka kanssa heillä aikaisemmin oli ollut puhetta matkatoveruudesta.\n\n-- Mitäs sinä Klaus-herrasta nyt tiedustelet? kysyi isä kuningas.\n\n-- Hänhän lähtee maajoukon mukana, ja me olimme sopineet, että\nmatkustamme yhdessä.\n\n-- Hm, poikani, Klaus Fleming lähtee kyllä Hornin mukana, mutta sinä\nseuraat meitä laivassa... Niin, niin, me emme tahdo sinusta erota tässä\nkarussa, harvaanasutussa maassa.\n\n-- Enkö pääsekään vielä satulaan? -- Se oli intomielisestä prinssistä\nankara pettymys. Mutta kuningas ei niin paljon luottanut näihinkään\ntaattuihin suomalaisiin, joiden hoivaan hänen poikansa olisi joutunut,\nettä olisi hennonut laskea hänet maajoukon mukana matkalle; hän tahtoi\npitää aarteensa silmiensä edessä. Ja nuoren prinssin täytyi alistua,\ntoivossa, että hän kuitenkin vielä ehtii mukaan taistelupaikoille.\n\nVähitellen väkijoukko hajaantui vaakunasalista. Kauan mielissä\nvallinnut odotuksen pingoitus oli nyt lauennut. Se tuntui helpotukselta\nkaikista, niistäkin, jotka tätä sotaretkeä edelleen epäilivät. Mutta\nuseimmat tosiaan uskoivat tämän päivän juhlallisen päätöksen tietävän\nreippaan toiminnan, kauniiden voittojen ja isänmaallisen kunnian\naikaa, tietävän loistotekoa, jolla vanha Kustaa-kuningas oli pitkän\nja hedelmöittävän hallituskautensa kruunaava. Näin siitä toivoi vanha\nkuningas, epäilyksensä vihdoin karkoitettuaan, itsekin, ja päättäväisin\naskelin, rauhallinen, melkein juhlallinen varmuus leveillä kasvoillaan,\nhän asteli kankein jaloin edestakaisin kumahtavassa vaakunasalissa,\ntyynnyttäen siten äskeisen kiihtymyksen jäliltä mieltään.\n\nNäin astellessaan jo melkein tyhjentyneessä huoneessa hänen silmänsä\nkohtasivat ovipielessä seisovan nuorukaisen, jonka katseet ujoina ja\nodottavina seurasivat jokaista kuninkaan liikettä. Kustaa pysähtyi\nhänen eteensä:\n\n-- Vai niin, oppaani Taivassalosta, Peder Sillan poika. Mitä odotat?\n\n-- Minun piti jättää tämä kirje takaisin kuninkaalle ja ilmoittautua\ntänne palvelukseen.\n\n-- Aivan oikein, sinusta tahdoin tehdä kirjurin, eikö niin... sitä siis\nhaluat?\n\n-- Niin, haluan päästä kirjuriksi tai miekkamieheksi...\n\n-- Kummaksi mieluummin?\n\n-- Miekkamieheksi, vastasi Martti empimättä.\n\n-- Katsopas lukutoukkaa! Mutta sellaista se rohkea sotapäätös\naiheuttaa! Ja me voimme käyttää sinua sekä kynämiehenä että airuena.\nSaat seurata meitä laivassa -- miekan saat kyllä jo heti kaiken varalta.\n\n-- Ja laivassa hän voi opettaa minulle suomea, virkahti Juhana, taas\nreipastuneena äskeisestä alakuloisuudestaan.\n\n-- Sen voit tehdä, Martti, niinhän oli nimesi? Sinusta tulee nyt\nkuninkaan mies!\n\nAsetakki yllään ja miekka vyöllään oli Martti-teinillä jo, kun hän\nhetkeä myöhemmin lähti linnasta kaupunkiin, hakeakseen vähät tavaransa\nKyrön Heikin talosta Turun linnaan. Uuden arvonsa ja asemansa hän\ntahtoi samalla näyttää Kertulle vielä ennen eroa, ilmoittaen nyt\njättävänsä luvut ja kirjat ja lähtevänsä kuninkaan kanssa sotaan.\nOhimennen hän aikoi mainita uudesta toimestaan prinssinkin luona, mutta\nsen enempää hän ei kehu eikä kärtä...\n\n-- En nöyrry enkä rukoile, ylpeä tahdon minäkin olla, puheli hän\nitsekseen. -- Hempeys pois, ymmärtäköön tyttö itse, mihin nyt hänen\ntulevaisuutensa viittaa!\n\nReipas ja kevyt oli taas hänen käyntinsä, miekka heilui niin miehevästi\nkupeella, ja hän kuvitteli, että kaikki vastaantulijat varmaankin\nhuomasivat hänen uuden asemansa. Mutta eihän sitä kukaan huomannut;\nasetakkisia miekkamiehiä kulki nyt kymmenittäin linnan tiellä,\nmonet sekä aateliset että porvarispojat olivat näet ilmoittautuneet\nsotaretkelle lähtemään ja saaneet huovin tai nihdin pukimet. Mutta\nyksi huomasi hänet kuitenkin. Sillan korvassa ratsasti kookas, komea\nnuorukainen, jolla oli tuikea katse ja voimakas alaleuka, hänen\nohitseen ja käännähti satulassa häntä katsomaan.\n\nSe oli nuori Klaus Eerikinpoika Fleming, joka juuri valmistautui\nratsastamaan Viipuriin. Hänen katseessaan oli ensin hämmästystä, sitten\nivaa, lopuksi uhmaa ja vahingoniloa...\n\nSe katse jäi Martin sielua polttamaan vielä kauaksi aikaa senkin\njälkeen, kun hän oli kuninkaan laivassa Turusta lähtenyt.\n\n\n\n\nVI\n\n\nViipurin linnassa piti näihin aikoihin isännyyttä iäkäs soturi Maunu\nNiilonpoika, Ahtisten herra, joka, vaikka jo olikin sairaalloinen,\nkokeneena voutina huolehti linnan varustamisesta ja muonittamisesta.\nMutta linnan sisäsuojissa hoiti komentoa hänen paljoa nuorempi,\ntarmokas puolisonsa, Inga-rouva, jonka vyöllä kaikki avaimet kalisivat.\nTämä terhakka emäntä oli kuin keskittävä sielu siinä suuressa\nperheessä, joka nyt asusti Torkkelin vanhassa saarilinnassa.\n\nPitkä oli jo yksin herrain salissa se pöytä, johon Inga-rouvan tänä\nkesänä joka päivä oli toimitettava ruokia ja juomia ja jonka ääressä\nhän määräili, asemiesten ruokapöydästä puhumattakaan. Viipurissa oli\nnäet tänä vuonna (1555), ja jo viime syksystä asti, koolla Suomen\nkoko sotaväki, jonka päälliköt, Suomen asepalvelusta suorittamaan\nvelvolliset vapaamiehet, mainitussa pöydässä aterioivat. Vuoden ajan\noli tällä itäisellä rajalla ollut rauhatonta ja sen jälkeen, kun\nvenäläinen sotaväki viime talvena oli tehnyt äkillisen hyökkäyksen\nViipuria vastaan, viipyen muutamia päiviä sen muurien edustalla,\noli elämä linnassa ja kaupungissa ollut kuin sota-ajan leirielämää.\nVirallista sotaa ei tosin ollut, mutta yöt päivät oli silti oltava\nvarustuksissa. Näiden sotaan velvollisten rälssimiesten oli ollut\njätettävä kotinsa ja tilansa Hämeessä ja Satakunnassa ja oltava koolla\nViipurissa maataan puolustamassa.\n\nNäin oli mennyt talvi ja kesä eikä ollut kummaa, että miehet jo\nratkaisua ikävöivät. Siitä oli puhe aina kun he eri vartiopaikoiltaan\ntai partioretkiltään keräytyivät tuon pitkän ruokapöydän ääreen ja\ntarina läksi luistamaan.\n\nNiin oli laita eräänäkin päivänä elokuun lopulla, jolloin ulkona vihmoi\nsadetta ja miehet olivat, märät viittansa riisuttuaan, asettuneet\npaikoilleen Inga-rouvan antimia nauttimaan.\n\nPöydän päässä istui lihavahko, iäkäs soturi, jonka kasvot olivat\nsuurimmalta osalta sankan, harmahtavan parran peitossa. Se oli\nsotaeversti Niilo Boije, tyyni, harvapuheinen herra, joka oli vanhin\njoukossa ja siksi istui kunniapaikalla. Hänen oikealla puolellaan oli\npaikka jäntevännäköisellä, juurevalla ylimyksellä, jonka varma ääni\nusein kaikui pöytäkunnassa ja jonka viisaat neuvot tavallisesti jäivät\nratkaiseviksi. Tämä kultalangoin kirjailtuun asetakkiin puettu mies oli\nKankaisten Horn-suvun päämies Henrik Klaunpoika, laamanni ja Suomen\nsillä erää vaikutusvaltaisin mies. Hän oli nyt noin 45 vuoden iässä,\nmutta nämä vuodet eivät näyttäneet häntä paljoakaan painavan, sillä\nketterä ja vilkas hän oli liikkeiltään.\n\nNiilo Boijen toisella puolella oleva paikka oli tyhjä, -- se oli\ntyhjä kevätkesästä asti, jolloin sen haltija, Horn-suvun toisen,\nJoensuunhaaran edustaja Klaus Kristerinpoika, Boijen lanko ja Henrik\nHornin veljenpoika, oli lähtenyt suomalaisten sotatoveriensa asiaa\najamaan kuninkaan luo Ruotsiin. Lähinnä sotaeverstiä istui nyt\nYrjö Fincke, suomalaista Renkosen vapaasukua, Savon uuden linnan\nramparuumiisen, mutta tarmokkaan päällikön, Kustaan, veli, ja häntä\nvastapäätä taas kenotti pystynä ja itsetietoisena nouseva kyky,\nkruunun toimissa jo paljon käytetty Jaakko Heikinpoika, joka lukeutui\nHästesko-sukuun, vaikka tuo alkuperä olikin vähän epätietoinen.\nMutta hän oli nainut Kankaisten Hornin vanhimman tyttären, ja siten\npäässyt Suomen parhaimpaan sukuun; ennenkaikkea oli hän kuitenkin\nitse kyvyllään luonut nimensä ja varallisuutensa. Hän väitteli usein\nvierustoverinsa Erik Akselinpoika Ståhlarmin kanssa, joka päinvastoin\noli ylhäistä perua, mutta sangen vähän omilla ansioillaan sukunsa\nmainetta kullannut. Vilkkaampi väittelytoveri oli Hannu Björninpoika,\nLepaan sukua, kalpeaverinen, valkokätinen herra, jota oli ulkomaan\nyliopistoissa kouluutettu, hienostunut lukumies. Nyt hän oli Sääksmäen\ntuomarina, mutta sodan uhatessa oli hänenkin ollut lähdettävä\nratsumiehineen aseväkeen. Tiedettiin hänen kihlanneen Henrik Hornin\ntoisen tyttären, Jaakko Heikinpojan vaimon sisaren, ja oli näistä\ntietorikkaista, kyvykkäistä miehistä siten tuleva langokset. -- Yrjö\nBoije, Niilon poika, ja Maunu Ille, joka oli Ståhlarmin vävy, olivat\nmolemmat vastanaineita ja kaipasivat senkin vuoksi enemmän kuin muut\njotakin ratkaisua tähän pitkäveteiseen piiritystilaan.\n\nPöydän alapäässä istui sitten useita yllämainittujen sukujen nuorempia\njäseniä sekä nousevain vallassukujen edustajia, kuten Niilo Skalm, joka\näitinsä puolelta kuului Särkilahden sukuun, sekä \"nuori\" (erotukseksi\nHornista) Klaus Kristerinpoika, Jägerhorn-sukua.\n\nTässä valtaisessa ylimyspöydässä oli yksinomaan miehistä väkeä --\nvain harvoin kävivät asianomaisten rouvat Viipurissa puolisojaan\ntervehtimässä -- Inga-rouva oli siellä useimmiten yksin sukupuolensa\nedustajana. Mutta hän pitikin hyvin puolensa, asetellen toisinaan\nliian rajuiksi pyrkiviä pöytäpuheita taikka reipastuttaen iloisilla\njutuillaan pöytäkunnan mielialaa.\n\nSitäkin näet tarvittiin. Sillä vaikka sotaherroilla oli alituista\nasehommaa ja seuraa toisistaan, painui mieli tuosta pitkästä,\nodottavasta leirielämästä kuitenkin usein alakuloiseksi. Näin oli\nvarsinkin laita nyt syyskesällä, jolloin varrottiin tulosta Klaus\nHornin Ruotsin-matkasta ja kaikki vaappui arvaamisen varassa.\n\n-- Saadaanko tästä ilmisota, vai onko uusi talvikausi täällä kykittävä\nja ryssän kanssa vaanittava toinen toistaan?\n\nTämä oli pöytäkunnan ainainen kysymys. Siitä oli väitelty, oli lyöty\nvetoja, oli tarinoitu niin paljon, ettei siihen enää tavallisina\npäivinä kajottu. Mutta tänään oli laivaston päällikkö Jaakko Bagge\nUuraasta, jossa hänen aluksensa olivat ankkurissa, tullut käymään\nlinnassa -- hänelle oli annettu kunniapaikka Inga-rouvan vieressä -- ja\nhän palautti vireeseen tuon vanhan keskustelun.\n\n-- Miksei meille tule mitään vastausta? puhui kärttyisästi tuo\nkasvoiltaan tummanruskeaksi päivettynyt ruotsalainen laivaherra. --\nOlavi Skottehan lähti jo kolme viikkoa sitten viemään kirjettämme\nTurkuun, -- ei vain kuulu mitään!\n\n-- Ehkei ole kuningas vielä saapunut Turkuun, ehkei saavukaan, arveli\nJaakko Heikinpoika raskasmielisesti. -- On voinut tulla jotakin väliin,\nhän on voinut taas muuttaa mieltään.\n\n-- Vaikkapa niinkin, kyllä hän meille siitä sanan laittaisi, virkahti\nHenrik Klaunpoika Horn rauhallisesti ja lohduttavasti. -- Malttia vain!\n\n-- Joka tapauksessahan tulisi Skotten palata, huomautti vanha Niilo\nBoije pöydän päästä. Mutta siihen virkkoi taas Maunu Ille, jonka kaikki\ntiesivät kovasti ikävöivän nuorikkonsa luo:\n\n-- No, hän lepää tietysti viikon vaimonsa luona Turussa, -- kukapa ei\nniin tekisi!\n\nHerrat hymähtivät raskasmielisesti, he eivät enää kyenneet remuavampaan\niloon. Ja vallan vakavissaan tarrasi Jaakko Heikinpoika kiinni\nIlle-herran pieneen pilaan:\n\n-- Tämä ei ole naurun asia. Talonpojat, joita olemme koonneet tänne\nsotaretkeä varten, napisevat, muonitus ryöstetystä maakunnasta käy\nvaikeaksi, syksy lähenee...\n\n-- Ja vihollinen ehtii varustautua, lisäsi Boije. Aina rienaileva Maunu\nIlle veisteli taas siihen:\n\n-- Ja olutkin loppuu. Mutta kun tämä tapahtuu, silloin lähtenee meistä\njokainen täältä kotiinsa perheensä luo, heittäen Viipurin Ahtisten\nherran hoitoon.\n\n-- Ja jättäen maan alttiiksi viholliselle, lisäsi Horn. -- Ei käy\nsekään.\n\n-- Mutta ei käy tämäkään, jyrisi Bagge kiukustuneena. -- Ratkaisu on\nsaatava: joko -- tahi!\n\nMieliala laskeutui yhä matalammaksi. Ei kukaan ehdottanut lautapeliä\neikä sotamiesten keskeistä paininäytöstä pihalla, niinkuin usein ennen\nvieraiden käydessä; kaikki vain murjottivat ja Bagge hieroi lähtöä\ntakaisin laivastoonsa.\n\nSilloin yritti taas Inga-rouva avuksi:\n\n-- Miehiset miehetkö täällä ikäväänsä ruikuttavat! Mikä teillä on\noikeastaan hätänä katetun pöydän ääressä -- tahdotteko lisää puuroa\nvai naurishaudikkaitako! Pankaa huilut soimaan, vieraan kunniaksi voin\ntarjota teille ylimääräisen olutkannunkin tänään.\n\n-- Yritetäänpä siis uutta kannua, -- kiitos, virkkoi nuori Boije,\nrepäisten itsensä reippaaksi. -- Inga-rouvan malja!\n\n-- Ja Yrjö laulamaan sotalauluja, ehdotti Ille. Mutta väkinäisesti ei\niloa saatu syttymään.\n\nKulauksen siemaistuaan jurottivat miehet taas harvapuheisina\nja läksivät sitten iltakierrokselleen vartiopaikkoihinsa,\nvapaavuorolaisten vääntäytyessä haukotellen pitkäkseen.\n\nTarkastuskierrollaan kävelivät Henrik Klaunpoika Horn ja Hannu,\nLepaan herra, yhdessä. Ikäerosta huolimatta sopeutuivat he luonteensa\npuolesta hyvin toisiinsa ja hehän olivat nyt sitäpaitsi aikeessa\nruveta sukulaismiehiksi. Sittenkun Lepaan herra jo vuosi sitten oli\nkihlannut Kankaan Hornin nuoremman tyttären, odottivat he vain tämän\nsotarymyn päättymistä tai aseman vakaantumista, lähteäkseen häitä\nviettämään. Siitä he taas keskustelivat astellessaan sillan yli\nkaupungin muurivarustuksille, joihin vartiot olivat sijoitetut, ja\ntarkastaessaan, että ne olivat paikoillaan ja valveilla.\n\nSade oli äsken tauonnut. Sotamiehet kykkivät siellä muurinsarvissa\nvelton ja kyllästyneen näköisinä virittämäinsä sääskisavujen ympärillä;\nmieliala näytti heidän keskuudessaan olevan ainakin yhtä matala kuin\nratkaisua odottavain herrain keskusteluissa.\n\n-- Odotukseen kyllästyneinä olisivat sotilaat kylläkin nyt hanakat\ntappelemaan, virkahti Hannu, kun he taas karjaportilta palailivat\ntakaisin.\n\n-- Mutta, lisäsi hän äkkiä, -- olemmeko sittenkään niin valmiit\ntoteuttamaan jännityksellä odottamaamme ratkaisua kuin yleensä\nkuvittelemme?\n\n-- Tarkoitatko, Hannu, että olisi parempi, jos ilmisota jäisi\nsyttymättä, -- silloin päästäisiin ehkä pikemmin häitä viettämään,\nveisteli vastainen appi syvämietteiselle toverilleen.\n\n-- Tarkoitan, että valloitussotaa varten pitäisi varustusten olla\ntäysin varmoja ja riittäviä, -- puolustussodassahan voi sentään\nheikommallakin väellä selviytyä, selitti Hannu. -- Enhän ole varma\nsiitä, olisiko pidättyväisyyden kanta onnellisin, eikä hääjuhlani ole\nminulle toki ratkaisevin, vaikka kyllä mielelläni mahdollisimman pian\nveisin kauniin morsiameni kotiin Lepaalle. Mutta onko meillä täyttä\nperustetta sotaintoomme?\n\nHenrik Klaunpoika oli nuoren miehen puhuessa käynyt kasvoiltaan\nvakavaksi. He olivat ehtineet Vesiportin linnakkeelle, jonka edustalla\noli rivittään telttoja ja niiden välissä loimuavia leiritulia, --\nsuurin osa talonpoikaista nostoväkeä oli leiritetty sinne. Sotaleiri\nei ollut suinkaan suuri ja Henrik-herra tiesi paremmin kuin kukaan\nmuu, ettei tästäkään sotaväestä suurin osa ollut hyökkäyssotaan\npätevää, harjoitettua aseväkeä. Hänen täytyi myöntää nuoren toverinsa\nepäilyksissä olevan paljon oikeutettua ja perusteltua.\n\nMutta Hannu lisäsi vieläkin:\n\n-- Käsitänhän, että me kaikki tähän kyttäämiseen kyllästyneinä\nikävöimme rutompaa ratkaisua. Mutta olen usein ihmetellyt, kuinka\nsinäkin, Henrik, harkitsevin meistä ja kaikkea uhmaa karttava mies,\nniin empimättä kannatat tätä sotaretkeä.\n\n-- Olen sitä empinyt paljonkin, vastasi nyt Horn verkalleen, -- ja\nturhat kuvittelut riisun mielestäni vieläkin joka päivä. Meillä on\ntuskin 4000 täysin asevalmista miestä, muut ovat nostoväkeä; vihollinen\nvoi nostaa paljon suuremmat joukot vastaamme. Se on totta. Mutta jos\nsittenkin mieluummin kannatan ilmisotaa kuin tätä salavaanintaa,\nniin perustuu se käsitykseeni, että siihen on pakko. Tämä tilanne\non kestämätön, uutta talvea emme jaksa täällä vartioida, meidän\ntäytyy koettaa häätää vihollinen kauemmas. Tuloksestahan ei voi olla\nvarmuutta, mutta yrittää täytyy.\n\n-- Eikä nykyisen mielialan vallitessa yritystä voida seisauttaa, jos\nvain kuningas siihen suostuu, myönsi Hannu. -- Mutta mitä hän sanoisi\nmahdollisesta epäonnistumisesta?\n\n-- Niin, syyn saisimme me raskaasti kantaa... Mutta sittenkin luulen,\nettä maan etu silläkin uhalla vaatii yrittämistä...\n\nHenrik Klaunpoika oli tunnontarkka mies ja katsoi asioita syvemmältä\nkuin hänen sotatoverinsa. Ja hänen nuorempi toverinsa huomasi nyt\nselvästi, että hän ajatteli suurella huolella tulevaisuutta, olipa\nkuninkaan ratkaisu kumpi tahansa.\n\nNäin keskustellen palasivat miehet siltaa pitkin kaupungista linnaan.\nSateenharmaa taivas oli ruvennut kirkastumaan, pilvien välistä pilkisti\ntoisinaan esiin kalvakka elokuun kuutamo, hopeoiden vanhan, jykeän\nlinnan särmikkäät torninharjat ja lahden tyynen pinnan. Hiljaista\noli kaupungissa, vesillä ja koko luonnossa. Linnassa jo nukuttiin.\nOdotukseen kyllästyneet miehet olivat siellä varhain laskeutuneet\nlevolle, toivottaen toisilleen:\n\n-- Saapuisi edes huomenna varmuus!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta heidän ei nyt tarvinnut odottaa huomiseenkaan. Klaus Horn ja\nLepaan herra eivät vielä olleet ehtineet kuutamoiselta linnanpihalta\nnousta sisäsuojiin, kun Neitsytniemen puoleiselta portilta kuului\nankaraa koputusta. He arvasivat heti asian, juoksivat portille, jonka\nvartija kuului tiukkaavan saapuvilta tunnussanaa, ja tunsivat heti\nulkopuolella Klaus Kristerinpojan käskevän äänen:\n\n-- Laske sisään, oman talon ollaan väkeä. Ja Antti Niilonpojan ääni\nkuului säestävän:\n\n-- Avaa helkkarissa, nihti, nopeammin, ja hanki meille olutta, tässä on\nkamala jano...!\n\nPian tervehtivät sukulaiset ja toverukset toisiaan portilla, ja\nmuutamia kiireisiä vuorosanoja vaihdettiin jo siinä pihalla vieraiden\nsatulasta noustua:\n\n-- Hyvät kuulumiset!\n\n-- Kuningas on siis suostunut?\n\n-- Käskenyt! Jäi Turkuun, saapuu itse tänne!\n\n-- Väkeä ette tuo paljoa tullessanne?\n\n-- Kuningas tuo laivoissaan enemmän. Nyt olutta!\n\nSiitä sukeusivat pitkät ja iloiset juomingit sinä yönä Viipurin\nlinnassa. Makuulleen menneet miehet kimposivat pystyyn odotetun viestin\nkuullessaan, mielten pingoitus ja pitkä alakuloisuus laukesi hilpeään\nsurinaan ja nuorten miesten kuultiin hihkaisevan toisiaan tavatessaan\nsekä keräytyessään uudelleen Inga-rouvan pitkän pöydän ympärille.\nKyseltiin ja vastattiin. Matkalta saapuneet soturit eivät muistaneet\nväsymystään, he kertoivat yhä uudelleen Kustaa-kuninkaan epäilysten\nvähittäisestä hälvenemisestä, hänen matkastaan Turkuun, Olavi Skotten\nsanoman ratkaisevasta vaikutuksesta ja omasta pikaratsastuksestaan\nSuomen halki. Varsinkin oli äänessä Antti Niilonpoika, joka tyhjensi\ntiheään sarkkansa ja pyysi uutta huudahtaen:\n\n-- Toista oli lähtöni tästä linnasta vuosi sitten -- miekatta ja\nkunniatta, varmuutta ei muusta kuin niskanikamani menettämisestä. On\nmonasti kurkussani tuntunut, kuin sitä hirttonuora kuivaisi -- täytyy\nkostuttaa!\n\n-- Ja nyt tuot kilven ja ritarinimen mukanasi tänne palatessasi!\n\n-- Ja se nimi on kunnostautuva uusissa taisteluissa ryssää vastaan!\n\n-- Miekka lippuna, -- Sabelfana!\n\nNäin miehet palannutta toveriaan onnittelivat, huudahtaen lopuksi:\n\n-- Terve tultuasi! Yhdessä lähdetään nyt takaisin Kivennavalle.\n\n-- Ja siitä paljon kauemmas!\n\nHerrain salista siirtyi tämä vapautunut, reipas mieliala miesten\ntupaankin ja vahtimuutosten mukana kaupunginkin vartiopaikkoihin, ja\ntaas virisi miehistössäkin uusi sotainto.\n\n-- Sotakäsky on saapunut!\n\n-- Nyt päästään rajalle!\n\nJo aamulla alettiinkin sitä rajallelähtöä valmistaa.\n\nRaskaammat tykit ja piiritysvehkeet sälytettiin laivoihin, kantohevosia\nkuormitettiin, miehille pantiin kuukauden muona heidän kontteihinsa\nja aseet hiottiin ja rasvattiin. Jaakko Bagge varusti kiireellä\nlaivastonsa purjehduskuntoon, rientääkseen sillä Nevajoelle, jossa\nsen oli yhdyttävä maajoukkoon. Ja muutamien päivien perästä samosi\nViipurin ratsu- ja jalkaväki liehuvin lipuin ja pärisevin rummuin ulos\nKarjaportista, missä talonpoikainen nostoväki siihen yhtyi, ja siitä se\nkäänsi kulkunsa hävitetyn Karjalan halki Inkeriä kohden -- se maakunta\noli ensiksi valloitettava.\n\nViipuri tyhjeni. Sen porvarit, joille vuoden kestänyt sotaväen\nmajoitus oli kaikkinaisten rasitusten ohessa tuottanut hyötyisät\nmarkkinat, katsoivat allapäin tyhjiä myymälöitään ja autioiksi jääneitä\nrantasiltojaan, joissa ei nyt enää mikään kauppa käynyt, ja kaupungin\nkellarin kapakoitsija jouti torkahtamaan tynnyrinsä päälle.\n\nLinnassa kulki vanha Ahtisten herra sulkemassa aittoja ja talleja ja\njärjestämässä harvat linnaan jääneet sotavanhukset portinvartijoiksi.\nHän kuuli Inga-rouvan äreänä toruvan piikojaan keittiössä. Sitä\ntoraääntä ei yleensä kuulunut, milloin kiire oli, milloin sotaisia\nmiesjoukkoja oli syötettävä ja paistinkäry paksuna tuprusi ulos\noventäydeltä. Silloin linnan emäntä keittiössään viihtyi, silloin hän\noli iloinen ja ketterä.\n\nSellaiseksi myönsi Inga-rouva itsekin luonteensa. Hänellä täytyi\nolla ympärillään nurinaa ja kiirettä, miekkain ja kannusten kilinää,\nkirpeitä sotajuttuja, pisara kohteliaisuutta sekaan ja vähän\nsukkeluutta höysteeksi... Valmistapas nyt ateria yksinomaan Maunu\nNiilonpojalle ja hänen kirjurilleen ja piispa Juustenille, milloin\ntämä edes sattui linnan vieraaksi tulemaan, -- mokomakin tehtävä\ntoimeliaalle emännälle!\n\nHän ikävöi poistuneita sotapoikiaan. Mutta pian hän oli saava uusia ja\nvaativia vieraita linnaansa.\n\n\n\n\nVII\n\n\nViipurin piispa Paavali Juusten seisoi, päivätyönsä päätettyään,\ntuomiokapitulinsa portilla miettien, suuntaisiko hän tänään\niltakävelynsä satamaan, jonka läheisyydessä oli hänen veljensä,\nsuolaporvarin talo ja missä väliin saattoi tavata Tallinnan ja\nLyypekinkin laivoja, vaiko linnaan, jossa aina sai kuulla uutisia,\n-- jommallekummalle taholle hän joka ilta askeleensa ohjasi. Linna\noli kyllä nyt tyhjä, ei sieltä paljoa seuraa saanut. Mutta ehkäpä\nInga-rouva juuri sitä mieluummin ottaisi vastaan vieraan, -- niin, hän\nlähtee sittenkin linnaan päin.\n\nSe mustunut, umpinainen kivirakennus, jonka jykevän, raudoitetun portin\nedustalla hän ratkaisunsa teki ja jolla nyt oli \"tuomiokapitulin\"\njuhlallinen nimi, oli entinen Viipurin mustainveljesten luostari taikka\nse osa siitä, joka vuosikymmenien rappeutumisen jälkeen oli voitu panna\nauttavaan kuntoon Suomen toisen, uuden hiippakunnan hallintotaloksi.\nMuuten tuota tuomiokapitulia vasta parhaillaan järjestettiin,\ntoistaiseksi siihen ei vielä kuulunut kuin hän, piispa itse, Viipurin\nkirkkoherra, joka oli saanut tuomiorovastin arvonimen, sekä pari juuri\npapiksi vihittyä teiniä apulaisina ja kirjureina. Vastahan toista\nvuotta sitten tämä uusi hiippakunta oli perustettukin jakamalla vanha\nkahtia, ja siinä oli kaikki vielä alkuvaikeuksien kannalla, -- eipä\nollut sen olemassaolokaan vielä yleisön tajuntaan juurtunut.\n\nMutta piispa Juusten, Turun koulun entinen rehtori ja Agricolan\napulainen jakamattoman hiippakunnan aikana, oli luonteeltaan\nrauhallinen, miltei verkkainen mies, ja hän kävi vaikeaan tehtäväänsä,\nuuden hiippakuntalaitoksen luomiseen, tyynesti ja hätäilemättä\nkäsiksi. Tehtävä oli monellakin tavalla vaativa ja laaja. Ei ollut\nkysymys ainoastaan uuden järjestön luomisesta. Tämä osa Suomen vanhaa\nhiippakuntaa käsitti, paitsi koko Karjalan, puolet Uuttamaata ja\nHämettä Hauhoa myöten sekä koko Savon asutuksen, niin pitkälle kuin\nsitä ulottui Tavisalmelle ja Sisä-Suomen erämaihin asti, ja monet\nnäistä seuduista olivat vielä hyvin höllästi kirkkojärjestelmään\nliitetyt. Siinä olisi ollut piispalle lääniä pitkiinkin\ntarkastusmatkoihin, mutta hänen täytyi nyt aluksi järjestellä lähimmän\nKarjalan kirkollisia oloja, joita oli niin kauan laiminlyöty, että sen\nkansa syrjäseuduissa eleli melkein pakanuuden tilassa, arpojainsa ja\npoppamiestensä varassa.\n\nJuusten oli perusteellisesti ryhtynyt raivaustyöhönsä, teki pitkiä\ntyöpäiviä, lähetteli tiheitä paimenkirjeitä, koettaen saada toiminnan\nkäyntiin. Mutta päivän työt päätettyään hän sulki sentään perin\nkernaasti ja rauhallisesti kapitulin oven, jättäen sikäläiset huolensa\nsinne, ja vietti iltansa rauhallisesti joko veljensä tai jonkun muun\nporvarin talossa taikka sitten linnassa kunnon Ahtisten herran ja hänen\nherttaisen rouvansa vieraana. Paavali oli näet vielä naimaton, vaikka\njo ikämies.\n\nOutoa siellä linnassa nyt viime viikkoina oli ollut, kun koko tuo\nremuava sotaväki oli poissa, mutta piispasta se toisaalta oli paljon\nhauskempaa. Siellä saatiin nyt istua pienessä pirtissä Maunun ja\nhänen puheliaan puolisonsa kanssa, usein kyllä mukana vielä alivouti\nSigfrid Matinpoika ja hänen suloinen tyttärensä -- todellakin suloinen\nneito... Ja toimelias, ymmärtäväinen neito... ihan varmaan hyvää\nemäntäainesta... Juotiin oluttuopista ja syötiin pala, ja niin meni\ntarinoidessa ilta hauskasti...\n\nTällainen oli ohjelma tänäänkin, eräänä syyskuun päivänä. Siellä\nMaunun pikkutuvassa oli kerrottu suomalaisen sotaväen hyökkäyksestä\nrajan yli Inkeriin -- sanottavaa vastarintaa siellä ei oltu kohdattu\n--, kuninkaan odotetusta tulosta Viipuriin -- hän saattoi tulla\nlaivoillaan minä päivänä tahansa, jos tuli, mikä ei sekään ollut aivan\nvarmaa --, ja pientä sukkeluutta oli sekaan lasketeltu Inga-rouvan ja\nSigrid Matintyttären kanssa, joka oli todella suloinen neitonen...\nTyytyväisenä iltaansa Paavali Juusten lähti hämärän tullen kävellä\nlöntöstelemään takaisin yksinäiseen, synkkään kapitulirakennukseensa,\njossa hän asuikin ja jossa aamulla anivarhain taas työ oli alkava.\n\nSilloin piispan kävellessä sillan yli hänen katseensa takertui\nhämärtyvälle, syystummalle lahdelle, ja hänen pyöreät silmänsä\nseisahtuivat. Ilmestyihän sieltä suuria, haljakoita purjeita, jotka\nlevittäytyivät taivaan rantaa vastaan. Kokonainen laivasto tulossa\nViipuriin, -- tietysti kuninkaan laivasto...! Eikä Inga-rouva tiedä\nmitään! Piispan lyhyet, tukevat sääret liikahtivat tavallista\nliukkaammin hänen palatessaan linnaan tätä sanomaa viemään ja tuossa\ntuokiossa olivat siellä valmistukset käynnissä. Ja itse seisoi Juusten\nvanhan Ahtisten herran rinnalla linnan laivasillalla, kun kuningas\nsiitä nousi maihin ja vastaanotti ensimmäiset tervehdykset.\n\n-- Mitä tietoja on rajalta? kysyi hän ensi sanoikseen poikansa rinnalla\nmaihin päästyään.\n\n-- Toistaiseksi vain hyviä, lohdutti linnanvouti, saatellen vieraita\nlinnaan.\n\n-- Mutta miksi täällä on niin hiljaista, niinkuin kuollutta, ihan\nautiolta täällä kajahtaa? -- Näin ihmetteli kuningas heti linnaan\nsaapuessaan. -- Missä on linnanväki?\n\n-- Sotaretkellä tietysti.\n\n-- Kaikki? Kuka siis linnaa vartioi?\n\nKuningas oli taas merimatkansa jälkeen ärtyneellä päällä, ja siitä\nsaivat ryöppynsä tuntea sekä isännät että emännät. Matka tänne\nItä-Suomeen Tukholmasta asti oli hänestä tuntunut loppumattoman\npitkältä; hän tunsi, nyt vihdoin perille ehtiessään, joutuneensa\njohonkin maailman ulkolaitaan saakka ja oli nähtävästi jo laivassa\nruvennut katumaan retkeään tänne kaiken asutuksen takamaille.\nOlot olivat hänestä täällä vielä vieraammat kuin Turussa: puvut,\nkansanmiesten pitkät mekot ja naisten väljät huntupäähineet,\nkielenkäyttö, -- kaikki täällä puhuivat suomea --, ja sitten vielä sota\nnäillä kaukaisilla takamailla! Vanhasta kuninkaasta oli kuin hänet\nolisi viskattu syrjään emämaastaan ja hallituspaikastaan johonkin\nkaukaiseen korpeen, jossa hän ei tuntenut olevansa ollenkaan turvassa.\n\nNiin, se sota!\n\nKustaa-kuningas ei ollut Ruotsissa asioita pohtiessaan osannut\nkuvitella, että vielä täältä Viipurista olisi sotaväki lähetettävä\nkymmenien peninkulmain päähän yhä synkempään korpeen sotimaan --\nmitä hyötyä olisi siitä lopulta? Ja nyt oli hänen vielä vaikeampi\nsuostua siihen, että hänen pitäisi laskea nuori poikansakin noiden\nrajattomien metsien ja soiden takaisille sotapalkoille näiden\nkömpelöiden suomalaisten seurassa kavalaa ryssää vastaan. Siitä heillä\noli ollut kinaa Juhana-prinssin kanssa koko merimatkan ja sitä jatkui\nnyt maihin noustuakin. Vanha kuningas oli erityisen äreä tuntiessaan\nluissaan, ettei hän tässä painiskelussa lemmikkipoikansa seikkailuintoa\nvastaan lopultakaan jaksaisi pitää puoliaan. Nuori prinssi oli jo\nRuotsista lähtiessään puhunut halustaan päästä taistelutantereelle,\neikä isä ollut sitä silloin aikoinaan kyllin jyrkästi kieltänyt, vaan\npäinvastoin tuonut poikansa tänne mukanaan. Mutta nyt isä tahtoi tuon\nseikkailun kieltää.\n\nKuningas oli majoitettu linnan keskikerroksen juhlahuoneisiin,\njotka Kaarle Knuutinpoika Bonde ja Krister Niilonpoika Vaasa --\nKustaa-kuninkaan esi-isiä sata vuotta sitten -- olivat sangen komeiksi\nrakentaneet ja joita senkin jälkeen oli joltisestikin ylläpidetty. Ne\noli Inga-rouva ajoissa siistinyt ylhäisiä vieraitaan varten ja sinne\nhän nyt oli näille ruokapöydänkin kattanut. Siellä kyseli kuningas\nAhtisten herralta ja Paavali-piispalta näitä Karjalan matkoja, seutuja,\nmissä sotatapahtumat liikkuivat, taistelevain joukkojen määrää ja\ntietojen saannin nopeutta. Ahtisten herra mainitsi silloin hyvin\ntärkeäksi, että kuningas lähettäisi Ruotsista nyt mukanaan tuomansa\nväen, tuhatkunta miestä, senkin kiireellä Nevajoelle taistelevien\navuksi, sillä nämä odottivat näitä apujoukkoja, joiden tiesivät olevan\ntulossa.\n\n-- Eikö siellä sitten kokoamanne väki riitäkään, onko se nyt jo\njoutunut hätään? tiukkasi kuningas.\n\n-- Ei ole joutunut hätään, mutta tuloksiin nähden on mahdollisimman\ntehokas sotajoukko tarpeellinen.\n\nKuningas käännähti kärsimättömästi nojatuolissaan, jossa hän istui\nnahkareunaiseen vaippaansa kääriytyneenä, siveli levottomana kädellään\npuolikaljua päälakeaan, joka kestitysviinin vaikutuksesta oli ruvennut\npunoittamaan, ja virkkoi mukanaan olevien valtaneuvostensa puoleen\nkääntyen:\n\n-- Lienee siis ruotsalainen väkemme lähetettävä sinne rämeitä\ntarpomaan, kun kerran leikkiin on käyty. -- Ja valtaneuvos Abraham\nLeijonhufvudille, joka oli toinen mukana oleva kuninkaan lankomies,\nmutta enemmän soturi kuin hänen Steen-veljensä, kuningas lausui nyt\nmelkein surkutellen:\n\n-- Sinun täytynee, Abraham, lähteä varusväkemme päällikkönä sinne\nrajalle, eivät taida nämä suomalaiset siellä muuten selvitä.\n\nSiihen iski silloin taas kiinni Juhana-prinssi, joka terveenä ja\nreippaana istui viluisen isänsä vieressä, huudahtaen:\n\n-- Juuri niin, ja Abraham-enon mukana lähden sinne nyt minäkin.\n\nHän oli kuitenkin valinnut huonon hetken uudistaakseen vanhan\npyyntönsä. Sillä kuningas oli nyt huonolla tuulella ja vastasi\npojalleen lyhyesti ja kipakasti:\n\n-- Sinä, Juhana, jäät minun kanssani tänne odottamaan tuloksia\ntapausten menosta.\n\n-- Tänne autioon linnaan!\n\nJo näkivät syrjäisetkin, että kiivas Vaasan veri kuohahti sekä isässä\nettä pojassa. Nuori prinssi sävähti punaiseksi kasvoiltaan, hänen\nsilmiinsä kohosivat kiukun ja pettymyksen kyyneleet ja läimäyttäen\noluttuoppinsa pöytään hän virkahti ikäiselleen oudolla kiivaudella:\n\n-- Minä lähden sittenkin!\n\n-- Vastoin isäsi kieltoa! Niskoitteletko kuningastasi vastaan, poika?\n\nNuori prinssi oli juuri ehtinyt 18 vuoden ikään ja jo tällä\nSuomen-matkallaankin ruumiiltaan huomattavasti kehittynyt. Päivä oli\npaahtanut hänen ennen maidonkarvaiset lapsenkasvonsa ruskeiksi ja\nmerielämä vahvistanut hänen ennen hentoja jäseniään. Hän nousi nyt\npitkänä ja solakkana istuimeltaan, astui kunnioittavasti isänsä luo ja\nvirkkoi äänellä, jossa soi sekä hellyyttä että päättäväisyyttä:\n\n-- Isä, en ole lapsi enää. En voi palata tältä sotaretkeltä, voimatta\nkertoa olleeni mukana sodan tapauksissa. Minua halveksisi sekä aina\nivallinen vanhempi veljeni että kaikki muut, jotka tietävät minun\nolleen tällä Suomen-retkellä. Minut leimattaisiin pelkuriksi. Koko\nsotaväkikin, jolle olen ilmoittanut aikovani sitä seurata, nauraisi\nminulle, -- isä, ethän tahdo saattaa poikaasi tällaisen naurun\nesineeksi! Miksi voisit sitä tahtoa?\n\nHän puhui lämmöllä ja arvonannolla, mutta oudolla lujuudella, -- isä\ntunsi sen otteensa heltiävän, joka oli pitänyt häntä voiton puolella.\nHän tunsi poikansa esiintymisessä Vaasan suvussa salaa piilevän\nkunnianhimon, joka saattoi sitä johtaa mihin tahansa, ja oivalsi\nsen nyt Juhanassa heränneen. Mutta hän tahtoi vieläkin säilyttää\nvaikutusvaltansa ja pysyttää poikansa luonaan vaaroista syrjässä.\n\n-- Sitä, mikä tapahtuu minun käskystäni, älköön kukaan uskaltako\narvostella. Jos minä estän sinua lähtemästä luotani kymmenien\npeninkulmien päähän tähän sissirosvojen ja noitain maahan, on minulla\nsiihen pätevät, valtakunnalliset syyni...\n\n-- Mutta häpeä osuu minuun, ja koko eliniäkseni. Minä en voi sallia\nnuoruuteni turmeltuvan turhista varovaisuussyistä. Ja kääntyen\nvaltaherrain puoleen puhui prinssi kiihkeästi ja hartaasti: --\nSteen-eno ja Abraham, johtaahan isän rakkaus, joka minulle on kallis,\ntässä harhaan...\n\n-- Mitä sinä siitä tiedät! urahti ukko.\n\nMutta valtaherratkin kävivät kannattamaan nuoren prinssin pyyntöä. He\ntekivät sen kyllä hillitysti, kautta rantain, mutta sentään selvästi\nesittämällä, että vaara rajalla tuskin oli sen suurempi kuin täällä\nViipurissakaan, jos varteenotetaan tarpeellinen, kuninkaalliselle\nhenkilölle kuuluva varovaisuus. Pieni ratsastusmatka vain -- ja\npääseehän sieltä takaisin.\n\nKuningas taisteli sisäistä taistelua, nieli kiukkuaan, mutta ei voinut\nkieltää, että pojan kanta oli jossain määrin oikeutettu. Viimeisiin\nasti hän kuitenkin koetti tehdä vastarintaa ja huudahti melkein\nvihaisesti vanhemmalle Leijonhufvudille:\n\n-- Mitä, Abraham, otatko vastuullesi kuninkaallisen prinssin hengen ja\nturvallisuuden, -- oma henkesi on siinä kysymyksessä.\n\n-- Otan kyllä.\n\nVanha kuningas katsoi muuten varovaa ylimystä hämmästynein, hiukan\nvetistävin silmin, katsoi poikaansa, jonka posket hehkuivat intoa,\nja ymmärsi, että hänen oli nyt tässä lopultakin peräydyttävä. Se\nhäntä sekä suututti että suretti. Suututti siksi, että hänen, isän ja\nkuninkaan, oli arveluttavaa pyörtää sanansa. Ja suretti senvuoksi, että\nhän nyt yhä selvemmin näki pojassaan ominaisuuksia, joita hän pelkäsi.\nJuhana oli sydämellinen ja avomielinen, -- sillä herttaisuudellaan hän\njuuri oli anastanut lemmikin paikan isän sydämessä, -- mutta hänen\ntunteensa eivät olleet ketään, ei edes isääkään kohtaan niin syvät,\nettä hän niiden vuoksi olisi uhrannut kipenenkään itserakkauttaan tai\nmaineen taikka imartelun himoaan. Ja pohjalla oli kai sittenkin se\nainainen veljeskilpailu: Juhana tahtoi tietysti saada sotamainetta\nvoittaakseen kansan suosion vanhemman veljensä, tuon epäluuloisen\njurottajan, kustannuksella. Tämä into se näin oli ajanut pojan välit\nisän kanssa hetkeksi asettumaan kuin veitsen kärjelle.\n\nSitä vanha Kustaa hätkähti, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä\noikeus vain omaa ikäväänsä ja omaa, ehkä aiheetonta levottomuuttaan\najatellen laskea asiat niin pitkälle. Hän nousi nyt hänkin\nruokapöydästä ja virkkoi tyynemmin:\n\n-- Me keskustelemme asiasta vielä kahdenkesken, Juhana. Hyvää yötä,\nherrat, -- antamasi takuun, Abraham, panen mieleeni.\n\nPöytäkunta hajaantui, mutta kaikki olivat jo selvillä siitä, että\nnuorella herttualla oli aamulla lupa lähteä rajalle.\n\nPiispa Juusten käveli tällä kertaa yösydännä yksin linnasta\nkapituliinsa. Olihan se ollut hänelle merkki-ilta! Merkkitapaushan oli\nkoko Viipurin kaupungille ja laajalle Karjalalle, kun maan kuuluisa\nkuningas, sen voimakas isällinen hallitsija, kerran oli saapunut\ntähänkin valtakunnan kaukaisimpaan laitaan vierailemaan. Mutta\nhiljainen piispa, joka harvapuheisena ja vaatimattomana oli iltakauden\nistunut tuossa ylhäisessä seurassa, tunsi sittenkin mielessään vähän\npettymystä. Hän oli kuvitellut kuninkaan jalommaksi ja mahtavammaksi,\nvoimakkaammaksi ja suurpiirteisemmäksi. Tämäkö äreä, pussinaamainen,\nvetistäväsilmäinen ukko oli siis tuo nerokas ja voimakas\nKustaa-kuningas, joka oli voittanut miltei lukemattomat vihollisensa,\nkoonnut innollaan talonpoikaisjoukkoja aseisiin, ja niiden avulla\npelastanut maansa vieraasta ikeestä? Tämäkö levoton, tupsahteleva, arka\näijä...? Koko iltakausihan jankattiin vain siitä, raskisiko hän laskea\npoikansa, kohta täyden, rotevan miehen, sotarintamalle, jonne hän\ntuhansia muita komentaa!...\n\nEi, Paavalista tuntui, kun hän siinä verkalleen Viipurin syyspimeitä\nkujia löntösteli, että oli parempi olla tutustumatta kuninkaaseen näin\nläheltä, parempi häntä palvoa ja kunnioittaa kaukaisena, korkeana\nolentona.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nSeuraavana aamuna lähtikin jo kuninkaan Ruotsista tuoma apuväki\nViipurista samoamaan kaakkoon päin ja kaikki linnassa tiesivät, että\nJuhana-prinssikin oli seuraava sitä Inkeriin. Mutta kun sotaherrat\nlinnan pihalla satuloivat ratsujaan, käski vanha kuningas satuloida\nitselleen sävyisän tammansa, jolla hän aikoi Steen Leijonhufvudin\nja Erik Sparren seurassa lähteä saattamaan poikaansa jonkun matkaa\ntaipaleelle.\n\nSiellä pihalla hääri lähteväin joukossa myöskin kuninkaan kirjuri ja\nairut Martti Pietarinpoika, joka oli päällikkölaivassa seurannut mukana\nViipuriin ja oli nyt kovassa hommassa saadakseen hänkin linnan aitasta\nevästä laukkuunsa.\n\n-- Mihinkä sinä, poika, aiot? kysäsi kuningas kipakasti, nähdessään\nnämä kirjurinsa kiireiset matkavalmistukset.\n\n-- Rajalle, sotaväkeen, vastasi Martti reippaasti ja innostuksella.\n\n-- Kuka sinut sinne on käskenyt?\n\nNyt rupesi nuorelta teiniltä leuka järkkymään.\n\n-- Luulin, että niin oli tarkoitus, että sitä varten sain miekkani...\n\n-- Erehdyit!\n\nSiihen keskusteluun päättyi jo Juhana-prinssikin, joka täysissä,\nkomeissa matkatamineissa siinä taputteli uljasta ratsuaan ja nyt jo\nkatsoi voivansa lausua sanasen toisenkin puolesta. -- Mutta olithan,\nisä, määrännyt hänet minun seuraani, tulkikseni...\n\n-- Tarvitsen tulkin täällä itse. Sinä, teini, jäät tänne kanslerilleni\nja minulle kirjurinapulaiseksi, prinssille olen määrännyt seuralaisiksi\nvanhemmat vartijat...\n\nPaha pettymyshän se oli nuorelle teinille, joka hänkin oli toivonut\npääsevänsä sotaretkelle, saamaan tulikasteensa, mutta hänhän oli\ntottunut mukisematta alistumaan suurempiinkin kieltäymyksiin\nelämässään, -- hyvähän oli näinkin. Joukko lähti liikkeelle, kuningas\npoikineen ja seurueineen komeana ryhmänä etunenässä. Viipurin asukkaat\nkatselivat talojensa turvekatoilta, kujansuista ja ympärysvalleilta\ntätä uutta, uljaspukuista sotaanlähtevää joukkoa, tervehtivät riemulla\nvanhaa kuningasta ja tunsivat mielensä turvallisiksi. Sillä, kuninkaan\nläsnäolosta puhumattakaan, tällaista joukkoa aseellista puolustusväkeä\nei tässä aina uhatussa rajamaakunnassa oltu ennen koskaan nähty.\n\nMutta kuninkaan mieli, joka oli apea ja levoton monellakin tavalla ja\nennen kaikkea prinssin lähdön vuoksi, ei käynyt tällä ratsastusmatkalla\nsuinkaan iloisemmaksi. Hän tuli nimittäin nyt omin silmin näkemään\npienen kappaleen hävitettyä Karjalan maata. Vihollisethan olivat siellä\nviime vuosina usein pienin parvin ryöstelleet ja poltelleet, mutta\nvarsinkin viime talvena monin tuhansin miehin tekemänsä hyökkäyksen\naikana, jolloin he Viipuriakin piirittivät, he olivat oikein\njärjestelmällisesti raastaneet maan putipuhtaaksi. Kustaa-kuningas ei\nheti ymmärtänytkään, mitä nuo hiiltyneet rauniot, mustina törröttävät\nkivikiukaat ja kesantoon jääneet viljelysmaat oikein merkitsivät,\nja kun hän sen nyt matkan varrella oppi oivaltamaan, niin täytti\nrajarahvasta kohdannut tuho ja kärsimys hänen mielensä yltyvällä\nsurulla ja kauhulla.\n\nKyläpaikoilla oli toki aina joku sauna tai riihi jäänyt polttamatta,\nmutta niidenkin ääressä näkyi vain vaimoja ja lapsia, jotka siinä\nhoitelivat naurismaitaan ja karjanrippeitään ja väliin tylsästi,\nväliin arasti pälyivät maantiellä ratsastavaa huovijoukkoa. Kuningasta\nei kukaan tervehtinyt, eivätpä nuo ihmisraukat mahtaneet tietää niin\nylhäisiä vieraita tässä joukossa olevankaan.\n\nVarsinkin paluumatkalla, muutaman peninkulman päässä kaupungista\npoikaansa jäähyväisiksi syleiltyään, ratsastaessaan takaisin vain\nharvojen seuralaistensa keskellä, tunsi kuningas syksyn ja autiuden\nahdistusta sydämessään. Metsissä olivat jo lehdet kellastuneet,\ntuuli tohisi puitten latvoissa, syksyä oli luonnossa, raskasta\ntoivottomuutta kaikkialla. Viipurin kaupunkikin, jonka asukkaat eivät\nkuninkaan paluusta mitään tienneet, oli, kun pieni joukko taas sen\nläpi ratsasti, keskipäivälläkin autio ja kuollut. Ja linna, jonne\nraskaan kuninkaallisen taakkansa alla uupuva ratsu kumealta kolisevaa\nhirsisiltaa myöten väsyneesti vaelsi, oli kuin hauta: tallit, pihat,\nkäytävät ja tuvat kumahtivat tyhjyyttään, vartijoita ei näkynyt\nmissään, joku rampa renkivanhus tuli vain linnan uumenista korjaamaan\nvieraiden hevosia. Se kaikki tuntui kuningasvanhuksesta vallan\nkaamealta, hänen jäseniään kolotti pitkän ratsastuksen jälkeen, hänen\npäätään porotti, hän pelkäsi sairastuvansa ja hätäytyi taas siitä.\n\nValtaneuvosten kehoituksesta, joita heitäkin ratsastusmatka väsytti,\nmeni hän linnaan saavuttuaan levolle. Mutta kauan ei hän ollut\nmakuuhuoneessaan viipynyt, kun hän tulla puhisi sieltä pohteissaan\narkitupaan ja komensi linnavoudit, valtaneuvokset ja ruotsalaisen\nvahdinpäällikön puheilleen. Hän oli tullut ajatelleeksi, että täältä\nlinnasta oli nyt liian tarkoin lähetetty väki rajalle ja hän näki siinä\nsuuren vaaran Viipurille ja itselleen:\n\n-- Mitä tapahtuisi, jos vihollinen nyt hyökkäisi tätä puolustajista\ntyhjennettyä kaupunkia ja linnaa vastaan? kysyi hän tiukasti Ahtisten\nherralta, asettuen silmät palavina hänen eteensä.\n\n-- Vihollinen... mikä vihollinen? sopersi vanha soturi kuninkaan\nkysymyksen johdosta. -- Sotaväkemmehän on vihollista vastassa.\n\n-- Häh, eikö mitään ole itse linnan turvallisuudeksi tehty? Eikö muka\nvihollinen voisi muitakin teitä ja metsiä myöten samota tänne tämän\naution maan halki? Etkö ole sitä ajatellut, yömyssy!\n\nMaunu Niilonpoika oli ratsastusretkeltä palattuaan riisunut\nsotilaspukunsa, miekkansa ja suursaappaansa ja seisoi nyt kotoisissa\ntamineissaan, pehmoisissa huopakengissä ja kudottu villalakki\npäässään, kuninkaansa edessä, todellakin sangen epäsotilaallisen\nnäköisenä. Tämäkin kiukutti tänään Kustaata eikä hän arkaillut loukata\nlinnanpäällikköä, joka kuitenkin urhoollisesti ja valppaasti oli\nViipurin monesta vaarasta pelastanut. Kääntyen valtaherrain puoleen\nkuningas tiukkasi:\n\n-- Mitä arvelette? Eikö voisi vihollinen, sotaväkemme poissa ollessa,\nhyökätä tänne äkkiarvaamatta esim. Käkisalmen puolelta, tuhottuaan\nsikäläiset rajavartijat?\n\n-- Eihän se olisi aivan mahdotonta, myönteli Svante Sture, uskomatta\nkuitenkaan vaaraa vallan suureksi.\n\n-- Kuka sen takaa? Mainio kaappaus ryssille, siepata rohkealla\nliikkeellä linna ja Ruotsin kuningas sotaväkemme selän takaa, -- minkäs\nme tekisimme?\n\nHiki valui vanhuksen otsalta ja ohimoilta, tuskan kylmä hiki, ja\nhänen turpeat kasvonsa kävivät niskaa myöten punoittamaan. Huohottaen\nhän asteli lyhyin, rauhattomin askelin edestakaisin, istahti sitten\nseinärahille ja puheli katkonaisesti, melkein valittaen:\n\n-- Kauniiseen loukkuun olet sinä Maunu Niilonpoika meidät saattanut.\nMillä aiot työntää ryssän takaisin, jos se jonakin yönä tänne ryntää,\n-- noilla töpökkäilläsikö?\n\nValtaherrat koettivat lohduttaa kuningasta, että sotaväellehän\nvoitaisiin pian saada sana ja siihen mennessä kyllä vähäinenkin\nvartioväki porvarien avulla kykenisi puolustamaan Viipuria.\n\n-- Onhan porvareilla sitä varten aseitakin, selitti puolestaan\nMaunu-herra.\n\n-- Mitä aseita! Knut Possen aikuisia ruostuneita rämiä, jotka kelpaavat\nkaupungin puolustukseen aivan yhtä hyvin kuin sinä linnan päälliköksi!\n\nAhtisten herra jo ojentautui asianmukaisesti vastaamaan, mutta hillitsi\nkielensä ja vaikeni, sillä hän huomasi, että pieninkin sana jo voi\naiheuttaa räjähdyksen. Vanhan kuninkaan olivat näet nämä hänen omat\nkuvitelmansa saattaneet aivan pois suunniltaan. Hän takoi nyrkillään\npöydän honkaa ja huusi, että hänet on vartavasten houkuteltu tänne\nsatimeen, -- tänne autioon linnaan, ärsytetyn ja kostonhaluisen\nvihollisen ulottuville, missä hän on eristettynä koko maailmasta,\nkaukana sotaväestään, yksin muutamien höperöjen ukkojen kanssa, jotka\ntuskin enää jaksavat pyssyä laukaista.\n\n-- Sellaiseen asemaan on saatettu Ruotsin kuningas tässä kirotussa\nmaassa. Kuka siitä vastaa valtakunnan edessä!\n\nNäitä tuimia, riehahtavia purkauksia seurasi sitten syvän\nalakuloisuuden ja avuttomuuden tila. Kustaa Vaasa istahti pöydän\nääreen käteensä nojaten ja tunsi olevansa sanomattoman säälittävä.\nHän ikävöi poikaansa, joka oli \"viety\" sinne korpeen kuolemaan,\nja hän moitti katkerasti valtaherroja, että he olivat hänet\npakottaneet suostumuksensa antamaan. Ja hän ikävöi kotiinsa Ruotsiin.\nVuosikymmeniin hän ei ollut kuin lyhyiksi hetkiksi poistunut\npääkaupungistaan taikka perheensä luota -- mikä hornanhenki hänet oli\nsaattanutkaan nyt lähtemään tänne kaiken asutuksen takamaille...!\nVihdoin hän keksi sen sanan, jota hän jo kauan oli tapaillut, mutta ei\nollut ennen saanut kielelleen: hän katui! Miten hän katuikaan lähtöään\ntänne Suomeen, katui sotkeutumistaan tähän sotaretkeen, katui sitä,\nettä oli ollut niin herkkä kuuntelemaan kaikenlaisten seikkailijain\nliehakoivia puheita! Hän katui! Sitä hän ei ollut itselleen myöntänyt,\nniin kauan kuin hänellä oli ollut sotaväkensä ja poikansa luonaan; nyt,\nkun kaikki ikävä ylivoimaisena ryöpsähti hänen ylitseen, tahtoi hän sen\nsuoraan ja kaunistelematta myöntää.\n\n-- Meidän ei olisi koskaan pitänyt lähteä tähän katalain velhojen\nmaahan!\n\nJa siihen huokaukseen yhtyivät nyt sydämessään myöskin valtaneuvokset\nSvante Sture ja Steen Leijonhufvud sekä Birger Niilonpoika Griip. Hekin\ntunsivat ikävää ja autiutta mielessään ja myönsivät:\n\n-- Ehkä ei olisi pitänyt.\n\n-- Mutta miksi sitten ette ole antaneet minulle oikeita tietoja? Te\nolette olleet huonoja, petollisia neuvonantajia!\n\nMutta kuningas muisti taas luullotellun, välittömän, henkilökohtaisen\nturvattomuudentunteensa, ja se muisto nosti jälleen vireille hänen\nluontaisen toimintatarmonsa ja synnynnäisen neuvokkuutensa. Hän\nikäänkuin taas heräsi alakuloisuudestaan, hänen piirteensä elpyivät,\nhänen jäntereensä pingoittuivat, kun hän huudahti:\n\n-- Tässä on ryhdyttävä pikaisiin toimiin! Kaikki on järjestettävä\nuudelleen alusta alkaen. Maunu Niilonpoika, pistäpäs kiirettä\ntöpökkäihisi, saat nyt koettaa korvata laiminlyöntisi.\n\nJa siltä istuimeltaan rupesi kuningas jakelemaan määräyksiään.\nKaupungin porvaristosta, käsityöläisistä, teineistä ja kalastajista\noli heti paikalla muodostettava uusi varavartiokunta, jota oli\nyhtämittaa harjoitettava ja jonka vuorotellen yöt päivät tuli\nvartioida kaupunkia. Sopiviin paikkoihin kaupungin ulkopuolelle oli\nasetettava tiedustusvartioita ja niille kaikille oli linnasta annettava\nkelvollisia aseita.\n\n-- Ja se on suoritettava tänä päivänä, hengen uhka sille, joka\nvitkastelee! Ymmärrätkö, vouti, sinun tulee vastata kaikesta!\n\nMaunu Niilonpoika kumarsi vaieten. Hän tiesi, kuinka vaikea tuollainen\nkäsky oli käytännössä toteuttaa. Mutta nämäkään käskyt eivät\nriittäneet. Kuninkaan käytettäväksi oli hankittava kymmenen ratsastavaa\nairutta, jotka olivat valmiit lähtemään hänen käskyjänsä viemään\nvaltakunnan eri tahoille.\n\n-- Ja niidenkin tulee olla minun käytettävissäni tänä päivänä, muista\nse!\n\nLäsnäolleet valtaherrat oivalsivat, että tällaisten käskyjen\ntoimeenpano yhtäkkiä saatavissa olevilla apuneuvoilla oli mahdotonta,\nja he uskalsivat huomauttaakin, että kiireellisimmät tehtävät ovat\ntietenkin ensiksi suoritettavat.\n\n-- Kaikki ovat yhtä kiireellisiä! Pois vain vanha saamattomuus ja\nsuomalainen hitaus! Lähde toimimaan!\n\nMutta vieläkin pysäytti kuningas linnanvoudin, joka jo oli lähdössä\nnoita monia tehtäviään suorittamaan.\n\n-- Tähän kaikkeen tarvitaan varoja -- niitä on hankittava. On\nverotettava porvaristoa!\n\n-- Sitä on äskenkin moneen kertaan verotettu, huomautti Maunu\nNiilonpoika arasti.\n\n-- Ei auta, puristakaa lisää -- anna luittesi luistaa vain! --\nJa kirkon on myös annettava apuaan. Minun täytyy heti saada se\nhidasliikkeinen piispa puheilleni.\n\nMartti Pietarinpoika, joka sivulta oli seurannut sekä kuninkaan\näskeistä alakuloisuuden puuskaa että sen jälkeistä toiminnan menoa,\nsai nyt toimekseen hakea Paavali Juustenin hänen töittensä keskeltä\nkuninkaan puheille linnaan. Piispa läksikin viipymättä nuoren\nairuen matkaan, mutta siitä huolimatta odotteli jo kuningas häntä\nmalttamattomasti, ja esitti hänelle heti vaatimuksen, että maakunnan\nkirkoista oli kerättävä varoja sotakustannuksiin.\n\n-- Meidän kirkoistamme! sopersi Paavali aivan typertyneenä, ajatellen\nnuorta, köyhää hiippakuntaansa, josta oli mahdoton saada varoja kokoon\nedes välttämättömimpiin järjestelymenoihin. -- Kirkkomme on vihollinen\nryöstänyt moneen kertaan.\n\n-- Älä petä minua, on niissä vielä jälellä paavinaikaisia kätköjä,\nhopeaa ja vaskea, haeta vain esiin kirkonkellot ja alttarikalkit!\nSitäpaitsi on minulle kerrottu, että täällä Karjalan kirkoissa on\nVenäjältäkin ryöstettyä kultaa ja hopeaa, siitä on minulle tsaarikin\nvalittanut. Ne saaliit kuuluvat kruunulle.\n\nNämä kuninkaan kuulemat Karjalan kirkkojen ryöstöaarteista perustuivat\nvanhoihin, iänikuisiin huhuihin, joilla ei ollut enää todellisuudessa\nmitään tukea. Piispa rupesi tätä erehdystä selittämään kuninkaalle,\nmutta tämä katkaisi hänen yrityksensä kerta kaikkiaan, komentaen:\n\n-- Varoja on saatava kokoon, ja on parempi, että sinä, piispa, ne\nkirkoistanne hankit, sillä huovimme ovat kovakouraisemmat. Toimeen vain\nviipymättä!\n\nPiispa Juusten sai poistua kuninkaan luota yhtä vaieten kuin äsken\nhänen ystävänsä linnanvouti. He tapasivat tuokion kuluttua toisensa\nInga-rouvan pienessä tuvassa, jossa Maunu Niilonpoika jakeli\nluokseen kutsumilleen Viipurin raadin hämmästyneille edustajille\nohjeita siitä, miten heidän oli kaupungin porvareista muodostettava\naseellisia vartiostoja sekä kerättävä heidän keskuudestaan uutta\nveroa. Mielenrauhansa hetkeksi menettänyt piispa oli arvellut\nehtivänsä siellä siemaista vanhan ystävänsä kanssa edes kannun olutta\nsydämensä vahvistukseksi sekä tarinoida hetken linnan naisten kanssa,\njoista yksi varsinkin oli Paavalin mielestä kovin suloinen ilmiö,\nmutta siitä ei nyt tullut mitään. Tulinen touhu oli siellä jo häntä\nvastassa, käskyläisiä lennähteli edestakaisin, hikihelmet kostuttivat\nvoutivanhuksen harvenneita haivenia. Piispa Juusten kysyi kummissaan:\n\n-- Mitä tämä kaikki merkitsee? Onko saapunut tietoja vihollisen\naikomasta hyökkäyksestä Viipuria vastaan?\n\n-- Minkä vihollisen?\n\n-- Ryssän, tiedän mä, sitä kai täällä pelätään.\n\n-- Minä en pelkää ryssää enkä muuta vihollista, enkä ole koskaan\npelännyt, -- olen sille hätäilemättä aina osannut antaa vasten kuonoa.\nMutta jotakin minä nyt tosiaankin pelkään: vihaista kuningasta minä\npelkään, sillä hän voi tällä nykyisellä toimintavimmallaan tehdä meistä\nkaikista lyhyessä ajassa lopun.\n\n-- Amen, vastasi piispa, ristien kätensä vatsalleen ja yhtyen vanhan\nystävänsä huokaukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Kustaa kuninkaan toimintavimma ei suinkaan ollut siitä lauhtunut,\nettä Viipurin linnanpäällikkö ja sen piispa oli saatu jalkeille. Hän\noli jo heti heidän poistuttuaan huoneesta kutsunut kanslerinsa ja\nkirjurinsa, niiden joukossa Martti Pietarinpojankin, luokseen virkkoen\nheille käskevästi:\n\n-- Nyt alkaa meidän työmme -- teroittakaa sulkanne!\n\nJa hän kävi sanelemaan. Hänellä oli paljon kirjoitettavaa,\njäljennettävää ja suomennettavaakin. Hän saneli käskykirjeitä Suomen\nkaikkiin maakuntiin, niiden linnanisännille ja voudeille, joiden tuli\nviipymättä toimeenpanna alueellaan uudet sotaväen otot ja vaatia\nmissä joka kolmas, missä joka viides mies aseineen ja eväineen heti\nViipuriin. Valtakunta on vaarassa, ankara uhka niskoittelijoille.\nSuomalaista rahvasta varten oli Martti Pietarinpojan toimitettava\nnämä kirjeet suomalaiseen asuun, ja se työ kävi häneltä hitaasti.\nSillä vaikea oli noihin värväys- ja muonituskirjeisiin löytää kansalle\nhelposti tajuttavat sanat ja lauseparret. Martin täytyi senvuoksi\nmyöhempään viipyä työhuoneessa käryävän talikynttilän valossa. Toiset\nkirjurit olivat jo menneet levolle.\n\nMutta kuningas itse valvoi siellä myöskin. Hän oli tosin jo lähtenyt\nmakuuhuoneeseensa, mutta käveltyään siellä hetken edestakaisin\nlevottomana hän palasi työhuoneeseensa ja istahti pitkä yönuttu yllään\nnojatuoliinsa papereittensa ääreen. Hän selaili vähän papereitaan,\nmutta vaipui sitten hervotonna tuolinsa selkänojan varaan -- väsynyt,\nriutunut, raihnas ukko! Siinä hän istui ja mietti, kuunnellen\nkirjuripojan sulan rapinaa ja tuon tuostakin väsyneesti nivelien\npitkää, harmaata partaansa. Näyttipä Martista kuin hän joskus olisi\npyyhkäissyt silmäkulmaansakin. Väliin hän tarttui hanhensulkaan,\nikäänkuin kirjoittamaan ryhtyäkseen, mutta hänen heikoiksi käyneitä\nsilmiään hämärsi, hän varjosti niitä kädellään, laski sulan pöydälle ja\nvaipui taas tuoliinsa. Yksinäisyytensä, ikänsä ja ikävänsä runtelema\nukko!\n\nKun Martti vihdoin oli saanut valmiiksi käännöksensä ja ojensi sen\nkuninkaalle allekirjoitettavaksi, lähteäkseen sitten hänkin nukkumaan,\nvirkahti kuningas hänelle omituisen hiljaisella ja kainolla äänellä:\n\n-- Vielä yksi kirje, poikaseni. Se oli kirje hänen puolisolleen,\nkuningattarelle. Kuningas oli äsken, menetettyään toisen puolisonsa,\nmennyt kolmannen kerran naimisiin, ottanut aviokseen aivan nuoren\nneitosen, Katariina Stenbockin, joka oli lupautunut antaumuksella\nja rakkaudella hoitamaan ja vaalimaan vanhaa kuningasta, siten\nkeventääkseen hänen iltahetkensä. Tälle hän nyt kirjeen saneli.\n\nHän saneli siihen aluksi paljon ikäväänsä ja katkeruuttaan. Kysyi,\nmiksi oli hänet näin vanhana ja voimiltaan heikkona jätetty yksin\nriutumaan tänne kaukaiseen erämaahan. Miksi piti hänen täällä yksinään\nkärsiä ikävää ja kaikkinaisia kieltäymyksiä, hänen, jolla kuitenkin jo\nolisi oikeus saada hoivaa ja lämpöä... Mutta kohta hän taas pyyhitti\npois nuo moitteen ja karvauden sanat ja saneli kirjeensä uudelleen.\n\nSiitä tuli nyt aivan asiallinen ja intohimoton kirje. Vanha kuningas\nilmoitti siinä kaipaavansa perhettään, kun hän näin kauas oli siitä\neroon joutunut, ja haluavansa vaimonsa ja nuorimmat lapsensa luokseen,\nkoska valtiolliset asiat voivat vaatia hänen viipymistään pitempäänkin\ntässä maan osassa. Kustaa Vaasa käski sen vuoksi puolisoaan viipymättä\nryhtyä valmistuksiin voidakseen saapua Tukholmasta laivalla Turun\nlinnaan, jonne hänen oli asetuttava ja jossa hänen oli odotettava\nkuninkaan lähempiä tietoja. Hän neuvoi, ettei puoliso antaisi\nsyysmyrskyjen eikä muiden esteiden pidättää itseään lähtemästä tälle\nmatkalle, jota kuningas hartaasti toivoi. Lopuksi vain oli valitus,\nettei kuningas huonojen silmiensä vuoksi itse voi tätä kirjoittaa.\n\nSe oli lyhyt, asiallinen ja ystävällinen kirje, vailla äskeisiä\nruikutuksia ja nuhteita, jotka kuningas kai jo itsekin piti\naiheettomina. Mutta nuori suomalainen kirjuri tiesi sen rivien väliin\nkätkeytyvän paljon salattua kaihoa, katkeruutta, itsesyytöstä ja\nmielen levottomuutta, paljon vanhuuden heikkoutta ja avuttomuutta.\nJa hän kysyi itseltään tuota kirjettä laatiessaan, osaisikohan nuori\nkuningatar löytää sen rivien välistä kaiken sen, mitä niissä oli\npeitettynä.\n\nKirjeen valmiina kuultuaan ja sen nimellään varustettuaan -- airueiden\npiti näet lähteä liikkeelle näitä kirjeitä viemään jo varhain aamulla\n-- kuningas nousi ja käveli ikäänkuin levollisempana ja mieleltään\njonkun verran keventyneenä makuuhuoneeseensa. Martti Pietarinpoikakin\npääsi nyt nukkumaan.\n\nHän laskeutui pitkälleen pimeän arkituvan seinärahille, jossa jo toiset\nkuninkaan nuoremmat palvelijat kuorsasivat. Mutta hän näki vielä kauan\nsilmiensä edessä nojatuoliin vaipuneen, väsyneen, riutuvan vanhuksen,\njota kalvoi tavallinen, inhimillinen ikävä. Siitä kuvasta oli\nkuninkuuden kaikki loisto ja prameus riisuttu pois, siinä oli jälellä\nvain vajavainen, heikko ihminen. Mutta sellaisena se kuva tuntui\nnuoresta kirjurista rakkaammalta ja sydämellisemmältä kuin kuningas\nKustaa Vaasan juhlallinen, virallinen kuva.