[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZhQiUQ4SPqkTxMzpGDO4mqGeJ_NSgTIVEZA3A-bBwUs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":33,"gutenbergSummary":37,"gutenbergTranslators":38,"gutenbergDownloadCount":40,"aiDescription":41,"preamble":42,"content":43},221,"David Copperfield II","Dickens, Charles",1812,1870,"221-dickens-charles-david-copperfield-ii","221__Dickens_Charles__David_Copperfield_II","David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset","romaani",[],[15,16],"brittilainen","klassikot","fi",1850,1880,137665,849539,false,18201,[25,26,27,28,29,30,31,32],"Autobiographical fiction","Bildungsromans","Boys -- Fiction","Child labor -- Fiction","England -- Fiction","Orphans -- Fiction","Stepfathers -- Fiction","Young men -- Fiction",[34,35,36],"British Literature","Novels","Harvard Classics","\"David Copperfield II\" by Charles Dickens is a novel written in the late 19th century. The narrative follows the life experiences and reflections of David Copperfield, exploring themes of love, loss, and personal growth as he navigates the complexities of relationships and society. The story is framed within David's introspective journey, with a strong focus on his relationships with key figures, including friends and family.  The opening of the book sets a poignant tone, as David reflects on the complexities of his feelings towards Steerforth, a friend whose actions have caused heartache for him and others. The narrative paints a vivid picture of the emotional landscape surrounding a recent tragedy involving Steerforth and Em'ly, invoking feelings of sorrow and unresolved longing. As David encounters the effects of this loss on those he cares about, including Mr. Peggotty and Ham, he grapples with the weight of memories and the permanence of change, hinting at the challenges he will face in his journey of self-discovery and the quest for redemption in the lives of others. (This is an automatically generated summary.)",[39],"Churberg, Waldemar",452,"Dickens-klassikko seuraa orvoksi jääneen David Copperfieldin elämänvaiheita lapsuudesta aikuisuuteen Victorian ajan Englannissa. Kehitysromaani kuvaa pojan kasvua kurjuuden ja ankaruuden keskeltä menestyväksi mieheksi, kohdaten matkan varrella laajan joukon omaperäisiä henkilöhahmoja.","Charles Dickensin 'David Copperfield II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 221. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","DAVID COPPERFIELD II\n\nDavid Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset\n\n\nKirj.\n\nCHARLES DICKENS\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nWaldemar Churberg\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1880.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Pitkän matkan alku.\n 2. Autuaana.\n 3. Tätini kummastuttaa minua.\n 4. Alakuloisuutta.\n 5. Innostusta.\n 6. Vähän kylmää vettä.\n 7. Eräs kumppani-kunta hajoo.\n 8. Wickfield ja Heep.\n 9. Matkamies.\n10. Doran tädit.\n11. Ilkeyttä.\n12. Toinen takaisinkatsaus.\n13. Taloutemme.\n14. Mr. Dick toteuttaa tätini ennustuksen.\n15. Uutisia.\n16. Martha.\n17. Perheellisiä oloja.\n18. Minä kietounnun salaisiin seikkoihin.\n19. Mr. Peggotyn uni käy toteen.\n20. Vielä pidemmän matkan alku.\n21. Minä olen läsnä eräässä räjähdyksessä.\n22. Vielä yksi takaisinkatsaus.\n23. Mr. Micawber'in raha-asiat.\n24. Myrsky.\n25. Uusi ja vanha haava.\n26. Siirtolaiset.\n27. Poissa-olo.\n28. Takaisintulo.\n29. Agnes.\n30. Minulle näytetään kaksi omituista katumuksen tekiää.\n31. Valkeus loistaa tielleni.\n32. Eräs vieras.\n33. Viimeinen takaisinkatsaus.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nPitkän matkan alku.\n\n\nMikä on luonnollista minussa, on luonnollista monessa muussa ihmisessä,\narvaan minä, enkä niin muodoin pelkää kirjoittamasta, etten ollut\nkoskaan rakastanut Steerforth'ia enemmän, kuin nyt, jolloin ne siteet,\njotka yhdistivät minut häneen, katkaistiin. Haikeassa tuskassani, kun\nhuomasin hänen kunnottomuutensa, ajattelin enemmän kaikkia, mitä\nhänessä oli loistavaa, miellyin enemmän kaikkiin, mitä hänessä oli\nhyvää, tein enemmän oikeutta niille ominaisuuksille, jotka olisivat\nvoineet saattaa hänet jaloksi ja kuuluisaksi mieheksi, kuin mitä ikinä\nolin tehnyt silloin, kuin ihastukseni häneen oli ylimmillään. Vaikka\nsyvästi tunsin, että olin tietämättäni ollut osallinen, kun hän häväisi\nkunniallisen perheen, luulen, että, jos olisin kohdannut hänet\nkasvoista kasvoihin, en olisi kyennyt lausumaan yhtäkään moitteen\nsanaa. Minä olisin rakastanut häntä niin paljon vielä -- vaikka hän ei\nenää lumonnut minua -- minä olisin niin hellästi muistanut rakkauttani\nhäneen, että olisin, luullakseni, ollut yhtä heikko, kuin\nsairasmielinen lapsi, kaikissa, paitsi semmoisen ajatuksen pitämisessä,\nettä me vielä keskenämme yhdistyisimme. Semmoista ajatusta minulla ei\nkoskaan ollut. Minä tunsin, niinkuin hän oli tuntenut, että meidän\nvälimme ijäksi oli rikkountunut. Mitkä hänen muistonsa minusta olivat,\nen ole koskaan saanut tietää -- ne olivat ehkä keveät kyllä ja helposti\nhaihdutetut -- mutta minun muistoni hänestä olivat niinkuin muisto\nhartaasta ystävästä, joka oli kuollut.\n\nNiin, Steerforth, sinä olet aikoja sitten kadonnut tämän surkean\nkertomuksen näkymöiltä! Suruni todistanee tahtomatta sinua vastaan\nsuuren tuomarin valta-istuimen edessä; mutta vihaiset ajatukseni taikka\nmoitteeni eivät koskaan todista, minä tiedän sen!\n\nSanoma siitä, mitä oli tapahtunut, levisi niin pian kaupungissa, että\nkun seuraavana aamuna kuljin pitkin katuja, kuulin ihmisten puhuvan\nsiitä porteillansa. Useat olivat tylyt Em'lylle, muutamat harvat\nSteerforth'ille, mutta Em'lyn toisen isän ja hänen sulhonsa suhteen\npitivät kaikki yhtä mieltä. Kaikensäätyiset ihmiset osoittivat heille\nheidän surussaan semmoista kunnioitusta, joka oli täynnä hyvänsuontia\nja hienotuntoisuutta. Merimiehet pysyivät syrjässä, kun näitten\nmolempien nähtiin varhain kävelevän hitaisilla askelilla rannalla, ja\nseisoivat ryhmissä, puhuen sääliväisesti keskenänsä.\n\nRannalla aivan likellä merta minä tapasin heidät. Olisi voinut helposti\nhuomata, että he eivät olleet nukkuneet koko viime yönä, vaikk'ei\nPeggotty olisi kertonutkaan minulle, että he vielä, kun oli iso päivä,\nistuivat juuri niinkuin minä olin jättänyt heidät. He näyttivät\nväsyneiltä; ja minusta tuntui kuin Mr. Peggotyn pää olisi yhtenä yönä\npainunut enemmän alaspäin, kuin kaikkina niinä vuosina, joina olin\ntuntenut hänet. Mutta he olivat molemmat yhtä totiset ja vakavat, kuin\nmeri itse, joka silloin makasi aallotonna mustan taivaan alla -- vaikka\nse verkalleen kuohui, niinkuin se olisi levätessään hengittänyt -- ja\nilmanrannalla välkkyen näkymättömän auringon hopeasäteistä.\n\n\"Me olemme puhuneet paljon, Sir\", lausui Mr. Peggotty minulle, kun\nolimme kaikki kolme kävelleet vähän aikaa äänettöminä, \"siitä, mitä\nmeidän tulee ja mitä meidän ei tule tehdä. Mutta me näemme tiemme nyt\".\n\nMinä satuin luomaan silmäni Ham'iin, joka silloin katseli tuota\nkaukaista valoa ulkona merellä, ja se kauhea ajatus joutui mieleeni --\nei sen vuoksi, että hänen kasvonsa olisivat olleet vihaiset, sillä sitä\nne eivät olleet; muistaakseni ei niissä ilmestynyt, kuin luja päätös --\nettä, jos hän kohtaisi Steerforth'in, hän tappaisi tämän.\n\n\"Velvollisuuteni täällä, Sir\", lausui Mr. Peggotty, \"on täytetty. Minä\nmenen hakemaan\" -- hän pysähtyi ja jatkoi vahvemmalla äänellä -- \"minä\nmenen hakemaan häntä. Se on tästälähin minun velvollisuuteni\".\n\nHän pudisti päätänsä, kun kysyin häneltä, mistä hän aikoi hakea\nsisarentytärtänsä, ja tiedusteli, aioinko seuraavana päivänä matkustaa.\nMinä sanoin hänelle, etten ollut lähtenyt tänään, koska pelkäsin, että\nminulta menisi hukkaan joku tilaisuus olla hyödyksi hänelle; mutta että\nolin valmis lähtemään, milloin hän vaan tahtoi.\n\n\"Minä tulen huomenna teidän kanssanne, Sir\", vastasi hän, \"jos\nsuvaitsette\".\n\nMe astuimme taas hetken mitään puhumatta.\n\n\"Ham\", jatkoi hän vähän ajan perästä, \"hän jää nykyiseen työhönsä ja\nmuuttaa asumaan sisareni luoksi. Tuo vanha vene tuolla --\".\n\n\"Hylkäättekö tuon vanhan veneen, Mr. Peggotty?\" keskeytin hiljalleen.\n\n\"Minun paikkani, Mas'r Davy\", vastasi hän, \"ei ole enää siinä; ja jos\nkoskaan mikään vene on siitä asti hukkunut, kuin pimeys asettui\nsyvyyden kasvoille, on tämä pohjaan mennyt. Mutta ei, Sir, ei; minä en\ntarkoita, että se jätettäisiin autioksi. Kaukana siitä\".\n\nMe astuimme taas tuokion, niinkuin ennen, siksi kuin hän selitti\ntarkemmin:\n\n\"Minun tahtoni on, Sir, että se yöt päivät, suvet talvet näyttää\nsamanlaiselta, kuin se aina näytti siitä asti, kuin Em'ly ensin tunsi\nsen. Jos hän joskus tulisi kuljeksien takaisin, en tahtoisi, että tuo\nvanha paikka näyttäisi sysäävän häntä pois, te ymmärrätte, vaan\nhoukuttelisi häntä tulemaan likemmäksi ja ehkä haamun tavalla tuulesta\nja sateesta vanhan akkunan lävitse katsahtamaan tuota vanhaa paikkaa\npesän vieressä. Silloin hän ehkä, Mas'r Davy, nähdessään, ettei siellä\nole ketään muuta, kuin Mrs. Gummidge, uskaltaa väristen hiipiä sisään,\nja laskeuu ehkä vanhaan vuoteesensa ja levähyttää väsynyttä päätänsä\nsiinä paikassa, jossa ennen oli niin iloista\".\n\nMinun oli mahdoton vastata hänelle mitään, vaikka koetin.\n\n\"Joka ilta\", sanoi Mr. Peggotty, \"yhtä säännöllisesti, kuin ilta tulee,\ntäytyy kynttilän seisoa vanhan akkunanruudun vieressä, että, jos hän\njoskus näkisi sen, se näyttäisi sanovan: 'tule takaisin, lapseni, tule\ntakaisin!' Jos joskus pimeän tultua kuuluu koputus tätisi ovelta, Ham,\n(varsinkin hiljainen koputus); älä sinä lähesty. Sovita, että se on\ntätisi, -- etkä sinä -- joka näkee langenneen lapseni!\"\n\nHän astui vähän eteenpäin meistä ja käveli sillä tapaa edellämme hetken\naikaa. Tällä välin minä taas loin silmäni Ham'iin ja havaitessani, että\nhänellä oli sama katse kasvoissaan ja että hän yhä tähysteli tuota\nkaukaista valoa, koskin hänen kättänsä.\n\nKaksi kertaa kutsuin häntä nimeltä semmoisella äänellä, jolla olisin\nkoettanut nukkuvaa herättää, ennenkuin hän huomasi. Kun vihdoin kysyin,\nmitä hän ajatteli, vastasi hän:\n\n\"Sitä, mikä on edessäni, Mas'r Davy; ja tuota tuolla puolen\".\n\n\"Tarkoitatteko sitä elämää, joka on edessänne?\" Hän oli hämmentyneenä\nviitannut merelle päin.\n\n\"Niin, Mas'r Davy. Minä en oikein tiedä, kuinka laita on, mutta tuolta\ntoiselta puolen näytti minusta tulevan -- niinkuin tämän loppu\",\nkatsellen minua, niinkuin hän olisi herännyt, mutta kasvot osoittaen\nsamaa lujaa päätöstä.\n\n\"Mikä loppu?\" kysyin minä edellisen pelkoni hallussa.\n\n\"En tiedä\", sanoi hän miettiväisesti; \"minä muistelin, että kaikki sai\nalkunsa täällä -- ja sitten tulee loppu. Mutta se on mennyt! Mas'r\nDavy\", lisäsi hän; vastaten, niinkuin minusta näytti, katseeseni;\n\"teidän ei tarvitse pelätä minua; mutta minä olen niin huumeissani;\nminä en ole siinä tilassa, että tuntisin mitään\" -- joka tarkoitti,\nettei hän tietänyt omaa mieltänsä, vaan että hänen ajatuksensa olivat\naivan sekaisin.\n\nKun Mr. Peggotty pysähtyi odottamaan meitä, yhdyimme häneen emmekä\npuhuneet sen enempää. Muisto tästä ynnä edellinen ajatukseni vaivasivat\nminua kuitenkin silloin tällöin, siksi kuin leppymätön loppu tuli\nmäärätyllä ajallansa.\n\nMe lähestyimme huomaamatta vanhaa venettä ja astuimme sisään. Mrs.\nGummidge, joka ei enää nuhaellut erityisessä nurkassaan, valmisteli\nahkerasti aamiaista. Hän otti Mr. Peggotyn hatun ja asetti tuolin\nhänelle ja puhui niin lohdullisesti ja ystävällisesti, että tuskin\ntunsin hänet.\n\n\"Rakas Dan'l\", sanoi hän, \"teidän täytyy syödä ja juoda ja ylläpitää\nvoimianne, sillä muutoin ei teistä ole mihinkään. Koettakaatpa, hyvä\ntoveri! Ja jos häiritsen teitä kalkutuksellani\", hän tarkoitti\nlavertamistansa, \"sanokaat minulle, Dan'l, ja minä heitän sen\".\n\nKun hän oli tuonut meille kaikille ruokamme, vetäytyi hän akkunan\nluo, jossa hän uutterasti paikkasi muutamia Mr. Peggotyn paitoja ja\nmuita vaatteita, pani ne sievästi kokoon ja sovitti ne vanhaan\nvaksitahti-laukkuun, jommoisia merimiehet käyttävät. Tällä välin puhui\nhän yhä samalla levollisella tavalla:\n\n\"Joka hetki ja aika, tiedättekö, Dan'l\", lausui Mrs. Gummidge, \"olen\ntäällä ja pidän kaikki semmoisessa tilassa, kuin tahdotte. Minulla ei\nole suuri oppi, mutta minä kirjoitan teille silloin tällöin, kun olette\npoissa, ja lähetän kirjeeni Mas'r Davy'lle. Ehkä tekin kirjoitatte\nminulle, Dan'l, jolloin kulloin ja kerrotte minulle, kuinka teidän käy\nyksinäisellä, kolkolla matkallanne\".\n\n\"Minä varon, että olonne täällä käy kovin yksinäiseksi!\" lausui Mr.\nPeggotty.\n\n\"Ei, ei, Dan'l\", vastasi hän, \"ei se käy. Älkäät minusta huoliko.\nMinulla on kyllin tekemistä, kun pidän tätä oltavaa (Mrs. Gummidge\ntarkoitti asuntoa) kunnossa teille, siksi kuin palajatte -- kun pidän\ntätä oltavaa kunnossa jokaiselle, joka sattuu tulemaan takaisin, Dan'l.\nKun on kaunis sää, menen istumaan ulkopuolelle ovea, niinkuin tapani on\nollut. Jos muutamat tulisivat likipaikoille, saavat he pitkän matkan\npäästä nähdä, että vanha leski on heille uskollinen\".\n\nMikä muutos Mrs. Gummidge'ssä lyhyellä ajalla! Hän oli ihan toinen\nihminen. Hän oli niin harras ystävyydessään, hän käsitti niin nopeasti,\nmitä oli hyvä sanoa ja mitä oli hyvä jättää sanomatta, hän unhotti niin\nitsensä ja muisti niin sitä surua, joka oli hänen ympärillänsä, että\nminä oikein kunnioitin häntä. Sitä työtä, jonka hän sinä päivänä teki!\nOli paljon tavaraa, jota piti tuoda rannasta ja koota ulkohuoneesen --\nniinkuin airoja, verkkoja, purjeita, köysiä, raakoja, hummeri-astioita,\nballasti-säkkejä ja semmoista; ja vaikka apua yltäkyllin annettiin,\nkosk'ei koko sillä rannalla löytynyt yhtäkään paria työ-kättä, joka ei\nolisi pannut liikkeelle voimiansa Mr. Peggotyn hyväksi ja katsonut sitä\nkylläiseksi palkinnoksi, että heitä avuksi pyydettiin, puuhasi Mrs.\nGummidge kuitenkin koko päivän pitkän semmoisten taakkojen alla, joihin\nhänen voimansa eivät riittäneet, ja hääri edestakaisin kaikenlaisissa\ntarpeettomissa askareissa. Mitä siihen tuli, että hän olisi valittanut\nonnettomuuttansa, näytti hän kokonaan unhottaneen, että hänellä koskaan\noli ollut mitään semmoista. Sääliväisyytensä ohessa osoitti hän\ntasaista iloa, ja tämäkin kummastutti minua suuresti siinä muutoksessa,\njoka hänessä oli tapahtunut. Päivitteleminen ei tullut kysymykseenkään.\nMinä en edes havainnut, että hänen äänensä olisi värissyt taikka mikään\nkyynel vierähtänyt hänen silmistänsä koko päivän kuluessa hämärään\nasti; jolloin, kun hän ja minä ja Mr. Peggotty olimme kolmen kesken\nyhdessä, ja Mr. Peggotty oli perin uupuneena mennyt nukuksiin, hän\npurskahti puoleksi pidätettyyn itkuun ja nyyhkytykseen ja, taluttaen\nminua oven luo, sanoi: \"Jumala siunatkoon teitä aina, Mas'r Davy,\nolkaat ystävä hänelle, mies paralle!\" Sitten hän kohta juoksi ulos\nhuoneesta pesemään kasvojansa, että hän istuisi levollisesti Mr.\nPeggotyn vieressä ja nähtäisiin työskentelevän siinä, kun tämä heräisi.\nLyhyeltä, illalla lähtiessäni jätin hänet tueksi ja turvaksi Mr.\nPeggotylle hänen surussaan; enkä saattanut kyllin miettiä sitä\nopetusta, jonka Mrs. Gummidge oli antanut minulle, ja sitä uutta\nkokemusta, jonka hänen kauttansa olin saanut.\n\nKello oli yhdeksän ja kymmenen välillä, kun minä synkkämielisenä\nkaupunkia kävellessäni seisahduin Mr. Omer'in ovelle. Asia oli niin\nkovasti koskenut Mr. Omer'in sydäntä, kertoi hänen tyttärensä minulle,\nettä hän oli ollut kovin alakuloinen ja huono ja pannut maata\npiippuansa polttamatta.\n\n\"Viekas, paha-sydäminen tyttö\", sanoi Mrs. Joram. \"Hänessä ei ollut\nkoskaan mitään hyvää!\"\n\n\"Älkäät sanoko niin\", vastasin minä. \"Se ei ole teidän ajatuksenne\".\n\n\"Ajattelen minä!\" huudahti Mrs. Joram vihaisesti.\n\n\"Ette suinkaan\", sanoin minä.\n\nMrs. Joram heitähytti päätänsä, koettaen olla kovin ankara ja\nsuuttunut; mutta hän ei voinut hillitä luonnollista leppeyttänsä, vaan\nalkoi itkeä. Minä tosin olin nuori, mutta minä pidin paljon enemmän\nhänestä tämän sääliväisyyden tähden ja arvelin, että se sopi hänelle,\nsiveälle vaimolle ja äidille, erittäin hyvin.\n\n\"Mitä hän nyt tehnee!\" nyyhkytti Minnie. \"Mihin hän menee! Mihin hän\njoutuu! Voi, kuinka hän saatti olla niin julma itseänsä ja häntä\nvastaan!\"\n\nMinä muistin sitä aikaa, jolloin Minnie oli nuori ja sievä tyttö; ja\nminua ilahutti, että hänkin muisti sitä niin hellästi.\n\n\"Pikku Minnie'ni\", lausui Mrs. Joram, \"on vast'ikään mennyt nukuksiin.\nUnissaankin nihkuttaa hän Em'lyä. Koko päivän on pikku Minnie itkenyt\nhäntä ja kysynyt minulta monta monituista kertaa: 'onko Em'ly ollut\nhäijy?' Mitä saatan sanoa hänelle, kun Em'ly viimeisenä iltana, jona\nhän oli täällä, pani nauhan omasta kaulastaan pikku Minnie'n kaulaan ja\nlaski päänsä tyynylle lapsen pään viereen, siksi kuin tämä oli\nsitkeästi nukkunut! Nauha on vielä pikku Minnie'ni kaulassa. Sen ehkä\nei pitäisi olla, mutta mikä neuvokseni tulee? Em'ly on kovin huono\nihminen, mutta he pitävät niin toisistaan. Eikä lapsi ymmärrä mitään!\"\n\nMrs. Joram oli niin onneton, että hänen puolisonsa tuli ulos pitämään\nhuolta hänestä. Jättäen heidät yksikseen, lähdin kotiin Peggotyn luo,\nenemmän synkkämielisenä, jos mahdollista, kuin olin tähän saakka ollut.\n\nTämä hyvä olento -- minä tarkoitan Peggottya -- oli nykyisistä\nvaivoistansa ja onnettomista öistään uupumatta mennyt veljensä luo,\njonne hän aikoi jäädä aamuksi. Eräs vanha eukko, joka muutamia viikkoja\noli toimittanut talon askareita, sillä aikaa kuin Peggotty itse ei\nollut ehtinyt niihin, oli huoneen ainoa asukas, paitsi minua. Kosk'en\ntarvinnut hänen palvelustansa, lähetin hänet levolle (ei millään lailla\nvastoin hänen tahtoansa); ja istuin kyökin valkean eteen vähäksi aikaa\najattelemaan näitä kaikkia.\n\nMinä ajattelin vaihetellen näitä ja Mr. Barkis vainajan kuolinvuodetta\nja liuvuin vuoksen kanssa sitä kaukaisuutta kohden, jota Ham aamulla\noli niin kummallisella tavalla katsellut, kun koputus ovelle herätti\nminut haaveksimisestani. Ovessa oli kolkutin, mutta se ei tätä ääntä\naikaan saanut. Koputus oli ihmiskäden ja kuului alhaalta ovesta,\nniinkuin lapsi olisi naputtanut.\n\nTämä säpsäytti minua yhtä paljon, kuin jos se olisi ollut jonkun\nylhäisen miehen palvelian koputus. Minä avasin oven enkä ihmeekseni\nensi aluksi nähnyt mitään muuta kuin ison paraplyyn, joka näytti\nkävelevän itsestänsä. Mutta melkein kohta huomasin Miss Mowcher'in sen\nalla.\n\nKenties en olisi ollut taipuvainen erittäin ystävällisesti\nvastaan-ottamaan tätä pikkuista olentoa, jos hän, paraplyytä sivulle\npäin asettaessaan, jota hänen kovimmat ponnistuksensa eivät olleet\nsaaneet alas lasketuksi, olisi näyttänyt minulle tuota \"liehun\" muotoa,\njoka oli niin suuresti vaikuttanut minuun meidän ensimäisessä ja\nviimeisessä yhtymyksessämme. Mutta kun hän käänsi kasvonsa minuun päin,\nolivat ne niin totiset, ja kun minä päästin hänet paraplyystä (joka\nolisi ollut Irlannin jättiläisenkin hankala pidellä), väänteli hän\nvähäisiä käsiänsä niin surullisella tavalla, että minä oikein miellyin\nhäneen.\n\n\"Miss Mowcher!\" sanoin minä, tyhjää katua ylös- ja alaspäin\nkatsottuani, vaikk'en tarkoin tietänyt, mitä odotin saavani lisäksi\nnähdä; \"kuinka te tänne tulette? Mikä nyt on?\"\n\nLyhyellä oikealla käsivarrellansa viittasi hän minua laskemaan alas\nparaplyytä ja, astuen kiivaasti ohitseni, meni kyökkiin. Kun olin\nsulkenut oven ja, paraplyy kädessäni, seurasin häntä, tapasin hänet\nkaminin-ristikon kulmalta istumasta -- se oli matala rautakehä, jossa\noli kaksi litteätä poikki-pienaa, johon sopi asettaa talrikkeja --\nkattilan varjosta, jossa hän huojutti ruumistansa edestakaisin ja\nhieroi käsiänsä polviinsa, niinkuin tuskissaan oleva ihminen.\n\nAivan levotonna siitä, että olin ainoa, joka vastaanotin tämän\nmyöhäisen käviäimen, ja ainoa, joka näin tämän pahan-enteisen\nkäytöksen, huudahdin taas: \"tehkäät hyvin ja sanokaat minulle, Miss\nMowcher, mikä nyt on! Oletteko kipeä?\"\n\n\"Kallis nuori sieluni\", vastasi Miss Mowcher, laskien molempia käsiänsä\ntoistensa päälle sydämensä kohdalle. \"Minä olen kipeä täältä, olen\nkovin kipeä. Kun ajattelee, että näihin jouduttaisiin, vaikka minun\nolisi ollut mahdollista tietää ja ehkä estää se, jollen olisi ollut\najattelematon houkkio!\"\n\nTaas hänen iso hattunsa (jossa ei ollut mitään suhtaa hänen vartaloonsa\nkatsoen) liikkui edestakaisin, kun hän huojutti vähäistä ruumistansa;\nsamalla kuin oikea jättiläishattu myöskin edestakaisin heilui seinällä.\n\n\"Minua kummastuttaa\", aloitin minä, \"nähdä teitä niin surullisena ja\ntotisena\" -- mutta hän keskeytti minut.\n\n\"Niin, sillä tapaa on aina laita!\" sanoi hän. \"Heitä kummastuttaa\nkaikkia noita huolettomia nuoria ihmisiä, hyvä- ja täysikasvuisia,\nnähdä luonnollisia tunteita niin vähäisessä olennossa, kuin minussa! He\npitävät minua leikkikalunansa, käyttävät minua huviksensa, heittävät\nminut pois, kun ovat väsyneet, ja ihmettelevät, että minussa on enemmän\ntunteita, kuin lelu-hevosessa taikka puu-soturissa! Niin, niin, se on\nheidän tapansa. Heidän vanha tapansa!\"\n\n\"Kenties muitten on niin laita\", vastasin minä, \"mutta ei minun,\nvakuutan teille. Kenties minun ei olisi tullut ollenkaan kummastella,\nettä näin teidät semmoisena, kuin nyt olette: minä tunnen teitä niin\nvähän. Minä sanoin arvelematta, mitä ajattelin\".\n\n\"Mikä minun on neuvona?\" vastasi pikku nainen, nousten seisoalle ja\nojentaen käsivarsiaan näyttääksensä itseään. \"Katsokaat! Mikä minä\nolen, oli isäni, on sisareni ja on veljeni. Minä olen monta vuotta\ntyöskennellyt sisartani ja veljeäni varten -- kovasti, Mr. Copperfield\n-- päiväkaudet. Minun täytyy elää. Minä en tee mitään pahaa. Jos löytyy\nniin ajattelemattomia taikka niin julmia ihmisiä, että he tekevät\npilkkaa minusta, mitä jää minulle muuta, kuin tehdä pilkkaa itsestäni,\nheistä ja kaikista? Jos teen niin eri tiloissa, kenen vika lienee?\nMinunko?\"\n\nEi. Ei Miss Mowcher'in, huomasin minä.\n\n\"Jos olisin ilmestynyt tuntehikkaana kääpiönä petollisen ystävänne\nedessä\", jatkoi pikku nainen, pudistaen päätänsä minulle nuhtelevalla\nvakavuudella, \"kuinka paljon apua taikka hyvän-suontia luulette, että\n_minä_ olisin häneltä saanut? Jos pikku Mowcher (joka ei ole, nuori\ngentlemani, luonut itseänsä) olisi puhutellut häntä taikka hänen\nvertaisiansa vastustensa johdosta, milloin luulette, että hänen heikkoa\nääntänsä olisi kuultu? Pikku Mowcher'in olisi yhtä suuri tarve elää,\nvaikka hän olisi ärein ja ikävin kääpiö; mutta hänen olisi ollut\nmahdoton tehdä sitä. Ei. Hän saisi vikistä leipäänsä ja voitansa, siksi\nkuin hän kuolisi ilmasta!\"\n\nMiss Mowcher istui taas kaminin-ristikolle, veti esiin nenäliinansa ja\npyyhki silmiänsä.\n\n\"Kiittäkäät Jumalaa minun puolestani, jos teillä on hyvä sydän,\nniinkuin teillä, luullakseni, on\", sanoi hän, \"siitä, että, vaikka\nhyvin tiedän, mikä olen, minä voin olla iloinen ja kestää kaikkia.\nKaikissa tapauksissa kiitän itse puolestani Jumalaa, että pääsen\nvähäistä tietäni eteenpäin mailman läpi kiitollisuuden velassa\nkenellekään olematta; ja että palkinnoksi kaikesta siitä, mitä\nhulluudesta tai turhamielisyydestä heitetään minulle, kun kuljen\nmatkaani, voin laskea pilapuheita takaisin. Jos en sureksi kaikkia,\nmitä kaipaan, on se parempi minulle eikä pahempi kenellekään. Jos minä\nolen leikkikalu teidän, jättiläisten, käsissänne, olkaat lempeät minua\nkohtaan\".\n\nMiss Mowcher pani nenäliinansa takaisin plakkariinsa, katsellen minua\nhyvin tarkasti koko ajan, ja pitkitti:\n\n\"Minä näin teidät vast'ikään kadulla. Teidän on helppo ymmärtää, etten\nlyhyillä jaloillani ja lyhyellä hengitykselläni pysty astumaan yhtä\nnopeasti, kuin te, jonka vuoksi en myöskään voinut saavuttaa teitä;\nmutta minä arvasin, mihin menitte ja seurasin teitä. Minä olen käynyt\ntäällä ennen tänään, mutta tuo hyväntahtoinen nainen ei ollut kotona\".\n\n\"Tunnetteko häntä?\" kysyin minä.\n\n\"Minä tunnen hänet\", vastasi hän, \"Omer ja Joram'in kautta. Minä olin\nsiellä kello seitsemän tänä aamuna. Muistatteko, mitä Steerforth sanoi\nminulle tuosta onnettomasta tytöstä sillä kertaa, kuin näin teidät\nmolemmat hotellissa?\"\n\nIso hattu Miss Mowcher'in päässä ja tuo vielä isompi hattu seinällä\nalkoivat uudestaan liikkua edestakaisin, kun hän teki tämän kysymyksen.\n\nMinä muistin sangen hyvin, mitä hän tarkoitti, koska se oli ollut\nmielessäni monta kertaa tänä päivänä. Minä sanoin sitä hänelle.\n\n\"Kadottakoon kaiken pahuuden isä hänet\", lausui pikku nainen, pitäen\nylöspäin etusormeansa minun ja säkenöivien silmiensä välissä, \"ja\nkymmentä kertaa pahemmin kadottakoon tuon ilkeän palvelian; mutta minä\nluulin, että te se olitte, joka olitte lapsellisesti rakastuneet\ntyttöön!\"\n\n\"Minäkö?\" toistin minä.\n\n\"Lapsi, lapsi!\" huudahti Miss Mowcher kärsimättömästi\nkäsiänsä väännellen, tuossa kun hän taas kiikkui edestakaisin\nkaminin-ristikolla, \"miksi sokean onnettomuuden nimessä kiititte häntä\nniin paljon ja punehduitte ja näytitte hämmentyneeltä?\"\n\nMinä en saattanut salata itseltäni, että olin tehnyt niin, vaikka aivan\ntoisenlaisesta syystä, kuin hän luuli.\n\n\"Mitä minä tiesin?\" lausui Miss Mowcher, taas vetäen esiin\nnenäliinaansa ja polkien lattiata joka kerta, kuin hän vähän väliä pani\nsen silmiensä eteen molemmilla käsillään yhtä haavaa. \"Hän vastusteli\nteitä ja lepytti teitä, näin minä; ja te olitte pehmeä vaha hänen\nkäsissään, näin minä. Minä tuskin ehdin huoneesta, kun tuo palvelia jo\njutteli minulle, että 'nuori viaton' (siksi hän teitä nimitti ja teidän\nsopii nimittää häntä 'vanhaksi vialliseksi', niin kauan kuin elätte)\noli iskenyt silmänsä tyttöön ja että tyttö oli huima ja rakasti teitä,\nmutta hänen isäntänsä oli päättänyt, ettei mitään vahinkoa saisi\ntapahtua -- enemmän teidän tähtenne, kuin tytön -- ja että se oli\nheidän toimensa täällä, Kuinka minä _muuta_ voin, kuin uskoa häntä?\nMinä näin, että se tyydytti ja miellytti teitä, kun Steerforth kiitti\ntyttöä! Te olitte ensimäinen, joka mainitsitte tytön nimeä. Te\nmyönsitte olleenne hänen vanha ihasteliansa. Te olitte kuuma ja kylmä,\npunainen ja valkoinen, kaikki yhtä haavaa, kun puhuin teille hänestä.\nMitä minä muuta voin ajatella -- mitä ajattelin muuta -- kuin, että te\nolitte nuori aituri kaikissa, paitsi kokemuksessa, ja olitte joutuneet\nsemmoisiin käsiin, joilla oli tarpeeksi kokemusta ja voimaa hillitä\nteitä (koska se oli juolahtanut hänen mieleensä) omaksi hyväksenne?\nVoi! voi! voi! He pelkäsivät, että minä huomaisin asian oikean laidan\",\nhuudahti Miss Mowcher, laskeutuen alas kaminin-ristikolta ja astuen\nedestakaisin kyökissä, tuskissaan nostaen ylös molempia käsinysiänsä,\n\"koska minä olen teräväsilmäinen pikku olento -- minun täytyy olla\nniin, mailmassa toimeen tullakseni! -- ja he pettivät minut kokonaan,\nja minä annoin onnettomalle tyttö-raukalle yhden kirjeen, jota varmaan\nluulen ensimäiseksi syyksi siihen, että hän joutui puheesen Littimer'in\nkanssa, joka varta vasten jätettiin jälelle!\"\n\nMinä seisoin hämmästyneenä, kun koko tämä petollisuus paljastettiin,\nja katselin Miss Mowcher'ia, joka käveli edestakaisin kyökissä,\nsiksi kuin hän oli kokonaan hengästyneenä, jolloin hän taas istui\nkaminin-ristikolle ja kasvojansa pyyhkien kauan aikaa pudisti päätänsä\nmuulla tavalla liikkumatta tai äänettömyyttä keskeyttämättä.\n\n\"Matkoillani maakunnassa\", lisäsi hän viimein, \"jouduin tois-iltana\nNorwich'iin, Mr. Copperfield. Mitä siellä satuin näkemään siitä\nsalaisesta tavasta, jolla he tulivat ja menivät ilman teitä -- joka\nminusta näytti kummalliselta -- saatti minut siihen ajatukseen, että\njotakin oli väärällä kannalla. Minä astuin London'in vaunuihin\neilis-iltana, kun ne kulkivat Norwich'in läpi, ja olin täällä tänä\naamuna. Voi, voi, voi! liian myöhään!\"\n\nPikku Mowcher paran oli kaikesta tästä itkusta ja riehumisesta tullut\nniin vilu, että hän kääntyi kaminin-ristikolla, pisti vähäiset, märät\njalka-raukkansa tuhkaan, lämmittääksensä niitä, ja istui katsellen\nvalkeata, niinkuin iso vauva. Minä istuin tuolilla toisella puolella\nliettä surullisiin mietteisin vaipuneena ja katsellen myöskin valkeata\nja toisinaan häntä.\n\n\"Minun täytyy mennä\", sanoi hän viimein ja nousi puhuessaan. \"On\nmyöhäistä. Ette suinkaan epäile minua?\"\n\nKun kohtasin hänen terävän katseensa, joka oli tavallista terävämpi,\nkun hän kysyi minulta, en saattanut tähän äkilliseen kysymykseen\nsuorastaan vastata: en.\n\n\"No!\" lausui hän, vastaan-ottaen kättäni, jota tarjosin, auttaakseni\nhäntä ristikolta, ja katsellen totisesti kasvoihini, \"te tiedätte,\nettette epäilisi minua, jos olisin täysikokoinen nainen!\"\n\nMinä tunsin, että oli paljon perää näissä sanoissa; ja minä melkein\nhäpesin itseäni.\n\n\"Te olette nuori mies\", lausui hän päätänsä nyykäyttäen. \"Ottakaat yksi\nvaroituksen sana myöskin kolmen jalan tyhjiköltä. Älkäät ajatelko\nruumiillisia vikoja sielun vioista eroamattomiksi, hyvä ystäväni,\njollei teillä ole täyttä syytä\".\n\nHän oli nyt päässyt ristikolta ja minä epäilyksestäni. Minä sanoin\nhänelle, että luulin hänen antaneen todenperäisen kertomuksen\nitsestänsä ja meidän molempien olleen onnettomia välikappaleita\nkavaltajien käsissä. Hän kiitti minua ja sanoi, että minä olin hyvä\ntoveri.\n\n\"Muistakaat nyt!\" huudahti hän, matkallansa oven luo kääntyen takaisin\nja viekkaasti katsellen minua, etusormi ylöspäin nostettuna. \"Sen\njohdosta, mitä olen kuullut -- minun korvani ovat aina auki; minun ei\nkäy niitä voimia säästäminen, joita minulla on -- on minulla syytä\nluulla, että he ovat lähteneet ulkomaille. Mutta, jos he koskaan\npalajavat, jos koskaan jompikumpi heistä palajaa minun eläessäni, on\nluultava, että minä, joka aina liikun siellä täällä, pikemmin, kuin\nkukaan muu, kuulen siitä. Mitä hyvänsä minä tiedän, saatte tekin\ntietää. Jos koskaan voin tehdä jotakin auttaakseni petettyä tyttö\nparkaa, teen sen, Jumala suo, rehellisesti! Ja Littimer'in olisi\nparempi, jos verikoira ajaisi häntä takaa, kuin pikku Mowcher!\"\n\nMinä uskoin ehdottomasti tätä viimeistä väitettä, kun näin sen katseen,\njoka yhtyi siihen.\n\n\"Älkäät luottako minuun enemmän, mutta älkäät luottako minuun\nvähemmänkään, kuin luottaisitte täysikokoiseen naiseen\", lausui pikku\nolento, rukoilevaisesti koskien minua kalvoisimeeni. \"Jos joskus näette\nminut taas toisenlaisena, kuin nyt olen, ja semmoisena, kuin olin, kun\nensin näitte minut, huomatkaat, missä seurassa minä olen. Johdattakaat\nmieleenne, että minä olen kovin avuton ja turvaton pikku olento.\nAjatelkaat minua kodissani minun kaltaisen veljeni ja minun kaltaisen\nsisareni kanssa, kun päivällinen työni on tehty. Kenties te ette\nsilloin ole niin ankara minulle ettekä kummastele, että minäkin voin\nolla surullinen ja totinen. Hyvää yötä!\"\n\nMinä annoin Miss Mowcher'in kättä aivan toisenlaisella ajatuksella\nhänestä, kuin mitä minulla oli tähän saakka ollut, ja avasin oven\npäästääkseni häntä ulos. Ei ollut mikään leikki-asia saada hänen isoa\nparaplyytänsä viritetyksi ja asetetuksi tasapainoon hänen käteensä;\nmutta viimein tämä onnistui minulta, ja minä näin sen sateessa\nhytkyttävän katua alaspäin, ilman että vähintäkään näkyi, että ketään\noli sen alla, paitsi kuin joku tavallista raskaampi rästäskourun\nroikkaus pani sen kupertumaan toiselle puolelle ja asetti näkyviin Miss\nMowcher'in, joka kaikin voimin koetti saada sitä pystyyn jälleen. Pari\nkertaa hyökättyäni ulos hänen avuksensa, joka kuitenkin oli turhaa\ntyötä, koska paraplyy taas harpasti eteenpäin, niinkuin suunnattoman\nsuuri lintu, ennenkuin ehdin sen luo, menin sisään, panin maata ja\nnukuin aamuun asti.\n\nAamulla tulivat Mr. Peggotty ja vanha hoitajattareni luokseni, ja me\nlähdimme hyvin varhain vaunukonttoriin, jossa Mrs. Gummidge ja Ham\nodottivat, saadaksensa jättää meitä hyvästi.\n\n\"Mas'r Davy\", kuiskasi Ham, vetäen minua syrjäpuoleen, sillä välin kuin\nMr. Peggotty sovitti laukkuansa muitten matkatavarain joukkoon, \"hänen\nelämänsä on aivan pilaantunut. Hän ei tiedä, mihin hän menee; hän ei\ntiedä, mikä hänen edessään on; hän lähtee semmoiselle retkelle, joka\nkestää hänen elämänsä loppuun saakka, sen takaan sanallani, jollei hän\nlöydä, mitä hän hakee. Minä olen varma, että pysytte hänen ystävänänsä,\nMas'r Davy?\"\n\n\"Luottakaat minuun, minä pysyn\", sanoin minä, vakaasti Ham'in kättä\npudistaen.\n\n\"Kiitoksia. Kiitoksia, te olette kovin hyvä, Sir. Yksi asia vielä. Minä\nolen edullisessa työssä, tiedättehän, Mas'r Davy, eikä minulla ole\nmitään, johon käyttäisin, mitä ansaitsen. Raha ei ole enää miksikään\nhyödyksi minulle, paitsi että elän sillä. Jos teidän sopisi maksaa\nhänen puolestansa, teen minä työtäni paremmalla mielellä. Vaikka, mitä\ntähän tulee, Sir\", ja hän puhui hyvin vakavasti ja lempeästi, \"te ette\nsaa ajatella muuta, kuin että aina teen työtä, niinkuin mies, ja koetan\nparastani!\"\n\nMinä lausuin hänelle, että olin hyvin varma siitä; ja minä viittasin\nsiihen, että toivoin senkin ajan tulevan, jolloin hän herkeisi elämästä\nsitä yksinäistä elämää, jota hän nyt luonnollisesti ajatteli.\n\n\"Ei, Sir\", sanoi hän, päätänsä pudistaen, \"kaikki nuot ovat menneet\nminulta, Sir. Ei kukaan voi milloinkaan täyttää sitä paikkaa, joka on\ntyhjä. Mutta älkäät unhottako tuota rahaa, sillä hänen varallansa tulee\naina olla jotakin\".\n\nMinä muistutin häntä, että Mr. Peggotty sai varman, vaikka tosin\nvähäisen tulon, lanko vainajansa testamentteeraamasta omaisuudesta,\nmutta lupasin pitää asiaa mielessäni. Me sanoimme sitten hyvästi\ntoisillemme. Minä en saata edes nyt jättää häntä, mielihaikealla\nmuistamatta yhtä haavaa hänen ujoa urhoollisuuttansa ja hänen suurta\nsuruansa. Mitä Mrs. Gummidge'en tulee, jos koettaisin kuvailla, kuinka\nhän juoksi katua alaspäin vaunujen vieressä, näkemättä ketään, paitsi\nMr. Peggottya katolla, niitten kyynelten takaa, joita hän koetti\npidättää, ja törmäten kaikkiin ihmisiin, jotka tulivat vastaan,\nryhtyisin jokseenkin vaikeaan toimeen. Sentähden on parempi, että jätän\nhänet istumaan erään leipurin portaille hengästyneenä, hattu aivan\nlytistyneenä ja toinen kenkä jääneenä kadulle jokseenkin kauas hänestä.\n\nKun pääsimme matkamme päähän, oli ensimäinen tehtävämme etsiä jotakin\nvähäistä asuntoa Peggotylle, jossa hänen veljensä saisi yö-sijaa.\nMeidän onnistuikin löytää sangen puhdas ja helppo asuinpaikka jonkun\nrihkamakauppiaan puodin päällä ainoastaan kaksi katua minusta. Kun\nolimme hyyränneet tämän paikan, ostin vähän kylmää lihaa jostakin\nravintolasta ja vein matkakumppanini kotiin teetä juomaan; jota\nmenetystä, minä sanon sitä surulla, Mrs. Crupp ei hyväksynyt, vaan\npäinvastoin paheksi. Minun täytyy kuitenkin tämän ladyn mieli-alan\nselitykseksi muistuttaa, että hän loukkaantui kovasti siitä, että\nPeggotty tuskin oli ollut kymmentä minuutia siellä, kun hän jo sonnusti\nleskihameensa ja alkoi tomuttaa makuuhuonettani. Tätä katsoi Mrs. Crupp\nsopimattomaksi rohkeudeksi, ja sopimaton rohkeus, arveli hän, oli\nsemmoinen asia, jota hän ei koskaan sallinut.\n\nMr. Peggotty oli London'in matkallamme ilmoittanut minulle jotakin,\njota tiesin odottaa. Hän sanoi aikovansa ensiksi käydä Mrs.\nSteerforth'in luona. Koska katsoin itseni velvolliseksi auttamaan häntä\ntässä, niinkuin myöskin rupeamaan heidän välittäjäkseen (siinä\ntoivossa, että sen kautta säästäisin äidin tunteita niin paljon, kuin\nmahdollista), kirjoitin Mrs. Steerforth'ille samana iltana. Minä\nkerroin hänelle niin taitavasti, kuin voin, mitä vääryyttä Mr. Peggotty\noli kärsinyt ja millä tapaa itse olin ollut siinä osallinen. Minä\nsanoin, että hän oli aivan alhainen mies, mutta että hänellä oli\nerittäin säyseä ja rehellinen luonto; sekä että minä uskalsin toivoa,\nettei Mrs. Steerforth kieltäytyisi vastaan-ottamasta häntä hänen\nraskaassa surussansa. Minä mainitsin, että meidän oli aikomus tulla\nkello kaksi jälkeen puolen päivän, ja lähetin itse kirjeen ensimäisillä\nvaunuilla aamulla.\n\nMäärätyllä ajalla seisoimme ovella -- sen asunnon ovella, jossa minä\nmuutamia päiviä takaperin olin ollut niin onnellinen; jossa olin niin\nalttiisti antanut nuorekkaan luottamukseni ja sydämen hellyyteni; joka\ntästälähin oli ijäksi suljettu minulta; joka nyt oli autiona, rauniona.\n\nEi mitään Littimer'iä näkynyt. Ne hauskemmat kasvot, jotka olivat\ntulleet niitten sijaan, kun viimein kävin siellä, avasivat oven meille\nja kävivät edellämme vierashuoneesen. Mrs. Steerforth istui siellä. Kun\nastuimme sisään, luikahti Rosa Dartle esiin toisesta huoneen osasta ja\nasettui hänen tuolinsa taa.\n\nMinä näin kohta Mrs. Steerforth'in kasvoista, että hän oli pojaltansa\nkuullut, mitä tämä oli tehnyt. Ne olivat kovin vaaleat; ja niissä näkyi\nsyvemmän liikutuksen jälkiä, kuin mitä minun kirjeeni yksistänsä,\nheikkountuneena niitten epäilysten kautta, joita hänen rakkautensa\nolisi luonut sitä vastaan, olisi voinut synnyttää. Hän oli minusta\nenemmän Steerforth'in näköinen, kuin koskaan ennen olin huomannut; ja\nminä tunsin enemmän kuin näin, ettei tämä yhtäläisyys jäänyt\nkumppaniltanikaan havaitsematta.\n\nHän istui suorana nojatuolissaan komealla, liikkumattomalla, tyvenellä\nmuodolla, jota ei mikään näyttänyt voivan häiritä. Hän katseli hyvin\nvakaasti Mr. Peggottya, kun tämä seisoi hänen edessään; ja Mr. Peggotty\nkatseli aivan yhtä vakaasti häntä. Rosa Dartle'n terävä katse käsitti\nmeidät kaikki. Tuokioon aikaan ei puhuttu yhtään sanaa. Mrs. Steerforth\nviittasi Mr. Peggottya istumaan. Tämä vastasi matalalla äänellä:\n\"minusta ei tuntuisi luonnolliselta, Ma'am, että tässä huoneessa\nkävisin istumaan. Minä seison mieluisammin\". Ja tätä seurasi taas\näänettömyys, jota Mrs. Steerforth keskeytti näin:\n\n\"Minä tiedän suurella surulla, mikä on tuottanut teidät tänne. Mitä\nminulta tahdotte? Mitä vaaditte minut tekemään?\"\n\nMr. Peggotty pani hattunsa kainaloonsa ja, tavoitellen povestansa\nEm'lyn kirjettä, veti sen esiin, avasi sen ja antoi sen hänelle.\n\n\"Tehkäät hyvin ja lukekaat tämä, Ma'am. Se on sisarentyttäreni\nkäsi-alaa!\"\n\nMrs. Steerforth luki sen samalla komealla ja tyvenellä tavalla -- sen\nsisältö ei minun nähdäkseni ensinkään vaikuttanut häneen -- ja antoi\nsen takaisin Mr. Peggotylle.\n\n\"'Jollei hän tuo minua takaisin vaimonaan'\", lausui Mr. Peggotty,\nosoittaen sitä paikkaa sormellansa. \"Minä tulen tiedustelemaan, Ma'am,\npitääkö hän puhettansa, vai ei!\"\n\n\"Ei\", vastasi Mrs. Steerforth.\n\n\"Miks'ei?\" lausui Mr. Peggotty.\n\n\"Se on mahdotonta. Poikani häväisisi itsensä. Te ette voi olla\ntietämättä, että tyttö on kovasti alhainen hänen rinnallansa\".\n\n\"Koroittakaat hänet!\" sanoi Mr. Peggotty.\n\n\"Hänellä ei ole mitään kasvatusta; hän on taitamaton\".\n\n\"Kenties hän ei ole, kenties onkin\", lausui Mr. Peggotty. \"_Minä_ en\nluule, että hän on, Ma'am; mutta minä en voi tämmöisiä asioita\nratkaista. Antakaat hänelle parempi oppi!\"\n\n\"Koska pakoitatte minua puhumaan selvemmin, jota sangen vastahakoisesti\nteen, saattaisivat hänen alhaiset sukulaisensa asian mahdottomaksi, jos\nei mikään muu\".\n\n\"Kuulkaat tämä, Ma'am\", vastasi hän pitkäänsä ja tyvenesti. \"Te\ntiedätte, mitä rakkaus omaan lapseen on. Minäkin tiedän sen. Vaikka\ntyttö olisi sata kertaa lapseni, en voisi rakastaa häntä enemmän. Te\nette tiedä, mitä lapsensa kadottaminen on. Minä tiedän. Kaikki mailman\naarteet olisivat vähäpätöiset minulle (jos ne olisivat minun), kun vaan\nsaisin ostaa hänet takaisin! Mutta pelastakaat hänet tästä häpeästä,\nemmekä me koskaan häväise häntä. Ei kukaan meistä, joitten kesken hän\non kasvanut, ei kukaan meistä, jotka olemme eläneet hänen kanssaan ja\npitäneet häntä silmäteränämme näinä monena vuotena, tule koskaan\nkatsomaan hänen sieviä kasvojaan jälleen. Mielellään jätämme hänet\nrauhaan; mielellään ajattelemme häntä kaukaiseksi, niinkuin hän olisi\ntoisen auringon ja taivaan alla; mielellään uskomme hänet hänen\npuolisollensa -- hänen pienille lapsillensa ehkä -- ja odotamme sitä\naikaa, jolloin kaikki olemme yhtäläiset Jumalamme edessä!\"\n\nSe yksinkertainen kaunopuheliaisuus, jolla hän tämän lausui, ei ollut\nkokonaan vaikutusta vailla. Mrs. Steerforth tosin ei luopunut ylpeästä\nkäytöksestänsä, mutta hänen äänensä oli lempeän-puolinen, kun hän\nvastasi:\n\n\"Minä en puollusta mitään. Minä en tee mitään vastasyytöksiä. Mutta\nmielipahakseni toistan, että se on mahdotonta. Semmoinen naiminen\ntekisi ikipäiviksi lopun poikani tulevaisuudesta ja hävittäisi hänen\ntoiveensa sen suhteen. Ei mikään ole varmempi, kuin ettei se koskaan\nvoi eikä koskaan saa tapahtua. Jos sopisi muulla lailla palkita --\".\n\n\"Minä näen nyt\", keskeytti Mr. Peggotty vakavalla, mutta syttyvällä\nsilmällä, \"niitten kasvojen kuvan, jotka ovat katselleet minua\nkodissani, valkeani ääressä, veneessäni -- missä ei? -- ystävällisinä\nja hymyilevinä, vaikka ne olivat niin petolliset, että puoleksi\nvimmastun, kun ajattelen sitä. Jollei noitten kasvojen kuva muutu\npalavaksi tuleksi aikoessaan tarjota rahaa minulle lapseni turmiosta\nja perikadosta, on tämä kuva yhtä paha, kuin nuot kasvot, kenties\npahempikin, koska se on ladyn\".\n\nMrs. Steerforth muuttui nyt silmänräpäyksellä. Vihan puna levisi hänen\nkasvoihinsa; ja hän sanoi, kärsimättömästi molemmin käsin tarttuen\nnojatuoliinsa:\n\n\"Mitä palkintoa te saatatte tarjota _minulle_ siitä, että avaatte\nsemmoisen juovan minun ja poikani välille? Mitä teidän rakkautenne\nminun rakkauteni rinnalla on? Mitä teidän eronne meidän eromme\nrinnalla?\"\n\nMiss Dartle kosketti häntä hiljalleen ja notkisti alas päätänsä,\nkuiskataksensa jotakin, mutta Mrs. Steerforth ei tahtonut kuulla\nsanaakaan.\n\n\"Ei, Rosa, ei sanaakaan! Tuo mies kuulkoon, mitä minä sanon! Kun\npoikani, joka on ollut elämäni tarkoitus, jolle olen pyhittänyt kaikki\najatukseni, jonka jokaista mielihalua olen täyttänyt hänen\nlapsuudestaan asti, jota ei mikään ole eroittanut minusta hänen\nsyntymisestään saakka -- yht'äkkiä tyytyy kurjaan tyttöön ja karttaa\nminua! Kun hän palkitsee luottamukseni varsinaisella petoksella tuon\ntytön tähden ja tämän vuoksi jättää minut! Kun hän asettaa tämän\nviheliäisen oikun niitä vaatimuksia vastaan, jotka minulla on hänen\nvelvollisuutensa, hänen rakkautensa, hänen kunnioituksensa, hänen\nkiitollisuutensa suhteen -- vaatimuksia, joita jokaisen päivän ja\nhetken hänen elämässään olisi pitänyt vahvistaa semmoisiksi siteiksi,\njoita ei mikään olisi vastustanut! Eikö tässä ole mitään vääryyttä?\"\n\nTaas Rosa Dartle koetti rauhoittaa häntä; taas turhaan.\n\n\"Minä sanon, Rosa, ei sanaakaan! Jos hän voi panna kaikki alttiiksi\nhalvimman esineen tähden, voin minäkin panna kaikki alttiiksi suuremman\ntarkoituksen tähden. Menköön hän, mihin hän tahtoo, niillä varoilla,\njoita rakkauteni on hankkinut hänelle! Luuleeko hän saattavansa\nkukistaa minua pitkän pois-olon kautta? Hyvin vähän hän äitinsä tuntee,\njos hän semmoisia luulee. Heittäköön hän oikkunsa, ja hän on\ntervetullut takaisin. Olkoon hän tyttöä hylkäämättä, eikä hän koskaan\nsaa lähestyä minua, ei elävänä eikä kuolleena, niin kauan kuin jaksan\nnostaa kättäni, viitatakseni häntä pois, jollei hän, tytöstä erottuaan,\npalaja nöyränä luokseni ja pyydä anteeksi minulta. Se on minun\noikeuteni. Se on se myönnytys, jota minä _tahdon itselleni_. Tämä on se\nero, joka on meidän välillämme! Eikö tässä\", lisäsi hän, katsellen\nvierastansa sillä ylpeällä, suvaitsemattomalla muodolla, jolla hän oli\naloittanut, \"ole mitään vääryyttä?\"\n\nKun kuulin ja näin äidin tämän puheen kestäessä, oli minusta, kuin\nolisin kuullut pojan vastustavan sitä. Mitä ikinänsä olin taipumatonta,\nitsepintaista henkeä Steerforth'issa nähnyt, näin äidissä. Minkä verran\nymmärsin pojan harhaantunutta jäntevyyttä, sen verran ymmärsin nyt\näidin luonnetta ja havaitsin, että molemmat olivat pää-lähteistänsä\nsamat.\n\nMrs. Steerforth lausui nyt, palaten entiseen kylmäkiskoisuuteensa,\nminulle ääneen, että oli turha kuulla enemmän taikka puhua enemmän, ja\nettä hän pyysi, että tämä kohtaus päättyisi. Hän nousi arvokkaalla\nmuodolla, jättääksensä huonetta, kun Mr. Peggotty ilmoitti, että se oli\ntarpeetonta.\n\n\"Älkäät peljätkö, että aion rasittaa teitä. Minulla ei ole enään mitään\nsanomista, Ma'am\", muistutti hän, kun hän astui ovea kohden. \"Minä en\ntullut tänne milläkään toivolla enkä vie muassani mitään toivoa. Minä\nolen tehnyt, mitä mielestäni oli tehtävä, mutta minä en koskaan\nodottanut, että mitään hyvää tulisi siitä, että seison, missä seison.\nTämä on ollut liian paha huone minulle ja omaisilleni, että täydellä\njärjellä odottaisin sitä\".\n\nTällä puheella lähdimme pois, jättäen Mrs. Steerforth'in seisomaan\nnojatuolinsa viereen jalon ryhdin ja kauniitten kasvojen esikuvaksi.\n\nMeidän tuli meno-matkallamme käydä kivitetyn, lasiseinillä ja -katolla\nvarustetun eteisen poikki, jonka ylitse viiniköynnös oli kasvatettu.\nTämän lehdet ja vesat olivat silloin viheriöinä ja, koska aurinko\npaisti sinä päivänä, oli pari lasi-ovea, joista pääsi puutarhaan, auki.\nJuuri kuin lähestyimme niitä, astui Rosa Dartle sisään kuulumattomilla\naskelilla ja puhutteli minua.\n\n\"Te teitte kai mielestänne hyvin\", sanoi hän, \"kun toitte tämän toverin\ntänne!\"\n\nSemmoista vihan ja ylenkatseen määrää, kuin se, joka pimitti hänen\nkasvonsa ja leimusi hänen pikimustista silmistään, en olisi luullut\nmahtuvan edes näihin kasvoihin. Vasaran tekemä arpi oli, niinkuin\nainakin, kun hänen kasvonjuonteensa kiihtyivät, kovasti näkyvissä. Kun\nse värähdys, jonka ennen olin nähnyt, nyt ilmestyi siinä, minun\nkatsellessani häntä, nosti hän nopeasti ylös kättänsä ja löi sitä.\n\"Tämä on juuri sovelias toveri\", sanoi hän, \"suojella ja tuoda tänne,\neikö ole? Te olette oikea mies!\"\n\n\"Miss Dartle\", vastasin minä, \"te ette suinkaan tee niin väärin, että\nmoititte _minua_!\"\n\n\"Miksi synnytätte eripuraisuutta näitten molempain mielettömäin\nolentojen välillä?\" vastasi hän. \"Ettekö tiedä, että he ovat molemmat\nmielettömät itsepäisyydestään ja ylpeydestään?\"\n\n\"Synnytänkö minä eripuraisuutta?\" vastasin minä.\n\n\"Synnytätte te eripuraisuutta!\" vastasi hän. \"Miksi tuotte tämän miehen\ntänne?\"\n\n\"Hän on kärsinyt kovaa vääryyttä, tämä mies, Miss Dartle\", vastasin\nminä. \"Te ehkä ette tiedä sitä\".\n\n\"Minä tiedän, että James Steerforth'illa\", lausui hän, käsi povellansa,\nikäänkuin estääksensä sitä myrskyä kuulumasta, joka riehui siinä, \"on\nviekas, turmeltunut sydän, ja että hän on petturi. Mutta mitä minun\ntarvitsee tietää taikka huolia tästä toverista ja hänen yhteisestä\nsisarentyttärestään?\"\n\n\"Miss Dartle\", sanoin minä, \"te suurennatte tuota vääryyttä. Se on jo\nkylläksi suuri. Minä tahdon vaan jäähyväisiksi sanoa, että pahasti\nsolvaisette häntä\".\n\n\"Minä en solvaise häntä ollenkaan\", vastasi hän. \"He ovat alhaista,\nhuonoa joukkoa. Minä soisin, että tyttö saisi raippoja!\"\n\nMr. Peggotty astui eteenpäin sanaakaan lausumatta ja meni ulos ovesta.\n\n\"Hävetkäät, Miss Dartle! hävetkäät!\" sanoin minä suuttuneena. \"Kuinka\nkehtaatte polkea jalkojenne alle tämmöistä ansaitsematonta surua!\"\n\n\"Minä tahtoisin polkea heitä kaikkia jalkojeni alle\", vastasi hän.\n\"Minä tahtoisin tämän miehen huoneen hajotetuksi, tahtoisin merkin\npoltetuksi tytön otsaan, tahtoisin hänet ryysyihin puetuksi ja kaduille\nheitetyksi nälkään nääntymään. Jos minulla olisi oikeus laskea hänen\ntuomionsa, pitäisin huolta siitä, että nämät tehtäisiin. Pitäisin\nhuolta siitä, että nämät tehtäisiin? Minä tekisin itse! Minä inhoon\nhäntä. Jos saisin joskus soimata häntä hänen kelvottomasta\nkäytöksestään, menisin sitä varten mihin hyvänsä. Jos voisin vainota\nhäntä hänen hautaansa asti, vainoisin. Jos löytyisi joku lohdutuksen\nsana, josta hän saisi lievitystä kuolinhetkellänsä, ja se olisi\nainoastaan minulla, en hellittäisi siitä, vaikka henkeni menisi\".\n\nSanojen kiivaus yksistään ei synnytä, sen huomaan, muuta kuin heikon\nkuvan siitä intohimosta, joka vallitsi hänessä ja joka ilmestyi koko\nhänen ruumiissaan, vaikka hänen äänensä ei ollut kovempi, vaan\npäinvastoin matalampi, kuin tavallisesti. Ei mikään minun kertomukseni\nvastaisi muistoani hänestä eikä sitä vihaa, johon hän kokonaan\nheittäysi. Minä olen nähnyt intohimon moninaisissa muodoissa, mutta en\nole koskaan nähnyt sitä semmoisessa muodossa, kuin tässä.\n\nKun yhdyin Mr. Peggottyyn, käveli hän hitaasti ja miettiväisesti mäkeä\nalaspäin. Kun pääsin hänen viereensä, kertoi hän minulle, että, koska\nhän nyt oli tehnyt, mitä hänen oli määrä Londonissa tehdä, hän aikoi\nlähteä matkalleen tänä iltana. Minä kysyin häneltä, mihin hän aikoi?\nHän vastasi vaan: \"minä menen, Sir, hakemaan sisarentytärtäni\".\n\nMe palasimme tuohon vähäisen asuntoon rihkamakauppiaan puodin päällä,\nja siellä minun oli tilaisuus kertoa Peggotylle, mitä Mr. Peggotty oli\nminulle sanonut. Hän ilmoitti minulle vastaukseksi, että Mr. Peggotty\naamulla oli sanonut hänelle samaa. Hän ei tietänyt enemmän, kuin minä,\nmihin hän aikoi mennä, mutta luuli, että hänellä oli joku tuuma\nmielessään.\n\nMinä en tahtonut tämmöisissä oloissa jättää Mr. Peggottya, vaan me\nsöimme kaikki kolme yhdessä päivällisiksi biffipasteijaa -- joka oli\nyksi niistä monesta herkusta, joista Peggotty oli kuuluisa -- ja jota\ntässä tilaisuudessa kummallisella tavalla mausti, sen muistan hyvin,\njoku sekanainen, puodista herkeämättä nouseva haju teestä, kahvista,\nsilavasta, juustosta, tuoreesta leivästä, polttopuista, kynttilöistä ja\nsaksanpähkinä-kastimesta. Päivällisten jälkeen istuimme tunnin verran\nakkunan vieressä, vaikk'emme puhuneet juuri mitään; ja sitten Mr.\nPeggotty nousi ylös, toi vaksitahtilaukkunsa ja tukevan sauvansa ja\nlaski ne pöydälle.\n\nSisarensa rahavaroista otti hän vähäisen summan testamentin johdosta;\ntöintuskin niin paljon, että niitä minun mielestäni riitti kuukaudeksi.\nHän lupasi ilmoittaa minulle, jos jotakin tapahtui hänelle; sitten hän\nheitti laukkunsa selkäänsä, tarttui hattuunsa ja sauvaansa ja sanoi\nmeille molemmille: \"Jumalan haltuun!\"\n\n\"Kaikenlainen onni seuratkoon sinua, rakas, vanha sisar\", sanoi hän,\nPeggottya syleillen, \"ja teitä myöskin, Mas'r Davy!\" pudistaen kättäni.\n\"Minä menen hakemaan häntä laajalta ja lavealta. Jos hän tulisi kotiin,\nkun minä olen poissa -- mutta voi, ei ole luultavaa, että niin käy! --\ntaikka, jos minä toisin hänet takaisin, on minun aikomukseni, että hän\nja minä elämme ja kuolemme, missä ei kukaan voi soimata häntä. Jos joku\nvahinko tapahtuisi minulle, muistakaat, että viimeiset sanani, jotka\njätin jälkeeni hänelle, olivat: 'muuttumaton rakkauteni on aina\nlemmityn lapseni kanssa, ja minä annan hänelle anteeksi!'\"\n\nHän sanoi tämän juhlallisella tavalla ja paljastetulla päällä; sitten\npani hän hattunsa päähän ja lähti portaita alas ja pois. Me seurasimme\nhäntä portille. Oli lämmin, tomuinen ilta, juuri siihen aikaan, jolloin\ntuo ikuinen jalkojen astunta sillä suurella valtakadulla, josta tälle\nsivukadulle poikettiin, oli hetkeksi herjennyt. Aurinko paisti väkevänä\nja punertavana. Hän kääntyi yksinään varjokkaan katumme kulmasta\nhohtavaan valoon, johon hän silmistämme katosi.\n\nHarvoin tuli tämä illan tunti, harvoin heräsin yöllä, harvoin\ntähystelin kuuta taikka tähtiä taikka katselin lankeevaa sadetta taikka\nkuuntelin tuulta, ajattelematta, kuinka hän, pilgrimi raukka, yksinään\npyrki eteenpäin matkallansa, ja muistamatta sanoja:\n\n\"Minä menen hakemaan häntä laajalta ja lavealta. Jos joku vahinko\ntapahtuisi minulle, muistakaat, että viimeiset sanani, jotka jätin\njälkeeni hänelle, olivat: 'muuttumaton rakkauteni on aina lemmityn\nlapseni kanssa, ja minä annan hänelle anteeksi!'\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nAutuaana.\n\n\nKoko tämän ajan olin yhä rakastanut Doraa enemmän, kuin ennen.\nPettyneissä toiveissani ja suruissani oli minun turvani ajatella häntä,\nja tämä palkitsi vähän ystävänikin kadon. Mitä enemmän säälin itseäni\ntaikka säälin muita, sitä enemmän etsin lohdutusta Doran kuvasta. Mitä\nsakeammalta petoksia ja huolia mailmassa, sitä kirkkaammin ja\npuhtaammin loisti Doran tähti korkealla mailman ylitse. Minä en luule,\nettä minulla oli mikään selvä käsitys, mistä Dora tuli taikka missä\nmäärässä hän kuului johonkin korkeampaan olentojen luokkaan; mutta minä\nolen varma, että olisin suuttumuksella ja ylenkatseella hyljännyt sen\najatuksen, että hän oli vaan inhimillinen olento, niinkuin kaikki muut\nnuoret ladyt.\n\nMinä olin uppoontunut Doraan, jos minun sopii niin sanoa. Minä en ollut\nainoastaan korvia myöden rakastunut häneen, vaan kokonaan likoontunut\nhänestä. Olisi voitu, verrannollisesti puhuen, vääntää rakkautta\nminusta kylläksi kenen hukuttamiseen hyvänsä; vaan kuitenkin olisi sitä\njäänyt niin tarpeeksi sisä- ja ulkopuolelle minua, että se olisi\ntunkenut läpi koko olentoni.\n\nEnsi työksi minä kotiin tultuani otin hämärässä kävelläkseni\nNorwood'iin, jossa minä, niinkuin esine eräässä vanhassa lapsuuteni\narvoituksessa, 'kiersin ehtimiseen huoneen ympäri, sisään koskaan\npääsemättä', Doraa ajatellen. Minä luulen, että tämän käsittämättömän\narvoituksen selitys oli kuu. Vähät siitä, mikä se oli, minä, Doran\nkuu-houreinen orja, kiertelin huonetta ja puutarhaa kaksi tuntia,\nkurkistellen säle-aidakkeen raoista, ankaralla ponnistuksella nostaen\nleukaani sen ruosteisten päällis-naulojen yli, heittäen sormi-suukkosia\nkynttilöille akkuniin ja tuon tuostakin romantillisesti vannottaen\nyötä suojelemaan Doraani -- en tiedä tarkoin mistä, arvatakseni\nvalkean-vaarasta. Kenties hiiristä, joita hän suuresti kammosi.\n\nRakkauteni oli niin paljon mielessäni ja minusta oli niin luonnollista\nuskoa kaikki Peggotylle, että minä, kun hän taas iltaisin istui\nvieressäni ja vanhoilla työkapineillansa ahkerasti paikkasi\nvaatteitani, ilmoitin hänelle monen mutkan perästä suuren salaisuuteni.\nPeggotty otti hartaasti osaa siihen, mutta minun oli mahdoton saada\nhäntä katsomaan asiaa minun kannaltani. Hän oli edeltäpäin rohkeasti\nminun puolellani eikä voinut ensinkään ymmärtää, miksi minulla oli\nmitään pahoja aavistuksia taikka olin alakuloinen sen asian tähden.\n\"Tuon nuoren ladyn sopi pitää itseänsä onnellisena\", muistutti hän,\n\"kun hänellä oli semmoinen kosija. Ja mitä hänen isäänsä tulee\", lausui\nhän, \"mitä Jumalan nimessä tämä gentlemani odotti!\"\n\nMinä huomasin kuitenkin, että Mr. Spenlow'in proktorin vaippa ja kankea\nkaulahuivi vähän masensivat Peggottya ja vuodattivat häneen suurempaa\nkunnioitusta sitä miestä kohtaan, joka vähitellen ja päivästä päivään\nminun silmissäni muuttui yhä enemmän etherilliseksi ja jonka ympäri\nkirkas sädekiehkura näytti hohtavan, kun hän suorana istui oikeustossa\npaperien keskellä, niinkuin vähäinen tulitorni kirjoitustarpeitten\nmeressä. Ja sen ohessa oli minun, muistan, tavattoman kummallista\najatella, oikeustossa itsekin istuessani, kuinka nuot vanhat, tylsät\ntuomarit ja tohtorit eivät olisi huolineet Dorasta, jos olisivat\ntunteneet hänet; kuinka he eivät olisi ihastuksesta menneet\njärjeltänsä, jos heille olisi tarjottu avioliittoa Doran kanssa; kuinka\nDora olisi saanut laulaa ja soittaa tuolla taivaallisella gitarrilla,\nsiksi kuin hän olisi saattanut _minut_ hulluuden partaalle, eikä\nkuitenkaan olisi houkutellut yhtäkään näistä hitureista tuumaakaan pois\nheidän uraltaan!\n\nMinä ylenkatsoin heitä jok'ikistä. Jäätyneet vanhat puutarhurit sydämen\nkukkastarhoissa, te loukkasitte minua itseä! Tuomio-istuin oli minusta\ntäynnä tunnottomia houkkioita. Advokatin-aidakkeessa ei ollut enemmän\nhellyyttä eikä runoutta, kuin ravintolan tiskissä.\n\nJommoisellakin ylpeydellä otin Peggotyn asiain hoidon omiin käsiini,\nvein testamentin tutkittavaksi ja vahvistettavaksi, maksoin veron siitä\nasian-omaisessa byroossa, saatin Peggotyn pankkiin ja laitin pian\nkaikki seikat selville. Virvoitukseksi näissä lain-opillisissa puuhissa\nmenimme katsomaan muutamia hikoilevia vahakuvia Fleet-street'illä\n(kuvat ovat luullakseni sulanneet jo parikymmentä vuotta takaperin);\nkävimme Miss Linwood'in näyttelyssä, joka muistissani kangastaa\njonkunlaisena neuloma-töitten mausoleumina, varsin sovelias\nitsetutkimusta ja katumusta synnyttämään; tarkastimme London'in\nTower'ia; ja nousimme St. Paul'in kirkon huippuun. Kaikki nämät ihmeet\ntarjosivat Peggotylle niin paljon huvia, kuin hänen oli mahdollista\nsilloisissa oloissa nauttia; paitsi, luullakseni, St. Paulin kirkko,\njoka sen vuoksi, että hän niin kauvan oli rakastanut työ-rasiaansa,\njoutui kilpailemaan kannessa olevan kuvan kanssa eikä, arveli hän,\nmuutamissa kohden vetänyt vertoja tälle taideteokselle.\n\nKun Peggotyn asia, joka oli, mitä meidän Commons'issa oli tapa sanoa\n\"tavanmukaiseksi\" (sangen helpot ja tuottavat nuot tavanmukaiset asiat\nolivatkin), oli ratkaistu, vein hänet eräänä aamuna alas byroosen\nrätinkiänsä maksamaan. Mr. Spenlow oli pistäynyt ulos, sanoi vanha\nTiffey, vannottaaksensa jotakuta gentlemania naimalupaa varten; mutta\nkun tiesin, että hän pian palaisi, koska meidän paikkamme oli likellä\npiispa-kanslerin edustajan ja generalivikariuksen virastoja, käskin\nPeggotyn odottaa.\n\nTestamentin tutkimisen ja vahvistamisen asioissa olimme Commons'issa\nvähän niinkuin hautajaishankkijat, tavallisesti sääntönä pitäen, että\nnäytimme enemmän taikka vähemmän sortuneelta, kun meidän oli tekemistä\nmurehtivien kanssa. Samanlaisesta hienotuntoisuuden syystä olimme aina\niloiset ja hupaiset naimaluvan hakiain suhteen. Sentähden mainitsin\nPeggotylle sitä mahdollisuutta, että hän havaitsisi Mr. Spenlow'in\nsuuresti tointuneeksi siitä surusta, jonka Mr. Barkis'in kuolema oli\ntuottanut, ja tämä astuikin todella sisään hilpeänä kuin ylkämies.\n\nMutta ei Peggotyn eikä minun tehnyt mieli katsoa häntä, kun hänen\nseurassaan näimme Mr. Murdstone'n. Tämä gentlemani oli hyvin vähän\nmuuttunut. Hänen hiuksensa näyttivät yhtä tuuhealta ja olivat varmaan\nyhtä mustat, kuin koskaan; ja hänen katseensa oli yhtä vähän\nluotettava, kuin ennen.\n\n\"Ah, Copperfield!\" lausui Mr. Spenlow. \"Te tunnette tämän gentlemanin,\nluulen minä?\"\n\nMinä kumarsin kylmästi gentlemaniani ja Peggotty oli häntä tuskin\ntuntevinaan. Mr. Murdstone oli ensin hiukan hämmennyksissään, kun näki\nmeidät molemmat yhdessä, mutta päätti nopeasti, mitä tehdä, ja tuli\nminun luokseni.\n\n\"Minä toivon\", lausui hän, \"että teidän on hyvin laita?\"\n\n\"Siitä te tuskin pidätte lukua\", sanoin minä. \"Hyvin. jos tahdotte\ntietää\".\n\nMe katselimme toisiamme, ja hän puhutteli nyt Peggottya.\n\n\"Entä te\", arveli hän. \"Minä huomaan surulla, että teidän on miehenne\nkuollut\".\n\n\"Tämä ei ole ensimäinen, jonka kuolema on minulta eläessäni vienyt, Mr.\nMurdstone\", vastasi Peggotty, kiireestä kantapäähän vapisten. \"Minä\ntoivon ilolla, ettei tarvitse soimata ketään tästä -- ettei kenenkään\ntarvitse vastata siitä\".\n\n\"Hoo!\" lausui Mr. Murdstone; \"se on lohduttava ajatus. Te olette siis\ntehneet velvollisuutenne?\"\n\n\"Minä en ole, kiitos Jumalan, vaivannut ketään kuoliaaksi\", sanoi\nPeggotty. \"Ei, Mr. Murdstone, minä en ole pakoittanut ja peloittanut\nmitään suloista olentoa ennenaikaiseen hautaan!\"\n\nMr. Murdstone katseli hetken aikaa Peggottya synkästi -- katuvaisesti,\nsiltä minusta näytti -- ja sanoi sitten kääntäen päätänsä minua kohden,\nmutta katsellen jalkojani eikä kasvojani:\n\n\"Ei ole luultavaa, että yhdymme pian jälleen; -- epäilemättä yksi ilon\nlähde meille molemmille, sillä tämmöiset kohtaukset eivät koskaan voi\nolla hupaiset. Minä en odota, että te, jotka aina kapinoitsitte minun\noikeata valtaani vastaan, jota harjoitin teidän eduksenne ja\nparannukseksenne, nytkään osoittaisitte mitään hyvänsuontia minulle.\nMeillä on molemmin-puolinen vastenmielisyys --\".\n\n\"Vanha, luullakseni?\" sanoin minä, keskeyttäen häntä. Hän hymyili ja\nloi minuun niin vihaisen katseen, kuin ikinä saatti lähteä hänen\nmustista silmistään.\n\n\"Se äityi rinnassanne jo lapsena\", sanoi hän. \"Se katkeroitti\näiti-raukkanne elämän. Te olette oikeassa. Minä toivon, että vielä\nmenettelette paremmin; minä toivon, että oikaisette käytöksenne\".\n\nTähän hän päätti keskustelun, jota olimme matalalla äänellä pitäneet\nyhdessä ulkopuolisen byroon nurkassa, sillä, että hän meni Mr.\nSpenlow'in huoneesen ja ääneen sanoi lempeimmällä tavallansa:\n\n\"Mr. Spenlow'in ammatin gentlemanit ovat tottuneet perhe-riitoihin ja\ntietävät, kuinka mutkikkaat ja vaikeat ne aina ovat!\" Näin puhuen hän\nmaksoi rahat naimaluvasta, jonka Mr. Spenlow antoi hänelle sievästi\nkokoon taitettuna, samalla pusertaen hänen kättänsä ja kohteliaasti\ntoivottaen hänelle ja morsiamelle onnea, ja lähti ulos byroosta.\n\nMinun ehkä olisi ollut vaikeampi pidättää itseäni ja hänen puhuessaan\npysyä vaiti, jollei minun olisi ollut niin suuri vastus teroittaa\nPeggottyyn (joka vaan minun puolestani oli vihoissaan, tuo\nhyvänlaitainen olento!), ettemme olleet missään vastasyytösten\npaikassa, jonka vuoksi pyysin häntä rauhoittumaan. Hän oli joutunut\nniin tavattomaan mielenliikutukseen, että olin iloissani, kun pääsin\nhellällä syleilyllä, johon tämä vanhojen vääryyksiemme muisto\nhoukutteli häntä ja jota koetin parhaan voimani mukaan pitää hyvänäni\nMr. Spenlow'in ja konttoristien läsnä ollessa.\n\nMr. Spenlow ei näyttänyt tietävän, minkälaisessa sukulaisuudessa Mr.\nMurdstone ja minä olimme; josta olin iloinen, sillä minun oli mahdoton\ntunnustaa häntä siksi, mikä hän oli, edes omassa rinnassani, niin kauan\nkuin muistin, mitä muistin äiti raukkani kohtalosta. Mr. Spenlow näytti\najattelevan, jos hän ollenkaan ajatteli asiaa, että tätini oli\nhallituspuolueen johdattaja heimossamme ja että löytyi joku\nvastustuspuolue, jota joku johdatti -- niin minä ainakin päätin siitä,\nmitä hän sanoi, sillä aikaa kuin odotimme Mr. Tiffey'tä, joka kirjoitti\nulos Peggotyn rätinkiä.\n\n\"Miss Trotwood\", muistutti hän, \"on epäilemättä sangen luja, eikä ole\ntodenmukaista, että hän taipuisi minkään vastustuksen alle. Minä\nihmettelen hänen luonnettansa ja minun sopii toivottaa onnea teille,\nCopperfield, että olette oikealla puolella. Sukulais-riidat ovat kovin\nsurkuteltavia -- mutta ne ovat hyvin tavallisia -- ja pää-asia on, että\non oikealla puolella\", tarkoittaen, käsitän minä, rahallisella\npuolella.\n\n\"Jotenkin edullinen naimakauppa tämä, luulen?\" sanoi Mr. Spenlow.\n\nMinä ilmoitin, etten tuntenut mitään siitä.\n\n\"Todella!\" lausui hän. \"Niistä muutamista sanoista päättäen, joita Mr.\nMurdstone laski -- jotenka miehet usein tämmöisissä tiloissa tekevät --\nja sen johdosta, mitä Miss Murdstone tuli lausuneeksi, sanoisin, että\nse on hyvänpuolinen naimakauppa\".\n\n\"Tarkoitatteko, että hän saa rahaa, Sir?\" kysyin minä.\n\n\"Tarkoitan\", arveli Mr. Spenlow. \"Minä ymmärsin, että hän saa rahaa.\nKauniin ladyn sen lisäksi, jutellaan minulle\".\n\n\"Vai niin? Onko hänen morsiamensa nuori?\"\n\n\"Äsken päässyt lailliseen ikään\", lausui Mr. Spenlow. \"Niin äsken\npäässyt, että ovat, luullakseni, vaan odottaneet sitä\".\n\n\"Jumala armahtakoon häntä!\" sanoi Peggotty, niin pontevasti ja\näkki-arvaamatta, että kaikki kolme seisoimme hämmästyneenä; siksi kuin\nTiffey tuli sisään rätingin kanssa. Vanha Tiffey ilmestyi kuitenkin\npian ja ojensi sen Mr. Spenlowille katseltavaksi. Leukaansa\nkaulahuiviinsa sovittaen ja hivuttaen sitä hiljalleen, luki Mr. Spenlow\neri kohdat anteeksi pyytävällä katsannolla -- niinkuin ne kaikki\nolisivat olleet Jorkins'in tekoa -- ja antoi sitten lempeällä\nhuokauksella rätingin takaisin Tiffey'lle.\n\n\"Niin\", hän sanoi. \"Se on oikea. Aivan oikea. Minä olisin ollut\nerittäin onnellinen, Copperfield, jos olisin voinut rajoittaa näitä\nkulunkeja vaan niihin maksoihin, joita meillä on ollut hänen\npuolestaan; mutta se on minun ammatillisessa elämässäni ikävä seikka,\netten ole oikeutettu noudattamaan omaa tahtoani. Minulla on\nasiakumppani -- Mr. Jorkins\".\n\nKoska hän sanoi tätä semmoisella suopealla raskasmielisyydellä, joka\noli lähin askel ilmaiseksi antamiseen, lausuin kiitollisuuttani\nPeggotyn puolesta ja maksoin Tiffey'n pankkiseteleissä. Peggotty lähti\nnyt asuntoonsa, mutta Mr. Spenlow ja minä menimme oikeustoon, jossa\nmeillä oli käsiteltävänä joku avio-eron pyyntö, erään näppärän\nasetuksen nojalle rakennettu (tämä asetus on, luullakseni, nyt\nlakkautettu, mutta sen voimasta olen nähnyt monta avioliittoa\npurettavan). Pyynnön perustukset olivat nämät. Mies, jonka nimi oli\nThomas Benjamin, oli ottanut ulos naimalupansa ainoastaan Thomaan\nnimellään; jättäen pois Benjaminin nimensä sitä tapausta varten, ettei\nhänen olonsa tulisi niin mukavaksi, kuin hän odotti. Koska hänen olonsa\n_ei_ tullut niin mukavaksi, kuin hän oli odottanut, taikka hän oli\nvähän kyllästynyt vaimoonsa, mies raukka, astui hän nyt vuoden parin\nnaimisissa oltuaan esiin erään ystävän kautta ja ilmoitti, että hänen\nnimensä oli Thomas Benjamin ja ettei hän sentähden ollut naimisissa\nollenkaan. Jonka oikeusto hänen suureksi iloksensa vahvisti.\n\nMinun täytyy sanoa, että minua epäilytti, oliko tämä aivan oikein, eikä\nedes tuo vehnän busheli, joka suoritti kaikki säännöttömyydet, voinut\nhaihduttaa näitä epäilyksiäni. Mutta Mr. Spenlow puhui minun kanssani\ntästä asiasta. Hän sanoi: \"katsokaat mailmaa, siinä on hyvää ja pahaa;\nkatsokaat kirkollislakia, _siinäkin_ on hyvää ja pahaa; kaikki oli\nsaman järjestelmän osaa; hyvä; mitä muuta tarvitaan!\"\n\nMinulla ei ollut rohkeutta esitellä Doran isälle, että ehkä voisimme\nparantaa mailmaakin vähän, jos nousisimme varhain aamuisin ja\nheittäisimme takkimme yltämme työhön ryhtyessämme; mutta minä tunnustin\najattelevani, että Commons'ia ehkä voisimme parantaa. Mr. Spenlow\nvastasi, että hän tahtoi erittäin neuvoa minua karkoittamaan tuota\najatusta aivoistani, kosk'ei se soveltunut minun gentlemanin luontooni;\nmutta että hän tahtoisi ilolla kuulla minulta, mitä parannusta minä\narvelin Commons'issa mahdolliseksi.\n\nMinä ryhdyin siihen Commons'in osaan, joka sattui olemaan lähinnä meitä\n-- sillä puheen-alainen mies oli nyt vaimostansa eroitettu, ja me\nolimme jättäneet tuomio-salin ja astuimme testamentin-oikeuston ohitse\n-- ja arvelin, että testamentin-oikeusto oli jotenkin kummallisesti\nhoidettu laitos. Mr. Spenlow kysyi, missä kohden? Minä vastasin\nkaikella soveliaalla kunnioituksella hänen kokemuksensa suhteen (mutta\nsuuremmalla kunnioituksella, pelkään minä, sen asian vuoksi, että hän\noli Doran isä), että ehkä oli vähän järjetöntä, että tämän oikeuston\narkistoa, joka sisälsi kaikkien niitten ihmisten alkuperäiset\ntestamentit, jotka laveassa Canterbury'n maakunnassa kolmen kokonaisen\nvuosisadan kuluessa olivat jättäneet jälkeensä omaisuutta, pidettiin\nväliaikaisessa rakennuksessa, jota ei oltu koskaan aiottu tähän\ntarkoitukseen, jota registratorit hyyräsivät ulos omaa, yksityistä\nvoittoansa varten, joka ei ollut turvallinen, joka ei ollut suojassa\nvalkean-vaaralta, joka oli läkähtymällänsä niistä tärkeistä\ndokumenteista, joita siinä talletettiin, ja joka katosta lattiaan\nsuorastaan oli registratorien rahanhankkeen keinona, jotka\nregistratorit kiskoivat isoja palkkoja yleisöltä ja pistivät yleisön\ntestamentit pois millä tavalla hyvänsä ja mihin paikkaan hyvänsä ilman\nmitään muuta tarkoitusta, kuin että he helposti pääsivät niistä; että\nkenties oli vähän järjetöntä, etteivät nämät registratorit, joitten\ntulot nousivat kahdeksaan taikka yhdeksään tuhanteen puntaan vuoteensa\n(vararegistratorien ja ääntövaltaisten sihteerien tuloista puhumatta),\nolleet velvolliset käyttämään edes osaa tästä rahasta ja etsimään\nkohtuullisen turvallista paikkaa niitä kalliita dokumentteja varten,\njoita kaikkien kansaluokkien täytyi uskoa heille, joko tahtoivat taikka\nei; että oli ehkä vähän väärin, että kaikki isot virat tässä suuressa\noikeustossa olivat uhkeita sinekyrejä, kun päinvastoin nuot onnettomat\ntyökonttoristit tuossa kylmässä, pimeässä huoneessa toisessa\nkerroksessa olivat mitä huonoimmin palkittuja ja vähimmässä arvossa\npidettyjä ihmisiä kaikista niistä London'in virkamiehistä, joilla oli\ntärkeä toimi; että ehkä oli vähän sopimatonta, että korkein\nregistratori, jonka velvollisuus oli katsoa, ettei se yleisö, joka\nalinomaa kävi tässä paikassa, kaivannut mitään tarpeellista mukavuutta,\ntämän virkansa kautta oli suunnattoman suuri sinekyristi (ja sai olla,\npaitsi sitä, pappi, useitten kirkkoherranpaikkojen pitäjä, tuomiokirkon\npenkkien vouraaja ja jos jotakin), -- sillä välin kuin yleisö kärsi\nsemmoista epämukavuutta, josta meillä oli esimerkki joka ilta, kun\nbyroo oli auki, ja jonka tiesimme kauhean isoksi; että, lyhyeltä\npuhuen, tämä Canterbury'n hippakunnan testamentin-oikeusto ehkä oli\nkokonaan semmoinen myrkyllinen laitos ja semmoinen turmiollinen\nhulluus, että, jollei sitä olisi rutistettu kokoon St. Paul'in\nkirkkotarhan nurkkaan, josta harvat ihmiset tiesivät, se varmaan kauan\naikaa sitten olisi täydellisesti käännetty nurin narin ja ylös alaisin.\n\nMr. Spenlow hymyili, kun ujosti innostuin tässä aineessa, ja keskusteli\nsitten tästä kysymyksestä minun kanssani niinkuin hän oli keskustellut\ntoisestakin. Hän sanoi, mitä se viimeistä lukua oli? Se oli tunteen\nkysymys. Jos yleisöstä tuntui siltä, kuin heidän testamenttinsa\nolisivat turvallisessa paikassa, ja yleisö lisäksi piti varmana, ettei\noikeustoa voinut paremmaksi saattaa, kenellä siis siitä vahinkoa oli?\nEi kenelläkään? Kenellä hyötyä siitä? Kaikilla sinekyristeillä. No.\nNiinmuodoin hyvä oli voittopuolella, Tässä kenties ei ollut mikään\ntäydellinen järjestelmä; _ei mikään_ maan päällä _ollut_ täydellistä;\nmutta mitä hän kammoi, oli vaajan sisään-lyöminen. Niin kauan kuin\ntestamentin-oikeusto oli ollut olemassa, oli maa ollut kunniakas.\nLyötäköön vaaja testamentin-oikeustoon, ja maa lakkaa kunniakkaana\nolemasta. Hän arveli gentlemanin perus-aatteen olevan sen, että hän\notti asiat semmoisina, kuin hän tapasi ne; eikä hän epäillyt, että\ntestamentin-oikeusto kestäisi meidän aikamme. Minä taivuin hänen\najatukseensa, vaikka suuresti itse epäilin sitä. Minä huomaan\nkuitenkin, että hän oli oikeassa; sillä se ei ole ainoastaan\nkestänyt tähän aikaan saakka, vaan se on kestänyt erään suuren\nparlamentinmietteen kiusallakin, joka miete laitettiin (ei erittäin\nmielukkaasti) kahdeksantoista vuotta takaperin, jolloin kaikki nämät\nminun muistutukseni esiteltiin perinpohjin ja jolloin senaikainen\ntestamenttien säilytyshuone ilmoitettiin riittävän vaan puoleksi\nkolmatta vuotta siitä lähtien. Mitä he sen jälkeen ovat näitten\ntestamenttien tehneet, ovatko he hukanneet montakin vai myyvätkö he\nniitä silloin tällöin voipuoteihin, sitä en tiedä. Minua ilahuttaa,\nettei minun testamenttini ole siellä, ja minä toivon myöskin, ettei se\nvielä pitkään aikaan joudu sinne.\n\nMinä olen kirjoittanut nämät kaikki tähän autuaalliseen lukuuni, koska\nne tässä joutuvat luonnolliseen paikkaansa. Kun Mr. Spenlow ja minä\nrupesimme tähän keskusteluun, pitkitimme sitä ja kävelyämme\nedestakaisin, siksi kuin haaraannuimme yleisiin puhe-aineisin. Ja niin\ntapahtui lopulta, että Mr. Spenlow kertoi minulle, että tästä päivästä\nviikko oli Doran syntymäpäivä ja että häntä ilahuttaisi, jos tulisin ja\nottaisin osaa vähäiseen piknikkiin sinä päivänä. Minun meni kohta\njärkeni; minä kävin aivan houkkapäiseksi seuraavana päivänä, kun\nvastaan-otin vähäisen koru-reunaisen kirjepaperi-arkin, jossa seisoi:\n\"Isä suosii. Älkäät unhottako\"; ja vietin loma-ajan jonkunlaisessa\nmielettömyyden tilassa.\n\nMinä luulen, että rupesin kaikkiin mailmattomiin hullutuksiin,\nvalmistaessani itseäni tätä siunattua tilaisuutta varten. Minua\nkuumottaa vielä, kun muistan sen kaulahuivin, jonka ostin. Saappaani\nsopisi asettaa mihin kidutuskoneitten kokoelmaan hyvänsä. Iltaa ennen\nhankin ja lähetin Norwood'in vaunuilla menemään sievän pikkuisen korin,\njoka jo itsessänsä oli, arvelin, melkein koko rakkauden ilmoitus. Siinä\noli paukkukaramelleja mitä hellimmillä mielilauseilla vaan rahalla sai.\nKello kuusi aamulla olin Covent Garden'in torilla Doralle kukkakimppua\nostamassa. Kello kymmenen ratsastin (minä olin tätä tilaisuutta varten\nhyyrännyt uljaan kimon) kukkakimppu hatussa, että se pysyisi tuoreena,\ntäyttä ravia Norwood'ia kohden.\n\nMinä luulen, että, kun näin Doran puutarhassa, mutta en ollut häntä\nnäkevinäni, ja ratsastin rakennuksen ohitse, mutta en ollut millään\nmuotoa sitä tuntevinani, vaan tuskallisesti etsin sitä, minä tein kaksi\nvähäistä narrin työtä, joita muut nuoret gentlemanit minun tilassani\nehkä myöskin olisivat tehneet -- koska ne minusta tuntuivat niin\nluonnollisilta. Mutta voi! kun todella löysin rakennuksen ja astuin\nmaahan puutarhan portilla ja vaivalla vedin nuot kivisydämiset\nsaappaani nurmikon poikki Doran luo, joka istui puutarhan tuolilla\nsyrenipuun alla, mimmoiselta hän näytti tänä ihanana aamuna perhosten\nkeskellä valkoisella olkihatullaan ja taivaan-sinisellä hameellaan!\n\nHänen seurassaan oli eräs nuori lady -- häneen verraten vanhanpuolinen\n-- melkein kahdenkymmenen vuotinen, sanoisin. Hänen nimensä oli Miss\nMills, ja Dora sanoi häntä Juliaksi. Hän oli Doran paras ystävä.\nOnnellinen Miss Mills! Jip oli siellä, ja Jip yritti taas haukkumaan\nminua. Kun tarjosin kukkakimppuani Doralle, kiristi se hampaitansa\nmustasukkaisuudesta. Hyvällä syyllä. Hyvällä syyllä todellakin, jos se\nolisi hiukankin aavistanut, kuinka minä jumaloitsin hänen emäntäänsä!\n\n\"Oh, kiitoksia, Mr. Copperfield! Mitkä kauniit kukat!\" sanoi Dora.