[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fr6z5bGwUpfWFeCc4gdU4u3xTY4oAArKdCvvJVBgE6oY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2209,"Etsijän tarina","Larin-Kyösti",1873,1948,"2209-larin-kyosti-etsijan-tarina","2209__Larin-Kyösti__Etsijän_tarina",null,"romaani",[],[],"fi",1901,11054,61060,false,61629,[22],"Finnish poetry -- 20th century",[24],"Novels","\"Etsijän tarina\" by Larin-Kyösti is a novel written in the early 20th century. The book presents a lyrical exploration of the life of the main character, who embarks on a journey through nature and personal experiences, weaving themes of love, loss, and the connection to the wilderness. Through rich and vivid poetry, it captures both introspective thoughts and external adventures.  The opening of the story establishes a vivid setting and introduces the protagonist’s inner thoughts and feelings as he navigates through a lush, ancient landscape filled with memories and encounters. As he moves through lush forests and hears the echoes of bells and natural sounds, the imagery evokes a sense of freedom and quest for identity. The protagonist reflects on his solitary nature, his experiences with love and regret, and his yearning for connection, which sets the stage for a blend of romantic adventure and philosophical exploration as the tale unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[],87,"Säkeistömuotoinen kertomus kuvaa yksilön etsintää, luontosuhdetta ja yhteiskunnasta vieraantumista. Päähenkilö hylkää kirkon ja yhteisön säännöt etsiessään omaa tietään erämaan rauhassa.","Larin-Kyöstin 'Etsijän tarina' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2209.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ETSIJÄN TARINA\n\nKirj.\n\nLarin-Kyösti\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1901.\n\n\n\n\n\n\n    Hän eksyi, lankesi, nousi taas\n    ja ristipoluilla kulki umpeen,\n    ja läpi runkojen ruskeain\n    kuun sarvet loisti kuin terät lumpeen.\n    Hän hiipi lymyten kyyryissään\n    ja pedon jälkiä vainui,\n    hän oli nääntyä noroihin,\n    kun korven kohtuun hän painui,\n    hän katsoi taakseen ja seisahtui\n    ja piti vireillä lintujousta,\n    taas rasti tietä hän sauvallaan\n    ja vaivoin vaaralle alkoi nousta.\n    Hän idät katsoi ja katsoi lännet,\n    vain kaijun tyttäret kutsui luoksi,\n    puunneulat silmissä säkenöi,\n    ja maassa tuliset nuolet juoksi.\n    Hän näki luoteessa höyhensaaret,\n    ja pohjan porteilla välkkyi kulta.\n    Ja katso: alhosta tuikki tulta,\n    ja kaukaa vihelsi palorastas,\n    hän tunsi palavan turpeen tuoksun\n    ja kuuli kellojen kilinää,\n    hän huusi riemusta täyttä rintaa,\n    ja laakson pohjasta ääni vastas...\n    Ja jalka liikkui kuin karkelossa,\n    kuin mailta kultaisen kuutamon\n    hän tuli tulille paimenten. --\n       Siell' illoin istui hän leväten,\n    ja katse harhaili nuotiossa\n    pään hiljaa vaipuissa vasten kuusta,\n    mut muiston kentillä aatos juoksi;\n    kuin sen, ken mykkyydess' surrut on,\n    nyt puhe virtana pulppui suusta,\n    hän kertoi elämän tarinaa,\n    hän kertoi erämaan tarinaa.\n\n\n\n\nI\n\n\n    Ma mökkini harjaa veistelin,\n    ja kirves huurteessa kiilsi,\n    ma leppien aukosta kirkon näin\n    ja vilu mun rintaan viilsi,\n    sen kirkon kellojen pakkoa\n    en koskaan ma kärsiä voinut,\n    sen varjohon äitini vietihin,\n    siell' itku ja ilve on soinut.\n    Ma kirkkoa vältin ja yksin jäin\n    ja luotin luontoni voimaan,\n    ma kuljin kujassa pystypäin\n    ja siksi ne työtäni soimaa.\n    Ne tulivat ilkkuen mökkini luo,\n    ne vilkui viekkahin silmin,\n    ne huoneeni haltian vieroittivat,\n    ja ma lauloin inhoni ilmi,\n    en käynyt virnujan vieraissa,\n    en kairaa lainannut niiltä,\n    en neuvoa vanhoilta pyytänyt,\n    siks kateina katseet kiiltää.\n       Ma sentään iloa isosin\n    ja neitsytlempeä janoilin,\n    vaan vieras siell' olin aina,\n    en istunut penkissä parjaajain,\n    mä Luojaani luonnon templistä hain,\n    sen katto ei ikeenä paina...\n    Siell' yksin astelin, aattelin:\n    miks päätäni valheilla vaivaan,\n    on maailma suuri ja suunnaton\n    ja paistaa se sielläkin aurinko\n    yli suuren, sinisen taivaan.\n    Maan raossa lepää lempeimmät,\n    ja tyhjältä tupani näyttää,\n    kaks kättä on mulla ja kannel myös,\n    niit' tahdon ma taidossa käyttää;\n    ei mull' ole naista, ma yksin oon,\n    ma viluista vuodetta kaihdan,\n    vaan myyräksi Luoja ei luonut mua,\n    ma kontuni tultahan vaihdan.\n       Suven seuduille henkeni liitelee\n    ja voimani kuluu täällä,\n    kun viidat rannoilla vihannoi,\n    ja muuttolintujen siivet soi,\n    soi kutsuen kuistini päällä,\n    ma lähden pois ja ma hiljaa käyn,\n    en tiedä, kuljenko kunne,\n    mun jalkani jälkiä etsitään,\n    vaan tietäni kukaan ei tunne.\n\n    Oli tuskin viikkoja vierinyt,\n    kun soi mun äitini kellot,\n    taas läksin avaraan maailmaan,\n    jäi armahat ahot ja pellot.\n    Olin vapaa näin, olin nuori myös\n    ja viitat tiell' oli tarkat,\n    minä kultasin sauvani kirjatun pään,\n    lens aatos määrättä valloillaan,\n    mua ootti nyt kulta ja kunnia vaan\n    ja kuohuvat, täydet sarkat.\n    Näin elämänvirran vilinää päin\n    minä sousin ristin ja rastin,\n    en nähnyt murheen varjoa,\n    joka seurasi haudalta asti...\n\n\n\n\nII\n\n\n    Tuli vastaani kulkeva neitonen,\n    Tien-Taaria, mieron kukka,\n    kävi pyöreät lantehet laineissaan,\n    sinitummana heiskui tukka,\n    hän paljain jaloin hyppeli,\n    ja helmat ryysyinä riippui,\n    mesimättäillä rintojen hyllyäväin\n    tinatiukuset nauhoissa viippui.\n    Ma mustan ruusuni, ruusuni näin,\n    mun ruusuni kaunihin, kukan,\n    lumivalkeat, loistavat hampaat näin,\n    näin silmissä välkkeen hurjan.\n    Ja maantien sannalla kaarestain\n    hän punaista huivia huiski,\n    hän katseli silmihin sirkuttain\n    ja kuumia iloja kuiski,\n    hän hämärää laulua hyräili:\n    hai, dussa, dussa medaari,\n    mit dschau, mit dschau, hai, dingeli, dei,\n    niin musta on taivaankaari!\n    Ma hurjia silmiä suutelin,\n    me juoksimme metsän rintaan\n    ja ma lauloin: \"nyt olet prinsessain,\n    sun seikkailusaaresta kotiin hain,\n    ei meill' ole onnen hintaa.\n    Ja katsos, Taaria, Taariasein,\n    me käymme kuin auringosta,\n    nyt kullan helinän kuulla saat\n    mun sauvani ontelosta,\n    sun yllesi säteripalttinat puen,\n    ma leilini viinillä täytän,\n    salakätköni sulle ma paljastan\n    ja metsäiset linnani näytän,\n    katinkultaiset kaikki sen tornit on\n    ja akkunat kullasta kuutamon,\n    siell' loistaa morsiusvuode,\n    kun vihreään kuherruskammioon\n    me hiivimme häitämme juoden,\n    siellä nukkua saamme me soitantoon\n    kuin onni ois meidän juuri,\n    mit dschai, mitdschai, mun Taariasein,\n    se maailma on niin suuri!\"\n\n    Me teimme metsähän valkean,\n    miss' suitsui lämpöinen hiili,\n    yöperhot tulehen lenteli,\n    ja lauloi kehräjälintu.\n    Nyt alkoi Taaria tarinan\n    ja petos äänessä piili:\n    \"Mua lehtolapseksi kutsutaan,\n    vaan itse tiedän ma toisin, --\n    jos oman äitini löytäisin,\n    niin neiti ylhäinen oisin,\n    ois mulla vaunut ja huvipurret,\n    ois ratsut, marmorisoimet,\n    ois kultakengät ja helminauhat\n    ja höyhenpatjat ja silkkiloimet,\n    ei rikkautta ois moista.\n    Vaan äitipuoleni, hylkyvaimo\n    jo lasna ryösti mun koista,\n    kun nukkui huoleton hoitaja\n    ja nurmell' yksin ma telmin,\n    ma juoksin perhoja pyytäen,\n    soi kultaketjut mun kaulassain,\n    vyö välkkyi helkkyvin helmin.\n    Sen puiston muistan ma vieläkin,\n    siell' leyhyi tuuheat tammet,\n    näin valkojoutsenet ruovikossa\n    ja kultakalaiset lammet.\n    Ma muistan ruskean vaimon myös,\n    hän valkoperhosen antoi,\n    ma muistan sormet ne suoniset,\n    kun metsään kauvas hän kantoi.\n    Hän juoksi siltaa, ma kuulin solskeen,\n    näin virran kuohuvan, vuolaan,\n    taas mäet mätkyi, hän katsoi taakseen\n    ja ryömi matalaan luolaan;\n    siell' kiehui tulella kattilat,\n    ja ilmat iskivät tulta,\n    ne vei mun kultaiset ketjuni\n    ja mekon riisui ne multa.\n    Sain sitte kasvaa kuin Tuhkimus,\n    ma armaan äitini unohdin,\n    kun markkinoita ma kiersin ain\n    ja suurta harppua kantaa sain,\n    ma kuljin kylmillä pihoilla\n    ja soitin sortuvin voimin,\n    ja jäätyi poskilla kyyneleet,\n    kun loast' almuja poimin.\n    Ma itkin vierailla vuoteilla\n    ja pelko uneni poisti,\n    öin äiti nurkassa askaroi\n    ja kaulaan ketjuja palmikoi,\n    kuin kulta kuussa ne loisti.\n    Kun kerran juopuen nukkui muut,\n    kuin varas hiljaa ma nurkkaan hiivin\n    ja vanhan lippaan ma aukaisin,\n    näin helmet heljät ja käädyt hienot\n    ja soljen sisästä kuva välkkyi,\n    näin äidin kasvot niin hellän vienot,\n    ne mulle hymyili läpi muiston:\n    nyt muistin silmänsä suuret, kirkkaat,\n    näin ison linnan ja nostosillan,\n    näin kultakalat ja joutsenet\n    ja vanhan, tuuhean puiston.\n    Sen soljen kätkin ma povehein\n    ja sinne usein ma käden vein.\n    Kun aamu-atriaa sitte syötiin\n    ja yli kattilan kumarruin,\n    niin armaan aarteeni paljastin;\n    mua vitsoin kasvoihin lyötiin,\n    ma maassa manaten kirkasin\n    kuin kirkuu kuollessa jänön lapset,\n    vaan sitten olin kuin mykkä yö\n    ja istuin hajalla hapset.\n    Kaks pitkää päivää ma istuin näin\n    ja yöni itkien vietin,\n    soi hellä ääni mun unestain,\n    kuin äiti kutsuisi luoksi;\n    taas soitin harppua kujissa\n    ja pakoretkeä mietin.\n    Kun tuli syksy ja synkät yöt,\n    ma hiivin ylitse nukkuvain\n    ja pitkin vuoria juoksin,\n    ma yhä kauvemmas juoksin pois\n    kuin metsän peikot mua syöneet ois.\"\n\n\n\n\nIII\n\n\n    Nyt valtateillä taivaltain\n    ma kuljin Taarian kanssa,\n    ma päivin kartoin kutsujaan,\n    öin etsin ilojansa.\n    Ja aamun maille matka vei,\n    ja metsät taakse jäivät,\n    hän kiersi salakisoihin\n    ja viipyi poissa päivät,\n    hän tuli taas kuin hämärä\n    niin hiljaa sekä salaa,\n    hän tuli niinkuin katuja,\n    ml rikospaikkaan palaa.\n\n    \"En usko, Taaria, taikojas,\n    et yrttiä päivällä poimi,\n    sinä valheen vaeltava sisko oot\n    ja sulla on joutava toimi.\n    Sä oot niin viekas, vallaton\n    ja kulkus tuskin puhdas on,\n    sä oot niin helynheikko;\n    kun mua huima huutelit,\n    ehk' ensin toista suutelit,\n    sä olet pieni peikko;\n    ma päivin usein elkees nään,\n    on silmäs silloin häijyt,\n    et koskaan käy sä kirkossa\n    ja rauhaani sä väijyt.\n    Sä metsän ilveskissa oot\n    ja käyrät kyntes peität,\n    sä miesten mieltä kiihoitat\n    ja lemmen juomaa keltät.\n    Sun sieluas ma säikähdän\n    kuin syksyn salatöitä;\n    ma haaveksin ja halailen\n    vain niitä suviöitä,\n    kun kotimetsän polulla\n    näin Aune neidon nuoren,\n    hän pyhää virttä lauleli\n    ja itki alla vuoren.\n    Hän oli päivän valkeus\n    ja sinikellonkukka,\n    sä olet käärmeenlehti vaan\n    ja lemmen hurja tukka,\n    sä veren oot velhotar\n    ja silmissäsi tulta on,\n    se kiehtoo sekä pistää;\n    ja Auneain ma ikävöin,\n    mun Auneain, mun armastain,\n    vaan lumirinta pulmustain\n    en löytää taida mistään.