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKahta viikkoa myöhemmin ajeli Martti Pietarinpoika itse kirjeen\nviejänä erään linnanhuovin seurassa Viipurista rajalle päin. Hän oli\nnyt hänkin huovin puvussa, pitkä ratsumiekka kupeellaan ja eväslaukku\nsatulasta heilumassa, niinkuin sotaan lähtijällä ainakin. Ja mielikin\noli miehellä reipas, -- pääsihän hän nyt tuosta ikävästä, ummehtuneesta\nlinnasta ja sen kuolettavista kirjurintehtävistä ainakin vähäksi aikaa\nsotajoukkoon, taistelurintamalle, niinkuin Turusta asti oli uneksinut.\n\nTärkeät kuninkaankirjeet oli Martilla povellaan, ja niiden sisältö oli\nkaiken varalta hänelle suullisestikin tiedoksi annettu. Sellaiseen\ntehtävään ei ollut nyt Viipurissa löydetty toista sopivaa miestä, siksi\noli Martti päässyt matkalle. Nuo kuninkaankirjeet aiheutuivat rajalta\näsken saapuneista sanomista, jotka taas olivat panneet Kustaa Vaasan\nvanhat veret kuohumaan.\n\nViestejä rajalta olikin kuningas Viipurinlinnassa jo kärsimättömästi\nodottanut; niiden viipymistä oli hän siellä aamusta iltaan sadatellut,\nsyytellyt päälliköitä tottelemattomiksi niskureiksi, jotka ansaitsivat\nkaikki hirttopuun, kun eivät ajoissa hänelle, kuninkaalle ja\nylipäällikölle, toimita tietoja. Ja samalla olivat taaskin yhteisestä\nköydestä saaneet yleensä kaikki suomalaiset, jotka olivat saamattomia\nja vilpistelijöitä. Syynä tietojen viipymiseen näkyy kuitenkin olleen\nse, että sotajoukko ei ollut päässyt niin helposti kuin oli toivottu\nmääräpaikkaansa, Nevan rannalle. Baggen laivasto oli viivästynyt Nevan\nsuulla, jossa väki ja tykistö oli siirrettävä pienempiin aluksiin,\nsuuremmat kun eivät uineet jokea ylöspäin, ja maajoukon oli odotettava\nsitä. Nyt vihdoin oli saapunut Viipuriin sanoma, että Suomen sotaväki\noli ruvennut piirittämään Pähkinälinnaa, mutta että se tehtävä oli\nvaikeampi kuin oli otaksuttu. Jo heti alussa meni viikko, ennenkuin\ntykit saatiin niin sijoitetuksi, että voitiin tehokkaasti käydä\npommittamaan tuota linnaa, joka oli verrattain hyvin varustettu. Näin\nsieltä oli nyt kerrottu.\n\nTämä yleiskuvaus oli jo heti ärsyttänyt kuningasta, jolle etukäteen\noli uskoteltu, että Pähkinälinna on käden käänteessä väkirynnäköllä\notettavissa, ja joka oli olettanut jo puolet Inkeriä valloitetuksi. Nyt\noli siis koko sotajoukko ja laivasto pysähtynyt tuon pähkinäpahasen\nedustalle ja seisoi siinä. Mutta tähän harmin uutiseen liittyi vielä\ntoinenkin: venäläiset olivat tapansa mukaan laajalta alalta hävittäneet\nkoko maakunnan valloitusjoukon edestä, polttaneet kylät ja vieneet pois\nviljat ja karjat -- ruoan saanti kävi siten hyökkäysjoukolle työlääksi\nja huolettavaksi.\n\n-- Koko retki on huonosti järjestetty, ryssä on saanut tietoja\naikeistamme ja pitänyt varansa, marisi kuningas, syyttäen siitä taas\nsuomalaisia päälliköitä muistamatta, että retken alkaminenhan oli\nriippunut hänestä itsestään. -- Mistä hankitte nyt niille muonaa, se\nkai on täältä asti laivoilla sinne lähetettävä!\n\nUutta kiirettä se kaikki tietysti taas aiheutti linnan toimimiehille,\nuutta hälinää, uusia verovaatimuksia. Korvat kuumina siinä saivat\njuosta ja puskea sekä voudit että raadin herrat toteuttaakseen yhä\nuusia kuninkaan käskyjä.\n\nEniten oli Kustaa-vanhusta kuitenkin huolettanut uutinen, joka koski\nhänen poikaansa. Aluksi ei tältäkään saapunut mitään tietoja, ja\nkuningas uhkaili jo sapekkaissa purkauksissaan tekevänsä Abraham\nLeijonhufvudista, jonka tuli vastata prinssistä, \"päättömän\njalopeuran\". Ja kun nyt vihdoin Juhanalta itseltään tuli kirje,\nkehahteli prinssi siinä nuorekkaalla ylimielisyydellä, kuinka hän muka\nKlaus Flemingin kanssa jo oli tehnyt hyökkäyksen linnan satamaan.\n-- Tarvitsiko hänen siellä panna henkeään alttiiksi! Mutta se\nvaromattomuus johtui tietenkin taas tuon uhkimuksen, Klaus Flemingin,\nhoukutuksista. Sen kynsiinkö nyt kuninkaan lemmikkipoika taas on\njätetty!\n\nTästä kaikesta ryhtyi kuningas heti varoituskirjoituksia laatimaan.\nJa vaikka tietojen kuljetus Viipurin ja Nevajoen välillä kävi\nnäin hitaasti, rupesi hän samalla ylipäällikkönä antamaan ohjeita\nmyöskin sotilaallisista tehtävistä. Rajalta saapuneissa kirjeissä\nmainittiin, että vihollinen kokosi sisämaassa joukkoja Pähkinälinnaa\nauttaakseen, mutta että Boijella ja Hornilla oli aikomus hyökätä niitä\nhajoittamaan, ennenkuin ne ehtisivät perille. Tätä kuningas piti nyt\nliian uskaliaana yrityksenä ja kielsi sen jyrkästi -- linna on ensin\nvalloitettava, sitten vasta on hyökättävä sisämaahan! Antoipa hän\nmuitakin yksityiskohtaisia sodankäyntimääräyksiä, joita hän yksinäisinä\nyöhetkinään oli Viipurissa mietiskellyt, tuntematta tarkemmin\ntilannetta ja sen muutoksia sotatantereella.\n\nNäitä käskykirjeitä laadittaessa oli kuninkaan ääni päiväkaudet\nankarana jyrähdellyt Viipurin linnan kajahtavissa holvihuoneissa\nja niin tukahduttavaksi oli mieliala siellä siitä käynyt, että\nMartti nyt, ajaessaan autiomaan halki outoihin seutuihin, tunsi\nmielessään sanomatonta helpotusta. Hänen ajatuksensakin pääsivät taas\nvapaina lentelemään omia teitään ja mielikuvitus rakenteli vapaita\npilvilinnoja, joissa oli viihtyisä viivähdellä. Satua hänestä oli, että\nhän, jonka näihin aikoihin olisi pitänyt istua Turussa koulupenkillä\nja joka vielä toista kuukautta sitten ei uneksinutkaan muuta kuin\nvaatimatonta apupapin paikkaa, nyt ajeli täällä Karjalan rajamailla\nhuovinmiekka kupeellaan ja kuninkaan kirjeet povellaan matkalla uusiin,\ntuntemattomiin kohtaloihin.\n\nNoihin entisiin pappila-unelmiin oli aina kuulunut toimelias emäntä,\njolla oli Kyrön Kertun siniset silmät ja vaaleat kiharat, -- mutta\nnämä samat silmät ja kiharat ne asustivat yhtä tuttavallisina hänen\nuusissakin unelmissaan. Nuo silmät olivat olleet surumieliset, kun\nhän ne viimeksi näki Aningaisten mäellä jäähyväisillä käydessään, ja\nsamoin rannassa, kun hän nousi kuninkaan laivaan... Taisipa Kerttu\nsittenkin vähän katua tuonnoista tylyyttään... Taisipa ajatella, että\njospa jääkin nuori mies tälle matkalleen -- varmasti hän sitä surisi!\nMutta se niskanheitto Turun kivisillalla ja se lyhytnokkaisuus,\njolla hän Marttia kohteli tuon Klaus-herran kohtauksen jälkeen, se\nhäntä sittenkin salaa peloitti ja poltteli -- niinkö on heilakka\nnaisen mieli! Saattoiko hänen Kerttunsa todella muutamain korusanain\nvuoksi kiintyä juopuneeseen junkkariin? Tämän viimemainitun ilkeä ja\nilkkuva nauru kaikui aina selvästi Martin korvissa, -- jos voisi, niin\nKlaus-herra kyllä pelkkää pirullisuuttaan toteuttaisi uhkauksensa...!\n\nOnneksi tuli junkkarille toki silloin kiire lähtö Turusta eikä siellä\nhänen humalapuheitaan enää kukaan muistanut. Mutta näillä yksinäisillä,\npitkillä ratsastustaipaleilla palasivat nuo muistot kiusaavina ja\nkiduttavina nuoren airuen mieleen ja hänen täytyi niiden vastapainoksi\nhyvin syvältä muistella noita iloisia, nauravia tytönsilmiä, jotta\nne loihtisivat hänestä pois pahat muistot. Ja ainapa tulivat matkan\nvaivat ja seikkailut hänen avukseen, karkoittaen kaikki turhat, hempeät\nmietteet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmantena päivänä Viipurista lähdettyään saapui Martti seuralaisineen\nvihdoin Nevan alaville suorannoille, mistä sieltäkin kaikki asutus\noli tyystin hävitetty pois. Täällä kertoivat hiiltyneet nuotionpohjat\nja tallatut leiripaikat jo vilkkaasti siitä kulkeneen sotaväen\nviipymisestä, ja ennen pitkää, ratsastettuaan vielä aukeata jokivartta\nkappaleen ylöspäin, tulivat airuet jo ensimmäisille suomalaisille\nvahtiasemille, joita oli asetettu sotajoukon selkäpuolta vartioimaan.\nNäiltä he saivat tietoja, mihin heidän oli pyrittävä, jotta he\ntapaisivat suomalaisen sotaväen päällikkökunnat ja Ruotsin prinssin\nholhoojat.\n\nNevan niskassa, jokseenkin siinä, missä se leveänä kyminä lähtee\nvuotamaan Laatokasta, oli joen pohjoisrannalla laajahko sotaleiri,\njossa Viipurista tuodun sotaväen varastot ja varajoukot pidettiin.\nMutta itse aseväki päällystöineen ja tykkeineen oli jo viety joen\nvastakkaiselle rannalle, missä pieni mutta jykevä Pähkinälinna\nvartioi Laatokan laskua. Sekä linnan edustalla olevaan saareen että\nmantereelle olivat suomalaiset rakentaneet pattereitaan, joista\nlinnaa pommitettaessa kuului yhtenäinen, kumea pauke. Siellä saaren\nsuojassa, syyssumuisella joella, oli Baggen laivastokin, joka otti osaa\npommitukseen, ja eräässä näistä laivoista kerrottiin Juhana-prinssinkin\nenoineen pitävän majaa.\n\nMutta ensiksi oli Martin vietävä sotaeversteille kuninkaan\nkäskykirjeet, ja hän soudatti sen vuoksi itsensä mantereen\nlepikkoiselle etelärannalle, missä syysvetelällä niityllä oli joukko\nmärkiä, matalia telttoja rivittäin. Eräässä niistä majailivat Hornit,\nsetä ja veljenpoika, sekä Niilo Boije poikineen, -- siellä kuului\nparastaikaa pidettävän jotakin sotaneuvottelua.\n\nSinne kuninkaanairut, vahtisotilaan saattamana, riensi ja pysähtyi\nteltta-aukolle odottamaan suunvuoroa. Sillä herrat olivat juuri\nkiivaassa väittelyssä keskenään eivätkä ovelle ilmestynyttä nuorta\nhuovia juuri huomanneetkaan. Keskellä telttaa hiipui tuli, joka\nsähähteli, kun siihen rankisen raoista tippui sadevettä, ja sen ääressä\npiti ylintä ääntä amiraali Bagge, joka tuntui puolustavan pikaista,\nviipymätöntä hyökkäystä linnaan. Hänen maanmiehensä, ruotsalaisen\nmaaväen päällikkö Abraham Leijonhufvud oli päinvastaista mieltä,\nkatsoen, että pommitusta oli järjestelmällisesti jatkettava, mutta\nsillä välin torjuttava kaikki linnan auttamisyritykset. Suomalaiset\nsotaherrat, nimenomaan vanhemmat, kokeneet soturit, Henrik Horn ja\nNiilo Boije, vaativat myös, että ensiksi oli lähdettävä sisämaahan\nkarkoittamaan ja kukistamaan linnalaisille Novgorodista päin avuksi\nrientävät venäläisjoukot, -- näistä eri mielipiteistä pääsi Marttikin\nkeskustelua kotvasen kuunneltuaan pian selville.\n\nOli jo tuonoin pienemmällä joukolla tehty lyhyehkö partiomatka\nsisämaahan, ja hyvällä menestyksellä, sillä sinne kertyneet\nvenäläisjoukot oli helposti hajoitettu pakosalle ja samalla oli saatu\nmelkoinen määrä hyvin tarpeellista muonanapua piiritysjoukolle. Nämä\npartiolaiset olivat rajustikin elämöineet niissä venäläiskylissä,\njoihin olivat saapuneet, olivatpa vanhain kalavelkain maksuksi\naseetontakin kansaa kurittaneet ja sen kirkkojakin ryöstelleet, mutta\nsitenpä he olivatkin levittäneet rajattoman pelon vihollistensa\nmaihin. Nyt olisi tehtävä toinen ja vielä laajempi ja tarmokkaampi\nkiertoliike ja sitten, kun apujoukoista olisi selviydytty, yhtaikaa eri\ntahoilta rynnättävä linnaa vastaan... Tätä menettelyä näkyivät useimmat\npuolustavan. Taitava piiritysjohtaja Klaus Kristerinpoika nimenomaan\ntodisti aivan sitovasti tällaisen menettelyn nykyoloissa varmimmaksi,\nja aina varovainen Jaakko Heikinpoikakin, jolla oli kädessään Lepaan\nherran hänelle ojentama karttapiirustus, yhtyi samaan kantaan.\n\n-- Eihän se mikään huvimarssi ole näillä syysmärillä mailla, mutta\ntuloksiin nähden se on välttämätön, huomautti Klaus Horn.\n\n-- Siis pimeän aikana aamuyöstä lähdetään, julisti Boije, ikäänkuin\nlopettaen kuulustelun.\n\nSyntyi pieni lepohetki väittelyssä ja sitä käytti nyt airut, Martti\nPietarinpoika, hyväkseen astuakseen esiin ja jättääkseen Abraham\nLeijonhufvudille tuomansa kirjeet sekä lausuakseen tervehdyksen\nkuninkaalta.\n\nYlhäinen ruotsalainen herra luki kirjeen, vaikeni, ja jätti sen\nalakuloisena vieressään istuvalle Henrik Hornille. Teltassa, joka äsken\nporisi kuin kiehuva kattila miesten puheista, oli nyt kaikki äänetöntä\n-- uteliaina ja pahaa aavistaen odotettiin tietoa kirjeen sisällöstä.\nKirje kierteli miehestä mieheen ja kasvot toisensa perästä synkkenivät.\nPitkän kotvan istuivat herrat ääneti satuloillaan, jotka teltassa\najoivat istuimen tehtävää, tuijottaen hiiltyvään nuotioon, jokunen\npidätetty kirous vain kuului heidän kehästään. Ensimmäisenä puhkesi\nsitten puhumaan Jaakko Bagge, joka äsken oli ollut toista mieltä\nkuin muut, mutta joka hänkin heti oivalsi kirjeessä annetut käskyt\nepäkäytännöllisiksi.\n\n-- Kuningas ei tunne asemaa, hän puhuu kuin sokea väreistä.\n\nNiilo Boije luki uudelleen ääneensä katkelmia kuninkaan kirjeestä:\n\n\"Linna on teidän ensiksi saatava käsiinne, mutta varokaa uhraamasta\ntuhmanrohkeihin väkirynnäkköihin liian paljon väkeämme, jota kyllä\nedelleen tarvitsemme. Ja kaikki retket sisämaahan, joista voisi olla\nsodankäynnille ja koko valtakunnalle arveluttavat seuraukset, kiellämme\njyrkästi, kunnes linna on antautunut...\"\n\n-- Menepäs sitten ja toimi sen mukaan, lisäsi hän sävyisästi, nostaen\nsilmänsä kirjeestä.\n\n-- Ukko on kärsimätön, kun ei kuulu tuloksia, mutta samalla sitoo hän\nkaiken toimintamme, murahteli Klaus Kristerinpoika, melkein mustaksi\nsynkistyneenä. -- Miten voisi siis tuloksia kypsyä?\n\n-- Niin, sodassa on liika varovaisuus usein menestyksen vihollinen,\ntoisti Abraham-herra nyt aivan kipakasti.\n\nMutta Henrik Klaunpoika puhui tyynesti ja vakavissaan:\n\n-- Onhan näissä neuvoissa paljon järkeä, varsinkin etäältä katsoen.\nKuningas pelkää joukkomme, joka ei tosiaankaan olet liian suuri,\njoutuvan varomattomain liikkeiden johdosta saarrokseen, ja hän\ntahtoo yleensäkin säästää väkeään. Se on viisasta. Mutta hän ei voi\nViipuriin asti nähdä, että linnaa ei täältä päin väkirynnäköllä oteta,\nainakaan hyvin suuritta uhrauksitta, ja että meidän ei toisaalta auta\ntoimettomina odottaa, kunnes vihollinen on laajasta maastaan ehtinyt\nkoota tänne joukkonsa, -- silloin piirityksemme raukeaa.\n\n-- Entä muonavarat, huomautti Jaakko Heikinpoika, -- millä Viipurissa\nluullaan joukkomme elävän, ellemme saa käydä sisämaassa partioissa.\n\n-- Minusta tuntuu, että ne valtaäijät Viipurissa pelkäävät omaa\nnahkaansa ja turvallisuuttaan, virkahti arkailematta Antti Niilonpoika,\njolla oli taipumusta liiankin vähän hillittyyn teräväkielisyyteen. --\nJos me täällä joudumme saarroksiin, niin hullustihan käy silloin pian\nViipurinkin...!\n\nKarskit soturit hymähtivät, katsahtivat Abraham-herraan, joka ei\nkuitenkaan näyttänyt mitään sopimatonta huomanneen, ja vanha Boije\nkysyi vihdoin varsin vakavissaan:\n\n-- Minkäs siis teemme? Äskeinen päätöksemme kai nyt raukeaa?\n\nHappamella naamalla herrat totesivat, että muu ei tullut neuvoksi,\nvaikka se heistä oli sapettavaa ja raskasta ja onnetonta koko heidän\nsodankäyntinsä kannalta. Henrik Horn lausuikin alistuvasti:\n\n-- Tietysti kuninkaan käskyä on toteltava. Piiritystä on siis vain\njatkettava.\n\n-- Ja ehkä yrittäisimme nyt rynnäkköä, virkkoi Bagge, palaten äskeiseen\nmielituumaansa.\n\n-- Mutta väkeähän täytyy säästää, huomautti Klaus Kristerinpoika hiukan\npisteliäästi.\n\n-- Täytyy, mikäli voidaan. Mutta toimettomuudessa sekin pian masentuu.\n\nHerrain neuvottelujen jatkoa ja tulosta ei kuninkaan airut ehtinyt\nkuulla, sillä hänet oli tällävälin käsketty matkan jälkeen\naterioimaan miesten nuotiolle ja pitihän hänen vielä yhtä painoa\ntoimittaa kuninkaankirje prinssillekin. Mutta senverran Martti tuosta\nneuvottelusta oli ehtinyt selvästi käsittää, että päälliköille tuotti\nhänen tuomansa sanoma pahan pettymyksen ja että kuninkaan etäinen\nsekaantuminen heidän sodankäyntiinsä myrrytti syvästi heidän mielensä\nja herpaisi heidän intonsa. Eikä hän oikeastaan ihmetellyt, että\nsiinä keskustelun kuumuudessa tuli lausutuksi kuninkaan neuvoista\nkarvaskin arvostelu. Yhtä syvällisen, mutta vielä haikeampana ilmenevän\npettymyksen tuotti Viipurin viesti Juhana-prinssille, kun nuori airut\nvihdoin illan suussa sai hänelle toimitetuksi hänen kuninkaallisen\nisänsä kirjeen.\n\nMartti tapasi prinssin laivassa, jonka lämpöinen kajuutta oli häntä\nja hänen enoaan varten, sisustettu kylläkin mukavaksi asunnoksi.\nAbraham Leijonhufvud viipyi vielä päällikköjen neuvotteluissa\nmantereella, ja prinssi näkyi sillaikaa tehneen olonsa laivassa oikein\nhauskaksi: hänellä oli luonaan muutamia nuoria ylimysherroja, kuten\nritarillinen ja voimakas suomalainen aatelismies Juho Vestgöte sekä\nKlaus Fleming, ja siellä näkyi sodan kunniaksi kevennetyn laivassa\nolevaa viinitynnyriä -- herrat olivat repäisevällä puhetuulella. He\ntervehtivät Martti Pietarinpoikaa sangen tuttavallisesti, tarjosivat\nhänellekin kannun, kehuivat sotatekojaan ja surkuttelivat Marttia,\njonka oli täytynyt jäädä Viipuriin, kuiviin kirjurintöihin.\n\n-- Ei tämä sotahomma ole niin peloittavaa, kuin miksi sen kirjatoukka\nkuvittelee, kehui Klaus kannuksiaan kalistellen. -- Täällä mies\nkaraistuu.\n\n-- Jos voit viipyä täällä pari päivää, saat ehkä meidän mukanamme\ntulikasteesi sinäkin, lohdutteli prinssi ystävällisesti. -- Onhan\nsinulla jo miekka!\n\n-- Mikäli uskallat miesten rinnalla käydä verileikkiin, ylvästeli\nedelleen Klaus-herra, joka muisti hyvin matkatoverinsa Turusta ja\nnähtävästi mielellään pisteli häntä.\n\nMutta Martti oli sillä välin saanut poveltaan esille kuninkaan kirjeen,\nojentanut sen prinssille ja katseli nyt, pinnaltaan vakavana ja\nkunnioittavasti kumartaen, mutta sisässään pienellä vahingonilolla,\nminkä vaikutuksen kuningas-isän nuhteet ja käskyt tekisivät\nkerskaileviin nuorukaisiin. Prinssi kävi vakavaksi ja hänen viinistä\nhehkuviksi käyneet kasvonsa kalpenivat. Hän heitti kuninkaallisen\nkirjeen suuttuneena pöydälle, otti sen sieltä taas ja jäi vaieten\nistumaan.\n\n-- Onko siinä jotakin ikävää? kysyi Vestgöte.\n\n-- Isäukko nuhtelee meitä satamaretkemme johdosta, vastasi prinssi\npyrkien taas mieheväksi.\n\n-- Ja kieltää teidän korkeuttanne uusiin retkiin antautumasta, eikö\nniin? lisäsi Klaus Fleming, joka näkyi jo hyvin tuntevan kuninkaan\nmielenlaadun. -- Varsinkin yhdessä minun kanssani, eikö niin?\n\n-- Juuri niin, vastasi prinssi alakuloisena, mutta samalla häpeissään\ntoverinsa arvaamista asioista. -- Mutta sehän on mahdotonta!\n\n-- Miksi niin, uteli Klaus hiukan nenäkkäästi.\n\n-- Enhän voi istua täällä, kun kaikki muut ovat sotatoimissa, sillehän\nkaikki nauraisivat...\n\n-- Seuraatte enoanne, se on vaaratonta.\n\n-- Mutta ikävää! Kun hyökkäys tulee, lähden kaikesta huolimatta teidän\nmukaanne!\n\n-- Ei käy laatuun, vakuutti Klaus hiukan katkerasti. -- Se voisi olla\nvieläkin ikävämpää sekä teille että varsinkin meille...\n\nJuhana-prinssi ymmärsi viittauksen ja hetken kuluttua istuivat nuo\näsken remuisat nuoret herrat noloina ja murjottuina tyhjän viinikannun\nympärillä. Äskeinen uhma ja ilkunta oli heidän piiristään tyyten\nhävinnyt, eivätkä he enää muistaneet säälitellä Viipurista saapunutta\nkirjatoukkaakaan. Mutta Martti nousi lähteäkseen:\n\n-- Pitääkö sinun heti palata Viipuriin? kysyi Klaus-herra vieläkin\nvähän ilkahtaen.\n\n-- Ei, jään toistaiseksi tänne. Aion liittyä Turun huovien joukkoon.\n\n-- Oikeinko sotamiehenä?\n\n-- Niin. Ehkäpä jo ensi yönä saan olla ottelussa mukana. Leirissä\nhuhuttiin, että ensi yönä tehdään rynnäkkö...\n\nMartti tahtoi näin kehaisten kostaa äsken kärsimänsä pistokset. Ja\ntosiaankin hän oli ennen lähtöään päällikköjen leiristä saanut vihiä\nsiitä, että ensi yönä aiottiin tehdä uusi yritys tuota linnapahasta\nvastaan, joka oli retkikunnan kaiken muun toiminnan tiellä. Kun ei\nretkestä sisämaahan venäläisten apujoukkojen hajoittamiseksi voinut\nkuninkaan kiellon johdosta tulla mitään, olivat päälliköt päättäneet\nkiristää linnan piiritystä, siirtää tykkinsä lähemmäs, särkeäkseen\nmantereenpuoleistakin muuria, joka tiedettiin merenpuoleista\nohuemmaksi, sekä tehdä äkkirynnäkön siten ehkä aukenevista aukoista.\nVarmaa tietoahan ei Martilla näistä suunnitelmista vielä ollut,\nmutta joka tapauksessa hän ymmärsi ensi yöksi jotakin toimintaa\nvalmistettavan, ja kertoi nyt kehahtaen, minkä tiesi, kajuutassa\nistuville ylimyksille.\n\nNämä huhut lisäsivät yhä nuorten ylimysten mielenmasennusta, ja he\njäivät, kun Martti tuokion kuluttua palasi laivasta leirirannalle,\nsynkkinä hautomaan hänen tuomiaan sanomia.\n\nMartti itse kiiruhti ilmoittautumaan siihen turkulaiseen joukkoon,\njossa oli useita hänen kotipuolensa tuttavia ja jonne uusi nahkapoika\nilomielin vastaanotettiinkin. Se osasto oli Jaakko Heikinpojan\nkomennossa ja oli sillä jo käsky olla kohta pimeän tultua valmiina\nkiertämään linna maaportin kohdalta, jonne veteläin ketojen ja jyrkkäin\nkallioiden poikki oli tykkejäkin hinattava. Leirissä oli nyt illan\nhämärtyessä pinnalta katsoen kaikki hiljaista, harvakseen jymähtelivät\nvain jokitykit suojatuista pattereistaan ja yötulet viritettiin\nkuten ainakin teittäin edustalle. Mutta lähempää huomasi siellä\nerityistä eloisuutta ja toimintaa. Hevosia apetettiin ja satuloitiin\npensastoissa, toisia valjastettiin tykkejä vetämään ja päälliköt\nkulkivat edestakaisin tarkastamassa käskyjensä toimeenpanoa sekä\njärjestämässä suunniteltua liikettä.\n\nYön pimeimmillä tunneilla nuo joukkojen siirrot ja tykkien kuljetus\nsitten suoritettiin mahdollisimman hiljaa, jottei linna tietäisi\npitää varaansa, ja aamun ensi sarastuksessa alkoi tuima jyrähtely\njoka taholta, mutta varsinkin maan puolelta, paljon lähempää linnaa\nkuin ennen. Vihlaisipa nuoren teinisotilaan selkäpiitä, kun hän\nkuunteli tuota räjähtelyä muutaman kunnaan taakse sijoitetusta\njoukko-osastostaan, jossa se odotti ryntäyskäskyä. Ja kun vihollisten\nensi vastausluodit iskivät kunnasta vastaan ja heittivät soraa\nympärilleen, niin täytyi hänen tiukasti puristaa äsken saamaansa\nraskasta käsipyssyä, ettei se putoaisi hänen tärisevistä sormistaan.\nMutta hän puraisi huultaan ja koetti olla mies kylmä ja rauhallinen\nniinkuin muutkin, joille tällainen ottelu ei ollut ensimmäinen tulikoe.\n\nLinnan maanpuoleinen muuri jo särähteli ja halkeili, kun siihen\nläheltä ammutut luodit iskivät, ja aukkoa sinne laajeni joka\nlaukaisemalla. Mutta olivatpa siellä jo puolustajatkin pian äänessä;\nheidän tulisuihkunsa leimahtelivat tiheästi vastaan portin yläpuolella\nolevasta muurinsarvesta ja vallin harjanteelta. Pieni linna oli\ntälläkin taholla paremmin varustettu kuin piirittäjät olivat uskoneet,\nja sen puolustusta johdettiin taidolla. Jo sai Turun lipullinen\nkäskyn siirtyä eteenpäin, lähemmäs kunnaan kuvetta, ja sinne iskivät\nnyt vihollisen luodit tarkempaan. Jaakko Heikinpoika istui kuitenkin\ntyynenä ja tuikean näköisenä ratsunsa selässä, seuraten tapausten\nmenoa ja ohjaten joukkonsa toimintaa. Hän komensi sen vesakon laitaan\nsuojaa saamaan, mutta jäi itse vesakon edustalle, mistä näköala oli\nväljempi. Toisia piiritysjoukkoja siirtyi myös yhtä mittaa lähemmäs\nlinnaa ja Jaakko Heikinpoika kiinnitti huomionsa muutamaan pieneen\nratsuväkiosastoon, joka ajaa karautti viereisen kaljun kunnaan poikki\npieneen laaksoon, joka oli, siitä kun puut oli kaadettu, liian avoin\nporttisarven tulelle.\n\n-- Ketä nuo hurjimukset ovat, -- se on aivan hyödytöntä uhkarohkeutta,\nmurahti hän lähimmille miehilleen, joiden joukossa uusi nahkapoikakin\nkalvakkana seisoi.\n\nMarttikin katsoi noita sivummalla kunnaan rinteellä ratsastavia miehiä,\njotka hän päivän sarastusta vastaan hyvin näki, ja hän hätkähti silloin\nlevottomasti. Sillä hän oli ryhdistä ja ratsuista tuntenut nuo kolme\nseikkailevaa huovia.\n\n-- Menenkö heitä varoittamaan, hän kysäisi äkkiä, päällikkönsä luo\nastuen.\n\n-- Ne eivät ole meidän miehiämme, eikä sinne ole hyvä mennä, vastaili\nJaakko kylmästi.\n\n-- Niiden joukossa on tuttaviani, -- he eivät huomaa vaaraa, sopersi\nMartti uudelleen.\n\n-- No, koeta hiipiä sinne pensaiden suojassa, vastasi päällikkö,\nkääntyen samalla taas omaa joukkoaan vaalimaan.\n\nMartti ei hiipinyt, hän juoksi avonaisen kentän poikki luoteja\nmuistamatta, vieri kuin kerä rinnettä alas, kapusi toista ylös ja\ntunsi jo selvästi Klaus Flemingin karkean äänen, joka kiroili, kun\nsoraa silmille roiskui. Jo iski tykinluoti tämän pienen ratsuparven\ntaakse kunnaan juurelle. Miehet pysähtyivät, hillitsivät korskahtavia\nratsujaan ja seisoivat siinä hiukan neuvottomina, lähteäkö eteen vai\ntaakse.\n\nSilloin ehti Martti läähättäen perille, tarttui erään hevosen\nkuolaimiin, käänsi sen äkkiä ympäri, nykäisi sen jalkeille ja lähti\nsitä kiireellä taluttamaan rinnettä pitkin mäen taa, mistä soi\nruotsalaisen maajoukon patteri.\n\n-- Mikä helvetin nulikka, karjaisi mies hevosen selästä, kooten\nohjaksia kiinteämmiksi, ruvetakseen itse ratsuaan ohjaamaan. Martti\ntunsi nyt äänestä varmasti nuoren prinssin, -- hän oli hänet tuntenut\nasennosta ja liikkeistä jo etäältä, vaikka prinssi olikin pukeutunut\ntavallisen ruotsalaisen huovin tamineihin ja painanut kypärän syvälle\nsilmilleen, -- eikä hän hellittänyt otettaan. Kaikki tapahtui niin\näkkiä, ettei nuori ratsastaja ennättänyt sitä väkinäistä menoa\nvastustaakaan, ennenkuin oltiin aukealta ehtimässä mäen taa.\n\n-- Sinäkö Martti? Kuinka uskallat...!\n\nMutta samassa mätkähti toinen tykinluoti parin hevosmitan päähän\nheistä, syytäen korkealle lokaa ja kiviä ja katkaisten ratsumiehen\nlauseen. He katsoivat molemmat taakseen yhä rientäessään eteenpäin.\nLuoti oli kaatanut molemmat toiset ratsumiehet, jotka olivat\nlähteneet seuraamaan prinssiä hänen tehdessään tuon odottamattoman\näkkikäännöksensä, ja siellä ne nyt myllersivät maassa. Toinen nousi\nkuitenkin samassa hevosineen pystyyn, mutta säikähtynyt ratsu kiidätti\nhänet kauas; toisen ratsu jäi siihen veriinsä sätkättämään ja henkensä\npelastanut mies sai ryömiä sen alta pois ja juosta kuhnutella\nmäennyppylän suojaan.\n\n-- Se oli vähän liian aukinainen paikka, tohisi Klaus Fleming sieltä\nperästäpäin ontuessaan -- sillä hän oli tuo hevosensa menettänyt huovi,\nsyljeskeli rapaa suustaan ja pysähtyi aina väliin pitelemään polveaan,\njohon ratsun kaatuessa oli kolaus sattunut.\n\nEnnenkuin hän siten ehti prinssin luo, oli Martti jo, saamistaan\nnuhteista välittämättä, virkkanut tälle:\n\n-- Ratsastakaa, prinssi, tuohon vesakkoon, siellä on osastonne, minä\nriennän tästä oman joukkoni luo.\n\n-- Hyvä, vastasi Juhana-prinssi nyt rauhallisemmin, melkein\nkiitollisena, ruveten vähinerin oivaltamaan, minkälaiseen paikkaan\nhän äsken oli joutunut ja miksi nuori airut oli uskaltanut noin\nväkivaltaisesti käydä hänen ratsunsa kuolaimiin. -- Mutta ei sanaakaan\ntästä kenellekään!\n\n-- Eipä tietenkään -- rientäkää vain!\n\nEikä tästä seikkailusta silloin eikä jäljestäkään käsin mitään\npuhuttu. Martti piti tiedon omanaan, prinssin toverit eivät olleet\nhäntä tunteneetkaan, ja prinssi itse vain tavattaessa nyökäytti\nhänelle ymmärtävästi päätään. Nuoren Juhanan osanotosta tämänöiseen\nhyökkäykseen ei siten yleensä tiedetty mitään. Hän oli ollut jäävinään\nlaivaansa, mutta Martti ymmärsi kyllä, miten kaikki oli tapahtunut.\nNuoret herrat olivat tietysti myrtyneinä kuninkaan kiellosta ja\nsaatuaan varmuuden siitä, että yöllinen retki todella tehdään,\npäättäneet tuntemattomina, tavallisiksi huoveiksi pukeutuneina, ottaa\nsiihen osaa. Niin he olivatkin yöpimeällä liittyneet ruotsalaiseen\nratsujoukkoon, mutta uhkarohkeina ja vallattomina loitonneet liian\nlähelle linnan muureja ja liian aukealle maalle.\n\nEikä hän omasta puolestaan tuota prinssin uhmaa ihmetellytkään.\nHäntä itseään ei olisi tänä yönä mikään pidättänyt, ottamasta osaa\nPähkinälinnaa vastaan tehtävään hyökkäykseen, kun tänne kerran oli\npäässyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe hyökkäys jäi kuitenkin tuloksettomaksi. Pähkinälinna sai tosin sinä\nyönä kestää tavattoman kuuman pommituksen ja sen maanpuoleiset muurit\nrunneltuivat sangen pahasti. Mutta linnan taitava ja nokkela päällikkö,\nruhtinas Golovin, ehti kuitenkin järjestää väkensä niin ajoissa ja\nniin tarmokkaaseen puolustukseen, ettei aiotusta väkirynnäköstä\nlinnaan voinut tällä kertaa tulla mitään. Aamun valjettua oli rynnäkkö\nkeskeytettävä; vain harvakseen jatkettiin päivän mittaan pommitusta.\nSen verran oli kuitenkin tällä yöllisellä liikkeellä saavutettu, että\nnyt voitiin uusista pattereista pommittaa linnaa maan puoleltakin,\njoten puolustajain täytyi jakaa väkensä useille tahoille ja siten\nkestää yhä tiukempaa ja rasittavampaa piiritystä.\n\nSuomalaisen sotajoukon päällikköjen oli ryhdyttävä uusiin\nneuvotteluihin linnan valloittamiseksi ja suunniteltava\nuusia toimenpiteitä retkensä edistämiseksi. Ja heillä oli,\nhuolimatta kuninkaan hämmentävistä määräyksistä, edelleen hyvät\nonnistumisen toiveet; heidän intonsa oli tulinen, heidän tarmonsa\ntaittumaton ja sillä he sähköttivät joukkonsakin. He käsittivät\nkunniavelvollisuudekseen toteuttaa sen, mitä varten he olivat retkelle\nlähteneet. Siksi he hyvässä yhteishengessä herkeämättä ponnistelivat,\nkaikki vakuutettuina siitä, että päivän, parin perästä olisi \"pähkinä\"\nheidän.\n\n\n\n\nX\n\n\nMutta parin päivän perästä tuli piiritysjoukolle uusi sanoma\nkuninkaalta ja se taittoi kerralla kaikki heidän toiveensa, murskasi\nheidän intonsa ja vei heiltä toimintamahdollisuuden. Kustaa Vaasa\nkäski näet sotaväkensä heti ja vähintäkään vikuroimatta keskeyttää\nPähkinälinnan piiritystyöt ja palata Inkeristä viipymättä takaisin\nViipuriin.\n\nSe oli ratkaiseva isku. Käsky oli ehdoton. Sitä paremmin tehostaakseen\noli kuningas vielä sen viejäksi lähettänyt toisen lankomiehensä, Steen\nLeijonhufvudin, jonka tuli valvoa, että annettuja ohjeita noudatetaan.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? kysyivät sotaherrat hölmistyneinä, jopa vallan\nturtuneina toisiltaan.\n\n-- Ettäkö kaikki olisi jätettävä kesken, uhrattava nykyiset\nsaavutukset, lopetettava retki alkuunsa -- mitä tässä on mieltä?\n\n-- Pidetäänkö meitä narreina, olemmehan juuri menestyksen kynnyksellä!\nMillä olemme ansainneet tällaisen nöyryytyksen.\n\nNäitä kysymyksiä ja paljon muita sateli närkästyneiden\nsotaherrain joukosta; heidän oli nyt vaikea pysyä alallaan ja\nolla niskoittelematta. Ylhäisen neuvoksen oli kuitenkin käsketty\nperustellakin määräystään ja hän tekikin sen kohta lyhyesti ja\nvirallisesti:\n\n-- Kuningas ei usko Pähkinälinnan piirityksen onnistuvan, kun se kerran\non ruvennut sitkistymään. Syksy on käsissä -- syyskuu oli todellakin\njo loppupuolellaan -- kelirikko voi katkaista maajoukon paluumatkan ja\ntuottaa sille tuhon.\n\n-- No, silloin täällä ollaan linnan lämpimissä talveen asti, intoili\nAntti Niilonpoika, joka oli tuosta jymyviestistä muita harmistuneempi,\nretki kun oli suurelta osalta juuri hänen aiheuttamansa. -- Taikka\nmennään Moskovaan talvehtimaan!\n\nMutta vakavanaamainen Steen Leijonhufvud ei kuunnellut tällaisia\nvälihuudahduksia. Kuivasti ja asiallisesti, ilmeisesti itse asiastaan\nsuurestikaan innostumatta, mutta kuninkaansa käskyjä noudattaen, hän\njatkoi:\n\n-- Sitäpaitsi on Viipuriin saapunut tietoja, että venäläiset kokoavat\nsuuria sotajoukkoja, eikä ainoastaan tänne Inkeriin, vaan myös\nKäkisalmen puolelle...\n\n-- Ah, niin, siinä on siis pähkinän sydän, irvisteli Antti edelleen\nhäikäilemättä, mutta jokunen toisistakin päälliköistä iski hänelle\nymmärtävästi silmää.\n\n-- Siitä voisi olla seurauksena, -- jatkoi Steen-herra edelleen\nvirallisesti, -- että Viipuri, jonne uuden väennoston kautta vasta on\nsaapunut muutamia satoja talonpoikia, joutuu eroon sotajoukosta, ja\nsitä kuningas tahtoo ehdottomasti välttää.\n\nJo murahti siihen nyt Klaus Kristerinpoikakin:\n\n-- Nämä peloittavina uhkaavat tuhot hän on siis nähnyt niin synkässä\nvalossa, että mieluummin tahtoo laskea vihollisen oman maansa alueelle.\nMutta jospa me lähetystön avulla selitämme hänelle asiain tilan?\n\n-- Turhaa, tokaisi siihen Steen-herra jyrkästi. -- Kuningas on jo\netukäteen kieltänyt kaikki viivytysyritykset. Sekä laivaston että\nmaajoukon on heti palattava Viipuriin.\n\nMikäpä siinä niin ollen auttoi. Kuninkaan käsky pani päälaelleen\nsotaherrain kaikki toivehikkaat suunnitelmat ja typerrytti heidät\naluksi kokonaan. Mitä hittoja, nytkö olisi heti ruvettava valmistamaan\nperäytymistä Nevajoelta? Synkin mielin ja innottomasti he vasta\nvähitellen siihen ajatukseen tottuivat, yhä uudelleen toisilleen\nvalitellen:\n\n-- Oli onnetonta, että pyysimme kuninkaan itsensä tänne Viipuriin, hän\nturmeli nyt koko hankkeen. Mutta kukapa osasi arvata, että hän on jo\nniin vanhentunut!\n\n-- Tämä pako on häpeällistä...\n\n-- Ja turmiollista, se antaa vain vihollisellemme rohkeutta!\n\n-- Onko tämä kuninkaallinen käskijämme sama, joka aikoinaan ajoi\npienellä talonpoikaisjoukolla tanskalaiset maastaan, -- ei hän silloin\nkysynyt keliä eikä vuodenaikaa.\n\n-- Hän oli nuori silloin! Nyt hän on vanha...\n\n-- Ja kaikki mahti on kuitenkin hänen vanhenevissa käsissään...\n\nNiin sinkoilivat katkerat vuorosanat miesjoukossa, joskuspa vieläkin\nsärmikkäämpinä.\n\n-- Onhan sotaväki meidän komennossamme, uhmaili Antti aivan\npohteissaan. -- Valloittakaamme heti linna sisukkaalla väkirynnäköllä,\nehkä muuttuu viipurilainen sävy silloin!\n\nMutta vanhemmat herrat ja varsinkin ruotsalaiset pudistelivat päätään:\nei ole Kustaa-kuningasta vastaan hyvä lähteä niskuroimaan, hänellä\nyksin on kaikki valta! Kävipä hyvin tai hullusti, on omapäisen\nyrittäjän niska vaarassa. Alistua täytyy, -- se oli sotaherrain\nneuvottelun haikea lopputulos, joskin heitä sydänjuuria myöten kirveli,\nkun heidät, soturit, jotka olivat varustautuneet kunniakkaaseen\ntaisteluun, yhtäkkiä estettiin toimimasta.\n\nVähinerin ryhdyttiin siis peräytymistä valmistamaan. Napisten ja\nhaluttomasti se tehtiin, purettiin varastoja, vedettiin tykkejä ja\ntelttoja laivoihin, linnaa kumminkin rantapattereista herkeämättä\npommitettaessa.\n\nTähän purkaustyöhön joutui nyt Martti Pietarinpoikakin, joka oli\nrintamalle pääsystään niin paljon kunniakasta kuvitellut. Hän kuuli\nherrain napinan ja uhmasanat, mutta tuli samalla ymmärtämään, että\nyhdelle ja toiselle siinä oli sittenkin tainnut tapahtua mieluinen\nvahinko. Näyttivätpä Ruotsin herroista useimmat, joille viipyminen\nnäillä kaukaisilla, syysmärillä mailla jo oli käynyt tuskaksi, olevan\ntällä kannalla, niiden joukossa Juhana-prinssikin holhoojineen, jotka\nheti ensimmäisellä laivalla kiirehtivät palaamaan Nevan suulle.\nAinoa, joka suoraan ja rehellisesti tunnusti peräytymiskäskyn hyvin\nymmärrettäväksi, oli Henrik Klaunpoika, Kankaisten herra.\n\nMuuatta varastoa Nevan rannalta laivoihin lastattaessa kuuli Martti\nhänen lausuvan sellaisen mielipiteen.\n\n-- Kuinka niin, ivailivat toiset. -- Huolettaako sinuakin keli ja\nvuodenaika?\n\n-- Ei. Minua kirvelee tämä pakollinen peräytyminen tuloksettomaksi\njäävältä retkeltä yhtä paljon kuin teitäkin, ja jos itse saisin\nmäärätä, jatkaisin kyllä uhmallakin piiritystä. Ja kentiespä linnan\nvalloittaisimmekin. Mutta meidän olisi ehkä sittenkin peräydyttävä.\n\n-- Mikä pakottaisi voittajat peräytymään? utelivat toiset edelleen\npisteliäästi. -- Vihollinenko, jonka voimaa ei ole saatu vielä\nkoettaakaan?\n\n-- Ei, vaan ruoka. Nälkäinen sotilas rupeaa pian napisemaan. Ja silloin\nsaattaisi peräytyminen käydä hullummin.\n\nMutta Henrik-herran järkeilevä puhe hukkui kuin huutavan ääni korpeen.\nKaikki puhuivat vain retken päättymisen noloudesta, kotiinpalaavain\nkunniattomasta vastaanotosta, murskatuista maineen toiveistaan.\nMutta nuoren teinin hiljaisessa mielessä iti ajatus, että ehkä on\nHenrik-herra sittenkin oikeassa. Paljon soturielämän ja sotainnon\ntyhjää vaahtoa hän oli jo tällä lyhyellä sotaretkellään ehtinyt nähdä,\nja hänestä tuntui, että se ylistetty sodan loisto, kultaus ja kunnia\nei ehkä sittenkään ole korkeinta maailmassa. Mutta näistä hiljaisista\nmietteistään hän ei tietysti kenellekään virkkanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViipuriin palasi Martti Pietarinpoika aikaisemmin kuin itse sotajoukko.\nHänelle joutui näet taas uusi lähetin tehtävä.\n\nPähkinälinnasta palaavalle suomalaiselle maaväelle tuli vielä matkalla\nviivytys. Kun se oli lokakuun alussa lopullisesti keskeyttänyt\npiirityksen ja palannut Nevajoen pohjoisrannalle ja lähtenyt sen\nalavia, märkiä teitä myöten samoamaan Hantolaan päin, oli puristuksesta\npäässyt vihollinen hihkaissut ja rohkaistuna soutanut sekin joen\nyli, käydäkseen perääntyviä hätyyttämään. Venäläiset olivat tähän\nmennessä jo saaneet suurenlaisen armeijan koolle ja ensiksi Nevalla\nhätistelleet Baggen laivastoa, jota myrskykin samaan aikaan ahdisteli.\nJa kun se vihdoin oli selviytynyt pulastaan ja purjehtinut joensuulle,\nrynnänneet väistyvän maajoukon kimppuun. Jälkijoukosta saapui\nsuomalaisille päälliköille hätäisiä sanomia. Silloin he päättivät\npyörähtää pääjoukkoineen takaisin iskeäkseen vainolaista vasten\nkuonoa. Näin syntyi taistelu siinä Neva-joen alavalla rannalla, ainoa\nkunnollinen ja tulinen taistelu koko sotaretkellä, ja siinä joutui nyt\nMartti Pietarinpoikakin olemaan mukana. Iskettiin vastakkain oikein\nvihan vimmalla. Suomalaiset soturit purkivat siinä esiin sydäntensä\niskostuneen katkeruuden, hyökäten silmittömästi vihollisen kimppuun.\nMutta vastarinta oli sitkeä, venäläisillä oli jo koossa suuri\nsotajoukko, veristä taistelua kesti iltaan asti. Silloin vihollinen\nlopulta väistyi ja suomalaiset ajoivat sen takaisin lauttapaikalle\nasti. Mutta yö esti pitemmän takaa-ajon. Oman turvallisuutensa vuoksi\nkuitenkin päälliköt päättivät viipyä siinä muutamia päiviä, saadakseen\nkuormastonsa eteenpäin ja katsoakseen, tekikö venäläisten mieli\nuudelleen yrittää jälkijoukon kintereille.\n\nTämä voitto lievensi jonkin verran palaavan sotaväen karvasta mieltä.\nMutta siitä aiheutuneesta viivytyksestä päättivät päälliköt heti\nlaittaa Viipuriin sanan kuninkaalle, jonka he tiesivät kärsimättömänä\nja levottomana odottavan väkensä paluuta. Ja kuninkaan oma airut oli\nheistä sopivin tätä viestiä viemään.\n\nNäin lähti Martti Pietarinpoika melkein heti taistelun tauottua\nratsastamaan takaisin samaa ilotonta tietä aution Karjalan maan halki\nViipuriin päin, jota hän pari viikkoa aikaisemmin oli iloisena samonnut\nsotaretkeen yhtyäkseen. Nyt oli hän melkein yhtä iloinen sieltä\npalatessaan.\n\n\n\n\nXI\n\n\nInga-rouvan pienessä kylkikammiossa Viipurin linnassa istuivat eräänä\nlokakuun päivänä Maunu Niilonpoika ja piispa Juusten maistellen\nyskäänsä emännän valmistamaa maustettua juomaa ja tarinoiden\npuoliääneen ja melkein arasti yhteisistä huolistaan. Sillä yläkerrasta,\njuhlahuoneista, kumahtelivat Kustaa-kuninkaan raskaat askeleet, kun hän\nsiellä murisevana käveli edestakaisin ja purki kiukkuaan ja ikäväänsä\npitkiin yksinpuheluihin. Ainoina seuralaisinaan oli hänellä näet nyt,\nmolempain Leijonhufvudien liityttyä sotaväkeen, vanhat valtaneuvokset\nBirger Niilonpoika Griip ja Svante Sture, jotka eivät kumminkaan enää\nkoskaan väittäneet kuningasta vastaan, joten hänen täytyi väitellä\nyksin.\n\nViipurin linnanherra Maunu Niilonpoika oli näinä neljänä viikkona,\njotka kuningas oli hänen linnassaan viettänyt, harmaantunut ja\nukottunut enemmän kuin ennen neljässä vuodessa ja käynyt suorastaan\naraksi ja sairaaksi kuninkaan alituisesta torailusta, uusista\ntehtävistä ja ylivoimaisista vaatimuksista. Tämä ennen karski soturi\najatteli nyt kammolla ärtyisän maanisän kutsuja puheilleen, pelkäsi\nmyös yksin niitä odotella, ja pyysi senvuoksi piispa-ystävänsä niin\nusein kun mahdollista luokseen linnaan, jakamaan ja yhdessä väistämään\nnoita yhä ankarampina uudistuvia kuninkaallisia mäiskyjä.\n\nJa Paavali Juusten käveli linnaan mielellään. Hän viihtyi hyvin\nInga-rouvan maustejuoman ääressä ja siellähän hän aina tapasi senkin\nnuoren Margareta-neitosen, joka oli hänestä \"todella suloinen ilmiö\" ja\njota hän yhä vakavammin oli ruvennut ajattelemaan emännäksi yksinäiseen\npiispantaloonsa. Piispa Juustenin rauhallinen, arvokas, hillitty\nesiintyminen oli myös todellakin omansa kuninkaan kiukunpurkauksia\nvähän asettamaan. -- Kauanko tätä kidutusta vielä kestää, valitti\nAhtisten herra ankeana. -- Olen pyytänyt eroa tästä viheliäisestä\nvirastani, olen sairas ja maksaisin mitä tahansa, jos taas pääsisin\nrauhaan hiljaiseen kotoiseen kartanooni. Mutta en pääse, minun täytyy\nolla täällä syntipukkina ja syyparkana, -- kuinka kauan?\n\n-- Kunnes sotaväki palaa. Silloin tulee tänne kyllä riittävästi muita\nsyntipukkeja, vastasi Juusten rauhoitellen. -- Ja mielialasta päättäen\nkuningas lähtee kyllä silloin piankin täältä tiehensä.\n\n-- Jumala suokoon! Sillä hän ei rakasta Viipuria.\n\n-- Ei, hän pelkää tätä paikkaa, -- niin, ihan selvästi juuri pelko ajaa\nhäneen tuon onnettoman levottomuuden ja alituisen ärtyisyyden.\n\n-- Mutta mitä on meidän, tänne jäävien, sitten pelättävä, kun sotaväki\nvedetään pois rajalta ja vihollinen tietysti sen perästä hyökkää tänne?\nkysyi Juusten.\n\n-- Siitä kyllä sitten selvitään, -- saadaanhan tapella! Nythän tässä on\nviheliäisintä se, ettei saa edes tapellakaan.\n\n-- Kaipa sotaväki pian palaa, kovathan lähetettiin täältä sille käskyt,\nlohdutti Juusten.\n\n-- Ja kumminkaan en soisi sen palaavan, virkkoi Ahtisten herra\nmiettiväisenä.\n\n-- Kuinka et?\n\n-- Sen paluuhan merkitsee tappiota, peräytymistä, ja minä uskon, että\nse olisi voinut voittaa. Mutta ehkei siitä tällä komennolla olisi\nmitään tullut, -- pelko on huono neuvonantaja!\n\nNäin ystävykset hiljakseen keskustelivat. Mutta ennenkuin\npiispa ennätti illan hämärtyessä lähteä, toteutui jo taas se,\nmitä kiusaantunut linnanvouti oli varonut. Askeleet yläkerrassa\ntaukosivat ja tuokion kuluttua tuli palveluspoika kutsumaan Maunu\nNiilonpojan kuninkaan puheille. Huoahtaen, mutta mitään virkkamatta,\nhän sonnustautui sotilaspukuunsa, ja piispa Juusten seurasi häntä\nyläkertaan -- kuningaskin oli siihen jo tottunut.\n\nKustaa Vaasa seisoi siellä väljässä kotimekossaan, silmät verestävinä,\nharvaksi kulunut tukka pörröllään, ja näytti hämmentyneeltä, miltei\nhätääntyneeltä. Hän viskasi ihomekkonsa auki -- hän oli lämmityttänyt\nlinnan kosteita, koleita huoneita aivan liiaksi -- ja retkahti\nnojatuoliinsa.\n\n-- Miksi ei minulle kukaan tuo mitään tietoja? puhui hän aluksi\nhiljaa, vallan valitellen. -- Olen väsynyt, minua nukuttaa, mutta tämä\nlevottomuus ei anna minulle unta. Missä on sotaväkeni?\n\nSiihen ei kutsutuista miehistä voinut kumpikaan sen varmemmin vastata\nkuin kuninkaan omat neuvoksetkaan. Ja ukko jatkoi:\n\n-- Jo toista viikkoa sitten lähetin Steen-herran kutsumaan kiireellä\nväkeämme pois Inkeristä. Missä vastaus viipyy, onko väkemme tuhottu, ja\npoikanikinko sen mukana...?\n\nSiihen nyt Juusten vastaili tavallisella levollisuudellaan:\n\n-- Sotajoukko on tietysti paluumatkalla, tulihan tieto siitä, että\nse on lähdössä Nevalta. Mutta tykkien ja joukkojen kuljetus joen yli\nei käyne niin kädenkäänteessä, ja tiet ovat tietysti huonot... --\nNiin, tiet huonot -- nyt jo terästyi kuninkaan ääni kiivaammaksi --\ntietysti huonot, mutta miksi viipyivät he siellä kelirikkoon asti, kun\neivät kuitenkaan saaneet mitään toimeen. Varoitinhan, mutta täällä\nniskuroidaan aina minua vastaan, te suomalaiset olette itsepäisiä ja\ntottelemattomia...\n\nSiinä joutui kuningas taas mieliaiheeseensa, puhumaan suomalaisten\nkavaluudesta ja härkäpäisyydestä, heidän salaisista juonistaan,\n-- sitä sättimistä saattoi usein tulla pitkä, tuima litania.\nPiispakin, joka aluksi oli yritellyt maanmiehiään puolustella,\noli siitä tyyten luopunut, huomatessaan, että kuninkaan mieli\nvähimmästäkin vastarinnasta vain ärtyi. Mutta tällä kertaa ukko heitti\nsuomalaisvihansa lyhyeen, vaipuen taas äskeiseen alakuloisuuteensa:\n\n-- Miksi minut on jätetty tähän koloon kiusautumaan ja happanemaan?\nMiksi, voi miksi, laskin poikanikin luotani surman suuhun...\njoutuakseniko yksin itse täällä samaan kitaan!\n\nTaas koettivat linnan herrat järkisyillä vakuuttaa, etteihän ollut\nmitään vaaraa olemassa, että huhut vihollisten keräytymisestä Korelan\ntienoille olivat liioiteltuja, ja että nuori ruhtinas varmasti palaa\nterveenä ja reippaana. Mutta vanhus ei tyyntynyt, Juusteninkaan\nrauhoittava puhe ei pystynyt häneen tänään. Hän toraili:\n\n-- Jos tuosta kaikesta olette niin varsin varmoja, niin miksette ryhdy\njohonkin toimenpiteeseen hankkiaksenne siitä täyden varmuuden. Mutta te\nolette laiskoja ja saamattomia, -- rikollisen tylsiä te olette!\n\nHiki helmeili kuninkaan kaljulta laelta, hänen hengityksensä läähätti\nlyhyenä ja hänen pitkäpartainen leukansa värähti, kun hän iski\nkuihtuneen nyrkkinsä pöytään ja huusi:\n\n-- Uudet airuet on vielä tänä iltana, heti paikalla, lähetettävä\nottamaan selkoa, missä sotaväkemme viipyy -- niiden on yötä päivää\nratsastettava ja tuotava minulle siitä varma sana! Ja kohdistaen\nsalamansa taas Maunu-herraan hän jatkoi: No, liiku liukkaammin, sinä\nvanha vätys, äläkä palaa eteeni, ennenkuin sinulla on selvät tiedot!\n\nLoukkauksesta suuttuneena ja saamistaan tärähdyksistä vallan vavisten\nMaunu Niilonpoika poistui kuninkaan luota. Hän oli nyt varmasti\npäättänyt lähteä itse airuena matkalle... hän ei tätä kestä... eikä\nsaanut enää piispankaan tyynnyttävä tarina hänen päätöstään horjumaan.\nMutta kun miehet masentuneina ja vallan tyrmistyneinä laskeutuivat\nlinnan kapeita rappusia alas, tuli heitä vastaan märkä, hiestynyt\nhuovi, jonka kannukset kilisivät porraskiviin.\n\n-- Martti, sinäkö! virkkoi piispa iloisena. -- Olet siis palannut\nInkeristä?\n\n-- Sieltä juuri tulen.\n\n-- Jumalan kiitos! huoahti linnanvoutikin kuin taakan alta päästen. --\nTuotpa mitä tietoja tahansa, poika, joudu nyt vain suoraa päätä, noissa\nyksissä lioissasi kuninkaan luo!\n\n-- Siunaa mua, mihin sellainen kiire? kysyi väsynyt airut hämmästyneenä.\n\n-- Joudu -- sinä olet meille pelastuksen enkeli, niin märkä ja savinen\nkuin oletkin. Täällä oli juuri tulossa maanjäristys, sinä voit sen nyt\ntoivottavasti estää. Palatkaamme sisään!\n\n-- Paremmalla onnella, lisäsi piispa.\n\nLinnanvouti pääsi tekemästä ylimääräistä ratsastusmatkaansa ja jonkin\nverran kuningas toki lauhtui ja rauhoittui kuullessaan prinssin jo\nolevan laivastossa kotimatkalla ja maajoukonkin samoilevan Viipuria\nkohti ahdistavat viholliset voitettuaan. Mutta aivan levollinen hän ei\nollut vieläkään. Saattoihan uusi myrsky vielä tuhota laivaston eikähän\nollut takeita siitä, ettei vihollinen uudelleen ehtisi maajoukon\nniskaan. Toruipa kuningas sitäkin, että suomalaiset päälliköt yleensä\nolivat antautuneet vihollisen kanssa taisteluun, senjälkeen kun hän oli\nkäskenyt väkensä viipymättä ja kiireesti palata -- se oli taas sitä\nsamaa uppiniskaisuutta!\n\n-- Kun ryssät ahdistelivat jälkijoukkoa, oli heidät tietenkin\nkarkoitettava, selitti Martti rauhallisesti. -- Ja voitollahan se\nottelu suoritettiin.\n\n-- Voittiko siis väkemme siinä todellakin?\n\n-- Voitti, vakuutti Martti. -- Olin itse taistelussa mukana. Pimeän\ntulo vain esti meitä ajamasta pidemmälle vihollista takaa.\n\nTämä seikka herätti taas kuninkaan tyytymättömyyden.\n\n-- Pimeän tulo, valkenihan päivä aamulla! Tämä on taas teikäläisen\nsaamattomuuden sotataitoa. Jos kerran voitto oli saatu, olisi tietenkin\nsen hedelmät ollut korjattava. Mitä varten pysähtyivät Boije ja Hornit\nvoittonsa jälkeen ja läksivät palaamaan?\n\n-- En tiedä, ehkä ymmärsivät niin sen saamansa käskyn, että heidän oli\nviipymättä palattava Viipuriin.\n\nNuori airut vastaili näin täysin vakavissaan ankarana utelevalle\nkuninkaalle. Mutta sivusta kuuntelevan piispan silmäkulmassa leikki\npieni hymyn väre, jonka aiheen linnanvouti hyvin ymmärsi, vaikka\nmolemmat olivatkin täysin vakuutetut, että airuen vastaus oli vailla\nsarvia ja hampaita. Mutta kuningas kivahti taas noista viimeisistä\nsanoista:\n\n-- Ne ymmärtävät aina kaikki hullusti, omaa älyä ei ole mukana\nollenkaan! Jättivät voittonsa kesken -- tietysti, senkin vetelykset!\n\nMartille muistuivat tuossa tuokiossa mieleen elävästi Antti Niilonpojan\nsanat, jotka hän oli kuullut sotaherrain neuvotteluteltassa\nPähkinälinnan edustalla: ukko on vanha! Sillä nuo peräkkäiset moitteet\nsiitä, että sotaväki oli ollenkaan ryhtynyt ahdistajaansa karkoittamaan\nja ettei se ollut vastoin kieltoa antautunut jatkuvaan taisteluun,\nnehän eivät oikein hyvin sopineet samaan hengenvetoon. Mutta hän odotti\nääneti kuninkaan uusia kysymyksiä ja kun ne vihdoin loppuivat, sai hän\nlähteä riisuutumaan raskaista tamineistaan. Mitään kiitosta ei hän\nollut kuninkaalta saanut rauhoittavista uutisistaan, mutta oli toki\nsäästynyt henkilökohtaisilta nuhteilta. Ja pelastanut niistä myöskin\nhyvänsävyisen linnanvoudin, -- siitä hän sai Inga-rouvalta illallisensa\nlisäksi pullean silavapiirakkaan, ylimääräisen kannun olutta ja monta\nystävällistä sanaa, jotka tekivät hyvää orvolle teinipojalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäysin ei kuningas rauhoittunut huolistaan, ennenkuin koko sotajoukko\nmuutamia päiviä myöhemmin oli marssinut Viipurin muurien sisäpuolelle\nja laivasto, jossa Juhana-prinssi terhakkana saapui, oli melkein\nsamoihin aikoihin laskenut linnan edustaiselle lahdelle. Silloin\nhän tyytyväisenä myhähteli ja hiveli taas hienoksi suittua pitkää\npartaansa, istuessaan vaakunasalin pitkän pöydän päässä, jonka ääressä\nhän retkeltä palanneiden sotaherrain kanssa söi tervetuliaisaterian.\nMutta hänen kasvoiltaan ei vieläkään sulanut ankaruuden ja\ntyytymättömyyden piirre, joka oli niihin aivan kuin kivettynyt. Hänen\nsydämeensä oli näinä kärsimysten viikkoina, jotka hän oli saanut\nviettää Viipurin melkein autiossa linnassa, pakkautunut niin paljon\näreyttä, syytöstä ja kaikkinaista karvautta, että se, vaikka jo pelon\nja ikävän syyt olivatkin poistuneet, vieläkin siellä myllersi ja\nvähimmästäkin aiheesta tuprahti esiin.\n\nHänen moitteensa kohdistuivat nyt, eikä aivan aiheetta, siihen, että\nsuomalaiset sotapäälliköt olivat, haluamalleen retkelle päästäkseen,\nantaneet hänelle liian kauniita ja rusokarvaisia kuvauksia Inkerin\nretken onnistumisen edellytyksistä ja siten tahallaan, itsekkäissä\ntarkoituksissa, pettäneet häntä, kuningastaan. Nuo hänessä kauan\nkyteneet ja kasvaneet syytökset singahtivat nyt valtoinaan esiin, kun\nretken kielteisiä tuloksia käsiteltiin.\n\n-- Te kerroitte minulle, että muka Inkerin kaupungit ja linnat\nantautuisivat meille helposti ja mielisuosiolla. Enhän sitä uskonut,\nmutta itse olette nyt puheittenne perättömyyden päivänselvästi\ntodistaneet -- yhtä pientä pähkinääkään ette jaksaneet puraista!\n\n-- Olisi se vielä puraistukin...\n\nNiin rupesi Antti Niilonpoika puolustautumaan, mutta kuninkaan kasvot\nsynkistyivät ja toiset herrat nykäisivät Anttia vaikenemaan. Sillä\ntunnettuahan oli, että kuninkaaseen eivät vastaväitteet pystyneet ja\nettä ne vain häntä ärsyttivät. Nytkin jo ukko harjakset pystyssä urahti:\n\n-- Vielä te olisitte puraisseet! Missä ovat ne 20,000 miestä, joiden\nkirjeessänne minulle vakuutitte olevan retkeä varten koossa? Hä? Te\nvalehtelitte, suoraan valehtelitte, kuninkaallenne, valehtelitte\nmäärän nelinkertaiseksi...! Ja vihollisten lukumäärään nähden oli\njuttu päinvastainen, -- kuinka he siellä pitivät puoliaan ja teitä\nahdistamaankin kävivät, jos heitä ei ollut kuin kourantäysi! Ja ketä\novat ne, jotka nyt idästä ja etelästä meitä uhkaavat? Entä ne sanomat,\njoita vielä muutamia viikkoja sitten meille Turkuun lähetitte Olavi\nSkotten mukana -- te johditte ehdoin tahdoin kuninkaanne harhaan!\nKuinka siitä nyt vastaatte?\n\nTaas jyrähteli kuninkaan ääni ankarana kuin ukkonen, kaikki tuo\npatoutunut kiukku poreili jo mahtavana kyminä hänen parrastaan.\nSyönti oli juhlapöydässä keskeytynyt, maljoihin ei kukaan koskenut,\nmutta synkkä uhma varjosti rasittavalta retkeltä palanneiden miesten\npäivettyneitä kasvoja.\n\nMonia kuninkaan syytöksiä vastaan he olisivat voineet puolustautua, jos\nheille siihen olisi jäänyt tilaisuutta. Paljon totta oli kyllä Kustaan\nnuhteissa. Viipurissa vuosikauden koossaolleet suomalaiset herrat\nolivat epäilemättä nähneet suunnittelemansa hyökkäysretken edellytykset\nja toiveet liian kauniissa valossa ja sellaisina, liioiteltuina,\nne myös, yksityistietojaan seulomatta, kuninkaalleen esittäneet.\nMutta perimmäisen ajatuksensa siirtää sota vihollisen rajan taa ja\niskeä ryssää siellä, he tiesivät täysin oikeaksi ja he olivat myös\nvakuutetut, että olisivat siinä onnistuneet, jos olisivat kuninkaan\nhäiritsemättä saaneet toteuttaa suunnitelmansa. Sen vuoksi vaikuttivat\nheihin kaksin kerroin epäoikeutetuilta kuninkaan sapekkaat soimaukset,\nhänen, joka pilasi heiltä kaikki...\n\nMutta he eivät saaneet sitä julkilausua ja piiloon painettu katkeruus\nkävi heissä sen vuoksi sitä sakeammaksi. Vihdoin, kun mitta tuntui\nylitsevuotavalta, pyysi Henrik Klaunpoika saada lausua pari sanaa\nselitykseksi ja puolustukseksi. Mutta kuninkaalla ei ollut malttia\nhäntäkään kuunnella, hän kohdisti nyt kiukkunsa henkilökohtaisesti sekä\nHenrikiin että toisiin suomalaisiin herroihin.\n\n-- Älä selitä, Henrik, huudahti hän. -- Tunnen sinut, olet rehti mies\nkylläkin suomalaiseksi, mutta sotapäällikkö et ole. Siksi saatkin\ntäältä nyt vapautuksen, luulen sinun mielelläsikin palaavan perheesi\nluo Kankaisiin... Tahdot tietysti sanoa, että te olette hyvässä\ntarkoituksessa erehtyneet. Mutta sitä juuri minä en usko enempää kuin\ntarpeeksi. Teillä suomalaisilla on täällä aina omia visapääjuonianne\npunottuina, -- olisihan minun pitänyt se muistaa. Erehdyin siinä,\nkun jätin ohjakset täällä Viipurissa teidän käsiinne, jätin teille\npäällikkyyden -- te Boijet, Hornit, Spåret ja mitä lienette, olette\nsiinä suhteessa samankarvaiset kaikki! Mutta nyt me erehdyksemme\nkorjaammekin. Me asetamme tänne toiset miehet päällikkyyteen, ja te\nsaatte totella käskyjä!\n\nHarvinainen laatuaan oli se tervetuliaisateria, joka sinä päivänä\nsyötiin Viipurin linnassa. Mokomissa pidoissa ei ollut kukaan\nsuomalaisista eikä ruotsalaisistakaan ylimyksistä ennen ollut ja sangen\nvähällä olivat nuo pidot käydä vielä oudommiksi, sillä monen soturin\nsappi kuohahti. Vihdoin huomasi kuningas itsekin tämän yhdessäolon\nliian särmikkääksi. Hän jutteli taas hetkisen vähän rauhallisemmin,\nnousi sitten ja poistui omiin huoneisiinsa.\n\nJuhana-prinssi sitävastoin jäi vielä istumaan sotatoveriensa seuraan\nja hänen läsnäolonsa vaimensi toki hieman sitä suuttumusta ja\nmielipahaa, joka heidän sydämissään tämän kuninkaallisen vastaanoton\njälkeen kirveli ja kipinöi. Hän, joka osaltaan itse oli syypää siihen\nsotaretkeen, josta kuningas nyt päälliköitä noin rajusti moitti,\ntunsi nuoressa mielessään, että hänen isänsä oli tavanmukaisessa\nsanamehukkuudessaan mennyt aivan liiallisuuksiin, ja koetti puolestaan\nsen vuoksi kaikella luontaisella rakastettavuudellaan valaa öljyä\näskeisen keskustelun nostamiin laineisiin sekä viihdyttää noiden kelpo\nmiesten mieliä.\n\nMutta ei syntynyt tänään sitenkään pitkiä juominkeja sotaherrain\nyhdessäolosta. Jokainen tunsi tänään vaivanpalkkiokseen saaneensa\nkuninkaaltaan liian syviä iskuja sydämeensä, ja näitä aukinaisia\nhaavoja kirveli liiaksi. Moni mietti sen vuoksi uhma mielessään lähteä\njo varhain aamulla ratsastamaan kotiinsa. Ennen pitkää he nousivat\nsiten toinen toisensa perästä juhlapöydästä lähteäkseen hakemaan\nitselleen makuupaikkaa tuossa tutussa linnassa, jonka jokainen soppi\nnyt taas oli täynnä sotilasväkeä, tungosta ja hyörinää. Siellä kävi\ntaas yömyöhään asti kohina tuvissa ja portaissa, ovet paukkuivat ja\nkannukset kilahtivat, niin että linnan oma väki, joka koko syyskauden\noli tottunut täydelliseen hiljaisuuteen, tuskin sai unen päästä kiinni.\n\nMutta vanha Kustaa-kuningas nukkui tänä yönä hyvin, paremmin kuin\nkokonaiseen kuukauteen. Hänellä oli nyt poikansa luonaan, koko\nsotajoukko oli hänen ympärillään kaupungissa ja linnassa, ainaisen\nlevottomuuden ja pahojen aavistusten aihe oli poistunut ja varma\nturvallisuuden tunne antoi taas sekä vanhalle sielulle että ruumiille\nlepoa. Ja hän oli tänä iltana myös saanut puretuksi sydämestään\nkaiken sen happamen ja karvaan, joka sinne viikko viikolta oli yhä\npaksummaksi patoutunut, ja siitä hän oli käynyt ikäänkuin keveämmäksi\nja terveemmäksi. Heti maata mentyään hän vaipui rauhalliseen, syvään\nuneen ja hänen voimakas hengityksensä kumahti pian alakerrokseen asti,\nmissä omaa mielikarvauttaan hautovat miehet, vuoteillaan kuuntelivat\ntuota kuninkaallista kuorsausta.