\n\nMinun oli aikomus sanoa (ja minä olin kolme penikulmaa opiskellut\nparasta lausetta sitä varten), että katsoin niitä kauniiksi, ennenkuin\nnäin ne niin likellä _häntä_. Mutta minä en saanut sitä tehdyksi. Hän\noli liian lumoava. Kun näin hänen panevan kukat vähäistä, kuoppaista\nleukaansa vastaan, meni mieli ja kieli ja minä raukesin ihastukseen.\nMinä kummastelen, etten sanonut: \"tappakaat minut, jos teillä on mitään\nsydäntä, Miss Mills. Sallikaat minun kuolla tähän!\"\n\nSitten piti Dora kukkiani Jip'in edessä haistettavaksi. Mutta Jip\nmurisi eikä tahtonut haistaa niitä. Nyt Dora nauroi ja asetti ne hiukan\nlikemmäksi Jip'iä, pakoittaaksensa sitä. Mutta Jip tarttui johonkin\ngeraniumin varteen ja pureskeli sitä, niinkuin se olisi ollut kissa.\nSilloin Dora löi sitä ja näytti nyreältä ja sanoi: \"ihanat kukka\nparkani!\" yhtä sääliväisesti, ajattelin minä, kuin jos Jip olisi\niskenyt minuun. Minä toivoin, että se olisi!\n\n\"Te tulette hyvin iloiseksi, Mr. Copperfield, kun kuulette\", lausui\nDora, \"ettei tuo äreä Miss Murdstone ole täällä. Hän on lähtenyt\nveljensä häihin ja jää pois ainakin kolmeksi viikoksi. Eikö se ole\nhauskaa?\"\n\nMinä vastasin, että olin vakuutettu siitä, että se oli hauskaa hänelle,\nja että kaikki, mikä oli hauskaa hänelle, oli hauskaa minulle. Miss\nMills hymyili meille jonkunlaisella korkeamman viisauden ja\nhyvänsuonnin katsannolla.\n\n\"Hän on mitä ikävin olento minä milloinkaan olen nähnyt\", sanoi Dora.\n\"Sinä et saata uskoa, kuinka pahaluontoinen ja häijy hän on, Julia\".\n\n\"Kyllä minä saatan, rakas ystäväni!\" lausui Julia.\n\n\"_Sinä_ ehkä saatat, kultani\", vastasi Dora, pitäen kättänsä Julian\nkäden päällä. \"Anna minulle anteeksi, etten kohta eroittanut sinua\nmuista\".\n\nMinä opin tästä, että Miss Mills'illä oli ollut koetuksensa\nvaiherikkaan elämän kuluessa; ja minun sopii ehkä lukea tätä syyksi\nsiihen viisaasen ja hyvänsuopaan käytökseen, jota jo olen maininnut.\nMinä huomasin päivän kuluessa, että näin oli asian laita: Miss Mills\noli ollut onneton rakkaudessaan ja luultiin paenneen mailmasta\nkatkerasti kootulla kokemuksellansa, vaikka yhä ottavan tyvenesti osaa\nnuoruuden eheään toivoon ja lempeen.\n\nMutta nyt tuli Mr. Spenlow ulos asunnosta, ja Dora meni hänen\nluoksensa, sanoen: \"katso, isä, niin ihania kukkia!\" Ja Miss Mills\nhymyili miettiväisesti, niinkuin hän olisi sanonut: \"te päivänperhoset,\nnauttikaat lyhyttä olemustanne elämän kirkkaana aamuna!\" Ja nyt\nastuimme kaikki nurmikolta vaunuja kohden, jotka seisoivat valmiina.\nMinä en saa koskaan semmoista matkaa enää. Minulla ei ole koskaan ollut\ntoista semmoista. Vaunuissa ei ollut kuin nämät kolme, heidän korinsa,\nminun korini ja gitarrikotelo; ja tietysti vaunut olivat avonaiset; ja\nminä ratsastin niitten takana, ja Dora istui, selkä hevosia päin,\nkatsoen minua kohden. Hän piti kukkakimppua likellä itseänsä tyynyllä\neikä tahtonut sallia, että Jip ollenkaan istui sillä puolella häntä,\npeläten, että se rusentaisi kukkia. Hän otti ne usein käteensä ja\nvirvoitti itseänsä usein niitten hajulla. Semmoisiin aikoihin meidän\nsilmämme usein kohtasivat toisensa, ja suuresti minua kummastuttaa,\netten lentänyt uljaan kimoni pään ylitse vaunuihin.\n\nTomutti, luullakseni. Tomutti kovin, luullakseni. Minulla on joku\nheikko muisto, että Mr. Spenlow nuhteli minua siitä, että ratsastin\ntomussa; mutta minä en tietänyt mistään tomusta. Minä näin jonkun\nrakkauden ja ihanuuden pilven Doran ympäri, mutta ei mitään muuta\npilveä. Mr. Spenlow nousi välisti seisoalle ja kysyi minulta, mitä minä\nnäköalasta pidin. Minä sanoin, että se oli kaunis, ja niin se todella\nolikin; mutta se oli kaikki Doraa minulle. Aurinko paisti Doraa, linnut\nlauloivat Doraa. Etelätuuli puhalsi Doraa, ja metsäkukat pensastoissa\nolivat kaikki Doria, joka umpu. Se on lohdutukseni, että Miss Mills\nymmärsi minut. Miss Mills yksin käsitti tunteeni kokonaan.\n\nMinä en tiedä, kuinka kauas ajoimme; enkä tähän hetkeen saakka sen\nparemmin tiedä, mihin ajoimme. Kenties olimme likellä Guildford'ia.\nKenties joku Tuhat-yhdenyön loihtija oli avannut paikan päiväksi ja\nsulki sen ijäksi, kun olimme jättäneet sen. Se oli viheriäinen paikka\npehmeillä turpeilla peitetyllä kunnaalla. Siellä oli varjokkaita puita\nja kanervaa ja niin pitkältä, kuin silmä kannatti, viljavaa maisemaa.\n\nOli harmillista nähdä, että siellä oli ihmisiä, jotka odottivat meitä;\nja mustasukkaisuuteni ladyjenkin suhteen oli rajaton. Mutta kaikki oman\nsukupuoleni jäsenet -- erittäin eräs ryökäle, kolme, neljä vuotta minua\nvanhempi, punaisella poskiparralla, johon hän perusti niin paljon\nröyhkeyttä, että oli mahdoton sitä kärsiä -- olivat veri-vihollisiani.\n\nKaikki purkasimme korimme ja puuhasimme päivällistemme valmistamisessa.\nPunaparta kehui osaavansa laittaa erästä sallattia (jota minä en usko)\nja tungetteli yleisön huomioon. Muutamat nuoret ladyt pesivät kaalikset\nhänelle ja leikkasivat ne palasiksi hänen johdollaan. Dora oli niitten\njoukossa. Minä tunsin, että sallimus oli asettanut minut tätä miestä\nvastaan ja että toisen meistä täytyi kuolla. Punaparta teki sallattinsa\n(minä kummastelin, kuinka he saivat sitä syödyksi; vaikka mikä olisi\nollut, _minä_ en olisi siihen koskenut!) ja äänesti itsensä\nviinikellarin päälliköksi. Viinikellarin oli hän, kekseliäs peto,\nrakentanut ontelon puun tyveen. Vähän ajan perästä näin hänen, hummerin\nenemmistö talrikillansa, syövän päivällistänsä Doran jalkojen juurella!\n\nMinulla on vaan himmeä muisto siitä, mitä tapahtui jonkun ajan kuluessa\nsiitä, kuin tämä surkea esine ilmestyi silmieni eteen. Minä olin hyvin\niloinen, tiedän minä; mutta se oli onteva ilo. Minä lähestyin erästä\nnuorta, pieni-silmäistä, vaalean-punaisiin puettua olentoa ja\nmielittelin häntä hurjasti. Hän vastaan-otti kohteliaisuuteni\nsuosiolla; mutta oliko se ainoastaan minun tähteni, vai sentähden, että\nhänellä oli jonkunlaisia tuumia Punaparran suhteen, en voi sanoa.\nJuotiin Doran maljaa. Kun join sitä, olin siksi tarpeeksi\nkeskeyttävinäni puhettamme ja heti jälleen siihen ryhtyvinäni. Minä\nkohtasin Doran silmää, kun kumarsin häntä, ja minusta tuntui, kuin se\nolisi näyttänyt rukoilevalta. Mutta se katseli minua Punaparran pään\nyli, ja minä olin kuin timantti.\n\nTuolla nuorella, vaalean-punaisiin puetulla olennolla oli viheriäisiin\npuettu äiti; ja minä melkein luulen, että jälkimäinen valtiollisista\nsyistä eroitti meidät. Oli miten oli, koko seura hajosi, sillä välin\nkuin päivällisten tähteet korjattiin pois; ja minä kävelin itsekseni\npuitten välissä jonkunlaisessa riehuvassa ja katuvaisessa tilassa. Minä\nmietin, pitikö minun sanoa syyksi, etten voinut hyvin, ja paeta -- en\ntiedä mihin -- uljaalla kimollani, kun Dora ja Miss Mills kohtasivat\nminut.\n\n\"Mr. Copperfield\", sanoi Miss Mills, \"te olette raskasmielinen\".\n\nMinä pyysin anteeksi. En ollenkaan.\n\n\"Ja Dora\", sanoi Miss Mills, \"_sinä_ olet raskasmielinen\".\n\n\"En! En suinkaan!\"\n\n\"Mr. Copperfield ja Dora\", lausui Miss Mills melkein kunnian-arvoisalla\nkatsannolla. \"Tässä on jo kylläksi. Älkäät salliko, että joutava\nepä-ymmärrys kuihduttaa kevään kukat, joita, kun ne kerta ovat\npuhjenneet ja lakastuneet, ei koskaan voi elvyttää. Minä puhun\",\nsanoi Miss Mills, \"entisyyden -- kaukaisen, peräyttämättömän\nentisyyden kokemuksesta. Niitä kuohuvia lähteitä, jotka kimaltelevat\npäivänpaisteessa, ei saa pelkkä oikku seisauttaa; Saharan erämaan\nkosteikkoa ei saa suotta autioksi muuttaa\".\n\nMinä tuskin tiesin, mitä tein; siinä määrässä kiehahti vereni kuumaksi;\nmutta minä tartuin Doran pieneen käteen ja suutelin sitä -- ja hän\nsalli minun! Minä suutelin Miss Mills'in kättä; ja mielestäni tuntui,\nkuin kaikki kolme olisimme suoraan menneet seitsemänteen taivaasen.\n\nMe emme laskeneet alas takaisin. Me pysyimme siellä ylhäällä koko\nillan. Ensiksi astuimme edestakaisin puitten välissä: minä, Doran ujo\nkäsivarsi kainalossani; ja sen Jumala tietää, että, vaikka tämä kaikki\noli hulluutta, se olisi ollut onnellinen kohtalo, jos kesken näitä\nhullumaisia tunteita olisi muuttunut kuolemattomaksi ja ijäti saanut\nastua puitten välissä!\n\nMutta liian pian kuulimme muitten nauravan ja haastelevan ja huutavan:\n\"missä Dora on?\" Jonka vuoksi palasimme, ja he pyysivät Doraa\nlaulamaan. Punaparta olisi noutanut gitarrikotelon vaunuista, mutta\nDora sanoi hänelle, ettei kukaan tietänyt, missä se oli, paitsi minä.\nNiin Punaparta silmänräpäyksellä sysättiin pois; ja minä sen toin, minä\nsen avasin, minä gitarrin esiin otin, minä Doran viereen istuin, minä\nhänen nenäliinaansa ja hansikkaitansa pidin, minä jokaisen sävelen\nhänen suloisesta äänestään join, minulle hän lauloi, joka rakastin\nhäntä; ja taputtivat kaikki muut käsiänsä mitä taputtivat, heillä ei\nollut mitään tekemistä sen kanssa!\n\nMinä olin päihtynyt ilosta. Minä pelkäsin, että tämä onni oli liian\nsuuri todellisena ollaksensa, ja että minä ennen pitkää heräisin\nBuckingham Street'illä ja kuulisin Mrs. Crupp'in kilistelevän\ntee-kuppeja, aamiaista valmistaessaan. Mutta Dora lauloi, ja muut\nlauloivat, ja Miss Mills lauloi -- kuinka muistin onkaloissa kai'ut\nnukkuvat; niinkuin hän olisi ollut sadan vuoden vanha -- ja ilta tuli;\nja me joimme teetä ja pidimme kattilaa kiehumassa mustalaisten tavalla;\nja minä olin yhä yhtä onnellinen, kuin ennen.\n\nMinä olin onnellisempi, kuin koskaan, kun seura hajosi, ja toiset,\nvoitettu Punaparta ja kaikki, lähtivät kukin tahollensa, ja me lähdimme\nmeidän tahollemme. Ilta oli hiljainen, päivä alkoi himmetä ja suloiset\nlemut nousivat maasta ympäriltämme. Koska Mr. Spenlow oli unissansa\nchampagnesta -- kunnia maalle, joka synnytti rypäleen, rypäleelle, joka\ntuotti viinin, auringolle, joka kypsensi sen, ja kauppiaalle, joka\nväärensi sen! -- ja nukkui sitkeästi yhdessä vaunun-nurkassa, ratsastin\nminä vaunujen vieressä ja puhuttelin Doraa. Hän ihmetteli hevostani ja\ntaputti sitä -- voi kuinka kalliilta, pieneltä hänen kätensä näytti\nhevosen kaulalla! eikä hänen shaalinsa tahtonut pysyä oikein\npaikallansa, vaan minä sovitin sitä tuon tuostakin hänen ympärillensä\nkäsivarrellani; ja minusta tuntui vielä, kuin Jip olisi ruvennut\nhuomaamaan, kuinka asian laita oli, ja ymmärtämään, että sen täytyi\ntaipua ystävyyteen minun kanssani.\n\nTuo viisas Miss Mills myöskin; tuo rakastettava, vaikka mailmaan\nkyllästynyt nunna; tuo pikkuinen, tuskin kahdenkymmenen täyttänyt\npatriarkka, joka oli suorittanut välinsä mailman kanssa ja joka ei\nmillään lailla sallinut herättää nukkuvia kaikuja muistin onkaloissa;\nminkä hyvän asian _hän_ teki!\n\n\"Mr. Copperfield\", lausui Miss Mills, \"tulkaat tälle puolelle vaunuja\nhetkeksi -- jos teiltä liikenee yksi silmänräpäys. Minä tahtoisin puhua\nteidän kanssanne\".\n\nKatsokaat minua uljaalla kimollani, kun nojaun Miss Mills'in puoleen,\nkäsi vaunujen ovella!\n\n\"Doran on määrä oleskella joku aika minun luonani. Hän lähtee\nylihuomenna kotiin minun kanssani. Jos teidän tekisi mieli käydä meitä\ntervehtimässä, olen varma, että isä ilolla näkisi teidät\".\n\nMitä minä muuta voin tehdä, kuin rukoilla hiljaista siunausta Miss\nMills'in pään päälle ja kätkeä Miss Mills'in adressin muistini\nvarmimpaan soppeen! Mitä minä muuta voin tehdä, kuin ilmoittaa Miss\nMills'ille kiitollisilla katseilla ja hehkuvilla sanoilla, kuinka\nsuuressa arvossa pidin hänen hyvänsuontiansa, ja kuinka sanomattoman\nkallis hänen ystävyytensä oli minulle!\n\nSilloin Miss Mills lempeästi laski minut pois sanoen: \"menkäät takaisin\nDoran luo!\" ja minä menin; ja Dora kallistui ulos vaunuista,\npuhutellaksensa minua, ja me haastelimme koko loppupuolen matkaa; ja\nminä ratsastin uljaalla kimollani niin likellä pyörää, että hivutin sen\nvasenta etujalkaa siihen ja \"vein kuorta pois\", niinkuin sen omistaja\nsanoi minulle, \"kolmen punnan ja seitsemän shillingin edestä\" -- jotka\nminä suoritin ja pidin erinomaisen halpaa maksona niin suuresta ilosta.\nJonka ajan kuluessa Miss Mills istui ja katseli kuuta, lausuen värssyjä\nja ajatellen, arvaan minä, niitä muinaisia päiviä, jolloin hänellä\nvielä oli jotakin tekemistä mailman kanssa.\n\nNorwood oli monta penikulmaa liian lähellä, ja me saavuimme siihen\nmonta tuntia liian pian; mutta Mr. Spenlow tointui vähän sitä ennen ja\nsanoi: \"teidän täytyy tulla sisään, Copperfield, ja levätä!\" ja kun\nminä suostuin, saimme voileipää, viiniä ja vettä. Valoisassa huoneessa\nDora punehtuessaan näytti niin armaalta, etten voinut riistää itseäni\npois, vaan istuin siinä tuijottaen unelmassani, siksi kuin Mr.\nSpenlow'in kuorsaaminen sen verran herätti minua, että jätin hyvästi.\nNiin erosimme toisistamme, minä ratsastaen London'iin, koko matkan\nkädessäni tuntien Doran käden hienoa jäähyväis-koskemista,\nkymmenen-tuhatta kertaa mieleeni johdattaen jokaista tapausta ja sanaa,\nja viimein laskeutuen omaan vuoteeseni yhtä ihastuneena, kuin mikä\nnuori narri hyvänsä, jolta rakkaus ikinä vei kaikki viisi aistia.\n\nKun seuraavana aamuna heräsin, olin päättänyt ilmoittaa rakkauteni\nDoralle ja saada tietoa kohtalostani. Onnesta tai onnettomuudesta oli\nkysymys. Muuta kysymystä ei minun tietääkseni löytynyt mitään\nmailmassa, ja ainoastaan Dora voi antaa vastausta siihen. Minä vietin\nkolme päivää jonkunlaisessa uhkeassa kurjuudessa, kiduttaen itseäni\nsillä, että selitin kaikenlaisella lannistuttavalla tavalla kaikki,\nmitä oli tapahtunut Doran ja minun välilläni. Viimein suurilla\nkustannuksilla yritykseeni hankittuani lähdin Miss Mills'in luo,\nrakkauden ilmoituksen taakka hartioillani.\n\nKuinka monta kertaa kävelin katua edestakaisin ja neliskulmaisen\nedustan ympäri -- tuskalla huomaten, että itse olin paljon parempi\nselitys vanhaan arvoitukseen, kuin tuo alkuperäinen -- ennenkuin sain\nastutuksi portaita ylös ja kolkutetuksi, on yhdentekevä asia nyt.\nSilloinkin, kuin vihdoin olin kolkuttanut ja ovella odotin, aioin,\nhädässäni vähän Barkis raukkaa ajatellen, kysyä Mr. Blackboy'ta, pyytää\nanteeksi ja peräytyä. Mutta pysyin sentään paikallani.\n\nMr. Mills ei ollut kotona. Minä en odottanutkaan, että hän olisi. Häntä\nei kukaan kaivannut. Miss Mills oli kotona. Miss Mills'issä oli\nkylläksi.\n\nMinä saatettiin johonkin huoneesen toisessa kerroksessa, jossa Miss\nMills ja Dora olivat. Jip oli myöskin siellä. Miss Mills kopioitsi\nnuotteja (minä muistan, että se oli uusi laulu nimeltä Rakkauden\nruumiinvirsi) ja Dora maalasi kukkia. Kuinka onnelliseksi kävin, kun\ntunsin omat kukkani; juuri samat, jotka olin ostanut Covent Garden'in\ntorilta! Minun ei sovi sanoa, että ne olivat suuresti niitten näköiset\ntaikka ylimalkain muistuttivat mistäkään muista kukista, joita olin\nnähnyt; mutta siitä paperista, joka ympäröitsi niitä ja joka oli\ntarkasti kopioittu, tunsin, mitä tarkoitettiin.\n\nMiss Mills'iä ilahutti suuresti nähdä minua ja hän oli kovin\npahoillansa, ettei hänen isänsä ollut kotona; vaikka minusta tuntui,\nkuin kaikki olisimme mielilujuudella sitä kantaneet. Miss Mills\nhaasteli meidän kanssamme hetken aikaa, mutta laski sitten kynänsä alas\nRakkauden ruumiinvirren päälle, nousi ja jätti huoneen.\n\nMinä rupesin ajattelemaan, että lykkäisin ilmoitukseni huomiseksi.\n\n\"Minä toivon, ettei teidän ratsu parkanne ollut väsynyt, kun se\ntois-iltana tuli kotiin\", lausui Dora, nostaen ylös ihania silmiänsä.\n\"Se oli pitkä matka sille\".\n\nMinä rupesin ajattelemaan, että suorittaisin sen tänään.\n\n\"Se oli pitkä matka _sille_\", sanoin minä, \"kosk'ei sillä ollut mitään,\njoka voimistutti sitä matkalla\".\n\n\"Eikö sitä ruokittu, luontokappale raukkaa?\" kysyi Dora.\n\nMinä rupesin ajattelemaan, että lykkäisin sen huomiseksi.\n\n\"Kyllä -- kyllä\", vastasin minä, \"siitä pidettiin hyvästi huolta. Minä\ntarkoitan, ettei sillä ollut se sanomaton onni, joka minulla oli, kun\nsain olla niin likellä teitä\".\n\nDora painoi päätänsä maalauksensa puoleen ja sanoi tuokion perästä --\nminä olin tällä välin istunut tulisessa kuumeessa, jalat kovasti\nkankeassa asemassa --\n\n\"Te ette näyttäneet itsekään huomaavan tätä onnea yhteen aikaan\npäivästä\".\n\nMinä näin nyt, että olin pahassa pulassa ja että minun täytyi suorittaa\nse paikalla.\n\n\"Te ette huolineet vähintäkään siitä onnesta\", lausui Dora, kohottaen\nhiukan kulmakarvojansa ja pudistaen päätänsä, \"kun istuitte Miss\nKitt'in vieressä\".\n\nKitt, tulee minun muistuttaa, oli tuon pieni-silmäisen vaalean-punaisiin\npuetun olennon nimi.\n\n\"Vaikk'en tosiaan tiedä, miksi te huolisitte siitä\", sanoi Dora,\n\"taikka miksi te ensinkään sanoisitte sitä onneksi. Mutta tietysti te\nette tarkoita, mitä sanotte. Ja minä olen varma, ettei kukaan epäile,\nettä teillä on vapaus tehdä, mitä hyvänsä tahdotte. Jip, sinä häijy\npoika, tule tänne!\"\n\nMinä en tiedä, kuinka suoritin sen. Minä suoritin sen; yhdellä\nsilmänräpäyksellä. Minä katkaisin Jip'in tien. Minä suljin Doran\nsyliini. Minä olin täynnä kaunopuheliaisuutta. Minä en hetkeksikään\npysähtynyt sanoja tavoittaakseni. Minä kerroin hänelle, kuinka rakastin\nhäntä. Kerroin hänelle, että kuolisin ilman häntä. Kerroin, että\njumaloitsin ja palvelin häntä. Jip haukkui, kuin hullu, koko ajan.\n\nKun Dora painoi alas päänsä, itki ja vapisi, karttui vaan\nkaunopuheliaisuuteni. Jos hän tahtoi, että minä kuolisin hänen\njalkojensa eteen, ei hänen tarvinnut kuin sanoa sana, ja minä olin\nvalmis siihen. Elämä ilman Doran rakkautta oli jotakin, jota en millään\ntavalla voinut elää. Minä en voinut kestää sitä enkä tahtonutkaan. Minä\nolin rakastanut häntä joka hetki yöt päivät siitä saakka, kuin ensin\nnäin hänet. Minä rakastin häntä tänä hetkenä hulluuteen asti.\nRakastajat olivat ennen rakastaneet ja vasta rakastaisivat, mutta ei\nyksikään rakastaja ollut koskaan rakastanut eikä vasta rakastaisi, ei\nsaattanut, taitanut, voinut ikinä rakastaa niin, kuin minä rakastin\nDoraa. Mitä enemmän minä raivosin, sitä enemmän Jip haukkui. Me kävimme\nkumpikin omalla tavallamme hetkestä hetkeen hullummaksi. Hyvä, hyvä!\nDora ja minä istuimme vähän ajan perästä sohvalla jotenkin\ntyventyneinä, ja Jip makasi hänen sylissänsä, sovinnollisesti\nvilkuttaen silmiänsä minulle. Taakka oli nyt poissa. Minä olin\njonkunlaisessa täydellisen hurmauksen tilassa. Dora ja minä olimme\nkihloissa.\n\nMinä arvaan, että meillä oli joku käsitys, että tämän tuli päättyä\nnaimisiin. Meillä oli epäilemättä joku semmoinen, koska Dora asetti sen\nehdon, ettemme koskaan menisi naimisiin ilman hänen isänsä suostumusta.\nMutta minä en luule, että me nuorekkaassa ihastuksessamme todella\nkatsoimme eteenpäin taikka taaksepäin taikka pyrimme mihinkään tuolle\npuolen tiedotonta nykyisyyttä. Meidän oli määrä pitää asiamme salassa\nMr. Spenlow'ilta; mutta minä olen varma siitä, ettei se ajatus silloin\nensinkään tullut mieleeni, että tässä olisi jotakin kunniatonta.\n\nMiss Mills oli tavallista miettiväisempi, kun Dora, joka oli lähtenyt\nnoutamaan häntä, toi hänet takaisin -- arvattavasti sen vuoksi, että\nnykyinen tapahtuma oli omainen herättämään muistin onkaloissa nukkuvia\nkaikuja. Mutta hän antoi meille siunauksensa ja vakuutti meitä\nijäisestä ystävyydestänsä ja puhutteli meitä yleensä, niinkuin sopi\nluostarista lähtevälle äänelle.\n\nMikä joutava aika se oli! Mikä haaveellinen, onnellinen, narrimainen\naika se oli!\n\nKun otin mittaa Doran sormesta sormukseen, joka oli lemmikeistä\ntehtävä, ja juvelikauppias, jolle vein mitan, huomasi asian ja nauroi\ntilauskirjansa takana ja vaati minulta mielin määrin maksoa tuosta\nsievästä, sinikivisestä, pienestä leikkikalusta -- joka muistissani on\nniin likeisesti yhdistynyt Doran käteen, että eilen, kun sattumalta\nnäin toisen samanlaisen sormuksen oman tyttäreni sormessa, pikainen\nliikutus tuntui sydämessäni, niinkuin tuskasta!\n\nKun kävelin ympäri, ylpeänä salaisuudestani ja omaa ettäni ajatellen,\nja tunsin, mikä arvokas asia se oli, että minä rakastin Doraa ja hän\nminua, siinä määrässä, että, jos olisin kävellyt ylhäällä ilmassa, minä\nen olisi saattanut olla enemmän koroitettu niitten ihmisten yli, jotka,\ntoisessa tilassa ollen, matelivat maan päällä!\n\nKun meidän oli tapa yhtyä neliskulmaisen talon-edustan puutarhassa ja\nistuimme sen mustan-ruskeassa huvimajassa niin onnellisina, että minä\nvaan tästä syystä vielä tänä hetkenä rakastan Londonin varpusia, ja\nniitten savuttuneet höyhenet silmissäni muuttuvat tropikein kirjaviksi\nsuliksi!\n\nKun meillä oli ensimäinen suuri riitamme (ensi viikolla kihlauksen\njälkeen) ja Dora lähetti minulle takaisin sormuksen suljettuna\ntoivottomaan kolmikulmaiseen pilettiin, jossa hän käytti sitä kauheata\nlausetta, että \"rakkautemme oli alkanut narrimaisuudessa ja päättyi\nhulluuteen!\" jotka julmat sanat saivat minut repimään hiuksiani ja\nitkien huutamaan, että kaikki oli ohitse!\n\nKun illan pimeässä pakenin Miss Mills'in luo, jonka varkain näin\ntakakyökissä, jossa mankeli oli, ja rukoilin Miss Mills'iä rupeamaan\nvälittäjäksemme ja estämään mieleni vikaantumista. Kun Miss Mills\nryhtyi tähän toimeen ja palasi Doran kanssa, oman katkeran nuoruutensa\nsaarnastuolista kehoittaen meitä keskinäisiin myönnytyksiin ja Saharan\nerämaan karttamiseen!\n\nKun itkimme ja sovimme ja taas olimme niin autuaat, että takakyökki,\nmankeli ja kaikki muuttuivat rakkauden omaksi temppeliksi, jossa\ntuumimme Miss Mills'in kautta tapahtuvaa kirjeenvaihtoa, joka aina\nkäsittäisi vähintäänkin yhden kirjeen kummaltakin puolelta päiväänsä!\n\nMikä joutava aika! Mikä haaveellinen, onnellinen, narrimainen aika!\nKaikista niistä elämäni jaksoista, joita Aika pitää kourassansa, ei\nlöydy yhtäkään, jota, taaksepäin katsoessani, voin hymyillä\npuoleksikaan niin paljon taikka ajatella puoleksikaan niin hellästi.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nTätini kummastuttaa minua.\n\n\nMinä kirjoitin Agnes'ille heti kuin Dora ja minä olimme menneet\nkihloihin. Minä kirjoitin hänelle pitkän kirjeen, jossa koetin saada\nhäntä ymmärtämään, kuinka onnellinen minä olin ja mikä suloinen\ntyttö Dora oli. Minä pyysin, ettei hän pitäisi tätä minäkään\najattelemattomana taipumuksena, joka kerta voisi peräytyä jonkun muun\nedestä, taikka joka vähintäkään muistutti niistä poikamaisista\nmielijohteista, joista meidän oli tapa laskea leikkiä. Minä vakuutin\nhänelle, että sen syvyys oli aivan pohjaton, ja sanoin uskovani, ettei\nmitään senkaltaista oltu ikinä mailmassa tiedetty.\n\nKun eräänä ihanana iltana avoimessa akkunassani kirjoitin Agnes'ille ja\nhänen kirkkaitten, levollisten silmiensä ja lempeitten kasvojensa\nmuisto vähitellen virisi minussa, vuodatti se jollakin tapaa semmoista\nrauhaa siihen hämmennykseen ja kiihtymykseen, jossa olin viime aikoina\nelänyt ja joka jossakin määrässä vaikutti itse onnellisuuteenikin, että\nsydämeni heltyi kyyneliin asti. Minä muistan, että, kun kirje oli\npuoli-valmiina, istuin käsi poskellani ja että minusta tuntui, niinkuin\nAgnes olisi välttämätön osa luonnollisesta kodistani. Niinkuin jos Dora\nja minä sen asunnon suojassa, jonka hänen läsnä-olonsa oli tehnyt\nmelkein pyhäksi minulle, olisimme onnellisemmat kuin missään muualla.\nNiinkuin jos rakkaudessa, ilossa, surussa, toivon täyttyessä taikka\npettyessä, kaikissa mielenliikunnoissa sydämeni vaistomaisesti\nkääntyisi häneen ja hänestä saisi turvansa ja parhaan ystävänsä.\n\nSteerforth'ista minä en puhunut mitään. Minä kerroin hänelle vaan, että\noli ollut suuri suru Yarmouth'issa Emily'n pa'on tähden; ja että se\nkaksinkertaisesti koski minuun siihen kuuluvien asianhaarojen vuoksi.\nMinä tiesin, kuinka nopeasti hän aina arvasi totuuden ja ettei hän\nsuinkaan olisi ensimäinen, joka lausuisi Steerforth'in nimeä.\n\nTähän kirjeesen sain vastauksen ensi postilla. Kun luin sitä, tuntui\nmielestäni, kuin Agnes olisi puhutellut minua. Oli niinkuin hänen\nsydämellinen äänensä olisi soinut korvissani. Mitä minä muuta voin\nsanoa!\n\nViime aikoina kun olin ollut poissa kotoa, oli Traddles pari kolme\nkertaa käynyt minua hakemassa. Hän oli tavannut Peggotyn minun\nasunnossani ja tältä saanut sen tiedon, että hän oli minun vanha\nhoitajattareni (tämän tiedon oli Peggotty aina valmis antamaan kenelle\nhyvänsä, joka vaan vastaan-otti sen), sekä ruvennut hyvänsävyiseen\ntuttavuuteen hänen kanssansa ja jäänyt hetkeksi jaarittelemaan hänen\nkanssaan minusta. Niin Peggotty sanoi, mutta minä varon, että jaaritus\noli kokonaan hänen omansa ja kohtuuttoman pitkä, koska häntä oli kovin\nmahdoton hillitä, Jumala siunatkoon häntä! kun minä jouduin hänen\npuheen-aineeksensa.\n\nTämä muistuttaa minua osittain siitä, että minä odotin Traddles'ia\neräänä iltana, jonka hän itse oli määrännyt ja joka nyt oli tullut,\nosittain siitä, että Mrs. Crupp oli luopunut kaikista, mitä hänen\nvirkaansa kuului (paitsi palkasta), siksi kuin Peggotty lakkaisi\nluonani käymästä. Mrs. Crupp oli kimeällä äänellä pitänyt useita\npuheita portaissa -- ilmeisesti jonkun näkymättömän talon-tontun\nkanssa, sillä, ruumiillisesti puhuen, oli hän aivan yksinään niissä\ntiloissa -- ja lähetti sitten minulle kirjeen, jossa hän toi esiin\nmielipiteitänsä. Aloittaen sitä sillä yhteiskäytöllisellä väitöksellä,\njoka sopi jokaiseen kohtaukseen hänen elämässään, nimittäin, että hän\nitse oli äiti, jatkoi hän ilmoittaen minulle, että hän oli kerta nähnyt\naivan toisenlaisia päiviä, mutta että hänellä oli koko elin-aikansa\nollut syntyperäinen viha urkkijoita, päälletunkioita ja ilmi-antajia\nvastaan. Hän ei nimittänyt mitään nimeä, sanoi hän; se lakin pitäköön,\njolle se sopii; mutta urkkijoita, päälletunkioita ja ilmi-antajia,\nerittäinkin leski-puvussa (näitten sanojen alle oli viiva vedetty), oli\nhän aina tottunut ylenkatsomaan. Jos urkkijat, päälletunkiat ja\nilmi-antajat (mutta yhä nimiä nimittämättä) olivat saaneet jonkun\ngentlemanin haltuunsa, olkoon se hänen oma huvinsa. Gentlemanin oli\noikeus huvittaa itseänsä; tehköön hän siis niin. Kaikki, mitä hän, Mrs.\nCrupp, tahtoi, oli, ettei häntä \"saatettaisi kontrahtiin\" semmoisten\nhenkilöin kanssa. Sentähden pyysi hän, että hänelle annettaisiin\nanteeksi, jollei hän enää tullut ylikerrokseen passaamaan, ennenkuin\nkaikki oli niinkuin ennen ja niinkuin suotava oli; ja mainitsi lisäksi,\nettä hänen pikkuinen kirjansa löydettäisiin aamiaispöydältä joka\nlauantai-aamu, jolloin hän heti vaati maksonsa siinä hyvänsuovassa\ntarkoituksessa, että asianomaisilta säästettäisiin vaivaa ja\nrettelöitä.\n\nTämän jälkeen rajoitti Mrs. Crupp toimensa siihen, että hän asetti\nloukkaita portaisin, etupäässä vesi-ämpäreitä, ja koetti houkutella\nPeggottya taittamaan poikki jalkansa. Minusta tuntui jotenkin ikävältä\nelää tämmöisessä piiritystilassa, mutta minä pelkäsin liian paljon Mrs.\nCrupp'ia, keksiäkseni mitään keinoa, millä siitä päästä.\n\n\"Rakas Copperfield'ini\", huudahti Traddles, joka kaikista näistä\nhaitoista huolimatta säntilleen ilmestyi ovellani, \"kuinka voit?\"\n\n\"Rakas Traddles'ini\", sanoin minä, \"minua ilahuttaa saada viimeinkin\nnähdä sinua ja minä olen kovin pahoillani, kun en ole ennen ollut\nkotona. Mutta minulla on ollut niin paljon puuhaa --\".\n\n\"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän\", lausui Traddles, \"tietysti. Sinun\nasuu kaiketi London'issa\".\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Hän -- suo minulle anteeksi -- Miss D., tiedäthän\", sanoi Traddles,\npunehtuen suuressa hienotuntoisuudessaan, \"asuu kaiketi London'issa?\"\n\n\"Kyllä. Likellä London'ia\".\n\n\"Minun, ehkä muistat\", lausui Traddles totisella katsannolla, \"asuu\nalhaalla Devonshire'ssä -- yksi kymmenestä, minulla ei ole siis niin\npaljon puuhaa, kuin sinulla -- tässä kohden\".\n\n\"Minä ihmettelen, kuinka saat olluksi\", vastasin minä, \"häntä sen\nuseammin näkemättä\".\n\n\"Oh!\" sanoi Traddles miettiväisesti. \"Se näyttää ihmeelliseltä. Minä\narvaan, että se tulee siitä, Copperfield, ettei voi auttaa sitä\".\n\n\"Minä arvaan sen\", vastasin minä hymyillen ja hiukan punehtuen. \"Ja\nmyöskin siitä, että sinä olet niin kestäväinen ja kärsivällinen,\nTraddles\".\n\n\"Voi minua!\" arveli Traddles, sitä ajatellen, \"kummastuttaako sinua\ntässä suhteessa, Copperfield? Minä en todella tietänyt, että olin\nsemmoinen. Mutta hän on itse niin erittäin suloinen tyttö, että hän\nkenties on vähän istuttanut minuunkin näitä hyviä avuja. Kun nyt\nmainitset sitä, Copperfield, en ihmettelisi sitä ollenkaan. Minä\nvakuutan sinulle, että hän aina unhottaa itsensä ja pitää huolta noista\ntoisista yhdeksästä\".\n\n\"Onko hän vanhin?\" kysyin minä.\n\n\"Ei\", sanoi Traddles. \"Vanhin on oikea kaunotar\".\n\nHän näki, luullakseni, etten minä voinut olla tämän vastauksen\nsuoruutta hymyilemättä; ja lisäsi, vähäinen hymy omilla avosydämisillä\nkasvoillaan:\n\n\"Ei tietysti niin, ettei minun Sofiani -- sievä nimi, Copperfield, vai\nkuinka?\"\n\n\"Sangen sievä!\" sanoin minä.\n\n\"Ei tietysti niin, ettei Sofia myöskin olisi kaunis minun silmissäni ja\njokaisen täytyisi, luullakseni, lukea häntä suloisinten tyttöjen\njoukkoon, mitkä milloinkaan ovat eläneet. Mutta kun sanon, että vanhin\non oikea kaunotar, tarkoitan, että hän todella on --\" hän näytti\nkuvaavan pilviä ilmassa molemmilla käsillänsä -- \"komea, näetkö\",\nlausui Traddles voimakkaasti.\n\n\"Todella!\" sanoin minä.\n\n\"Niin, minä vakuutan sinulle\", lausui Traddles, \"todesti jotakin varsin\ntavatonta! Koska hän, näetkö, on luotu seura-elämässä ihasteltavaksi,\nmutta heidän vähien varojensa vuoksi ei paljon saa nauttia tätä iloa,\nkäy hän tietysti toisinaan hiukan närkkääksi ja vaativaiseksi. Sofia\nsaattaa hänet hyvälle tuulelle taas!\"\n\n\"Onko Sofia nuorin?\" kysyin minä koetteeksi.\n\n\"Ei!\" sanoi Traddles, leukaansa sivellen. \"Molemmat nuorimmat ovat vaan\nyhdeksän ja kymmenen vuoden vanhat. Sofia kasvattaa heitä\".\n\n\"Ehkä toinen järjestyksessä?\" kysyin uudestaan.\n\n\"Ei\", vastasi Traddles. \"Sarah on toinen. Sarah on jollakin tapaa kipeä\nselästänsä, tyttö parka. Tauti katoo vähitellen, sanovat lääkärit,\nmutta sillä välin täytyy hänen maata vuoteen omana noin vuosi aikaa.\nSofia hoitaa häntä. Sofia on neljäs\".\n\n\"Elääkö äiti?\" kysyin minä.\n\n\"Kyllä\", vastasi Traddles, \"hän elää. Hän on hyvin etevä nainen, mutta\nkostea paikkakunta ei ole sovelias hänen ruumiillensa ja -- totta\npuhuen, hän ei voi enää käyttää jäseniänsä\".\n\n\"Sepä onnetonta!\" sanoin minä.\n\n\"Kovin surkeata, eikö ole?\" vastasi Traddles. \"Mutta, pelkältä\nkodilliselta kannalta katsoen, se ei ole niin paha, kuin se voisi olla,\nkoska Sofia on astunut hänen sijaansa; Sofia on yhtä paljon äiti\näidillensä, kuin yhdeksälle sisarukselleen\".\n\nMinä ihmettelin suuresti tämän nuoren ladyn hyviä avuja; ja\nrehellisesti tahtoen tehdä parastani estääkseni, että Traddles'in hyvää\nluontoa käytettäisiin väärin ja heidän yhteisen tulevaisuutensa\nvahingoksi, kysyin, kuinka Mr. Micawber jaksoi.\n\n\"Hän jaksaa varsin hyvin, Copperfield, kiitoksia paljon\", lausui\nTraddles. \"Minä en asu hänen luonansa tätä nykyä\".\n\n\"Etkö?\"\n\n\"En. Asia on se\", sanoi Traddles kuiskaten, \"että hän satunnaisten\nvastustensa vuoksi on muuttanut nimensä Mortimer'iksi eikä liiku ulkona\nennenkuin pimeän tultua -- ja silloin silmälaseilla. Kävivät\nryöstämässä meillä hyyryn tähden. Mrs. Micawber oli niin kauheassa\ntilassa, etten todella juljennut olla nimeäni antamatta tuohon toiseen\nvekseliin, josta täällä puhuimme. Sinun on helppo arvata, Copperfield,\nkuinka hauskalta minusta tuntui, kun näin, että asia sen kautta\nsuoritettiin ja Mrs. Micawber jälleen tointui\".\n\n\"Hm!\" sanoin minä.\n\n\"Ei niin, että hänen onneansa kesti kauan\", jatkoi Traddles, \"sillä,\npaha kyllä, kävivät viikon perästä uudestaan ryöstämässä. Se kukisti\nkoko laitoksen. Minun on siitä saakka asuntonani ollut kaluineen\nhyyrätty huone, ja Mortimer'in on oltu hyvin piilossa. Minä toivon,\nettet katso sitä itsekkäisyydeksi, Copperfield, jos mainitsen, että\nmäkläri vei pikkuisen, pyöreän, marmori-laikkaisen pöytäni ja Sofian\nkukka-ruukun sekä alustan?\"\n\n\"Mikä ikävä seikka!\" huudahdin minä suuttuneena.\n\n\"Se oli kova kiusta\", sanoi Traddles, ruumistansa rytkyttäen, niinkuin\nainakin, tätä lausetta käyttäessään. \"Minä en kuitenkaan mainitse sitä\nsoimatakseni heitä, vaan eräässä tarkoituksessa. Asia on, Copperfield,\nse, etten kyennyt ostamaan niitä takaisin siihen aikaan, kuin ne\nvietiin; ensiksi, koska mäkläri, jota aavisti, että minä halasin saada\nniitä, suunnattomasti koroitti niitten hintaa; ja toiseksi, koska\nminulla -- ei ollut mitään rahaa. Nyt olen siitä asti pitänyt mäklärin\npuotia silmällä\", lausui Traddles, suuresti iloiten salaisuudestaan. --\n\"Se on Tottenham Court Road'in päässä, ja vihdoin olen tänään nähnyt,\nettä ne ovat asetetut esiin myytäväksi. Minä olen vaan katsellut niitä\nkadun toiselta puolelta, sillä, jos hän näkisi _minut_, vaatisi hän\näärettömiä niistä! Minun on nyt johtunut mieleeni, että, koska minulla\ntällä haavaa on rahaa, sinä ehkä suostuisit pyytämään, että sinun hyvä\nhoitajattaresi lähtisi minun kanssani puotiin -- minun sopii näyttää se\nhänelle toisen kadun kulman takaa -- ja ostaisi ne niin huokealla, kuin\nmahdollista, ikäänkuin itseänsä varten!\"\n\nSe ilo, jolla Traddles esitteli tätä tuumaa minulle, ja se vakuutus,\njoka hänellä oli sen tavattomasta sukkeluudesta, ovat mitä tuoreimpia\nseikkoja muistissani.\n\nMinä vastasin hänelle, että vanha hoitajattareni mielihyvällä auttaisi\nhäntä, ja että me kaikki kolme yhdessä astuisimme sotatanterelle, mutta\nyhdellä ehdolla. Tämä ehto oli juhlallinen päätös hänen puoleltaan,\nettei hän enää lainaisi nimeänsä eikä mitään muuta Mr. Micawber'ille.\n\n\"Rakas Copperfield'ini\", lausui Traddles, \"minä olen jo tehnyt niin,\nkoska rupesin ymmärtämään, etten ole ainoastaan ollut varomaton, vaan\nsuorastaan tehnyt väärin Sofian suhteen. Jos kerta olen luvannut sen\nitselleni, ei ole enää mitään pelkoa; mutta minä olen aivan taipuvainen\nlupaamaan sitä sinullekin. Tuon ensimäisen onnettoman vekselin olen\nmaksanut. Minä en epäile, että Mr. Micawber olisi maksanut sen, jos hän\nolisi voinut, mutta hän ei voinut. Yksi asia täytyy minun, Copperfield,\nmainita, josta pidän hyvin paljon Mr. Micawber'issa. Se koskee tuota\ntoista vekseliä, joka ei vielä ole maksettavaksi langennut. Hän ei sano\nminulle, että siitä _on_ pidetty huolta, vaan että hän _aikoo_ pitää\nhuolta siitä. Tuossa on mielestäni jotakin sangen rehellistä ja\nkunnollista!\"\n\nMinä en tahtonut vähentää hyvän ystäväni luottamusta ja yhdyin\nsentähden hänen ajatukseensa. Hiukan vielä keskusteltuamme lähdimme\nrihkamakauppiaan puotia päin Peggottya pestaamaan, koska Traddles ei\nsuostunut viettämään iltaa minun kanssani osittain sentähden, että hän\nsuuresti pelkäsi, että joku muu ostaisi hänen omaisuutensa, ennenkuin\nhän ehti ostaa sitä takaisin, ja osittain sentähden, että se oli se\nilta, jona hän aina kirjoitti suloisimmalle tytölle mailmassa.\n\nMinä en koskaan unhota, kuinka hän kurkisteli kadun kulmasta Tottenham\nCourt Road'illa, sillä aikaa kuin Peggotty hieroi kauppaa noista\nkalliista kaluista, eikä hänen levottomuuttansa, kun Peggotty jotakin\nhintaa turhaan tarjottuaan verkalleen lähestyi meitä, mutta helpoittava\nmyymämies huusi häntä takaisin ja hän palasi. Kaupanteko päättyi niin,\nettä Peggotty osti tavaran jotenkin hyvillä ehdoilla, ja Traddles oli\nsanomattomasti ihastunut.\n\n\"Minä olen todella hyvin kiitollinen teille\", sanoi Traddles, kun hän\nkuuli, että ne samana iltana lähetettäisiin hänen asuntoonsa. \"Jos\nlisäksi pyytäisin yhtä hyvää työtä sinulta, Copperfield, toivon, ettet\nkatsoisi sitä aivan narrimaiseksi?\"\n\nMinä sanoin edeltäpäin, etten suinkaan katsoisi.\n\n\"Jos siis tahtoisitte tehdä niin hyvin\", lausui Traddles Peggotylle,\n\"ja hankkia minulle kukkaruukun, luulen, että minun tekisi mieli itse\n(koska se oli Sofian, Copperfield) kantaa se kotiin!\"\n\nPeggotty hankki sen hänelle ilolla, ja hän lausui Peggotylle sulimmat\nkiitoksensa sekä astui Tottenham Court Road'ia ylöspäin, hellästi\nsylissään kantaen kukkaruukkua mitä iloisimmalla katsannolla minä\nmilloinkaan olen nähnyt.\n\nTuosta palasimme asuntooni. Koska puodit siinä määrässä viehättivät\nPeggottya, etten koskaan ole moista nähnyt, kävelin verkalleen\neteenpäin, huvitettuna siitä, että hän tirkisteli sisään akkunoista, ja\nodottaen häntä niin usein, kuin hän tahtoi. Meiltä meni niin muodoin\nkappale aikaa, ennenkuin pääsimme Adelphi'in.\n\nPortaita ylöspäin astuessamme, huomautin hänelle, että Mrs. Crupp'in\nloukkaat äkkiä olivat kadonneet, niinkuin myöskin että näkyi jälkiä\näskeisistä askelista. Me olimme molemmat kovasti kummastuksissa, kun\nkorkeammalle tullessamme näimme, että ulko-ovi, jonka olin sulkenut,\noli auki ja kuulimme ääniä sisältäpäin.\n\nMe katselimme toisiamme tietämättä, mitä tehdä, ja astuimme\narkihuoneesen. Kuinka suuresti hämmästyin, kun aivan odottamatta siellä\nnäin tätini ja Mr. Dick'in! Tätini istui niinkuin mikä naispuolinen\nRobinson Crusoe tahansa ja joi teetä läjään kootulla matkatavarallaan,\nmolemmat lintunsa edessään ja kissa polvillansa. Mr. Dick nojautui\nmiettiväisesti isoon paperileijaan, jommoisia olimme usein yhdessä\nlaskeneet, Ja hänen ympärillänsä oli vielä enemmän kaluja kasattuna!\n\n\"Kallis täti!\" huudahdin minä. \"Mikä odottamaton ilo!\"\n\nMe syleilimme sydämellisesti toisiamme; Mr. Dick ja minä pudistimme\nsydämellisesti kättä; ja Mrs. Crupp, joka ahkerasti jakeli teetä ja oli\nylenmäärin kohtelias, sanoi sydämellisesti, että hän hyvin tiesi, että\nMr. Copperfield'illä olisi sydän suussa, kun hän näkisi rakkaat\nsukulaisensa.\n\n\"Halloo!\" sanoi tätini Peggotylle, joka seisoi epäilevänä hänen\nkammottavan olentonsa edessä. \"Kuinka _te_ jaksatte?\"\n\n\"Sinä muistat tätini, Peggotty?\" sanoin minä.\n\n\"Älä Jumalan tähden, lapsi\", huudahti tätini, \"nimitä tätä naista\ntuolla Etelämeren Saarien nimellä! Jos hän on mennyt naimisiin ja\npäässyt siitä, joka oli mitä parasta hän voi tehdä, miks'et suo hänelle\nvoittoa tästä muutoksesta? Mikä nimenne nyt on, P.?\" kysyi tätini,\nlievittääksensä tuota vastenmielistä nimitystä.\n\n\"Barkis, Ma'am\", lausui Peggotty niiaten.\n\n\"Hyvä! se on inhimillistä\", sanoi tätini. \"Se kuuluu vähemmän siltä,\nkuin tarvitsisitte lähetys-saarnaajaa. Kuinka voitte, Barkis? Minä\ntoivon, että voitte hyvin?\"\n\nNäistä armollisista sanoista rohkaistuna sekä siitä, että tätini ojensi\nkättänsä, tuli Barkis esiin, tarttui hänen käteensä ja niiasi\nkiitokseksi.\n\n\"Me olemme, näen minä, vanhemmat, kuin olimme\", sanoi tätini. \"Me\nolemme vaan kerran ennen kohdanneet toisemme, tiedättehän. Sievä toimi\nmeillä silloin oli! Rakas Trot, kupillinen lisäksi\".\n\nMinä ojensin sen nöyrästi tädilleni, jonka ryhti oli jäykkä, kuin\nainakin, ja uskalsin muistuttaa, että hän istui arkulla.\n\n\"Sallikaat minun vetää tänne sohva taikka nojatuoli, täti\", sanoin\nminä. \"Miksi istutte niin epämukavasti?\"\n\n\"Kiitoksia, Trot\", vastasi tätini, \"minä istun mieluisammin omaisuuteni\npäällä\". Tässä tätini terävästi katseli Mrs. Crupp'ia ja muistutti:\n\"meidän ei tarvitse enää vaivata teitä, Ma'am\".\n\n\"Panenko hiukan enemmän teetä kannuun, ennenkuin menen, Ma'am\", arveli\nMrs. Crupp.\n\n\"Ei, kiitoksia, Ma'am\", vastasi tätini.\n\n\"Tahtoisitteko, että tuon kappaleen voita lisäksi, Ma'am?\" kysyi Mrs.\nCrupp. \"Taikka suvaitsisitteko maistaa tuoreita munia? taikka paistanko\npalasen silavaa? Eikö ole mitään, jota voisin tehdä rakkaan tätinne\nhyväksi, Mr. Copperfull?\"\n\n\"Ei mitään, Ma'am\", vastasi tätini. \"Minä tulen varsin hyvästi toimeen,\nkiitoksia\".\n\nMrs. Crupp, joka oli lakkaamatta hymyillyt, ilmoittaaksensa lempeätä\nluontoansa, ja lakkaamatta pitänyt päätänsä kallella, ilmoittaaksensa\nyleistä heikkoutta ruumiinrakennuksessaan, sekä lakkaamatta hieronut\nkäsiänsä, ilmoittaaksensa haluansa palvella kaikkia ansiollisia\nolentoja, hymyili vähitellen itsensä, kallisti itsensä sekä hieroi\nitsensä ulos huoneesta.\n\n\"Dick!\" lausui tätini. \"Te tiedätte, mitä sanoin teille\nsilmänpalvelioista ja kullankumartajista?\"\n\nMr. Dick -- näyttäen jotenkin pelästyneeltä, niinkuin hän olisi\nunhottanut sen -- vastasi nopeasti myöntämällä.\n\n\"Mrs. Crupp on yksi niistä\", lausui tätini. \"Barkis, tahdotteko nähdä\nsitä vaivaa, että katsotte teetä ja annatte minulle kupillisen lisäksi,\nsillä minun ei ole mieleeni, että tuo nainen kaataa sitä minulle!\"\n\nMinä tunsin tätini kylläksi hyvin, havaitakseni, että hänellä oli\njotakin tärkeätä sydämellänsä ja että hänen tulonsa tiesi paljon\nenemmän, kuin mitä outo ehkä olisi ajatellut. Minä huomasin, kuinka\nhänen silmänsä siirtyivät minun puoleeni, kun hän luuli minun\nkääntäneen huomioni muuanne, ja kuinka joku omituinen epäneuvoisuus\nnäytti taistelevan hänessä, vaikka hän ulkonaisesti pysyi jäykkänä ja\ntyvenenä. Minä rupesin miettimään, olinko tehnyt mitään, joka oli\nloukannut häntä; ja omatuntoni kuiskasi minulle, etten ollut vielä\nkertonut hänelle Dorasta. Lieneekö se tämä, ajattelin minä.\n\nKoska tiesin, ettei hän ilmoittaisi mitään, ennenkuin hänen mielestään\naika oli tullut, istuin likelle häntä, puhuttelin lintuja, leikittelin\nkissan kanssa ja olin niin levollinen, kuin suinkin mahdollista.\nMutta todella minä en likimainkaan ollut levollinen; enkä olisi\nollut levollinen, vaikka Mr. Dick, joka seisoi nojautuen isoon\npaperileijaansa tätini takana, ei olisikaan käyttänyt jokaista salaista\ntilaisuutta ja synkkämuotoisesti pudistanut päätänsä minulle, samalla\nkuin hän osoitti tätiäni.\n\n\"Trot\", lausui tätini viimein, kun hän oli juonut teensä, huolellisesti\nsilitellyt pukuansa ja pyhkinyt huuliansa -- \"teidän ei tarvitse mennä,\nBarkis! -- Trot, oletko sinä oppinut lujaksi ja itseesi luottavaksi?\"\n\n\"Minä toivon sitä, täti\".\n\n\"Mitä sinä pidät varmana?\" kysyi miss Betsey.\n\n\"Sitä, mitä sanoin, täti\".\n\n\"Miksi siis, lemmittyni\", sanoi tätini, totisesti minua katsellen,\n\"miksi sinä luulet, että minä mieluisammin istun tänä iltana tämän\nomaisuuteni päällä, kuin missään muualla?\"\n\nMinä pudistin päätäni kykenemätönnä arvaamaan.\n\n\"Koska\", lausui tätini, \"se on kaikki, mitä minulla on. Koska olen\nkokonaan häviöön joutunut, rakas poikani!\"\n\nJos rakennus ja me kaikki olisimme pyörähtäneet alas virtaan yhdessä,\nolisin tuskin kovemmin säpsähtänyt.\n\n\"Dick tietää sen\", sanoi tätini, laskien kättänsä levollisesti\nolkapäälleni. \"Minä olen kokonaan häviöön joutunut, rakas Trotini!\nKaikki, mitä minulla mailmassa on, löytyy tässä huoneessa, paitsi tuo\nvähäinen taloni; ja sen olen käskenyt Janet'in hyyrätä muille. Barkis,\nminä tarvitsisin vuodetta yöksi tälle gentlemanille. Kustannusten\nkarttamiseksi ehkä saatatte hankkia täällä vuoteen minulle itselle.\nKaikki kelpaa. Se on vaan täksi yöksi. Puhutaan tästä enemmän\nhuomenna\".\n\nHämmästyksestäni ja huolestani hänen tähtensä -- todella hänen tähtensä\n-- heräsin, kun hän hetkeksi lankesi kaulaani ja itkien sanoi, että\nhäntä suretti vaan minun puolestani. Seuraavana silmänräpäyksenä\ntukahutti hän mielenliikutuksensa ja lausui pikemmin voittosalla, kuin\nalakuloisella katsannolla:\n\n\"Meidän tulee kohdata vastuksia eikä sallia niitten peloittaa itseämme,\nrakas poikani. Meidän tulee oppia näyttämään näytelmä loppuun asti.\nMeidän tulee osoittaa, ettei onnettomuus voi kukistaa meitä, Trot!\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nAlakuloisuutta.\n\n\nHeti kuin jälleen saavutin mielenmalttini, joka kokonaan oli kadonnut\nminusta, kun ensin kuulin tätini masentavan ilmoituksen, esittelin Mr.\nDick'ille, että hän tulisi rihkamakauppiaan puotiin ja ottaisi\nhaltuunsa sen vuoteen, jonka Mr. Peggotty tuonain oli jättänyt\ntyhjäksi. Koska rihkamakauppiaan puoti oli Hungerford-torin vieressä ja\nHungerford-tori niihin aikoihin oli aivan toisenlainen paikka, kuin\nnyt, oli oven edessä matala, puinen pylvästö (muistuttaen vähän siitä,\njoka oli sen huoneen edessä, jossa pikku ukko ja akka elivät vanhassa\nilmapuntarissa), joka suuresti huvitti Mr. Dick'iä. Varmaan olisi se\nkunnia, että hänen oli tilaisuus asua ylipuolella tämmöistä rakennusta,\nsaanut hänet unhottamaan monta ikävää asiaa; mutta koska niitä todella\noli vaan hyvin harva, paitsi tuo seka-haju, josta jo olen puhunut, ja\nehkä tilan puute, oli hän aivan mieltynyt asuntoonsa. Mrs. Crupp oli\nsuuttuneena vakuuttanut hänelle, ettei siellä ollut kylläksi tilaa\nkissan hirttämiseenkään; mutta niinkuin Mr. Dick oikein huomautti\nminulle, sänkynsä päähän istuen ja jalkaansa pidellen, \"te tiedätte,\nTrotwood, minä en tahdo hirttää mitään kissoja. Minä en koskaan hirtä\nkissoja. Sentähden, mitä tämä _minun_ tekee!\"\n\nMinä koetin tutkia, tiesikö Mr. Dick ollenkaan syitä tähän äkkinäiseen\nja suureen muutokseen tätini asioissa. Niinkuin minun sopi odottaa, hän\nei tietänyt. Ainoa selitys, jonka hän voi antaa siihen, oli se, että\ntätini toisena päivänä oli sanonut hänelle: \"no, Dick, oletteko todella\nja totisesti se filosofi, jona pidän teitä?\" että hän silloin oli\nvastannut: \"kyllä, minä toivon sitä\"; että tätini silloin oli sanonut:\n\"Dick, minä olen häviöön joutunut\"; että hän silloin oli sanonut: \"vai\nniin!\" että tätini silloin oli kovasti kiittänyt häntä, josta hän oli\nhyvin iloissaan; että he silloin olivat lähteneet minun luokseni ja\nmatkalla syöneet voileipää ja juoneet pullo-porteria.\n\nMr. Dick oli niin hyvillään, tuossa kun hän istui sängyn päässä,\npidellen jalkaansa ja kertoen minulle näitä, silmät pystyssä ja\nkummastuksen hymy huulilla, että, minä sanon sitä mielipahalla, minä\nsuutuin ja selitin hänelle, että häviö oli sama kuin hätä, puute ja\nnälkä; mutta minä rangaistiin pian tästä tylyydestä, kun näin, että\nhänen kasvonsa kävivät vaaleiksi ja kyynelet juoksivat hänen\npidentyneille poskillensa, samalla kuin hän niin tuskastuneena katseli\nminua, että paljon kovempi sydän, kuin minun, olisi heltynyt. Minulla\noli paljon enemmän vaivaa hänen reipastuttamisestaan, kuin hänen\nsurettamisestaan, ja minä huomasin pian (mitä minun kohta olisi pitänyt\nhuomata), että hän oli ollut niin levollinen vaan sen vuoksi, että hän\nuskalsi kaikkein viisaimpaan ja ihmeellisimpään naiseen ja rajattomasti\nluotti minun hengenvoimiini, joitten jälkimäisten hän, luullakseni,\narveli voittavan kaikenlaiset vaarat, jotka eivät suorastaan kuolemaa\ntuottaneet.\n\n\"Mitä voimme tehdä, Trotwood?\" kysyi Mr. Dick. \"Ensiksi meillä on\nmemoriali --\".\n\n\"On kyllä\", sanoin minä. \"Mutta kaikki, mitä tätä nykyä voimme tehdä,\nMr. Dick, on se, että näytämme iloisilta emmekä anna tätini huomata,\nettä ajattelemme asiaa\".\n\nHän suostui tähän mitä vakavimmalla tavalla ja käski minun, jos näkisin\nhänen poikkeevan vaan tuuman verran oikealta suunnalta, muistuttaa\nhäntä jollakin semmoisella oivallisella keinolla, joka aina oli minun\ntarjonani. Mutta mielipahalla kerron, että se pelko, jonka olin hänessä\nherättänyt, oli niin suuri, ettei hän pystynyt millään lailla sitä\nsalaamaan. Koko illan kääntyivät hänen silmänsä tätini kasvoja kohden\nsemmoisella kammolla, kuin hän olisi nähnyt tätini paikalla laihaksi\nmuuttuvan. Mr. Dick tiesi kyllä tämän ja koetti pidättää päätänsä,\nmutta asia ei ensinkään parantunut siitä, että hän istui pää\nliikkumatonna ja pyöritti silmiänsä niinkuin hengetön kone.\nIllallisella näin hänen katsovan leipäänsä (joka sattui olemaan\nvähäinen), niinkuin tämä olisi ollut ainoa, joka varjeli meitä\nnälänhädästä; ja kun tätini kehoitti häntä syömään niinkuin\ntavallisesti, tapasivat silmäni hänet, kun hän juuri pisti palasia\nleivästänsä ja juustostansa plakkariinsa, epäilemättä siinä\ntarkoituksessa, että hän näillä säästöillä virvoittaisi meitä, kun\nolimme jommoisessakin määrässä hoikenneet.\n\nTätini päinvastoin oli aivan levollisella mielellä, joka oli\nopetukseksi meille kaikille -- varsinkin minulle. Hän oli erittäin\narmollinen Peggottya kohtaan, paitsi kun minä huomaamatta nimitin häntä\ntällä nimellä; ja vaikka tiesin että hän tunsi olonsa Londonissa\noudoksi, näytti hän olevan aivan kuin kotona. Hänen oli määrä saada\nminun vuoteeni, ja minun tuli maata arkihuoneessa, vartioitakseni\nhäntä. Hän pani paljon arvoa siihen, että hän oli niin likellä virtaa,\njos tulipalo sattuisi; ja minä todella luulen, että hän suuresti\nrauhottui tämän seikan kautta.\n\n\"Ei, Trot, rakas poikani\", lausui tätini, kun hän näki, että minä\nhankin sekoittamaan hänelle hänen tavallista iltajuomaansa.\n\n\"Eikö mitään, täti?\"\n\n\"Ei viiniä, poikani. Olutta\".\n\n\"Mutta täällä on viiniä, täti. Ja se tehtiin teille aina viinistä\".\n\n\"Säästä viini tautia varten\", lausui tätini. \"Me emme saa varottomasti\nkuluttaa sitä, Trot. Olutta minulle. Puoli mittaa\".\n\nMinä pelkäsin, että Mr. Dick pyörtyisi. Kun täti ei ottanut\ntaipuaksensa, menin itse olutta ostamaan. Koska ilta oli joutunut,\nkäyttivät Peggotty ja Mr. Dick tätä tilaisuutta ja lähtivät yhdessä\nasuntoonsa. Minä erosin hänestä, mies raukasta, kadun kulmassa, jossa\nhän seisoi, paperi-leija selässä, täydellisenä inhimillisen\nonnettomuuden kuvapatsaana.\n\nTätini käveli edestakaisin huoneessa, kun palasin, sormillansa\nlaskostellen yölakkinsa reunuksia. Minä lämmitin oluen ja leikkasin\npaahdettua leipää tavallisten, tarkasti pidettävien sääntöjen mukaan.\nKun se oli valmiina hänelle, oli hän valmiina sille, yölakki päässä ja\nhameen liepeet polven kohdalta sonnustettuina.\n\n\"Rakas poikani\", sanoi tätini, lusikallisen siitä juotuaan, \"se on\nmonin verroin parempaa, kuin viini. Se ei vaivaa päätä puoleksikaan\nniin paljon\".\n\nMinä arvaan, että näytin epäilevältä, sillä hän lisäsi:\n\n\"Hyi, hyi, lapseni. Jollei mikään pahempi, kuin täytymys juoda olutta,\ntapahtuisi meille, olisi meidän hyvin laita\"\n\n\"Niin itsekin ajattelisin, täti\", sanoin minä.\n\n\"No, miks'et siis ajattele niin?\" lausui tätini.\n\n\"Koska teillä ja minulla on suuri eroitus\", vastasin minä.\n\n\"Joutavia, Trot!\" sanoi tätini.\n\nLevollisella tyytyväisyydellä, jossa ilmestyi varsin vähän, jos\nmitäkään, teeskentelemistä, särpi tätini sitten lämmintä oluttansa\ntee-lusikalla ja kasti siihen leivän liuskojansa.\n\n\"Trot\", arveli hän. \"Yleensä oudot kasvot eivät miellytä minua, mutta\nBarkis'ia, tiedätkö, melkein rakastan!\"\n\n\"Teidän sananne maksavat enemmän, kuin sata puntaa!\" lausuin minä.\n\n\"Mailma on aivan kummallinen\", muistutti tätini, nenäänsä hivuttaen;\n\"kuinka tuo vaimo joutui siihen tuommoisella nimellä, on minun mahdoton\nymmärtää. Luulisi, että olisi paljon helpompi syntyä Jackson'iksi\ntaikka joksikin semmoiseksi\".\n\n\"Kenties hänkin ajattelee niin; eihän nimi ole hänen vikansa\", sanoin\nminä.\n\n\"Arvattavasti ei\", vastasi tätini, melkein paheksien myöntymistänsä;\n\"mutta ikävä seikka se on. Kuitenkin hän nyt on Barkis. Siinä on\njotakin lohdutusta. Barkis pitää tavattoman paljon sinusta, Trot\".\n\n\"Ei löydy mitään, jota hän ei tekisi osoittaaksensa sitä\", sanoin minä.\n\n\"Niin minäkin luulen\", vastasi tätini. \"Tässä huppelo raukka on\npyytänyt ja rukoillut, että hän saisi antaa minulle vähän rahoistansa\n-- koska hän on saanut liian paljon niitä! Se houkkio!\"\n\nTätini silmistä tiukkuivat ilon kyynelet suorastansa lämpimään olueen.\n\n\"Hän on mitä naurettavimpia olentoja milloinkaan on löytynyt\", lausui\ntätini. \"Ensi hetkestä, jolloin näin hänet rakkaan äiti vainajasi\nluona, tiesin, että hän oli kaikkein naurettavin kuolevaisten joukosta.\nMutta Barkis'issa on paljon hyvää!\"\n\nHän oli nauravinansa ja sai sillä tapaa tilaisuutta nostaa kättänsä\nsilmilleen. Tämän tehtyä alkoi hän taas syödä paahdettua leipäänsä ja\nsamalla puhua.\n\n\"Niin! Jumala armahtakoon meitä!\" huokaili tätini. \"Minä tiedän kaikki,\nTrot! Barkis ja minä haastelimme vähän sillä aikaa, kuin sinä olit\npoissa Dick'in kanssa. Minä tiedän kaikki. Minä en puolestani ymmärrä,\nmihin nuot viheliäiset tytöt toivovat pääsevänsä. Minua kummastuttaa,\nettä he eivät särje aivojansa -- kaminin-reunuksiin\", lausui tätini;\njoka ajatus arvattavasti joutui hänen mieleensä, kun hän katseli minun\nkaminin-reunustani.\n\n\"Em'ly parka!\" sanoin minä.\n\n\"Voi, älä puhu minulle paroista\", vastasi tätini. \"Hänen olisi sopinut\najatella sitä, ennenkuin hän aikaan-saatti niin paljon onnettomuutta!\nSuutele minua, Trot. Sinun varhainen kokemuksesi surettaa minua\".\n\nKun kallistuin eteenpäin, pani hän lasinsa polvelleni, pysyttääkseni\nminua lähellään ja sanoi:\n\n\"Oi, Trot, Trot! Vai luulet sinäkin itsesi rakastuneeksi! Luuletko?\"\n\n\"Luulen, täti!\" huudahdin minä niin punaisena, kuin minun oli\nmahdollinen olla. \"Minä jumaloitsen häntä kaikesta sydämestäni!\"\n\n\"Doraa, se on tietty!\" vastasi tätini. \"Ja sinä aiot kai sanoa, että\ntuo pikku olento on aivan lumoava?\"\n\n\"Rakas tätini!\" vastasin minä, \"ei kukaan voi arvatakaan, mimmoinen hän\non!\"\n\n\"Vai ei! Eikö hän ole typerä?\" sanoi tätini.\n\n\"Typerä, täti!\"\n\nMinä luulen täyttä totta, etten ollut koskaan hetkeksikään joutunut\najattelemaan, oliko hän semmoinen, vai ei. Minä paheksin tietysti koko\ntuota ajatusta; mutta se iski mieltäni jollakin tapaa, niinkuin ihan\nuusi miete.\n\n\"Eikä huikentelevainen?\" lausui tätini.\n\n\"Huikentelevainen, täti!\" Minä en voinut muuta kuin toistaa tätä\nrohkeata arvelua samanlaisella tunteella, kuin millä olin toistanut\nedellisen kysymyksen.\n\n\"No, no!\" sanoi tätini. \"Minä kysyn vaan. Minä en halvenna häntä. Pikku\npariskunta raukka! Ja te luulette kai, että olette luodut toisianne\nvarten ja saatte viettää jonkunlaista pitopöydän elämää, niinkuin kaksi\nsievää konfektia, vai kuinka, Trot?\"\n\nHän kysyi minulta tätä niin ystävällisesti ja niin lempeällä\nkatsannolla, puoleksi leikillisellä ja puoleksi surullisella, että se\noikein koski sydäntäni.\n\n\"Me olemme nuoret ja kokemattomat, sen tiedän kyllä, täti\", vastasin\nminä; \"ja totta puhuen sanomme ja ajattelemme paljon, joka on jotenkin\nlapsellista. Mutta me rakastamme toisiamme vilpittömästi, siitä olen\nvarma. Jos ajattelisin, että Dora voisi rakastua johonkuhun muuhun\ntaikka lakata minua rakastamasta, taikka että minä voisin rakastua\njohonkuhun muuhun taikka lakata häntä rakastamasta, en tiedä, mitä\ntekisin -- tulisin hulluksi, luulen minä!\"\n\n\"Voi, Trot!\" lausui tätini, päätänsä pudistaen ja totisesti hymyillen;\n\"sokea, sokea, sokea!\"\n\n\"Joku, jonka minä tunnen, Trot\", jatkoi tätini, hetken vaiti oltuansa,\n\"on, vaikka sangen taipuvainen luonnoltansa, kuitenkin tunteiltansa\nniin vakava, että tuo lapsi parka muistuu mieleeni. Vakavuutta, sitä\njuuri tämän jonkun tulee tavottaa tueksensa ja paranteeksensa, Trot.\nSyvää, suoraa, puhdasta vakavuutta\".\n\n\"Jospa vaan tietäisitte Doran vakavuuden, täti!\" huudahdin minä.\n\n\"Voi, Trot!\" sanoi hän taas; \"sokea, sokea!\" ja, vaikk'en tietänyt\nmistä syystä, tunsin jonkun epämääräisen, onnettoman kadon taikka\nkaipauksen pimittävän itseäni, niinkuin pilvi.\n\n\"Minä en kuitenkaan tahdo\", lausui tätini, \"kyllästyttää kahta nuorta\nolentoa toisiinsa taikka saattaa heitä onnettomiksi; ja vaikka\nse on pikku tytön ja pikku pojan rakkaus, ja semmoiset lasten\nrakkauden-liitot sangen usein -- huomaa! minä en sano aina! --\nraukeavat tyhjään, katsokaamme kuitenkin asiaa totiselta kannalta ja\ntoivokaamme onnellista päätöstä jonakin päivänä. Asialla on kyllä aikaa\nkypsyä!\"\n\nTämä ei ylimalkain ollut erittäin lohdullista innostuneelle\nrakastajalle; mutta minua ilahutti, että tätini tiesi asiani, ja minä\nmuistin, että hän oli väsynyt. Minä kiitin häntä sen vuoksi hartaasti\ntästä hänen rakkautensa osoituksesta ja kaikesta muusta hyvyydestä\nminua kohtaan; ja hellästi hyvää yötä toivotettuaan hän meni\nyö-lakkineen makuuhuoneeseni.\n\nKuinka onneton olin maata pannessani! Kuinka ajattelemistani ajattelin,\nettä olin köyhä Mr. Spenlow'in silmissä; etten ollut, mitä luulin\nolevani, kun kosin Doraa; että minun tuli ritarillisesti ilmoittaa\nDoralle, mimmoinen maallinen tilani oli, ja päästää hänet hänen\nlupauksestansa, jos hän katsoi sitä tarpeelliseksi; että minun täytyi\nkeksiä, kuinka elää pitkän oppi-aikani kuluessa, jolloin en ansainnut\nmitään; että minun tuli tehdä jotakin, auttaakseni tätiäni, vaikk'en\nensinkään ymmärtänyt, millä keinoin; että minun täytyisi nöyrtyä\nolemaan ilman rahaa plakkarissani, pitämään kulunutta takkia, käymään\nDoran luona ilman vähäisiä lahjoja, olemaan uljailla kimoilla\nratsastamatta ja miellyttävässä valossa itseäni näyttämättä! Vaikka\ntiesin, että oli häpeällistä ja itsekästä ajatella omaa suruani niin\npaljon, ja vaikka vaivasin itseäni sillä tiedolla, että näin oli laita,\nrakastin kuitenkin Doraa niin, etten voinut sitä auttaa. Minä tiesin,\nettä tein huonosti, kun en enemmän ajatellut tätiäni ja vähemmin\nitseäni; mutta itsekkäisyyteni oli siinä määrässä Dorasta eroamaton,\nenkä minä voinut ajatuksissani syrjäyttää Doraa kenenkään kuolevaisen\ntähden. Kuinka peräti onneton sinä yönä olin!\n\nMitä nukkumiseeni tulee, näin unta kaikenmuotoisesta köyhyydestä, mutta\ntuntui siltä, kuin olisin nähnyt unta ennen nukuksiin mentyäni. Minä\nmilloin olin ryysyissä, tahtoen myydä tulitikkuja Doralle, kuusi\nkimppua puolesta pennystä; milloin olin byroossani puettuna vaan\nyö-nuttuun ja saappaisin, ja sain nuhteita Mr. Spenlow'ilta sen vuoksi,\nettä ilmestyin siellä-käviäin edessä tässä ilmaisessa puvussa; milloin\nahneesti noukin niitä muruja, jotka putosivat vanhan Tiffey'n\njokapäiväisestä korpusta, jonka hän säännöllisesti söi, kun St. Paul'in\nkirkonkello löi yksi; milloin turhaan koetin hankkia Doralle ja minulle\nnaimalupaa eikä minulla ollut maksoksi tarjota mitään muuta, kuin\ntoinen Uriah Heep'in hansikkaista, jonka koko Commons hylkäsi; ja\nenemmän taikka vähemmän omaa huonettani tuntien, heiluin lakkaamatta\nsinne tänne, niinkuin hätääntynyt laiva sänkyvaatteitten merellä.\n\nTätini oli myöskin levoton, sillä minä kuulin hänen usein kävelevän\nedestakaisin. Pari kolme kertaa hän yön kuluessa ilmestyi, niinkuin\nhäiritty haamu, huoneessani, puettuna pitkään flanelli-vaippaan, jossa\nhän näytti seitsemän jalan pitkältä, ja tuli sen sohvan viereen, jossa\nminä makasin. Ensi kerralla kavahdin ylös ja sain tietää, että hän\njostakin omituisesta valosta taivaalla päätti Westminster Abbey'n\nolevan tulessa; jonka ohessa hän keskusteli minun kanssani, oliko\nluultavaa, että se sytyttäisi Buckingham Street'in siinä tapauksessa,\nettä tuuli kääntyisi. Kun sitten makasin alallani, huomasin, että\ntätini oli käynyt istumaan likelle minua ja itseksensä kuiskasi:\n\"poika parka!\" Ja silloin minä kohta kymmenen kertaa kovemmin tunsin\nonnettomuuteni, kun tiesin, kuinka hän unhotti itsensä minua\nmuistaakseen, mutta kuinka minä itsekkäästi ajattelin vaan omaa oloani.\n\nVaikea oli uskoa, että semmoinen yö, joka oli niin pitkä minulle, voi\nkenellekään muulle olla lyhyt. Tämä miete pani minut itsekseni\nkuvailemaan pitoja, joissa ihmiset tanssivat pois tuntinsa, siksi kuin\nsekin muuttui unelmaksi ja minä kuulin samaa nuottia lakkaamatta\nsoitettavan ja näin Doran lakkaamatta tanssivan samaa tanssia, minua\nvähintäkään huomaamatta. Se mies, joka koko yön oli soittanut harppua,\nkoetti turhaan peittää tätä konettaan jollakin yölakilla, joka ei ollut\ntavallista suurempi, kun vihdoin heräsin taikka, pikemmin sanoen,\nherkesin unta tavottamasta, ja viimein näin päivän paistavan sisään\nakkunasta.\n\nJonkun Strand'in poikkikadun päässä löytyi siihen aikaan eräs vanha\nromalainen kylpyhuone -- se ehkä on siellä vielä -- jossa monta kertaa\nolin sukeltanut kylmään veteen. Minä puin itseni niin hiljalleen, kuin\nvoin, jätin Peggotyn katsomaan tätiäni, syöksin päätähavin kylpyyn ja\nlähdin sitten kävelemään Hampstead'ia päin. Minä toivoin, että tämä\nvilpas temppu vähän virvoittaisi aivojani; ja minä luulen, että se teki\nniitten hyvää, sillä minä tulin pian siihen päätökseen, että minun\ntarvitsi ensi työkseni koettaa, saisinko kontrahtini puretuksi ja\nsisäänkirjoitus-rahani takaisin. Minä söin aamiaista Heath'in\nravintolassa ja astuin, matkallani ajatellen tätä ensimäistä koetta,\njolla aioin parantaa kohtaloamme, takaisin Doctors Commons'iin pitkin\nkastettuja katuja, jossa tuntui suloinen haju kesäkukista, jotka\nkasvoivat puutarhoissa taikka joita myyjättäret päänsä päällä kantoivat\nkaupunkiin.\n\nMinä ehdin kuitenkin niin varhain byroosen, että kuljeksin puolen\ntunnin aikaa Commons'in ympäri ennenkuin vanha Tiffey, joka aina oli\nensimäinen, ilmestyi avaiminensa. Sitten kävin istumaan varjokkaasen\nnurkkaan, katselin päivänpaistetta vastapäisillä takantorvilla ja\najattelin Doraa, siksi kuin Mr. Spenlow tuli sisään kireävaatteisena ja\nkiharaisena.\n\n\"Kuinka jaksatte, Copperfield?\" sanoi hän. \"Kaunis aamu!\"\n\n\"Ihana aamu, Sir\", vastasin minä. \"Saisinko puhua teille sanan,\nennenkuin menette oikeustoon?\"\n\n\"Hyvin mielelläni\", lausui hän. \"Tulkaat huoneeseni\".\n\nMinä seurasin häntä hänen huoneesensa, ja hän alkoi pukea päällensä\nvaippaansa ja hankkia itseänsä vähäisen peilin edessä, joka riippui\njonkun kaapin oven sisäpuolella.\n\n\"Minua surettaa ilmoittaa\", sanoin minä, \"että olen saanut pahoja\nsanomia tädiltäni\".\n\n\"Voi minua!\" lausui hän. \"Ei suinkaan halvattu, toivon minä\".\n\n\"Asia ei koske hänen terveyttänsä, Sir\", vastasin minä. \"Hänelle on\ntullut kova rahallinen häviö. Hänelle on jäänyt sangen vähän\".\n\n\"Te kummastutatte minua, Copperfield!\" huudahti Mr. Spenlow.\n\nMinä pudistin päätäni. \"Hänen tilansa, Sir\", sanoin minä, \"on\ntodella niin muuttunut, että minä tahtoisin kysyä teiltä, olisiko\nmahdollista -- me puolestamme uhraisimme tietysti jonkun osan\nsisäänkirjoitus-rahoistani\", tämän pistin väliin hetken kehoituksesta\nja varoitettuna hänen kasvojensa hämmästyneestä muodosta -- \"peräyttää\nkontrahtini?\"\n\nMitä tämän ehdoituksen tekeminen maksoi minulle, sitä ei kukaan tiedä.\nTuntui siltä, kuin suosion osoitukseksi olisin pyytänyt päästä\nmaanpakolaisuuteen pois Doran tyköä.\n\n\"Peräyttää kontrahtinne, Copperfield? Peräyttää?\"\n\nMinä selitin jotenkin levollisesti, etten todella tietänyt, mistä saada\nelatukseni, jollen itse voinut sitä ansaita. Minulla ei ollut mitään\npelkoa tulevaisuuden suhteen, arvelin minä -- ja minä lausuin sitä\nerittäin pontevasti niinkuin viittaukseksi vaan, että minut sopisi\nvarsin hyvin vielä jonakin päivänä valita vävyksi -- mutta tätä nykyä\ntäytyi minun tulla omin voimin toimeen.\n\n\"Minua surettaa kovasti kuulla tätä, Copperfield\", lausui Mr. Spenlow.\n\"Surettaa kovasti. Ei ole tavallista peräyttää kontrahteja mistään\nsemmoisesta syystä. Se ei ole mikään ammatin-mukainen menetys. Se ei\nole mikään sovelias esimerkki. Kaukana siitä. Mutta\" --\n\n\"Te olette sangen hyvä, Sir\", sopersin minä, odottaen jotakin\nmyöntymistä.\n\n\"En ollenkaan. Älkäät puhuko siitä\", lausui Mr. Spenlow. \"Mutta minä\naioin sanoa, jos minun olisi sallittu vapaasti liikkua -- jos minulla\nei olisi asiakumppania -- Mr. Jorkins\" --\n\nToivoni raukesi silmänräpäyksellä, mutta minä yritin uudestansa.\n\n\"Luuletteko, Sir\", sanoin minä, \"että jos mainitsisin asiaa Mr.\nJorkins'ille --\"\n\nMr. Spenlow pudisti päätänsä peloittavaisesti. \"Jumala varjelkoon,\nCopperfield\", vastasi hän, \"että arvostelisin väärin ketään ihmistä,\nsaatikka Mr. Jorkins'ia. Mutta minä tunnen asiakumppanini, Copperfield.\nMr. Jorkins _ei_ ole se mies, joka suostuu tämmöiseen omituiseen\nehdoitukseen. Mr. Jorkins on varsin vastahakoinen poikkeemaan totutulta\ntieltä. Te tiedätte, mimmoinen hän on!\"\n\nMinä en totta puhuen tietänyt hänestä mitään, paitsi että hän alusta\noli yksinään hoitanut tätä tointa ja nyt eli itseksensä likellä Montagu\nSquare'ä semmoisessa asunnossa, joka kovasti kaipasi maalausta; että\nhän tuli sangen myöhään päivällä ja meni pois sangen varhain; että\nnäytti siltä, kuin ei hänen kanssaan koskaan neuvoteltaisi mistään; ja\nettä hänellä toisessa kerroksessa oli pimeä, vähäinen koppi, jossa ei\nmitään asioita koskaan ajettu ja jossa hänen pulpetillansa alustana oli\nkeltaista, vanhaa kartuusi-paperia, joka ei ollut tahraantunut läkistä\nja sanottiin olevan kahdenkymmenen vuoden vanha.\n\n\"Olisiko teillä mitään sitä vastaan, että mainitsen asiaa hänelle,\nSir?\" kysyin minä.\n\n\"Ei mitään\", vastasi Mr. Spenlow. \"Mutta minä tunnen hiukan Mr.\nJorkins'in, Copperfield. Minä soisin, että olisi toisin laita, sillä\nminä olisin onnellinen, jos voisin täyttää teidän tahtonne jossakin\nsuhteessa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että puhuttelette Mr.\nJorkins'ia, Copperfield, jos luulette, että se maksaa vaivan\".\n\nKäyttäen tätä lupaa, joka annettiin hartaalla käden puserruksella,\nistuin ajatellen Doraa ja katsellen auringonpaistetta, joka hiipi\ntakantorvilta vastapäisen rakennuksen seiniä alaspäin, siksi kuin Mr.\nJorkins tuli. Minä menin nyt ylös Mr. Jorkins'in huoneesen ja\nkummastutin häntä silminnähtävästi sangen paljon ilmestymiselläni.\n\n\"Astukaat sisään, Mr. Copperfield\", lausui Mr. Jorkins. \"Astukaat\nsisään!\"\n\nMinä menin sisään, kävin istumaan ja esittelin asiaani Mr. Jorkins'ille\nmelkein samalla tavalla, kuin olin esitellyt sitä Mr. Spenlow'ille. Mr.\nJorkins ei ollut millään lailla se kammottava olento, jota olisi\nsopinut odottaa, vaan iso, lempeä, ystävällinen mies seitsemännellä\nkymmenellä, joka pani niin vahvasti nuuskaa, että Commons'issa hoettiin\nhänen etupäässä elävän tästä kiihdykkeestä, koska hänellä oli varsin\nvähän tilaa ruumiissansa muille elatus-aineille.\n\n\"Te olette puhuneet tästä Mr. Spenlow'ille, arvaan minä?\" lausui Mr.\nJorkins, kun hän kovin levottomana oli kuunnellut minua loppuun saakka.\n\nMinä vastasin: olen, ja ilmoitin hänelle, että Mr. Spenlow oli\nmaininnut hänen nimeänsä.\n\n\"Hän sanoi kaiketi, että minä vastustaisin?\" kysyi Mr. Jorkins.\n\nMinun täytyi myöntää, että Mr. Spenlow oli arvellut sitä\ntodennäköiseksi.\n\n\"Minä tunnustan mielipahalla, Mr. Copperfield, etten voi auttaa teitä\ntässä asiassa\", lausui Mr. Jorkins maltittomasti. \"Asia on se -- mutta\nminun on määrä tavata joku pankissa, jos tahdotte tehdä hyvin ja antaa\nminulle anteeksi\".\n\nTällä puheella nousi hän kiireesti ja oli huoneesta lähtemäisillänsä,\nkun minä rohkenin sanoa, että pelkäsin, ettei siis saatu tätä seikkaa\nmillään lailla suoritetuksi.\n\n\"Ei!\" vastasi Mr. Jorkins, pysähtyen oven eteen päätänsä\npudistaaksensa. \"Ei! Minä panen sitä vastaan, tiedättehän sen\", jota\nhän sanoi hyvin nopeasti ja meni ulos. \"Teidän tulee huomata, Mr.\nCopperfield\", lisäsi hän, levottomasti katsoen sisään ovesta, \"että jos\nMr. Spenlow vastustaa -- \".\n\n\"Itse kohdaltansa hän ei vastusta, Sir\", sanoin minä.\n\n\"Itse kohdaltansa!\" toisti Mr. Jorkins maltittomalla tavalla. \"Minä\nvakuutan teille, että tässä on esteitä, Mr. Copperfield. Turhaan\nyritätte. Mitä tahdotte tehdyksi, sitä ei voi tehdä. Minun -- minun on\ntodella määrä tavata joku pankissa\". Näin puhuen hän suorastaan juoksi\npois; ja minun muistaakseni meni kolme päivää, ennenkuin hän ilmestyi\nCommons'issa jälleen.\n\nKosk'en tahtonut jättää mitään keinoa käyttämättä, odotin siksi, kuin\nMr. Spenlow tuli sisään, ja kerroin silloin, mitä oli tapahtunut,\nviitaten siihen toivoon, että hän voisi lepyttää tuota kovasydämistä\nJorkins'ia, jos hän tahtoisi käydä asiaan käsin.\n\n\"Copperfield\", vastasi Mr. Spenlow viekkaalla hymyllä, \"te ette ole\ntunteneet asiakumppaniani, Mr. Jorkins'ia, niin kauan kuin minä.\nEi mikään ole kauempana minusta kuin syyttää Mr. Jorkins'ia\nmutkallisuudesta. Mutta Mr. Jorkins'illa on semmoinen tapa laatia\nvastalauseitansa, joka usein pettää ihmisiä. Ei, Copperfield!\"\npudistaen päätänsä, \"Mr. Jorkins'ia ei voi järkähyttää, uskokaat\nminua!\"\n\nMinä olin kokonaan epätiedossa, kumpiko, Mr. Spenlow vai Mr. Jorkins,\ntodella oli tuo vastustava asiakumppani; mutta minä näin kyllin\nselvästi, että oli jäykkyyttä firmassa jossakin ja ettei tätini\ntuhannen punnan takaisin saaminen tullut kysymykseenkään. Alakuloisessa\nmielentilassa, jota en suinkaan tyytyväisyydellä muista, koska tiedän,\nettä se yhä liian paljon koski minua itseä (vaikka aina yhteydessä\nDoran kanssa), jätin byroon ja lähdin kotiinpäin. Minä koetin totuttaa\najatuksiani kaikkein pahimpiin ja mitä synkeimmässä muodossa itselleni\nesittää niitä muutoksia, joita meidän tulevaisuudessa täytyi tehdä, kun\npuolikatteiset hyyryvaunut, jotka ajoivat minun perässäni ja\npysähtyivät aivan jalkaini viereen, saivat minut katsahtamaan ylös.\nKaunis käsi ojennettiin minulle akkunasta, ja minua kohden hymyili ne\nkasvot, joita en koskaan ollut nähnyt levollisuutta ja onnea tuntematta\nsiitä hetkestä saakka, kuin ne ensiksi vanhoilla, isolla, leveällä\nrintanojalla varustetuilla tammi-portailla kääntyivät takaisin ja minä\nsovitin niitten lempeätä kauneutta yhteen maalatun kirkon-akkunan\nkanssa. \"Agnes!\" huudahdin minä iloisesti. \"Rakas Agnes, kuinka hauska\nnähdä sinua!\"\n\n\"Todesti?\" lausui hän sydämellisellä äänellänsä.\n\n\"Minulla on niin paljon puhumista sinun kanssasi!\" sanoin minä.\n\"Sydämeni huojentuu jo siitä, että vaan näen sinut! Jos minulla olisi\nollut joku taikalakki, en olisi halannut nähdä ketään muuta, kuin\nsinua!\"\n\n\"Kuinka?\" vastasi Agnes.\n\n\"No! ehkä Doraa ensiksi\", myönsin punehtuen.\n\n\"Niin, Doraa ennen kaikkia, tietysti\", lausui Agnes nauraen.\n\n\"Mutta sinua hänen jälkeensä!\" sanoin minä. \"Mihin sinä aiot?\"\n\nHän aikoi minun asuntooni, tätiäni tavataksensa. Koska ilma oli sangen\nkaunis, tuli hän mielellään ulos vaunuista, jotka haisivat (minä pidin\npäätäni niitten sisäpuolella koko ajan) niinkuin talli kurkkulavan\nalla. Minä lähetin pois vaunut; Agnes pisti kätensä kainalooni, ja me\nastuimme eteenpäin yhdessä. Hän oli minusta niinkuin toivo itse. Kuinka\ntoisenlaiseksi mieleni muuttui lyhyellä aikaa, kun Agnes oli\nvieressäni!\n\nTätini oli kirjoittanut hänelle yhden noista kummallisista, lyhyistä\nkirjeistä -- ne olivat tuskin pankinseteliä pidemmät -- joihin hänen\nkirjeelliset ponnistuksensa tavallisesti rajoittuivat. Hän oli siinä\nilmoittanut, että häntä oli kohdannut vastoinkäyminen ja että hän aikoi\njättää Dover'in ijäksi, mutta että hän oli kokonaan mieltynyt tähän\npäätökseen ja voi niin hyvin, ettei kenenkään tarvinnut olla levoton\nhänen tähtensä. Agnes oli tullut London'iin tätiäni tervehtimään, sillä\nheidän välillään oli näinä monena vuonna syntynyt keskinäinen ystävyys,\nniin, se alkoi siihen aikaan, jolloin minä muutin Mr. Wickfield'ille.\nHän ei ollut tullut yksinään, sanoi hän. Hänen isänsä oli hänen\nkanssaan -- ja Uriah Heep.\n\n\"Ja nyt he ovat asiakumppanit\", sanoin minä. \"Hiiteen koko mies!\"\n\n\"Niin\", vastasi Agnes. \"Heillä on joku asia täällä; ja minä käytin\nheidän lähtöänsä tullakseni minäkin. Sinun ei tarvitse ajatella, että\nminä käyn täällä vaan ystävyydestä ja ilman tarkoituksetta, Trotwood,\nsillä -- minä pelkään kuitenkin, että tuomitsen kovasti väärin -- minä\nen tahdo päästää isää matkustamaan yksinään hänen kanssaan\".\n\n\"Onko hänellä yhä sama vaikutus Mr. Wickfield'in suhteen, Agnes?\"\n\nAgnes pudisti päätänsä. \"Kotona on tapahtunut niin suuret muutokset\",\nlausui hän, \"että sinä tuskin tuntisit rakasta, vanhaa kotiamme. He\nasuvat nyt meillä\".\n\n\"Kutka?\" kysyin minä.\n\n\"Mr. Heep ja hänen äitinsä. Mr. Heep makaa sinun vanhassa huoneessasi\",\nsanoi Agnes, katsoen ylös kasvoihini.\n\n\"Minä soisin, että saisin määrätä hänen unelmansa\", arvelin minä. \"Hän\nei makaisi siellä kauan\".\n\n\"Minä asun omassa vähäisessä huoneessani\", lausui Agnes, \"jossa minun\noli tapa lukea läksyjäni. Kuinka aika menee! Muistatko sitä? Tuo\nvähäinen paneli-seinäinen kammio, johon päästään vierashuoneesta?\"\n\n\"Muistanko minä sitä, Agnes? Sitä, jonka ovesta näin sinun ensi kerran\ntulevan ulos, tuo omituinen pikku avainkori riippuen vyötäisiltäsi?\"\n\n\"Juuri se\", sanoi Agnes hymyillen. \"Minua ilahuttaa, että muistat sitä\nniin hupaisesti. Me olimme sangen onnelliset\".\n\n\"Olimme tosiaan\", vastasin minä.\n\n\"Minä pidän yhä tätä huonetta itseäni varten; mutta minä en voi aina\njättää Mrs. Heep'iä yksin, tiedätkö. Ja niin\", sanoi Agnes\nlevollisesti, \"olen mielestäni velvoitettu olemaan hänen kanssansa,\nmilloin ehkä mieluisammin olisin itsekseni. Mutta minulla ei ole mitään\nmuuta syytä valittaa häntä vastaan. Jos hän välisti väsyttää minua\npoikaansa kiittämällä, on se vaan luonnollista äidissä. Uriah on sangen\nhyvä poika häntä kohtaan\".\n\nMinä katselin Agnes'ia, kun hän lausui nämät sanat, mutta en mielestäni\nhavainnut, että hän olisi tietänyt Uriah'n tarkoituksesta. Hänen\nlempeät, mutta vakavat silmänsä kohtasivat minua ihanalla suoruudellaan\neikä hänen leppeissä kasvoissaan ollut mitään muutosta.\n\n\"Suurin haitta siitä, että he asuvat meillä\", jatkoi Agnes, \"on se,\netten voi olla niin likellä isääni, kuin soisin -- koska Uriah aina on\nvälissämme -- enkä voi vartioita häntä, jollei tämä ole liian rohkeasti\nsanottu, niin tarkasti, kuin tahtoisin. Mutta jos jotakin vilppiä eli\npetosta harjoitetaan häntä vastaan, toivon, että yksinkertainen rakkaus\nja rehellisyys lopulta voittavat. Minä toivon, että todellinen rakkaus\nja rehellisyys lopulta vievät voiton mistä pahuudesta taikka\nonnettomuudesta tahansa mailmassa\".\n\nJonkunlainen kirkas hymy, jota en ole koskaan nähnyt missään muissa\nkasvoissa, kuoli pois jo sillä aikaa, kuin minä ajattelin, kuinka\nsuloinen se oli ja kuinka hyvin minä sen ennen olin tuntenut; ja hän\nkysyi minulta, äkkiä muodoltansa muuttuen (me lähestyimme nyt minun\nkatuani), tiesinkö minä, mistä tämä kommelus tätini asioissa oli\ntullut. Kun vastasin: \"en, hän ei ole kertonut sitä minulle\", kävi\nAgnes miettiväiseksi ja minusta tuntui, kuin hänen käsivarttansa olisi\nvärisyttänyt kainalossani.