\" --\n\n    \"Tiehaaran\" kievarin seinät soi,\n    helis' sillat ja akkunapielet,\n    jalanastujien, majanmuuttajien\n    oli aivan rennolla mielet.\n    Tiehaaraan tiet kävi säteettäin,\n    sen isännän aina ma nauravan näin;\n    se mies oli pukarein parhaita vaan,\n    ken ilveillä vilkutti veistä\n    ja kolmesti kannunsa tyhjensi\n    ja saattoi sangolla seistä.\n    Oli tervetullut joutiomies,\n    tuvan oljilla sijaa riitti,\n    oli vieras, tuttu, niin kättä ne löi\n    ja haltia käymästä kiitti. --\n    Sinne silmänkääntäjät kiertää sai\n    ja haarikan, kaksi ne saivat,\n    ne loihtivat vatsansa haastelemaan\n    ja seipäät ilmassa seisomaan,\n    tasan niin kävi velat ja vaivat.\n    Siellä nähtihin seitsemät ihmehet maan\n    ja nuoralla juoksijat tangoillaan\n    ne renkaita heitti ja kieppejä löi,\n    ne tulta ja miekkoja nieli,\n    ne taitonsa uhmasta hullaantui,\n    sekasaksaa vongersi kieli.\n    Soi säkkipillit ja sirmankat,\n    pihanurmella piiparit soitti,\n    sävel ontui ja vaikka se lankesikin,\n    niin kainalosauvoin se laukkasi taas\n    ja aina se mielen voitti.\n    Ma hullunkurisen elämän näin,\n    se oli niin lysti ja leino,\n    se maantietaiturin korvissa soi\n    kuin maailman kaunein keino,\n    rikas siell' oli joukossa jokainen,\n    kukin kaas tai onnensa nosti,\n    Tiehaaran tynnörit täys' oli kai,\n    Tiehaarassa paistoi omenapuut\n    ja kauniimmin paistoi naisten suut,\n    rovoll' lemmen vihreän lehden osti\n    ja kauniilla katseella ystävän sai.\n       Tiehaarassa maailman kulkeva mies\n    sai olla, mennä ja tulla,\n    jo kaukaa kutsui se poikkeamaan,\n    sen akkunat valkeissa puitteissaan\n    oli kauvan muistossa mulla.\n    Siell' aikani vartta ma vaeltaessain\n    sain onnea viikon verran,\n    siellä Taarian, mustan ruusuni mun,\n    näin, näin minä viimeisen herran.\n\n    Näin kankaalla punaisen nuotion,\n    tulen ääressä yöpyvän joukkion,\n    valo heijasti puusta puuhun,\n    ne söivät muroja rikkaiden,\n    mitä saivat kädestä suuhun,\n    ne lämmitti rintaa ruskeaa,\n    vaan kylmänä värjyi kylki\n    ja sättien valkeita veljiään\n    ne tielle kolmesti sylki,\n    ne katseli mykkinä toisiaan\n    tai puhuivat salaista kieltä.\n    Ma toivotin iltaa ja istahdin,\n    olin täynnä ma mieron mieltä,\n    ma kuiskasin vanhaa tarinaa,\n    miten elämä kullassa kangastaa,\n    miten hullu sen lunnaihin luottaa,\n    miten kuuman kosken niskaan se vie\n    ja liukas ja luisu on kaunis tie,\n    joka eksyjän paulaan puottaa,\n    ja ihmiset tanssien kuiluhun käy,\n    ne kerran huitoo ja sitten ei näy.\n       Ma kyselin tummaa Taariaa:\n    oi, ootteko nähneet Taariaa,\n    nyt missä hän mahtaa vaeltaa,\n    hän mennyt on pois, hän mennyt on pois\n    kuin puissa kulkeva varjo hän ois?\n    Ja musta, valkeahapsinen mies,\n    jonka hampaat valossa loisti\n    ja silmissä paloi synkkä lies,\n    nyt Taarian nimen toisti:\n    \"En tunne kiertäjä-Taariaa,\n    hänet nielköön alinen, musta maa,\n    hän on heimonsa haltiat pettänyt\n    ja jokaisen jalkanainen on nyt,\n    ja sen, joka kultaa on tyrkyttänyt,\n    hän verensä vaahdoll' on myrkyttänyt,\n    ken Taarian huulten hunajat joi,\n    sen raiskaa elämän ruoste ja koi,\n    se ilonsa surmas, valkea mies,\n    jos Taarian näit, on onneton ties!\"\n       Mut vaimo lempeä haastoi:\n    \"on valjennut taatan tumma haps,\n    hän suree, kun lempensä lapsenlaps\n    pois hukkui tuulien teille,\n    miks tuuli viidassa vaeltaa,\n    et vastausta sa koskaan saa;\n    toit viestin viluisen meille.\n    On musta korpilla höyhenvyö,\n    vaan sitäi tummempi meidän yö,\n    ja mustalaista ei kukaan auta,\n    sen askel raskas on niinkuin rauta,\n    on vuode talvinen taivas'alla,\n    hän kaikkein hylky on kaikkialla,\n    käy vitmi äärellä nuotion\n    ja hauta maantien ojass' on,\n    ja kotimaansa on rannaton maa,\n    hän muuttolintuna kiertää saa;\n    maa oma sull' on ja kotilies,\n    käy hyväin hoivassa, matkamies!\"\n\n\n\n\nIV\n\n\n    Ma tartuin taasen matkasauvahan\n    ja kuljin suven maita kohti\n    ja laulain unhoitin ma Taarian.\n    Jo kaukaa näin ma Riemun kaupungin,\n    sen tornein kultanastat hohti,\n    siell' toivon tuulten ilonsävel soi,\n    ja humu leikitellen leikamoi.\n    Sen maineesta ma kuulin aikaisin,\n    jo lasna usein nähdä halailin\n    sen kimmeltävää porttipieltä.\n    Jo sinne yöpyi moni ystävä,\n    tai murtuen pois horjui sieltä\n    ja sinne haaveksijat, etsijät\n    vei voimistansa osan parhaan,\n    öin päivin sinne monen matka käy\n    ja monen aatos sinne harhaa.\n       Ma kuljin ali kauniin kaaripuun,\n    näin palatsien pitkät sarjat,\n    näin sinisillat, lemmen lehtolat\n    ja ruusutarhat köynnöskuistineen,\n    näin punertavat, jyrkät taiteharjat,\n    näin harmaat kujat, satasokkelot,\n    näin raatihuoneen vanhanaikuisen,\n    sen päässä kiljui ruosteen syömä viiri,\n    sen kupuun vielä vaskenkuultavaan\n    sai kuvastua taivaan puhdas piiri.\n    Näin kummulla ma kellotapulin\n    kuin vanhan ukon, jok' on yksin,\n    kuin nukkua se tahtois seisaaltaan\n    ja kera naakkain vain ja pilvien\n    nyt haastelisi ystävyksin,\n    sen suusta muinoin vonkui hätäkello,\n    se miehet kutsui miekkavöihin,\n    vaan kello ruostui, aika toinen nyt\n    vei miehet huveihin ja töihin.\n    Näin ison torin, siellä sekaisin\n    nous kantotuolit, päivänsuojat,\n    siell' liikkui ylhäiset ja ryysyiset,\n    maamiehet, porvarit ja tuojat,\n    ne seisoi kujilla tai porteillaan\n    ja toivottivat ilon iltaa\n    ja torvet toitotti ja töyhdöt sous,\n    kun huovijoukko marssi siltaa.\n    Maan kaivolla lens valkokyyhkyset\n    ja veri välkähdellen ilmaan pirskui,\n    siell' istui immet saviruukkuineen,\n    ne vuoroin ammensi ja tirskui,\n    päät yhdessä ne kaivoon katseli,\n    taas lemmenretkistään ne supatteli.\n    Ja soitto kuului viinituvista,\n    siell' laski juomaa neidot veikeät\n    ja poskipäillä päivä paistoi,\n    siell' istui ystäviä parvittain,\n    ne haarikoistaan naurain maistoi.\n    Ma sinne astuin hymy huulilla\n    ja rintaan nousi riemun laine,\n    löi nuoret suonet, humu huumasi\n    ja lempi levoton ja mahti, maine.\n       Ma katsoin taivasta ja ulapalle,\n    siell' liput liehui, mastot häilyi,\n    pois haahdet liiti purjeet pullellaan,\n    lens aatos satusaarten valkamiin\n    ja meren suuri silmä päilyi,\n    myös minä tahdoin kauvas laskettaa\n    ja kotiin tuoda kuulun kultataljan,\n    näin loistavan ja laajan maailman,\n    ma ilmaan nostin täyden maljan.\n       Ja ilmass' oli kuin juhannus,\n    kuin kukkaispölyjen suitsutus,\n    kun laulaa kiihkeät, nuoret kertut,\n    ja mulle kajasti laulunlaaksot\n    ja kuulti tähkäiset teon tertut.\n    Ma tunsin jänteissä tahdon tulta\n    ja kävi viininä nuoret nesteet,\n    ma kartoin tuskien tunkeilua,\n    jo kaukaa kiersin ma pienet esteet,\n    ma tahdoin elon tanhuella\n    ja naurun kannelta kaijutella\n    kuin oisin veren valtijas\n    ja ilon ilveilykuningas.\n    Ma elin elkeissä narrein saatoss'\n    ja lensi ympäri kevyt aatos,\n    näin elon armaina alanteina,\n    sen äänet helkkyivät tumpeleina,\n    sen polut eessäni karkeloi.\n    Niin pyörin elämän pauhinassa\n    kuin korurikkaassa hoijakassa,\n    ja helyt heiluvat soi.\n       Ma katsoin elämää kirjavaa\n    kuin suurta huvitusnäytelmää\n    tai hauskaa laskiaisillanpilaa.\n    Näin seikkailusta vain seikkailuun\n    ma riensin, unhotin kaiken muun\n    ja hyvät ystävät antoi tilaa,\n    mua hyvähuudoilla huumattiin\n    ja nimen kaikua kuiskattiin,\n    kun valon nimeen ma vannoin.\n    En silmäniskuja huomannut,\n    ma narrinpeliä jatkoin vaan\n    ja tunteen tulvia aina annoin,\n    näin päivänpaistetta tiellä vain\n    ja aika kului kuin suhahtain.\n    Ma suuruusunia unelmoin\n    ja maineen myrkkyä salaa join,\n    ma pengoin syntyjä syviä\n    ja itse teossa kaivoin kuorta,\n    ma luulin vuoria siirtäväin\n    ja työnsin eelläni pahvivuorta...\n\n    Ma maantietapani hylkäsin\n    ja luonnon hurjuutta kesyttäin\n    ma päivänlapsien ääntä matkin.\n    Ma hajuvoiteilla tukkaa kastin,\n    ma punaviinien mehut latkin\n    ja kuvasanojen kukkia\n    ma tielle siroitin sopertain;\n    vain hienon maailman nukkia\n    ma siroin sonetin ihailin.\n    Ma kuljin silkissä, kiiltokengin\n    ja yrttilemuista ilmaa hengin,\n    kuin lauluritari ruusun toin\n    ja naisten varsille katseen soin;\n    ma untuviuhkojen viimass' soitin\n    ja heloluutulla hiljaa säistin,\n    öin höytenpatjoilla lepäilin\n    ja päivin rahvahan teitä väistin.\n\n    Ja ruunut loisti ja soitto soi\n    ja harsohelmat ne ohi liehui,\n    ma kaikkein kauneinta aina hain\n    ja salaa rinnassa hehku riehui.\n    Siell' lemmenliekkejä hillittiin\n    ja kaunokäänteissä keimailtiin,\n    ja kengät liipaisi lattiaa\n    pois hämysoppiin ja palmuin taa.\n    Ma etsin janoten hellää ääntä,\n    mi minun tähteni värähtäisi,\n    ja nostais rintani riemun myrskyyn\n    ja sinne ijäksi soimaan jäisi.\n    Ma päivän perhoja tavoitin\n    ja juoksin ristiin ja juoksin hukkaan,\n    ma monen hempeän hylkäsin,\n    en nähnyt varjossa liljankukkaa,\n    näin hoikat oikkujen keijut vaan,\n    ne leijuu hunaja huulillaan,\n    ne kutsuu kuutamoleikkeihin\n    ja sokkoisjuoksuhun lietoon,\n    ne siivin ruusuisin kimmettää,\n    kun pois ne lentäen kietoo.\n       Ma salist' toisehen harhailin.\n    Kuin houruhypyissä parit väilyi,\n    ja soiton laineilla varret sous,\n    ja seinät silmissä häilyi.\n    Ma pylvään varjohon lymyilin\n    ja kylmin katsein ma hymyilin:\n    siell' itserakkaus prameili,\n    suupaltit arvoa usein niitti,\n    kun mairesanojaan tuhlaten\n    ne itse rumuuden kuvaa kiitti;\n    näin muotihupsut ja tavan orjat\n    näin hännät heiluvat, niskat norjat,\n    ja narritiukuset kiikkui.\n    Vaan ventovieraana Ilo kulki,\n    kun ontto, punnittu nauru soi,\n    ja Tyhjyys ilmassa ilkkui.\n    Näin valekukkaset poskipäillä,\n    en nähnyt tummia toukkia,\n    mi hiipi kiiltäviin verholehtiin;\n    näin hyveen kullatun, nähnyt en,\n    kuin konnan koukkuja salaa tehtiin.\n    Näin takaa imelän irvistyksen\n    jo ammoin sammuneet vihan raivot\n    ja takaa alhaisten aatosten\n    näin puolikasvuiset, pienet aivot.\n    Siell' loisti lihava keskinkerta,\n    se seuralahjoja uurnaan toi,\n    se taiteen vaakaan ne tahtoi jättää,\n    se lainaneronsa julki huus,\n    ja tuhmuus taputti kättään.\n\n\n\n\nV\n\n\n    \"Fiat lux!\" se oli tunnuslause,\n    kun istuin kuunnellen kolleegioissa;\n    näin bacchalaureot ja keltateinit\n    ja tiedon templiherrat katedroissa.\n    Ne vanhan ajan kronikoita tutki\n    ja aikaan tulevaan ne tähysti,\n    vaan silmä etsinnästä tummentui\n    ja alas vaipui raskas kaukoputki.\n    Ne sanoi: luonnon eess' on järki niukka,\n    ja toiset: maailma on tomun hiukka,\n    ne kaikki kaivoi, penkoi mielinmäärin\n    ja kullai oikein oli, muilla väärin.\n    Ma tahdoin tietää, mik' on tosi, väärä\n    ja elämisen suuret tarkoitukset,\n    siell' leipävirka oli silmänmäärä\n    ja opin arvot sekä saivarrukset.