\n\n\n\n\nXII\n\n\nAvarassa talonpoikaispirtissä, jonka seinähirret, orret ja kiukaankylki\nolivat käyneet savusta pikimustiksi ja jossa valon antajana oli vain\njuoksulauta-ikkuna, istui eräänä syyspäivänä Martti Pietarinpoika\nkäryävä talikynttilä edessään ahkerasti kirjoitellen suuren väenpöydän\nääressä. Huovinpukuisesta airuesta, joka oli äsken ollut mukana\nverisissä taisteluissa, oli näet taas tullut kirjuri, joka nyt seurasi\nkuningasta hänen matkallaan Viipurista länteen päin ja jokaisessa\nmajapaikassa pani paperille ne monet käskykirjeet, jotka ukko edellisen\ntaipaleen varrella oli miettinyt valmiiksi.\n\nTänään ei Martti ollut parhaalla kirjoitustuulellaan. Edellisenä\npäivänä oli näet Viipurista jäljestäpäin Kyminkartanoon ratsastanut\nairuena nuori Klaus Fleming, liittyen hänkin kuninkaan seurueeseen,\nja nuoret herrat olivat siellä yökauden pelihtineet ja valvottaneet\nhäntäkin. Ja Klaus-herra oli taas häntä kiusoitellut, uhkaillut\nratsastaa edeltä Turkuun ja siepata häneltä morsiamen pois hänen\nnenänsä edestä... sellaista tyhjänpäiväistä vallasherrain rehentelevää\nvallattomuutta ja ärsytyshalua! Mutta Martin ajatukset olivat kuitenkin\nsiitä taas kulkeutuneet kotikaupunkiin ja siellä alkaviin uusiin\noloihin, teinikouluun ja Aningaisten kortteliin ja Kertun iloisiin\nsilmiin... sekä hänen ylimieliseen niskanheittoonsa...\n\nNiissä muistoissa ja mietteissä pyöriskelivät nuoren miehen ajatukset,\neikä häneltä kirjeen laadinta Viipurin uusille päälliköille nyt oikein\nluistanut. Hanhensulka lakkasi tuontuostakin sihittämästä ja silloin\nMartti silmäili tuvan yli peränurkkaan, missä oli nahkasin peitetty\nvuode. Siellä lepäsi kuningas vällyjensä välissä ja Martti katseli\ntyönsä lomaan, nukkuiko ukko... Ei nukkunut, silmät auki siinä makasi\nja käänsi päätään aina, kun sulan sihinä keskeytyi.\n\n-- Eikö Herman Fleming vielä ole saapunut? kysäisi kuningas väliin\npeittojensa alta. -- Käypäs kuulemassa, poika.\n\nMartti poistui ulos tiedustamaan. Ei ollut Hämeen odotettu linnanvouti\nvielä tullut kuningasta vastaan. Siellä jokiahteella teutaroivat vain\nJuhana-prinssi ja Klaus-herra, vyörytellen jyrkänteeltä suuria kiviä\nvirtaan, ja Martissa elpyi uuteen voimaan hänen äskeinen ajatustensa\nkierto. Olipa hänestä oikeastaan tarpeetonta, että Klaus-herra oli taas\nliittynyt kuninkaan matkueeseen, Turkuun palatakseen, -- olisi pysynyt,\nhurja mies, siellä sotatiloilla...! Nuori kirjuri palasi taas pirttiin\nja koetti syventyä kirjoitustyöhönsä.\n\nTätä matkaa Viipurista oli jo tehty monta päivää, vaikkei oltu ehditty\npitemmälle kuin Kymijoelle. Kuninkaan alkuperäinen aikomus oli ollut\nviipyä Viipurissa, sen puolustusta järjestämässä, ensi rekikeliin\nasti, sillä laivojen varaan hän ei nyt syysmyrskyjen aikana ollut\ntahtonut millään hinnalla uskoa henkeään. Mutta niin tukalalta\noli hänestä, vielä oman sotaväen palattuakin, tuntunut olo tuossa\nkaukaisessa linnassa, jota piirittämään vihollinen saattoi saapua minä\npäivänä tahansa, että hän piankin oli päättänyt vetelistä syysteistä\nja märistä ilmoista huolimatta lähteä hevospelillä, ratsastamalla,\nvaeltamaan vanhaa rantatietä myöten Viipurista Turkuun. Tätä päätöstä\noli kiirehtinyt vielä ikävä vieras, joka laivaston mukana oli\nkulkeutunut Nevalta Viipuriin: rutto oli ruvennut kaupungissa ja\nlinnassa raivoamaan ja kaatamaan sen asukkaita, nuoria ja vanhoja.\nKiireellä oli kuninkaan seurueineen paettava tätä itämaista vierasta\nja jo pari viikkoa sotaväen paluun jälkeen hän lähtikin pitkälle\nratsastusmatkalleen \"tuosta kirotusta kolosta\", vakuuttaen pyhästi,\nettei hän sinne enää koskaan palaa. Sitä ennen hän oli määrännyt\nViipuriin uudet, ruotsalaiset päälliköt, lankomiehensä Abraham\nLeijonhufvudin, vanhan Griipin sekä Pietari Baggen, ja ainoastaan\nheidän alaisikseen eversteiksi suomalaiset Klaus Hornin ja Niilo Boijen.\n\nKuninkaan matkanteko Viipurista oli alunpitäen ollut hidasta. Seurue\noli suuri, siihen kun oli ollut otettava mukaan ne suomalaiset\naatelisrouvat, jotka äsken olivat saapuneet Viipuriin sotaretkeltä\npalanneita miehiään tervehtimään, mutta joita ei enää voitu sinne\njättää, kun odotettiin venäläisten pian tekevän hyökkäyksen. Hankalaa\noli tälle joukolle saada hevosia ja yösijaa. Sitäpaitsi ei vanha\nkuningas kestänyt, varsinkaan nyt syyskelillä, pitkiä päivämatkoja, ja\nhänen oli alituiseen pysähdyttävä hallitusasioitakin hoitamaan. Airuet\nlentelivät näet koko ajan edestakaisin matkueesta itään ja länteen,\ntuoden kuninkaalle tietoja ja vieden hänen määräyksiään.\n\nTäällä Kymijoella oli edessä taas muutaman päivän viivytys. Sillä joki\noli tulvillaan ja suuren seurueen sekä sen kuormaston lauttaaminen\nvuolaan virran yli vei aikansa.\n\nSiksi nyt lepäiltiin joen itäpuolisissa rantataloissa, joihin\netukäteen oli kuninkaalle ja hänen seurueelleen varattu majapaikat.\nJa täällä, maakuntain rajalla, odotti kuningas vastaansa Hämeenlinnan\nkäskynhaltijaa Herman Flemingiä, Louhisaaren herraa.\n\nKotvan kuluttua lautta taas palasi joen länsirannalta ja sen mukana\ntuli vihdoin odotettu maaherra. Herman Fleming oli keski-ikäinen,\ntyyniluontoisen ja itsetietoisen näköinen mies, enemmän kuitenkin\nmaalaisylimys kuin soturi.\n\nKuningas nousi silloin nahkastensa sisästä matalalta vuoteelta, mistä\nhän äsken oli sanellut käskykirjettä Viipurin sotapäälliköille, ja\noikoi hetkisen kangistuneita raajojaan. Hän oli paksussa matkapuvussa,\nsuuret kannussaappaat jaloissa ja keskiruumiin ympäri oli moneen\nkertaan kääritty leveä, kudottu villavyö. Hänen heikot silmänsä\nsiristivät, hänen oli puolihämärässä tuvassa vaikea nähdä mitään\nja vasta tuokion kuluttua hän huomasi keskilattialle pysähtyneen,\nkuningastaan tervehtivän Louhisaaren herran:\n\n-- Niin, Jumala antakoon hyvän päivän. Olemme sinut kutsuneet tänne\neräiden varokeinojen johdosta, joihin vihollisen hyökkäyksen varalta on\ntässäkin osassa maata ajoissa ryhdyttävä.\n\n-- Vihollisen? hämmästeli Herman herra. -- Odotetaanko vihollisen\nhyökkäystä ja tännekö asti?\n\n-- Siitähän ei voi olla varmuutta, selitti kuningas, istahtaen pöydän\nääreen. -- Venäläiset kokoavat joukkojaan kostaakseen äskeisen\nonnettoman Inkerin-retkemme. Jumala suokoon, etteivät he saisi käsiinsä\nViipuriamme, jossa sotaväkemme on, mutta he voivat sen kiertääkin ja\nhyökätä tänne Etelä-Suomeen, -- miksi ei? Olemme sen vuoksi harkinneet\nparhaaksi asettaa toisen puolustuslinjan tämän joen ja varsinkin\nvaltateiden varsille. Vihollista ei saa laskea ainakaan tätä edemmäs\nryöstelemään.\n\n-- Varustuslinjan, -- miten se on tapahtuva? kysyi Herman-herra,\naavistaen saavansa tässä aikamoisen urakan suoritettavakseen.\n\n-- On kaadettava murroksia ja rakennettava hirsivarustuksia, jotka\nsitten miehitetään talonpoikaisnostoväellä.\n\nKustaa Vaasa oli nuoruudessaan, taistellessaan Taalainmaan talonpoikain\nmukana, oppinut näiltä murrosten kaatamisen vihollisten eteenpäinpääsyn\nehkäisemiseksi, ja hän suositti vieläkin usein tätä sodankäyntitapaa\nsotapäälliköilleen, jotka kuitenkin nyt, tykkien tultua enemmän\nkäytäntöön, pitivät sellaisia varustuksia varsin tehottomina.\nHerman-herra ei kuitenkaan nyt siihen puoleen kiinnittänyt huomiotaan,\nvaan kysyi huolestuneena toista asiaa:\n\n-- Mistä saadaan väkeä näitä töitä suorittamaan ja varustuksia\nvartioimaan?\n\n-- Siitä juuri sinun onkin kaikkein ensiksi huolta pidettävä.\nTältä paikkakunnalta on viipymättä kirjoitettava ja nostettava\ntalonpoikaismiehiä tätä omaa seutukuntaansa puolustamaan.\n\nFleming pudisteli päätään.\n\n-- Täältä, niinkuin muualtakin Suomesta, on juuri kirjoitettu joka\nneljäs mies sotaväkeen ja viety Viipuriin. Pelkään, että käy vaikeaksi\nsaada useampia, jo äskeistä ottoa on kansa pitänyt ylen raskaana.\n\n-- Toivon, ettei se niskoittele esivaltaansa vastaan, -- siitä muuten\nvastaat sinä, virkahti kuningas kärtyisämmin. -- Väkeä täytyy saada!\n\n-- Ei kansa niskuroi, mutta taloja on vaikea jättää miehettömiksi.\n\nNyt kuningas jo kavahti:\n\n-- Ne on jätettävä, jos me sen katsomme välttämättömäksi maan\npuolustuksen nimessä. Ja minä näytän heti, että miehiä kyllä saadaan.\n-- Hän käännähti Martin puoleen ja virkkoi: -- Käskepäs Henrik\nKlaunpoika puheillemme.\n\nHenrik Horn, vapautettuna sotapalveluksesta, seurasi nyt kuninkaan\nsaattuetta matkalla kotiinsa. Tämä tyyni järjen mies oli ensiksi kyllä\nloukkautunut kuninkaan häneen Viipurissa kohdistamasta moitteesta,\nmutta oli kuitenkin pian rauhoittunut. Ja kuningas puolestaan oli\nmonella tavalla osoittanut, ettei hän tätä älyn miestä tahtonut\nsyrjäyttää eikä saattaa epäsuosioonsa, vaan halusi pitää hänet luonaan,\nneuvonantajanaan, niin kauan kuin itse oleskeli Suomessa. Kustaa\nolikin jättänyt muut Ruotsista hänen mukanaan tulleet neuvoksensa\npäälliköntoimiin Viipuriin, ainoastaan Svante Sture ja Steen\nLeijonhufvud kulkivat nyt hänen seurassaan.\n\n-- Mitä miehiä oli se joutilas joukko, joka eilen, Kymenkartanosta\nlähtiessämme, seisoskeli kylänmäellä ja räyhäili? kysyi Kustaa, kun\nHenrik Horn oli saapunut tupaan.\n\n-- Ne olivat kai lähitalojen miehiä, jotka olivat pistäytyneet\nkyläkapakassa kuninkaan kunniaksi.\n\n-- Siinä oli miehiä parikymmentä, sellaiset voidaan heti kirjoittaa\nvarusväkeen.\n\n-- Miten? kysyi Henrik-herra kummissaan.\n\n-- Sinä ajat sinne nuoren Flemingin ja muutamien henkivartijaimme\nkanssa, ja te panette toimeen ylimääräisen väenkirjoituksen. Kyllä\ntoisissa kylissä sitten seurataan tätä jo alullepantua käskyämme.\n\nOuto ja omituinen yritys se oli saapuvilla olevista herroista, ja he\nkatsahtivat aika noloina toisiinsa. Mutta kun kuningas itsepäisesti\nvaati käskynsä täytettäväksi ja suunnittelemansa varustustyöt heti\naloitettaviksi, nousi Horn, joskin haluttomasti, satulaan, kutsuen\nKlaus Flemingin ja puolikymmentä huovia mukaansa. Täytyihän koettaa...!\nMutta hän hymähti näitä uusia varustussuunnitelmia ajatellessaan: eihän\nvara venettä kaada. Mutta kyllä nämä murrokset ovat sitä varten, että\nvanha mies saisi nukkua rauhallisemmin Turun kuin tuonoin Viipurin\nlinnassa! Sillävälin kuningas, annettuaan Herman Flemingille tarkat\nohjeet murrosten rakentamisesta ja määrättyään hänen rinnalleen\nSvante Sturen Kymin varustusten huoltajaksi ja päälliköksi, kävi taas\nkirjallisiin toimiinsa. Hän luetti sihteerillään uudelleen muutamia\nsaapuneita kirjeitä ja jäi niiden ääreen hetkeksi miettimään. Sitten\nhän ikäänkuin uuden mielijohteen saatuaan hypähti pystyyn, mitteli\ntuokion suurilla saappaillaan pirtin permantoa ja huudahti kirjurilleen:\n\n-- Nyt saat, Martti, laatia vähän merkillisemmän kirjeen. Teroitapas\nhyväksi sulkasi, poika, ja osoita, osaatko sorvata taitavan ja\nkohteliaan kirjeen. Koetetaanpas, -- venäläistulkkimme saa sen sitten\nhioa aitovenäläiseen asuun.\n\nKuningas istahti pöydän ääreen, kirjuriaan vastapäätä, kohdisti häneen\nraukeat silmänsä ja puhui hetken itsekseen:\n\n-- Juuri niin, on aina parempi koettaa väistää selkkausta ja selittää\nkaikki parhain päin... Ehkä se tepsiikin, -- eikä voida meitä ainakaan\nhyvän tahdon puutteesta soimata.\n\nSitten kävi Kustaa sanelemaan kirjettä tsaari Iivanalle Moskovaan.\n\nHän aloitti kirjeensä kohteliain ja koristeellisin lausein,\naivankuin sulassa rauhassa ja ystävällisissä väleissä elävälle\nnaapurihallitsijalle. Valtakuntain välisellä rajalla on, jatkoi hän\nsitten, tapahtunut erinäisiä, valitettavia kahakoita ja sotatoimia,\njotka ovat johtuneet molemminpuolisesta väärinymmärryksestä sekä\nvallattoman sotaväen omavaltaisuuksista. Kuningas valitti, etteivät\nhänen Suomessa olevat sotapäällikkönsä ole olleet tehtävänsä tasalla,\nvaan ovat antaneet rajakahakkain houkutella itsensä maltittomiin\ntekoihin.\n\nMartin hanhensulka mahtoi kulkea hiukan tavallista hitaammin ja\nepävarmemmin, kun hän näitä väitteitä pani paperille, sillä tällä\npaikalla iski kuningas häneen taas ankaran, soimaavan silmäyksen.\n\n-- Miksi et kirjoita, poika, onhan se asianmukaista ja totta. Nämä\npäälliköt, Bagget ja Boijet ja muut, nehän sodan aiheuttivat, ja me\ntahdomme saattaa sen tsaarinkin tietoon.\n\nMartti ei tietysti vastannut mitään, mutta Kustaa selitti hänelle\nedelleen ikäänkuin puolustautuen:\n\n-- Hä, -- niin, lopuksihan me kyllä suostuimme, mutta meidät oli\njohdettu harhaan, syy on jäävä syyllisten niskoille... eikähän\nsuuriruhtinaan tarvitse yksityiskohtia tuntea. Kirjoita sinä vain\nja lisää, että näiden herrain omavaltaisuutta rankaisemaan olemme\nme poikamme kanssa nyt saapuneet Suomeen..., -- olemmehan heitä jo\nrankaisseetkin. Tätä tietä voimme kenties saada rauhanhieronnan\nalkuun...\n\nJa kuningas jatkoi kohteliaan kirjeensä sanelemista, ehdottaen lopuksi,\nettä molemmin puolin asetettaisiin neuvottelijat sopimaan pysyväisestä,\n\"ikuisesta\" rauhasta. Kirjeen valmistuttua luetti hän sen kirjurillaan,\nmyhähti tyytyväisenä, korjasi jonkin sanan vielä ystävällisemmäksi, ja\nvirkkoi:\n\n-- Juuri niin, tästä tulee hyvä juttu. Ja nyt saat sinäkin levätä.\n\nMartti lähtikin jo mielellään puolipimeästä tuvasta. Hän oli jo\nväsynyt, ja tämä viimeinen kirje oli häntä suorastaan tympäissyt... se\nkirje ei ollut hänestä totuuden eikä kuninkaan arvon mukainen... Mutta\nmitäpä se häneen kuului...\n\nSateinen marraskuun päivä oli tällävälin kirkastunut. Kauniina heloitti\nrannan syyskeltainen vesakko virran kimaltavaa kalvoa vastaan ja\ntaempana oleva havumetsä, joka illalla tälle joelle saavuttaessa\noli tuntunut niin tummalta, synkältä ja raskaalta, sekin nyt\nhohteli iloisemmin päivän paisteessa. Huovien hevoset söivät nurmea\nrantaniityllä ja miehet loikoilivat törmällä päivää paistattamassa.\n\nMutta sieltä metsästä, vainioiden takaa, joiden halki kylätie kulki,\nrupesi samassa kuulumaan omituista mökää, vihaista karjuntaa ja\nkumeita kirouksia. Martti meni lähemmäs tupien taa katsomaan ja samaan\naikaan ryntäsi kuninkaan seurueeseen kuuluvia muitakin henkilöitä eri\npirteistä, joihin he olivat majoitetut, tuosta melusta selkoa ottamaan.\nVainioiden takaisella veräjällä oli jotakin tappelun nujakkaa;\nmiehiä seisoi siellä aidalla ja aitovierellä, taittaen aseikseen\naidanseipäitä, huoveja ratsasteli heidän ympärillään karkeasti\nkiroillen. Näytti siltä kuin ratsumiehet olisivat tahtoneet ajaa\nrantapihalle miesjoukkoa, joka teki tenää...\n\nJo joutui Juhana-prinssikin sitä melua kuulemaan. Mutta hänen perästään\njuosta köpitti samassa itse kuningaskin hätääntyneenä, kutsuen\nankaralla äänellä poikaansa pois kylätieltä, ja kysellen tiukasti:\n\n-- Mitä tämä on? Tappeluako, kapinaako, nousevatko talonpojat asein\nmeitä vastaan?\n\n-- Mitä lie humalaista joukkoa, vastasi Sparre kuningasta rauhoitellen.\n-- Nuori Klaus-herra näkyy niitä siellä komentavan.\n\n-- Mitä varten? Niskuroivatko talonpojat vai aikovatko he hyökätä\ntänne, uteli kuningas levottomana. -- Missä on Henrik Horn, hänen tulee\ntästä vastata!\n\nJa kun ei kukaan osannut kyllin pian tehdä kuninkaalle tapahtumasta\ntarkempaa selkoa, huusi hän jyrähtävällä äänellä:\n\n-- Henkivartijani, nouskaa heti satulaan meitä puolustamaan! Kuinka\nmeidät jätetään näin vartioimatta!\n\nRantapihalla oli syntynyt yleinen hälinä; henkivartijat hakivat\nniitylle liekaan pantuja hevosiaan ja kävivät niitä satuloimaan. Mutta\nsillä välin melu veräjältä jo taukosikin ja Henrik Horn astui hetken\nkuluttua pihaan kuninkaalle selityksiä antamaan.\n\nVeräjällä nujakoineet miehet olivat samoja, joita hän Klaus Flemingin\nkanssa oli kylältä käynyt sotamiehiksi kirjoittamassa. Kyläkapakassa\nolivat miehet yhä kuninkaan vierailun kunniaksi juoneet olutta, olivat\nhurjalla päällä eivätkä tahtoneet lähteä sotaväkeen, väittäen, että\nheidän taloistaan on jo väki otettu. Henrik Horn oli ruvennut puhumaan\nheille järkeä, mutta kun siinä oli syntynyt väittely, oli kuumaverinen\nKlaus Fleming karkeasti kieltänyt talonpoikia mukisemasta ja komentanut\nratsumiehensä heitä kiertämään ja pidättämään. Siitä oli syntynyt tämä\nrähinä, kun miesjoukkoa väkisin, pistinkeihäiden keskellä, lähdettiin\nkuljettamaan ilman, että se tiesi, mihin sitä näin asevoimalla vietiin.\nRuotsalainen ratsumies oli sitten veräjällä lyönyt ruoskallaan\nvitkastelevaa kylänpoikaa, joka siitä suuttuneena oli tarttunut\nryttärin peitseen ja lyönyt sen kiveen säpäleiksi; ja toisetkin\ntalonpojat olivat silloin tarttuneet seipäisiin. Mutta kun Henrik\nHorn oli saanut heille suomeksi uudistetuksi kuninkaan käskyn sekä\nilmoittanut, että heidät otettiin vain omaa jokivarttaan puolustamaan,\nolivat humalaiset miehet jo asettuneet ja heittäneet pois karahkansa.\n\nNäitä Henrik-herran selityksiä kuunteli vanha kuningas kuitenkin vain\npuolella korvalla eivätkä ne häntä rauhoittaneet. Hän oli itse nähnyt\nmiehet seiväs kädessä aidalla, oli kuullut nuo karkeat kiroukset ja\nvainusi vieläkin tapahtumassa jotakin pahempaa aietta.\n\nKalpeana hän seisoi siinä ja läähätti: -- Älä puolusta, Henrik, noita\nkapinoitsevia suomalaisia. Näenhän nyt itse, ne ovat rajua, raakaa\nväkeä, joka nousee esivaltaakin vastaan -- heihin en hetkeäkään luota!\n\n-- Vaarattomia he sentään ovat...\n\n-- Vai vaarattomia! Pois täältä, minä tahdon soutaa joen yli, en yhtään\nyötä viivy enää tämän väestön läheisyydessä!\n\nJa vaikka äsken riehahtanut miesjoukko nyt huovien saattamana saapui\nlakeana kuin lammaslauma kylätieltä pihalle päin, ei kuningas\nsittenkään lauhtunut. Henrik Horn meni miehiä siinä uudelleen\npuhuttelemaan, moittien heidän käytöstään ja selittäen, kuinka\nsopimattomasti he olivat esiintyneet itsensä kuninkaan saapuvilla\nollessa. Katuvaisina vaivaisina loivat humalastaan äkkiä selvinneet\nmekkomiehet silloin silmänsä alas, katsahtaen vain vielä muutaman\nkerran vihaisesti nuoreen Klaus Flemingiin, joka heitä oli ruvennut\nhosumaan ruoskilla ja rautapeitsillä. Astuipa nuori Juhanakin, isänsä\nvaroituksista huolimatta, näiden pihalle piiritettyjen talonpoikain luo\nja tervehti heitä parilla suomalaisella sanalla... Kun miehet saivat\nkuulla, että tämä ystävällinen puhuttelija oli oikein kuninkaan oma\npoika, niin he, täysin lauhtuneina ja siivoina, hänen tervehdykseensä\nnöyrästi vastasivat.\n\nMutta vanha kuningas ei siitäkään rauhoittunut. Hänen piintynyt\nvastenmielisyytensä ja epäluulonsa suomalaisia kohtaan oli jälleen\nherännyt, hänen kiukkunsa oli leimahtanut uuteen liekkiin eikä\nsitä nyt voinut mikään sammuttaa. Herman Flemingille hän antoi\nsiinä pihalla kiireisiä määräyksiä kapinoitsijain rankaisemisesta\n-- heidät oli kaikki otettava sotaväkeen -- Klaus Flemingille hän\nlausui tunnustuksensa tämän päättävästä esiintymisestä ja kävi sitten\nhätäisesti hoputtamaan lähtöä joelle. Hänelle oli kerrottu, että joen\ntakana, jonkin matkaa lännempänä, alkoi jo ruotsinkielisen väestön\nasuma-ala ja hän tahtoi rientää sinne yöpymään, -- se väestö, jonka\nkieltä hän taisi, oli hänestä toki luotettavampaa ja tutunomaisempaa.\n\nKiireellä panetti hän majatalossa tavaransa kokoon ja tilasi lautan\nviemään itseään ja poikaansa viipymättä joen yli. Tästä hälinästä\nhätääntyivät toisetkin kuninkaan seurueeseen kuuluvat ruotsalaiset;\nheidän keskuudessaan syntyi melkein pakokauhu. He eivät ymmärtäneet,\nmitä oikein oli tapahtunut, mitä oli puhuttu ja mitä vielä saattoi\nolla tulossa, he luulivat henkensä edelleenkin olevan vaarassa ja\nryntäsivät suinpäin rantatörmää alas. Ja kun lautalle, joka vihdoinkin\nsaapui kuningasta noutamaan, ei mahtunut kuin tämä itse kaikkein\nläheisimpineen, hyökkäsivät he rannalla oleviin pikku venheisiin ja\nlähtivät niiden varassa kulkemaan tulvivan, vuolaan virran yli, missä\nhengenvaara todellakin oli tarjolla.\n\n-- Pois tältä rannalta! huutelivat he vain toisilleen, ja tämä huuto\nvaikutti taas vuorostaan kuninkaaseen hätäännyttävästi.\n\n-- Lautta irti rannasta, komensi hän moneen kertaan ja kärsimättömänä,\nkun airomiehet nuhjustelivat.\n\nVihdoin lautta irtaantui rannasta ja virta lähti sitä painamaan\nalaspäin. Siinäkin ilmiössä epäili ukko jotakin suomalaisten\nlauttamiesten pirullista juonta -- miksi he eivät souda suoraan joen\nyli!\n\nHänen päätään huimasi virran veto ja hän kysyi kalpeana vieressään\nkirjelipasta kuljettavalta Martti-kirjurilta, mitä tämä meno merkitsee.\nMartti viittasi lähestyvään vastaiseen rantaan ja osoitti, kuinka\nairomiehet olkansa takaa kiskoivat raskasta lauttaa eteenpäin, mutta ei\nsekään vanhusta tyynnyttänyt. Vasta kun lautta oli kiinnitetty toisen\nrannan paaluihin ja ukko päässyt kuivin nahoin maihin, hän hengähti\nhelpotuksesta ja katsahti virran taa kuin vältettyyn vaaraan.\n\nKuninkaan omaa, lujatekoista, leveälanteista tammaa ei vielä oltu\nehditty saada joen yli, mutta hän ei jäänyt sitä odottamaan. Hän nousi\nensimmäisen saatavissa olevan kyytiratsun selkään ja lähti niiden\nharvojen saattomiestensä seuraamana, jotka olivat jo ehtineet joen taa,\nkiireellä ratsastamaan länteen päin.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nKustaa Vaasalla oli tarkoitus tällä maitse tekemällään matkalla\nmyöskin tarkastaa ja tuomita erinäisiä vireillä olleita maariitoja,\nja sitä varten hän viivähti muutamin paikoin tavallista pitempään.\nHän oli näet näihin aikoihin Suomen eri osissa panettanut toimeen\ntilojen tarkastuksen, saadakseen selville, paljonko kruunun,\nkirkon ja talonpoikain tiloja oli vääryydellä joutunut yksityisten\nsuurtilallisten ja varsinkin vallassukujen käsiin. Hänen\ntarkastusmiehenään oli tarkka ja lahjomaton Jaakko Teitti juuri\nUudellamaalla laatimassa asianmukaisia luetteloita, ja kuningas oli\npäättänyt äsken perustamassaan Helsingin kaupungissa pitää niistä\nasioista kuninkaankäräjät, peruuttaakseen anastajilta kruunulle kaikki\nsille sekä entiselle paavilliselle kirkolle kuuluneet tilat. Tätä\nvarten hän oli ennakolta lähettämäinsä airueiden kautta varustautunut\nviipymään Helsingissä muutamia viikkoja, ja oli hän kutsunut sinne\ntalvehtimaan myöskin sotalaivastonsa, jota hän ei uskaltanut jättää\nViipurin lahteen.\n\nNiinpä asettautui hän eräänä marraskuun päivänä rasittavan,\nlumisohjussa ja rapakossa suoritetun taipaleen jälkeen Vantaanjoen\nsaareen rakennettuun ja nyt tarpeenmukaisesti siistittyyn\nkuninkaankartanoon, jonne hänen Kymijoelle jääneet jälkijoukkonsakin\nvähitellen saapuivat.\n\nVantaan etelärannalle rykelöityvä Helsingin kaupunki oli vasta puolen\nvuosikymmenen ikäinen, ja vaikka sinne hallituksen mahtikäskystä\njo olikin siirtynyt eräitä porvareita Porvoosta, Raaseporista ja\nRaumalta asti, oli siellä joen suun ja Helsinginkosken välisellä\nrantaäyräällä kumminkin vasta pieni rivi mataloita puutaloja saunoineen\nja navettoineen. Kirkko oli tekeillä mantereenpuoleiselle kentälle\nja samoin ensi satama-aitat jokisuulle. Mutta kuninkaankartano --\nsellaisia karjataloja oli Kustaa Vaasa perustanut mallitaloiksi\ntalonpojille useita Suomen eri osiin -- oli jo kutakuinkin kunnossa;\nolipa itse saaren ympäri rakennettu puinen hakulikin, jonka\nmerenpuoleiseen, matalahkoon torniin oli tykkejäkin sijoitettu korkean\nvieraan turvaksi.\n\nTurvalliseksi ja hauskaksi tunsikin Kustaa Vaasa oleskelunsa tässä\nrauhallisessa paikassa. Hän suoritti tilantarkastuksia Jaakko Teitin\nkanssa, hoiti kirjeenvaihtoa itään ja länteen, ja kun päivän työ oli\ntehty, sytytettiin suurtuvan takkaan roihuava tervastuli ja kuninkaan\nseurue istahti syömään ja juomaan niitä herkkuja, joita erityisenä\nverona oli tätä vierailua varten maakunnasta kannettu.\n\nEräänä päivänä oli pikaviesti tuonut hänelle Tukholmasta kirjeitä,\njotka toisaalta ilahduttivat hänen mieltään, toisaalta painoivat sen\nmurheelliseksi. Nuori kuningatar ilmoitti olevansa nuorempain lasten\nkanssa lähdössä kuninkaan luo Suomeen, toivoen jo parin viikon perästä\nolevansa Turussa. Siitä kirjeestä ukko lämpeni. Mutta toinen kirje\nkertoi hänen vanhimmasta pojastaan, Eerikistä, jonka hän oli jättänyt\nkotiin hallitustehtäviin perehtymään. Tämä häilyväluonteinen, kiivas,\nriitaan taipuvainen prinssi oli siellä taas tehnyt kaikenlaisia\nkolttosia, hullutellut naisten kanssa, suututtanut valtaneuvoksia ja\nosoittanut mahtiaan. Niin, tämä vanhin poika, kruununperijä, aiheutti\nvanhalle kuninkaalle usein ja paljon huolta. Eerik oli liian usein\nihmisten kanssa ja varsinkin veljiensä kanssa riitakannalla, hän oli\nepäluuloinen ja ärtyisä... alituiset perhekinat, jotka olivat hänestä\nlähtöisin, vallitsivat kuninkaallisessa hovissa, -- osaksi juuri niitä\npakoon oli kuningas viime kesänä päättänyt lähteäkin matkalle Suomeen,\nottaen toisen poikansa Juhanan mukaansa. Vasta saapunut kirje pani\nnyt hänet ajattelemaan, minkähänlaiseksi helvetiksi se elämä taas\nmuuttuukaan hänen palattuaan kotiinsa... Toraa tietysti veljesten\nkesken, alituisia kotikäräjiä... Entäpä kun hän sitten itse putoo pois,\nminkähänlaisessa kissan ja koiran sovussa siellä veljekset silloin\nrupeavatkaan elämään... häpeäksi ja vahingoksi valtakunnalle! --\nErottaa ne veljekset pitäisi toisistaan, huoahti vanhus yksinäisissä\nmietteissään. - Mutta miten?\n\nHiukan raskasmielinen ja tavallista vaiteliaampi oli Kustaa-kuningas\nastuessaan tänä iltana työhuoneestaan seurueen keskelle suurtupaan,\neikä hän heti aluksi voinut täysin sulautua siellä vallitsevaan,\nhilpeän vallattomaan mielialaan. Viimeisen jälkijoukon saapumisen\njohdosta oli siellä näet ruvettu kertomaan tarinoita matkan vaiheista\nja vaivoista, joista nyt oli jäljellä vain huvittavat, vaihtelevat\nmuistot. Kerrottiin niistä Kymijoella mellastaneista talonpojista,\njotka nyt Herman Flemingin komentamina kuuluivat kiltisti ja nöyrästi\nsuorittavan aseharjoituksiaan, ja laskettiin pientä pilaa niistä\nruotsalaisista herroista, jotka siellä lopen säikähtyneinä olivat\npäätäpahkaa hyökänneet venheisiin, peläten joutuvansa raakalaisten\nnyljettäviksi...\n\nKuningaskin nauroi pian näille jutuille niin, että vatsa hyllyi, ja\nHenrik Horn huomautti ivallisesti:\n\n-- Ne ovat hyvänahkaisia nahjuksia, nuo suomalaiset, sillä kertaa vain\nolivat hiukan humalassa ja kovaäänisiä. Näihin talonpoikiin pystyy\nmuuten hyvä, rauhallinen sana aina paremmin kuin karjunta ja kirous --\nruoskasta puhumattakaan!\n\nNuori Klaus Fleming tunsi tämän pistoksen sattuvan itseensä ja ärähti\nvastaan:\n\n-- Ei, talonpoikia täytyy aina kohdella kovuudella ja kurilla, -- jos\nhellität vähääkään, olet hukassa!\n\n-- Mitä vielä, vastasi siihen nyt Juhana-prinssi. -- Minähän puhuttelin\nmekkomiehiä ystävällisesti, ja he sulivat heti.\n\nRuotsin herrat olivat kuitenkin toista mieltä. Heistä oli suomalaisessa\nrahvaassa jotakin salakavalaa, jotakin peitettyä ilkeyttä.\n\n-- Minä en tahtoisi heidän seurassaan yksin asustaa yhtään päivää\nenkä yötä, selitti Steen-herra, jota melkein puistatti. -- En tuntisi\nolevani hetkeäkään levollinen.\n\n-- Joutavaa, intti Juhana-prinssi. -- Minä viihdyn tämän rahvaan\nkeskuudessa erinomaisen hyvin; sen suljetussa luonteessa on minusta\njotakin puoleensa vetävää, sydämellistä. Voisin varsin hyvin jäädä\ntähän maahan suomalaisten seurassa elämään.\n\n-- Jääkää, Juhana-prinssi, huudahti Henrik-herra leikillisesti. --\nKyllä te täällä ystäviä löydätte, pelkkiä ystäviä!\n\nJo puuttui Kustaa-kuningaskin tähän tarinaan:\n\n-- Omituista, että voit niin viihtyä täällä Suomessa, Juhana. Minä\nolen päivinäni ollut monenlaisessa liemessä, elänyt talonpoikana\ntalonpoikain kanssa, asunut heidän tuvissaan ja jättänyt henkeni\nheidän huostaansa. Mutta Ruotsissa -- täällä en sitä tekisi. Jo yksin\ntaipaleiden teko tässä ilottomassa, synkässä maassa minua kiusaa ja\nväsyttää.\n\nHenrik Klaunpoika koetti selittää:\n\n-- Te olette, kuningas, saanut kokemuksenne tästä maasta epäsuotuisissa\nolosuhteissa. Sodan hyörinässä, myrskyssä merellä, ratsun selässä\nsyysrännässä... Tämä maa voi sentään hymyilläkin!\n\n-- Ei se johdu siitä, Henrik, vastaili kuningas verkalleen. -- En\ntarkoita vain luontoa, olen räntäsateella ratsastanut Ruotsissakin. En\nvoi sulautua tähän maahan enkä sen väestöön... täällä on kaikki niin\ntylyä ja kylmää.\n\n-- Tässäkinkö tuvassa, isä, hyväin suomalaisten miesten seurassa?\nveisteli Juhana.\n\n-- Tunnen hyviä suomalaisia miehiä, joihin luotan, Horneja,\nFlemingejä... enkä tahtoisi vieroa kansanmiehiäkään, ovathan he\nalamaisiani. Mutta en voi heistä pitää; heidän puheensa, jota en\nymmärrä, minua jo puistattaa...\n\nJuhana-prinssi intoili:\n\n-- Minä ymmärrän jo heitä vähän ja tahdon oppia heitä ymmärtämään\nenemmänkin. Isä, salli minun jäädä tänne Suomeen, minä tuon tämän\nkansan lähemmäs sinuakin. Tämä on uusi maa ja erillinen kansa, sillä\non tietysti omituisuutensa, mutta minä tunnen, että löytäisin tien sen\nsydämeen...\n\n-- Sinäkö, poikani...! Kyösti-kuningas pysähtyi pitkäksi kotvaksi\nkatselemaan lemmikkipoikaansa, jonka poskille viini ja vilkkaaksi\nkäynyt keskustelu oli nostanut kauniit ruusut. Omituista, miten\ntämä keskustelun käänne ikäänkuin sulautui yhteen hänen äskeisten,\nhiljaisten mietteittensä kanssa, noiden mietteiden, että riitaiset\nveljekset olisi toisistaan erotettava... Mitähän jos sijoittaisi\nJuhanan tänne Suomeen, silloinhan hän ei ainakaan joutuisi joka päivä\ntoraan kiivasluontoisen veljensä kanssa, olisihan meri välissä...! Ehkä\npoika täällä hyvinkin menestyisi, kaikki hän on voittanut puolelleen...\n\n-- Sinäkö tänne -- ja mitä tekemään? toisti kuningas tuokion kuluttua\nuudelleen.\n\n-- Tänne käskynhaltijaksi, Horn neuvonantajaksi, tulisin varmasti\ntäällä hyvin toimeen.\n\n-- Sen uskomme täydelleen, vakuuttivat seurassa olevat suomalaiset,\nyksin Klaus Flemingkin, joka oli illan kuluessa juonut monta\nviinipikaria ja niiden lämmittämänä nyt nousi pystyyn ja lausui\nprinssille:\n\n-- Terve, Suomen herttua, alamaisesi kumartavat sinulle! Me kokoamme\ntäällä ympärillesi voittamattoman sotajoukon ja hallitsemme sillä tätä\nmaata kuin luja ja ankara isäntä kartanoaan!\n\n-- Ei, Klaus, me huojennamme täällä kansan veroja ja rasituksia,\nvastasi prinssi yhtä innostuneena. -- Ja me nostamme tämän viljavan\nmaan kukoistukseen!\n\nVanha kuningas oli taas vaipunut omiin ajatuksiinsa ja kuunteli vain\nkuin kaukaista huminaa tuota nuorten intoilua. Niistä ajatuksistaan\nikäänkuin heräten hän nyt virkahti:\n\n-- Nuori olet, Juhana, vielä ominpäin tänne jäämään, nuoren mielen\nkuvittelua ovat puheesi. Mutta sinä viihdyt tässä maassa, hyvä on,\nkenties joskus palaamme tähän mielessäsi vironneeseen ajatukseen,\nkenties...\n\nHän puhui leppoisasti, kaunis kiilto muuten sameissa silmissään. Tämän\niltajuttelun varrella oli hän mielestään keksinyt aatteen taimen,\njota hän tahtoi edelleen hoitaa ja vaalia, -- ehkäpä oli se kerran\ntoteutettuna ratkaiseva hänen perhettään pilkkovat riitaisuudet ja\nkokoava hänen suvulleen pysyvän aseman maassa. Se ajatus oli ehkä\ntodella kehittämisen arvoinen. --\n\nKuningas astui pöydän päästä nuorten luo ja puhui heille nyt\nharvinaisen pehmoiseen sävyyn:\n\n-- Mutta teidän nuorten täytyy saada täällä Suomessa myöskin iällenne\nkuuluvaa huvitusta, soittoa, karkeloa. Täällä Helsingissä me sitä\ntuskin saamme toimeen, mutta me kirjoitamme Turkuun, että sinne\nkuningattaren saapumiseksi järjestetään sopivat vastaanotot, --\nporvaritkin voivat siellä epäilemättä saada aikaan hauskoja joulupitoja.\n\n-- Pidoista kyllä teinitkin pitävät huolen, virkahti Henrik Klaunpoika.\n\n-- Hyvä, laittakaamme siitä Turkuun ajoissa sana...\n\nNäin tahtoi kuningas kääntää keskustelun keveämpiin kysymyksiin. Mutta\nmonen mieleen oli Juhana-prinssin pyyntö saada jäädä käskynhaltijaksi\nSuomeen painunut syvälle ja samoin kuninkaan suhtautuminen siihen,\n-- hän ei ollut sitä jyrkästi vastustanut. Ja Kustaa Vaasan omassa\nmielessä se ajatus askarteli vielä sitkeästi hänen vetäydyttyään\nmakuuhuoneeseensa ja siellä taas muistellessaan äsken Ruotsista\nsaamiaan kirjeitä. Maata mennessään hän kuitenkin muisti, että asiat\naamulla, kun yö on nukuttu, esiintyvät usein aivan toisessa valossa,\nkenties on niin laita tämänkin mietteen. Ja siihen ajatukseen hän\nnukahti.\n\nMutta hän nukkui tänä yönä levottomasti. Oliko hän siinä vilkkaan\njuttelun varrella tullut syöneeksi liikoja, vai vaivasiko häntä\nmuu painajainen, -- hän kääntelehti vuoteellaan ja heräili usein.\nSuurtuvassa kuuluivat nuoret herrat vielä iltayöstä remuavan\nviinikannun ääressä. Mutta Kustaa oli unensa horroksissa kuulevinaan\nmolempain poikainsa torailevan -- johan ne taas tappelivatkin!\nEerikin silmät verestivät, hänen hengityksensä läähätti ja hänen\npitkät, luisevat sormensa, joilla hän veljeään tavoitti, olivat\nkouristuksenomaisesti koukussa. Nyt ne käyristyneet sormet tapasivat\nJuhanaa kurkusta, puristivat -- Eerikin kasvot olivat vihasta väärässä,\nsuu vaahdossa, hänellä oli taas kohtauksensa... Ja Juhana lyyhähti\navutonna läjään hurjan veljensä alle ja hänen hennot piirteensä\nvääntyivät tuskasta...\n\n-- Apuun... erottakaa heidät...!\n\nVanha kuningas heräsi omaan huudahdukseensa. Hän oli hiestä märkänä,\noli kohonnut istumaan vuoteelleen ja haparoi käsillään pimeässä... Se\noli siis vain unta, mutta kamalaa unta, hyi, -- ja se voisi joskus\ntoteutuakin, ellei sitä ajoissa estetä. Pahaa unta... hän oli varmasti\nsyönyt liiaksi porsaanpaistia. Mutta sittenkin, ne pojat on toisistaan\nerotettava...!\n\nUkko kääntyi kyljelleen ja nukkui tähän päätelmäänsä rauhallisesti.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nSyvemmälle kuin kenenkään muun, oli nuoren Martti Pietarinpojan\nherkkään mieleen painunut tuona marraskuun iltana Helsingin\nkuninkaankartanossa tapahtunut merkillinen keskustelu, jota hänkin\nkuninkaan kirjurina oli joutunut kuulemaan. Häntä hurmasi varsinkin\najatus, että nuori, lahjakas prinssi, joka suhtautui niin suopeasti\nsuomalaisiin, asettuisi ruhtinaaksi tähän maahan, joka siten lähtisi\nomaa kehitystään kulkemaan... Hän muisti taas niin selvästi piispa\nAgricolan ja mestari Härkäpään venheessä Taivassalon ja Vehmaan\nvälisellä taipaleella esittämät mietelmät, ja ne kaikki punoutuivat\nhänen mielikuvituksessaan tosin hämäräksi, mutta samalla omituisen\nkiehtovaksi kokonaisuudeksi.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin saikin Martti jo aivan yksityiskohtaisesti\nkertoa kaikki mielenkiintoiset kuulemansa ja havaintonsa noille\nhengenmiehille, suosijoilleen. Hänet oli näet kuningas lähettänyt\nairuena Helsingistä Turkuun ja Martti oli lähtenyt sinne Hämeen\nkautta, kun rannikon vanhalla, tavallisimmin käytetyllä valtatiellä\noli kelirikko pahimmoillaan, jota vastoin sisämaassa jo -- joulukuu\noli alullaan -- oli hyvä rekikeli. Tällä matkalla hän oli yöpynyt\nHauhon pappilaan ja siellä ihmeekseen tavannut Suomen molemmat piispat\ntuomioherroineen.\n\nSattumalta eivät nämä miehet idästä ja lännestä olleet siellä\nyhtyneet. He olivat ennakkosopimuksesta talven ensi kelillä saapuneet\nhiippakuntainsa laitaseudulle sopimaan niiden rajoista, joista\nkahtiajaon jälkeen oli syntynyt erimielisyyttä. Rajan tuli kulkea siitä\njuuri Hämeen halki ja piispa Agricola, joka muutenkin oli myrtynyt\nkoko jaosta, oli valitellut, että Juusten oli ruvennut kantamaan\nkymmenysveroa Viipuriin liian kaukaa lännestä. Tapaamispaikaksi oli\nvalittu Hauho, jonka pappina toimi Paavali Juustenin veli Severi,\nhiljainen maapastori, -- tämä siis nyt piti Suomen molempia piispoja\nvierainaan. Tuo raja- ja vaikutuspiirikysymys, jota aikaisemmin oli\nkäsitelty hiukan purevaksi kärjistyneessä kirjeenvaihdossa, oli\njoksikin ajaksi jäähdyttänyt Suomen molempain piispain, vanhain\ntyötoverusten ja ystävysten, välit. Mutta tavatessaan nyt toisensa\nhenkilökohtaisesti ensi kerran eron jälkeen he heti saivat kaikki\nväärinkäsitykset väistymään. Martti Pietarinpojan saapuessa pieneen\nhämäläispappilaan, jonka ainoassa tuvassa vieraita kestittiin\nja makuutettiin ja jossa perheen iso lapsilauma telmi, oli koko\nrajakysymys jo rauhallisesti sovittu. Oli sen jälkeen parhaina ystävinä\nmuisteltu menneitä, yhteisiä taisteluita puhdistetun opin puolesta\nSkytte-vainajan paavillisperuisen kirkkohallinnon aikana ja valiteltu\nviimeisten aikojen opintyölle tuottamaa taantumusta.\n\nNuoren airuen saapuminen ja hänen vilkkaat kuvauksensa kuninkaan\nmatkoilta, hänen mielialastaan Suomea kohtaan ja Juhana-prinssin\nsuunnitelmista, antoivat nyt hengenmiesten keskusteluille uuden suunnan.\n\n-- Kyösti-kuninkaan vastenmielisyys Suomea kohtaan näkyy siis tällä\nmatkalla pikemmin lisääntyneen kuin lientyneen, totesi Agricola airuen\nkuvausten johdosta. -- Niin, se sotaretki, johon hän oli niin hanakka,\nei muodostunutkaan miksikään voittokuluksi.\n\n-- Ja Viipurin viikot tympäisivät häntä pahasti, selitti Juusten,\nkertoen muistelmia noilta linnalaisillekin rasittavilta viikoilta. --\nMutta Juhana-prinssiin näkyy matka tehneen toisenlaisen vaikutuksen.\n\n-- Nuoren mielen unelmoimista ja virvatulta! -- arveli tuomiorovasti\nCanutus, joka ei Martin kertomiin juomapöytäjuttuihin paljoakaan\nrakentanut.\n\nHärkäpään olivat nuoren airuen kuvaukset sitä vastoin saaneet\ninnostumaan.\n\n-- Älkäämme suhtautuko kylmästi tähän ilmiöön, puhui hän, -- siinä\nvoi piillä tulevaisuuden siemen, jota meidän olisi vaalittava.\nSillä käyväthän nuo nuorukaisunelmat, johtuivatpa kunnianhimosta,\nseikkailunhalusta tai mistä tahansa, yhteen meidän omien, hiljaisten\nunelmiemme kanssa. Agricola ymmärsi hyvin, mihin hänen tulisieluinen\nystävänsä viittasi, mutta hidasluonteinen Juusten kysyi empien:\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\nEerikki Härkäpää vastasi innostuneesti:\n\n-- Työskentelemmehän kaikki kansamme nostattamiseksi tietoon ja\nitsetuntoon, -- sehän on murrosaikamme suuri ajatus. Teithän, Paavali,\nsitä työtä itsekin vuosikausia Turun koulussa, teroittaen teinipoikien\nmieleen, että heidän on koetettava saada sana eläväksi kansalle ja sitä\nvarten opetettava sitä sen omalla kielellä -- minä seuraan tässä työssä\nvain sinun jälkiäsi. Näin avustamme, joskin heikosti, sitä suurtyötä,\njota ystävämme Agricola on suorittanut ja suorittaa, sekä antamalla\nkansalle pyhät kirjat sen omalla kielellä, jotta se itse oppisi\nlukemaan ja ymmärtämään, että myöskin neuvomalla pappeja voimaperäiseen\nvalistustyöhön.\n\n-- Ja luuletko prinssin haaveiden ulottuvan tätä työtämme edistämään?\nkysyi Juusten epäillen.\n\n-- En suoranaisesti, mutta sittenkin! Kun meitä Ruotsista hallitaan\nruotsalaisena maakuntana, ei työmme saa ilmaa siipiensä alle, -- oman\nsuomalaisen ruhtinaan olo täällä selventäisi käsitteitä ilman muuta,\nkansa olisi mukanamme ja heräisi vähitellen...\n\nPiispa Agricola kuunteli vakavana Härkäpään esitystä, hymähti sitten ja\nvirkkoi:\n\n-- Haaveksit rohkeasti ja kauniisti kuten aina, -- kukapa meistä ei\nrinnassaan tuntisi näitä ihania unelmia! Mutta muista, Ericus, että\nne ovat vielä utuisia haaveita. Mitä tarkoitat kansalla, josta puhut?\nTunnethan talonpoikain ajatuspiirin, joka ulottuu hänen viimeisen\npellonsarkansa ulkolaitaan, sen ulkopuolella on hänelle vain vouti ja\nsotaväenkirjuri, -- ehkä jossakin pilvien takana kuningas ja kruunu...\nRaskaan taakan alla se kansa raataa eikä voi muuta ajatella, --\nvuosisataista työtä edellyttää sen herättäminen.\n\n-- Juuri sen työn menestymistähän tarkoitankin, väitti Härkäpää. Mutta\npiispa jatkoi:\n\n-- Pelkään, ettei prinssin olo Turussa tai Tukholmassa siihen paljoa\nvaikuta, hedelmien emme me näe kypsyvän. Tehokkaampi voisi vaikutus\nolla ylimystöön, vallassäätyyn, johon oman ruhtinaan päivä lähempää\npaistaisi. Mutta tiedämmekö mitä ja miten nämä vapaamiehet, jotka tuota\ntalonpoikaista kansaa päivätöillä rasittavat ja veroilla näännyttävät,\najattelevat Suomesta? Oman valta-asemansa ja vaikutuksensa lisäämiseen\nhe epäilemättä prinssin oleskelun täällä käyttäisivät.\n\nHärkäpää ei tahtonut tähän täysin yhtyä.\n\n-- Olet tänään raskasmielinen, mestari Mikael, väitti hän. -- Ehkä\non vallasmiestemme joukossa ajatteleviakin aineksia, ei vain kansaa\nsortavia Flemingejä... Kuinka kerroitkaan, Juusten, eikö kuningas\nViipurissa juuri moittinut suomalaisia sotaherroja siitä, että he\nliiaksi ajattelevat tätä omaa nurkkakuntaansa, että ovat olevinaan\njotakin erikoista väkeä, suomalaisia...\n\n-- Se on totta, myönsi Viipurin piispa, mutta ei tahtonut käsittää\nasiaa samaksi. Ja Agricola lisäsi:\n\n-- Kieltämättä on noilla vallassukuisillakin jotakin\npaikalliskiintymystä. Muuta heillä ei ole eivätkä he edes voi kuvitella\nmitään yhteistuntoa suomalaisen kansan kanssa, jonka he ovat tunteneet\nvain halvemmaksi raatajajoukoksi.\n\nSen totesi Juusteenkin, lausuen:\n\n-- Niin on laita. Ja kansa puolestaan vihaa vaistomaisesti tätä\npinnalla kelluvaa ylimysluokkaa, olipa se suomalaista tai muukalaista\njuurta, se tuntee sen polkijakseen ja jää sille vieraaksi. Kylmyyttä\nmolemmin puolin. Ei, tuosta aatelisesta pintakerroksesta ei meidän\ntyöllemme koskaan tule olemaan apua. Muistapas, Ericus, mitä Martti\nkertoi nuoren Klaus Flemingin äsken ohjelmanaan lausuneen...\n\nVilkaseleinen, lämminmielinen maisteri Härkäpää oli käynyt melkein\nsurumieliseksi kuunnellessaan harkitsevain esimiestensä epäilystä, joka\nhänen täytyi myöntää tosipohjaiseksi. Mutta hän väitteli vieläkin:\n\n-- Olettehan oikeassa, tunnen sen itse. Mutta en sittenkään tahtoisi\ntappaa ajatusta, että suomalaisen vapaasäädyn parhaimmat miehet\n-- muistelen Henrik Hornia, muistelen nuorta Lepaan herraa --\nryhmittyessään oman suomalaisen ruhtinaan ympärille, rupeaisivat\npitämään itseään tähän kansaan kuuluvana ja vähitellen oppisivat\nsuomeksi ajattelemaankin. Mielestäni meidän ainakin olisi koetettava\nohjata asioita sinnepäin. Jos itse pääsen nuoren herttuan puheille,\naion kannustaa hänen haluaan päästä tänne Suomen herttuaksi.\n\n-- Siihen meillä voi olla syytä, myönsi piispa Agricola, innokasta\napumiestään samalla rohkaisten. -- Läheltä seuraten hän voisi, jos\nhän meitä todella ymmärtäisi, avustaa ja helpottaa työtämme, eikähän\nole tuollainen epäsuorakaan apu merkitystä vailla. Mutta varokaamme\nkuvittelemasta liikoja, silloin pettymys tekee meidät katkeriksi.\nUnelmamme omaperäisestä, tehtävästään tietoisesta Suomesta, se\nkätkekäämme hellävaroen sydämiimme, muistaen, että olemme vasta raa'an\nkorven ensi raivaajia.\n\n-- Niin, maaperä on vielä melkein kokonaan muokkaamaton, huoahti\npiispa Juusten. -- Ajattelen Karjalaani ja omain voimaini heikkoutta.\nLankeaisin epätoivoon, jos tuloksien kypsymistä ajattelisin. Mutta\ntuumin vain: kanto kannolta, kivi kiveltä...\n\n-- Sellaista on työmme koko maassa, tunnusti Turun piispa. -- Eikä se\ntilanne taikamaisesti muutu, se voi muuttua vasta vähitellen omain\nmiestemme työstä. --\n\nNuoren Martin oli näitä rakkaiden esimiestensä tarinoita kuunnellessa\nkäynyt samoin kuin Härkäpään: hänen mielensä oli vaipunut surulliseksi.\nNe äskeiset rohkeat unelmat, joiden valossa hän oli piispoille kertonut\nprinssin aikeista, olivat jo käyneet hauraiksi ja haalistuneet. Eikö\nniissä sitten ollutkaan mitään innostumisen arvoista? kysyi hän nyt\nalakuloisena itseltään.\n\nAgricolakin huomasi nuoren airuen huoahtavan ja luki pettymystä ja\nmasennusta hänen katseistaan. Silloin hän virkahti taas rohkeammin\npuhetovereilleen:\n\n-- Aamuhan on joka tapauksessa jo sarastamassa Suomenkin maalle. Ja se\nvalo kasvaa, vaikka emme sitä aina huomaakaan. Tämä sarastus oli vielä\narkaa aavistusta, kun Pietari Särkilahti meille nuoruudessamme sitä\nosoitti, nyt näemme jo eräitä selvempiä oireita, kuten juuri tämäkin\npieni pöytäkunta osoittaa. Milloin itse kansallamme, joka vielä vaeltaa\narkisessa pimeydessään, on oleva heräämisen aika, sitä emme tiedä,\nmutta se aika tulee, olemme siitä varmat, ja juuri sen heräämisen\navuksi ja sen varalta me teemme hiljaista, uskollista työtämme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomioherrat istuivat vielä äskeisen mielialansa valloissa, kun\npappilan tupaan ilmoitettiin, että eräät pitkämatkaiset talonpojat,\njotka olivat kuulleet Turun piispan täällä vierailevan, pyrkivät hänen\npuheilleen. Heidät laskettiin heti sisään.\n\nMiehet olivat tulleet Pohjois-Hämeen latvoilta ja kertoivat\nhiihtävänsä nyt ensi kelillä Turkuun asti ajamaan muuatta koko heidän\nkulmakunnallaan kipeätä asiata, joka viime suvena oli muuttunut heille\naivan sietämättömäksi.\n\n-- Olette siis erämaa-asioilla, virkahti piispa, joka jo entisistä\nvalituksista tiesi, mikä näiden hänen hiippakuntansa kaukaisimpain\nasukasten mieltä näihin aikoihin eniten painoi. -- Joko tulivat\nsavolaiset taas kalajärvillenne?\n\n-- Tulivat ja jäivät, -- veivät meiltä takamaamme, selittivät miehet\nmasennuksissaan. -- Ja kehuivat, että heillä on siihen kruunun lupa.\nSitä lähdimme nyt kuulustelemaan.\n\n-- Syntyikö tappeluja taas?\n\n-- Ei vielä pahempia, vastasi nuori, roteva mies joukosta kaikuvalla,\nmelkein uhmaavalla äänellä. -- Mutta voi syntyä, ellei ojennusta saada\ntoimeen.\n\nJa miehet kertoivat nyt piispoille huolensa ja onnettomuutensa.\n\nSavolaiset olivat jo kauan, miltei ikimuistoisista ajoista asti,\nhimoinneet hämäläisten takamaita pohjoisessa Lapinkorvessa,\nmutta milloin kruunun avulla, milloin omin asein oli hämäläisten\ntoki onnistunut säilyttää erämaansa, missä vuosittain kävivät\npyyntimatkoilla. Viime vuosina olivat savolaiset kuitenkin taas tulleet\nrohkeammiksi, väittäen Savonlinnan käskynhaltijan usuttaneenkin heitä\nLapinkorpeen, mutta vasta tänä kesänä se tapahtui lopullinen ihme: kun\nHämeen miehet tavallisuuden mukaan nousivat eräjärvilleen, missä heillä\noli huhdat ja saunat, olivat savolaiset jo salmivesillä vastassa.\n\n-- Eivätkä laskeneet teitä saunoillenne?\n\n-- Eivät antaneet meidän verkkojamme kastellakaan, kehuivat vain, että\nmaat ja apajat ovat heidän... Ja kun me vetosimme vanhaan oikeuteemme,\nniin he vetivät esiin kruunun lupakirjat...\n\n-- Kenen antamat ne kirjat olivat, kysyi Härkäpää, hänkin jo asiaan\ninnostuen.\n\n-- Kuninkaan nimissä sanoivat ne annetuksi ja Savon uudesta linnasta\nkertoivat kirjat saaneensa. Tähänhän me emme olisi tyytyneet, mutta kun\nsaavuimme salolle erikseen pieninä venekuntina, emme vastarintaankaan\nkyenneet. Tyhjinä meidän oli palattava. Talven eväät, riistat ja\nkapahauet, jäivät saamatta, nälkätalvi on meillä nyt edessä. Siksi\nlähdimme koko seutukunnan puolesta kysymään: onko tämä todella\nesivallan tahto?\n\nNäin puhuivat kaukaa hiihtäneet talonpojat kiihtyneinä. Heistä\noli äänessä vuoroin vanhahko, harteikas äijä, jonka leveät leuat\naivan tutisivat mielenliikutuksesta, vuoroin edellämainittu roteva\nnuorukainen, jonka sanoissa usein oli terävä, syyttävä sävy.\nEdellisessä oli -- niin kuiskasi joukon kolmas mies Martille, --\ntietäjän vikaakin, hän kyllä voisi taioillaankin tehdä savolaisille\nkepposet, ja jälkimmäinen oli taas hanakka käymään tappeluun\ntungettelijoita vastaan. Mutta nyt he kuitenkin koettavat vielä rauhan\nkeinoja, jota varten olivat matkalla hallitusherrain puheille, aikeessa\nmennä kuinka korkealle tahansa. Mutta tänne he olivat poikenneet\nensiksi puhuttelemaan piispaa, jolta toivoivat saavansa neuvoa ja apua.\n\nPiispa Agricola katsahti hiukan alakuloisesti seuralaisiinsa,\nhuomauttaen heille hiljaa latinaksi, että tässä meillä nyt on edessämme\nkappale suomalaista kansaa, -- heimoriitoihin ja takamaatappeluihinsa\npilkottua, taloushuoliinsa vajonnutta, -- siinä sen tieto kansallisesta\nkokonaisuudestaan, siinä sen harrastusten huippu! Mutta välittäjäin\nhuoli ja hätä säälitti häntä samalla. Hän tunsi jonkin verran tuota\nerämaakysymystä ja johtaakseen keskustelun asialliselle pohjalle hän\nkysyi:\n\n-- On kai teille jo aikaisemmin kuulutettu kuninkaan määräys, että\nerämaat on nyt vakinaisesti asutettava?\n\n-- Onhan siitä jotakin kuultu. Ajelihan se Savon linnan ontuva herra\ntässä toissa talvena itse porolla erämaillamme ja on siellä ollut\nmuitakin herroja maita katselemassa. Mitä lienevät siellä määräilleet\nsavolaisten hyväksi, me emme vain ole uskoneet, että meiltä omamme\notettaisiin takamailta enempää kuin rintamailtakaan.\n\nPiispa ymmärsi hyvin talonpoikain yksiviivaisen katsantokannan, mutta\nymmärsi myös hallituksen asutustarkoituksen, ja koetti selittää:\n\n-- Kuningas ei tahdo, että takamaita enää pidetään, hän haluaa lähettää\nerämaille vakinaiset asukkaat, jotka siellä eläisivät vuodet umpeensa.\nTeitä hämäläisiäkin on kehoitettu sinne muuttamaan, miksette ole\nrakentaneet sinne pirttejä kotivävyillenne ja nuoremmille pojillenne?\n\n-- Onhan se meidän oma asia, miten maitamme asumme.\n\nPiispa huomasi, että hänen kävi vaikeaksi selittää talonpojille, että\nKustaa-kuningas tahtoi julistaa kaiken maan ja ennen kaikkea kaiken\nviljelemättömän maan kruunun omaksi. Sillä hän töksähti aina vain\nsiihen talonpoikain kallionlujaan uskoon, etteihän kukaan, kruunukaan,\nvoi antaa heidän maitaan pois toiselle. Hän neuvoi näitä hitaita\nhämäläisiä, joita savolaiset ilmeisesti jutkauttelivat, nyt edes\nkiireellä asutuksen kautta pelastamaan itselleen takamaistaan mitä\nvielä pelastaa voi. Mutta talonpojat eivät siihen tyytyneet, he olivat\nlähteneet hakemaan oikeuttaan.\n\n-- On kai maassa vielä oikeus, huudahti tuo teräväsilmäinen\nnuorukainen. -- Kirkonmiehet katsahtivat toisiinsa. He tiesivät\noikeuden tällaisissa asioissa riippuvan Kustaa-kuninkaan\nmaanisällisestä vallantäydellisyydestä ja siitä, minkä hän kulloinkin\ntahtoi oikeudeksi selittää. Niinhän olivat menneet kruunulle kirkon\ntilat ja pappien tulot oikeuden nimessä, niin peruutettiin nyt juuri\neräiltä ylimyksiltä tiloja ja annettiin toisille. Mutta tätä kaikkea\noli vaikea oppimattomille maamiehille selittää ja siksi Mikael-piispa\nvihdoin virkkoi:\n\n-- Nythän on Kyösti-kuningas Suomessa, nythän teidän sopii häntä\nitseään tavata. Ehkä hän ottaa huomioon huolenne ja hätänne.\n\n-- Sitä toivomme, kunpa pääsisimme hänen puheilleen.\n\n-- Siinä koetamme teitä auttaa, puhui piispa lohduttaen. -- Martti\nPietarinpoika, näiden talonpoikain asian saat sinä ottaa ajaaksesi,\nsinähän näytätkin heidän valituksiaan tarkkaavasti kuunnelleen.\n\nSen olikin Martti tehnyt. Aivan huomattavalla harrastuksella oli\nhän seurannut miesten puheita heidän ensi sanoistaan asti ja hän\noli heidän asiaansa yhä enemmän kiintynyt. Silmät pyöreinä ahmi hän\nkaikki esitetyt selitykset. Omituista, muisteli hän, koskihan juuri\ntätä takamaa-asiaa se kirje, jonka hän ensimmäisenä oli kuninkaalle\nsuomentanut ja jonka sisältöä hän jo silloin oli kummastellut.\nOmituista, nämä miehethän kertoivat juuri niistä tapauksista ja\ntaisteluista, joista isävainaja oli hänelle hänen lapsena ollessaan\njutellut, -- niistä heimotaisteluista, joissa hänenkin esi-isänsä\nolivat olleet mukana Sysikorven laidassa.\n\nPiispa kyseli nyt tarkemmin miesten kotioloja ja mistä asti he olivat.\n\n-- Sysikorvesta ollaan ja vielä etempääkin, Vahvajärveltä. Sielläpäin\nvarsinkin on eläminen perusteltu erämaihin. Sen vähän, mitä kotipelto\nkasvaa, vie kruunu veroinansa.\n\nKuultuaan miesten kotipaikan kiintyi Martti yhä enemmän heidän\nkuvauksiinsa, -- juuri nämä seuduthan isä vainaja oli sukunsa\nkotiseuduksi maininnut. Samassa sen muisti piispa Agricolakin,\nhymähtäen Martille:\n\n-- Vahvajärven Juuritaipaleella oli isäsi koti, Martti, sieltä\noli piispa Arvid hänet poikana tuonut. Sinä tapaat tässä ehkä\nheimolaisiasi, tutustupas heihin!\n\nKehoituksittakin sen Martti teki ja pian selvisi, että suksimiesten\njoukossa tosiaan oli sukulaismiehiä. Sitä eivät talonpojat heti olleet\nymmärtää, mutta vähitellen rupesivat tuon vanhan tietäväisäijän leveät\nkasvot loistamaan ja hänen äsken vihaisista silmistään välähti iloa,\nkun hän Martin selitykset kuultuaan huudahti:\n\n-- Hä, oletko sinä Sillan Pietarin poika! Veljeni hän oli, niin\nylhäinen pappi kuin olikin.\n\n-- Ja te siis olisitte setäni... Jyrki... isäni puhui teistä usein.\n\n-- Sillantaipaleen Jyrki, sama mies, ja tämä nuorempi tässä on toisen\nvelivainajani poika Esko. Näin isäsi monta kertaa Turussa käydessäni,\noltiin tietysti aina majamiehinä hänen pappilassaan. Sillä oli komeat\npappilat ja anetalot silloin, liekö sinulla vielä mitään niistä jälellä.\n\n-- Ei ole mitään.\n\n-- Sitä muistelen kuulleeni. Pietarilla oli lapsia sinua vanhempiakin,\nmutta kerrottiin niidenkin kuolleen.\n\n-- Yksin olen, selitti Martti sukulaismiehille, kertoen lyhyesti lyhyen\nelämänsä tarinan.\n\nMutta setä viittasi hänen soturipukuunsa ja miekkavyöhönsä, virkkaen:\n\n-- Ja sotauralleko nyt aiot?\n\n-- Olen kuninkaan airut ja olin mukana Inkerin sodassa...\n\n-- Etpä tavannut siellä meidän kylän miehiä...? No, monta ei niitä\nsiellä olekaan, sillä toiset karkasivat takasalolle, kun tuli sotaväen\notto.\n\nSellaista se on se talonpoikain sotainnostus, jota herrat kuninkaalle\nkehuivat, mietti Agricola tätä keskustelua sivulta kuunnellen.\nMutta pappilan emäntä oli sillä välin kantanut ruokia pöytään\npitkämatkaisille hiihtäjillekin, ja aterioidessaan he kertoivat nyt\nveljenpojalle ja orpanalle sukunsa vaiheista salolla. Satakunta vuotta\nsitten oli yksinäinen perhe asettunut uutisviljelijäksi Vahvajärvelle\nja nyt oli siitä idusta jo kylä kasvanut. Mutta lujassa oli eläminen\nsalolla. Voutien verot ja rasitukset olivat raskaat. Mutta olisi\nsittenkin eletty, ellei olisi tullut tätä viimeistä kolausta.\n\n-- Me menehdymme siellä, jos meiltä viedään takamaat, huoahti kolmas\nmatkamies.\n\n-- Taikka sitten... yritti Esko huudahtaa, mutta katkaisi sanottavansa\nkesken.\n\n-- Taikka mitä, orpana?\n\n-- Taikka ryhdymme omin neuvoin erämaitamme puolustamaan. Niin tekivät\nisämme ennenvanhaan, ja pakko oli savolaisten peräytyä.\n\nSiihen tarinaan puuttui taas Turun piispakin, lausuen varsin ankarasti:\n\n-- Mitä puhut, poika! Etkö ymmärrä, että sellainen omavaltaisuus\nkohdistuisi kruunuakin ja kuningasta vastaan?\n\n-- En tiedä ketä vastaan, mutta sellainen on siellä miesten mieli, että\njos ei muu auta, niin otamme savolaisilta omamme.\n\nEskon ääni kajahti päättäväiseltä, siitä saattoi jo kuulla, että\ntällaisesta aikeesta on ollut tuskastuneiden hämäläisten kesken\npuhetta. Martti muisteli isänsä kuvauksia suvun juurevasta kantaisästä,\nkovasta Karmalan ukosta, joka heimoaan johti taisteluissa, ja hänestä\ntuntui, että tässä nuorukaisessa oli samaa sisua ja terästä. Mutta\nnuoren miehen uhka painoi piispan miettiväksi. Hän tiesi, että\nkansassa oli siellä täällä sisämaassa viha ylimyssortoa ja virkavallan\nkiskontaa vastaan jo pursunut yli äyräittensä. Olihan käräjäkestitysten\nja verorasitusten johdosta varsinainen kapina äsken puhjennut\nLapvedellä -- asevoimin se oli tukahdutettava. Ja tämä erämaa-asia\noli jo sekin aiheuttanut väkivaltaisuuksia; pari vuotta sitten\nolivat Jämsän hämäläiset käyneet tulella ja tapparoilla takamailleen\npesittyneiden, vieraiden tungettelijain kimppuun. Siitä voisi syntyä\nlaajempikin roihu, jos kansan vanhoja elintapoja liiaksi kiristetään,\nja tästä tietenkin vain aiheutuisi uutta onnettomuutta hänen köyhän\nhiippakuntansa laitakulmille. Piispa päätti sen vuoksi koettaa\nvaikutustaan tuollaisen tuhon ehkäisemiseksi. Hän tiesi kyllä, kuinka\nintohimoisesti Kustaa Vaasa ajoi erämaiden pysyvää asuttamista --\nolihan hän äskenkin erottanut virkamiehiä, jotka eivät tarpeellisella\nponnella toteuttaneet hänen asutuskäskyjään --, mutta kenties maan isä\nsuostuisi edes joihinkin lievennyksiin.\n\nRauhoitellen ja varoitellen kuohahtanutta salolaisnuorukaista, lausui\nhän heille rohkaisevasti:\n\n-- Rauhan tietä teidän on kuljettava. Kertokaa huolenne ja hätänne\navomielisesti kuninkaalle, me koetamme osaltamme asiaanne auttaa,\nmikäli voimme.\n\nMartti neuvoi sukulaismiehilleen majapaikan Turussa, missä hän\nlupasi heitä opastaa kuninkaan luo, ja näin rohkaistuin toivein\nmiehet lähtivät levänneinä taas hiihtämään länttä kohti. Heillä\noli eväskonttiensa lisäksi kullakin seljässään raskaat taakat\nnahkakiihtelyksiä, Turun tavaroihin vaihdettaviksi, mutta he olivat\ntottuneet erämailla taakkoja kantamaan, ja kepeästi lähtivät heidän\nsuksensa luistamaan vanhalle Turun tielle.\n\nSamaa tietä oli Turun tuomioherrain, joita nyt Martti Pietarinpoika\nseurasi, vähän myöhemmin lähdettävä ajamaan. Ilma oli yhä pakastumaan\npäin, luntakin oli jo, vaikka joulukuu oli vasta alullaan, sisämaassa\nriittämään asti, järvet olivat vahvassa jäässä, talvikeli oli mitä\nparhain.