\n\nMe tapasimme tätini yksinään ja jotenkin kiivastuneena. Hän ja Mrs.\nCrupp olivat riitaantuneet yhden yleisen kysymyksen johdosta (oliko\nsoveliasta, että hempeämpi sukupuoli asui hyyryhuoneissa); ja tätini,\njoka huoli viisi Mrs Crupp'in värveistä, oli katkaissut keskustelun\nsillä, että hän ilmoitti tälle ladylle, että hän haisi minun\nkonjakiltani, ja käski hänen tehdä hyvin ja mennä tiehensä. Molemmat\nnämät lauseet sopivat Mrs. Crupp'in mielestä kanteen alle pantavaksi,\nja hän oli uhannut saattaa asian \"brittiläisen juryn\" eteen --\ntarkoittaen, niinkuin arvelimme, yhtä kansallisten oikeuksiemme\npääturvaa.\n\nKoska tätini kuitenkin oli ehtinyt tyyntyä, sillä välin kuin Peggotty\noli ulkona Mr. Dick'ille hevoskaartin sotamiehiä näyttämässä -- ja\nkoska hän paitsi sitä suuresti ihastui Agnes'in nähdessänsä -- ylpeili\nhän pikemmin tästä kahakasta, kuin paheksi sitä, ja vastaan-otti meidät\naivan hyvällä tuulella. Kun Agnes oli asettanut hattunsa pöydälle ja\nkäynyt istumaan tätini viereen, en saattanut hänen lempeitä silmiänsä\nja kirkasta otsaansa katsellessani olla ajattelematta, kuinka\nluonnolliselta näytti, että hän oli täällä; kuinka luottavaisesti\ntätini turvasi häneen, vaikka hän oli niin nuori ja kokematon; kuinka\nvoimakas hän todella oli yksinkertaisessa rakkaudessaan ja\nrehellisyydessään.\n\nMe rupesimme puhumaan tätini tappiosta, ja minä kerroin heille, mitä\ntänä aamuna olin koettanut tehdä.\n\n\"Joka oli järjetöntä, Trot\", lausui tätini, \"vaikka hyvässä\ntarkoituksessa tehty. Sinä olet jalomielinen poika -- minä arvaan, että\nminun nyt täytyy sanoa nuori mies -- ja minä olen ylpeä sinun\npuolestasi, ystäväni. Tämä on kaikki hyvä. Nyt, Trot ja Agnes,\nkatsokaamme Betsey Trotwood'in asiaa kasvoihin ja oppikaamme tietämään,\nmillä kannalla se on\".\n\nMinä huomasin, että Agnes vaaleni tätiäni tarkasti katsellessaan.\nTätini, joka taputti kissaansa, katseli puolestaan hyvin tarkasti\nAgnes'ia.\n\n\"Betsey Trotwood'illa\", lausui tätini, joka ei koskaan ollut\nilmoittanut raha-asioitansa kenellekään: \"-- minä en tarkoita\nsisartasi, Trot, rakas poikani, vaan itseäni -- oli jommoinenkin\nomaisuus. Vähät siitä, kuinka suuri; kylläksi suuri elättämään häntä.\nSuurempikin, sillä hän oli säästänyt vähän ja kartutti sitä. Betsey\npani ajaksi rahansa valtiopapereihin ja lainasi ne sitten asiamiehensä\nneuvosta takuuta vastaan maatiloissa. Tämä kannatti sangen hyvin ja\ntuotti varsin edullisen koron, siksi kuin Betsey maksettiin. Minä puhun\nBetsey'stä niinkuin sotalaivasta. Hyvä! Silloin tuli Betsey'n etsiä\njotakin paikkaa, mihin nyt tiloittaa rahansa. Hän luuli jo olevansa\nviisaampi, kuin hänen asiamiehensä, joka ei ollut niin hyvä asiamies\nsiihen aikaan, kuin hän ennen oli -- minä tarkoitan teidän isäänne,\nAgnes -- ja sai päähänsä, että hän itse tiloittaisi niitä. Niin hän vei\nporsaansa\", lausui tätini, \"muille markkinoille; ja kovin huonot\nmarkkinat ne havaittiin olevan. Ensiksi hävisi hän vuorityön toimissa,\nsitten hävisi hän sukellus-hankkeissa -- oli määrä onkia aarteita\ntaikka muuta Tom Tidler'in tavaraa\", selitti tätini, nenäänsä\nhivuttaen; \"ja sitten hävisi hän taas vuorityön toimissa, ja päälle\npäätteeksi hävisi hän pankkitoimissa. Minä en tiedä, mikä pankin\nosakkeitten hinta kappaleen aikaa olikaan\", lausui tätini; \"sata\nprosenttia luvattiin vähintäin, luulen minä; mutta pankki oli toisessa\npäässä mailmaa ja meni kuperinkeikkaa, en tiedä mistä syystä; tavalla\ntaikka toisella se hajosi eikä koskaan tahdo eikä koskaan voi maksaa\nkuutta pennyä; mutta Betsey'n kuuden pennyn kappaleet olivat siinä\nkaikki, ja sinne ne menivät. Mitä vähemmin puhutaan siitä, sitä\nparempi!\" Tätini päätti tämän filosofillisen katsauksen sillä, että hän\njonkunlaisella voitonriemulla loi silmänsä Agnes'iin, jonka kasvoihin\npuna vähitellen palasi.\n\n\"Rakas Miss Trotwood, onko tässä koko kertomus?\" lausui Agnes.\n\n\"Minä toivon, että siinä on kyllin, lapseni\", sanoi tätini. \"Jos olisi\nlöytynyt enemmän rahoja hukata, ei suinkaan kertomus vielä olisi\nloppunut. Betsey olisi osannut heittää nekin toisten perästä ja\nepäilemättä aloittanut uutta pääkappaletta. Mutta rahaa ei löytynyt\nenemmän, ja sen vuoksi loppuu juttukin\".\n\nAgnes oli ensin kuunnellut pidätetyllä hengellä. Hänen kasvojensa puna\ntuli ja meni yhä, mutta hän hengitti alttiimmin. Minä luulin tietäväni,\nminkä vuoksi. Minä luulin hänen pelkäävän, että hänen isä raukkansa oli\njollakin tapaa syypää siihen, mitä oli tapahtunut. Tätini otti hänen\nkätensä omaan käteensä ja nauroi.\n\n\"Onko tämä koko kertomus?\" toisti tätini. \"No, kyllä se on koko,\npaitsi: 'Ja hän eli aina onnellisena sen jälkeen'. Ehkä minä saan\nlisätä tämän Betsey'stä vielä jonakin päivänä. Nyt on teillä, Agnes,\nterävä pää. Niin myöskin sinulla, Trot, muutamissa asioissa, vaikk'en\naina saata kehua sitä sinusta\"; ja tässä tätini omituisella\njäntevyydellä pudisti päätänsä minulle. \"Mikä on tehtävä? Taloni\ntuottaa keskimäärin seitsemänkymmentä puntaa vuoteensa. Minä luulen,\nettä saamme varmuudella laskea tulon siksi. Hyvä! -- Siinä on kaikki,\nmitä meillä on\", lausui tätini, joka, niinkuin muutamat hevoset, oli\nerinomainen siitä, että hän aivan äkkiä pysähtyi, kun hän näytti olevan\nparhaassa vauhdissansa.\n\n\"Sitten\", arveli tätini levättyänsä, \"on meillä Dick. Hänen kauttansa\ntulee sata puntaa vuoteensa, mutta tietysti täytyy käyttää ne häntä\nvarten. Minä lähettäisin hänet mieluisammin pois, vaikka tiedän, että\nolen ainoa, joka panee arvoa häneen, kuin pitäisin häntä luonani\nkäyttämättä hänen rahaansa häntä itseä varten. Kuinka nyt Trot ja minä\nvast'edes parhaiten tulemme toimeen varoillamme? Mitä te, Agnes,\nsanotte?\"\n\n\"_Minä_ sanon, täti\", keskeytin minä, \"että minun täytyy ruveta\njohonkin!\"\n\n\"Ruveta sotamieheksi kaiketi?\" vastasi tätini levottomasti; \"taikka\nmennä merelle? Minä en tahdo kuulla semmoisia. Sinusta täytyy tulla\nproktori. Me emme tahdo mitään särjetyitä päitä meidän suvussamme, jos\nsuvaitsette, Sir\".\n\nMinä yritin selittämään, etten tahtonut aloittaa tuommoista\nelatuskeinoa suvussamme, kun Agnes kysyi, olivatko huoneeni hyyrätyt\npitkäksi ajaksi.\n\n\"Te osasitte oksaan, rakas tyttöni\", lausui tätini. \"Niistä ei pääse\nainakaan puoleen vuoteen, jollei niitä saa vouratuksi pois vähempään\nhyyryyn, enkä minä sitä usko. Viimeinen asukas kuoli tänne. Viisi\nhenkeä kuudesta tappaisi -- tietysti -- tuo nankini-nainen villaisella\nalushameella. Minulla on vielä vähän puhdasta rahaa; ja minä arvelen,\nniinkuin te, että paras asia, jonka voimme tehdä, on se, että asumme\ntäällä, siksi kuin hyyry-aika loppuu, ja hankimme Dick'ille\nmakuuhuoneen jossakin likellä\".\n\nMinä katsoin velvollisuudekseni viitata siihen vaivaan, jota tätini\nsaisi nähdä, kun hänen olisi täytymys elää lakkaamattomassa\nguerilla-sodassa Mrs. Crupp'in kanssa; mutta hän suoritti tämän aineen\nlyhyesti sillä selityksellä, että hän kohta vihollisuuden ilmestyessä\noli valmis kummastuttamaan Mrs. Crupp'ia koko hänen loppu-elämäkseen.\n\n\"Minä olen ajatellut, Trotwood\", lausui Agnes epäillen, \"että jos\nsinulla olisi aikaa --\".\n\n\"Minulla on paljon aikaa, Agnes. Minä olen aina vapaa kello neljän\ntaikka viiden jälkeen, ja minulla on aikaa varhain aamulla. Tavalla\ntaikka toisella on minulla yltäkyllin aikaa\", sanoin minä, tietäen,\nettä punehduin vähän, kun ajattelin niitä tunteja, joita olin\nmenettänyt kuljeksiessani ympäri kaupunkia taikka Norwood'in tiellä.\n\n\"Minä tiedän, ettet halpelisi sihteerin virkaa\", arveli Agnes luokseni\ntullen ja puhuen matalalla äänellä, joka oli niin täynnä suloa ja\ntoivokasta huolenpitoa, että vielä nytkin kuulen sen.\n\n\"Halpelisin, rakas Agnes'ini?\"\n\n\"Sillä\", jatkoi Agnes, \"tohtori Strong on pannut toimeen aikomuksensa\nluopua virastaan ja tullut London'iin asumaan; ja hän kysyi isältäni,\ntiedän minä, voiko hän neuvoa hänelle ketään. Etkö luule, että hän\nmieluisammin valitsisi vanhan lempi-oppilaansa, kuin kenenkään muun?\"\n\n\"Rakas Agnes!\" sanoin minä. \"Mitä minä tekisin ilman sinutta? Sinä olet\naina minun hyvä enkelini. Minä olen sanonut sitä sinulle ennen. Minä en\nkoskaan katso sinua miksikään muuksi\".\n\nAgnes vastasi hupaisella naurullansa, että yhdessä hyvässä enkelissä\n(tarkoittaen Doraa) oli kylläksi; ja muistutti lisäksi minulle, että\ntohtorin oli ollut tapa työskennellä lukuhuoneessansa aamuisin ja\niltaisin -- ja että minun joutoaikani luultavasti sangen hyvästi sopisi\nyhteen hänen vaatimustensa kanssa. Se toivo, että voisin ansaita oman\nleipäni, tuskin ilahutti minua enemmän, kuin se todennäköisyys, että\nsaisin ansaita sitä vanhan opettajani johdolla; lyhyeltä, Agnes'in\nneuvoa noudattaen istuin alas ja kirjoitin kirjeen tohtorille,\nesitellen asiaani ja ilmoittaen, että kävisin hänen luonansa seuraavana\naamuna kello kymmenen. Kirjeen adresseerasin Highgate'en -- sillä tässä\nminulle niin merkillisessä paikassa hän asui -- menin ulos ja vein sen\nitse postikonttoriin hetkeäkään hukkaamatta.\n\nMissä hyvänsä Agnes oli, näytti myöskin joku miellyttävä merkki hänen\nhiljaisesta läsnä-olostaan ilmestyvän. Palatessani näin, että tätini\nlinnunhäkki riippui juuri niinkuin se oli riippunut niin kauan\nvierashuoneen akkunassa hänen talossaan; että minun nojatuolini oli\nasetettu avonaisen akkunan viereen samalla tapaa, kuin tätini paljon\nmukavampi nojatuoli Dover'issa; ja että yksin tuo ympyriäinen, viheriä\nvarjostinkin, jonka tätini oli ottanut mukaansa, oli väännetty kiinni\nakkunan lautaan. Minä tiesin, kuka kaikki nämät muutokset oli tehnyt,\nsiitä, että ne näyttivät hiljaisuudessa tapahtuneen itsestänsä; ja minä\nolisin silmänräpäyksellä tietänyt, kuka oli asettanut laiminlyödyt\nkirjani koulupäivieni vanhaan järjestykseen, vaikkapa olisin luullut\nAgnes'in olevan penikulmien päässä sen sijaan, että näin hänen\npuuhaavan niitten kanssa ja hymyilevän sitä epäjärjestystä, johon ne\nolivat joutuneet.\n\nTätini oli hyvin mielissään Thems'in tähden (se näytti todella sangen\nkomealta, kun aurinko paisti siihen, vaikk'ei se ollut niinkuin meri\ntätini talon edessä), mutta hän ei voinut sallia London'in savua, joka,\nsanoi hän, \"pippuroitsi kaikki\". Täydellinen mullistus, jossa\nPeggotylla oli etevä osa, tapahtui joka nurkassa huoneissani tämän\npippurin vuoksi; ja minä katselin sitä, ajatellen, kuinka vähän\nPeggottykin näytti saavan aikaan häärinällänsä, ja kuinka paljon Agnes\nsai aikaan ilman minkäänlaista häärinää, kun kuulimme ovea\nkoputettavan.\n\n\"Minä arvaan\", lausui Agnes vaaleten, \"että se on isä. Hän lupasi\ntulla\".\n\nMinä avasin oven ja laskin sisään sekä Mr. Wickfield'in että Uriah\nHeep'in. Minä en ollut moneen aikaan nähnyt Mr. Wickfield'iä. Sen\njohdosta, mitä olin Agnes'ilta kuullut, tiesin odottaa suurta muutosta\nhänessä, mutta kuitenkin hänen ulkomuotonsa säikäytti minua.\n\nSe ei ollut se, että hän näytti monta vuotta vanhemmalta, vaikka hän\nyhä oli puettu entisellä perin tarkalla puhtaudellaan; ei sekään, että\nkivulloinen puna hehkui hänen kasvoissansa; ei sekään, että hänen\nsilmänsä olivat pullistuneet ja veristyneet; eikä sekään, että hänen\nkätensä hermoja värisytti, johon tiesin syyn, koska olin muutamia\nvuosia nähnyt sen vaikuttavan. Se ei ollut se, että hän oli kadottanut\nkomean katsantonsa ja vanhan gentlemanin ryhtinsä -- sillä hän ei ollut\nkadottanut sitä -- vaan se minua kaikkein enimmän kummastutti, että,\nvaikka hänen syntyperäisen etevyytensä todistukset vielä näkyivät\nhänessä, hän antautui tuon huonouden matelevan perikuvan, Uriah Heep'in\nalle. Noitten molempien luontojen keskinäisessä asemassa tapahtunut\nmuutos, Uriah'n valta ja Mr. Wickfield'in vallan-alaisuus, oli\ntuskallisempi näky minulle, kuin voin ilmoittaa. Jos olisin nähnyt\napinan rupeavan ihmistä komentamaan, luulen tuskin, että se minusta\nolisi näyttänyt häpeällisemmältä.\n\nMr. Wickfield näytti itse erittäin hyvin tietävän tämän. Sisään\ntultuaan seisoi hän paikallansa ja painoi päänsä alaspäin, niinkuin hän\nolisi tuntenut sen. Tätä kesti kuitenkin vaan silmänräpäys, sillä Agnes\nsanoi lempeästi hänelle: \"isä! tässä on Miss Trotwood -- ja Trotwood,\njota ette ole nähneet moneen aikaan!\" Ja silloin hän lähestyi ja ojensi\nkankeasti kättänsä tädilleni, mutta pudisti sydämellisesti minun\nkättäni. Sen vähäisen seisahuksen aikana, jota mainitsin, näin Uriah'n\nkasvojen kääntyvän mitä ilkeimpään hymyyn. Agnes näki sen myöskin,\nluulen minä, sillä hän vetäytyi taaksepäin hänestä.\n\nMitä tätini näki taikka ei nähnyt, sitä ei mikään muodon tuntia olisi\nvoinut saada selville ilman hänen suostumustansa, rohkenen väittää.\nMinä luulen, ettei koskaan ole löytynyt ketään, jolla oli semmoinen\njärkähtämätön katsanto, kuin hänellä, kun hän tahtoi. Puheen-alaisessa\ntilassa olisi hänen kasvojansa sopinut verrata akkunattomaan muuriin,\nsiihen vähäiseen valoon katsoen, joka niistä levisi hänen ajatuksiinsa,\nsiksi kuin hän tavallisella äkillisyydellään keskeytti äänettömyyden.\n\n\"No, Wickfield!\" lausui tätini; ja Mr. Wickfield katsahti ylös häneen\nensi kerran. \"Minä olen kertonut tyttärellenne, kuinka hyvin olen\nkäyttänyt rahani, kosk'en voinut uskoa niitä teille, joka rupeatte\nruostumaan raha-asioissa. Me olemme neuvotelleet yhdessä ja, kaikki\nseikat lukuun otettuina, tulleet hyvään päätökseen. Agnes maksaa\nmielestäni yhtä paljon kuin koko firma\".\n\n\"Jos minä saisin nöyrästi tehdä yhden muistutuksen\", sanoi Uriah Heep,\nruumistansa luikerruttaen, \"pidän kaikin puolin Miss Betsey Trotwood'in\najatusta ja olisin peräti onnellinen, jos Miss Agnes myöskin olisi\nasiakumppani\".\n\n\"Olettehan itse asiakumppani\", vastasi tätini, \"ja siinä on melkein\nkylläksi teille, toivon minä. Kuinka voitte, Sir?\"\n\nVastaukseksi tähän kysymykseen, joka asetettiin hänelle erinomaisen\nlyhyesti, sanoi Mr. Heep, kömpelösti puserrellessaan sitä sinistä\nlaukkua, jota hän kantoi, että hän voi sangen hyvin, kiitti tätiäni ja\ntoivotti hänelle samaa.\n\n\"Ja te Master -- Mister Copperfield aioin sanoa\", jatkoi Uriah, \"minä\ntoivon, että tekin voitte hyvin! Minua ilahuttaa, että saan nähdä\nteitä, Mister Copperfield, nykyisessäkin tilassa\".\n\nTästä olin varma, sillä hän näytti olevan sydämestään mielissään siitä.\n\"Nykyinen tila ei ole semmoinen, kuin ystävänne soisivat teille, Mister\nCopperfield, mutta raha se ei miestä tee; se on -- minä en todellakaan\nhalvoilla hengenlahjoillani pysty selittämään, mikä se on\", lausui\nUriah imartelevasti väänneksien, \"mutta raha se ei ole!\"\n\nTässä hän pudisti kättäni; ei niinkuin tavallisesti, vaan seisoen\netäällä minusta ja nostaen kättäni ylös ja alas niinkuin pumpun tankoa,\njota hän hiukan pelkäsi.\n\n\"Ja miltä me mielestänne näytämme, Master Copperfield -- Mister aioin\nsanoa?\" liehitteli Uriah. \"Eikö Mr. Wickfield ole mielestänne\nkukoistava, Sir? Vuodet eivät vaikuta paljon meidän firmassamme, Master\nCopperfield, paitsi että ne koroittavat halpoja, äitiäni ja itseäni --\nja kehittävät\", lisäsi hän joksikin jälki-ajatukseksi, \"kaunottaria,\nnimittäin Miss Agnes'ia\".\n\nTämän kohteliaisuuden lausuttuaan rytkytti hän ruumistansa niin\ninhottavalla tavalla, että tädiltäni, joka oli istunut ja katsonut\nhäntä suorastansa kasvoihin, loppui kaikki kärsivällisyys.\n\n\"Hiisi vieköön miehen!\" sanoi tätini vakavasti, \"mikä häntä vaivaa?\nÄlkäät olko galvanillinen, Sir?\"\n\n\"Minä pyydän anteeksi, Miss Trotwood\", vastasi Uriah, \"minä huomaan,\nettä olette heikkohermoinen\".\n\n\"Menkäät järveen, Sir!\" lausui tätini, joka ei suinkaan ollut leppynyt.\n\"Älkäät rohjetko laskea tuommoisia! Minä en ole ensinkään semmoinen.\nJos olette ankerias, Sir, käyttäkäät itseänne niinkuin ankerias. Jos\nolette mies, hallitkaat jäseniänne, Sir! Hyvä Jumala!\" huudahti tätini\nkovasti suuttuneena, \"minä en aio antaa tuommoisten kiemuroimisten ja\nvääntelemisten saattaa itseäni järjeltä!\"\n\nMr. Heep oli vähän häpeissänsä, niinkuin enimmät ihmiset olisivat\nolleet, tästä räjähyksestä, jonka voima lisääntyi siitä suuttuneesta\ntavasta, jolla tätini jälestäpäin liikahteli tuolillansa ja pudisti\npäätänsä, niinkuin hän olisi hankkinut hypätä taikka karata Uriah'n\nkimppuun. Mutta tämä sanoi minulle syrjään nöyrällä äänellä:\n\n\"Minä tiedän hyvin, Master Copperfield, että vaikka Miss Trotwood on\noivallinen lady, hän on äkkipikainen mielenlaadultaan (minä todella\nluulen, että minun oli ilo halpana konttoristina tuntea hänet,\nennenkuin te, Master Copperfield), ja aivan luonnollista, totta puhuen,\non, että nykyiset asianhaarat ovat tehneet hänet vielä pikaisemmaksi.\nKummallista on, ettei hän ole käynyt paljon äreämmäksi! Minä tulin vaan\nilmoittamaan, että jos löytyi jotain, jota äiti ja minä itse, taikka\nWickfield ja Heep, voisimme tehdä nykyisessä tilassa, olisimme todella\niloiset. Minä saanen mennä niin pitkälle?\" kysyi Uriah, kivulloisesti\nhymyillen asiakumppanilleen.\"\n\n\"Uriah Heep\", lausui Mr. Wickfield yksitoikkoisella, väkinäisellä\ntavalla, \"on se, joka toimii asiakumppanuudessamme, Trotwood. Siihen,\nmitä hän sanoo, suostun täydellisesti. Te tiedätte, että minä ennen\npidin paljon väliä teillä. Mutta sitäkin katsomatta suostun\ntäydellisesti siihen, mitä Uriah sanoo!\"\n\n\"Oh, mikä palkinto tämmöisen luottamuksen osoitus on\", arveli Uriah,\nnostaen ylös toista jalkaansa, että oli syy pelätä, että hän saisi\ntätini uudestaan kimppuunsa, \"mutta minä toivon voivani tehdä jotakin,\nsäästääkseni häneltä ammattimme vaivoja, Master Copperfield!\"\n\n\"Uriah Heep'istä on minulla suuri helpoitus\", lausui Mr. Wickfield\nsamalla unteloisella äänellä. \"Minä olen päässyt raskaasta taakasta,\nTrotwood, kun sain semmoisen asiakumppanin\".\n\nTuo punainen kettu pani Mr. Wickfield'in sanomaan nämät kaikki, että\ntämä ilmestyisi minun edessäni semmoisena, joksi hän oli kuvannut häntä\nsinä iltana, jolloin hän myrkytti leponi. Minä näin taas saman ilkeän\nhymyn hänen kasvoissansa ja huomasin, kuinka hän tarkasteli minua.\n\n\"Ettehän lähde vielä, isä?\" kysyi Agnes tuskallisesti. \"Ettekö tahdo\nkävellä takaisin Trotwood'in ja minun kanssani?\"\n\nHän olisi, luullakseni, katsonut Uriah'n puoleen, ennenkuin hän\nvastasi, joll'ei tämä kunnon mies olisi ennättänyt häntä.\n\n\"Minulla on asioita ajettavana\", lausui Uriah; \"muutoin olisin ylen\nmielelläni pysynyt ystävieni luona. Mutta minä jätän asiakumppanini\nedustamaan firmaa. Miss Agnes, aina teidän palvelianne! Minä toivotan\nteille hyvää päivää, Master Copperfield, ja lausun nöyrän\nkunnioitukseni Miss Betsey Trotwood'ille\".\n\nTällä puheella hän poistui, suudellen isoa kättänsä ja uskotellen\nmeitä, niinkuin naamarin takaa.\n\nMe istuimme tuossa, puhuen tunnin taikka pari hupaisista, vanhoista\nCanterbury'n ajoistamme. Agnes'in haltuun jätettynä kävi Mr. Wickfield\npian enemmän entisen itsensä näköiseksi, vaikka hänessä huomasi\njonkunlaista vakavaa alakuloisuutta, jota hän ei saanut luovutetuksi.\nKuitenkin hän kirkastui ja häntä huvitti silminnähtävästi kuulla meidän\njohdattavan mieleemme pieniä tapauksia vanhasta elämästämme, joista hän\nsangen hyvin muisti monta. Hän sanoi, että, kun hän taas oli kolmen\nkesken Agnes'in ja minun kanssani, tuntui siltä, kuin entiset ajat\nolisivat palanneet; ja hän soi Jumalan kautta, etteivät ne koskaan\nolisi muuttuneet. Minä olen varma, että Agnes'in leppeissä kasvoissa ja\njo hänen kätensä herkässä kosketuksessa, kun se lepäsi isän\nkäsivarrella, oli joku voima, joka sai toimeen tämän ihmeen.\n\nTätini, joka melkein koko tämän ajan puuhasi Peggotyn kanssa\nsisähuoneessa, ei tahtonut seurata meitä heidän asuntoonsa, vaan\nkehoitti minua menemään; ja minä menin. Me söimme päivällistä yhdessä.\nPäivällisen jälkeen istui Agnes Mr. Wickfield'in vieressä, niinkuin\nennen, ja kaatoi viiniä hänelle. Hän otti, mitä Agnes antoi hänelle,\neikä enempää -- niinkuin lapsi -- ja me istuimme kaikki kolme yhdessä\nakkunan luona, siksi kuin ilta saapui. Kun oli melkein pimeä, laskeusi\nMr. Wickfield jollekin sohvalle. Agnes pani tyynyn hänen päänsä alle ja\nkallistui hänen puoleensa vähäksi aikaa; ja kun hän palasi akkunan luo,\nei ollut niin pimeä, etten voinut nähdä, kuinka kyynelet kiilsivät\nhänen silmissään.\n\nMinä rukoilen Jumalaa, etten koskaan unhottaisi tätä kallista tyttöä\nhänen rakkaudessaan ja vilpittömyydessään tähän elämäni aikaan; sillä,\njos sen tekisin, lähestyisin varmaan loppuani, ja silloin tahtoisin\nmuistaa häntä parhaiten! Hän täytti sydämeni semmoisilla hyvillä\npäätöksillä, lujitti esimerkillänsä heikkouttani, johdatti -- en tiedä\nkuinka; hän oli liian ujo ja hellä monilla sanoilla neuvomaan --\nlevotonta intoani ja epävakaisia aikomuksiani, että kaikki, mitä vähän\nhyvää olen tehnyt, ja kaikki, mitä pahaa olen välttänyt, sai alkunsa\nhänestä, siitä olen varma.\n\nJa kuinka hän puhui minulle Dorasta, akkunani luona pimeässä\nistuessamme; kuunteli, kun minä ylistin tätä; ylisti itse; ja vuodatti\ntämän feen-kaltaisen olennon ympäri muutamia säteitä omasta puhtaasta\nvalostansa, jotka saattivat sen vielä kalliimmaksi ja viattomammaksi\nminun silmissäni! Voi, Agnes, lapsuuteni sisar, jos minä silloin olisin\ntietänyt, mitä kauan aikaa perästäpäin tiesin! --\n\nUlos tullessani oli joku kerjäläinen kadulla; ja kun käänsin kasvojani\nakkunaa kohden, ajatellen Agnes'in levollisia, serafin-kaltaisia\nsilmiä, sai hän minut hypähtämään sillä, että hän, niinkuin aamullisen\npuheemme kaikku, hiljalleen lausui:\n\n\"Sokea! sokea! sokea!\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nInnostusta.\n\n\nMinä aloitin seuraavan päivän toistamiseen romalaiseen kylpyyn\nsukeltamalla ja lähdin sitten Highgate'en. Minä en ollut enää\nalakuloinen. Minä en pelännyt kulunutta takkia enkä halannut uljaita\nkimoja. Koko se tapa, jolla ajattelin viimeistä onnettomuuttamme, oli\nmuuttunut. Minun oli velvollisuus osoittaa tädilleni, ettei hänen\nentinen hyvyytensä ollut tuhlattu pois mihinkään tunnottomaan,\nkiittämättömään esineesen. Minun tuli hyödykseni käyttää nuorempien\npäivieni kovaa opetusta ja ryhtyä työhön lujalla ja vakavalla\nsydämellä. Minun tuli tarttua puunhakkaajan kirveesen ja raivata\nitselleni tietä vastusten metsän läpi, kaataen puita, siksi kuin pääsin\nDoran luo. Ja minä astuin kelpo vauhtia, niinkuin kaikki olisi saatu\naikaan vaan kävelemällä.\n\nKun havaitsin itseni olevan tutulla Highgate'n tiellä, vieläpä ihan\ntoisenlaisessa toimessa, kuin entisillä huviretkilläni, joista se\nmuistutti, tuntui siltä, kuin täydellinen muutos olisi tapahtunut koko\nelämässäni. Mutta tämä ei lannistanut minua. Uusi elämä tuotti uuden\ntarkoituksen, uuden aikomuksen. Suuri oli työ; palkinto arvaamattoman\nkallis. Dora oli palkinto, ja Dora täytyi minun voittaa.\n\nMinä jouduin semmoiseen intoon, että olin pahoillani, kun ei takkini jo\nollut vähän kulunut. Minä tahdoin päästä kaatamaan noita puita\nvastusten metsässä semmoisilla oloilla, jotka osoittaisivat voimaani.\nMinun teki suuresti mieli pyytää erästä vanhaa miestä, joka,\nrautalankaiset silmälasit päässä, rouhensi kiviä tiellä, lainaamaan\nitselleni vasaraansa hetkeksi ja antamaan minun rakentaa itselleni\nkivinen silta Doran luo. Minä kiihoitin itseäni semmoiseen lämpimän\nmäärään ja tulin niin hengästyneeksi, että minusta tuntui, kuin olisin\nansainnut tiesi kuinka paljon rahaa. Tässä tilassa astuin vähäiseen\nasuntoon, jonka näin olevan hyyrättävänä, ja tutkin sitä tarkasti --\nsillä minä huomasin tarpeelliseksi, että olin käytöllinen. Se sopi\nihmeen hyvin Doralle ja minulle: siinä oli edustalla vähäinen puutarha,\njossa Jip'in kelpaisi juosta ympäri ja aidakkeen takaa haukkua\nkäsityöläisiä, ja oivallinen huone ylikerroksessa tätiäni varten. Minä\ntulin ulos jälleen kuumempana ja hätäisempänä, kuin koskaan, ja riensin\nHighgate'en semmoisella kiiruulla, että tulin sinne tuntia varemmin,\nkuin tarvitsi; ja vaikk'en olisi tullutkaan, olisi minun täytynyt\nkävellä jähdyttääkseni itseäni, ennenkuin olin ensinkään mahdollinen\nilmestymään. Tämän tarpeellisen valmistustyön suoritettuani, oli\nensimäinen huoleni etsiä tohtorin asuntoa. Se ei ollut siinä Highgate'n\nosassa, jossa Mrs. Steerforth asui, vaan vastapäisellä puolella tässä\nvähäisessä kaupungissa. Tämän havaittuani palasin minä jonkunlaisesta\nviehätyksestä, jota en voinut vastustaa, eräälle syrjäkadulle lähelle\nMrs. Steerforth'in kartanoa ja tähystelin puutarhan muurin ylitse.\nSteerforth'in huone oli tarkasti suljettu. Kasvihuoneen ovet olivat\nauki, ja Rosa Dartle käveli avopäin nopeilla, kiivailla askelilla\nedestakaisin somer-käytävällä nurmikon vieressä. Hän johdatti mieleeni\nvilli-eläintä, joka tallatulla tiellä laahaa kahleitansa ja näännyttää\nsydäntänsä.\n\nMinä poistuin hiljaisesti tähysteliän paikaltani ja karttaen\ntämänpuolista seutua sekä suoden, etten olisi mennyt likelle sitä,\nkäyskelin siellä täällä, siksi kuin kello oli kymmenen. Hoikka-torninen\nkirkko, joka nyt seisoo ylinnä mäellä, ei ollut silloin siellä\nilmoittamassa, mikä aika oli. Vanha, punatiilinen rakennus, jota\nkäytettiin kouluksi, oli sen asemalla; ja kaunis vanha kouluhuone se\nlienee ollut, sitä myöden kuin minä muistan sitä.\n\nKun lähestyin tohtorin taloa -- sievää, vanhaa paikkaa, johon hän\nnäytti panneen vähän rahaa, niistä korjauksista ja koristuksista\npäättäen, jotka näyttivät äskettäin valmistuneen -- näin hänen\nsäärystimineen kaikkineen jaloittelevan viereisessä puutarhassa,\nniinkuin hän ei koskaan olisi laannut jaloittelemasta siitä ajasta,\nkuin olin hänen oppilaansa. Hänellä oli myöskin vanhat kumppaninsa\nympärillään; sillä siellä oli paljon korkeita puita lähellä, ja pari\nkolme peltovaresta astuskeli ruohossa häntä katsastellen, niinkuin\nCanterbury'n peltovarekset olisivat kirjoittaneet heille hänestä ja he\nsen johdosta tyystisti tarkastelleet häntä.\n\nKoska tiesin, että oli mahdoton saada häntä mitään huomaamaan näin\nkaukaa, uskalsin avata veräjän ja kävellä hänen jälkeensä, että\nkohtaisin hänet, kun hän kääntäisi takaisin. Kun hän käänsi ja tuli\nminua kohden, katseli hän minua tuokion miettiväisesti, ilmeisesti\nminua ollenkaan ajattelematta; mutta sitten hänen hyvänsuovat kasvonsa\nosoittivat erinomaista mieltymistä, ja hän tarttui minuun molemmin\nkäsin.\n\n\"No, rakas Copperfieldini\", lausui tohtori; \"olettehan nyt aika mies!\nKuinka voitte? Minua ilahuttaa nähdä teitä. Rakas Copperfieldini,\nkuinka suuresti olette varttuneet! Te olette -- niin -- voi sentään!\"\n\nMinä toivoin, että hän voi hyvin, ja Mrs. Strong myöskin.\n\n\"Kyllä!\" vastasi tohtori; \"Annie voi varsin hyvin ja käy varmaan\niloiseksi, kun hän saa nähdä teidät. Te olitte aina hänen lemmittynsä.\nHän sanoi niin eilen illalla, kun näytin hänelle kirjeenne. Ja -- niin\ntosiaan -- te muistatte Mr. Jack Maldon'in, Copperfield?\"\n\n\"Täydellisesti, Sir\".\n\n\"Tietysti\", sanoi tohtori. \"_Hänkin_ voi sangen hyvin\".\n\n\"Onko hän tullut kotiin, Sir?\" kysyin minä.\n\n\"Indiastako?\" arveli tohtori. \"On. Mr. Jack Maldon ei sietänyt\nilman-alaa siellä, ystäväni. Mrs. Markleham -- te ette ole unhottaneet\nMrs. Markleham'ia?\"\n\n\"Unhottaneet 'vanhaa soturia!' Ja niin lyhyellä aikaa!\"\n\n\"Mrs. Markleham raukka\", lausui tohtori, \"oli kovin pahoillansa hänen\ntähtensä; sentähden toimitimme hänet takaisin jälleen ja ostimme\nhänelle vähäisen patentti-paikan, joka soveltuu hänelle paljon\nparemmin\".\n\nMinä tunsin kylläksi Mr. Jack Maldon'in, tästä kertomuksesta\narvatakseni, että se oli semmoinen paikka, jossa ei ollut paljon työtä,\nmutta hyvä palkka. Tohtori, joka tällä välin käveli edestakaisin, käsi\nolkapäälläni ja nuot lempeät kasvot rohkaisevaisesti minua kohden\nkäännettyinä, jatkoi:\n\n\"Mitä nyt, rakas Copperfieldini, teidän ehdoitukseenne tulee, se on,\ntotta puhuen, sangen ilahuttava ja mieluisa minulle; mutta ettekö luule\nvoivanne muulla lailla ansaita paremmin? Te pääsitte, tiedättehän,\nhyvin eteväksi meillä ollessanne. Te pystytte moneen hyvään asiaan. Te\nolette laskeneet semmoisen perustuksen, että siihen sopii asettaa mikä\nrakennus hyvänsä; ja eikö ole vahinko, että panisitte elämänne kevään\nniin halpaan toimeen, kuin minä voin tarjota?\"\n\nMinä hehkaannuin taas ja puhuen, niinkuin pelkään, jotenkin\nkatkonaisella tavalla, puollustin pyyntöäni lujasti; muistuttaen\ntohtorille, että minulla jo oli virka.\n\n\"Hyvä, hyvä\", vastasi tohtori, \"se on totta. Tosin se asia, että teillä\non virka ja että ahkerasti opettelette sitä harjoittamaan, muuttaa\npaljon. Mutta, hyvä, nuori ystäväni, mitä seitsemänkymmentä puntaa\nvuoteensa on?\"\n\n\"Se saattaa tulomme kahta suuremmaksi, tohtori Strong\", sanoin minä.\n\n\"Hyvä Jumala!\" vastasi tohtori. \"Kun ajattelee sitä! Ei sen vuoksi,\nettä tahtoisin sanoa, että palkka välttämättömästi on rajoitettu\nseitsemäänkymmeneen puntaan vuoteensa, koska aina olen aikonut antaa\nsille nuorelle ystävälle, jota näin käyttäisin, lahjan lisäksi. Aivan\nvarmaan\", lausui tohtori, yhä kuljettaen minua edestakaisin, käsi\nolkapäälläni, \"olen aina ottanut lukuun vuotuisen lahjan\".\n\n\"Rakas opettajani\", lausuin minä (tällä kertaa tyvenesti), \"jolle jo\nolen suuremmassa velassa, kuin mitä ikinä voin maksaa --\".\n\n\"Ei, ei\", keskeytti tohtori. \"Älkäät millään muotoa!\"\n\n\"Jos tahdotte hyväksyä sitä aikaa, joka minulta liikenee, nimittäin\naamu- ja iltakaudet, ja katsotte työtäni seitsemänkymmenen punnan\narvoiseksi vuoteensa, teette minulle niin suuren hyvän työn, etten voi\nsitä sanoa\".\n\n\"Voi minua!\" lausui tohtori viattomasti. \"Kun ajattelee, että näin\nvähällä saa aikaan niin paljon! Voi, voi! Mutta jos saatatte ansaita\nmuualla paremmin, ettekö mene sinne? Lupaatteko sanallanne?\" kysyi\ntohtori -- tämä oli aina suuri vetoaminen meidän, poikien,\nkunniantuntoomme.\n\n\"Sanallani, Sir!\" vastasin minä, noudattaen vanhaa koulutapaamme.\n\n\"Olkoon siis menneeksi!\" arveli tohtori, taputtaen minua olkapäälleni\nja yhä pitäen kättänsä siinä, kun vielä kävelimme edestakaisin.\n\n\"Ja minä tulen kahtakymmentä kertaa onnellisemmaksi, Sir\", sanoin minä\nvähäisellä -- minä toivon viattomalla -- imartelevaisuudella, \"jos\nminua käytetään sanakirjan työhön\".\n\nTohtori pysähtyi, taputti hymyillen minua olkapäälleni jälleen ja\nhuudahti semmoisella voitonriemulla, joka oli erittäin hauska katsella\nja josta olisi sopinut päättää, että olin tunkenut inhimillisen\nviisauden syvimpään pohjaan: \"rakas, nuori ystäväni, te olette arvannut\noikein. Se _on_ sanakirjan työhön!\"\n\nKuinka se saattikaan olla mitään muuta! Hänen plakkarinsa olivat yhtä\ntäynnä sanakirjaa, kuin hänen päänsäkin. Se pisti ulos hänestä joka\ntaholta. Hän kertoi minulle, että hän, koulu-elämästään luovuttuaan,\nkummallisessa määrässä oli edistynyt siinä; sekä ettei mikään sopinut\nhänelle paremmin, kuin esitetty aamu- ja iltatyön aika, sentähden, että\nhänen oli tapa päivällä kävellä miete-lakki päässä. Hänen paperinsa\nolivat vähän sekaannuksissa, koska Mr. Jack Maldon nykyisin oli\ntarjounut toimittamaan hänelle amanuensin virkaa eikä ollut tottunut\ntähän työhön; mutta pian me oikealle kannalle asettaisimme, mitä oli\nväärin, ja menestyisimme mainiosti. Jälestäpäin, kun olimme ryhtyneet\ntyöhömme, huomasin Mr. Jack Maldon'in kokeet itselleni vaikeammiksi,\nkuin olin odottanut, sillä hän ei ollut tyytynyt siihen, että hän laski\nsummalta virheitä, vaan oli lisäksi piirtänyt niin monta sotamiestä ja\nnaispäätä tohtorin käsikirjoitukseen, että usein eksyin täydellisiin\nepätiedon labyrinteihin.\n\nTohtori oli varsin onnellinen, kun hän ajatteli, että yhdessä\nrupeisimme työskentelemään tässä ihmeellisessä teoksessa, ja me\npäätimme ruveta seuraavana aamuna kello seitsemän. Meidän oli määrä\ntehdä työtä kaksi tuntia joka aamu, ja kaksi, kolme tuntia joka ilta,\npaitsi lauantaisin, jolloin minä saisin levätä. Sunnuntaisin saisin\ntietysti myöskin olla jouten, ja minä katsoin näitä ehtoja sangen\nhelpoiksi.\n\nKun näin olimme keskinäiseksi mielihyväksi järjestäneet toimemme, vei\ntohtori minut sisään, esitelläksensä minua Mrs. Strong'ille, jonka\ntapasimme tohtorin uudesta lukuhuoneesta hänen kirjojansa tomuttamasta\n-- jota vapautta noitten pyhien suosikkiensa suhteen hän ei koskaan\nsallinut kenellekään muulle.\n\nHe olivat minun tähteni viivyttäneet aamiaistansa, ja me istuimme\npöytään yhdessä. Me emme olleet kauan istuneet, ennenkuin Mrs.\nStrong'in kasvoista näin, että joku lähestyi taloa, vaikk'en kuullut\nmitään ääntä. Joku ratsastava gentlemani tuli portille, talutti,\nohjakset käsivarrellaan, hevosensa vähäiseen pihaan, niinkuin hän olisi\nollut kokonaan kotona, sitoi sen renkaasen tyhjän vaunu-vajan seinään\nja astui aamiais-huoneesen, ratsu-vitsa kädessä. Se oli Mr. Jack\nMaldon; eikä Mr. Jack Maldon ollut ensinkään parantunut Indiassa,\nsiltä minusta näytti. Mutta minä arvostelin silloin niin ankaran\nsiveellisesti nuoria miehiä, jotka eivät kaataneet puita vastusten\nmetsässä, että tulee soveliaalla varovaisuudella vastaan-ottaa minun\nmuistutukseni.\n\n\"Mr. Jack!\" lausui tohtori, \"Copperfield!\"\n\nMr. Jack Maldon pudisti kättäni, mutta mielestäni jotenkin penseästi ja\njollakin välinpitämättömällä suojelian katsannolla, josta salaisesti\nsuutuin. Mutta hänen välinpitämättömyytensä oli kummallinen näky,\npaitsi kun hän puhutteli serkkuansa Annie'ta.\n\n\"Oletteko syöneet aamiaista tänäpänä, Mr. Jack?\" kysyi tohtori.\n\n\"Minä syön tuskin milloinkaan aamiaista, Sir\", vastasi hän, heittäen\npäätänsä taaksepäin nojatuolissaan. \"Minä huomaan, että se haittaa\nminua\".\n\n\"Onko mitään uutisia tänään?\" kysyi tohtori.\n\n\"Ei mitään, Sir\", vastasi Mr. Maldon. \"Puhutaan ihmisistä, jotka ovat\nnälissään ja suutuksissaan Pohjois-Englannissa, mutta aina niitä on\nnälkäisiä ja suuttuneita jossakin\".\n\nTohtori näytti totiselta ja sanoi, niinkuin hän olisi tahtonut vaihtaa\npuhe-ainetta, \"ei ole siis mitään uutisia; joka on sama, sanotaan, kuin\nhyvät uutiset\".\n\n\"Sanomalehdissä on pitkä juttu, Sir, jostakin murhasta\", jatkoi Mr.\nMaldon. \"Mutta aina joku murhataan, enkä minä lukenut sitä\".\n\nSiihen aikaan ei, luullakseni, katsottu penseyden osoitusta kaikkien\nihmiskunnan tekojen ja intohimojen suhteen niin erinomaiseksi\nominaisuudeksi, kuin olen huomannut sitä jälestäpäin katsottavan. Minä\nolen havainnut tuommoisen penseyden hyvin muodinmukaiseksi. Minä olen\nnähnyt sitä tuotavan esiin semmoisella menestyksellä, että olen\nkohdannut muutamia hienoja ladyjä ja gentlemaneja, joitten olisi\nsopinut yhtä hyvin syntyä kaalimadoiksi. Se ehkä vaikutti enemmän\nminuun silloin, koska se oli jotakin uutta minulle, mutta ei se\nsuinkaan puolestansa koroittanut ajatustani Mr. Jack Maldon'ista eikä\nlujittanut luottamustani häneen.\n\n\"Minä tulin kysymään, tekeekö Annie'n mieli mennä operaan tänä iltana\",\nlausui Mr. Maldon, kääntyen Mrs. Strong'in puoleen. \"Se on viimeinen\nhyvä ilta tällä näytäntökaudella; ja siellä on eräs laulajatar, jota\nhänen todella pitäisi kuulla. Hän on aivan erinomainen. Paitsi sitä\non hän niin viehättävän ruma\", ja Mr. Maldon vaipui entiseen\nvälinpitämättömyyteensä.\n\nTohtori, jota aina kaikki huvitti, mikä, hänen luullaksensa, huvitti\nhänen nuorta vaimoansa, kääntyi nyt tämän puoleen ja sanoi:\n\n\"Sinun tarvitsee mennä, Annie. Sinun tarvitsee mennä\".\n\n\"Minä en juuri huolisi\", sanoi tämä tohtorille. \"Minä jään mieluisammin\nkotiin. Minä jäisin paljon mieluisammin kotiin\".\n\nSerkkuunsa katsahtamatta puhutteli Mrs. Strong sitten minua ja kysyi\nminulta Agnes'ista, saisiko hän nähdä tätä ja oliko luultavaa, että\nAgnes tulisi tänään. Mrs. Strong oli niin hämmentynyt, että minua\nkummastutti, kuinka tohtorikaan, joka levitti voita paahdetulle\nleivällensä, saatti olla niin ilmeistä asiaa näkemättä.\n\nMutta tohtori ei nähnyt mitään. Hän sanoi hyvänsävyisesti vaimollensa,\nettä hän oli nuori, että hänen täytyi huvitella ja hauskutella eikä\nsaanut sallia, että hänen ikävä, vanha toverinsa ikävystytti hänen\nelämänsä. Paitsi sitä, lausui hän, tahtoi hän kuulla vaimonsa laulavan\nkaikkia tuon uuden laulajattaren lauluja; ja kuinka tämä siihen\npystyi, jollei hän mennyt? Niin tohtori yhä pyysi sopia asiasta\nhänen puolestaan, ja Mr. Jack Maldon'in oli määrä tulla takaisin\npäivällisiksi. Kun tämä oli päättynyt, lähti hän, arvaan minä,\npatentti-paikkaansa; oli kuinka tahansa, hän lähti pois ratsullansa,\nkovin joutilaalta näyttäen.\n\nSeuraavana aamuna olin utelias tietämään, oliko Mrs. Strong käynyt\noperassa. Hän ei ollut käynyt, vaan oli lähettänyt sanan London'iin ja\npäästänyt serkkunsa hänen lupauksestaan. Hän oli illalla mennyt ulos\ntapaamaan Agnes'ia ja oli saanut tohtorin seuraamaan itseänsä; ja he\nolivat palanneet kotiin ketojen poikki, jutteli tohtori minulle, koska\nilta oli ollut kaunis. Minä tuumailin silloin, olisiko Mrs. Strong\nmennyt operaan, jollei Agnes olisi ollut kaupungissa, ja vaikuttiko\nAgnes hyvää hänenkin suhteensa!\n\nMrs. Strong ei näyttänyt erittäin onnelliselta, ajattelin minä; mutta\nhänen kasvonsa olivat hyvät taikka kovin viekkaat. Minä katselin niitä\nusein, sillä hän istui akkunan vieressä koko ajan, kuin teimme työtä,\nja laitti aamiaistamme, jota söimme palasittain, koska olimme\ntoimessamme kiinni. Kun kello yhdeksältä lähdin, oli hän polvillansa\nlattialla tohtorin edessä, vetäen kenkiä ja säärystimiä tämän jalkaan.\nMuutamat viheriät lehvät, jotka riippuivat matalan huoneen avonaisen\nakkunan edessä, loivat jonkunlaista lientynyttä varjoa hänen\nkasvoillensa; ja Doctors' Commons'iin mennessäni ajattelin koko matkan\nsitä iltaa, jona olin nähnyt niitten katselevan tohtoria, tämän\nlukiessa.\n\nMinä olin nyt kovin ahkera: ylhäällä kello viisi aamuisin ja kotona\nkello yhdeksän taikka kymmenen illalla. Mutta minä olin sanomattoman\ntyytyväinen, kun minulla oli niin paljon työtä, enkä koskaan kävellyt\nverkalleen mistään syystä, vaan tunsin innokkaasti, että mitä enemmän\nväsytin itseäni, sitä enemmän ansaitsin Doraa. Minä en ollut vielä\nDoralle ilmoittanut muuttunutta tilaani, koska hän muutamien päivien\nperästä aikoi käydä Miss Mills'in luona, ja minä siksi lykkäsin kaikki,\nmitä minulla oli hänelle puhuttavaa; minä kerroin vaan hänelle\nkirjeissäni (kaikki meidän keskinäiset tiedon-antomme toimitti\nsalaisesti Miss Mills), että minulla oli paljon sanottavaa hänelle.\nTällä välin rupesin yhä vähemmin käyttämään karhun-ihraa, heitin\nkokonaan hyvähajuisen saipuan ja lavendeli-veden sekä myin suurella\ntappiolla pois kolme liiviä, koska ne olivat liian koreat nykyisellä,\nvakavalla elämänradallani.\n\nMinä en tyytynyt näihin ponnistuksiin, vaan hartaasti tahtoen tehdä\njotakin lisäksi, lähdin tapaamaan Traddles'ia, joka nyt asui\nylikerroksessa rintavarustimen takana jossakin rakennuksessa Castle\nStreet'illä, Holborn'issa. Minä otin mukaani Mr. Dick'in, joka jo oli\nkahdesti ollut minun kanssani Highgate'ssa ja uudestaan aloittanut\ntuttavuuttansa tohtorin kanssa.\n\nMinä otin Mr. Dick'in mukaani, sillä kovasti pahaksensa pannen tätini\nvastoinkäymisiä ja täyttä totta uskoen, ettei mikään kaleri-orja taikka\npahan-tekiä tehnyt työtä niinkuin minä, oli hän ruvennut kiusaamaan ja\nvaivaamaan itseänsä alakuloiseksi ja nujoksi, kosk'ei hänellä ollut\nmitään hyödyllistä tehtävää. Tässä tilassa hän vielä vähemmin, kuin\nmuutoin, kykeni päättämään memorialiansa; ja mitä kovemmin hän puuhasi\nsiinä, sitä useammin kuningas Kaarlo Ensimäisen onneton pää pujahti\nsiihen. Toden takaa pelätessäni, että hänen tautinsa pahentuisi,\njollemme jollakin viattomalla tavalla voisi viekoitella häntä uskomaan,\nettä hänestä oli hyötyä, taikka todella saisi häntä tekemään jotakin\nhyötyä (joka olisi parempi), päätin koettaa, voisiko Traddles auttaa\nmeitä. Ennenkuin lähdimme, kirjoitin Traddles'ille ja kerroin\ntäydellisesti kaikki, mitä oli tapahtunut, ja Traddles kirjoitti\nminulle takaisin oivallisen vastauksen, jossa hän ilmoitti\nosan-ottoansa ja ystävyyttänsä.\n\nMe tapasimme hänet ahkerassa työssä läkki-tolpponsa ja paperiensa\nääressä, jossa hän välisti virvoituksekseen katseli kukkaruukun alustaa\nja tuota pikkuista, pyöreätä pöytää, jotka seisoivat jossakin nurkassa\nvähäisessä huoneessa. Hän vastaan-otti meidät sydämellisesti ja rupesi\nkohta hyväksi ystäväksi Mr. Dick'in kanssa. Mr. Dick väitti varmaan\nnähneensä häntä ennen, ja me sanoimme molemmat: \"hyvin luultavaa\".\n\nEnsimäinen asia, josta aioin neuvotella Traddles'in kanssa, oli tämä:\n-- minä olin kuullut, että moni eri toimissa mainio mies oli ensi\naluksi laatinut kertomuksia parlamentin keskusteluista. Koska Traddles\noli minulle maininnut sanomalehtiä yhdeksi toiveistansa, olin minä\nsovittanut yhteen nämät molemmat asiat ja ilmoitin hänelle kirjeessäni,\nettä tahdoin tietää, kuinka minä pääsisin tämmöiseen virkaan. Traddles\nesitteli nyt minulle, mitä hän oli kysymällä saanut tietää, nimittäin,\nettä, paitsi harvoissa tapauksissa, jo yksistään se mekanillinen taito,\njota vaadittiin, jos mieli tulla eteväksi siinä, se on, jos mieli\ntäydellisesti ja kokonaan oppia pikakirjoituksen keinon, oli yhtä\nvaikea, kuin kuuden kielen oppiminen; ja että sitä voi saavuttaa, jos\noli kestäväinen, vaan muutamien vuosien kuluessa. Traddles tietysti\nluuli, että tämä ratkaisi asian; mutta minä, jonka mielestä tässä vaan\noli muutamia pitkiä puita kaadettavana, päätin kohta kirves kädessä\navata itselleni tietä Doran luo tämän tiheikön lävitse.\n\n\"Minä olen kovasti kiitollinen sinulle, rakas Traddles'ini!\" sanoin\nminä. \"Minä aloitan huomenna\".\n\nTraddles näytti kummastuneelta, niinkuin hänen hyvin sopi; mutta\nhänellä ei ollut vielä mitään käsitystä innostuneesta tilastani.\n\n\"Minä ostan kirjan\", lausuin minä, \"joka sisältää hyvän opastuksen\ntähän taitoon; minä tutkin sitä Commons'issa, jossa minulla ei ole\npuoleksikaan kyllin työtä; harjoitukseksi kirjoitan ylös, mitä\noikeustossamme puhutaan -- Traddles, rakas toverini, minä opin sen!\"\n\n\"No, voi\", sanoi Traddles, silmät selällään, \"minulla ei ollut mitään\naavistusta, että sinulla oli niin luja luonto, Copperfield!\"\n\nMinä en tiedä, kuinka hänellä olisi voinutkaan olla, sillä se oli\njotenkin uutta minullekin. Minä jätin tämän sikseen ja rupesin puhumaan\nMr. Dick'istä.\n\n\"Jos, näettekö, Mr. Traddles\", lausui Mr. Dick miettiväisesti, \"minä\nvoisin ryhtyä johonkin -- jos osaisin lyödä rumpua taikka puhaltaa!\"\n\nMies raukka! Minä en epäile, että hän sydämessänsä olisi pitänyt\nsemmoista työtä kaikkein mieluisimpana. Traddles, joka ei olisi\ntahtonut nauraa, vaikka mikä olisi ollut, vastasi tyvenesti:\n\n\"Mutta olettehan sangen hyvä kynämies, Sir. Sinä kerroit minulle siitä,\nCopperfield?\"\n\n\"Oivallinen!\" sanoin minä. Ja hän olikin todella. Hän kirjoitti\nerinomaisen sievästi.\n\n\"Ettekö luule\", kysyi Traddles, \"että voisitte kopioita asiakirjoja,\nSir, jos minä hankkisin niitä teille?\"\n\nMr. Dick katseli minua epäileväisesti. \"Kuinka teen, Trotvood?\"\n\nMinä pudistin päätäni. Mr. Dick pudisti myös päätänsä ja huokaili.\n\"Kertokaat hänelle memorialista\", lausui Mr. Dick.\n\nMinä selitin Traddles'ille, että oli vastus pitää kuningas Kaarlo\nEnsimäistä poissa Mr. Dick'in käsikirjoituksista; jolla aikaa Mr. Dick\nsangen kunnioittavaisesti ja vakavasti katseli Traddles'ia ja imi\npeukaloansa.\n\n\"Mutta ne asiakirjat, joista minä puhun, ovat jo paperille piirretyt ja\npäätetyt\", lausui Traddles vähän mietittyänsä. \"Mr. Dick'in ei tarvitse\nlisätä mitään niihin. Eikö tämä muuttaisi asiaa, Copperfield? Eikö\nkaikissa tapauksissa olisi hyvä koettaa?\"\n\nTämä antoi meille uutta toivoa. Sillä aikaa kuin Mr. Dick huolestuneena\nkatseli meitä tuoliltansa, laskimme Traddles ja minä syrjässä päämme\nyhteen ja sepitimme semmoisen tuuman, jonka johdosta saimme hänet\nseuraavana päivänä suurella menestyksellä ryhtymään työhön.\n\nYhdelle pöydälle akkunani viereen Buckingham Streett'illä asetimme sen\ntyön, jonka Traddles hankki hänelle -- joka oli semmoinen, että hän\ntekisi en muista kuinka monta kopiaa eräästä oikeudenkirjasta, joka\nkoski jotakin tietä -- ja toiselle pöydälle levitimme viimeisen suuren\nmemorialin keskentekoisen alkukirjoituksen. Me teroitimme Mr. Dick'iin,\nettä hän kopioitsisi tarkkaan sitä, joka oli hänen edessään,\noriginalista vähintäkään poikkeamatta; ja että, kun hän katsoi\ntarpeelliseksi hiukankin viitata kuningas Kaarlo Ensimäiseen, hän\nturvaisi memorialiin. Me kehoitimme häntä olemaan lujana tässä kohden\nja jätimme hänet tätini valvottavaksi. Tätini kertoi meille\njälestäpäin, että Mr. Dick ensiksi menetteli niinkuin mies, joka lyö\nvaskirumpuja, ja ehtimiseen jakoi huomiotansa molempain asiakirjain\nvälille, mutta että hän, huomattuansa, että se hämmensi ja vaivasi\nhäntä sekä että hänen kopiansa oli suoraan hänen silmiensä edessä, pian\nkävi siihen säännöllisellä asiamiehen tavalla käsiksi ja lykkäsi\nmemorialinsa soveliaammaksi ajaksi. Sanalla sanoen, vaikka me tarkasti\nkatsoimme, ettei hänellä olisi enemmän työtä, kuin oli hyvä hänelle,\nja vaikk'ei hän aloittanut viikon alusta, oli hän seuraavana\nlauvantai-iltana ansainnut kymmenen shillingiä ja yhdeksän pennyä; enkä\nminä eläissäni unhota, kuinka hän kävi kaikissa puodeissa naapuristossa\nvaihtamassa tätä aarrettansa kuuden pennyn kappaleiksi, taikka kuinka\nhän ilon ja ylpeyden kyynelet silmissä toi ne tädilleni tarjottimella,\njohon hän oli järjestänyt ne sydämen muotoon. Oli niinkuin joku\nhyvänsuopa henki tenhovoimallaan olisi vaikuttanut häneen siitä\nhetkestä saakka, kuin häntä hyödyksi käytettiin; ja jos mailmassa\nketään onnellista sinä lauvantai-iltana löytyi, oli se se kiitollinen\nolento, joka ajatteli tätiäni ihmeellisimmäksi naiseksi ja minua\nihmeellisimmäksi nuoreksi mieheksi koko maan päällä.\n\n\"Nyt ei enää kuolla nälkään, Trotwood\", lausui Mr. Dick, pudistaen\nkättäni jossakin nurkassa. \"Minä pidän huolta hänestä, Sir!\" ja hän\nheilutti kymmentä sormeansa ilmassa, niinkuin ne olisivat olleet\nkymmenen pankkia.\n\nMinä tuskin tiedän, kumpi oli iloisempi, Traddles vai minä. \"Se on,\ntotta puhuen\", sanoi Traddles samalla kuin hän veti esiin yhden kirjeen\nplakkaristansa ja ojensi sen minulle, \"kokonaan karkoittanut Mr.\nMicawber'in päästäni!\"\n\nKirje (Mr. Micawber ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta kirjeitten\nkirjoittamiseen) oli adresseerattu minulle \"Inner Temple'n jäsenen\nT. Traddles'in, Esquire'n, hyvyyden kautta\". Se kuului näin:\n\n\"_Rakas Copperfieldini_!\"\n\n\"Luultavasti se tieto, että jotakin on ilmaantunut, ei äkki-arvaamatta\nkohtaa teitä. Minä olen ehkä maininnut teille jossakin edellisessä\ntilaisuudessa, että olen odottanut jotakin semmoista tapausta\".\n\n\"Minä olen asettumallani erääsen siunatun saaremme maaseutu-kaupunkiin\n(jonka vallasväessä sopii sanoa maanviljeliäin ja pappien onnellisesti\nsulanneen toisiinsa) suoraan yhteyteen erään oppineen ammatin kanssa.\nMrs. Micawber ja lapsemme seuraavat minua. Jonakin tulevana aikana\nlöydetään varmaan meidän kaikkien tuhkamme sen kunnianarvoisen\nrakennuksen hautausmaassa, josta se paikka, jota tarkoitan, on\nsaavuttanut mainetta, sanonko Kiinasta Peruun saakka?\"\n\n\"Kun jätämme hyvästi tämän uuden-aikaisen Babelin, jossa olemme nähneet\nniin monta muutosta, minä toivon aivan kunniallista, emme, Mrs.\nMicawber ja minä, voi salata itseltämme, että eroamme kenties vuosiksi\nja kenties ijäksi eräästä henkilöstä, joka on lujilla siteillä liitetty\nkodillisen elämämme alttariin. Jos te semmoisen lähdön aattona tahdotte\nseurata yhteistä ystäväämme, Mr. Thomas Traddles'ia, nykyiseen\nasuntoomme ja siellä vaihtaa toivotuksia, jotka ovat luonnollisia\nsemmoisessa tilaisuudessa, osoitatte paljon\n\n                                 hyvyyttä\n                                   yhdelle,\n                                     joka\n                                       aina\n                                         on\n                                           teidän\n                                             _Wilkins Micawber_\".\n\nMinua ilahutti kuulla, että Mr. Micawber oli päässyt tomustaan ja\ntuhastaan, ja että jotakin todella viimein oli ilmaantunut. Kun sain\nTraddles'ilta kuulla, että kutsumus tarkoitti paraikaa kuluvaa iltaa,\nsanoin olevani valmis noudattamaan sitä; ja me lähdimme pois yhdessä\nsiihen taloon, jossa Mr. Micawber asui Mr. Mortimer'ina ja joka oli\nlikellä Gray's Inn Road'in päätä.\n\nTässä asunnossa oli niin vähän tilaa, että tapasimme kaksoiset, jotka\nnyt olivat noin kahdeksan taikka yhdeksän vuoden vanhat, makaavina\nkokoon lykättävässä sängyssä perheen arkihuoneessa, jossa Mr. Micawber\noli pesukannuun laittanut, niinkuin hän sanoi, \"panoksen\" sitä\nmiellyttävää juomaa, josta hän oli mainio. Minulla oli ilo tässä\ntilaisuudessa uudistaa tuttavuuteni Master Micawber'in kanssa, joka oli\nhyvätoiveinen poika kahden- tai kolmentoista vuoden ijällä ja hyvin\ntaipusa siihen jäsenten levottomuuteen, joka on jotenkin tavallinen\nilmauma hänen ikäisissä nuorukaisissa. Minä tulin myöskin kerran vielä\ntuttavaksi hänen sisarensa, Miss Micawber'in kanssa, jossa, niinkuin Mr.\nMicawber sanoi meille, \"hänen äitinsä uudisti nuoruutensa, niinkuin\nPhoenix\".\n\n\"Rakas Copperfieldini\", lausui Mr. Micawber, \"te ja Mr. Traddles\ntapaatte meidät lähdön liepeillä ja antanette anteeksi ne vähäiset\nhankaluuden kohdat, jotka kuuluvat semmoiseen tilaan\".\n\nSoveliaalla tavalla vastattuani katselin ympärilleni ja huomasin, että\nperheen kalut jo olivat kokoon säälityt sekä ettei tavaraa ollut\nerittäin kauhistavassa määrässä. Minä onnittelin Mrs. Micawber'ia\nlähestyvän muutoksen suhteen.\n\n\"Rakas Copperfieldini\", sanoi Mrs. Micawber, \"teidän ystävällisestä\nosan-otostanne kaikkiin meidän asioihimme olen hyvin varma. Heimoni\nkatsokoon tätä maanpakolaisuudeksi, jos heitä haluttaa; mutta minä olen\nvaimo ja äiti enkä minä koskaan jätä Mr. Micawber'ia\".\n\nTraddles, johon Mrs. Micawber'in silmä vetosi, myönsi hellätunteisesti.\n\n\"Tämä\", lausui Mrs. Micawber, \"tämä on ainakin minun käsitykseni, rakas\nMr. Copperfieldini ja Mr. Traddles, siitä velvollisuudesta, johon\nsitouduin, kun toistin nuot peräyttämättömät sanat: 'minä, Emma, otan\nsinut, Wilkins'in'. Minä luin eilen illalla yökynttilän ääressä\nvihkisanat ja se päätös, johon siitä tulin, oli se, etten koskaan voisi\njättää Mr. Micawber'ia. Ja\", jatkoi Mrs. Micawber, \"vaikka on\nmahdollista, että käsitykseni vihkisanoista on väärä, en minä ikänä\nsitä tee!\"\n\n\"Rakas ystäväni\", arveli Mr. Micawber vähän maltittomasti, \"minä en\ntiedä, että kukaan luulee sinun tekevän mitään semmoista\".\n\n\"Minä näen, rakas Mr. Copperfield\", jatkoi Mrs. Micawber, \"että nyt\nlähden koettamaan onneani vieraitten joukossa, ja näen myöskin,\netteivät ne erinäiset heimoni jäsenet, joille Mr. Micawber on mitä\ngentlemanin-kaltaisimmilla lauseilla kirjoittanut ja ilmoittanut tämän,\nole pitänyt vähintäkään väliä Mr. Micawber'in sanomalla. Minä ehkä olen\ntaika-uskoinen\", lausui Mrs. Micawber, \"mutta minusta näyttää, kuin Mr.\nMicawber'in ei olisi suotu koskaan saada minkäänlaista vastausta\nuseimpiin niihin kirjeisin, joita hän kirjoittaa. Heimoni vaiti-olosta\nsaan ehkä ennustaa, että he moittivat sitä päätöstä, jonka olen tehnyt;\nmutta minä en sallisi, Mr. Copperfield, kenenkään, ei edes isäni ja\näitini, jos he vielä eläisivät, työntää itseäni velvollisuuden tieltä\".\n\nMinä lausuin ajattelevani, että tämä kävi oikeaa suuntaa.\n\n\"Monesta edusta luopuu\", sanoi Mrs. Micawber, \"kun menee sulkeumaan\nvähäiseen tuomiokirkko-kaupunkiin; mutta totta puhuen, Mr. Copperfield,\njos minä eduista luovun, luopuu Mr. Micawber'in lahjainen mies paljon\nsuuremmista\".\n\n\"Vai niin! Te lähdette siis johonkin tuomiokirkkokaupunkiin?\" arvelin\nminä.\n\nMr. Micawber, joka oli jaellut meille kaikille pesu-kannusta, vastasi;\n\n\"Canterbury'yn. Minä olen todella, rakas Copperfieldini, suostunut\nsemmoiseen sopimukseen, jonka johdosta olen velvoitettu ja kontrahdilla\nsidottu auttamaan ja palvelemaan ystäväämme Heep'iä hänen uskottuna\nkonttoristinaan\".\n\nMinä tuijotin Mr. Micawber'iin, jota hämmästykseni suuresti miellytti.\n\n\"Minun tulee kertoa teille\", sanoi Mr. Micawber varsinaisella\nvirkamiehen katsannolla, \"että Mrs. Micawber'in asioitsian kokemus ja\nviisaat tuumat suureksi osaksi ovat aikaan saaneet tämän seikan. Sen\nhaastokintaan, johon Mrs. Micawber eräässä edellisessä tilaisuudessa\nviittasi ja joka heitettiin ulos sanomalehti-ilmoituksen muodossa, otti\nystävämme Heep ylös, ja me tunsimme toisemme jälleen. Ystävästäni\nHeep'istä\", lausui Mr. Micawber, \"joka on erinomaisen terävä mies,\ntahdon puhua kaikenlaisella kunnioituksella. Ystäväni Heep ei ole\nmäärännyt oikeata palkkaani erittäin korkean laskun mukaan, mutta hän\non pääasiallisesti luvannut auttaa minua rahallisten vastusteni\nkuormasta sitä myöden kuin palveluksellani on arvoa; ja juuri tämän\npalveluksen arvoon perustan minä toivoni! Mitä sukevuutta ja tietoa\nminulla sattuu olemaan\", sanoi Mr. Micawber vanhalla gentilillä\nkatsannollansa kehuvaisesti alentaen itseänsä, \"pannaan ystävälleni\nHeep'ille alttiiksi. Minä tunnen jo vähän lakia -- vastaajana\nsivili-asioissa -- ja minä aion heti ryhtyä yhden mitä etevimmän ja\nmainioimman englantilaisen lakimiehemme kommentareihin. Minä katson\ntarpeettomaksi lisätä, että tarkoitan tuomaria Mr. Blackstonea\".\n\nNäitä selityksiä niinkuin useimpia niistä selityksistä, joita tuotiin\nesiin tänä iltana, keskeytti Mrs. Micawber, kun hän huomasi, että\nMaster Micawber milloin istui saappaillansa, milloin tuki päätänsä\nmolemmilla käsivarsillansa, niinkuin hän olisi pelännyt, että se oli\nirti, milloin vahingossa potkaisi Traddles'ia pöydän alla, milloin\nviskeli jalkojansa toinen toisensa päälle, milloin siirsi niitä\nluonnottoman kauas luotansa, milloin kallisteli itseänsä, että hiukset\nmenivät viini-laseihin, milloin osoitti jäsentensä levottomuutta\njollakin muulla lailla, joka ei soveltunut yhteen seuran yleisen edun\nkanssa; samoin ikään Master Micawber, joka suuttumuksella vastaan-otti\nnämät muistutukset. Minä istuin koko ajan kummastellen Mr. Micawber'in\nilmoitusta ja ihmetellen, mitä se tiesi; siksi kuin Mrs. Micawber taas\njatkoi keskustelua ja kiinnitti huomiotani.\n\n\"Mitä minä erittäin käsken Mr. Micawber'in varoa, on se\", lausui Mrs.\nMicawber, \"ettei hän, rakas Mr. Copperfieldini, tähän alhaiseen\nlain-opin haaraan ruvetessaan saata itseänsä kykenemättömäksi\nlopullisesti nousemaan puun latvaan. Minä olen vakuutettu, että, jos\nMr. Micawber kääntyy tämmöiseen ammattiin, joka niin soveltuu hänen\nuhkeihin taidonlahjoihinsa ja sujuvaan kieleensä, hän _varmaan_\ntulee eteväksi. Pannaan nyt, Mr. Traddles\", sanoi Mrs. Micawber,\nsyvämietteiseltä näyttäen, \"esimerkiksi tuomari taikka vaikka\nkanslerikin. Asettuuko joku ulkopuolelle näitä ylhäisiä paikkoja,\njos rupeaa semmoiseen virkaan, johon Mr. Micawber on suostunut?\"\n\n\"Rakas ystäväni\", muistutti Mr. Micawber -- mutta samalla myöskin\nkysyväisesti katsellen Traddles'ia; \"meillä on kylläksi aikaa vast'edes\najatella näitä kysymyksiä\".\n\n\"Ei, Micawber!\" vastasi hän. \"Sinun erehdyksesi elämässä on se, ettet\nkatso kyllin kauas eteenpäin. Sinä olet velvollinen perheesi tähden,\njollet itsesi tähden, luomaan silmäsi kaukaisimpaan kohtaan\nilman-rannalla, johon luonnonlahjasi ehkä johdattavat sinua\".\n\nMr. Micawber yski ja joi punssiansa erinomaisen tyytyväisellä muodolla\n-- yhä katsellen Traddles'ia, niinkuin hän tahtoisi kuulla hänen\najatustansa.\n\n\"No, asian laita, Mrs. Micawber\", sanoi Traddles, lempeästi ilmoittaen\ntotuutta hänelle, \"minä tarkoitan oikeata, prosallista tosi-asiaa,\ntiedättekö --\".\n\n\"Juuri niin\", lausui Mrs. Micawber, \"rakas Mr. Traddles'ini, minä\ntahdon olla niin prosallinen ja kirjaimenmukainen, kuin mahdollista\nnäin tärkeässä seikassa\".\n\n\"-- on yksinkertaisesti se\", sanoi Traddles, \"että tällä lain-opin\nhaaralla, vaikkapa Mr. Micawber olisi oikea asianajaja\", --\n\n\"Aivan niin\", vastasi Mrs. Micawber (\"Wilkins, sinä karsastelet etkä\nsaa silmiäsi kohdalleen jälleen\".)\n\n\"-- ei ole mitään\", jatkoi Traddles, \"tekemistä tämän kanssa.\nAinoastaan advokati kelpaa valittavaksi semmoisiin virkoihin; eikä Mr.\nMicawber'ista voi tulla advokatia, jollei hän ole viisi vuotta ollut\noppilaana jossakin lakitieteellisessä kollegiumissa\".\n\n\"Ymmärränkö teitä?\" kysyi Mrs. Micawber ystävällisimmällä asiamiehen\nkatsannollansa. \"Saanko päättää, rakas Mr. Traddles'ini, että Mr.\nMicawber tämän ajan kuluttua kelpaisi tuomarin tai kanslerin virkaan\nvalittavaksi?\"\n\n\"Hän _kelpaisi valittavaksi_\", vastasi Traddles, pannen suurta painoa\nnäihin sanoihin.\n\n\"Kiitoksia\", lausui Mrs. Micawber. \"Tässä on aivan kylläksi. Jos asia\non semmoinen eikä Mr. Micawber kadota mitään etu-oikeuksia, vaikka hän\nrupeaa tähän ammattiin, ovat huoleni menneet. Minä puhun\", sanoi Mrs.\nMicawber, \"tietysti niinkuin nainen; mutta minulla on aina ollut se\najatus, että Mr. Micawber'illa on, miksi kuulin isäni sitä sanovan, kun\nasuin kotona, lakimiehen äly; ja minä toivon, että Mr. Micawber nyt\nastuu semmoiselle kentälle, jossa tämä äly saa kehittyä ja pääsee\nvaltavaan asemaan\".\n\nMinä olen ihan varma, että Mr. Micawber lakimiehen älynsä silmällä jo\nnäki itsensä istuvan villasäkillä. [Villasäkiksi nimitetään suurta,\nneliskulmaista, punaisella veralla päällistettyä tyynyä, jolla\nlordkansleri istuu Englannin parlamentin ylihuoneessa.] Hän siveli\ntyytyväisesti kaljua päätänsä kädellään ja sanoi kerskaavalla\nnöyryydellä:\n\n\"Rakas ystäväni, meidän ei tule pyrkiä sallimuksen ennalle. Jos olen\nmäärätty kantamaan perukia, olen ainakin ulkonaisesti valmis\",\npaljaspäisyyttänsä tarkoittaen, \"tähän kunniaan. Minä en\", lausui Mr.\nMicawber, \"sure hiuksiani, ja ehkä ne vietiin minulta jossakin\nerityisessä tarkoituksessa. Sitä on vaikea sanoa. Minun on aikomus,\nrakas Copperfieldini, kasvattaa poikani kirkon palvelukseen; minä en\nkiellä, että minua hänen tähtensä ilahuttaisi, jos pääsisin eteväksi\".\n\n\"Kirkon palvelukseen?\" sanoin minä, vielä vähän väliä muistellen Uriah\nHeep'iä.\n\n\"Niin\", lausui Mr. Micawber. \"Hänellä on mainio tenori-ääni,\nja hän saa alkaa kuorilaulajana. Canterbury'ssä olomme ja\npaikkakunnallinen tuttavuutemme tuottavat epäilemättä hänelle\ntilaisuutta hyödyksi käyttää jokaista avointa paikkaa, joka ehkä\nilmestyy tuomiokirkollisessa virkamiehistössä\".\n\nKun taas katselin Master Micawber'ia, huomasin, että hänen kasvonsa\njollakin lailla näyttivät siltä, kuin hänen äänensä olisi ollut hänen\nkulmakarvojensa takana; jossa se heti havaittiinkin olevan, kun hän\nlauloi meille (hänen oli toinen ehdolla, laulaminen tai maatapano)\n\"Nokkivan tikan\". Useita kertoja kiitettyämme sitä tapaa, jolla hän\ntehtävänsä toimitti, ryhdyimme yleiseen keskusteluun; ja koska hurjat\ntuumani siinä määrässä pyörivät päässäni, etten voinut salata\nmuuttunutta tilaani, annoin siitä tiedon Mr. ja Mrs. Micawber'ille.\nMinun on mahdoton kuvata, kuinka se ajatus, että tätini oli joutunut\npahaan pulaan, erinomaisesti huvitti heitä molempia, ja kuinka\nhauskaksi ja ystävälliseksi se teki heidät.\n\nKun lähestyimme sitä aikaa, jolloin punssi viimeisen kerran kiertelisi,\nkäännyin Traddles'in puoleen ja muistutin hänelle, ettemme saisi\nerota ystävillemme terveyttä, onnea ja menestystä heidän uudella\nelämänradallaan toivottamatta. Minä käskin Mr. Micawber'in täyttää\nlasimme ja esittelin maljan asianmukaisella tavalla: pudistaen hänen\nkättänsä pöydän poikki ja suudellen Mrs. Micawber'ia tämän tärkeän\nkohtauksen muistoksi. Traddles teki niinkuin minä ensimäisen tempun\nsuhteen, mutta hän ei katsonut itseänsä kyllin vanhaksi ystäväksi\nuskaltamaan ruveta toiseen.\n\n\"Rakas Copperfieldini\", lausui Mr. Micawber nousten, peukalot\nliivinplakkareissaan, \"nuoruuteni kumppani -- jos minun sallitaan\nkäyttää tätä lausetta -- ja kunnioitettu ystäväni Traddles -- jos minun\nsallitaan nimittää häntä siksi -- suvainnevat minun Mrs. Micawber'in,\nomasta ja lastemme puolesta hartaimmilla ja vakavimmilla sanoilla\nkiittää heitä heidän hyvistä toivotuksistaan. Sopii odottaa, että minä\nsemmoiselle matkalle hankkiessani, joka saattaa meidät aivan uuteen\nelämään\", Mr. Micawber puhui, niinkuin olisivat aikoneet lähteä\nviiden sadan tuhannen penikulman päähän, \"omistaisin muutamia\njäähyväis-lauseita kahdelle semmoiselle ystävälle, kuin nyt näen\nedessäni. Mutta kaikki, mitä minulla on sanomista tässä suhteen, olen\nsanonut. Mihin yhteiskunnalliseen asemaan hyvänsä minä pääsnen sen\noppineen ammatin kautta, jonka halvaksi jäseneksi olen joutumallani,\nkoetan olla sitä häväisemättä, ja Mrs. Micawber on puoleltansa varmaan\nsitä kaunistava. Semmoisten rahallisten sitoumusten satunnaisen taakan\nalla, joihin menin siinä toivossa, että ne kohta suoritettaisiin,\nvaikka ne moninaisten asianhaarain vuoksi ovat jääneet suorittamatta,\nolen ollut pakoitettu rupeamaan tämmöiseen valepukuun, jota luontoni\ninhoo -- minä tarkoitan silmälaseja -- ja ottamaan semmoista\nliikanimeä, johon en voi tuoda esiin mitään laillista vaatimusta.\nKaikki, mitä minun tulee sanoa tämän johdosta, on, että pilvi on\nsiirtynyt pois kolkolta näkymöltä ja että päivän jumala kerran vielä on\nkohonnut korkealle vuorten huippujen ylitse. Ensi maanantaina, kun\nneljän-vaunut saapuvat Canterbury'yn, on jalkani kotiseutuni nummella\n-- on nimeni Micawber!\"\n\nMr. Micawber istui takaisin paikallensa näitten muistutusten lopulla ja\njoi vakaasti kaksi lasillista punssia perätysten, jonka tehtyänsä hän\njuhlallisesti sanoi:\n\n\"Yksi seikka lisäksi tulee minun suorittaa, ennenkuin tämä ero on\ntäydellinen, ja se on eräs oikeuden osoitus. Ystäväni Mr. Thomas\nTraddles on kahdessa eri tilaisuudessa 'pistänyt nimensä', jos saan\nkäyttää tätä jokapäiväistä lausetta, vekseleihin minun hyväkseni.\nEnsimäisessä tilaisuudessa jätettiin Mr. Thomas Traddles -- sallikaat\nminun lyhyeltä sanoa -- pulaan. Toinen vekseli ei ole vielä langennut.\nEnsimäinen vekseli tekee\", tässä Mr. Micawber huolellisesti katsoi\npapereihinsa, \"luullakseni, kolmekolmatta puntaa, neljä shillingiä\nja yhdeksän ja puoli pennyä; toinen, minun kirjojeni mukaan,\nkahdeksantoista puntaa, kuusi shillingiä ja kaksi pennyä. Nämät summat\ntekevät yhteen laskettuina, jos lukuni ovat oikeat, yksiviidettä\npuntaa, kymmenen shillingiä ja yksitoista ja puoli pennyä. Ystäväni\nCopperfield on ehkä hyvä ja tarkastaa tätä laskua!\"\n\nMinä tein niin ja huomasin sen oikeaksi.\n\n\"Jos jättäisin tämän metropolin\", lausui Mr. Micawber, \"ja ystäväni Mr.\nThomas Traddles'in, tämän sitoumuksen rahallista osaa suorittamatta,\nrasittaisi se mieltäni sanomattomasti. Minä olen sentähden laatinut\nystävälleni Mr. Thomas Traddles'ille ja pidän nyt kädessäni semmoisen\ndokumentin, joka toimittaa tämän asian. Minä pyydän saadakseni ojentaa\nystävälleni Thomas Traddles'ille yhdenviidettä punnan, kymmenen\nshillingin ja yhdentoista ja puolen pennyn velkasetelin; ja minä tunnen\nitseni onnelliseksi, kun saan takaisin siveellisen arvoni ja tiedän,\nettä voin kerran vielä käydä pää pystyssä kanssa-ihmisteni vieressä!\"\n\nTämän johdannon jälkeen (joka suuresti liikutti häntä) antoi Mr.\nMicawber velkasetelinsä Traddles'ille käteen ja sanoi, että hän\ntoivotti hänelle hyvää kaikissa elämän oloissa. Minä en ole ainoastaan\nvarma siitä, että tämä Mr. Micawber'in mielestä oli aivan sama, kuin\nmakso, vaan myöskin siitä, että Traddles itse tuskin tiesi eroitusta,\nennenkuin hänellä oli ollut aikaa ajatella sitä.\n\nMr. Micawber käveli tämän kunnon työn johdosta pää niin pystyssä\nkanssa-ihmistensä vieressä, että hänen rintansa taas näytti puolta\nleveämmältä, kun hän, kynttilä kädessä, saatti meitä portaita alas. Me\nerosimme suurella sydämellisyydellä kummaltakin puolelta; ja kun minä\nolin seurannut Traddles'ia hänen portillensa ja yksinään astuin kotiin,\najattelin muitten kummallisten ja vastakkaisten asiain joukossa, että,\nvaikka Mr. Micawber oli löyhä, minä arvattavasti sain kiittää jotakin\nhellämielistä muistoa, jota hän oli säilyttänyt minusta niiltä ajoilta,\njolloin poikana olin hänen hyyryläisensä, siitä, ettei hän koskaan\npyytänyt minulta rahaa. Minulla ei tosiaankaan olisi ollut siveellistä\nvoimaa kieltää sitä; enkä minä epäile, että hän (olkoon se kirjoitettu\nhänen kunniaksensa) tiesi tämän yhtä hyvin, kuin minä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nVähän kylmää vettä.\n\n\nUutta elämääni oli kestänyt toista viikkoa, ja minä olin jäykempi kuin\nkoskaan noissa kauhean käytöllisissä päätöksissä, joita muutos\nmielestäni vaati. Minä astuin yhä erinomaisen nopeasti ja luulin\nyleensä, että edistyin. Minä määräsin säännöksi, että ponnistaisin\nitseäni niin paljon, kuin mahdollista, kaikissa toimissa, joihin\nryhdyin. Minä tein itseni täydelliseksi uhriksi. Jopa puolimmiten\npäätin ruveta elämään vaan kasviruoalla, himmeästi ajatellen, että\nkantaisin Doralle uhrin, jos näin muuttuisin ruohonsyöjäksi eläimeksi.\n\nTähän saakka pikku Dora ei ollenkaan tietänyt hurjasta lujuudestani,\npaitsi mitä kirjeissäni hämärästi heijasti. Mutta toinen lauantai tuli,\nja sinä lauantai-iltana oli hänen määrä olla Miss Mills'in luona; ja\nkun Mr. Mills oli lähtenyt whisti-klubiinsa (joka telegrafeerattiin\nminulle kadulle linnunhäkin avulla, joka asetettiin vierashuoneen\nkeski-akkunaan), tuli minun mennä sinne teetä juomaan.\n\nTähän aikaan olimme saaneet taloutemme täyteen järjestykseen Buckingham\nStreet'illä, jossa Mr. Dick ihan onnellisena jatkoi kopioimistaan.\nTätini oli saanut suuren voiton Mrs. Crupp'ista sillä, että hän maksoi\nhänet pois, viskasi ensimäisen ruukun, jonka hän oli asettanut\nportaisin, ulos akkunasta, ja itse suojellen saatti portaita ylös ja\nalas erään varapalvelian, jonka hän pestasi ulkonaisesta mailmasta.\nNämät ankarat keinot synnyttivät semmoista kammoa Mrs. Crupp'in\npovessa, että hän peräytyi omaan kyökkiinsä siinä vakuutuksessa, että\ntätini oli hullu. Koska tätini piti yhtä vähän väliä Mrs. Crupp'in kuin\nmuitten ajatuksella ja pikemmin vahvisti kuin vähensi tuota vakuutusta,\nmuuttui Mrs. Crupp, joka äskettäin oli niin rohkea, muutaman päivän\nperästä semmoiseksi pelkuriksi, että hän ennemmin, kuin kohtasi tätini\nportaissa, koetti kätkeä kookasta ruumistansa ovien taa -- josta\nkuitenkin leveä päärme hänen villaisesta alushameestaan pisti näkyviin\n-- taikka pakeni pimeihin nurkkiin. Tämä miellytti tätiäni niin\nsanomattomasti, että hän semmoisiin aikoihin, kuin sopi arvata, että\nMrs. Crupp oli tulossa, pelkäksi huviksensa, niinkuin minä luulen,\nkulki portaita ylös ja alas, hattu mielettömän tavalla orsitettuna pään\nlaelle.\n\nTätini, joka oli tavattoman siisti ja keksiväinen, teki niin monta\npientä parannusta huoneellisissa laitoksissamme, että minusta tuntui\nsiltä, kuin olisin ollut rikkaampi eikä köyhempi. Muun muassa muutti\nhän ruokakammion pukiaishuoneeksi minulle ja osti minulle sängyn ja\nkoristi sen, että se päivällä näytti niin paljon kirjakaapilta, kuin\nsänky voi näyttää. Minusta hän lakkaamatta piti huolta; eikä oma äiti\nraukkani olisi voinut rakastaa minua enemmän taikka hartaammin\nkoettanut tehdä minua onnelliseksi.\n\nPeggotty oli katsonut itseänsä suuresti kunnioitetuksi, kun hän sai\nottaa osaa näihin töihin; ja vaikka hän yhä niinkuin ennenkin vähän\npelkäsi tätiäni, oli hän vastaanottanut niin monta kehoituksen ja\nluottamuksen osoitusta, että he olivat mitä parhaat ystävät mailmassa.\nMutta se aika oli nyt tullut (minä puhun siitä lauantaista, jona minun\noli määrä juoda teetä Miss Mills'in luona), jolloin hänen täytyi palata\nkotiin ja ruveta toimittamaan niitä velvollisuuksia, joihin hän oli\nsitounut Ham'in suhteen. \"Jumalan haltuun siis, Barkis\", lausui tätini,\n\"ja pitäkäät huolta itsestänne! Minä en todella koskaan luullut, että\nvoisin sureksia teidän lähtöänne!\"\n\nMinä vein Peggotyn vaunukonttoriin ja näin hänen lähtevän pois. Hän\nitki, kun erosimme, ja sulki veljensä minun ystävyyteeni, niinkuin Ham\noli tehnyt. Me emme olleet kuulleet Mr. Peggotysta siitä kuin hän lähti\npois tuona päivänpaisteisena iltana.\n\n\"Ja nyt oma, rakas Davyni\", lausui Peggotty, \"jos opissa ollessanne\ntarvitsisitte rahaa taikka jos opista päästyänne, rakas poikani,\ntarvitsisitte jotakin oman taloutenne asettamiseksi (ja jompikumpi\ntaikka molemmat, lemmittyni, tapahtuu varmaan), kuka on enemmän\noikeutettu pyytämään saadaksensa lainata sitä teille, kuin suloisen\ntyttöni oma, vanha, typerä minä!\"\n\nMinä en ollut niin kauhean itsenäinen, että olisin vastannut mitään\nmuuta, kuin että, jos koskaan lainaisin rahaa keneltäkään, minä\nlainaisin häneltä. Paitsi jos paikalla olisin vastaan-ottanut suuren\nsumman, luulen, että tämä tuotti enemmän lohdutusta Peggotylle, kuin\nmikään muu asia, jonka olisin voinut tehdä.\n\n\"Ja, kultani!\" kuiskasi Peggotty, \"kertokaat tuolle sievälle pikku\nenkelille, että minä olisin niin mielellään tahtonut nähdä hänet,\nvaikka vaan pikimmältä. Ja sanokaat hänelle, että, ennenkuin hän menee\nnaimisiin poikani kanssa, minä tulen ja teen asuntonne niin ihanaksi\nteille, jos sallitte minun!\"\n\nMinä vakuutin, ettei kukaan muu saisi koskea siihen; ja tämä teki\nPeggotyn niin iloiseksi, että hän lähtiessään oli varsin hyvällä\ntuulella.\n\nKoko päivän vaivasin itseäni Commons'issa niin paljon, kuin\nmahdollista, kaikenlaisilla tuumilla, ja menin määrättyyn aikaan\nillalla Mr. Mills'in kadulle. Mr. Mills, joka oli koko kauhea nukkumaan\njälkeen päivällisen, ei ollut vielä lähtenyt ulos eikä ollut mitään\nlinnunhäkkiä keski-akkunassa. Hän odotutti minua niin kauan, että minä\nhartaasti toivoin, että klubi sakoittaisi hänet myöhästymisestä.\nViimein hän tuli ulos, ja silloin minä näin oman Dorani ripustavan ylös\nlinnunhäkin, kurkistelevan balkongille, etsiäksensä minua, ja juoksevan\nsisään taas, kun hän näki minun olevan siellä, samalla kuin Jip jäi\njälelle ja hävyttömästi haukkui julman isoa teurastajan koiraa, joka\noli kadulla ja olisi voinut nielaista sen, niinkuin pillerin.\n\nDora tuli minua vastaan vierashuoneen ovessa; ja Jip syöksi ulos ja\ntupertui omaan murinaansa, epäilemättä luullen, että minä olin rosvo;\nja sen jälkeen menimme kaikki kolme sisään niin onnellisina ja\nrakastavaisina, kuin mahdollista. Minä tuotin ennen pitkää surua\niloomme -- ei sen vuoksi, että aioin tehdä sitä, vaan sen vuoksi, että\nasiani oli täyttänyt kaikki ajatukseni -- kun ilman vähintäkään\nvalmistusta kysyin Doralta, voiko hän rakastaa kerjäläistä?\n\nSievä, pikkuinen, hämmästynyt Dora! Muuta ei tämän sanan johdosta\ntullut hänen mieleensä, kuin keltaiset kasvot ja yölakki taikka pari\nkainalo-sauvoja taikka puujalka taikka koira, karaffin-tarjotin suussa,\ntaikka jotakin sellaista; ja hän tuijotti minuun mitä hupaisimmalla\nkummastuksella.\n\n\"Kuinka saatat kysyä minulta niin hullunkurisia!\" sanoi Dora vähän\nnärkästyneenä. \"Rakastaa kerjäläistä!\"\n\n\"Dora, oma kultani!\" lausuin minä. \"_Minä_ olen kerjäläinen!\"\n\n\"Kuinka saatat olla niin typerä\", vastasi Dora, vähän napaisten\nkättäni, \"että istut tässä ja lasket semmoisia juttuja? Minä panen\nJip'in puremaan sinua!\"\n\nHänen lapsellinen käytöksensä oli minusta mitä suloisin käytös\nmailmassa, mutta nyt oli tarpeellista puhua selvästi, ja minä toistin\njuhlallisesti:\n\n\"Dora, oma henkeni, minä olen sinun häviöön joutunut David'isi!\"\n\n\"Minä sanon, että panen Jip'in puremaan sinua!\" lausui Dora,\nkiharoitansa pudistaen, \"jos yhä olet niin naurettava\".\n\nMutta minä näytin niin totiselta, että Dora herkesi kiharoitansa\npudistamasta, pani vapisevan pikku kätensä olkapäälleni ja näytti\nensiksi pelästyneeltä ja tuskastuneelta, mutta alkoi sitten itkeä. Tämä\noli kauheata. Minä lankesin polvilleni sohvan eteen, hyväilin häntä ja\nrukoilin, ettei hän musertaisi sydäntäni; mutta isoon aikaan pikku Dora\nparka ei tehnyt muuta, kuin huusi: voi minua! voi minua! Oi, hän oli\nniin pelästynyt! Missä Julia Mills oli! Oi! Minun tuli viedä hänet\nJulia Mills'in luo ja olla hyvä ja mennä pois, siksi kuin itse olin\nmelkein mieleltä mennyt.\n\nViimein minä, tuskissani paljon rukoiltuani ja vakuutettuani, sain\nDoran katsomaan itseeni kauhistuneella muodolla, jota vähitellen\nlievitin, siksi kuin se kävi lempeäksi ja hänen hieno, sievä poskensa\ntaas nojausi minun poskeani vastaan. Silloin minä kiersin käsivarteni\nhänen ympärillensä ja kerroin hänelle, kuinka hellästi, ylen hellästi\nrakastin häntä; kuinka katsoin oikeaksi esitellä, että hän olisi vapaa\nlupauksestaan, koska minä nyt olin köyhä; kuinka en kuitenkaan voinut\nkestää hänen katoansa taikka tointua siitä; kuinka en pelännyt\nköyhyyttä, jos ei hän pelännyt, sillä hän terästi käsivarttani ja\ninnostutti sydäntäni; kuinka jo työskentelin semmoisella rohkeudella,\njota ei kukaan, paitsi rakastaja, tuntenut; kuinka olin ruvennut\nolemaan käytöllinen ja ajattelemaan tulevaisuutta; kuinka rehellisesti\nansaittu leivänkannikka maistui makeammalta, kuin peritty ateria;\nja paljon muuta senlaatuista, jota lausuin niin hehkuvalla\nkaunopuheliaisuudella, että se kummastutti itseänikin, vaikka olin\najatellut asiaa yöt päivät siitä saakka, kuin tätini oli kummastuttanut\nminua.\n\n\"Onko sydämesi vielä minun, rakas Dora?\" sanoin minä ihastuneena, sillä\nsiitä, että hän painui puoleeni, tiesin, että se oli.\n\n\"Voi, on!\" huudahti Dora. \"Voi, on; se on kokonaan sinun. Mutta älä ole\njulma!\"\n\n_Minä_ julma! Doralle!