\n       Siell' ylipapit kulki kuninkaina\n    ja ympärillä väilyi sankka saatto,\n    puuseitoina ne nyökkyi tuoleissaan\n    tai paukuttivat esiin dogmejaan\n    kuin jokainen ois ollut pieni Plato.\n    Ne loisti itsetiedon valossaan,\n    vain kaukaa väikkyi tiedontarhan heelmät\n    ja läpi kirjakasojen ja kiirastulen\n    sai käydä ongelmat ja väitteet, teelmät,\n    piikivellään ne taulaan iskivät\n    kuin ois se salakivi viisaiden,\n    ne pikku kipenäänsä ihastuivat\n    ja omiin kompiinsa ne kompastuivat.\n    Ja turhantarkkuus oli kannustin\n    ja siipinä vuos'satain vanhat kaavat,\n    kun keppiratsasilla laukkailtiin\n    maan piirit sekä taivaat aavat,\n    tiet pitkät oli sekä mutkikkaat\n    ja kautta arvelujen eistyi aste,\n    siin' oltiin, mistä eilen löydettiin,\n    taas seistiin kaksin jaloin maata vasten.\n       Kuin kylmyydessä istuin värjöttäin,\n    kun ylipapit puhui kuivin huulin\n    ja suuret lainasanat pulppui suusta;\n    päät nyökkyi, vanhat kirjat pölisi\n    ja silmiin varjo taittui tiedonpuusta --.\n    Kuin hyttyishyrinä se korvaan soi,\n    vain yhdellä ma tiedon tulvaa kuulin,\n    kun toiseen korvaan runosäkeet soi\n    ja viserrysten heläjävä kuoro.\n    Ja ulkopuolla kirkas päivä paistoi,\n    työn templit näin ja harmaat kivilinnat\n    ja rakentajat kulki telineillään,\n    ne elonpuusta voiman mahlaa maistoi,\n    soi työssä nauru sekä juhtain voihke\n    mua myöskin ootti siellä vuoro.\n       Sen tiedon templin isä, suur'patronus\n    ol' ammoin kuollut tietäjä Ignotus,\n    hän suuri henki oli aikoinansa\n    ja katsoi kauvas tähtipuikollansa,\n    kuin merikotka aatos ilmaan nousi,\n    maan uumeniin hän tunki, ikijäähän\n    ja piiriin ilmattomaan niin hän hyytyi, --\n    hän palas elon taiston tasangoille\n    ja haudan neljään seinään viimein tyytyi.\n    Hän jätti jälkehensä vanhan arkun,\n    se kätkettihin kolmen lukon taakse\n    ja kaivettihin maahan templin päähän.\n    Lie ollut kumma mies tuo suur' Ignotus,\n    hän kielsi arkkuansa avaamasta,\n    \"kun lustrumia kaks on kulunut\",\n    niin määräsi hän, \"avatkaa se vasta!\"\n       Sen sisällöstä usein tarinoitiin\n    ja sinne tänne siitä aprikoitiin,\n    se aikaan hämärähän valon loisi\n    ja monen umpisolmun päästää voisi.\n    -- Ja aika täyttyi, tuli suuri hetki,\n    ne vanhan arkun esiin lapioivat,\n    ja kirjavissa juhlamenoissa\n    nyt bacchalauraei kuin myös doctores\n    sen korkealle jalustalle toivat.\n    Nous' ylipappi juhlakatedralle\n    ja puhui kalskuvalla latinalla:\n    \"nyt tullut on se odotettu hetki,\n    kun valo leijaa yli ajan uksen\n    ja lankee kauvas suurten isäin teille.\n    Tään tiedon templin itse suur'patronus,\n    mi kiven laski sekä nosti maineen,\n    hän töissään elää, jätti arkun meille,\n    mi kuorehensa kätkee synnyt syvät\n    ja ikuisuuden itäväiset jyvät,\n    se avattakoon nimeen Ignotuksen,\n    ja fiat lux, siis tulkoon valkeus!\"\n    Ja kansi lensi sepo selällensä\n    ja kävi odotuksen humulaine,\n    sen ympärillä kaikki tungeskeli:\n    O vanitas... miraclum vanitatum,\n    kuin viisas peikko naurain itseksensä\n    pääkallo arkun pohjast' irvisteli. --\n       Lie koiranleuka ollut suur' Ignotus,\n    ma haudallensa laskin seppeleitä,\n    jäi opin salit omaan onnehensa,\n    taas teininä ma kuljin elon teitä.\n\n    Ma katsoin käräjien menoa,\n    näin syytettyjen pitkän parven,\n    siell' ilveiltiin ja vuoroin herjailtiin,\n    näin miehet, vaimot pikku pyyteissään,\n    joill' aina oli kiistan tarve.\n    Siell' lemmen, vihan teot tuomittiin\n    ja juorun kierot torvet huusi julki;\n    ma kuulijoissa monen konnan näin,\n    vaan irrallaan ne ilkamoiden kulki.\n    Näin saivartajat, riidanajajat,\n    lain nimessä ne lain kaarsi,\n    ne tunsi vanhan lauseen tarkalleen:\n    ens' sääntö oikeaa on kieltää;\n    ne väärin vannoi sekä väkivalloin\n    ne ristikoukuillansa raukan saarsi.\n    Näin rikkaat rosvot julkiloistossaan,\n    ne pyhää oikeutta osti,\n    ne tuomarille silmää iskivät\n    ja kahden salakauppaa hieroen\n    ne sormiansa ilmaan nosti,\n    ja tuomari se istui punniten\n    kuin lahjomaton, mykkä paasi\n    ja arvonarka ilme kasvoillaan\n    hän kohtaloita maahan kaasi,\n    soi voiton, vahingon ja naurun hyrske.\n    sen alta kuului joskus itkun tyrske.\n       Taas kansa katsehensa oveen loi,\n    ne raadin eteen nuoren vaimon toi.\n    \"Mua naapurisi vaimo syyttää näin:\n    oot käynyt ilkiteon tiellä,\n    oot vuohen maitoa sa varastanut,\n    et vastaa, nainen, etkä työtäs kiellä?\n    Öin varas käy, ei polkus suora lie,\n    se hylkykehrääjien joukkoon vie,\n    ne onnettomat kehrää, kehrää vain\n    ja vapauttansa ne itkee ain.\"\n    -- \"Oi, armoa, ma pyydän armoa,\n    ma sairas olin, heikko, onneton\n    ja pieni lapsi mulla kehdoss' on,\n    mun sydäniloni, mun silmäni,\n    sen tähden uskoni ma antaisin,\n    sen tähden silmän valon uhraisin,\n    sen tähden talven kukkiin loihtisin,\n    sen tähden taivaan värit tuhaisin,\n    sen tähden pätseissä ma palaisin,\n    sen tähden kuivuudessa kuihtuisin;\n    sen tuskat tunsin sekä kivut kannoin,\n    sen ilot nauroin sekä itkut itkin,\n    sen tähden kaikki teen ja tein mä,\n    sen tähden vuohenmaidon vein mä!\n       Sen sydän sydäntäni vasten tempoi\n    ja nälkä väijyi sinikatsannossa,\n    sen pieni ruusukäsi kouristui,\n    kuin illankastehessa unikukka\n    se uinui kalpeana kuutamossa,\n    mun äidinpienoni ja linturukka.\n    Oi, taivaan Herra, huusin tuskissain,\n    nyt kuihtuu kukkani ja armahain,\n    oi, auta, auta tämä kerta!\n    Ma epätoivoin syöksyin polvillein,\n    ma sairaan lapsen laskin povellein\n    ja kylmiin huuliin tuijotellen\n    taas utareitani ma puristin,\n    ah, köyhät rinnat purskui verta.\n    Ma ryömin lattialla, rukoilin,\n    ma tunsin kuin ois vierryt maa\n    ja kuu ois ollut niinkuin musta pallo,\n    ja tuli kiusaaja ja kuiskasi:\n    lyö, lyö ja riko raukan kallo!\n    Ma vielä kerran lasta suutelin,\n    jo kättä nostin aikein kypsin,\n    kun kaukaa niinkuin taivaan helinää\n    ma kuulin vuohenkellon kilinää,\n    laps sylissä ma tarhaan syöksähdin,\n    ma hiivin vuohen tuo ja lypsin,\n    ma lypsin, lypsin, lapsi joi ja joi\n    ja suuri ilo korvissani soi.\n    Sen jälkeen hiivin sinne joka yö,\n    oi, jalo tuomari, siks ällös lyö!\"\n       Hän vaikeni ja kerjäs silmillään,\n    ei sydänääntään kuullut kukaan,\n    hän kehrääjien joukkoon tuomittiin\n    lain kirjaimen ja tavan mukaan.\n\n\n\n\nVI\n\n\n    Ma kylmiin tietoihin kyllästyin\n    ja väsyin hienoihin valheisiin,\n    ja läpi sieluni kanteleen\n    soi soinnut vaalean tummat,\n    mua huumas suloinen suruisuus\n    ja kujavarjojen salaisuus\n    ja mieron tyttäret kummat.\n    Ma usein saleissa epäröin\n    ja ruusukahleita kammoksuin,\n    vaan nokkoisteitä en kiertänyt,\n    miss' yhtyi katujen kiiltokuona,\n    ma mieron mustia iloja\n    hain onnen ostetun luona.\n       Ma korutekoista elämää\n    luin niinkuin runoa synkkää yössä,\n    mi hurmaa notkeilla soinnuillaan\n    ja helskyy säkeiden vyössä.\n    Taas mustat varsani valjastin\n    ja huvikenttiä pitkin kiisin\n    kuin murheen kyttyräpeikot löis\n    ja naurais pyörissä itse hiisi;\n    taas katuen minä hiljaa kuljin\n    ja hellyin herkeämättä,\n    ma onnen oville koputin\n    ja etsin ystävän kättä.\n       Ja sitä miestä ma usein hain,\n    ken ylväs ystävä mulle oisi,\n    sen piirtäis liittonsa sydämmeen,\n    joll' oisi sielussa samat aatteet\n    ja yhteensointua kanssain voisi.\n    Jäin monen ukselle kysyen\n    ja oli vastaus outo ain,\n    taas käännyin turhuuden turulle,\n    miss' samat pyyteet ja edut liitti\n    ja maut, oikut ja tavat, vaatteet.\n    Ma katkoin sanoja, tavasin,\n    ma sydänovia avasin,\n    taas herkin sormin ne suljin,\n    ma kuljin ovelta ovelle\n    ja miehest' toisehen kuljin\n    ja tasapainoa etsien\n    kuin muut ma kuljetin iestä,\n    kuin muut ma teeskelin salaten\n    ja eksyin viittojen tiestä.\n       Ja remu riemuksi tekeyi,\n    suut tavan sanoja usein toisti,\n    ja narri narria jumaloi,\n    ja sydän itki, kun silmät loisti;\n    sit' usein outona oudoksuin,\n    miks houkko houkkoa jäämään pyys,\n    kun pöydän alle jäi ystävyys\n    ja kanssa kukkaron laihtui,\n    se päivin murheella haudattiin\n    ja öiseen varjoon se haihtui,\n    taas illoin kuopasta kaivettiin\n    ja tuotiin saatossa juomajuhliin,\n    miss' ilon vierahat varastaa\n    ja huolta isäntä tuhlii.\n\n    Ma kuljin aamukansan tungosteillä,\n    kun huvin lapset nukkui suojissaan,\n    kun kadun hieno lemu oli poissa\n    ja meri suihki suolaviuhkoillaan\n    ja missä silkkikengät päivin liikkui,\n    nyt puiset kengät kolskui kivillä,\n    ja missä loistovaunut patjoin kiikkui,\n    työvankkurit nyt kulki rämisten.\n    Työmehiläiset näin ja mannun orjat,\n    ne keräeli talvivarojaan,\n    ne kiskoi, kantoi aamust' iltaan saakka\n    ja levon toivo nosti käyrää kättä,\n    kun olkapäitä painoi raskas taakka,\n    ja kuormaa kuormallensa kasaten\n    siell' leipähuolissansa köyhät hyöri\n    ja voittojansa kiistoin tasaten\n    möi kullanahneet kiiltoromua,\n    soi tehtaan torvet, koneet jyskytti,\n    työn suuri ratas humahdellen pyöri\n    ja kukin väänsi omaa tankoaan,\n    ja kaikki keuhkot imi tomua.\n       Siell' laverteli turhantouhuiset,\n    viis virkaa niillä oli, nälkää kuus,\n    näin katukamasaksat, tuhatniekat,\n    ne vaihtorihkamaansa korviin huus,\n    ja toiset toivat meren antejaan,\n    ja toiset kantoi metsän riistojaan\n    suun suosioksi rikkaan pöytään.\n    Siell' astuskeli pöyhkä porvari\n    ja kuljettajat tieltä ärjyi,\n    ma olin niinkuin muukalainen,\n    mi tungoksessa huvin löytää,\n    työn melu kohisi mun korvissain,\n    ja haavanlehden lailla hermot värjyi,\n    ma olin niinkuin toinen, joutio,\n    niin ypöyksin, ulkopuolla muita,\n    ma väistyin niinkuin rauhan rikkoja\n    ja etsin matalia kujan suita.\n       Ma katsoin hämärihin huoneisiin,\n    siell' äidit hyöri, liikkui kehdot,\n    näin huonemiesten höylää työntävän\n    ja rahat lauloi innon säveleitä,\n    siell' omaa onnea vain vaalittiin\n    ja pienet oli siellä elinehdot,\n    nous sauhu musta niinkuin altis uhri\n    ja pajain suulta lensi säkeneitä,\n    näin nokirinnat, sysisankarit,\n    ne teräskourin kuumaan rantaan tarttui,\n    ja leiskahdellen heilui moukarit,\n    ja silmä säihkyi, voimaa kasvoi, karttui;\n    siell' loisti otsan jalot hikihelmet\n    ja sydän sykki siellä keveämmin,\n    työ unta antoi, rauhaa raatamaan\n    ja silmiin väikkyi koti lämmin.\n       Kuin kääpiö ma kuljin pois\n    ja rinnan ääni soimasi ja sääsi:\n    sa kuljet ilveen tiellä tarvotulla\n    ja maahan kaivat omaa leiviskääsi...\n    Ma naurain katsoin narripukuain\n    ja mietin suunnatonta yhteissaunaa, --\n    miss' eroa ei mulla eikä sulla, --\n    me toisillemme annamme vain kaunaa.\n       Soi kirkon kellot rauhaa julistain,\n    ne armon pöytään kutsui kaijuillansa\n    ja virsikirjoin, pyhävaatteissaan\n    näin kirkkoon kiiruhtavan kansan.