\n\nSuomen piispat erosivat taas toisistaan siinä Hauhon pappilan pihalla\nlähteäkseen ajamaan kumpikin omalle taholleen. He olivat saapuneet\nsinne hiukan karsaina toisilleen, vieraantuneina ja ärtyneinä, mutta\nhe olivat taas lämminneet yhteisistä muistoistaan ja yhteisistä\ntehtävistään. He käsittivät taas entistä selvemmin, kuinka paljon\nheillä, juuri heillä, oli tehtävää tämän taloudellisessa puristuksessa\nja henkisessä köyhyydessä vielä elävän kansan herättämiseksi ja\nkohottamiseksi -- elleivät he sitä tee, jää se kyllä muilta tekemättä.\nHyvinä ystävinä, täydessä keskinäisessä ymmärtämyksessä syleilivät\nMikael Agricola ja Paavali Juusten toisiaan vielä kerran Hauhon\npappilan pihalla ja nousivat rekiinsä Ja kahdelta taholta soi kohta\nhiljeneväin kulkusten ääni Hämeen talvisessa luonnossa.\n\n\n\n\nXV\n\n\nVilkas liike ja moninainen surina soi Turun vanhassa linnassa, kun\nMartti Pietarinpoika eräänä päivänä heti joulun jäljestä hiukan\nneuvotonna käveli sen äsken siistityissä, entiseen verraten komeissa\njuhlasuojissa, tietämättä itse minne mennä ja mihin ryhtyä. Siellä\njuostiin rappusissa, paukutettiin ovia, hoputettiin, naurettiin --\nkiirettä oli joka taholla.\n\nNäin oli ollut aina siitä asti, kun kuningas muutamia päiviä ennen\njoulua saapui Helsingistä Turkuun, tavaten siellä jo vastassaan\npuolisonsa, nuoren ja hempeän Katarina Stenbockin, joka oli sinne\nTukholmasta äsken purjehtinut hovinaisineen ja seuralaisineen. Kohta\noli silloin tullut eloa ja väriä vanhaan linnaan, jossa samalla\nhetkellä oli tunnettavissa leppoisampi mielialakin. Itse vanha\nkuningaskin oli ikäänkuin nuortunut, notkein jaloin hän seurasi\nsuloista puolisoaan linnan saleissa ja leperteli hänelle pehmoisesti\nkuin rakastunut sulho. Linnassa oli siitä saapumispäivästä asti pitkin\njoulupyhiä yhtenään pidetty juhlapitoja, kaikki kirjoitustyöt ja\nhallitushuolet olivat saaneet levätä. Martti Pietarinpoikaa ei oltu\nkertaakaan tarvittu kirjurinapuun ja hän oli Turkuun palattuaan tuskin\nkuningasta tavannutkaan, vaikka hän nyt asusti itse linnassa ja siten\ntuli olleeksi mukana sen hyörinässä.\n\nKuitenkin olisi Martin välttämättä juuri nyt pitänyt tavata kuningasta\n-- sitä varten hän niin levottomana liikuskeli siellä etuhuoneissa,\ntoivoen pääsevänsä edes jossakin lomassa hetkeksi vanhan suosijansa\npuheille. Sillä nuo Sysikorven talonpojat, jotka jo pari viikkoa olivat\nviipyneet Turussa, odottivat tilaisuutta päästä itsensä maanvaarin\npuheille, ja Martin olisi ollut heille se tilaisuus hankittava. Mutta\njuuri nyt ei hän siinä onnistunut; Kustaa Vaasa oleskeli, milloin ei\npitoja pidetty, kaiket päivät sisähuoneissa vaimonsa ja lastensa luona,\n-- monet muutkin asiamiehet häntä nyt turhaan tavoittelivat.\n\nLinnan suojissa harhaillessaan yhdytti Martti nyt sitävastoin\nJuhana-prinssin, joka siellä reippaana puuhaili luistin- ja ajoretkiä.\nPrinssi tervehti häntä ystävällisesti -- eräänlainen hiljainen\ntuttavallisuus oli heidän välilleen punoutunut siitä asti, kun Martti\noli Pähkinälinnan edustalla käännyttänyt hänen hevosensa, joka\nseikkailu heillä oli salaisuutenaan, siitä kun ei vieläkään oltu\nkenellekään puhuttu.\n\n-- Tänään antavat teinit täällä linnassa esityksiään, kertoi prinssi\nhilpeästi, -- sinä tapaat siten täällä entisiä tovereitasi. Ja sen\njälkeen taas karkeloidaan.\n\n-- Pääsevätkö porvariperheetkin taas mukaan? kysyi Martti,\ntuumiskellen, tapaisiko hän täällä ehkä muitakin tuttaviaan.\n\n-- Pääsevät -- kutsu sinäkin vain tuttaviasi. Kuules, sinullahan oli\nsievä tyttötuttava kesällä täällä Turussa, onko hän porvaristyttäriä?\n\n-- On kyllä.\n\n-- No, tuo hänet vanhempineen tänne teinipitoihin ja kuhertele taas\nkerran sinäkin...!\n\nTämä kutsu rupesi nyt Martin mieltä askarruttamaan ja pian\npainostamaankin. Edellisten päiväin juhlissa, joihin eräitä Turun\nvarakkaimpia porvarisperheitä oli kutsuttu, oli hän kaipauksella\najatellut, että jospa hänen Kerttunsakin olisi täällä kukkeiden\nneitosten parvessa, -- hän ei ollut Turkuun palattuaan tyttöään vielä\npaljoa tavannutkaan. Mutta nyt tuo äkkikutsu pani Martin pyörälle:\noliko hänen todella tuotava Köyhän Kyrön vaatimaton perhe tänne linnan\nupeihin pitoihin ja oliko hänen tuotava Kerttunsakin tänne taas\nvallasnuorukaisten liehakoitavaksi...? Olisi ehkä ollut parempi, ettei\nhän kysymyksellään olisi tuota kutsua aiheuttanut, -- sehän on nyt kuin\nkäsky! Ja kun se kerran nyt on annettu, lienee se vietävä perille...\n\nKun ei Martilla ollut toiveita tänäänkään päästä kuninkaan puheille,\nläksi hän linnasta kaupungille tätä asiataan toimittamaan --\ntalo Aningaisten kulmalla häntä yhä voimakkaasti veti. Linnan\narkipuolellakin, jossa hän nyt asetakkiinsa ja miekkavyöhönsä pukeutui,\noli nyt kaikkialla aivan toinen siivo ja komento kuin kesällä kuninkaan\nsaapuessa. Portaat ja käytävät oli valkaistu, ovet ja parempaan\nhuoneiden seinätkin verhoilla peitetty, yksin pihatkin oli puhdistettu\nja siistitty, kaikki kuninkaan Viipurin-matkan aikana. Jokaisella\nulko-ovella ja portin pielessä seisoi nyt kypäräniekkoja henkivartioita\nvahdissa ja linnan vanhat arkinihditkin liikkuivat siellä uusissa\nvaatteissaan ja kiilloitetuissa nahkavöissään. Sopi siellä nyt\nkuninkaallisen perheen elellä ja pitää pitoja; -- Simo Tuomaanpojankin\nnäki Martti, linnasta lähtiessään, aivan ylpeänä ja pää pystyssä\nkävelevän siellä kaiken aikaansaamansa komeuden keskellä!\n\nHiukan empien vei Martti entiseen majataloonsa prinssin kutsut. Siellä\nnämä kutsut samoin kuin niiden tuojakin vastaanotettiin riemulla --\nentinen köyhä huonemies oli taas mieluisa vieras. Kiireellä käytiin\nKyrölässä valmistuksiin ja jo ensimmäisten vierasten joukossa saapui\nlinnaan Heikki Kyrö vaimoineen ja tyttärineen, kaikki pyntättyinä\nniin hienoiksi kuin varat sallivat -- useimmat muut porvarit olivat\ntietenkin sentään paljoa upeammin puetut. Ja Martti sai juhlan alussa\ntytöltään kiitollisia, ystävällisiä katseita. Mutta sitten nämä katseet\nhäipyivät väen vilinään.\n\nNäissä teinijuhlissa olikin näet paljon vieraita, enemmän kuin\nennen. Lukuunottamatta paikkakunnan vapaasäätyisiä ja papiston\nedustajia oli \"puoli Turkua\" kutsuttu linnaan kuulemaan teinien\njoululauluja, näkemään kuningasta ja kuningatarta ja paistattamaan\nitseään hovin hohteessa. Sankka ja kirjava oli siten se yleisö, joka\nryhmittyi vaakunasaliin, missä esitykset oli annettava. Porvarilliset\nperheineen olivat siellä kuitenkin kuin lautamiehinä seinävierustoilla\nja takalistossa, mistä he silmät suurina katselivat hovin menoa\nja loistoa; vallassäätyiset liikkuivat vapaammin vaakunasalin\nkeskilattialla ja seurustelivat esitysten lomassa keveästi hovilaisten\nja kuninkaallistenkin kanssa.\n\nTeinipojat näyttelivät perälavalla, latinalaisia laulujaan laulaen,\nvenytettyä, taruperäistä esitystä Betlehemistä, Juudaan maalta, ja\nenemmän kuin heitä katselivat porvarit mielenkiinnolla hoviin kuuluvain\nmiesten ja naisten kirjavia pukuja ja sulavia liikkeitä, kumarruksia ja\npolvennotkistuksia. Varsinkin kun alkoi karkelo, jossa polvisukkaiset,\nröyhelökauluksiset herrat säkkipillien säestyksellä sirosti kuljettivat\nlattialla hienoliepeisiä naisia ja sulavasti notkauttivat vuoroin\njalkojaan, vuoroin käsiään, olivat porvarien penkit yhtenä silmänä.\nEntäpä sitten kun yksi ja toinen ylimysnuorukaisista ja sotaherroista\ntuli pyytämään heidänkin tyttäriään tanssiin ja sormiaan sievästi\nsiristäen talutti heidät lattialle! Siellähän pyörähteli jo Kyrön\nKerttukin, joka suloudellaan taas oli kiinnittänyt huomiota puoleensa.\nJohan sen saattoi arvatakin. Martti Pietarinpoika katseli sitä kiiluvin\nsilmin ja sieraimet värähtävinä oviloukosta... Kuka häntä siinä\ntaluttaa...? -- niin, tietenkin Kuitian Klaus, joka täten taas on\ntavannut kesäisen \"keijukaisensa\"... Sitäkö varten se tyttö oli tänne\nkutsuttava...! Kasvavan levottomuuden ja mustan kateen mujut rupesivat\nkohta nuoren miehen mieltä möyristämään, katkeruus ja suuttumus sitä\nkouristeli, -- suuttumus itseensä, Kerttuun ja tuohon röyhkeilevään\nylimykseen. Paha-aavisteiset mielikuvat painiskelivat hänen sydämessään\nkoko karkelon ajan.\n\nJa sitä kidutusta kesti kauan. Sillä nuori Fleming, joka joskus heitti\noviloukkoon ilkkuvan, vahingoniloisen silmäyksen, kutsui Kertun heti\nuuteenkin karkeloon, niin että se herätti huomiota porvarien ja\nvallasnaistenkin joukossa, ja nauratteli tyttöä tanssin väliajoillakin\nleperryksillään. Kuitian junkkari oli tyttöön takertunut kuin\ntakiainen, eikä Kerttukaan yhtään yritellyt pitää miestä loitommalla!\n\nHukkaan meni Martilta tämän illan ilo. Ei hän enää kuullut entisten\ntoveriensa uusia teiniesityksiä, ei kyennyt hän ihailemaan hovilaisten\nloistoa eikä sallinut hänen sydämensä hänen myöhemminkään illalla,\njolloin nuoret ylimykset jo vihdoin olivat häipyneet naisten luota\nviinikulhojen ääreen, mennä Kertun luo häntä puhuttelemaan. Ylpeys\nja kurkkuun pakkautuva tuska sen esti. Hän seisoi vain melkein\nliikahtamattomana siinä oven siimeksessä, mihin hän alkujaan oli\nasettunut, seisoi kalpeana kasvoiltaan, silmät palavina... Eipä hän\nolisi uskonut itsekään, että Klaus-herran uhka ja karkea pila, joksi\nhän tuon hienostelun ymmärsi, olisi häneen niin syvästi vaikuttanut.\nRakkaaksi oli Kyrön tyttö hänelle käynyt, ja häpeä ja pilkka tuli nyt\nlisäksi. Siinä seistessään hän kuvitteli, että entiset teinitoverit,\njotka kylläkin tunsivat hänen mieltymyksensä Kerttuun, salavihkaa\nhymähtivät hänen kärsimyksilleen ja että tutut porvariemännät, toiset\nivaten, toiset säälien, katselivat vuoroin häntä, vuoroin Kerttua...\n\nVarmasti he niin tekivätkin. Siellä näet supateltiin silmäpelin\nohessa jo vilkkaasti seinustapenkeillä; yksi ja toinen porvarinainen\nkävi puhuttelemassa Kyrön Heikin emäntää, jokunen suihkasi sanasen\nKertunkin korvaan, mutta tämä nauroi vain mitä herttaisinta nauruaan...\nniin, olipa Martti näkevinään hänen kasvoillaan selvää ihastustakin.\nJuorut olivat nähtävästi jo lähteneet liikkeelle, pahat kielet valmiit\nmyrkyttämään hänen hiljaiset unelmansa ja ottamaan maineen hilpeältä\ntytöltä, jota vallasjunkkari oli huomattavasti liehitellyt. Ja tulipa\nsieltä eräs pyylevä emäntä pian Marttiakin ovelle puhuttelemaan.\nSilloin karahtivat punaisiksi Martin kalpeat kasvot.\n\nSe tulija oli rikkaan Innamaan toimekas emäntä, isävainajan parhaita\nperhetuttavia, jonka pöydässä Martti oli teiniaikanaan monta ateriaa\nsyönyt, saaden orpopoikana Innamaan Vapulta muutenkin osakseen\nmonenlaista ystävyyttä. Hän kuiskasi nyt Martille:\n\n-- Huomaanpa, kuinka ovat asiat. Klaus-herra koettaa kietoa Kertun\nlankoihinsa ja juorut ovat jo käynnissä. Mutta ole huoletta, minä\njärjestän asiat sekä sinun että Kertun vuoksi ja teidän hyväksenne --\ntunnenhan välinne!\n\nIhmeissään sitä Martti kuunteli. Hän oli itse uhmaillen aikonut\nhuomenna mennä Kyrön Heikin kotiin Kerttua varoittamaan, mutta hänet\njähmetytti nyt tyttöparan silmäin palo ja mustan kivun mato raateli\nhänen tarmonsa voimattomaksi. Olipa hän jo miettinyt sitäkin, kenen\npuoleen kääntyisi neuvoa pyytäen, sillä hän käsitti velvollisuudekseen\njotenkin puolustaa tyttöään ja onneaan, mutta eipä hän, orporaukka,\nkeksinyt ketään auttajaa. Nyt tuli Vappu-emäntä itse hänen luokseen --\nmitähän se merkitsi?\n\nKyllähän Martti tiesi, että Innamaan tarmokas emäntä, joka hoiti\nmainiosti oman talonsa asiat, järjesteli samalla kotikaupungissaan\npaljon muidenkin asioita, sekä asianomaisten pyynnöstä että väliin\npyytämättäkin. Mutta että hän noin vain järjestäisi nuorten\nvähäpätöisiä lemmen asioita, joista eivät asianomaiset vielä\nitsekään olleet aivan selvillä, sitä ei hän ollut odottanut. Miksi\nhän sen tekisi? Eikä Martti ymmärtänyt myöskään, mitä Vappukaan\nmahtaisi Klaus-herran pirullisuudelle. Melkeinpä pisti tuon muuten\nhyväntahtoisen emännän tarjous tällä hetkellä vihaksi. Mutta tukeva,\ntoiminnanhaluinen nainen jatkoi:\n\n-- Älä ole tietääksesikään, -- minua tämä pikkujuttu huvittaa. Kuule!\nKuningas ja kuningatar ovat luvanneet tulla ensi lauantaina meidän\ntaloon vieraisiin...\n\nSen oli jo Marttikin äsken kuullut. Kuningas oli nykyisen yleisen\nhyväntuulensa vallitessa todellakin luvannut vierailla parissa\nturkulaisessa porvaritalossakin, rikkaassa Innamaassa ennen kaikkea.\nMutta mitä se kuului tähän asiaan, sitä ei Martti käsittänyt -- eikä\nsiitä oikeastaan välittänytkään. Mutta topakka nainen jatkoi:\n\n-- Tule sinne sinäkin... niin, tulet kyllä muutenkin, mutta tule nyt\nerityisesti!\n\n-- En tiedä onko siitä kenellekään hauskuutta, edes itsellenikään,\nvastasi Martti alakuloisesti.\n\n-- On monelle, saat nähdä, siksipä asiaan ryhdynkin, vakuutti puuhakas\nemäntä. -- Olet nyt arassa paikassa, poikani, siitä voisi aiheutua\nmonenlaista ikävyyttä, mutta ole huoletta, minä selvitän vyyhden.\nTällaiset asiat on hoidettava pehmoisesti ja ovelasti. Sinä et nyt\nymmärrä, tule vain ylihuomenna meille, ehkä silloin jo ymmärrät... ja\nehkä silloin minua kiitätkin...!\n\nMartti ei tosiaankaan ymmärtänyt muuta, kuin että toimi-intoinen\nnainen oli kai tässä keksinyt jonkun tehtävän ehtymättömälle\ntoimeliaisuudelleen, tahtoen osoittaa siinä oveluuttaan. Ja se ei\nMarttia, joka näki tyttönsä kylmenevän, paljoakaan lohduttanut.\n\nMutta älyten tylsäksi seisomisensa siinä oviloukossa hän lähti ulos,\nvieraiden vielä viipyessä linnassa. Hänen täytyi jäähdyttää polttelevia\nohimoltaan ja polttelevia ajatuksiaan. Joulukuisen yön umpipimeään\nhohtelivat tänä iltana tulet Turun linnan kaikista ikkunoista, kun\nsiellä kuninkaan juhlia jatkettiin. Kummastellen sitä katselivat jäälle\nja rantatörmille keräytyneet paikkakuntalaiset, jotka olivat tottuneet\nnäkemään linnansa torneineen synkkänä ja elottomana hahmoittuvan\nhallavaa taivaanrantaa vastaan. Ja kun vieraat linnasta piankin\nlähtivät, saattelivat nihdit, roimuavat soihdut kädessään, heitä\npihoille ja linnansillalle asti, mistä noustiin rekiin ja ajettiin\nalas jäälle; paloipa monen reenkin sevillä kuin yössä kiitävä liekki.\nMonisointuisena, kirkkaana ja terävänä -- ulkona yksin kävelevän\nnuorukaisen mielestä vallan vihlovana -- helähti kulkusten kilinä halki\nhiljaisen talviyön, kun vieraat kilvaten ajoivat kaupunkiin kuninkaan\npidoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vielä heleämmin soivat linnan hevosten monet tiu'ut, kun kuningas\nlapsineen, hovineen ja seuralaisineen paria päivää myöhemmin ajoi\nkaupunkiin paljon puhuttuihin ja suurella touhulla valmistettuihin\nInnamaan pitoihin.\n\nTämän talon isäntä, merenkulkija ja laivaporvari, oli itse pieni,\nhiljainen ja vaatimaton mies, nousukas, suomalainen suolasaksa, joka\nlaivoillaan kesäkaudet teki kauppamatkoja Lyypekkiin ja Rostockiin ja\nsiten oli paisunut kaupunkinsa miltei äveriäimmäksi porvariksi. Mutta\nvarsin yleisesti kerrottiin, että suuri ansio tähän menestykseen oli\nhänen rehevällä, tarmokkaalla vaimollaan, Valpurilla, joka kotona\nTurussa kävi kaupat, hoiti kivipuodin torin laidassa ja kestitsi\nmaalaisia, jotka joukoittain olivat antautuneet juuri tämän talon\nmajamiehiksi. Tämä nerokas ja teräväkielinen nainen se oli talonsa\nsellaiseen maineeseen nostanut, että oli saanut vaimenemaan ensi\nsijasta kilpailevain naapuriensa kateet, ja hänpä nytkin, kun Turussa\nvieraileva kuningas oli päättänyt käydä parissa porvariskodissa,\nensimmäisenä oli saanut ylhäiset hovivieraat luokseen. Sitä ei\nihmeteltykään, se oli kuin luonnostaan lankeavaa.\n\nMutta kylläpä olikin Innamaassa viikon ajan keitetty ja paistettu tämän\nvierailun varalta, raivattu pihat ja koristettu tuvat, lyöty tapit auki\nkalliimmista isännän ulkomailta tuomista tynnyreistä, sekä teurastettu\nvasikat jos vuonatkin.\n\nJo tuli lauantai-ilta. Porvarit olivat saapuneet kutsuihin ajoissa\nja seisoivat suurtuvassa ahtaasti sulloutuneina, odotellen\nkorkeita vieraita -- niiden lomassa Marttikin piiloili epäilevänä\nja innottomana. Hän ei odottanut mitään Valpurinkaan puheista,\nhänen aivonsa olivat jo aivan väsähtäneet kaikesta kiusasta ja\nitsekidutuksesta, josta hän jo halusi tehdä lopun tavalla tai toisella.\nOdottavain joukossa hän näki kuin ventovieraat ihmiset Kyrön Heikinkin\nperheineen... Kertun silmät pälyivät säteilevinä ja hakevina... kylläpä\nMartti aavisti, ketä ne hakivat! Mutta vallasperheet ja hovilaiset oli\nsijoitettu sisempään, hienompaan tupaan, jonka seinille oli ripustettu\nkalliita verhoja ja jonka katosta säteili komea kynttiläkruunu.\nMolempiin tupiin oli asetettu suuret, pitkät juhlapöydät, jotka\nnotkuivat herkkuruokien alla, mutta siellä sisähuoneessa heijastivat\nkynttiläin loistoa hopeiset maljat ja kullankarvaiset kulhot.\n\nUlko-ovella seisoi isäntäväki kumarrellen saapuville vieraille ja\nsijoitellen heitä ennakkoharkinnan mukaan eri huoneisiin. Sieltä\nlappoikin nyt parastaikaa sisään ylhäistä väkeä: Horneja, Flemingejä,\nKurkia, Särkilahtia naisineen, jotka tällä kertaa kuninkaan esimerkistä\nolivat hekin alentuneet saapumaan porvarispitoihin. Miehet tulivat\nkilahtavin kannuksin ja kiiltävin solkivöin, naiset nahkasilla\npäärmätyissä, leveähihaisissa, hoikkavyötäreisissä juhlapuvuissaan,\nja kaikki asettuivat heti heille osoitetuille paikoilleen odottamaan.\nSillä kuningas perheineen ei ollut vielä saapunut.\n\nMutta kotvan kuluttua helähtivät ulkoa kuninkaallisten hevosten\nhopeatiu'ut; ovet leväytettiin selälleen, niin että kylmä talvi-ilma\nhuurahti sisään ja sen huurun keskeltä pelmahti esiin väljiä turkkeja\nja sulkaniekkoja karvalakkeja -- korkeat vieraat olivat saapuneet.\n\nTalon pieni isäntä miltei hukkui siihen väenvilinään, mutta sen rehevä\nemäntä ehti kaikkialle, auttoi turkit nuoren, kukkean kuningattaren\nhartioilta, niiaili yhä uudelleen ja yhä syvemmäs nuorille prinsseille,\nsuuteli nöyränä vanhan kuninkaan kättä ja saatteli sitten hienostellen\nylhäiset vieraansa suoraan tuonne sisempään juhlahuoneeseen ja\njuhlapaikoille juhlapöytään. Ennen pitkää sinne nyt sijoittautuivat\nmuutkin vieraat ja ateria alkoi.\n\nSuurtuvasta pälyivät sadat silmät sinne kaikkein pyhimpään, jonne\njokaisen olisi tehnyt mieli päästä istumaan, ja Marttikin tähysteli\nsinne ahnaasti avoimesta ovesta lihavain porvariemäntäin hartioiden\nlomitse. Siellähän istui Klaus-herrakin vastapäätä Juhana-prinssiä\nja viljeli ahkerasti viinikannua. Martti tunsi kaikki nämä ylhäiset\npöytäkuntalaiset, joille talonväki piti seuraa, -- yhtä nuorta\nnaista vain, joka oli istutettu Klaus-herran ja talonemännän väliin,\nei hän heti ollut tuntea. Hän katsoi, uteliaisuutensa viritessä,\ntarkempaan. Se oli nuori, solakka, korkeapovinen neito, jolla oli\npaksu, ruskea, aaltoileva tukka ja suuret, ruskeat silmät -- onko\nse joku hoviseurueesta? -- Ei, johan Martti hänet tunsi, kun neito\npäätään käänsi, -- sehän oli oman kylän väkeä, Hannus-vainajan, entisen\ntuomiorovastin tytär, hänen omia lapsuudentovereitaan. Katsopas\nKaarinaa! Tyttö oli väliajoin ollut sukulaisissaan maalla, kotvaan ei\nollut Martti häntä nähnytkään, mutta nyt hän kuuluu taas viime aikoina\nasuneen Turussa, sisarensa miehen, pormestari Olavi Bruunin talossa.\n\nMartti ei siirtänyt silmiään siitä pöydän kolkasta, vaan katseli\ntarkkaavasti tapausten menoa. Tähän koreaan neitoseen oli näet\nKlaus-herra ilmeisesti jo heti pitojen alussa iskenyt silmänsä,\npitäen häntä liehakoimisillaan juhlapöydässä lämpimänä -- sen jo\ntoisetkin näkyivät huomaavan. Ja ruskeatukkainen neito viskeli nuorelle\nylimykselle vastalahjaksi koreimpia silmänluontejaan.\n\n-- Vai Kaarina Hannuntytär täällä, kuiskailtiin porvarien pöydissä,\nja pieneen hymyyn vetäytyivät pyyleväin emäntäin suupielet. Kyllähän\nse lintu tunnettiin; hän oli omituinen taiteajan ilmiö Turussa.\nPappiskodissa oli hän lapsena kasvanut, ankarassa kurissa ja nuhteessa,\nmutta jo silloin oli hän ollut herkkä antautumaan seikkailuihin\nnousevan ajan vapaampien tuulahdusten mukana. Isä kuoli, tyttö joutui\nmaailmalle, liiteli siellä kuin perhonen ikäistensä iloissa, mutta\nkeveämpänä ja ilmavampana kuin muut... Mutta liehuessaan näin vapaana\nnuorten joukossa ei hän toki liian pitkälle eksynyt... hän oli perinyt\nisänsä taitavuuden ja lahjakkuuden... Hänellä oli jo ollut monta\nlemmentarinaakin, mutta aina niin, että hän käänsi pyörälle nuorten\nmiesten päät ja lehahti sitten itse irti silmukoista, valiten taas\nuuden uhrin.\n\n-- Vai Kaarina nyt Klaus-herran käpälissä, -- kuinkapa nyt tämä tyttö\nniistä selvinnee, junkkari on intohimoinen ja raju! -- Niin puheli\nMartti itsekseen yhä kasvavalla jännityksellä. -- Mutta neito on\ntaitava -- koettakaapas!\n\nMartin kalvakoille poskille rupesi kohoilemaan väriä, hän rupesi\nvähitellen aavistamaan Innamaan Valpurin sotajuonen. Terhakka nainen\noli nähtävästi päättänyt kietoa Klaun uuteen paulaan, jolloin nuori\nylimys ilman muuta hellittäisi entisestä otteestaan, -- hän aikoi\nparantaa junkkarin lemmenhurman toisella, vielä voimakkaammalla.\nVastamyrkkyä! Tuo ovela nainen oli sitä junkkarille juottaakseen\nkutsunut Kaarinan pitoihinsa ja sijoittanut hänet oikein ylimyspöytään\n-- onnistuneeko juoni?\n\nAteria jatkui, yhä uusia ruokalajeja kannettiin esiin paistinhuoneesta\nja jopa rupesivat herkut Martistakin maistumaan. Hän silmäili jo\nsyödessään salavihkaa Kerttuakin, joka oli sijoitettu suurtupaan\nisänsä ja äitinsä viereen, -- niin pieneltä ja aralta näytti nyt\nsiellä hänen ahtaalle litistetty kyyhkysensä tuohon toiseen, uhkeaan\nimpeen verrattuna. Kerttukin kurottausi ilmeisesti yhä uudelleen\nsilmäilläkseen sinne ylimysten pöytään, hänkin oli siis jo havainnut\nnuoren Flemingin uuden mieltymyksen ja hänen katseensa olivat siitä\nkäyneet ujoiksi ja melkein kaihomielisiksi.\n\nMutta pian kiintyi uteliaiden tarkkaajain huomio toiseenkin seikkaan.\nEihän yksin Klaus Eerikinpoika liehitellyt tuota ruskeatukkaista,\nturkulaista porvarityttöä, Juhana-prinssinkin silmät näkyivät\ntarttuneen samaan upeaan kaunottareen. Hän osoitti pöydän yli varsin\nselvästi tätä huomiotaan, puuttuen vähän väliä Klaus-herran ja\nKaarinan välisiin tarinoihin. Ja pian sai Klaus-herra istua äänetönnä,\nkuunnellen prinssin tytölle lausumia kohteliaisuuksia.\n\nTämä huvittava ilmiö oli ennen pitkää Innamaan tuvissa yleisimmän\nhuomion ja supattavan keskustelun aiheena, sen Martti mielihyvällä\ntotesi. Katseiden ja kasvavain juttujen koko ryöppy suuntausi sinne\nsisäsuojaan ja Köyhän-Kyrön pieni, hempeä sinisilmä, josta äsken linnan\nteinipidoissa niin paljon rupateltiin, oli jo kokonaan unohtunut.\n\nAterian päätyttyä Klaus-herra seurasi, kasvoiltaan jo viinin\npunertamana, kiinteästi uutta tuttavaansa, liehuen hänen ympärillään\nkuin mettiäinen kukkasen kimpussa. Mutta kohtapa saapui siihenkin\nkuherteluun taas prinssikin kolmanneksi. Ja kun karkelo alkoi, keikkui\nkaunis Kaarina sulavana ja notkeana vuoroin kummankin toverina,\njoskin hän, sikäli kuin ilta kului, yhä useammin kainona sipsutti\nkuninkaallisen taluttajansa käsipuolessa.\n\nSitä nyt kaikki ihmettelivät, mutta Innamaan pyylevä emäntä oli itsekin\nhämillään. Hän oli aterian päätyttyä voitonvarmana suojeluspyhimyksenä\nohimennessään suihkaissut Martin korvaan:\n\n-- Näetkö, järjestin asian niinkuin lupasin, -- voit kohta taas käydä\nKerttusi luo!\n\nJa Martti oli iloisena ja kiitollisena, joskin samalla vielä epäillen\nja ihmetellen, vastannut:\n\n-- Näen, täti, te osaatte loihtia!\n\nMutta illan jatkuessa ei Innamaan emäntä enää ollutkaan tuloksestaan\nyhtä varma eikä itseensä yhtä tyytyväinen. Häntä rupesi huolettamaan\nJuhana-prinssin ilmeinen mieltymys Kaarinaan, huolettamaan sekä\nKlaus-herran rajun luonnon, että myöskin kuninkaan vuoksi, jonka\nhän pelkäsi tätä mieltymystä paheksuvan. Hänen juonestaan oli ollut\naavistamaton tulos, jonka kantavuutta hän itsekään ei vielä osannut\nmitata. Jopa huomasikin Vappu-emäntä melkoisella levottomuudella\nnuoren kuningattaren käyvän kuninkaan luo, tapaavan häntä hellästi\nkädestä, -- Katarina Stenbock oli ottanut aviolliseksi päätehtäväkseen\nhellyydellä ja ystävyydellä hoidella ja hoivata vanhaa miestään --,\nviittaavan Juhana-prinssiin, joka juuri lämpimissään kuljetti kaunista\nporvaristyttöä tanssin tahdissa, ja supattavan jotakin hänen korvaansa.\nMutta levoton emäntä rauhoittui koko joukon kuullessaan kuninkaan\nhuolettomasti vastaavan:\n\n-- Anna hänen huvitella, nuoruus vaatii osansa...! Vaikkapa vielä\npihkaantuisikin, se tekee hänelle, mietiskelijälle, hyvää!\n\nVaikka Juhana-prinssi tällä Suomen-retkellään yleensä oli esiintynyt\nreippaana ja virkeänä, oli hän kumminkin lapsuudestaan saakka tunnettu\nhiljaiseksi, umpimieliseksi mietiskelijäksi, joka nuorten leikkiessä\nusein vetäytyi yksinäisyyteen kirjojensa ääreen -- hän oli jo nuorena\nvaipunut hänkin tähtien tutkintaan ja muihin aikansa salatieteisiin.\nVarsinkin naisten seuraa hän oli aina ujona, melkein liiankin ujona,\nvälttänyt. Ensi kerran nyt kuningas näki lemmikkipoikansa osoittavan\nilmeistä harrastusta neitosta kohtaan, ja se huomio häntä suorastaan\nilahdutti -- poika miehistyy joka suhteessa!\n\n-- Entäpä jos siitä sukeutuisi kiinteämpi suhde, virkkoi nuori\nkuningatar, joka, vaikka itse oli nousukas asemassaan, kuitenkin jo oli\nkuninkaallisesta arvosta ja sopivaisuudesta perin arka.\n\n-- Mitä vielä, vastasi Kustaa naurahtaen. -- Ei kuninkaallinen\nprinssi voi rakastua näihin tämän maan \"saapasjalkoihin\" taikka\n\"suolenkääntäjiin\" -- en tiedä muuten mikä tämän neitosen nimi on. Anna\npojan huvitella, se on ohimenevää pilaa!\n\nKarkelo oli hetkeksi siirtynyt sisähuoneesta suurtupaan, jossa porvarit\nsitä ihaillen katselivat. Taas tuli yksi ja toinen ylimysnuorukainen\npyytämään jonkun seinämällä istuvan porvarityttärenkin tanssiin. Sieltä\ntuli siten Klaus-herrakin, ja hänen katseensa harhailivat hakevina\nympäri huoneen. Ne kohdistuivat siihenkin nurkkaan, missä Kerttu isänsä\nja äitinsä vieressä alakuloisena istui, ja Martti katseli jo sydän\nkurkussa, iskisikö kotkan kynsi taas hänen kyyhkyseensä. Mutta ei,\nKlaun hakeva katse sivuutti kylmästi senkin kolkan, niinkuin muutkin\nsuurtuvan tytöt, ja pysähtyi intohimoisena taas siihen ruskeatukkaiseen\nkaunottareen, joka äsken oli vapautunut kuninkaallisen prinssin käsistä\nja jonka Klaus silloin heti korjasi toverikseen. Ja taas kulki karkelo\ntakaisin sisätupaan.\n\nSilloin rohkaisi Martti mielensä, astui rauhallisesti Kyrön Heikin\nperheen luo, istahti Kertun viereen, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut, ja virkkoi:\n\n-- Kaarina Hannuntytär näyttää täällä voittaneen kuninkaanpojan suosion.\n\n-- Niinkuin muidenkin...\n\nMartti kuuli Kertun hengityksen lyhyenä läähättävän, näki hänen\nsilmissään, joissa tavallisesti oli sinistä, nauravaa iloa, nyt tumman\nalakuloisuuden ja oli melkein kuulevinaan veren hänen suonissaan\ntakovan. Tytön ajatuksia hän ei voinut lukea, hän vain aavisti syyn\nhänen kiihtymykseensä ja virkkoi melkein loukkaantuneena:\n\n-- Suretko sitä, Kerttu...?\n\n-- Sinua kai tämä kaikki ilahduttaa! Kerttu singautti ne sanat\nsähisten, ikäänkuin suuttuneena, kiusaantuneena. Mutta Martti ei ollut\nsitä oivaltavinaan, vastasi vain rauhallisesti:\n\n-- Ilahduttaa kyllä, Kerttu. Sillä näiden ylhäisten herrain liehittely\non vain heidän uhreilleen turmioksi; sellainen olisi voinut särkeä\nsinun onnesi -- ja minunkin.\n\nSiihen tyttö ei vastannut. Hänen sisässään näkyi riehuvan tumma\ntaistelu, kenties yhtä ankara kuin Martissa itsessään vielä äsken,\nja tämän kävi silloin pientä Kerttuaan sääli. Hän ei ajatellut, että\ntyttö oli ollut valmis hylkäämään hänen vanhan ystävyytensä parista\nylimysjunkkarin mairesanasta, ei sitäkään, että Kerttu häntä yhä\nynseydellä kohteli, Martti näki vain murheen harson tyttönsä ennen\nkirkkailla kasvoilla ja olisi ollut valmis mihin tahansa saadakseen\nniihin entisen kirkkauden.\n\nVierekkäin he siinä istuivat ylhäisten menoa katsellen, ja salavihkaa\npuristi hän silloin Kertun kättä. Tämä ei vastannut, istui vain\nliikahtamatta kuin kylmä patsas. Martti siirtyi vaistomaisesti vähän\nloitommas istumaan.\n\nTuokion kuluttua teki jo kuningas perheineen lähtöä tästä\nporvariskodista, jota hän oli käynnillään onnellistuttanut. Juhana\nviivähti vielä nuorten karkelossa ja kun hänen vihdoin oli äitipuolensa\nkutsusta irtaannuttava neitosestaan, notkisti hän Kaarinan edessä\nritarimaisesti toisen polvensa, suuteli ihailtunsa kämmentä ja virkkoi\nhuomattavalla lämmöllä:\n\n-- Pian tavataan taas, kaunis Kaarina!\n\nSen pani koko juhlarahvas merkille liehittelyjutun huomattavimpana\ntuloksena. Kuningatar kääntyi poispäin hiukan nyrpeissään, mutta isä\nkuningas nauroi niin että parta heilui, virkkaen:\n\n-- Se kuuluu hänen ikäänsä, vuosien varsilla se tauti karisee pois!\n\nTuota kohtausta katseli poistuvia saattelevain vallasnuorukaisten\njoukosta myöskin Klaus Fleming, harmaana kasvoiltaan, leuat yhteen\npuristettuina, ja hän runteli litteäksi sen hopeamaljan jalustan,\njota hän piteli kädessään. Hänen silmistään kiilsi samalla ilkeä,\nkostonjanoinen, raju intohimo, sellainen vihreä väike, jonka Martti\nmuisti kerran ennen Pyhän Nikolain kellarin edustalla nähneensä.\nTuon katseenko lie Kerttukin nähnyt, joka tapauksessa häntä väräytti\nikäänkuin pieni pelon puistatus, hän tapaili Martin kämmentä vierestään\nja painoi sitä sormillaan. Ei Martti ollut varma, tarkoittiko tyttö\nsillä mitään, mutta hän kuvitteli saaneensa nyt vastauksen äskeiseen\npuserrukseensa ja iloitsi siitä. Ja kun Kyrön väki hetken kuluttua\ntoisten porvarien kanssa sanoi jäähyväisiä Innamaan emännälle, ei\nhänestä Kerttu enää ollut niin alakuloinen kuin äsken, melkeinpä tuntui\nhänen silmänluonnissaan taaskin heikkoa päiväpaisteen sarastusta. Mutta\nKertun äiti oli nyrpeä ja synkkä; hänelle ja hänen huoneelleen oli tämä\nilta ollut surkea nöyryytys, sillä ylimysnuorukaisen osoittama suosio\nporvaristyttärelle oli, vaikkapa se olisi ollutkin vain pilantekoa,\nkuitenkin suvulle kunniaksi. Naisellisella vaistollaan aavisti\njuoruille arka Elisa-muori tämän illan tapahtumissa jotakin Innamaan\novelan emännän juonta ja hän virkkoikin hyvästellessään tälle kirpeästi:\n\n-- Kiitos kaikesta huomaavaisuudestasi meille ja tyttärellemme --\nkoetamme sen muistaa!\n\n-- Mitä tarkoitat? kysyi Vappu ilmeisesti yrmeiseltä naapuriltaan.\n\n-- Ymmärrät sen itse ja ymmärrän minäkin. Kyllähän Vappu-emäntä sen\nymmärsikin ja hän kuiskasi Martille tämän hankkiutuessa lähtemään:\n\n-- Tällä kertaa juoneni onnistui, mutta pidä varasi, lintu ei ole vielä\nhäkissäsi.\n\n-- Koetan vaalia pulmustani, vastasi Martti, ja lupasi sen\nsydämelläänkin.\n\nMutta ennenkuin Martti ehti siinä väentungoksessa poistua Innamaan\npidoista, kuuli hän vielä sisätuvasta, jossa ylimysherrat yhä\nviipyivät viinikannujen ääressä, kovaäänistä puhetta ja tunsi selvästi\nKlaus-herran äänen, joka karjahteli:\n\n-- Suu tuppeen, tietäkää, että Klaus Fleming ei kärsi pilaa!\n\nJoku oli mahtanut siellä juomapöydässä pistellä häntä hänen\nkärsimästään tappiosta kilpailussa kuninkaallisen prinssin kanssa,\nja rajun herran luonto oli siitä heti loiskahtanut, päätteli Martti\npoistuessaan. Mutta vielä portaille hän kuuli saman äänen uudelleen\närjähtävän: -- Kautta Maarian, Flemingin miekka puraisee, jos se kerran\npaljastuu. Auttakoon armias sitä, joka asettuu tämän miekan tielle,\nolkoon se kuka tahansa, -- hän kukistuu!\n\nHänen sappensa kuohuu taas, arveli Martti poistuessaan, mutta kuohuu\nnyt kuninkaallista prinssiä kohtaan. Sitä sisua vastaan ei auttanut\nköyhän kirjurin puolustautua muulla aseella kuin naisen viekkaudella.\nNyt siinä ovat tasaväkisemmät vastakkain, saadaan siis nähdä, kumpi\nvoittaa!\n\n\n\n\nXVI\n\n\nSitä rennommin oli kuningas voinut omistaa joulu- ja loppiaispyhät\nTurussa perheelleen ja juhlapitoihin, kun kuulumiset rajaltakaan eivät\nolleet erittäin huolettavat. Venäläiset olivat kyllä syysmyöhällä\ntehneet hyökkäyksen Hantolaan ja muihin Suomenpuoleisiin rajapitäjiin,\nryöstäen ne taaskin kerran, mutta mitään varsinaista taistelua ei ollut\nsyntynyt, koska suomalainen varusväki sieltä jo oli kuninkaan käskystä\nsiirretty pois Viipuriin.\n\nLoppiaisten jälkeen juhlat Turussa harvenivat ja kuningas puuttui\ntaas tarmokkaammin hallitusasioihin. Hän oli matkallaan huomannut\nkaikenlaisia väärinkäytöksiä ja epäkohtia, jotka koituivat osaksi\nkruunulle, osaksi rahvaalle vahingoksi, -- niistä oli myös\nvalituskirjeissä hänelle huomautettu --, ja hän ryhtyi tarmokkaasti ja\nviivyttämättä niitä korjaamaan. Niin hän oli todennut kyydityslaitoksen\nSuomessa epätyydyttäväksi, monin paikoin oli hänen ollut vaikea\nsaada seurueelleen lisää hevosia ja ajomiehiä, vaikka jo viikkoja\naikaisemmin oli siitä sanoja laitettu, eikä ollut tässä maankolkassa\nvielä varsinaisia kievareita, mistä matkustajat saisivat ostaa\nheiniä ja ruokaa. Kyydityslaitos oli sen vuoksi järjestettävä\ntehokkaammalle kannalle, mutta samalla kuningas taas kerran ja\nentistä ankarammin kielsi vallasherroja vaatimasta itselleen ilmaisia\nkyytejä ja kestityksiä, joilla he kansaa olivat paljon kiusanneet.\nVouteja kuningas oli myös huomannut olevan liian harvassa, heidän\nhallintoalueensa olivat liian suuret, joten kansan oli heitä asioissaan\nvaikea tavata. Sen vuoksi kuningas määräsi nyt useita voutikuntia\njaettaviksi ja laati samalla voudeille tarkat toimintaohjeet, tahtoen\nestää omavaltaisuudet ja väärinkäytökset heidän puoleltaan.\n\nNäiden uusien määräysten laatiminen ja kirjoittaminen -- tärkeimmät\nniistä tahtoi kuningas myöskin suomeksi laadituttaa rahvaalle\nluettaviksi -- antoi taas työtä kirjurinapulaisillekin ja siksi\nkutsuttiin Martti Pietarinpoikakin taas kuninkaan kansliahuoneisiin\ntöihin. Tätä tilaisuutta päätti Martti käyttää, esittääkseen\nkuninkaalle vihdoinkin sysikorpelaisten sukulaistensa erämaa-asian ja\npyytääkseen heille pääsyä kuninkaan puheille. Kaikki hallinnolliset\ntoimenpiteet, joihin kuningas tällä Suomen-matkallaan ryhtyi, kävivät\nyleensä kansaa, talonpoikia, turvaavaan henkeen ja kaikkinaisia\nväärinkäytöksiä vastaan, ja Martti uskoi sen vuoksi nyt enteensä\nhyviksi, kun tässäkin asiassa oli ajettava talonpoikain oikeuksia\nja toivomuksia. Mutta siinä hän erehtyi. Jo kerran juhlien lomassa\noli Martti yrittänyt puhua kuninkaalle erämaa-asiasta, mutta tämä\noli sen silloin kohta lykännyt luotaan. Nyt hän eräänä päivänä\nloppiaisen jälkeen, ollessaan kirjoitustöissä, erikoisesti tätä varten\nilmoittautui kuninkaalle, pyytäen saada puhua tärkeästä asiasta.\n\n-- No mitä tärkeitä asioita sinulla voi olla? virkkoi kuningas\nystävällisesti. -- Onko lemmen asioita vai palkka-asioita?\n\n-- Ei sellaisia... erään sukulaisteni toivomuksen vain pyytäisin teidän\nmajesteetillenne esittää, virkkoi Martti paljoa aremmin kuin usein\nennen kuninkaalle vastaillessaan.\n\n-- Sukulaistesi -- eihän sinulla ollut ketään sukulaisia, ihmetteli\nKustaa, muistaen vielä heidän tapaamisensa Taivassalon rannassa. --\nOrpohan olet, niinhän kerroit itse.\n\n-- Niin luulin itsekin. Nyt äsken on kumminkin setäni, josta en ennen\nmitään tiennyt, saapunut kaukaa sisämaasta kaupunkiin.\n\n-- Sepä löytö! Tottahan sinun setääsi täytyy auttaa. Mikä hän on\nmiehiään?\n\n-- Talonpoika... Heitä on täällä kolme miestä.\n\n-- Mistä ovat ne miehet kotoisin?\n\n-- Sysikorvesta, erämaan laidasta.\n\nHeti kun kuningas kuuli erämaata mainittavan höristi hän korviaan ja\nhänen otsansa vetäytyi poimuihin, -- hän näytti kohta aavistaneen\nasian. Erämaakysymyksestä oli hänelle Ruotsiin asti saapunut paljon\nvalituksia, se oli ollut erittäin vaikea järjestelykysymys, joka oli\nvaatinut häneltä paljon kirjeenvaihtoa ja paljon tarmoa. Melkoista\nkylmemmin nyt kuningas virkahti:\n\n-- Ja mitä nämä salolaiset meiltä haluavat?\n\n-- He pyytävät itse päästä teidän majesteettinne puheille.\n\n-- Mitä varten? tiukkasi kuningas melkein ärtyen. -- Tahdon tietää\nheidän asiansa. Tulevatko he valittamaan erämaistaan?\n\n-- Se on heillä asianaan, täytyi Martin myöntää, samalla jo älyten,\nettä hänelle annettu tehtävä muodostuu nähtävästi perin visaiseksi.\nJa jollakin tavoin tukeakseen asiaansa hän lisäsi kohta: -- Myöskin\npiispa Agricola tuntee heidän anomuksensa ja on luvannut sitä teidän\nmajesteetillenne puolustaa.\n\n-- Tietysti! Hän on siitä jo puhunutkin! kivahti kuningas. -- Aina kun\non jokin meille vastenmielinen juttu kysymyksessä, asettuvat piispat\nja papit sitä puolustamaan. Minä tunnen tämän erämaa-asian, sinun\nsukulaisesi ovat väärässä, mikäli tahtovat saada muutoksia meidän\nmääräyksiimme.\n\n-- He valittavat joutuneensa huutavaan hätään ja nälkäkuoleman\npartaalle.\n\n-- Joutavia, he ovat laiskureita, jotka tahtovat elää\nryöstöviljelyksestä takamailla, ryhtymättä niitä vakinaisesti\nasuttamaan ja viljelemään! -- Nuo sukulaisesi ovat siis nyt täällä\nTurussa?\n\n-- Ovat odottaneet täällä jo useita viikkoja.\n\n-- Pitänee kai minun sitten ottaa heidät puheilleni, -- en yleensä\nkarkoita talonpoikia, jotka luokseni pyrkivät...\n\nMutta tarkempaa ei Kustaa-kuningas ehtinyt siitä vastaanotostaan\nmäärätä, sillä samassa hänelle ilmoitettiin, että Viipurista oli\nsaapunut sotaherroja linnaan ja kuningas käski tuoda heidät heti\nluokseen. Martti jäi huoneeseen odottamaan, minkä vastauksen hän\nsaisi viedä sysikorpelaisille. Hyvää lupaavahan se vastaus ei missään\ntapauksessa ollut, se oli Martin mielihaikeakseen todettava, mutta hän\nolisi toki tahtonut tietää, milloin pitkämatkalaiset itse saavat tulla\nkuninkaalle asiataan esittämään.\n\nMutta samassa jo laskettiin viipurilaiset kuninkaan luo: Jaakko\nHeikinpoika ja Hannu Lepaan herra. Kustaa kuningas arvasi heti\nvarsinaisen syyn tähän Turun-matkaan, kun näki nämä miehet yhdessä, ja\nvirkkoi kohta hymähtäen:\n\n-- Vai häihin sieltä Viipurista nyt tänne lähdettiin -- olen kuullut\nsiitä Henrik Klaunpojalta. Kankaisissa jo kuuluu valmistetun suuria\nhääjuhlia. Teistä tulee siis langokset?\n\n-- Niin on tarkoitus, ja Hannu tahtoo jo tänä talvena viedä emäntänsä\nLepaaseen, vastaili Jaakko Heikinpoika.\n\nHänkin oli näet lähtenyt mukaan appelassa vietettäviin, talon nuoremman\ntyttären häihin. Hänen puolisonsa, Henrik-herran vanhempi tytär Kirsti,\njonka hän pari vuotta sitten oli Kankaisista korjannut, oleskeli nyt\nmiehensä viipyessä sodassa vanhassa kotitalossaan, ja Jaakko oli\nkäyttänyt tilaisuutta päästäkseen vuoden erossaolon jälkeen häntä\ntervehtimään, samalla tavatakseen Kaarina Hornin ja Hannu Björninpojan\nupeihin häihin kokoontuvan hovin ja Suomen vapaamiehet. Hannu taas\noli lopen väsynyt tuohon pitkälliseen leirielämään -- hänhän ei ollut\nluonteeltaan sotilas -- ja oli nyt saanut Viipurin päälliköiltä luvan\npalata kotitilalleen, ehdolla että hän jätti huovinsa puolustusväkeen.\nSiten oli, kun Henrik Klaunpoika myös oli kuninkaan mukana palannut\nkotiinsa Viipurista, päätetty viettää häät Kankaisissa heti\nuudeltavuodelta (1556), kuninkaan vielä Suomessa viipyessä. Sitä varten\nhe nyt todella olivat Turkuun saapuneet, häät oli määrätty viikon\nperästä vietettäviksi.\n\n-- Yhdet jymy juhlat saamme siis entisten lisäksi vielä tänä talvena\ntäällä Suomessa, hyvä on, puheli kuningas leikillisesti, mutta kääntyi\nkohta vakavammaksi:\n\n-- Miten nyt on laita Viipurissa ja Itä-Suomessa? Ei liene mitään\nhuolettavaa, koska olette voineet sieltä poistua?\n\n-- Ei mitään vaaraa ole tällä hetkellä, vastasi Jaakko rauhoittaen.\n-- Tietoja on kyllä edelleen saapunut, että vihollinen varustautuu\nrajan takana, mutta sitähän se tekee aina. Mitään hyökkäystä ei ole\ntapahtunut. Ainoastaan Savosta on kerrottu uusista rajakahakoista,\nrajantakaiset ovat taas rynnänneet sinne ryöstämään.\n\n-- Sinne täytyisi Fincken saada apua, puheli kuningas kuin itsekseen.\n-- Olemmehan käskeneet hänen nostattaa savolaiset aseisiin, mutta\nsiellä on päälliköistä puute...\n\n-- Ja sitten venäläinen airut toi Viipuriin, vähää ennen lähtöämme,\ntämän kirjeen, joka on käsketty avaamattomana jättää itselleen\nkuninkaalle.\n\n-- Anna tänne: -- hyvä on!\n\nJaakko Heikinpoika veti poveltaan suuren, monilla sineteillä suljetun\nkirjeen, ojentaen sen kuninkaalle.\n\n-- Olkoon siinä, katsotaan sitten... Entä mitä muuta kuuluu Viipurista?\n\nOlihan Viipurista saapuneilla miehillä muutamia muitakin uutisia\nmukanaan, oli ikäviäkin. Syksyllä puhjennut rutto oli siellä yhtenään\nraivonnut, niittäen pois linnueelta paljon sotaväkeä ja heikontaen\nkaupungin muutenkin vähälukuista porvaristoa. Pari Kustaan Viipurin\npäälliköiksi nimittämistä ruotsalaisista valtaherroista, niiden\njoukossa myöskin Abraham Leijonhufvudin, oli tämä kulkutauti myös\nkorjannut, ja oli siellä siis saatu paljon surujuhlia viettää. Nyt,\npakkasten alettua, oli rutto kumminkin asettumaan päin.\n\n-- Ne elävät siellä Sisä-Suomessa kuin porsaat pahnoissa, siksi sinne\nrutotkin niin helposti pesiintyvät, toraili vanhus tyytymättömänä.\n\nMutta yleensä nämä Viipurin viestit eivät järkyttäneet vanhan kuninkaan\ntäällä perheensä ja hovinsa keskuudessa saavuttamaa tasapainoa. Hän\noli pelännyt pahempia viestejä ja virkkoi sen vuoksi verrattain\narmollisesti poistuville herroille.\n\n-- Menkää lepäämään, Kankaisissa tavataan. Ehkäpä tämä talvi\nsaadaankin rauhassa viettää, ehkä on Moskovan tsaarikin taipuvainen\nrauhaan! Vieraitten lähdettyä painautui hän heti nojatuoliinsa, otti\nesille Viipurin herrain tuoman, monisinettisen kirjeen ja rupesi\nsitä avaamaan. Hän ei ollut tahtonut sitä herrain saapuvilla ollessa\navata, koska hän arvasi sen suuriruhtinaan vastaukseksi hänen Kymiltä\nlähettämäänsä kirjeeseen, jonka sisältö oli ollut hiukan epäilyttävä.\nSitten hän kutsui tulkkinsa saapuville ja rupesi hänellä avaamaansa\nkirjettä luettamaan.\n\nAivan oikein. Se oli vastaus siihen Kustaa Vaasan kirjeeseen,\njossa Kustaa oli ilmoittanut koko sotaretken Pähkinälinnaa vastaan\nsotapäällikköjensä, Jaakko Baggen ja muiden, omin päinsä tekemäksi ja\nkoettanut kuvata sen vain viattomaksi rajakahakaksi, joka ei voisi\nolla esteenä pysyvän rauhan solmimiselle valtakuntain välillä. Mutta\nMoskovan suuriruhtinas ei ollut katsonut asiaa yhtä viattomaksi.\n\nHän ihmetteli nyt kirjeessään aika pisteliäästi, kuinka Ruotsin\nsotapäälliköt ja sotaväki noin vain ilman kuninkaansa tietoa lähtevät\nsotaretkille, toisen maan linnojakin piirittämään. Mutta jos se totta\non, jatkettiin kirjeessä, ja koska kuningas ei näy voivan itse pitää\nsotaherrojaan kurissa, niin lähettäköön Jaakko Baggen ja muut päälliköt\nrajalle, jossa on kyllin lujia puunoksia, ja hirttäköön heidät siellä\ntsaarin edustajain läsnäollessa. Ja jos kuninkaalla on halu saada\nkaikkien noiden vihamielisyyksien jälkeen solmituksi rehellinen\nrauha, niin tulkoon poikansa kanssa itsekin rajalle siitä katuvaisena\nilmoittamaan ja itse suullisesti siitä pyyntönsä esittämään.\n\nKuninkaan paksu niska oli lause lauseelta, sitä mukaa kuin puoliuninen\ntulkkituhnus hänelle yksitoikkoisella äänellä, hakaltaen ja verkalleen\nkäänsi, käynyt yhä punaisemmaksi; hän oli kiukustuneena siirrellyt\njalkojaan ja nykkinyt partaansa yhä uudelleen komentaen tankkaavaa\ntulkkiaan katsomaan tarkempaan, oliko hän kääntänyt oikein. Sillä\ntämähän oli raaka ja hävytön vastaus hänen sirosanaiseen, kohteliaaseen\nkirjeeseensä...\n\nVanhus pihisi itsekseen, syljeskeli ja ryki -- hänen oli ilmeisesti\nvaikea pysyä nahoissaan. Mutta kun tultiin siihen viimeiseen kohtaan,\njossa tsaari käski kuninkaan poikineen tulla itse rajalle pyyntönsä\nesittämään, silloin Kustaa hypähti, tupsahti tulkin tukkaan ja huudahti:\n\n-- Sinä valehtelet konna, vääristät kirjeen... Mutta samassa hän kai\nsentään oivalsi puolikuoliaaksi hölmistyneen tulkkiraukan syyttömäksi,\nhillitsi itsensä ja ärjäisi:\n\n-- Anna olla, jo riittää, saat mennä...! Tulkki, muuten hitaansitkeä\nmies, kiirehti luvan saatuaan minkä koivet kerkesivät pois kuninkaan\nluota. Tämä lupsahti silloin takaisin nojatuoliinsa ja purki siinä\nyksikseen sappeaan. Hän näkyi nyt vasta oivaltaneen, että se hänen\nedellinen kirjeensä rauhantarjouksineen Kymiltä oli ollut varomaton\n-- liian läpinäkyvästi hän oli siinä ruvennut syyttelemään omia\npäällikköjään tehdystä, epäonnistuneeksi jääneestä sotaretkestä, joten\nsuuriruhtinas oli siitä saanut aiheen noihin ilkeihin loukkauksiinsa.\nMutta hän ei tahtonut sitä erehdystään itselleenkään myöntää ja siksi\netsiskeli hän nyt kiihtyneissä mietteissään syntipukkia, jonka tiliin\nvoisi työntää tämän uuden loukkauksen. Sellaista ei ollut.\n\nVihdoin hän huomasi Martin, joka yhä kykki kirjoituspöytänsä ääressä,\nmihin hän oli, kun ei kuningas ollut käskenyt hänen poistua, jäänyt\nodottamaan, saisiko hän tiedon, milloin Sysikorven talonpojat voisivat\npäästä kuninkaan puheille.\n\n-- Mitä sinä täällä kykit! urahti ukko silloin ikenet irvissä Martille,\nvalaen siihen huudahdukseensa kaiken sen kiukun, jonka tsaarin kirje\noli hänessä aiheuttanut. -- Kuka sinun on käskenyt jäädä tänne meitä\nvakoilemaan?\n\nMartti karahti tulipunaiseksi hiusmartoa myöten, hänen äänensä värisi\nja hänen kielensä sammalsi:\n\n-- Luulin että minun piti odottaa...\n\n-- Odottaa mitä, nulikka?\n\n-- Tietoa, milloin Sysikorven talonpojat voivat päästä...\n\n-- Ne jukurit, hirteen ne pääsevät! Taikka odottakoot täällä vaikka\ntuomiopäivään asti! Kaikki minua vain kiusaavat ja ärsyttävät... minua,\nvanhaa miestä, jonka yksin täytyy vastata kaikesta ja kantaa kaikki\nikävyydet ja solvaukset...\n\nHän herkesi taas vanhaksi ja avuttomaksi, viskasi tsaarin kirjeen\nväsähtäneesti pöydälle, köpitti lyhyin askelin sisähuoneeseensa ovelle,\njonka hän avasi ja josta hän virkkoi sisälle:\n\n-- Miksi, Kaarina, miksi minut aina jätetään näin yksin... olen saanut\nsydämenkohtauksen kaikista näistä ikävyyksistä. Tule, pulmuseni...\n\nMartti hiipi nyt hyvän sään aikana tiehensä. Taitavatpa saada\nsukulaismiehet vielä kotvan odottaa, tuumi hän, mutta eipä, hitto soi,\nheidän ainakaan tänään olisikaan meneminen kuninkaan eteen.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nKankaisten kartano, missä tänä talvena vietettiin Etelä-Suomen\nlaamannin, jalosukuisen Henrik Klaunpoika Hornin nuoremman tyttären\nKaarinan ja Hannu Björninpojan, Lepaan herran, häät, oli Maskun\nkylässä sen verran Turun ulkopuolella, että sinne oli linnasta ja\nkaupungista raittiissa talvi-ilmassa virkistävä ajelumatka. Mutta\nolipa näihin Kankaisten häihin Turun linnassa majailevan hovin ja\nkaupunkilaisvieraiden lisäksi saapunut vieraita paljon kauempaakin,\nLänsi-Suomen suurista herraskartanoista, jopa Hämeestä ja Uudeltamaalta\nasti. Sillä ken Suomen vapaasukujen edustajista suinkin voi, oli\ntahtonut olla mukana tässä ylhäisten sukujen merkkitilaisuudessa,\njolle kuninkaan, kuningattaren ja kuninkaanlasten läsnäolo antoi lisää\nloistoa.\n\nSitenpä kuhisikin tuo linnantapaisesti neliönmuotoiseksi rakennettu,\nsuurehko kivikartano hääpäivänä jo aamusta asti täynnään pitkämatkaisia\nvieraita, joiden hevoset pitkissä riveissä söivät heinää talon\nväljissä talleissa, ja katkeamattomana jonona juoksivat palkkapiiat\npaistintuvan, kellarin ja aittain väliä kantaen esille ruokia ja\njuomia. Mutta kun koko hääjoukko keskipäivällä palasi kirkosta, missä\nitse piispa Agricola oli juhlalliset vihkimiset toimittanut, oli\nlaaja pihakin täynnä rekiinsä sidottuja, loimitettuja hevosia, jotka\nsyödessään puistelivat valjaitaan niin että yhtämittainen kilinä soi\ntammikuun kirskuvassa pakkasessa.\n\nAjomiehet olivat sisällä väentuvassa, jossa heillekin, samoin kuin\nkaikille Kankaisten alustalaisille, tarjottiin komeat kestitykset,\nsamaan aikaan kuin hovin väki ja aatelisvieraat söivät hääateriaa\npäärakennuksessa. Mutta iltahämärissä, hääaterian päätyttyä, oli\nkaikki väentuvastakin kutsuttu sisään päärakennukseen, katsomaan\nsiellä tapahtuvaa juhlallista toimitusta. Oli nyt näet morsiuskruunu\ntanssittava pois vasta vihityltä nuorikolta, ja vanhojen\nperinnäistapojen mukaisin menoin katsottava, kenelle vallasneitosista\nse oli joutuva, kuka heistä ensiksi oli morsiuspukuun puettava.\n\nTähän kruunutanssiin ottivat kaikki juhlavieraat osaa, niin vanhat kuin\nnuoretkin. Säkkipillien soidessa suoritettiin aluksi siro kävelytanssi\nläpi kaikkien huoneiden, joiden ovilla palkolliset, alustalaiset ja\nkyytimiehet suut ammollaan katselivat silkin sihinää ja samettipukujen\nkomeutta. Itse vanha kuningaskin otti siihen karkeloon osaa, taluttaen\nkäsipuolesta hilpeästi ja keveästi talon rouvaa, joka, vaikka jo\nolikin monen lapsen äiti, vielä oli nuorekas, kukkea nainen. Morsianta\nkuljetti kaikin säädetyin hovimenoin vanha valtaneuvos Svante Sture,\njoka nyt hänkin Kymijoelta oli tullut Turkuun juhlimaan, ja nuoren,\nnorjan kuningattaren oli hento sulhasmies, Hannu Lepaan herra, saanut\nsaatettavakseen tanssiin. Isäntä itse, Henrik Klaunpoika, oli tarttunut\nKuitian mahtavan, harmaatukkaisen rouvan, Hebla Sparren, käteen,\npitäen sitä komeasti koholla tanssin tahdissa. Näiden Suomen suurten\nsukujen, Flemingien ja Hornien, välillä oli pitkiä aikoja ollut usein\nkylläkin karsasta kilpailua ja kylmyyttä ja herätti tämä suloinen\nsovinto sen vuoksi sitä mieluisempaa huomiota. Sitten seurasi nuorempi\nväki keveästi sipsuttaen kruunutanssiin. Juhana prinssi talutti\nkuningattaren sisarta, Ebba Stenbockia. Tämä vasta noin 12-vuotias\ntyttö oli sisarensa mukana saapunut Suomeen vierailemaan ja kuului\nvielä lasten kirjoihin, samoin kuin prinssi Kaarlo ja prinsessa\nCecilia, jotka myös olivat äitipuolensa mukana saapuneet isänsä luo\nSuomeen. Pitkä rivi suomalaista ja ruotsalaista aatelisnuorisoa\nseurasi parittain näitä ylhäisiä vieraita karkelossa, viimeisten\njoukossa myöskin Klaus Fleming, joka tapansa mukaisella ryminällä\ntulla touhusi rinnallaan Kaarina Hannuntytär, jonka hän, pitojen jo\nalettua, oli käynyt hakemassa pormestarin talosta häätoverikseen.\nTämän oli Klaus-herra ihan uhmatakseen ja äitinsä tietämättä tehnyt\nvaimentaakseen niiden kielet, jotka Innamaan juhlien jälkeen olivat\nhäntä pistelleet ja pilkanneet. Oli kuitenkin muutamia muitakin\nporvarillisia kutsuvieraina mukana näissä häissä ja morsiamelta kruunua\ntanssimassa.\n\nSe oli kaunis karkelo. Syksy ja kevät, nuoruus ja vanhuus, siinä\nyhtyivät toisiinsa hilpeässä rattoisuudessa. Vanha kuningas ja nuori\nkuningatar kumarsivat vastakkain sattuessaan iloisesti nauraen\ntoisilleen, leikkipuheet sinkoilivat ristikkäin, vanhain ja nuorten\nposkia koristi ilon ja innon puna.\n\nMutta tanssi kulki eteenpäin. Kierroksen tehtyään huoneiden läpi\nsaapuivat karkelonpitäjät takaisin päätupaan ja siellä nyt sijoitettiin\nkaikki nuoret neitoset suuren piirin sisään, miesten kehän kiertäessä\ntätä kukkeata neitokerhoa. Sisäpiirin keskustaan asetetun morsiamen\nsilmille oli sidottu liina, ja hänen oli nyt sokkona ojennettava\nkruununsa jollekin ympärillä olevista naimattomista naisista, jonka\njälkeen miesten oli riennettävä tempaisemaan kukin omansa, jatkaakseen\nkarkeloa vastakruunatun kunniaksi.\n\nMutta nyt syntyi juhlasalin sillalla pieni hämmennys. Sulhaspojat\nkiirehtivät liian hätäisesti parejaan hakemaan, ennenkuin uusi morsian\noli kruunattukaan, siinä muodostui tuokioksi tungos ja sokon morsiamen\nkädestä, johon hälinän aikana joku oli koskenut, putosi kruunu maahan.\n\nYleinen hämmästys, melkein säikähdys, syntyi suuressa salissa.\n\n-- Huono enne!\n\n-- Jäävätkö neitosemme kaikki naimattomiksi!\n\n-- Kuinka, joutuiko joku vielä parittomaksikin!\n\nNiin oli tapahtunut. Svante Sture oli nokkelasti ja sääntöjen\nmukaisesti vienyt morsiamen hänen sulhonsa käsiin ja Hannu Björninpoika\nvuorostaan kuningattaren hänen puolisonsa viereen. Siinä tapahtui siten\neräitä parien vaihdoksia, ja kuinka olikaan, seisoi Klaus Fleming\nsillalla yksin, harmista ruskeaksi karahtaneena ja katsellen kiukkua\nsäkenöivin silmin ympärilleen.\n\n-- Kuka kelvoton... rupesi hän vihapäissään ärjyilemään, miekkaansa\ntapaillen. -- Tämä on häväistys, minä en kärsi pilkkaa... vaadin\nhyvitystä heti!\n\nEnempää hän ei toki ehtinyt sadatella. Sillä hänen äitinsä ehti\njo siihen ääreen ja sai hänet parilla viittauksella vaikenemaan.\nHebla-rouva nosti samassa pudonneen kruunun lattialta, asetti sen\nnuoren Ebba Stenbockin päähän, joka myös siinä hälinässä oli jäänyt\nparittomaksi, ja talutti hänet poikansa luo, virkkaen:\n\n-- Tässä on parisi, Klaus, olepas siitä vaihdoksesta iloinen. Tämä\nkasvava kukkanen sopii sinun rinnallesi hyvin, hänellehän jo kruunukin\njoutui. Pidäpäs huolta, ettet sitä pariasi koskaan laske käsistäsi!\n\nNäin koetti Hebla-rouva leikit en korjata sen hämmingin, joka\noli morsiuskruunusta tanssittaessa tapahtunut. Mutta tapaus oli\njo herättänyt kiusallista huomiota, kuiske kävi pitkin rivejä ja\novipieliä. Kaikki olivat ehtineet huomata Klaus-herran uhkaavat sanat\nja liikkeet ja ymmärtäneet syynkin siihen.\n\nMitä siinä sitten oli tapahtunut?\n\nEi muuta kuin että pareja vaihdettaessa Juhana-prinssikin oli tehnyt\nvaihdoksen. Hän oli jättänyt puolikasvuisen tätipuolensa, Ebba\nStenbockin, neitosten piiriin ja tempaissut sieltä rinnalleen sen\nimmen, jonka Klaus-herra oli tanssiin tuonut, Innamaan juhlilta tutun\nkaunottarensa Kaarina Hannuntyttären. Ja hänen kanssaan prinssi oli\nkiirehtinyt eteenpäin innostustaan salaamatta.\n\nKarkeloa näet jatkui, se kulki taas huoneesta huoneeseen, mutta hiukan\nhämmennystä oli äskeinen selkkaus jättänyt mieliinkin. Klaus Fleming\nsaapui sieltä jonon hännässä ukkosen ilme kasvoillaan, taluttaen\nkömpelösti ja ikäänkuin vastahakoisesti pientä tyttöään, joka keinutti\nkruunua päässään ja jota koko tämä \"erehdys\" ja karkelon jatkuva meno\nherttaisesti nauratti.\n\nMutta kruunutanssin päätyttyä jäi Kustaa-kuningas, jolle kuningatar\noli sillävälin esittänyt sekä Juhana-prinssin että Klaus Flemingin\nsopimattoman käyttäytymisen, suuttuneen ja nyrpeän näköisenä seisomaan\njuhlahuoneeseen. Hän ei ollut vieläkään pahasti suuttunut poikansa\nilmeisestä viehättymisestä nuoreen, muhkeaan porvarisneitoon, mutta\nKlaus-herran uhkaavat sanat ja eleet häntä sitä enemmän sapettivat.\nOmaa sukuaan, omaa kuninkaallista arvoaan vastaan ei hän suvainnut\npienintäkään loukkausta, ei leikissäkään, ja juuri hänen poikaansahan\noli nuori Klaus äsken uhannut. Ei ollut sopivaa, että tällainen\njunkkari esiintyi kuninkaallisen prinssin kilpailijana, olipa kysymys\nvaikkapa vain porvaristytön suosiosta... se karhunpoika on taas\nunohtanut asemansa!\n\n-- Ja tekee niin edelleenkin! hän murahti.\n\nKuningas kuuli näet viereisestä huoneesta, jossa karkelon kuumentamat\nherrat häärivät maljojensa ääressä, äänekästä puhetta, ja ylinnä\ntörähti siellä taas nuoren Klaun ääni, kun hän kuului uhittelevan\nja kehuvan vaativansa hyvitystä... Sellainen leikki voi kehittyä\narveluttavaksi, eipä tiedä, vaikka tuittupää junkkari lemmenkiimansa\nkiihoittamana todella vielä kerran paljastaisi miekkansa hänen\npoikaansa vastaan. Se on estettävä. Kuningas lupasi puolisolleen\nsopivassa tilaisuudessa puhutella Juhana-prinssiä ja lausua hänelle\npari jäähdyttävää sanaa, mutta ensi töikseen hän nyt päätti, jopa heti\npaikalla, lähettää Klaus-junkkarin pois Turusta, siksi aikaa kun hän\nperheineen siellä viipyy, ja siksi eräälle, ettei sen pahasuinen porina\neikä liian kärkäs käsivarsi tänne ulotu.\n\nEikä vanha kuningas laskenut näitä päätöksiään sammaloitumaan. Hän\nastui harvakseen, ystävällinen hymy arvokkailla kasvoillaan, Kuitian\nHebla-rouvan luo, joka juuri virvoittelitte tanssin jälkeen, ja istahti\ntämän iästään huolimatta vielä pystyn ja ylvään ylimysnaisen viereen,\nvirkkaen:\n\n-- Me tulimme viime kesänä siihen johtopäätökseen, että poikanne Klaus\nparemmin soveltuu sotatoimiin kuin hovipitoihin, eikö niin?\n\nKlaus Flemingin äiti myönsi sen, katsoen kysyvänä ja hiukan huolissaan,\nmihin kuningas tuon äskeisen kohtauksen johdosta nyt tähtäsi.\n\n-- Olemme itse huomanneet hänet päättäväksi ja rohkeaksi asemieheksi,\nhänellä on voimakas käskijäluonne, hänestä kasvaa kyllä miesten mies.\nHänen karkeutensakin voi olla miehekästä, mutta se ei sovi aina eikä\nketä kohtaan tahansa... myöntänette sen rouva...?