\n\n\"Älä puhu köyhyydestä ja kovasta työstä!\" sanoi Dora vielä enemmän\nlähestyen minua. \"Voi, älä, älä!\"\n\n\"Kallis sydänkäpyni\", lausuin minä, \"rehellisesti ansaittu\nleivänkannikka --\".\n\n\"Niin kyllä; mutta minä en tahdo kuulla mitään enää leivänkannikoista!\"\narveli Dora. \"Ja Jip'in täytyy saada lammaskotlettinsa joka päivä kello\nkaksitoista, muutoin se kuolee!\"\n\nHänen lapsellinen, viehättävä käytöksensä lumosi minut. Minä\nselitin lempeästi Doralle, että Jip saisi lammaskotlettinsa yhtä\nsäännöllisesti, kuin ennen. Minä kuvasin yksinkertaista kotiamme, jonka\noma työni oli tekevä itsenäiseksi -- ja piirsin hänen eteensä sen\nvähäisen huoneuksen, jonka olin nähnyt Highgate'ssa ja jossa tätini oli\nasuva kammiossansa ylikerroksessa.\n\n\"Olenko nytkin julma, Dora?\" kysyin minä hellästi.\n\n\"Voi, ei, ei!\" huudahti Dora. \"Mutta minä toivon, että tätisi enimmiten\npysyy omassa huoneessansa! Ja minä toivon, ettei hän ole mikään toruva,\nvanha tonttu!\"\n\nJos minun olisi ollut mahdollinen rakastaa Doraa enemmän, kuin ennen,\nolen varma, että nyt rakastin. Mutta minä havaitsin, että hän oli\nhiukan taipumaton. Se jähdytti vasta syntynyttä intoani, kun näin, että\noli niin vaikea vuodattaa tätä intoa häneen. Minä koetin uudestaan. Kun\nhän jälleen oli entisellään ja kiverteli sylissään makaavan Jip'in\nkorvia, kävin vakavaksi ja lausuin:\n\n\"Dorani! Saanko sanoa sinulle jotakin?\"\n\n\"Voi, mutta älä ole käytöllinen!\" vastasi Dora hyväillen. \"Sillä se\npeloittaa minua niin kovasti!\"\n\n\"Suloinen sydämeni!\" vastasin minä; \"ei näissä ole mitään huolettavaa.\nMinä soisin, että katsoisit asiaa aivan toiselta kannalta. Minä soisin,\nettä se terästäisi ja innostuttaisi sinua, Dora!\"\n\n\"Voi, se on niin kauheata!\" huudahti Dora.\n\n\"Ei, armaani. Kestäväisyys ja lujaluontoisuus tekevät, että kykenemme\nkantamaan paljon pahempia asioita\".\n\n\"Mutta minussa ei ole mitään lujuutta ensinkään\", lausui Dora,\nkiharoitansa pudistaen. \"Onko minussa, Jip? Kas niin, suutele Jip'iä ja\nole kiltti!\"\n\nMinun oli mahdoton olla Jip'iä suutelematta, kun hän nosti sitä\nylöspäin minua kohden tätä tarkoitusta varten, sovittaen omaa heleätä,\nruusuista suutansa suutelon asentoon, samalla kuin hän johdatti minun\ntointani, joka oli tehtävä niin, että täsmälleen kosketin kuonon\nkeskipalkkaa. Minä tein, niinkuin hän käski -- palkiten itseäni\njälestäpäin kuuliaisuudestani -- ja niin hän tenhosi minut pois\nvakavammasta mieli-alastani, en tiedä kuinka pitkäksi ajaksi.\n\n\"Mutta, rakas Dora!\" lausuin minä vihdoin, jälleen palaten siihen;\n\"minä aioin sanoa jotakin\".\n\nItse prerogativi-oikeuston tuomarikin olisi rakastunut Doraan, jos hän\nolisi nähnyt, kuinka tämä pani pikkuiset kätensä ristiin ja nosti niitä\nylöspäin, pyytäen ja rukoillen, etten taas rupeisi julmaksi.\n\n\"Sitä en suinkaan aio, lemmittyni!\" vakuutin hänelle. \"Mutta, Dora,\nsilmäteräni, jos joskus tahtoisit ajatella -- ei epätoivossa; kaukana\nsiitä -- mutta jos joskus tahtoisit ajatella -- ainoastaan\nrohkaistaksesi itseäsi -- että olet kihlattu köyhälle miehelle --\".\n\n\"Älä, älä!\" huudahti Dora. \"Se on niin kauheata!\"\n\n\"Ei ollenkaan, Dora kultani!\" sanoin minä iloisesti. \"Jos joskus\najattelisit tätä ja silloin tällöin loisit silmäsi isäsi talouteen ja\nkoettaisit vähän harjaantua -- esimerkiksi kirjanpitoon --\".\n\nPikku Dora raukka vastaan-otti tämän ehdoituksen jollakin puoleksi\nhuokauksen- ja puoleksi huudontapaisella äänellä.\n\n\"-- hyödyttäisi se meitä jälestäpäin\", jatkoin minä. \"Ja jos tahtoisit\nluvata minulle, että luet pikkuista -- pikkuista kokkikirjaa, jonka\naion lähettää sinulle, olisi se mainion hyvä meille molemmille. Sillä\nelämämme tie, Dorani\", sanoin minä aineestani kiihtyen, \"on nyt kivinen\nja karkea, ja meistä itse riippuu sen tasoittaminen. Meidän täytyy\ntaistellen pyrkiä eteenpäin. Meidän täytyy olla urhoollisia. Esteitä\non, jotka kohtaavat meitä, mutta meidän täytyy kohdata ja kukistaa ne!\"\n\nMinä puhuin hyvin nopeasti, käsi kokoon puristettuna ja kasvot aivan\nhehkuvina, mutta oli ihan tarpeetonta jatkaa. Minä olin puhunut\nkylläksi. Kaikki oli taas hullusti. Oi, hän oli pelästynyt! Missä Julia\nMills oli! Oi, minun tuli viedä hänet Julia Mills'in luo ja olla hyvä\nja mennä pois! Niin että minä, lyhyeltä puhuen, nyt olin kokonaan\nsuunniltani ja riehuin sinne tänne vierashuoneessa.\n\nTällä kertaa luulin, että olin tappanut hänet. Minä parskutin vettä\nhänen kasvoillensa. Minä lankesin polvilleni. Minä revin hiuksiani.\nMinä julistin itseni luonnottomaksi hirviöksi ja säälittömäksi pedoksi.\nMinä rukoilin häneltä anteeksi. Minä pyysin häntä avaamaan silmiänsä.\nMinä myljäsin Miss Mills'in ompelurasian, hajuveden-pulloa tavatakseni,\nsieppasin sen sijasta tuskissani elfen-luisen neulakotelon ja kaasin\nkaikki neulat Doran ylitse. Minä pudistin nyrkkiä Jip'ille, joka oli\nyhtä raivosa, kuin minä itse. Minä tein kaikki hurjat mielettömyyden\ntyöt, joita ikinä voi tehdä, ja olin aikaa kadottanut järkeni, kun Miss\nMills astui sisään.\n\n\"Kuka tämän on tehnyt!\" huudahti Miss Mills, juosten ystävänsä avuksi.\n\nMinä vastasin: \"_minä_, Miss Mills! _Minä_ sen olen tehnyt! Katsokaat\nsurmaajaa!\" -- taikka jotakin semmoista -- ja kätkin kasvoni sohvan\ntyynyyn.\n\nEnsiksi Miss Mills luuli, että olimme riitaantuneet ja lähestyimme\nSaharan erämaata, mutta huomasi pian, kuinka asian laita oli, sillä,\nhäntä syleillen, alkoi rakas, säälivä pikku Dorani huudahdella, että\nminä olin \"köyhä työmies\", käski minun sitten itkien luoksensa, syleili\nminua ja kysyi, sallisinko, että hän antoi kaikki rahansa minulle,\njonka jälkeen hän lankesi Miss Mills'in kaulaan, nyyhkien, niinkuin\nhänen hellä sydämensä olisi ollut pakahtumallaan.\n\nMiss Mills näytti oikein syntyneen siunaukseksi meille. Hän tiedusteli\nmuutamilla sanoilla minulta, mitä oli tapahtunut, lohdutti Doraa ja sai\nhänet vähitellen uskomaan, etten minä ollut mikään työmies -- siitä\ntavasta, jolla olin asiaa esitellyt, päätti Dora, että minä olin\nmerimies, joka päiväkaudet viippuen lykkäsin kärryjä ylös ja alas\nplankkua myöden -- ja tällä tapaa sovitti meidät. Kun olimme kokonaan\ntyyntyneet, ja Dora oli mennyt ylikerrokseen vähän hautomaan silmiänsä\nruusuvedellä, soitti Miss Mills sisään teetä. Tällä välin vakuutin minä\nMiss Mills'ille, että hän ijäti oli minun ystäväni, ja että minun\nsydämeni täytyi laata sykkimästä, ennenkuin unhotin hänen osan-ottonsa.\n\nTuosta minä selitin Miss Mills'ille, mitä niin vähällä menestyksellä\nolin koettanut selittää Doralle. Miss Mills vastasi yleisillä\nlauseilla, että tyytyväisyyden maja oli parempi, kuin kylmän komeuden\npalatsi, ja että missä rakkaus oli, siinä oli kaikki.\n\nMinä sanoin Miss Mills'ille, että tämä oli aivan totta, ja kuka sen\nparemmin tiesi, kuin minä, joka rakastin Doraa semmoisella rakkaudella,\njota ei kukaan kuolevainen tähän saakka ollut koettanut. Mutta kun Miss\nMills alakuloisesti huomautti, että todella olisi hyvä muutamille\nsydämille, jos niin laita olisi, lisäsin, että pyysin saada supistaa\nväitöstäni miespuolisiin kuolevaisiin.\n\nMinä kehoitin sitten Miss Mills'iä sanomaan, oliko vai ei, hänen\nmielestänsä, mitään käytöllistä ansiota siinä ehdoituksessa, jonka minä\nniin kiivaasti olin tehnyt kirjanpidosta, taloudesta ja kokkikirjasta?\n\nVähän mietittyään vastasi Miss Mills näin:\n\n\"Mr. Copperfield, minä aion olla suora teitä kohtaan. Sielun vaivat ja\nkoetukset täyttävät muutamissa luonnoissa vuosien sijan, ja minä aion\nolla yhtä suora teitä kohtaan, kuin jos olisin luostarin abedissa. Ei.\nEhdoitus ei ole sovelias Doralle. Rakas Doramme on luonnon lempilapsia.\nHänen koko olentonsa on valoa, ilmaa ja iloa. Minä olen valmis\ntunnustamaan, että, jos sitä voisi tehdä, se olisi hyvä, mutta --\".\n\nJa Miss Mills pudisti päätänsä.\n\nTämän viimeisen Miss Mills'in myönnytyksen johdosta rohkaisin mieltäni\nja kysyin häneltä, tahtoiko hän, jos hänellä olisi jotakin tilaisuutta\njohdattaa Doran huomiota tämmöisiin totisen elämän valmistuksiin, Doran\ntähden käyttää sitä? Miss Mills vastasi suostuvaisesti, jopa niin\nalttiisti, että minä lisäksi kysyin häneltä, tahtoiko hän ottaa\ntuota kokkikirjaa huostaansa sekä, jos hän joskus saisi Doran\nvastaan-ottamaan sitä, häntä peloittamatta, tehdä minulle tämän suuren\nhyvän työn. Miss Mills vastaan-otti tämänkin toimen, mutta hän ei\ntoivonut suuria siitä.\n\nJa Dora palasi, näyttäen niin armaalta pikku olennolta, että todella\nepäilin, sopiko vaivata häntä milläkään niin jokapäiväisellä asialla.\nJa hän osoitti rakkauttansa minua kohtaan niin paljon ja oli niin\nviehättävä (erittäin, kun hän pani Jip'in seisomaan takajaloillaan\npaahdettua leipää varten ja oli pitävinään sen kuonoa päin kuumaa\ntee-kannua rangaistukseksi, kun se ei ottanut totellaksensa), että\nminä, kun ajattelin, että olin peloittanut ja itkettänyt häntä,\nmielestäni olin niinkuin jonkunlainen hirviö, joka oli joutunut feen\nlehtoon.\n\nTeen jälkeen soitettiin gitarria ja Dora lauloi nuot samat rakkaat,\nvanhat franskalaiset laulut, kuinka oli mahdoton mistäkään syystä\nherjetä tanssimasta, tra-la-ra, trala-ra, siksi kuin pidin itseäni\npaljon suurempana hirviönä, kuin ennen.\n\nIlomme häirittyi vaan kerran, ja se tapahtui vähän ennenkuin jätin\nhyvästi, kun Miss Mills sattui viittaamaan huomis-aamuun ja minä, paha\nkyllä, ilmoitin, että, koska minun nyt täytyi ponnistaa voimiani, minä\nnousin kello viisi. Luuliko Dora, että minä olin jonkunlainen\nyksityinen yövartia, sitä en saata sanoa, mutta se koski kipeästi\nhäneen ja sitten hän ei soittanut eikä laulanut mitään enää.\n\nSe oli vielä hänen mielessänsä, kun sanoin hyvästi hänelle; ja hän\nlausui minulle sievällä, hyväilevällä tavallansa -- niinkuin olisin\nollut joku nukki, siltä minusta näytti:\n\n\"Älä nyt nouse kello viisi, sinä häijy poika. Se on niin julmaa!\"\n\n\"Lemmittyni\", sanoin minä, \"minun täytyy tehdä työtä\".\n\n\"Mutta älä huoli siitä!\" vastasi Dora. \"Miksi sinä siitä huolisit?\"\n\nOli mahdoton sanoa näille suloisille pikku hämmästyneille kasvoille\nmuulla lailla, kuin iloisesti ja leikillisesti, että meidän täytyi\ntehdä työtä, voidaksemme elää.\n\n\"Voi! Kuinka naurettavaa!\" huudahti Dora.\n\n\"Kuinka voimme elää työtä tekemättä, Dora?\" arvelin minä.\n\n\"Kuinka? Millä lailla hyvänsä!\" lausui Dora.\n\nHän näytti ajattelevan, että hän tällä oli kokonaan ratkaissut asian ja\nantoi minulle semmoisen voittosan, pikkuisen suudelman suoraan\nviattomasta sydämestänsä, että tuskin olisin tahtonut osoittaa hänen\nerehdystänsä, vaikka olisin saanut koko mailman.\n\nNiin! Minä rakastin häntä, ja minä yhä rakastin häntä aivan\nyksinomaisesti, täydellisesti ja kokonaan. Mutta kovasti\ntyöskennellessäni ja ahkerasti pitäessäni tulikuumina kaikkia rautoja,\njotka minulla oli ahjossa, istuin välisti iltaisin vastapäätä tätiäni\nja ajattelin, kuinka sillä kertaa olin peloittanut Doraa, ja kuinka,\ngitarrikotelo kädessä, parhaiten voisin raivata itselleni tietä\nvastusten metsän läpi, siksi kuin rupesin luulemaan, että pääni kävi\naivan harmaaksi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nEräs kumppani-kunta hajoo.\n\n\nMinä en antanut päätökseni parlamentin keskustelujen suhteen jähtyä.\nSe oli yksi niistä raudoista, joita rupesin heti lämmittämään, ja\nyksi niistä raudoista, joita pidin kuumana ja taoin semmoisella\nkestäväisyydellä, jota minun syystä sopii ihmetellä. Minä ostin hyväksi\nkatsotun oppikirjan pikakirjoituksen jalossa, salamyhkäisessä taidossa\n(se maksoi minulle kymmenen shillingiä ja kuusi pennyä); ja sukelsin\nsemmoiseen hämmennysten mereen, joka muutamien viikkojen perästä saatti\nminut hulluuden partaalle. Ne muutokset, jotka syntyivät pisteistä,\njotka tiesivät missä sitä, missä tätä; ne kummalliset oikut, joita\nympyrät osoittivat; ne arvaamattomat seuraukset, jotka lähtivät\nkärpäsjalan kaltaisista merkeistä; ne kauheat vaikutukset, joita joku\nkoukero-viiva väärässä paikassa tuotti, ne eivät ainoastaan rasittaneet\nminua, kun olin valveilla, vaan ilmestyivät jälleen edessäni, kun\nnukuin. Kun olin hapuillut tietäni eteenpäin näitten vastusten läpi ja\nolin oppinut aapiston, joka jo itsessään oli kokonainen Egyptin\ntemppeli, astui eteeni joukko uusia kauhuja, joita nimitettiin\nmielivaltaisiksi kirjaimiksi; mitä puolettomimpia olentoja minä\nmilloinkaan olen nähnyt, jotka esimerkiksi vaativat, että\nhämähäkin-siiman kaltainen saikura merkitsi \"toivomusta\", ja että\nläkki- ja pännäraketti oli sama kuin \"eduton\". Kun olin kiinnittänyt\nnämät pahukset muistiini, huomasin, että ne olivat karkoittaneet pois\nkaikki muut siitä, ja kun aloitin uudestaan, unhottuivat ne itse pois;\nkun taas poimin niitä ylös, pudotin muita järjestelmän kappalia;\nlyhyeltä, se oli melkein kuolettavaa.\n\nSe olisikin tappanut minut, jollei Doraa olisi ollut. Hän oli minun\nmyrskyn-alaisen haahteni tuki ja ankkuri. Jokainen oppikirjan piirto\noli oksainen tammi vastusten metsässä, ja minä kaasin niitä toinen\ntoisensa perästä semmoisella voimalla, että minun oli kolmen taikka\nneljän kuukauden perästä tilaisuus tehdä yksi koe, kun joku meidän\nkorupuhujistamme Commons'issa käytti sanavaltaansa. Unhottanenko\nkoskaan, kuinka korupuhuja juoksi luotani, ennenkuin pääsin alkuun, ja\njätti heikon kynäni hoipertelemaan paperilla, niinkuin se olisi ollut\njossakin taudin setkessä!\n\nTämä ei käynyt laatuun; se oli aivan selvää. Minä lensin liian\nkorkealle enkä koskaan edistyisi tällä tapaa. Minä pyysin neuvoa\nTraddles'ilta, joka esitteli, että hän lukisi ääneen puheita minulle\nniin pitkäänsä ja semmoisilla satunnaisilla pysäyksillä, jotka\nsoveltuivat heikkoudelleni. Hyvin kiitollisena tästä ystävällisestä\navusta suostuin ehdoitukseen, ja ilta toisensa perästä, melkein\njok'ikinen ilta, pidimme monta aikaa jonkunlaista yksityistä\nparlamenttia Buckingham Street'illä, kun olin tullut kotiin tohtorin\ntyköä. Minä tahtoisin nähdä semmoista parlamenttia muualla! Tätini ja\nMr. Dick edustivat hallitusta taikka vastustajakuntaa (kuinka\nkulloinkin sopi) ja Traddles paiskeli Enfield'in Puhujan taikka\nvihkollisen parlamentin-puheitten avulla mitä kummastuttavimpia\nsoimauksia heitä vastaan. Seisoen pöydän ääressä, sormi kirjan sivulla,\npaikkaa tietääksensä, ja heiluttaen oikeata kättänsä päänsä yli,\nkiihoitti Traddles, niinkuin Mr. Pitt, Mr. Fox, Mr. Sheridan, Mr.\nBurke, Lord Castlereagh, Viscount Sidmouth taikka Mr. Canning, itseänsä\nmitä tulisimpaan intoon ja syytti mitä myrkyllisimmällä tavalla tätiäni\nja Mr. Dick'iä kelvottomuudesta ja lahjan-alaisuudesta, sillä välin\nkuin minä istuin vähän matkan päässä, muistoonpanokirjani polvellani,\nja voimani takaa pyrin hänen jälessään. Ei mikään todellinen\nvaltiomies olisi voittanut Traddles'ia ristiriitaisuudessa ja\nvälinpitämättömyydessä. Hän puollusti jos jonkunlaista valtiollista\nmenetystä saman viikon kuluessa ja veti vaikka mimmoisen lipun\nmimmoiseen mastoon tahansa. Tätini, joka näytti yhtä jäykältä, kuin\nmikä lordkansleri hyvänsä, keskeytti silloin tällöin, kun teksti näytti\nsitä vaativan, sanoilla: \"kuulkaat!\" taikka \"ei!\" taikka \"oh!\"; jonka\nmerkin kuullessa Mr. Dick (joka oli täydellinen maakunnan gentlemani)\nlujasti huusi samalla tavalla. Mutta Mr. Dick'iä moitittiin parlamentin\njäsenenä semmoisista asioista ja tehtiin vastuun-alaiseksi semmoisista\nkauheista seurauksista, että hän välisti rupesi hätääntymään. Minä\nluulen, että hän alkoi pelätä todella tehneensä jotakin, joka tarkoitti\nbrittiläisen perustuslain kumoamista ja maan häviötä.\n\nUsein jatkoimme näitä keskusteluita siksi kuin kello osoitti keski-yötä\nja kynttilät paloivat loppuun. Seuraus niin paljosta hyvästä\nharjoituksesta oli, että minä ennen pitkää rupesin pysymään sangen\nhyvin Traddles'in rinnalla ja olisin ollut oikein riemuissani, jos\nminulla vaan olisi ollut vähintäkään aavistusta, mitä kirjoitukseni\nmerkitsivät. Mutta mitä kirjoitetun lukemiseen tulee, olisin yhtä\nhyvin voinut ymmärtää suunnattoman teerasia-joukon kiinalaiset\npäällekirjoitukset taikka nuot kullatut kirjaimet kaikissa suurissa\npunaisissa ja viheriöissä apteeki-pulloissa!\n\nTässä ei ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin ja aloittaa aivan\nuudestaan. Se oli kovin ikävää, mutta minä palasin, vaikka raskaalla\nsydämellä, ja rupesin ahkerasti ja säännöllisesti etanan hitaisuudella\ntarsimaan samaa väsyttävää tietäni, pysähtyen tyystisti kaikilta\ntahoilta tutkimaan jokaista pilkkua matkalla ja vimmatun tavalla\nkoettaen kohta nähdessäni tuntea näitä petollisia merkkejä, missä\nhyvänsä kohtasin niitä. Minä olin aina säntillinen byroossa; tohtorin\nluona myöskin; ja minä tein todella työtä, tavallista puheenpartta\nkäyttääkseni, niinkuin juhta.\n\nKun eräänä päivänä tapani mukaan lähdin Commons'iin, näin Mr.\nSpenlow'in erittäin totisena seisovan käytävässä ja puhuvan itseksensä.\nKoska hänen oli tapa valittaa päänkipua -- hän oli luonnosta\nlyhytkaulainen ja minä luulen vakaasti, että hän käytti liiaksi\ntärkkelystä -- kävin ensin levottomaksi, kun ajattelin, ettei hänen\nollut oikein hyvin laita tässä kohden; mutta hän päästi minut pian\nhuolistani.\n\nHän ei vastannut tavallisella ystävyydellänsä \"hyvään huomeneeni\", vaan\nkatseli minua vieraalla, juhlallisella lailla ja kylmäkiskoisesti käski\nminun seurata itseään erääsen kahvilaan, joka siihen aikaan oli\nvähäisessä St. Paul'in kirkkomaan holvikäytävässä ja josta ovi kävi\nCommons'iin. Minä tottelin jotenkin alakuloisena, ja koko ruumistani\npisteli ja kuumotti, niinkuin pelkoni olisi puhjennut kukkiin. Kun\nsoukan tien vuoksi väistyin hänen edestään, laskeakseni häntä ohitseni,\nhuomasin, että hän piti päätänsä pystyssä ylpeällä katsannolla, joka ei\nennustanut mitään hyvää; ja minua aavisti, että hän oli saanut tietää\njotakin minun ja lemmityn Dorani keskinäisestä välistä.\n\nJollen matkalla kahvilaan olisi arvannut tätä, olisin tuskin voinut\nolla asian laitaa huomaamatta, kun seurasin häntä johonkin huoneesen\nylikerrokseen ja siellä näin Miss Murdstone'n selin nojaavan pöytään,\njolla oli useita ylös alaisin käännettyjä laseja, sitruuneja pohjalla,\nja kaksi tuommoista kummallista, pelkkiä syrjiä ja uurteita täynnä\nolevaa laatikkoa, joihin veitsiä ja kahveleita pistettiin, mutta jotka\nihmiskunnan onneksi nyt ovat vanhan-aikaisia.\n\nMiss Murdstone ojensi minulle kylmät kyntensä ja istui tuossa kovasti\ntylyn-näköisenä. Mr. Spenlow sulki oven, osoitti minulle yhtä tuolia ja\nasettui matolle kaminin eteen seisomaan.\n\n\"Tehkäät hyvin ja näyttäkäät Mr. Copperfieldille\", lausui Mr. Spenlow,\n\"mitä teillä on väskyssänne, Miss Murdstone\".\n\nMinä luulen, että se oli tuo vanha teräslukkoinen lapsuuteni väsky,\njoka meni kiinni kuin pihti. Ummistaen huuliansa sopusointuun lukon\nkanssa, avasi Miss Murdstone sen -- avaten suutansa vähän samalla\nkertaa -- ja veti esiin viimeisen kirjeeni Doralle, joka oli täynnä\nhartaan rakkauden lauseita.\n\n\"Minä luulen, että tämä on teidän käsi-alaanne, Mr. Copperfield?\"\nlausui Mr. Spenlow.\n\nMinua kuumotti kovasti, ja se ääni, jonka kuulin, kun sanoin: \"niin on,\nSir!\" oli aivan toisenlainen, kuin minun ääneni.\n\n\"Jollen erehdy\", sanoi Mr. Spenlow, kun Miss Murdstone väskystänsä otti\nesiin kimpun kirjeitä, joka oli sidottu kiinni mitä sievimmällä,\nsinisellä nauhan-palasella, \"ovat nuotkin siis teidän kynästänne\nlähteneet, Mr. Copperfield?\"\n\nMinä otin ne häneltä syvän alakuloisuuden tunteella, ja nähden\nsemmoisia lauseita kirjeitten alussa, kuin: \"0ma, kallis Dorani\",\n\"Hartaasti rakastettu enkelini\", \"Ijäti lemmitty\" ja samanlaisia,\npunehduin kovasti ja painoin alas pääni.\n\n\"Ei, kiitoksia!\" vastasi Mr. Spenlow kylmästi, kun minä\nkoneentapaisesti tarjosin näitä takaisin hänelle. \"Minä en tahdo\nryöstää niitä teiltä. Miss Murdstone, tehkäät hyvin ja jatkakaat!\"\n\nTuokion miettiväisesti mattoon katsottuaan, puhui tämä lempeä olento\nkuivakiskoisella tekoliikutuksella niinkuin seuraa:\n\n\"Minun täytyy myöntää, että kappaleen aikaa olen epäillyt Miss\nSpenlow'ia David Copperfieldin suhteen. Minä katselin Miss Spenlow'ia\nja David Copperfieldia, kun he ensi kerran kohtasivat toinen toisensa;\neikä se vaikutus, jonka tämä kohtaus teki minuun, ollut miellyttävä.\nIhmissydämen huonous on semmoinen --\".\n\n\"Minä olen kiitollinen teille, Ma'am\", keskeytti Mr. Spenlow, \"jos\npysytte teko-asioissa\".\n\nMiss Murdstone loi silmänsä maahan, pudisti päätänsä, niinkuin hän\nolisi pannut vastaväitteensä tähän sopimattomaan keskeyttämiseen, ja\njatkoi sitten synkkämuotoisella arvokkaisuudella:\n\n\"Koska minun täytyy pysyä teko-asioissa, esittelen niitä niin\nkoristelematta, kuin mahdollista. Tätä ehkä katsotaan mieluisaksi\nmenetykseksi. Minä olen jo sanonut, Sir, että jonkun aikaa olen\nepäillyt Miss Spenlow'ia David Copperfieldin suhteen. Minä olen usein\nkoettanut löytää jotain ratkaisevaa vahvistusta näihin luuloihin, mutta\nilman menestyksettä. Minä en ole sen vuoksi maininnut niitä Miss\nSpenlow'in isälle\", tätä ankarasti katsellen, \"koska tiedän, kuinka\nvähän taipusat semmoisissa asioissa ollaan hyväksymään tunnollista\nvelvollisuuksien täyttämistä\".\n\nMr. Spenlow näytti kovasti pelästyvän Miss Murdstone'n käytöksen\nmiehen-tapaista vakavuutta ja koetti luovuttaa hänen ankaruuttansa\nvähäisellä, lepyttävällä käden liikunnolla.\n\n\"Kun palasin Norwood'iin, veljeni häitten tähden poissa oltuani\",\njatkoi Miss Murdstone välinpitämättömällä äänellä, \"ja Miss Spenlow\npalasi, ystävänsä Miss Mills'in luona käytyänsä, oli mielestäni kuin\nMiss Spenlow'in käytös olisi antanut minulle enemmän syytä epäluuloon,\nkuin ennen. Sentähden pidin tarkkaa vaaria Miss Spenlow'ista\".\n\nKallis, hellä, pikku Dora, joka niin vähän aavistit tämän lohikäärmeen\nsilmää!\n\n\"Minä en kuitenkaan\", pitkitti Miss Murdstone, \"löytänyt mitään\ntodistusta, ennenkuin eilen illalla. Minusta tuntui siltä, kuin Miss\nSpenlow olisi saanut liian paljon kirjeitä ystävältänsä Miss\nMills'iltä; mutta koska Miss Mills oli hänen ystävänsä hänen isänsä\ntäydellisellä suostumuksella\", toinen sattuva kolhaus Mr. Spenlow'ille,\n\"ei minun tullut siihen ryhtyä. Jollei minun sallita viitata\nihmissydämen luonnolliseen huonouteen, saanen ainakin -- minun täytyy\nsaada -- huomauttaa tästä väärin sijoitetusta luottamuksesta\".\n\nMr. Spenlow sopersi jotakin puollustukseksi ja suostumukseksi.\n\n\"Eilen illalla teen jälkeen\", jatkoi Miss Murdstone, \"näin pikku koiran\nhyppelevän vierashuoneen lattialla, murisevan ja repivän jotakin. Minä\nsanoin Miss Spenlow'ille: 'Dora, mikä se on, joka koiralla on suussaan?\nSe on joku paperi'. Miss Spenlow pisti kohta kätensä hameesensa,\nhuudahti ja juoksi koiran luo. Minä astuin väliin ja sanoin: 'rakas\nDorani, teidän täytyy sallia minun katsoa'\".\n\nVoi Jip, pahanpäiväinen pentu, sinä siis tämän surkeuden synnytit!\n\n\"Miss Spenlow koetti\", lausui Miss Murdstone, \"lahjoa minua\nsuudelmilla, ompelu-rasioilla ja vähäisillä hempukaluilla -- mutta\ntämän jätän tietysti mainitsematta. Pikku koira pakeni, minun\nlähestyessäni, sohvan alle ja saatiin vaan suurella vastuksella\najetuksi pois sieltä hiilihangon avulla. Sieltä karkoitettunakin se yhä\npiti kirjettä suussaan; ja kun minä yritin ottamaan sitä pois ja oli\nsuuri vaara, että se purisi minua, kiristi se hampaansa kiinni niin\nlujasti, että saatti nostaa sen paperista ilmaan. Viimein sain\nkuitenkin paperin käsiini. Sen luettuani väitin minä, että Miss\nSpenlow'illa oli monta semmoista kirjettä hallussansa; ja sain\nlopullisesti häneltä sen kimpun, joka nyt on David Copperfieldin\nkädessä\".\n\nTähän hän päätti ja näytti, väskyänsä jälleen lukiten ja suutansa\nummistaen, semmoiselta, kuin hänet ehkä olisi saanut murtumaan, mutta\nei koskaan mukaantumaan.\n\n\"Te olette varmaan kuulleet, mitä Miss Murdstone on lausunut\", sanoi\nMr. Spenlow, kääntyen minun puoleeni. \"Minä tahdon kysyä, Mr.\nCopperfield, onko teillä mitään vastata tähän?\"\n\nSe kuva, joka oli edessäni, kuinka tuo sievä pikku sydämeni aarre\nkoko yön oli nyyhkinyt ja itkenyt -- kuinka hän oli ollut yksinään,\npeloissaan ja huolissaan -- kuinka hän oli niin surkeasti pyytänyt\nja rukoillut tätä kivisydämistä naista antamaan itselleen anteeksi\n-- kuinka hän turhaan oli tarjonnut hänelle noita suudelmia,\nompelu-rasioita ja hempukaluja --- kuinka hän oli kovin suuressa\ntuskassa, ja kaikki minun tähteni -- heikonsi sangen paljon, mitä vähän\narvokkaisuutta olisin kyennyt osoittamaan. Minä pelkään, että olin\ntuokion aikaa jonkunlaisessa vapisevassa tilassa, vaikka tein\nparastani, sitä salatakseni.\n\n\"Minulla ei ole mitään sanomista tähän, Sir\", vastasin minä, \"paitsi,\nettä koko vika on minun. Doran --\".\n\n\"Miss Spenlow'in, jos suvaitsette\", lausui hänen isänsä\nmajesteetillisesti.\n\n\"-- minä houkuttelin ja suostutin\", jatkoin minä, nielaisten tuon\nkylmemmän nimen, \"myöntymään tähän salaamiseen, ja minä kadun sitä\nkatkerasti\".\n\n\"Te olette kovasti moitittava, Sir\", lausui Mr. Spenlow, kävellen\nedestakaisin kaminin matolla ja kaulahuivinsa ja selkänsä kankeuden\ntähden pannen pontta sanoihinsa koko ruumiillansa eikä päällään. \"Te\nolette tehneet salaisen ja sopimattoman teon, Mr. Copperfield. Kun\nlasken gentlemanin huoneeseni, vähät siitä, onko hän yhdeksäntoista,\nyhdeksänkolmatta vai yhdeksänkymmenen vuoden vanha, lasken hänet\nluokseni täydellä luottamuksella. Jos hän väärinkäyttää luottamustani,\ntekee hän kunniattoman työn, Mr. Copperfield\".\n\n\"Minä ymmärrän sen, Sir, vakuutan teille\", vastasin minä. \"Mutta minä\nen ole koskaan ennen sitä ajatellut. Suoraan, rehellisesti sanottuna,\nminä en, Mr. Spenlow, ajatellut sitä ennen. Minä rakastan Miss\nSpenlow'ia siinä määrässä --\".\n\n\"Pah! Joutavia!\" sanoi Mr. Spenlow punehtuen. \"Älkäät sanoko vasten\nkasvojani, että rakastatte tytärtäni, Mr. Copperfield!\"\n\n\"Voisinko puollustaa käytöstäni, jollen sitä tekisi, Sir?\" vastasin\nminä kaikella nöyryydellä.\n\n\"Voitteko puollustaa käytöstänne, jos teette sen, Sir?\" kysyi Mr.\nSpenlow, yht'äkkiä pysähtyen kaminin matolla. \"Oletteko ajatelleet omaa\nikäänne ja tyttäreni ikää, Mr. Copperfield? Oletteko ajatelleet, mikä\nasia se on, kun hävitätte sen luottamuksen, jonka pitäisi olla\ntyttäreni ja minun välilläni? Oletteko ajatelleet tyttäreni asemaa\nelämässä, niitä tuumia, joita minä ehkä mietin hänen eduksensa, niitä\ntestamentin aikomuksia, joita minulla ehkä on hänen suhteensa? Oletteko\najatelleet mitään, Mr. Copperfield?\"\n\n\"Sangen vähän, Sir, varon minä\", vastasin minä, puhuen hänelle sillä\nkunnioituksella ja surulla, jota tunsin; \"mutta olkaat hyvä ja uskokaat\nminua, minä olen ajatellut omaa maallista tilaani. Kun selitin sitä\nteille, olimme jo kihloissa --\".\n\n\"Minä _pyydän_\", lausui Mr. Spenlow, enemmän Punch'in näköinen, kuin\nolin ikinä nähnyt hänet, samalla kuin hän toisella kädellä lujasti löi\ntoista kättänsä selkään -- jota en edes tuskassani voinut olla\nhuomaamatta; \"ett'ette puhu minulle kihlauksista, Mr. Copperfield!\"\n\nTuo muutoin liikahtamaton Miss Murdstone naurahti halveksien yhdellä\nlyhyellä tavulla.\n\n\"Kun selitin muuttunutta tilaani teille, Sir\", rupesin uudestaan,\npannen toisia sanoja niitten sijaan, jotka olivat niin vastenmieliset\nhänelle, \"oli tämä salaaminen, johon, paha kyllä, olen johdattanut Miss\nSpenlow'in, alkanut. Siitä asti, kuin jouduin muuttuneesen tilaani,\nolen jännittänyt jokaista hermoa, olen ponnistanut kaikkia voimiani,\nparantaakseni sitä. Minä olen varma, että voin parantaa sitä aikaa\nmyöden. Tahdotteko sallia minulle aikaa -- kuinka pitkän tahansa? Me\nolemme molemmat niin nuoret, Sir --\".\n\n\"Te olette oikeassa\", keskeytti Mr. Spenlow, nyykäyttäen päätänsä\nuseita kertoja ja kovasti rypistäen otsaansa, \"te olette molemmat hyvin\nnuoret. Pelkkää hulluutta. Tehkäät loppu siitä. Ottakaat pois nämät\nkirjeet ja heittäkäät ne tuleen. Antakaat minulle Miss Spenlow'in\nkirjeet tuleen heitettäväksi; ja vaikka meidän yhteytemme vast'edes\ntäytyy, te ymmärrätte, supistua Commons'iin, suostukaamme, ettemme sen\nkoommin menneitä mainitse. No niin, Mr. Copperfield, teiltä ei puutu\njärkeä; ja tämä on järjellinen meno\".\n\nEi! Minä en voinut ajatella mitään tämmöistä suostumusta. Minä olin\nkovin pahoillani, mutta tässä oli eräs korkeampi arvostelukanta, kuin\njärki. Rakkaus oli kaikkia maallisia arvostelukantoja korkeampi, ja\nminä rakastin Doraa niinkuin epäjumalaani, ja Dora rakasti minua. Minä\nen juuri sanonut niin; minä lievitin sanojani niin paljon, kuin voin;\nmutta minä viittasin selvästi siihen, ja minä olin luja siinä.\n\n\"Hyvä, Mr. Copperfield\", lausui Mr. Spenlow, \"minun täytyy koettaa,\nmitä valtaa minulla on tyttäreni suhteen\".\n\nSelvästi kuvailevalla äänellä, pitkäveteisellä henkäyksellä, joka ei\nollut huokaus eikä voihkaus, vaan molempien kaltainen, ilmoitti Miss\nMurdstone, että tämä olisi ollut ennen tehtävä.\n\n\"Minun täytyy koettaa\", arveli Mr. Spenlow, jota tämä apu vahvisti,\n\"valtaani tyttäreni suhteen. Ettekö suostu ottamaan näitä kirjeitä, Mr.\nCopperfield?\" Sillä minä olin laskenut ne pöydälle.\n\nEi. Minä sanoin hänelle, että toivoin, ettei hän katsoisi sitä\nvääräksi, mutta minä en voinut millään lailla ottaa niitä Miss\nMurdstone'n kädestä.\n\n\"Eikö minunkaan?\" kysyi Mr. Spenlow.\n\nEi, vastasin minä syvimmällä kunnioituksella; ei hänenkään.\n\n\"Hyvä!\" sanoi Mr. Spenlow.\n\nTuosta oltiin vaiti, enkä minä tietänyt, tuliko minun mennä vai jäädä.\nViimein minä verkan astuin ovea kohden, aikoen sanoa, että ehkä\nparhaiten tekisin hänen mieltänsä myöden, jos menisin; jolloin hän,\nkädet takinplakkareissaan, joihin hän töin tuskin sai ne pistetyksi, ja\nsemmoisella katsannolla, jota minä ylimalkain sanoisin suoraan\nhurskaaksi, lausui:\n\n\"Arvattavasti tiedätte, Mr. Copperfield, etten minä ole maallista\nomaisuutta aivan vailla, ja että tyttäreni on lähin ja kalliin\nsukulaiseni?\"\n\nMinä kiirehdin vastaamaan hänelle, että toivoin, ettei se erehdys,\njohon hurjaluontoinen rakkauteni oli houkutellut minua, saattanut häntä\najattelemaan minua myöskin rahanhimoiseksi?\n\n\"Minä en maininnut asiaa siitä syystä\", lausui Mr. Spenlow. \"Se\nolisi parempi teille itselle ja meille kaikille, jos _olisitte_\nrahanhimoinen, Mr. Copperfield -- minä tarkoitan, jos olisitte\nälykkäämpi ja vähemmän altis kaikkiin noihin nuoruuden hullutuksiin.\nEi. Minä sanon vaan toisenlaisessa aikomuksessa, että arvattavasti\ntiedätte, että minulla on omaisuutta testamenteerata lapselleni?\"\n\nMinä arvelin, että niin oli laita.\n\n\"Ja koska olette nähneet, mitä joka päivä Commons'issa näemme ihmisten\nanteeksi antamattomasta ja huolimattomasta menetyksestä testamenttiensä\nsuhteen -- jotka kaikista asioista ovat ne, joissa ehkä kummallisimmat\ntodistukset ihmisten epämukaisuudesta tavataan, te tuskin voitte\najatella muuta, kuin että minä olen testamenttini säännökset tehnyt?\"\n\nMinä notkistin päätäni myönnytykseksi.\n\n\"Minä en sallisi\", sanoi Mr. Spenlow, jonka hurskaat tunteet ilmeisesti\nenenivät ja joka pitkäänsä pudisti päätänsä, kun hän viippui\nvuorotellen varpaillansa ja kantapäillään, \"että joku nuoruuden\nhulluus, niinkuin tämä, vaikuttaisi niihin soveliaisin keinoihin,\njoihin olen ryhtynyt lastani varten. Sillä se on hulluutta. Pelkkää\nmielettömyyttä. Lyhyen ajan perästä se on köykäisempi, kuin höyhen.\nMutta kenties minä -- kenties minä -- jollei tätä tyhmää tointa\nkokonaan heitetä, jonakin tuskan hetkenä saatettaisiin varjelemaan ja\nsuojelemaan häntä niistä seurauksista, jotka lähtisivät järjettömästä\nnaimishankkeesta. Minä toivon nyt, Mr. Copperfield, ettette pakoita\nminua avaamaan, edes neljänneksen tunnin ajaksi, tätä suljettua sivua\nelämän kirjassa ja kumoamaan, edes neljänneksen tunnin ajaksi, vakaita\nmääräyksiä, joita kauan sitten asetettiin\".\n\nHäntä ympäröitsi joku levollisuus, joku tyvenyys, joku hiljaisen\npäivänlaskun ilma, joka suuresti koski minuun. Hän oli niin rauhallinen\nja tyytyväinen -- hänen asiansa olivat ilmeisesti niin hyvässä kunnossa\nja niin täydellisessä järjestyksessä -- että hän oli mies, jonka sopi\ntulla liikutetuksi, kun hän ajatteli itseänsä. Minä todella luulen,\nettä näin kyynelten puhkeavan hänen silmiinsä niitten tunteitten\nsyvyydestä, joita tämä kaikki synnytti.\n\nMutta mitä minä voin tehdä? Minä en voinut kieltää Doraa ja omaa\nsydäntäni. Kun hän sanoi minulle, että olisi paras, jos viikon aikaa\nmiettisin, mitä hän oli lausunut, kuinka voin vastata, etten tahtonut\nmiettiä viikon aikaa, mutta kuinka voin toiselta puolelta olla\ntietämättä, ettei mikään viikkojen määrä voinut vaikuttaa semmoiseen\nrakkauteen, kuin minun?\n\n\"Tällä välin neuvotelkaat Miss Trotwood'in taikka kenenkä hyvänsä\nkanssa, jolla on joku kokemus elämästä\", lausui Mr. Spenlow, molemmin\nkäsin korjaten kaulahuiviansa. \"Miettikäät viikko aikaa, Mr.\nCopperfield\".\n\nMinä mukaannuin ja astuin ulos huoneesta semmoisilla kasvoilla, jotka\nosoittivat niin paljon alakuloista ja toivotonta kestäväisyyttä, kuin\nvoin saada niitä osoittamaan. Miss Murdstone'n synkät kulmakarvat\nseurasivat minua oven luo -- minä sanon hänen kulmakarvansa ennemmin,\nkuin hänen silmänsä, koska ne olivat paljon tärkeämmät hänen\nkasvoissaan -- ja hän näytti niin samanlaiselta, kuin hänen oli\ntapa näyttää juuri tähän aikaan aamuisin vierashuoneessamme\nBlunderstone'ssa, että helposti olisin luullut, että jälleen hämmennyin\nläksyissäni ja että se paino, joka rasitti sydäntäni, tuli tuon kauhean\nvanhan aapiskirjan soikeista puupiirroksista, jotka lapsellisen\nmielikuvitukseni mukaan olivat muodoltaan niinkuin silmälasit.\n\nKun tulin byroosen ja, käsilläni sulkien vanhaa Tiffey'tä ja heitä\nkaikkia näkyvistäni, istuin pulpettini vieressä omassa erityisessä\nnurkassani, ajatellen tätä niin äkkiä tapahtunutta maanjäristystä sekä\nkatkerassa mielentilassani kiroten Jip'iä, jouduin semmoiseen tuskaan\nDoran vuoksi, että minua kummastuttaa, etten siepannut hattuani käteeni\nja mielettömän tavalla rientänyt Norwood'iin. Se ajatus, että he\npeloittaisivat ja itkettäisivät häntä ja etten minä ollut siellä häntä\nlohduttamassa, vaivasi minua niin, että se pakoitti minua kirjoittamaan\nhurjan kirjeen Mr. Spenlow'ille, jossa rukoilin häntä, ettei hän\nrankaisisi Doraa minun kovan onneni tähden. Minä pyysin, että hän\narmahtaisi hänen lempeätä luontoansa -- ettei hän murtaisi hentoa\nkukkaa -- ja puhuttelin häntä, muistaakseni, yleisesti, niinkuin hän\nolisi ollut joku petolintu taikka lohikäärme eikä hänen isänsä. Tämän\nkirjeen panin sinettiin ja laskin sen Mr. Spenlow'in pulpetille,\nennenkuin hän palasi, ja kun hän tuli sisään, näin minä hänen huoneensa\npuoleksi avatusta ovesta, että hän otti ylös ja luki sen.\n\nHän ei puhunut siitä koko aamun kuluessa, mutta ennenkuin hän illalla\nlähti pois, käski hän minut sisään ja ilmoitti minulle, ettei minun\ntarvinnut ollenkaan pitää murhetta hänen tyttärensä onnesta. Hän oli\nvakuuttanut tyttärellensä, lausui hän, että kaikki oli vaan joutavaa;\neikä hänellä ollut tyttärelleen mitään muuta sanomista. Hän luuli\nolevansa hellä isä (niinkuin hän todella oli), ja minun sopi säästää\nhuoliani hänen tyttärensä puolesta.\n\n\"Jos yhä olette järjetön taikka itsepintainen, Mr. Copperfield\",\nmuistutti hän, \"ehkä pakoitatte minut lähettämään tyttäreni joksikin\naikaa ulkomaille jälleen; mutta minulla on parempi ajatus teistä. Minä\ntoivon, että tulette viisaammaksi jo muutamien päivien perästä. Mitä\nMiss Murdstone'en koskee\", sillä minä olin kirjeessäni viitannut\nhäneen, \"kunnioitan tämän ladyn valppautta ja tunnen itseni\nkiitolliseksi hänelle; mutta minä olen ankarasti käskenyt hänen karttaa\ntätä ainetta. Minä en pyydä mitään muuta, Mr. Copperfield, kuin että se\nunhotetaan. Teidän ei tarvitse tehdä muuta, Mr. Copperfield, kuin\nunhottaa se\".\n\nEi muuta! Siinä kirjeessä, jonka kirjoitin Miss Mills'ille, toistin\nkatkerasti tämän lauseen. Minun ei tarvinnut tehdä mitään muuta, sanoin\nminä synkällä ivalla, kuin unhottaa Dora. Ei siis mitään muuta, ja\nkuinka helppo tämä oli! Minä pyysin saadakseni tavata Miss Mills'iä\nsinä iltana. Jollei se voinut tapahtua Mr. Mills'in luvalla ja\nsuostumuksella, anoin salaista yhtymystä takakyökissä, jossa mankeli\noli. Minä ilmoitin hänelle, että järkeni horjui valta-istuimellansa ja\nettä ainoastaan hän, Miss Mills, voi estää sitä kukistumasta. Minä\nkirjoitin kirjeen alle: \"hänen mielimennyt palveliansa\"; ja kun luin\ntätä kynäelmääni, ennenkuin lähetin sen, en voinut itseltäni salata,\nettä se oli vähän Mr. Micawber'in laatuun.\n\nKuitenkin panin sen menemään. Illalla lähdin Miss Mills'in kadulle ja\nkävelin edestakaisin, siksi kuin Miss Mills'in neitsyt varkain vei\nminut sisään ja saatti minut piha-tietä takakyökkiin. Minä olen\njälestäpäin saanut syytä siihen luuloon, ettei mikään mailmassa olisi\nestänyt minua katuovesta sisään menemästä ja vierashuoneesen\npääsemästä, paitsi Miss Mills'in taipuvaisuus kaikkiin, mitä oli\nromantillista taikka salamyhkäistä.\n\nTakakyökissä raivosin niinkuin tilani vaati. Minä olin, arvatakseni,\nlähtenyt sinne, tehdäkseni itseäni narriksi, ja minä olen varma siitä,\nettä se onnistui minulta. Miss Mills oli saanut hätäisen kirjeen\nDoralta, jossa tämä kertoi, että kaikki oli saatu ilmi, ja sanoi: \"Oi,\ntee hyvin ja tule luokseni, Julia, tule, tule!\" Mutta Miss Mills, joka\nepäili, olisiko hänen läsnä-olonsa korkeille asianomaisille otollinen,\nei ollut vielä lähtenyt; ja me yövyimme kaikki Saharan erämaahan.\n\nMiss Mills'in varalla oli kummallinen sanantulva, ja hän laski sitä\nmielellään liikkeelle. Vaikka hän yhdisti kyynelensä minun kyyneliini,\nen voinut olla ajattelematta, että meidän surumme tuottivat hänelle\nhirveätä hekumaa. Hän hyväili niitä, sopisi minun sanoa, ja teki niistä\nniin paljon, kuin hän voi. Syvä juopa, arveli hän, oli auennut Doran\nja minun välilläni, ja ainoastaan rakkaus saatti silloittaa sen\ntaivaankaarellansa. Rakkaus sai kärsiä tässä tylyssä mailmassa; niin\noli aina ollut, niin oli aina oleva. Vähät siitä, muistutti Miss Mills.\nHämähäkin verkkoihin kiedotut sydämet pakahtuvat viimein, ja silloin\nrakkaus on kostettu.\n\nTässä ei ollut paljon lohdutusta, mutta Miss Mills ei tahtonut\nkehoittaa petollisiin toiveisin. Hän saatti minut paljon kurjemmaksi,\nkuin ennen olin, mutta minä tunsin (ja sanoinkin sitä hänelle\nsyvimmällä kiitollisuudella), että hän oli tosi-ystävä. Me päätimme,\nettä hän ensimäiseksi työksensä aamulla menisi Doran luo ja jollakin\ntavalla, katseilla taikka sanoilla, koettaisi vakuuttaa hänelle minun\nrakkauttani ja surkeata tilaani. Me erosimme kokonaan surun vallassa,\nja minä luulen, että Miss Mills'in nautinto oli täydellinen.\n\nKotiin tultuani uskoin kaikki tädilleni, ja mistäkään hänen puheestaan\nhuolimatta panin epätoivossa maata. Minä nousin epätoivossa ja lähdin\nulos epätoivossa. Oli lauvantaiaamu, ja minä menin suoraan Commons'iin.\n\nByroon ovea lähestyessäni näin ihmeekseni, että palvelusmiehemme\nseisoivat ulkopuolella, keskinäisesti puhuen, samalla kuin kymmenkunta\nohitse meneviä katseli akkuniin, jotka olivat suljetut. Minä joudutin\naskeliani ja, käyden heidän välitsensä, kummastelin heidän katseitansa\nja menin nopeasti sisään.\n\nKonttoristit olivat siellä, mutta ei kukaan tehnyt mitään. Vanha Tiffey\nistui ensi kerran eläessänsä, luulen minä, jonkun muun tuolilla eikä\nollut ripustanut ylös hattuansa.\n\n\"Se on kauhea onnettomuus, Mr. Copperfield\". lausui hän, kun minä\nastuin sisään.\n\n\"Mikä on?\" huudahdin minä. \"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Ettekö tiedä?\" huusi vanha Tiffey, ja koko muu joukko kerääntyi minun\nympärilleni.\n\n\"En!\" vastasin minä, katsellen heitä toinen toisensa perästä.\n\n\"Mr. Spenlow\", sanoi Tiffey.\n\n\"Mitä hänestä?\"\n\n\"Kuollut!\"\n\nMinä luulin, että se oli byroo, joka horjui, enkä minä, kun joku\nkonttoristi tarttui minuun. He asettivat minut jollekin tuolille,\npäästivät auki kaulahuivini ja toivat minulle vettä. Minulla ei ole\nmitään käsitystä, veikö tämä mitään aikaa.\n\n\"Kuollut?\" sanoin minä.\n\n\"Hän söi päivällistä eilen kaupungissa ja ajoi Norwood'iin\nfaetonillansa yksinään\", lausui Tiffey, \"lähetettyänsä oman palveliansa\nkotiin postivaunuilla, niinkuin hänen toisinaan oli tapa tehdä,\ntiedättehän --\".\n\n\"No?\"\n\n\"Faetoni tuli kotiin ilman häntä. Hevoset pysähtyivät tallin ovelle.\nPalvelia meni ulos lyhdyllä. Ei ketään faetonissa\".\n\n\"Olivatko hevoset vauhkoontuneet?\"\n\n\"Ne eivät olleet hiessä\", lausui Tiffey, pannen silmälasinsa päähän;\n\"ei enemmän hiessä, kuulen ma, kuin ne olisivat olleet, jos olisivat\nmenneet Norwood'iin tavallista kulkuansa. Ohjakset olivat katkenneet,\nmutta ne olivat laahanneet pitkin maata. Koko talonväki herätettiin\nheti, ja kolme heistä lähti liikkeelle tietä myöden. He löysivät hänet\npenikulman päästä\".\n\n\"Enemmän, kuin penikulman päästä, Mr. Tiffey\", keskeytti joku nuorempi\nkonttoristi.\n\n\"Oliko se niin? Minä luulen, että olette oikeassa\", lausui Tiffey, --\n\"_enemmän_, kuin penikulman päästä -- likeltä kirkkoa -- silmillänsä\nmakaamasta puoleksi ajo- ja puoleksi kävelytiellä. Oliko hän jossakin\ntaudin kohtauksessa pudonnut vaunuista vai astunut maahan sen vuoksi,\nettä hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi, ennenkuin tauti kohtasi häntä --\nvai oliko hän edes oikein kuollut silloin, vaikka siitä ei ole mitään\nepäilystä, että hän oli kokonaan tainnoksissa -- sitä ei kukaan näytä\ntietävän. Jos hän hengittikin, ei hän ainakaan puhunut mitään. Lääkärin\napua hankittiin niin pian, kuin mahdollista, mutta siitä ei ollut\nmitään hyötyä\".\n\nMinä en voi kuvailla sitä mielentilaa, johon tämä sanoma saatti minut.\nKauhistus tästä tapauksesta, joka tuli niin äkkiä ja kohtasi semmoista,\njonka kanssa minä olin ollut kaikin päin riidassa -- kammottava tyhjyys\nsiinä huoneessa, jossa hän oli niin nykyisin oleskellut, jossa hänen\ntuolinsa ja pöytänsä näyttivät odottavan häntä ja hänen eilispäiväinen\nkäsi-alansa oli niinkuin aave -- sanomaton mahdottomuus ajatella häntä\npaikasta eronneeksi ja se tunto, joka kerta kuin ovi avattiin, että hän\nastuisi sisään -- joutilas hiljaisuus ja rauha, joka vallitsi byroossa,\nja se ääretön halu, jolla meidän väki puhui siitä ja muut tulivat ja\nmenivät koko päivän, ahdaten itseänsä täyteen tällä aineella -- nämät\nkaikki jokainen helposti ymmärtää. Mitä en voi kuvata, se on se, kuinka\noman sydämeni sisimmissä sopukoissa olin mustasukkainen itse\nkuolemallekin; kuinka tuntui siltä, kuin sen voima sysäisi minut\nsijaltani Doran ajatuksissa; kuinka minä jollakin nureksivalla tavalla,\njota en voi sanoiksi saattaa, kadehdin hänen suruansa; kuinka kävin\nlevottomaksi, kun ajattelin, että hän itki muitten edessä taikka muut\nlohduttivat häntä; kuinka minulla oli joku kiihkeä halu sulkea pois\nkaikki hänen yhteydestään, paitsi itseni, ja olla kaikki kaikissa\nhänelle tähän perin sopimattomaan aikaan.\n\nTässä tuskallisessa mieli-alassa -- joka ei liene, toivon minä,\nyksin-omaisesti minun, vaan jota muutkin tuntevat -- lähdin samana\niltana Norwood'iin; ja kun, ovella tiedusteltuani, sain joltakin\npalvelialta tietää, että Miss Mills oli siellä, pyysin tätini\nadresseeraamaan hänelle yhden kirjeen, jonka minä kirjoitin. Minä\nsurkuttelin vilpittömästi Mr. Spenlow'in ennen-aikaista kuolemaa ja\nvuodatin kyyneliä sitä tehdessäni. Jos Dora oli semmoisessa tilassa,\nettä hän saatti kuulla sitä, pyysin häntä kertomaan Doralle, että Mr.\nSpenlow oli puhutellut minua suurimmalla ystävyydellä ja arvon-annolla\nja maininnut Doran nimeä vaan hellyydellä ilman yhtäkään ainoata\nnuhtelevaa sanaa. Minä tiedän, että tein tämän itsekkäisyydestä, että\nnimeni tuotaisiin hänen eteensä, mutta minä koetin uskoa, että siinä\ntein vaan oikeutta Mr. Spenlow'in muistolle. Kenties uskoinkin sitä.\n\nTätini sai seuraavana päivänä muutamia rivejä vastaukseksi,\nadresseerattuina päältäpäin hänelle, sisältäpäin minulle. Dora oli\nsurusta sortunut, ja kun hänen ystävänsä oli kysynyt häneltä, saisiko\nhän lähettää terveisiä häneltä minulle, oli hän vaan huutanut, niinkuin\nhän aina huusi: \"voi kallista isääni! voi isä raukkaa!\" Mutta hän ei\nollut sanonut: \"ei!\" ja sitä minä pidin hyvänä enteenä.\n\nMr. Jorkins, joka siitä asti, kuin onnettomuus tapahtui, oli ollut\nNorwood'issa, tuli byroosen muutamia päiviä jälestäpäin. Hän ja Tiffey\nneuvottelivat vähän aikaa eri huoneessa, ja sitten Tiffey katsoi ulos\novesta ja viittasi minua sisään.\n\n\"Mr. Tiffey ja minä, Mr. Copperfield\", arveli Mr. Jorkins, \"aiomme\ntutkia pulpettia, laatikoita ja muita semmoisia vainajan kätköjä,\npannaksemme hänen yksityisiä papereitansa sinettiin ja etsiäksemme\ntestamenttia. Semmoisesta ei näy mitään jälkiä missään. Kenties teette\nhyvin ja autatte meitä\".\n\nMinä olin halannut saada tietää, mimmoisiin oloihin Dorani joutuisi --\nesimerkiksi, kenenkä holhottavaksi ja niin edespäin -- ja tämä johdatti\nvähän sinnepäin. Me rupesimme heti etsimään, Mr. Jorkins avaten\nlaatikoita ja pulpetteja, ja me kaikki kolmen vetäen esiin papereita\nniistä. Virkaan koskevat paperit panimme toiselle puolelle ja hänen\nyksityiset paperinsa (joita ei ollut paljon) toiselle. Me olimme kovin\ntotiset, ja kun tapasimme jonkun sinetin taikka lyijyspiirtimen taikka\nsormuksen taikka jonkun muun samankaltaisen pikku kapineen, joka\nsattumalta oli tullut sinne ja joka erittäin muistutti hänestä,\npuhuimme hyvin matalalla äänellä.\n\nMe olimme jo lakanneet useita paketteja ja jatkoimme yhä tomussa ja\nrauhassa, kun Mr. Jorkins sanoi meille, käyttäen juuri samoja sanoja\nkumppani vainajansa suhteen, kuin hänen kumppani vainajansa oli\nkäyttänyt hänen suhteensa:\n\n\"Mr. Spenlow oli sangen vastahakoinen poikkeemaan totutulta tieltä. Te\ntiedätte, mimmoinen hän oli! Minä olen taipuvainen uskomaan, ettei hän\nole tehnyt mitään testamenttia\".\n\n\"Oh, minä tiedän, että hän on!\" sanoin minä.\n\nHe pysähtyivät molemmat ja katselivat minua.\n\n\"Juuri sinä päivänä, kuin minä viimein näin hänet\", lausuin minä,\n\"kertoi hän minulle, että hän oli tehnyt testamenttinsa, ja että hänen\nasiansa olivat kanan sitten järjestetyt\".\n\nMr. Jorkins ja vanha Tiffey pudistivat yhtä haavaa päätänsä.\n\n\"Se ei merkitse paljon\", sanoi Tiffey.\n\n\"Varsin vähän\", arveli Mr. Jorkins.\n\n\"Te ette suinkaan epäile --\", aloitin minä.\n\n\"Hyvä Mr. Copperfieldini!\" lausui Tiffey, laskien kättänsä minun\nkäsivarrelleni ja ummistaen molempia silmiänsä, samalla kuin hän\npudisti päätänsä: \"Jos olisitte olleet Commons'issa niin kauan, kuin\nminä, tietäisitte, ettei löydy mitään asiaa, jossa ihmiset ovat niin\nepämukaiset ja jossa voi luottaa heihin niin vähän\".\n\n\"No, siunatkoon sieluani, hän teki itse juuri tämän muistutuksen!\"\nvastasin minä, väitöksessäni kiinni pysyen.\n\n\"Minä sanoisin tätä melkein ratkaisevaksi\", muistutti Tiffey. \"Minun\najatukseni on -- ei löydy mitään testamenttia\".\n\nTämä näytti kummalliselta minusta, mutta havaittiin, ettei löytynyt\nmitään testamenttia. Hän ei ollut edes sen vertaa kuin ajatellut\ntämmöistä, sitä myöden kuin hänen paperinsa todistivat; sillä niissä ei\nollut vähintäkään viittausta, suunnitelmaa taikka aihelmaa mihinkään\ntestamenttiin. Se, mikä melkein yhtä paljon kummastutti minua, oli,\nettä hänen asiansa olivat kokonaan epäjärjestyksessä. Oli erittäin\nvaikea, kuulin minä, saada selville, mitä hän oli velkaa taikka mitä\nhän oli maksanut taikka mitä omaisuutta hänellä oli kuollessaan.\nTodennäköiseksi arveltiin, ettei hänellä itselläkään vuosikausiin ollut\nmitään varmaa tietoa näissä asioissa. Vähitellen huomattiin, että hän,\npyytäessään kaikin puolin kannattaa sitä komeutta ja ylellisyyttä, joka\nsilloin kuului hyvään tapaan Commons'issa, oli kuluttanut enemmän, kuin\nvirkatulonsa, jotka eivät olleet erittäin isot, ja mitättömiin\nvähentänyt yksityiset varansa, jos ne koskaan olivat olleet suuret,\njoka oli erittäin epäiltävää. Norwood'issa huonekalut myytiin ja talo\nvourattiin pois, ja Tiffey jutteli minulle, varsin vähän ajatellen,\nkuinka suuresti asia koski minuun, että, kun kaikki vainajan velat\nolivat maksetut ja hänen osansa ulkona olevista huonoista ja\nepävarmoista firman saatavista otettiin pois, hän ei antaisi tuhatta\npuntaa kaikesta jälelle jääneestä omaisuudesta.\n\nTämä tapahtui noin kuusi viikkoa kuoleman kohtauksen jälkeen. Minä olin\nkärsinyt kauheita vaivoja koko ajan ja luulin, että minun täytyi\nmenettää itseni, kun Miss Mills lisäksi ilmoitti minulle, että\nsydämestä sortunut pikku Dorani, joka kerta kuin minua mainittiin,\nhuudahti vaan: \"voi isä raukkaa! voi kallista isää!\" Sen ohessa sain\ntietää, ettei hänellä ollut mitään muita sukulaisia, kuin kaksi tätiä,\nMr. Spenlow'in naimattomia sisaria, jotka asuivat Putney'ssa ja jotka\neivät olleet moneen vuoteen olleet kuin satunnaisessa yhteydessä\nveljensä kanssa. Ei sen vuoksi, että he koskaan olisivat riidelleet\n(kertoi Miss Mills minulle); vaan sen vuoksi, että, kun heitä\nkutsuttiin Doran ristiäisiin teetä juomaan, vaikka he mielestänsä\nolivat oikeutetut päivällisiin, he olivat kirjallisesti lausuneet\najatuksensa, että \"oli parempi kaikkien puolten onnelle\", että he\npysyivät poissa. Jonka jälkeen he olivat astuneet omaa tietänsä, ja\nheidän veljensä omaa.\n\nNämät molemmat ladyt tulivat nyt esiin turvapaikastansa ja esittelivät,\nettä Dora muuttaisi asumaan heidän luoksensa Putney'hin. Dora syleili\nheitä molempia ja huudahti itkien: \"Voi, niin, tädit! Tehkäät hyvin ja\nottakaat Julia Mills ja minut ja Jip Putney'hin!\" Sinne he lähtivätkin\npian hautajaisten jälkeen.\n\nKuinka sain aikaa käydä Putney'ssa, minä en suinkaan tiedä,\nmutta minä keksin tavalla taikka toisella keinoja sangen usein\nliikkua likiseuduilla. Voidaksensa tarkemmin täyttää ystävyyden\nvelvollisuuksia, piti Miss Mills päiväkirjaa, ja hän tuli välistä\ntapaamaan minua yhteismaalla ja luki sitä taikka (jos hänellä ei ollut\naikaa siihen) lainasi sen minulle. Kuinka paljon arvoa panin näihin\nmuistelmiin, joista liitän tähän yhden esimerkin!\n\n\"Maanantaina. Suloinen D:ni yhä kovasti alakuloinen. Päänkivistystä.\nJohdatin hänen huomionsa J:iin, koska se oli niin hienon sileä. D.\nhyväili J:iä. Muistot näin herätettyinä avasivat surun sulkuportit.\nTuska laskettiin tulvaamaan. (Ovatko kyynelet sydämen kastepisaroita?\nJ. M.)\"\n\n\"Tiistaina. D. heikko ja hermoton. Ihana vaaleudessansa. (Emmekö huomaa\ntätä myöskin kuusta? J. M.) D., J. M. ja J. kävimme vaunuilla\nilmailemassa. Akkunasta katsellen ja rajusti lakaisijaa haukkuen sai J.\nhymyn leviämään D:n kasvoille. (Semmoisista vähäpätöisistä renkaista on\nelämän jakso kokoon pantu! J. M.)\"\n\n\"Keskiviikkona. D. verraten iloinen. Lauloin hänelle Iltakellot,\nmielestäni soveliaat sävelet. Vaikutus ei viihdyttävä, vaan\npäinvastainen. D. sanomattomasti liikutettu. Tavattiin jälestäpäin\nomasta huoneestansa nyyhkimästä. Lausuin värssyjä hänestä itsestä ja\nnuoresta gazellista. Turhaan. Viittasin myöskin Kärsivällisyyteen\nhautapatsaalla. (Kysytään: miksi hautapatsaalla? J. M.)\"\n\n\"Tuorstaina. D. ilmeisesti vaurastuneena. Hyvänpuolinen yö. Vieno\nruusun puna taas poskella. Päätin mainita D. C:n nimeä. Lausuin sitä\nvarovaisesti, kun olimme ilmailemassa. D. heti surun vallassa. 'Voi,\nrakas, rakas Julia! Oh, minä olen ollut häijy ja tottelematon lapsi!'\nViihdytin ja hyväilin. Kuvasin ihanteellisesti D. C:ia haudan reunalla.\nD. taas surun vallassa. 'Voi mitä minun tulee tehdä, mitä minun tulee\ntehdä? Oi, vie minut johonkin!' Minä kovasti levotonna. D. tainnoksissa\nja lasillinen vettä ravintolasta. (Runollinen heimolaisuus: kirjava\nnimitaulu portinpielessä; ihmis-elämä myöskin kirjava. Ah! J. M.)\"\n\n\"Perjantaina. Tapauksista rikas päivä. Mies ilmestyy kyökissä, sininen\npussi kädessä ja siinä 'ladyjen korkotettavaksi annetut kengät'. Kokki\nvastaa: 'ei täältä'. Mies väittää vastaan. Kokki menee sisältä\nkysymään, jättäen miehen kahden kesken J:n kanssa. Kun kokki palajaa,\nväittää mies yhä vastaan, mutta lähtee viimein. J:iä kaivataan. D.\nsuunniltansa. Ilmoitus lähetetty polisille. Miehen tunnusmerkit: leveä\nnenä ja jalat niinkuin siltapylväät. Etsitään joka haaralta. Ei mitään\nJ:iä. D. itkee katkerasti eikä ota lohdutusta. Uudistin viittausta\nnuoreen gazelliin. Soveliasta, mutta hyödytöntä. Iltapuolella käy outo\npoika meillä. Tuodaan vierashuoneesen. Leveä nenä, mutta ei mitään\nsiltapylväitä. Sanoo tahtovansa yhden punnan ja tietävänsä erään\nkoiran. Ei taivu enempiin selityksiin, vaikka kovasti ahdistetaan. Kun\nD. on tuonut esiin punnan, vie poika kokin vähäiseen majaan, jossa Jip\nseisoo yksinään sidottuna pöydänjalkaan. D. iloitsee. Tanssii J:n\nympäri, joka syö illallistansa. Tästä onnellisesta muutoksesta\nrohkaistuneena mainitsen ylikerroksessa D. C:ia. D. itkee uudestaan ja\nhuutaa surkeasti: 'Voi, älä, älä, älä. On niin häijyä ajatella mitään\nmuuta, kuin isä parkaa!' -- syleilee J:iä ja nyyhkyttää itsensä\nnukuksiin. (Eikö D. C:n tule luottaa Ajan leveihin siipiin? J. M.)\"\n\nMiss Mills ja hänen päiväkirjansa olivat ainoa lohdutukseni tähän\naikaan. Kun näin hänet, joka vaan vähäistä ennen oli nähnyt Doran --\nkun vainusin Doran nimen alkukirjaimia hänen myötätunteisilla\nlehdillänsä -- kun mieleni tila hänen kauttansa kävi yhä kurjemmaksi --\nse oli minun ainoa lievitykseni. Minusta tuntui, kuin olisin asunut\nkorttilinnassa, joka oli luhistunut kokoon, jättäen ainoastaan Miss\nMills'in ja minut raunioin joukkoon; kuin joku julma loihtija olisi\nvetänyt tenho-piirinsä sydämeni viattoman jumalattaren ympäri, jonka\npiirin sisäpuolelle minä en pääsisi muulla keinolla, kuin noitten\nsamojen lujien siipien avulla, jotka kantavat niin monta ihmistä niin\nmoninaisten ylitse!\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nWickfield ja Heep.\n\n\nTätini, jota, arvaan minä, pitkällinen alakuloisuuteni rupesi toden\nperästä pelottamaan, oli hartaasti tahtovinaan, että lähtisin Dover'iin\nkatsomaan, että kaikki oli hyvällä kannalla hänen talossaan, joka oli\nhyyrätty pois, sekä sopimaan nykyisen asukkaan kanssa voura-ajan\npidentämisestä. Janet oli muuttanut Mrs. Strong'in palvelukseen,\njossa näin hänet joka päivä. Dover'ista lähtiessään oli hän ollut\nkahdenvaiheella, tokko hän tekisi sen miespuolten kieltämisen, jossa\nhäntä oli kasvatettu, täydelliseksi ja menisi vaimoksi eräälle\nluotsille, vai ei; mutta hän päätti karttaa tätä vaarallista yritystä.\nEi niin paljon perus-aatteen tähden, luulen minä, kuin sen tähden,\nettei hän sattunut rakastamaan tätä.\n\nVaikka minun oli vaikea jättää Miss Mills, olin jotenkin taipuvainen\ntätini tuumaan, koska sen kautta sain viettää muutamia rauhallisia\nhetkiä Agnesin kanssa. Minä pyysin hyvältä tohtorilta lupaa olla poissa\nkolme päivää; ja kun tohtori kehoitti minua levähtämään tämän ajan --\nhän olisi suonut minulle vielä pidemmän ajan, mutta intoni ei sallinut\nsitä -- päätin lähteä.\n\nMitä Commons'iin tulee, ei minulla ollut mitään syytä olla erittäin\ntarkka velvollisuuksieni suhteen sillä taholla. Totta puhuen rupesivat\netevämmät proktorit saamaan huononlaisen ajatuksen meistä, ja me\nlivuimme nopeasti alas johonkin arveluttavaan asemaan. Toimi oli käynyt\nlaimeasti Mr. Jorkins'in johdattaessa ennen Mr. Spenlow'in aikaa; ja\nvaikka uusi, lisäksi tullut veri sekä se komeus, jota Mr. Spenlow\nkannatti, olivat virkistyttäneet sitä, ei se kuitenkaan ollut niin\nlujalle pohjalle perustettu, että se olisi järkkymättä kestänyt\nsemmoista kohtausta, kuin sen uutteran johtajan äkillistä poismenoa. Se\nhuononi huononemistaan. Vaikka Mr. Jorkins'illa firmassa oli hyvä\nmaine, oli hän hidas, kykenemätön mies, jonka arvo ulkopuolella firmaa\nei ollut semmoinen, josta olisi ollut jotakin tukea. Minä jouduin nyt\nhänen haltuunsa ja kun näin hänen panevan nuuskaansa ja antavan asiain\nmennä menoansa, surin tätini tuhatta puntaa enemmän, kuin koskaan.\n\nMutta tämä ei ollut pahin seikka. Commons'issa hyöri joukko\nliikavieraita ja syrjäläisiä, jotka, vaikk'eivät itse olleet\nproktoreita, askaroitsivat tavallisissa laki-asioissa ja saivat niitä\ntoimitetuksi todellisten proktorein avulla, jotka lainasivat nimensä\nsitä vastaan, että heille annettiin osa ryöstöstä; -- ja tämmöisiä oli\npäälliseksi sangen paljon. Koska meidän firmamme nyt tahtoi työtä\nvaikka mimmoisilla ehdoilla, rupesimme liittoon tämän kunnon joukkion\nkanssa ja heitimme ulos syöttejämme näille liikavieraille ja\nsyrjäläisille, että he toisivat työtänsä meille. Naimaluvat ja\nvähäisten testamenttien vahvistamiset, niitä me kaikki halusimme ja\nniistä saimme parhaimman makson, jonka vuoksi niistä myöskin kiihkeästi\nkilpailtiin. Kaappareita ja houkuttelioita asetettiin kaikille\nCommons'in oville ja heidän käskettiin voimiensa mukaan katkaista tie\nkaikilta suruvaatteisin puetuilta ja kaikilta ujomuotoisilta\ngentlemaneilta sekä viekoitella näitä niihin byroisin, joita heidän\nitsekunkin isäntäänsä hallitsivat; ja noita käskyjä noudatettiin niin\nhyvin, että minä itse, ennenkuin olin tunnettu ulkomuodoltani, kaksi\nkertaa sysättiin päävastustajamme huoneesen. Koska näitten onkijain\nristiriitaiset pyrinnöt oman luontonsa kautta ärsyttivät tunteita,\njoutuivat he itse usein kahakkaan; ja Commons sai senkin häpeän, että\nparas houkutteliamme (joka ennen oli ollut viinikaupassa, ja\njälestäpäin vannotettu mäkläri) muutamia päiviä kävi silmä\nmustansinisenä. Ei kukaan näistä vakojista pitänyt sitä minään, jos hän\nkohteliaasti auttoi vanhaa, mustiin puettua ladyä ulos vaunuista,\ntappoi jokaisen proktorin, jota tämä kysyi, esitteli isäntäänsä saman\nproktorin lailliseksi jälkeläiseksi ja edustajaksi sekä kantoi tämän\nladyn (joka välisti oli kovasti säikähtynyt) mainitun isäntänsä\nbyroosen. Monta vangittua tuotiin tällä tapaa minun luokseni. Mitä\nnaimalupiin tulee, kohosi kilvoitus niin suureksi, että ujo gentlemani,\njoka tahtoi semmoista, ei voinut muuta, kuin antautua ensimäiselle\nhoukuttelialle taikka sallia heidän tapella hänestä itsestä ja joutua\nväkevimmän saaliiksi. Tuimimman tappelun aikana istui eräs meidän\nkonttoristimme, joka oli tuota ukittajan joukkoa, tavallisesti hattu\npäässä, että hän olisi valmis ryntäämään ulos ja asian-omaisen tuomarin\nedessä vannottamaan jokaista uhria, joka tuotiin sisään. Tätä\nhoukuttelemisen tapaa kestää vielä tänä päivänä, luulen minä. Kun\nviimeisen kerran olin Commons'issa, karkasi kohtelias mies valkoisella\nesiliinalla kimppuuni jostakin käytävästä, kuiskasi \"naimaluvan\" sanan\nkorvaani, ja minä sain vaan suurella vastuksella häntä estetyksi\nsivumasta itseäni syliinsä ja kantamasta itseäni jonkun proktorin luo.\n\nSallikaat minun tämän poikkeuksen perästä jatkaa matkaani Dover'iin.\n\nTätini talossa havaitsin kaikki olevan hyvässä kunnossa, ja minun oli\ntilaisuus suuresti ilahuttaa häntä, kun kirjoitin hänelle, että hänen\nhyyryläisensä oli perinyt hänen riitansa ja lakkaamatta kävi sotaa\naaseja vastaan. Kun olin toimittanut vähäisen asiani ja maannut yön\nsiellä, lähdin varhain aamulla Canterbury'yn. Nyt oli taas talvi, ja\nvilpas, kylmä, tuulinen päivä ja avara tasanko saattivat toiveeni vähän\nkirkkaammiksi.\n\nKun tulin Canterbury'yn, kävelin pitkin vanhoja katuja jonkunlaisella\nvakavalla ilolla, joka rauhoitti mieltäni ja tyynnytti sydäntäni.\nTuossa olivat vanhat nimi-taulut, vanhat kirjoitukset puotien ovissa,\nvanhat palveliat puodeissa. Siitä, kuin olin koulupoikana täällä,\ntuntui niin pitkä aika kuluneen, että minua kummastutti, että paikka\noli niin vähän muuttunut, siksi kuin tulin ajatelleeksi, kuinka vähän\nitse olin muuttunut. Kumma kyllä, sama levollinen vaikutus, jota aina\najattelin Agnes'iin yhdistyneeksi, näytti vallitsevan joka paikassa\nyksin siinä kaupungissakin, jossa hän asui. Kunnian-arvoiset\ntuomiokirkon tornit ja vanhat naakat ja peltovarekset, joitten ilmasta\nkuuluvat äänet tekivät nämät yksinäisemmiksi, kuin täydellinen\näänettömyys olisi tehnyt; vanhentuneet holviportit, muinoin täytetyt\nkuvapatsailla, jotka aikaa sitten olivat kukistuneet ja tomuksi\nmuuttuneet niinkuin ne kunnian-arvoiset pilgrimit, jotka olivat\nkatselleet niitä; hiljaiset sopet, joissa vuosisatojen muuri vehreä\nsuikerteli pitkin päätyjä ja hajoavia seiniä; vanhanaikuiset\nrakennukset; maaseudun kaltainen kaupungin ympäristö, jossa pellot,\npuutarhat ja kryytimaat vaihtelivat; kaikkialla -- kaikissa -- tunsin\nsaman puhtaan ilman, saman rauhallisen, miettivän, lievittävän hengen.\n\nKun saavuin Mr. Wickfield'in asuntoon, näin siinä vähäisessä huoneessa\nalikerroksessa, jossa Uriah Heep'in ennen oli tapa istua, Mr.\nMicawber'in suurella ahkeruudella juoksuttavan kynäänsä. Hän oli puettu\nlakimiehen tapaisiin, mustiin vaatteisin ja häämötti isona ja kookkaana\ntässä vähäisessä byroossa.\n\nMr. Micawber kävi erittäin iloiseksi minut nähdessään, mutta oli\nmyöskin vähän hämmentynyt. Hän tahtoi heti saattaa minut Uriah'n luo,\nmutta minä kielsin.\n\n\"Minä tunnen tämän talon vanhastansa, niinkuin muistatte\", lausuin\nminä, \"ja osaan kyllä ylikerrokseen. Mitä lakitieteestä pidätte, Mr.\nMicawber?\"\n\n\"Rakas Copperfieldini\", vastasi hän, \"semmoiselle miehelle, joka\non varustettu mielikuvituksen korkeammilla lahjoilla, on\nlakitieteellisissä tutkimuksissa paha vastus niissä monilukuisissa\nerityis-seikoissa, joita ne käsittävät. Ei edes ammatillisessa\nkirjeenvaihdossamme\", lausui Mr. Micawber, katsellen muutamia kirjeitä,\njoita hän paraikaa suoritti, \"mieli saa kohota mihinkään ylevämpään\nlauselaatuun. Kuitenkin on se jalo harrastus. Jalo harrastus!\"\n\nHän kertoi sitten minulle, että hän oli hyyrännyt Uriah Heep'in vanhan\nasunnon, ja että Mrs. Micawber ihastuksella vastaan-ottaisi minut oman\nkattonsa alla.\n\n\"Se on halpa\", sanoi Mr. Micawber -- \"käyttääkseni ystäväni Heep'in\nmielilausetta, mutta se kenties on astuin komeampaan taloudelliseen\nasemaan\".\n\nMinä kysyin häneltä, oliko hänellä tähän saakka ollut syytä olla\ntyytyväinen siihen tapaan, jolla hänen ystävänsä Heep kohteli häntä.\nHän nousi katsoaksensa, oliko ovi oikein kiinni, ennenkuin hän\nmatalammalla äänellä vastasi:\n\n\"Rakas Copperfieldini, mies, joka ponnistaa rahallisten vastusten\ntaakan alla, on useimpien ihmisten suhteen eduttomassa asemassa. Tämä\neduton asema ei parane, jos tuo taakka pakoittaa häntä pyytämään\npalkkaansa ennen määrättyä makso-aikaa. Kaikki, mitä minä voin sanoa,\non, että ystäväni Heep on vastannut anomuksiini, joita minun ei\ntarvitse tarkemmin selittää, semmoisella tavalla, joka on omainen\nlisäämään kunniaa yhtä paljon hänen järjellensä kuin hänen\nsydämellensä\".\n\n\"Minä en olisi luullut hänen olevan aivan auliin rahoillensa\",\nmuistutin minä.\n\n\"Antakaat anteeksi minulle!\" lausui Mr. Micawber, muotoansa teeskellen,\n\"minä puhun ystävästäni Heep'istä minun kokemukseni mukaan\".\n\n\"Minua ilahuttaa, että teidän kokemuksenne on niin hyvä\", vastasin\nminä.\n\n\"Te olette hyvin ystävällinen, rakas Copperfieldini\", sanoi Mr.\nMicawber ja hyräili jotakin nuottia.\n\n\"Näettekö Mr. Wickfield'iä usein?\" kysyin minä, puheainetta\nmuuttaakseni.\n\n\"En usein\", vastasi Mr. Micawber halveksivaisesti. \"Mr. Wickfield on,\nrohkenen sanoa, mies, jolla on sangen oivalliset aikomukset, mutta hän\non -- lyhyeltä, hän on vanhan-aikainen\".\n\n\"Minä pelkään, että hänen asiakumppaninsa koettaa saattaa häntä siksi\",\nsanoin minä.\n\n\"Rakas Copperfieldini!\" vastasi Mr. Micawber, levottomasti ruumistansa\ntuolillaan väänneltyään, \"sallikaat minun tehdä yksi muistutus! Minä\nolen täällä luottamus-virassa. Minä olen täällä uskotun asemassa.\nMuutamien aineitten keskusteleminen, vaikka itse Mrs. Micawber'in\nkanssa (joka niin kauan on ottanut osaa erinäisiin vaiheisini ja on\nerinomaisen selväjärkinen nainen), on, minun täytyy ajatella niin,\nsoveltumaton niihin toimiin, jotka nyt ovat jätetyt minulle. Minä\nrohkenisin sentähden esitellä, että me ystävällisessä keskuudessamme,\njoka, toivoakseni, ei koskaan häirity! -- vedämme viivan. Toisella\npuolen tätä viivaa\", lausui Mr. Micawber, byroon linjaalilla osoittaen\nsitä pulpetillansa, \"on kaikki, mitä ihmisjärki käsittää vähäisellä\npoikkeuksella; toisella on tämä vähäinen poikkeus, se on: Messrs.\nWickfield ja Heep'in asiat ynnä kaikki, mitä kuuluu ja koskee niihin.\nMinä toivon, etten loukkaa nuoruuteni kumppania, kun panen tämän\nehdoituksen hänen kylmemmän ymmärryksensä ratkaistavaksi?\"\n\nVaikka Mr. Micawber'issa näin jonkun levottoman muutoksen, joka vaivasi\nhäntä, niinkuin hänen uudet velvollisuutensa olisivat olleet\nsopimattomat hänelle, tunsin, ettei minulla ollut mitään oikeutta\nkatsoa itseäni loukatuksi. Kun sanoin sitä hänelle, näytti se\nlievittävän häntä, ja hän pusersi kättäni.\n\n\"Minä olen ihastunut, Copperfield\", lausui Mr. Micawber, \"antakaat\nminun vakuuttaa sitä teille, Miss Wickfield'iin. Hän on sangen etevä\nnuori lady; hänellä on tavattoman viehättävät ominaisuudet, sulot ja\nhyvät avut. Totta tosiaan\", sanoi Mr. Micawber, lukemattomia kertoja\nsuudellen kättänsä ja kumartaen gentilimmalla ryhdillänsä, \"minä\nkunnioitan Miss Wickfield'iä! Hem!\"\n\n\"Siitä ainakin olen iloinen\", arvelin minä.\n\n\"Jollette, rakas Copperfieldini, tuona hauskana iltana, jota meidän oli\nonni viettää teidän kanssanne, olisi vakuuttanut meille, että D. oli\nteidän lempikirjaimenne\", sanoi Mr. Micawber, \"olisin epäilemättä\nluullut A:ta siksi\".\n\nMeillä on kaikilla joku kokemus eräästä tunteesta, joka satunnaisesti\nvalloittaa meidät, että mitä sanomme ja teemme, on sanottu ja tehty\nennen jonakin kaukaisena aikana -- että samat kasvot, esineet ja\nasianhaarat ovat ympäröinneet meitä hämäriä ikäkausia sitten -- että\ntäydellisesti tiedämme, mitä ensiksi tämän jälkeen sanotaan, niinkuin\nyhtäkkiä muistaisimme sen! Minä en koskaan ollut havainnut tätä\nsalamyhkäistä tuntoa voimakkaammin eläessäni, kuin hänen lausuessaan\nnäitä sanoja.\n\nMinä sanoin siksi kertaa hyvästi Mr. Micawber'ille, käskien hänen\nviedä parhaita terveisiäni kaikille kotona oleville. Kun jätin hänet\nja hän jälleen ryhtyi tuoliinsa ja kynäänsä ja sovitti päätänsä\nkaulahuiviinsa, mukavaan kirjoitus-asemaan päästäksensä, huomasin\nselvästi, että siitä, kuin hän oli ruvennut uuteen virkaansa, jotakin\noli tullut hänen ja minun väliini, joka esti meitä lähestymästä\ntoisiamme, niinkuin meidän oli tapa lähestyä, ja kokonaan muutti\nkeskuutemme luonteen.\n\nTuossa omituisessa, vanhassa vierashuoneessa ei ollut ketään, vaikka\nsiinä näkyi jälkiä Mrs. Heep'in läsnä-olosta. Minä katsoin siihen\nhuoneesen, joka vielä oli Agnesin, ja näin tämän istuvan valkean\nvieressä, vanhan-aikuisen pulpettinsa ääressä, ja kirjoittavan.\n\nVarjoni saatti hänet katsomaan ylös. Mikä ilo, kun sai olla syynä\ntuommoiseen kirkkaasen muutokseen hänen huomiokkaissa kasvoissaan ja\ntulla kunnioitetuksi semmoisella suloisella tervehdyksellä!\n\n\"Voi Agnes!\" sanoin minä, kun istuimme toinen toisemme vieressä; \"minä\nolen kaivannut sinua niin paljon viime aikoina!\"\n\n\"Todella?\" vastasi hän. \"Taas! Ja niin pian!\"\n\nMinä pudistin päätäni.\n\n\"Minä en tiedä, kuinka laita on, Agnes; minä kaipaan mielestäni jotakin\nhengen-avua, joka pitäisi olla minulla. Sinä olit niin tottunut\najattelemaan minun puolestani noina onnellisina vanhoina päivinä\ntäällä, ja minä käännyin niin luonnollisesti sinuun, neuvoa ja turvaa\netsiäkseni, että todella luulen, etten ole tuota avua saavuttanut\".\n\n\"Ja mikä se on?\" kysyi Agnes iloisesti.\n\n\"Minä en tiedä, miksi sanon sitä\", vastasin minä. \"Minä luulen, että\nolen vakava ja kestäväinen?\"\n\n\"Minä olen varma siitä\", arveli Agnes.\n\n\"Ja kärsivällinen, Agnes?\" kysyin vähäisellä epäilyksellä.\n\n\"Niin\", vastasi Agnes nauraen. \"Jotenkin\".\n\n\"Vaan kuitenkin\", lausuin minä, \"käyn niin onnettomaksi ja\nkiusaantuneeksi, ja olen niin horjuva ja epäneuvoinen, kun koetan\nlujittaa itseäni, että varmaan tiedän kaipaavani jonkunlaista --\nsanonko sitä siksi? -- luottamusta\".\n\n\"Sano sitä siksi, jos niin tahdot\", arveli Agnes.\n\n\"Hyvä!\" vastasin minä. \"Kuule siis! Sinä tulet London'iin, minä luotan\nsinuun, ja minulla on kohta joku tarkoitus ja elämänsuunta. Ne katoovat\nminulta, minä tulen tänne ja tunnen itseni silmänräpäyksellä\ntoisenlaiseksi ihmiseksi. Asianhaarat, jotka vaivaavat minua, eivät ole\nmuuttuneet, siitä kuin tulin tähän huoneesen, mutta lyhyellä aikaa\nvalloittaa minut joku vaikutus, joka muuttaa minut, voi, kuinka paljon\nparemmaksi! Mikä se on? Missä sinun salaisuutesi on, Agnes?\"\n\nHän oli painanut päänsä alaspäin ja katseli valkeaan.\n\n\"Se on se vanha juttu\", sanoin minä. \"Älä naura, kun sanon, että ennen\nkävi vähissä asioissa aina samalla tapaa, kuin nyt suurissa. Entiset\nhuoleni olivat joutavia, ja nykyiset ovat totisia, mutta milloin\nhyvänsä olen lähtenyt pois kasvatus-sisareni luota --\".\n\nAgnes katsahti ylös -- kuinka taivaallisilla kasvoilla! -- ja ojensi\nminulle kätensä, jota minä suutelin.\n\n\"Joka kerta, jolloin sinä, Agnes, et ole ollut minua neuvomassa ja\nhyväksymässä jossakin hankkeessa, olen mielestäni käynyt epävakaiseksi\nja joutunut kaikenlaisiin vastuksiin. Kun lopulta olen tullut sinun\nluoksesi (niinkuin aina olen tullut), olen muuttunut levolliseksi ja\nonnelliseksi. Nyt palajan kotiin, niinkuin väsynyt matkustaja, ja\nlöydän semmoisen siunatun rauhan!\"\n\nMinä tunsin syvästi, mitä sanoin, se koski minuun niin suoraan, että\nääneni petti minut; minä peitin kasvoni kädelläni ja puhkesin\nkyyneliin. Minä kirjoitan totuuden. Mitä ristiriitaisuutta ja\nepämukaisuutta tahansa minussa oli, niinkuin sitä on meissä niin\nmonessa; mikä hyvänsä olisi voinut olla aivan toisenlaista ja paljon\nparempaa; mitä hyvänsä olin tehnyt, jossa itsepäisesti käännyin pois\noman sydämeni äärestä, sitä en tietänyt. Minä tiesin vaan, että täyttä\ntotta tunsin rauhaa ja lepoa Agnesin läheisyydessä. Leppeällä,\nsisarellisella käytöksellänsä, sädehtivillä silmillänsä, hellällä\näänellänsä ja tuolla suloisella tyvenyydellä, joka oli aikoja sitten\ntehnyt sen asunnon, jossa hän oleskeli, pyhäksi paikaksi minulle,\ntoinnutti hän minut pian tästä heikkoudesta ja sai minut kertomaan\nkaikki, mitä oli tapahtunut siitä asti, kuin viimein tapasimme\ntoisemme.\n\n\"Eikä minulla ole sanaakaan lisätä, Agnes\", lausuin minä, kun olin\npäättänyt kertomukseni. \"Nyt luotan sinuun\".\n\n\"Mutta minuun sinä et saa luottaa, Trotwood\", vastasi Agnes, iloisesti\nhymyillen. \"Sinun täytyy luottaa toiseen\".\n\n\"Doraanko?\" sanoin minä.\n\n\"Tietysti\".\n\n\"No, minä en ole maininnut, Agnes\", lausuin vähän hämmentyneenä, \"että\nDoraan on jotenkin vaikea -- minä en tahtoisi millään muotoa sanoa\nluottaa, koska hän on itse puhtaus ja totuus -- vaan jotenkin vaikea --\nminä todella tuskin tiedän, mitä sanaa käyttäisin, Agnes. Hän on arka\npikku olento ja helposti häirittynyt ja peloitettu. Kun vähäistä ennen\nhänen isänsä kuolemaa katsoin velvollisuudekseni mainita hänelle --\nmutta minä kerron sinulle, jos maltat kuunnella, kuinka se oli\".\n\nMinä juttelin siis Agnesille, kuinka olin puhunut köyhyydestäni,\nkokkikirjasta, kirjanpidosta ja kaikista muista.\n\n\"Voi Trotwood!\" nuhteli hän hymyillen. \"Juuri sinun vanhaa,\näkkipikaista käytöstäsi! Olisihan sinun kyllä sopinut vakaasti pyrkiä\neteenpäin mailmassa eikä kuitenkaan tarvinnut olla niin raju arkaa,\nhellää, kokematonta tyttöä vastaan. Dora raukka!\"\n\nMinä en ole koskaan kuullut semmoista suloista, kärsivällistä hyvyyttä\nlausuttavan, kuin se, jota hän osoitti, tätä vastatessaan. Oli niinkuin\nolisin nähnyt hänen ihmetellen ja hellästi syleilevän Doraa sekä sillä\nhuolenpidolla, jolla hän puollusti tätä, äänettömästi moittivan minua\nsiitä hätäisyydestä, jolla olin säikähyttänyt tätä pikkuista sydäntä.\nOli niinkuin olisin nähnyt Doran koko lumoavassa luonnollisuudessaan\nhyväilevän Agnesia ja kiittävän häntä sekä miellytellen vetoavan hänen\npuoleensa minua vastaan, mutta kuitenkin rakastavan minua koko\nlapsellisella viattomuudellansa.\n\nMinä tunsin itseni niin kiitolliseksi Agnesille ja ihmettelin häntä\nniin suuresti! Minä näin, ikäänkuin valoisassa tulevaisuudessa, nämät\nkaksi yhdessä, pari soveliaita ystäviä, toinen toistansa kaunistaen!\n\n\"Mitä minun siis tulee tehdä, Agnes?\" kysyin minä, vähän aikaa valkeaan\nkatseltuani. \"Mikä olisi oikein tehty?\"\n\n\"Minä arvaan\", lausui Agnes, \"että menettelisit kunniallisesti, jos\nkirjoittaisit noille molemmille ladyille. Eikö omasta mielestäsi\nkaikenlaiset salaiset toimet ole sopimattomat?\"\n\n\"Kyllä. Jos niin on sinun mielestäsi\", sanoin minä.\n\n\"Varsin vähän pystyn päättämään tämmöisistä asioista\", vastasi Agnes\nujolla epäilyksellä, \"mutta minä tunnen varmaan -- lyhyeltä, minä\ntunnen, että, jos peität ja salaat asiaa, se ei ole sinun tapaistasi\".\n\n\"Ei minun tapaistani sen liika hyvän ajatuksen mukaan, jota sinä,\nAgnes, pelkään minä, pidät minusta\", lausuin minä.\n\n\"Sinun tapaistasi suoran luonteesi puolesta\", vastasi hän; \"ja\nsentähden minä kirjoittaisin noille molemmille ladyille. Minä kertoisin\nniin selvästi ja avosydämisesti, kuin mahdollista, kaikki, mitä on\ntapahtunut, ja kysyisin heiltä lupaa saada välisti käydä heidän\nluonansa. Siihen katsoen, että olet nuori ja vasta pyrit johonkin\nasemaan elämässä, luulen, että olisi hyvä, jos sanoisit, että\nmielellään tyydyt niihin ehtoihin, joita he ehkä asettavat sinulle.