\n    Ma määrää vailla kuljin, kuljin vaan,\n    niin yksin en mä ollut milloinkaan,\n    ma muistin, kuinka lasna jouluilloin,\n    kun paloi sadat vahatuohukset,\n    ma katsoin kirkkoa ja mietin silloin:\n    siell' asuu enkelit ja Jumala...\n       Ma astuin vanhaan, pieneen kappeliin,\n    sielt' tulvi soiton heljä kumina,\n    soi kultapasuunat ja suuret urut,\n    ja viima kävi kautta sieluni,\n    taas esiin hiipi vanhat surut,\n    taas tahdoin mukaantua muotoihin,\n    ees' hetkeksi ma tahdoin rauhaa. --\n       Näin alttarilla papin polvillaan,\n    muut rukoellen kiersi helminauhaa,\n    kuin muut ma lattialle polvistuin\n    ja salarippini ma hiljaa luin,\n    ma nurkass' supsutin ja kuiskailin\n    ja suuret synnit heti syysin,\n    mut sydän ilkkui sekä kujeili,\n    kun ainoastaan huulin pyysin.\n    Ma hiukan lisäsin ja vähensin\n    ja muuttui tilin loppusumma:\n    mun pahat, hyvät työni tasaantui;\n    nyt täytti minut aatos kumma:\n    kuin pilvenhattaroilla lepäilin\n    ja istuin heiluvassa vaassa,\n    taas uskoani hiukan epäilin\n    ja ryömin nelinjaloin maassa.\n    Ma katsoin papin pitkää kauhtanaa,\n    sen napinreikiä ma laskin vuoroin,\n    jos niit' on kolmetoista, teen mä niin ja niin,\n    niin mietin, punnitsin ja laskin,\n    jo seitsemänteen reikään ehdin kai,\n    kun urut humahteli kirkkain vuoroin,\n    ja kääntyi kauhtana ja petti muisti;\n    taas Luojan edessä ma liehakoin,\n    ma revin auki pienet arvet,\n    kuin takauksena ne tarjosin,\n    taas päin kuviin liukas katse luisti.\n    Ma muistin myöskin vanhaa Saatanaa\n    näin tulihangon sekä kierot sarvet,\n    hän kulki alastonna niinkuin häpeissään\n    ja piiskurina vallan jouten hääri,\n    taas astui profeettana mietteissään\n    ja vartalonsa mustaan vaippaan kääri,\n    hän puhui kahden mielin toimestaan,\n    ei työtä ollut juuri suuren suurta,\n    kuin muodon vuoks hän vetos järkeeni\n    ja nauroi käärmettä ja synninjuurta,\n    hän työnsi noitakirjan käteeni,\n    ja neuvoi mustan opin temppuja.\n    Ma kiitin neuvosta, vaan pyysin menemään,\n    taas matkin menoja kuin toiset,\n    ne naapurinsa silmää vartioi\n    ja päässä kiehui mietteet monenmoiset;\n    kuin Rooman katuja ma astelin\n    ja akkunastaan katsoi vanha paavi,\n    hän käsin viittoi, -- minä heräsin,\n    ja korvissani kilkkui rahahaavi. --\n\n\n\n\n\nVII\n\n\n    Kuin pientä murhe-ivanäytelmää\n    ma katsoin varjopuoli-elämää,\n    näin käden, joka kuvat piirsi,\n    se määräs toiminnan ja keksi juonen\n    ja näyttämöltä seinät siirsi.\n    Ja elo oli suuri sairashuone,\n    näin rumat syylät naamareiden alla,\n    kun sairaat virskui verhon edustalla,\n    ne peitti uhkamielin pelkoaan,\n    ne halun hunajalla kyitään syötti,\n    ne rakensivat kivilinnojaan\n    ja kuvansa ne vaskeen lyötti,\n    ne ryömi, rypi onkein onneaan,\n    soi ympärillä tuskan ilopauhu,\n    ne ohimennen nyökkyi tervehtäin,\n    taas eri suuntiinsa ne sukelsi,\n    ja yksin ollen tuli turman kauhu.\n    Ne osti, möi, ne hyväili ja löi\n    ja pitopukujaan ne vaihtoi,\n    ne joukossakin kulki yksin ain\n    ja viimepäiväänsä ne kaihtoi,\n    ne maahan kylvi toiveen nisuaan\n    ja tähkää katkeraa ne niitti,\n    ne veivät vainajansa kalmistoon,\n    taas lempilapsia ne suruun siitti.\n    Ja mustain juovain teitä seurasin\n    ja kaiken alla rumaa epäilin,\n    näin ihmissilmässä vain eläimen,\n    mi kiimaan käy tai surmaa torjuu,\n    näin hopeoidut ristiveistokset\n    ja nimipylväät, jotka hautaan horjuu,\n    pääkallon näin ma takaa kasvojen,\n    kuin liiman hajun oisin tuntenut...\n    Ja maailma, tuo suuri herkkusuu\n    vain hyppi hyllyilevin vatsoin,\n    sen kuumeen oireita ma tarkastin\n    ja iva suussa tieltä katsoin,\n    ma ihmist' itsessäni vihasin\n    ja muiden aivoissa ma multaa näin,\n    miss' iti kalman taimi, tauti.\n    Näin kadotuksen suuret varjonäyt,\n    ma läpi mustan lasin tähystäin\n    näin käden, joka kuvaa kuljetti,\n    ma katsoin, katsoin, sekä nautin,\n    näin siellä Luojan, haudankaivurin,\n    mi hylättyään tyhjän taivaan\n    käy mullistellen lelumaailmaansa\n    ja sille hyvää salakuoppaa kaivaa.\n\n    Ma seisoin vuorella tähtiyössä\n    ja kaupungista ma katsoin pois,\n    siell' alla varjojen varjot kulki,\n    ne tähtitarhoilta silmän sulki\n    kuin maassa kaikkeus, -- taivas ois.\n       Ma katsoin sinistä korkeutta,\n    näin taivaan vihreät keltarannat,\n    näin lounaan pilvillä kultaa, verta;\n    ma kuulin kolkkoa kohinaa,\n    kun kuuhut kirjasi hopeoillaan\n    yön alla lepäävää merta.\n       Oi, meri, taivahan lapsi liet,\n    sen tähdet kuvaat, sen värit kannat,\n    sen siniavariin luhtihin\n    sun raskaan rintasi ääni harhaa,\n    sä tahdot astua taivaan rannat,\n    kun voimas huumeessa läikyt, lemmit\n    ja syvyyksissäsi sykkäilet.\n    Sä sieltä lähdet kuin jalopeura\n    ja syöksyt kaaressa kiljuen,\n    ja valkovaahtinen hurja seura\n    käy kupeen kuohuissa vyöryen,\n    sa häntää piekset ja kahlees kalskaa\n    ja mustin kynsin sä rantaa syöt,\n    sä nouset pystyyn ja ilmaan lyöt,\n    taas selkäs kulkee kuin vuoren harjut,\n    taas pilven usvissa karjut,\n    sä horjut, kaadut ja syöksyt päin\n    ja harjaa huiskien, kimmeltäin\n    taas syvyyksissäsi mylvit,\n    sä uuvut, tyynnyt ja hiljaa käyt\n    ja silmääs päilyvi taivaan näyt,\n    oi, turhaan, turhaan sä vihaas kylvit,\n    et pääse kahleista milloinkaan,\n    taas kierrät piiriä pienen maan.\n\n    Mit' olen, mistä ma tullut oon,\n    ma kysyn, turhaanko mietin,\n    lien maasta matkalla aurinkoon\n    ja kahleiss' sokean vietin?\n    Vai oonko tähdestä kipenä,\n    mi valon retkillä vaihtuu,\n    tai oonko usvaa ja unta vaan,\n    mi mustaan taustaan haihtuu,\n    ja oonko aamusta kotoisin\n    tai vilun vieraasta maasta,\n    ma olen maailman matkamies,\n    sen kieltä sentään en haasta?\n    Kai elon hyvistä lahjoista\n    näin pahaa, kieroa unta,\n    näin polun, ylitse suon se vei,\n    jääjäljet selvyyttä tuoneet ei,\n    siell' oisko lopulta lunta.\n    Jo usein unessa liitelin\n    ma kaukorantojen kotimaata,\n    ja mitä siellä ma salaa näin,\n    en kielin kertoa saata. --\n    Näin usein suuren ma soutajan,\n    hän tieltä huutaa kuin hurtta,\n    hän kultaporteilta karkoittaa\n    ja unen ulapat sekoittaa\n    ja meloo mustoa purtta.\n    Ma herään äänihin elämän\n    ja monta kuulen ma kovaa sanaa,\n    ma kuulen kiroja korvissain,\n    maan, taivaan alas ne manaa.\n       Ma katson taivaiden kirkkautta\n    ja arvoituksia turhaan luen,\n    sielt' outo elämä silmiin siintää,\n    siell' loistaa hohtavat avaruudet,\n    siell' liekit sammuu ja syttyy uudet,\n    siell' on kuin ikuisen seijas yö,\n    siell' luja, parempi sydän lyö,\n    siell' asuu Jumala armas, suuri,\n    hän auringoiden on alkujuuri,\n    hän kaikki itseensä kiintää.\n       -- -- Pois mene tyhjyyden henki, pois,\n    mi yli, ympäri luonain hiivit\n    ja alas auringon asunnoilta\n    mun raskaan siipeni sulat riivit,\n    et niitä enään voi lokaan kastaa;\n    käy eteen, rinta nyt rintaa vastaan,\n    en tahdo enään sua totella,\n    en tahdo enään sun orjas olla,\n    ma tahdon onnesta otella,\n    ma seison valossa kalliolla,\n    ja paatta vasten sun polvin poljen\n    kuin hauraan, ontelon oljen!\n    Ma tahdon muistoskin musertaa,\n    ma tahdon voimassa vaeltaa\n    ja tahdon katsoa kaikki toisin\n    kuin päivän poika ma oisin.\n\n\n\n\nVIII\n\n\n    Ma vuoteen oma olin, hourailin\n    kuin kulkisin ma yössä Valpurin\n    pois ristitarhan pohjoiskolkkaa päin;\n    siell' ilveilijän ma kovin kumman näin:\n\nSoittoniekka:\n\n    Ei taiteena saa soittoani kuulla,\n    kun soitan vanhan varkaan sääriluulla,\n    -- ei \"korvaa\" ollut hällä, vastasukaan\n    hän tanssi pyövelinsä pillin mukaan; --\n    se inhimilliseltä kuuluu sentään,\n    sen tahtiin Kyöpelinkin noidat lentää,\n    ma tahdon säistää näitä käräjöitä,\n    muut tutkii tulokkaamme synnin töitä.\n      Juoskaa kaikki kauniit naiset\n      kuin ois meillä naittajaiset,\n             miehet näin\n             naisia päin\n         ylös kirkon viirihin,\n        alas kuuteen piirihin,\n       niksaa näin, naksaa noin,\n      nytkös vasta soittaa voin,\n      jotta luut ja kallot kolskaa,\n    täm' on vanhaa kuolinpolskaa!\n\nPuolustaja:\n\n    Te tiedätte, on elämä kuin hiekka,\n    tää mies ol' ennen suuri taideniekka,\n    hän kodillensa monen ilon toi,\n    ja hovissakin viimein lauluns soi.\n\nSyyttäjä:\n\n    Ma myönnän, kodissa hän oli arka,\n    kuin prinssin tähden hyöri äitiparka.\n\nPuolustaja:\n\n    \"Jumalalle\" hän kerran almun antoi,\n    taas toiste sairaan linnun kotiin kantoi,\n    hän koulun läpi loistavasti kulki,\n    sen opinherrat usein lausui julki.\n\nSyyttäjä:\n\n    Hän silmää palveli, sai nimen kitsaan\n    ja muiden selkään syyti mustaa vitsaa.\n\nPuolustaja:\n\n    Hän laulu-innon tunsi, tuli taito,\n    ja säkeet sousi puhtaina kuin maito,\n    hän vältti turhaa veren huvitusta,\n    ja puku hällä oli siivon musta.\n    Hän kulki aina kuten tapa sääsi\n    ja jaloin miesten hyvään seuraan pääsi,\n    ei ollut tyly, hiukan turhantarkka\n    ja vieras hälle oli viinisarkka,\n    ei naista naurattanut pilan vuoksi,\n    hän neuvotellen kulki tädin luoksi,\n    hän istui usein yksin kammiossa,\n    ja aatos harhaili vain auringossa,\n    siks sinipuhdas oli laulu aina,\n    hän syntyikin, jos muistan, sunnuntaina.\n    Ei koskaan sävähtänyt mustaks sappi,\n    hän oli aatteen hyvä ylipappi,\n    hän jakoi lempeästi lahjojansa\n    ja kiitollisna katsoi häneen kansa.\n    Ei kultaa kumartanut vaikka säästi\n    ja lauluja hän helokimpuin päästi,\n    sai tähtiä ja kiitospalkinnoita,\n    näin kunniassa astui kukkuloita.\n    En tahdo turhaan mäntä tässä kiittää,\n    hän oli mies...\n\nSyyttäjä:\n\n                    Ei, ei, jo riittää, riittää!\n    On tietty kyllä miehen mielen laatu,\n    ja laulun taito oli muilta saatu,\n    ui runosuonensa kuin punaveessä,\n    hän istui legendat ja kirjat eessä,\n    niist' otti tuntosarvin tuolta, sieltä\n    ja siihen sitte aina kukkaiskieltä\n    ja omaa lallatusta yhteen liitti,\n    nuo lapsipuolet maailmaan hän siitti.\n    Kuin valon vartija pää kallellansa\n    hän kultapuikoin näppi kanneltansa,\n    siit' alkoi kumarrella sinne, tänne,\n    jos milloin itä suosi, milloin länne,\n    hän tunteillansa aina liehakoitsi\n    ja suurten porstuoissa pokkuroitsi,\n    kuin varas hämärissä näin hän viisti\n    ja muilta leivän sekä innon riisti.\n    Hän kulki kuin hän oisi leito lammas,\n    vaan salaa kasvoi juorun torahammas,\n    hän sillä monen puhtaan maineen murskas\n    ja neuvoi hyvyyteen kuin tekohurskas,\n    vaan kun ei näkemässä ollut muita,\n    hän hiihti hämärässä kujansuita.\n    Niin auliina hän aina kuiskain hyppi\n    ja hiljaa hihitti ja partaa nyppi,\n    hän toisten erheet hyvin käyttää tiesi,\n    hän oli kaikkein suuntain sekamiesi,\n    hän kulki niinkuin laupeuden sisko\n    ja liukas oli niinkuin sisilisko,\n    jos luotaan työnsi sen tai löi sen poikki,\n    se yhteen luikersi ja ojaan loikki,\n    taas sieltä kiertäin toisten joukkoon kurkki\n    ja yön ja päivän tapahtumat urkki,\n    hän oli naisten mies ja miesten hupsu\n    ja hältä puuttui vaan se narrintupsu.