\n\n-- Valitettavasti. Poikani unohti äsken, kuka oli hänen kilpailijansa!\n\n-- Hän unohtaa täällä ehtimiseen, mikä hänelle soveltuu. Minulle on\nkerrottu, että hän äskeisissä porvaripidoissakin meidän lähdettyämme\nkovaäänisesti räyhäsi... joku, joka oli häntä suututtanut, lienee\npoistunut sieltä pää kuhmuissa...\n\nNiin, siitä oli Hebla-rouvakin, ikävä kyllä, kuullut ja kuullut syynkin\nsiihen. Mutta hän ei tahtonut eikä voinut puolustautua.\n\n-- Ja nyt taas, jatkoi kuningas. -- Te kuulette parastaikaa poikanne\nkovan äänen tuolta miesten tuvasta. Helposti hän voi tämänkin hääjuhlan\nturmella.\n\nHebla-rouva nousi puolittain loukkaantuneena, puolittain hätääntyneenä,\nja virkkoi päättävästi, ollen lähdössä äänekkään poikansa luo:\n\n-- Me lähetämme hänet heti kotiin.\n\n-- Ei, hyvä rouva, virkkoi kuningas keskeyttäen. -- Siitä ei olisi\nmitään apua, emmekä me suinkaan tahdo Erik Flemingin poikaa loukata. Me\nannamme hänelle päinvastoin erityisen tehtävän, kunniakkaan ja tärkeän\ntehtävän, itsenäisen päällikkötoimen.\n\n-- Hänelle, nuorukaiselle?\n\n-- Niin, siitä hän kyllä selviää. Olette siis yhtä mieltä kanssani?\n\nHebla-rouva nyökkäsi päätään, asian ymmärtäen.\n\n-- Hyvä, kutsukaa siis poikanne tänne, virkkoi kuningas rauhallisesti.\n\nKlaus Fleming tuli hiukan epävarmana, vielä äskeisen kiihtymyksensä\nvallassa ja odottaen nuhteita äskeisestä kohtauksesta. Mutta kuningas\nkeskusteli hänen kanssaan nyt vallan ystävällisesti. Hän kertoi Jaakko\nHeikinpojan mukana saaneensa sanan, että rajantakaiset viholliset ovat\nhyökänneet Savoon, ja sanoi tahtovansa lähettää sinne Kustaa Finckelle\napua, -- siihen tehtävään hän oli ajatellut Klauta.\n\n-- Sinähän olet etevä suksimies, niin on minulle kehuttu, tahdotko\nlähteä sinne uuden suksiväkemme päälliköksi?\n\n-- Kyllähän minä suksilla pysyn, vastasi Klaus vieläkin vähän\nepävarmana.\n\n-- Mutta asialla on kiire, vaara voi uhata sieltäkin päin valtakuntaa,\nellei ajoissa toimiin ryhdytä.\n\n-- Olen valmis lähtemään huomenna.\n\n-- Saat lähteä varustautumaan tälle tärkeälle matkalle jo tänään,\nheti, määräsi kuningas nyt käskijän äänellä. -- Saat valita linnasta\ntaitavimmat suksimiehet mukaasi, matkan varrella voit lisätä joukkoasi,\nniin että kykenet Savon uudesta linnasta hyökkäämään vihollisten\nkimppuun ja karkoittamaan heidät maastamme pois. Oletko valmis? --\nLähden kohta.\n\nKlaus Fleming oivalsi kuninkaan hänelle, nuorelle miehelle, uskoman\ntehtävän kunniakkuuden -- se oli ensi vaikutin hänen etuhuoneeseen\npalatessaan. Mutta siellä hän kohta hoksasi tämän päällikkyyden sekä\nsen kiireen, jolla sitä oli lähdettävä suorittamaan, merkitsevän\njotakin muutakin: hänet karkoitetaan nyt taas Turusta, koska hän on\ntäällä epämukava Juhana-prinssille! Ja siksi tämä mahtikäsky häntä\njo tuokion kuluttua sapetti... Pois, kauas erämaaretkille, jotta\ntoinen saisi täällä vapaammin kuhertaa hänen neitosensa kanssa...!\nEikä vielä sekään häntä enin suututtanut, vaan se iva, jota hän tiesi\ntämän karkoituksen aiheuttavan ja jota hän jo oli kuulevinaan salaa\nsupatettavan... Eipä hänen mieltymyksensä tuohon porvaristyttöön niin\nsyvällistä ollut, ettei hän olisi raskinut siitä erota... mutta olihan\nhän äsken juuri kehunut vaativansa miekoin vastaamaan jokaisen, joka\nyrittäisi hänen varpailleen polkea -- ja nyt hän sai tällaisen potkun!\n\nKlaus-herra ei voinut olla kuvittelematta, että Juhana-prinssi oli\nvaatinut isältään hänen poislähettämistään ja että sitä varten oli\nerityinen juoni punottu, juoni, jonka juuria hän oli uumoillut jo\nInnamaan pidoissa! Tuon juonen hän olisi tahtonut lyödä rikki, sillä\nse häntä häpäisi, hän olisi tahtonut nyt tyttönsä puolesta tapella,\nvaikka hänen olisi hänet jätettäväkin, ja näitä miettiessään häntä\njuuri eniten kaiveli se, ettei hän voinut ennen lähtöään haastaa\nkilpailijaansa edes julkiseen taisteluun.\n\nKotvan hän seisoi paikoillaan siinä kynnyksen luona, kuninkaan\njo poistuttua sisempiin huoneisiin, ja hänen silmänsä rupesivat\ntaas verestämään. Hebla-rouva huomasi sen ja riensi hänen luokseen\njouduttaakseen poikaansa poistumaan ja saatellen hänet takaisin\netuhuoneeseen. Mutta tämä äidin puuttuminen asiaan suututti nuorta,\nmiehevyydestään arkaa ylimystä vielä enemmän, ja hän kääntyi ikäänkuin\nuhmaten takaisin saliin päin, jossa tanssi taas oli alkanut. Hän näki\nJuhana-prinssin siellä liehuvan perhosena hänen Kaarinansa ympärillä,\nkuhertelevan onnellisena ja voitonvarmana... ilmeisesti uskossa, että\nkilpailija on nyt syösty maahan. Silloin hän puraisi hampaitaan, niin\nettä ne narskahtivat, kirosi karvaasti, ja astui jo askeleen ovelle\npäin, käsi miekankahvassa...\n\nMutta samassa hän näki edessään toisen miehen, joka hänen ohitseen\nja edeltään kiirehti samaa salia kohden. Hän iski raskaasti kouransa\nmiehen olkapäälle ja tämä pysähtyi siihen kuin naulattuna.\n\nTämä mies, joka niin yhtäkkiä ja pahaa aavistamatta oli joutunut\nKlaus Flemingin sapekkaan harmin uhriksi ja joka ei hänen otteestaan\npäässyt eteen eikä taakse, oli Martti Pietarinpoika, kuninkaan kirjuri\nja airut. Naiset kaikkosivat loitommalle, miehiä ryhmittyi heidän\nympärilleen. Martti katsoi aivan peljästyneenä vihansa vimmassa, suu\nvaahdossa, riehahtelevaa ylimystä ja huudahti:\n\n-- Mistä on kysymys?\n\n-- Mistä, sinä nulikka! Sinä olet ryhtynyt vehkeilemään minua vastaan\nja kaiken tämän aiheuttanut...!\n\nNuoren junkkarin sameaan mieleen lie välähtänyt muisto, että hän\nmuutamia päiviä sitten oli ivannut teinipoikaa samasta häpeästä, jota\nhän nyt itse kärsi, ja hänessä kyti hämärä tunne siitä, että Martti\noli jotenkin juonillaan saattanut hänet satimeen. Hänen täytyi saada\njohonkin purkaa liian kukkuran sisunsa, tapasi silloin pahimmoiksi\nkirjuripahasen ja purki sen nyt tähän aseettomaan mieheen, ravistellen\nhentoa nuorukaista kuin vesaa karhunkäpälissään.\n\n-- Minkä olen aiheuttanut? -- yritti Martti vieläkin sopertaa, mutta ei\nehtinyt enempää, kun jo kiukustunut ylimys viskasi hänet permantoon,\nniin että huone kajahti, ja päästi sen voimanpurkauksen perästä karkean\nnaurun.\n\nTämä jyrinä ja melu veti etuhuoneeseen yhä useampia häävieraita, jotka\nällistyen katselivat rajua kohtausta, tietämättä, miten kirjuripoika\noli Kuitian mahtavan junkkarin niin suututtanut. Eikä tiedä miten siinä\nolisi Martin käynytkään, ellei Juhana-prinssikin olisi samassa joutunut\npaikalle, jolloin Klaus-herran ote Martista ilman muuta heltisi. Sen\nsijaan leimahtivat ärtyneen ylimyksen vihertävät silmät nyt prinssiä\nkohden ja hän astui jo askeleen tätäkin vastaan... Mutta samassa hän\nhillitsi askeleensa ja huudahti vain käheästi:\n\n-- Minä tulen muistamaan tämän hetken. Nyt lähden!\n\nHän tempaisi turkkinsa, jonka talon palvelija oli hänelle Hebla-rouvan\npyynnöstä jo hetki sitten tuonut, painoi karvalakin korvilleen ja\nsyöksyi ulos. Huoneeseen keräytyneet häävieraat katsoivat ihmetellen\npoistuvaa nuorukaista ja sitten toisiaan; he eivät tästä sydäntymisestä\nja syöksähdyksestä ymmärtäneet senkään vertaa kuin Juhana-prinssi ja\nMartti Pietarinpoika, jotka vaihtoivat silmäyksen ja hymähtivät.\n\nMartti Pietarinpoikakin oli näet jo noussut lattialta ja kohentanut\npukunsa. Ovella häntä kohdannut äkkihyökkäys oli hänet hetkeksi\ntyperryttänyt ja saattanut hänet unohtamaan sen asian, jota varten hän\nnyt kiireellä ja kutsumattomana vieraana oli ratsastanut Turun linnasta\nKankaisten häihin. Nyt hän taas sen muisti ja, ryhtymättä etuhuoneessa\noleville kysyjille antamaan mitään vastauksia tai selityksiä, astui\nhän rohkeasti Kankaisten juhlasaliin ja sen permannon poikki,\njuhlapukuisten häävieraiden lomitse, suoraan Kustaa-kuninkaan eteen,\njolle hän ojensi mukanaan tuomansa kirjeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe kirje oli juurikaan saapunut Turun linnaan Viipurista ja Simo\nTuomaanpoika oli, asian ytimen kuultuaan, viipymättä lähettänyt sen\nkuninkaalle kirjurin mukana, joka sen hänelle lukisi. Kuningas istui\nviinimalja edessään rauhallisesti tarinoiden Kankaisten isännän,\nHenrik Klaunpojan kanssa, joka juuri esitti kuninkaalle esikoisensa,\n10-vuotiaan Kaarlon, vilkkaan ja viisaannäköisen pojan. Kuningas oli\nmitä herttaisimmalla tuulellaan, taputteli nuoren Hornin pehmoista\ntukkaa ja kyseli, mikä sankari tästä pojasta oli tuleva, eikä hän heti\nantanut Martin tuoman kirjeen itseään häiritä. Mutta kun Martti, luvan\nsaatuaan, oli lukenut siitä pari alkuriviä, ponnahti vanha kuningas\nkoholleen ja herttaisuuden piirteet olivat samalla hälvenneet hänen\nryppyisiltä kasvoiltaan.\n\nVihollinen oli, niin kerrottiin kirjeessä, samottuaan tammikuun\nalkupuolella rajan yli Inkeristä, hyökännyt hirmuisella voimalla\nViipuria vastaan. Viipurin väki oli kyllä yrittänyt vastarintaa\nkaupunkinsa edustalla, mutta sen oli ollut pakko peräytyä ylivoiman\ntieltä muuriensa suojaan. Tässä ottelussa otetut vangit olivat\nkertoneet, että vihollisella oli yli 50,000 miestä, joukko tykkejä ja\npiirityskoneita ja että hurjat tatarit kulkivat etujoukkoina hävittäen\nmaata. Viipuri on nyt saarrettu, vain länteen on tie vielä auki.\n\n-- Viipuri saarrettu!\n\n-- Peräydytty ylivoiman tieltä!\n\nNiin huudahtivat lähinnä seisovat ja salaman nopeudella levisi Martin\ntuoma tieto koko häärahvaaseen, jonka hilpeä mieliala yhdellä iskulla\nmuuttui vakavaksi ja huolekkaaksi. Tanssi taukosi, täytetyt maljat\njäivät koskematta. Sotaherrat kokoontuivat yhteen ryhmään kuninkaan\nympärille ja muu väki kuunteli loitommalta heidän ensimmäisiä, hätäisiä\nneuvottelujaan.\n\nKuningas käski samassa valjastaa hevosensa ja pyysi turkkinsa ja\nkallokkaansa.\n\n-- Täällä me juhlimme, syömme ja juomme kuin viimeistä päivää,\ntietämätä, että maa on vaarassa ja kenties itsekin pian olemme merrassa!\n\n-- Vaikka ei niin vielä olisikaan, on asema joka tapauksessa\nperin arveluttava, vastasi Henrik Horn; hänenkin rauhallisille\nkasvoilleen oli nyt kohonnut huolekas ilme. Olihan venäläisten\nhyökkäystä Itä-Suomeen tosin tiedetty odottaa, mutta oli odotettu\nsellaista tavanmukaista partiomatkaa, jolla olisi hävitys ja\nryöstö tarkoituksenaan, -- nyt tuli tieto ilmeisestä, vakavasta\nvalloitushankkeesta.\n\n-- Viipurissa tarvitaan nyt kiireesti apua, totesi Jaakko\nHeikinpoikakin, joka hyvin tunsi sikäläiset olot ja tarpeet.\n\nMutta kuningas kohotti äänensä:\n\n-- Tämä paikka ei ole sovelias näille keskusteluille. Kaikkien\nsotaherrain ja aatelisten on vielä tänä iltana kokoonnuttava linnaan\nyhteiseen sotaneuvotteluun. Joutuvatko hevoset?\n\nJoutuivathan ne vähitellen, sikäli kuin häävieraat, miehet ja naiset,\njotka hätäisinä tungeskelivat yhdessä mylläkässä, ennättivät saada\npäällysvaatteensa ja asianmukaisesti vyöttää itsensä ja lapsensa.\nNoloina ja alakuloisina isäntäväet hyvästelivät vieraitaan.\nHääjuhliahan oli tapana jatkaa kaksi ja kolmekin päivää, mutta nyt\nkeskeytyivät nämä ilot jo heti ensimmäisenä päivänä, eikä niiden\njatkamisesta ollut tietoa. Sillä mieliala oli nyt särkynyt ja useiden\nvieraiden piti ehkä jo huomenna lähteä retkelle Viipuriin päin.\n\nKuningas ja kuningatar saatiin peitetyksi rekeensä, toiset\nhäävieraat ryhmittyivät vähitellen rekikuntiinsa, ehättäen ylhäistä\nedelläajajaansa seuraamaan, ja niin lähti pitkä hevosraito kilisevin\nkulkusin nopeaa ravia laskettamaan Turkuun päin. Kuninkaan reen edessä\nratsastivat hänen henkivartiansa, ja niihin oli Marttikin liittynyt.\n\nOli tammikuun rautapakkanen, joka illan kuluessa oli pyryn jälkeen\nkiristynyt. Mereltä päin puhalsi jäinen viima, taivas oli sees, mutta\nilman täytti talvinen, himmeä huuru, joka pani tähdet kuin harson läpi\ntuikkimaan. Harvametsäinen, lumen peittämä maisema uinui kankeana ja\näänetönnä, ja kun metsästä ajettiin ylänköiselle aavikolle, häämöttivät\nkaukaa Turun tornit ja tuulimyllyt.\n\nSilloin välähti äkkiä ajajain eteen häikäisevä, hehkuva valaistus,\njoka ikäänkuin nielaisi paloonsa koko luonnon, taivaan ja maan.\nReissä istuvain silmät hetkeksi huikenivat ja hevoset korskahtivat\nsäikähtyneinä takajaloilleen. Turun tornit ja tuulimyllyt näkyivät\nnyt siinä heidän edessään kuin keskipäivällä, lounainen taivas hohti\nkeltaisenpunaisena, ikäänkuin avaruudessa olisi tulipalo syttynyt,\nja sen keskessä näkyi tulipallo sädekehän ympäröimänä, joka kehä\npallon perästä laajeni leveneväksi liepeeksi. Tämä taivaan ilmiö näkyi\nsuuntautuvan lounaasta kaakkoon päin pannen siltä taivaanrannalta\ntähdet kalpenemaan.\n\nÄkkivalon ensi ilmestyminen jähmetytti oudolla, kylmällä loisteellaan\nensi hetkessä kaikki häävieraat. Ajomiehet pysähdyttivät korskahtaneet\nhevosensa eikä kotvaan aikaan kuulunut pitkästä reki jonosta kuin\njoku aisakellon kilahdus taikka pidätetty, pelästynyt huudahdus.\nMutta sikäli kuin silmät tottuivat outoon valoilmiöön syntyi jonossa\nhätääntynyttä liikettä.\n\nMartti Pietarinpojan ratsu oli hypähtäessään ollut heittää miehen\nhankeen; mutta kun Martti taas istui tukevammin satulassa, kääntyi hän\nperästä tulevaa saattuetta katsomaan. Kuninkaan reki oli pyörähtänyt\nmelkein poikkiteloin tielle ja reessä oli vanha kuningas retkahtanut\nnojalleen puolisoaan vastaan. Ajomies koetti turhaan saada parihevosia\ntielle. Siihen riensi nyt Martti toisten vartiain seuraamana avuksi ja\nhän kuuli silloin kuninkaan läähättäen huokaisevan:\n\n-- Taivaan tulimerkki, -- se tietää meille onnettomuutta tässä\nnoidutussa maassa!\n\n-- Rauhoittukaa, herrani, kuiskaili nuori puoliso vavahtavin äänin. --\nMikä on tämä uusi hohtotähti?\n\n-- Se on meille rangaistus tai varoitus, läähätti vanhus. -- Meidän on\nalistuttava kaikkeen, mikä tuleva on.\n\nJo kahlaili siihen kuninkaan reen ympärille hovikunnan jäseniä,\nkalpeina ja vapisevina, kysellen korkeain henkilöiden vointia.\nJuhlaviinien huurut olivat äkkiä haihtuneet heidän päästään, he\npuhuivat katkonaisin, sammaltavin sanoin, huudahdellen:\n\n-- Tänä iltana on syntynyt uusi pyrstötähti, -- mitähän nyt on\ntapahtunut tai tapahtuu?\n\n-- Ajetaan kirkkoon rukoilemaan?\n\n-- Siunatkaa itsenne, ihmiset! Niin siinä huokailtiin.\n\n-- Ajetaan linnaan, kuului silloin Henrik Klaunpojan tyyni, selvä ääni\nkomentavan. Tiellä oli syntynyt ruuhka, perästä tulevat hevoset olivat\nkorskahtaneet edellä ajavain rekiä vastaan, siten lisäten pelästystä,\nja ajomiehet olivat vaipuneet aivan tylsään avuttomuuteen. Mutta\nKankaisten herra komensi: -- Edellä olevat ensiksi tielle, -- jono\nliikkeelle linnaa kohti!\n\n-- Niin, saata minut linnaan, Henrik, sydämeni on käynyt heikoksi,\nvalitti Kustaa vällyjensä välistä.\n\nVähitellen saatiin Kankaisten herran johdolla ruuhka selviämään ja\njono lähti taas liikkumaan tuota oudon valoisaksi käynyttä lounaista\nilmansuuntaa kohden. Siellä hohteli taivaalla edelleen peloittavana\nuusi tähti hehkuvan tulikehänsä ympäröimänä ja avaruus näytti edelleen\npalavan. Silmät tottuivat kuitenkin vähinerin tähän valoilmiöön, mutta\nentistä hillitympää oli nyt sentään häärahvaan ajelu ja äänettöminä\ntutisivat hienoiksi pyntätyt herrat ja naiset rekinahkainsa sisässä.\nAinoastaan kulkusten kilinä ja kavioiden kopse kajahti valaistussa\ntalviyössä.\n\nAutio ja äänetön oli Turkukin, kun kuninkaallinen saattue vihdoin\nsaapui sinne. Sen asukkaat olivat kai pelästyneinä painautuneet\npirtteihinsä odottamaan, mitä kamalaa nyt tuleva oli. Mutta Aningaisten\nmäeltä, pohjoiseen vetävän tien varrelta, kajahti syvän hiljaisuuden\nkeskitse raaka nauru -- siellä näkyi miesjoukko hiihtävän.\n\nMartti Pietarinpoika tunsi sen äänen, hän oli sen äsken kuullut yhtä\nuhkaavana ja raakana -- se oli Klaus Flemingin sapekasta, sydäntynyttä\nnaurua. Hän arvasi nuoren junkkarin heti kuninkaan käskystä lähteneen\nmiesjoukon kanssa yön selkään matkalle, paetakseen turkulaisten ja\nhoviväen pistosanoja ja ilkkuvia silmänheittoja -- hän siinä nyt\nlähtiessään naurulla tervehti Kankaisten pidoista kesken palaavaa\nhäärahvasta.\n\nMutta reessä istuvat siunasivat itsensä uudelleen, raidon kääntyessä\nsillan korvasta linnaan päin.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nSen touhun ja toiminnan aikana, jonka Turun linnassa aiheutti saapunut\nsanoma vihollisten rajusta hyökkäyksestä Viipuriin, olisivat Sysikorven\ntalonpojat epäilemättä vielä kauankin saaneet odottaa pääsyään\nkuninkaan puheille, ellei kaupungissa olisi levinnyt huhu, että näiden\nsydänmaalaisten joukossa on vanha tietäjä, joka muinaisin noitataidoin\nosaa selittää taivaanmerkkejä niinkuin muitakin luonnonilmiöitä.\nSisämaan tietäjät ja velhot olivat suuressa maineessa Turussa, jonne\nniitä usein hädän hetkinä haettiin, ja vielä suurempi, miltei kaamea\nmaine oli suomalaisilla tietäjillä Ruotsissa, jossa heidän taioistaan\nkerrottiin ihmeitä. Puhe sysikorpelaisesta taitajasta kulkeusi nyt\nlinnaan asti, kuningaskin kuuli sen ja päätti kuulustella velhoksi\nmainitun talonpoikaismiehen ennustustaitoa.\n\nKustaa Vaasa oli näet taikauskoinen, kuten kaikki hänen aikalaisensa\nyleensä, uskoi outojen luonnonilmiöiden, tähdenlentojen ja\ntuulenpyörteiden olevan tulevain tapausten tunnusmerkkejä. Hän uskoi\nmyös taikojain mahtiin osata niitä selittää ja niiden vaikutusta\nväittääkin. Hän oli kerran perheessään sattuneen taudin aikana\nkuljetuttanut savolaisen loitsijan Tukholmaan asti ja nyt ilmestyneestä\npyrstötähdestä hän oli jo kääntynyt kyselemään selityksiä ja\nennustuksia monenlaisilta koti- ja ulkomaisilta tietoniekoilta. Siitä\ntaivaanmerkistä olikin jo mitä kummallisimpia puheita kulkemassa.\nToiset väittivät kuulleensa tähden ilmestymisen aikana paukauksen,\njoka ennusti maailmanloppua, toiset olivat yhtäkkiä syttyneessä\nvalossa nähneet Turun tai Viipurin palavan, toiset taas pitivät\nratkaisevana enteenä sitä, että tähden kulku hehkuvine pyrstöineen\nviittasi idästä lounaiseen, Venäjältä Ruotsiin. Useimmat kuitenkin\nvainusivat tässä ilmiössä ruttoa ja mustaasurmaa taikka ainakin\njonkun tärkeän henkilön kuolemaa, -- sodanhan se kaikkien tieten jo\nolikin tuonut mukanaan. Pelko oli yleinen, kirkoissa käytiin entistä\nahkerammin. Eikä kuningaskaan ollut hetkeäkään epätietoinen siitä,\nettä tuo taivaanmerkki, joka ikäänkuin erityisesti hänelle oli\nrekiretkellä väläytetty, tiesi jotakin onnettomuutta, mutta hän hautoi\nsynkissä mietteissään kysymystä, tiesikö se tuhoa ja hävitystä hänen\nvaltakunnalleen vaiko hänelle itselleen tautia ja kuolemaa.\n\nSiitä oli nyt kyseltävä myöskin suomalaisten tietäjäin mieltä ja Martti\nPietarinpoika sai pari päivää Kankaisten häiden jälkeen käskyn kutsua\nTurussa kauan odottaneet sukulaisensa linnaan.\n\nHe tulivat sinne, vähemmin kiintyneinä pyrstötähteen kuin omiin\nerämaahuoliinsa, mutta Martti oli kuitenkin jo sedälleen kertonut,\nmitä kuningas tahtoi häneltä kuulustella, ja Jyrki-setä, jonka\n\"tietäväisyys\" perustui pitkään, kovissa taisteluissa kovaa luontoa\nvastaan saavutettuun elämänkokemukseen ja esi-isiltä opittuihin\ntaitoihin, oli siis ehtinyt tehtäväänsä vähän valmistuakin.\n\nHeidät otettiin nyt linnassa vastaan paljoa ystävällisemmin, kuin jos\nheidän asiansa olisi koskenut vain noita heiltä riistettyjä takamaita,\nitse kuningas puhutteli heitä sangen armollisesti, mainiten aluksi\nvihollisten julmasta hyökkäyksestä valtakuntaan sekä kansaa ja maata\nkohdanneesta koettelemusten ajasta. Ja kohta oli silloin puheena tuo\nkaikkia järkyttänyt pyrstötähtikin, joka edelleen heti pimeän tultua\nhohteli lounaiselta taivaalta. Sotaa ja vainoako se tietää, vaiko\nruttoa ja kuolemaa?\n\nJyrki-setä kertoi vanhojen muistotietojen tarinat tällaisista\nilmiöistä. Sotaahan se tietää, mutta tähden kärki väistyy poispäin,\npitkiä vainonaikoja ei sen siis tarvitse ennustaa. Mutta valon voima on\nsuuri: kovaa koetusta ihmisille!\n\n-- Tietääkö se jonkun merkkihenkilön kuolemaa? uteli kuningas\nlevottomuuttaan salaamatta.\n\n-- Tähti, joka valaisee ja sammuu, tietää kuolemaa, selitti Jyrki, --\ntämän palo jatkuu. Kuolemasi hetki ei ole vielä tullut, kuningas, mutta\npidä varasi, ihminen, tähden kehä räiskyy ja polttelee...\n\nKuningas astui lähemmäs leveänaamaista, harmaahapsista talonpoikaa\nja kyseli asiata tarkempaan ja tiukempaan, käskien Martin säntilleen\ntulkita hänelle vanhan talonpojan sanat:\n\n-- Siis ei kuolemaa, niinkö sanot?\n\n-- Niin, elämänlankasi vielä jatkuu. Mutta vaarat kuitenkin sitä\nelämänlankaasi uhkaavat, eikä kaukanakaan...\n\nMartti oli näkevinään setänsä jokaisesta sivukatseesta koiranleuan\npilkistävän; korven mies tahtoi ilmeisesti rauhoittaa maan vaaria,\njonka hän huomasi tätä taivaanmerkkiä kovasti pelkäävän ja eniten\najattelevan omaa henkeään. Mutta aivan huolettomaksikaan ei hän korkeaa\npuhuttelijaansa sentään halunnut päästää.\n\n-- Mikä vaara? uteli kuningas vieläkin levottomana. -- Hengenvaarako?\n\n-- Sitä ei tähti sano. Se voi olla vankeutta tai tautia tai muuta\nkärsimystä, mutta sitä vastaan voit itse pitää varasi, kuningas, kun\neteesi katsot...\n\nSysikorven äijä puhui jo rohkeammin. Kun hän tuli kuninkaan luo, oli\nhän tuntenut arkuutta ja mieltä herpaisevaa kunnioitusta, kuningas kun\noli kuvattu niin ankaraksi ja ylvääksi. Nyt ei tämä henkeään pelkäävä\nvanhus ollutkaan hänestä enää mikään perin yliluonnollinen henkilö. Ja\nkun hän tuokion kuluttua vihdoin pääsi kuninkaalle selittämään omaa\nasiaansa, erämaavalitustaan, teki hän sen jo pelottomasti ja varmalla\näänellä. Kuningaskin kuunteli, äskeisestään ilmeisesti tyyntyneenä,\ntalonpoikain haikeaa kuvausta kärsivällisesti ja riehahtamatta.\n\nMutta jos Jyrki-setä oli toivonut rauhoittavilla ennustuksillaan\nsaavansa Kustaa Vaasan suopeammaksi hämäläisten erämaa-oikeuksille,\nniin siinä hän sittenkin pahasti pettyi. Sen oivalsi Martti jo\nkuninkaan ensimmäisistä välikysymyksistä, jotka osoittivat hänen\nerittäin hyvin tuntevan koko tämän takamaa-asian. Ja kun talonpojat\nolivat mielestään kyllin selvästi todistaneet vanhat oikeutensa,\npyytäen, että nuo maat heille palautettaisiin, niin ryhtyi hän heille\ntyynesti mutta varmasti vastaamaan, että he ovat aivan väärässä\nluullessaan vuotuisilla kala- ja kaskimatkoillaan saaneensa nuo maat\nhaltuunsa.\n\n-- Ne ovat meidän, kruunun, ja me annamme ne sille, joka niitä ryhtyy\nviljelemään.\n\n-- Meillähän siellä on halmeet ja saunat... yritteli korven mies\ninttämään. Mutta se ei auttanut. Kuningas julisti haluavansa saada\nerämaat pysyvästi asutetuiksi ja neuvoi hämäläisiä viipymättä\nperustamaan vakinaista asutusta vielä vapaina oleviin takamaiden osiin\n-- niitä on siellä riittävästi. Muuten ne ovat heiltä mennyttä kalua.\n\n-- Entä savolaiset, jotka ovat anastaneet kaskemme ja apajamme?\ntiukkasi Jyrki.\n\n-- Heidän täytyy saada siellä jatkaa viljelyitään, koska heille on\nsiihen annettu lupa.\n\nSilloin virkahti siihen jo Martin nuorempi sukulainen kipakasti:\n\n-- Meidän maillamme -- siitä ei tule mitään! Martti käänsi serkkunsa\nsanat vähän varoskellen kuninkaalle, mutta tämä oli jo nuoren miehen\näänestä ja eleistä oivaltanut, että hän asettui kuninkaan määräystä\nvastustamaan, ja urahti nyt ankarammin:\n\n-- Hä, mitä sanoo nulikka? Uhkaako, niskoitteleeko?\n\nMartti koetti taitavasti väistää sanojen särmäkkyyttä ja siitä johtuvaa\nmielten kiihtymystä, mutta nuori, sisukas sydänmaalainen, joka oli\nkiusaantunut pitkästä odotuksesta, jonka hän nyt oivalsi sittenkin\ntuloksettomaksi, puhui pian suunsa puhtaaksi:\n\n-- Sano suoraan kuninkaalle, että jollei kruunun puolesta toimiteta\nsavolaisia pois takamailtamme, niin toimitamme heidät sieltä itse pois!\nSitä ei Martti ehtinyt; ruotsintaakaan, mutta oli aivan kuin kuningas\nolisi tässä ymmärtänyt suomea. Lausutun uhkauksen hän joka tapauksessa\noikein käsitti, sillä nyt hän kivahti:\n\n-- Aikovatko he ryhtyä omin päinsä erämaa-asiaan, ryhtyä kapinoimaan?\nVarokaa te uppiniskaiset suomalaiset, käsivartemme ulottuu teihin\ntakamaillekin. -- Ja Martille hän lisäsi: -- Käske heidän lähteä\nkotiinsa viljelemään maitaan ja hoitamaan kiltisti talouttaan omilla\nkonnuillaan; ja jos he eivät tyydy määräyksiimme, niin annamme Kustaa\nFinckelle vielä selvemmät käskyt. He saavat nyt mennä!\n\nKuningas oli koettanut hillitä kiihtymystään, mutta ei sitä voinut,\n-- talonpoikain itsepäisyys ja uppiniskaisuus tässä asiassa häntä\nkiusasi. He eivät saaneet tuhmiin kalloihinsa mahtumaan, että maa oli\nsaatava asutetuksi, että valtio kärsi heidän vanhoillisesta viljelys-\nja elinkeinotavastaan -- se häntä sapetti. Ja suuttuneena hän käski\nMartin näille kuninkaan kutsusta saapuneille vieraille ilmoittaa, että\nhe saavat kiittää onneaan, kun ei hän heitä heidän uppiniskaisuutensa\nvuoksi sulje tyrmään!\n\nMutta jo ilman tätäkin uhkausta oli sydänmaan miesten mieli kylliksi\nmyrtynyt. Tämäkö on se korkea ja oikeudenmukainen \"maan isä\", jonka\npuolesta kirkoissakin rukoillaan, se talonpoikain ystävä, jonka luo\non kehuttu kansan miestenkin aina voivan turvallisesti mennä saamaan\nsuojaa ja apua, -- sitäpä oli heidän vaikea uskoa!\n\nMartti koetti, miehiä majataloon saatellessaan, puolustella kuningasta,\nselittäen, että hän kyllä rakastaa kansaa, mutta on tässä asiassa\ntoisella kannalla.\n\n-- Ei hän meitä rakasta, kyllä se nyt nähtiin, vastasi siihen\nJyrki-setä sanomattomalla pettymyksellä, sillä häneen syvälle juurtunut\nkunnioitus kuninkaan oikeamielisyyttä kohtaan oli nyt pahasti höltynyt.\n-- Hän on samanlainen sortaja kuin kaikki muutkin herrat, yhtä luuta\nvuohensarvi!\n\n-- Olisit heti aluksi ennustanut hänelle tähtien mukaan kuolemaa ja\nhelvetin tulta, ehkä olisi vaari silloin heltynyt. -- Sellaisella\nleikillä koetti hänen kolmas kohtalotoverinsa keventää sydäntään. Mutta\nJyrki ei nyt ymmärtänyt leikkiä.\n\n-- Silloin olisi hän varmasti sulkenut tyrmäänsä meidät, jotka tulimme\noikeuttamme hakemaan, hän vastasi. Ja nuori Esko lisäsi:\n\n-- Ei tullut apua kuninkaista, sen olisit, setä, voinut ennustaakin.\nNyt ei liene meillä muuta jälellä kuin auttaa itseämme.\n\n-- Niin, sillä tiedolla kai saamme nyt nousta suksillemme, toisti Jyrki\nhaikeasti.\n\nJa haikealta se tuntui Martistakin, kun hän, saatettuaan muutamaan\nMätäjärven pikkutaloon nuo pitkään odottaneet matkamiehet, siellä\nlausui heille hyvästit. Nämä olivat hänen ainoat sukulaisensa\nmaailmassa, niiden hyväksi hän olisi tahtonut jotakin tehokasta tehdä,\nmutta ei kyennyt heitä rahtuakaan auttamaan. Hän tiesi, että piispa\nAgricolakin jo oli puhunut kuninkaalle tästä erämaa-asiasta, ehdottaen,\nettä hämäläisille koituva tappio menetetyistä erämaista heille jollakin\ntavoin korvattaisiin, mutta turhaan. Kuninkaalla on yksin vallan\ntäydellisyys, hän se yksin määrää, mikä on oikein, mikä väärin. Hän on\nkuin Jumala, hän yksin tietää, mikä on hänen alamaisilleen hyödyksi\nja tarpeellista... Ja kuitenkin hän on vain heikko, erehtyvä ihminen,\njoka vapisee taivaalle noussutta pyrstötähteä ja pelkää sen merkitsevän\nitselleen kuolemaa...!\n\nEihän nuori kirjurinapulainen voinut päättää, oliko hänen \"tuhmien\",\ntalonpoikaisten sukulaistensa asia valtakunnan kannalta oikea vai\nväärä, mutta heitä, koko maakuntaa, uhkasi nyt joka tapauksessa\nnälkäkuolema, ja siksi hän hiljaisissa mietteissään oli täydellisesti\nheidän puolellaan. Ja siksi oli hänestä nyt niin raskasta erota heistä,\njotka olivat häneenkin luottaneet ja joiden Suomen halki täytyi lähteä\nviemään tietoa pettymyksestään kaukaiselle kotiseudulleen. Erota kai\niäksi, voimatta tuon tuntemattoman kotikulmansa hyväksi tehdä mitään!\n\nEi tiennyt Martti Pietarinpoika, näissä mietteissä majatalosta\npalatessaan, että hän vielä ennen pitkää joutuisi näitä\nkotikulmalaisiaan uudelleen tapaamaan ja saisi vielä kerran yrittää\njotakin heidän hyväkseen.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nTietoja saapui seuraavina viikkoina Turkuun hitaasti ja harvoin\nViipurista, jonka asemasta oltiin hyvin levottomia, ja näiden sanomain\nviipyminen tuotti niitä Turun linnassa odottelevalle kuninkaalle vielä\nsuuremmat tuskat kuin samanlainen jännitys viime syksynä Viipurissa.\nKohta saartotiedon saavuttua oli Turusta ja sen ympäristöstä toimitettu\nkaikki saatavissa oleva sotaväki Kankaisten häihin saapuneiden\npäällikköjen johdolla Itä-Suomeen, hevoskuormittain oli sinne\ntykkejäkin Turun linnasta toimitettu ja taas oli uusi sotaväenotto\nkoko Länsi-Suomessa määrätty maan puolustusta varten. Mutta apuväen\nlähdettyä oli kaikki jälleen hiljaista, -- liian hiljaista.\n\nViipurista ei enää tullut mitään tietoja -- arveltiin linnan jo\nolevan umpisaarroksissa, ellei se ollut jo antautunutkin --, ja\nne välilliset tiedot ja huhut, joita Turkuun aika-ajoin idästä\npäin lennähti, eivät suinkaan olleet omiaan mieliä rauhoittamaan.\nKerrottiin vihollisjoukkojen kulkevan ryöstelemässä kaukana Viipurin\nlänsipuolella, jopa Savoa ja Hämettäkin myöten. Näissä vihollisparvissa\noli julmia tatareja ja kalmukkeja, puoli-ihmisiä, jotka myrskypilvinä\najelivat pienillä ratsuillaan pitkin maakuntia polttaen ja hävittäen\nkaiken elämän edestään. Ne samoilivat, niin kerrottiin, talviteitä\nmyöten sanomattomalla nopeudella: yö väliä, niin olivat jo ehtineet\nkirkolta kirkolle!\n\nNäitä tietoja kertoilivat pian ne pelästyneet pakolaiset, aatelisrouvat\nlapsineen, voudit ja muut virkamiehet, jotka hätäisinä sisämaasta\najoivat Turkuun. He eivät kyllä olleet itse vihollisia nähneet, mutta\nhe kertoivat niiden olevan vyörymässä länteen päin. Kylistä, jonne\nvihollinen jo oli saapunut, se oli ajanut asukkaat, niin miehet kuin\nnaiset, vankeinaan Venäjälle.\n\nNämä tiedot, olivatpa ne sitten tosia tai huhuun perustuvia, kerrottiin\nkuninkaalle sitä mukaa kuin ne saapuivat, ja aste asteelta ne lisäsivät\nvanhan Kustaan mielenlevottomuutta. Hän hautoi niitä juttuja yöt päivät\nja tuska ja hätä sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Ja vähitellen\nrupesi häntä taas myöskin hänen oma ja perheensä turvallisuus\nhuolettamaan. Miksi olikaan hän lähettänyt pois omiakin vähiä\nhenkivartioitaan Jaakko Heikinpojan mukana Viipuriin? Miksi oli annettu\nkarsia Turun linnasta melkein kaikki sen tykit ja käsipyssytkin? Kuka\ntakaa, etteivät nuo julmat kalmukit nopeilla ratsuillaan jonakin\npäivänä karauta Turkuun asti, -- olisivathan ryssät tyhmiä, elleivät\nkoettaisi kaapata Ruotsin kuningasta perheineen vangikseen!\n\nHuh, kuinka vanhuksen päätä poltti, kun hän vaipui näihin mietteisiin,\nja kuinka ylivoimaisiksi nuo ajatukset toisinaan saattoivat paisua...!\nVangeiksi...? Siihenkö se erämaalaidan tietäjävelhokin äsken viittasi\npyrstötähden merkkejä tulkitessaan?\n\nEi, ei, ne olivat turhia kauhunkuvia, sen tiesi kuningasvanhus itse, ja\nhän karkoitti ne kerran toisensa perästä luotaan. Mutta ne palasivat\ntakaisin ja entistä kaameampina, varsinkin unettomina öinä, kun\nhän vuoteellaan vääntelihe ja pohti mielessään kaikkia ajateltavia\nmahdollisuuksia, -- silloin hän käsitti nuo kuvitelmansa täysin\naiheellisiksi ja päteviksi. Eikä hänen nuori puolisonsakaan kaikella\nlempeydellään silloin saanut hänen mieltään tyynnytetyksi.\n\nTaas uuden pakolaissanoman saavuttua, joka kertoi tatarilaisten\nhävityksestä Hämeessä, kolmen, neljän päivämatkan päässä Turusta, kävi\nkuninkaalle mielensä levottomuus ylivoimaiseksi. Juhana-prinssi oli\njuuri ollut karhunmetsästyksellä sisämaassa ja ukko kuvitteli jo, että\nprinssi oli ehkä joutunut vihollisten kierrokseen. Ja miksei he muutkin\nminä päivänä tahansa? -- Silloin Martti sai käskyn kutsua Henrik Hornin\nKankaisista linnaan taaskin neuvottelemaan yhdessä kuninkaan ja hänen\nneuvostonsa kanssa uhkaavasta tilanteesta. Kuningattareenkin oli pelko\njo tarttunut, hän, samoin kuin muut hovin rouvat, ikävöi jo hartaasti\ntakaisin Ruotsiin, turvaan kaikilta kalmukeilta, ja se ikävä taas\nlisäsi yleistä levottomuutta.\n\nHenrik Klaunpoika kuunteli kummissaan noita vanhan kuninkaan\nliioiteltuja kuvitelmia. Hän oli kyllä itsekin jonkun verran huolissaan\nvenäläisjoukkojen liikkumisesta, sillä saattoivathan ne hävittäen\nhyökätä esimerkiksi Hattulaan asti, Jossa hänen vastanainut tyttärensä\nasui Lepaan kartanossa. Mutta Turkuun saakka! -- Henrik herra arveli\nne sellaiset jutut aluksi vain hovin naisten koti-ikävästä johtuviksi\njaarituksiksi. Mutta kuningas hälvensi pian sen harhaluulon.\n\n-- Me emme voi täällä enää viipyä, ymmärrätkö, meidän täytyy palata\nRuotsiin, tuskaili hän Hornille. Asema käy täällä vaaranalaiseksi, me\nemme saa antautua uhkapeliin.\n\nNeuvosherrat koettivat rauhoittavasti selittää, että eihän ole toki\ntullut tietoa Viipurin kukistumisesta, joka niin monesti on ryssän\nhyökkäykset kestänyt; onhan sitäpaitsi puolustuslinja Kymijoellakin,\n-- eihän vihollisen saapumisesta Turunmaahan missään tapauksessa vielä\nainakaan ole pelkoa.\n\n-- Kuka sen takaa! virkkoi kuningas, joka omissa mietelmissään jo\nmoneen kertaan oli nuo vastasyyt esittänyt ja kumonnut. -- Vihollinen\nvoi hyökätä tänne, sanokaamme viikon, kahden taikka kolmen perästä, --\nmitä voimia on meillä tässä talviluonnossa sitä torjuaksemme? Kouran\ntäysi henkivartioita, sama määrä vanhoja, asekelvottomia linnannihtejä\n-- niihin suomalaisiin nostoväkijoukkoihin, joita ehkä maakunnasta\nehdittäisiin saada kokoon, emme paljoa luota. Satakunta tataria\nkarauttaa vain tänne nopeilla ratsuillaan, laskettelee jäätä pitkin\nlinnaan saakka, ja me olemme satimessa!\n\nLevottomuuttaan jo kauan hiljakseen kärsinyt ja siitä rasittunut\nkuningas muuttui vallan hahmoltaan noita vaaroja neuvonantajilleen\nkuvaillessaan. Silmät vuosivat vettä, kasvojen lihakset nytkähtivät ja\nparta tärähti hänen puhuessaan ja toistellessaan:\n\n-- Meidän on matkustettava täältä Tukholmaan ja viipymättä!\n\n-- Nytkö talvikelillä? kysäisi Henrik Klaunpoika päätään pudistaen.\n\n-- Niin, olipa keli mikä tahansa! Henkemme on valtakunnalle kallis ja\nmeillä on täällä kalleimpamme mukanamme.\n\n-- Miten voidaan nyt päästä Ahvenanmeren yli? ihmetteli Horn. -- Se on\njäässä, mutta kantaako jää kaikkialla?\n\n-- Siitä teidän on juuri minulle neuvot annettava ja tiedot hankittava,\nsitä varten olen teidät tänne kutsunut. Vai tahdotteko tahallanne\nsaattaa meidät täällä onnettomuuteen?\n\n-- Siitä Jumala varjelkoon, huudahti Steen Leijonhufvud alamaisimmasti,\n-- hän jo itsekin ikävöi hartaasti Ruotsiin. -- Toimenpiteisiin\nkuninkaan paluumatkaa varten joko Ahvenanmeren yli tai Pohjanlahden\nympäri on viipymättä ryhdyttävä.\n\nSuomen herrat pudistelivat yhä päätään. Talvimatka kumpaa tietä tahansa\non, vaivoista puhumattakaan, vanhalle, kivuloiselle kuninkaalle\nilmeisesti vaarallisempi kuin viipyminen Turun suojatussa linnassa,\nsanoivat he. Se matka voi sitäpaitsi olla mahdotonkin. Mutta kuningas\nei enää tahtonut tästä vastarinnasta eikä esitetyistä vastasyistä\nmitään tietää.\n\n-- Te suomalaiset olette aina \"mahdottomat\". Mutta enhän ole teiltä\nkysynytkään, onko minun tässä pussissa viivyttävä talvikausi vai ei,\nkysyn vain, kumpaa tietä meidän on matkustettava kotiin.\n\nVieläkin koetti Simo Tuomaanpoika kuvata kuninkaan ajatteleman matkan\nvaikeuksia. Ahvenanmaalta ei ole ketään jalkamiestäkään vielä tullut\nTurkuun, kuinka sellaisille matkoille voisi uskoa kuninkaan hengen?\nRekimatka taas Pohjanlahden ympäri, joka on tavattoman pitkä ja\nvaivaloinen, vaatisi joka tapauksessa laajoja ennakkovalmistuksia,\nkoska ei edes hevosiakaan ole siellä saatavissa...\n\n-- Ne ovat parantumattomani estelyjä, väitti Kustaa kiihtyen. --\nPankaa miehet ottamaan selkoa matkaedellytyksistä, aukomaan teitä ja\nhankkimaan hevosia, toiset Ahvenanmaalle, toiset Pohjanmaalle!\n\n-- Se voidaan tehdä, mutta se vie kyllä aikansa huomautti Henrik\nKlaunpoika.\n\n-- Siksipä onkin siihen ryhdyttävä heti. Pankaa kerrankin vauhtia\nhitaisiin liikkeisiinne, te suomalaiset jukurit, toimikaa, -- me emme\njää talvikaudeksi tähän hiirenloukkuun!\n\nLiikkeelle sai kuningas väet Turun linnassa yhtä tiukasti kuin\nsyksyllä Viipurissa. Suksimiehiä lähetettiin saaristoon ottamaan\nselkoa jäämatkan mahdollisuuksista, toisia hiihti Satakunnan kautta\nPohjanmaalle päin tiedustelemaan, oliko sieltä tänä talvena tietä auki,\nsekä kaiken varalta järjestämään kyytipaikkoja. Turkuun saapuneita\nmatkamiehiä haettiin linnaan selittämään kuninkaalle sisämaan oloja ja\nehtimiseen laitettiin airueita itään päin tiedustelemaan vihollisten\nliikkeitä.\n\nMutta viikkoja kului, ennenkuin nämä tiedustelut tuottivat tuloksia,\nja vanhan kuninkaan kärsimättömyys ja tuska kasvoi sillävälin päivä\npäivältä. Martti sai joka aamu ratsastaa Kankaisiin kutsumaan Henrik\nKlaunpoikaa kuninkaan neuvotteluihin. Näissä ukko usein kiivastui,\nlähetti joskus suuttuneena pois arvossapitämänsä laamannin, kun tämä\nei osannut hänelle neuvoa varmaa tietä, joka johtaisi hänet pois\n\"umpikujasta\", mutta kutsutti hänet seuraavana päivänä takaisin. Hänen\nomat aivonsa tekivät samalla väsymättömästi työtä, keksien yhä uusia\nsuunnitelmia, mutta tarkemmin harkittuina ne olivat aina edellisiä\nepäkäytännöllisempinä hylättävät.\n\nEräänä päivänä kuningas kutsui myöskin piispa Agricolan näihin\nneuvotteluihinsa. Kuninkaan ja Mikael-mestarin välit olivat koko\nKustaan Suomessa oleskelun ajan pysyneet kylmähköinä ja kankean\nvirallisina. Vanhat kahnaukset tuntuivat edelleen ja Taivassalossa\nilmitullut erimielisyys oli vielä lisäksi väljentänyt välejä. Mutta\nkatuessaan katkerasti suostumistaan Inkerin sotaretkeen ja kärsiessään\ntämän vaaralliseksi käyneen sodan jatkumisesta oli Kustaa toisinaan\nmuistanut, että hänen olisi sittenkin ollut noudatettava suomalaisten\nhengenmiesten varoittavaa sanaa ja heidän ilmaisemaansa rauhanaatetta.\nJa tämä katuva muisto oli kääntänyt hänet suopeammaksi Agricolaa\nkohtaan, joka hänen kylmyytensä oli hyvällä palkinnut, saapuen muun\nmuassa häntä lohduttamaan, kun hän pyrstötähden ilmestyttyä oli vallan\nsairastunut. Se on sittenkin ymmärtävä ja harkitseva mies, päätteli\nkuningas, hänestä voi olla hyötyä meille ahdistuksessamme.\n\nSinä päivänä, jolloin Mikael Agricola kutsuttiin linnaan\nneuvonpitoihin, oli Kustaa Vaasassa taas virinnyt uusi suunnitelma.\nHän oli, aseman kireydestä ja Ruotsille epäsuotuisasta sodankäänteestä\nhuolimatta, päättänyt uudelleen tarjota Venäjän suuriruhtinaalle rauhan\nkättä. Tätä aiettaan hän oli pitkin yötä hautonut ja harkinnut sen\nlopultakin toteuttamisen arvoiseksi. Ja Turun piispalle hän nyt sen\nvuoksi virkkoi tämän linnaan saavuttua:\n\n-- Sinä olet, mestari Mikael, rauhan mies; muistan aina, millä lämmöllä\npuhuit viimekesäistä hyökkäyssotaa vastaan. Meidän olisi silloin\npitänyt sinua kuulla, mutta sotaiset maanmiehesi veivät meidät harhaan.\nTahdotko nyt taas tehdä jotakin rakastamasi rauhan ja valtakunnan\nhyväksi?\n\n-- Siihen olen aina valmis, mikäli heikot voimani riittävät, vastasi\npiispa empimättä, vaikka ihmetellen, mitähän rauhan työtä kuningas nyt\nkeskellä kireintä sotaa mahtoi häneltä odottaakaan.\n\n-- Olemme päättäneet tarjota Moskovan suuriruhtinaalle rauhaa ja olemme\najatelleet sinua yhdeksi tämän rauhan välittäjäksi, -- Steen-herra\nsaisi seurata toisena.\n\n-- Kuinka se olisi toteutettavissa, sotarintaman riehuessa valtakuntain\nvälillä ja pitkin rajaa? kysyi piispa ihmeissään.\n\n-- Teidän olisi meidän lähettiläinämme pyrittävä suuriruhtinaan\nsotaväen päällikköjen luo Viipurin edustalle taikka missä he nyt\novat, -- niin, se retki ei tietysti olisi vaaraton julmien tatarien\nsisämaassa temmeltäessä. Näille päälliköille teidän olisi esitettävä\nasianne ja pyydettävä päästä itsensä suuriruhtinaan luo.\n\n-- Tahdon tehdä kaikkeni rauhan puolesta, vakuutti Agricola\nvilpittömästi, -- enkä arkaile henkeäni, jos se vain tarpeelliseksi\nharkitaan.\n\nKuningas katsoi hentoa piispaa pitkään. Noin ehdotonta valmiutta\nja pelotonta uljuutta ei hän tuolta heikkoveriseltä hengenmieheltä\nolisi odottanut. Mutta saapuvilla olleet neuvosherrat puuttuivat nyt\narvostelevasti itse kuninkaan suunnitelmaan ja osoittivat sen heti\nkestämättömäksi Sodan jatkuessa oli kyllä kirjeenvaihtoa tapahtunut\nkuninkaan ja suuriruhtinaan välillä, mutta siihen tsaarin viimeiseen,\nloukkaavaan kirjeeseen, jossa hän oli vaatinut kuningasta itseään\npuheilleen, ei viimemainittu ollut vastannut. Näin ollen ja kun\nvenäläiset nähtävästi parastaikaa olivat kuumimmassa voitonhuumeessaan,\nolisi sopimatonta ja raukkamaista lähettää juuri nyt lähettiläitä\nheiltä rauhaa kerjäämään, jos sellainen matka vielä muuten kävisikin\npäinsä.\n\nKuningaskin myönsi nämä väitteet oikeutetuiksi, mutta ärähti juuri\nsenvuoksi äkäisesti Henrik Klaunpojalle.\n\n-- Aina te lyötte rikki kaikki pelastumissuunnitelmani, keksimättä\nkertaakaan mitään omaa. Meidän pitäisi siis vain kiltisti odottaa\ntäällä kuin karitsa iskijäänsä, yrittämättä edes mitään. Vai mitä\nneuvot meille, Henrik, tässä pälkähässä ja valtakunnan vaikeassa\npulassa?\n\n-- En muuta kuin sitkeää maan puolustusta, henkensä hinnalla\npuolestamme taistelevain miestemme lujaa tukemista! Vihollinen on\nrohkeasti ja päättävästi torjuttava, vaikka sillä hetkellisesti olisi\nmenestystäkin, onhan se niin monta kertaa ennenkin torjuttu tästä\nmaasta.\n\n-- Se ei ole mikään neuvo silloin, kun jo perus pettää jalkojen alla,\nkun vihollinen parveilee pian ympärillämme, murisi kuningas melkein\nvalittaen. -- Me emme kestä tätä levottomuutta, meidän on yritettävä\njotakin, tulkoonpa sitten vaikka raskaampikin rauha!\n\nPiispa Agricola näki hikikarpaloiden helmeilevän kuninkaan miltei\nkaljuksi käyneellä päälaella, luki tuskaa ja toivottomuutta hänen\nraukeista silmistään, ja tahtoi kärsivää vanhusta edes jollakin tavoin\nrohkaista:\n\n-- Kenties olisi sentään syytä kirjeellä ensiksi tiedustella\nsuuriruhtinaan rauhanhalua, kenties hän osoittautuisi taipuvaksi\nvastaanottamaan lähettiläämme, -- olen siihen aina altis.\n\n-- Niin, emme ole vielä vastanneet hänen viime kirjeeseensä, joka kyllä\noli törkeä, mutta ei aivan kieltävä, puhui kuningas, tarttuen taas\nsiihen oljenkorteen. -- Ystävällinen kirje, jossa valitamme, että hänen\nsotamiehensä ovat hyökänneet maahamme, vaikka rauhasta hierottiin, --\nse on ainakin puolustettavissa.\n\nHenrik Klaunpoika pudisteli sillekin tuumalle päätään; se ei ollut\nhänestä kuninkaan arvon mukainen sekään, ennenkuin sotatantereella\noli yritetty asein puhutella vihollista vakuuttavammin. Mutta\nSteen-herrakin kannatti sentään kirjeen lähettämistä Viipuria\npiirittäväin venäläisten päällikköjen kautta, rauhantarjouksen\ntekemistä arvokkaassa muodossa. Ja kuningas tyyntyi hetkeksi saatuaan\nedes tämän päätökseen, -- saattoihan siitä kenties kehittyä pelastuksen\ntie.\n\nMutta ennenkuin Mikael Agricola ja Henrik Horn olivat ehtineet linnasta\nlähteä, oli hän taas sortunut äskeiseen levottomuuteensa, vieläpä\näskeistä syvemmäs. Hänelle näet nyt juuri ilmoitettiin, että saaristoon\nja Ahvenanmaalle lähetetyt tientutkijat olivat vastikään palanneet,\ntuoden huonoja uutisia. Toistaiseksi oli kulku Ahvenanmaallekin\nhevosilla Suomen mantereelta mahdoton, railoja oli vielä selkävesillä,\n-- muutamain viikkojen perästä arveltiin ne edellytykset jo paremmiksi,\nsillä jää oli tänä talvena lujaa. Mutta Ahvenanmeri oli yhä auki ja\nmyrskyt estivät sitä jäätymästä -- Ruotsiin asti ei voitu missään\ntapauksessa päästä. Kuningas huoahti raskaasti: -- No, sitten ei meidän\nauttane muu, kuin lähteä kiertämään Pohjanlahden ympäri, niin hidas ja\nvaivaloinen kuin sellainen matka lieneekin. Onhan siellä jo varalta\nhevosia tilattu...\n\nSimo Tuomaanpoika, joka Ahvenan tiedot oli kuninkaalle tuonut, seisoi\nnyt äänettömänä ja ilmeisesti hämillään, silmät vallan pyörivinä,\nankaran herransa edessä. Hän siirteli jalkojaan ja änkytti, ikäänkuin\nuskaltamatta sanoa sitä, minkä tiesi ja mikä olisi sanoa pitänyt. Sen\navuttomuuden eleen huomasi kuningaskin ja hän kiihtyi nyt tiedustamaan:\n\n-- Vai mitä -- mitä haudot kielelläsi, Simo, oletko ruvennut\nsammaltamaan? Hä? Ovatko hiihtäjät siltäkin taholta jo palanneet\nselittäen kaiken mahdottomaksi. Se olisi niin teidän avuttomain\nsuomalaisten tapaista. Mies, mikset vastaa, ovatko he palanneet?\n\n-- Eivät ole, mutta...\n\n-- Mutta mitä?\n\n-- Tänne on saapunut ulvilalaisia turkiskaupustelijoita, jotka ovat\nyrittäneet päästä Peräpohjaan turkiksia ostamaan...\n\n-- Mutta eivät ole sinne päässeet. Miksi eivät? Selitä! Keli tietysti\nkelvoton, niinkuin tavallisesti, lunta paljon...?\n\n-- Ei, kyllä he kinosten yli hiihtävät, laukesi Simo-parka vihdoin\nkertomaan. -- Mutta Pohjanmaalla ei ole nyt turvallista liikkua.\nVenäläiset ovat Vienasta tehneet sinnekin hävitysretken, ryöstelleet\nOulunjärven uutisasutuksen ja parveilevat nyt siellä jokivarsilla...\n\n-- Ei, sinne ei ole lähdettävä...!\n\nVanha kuningas vallan kauhistui ajatustakin, että hän perheineen\nolisi lähtenyt sinne laidattomille erämaantaipaleille, joutuakseen\nryösteleväin partiolaisten saaliiksi, ja siunasi itseään, ettei toki\nollut sitä yrittänyt. Mutta samassa hänelle selvisi, että nyt sekin\nviimeinen tie oli tukossa, että hän ei voinut lähteä mitään tietä\npyrkimään Suomesta kotiinsa Ruotsiin.\n\n-- Me olemme siis lopullisesti täällä vankina! huudahti hän aivan\nläjään lyyhistyen ja hervotonna ristien kätensä. -- Vankina\ntässä viheliäisessä maassa ja tässä linnaladossa, jolla ei ole\npuolustajiakaan!\n\nJa nojatuoliinsa vajonneena kuningas puhui edelleen hiljaa ja\nkatkonaisesti:\n\n-- Vankina -- sitähän se Sysikorven velho meille ennusti, ehkä hän\nloihtikin pakotiemme umpeen! Nyt suomalaisten vankina, jotka eivät\nyritä mitään meitä pelastaakseen, mutta pian kai julmien tatarien\nvankina, jotka ehkä jo huomenna Turun ympärillä parveilevat. Tällaiseen\ntilanteeseen te olette meidät saattaneet, -- nautitteko nyt siitä!\n\nLäsnäolevat herrat oivalsivat kuninkaan säikähdyksissään ja\nhetkellisesti heikontuneena laskevan suustaan näitä pehmoisia puheita,\njoita hän ei hiukan rauhallisemmalla mielellä varmasti koskaan\npäästäisi kieleltään. He koettivat sen vuoksi häntä lohduttaa,\nvakuuttaen, että olihan kuningas täällä ystäväinsä keskellä, jotka\nolivat valmiit häntä viime hengenvetoon puolustamaan, jos todella\nilmestyisi sellainen vaara, jota jumalankiitos ei toistaiseksi ollut\nsyytä pelätä.\n\n-- Ystäviä, millaisia ystäviä! huudahti vanhus katkerasti. -- Ja\nmontako teitäkään on --, sormilla ne on laskettu!\n\n-- Meitä on monta Suomessa ja hyviä ystäviänne, vastasi Mikael Agricola\nsydämellisesti. -- Koko kansa...\n\nJa Henrik Klaunpoika lisäsi rauhoitellen:\n\n-- Olemme toimeenpanneet aseväen kirjoituksen. Me vedämme nämä\ntalonpoikaiset joukot Turkuun kuninkaallista perhettä puolustamaan, ja\nne tulevat taistelemaan sankareina...\n\n-- Nuo juropäät talonpojat, en voi heihin luottaa, huokaili sittenkin\nkuningas. -- Muistan, kuinka he taittoivat aidanseipäitä Kymijoella, --\nonko meidät tosiaankin heidän armoilleen myyty tässä umpisolassa!\n\nMutta niin vähän kuin kuningas luottikin suomalaiseen talonpoikaiseen\nnostoväkeen, tarrasi hän nyt taas kuitenkin kiinni Henrik Klaunpojan\ntarjoukseen koota kiireellä puolustusväkeä Turkuun. Ja ryhtyessään\nsitä päätöstään toteuttamaan ukko jälleen hieman elpyi. Linnan\nmiehet saivat taas tarpeekseen tointa ja kirjurit samaan aikaan\nkiirettä valmistaakseen pikaisia käskykirjeitä ja laatiakseen\ntsaarille lähetettävän kirjeen. Mutta synkkänä hahmoltaan kuningas\nitse käveli linnan huoneissa, levittäen levottomuuttaan ja pelkoaan\nseurueeseensakin, perheeseensä ja nuoreen kuningattareenkin, joka\nturhaan koetti häntä lempeydellään viihdyttää, vaikka hän itsekin yksin\nollen vavahteli...\n\nPiispa Mikael Agricola ja laamanni Henrik Klaunpoika Horn kävelivät\nsinä päivänä yhdessä kuninkaan neuvottelusta Turun linnasta kaupunkiin\npäin. Oli raitis, kaunis talvipäivä, aurinko kirkasti lumisen luonnon,\ntie oli kovaksi poljettu jäällä -- he antoivat kyytimiehensä ajaa\nhevoset edeltä ja tarinoivat vilkkaasti kävellessään. He olivat\nnäet vanhoja hyviä tuttavia jo kaukaisilta ajoilta. Henrik Horn\noli kyllä piispaa muutamia vuosia nuorempi -- Agricola oli ollut\nhänen opettajanaankin Turun teinikoulussa, joihin muistoihin juuri\nheidän ystävyytensä perustui. Sen jälkeen he olivat miehinä usein\njoutuneet rinnakkain toimimaan, ollen molemmat alallaan maan ylimpiä\nluottamusmiehiä. Näin he olivat oppineet toisiaan kunnioittamaan ja\nusein kyllä toisilleen suoraan lausumaan sellaisetkin ajatukset, joita\nhe eivät muille olisi lausuneet.\n\n-- Muistatko, mestari Mikael, sen ajan, jolloin Kustaa Vaasa\nensi kerran kävi Suomessa? kysyi rehevä Henrik Horn hennommalta\nrinnallaan-astujalta. -- Minä olin teinikoulussa silloin, tuosta\nsillalta häntä katselimme.\n\n-- Muistan hyvin, vastasi Agricola, -- siitä on nyt aikaa noin\nseitsemänkolmatta vuotta. Pietari Särkilahti oli äsken kuollut, me,\nhänen oppilaansa olimme masennuksissa. Maassa oli suuri köyhyys kaiken\nhävityksen jälkeen. Silloin tuli hän, Kustaa Vaasa, jonka nimi oli\nkaikkien huulilla...\n\n-- Sankari, maansa uljas pelastaja, monien vihollistensa voittaja...\n\n-- Puhdistetun opin tienraivaaja, uuden ajan mies... Mikä ihastus ja\nriemu niin kirkon kuin maallikkomiesten mielissä!\n\nHe pysäyttivät molemmat siihen nuo innostuneet, kauniit muistonsa,\nseisahtuivat tielle vastakkain, katsahtivat toisiinsa ja hymähtivät. Ja\nHenrik herra virkkoi:\n\n-- Te tahdotte kysyä, piispa, mitä on nykyisessä kuninkaassamme, josta\näsken erosimme, jäljellä siitä entisestä...?\n\n-- Niinkuin tekin, vastasi piispa. -- On, paljon on toki jäljellä. Hän\non sama maansa pelastaja, vaikka nyt jo vanha. Ja onhan ukossa vielä\nsamaa toimintatarmoakin, samaa käskijää, samaa epäilijää, -- ainakin\nmeihin suomalaisiin nähden...\n\n-- Mutta se silloinen varma, vuorenluja itseluottamus, horjumaton usko\nasiaansa, rohkea päättäväisyys ja pelkäämättömyys...?\n\n-- Raskas työpäivä, vuosien taakka, Henrik Klaunpoika, se ei ole\njättämättä jälkiään sellaisella paikalla, missä Kustaa Vaasan on ollut\nseistävä, se kuluttaa kyllä vähitellen ruumiin jos hengenkin voimat.\n-- Näin puhui piispa koettaen, kuten aina, ymmärtää ja parhain päin\nselittää kaikki asiat.\n\n-- Niin, niin, vastasi laamanni. -- Mutta sääli on nähdä näin kauniin\nvoiman raunioituvan. Vai luuletteko, piispa Agricola, että Kustaa Vaasa\nkotonaan Ruotsissakin on näin levoton ja miehuuton, että hän sielläkin\nesiintyy, kuinka sanoisin, näin vähän kuninkaallisena?\n\n-- En, en ole sellaista koskaan kuullut. Hän valittaakin, että tämä\nSuomen luonto ja ilma vaikuttaa häneen heikontavasti, että oleskelu\ntäällä tuottaa hänelle tuskaa ja kärsimyksiä, rauhattomuutta,\nunettomuutta...\n\n-- Pelkoa, sanokaamme se suoraan! Syy on siinä, että hän ei meitä\nsuomalaisia rakasta eikä meihin suomalaisiin luota.\n\nMikael Agricola katsahti melkein ihaillen kävelytoveriinsa. Olisiko hän\nitse sittenkin ollut väärässä Eerikki Härkäpään kanssa väitellessään,\nlöytyisikö kuitenkin Suomen ylimystenkin joukosta miehiä, jotka\najattelivat täysin suomalaisittain? Henrik Hornin viime sanat,\njoista vilahti esiin suomalaista yhteistunnetta, toivat omituisen,\nriemastuttavan laineen hänen mieleensä ja hän vastasi melkein iloisesti:\n\n-- Juuri niin, meitä suomalaisia ei hän ymmärrä eikä siis rakastakaan,\nja kärsii siitä itse enemmän kuin me.\n\n-- Olisi parempi, jatkoi Henrik-herra, jos hän todella pääsisi täältä\nRuotsiin lähtemään, -- meidän ei olisi syytä häntä pidätellä, kun vain\nmatka olisi mahdollinen. Silloin selviäisimme kyllä sodastakin, silloin\njärjestyisivät asiamme. Mutta meidän on tietysti koetettava palvella\nhäntä täälläkin ja tehtävä voitavamme hänen hyväkseen.\n\nHerrat olivat näin vanhoina ystävinä tarinoiden ehtineet raatihuoneen\ntorille, missä heidän tiensä erosivat, piispan kirkon luona olevaan\nPyhän Lauritsan pappilaan, Henrik-herran luostarikorttelissa kohoavaan,\nvanhaan, komeaan, äsken korjattuun kivitaloonsa, Kankaisten taloon.\nYmmärtäen toisensa entistä paremmin he siinä toisilleen kättä ojensivat.\n\n\n\n\nXX\n\n\nMartti Pietarinpoika oli määrätty kuninkaan airuena, venäläistulkki\nmukanaan, viemään Kustaa-kuninkaan Moskovan suuriruhtinaalle laatima\nkirje Viipuriin tai muualle, missä tapaisi venäläisarmeijan päällikön.\nKuningas ei näet ollut luopunut tästä tuumastaan. Se oli hänestä ainoa\nkeino selviytyä siedettävällä tavalla sodasta. Nuoren airuen piti\njoutua matkalle, niin pian kuin kaikki tarpeelliset valtakirjat ja\nturvakirjat olivat valmiit ja käännetyt.\n\nMartille näin uskottu tehtävä oli sekä vaikea että vaaranalainen.\nKukaan ei edes tiennyt, minne asti hänen tuli matkustaa. Hurjia\nvihollisparvia samoili ryöstellen sisämaassa; mitäpä varmuutta\nsiitä olisi, että ne pitäisivät missään arvossa viholliskuninkaan\nlähettiläsvaltuuksia, -- kirjeenviejäin henki ja vapaus ei ollut\ntosiaankaan isohintainen. Mutta se tehtävä oli nuorelle miehelle\nkunniakas luottamustoimi, hyvä porrasaskel, ja empimättä sen Martti\nvastaanotti. Olipa huolissaan huokaileva kuningas hänelle tästä\nmatkasta, jos hän sen menestyksellä suorittaisi, luvannut hyvän\npalkinnonkin, mikäpä häntä, orpopoikaa, silloin pidätteli!\n\nEi ollut enää Kerttukaan pidättelemässä. Kohta Innamaan häiden jälkeen\nolivat tytön vanhemmat lähettäneet hänet johonkin maalle sukulaisiin,\nkun eivät kärsimänsä kolauksen jälkeen tahtoneet pitää häntä Turussa\ntoisten naisten pilkkana. Siksi Martti ei ollut tuon merkillisen illan\njälkeen tyttöään tavannut eikä käynyt vanhassa teiniasunnossaankaan,\nja Kyrölän katkeroituneen emännän viittauksista päättäen hänellä ei\nollut enää sinne asiaakaan. Matalaksi oli siitä painunut Martin äsken\nvapautunut mieli ja siksi lähti hän nyt kernaasti maailmalle.\n\nMutta eräänä helmikuun päivänä, juuri lähtöään odotellessaan,\nhän yhtäkkiä tyttönsä tapasi. Turussa vietettiin silloin suuria\nhautajaisia. Kaupungin entinen pormestari ja vuosikymmenien aikana\nedustavin toimimies oli kuollut ja vaikka tämä vanhus oli kuollut\nvirattomana ja köyhänä, oli koko kaupunki häntä kuitenkin maahan\nsaattamassa. Pormestarivainaja, Pietari von Åken, oli näet merkinnyt\nTurun kaupungille paljon niihin aikoihin, jolloin siellä saksalainen\naines, mihin kansallisuuteen Pietarikin kuului, oli ollut määräävänä ja\njolloin kaupungissa vielä oli jäljellä sen entistä loistoa, vireyttä\nja rikkautta. Tämä saksalaisuus oli vielä muutamia vuosikymmeniä\nsitten lyönyt leimansa Turun oloihin, sen puhekieleen, sen tapoihin\nja elämään, suurin osa porvaristoa oli saksalaista. Mutta silloin\ntuli taiteaika, hansalaissota, kauppasota. Kustaa Vaasa oli silloin\njärjestelmällisesti ruvennut kitkemään Hansa-liiton liikaa vaikutusta\npois valtakunnastaan, olipa siinä aika-ajoin menetellyt hyvinkin\nkovakouraisesti. Siten oli pari, kolme vuosikymmentä sitten saksalaiset\nTurustakin suurelta osalta ajettu tai muuttaneet pois, ja ne, jotka\nolivat sinne kiinnikasvaneina vielä jääneet, olivat olleet monenlaisten\nrettelöjen ja verotusten alaisia ja menettäneet entisen asemansa\nyhteiskunnassa. Niin oli käynyt Pietari von Åkeninkin, jolta vietiin\nsekä virka että varat, jota aika-ajoin linnan tyrmissäkin istutettiin,\nmutta joka siitä huolimatta, lahjakkaana ja toimitarmoisena miehenä,\npysyi kauan kaupunkinsa etunenässä ja nautti sen kunnioitusta.\n\nNyt oli vanhus kuollut. Ja vaikka hän kuolikin syrjäytettynä, olivat\nturkulaiset kiintyneet tähän menneen loistoajan edustajaansa niin\nsyvillä kiitollisuuden, rakkauden ja kunnioituksen siteillä, että he\nkaikella entisajan komeudella saapuivat hänelle viimeisiä jäähyväisiään\nlausumaan tuomiokirkon viereiselle hautausmaalle, missä piispa hänen\nruumiinsa siunasi. Tiedettiinpä, että Kustaa-kuningaskin oli jo\nsiksi heltynyt tätä ennen vainoamaansa suurporvaria kohtaan, että\nantoi poikansa Juhanan edustajanaan ottaa osaa pormestarivainajan\nhautajaissaattoon. Tämä kuninkaallinen edustus taas vuorostaan lisäsi\ntilaisuuden juhlallisuutta.