\nMinä pyytäisin, että he eivät hylkäisi anomustani Doran puoleen\nkääntymättä, vaan keskustelisivat siitä hänen kanssaan, kun katsoivat\naikaa sopivaksi. Minä en olisi liian kiivas\", lausui Agnes lempeästi,\n\"enkä vaatisi liian paljon. Minä luottaisin uskollisuuteeni ja\nkestäväisyyteeni -- ja Doraan\".\n\n\"Mutta jos he taas tällä ilmoituksella peljättäisivät Doran, Agnes\",\nsanoin minä. \"Ja jos Dora itkisi eikä sanoisi mitään minusta!\"\n\n\"Lieneekö se luultavaa?\" kysyi Agnes samalla suloisella\nhuolenpitäväisyydellä kasvoissaan.\n\n\"Jumala siunatkoon häntä, hän on arka, kuin lintu\", lausuin minä.\n\"Olisipa tuo mahdollista. Taikka jos molemmat Miss Spenlow'it\n(tämänlaatuiset vanhanpuoliset ladyt ovat toisinaan hyvin kummallisia)\neivät olisi semmoisia, joihin sopisi tällä tapaa kääntyä!\"\n\n\"Minä en luule, Trotwood\", vastasi Agnes, nostaen lempeitä silmiänsä\nminun silmiäni kohden, \"että minä katsoisin tuota. Olisi kenties\nparempi vaan katsoa, onko oikein tehdä näin; ja, jos on, tehdä\".\n\nMinulla ei ollut enää mitään epäilystä tässä asiassa. Huojentuneella\nmielellä, vaikka tyyni tietäen, kuinka ylen tärkeä toimeni oli, pyhitin\nkoko iltapuolen tämän kirjeen suunnittelemiseen, jota suurta\ntarkoitusta varten Agnes jätti pulpettinsa minulle. Mutta ensiksi menin\nalikerrokseen kohtaamaan Mr. Wickfield'iä ja Uriah Heep'iä.\n\nMinä tapasin Uriah'n uudessa, muurisavelta haisevassa byroossa, joka\noli rakennettu ulos puutarhaan päin ja jossa hän keskellä kirjoja ja\npapereita istuessaan näytti erinomaisen ilkeältä. Hän vastaan-otti\nminut tavallisella imarruksellaan ja oli olevinaan, niinkuin hän ei\nolisi Mr. Micawber'ilta kuullut mitään tulostani, jota väitöstä minä\nsuorastaan en uskonut. Hän saatti minut Mr. Wickfield'in huoneesen,\njoka oli entisestä kovasti muuttunut -- sieltä oli uuden asiakumppanin\neduksi viety koko joukko mukavia huonekaluja -- ja seisoi valkean\nedessä, lämmittäen selkäänsä ja hivuttaen leukaansa laihalla\nkädellänsä, sillä välin kuin Mr. Wickfield ja minä tervehdimme\ntoisiamme.\n\n\"Totta kai jäätte meille, Trotwood, siksi aikaa, kuin olette\nCanterbury'ssä?\" sanoi Mr. Wickfield, pikimmältä katsahtaen Uriah'an\ntämän suostumusta varten.\n\n\"Onko täällä sijaa minulla?\" kysyin minä.\n\n\"Minä muutan mielelläni, Master Copperfield -- Mister aioin sanoa,\nmutta tuo toinen tuntuu niin luonnolliselta\", lausui Uriah -- \"vanhasta\nhuoneestanne, jos se olisi hauskaa teille\".\n\n\"Ei, ei\", arveli Mr. Wickfield. \"Miksi _teitä_ häirittäisiin? Löytyy\ntoinen huone. Löytyy toinen huone\".\n\n\"Niin, mutta te tiedätte\", vastasi Uriah irvistellen, \"minua todella\nilahuttaisi!\"\n\nAsiaa ratkaistakseni sanoin, että tahdoin tuota toista huonetta taikka\nei mitään, ja niin päätettiin, että minä saisin sen. Minä jätin firman\nhyvästi päivällisiksi ja menin jälleen ylikerrokseen.\n\nMinä olin toivonut, etten saisi muuta seuraa, kuin Agnesin. Mutta Mrs.\nHeep oli pyytänyt lupaa saada kutiminensa istua pesän vieressä samassa\nhuoneessa sillä nimellä, että se tällä tuulella oli soveliaampi hänen\nluuvalollensa, kuin vieras- taikka päivällishuone. Vaikka olisin ilman\nmitään omantunnon vaivaa juljennut asettaa hänet tuomiokirkon\nkorkeimmalle harjalle tuulen armoille, taivuin pakon alle ja tervehdin\nhäntä ystävällisesti.\n\n\"Minä kiitän teitä nöyrästi, Sir\", vastasi Mrs. Heep, kun kysyin hänen\nterveyttänsä, \"mutta minä en voi oikein hyvin. Minulla ei ole paljon,\njosta sopii kerskata. Jos saisin nähdä Uriah'ni toimeen-tulon taatuksi\nmailmassa, ei minulla ole mielestäni juuri mitään lisäksi toivottavaa.\nMiltä Ury'ni teistä näyttää, Sir?\"\n\nMinusta hän näytti yhtä konnamaiselta, kuin ennen, ja minä vastasin,\netten huomannut mitään muutosta hänessä.\n\n\"Vai ei hän teistä ole muuttunut?\" kysyi Mrs. Heep. \"Tässä minun täytyy\nnöyrästi pyytää lupaa ajatella toisin. Ettekö näe, että hän on laiha?\"\n\n\"Ei laihempi, kuin tavallisesti\", vastasin minä.\n\n\"_Ettekö_ tosiaan!\" sanoi Mrs. Heep. \"Mutta te ette tarkasta häntä\näidin silmällä!\"\n\nUriah'n äidin silmä oli paha silmä koko muulle mailmalle, ajattelin\nminä, kun se kohtasi minut, olipa se kuinka hellä hyvänsä Uriah'lle, ja\nminä luulen, että hän ja hänen poikansa rakastivat toisiansa. Se\nsiirtyi nyt minusta Agnes'iin.\n\n\"Ettekö _te_ näe, että hän riutuu ja hiukenee, Miss Wickfield?\" kysyi\nMrs. Heep.\n\n\"En\", lausui Agnes, tyvenesti jatkaen työtänsä. \"Te olette liiaksi\nhuolissanne hänen puolestaan. Hän voi varsin hyvin\".\n\nPaha-enteisellä nuhistuksella ryhtyi Mrs. Heep jälleen kutimeensa.\n\nTästä hän ei hiukkaakaan luopunut eikä jättänyt meitä hetkeksikään.\nMinä olin tullut varhain aamulla, ja meillä oli vielä kolme, neljä\ntuntia päivällisiin, mutta hän istui tuossa, liikuttaen vartaitansa\nyhtä yksitoikkoisesti, kuin tuntilasi hiekkaansa juoksuttaa. Hän istui\ntoisella puolella valkeata: minä pulpetin vieressä vastapäätä sitä;\nvähän tuolla puolen minua ja syrjempänä Agnes. Joka kerta kuin minä,\nkirjeeni ääressä miettien, nostin ylös silmäni ja katseeni kohtasi\nAgnes'in ajattelevaiset kasvot sekä minä näin niitten kirkkaina ja\nenkelinkaltaisina hohtavan rohkeutta itselleni, huomasin kohta, että\npaha silmä siirtyi minusta Agnes'iin päin, palasi takaisin minuun ja\nlopulta taas varkain kutimeen. Mitä hän kutoi, sitä en tiedä, kosk'en\nole perehtynyt siihen taitoon; mutta verkolta se näytti; ja kun hän\ntyöskenteli kiinalaisten syömäpuikkojen muotoisilla vartaillansa,\nnäytti hän valkean valossa häijyn-ilkiseltä noidalta, jota vastapäätä\nistuva, hohtava hyvyys vielä piti kurissa, mutta joka hankki ensi\ntilaisuudessa heittämään verkkoansa. Päivällisillä hän samalla tapaa\npitkitti vartioimistansa silmiään räpyttämättä. Päivällisten jälkeen\ntuli hänen poikansa vuoro, ja kun Mr. Wickfield, hän ja minä jäimme\nyksikseen, karsasteli hän minua ja luikerrutti ruumistansa, siksi kuin\ntuskin saatin kestää sitä. Vierashuoneessa oli äiti taas kutomassa ja\nvartioimassa. Koko ajan, kuin Agnes lauloi ja soitti, istui äiti pianon\nääressä. Kerran hän pyysi jotakin erityistä balladia, johon, sanoi hän,\nhänen Ury'nsa (joka haukotellen istui jossakin nojatuolissa) oli kovin\nmieltynyt, ja tuon tuostakin katsahti hän poikaansa ja kertoi\nAgnesille, että Ury oli ihastuksissaan hänen soitostaan. Mutta hän\npuhui tuskin koskaan -- minä epäilen, josko kertaakaan -- poikaansa\njollakin tavalla mainitsematta. Minä näin selvästi, että tämä oli se\ntehtävä, joka oli hänelle annettu.\n\nTätä kesti maata-panon aikaan saakka. Kun olin nähnyt äidin ja pojan,\nniinkuin kaksi isoa yö-lepakkoa, liehuvan koko asunnon ympäri ja\npimittävän sitä rumalla ruumiillansa, kävin niin alakuloiseksi, että\nolisin mieluisammin jäänyt alikerrokseen, kutimista ja kaikista\nhuolimatta, kuin mennyt levolle. Minä en saanut paljon mitään unta.\nSeuraavana päivänä alkoi kutominen ja vartioiminen taas ja sitä kesti\nkoko päivän.\n\nMinulla ei ollut mitään tilaisuutta puhua Agnesin kanssa edes kymmentä\nminutia. Minä tuskin sain hänelle kirjettäni näytetyksi. Minä esittelin\nhänelle, että hän tulisi kävelemään kanssani, mutta kun Mrs. Heep\nuseita kertoja valitti, että hän voi huonommin, jäi Agnes armeliaisesti\nhänen luoksensa pitämään hänelle seuraa. Kun rupesi hämärtämään, lähdin\nulos yksinään, miettien, mitä minun piti tehdä ja olinko oikeutettu\nkauemmin Agnesilta salaamaan, mitä Uriah Heep London'issa oli kertonut\nminulle; sillä tämä rupesi taas kovasti huolettamaan minua.\n\nMinä en ollut vielä astunut niin pitkälle, että olisin ehtinyt\nulkopuolelle kaupunkia Ramsgate'n tiellä, jossa löytyi hyvä polku, kun\njoku pimeässä takaapäin huusi minua. Hoikan ruumiin ja kapean\npäällystakin suhteen oli mahdoton erehtyä. Minä pysähdyin ja Uriah Heep\nsaavutti minut.\n\n\"No?\" sanoin minä.\n\n\"Kuinka nopeasti te astutte!\" lausui hän. \"Minulla on sangen pitkät\njalat, mutta te annoitte niille täyden työn\".\n\n\"Mihin olette menossa?\" kysyin minä.\n\n\"Minä aion seurata teitä, Master Copperfield, jos suotte minulle huvin\nkävellä vanhan tuttavan kanssa\". Hän lausui tätä jonkunlaisella\nruumiinsa rytkytyksellä, jota sopi katsoa joko anovaksi taikka\npilkkaavaksi, ja alkoi astua rinnallani.\n\n\"Uriah!\" sanoin minä niin kohteliaasti, kuin voin, vähän vaiti-olon\nperästä.\n\n\"Master Copperfield!\" vastasi Uriah.\n\n\"Totta puhuakseni (te ette saa paheksia sitä) lähdin ulos kävelemään\nyksinään, koska minulla on ollut niin paljon seuraa\".\n\nHän katseli minua sivultapäin ja sanoi inhottavimmalla irvillänsä: \"te\ntarkoitatte äitiäni?\"\n\n\"Niin tarkoitan\", arvelin minä.\n\n\"Ah! Mutta te tiedätte, että me olemme niin halpoja\", vastasi hän. \"Ja\nkoska me tiedämme oman halpuutemme, täytyy meidän todella pitää huolta,\netteivät ne, jotka eivät ole halpoja, sysää meitä syrjälle. Rakkaudessa\novat kaikki sotakeinot luvallisia, Sir\".\n\nHän nosti isot kätensä, että ne koskivat hänen leukaansa, hieroi niitä\nhiljalleen toisiinsa ja nauroi leppeästi, näyttäen niin häijyltä\nbabianilta, kuin mikään inhimillinen olento voi näyttää.\n\n\"Te olette, näettekö, Master Copperfield\", lausui hän, yhä hyväillen\nitseänsä samalla ilkeällä tavalla ja pudistaen päätänsä minulle, \"te\nolette kovin vaarallinen kilpakosija. Niin olette aina olleet, sen\ntiedätte\".\n\n\"Minunko tähteni Miss Wickfield'iä vartioitsette ja teette, ettei hänen\nkotinsa ole mikään koti?\" kysyin minä.\n\n\"Oh! Master Copperfield! Nuot ovat kovin ankaria sanoja\", vastasi hän.\n\n\"Pukekaat ajatukseni mihin sanoihin tahdotte\", arvelin minä. \"Te\ntiedätte, mikä se on, Uriah, yhtä hyvin, kuin minä\".\n\n\"Voi, ei! Teidän täytyy itse pukea se sanoihin\", lausui hän. \"Oi,\ntodella! Minä en saata sitä tehdä\".\n\n\"Luuletteko\", sanoin minä, Agnesin tähden pakoittaen itseäni hyvin\nmaltilliseksi ja tyveneksi häntä kohtaan, \"että minä pidän Miss\nWickfield'iä minäkään muuna, kuin varsin kalliina sisarena?\"\n\n\"Hyvä, Master Copperfield\", vastasi hän, \"te havaitsette, etten ole\nvelvollinen vastaamaan tähän kysymykseen. Te ette ehkä pidä,\ntiedättehän. Mutta te, näettekö, ehkä pidättekin!\"\n\nMinä en ole koskaan nähnyt mitään semmoista, kuin hänen kasvojensa ja\nvarjottomien silmiensä alhaisen viekkauden, noitten silmien, joissa ei\nollut ripsen haamuakaan.\n\n\"No siis!\" sanoin minä. \"Miss Wickfield'in tähden --\".\n\n\"Minun Agnesini tähden!\" huudahti hän jollakin vavahtelevalla, jyrkällä\nruumiinsa vääntelyllä. \"Tahtoisitteko olla niin hyvä ja nimittää häntä\nAgnesiksi, Master Copperfield!\"\n\n\"Agnes Wickfield'in tähden -- Jumala siunatkoon häntä!\"\n\n\"Kiitoksia tästä siunauksesta, Master Copperfield\", keskeytti hän.\n\n\"Minä kerron teille, mitä olisin, asiain toisin ollen, yhtä pian\nkertonut -- Jack Ketch'ille\". [S.o. pyövelille.]\n\n\"Kenelle, Sir?\" sanoi Uriah, kaulaansa kurottaen ja pitäen kättänsä\nkorvan takana.\n\n\"Pyövelille\", vastasin minä. \"Sille, joka kaikkein vähimmin olisi\ntullut mieleeni\" -- vaikka hänen omat kasvonsa olivat aivan itsealtansa\nsynnyttäneet tämän viittauksen. \"Minä olen kihloissa toisen nuoren\nladyn kanssa. Minä toivon, että tämä tyydyttää teitä\".\n\n\"Kunnianne kautta?\" lausui Uriah.\n\nMinä aioin suuttuneena antaa sanoilleni sitä vahvistusta, jota hän\npyysi, kun hän tarttui käteeni ja likisti sitä.\n\n\"Voi Master Copperfield!\" sanoi hän. \"Jos olisitte vaan alentaneet\nitseänne ja vastanneet luottamukseeni, kun vuodatin sydämeni kyllyyden\nteidän eteenne sinä iltana, jona häiritsin teitä niin paljon ja nukuin\narkihuoneenne pesän edessä, en olisi koskaan epäillyt teitä. Asiain\nnykykannalla käsken heti pois äitini, jopa aivan halustakin. Minä\ntiedän, että annatte anteeksi rakkauden varokeinot, ettekö anna? Mikä\nonnettomuus, Master Copperfield, ettette alentaneet itseänne ja\nvastanneet luottamukseeni! Minä olen varma, että annoin teille monta\ntilaisuutta. Mutta te ette ole koskaan alentaneet itseänne minun\nsuhteeni niin paljon, kuin minä olisin suonut. Minä tiedän, ettette ole\nkoskaan rakastaneet minua, niinkuin minä olen rakastanut teitä!\"\n\nKoko tämän ajan likisti hän kättäni kosteilla, kalankaltaisilla\nkäsillänsä, sillä välin kuin minä kaikenlaisilla tempuilla, joita\nhäveliäisyys salli, koetin saada sitä pois. Mutta se ei onnistunut\nminulta. Hän veti käsivarteni silkkiäismarjan-karvaisen päällystakkinsa\nhian alle, ja minä astuin eteenpäin, melkein pakosta, käsitysten hänen\nkanssaan.\n\n\"Joko palataan?\" kysyi Uriah, samalla kääntäen minut ympäri, että\nkasvoni tulivat kaupunkia kohden, johon nouseva kuu nyt paisti,\nkaukaisia akkunoita hopioiten.\n\n\"Ennenkuin jätämme tämän aineen, täytyy teidän saada tietää\", sanoin\nminä, keskeyttäen jokseenkin pitkää äänettömyyttä, \"että Agnes\nWickfield, minun luullakseni, on niin paljon teitä ja kaikkia teidän\ntoiveitanne ylempänä, kuin itse tuo kuu!\"\n\n\"Niin levollinen! Eikö hän ole!\" lausui Uriah. \"Sangen levollinen!\nTunnustakaat nyt, Master Copperfield, ettette ole rakastaneet minua\naivan niinkuin minä olen rakastanut teitä. Koko ajan olette ajatelleet\nminua liian halvaksi. Minä en ihmettele sitä!\"\n\n\"Minua ei miellytä halpuuden vakuutukset\", vastasin minä, \"eikä minkään\nmuunlaisetkaan vakuutukset\".\n\n\"Kas niin!\" lausui Uriah, kuutamossa näyttäen kovin lakastuneelta ja\nlyijynkarvaiselta. \"Enkö minä sitä tietänyt! Mutta kuinka vähän te\najattelette, että minun kaltaiseni hyvällä syyllä on nöyrä, Master\nCopperfield! Isä ja minä kasvatettiin eräässä köyhäin koulussa poikia\nvarten; ja äitini kasvatettiin samaten eräässä armeliaisuuden\nlaitoksessa. Meille opetettiin kaikille nöyryyttä -- aamusta iltaan\nsaakka ei paljon muuta, tietääkseni. Meidän tuli olla nöyrät tälle\nhenkilölle, ja nöyrät tuolle, nostaa lakkiamme täällä ja kumartaa\ntuolla, aina tietää paikkamme ja alentaa itseämme niitten edessä, jotka\nolivat meitä paremmat. Ja kuinka suuri joukko tämmöisiä oli! Isä sai\nmonitorin metalin nöyryytensä tähden. Häntä mainittiin ylhäisten\njoukossa hyvän käytöksensä puolesta, ja he päättivät auttaa häntä. 'Ole\nnöyrä, Uriah', sanoo isä minua, 'ja sinun käy hyvin'. Se se oli, jota\naina soitettiin sinulle ja minulle koulussa; se se on, joka parhaiten\nmiellyttää. 'Ole nöyrä', sanoo isä, 'ja sinä menestyt!' Eikä, totta\npuhuen, minun ole huonosti käynyt!\"\n\nSe oli ensimäinen kerta, kuin mieleeni johtui, että tuo inhottava\nväärän nöyryyden jahkina oli peritty Heep'in perheessä. Minä olin\nnähnyt sadon, mutta en ollut koskaan siementä ajatellut.\n\n\"Kun vielä olin pieni poika\", lausui Uriah, \"opin tietämään, mitä\nnöyryys aikaan sai, ja minä rupesin nöyräksi. Minä söin maukkaasti\nnöyryyden leipää. Minä pysähdyin alhaiselle opin asteelle ja sanoin:\n'jää tähän!' Kun te lupasitte opettaa minulle latinaa, tiesin paremmin.\n'Ihmiset tahtovat olla sinua ylempänä', sanoo isä, 'pysy sen vuoksi\nalipuolella'. Minä olen hyvin nöyrä vieläkin, Master Copperfield, mutta\nminä olen saanut hiukan valtaa!\"\n\nJa hän sanoi kaikki nämät -- minä tiesin sen, kun näin hänen kasvonsa\nkuutamossa -- että minä ymmärtäisin, että hän aikoi palkita itseänsä\nvaltaansa käyttämällä. Minä en ollut koskaan epäillyt hänen\nhuonouttansa, viekkauttansa ja häijyyttänsä, mutta nyt ensi kerran\ntäydellisesti käsitin, mikä kurja, tunnoton ja kostonhimoinen luonto\noli syntynyt tämmöisen varhaisen ja pitkällisen sorron kautta.\n\nHänen kertomuksellaan oli sillä tapaa hyvä seuraus, että hän veti pois\nkätensä, leukaansa uudestaan sivelläksensä. Kerran irti hänestä\npäästyäni päätin pysyä erinään hänestä, ja me palasimme vieretysten\nmonta sanaa matkallamme puhumatta.\n\nOliko minun ilmoitukseni vai hänen takaisinkatsahduksensa innostuttanut\nhäntä, sitä en tiedä, mutta innostunut hän oli jostakin syystä. Hän\npuhui enemmän päivällisillä, kuin hänen oli tapa, kysyi äidiltänsä\n(joka pääsi vahdinpidostaan samalla hetkellä, kuin jälleen astuimme\nhuoneesen), eikö hän alkanut käydä liian vanhaksi nuorena miehenä\nollaksensa, ja katseli kerta Agnesia semmoisella tavalla, että olisin\ntahtonut antaa kaikki, mitä minulla oli, kun vaan olisin saanut lyödä\nhänet maahan.\n\nKun me kolme miespuolta olimme jääneet yksiksemme päivällisten jälkeen,\nkävi hän vielä uskaliaammaksi. Hän oli juonut vähän taikka ei ensinkään\nviiniä, ja minä arvaan, että syy hänen menetykseensä oli pelkkä voiton\nuhkamielisyys, jota ehkä läsnä-oloni houkutteli näkyviin.\n\nEdellisenä päivänä olin huomannut, että hän oli koettanut viekoitella\nMr. Wickfield'iä juomaan, ja hyvin ymmärtäen sitä katsetta, jonka Agnes\nmennessään oli luonut minuun, olin tyytynyt yhteen lasiin ja sitten\nesitellyt, että me seuraisimme häntä. Minä olisin tehnyt niin tänään\ntaas, mutta Uriah oli minua nopeampi.\n\n\"Me näemme harvoin nykyisen vieraamme, Sir\", sanoi hän, puhutellen Mr.\nWickfield'iä, joka hänen täydellisenä vastakohtanaan istui pöydän\npäässä, \"ja minä ehdottaisin, että toivottaisimme häntä tervetulleeksi\nvielä yhdellä taikka parilla lasilla viiniä, jos ei teillä ole mitään\nsitä vastaan. Mr. Copperfield, teidän terveydeksenne ja onneksenne!\"\n\nMinun täytyi olla likistävinäni sitä kättä, jota hän ojensi pöydän\npoikki minulle, ja tartuin sitten aivan toisenlaisilla tunteilla\nonnettoman gentlemanin, hänen asiakumppaninsa käteen.\n\n\"No asiakumppani\", lausui Uriah, \"jos saan anastaa itselleni sen\nvapauden -- mitähän jos nyt esittelisitte meille jotakin maljaa, joka\nsopisi Copperfield'in puolesta!\"\n\nMinä jätän kertomatta, kuinka Mr. Wickfield esitteli tädilleni,\nesitteli Mr. Dick'ille, esitteli Doctors Commons'ille, esitteli\nUriah'lle, esitteli jokaista maljaa kaksi kertaa; kuinka hän tiesi oman\nheikkoutensa; kuinka hän turhaan ponnisti sitä vastaan; kuinka hänen\nhäpeänsä Uriah'n käytöksestä ja hänen halunsa lepyttää tätä taistelivat\nkeskenänsä; kuinka Uriah ilmeisellä riemulla kierteli ja väänteli ja\nasetti Mr. Wickfield'iä minun katsottavakseni. Sydäntäni viilsi, kun\nnäin tämän, ja käteni kammoo sitä kirjoittamasta.\n\n\"No asiakumppani!\" lausui Uriah viimein, \"_minä_ tahdon esitellä teille\ntoista maljaa ja pyydän nöyrästi täysiä laseja, koska aion esitellä\nsitä sukupuolensa oivallisimmalle\".\n\nAgnesin isällä oli tyhjä lasi kädessään. Minä näin hänen asettavan sen\npois, katsovan sitä kuvaa, jonka näköinen Agnes niin suuresti oli,\nnostavan kättänsä otsalleen ja heittäytyvän taaksepäin nojatuolissaan.\n\n\"Minä olen kovin halpa esittelemään Agnes'in maljaa\", jatkoi Uriah,\n\"mutta minä ihmettelen -- jumaloitsen häntä\".\n\nEi mikään ruumiillinen kipu, joka olisi voinut kohdata hänen isänsä\nharmaata päätä, olisi, luullakseni, ollut minun kauheampi nähdä, kuin\nse sielun tuska, jonka nyt näin pusertuneena hänen molempien käsiensä\nvälissä.\n\n\"Agnes\", sanoi Uriah, joka ei katsellut Mr. Wickfield'iä taikka ei\nymmärtänyt hänen liikuntonsa luontoa, \"Agnes Wickfield on, sitä\nuskallan väittää, sukupuolensa oivallisin. Saanko puhua suuni puhtaaksi\nystävien joukossa? Suuri kunnia on olla hänen isänsä, mutta olla hänen\npuolisonsa --\".\n\nSäästyköön minulta ijäksi toinen semmoinen huuto, kuin se, jolla hänen\nisänsä nousi pöydästä!\n\n\"Mikä nyt on?\" lausui Uriah ja kävi kalmankarvaiseksi. \"Ette suinkaan\nole tulleet hulluksi, Mr. Wickfield, toivon minä? Jos sanon, että minun\nkunnianhimoni on, että teidän Agnes'inne joutuu minun Agnesikseni, on\nminulla yhtä hyvä oikeus siihen, kuin kenelläkään muulla. On minulla\nparempikin oikeus siihen, kuin kenelläkään muulla!\"\n\nMinä kiersin käsivarteni Mr. Wickfield'in ympärille ja rukoilin häntä\nkaikkien kautta, mitä voin ajatella, erittäin hänen rakkautensa kautta\nAgnesiin, että hän vähän tyyntyisi. Hän oli sillä hetkellä kokonansa\nmieleltään mennyt, repi hiuksiansa, löi päätänsä, koetti työntää minua\nluotansa, riisti itsensä irti minusta, ei vastannut sanaakaan, ei\nkatsellut ketään eikä nähnyt ketään, reutoi umpimähkään itsekään\ntietämättä mitä varten, silmät tuijottain ja kasvot hurjistuneina --\nkamala näky.\n\nMinä vannotin häntä katkonaisilla sanoilla, mutta mitä innokkaimmalla\ntavalla, vastustamaan tätä vimmaa ja kuuntelemaan minua. Minä käskin\nhänen ajatella Agnesia, Agnesia ja minua yhdessä, kuinka Agnes ja minä\nolimme kasvaneet toinen toisemme vieressä, kuinka minä kunnioitin ja\nrakastin Agnesia, kuinka Agnes oli hänen ylpeytensä ja ilonsa. Minä\nkoetin saattaa Agnesin kuvaa hänen eteensä jos jossakin muodossa, jopa\nnuhtelinkin häntä, ettei hän ollut kyllä luja säästämään Agnesilta\ntietoa tämmöisestä kohtauksesta. Minä ehkä vaikutin jotakin häneen\ntaikka kukaties hänen vimmansa itsestään raukeni, sillä vähitellen\nriehui hän vähemmin ja alkoi katsella minua -- oudosti ensiksi, sitten\ntuntevilla silmillä. Viimein hän sanoi: \"minä tiedän sen, Trotwood!\nLemmitty lapseni ja te -- minä tiedän sen! Mutta katsokaat tuota!\"\n\nHän osoitti Uriah'ta, joka vaaleana ja synkkämuotoisena seisoi nurkassa\nilmeisesti suuresti erehtyneenä laskuissansa ja aivan hämillään.\n\n\"Katsokaat kiusaajaani\", vastasi hän. \"Hänen kauttansa minulta\nvähitellen on mennyt nimeni ja maineeni, leponi ja rauhani, kotini ja\nkartanoni\".\n\n\"Minä olen teille säilyttänyt nimenne ja maineenne, ja leponne ja\nrauhanne, ja kotinne ja kartanonne myöskin\", lausui Uriah suuttuneella,\nhätääntyneellä, lannistuneella sovituksen katsannolla. \"Älkäät olko\nnarrimainen, Mr. Wickfield. Jos olen mennyt vähän kauemmaksi, kuin\ntiesitte odottaa, arvaan, että voin palata takaisin. Ei mitään vahinkoa\nole tapahtunut\".\n\n\"Minä tutkin, mitkä erinäiset johdattavat syyt jokaisella oli\", sanoi\nMr. Wickfield, \"ja minä olin varma siitä, että olin kiinnittänyt hänet\nitseeni oman edun siteillä. Mutta katsokaat, mikä hän on -- voi,\nkatsokaat, mikä hän on!\"\n\n\"Olisi paras hillitä häntä, Copperfield, jos voitte\", huudahti Uriah,\nosoittaen pitkällä etusormellansa minua kohden. \"Hän sanoo pian jotakin\n-- huomatkaat! -- hän katuu jälestäpäin, että hän on sanonut, ja te\nkadutte, että olette kuulleet!\"\n\n\"Minä sanon vaikka mitä!\" huudahti Mr. Wickfield hurjistuneella\nmuodolla. \"Miks'en olisi koko mailman vallassa, jos olen teidän!\"\n\n\"Huomatkaat! Minä sanon teille\", lausui Uriah, yhä varoittaen minua.\n\"Jollette tuki hänen suutansa, ette ole hänen ystävänsä! Miks'ette\nolisi koko mailman vallassa, Mr. Wickfield? Siksi, että teillä on\ntytär. Te ja minä tiedämme, mitä tiedämme, eikö niin? Antakaat nukkuvan\nkoiran maata -- kuka sitä tahtoisi herättää? Minä en tahdo. Ettekö näe,\nettä minä olen niin nöyrä, kuin olla voin? Minä sanon teille, että olen\npahoillani, jos olen mennyt liian pitkälle. Mitä lisäksi pyydätte,\nSir?\"\n\n\"Voi, Trotwood, Trotwood!\" huudahti Mr. Wickfield, käsiänsä väännellen.\n\"Mimmoiseksi olen tullut siitä, kuin ensin näin teidät tässä huoneessa!\nJo silloin olin matkalla alaspäin, mutta se kauhea, kauhea tie, jonka\nolen kulkenut sen jälkeen! Heikko myöntyväisyys on tehnyt lopun\nminusta. Minä olen antanut liian paljon valtaa muistolle, ja liian\npaljon valtaa unhotukselle. Luonnollinen suruni lapseni äidin\nkuolemasta muuttui taudiksi; luonnollinen rakkauteni lastani kohtaan\nmuuttui taudiksi. Minä olen saastuttanut kaikki, mihin olen koskenut.\nMinä olen saattanut kurjuuteen sen, jota hellästi rakastan, minä tiedän\nsen -- te tiedätte sen! Minä luulin mahdolliseksi totisesti rakastaa\nyhtä olentoa maailmassa, kaikkia muita rakastamatta; minä luulin\nmahdolliseksi totisesti murehtia yhtä olentoa, joka oli mennyt\nmaailmasta, osaa ottamatta kaikkien muitten murehtivien suruun. Näin\novat elämäni opetukset tulleet nurin käännetyksi! Minä olen kalvanut\nomaa kivulloista, pelkurimaista sydäntäni, ja se on kalvanut minua.\nKurja olen ollut surussani, kurja rakkaudessani, kurja viheliäisessä\npaossani kummankin pimeältä puolelta. Oi, katsokaa, mikä raunio minä\nolen, ja vihatkaat minua, kammotkaat minua!\"\n\nHän vaipui tuoliinsa ja nyyhkytti heikosti. Se kiihtymys, johon hän oli\njoutunut, laantui. Uriah tuli esiin nurkastansa.\n\n\"Minä en tiedä kaikkia, mitä järjettömyydessäni olen tehnyt,\" lausui\nMr. Wickfield, kurottaen käsiänsä, niinkuin minun tuomiotani\ntorjuaksensa. \"_Hän_ sen parhaiten tietää\", tarkoittaen Uriah Heep'iä,\n\"sillä hän on aina seisonut vieressäni. Te näette, mikä myllynkivi hän\non kaulassani. Te tapaatte hänet huoneessani, te tapaatte hänet\ntoimessani. Te kuulitte hänen puhuvan vaan vähä aika sitten. Mitä muuta\nminun tarvitsee sanoa!\"\n\n\"Teidän ei tarvitse sanoa niin paljon eikä puoltakaan sen vertaa eikä\nmitään ollenkaan\", muistutti Uriah, puoleksi uljaillen ja puoleksi\nimarrellen. \"Te ette olisi panneet sitä niin pahaksenne, jollette olisi\njuoneet. Te ajattelette siitä toisin huomenna, Sir. Jos minä olen\nsanonut liian paljon taikka enemmän, kuin aioin, entä sitten? Minä en\npidä kiinni siitä!\"\n\nOvi aukeni ja Agnes astui, kasvot aivan vaaleana, sisään, pani\nkäsivartensa Mr. Wickfield'in kaulaan ja sanoi tyvenesti: \"isä, te ette\nvoi hyvin. Tulkaat minun kanssani!\" Mr. Wickfield laski päänsä hänen\nolallensa, niinkuin haikea häpeä olisi rasittanut häntä ja lähti ulos\nhänen kanssaan. Agnesin silmät kohtasivat minut vaan vilaukselta, mutta\nkuitenkin minä näin, kuinka hyvin hän tiesi, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Minä en olisi uskonut, että hän olisi näin närkästynyt, Master\nCopperfield\", lausui Uriah. \"Mutta sillä ei ole mitään väliä. Minä olen\nystävä hänen kanssaan huomenna. Se on hänen hyväksensä. Minä olen\nnöyrästi huolissani hänen hyvästänsä\".\n\nMinä en vastannut hänelle mitään, vaan menin ylikerrokseen siihen\nhiljaiseen huoneesen, jossa Agnes niin usein oli istunut vieressäni,\nkun luin kirjaani. Ei kukaan lähestynyt minua ennenkuin myöhään\nillalla. Minä tartuin johonkin kirjaan ja koetin lukea. Minä kuulin\nkellojen lyövän kaksitoista ja luin yhä tietämättä, mitä luin, kun\nAgnesin käsi koski minua.\n\n\"Sinä lähdet varhain aamulla, Trotwood. Jättäkäämme nyt toinen toisemme\nhyvästi!\"\n\nHän oli itkenyt, mutta nyt hänen kasvonsa olivat niin levolliset ja\nihanat!\n\n\"Jumala siunatkoon sinua!\" sanoi hän, ojentaen minulle kättänsä.\n\n\"Rakas Agnes!\" vastasin minä, \"minä näen, että käsket minun olla\npuhumatta tänä iltana -- mutta eikö ole mitään neuvoa?\"\n\n\"On Jumala, johon luottaa!\" vastasi hän.\n\n\"Enkö _minä_ voi tehdä mitään -- _minä_, joka tulen sinun luoksesi\n_minun_ vähillä suruillani?\"\n\n\"Ja teet minun suruni niin paljon keveämmäksi\", vastasi hän. \"Rakas\nTrotwood, ei!\"\n\n\"Rakas Agnes\", lausuin minä, \"se on rohkeata, että minä, joka olen niin\nköyhä kaikista, joista sinä olet niin rikas -- hyvyydestä, lujuudesta,\nkaikista jaloista avuista, epäilen taikka neuvon sinua; mutta sinä\ntiedät, kuinka paljon minä rakastan sinua, ja kuinka suuressa\nkiitollisuuden velassa olen sinulle. Ethän sinä koskaan rupee minkään\nväärän velvollisuuden tunteen uhriksi, Agnes?\"\n\nHän kiihtyi tuokioksi enemmän, kuin koskaan olin nähnyt, irroitti\nkätensä minun kädestäni ja astui askeleen taaksepäin.\n\n\"Sano, ettei sinulla ole mitään semmoista ajatusta, rakas Agnes. Sinä\nsisarta enempi! Ajattele, mikä arvaamattoman kallis lahja semmoinen\nsydän, kuin sinun, semmoinen rakkaus, kuin sinun, on!\"\n\nVoi! kauan, kauan jälestäpäin näin näitten kasvojen ilmestyvän eteeni\nsilloisella katseellansa, joka ei kummastellut, ei syyttänyt, ei\nmurehtinut. Voi, kauan, kauan jälestäpäin näin tämän katseen muuttuvan,\nniinkuin se nyt muuttui, siksi armaaksi hymyksi, jolla hän vakuutti\nminulle, ettei hän itse puolestansa pelännyt mitään -- ettei minunkaan\ntarvinnut pelätä hänen puolestansa -- ja erosi minusta, veljestänsä, ja\noli kadonnut!\n\nHämärsi jo aamulla, kun nousin postivaunuihin ravintolan ovella. Päivä\nkoitti juuri, kun meidän oli määrä lähteä, ja kun tuossa istuin,\nAgnesia ajatellen, pyrki Uriah'n pää ylöspäin sekaantuneen päivän ja\nyön lävitse pitkin vaunujen kylkeä.\n\n\"Copperfield!\" sanoi hän käheällä kuiskauksella, pitäen kiinni\nvaununkaton raudasta, \"minä ajattelin, että teitä ilahuttaisi ennen\nlähtöänne kuulla, että välimme taas on hyvä. Minä olen jo käynyt hänen\nhuoneessansa, ja me olemme sovittaneet kaikki. No, vaikka minä olen\nhalpa, olen hyödyllinen hänelle, niinkuin tiedätte; ja hän ymmärtää\netunsa, kun hän ei ole päissänsä! Mikä miellyttävä mies hän sentään on,\nMaster Copperfield!\"\n\nMinä pakoitin itseäni sanomaan, että olin mielissäni siitä, että hän\noli pyytänyt anteeksi.\n\n\"No niin!\" sanoi Uriah. \"Kun on nöyrä, mikä on anteeksi pyytäessä? Se\nkäy niin helposti! Kuulkaat! Oletteko koskaan\", lisäsi hän nytkähtäen,\n\"poiminut päärynää, ennenkuin se oli kypsä, Master Copperfield?\"\n\n\"Olen, luullakseni\", vastasin minä.\n\n\"Minä tein niin eilen illalla\", lausui Uriah; \"mutta se kypsyy vielä!\nTäytyy vaan malttaa mieltänsä vähän. Minä voin odottaa!\"\n\nYltäkylläisen hyvästi-jätön jälkeen astui hän maahan taas, kun\nvaunun-ajaja nousi ylös. Hyvin mahdollista, että hän söi jotakin,\nsulkeaksensa pois raakaa aamu-ilmaa; mutta hän liikutti suutansa,\nniinkuin päärynä jo olisi ollut kypsä ja hän olisi siitä maiskuttanut\nhuuliaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nMatkamies.\n\n\nMeillä oli sinä iltana varsin totinen keskustelu Buckingham Street'illä\nniistä perheellisistä kohtauksista, joista viimeisessä luvussa\nlaveammalta puhuin. Tätini otti sydämestään osaa niihin ja käveli\njälestäpäin, kädet ristissä, edestakaisin huoneessa enemmän, kuin kaksi\ntuntia. Milloin hyvänsä hän oli erittäin huolestuneena, suoritti hän\naina jonkun tämmöisen kilpakäynnin; ja hänen huoltensa suuruus näkyi\naina hänen kävelynsä pitkällisyydestä. Tässä tilaisuudessa oli hän niin\nlevoton, että hän katsoi tarpeelliseksi avata makuuhuoneen oven ja\ntehdä itselleen radan, joka käsitti makuuhuoneitten koko pituuden\nseinästä seinään; ja sillä välin kuin Mr. Dick ja minä rauhallisesti\nistuimme valkean edessä, astui hän sisään ja ulos pitkin tätä mitattua\npolkua samanlaisilla askelilla ja yhtä säännöllisesti kuin kellonlekku.\n\nKun tätini ja minä, Mr. Dick'in levolle mentyä, olimme jääneet kahden\nkesken, istuin kirjoittamaan kirjettäni noille kahdelle vanhalle\nladylle. Tähän aikaan väsyi tätini kävelemästä ja asettui valkean\nääreen, puku sonnustettuna, niinkuin tavallisesti. Mutta hän ei\nistunut, niinkuin muutoin, pitäen lasiansa polvellaan, vaan tämä seisoi\nlaiminlyötynä kaminin-reunuksella; ja hän katseli miettiväisesti minua,\nnojaten vasenta kyynäspäätänsä oikeaan käsivarteensa ja leukaansa\nvasempaan käteensä. Joka kerta, kuin nostin silmäni työstäni, kohtasin\nhänen silmänsä. \"Minä olen mitä lempeimmällä tuulella, rakas poikani\",\nvakuutti hän minulle pään nyykkäyksellä, \"mutta minä olen levoton ja\nsuruissani!\"\n\nMinä olin ollut niin harras työssäni, etten huomannut, ennenkuin tätini\noli pannut maata, että hän oli jättänyt ilta-mixturinsa, joksi hän aina\nnimitti sitä, koskematta kaminin-reunukselle. Kun koputin hänen\noveansa, ilmoittaakseni hänelle tätä havaintoani, tuli hän vielä\nsuuremmalla hellyydellä käytöksessään, kuin tavallisesti, minua\nvastaan, mutta sanoi vaan: \"minä en saa sitä tänä iltana juoduksi,\nTrot\", pudisti päätänsä ja meni sisään taas.\n\nSeuraavana aamuna luki hän, mitä olin kirjoittanut noille kahdelle\nladylle, ja hyväksyi sitä. Minä panin kirjeen postiin, eikä minulla\nsitten ollut muuta tekemistä, kuin odottaa vastausta niin\nkärsivällisesti, kuin voin. Minä olin yhä tässä vartovassa tilassa ja\nolin ollut niin melkein viikon aikaa, kun eräänä lumisena iltana lähdin\ntohtorilta ja astuin kotiin.\n\nOli ollut kylmä päivä, ja viukka koillistuuli oli puhaltanut jonkun\naikaa. Illan tullen oli tuuli laantunut, ja sitten oli alkanut sataa\nlunta. Sitä satoi raskaasti, pitkäänsä ja suurissa hahtuvissa, muistan\nminä; ja maa peittyi siihen paksulta. Pyöräin ja ihmisjalkojen kopina\noli niin hiljentynyt, kuin olisi höyheniä yhtä paksulta kaduille\nlevitetty.\n\nLyhyin matkani kotiin -- ja tietysti semmoisena iltana valitsin\nlyhyimmän matkan -- kävi Saint Martins' Lane'n kautta. Se kirkko, josta\ntämä soukka katu on saanut nimensä, ei siihen aikaan sijainnut niin\nerinänsä muista rakennuksista, kuin nyt, koska ei ollut mitään\navonaista paikkaa sen edustalla ja katu suikerteli alas Strand'ia päin.\nKun menin pylväs-käytävän astuinten ohitse, kohtasin nurkassa naisen\nkasvot. Nämät katsoivat minun kasvoihini, astuivat kapean kadun poikki\nja katosivat. Minä tunsin ne. Minä olin nähnyt ne jossakin. Mutta minä\nen voinut muistaa, missä. Minussa virisi joku tunto, joka heti iski\nsydämeeni, mutta kun se ensiksi tuli, ajattelin jotakin muuta ja olin\nvähän hämmentynyt.\n\nKirkon portailla istui maahan notkistunut mies, joka oli sileälle\nlumelle käsistään laskenut jonkun taakan, sitä järjestääksensä. Minä\nnäin kasvot ja minä näin hänet yhtä haavaa. Minä en luule, että olin\nkummastuksissani pysähtynyt; mutta oli miten oli, hän nousi, kun astuin\neteenpäin, kääntyi ja tuli minua kohden. Minä seisoin kasvoista\nkasvoihin Mr. Peggotyn kanssa.\n\nSilloin minä muistin, kuka nainen oli. Se oli Martha, jolle Em'ly tuona\niltana oli antanut rahaa kyökissä. Martha Endell -- jonka vieressä,\nniinkuin Ham oli sanonut minulle, Mr. Peggotty ei olisi tahtonut nähdä\nkallista sisarentytärtänsä, vaikka hän olisi saanut kaikki aarteet,\njotka olivat mereen hukkuneet.\n\nMe pudistimme kättä sydämellisesti. Ensiksi ei kumpikaan meistä voinut\npuhua sanaakaan.\n\n\"Mas'r Davy!\" lausui hän, tukevasti tarttuen minuun, \"se tekee sydämeni\nhyvää, kun näen teidät, Sir. Onnellinen yhtymys. Onnellinen yhtymys!\"\n\n\"Onnellinen yhtymys, rakas, vanha ystäväni!\" sanoin minä.\n\n\"Minä aioin vähän tulla kysymään teitä tänä iltana, Sir\", arveli hän,\n\"mutta tietäen, että tätinne asui luonanne -- sillä minä olen käynyt\ntuolla alhaalla -- Yarmouth'in puolella -- pelkäsin, että oli liian\nmyöhäistä. Minä olisin tullut huomenna varhain, Sir, ennenkuin lähdin\",\n\n\"Taas?\" sanoin minä.\n\n\"Niin, Sir\", vastasi hän, kärsivällisesti pudistaen päätänsä, \"minä\nolen poissa huomenna\".\n\n\"Mihin nyt aiotte mennä?\" kysyin minä.\n\n\"No!\" vastasi hän, varistaen lunta pitkistä hiuksistaan, \"minä aion\npoiketa sisään johonkin\".\n\nTähän aikaan löytyi melkein vastapäätä sitä paikkaa, jossa seisoimme,\neräs syrjä-pääsy \"Kultaisen Ristin\" tallipihalle, tämän ravintolan,\njonka hyvin muistin sen yhteyden tähden, joka sillä oli hänen\nonnettomuutensa kanssa. Minä osoitin porttia, pistin käteni hänen\nkainaloonsa, ja me astuimme kadun poikki. Tallipihasta pääsi pariin,\nkolmeen ravintolan huoneesen; ja katsoen yhteen niistä ja havaiten,\nettä se oli tyhjä sekä että hyvä valkea paloi siinä, vein hänet sisään\nsiihen.\n\nKun näin hänet kynttilän valossa, huomasin, ettei ainoastaan hänen\nhiuksensa olleet pitkät ja pörröiset, vaan myöskin että aurinko oli\npaahtanut hänen kasvonsa mustaksi. Hän oli harmaampi, vaot hänen\nkasvoissaan ja otsassaan olivat syvemmät, ja näytti kaikin puolin\nsiltä, kuin hän olisi ponnistellut ja kuljeskellut kaikenlaisissa\nsäissä; mutta hän oli muodoltaan voimallinen, semmoisen miehen\nkaltainen, jota luja tarkoitus tukee ja jota ei mikään voi uuvuttaa.\nHän karisti lumen hatustansa ja vaatteistansa ja pyyhki sitä pois\nkasvoistansa, sillä aikaa kuin minä ajattelin näitä. Kun hän oli käynyt\nistumaan vastapäätä minua jonkun pöydän viereen, selkä päin sitä ovea,\njonka kautta olimme tulleet, ojensi hän jälleen minulle karkean kätensä\nja tavoitti lempeästi minun kättäni.\n\n\"Minä kerron teille, Mas'r Davy\", sanoi hän -- \"missä kaikkialla minä\nolen ollut ja mitä kaikkia olemme kuulleet. Minä olen käynyt kaukana,\nja vähän olemme kuulleet; mutta minä kerron teille!\"\n\nMinä soitin kelloa, että saisimme jotakin lämmintä juoda. Hän ei\ntahtonut mitään väkevämpää, kuin olutta; ja sillä välin kuin se tuotiin\nsisään ja lämmitettiin valkean edessä, istui hän itsekseen ajatellen.\nHänen kasvoissaan kuvautui kaunis, kiinteä vakavuus, jota en uskaltanut\nhäiritä.\n\n\"Kun Em'ly oli lapsi\", lausui hän, nostaen ylös päätänsä heti, kuin\nolimme jääneet kahden kesken, \"oli hänen usein tapa puhua minulle\nmerestä ja niistä rannikoista, joissa meri oli tumman sininen ja aina\nkimalteli auringonpaisteessa. Minä tuumin välisti, että hänen isänsä\nhukkuminen saatti hänet ajattelemaan sitä niin paljon. Minä en tiedä,\nmutta ehkä hän luuli -- taikka toivoi -- että hänen isänsä oli\najaantunut niille seuduille, jossa kukat alati kukkivat ja maa on\nheleä\".\n\n\"Hyvin luultavaa, että semmoiset kuvittelivat hänen lapsellisessa\nmielessään\", vastasin minä.\n\n\"Kun hän oli kadonnut\", lausui Mr. Peggotty, \"tiesin sydämessäni, että\ntuo mies veisi hänet näille maille. Minä tiesin sydämessäni, että tuo\noli kertonut hänelle kummia niistä ja kuinka hän pääsisi ladyksi\nsiellä, ja kuinka hän ensiksi tämmöisten kautta sai hänet kallistamaan\nkorvaansa. Kun näimme tuon miehen äidin, tiesin aivan hyvin, että olin\noikeassa. Minä lähdin kanavan poikki Franskaan ja rantauduin sinne,\nniinkuin olisin taivaasta pudonnut\".\n\nMinä näin oven liikkuvan ja lumen vierähtävän sisään. Minä näin sen\nliikkuvan vähän enemmän ja käden pistäyvän väliin, pitääksensä sitä\nauki.\n\n\"Minä tapasin erään englantilaisen gentlemanin, jolla oli joku virka\nsiellä\", lausui Mr. Peggotty, \"ja kerroin hänelle, että mielin hakea\nsisarentytärtäni. Hän hankki minulle ne paperit, joita välttämättömästi\ntarvitsin eteenpäin päästäkseni -- minä en oikein tiedä, miksi niitä\nnimitetään -- ja hän olisi myöskin antanut minulle rahaa, mutta minä\nen, Jumalan kiitos, tarvinnut sitä. Minä kiitin häntä sydämestäni\nkaikista, mitä hän teki! 'Minä olen edeltäpäin kirjoittanut teitä\nvarten', sanoo hän minulle, 'ja minä aion puhutella monta, jotka\nmatkustavat samaa tietä, ja moni on tunteva teidät kaukana täältä\nyksinäisellä vaelluksellanne'. Minä ilmoitin hänelle parhaan kykyni\nmukaan, kuinka kiitollinen olin, ja lähdin Franskan maata astumaan\".\n\n\"Yksin ja jalkaisin?\"\n\n\"Enimmiten jalkaisin\", vastasi hän; \"välisti torille lähtevien\nmaalaisten rattailla, välisti tyhjissä vaunuissa. Monta penikulmaa\npäiväänsä jalkaisin ja usein sotamies raukan taikka jonkun muun kanssa,\njoka lähti ystäväänsä tervehtimään. Minä en osannut puhua hänen\nkanssaan\", sanoi Mr. Peggotty, \"eikä hän minun kanssani, mutta meistä\noli kuitenkin seuraa toisillemme pölyisillä teillä\".\n\nMinä olisin arvannut sen hänen ystävällisestä äänestään.\n\n\"Kun tulin johonkin kaupunkiin\", jatkoi hän, \"hain ylös ravintolan\nja varroin pihalla, siksi kuin joku ilmestyi (useimmiten joku\nilmestyikin), joka osasi Englannin kieltä. Sitten kerroin, kuinka olin\nlähtenyt etsimään sisarentytärtäni, ja he ilmoittivat minulle, mitä\nvallasväkeä talossa oli, ja minä odotin nähdäkseni, josko joku Em'lyn\nmuotoinen tuli taikka meni. Kun se ei ollut hän, lähdin taas\nliikkeelle. Vähitellen, kun tulin johonkin kylään eli talonryhmään\nköyhiin ihmisiin, huomasin, että he tiesivät minusta. He käskivät minua\nistumaan majansa oven eteen ja antoivat minulle kaikenlaista syötävää\nja juotavaa ja neuvoivat minulle makuupaikan; ja monta vaimoa, Mas'r\nDavy, jolla oli ollut Em'lyn ikäinen tytär, olen tavannut itseäni\nodottamassa Vapahtajan ristin luona ulkopuolella kylää, että hän saisi\nosoittaa minulle samanlaista ystävällisyyttä. Muutamilla oli ollut\ntyttäriä, jotka olivat kuolleet. Mutta Jumala yksin tietää, kuinka\nhyvät nämät äidit minulle olivat!\"\n\nSe oli Martha, joka seisoi ovella. Minä näin selvästi hänen laihat,\nkuuntelevat kasvonsa. Minä pelkäsin, että Mr. Peggotty kääntäisi\npäätänsä ja myöskin näkisi hänet.\n\n\"He asettivat usein lapsensa -- erittäin pikku tyttönsä\", lausui Mr.\nPeggotty, \"polvelleni, ja monta kertaa olisitte nähneet minun yön\nsaapuessa istuvan heidän ovellansa, melkein niinkuin lapset olisivat\nolleet lemmittyni lapset. Voi lemmittyäni!\"\n\nÄkillisen surun vallassa nyyhkytti hän ääneen. Minä laskin vapisevan\nkäteni sen käden päälle, jota hän piti kasvojensa edessä. \"Kiitoksia,\nSir\", sanoi hän, \"älkäät pitäkö sillä väliä\".\n\nVähän ajan perästä veti hän kätensä pois, pisti sen poveensa ja jatkoi\nkertomustansa.\n\n\"He saattivat minua usein aamuisin\", sanoi hän, \"noin penikulman tai\nparin matkallani; ja kun erosimme ja minä sanoin: 'minä olen kovin\nkiitollinen teille! Jumala siunatkoon teitä!' näyttivät he aina\nymmärtävän ja vastasivat iloisesti. Viimein tulin meren-rannikolle.\nMinun, merimiehen, ei ollut, niinkuin arvaatte, vaikea päästä sen\npoikki Italiaan. Kun olin päässyt sinne, lähdin taas kävelemään,\nniinkuin olin tehnyt ennen. Ihmiset olivat aivan yhtä hyvät minulle, ja\nminä olisin kulkenut kaupungista kaupunkiin ehkä koko maan halki,\njollen olisi saanut kuulla, että olivat nähneet hänet Schweitzin\nvuoristossa. Joku, joka tunsi tuon miehen palvelian, oli nähnyt heidät\nkaikki kolme siellä ja kertoi minulle, kuinka he matkustivat ja missä\nolivat. Minä pyrin noita vuoria kohden, Mas'r Davy, yöt päivät. Mitä\nkauemmaksi kuljin, sitä kauemmaksi näyttivät vuoret siirtyvän minusta.\nMutta minä saavutin ne ja astuin niitten yli. Kun lähestyin sitä\npaikkaa, josta minulle oli puhuttu, rupesin itsekseni ajattelemaan:\n'mitä teen, kun tapaan Em'lyn?'\"\n\nKalseasta ilta-ilmasta huolimatta pysyivät kuuntelevat kasvot yhä\nnotkistuneina ovella, ja kädet pyysivät -- rukoilivat minua -- etten\nsysäisi niitä pois.\n\n\"Minä en koskaan epäillyt Em'lyä\", lausui Mr. Peggotty. \"Ei! ei\nyhtäkään! Jahka hän vaan näkisi minun kasvoni -- jahka hän vaan kuulisi\nääneni -- jahka vaan seisoisin hänen edessään ja palauttaisin hänen\najatuksensa siihen kotiin, josta hän oli paennut, ja siihen lapseen,\njona hän oli ollut -- ja vaikka hän olisi tullut ruhtinattareksi,\nlankeisi hän jalkojeni juureen! Minä tiesin sen hyvin! Usein olin\nunissani kuullut hänen huutavan: 'eno!' ja nähnyt hänen lankeevan\neteeni, niinkuin kuollut. Usein olin unissani nostanut hänet ylös ja\nkuiskannut hänelle: 'rakas Em'lyni, minä olen tullut antamaan sinulle\nanteeksi ja viemään sinua kotiin!'\"\n\nHän vaikeni, pudisti päätänsä ja jatkoi huoaten:\n\n\"Tuo mies ei ollut mitään minulle nyt. Em'ly oli kaikki. Minä ostin\nmaatytön puvun häntä varten; ja minä tiesin, että, jos hän kerta\nlöydettiin, hän kulkisi minun vieressäni noita kivisiä teitä, menisi,\nmihin minä tahtoisin, eikä jättäisi minua koskaan, ei koskaan enää.\nEttä saisin pukea tämän puvun hänen päällensä ja heittää pois sen, joka\nhänellä oli yllään -- että saisin jälleen tukea häntä käsivarrellani ja\nastua kotia päin -- että saisin välisti pysähtyä tiellä ja parantaa\nhänen loukkaantuneita jalkojansa ja vielä pahemmin loukkaantunutta\nsydäntänsä -- siinä oli kaikki, mitä nyt ajattelin. Minä en luule, että\nolisin edes sen verran kuin katsellut tuota toista. Mutta, Mas'r Davy,\nse ei saanut vielä tapahtua -- ei vielä! Minä myöhästyin, ja he olivat\nlähteneet. Mihin, siitä en saanut selkoa. Muutamat sanoivat sinne,\ntoiset tänne. Minä matkustin sinne, ja matkustin tänne, mutta en\nlöytänyt mitään Em'lyä, ja silloin matkustin kotiin\".\n\n\"Kauanko sitten palasitte?\" kysyin minä.\n\n\"Ainoastaan muutamia päiviä sitten\", vastasi Mr. Peggotty. \"Pimeän\ntultua keksin vanhan veneen ja valon, joka loisti akkunasta. Kun\nlähestyin ja katsahdin akkunan ruudun takaa sisään, näin tuon\nuskollisen olennon Missis Gummidge'n yksinään istuvan valkean vieressä,\nniinkuin puhe oli ollut. Minä huusin: 'älkäät pelästykö! Se on Dan'l!'\nja menin sisään. Minä en olisi voinut koskaan ajatella, että vanha vene\nolisi tuntunut niin oudolta!\"\n\nJostakin poviplakkarista veti hän hyvin varovaisella kädellä esiin\nvähäisen paperikääryn, joka sisälsi pari kolme kirjettä elikkä pientä\npakettia, jotka hän laski pöydälle.\n\n\"Tämä ensimäinen tuli\", sanoi hän, etsien sitä muitten joukosta,\n\"ennenkuin olin ollut viikon poissa. Se oli viidenkymmenen punnan\npankkiseteli, joka paperiin pantuna ja minulle adresseerattuna yöllä\noli pistetty oven alle. Em'ly oli koettanut tehdä käsi-alaansa\ntoisenlaiseksi, mutta hän ei voinut eksyttää minua!\"\n\nHän taitti suurella maltilla ja huolella setelin kokoon jälleen, aivan\nniinkuin se oli ollut ennen, ja asetti sen syrjälle.\n\n\"Tämä tuli Missis Gummidge'lle\", sanoi hän, avaten toista paperia,\n\"pari kolme kuukautta takaperin\". Katseltuaan tätä tuokion aikaa, antoi\nhän sen minulle ja lisäsi matalalla äänellä: \"olkaat hyvä ja lukekaat\nse, Sir\".\n\nMinä luin, niinkuin seuraa:\n\n\"Voi, mitkä tunteenne lienevät, kun näette tämän kirjoituksen ja\ntiedätte, että se lähtee minun rikollisesta kädestäni! Mutta\nkoettakaat, koettakaat -- ei minun tähteni, vaan enoni hyvyyden tähden,\nkoettakaat antaa teidän sydämenne lauhtua minua kohtaan ainoastaan\nvähäksi, vähäksi aikaa! Koettakaat leppyä kurjaa tyttöä kohtaan ja\nkirjoittakaat paperilipulle, voiko eno hyvin ja mitä hän sanoi minusta,\nennenkuin lakkasitte koskaan minua keskenänne mainitsemasta -- ja\nhavaitsetteko milloinkaan iltaisin, kun on vanha kotiin-tuloni aika,\nhänen näyttävän, niinkuin hän ajattelisi jotakuta, jota hän rakasti\nniin kalliisti. Oi, sydämeni pakahtuu, kun ajattelen sitä! Minä olen\npolvillani teidän edessänne, minä pyydän ja rukoilen teitä, ettette ole\nniin kova minua vastaan, kuin ansaitsen -- kuin hyvin, hyvin tiedän\nansaitsevani -- vaan olette niin lempeä ja hyvä ja kirjoitatte jotakin\nhänestä ja lähetätte sen minulle. Teidän ei tarvitse sanoa minua pikku\nEm'lyksi, teidän ei tarvitse nimittää minua sillä nimellä, jota olen\nhäväissyt; mutta, voi, kuulkaat tuskani ja armahtakaat minua niin\npaljon, että panette minulle jonkun sanan enosta, jota minun silmäni\neivät koskaan, koskaan enää näe tässä mailmassa!\"\n\n\"Rakkaani, jos sydämenne on kova minua vastaan -- syystä kova, minä\ntiedän sen -- mutta kuulkaat, jos se on kova, kysykäät häneltä, jolle\nolen tehnyt suurimman vääryyden -- häneltä, jonka vaimoksi minä olisin\ntullut -- ennenkuin kokonaan ummistatte sydämenne rukous-raukaltani!\nJos hän olisi niin sääliväinen ja sanoisi, että saatte kirjoittaa\njotakin minulle luettavaksi -- minä luulen, että hän olisi, oi, minä\nluulen, että hän olisi, jos vaan kysyisitte häneltä, sillä hän oli aina\nniin hyvä ja anteeksi antava -- kertokaat hänelle silloin (mutta ei\nmuutoin), että, kun kuulen tuulen iltaisin puhaltavan, tuntuu minusta,\nkuin se, hänet ja enon nähtyään, vihaisena kulkisi ohitseni ja nousisi\nylös Jumalan luo minua syyttämään. Kertokaat hänelle, että jos kuolisin\nhuomenna (ja, voi, kuinka mielelläni kuolisin, jos vaan olisin valmis\nsiihen!), minä siunaisin häntä ja enoa viimeisillä sanoillani ja\nrukoilisin hänen onnellisen kotinsa puolesta viimeisellä\nhenkäykselläni!\"\n\nVähän rahaa oli myöskin tähän kirjeesen suljettu. Viiden punnan seteli.\nSe oli koskematta, niinkuin edellinen summa, ja hän taitti sen kokoon\nsamalla tavalla. Täydelliset osoitukset, mihin vastaus oli lähetettävä,\nolivat kirjoitukseen liitetyt ja vaikka ne ilmaisivat monen käden\nvälityksen ja tekivät vaikeaksi päästä aivan tarkkaan päätökseen, missä\npaikalla Em'ly piileskeli, eivät ne ainakaan kieltäneet mahdottomaksi,\nettä hän oli kirjoittanut siitä paikasta, jossa väitettiin hänen\nolleen.\n\n\"Mimmoinen vastaus lähetettiin?\" kysyin Mr. Peggotylta.\n\n\"Kosk'ei Missis Gummidge\", vastasi hän, \"ole erittäin oppinut, Sir,\npani Ham hyväntahtoisesti kokoon vastauksen ja hän kopioitsi sen\nsitten. He kertoivat Em'lylle, että minä olin lähtenyt etsimään häntä,\nja mitkä minun jäähyväissanani olivat\".\n\n\"Onko tuokin kirje, joka teillä on kädessänne?\" kysyin minä.\n\n\"Se on rahaa, Sir\", sanoi Peggotty, avaten sitä vähän. \"Kymmenen\npuntaa, niinkuin näette. Ja sisäpuolella seisoo kirjoitettuna:\n'totiselta ystävältä', niinkuin ensimäisessäkin. Mutta ensimäinen\npistettiin oven alle, ja tämä tuli toispäivänä postin kautta. Minä\nmenen etsimään häntä postimerkin johdolla\".\n\nHän näytti sen minulle. Se oli joku kaupunki ylisen Rhein'in varrella.\nHän oli tavannut Yarmouth'issa muutamia muukalaisia kauppiaita, jotka\ntunsivat tämän maan, ja he olivat piirtäneet hänelle paperille\nyksinkertaisen kartan, jota hän ymmärsi aivan hyvin. Hän levitti sen\npöydälle meidän väliimme, ja, tukien leukaansa toisella kädellä,\nosoitti hän tietänsä toisella.\n\nMinä kysyin häneltä, kuinka Ham jaksoi. Hän pudisti päätänsä.\n\n\"Hän tekee työtä\", lausui hän, \"niin rotevasti, kuin kukaan ihminen\nvoi. Hänen maineensa on koko siinä paikkakunnassa niin hyvä, kuin\nkenenkään muun ihmisen missään mailmassa. Jokaisen käsi on valmis\nauttamaan häntä, ja hänen kätensä on valmis auttamaan heitä. Hänen ei\nole koskaan kuultu valittavan. Mutta sisareni luulo on (meidän kesken\npuhuen), että asia on kovasti koskenut häneen\".\n\n\"Mies raukka, sen kyllä uskon!\"\n\n\"Hän ei huoli, Mas'r Davy\", lausui Mr. Peggotty juhlallisella\nkuiskauksella -- \"hän ei huoli yhtään hengestänsä. Kun miestä tarvitaan\nkovaan paikkaan kovassa säässä, on hän saapuvilla. Kun on jotain\nvaikeata ja vaarallista tehtävää, astuu hän esiin ennen kaikkia\nkumppaneitansa. Vaan kuitenkin hän on lempeä, kuin lapsi. Yarmouth'issa\nei löydy sitä lasta, joka ei tunne häntä\".\n\nHän keräsi miettiväisesti kokoon kirjeet, silittäen niitä kädellänsä,\npani ne vähäiseen kääryynsä ja kätki tämän hellästi poveensa jälleen.\nKasvot olivat nyt kadonneet ovelta. Minä yhä näin lumen tunkevan\nsisään, mutta siellä ei ollut mitään muuta.\n\n\"Hyvä!\" sanoi hän, katsellen laukkuansa, \"koska olen tavannut teidät\ntänä iltana, Mas'r Davy (ja tämä tekee minun hyvää!), lähden huomenna\nvarhain pois. Te olette nähneet, mitä olen saanut tänne\", laskien\nkättänsä sille paikalle, jossa pieni kääry oli; \"ainoa asia, joka\nhuolettaa minua, on se ajatus, että joku vahinko tapahtuu minulle,\nennenkuin nämät rahat ovat takaisin annetut. Jos minä kuolisin, ja ne\nhukkaantuisivat taikka varastettaisiin taikka muulla lailla joutuisivat\npois, eikä tuo mies koskaan saisi tietää muuta, kuin että minä olen\npitänyt ne, luulen, etten saisi lepoa toisessa mailmassa! Minä luulen,\nettä minun täytyisi palata takaisin!\"\n\nHän nousi, ja minä nousin myöskin; me tartuimme taas toistemme käteen,\nennenkuin lähdimme ulos.\n\n\"Minä astuisin kymmenen tuhatta penikulmaa\", lausui hän, \"minä astuisin\nsiksi, kuin kuolleena kaatuisin maahan, kun vaan saisin laskea nämät\nrahat alas tuon miehen eteen. Jos saan tehdä sen ja löydän Em'lyn, olen\ntyytyväinen. Jollen löydä häntä, ehkä hän kerran kuulee, että hänen\nrakas enonsa lakkasi häntä etsimästä vasta, kuin hän lakkasi elämästä;\nja jos tunnen hänet, tuottaa tämäkin hänet viimein kotiin!\"\n\nKun lähdimme ulos kylmään yöhön, näin tuon yksinäisen haamun poistuvan\nedestämme. Jollakin verukkeella käännähytin Mr. Peggotyn toisaalle ja\npidätin häntä puheellani, siksi kuin haamu oli kadonnut.\n\nHän puhui jostakin ravintolasta Dover'in tiellä, jossa hän tiesi\nsaavansa puhtaan, yksinkertaisen yö-majan. Minä saatin hänet\nWestminster Bridge'n yli ja erosin hänestä Surrey'n rannalla. Tuntui\nsiltä, kuin kaikki olisi hiljentynyt kunnioituksesta häntä kohtaan, kun\nhän jälleen aloitti yksinäistä vaellustansa lumessa.\n\nMinä palasin ravintolan pihalle ja muistaen noita kasvoja, etsin niitä,\nkammolla katsoen ympärilleni. Ne eivät olleet siellä. Lumi oli\npeittänyt äskeiset jälkemme; minun viimeiset jälkeni olivat ainoat,\njotka näkyivät, ja nekin alkoivat hävitä (niin vahvasti satoi lunta),\nkun katsoin taaksepäin olkapääni ylitse.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nDoran tädit.\n\n\nViimein tuli vastaus noilta kahdelta vanhalta ladyltä. He lähettivät\ntervehdyksensä Mr. Copperfield'ille ja ilmoittivat hänelle, että he\nolivat tarkoin miettineet hänen kirjettänsä, \"silmällä pitäen molempien\npuolten onnea\" -- jota lausetta minä katsoin jotenkin huolettavaksi, ei\nainoastaan sen tähden, että he olivat käyttäneet sitä tuossa ennen\nmainitussa perhe-riidassa, vaan myöskin sen tähden, että olin (ja olen\nkoko elin-aikani) huomannut, että tuommoiset tavanmukaiset lauseet ovat\njonkunlaisia leikkitulitus-kapineita, jotka ovat helpot laukaista ja\ntaipusat kääntymään kaikenlaisiin muotoihin ja väreihin, joita\nalkuperäinen rakennus ei ollenkaan ennustanut. Missit Spenlow\nlisäsivät, että he pyysivät saada olla kirjeenvaihdon kautta\najatustansa Mr. Copperfield'in ilmoituksesta lausumatta; mutta että,\njos Mr. Copperfield osoittaisi heille sitä kunniaa, että hän kävisi\nheidän luonansa jonakin määrättynä päivänä (jonkun hyvän ystävän\nseurassa, jos hän katsoi soveliaaksi), keskustelisivat he mielellään\nvähän asiasta.\n\nTähän suosion-osoitukseen vastasi Mr. Copperfield viipymättä, nöyrästi\ntervehtien ja ilmoittaen, että hänellä olisi kunnia käydä Missien\nSpenlow'in luona määrätyllä ajalla, ja että hänen ystävänsä Mr. Thomas\nTraddles, Inner Temple'n jäsen, heidän hyväntahtoisella luvallansa\nseuraisi häntä. Jonka kirjeen lähetettyään Mr. Copperfield joutui\nkovaan tuskaan, jota kesti, siksi kuin määräpäivä oli tullut.\n\nLevottomuuteni karttui suuresti siitä, etten tässä tärkeässä elämäni\nkääntökohdassa saanut käyttää Miss Mills'in arvaamattoman kallista\napua. Mutta Mr. Mills, joka aina teki sitä taikka tätä minua\nharmittaaksensa -- taikka minusta näytti, niinkuin hän olisi tehnyt,\njoka oli sama asia -- oli saattanut menetyksensä pahimmillensa ja\nsaanut päähänsä, että hänen piti lähteä Indiaan. Miksi hän Indiaan\nlähtisi, jollei minua kiusataksensa? Hänellä ei suinkaan ollut mitään\ntekemistä missään muussa mailman osassa, mutta hänellä oli paljon\ntekemistä tuossa; koska hän harjoitti suurta Indian kauppaa, mitä se\nlienee ollutkaan (mielessäni kuvitteli kulta-kuteiset shaalit ja\nelefantin hampaat); koska hän nuoruudessaan oli oleskellut\nCalcutta'ssa; ja koska hän nyt aikoi muuttaa sinne firman päämieheksi.\nMutta mitä tämä minuun koski! Häneen se kuitenkin koski niin paljon,\nettä Indiaan hän hankki matkustaaksensa, ja Julia hänen kanssaan; ja\nJulia lähti maalle jättämään sukulaisiansa hyvästi; ja talo pantiin\ntäydelliseen plakati-pukuun, joka ilmoitti, että se oli hyyrättävänä\ntai myytävänä, ja että huonekalut (mankeli ja kaikki) saataisiin ostaa\nmäärättyyn hintaan. Näin tapahtui täällä toinen maanjäristys, jonka\nalaiseksi minä jouduin, ennenkuin olin toipunut edellisenkään\ntäräyksestä!\n\nMinä olin kahdella päällä, kuinka pukisin itseni sinä tärkeänä päivänä;\nsillä toiselta puolen tahdoin näyttää hyvin miellyttävältä, mutta\ntoiselta puolen pelkäsin panemasta päälleni jotakin, joka Missien\nSpenlow'in silmissä heikontaisi minun kovin käytännöllistä luontoani.\nMinä koetin soveliaalla tavalla karttaa liiallisuutta kummaltakin\npuolen; tätini hyväksyi lopullisen päätökseni, ja Mr. Dick heitti hyvää\nonnea varten toisen kenkänsä Traddles'in ja minun jälkeeni, kun menimme\nportaita alas.\n\nVaikka tiesin, että Traddles oli oivallinen toveri, ja vaikka olin\nsydämestäni mieltynyt häneen, en voinut tässä arkaluontoisessa\ntilaisuudessa olla toivomatta, ettei hän koskaan olisi ruvennut\nharjaamaan hiuksiansa niin peräti pystyyn. Se antoi hänelle\njonkunlaisen hämmästyneen, jopa luudantapaisen muodon, joka, niin\npelkoni kuiskasi, ehkä olisi turmiollinen meille.\n\nMinä mainitsin sitä Traddles'ille, kun astuimme Putney'hin, ja sanoin,\nettä, jos hän tahtoisi silittää niitä vähän --.\n\n\"Rakas Copperfield\", vastasi Traddles, ottaen hattuansa päästään ja\ntokaisten hiuksiansa kaikille tahoille, \"ei mikään ilahuttaisi minua\nenemmän. Mutta ne eivät ota laskeaksensa\".\n\n\"Eivätkö ota?\" sanoin minä.\n\n\"Ei\", arveli Traddles. \"Ei mikään saa niitä taipumaan. Vaikka koko\nPutney'n matkan kantaisin kolmen leiviskän painon niitten päällä,\nnousisivat ne taas pystyyn samalla hetkellä, kuin paino olisi poissa.\nSinä et voi uskoa, kuinka itsepintainen tukka minulla on, Copperfield.\nMinä olen oikein äkäinen piikkisika\".\n\nMinä petyin toiveissani, se täytyy minun tunnustaa, mutta ihastuin\nmyöskin täydellisesti hänen hyvänluontoisuuteensa. Minä sanoin hänelle,\nkuinka panin arvoa siihen, ja arvelin, että hänen hiuksensa varmaan\nolivat ottaneet kaiken itsepintaisuuden hänen luonteestaan, sillä\nhänessä itsessä ei ollut mitään semmoista.\n\n\"Oh!\" vastasi Traddles nauraen, \"minä vakuutan sinulle, että tästä\nonnettomasta tukastani on pitkä juttu. Setäni vaimo ei sietänyt sitä.\nHän sanoi, että se ärsytti häntä. Kovasti se haittasi minua myöskin,\nkun ensin rakastuin Sofiaan. Kovasti!\"\n\n\"Paheksiko hän sitä?\"\n\n\"Ei hän\", vastasi Traddles; \"mutta hänen vanhin sisarensa -- se, joka\non kaunotar -- oikein pilkkasi sitä, ymmärtääkseni. Totta puhuen,\nkaikki sisaret nauravat sitä\".\n\n\"Varsin hauskaa!\" sanoin minä.\n\n\"Niin\", vastasi Traddles aivan viattomasti, \"me laskemme kaikki leikkiä\nsiitä. He väittävät, että Sofialla on suortuva siitä pulpetissansa, ja\nettä hänen täytyy sulkea se hakasilla varustettuun kirjaan, pitääksensä\nsitä alallaan. Me nauramme kaikki asiaa\".\n\n\"Kesken puheen, rakas Traddles'ini\", lausuin minä, \"sinun\nkokemuksestasi ehkä on minulla joku neuvo. Kun ensin menit kihloihin\ntuon nuoren ladyn kanssa, jota juuri mainitsit, pyysitkö häntä\nsäännön-mukaisesti omaksesi hänen perheeltänsä? Täytyikö sinun\nesimerkiksi tehdä jotakin semmoista, jota me tänään aiomme tehdä?\"\nlisäsin minä levottomasti.\n\n\"No\", vastasi Traddles, jonka tarkkaavaiset kasvot vähän synkistyivät,\n\"minun asiassani oli jotenkin tuskalliset temput, Copperfield. Koska,\nnäetkö, Sofia oli niin tuiki tarpeellinen perheessä, ei kukaan heistä\nkärsinyt sitä ajatusta, että hän koskaan menisi naimisiin. He olivat\nkeskenänsä suoraan päättäneet, ettei hän milloinkaan saisi mennä\nnaimisiin, ja he nimittivät häntä vanhaksi piiaksi. Kun minä siis\nsuurimmalla varovaisuudella ilmoitin asian Mrs. Crewler'ille --\".\n\n\"Äidille?\" kysyin minä.\n\n\"Niin äidille\", lausui Traddles -- \"kunnian-arvoisa Horace Crewler on\ntytön isä -- kun kaikenlaisella varovaisuudella ilmoitin asian Mrs.\nCrewler'ille, vaikutti se häneen niin, että hän kirkasi ja pyörtyi.\nMinä en uskaltanut moneen kuukauteen uudestansa koskea tähän aineesen\".\n\n\"Mutta viimein koskit?\" sanoin minä.\n\n\"Kunnian-arvoisa Horace koski\", vastasi Traddles. \"Hän on oivallinen\nmies, kaikin puolin esikuvaksi kelpaava, ja hän teroitti vaimoonsa,\nettä tämän tuli kristittynä taipua tähän uhraukseen (erittäin koska se\noli niin epätietoinen) eikä saisi pitää nurjaa mieltä minua vastaan.\nMitä minuun itseen tulee, Copperfield, takaan sinulle, että minusta\ntuntui juuri kuin olisin ollut joku petolintu perheen suhteen\".\n\n\"Sisaret pitivät kai sinun puoltasi, toivon minä, Traddles?\"\n\n\"No, sitä minun ei juuri sovi sanoa\", vastasi hän. \"Kun olimme johonkin\nmäärään lepyttäneet Mrs. Crewler'in, tuli meidän ilmoittaa asia\nSarah'lle. Sinä muistat, että mainitsin Sarah'ta siksi, joka on kipeä\nselästään?\"\n\n\"Täydellisesti!\"\n\n\"Hän puristi kiinni molempia käsiänsä\", lausui Traddles, katsellen\nminua kauhulla, \"ummisti silmänsä, kävi lyijynkarvaiseksi, tuli aivan\nkankeaksi eikä syönyt mitään kahteen päivään, paitsi paahdettua leipää\nja vettä, jota annettiin hänelle tee-lusikalla\".\n\n\"Sepä oli ilkeä tyttö, Traddles\", muistutin minä.\n\n\"Oh, anna anteeksi, Copperfield!\" lausui Traddles. \"Hän on sangen\nviehättävä tyttö, mutta hän on kovin tuntehikas. Totta puhuen, he ovat\nkaikki tuntehikkaita. Sofia kertoi minulle jälestäpäin, etteivät\nmitkään sanat voi kuvata niitä syytöksiä, joita hän, Sarah'ta\nhoitaessaan, teki itse suhteensa. Minä tiedän, että ne olivat ankarat,\nCopperfield, omista tunteistani päättäen, jotka olivat niinkuin\npahantekiän. Kun Sarah oli toipunut, täytyi meidän vielä ilmoittaa asia\ntoisille kahdeksalle; ja se vaikutti eri lailla heihin, mutta kaikkiin\nmitä syvimmällä tavalla. Nuot kaksi vähintä, joita Sofia kasvattaa,\novat vast'ikään lakanneet minua inhoamasta\".\n\n\"Totta he nyt kaikki ovat suostuneet siihen, toivoakseni?\" arvelin\nminä.\n\n\"O-ovat; minä sanoisin, että he ylipäänsä ovat mukaantuneet siihen\",\nvastasi Traddles epäileväisesti. \"Tosi asia on, että kartamme siitä\npuhumasta; ja minun epävakaiset tulevaisuuden toiveeni ja vähäiset\nvarani lohduttavat heitä suuresti. Syntyy surkea meno, milloin hyvänsä\nme menemme naimisiin. Ne häät tulevat enemmän hautajaisten kuin häitten\nkaltaiseksi. Ja he vihaavat minua varmaan kaikki sen vuoksi, että vien\nhänet pois!\"\n\nHänen rehelliset kasvonsa, kun hän katseli minua puoleksi totisella ja\npuoleksi naurettavalla pään pudistuksella, vaikuttavat muistissani\nenemmän minuun, kuin silloin todellisuudessa, sillä minä olin siihen\naikaan semmoisessa erinomaisen tuskan ja hajamielisyyden tilassa, että\nolin aivan kykenemätön kiinnittämään huomiotani mihinkään. Kun\nlähestyimme sitä kartanoa, jossa Missit Spenlow asuivat, olin\nkatsannoltani ja ryhdiltäni niin huono, että Traddles esitteli jotakin\nlienteätä kiihdykettä olut-lasin muodossa. Kun olimme läheisessä\nravintolassa nauttineet tämän, talutti hän minut horjuvilla askelilla\nMissien Spenlow'in ovelle.\n\nKun palvelusneitsyt avasi oven, oli minussa joku himmeä tunto, että\nolin niinkuin näyteltäväksi asetettu; että jollakin tapaa eteisen\npoikki, jossa oli ilmapuntari, hoipertelin vähäiseen vierashuoneesen\nensi kerrokseen, joka antoi sievään puutarhaan päin; että siellä kävin\nsohvaan istumaan ja näin Traddles'in hiusten, kun hattu oli otettu\npois, kimmahtavan ilmaan, niinkuin joku tuommoinen vähäinen, nenäkäs\nvieterivauva, joka hyppää ylös valhe-tekoisesta nuuskarasiasta, kun\nkansi vedetään pois; että kuulin vanhan-aikaisen kellon tikittävän\nkaminin-reunuksella ja koetin saada sitä pitämään samaa tahtia, kuin\nsykkivä sydämeni -- johon se ei taipunut; että katselin ympäri huonetta\nnähdäkseni jotain merkkiä Dorasta, mutta mitään näkemättä; ja että\nluulin kuulevani Jip'in kerran etäällä haukkuvan, mutta että joku kohta\ntyystytti sitä. Viimein huomasin itseni sysäävän Traddles'ia pesään ja\nkovassa hämmennyksessä kumartavan kahta kuivaa, pientä, vanhanpuolista\nladyä, jotka olivat puetut mustiin ja kumpikin muodoltaan ihmeen\ntavalla yhtäläinen kuin joku puusta tai parkista tehty Spenlow vainajan\nkuva.\n\n\"Tehkäät hyvin\", sanoi toinen pienistä ladyistä, \"ja käykäät istumaan\".\n\nKun olin kompastellut Traddles'in yli ja istahtanut jollekin esineelle,\njoka ei ollut mikään kissa -- ensimäinen istuimeni oli kissa -- sain\nsen verran näköni takaisin, että havaitsin, että Mr. Spenlow ilmeisesti\noli ollut nuorin perheessä; että oli kuuden tai kahdeksan vuoden\neroitus molempien sisarten välillä, ja että nuorempi nähtävästi\njohdattaisi keskustelua, koska hänellä oli kirjeeni kädessä -- kuinka\ntuttavalta se minusta näytti, vaan kuitenkin niin oudolta! -- ja hän\ntuon tuostakin katsahti siihen lorgnetillansa. He olivat puetut samalla\ntavalla, mutta toinen kantoi pukuansa nuorekkaammalla ryhdillä, kuin\ntoinen, ja hänellä oli ehkä hiukan suurempi rintaröyhelö tai kaulaharso\ntai joku solki tai rannerengas tai muu semmoinen pikku kapine, joka\nteki, että hän näytti virkeämmältä. He olivat molemmat suorat\nkäytökseltään, jäykät, vakavat ja tyvenet. Se sisar, jolla minun\nkirjeeni ei ollut, piti käsivartensa ristissä rinnan ylitse kiinni\ntoinen toisessaan, niinkuin epäjumalan kuva.\n\n\"Mr. Copperfield, arvaan minä\", sanoi se sisar, jolla kirjeeni oli,\nTraddles'ia puhutellen.\n\nTämä oli kauhea alku. Traddles'in tuli ilmoittaa, että minä olin Mr.\nCopperfield, minun tuli vakuuttaa itseni itsekseni, heidän tuli poistaa\nitsestänsä se luulo, että Traddles oli Mr. Copperfield, ja, kaikki\nlukuun otettuna, olimme sangen tukalassa tilassa. Päälle päätteeksi\nkuulimme kaikki selvästi Jip'in kahdesti urahtavan ja jonkun taas\ntyystyttävän sitä.\n\n\"Mr. Copperfield!\" lausui se sisar, jolla kirje oli.\n\nMinä tein jotakin -- kumarsin, arvaan minä -- ja olin kokonaan korvana,\nkun toinen keskeytti.\n\n\"Sisareni Lavinia\", lausui hän, \"jolla on kokemus tämmöisissä asioissa,\non selittävä, mikä meidän mielestämme soveliaimmin edistää molempien\npuolten onnea\".\n\nMinä havaitsin jälestäpäin, että Miss Laviniaa pidettiin valtatuomarina\nsydämen asioissa, koska oli muinoin löytynyt eräs Mr. Pidger, joka\npelasi lyhyttä whistiä ja luultiin olevan rakastunut häneen. Minun\nyksityinen ajatukseni on se, että tämä oli kokonaan mielivaltainen\npäätös ja että Pidger oli aivan syytön tämmöisiin tunteisin -- joita\nhän ei milloinkaan ollut lausunut, sitä myöden kuin minä sain\ntietoihini. Sekä Miss Lavinia että Miss Clarissa uskoivat kuitenkin,\nettä hän olisi ilmoittanut rakkautensa, jollei hän äkkiä nuoruudessaan\n(noin kuuden kymmenen ijällä) olisi kuollut sen kautta, että hän\nryyppäsi liiaksi ja terveytensä parantamiseksi liiaksi joi Bath'in\nvettä. Heillä oli joku sisällinen tunto, että hän riutui salaisesta\nrakkaudesta; vaikka minun täytyy sanoa, että talossa oli eräs hänen\nkuvansa, jonka tummanpunaista nenää salainen rakkaus ei näyttänyt\nkoskaan kalvaneen.\n\n\"Me emme ryhdy\", lausui Miss Lavinia, \"tämän asian entisiin vaiheisin.\nVeljemme Francis vainajan kuolema on pyyhkäissyt pois ne\".\n\n\"Meillä ei ollut tapa\", arveli Miss Clarissa, \"usein olla yhteydessä\nveljemme Francis'in kanssa; mutta meillä ei ollut keskenämme mitään\nsuoraa eripuraisuutta elikkä riitaa. Francis astui omaa tietänsä; me\nastuimme omaa tietämme. Me ajattelimme, että se edistäisi kaikkien\npuolten onnea, että niin oli. Ja se edistikin\".\n\nKumpikin sisar nojasi puhuessaan vähän eteenpäin, pudisti puhuttuaan\npäätänsä ja oikaisi vaietessaan selkänsä. Miss Clarissa ei koskaan\nliikuttanut käsivarsiansa. Välisti hän näpytteli sormillansa niihin --\nminuetteja ja marsseja, luullakseni -- mutta ei liikuttanut niitä\nkoskaan.\n\n\"Veljentyttäremme tila taikka luultu tila on paljon muuttunut veljemme\nFrancis'in kuoleman kautta\", lausui Miss Lavinia; \"ja sentähden\narvelemme, että veljemme ajatukset hänen tilansa suhteen myöskin ovat\nmuuttuneet. Meillä ei ole mitään syytä epäillä, Mr. Copperfield, että\nte olette nuori gentlemani, jolla on hyvät avut ja kunniallinen luonto,\ntaikka että rakastatte -- taikka olette täydellisesti vakuutetut siitä,\nettä rakastatte -- veljentytärtämme\".\n\nMinä vastasin, niinkuin tavallisesti tein, milloin hyvänsä minulla oli\nsiihen tilaisuutta, ettei kukaan koskaan ollut rakastanut ketään,\nniinkuin minä rakastin Doraa. Traddles tuli avukseni vahvistavalla\nmuminalla.\n\nMiss Lavinia yritti vastaamaan jotakin, kun Miss Clarissa, joka näytti\nehtimiseen haluavan mainita veljeänsä Francis'ia, taas keskeytti:\n\n\"Jos Doran äiti\", sanoi hän, \"kun hän meni naimisiin veljemme\nFrancis'in kanssa, kerrallaan olisi sanonut, ettei sukulaisilla ollut\ntilaa päivällispöydässä, olisi se ollut parempi kaikkien puolten\nonnelle\".\n\n\"Sisar Clarissa\", sanoi Miss Lavinia. \"Ehkä meidän ei tarvitse huolia\nsiitä nyt\".\n\n\"Sisar Lavinia\", vastasi Miss Clarissa, \"se kuuluu aineesen. Siihen\naineen osaan, jossa sinä yksin pystyt puhumaan, en tahtoisi ensinkään\nsekaantua. Tässä aineen osassa on minulla ääni ja ajatus. Olisi ollut\nparempi kaikkien puolten onnelle, jos Doran äiti, kun hän meni\nnaimisiin veljemme Francis'in kanssa, olisi sanonut, mitkä hänen\naikomuksensa olivat. Me olisimme silloin tietäneet, mitä saimme\nodottaa. Me olisimme sanoneet: 'älkäät kutsuko meitä milloinkaan'; eikä\nolisi ollut mitään epäsovun aihettakaan\".\n\nKun Miss Clarissa oli pudistanut päätänsä, jatkoi Miss Lavinia,\nlorgnetillansa taas katsoen kirjeeseni. Heillä oli, sivumennen,\nmolemmilla pienet, kirkkaat, pyöreät, vilkkuvat silmät, jotka olivat\nniinkuin lintujen silmät. He olivat itse vähän lintujen näköiset, sillä\nheillä oli pikainen, vilpas, äkillinen käytös ja hiukan nopea, sievä\ntapa järjestää pukuansa, niinkuin kanarilinnut.\n\nNiinkuin olen sanonut, jatkoi Miss Lavinia:\n\n\"Te pyydätte lupaa sisareltani Clarissalta ja minulta itseltä, Mr.\nCopperfield, käydä täällä veljentyttäremme hyväksyttynä kosijana\".\n\n\"Jos veljemme Francis\", arveli Miss Clarissa, hyökäten esiin taas, jos\nsopii nimittää niin tyventä menetystä hyökkäämiseksi, \"tahtoi elää\njonkunlaisessa Doctors' Commons'in ilmassa ja ainoastaan Doctors'\nCommons'in ilmassa, mikä oikeus taikka halu meillä on paheksia sitä? Ei\nmikään tosiaan. Me olemme aina olleet viimeiset tunkemaan kenenkään\npariin. Mutta miks'ei sitä sanota suoraan? Pitäköön veljemme Francis ja\nhänen vaimonsa oman seuransa. Pitäköön sisareni Lavinia ja minä meidän\nseuramme. Me voimme, toivon minä, itse valita seuramme!\"\n\nKoska tämä näytti olevan aiottu Traddles'ille ja minulle, vastasimme\nsekä Traddles että minä jotakin. Traddles'in sanat eivät kuuluneet.\nMinä puolestani luulen muistuttaneeni, että se suuresti kunnioitti\nkaikkia asian-omaisia. Minä en tiedä vähintäkään, mitä tällä tarkoitin.\n\n\"Sisar Lavinia\", lausui Miss Clarissa näin sydämeltänsä huojentuneena,\n\"sinä saat jatkaa, rakkaani\".\n\nMiss Lavinia jatkoi:\n\n\"Mr. Copperfield, sisareni Clarissa ja minä olemme hyvin huolellisesti\npunninneet tätä kirjettä, emmekä ole punninneet sitä lopullisesti, sitä\nveljentyttärellemme näyttämättä ja veljentyttäremme kanssa siitä\nkeskustelematta. Me emme epäile ollenkaan, että luulette rakastavanne\nhäntä suuresti\".\n\n\"Luulen, Ma'am\", aloitin minä innokkaasti, \"voi!\" --\n\nMutta kun Miss Clarissa loi minuun katseen (juuri niinkuin hilpeä\nkanarilintu), joka vaati, etten keskeyttäisi orakelia, pyysin anteeksi.\n\n\"Rakkaus\", lausui Miss Lavinia, katsellen sisartansa, että tämä\nvahvistaisi hänen sanojansa, jota tämä tekikin, vähän nyykäyttäen\npäätänsä jokaiseen lauseesen, \"kypsynyt rakkaus, sydämen kunnioitus,\nhellyys ei helposti ilmoita itseänsä. Sen ääni on matala. Se on ujo ja\narka, se on väijyksissä, se odottaa ja vartoo. Semmoinen kypsynyt\nhedelmä on. Välisti kokonainen elämä liukuu pois ja tapaa sen yhä\nkypsymästä varjossa\".\n\nTietysti minä en silloin ymmärtänyt, että tämä oli viittaus hänen\nluultuun kokemukseensa surustansa sortuneen Pidger'in suhteen, mutta\nsiitä vakavasta tavasta, jolla Miss Clarissa nyykäytti päätänsä, näin,\nettä näihin sanoihin pantiin suuri arvo.\n\n\"Kovin nuorten ihmisten herkät taipumukset -- sillä minä sanon niitä\nherkiksi tuommoisten tunteitten rinnalla --\" jatkoi Miss Lavinia, \"ovat\nkuin pöly kallion rinnalla. Siitä syystä, että on niin vaikea tietää,\nonko luultavaa, että ne kestävät taikka että niillä on joku todellinen\nperustus, olemme sisareni Clarissa ja minä kovasti epäilleet, kuinka\nmenetellä, Mr. Copperfield ja Mr. --\"\n\n\"Traddles\", sanoi ystäväni, havaiten, että häneen katsottiin.\n\n\"Minä pyydän anteeksi. Inner Temple'n jäsen, luullakseni?\" lausui Miss\nClarissa, taas kirjettäni silmäillen.\n\nTraddles sanoi: \"niin oikein\", ja kävi tulipunaiseksi.\n\nVaikka en vielä ollut saanut mitään selvää kehoitusta, luulin\nmolemmissa pienissä sisarissa ja erittäin Miss Laviniassa havaitsevani\njonkunlaista harrasta iloa tästä uudesta, hedelmällisestä kodillisen\nelämän aineesta, jonkunlaista aikomusta tehdä siitä, mitä suinkin voi,\njonkunlaista taipumusta hoimia sitä, josta kirkas toivon säde lähti\nminulle. Minä luulin huomaavani, että Miss Lavinia tavattomalla\ntyytyväisyydellä vartioitaisi kahta semmoista nuorta rakastavaista,\nkuin Dora ja minä; ja että Miss Clarissa tuskin vähemmällä\ntyytyväisyydellä näkisi, että hänen sisarensa vartioitsi meitä, sekä\nitse ryhtyisi omaan, erityiseen osaansa tästä toimesta, milloin hyvänsä\nhän sai halun siihen. Tämä rohkaisi minua mitä kiihkeimmällä tavalla\nväittämään, että minä rakastin Doraa enemmän, kuin saatin sanoa taikka\nkukaan uskoi; että kaikki ystäväni tiesivät, kuinka rakastin häntä;\nettä tätini, Agnes, Traddles, jokainen, joka tunsi minut, tiesi, kuinka\nrakastin häntä ja kuinka vakavaksi rakkauteni oli tehnyt minut. Minä\nvetosin Traddles'iin, että hän vakuuttaisi näitä todeksi. Ja innostuen,\nniinkuin hän olisi syösnyt johonkin parlamentin väittelyyn, puhui\nTraddles oikein jalosti, puollustaen minua sopivilla, suorilla\nlauseilla ja yksinkertaisella, käytöllisellä tavalla, joka nähtävästi\nteki hyvän vaikutuksen.\n\n\"Minä puhun, jos niin uskallan sanoa, semmoisen tavalla, jolla on vähän\nkokemusta tämmöisissä asioissa\", lausui Traddles, \"koska itse olen\nkihloissa nuoren ladyn kanssa -- hän on yksi kymmenestä alhaalla\nDevonshire'ssä -- enkä tätä nykyä näe, kuinka olisi mahdollista, että\nkihlauksestamme lopulta jotakin syntyisi\".\n\n\"Te ehkä, Mr. Traddles, voitte vahvistaa, mitä minä olen puhunut\",\nmuistutti Miss Lavinia, ilmeisesti vielä enemmän mieltyen häneen,\n\"siitä rakkaudesta, joka on ujo ja arka, joka odottaa ja vartoo?\"\n\n\"Täydellisesti, Ma'am\", vastasi Traddles.\n\nMiss Clarissa katsahti Miss Laviniaan ja pudisti totisesti päätänsä.\nMiss Lavinia katsahti ymmärtävän tavalla Miss Clarissaan ja huoahti\nvähän.\n\n\"Sisar Lavinia\", lausui Miss Clarissa, \"ota minun hajupulloni\".\n\nVirvoitukseksi Miss Lavinia muutamia kertoja vähän haisti aromatillista\netikkaa -- Traddles ja minä katselimme sitä suurella huolella; ja Miss\nLavinia jatkoi puhettansa jotenkin heikolla äänellä:\n\n\"Sisareni ja minä olemme, Mr. Traddles, suuresti epäilleet, mitä meidän\ntulee tehdä niin nuorten ihmisten, kuin ystävänne, Mr. Copperfieldin,\nja veljentyttäremme taipumusten taikka luultujen taipumusten suhteen\".