\n\nSoittoniekka:\n\n    Tää tuntuu epäinhimilliseltä,\n    nyt keltä totta kuulee, väärää keltä?\n    Kaks syytettyä täss' on, yks' on kaksi,\n    ei, juttu käy vain yhä harmaammaksi\n    ja ken se vihdoin riidan viulut maksaa?\n    Huh, vilu on ja tuskin seista jaksaa.\n          Heisaa, jalka vasten jalkaa,\n           nyt se huima lento alkaa,\n                  miehet näin\n                  naisia päin\n             ylös kirkon viirihin,\n             alas kuuteen piirihin,\n           niksaa näin, napsaa noin,\n         nytkös vasta soittaa voin,\n         jotta luut ja kallot kolskaa,\n      täm' on vanhaa kuolinpolskaa!\n\nPuolustaja:\n\n    Seis! Puhe tuo on valhesyytös musta\n    ja kaiken kauneuden rumennusta,\n    jos ystävänsä todistaisi tässä,\n    niin kiivas syyttäjä ois pälkähässä,\n    vaan sairaana hän nukkuu alla nurmen\n    ja sydämmestään vielä vuotaa hurme.\n    Hän oli holhottini veli parhain,\n    se liitto solmittiin jo lasna varhain,\n    kun leikkivät he kilvan kuninkaita\n    ja kummallakin oli alamaita.\n    Hän taideniekka oli köyhä, kurja\n    ja silmissänsä oli välke hurja,\n    hän joi, -- se sanottakoon ohimennen --\n    ja kuninkaat nuo hyvät veikot ennen\n    nyt harhailivat kukin eri teitä.\n    Hän tahtoi soittaa soidinsäveleitä\n    ja lauloi tulta, tuhkaa, kapinoita,\n    hän kävi sotaa vasten mahtajoita\n    ja ilkkui itseään ja omaa maataan,\n    hän tahtoi palatsit ja linnat kaataa,\n    hän kansaa villitsi ja muita potki,\n    näin vanhat, hyvät tavat lokaan sotki.\n    Hän uhmallansa itsensäkin suisti\n    ja yhä syvemmälle soraan luisti,\n    hän hylkäs hyvyytensä sekä taivaan\n    ja vaipui valon teiltä yöhön, vaivaan.\n       Tuon holhottini otti hoitohonsa\n    ja puhdisti myös karun kantelonsa,\n    hän vei sen taiteen herkkään kultavaakaan\n    ja hioi voimaa hiukan luonnonraakaa,\n    hän iski runosuonta, tukki vuodon,\n    näin kaikelle hän antoi uuden muodon.\n    Hän korjas vilun tieltä lämpösuojaan\n    ja neuvoi rukoilemaan taivaan suojaa,\n    hän leipää antoi sekä vaatteet osti\n    ja hienoon seuraan hänet luokseen nosti,\n    hän miestä kuljetti ja käsin kantoi\n    ja kaikkialla hälle arvon antoi.\n    Vaan hyväntekijäänsä mies jo kaihtoi,\n    ties miksi verkansa taas sarkaan vaihtoi\n    ja kulki entisillä julkiteillään\n    viel' ihmetyttäin salasäveleillään.\n    Ken omaa tietään kulkee, se myös lankee,\n    kuin laululintu nukahti hän hankeen.\n\n    Ja ystävä se itki haudallansa\n    kuin enkeli ja soitti kanneltansa,\n    hän puhui kyyhkystä, mi maasta lähti\n    ja lensi sinne, mistä iltatähti\n    luo valjun katseen kurjaa maata kohden, --\n    vain jäljell' oli aatteittensa hohde,\n    ne kirkkain siipisadoin alas sousi,\n    kun aurinkoihin vain hän nousi, nousi.\n    -- -- Myös avustaan hän puhui hiukan verran:\n    \"vaan olkoon kunnia vain taivaan Herran\".\n\nSyyttäjä:\n\n    Kun piru enkelinä itkee missä,\n    on ilo suuri silloin helvetissä.\n    Tuo näyttelijä temppujansa taisi\n    ja tiesi, mitä rahvas paukuttaisi,\n    hän suurin liikkein työnsi tyhjän sanan,\n    kun pahatunto hääri kuiskaajana.\n       Nyt kuulkoon Kalman suuri lautakunta:\n    mies, joka haudassaan vaan tahtoo unta\n    ja jota äsken herjailtiin niin julki,\n    jo eläissänsä varjon lailla kulki. --\n    Hän tahtoi kaiken kieron, väärän poistaa\n    ja tahtoi, että totuus vain sais loistaa,\n    maan madollekkaan ei hän pahaa suonut.\n    Ja Luoja oli hälle lahjat luonut\n    ja otsaan tuhat neron kipenöitä,\n    ne lensi kauvas läpi Manan öitä. --\n    Hän penkoi kiviä ja laihaa multaa\n    ja katso, päivän valoon nosti kultaa,\n    vaan katinkullaksi se luultiin vielä,\n    sai käydä tuntemattomien tiellä;\n    hän synkän suuri oli sanaa vailla,\n    mi sytyttäis, kun pimeyden mailla\n    hän yksin kantoi suurta salaisuutta\n    ja etsi porraspuutaan, uraa uutta.\n       Hän liian usein tiellään pilkkaa kuuli:\n    \"kas tuo se kultaa löytävänsä luuli,\n    hahhaa, kas kuinka rikkaan ryysyt roikkuu,\n    kai salakaivoksilleen taas hän koikkuu;\n    hoi, viisas mies, miss' on se kivi kirkas,\n    et vastaa, houkko, huono lie sun virkas!\n    Mies tuskin itse hulluutensa tiennee\n    ja pilvilinnoissa sen kulta lienee,\n    hei, kuuseen kurota ja nouse puuhun\n    ja lennä yökön siivin vanhaan kuuhun,\n    mies kuussa tervapaitahan sun käärii,\n    jos tiell' ei sitä ennen taitu sääri!\"\n       Niin kuin hän, ja niinkuin myrkkysienet\n    nous etehensä nahkasielut pienet,\n    hän hytkyi vilussa ja kättä väänsi\n    ja pimeyteen kasvonsa hän käänsi,\n    ei voinut ristiänsä loppuun kantaa\n    ja sortui yöhön sekä mieronrantaan.\n       Nyt tuli \"ystävä\" kuin kiusan henki,\n    vei säälillänsä voiman viimeisenki\n    ja otti hänet niinkuin armohonsa\n    ja muutti huvinieluks kantelonsa,\n    hän siihen viritteli vieraat soinnut,\n    vaan sydänääntä ei hän riistää voinut.\n    Maa-alan vei hän sekä ilman vapaan\n    ja muokkaeli vanhaan seuratapaan,\n    mies peittää sai nyt suoran luonteen uhmaa\n    ja vaipua sai pieneen sekä tuhmaan\n    ja tunsi kuinka kahleet jäytää niskaa,\n    kun rikkaat armostansa palan viskaa,\n    nyt vasta tunsi hän sen suurten tiellä\n    kuin katkeraa on toisen leipää niellä,\n    hän itsellensä yksinollen kosti --,\n    ja toinen suurikiitoisia osti.\n       Kuin kantanut ois hyvän teon iestä\n    nyt syytettymme kuljetteli miestä,\n    kuin ois hän koputellut vahvaa rintaa\n    ja selvitellyt saaliin loppuhintaa;\n    sai katsomahan sitä hieno seura\n    kuin ois se markkinoilla ihmepeura.\n       Kuin ois hän antelias, suuri, ylväs\n    ja toisen torvi sekä tukipylväs,\n    hän antoi hälle muka uudet aatteet,\n    kun puki ylleen vanhat pitovaatteet.\n    Hän antoi hälle Juudaan syleilyitä\n    ja salaa kantoi kateuden kyitä,\n    hän valekyynelillä silmää vetti,\n    näin itseään ja ystäväänsä petti.\n    Hän päivä päivält' tunki lähemmälle\n    ja kaiken turhuudesta puhui hälle,\n    hän repi haaveita ja maalas mustaan\n    ja salas aina sivutarkoitustaan.\n    Hän istui niinkuin kullanahne saita,\n    kun ystävä taas liiti hengen maita\n    ja jännitteli suurta siivenjousta\n    ja alkoi taasen päivänpiiriin nousta\n    ja kauvas aarreaittoihinsa johti,\n    miss' suuren sielun hengen helmet hohti,\n    ja näytti maailmansa, uran uuden\n    ja ilmaisi sen suuren salaisuuden...\n    Näin syytetty sai sadon hyvin runsaan,\n    hän näpisti ja kätki arkkuhunsa,\n    öin kammioon hän itsensä nyt sulki\n    ja paperilla hanhen sulka kulki.\n    Hän vihdoin levon itsellensä myönsi,\n    taas yöhön köyhän ystävänsä työnsi.\n    Mies yksin nukkui tähtitaivaan alla\n    ja sydämmeensä hiipi Tuonen halla,\n    ei siitä noussut kultakuiskehilla,\n    hän liiti Manan mailla avarilla.\n       Ja syytetty se koikkui haudallansa\n    kuin korppi huutain sala-ilojansa.\n    -- Sen jälkeen sai hän suuren taidon vasta,\n    ja satoi säkeitä kuin taivahasta,\n    kun kammiossa niinkuin itse synti\n    nyt vainaan runovarsoilla hän kynti,\n    hän arkustansa tuhlas kaikkialle,\n    ja lehdet lensi kauvas maailmalle,\n    ja tuli kansaa maita, mantereita,\n    toi kultaa kuninkaat ja laakereita;\n    hän pöyhistyi kuin ois hän majesteetti\n    ja tuhmuudelleen vielä kruunun teetti,\n    ne huusi hänet hengen kuninkaakseen,\n    hän huusi laulun laaksot alusmaakseen\n    ja keskell' loiston, maineen, helyriimein\n    hän vihdoin viisastui, kun kuoli viimein.\n    Hän hautaan vietiin nelivaljakoilla,\n    hän lepäs ruusuilla ja kanteloilla\n    ja kirjaellun hautakiven luona\n    viel' ulvoo koirat sekä rahvaan kuona.\n    Hän tänne tuli yöllä alastonna,\n    haa, katsokaa, noin kalpenee vain konna!\n\nPuolustaja:\n\n    Oi, herää haudassasi henki suuri\n    ja nouse, kerro kaikki perin juurin!\n\nHenki (kauhasta):\n\n    Ma unta elämästä näen vain,\n    ma pyydän rauhaa, rauhaa, jota hain!\n\nPuolustaja:\n\n    Ma asiassa lykkäystä vaadin,\n    ens' istuntohon valituksen laadin.\n\nSyytetty:\n\n    Oi, armoa, ma tahdon tunnustaa!\n\nSoittoniekka:\n\n    Jo tornin kukko kiekuu. Kadotkaa!\n         Minä hoppu, sinä hoppu,\n         se on kaiken laulun loppu,\n                miehet näin\n                naisia päin\n            ylös kukon viirihin,\n          alas kuuteen piirihin,\n         niksaa näin, naksaa noin,\n        nytkös vasta soittaa voin,\n        jotta luut ja kallot kolskaa,\n      täm' on vanhaa kuolinpolskaa!\n\n\n\n\nIX\n\n\n    Kevät saatossa ratsasti kaupunkiin,\n    ja airut porteilla toitotti niin,\n    että lämpeni vanhat seinät,\n    kevät, kevät tuli taas, meri siintäen soi,\n    suven rannoilta haahdet viestejä toi,\n    suli silmut ja heräsi heinät.\n    Yli tornien pääskyset kiitivät pois\n    kuin riemun huumeessa kaikki ne ois,\n    kotipuilleen ja suuriin metsiin.\n    Tuli pohjan puolelta taiturit taas,\n    tuli rammat kainalosauvoineen,\n    joit' talvi ja taudit hankehen kaas,\n    tuli tervehet teerenpilkkuineen,\n    tuli toivorikkahat huiluineen,\n    jotka uusia riemuja etsii.\n       Kevät, kevät tuli mullekin muistoineen,\n    join lähteestä täysin kourin,\n    elon lähteestä rautaista rohtoa join,\n    kuin sairashuoneesta hiivin ma pois,\n    missä talven kuumeessa hourin.\n    Minä näin, miten puut ketovihreiksi sai,\n    ja mielessä väikkyi helluntai,\n    maa synnytystuskia kantoi,\n    madot, toukat ne ryömivät päivää päin,\n    lehon linnut ne kiistasi lehvillään,\n    veron kaikki ne Luojalle antoi.\n    Ja Luoja se oli kuin tarhuri,\n    hän yrttejä höysti ja hoiti,\n    hän karsi ja kylvi ja muokkaili,\n    mesinesteillä haavoja voiti.\n    Meren, taivaan ja maan minä lemmessä näin\n    ja ma kuljin päivän kumpuja päin\n    surusilmin ja hilpehin huulin;\n    uus maailma heijasti haluineen,\n    suli rintani riemuhun lämpöiseen,\n    kun naisen naurun ma kuulin, --\n    se soi kuin kirvisen laulu soi,\n    kun hanget sulana soutaa,\n    kun valjeta alkaa synkeä yö,\n    ja päivä se kutoo poutaa.\n\n    Ja neidot asteli kaivon luo\n    ja varret vetreät liikkui, läikkyi,\n    siell' usein naisen ma nuoren näin,\n    kuin siniudusta silmä väikkyi,\n    hän katsoi maahan kuin etsijä,\n    kuin yli kasvojen hyväillen\n    hän katseen hiipiä salaa antoi;\n    kuin hiljan itkenyt yksin ois\n    hän katsoi kaihoten pois\n    ja tietä kulki niin hiljalleen\n    ja saviruukkuaan kantoi.\n    -- Ja kerran illalla lempeällä\n    ma käden hiipien käteen vein\n    ja hiljaa nostin sen huulillein,\n    ma siirsin silmiltä hienot hiukset,\n    kuin metsän hämärään katselin,\n    miss' soiluu rimpien sinisaaret\n    ja veeltä kuvastuu taivaan kaaret\n    kun päivä puhkevi pilvistään,\n    kun auer aholla karkeloi\n    ja jossain kaukana koski soi.\n       \"Et impi ihana surra saa,\n    kas päivä paistaa ja kevät koittaa,\n    ja kaunis, kaunis on Luojan maa;\n    voi, saanko syömmes nuoren voittaa,\n    oot mulle rakas, ma yksin jäin,\n    ma usein silmäsi surun näin,\n    ja istu varjohon vaahteran,\n    niin kerron sulle ma tarinan:\n       Ol' ennen vuoressa velho suuri\n    ja sillä Taaria, tytär nuori,\n    se velho ihmisten verta joi\n    ja vuori tuo oli kammon vuori.