\n\nJuhana-prinssin seuralaisena tuli Marttikin nyt olleeksi mukana näissä\nsuurissa hautajaisissa. Hän sai siellä nähdä, kuinka prinssi reippaalla\nja kansanomaisella esiintymisellään yhä enemmän voitti puolelleen\nturkulaisten sydämet. Juhana oli viime aikoina liikkunut paljon\nporvarienkin piireissä ja pidoissa, olihan häntä sinnepäin erityinen\nvetovoimakin nykimässä. Jo se raskas, ärtyinen mieliala, joka kuninkaan\nkärsimättömyyden vuoksi vallitsi linnassa, ajoi hänet hakemaan\nhuvituksia sen ulkopuolelta. Hän pani toimeen rekiretkiä läheisten\naatelisten tiloille, rakensi Aurajoen rannalle kelkkamäkiä, joihin\nkutsui Turun nuorisoa huvittelemaan, ja pani illan tullen toimeen\nkarkeloja, joissa hän joskus itsekin soitteli luuttua. Turkulaiset\nolivat aivan haltioituneet tästä nuoresta prinssistä, joka oli tuonut\nhovin hienoudet ja ilot heitä niin lähelle.\n\nHautajaisten päätyttyä ympäröivät turkulaiset taas suosikkinsa, joka\nhilpeästi tarinoi heidän kanssaan, ja tässä piirittäjäjoukossa keksi\nMartti yhtäkkiä Kerttunsa siniset silmät, joiden hän huomasi häntä\nkohden pälyvän. Hän riensi puhuttelemaan tyttöään, joka hyvänä ystävänä\nhäntä tervehtikin, kertoen äsken palanneensa maalta ja kysyen, miksi\nMartti ei ollut heillä käynyt.\n\n-- En tiennyt sinun palanneen, enkä tiennyt, odotitko minua tulevaksi.\n\n-- Etkö muista enää tietä Aningaisiin? veisteli tyttö ikäänkuin\nnuhtelevasti.\n\n-- Muistan... tulen sinne kohta kanssasi, jos tahdot. Tulen\njäähyväisille, minun on lähdettävä pitkälle matkalle.\n\n-- Siis menkäämme!\n\nPrinssi oli hävinnyt omille retkilleen ja onnellisena asteli Martti\ntaas pitkistä ajoista tyttönsä rinnalla Turun lumisia kujosia pitkin.\nIloinen ja tuttavallinen oli taas heidän seurustelunsa, ikäänkuin\nkaikki, mitä välillä oli tapahtunut, olisi pyyhkäisty olemattomiin.\nMartti kertoi matkansa määrästä ja sen vaarallisuudesta ja aivan\nselvästi hän luki vilpitöntä osanottoa ja kiintymystä tyttönsä\nsilmistä. Ja silloin hän virkkoi reippaasti ja rohkeasti:\n\n-- Jos retkeltäni terveenä palaan ja saan kuninkaalta hänen lupaamansa\npalkinnon, menemmekö silloin yhteen, Kerttu?\n\nTyttö loi tietenkin katseensa kainostellen maahan, mutta painautui\nsamalla saattajaansa lähemmäs. Ja Martti jatkoi kuumenneena:\n\n-- Hyvin tiedät, että tämä on jo kauan ollut unelmani ja uskonpa, että\nsinäkin olet sen aavistanut -- me kuulumme toisillemme. Palattuani\nperustan kodin tänne Turkuun -- olenhan kuninkaan mies -- ja sen\nhaltijattareksi tulet sinä, -- niinhän Kerttu! Olenhan ystävistäsi\nparas...?\n\n-- Olet, Martti, kuiskasi neito kainostellen. -- Mutta puhutaan siitä\nkotona...\n\n-- Puhutaan heti!\n\nHeidän keskinäiset välinsä olivat siis vihdoinkin selvät! -- Martin\ntäytyi toisinaan miltei pysähtyä kadulla sen varmasti todetakseen.\nKaikki kahnaukset, ylimysherrain liehittelyt, niskanheitot ja kylmät\nkatseet olivat unhottuneet, tyttö käveli siinä suloisena ja hellänä\nhänen rinnallaan, hänen omanaan! Martti hyppeli ilosta nietoksissa,\nkun lähestyttiin Aningaisten taloja, leperteli tulevasta onnestaan ja\nKerttu nauroi herttaisesti, täysin yhtyen hänen iloonsa.\n\nMutta siellä perillä Kyrön Heikin pirtissä ei ilta muodostunutkaan yhtä\niloiseksi. Vastaanotto oli siellä alunpitäen entisaikoja virallisempaa\nja kankeampaa ja kun Martti siitä huolimatta onnensa kuumassa huumeessa\nlähti esittämään kosintaansa, teki Kyrön myrtynyt Elisa-emäntä heti\ntenän. Itse oli Heikki näissä asioissa akkavallan alainen; hän oli aina\nollut suopea Martille, oli ehkä nytkin, mutta antoi vaimonsa määrätä ja\nolla äänessä. Ja tämän ääni oli kylmä ja tyly:\n\n-- Millä sinä vaimosi elättäisit, maankiertäjä kirjuripahanen...!\n\n-- Mikä kuninkaan palkinto -- hanki se nyt ensiksi, sitten nähtäneen...\n\n-- On meidän Kertulla ollut korkeampiakin kosijoita kuin sinä, ja\nsaattaa tulla vielä vastakin, -- parasta on, kun pysyt loitommalla...\n\n-- Kuitian herran aikeiden vilpillisyydestä et sinä tiedä mitään. Mutta\nlienet kyllä ollut mukana niissä juonissa, joilla hänet vedettiin\nKertun luota pois -- kyllä minä sen yskän ymmärsin...\n\nNäin väitteli ja kielteli kylmästi ja yliolkaisesti Kyrön emäntä,\nkumoten heti Martin heikot vastaväitteet, eikä saanut nuorukainen\nHeikiltäkään, kannatusta. Kerttu-raukka taas repesi itkemään eikä\nosannut muuta.\n\nMartti ei kuitenkaan niin vähällä otettaan hellittänyt. Hän pysyi\ntyttönsä vuoksi topakkana ja vakuutti Kertun vielä tästä talosta\nkorjaavansa, lisäten:\n\n-- Nyt lähden matkalle, ja kun sieltä palaan, tulen asiasta uudelleen\npuhumaan -- älä itke lintuseni!\n\n-- Matkusta vain, uhmaili äiti, tyttärensä kyynelistä välittämättä. --\nMutta sinua varten täällä en missään tapauksessa tätä lintua sillaikaa\nsäästele.\n\n-- Mutta hän säästyy itse minua ja yhteistä onneamme varten, eikö niin,\nKerttu? Elä lujassa toivossa!\n\nMartti koetti pysyä varmana ja reippaana loppuun asti ja hänen\näänensä oli karski, kun hän rohkaisi tyttöään jäähyväisiksi. Mutta\ntodellisuudessa oli hänen rohkea varmuutensa jo kokonaan tiessään ja\nsyvä alakuloisuus sai hänet valtoihinsa. Ja kun hän hetkeä myöhemmin,\ntylyjen hyvästijättöjen jälkeen, käveli linnaan päin takaisin\nAningaisten kaupunginosasta, oli hänen mielensä apeutta täynnä ja\nhänen sydämensä suruun pakahtua. Kerttu on liiaksi lapsi, hän voi pian\ntaipua äitinsä tahtoon... joka tapauksessa hänellä on vaikea taistelu\nedessään. Ja mitä se lopultakaan hyödyttää...?\n\n-- Joudanpa täältä nyt lähtemään vaikkapa surman kitaan tai\ntatarilaisten vangiksi! -- päätteli nuorukainen. -- Mutta jos palaan,\nsilloin... niin, silloin uusi ote!\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin päivän perästä olikin Martin jo mentävä kuninkaan luo saamaan\nvaltakirjansa ja viimeiset evästyksensä matkalle. Mutta hän hämmästyi\njo kuninkaansalin etuhuoneisiin saapuessaan. Siellä tehtiin näet\ntänä aamuna vilkkaita matkavalmistuksia, täytettiin matka-arkkuja,\nkannettiin esille turkkeja ja vällyjä. Pian kuuli hän syyn tähän\ntouhuun.\n\nAhvenasta oli saapunut sanomia, että jäät ovat nyt lujat ja varmat\nreelläkin sinne ajaa, saaristolaiset olivat jo tämän taipaleen\nkulkeneet ja luotettavat oppaat olivat Turussa. Ruotsiin asti ei kyllä\nvoitu päästä, sillä Ahvenanmerellä oli edelleen avovettä ja ahtojäitä,\nmutta kuningas oli kumminkin riemulla vastaanottanut saapuneen sanoman,\npäättäen lähteä Turusta, jossa hän oli niin paljon kiusaantunut\nja jossa hän alituisesti tunsi olonsa epävarmaksi, Kastelholman\nlinnaan, lapsuutensa leikkimaille, -- sinne saarimaahan asti eivät\nryssäläispartiot, jos Turun rannikolle tulevatkin, hevillä osaa. Ja\nhän oli päättänyt jo heti, samana päivänä, lähettää perheensä edeltä\nsaarimaan turvaan, ajaakseen itse päivän tai parin kuluttua sinne\nJuhana-prinssin kanssa perästä. Sillä Juhana oli edellisenä päivänä\nlähtenyt huviajelulle Ispoisten kartanoon eikä kuningas millään ehdolla\ntahtonut jättää lemmikkipoikaansa tänne vaaranalaiselle mantereelle.\n\nKuningattaren ja kuninkaanlasten sekä hoviseurueen kuomurekiä\nvarustettiin ja valjastettiin parast'aikaa linnan pihalla ja varmat\nsaaristolaisoppaat odottivat siellä ylhäistä retkikuntaa saattaakseen.\nHovipalvelijat juoksivat vain vielä rappusissa kantaen tavarakääröjä\nja lippaita ja kuningas itse asteli heidän joukossaan, lähteviä rekeen\nhoputtaen, jotta he valoisaan aikaan hyvin ehtisivät perille. Hän oli\nharmissaan Juhana-prinssin viipymisestä, mutta entistään reippaampana\nja pyylevämpänä hän nyt kuitenkin siinä kulki, hommaili ja myhäili.\nSillä olihan hänellä nyt varmuus siitä, että hän sai perheensä turvaan\nja pääsi itsekin vaaroja pakoon.\n\n-- Me laadimme täällä nyt valmiiksi viimeiset käskykirjeet sotaväen\notosta ja maan puolustuksesta, virkkoi hän Steen Leijonhufvudille, joka\nhäntä yhtä myhäilevänä seuraili.\n\n-- Ja sitten lähdemme mekin tästä ilottomasta maasta, vastasi\nSteen-herra hiukan levotonna, tietämättä varmasti, aikoiko kuningas\nottaa hänetkin mukaansa sinne saarimaan turvaan.\n\n-- Sitten lähdemme. Pidämme hevoset varalta valjaissa, voidaksemme\nnousta rekeen millä hetkellä tahansa, yöllä tai päivällä, jos kiirekin\ntulisi. Ja ajamme henkivartioinemme ulos meren jäälle!\n\nTurvassa jo olemme!\n\nTämän hälinän keskellä sai Martti kuninkaan kansliasta kirjeensä, -- jo\noli hevonen häntäkin varten varattu. Ja hetkistä myöhemmin, kun komea\nkuninkaallinen rekisaattue oli kulkusten kilistessä ja parihevosten\nvetäessä raskaita kuomuja laskeutunut Turun linnasta alas jäälle,\nlaskeusi sieltä mantereenpuoleiselle tielle pieni, kahden hengen\najoreki, jossa kuninkaanairut ja venäläistulkki -- vetelä, unelias\nmies -- lähtivät tietymättömälle, epävarmalle retkelleen vihollisten\nvaltaamia seutuja kohti.\n\nSurumielisesti helähti nyt Martin mielestä aisakello, kun hän sitä\nturkkiensa sisältä kuunteli Turun kaupungin jäädessä hänen selkänsä\ntaakse. Sinne jäi nyt myös se vähä, mikä hänelle oli maailmassa\nrakasta ja kallista... muistot vain seurasivat mukana reessä, muistot\nkauniit ja katkerat. Millaista on, kun hän sinne taas palaa, jos\npalaa? Muisteleeko siellä silloin vielä keltatukka impi vähäpätöistä\nsulhoaan, vai onko hän jo aikoja sitten joutunut takaisin päivän ilojen\npyörteeseen, jossa pian on unohtunut se, mitä hautajaisista palattaessa\noli puhuttu ja luvattu...\n\n-- Välipä köyhästä teinipojasta, niin ajattelevat kai nekin harvat,\njotka häntä yleensä ajattelevat. Ja niin koetti hän ajatella itsekin,\npainautuen syvemmäs turkkiensa sisään, nukahtaakseen pois kaikista\nturhista toiveista.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nJos Kustaa kuningas iloitsi siitä, että hänelle oli auennut tilaisuus\npäästä viettämään lopputalvensa turvalliselle Ahvenanmaalle, niin\ntuotti tämä tieto Juhana-prinssille, kun hän palasi hilpeältä\nrekiretkeltään, sitä suuremman pettymyksen. Hän ei ollut ollenkaan\najatellut lähtöä pois Turusta, missä hän niin hyvin viihtyi ja missä\nhän edelleen oli suunnitellut monenlaista hauskuudenpitoa. Mutta\nturhaan hän pyysi nyt kuninkaalta lupaa saada jäädä yksin kevätkaudeksi\nTurun linnaan, -- isäukko kielsi sen kerrassaan ja oli siinä\nkiellossaan aivan järkähtämätön.\n\nKustaa ajatteli ennen kaikkea, mikä vaara saattoi uhata hänen\nlemmikkipoikaansa maassa partioivain venäläisten taholta; eihän hän\nolisi voinut, Juhanan jäätyä Turkuun, nukkua yhtään yötä rauhallisesti.\nMutta hän ajatteli muutakin. Näihin asti hän oli anteeksiantavasti\nja suuttumatta katsellut nuoren prinssin leikkiä turkulaisen\nporvarisneitosen kanssa, mutta se pila saattoi nyt hänestäkin sentään\njo riittää. Kuningatar siitä usein muistutti, hovipiireissä siitä\npuhuttiin paljon ja Kustaa-kuningas kuunteli aina arasti, miten\nhovilaiset hänen nousukasperhettään arvostelivat.\n\nJuhana olikin liian peittelemättä ja kuumasti ilmaissut rakastumisensa\nKaarina Hannuntyttäreen. Sitä vartenhan tietysti olivat nuo monet\nrekiretket järjestetyt ja kelkkamäet rakennetut; tämän kaunottaren\ntapaaminen se veti Juhanan porvarien pitoihin, hänelle prinssi\nkarkelojen päätyttyä laulatti leikareilla lemmenlauluja ja itsekin\nväliin luuttunsa viritti. Ja hovissa oli tietenkin aina heti aamulla\npistelevää keskustelua siitä, minkä suomalaisen \"Porsaanjalan\"\npidoissa prinssi eilen illalla oli ollut, kenen seurassa hän taas oli\nIspoisissa retkeillyt ja minkälaiset kultavitjat hän sieltä palattuaan\noli Kaarinalle antanut. Tämä juttu, jota vatvottiin palvelijainkin\nhampaissa keittiössä ja nihtien kesken väentuvassa, sai jo kuninkaan\nmielestä loppua. Siksi hän virkkoi lempipojalleen päättävästi:\n\n-- Laita vain tavarasi kokoon, aamulla lähdemme Ahvenaan.\n\nVaikea oli prinssin siihen alistua. Poistuttuaan jo kerran kuninkaan\nhuoneesta palasi hän sinne takaisin ja virkkoi silloin varsin\nvakavissaan: -- Isä, Helsingissä pyysin sinulta lupaa jäädä pysyvästi\ntänne Suomeen, jossa viihdyn, ja sinä lupasit miettiä asiaa. Nyt\nuudistan pyyntöni. Olen yhä enemmän kiintynyt tähän maahan, tahtoisin\ntäällä yrittää itsenäisesti toimia!\n\n-- Tahtoisit edelleen jäädä tänne! virkkoi kuningas aivan ihmeissään.\nHäntä itseään tämä maa nyt ikäänkuin poltteli luotaan pois. Mutta tuo\nHelsingin kuninkaankartanossa virinnyt ajatus oli kuitenkin siitä\npitäen usein asustanut hänenkin mielessään, kun hän suunnitteli\npaluutaan Tukholmaan tai valtakuntansa hallinnon järjestämistä\nkuolemansa varalta, mikä pyrstötähden ilmestyttyä yhä uudelleen palasi\nhänen mieleensä. Melkeinpä hän oli jo tottunut ja kiintynyt tuohon\ntuumaansa lohkaista Suomi lemmikkipojalleen ja hänen suvulleen omaksi\nherttuakunnaksi, jossa Juhana, veljestään varsin riippumattomana, saisi\nelää ja isännöidä. Mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, kuinka Juhana\nvoisi viihtyä näiden suomalaisten seurassa ja tässä maassa, joka kaiken\nkaruutensa lisäksi vielä oli alituisesti vihollisen uhkaama.\n\n-- Tänne vihamielisten ryssäin pauloihinko jäisit, -- tokkohan? lisäsi\nukko sen vuoksi tuokion kuluttua.\n\n-- Kyllä me näiden suomalaisten kanssa saatamme sodan onnelliseen\nloppuun ja sitten rauhassa täällä elelemme.\n\n-- Ei, ei, asema on aivan liian vaarallinen, virkahti kuningas silloin\naivan päättävästi. -- Pyyntöäsi saada asettua tänne tahdomme edelleen\nharkita. Nyt sinun on seurattava meitä Ahvenaan, kunnes näemme, miten\nasema selviytyy.\n\nEikä se kuninkaan päätös, joka perustui hänen omaan, pelon järkyttämään\nmielialaansa, ollut muutettavissa. Allapäin ja matalissa mietteissä\npoistui nuori prinssi isänsä luota. Aamulla siis on noustava rekeen, ei\nauta! Mutta hän ei mitenkään olisi hennonut juuri nyt täältä erota, hän\nei voinut missään tapauksessa lähteä ainakaan tapaamatta lemmittyään.\nJa hänen mielenkiintonsa kohdistuikin nyt Kaarina Hannuntyttären\ntapaamiseen.\n\nVaikka Juhana-prinssi tänä talvena oli niin paljon seurustellut tuon\nporvarisneidon kanssa, oli se aina tapahtunut ehdottoman säädyllisyyden\nmuodoissa ja seuralaisten aina saapuvilla ollessa, -- hän ei ollut\nkertaakaan vielä yksin käynyt lemmittynsä luona. Nyt täytyi hänen saada\nainakin sanoa jäähyväiset armaalleen ja kun hän ei tänään tiennyt\nhäntä muualla tapaavansa, päätti hän viipymättä itse käydä Olavi\nBruunin kodissa, missä Kaarina asui. Hän lähti sen vuoksi ratsastamaan,\nmukanaan vain uskottu hovipoikansa, ajoi kappaleen kaupungista ulos,\nmutta käänsi pian hevosensa ja pysähdytti sen luostarikorttelissa\nKankaisten talon vieressä sijaitsevan Olavi Bruunin talon pihalle,\nmissä hän jätti sen palvelijansa huostaan. Itse hän, ennakolta\nilmoittamatta, astui sisään.\n\nHän tahtoi yllättää sekä talonväen että tyttönsä, nähdäkseen kerran\nporvariskodin sen arkisissa oloissa. Mutta kaunis Kaarina, joka samalla\noli järkevä tyttö, oli aavistanut tällaisen onnen joskus tapahtuvan\nlankonsa talolle, ja oli siihen nähden jo ajoissa pitänyt varansa.\nSisarensa, Olavi Bruunin vaimon, kanssa hän oli järjestänyt itselleen\noman neitsytkammion, jonne vieras saatettiin joutumatta yhteiseen\nperhetupaan talon lasten ja palvelijain töllisteltäväksi. Se oli\nkaunis, lämpöinen huone, paksuilla verhoilla seinustettu, -- siellä\nriensi Kaarina neulomapöytänsä äärestä, kainostellen ja nöyrästi\nkumartaen, mutta viehkeä kiilto silmissään, ylhäistä vierastaan vastaan.\n\n-- Armaani, vihdoin luonasi! huudahti prinssi hurmaantuneena.\n\n-- Korkea vieraani, suvaitkaa astua neitsytkammiooni, vastasi tyttö\nkohteliaasti, mutta hänen silmänsä puhuivat paljoa lämpimämmin.\n\nJuhana-prinssille oli kuhertelu tämän porvaristyttösen kanssa\nollut hänellekin näihin asti vain ajanvietettä, hauskaa leikkiä.\nMutta nyt, kun yhtäkkiä oli tullut eteen ero tästä päivittäisestä\nleikkitoverista, oli Juhana oivaltanut, ettei se käynyt niinkään\nhelposti. Hän oli kiintynyt Kaarinaan enemmän kuin itse oli luullutkaan\nja sitä paitsi hän oivalsi sekä neidon itsensä vuoksi että ihmisten\ntähden jonkinmoisen selvityksen tarpeelliseksi. Sitä varten hän\nnyt oli tullut. Mutta nähdessään tytön kukkivan kauniina edessään\ntässä hiljaisessa sopukassa, ei hän enää mitään selityksiä eikä\nvelvollisuuksia muistanut, salassa kytenyt lempi leimahti hänessä\nikäänkuin yhtäkkiä ilmiliekkiin ja hän painoi nuoruutensa koko\nintohimolla kauniin emäntänsä rintaansa vastaan.\n\nSe oli prinssin ensimmäinen lemmensuudelma, mutta kylläpä se hänet\njuovuttikin! Ja lempeänä suli neitonen hänen syleilyynsä. Mutta hän se\nsiitä kumminkin ensiksi palasi arkielämän todellisuuteen, kysyen:\n\n-- Mikä tuottaa minulle tänään tämän vierailun suuren onnen?\n\nNyt valveutui hurmaantunut nuorukainenkin. Hän huudahti melkein\nhätääntyneenä:\n\n-- Kaarina, meidän täytyy erota!\n\n-- Erota! -- Vaalenivatpa vähän kaunottaren siropiirteiset kasvot --\ntähän hän ei ollut valmistautunut. Hänessä oli perintönä isävainajansa\nhenkinen lahjakkuus verhoutuneena viehkeään naisellisuuteen. Hänen\nsilmänsä olivat lempeän säteilevät, mutta samalla terävät, hänen\nvartensa oli notkea kuin meriruoko, mutta samalla jäntevä, hänen\nkätensä pehmeät kuin kissan käpälät -- kynsiä vain ei tuntunut. Hän\nesiintyi turvattomana orpotyttönä, mutta hän tiesi kyllä, mitä hän\ntahtoi, ja teki laskelmansa sen mukaan. Nyt tämä eroilmoitus oli\nhänelle yllätys, -- jokin ratkaisu heidän väleissään on nyt siis\ntapahtuva, -- sitä hän ei ollut vielä odottanut. Siksi hän hetkeksi\nkalpeni. Mutta hetkeksi vain.\n\n-- Erotako? uudisti hän haikealla, miltei epätoivoisella äänellä. --\nMiksi ja kauaksiko?\n\n-- Ei kauaksi, sen lupaan, vakuutti prinssi sydämensä pohjasta. --\nEroamme vain sen verran, että sitten sitä kiinteämmin yhdistymme!\n\nPrinssi kertoi masentuneena Ahvenanmaan-matkasta ja kuninkaan jyrkästä\nvaatimuksesta, joka hänet nyt täytti katkeralla surulla. Mutta hän\nkoetti lohduttaa sekä itseään että lemmittyään, lupasi pian, ensi\navovedellä, palata Turkuun takaisin ja silloin joko jäädä Suomeen tai\nviedä Kaarinan mukanaan. Neitonen kuunteli tätä kaikkea katseet maahan\nluotuina, alistuvana, mutta murheellisena, -- voi, kuinka hänen surevat\nsilmänsä, joihin kyynel näytti pyrkivän kihoamaan, ja hänen vartensa\nhieno vavahdus nyt Juhanan mieltä vihlaisi!\n\n-- Aamulla siis lähdette? kysyi tyttö tuskin kuultavasti kuiskaten.\n\n-- Niin, mutta juuri siksi on meidän tänään solmittava pysyvä ja luja\nlemmen liitto. Sinusta minä en luovu, omakseni sinut tahdon!\n\n-- Mitenkä, prinssini? äännähti tyttö, nostaen kuin arastellen häntä\nkohden kauniit katseensa.\n\n-- Omakseni, vaimokseni Jumalan ja ihmisten edessä, huudahti nuori\nkuninkaan poika. -- Viralliseksi puolisoksenihan et voi tulla, mutta\nsiltä minuun yhtä pyhästi sidotuksi vaimoksi, jota kohtaan olen alati\nuskollinen. Tahdotko, Kaarina, -- siihen nyt tänään suostumustasi\npyydän?\n\nMuunlaista asemaa prinssin rinnalla ei porvarityttö tietenkään\nollut koskaan kuvitellutkaan. Tämä tarjous vastasi hänen rohkeimpia\nunelmiaan, toteutti hänen salaisimmat toiveensa. Hänen sydämensä\npamppaili iloa ja ylpeyttä, mutta hänen kasvoillaan viipyi yhä sama\nsurumielisyyden, avuttomuuden leima, kun hän suoraan vastaamatta\nihailijalleen virkkoi:\n\n-- Meidän on nyt siis joka tapauksessa erottava -- mitenkä sitten?\n\n-- Minä tulen sinua hakemaan, luota siihen, ja silloin sinut omakseni\nvien, isäni suostumuksella tai ilman sitä. Odota minua uskollisesti,\nlupaa se -- siinä kihlamme!\n\n-- Odotan, odotan kuin synkässä yössä kirkkaan päivän nousua!\n\n-- Muuta en vaadi, liittomme on sillä tehty. Se luja ja pyhä...\n\nTaas tapasivat nuoret huulet toisensa ja hovipoika sai pitempään kuin\noli sovittu pidellä prinssin hevosta Olavi Bruunin pihalla, missä sen\nsekä talonväet että ohikulkijat näkivät, iskien ymmärtävästi silmää\ntoisilleen. Kaikkihan tunsivat tämän kuninkaanpojan lemmensuhteen jo\nennestään ja ennen iltaa oli prinssin vierailu Kaarina Hannuntyttären\nneitsytkammiossa sekin koko kaupungin tiedossa. Ja turkulaiset olivat\nsiitä koko yhteiskuntansa puolesta ylpeitä, sillä uusi sidehän kytki\nnyt taas tämän suositun kuninkaanpojan Suomen Turkuun. Naiset kaikki\ntietysti kadehtivat nuoren Kaarinan onnea, mutta se oli heistä\nkuitenkin siksi korkea, etteivät siihen parjauksenkaan hampaat\nuskaltaneet iskeä. Mutta kun Juhana-prinssi vihdoin lähti ratsastamaan\nTurun vanhasta luostarikorttelista linnaan päin, paloivat hänen\nposkensa kauniisti ja hänen mielensä oli päättäväisyyttä täynnä. Hän\naikoi Ahvenanmaalle ajettaessa vielä kerran puhua isänsä kanssa Suomeen\njäämisestään ja tunnustaa hänelle samalla suoraan lemmensuhteensa sekä\naikomuksensa ottaa Kaarina Hannuntytär luokseen lemmittynään. Ja hän\naikoi puhua siitä isälleen samalla varmuudella kuin silloin kerran\nViipurissa -- ukko kyllä lopultakin heltyy ja suostuu!\n\nTämä varmuus toi lohdutuksen hänen mieleensä ja hän ajatteli sen\nlämmössä jo keveämmin aamullista matkaansa jäisten selkien poikki.\n\nLinnassa jo suoritettiin matkavalmistuksia, kun prinssi sinne palasi;\nvanhalla kuninkaalla oli melkein matkakuume ja hän pani kiirettä\ntoisiinkin. Taas hän oli odotellut Juhanaa ja hän komensi nyt kaikki\nsinä iltana aikaisin levolle, jotta heti päivän valjetessa oltaisiin\nvalmiit rekiin nousemaan.\n\nMutta siitä matkasta Ahvenanmaalle ei sittenkään vielä seuraavan aamun\nvaljetessa tullut mitään.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nKuninkaan airut Martti Pietarinpoika ajoi rekitoverineen päivän\ntoisensa perästä lumisia metsiä pitkin kaukaista itää kohti. Yksinäistä\nja yksitoikkoista oli se matkanteko ja tiet olivat tavallista\npahemmin ummessa. Ihmiset eivät näet tänä talvena vainolaishuhujen\npeloittamina paljoa yleisillä teillä liikkuneet, he olivat jättäneet\nkauppamatkansakin varmempiin aikoihin ja veronsa maksamatta eikä siten\npäiväkausiin tavattu yhtään vastaantulijaa. Mutta mitään vihollisia\nei myöskään matkan jatkuessa näkynyt eikä kuulunut. Kylissä, joissa\nairueet syöttivät hevostaan ja yönsä nukkuivat, tiedettiin kyllä\npaljon kulkupuheita idempänä liikkuvista vainolaisista, mutta kukaan\nei ollut näillä mailla niitä nähnyt. Ei ollut viime aikoina kulkenut\npakolaisiakaan, kaikki tiedot Itä-Suomesta olivat pysähtyneet kuin\numpitiehen. Sokeaa matkaa oli siis kuninkaanlähettien yhä eteenkinpäin\ntehtävä. Unelias tulkki torkkui reessä Martin rinnalla, väliin vain\nkarahtaen siitä peljästyneenä pystyyn, milloin jalaksenjälki ilmestyi\numpitielle tai koppelo risahti vesakossa -- ei ollut nuorella airuella\nneuvoa eikä apua seuralaisestaankaan.\n\nNäin sivuuttivat he Hämeenlinnan, joka oli elänyt ja eli edelleen\nkovassa pelossa, mutta jonka harvalukuiset linnamiehet toki eivät\ntiedustelumatkoillaankaan olleet vainolaisia tavanneet, ja saapuivat\neräänä iltana muutamaan Vanajan majataloon, johon he yöpyivät.\nVähän myöhemmin ajoi sinne toinenkin airut, ratsumies, idästäpäin\ntullen. Se oli outo tapaus tällä matkalla, joten Martti kiirehti\npihalle asti saapunutta puhuttelemaan. Mutta mies, joka oli lumiteitä\nsatulahevosella saapunut, oli perin huonossa kunnossa, tuskin hän pääsi\nselästä kunnolla alas ja ääni pihisi hänen tulehtuneesta kurkustaan\nkuin haudasta, -- yhtä huonossa tilassa oli lamaan ajettu hevonenkin.\nMatkamies vannoi jaloilleen päästyään käheästi, että sen yön ja\nseuraavan päivänkin hän tässä lepää, -- hän oli ollut kuolla viime\ntaipaleella --, lepää tässä, olipa Turkuun kuinka kiire tahansa! Muuta\nhän ei osannut paljon ajatellakaan, niin lopen uupunut hän oli.\n\nMartti kertoi olevansa kuninkaan Turusta tuleva airut ja kyseli,\nminkälaisia sanomia ratsumies kuljetti ja mistä hän tuli.\n\n-- Viipurista hän tietysti tuli, kertoi mies, mutta pääsikö hän Turkuun\nasti, jonne matka piti, sitä hän epäili. Heitä oli alkuaan ollut kaksi,\nmutta hänen toverinsa oli jo uupunut matkalle, pian uupuu kyllä hänkin,\n-- siihen väsymykseensä hän aina palasi.\n\n-- Viipurista tulet, -- takertui Martti uteliaana hänen sanoihinsa, --\nmiten sieltä pääsit lähtemään?\n\n-- Miksen lähtemään päässyt, mutta taipaleenteko valtateillä, se on\ntoista!\n\n-- Eikö siis Viipuri enää olekaan saarroksissa?\n\n-- Ei se täältä päin ole ollutkaan, ja johan sieltä nyt ryssät lähtivät\nkokonaan.\n\nEnempää ei Martit siinä pihalla ehtinyt kyselemään eikä hän\naivan paljoja lisätietoja saanut matkamieheltä lypsetyksi häntä\nvuoteeseenkaan autellessaan. Mutta silloin hän itse jo oli tehnyt\npäätöksensä.\n\n-- Lepää sinä täällä rauhassa, minä palaan viemään viestisi\nkuninkaalle, joka sitä hartaasti odottaa, puhui hän uneen vaipuvalle\nammattitoverilleen. -- Onko sinulla mukanasi mitään kirjettä Viipurista?\n\n-- On sellainenkin, tuossa povellani, hae sieltä. Lähde viemään sitä,\nminusta ei ole siihen miestä nyt eikä huomennakaan...\n\nOmin lupinsa siinä Martti toimi, -- olisihan hänen pysähtelemättä\npitänyt rientää tsaarin kirjettä viemään --, mutta hän tunsi kuninkaan\ntietojenjanon sekä rajattoman levottomuuden ja teki päätöksensä\nsiihen luottaen. Viipymättä valjasti hän vain hetkisen levänneen\nhevosensa, herätti jo nukkuneen matkatoverinsa, joka unen pöpperössä\nollen vasta kotvan kuluttua tajusi, mistä oli kysymys, ja ajoi hänen\nkanssaan heti yötä myöten äskeisiä jälkiään takaisin Hämeenlinnaan.\nSiellä kertoi hän lyhyesti asian linnanherralle, Herman Flemingille,\nsai tältä kannatuksen hankkeelleen ja jätti sinne velttoluontoisen\ntulkkitoverinsa odottamaan. Tuota pikaa hän vaihtoi itselleen linnan\ntallista uuden hevosen, nosti rekeensä suksetkin kaiken varalta ja\nlähti levähtämättä, yhä yötä myöten, ajamaan entistä, yksitoikkoista\ntaivaltaan Turkuun päin minkä vain hevosen kavioista pääsi... Hän\noli torkkunut reessä raskasmielisenä koko tulomatkan, nyt hän\njaksoi ilomielellä pari yötä reessään valvoakin. Mutta suksilla\nhän sittenkin eräänä aamuna, yön hiihdettyään, saapui Turkuun,\nlaskien sisään Hämeenportista. Hidasta ja vaivaloista oli saada\nmajapaikoista vaihtohevosia, eikä hän malttanut jäädä niihin syöttämään\neikä odottamaan. Hän oli sen vuoksi jättänyt rekensä ja hevosensa\nmuutamaan kestitaloon ja noussut suksilleen. Keli oli kuitenkin\nraskas suksillakin kulkea eikä siihen nuori teini ollut tänä talvena\nharjaantunut. Niin hän olikin nyt perille tullessaan melkein yhtä\nuupuneessa kunnossa kuin hänen Vanajaan jäänyt ammattitoverinsa, mutta\nsisäinen into häntä pakotti pysähtelemättä painamaan eteenpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo aamuhämärissä olivat Turun ja sen ympäristön arvohenkilöt saapuneet\nlinnaan hyvästelemään ja matkalle saattamaan kuningasta, jonka nyt\noli määrä lähteä Suomen mantereelta. Siellä olivat, lähtöaamiaista\nhaukattaessa, siten läsnä Turun piispa tuomioherroineen, Henrik\nKlaunpoika Horn, kaupungin pormestari ja muutamat muut, toivottaen\nkuninkaalle ja Juhana-prinssille onnellista matkaa ja pikaista paluuta\nturvallisempiin oloihin. Mutta siitä paluustaan kuningas ei luvannut\nmitään varmaa, hän ajatteli vain lähtöään. -- Pelkäämme, että meidän\nolisi tänne raskasta palata, vaikka suuriruhtinas pyynnöstämme\nsuostuisikin rauhaan ja kutsuisi joukkonsa maasta pois. Sillä millainen\non täällä silloin todennäköisesti tilanne? Armeijamme päällikköineen\ntuhottu tai vangittu, linnamme ja kaupunkimme hävitetyt -- lisäisikö se\nkaikki tähänastisia ilojamme tässä maassa!\n\n-- Emmehän tiedä vielä sotaväkemme kohtalosta mitään, vastasi Henrik\nHorn rauhoitellen. -- Sen on ollut taisteltava vaikeissa oloissa, ja\nvähän olemme sitä voineet auttaa, mutta... -- Mutta miksi eivät olisi\nmeille tänne edes tietoja toimittaneet, jos ovat puolensa pitäneet?\nmurahti kuningas melkein suuttuneena. Voiko se olla sitä parantumatonta\nsuomalaista saamattomuutta... ei, tietysti on kaikki menetetty, tuskin\nlie henkiin jäänyt yhtään, joka meille suruviestinkään toisi. Kai sen\nvenäläiset itse tuovat... Kuningas oli kadottanut kaiken toivonsa\nja hän oli lopen kyllästynyt koko tähän maahan, jota hän nimittikin\nvaltakuntansa onnettomaksi kolkaksi, surun lapseksi. Ja hän syytteli\nsiitä edelleen suomalaisia itseään. Itsehän olivat he nyt kaikin\nmokomin tahtoneet sotaa... mutta sen he saavat pyytämättä niskaansa\nyhä uudestaan... saadaanko tässä maassa koskaan pystyyn mitään\nsäännöllistä, rauhallista kehitystä, sitä hän enää tuskin uskoi.\n\nSuomalaiset eivät ruvenneet siihen vastaamalla ärsyttämään kuninkaan\nmieltä, surunvoittoisesti vain silmäilivät piispa Mikael ja Henrik Horn\ntoisiaan -- he tunsivat toistensa ajatukset. Mutta Juhana-prinssi oli,\nvaikkei ollut iloisimmillaan hänkään, toivehikkaampi. Sodan hävitysten\njälkeenhän on rakentava työ sitä tarpeellisempaa, lausui hän, ja siinä\ntahtoi hänkin mielellään olla mukana.\n\n-- Tuleeko siitä rakennusta ihmisten asuttavaksi, epäili kuningas. --\nMinusta täällä on sellainen kuolon hiljaisuus, joka ei ennusta muun\nkuin hautuumaiden rakentamista. Rakentakaamme, poikani, siellä, missä\nelämää voi syntyä! Näissä mielialoissa teki Kustaa-kuningas lähtöä\nSuomen mantereelta, -- taikka valmistausi pakoon, minkä hän itse\nmyönsi. Reet odottivat matkavalmiina pihalla, hän siemaisi pikarinsa\nloppuun ja kutsui hovipalvelijaansa vetämään hänen jalkoihinsa suuria\nporonnahkakallokkaita.\n\nSilloin kuului rymyä rappusista ja kenellekään ennakolta ilmoittamatta\nryntäsi Martti Pietarinpoika kokoontuneiden herrain ruokahuoneeseen,\ntorvesi sinne lumisena, hikisenä, posket kalpeina rasituksesta ja\nsilmät pullollaan viimeisistä hiihtoponnistuksista.\n\n-- Sinäkö, pahan ilman lintu, siihen vielä vihoviimeiseksi ilmestyt!\nhuudahti kuningas kirjuriairuensa tuntiessaan. Hän oli noussut\nseisomaan airuen saapuessa ja tapaili nyt pöytää tuekseen, jatkaen: --\nEt siis päässyt Viipurin lähettyvillekään, ryssät palauttivat sinut jo\nmatkalta, niinkö? Ja lähestyvät tänne kintereilläsi, niinkö?\n\n-- Eivät palauttaneet ryssät, palasin itse...\n\n-- Jättäen tehtäväsi suorittamatta, -- se on juuri teidän tapaistanne!\n\nSiihen syytökseen ei Martti nyt voinut eikä malttanut vastata. Häneltä\näkillinen siirtyminen pakkasesta ja ponnistuksista huoneen lämpimään\nmelkein salpasi hengityksen. Läähättäen hän vain sai soperretuksi:\n\n-- Kuningas, ryssät eivät ole enää Viipurin edustalla!\n\n-- Vaan missä, Kymijoellako?\n\n-- Viipuri on vapaa, vihollinen karkoitettu...! Kuningas ei sitä aluksi\nollenkaan uskonut. Hän uteli epäilevänä:\n\n-- Mistä sinä sen tietäisit, siellä et ole ehtinyt käydä! Karkoitettu\n-- millä voimalla? Tuletko tänne meille satuja latelemaan? Keneltä\nniitä olet kuullut? Kerro!\n\nJo oli nuori airut saanut sen verran hengäistyksi, että saattoi ruveta\nkertomaan alusta alkaen mitä oli Vanajassa Viipurin airuelta kuullut.\nJa vakuudeksi hän ojensi kuninkaalle tältä saamansa kirjeen. Siinä\nViipurin sotaväen päälliköt, Jaakko Bagge ja Klaus Horn, lyhyesti\nmutta ilmeisellä riemulla ilmoittivat, että venäläiset, ammuttuaan\nViipuria muutaman viikon ja sitä suunnattomalla väellään piiritettynä\npidettyään, olivat tammikuun lopulla lähteneet koko joukkoineen\ntiehensä. Piiritetyt olivat ajaneet takaa heidän jälkijoukkoaan, joka\nkiireisesti peräytyi rajalle.\n\n-- Miten se on mahdollista? kysyi kuningas, kuunneltuaan henkeään\npidellen, kun Henrik-herra luki hänelle ääneensä viipurilaisten\nkirjeen, ja ruveten jälleen terästymään äskeisestä heikkoudestaan. --\nEhkä on ryssillä siinä jokin salajuoni, ehkä he ovat taas vetäneet nuo\nherkkäuskoiset suomalaiset loukkuun?\n\n-- Ei se ole mahdollista. Bagge ja Klaus Horn ovat ajaneet heitä takaa\nrajalle ja palanneet Viipuriin, missä kirje on päivätty, vastasi Henrik\nHorn peittämättömällä riemulla.\n\n-- Mutta miten sitten, -- viisikymmentätuhatta miestä!\n\n-- Ryssä on kai suuresta lukumäärästään huolimatta saanut kyllänsä,\narveli Steen-herra pitemmittä mutkitta. Mutta se selitys ei\nkuningasta tyydyttänyt. Hän kääntyi taas Martin puoleen, jonka piispa\nsillävälin oli istuttanut lepäämään, ja uteli tältä tarkoin sanasta\nsanaan, mitä Viipurista tullut mies oli kertonut. Tämän kertomus oli\nkuitenkin ollut sangen lyhyt. Viipuri oli jo ollut idän ja pohjoisen\npuolelta saarrettuna, vihollisten suunnaton sotaleiri oli ollut\nkaupungin edustalla, taistelua oli kestänyt herkeämättä. Länteen\npäin, Neitsytniemelle, oli kulku linnasta kuitenkin vielä vapaa, ja\neräänä yönä vedätettiin sieltä kärryillä, sillä lunta oli sillalla\nvähän, olkia ja heiniä linnan hevosille umpipiirityksen varalta.\nPuusilta, jota myöten kuormat tuotiin, kolisi kovassa pakkasessa, --\nehkä luulivat viholliset uusia apujoukkoja oikein tukuttain saapuvan\nlinnaan. Niin oli kaupungissa oletettu ja niin oli ratsumieskin\narvellut. Varmaa vain on, että seuraavana päivänä oli näkynyt\nharvinaisen vilkasta liikettä venäläisten leirissä ja sitä seuraavana\nyönä he kaikessa hiljaisuudessa lähtivät tiehensä tykkeineen,\nkuormineen. Aamulla oli leiri tyhjä...\n\n-- Tyhjä -- ja ilman taistelua? kummasteli kuningas.\n\n-- Niin. Ja piirittäjät pakomatkalla, airut oli itse ollut heitä\ntakaa-ajamassa.\n\nSehän oli satua, mutta kuitenkin ilmeisesti totta! Kuningas istui\nnojatuolissaan suloisen turtumuksen valtaamana ja kuunteli airuensa\nkertomusta kuin ihanaa unta. Tämä on salaperäinen maa, tuumi hän\nitsekseen, noilla salaperäisillä suomalaisilla lienee sittenkin\njoitakin yliluonnollisia kykyjä, heidän noitansa ja velhonsa eivät\nliene sittenkään pelkkiä petkuttavia poppamiehiä. Sillä täällä tapahtuu\ntuon tuostakin jos jotakin merkillistä -- ja aina kun kaikki on\nhukassa. Eikö sama Viipuri vapautunut jokseenkin samalla tavalla Knut\nPossen aikoihin, eikö pässi kerran pelastanut heille Savon uuden linnan!\n\nHän käännähti yhtäkkiä piispa Agricolan puoleen:\n\n-- Uskotko sinä, mestari Mikael, tuota heinäjuttua?\n\n-- Suoraan sanoen, en, vastasi piispa hymähtäen.\n\n-- Siinä on siis kuitenkin ollut muita voimia mukana! Minkälaisia?\n\n-- Enhän ole sotataitaja, vastasi piispa nyt vakavammin. -- Mutta\neiköhän siinä ole ollut ratkaisevana miesten voima, puolustajain\nsitkeys ja uljuus ja horjumaton usko voittoonsa...\n\nKuningas vaikeni. Tätä tunnustusta hän ei ollut valmis noin rentonaan\nantamaan suomalaisista, joita Viipurin puolustajat melkein yksinomaan\nolivat ja joihin hän ei paljonkaan luottanut. Hän pyörähti nyt Henrik\nKlaunpojan puoleen:\n\n-- Ehkä loppuivat vihollisilta ruokavarat, maakunta oli tyhjäksi\nryöstetty?\n\n-- Ehkä niinkin -- he kai jo ensi yrityksestä huomasivat, ettei heillä\nollut paljoa toivoa päästä piankaan Viipurin varastoja syömään. Pitkä\ntalvipiiritys ei ole hauskaa, he ehkä kyllästyivät ja läksivät.\n\n-- Kunhan läksivät, huoahti kuningas silloin helpotuksesta, jättäen\ntapahtuman selitykset toiseen kertaan. -- Maa on siis nyt joka\ntapauksessa vihollisista vapaa, me voimme nyt keventynein mielin täältä\nlähteä.\n\nMutta piispa tarttui kiinni näihin hänen viime sanoihinsa, kysyen,\naikoiko kuningas todella nyt ilman muuta nousta rekeensä ja lähteä\najamaan.\n\n-- Arvelin pyytää teidän majesteettianne tänään Turun tuomiokirkkoon,\njohon aion kutsua kaikki, ylhäiset ja alhaiset, kiittämään korkeinta\ntästä isänmaamme onnellisesta pelastuksesta.\n\n-- Olet oikeassa, Mikael, me voimme kyllä lykätä matkamme päivän tai\npari, ja rahvaan kanssa tahdomme tänään tulla kirkkoon. Sillä paljon\nolemme kiitosta velkaa, raskas taakka on tänään kirvonnut sydämeltämme.\n\nTarkemmin ajatellen oivalsi Kustaa Vaasa, että saapunut sanoma\nmuutenkin vielä vaati häntä viipymään Turussa, ennenkuin hän saattoi\nlähteä Ahvenaan perheensä luo. Olihan annettava ohjeita kaikille\nkäskynhaltijoille muuttuneen tilanteen johdosta, Viipurin linnanherroja\noli varoitettava hievahtamatta pysymään paikoillaan rajaa vartioimassa,\nsillä ryssäin juoniin ei ollut luottamista, ja kirje suuriruhtinaalle\noli nyt muutettava vähän toiseen sävyyn -- olipa hyvä, että se tuli\npalautetuksi!\n\n-- Lähetetäänkö tämä rauhantarjous sittenkin tsaarille, vaikka väkemme\non karkoittanut hänen sotajoukkonsa Suomesta? kysyi Henrik Horn, joka\nyleensä ei tätä armon pyynniltä vivahtavaa tarjousta ollut kannattanut.\n\n-- Lähetetään tietysti, ja nythän siihen on entistä suurempi syy ja\nmahdollisuus, vastasi kuningas, joka ei vielä ollut vakuutettu tämän\ntilapäisen menestyksen jatkuvaisuudesta ja joka tapauksessa, karvaan\nkokemuksensa opettamana, tahtoi saada rauhan toimeen itärajallaan. --\nMartti Pietarinpoika saa lähteä jatkamaan, keskeytynyttä matkaansa,\nniin pian kuin olemme valmistaneet kirjeet myöskin Viipurin herroille.\n\nNäin kääntyi huomio taas uupuneeseen lähettiin, joka penkilleen\nlyyhistyneenä, mutta onnellinen hymy kasvoillaan oli ääneti kuunnellut\nherrojen keskustelua hänen tuomansa tiedon johdosta. Kuningas oli\nhänelle nyt sangen armollinen, ei moittinut enää sanallakaan hänen\nomapäistä menettelyään, jonka kautta hän oli ehtinyt vielä saada\nTurkuun tuon suuren ilosanoman, ja lupasi muistaa häntä sopivalla\nlahjalla, kun he molemmat keväällä ovat tänne takaisin palanneet -- nyt\nKustaa jo ilmoitti varmasti vielä Ahvenanmaalta palaavansa Turkuun.\n\nAntoipa kuningas Martti Pietarinpojalle, jonka toimeliaisuuteen hän\nnyt entistä enemmän luotti, uusiakin tehtäviä. Hänen oli Viipurista,\njonne hänen oli vietävä päällikköjen kirjeet ja josta tsaarin kirje\noli edelleen toimitettava rajalle, matkustettava vielä millä keinoilla\npääsi Savonlinnaan, sillä kuningas tahtoi antaa Kustaa Finckelle ja\nKlaus Flemingille käskyt, etteivät he enää sieltä hyökkäisi rajan yli\neivätkä ärsyttämällä venäläisiä turmelisi hänen rauhantoiveitaan. Tälle\ntoimenpiteelle hän, tuntien nuoren Klaun kiihkeän luonteen, antoi aivan\nerikoisen merkityksen, ja neuvoi hän nuorta airuttaan huolellisesti\ntoimittamaan tämän käskyn perille.\n\nPitkä matka oli siten Martilla, joka juuri, väsymykseensä\nnääntymäisillään, oli matkalta palannut, taas edessään, mutta hän\nei sitä säikkynyt. Eikä hän, istuttuaan tuon keskustelun ajan\nkuninkaan ateriahuoneessa ja itsekin ruokaa saatuaan, enää väsymystä\ntuntenutkaan; kaikki näytti hänestä taas toivehikkaalta, iloinen onni\npulpahteli hänen rinnassaan. Ja kun linnan väki päivemmällä hankkiusi\ntuomiokirkkoon, johon ainoata jäljelle jäänyttä kelloa soittamalla\nTurun asujamisto oli kutsuttu koolle, lähti hänkin mukaan. Kulkuset\nkilahtivat hänestä taas tänään kirkkaasti ja iloisesti, kun linnasta\nkirkkoon ajettiin pitkässä saattueessa, jonka ensimäisessä, suuressa\nsaanireessä rinnakkain istuivat vanha kuningas ja nuori prinssi. Väkeä\ntulvi kirkolle joka taholta, sinne ajelivat aateliset maatiloiltaan\nkorskuvilla oriillaan ja heidän tieltään syrjäytyivät hankeen\nturkulaiset käsityöläiset ja pikkuporvarit, jotka olivat ottaneet\nitselleen vapaan päivän. Sillä kaikkialle oli jo Martin tuoma ilosanoma\nennättänyt levitä, ja hänestä tuntui, siinä pystypäisenä linnan reessä\najaessaan, että kaikki jo tiesivät juuri hänen tuoneen heille tuon\nsuuren sanoman.\n\nKirkossa soivat urut pehmoisesti ja hartaasti. Niitä oli Martista\ntänään leppoisa, autuas kuunnella, niiden sävelet ikäänkuin säestivät\nhänen oman mielensä ailahduksia. Hänestä tuntui, vaikkei hän sitä\nosannut itselleen tarkemmin selittää, että nyt oli hänellekin,\nniinkuin koko maalle, taas onnen päivä alkanut, nyt hän kaikista\nvaikeuksista huolimatta saattoi käydä toteuttamaan sydämensä kaihoisaa\nonnenkaipuuta, luoda itselleen oman kodin, jossa emäntänä häärii\nvalkotukkainen, ilosilmä tyttö...\n\nHän näki piispan kaikkien tuomioherrainsa ympäröimänä astuvan\nalttarille ja kiitosvirsi alkoi. Ja urut säestivät sitä hempeästi\nja hartaasti, säestäen samalla edelleen sointuvasti hänen omiakin\najatuksiaan ja mielialojaan.\n\nVäsyneen airuen pää vaipui niissä onnen mietteissä vähitellen rintaa\nvastaan. Kauan valvonut mies nukahti suloisesti kirkon penkkiin.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nKevään viimeisiä hankia pitkin hiihteli kolme miestä sitä laajaa saloa,\njoka erotti Hämeen pohjoisen, vakinaisen latva-asutuksen savolaisten,\nSavilahden rintamaista. Kulkien koillisesta päin, Savon uudesta\nlinnasta, olivat he nopeasti samonneet suurten selkien poikki ja\nehättivät nyt, yökylmiä hyväkseen käyttäen, korven halki Vahvajärven\nJuuritaipaleen uutiskylään, ennenkuin keli kokonaan loppuisi. Sillä\ntänne oli miesten, joiden matka kyllä oli vielä kauemmas lounaaseen,\nnyt jäätävä odottamaan jäitten lähtöä, siitä he olivat jo täysin\nselvillä.\n\nMutta sellainen odotus juuri tässä salokylässä sisältyikin sen nuoren\nhiihtäjän ohjelmaan, joka oppaan laduissa ponteissaan puski, -- hän\noli tuttavamme entinen turunteini ja nykyinen kuninkaankirjuri, Martti\nPietarinpoika Silta. Martti se näet nyt tulkkineen palasi Itä-Suomen\npitkältä kiertomatkaltaan sisämaan suurien metsien halki kaukaista\nTurunmaata kohti. Martti oli päättänyt tällä matkallaan vierailla\nmuutamia päiviä sukunsa kotikylässä erämaan laidassa ja kiirehti\nnyt sinne heimonsa asuinmaille, Sillantaipaleelle, joka seutu hänen\nmielikuvituksessaan niin usein oli houkuttelevana kangastanut, mutta\njota hän ei koskaan ollut nähnyt.\n\nNämä olivat nyt siis niitä korpia, joiden omistamisesta hänen\nesi-isänsä niin kauan ja katkerasti olivat saaneet taistella idempää,\nsavolaista asutusta vastaan ja joita he olivat usein verelläänkin\nkostuttaneet, -- niin mietti Martti samoillessaan noita laidattomia\nmetsiä ja suomaita. -- Olisihan täällä luullut olevan tilaa\nmolemmillekin heimoille asua sovinnossa, kaataa kaskia ja pyytää\nriistaa ja kalaa, ja olisihan sitä vieläkin. On järvenrantaa, on\nhalmelehtoja laajemmallekin väestölle. Kuluuhan tässä päiväkausia\nmatkalla molempain asutusten välillä, ovathan nämä korvet niin\nkoskemattomat, kuin ei niissä koskaan olisi edes pyyntimiehen jalka,\nsaatikka sitten sydäntyneen partiomiehen suksi käynyt. Eiköhän mahtane\nse kaukainen \"ukko ruunu\" sittenkin erehtyä, kun rupeaa jakelemaan\nnäiltä laidattomilta saloilta toiselle heimolle toisen takamaita --\ntilaahan olisi sekä asutusta että eränkäyntiä varten molemmille!\n\nNäin Martti päätteli katkoessaan laajaa taivaltaan taikka levätessään\npäiväsydännä nuotion ääressä humajavassa hongikossa, jatkaakseen taas\nyötä myöten hiihtoaan. Ja hän koetti turhaan mielessään kuvitella,\nmiten heimojen väliset intohimot näillä rauhallisilla erämailla olivat\nsaattaneet leimahtaa sellaisiin liekkeihin, kuin isävainaja hänelle oli\nkertonut.\n\nMutta niistä kaukaisen menneisyyden kuvitelmista palasivat hiihtäjän\nmietteet taas nykyaikaan ja hänen omiin, lähimpiin tehtäviinsä. Martti\noli kunnialla suorittanut kaikki kuninkaan hänelle uskomat tehtävät.\nHän oli, jätettyään äsken piirityksestä ja ahdistuksesta vapautuneeseen\nViipuriin, jota Suomen sotajoukko yhä valppaasti vartioi, kuninkaan\nkirjeet, ajanut järviteitä myöten Sydän-Savoon, yksinäiseen, jylhään\nOlavinlinnaan, missä hän tapasi vanhan, ontuvan linnanherran Kustaa\nFincken. Mutta hänen oli sieltäkin vielä ollut suksilla tehtävä\nretki itään päin, rajalle, missä nuori Klaus Eerikinpoika Fleming\nkomensi rajavartiostoksi kokoamiansa suksimiehiä ja missä hänen tälle\ntuittupäiselle tuttavalleen oli jätettävä kuninkaan käskykirje. Nuori\nKlaus olikin toimella ja tarmolla suorittanut sotaretkensä tällä\nkulmalla. Hän oli karkoittanut Savoa ryöstelevät rajantakaiset, oli\ntuhonnut verisissä kahakoissa pienempiä, venäläisiä partiojoukkoja\nja ajanut niihin niin silmittömän pelon, etteivät ne sen koommin\nyrittäneetkään hävitysretkilleen. Olipa Klaus-herra, näitä vainolaisia\nhäädellessään, tehnyt hyökkäyksen Venäjänkin puoleiseen Karjalaan,\njopa niin tarmokkaan, että Käkisalmen linnaväen, joka sekin oli\nlähtenyt Viipuria piirittämään, oli kiireellä täytynyt sieltä palata\nomaa \"Korelaansa\" puolustamaan. Nyt oli nuori suksipäällikkö, Martin\nsaapuessa hänen rajaleirilleen, juuri aikeissa uudelleen ja vielä\nlaajemmin rynnätä Venäjän puolelle, ja hän kiroili synkästi sekä\nsanantuojaa että hänen tuomaansa kuninkaankirjettä, joka sen esti.\nMutta kuninkaan käskyä oli kuitenkin toteltava, uusi retki jäi\ntekemättä.\n\nNäillä matkoilla oli Martilta huvennut niin paljon aikaa, että\nhuhtikuu jo oli loppupuolellaan, ennenkuin hän ehti paluumatkalle\nOlavinlinnasta. Kustaa Fincke oli kehoittanut häntä odottamaan vesien\naukenemista, jolloin hän muiden matkamiesten kanssa olisi voinut\nmukavasti palata Saimaan selkiä pitkin, mutta nuori airut päätti\nkiirehtiä aikaisemmin kotiinsa. Hän tahtoi vielä tavata Turussa\nkuninkaan, joka ensi avovedellä oli luvannut sinne palata Ahvenasta ja\njolle hänen oli tili tehtävä matkastaan -- saatavahan oli se luvattu\npalkintokin. Ja toinenkin vetovoima joudutti hänen paluumatkaansa\nTurkuun. Sitä paitsi halusi hän palata poikkimaisin, käydäkseen\nsukulaisissaan ja sukunsa syntymäsijoilla.\n\nSinne hän oli nyt vihdoin aina vitkastelevine seuralaisineen\nsaapumaisillaan, Savosta saamansa oppaan johdolla. Vähitellen rupesi\ntuo ääretön, autio korpi harvenemaan, päästiin taas järven selkiäkin\nhiihtelemään, ja eräänä päivänä laski pieni seurue halmeaukeiden\npoikki lahden rannalla lymyilevään kylään, jossa pitkän matkan miehiä\nkatseltiin oudoksuen ja epäluulolla. Martti kysyi Sillantaipaleen väkeä\nja opastettiin hänet kylän keskeisimpään ja suurimpaan taloon.\n\nVanha Jyrki-isäntä olikin siellä kotona ja saapui pihalle matkamiehiä\ntervehtimään. Heti hän tunsi veljenpoikansa, mutta hänen leveillä,\nluisevilla kasvoillaan ei kuvastunut iloa eikä ihmettä, kun hän tämän\nnyt yhtäkkiä näki sydänmaalla kotitalonsa pihalla. Hänen katseensa\nolivat päinvastoin rautaisen vakavat, melkein surunvoittoiset, ja samaa\nkovaa piirrettä oli Martti lukevinaan talon naistenkin kasvoilla.\n\nEnsi matkakuulumiset kyseltyään ja vieraansa istumaan saatettuaan\nvirkkoikin vanha isäntä:\n\n-- Meillä on nyt ollut kova talvi täällä salolla kestettävänämme,\npetäjän varassa vain on henki pysynyt.\n\n-- Niin, teiltä jäivät huhdat hoitamatta ja särpimet saamatta viime\nsuvena erämailta, virkkoi Martti, muistaen korpelaisten viimetalvisia\ntarinoita. -- Kuinka käy nyt ensi kesänä?\n\n-- Ei ole vielä tietoa, mutta toivossa koetetaan elää, vastasi ukko,\nniitä toiveitaan vielä tarkemmin selittämättä.\n\n-- Ovatko nuoremmat miehet jo lähteneet pyyntimatkoille? tiedusteli\nMartti edelleen. Hän oli näet heti kylään tultuaan huomannut, että\nsiellä oli kotosalla vain vaimoja ja lapsia, joku ukonrähjä joukossa,\nja arvaili miesten lähteneen salolta elatuksen apua hankkimaan.\n\n-- Siellä ovat, minkä saanevat pyydykseensä, vastasi vanhus edelleen\nvältellen.\n\nLaiha olikin se ateria, minkä kylän paras talo saattoi tarjota\nkaukaiselle sukulaisvieraalle, -- omista eväistään saivat matkamiehet\nsitä jatkaa. Sen aterian varrella Jyrki kyseli, mitä nämä miehet\novat sekä millä matkoilla, ja kuultuaan, että he airuina kulkivat\nLänsi-Suomeen Savon uudesta linnasta, jonka seutuvilla taas talvikausi\noli sodittu ryssiä vastaan, virkkoi hän eräänlaisella kiihkolla ja\nkatkeruudella:\n\n-- Joutavatko ne savolaiset sillä kulmalla sotimaan, mistä niitä sitten\nriittää tänne meidän takamaille!\n\nTämä suuri suru ja viha näytti kokonaan täyttävän hänen mielensä,\nniinkuin muuten kaikkien kyläläisten sydämet. Mutta vasta kun vanha\nisäntä illan suussa joutui Martin kanssa kahden rankopinon ääreen,\nmissä ukko halkoja pilkkoi, suli hän heidän asioistaan ja huolistaan\ntarkemmin puhumaan. Martti halkoi pölkkyjä hänkin, kertoi sitä\ntehdessään matkoistaan ja viittasi kevään nopeaan edistymiseen -- tänä\nyhtenä päivänä olivat jo rantavainiot paljastuneet mustalle mullalle\n--, kiittäen onneaan, että oli ajoissa päässyt asutuille maille. Ja\nsiitä johtui hän ihmettelemään, miten kylän miehet pääsevät palaamaan\npyyntimatkaltaan, jos vielä viipyvät muutamiakaan päiviä salolla.\n\n-- Kenties ne eivät suksikelillä palaakaan, vastasi setä siihen\npuolittain uhittelevasti, puolittain surumielisesti.\n\n-- Oliko heillä siis jo verkot ja muut kesäpyydykset mukanaan? uteli\nMartti.\n\n-- Oli heillä pyyntivehkeitä... oli monenlaisten otuksien varalta,\nmutta keihäitä ja jousia oli eniten. He aikoivat siellä tehdä nyt isot\nkierrokset!\n\nSiitä rupesi jo kaupunkilaispoikakin ymmärtämään setänsä salaperäisiä\nviittauksia ja melkein säikähtyneenä hän nyt kysyi:\n\n-- Eiväthän toki aikoneet miehenne... eiväthän sota-aseissa lähteneet\nerämaille! Tappelemaanko...?\n\n-- Niin, tappelemaan, karkoittamaan tungettelijat takamailtaan,\nkäydäkseen siten itse savolaisten kanssa ne käräjät, joihin ei ruunulta\ntullut apua...\n\nNyt Martti käsitti täysin, miksi miehiset miehet niin tyyten olivat\nVahvajärveltä kadonneet ja miksi mieliala kotiin jääneiden kesken oli\nniin ylen huolekas ja vakava. He olivat huolissaan poikiensa retkestä,\njoka ei ollut mikään tavallinen pyyntimatka.\n\nJa Jyrki-setä kertoi nyt, pölkylle istahtaen, veljensäpojan Eskon jo\nheti hiihdettäessä Turusta, mistä kuningas oli heidät niin tylysti\nlähettänyt, päättäneen koota miesjoukon, joka vielä tänä samana talvena\nlähtisi ajamaan pois hämäläisten vanhoille erämaille pesittyneet\nsavolaiset. Kotiin palattuaan ja kerrottuaan siellä joka kylässä\narmomatkan turhiin rauenneen ja kaikkien toiveiden kruunun avusta\nsammuneen, hän sai helposti saman sisun viriämään kotikorpensa ja\nnaapurikylienkin ahdistuksessa eläväin erämiesten joukossa. He eivät\nkeksineet enää muuta mahdollisuutta jatkaa elämistään ja saada voimaan\nvanhat oikeutensa, he eivät tahtoneet luovuttaa takamaitaan, joista\nheidän toimeentulonsa riippui, ja rupesivat jo kohta vihaisesti\nkengittämään keihäitään ja takomaan teräsnuolia...\n\n-- Eikö heille sanottu, että he siten nousevat kruunuakin vastaan?\nhätäili Martti. -- Varoittihan jo piispakin...\n\n-- Koetettiin heitä vielä varoitellakin, mutta sisu oli sydäntynyt\nkiusaantuneilla miehillä. Niinkuin meillä kaikillakin... Ykskaikki,\ntiuskasivat he varoittajille, kuolemmeko täällä kotona nälkään vai\ntappeluunko kaadumme salolla... itse täytyy koettaa, kun ei muualta\ntule apua. Se into levisi kuin kulo, viikossa, parissa olivat miehet\nretkelleen sonnustautuneet eikä heitä silloin enää pidättänyt mikään.\nPienissä joukoissa he painuivat pohjoisille kalajärville!\n\nMartti pudisteli sitä tarinaa kuullessaan pahaenteisenä päätään,\nmuistellen Kustaa-kuninkaan leppymättömyyttä kaikkea uppiniskaisuutta\nkohtaan... Syyttihän ukko jo muutenkin suomalaisia kapinoitsijoiksi,\nviitaten usein Lapveden äsken verojensa johdosta aseisiin nousseisiin\ntalonpoikiin, joita oli mestauskirveellä ollut kuritettava.\n\n-- Miten sotahiihtoon lähteneet miehenne sen ratkaisunsa ajattelivat?\nkyseli Martti levottomana sedältään. -- Miten luulevat he pitävänsä\nnuo takamaat, jos he ne nyt valtaavatkin, miten aikoivat he vastaisen\nelämänsä asettaa...?\n\n-- Siitä he kai eivät olleet itsekään selvillä. Hätä ei salli kaikkea\najatella... Jos kovin tiukka tulee, kätkeytyvät he arvatenkin sinne\nmetsäläisiksi salolle, niinkuin sotilaskarkurit, kaivautuen yhä\nkauemmas Lapinkorpeen...\n\nJyrki-sedän selityksistä huomasi kuninkaan airut, että setä itse, ja\nnähtävästi eräät muut maltillisemmat, olivat lopultakin kieltävästi\nsuhtautuneet tähän nuorten hämäläisten epätoivoiseen, hurjaan\nhankkeeseen ja että he nyt mitä suurimmalla levottomuudella odottivat\nasiain kehittymistä. Pari kuukautta olivat miehet jo olleet tällä\nsotaisella eräretkellään, eikä heistä oltu mitään kuultu. Oli\nodotettu edes jotakin tietoa heistä kelin aikaan, mutta kun sitä ei\nkuulunut, päättelivät kyläläiset, että miehet olivat jääneet sinne\nkesäpyyntiinkin, jääneet sinne taas entisten takamaittensa isänniksi.\nMutta asiasta ei julkisesti mitään puhuttu, siitä ei hiiskahdustakaan\ntahdottu päästää vieraitten eikä varsinkaan kruunun miesten korviin, --\nkylän miesväki oli pyyntimatkalla, muuta ei tiedetty...\n\n-- Mutta rupeaapa sieltä päin pian saapumaan sanomia Savon kautta,\nvastasi Martti epäillen. -- Ja silloin puuttuu kyllä ukko-ruunu asiaan!\n\nMartti oli Olavin linnassa viipyessään puhunut Kustaa Fincken kanssa\ntuosta kiperästä erämaakysymyksestä ja havainnut, että tämä tarmokas\nhallintomies ajoi intohimoisesti ja ollenkaan välittämättä vanhoista\nomistusoikeuksista savolaisten siirtymistä erämaille, ajoi kuninkaan\ntahtoa toteuttaakseen, mutta nähtävästi myös omasta halustaan. Näin hän\noli aivan selvillä siitä, että tuo toimekas käskynhaltija ei suinkaan\njätä sikseen hämäläisten väkivaltaista hyökkäystä hänen perustamainsa\nuutisasutusten kimppuun, vaan vaatii siitä piankin tiukat käräjät. Eikä\nMartti voinut olla kuvittelematta Kustaa-kuninkaan suuttumusta ja hänen\nrangaistuksensa ankaruutta.\n\nVielä levottomampana kuin metsäkylän omat asukkaat vietti Martti\nsenvuoksi nämä keväiset odotuspäivänsä Vahvajärvellä, lumen vähitellen\nsulaessa metsistäkin ja järvenselkäin mustuessa. Hän rakenteli\ntuttavuutta kylän vanhusten ja naisten kanssa. Varsinkin hän tahtoi\nlähestyä noita omia sydänmaansukulaisiaan, joista vanhemmat vielä\nmuistivat, kuinka Kurki-piispa aikoinaan oli heiltä ottanut mukaansa\nkeltatukkaisen pojan ja siitä kasvattanut korkea-arvoisen pappismiehen\n-- sen poika siis Martti oli! Hän tiedusteli heiltä yksityiskohdittain\nheimonsa menneitä tarinoita, jotka olivat siellä sukuperintönä isästä\npoikaan kulkeneet -- kuunteli kertomuksia vanhan Karmalan pojista,\njoista toiset olivat kotona raataneet, toiset maailmaa kiertäneet, ja\ntaas näiden pojista ja heidän taisteluistaan ja vaiheistaan... Ja sitä\nmukaa kuin hän niitä kuunteli, kiintyi hän yhä enemmän tähän kaukaiseen\nsalosukuunsa ja tunsi yhä suurempaa myötätuntoa sitä kohtaan. Mutta\nsamalla hän sitä murheellisemmin ajatteli sen nyt edessä olevia\nkohtaloita, valittaen katkerasti itsekseen, ettei hän ollut voinut\npelastaa näitä omaisiaan toivottomuuden eikä omankädenoikeuden tielle\njoutumasta.\n\nNoiden sukutarinain valossa ymmärsi Martti nyt myös paremmin salolle\nlähteneiden miesten vaikuttimet ja mielialat. Verellään ja miesten\nvoimalla olivat heidän isänsä hankkineet omikseen nuo takamaat ja\nniitä sukupolvien halki puolustaneet, -- nykyinen polvi ei katsonut\nvoivansa luovuttaa pois tätä suvun omaisuutta eikä vanhaa, rakasta\nelinkeinoaan. Se piti oikeutenaan ja velvollisuutenaan sitä edelleen\nvaikkapa verellään puolustaa. Nämä takamaat olivat vuosisataisten\nponnistusten tuloksia, siellä oli heillä isäinsä rakentamat saunat\nja puhdistamat apajat, siellä näiden nurmettuneet hautakummut niiltä\najoilta, jolloin heimotaistelut kuumimmillaan riehuivat -- he eivät\nvoineet eikä tahtoneet niitä vieraille jättää. Sen Martti nyt jo itse\nikäänkuin luonnossaan tunsi ja siksi täytti Kustaa Vaasan erämaaohjelma\nnyt hänenkin mielensä kaiholla ja syvällä katkeruudella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Savon kautta ei kumminkaan sanoma tämän talven uusista\nerämaakahakoista Sysikorpeen saapunut. Vielä ei ollut jää järvistä\nsulanut eikä Martti toverineen -- joka, vaikka velttona pirtissä\nlepäilikin, jo pitkästyi aikaansa täällä ilottomassa salokylässä --\npäässyt lähtemään Juuritaipaleesta, kun miesjoukko eräänä iltana\nsuksiaan kantaen kahlasi esiin pohjoisesta, märästä metsästä ja\nhiljaa kuin hiipien hajaantui kylän taloihin. Kävi kuiske, levoton\nja hätäinen, tuvasta tupaan: erämiehet ovat palanneet! Saunoja\nlämmitettiin sinä iltana pitkämatkaisten kylpeä, heille hellävaroen\nruokia valmistettiin, mutta pitkään aikaan ei heidän matkastaan taikka\nsen tuloksista mitään kysytty. Eikä miehet itsekään siitä kertoneet. He\nistuivat vain ääneti ja allapäin tupainsa penkeillä, jalkainsa väliin\ntuijottaen, ja väistivät kotiväkensä katseitakin.\n\nVasta saunasta palattua ryhmittyi miesjoukko, jonka johtajaksi pian\nsyrjäinenkin keksi Sillantaipaleen rotevan ja voimakkaan Eskon,\nvähitellen puhtaissa paidoissaan ja piikkoishousuissaan Jyrki-sedän\nsuureen tupaan ja kävi siellä verkalleen raottamaan sanaista arkkuaan.\nOli aluksi ilmeisesti vierottu Marttiakin ja hänen toveriaan, mutta kun\nviimemainittu jo oli kylkeistuvassa vaipunut levolle ja Jyrki itse toi\nMartin mukanaan väentupaan, ymmärsivät erämiehet voivansa asiastaan\nvapaasti kertoa kaupunkilaissukulaisenkin kuullen.