\n\n\"Veljemme Francis'in tyttären\", muistutti Miss Clarissa. \"Jos veljemme\nFrancis'in vaimo eläessänsä olisi katsonut soveliaaksi (vaikka hänellä\noli kieltämätön oikeus menetellä, niinkuin hän parhaiten tahtoi) kutsua\nsukulaisensa päivällispöytäänsä, olisimme ehkä paremmin tunteneet\nveljemme Francis'in lapsen tänä hetkenä. Sisar Lavinia, jatka\".\n\nMiss Lavinia käänsi kirjeeni niin, että päällekirjoitus tuli häneen\npäin ja katseli lorgnetillansa muutamia säännöllisiltä näyttäviä\nmuistutuksia, joita hän oli piirtänyt sille puolelle kirjettä.\n\n\"Meistä näyttää viisaalta, Mr. Traddles\", sanoi hän, \"laskea nuot\ntunteet oman vaarin-ottomme koetuskivelle. Tätä nykyä emme tiedä niistä\nmitään emmekä ole tilaisuudessa päättää, kuinka paljo todellisuutta\nniissä lienee. Sentähden olemme taipuvaiset siinä määrässä suostumaan\nMr. Copperfieldin ehdoitukseen, että sallimme hänen käydä täällä\".\n\n\"Minä en koskaan, kalliit ladyt, unhota teidän hyvyyttänne\", huudahdin\nminä, ankarasta pelon taakasta pääsneenä.\n\n\"Mutta, Mr. Traddles\", jatkoi Miss Lavinia -- \"mutta me soisimme\nmielellään, että näitä käyntejä toistaiseksi ajateltaisiin meitä\ntarkoittaviksi. Meidän täytyy varoa, ettemme tunnusta mitään oikeata\nkihlausta Mr. Copperfieldin ja veljentyttäremme välillä, ennenkuin\nmeillä on ollut tilaisuus\" --\n\n\"Ennenkuin _sinulla_ on ollut tilaisuus, sisar Lavinia\", sanoi Miss\nClarissa.\n\n\"Olkoon niin\", suostui Miss Lavinia huoahtaen -- \"ennenkuin minulla on\nollut tilaisuus tarkastaa heitä\".\n\n\"Copperfield\", lausui Traddles, kääntyen minun puoleeni, \"sinä huomaat\nvarmaan, ettei mikään voisi olla järkevämpää ja kohtuullisempaa\".\n\n\"Ei mikään!\" huudahdin minä. \"Minä tunnen sen sydämessäni\".\n\n\"Koska asiat nyt ovat tällä kannalla\", lausui Miss Lavinia, katsoen\ntaas muistoonpanoihinsa, \"ja me sallimme hänen ainoastaan näillä\nehdoilla käydä täällä, täytyy meidän Mr. Copperfieldilta vaatia tarkka\nlupaus hänen kunniansanallansa, ettei hän ja veljentyttäremme pidä\nminkäänlaista keskuutta meidän tietämättä, sekä ettei ryhdytä mihinkään\ntuumaan veljentyttäremme suhteen, ilman että sitä ensiksi esitellään\nmeille --\".\n\n\"Sinulle, sisar Lavinia\", keskeytti Miss Clarissa.\n\n\"Olkoon niin, Clarissa!\" myönsi Miss Lavinia nöyrästi -- \"minulle, ja\nme siihen suostumme. Meidän tulee katsoa tätä nimen-omaiseksi ja\nvakavaksi määräykseksi, jota ei millään tavalla käy purkaminen. Me\ntahdoimme, että joku hyvä ystävä tänään seuraisi Mr. Copperfieldia\",\nnotkistaen päätänsä Traddles'ille, joka kumarsi, \"ettei olisi mitään\nepäilystä eikä väärää käsitystä tässä kohden. Jos Mr. Copperfieldia\ntaikka teitä, Mr. Traddles, vähänkin arveluttaa antaa tätä lupausta,\npyydän, että olette hyvä ja otatte mietintö-aikaa\".\n\nMinä huudahdin innoissani, ettei meidän tarvinnut hetkeäkään miettiä.\nMinä sidoin itseni mitä hartaimmalla tavalla vaadittuun lupaukseen,\npyysin Traddles'ia todistamaan sitä ja julistin itseni mitä julmimmaksi\nihmiseksi, jos milloinkaan vähintäkään poikkeisin siitä.\n\n\"Malttakaat!\" sanoi Miss Lavinia, nostaen ylös kättänsä; \"ennenkuin\nmeidän oli ilo nähdä teitä, gentlemanit, päätimme jättää teidät kahden\nkesken neljänneksen tunnin ajaksi, että saisitte ajatella tätä kohtaa.\nTe suvainnette meidän poistua\".\n\nTurhaan vakuutin, ettei mitään mietintö-aikaa tarvittu. He tahtoivat\nvälttämättömästi poistua mainituksi ajaksi. Nuot kaksi pientä lintua\nhyppäsivät siis suurella arvokkaisuudella ulos, jättäen minut\nvastaan-ottamaan Traddles'in onnentoivotuksia ja tuntemaan itseäni\nmuutetuksi ikuisen onnen maille. Juuri neljänneksen kuluttua\nilmestyivät he jälleen samalla arvokkaisuudella, kuin millä olivat\nkadonneet. He olivat menneet kahisten pois, niinkuin heidän pienet\npukunsa olisivat olleet syksyn lehdistä tehdyt; ja he tulivat kahisten\ntakaisin samalla tavalla.\n\nMinä sitouduin silloin kerran vielä määrättyihin ehtoihin.\n\n\"Sisar Clarissa\", lausui Miss Lavinia, \"loppu-asiat kuuluvat sinulle\".\n\nMiss Clarissa irroitti ensi kerran käsivartensa, tarttui\nmuistoonpanoihin ja katseli niitä.\n\n\"Meitä ilahuttaisi\", sanoi Miss Clarissa, \"saada nähdä Mr.\nCopperfieldia päivällisillä joka sunnuntai, jos hänen sopii. Me\naterioitsemme kello kolme\".\n\nMinä kumarsin.\n\n\"Meitä ilahuttaisi\", jatkoi Miss Clarissa, \"saada viikon kuluessa nähdä\nMr. Copperfieldia teellä. Me juomme teetä puoli seitsemän\".\n\nMinä kumarsin taas.\n\n\"Kaksi kertaa viikkoonsa\", sanoi Miss Clarissa, \"mutta ylipäänsä ei\nuseammin\".\n\nMinä kumarsin uudestaan.\n\n\"Miss Trotwood\", sanoi Miss Clarissa, \"jota mainitaan Mr. Copperfieldin\nkirjeessä, ehkä tulee meitä tervehtimään. Jos toistensa luona käyminen\non parempi kaikkien puolten onnelle, vastaan-otamme mielellään käviät\nja käymme itse. Jos päinvastoin on parempi kaikkien puolten onnelle,\nettei mitään kanssakäymistä pidetä (niinkuin veljemme Francis'in ja\nhänen perheensä asiassa), se on aivan toista\".\n\nMinä viittasin siihen, että tätini olisi sekä ylpeä että iloinen, jos\nhän saisi tutustua heidän kanssansa; vaikka minun täytyy sanoa, etten\naivan varmaan tietänyt, kuinka he yhdessä menestyisivät. Koska kaikista\nehdoista nyt oli sovittu, lausuin sulimmat kiitokseni, tartuin ensiksi\nMiss Clarissan ja sitten Miss Lavinian käteen ja suutelin niitä\nkumpaakin vuorostansa.\n\nMiss Lavinia nousi silloin ja, pyytäen Mr. Traddles'ilta anteeksi\nhetkeksi, käski minun seurata itseänsä. Minä tottelin, kovasti\nvapisten, ja johdatettiin toiseen huoneesen. Siellä minä näin kalliin\nlemmittyni oven takana pitävän käsiään korviensa edessä, suloiset pikku\nkasvot seinää vastaan, ja Jip'in seisovan talrikin-lämmittäjässä, pää\nsidottuna käsiliinaan.\n\nVoi kuinka kaunis hän oli mustassa hameessansa ja kuinka hän\nensiksi nyyhki ja itki eikä tahtonut tulla esiin oven takaa!\nKuinka hellät olimme toisillemme, kun hän viimein tuli sieltä, ja\nmissä autuaallisessa tilassa minä olin, kun otimme Jip'in ulos\ntalrikin-lämmittäjästä ja päästimme hänet jälleen päivän valoon,\nja Jip aivasteli, ja me kaikki kolme taas olimme yhdistetyt!\n\n\"Kallis Dorani! Nyt ijäti minun!\"\n\n\"Voi, älä!\" vastasi Dora. \"Voi, älä, älä!\"\n\n\"Etkö sinä ole ijäti minun, Dora?\"\n\n\"Voi, kyllä, tietysti minä olen!\" huudahti Dora, \"mutta minä olen niin\npeloissani!\"\n\n\"Peloissasi, kultani?\"\n\n\"Niin. Minä en kärsi häntä\", lausui Dora. \"Miksi hän ei mene pois?\"\n\n\"Kuka, henkeni?\"\n\n\"Sinun ystäväsi\", sanoi Dora. \"Asia ei koske häneen yhtään. Kuinka\ntyperä hän lienee!\"\n\n\"Armaani!\" (Tuskin löytyi mitään niin mielittelevää, kuin hänen\nlapsellinen käytöksensä). \"Hän on mitä kunnollisimpia ihmisiä!\"\n\n\"Oh, mutta emme tarvitse mitään kunnollisia ihmisiä!\" nureksi Dora.\n\n\"Rakas Dorani\", väitin minä, \"sinä opit pian tuntemaan hänet hyvin ja\npitämään hänestä paljon. Tätini tulee pian tänne, ja hänestäkin sinä\nvarmaan pidät paljon, kun opit tuntemaan häntä\".\n\n\"Ei, ole kiltti äläkä tuo häntä tänne!\" sanoi Dora, antaen minulle\npelästyneen pienen suudelman ja pannen käsiänsä ristiin. \"Älä. Minä\ntiedän, että hän on vanha, häijy olento, joka aikaan-saattaa vaan\npahaa! Älä päästä häntä tänne, Doady!\" joka oli väännös David'ista.\n\nSelityksistä ei ollut mitään apua silloin, jonka vuoksi minä nauroin ja\nihmettelin ja olin kovasti rakastunut ja onnellinen; ja Dora näytti\nminulle, kuinka Jip viimeiseksi oli oppinut seisomaan takajaloillaan\nnurkassa -- jota se pystyi tekemään vaan leimauksen aikaa ja putosi\nalas taas -- enkä tiedä, kuinka kauaksi olisin jäänyt sinne,\nTraddles'ia muistamatta, jollei Miss Lavinia olisi tullut ja vienyt\nminua pois. Miss Lavinia piti hyvin paljon Dorasta (hän jutteli\nminulle, että Dora oli aivan niinkuin hän itse oli ollut hänen\nijällänsä -- hän oli varmaan paljon muuttunut) ja kohteli Doraa juuri\nniinkuin tämä olisi ollut joku leikkikalu. Minä houkuttelin Doraa\ntulemaan Traddles'ia katsomaan, mutta kun esittelin sitä, juoksi hän\npois omaan huoneesensa ja lukitsi oven perästään; minä menin siis\nTraddles'in luo ilman häntä ja astuin ihastuneena pois tämän kanssa.\n\n\"Paremmin ei olisi voinut käydä\", lausui Traddles; \"he ovat hyvin\nmiellyttäviä vanhoja ladyjä. Minä en kummastelisi ollenkaan, vaikka\nsinä menisit naimisiin vuosikausia ennen minua, Copperfield\".\n\n\"Osaako sinun Sofiasi soittaa mitään, Traddles?\"\n\n\"Hän soittaa sen verran pianoa, että hän voi opettaa vähäisiä\nsisariansa\", vastasi Traddles.\n\n\"Laulaako hän?\" kysyin minä.\n\n\"No, hän laulaa välisti balladeja virvoittaaksensa vähän toisia, kun\novat huonolla tuulella\", vastasi Traddles. \"Ei mitään taiteellista\".\n\n\"Hän ei laula ja säestä itseään gitarrilla?\" sanoin minä.\n\n\"Oh, rakas ystäväni, ei!\" lausui Traddles.\n\n\"Maalaako hän?\"\n\n\"Ei ollenkaan\", arveli Traddles.\n\nMinä lupasin Traddles'ille, että hän saisi kuulla Doran laulavan ja\nnähdä muutamia hänen kukan-maalauksistaan. Hän sanoi, että hän tahtoisi\nhyvin mielellään, ja me astuimme kotiin käsitysten, kovasti hilpeinä ja\niloisina. Minä kehoitin häntä matkalla puhumaan Sofiasta; jota hän teki\nniin herttaisella luottamuksella morsiameensa, että minä olin suuresti\nihmeissäni. Ajatuksissani minä melkoisella sisällisellä\ntyytyväisyydellä vertasin Sofiaa Doraan, mutta myönsin rehellisesti\nitsekseni, että hän kuitenkin oivallisesti sopi Traddles'ille.\n\nTietysti tätini heti sai tietää neuvottelun onnellisen päätöksen ja\nkaikki, mitä siinä oli sanottu ja tehty. Häntä ilahutti, kun hän näki\nminut niin onnellisena, ja hän lupasi viipymättä käydä Doran tätien\nluona. Mutta hän käveli sinä iltana niin kauan edestakaisin\nhuoneissamme, sillä välin kuin minä kirjoitin Agnesille, että rupesin\npelkäämään, että hän aikoi kävellä aamuun asti.\n\nKirjeeni Agnesille oli innokas ja kiitollinen ja kertoi kaikki ne hyvät\nseuraukset, jotka olivat lähteneet siitä, että noudatin hänen\nneuvoansa. Hän vastasi ensi postilla minulle. Hänen kirjeensä oli\ntoivokas, sydämellinen ja iloinen. Tästä silmänräpäyksestä saakka hän\naina oli iloinen.\n\nMinulla oli nyt enemmän tekemistä, kuin koskaan. Jos ottaa lukuun\njokapäiväisiä matkojani Highgate'en, oli Putney kaukana poissa, ja\ntietysti tahdoin käydä siellä niin usein, kuin suinkin mahdollista.\nKoska esiteltyt teen-juomiset olivat aivan epäkäytölliset, sovin Miss\nLavinian kanssa, että saisin käydä heillä joka lauantai-ilta, ilman\nettä se haittaisi etu-oikeutettuja sunnuntaitani. Sillä tapaa jokaisen\nviikon loppu oli suloinen aika minulle, ja minä kestin viikon muut\npäivät sillä, että muistelin sitä.\n\nMieleni huojentui ihmeellisesti, kun huomasin, että tätini ja Doran\ntädit ylimalkain tulivat paljon paremmin toimeen yhdessä, kuin olisin\nvoinut toivoa. Tätini suoritti luvatun käyntinsä pari päivää\nneuvottelun jälkeen; ja toisten parin päivän perästä kävivät Doran\ntädit soveliaalla komeudella ja kaavanmukaisuudella hänen luonansa.\nSamanlaisia, mutta enemmän ystävällisiä vuoro-vierailuita tapahtui\njälestäpäin ja tavallisesti kolmen tai neljän viikon väli-ajan perästä.\nMinä tiedän, että tätini sangen usein tuskastutti Doran tätejä, kun hän\nkokonaan halveksi sitä arvokkaisuutta, jota hyyry-vaunut antoivat, ja\nastui Putney'hin eriskummallisiin aikoihin, niinkuin kohta aamullisen\njälkeen taikka juuri ennen teetä; samaten, kun hän piti hattuansa,\nmillä tavalla milloinkin vaan hänen päällensä sopi, eikä ollenkaan\ntaipunut sivistyneen mailman ennakkoluuloihin tässä kohden. Mutta Doran\ntädit yhdistyivät pian siihen ajatukseen, että tätini oli omituinen ja\nvähän miehentapainen lady, jolla oli terävä järki; ja vaikka tätini\ntuon tuostakin pöyristytti Doran tätien höyheniä sillä, että hän lausui\nväärä-uskoisia ajatuksia useissa kohteliaisuuden kysymyksissä, rakasti\nhän minua niin paljon, että hän mielellään luopui muutamista vähistä\nomituisuuksistaan yhteisen sopusoinnun vuoksi.\n\nAinoa vähäisen seurapiirimme jäsen, joka suorastansa kieltäysi oleviin\noloihin mukaantumasta, oli Jip. Sen ei tarvinnut kuin nähdä tätini, kun\nse jo näytti jokaisen hampaan suussansa, peräytyi jonkun tuolin alle ja\nmurisi lakkaamatta, silloin tällöin surkeasti ulvoen, niinkuin\ntädissäni todella olisi ollut liikaa sen tunteille. Kaikkia keinoja\nkoetettiin: sitä hyväiltiin, nuhdeltiin, lyötiin, tuotiin Buckingham\nStreet'ille (jossa se heti kaikkein katseliain kauhuksi karkasi\nmolempien kissojen kimppuun), mutta sen oli mahdoton sietää tätini\nseuraa. Välisti se jo luuli voittaneensa vastenmielisyytensä ja oli\nhetken aikaa ystävällinen. Mutta sitten se kohotti tylpeän kuononsa\nilmaan ja vonkui hirveästi, ettei ollut muuta neuvoa, kuin sitoa sen\nsilmät ja pistää se talrikin-lämmittäjään. Viimein Dora säännöllisesti\npeitti sen käsiliinalla ja sulki sen siihen, milloin hyvänsä vaan\ntätini ilmoitettiin tulleen.\n\nYksi seikka huoletti minua paljon sen jälkeen, kuin asiat olivat\ntulleet tähän tasaiseen menoon. Se oli se, että näytti siltä, kuin\nyhteisestä suostumuksesta Doraa olisi katsottu joksikin sieväksi\nnukeksi tai muuksi leikkikaluksi. Tätini, jota hän yhä enemmän\nlähestyi, nimitti häntä aina Pikku Kukaksi, ja Miss Lavinian elämän ilo\noli, että hän sai palvella Doraa, kähertää hänen hiuksiansa, tehdä\nkoristuksia hänelle ja pidellä häntä niinkuin hempu-lasta. Mitä Miss\nLavinia teki, teki tietysti myöskin hänen sisarensa. Se oli hyvin\nkummallista minusta, mutta he näyttivät kaikki kohtelevan Doraa hänen\nasemassaan melkein niinkuin Dora kohteli Jip'iä sen asemassa.\n\nMinä päätin puhua tästä Doralle; ja eräänä päivänä, kun olimme\nkävelemässä (sillä Miss Lavinia oli vähän ajan perästä antanut meille\nluvan mennä kahden kesken kävelemään), sanoin hänelle, että soisin,\nettä hän pyytäisi heitä kohtelemaan häntä toisella tavalla.\n\n\"Koska, niinkuin tiedät, lemmittyni, et ole mikään lapsi\", muistutin\nminä.\n\n\"Kas niin!\" lausui Dora. \"Nyt sinä käyt häijyksi!\"\n\n\"Häijyksi, armaani?\"\n\n\"Ovathan he niin hyvät minua kohtaan\", sanoi Dora, \"ja minä olen varsin\nonnellinen\".\n\n\"No mutta rakkain Dorani!\" arvelin minä, \"sinä saatat olla varsin\nonnellinen ja heidän sopii kuitenkin kohdella sinua järkevällä\ntavalla\".\n\nDora loi minuun nuhtelevan katseen -- mitä sievimmän katseen! -- ja\nalkoi sitten nyyhkiä, sanoen, että, jollen rakastanut häntä, miksi olin\nniin hartaasti pyrkinyt kihloihin hänen kanssaan? Ja miks'en nyt mennyt\ntieheni, jollen voinut sietää häntä?\n\nMitä minä muuta voin tämän jälkeen tehdä, kuin suudella pois hänen\nkyynelensä ja kertoa hänelle, kuinka rakas hän oli minulle!\n\n\"Minä pidän todella sinut kovin hyvänä\", lausui Dora; \"sinä et saa olla\njulma minua vastaan, Doady!\"\n\n\"Julma, kallis Dorani! Niinkuin minä tahtoisin -- taikka voisin -- olla\njulma sinua vastaan, vaikka saisin koko mailman!\"\n\n\"Älä siis etsi vikoja minussa\", sanoi Dora, sovittaen suutansa\nruusun-ummuksi; \"ja minä olen kiltti\".\n\nMinä ihastuin, kun hän heti sen jälkeen itse-altansa käski minun antaa\nhänelle sen kokki-kirjan, josta kerta olin puhunut, ja opettaa hänelle\nkirjanpitoa, niinkuin kerta olin luvannut. Kun taas tulin, toin kirjan\nmyötäni (minä sidotin sen ensiksi kauniisti, ettei se näyttäisi niin\nkuivalta ja miellyttäisi enemmän); ja kun kävelimme kedolla, näytin\nhänelle tätini vanhan talouskirjan ja annoin hänelle joukon vähäisiä\ntauluja, sievän, pienen lyijyspitimen ja rasian lyijyspuikkoja, että\nhän saisi harjoitella kirjanpitoa.\n\nMutta kokkikirja pani Doran pään kivistämään, ja numerot saivat hänet\nitkemään. Ne eivät tahtoneet lyödä yhteen, sanoi hän. Sen vuoksi hän\npyyhki pois ne ja piirsi taulun täyteen pieniä kukkaskimppuja ja minun\nja Jip'in kuvia.\n\nNyt minä lauvantai-iltaisin, kun olimme kävelemässä, leikillä yritin\nsuullista opetusta talouden asioissa. Välisti esimerkiksi, kun kuljimme\njonkun teurastajan-puodin ohitse, sanoin:\n\n\"Otaksukaamme nyt, sydänkäpyni, että olisimme naimisissa ja sinä\nmenisit ostamaan lampaanlapaa päivällisiksi, tietäisitkö, kuinka\nostaisit sen?\"\n\nSievän pikku Dorani kasvot synkistyivät ja hän sovitti taas suunsa\nruusun-ummuksi, niinkuin hän olisi paljon mieluisammin tukkinut suuni\nsuudelmalla.\n\n\"Tietäisitkö, kuinka ostaisit sen, lemmittyni?\" toistin, jos olin hyvin\ntaipumaton.\n\nDora ajatteli vähän ja vastasi sitten suurella riemulla:\n\n\"No, teurastaja tietäisi kyllä, kuinka myydä se, ja mitä minun siis\ntarvitsee tietää sitä? Voi, sinä tyhmä poika!\"\n\nSamalla tapaa, kun kerta, kokkikirjaa tarkoittaen, Doralta kysyin, mitä\nhän tekisi, jos olisimme naimisissa ja minä sanoisin, että tahtoisin\nhyvää irlantilaista ragout'ia, vastasi hän, että hän käskisi piian\nlaittaa sitä, ja pusersi sitten pienet kätensä käsivarteni ympäri ja\nnauroi niin viehättävällä tavalla, että hän oli suloisempi, kuin\nkoskaan.\n\nPäätapa, jolla kokkikirjaa siis käytettiin, oli, että se pantiin\nlattialle nurkkaan, Jip päälle seisomaan. Mutta kun Dora oli opettanut\nJip'in liikahtamatta seisomaan kirjan päällä ja samalla pitämään\nlyijyspiirrintä suussansa, huvitti se häntä niin suuresti, että minä\nolin oikein iloinen, että olin ostanut sen.\n\nJa me ryhdyimme taas gitarrinkoteloon, kukan-maalaukseen ja noihin\nlauluihin, kuinka ei koskaan saisi lakata tanssimasta, tra-la-ra! ja\nolimme yhtä onnelliset, kuin viikko pitkä. Minä toivoin toisinaan, että\nolisin uskaltanut viitata siihen, että Miss Lavinia kohteli sydämeni\nlemmittyä liian paljon niinkuin leikkikalua; ja minä heräsin toisinaan\nniinkuin unesta, ihmeekseni havaiten, että minullekin oli tullut sama\nyleinen vika ja minäkin kohdellut häntä niinkuin leikkikalua -- mutta\nen usein.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nIlkeyttä.\n\n\nVaikk'ei tätä käsikirjoitusta ole aiottu kenenkään muun silmille, kuin\nminun, tuntuu minusta, niinkuin minun ei tulisi kertoa, kuinka\nahkerasti minä, hyvin tuntien, missä edesvastauksessa olin Doralle\nja hänen tädeillensä, tein työtä, oppiakseni tuota kauheata\npikakirjoitusta ja kaikkia siihen kuuluvia parannuksia. Siihen, mitä jo\nolen kirjoittanut kestäväisyydestäni tähän elämäni aikaan sekä siitä\nkärsivällisestä ja hellittämättömästä jäntevyydestä, joka silloin alkoi\nkypsyä minussa ja joka, minä tiedän sen, on luonteeni voimakkain osa,\njos siinä yleensä on mitään voimaa, tahdon vaan lisätä, että,\ntaaksepäin katsoessani, pidän juuri niitä menestykseni lähteenä. Minä\nolen ollut hyvin onnellinen maallisissa asioissa; moni mies on tehnyt\npaljon kovemmin työtä eikä ole onnistunut puoleksikaan niin hyvin;\nmutta minä en olisi koskaan saanut aikaan, mitä olen saanut, jollen\nolisi tottunut säännöllisyyteen, tarkkuuteen ja ahkeruuteen sekä\npäättänyt yhdistää kaikkia voimiani yhteen asiaan kerrallaan,\nkysymättä, kuinka pian toinen seuraisi sitä kantapäillä. Jumala tietää,\netten kirjoita tätä missään oman kiitoksen hengessä. Se mies, joka\ntarkastaa omaa elämäänsä, niinkuin minä, sivusta sivuun jatkaen, saa\ntodella olla eheä ihminen, jos hän välttää katkeria omantunnon vaivoja\nsiitä, että hän on laiminlyönyt monta luonnonlahjaa, että hän on\njättänyt monta tilaisuutta käyttämättä, että monta hairastelevaa ja\nväärää tunnetta taukoamatta on taistellut hänen rinnassaan ja voittanut\nhänet. Minulla ei suinkaan ole yhtäkään luonnonlahjaa, jota en ole\nväärin käyttänyt. Tarkoitukseni on yksinkertaisesti se, että mitä\ntahansa olen elämässä koettanut tehdä, sitä olen kaikesta sydämestä\nkoettanut tehdä hyvin; että mihin tahansa olen antaunut, siihen olen\ntäydellisesti antaunut; että suurissa aikeissa niinkuin vähäisissäkin\naina olen täydellä todella käynyt asiaan käsiksi. Minä en ole koskaan\nluullut mahdolliseksi, että mikään syntyperäinen tai saavutettu\ntaito voi toivoa pääsevänsä tarkoituksensa perille, jollei siihen\nyhdy vakavuus, suoruus ja uutteruus. Ei tässä mailmassa löydy\nmitään päämäärää, johon päästään ilman näitä hyviä avuja. Mainio\nluontoperäinen kyky ja onnellinen sattumus saattavat ehkä olla niitten\ntikapuitten molempina kylkinä, joita myöden muutamat ihmiset nousevat\nylöspäin, mutta näitten tikapuitten puolapuina täytyy olla semmoinen\naine, jota kestää kuluttaa; eikä löydy mitään, joka palkitsee\nperinpohjaista, harrasta ja vilpitöntä todentekoa. Etten koskaan pannut\nvaan kättäni mihinkään, johon sopi panna koko ruumis, ja etten koskaan\nhalveksinut työtäni, olipa se mikä hyvänsä, ne, huomaan minä nyt,\nolivat minun kultaiset sääntöni.\n\nKuinka paljon niistä tavoista, joita vast'ikään olen säännöiksi\nmuodostanut, olen saanut Agnesilta, en tahdo uudestaan tässä selittää.\nKertomukseni kääntyy nyt kiitollisella rakkaudella hänen puoleensa.\n\nHän tuli kahdeksi viikoksi vieraisille tohtorille. Mr. Wickfield oli\ntohtorin vanha ystävä, ja tohtori tahtoi haastella hänen kanssaan ja\nvirkistyttää häntä. Tästä oli puhuttu Agnesin kanssa, kun tämä viimein\noli kaupungissa, ja mainittu vieraisilla käynti oli seuraus siitä.\nAgnes ja hänen isänsä tulivat yhdessä. Minä en kummastellut paljon, kun\nkuulin häneltä, että hän oli luvannut hankkia jotakin asuntoa\nlähitteellä Mrs. Heep'ille, jonka luuvalo vaati ilman muutosta ja joka\nmielellään tahtoi nauttia sitä tämmöisessä seurassa. Enkä sitäkään\nkummastellut, kun seuraavana päivänä Uriah, niinkuin kuuliainen poika,\ntuotti arvokkaan äitinsä uuteen asuntoon.\n\n\"Näettekö, Master Copperfield\", lausui hän, kun hän minun pyytämättäni\ntuli kävelemään kanssani tohtorin puutarhassa, \"kun on rakastunut, on\naina vähän mustasukkainen -- kumminkin tahtoo pitää armastansa\nsilmällä\".\n\n\"Ketä te nyt epäilette?\" kysyin minä.\n\n\"Kiitos teidän, Master Copperfield\", vastasi hän, \"ei ketään\nerityisesti juuri tätä nykyä -- ei mitään miespuolta kumminkaan\".\n\n\"Tarkoitatteko siis, että epäilette jotakin naispuolta\".\n\nHän loi minuun syrjäisen katseen paha-enteisistä, punaisista\nsilmistänsä ja nauroi.\n\n\"Todella, Master Copperfield\", sanoi hän. -- \"Mister aioin sanoa, mutta\nminä tiedän, että annatte anteeksi vanhan tapani -- te ahdistatte minua\nniin, että vedätte minut ylös niinkuin korkkiruuvi! Hyvä, minä en\nhuoli, vaikka juttelen teille\", pannen kalankaltaisen kätensä minun\nkäteni päälle, \"minä en ylipäänsä ole mikään naisten ihastelia, Sir,\nenkä ole koskaan ollut Mrs. Strong'in\".\n\nHänen silmänsä näyttivät viheriäisiltä nyt, kun ne konnamaisella\nkavaluudella katselivat minua.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" sanoin minä.\n\n\"No, vaikka minä olen lakimies, Master Copperfield\", vastasi hän,\nkuivasti irvistellen, \"tarkoitan tällä kertaa juuri, mitä sanon\".\n\n\"Ja mitä katseellanne tarkoitatte?\" vastasin tyvenesti.\n\n\"Katseellani? No, Copperfield, ankarastipa tarkastattekin minua! Mitäkö\nkatseellani tarkoitan?\"\n\n\"Niin\", sanoin minä. \"Katseellanne\".\n\nHäntä näytti kovasti huvittavan, ja hän nauroi niin sydämellisesti,\nkuin hänen luontonsa salli hänen nauraa. Leukaansa vähän kädellään\nraapittuaan, sanoi hän, silmät maahan luotuina -- yhä pitkäänsä\nraappien:\n\n\"Kun olin vaan halpa konttoristi, ei Mrs. Strong pitänyt minua\nminäkään. Agnesia hän aina tahtoi jos jollakin tapaa käyttäyttää\nedestakaisin tykönänsä, ja teille, Master Copperfield, tahtoi hän aina\nolla ystävä, mutta minä olin häntä niin paljon huonompi, ettei hän\nminua huomannutkaan\".\n\n\"No?\" sanoin minä; \"olkoon, että todella olitte!\"\n\n\"-- Ja myöskin _häntä_ huonompi\", jatkoi Uriah hyvin pontevasti ja\njonkunlaisella miettivällä äänellä, samalla kuin hän yhä raappi\nleukaansa.\n\n\"Ettekö te tohtoria niin hyvin tunne\", arvelin minä, \"että olette varma\nsiitä, ettei hän edes tietänyt teidän olevan olemassa, jollette\nseisoneet juuri hänen edessään?\"\n\nHän loi minuun taas tuommoisen syrjäisen katseen ja pani kasvonsa kovin\nkaidaksi, että hänen olisi mukavampi raappia, kun hän vastasi:\n\n\"Oh, ystäväni, minä en puhu tohtorista! Ei hänestä, mies raukasta. Minä\ntarkoitan Mr. Maldon'ia!\"\n\nSydämeni melkein seisahtui minussa. Minä näin kaikki vanhat epäilykseni\nja pelkoni tässä suhteen, koko tohtorin onnen ja rauhan, koko sen\nmahdollisen viattomuuden tai syyllisyyden sykkyrän, jota minä en voinut\nselvittää, silmänräpäyksellä joutuneen tämän vääristelevän konnan\nkäsiin.\n\n\"Hän ei voinut koskaan tulla byroosen, minua johonkin käskemättä ja\nlähettämättä\", lausui Uriah. \"Juuri yksi teidän oivallisia\ngentlemaneja! Minä olin hyvin suopea ja nöyrä -- ja olen vieläkin.\nMutta minä en pitänyt tuommoisesta -- enkä pidä nytkään!\"\n\nHän herkesi leukaansa raappimasta, mutta imi poskiansa sisäänpäin,\nsiksi kuin ne näyttivät yhtyvän, koko ajan katsellen minua syrjältä.\n\n\"Mrs. Strong on yksi noita armaita naisianne, on kyllä\", jatkoi hän,\nkun hän verkalleen oli laskenut kasvonsa entisellensä; \"eikä suinkaan\nhalullinen olemaan ystävä semmoiselle, kuin minulle, sen tiedän _minä_.\nHän on juuri se henkilö, joka tahtoisi opettaa Agnesilleni korkeampia\nsäveliä. Niinkuin sanoin, minä en ole mikään teidän naisten\nihastelioitanne, Master Copperfield; mutta minulla on ollut silmät\npäässä kauan aikaa. Me halvat ihmiset olemme ylipäänsä saaneet silmät\npäähämme -- ja me katsomme niillä\".\n\nMinä koetin näyttää siltä, kuin en olisi ymmärtänyt ja olisin ollut\nlevollinen, mutta huonolla menestyksellä, sen näin hänen kasvoistaan.\n\n\"Minä en aio antaa juosta itseäni kumoon, Copperfield\", pitkitti hän,\nhäijyllä riemulla kohottaen sitä kasvojensa osaa, jossa hänen punaiset\nkulmakarvansa olisivat olleet, jos hänellä olisi ollut mitään\nsemmoisia, \"ja minä koetan, mitä voin, tehdäkseni loppua tästä\nystävyydestä. Minä en hyväksy sitä. Minä en huoli, vaikka myönnän\nteille, että minulla on jotenkin nureksivainen luonto ja että tahdon\ntorjua pois kaikkia päälletunkioita. Minä en mene tieten taiten\nsemmoiseen paikkaan, jossa voidaan juonitella minua vastaan\".\n\n\"Te juonittelette aina itse ja luulette, että kaikki muut tekevät\nsamoin\", sanoin minä.\n\n\"Ehkä niin, Master Copperfield\", vastasi hän. \"Mutta minä olen saanut\nyhden johdattavan syyn, niinkuin asiakumppanini oli tapa sanoa, ja minä\npidän kiinni siitä kynsin hampain. Minua ei saa polkea peräti paljon,\nvaikka olen halpa henkilö. Minä en siedä ihmisiä tielläni. Heidän\ntäytyy todella väistyä edestäni, Master Copperfield!\"\n\n\"Minä en ymmärrä teitä\", arvelin minä.\n\n\"Vai ette ymmärrä?\" vastasi hän, ruumistansa rytkyttäen. \"Minä\nkummastelen sitä, Master Copperfield, koska tavallisesti olette niin\nterävä! Minä koetan toisten olla selvempi. -- Onko tuo ratsastaja, joka\nsoittaa portilla, Mr. Maldon, Sir?\"\n\n\"Siltä näyttää\", vastasin minä niin huolimattomasti kuin voin.\n\nUriah pysähtyi heti kesken puhettansa, pisti kätensä isojen\npolvi-lumpioinsa väliin ja meni täyteen mutkaan naurusta. Aivan\näänettömästä naurusta. Ei tikahustakaan kuulunut hänestä. Hänen ilkeä\nkäytöksensä ja erittäin tämä loppukohta inhotti minua niin, että\nkäännyin pois ilman sen enempää ja jätin hänet puutarhaan mutkistuneena\nseisomaan, niinkuin linnunpeloituksen, jolla ei ole mitään tukea.\n\nSe ei ollut sinä iltana, vaan niinkuin hyvin muistan, toisena iltana\nsiitä, eräänä lauantai-päivänä, kuin vein Agnesin Doraa tervehtimään.\nMinä olin edeltäpäin puhunut tästä käynnistä Miss Lavinian kanssa, ja\nAgnesia odotettiin teen ajaksi.\n\nMinä olin hämmennyksissä ylpeydestä ja levottomuudesta; ylpeä olin\nrakkaan pikku morsiameni puolesta ja levoton, kun ajattelin, pitäisikö\nAgnes hänestä vai ei. Koko Putney'n matkalla, jolloin Agnes istui\npostivaunujen sisäpuolella ja minä ulkopuolella, kuvasin Doraa\nitsekseni jokaisessa niissä sievissä muodoissa, jotka niin hyvin\ntunsin, milloin päättäen, että soisin hänen näyttävän juuri\nsemmoiselta, kuin hän näytti sillä tai sillä erällä, milloin epäillen,\nenkö mieluisammin soisi, että hän näyttäisi semmoiselta, kuin hän\nnäytti jollakin muulla erällä, ja melkein kiduttaen itseäni kuumeesen\nnäillä ajatuksilla.\n\nMinä en epäillyt, että hän kaikissa tapauksissa olisi hyvin kaunis;\nmutta kävi niin, ettei hän koskaan minun silmissäni ollut näyttänyt\nniin kauniilta. Hän ei ollut vierashuoneessa, kun esittelin Agnesia\nhänen pienille tädeillensä, vaan pysyi ujosti jossakin syrjäpuolella.\nMinä tiesin nyt, mistä etsiä häntä, ja löysin kuin löysinkin hänet taas\nkäsillänsä korviaan peittämästä saman raskaan, vanhan oven takaa.\n\nEnsiksi hän ei tahtonut ollenkaan tulla esiin, mutta sitten hän pyysi\nviisi minutia aikaa minun kelloni mukaan. Kun hän viimein pisti\nkäsivartensa kainalooni, että veisin hänet vierashuoneesen, punottivat\nhänen viehättävät pikku kasvonsa eivätkä ne olleet koskaan olleet niin\nsievät. Mutta kun tulimme sisään vierashuoneesen ja ne kävivät\nvaaleiksi, olivat ne kymmentä tuhatta kertaa sievemmät.\n\nDora pelkäsi Agnesia. Hän oli sanonut minulle, että hän tiesi, että\nAgnes oli \"niin kovasti järkevä\". Mutta kun hän havaitsi, että Agnes\nnäytti yhtä haavaa niin iloiselta ja totiselta, niin miettivältä ja\nniin hyvältä, huudahti hän vähän iloisesta hämmästyksestä, syleili\nystävällisesti Agnesia ja nojasi viatonta poskeansa hänen kasvojansa\nvastaan.\n\nMinä en ollut koskaan ollut niin onnellinen. Minä en ollut koskaan\nollut niin tyytyväinen kuin nyt, kun näin näitten molempien istuvan\nvieretysten; kun näin pikku lemmittyni niin luonnollisesti katsovan\nylös noihin sydämellisiin silmiin; kun näin sen hellän, ihanan katseen,\njonka Agnes loi häneen.\n\nMiss Lavinia ja Miss Clarissa ottivat omalla tavallansa osaa ilooni. Se\noli kaikkein hupaisin teepöytä mailmassa. Miss Clarissa emännöitsi.\nMinä leikkasin ja jakelin makeaa anis-kakkua -- pienet sisarukset\nolivat, niinkuin linnut, halukkaat noukkimaan ylös siemeniä ja\ntökkimään sokuria; Miss Lavinia katseli meitä hyvän-suovalla suojelian\nmuodolla, niinkuin meidän onnellinen rakkautemme olisi ollut kokonaan\nhänen tekonsa; ja me olimme täydellisesti tyytyväiset itseemme ja\ntoinen toiseemme.\n\nAgnesin leppeä iloisuus voitti kaikkein sydämet. Hänen levollinen\nosan-ottonsa kaikkiin, mikä huvitti Doraa; hänen tapansa tutustua\nJip'in kanssa (joka kohta taipui); hänen hauska menetyksensä, kun Dora\nhäpesi tulemasta tavalliseen paikkaansa minun viereeni; hänen ujo\narmautensa ja luonteva käytöksensä, joka houkutteli esiin joukon\npunehtuvia pieniä luottamuksen osoituksia Doran puolelta, kaikki nämät\nnäyttivät saattavan seuramme mielihyvän korkeimmillensa.\n\n\"Minä olen niin iloissani\", sanoi Dora teen jälkeen, \"että pidät minut\nhyvänä. Minä en luullut, että pitäisit; ja minä kaipaan enemmän, kuin\nkoskaan, rakkautta nyt, kun Julia Mills on lähtenyt\".\n\nTätä en, ohimennen, ole muistanut mainita. Miss Mills oli purjehtinut\npois, ja Dora ja minä olimme käyneet isossa Itä-Indian kulkiassa\nGravesand'issa häntä saattamassa; ja meille oli murkinaksi tarjottu\nsokuroittua inkivääriä ja guavaa ja muita semmoisia herkkuja; ja me\nolimme jättäneet Miss Mills'in saranatuolille peräkannelle itkemään,\niso, uusi päiväkirja kainalossa, jossa ne omantakeiset ajatukset, joita\nvaltameren miettiminen herätti, olivat säilytettävät lukon ja avaimen\ntakana.\n\nAgnes vastasi, että hän pelkäsi, etten minä ollut kuvannut häntä\nhyvältä puolelta, mutta Dora oikaisi tämän heti.\n\n\"Voi, ei!\" sanoi hän, pudistaen kiharoitansa minulle; \"se oli pelkkää\nylistystä. Hän panee niin suurta arvoa sinun ajatukseesi, että minä\noikein pelkäsin sitä\".\n\n\"Minun hyvä ajatukseni ei voi enentää hänen rakkauttansa muutamiin\nhenkilöihin, joita hän tuntee\", lausui Agnes hymyillen; \"minun\najatustani ei maksa vaivaa kuulustella\".\n\n\"Mutta suo minulle hyvä ajatuksesi, jos voit\", sanoi Dora hyväilevällä\ntavallansa.\n\nMeitä nauratti, että Dora kaipasi rakkautta, ja Dora sanoi, että minä\nolin tyhmä, kuin hanhi, ja ettei hän pitänyt minusta ollenkaan, ja\nlyhyt ilta lensi pois köykäisillä siivillä. Se aika oli käsillä,\njolloin vaunujen oli määrä noutaa meitä. Minä seisoin yksinään kaminin\nedessä, kun Dora tuli hiljaa hiipien sisään, antaaksensa minulle tuota\ntavallista, kallista pikku suudelmaa, ennenkuin lähdin.\n\n\"Etkö luule, Doady, että, jos Agnes kauan olisi ollut minun ystäväni,\nminä ehkä olisin ollut paljon järkevämpi?\" lausui Dora, samalla kuin\nhänen kirkkaat silmänsä loistivat hyvin kirkkaasti ja hänen pikku oikea\nkätensä ilman aikojaan piteli yhtä takkini nappia.\n\n\"Mitä joutavia, lemmittyni!\" sanoin minä.\n\n\"Pidätkö sinä sitä joutavana?\" vastasi Dora, minua katselematta.\n\"Oletko varma, että se on joutavaa?\"\n\n\"Tietysti olen!\"\n\n\"Minä olen unhottanut\", arveli Dora, yhä sormien nappia, \"kuinka Agnes\nja sinä olette sukua, sinä rakas, häijy poika\".\n\n\"Ei mitään likeistä sukua\", vastasin minä; \"mutta me kasvatettiin\nyhdessä, niinkuin veli ja sisar\".\n\n\"Minua kummastuttaa, minkä vuoksi sinä milloinkaan rakastuit minuun?\"\nlausui Dora, ryhtyen toiseen takkini nappiin.\n\n\"Kenties sen vuoksi, etten voinut nähdä sinua, sinua rakastamatta,\nDora!\"\n\n\"Entä, jollet koskaan olisi nähnyt minua\", sanoi Dora, siirtyen toiseen\nnappiin.\n\n\"Entä, jollemme koskaan olisi syntyneet!\" vastasin minä iloisesti.\n\nMinä mietiskelin, mitä hän ajatteli, sillä välin kuin ihmettelevällä\näänettömyydellä katselin sitä pientä, lauheata kättä, joka kulki\ntakkini nappiriviä ylös, ja sitä kiharaa tukkaa, joka tulvasi rintaani\nvastaan, ja ripsiä hänen maahan luotujen silmiensä ympäri, jotka hiukan\nkohosivat hänen leikkiviä sormiansa seuratessaan. Viimein hän oli\nkokonaan nostanut silmänsä ylös minun silmiäni kohden ja seisoi\nvarpaillaan, antaaksensa, enemmän miettiväisenä, kuin tavallisesti,\nminulle tuota kallista pikku suudelmaa -- kerran, kahdesti, kolmesti --\nja kiirehti ulos huoneesta.\n\nHe tulivat kaikki yhdessä takaisin viiden minutin perästä, ja Doran\nouto miettiväisyys oli silloin kokonaan mennyt. Hän päätti nauraen,\nettä Jip näyttäisi kaikki opitut temppunsa, ennenkuin vaunut tulivat.\nNe veivät jonkun aikaa (ei niin paljon moninaisuutensa vuoksi, kuin\npäinvastoin Jip'in vastahakoisuuden tähden) eivätkä olleet vielä\npäättyneet, kun vaunut kuuluivat portilta. Agnes ja hän erosivat\nnopeasti, mutta hellästi toisistaan; ja Doran oli määrä kirjoittaa\nAgnes'ille (joka ei saisi huolia, vaikka hänen kirjeensä olivat vähän\nhullunkuriset, sanoi hän) ja Agnes'in oli määrä kirjoittaa Doralle.\nToistamiseen he erosivat vaunun ovella ja kolmannen erän, kun Dora,\nMiss Lavinian nuhteista huolimatta, kerran vielä tuli juosten ulos\nvaununakkunan luo muistuttamaan Agnesia kirjeistä ja pudistamaan\nkiharoitansa minulle, tuolla kun istuin kuskinlaudalla. Meidän oli\nmäärä astua postivaunuista likellä Covent Garden'ia, josta meidän\ntoisilla vaunuilla tuli lähteä Highgate'en. Tällä väli-aikaisella,\nlyhyellä kävelyllä odotin levottomasti, että Agnes kiittäisi Doraa.\nVoi, mikä ylistys se oli! Kuinka hartaasti ja innokkaasti hän\nhellimpään huostaani uskoi sen sievän olennon, jonka olin voittanut ja\njonka kaikki teeskentelemättömät sulot hän asetti parhaasen valoon\neteeni! Kuinka vakavasti, vaikka hyvänsävyisesti hän muistutti minulle,\nminä kalliina talletuksena tuo orpolapsi oli minulle annettu!\n\nMinä en ollut milloinkaan rakastanut Doraa niin syvästi ja totisesti,\nkuin sinä iltana rakastin häntä. Kun taas olimme astuneet maahan ja\ntähtien valossa kävelimme pitkin sitä levollista tietä, joka johdatti\ntohtorin asuntoon, sanoin Agnesille, että sain kiittää häntä siitä.\n\n\"Kun istuit hänen vieressänsä\", sanoin minä, \"näytit olevan yhtä paljon\nhänen suojelus-enkelinsä, kuin minun; ja sinä näytät semmoiselta\nnytkin, Agnes\".\n\n\"Huono enkeli\", vastasi hän, \"mutta uskollinen\".\n\nHänen heleä äänensä tunki niin suorastaan sydämeeni, että minusta\ntuntui luonnolliselta vastata:\n\n\"Se iloisuus, joka on sinussa, Agnes (eikä kenessäkään muussa, jonka\nminä koskaan olen nähnyt), on niin palannut, minä olen huomannut sen\ntänään, että rupeen toivomaan, että olet onnellisempi kodissasi?\"\n\n\"Minä olen onnellisempi omassa sydämessäni\", lausui hän; \"mieleni\ntuntuu niin iloiselta ja huokealta\".\n\nMinä katselin noita levollisia, ylöspäin käännettyjä kasvoja ja\najattelin, että tähdet ne niin jaloiksi saattivat.\n\n\"Kotona ei ole mitään muutosta tapahtunut\", lausui Agnes tuokion\nperästä.\n\n\"Ei mitään uutta viittausta\", sanoin minä -- \"minä en tahtoisi surettaa\nsinua, Agnes, mutta en voi olla kysymättä -- viittausta siihen, josta\nviimein erotessamme puhuimme?\"\n\n\"Ei, ei mitään\", vastasi hän.\n\n\"Minä olen ajatellut sitä niin paljon\".\n\n\"Sinun tulee vähemmin ajatella sitä. Muista, että minä lopuksi luotan\nyksinkertaiseen rakkauteen ja rehellisyyteen. Älä ollenkaan pelkää\nminun puolestani, Trotwood\", lisäsi hän hetken perästä; \"sitä askelta,\njota varot minun ottavan, en koskaan ota\".\n\nVaikka luulen, etten koskaan ollut todella pelännyt sitä, kun tyvenesti\npystyin sitä ajattelemaan, lohdutti se minua sanomattomasti, kun kuulin\ntämän vakuutuksen hänen omilta, totisilta huuliltaan. Minä sanoin sen\nhänelle vakavasti.\n\n\"Ja kun täällä-käyntisi on ohitse\", sanoin minä -- \"sillä me ehkä emme\nsaa toista kertaa olla kahden kesken -- onko luultavaa, että menee\npitkä aika, rakas Agnesini, ennenkuin jälleen tulet London'iin?\"\n\n\"Arvattavasti hyvin pitkä\", vastasi hän; \"minä luulen, että on paras --\nisäni tähden -- pysyä kotona. Ei ole todennäköistä, että kohtaamme\ntoisiamme usein ensi aikoina, mutta minä aion kirjoittaa ahkerasti\nDoralle, ja me saamme usein kuulla toisistamme sitä tietä\".\n\nMe olimme nyt tohtorin talon pihalla. Alkoi jo käydä myöhäiseksi. Mr.\nStrong'in huoneen akkunasta näkyi valkeata ja, sitä osoittaen, sanoi\nAgnes minulle hyvää yötä.\n\n\"Älä sure\", hän arveli, minulle kättänsä antaessaan, \"huoliamme ja\nvastuksiamme. Minä en voi olla onnellisempi mistään, kuin sinun\nonnestasi. Jos sinä joskus voit olla avuksi minulle, luota siihen, että\nanon sitä sinulta. Jumala siunatkoon sinua aina!\"\n\nHänen hohtavassa hymyssään ja näissä viimeisissä hänen iloisen äänensä\nsävelissä tuntui minusta taas, kuin olisin nähnyt ja kuullut pikku\nDorani hänen seurassaan. Minä seisoin hetken portinkäytävässä ja\nkatselin tähtiä, sydän täynnä rakkautta ja kiitollisuutta, ja astuin\nsitten verkalleen pois. Minä olin tilannut yö-sijaa läheisessä\nravintolassa ja olin juuri portista menemälläni, kun sattumalta\nkäännyin ja näin valkeata tohtorin lukuhuoneessa. Päähäni tuli se\npuoleksi moittiva ajatus, että hän oli työskennellyt sanakirjassansa\nilman minun avuttani. Saadakseni nähdä, oliko laita niin, ja kaikissa\ntapauksissa toivottaakseni hänelle hyvää yötä, jos hän vielä istuisi\nkirjojensa vieressä, palasin minä ja, astuen hiljaisesti eteishuoneen\nläpi ja varovasti avaten ovea, katsoin sisään.\n\nEnsimäinen henkilö, jonka varjostetun lampun himmeässä valossa\nihmeekseni näin, oli Uriah. Hän seisoi aivan likellä lamppua, toinen\nluurangon-käsi suun edessä ja toinen nojaten tohtorin pöytään. Tohtori\nistui lukutuolissansa, peittäen kasvojansa käsillään. Kovasti\nhuolestuneena ja hämmentyneenä kumartui Mr. Wickfield eteenpäin,\nepäileväisesti koskien tohtorin käsivartta.\n\nSilmänräpäyksen aikaa arvelin, että tohtori oli kipeä. Minä astuin\nnopeasti askeleen eteenpäin tässä luulossa, kun kohtasin Uriah'n silmän\nja näin, kuinka asian laita oli. Minä olisin peräytynyt, mutta tohtori\nviittasi minulle, etten menisi, ja minä jäin.\n\n\"Kaikissa tapauksissa\", muistutti Uriah, luikerruttaen ilkeätä\nruumistansa, \"sopii meidän pitää ovea kiinni. Meidän ei tarvitse\nlevittää tätä _kaikille_ kaupungissa\".\n\nJonka sanottuaan hän varpaillansa meni oven luo, jonka minä olin\njättänyt auki, ja sulki sen tarkasti. Hän palasi sitten takaisin ja\nrupesi entiseen asemaansa. Hänen äänessään ja käytöksessään ilmestyi\njonkunlainen sääliväinen into, jota hän oli kiihkeä osoittamaan ja joka\n-- ainakin minun silmissäni -- inhotti enemmän, kuin mikään muu hänen\nmenetyksensä.\n\n\"Minä olen, Master Copperfield, katsonut velvollisuudekseni\", lausui\nUriah, \"ilmoittaa tohtori Strong'ille, mitä te ja minä jo olemme\nkeskustelleet. Te ette ymmärtäneet minua kokonaan, eikö niin?\"\n\nMinä katsahdin häneen, mutta en vastannut mitään, ja, astuen hyvän\nvanhan opettajani viereen, lausuin muutamia sanoja, joilla koetin\nlohduttaa ja rohkaista häntä. Hän laski kätensä olkapäälleni, niinkuin\nhänen oli ollut tapa tehdä, kun olin pieni poika, mutta ei nostanut\nylös harmaata päätänsä.\n\n\"Kosk'ette ymmärtäneet minua, Master Copperfield\", jatkoi Uriah samalla\npalveliaalla käytöksellä, \"uskallan tässä ystävien kesken nöyrästi\nmainita, että olen huomauttanut tohtori Strong'ia Mrs. Strong'in\nmenetyksestä. Minusta on kovasti vastahakoista, vakuutan teille,\nCopperfield, sekaantua näin ikävään seikkaan, mutta niinkuin nyt on,\notamme kaikki osaa semmoiseen asiaan, joka ei saisi olla. Tätä minä\ntarkoitin, Sir, sillä kertaa, kuin ette ymmärtäneet minua\".\n\nMinä kummastelen nyt, kun muistan hänen katsantonsa, etten tarttunut\nhänen kaulukseensa ja koettanut pudistaa henkeä hänen ruumiistansa.\n\n\"Minä tosin en silloin puhunut oikein selvästi\", jatkoi hän, \"ettekä\ntekään. Tietysti olimme molemmat taipusat karttamaan semmoista asiaa.\nMinä olen kuitenkin viimein päättänyt puhua suoraan; ja minä olen\nmaininnut tohtori Strong'ille, että -- sanoitteko mitään, Sir?\"\n\nSe oli tohtori, joka oli voihkaissut. Tämän äänen olisi pitänyt\nliikuttaa jokaisen sydäntä, ajattelin minä, mutta se ei vaikuttanut\nollenkaan Uriahan.\n\n\"-- olen maininnut tohtori Strong'ille\", jatkoi hän, \"mitä jokainen voi\nnähdä, että Mr. Maldon ja se suloinen ja miellyttävä lady, joka on\ntohtori Strong'in vaimo, ovat liian hellät toisillensa. Se aika on\ntodella tullut (koska me kaikki tätä nykyä otamme osaa semmoiseen\nasiaan, joka ei saisi olla), jolloin täytyy kertoa tohtori Strong'ille,\nettä tämä oli selvän selvä asia kaikille, ennenkuin Mr. Maldon lähti\nIndiaan; että Mr. Maldon pyysi päästäksensä takaisin ainoastaan tämän\nvuoksi; ja että hän ainoastaan tämän vuoksi yhä on täällä. Kun te\ntulitte sisään, Sir, vetosin asiakumppaniini\", jota kohden hän nyt\nkääntyi, \"että hän sanoisi tohtori Strong'ille kunniansanalla, onko\nhänellä kauan aikaa ollut tämä ajatus, vai ei. No, Mr. Wickfield, Sir!\nOlisitteko niin hyvä ja sanoisitte meille? Niin tai ei, Sir? No,\nkumppani!\"\n\n\"Jumalan tähden, rakas tohtori\", lausui Mr. Wickfield, taas laskien\nepäilevän kätensä tohtorin käsivarrelle, \"älkäät panko liian paljon\narvoa mihinkään epäluuloihin, joita minulla ehkä on ollut\".\n\n\"Kas niin!\" huudahti Uriah, pudistaen päätänsä. \"Mikä surullinen\nvahvistus, eikö niin? Häneltä! Semmoiselta vanhalta ystävältä!\nSiunatkoon sieluanne, Copperfield, kun minä en ollut muuta, kuin\nkonttoristi hänen byroossaan, olen nähnyt hänen monta kymmentä kertaa\nkovasti paheksivan suuresti surevan (sangen soveliasta hänen, isän,\npuolelta; _minä_ en suinkaan voi moittia häntä), kun hän ajatteli, että\nMiss Agnes otti osaa semmoiseen asiaan, joka ei saisi olla\".\n\n\"Rakas Strong\", lausui Mr. Wickfield vapisevalla äänellä, \"hyvä\nystäväni, minun ei tarvitse kertoa teille, että minussa on ollut se\nvika, että olen etsinyt jotakin johdattavaa syytä jokaisessa ihmisessä\nja tutkinut kaikkia tekoja ahtaan koetuskaavani mukaan. Tämän\nerehdyksen kautta ehkä olen joutunut semmoisiin epäilyksiin, kuin\nminulla on ollut\".\n\n\"Teillä on ollut epäilyksiä, Wickfield\", lausui tohtori, päätänsä ylös\nnostamatta. \"Teillä on ollut epäilyksiä\".\n\n\"Puhukaat suunne puhtaaksi, asiakumppani\", kehoitti Uriah.\n\n\"Minulla oli tosiaan kerta\", lausui Mr. Wickfield. \"Minä -- Jumala\nsuokoon minulle anteeksi -- minä luulin, että teillä itsellä oli\".\n\n\"Ei, ei, ei!\" vastasi tohtori, jonka äänessä mitä syvin suru ilmestyi.\n\n\"Minä luulin kerta\", lausui Mr. Wickfield, \"että tahdoitte lähettää\nMaldon'in ulkomaille, suotuisaa eroa aikaan saadaksenne\".\n\n\"Ei, ei, ei!\" vastasi tohtori. \"Ilahuttaakseni Annie'ta ja hankkiakseni\njotakin tointa hänen lapsuutensa kumppanille. Ei mistään muusta\nsyystä\".\n\n\"Sen minä jälestäpäin huomasin\", sanoi Mr. Wickfield. \"Minä en voinut\nepäillä sitä, kun sanoitte sitä minulle. Mutta minä luulin -- minä\npyydän teitä muistamaan sitä ahdasmielistä käsitystapaa, joka on ollut\nvaltasyntini -- että tämmöisessä tapauksessa, jossa oli niin suuri\neroitus ijässä --\".\n\n\"Sillä tapaa tulee asiaa esitellä, Master Copperfield!\" muistutti Uriah\nimartelevalla ja loukkaavalla sääliväisyydellä.\n\n\"-- niin nuori ja viehättävä lady, vaikka hän olisi kuinka\nvilpittömästi tahansa kunnioittanut teitä, kenties ainoastaan\nmaallisten etujen vuoksi suostui naimisiin. Minä en ajatellut niitä\nlukemattomia tunteita ja asianhaaroja, jotka ehkä kaikki tarkoittivat\nhyvää. Muistakaat se Jumalan tähden!\"\n\n\"Kuinka kauniisti hän esittelee asiaa!\" arveli Uriah, päätänsä\npudistaen.\n\n\"Koska aina katsoin Mrs. Strong'ia yhdeltä kannalta\", lausui Mr.\nWickfield; \"mutta kaikkien kautta, mikä on teille kallista, vanha\nystäväni, pyydän teitä ajattelemaan, mimmoinen se oli; täytyy minun\nnyt, kun ei ole mitään pakoa, tunnustaa --\".\n\n\"Ei! Ei tästä mihinkään pääse, Mr. Wickfield\", huomautti Uriah, \"kun on\nnäin pitkälle jouduttu\".\n\n\"-- että minä\", sanoi Mr. Wickfield, avuttomasti ja hajamielisesti\nkatsellen asiakumppaniansa, \"että minä epäilin Mrs. Strong'ia ja\nluulin, että hän vilpisteli velvollisuudessansa teitä kohtaan; ja että\nvälisti, jos minun täytyy sanoa kaikki, pelkäsin, että Agnes oli niin\nlikeisessä tuttavuudessa hänen kanssaan, että hän näki, mitä minä näin\ntaikka kivulloisessa teoriassani luulin näkeväni. Minä en koskaan\nmaininnut tätä kenellekään. Minä en koskaan tahtonut, että kukaan saisi\ntietää sitä. Ja vaikka teidän on kauhea kuulla tätä\", lausui Mr.\nWickfield aivan sortuneena, \"säälisitte varmaan minua, jos tietäisitte,\nkuinka minun on kauhea kertoa sitä!\"\n\nTäydellisessä luontonsa hyvyydessä ojensi tohtori kättänsä, jota Mr.\nWickfield hetken aikaa piti kädessään, pää alas painettuna.\n\n\"Minä olen varma\", lausui Uriah, joka oli nyt seuraavan vaiti-olon\naikana väännellyt ruumistansa, niinkuin meri-ankerias, \"että tämä aine\non kovin vastenmielinen jokaiselle. Mutta koska olemme menneet näin\npitkälle, täytyy minun nöyrästi mainita, että Copperfield myöskin on\nhuomannut sen\".\n\nMinä käännyin hänen puoleensa ja kysyin häneltä, kuinka hän rohkeni\nvedota minuun!\n\n\"Oh! siinä teette varsin kauniisti, Copperfield\", vastasi Uriah, ja\nhänen koko ruumiinsa liikkui aallontapaisesti, \"ja me tunnemme kaikki,\nmikä rakastettava luonto teillä on; mutta te tiedätte, että sinä\nhetkenä, kuin minä tois-iltana puhuin teidän kanssanne, te ymmärsitte,\nmitä minä tarkoitin, Copperfield. Älkäät kieltäkö sitä! Te kiellätte\nsitä hyvässä aikomuksessa, mutta älkäät tehkö sitä, Copperfield!\"\n\nMinä näin hyvin vanhan tohtorin lempeän silmän hetkeksi kääntyvän\nminuun, ja minä tunsin, että vanhojen, pahojen aavistusteni ja\nmuistojeni tunnustus oli niin selvästi kirjoitettu kasvoihini, että ne\ntäytyi huomata. Raivoamisesta ei ollut mitään hyötyä. Minä en voinut\nperäyttää niitä. Sanoin, mitä sanoin, en voinut epäyttää niitä.\n\nMe olimme taas ääneti ja pysyimme niin, siksi kuin tohtori nousi ja\nkävi pari kolme kertaa edestakaisin huoneessa. Hän palasi pian siihen\npaikkaan, jossa hänen tuolinsa seisoi; ja nojaten sen selkään ja\ntuontuostakin nostaen nenäliinaansa silmillensä semmoisella\nsuoruudella, joka minun mielestäni tuotti hänelle enemmän kunniaa, kuin\nmikään salaaminen tahansa, sanoi:\n\n\"Minua on sopinut kovasti moittia. Minä luulen, että minua on sopinut\nkovasti moittia. Minä olen asettanut yhden semmoisen, jota sydämestäni\nhellin, alttiiksi koetuksille ja parjauksille -- minä nimitän niitä\nparjauksiksi, vaikk'ei niitä olisi lausuttu kuin jonkun sisimmissä\najatuksissa -- joitten alaiseksi hän ei koskaan ilman minua olisi\njoutunut\".\n\nUriah Heep honisti nenäänsä, arvattavasti osan-ottonsa ilmoittamiseksi.\n\n\"Joitten alaiseksi Annie'ni\", lausui tohtori, \"ei koskaan ilman minua\nolisi joutunut. Gentlemanit, minä olen vanha nyt, niinkuin tiedätte;\nminä tunnen tänä iltana, ettei minulla ole paljon, jota varten elän.\nMutta henkeni -- henkeni -- sen kalliin ladyn uskollisuuden ja kunnian\npuolesta, joka on ollut tämän keskustelun esineenä!\"\n\nVaikka kaikkein paras ritarillisuuden perikuva, kaikkein kauniin ja\nromantillisin maalarin ihanne olisi eläväksi olennoksi muuttunut,\nei se olisi voinut sanoa tätä suuremmalla ja liikuttavammalla\narvokkaisuudella, kuin suora, vanha tohtori sanoi.\n\n\"Mutta minä en ole valmis\", jatkoi hän, \"kieltämään -- ehkä olisin\nitsekään tietämättä jossakin määrässä ollut valmis myöntämään -- että\nolen vastoin tahtoani houkutellut tämän ladyn onnettomaan avioliittoon.\nMinä olen itse kokonaan tottumaton mitään havaitsemaan, enkä voi muuta\nkuin uskoa, että useitten eri-ikäisten ja eri asemissa olevien ihmisten\nhavainnot, jotka kaikki aivan selvästi viittaavat samaan suuntaan\n(vieläpä niin luonnollisesti), ovat tarkemmat, kuin minun\".\n\nNiinkuin toisessa paikassa olen sanonut, olin usein ihmetellyt\ntohtorin lempeätä käytöstä nuorekasta vaimoansa kohtaan, mutta se\nkunnioittavainen hellyys, jota hän koko ajan tässä tilaisuudessa\nosoitti vaimonsa suhteen, ja se arvoisa tapa, jolla hän torjui luotansa\nvähintäkin epäilystä tämän viattomuudesta, koroittivat häntä\nsanomattomasti minun silmissäni.\n\n\"Minä näin tämän ladyn\", lausui tohtori, \"kun hän oli varsin nuori.\nMinä otin hänet puolisokseni, kun hänen luonteensa tuskin oli\ntäydellisesti muodostunut. Minkä verran se oli kehkeynyt, oli minun\nollut onni kehittää sitä. Minä tunsin hänen isänsä hyvin. Minä tunsin\ntytönkin hyvin. Rakkaudesta kaikkiin hänen ihaniin ja hyviin\nominaisuuksiinsa olin opettanut hänelle, mitä voin. Jos tein hänelle\nvääryyttä, niinkuin pelkään tehneeni, edukseni käyttäen (mutta minä en\nkoskaan aikonut sitä) hänen kiitollisuuttansa ja harrasta\nmieltymystään, pyydän sydämessäni anteeksi tältä ladyltä!\"\n\nHän astui huoneen poikki, ja tultuaan takaisin samaan paikkaan piti hän\nkiinni tuolista kädellään, joka vapisi, niinkuin hänen matala, totinen\näänensäkin.\n\n\"Hänellä oli minusta, luulin minä, jonkunlainen turva elämän vaaroja ja\nvaiheita vastaan. Minä olin siinä uskossa, että, vaikka olimme\nerilaiset vuosien suhteen, hän voisi elää tyvenesti ja tyytyväisesti\nminun kanssani. Minä en sulkenut pois ajatuksistani sitä aikaa, jolloin\nminä jättäisin hänet vapaaksi ja hän vielä oli nuori ja kaunis, mutta\nhänen järkensä enemmän kypsynyt -- en, gentlemanit -- kunniani kautta!\"\n\nHänen vaatimaton ulkomuotonsa näytti kirkastavan hänen\nuskollisuudestansa ja jaloudestaan. Jokaisella sanalla, jonka hän\nlausui, oli semmoinen voima, jota ei mikään muu sulo olisi voinut sille\nantaa.\n\n\"Elämäni tämän ladyn kanssa on ollut hyvin onnellinen. Tähän iltaan\nsaakka on minulla ollut ainainen tilaisuus siunata sitä päivää, jona\ntein niin suuren vääryyden hänelle\".\n\nHänen äänensä, joka vapisi yhä enemmän, kun hän lausui näitä sanoja,\nseisahtui tuokioksi; sitten hän jatkoi:\n\n\"Kerran unelmastani herätettynä -- minä olen tavalla taikka toisella\nkoko elin-aikani ollut jonkunlainen uneksija raukka -- näen, kuinka\nluonnollista on, että vaimoni jonkunlaisella ikävällä muistaisi vanhaa\nlapsuuden ystäväänsä ja ikä-kumppaniansa. Että hän katselee häntä\njonkunlaisella viattomalla kaipauksella, jonkunlaisilla nuhteettomilla\najatuksilla siitä, mikä olisi voinut olla ilman minua, se on, pelkään\nminä, liian totta. Paljon semmoista, jota olen nähnyt, mutta en pannut\nmieleeni, on tänä viimeisenä, koettavana tuntina palannut eteeni\nuudella merkityksellä. Mutta ulkopuolella sitä, gentlemanit, ei saa\nkoskaan yhdistää yhtä epäilyksen sanaa, ei yhtä henkäystäkään tämän\nkalliin ladyn nimeen\".\n\nVähäksi aikaa hänen silmänsä syttyi ja hänen äänensä oli luja; vähän\naikaa oli hän vaiti jälleen. Sitten hän jatkoi taas, niinkuin ennen:\n\n\"Minun ei nyt ole jälellä muuta, kuin niin nöyrästi, kuin mahdollista,\nkantaa tietoa siitä onnettomuudesta, jonka olen aikaan saanut. Vaimoni\nse on, jonka tulee syytöksiä tehdä; ei minun. Minun on velvollisuus\nsuojella häntä vääriä ajatuksia vastaan, julman vääriä ajatuksia\nvastaan, joita eivät edes ystäväni ole voineet välttää. Mitä enemmän\nitseksemme elämme, sitä paremmin voin sitä tehdä. Ja kun se aika tulee\n-- tulkoon se pian, jos se on Hänen armollinen tahtonsa! -- jolloin\nkuolemani vapauttaa hänet pakosta, silloin minä rajattomalla\nluottamuksella ja rakkaudella ummistan silmäni hänen kunnioitetuilta\nkasvoiltaan ja jätän hänet surutonna kohtaamaan onnellisempia ja\nkirkkaampia päiviä\".\n\nMinä en saattanut nähdä häntä niiltä kyyneliltä, joita hänen\nvakavuutensa ja hyvyytensä, niin suuresti kaunistuen hänen\nyksinkertaisesta käytöksestään ja niin suuresti tätä kaunistaen,\ntuottivat silmiini. Hän oli astunut oven luo ja lisäsi:\n\n\"Gentlemanit, minä olen näyttänyt teille sydämeni. Minä olen varma,\nettä pidätte sitä kunniassa. Mitä tänä iltana olemme puhuneet, siitä ei\nsaa koskaan enää puhua. Wickfield, tukekaat minua vanhan ystävän\nkäsivarrella toiseen kerrokseen!\"\n\nMr. Wickfield kiirehti hänen luoksensa. Sanaakaan vaihtamatta menivät\nhe verkalleen ulos huoneesta yhdessä, sillä välin kuin Uriah katseli\nheitä.\n\n\"No, Master Copperfield!\" lausui Uriah, leppeästi kääntyen minun\npuoleeni. \"Asia ei ole kokonaan muodostunut semmoiseksi, kuin olisi\nsopinut toivoa, sillä tuo vanha opinmies -- mikä oivallinen mies! -- on\nyhtä sokea kuin tiilikivi; mutta _se_ perhe on nyt toimitettu pois\ntieltä, luulen minä!\"\n\nMinun ei tarvinnut muuta, kuin kuulla hänen äänensä, kun jo vimmastuin\nniin mielettömästi, etten ole koskaan ennen enkä jälestäpäin siinä\nmäärässä vimmastunut.\n\n\"Te konna\", sanoin minä, \"mitä tarkoitatte, kun sekoitatte minut\njuoniinne? Kuinka rohkenette, petollinen koira, vedota minuun juuri\nnyt, niinkuin olisimme yhdessä keskustelleet siitä?\"\n\nKun sillä tapaa seisoimme vastakkain, näin minä niin selvästi hänen\nkasvojensa salaisesta riemusta, mitä jo ennen täydellisesti tiesin\n(minä tarkoitan, että hän oli tyrkyttänyt luottamuksensa minulle, varta\nvasten minua pahoittaaksensa, sekä juuri tässä asiassa virittänyt ansan\neteeni), etten voinut kauemmin hillitä itseäni. Koko hänen laiha\nposkensa oli tuossa houkutellen edessäni, ja minä löin häntä\nkämmenelläni semmoisella voimalla, että sormiani pisteli, niinkuin\nolisin polttanut ne.\n\nHän tarttui käteeni, ja me seisoimme tässä asemassa, katsellen\ntoisiamme. Me seisoimme tällä tapaa kauan; kylläksi kauan, että minä\nnäin sormieni valkoisten jälkien katoavan hänen tulipunaisesta\nposkestaan ja jättävän sen vielä punaisemmaksi.\n\n\"Copperfield\", sanoi hän viimein, huohottaen, \"oletteko jättäneet\njärkenne hyvästi?\"\n\n\"Minä olen jättänyt teidät hyvästi\", vastasin minä, temmaten irti\nkäteni. \"Te viheliäinen, minä en tahdo tietää teistä enää\".\n\n\"Ettekö tahdo?\" sanoi hän, poskensa tuskasta pakoitettuna nostamaan\nylös kättänsä. \"Ehkä teidän on mahdoton välttää sitä. Eikö tämä nyt ole\nkiittämättömästi tehty teiltä?\"\n\n\"Minä olen kylläksi usein osoittanut teille\", arvelin minä, \"että\nylenkatson teitä. Minä olen nyt osoittanut sitä vielä selvemmin.\nMiksi minä pelkäisin, että teette pahinta, mitä voitte, kaikille\nympärillänne? Mitä muuta olette koskaan tehneet?\"\n\nHän ymmärsi täydellisesti tämän viittauksen niihin syihin, jotka tähän\nsaakka olivat ehkäisseet minua keskusteluissani hänen kanssansa. Minä\nmelkein luulen, etten olisi tullut lyöneeksi eikä viitanneeksi, jollen\nsinä iltana olisi kuullut tuota vakuutusta Agnesilta. Mutta se on\nvähäpätöinen asia.\n\nOltiin taas kauan vaiti. Kun hänen silmänsä katselivat minua, näyttivät\nne vivahtelevan jokaisella tavalla, joka voi tehdä silmät rumaksi.\n\n\"Copperfield\", lausui hän, ottaen pois kätensä poskeltaan, \"te olette\naina vastustaneet minua. Minä tiedän, että aina vastustitte minua Mr.\nWickfield'in luona\".\n\n\"Te saatte ajatella, mitä tahdotte\", sanoin minä, yhä kiehuen vihasta.\n\"Jollei se ole totta, sitä soveliaampi teille\".\n\n\"Vaan kuitenkin minä aina pidin teistä, Copperfield!\" vastasi hän.\n\nMinä en viitsinyt vastata hänelle mitään, ja hattuuni tarttuen aioin\nlähteä yö-majaani, kun hän astui minun ja oven väliin.\n\n\"Copperfield\", lausui hän, \"jokaisessa riidassa täytyy olla kaksi\npuoluetta. Minä en tahdo olla toinen\".\n\n\"Te saatte mennä hiiteen!\" arvelin minä.\n\n\"Älkäät sanoko niin!\" vastasi hän. \"Minä tiedän, että jälestäpäin\nolette pahoillanne. Kuinka voitte saattaa itsenne niin paljon alemmaksi\nminua, että näytätte näin pahaa sisua? Mutta minä annan anteeksi\nteille\".\n\n\"Te annatte anteeksi minulle!\" toistin minä halveksien.\n\n\"Niin annan, ettekä te voi välttää sitä\", vastasi Uriah. \"Kun\najattelee, että karkaatte _minuun_, joka aina olen ollut teidän\nystävänne! Mutta ei voi olla mitään riitaa ilman kaksi puoluetta, enkä\nminä tahdo olla toinen. Minä aion olla ystävä teille vastoin tahtoanne.\nNiin, nyt tiedätte, mitä teidän tulee odottaa\".\n\nTarpeellista oli pitää tätä keskustelua (hänen osansa siinä oli kovin\nverkkainen, minun kovin nopea) matalalla äänellä, ettei talon väki\nhäirittyisi tähän sopimattomaan aikaan, eikä se mielentilaani\nparantanut, vaikka kiivauteni alkoi jähtyä. Sanoen hänelle vaan, että\nhäneltä odotin, mitä aina olin odottanut koskaan pettymättä, avasin\noven päin häntä, niinkuin hän olisi ollut iso pähkinä, joka oli\nasetettu siihen rikottavaksi, ja menin ulos huoneesta. Mutta ei hänkään\nmaannut siellä, vaan äitinsä asunnossa; ja ennenkuin minä olin astunut\nmonta sataa kyynärää, saavutti hän minut.\n\n\"Te tiedätte, Copperfield\", lausui hän korvaani (minä en kääntänyt\npäätäni), \"että olette aivan väärässä asemassa\"; jonka asian minä\ntunsin todeksi ja joka ärsytti minua vielä enemmän; \"te ette voi tehdä\ntätä miksikään hyväksi työksi ettekä voi välttää, että minä annan\nteille anteeksi. Minä en aio mainita sitä äidille eikä kenellekään\nelävälle hengelle. Minä olen päättänyt antaa anteeksi teille. Mutta\nminä kummastelen, että nostitte kättänne semmoista vastaan, jonka\ntiesitte niin halvaksi!\"\n\nMinusta tuntui, kuin olisin ollut melkein yhtä kurja, kuin hän. Hän\ntunsi minut paremmin, kuin minä itse. Jos hän olisi lyönyt takaisin\ntaikka suoraan suututtanut minua, olisi se lohduttanut minua ja\noikeuttanut käytöstäni; mutta hän oli laskenut minut hiljaiselle\ntulelle, jolla makasin vaivoissani puolen yötä.\n\nAamulla, kun lähdin ulos, soivat aamukellot kirkkoon, ja Uriah käveli\nedestakaisin äitinsä kanssa. Hän puhutteli minua, niinkuin ei mitään\nolisi tapahtunut, enkä minä voinut muuta, kuin vastata. Minä olin\nlyönyt häntä kylläksi kovasti, että hänen hampaitansa oli ruvennut\nsärkemään, arvaan minä. Ainakin olivat hänen kasvonsa sidotut mustalla,\nsilkkisellä nenäliinalla, joka, kun hattu oli asetettu sen päälle, ei\nsuinkaan parantanut hänen ulkomuotoansa. Minä kuulin, että hän\nmaanantai-aamuna meni erään hammaslääkärin luo Londoniin ja otatti pois\nyhden hampaan. Minä toivon, että se oli kaksinkertainen.\n\nTohtori ilmoitti, ettei hän voinut oikein hyvin, ja pysyi itsekseen\nmelkoisen osan jokaisesta päivästä niin kauan, kuin vieraat viipyivät.\nAgnes ja hänen isänsä olivat olleet poissa viikon aikaa, ennenkuin\nrupesimme tavalliseen työhömme. Päivää ennen kuin se uudestaan alkoi,\nantoi tohtori omin käsin minulle kokoon-taitetun kirjeen, joka ei ollut\nkiinni lakattu. Se oli adresseerattu minulle ja teroitti muutamilla\nlempeillä sanoilla minuun, etten milloinkaan enää koskisi tuon illan\npuheisin. Minä olin uskonut asian tädilleni, mutta ei kenellekään\nmuulle. Se ei ollut semmoinen asia, josta minun olisi sopinut Agnesin\nkanssa keskustella, eikä Agnesilla suinkaan ollut vähintäkään\naavistusta siitä, mitä oli tapahtunut.\n\nEikä liioin Mrs. Strong'illakaan silloin, siitä olin vakuutettu. Monta\nviikkoa kului, ennenkuin näin vähintäkään muutosta hänessä. Se tuli\nvitkalleen, niinkuin pilvi tyvenellä ilmalla. Ensiksi hän näytti\nkummastelevan sitä lempeätä sääliä, jolla tohtori puhutteli häntä, ja\ntämän tahtoa, että hänen äitinsä tulisi asumaan heille, virkistääksensä\nhänen elämänsä kolkkoa yksitoikkoisuutta. Usein kun olimme työssä ja\nMrs. Strong istui tohtorin vieressä, näin hänen pysähtyvän ja\nkatselevan tohtoria noilla muistettavilla kasvoilla. Sittemmin näin\nhänen välisti nousevan, silmät täynnänsä kyyneliä, ja astuvan ulos\nhuoneesta. Vähitellen jonkunlainen onneton varjo laskeusi hänen\nihanille kasvoillensa ja synkkeni päivästä päivään. Mrs. Markleham oli\nnyt ainainen asukas talossa; mutta hän puhui vaan puhumistaan eikä\nnähnyt mitään.\n\nSitä myöden kuin tämä muutos verkalleen valloitti Annie'n, joka ennen\noli niinkuin päivänpaiste tohtorin huoneessa, kävi tohtorikin\nulkomuodoltaan vanhemmaksi ja totisemmaksi; mutta hänen suopea\nluontonsa, hänen levollinen, ystävällinen käytöksensä ja hänen hellä\nhuolenpitonsa Mrs. Strong'ista lisääntyivät, jos niitten oli\nmahdollinen lisääntyä. Minä näin hänen kerta varhain aamulla, kun oli\nMrs. Strong'in syntymäpäivä ja tämä tuli istumaan akkunan viereen sillä\naikaa kuin me olimme työssä (jota hän aina oli tehnyt, mutta nyt alkoi\ntehdä aralla ja epäilevällä katsannolla, joka minusta tuntui hyvin\nliikuttavalta), ottavan vaimonsa otsan käsiensä väliin, suutelevan sitä\nja hätäisesti menevän pois niin heltyneenä, ettei hän voinut jäädä\nhuoneesen. Minä näin Mrs. Strong'in seisovan, niinkuin kuvapatsas, kun\ntohtori oli mennyt, ja sitten painavan alas päätänsä, panevan kätensä\nristiin ja itkevän, en saata sanoa, kuinka katkerasti.\n\nTämän tapauksen jälkeen näytti minusta toisinaan, kuin Mrs. Strong\nolisi koettanut puhutella myöskin minua, kun lomahetkinä olimme jääneet\nitseksemme. Mutta hän ei koskaan lausunut sanaakaan. Tohtorilla\noli aina joku uusi tuuma, kuinka hänen vaimonsa kävisi ulkona\nhuvittelemassa äitinsä kanssa; ja Mrs. Markleham, joka oli hyvin\nmieltynyt huveihin ja kovin pian väsyi kaikkiin muihin toimiin, ryhtyi\nniihin sangen halukkaasti ja puhui äänekkäästi ylistyksiänsä. Mutta\nAnnie itse meni vaan vastahakoisesti ja alakuloisesti, mihin häntä\njohdatettiin, eikä näyttänyt huolivan mistään.\n\nMinä en tietänyt, mitä ajatella. Eikä myöskään tätini, joka eri aikoina\nepätietoisuudessaan varmaan astui runsaasti sata penikulmaa.\nKummallisinta kaikista oli se, että ainoa todellinen lohdutus, joka\nnäytti tunkevan tämän perheellisen onnettomuuden salamyhkäiselle\nalalle, tunki siihen Mr. Dick'in kautta.\n\nMitä hän tästä asiasta ajatteli taikka mitä hän oli huomannut, sitä\nminä yhtä vähän pystyn selittämään, kuin hän olisi pystynyt auttamaan\nminua selityskokeissani. Mutta niinkuin koulupäivistäni kertoessani\nolen maininnut, kunnioitti hän tohtoria rajattomasti; ja todellisessa\nmieltymyksessä, alhaisen eläimenkin mieltymyksessä ihmiseen, löytyy\njonkunlainen havaintokyky, joka voittaa terävimmänkin järjen. Tähän\nsydämen ymmärrykseen, jos minun sopii nimittää sitä siksi, sattui\nsuorastaan, mitä Mr. Dick'iin tulee, kirkas totuuden säde.\n\nHän oli, uljaasti etu-oikeuteensa palaten, ruvennut monina\njoutohetkinänsä kävelemään edestakaisin tohtorin kanssa niinkuin hän\noli tottunut astumaan edestakaisin tohtorin käynti-radalla\nCanterbury'ssä. Mutta tuskin olivat asiat joutuneet tähän tilaan, kun\nhän jo uhrasi kaiken loma-aikansa (ja hän nousi varemmin, saadaksensa\nenemmän aikaa) näihin kävelyihin. Jos hän ennen oli ollut ylen\nonnellinen, kun tohtori luki tuota ihmeellistä teosta, sanakirjaa,\nhänelle, oli hän nyt aivan onneton, jollei tohtori ottanut sitä esiin\nplakkaristansa ja aloittanut lukemistaan. Kun tohtori ja minä\ntyöskentelimme, rupesi hän nyt kävelemään edestakaisin Mrs. Strong'in\nkanssa ja auttamaan tätä, kun hän hoiti lempikukkiansa taikka perkasi\nlavoja. Minä rohkenen väittää, ettei hän puhunut enempää kuin kymmenen\nsanaa tuntiinsa; mutta hänen levollinen mielihartautensa ja hänen\nmiettivät kasvonsa suostuttivat molempien sydäntä; kumpikin tiesi\nrakastavansa häntä ja hänen rakastavan heitä molempia; ja hänestä tuli,\nmitä ei kenestäkään muusta olisi voinut tulla -- yhdistys-side heidän\nvälillään.\n\nKun ajattelen, kuinka hän tutkimattoman viisailla kasvoillansa käveli\nedestakaisin tohtorin kanssa ja oli ihastuksissaan, kun sanakirjan\nkovat sanat satelivat hänen päällensä; kun ajattelen, kuinka hän kantoi\nisoja kastin-kannuja Annie'n perässä; kuinka hän, pedon-käpälän\nkaltaiset hansikkaat kädessä, laskeusi polvillensa kärsivälliseen,\nmikroskopilliseen työhön pienten lehtien väliin; kuinka hän paremmin,\nkuin mikään filosofi, jokaisessa toimessaan osoitti hienotunteista\nhalua olla hänen ystävänsä; kuinka hän jokaisesta kastinkannun lävestä\nvihmoi hellyyttä, luottamusta ja rohkeutta; kun ajattelen, kuinka hän\ntässä valoisammassa järjen tilassa, johon onnettomuus vetosi, ei\nkoskaan hairaantunut, ei koskaan tuonut kova-osaista kuningas\nKaarloa muassaan puutarhaan, ei koskaan horjunut kiitollisessa\npalveliaisuudessaan, ei koskaan luopunut tiedostansa, että jotakin oli\nväärällä kannalla, taikka toivostaan sovittaa sitä entiselleen -- minua\nmelkein hävettää, että olen tietänyt, ettei hän ollut täydellä\njärjellänsä, erittäinkin kun muistan, kuinka huonosti olen omaa\njärkeäni käyttänyt.\n\n\"Ei kukaan, paitsi minä itse, Trot, tiedä, mikä mies hän on!\" oli\ntätini välisti tapa ylpeästi huomauttaa, kun keskustelimme tästä.\n\"Kyllä Dick vielä kunnostaa itsensä!\"\n\nEnnenkuin päätän tämän luvun, täytyy minun vielä poiketa toiseen\nasiaan. Sillä aikaa kuin vieraat vielä olivat tohtorilla, huomasin,\nettä postimies joka aamu toi pari kolme kirjettä Uriah Heep'ille, joka,\nkoska nyt oli loma-aika, jäi Highgate'en, siksi kuin toisetkin\nlähtivät; ja että Mr. Micawber, joka nyt oli ruvennut kirjoittamaan\nsujuvalla lakimiehen kädellä, aina oli asia-miehen tapaan ne\nsuorittanut. Minä päätin ilolla näistä vähistä asioista, että Mr.\nMicawber menestyi hyvin, ja hämmästyin siis kovasti, kun tähän aikaan\nsain seuraavan kirjeen hänen rakastettavalta puolisoltaan.\n\n\"_Canterbury'ssä_, Maanantai-iltana\".\n\n\"Epäilemättä kummastelette, rakas Mr. Copperfield, tätä kirjettäni.\nVielä enemmän sen sisältöä. Vielä enemmän pyyntöäni saada täydellisesti\nluottaa teihin. Mutta minun, vaimon ja äidin, tunteeni kaipaavat\nhuojennusta; ja koska en tahdo keskustella heimoni kanssa (jota Mr.\nMicawber jo vanhastaan ei salli), en tiedä ketään, jolta minun paremmin\nsopisi kysyä neuvoa, kuin ystävältäni ja entiseltä hyyryläiseltäni\".\n\n\"Te olette kenties huomanneet, rakas Mr. Coppelfield, että minun ja Mr.\nMicawber'in välillä (jota minä en aio koskaan jättää) aina on säilynyt\njoku keskinäisen luottamuksen henki. Mr. Micawber ehkä joskus on\nasettanut vekselin minun kanssani puhumatta, taikka eksyttänyt minua\nsen ajan suhteen, jolloin tämä velkakirja oli lunastettava. Tämmöistä\non todella tapahtunut. Mutta ylipäänsä Mr. Micawber ei ole salannut\nmitään hellyyden povelta -- minä tarkoitan hänen vaimoansa -- vaan on\naina, levolle mennessämme, kertonut päivän tapaukset\".\n\n\"Teidän on helppo mielessänne kuvata, rakas Mr. Copperfield, kuinka\ntuikeat tunteeni ovat, kun ilmoitan teille, että Mr. Micawber kokonaan\non muuttunut. Hän on harvapuheinen. Hän on umpimielinen. Hänen elämänsä\non mysteri, aivan salassa hänen ilojensa ja surujensa kumppanilta --\nminä tarkoitan taas hänen vaimoansa -- ja jos vakuutan teille, että\npaitsi sitä tietoani, että tuota elämää vietetään aamusta iltaan saakka\nbyroossa, minä nyt tiedän siitä vähemmän, kuin siitä Etelän miehestä,\njonka suusta ja kylmästä pluumuliemestä ajattelemattomat lapset\nkertovat joutavan tarinan, käytän tunnettua temppua, oikeata teko-asiaa\nilmoittaakseni\".\n\n\"Mutta tässä ei ole kaikki. Mr. Micawber on äreä. Hän on tyly. Hän on\nvieraantunut vanhimmasta pojastamme ja tyttärestämme, hän ei ylpeile\nkaksoisistaan, hän katselee kylmällä silmällä yksin sitä viatonta\nvierastakin, joka viimein tuli perheemme jäseneksi. Vaikka menomme ovat\nsupistetut kaikkein vähimpään, saan rahalliset välikappaleet häneltä\nvaan suurella vastuksella, vieläpä saan kuulla kauheita uhkauksia, että\nhän aikoo 'asettaa asiansa toisin' (juuri hänen sanansa); eikä hän\ntahdo milläkään tavalla selittää tätä menetystä, joka vie minulta\njärjen\".\n\n\"Tätä on vaikea kestää. Tämä on sydäntä särkevää. Jos te, joka\ntunnette, kuinka heikot voimani tätä nykyä ovat, tahtoisitte neuvoa\nminua, kuinka teidän luulonne mukaan olisi paras käyttää niitä näin\ntavattomassa ahdingossa, lisäisitte taas yhden ystävällisen työn niihin\nmoneen, joita jo olette tehneet minulle. Lähettäen terveisiä lapsilta\nja hymyn tuolta onneksensa vielä ymmärtämättömältä vieraalta, olen minä\nalati, rakas Mr. Copperfield,\n\n                                         teidän koeteltu\n                                         _Emma Micawber_\".\n\nMinä en ollut mielestäni oikeutettu antamaan semmoiselle vaimolle,\njolla oli Mrs. Micawber'in kokemus, muuta neuvoa, kuin että hän\nkärsivällisyydellä ja hyvyydellä koettaisi suostuttaa Mr. Micawber'ia\n(niinkuin tiesin, että hän kaikissa tapauksissa tekisikin); mutta kirje\nsaatti minut sangen paljon ajattelemaan Mr. Micawber'ia.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nToinen takaisinkatsaus.\n\n\nSallikaat minun kerran vielä seisahtua erääsen muistettavaan\naikakauteen elämästäni. Sallikaat minun astua syrjään ja nähdä näitten\npäivien haamut himmeässä kulkueessa liikkuvan sivutseni, omaa varjoani\nseuraten.\n\nViikkoja, kuukausia, vuosia vierii ohitse. Ne näyttävät tuskin\npidemmältä, kuin suvinen päivä tai talvinen ilta. Milloin on\nyhteismaa, jossa kävelen Doran kanssa, kokonaan kukassa, heleänä\nkultaketona. Milloin kanervan penkeret peittyvät lumiseen vaippaan.\nSilmänräpäyksellä joki, jonka vieressä sunnuntaisin astumme, säteilee\nkesän auringossa, kiihtyy talvituulesta tai sakenee ajelevista\njääkappaleista. Nopeammin, kuin koskaan virta juoksi merta kohden, se\nvälähtää, mustenee ja vyöryy pois.\n\nEi mitään muutosta tapahdu molempien pienten, linnun-kaltaisten ladyjen\nhuoneessa. Kello tikittää kaminin ylipuolella, ilmapuntari riippuu\neteisessä. Ei kello eikä ilmapuntari koskaan ole oikeassa; mutta me\nuskomme hartaasti molempia.\n\nMinä olen päässyt miehen-ikään. Minä olen saavuttanut yhdenkolmatta\nvuoden arvon. Mutta tämä on semmoinen arvo, joka annetaan jokaiselle.\nSallikaat minun ajatella, mitä olen toimittanut.\n\nMinä olen kesyttänyt tuon huiman pikakirjoituksen mysterin. Minulla on\nmelkoiset tulot siitä. Minä olen suuressa maineessa näppäryydestäni\nkaikissa tähän taiteesen koskevissa asioissa ja laadin yhdentoista\nkumppanin kanssa kertomuksia parlamentin-keskusteluista erääsen\naamulehteen. Ilta toisensa perästä kirjoitan ennustuksia, jotka eivät\nkoskaan toteudu, lupauksia, joita ei koskaan pidetä, selityksiä, jotka\ntarkoittavat vaan asiain hämmentämistä. Minä ryven sanoissa. Britannia,\ntuo onneton nainen, on aina edessäni niinkuin paahdettavaksi kääritty\nlintu: pistetty läpi ministeristön kirjoituskynillä ja sidottu käsistä\nja jaloista hallituksen punaisella langalla. Minä olen kylläksi\nkulissien takana, tietääkseni valtiollisen elämän arvoa. Minä olen\naivan vääräuskoinen sen suhteen, eikä minua koskaan voi kääntää.\n\nRakas, vanha Traddles'ini on koettanut kättänsä samassa työssä, mutta\nse ei sovellu Traddles'in luontoon. Hän mukaantuu täydellisesti huonoon\nmenestykseensä ja muistuttaa minulle, että hän aina piti itseänsä\nhitaisena. Hänellä on satunnainen virka samassa sanomalehdessä ja hän\nkerää kuivia tietoja, joita kekseliäämmät henget kirjoittavat\nvalmiiksi ja kaunistavat. Hän on nimitetty asianajajaksi; ja hän on\nihmeteltävällä ahkeruudella ja alttiiksi antamisella koonnut toiset\nsata puntaa maksoksi eräälle julkiselle notariukselle, jolta hän kysyy\nneuvoja. Paljon kuumennettua portviiniä juotiin hänen nimityksensä\njohdosta; ja makson suuruuteen katsoen luulen, että Inner Temple\nvarmaan hyötyi siitä.\n\nMinä olen astunut esiin toisella tavalla. Minä olen pelolla ja\nvapistuksella ryhtynyt kirjailian toimeen. Minä panin salaisesti kokoon\nvähäisen kirjoituksen ja lähetin sen johonkin aikakauslehteen, joka\njulkaisi sen, Sen jälkeen olen uskaltanut kirjoittaa useita pieniä\nkappalia. Nyt saan säännöllisen makson niistä. Ylipäänsä olen hyvissä\nvaroissa; kun luen tulojani vasemman käteni sormilla, sivun kolmannen\nsormen ja pääsen neljännen keski-niveleen.\n\nMe olemme muuttaneet Buckingham Street'iltä hauskaan, pieneen\nhuoneukseen juuri likelle sitä, jota katselin, kun intoni ensin tuli\nminuun. Tätini (joka on edullisesti myynyt talonsa Dover'issa) ei\nkuitenkaan jää tänne, vaan aikoo muuttaa vielä pienempään asuntoon\nkohta viereen. Mitä tämä ennustaa? Naimistaniko! Niin!\n\nNiin! Minä hankin naimisiin Doran kanssa! Miss Lavinia ja Miss Clarissa\novat antaneet suostumuksensa; ja jos koskaan kanarilinnut ovat\nhyörineet, niin he hyörivät. Miss Lavinia, joka vapaa-ehtoisesti on\nruvennut lemmittyni vaattehiston katsastajaksi, leikkaa lakkaamatta\nkäärepaperin haarniskoita ja pitää toista mieltä, kuin eräs kovasti\narvokas, nuori mies, jolla on pitkä kangaspankko ja kyynärämitta\nkainalossaan. Joku ompeliatar, jonka rinta on lävistetty neulalla ja\nlangalla, saa sekä asunnon että ravinnon talossa; ja minusta näyttää\nsiltä, kuin hän ei koskaan, joko hän syö, juo taikka nukkuu, luopuisi\nsormistimestaan. He tekevät täydellisen puetti-kuvan armaastani. He\nlähettävät aina noutamaan häntä milloin mitäkin koettamaan. Me emme saa\nolla onnelliset yhdessä viittä minutiakaan illalla ilman että joku\ntungettelevainen nais-ihminen koputtaa ovea ja sanoo: \"jos suvaitsette,\nMiss Dora, tulla ylikerrokseen!