\n    Ja laaksoon Taaria hiipi öin,\n    kuin impi eksyvä itki hän,\n    niin huomas kerran hän paimenen\n    ja taikahuilulla soittaen\n    hän pojan tenholla täytti;\n    hän kammon vuorehen hänet vei\n    ja porttiin vitsalla hiljaa löi,\n    ja katso, kristallisalit loisti\n    ja seinät helmissä säkenöi,\n    hän sala-aittojen aarteet näytti\n    ja sanoi: kaikki ne on nyt sun\n    ja sinä olet nyt mun!\n    Se paimen kullassa käydä sai,\n    hän illoin Taarian syliin syöksyi,\n    ja lammaskarjansa unohtain\n    hän kammon vuorehen yöksyi.\n    Öin häitä hurjia viettäen\n    hän kaikki hekuman ilot maistoi,\n    vaan kaikki ilkkuen katosi,\n    kun vuoren raosta päivä paistoi;\n    nyt verta vuotaen jaloistaan\n    hän kulki kammoten seinää pitkin,\n    hän huusi hulluna karjojaan\n    ja kaiku vuoressa itki. --\n       Ja ole sinä mun Taariain,\n    mun hyvä, valkea Taariain,\n    mun valkoruusuni, ruusu mun,\n    sä sydänaarteesi mulle näytä\n    ja tyhjä rintani toivein täytä,\n    ma suruss', onnessa olen sun,\n    ja kammon vuoria välttäin ain\n    me rauhan laaksoja käymme vain!\"\n       Ja silmät silmissä lepäili\n    ja hymyellen ne hyväili,\n    näin niissä lempeän leimun,\n    hän otti kädestä kuiskaten\n    ja läpi kujien kulkien\n    hän majaan matalaan vei mun.\n    Hän neitsytkammioon saattoi mun,\n    miss' uudin hämyssä häilyi,\n    ja siskat häkissä sirkutti,\n    ja kuvat seinillä päilyi:\n    näin lapsi sylissä Maarian,\n    näin idäntietäjät, aasinsoimen,\n    näin harpuin soittavan Daavidin,\n    Saul istui kullalla loimen. --\n       Ja puolatuolissa vanhassa\n    siell' mummo sokea kiikkui,\n    hän kiikkui tylsissä muistoissaan\n    ja kellon heiluri liikkui.\n    -- Taas lemmen juhlia viettää sain\n    ja tunteen tulta ma liehdoin,\n    taas suonet paloi ja rinta löi,\n    ma käden varrelle kiehdoin,\n    ma kuiskin korvihin ruusuisiin,\n    naissielun soppihin hiivin\n    ja hetket kiiti ja aika lens\n    pois illan punaisin siivin:\n    \"mun suvipääskyni ainoinen,\n    mun oma ruusuni valkoinen,\n    ma tahdon ystävät unhoittaa,\n    vain sua tahdon ma rakastaa,\n    ma vaihtaa tahtoisin kaiken maan\n    sun huultes iloon ja hekumaan,\n    vaan sulle aarteit' en antaa voi,\n    en helmisolkia joutsenkaulaan,\n    vain kukkiin hiuksesi palmikoin\n    ja jalkais juurella leväten\n    ma tahdon sinusta laulaa\n    niin, että nimesi lentää voi\n    ja maineen siivillä kauvas soi;\n    ma annan sulle mun kanteleeni,\n    ei muuta aarretta ole mulla\n    ja silmiis katsoa tahdon vaan,\n    on silmät ihanat sulla\".\n    -- Ja yössä soutain me kuunneltiin,\n    kun sammui kaupungin humu pois,\n    kun äänet, askeleet kauvas haipui,\n    ja tornit, taitteiset harjat, puut\n    ne hienoon hämärään vaipui,\n    vain haavat helisti lehtiään\n    ja käet metsästä kaukaa kukkui,\n    pää siiviss' sirkatkin uneksi,\n    myös mummo tuolissa nukkui.\n\n    Ja kului suvi suloinen\n    kuin pääskyn viserryksin\n    ja korvissani soitto soi,\n    se soi kun kahden kujersin\n    tai kulkiessa yksin.\n    Ma sokkeloissa harhailin,\n    en käynyt ystävissä,\n    ma loistoteitä välttelin,\n    vain luona pienten hökkelein\n    ma kiersin kujapolkuja\n    syysillan hämärissä.\n    Ma ilkuin tuulen ulvontaa\n    ja astuin raikkahasti,\n    kun vilu viilsi rintaani,\n    ja sankka sade kasti,\n    ma aatoksistain lämpenin,\n    ma hämärissä hyräilin:\n    \"Nyt armas seisoo ovellaan\n    ja kukat loistaa povellaan\n    ja tulet akkunastaan,\n    hän katsoo tietä pitkin pois\n    kuin askeleita kuulla vois,\n    hän juoksisi jo vastaan.\n    Taas majassaan hän askaroi\n    ja pöydän pölyt poistaa\n    ja sanojani sadottain\n    hän tarinoiden toistaa,\n    hän katsoo milloin kelloa\n    ja kallella on pää,\n    hän milloin peiliin kurkistaa\n    ja hiukan hymähtää.\n    Hän liikkuu niinkuin keijunen\n    ja sukkasilla sippaa,\n    hän suutelevi ruusujaan\n    ja sulkee kirjelippaan,\n    hän puhuu laululinnuilleen\n    ja siemeniä antaa,\n    hän laulujani hyräilee\n    ja kuvaani hän kantaa.\n    Hän sateen ääntä kuuntelee\n    ja lampun syöntä nostaa,\n    ja odotus niin autuas\n    se loistaa katsannostaan,\n    nyt kuuli hän mun tulevan\n    ja silmät lyö ja säihkyy,\n    hän kyykistyvi oven taa\n    ja poven aallot läikkyy,\n    hän uutimista kurkistaa\n    ja rintaa vasten lentää,\n    hän tuhertaa ja kuiskuttaa:\n    sä tulit, tulit sentään!\"\n\n\n\n\nX\n\n\n    Ma muistan vielä himmeen puolikuun,\n    kun juoksimme me merenrantaan,\n    kun aallot myllerteli möljällä,\n    ne pieksi soraa sekä santaa,\n    puin nyrkkiä ma myrskyn raivolle,\n    ma muistan kuinka solkes helkkyi,\n    lens tiirat kirahdellen Iuodoiltaan,\n    ja majakasta heittosäteet välkkyi.\n       Toin sulle punertavan simpukan\n    ja sitten kalliolla istuttiin:\n    \"kas meri musta on ja mieluinen,\n    niin koleasti karit ruskaa,\n    nyt pahat henget pääsi kahleistaan\n    ja niill' on tuhansittain tuskaa,\n    ne kiipee pursihin ja mastoihin,\n    ne tielle särkkiänsä nostaa,\n    ne hirviöt nyt ovat vimmoissaan,\n    ne laivureille vanhan pilkan kostaa,\n    ja merenpohjan haaksirikkoiset\n    taas herää, jaalat, laivat hukkuu,\n    ja merimiesten vaimot vaikertaa,\n    ei pienet kehtolapset unta saa,\n    ja hyvät haltiat ne nukkuu.\n    Öin vettä pitkä, musta varjo käy,\n    kun aavelaiva esiin hyökkää\n    pois ohi kelmeen merenkulkijan,\n    mies punaviitta peräpuulta nyökkää,\n    kuun valossa hän hetken heijastaa\n    ja tuokiossa yöhön katoaa.\n    Lyö silloin salama kuin säilänpää\n    ja välähtävi suuntaan kuuteen,\n    kuin mäyrä ruumassa se tuurastaa,\n    kuin orava se mastoon kiepsahtaa\n    ja katoo synkkään avaruuteen,\n    ja pilvet aavehina kokoontuu\n    ja taivas pallosilla paukkuu,\n    pois sammuu majakasta valkeat,\n    veen koirat karikoilla haukkuu.\n    -- -- --\n    Oi, katso länteen päin tuon pilven taa,\n    maa merentakainen on siellä,\n    siell' inehmot niin liedon valkeat\n    maan mustaan nisuansa kylvää,\n    se maa on muistojensa vanha maa,\n    siell' luetahan kivilaatoilla\n    työt isäin päässä riimupylvään.\n    Se maa on seikkailujen suuri maa,\n    siell' on mun heimopuuni juuri,\n    sielt' idän merelle mun taattoin sous,\n    nyt hajalla on suku suuri,\n    hän näille kallioille kerran nous\n    ja huoneen hirret pohjan puoleen nosti,\n    kuin vieras vaeltaja tuli hän,\n    maan valan teki, tilkun osti,\n    hän täällä tahtoi raataa, rakentaa,\n    maan surut sekä riemut jakaa;\n    ma täällä synnyin kanssa kesä-aamun,\n    hän täällä nurmen alla makaa.\n       Ja sentään vieras mulle on se maa,\n    sen hengess', ilmassa en elää saata,\n    ja kahta rantaa aatos harhailee,\n    kaks mulle luotiin kotimaata,\n    ma ristiriitain lempilapsi lien,\n    ma kahden rajakunnan kieltä haastan,\n    ma katson koko laajaa maailmaa,\n    mut sydän laulaa synnyinmaasta,\n    miss' itkin lasna sekä leikin löin\n    ja kuulin illoin kummaa tarun taikaa,\n    miss' sieluuni sain korven kohina\n    ja missä surun kannel kaikaa.\n    Ja sinne, sinne minä ikävöin,\n    miss' oranssit ja palmut kukkii\n    ja neitoin mustat silmät säteilee\n    ja omaa tietään syöksyy lempi,\n    miss' soipi kitarat ja palaa katse,\n    kun liikkuu kuutamolla gondolit\n    ja sykkii sydän tulisempi...\n\n    -- -- Äl' itke tyttö, sydämmeen se käy,\n    oi, katsos pilvill' on jo verta,\n    pois siirtyy sinusta mun silmäni,\n    ma rakastan vain suurta, aavaa merta,\n    en voi, en voi sun silmiis tuijottaa,\n    et tunne tuskieni syitä,\n    nyt kaukana ma kuljen sinusta,\n    ja vaikka tuhlaat mulle hyväilyitä,\n    mua suutele, oi tyttö, suutele,\n    on veto viekas näissä lakkapäissä,\n    ah, kuule ulapalta kelloja,\n    nyt olkaamme kuin etelässä, häissä...!\n    Pois, mene pois, sun kätes polttaa mua,\n    sun kuilun kallioihin heitän,\n    ei, ei, oot sydämmeni puoliso,\n    sun valkoruusuihin ma peitän,\n    on meri äitini, on isäs kallio,\n    veen suolapisarat ne otsaan sinkuu,\n    kas, ylhäällä jo pilvet piiriin käy,\n    hääharput myrskyn alla vinkuu!\"\n\n    Ja varjo tuli kuin varas yöllä,\n    kun ootin kultaista sarastusta,\n    kun istuin kannella kuunnellen\n    ja tunsin iloista aavistusta.\n    Hän lukot tiiralla aukasi\n    ja siirsi ovelta vahvan salvan\n    ja vuoteen taakse hän tassutti\n    kuin iskuun nostaisi kalvan:\n\n    \"Ma tulen taas\n    kuin vieras kutsumaton,\n    kun mielesi hilpeä on,\n    ja voimasi lemmessä viihtyy,\n    se oon, joka maljasi kaas,\n    kun naistasi naurattain\n    sun laulusi lentää ja kiihtyy.\n    Ma tulen, kun tanssi tulinen käy\n    ja helliä kieliä kosket,\n    ma tulen kuin viima viluinen,\n    kun innosta polttaa posket,\n    ma tilkkasi loppuun juon,\n    ma Tuonen tuoksun tuon,\n    kun päivä sun silmäsi kohtaa,\n    ma sädettä kiertäen käyn,\n    ma sekoitan kauneimman näyn,\n    mun löydät, kun vallan vastaista hait,\n    ma olen sun varjosi henki vait. --\n    Etkö näe, että kaikki on turhaa,\n    että kaikki muuttuu ja maatuu,\n    kas tähdet sammuu ja kuluu kuu\n    ja palaa lehti ja lahoo puu\n    ja elo itsensä murhaa.\n    Ja kuule kumeaa kohinaa,\n    on ylläsi maa ja allasi maa\n    ja haudalla ristisi kaatuu\n    ja tulee yö,\n    kun sydän ei lyö,\n    ja kaikki on lunta\n    ja syvää unta,\n    nyt tule, ma käteni tarjoon,\n    ma vien sinut varjosi varjoon!\"\n\n    Ma syöksyin kadulle avopäin,\n    vaan varas asteli jalan jälkeen,\n    näin kaukaa akkunatulen välkkeen,\n    ma hiivin siniseen kammioon,\n    se seisoi akkunan alla taas\n    ja majaan tahtoi se tulla.\n    \"Hei, nouse, tanssia tahdon nyt,\n    lie säästöss' iloa sulla,\n    ma tahdon juoda sun ilos pois,\n    nyt ollos suuri ja ollos sorja\n    niin, ettei suru mua saada vois,\n    sen tahdon patjoihin kuristaa,\n    se piillen nurkkia pitkin pyyhkii,\n    nyt laula viehkeä, kaunis orja\n    ja soita kuherruskanneltas,\n    voi, miksi kantelon kielet nyyhkii?\n    E! Onnen arpaa me heittäkäämme,\n    ken voittaa, onnensa saavuttaa\n    ja kultakruunussa vaeltaa,\n    ken hukkaa, kohtalo kaataa sen\n    ja kulkee hautaansa horjuen,\n    nyt heitä, kohta sen näämme!\n    Ma maljas juon ja ma onneks juon,\n    taas aika armaana vierii,\n    luunopat hyrräten hyppelee\n    ja vuoteen poimuihin kierii...\n    Nyt käsi silmille, hiljaa, hys,\n    sun ensin arvata annan,\n    kas niin, sen kohtalon aavistin,\n    nyt syliss' sua minä kannan,\n    nyt sulla onnen on kultakruunu\n    ja multa vielä sa sauvan saat.\n    Oi, auta, auta, ma vaivun jo,\n    ma polvin seison jo surun suossa;\n    oi, mikset ovea telkkinyt,\n    kas, suru katsoo ja seisoo tuossa,\n    se nostaa vasenta kättään jo\n    ja palaa punainen soihtu,\n    sen suusta kirous kimmahtaa\n    ja mustain mahtien loihtu!\n    -- niin hyvä, hyvä sä mulle oot,\n    tuo päähän puhdasta lunta,\n    ma silmäis sinessä päilyn taas,\n    kai näin ma sairasta unta,\n    sä oot kuin sisko ja morsian,\n    mun sisko sirkkuni, rukka!