\n\nHeidän kertomuksensa oli, kuten jo eleistä ja ilmeistä oli voitu\npäättää, alakuloista ja ilotonta. Rohkealla mielellä ja lujalla\npäättäväisyydellä olivat miesjoukot kyllä lähteneet eri teitä tutuille\nkalajärvilleen, yhtyäkseen siellä tietyissä paikoissa. Olivat samonneet\nsavolaisten lähimpiin siirtoloihin, käyneet käskijöinä heidän\nuudispirtteihinsä ja uhkaillen he olivat pakottaneet tungeksijat\nperheineen, peuroineen lähtemään pakosalle talven selkään. Itse\nolivat hämäläiset silloin noissa valkeaseinäisissä uudistaloissa\nruvenneet isänniksi. Missä savolaiset yrittivät vastarintaa, siellä\nolivat tulokkaat käyneet tappeluun ja tuprauttaneet tuleen heidän\nrakennuksensa. Ja omat vanhat kalasaunansa olivat he hakeneet\nlahtien poukamista ja korjanneet uuteen kuntoon, niihin kesäksi\npyyntivehkeineen palatakseen.\n\nMutta sitten olivat hämäläiset korvenlaitalaiset hiihtäneet kauemmaksi\nNilakan ja Rautaveden rannoille ja siellä olivat he älynneet\ntulleensa jo liian myöhään pelastaakseen enää sikäläiset apajansa ja\npyyntimaansa. Siellä olivat näet jo vastassa suuremmat, väekkäämmät\nuudiskylät kuin he olivat kuvitelleetkaan. Lyhytjalkaisia savolaisia\noli sinne viime vuosina muuttanut jo sadoittain, heidän pirttejään\nsavusi siellä vieri vieressään pitkin järven rantaa ja miehet olivat\nsiellä, pakolaisten varoittamina, jo varustautuneet vastarintaan --\nniillehän oli oikein kruunun, puolesta hankittu pyssyt ja vehkeet.\nOlisihan siinä tappelemalla ehkä sentään voinut hävittää jonkun\nvankemmankin kylän, mutta neuvoteltuaan hämäläiset oivalsivat sen\nkuitenkin toivottomaksi, -- aika oli rientänyt heistä edelle. Rauhan\nmiehinä hiihtäjät senvuoksi kävivät kylään tiedustelemaan savolaisilta\nnäiden samoin kuin omia oikeuksiaan. Uudiskylän miehet heille silloin\nosoittivat, että maat oli heille jo saroin jaettu, kiinnekirjoin\nannettu ja pysyvästi taattu eivätkä he aikoneet niiltä mihinkään\nlähteä. Ja tyhjin toimin, apein mielin oli hämäläisten lopulta ollut\nsieltä palattava -- nämä heidän kaukaisimmat takamaansa olivat\nasutuksen voimalla jo lopullisesti menneet!\n\nNäin miehet katkonaisesti ja mielenkarvaudella kertoivat. Lähemmillä\nkalarannoillaan he vielä palatessaan olivat viivähtäneet, ajaneet\nhirviä ja ampuneet metsoja ja valmistelleet itselleen satoisaa\neräkesää. Mutta savolaisilta saapuneet uudet terveiset olivat panneet\nheiltä nämäkin tuumat lukkoon. Sillä nuo sisukkaat savimiehet uhkasivat\nvalittaa heidän käynnistään kuninkaalle ja toimittaa aseväkeä\neräjärville. Nyt eivät erämiehet tienneet miten olla, kuin elää --,\ntäytyi palata, ylivoimaisena oli vanha kilpailija heidät nyt työntänyt\ntakaisin.\n\nSiitä oli mieli kipeä, siitä nuorten miesten sydän syttä sakeampi.\nEiväthän he edes olleet saaneet kunnialla tapellakaan!\n\nTällaiset olivat erämiesten tuomat uutiset, eikä ne vanhempia\nmiehiä, jotka heitä olivat varoittaneet koko retkelle lähtemästä,\nedes hämmästyttäneetkään. Mutta murheellisia olivat nyt hekin: sinne\nmeni miesten työtalvi, olisi edes se aika pyydetty teiriä ja ammuttu\noravia kotisalosta ja vedetty tunkiota pihapelloille, -- nyt oli\ntuloksena tuolta suurelta retkeltä vain muutamia näädänkiihtelyksiä ja\nkontillinen lintuja taloa kohti, -- sekä kruunun vihat ja kostot!\n\n-- Siitä syntyy kai nyt tiukat käräjät, uikutti heti joku akoista, kun\nEsko oli lopuksi kertonut heidän vaivaloisesta paluumatkastaan. --\nSinne teidät nyt viedään Jämsän kirkolle tuomarien eteen, -- teidät ja\nehkä meidätkin!\n\n-- Jos mennään, urahti Esko vielä sisukkaana.\n\n-- Mikä auttaa -- olisitte edes jättäneet ne savolaispirtit\npolttamatta, ehkä olisitte siitä silloin hengissä selvinneet. -- Näin\njo Jyrkikin nuhteli.\n\n-- Henkemme me pidämme sittenkin, väitteli kuitenkin edelleen sisukas\nnuorukainen. -- Eipä ole täällä salon ranta kaukana, jos ryttärit\nkylään tulevat.\n\n-- Mikä armo teillä nyt on siellä savolaisten salollakaan! huoahti\nJyrki-setä raskaasti, -- vastassa on viha ja kosto sielläkin.\n\n-- Mepä painutaan vielä ohi savolaisten kylien niin kauas pohjoiseen\nkorpeen, ettei yletä kruunun eikä Savon miehen käsi eikä pyssy. On\nsiellä vielä autiota ryteikköä piillä metsistyväin miesten, ja kalaa ja\nriistaa on sielläkin.\n\n-- Ja kuka elättää sillaikaa perheet täällä kotikylillä, kuka kyntää\npellot ja maksaa verot, -- kuolema se on edessä meillä kaikilla!\n\nNäin haikeaksi painui mieli metsäkylän väellä. Ei ollut auttanut\nenää miesten omakaan voima, niinkuin ennen isien aikana, tuhoon ja\nkurjuuteen se yritys oli vain kotikylänkin syössyt. Aika oli muuttunut,\nentiset neuvot pettivät, eikä uusia ollut. Neuvottomina ja avuttomina\nvaikenivat keskustelijat vähitellen Vahvajärven päätuvassa, osaamatta\nenää muuta, kuin jättää elämisensä salliman varaan, odottaa, mitä\ntuleva on.\n\nRaskaalla mielellä oli Martti pöydän kulmalta kuunnellut erämiesten\nkertomuksia, todeten niiden lamauttavan vaikutuksen kotiväkeen,\neikä hänkään ensi hetkellä käsittänyt muuta, kuin että väkivaltaan\nryhtyneiden oli paettava laidattomille korpimaille välttääkseen\nesivallan säälimätöntä kuritusta. Mutta tarinan jatkuessa tuli\nhän ajatelleeksi sitäkin: ehkei ole toisten maille asettuneiden\nsavolaistenkaan mieli nyt niin aivan kirkas, jatkuva heimoviha\nei heidän uudisviljelyksiään auta, sen he käsittävät, -- ehkä\nheidän kanssaan voitaisiin aikaansaada jonkinlainen sopimus, johon\ntämäntalvinen kahakka haudattaisiin. Hän siirrähti Eskon viereen\nistumaan ja kysyi:\n\n-- Miten oli savolaisten mieli, aikoivatkohan taas tulla anastamaan\nnämä teidän lähimmätkin takamaanne, joista heidän pirttinsä poltitte ja\njoissa saunanne korjasitte?\n\n-- Ei niiden hevillä tee sinne mieli palata, siksi lähelle hämäläisiä\nhuomasivat he jo joutuneensa, vastasi Esko taas uhittelevana.\n\n-- Entäpä jos koetettaisiin saada heidän kanssaan sopimus näistä\nlähemmistä apajista ja riistamaista, jos teitä asettuisi puolikymmentä\nperhekuntaa sinne...? Kenties sille sopimukselle voisi saada kruununkin\nvahvistuksen.\n\nJo käännähti Jyrki-setäkin, puolittain toivoen, puolittain epäillen,\nMartin puoleen:\n\n-- Vieläkö luulisit voivasi muuttaa kuninkaan mielen...? Minä en usko\nsiitä mitään tulevan!\n\n-- En kuninkaan, vastasi Martti miettiväisenä, -- mutta kenties olisi\nsittenkin joku mahdollisuus...\n\n-- Jottako voisit kääntää kruunun vihat meistä?\n\n-- Niin, -- en takaa, mutta yrittäisin. Koettakaa te sopia asianne\nsavolaisten kanssa, luvatkaa heille korvaus heidän pirteistään, -- minä\nvielä kerran yritän Turussa.\n\nHeikot oli Martilla menestyksen mahdollisuudet, sen hän tiesi, mutta\nhän ei raskinut olla näille heimolaisilleen antamatta edes pientä\ntoivoa. Niin häntä kirveli katsella noiden kunnon miesten tuskaa,\nmiesten, jotka salollaan elääkseen rehellisesti raatoivat. Hän tunsi\nkuninkaan leppymättömyyden ja jyrkkyyden tässä asiassa, häneen ei\nollut yrittäminenkään vedota. Mutta entäpä jos Juhana-prinssi jäisi\nherttuaksi Suomeen, niinkuin hänen mielensä teki, -- Martti tiesi\nkuninkaankin sitä vakavasti miettivän. Hänen herkässä mielessään\nlöytäisi erämaalaisten hätä ehkä armoa... jos Martti sen hänelle kyllin\nselvästi ja väkevästi esittäisi. Olihan hänellä ja prinssillä yhteinen\npieni salaisuuskin, -- kireässä paikassa voisi Martti siihenkin\nvedota. Hän ei ollut siitä koskaan prinssille muistuttanut, mutta\ntiesi nuoren ruhtinaan sen kyllä muistavan. -- Älä hätäile vielä,\norpana, sinne pimeimpään takakorpeen, virkkoi hän senvuoksi epätoivon\nraivostamalle Eskolle. -- Raatakaa täällä kotona nyt rauhassa, puskekaa\npeltoa, kunnes nähdään, miten asianne lopulta kääntyvät, lisäsi hän jo\nrohkaisten.\n\n-- Niin on minustakin tehtävä, säesti Jyrki-ukko. -- Onpa aikaa\ntakakorpeen paeta, jos nähdään siihen pakon tulevan.\n\nHiukan lievensi se toivon kipinä kyläläisten raskasta mieltä ja\nsamalla kävi tämä nuori heimolainen, kuninkaan airut, heille entistä\nläheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi. He tunsivat vaistomaisesti hänessä\noman sukunsa juurta, johon miehet luottivat ja johon naiset mieltyivät.\nJa entistä hupaisammin kuluivat nyt Martilta odotuksen päivät, eikä hän\ntulkkitoverinsakaan kärsimättömyydestä välittänyt.\n\nMutta kevätaurinko teki sillävälin tiukkaa työtä. Se oli jo sulattanut\nhanget katvepaikoistakin, pannut metsäpurot tulvilleen juoksemaan ja\nnämä taas höllensivät järvien jäitä, jotka päivä päivältä ohenivat\nja haurastuivat. Kylän rannassa oli venheet jo tervattu, kutukalaa\npyydettiin jokien suista rysillä ja katiskoilla ja rantapajut tekivät\nlehteä. Erään tuulisen yön jälkeen oli järven selkä auki ja sininen\nsilmänkantamattomiin asti, ja lahdestakin ajautuivat jäätelit tiehensä.\nSilloin oli matkamiesten aika nousta venheeseen lähteäkseen jatkamaan\nkeskeytynyttä taivaltaan.\n\nVahvajärven kylänrahvas kokoontui sekin vanhuksia ja lapsia myöten\njärven rantaan heitä saattelemaan ja siinä ne vielä viimeiset tarinat\njuteltiin. Martti lohdutteli yhä synkkinä pysyviä erämiehiä, jotka\neivät taaskaan tänä keväänä olleet takamailleen päässeet, kehoitti\nheitä kotijärvestä ottamaan korvauksen siitä, mikä salojärvistä jäi\nsaamatta, ja lisäämällä karjaa hankkimaan hyvityksen siitä, mitä\nerämatkoilla ennen oli lähtenyt hirviä ja näätiä. Aivan kaipauksella\nhänestä erosivat kylän emännätkin, joiden mielestä hänen neuvonsa\nolivat hyvät, ja kyseltyään hänen omia elämänsuunnitelmiaan he\nvirkkoivat lähtevälle:\n\n-- Lue papiksi, Martti, ja tule sitten tänne meille kirkkoherraksi,\nsiten saadaan mekin kerta pappilaamme oman pitäjän poika!\n\n-- Eipä tiedä miten käy, vastasi Martti reippaasti. -- Veri kyllä tänne\nvetää, hyvinhän täällä viihtyisin...\n\n-- Siispä tule! Jälkiäsi muista!\n\nMutta siihen jo jyrähti Jyrki-setä, joka itse oli lupautunut Marttia\nkotijärven yli ja Päijänteen länsirantaan asti saattamaan ja nyt\npäättävästi asettui mela kädessä tervankullalta kimaltavan venheensä\nperään:\n\n-- Älkää porisko, akat, joutavia, nyt on jo aika heittää hyvästit ja\nnousta venheeseen.\n\nSiitä syntyikin äkkilähtö ja pian loittoni kepeä alus rannasta,\njonne kylän väki jäi hetkeksi katsomaan maailmalle taas poistuvaa\nativopoikaansa. Ja Marttikin katseli, perähankaan soutamaan istahtaen,\nkaipauksella rannalle jääviä sukulaisiaan... Tosiaankin, olipa\nhänessä itsessäänkin joskus vilahtanut ajatus jäädä tänne rauhaisaan\nkorven laitaan, perustaa tänne se pieni onnen sopukka... Hän tiesi\nisävainajallaan nuorena miehenä olleen samanlaisia mietteitä ja ymmärsi\nhyvin hänen silloiset mielialansa. Veri veti! Ja elämä olisi täällä\nniin rauhaisaa, turhaa huitomista vailla, täällä korven kätkössä!\n\nMutta olipa kuin perässä istuva äijä olisi lukenut nuo hänen\näänettömät, häilyvät kaipauksen mietteensä, sillä yhtäkkiä hän sieltä\nvirkkoi, ikäänkuin vastaten johonkin tehtyyn kysymykseen:\n\n-- Ei siitä tule mitään eikä saakaan tulla!\n\n-- Mistä niin? kysyi Martti kummastuneena.\n\n-- Siitäpä tietysti sinun tulostasi tänne korpeen, papiksi tai muuksi.\nAkkain houreita, niitä älä sinä haudo päässäsi!\n\nMarttia huvitti tuo vanhan sedän ankara ääni ja päättäväinen kielto.\n\n-- Miksi houreita, setä? kysyi hän, koettaen päästä ukon\najatuksenjuoksun jäljille.\n\n-- Tiedät sen itse. Et tänne sovellu, sukuusi et enää mahdu, vaikka\nluulisit nyt mahtuvasikin.\n\nTämä tuntui jo kuin nuhteelta, miltei loukkaavalta vieromiselta. Martti\nkysyikin melkein nyrpistyneenä:\n\n-- Olenko teidän mielestänne niin jo vieraantunut heimostani, että ette\nminua enää luoksenne tahdo?\n\n-- Olet, vastasi Jyrki-setä varmasti ja lujasti. -- Et yksin sinä, vaan\njo isäsi ja ne muut, jotka ovat täältä maailmalle lähteneet. Kenet\nkerran täältä maailma nykäisee sinne valtain pariin, se ei enää tänne\njuurru, turhaa yrittääkään! Tuntenet sen jo meidän sukumme tarinasta,\nvai etkö tunne?\n\n-- Jotakin siitä tunnen, mutta mitä tarkoitatte, sitä...?\n\nUkko rykäisi pari kertaa, katsoi kauas tuulen suuntaan, josta pilvi\nparastaikaa purjehti viistoon ylös taivaan rannalta, ja kertoi:\n\n-- Kun ensimmäisestä kotitalostamme Karmalasta poika oli joutunut\nmaailmalle, herrasmieheksi, miekkamieheksi, voutimieheksi... yritti\nhän vanhana vielä juurtua tänne sukuunsa takaisin, mutta jäi sille\nsittenkin vieraaksi, ja kärsi siitä itse. Samoin kävi toisen polven\nvieraantuneelle vesalle, joka oli reistaillut melkein samanlaisia\nretkiä -- ne ainekset eivät enää tänne sula. Syvä on juopa talonpojan\nja herran välillä, se on täyttymätön! Toinen on määrätty pinnalla\nkellumaan, toinen syvällä raatamaan, toinen komentaa ja kiskoo\nohjaksista, toinen vetää kuormaa kunnes nääntyy... Etkö tunne niitä\nmolempia puunhaaroja, poika?\n\nMutta Martti ei ehtinyt siihen vastata. Sillä perässä istuvan äijän\nääni oli jo kiihtynyt hänen puhuessaan, hänen silmänsä muljahtivat ja\nniiden katse tuntui kaukaiselta ja kovalta. Ja hän jatkoi yhtämittaa\nmelkein käheästi:\n\n-- Minä olen nähnyt nämä molemmat haarukat aina vastakkain, toisen\nsortamassa, toisen valittamassa, ja näin tulee aina olemaan; aina\nkaunaa ja vihaa vastakkain, heltymistä tai sulautumista ei koskaan.\nEtkö näe, kuinka paljon tuo vastakkainen viha synnyttää vainoa,\nkateutta, katkeruutta, etkö näe sitä verta ja tuskaa...? Sehän on sitä\nihmisten ikuista taistelua!\n\n-- En sitä huomaa, enkä tunne mitään vihaa ketään vastaan, virkkoi\nMartti, miltei säikähtäen setänsä haahmon muuttumista, -- äijä oli\nnyt todella miltei loveen langenneen velhon näköinen. Martti muisti\nsetäänsä mainittavan tietäjäksi ja hänestä tuntuivat nuo kovat sanat\nja ennustukset aivan kuin häneen itseensä kohdistetuilta, kaameilta\nkiroilta. Mutta hän koetti tyynenä jatkaa: -- Olihan isäni kansan\nmies...\n\n-- Niin hän luuli, niin luulet ehkä vielä sinäkin, veren voima voi\ntoisinaan vielä vetää. Mutta sitä varo, olet herra, älä yritä enää\ntalonpojan aisoihin. Kulje tietäsi, jolle olet joutunut, taikka sorru\nsille tiellesi, mutta älä yritä uraltasi takaisin, sen vain sinulle\nneuvon. Ja kuuntelepa tarkkaan omaakin sisustaasi, eiköhän vedä sinua\nTurku enemmän kuin Sysikorpi...?\n\nSiinä kohden täytyi Martin rehellisesti myöntää setänsä olevan\noikeassa. Ja ehkäpä muutenkin. Hänelle oli ukon puhuessa muistunut\nmieleen ylimystön mielialaa kuvaavat nuoren Klaus Flemingin sanat\nHelsingin kuninkaankartanossa, että talonpoikaa täytyy kohdella\nkovuudella ja kurilla. Ei se sula! Ja vaikkei hän ukon kaikkia\nväitteitä eikä varoituksia oikein ymmärtänytkään, tuntui hänestä\ntosiaankin nyt helpotukselta, kun hän tiesi tekevänsä taivalta taas\nläntistä maailmaa ja sen päämäärää, Suomen Turkua kohden. Täällä salon\nlaidassa ajattelivat ihmiset vain takamaitaan ja taisteluaan niiden\npuolesta toisiaan, vouteja ja ryttäreitä vastaan, siellä sai joskus\nkuulla piispalassa tai Ericus-mestarin luona mietteitä, jotka nostivat\najatukset korkeampaan ilmakehään. Hän aikoi jo sedälleen ne mietteensä\nsuoraan tunnustaakin.\n\nMutta peränpitäjän kasvoilta oli jo äskeinen ankaruus ja kiihko\nhaihtunut ja hän viiletti nyt aivan rauhallisesti niemien ohi, missä\nkevään ensimmäinen vihreys arkaillen orasti, kaukaista rantaa kohden.\nTulkki ja toinen saattomies, jotka rinnakkain soutivat etuhangalla,\nja jotka hekin äsken olivat säikähtyneinä kuunnelleet ukon äänen kuin\nvihasta sorahtelevan ja nähneet hänen silmäinsä oudon loisteen, olivat\nsen taas unohtaneet ja syventyneet keskustelemaan kalaluodoista ja\napajarannoista.\n\nMartti jäi edelleen ajattelemaan Turkuaan. Sinne ovat ehkä jo kuningas\nja prinssi palanneet Ahvenasta, siellä hän tapaa korkeat linnanherrat\nja kirkonmiehet, siellä on hänen elämänsä taas jatkuva aloittamillaan\nraiteilla, eikä ehkä enää kauankaan yksin... Häntä melkein jo\nhymähdytti, kun hän muisteli äskeisiä hentomielisiä mietteitään --\nkylläpä olikin sedän varoitus ne nyt tyyten hänen mielestään karistanut!\n\nMutta taas hän huomasi perämiehen ikäänkuin seuranneen hänen\najatuksiaan. Ukko näet virkkoi hetken kuluttua:\n\n-- Turkuhan sinua vetää, poikani, siellä nyt ponnista puolestasi. Mutta\nkun tulet sinne Turkuun, mene piispan luo ja vie hänelle nähtäväksi\ntämä suvussamme säilynyt talonkirja -- ehkä se voisi jotenkin auttaa\nmeidän asiaamme. Se on entisajan piispan meille antama lahjakirja,\nvahvistakoon sen nyt nykyinen piispa jos voi! Ja ukko veti mekkonsa\nalta tuohikoteloon kätketyn vanhan pergamentin, jota hänen suvussaan\noli kaikkien vainojen ja vaiheiden läpi uskollisesti säilytetty.\nMartti kävi sitä lukemaan. Siinä piispa Maunu Tavast lahjoitti ja\ntakasi alusmailtaan Vahvajärveltä Juuritaipaleen uudisasukkaalle tämän\ntilan siihen kuuluvine takamaineen täydellisesti omaksi, takasipa sen\nverottomaksikin \"ikuisiksi ajoiksi\".\n\n-- Vanha ja arvokas paperi, virkkoi Martti kellastunutta lehtistä\nsilmäiltyään ja sen viittansa alle pistettyään. -- Sen toimitan kyllä\nheti piispalle ja koetan tehdä sen tehokkaaksi.\n\nVanha, arvokas paperi, lahjoitus ikuisiksi ajoiksi! mietti Martti\nitsekseen. Vahinko vain, että ne \"ikuiset ajat\" on sitten kumminkin\nuusi aika, jonka ohjaksiin nousi Kustaa Vaasan itsetietoinen, voimakas\ntahto, kumonnut ja mullistanut, -- ei näkisi enää Maunu-piispakaan,\njos hän nousisi haudastaan, vanhoista lahjasäädöksistään mitään\nvoimassaolevaksi. Mutta näistä mietteistään ei nuori airut sedälleen\nmitään virkkanut.\n\nSillä vaikka tämä olikin äsken ikäänkuin sulkenut hänet pois suvustaan\nja heittänyt erilleen maailmalle kulkemaan, tahtoi Martti puolestaan\nvielä yrittää viimeisensä tuottaakseen jotakin helpotusta tuohon\nsukunsa ainoaan, vaikeaan, suureen elämänkysymykseen, erämaan-asiaan.\nSitäkin suorittaakseen hän nyt jo hartaasti kaipasi takaisin Turkuunsa\nja souti voimakkain vedoin, joista hän tiesi jokaisen vievän häntä\nlähemmäs tuota päämaalia.\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nPalattuaan matkoiltaan Turkuun toukokuun puolivälissä Martti\nPietarinpoika lähti miltei ensi töikseen piispan luo ajamaan\nsysikorpelaisten sukulaistensa asiaa. Piispa oli työhuoneessaan ja\nMartti odotti kotvasen siellä Pyhän Lauritsan pappilan suuressa\narkituvassa, jossa piispan nuorehko puoliso hääri hoitaen noin\nviisivuotiasta, vilkasliikkeistä poikaansa.\n\nMikael Agricola ei ollut näet, piispaksi nimitettynäkään, muuttanut\nasumaan vanhaan, paksumuuriseen, korkeaan mutta koleaan piispanlinnaan,\njoka ikäänkuin sotaiseen tarkoitukseen rakennettuna kohosi puoleksi\nraunioituneine torneineen tuomiokirkon itäpuolella. Se oli jo yli\npuolenkymmentä vuotta, piispa Martti Skytten kuolemasta saakka, ollut\naivan kylmillä ja autiona eikä sitä oltu viimeisen tulipalon jälkeen,\njoka oli pahasti runnellut tämän, niinkuin Turun muutkin keskiaikaiset\nkirkolliset rakennukset, korjattukaan asuttavaan kuntoon. Korjattavissa\nse kyllä vielä olisi ollut ja olipa tuomiokapituli jo kerran\nsuunnitellutkin tämän entisten kirkkoruhtinasten mahtavan hallintomajan\nkuntoonpanemista Turun piispoja varten. Mutta se työ oli sitten jäänyt;\nvaroja oli nykyisellä kirkkohallinnolla liian vähän käytettävänään eikä\nuusi piispa ollut halunnutkaan asettua tuohon paavillisia mahtiaikoja\nliiaksi muistuttavaan linnaan. Hän jäi mieluummin asumaan toisella\npuolella tuomiokirkkoa olevaan, vaatimattomampaan anetaloonsa, jonka\nhän jo parikymmentä vuotta sitten oli, Wittenbergistä Suomeen nuorena\nmaisterina palattuaan, saanut kuninkaalta lahjaksi ja jossa hän sitten\noli vuodesta vuoteen suorittanut maansa kirkolle niin suuriarvoisia\nhiljaisia kirjallisia töitään. Näitä hän jatkoi siellä piispantoimensa\nohessa yhä edelleenkin, johtaen niitä nuoria apulaisiaan, jotka\nhänelle raakatyön, pyhäin kirjain ensi käännöksen, suorittivat, eikä\npiispalan toimekas emäntä sallinut milloinkaan miestään näissä töissä\nhäirittävän. Tunsipa nuori Marttikin teiniajoiltaan hyvin tuon uuraan,\ninnostuneen työskentelyn, hänkin oli ollut mukana Agricolan johdolla\nsuomentamassa muuatta lukua Mooseksen kirjoista ja oli siten tähän\nkomentoon tottunut.\n\nMutta pian sieltä työhuoneesta jo tulikin pari kirjuriteiniä,\npaperikääröt kainalossaan, ja niiden perästä piispa itse reippaana ja\nvilkasliikkeisenä. Hän tunsi heti entisen oppilaansa ja apulaisensa,\njonka joutumista pois lukuteiltä hän oli vilpittömästi surrut,\nja vaikka sinne perhetupaan jo oli kertynyt odottavia asiamiehiä\nmuitakin, otti hän Martin heti puheilleen. Martti esitti hänelle\nnyt setänsä antaman vanhan, piispallisen lahjakirjan ja kertoi\nsalolais-sukulaistensa hädästä ja huolista siellä erämaan laidassa.\n\nMestari Mikael tutki mielenkiinnolla Maunu Tavastin yli sadan vuoden\nvanhaa lahjakirjaa, hymähti hyväntahtoisesti ja virkkoi:\n\n-- Meillä nykyajan piispoilla ei, kuten tiedät, ole eikä saakaan\nolla mitään valtaa vahvistaa tällaisia lahjakirjoja; se maallinen\nmahti on mennyt uskonpuhdistuksen mukana eikä kirkolla enää ole\nmitään maatiloja, joista se määräilisi, -- kaikki on kruunun! Tämän\npaperin arvo on siis vain historiallinen -- niin ikävää kuin se onkin\nsinun vahvajärveläisille omaisillesi. Sitä tietä ei tule heille\nvalitettavasti mitään apua.\n\nJa kun Martti kertoi hämäläisten viimetalvisesta matkasta entisille\ntakamailleen, kävi piispa vallan murheelliseksi ja virkkoi:\n\n-- Vai jo vei heidät sittenkin epätoivo omavaltaisuuksiin! Sitä jo\npelkäsin ja sitä varoitin. Miten nyt luulet heitä voitavan auttaa?\nKoetimmehan jo syksyllä, -- kuningas oli taipumaton, käsität kai, mitä\nhän nyt sanoo asiain uudesta käänteestä perille päästyään!\n\nHyvinhän Martti sen käsitti! Ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa\nkuninkaaseen eksyneiden sysikorpelaisten hyväksi. Haikealla mielellä\npiispakin huoahti:\n\n-- Pelkään, että kaikki neuvomme ovat lopussa!\n\n-- Ellei Juhana-prinssin kautta voitaisi heille jotakin armoa saada?\nvirkahti Martti arasti, epäillen jo itsekin tätä viimeistä hätätietään.\n\n-- Nuoren Juhanan? toisti Mikael miettiväisenä ja vaikeni hetkeksi.\n-- Niin, hänellä on herkkä sydän, mutta vähän vaikutusta. Kunpa\ntoteutuisivat ne hänen laajat unelmansa!\n\nPiispa tiesi, että kuninkaan palattua perheineen toukokuun alussa\nAhvenasta Turkuun oli taas ollut puhetta Juhana-prinssin jäämisestä\nSuomeen herttuaksi ja että sitä kuningas erinäisistä perhesyistä\nyhä vakavasti ajatteli. Agricola oli alkuaan ollut verrattain\nvälinpitämätön tätä hanketta kohtaan, mutta kuluneena talvena hän oli\nsiihen vähän enemmän innostunut. Asiat oli saatu kulkemaan paljoa\nnopeammin, kun hallitus, joka niihin saattoi lähempää perehtyä, ne\nSuomessa ratkaisi, ja moni sitkeä kysymys oli näin saatu päätökseen.\nKustaa-kuninkaan epäluuloisuus suomalaisia kohtaan ja hänen kärtyisäksi\nkäynyt luonteensa oli toisaalta kyllä ollut vaivaksikin, mutta oman\nhallinnon tarpeellisuus Suomessa oli kuitenkin käynyt ilmeiseksi.\nJuhana-prinssi oli sitä paitsi tosiaankin monesti ilmaissut erikoisesti\nharrastavansa Suomen asioita, olipa hän osoittanut suopeutta kirkkoa ja\nkansaakin kohtaan, -- monesta syystä hänen jäämisensä tänne olisi siis\npiispankin mielestä ollut suotavaa.\n\n-- Kunpa kuningas myönteisesti ratkaisisi prinssin usein uudistaman\npyynnön! virkahti hän uudelleen, kotvan aprikoituaan tuota nuoren\nairuen hänessä taas virittämää ajatusta.\n\n-- Eikö voitaisi kuninkaaseen jollakin tavoin sen hyväksi vaikuttaa?\npuhui Martti, tällä kertaa etupäässä hätääntyneiden sukulaistensa asiaa\najatellen.\n\n-- Sitä olisi ehkä koetettava, myönsi piispa. -- Vanha kuningas ei ole\nkovin suopea meitä Suomen kirkon edustajia kohtaan, mutta jos pyyntömme\nkävisi hänen omain mielialojensa suuntaan, niin se kenties jotakin\nvaikuttaisi.\n\n-- Sitä ratkaisua maassa ilolla tervehdittäisiin, lisäsi Martti\nkannustaen.\n\n-- Tiedän sen, maisteri Härkäpää kertoo siitä minulle joka päivä\nja Henrik Horn myös, puheli Agricola puolittain kuin itsekseen. --\nYritystä ei ole laiminlyötävä, meidän kirkonmiestenkin on syytä käydä\nsiitä kuninkaalle puhumassa. --\n\nNuoren airuen vierailu kypsytti siten piispassa päätöksen, jota hän jo\nennen oli itsekseen harkinnut, ja hän oli siitä nyt Martille melkein\nkiitollinen. Erämaakysymys häipyi näihin laajempiin mietelmiin. Mutta\nkun Martti nousi lähteäkseen, virkkoi hänelle Mikael Agricola vielä\nystävällisesti:\n\n-- Entä sinä itse, oletko lopullisesti jättänyt teinikoulumme\njäädäksesi kuninkaan mieheksi?\n\n-- Vielä en sitä itsekään tiedä, vastasi Martti epävarmana. -- En ole\nmatkaltani palattuani paljoa tavannut kuningasta, en tiedä tarvitseeko\nhän minua enää...\n\n-- Niinkö epävarma on asemasi edelleen! ihmetteli piispa. -- Entä se\npalkkio, jonka hän sinulle lupasi, kun sinut viime matkallesi lähetti?\n\n-- En ole siitä mitään kuullut... Piispa kävi vähän surumieliseksi:\n\n-- Kustaa-kuningas on kyllä hyvämuistinen, mutta hän unohtaa kuitenkin\nhelposti pienet kiitollisuuden velvollisuudet. Sinun on muistutettava\nhäntä hänen lupauksestaan, niin kaikki tekevät.\n\nMartti ei vastannut. Hän oli tuntenut hiljaista pettymystä mielessään\npalattuaan Turkuun, jonka linnaan hän iloisena riensi ilmoittautumaan\nkuninkaalle ja tekemään selkoa matkastaan. Kustaa Vaasa ei ollut\nnäet hänestä silloin ollut tietääkseenkään. Ukko oli taas pysytellyt\nperheensä luona sisähuoneissaan, hänellä oli nyt siellä toiset\nkirjuritkin käytettävänään, eikä Martti edes tiennyt, minkälaiseksi\nhänen asemansa linnassa muodostuisi. Siksi hän vaikeni ja hänen\nsilmiinsä nousi alakuloinen ilme.\n\nPiispa jatkoi silloin:\n\n-- Et ole iloinen nyt, niinkuin silloin Taivassalossa, jolloin ensiksi\nkuninkaan airueksi jouduit. Jos olet pettynyt, poikaseni, niin tiedät,\nettä koulumme ja kirkkomme ovet ovat sinulle aina auki, avosylin otamme\nsinut sinne vastaan. Mutta tutki itseäsi, Martti, ja jos tahdot, tule\nuudelleen puheilleni.\n\nMiettiväisenä ja raskasmielisenä käveli Martti Pyhän Lauritsan\npappilasta kapeita kujasia pitkin vanhain, puoleksi raunioituneiden\nkirkollisten rakennusten välitse torille ja sillalle päin. Oli lauhkea,\nkirkas keväinen iltapäivä. Aurajoki hohteli siinä alla puhtoisena vyönä\nja sen toisen rannan vielä rakentamattomat vainiot loistivat mitä\nhelakimmassa vehreydessään. Luonnosta nousi kuin nuorta toivoa, mutta\nMartti tunsi mielensä syksyiseksi ja matalaksi... Eihän ollut paljon\nmitään toiveita, että hän voisi salosukulaisiaankaan auttaa. Ja itse\nhän tunsi taas olevansa kuin tienhaarassa...\n\nToisenlaiseksi hän oli kuvitellut paluunsa Turkuun pitkältä matkaltaan.\nHänen mielessään oli väikkynyt Hannu Skotte, joka vuosi sitten toi\nkuninkaalle erään tämän mieleisen viestin. Tämä Turun poika oli saanut\nkauniit kiitokset ja talon kirkkokorttelista palkakseen -- jotakin\nsellaista nyt Marttikin oli hiljaisissa unelmissaan odottanut. Oma\ntalo, vaikkapa pienikin, pihapihlajoineen ja kaalimaineen, -- siinäpä\nsopisi ruveta elämistä rakentamaan! Kirjurin paikka linnassa taikka\nmiksei alivoudinkin tai lainlukijan, kuninkaan miekka vyöllä...!\nSuurenmoinen ei ollut se hänen tulevaisuuden unelmansa, mutta hänelle\nitselleen se oli kyllin kaunis... Mutta nyt...! Nyt hän ei palkkiokseen\npäässyt edes kuninkaan puheille, joka oli hänet matkalle lähettänyt,\n-- täällä hän sai vain, tehtävänsä suoritettuaan, maleksia kuin orpo\npiru...\n\nTällainen pistävä oka rinnassaan laskeusi Martti torinlaitaa alaspäin\nsillalle. Sinne kokoontunut väkijoukko veti silloin hänen huomiotaan\npuoleensa. Ihmisparvi seisoi sillan kaiteeseen nojaten ja alempana\nranta-aittojen laitureilla katsellen kaunista purjevenettä, joka juuri\nnäkyi verkalleen luovivan jokea ylöspäin. Sehän on Juhana-prinssin uusi\nhuvipursi, jonka hän on Ahvenassa ollessaan itselleen teettänyt...\nprinssi kai palaa joltakin huvimatkalta ja saattelee naisiaan tietenkin\nkaupungin rantaan. Aivan oikein... Jahti laski varovasti suolalaiturin\npäähän ja siitä nousi hienopukuisia miehiä ja naisia maihin.\n\nMarttikin oli pysähtynyt sillan korvaan tätä komeaa maihinnousua\nkatsomaan ja silmäili nyt siitä alempana aittasillalla tunkeilevaa,\nuteliasta Turun nuorisoa. Yhtäkkiä hän silloin hytkähti ja ikäänkuin\nheräsi. Hän oli tuossa väkijoukossa nähnyt tutun neidon, pienen\nkeltatukkaisen typykän, joka koetti kurottautua varpailleen lähenevää\nkuninkaallista komeutta nähdäkseen... se oli hänen oma Kerttunsa!\nMartti hypähti alas sillalta rientääkseen aittalaiturille tyttöään\ntervehtimään. Mutta sinne laskeutuessaan hän vähitellen hiljensi\naskeleitaan ja pysähtyi lopulta väkijoukkoon...\n\nHän ei voinut eikä tahtonutkaan nyt tällä tavoin käydä Kerttunsa luo.\nOlihan hän luvannut tulla takaisin miehenä, joka voisi morsiamen\nkotiinsa korjata, ja minne hän vei hänet nyt...? Martti ei ollut\nTurkuun palattuaan vielä yrittänytkään Aningaisten kaupunginosaan,\nhän oli säästänyt tämän käyntinsä siksi, kunnes oli ollut kuninkaan\npuheilla ja saanut vastaisen asemansa selväksi. Hän oli niin varmasti\nodottanut tuota kuninkaallista palkintoa, -- kunpa hän vain vanhuksen\ntapaisi! Mutta piispan sanat, että Kustaa-kuningas tällaisissa asioissa\nusein on huonomuistinen, oli nyt pannut hänet epäilemään kaikkea: Mitä\nhän Kertulle sanoo, miten aikomuksensa selittää... nämä epäilykset\nolivat hidastaneet hänen askeleitaan.\n\nPrinssi oli sillävälin seuralaisineen jo noussut maihin, -- niinpä\nniin, Kaarina Hannuntytärtä hän yhä saatteli, yhtä ihastuneena\nkuin talvella, ja Kaarina hymyili siinä hänelle yhtä ihanasti ja\nalistuvasti. Nyt he juuri, nuorina ja kukkivina kuin itse kevätpäivä,\nastuivat Martin ohitse... prinssi tunsi airuen, joka hänelle\ntoisten tavoin paljasti päänsä, mutta tervehti häntä ikäänkuin\nkorkealta ja virallisesti -- tämäkö ruhtinas se muka puuttuisi\nhänen erämaahuoliinsa! Ei, mahdottomia hän oli tällä matkallaan\njoka suhteessa kuvitellut, kukapa muistaisi tai välittäisi hänestä,\nvähäpätöisestä kirjurinapulaisesta... hänen ei pitäisi koskaan\nkuvitella eikä toivoa mitään! Martti oli jo linnasta päin huomannut,\nettä Juhana-prinssin ja Kaarina Hannuntyttären hyvät välit olivat\nennallaan jatkuneet heti kun prinssi isänsä kanssa oli toukokuun\nalussa palannut Turkuun, vieläpä entistä avonaisemmin. -- Kaipa on\nisäukko sen lemmensuhteen sittenkin sallinut ja suvainnut, ja jopa\nnäytti hovikin siihen tottuneen ja alistuneen. Mutta turkulaisista,\njotka tänä kauniina kevätpäivänä sen nyt taas ensi kerran silmäinsä\nedessä totesivat, se oli kovin mielenkiintoista. Siksi he tungeksivat\nrantalaitureilla, siksi he seurasivat sankkana joukkona ylhäisiä\nvieraita, kun nämä nousivat rannasta kaupunkiin.\n\nSiinä mylläkässä häipyi Kerttu jälleen häntä etsivän nuorukaisen\nsilmistä. Martin äskeinen pysähtymispäätös oli jo ruvennut horjumaan...\npitihän hänen kuitenkin tavata tyttönsä ja puhua hänelle suoraan,\nmitäpä tuollainen sokkosillaolo maksoi... Mutta tuota tuttua keltaista\ntukkaa hän ei nyt enää nähnyt väen vilinässä, kuinka hän siinä\nhakevana harhailikin. Prinssi palasi alukseensa, joka jälleen hienossa\niltatuulessa lähti lipumaan linnanlahtea kohti, väkijoukko sillalla\nhajaantui ja hän harhaili siinä pian yksin. Ja tuokion kuluttua hän\nyllätti itsensä kävelemästä Aningaisiin päin... Ei hän ollut aikonut\nsinne mennä, askeleet vain vetivät...\n\nMutta silloin Martti taas pysähtyi. Mitä hän nyt siellä tekee, mitä\nsanoo? Hän jo kuuli korvissaan Kyrön tiukan Elisa-emännän hänelle\npilkallisella äänellä tiuskivan: minne sinä tytärtämme kosiskelet...!\nUusi nöyrtyminen, uusi pettyminen taas edessä...!\n\nMartti kääntyi häpeissään keskeltä taivaltaan ja palasi kuin paeten\näskeisiä jälkiään takaisin. Unelmat pois -- joku selvyys on saatava\nelämän uralle, joka hänestä nyt yhä jyrkemmin oli tienhaarassa. Pois\nunelmat -- ehkä hän jo muutamain päiväin perästä taas resuteininä\ntaivaltaakin Härkäpään kouluun, köyhäksi apupapiksi valmistuakseen...!\n\nMartin askeleet laahustivat väsyneinä, kun hän ne taas suuntasi linnaan\npäin.\n\n\n\n\nXXV\n\n\nVasta viikon, parin perästä Martti vihdoin kutsuttiin kuninkaan\nkansliaan kirjurintehtävun. Töitä oli taas kasaantunut, airueita oli\nlähetettävä matkalle.\n\nMartti oli heti ensi tapaamalla yrittänyt kuninkaalle kertoa keväisestä\nmatkastaan ja sen tuloksista, kääntääkseen huomion luvattuun\npalkintoonkin, mutta Kustaa-kuningas oli häntä tuskin kuunnellutkaan.\nHän oli Martin mielestä viime talven varrella yhä vanhentunut,\nkäynyt hitaammaksi ja hajamieliseksi, silmätkin näkyivät entisestään\nsumentuneen. Martin kertomusten johdosta hän oli vain murahtanut, että\nnehän ovat jo vanhoja asioita... nyt ovat taas uudet edessä -- talvinen\nlupaus oli kuin olikin jäljettömiin unohtunut! Mielihaikealla oli\nMartti sen todennut ja huoahtaen tarttunut hanhensulkaansa...\n\nEräänä päivänä olivat, Martin kansliaan saapuessa, piispa Agricola ja\nhänen tuomiorovastinsa Knuutti Juhonpoika sekä jalosukuiset herrat\nHenrik Klaunpoika Horn ja Herman Fleming kuninkaan luona. Siellä näkyi\nolleen pitkähkö kiivaanlainen keskustelu; vanha kuningas oli ilmeisesti\nkiihdyksissään ja jonkun verran pohteissaan olivat Suomen herratkin.\nViimemainitut tekivät jo lähtöä kuninkaan luota, mutta keskustelun\nviime lauseista Martti saattoi ymmärtää, että se oli taas koskenut\nrauhantarjousta Moskovan suuriruhtinaalle. Rajaneuvottelut olivat\naloitettavat. Tuomiorovastin piti kuninkaan kirje mukanaan heti lähteä\nmatkalle tsaarin luo Moskovaan asti valmistamaan maaperää, ja jos\nvastaus sieltä oli suopea, tuli varsinaisen rauhanlähetystön, johon\nkuningas jo aikaisemmin oli pyytänyt piispa Agricolaa, lähteä sinne\nlyömään kaupat kiinni. Kuningas tahtoi ennen kaikkea saada rauhan\nitäisellä rajallaan nyt pysyväksi ja varmaksi, ennenkuin hän lähtisi\npois Suomesta, ja tässä kaikessa häntä Suomen herratkin kannattivat.\nErimielisyyttä näkyi vain olleen esiintymistavasta, kuninkaan\nvastauksesta tsaarille -- sen olisi varsinkin Henrik Klaunpoika\nhalunnut vaativammaksi ja sisukkaammaksi, niinkuin asema ja aseiden\nmenestys hänestä edellyttivät.\n\nMutta kuninkaan sovinnollisempi mielipide oli tietenkin voittanut.\n\n-- Asia on siis sovittu, julisti kuningas lähteville herroille. --\nTe matkustatte nyt yhdessä, sinä Henrik Klaunpoika rajalle jatkamaan\nvälirauhanneuvotteluja venäläisten sotapäällikköjen kanssa, ja sinä\ntuomiorovasti Canutus viemään kirjettämme tsaarille Moskovaan asti. Ja\nmuistakaa: me tahdomme tänne rauhan, älkää siis ärsyttäkö vihollista,\ntinkikää häneltä mitä saatte, mutta pehmoisesti, ystävällisesti, se on\ntahtoni. Ja jouduttakaa minulle tietoja tuloksista, niitä odotan tästä\nmaasta vihdoinkin päästäkseni.\n\nRauhan toiveet olivatkin nyt hyvät. Sitten kun venäläinen sotajoukko\nviime talvena oli lähtenyt Viipurin edustalta, jolloin se taaskin\nryösti Karjalan puhtaaksi, ei vihollinen enää ollut yrittänytkään\nhyökätä ja Suomen rajaa vartioivan sotaväen mieslukua ja varustuksia\noli sillävälin ehtimiseen lisätty ja parannettu. Sotatoimet olivat\nsiten todellisuudessa keskeytyneet ja välirauhasta oli jo alustavasti\nneuvoteltu rajalla. Kuninkaan lähettämillä herroilla näytti siis olevan\nhyvät menestymisen edellytykset. Oli vain yksi vaikeus jäljellä, --\nsiitä pääsi Martti pian selville, kun hän, neuvottelevain herrain\npoistuttua, taas rupesi kuninkaan kanssa työskentelemään.\n\nKirje tsaarille olisi nyt ollut saneltava, mutta kuningas käveli kauan\nrauhatonna edestakaisin, ennenkuin hän siihen ryhtyi. Hän tempaisi aina\ntoisinaan erään pergamentin pöydältä, koetti sitä lukea, mutta silmät\nolivat heikot, hän viskasi sen pois ja käveli taas. Vihdoin hän heitti\ntuon kiusallisen kirjeen Martin käteen ja komensi: -- Lue uudelleen,\nkuinka hävyttömästi siinä sanotaankaan, -- lue tuosta kappale...!\n\nSe kirje oli Moskovan suuriruhtinaalta, oli vastaus kuninkaan\nviimetalviseen kirjeeseen. Se oli taas sävyltään räikeä; siinä oli\nuusia syytöksiä Ruotsia vastaan rajarauhan rikkomisesta ja muusta, --\ntarjottua rauhaa ei tsaari torjunut, jospa ei juuri hyväksynytkään, --\nmutta varsinkin eräs kohta kirjeessä Kustaata sapetti. Se koski heidän,\ntsaarin ja kuninkaan, tasa-arvoisuutta, -- Kustaa oli edellisessä\nkirjeessään siihen sovinnon hengessä viittaillut ja nyt tsaari kysyi --\nMartin piti lukea ääneensä sekin kohta:\n\n\"Mikä kuningas sinä luulet Ruotsissa olevasi? Missä oli isäsi\nkuninkaana? Itsehän sinä nuorempana kuljeskelit häränajajana...\"\n\n-- Hä, kivahti kuningas, sanooko hän todella: \"häränajajana?\"-- Ukko\niski laihan nyrkkinsä pöytään: -- Ei, Henrik Horn oli sittenkin\noikeassa, tämä on hävyttömyys, johon ei voi vastata muuten kuin samalla\nmitalla... taikka sodalla...! Kohteleehan hän meitä kuin renkiään, --\naivan niin, Henrik, vastaukseen tulta ja terästä! Tuntekoon hän meidän\nhäränruoskamme nahoissaan...!\n\nKului kotvan, ennenkuin ukko siitä puuskastaan rauhoittui, mutta\nsamalla hän iski kiinni kirjeen toiseen kohtaan:\n\n-- Vai haluat sinä, muka mahtava ruhtinas, kysellä, missä meidän\nisämme oli kuninkaana! Näytänkö sinulle, näytänkö, että mies, joka\nitse pystyttää valtaistuimensa, hän pystyy siltä myös naapureitaan\nkomentamaan...!\n\nArkaan paikkaan se suuriruhtinaan kirjeen kohta oli Kustaata\nsatuttanut. Hän oli aina kuohahtanut, jos hänet tai hänen sukunsa\nleimattiin nousukkaiksi ja jos heidän kuninkaallinen arvonsa\ntahdottiin tehdä kysymyksenalaiseksi. Melkein mitä tahansa hän saattoi\nsietää mieluummin kuin sitä, ja hän ihmetteli nyt vain sapekkaissa\nyksinpuheluissa itsekin, kuinka hän äsken, herrain kanssa tämän saman\nkirjeen johdosta neuvotellessaan, oli malttanut pysyä niin sävyisänä ja\nsovittavana. Nyt yksinäisyydessä hänellä luonto valtoinaan kuohahteli,\nhänen partansa tutisi, hänen vetiset silmänsä vallan pullistuivat\npäästä ja hän ärjähteli niin uhkaavasti, että pöydän ääressä\nhanhensulkaansa pyörittelevää kirjuria peloitti.\n\nMutta se vihanpuuska meni taaskin ohi. Hetken kuluttua kuningas istahti\nrehevänä ja rauhallisena, ikäänkuin taisteltuaan ja voitettuaan, taas\nselustuoliinsa ja virkkoi:\n\n-- Ei, nyt ei anneta kiihkolle valtaa. Viisas mies ei lyö tuollaisen\ntyperyyden vuoksi päätään seinään. Hän nielee harminsa ja voittaa sillä\ntarkoituksensa...\n\nKuningas kävi taas sanelemaan jatkoa jo aloitettuun kirjeeseen.\nSivuuttaen koko tuon henkilökohtaisen solvauksen hän saneli sen\nrauhallisesti ja asiallisesti. Mutta hän sylkäisi usein sanelunsa\nlomassa ja kivahti vieläkin pari kertaa pystyyn, ennenkuin hän tämän\nvisaisen kirjeen laski käsistään ryssäntulkille toimitettavaksi. Sitten\nhän ei sitä enää tahtonut muistella, vaan siirtyi muihin asioihin.\n\nMartin sormet olivat pysyneet kuumina, kun hän juoksutti kynäänsä\nkuninkaan sanellessa, sillä siinä ei nyt vitkasteltu. Eikä hän tuon\nkuumeisen työnsä varrella ehtinyt sen sisältöä paljoakaan aprikoida.\nMutta muuten tuiman ja tulisen kuninkaan voimaa hillitä itsensä ja\nsuuttumuksensa hän siinä kuitenkin melkein ihaili. Vanhuksen harras\nhalu saada tämä aloittamansa sota lopetetuksi ja päästä rauhaan oli\nvarmaankin rajaton, -- Marttia aivan puistatti ajatus, että joku,\njohon vanhan kuninkaan kädet ulottuivat, olisi jotakin tuollaista edes\nvihjaissut.\n\nMutta kokonaan ei Kustaa Vaasa, tämän kirjeen käsistään saatuaankaan,\nollut rauhoittunut. Sen saivat kylläkin tuntea sekä ne, jotka tänä\naamuna kävivät hänen luonaan asioilla, että nekin oman maan miehet,\njoille hän nyt edelleen kirjeitä saneli, eikä säästynyt Marttikaan\ntänään, jos hänelle pieninkin virhe sattui, kuninkaallisilta\nletkauksilta.\n\nTämän mielialan vallitessa kansliahuoneessa tuotiin sinne taas uusi\nvieras. Martti katsoi kummissaan, melkeinpä hätääntyneenä, sitä\ntulijaa, -- sehän oli Klaus Fleming, jonka hän keväällä oli jättänyt\nkauas Savon itärajalle suksimiesjoukkoaan johtamaan. Nuori ylimys oli\nnyt sieltä nähtävästi palannut toisia, mukavampia vesiteitä myöten kuin\nMartti itse ja saapui nyt tekemään kuninkaalle selkoa retkestään.\n\nKylmä oli tänään tämäkin vastaanotto, vaikka nuori Fleming kieltämättä\noli suorittanut menestyksellisen ja tärkeän toimen noilla kaukaisilla\nrajamailla. Vihollinen oli sieltäkin työnnetty takaisin, rajaseutu oli\npartiolaisista vapaa ja olipa Kustaa Fincke saanut siellä jo alustavan\nvälirauhankin solmituksi venäläisten senpuolisen päällikön kanssa. Tämä\ntulos ei tosin näyttänyt tyydyttävän nuorta soturia itseään, joka olisi\ntahtonut käydä hyökkäykseen, ja hän lisäsikin sen vuoksi kertomukseensa:\n\n-- Enemmän siellä olisi pitänyt ja voitu tehdä, mutta saapunut käsky\nkatkaisi toimenpiteemme.\n\n-- Hyvä on, me olemme juuri Fincken saavuttamaan tulokseen tyytyväiset.\nOn siis nyt aivan rauhallista myöskin koko Savonmaassa?\n\n-- On, -- ainakin sen itäpuolella. Mutta juuri ennen lähtöäni saapui\nOlavinlinnaan sanoma, että erämailla oli tapahtunut taas kahakoita\nsavolaisten ja hämäläisten välillä.\n\n-- Taasko ne erämaat kummittelevat! kivahti kuningas. -- Eikö ole\nFincke siellä vieläkään saanut järjestystä toimeen?\n\n-- Lienee jo saanutkin, selitti nuori Fleming. -- Mutta joku\nhämäläisjoukko oli viime talvena hyökännyt polttaen ja hävittäen niille\nsavolaisten uudisasutuksille, jotka heille äsken oli annettu.\n\n-- Hä... hyökänneet! Kapinaako, uppiniskaisuuttako taas niiden\ntollojen, niskuroivain talonpoikain puolelta! Kerro tarkemmin mitä\ntiedät!\n\n-- Tarkempaa en tiedä, linnaan oli vain joku valittaja saapunut,\nvastasi Klaus-herra. -- Kustaa Fincken piti ottaa tapahtumasta selko ja\nilmoittaa siitä tarkemmin.\n\n-- No, mitä tulet sitten meitä säikyttämään, kun et sen paremmin\nasiata tunne! murisi kuningas kiukustuneena. -- Jos siellä talonpojat\ntodella ovat nousseet käskyjämme vastustamaan, niin lähetämme sinne\nrankaisijat, jotka listivät heiltä päät kuin nauriilta. Sinä saat\nsilloin lähteä sinne rankaisijaksi, sillä siihen sinä sovellut. Mutta\nparempia tietoja me tarvitsemme -- odotamme Fincken ilmoitusta.\n\nKuningas oli tuokioksi taas tulistunut, mutta sekin puuska meni sentään\nodottamattoman helposti ohi. Hänellä näkyi noiden kaikkien toimien\nlisäksi olevan tänään vielä muitakin ajatuksia ja mietteitä, jotka\nhänet tällä kertaa täyttivät, -- suurempia, tärkeämpiä, -- koska\nhän noin kevyesti toistaiseksi sivuutti tämänkin hänelle niin aran\nerämaa-asian. Mutta Marttiin olivat nuo Klaus-herran tiedot ajaneet\nmitä suurimman levottomuuden ja hädän; hän saattoi niitä kuunnellessaan\ntuskin vaieten paikoillaan istua. Hänen korviaan kuumoitti, niissä\nsoi vuoroin nuoren ylimyksen kertomus, vuoroin kuninkaan kiukkuinen\nuhkaus, ja hänen hengityksensä läähätti, kun hän koetti siinä\nasiaankuulumattomana painautua kirjoitustyöhönsä.\n\nJo Klaus-herran ilmestyminen takaisin tänne Turkuun, jossa hän viime\ntalvena niin monella tavalla oli mellastellut ja Martinkin pientä onnea\nuhannut, vaikutti nuoreen kirjuriin kuin pahaenteinen jääviima. Alkaako\nse pelihtiminen taas? -- sellainen synkkä ajatus lensi hänen päähänsä.\nMutta kun Klaus-herra rupesi kertomaan hämäläisten hyökkäyksestä\nsavolaisten uudiskyliin ja heidän tihutöistään siellä, silloin Martti\noivalsi paholaisen olevan merrassa. Johan sähähtelikin kuningas siinä\naivan silmittömästi -- onneksipa ei ollut Klaus-herra ehtinyt kuulla\nasioista enempää. Eikä Marttikaan tietämästään hiiskunut, koetti vain\nikäänkuin kätkeytyä ja kätkeä hätänsä työpöydän suojaan. Sillä hän\nkäsitti, että Kustaa Finckeltä voi tulla -- ja varmasti aikoinaan\ntuleekin -- asiasta repäisevä kirje ja silloin -- silloin Jumala\narmahtakoon Sysikorven sydäntyneitä miehiä!\n\nMonet ajatukset ennättivät jo risteillä nuoren kirjurin mielessä, kun\nhän siinä kuunteli Klaus-herran tarinaa ja yritti sulallaan piirustella\nkirjaimia paperille... Pitäisi koettaa saada varoittava sana sinne\nkorvenlaitaisille, että tietävät edes paeta... Mutta miten? Ja miten\nkieroksi muuttuukaan hänen oma asemansa, jos hänen apuyrityksensä\ntulevat selville -- siinä kiehutaan ehkä vielä yhdessä liemessä\nsalosukulaisten kanssa...! Suottapa eivät hänen korvansa kohisseet.\n\nMutta Kustaa-kuningas istui sillävälin, Klaus-herran lähdettyä, hiljaa\nja miettiväisenä työtuolissaan. Hän näytti jo unohtaneen kaikki\näskeiset harminsa ja kiivastuksensa, vihan piirteet olivat poissa\nhänen harmahtavilta kasvoiltaan ja niiden sijaan oli niille asettunut\nhuolekas, syvän harkinnan ilme. Hän pohti ja punnitsi ilmeisesti\njotakin asiaa, joka oli hänelle vielä suuriarvoisempi kuin tsaarin\nloukkaava kirje ja hämäläistalonpoikain hurjapäinen niskoittelu, -- vai\noliko ukko tosiaankin niin vanhentunut ja väsähtänyt, että hän kaikki\nunohtaen oli hervotonna tuolilleen nukahtaa?\n\nEi. Kotvan siinä silmät ummessa ja liikahtamatta istuttuaan hän äkkiä\nnousi, ojentausi koko vanhaan majesteettimaiseen suoraselkäisyyteensä,\nastui askeleen Martin pöydänpäätä lähemmäs ja virkkoi:\n\n-- Meillä on vieläkin vähän työtä. Istuhan kirjoittamaan!\n\nKuninkaan ääni oli nyt selkeä ja varma. Olipa kuin tuo hänen äskeinen\nsisäinen taistelunsa olisi kypsyttänyt tai jouduttanut hänessä\npäätöksen, jota hän jo kauan oli kantanut mielessään. Kirje, jota hän\nnyt ryhtyi sanelemaan, oli hänen vanhimmalle pojalleen Eerikille,\nkotona Tukholmassa olevalle perintöruhtinaalle. Joskus ennenkin oli\nkuningas käyttänyt juuri Marttia, eikä ruotsalaisia kirjureitaan,\napunaan näitä perhekirjeitään sanellessaan, kenties pitäen\nsuomalaispoikaa niille asioille vieraampana ja vaarattomampana. Niinpä\nsai Martti nytkin kirjoittaa isäkuninkaan kirjeen kruununperijäpojalle.\n\nIsä kertoi siinä aluksi kovasti väsyneensä ja rasittuneensa tällä\npitkällisellä, vaivaloisella Suomen-matkallaan. Kertoi kärsineensä\nmonenlaisia tuskia ja unettomuutta, kertoi näkönsä yhä enemmän\nhämärtyneen ja vanhuudenraihnauden muutenkin tuntuvasti voittavan, --\neipä tiedä, koska 60-vuotiaan vanhuksen aika jättää. Näissä oloissa\nhän oli paljon ajatellut valtakuntansa ja sukunsa tulevaisuutta ja\narvellut kuninkaallisen perheensä esiintyvän voimakkaampana, jos uuden\nkuninkaan rinnalla hänen nuoremmille veljilleen annetaan hoidettaviksi\nherttuakunnat, niin että he ovat askelta ylempänä muuta aatelia. Ja\nkoska Juhana on mieltynyt Suomeen ja tahtoo jäädä tänne, on kuningas\nharkinnut parhaaksi antaa hänelle herttuakunnaksi Turunmaan ja muita\nosia Suomesta. Tätä ovat myöskin suomalaiset hartaasti pyytäneet,\nkatsoen tämän kaukaisen maanosan menestykselle edullisimmaksi, että\nsitä lähempää hallitaan. Kuningas arveli, ettei tämä maan etua\ntarkoittava toimenpide ole vastenmielinen Eerikille, joka varmaankin\nmielellään näkee, että Juhana asuu täällä vähän loitompana Tukholmasta,\nja oli hän sen vuoksi tahtonut hänelle ilmoittaa tästä päätöksestään,\nennenkuin hän sen täällä julkaisee ja toimeenpanee.\n\nKuningas katsoi, näin saneltuaan, tiukasti kirjuriinsa, tutkiakseen,\nminkä vaikutuksen se häneen oli tekevä. Mutta Martti tunsi hänen\nkatseensa hipiässään ja kirjoitti vain kylmästi, silmää räpäyttämättä,\nkäden värähtämättä, vaikka hänen sisässään mielikuvat ja tunnelmat\nvoimakkaasti syöksähtelivät ja ailahtivat. Kuninkaan siirryttyä\nlattialle kävelemään tunsi hän tuon tutkivan katseen selässäänkin,\nkunnes hän oli viimeisen sanan kirjoittanut ja sen hiekalla kuivannut.\nSilloin kuningas otti kirjeen haltuunsa ja jäi sitä vielä sormeilemaan.\nMutta ennenkuin Martti, jonka päivätyö nyt vihdoinkin oli päättynyt,\nläksi kansliahuoneesta, jossa hän vielä järjesteli töitään, näki hän\nkuninkaan tempaisevan hanhensulan, piirtävän nimensä kirjeeseen ja\nlyövän sinettinsä sen alle. Martti poistui huoneesta ääneti kumartaen\nniinkuin tavallisesti, vaikka tämä työpäivä oli ollut hänelle\ntavattoman järkyttävä. Mutta kun hän ehti linnan arkitupaan, jonka\nnurkassa hänellä oli vuoteensa, vaatteensa ja arkkunsa, silloin hän\ntunsi poskensa palavan ja suonensa takoen tykyttävän, ja hän koetti\nniin kiireesti kuin mahdollista tyynnyttää ja selvittää ajatuksiaan.\n\n-- Jotakin on nyt tehtävä ja tehtävä heti! Mutta mitä, mistä päästä, --\nmikä tie vie pelastukseen ja onneen?\n\n\n\n\nXXVI\n\n\nHitaasti kuluivat illan tunnit. Pitkät ajat oli Martti Pietarinpoika jo\npohteisin poskin odottanut Juhana-prinssin makuuhuoneen oven edustalla\nTurun linnassa, -- odotellut turhaan prinssin sieltä tulevaksi, ja\nodotteli yhä. Mutta oliko nuori ruhtinas tänään taas pitkistä ajoista\nsyventynyt tähtitieteeseensä vai kirjoittiko hän runoja armaalleen,\n-- itsepintaisesti hän nyt siellä viipyi. Eikä uskaltanut Martti\nkutsumatta käydä sisään huoneeseen.\n\nVihdoin sentään ovi aukeni ja sieltä astui nuori kuninkaanpoika,\nsuomalaisen uuden ystävänsä Juho Vestgöten seurassa, molemmat\nhienoiksi suittuina ja puettuina, pitkävartiset ratsusaappaat jalassa,\nsolkiniekat viitat hartioillaan -- lähdössä ilmeisesti jollekin\nhauskalle ratsastusmatkalle. Hiukan kärsimättömänä prinssi poimutti\notsaansa, kun Martti vastaan astuen hämmentyneenä rupesi hänelle\nsopertamaan jotakin pyyntöä.\n\n-- Puhu lyhyeen, meitä odotetaan, hän sanoi. -- Muistan sinut hyvin\nPähkinälinnasta, koetan puhua puolestasi kuninkaalle.\n\n-- En pyydä mitään itselleni, vastasi Martti häpeissään. -- Anon vain\narmoa muutamille köyhille sukulaisilleni, jotka ovat pahoin erehtyneet.\n\nPoimut nuoren ruhtinaan otsalla syvenivät ja hän katsahti vallan\nkärsivän näköisenä seuratoveriinsa, kun Martti yhä hämmentyneenä ryhtyi\ntekemään selkoa tuosta kaukaisesta takamaan kahakasta ja hämäläisten\nomaistensa hädästä.\n\n-- Miten minä voisin puuttua noihin vaikeihin erämaa-asioihin? virkkoi\nhän kädellään torjuen.\n\n-- Pyydä mitä muuta tahansa!\n\n-- Arvelin, että Suomen herttua voisi antaa armon erehtyneille...\n\n-- Herttua -- mitä sammallat, Martti? Haluaisinhan kyllä tänne\nherttuaksi jäädä...\n\n-- Mutta onhan kuningas jo tehnyt päätöksensä! huudahti Martti\nihmetellen, joskin samassa hätääntyen siitä, että ehkä oli puhunut\nluvattomia. -- Ettekö vielä tiedä?\n\n-- Mitä -- tule sisään, kerro!\n\nNyt sai nuori Vestgöte, joka jaloluontoinen, ritarillinen mies viime\naikoina oli liittynyt Juhanan alituiseksi seuratoveriksi, vuorostaan\nodottaa. Sillä prinssi vei, kiireensä unohtaen ja äärimmilleen\njännittyneenä, suomalaisen kirjurin takaisin huoneeseensa eikähän\nMartin siellä auttanut muu kuin kertoa kaikki, minkä kirjuritoimessaan\noli saanut tietää. Kuningas oli nähtävästi tahtonut säästää\nsuostumuksenantonsa prinssille yllätyksenä johonkin sopivaan hetkeen\nja Martti pyysi nyt hartaasti, ettei jalo kuninkaanpoika hänen\nvaromattomuutensa ilmaisemalla tekisi häntä onnettomaksi.\n\n-- Ole huoletta, Martti, onhan meillä keskenämme jo ennestäänkin\nsalaisuuksia! huudahti Juhana miltei kertojaan syliksi käyden uuden\nilonsa huumauksessa. -- Vai on ukko lopultakin suostunut, vai jo\nEerikille asioista ilmoittanut -- hyvä! Kauan olen häntä leiponut --\nmikä lie hänet nyt lopultakin siihen taivuttanut?\n\n-- En tiedä, vastasi Martti jo rohkaistuneena äskeisestä\nalakuloisuudestaan. -- Tänä aamuna olivat piispa Mikael ja Henrik\nKlaunpoika kuninkaan luona, silloin oli varmaankin asioista puhe.\n\n-- Ne kunnon miehet!\n\nJuhana-prinssi ei ensinkään salannut Martilta suurta iloaan. Hän\noli tätä ratkaisua niin kauan valmistellut; hänen turhamaiselle ja\nkunnianhimoiselle luonteelleen tämä herttuanarvo oli viime syksystä\nasti häikäisevänä tähtenä kangastanut, mutta sen toteutuminen oli ollut\nlujissa. Se lohkeaa siis viimeinkin!\n\n-- Ole huoletta, jatkoi hän tuokion kuluttua Martille, -- minä\nen tietysti tiedä laatimastasi kirjeestä mitään ja Vestgöten\nvaiteliaisuudesta vastaan myös. Asiasta tehdään kai ilmoitus vasta\njossakin virallisessa, kankeassa tilaisuudessa monien manausten ohessa.\nMutta nyt me jo osaamme järjestää täällä olomme ja pyrkimyksemme.\n\nJa niissä huumeissaan hän oli jo taas syöksymässä ulos Vestgöten\nseurassa kauniin Kaarinansa luo, joka häntä ilmeisesti odotti. Mutta\nhän näki samassa Martin kysyvän, pyytävän katseen, pysähtyi ja virkkoi:\n\n-- Sinun pyyntösi toteutan ensimmäisenä herttuallisena toimenpiteenäni\ntäällä, siitä ole varma. Minä tahdon alunpitäen saavuttaa täällä\ntalonpoikainkin rakkauden -- erehdyksen tehneet armahdetaan! Ja koska\nne korven miehet ovat noin tuskissaan menetetyistä takamaistaan, niin\nkoetetaan säilyttää heille ainakin osa heidän entisistä erämaistaan, --\nisämme ankaruus siinä kohden on ehkä kohtuuton.\n\nMelkein juhlallisella hallitsijaneleellä, ikäänkuin jo uuteen\nherttuaalliseen arvoonsa astuneena, saneli Juhana nämä lupaukset\nMartille ja kysyi sitten komeasti:\n\n-- Oletko tyytyväinen?\n\n-- Olen, muuta en pyydä.\n\n-- Mutta itsesihän on sinun saatava palkinto siitä, että ensimmäisenä\ntoit meille tiedon kuninkaan päätöksestä. Mitä pyydät, sano!\n\nMartilta huikeni maailma silmäin edestä -- nyt oli siis se unelmain\nhetki tullut, jota hän niin usein oli itsekseen kuvitellut ja johon hän\nsalaa oli valmistautunutkin. Hän vastasi arasti:\n\n-- En pyydä mitään, mutta aikoisin mennä naimisiin, perustaa kodin...\n\n-- Etkä tiedä, minne sen perustaisit, naurahti prinssi. -- Tänne\nTurkuun tietysti! Lieneehän täällä vielä jäljellä joku vanhan kirkon\nanetalo taikka maakartano piispan pellolla tai luostarihaassa,\n-- sellaisen sinulle lahjoitamme. Ja tietysti pysyt täällä\npalveluksessamme, sinua tarvitsemme kyllä uudessa hovissamme Turun\nlinnassa, joka nyt uudestaan rakennetaan. Se on sovittu!\n\nNuori prinssi -- Suomen vastainen herttua -- olisi varmaankin siinä\nilonsa huumauksessa ollut valmis lahjoittamaan pois mitä tahansa\neikä se olisi hänestä ollut sittenkään liian suuri palkkio tuosta\nratkaisevasta tiedosta. Ja kehoitettuaan Marttia juomaan tänä\niltana kannun hänen kunniakseen riensi hän etuhuoneessa odottaneen\nseuralaisensa kanssa alas rappusia, ilmeisesti jakamaan ilonsa sen\nnaisen kanssa, jonka hän oli muutenkin valinnut ilojensa ja surujensa\njakajaksi ja jonka hän nyt piakkoin toivoi voivansa viedä puolisonaan\nTurun linnaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMartti päättikin juoda tänä iltana kannun, mutta sitä ennen hän astui\nreippaasti ja keveästi Aningaisten kaupunginosaan ja kiirehti sitä\nenemmän askeleitaan, kuta lähemmäs hän tuli Kyrön Heikin taloa.\n\n\n\n\nXXVII\n\n\nSydänkesän ihanimmalla ajalla, kesäkuun lopulla, oli Martti Skytten\nollut tapana piispanlinnassaan Turussa pitää suurenlaiset piispanpidot,\njoihin paikkakunnan sekä hengelliset että maallisetkin herrasväet\nkutsuttiin vieraiksi. Alkujaan lienee tämä tapa perustunut niihin\nkomeihin juhliin, joita Suomen mahtavat paavilliset kirkkoruhtinaat\nsamoihin aikoihin vuodesta viettivät luonnonkauniissa Kuusistossa\nja sen upeissa linnansuojissa. Nyt Kuusisto oli jo lähes puolisataa\nvuotta ollut rauniona, Turun vanha piispanlinnakin oli nyt rauniona,\nmutta tätä kesäistä kirkkojuhlaa, johon nyt oli yhdistetty teinien\npapiksivihkiminen, vietti vielä Agricolakin, vaikka entistä paljoa\nvaatimattomammin, koruttomassa Lauritsan pappilassaan. Tänä vuonna oli\nTurussa yhä viipyvä kuningaskin lupautunut tulemaan mestari Mikaelin\nvieraaksi -- ensi kerran Suomessa olonsa aikana -- tähän kesäjuhlaan,\njoka siitä sai loistavamman leiman.\n\nAamupäivällä oli oltu kirkossa, jossa nuorten teinien vihkiäiset oli\ntoimitettu ja jossa heille vuoroin piispa, vuoroin Ericus Härkäpää oli\npitänyt saarnoja ja manauspuheita latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi.\nKustaa-kuningaskin oli hoviseurueineen pistäytynyt kirkossa, kuullut\nsiellä muun muassa mestari Eerikin suomalaisen teinisaarnan, josta\nhän ei ollut sanaakaan ymmärtänyt, ja kun hänet sieltä nyt saatettiin\npiispan asuntoon, ei hän ollut ihan parhaalla tuulellaan. Koko tämä\npaavillispohjainen juhla ja tuo oudonkielinen mongerrus saarnatuolista\noli häntä tympäissyt. Hänessä oli taas herännyt vanha epäilys, että\npiispa Agricola sittenkin tavoittelee jotakin paavillista taikka\nomaperäistä kirkkomahtavuutta, -- tämä epäilys oli siellä juhlapenkissä\nvaikuttanut häiritsevästi hänen mielialaansa ja muihin, parastaikaa\nhautomiinsa suunnitelmiin.