\"\n\nMiss Clarissa ja tätini käyvät koko Londonin, etsiäksensä huonekaluja\nDoran ja minun nähtäväkseni. Olisi parempi, jos he kohta ostaisivat\ntavaran ilman tätä tutkimisen menoa; sillä, kun me lähdemme katsomaan\njotakin takanristikkoa tai ruokakaappia, huomaa Dora kiinalaisen,\nJip'ille sopivan huoneen, jossa on pienet kulkuset katolla, ja pitää\nenemmän siitä. Ja menee monta aikaa, ennenkuin Jip tottuu uuteen\nasuntoonsa, siitä kuin ostimme sen; sillä joka kerta, kuin se menee\nsisään tai ulos, panee se kaikki kulkuset helisemään ja pelästyy\nkovasti.\n\nPeggotty tulee Londoniin auttamaan ja ryhtyy heti työhön. Hänen\ntehtävänsä näyttää olevan se, että hän ehtimiseen puhdistaa kaikkia\nesineitä. Hän tahkoo jokaista kalua, jota tahkoa voi, siksi kuin se\nalituisesta hivutuksesta hohtaa niinkuin hänen oma, rehellinen otsansa.\nJa nyt minä rupean näkemään hänen yksinäisen veljensä iltaisin\nkävelevän pitkin pimeitä katuja ja kulkiessaan katselevan ohitse\nmenevien kasvoja. Semmoisissa tiloissa minä en koskaan puhuttele häntä.\nMinä tiedän liian hyvin, kun hänen vakava haamunsa liikkuu eteenpäin,\nmitä hän etsii ja mitä hän pelkää.\n\nMiksi Traddles näyttää niin juhlalliselta, kun hän tulee luokseni\nCommons'iin -- jossa vielä toisinaan muodon vuoksi käyn, kun joudan?\nNuoruuteni unelmat ovat toteen käymällänsä. Minä aion mennä ottamaan\nnaimalupaa.\n\nSe on pikkuinen dokumentti siihen katsoen, mitä se toimittaa; ja\nTraddles katselee sitä, kun se makaa pulpetillani, puoleksi ihmetellen,\npuoleksi kammoten. Siinä ovat suloisessa, vanhastaan uneksitussa\nyhteydessä nimet David Copperfield ja Dora Spenlow; ja tuolta kulmasta\nkatselee tuo isällinen laitos, karttapaperi-virasto, joka niin\nhartaasti ottaa osaa ihmis-elämän erinäisiin vaiheisin, meidän\nyhdistystämme; ja tuolta lausuu Canterbury'n arkkipiispa painettua\nsiunaustansa meille ja tekee sitä niin halvalla hinnalla, kuin suinkin\nsopii odottaa.\n\nKuitenkin olen niinkuin unelmassa, hurmaavassa, onnellisessa,\njoutusassa unelmassa. Minä en voi uskoa, että se tapahtuu; enkä\nkuitenkaan saata uskoa muuta, kuin että jokaisella, joka kulkee\nohitseni kadulla, on jonkunlainen tieto, että ylihuomenna menen\nnaimisiin. Sijaiskansleri tuntee minut, kun tulen hänen luoksensa\nvannotettavaksi, ja suorittaa asiani niin helposti, kuin olisi joku\nsalamuurarin liitto meidän välillämme. Traddles'ia ei tarvita\nollenkaan, mutta hän seuraa minua yleisenä apumiehenäni kaikkialla.\n\n\"Minä toivon, että, kun ensi kerran tulet tänne, rakas toverini\", sanon\nminä Traddles'ille, \"puuhaat samaa itseäsi varten. Ja minä toivon, että\nse tapahtuu pian\".\n\n\"Kiitoksia hyvistä toivotuksistasi, rakas Copperfieldini\", vastaa hän.\n\"Sitä minäkin toivon. Se lohduttaa, kun tiedän, että Sofia odottaa\nminua, vaikka kuinka kauan, ja että hän todella on suloisin tyttö --\".\n\n\"Koska sinun on määrä tavata häntä postivaunujen luona?\" kysyn minä.\n\n\"Kello seitsemän\", sanoo Traddles, katsoen yksinkertaista, vanhaa\nhopeakelloansa -- ihan samaa kelloa, josta hän kerta koulussa otti\nyhden rattaan, vesimyllyä rakentaaksensa. \"Samaan aikaan, kuin Miss\nWickfield, eikö niin?\"\n\n\"Vähän varemmin. Agnes tulee puolivälissä yhdeksän\".\n\n\"Minä vakuutan sinulle, rakas poikani\", lausuu Traddles, \"että olen\nmelkein yhtä iloinen, kuin jos itse menisin naimisiin, kun ajattelen,\nettä tämä asia on näin hyvin päättynyt. Ja se suuri ystävyys ja\nkohteliaisuus, kun asetat niin, että Sofia ottaa osaa tähän iloiseen\ntilaisuuteen, ja kutsut hänet morsiuspiiaksi yhdessä Miss Wickfield'in\nkanssa, vaatii todella sulimpia kiitoksiani. Minä tunnen sen sydämeni\npohjassa\".\n\nMinä kuuntelen häntä ja pudistan hänen kättänsä; ja me puhumme ja\nkävelemme ja syömme päivällistä ja niin edespäin; mutta minä en usko\nsitä. Ei mikään ole todellista.\n\nSofia saapuu aikanansa Doran tätien asuntoon. Hänellä on hyvin suloiset\nkasvot -- ei suorastaan kauniit, mutta erinomaisen miellyttävät -- ja\nhän on mitä hilpeimpiä, luonnollisimpia, suorimpia ja viehättävimpiä\nolentoja, mitä minä milloinkaan olen nähnyt. Traddles esittelee häntä\nmeille suurella ylpeydellä ja hieroo käsiänsä kymmenen minutia kellon\nmukaan, ja jok'ikinen hius hänen päässään seisoo varpaillansa, kun minä\njossakin nurkassa toivotan onnea hänelle hänen vaaliinsa.\n\nMinä olen noutanut Agnesin Canterbury'n postivaunuista, ja hänen\niloiset ja ihanat kasvonsa ovat uudestaan meidän joukossamme. Agnes on\nsuuresti mieltynyt Traddles'iin, ja on oikein hauska nähdä heidän\nkohtaavan toisiansa ja katsoa Traddles'in riemua, kun hän sulkee\nsuloisimman tytön mailmassa Agnesin tuttavuuteen.\n\nEn minä kuitenkaan usko sitä. Meillä on hupainen ilta, ja me olemme\nerittäin onnelliset; mutta minä en usko sitä kuitenkaan. Minä en voi\nkoota ajatuksiani. Minä en voi hallita onneani, kun se on tullut.\nMinusta on, kuin olisin jossakin sumuisessa ja sekanaisessa tilassa;\nkuin olisin nousnut hyvin varhain aamulla pari viikkoa takaperin enkä\nsen jälkeen ollenkaan maannut. Minä en voi päästä selville, milloin\neilispäivä oli. Tuntuu siltä, kuin olisin kantanut naimalupaani\nplakkarissani useita kuukausia.\n\nSeuraavana päivänä, kun kaikki yhdessä menemme katsomaan asuntoa --\nmeidän -- Doran ja minun asuntoamme -- on minun myöskin aivan mahdoton\npitää itseäni sen isäntänä. Minusta tuntuu, kuin olisin siellä jonkun\nmuun luvalla. Minä puoleksi odotan, että oikea isäntä äkkiä tulee\nkotiin ja sanoo, että häntä ilahuttaa nähdä minua siellä. Mikä kaunis,\npikkuinen asunto, kuinka kirkasta ja uutta kaikki siinä on; mattojen\nkukat näyttävät, kuin ne olisivat vast'ikään poimitut, ja tapettien\nviheriät lehdet, kuin ne juuri olisivat puhjenneet; musliini-kartiinit\novat niin puhtaat, ja ruusunväriset huonekalut niin punertavat, ja\nDoran puutarhan-hattu sinisine nauhoineen -- enkö vieläkin muista,\nkuinka ihastuin häneen, kun ensi kerran näin hänet tuommoisella\nhatulla! -- riippuu jo vähäisellä vaarnallansa; gitarri-kotelo on aivan\nniinkuin kotona kannoillansa nurkassa, ja jokainen kompastuu Jip'in\npagodiin, joka on liian iso tähän asuntoon.\n\nToinen onnellinen ilta, juuri yhtä olematon, kuin kaikki muut sen\ntapahtumat, ja minä hiivin tavalliseen huoneesen, ennenkuin lähden\npois. Dora ei ole siellä. Minä arvaan, etteivät ole päättäneet\nkoettamisiaan vielä. Miss Lavinia katsahtaa sisään ja kertoo minulle\nsalamyhkäisesti, ettei Dora viivy kauan. Hän viipyy kuitenkin jotenkin\nkauan; mutta vihdoin kuulen kolinan ovelta, ja joku koputtaa.\n\nMinä huudan: \"tulkaat sisääni\" mutta joku koputtaa uudestaan.\n\nMinä menen oven luo, kummastellen, kuka se on; siinä kohtaan kaksi\nkirkasta silmää ja punehtuvat kasvot; ne ovat Doran silmät ja kasvot,\nja Miss Lavinia on pukenut hänet huomispäivän pukuun, hattuun ja\nkaikkiin, minun katsottavakseni. Minä suljen pikku vaimoni syliini; ja\nMiss Lavinia huudahtaa, koska rusennan hattua, ja Dora nauraa ja itkee\nyhtä haavaa, koska minä olen niin tyytyväinen; ja minä uskon sitä\nvähemmän, kuin milloinkaan.\n\n\"Onko se kaunis mielestäsi, Doady?\" sanoo Dora.\n\n\"Kaunis! Epäilemättä\".\n\n\"Ja oletko varma, että rakastat minua oikein paljon?\" kysyy Dora.\n\nTämä aine on niin vaarallinen Doran hatulle, että Miss Lavinia taas\nhuudahtaa ja käskee minun ymmärtää, että Doraa saa ainoastaan katsoa\neikä millään lailla koskea. Sillä tapaa Dora ihastuttavan kainona ja\nhämmentyneenä pari kolme minutia seisoo ja antaa katsella itseänsä; ja\nsitten hän ottaa hattunsa päästään -- näyttäen niin luonnolliselta\nilman sitä! -- ja juoksee pois, hattu kädessään; ja tulee hyppien taas\nsisään omassa tavallisessa puvussansa ja kysyy Jip'iltä, olenko minä\nsaanut kauniin pikku vaimon ja antaako se hänelle anteeksi, että hän\nmenee naimisiin, ja laskeuu polvillensa ja panee viimeisen kerran\ntyttö-elämässään sen seisomaan kokkikirjan päälle.\n\nHeikko-uskoisempana, kuin koskaan, lähden erääsen yö-majaan, jonka olen\nhyyrännyt likitteellä, ja nousen hyvin varhain aamulla, ajaakseni\nHighgate'en tätiäni noutamaan.\n\nMinä en ole koskaan nähnyt tätiäni niin komeana. Hän on puettu\nlavendeli-väriseen silkkiin, hänellä on valkoinen hattu päässä ja hän\non hämmästyttävä. Janet on pukenut hänet ja on siellä minua katsomassa.\nPeggotty on valmis menemään kirkkoon ja aikoo katsoa juhlamenoja\nparvelta. Mr. Dick, jonka on määrä alttarin edessä antaa minulle\nmorsiameni, on käherryttänyt hiuksensa. Traddles, jonka minä puheemme\nmukaan kohtaan korkotiellä, ilmestyy häikäisevän keltaisena ja\nvaalean-sinisenä; ja sekä hän että Mr. Dick näyttävät siltä, kuin he\nolisivat pelkkiä hansikkaita.\n\nEpäilemättä näen nämät kaikki, koska tiedän, että niin on laita; mutta\nminä olen kokonaan hämmennyksissä enkä mielestäni näe mitään. Enkä minä\nusko mitään. Kuitenkin nämät feen-kaltaiset häät ovat kylläksi\ntodelliset täyttämään minua, avonaisissa vaunuissa ajaessamme,\njonkunlaisella kummastelevalla säälillä kaikkien niitten onnettomien\nihmisten suhteen, joilla ei ole mitään osaa niissä, vaan tulevat ulos\npuodeista ja lähtevät jokapäiväisiin töihinsä.\n\nTätini istuu koko matkan pitäen minun kättäni omassa kädessään. Kun\nvähän ennen kirkolle tultuamme pysähdymme, laskeaksemme alas Peggottya,\njonka olemme tuoneet muassamme kuskinlaudalla, pusertaa tätini kättäni\nja suutelee minua.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, Trot! Oma poikani ei voisi olla minulle\nkalliimpi. Minä olen koko aamukauden ajatellut tuota lapsi raukkaa,\näiti vainajaasi\".\n\n\"Niin minäkin olen ajatellut. Ja kaikkia, mistä olen velassa teille,\nkallis täti\".\n\n\"Älä, lapseni!\" sanoo tätini ja ojentaa yltäkylläisessä\nsydämellisyydessään kättänsä Traddles'ille, joka sitten ojentaa\nkättänsä Mr. Dick'ille, joka sitten ojentaa kättänsä minulle, joka\nsitten ojennan kättäni Traddles'ille, ja niin tulemme kirkon ovelle.\n\nKirkko on kylläksi levollinen, mutta mitä sen rauhoittavaan\nvaikutukseen minun suhteeni tulee, saisi se yhtä hyvin olla höyryn\nkäyttämä kutouskone täydessä työssä. Minä olen liiaksi kiihtynyt.\n\nLoppu on enemmän tai vähemmän katkonainen unelma.\n\nUnelma, kuinka he tulevat sisään Doran kanssa; kuinka kirkonpenkkien\navaaja, niinkuin harjoituskersantti, järjestää meitä alttaritarhan\nedessä; kuinka myöskin silloin kummastelen, miksi penkkien avaajat aina\novat mitä rumimpia naisia vaan löytyy, ja onko se joku uskonnollinen\npelko, että iloisuus turmiollisesti tarttuu, joka tekee tarpeelliseksi\nasettaa tämmöisiä etikka-astioita taivaan tielle.\n\nKuinka pappi ja lukkari ilmestyvät; kuinka joukko venemiehiä ja muita\nihmisiä pyrkii sisään; kuinka eräästä vanhasta merisoturista minun\ntakaani kovasti löyhkää rommin-hajua kirkkoon; kuinka menot alkavat\nsyvällä äänellä, ja me kaikki hyvin tarkasti kuuntelemme.\n\nKuinka Miss Lavinia, joka on jonkunlaisena morsiuspiian apulaisena, on\nensimäinen, joka itkee, ja kuinka hän (niinkuin minä luulen)\nnyyhkytyksillä osoittaa kunnioitustaan Pidger'in muistolle; kuinka Miss\nClarissa antaa hänelle hajupullonsa; kuinka Agnes pitää huolta Dorasta;\nkuinka tätini koettaa ilmestyä jonakin vakavuuden esikuvana, mutta\nkyynelet valuvat hänen poskillensa; kuinka pikku Dora vapisee kovasti\nja vastaa heikoilla kuiskauksilla.\n\nKuinka lankeemme polvillemme vieretysten; kuinka Dora vapisee yhä\nvähemmän, mutta aina pitää lujasti kiinni Agnesin kädestä; kuinka\ntoimitus käy levollisesti ja vakavasti; kuinka kaikki, kun se on\nohitse, katsomme toisiamme jonkunlaisessa hymyjen ja kyynelten\nHuhtikuun tilassa; kuinka nuori vaimoni sakaristossa käy\nhysterilliseksi ja huutaa isä raukkaansa, kallista isäänsä.\n\nKuinka hän ennen pitkää jälleen tointuu ja kaikki kirjoitamme nimemme\nkirkonkirjaan. Kuinka minä menen parvelta tuomaan Peggottya, että\nhänkin kirjoittaisi; kuinka Peggotty syrjäpuolella syleilee minua ja\nkertoo, että hän näki oman, kalliin äitini vihkimyksen; kuinka kaikki\non ohitse, ja me lähdemme pois.\n\nKuinka minä ylpeästi ja hellästi astun kuorinkäytävää alas, suloinen\nvaimoni kainalossani, jonkunlaisen puoleksi nähtyjen ihmisten,\nsaarnastuolien, muistopatsaitten, penkkien, ristinmaljojen, urkujen ja\nkirkon-akkunain sumun lävitse, jossa väreilee hienoja muiston säveliä\nvanhasta lapsuuteni kirkosta.\n\nKuinka ohitse mennessämme kuiskataan, mikä nuori pariskunta me olemme,\nja mikä sievä pikku vaimo hän on. Kuinka kaikki palatessamme olemme\nniin iloiset ja puheliaat vaunuissa. Kuinka Sofia kertoo meille, että,\nkun hän näki, että naimalupaa pyydettiin Traddles'ilta (jolle minä olin\nantanut sen), hän melkein pyörtyi, sillä hän oli varma siitä, että\nTraddles oli hukannut sen tai antanut varastaa sen plakkaristansa.\nKuinka Agnes nauraa iloisesti; ja kuinka Dora on niin mieltynyt\nAgnesiin, ettei hän tahdo erota hänestä, vaan yhä pitää kiinni hänen\nkädestään.\n\nKuinka aterioitsemme aamiaista, jossa on yltäkyllin koreita ja\nmehukkaita aineita syödä ja juoda ja jota nautin, niinkuin missäkin\nmuussa unelmassa, vähintäkään huomaamatta niitten hyvyyttä; sillä minä\nsyön ja juon, niin sanoakseni, ainoastaan rakkautta ja häitä ja uskon\nyhtä vähän liharuokia, kuin mitään muuta.\n\nKuinka minä samanlaisella uneksivalla tavalla pidän puhetta ilman\nvähintäkään muuta käsitystä siitä, mitä mielin sanoa, paitsi sitä, että\nolen varma, etten sanonut sitä. Kuinka olemme erittäin ystävälliset ja\nsydämestä onnelliset (kaikki kuitenkin niinkuin unelmassa); ja kuinka\nJip'ille annetaan hääkakkua, joka jälkeenpäin tekee sen pahaa.\n\nKuinka postihevospari on valmiina ja Dora menee muuttamaan pukuansa.\nKuinka tätini ja Miss Clarissa jäävät meidän luoksemme; kuinka\nkävelemme puutarhassa; kuinka tätiäni suuresti huvittaa, että hän\naamiaisella piti puheen Doran tädeille, vaikka hän myöskin on vähän\nylpeä siitä.\n\nKuinka Dora on valmis, ja kuinka Miss Lavinia pyörii hänen ympärillänsä\nja on vastahakoinen hellittämään sievästä leikkikalustansa, joka on\ntuottanut hänelle niin paljon hupaista puuhaa. Kuinka Dora ihmeeksensä\nhuomaa, että hän on unhottanut koko pitkän sarjan kaikenlaisia pikku\nkaluja; ja kuinka kaikki juoksevat sinne tänne noutamaan niitä!\n\nKuinka he kaikki kokoontuvat Doran ympärille, kun hän viimein rupee\njättämään hyvästi, ja he loistavissa väreissänsä ja nauhoissansa\nnäyttävät niinkuin kukkaslava. Kuinka lemmittyni melkein tukeutetaan\nkukkien väliin ja yhtä haavaa nauraen ja itkien tulee ulos kadehtivaan\nsyliini.\n\nKuinka minä tahdon kantaa Jip'iä (jonka on määrä tulla meidän\nkanssamme), mutta Dora sanoo: ei, sillä hänen täytyy itse kantaa sitä,\nmuutoin se ajattelee, ettei hän naimisiin jouduttuaan rakasta sitä, ja\nsärkee sydämensä. Kuinka me käsitysten astumme pois, ja Dora seisahtuu,\nkatsoo taaksensa ja sanoo: \"Jos joskus olen ollut paha taikka\nkiittämätön jollekulle, älkäät muistako sitä!\" ja purskahtaa kyyneliin.\n\nKuinka hän viittaa pikkuisella kädellänsä, ja me taas astumme\neteenpäin. Kuinka hän kerran vielä seisahtuu, katsoo taaksensa ja\njuoksee Agnesin luo ja antaa Agnesille, ennen kaikkia muita, viimeiset\nsuudelmansa ja hyvästijättönsä.\n\nMe ajamme pois yhdessä, ja minä herään unelmastani. Vihdoin uskon sitä\ntodeksi. Se on kallis, kallis pikku vaimoni, joka on vieressäni ja jota\nniin hellästi rakastan!\n\n\"Oletko onnellinen nyt, sinä tyhmä poika?\" sanoo Dora. \"Ja oletko\nvarma, ettet kadu?\"\n\nMinä olen seisonut syrjässä, nähdäkseni noitten päivien haamujen\nliikkuvan ohitseni. He ovat liikkuneet, ja minä jatkan kertomustani.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nTaloutemme.\n\n\nOli kummallinen asiain laita, kun lempiviikot olivat ohitse,\nmorsiuspiiat lähteneet kotiin ja minä istuin omassa vähäisessä\nkodissani yhdessä Doran kanssa, kokonaan työnnettynä pois työstäni,\njoksi minun sopii sanoa vanhaa, suloista armastelemisen tointani.\n\nTuntui niin erinomaiselta, kun Dora aina oli luonani. Oli niin outoa,\nkun ei tarvinnut lähteä ulos häntä tapaamaan, kun ei ollut mitään syytä\nkiduttaa itseänsä hänen tähtensä, kun ei enää tarvinnut kirjoittaa\nhänelle, ei juonitella ja keinotella, saadaksensa tilaisuutta olla\nkahden kesken hänen kanssansa. Kun välisti iltaisin katsoin ylös\nkirjoituksestani ja näin hänen istuvan vastapäätä itseäni, nojausin\ntaaksepäin tuolissani ja ajattelin, kuinka kummallista oli, että täällä\nolimme yksinään toistemme kanssa, vieläpä niinkuin asia olisi ollut\naivan luonnollinen -- ei kenenkään huolena enää -- koko kihlauksemme\nromanssi pistettynä hyllylle ruostumaan -- ei ketään huvitettavana\nenää, paitsi meitä itseä -- paitsi meitä itseä elinkaudeksi.\n\nKun oli joku pitkä parlamentin-keskustelu ja minun täytyi jäädä pois\nhyvin myöhäiseen, tuntui minusta kotimatkalla ihmeelliseltä ajatella,\nettä Dora oli kotona! Oli ensiksi niin kummallista, kun hän hiljalleen\ntuli alas puhumaan kanssani sillä aikaa, kuin söin illallistani. Oli\nniin outoa taatusti tietää, että hän pani hiuksensa paperruksiin.\nOikein hämmästytti nähdä hänen tekevän sitä!\n\nMinä epäilen, että kaksi nuorta lintua olisi vähemmän ymmärtänyt\ntaloudenpitoa, kuin minä ja sievä Dorani. Tietysti meillä oli\npalvelustyttö. Hän emännöitsi meillä. Minulla on vieläkin se salainen\nluulo, että hän oli Mrs. Crupp'in tytär valepuvussa; niin hirveän\npaljon vastusta meillä Mary Anne'sta oli!\n\nHänen nimensä oli Paragon. Kun pestasimme hänet, kuvasivat häntä meille\npaljon paremmaksikin luontonsa puolesta, kuin hänen nimensä oli\n[paragon = esikuva]. Hänen pääsinkirjansa oli pitkä kuin kuninkaallinen\njulistus; ja tämän dokumentin mukaan hän osasi toimittaa kaikkia\ntalossa tarvittavia askareita, mitä minä milloinkaan olen kuullut, ja\nkoko joukon semmoisia, joista en koskaan ole kuullut mitään. Hän oli\nelämänsä keväässä; hänellä oli ankarat kasvot; ja häntä vaivasi\n(erittäinkin käsivarsista) jonkunlainen ainainen rupuli eli\ntulimaahinen. Hänellä oli kaartissa serkku, jolla oli niin pitkät\nkoivet, että ne vetivät vertoja toisen ihmisen iltapäivän varjolle.\nTämän miehen arki-takki oli yhtä lyhyt hänelle, kuin hän pitkä meidän\nasunnolle. Hän teki koko huoneuksen vähemmäksi, kuin sen todella olisi\ntarvinnut olla, koska hän oli niin suunnaton sen suhteen. Paitsi sitä\nseinät eivät olleet paksut ja joka kerta kuin hän vietti iltansa\nmeillä, tiesimme sen aina siitä alituisesta muminasta, joka kyökistä\nkuului.\n\nMary Anne'amme oli taattu raittiiksi ja rehelliseksi. Sen vuoksi\nmielelläni uskon, että joku tauti oli kohdannut häntä, kun tapasimme\nhänet kattilan alta, ja että tuli syyttää lakaisiaa kaivatuista\ntee-lusikoista.\n\nMutta hän rasitti meitä kauheasti. Me tunsimme kokemattomuutemme,\nemmekä kyenneet auttamaan itseämme. Me olisimme olleet hänen armonsa\nalla, jos hänessä olisi ollut mitään semmoista; mutta hän oli sydämetön\nnainen, eikä tietänyt armosta mitään. Hän oli syypää ensimaiseen pikku\nriitaamme.\n\n\"Lemmittyni\", sanoin minä eräänä päivänä Doralle, \"luuletko, että Mary\nAnne'lla on mitään käsitystä ajasta?\"\n\n\"Miksi sitä kysyt, Doady?\" vastasi Dora, viattomasti katsoen ylös\npiirrostyöstään.\n\n\"Siksi, kultani, että kello on viisi, ja meidän olisi pitänyt syödä\npäivällistä kello neljä\".\n\nDora katseli miettiväisesti kelloa ja arveli, että se hänen\nluullaksensa kävi liian nopeasti.\n\n\"Päinvastoin, ystäväni\", lausuin minä, omaa kelloani katsoen, \"se on\nviisi minutia perässä\".\n\nPikku vaimoni tuli ja istui polvelleni, hyväilläksensä minua\nlevolliseksi, ja veti lyijyskynällänsä viivan nenävarttani myöden\nalaspäin; mutta siitä ei ollut mitään päivälliseksi, vaikka se oli\nsangen hupaista.\n\n\"Etkö luule, rakas Dora\", sanoin minä, \"että olisi parempi, jos\nnuhtelisit Mary Anne'a?\"\n\n\"Voi! Minä en voisi, Doady!\" sanoi Dora.\n\n\"Miks'ei, sydänkäpyni?\" kysyin lempeästi.\n\n\"Oi, koska olen semmoinen pikkuinen hanhi\", vastasi Dora, \"ja hän\ntietää, että olen!\"\n\nMinun mielestäni tämmöinen käsitys niin peräti poisti kaiken\nmahdollisuuden pitää Mary Anne'a silmällä, että vähän rypistin otsaani.\n\n\"Oh, mitkä rumat rypyt häijyn poikani otsassa!\" sanoi Dora, ja yhä\nistuen polvellani jälitteli hän niitä kynällänsä, kastellen tätä\nruusuisilla huulillansa, piirteitä mustemmaksi tehdäkseen, ja\nparannellen otsaani semmoisella leikillisellä ahkeruudella, että minua\noikein huvitti vasten tahtoani.\n\n\"Kas se oli kiltti lapsi\", lausui Dora, \"ja sinun kasvosi ovat niin\npaljon kauniimmat, kun naurat\".\n\n\"Mutta, armaani\", sanoin minä.\n\n\"Ei, ei! älä nyt!\" huudahti Dora, suudellen minua, \"älä ole mikään paha\nSiniparta! Älä ole totinen!\"\n\n\"Kallis vaimoni\", arvelin minä, \"meidän täytyy joskus olla totisia.\nTule! Istu tälle tuolille minun viereeni! Anna minulle lyijyskynä!\nNiin! Puhutaan nyt järkevästi. Sinä tiedät, rakas ystäväni\" -- mikä\npikkuinen käsi pidellä ja mikä vähäinen vihkisormus katsella! -- \"sinä\ntiedät, rakas ystäväni, ettei ole erittäin hauska mennä ulos\npäivällistä syömättä, vai kuinka?\"\n\n\"E-e-ei!\" vastasi Dora heikosti.\n\n\"Kuinka sinä vapiset, lemmittyni!\"\n\n\"Koska _tiedän_, että aiot torua minua\", huudahti Dora surkealla\näänellä.\n\n\"Silmäteräni, minä aion vaan puhua järkevästi kanssasi\".\n\n\"Niin, mutta järkevästi puhuminen on pahempi kuin toruminen!\" huudahti\nDora tuskissaan. \"Minä en mennyt naimisiin, että minun kanssani\njärkevästi puhuttaisiin. Jos aioit puhua järkevästi semmoisen pikkuisen\nraukan kanssa, kuin minun, olisi sinun pitänyt sanoa se, sinä julma\npoika!\"\n\nMinä koetin rauhoittaa Doraa, mutta hän käänsi pois kasvonsa ja pudisti\nkiharoitansa toiselta puolelta toiselle ja sanoi: \"sinä julma, julma\npoika!\" niin monta kertaa, etten tosiaan oikein tietänyt, mitä tehdä;\nsen vuoksi minä neuvottomuudessani astuin pari kolme kertaa\nedestakaisin huoneessa ja palasin jälleen samaan paikkaan.\n\n\"Rakastettu Dorani!\"\n\n\"Ei, minä en ole sinun rakastettu Dorasi. Sinä varmaan kadut, että nait\nminut, muutoin et puhuisi järkevästi minun kanssani!\" vastasi Dora.\n\nTämän syytöksen perättömyys loukkasi minua niin paljon, että sain siitä\nrohkeutta olla totinen.\n\n\"No, oma Dorani\", lausuin minä, \"nyt olet kovin lapsellinen ja puhut\njoutavia. Sinun tulee muistaa, että minun eilen täytyi lähteä ulos\nkesken päivällistäni; ja että toispäivänä voin oikein pahoin, kun piti\nhätäisesti syödä puolikypsää vasikanpaistia; tänään en saa päivällistä\nollenkaan -- enkä tohdi sanoakaan, kuinka kauan aamiaista odotimme --\nja silloin vesi ei kiehunut. Minä en aio moittia sinua, rakas ystäväni,\nmutta tämä ei ole hauskaa\".\n\n\"Oh, sinä julma, julma poika, kun sanot, että minä olen ikävä vaimo!\"\nhuudahti Dora.\n\n\"Mutta, rakas Dorani, tiedäthän, etten koskaan ole sitä sanonut!\"\n\n\"Sinä sanoit, etten ollut hauska!\" arveli Dora.\n\n\"Minä sanoin, ettei talouden-pitomme ollut hauska\".\n\n\"Se on aivan sama asia!\" huudahti Dora. Ja hän ajatteli ilmeisesti\nniin, sillä hän itki katkerasti.\n\nMinä astuin taas muutamia kertoja huoneen poikki täynnä rakkautta\nsievää vaimoani kohtaan ja mieletönnä itsesyytöksistä ja halusta särkeä\npääni oveen. Minä kävin taas istumaan ja sanoin:\n\n\"Minä en moiti sinua, Dora. Meillä on molemmilla paljon oppimista. Minä\nkoetan vaan näyttää sinulle, ystäväni, että sinun täytyy -- sinun\ntodella täytyy\" (minä olin päättänyt, etten luopuisi tästä) \"tottua\nkatsomaan Mary Anne'a ja samoin toimittamaan jotakin itseäsi ja minua\nvarten\".\n\n\"Minua kummastuttaa, että puhut näin kiittämättömästi\", nyyhkytti Dora.\n\"Vaikka tiedät, että minä nykyisin, kun sanoit tahtovasi vähän kalaa,\nitse kuljin pitkät matkat ja toimitin sitä, ilahuttaakseni sinua\".\n\n\"Ja siinä teit oikein kauniisti, oma lemmittyni\", lausuin minä. \"Minä\ntunsinkin sen sydämessäni niin, etten olisi millään lailla tahtonut\nedes mainita, että ostit lohen -- jossa oli liiaksi kahdelle. Taikka\nettä se maksoi punnan ja kuusi shillingiä -- joka oli enemmän, kuin\nmeidän varamme sallivat\".\n\n\"Sinä olit niin mielissäsi siitä\", nyyhkytti Dora. \"Ja sanoit, että\nminä olin pikku hiiri\".\n\n\"Samaa sanon taas, kultani\", vastasin minä, \"ja tuhat kertaa!\"\n\nMutta minä olin haavoittanut Doran hellää pikku sydäntä eikä häntä\nsaanut lohdutetuksi. Hän nyyhkytti ja vaikeroitsi niin lujasti, että\nminusta tuntui, kuin olisin sanonut, en tiedä mitä, häntä loukatakseni.\nMinun täytyi kiiruhtaa pois; minun oli pakko olla poissa myöhäiseen\nsaakka, ja minä tunsin koko illan semmoisia omantunnon vaivoja, että\nolin aivan kurja. Minä olin mielestäni kuin murhamies, ja minua rasitti\nhämärä tieto äärettömästä häijyydestä.\n\nOli kulunut pari kolme tuntia puoli-yöstä, kun tulin kotiin. Minä\ntapasin tätini meillä. Hän istui minua odottamassa.\n\n\"Onko jotain tapahtunut, täti?\" sanoin minä levottomana.\n\n\"Ei mitään, Trot\", vastasi hän. \"Käy istumaan, käy istumaan. Pikku\nKukka on ollut vähän alakuloinen, ja minä olen ollut hänen\nhupilaisenansa. Siinä kaikki\".\n\nMinä nojasin päätäni kättäni vastaan ja tunsin itseni, tuossa kun\nistuin ja tuijotin valkeaan, enemmän surulliseksi ja sortuneeksi, kuin\nolisin luullut mahdolliseksi niin pian sen jälkeen, kuin kirkkaimmat\ntoiveeni olivat toteutuneet. Näin istuessani ja ajatellessani kohtasin\nsattumalta tätini silmät, jotka olivat minuun kääntyneet. Niissä oli\njoku tuskallinen katsanto, mutta se katosi kohta.\n\n\"Minä vakuutan teille, täti\", lausuin minä, \"että olen koko illan ollut\nonneton, kun ajattelin, että Dora oli onneton. Mutta minä en aikonut\nmuuta, kuin hellästi ja ystävällisesti puhua koti-asioistamme\".\n\nTätini nyykäytti rohkaisevaisesti päätänsä minulle.\n\n\"Sinun täytyy olla kärsivällinen, Trot\", sanoi hän.\n\n\"Epäilemättä. Jumala tietää, etten tahdo olla järjetön, täti!\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi tätini. \"Mutta Pikku Kukka on hyvin hento pikku kukka,\nja tuulen täytyy olla lempeä häntä kohtaan\".\n\nMinä kiitin sydämestäni hyvää tätiäni hänen hellyydestään vaimoani\nkohtaan; ja minä olin varma, että hän tiesi sen.\n\n\"Luuletteko, täti\", arvelin minä, vähän taas valkeaan katsottuani,\n\"että te voisitte silloin tällöin neuvoa ja oikaista Doraa yhteiseksi\neduksemme?\"\n\n\"En, Trot!\" vastasi tätini jonkunlaisella mielenliikutuksella. \"Älä\npyydä minulta mitään semmoista!\"\n\nHänen äänensä oli niin peräti vakava, että kummastuneena nostin ylös\nsilmäni.\n\n\"Minä katson taaksepäin menneesen elämääni, lapseni\", lausui tätini,\n\"ja ajattelen muutamia, jotka nyt lepäävät haudassansa ja joitten\nkanssa minä olisin voinut olla ystävällisemmällä kannalla. Jos\ntuomitsin ankarasti muitten ihmisten erehdyksiä heidän avioliitoissaan,\nlienee se tullut siitä, että minulla oli katkera syy ankarasti tuomita\nomia erehdyksiäni. Jätetään se asia. Minä olen monta monituista vuotta\nollut äreä, näreä, itsepäinen nainen. Minä olen semmoinen vielä ja aina\nvastedeskin. Mutta sinä ja minä olemme tehneet toisillemme vähän hyvää,\nTrot -- ainakin sinä olet tehnyt minulle, rakas poikani; eikä mitään\neripuraisuutta saa syntyä meidän välillemme tällä ijällä\".\n\n\"Eripuraisuutta _meidän_ välillemme!\" huudahdin minä.\n\n\"Lapsi, lapsi!\" lausui tätini, pukuansa silitellen, \"kuinka pian se\nsyntyisi meidän välillemme taikka kuinka onnettomaksi se tekisi Pikku\nKukkamme, jos minä sekaantuisin johonkin, sitä ei mikään profeta voisi\nsanoa. Minä tahdon, että lempilapsemme rakastaa minua ja on iloinen,\nkuin perhonen. Muista omaa kotiasi tuon toisen avioliiton aikana; äläkä\nkoskaan tee minulle eikä hänelle sitä vääryyttä, johon viittasit!\"\n\nMinä käsitin kohta, että tätini oli oikeassa, ja ymmärsin kokonaan\nhänen jalot tunteensa kallista vaimoani kohtaan.\n\n\"Nyt olette vasta alussa, Trot\", jatkoi hän, \"eikä Romaa rakennettu\nyhtenä päivänä ei vuonnakaan. Sinä olet valinnut omaa mieltäsi myöden\"\n-- minusta näytti, kuin joku pilvi pikimmältä olisi vierähtänyt hänen\nkasvojensa yli -- \"valinnut hyvin sievän ja herttaisen olennon. Sinun\non velvollisuus, ja se on oleva sinun ilosi myöskin -- sen tiedän; minä\nen pidä mitään luentoa -- arvostella häntä (koska valitsit hänet)\nniitten ominaisuuksien mukaan, jotka hänellä on, eikä niitten\nominaisuuksien mukaan, joita hänellä ehkä ei ole. Jälkimäisiä tulee\nsinun kasvattaa hänessä, jos voit. Jollet voi, lapsi\", tässä tätini\nhivutti nenäänsä, \"täytyy sinun tottua tulemaan toimeen ilman niitä.\nMutta muista, rakas poikani, tulevaisuutenne riippuu teistä molemmista.\nEi kukaan voi auttaa teitä; teidän täytyy itse luoda se. Semmoinen\navioliitto on, Trot; ja Jumala siunatkoon teitä molempia siinä, koska\nolette niinkuin pari pientä lasta metsässä!\"\n\nTätini sanoi tämän hilpeällä tavalla ja antoi minulle suudelman,\nsiunaustansa vahvistaakseen.\n\n\"Nyt\", sanoi hän, \"sytytä pikku lyhtyni ja saata minut hattu-rasiaani\npuutarhan polkua myöden\"; sillä tällä taholla olivat asuntomme\nkeskinäisessä yhteydessä. \"Sano Kukalle terveisiä Betsey Trotwood'ilta,\nkun palaat; ja mitä hyvänsä tehnet. Trot, älä koskaan aseta Betsey'tä\nmiksikään linnunpelottimeksi, sillä niin totta kuin olen hänet peilissä\nnähnyt, on hän kylläksi julma ja laiha jo ennaltakin!\"\n\nNäin sanoen sitoi tätini päänsä nenäliinaan, jolla hän tämmöisissä\ntiloissa oli tottunut sitä mytyksi muodostamaan; ja minä seurasin häntä\nkotiin. Kun hän seisoi puutarhassaan, pitäen ylöspäin pikku lyhtyänsä,\nnäyttääksensä minua, kun palasin, oli minusta, kuin hän taas olisi\ntarkastanut minua tuskallisella katsannolla; mutta minä en pannut sitä\nerittäin mieleeni, sillä minä olin ruvennut syvästi miettimään, mitä\nhän oli sanonut, ja olin vakuutettu -- oikeastaan ensimäisen kerran --\nsiitä, että Doran ja minun todellakin itse täytyi luoda tulevaisuutemme\nja ettei kukaan voinut auttaa meitä.\n\nDora tuli hiipien alas vähäisillä tohveleillansa, kohdataksensa minua\nnyt, kun olin yksinäni, ja itki olkapääni nojalla ja sanoi, että minä\nolin ollut kovasydäminen ja hän oli ollut häijy; ja minä sanoin melkein\nsamaa, luullakseni; ja me sovimme ja suostuimme, että ensimäinen pikku\nriitamme olisi viimeinen ja ettemme koskaan rakentaisi mitään uutta,\nvaikka eläisimme sata vuotta.\n\nSeuraava kotoinen kiusaus, johon jouduimme, oli palkollisten tuottama\nkiirastuli. Mary Anne'n serkku karkasi sotaväestä alas meidän\nhiilikellariimme, josta piketti aseellisia kumppaneita suureksi\nihmeeksemme veti esiin hänet, pani hänet käsirautoihin ja vei hänet\npois, semmoinen saattojoukko perässä, joka tuotti häväistystä talomme\nedustan puutarhalle. Tästä sain rohkeutta laskea palveluksesta pois\nMary Anne'n, joka, palkkansa saatuaan, meni matkoihinsa niin siivosti,\nettä se kummastutti minua, siksi kuin huomasin jotakin tee-lusikkain ja\nmyöskin muutamien vähäisten rahasummain suhteen, joita hän minun\nnimessäni ja ilman minun luvattani oli lainannut kauppiailta. Kun\nkappaleen aikaa olimme pitäneet Mrs. Kidgerbury'ä -- vanhin Kentish\nTown'in asukas, luullakseni, joka kävi muilla lattioita pesemässä,\nmutta nyt oli liian heikko toteuttamaan aatteitansa tämän taiteen\nsuhteen -- löysimme toisen hyvän, joka oli mitä säyseimpiä naisia,\nmutta tavallisesti katsoi velvollisuudekseen kyökin portaissa kompastua\ntarjottimineen ja melkein aina sukelsi teekapineitten kanssa\nvierashuoneesen, niinkuin kylpy-ammeesen. Ne vahingot, joita tämä\nonneton aikaan saatti, pakoittivat meitä antamaan hänelle eron, jolloin\nhäntä seurasi (Mrs. Kidgerbury oli aina väli-ajat meillä) pitkä sarja\nkelvottomia, päättyen erääsen nuoreen, gentililtä näyttävään henkilöön,\njoka lähti Greenwich'in markkinoille Doran hatulla. Tämän jälkeen minä\nen muista muuta, kuin samanlaista, yhtämittaista huonoa menestystä.\n\nJokainen, jonka kanssa meillä oli jotakin tekemistä, näytti pettävän\nmeitä. Meidän ei tarvinnut kuin tulla johonkin puotiin, kun jo kaikki\npahentuneet tavarat tuotiin esiin. Jos ostimme hummerin, oli se vettä\ntäynnä. Lihamme oli aina sitkeätä, ja pehmeässä leivässämme oli tuskin\nmitään kuorta. Sitä peri-aatetta etsiessäni, jonka mukaan liha oli\npaistettava kypsäksi, mutta ei palaneeksi, tutkin itse kokkikirjaa ja\nnäin siinä neljänneksen tuntia määrätyksi jokaiselta naulalta, johon\nehkä neljännes oli lisättävä. Mutta jonkun kummallisen onnettomuuden\nkautta tämä perus-aate aina petti meidät emmekä koskaan keksineet\nmitään keskikohtaa raakuuden ja tuhan välillä.\n\nMinulla oli syytä luulla, että nämät vastoinkäymiset maksoivat meille\npaljon enemmän, kuin jos olisimme viettäneet koko joukon suuria juhlia.\nKun katselin kontrakirjojamme, näytti minusta, kuin olisimme voineet\nlaskea alikerroksen lattian voilla, niin summalta tätä tavaraa\nkulutimme. En tiedä, osoittivatko tullikertomukset siihen aikaan\nenentynyttä pippurin tarvetta; mutta jollei meidän menetyksemme\nvaikuttanut kauppaan, väittäisin, että useat perheet varmaan olivat\nlaanneet tätä kryytiä käyttämästä. Mutta kaikkein kummallisin asia oli\nse, että meillä ei kuitenkaan koskaan ollut sitä talossamme.\n\nMitä siihen tulee, että pesu-akka vei vaatteemme pantiksi ja\npäihdyksissään katuvaisena tuli pyytämään anteeksi, arvaan, että\nsemmoista on tapahtunut monta kertaa jokaiselle. Samaa sopii sanoa\nnokivalkeasta, piirikunnan ruiskun kelvottomuudesta ja kirkonpalvelian\nväärästä valasta. Mutta itsen-omaiseksi onnettomuudeksi katson sitä\nseikkaa, että tulimme pestanneeksi palvelus-tytön, jolla oli taipumus\nväkeviin juomiin ja joka kartutti juoksevaa porteri-rätinkiämme\nravintolassa semmoisilla selittämättömillä posteilla, kuin \"kortteli\nrommi-punssia (Mrs. C.)\", \"puoli korttelia giniä ja kryytineiliköitä\n(Mrs. C.)\", \"lasillinen rommia ja piparminttua (Mrs. C.)\" --\nsulkumerkit tarkoittivat aina Doraa, joka, niinkuin tiedusteltaessa\nhuomattiin, luultiin nauttineen kaikkia näitä virvoituksia.\n\nEnsimäisiä urotekojamme taloudellisella alalla oli vähäiset päivälliset\nTraddles'ille. Minä kohtasin hänet kaupungissa ja pyysin häntä astumaan\nulos minun kanssani iltapuolella. Kun hän mielellään suostui, kirjoitin\nDoralle ja ilmoitin, että toisin hänet kotiin. Ilma oli kaunis, ja\nmatkallamme keskustelimme minun perheellisestä onnestani. Traddles oli\nvarsin ihastuksissaan siitä ja sanoi, että, kun hän mielessänsä kuvasi\nsemmoista kotia, jossa Sofia vartoisi häntä ja valmistelisi kaikkia\nhänelle, hän ei voinut ajatella, että mitään puuttui hänen\nautuudessaan.\n\nMinä en olisi voinut toivoa itselleni sievempää pikku emäntää pöydän\ntoiseen päähän, mutta todella olisi minun sopinut toivoa itsellemme\nhiukan enemmän tilaa, kun kävimme istumaan. En tiedä, kuinka laita oli,\nmutta vaikka meitä oli vaan kaksi, olimme aina yhteen sullotut tilan\npuutteesta, samalla kuin meillä aina oli kylläksi tilaa, johon hukata\nkaikki. Minä pelkään, että se tuli siitä, ettei milläkään kalulla ollut\noma paikkansa, paitsi Jip'in pagodilla, joka alinomaa sulki\npääkäytävän. Tässä tilaisuudessa saarsivat pagodi ja gitarrikotelo,\nDoran kukanmaalaus-kapineet ja minun kirjoituspöytäni Traddles'ia niin,\nettä minua syystä epäilytti, sopiko hänen ollenkaan käyttää veistänsä\nja kahveliansa; mutta hyvänluontoisena, kuin ainakin, hän väitti\nvastaan: \"tilaa kuin valtamerta, Copperfield! Kuin valtamerta, vakuutan\nsinulle!\"\n\nOli toinenkin asia, jota olisin suonut, nimittäin ettei Jip'iä koskaan\nolisi kehoitettu kävelemään pöytäliinalla päivällisten aikana. Minä\nrupesin ajattelemaan, että oli jonkunlaista huonoa järjestystä jo\nsiinäkin, että se oli siinä ollenkaan, vaikk'ei sen olisi ollutkaan\ntapa pistää jalkojansa suolaan tai sulattuun voihin. Tällä kertaa se\nnäytti luulevan itsensä sisään tuoduksi varta vasten pitämään\nTraddles'ia alallansa; ja se haukkui vanhaa ystävääni ja hyökkäili\nhänen talrikkiansa vastaan niin rohkealla itsepintaisuudella, että sopi\nsanoa sen anastaneen koko keskustelun.\n\nEn minä kuitenkaan lausunut mitään moitetta, koska tiesin, kuinka\nhelläsydäminen rakas Dorani oli ja kuinka hän panisi pahaksensa\nvähimmänkin loukkauksen suosikkiansa vastaan. Samanlaisista syistä minä\nen myöskään puhunut sanaakaan lattialla kahakoitsevista talrikeista; ei\nkryytikopaston sopimattomasta ilmestymisestä, jonka osat olivat vinossa\nja väärässä ja joka näytti päihtyneeltä; eikä siitäkään, kuinka\nsallatti-astiat ja -pullot lisäksi saarsivat Traddles'ia. Kun katselin\nedessäni olevaa keitettyä lampaanreittä, ennenkuin rupesin leikkaamaan\nsitä, en voinut olla itsekseni kummastelematta, mistä se tuli, että\nkaikilla meidän lihakappalillamme oli niin eriskummainen muoto -- ja\nostiko meidän teurastaja kaikki rumat lampaat, jotka syntyivät\nmailmaan; mutta minä pidin nämät mietteet takanani.\n\n\"Armaani\", sanoin minä Doralle, \"mitä sinulla tuossa vadissa on?\"\n\nMinä en voinut ymmärtää, miksi Dora oli muhostellut suutansa minulle\nniin viehättävällä tavalla, kuin hän olisi tahtonut suudella minua.\n\n\"Ostroneita, ystäväni\", sanoi Dora ujosti.\n\n\"Sinunko mieleesi tämä johtui?\" kysyin minä iloisesti.\n\n\"Ni-i-n, Doady\", vastasi Dora.\n\n\"Parempaa et olisi voinut keksiä!\" huudahdin minä, laskien pois\njakaajan-veitseni ja kahvelin. \"Traddles ei pidä mistään niin paljon!\"\n\n\"Ni-i-n, Doady\", lausui Dora, \"ja sentähden minä ostin kauniin, pienen\ntynnyrin niitä, ja mies sanoi, että ne olivat erittäin hyviä. Mutta\nminä -- minä pelkään, että niissä on joku vika. Ne eivät näytä\noikeilta\". Tässä Dora pudisti päätänsä ja timantteja välkkyi hänen\nsilmissään.\n\n\"Ne ovat avatut, mutta molemmat kuoret jätetyt paikallensa\", arvelin\nminä. \"Ota päällinen kuori pois, kultani\".\n\n\"Mutta se ei lähde pois\", sanoi Dora, koettaen kaikin voimin ja\nnäyttäen sangen huolestuneelta.\n\n\"Tiedätkö, Copperfield\", lausui Traddles, iloisesti tutkien vatia,\n\"minä luulen, että syy on se -- ne ovat mainioita ostroneita, mutta\nminä luulen, että syy on se -- ettei niitä ensinkään ole avattu\".\n\nNiitä ei oltu ensinkään avattu; eikä meillä ollut mitään\nostroni-veitsiä -- emmekä olisi osanneet käyttääkään näitä, vaikka\nmeillä olisi ollutkin; sentähden katselimme ostroneita ja söimme\nlampaanlihaa. Söimme ainakin sen verran, kuin oli kypsää, ja maustimme\nsitä kaprisilla. Jos olisin sallinut, olen varma, että Traddles olisi\nruvennut varsinaiseksi villi-ihmiseksi ja syönyt talrikin täyden raakaa\nlihaa, osoittaaksensa, kuinka ihastunut hän oli ateriaan; mutta minä en\ntahtonut kuulla mistään semmoisesta uhrista ystävyyden alttarilla, ja\nme söimme sen sijaan vähän kylmää sian-lihaa, jota onneksi sattui\nlöytymään ruokakammiossamme.\n\nPikku vaimo raukkani oli niin suruissaan, kun hän ajatteli, että minä\nolisin suuttunut, ja niin iloissaan, kun huomasi, etten ollut, että se\nmielipaha, jonka olin tukeuttanut, sangen pian katosi ja me hupaisesti\nvietimme iltaa; sillä välin kuin Traddles ja minä keskustelimme\nviini-lasin ääressä, istui Dora, käsivarsi tuolillani, ja käytti\njokaista tilaisuutta kuiskataksensa korvaani, että olin oikein kiltti,\nkun en ollut mikään kova-sydäminen, äreä vanha poika. Vähitellen hän\nlaitti teetä meille, ja oli niin hauska nähdä häntä tässä toimessa --\noli niinkuin hän olisi askaroinnut nuken teekalujen kanssa -- etten\npitänyt sillä niin suurta väliä, mimmoinen juoma oli. Sitten Traddles\nja minä pelasimme pari, kolme peliä cribbage'a; ja kun Dora sillä aikaa\nlauloi ja soitti gitarria, tuntui minusta, kuin kosimiseni ja naimiseni\nolisi vaan suloinen unelma ja se ilta, jona ensin kuuntelin hänen\nääntänsä, ei vielä olisi ollut ohitse.\n\nKun Traddles lähti pois ja minä, häntä saatettuaan, palasin\nvierashuoneesen, muutti vaimoni tuolinsa likelle minun tuoliani ja\nistui viereeni.\n\n\"Minä olen hyvin suruissani\", sanoi hän. \"Tahdotko koettaa opettaa\nminua, Doady?\"\n\n\"Minun täytyy ensin itse oppia, Dora\", sanoin minä. \"Minä en ole\nparempi, kuin sinäkään, armaani\".\n\n\"Voi! Mutta sinä kykenet oppimaan\", vastasi hän; \"ja sinä olet taitava,\ntaitava mies!\"\n\n\"Joutavia, pikku hiireni!\" arvelin minä.\n\n\"Minä soisin\", jatkoi vaimoni, kauan vaiti oltuaan, \"että olisin saanut\nlähteä maalle vuodeksi aikaa ja asua Agnesin kanssa!\"\n\nHänen kätensä olivat ristissä olkapäälläni, hänen leukansa nojasi\nsiihen, ja hänen siniset silmänsä katsoivat vakavasti minun silmiini.\n\n\"Miksi niin?\" kysyin minä.\n\n\"Minä luulen, että hän olisi voinut parantaa minua, ja minä luulen,\nettä olisin voinut oppia _hänestä_\", sanoi Dora.\n\n\"Aikansa kullakin, lemmittyni. Agnesilla on monta vuotta ollut isä\nhoidettavana, täytyy sinun muistaa. Silloinkin kuin hän oli vaan lapsi,\noli hän se Agnes, jonka me tunnemme\", arvelin minä.\n\n\"Tahdotko nimittää minua eräällä nimellä, jota tahtoisin saada\nsinulta?\" kysyi Dora liikahtamatta.\n\n\"Mikä se on?\" kysyin minä hymyillen.\n\n\"Se on tyhmä nimi\", sanoi hän, hetken kiharoitansa pudistaen.\n\"Vaimo-lapsukainen\".\n\nNauraen kysyin minä vaimo-lapsukaiseltani, mitä hän sillä tarkoitti,\nkun hän tahtoi, että häntä nimitettäisiin niin. Hän liikahti vaan niin\npaljon, kuin se käsivarsi, jonka kiersin hänen ympärillensä, ehkä\nsiirsi hänen siniset silmänsä likemmäksi minua, ja vastasi:\n\n\"Minä en tarkoita, sinä typerä toveri, että käyttäisit tätä nimeä Doran\nsijasta. Minä tarkoitan vaan, että ajattelisit minua semmoiseksi. Kun\naiot suuttua minuun, sano itseksesi: 'se on vaan vaimo-lapsukaiseni!'\nKun minun tähteni kovasti petyt toiveissasi, sano: 'tiesinhän jo aikoja\nsitten, että hänestä tulisi vaan vaimo-lapsukainen!' Kun kaipaat, mitä\nminä tahtoisin olla, mutta en koskaan, luullakseni, voi olla, sano:\n'kuitenkin vaimo-lapsukaiseni rakastaa minua!' Sillä minä todella\nrakastan sinua\".\n\nMinä en ollut ollut totinen hänen suhteensa, kosk'ei minulla ollut,\nennenkuin nyt, mitään aavistusta siitä, että hän itse oli totinen.\nMutta hänen luonnosta hellä mielensä kävi niin onnelliseksi siitä, mitä\nnyt koko sydämestäni sanoin hänelle, että hänen kasvonsa alkoivat\nhymyillä, ennenkuin hänen kyyneltyneet silmänsä olivat kuivat. Hän\nolikin ennen pitkää tosiaan vaimo-lapsukaiseni, sillä hän istui\nlattialle tuon kiinalaisen huoneen eteen ja soitti kaikkia pikku\nkelloja järjestänsä, rangaistaksensa Jip'iä äskeisestä pahasta\nkäytöksestä; mutta Jip makasi ovessa, pää ulkopuolella, ja vilkutti\nsilmiänsä liian laiskana edes suuttumaan.\n\nTämä Doran vetoaminen minun puoleeni vaikutti minuun syvästi. Minä\nkatson taaksepäin siihen aikaan, josta kirjoitan; minä rukoilen sitä\nviatonta olentoa, jota kalliisti rakastin, tulemaan esiin entisyyden\nsumuista ja varjoista, ja vielä kerran kääntämään lempeätä päätänsä\nminua kohden; ja minä voin vielä vakuuttaa, että tämä hänen pikkuinen\npuheensa alinomaa on pysynyt muistissani. Minä ehkä en käyttänyt sitä\nniin hyvin, kuin olisin voinut; minä olin nuori ja kokematon; mutta\nminä en koskaan sulkenut korvaani sen yksinkertaisilta sanoilta.\n\nDora kertoi minulle vähän aikaa sen jälkeen, että hän aikoi ruveta\noikein mainioksi taloudenpitäjäksi. Hän siivosi siis taulunsa, teroitti\nkynänsä, osti summattoman suuren konttokirjan, pisti huolellisesti\nneulalla ja langalla kiinni kaikki ne kokkikirjan lehdet, joita Jip oli\nrepinyt rikki, ja teki oikein ankaran pikku ponnistuksen \"tulla\nhyväksi\", joksi hän nimitti sitä. Mutta numeroilla oli vanha itsepäinen\ntaipumuksensa -- ne eivät tahtoneet lyödä yhteen. Kun hän suurella\nvaivalla oli kirjoittanut pari kolme postia konttokirjaan, Jip ehkä\nastui sivun ylitse, heilutti häntäänsä ja tahrasi kaikki. Hänen oma\npikkuinen oikean käden keskisormensa lioitettiin luuhun saakka läkillä;\nja minä luulen, että tämä oli ainoa varma seuraus hänen yrityksestään.\n\nVälisti iltaisin, kun olin kotona ja työssä -- sillä minä kirjoitin nyt\npaljon ja aloin saada vähän kirjailian mainetta -- laskin pois kynäni\nja katselin vaimo-lapsukaistani, kuinka hän koetti olla hyvä. Kaikkein\nensimäiseksi otti hän esiin tuon ison konttokirjan ja pani sen\nraskaalla huokauksella pöydälle. Sitten avasi hän sen siitä paikasta,\njosta Jip edellisenä iltana oli tehnyt sen ihan epäselväksi, ja käski\nJip'in tulla ylös katsomaan pahoja tekojansa. Näin keskeytyi työ Jip'iä\nvarten ja sen nenää ehkä mustattiin läkillä rangaistukseksi. Sitten\nkäski hän Jip'in heti laskeuta alas pöydälle \"leijonaksi\" -- joka oli\nyksi sen opituista tempuista, vaikka en juuri voi kehua, että\nyhtäläisyys oli suuri -- ja, jos se oli tottelevaisella tuulella, se\ntotteli. Nyt tarttui Dora kynään ja alkoi kirjoittaa, mutta löysi\nhiuksen siinä. Tuosta tarttui hän toiseen kynään, alkoi kirjoittaa,\nmutta huomasi, että se pärskytti. Sitten hän tarttui kolmanteen kynään\nja alkoi kirjoittaa, mutta sanoi matalalla äänellä: \"voi, se on\nkirskuva kynä ja se häiritsee Doadya!\" Ja nyt hän jätti koko toimen,\nkosk'ei se ottanut menestyäksensä, ja pani konttokirjan pois, kun hän\nensiksi oli ollut leijonan sillä musertavinaan.\n\nTaikka jos hän oli hyvin levollisessa ja vakavassa mielentilassa, istui\nhän taulujensa ja erään vähäisen korin ääreen, jossa oli rätinkejä ja\nmuita dokumentteja, jotka näyttivät enemmän hiuspaperruksilta, kuin\nmiltään muulta, ja koetti saada jotakin selkoa niistä. Kun hän oli\ntarkasti verrannut niitä toinen toiseensa ja joka kerta kirjoittanut\nniistä jotakin tauluillensa ja taas pyyhkinyt sen pois ja lukenut\nkaikilla vasemman kätensä sormilla monta kertaa edestakaisin, suuttui\nhän niin ja kävi niin alakuloiseksi ja näytti niin onnettomalta, että\nminua tuskastutti, kun näin hänen kirkasten kasvojensa pilvettyvän --\nvieläpä minun tähteni! -- ja minä menin hiljalleen hänen luoksensa ja\nsanoin:\n\n\"Kuinka laita on, Dora?\"\n\nDora katsahti nyt ylös toivottomana ja vastasi: \"ne eivät lyö yhteen.\nNe panevat pääni kivistämään niin kovasti. Eivätkä ne tahdo tehdä\nmitään, mitä minä tahdon!\"\n\nSitten minä ehkä sanoin: \"koettakaamme yhdessä. Anna minun näyttää\nsinua, Dora\".\n\nSilloin minä aloitin jotakin käytöllistä selitystä, jota Dora kuunteli\nhartaasti kenties viiden minutin ajan, jolloin hän alkoi kauheasti\nväsyä ja tahtoi helpoittaa asiaa hiuksiani kähertämällä taikka sillä\ntapaa, että hän koetti, miltä kasvoni näyttivät, kun paidan-kaulukseni\ntaitettiin alas. Jos äänettömyydellä pidätin tätä leikillisyyttä ja yhä\njatkoin, hän ehkä, samalla kuin hän yhä enemmän hämmentyi, näytti niin\npelästyneeltä ja lohduttomalta, että muisto hänen luonnollisesta\niloisuudestaan siihen aikaan, kuin ensin jouduin hänen tiellensä, ja\nsiitä, että hän oli minun vaimo-lapsukaiseni, nuhdellen heräsi minussa;\nja minä laskin kynän pois ja käskin hänen ottaa esiin gitarrin.\n\nMinulla oli paljon työtä ja monta huolta, mutta samoista syistä pidin\nniitä takanani. Minä en suinkaan nyt ole varma, että tein oikein siinä,\nmutta minä tein niin vaimo-lapsukaiseni tähden. Minä tutkin sydäntäni\nja uskon sen salaisuudet, sitä myöden kuin tunnen ne, ilman mitään\nepäilystä tälle paperille. Sillä vanhalla onnettomalla tunteella, että\nolin kadottanut jotakin taikka kaipasin jotakin, oli, minä huomaan sen,\njoku sija sydämessäni; mutta ei niin, että se elämääni katkeroitti. Kun\nkauniilla ilmalla kävelin yksinään ja ajattelin niitä kesäpäiviä,\njolloin koko ilma oli ollut täynnä lapsimaista ihastustani, puuttui\nmielestäni jotakin unelmieni toteen käymisessä; mutta minä ajattelin,\nettä se oli joku lientynyt entisyyden loisto, jota ei mikään olisi\nvoinut luoda nykyisiin oloihin. Minusta tosin aiottain tuntui, kuin\nolisin suonut, että olisin voinut neuvotella vaimoni kanssa; että\nhänellä olisi ollut enemmän voimaa ja tahtoa auttaa minua ja parantaa\nminua; että hänellä olisi ollut kyky täyttää se tyhjä paikka, joka\nnäytti olevan jossakin minussa; mutta minusta tuntui, kuin tämä olisi\nollut joku taivaallinen onnen täydellisyys, jonka ei koskaan ollut\nmäärä olla ja joka ei koskaan olisi voinut olla.\n\nIkä-vuosien puolesta olin hyvin nuori isäntä. Minä en ollut tuntenut\nminkään muun surun tai kokemuksen hillitsevää vaikutusta, kuin niitten,\njotka ovat kuvatut näillä lehdillä. Jos tein jotakin, mikä ei ollut\noikein, niinkuin ehkä tein paljonkin, tein sen väärin ymmärretystä\nrakkaudesta ja puuttuvasta viisaudesta. Minä kirjoitan suoran totuuden.\nSen kaunistaminen ei hyödyttäisi minua ollenkaan nyt.\n\nNäin tapahtui, että otin omakseni elämämme toimet ja huolet ilman\nketään osallista. Me elimme jotenkin niinkuin ennen, mitä huonoon\ntaloutemme kuntoon tulee, mutta minä olin tottunut siihen, ja Dora,\nminä näin sen mielihyvällä, oli nyt harvoin pahoillansa. Hän oli hilpeä\nja iloinen vanhalla, lapsellisella tavallaan, rakasti minua hellästi ja\noli onnellinen vanhoissa pikku puuhissansa.\n\nKun parlamentin-keskustelut olivat rasittavia -- minä tarkoitan\npituuden puolesta, eikä sisällön, sillä jälkimäisessä suhteessa ne\nenimmiten olivat niin -- ja minä tulin myöhään kotiin, ei Dora koskaan\ntahtonut levätä, kun kuuli askeleeni, vaan tuli aina portaita alas\nkohtaamaan minua. Kun välisti iltaisin olin vapaa siitä työstä, johon\nniin suurella vaivalla olin harjoittanut itseäni, ja kirjoitin kotona,\nistui hän toisinaan hiljalleen vieressäni, olipa kuinka myöhäistä\ntahansa, ja oli niin ääneti, että usein luulin hänen vaipuneen uneen.\nMutta tavallisesti, kun nostin päätäni, näin hänen sinisten silmiensä\nkatselevan itseäni sillä levollisella vaarinpidolla, josta jo olen\npuhunut.\n\n\"Oi, mikä väsynyt poika!\" sanoi Dora eräänä iltana kun kohtasin hänen\nsilmänsä, pulpettiani sulkiessani.\n\n\"Mikä väsynyt tyttö!\" sanoin minä. \"Sitä sopii vielä paremmin sanoa.\nSinun täytyy vast'edes panna maata, lemmittyni. Tämä on liian myöhäistä\nsinulle\".\n\n\"Ei, älä lähetä minua makaamaan!\" rukoili Dora, viereeni tullen. \"Älä\ntee sitä!\"\n\n\"Dora!\"\n\nKummastuksekseni nyyhkytti hän kaulassani.\n\n\"Sinä et voi hyvin, ystäväni! et ole onnellinen!\"\n\n\"Kyllä! Minä voin varsin hyvin ja olen aivan onnellinen!\" lausui Dora.\n\"Mutta lupaa, että saan jäädä ja katsella, kuinka sinä kirjoitat\".\n\n\"No, mitä katsottavaa siinä on parilla niin kirkkaalla silmällä\nyö-sydännä!\" vastasin minä.\n\n\"Ovatko ne todella kirkkaat?\" kysyi Dora, hymyillen. \"Minua ilahuttaa,\nettä ne ovat kirkkaat\".\n\n\"Pikku Turhamieli!\" lausuin minä.\n\nMutta se ei ollut turhamielisyyttä; se oli vaan viatonta iloa minun\nihmettelemisestäni. Minä tiesin sen sangen hyvin, ennenkuin hän sanoi\nsitä minulle.\n\n\"Jos pidät niitä kauniina, niin lupaa, että aina saan jäädä ja\nkatsella, kuinka sinä kirjoitat!\" arveli Dora. \"Pidätkö todella niitä\nkauniina?\"\n\n\"Hyvin kauniina\".\n\n\"Anna minun siis aina jäädä ja katsella, kuinka sinä kirjoitat\".\n\n\"Minä pelkään, ettei se paranna niitten kirkkautta, Dora\".\n\n\"Kyllä se parantaa! Sillä, sinä taitava poika, sinä et unhota minua\nsilloin, kun pääsi on täynnä äänettömiä mielikuvituksia. Suututko, jos\nsanon jotakin hyvin, hyvin tyhmää? -- tavallista tyhmempää?\" kysyi\nDora, tähystellen olkapääni yli kasvoihini.\n\n\"Mikä kummallinen asia se lienee?\" arvelin minä.\n\n\"Anna minun pitää kynäsi kädessäni\", lausui Dora. \"Minä tahdon saada\njotakin tekemistä niitten monien tuntien kuluessa, joina sinä olet niin\nahkera. Saanko minä pitää kynäsi?\"\n\nMuisto hänen sievästä ilostaan, kun minä sanoin: kyllä, saattaa\nkyyneliä silmiini. Kun ensi kerran istuin kirjoitustyöhöni, ja aina\njälestäpäin, istui Dora vanhalla paikallansa, pieni kimppu kyniä\nvieressänsä. Hänen riemunsa, kun hän näin otti osaa minun työhöni,\nja hänen ilonsa, kun minä tarvitsin uutta kynää -- jota sangen\nusein olin tarvitsevinani -- tuotti minulle uuden keinon huvittaa\nvaimo-lapsukaistani. Minä olin toisinaan tahtovinani kahta, kolmea\nsivua käsikirjoituksestani kopioituksi. Silloin Dora oli varsin mainio.\nNe hankkeet, joihin hän rupesi tätä suurta työtä varten, ne esiliinat,\njoita hän pani päällensä, ne rintatilkut, joita hän lainasi kyökistä,\nläkkiä torjuaksensa, se aika, jonka hän kulutti, ne lukemattomat\npysähdykset, jolloin hänen täytyi nauraa Jip'in kanssa, niinkuin se\nolisi ymmärtänyt nämät kaikki, hänen vakuutuksensa, ettei hänen työnsä\nollut täydellinen, jollei hän kirjoittanut nimeänsä alle, ja se tapa,\njolla hän näytti sitä minulle, niinkuin jotakin kouluvihkoa, ja sitten,\nkun kiitin sitä, halasi minua -- niissä on liikuttavia muistoja\nminulle, vaikka ne ehkä muista näyttävät yksinkertaisilta.\n\nHän otti vähä aika tämän jälkeen avaimet haltuunsa ja astui kilistellen\nkaikkialla asunnossamme, koko kimppu pienessä korissa, joka oli sidottu\nhänen hoikkaan vyötäimeensä. Harvoin huomasin, että ne paikat, joihin\nne kuuluivat, olivat lukossa, taikka että avaimia käytettiin mihinkään\nmuuhun tarpeesen, kuin leikkikaluksi Jip'ille -- mutta Dora oli\niloinen, ja se ilahutti minua. Hän oli aivan varma, että paljon oli\naikaan saatu tämän teko-taloudenpidon kautta; ja asia huvitti\nhäntä yhtä paljon, kuin jos olisimme leikillä pitäneet jotakin\nnukki-huonetta.\n\nSillä tapaa jatkoimme. Dora oli melkein yhtä hellä tädilleni, kuin\nminulle, ja kertoi tälle usein siitä ajasta, jolloin hän pelkäsi, että\nhän olisi häijy, vanha olento. Minä en koskaan nähnyt tätini\nsäännöllisemmin mukaantuvan kenenkään mieltä myöden. Hän hyväili\nJip'iä, vaikka Jip ei koskaan vastannut; kuunteli päivän toisensa\nperästä gitarria, vaikka minä varon, ettei hän pitänyt mitään soitosta;\nei torunut koskaan kelvottomia palvelioitamme, vaikka epäilemättä mieli\nkyllä teki; kävi kummallisen pitkät matkat jalkaisin, odottamattomaksi\nlahjaksi ostaaksensa jotakin pientä kalua, jota hän huomasi Doran\ntarvitsevan, eikä koskaan tullut sisään puutarhasta ja kaivannut häntä\nhuoneissa, alhaalta portailta huutamatta semmoisella äänellä, joka\niloisesti kaikkui koko asunnossa:\n\n\"Missä Pikku Kukka on?\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nMr. Dick toteuttaa tätini ennustuksen.\n\n\nOli nyt joku aika kulunut siitä, kuin olin jättänyt tohtorin. Mutta\nkoska asuin lähellä häntä, näin hänet usein; ja me kävimme kaikki\nkahdessa, kolmessa tilaisuudessa hänen luonansa päivällisillä tai\nteellä. Vanha soturi oli ainaiseksi majoittunut hänen kattonsa alle.\nHän oli ihan yhtäläinen, kuin ennen, ja samat ijankaikkiset perhoset\nliehuivat hänen lakkinsa yli.\n\nNiinkuin muutamat muut äidit, joita eläessäni olen tuntenut, oli Mrs.\nMarkleham paljon enemmän mieltynyt huveihiu, kuin hänen tyttärensä. Hän\ntarvitsi paljon hauskutusta; ja niinkuin viisas, vanha soturi, oli hän\nuhraavinaan itsensä lapsensa tähden, vaikka hän vaan noudatti omia\ntaipumuksiansa. Tohtorin tahto, että Annie huvittelisi, oli sentähden\nerittäin otollinen tälle oivalliselle vanhemmalle, joka lausui\nehdotonta hyväksymistään tohtorin huolenpitoon.\n\nMinä olen varma, että hän tietämättä koetti tohtorin haavan syvyyttä.\nIlman mitään muuta tarkoitusta, ainoastaan jonkunlaisen kypsyneen\nkevytmielisyyden ja itsekkäisyyden johdosta, joka toisinaan yhtyy\nisoonkin ikään, suurensi hän luullakseni sitä tohtorin pelkoa, että\ntämä oli vastuksena nuorelle vaimollensa sekä etteivät missäkään olleet\nsamantunteisia, sillä, että hän niin hartaasti ylisti häntä, kun hän\nkoetti keventää Annie'n kuormaa.\n\n\"Rakas tohtori\", sanoi hän tälle eräänä päivänä, kun minä olin läsnä,\n\"epäilemättä tiedätte, että Annie'n olisi vähän ikävä aina olla täällä\nsisään suljettuna\".\n\nTohtori nyykäytti hyväntahtoisesti päätänsä.\n\n\"Kun Annie pääsee äitinsä ijälle\", lausui Mrs. Markleham, viuhkaansa\nheiluttaen, \"silloin on toinen asia. Minut saisi panna vankeuteen enkä\nminä koskaan pitäisi väliä sillä, pääsisinkö sieltä, jos vaan olisi\nhyvä seura ja vähän korttipeliä. Mutta minä en ole Annie, eikä Annie\nole Annien äiti.\n\n\"Tietysti, tietysti\", arveli tohtori.\n\n\"Te olette ihmisten parhaita -- ei, minä pyydän anteeksi teiltä!\" sillä\ntohtori teki kieltävän liikenteen, \"minun täytyy sanoa kasvojenne\nedessä, mitä aina sanon selkänne takana, että olette ihmisten parhaita;\nmutta arvattavasti teillä ei ole -- ei suinkaan? -- samat harrastukset\nja mieliteot, kuin Annie'lla?\"\n\n\"Ei\", vastasi tohtori murheellisella äänellä.\n\n\"Ei, tietysti ei\", vastasi vanha soturi. \"Ottakaamme esimerkiksi\nsanakirjanne. Mikä hyödyllinen teos sanakirja on! Mikä tarpeellinen\nkirja! Sanojen merkitys! Ilman tohtori Johnson'ia taikka jotakuta\nsenlaatuista ehkä tänä hetkenä sanoisimme käherrysrautaa sängyksi.\nMutta me emme voi toivoa, että mikään sanakirja -- varsinkaan kun se on\ntekeillä -- huvittaisi Annie'ta, voimmeko?\"\n\nTohtori pudisti päätänsä.\n\n\"Ja juuri tämän vuoksi minä\", lausui Mrs. Markleham, kokoon lasketulla\nviuhkallansa taputtaen tohtoria olkapäälle, \"niin suuresti hyväksyn\nteidän huolenpitoanne. Se osoittaa, että te ette odota, niinkuin moni\nvanhanpuolinen ihminen, vanhaa päätä nuorilla hartioilla. Te olette\ntutkineet Annie'n luonnetta ja te ymmärrätte sen. _Tämä_ se on, joka\nminusta on niin kauniisti tehty!\"\n\nYksin tohtori Strong'inkin levollisissa ja kärsivällisissä kasvoissa\nilmestyi mielestäni jonkunlainen vähäinen tuskan tunne näitten\nkohteliaisuuden lausetten johdosta.\n\n\"Sentähden, rakas tohtorini\", lausui soturi, useita kertoja\nystävällisesti häntä taputellen, \"saatte joka hetki ja aika käyttää\nminua. Tietäkäät siis, että minä olen kokonaan teidän käskettävissänne.\nMinä olen valmis Annie'n kanssa käymään operoissa, konserteissa,\nnäyttelyissä, kaikkialla; ettekä te koskaan saa huomata, että minä olen\nväsynyt. Velvollisuus, rakas tohtorini, ennen kaikkia mailmassa\".\n\nHän piti puheensa. Hän oli yksi niistä ihmisistä, jotka sietävät paljon\nhuvia, eikä hän koskaan järkähtänyt kestäväisyydessään tässä suhteen.\nHän sai harvoin käsiinsä mitäkään sanomalehteä (hän asettui joka päivä\npariksi tunniksi talon hempeimpään tuoliin lorgnetillaan sitä lukemaan)\njotakin havaitsematta, jota Annie, hän oli vakuutettu siitä, tahtoisi\nnähdä. Turhaan väitti Annie, että hän oli väsynyt semmoisiin asioihin.\nHänen äitinsä muistutti aina: \"rakas Annie'ni, minä olen varma, että\nymmärrät paremmin; ja minun täytyy sanoa sinulle, lapseni, ettet\nsoveliaasti palkitse tohtori Strong'in hyvyyttä\".\n\nTämä lausuttiin tavallisesti tohtorin läsnä-ollessa ja näytti minusta\nolevan Annie'n pääsyy, kun hän luopui vastustamasta, jos hän oli\nvastustanut. Mutta useimmiten taipui hän heti äitinsä tahtoon ja meni,\nmihin vanha soturi käski.\n\nHarvoin tapahtui nyt, että Mr. Maldon seurasi heitä. Välisti pyydettiin\ntätini ja Dora mukaan, ja he vastaanottivat kutsumuksen. Välisti\npyydettiin vaan Dora. Semmoinen aika oli ollut, jolloin minä olisin\nollut levoton siitä, että hän seurasi heitä; mutta, kun olin ajatellut,\nmitä tuona iltana tohtorin lukuhuoneessa oli tapahtunut, oli ajatukseni\nmuuttunut. Minä uskoin, että tohtori oli oikeassa, enkä pitänyt mitään\npahempaa epäluuloa.\n\nTätini hivutti välisti nenäänsä, kun hän sattui olemaan yksinään minun\nkanssani, ja sanoi, ettei hän voinut ymmärtää asiaa; hän soi, että he\nolisivat onnellisemmat; hän ei luullut, että soturi ystävämme (joksi\nhän aina nimitti vanhaa soturia) vähintäkään paransi asiaa. Lisäksi\nsanoi tätini ajattelevansa, \"että, jos soturi ystävämme leikkaisi pois\nperhosensa ja antaisi ne nokikolareille heidän Vapun-päivän\njuhlaksensa, se näyttäisi vähäiseltä järjen alulta hänessä\".\n\nMutta ennen kaikkia tätini luotti Mr. Dick'iin. Tällä miehellä oli\nilmeisesti joku aate päässänsä, sanoi hän; ja jos hän vaan saisi sen\nsaarretuksi johonkin soppeen, joka oli hänen pää-vastuksensa,\nkunnostaisi hän itseänsä jollakin erinomaisella tavalla.\n\nTästä ennustuksesta mitään tietämättä piti Mr. Dick yhä aivan samaa\nasemaa tohtorin ja Mrs. Strong'in suhteen. Hän ei näyttänyt astuvan\neteenpäin eikä taaksepäin. Hän näytti, niinkuin joku rakennus,\npainuneen alkuperäiseen perustukseensa, ja minun täytyy tunnustaa, että\nuskoni hänen liikkeelle lähtemisestään ei ollut paljon suurempi, kuin\njos hän olisi ollut oikea rakennus.\n\nMutta eräänä iltana, kun olin ollut naimisissa muutamia kuukausia,\npisti Mr. Dick päänsä vierashuoneesen, jossa yksinäni kirjoitin (Dora\noli mennyt tätini kanssa juomaan teetä molempien pikku lintujen luo),\nja sanoi, omituisella tavalla yskäisten:\n\n\"Saisinko hetken aikaa puhua kanssanne, Trotwood, teitä vaivaamatta?\"\n\n\"Kyllä, Mr. Dick\", vastasin minä; \"tulkaat sisään!\"\n\n\"Trotwood\", lausui Mr. Dick ja pani sormensa nenälleen kättäni\npudistettuaan. \"Ennenkuin käyn istumaan, tahtoisin lausua jotakin. Te\ntunnette tätinne?\"\n\n\"Vähän\", vastasin minä.\n\n\"Hän on kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa, Sir!\"\n\nTämän ilmoituksen jälkeen, jonka hän laukaisi itsestänsä, niinkuin hän\nolisi ollut ladattu sillä, istui Mr. Dick alas tavallista suuremmalla\nvakavuudella ja katseli minua.\n\n\"Nyt, poikani\", sanoi Mr. Dick, \"aion asettaa yhden kysymyksen teille\".\n\n\"Niin monta, kuin haluttaa\", vastasin minä.\n\n\"Miksi katsotte minua, Sir?\" kysyi Mr. Dick, pannen käsivartensa\nristiin.\n\n\"Rakkaaksi vanhaksi ystäväksi\", sanoin minä.\n\n\"Kiitoksia, Trotwood\", vastasi Mr. Dick nauraen ja kallistui\nriemastuneena minua kohden, kättäni pusertaaksensa. \"Mutta\", vakavaksi\njälleen ruveten, \"miksi katsotte minua tältä puolelta?\" otsaansa\nkoskien.\n\nMinä en tietänyt, kuinka vastata, mutta hän autti minua yhdellä\nsanalla.\n\n\"Heikoksi?\" lausui Mr. Dick.\n\n\"No\", vastasin minä epäileväisesti. \"Vähän\".\n\n\"Aivan oikein!\" huudahti Mr. Dick, joka näytti suuresti ihastuneen\nvastauksestani. \"Näettekö, Trotwood, kun ottivat osan huolista, te\ntiedätte, kenenkä päästä, ja panivat ne, te tiedätte, mihin, niin\nsyntyi\" -- Mr. Dick pyöritti molempia käsiänsä useita kertoja hyvin\nnopeasti toinen toisensa ympäri, sovitti ne sitten yhteen ja kieritteli\nniitä taas ehtimiseen toistensa ympäri, sekaannusta osoittaaksensa.\n\"Niin minun kävi tavalla taikka toisella. Eikö niin?\"\n\nMinä nyykäytin päätäni hänelle, ja hän takaisin minulle.\n\n\"Lyhyeltä, poikani\", lausui Mr. Dick, hiljentäen ääntänsä\nkuiskaukseksi, \"minä olen vähämielinen\".\n\nMinä olisin tahtonut lievittää tätä päätöstä, mutta hän pidätti minua.\n\n\"Niin minä olen! Teidän tätinne on väittävinään, etten ole. Hän ei\ntahdo kuulla siitä; mutta minä olen. Minä tiedän, että olen. Jollei hän\nolisi ollut minun ystäväni, Sir, olisivat sulkeneet minut viettämään\nkauheata elämää näinä monena vuonna. Mutta minä aion pitää huolta\nhänestä! Minä en koskaan kuluta kopioimis-rahojani. Minä kätken ne\nyhteen laatikkoon. Minä olen tehnyt testamenttini. Minä jätän ne kaikki\nhänelle. Hän tulee rikkaaksi -- ylhäiseksi!\"\n\nMr. Dick otti esiin nenäliinansa ja pyyhki sillä silmiänsä. Hän kääri\nsen sitten kokoon suurella huolella, likisti sen sileäksi molempien\nkäsiensä välissä, pani sen plakkariinsa ja näytti samalla panevan\ntätini syrjäpuoleen.\n\n\"Te olette nyt lukenut mies, Trotwood\", lausui Mr. Dick. \"Te olette\nhyvin lukenut. Te tiedätte, mikä oppinut mies, mikä suuri mies tohtori\non. Te tiedätte, mitä kunniaa hän aina on osoittanut minulle. Ei ylpeä\nviisaudestaan. Nöyrä, nöyrä, alentuvainen yksin Dick raukallekin, joka\non vähämielinen eikä tiedä mitään. Minä olen lähettänyt hänen nimensä\npaperilipulla pitkin nuoraa leijalle, kun se on ollut ilmassa leivosten\nparissa. Leija on ilolla vastaanottanut sen, Sir, ja taivas on käynyt\nkirkkaammaksi siitä\".\n\nHäntä ilahutti, kun mitä sydämellisimmällä tavalla sanoin, että tohtori\nansaitsi meidän parasta ja korkeinta kunnioitustamme.\n\n\"Ja hänen ihana vaimonsa on tähti\", lausui Mr. Dick. \"Loistava tähti.\nMinä olen nähnyt hänen loistavan, Sir. Mutta\", siirtäen tuoliansa\nlikemmäksi ja laskien toista kättänsä polvelleni -- \"pilviä, Sir --\npilviä\".\n\nMinä vastasin siihen tuskaan, jota hänen kasvonsa osoittivat, sillä,\nettä osoitin samanlaista tuskaa omissa kasvoissani ja pudistin päätäni.\n\n\"Mimmoisia pilviä?\" kysyi Mr. Dick.\n\nHän katsoi niin tarkasti kasvoihini ja tahtoi niin hartaasti ymmärtää,\nettä minä koetin vastata hänelle pitkäänsä ja vakavasti, niinkuin\nolisin selittänyt jotakin lapselle.\n\n\"Heidän välillään on joku onneton eripuraisuus\", vastasin minä.\n\"Joku onneton vieraantumisen syy. Joku salaisuus. Se ehkä riippuu\neri-ikäisyydestä. Se on kenties syntynyt melkein tyhjästä\".\n\nMr. Dick, joka merkitsi jokaisen lauseen loppua miettiväisellä pään\nnyykkäyksellä, pysähtyi, kun olin päättänyt, ja istui ajatellen, silmät\nkääntyneinä kasvoihini ja käsi polvellani.\n\n\"Tohtori ei ole suuttunut häneen, Trotwood?\" sanoi hän jonkun ajan\nperästä.\n\n\"Ei. Rakastunut häneen\".\n\n\"Siinä tapauksessa on asia selvä minulle, poikani!\" lausui Mr. Dick.\n\nSe äkillinen riemu, jolla hän taputti minua polvelle ja nojausi\ntaaksepäin tuolissansa, kulmakarvat nostettuina niin korkealle ylös,\nkuin suinkin mahdollista, saatti minut siihen luuloon, että hän oli\nenemmän järjeltänsä, kuin koskaan. Hän kävi yhtä äkillisesti totiseksi\njälleen ja, kallistuen eteenpäin, niinkuin ennen, sanoi -- ensiksi\nkunnioittavaisesti ottaen esiin nenäliinansa, niinkuin se todella olisi\nedustanut tätiäni:\n\n\"Kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa, Trotwood. Miks'ei _hän_ ole\ntehnyt mitään, asettaaksensa asioita oikealle kannalle?\"\n\n\"Liian arka ja vaikea asia sillä tapaa välittää\", vastasin minä.\n\n\"Lukenut mies\", lausui Mr. Dick, koskien minua sormellansa, \"miks'ei\n_hän_ ole tehnyt mitään?\"\n\n\"Samasta syystä\", vastasin minä.\n\n\"Siinä tapauksessa on asia selvä minulle, poikani!\" arveli Mr. Dick. Ja\nhän nousi seisoalle eteeni vielä suuremmalla riemulla, kuin äsken,\nnyykäyttäen päätänsä ja lyöden useita kertoja rintaansa, siksi kuin\nolisi luullut, että hän oli melkein nyykäyttänyt ja lyönyt kaiken\nhengen ruumiistansa.\n\n\"Kurja, seka-aivoinen toveri, Sir\", lausui Mr. Dick, \"vähämielinen,\nheikkopäinen olento -- nykyinen puhuttelianne!\" lyöden itseänsä\njälleen, \"ehkä tekee, mitä ihmeelliset ihmiset eivät voi tehdä. Minä\naion saattaa heidät yhteen, poikani. Minä aion koettaa. He eivät moiti\n_minua_. He eivät suutu _minuun_. He eivät huoli siitä, mitä _minä_\nteen, jos se olisikin väärin. Minä olen vaan Mr. Dick. Ja kuka\nDick'istä huolii! Dick ei ole kukaan! Huh!\" Hän puhalsi lyhyesti ja\nhalveksien, niinkuin hän olisi puhaltanut pois itsensä.\n\nHyvä oli, että hän oli päässyt niin pitkälle salaisuudessaan, sillä nyt\nkuulimme vaunujen, jotka toivat kotiin tätini ja Doran, seisahtuvan\nvähäiselle puutarhan-portille.\n\n\"Ei sanaakaan, poikani!\" jatkoi hän kuiskauksella; \"syyttäkäät Dick'iä\nkoko asiasta -- vähämielistä -- hullua Dick'iä. Minä olen kappaleen\naikaa ajatellut, Sir, että saisin selkoa asiasta, ja nyt olen saanut.\nSen johdosta, mitä olette sanoneet minulle, olen varma, että olen\nsaanut selkoa. Kaikki hyvin!\"\n\nMr. Dick ei puhunut enään sanaakaan tästä asiasta; mutta seuraavana\npuolena tuntina hän (tätini suureksi huoleksi) teki itsestänsä\ntäydellisen telegrafin, rikkomatonta vaiti-oloa minuun teroittaaksensa.\n\nKummastuksekseni en pariin, kolmeen viikkoon kuullut sen enempää tästä,\nvaikka olin kyllä halukas tietämään, kuinka hänen yrityksensä\nmenestyisi; semminkin kuin olin huomannut oudon vilauksen selvää järkeä\n-- minä en sano hyvää sydäntä, sillä sitä hän aina oli osoittanut --\nsiinä johtopäätöksessä, johon hän oli tullut. Viimein rupesin\najattelemaan, että hän häilyväisessä ja vaihtelevassa mielentilassaan\noli joko unhottanut aikomuksensa taikka kokonaan siitä luopunut.\n\nEräänä kauniina iltana, jona Doraa ei haluttanut lähteä ulos, menimme\ntätini ja minä kävellen tohtorille. Oli syksy, jolloin ei ollut mitään\nparlamentin-keskusteluita iltailmaa vaivaamassa; ja minä muistan,\nkuinka lehdet hajahtelivat, niinkuin puutarhamme Blunderstone'ssa, kun\npoljimme niitä jaloillamme, ja kuinka tuo vanha onnettomuuden tunne\nnäytti liikkuvan ohitse huokailevan tuulen siivillä.\n\nOli hämärä, kun pääsimme perille. Mrs. Strong tuli juuri ulos\npuutarhasta, jossa Mr. Dick vielä viipyi, puuhaten veitsellänsä ja\nauttaen puutarhuria, kun tämä teroitti muutamia paaluja. Tohtori puhui\njonkun kanssa lukuhuoneessaan; mutta vieraan oli määrä kohta lähteä,\nsanoi Mrs. Strong ja käski meidän jäädä odottamaan tohtoria. Me menimme\nvierashuoneesen hänen kanssansa ja istuimme pimenevän akkunan viereen.\nNiin vanhojen ystävien ja naapurien, kuin meidän, tullessa, ei pidetty\nkoskaan mitään eri menoja.\n\nMe emme olleet istuneet siellä monta minutia, kun Mrs. Markleham, joka\naina keksi jotakin syytä häärinään, tuli pauhaten sisään, sanomalehti\nkädessä, ja sanoi hengästyneenä: \"hyvä Jumala, Annie, miks'et sanonut\nminulle, että oli joku lukuhuoneessa!\"\n\n\"Rakas äitini\", vastasi tämä tyvenesti, \"mistä saatin arvata, että\ntahdoitte tietää sitä!\"\n\n\"Tahdoin tietää!\" lausui Mrs. Markleham, vaipuen alas sohvaan. \"Minä en\nole eläessäni niin hämmästynyt!\"\n\n\"Oletteko siis olleet lukuhuoneessa, äiti?\" kysyi Annie.\n\n\"_Olleet_ lukuhuoneessa, rakas lapseni!\" vastasi hän pontevasti. \"Olen\nkyllä! Minä tapasin sen rakastettavan olennon -- jos voisitte\nmielessänne kuvailla minun tunteitani, Miss Trotwood ja David -- juuri\nkun hän teki testamenttiansa\".\n\nHänen tyttärensä kääntyi äkkiä pois akkunasta.\n\n\"Juuri kun hän, rakas Annie'ni\", toisti Mrs. Markleham, levittäen\nsanomalehteä syliinsä niinkuin pöytäliinaa ja taputtaen sitä\nkäsillänsä, \"kirjoitutti viimeistä tahtoansa ja testamenttiansa. Mikä\nhuolenpito ja hellyys tuon rakkaan tohtorin puolelta! Minun täytyy\nkertoa teille, kuinka tässä kävi. Minun täytyy todella oikeuden ja\nkohtuuden vuoksi tuota oivallista miestä kohtaan -- sillä oivallinen\nhän on! -- kertoa teille, kuinka tässä kävi. Ehkä tiedätte, Miss\nTrotwood, ettei tässä talossa koskaan mitään kynttilää sytytetä,\nennenkuin silmät suorastaan putoavat ihmisen päästä, kun ponnistaa\nniitä sanomalehtiä lukiessaan. Ja ettei tässä talossa löydy yhtään\ntuolia, jossa sopii, niinkuin _minä_ sanon sitä, lukea sanomalehteä,\npaitsi yhtä tuolla lukuhuoneessa. Tämä saatti minut lukuhuoneesen,\njossa näin valkeata. Minä avasin oven. Rakkaan tohtorin seurassa oli\nkaksi virkamiestä, nähtävästi lakimiehiä, ja he seisoivat kaikki kolme\npöydän ääressä, rakas tohtori kynä kädessä. 'Tämä ilmoittaa siis\nsuorastansa', lausui tohtori -- kuule, Annie kultani, tarkkaan näitä\nsanoja -- 'tämä ilmoittaa siis suorastansa, gentlemanit, minun\nluottamustani Mrs. Strong'iin ja jättää ehdottomasti hänelle kaikki?'\nToinen virkamies vastasi: 'ja jättää ehdottomasti hänelle kaikki'.\nJohon minä äidin luonnollisilla tunteilla sanoin: 'hyvä Jumala,\nantakaat anteeksi!' kompastuin kynnykseen ja kiiruhdin pois tuon\npikkuisen käytävän kautta ruokakammion ohitse\".\n\nMrs. Strong avasi akkunan ja astui ulos verandalle, jossa hän asettui\njonkun pylvään nojalle.\n\n\"Mutta eikö se virkistä, Miss Trotwood, eikö virkistä, David\", lausui\nMrs. Markleham, koneentapaisesti seuraten tytärtänsä silmillään, \"kun\ntapaa tohtori Strong'in ikäisen miehen, jolla on kylläksi\nmielenlujuutta tämmöiseen toimeen? Se osoittaa vaan, kuinka oikeassa\nminä olin. Minä sanoin Annie'lle, kun tohtori Strong suureksi\nkunniakseni kävi luonani ja teki Annie'ta koskevan selityksen ja\ntarjomuksen, minä sanoin: 'rakas lapseni, minun mielestäni ei tarvitse\nollenkaan epäillä, kun puhumme soveliaasta toimeen-tulostasi, että\ntohtori Strong tekee enemmän, kuin hän sitoutuu tekemään'\".\n\nTässä kello soitti, ja me kuulimme vieraitten jalankopinan, kun he\nastuivat ulos.\n\n\"Kaikki on epäilemättä ohitse\", arveli vanha soturi kuunneltuaan; \"se\nrakas olento on allekirjoittanut, sinetillä vahvistanut ja heidän\nhaltuunsa jättänyt asiakirjan, ja hänen mielensä on levollinen. Se\nsaakin syystä olla! Mikä sydän! Annie, rakas lapseni, minä menen\nlukuhuoneesen sanomalehtineni, sillä minusta ei ole mitään, jollen saa\nuutisia kuulla. Miss Trotwood, David, tehkäät hyvin ja tulkaat tohtoria\nkatsomaan\".\n\nKun seurasimme Mrs. Markleham'ia lukuhuoneesen, huomasin, että Mr. Dick\nseisoi varjopuolella huoneessa ja laski kokoon veitsensä; ja että\ntätini pikimmältä kovasti hivutti nenäänsä, niinkuin vähän\nliennyttääksensä kärsimättömyyttänsä soturi ystävämme suhteen; mutta\nkuka ensin tuli lukuhuoneesen taikka kuinka Mrs. Markleham\nsilmänräpäyksellä asettui nojatuoliinsa taikka kuinka tätini ja minä\njouduimme jäämään vieretysten oven luo (jollei siitä syystä, että\ntätini silmät olivat nopeammat, kuin minun, ja hän pidätti minua), sen\nolen unhottanut. Jos olen koskaan sitä tietänytkään. Mutta sen tiedän\n-- että, ennenkuin tohtori näki meidät, me näimme hänen miettivän\npöytänsä ääressä niitten folianttein keskellä, jotka olivat hänen\nilonsa, ja levollisesti nojaavan päätään kättänsä vastaan; että samalla\nsilmänräpäyksellä näimme Mrs. Strong'in tulevan sisään vaaleana ja\nvapisevana; että Mr. Dick käsivarrellansa tuki häntä; että hän pani\ntoisen kätensä tohtorin käsivarrelle, saattaen häntä katsomaan ylös\nhajamielisellä muodolla; että kun tohtori liikutti päätänsä, hänen\nvaimonsa laskeusi alas polvilleen hänen jalkojensa juureen,\nrukoilevaisesti nosti ylös kätensä ja loi hänen kasvoihinsa sen\nmuistettavan katseen, jota en koskaan ollut unhottanut; että Mrs.\nMarkleham, tämän nähdessään, pudotti sanomalehden ja tuijotti kuin\nkokkakuva, joka on aiottu Hämmästys-nimiseen laivaan.