\n    Ei, ei, taas silmies liekit nään,\n    sä oot kuin tulinen kukka;\n    oot muille mairea, tiedän sen,\n    oon sua seurannut väijyillen,\n    et lunta tuo, sinä tulta tuot\n    ja kaikkein eessä sä keimaat,\n    sä silmän lumeiksi koreilet\n    ja sieluun hehkusi tahrat leimaat.\n    Sä olet Taaria, velhon impi,\n    sä hiivit rauhani laaksohon,\n    oon syönyt juopukanmarjoja\n    ja kuullut äänesi kiusausta,\n    ma outo, onneton paimen oon,\n    nyt huudan vuoressa karjoja,\n    en koskaan astu ma aurinkoon,\n    ma käärmevuoteilla olen maannut,\n    oon kanssas nauttinut kaikki synnit,\n    ma rikoin tuhlaten luonnon lait,\n    nyt rankaisun olen saanut.\n    Ma myrkkyherkkujas armastin,\n    kun toista itkin ja kaipailin,\n    kuin hullu suutelet vielä mua,\n    nyt huudan julki: en lemmi sua,\n    en sulle kaikkea antaa voi,\n    ja maassa sielusi mataa,\n    et kanssain sointua, nousta voi,\n    et käydä, loistossa linnunrataa,\n    ja yhtä, sitä ma lemmin vaan,\n    mi täyttää vois minut kokonaan,\n    hän oisi elämä kirkas, uus\n    ja hetki, yksi ja ikuisuus.\n    Pois, mene pois, olen onneton,\n    ken on mun osani, myöty on,\n    ken kanssain suruni jakaa tahtoo,\n    se suistuu elämän erheisiin\n    ja hurjan pyörtänön ristivahtoon,\n    se rannan kiveksi jäädä voisi,\n    tai aalto kuolleena toisi!\"\n\n\n\n\nXI\n\n\n    Hoi, juomanlaskija, vikkelä mies,\n    tulivettä nyt kaada tuoppiin,\n    unipöppö sä oot, kai valvoa saat,\n    kuka kaivoi poskesi kuoppiin!\n    Täällä nauraa nurkat ja seinät soi,\n    kuin kappeli on tämä krouvi,\n    tänne kannujen kalina kutsunut on\n    monen soittajan, teinin ja souvin,\n    sun tukkasi on tulipunainen,\n    ja luokkana viistävi sääri,\n    paholainen itse sun kummisi lie,\n    jos vain en muistele väärin.\n    Kun mennyt on kontu ja kunto ja muu\n    ja kiehuu katkera sappi,\n    sinä lohdun öljyä haavoille tuot\n    ja käyt kuni säyseä pappi,\n    ja riemun rippiä luet sinä vaan\n    ja Remujen mahtiin luotat.\n    Sun seurakuntasi kirjava on,\n    sen lampaat ja vuohet sa juotat,\n    sinä huumeen höyryjä suosittelet\n    ja keinoa kaikenlaista,\n    kun rauha ja rakkaus sammunut on,\n    sinä saarnaat: naura ja maista!\n    Sinä mulle kahdesti kaataa saat,\n    sillä äsken ne minussa kuoli,\n    sido viininlehviä otsaani, noin,\n    minä leikkisän kaskun kertoa voin,\n    vaan totta on toinen puoli.\n       Ma kaivolla kerran neitosen näin,\n    ma silloin järjestä luovuin,\n    hän kantoi sinistä ruukkuaan\n    ja siitä ma join sekä juovuin,\n    sinä naurat, vettä kun mainitaan,\n    et kaskun kärkeä huomaa,\n    minä liian kauniiksi neidon näin,\n    minä join kai noidan juomaa.\n    Hän vei minut punaista liekkiä päin\n    läpi yön yhä kauvemmaksi\n    kuin enkeli puhtahan valkoinen\n    ja häll' oli naamaa kaksi,\n    sudenkuoppaan mairien vei hän mun,\n    sinikammioks luulin sen silloin, --\n    hän huumasi pääni ja silmäni kääns,\n    siell' lempeä lietsoimme illoin.\n    Koiruohot ruusuilta näyttää siell'\n    ja paarmat lintuina laulaa,\n    rivosilmäinen akka se kehrää öin\n    ja punoo kaunista paulaa,\n    ja tytär on keimeä, kiihkeä, nääs,\n    moni sinne on suistunut varmaan,\n    nyt sinne mun muistoni kuopattu on,\n    hän löysi jo uuden armaan.\n    Ne rämpytti siellä mun kanneltain,\n    -- tuo, veikkoni, vieläkin tilkka! --\n    ne hoilotti lemmenlauluja mun\n    ja äänessä pisteli pilkka,\n    ja hyljätty kannel itkua soi,\n    kun tahraiset sormet soitti,\n    sen huomenlahjana annoin pois,\n    se hävystä itki ja moitti.\n    Ja akkunan alta ma hiivin pois,\n    sen ääntä en kuulla voinut,\n    se kannel on kanssani iloinnut\n    ja tuskien tullessa soinut.\n    Tuo myrkkyäs tuo... taas kuulen sen --,\n    nyt öisihin juhlihin lähden,\n    olen pettynyt aina ja -- pettänyt myös;\n    juon naikkosi lempijän tähden,\n    ja kiitä onneas, vikkelä mies,\n    jos et huomenna aisaa kantaa saa,\n    toi hempu ei työnnä luotaan;\n    mit' on rakkaus? -- savinen astia vain\n    joka kyynelhurmetta vuotaa.\n    Kas näin, minä sarkkani pirstoiksi lyön\n    ja kerälle kaskuni väännän,\n    on matkani pitkä ja musta on yö,\n    taas tielle ma sauvani käännän.\n\n    Ylt' ympärillä näin valkeat\n    ja valomeressä tornit uivat,\n    ja kuului virralta iltalaulut,\n    veen rajaan palatsit kuvastuivat,\n    ja riemu kajahti kaikkialla\n    ja tunteen sähkö se ilmaa sous,\n    se leimui peitetyn kiihkon alla,\n    se käski, pyysi, se laski, nous,\n    ja ruusun, viinin ja myrtin tuoksut\n    ne tulvi vastaani akkunoista,\n    ja kaukaa morsiuslamput loisti,\n    mun tähtein ykskään ei loista.\n    Toi ilo silmissä sulhot öljyn\n    ja lamppuun morsiot kaatoi sen\n    ja yli liekin ne kättä antoi,\n    ne vannoi valansa vaijeten.\n       Kuin kerjäläinen ma katein silmin\n    pois hiivin alitse akkunain,\n    ja koston kuohuissa povi kiehui,\n    ja paloi kirous suonissain.\n    Ei ole öljyä enään mulla,\n    en sauvoin puhkaista vuorta voi,\n    kuin puro nesteen kuiviin juoksi,\n    ja viime karpalon helle joi.\n    Ma sitä tuhlasin sadat kerrat\n    ja joka kerralla monet verrat,\n    min verran sain minä onnea?\n    Sen verran, mikä on kaikua,\n    sen verran vain, mitä kuiva maa,\n    kun pienen pisaran janoon saa,\n    sen verran vain, mitä nälkäinen,\n    kun saa se rikkaatta muruisen,\n    sen verran vain, mitä varjon puu,\n    mi harhasäteestä kirkastuu.\n       Ei jaksa silmäni enään pyytää,\n    nyt kylmyys hiipii ja tunteet hyytää,\n    ja kuolo veistää jo neljää lautaa,\n    jääkausi alkaa, ei päivää näy,\n    ja yli sydämmen vyöry käy\n    ja lumivuorihin kaikki hautaa.\n    Oi, jospa saisin ma tulikeihään,\n    niin öljyvuoren ma halkoisin\n    ja sydänsuonihin uutta voimaa\n    ma vielä janoten johtaisin!\n    Ei, ei, se unta on kerjäläisen,\n    ei ole öljyä enään mulla,\n    jos tilkka oiskin, ei morsioista\n    nyt lampuin tahtoisi kukaan tulla.\n\n           *   *   *\n\n    Ylt' ympärillä näin valkeat, --\n    ja oli autuas lemmen aatto,\n    ma tyhjää katua taivalsin,\n    ja askel kajahti seinihin.\n    Näin kaukaa lamppujen heiluvan,\n    sielt' tuli iloinen, nuori saatto,\n    näin eellä kulkevat viestinviejät,\n    ja kilvan pärisi vaskirummut,\n    ja ilma värjyi ja vonkui maa,\n    kun kertoi kaikuja lehtokummut,\n    sai pilataiturit nukkeineen,\n    soi pipolakkien tiuvun ilve,\n    näin suurimestarit miekkoineen,\n    ne nosti ilmoihin lemmen kilven.\n    Mut saaton keskellä leijaillen\n    sous kukkaistuolissa Lemmetär,\n    ja kruunu kimmelsi otsallaan,\n    hän kaatoi runsaussarvestaan;\n    ken kulki purppuravaatteissa\n    tai lemmenvärejä vyössään kantoi,\n    hän sille armahat almut toi,\n    toi uskon, toiveiden kukkia\n    ja onnen oksasta lehden antoi.\n    Ja nuorukaiset ja neitsyeet\n    ne tiellä tanssivat lamppuineen\n    ja ruusuvettänsä pirskoitellen\n    ne kaikki astuivat armaineen.\n    Näin valevalkean Taarian,\n    hän julkikatseita taakseen heitti,\n    hän miehen vierellä virnakoi\n    ja rintaa ruusuinen harso peitti;\n    mun korvaan käheä nauru soi,\n    ma mustain aatosten tulvaa torjuin,\n    kuin yli hautojen hapuilin\n    ja virran reunalle yössä horjuin.\n\n\n\n\nXII\n\n\n    Ma seisoin sillalla yksin yössä\n    ja alas tuijotin tummaan vuohon;\n    siell' ohi limaisen ahvenruohon\n    veen laineet mustina kyinä ui,\n    soi raidat rannalla surujaan,\n    ja aallot itkivät liplatellen,\n    ja mieli kuohuihin kotiintui,\n    mua ulvut kutsuivat unen helmaan,\n    kuin käsivarsia ojennellen\n    ne välkkyi vietellen hetovöin\n    ja sinne pois minä ikävöin.\n\nUlvut:\n\n            Alas, alas,\n           syöksy ja suista,\n            muista valas,\n           murheesi muista,\n       loppuu tuska ja loppuu tie,\n            virta sun vie\n         alatse aarniometsien,\n         ulpuista uraa etsien\n       suojahan näkinkenkäisen linnan,\n       siellä syvät on unen rimmet,\n           Tuonen immet\n         rauhoittavat ihmisrinnan,\n           kutsuvat näin,\n            syöksy päin,\n         luoksemme luista,\n              muista\n              valas,\n               alas!\n\n    Ja poreet puhkesi, virta kuohui,\n    nous kurimuksesta veteinen\n    ja sormin suomuisin arkun alta\n    se soitti, puhalsi ruokopilliin,\n    se loihti sieluni näkyihin\n    ja leikkiin rumaan ja villiin.\n\nVeteitten:\n\n    On meren pohjalla musta kaivo,\n    ei sitä mitattu milloinkaan,\n    ei sieltä loppunut rutsain raivo,\n    siell' itsepillaajat voihkii vaan,\n    ne sinne syöksyy ja sinne nääntyy,\n    ne mudan mujuihin vyöryy, vääntyy,\n    ne niljaseinihin lyö ja lyö,\n    ja syttä synkempi siell' on yö.\n    Hei, raiju hauskasti ruokopilli,\n    kun viima kaislassa vinkuu!\n\n    Sen kaivon suulla yöss' yksin miettii\n    suur' itse ruhtinas rumuuden,\n    hän rinnat lietsovi vanhaan viettiin\n    kyyn silmin vihrehin väijyen,\n    ja pohjaan päilyvi otsaluunsa,\n    hän sinne laskevi porraspuunsa,\n    se hiljaa pyörii ja lipuu luo,\n    se kaivoon tuskaisen toivon tuo.\n    Hei, raiju hauskasti ruokopilli,\n    kun viima kaislassa vinkuu!\n\n    Ja porraspuulle nyt vainaat hyökkää,\n    ne toinen toisensa alleen lyö,\n    ne kiskoo, kiipee, ne lankee, työkkää,\n    ne hampain iskee ja kynsin syö,\n    ja äidit nousevat lasten niskaan,\n    ja veli veljensä mutaan viskaa,\n    ne yössä kimmovat kimmoissaan,\n    ne alas suistuvat uudestaan.\n    Hei, raiju hauskasti ruokopilli,\n    kun viima kaislassa vinkuu!\n\n    Ja ajan virrassa vuodet vierii,\n    mut meren pohjalta voihke soi,\n    ne ylös kömpii ja alas kierii,\n    ne kauhun kahleissa kiemuroi.\n    On meren pohjalla musta kaivo,\n    ei sieltä loppunut rutsain raivo,\n    ne elää elonsa uudestaan,\n    ei tuskaa mitata milloinkaan.\n    Hei, raiju hauskasti ruokopilli,\n    kun viima kaislassa vinkuu!\n\nRannan raita:\n\n    Muistatko vielä sen himmeän aamun,\n    kun rannalla suhisi raita,\n    lempeä Aunesi lehdossa kulki\n    ja katseli maireita maita,\n    katsoi kuin katsovi lilja vain,\n    sua hän muisteli, muisteli ain.\n    Muistatko vielä sen päilyvän päivän,\n    kun morsiusmyrtin sa annoit,\n    kuinka hän kainona onnesta loisti,\n    kun lehdossa lempesi vannoit,\n    loisti kuin loistavi lilja vain,\n    sua hän muisteli, muisteli ain.\n\n    Muistatko vielä sen riutuvan illan,\n    kun veistit sä raidasta sauvas,\n    kuinka sun armas Aunesi itki,\n    kun sanoit käyväsi kauvas,\n    itki kuin itkevi lilja vain,\n    sua hän muisteli, muisteli ain.\n\n    Aune se äitisi haudalla istui\n    ja kasteli yöllä kukkaas,\n    sortui suruun ja ikäväänsä,\n    voi, armasta Aune rukkaas,\n    sortui kuin sortuvi lilja vain,\n    sua hän muisteli, muisteli ain.\n\nUlvut:\n\n              Alas, alas,\n           täällä on rauha,\n            muista valas!\n            Lempeä, lauha\n        täällä on päivä ja viileä yö,\n              luotasi lyö\n      valheet ja vaivat lukkohon luoden;\n            vaahtinen vuode\n              unhoa tuo,\n              syöksy luo,\n            luoksemme luista,\n                muista\n                valas,\n                 alas!\n\nHuoneen haltia:\n\n            Hakkaa, hakkaa\n            puita jo takkaan,\n      huurteinen huoneesi vilussa on,\n             metsäsi nukkuu,\n            voimasi rukkuu,\n      luonto on puhdas ja koskematon!