\n\nOli kuuma poutapäivä, tuulen henkeäkään ei tuntunut, ja umpinaisessa,\nkapeakujaisessa kaupungissa oli ilma raskas ja pahalta lemahtava;\naurinko heijasti melkein polttavana kirkkoa ympäröivistä, vanhoista\nkivirakennuksista, kirkon pimentoon tottuneet silmät vallan huikenivat\nsiitä kirkkaasta valosta, joten vanhan kuninkaan täytyi kokonaan\nnojautua poikansa käsivarteen astuessaan toriaukean poikki Lauritsan\nanetaloon.\n\nMutta kun hän oli noussut viileän portaikon kautta sisälle tähän\nnykyiseen piispan asuntoon, häipyi hänestä pian tuo epäilysten\nja väsymyksen tunne. Koti oli perin vaatimaton ja siisti, vailla\nkaikkea sitä loistoa ja prameutta, jota Kustaa oli kuvitellut siellä\ntapaavansa, -- tavallinen, köyhä pappila. Talon emäntää tervehdittyään\nkuningas virkkoikin Agricolalle melkein ensi sanoikseen:\n\n-- Mihin käytät, mestari Mikael, suuret piispantulosi? Kotikomeuteen\nniitä et ainakaan näy tuhlaavan.\n\n-- Suomen piispain tulot eivät enää ole suuret, vastasi Agricola\nhiljaisesti, mutta ei vailla pientä kärkeä. -- Papistomme on\nköyhä, sille menee suurin osa vielä peruuttamatta olevista piispan\nkymmenyksistä, joista muuten paljon jää saamattakin.\n\n-- Mutta kertyneehän niitä sentään ylijäämään asti sinullekin? tiukkasi\nkuningas epäluuloisena.\n\n-- Jos kertyy, menee se teineille... ja sitten näihin koruihin.\n\nPiispa oli vienyt kuninkaan työhuoneeseensa ja näytti hänelle siellä\nsuurehkon kirjastonsa. Mutta ennen kaikkea viittasi hän siihen pöytään,\njolla olivat kaikki hänen kääntämänsä suomalaiset kirkolliskirjat siinä\njärjestyksessä kuin ne olivat ilmestyneet.\n\n-- Niiden painatus tulee kalliiksi, hän lisäsi, ja taas oli siinä\nhuomautuksessa pieni, peitetty kärki. Kun Agricolan aapinen ja Uusi\nTestamentti oli Tukholmassa painettu, oli hän näet saanut siihen\napurahan Kustaa kuninkaalta. Mutta nuo myöhemmin toimittamansa kirjat\nhänen oli täytynyt kustantaa itse omilla tuloillaan, -- kuningas oli\nilmeisesti kylmennyt hänen työlleen.\n\nMutta mainittua kärkeä ei Kustaa huomannut tai ollut huomaavinaan.\nHän katseli noita outokielisiä, suomalaisia kirjoja, joista hän osan\nennestään tunsi, Agricola kun oli ne hänelle lähettänyt kiitollisena\nsaamastaan avusta, ja virkkoi:\n\n-- Aiotko toimittaa suomeksi kaikki, mitä on kirjoitettu ja painettu --\nsinullahan on suuret suunnitelmat, Mikael!\n\n-- Pieni alku on vasta tässä, mutta ison työn ja vaivan takana on ollut\nsekin. Eivät riitä varat eikä voimatkaan.\n\nLukumiehen hiljaisen, ahkeran uurastuksen jälki teki täällä joka\ntapauksessa työtä rakastavaan kuninkaaseen edullisen vaikutuksen. Mutta\nsamalla edelleenkin hiukan vieraan. Siinä oli kaikessa tuossa piispan\nsuomalaisessa touhunnassa kumminkin jotakin ikäänkuin hänestä erilleen\npyrkivää, jotakin liian -- suomalaista. Se oli kuninkaasta kaiketi\nsentään varsin vaaratonta, koska hän miltei ivaten kysäisi:\n\n-- Oppivatko suomalaiset näitä kirjojasi lukemaan?\n\n-- Kunhan oppisivat aluksi papit, ehkä sitten oppisi kansakin...\nvähitellen, huoahti piispa, myöntäen kuninkaan osuneen arkaan paikkaan.\n\n-- Niin, niin, saattaa olla tälläkin väestöllä omat tarpeensa, myönteli\nsiihen kuningas nyt, hyväntahtoisemmin, ikäänkuin samalla tunnustaen\njotakin, mistä hän ei ennen Suomeen tuloaan ollut mitään tiennyt, mutta\nmistä hän nyt, vaikka haluttomasti, oli tullut vakuutetuksi.\n\nVieraita saapui sillävälin joukoittain piispalaan, täyttäen pian\nsen suuren arkituvan. Mutta kuningas viivähti vielä siellä piispan\ntyöhuoneessa, vaipuen hetkeksi omiin mietteihinsä. Hän kai siinä\nvielä kerran pohti ja punnitsi päätöstään, josta hän jo muutamia\nviikkoja sitten oli tehnyt ilmoituksen pojalleen Eerikille, mutta\njota hän ei vielä ollut avoimesti eikä virallisesti julistanut.\nHän oli aina vain empinyt, ja tänään hän taas oli empinyt entistä\nenemmän. Mutta hänen siinä istuessaan tuli Juhana-prinssi hänen\nluokseen ja kuiskasi kysyvännäköisenä hänelle jotakin. Kun Kustaa näki\nlemmikkipoikansa täällä taas tuttavallisesti seurustelevan suomalaisten\nsekä hengellisten että maallisten herrain kanssa, repäisi hän itsensä\nikäänkuin irti jostakin painajaisesta ja virkkoi lempeästi:\n\n-- Niin, sen täytynee kai tapahtua. Maltahan vähän, poikani, tahdon\nvielä neuvotella näiden ymmärtäväin miesten kanssa.\n\nKuningas oli prinssin pyynnöstä päättänyt käyttää tätä tilaisuutta,\njolloin Turun väestö oli runsaslukuisena koolla, ilmoittaakseen sille\ntärkeän päätöksensä. Tieto siitä, että Juhanasta oli tuleva Suomen\nherttua, sen hallitseva ruhtinas, oli kyllä jo huhuna levinnyt sangen\nyleisesti. Kuningas ei itsekään ollut pitänyt tätä päätöstään salassa\nja Juhanallekin oli hän siitä jo puhunut, teroittaakseen pojalleen\nniitä ehtoja, joiden puitteissa hän oli valmis lemmikkipoikansa\ntoivomuksen toteuttamaan. Ensiksi hän oli kuitenkin tahtonut odottaa\nrauhan solmintaa Venäjän kanssa, sotaa hän ei tahtonut pojalleen\nperinnöksi jättää. Mutta nyt oli juuri äsken Inkerin rajalta saapunut\ntieto, että siellä Alakylässä, minne Henrik Horn sitä varten oli\nmatkustanut, oli jo välirauha saatu solmituksi, joten sekin este oli\npoissa.\n\nNuori prinssi oli kuitenkin levoton. Hän oli pettynyt eikä voinut nyt\nrauhoittua, ennenkuin kuningas on päätöksensä virallisesti julistanut.\nHän liehui senvuoksi kärsimättömänä kuninkaan ympärillä, kiirehtien\nhäntä piispan suurtupaan toimitusta suorittamaan.\n\n-- Odota hetki vielä siellä vierasten parissa, missä näyt hyvin\nviihtyvän, toisti kumminkin kuningas vielä, viitaten häntä poistumaan.\n\nKustaa tahtoi näet vielä näiden valistuneiden hengenmiesten kanssa\nneuvotella siitä, ketkä Suomen miehistä hän nimittäisi tänne jäävän\nalaikäisen poikansa alituisiksi neuvonantajiksi ja auttajiksi. Hän oli\nkyllä päättänyt antaa Juhanalle Ruotsistakin apuväkeä, m.m. luovuttaa\nhänelle oman, tottuneen kanslerinsa, mutta hän oivalsi hyvin, että\ntämän maan hallintoon tarvittiin sen omiakin miehiä, jotka tunsivat\ntarkoin sen olosuhteet.\n\n-- Yhdestä olen jo selvillä, virkkoi kuningas, esitettyään herroille\nasiansa.\n\n-- Henrik Klaunpojasta? arvaili Eerik Härkäpää, kuten aina hiukan\nhätäisenä.\n\n-- Niin, hänestä, myönsi kuningas. -- Henrik Horn on luotettava mies,\nymmärtävä ja harkitseva, nimittäin hallinnon asioissa enemmän kuin\nsodassa. Hän on yksi. Mutta kuka toiseksi -- kaksi pitää neuvonantajia\nolla.\n\nLäsnäolleet herrat katsoivat toisiaan ja sitten piispa Agricolaa;\nhe kyllä tiesivät, kuka toiseksi olisi määrättävä, mutta tunsivat\nmyös kuninkaan karsauden Mikaelia kohtaan, ja pitivät sen vuoksi,\nesimiehensä tahdon tuntien, ehdokkaansa omana tietonaan. Mutta Kustaa\nVaasa arvasi heidän ajatuksensa ja heidän vaikenemisensakin syyn, sekä\njatkoi:\n\n-- Sinua, Mikael Agricola, olemme tietysti ajatelleet, mutta sinuthan\ntarvitsemme toiseen toimeen; sinun on matkustettava Moskovaan meidän\nvaltuutetuksemme rauhanteossa, ja siihen matkaan voi mennä pitempikin\naika -- Juhana tarvitsee neuvonantajaa heti.\n\nLäsnäolleet herrat kyllä oivalsivat, ettei tämä suinkaan ollut ainoa\nsyy piispan syrjäyttämiseen. Pohjalla oli ilmeisesti toinen vaikutin,\nKustaa Vaasan karsaus Mikael Agricolan omapäistä ja omia teitään\nkulkevia pyrkimyksiä kohtaan, joita hän yhäkin oli vainuavinaan. Siksi\nhän heti rupesi tiedustelemaan toisia ehdokkaita Suomen tärkeimpäin\nvapaasukujen edustajia prinssin neuvonantajiksi. Mainittiin Klaus\nKristerinpoika Horn, mainittiin Niilo Boije, mutta molemmat nämä\nylimykset olivat tuonnoisten sotaisten harrastusten kautta, joita\nkuningas nyt pelkäsi, joutuneet hänen epäsuosioonsa.\n\n-- Kun eläisi vanha tukeni Erik Fleming! huoahti kuningas. -- Tuoltapa\ntulee hänen poikansa, Klaus, mutta hän on vielä liian nuori.\n\nSieltä astuikin etuhuoneesta Klaus Eerikinpoika jymähtävin,\nsotilaallisin askelin kuningasta tervehtimään. Hän oli talvisten\nkolttostensa jälkeen äskeisellä suksiretkellään. Savoon saavuttanut\ntakaisin kuninkaan suosion, ja leikkisästi tämä nyt hänelle virkkoi:\n\n-- Olet vielä liian nuori siihen tehtävään, josta tässä näiden herrain\nkanssa neuvottelemme. Mutta me tarvitsemme sinuakin kyllä moneen asiaan.\n\nKlaus-herra oli äsken palannut kotoaan Kuitiasta, eikä vielä tiennyt\nniistä hankkeista, joita kuningas Suomen hallintoon nähden oli\nsuunnitellut. Mutta hänellä paloikin nyt mieli taas sotaisille\nretkeilyille ja hän virkkoi reippaasti:\n\n-- Minullehan on jo eräs tehtävä luvattu. Kuinka käy rankaisuretken\nkapinoivain hämäläisten talonpoikain luo erämaan rajalle?\n\nVastenmielinen muisto näkyi palaavan vanhan kuninkaan mieleen. Hän\nvirkkoi otsa rypyssä:\n\n-- Niin, ne niskurit, niitä olisi kyllä kuritettava. Mutta en ole\nsaanut vielä Kustaa Finckeltä tarkempia tietoja asiasta.\n\n-- Olen valmis lähtemään, milloin tarvitaan, toisti Klaus-herra\nsotaintoisena.\n\n-- Hyvä, palataan siihen asiaan pian, sinä olet varmaankin tiukka mies\ntalonpoikia kurittamaan. Mutta nyt meillä on täällä toinen neuvottelu\nkesken.\n\nKlaus-herra poistui ja kuningas jäi taas keskustelemaan kirkon miesten\nkanssa. Hän muisti nyt erään toisen Fleming-suvun jäsenen, hiljaisen,\nharkitsevan miehen, josta hän täällä Suomessa oli saanut varsin\nedullisen käsityksen, -- Hermanin, Louhisaaren herran, Hämeenlinnan\ntoimeliaan päällikön. Hänestä ei ollut kirkon miehilläkään muuta kuin\nhyvää sanottavaa, ja kuningas lupasi ensi tilassa kutsua taas Hermanin\npuheilleen Turkuun.\n\nPiispan suurtuvassa odotteli sillävälin suurilukuinen pitoyleisö, johon\nkuului pappeja, porvareita ja aatelismiehiä, kuninkaan saapumista --\nmonet jo tiesivät, että siellä tulisi tapahtumaan jokin juhlallinen\ntoimitus, jonka jälkeen vasta päästiin piispan emännän ruokapöytäin\nääreen. Ja se odotus kävi sitä jännittävämmäksi, kuta kauemmin\nkuningas viipyi sisällä Agricolan työhuoneessa. Huhuttiinpa jo, että\nhän aikoisikin peruuttaa tai lykätä lupauksensa Juhana-prinssin\nnimittämisestä Suomen herttuaksi, ja juhlavieraat vaappuivat sen\njohdosta, niinkuin itse prinssikin, toivon ja pelon vaiheilla. Sillä\ntuo toivo saada prinssi Suomen ruhtinaaksi oli kaikissa piireissä\nyleinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAinakin yhtä suurella jännityksellä kuin prinssi itse odotti tapahtuvaa\nratkaisua siellä piispalan suurtuvan väkijoukossa kuninkaan kirjuri\nMartti Pietarinpoika; alituisesti hän, palavin silmin, jäntereet\npingoittuneina, pälyi sisähuoneen ovelle, josta kuninkaan odotettiin\nsaapuvan. Olihan hänelläkin siinä elämänsä ratkaisu kysymyksessä,\nonnensa, niinkuin prinssilläkin, tulevaisuutensa enemmän kuin hänellä...\n\nTämä päivä oli aamusta asti antanut hänen ajatuksilleen paljon\naskartelua. Hän oli kirkossa vakavana ja melkein kaihomielin katsellut\nja kuunnellut, kuinka hänen teinitoverinsa, joiden vuosiluokkaan hänkin\nolisi kuulunut, nyt vihittiin papeiksi, ja olivat valmiit lähtemään\nelämäntyötään suorittamaan, ja hän oli itseltään kysynyt, onko hän,\nheistä syrjään jouduttuaan, uraltaan suistunut seikkailija... Ja nyt\ntäällä piispalassa, jonne hänetkin oli vieraaksi kutsuttu, olivat nuo\nsuurtuvan liitelevät huhut ja epäilykset käyneet häntä raatelemaan.\nRaukeaako taas kaikki?\n\nMartti oli äskeisen, prinssille viemänsä viestin aiheuttaman\nilonhurmeensa jälkeen jälleen saanut tuntea pettymyksiä, tuntea\nsyvästi oman vähäpätöisyytensä, ja se varmuus, joka hänet täytti,\nkun hän erosi viimeisestä kohtauksestaan vastaisen herttuan\nkanssa, oli sitten jo melkoisesti ohennut. Kyrön Heikin talossa\nei hänen tulevaisuudenkuvitelmiinsa suhtauduttu ollenkaan samalla\nluottavaisuudella, jolla hän itse niistä kertoi. \"Missä on se sinun\ntalosi\", niin oli Kyrön eukko heti pisteliäästi kysellyt, \"katsotaan\nnyt ensiksi, minkälainen se on ja mikä on virkasi prinssin hovissa,\njosta ei kukaan tiedä vielä mitään.\" Tällainen ryöppy oli jo\nmelkoisesti jäähdyttänyt nuoren miehen tulisia toiveita, mutta olipa\nElisa-emäntä samalla hänelle edelleen kehunut, että heidän tyttönsä ei\nole köyhän teinikirjurin varassa, -- hän näkyi yhä edelleen uskovan\nnoihin talvisiin unelmiinsa Kuitian ylhäisen perijän suosiosta, eikä\nMartti itsekään ollut siitä asiasta aivan huoleton. Klaus-herra on taas\nTurussa... sen silmä voi uudelleen iskeä sievään porvaristyttöön...!\nJa Kerttu itse, hän oli kyllä luottava ja rakas, mutta hän oli kuin\nhento vesa, jonka voimakkaampi tahto taisi helposti vääntää millaiseksi\ntahansa...\n\nKaikki riippuu siitä, kykeneekö Juhana-prinssi täyttämään lupauksensa,\nja se taas riippuu kuninkaan päätöksen pitäväisyydestä, täksi päiväksi\nmäärätystä ratkaisusta, -- sen Martti nyt selvästi ja syvästi oivalsi.\nJa siksi hänen silmänsä niin odottavina pälyivät sinne sisähuoneen\novelle, josta maan vaaria odotettiin.\n\nOvi kävi, mutta ukko ei tullut.\n\nSieltä kirjastohuoneesta astui hetken kuluttua Eerik Härkäpää vieraiden\nluo suurtupaan. Martti ei voinut silloin hillitä jännitystään; hän\nriensi kuumeisena tämän entisen opettajansa luo, kyselläkseen häneltä\nkuulumisia kuninkaan neuvotteluista. Eerikki-maisterihan ei kuitenkaan\ntiennyt, miksi hänen entinen kelpo oppilaansa nyt oli niin levoton, ja\nluullen hänen huolehtivan vain erämaasukulaistensa kohtalosta, kertoi\nhän Martille äskeiset keskustelut kuninkaan ja nuoren Klaus Flemingin\nvälillä tästä asiasta.\n\n-- Ikävä kyllä, näyttää todella siltä, kuin Klaus Eerikinpoika\nlähetettäisiin sinne sisämaahan kurittajaksi, valitti maisteri\nosaaottavana.\n\n-- Sekin vielä! huoahti Martti siihen aivan masentuneena, sillä tähän\nuutiseen hän ei toki ollut valmistunut.\n\n-- Niin, Klaus-herra on ankara talonpoikia kohtaan, ei hän noita\nerehtyneitä hämäläisparkoja säästä, totesi Härkäpää. -- Oletko saanut\nheille edes varoittavaa sanaa?\n\n-- En ole saanut...\n\nMartti seisoi siinä vallan typertyneenä. Hän oli perustanut\nsukulaistensakin pelastuksentoiveet aivan toiseen laskelmaan, samaan\nratkaisuun, jota tuvantäyteinen yleisö nyt niin jännityksellä odotti\n-- pettivätkö nyt kaikki armahdus-unelmat! Jos prinssin nimitys\nSuomen herttuaksi raukeaa taikka vain lykkäytyykin, ehtii Fincken\nviesti varmasti perille ja Klaus Fleming lähtee silloin hurjine\nhuovijoukkoineen rankaisemaan noita erämaanlaidan kovaosaisia\ntalonpoikia, jotka eivät edes tiedä sitä varoa! Parhaassa tapauksessa\nhän saa tavata sukulaismiehensä vankeina täällä Turussa -- ehkä itse\nheidän auttajanaan joutua heidän toverikseen tyrmään...\n\nTuossahan asteli juuri Klaus Fleming kannuksiaan kilistäen ylimysten\nparvessa. Mutta eipä ollut nyt nuori Kuitian junkkarikaan kovin\nvoitonvarman näköinen; hän vältti ilmeisesti sitä seuraa, missä\nJuhana-prinssi tarinoi ja hänen katseensa näyttivät kiukkuisilta, kun\nhän sinnepäin silmäili... Tuossa sisukkaassa nuorukaisessa kytee siis\nilmeisesti vielä se talvinen kauna prinssiä kohtaan, päätteli Martti\nmielessään, sama sappi, joka hänessä kuohahti Kankaisten häissä.\nHän kantaa kyllä salavihaa herttuaakin kohtaan, joka hänet silloin,\nnaissuosiosta kilpailtaessa, löi laudalta ja teki hänestä turkulaisten\npilkanesineen, -- sellaista sisua moinen isku polttaa kauan ja syvältä!\nMutta Juhana-prinssi itsekin näytti tänään perin levottomalta ja\nalakuloiselta... onko hänellä jo tieto toiveittensa pettämisestä...?\n\nTaas prinssi lähti ilmeisesti huolestuneena suurtuvasta piispan\ntyöhuoneeseen isänsä luo. Taas siellä kotvanen viivyttiin... ehkä\ntaisteltiin siellä nyt viime taistelu kuninkaan sitkeitä epäilyksiä\nvastaan, jotka Marttikin hyvin tunsi, -- voittaako siellä lopulta\nisänrakkaus vai valtiollinen varovaisuus?\n\nSuurtuvan surina oli vähitellen vaimentunut, odotus ja jännitys\noli siellä käynyt ylivoimaiseksi, keskustelut ja arvaamiset olivat\ntauonneet. Martista tuntui jo siltä, kuin kaikki olisi mennyttä.\nHän lyyhähti istumaan salin etäisimpään nurkkaan ja katseli melkein\ntylsästi eteensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin aukeni selälleen sisähuoneen ovi. Sieltä astui nyt vihdoinkin\nKustaa Vaasa verkkaisena, vanhana ja harmaana, asteli tutisevin\naskelin odottavain pitovierasten keskelle valtaneuvostensa ja toisten\nneuvottelussa olleiden herrain seuraamana. Hänen rinnallaan käveli\nJuhana-prinssi nuorena, pystynä, verevänä kuin kevät syksyn rinnalla,\nja kun kuningas asettui nojaamaan tuvan suuren pöydän ääreen, viittasi\nhän siihenkin poikansa viereensä.\n\nEi kuulunut hiiskahdustakaan äärimmilleen jännitetystä vierasjoukosta.\nKuningaskin seisoi siinä kotvasen ääneti. Hän oli tänään entistä\nvanhettuneemman ja näivettyneemmän näköinen, hänen jalkansa eivät\nnäyttäneet pöydän tuetta häntä kannattavan ja hänen hämärä katseensa\nikäänkuin hapuili ympärilleen. Pariin kertaan hän yritti koroittaa\näänensä, mutta se ei nyt tuntunut kurkusta lähtevän. Tuokion kuluttua\nhän kuitenkin kävi rauhallisesti puhumaan, aluksi hiljaisella,\nvavahtavalla, ikäänkuin vielä arkailevalla, mutta vähitellen\nvarmistuvalla äänellä:\n\n-- Olemme nyt aikeissa jättää tämän maanosan, jossa lähes vuoden\nolemme viipyneet rajalla käydyn sodan vuoksi. Sen sodan olemme\nvihdoin saattaneet loppuunsa, välirauha on tehty ja pysyvää rauhaa\nvalmistellaan. Me voimme siten levollisina palata valtakunnan asioita\nlaajemmin valvomaan ja hoitamaan...\n\nPidätetyin hengityksin kuunteli Turun kansa tätä kuninkaallista\nesipuhetta, joka ei kuitenkaan vielä viitannut odotetun ratkaisun\nsuuntaan. Martilla kohisi veri ohimoissa ja korvissa, niin että hän\ntuskin saattoi kuulla kuninkaan puhetta, joka pienen yskähdyksen\njälkeen jatkui: -- Ennen lähtöämme tahdomme käyttää tätä tilaisuutta,\njossa teitä Suomen miehiä on joukko koolla, lausuaksemme teille\njäähyväisemme. Vuosi sitten tähän maahan tullessamme emme sitä paljon\ntunteneet emmekä siihen ihastuneet. Olimme luulleet sen viljavaksi\nja hyvinvoivaksi, mutta olemmekin huomanneet sen köyhäksi ja monien\ntarpeiden alaiseksi. Sikäli kuin nyt olemme tähän maahan ja sen\numpimieliseen kansaan tutustuneet, olemme koettaneet näitä tarpeita\nauttaa ja tahdomme sen edelleenkin tehdä.\n\n-- Itsekö, ilmanko prinssin välitystä? kysyi Martti hätkähtelevässä\nmielessään. Ja kaikkien muidenkin katseissa kuvastui samaa kysymystä.\nMutta kuningas jatkoi entistä värähtävämmällä äänellä:\n\n-- Sitä varten olemme tehneet päätöksemme, joka on meiltä vaatinut\npaljon taistelua ja jonka nyt tahdomme ilmaista, niin raskasta kuin\nse meille onkin. Helpottaaksemme tämän maan hallintoa sekä jotta sen\nasukkailla olisi, kenen puoleen kääntyä huolissaan ja tarpeissaan\nja keneltä saada oikeutta, neuvoa ja apua, olemme päättäneet jättää\npoikamme tänne käskynhaltijaksi... tänne Suomen herttuaksi...\n\nNyt se laukesi. Kävi hiljainen humahdus, ikäänkuin helpotuksen huokaus,\nläpi suuren, väentäytisen salin. Tuntui, kuin mieliä painanut sulku\nolisi yhtäkkiä avattu. Mutta paikoiltaan ei vielä kukaan liikahtanut\neikä ääneensä riemuaan ilmaissut, sillä kaikki ymmärsivät, että\nkuninkaan puhe oli kesken. Ainoastaan Juhana-prinssi notkisti kauniilla\nliikkeellä toisen polvensa kuninkaan edessä, ikäänkuin lausuakseen\nhänelle kiitoksensa ja vastaanottaakseen hänen käskynsä. Mutta se\nhumaus, joka huoneen läpi kävi ja johon Martti Pietarinpojankin\nhelpotuksenhuokaus sekoittui, oli kuitenkin niin voimakas, että kului\ntuokio, ennenkuin vanha kuningas sai puhettaan jatketuksi. Sillävälin\nhän istahti, mielenliikutuksensa herpaisemana, vieressään olevaan\nnojatuoliin, ja virkahti siitä, nyt melkein vihastuneella äänellä:\n\n-- Itse emme tänne tahtoisi jäädä, me ikävöimme täältä päinvastoin\npois. Mutta poikamme Juhana on tähän valtakunnan osaan mieltynyt,\nja haluaa ruveta hyväksenne työskentelemään; siksi olemme tahtoneet\nnoudattaa hänen uudistettuja toivomuksiaan saada jäädä käskynhaltijaksi\nSuomeen, kuitenkin niin, että Ruotsin kuningas aina on hänen ja tämän\nniinkuin muittenkin läänitysten yliherra. Mutta teidän herranne ja\nruhtinaanne on tästä päivästä alkaen Juhana, Suomen herttua.\n\nKomealta kajahti tämä loppujulistus ja nuoren prinssin uusi arvonimi,\n-- jo remahti äänekäs, hyväksyvä tervehdys salin eri kulmilta. Juhana\nitse oli noussut ja seisoi siinä nyt riemuaan salaamatta nuorena,\nvoimakkaana ja voitollisena, vapain, kirkkain katsein ympärilleen\nsilmäillen. Hän oli Suomessa-olonsa aikana paljon miehistynyt, hänen\nhartiansa olivat leventyneet, hänen vartensa oli vahvistunut ja\nliikkeensä varmistuneet -- jopa varjosti hieno, punertava parranalkukin\nhänen siromuotoisia huuliaan. Ylpeydellä läsnäolevat suomalaiset häntä\nkatselivat nuoren, voimakkaan hallitsijan perikuvana ja liikahtivat jo\nlähemmäs häntä onnitellakseen.\n\nMutta kuningas keskeytti ne liikkeet. Hänellä oli vieläkin jotain\npuhuttavaa. Hän selitti vielä, kuinka vaikea hänen oli erota pojastaan\nja kuinka suuren uhrauksen ja suosionosoituksen hän oli tässä\nsuomalaisten hyväksi tehnyt, toivoen ja vaatien, että he vuorostaan\nuskollisesti ja horjahtamatta hänen poikaansa ja tämän herttuallisia\njälkeläisiä ikuisesti uskollisina palvelevat ja kannattavat. Lopuksi\nhän ilmoitti tämän säädöksensä laatineensa suuremmaksi vakuudeksi\nmyöskin kirjallisesti ja antoi nyt kanslerinsa lukea ääneen sen\nvaltiollisen asiakirjan, johon hän oli koonnut ytimen siitä, mitä hän\ntässä suullisesti oli Turun rahvaalle ilmoittanut.\n\n-- Niin olet nyt, lausui kuningas, kun kansleri oli lopettanut lukunsa,\ntaas seisaalleen noustuaan ja poikansa puoleen kääntyen, -- niin olet\nnyt, rakas poikani, Suomen herttua, mitä lähes vuoden olet uneksinut.\nOsoita nyt, että miehenä ja ruhtinaana osaat hoitaa saamaasi lääniä,\nhoitaa sitä itsellesi, tälle maalle, valtakunnalle ja suvullemme\nkunniaksi!\n\n-- Teen sen, isä, lupasi Juhana kaikuvalla, juhlallisella äänellä.\n\nSiihen päättyi tuo odotettu ja toivottu toimitus. Piispa, valtaherrat\nja kaikki muut järjestyksessä kävivät nyt vanhaa kuningasta ja\nnuorta herttuaa kiittämässä ja onnittelemassa. Äskeinen kiusallinen\näänettömyys ja pingoittunut mieliala purkausi iloisten äänten\nmonivaiheiseen, pursuavaan surinaan, joka nuoren Martin korvissa, kun\nhän kuin humaltuneena liikkui siinä hurisevassa joukossa, kajahti yhtä\nihanalta kuin urkujen soitto eräänä talvipäivänä Turun tuomiokirkossa,\njossa Viipurin vapautumista vietettiin.\n\nMutta tämän tohinan keskellä hän kuitenkin taas näki ja kuulikin.\nHän näki, kuinka nuori prinssi äskeisen epävarmuutensa jälkeen siinä\njälleen ikäänkuin elpyi, kasvoi ja sai käskijän, hallitsevan herttuan,\nsävyn ja eleet, vastaanottaessaan kaikkien hänen suosioonsa pyrkivien\nonnittelut. Ja hän kuuli, kuinka Ericus Härkäpää, iloinen kiilto\nsilmissään, kuiskasi Agricolalle:\n\n-- Tämä vuosi on ollut vanhalle kuninkaalle opiksi. Tänne tullessaan\nhän ei meistä suomalaisista eikä meidän erikoistarpeistamme tahtonut\ntietää mitään, -- ei hän olisi silloin meille lemmikkipoikaansa\nherttuaksi antanut!\n\n-- Ei, myönsi piispa hillitymmin, kuten aina. -- Mutta täysin hän ei\nmeihin vieläkään luota...\n\n-- Se on totta, sinä olet siitä elävä esimerkki Mutta sittenkin hän nyt\nkäsittää ja myöntää, että Suomi on otettava lukuun toisella tavalla\nkuin ennen, että tämä maa menestyäkseen tarvitsee oman hallituksensa.\nKuulitko: \"Suomen herttua\", siinähän jo Suomen nimi kaikuu erikoisena\nnimenä, omalla kaiullaan...\n\n-- Niin, suokoon Jumala, että se kaikki ja kaikille onneksi kääntyisi!\n\nHuomasipa Martti Pietarinpoika senkin, että nuori Klaus Fleming\nviimeisten joukossa tuli kuningasta tervehtimään, sivuuttaen tahallaan\nprinssin. Hänelle kuningas virkkoi:\n\n-- Sinä, Klaus, jäät tietenkin nyt tänne Turkuun, jossa poikamme\nympärille hovi keräytyy ja jossa tämän maan ylimyksillä epäilemättä on\noleva paljon tehtävää.\n\nMutta Klaus-herra vastasi vältellen:\n\n-- Teidän majesteettinne tietää parhaiten, kuinka onnistumaton minä\nolen hovimieheksi, -- soturiksi sovin paremmin.\n\n-- Totta kyllä, hymähti kuningas hyväntahtoisesti. -- Mutta onhan tässä\nmaassa kai tehtäviä sellaisillekin...\n\n-- Niin, olihan kysymys siitä Hämeen retkestä...\n\nMutta siihen virkahti kuningas kärsimättömästi:\n\n-- Niistä ja muista asioista saat nyt sopia poikani ja hänen\nneuvonantajainsa kanssa, ne kuuluvat nyt heille, -- me matkustamme\npois. Sittenhän saatte täällä itse hoitaa erämaa-asianne ja muut\nasianne, sitähän te suomalaiset olette toivoneetkin...\n\nKuninkaan äänessä oli hiukan syytöstä, hiukan kaunaa, joka jo kuitenkin\noli kuin sulanut hetken yleiseen hyvänsävyisyyteen. Mutta Klaus Fleming\nei näyttänyt tuota hyväntahtoisuutta ymmärtävän. Hän seisoi vakavana,\nmelkein synkkänä kuninkaan edessä ja vastasi:\n\n-- En tiedä, mitä täällä toivotaan. Minä haluan vain miekallani\npalvella kuningasta ja sillävälin hoitaa maatilojani... Niitä\nviljelemään pyydän nyt saada vetäytyä.\n\nKustaa-kuningas repäisi silloin vetistävät silmänsä suuriksi:\n\n-- Hä, etkö olekaan sinä samassa ilon huumauksessa, jossa kaikki muut?\nEtkö voi tarjota pojalleni miekkaasi ja apuasi?\n\n-- Hänellä on riittävästi muuta apua, tuskin hän minua tarvitsee.\nÄitimme vanhenee, tilamme ovat liian laajat naisen hoitaa, hän kaipaa\nminua jo tuekseen Paraisiin ja Siuntioon...\n\nKuningas katsoi kauan ja ihmetellen tätä nuorta ylimystä, parhaan\nsuomalaisen apumiehensä rotevaa poikaa, jossa hän tiesi olevan paljon\nvoimaa, mutta myös paljon itsepäisyyttä. Ja tyytymättömänä hän ärähti:\n\n-- Vieköön minut piru, jos pääsen teistä suomalaisista koskaan\nselville! Te ette näy tietävän, mitä te tahdotte silloinkaan, kun\nluulisi teitä parhaalla tavalla tyydytetyn. Täällä nyt toiset ulisevat\niloaan ja ihastustaan päätöksemme johdosta, mutta tässä yksi jukuri\nsittenkin kantaa hapanta naamaa ja uhmailee...\n\nUkko oli suuttunut. Hän nyt melkein karjaisi:\n\n-- Mene maatiloillesi ja pysy siellä, kunnes sammalet päähäsi kasvaa!\nMe pidämme kyllä silmällä, rupeatko juonittelemaan meitä tai poikaamme\nvastaan!\n\nKlaus Fleming kumarsi ääneti ja poistui kalpeana mutta pystypäisenä.\nTuo kohtaus oli herättänyt lähinnä seisovain huomiota,\nJuhana-prinssikin oli kääntynyt katsomaan, mistä hänen isänsä näin\näkkiä oli kiivastunut, -- hän ei ensinkään ymmärtänyt kopeana\npoistuvan entisen toverinsa Klaus Eerikinpojan ilmeistä koppavuutta ja\nnyrpeyttä. Ja hän jäi siitä edelleenkin tietämättömäksi, sillä iloinen\nsurina salissa sai samalla entistä äänekkäämmän voiman, kun piispa\nAgricola puolisoineen tuli ilmoittamaan, että vaatimaton ateria oli\nruokahuoneeseen katettu.\n\nMutta Martti Pietarinpoika, joka oli läheltä kuullut kuninkaan ja\nKlaus-herran äskeisen keskustelun, ymmärsi hyvin koko tuon kohtauksen\nja Klaus Flemingin itsepäisen kylmyyden syyn. Se kohdistui kyllä\nnuoreen prinssiin -- Kuitian nouseva isäntä on pitkävihainen ja\nsydämikkö, kuten oli isänsäkin. Martti jo sääli suosijaansa herttuaa,\njoka oli joutunut tuon karhunpojan vihoihin. Mutta samalla hän\nrajattomasti riemuitsi tuosta äskeisestä keskustelusta: Klaus-herra on\nsiis saanut potkut, Hämeen retkestä ei tule mitään, kuningas jättää\nsenkin asian Suomen uuden herttuan hoidettavaksi!\n\nMoni oli siinä huoneessa äsken huudahtanut: Eläköön prinssi\nJuhana, eläköön Suomen herttua! Mutta melkein äkkipäiseltä tuntui\nsittenkin, kun kuninkaallisen seurueen jo tehdessä lähtöä piispalan\nruokahuoneeseen, nuori, innostunut ääni -- se oli Martin -- vielä\nkerran keskilattialta erityisellä painolla ja antautumisella heläytti:\n\n-- Eläköön Suomen herttua!\n\n\n\n\nXXVII\n\n\nEräänä kesäpäivänä levisi Turussa sanoma, että suomalainen\nkuninkaankirjuri ja airut, entinen turkulainen teini Martti\nPietarinpoika, oli saanut palkkiokseen kuninkaalle ja nuorelle\nherttualle tekemistään palveluksista talon, Pyhän Annan suureen\nanetaloon kuuluvan pienehkön aputalon Mätäjärven puolelta. Sama huhu,\njoka aamupäivällä torinlaidassa ostoksiaan tekeväin emäntäin mukana\nkulona kulkeusi yli kaupungin, tiesi jo iltapäivällä senkin, että\nMartti aikoi piakkoin mennä naimisiin Köyhän-Kyrön tyttären kanssa.\nMistä niinhyvin edellinen tieto, joka oli tosi, kuin jälkimäinen\ntieto, josta ei ollut vielä mitään lopullista varmuutta, oli lähtenyt\nliikkeelle, sitä ei Martti Pietarinpoika itsekään tiennyt. Mutta\nTurku olikin vielä siihen aikaan sellainen pikkukaupunki, jossa\nporvarit hetipaikalla tiesivät toistensa asiat, väliinpä jo ennen kuin\nasianomaiset itse.\n\nMutta Martille siitä tiedon levinnästä ei ollut vahinkoa. Sillä kun\nhän samana päivänä saapui Kyrölään morsiantaan tervehtimään, oli\nsiellä vastaanotto varsin toisenlaista kuin edellisinä päivinä. Kerttu\nei tosin itse sattunut kotiin, mutta Kertun äiti, tuo ennen niin\njäykkä Elisa-muori, saatteli Marttia käsipuolesta perhepöytään, ja\nvakuutteli yhä uudelleen iloaan siitä, että heidän yhteinen harras\ntoivomuksensa tosiaankin oli toteutunut, että poikaprinssi oli\ntäyttänyt sen lupauksen, minkä isäkuningas oli unohtanut. Hän siisti\ntupansa niinkuin hyvällekin vieraalle ja syötti Martille hunajaleipiä\nja simaa, jommoisia herkkuja hän siellä tuskin jouluksikaan oli\nsaanut. Hyvänahkainen Kyrön Heikki itse toruskeli emäntäänsä, että\nmitä minä sanoin... ja kertoi, miten hän tänä aamuna sillankorvassa\ntapasi Paksujalan, joka kertoi... Ja kun Kerttu tuokion kuluttua palasi\nkotiin ja näki äitinsä Martin vieressä hunajaleipää syömässä, niin hän\nläimäytti kätensä yhteen ja kiirehti kaulaamaan ensiksi äitiään ja\nsitten Marttia.\n\n-- Nythän te olette taas hyvät ystävät kuin ennenkin vanhaan, ilkamoi\nKerttu.\n\n-- Mitäs muuta me ollaan koskaan oltu... vastasi äiti melkein kuin\nloukkaantuneena, -- kuka pienistä selkkauksista...!\n\nEi niistä ainakaan Martti välittänyt. Siellä keskusteltiin sinä iltana\njo kihlajaisista ja kuuliaisista, jotka kumminkin piti vähän lykätä,\nkun se vanha talo Mätäjärven rannalla oli korjauksen tarpeessa. Ja\nkun Martti teki lähtöä Aningaisista, pääsi Kerttu nyt hänen kanssaan\nkaupungille kävelemään, -- sitä ei ollut Elisa-muori ennen koskaan\nsallinut.\n\nHe kävelivät kevyesti keikkuen ja viserrellen kuin lintupari, ja kun\nhe tulivat Innamaan talon kohdalle, niin he yhtäkkiä päättivät käydä\nsisään kertomaan Valpuri-tädille onnestaan, -- olihan heidän tätä\ntoimekasta emäntää kiittäminen väliensä säilymisestä.\n\nValpuri onnittelikin ja kyseli ja neuvoi, ja kun hän kuuli, että häät\noli lykättävä talonkorjuun vuoksi ehkä aina ensi kevääseen asti,\nasettui hän kädet lanteilla nuorten eteen ja virkkoi:\n\n-- Eikö teillä sen kiireempää olekaan yhteen, tiedättekö niin varmasti,\nettei taas talven varrella voi tapahtua jotakin odottamatonta? Ei,\nsuotta en täällä talossani toimittanut Kuitian herralle toista tyttöä,\njoka sekin kyllä jäi häneltä saamatta, -- teidän on mentävä naimisiin\nheti, pappilaan ilmoittautumaan vielä tänä päivänä!\n\n-- Mutta kun ei ole vielä kotia, sopersi Martti.\n\n-- Ole huoletta, se ehditään kyllä saada. Mätäjärven aputalon tunnen,\nsen perhetupa voidaan piankin saada korjatuksi, olkia katolle ja uuni\npaikoilleen, -- muuta te ette aluksi tarvitsekaan. Ensi kuussa siellä\njo asutte ja muokkaatte kaalimaan kylvettäväksi ensi keväänä!\n\n-- Kun sen saisi toimeen... ei ole meillä vielä pataa, ei vuodetta...\nhätäili Martti.\n\n-- Ne hankitaan. Minä käyn vielä tänä iltana puhuttelemassa Kyrön\nemäntää -- mehän ollaan vanhat, hyvät naapurukset, vaikka tässä nyt\ntuli vähän kaunaa väliin --, liepäs ihme, jollemme me kaksi naista\nsaisi teitä muutamassa viikossa yhteen! Joutukaa te vain kuulutusta\nottamaan...\n\nValpuri suorastaan ajoi heidät pappilaan, sillä hän oli päättänyt\ntoimeenpanna häät vielä ennen mätäkuuta, se oli hänelle ikäänkuin\neräänlainen kunnianasia. Eikähän nuoret kuhertelijat suinkaan panneet\nvastaan, he tottelivat ja menivät suoraa päätä Innamaasta Turun\nkaupunginpappilaan naimailmoitusta tekemään, sillaikaa kuin Valpuri\nihan lämpimiltään pistäysi pitkistä ajoista Kyrölään. Ja kun he\npappilasta palasivat kivipuotien ohi, yhdessä katsellen, mitä heidän\nensi hätään olisi sieltä uuteen pesäänsä hankittava, niin myyjättäret\nniistä nyökäyttivät heille ystävällisesti päätään, ikäänkuin todeten,\nettä oikeinpahan kertoi huhu...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMartti olisi kyllä sitä kävelyä jatkanut pitempäänkin, mutta hänen\ntäytyi tänään vielä joutua linnaan töihinsä, -- erottava oli huomiseen.\nSillä hänen oli kiireellä saatava valmiiksi eräs tärkeä kirjoitus,\nennen kuin pika-airut illalla lähti linnasta liikkeelle.\n\nJa se oli vähän visainen työ. Piti pukea suomalaiseen asuun,\nsuomalaiselle rahvaalle kaikkialla julkiluettavaksi, se kuninkaan\njulistus, jossa Kustaa Vaasa määräsi poikansa Juhanan Suomen herttuaksi\n-- hänet ja hänen sukunsa \"ikuisiksi ajoiksi\". Ennen pitkää istuikin\nMartti taas vanhassa työhuoneessaan tämän työnsä ääressä, koettaen\nkoota siihen ajatuksensa, jotka kuitenkin pyrkivät liitelemään omia\nteitään. Hitaanlaisesti siinä nyt siis vaikeat lauseet suomeksi\nvääntyivät.\n\nJo tuli herttua itse hänen työpöytänsä luo katsomaan käännöksen\nedistymistä. Hän oli siihen erityisesti kiintynyt, hän tahtoi\nvälttämättä saada julistuksen suomenkielelläkin jo heti levitetyksi\nja koetti nyt Martin olan takaa tavata hänen paperille piirtämiään\nsuomalaisia sanoja, -- paljoahan hän ei niistä ymmärtänyt, mutta jonkun\nsanan kumminkin. Ja Martin hanhensulan rapistessa hän istahti siihen\nviereen, heittäysi selkäkenoon ja virkkoi:\n\n-- Miten luulet tämän julistuksen hyviin suomalaisiimme vaikuttavan?\n\n-- Ilolla sitä kaikki tervehtivät, talonpojat, porvarit ja\naatelisetkin, vastasi Martti aivan imartelematta.\n\n-- Kaikki?\n\n-- Niin kaikki -- kenties yhtä lukuunottamatta.\n\n-- Ketä... niin, tiedän, paitsi Klaus Eerikinpoikaa. Kuule, miksi hän,\nvanha toverimme, meille on niin karsas, miksi ja mistä ajasta?\n\n-- Enhän varmasti tiedä, -- ehkä Innamaan ja Kankaisten pidoista...\n\n-- Niin, -- niin se on. -- Pieni varjo himmensi hetkeksi\nJuhana-herttuan kirkasta otsaa.\n\n-- Hän on visapää... mutta ei auta, me emme voi tässä asiassa häntä\nhyvittää...\n\nHetkeksi vain oli se varjo laskeutunut nuoren ruhtinaan kasvoille.\nKohta hän taas iloisempana jutteli:\n\n-- Kuulitko, että Klaus olisi tahtonut lähteä hämäläisiä rankaisemaan,\n-- siitä ei onneksi tullut mitään.\n\n-- Ei, jumalankiitos, vastasi Martti huoahtaen. -- Mutta he odottavat\nvielä hädässä ja tuskassa armahdustaan.\n\n-- Se on totta, nyt tahdomme sen lupauksemme täyttää. Kun tuot\nkäännöksesi sisälle kansliaan, niin neuvotelkaamme Henrik Klaunpojan\nkanssa, mitä siinä asiassa on tehtävä.\n\nHerttua meni, ja taas sujui Martilta työ nopeammin. Hän tahtoi näet nyt\nkiirehtiä siihen toiseen tehtävään, saadakseen, jos mahdollista, senkin\nkirjeen menemään vielä tänä iltana airuen mukana, jonka oli lähdettävä\nviemään kuninkaan julistusta kaikkiin Suomen linnoihin ja kaupunkeihin.\nTunnin kuluttua hän jo riensikin siihen linnan pihasiipeen, jonka\nalakertaan Juhana-herttualle juuri parhaillaan kansliaa eli\nhallintohuoneistoa järjestettiin ja sisustettiin.\n\nKuninkaan omalla avulla ja johdolla oli näet herttua heti nimityksensä\njälkeen saanut ruveta harjoittautumaan helpompiin hallintotehtäviin, ja\nsitä varten hänelle nyt parhaillaan kansliaa järjestettiin. Kuningas\naikoi näet itse aivan lähipäivinä lähteä perheineen Ruotsiin, -- hän\nodotteli nyt vain laivojaan, jotka olivat tulossa häntä sinne hakemaan,\n-- ja Suomen asiat, hallinto ja veronkanto, olivat silloin jätettävät\nyksinomaan herttuan hoteille. Sitä varten oli Henrik Klaunpojan nyt\nherttuan neuvonantajana oltava joka päivä saapuvilla linnassa ja sitä\nvarten oli Herman Flemingkin jo muuttanut Hämeenlinnasta Turkuun.\nKansleri ja kirjurit olivat jo herttuan käytettävissä, mutta tärkeimmät\nasiat oli sentään kuningas vielä itse ratkaissut.\n\nSiellä herttuan uudessa kansliassa oli Martin saapuessa useampiakin\nSuomen vallasherroja koolla. He olivat tulleet tapaamaan Henrik\nKlaunpoikaa, joka äsken oli palannut Inkeristä solmimasta välirauhaa\nja joka sekä tämän ansionsa takia että muutenkin nyt yhä enemmän\njoutui Suomen miehistä keskeisimmäksi. Hänen mukanaan oli Viipurista\npalannut muutamia siellä rajanpuolustusta varten pari vuotta\nviipyneitä Turunmaan ja Länsi-Suomen aatelisherroja, Boijeja, Finckejä\nja Ståhlarmeja, jotka nyt vihdoinkin, kun välirauha oli solmittu,\nolivat päässeet kotipuoleensa. Suurin osa aseväkeä oli tosin edelleen\njätetty Viipuriin kaikkien tapausten varalta, Klaus Kristerinpoika\nHorn johtajanaan, mutta myöskin kuninkaan Suomeen tuoma ruotsalainen\nsotaväki oli jo päällikköjensä johdolla palaamassa Turkuun, jonne sitä\nnäinä päivinä odotettiin.\n\nRintamalta palanneet soturit kertoivat siellä nyt Simo Tuomaanpojalle\nja muille linnan herroille sodan viimeisistä vaiheista ja Viipurin\nasioista, ja Marttikin, joka edellisen synkän syksyn oli viettänyt\nViipurin linnassa, pysähtyi hetkeksi niitä tarinoita kuuntelemaan.\nSota oli, sitten kun venäläiset oli viime talvena saatu Suomesta\npois, päättynyt vähitellen kuin nukkuvan rukous, mutta rajakahakkain\nja epävarman tilanteen vuoksi oli siellä ollut oltava yhtämittaa\nvarustuksissa koko kevät ja kesäkin välirauhan solmiamiseen asti.\n\n-- Ja kestääkö nyt se välirauha, kysyi Simo Tuomaanpoika Henrik\nHornilta, -- vai vieläkö sinne on uudet yritykset tehtävä?\n\n-- Nyt kestää, vastasi Henrik varmasti. -- Venäläisillä ei ole mitään\nhalua sitä rikkoa, heillä on jo muuta tekemistä... eikä ole halua\nmeilläkään!\n\n-- Eikö lähde Antti Niilonpoikakaan enää rajan taa uhittelemaan?\n\n-- Ei lähde. Kuumaverisellä Sabelfanalla on nyt korkea sotilasvirka\nViipurissa, ja hän elää siellä tyytyväisenä.\n\nViipurista oli, kertoivat vieraat edelleen, vanha linnanvouti Maunu\nNiilonpoika, Ahtisten herra, jolle voudinvirka kuninkaan siellä\nviipyessä oli käynyt niin perin rasittavaksi, vihdoinkin päässyt\nreippaan Inga-rouvansa kanssa lähtemään kaivatulle kotitilalleen, Klaus\nKristerinpoika oli siellä nyt linnanpäällikkönä. Ja Paavali Juusten\noli korjannut linnasta emännäkseen uuteen, kolkkoon piispalaansa sen\n\"erittäin suloisen immen\", jota tavatakseen hän niin usein oli linnan\narkituvassa iltojaan viettänyt.\n\nMielenkiinnolla kuunteli Martti näitä Viipurin tarinoita. Mutta se\nasia, jota varten hän oli kansliaan tullut, poltti häntä samalla --\nse oli nyt saatava päätökseen ajetuksi. Hän jättikin pian herttualle,\njoka sisähuoneessa neuvotteli kanslerinsa kanssa, äsken valmistuneen\nsuomennoksensa ja kutsui sinne Juhanan käskystä hetken kuluttua Henrik\nKlaunpojankin, jolle hän lyhyesti kertoi erämaa-asiansa ja prinssin\nlupauksen armahtaa omavaltaisuuksiin eksyneet hämäläiset talonpojat.\nMartin ehdotus oli, että Kustaa Finckelle lähetettäisiin Savon\nuuteen linnaan kirje, jossa herttua ilmoittaisi saaneensa tietoonsa\nhämäläisten viimetalvisen hyökkäyksen savolaisten uudisasutuksille,\nmutta tehdystä anomuksesta päättäneensä antaa heille armon. Kustaa\nFincke saa niin ollen antaa sen asian raueta ja koettaa sovinnossa\njärjestää siellä välit niin, että puheenaoleville hämäläisillekin jäisi\njotakin heidän entisistä takamaistaan...\n\n-- Minkä neuvon annat minulle, Henrik Klaunpoika, tässä asiassa, joka\non ensimmäisiä hallitustoimiani? kysyi nuori herttua hiukan levottomana\nHornilta. Sillä lupauksestaan huolimatta ei hän siitä ratkaisusta ollut\naivan varma.\n\n-- Tuleeko minun vastata, sen mukaan, mitä itse pidän oikeana ja\nparhaana, vai niinkuin luulen kuninkaan asiata katsovan? kysyi\nneuvonantaja varovasti.\n\n-- Ilmoita minulle oma vilpitön mielipiteesi, niinhän sinun on\nneuvonantajanani aina tehtävä.\n\n-- Silloin vastaan ilolla, että teidän ruhtinaallisen korkeutenne\nhellä sydän on tässä, armoon suostuen, osunut oikeaan. Erämaat ovat\nvakinaisesti asutettavat, mutta älkäämme ajako sitä niin kaavamaisesti,\nettä talonpoikien elinkeinot yhtäkkiä häiriytyvät...\n\n-- Niin ollen, -- kirjoita, Martti, kirje Finckelle niinkuin olit\naikonut, huudahti herttua helpotuksella. Tässä oli ensimmäinen tapaus,\njossa hän lähti toimimaan aivan ominpäin, vieläpä tietäen isänsä olevan\ntoista mieltä, ja siksi se ratkaisu oli häntä painanut. Nyt, saatuaan\nkuninkaan määräämän neuvonantajansa puolelleen, hän tunsi mielensä\nkeventyvän ja tunsi samalla tyydytystä siitä, että hän saattoi omankin\nymmärryksensä ja oikeuskäsityksensä varassa ryhtyä hallitustehtäviin\nuudessa herttuakunnassaan.\n\nMartti ei vitkastellut käydessään toteuttamaan herttuan lupausta ja\nkäskyä. Sillaikaa kuin herrat jatkoivat kansliassa keskusteluaan,\nhän laati kirjeen Kustaa Finckelle valmiiksi ja ennen pitkää\nhän jo saattoi sen esittää herttuan allekirjoitettavaksi. Nuori\nprinssi luki sen ja piirusti kauniisti nimensä alle: Juhana, Suomen\nherttua... Mutta samassa syntyi siellä etuhuoneessa liikettä ja\nhälinää. Kaikki nousivat istuimiltaan kunnioittaen tervehtimään, --\nkuningas oli näet laskeutunut alas asuinkerroksestaan herttuan uuteen\nkansliaan katsomaan, kuinka siellä nyt työskennellään. Hän tervehti\nhyväntuulisena koossa olevia herroja, virkahtaen:\n\n-- Totta tosiaan, johan täällä herttuan kansliassa on koko Suomen\nylimystö koolla. Hauskaa nähdä -- näinkö aiottekin ryhtyä nyt tämän\nmaan asioita hoitamaan? Suomalaiset herrainpäivät!\n\nUkko hymyili näin leikkisästi huudahtaessaan, mutta olipa vähän\nkarkeakin hänen sanoissaan. Ja astuessaan poikansa pöydän luo hän\njatkoi:\n\n-- Ja täällä jo tehtyjä päätöksiä allekirjoitetaan, -- suomalainen\nhallitus! Mitä te olette siinä kirjoittaneet?\n\nMartti oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan ja hiukan levotonna\nhypisteli herttuakin vielä edessään olevaa paperia, jonka tuoretta\nnimikirjoitusta hän parhaillaan hiekalla kuivali. Mutta Henrik\nKlaunpoika vastasi rauhallisesti: -- Herttuallinen armahdus eräille\nerehtyneille, -- hänen ensimmäinen armonosoituksensa Suomen herttuana!\n\n-- Vai armahdus, niissä asioissa on oltava varovaisia! Maata on lujalla\nkädellä hallittava, rikoksen tehneiden tulee saada rangaistuksensa,\nmuuten heikkenee hallituksen valta.\n\n-- Mutta lempeydellä hankimme itsellemme ystäviä ja tuemme samalla\nvaltaamme, vastasi siihen nyt nuori herttua.\n\n-- Aina asiain mukaan, poikani! Luepas minulle se armokirjasi.\n\nJo oli Martilla taas luonto lysähtää matalaksi. Karille tässä\njouduttiin sittenkin, päätteli hän, kuninkaan kiivautta erämaa-asiassa\nmuistellessaan. Kaikki meni hornaan!\n\nMutta ennenkuin prinssi oli ehtinyt ruveta Finckelle osoitettua\nkirjettä lukemaan, kysyttiin kuningasta etuhuoneeseen. Sinne oli\nsaapunut kaukainen matkustaja, Kustaalle tervetullut vieras, -- Turun\ntuomiorovasti Knuutti Juhonpoika. Hän oli juurikaan palannut Turkuun\npitkältä, Moskovaan saakka tekemältään matkalta, ja saapui suoraa\npäätä linnaan tekemään kuninkaalle tiliä lähettilästoimestaan, --\nlinnan juhlahuoneista oli hänet saatettu kuninkaan luo alas herttuan\nkansliaan. Tähän odotettuun vieraaseen ja hänen uutisiinsa kiintyi nyt\nvanhan kuninkaan koko huomio.\n\n-- Miten voi siis ystävämme tsaari? kyseli Kustaa heti ensi\ntervehdyksen jälkeen. -- Hän on ollut meille kirjeissään usein sangen\nepäkohtelias ja töykeä, eikö hän sinua, meidän lähettilästämme,\npidellyt siellä pahoin?\n\n-- Ei, hyvin minua pideltiin, niinkuin parasta vierasta ja kuninkaan\nlähettilästä tulee, vastasi melkein ylpeästi tuomiorovasti, joka tällä\nmatkallaan ilmeisesti oli reipastunut. -- Olin siellä tervetullut\nairut, sillä suuriruhtinas haluaa nyt hartaasti rauhaa ja rauhan\nvalmisteluhan oli asianani.\n\n-- Joko hän on vihdoinkin kypsä? huudahti kuningas siihen\nriemastuneena. -- Taisipa hän saada tarpeensa siitä viimetalvisesta\nhyökkäyksestä Viipuriin.\n\n-- Niin, ja siellä selkkautuvat nyt asiat toisilla rajoilla;\nLiivinmaalle on lähetettävä aseväkeä, sotakin voi siellä pian puhjeta...\n\n-- Ja me pääsemme täällä pysyvään rauhaan! Parempaa tietoa et olisi\nvoinut meille tuoda. Nyt me voimme täydessä levossa ja mielenrauhassa\npalata kotiin Suomesta, jossa tämä sota on tuottanut meille niin paljon\nhuolta. Suuriruhtinas siis suostuu tarjottuun ehdotukseen pysyvän\nrauhan solmimisesta?\n\n-- Ilolla. Hän vain odottaa meidän rauhanneuvottelijoitamme Moskovaan,\njossa rauha allekirjoitetaan ja sen vahvistukseksi ristiä suudellaan.\n\n-- Viekää sana Agricolalle, että hänen on sinne pian valmistauduttava,\nintoili vanha kuningas nyt vallan pohteissaan. -- Ja me lähdemme\nRuotsiin! Hoida sinä nyt vain, poikani, tämän maan hallintoa, niinkuin\nolet aloittanut neuvonantajaisi avulla, me emme niihin enää tahdo\npuuttua, -- me odotamme täällä nyt vain laivojamme!\n\nJa astuen ovelle päin, hän kehoitti:\n\n-- Tule, Canutus! Sinä olet palannut pitkältä matkalta ja tarvitset\njotain suuhusikin; maljan ääressä saat kertoa meille tarkemmin\nmatkastasi. Tule, Juhana, sinäkin sinne vaakunasaliin, jonne nyt pöydät\nkatetaan, ja tulkaa te muutkin Suomen miehet, tämä saapunut viesti on\nkannun arvoinen!\n\nSiihen häipyi Kustaa-kuninkaan aikomus tutustua herttuan ensimmäiseen\nhallitustoimeen. Hän kävellä köpitti entistä reippaampana ja\nnotkeampana tuomiorovastin rinnalla linnan juhlahuoneisiin ja sinne\nlähtivät vähitellen Suomen herratkin toinen toisensa perästä.\n\nMutta Martti Pietarinpoika sulki kansliassa kiireellä Kustaa Finckelle\nmenevän kirjeen, kiinnitti siihen herttuallisen vahasinetin ja riensi\nviemään tämänkin kirjeen airuelle, joka juuri oli lähdössä matkalleen\nsisämaahan. Mutta vasta kun hän oli nähnyt pika-airuen linnan pihalla\nnousevan satulaan ja ajavan portista ulos, hän puolestaan hengähti\nkeventyneenä ja päivätyöhönsä tyytyväisenä.\n\n\n\n\nXXIX\n\n\nMuutamia viikkoja pitempään kuin oli aikonut sai Kustaa-kuningas Turun\nlinnassa odottaa Ruotsista häntä ja hänen hoviaan sekä sotaväkeään\nhakemaan saapuvia laivoja. Mutta ne odotuspäivät eivät nyt tuntuneet\nvanhasta kuninkaasta pitkiltä eikä hän käynyt kärsimättömäksi laivainsa\nviipymisestä. Sillä tyyntynein mielin, saatuaan tehtävänsä Suomessa\nhyvään päätökseen, hän nyt lepäsi nauttien sydänkesän herttaista\nsuloa ja retkeillen perheensä kanssa jäähyväisvierailuilla Paraisten,\nPiikkiön ja Maskun herraskartanoissa, -- pistäytyipä hän Taivassalossa\nasti vanhaa Mikael Karpalaista hyvästelemässä. Hartaammin kuin\nkuningas itse odotti nyt kotiinlähtöä nuori kuningatar, joka jo oli\nruvennut pitkästymään tähän \"maanpakolaisuuteen\", ja kenties kaikista\nkärsimättömämmin katseli Juhana-herttua mereltä nousevia purjeita,\npäästäkseen jo yksin ja täysvaltaisena herttuakunnassaan ja Turun\nlinnassa isännöimään.\n\nVihdoin olivatkin nyt odotetut laivat laskeneet linnan selälle ja\nViipurista saapunut sotaväki oli niihin heti sijoitettu. Kaunis oli se\nheinäkuun poutapäivä, jona linnasta kannettiin kuninkaan tavaroita alas\nVesiportille, minkä edustaiseen laituriin oli kytketty korkeakeulainen\npäällikkölaiva; helteessä hikosi tervattu kansi ja leppeästi leyhytteli\nheikko maatuuli sen levitettyjä purjeita. Lähdön hetki oli tullut.\n\nVesiportin laiturille kokoontuivat pian korkeita vieraita hyvästelemään\nSuomen vallassäätyjen ja porvariston edustajat, kirkon esipapit ja\nlinnan väki. Kuningatar ja kuninkaalliset lapset riensivät edeltä\nketterästi ja iloisina laivaan, viimeisenä käveli sinne kuningas itse\nJuhana-herttuan taluttamana. Sillaikaa kuin toiset laivat jo nostivat\nankkurinsa ja lähtivät hiljaa loittonemaan linnan selälle pysähtyi hän\nkumminkin vielä laiturille kädestä hyvästelemään kaikkia saattajiaan.\nKauimmin hän piteli Henrik Klaunpojan kättä, antaen hänelle poikaansa\nnähden vielä viimeiset neuvot ja puhuen:\n\n-- Näin olette siis, te suomalaiset ja sinä Juhana, tahtoneet, että\nminun on tänne jätettävä rakkaimpani. Neuvo häntä ja varjele, Henrik\nKlaunpoika...!\n\n-- Uskollisesti sen teen, lupasi vakavaryhtinen ylimys. Mutta kuningas\njatkoi vielä:\n\n-- Uusi aika, jota olette toivoneet, alkaa nyt teille, minun, vanhan,\nlähtiessä. Käyttäkää sitä oikein tämän uuden herttuakunnan, mutta\nmyöskin valtakunnan, onneksi, -- sen eheyttä muistaen!\n\nKyyneleet valahtivat vanhuksen heikoista silmistä, kun hän poikaansa\njäähyväisiksi syleili, valahtivat alas syväuurteisia poskia pitkin ja\nvalkoiselle parralle saakka. Mutta säteilevänä, nuoruutta uhkuvana\nherttua auttoi isänsä laivaan, missä norja kuningatar otti hänet\nhellästi vastaan ja kävi häntä tukien taluttamaan.\n\nKöydet irroitettiin ja verkalleen loittoni laiva laiturista, saaden\nvähitellen tuulta purjeisiinsa. Kotvan seisoivat rannalle jääneet\nVesiportin edustalla katsellen etääntyviä aluksia ja nousivat sitten\npienin parvin takaisin linnaan, josta kuului rakennusmiesten kirveiden\nkolinaa ja vasarain iskuja -- siellä oli jo herttuan toimesta ryhdytty\nvarustus- ja sisustustöihin hänen uutta hoviaan varten.\n\nEnsi kiireellä siellä herttuan asuinhuoneiden vierelle sisustettiin\nhuoneita hänen lemmittyään, Kaarina Hannuntytärtä, varten, jonka\ntiedettiin kuninkaan hiljaisella suostumuksella, joskin nimenomaisetta\nluvatta, piakkoin muuttavan herttuan luo linnaan. Mutta muitakin\nuudistuksia oli nuoren herttuan suunnitelman mukaan jo tekeillä\ntuohon vanhaan linnaan, jonka pihoilla nyt lautoja sahattiin ja jonka\nkäytävissä kirvesmiehiä kuhisi.\n\nHetkisen katsoivat sitä uuden ajan ennettä myöskin kuningasta\nsaattamassa olleet Turun kirkon esipapit, piispa Agricola,\ntuomiorovasti Canutus ja maisteri Eerik Härkäpää. Sitten lähtivät he\nkolmisin jalan astumaan kaunista rantatietä myöten linnasta kaupunkiin\npäin. Päivä oli helteisimmillään, kuuma oli pitkätakkisten siinä\ntaivaltaa ja alituisesti ohi ratsastavat aatelisherrat ja huovijoukot\ntupruttivat lisäksi sakeita pölypilviä hiekkaiselta maantieltä. Mutta\nlakit kourassa astelevat hengen miehet eivät sitä huomanneet, he olivat\ntaas vaipuneet verkkaisaan keskusteluun kirkkoaan ja työtään koskevista\nasioista, ja se kiinnitti kokonaan heidän huomionsa. Vihdoinkin he\nkumminkin, linnan portista kaupungin alueelle astuttuaan ja kivisillan\nkorvaa lähestyessään, pysähtyivät joen äyräälle; pyyhkivät siinä\nhikeä otsaltaan ja istahtivat keskentekoisen rakennuskehän katveeseen\nhirsikasalle levähtämään. Heillä ei ollut tänään kiirettä mihinkään,\npäivän työ oli tehty, kuningas oli saatettu matkalle, -- siellä\nvälkkyivät vielä saarten lomissa loittonevat, valkoiset purjeet, --\nsuloista oli siinä törmällä levätä.\n\n-- Uusi aika meille nyt siis alkaa, virkkoi piispa hiljaisella äänellä.\n-- Niinhän sanoi kuningaskin lähtiessään, vaikka hän ei siitä iloinnut.\nMitä tuo nyt tämä toivottu aika mukanaan niille, jotka sen saavat nähdä?\n\n-- Hyviä enteitä, tietysti, vastasi Härkäpää reippaasti, kuten aina.\n-- Täällä onkin ilma ollut kauan painostava, ja varsinkin vanhan\nkuninkaan täällä viipyessä. Hän ei enää ymmärrä nousevan ajan henkeä\neikä tarpeita, siksi hän ei ollut iloinen. Nuoret voimat astuvat nyt\ntäällä aisoihin oman herttuamme johdolla, -- miksi et ole sinä iloinen,\nveljeni Mikael?\n\nPiispa ei vastannut, mutta tuomiorovasti, joka näytti olevan samassa\nraukeassa, miltei raskaassa mielialassa kuin Agricola, viittasi\nvastapäiseltä rannalta linnaan päin soutavaan venheeseen ja kysyi:\n\n-- Kenen tavaroita siinä viedään linnaan?\n\n-- Kaiketi Kaarina Hannuntyttären, -- kiirepä sillä sinne todella näkyy\nolevan, vastasi Eerikkimaisteri. -- Mutta olkoon nuorilla vapautensa,\nvaikka me emme sitä ymmärräkään, eihän se voine meiltä uuden ajan\nsarastusta sumentaa...!\n\n-- Eipä kyllä, myönsi rovasti. -- Tulin vain ajatelleeksi, mikä\non varsinainen, syvin syy siihen, että Suomi nyt on kohotettu\nherttuakunnaksi, että se on saanut tänne kuninkaanpojan ruhtinaakseen...\n\n-- Syitä on tietysti useampia, vastasi Ericus. -- Nuoren prinssin\nkunnianhimo, vanhan kuninkaan halu hankkia arvoasemaa ja valtaa\nsuvulleen, ehkä myös huolenpito tästä syrjäisestä maasta, jota on\nhankala Ruotsista asti hallita...\n\n-- Kaikki totta, myönsi rovasti. -- Varsinainen, ratkaiseva syy on ehkä\nsittenkin kuninkaanpojan mieltyminen turkulaiseen porvaristyttäreen,\nhänen halunsa saada hänet emännäkseen Turun linnaan, -- siksi hän\nluoksemme jää!\n\n-- Tarkoitat, -- puuttui nyt piispa keskusteluun --, että nämä syyt\ntämän maanosan, Suomen, muuttuneeseen asemaan ovat aivan ulkonaiset,\nmeistä itsestämme riippumattomat, ja että ne eivät sellaisina paljoa\nvaikuta oloihimme. Olet oikeassa, Canutus! Sen uudistuksen, jota me\nisänmaallemme toivoisimme, jota työllämme valmistelemme, sen pitäisi\nlähteä sisästä päin, omasta, itsetietoisesta halustamme. Mutta\nsellaista meillä ei vielä ole.\n\n-- Ei ole vielä, ennenkuin sitä kasvaa, myönsi maisteri. -- Mutta\nhyväpä niinkin...\n\n-- Parasta toivokaamme, virkkoi piispa,--vaikka olemmekin sattumain\nvarassa, jotka riippuvat meidän ulkopuolellamme olevista tekijöistä...\n\nKirkon esipapit unohtuivat pitkäksi hetkeksi siihen tiepuoleen,\nkauniille jokitörmälle, näin harvakseen tarinoimaan. Äkkiä kuului taas\nlinnasta päin tulevalta tieltä monien kavioiden kopsetta ja vilkkaita,\niloisia ääniä, -- sieltä ajoi herttuan seurue, nuoria miehiä ja naisia,\nsiloisiksi suituilla ratsuillaan hilpeästi keskustellen kaupunkiin\npäin. Hovihenkilöiden perässä saapui vielä muutamia torvensoittajiakin\nja pillipiipareita. Herttuan rinnalla ratsasti siinä hänen lemmittynsä,\nkaunis Kaarina, verevänä ja notkeana. Mutta hän näytti nyt entistä\npystypäisemmältä, oli jo kuin jotain kuninkaallista hänen niskansa\nasennossa, ja hänen suupielissään väreili jo vähän käskijän piirrettä.\nJa ikäänkuin entistä kunnioittavammin jättäysivät toiset ratsastajat\nherttuasta ja hänen vierustoveristaan vähän jäljemmäs.\n\nKirkonmiehet nousivat herttuaa tervehtimään ja tämä pysähdytti heidän\nkohdallaan hevosensa, virkkaen hilpeästi:\n\n-- Me ajamme nyt häihin!\n\n-- Kenen häihin? kysyi Härkäpää ihmeissään.\n\n-- Teidän entisen oppilaanne, meidän herttuallisen kirjurimme, Martti\nPietarinpojan häihin. Viemme morsiamelle pienen häälahjan...\n\n-- Nytkö ne häät jo vietetään, ihmetteli piispakin. Hän oli kyllä\nMartilta itseltään kuullut, että Innamaan toimekas emäntä oli ottanut\nasian huolekseen, mutta eipä ollut hän uskonut kaiken niin nopeasti\nkäyvän.\n\n-- Tänään tanssimme Martin häitä Kyrön Heikin pihalla lehmusten alla,\nsiksi on meillä soittajatkin mukanamme, ja sitten saatamme nuoren parin\nuuteen kotiin, jutteli Juhana-prinssi nuorekkaana. -- Valmistamme\nhänelle iloisen yllätyksen, eikö niin, piispa?\n\n-- Varmasti, herttua. Viekää meidänkin onnittelumme häätaloon!\n\nIloisesti tarinoiden jatkoi herttuallinen seurue matkaansa Aningaisten\nkaupunginosaan päin. Ja ennen pitkää rupesi sieltä kaukaa kuulumaan\nhuilun hilpeä ääni.\n\n-- Hän on sydämellinen nuorukainen, tämä kaunis herttuamme, virkkoi\nsilloin taas Härkäpää innostuneena. Ja hän tahtoo olla kansan\nsuosiossa, ja osaakin, -- juuri sillä hän voittaa kaikkien sydämet. Hän\non pian, saatte nähdä, todella Suomen herttua!\n\n-- Niin, toivokaamme, myönsi piispa. -- Nuoressa prinssissä on paljon\nhyviä ituja, -- vielä on hän leikkivä, hyväluontoinen lapsi.\n\n-- Mutta hänellä on Henrik Klaunpoika rinnallaan, -- muistathan,\nMikael...?\n\n-- Muistan, ja toivon kaikkea onnea nyt alkaneelta uudelta ajalta. --\nHän nousi samalla hirsikasalta, ja he lähtivät vihdoinkin jatkamaan\nmatkaansa sillalle päin. Viimeinen purje oli jo aikoja sitten\nhävinnyt saarten taa ja rakennuskehän varjo venyi pitkäksi. -- Mutta\nmuistakaamme myös, jatkoi Agricola heidän astellessaan, että kansojen\nonni ei riipu sattumasta eikä yksityishenkilöstä, se riippuu niiden\nomasta elinvoimasta ja miten sitä kehitetään ja karaistaan. Tämä vaatii\nmeiltä Suomessa sitkeää työtä, sitä on meidän taas huomenna tehtävä --\nuutta, nousevaa aikaa valmistaaksemme!\n\nKolmisin kävelivät näin Suomen henkisen elämän esipapit Turun\nkivisillan yli, kääntyen siitä vanhaa, raunioitunutta kirkkokorttelia\nkohti. Mutta joen takaa, Aningaisiin syntyvästä uudesta\nkaupunginosasta, toi lauhkea iltatuuli vielä toisinaan heidän korviinsa\nkatkelmia huilujen pehmoisista, iloisista sävelistä.\n\n\n\n"]