\n            Turpeita käännä,\n            kantoja väännä,\n      kynnä ja kylvä ja kuokalla lyö,\n             voimasi kerää,\n             metsäsi herää,\n      elo on voima ja voima on työ,\n             veri on nuori,\n            nouse kuin vuori\n        ylitse yön sekä syvyyden,\n            maa-emo kantaa,\n             maa-emo antaa\n        uusia sointuja nuoruuden!\n             Hakkaa, hakkaa\n            puita jo takkaan,\n      kuistille pääskyt jo pesihin saa,\n            höyryy jo hirret,\n             sulaa jo kirret,\n      armas on aurinko, vihreä maa!\n\nÄäni:\n\n    Visko ja riisu, riisu ja visko,\n    ei ole rauha vallassa vahdon,\n    nöyrry edessä taivahan tahdon,\n    ristiäs kisko, ristiäs kisko!\n\n    Ma katsoin virtahan vierivään,\n    sen ontto kohina huumas pään,\n    näin synnin tarhat ja kalman ukset,\n    näin kaikki katalat aatokset,\n    ne rintaan hiipi ja rintaan syöpyi,\n    ja riehui hirveät kiihoitukset\n    ja sielu varjoihin yöpyi.\n    Mit' ennen halveksin, taas sen näin,\n    ja siihen tuskissa tarrauin,\n    näin silmä silmästä kurjuuden,\n    ma pahan pitoihin syöksyin suin,\n    näin epätoivon ja hurjuuden,\n    mi omaa sydäntä syö ja sortaa.\n    Maa musta aukeni allani,\n    näin jyrkän, viettävän kuilun taa,\n    näin tummanvihreän näljäportaan,`\n    se syviin uumenten pohjiin johti,\n    siell' liehui lieskat ja kalskui raudat,\n    ja näkyi hiiluvat himon haudat,\n    ja vaipui vale ja kaunistus,\n    kuin synkkä helvetin heijastus\n    vain totuus tulessa hohti.\n    Ma varjon irstahat ilot näin\n    ja selväin päivien valko-aaveet\n    ja pala palalta riistettiin\n    pois lapsuusaikojen kauniit haaveet,\n    mun satumekkoni riisuttiin\n    ja kaikki ihannepylväät kaatui,\n    mit' ennen kauniiksi aina näin,\n    nyt oli virvojen harhatulta,\n    vain tyhjää ilmaa ma haparoin,\n    ja kiilsi sormissa musta multa,\n    ja sydän, sydän se paatui.\n    Ma katsoin virtahan vierivään,\n    ma vaivuin, vaivuin vain syvempään.\n\nMarjon henki:\n\n    Ma tulen taas\n    kuin vieras kutsumaton,\n    mun silmäni sinua seurannut on\n    ain äitisi laudalta asti.\n    Ma kuuntelin yössä huountaas,\n    kun kyynelet rintaasi kasti,\n    ma tulen, kun sieluss' on sydänyö,\n    kun luistat varjojen valtaan,\n    ma tulen, kun sydän huutaa ja lyö,\n    ja elämä työntää sun altaan.\n    Et minua välttää voi,\n    oi, kuuletko, kuinka itku soi,\n    nyt varjoissa vaeltaa saatto,\n    ja vuorta jyrkkää se käy,\n    eikä yhtä tähteä näy;\n    tuolla liitää äiti ja taatto,\n    ne katsovat toisiaan\n    ja oottavat aamua vaan,\n    oi, miksei koita se aamu?\n    Etkö näe, että turha on työsi,\n    että elämä huokuu hallaa,\n    se sua polkee ja tallaa,\n    ja pian olet jäljetön haamu,\n    nyt tullut on viime yösi,\n    nyt tule, ma käteni tarjoon,\n    ma vien sinut varjosi varjoon!\n\nToinen ääni:\n\n    On loppunut varjojen valta,\n    nouse, nouse kuin kontio hangen alta\n    ja kourasi iskuhun nosta\n    ja kosta,\n    käy ja rynnistä, konnille kosta\n    ja uhkaa,\n    lyö ja polje ja tuli ne nuolkoon,\n    majat polta, ne kanssasi kuolkoon\n    valkeaan tuhkaan!\n\n\n\n\nXIII\n\n\n    Ja ilovalkeat sammui pois,\n    yövahdin huudot ne ilmaan hukkui,\n    ja lemmen julkeat juhlijat\n    ja hyvät voimat, ne hennon heikot\n    ne templein portailla yössä nukkui,\n    vain valvoi tornia mustat naakat\n    kuin omaintuntojen pahat peikot.\n       Kuin sairas unessakulkija\n    ma ylhään tapuliin kiipesin,\n    näin siellä hämyssä suuren kellon,\n    kun kuljin aukkoa mustaa kohti;\n    kuin noita vihreessä hameessaan\n    sen vaskenvihreä kita hohti,\n    ja kitalaesta kieli riippui\n    kuin avaruuksihin miekka suora,\n    ja musta kasi sen läppää pyyhki,\n    se leikki hiiristä kanssa nuoran,\n    se hyppi naukuen loukkohon\n    ja katsoi pohjasta pimennon.\n       Ja kellon alle ma istahdin\n    kuin oisin istunut siinä ennen\n    ja unta valvonnut kaupungin,\n    kuin talven tullen ja kesän mennen\n    en päivää nähnyt ois vuosihin.\n    Kyll' ennen nuorena soiton taisin,\n    kun kasin emä viel' piennä mankui,\n    kas, silloin tuprutti huoneet tulta\n    ja lieskat suuteli kattomalkaa,\n    kun vaino porteilla polki jalkaa,\n    ja kello vonkui ja vankui.\n    Vaan sitten iloiset vuodet vaihtui,\n    kun aatos tyhjyyden piiriin haihtui,\n    ja tuli mykkyyden raskas paino,\n    ja valheen vainajat kummitteli\n    ja hurja muistojen vaino.\n    Ma vietin erakon hetkiä\n    kuin vailla uskoa umpiyössä,\n    ma valvoin juhlijain nukkuessa\n    ja nukuin, raukat kun reutoi työssä.\n    Näin rahanraatajat, ihmismyyrät,\n    ne kiskoi kiistaten, kaivoi multaa,\n    ja mulle vieraaksi muuttui maa;\n    ma katsoin taivahanrantain taa,\n    kun päivä vuorihin piirsi kultaa\n    ja läpi ilmojen suhisten\n    lens suven seuduille kurjen aura,\n    ma mietin, jospa nyt siivet ois,\n    niin sinne liitäisin kauvas pois;\n    nyt niille houreille nauran.\n    Ma katson nukkuvaan kaupunkiin,\n    ma siellä tuhlasin nuoruutein,\n    siell' ilon lahjoja sylin syysin\n    ja huvin tulta ma heille tein\n    ja tuskin murua heiltä pyysin.\n    kun jouduin mieron ja murheen tielle,\n    sain turhaan ovia kolkutella,\n    ma onnen peruja heiltä vaadin,\n    ne syntivelkani esiinkantoi,\n    ja viha sanasta sata antoi,\n    ma huusin kaikkien synnit julki\n    ja pois ne luotaan mun sulki.\n    Sain maksaa kyynelin eessä raadin,\n    ma istuin kirkolla jalkapuussa,\n    ja naiset nauroivat mulle tiellä,\n    ja kommat kihahti konnain suussa,\n    näin hävyn herjat sain kaikki niellä,\n    ma purin hammasta, huulta söin\n    ja turhaan ympäri löin.\n       Ma torniss' istun, niin yksin jäin,\n    öin päivänlapsille vihaa vannoin,\n    ma läppää leikillä hyväilin,\n    sen äsken helistä hiljaa annoin,\n    vaan kohta riemuun se remahtaa.\n    On aika täytetty, tuho tulkoon,\n    jo viimein kärsimys loppui multa,\n    pois tyrmän telkeet ma irti kiskon\n    ja liekinjanoisiin lyhteisiin\n    ma isken vihassa tulta.\n    Hei, katsos kipenät kimpoo, kiiltää,\n    ne tähtisateena alas viskon,\n    ne tuliperhoina lentää, leijaa,\n    ne lokakukkihin liitää saa\n    ja yli sinisten kammioiden\n    ne siitintomuaan ruiskuttaa.\n    Kas, kas nyt palatsit, raadit syttyy\n    ja ilohuoneissa liekit räiskyy,\n    pois punaperhoni lentäkää,\n    niin mieli laulaa ja läikkyy, läiskyy!\n    Nyt on mun tekoni terttuun tullut,\n    en himon kurjuutta kestää voi,\n    nyt sydän huutaa ja vait on järki,\n    siis soikoon lempeni kuolinkellot\n    ja lyököön vinkuen kielen kärki!\n    Nyt kääpiöillä on lemmon kiire,\n    kuin hiiret linkuen lokeroistaan\n    ne tuleen hyökkää, ne kiskoo kultaa,\n    ne hyörii, häärii ja irvistää,\n    ne torniin katsoo ja taivas loistaa,\n    soi piu ja pau sekä hähhähhää.\n    Ma nuoraa temmon ja temmon vaan,\n    ja vasken ramina huumaa pääni,\n    nyt sydänpohjihin mustimpiin\n    soi tuhattuskien sora-ääni,\n    yö-enteen lintuina naakat vinkuu,\n    puutorvet turulla kilvan ammuu,\n    ja ruiskun letkuista suihkut sinkuu,\n    ja tangot tutjuu ja pumput puhkaa,\n    ja häpypaalut ne kaatuu tuhkaan,\n    ja kaikki uupuu ja sammuu;\n    mut tuolla, tuolla kuin vimmoissaan\n    taas liekit leimuvat uudestaan;\n    siell' liukas naikkonen rinnoin paljain\n    juur' istui ääressä viinimaljain,\n    kun seinän reijästä katsoi kauhu,\n    hän miehen polvelta ponnahtain\n    suin syöksyi kirkuen läpi sauhun.\n       Taas itkun ihanan, kurja, kuulen,\n    nyt palaa kultainen kantele,\n    sen kielet kimpoo ja vaikeroi,\n    sen sydän viimeisen kerran soi,\n    sen ääni puhtahan immen on,\n    mi palaa paalulla rovion;\n    kuin kultakruunu se kimmeltää;\n    sen helke väräjää hiutuen,\n    pois ilmaan katoo ja sinne jää.\n\n    Ma läpi melskeen ja joukon juoksin:\n    ma tahdon ilmaa, ma tahdon alaa,\n    jo voima minusta loppuun vuoti,\n    nyt kaikki minussa palaa, palaa,\n    pois, pois, pois kellojen vongan voihke,\n    ne minuss' soimaten manaa, pauhaa,\n    voi, etten niitä ma kuulla voisi,\n    ma tahdon paeta korven yöhön,\n    oi, rauhaa, armoa, rauhaa!\n\n    Ei, ei, en ryömiä tahdo, en,\n    vielä pystyssä seistä ma jaksan,\n    olen onneni herra ja pyöveli myös,\n    verin raskaan velkani maksan,\n    iske salama, lyö ukon nuolella päin,\n    min' en myrskyssä taivuta selkää,\n    en pelkää, en pelkää,\n    vain sorrossa tuomari suuri sä oot,\n    minä uhmaan ja hylkään Herran!\n    Ja kirottu olkohon suvinen yö,\n    jona lemmessä synnyin ma kerran,\n    minä kiroon maan, jota ruumiini syö,\n    ja taivaan, mi sieluni lakoon lyö,\n    myös kiroon riemuni kaupungin\n    ja sen portin otsaan ma kirjoitan:\n    \"On täällä rakkaus raunio,\n    käy pois kun aika on vielä,\n    ja riemu hetken on kangastus,\n    se kuultaa etsijän tiellä,\n    käy näiltä porteilta matkamies,\n    jos houkko takaisin käännyt,\n    niin hukut tuskies tuleen\n    ja lemmen nälkääsi näännyt!\"\n\n    Pois yli syksyisen harmaan maan,\n    en tiennyt, minne, ma kuljin vaan\n    kuin kantapäilläni lieskat liehuis\n    ja sois ne sähisten takanain,\n    kuin käärmeet kiertäisi polun eessä\n    ja pensaat puhuisi sivullain.\n    Ma mykkää mutinaa kuuntelin,\n    kun oksat oksia vasten kitkuu,\n    ma suolta hukkuvan huudot kuulin\n    kuin äidin henkäys oisi käynyt,\n    mi suli liejuun ja lapsen itkuun.\n    Ja korpi eli, se velkoi, viilsi,\n    sen silmät seuraten puista kiilsi;\n    ma mustain siipien suihkeen kuulin\n    ja sanajaloissa soitatellen\n    ja kultakulkuisin, vaskivaljain\n    ma Kalman tulevan luulin.\n       Ma laskin päivät ja laskin kuut,\n    näin keltakäädyissä suvenpuut,\n    ma maahan katsoin ja itkin,\n    kuin täytyis aina mun käydä näin\n    suon suuren rantoja pitkin,\n    kuin tähdet sammuen lentäisi\n    maan alle maailman päähän,\n    ja jalan lämpöiset viimejäljet\n    ne tarttuis lumeen ja jäähän.\n    Soi yksi aatos mun sielussain,\n    ja yksi vain oli määrä:\n    ma omaa varjoa vavahdin\n    ja itse itseäin pakenin\n    ja tunsin, tieni on väärä.\n\n    -- -- -- -- --\n    -- -- -- -- --\n    Ja tuli valkeus, loisti maa,\n    ja perhot pilvistä kantoi lunta,\n    ma ääneen änkötin itseksein:\n    nyt hyv' on olla, ma tahdon kuolla\n    ja nähdä valkoista iki-unta\n       Kuin rauhan rannoille nukkuisin\n    ma lumen loistolta silmän suljin,\n    ja katso, taivas se kirkastui,\n    ma kentill' autuuden kuljin:\n    näin vuoret välkkyvät, siniveet,\n    maa kiisi vihrehin loimin,\n    ma kuljin valkeissa vaatteissa\n    ja heloliljoja tieltä poimin,\n    ja taivaan kaukainen kuoro soi,\n    lens kultaperhoset kukkain päistä,\n    ja vaimot vaelsi harppuineen,\n    ne lauloi ylkänsä häistä.\n    näin miehen valkea-otsaisen,\n    hän kulki hiljaa kuin kuningas,\n    ja tieltään poimuissa pilvet väisti,\n    hän katsoi suruisin silmin mua,\n    kun harput hymnejä säisti.\n    Hän katsoi sieluuni häikäisten,\n    kuin korsi maahan ma taivuin,\n    ma tartuin vaippansa liepeisiin\n    ja jalkain juurelle vaivuin...\n\n\n\n"]