\n\nTohtorin lempeä käytös ja kummastus, se arvokkaisuus, joka ilmestyi\nhänen vaimonsa rukoilevassa asemassa, Mr. Dick'in ystävällinen\nhuolenpito ja se vakavuus, jolla tätini itsekseen sanoi: \"_tuoko_ mies\nhullu!\" (riemullisesti viitaten siihen kurjuuteen, josta hän oli\npelastanut hänet), sen näen ja kuulen pikemmin, kuin muistan nyt, kun\nsiitä kirjoitan.\n\n\"Tohtori!\" lausui Mr. Dick. \"Mikä ei ole laidallansa? Katsokaat tänne!\"\n\n\"Annie!\" huudahti tohtori. \"Ei jalkaini juuressa, armaani!\"\n\n\"Kyllä!\" vastasi hän. \"Minä pyydän ja rukoilen, ettei kukaan lähde\nhuoneesta! Oi, puoliso ja isä, keskeytä tämä pitkä äänettömyys.\nOppikaamme molemmat, mikä se on, joka on tunkenut väliimme!\"\n\nMrs. Markleham, joka tällä välin oli saanut puhekykynsä jälleen ja\nnäytti paisuvan perhe-ylpeydestä ja äidillisestä harmista, huudahti\nnyt: \"nouse heti ylös, Annie, äläkä häväise jokaista omaistasi, kun\ntuolla tapaa alennat itsesi, jollet tahdo nähdä, että paikalla kadotan\njärkeni!\"\n\n\"Äiti!\" vastasi Annie, \"älkäät tuhlatko mitään sanoja minun tähteni,\nsillä minä vetoon puolisooni ettekä tekään ole mitään täällä\".\n\n\"En mitään!\" huudahti Mrs. Markleham. \"Minä en mitään! Lapsi on mennyt\nmieleltänsä. Tuokaat minulle lasillinen vettä!\"\n\nMinun huomioni oli niin kiintynyt tohtoriin ja hänen vaimoonsa, etten\npitänyt lukua tästä pyynnöstä; eikä se vaikuttanut keneenkään\nmuuhunkaan, niin että Mrs. Markleham sai mieltänsä myöden läähöttää,\ntuijottaa ja viuhkoittaa itseänsä.\n\n\"Annie!\" lausui tohtori, hellästi sulkien häntä syliinsä. \"Armaani! Jos\najan kuluessa joku välttämätön muutos on syntynyt avio-elämässämme, ei\nsinua saa siitä syyttää. Vika on minun, ja ainoastaan minun.\nRakkaudessani, ihmettelemisessäni ja kunnioituksessani ei ole mitään\nmuutosta. Minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Minä rakastan ja\nkunnioitan sinua vilpittömästi. Nouse, Annie, minä pyydän!\"\n\nMutta hän ei nousnut. Tohtoria vähän aikaa katseltuaan vaipui hän alas\nvielä likemmäksi häntä, pani käsivartensa hänen polvensa poikki ja,\nnojaten päätänsä siihen, sanoi:\n\n\"Jos minulla on joku ystävä täällä, joka voi puhua sanan minun taikka\npuolisoni hyväksi tässä asiassa; jos minulla on joku ystävä täällä,\njoka voi ääneksi saattaa sen luulon, jonka sydämeni välisti on\nkuiskannut minulle; jos minulla on joku ystävä täällä, joka kunnioittaa\npuolisoani taikka joskus on huolinut minusta, ja jolla on jotakin\ntiedossansa, olipa mitä tahansa, joka voi sovittaa meidän väliämme,\nrukoilen tätä ystävää puhumaan!\"\n\nSyntyi syvä äänettömyys. Muutamien minutien tuskallisen epäilyksen\njälkeen minä katkaisin sen.\n\n\"Mrs. Strong\", sanoin minä, \"minulla on jotakin tiedossani, jota\ntohtori Strong vakaasti on pyytänyt minut salaamaan ja jota olen\nsalannut tähän iltaan saakka. Mutta minä luulen, että se aika on\ntullut, jolloin sen pidempi salaaminen olisi väärää uskollisuutta ja\narkuutta, ja teidän vetoomisenne vapauttaa minut lupauksestani\".\n\nMrs. Strong käänsi hetkeksi kasvonsa minua kohden, ja minä tiesin, että\nolin oikeassa. Minä en olisi voinut vastustaa näitten kasvojen pyyntöä,\nvaikka se vakuutus, jonka ne antoivat minulle, ei olisi ollutkaan niin\ntodistavainen.\n\n\"Tuleva rauhamme\", lausui Mrs. Strong, \"ehkä on teidän käsissänne. Minä\nluotan täydellisesti siihen, ettette peitä mitään. Minä tiedän\nedeltäpäin, ettei mikään, jota te taikka kukaan muu voi kertoa minulle,\naseta puolisoni jaloa sydäntä mihinkään muuhun valoon, kuin yhteen.\nVaikka se kuinka näyttäisi loukkaavan minua, älkäät huoliko siitä. Minä\nvastaan itse puolestani hänen edessänsä ja Jumalan edessä jälestäpäin\".\n\nNäin totisesti pyydettynä en kääntynyt tohtorin puoleen, häneltä lupaa\nsaadakseni, vaan, ilman milläkään muulla tavalla totuudesta\npoikkeamatta, kuin niin, että vähän lievitin Uriah Heep'in raakaa\npuhetta, kerroin suoraan, mitä tuona iltana samassa huoneessa oli\ntapahtunut. Mahdoton on kuvata Mrs. Markleham'in tuijottelevia katseita\nkertomukseni aikana ja niitä kirkahuksia, joilla hän tuon tuostakin\nsitä keskeytti.\n\nKun olin päättänyt, pysyi Annie muutamia minuteja äänettömänä, pää alas\npainettuna, niinkuin olen kertonut. Sitten hän tarttui tohtorin käteen\n(tämä istui samassa asemassa, kuin meidän sisään tullessamme), likisti\nsitä rintaansa vastaan ja suuteli sitä. Mr. Dick nosti hänet lempeästi\nylös; ja Mrs. Strong seisoi, puhetta aloittaessaan, häneen nojaten ja\nkatsoen alas tohtorin puoleen -- josta hän ei ensinkään kääntänyt pois\nsilmiänsä.\n\n\"Kaikki, mitä ikinä on ollut ajatuksissani, siitä kuin menin\nnaimisiin\", lausui hän matalalla, nöyrällä, hellällä äänellä, \"tahdon\nilmoittaa sinulle. Kun olen saanut tietää, mitä nyt tiedän, en voisi\nelää ja pitää jotakin takanani\".\n\n\"Ei, Annie\", lausui tohtori leppeästi, \"minä en ole koskaan epäillyt\nsinua, lapseni. Se ei ole ensinkään tarpeellista; se ei ole tosiaan\nollenkaan tarpeellista, ystäväni\".\n\n\"Se on hyvin tarpeellista\", vastasi Mrs. Strong samalla tavalla, \"että\navaan koko sydämeni itse jalomielisyyden ja totuuden esikuvalle, jota\nvuodesta vuoteen ja päivästä päivään olen rakastanut ja kunnioittanut\nyhä enemmän, niinkuin Jumala tietää!\"\n\n\"Totta puhuen\", keskeytti Mrs. Markleham, \"jos minulla on mitään\nälyä\" --.\n\n(\"Jota teillä ei ole, te rauhan-häiritsiä\", lausui tätini suuttuneella\nkuiskauksella.)\n\n-- \"täytyy minun saada muistuttaa, ettei liene tarpeellista ryhtyä\nnäihin syrjä-asioihin\".\n\n\"Tästä ei kukaan, paitsi puolisoni, voi päättää, äiti\", sanoi Annie,\nsilmiänsä tohtorin kasvoista siirtämättä, \"ja hän on minua kuunteleva.\nJos sanon jotakin, joka tuskastuttaa teitä, äiti, antakaat anteeksi\nminulle. Minä olen itse ensin kärsinyt tuskaa, usein ja kauan\".\n\n\"Voi ijankaikkinen!\" huohotti Mrs. Markleham.\n\n\"Kun olin ihan nuori\", lausui Annie, \"lapsi vaan, yhdistyivät\nensimäiset tiedon aiheeni erääsen kärsivälliseen ystävään ja opettajaan\n-- isä vainajani ystävään -- joka aina oli rakas minulle. Siitä, mitä\ntiedän, en voi muistaa mitään, häntä muistamatta. Hän sydämeeni laski\nsen ensimäiset aarteet ja painoi luonteensa niihin kaikkiin. En olisi,\nluullakseni, koskaan hyötynyt niistä niin paljon, kuin olen, jos olisin\nsaanut ne jonkun muun kädestä\".\n\n\"Tekee äitinsä ihan mitättömäksi!\" huudahti Mrs. Markleham.\n\n\"Ei niin, äiti\", lausui Annie; \"mutta minä teen puolisoni siksi, mikä\nhän oli. Minun täytyy tehdä se. Kun kasvoin suuremmaksi, oli hänellä\nvielä sama sija. Minä olin ylpeä hänen osan-otostaan, syvästi,\nhartaasti, kiitollisesti liittynyt häneen. Minä katsoin ylös häneen,\ntuskin voin kuvata, millä tavalla -- niinkuin isään, niinkuin\njohdattajaan, niinkuin semmoiseen, jonka kiitos oli peräti toista\nlaatua, kuin kenenkään muun, niinkuin semmoiseen, johon olisin voinut\nluottaa ja turvata, jos olisin epäillyt koko mailmaa. Te tiedätte,\näiti, kuinka nuori ja kokematon minä olin, kun yhtäkkiä esittelitte\nhäntä kosijakseni\".\n\n\"Sitä asiaa olen vähintäänkin viisikymmentä kertaa jutellut jokaiselle\ntäällä!\" sanoi Mrs. Markleham.\n\n(\"Pitäkäät siis Jumalan nimessä suunne kiinni ja älkäät puhuko siitä\nenää!\" mutisi tätini).\n\n\"Se oli niin suuri muutos; se oli minusta ensiksi niin suuri kato\",\nlausui Annie, jatkaen samalla katsannolla ja äänellä, \"että olin\nlevoton ja huolestunut. Minä olin vaan nuori tyttö; ja kun niin suuri\nmuutos tuli siinä asemassa, jossa olin niin kauan katsonut ylös hänen\npuoleensa, luulen, että minua suretti. Mutta ei mikään olisi voinut\nmuuttaa häntä jälleen siksi, mikä hän ennen oli ollut minun silmissäni;\nja minä olin ylpeä, että hän katsoi minua itsensä arvoiseksi, ja niin\nme rupesimme avioliittoon\".\n\n\"St. Alphage'ssa Canterbury'ssä\", muistutti Mrs. Markleham.\n\n(\"Hiiteen tuo nainen!\" lausui tätini, \"hän ei saa suutansa tukituksi!\")\n\n\"Minä en koskaan ajatellut\", jatkoi Annie, heleämpi puna poskissansa,\n\"mitään maallista etua, jonka puolisoni voisi tuottaa minulle. Nuori\nsydämeni ei kunnioituksessaan suvainnut minkäänlaisia semmoisia\nviheliäisiä mietteitä\".\n\nÄiti, antakaat minulle anteeksi, kun sanon, että _te_ se olitte, joka\nensiksi esittelitte minulle sitä ajatusta, että joku voisi loukata\nminua ja häntä semmoisella julmalla luulolla\".\n\n\"Minä!\" huudahti Mrs. Markleham.\n\n(\"Niin! Te, juuri te!\" muistutti tätini, \"ettekä saa sitä pois\nviuhkoitetuksi, soturi ystäväni!\")\n\n\"Se oli ensimäinen onnettomuus uudessa elämässäni\", lausui Annie. \"Se\noli ensimäinen syy jokaiseen onnettomaan hetkeen, jonka olen nähnyt.\nNäitä hetkiä on viime aikoina ollut enemmän, kuin mitä olen voinut\nlukea; mutta ei -- jalo puolisoni -- ei siitä syystä, kuin sinä luulet;\nsillä minun sydämessäni ei löydy yhtäkään ajatusta, yhtäkään muistoa\neikä toivoa, jota mikään voima saattaisi sinusta eroittaa!\"\n\nMrs. Strong nosti ylös silmänsä, pani kätensä ristiin ja näytti\nmielestäni niin ihanalta ja totiselta, kuin enkeli. Tästä alkaen\nkatseli tohtori vaimoansa yhtä vakaasti, kuin tämä häntä.\n\n\"Äitiäni ei saa syyttää siitä\", jatkoi hän, \"että hän koskaan on\nvaivannut sinua itseänsä varten, ja hänen aikomuksensa ovat epäilemättä\nolleet moitteettomat -- mutta kun näin, kuinka monta kohtuutonta\nvaatimusta asetettiin sinun suhteesi minun nimessäni; kuinka koetettiin\nhyötyä sinusta minun nimessäni; kuinka jalomielinen sinä olit ja kuinka\nMr. Wickfield, joka piti tarkkaa huolta hyvästäsi, paheksi sitä;\nsilloin kohtasi minua, niinkuin ansaitsematon häväistys, johon pakoitin\nsinua ottamaan osaa, ensi kerran se tunto, että kurjasti epäiltiin,\nettä hellyyteni oli ostettu ja myyty sinulle. Minä en voi kertoa\nsinulle, miltä tuntui -- äitini ei saata ajatella, miltä tuntui -- kun\ntämä pelko ja huoli aina oli mielessäni, vaan minä kuitenkin omassa\nsydämessäni tiesin, että hääpäiväni saatti elämäni rakkauden ja kunnian\nkorkeimmilleen!\"\n\n\"Siinä nähdään, mitä kiitosta saa\", huudahti Mrs. Markleham itkien,\n\"kun pitää huolta omaisistaan! Minä soisin, että olisin Turkkilainen!\"\n\n(\"Sitä minäkin kaikesta sydämestäni soisin -- ja että olisitte omassa\nmaassanne taas!\" lausui tätini.)\n\n\"Siihen aikaan äitini niin hartaasti ajatteli serkkuni Maldon'in asiaa.\nMinä olin rakastanut häntä\", hän puhui hiljaa, mutta epäröimättä,\n\"hyvin paljon. Me olimme lapsina olleet sulho ja morsian. Jolleivät\nasianhaarat olisi muuttuneet toisenlaisiksi, olisin ehkä tullut siihen\nluuloon, että todella rakastin häntä, olisin kenties mennyt naimisiin\nhänen kanssaan ja joutunut peräti onnettomaksi. Avioliitossa ei ole\nmitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja\ntaipumuksissa\".\n\nVaikka tarkasti kuuntelin, mitä seurasi, mietin näitä sanoja,\nniinkuin niillä olisi ollut joku erinäinen arvo ja ne semmoisella\nkummallisella tavalla, jota en voinut käsittää, sopineet minun\noloihini. \"Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin\nerilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa\" -- \"ei mitään pahempaa\nerilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa\".\n\n\"Meillä ei ole mitään yhteistä\", lausui Annie. \"Sen olen jo kauan aikaa\nsitten nähnyt. Jollen olisi puolisolleni kiitollinen mistään muusta sen\nsijaan, että olen kiitollinen niin monesta asiasta, olisin hänelle\nkiitollinen siitä, että hän pelasti minut harjaantumattoman sydämeni\nensimäisestä väärästä taipumuksesta\".\n\nMrs. Strong seisoi aivan liikahtamatta tohtorin edessä ja puhui\nsemmoisella vakavuudella, joka värähytti sydäntäni. Kuitenkin oli hänen\näänensä yhtä tyven, kuin ennen.\n\n\"Kun hän odotti saadaksensa nauttia sitä anteliaisuutta, jota\nniin alttiisti tuhlattiin minun tähteni, ja kun minua suretti se\nkaupan-alainen tila, jota olin määrätty kantamaan, olisi mielestäni\nhänen paremmin sopinut itse raivata tietä itsellensä. Minä ajattelin,\nettä minä hänen sijassaan olisin koettanut tehdä sitä, maksoi se kuinka\npaljon vaivaa tahansa. Mutta minä en luullut sen pahempaa hänestä,\nennenkuin sinä iltana, jona hän lähti Indiaan. Sinä iltana minä\nhavaitsin, että hänellä oli petollinen ja kiittämätön sydän. Minä näin\nsilloin kaksinkertaisen merkityksen Mr. Wickfield'in tutkivissa\nkatseissa. Minä havaitsin ensimäisen kerran sen pimeän epäluulon, joka\nsynkistytti elämääni\".\n\n\"Epäluulo, Annie!\" sanoi tohtori. \"Ei, ei, ei!\"\n\n\"Sinun sydämessäsi ei ollut mitään semmoista, sen tiedän, puolisoni!\"\nvastasi hän. \"Ja kun sinä iltana tulin luoksesi purkamaan koko häpeän\nja surun taakkaani ja tiesin, että minun tuli kertoa, että sinun\nkattosi alla yksi minun sukulaisistani, jolle sinä rakkaudesta minuun\nolit tehnyt hyvää, oli minulle puhunut sanoja, joita ei milloinkaan\nolisi sopinut laskea, vaikka olisin ollutkin semmoinen heikko ja altis\nraukka, joksi hän luuli minua -- kammosi mieleni sitä häpeää, jota jo\nyksistään tunnustus tuottaisi. Kertomus kuoli huulillani eikä se siitä\nhetkestä saakka tähän asti ole päässyt niitten yli\".\n\nLyhyellä voihkinalla painui Mrs. Markleham taaksepäin nojatuolissaan ja\nkätkeytyi viuhkansa taa, niinkuin hän ei koskaan enään aikoisi tulla\nesiin.\n\n\"Siitä ajasta lähtien minä en koskaan, paitsi sinun läsnä-ollessasi,\nole vaihtanut sanaakaan hänen kanssansa, ja silloinkin vaan, kun se on\nollut tarpeellista tämän selityksen karttamiseksi. Vuosia on kulunut\nsiitä, kuin hän minulta kuuli, mimmoinen hänen asemansa täällä oli. Ne\nhyvät työt, joita sinä salaisesti olet tehnyt, häntä eteenpäin\nauttaaksesi, ja sitten ilmoittanut minulle, iloisesti kummastuttaaksesi\nja huvittaaksesi minua, ovat vaan, usko sanojani, lisänneet\nonnettomuuttani ja tehneet salaisuuteni raskaammaksi\".\n\nVaikka tohtori kaikin tavoin koetti estää sitä, vaipui Mrs. Strong\nhiljaa hänen jalkainsa juureen ja sanoi, katsoen, kyyneleet silmissä,\nylös hänen kasvoihinsa:\n\n\"Älä puhu minulle vielä! Anna minun sanoa vähäisen lisäksi. Olipa\noikein taikka väärin, jos täytyisi tehdä se uudestaan, luulen, että\ntekisin aivan samalla tavalla. Sinun on mahdoton ajatella, miltä\ntuntui, kun olin niin liittynyt sinuun noitten vanhojen muistojen\nkautta ja havaitsin, että joku julkeni olla kylläksi kova luulemaan,\nettä sydämeni oli myyty, vieläpä lisäksi havaitsin, että kaikki, mitä\nympärilläni oli, näytti vahvistavan semmoista luuloa. Minä olin hyvin\nnuori eikä minulla ollut mitään neuvon-antajaa. Kaikissa asioissa,\njotka koskivat sinuun, oli suuri juopa äitini ja minun välilläni. Jos\nperäydyin omaan itseeni ja salasin sitä häväistystä, jota olin\nkärsinyt, tapahtui se sentähden, että minä niin suuresti kunnioitin\nsinua ja niin hartaasti tahdoin, että sinäkin kunnioittaisit minua!\"\n\n\"Annie, sinä puhdas sydämeni!\" lausui tohtori, \"sinä kallis tyttöni!\"\n\n\"Vähäisen lisäksi! muutamia sanoja vaan! Minä ajattelin usein, että\nlöytyi niin monta, joitten kanssa olisit voinut mennä naimisiin, jotka\neivät olisi tuottaneet semmoista vaivaa ja huolta sinulle, ja jotka\nolisivat tehneet kotisi soveliaammaksi kodiksi. Minä varoin, että olisi\nollut parempi, jos olisin pysynyt sinun oppilaisenasi ja melkein\nlapsenasi. Minä varoin, etten ollut mahdollinen sinun opillesi ja\nviisaudellesi. Jos sillä kertaa, kuin olin tuota tunnustusta\nlausumallani, kaikki nämät saivat minut peräytymään omaan itseeni\n(niinkuin ne todella saivat), se oli yhä sentähden, että kunnioitin\nsinua niin suuresti ja toivoin, että sinä jonakin päivänä\nkunnioittaisit minua\".\n\n\"Se päivä on paistanut koko tämän pitkän ajan, Annie\", sanoi tohtori,\n\"eikä sitä voi seurata, kuin yksi pitkä yö, armaani\".\n\n\"Vielä sananen! Minun oli sitten aikomus -- vakava, luja aikomus --\nkantaa koko tuo rasittava tieto sen miehen huonoudesta, jolle sinä olit\nollut niin hyvä. Ja nyt yksi viimeinen sana, rakkain ja paras ystäväni!\nSyy siihen nykyiseen muutokseen sinussa, jonka olen niin suurella\ntuskalla ja surulla havainnut ja jota välisti olen selitellyt vanhan\npelkoni mukaan -- välisti häilyvien arveluitten mukaan, jotka olivat\ntotuutta likempänä -- on tullut ilmi tänä iltana; ja sattumuksen kautta\nolen myöskin tänä iltana saanut tietää, kuinka sinä kokonaan ja jalosti\nluotit minuun myöskin tässä epä-ymmärryksessä. Minä en toivo, että\nmikään rakkaus ja velvollisuus, jota voin palkinnoksi osoittaa, koskaan\nsaattaa minua ansaitsemaan sinun arvaamattoman kallista luottamustasi;\nmutta vasta saadun tietoni johdosta voin minä nostaa silmäni näitten\nkalliitten kasvojen puoleen, joita kunnioitan, niinkuin isän, rakastan,\nniinkuin puolison, ja jotka lapsuudessani olivat pyhät minulle,\nniinkuin ystävän, ja juhlallisesti vakuuttaa, etten ole vähimmässäkään\najatuksessani tehnyt mitään vääryyttä sinulle enkä koskaan horjunut\nsiinä rakkaudessa ja uskollisuudessa, jota minun tulee sinulle\nosoittaa!\"\n\nHän kiersi käsivartensa tohtorin kaulan ympäri ja tohtori kallisti\npäätänsä hänen puoleensa, sekoittaen harmaita hiuksiansa hänen\ntumman-ruskeihin palmikkoihinsa.\n\n\"Oi, anna minun lähestyä sydäntäsi, puolisoni! Älä koskaan sysää minua\npois! Älä ajattele äläkä puhu erilaisuudestamme, sillä semmoista ei\nlöydy, paitsi kaikessa minun moninaisessa vaillinaisuudessani. Joka\nseuraava vuosi olen yhä paremmin tietänyt tämän ja yhä enemmän\nkunnioittanut sinua. Oi, suo minulle sija likellä sydäntäsi, puolisoni,\nsillä rakkauteni oli kalliolle perustettu ja se on pysyväinen!\"\n\nSen äänettömyyden aikana, joka nyt alkoi, astui tätini vakavasti ja\nollenkaan hätimättä Mr. Dick'in luo, syleili häntä ja antoi hänelle\naika suudelman. Ja Mr. Dick'in arvoa varten oli oikein onni, että\ntätini teki niin; sillä minä olen varma, että näin, kuinka hän tällä\nhetkellä hankki seisomaan yhdellä jalalla soveliaaksi ilonsa\nilmoitukseksi.\n\n\"Te olette merkillinen mies, Dick!\" lausui tätini ehdottoman\nhyväksymisen muodolla; \"älkäätkä koskaan olko olevinanne mitään muuta,\nsillä minä tiedän asian paremmin!\"\n\nNäin sanoen tätini nykäisi Mr. Dick'iä takin-hiasta ja nyykäytti\nminulle; ja me hiivimme kaikki kolme hiljaisesti ulos huoneesta ja\nlähdimme pois.\n\n\"Masensi tämä sentään soturi-ystäväämme\", lausui tätini kotimatkalla.\n\"Minä nukkuisin paremmin tämän vuoksi, jollei olisikaan mitään muuta,\njosta sopisi iloita!\"\n\n\"Hän oli kokonaan kukistunut, pelkään minä\", sanoi Mr. Dick\nsääliväisesti.\n\n\"Kuinka! Oletteko koskaan nähneet krokotiilin kukistuvan?\" kysyi\ntätini.\n\n\"Minä en, luullakseni, koskaan ole nähnyt mitään krokotiilia\", vastasi\nMr. Dick suopeasti.\n\n\"Ei olisi syntynyt mitään selkkauksia, jollei tuo vanha peto olisi\nollut\", lausui tätini ankarasti. \"Olisi erittäin suotavaa, että\nmuutamat äidit jättäisivät tyttärensä rauhaan naimisen jälkeen eivätkä\nolisi niin kauhean hellät. He näyttävät ajattelevan, että ainoa\npalkinto, jonka voi antaa heille siitä, että ovat saattaneet onnettoman\ntyttölapsen mailmaan -- siunatkoon sieluani, niinkuin tämä olisi\npyytänyt taikka tahtonut päästä mailmaan! -- on täysi vapaus vaivata\nhänet pois siitä jälleen. Mutta mitä sinä ajattelet, Trot?\"\n\nMinä ajattelin kaikkia, mitä oli lausuttu. Mielessäni pysyi vielä\nmuutamia lauseita, joita oli laskettu. \"Avioliitossa ei ole mitään\npahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa\".\n\"Harjaantumattoman sydämen ensimäinen, väärä taipumus\". \"Rakkauteni oli\nkalliolle perustettu\". Mutta me olimme nyt kotona; tallatut lehdet\nmakasivat jalkojemme alla, ja syksyinen tuuli puhalsi.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nUutisia.\n\n\nJos saan luottaa vaillinaiseen ajan-muistiini, lienen ollut naimisissa\nvuoden taikka niillä vaiheilla, kun eräänä iltana yksinäiseltä\nkävelyltä palatessani ja sitä kirjaa ajatellessani, jota silloin\nkirjoitin -- sillä menestykseni oli vakaasti enentynyt, koska olin\nkovasti ahkera, ja minä puuhasin siihen aikaan ensimäistä romaniani --\nastuin Mrs. Steerforth'in kartanon ohitse. Minä olin usein kulkenut sen\nsivutse ennen, kun asuin sen likiseuduilla, vaikkei koskaan, kun minun\nvaan sopi valita joku muu tie. Kuitenkin sattui välisti, ettei ollut\njuuri helppo löytää toista tietä, suurta kiertoa tekemättä; ja sillä\ntapaa olin ylimalkain sangen usein käynyt tätä tietä.\n\nMinä en ollut koskaan muuta kuin katsahtanut kartanoon, kun joudutin\naskeliani sen ohitse. Se oli alinomaa ollut kolkko ja autio. Ei\nmikään sen parhaista huoneista ollut tien puolella; ja kapeat,\njykeä-puitteiset, vanhan-aikaiset akkunat, jotka eivät koskaan missään\ntilaisuudessa olleet iloiset, näyttivät kovin surullisilta, kun olivat\ntiveästi suljetut ja kartiinit aina alas lasketut. Vähäisen, kivitetyn\npihan poikki johdatti katettu tie sisäänpääsy-portille, jota ei koskaan\nkäytetty; ja siellä oli kaikista muista eriävä porrasakkuna, ainoa\nakkuna, jota ei mikään kartiini varjostanut, mutta joka kuitenkin\nnäytti yhtä joutilaalta ja tyhjältä, kuin muutkin. Minä en muista\nkoskaan nähneeni mitään valkeata koko talossa. Jos olisin ollut\nsatunnainen ohitse-kulkia, olisin arvattavasti luullut, että joku\nlapseton henkilö makasi kuolleena siellä. Jos onneksi en olisi tietänyt\nmitään tästä paikasta, mutta usein nähnyt sen tässä muuttumattomassa\ntilassa, olisin kai huvitellut mielikuvitustani kaikenlaisilla\nälykkäillä mietteillä.\n\nNiinkuin laita nyt oli, ajattelin tätä asuntoa niin vähän, kuin\nmahdollista. Mutta sieluni ei voinut mennä sen ohitse ja jättää sitä,\nniinkuin ruumiini; ja se synnytti tavallisesti pitkän sarjan ajatuksia.\nKun se mainittuna iltana astui eteeni, samalla haavaa tuoden\nesiin lapsuuden muistoja ja myöhempiä mielenkuvituksia, puoleksi\nmuodostuneitten toivojen haamuja, hämärästi nähtyjen ja yhtä hämärästi\nymmärrettyjen harhaluulojen liehuvia varjoja, yhteen sekaantunutta\ntodellisuutta ja haaveellisuutta, joka syntyi siitä työstä, jossa\najatukseni olivat puuhanneet, herätti se tavallista enemmän mietteitä\nminussa. Minä vaivuin, eteenpäin astuessani, syviin ajatuksiin, kun\njoku ääni vieressäni sai minut säpsähtämään.\n\nSe oli lisäksi naisen ääni. Ei kestänyt kauan, ennenkuin muistin Mrs.\nSteerforth'in nuoren kamarineitsyen, jolla ennen oli ollut siniset\nnauhat lakissaan. Hän oli luultavasti talon muuttunutta luontoa\nnoudattaaksensa ottanut ne pois ja niitten sijaan pannut vaan pari\ntoivotonta, siivon ruskeata nauha-ruusua.\n\n\"Ettekö tahtoisi tehdä hyvin, Sir, ja astua sisään puhumaan Miss\nDartle'n kanssa?\"\n\n\"Onko Miss Dartle lähettänyt teidät noutamaan minua?\" kysyin minä.\n\n\"Ei tänä iltana, Sir, mutta se ei tee mitään. Miss Dartle näki teidän\nkulkevan ohitse pari kolme iltaa sitten; ja sen vuoksi täytyi minun\nistua portaissa neulomuksineni, että käskisin teidän tulla sisään\npuhumaan hänen kanssaan, kun jälleen astuisitte ohitse\".\n\nMinä käännyin ja kysyin johdattajaltani, kuinka Mrs. Steerforth jaksoi.\nHän sanoi, että hänen emäntänsä oli vaan huono ja pysyi enimmiten\nomassa huoneessansa.\n\nKun saavuimme taloon, saatettiin minä Miss Dartle'n luo puutarhaan ja\njäin itse ilmoittamaan läsnä-oloani hänelle. Hän istui jollakin\npenkillä sen pengermän toisessa päässä, josta näki suuren kaupungin.\nOli kolkko ilta, taivas näytti vaalean-harmaalta, ja kun näin\nilman-rannan synkistyvän kaukaisuudessa, josta siellä täällä joku\nkorkeampi esine kohosi himmeässä valossa, tuntui minusta, kuin nämät\nkaikki olisivat hyvin sopineet yhteen muistoni kanssa tästä kiihkeästä\nnaisesta.\n\nHän näki minut, kun astuin eteenpäin, ja nousi hetkeksi,\nvastaan-ottamaan minua. Hän oli mielestäni nyt vielä vaaleampi ja\nlaihempi, kuin milloin viimein näin hänet; hänen leimuavat silmänsä\nolivat vielä kirkkaammat ja arpi selvempi.\n\nMeidän yhtymisemme ei ollut sydämellinen. Me olimme eronneet vihoissa,\nkun viimein kohtasimme toisemme, ja hänen kasvonsa osoittivat\nhalveksimista, jota hän ei huolinut salata.\n\n\"Minulle ilmoitettiin, että tahdotte puhua kanssani, Miss Dartle\",\nlausuin minä, seisoen likellä häntä, käsi penkin selkä-nojalla ja sitä\nliikennettä noudattamatta, jolla hän käski minua istumaan.\n\n\"Jos suvaitsette\", sanoi hän. \"Onko tuota tyttöä löydetty?\"\n\n\"Ei\".\n\n\"Vaan kuitenkin on hän karannut matkoihinsa!\"\n\nSillä välin kuin hän katseli minua, näin hänen ohueitten huultensa\nliikkuvan, niinkuin ne olisivat tahtoneet syytää soimauksia tyttöä\nvastaan.\n\n\"Karannut matkoihinsa?\" toistin minä.\n\n\"Niin! Hänen luotansa\", sanoi Miss Dartle naurulla. \"Jollei tyttöä ole\nlöydetty, ehkä häntä ei koskaan löydetä. Hän on kenties kuollut!\"\n\nNiin ylpeilevää julmuutta, kuin sen, jolla hän kohtasi minun\nkatsettani, en ole koskaan nähnyt kenenkään kasvoissa.\n\n\"Se toivo, että hän on kuollut\", lausuin minä, \"lienee paras toivo,\nmitä mikään hänen sukupuolensa jäsen voisi pitää hänen suhteensa. Minua\nilahuttaa, että aika on lepyttänyt teitä niin paljon, Miss Dartle\".\n\nHän ei suvainnut vastata mitään, vaan, kääntyen minun puoleeni toisella\nylenkatseellisella naurulla, sanoi:\n\n\"Tämän oivallisen ja kovasti loukatun nuoren ladyn ystävät ovat teidän\nystävänne. Te olette heidän ritarinsa ja puollustatte heidän\noikeuksiansa. Tahdotteko tietää, mitä hänestä tiedetään?\"\n\n\"Tahdon\", vastasin minä.\n\nHän nousi paha-enteisellä hymyllä, astui muutamia askelia erästä\nrautatammi-aitaa kohden, joka oli likellä ja eroitti nurmikon\nkryytimaasta, ja lausui, ääntänsä koroittaen: \"tulkaat tänne!\" --\nniinkuin hän olisi huutanut saastaista eläintä.\n\n\"Tietysti ette tässä paikassa rupee mihinkään ritariuden taikka\nkostonhimon osoituksiin, Mr. Copperfield?\" sanoi hän, katsoen\nolkapäänsä yli minun puoleeni samalla kasvojen muodolla.\n\nMinä notkistin päätäni, käsittämättä, mitä hän tarkoitti; ja hän sanoi\ntaas: \"tulkaat tänne!\" ja palasi arvokkaan Mr. Littimer'in kanssa, joka\nvähentymättömällä arvokkaisuudella kumarsi minua ja asettui Miss\nDartle'n taa. Se häijynilkisen sulon ja voitonriemun muoto, jossa,\nkumma kyllä, kuitenkin ilmestyi jotakin naisellista ja viehättävää ja\njolla hän nojausi taaksepäin penkillään meidän välillämme ja katseli\nminua, olisi sopinut jollekulle sadun julmalle prinsessalle.\n\n\"No\", sanoi Miss Dartle käskeväisesti, häntä katselematta ja\nkosketellen vanhaa arpea, kun se värähteli, ehkä tällä kertaa enemmän\nmielihyvästä, kuin tuskasta. \"Kertokaat Mr. Copperfieldille tuosta\npaosta\".\n\n\"Mr. James ja minä, Ma'am --\".\n\n\"Älkäät puhutelko minua!\" keskeytti Miss Dartle, otsaansa rypistäen.\n\n\"Mr. James ja minä, Sir\" --.\n\n\"Eikä minuakaan, jos suvaitsette\", lausuin minä.\n\nVähintäkään hämmentymättä osoitti Mr. Littimer vähäisellä\nkumarruksella, että kaikki, mikä oli mieluisaa meille, oli hänellekin\nmieluisaa, ja alkoi taas:\n\n\"Mr. James ja minä olemme olleet ulkomailla tuon nuoren naisen kanssa\nsiitä saakka kuin hän jätti Yarmouth'in Mr. James'in turvissa. Me\nolemme käyneet monessa paikassa ja nähneet koko joukon vieraita maita.\nMe olemme olleet Franskassa, Schweitzissä, Italiassa, lyhyeltä melkein\nkaikkialla\".\n\nHän katseli penkin selkä-nojaa, niinkuin hän olisi puhutellut sitä, ja\nliikutti hiljaa sormiansa sen päällä, niinkuin hän olisi näpähyttänyt\nmykän pianon kieliä.\n\n\"Mr. James mieltyi tavattomasti tähän nuoreen naiseen ja oli jonkun\naikaa vakavampi, kuin olen nähnyt hänen olleen siitä saakka, kuin\nrupesin hänen palvelukseensa. Nuori nainen oli hyvin oppivainen ja\npuhui pian vieraita kieliä; eikä kukaan olisi tuntenut häntä entiseksi\nmaatytöksi. Minä huomasin, että häntä paljon ihmeteltiin, mihin hyvänsä\nhän tuli\".\n\nMiss Dartle pani kätensä kupeesen. Minä näin, että Mr. Littimer salaa\nkatseli häntä ja hymyili hiukan itseksensä.\n\n\"Niin, nuorta naista ihmeteltiin todella paljon. Milloin puvun tähden,\nmilloin ilman ja auringon tähden, milloin sen vuoksi, että pidettiin\nniin suurta menoa hänen tähtensä, milloin mistäkin syystä synnyttivät\nhänen ansionsa yleistä huomiota\".\n\nHän pysähtyi tuokioksi. Miss Dartle'n silmät liikkuivat levottomasti\nkaukaisen näky-alan ylitse Ja hän puri alihuultansa, hillitäkseen\nvireätä suutansa.\n\nMr. Littimer nosti nyt kätensä pois penkiltä, laski toisen niistä\ntoiseen ja asettui yhdelle jalalle, pitkittäen, silmät alaspäin\nluotuina ja arvokas pää hiukan ojennettuna eteenpäin ja vähän\nkallelleen käännettynä:\n\n\"Tällä tapaa nuori nainen jatkoi kappaleen aikaa, toisinaan ollen\nalakuloisena, siksi kuin hän alakuloisuudellaan ja tämäntapaisella\nmieli-alalla, luullakseni, alkoi väsyttää Mr. James'ia; eikä asiat\nolleet enää niin hyvin päin. Mr. James muuttui jälleen levottomaksi.\nMitä levottomammaksi hän tuli, sitä pahemmaksi nuori nainen kävi; ja\nminun täytyy myöntää, että minulla tosiaan oli sangen paljon vastusta\nheistä. Kuitenkin asiat paikattiin täällä ja parannettiin siellä useita\nkertoja perästyksin; ja sitä kesti kauemman aikaa, kuin kukaan olisi\nvoinut odottaa\".\n\nMiss Dartle peräytti silmänsä kaukaisuudesta ja katseli minua taas\nentisellä muodollansa. Selvittäen kurkkuansa kätensä takana\narvokkaalla, lyhyellä yskäyksellä, vaihetti Mr. Littimer jalkaa ja\njatkoi:\n\n\"Lopulta, kun monta sanaa ja soimausta ylipäänsä oli lausuttu, lähti\nMr. James eräänä aamuna Neapelin seuduilta, jossa meillä oli villa\n(koska nuori nainen oli erittäin ihastunut mereen), ja, ollen päivän\ntaikka parin perästä palaavinaan, jätti minulle toimeksi ilmoittaa,\nettä hän, kaikkien asianomaisten yhteiseksi eduksi oli\" -- tässä lyhyt\nyskä keskeytti -- \"mennyt matkaansa. Mutta Mr. James, täytyy minun\ntunnustaa, menetteli erittäin kunniallisesti; sillä hän esitteli, että\nnuori nainen menisi naimisiin erään sangen arvokkaan henkilön kanssa,\njoka oli kokonaan valmis unhottamaan kaikki entiset tapaukset ja\njoka ainakin oli yhtä hyvä, kuin kukaan, jota nuori nainen asiain\ntavallisessa menossa olisi voinut toivoa, koska hänen sukulaisensa\nolivat hyvin alhaista väkeä\".\n\nHän vaihetti taas jalkaa ja kostutti huuliansa. Minä olin vakuutettu,\nettä tuo konna puhui itsestänsä, ja minä näin vakuutukseni\nheijastelevan Miss Dartle'n kasvoissa.\n\n\"Tämä oli minun käsky myöskin ilmoittaa. Minä tahdoin mielelläni tehdä\nkaikki, päästääkseni Mr. James'iä pulasta ja rakentaakseni jälleen\nsopusointua hänen ja hellän äidin välillä, joka oli kärsinyt niin\npaljon hänen tähtensä. Sen vuoksi minä ryhdyin toimeen. Nuoren naisen\nrajuus, kun hän tointui, sitten kuin olin ilmoittanut Mr. James'in\nlähdön, oli suurempi, kuin olisi odottanut. Hän oli aivan hullu, ja\nhäntä täytyi pitää alallansa väki voimalla; sillä hän olisi särkenyt\npäänsä marmorilattiaan, jollei hän olisi saanut veistä käteensä tai\nhukuttanut itseänsä\".\n\nNojautuen taaksepäin penkillänsä ja kasvot riemusta hohtaen, näytti\nMiss Dartle melkein hyväilevän niitä sanoja, joita tuo ilkiö oli\nlausunut.\n\n\"Mutta kun tulin sen asian jälkimäiseen puoleen, joka oli toimekseni\nuskottu\", lausui Mr. Littimer, levottomasti käsiänsä hieroen, \"ja jota,\nniinkuin olisi luullut, kaikissa tapauksissa olisi sopinut katsoa\nhyväksi aikomukseksi, silloin ilmestyi nuori nainen oikeassa\nluonnossaan. Hurjempaa ihmistä en ole koskaan nähnyt. Hänen käytöksensä\noli kummastuttavan paha. Hänessä ei ollut enemmän kiitollisuutta,\nenemmän tuntoa, enemmän kärsivällisyyttä, enemmän järkeä, kuin kannossa\ntai kivessä. Jollen olisi ollut varoillani, olen vakuutettu, että hän\nolisi vuodattanut vereni\".\n\n\"Sitä parempana minä pidän häntä\", arvelin minä harmistuneena.\n\nMr. Littimer notkisti päätänsä, niinkuin sanoaksensa: \"Todella, Sir?\nMutta te olette kovin nuori!\" ja jatkoi kertomustansa.\n\n\"Täytyi, lyhyeltä puhuen, joksikin aikaa poistaa hänen saataviltaan\nkaikki, millä hän olisi voinut vahingoittaa itseänsä taikka muita, ja\nsulkea hänet sisään. Vaan kuitenkin hän yöllä pääsi ulos; hän avasi\nakkunan-ristikon, jonka itse olin naulannut kiinni, laskeusi alas\nviiniköynnöstä myöden, joka oli kasvatettu akkunan alitse; eikä häntä\nsitten, minun tietääkseni, ole nähty eikä kuultu\".\n\n\"Hän on ehkä kuollut\", lausui Miss Dartle hymyillen, niinkuin hän olisi\njuljennut potkaista onnettoman tytön ruumista.\n\n\"Hän on ehkä hukuttanut itsensä, Miss\", vastasi Mr. Littimer, käyttäen\ntätä syytä, puhutellaksensa jotakuta. \"Se on sangen mahdollista. Taikka\nhän kenties sai apua venemiehiltä ja venemiesten vaimoilta ja lapsilta.\nKoska hän oli taipuvainen alhaiseen seuraan, oli hänen usein tapa\npuhutella heitä rannalla, Miss Dartle, ja istua heidän veneittensä\nvieressä. Minä tiedän, että hän on tehnyt niin päiväkaudet, kun Mr.\nJames on ollut poissa. Mr. James ei ollut juuri mielissään, kun hän\nkerta sai tietää, että hän oli jutellut lapsille, kuinka hän oli\nvenemiehen tytär ja kuinka hän oli pitkiä aikoja sitten omassa maassaan\njuoksennellut rannalla, niinkuin he\".\n\nVoi Em'ly! Onneton kaunotar! Mikä kuva nousi eteeni! Minä näin hänen\nistuvan kaukaisella rannikolla lasten parissa, jotka olivat niinkuin\nhän itse, kun hän oli viaton, ja kuuntelevan vienoja ääniä, jommoiset\nolisivat voineet sanoa häntä äidiksi, jos hän olisi ollut köyhän miehen\nvaimo, ja meren suurta ääntä ja sen ijankaikkista \"ei koskaan enää!\"\n\n\"Kun selvästi havaittiin, ettei mitään voitu tehdä, Miss Dartle --\".\n\n\"Enkö kieltänyt teitä puhuttelemasta minua?\" kysyi Miss Dartle\nvakavalla ylenkatseella.\n\n\"Te puhuttelitte minua, Miss\", vastasi hän. \"Minä pyydän anteeksi.\nMutta minun tulee totella\".\n\n\"Toimittakaat asianne\", vastasi Miss Dartle. \"Päättäkäät kertomuksenne\nja menkäät!\"\n\n\"Kun selvästi havaittiin\", lausui hän äärettömällä arvokkaisuudella ja\nkuuliaisella kumarruksella, \"ettei häntä voitu löytää, lähdin Mr.\nJames'in luo siihen paikkaan, johon minun oli määrä kirjoittaa, ja\nilmoitin hänelle, mitä oli tapahtunut. Ankaria sanoja vaihdettiin\nmeidän keskenämme tämän johdosta, ja minä luulin kunniani vaativan,\nettä jätin hänet. Minä siesin, ja minä olen sietänyt paljon Mr.\nJames'in puolelta, mutta hän loukkasi minua liiaksi. Hän löi minua.\nKoska tiesin tuon onnettoman eripuraisuuden hänen ja hänen äitinsä\nvälillä, ja mimmoinen äidin mielentila luultavasti oli, tulin omin päin\nkotiin Englantiin ja kerroin --\".\n\n\"Rahaa vastaan, jonka minä maksoin hänelle\", sanoi Miss Dartle minulle.\n\n\"Juuri niin, Ma'am -- ja kerroin, mitä tiesin. Minä en luule\", arveli\nMr. Littimer hetken mietittyään, \"että on mitään lisättävää. Minä olen\ntätä nykyä ilman virkaa ja olisin onnellinen, jos saisin jonkun\nkunniallisen paikan\".\n\nMiss Dartle katsahti minuun, niinkuin kysyäksensä, oliko muutoin\nmitään, jota minä tahdoin tiedustella. Koska eräs asia oli joutunut\nmieleeni, vastasin:\n\n\"Minä ehkä tahtoisin kuulla tältä -- luontokappaleelta\", minä en saanut\nystävällisempää sanaa sanotuksi, \"sieppasivatko salaa pois jonkun\nkirjeen, joka kirjoitettiin hänelle kotoa, vai luuleeko hän tytön\nkoskaan saaneen sitä\".\n\nHän pysyi tyvenenä ja äänettömänä, silmät maassa, ja asetti jokaisen\noikean käden sormenpään tarkasti jokaista vasemman käden sormenpäätä\nvastaan.\n\nMiss Dartle käänsi halveksien kasvonsa häntä kohden.\n\n\"Minä pyydän anteeksi teiltä, Miss\", lausui hän, hajamielisyydestään\nheräten, \"mutta olinpa teille kuinka alamainen tahansa, on minulla\nkuitenkin asemani, vaikka en ole muuta, kuin palvelia. Mr. Copperfield\nja te, Miss, olette kaksi eri ihmistä. Jos Mr. Copperfield tahtoo\nkuulla jotakin minulta, uskallan muistuttaa Mr. Copperfield'ille, että\nhänen sopii asettaa kysymyksensä minulle. Minun tulee säilyttää\narvoani\".\n\nHetken taisteltuani itse kanssani, käänsin silmäni häntä kohden ja\nsanoin: \"te olette kuulleet kysymykseni. Pitäkäät sitä teille itselle\ntehtynä, jos niin tahdotte. Mitä vastaatte?\"\n\n\"Sir\", lausui hän, tuon tuostakin eroittaen ja jälleen yhdistäen\nhienoja sormenpäitänsä, \"minun vastaukseni täytyy olla rajoitettu,\nsillä eri asia on ilmoittaa Mr. James'in äidille, mitä Mr. James on\nuskonut minulle, ja ilmoittaa sitä teille. Ei ole luultavaa, arvaan\nminä, että Mr. James olisi auttanut tuommoisten kirjeitten tuloa, jotka\nnähtävästi vaan olisivat kartuttaneet nuoren naisen alakuloisuutta ja\nikävää; mutta kauemmaksi kuin tähän, Sir, en tahtoisi mennä\".\n\n\"Siinäkö kaikki?\" kysyi Miss Dartle minulta.\n\nMinä ilmoitin, ettei minulla ollut mitään muuta sanomista, \"Paitsi\",\nlisäsin minä, kun näin Mr. Littimer'in tekevän lähtöä, \"että ymmärrän\ntämän ystävän osan tuossa häijyssä asiassa, ja että minä, koska aion\nantaa siitä tiedon sille rehelliselle miehelle, joka on ollut tytölle\nisän sijassa hänen lapsuudestaan saakka, neuvoisin häntä jotenkin\nkarttamaan julkista ilmestymistä\".\n\nMr. Littimer oli seisahtunut samalla silmänräpäyksellä, kuin aloitin,\nja kuunnellut ainaisella, levollisella tavallaan.\n\n\"Kiitoksia, Sir. Mutta te suotte minulle anteeksi, jos sanon, Sir,\nettei tässä maassa löydy orjia eikä orjanpäälliköitä, ja ettei ihmisten\nole lupa omin käsin lakia laskea. Jos niin tekevät, on se vaarallisempi\nheille itselle, luulen minä, kuin muille. Niin muodoin minä en\nollenkaan pelkää menemästä, mihin vaan haluttaa, Sir\".\n\nTällä puheella kumarsi hän minua kohteliaasti, ja kumarrettuaan myöskin\nMiss Dartle'a lähti hän pois sen rautatammi-aidan aukon kautta, josta\nhän oli tullut. Miss Dartle ja minä katsoimme vähän aikaa ääneti\ntoisiimme; hänen käytöksensä oli aivan samanlainen, kuin se oli ollut,\nkun hän ensiksi toi esiin miehen.\n\n\"Tuo mies sanoo paitsi sitä\", muistutti Miss Dartle, verkalleen\nhuultansa koukistaen, \"että hänen isäntänsä, niinkuin hän on kuullut,\npurjehtii pitkin Espanjan rannikkoa ja tämän tehtyänsä jää tyydyttämään\nhaluansa meri-elämään, siksi kuin hän väsyy. Mutta tästä te tuskin\npidätte lukua. Noitten molempien ylpeitten henkilöin, äidin ja pojan,\nvälillä on suurempi eripuraisuus, kuin koskaan, ja on vähempi toivo\nsaada sitä poistetuksi, sillä heillä on samanlainen sydän, ja aika\ntekee kummankin itsepäisemmäksi ja käskevämmäksi. Te ette pidä\ntästäkään mitään lukua; mutta se johdattaa minua siihen, mitä aion\nsanoa. Se perkele, josta te teette enkelin, minä tarkoitan tuota\nalhaista tyttöä, jonka hän onki ylös rannan mudasta\" -- hän kiinnitti\nnyt mustat silmänsä kokonaan minuun ja nosti kiihkeästi ylös sormensa,\n\"ehkä on elossa -- sillä minä luulen, että muutamat yhteiset olennot\novat sitkeä-henkisiä. Jos hän on, tahdotte kai, että niin arvaamattoman\nkallis helmi pyydetään ja talletetaan. Sitä mekin soisimme, jottei\nJames millään lailla jälleen joutuisi hänen saaliiksensa. Siinä\nmäärässä on meillä yhteinen asia; ja sen vuoksi minä, joka tahtoisin\ntehdä hänelle mitä pahaa ikänänsä, jota semmoinen hylky voi tuntea,\nolen tuottanut teidät kuulemaan, mitä olette kuulleet\".\n\nHänen kasvojensa muutoksesta näin, että joku lähestyi minun takaani.\nSe oli Mrs. Steerforth, joka ojensi minulle kättänsä enemmän\nkylmäkiskoisesti ja komeasti kuin ennen; mutta kuitenkin -- minä\nhuomasin sen, ja se liikutti minua -- sammumattomalla muistilla\nvanhasta rakkaudestani hänen poikaansa kohtaan. Hän oli suuresti\nmuuttunut. Hänen pulskea vartalonsa ei ollut enään niin suora, hänen\nkauniissa kasvoissaan oli syvät vaot, ja hänen hiuksensa olivat melkein\nvalkoiset. Mutta kun hän istui penkille, oli hän vielä kaunis lady; ja\nhyvin minä tunsin tuon kirkkaan, uljas-katseisen silmän, joka oli\nloistanut edessäni yksin unelmissanikin koulussa.\n\n\"Onko Mr. Copperfield saanut tietää kaikki, Rosa?\"\n\n\"On\".\n\n\"Ja onko hän kuullut Littimer'iä itseä?\"\n\n\"On; minä kerroin hänelle, miksi te tahdoitte sitä\".\n\n\"Te olette hyvä tyttö. Minulla on ollut joku vähäinen kirjeenvaihto\nteidän entisen ystävänne kanssa, Sir\", puhutellen minua, \"mutta se ei\nole palauttanut häntä velvollisuutensa tai luonnollisen tehtävänsä\ntuntoon. Sentähden minulla ei ole mitään muuta tarkoitusta tässä, kuin\nmitä Rosa on maininnut. Jos tämän menetyksen kautta, joka ehkä\nhuojentaa sen kunniallisen miehen mieltä, jonka te toitte tänne (jota\nminun tulee sääli -- enempää en saata sanoa), poikani estetään\njoutumasta juonittelevan vihollisen pauloihin, hyvä!\"\n\nHän oikaisi ruumistansa ja istui, katsellen suoraan eteensä\nkaukaisuuteen.\n\n\"Madam\", sanoin minä kunnioittavaisesti, \"minä ymmärrän. Minä vakuutan\nteille, ettei ole mitään vaaraa, että erehtyisin teidän syittenne\nsuhteen. Mutta, koska lapsuudestani asti olen tuntenut tämän loukatun\nperheen, täytyy minun sanoa yksin teillekin, että, jos luulette, ettei\ntyttöä, joka on suurta vääryyttä kärsinyt, ole julmasti vietelty ja\nettei hän mieluisammin kuolisi sataa kuolemaa, kuin nyt ottaisi\nmaljallista vettä teidän poikanne kädestä, petytte kauheasti\".\n\n\"Älä huoli, Rosa!\" lausui Mrs. Steerforth, kun Miss Dartle aikoi\nkeskeyttää, \"vähät siitä, jätä se silleen. Te olette naimisissa, Sir,\nolen kuullut?\"\n\nMinä vastasin, että olin jonkun ajan ollut naimisissa.\n\n\"Ja teidän on käynyt hyvin? Minä kuulen varsin vähän siinä hiljaisessa\nelämässä, jota elän, mutta tiedän kuitenkin, että rupeatte saamaan\nmainetta\".\n\n\"Minulla on ollut hyvä onni\", vastasin minä, \"ja minä näen nimeäni\nmainittavan jonkunlaisella kiitoksella\".\n\n\"Teillä ei ole mitään äitiä?\" -- lauhkeammalla äänellä.\n\n\"Ei\".\n\n\"Se on vahinko\", vastasi hän. \"Hän olisi ollut ylpeä teistä. Hyvää\nyötä!\"\n\nMinä tartuin siihen käteen, jota hän arvokkaalla, kukistumattomalla\nkatsannolla ojensi minulle, ja se oli yhtä levollisena minun kädessäni,\nkuin jos hänen rintansa olisi ollut rauhassa. Hänen ylpeytensä osasi\nhillitä suonen tykytystäkin, siltä näytti, ja vetää sen tyvenen verhon\nhänen kasvojensa eteen, jonka takaa hän istuessaan katsoi suoraan\neteensä kaukaisuuteen.\n\nKun astuin pois heidän luotansa pitkin pengertä, en voinut olla\nhuomaamatta, kuinka vakaasti he molemmat istuivat ja katselivat\nilman-rantaa ja kuinka tämä tummeni ja taajeni heidän ympärillään.\nSieltä täältä näkyi joku varhainen lamppu vilkkuvan etäisestä\nkaupungista; ja taivaan itäisellä puolella väikkyi yhä tuo\nvaalean-harmaa valo. Mutta suuremmasta osasta välillä olevasta,\nleveästä laaksosta nousi sumu, niinkuin meri, ja kun se yhtyi pimeään,\nnäytti siltä, kuin kokoontuvat vedet olisivat saartaneet heidät.\nMinulla on hyvä syy muistaa tätä ja ajatella sitä kauhulla, sillä,\nennenkuin taas näin nämät kaksi, oli myrskyinen meri kohonnut heidän\njalkoihinsa asti.\n\nMiettiessäni, mitä oli kerrottu minulle, katsoin oikeaksi, että se\nilmoitettaisiin Mr. Peggotylle. Seuraavana iltana lähdin London'iin\nhäntä etsimään. Hän kulki alinomaa paikasta paikkaan, ja\nsisarentyttären pelastaminen oli hänen ainoa pää-määränsä; mutta hän\noleskeli enemmän Londonissa, kuin missään muualla. Monta monituista\nkertaa olin nyt nähnyt hänen sydän-yönä kävelevän pitkin katuja,\nniitten kasvojen joukosta, jotka liikkuivat ulkona tähän ajattomaan\naikaan, hakien, mitä hän pelkäsi löytämästä.\n\nHän asui sen vähäisen rihkamakauppiaan puodin ylipuolella\nHungerford-torilla, jota minun on ollut syy monta kertaa mainita ja\njosta hän ensin lähti armeliaisuuden asiallensa. Sinne suunnitin\naskeleeni. Häntä kysyessäni kuulin talonväeltä, ettei hän vielä ollut\nmennyt ulos ja että minä tapaisin hänet hänen huoneessansa\nylikerroksessa.\n\nHän istui ja luki akkunan vieressä, jossa hänellä oli muutamia kukkia.\nHuone oli hyvin sievä ja siisti. Minä näin silmänräpäyksellä, että se\naina oli varustettu hänen sisarentyttärensä vastaan-ottoa varten ja\nettei hän koskaan mennyt ulos sitä mahdollisuutta ajattelematta, että\nhän toisi tämän muassaan kotiin. Hän ei ollut kuullut, kun koputin\novea, vaan nosti silmänsä vasta, kun laskin käteni hänen olkapäällensä.\n\n\"Mas'r Davy! Kiitoksia, Sir! sydämellisiä kiitoksia tänne tulostanne!\nKäykäät istumaan. Te olette suuresti tervetullut, Sir!\"\n\n\"Mr. Peggotty\", sanoin minä, ottaen sitä tuolia, jota hän tarjosi\nminulle, \"älkäät odottako suuria! Minä olen kuullut vähän uutisia\".\n\n\"Em'lystäkö?\"\n\nHän pani levottomasti kätensä suunsa eteen ja vaaleni, samalla kuin hän\nkiinnitti silmänsä minuun.\n\n\"Ei tiedetä mitään, missä hän on; mutta hän ei ole enää tuon miehen\nluona\".\n\nHän istahti, katseli minua tarkasti ja kuunteli aivan ääneti kaikkia,\nmitä minulla oli kerrottavaa. Minä muistan hyvin, kuinka arvokkaalta,\nvieläpä ihanalta hänen kasvojensa kärsivällinen vakavuus minusta\nnäytti, kun hän, vähitellen siirrettyään silmänsä pois minun\nsilmistäni, istui ja katsoi alaspäin, käsi poskella. Hän ei pyytänyt\nkeskeyttää, vaan istui koko ajan mitään puhumatta. Hän näytti seuraavan\nainoastaan Emilyn kuvaa koko kertomuksessa ja antavan jokaisen muun\nhaamun vierähtää ohitse, niinkuin se ei olisi ollut mitään.\n\nKun olin päättänyt, peitti hän kasvonsa käsillään ja pysyi ääneti. Minä\nkatselin vähän aikaa ulos akkunasta ja askaroitsin kukkien kanssa.\n\n\"Mitä te tästä luulette, Mas'r Davy?\" kysyi hän viimein.\n\n\"Minä luulen, että hän elää\", vastasin minä.\n\n\"En tiedä. Ensimäinen isku ehkä oli liian ankara, ja sydämensä\nkurjuudessa --! Nuot siniset vedet, joista hänen oli tapa puhua.\nOlisiko hän ajatellut niitä niin monta vuotta sentähden, että niitten\noli määrä tulla hänen haudaksensa!\"\n\nHän sanoi tätä miettiväisesti matalalla, vapisevalla äänellä, ja astui\nvähäisen huoneen poikki.\n\n\"Vaan kuitenkin, Mas'r Davy\", lisäsi hän, \"olen niin varmaan tuntenut,\nettä hän elää -- olen valveilla ollessani ja nukkuessani varmaan\ntietänyt, että löytäisin hänet -- se on niin paljon johdattanut ja\ntukenut minua -- etten luule pettyneeni. Ei. Em'ly elää!\"\n\nHän laski vakaasti kätensä pöydälle, ja hänen päivettyneet kasvonsa\nsaivat erittäin lujan katsannon.\n\n\"Sisarentyttäreni Em'ly elää, Sir!\" lausui hän vakaasti. \"Minä en\ntiedä, mistä se tulee taikka kuinka laita on, mutta _minulle on\nsanottu_, että hän elää!\"\n\nHän näytti tätä sanoessaan melkein sisällisen ilmoituksen saaneelta.\nMinä odotin muutamia silmänräpäyksiä, siksi kuin hän käänsi huomionsa\nkokonaan puoleeni, ja rupesin selittämään sitä varokeinoa, johon -- se\noli joutunut, mieleeni edellisenä iltana -- olisi viisainta ryhtyä.\n\n\"Kuulkaat nyt, rakas ystäväni\" -- aloitin minä.\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia, hyvä Sir\", lausui hän, molemmin käsin tarttuen\nminun käteeni.\n\n\"Jos hän pyrkisi Londoniin, joka on luultavaa -- sillä missä hän niin\nhelposti voisi piilotella, kuin tässä äärettömässä kaupungissa, ja mitä\nhän muuta tahtoisi tehdä, kuin piilotella ja kätkeä itseänsä, jollei\nhän tule kotiin?\" --\n\n\"Eikä hän tule kotiin\", keskeytti hän, pudistaen päätänsä surullisesti.\n\"Jos hän olisi itse-altansa eronnut tuosta miehestä, ehkä hän olisi\ntullut; mutta ei, niinkuin asian laita nyt on, Sir\".\n\n\"Jos hän tulisi tänne\", arvelin minä, \"löytyy, luullakseni, täällä\nyksi, joka varmaan helpommin, kuin kukaan muu mailmassa, huomaa hänet.\nMuistatteko -- kuulkaat miehuullisesti, mitä sanon -- ajatelkaat suurta\npäämääräänne! -- muistatteko Marthaa?\"\n\n\"Meidän kaupungista?\"\n\nMinä en tarvinnut muuta vastausta, kuin hänen kasvonsa.\n\n\"Tiedättekö, että hän on Londonissa?\"\n\n\"Minä olen nähnyt hänet kaduilla\", vastasi hän ja häntä värisytti.\n\n\"Mutta te ette tiedä\", sanoin minä, \"että Em'ly Ham'in avulla teki\nhyvää hänelle kauan ennenkuin hän katosi kotoa. Eikä myöskään, että,\nkun eräänä iltana kohtasimme toisemme ja yhdessä puhuimme tuossa\nhuoneessa kadun toisella puolella, hän kuunteli ovella\".\n\n\"Mas'r Davy!\" vastasi hän kummastuksella. \"Sinäkö iltana, kuin satoi\nlunta niin vahvasti?\"\n\n\"Sinä iltana. Minä en ole kertaakaan nähnyt häntä sen jälkeen. Teistä\nerottuani palasin puhumaan hänen kanssansa, mutta hän oli mennyt. Minä\nen tahtonut mainita häntä teille silloin enkä tahtoisi nytkään; mutta\nhän on se, jota tarkoitan ja jonka kanssa meidän tulee neuvotella.\nYmmärrättekö?\"\n\n\"Liian hyvin, Sir\", vastasi hän. Me olimme alentaneet äänemme melkein\nkuiskaukseksi ja jatkoimme puhettamme yhtä hiljaa.\n\n\"Te sanotte nähneenne hänet. Luuletteko voivanne löytää häntä? Minulla\nei ole toivoakaan kuin sattumalta löytää häntä\".\n\n\"Minä luulen, Mas'r Davy, että tiedän, mistä etsiä häntä\".\n\n\"Siellä on pimeä. Lähdetäänkö ulos, koska nyt olemme yhdessä, ja\nkoetetaan tavata häntä tänä iltana?\"\n\nHän suostui ja hankki seuratakseen minua. Vaikk'en näyttänyt pitävän\nvaaria siitä, mitä hän teki, näin, kuinka hän huolellisesti siivosi\nvähäistä huonetta, asetti kynttilän ja sytytys-neuvot valmiiksi,\njärjesti vuodetta ja otti lopullisesti jostakin laatikosta yhden Em'lyn\npuvun (minä muistin nähneeni tämän käyvän sillä), joka oli sievästi\npantu kokoon muutamien muitten vaatteitten kanssa, ynnä hatun, ja pani\nne tuolille. Hän ei puhunut mitään näistä vaatteista enkä minäkään.\nEpäilemättä ne monta monituista iltaa olivat olleet siellä Emilyä\nvartomassa.\n\n\"Oli semmoinen aika, Mas'r Davy\", lausui hän, kun tulimme portaita\nalas, \"jolloin en pitänyt tätä tyttöä, Marthaa, parempana, kuin tomua\nminun Em'lyni jalkojen alla. Jumala antakoon minulle anteeksi, nyt on\ntoisin!\"\n\nMatkalla minä osittain puhetta vireillä pitääkseni, osittain itseäni\ntyydyttääkseni kyselin häneltä Ham'ista. Hän vastasi melkein samoilla\nsanoilla, kuin ennen, että Ham oli samanlainen, \"viettää elämäänsä,\nhengestänsä yhtäkään huolimatta; ei nureksi koskaan, ja kaikki\nrakastavat häntä\".\n\nMinä kysyin häneltä, mimmoiseksi hän luuli Ham'in mieli-alaa heidän\nonnettomuutensa syyn suhteen? Katsoiko hän sitä vaaralliseksi? Mitä hän\nesimerkiksi luuli Ham'in tekevän, jos hän ja Steerforth joskus\nkohtaisivat toisensa?\n\n\"Sitä en tiedä, Sir\", vastasi hän. \"Minä olen usein ajatellut sitä,\nmutta en pääse selville siitä\".\n\nMinä johdatin hänen mieleensä tuon aamun Emilyn lähdön jälkeen, jona\nolimme kaikki kolme rannalla.\n\n\"Muistatteko\", sanoin minä, \"sitä hurjaa tapaa, jolla hän katsoi ulos\nmerelle ja puhui 'lopusta'\".\n\n\"Muistan kyllä!\" lausui hän.\n\n\"Mitä luulette hänen tarkoittaneen?\"\n\n\"Mas'r Davy\", vastasi hän, \"minä olen useita kertoja asettanut tämän\nkysymyksen eteeni enkä ole koskaan löytänyt mitään vastausta. Ja siinä\non yksi outo asia -- että, vaikka hän on niin ystävällinen, minä en\nkuitenkaan mielelläni tahtoisi johdattaa hänen ajatuksiansa siihen. Hän\nei ole koskaan puhunut sanaakaan minulle, joka ei ole ollut niin\nkuuliainen, kuin kuuliainen voi olla, eikä ole luultavaa, että hän nyt\nrupeisi puhumaan jollakin muulla lailla; mutta hänen mielessään, jossa\nnämät ajatukset makaavat, ei ole läheskään matalaa vettä. Siinä on\nsyvä, Sir, enkä minä selitä pohjaa\".\n\n\"Te olette oikeassa\", sanoin minä, \"ja tämä on välisti tehnyt minut\nlevottomaksi\".\n\n\"Ja minut myöskin, Mas'r Davy\", vastasi hän. \"Vielä enemmän, vakuutan\nteille, kuin hänen uskalias käytöksensä, vaikka molemmat ovat lähteneet\nsiitä muutoksesta, joka on tapahtunut hänessä. Minä en tiedä, rupeisiko\nhän missään tapauksessa väkivaltaan, mutta minä toivon, että nämät\nkaksi eivät koskaan yhdy\".\n\nMe olimme tulleet Temple Bar'in kautta City'yn. Hän ei puhunut sen\nenempää, vaan, vieressäni kävellen, antausi ainoaan hartaan elämänsä\npäämäärään ja astui eteenpäin siinä äärettömässä mielen-jännityksessä,\njoka olisi tehnyt hänet yksinäiseksi olennoksi ihmisjoukossakin. Me\nemme olleet kaukana Blackfriars Bridge'stä, kun hän käänsi päätänsä ja\nosoitti yhtä yksinäistä naishaamua, joka liikkui eteenpäin toisella\npuolella katua. Minä huomasin tämän heti siksi, jota etsimme.\n\nMe astuimme kadun poikki ja pyrimme häntä kohden, kun mieleeni\njoutui, että hän ehkä paremmin tuntisi naisen sääliä kadonneen tytön\nsuhteen, jos puhuttelisimme häntä syrjässä ihmistungosta jossakin\nlevollisemmassa paikassa, jossa meitä ei huomattaisi niin paljon. Minä\nneuvoin sentähden kumppaniani, ettemme vielä puhuttelisi häntä, vaan\nseuraisimme häntä, samalla tässä totellen jotakin epäselvää halua\nnähdä, mihin hän aikoi.\n\nKun Mr. Peggotty suostui tähän, seurasimme tyttöä kappaleen matkan\npäässä. Me emme koskaan päästäneet häntä näkyvistämme, mutta emme\nmyöskään huolineet tulla aivan likelle, koska hän usein katsoi\nympärillensä. Kerran hän pysähtyi kuuntelemaan jotakin soittokuntaa, ja\nsilloin mekin pysähdyimme.\n\nHän astui pitkän matkan, ja yhä mekin astuimme. Siitä tavasta, jolla\nhän noudatti suuntaansa, näki selvästi, että hän mieli johonkin\nmäärättyyn paikkaan; ja tämä seikka sekä hänen pysymisensä vireimmillä\nkaduilla niinkuin myöskin, arvatakseni, se outo viehätys, joka lähti\nsiitä salamyhkäisestä tavasta, jolla seurasimme jotakuta, saivat minut\npysymään kiinni ensimäisessä aikomuksessani. Viimein hän poikkesi\nikävälle, kolkolle kadulle, jossa hälinä ja ihmishyörinä loppui; ja\nminä sanoin: \"puhutellaan häntä nyt\"; ja, jouduttaen askeliamme,\nseurasimme häntä.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nMartha.\n\n\nMe olimme nyt Westminster'issä. Me olimme kääntäneet, häntä\nseurataksemme, koska olimme kohdanneet hänet meitä vastaan tulemasta;\nja Westminster Abbey oli se paikka, jossa hän jätti pääkatujen valon ja\nmelskeen. Kun hän selvisi niistä molemmista ihmis-virroista, jotka\nkulkivat sillalle ja sillalta, liikkui hän niin nopeasti, että me,\nennenkuin olimme tästä suorittaneet sen ennakko-matkan, joka hänellä\npoiketessaan oli meidän suhteemme, olimme kapealla, virranviereisellä\nMillbank'in kadulla ja vasta siellä saavutimme hänet. Tällä hetkellä\nastui hän kadun poikki, niinkuin välttääksensä niitä askelia, joita hän\nkuuli niin likeltä takaansa; ja taaksensa katsomatta kulki hän\neteenpäin vielä nopeammin.\n\nErään pimeän porttikäytävän kautta, johon muutamia vaunuja yöksi oli\nmajoitettu, vilahti virta silmiini, ja tämä näytti seisauttavan\njalkaani. Minä koskin kumppaniani mitään puhumatta emmekä menneetkään\nkadun poikki hänen jälkeensä, vaan seurasimme häntä vastapäisellä\npuolella, pysyen niin hiljaa, kuin mahdollista, rakennusten varjossa,\nmutta pyrkien hyvin likelle häntä.\n\nTämän matalan kadun päässä seisoi ja seisoo vieläkin, kun kirjoitan\ntätä, rappeutunut, vähäinen puurakennus, arvattavasti vanha\nlauttahuone, jota ei enää käytetty. Se sijaitsee juuri siinä paikassa,\njossa katu päättyy ja tie alkaa käydä rakennusrivien ja virran välillä.\nHeti kuin hän tuli sinne ja näki veden, pysähtyi hän, niinkuin hän\nolisi päässyt määräpaikkaansa, ja astui nyt verkalleen pitkin virran\nreunaa, tarkasti vettä katsellen.\n\nSinne mennessämme olin koko matkan luullut, että hän koki johonkin\nasuntoon; minulla oli todella ollut joku epämääräinen toivo, että tämä\nasunto jollakin tapaa olisi yhteydessä kadonneen tytön kanssa. Mutta\ntuo musta vilaus virrasta porttikäytävän kautta oli vaistomaisesti\nilmoittanut minulle, ettei hän menisi kauemmaksi.\n\nKoko seutu oli siihen aikaan kolkko ja iltaisin niin raukaiseva,\nsurullinen ja yksinäinen, kuin mikään Londonissa. Ei ollut varveja eikä\nrakennuksia tällä alakuloisella, autiolla tiellä likellä isoa, tyhjää\nvankihuonetta. Sakea viemäri purkasi rataansa vankihuoneen valleille.\nKarheata ruohoa ja uhkeata ruhkaheinää kasvoi joka paikassa vetelällä\nmaalla läheisyydessä. Yhdessä paikassa paha-enteisesti aljettujen,\nmutta kesken jätettyjen rakennusten raadot mätänivät. Toisessa maa oli\npeitetty ruosteisilla, kauhean isoilla, rautaisilla höyrypannuilla,\nrattailla, kammeilla, putkilla, uuneilla, lastoilla, ankkureilla,\nsukelluskelloilla, tuulimyllyn-siivillä ja tiesi mimmoisilla oudoilla\nesineillä, joita joku ostaja oli koonnut, mutta jotka makasivat\npitkällänsä mudassa, johon -- koska olivat omasta painostaan sateisilla\nsäiliä vajonneet maahan -- ne näyttivät turhaan koettavan kätkeä\nitseänsä. Useitten virran-ääreisten tehtaitten kolina ja hohto nousi\nöisin häiritsemään kaikkia, paitsi sitä paksua, yhtäjaksoista savua,\njoka tulvasi ulos niitten kattotorvista. Limaiset kuopat ja polut,\nkierrellen vanhojen paalujen välitse, joihin jotakin kivulloista\nainetta oli tarttunut, niinkuin viheriäiset hius-suortuvat, ja joissa\nviime-vuotiset ilmoituspaperit repaleisina löyhyivät ylipuolella\nkorkeanvedenmerkkiä, luvaten palkintoja hukkuneista ihmisistä,\njohdattivat ruopan ja loan läpi pakoveden kohdalle. Hoettiin, että yksi\nniistä kuopista, joita Ison ruton aikana kaivettiin kuolleita varten,\noli näillä paikoilla; ja joku turmeleva vaikutus näytti levinneen siitä\nkoko seudun yli. Taikka myöskin näytti siltä, kuin se saastaisen virran\ntulvista vähitellen olisi ränstynyt tähän painajaistilaan.\n\nNiinkuin hän olisi ollut osa siitä ryönästä, jonka virta oli hylännyt\nja jättänyt lahoamaan ja häviämään, pyrki se tyttö, jota olimme\nseuranneet, virran rannalle ja seisoi yksinään ja ääneti keskellä tätä\nyötistä näkymöä, vettä katsellen.\n\nRannalla mudassa oli muutamia veneitä ja aluksia, joitten avulla\npääsimme parin kyynärän päähän hänestä, ilman että hän näki meidät.\nMinä viittasin nyt Mr. Peggottya jäämään siihen, missä hän oli, ja\nastuin esiin varjosta tyttöä puhuttelemaan. Minua vapistutti vähän, kun\nlähestyin yksinäistä haamua, sillä hänen lujan astuntansa synkkä\npäämäärä ja se tapa, jolla hän seisoi melkein sisäpuolella rautaisen\nsillan luolan-kaltaista varjoa ja katseli valonsäteitä, jotka\ntaittuneina heijastelivat väkevästä virrasta, kauhistutti minua. Minä\nluulen, että hän puhui itseksensä. Minä olen varma, että, vaikka hän\nkiinteästi katseli vettä, hän oli heittänyt shaalinsa olkapäiltään ja\nkäärinyt kätensä siihen jollakin tajuttomalla, sekamielisellä tavalla,\njoka enemmän osoitti unissa-käviää, kuin hereillä olevaa. Minä tiedän\nenkä voi koskaan unhottaa, että hänen hurjassa käytöksessään oli\njotakin, joka melkein vakuutti minua siitä, että hän uppoisi silmieni\nedessä, jollen sieppaisi kiinni hänen käsivarteensa.\n\nSamalla silmänräpäyksellä sanoin minä: \"Martha!\"\n\nSäikähtyneenä huudahti hän ja ponnisti minua vastaan semmoisella\nvoimalla, että epäilen, olisinko yksinäni jaksanut pidättää häntä.\nMutta vahvempi käsi, kuin minun, laskeusi hänen päällensä; ja kun hän\nnosti ylös pelästyneet silmänsä ja näki, kenenkä se oli, yritti hän\nvaan kerran vielä ja vaipui alas meidän väliimme. Me kannoimme hänet\npois veden luota semmoiseen paikkaan, jossa oli muutamia kuivia kiviä,\nja siihen panimme hänet alas itkevänä ja vaikeroivana. Vähän ajan\nperästä kohosi hän istualle kivien välissä, tukien pää-raukkaansa\nmolemmilla käsillänsä.\n\n\"Voi, virta!\" huusi hän kiihkeästi. \"Voi, virta!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" sanoin minä. \"Rauhoittukaat\".\n\nMutta hän toisti yhä samoja sanoja, ehtimiseen huutaen: \"voi, virta!\"\n\n\"Minä tiedän, että se on niinkuin minä!\" huudahti hän. \"Minä tiedän,\nettä olen sen oma. Minä tiedän, että se on minunlaisen luonnollinen\nseura! Se tulee maaseuduilta, jossa se ennen oli puhtaana, ja se hiipii\ntahrattuna ja viheliäisenä poikki näitä kauheita katuja -- ja se\nvierii, niinkuin elämäni, pois isoon mereen, joka alati riehuu -- ja\nminä tunnen, että minun täytyy seurata sitä!\"\n\nMinä en ole koskaan tietänyt, mitä epätoivo on, ennenkuin näitten\nsanojen äänessä!\n\n\"Minä en voi pysyä poissa siitä. Minä en voi unhottaa sitä. Se vaivaa\nminua yöt päivät. Se on ainoa koko mailmassa, jolle minä sovin, taikka\njoka sopii minulle. Voi, tuo julma virta!\"\n\nMinussa syntyi se ajatus, että, kun kumppanini puhumatta tai\nliikahtamatta katseli tyttöä, minä olisin voinut hänen kasvoistaan\nlukea hänen sisarentyttärensä vaiheet, vaikk'en ennen olisi tietänyt\nniistä mitään. Minä en ole koskaan nähnyt, ei missään maalauksessa eikä\ntodellisuudessa, kauhua ja sääliä niin liikuttavalla tavalla\nyhdistyneenä. Häntä värisytti niin, että hän oli kaatumallaan; ja hänen\nkätensä -- minä koskin sitä omalla kädelläni, sillä hänen ulkomuotonsa\nhuoletti minua -- oli kylmä, kuin kuolema.\n\n\"Tyttö on kokonaan suunniltansa\", kuiskasin hänelle. \"Vähän ajan\nperästä hän puhuu toisella tavalla\".\n\nMinä en tiedä, mitä Mr. Peggotty aikoi vastaukseksi sanoa. Hän liikutti\nvähän huuliansa ja näytti luulevan, että hän oli puhunut; mutta hän oli\nvaan osoittanut tyttöä ojennetulla kädellänsä.\n\nTyttö purskahti nyt uudestansa itkuun, kätki kerran vielä kasvonsa\nkivien väliin ja makasi meidän edessämme matelevana häpeän ja perikadon\nkuvana. Tietäen, että tämän kohtauksen täytyi mennä ohitse, ennenkuin\nmilläkään toivolla voimme puhutella häntä, uskalsin pidättää Mr.\nPeggottya, kun tämä tahtoi nostaa ylös tyttöä, ja me seisoimme ääneti\nhänen vieressään, siksi kuin hän kävi tyvenemmäksi.\n\n\"Martha\", sanoin minä nyt, kallistuen alaspäin ja auttaen häntä\nnousemaan -- hän näytti tahtovan nousta, niinkuin mennäksensä pois,\nmutta hän oli liian heikko ja nojautui jotakin venettä vastaan.\n\"Tiedättekö, kuka se on, joka on kanssani?\"\n\nHän vastasi heikosti: \"kyllä\".\n\n\"Tiedättekö, että olemme seuranneet teitä pitkän matkaa tänä iltana?\"\n\nHän pudisti päätänsä. Hän ei katsonut Mr. Peggottya eikä minua, vaan\nseisoi alas painuneena, pitäen hattuaan ja shaaliaan toisessa kädessä,\nsilminnähtävästi siitä tietämättä, ja painaen toista, puristettuna,\notsaansa vastaan.\n\n\"Oletteko nyt kylläksi tointuneet\", kysyin minä, \"puhuaksenne siitä\nasiasta, johon -- minä toivon, että Jumala muistaa sen! -- otitte niin\nhartaasti osaa tuona lumisena iltana?\"\n\nHän alkoi uudestaan nyyhkiä ja sopersi muutamia epäselviä kiitoksen\nsanoja minulle siitä, etten ollut karkoittanut häntä pois ovelta.\n\n\"Minä en pyydä puhua mitään itse puolestani\", sanoi Martha tuokion\nperästä, \"minä olen huono, minä olen kadotettu. Minulla ei ole mitään\ntoivoa. Mutta sanokaat hänelle, Sir\", hän oli vetäynyt pois Mr.\nPeggotyn luota, \"jollette halveksi minua liian paljon, sitä\ntehdäksenne, etten minä koskaan millään lailla ole ollut vikapää hänen\nonnettomuuteensa\".\n\n\"Teitä ei ole koskaan syytetty siitä\", vastasin minä, vakavasti\nvastaten hänen vakavuuteensa.\n\n\"Te se olitte, jollen erehdy\", lausui Martha sortuneella äänellä, \"joka\ntulitte kyökkiin sinä iltana, jolloin _hän_ armahti minua, oli niin\nlempeä minulle, ei kammonnut minua, niinkuin kaikki muut, vaan antoi\nminulle niin hyvän avun! Tekö se olitte, Sir?\"\n\n\"Minä\", vastasin minä.\n\n\"Minä olisin kauan aikaa sitten syössyt virtaan\", arveli Martha,\nkatsellen sitä kauhistuneella muodolla, \"jos joku rikos hänen suhteensa\nolisi rasittanut mieltäni. Minä en olisi yhtäkään talvi-yötä päässyt\nsen ohitse, jollen olisi vapaa kaikenlaisesta osallisuudesta siinä!\"\n\n\"Syy hänen pakoonsa on liian hyvin tunnettu\", sanoin minä. \"Te olette\nkokonaan syytön siihen, sen uskomme täydellisesti -- sen tiedämme\".\n\n\"Oi, minä olisin voinut olla paljon parempi hänen kauttansa, jos\nminulla olisi ollut parempi sydän!\" huudahti tyttö katkeralla\nkatumuksella; \"sillä hän oli aina hyvä minulle! Hän ei koskaan puhunut\nsanaakaan minulle, joka ei ollut ystävällinen ja oikea. Onko luultavaa,\nettä minä olisin tahtonut koettaa tehdä häntä siksi, mikä itse olen,\nkoska niin hyvin tiedän, mikä olen! Kun kadotin kaikki, mikä tekee\nelämän kalliiksi, oli se kaikkein haikein ajatukseni, että olin ijäksi\nhänestä eroitettu!\"\n\nMr. Peggotty, joka seisoi, toinen käsi veneen partaalla ja silmät\nmaassa, pani toisen kätensä kasvojensa eteen.\n\n\"Ja kun muutamilta meidän kaupungista kuulin, mitä oli tapahtunut ennen\ntuota lumista iltaa\", nyyhkytti Martha, \"oli se kaikkein katkerin\najatukseni, että ihmiset muistaisivat, että hän kerta oli seurustellut\nminun kanssani, ja sanoisivat, että minä olin turmellut hänet! Vaikka,\nJumala sen tietää, minä mielelläni olisin kuollut, jos olisin voinut\ntuottaa hänen hyvän nimensä takaisin!\"\n\nHän oli kauan ollut tottumaton kaikenlaiseen itsehillintöön, ja hänen\nomantunnon soimaustensa ja surunsa tuikea tuska oli kauhea.\n\n\"Olisin kuollut! Se ei olisi ollut paljon -- mitä sanon? -- minä olisin\nelänyt!\" huudahti hän. \"Minä olisin elänyt, vanhentuakseni näillä\nviheliäisillä kaduilla -- kammottuna liikkuakseni pimeässä --\nnähdäkseni päivän koittavan aaveentapaisille rakennusriveille ja\nmuistaakseni, kuinka sama aurinko kerta paisti minun huoneeseni ja\nherätti minut -- minä olisin tehnyt senkin, häntä pelastaakseni!\"\n\nKiville vaipuen otti hän muutamia kumpaankin käteensä ja puserteli\nniitä, niinkuin hän olisi tahtonut rusentaa rikki niitä. Hän väänteli\nlakkaamatta ruumistansa sinne tänne, jännitti käsivarsiansa, kiersi\nniitä toinen toisensa ympäri kasvojensa edessä, niinkuin sulkeaksensa\npois silmistään sitä vähäistä valoa, jota löytyi, ja painoi alas\npäänsä, niinkuin se olisi ollut liian raskas kärsimättömistä\nmuistoista.\n\n\"Mitä minun tulee tehdä?\" lausui hän, näin epätoivoansa vastaan\ntaistellen. \"Kuinka saatan elää semmoisena, kuin olen, kirouksena\nitselleni yksinäisyydessäni, elävänä häväistyksenä jokaiselle, jota\nlähestyn!\" Yhtäkkiä hän kääntyi kumppanini puoleen. \"Polkekaat minut\njalkojenne alle, tappakaat minut! Silloin kuin hän oli teidän\nylpeytenne, olisitte arvelleet, että minä olisin loukannut häntä, jos\nolisin, ohitse mennessäni, koskettanut häntä kadulla. Te ette voi --\nkuinka voisittekaan? -- uskoa tavuakaan, joka lähtee minun huuliltani.\nSe olisi polttava häpeä teille nytkin, jos hän ja minä vaihtaisimme\nvaan sanasen keskenämme. Minä en valita. Minä en sano, että hän ja minä\nolemme yhtäläiset -- minä tiedän, että on pitkä, pitkä matka meidän\nvälillämme. Minä sanon vaan, että, vaikka koko rikokseni ja kurjuuteni\npainavat päätäni, minä olen kiitollinen hänelle sydämestäni ja rakastan\nhäntä. Voi, älkäät luulko, että koko se rakkauden voima, joka minussa\noli, tykkönään on kulunut pois! Sysätkäät minut luotanne, niinkuin koko\nmailma sysää. Tappakaat minut siitä, että olen, mikä olen, ja että olen\nkoskaan tuntenut häntä; mutta älkäät luulko sitä minusta!\"\n\nSillä välin kuin Martha rukoili näin, katseli Mr. Peggotty häntä\nhurjalla, hajamielisellä tavalla; ja kun tyttö oli vaiennut, nosti hän\nhänet lempeästi ylös.\n\n\"Martha\", lausui Mr. Peggotty, \"Jumala varjelkoon, että minä teitä\ntuomitsisin. Varjelkoon, että minä, vielä vähemmän, kuin kukaan muu,\ntekisin sitä, tyttöni! Te ette tunne puoleksikaan sitä muutosta, joka\najan kuluessa on tapahtunut minussa, koska luulette sitä mahdolliseksi.\nEi!\" hän pysähtyi hetkeksi, sitten hän jatkoi. \"Te ette ymmärrä, mistä\nsyystä tämä gentlemani tässä ja minä olemme tahtoneet puhua teidän\nkanssanne. Te ette ymmärrä, mikä aikomus meillä on. Kuulkaat nyt!\"\n\nMr. Peggotyn vaikutus häneen oli täydellinen. Tyttö seisoi väristen\nhänen edessään, niinkuin peläten nyt kohtaamasta hänen silmiänsä; mutta\nhänen kiihkeä surunsa oli kokonaan hiljentynyt ja äänetönnä.\n\n\"Jos kuulitte\", lausui Mr. Peggotty, \"jotakin siitä, mitä tapahtui\nMas'r Davyn ja minun välilläni sinä iltana, kuin satoi lunta niin\nvahvasti, tiedätte, että minä olen ollut -- missä en? -- etsimässä\nrakasta sisarentytärtäni. Rakasta sisarentytärtäni\", toisti hän\nvakavasti. \"Sillä hän on rakkaampi minulle nyt, Martha, kuin hän\nkoskaan on ollut\".\n\nMartha pani kätensä kasvojensa eteen, mutta pysyi muutoin levollisena.\n\n\"Minä olen kuullut hänen kertovan\", sanoi Peggotty, \"että te varhain\njäitte orvoksi ja ettei ollut ketään ystävää, joka olisi karkealla\nmerimiehen tavalla astunut vanhempienne sijaan. Te ehkä voitte\najatella, että, jos teillä olisi ollut joku semmoinen ystävä, te aikaa\nvoittain olisitte ruvenneet pitämään hänestä, ja että sisarentyttäreni\noli niinkuin tytär minulle\".\n\nKoska Martha seisoi väristen ja ääneti, kääri Mr. Peggotty\nhuolellisesti shaalin hänen ympärillensä, tätä varten otettuaan sen\nylös maasta.\n\n\"Jonka vuoksi\", lausui hän, \"minä tiedän, että hän seuraisi minua\nmailman viimeisiin ääriin, jos hän voisi kerran nähdä minut jälleen,\nsekä että hän pakenisi mailman viimeisiin ääriin, minua karttaaksensa.\nSillä vaikka hänellä ei ole mitään syytä epäillä rakkauttani eikä\nepäile -- eikä epäile\", toisti hän, tyvenesti vakuutettuna sanojensa\ntotuudesta, \"on häpeä astunut meidän väliimme ja eroittaa meidät\".\n\nJokaisessa hänen yksinkertaisen, liikuttavan kertomuksensa sanassa\nhavaitsin uuden todistuksen siitä, että hän oli ajatellut tätä ainoata\nainetta jok'ikiseltä puolelta.\n\n\"Meidän, Mas'r Davyn ja minun, ajatuksemme mukaan\", jatkoi hän, \"on\nluultava, että hän jonakin päivänä kääntää yksinäisen, kurjan matkansa\nLondoniin. Me uskomme -- Mas'r Davy, minä ja me kaikki -- että te\nolette niin syytön kaikkiin, mitä hänelle on tapahtunut, kuin\nsyntymätön lapsi. Te olette puhuneet, että hän oli ystävällinen, hyvä\nja lempeä teille. Jumala siunatkoon häntä, minä tiedän, että hän oli!\nMinä tiedän, että hän aina oli semmoinen kaikille. Te olette\nkiitollinen hänelle ja rakastatte häntä. Auttakaat meitä parhaitten\nvoimienne mukaan löytämään häntä, ja palkitkoon Jumala teitä!\"\n\nMartha katsahti häneen pikaisesti ja ensi kerran, niinkuin hän olisi\nepäillyt hänen sanojaan.\n\n\"Tahdotteko luottaa minuun?\" kysyi hän matalalla, kummastuneella\näänellä.\n\n\"Täydellisesti ja alttiisti!\" vastasi Mr. Peggotty.\n\n\"Luottaa minuun, että saan puhutella häntä, jos joskus löytäisin hänet,\nsuojella häntä, jos minulla olisi joku suoja, jota voisin tarjota\nhänelle, ja sitten hänen tietämättänsä tulla teidän luoksenne ja\nsaattaa teidät hänen luoksensa?\" kysyi hän hitaisesti.\n\nMe vastasimme molemmat yhdessä: \"kyllä!\"\n\nHän nosti ylös silmänsä ja vakuutti juhlallisesti, että hän antautuisi\ntähän toimeen innokkaasti ja vilpittömästi; ettei hän koskaan horjuisi\nsiinä, ei koskaan viehättyisi siitä, ei koskaan luopuisi siitä, niin\nkauan kuin jotakin toivoa löytyi. Jollei hän uskollisesti pysyisi\ntässä, jättäköön se tarkoitus, joka hänellä nyt oli elämässä ja joka\nsitoi hänet johonkin, joka ei ollut pahaa, poistuessaan hänet\nsuurempaan viheliäisyyteen ja epätoivoon, jos oli mahdollista, kuin\nmissä hän oli ollut virran reunalla sinä iltana; ja hyljätköön sitten\nkaikki apu, inhimillinen ja jumalallinen, hänet ijäksi!\n\nHän ei kohottanut ääntänsä kuiskausta korkeammaksi eikä puhutellut\nmeitä, vaan sanoi nämät yötiselle taivaalle ja seisoi sitten syvässä\näänettömyydessä, katsellen synkkää vettä.\n\nMe katsoimme nyt soveliaaksi ilmoittaa hänelle kaikki, mitä tiesimme;\nja minä kerroin sen hänelle perinpohjin. Hän kuunteli suurella\ntarkkuudella, ja hänen kasvonsa muuttuivat usein, vaikka kaikissa\nniitten vaihtelevissa muodoissa kuvautui sama tarkoitus. Hänen silmänsä\ntäyttyivät välisti kyynelillä, mutta hän pidätti niitä. Näytti siltä,\nkuin hänen mielensä olisi kokonaan muuttunut ja niinkuin hän ei olisi\nvoinut olla kylläksi tyven.\n\nKun kaikki oli kerrottu, kysyi hän, missä hän voisi tavata meitä, jos\ntarve vaatisi. Himmeän katulampun valossa kirjoitin minä meidän\nmolempien adressit yhdelle taskukirjani lehdelle, jonka reväisin irti\nja annoin hänelle ja jonka hän kätki povi-raukkaansa. Minä kysyin,\nmissä hän itse asui. Hän vastasi, hetken vaiti oltuaan, ettei hän\nasunut missään paikassa pitkää aikaa. Olisi parempi, ettemme tietäisi.\n\nKun Mr. Peggotty kuiskasi minulle, mitä jo oli tullut mieleeni, vedin\nesiin kukkaroni, mutta en voinut saada häntä vastaan-ottamaan mitään\nrahaa eikä myöskään lupaamaan, että hän vast'edes ottaisi. Minä selitin\nhänelle, ettei sopinut sanoa Mr. Peggottya köyhäksi, jos ajatteli hänen\nammattiansa, sekä että se ajatus, että toinen ryhtyisi tähän etsimiseen\nainoastaan omien varojensa nojalla, oli vastenmielinen meille\nmolemmille. Mutta Martha pysyi lujana. Tässä asiassa oli Mr. Peggotyn\nvaikutus häneen yhtä vähäinen, kuin minun. Hän kiitti Mr. Peggottya\nnöyrästi, mutta oli taipumaton.\n\n\"Ehkä voin saada jonkunlaista työtä\", lausui hän. \"Minä aion koettaa\".\n\n\"Ottakaat ainakin vastaan jotakin apua\", vastasin minä, \"siksi kuin\nolette koettaneet\".\n\n\"Minä en voisi rahasta tehdä, mitä olen luvannut\", arveli hän. \"Minä en\nvoisi ottaa sitä, vaikka nääntyisin nälkään. Jos antaisitte minulle\nrahaa, riistäisitte samalla pois luottamuksenne, riistäisitte pois sen\npäämäärän, jonka olette antaneet minulle, riistäisitte pois sen ainoan\nvarman asian, joka varjelee minut virrasta\".\n\n\"Sen suuren tuomarin nimessä\", sanoin minä, \"jonka edessä teidän ja\nmeidän kaikkein täytyy Hänen kauhealla ajallansa seisoa, karkoittakaat\ntuo julma ajatus mielestänne! Me voimme kaikki tehdä jotakin hyvää, jos\ntahdomme\".\n\nMartha vapisi, hänen huultansa vavahti, ja hänen kasvonsa olivat\nkalpeammat, kun hän vastasi:\n\n\"Se on ehkä johdatettu sydämeenne, että teidän tulee pelastaa kurja\nolento katumusta varten. Minä pelkään ajattelemasta niin; se näyttää\nliian rohkealta. Jos jotakin hyvää voisi lähteä minusta, sopii minun\nkenties ruveta toivomaan; sillä ei mitään, paitsi pahaa, ole koskaan\ntähän saakka teoistani lähtenyt. Pitkästä ajasta uskotaan minulle\nensimäinen kerta viheliäinen elämäni, koska olette antaneet minulle\ntämän toimitettavaksi. Minä en tiedä sen enempää enkä voi sanoa sen\nenempää\".\n\nTaas hän pidätti kyyneleitänsä, jotka olivat alkaneet vuotaa, ja\nojentaen vapisevaa kättänsä ja koskien Mr. Peggottyyn, niinkuin hänessä\nolisi ollut joku parantava voima, lähti pois pitkin autiota tietä. Hän\noli sairastanut, arvattavasti kauan aikaa. Kun nyt sopi likemmältä\nkatsella häntä, huomasin, että hän oli riutunut ja laiha ja että hänen\nsisään vajonneet silmänsä ilmoittivat puutetta ja kärsimistä.\n\nMe seurasimme häntä vähän matkaa, koska tiemme kävi samaan suuntaan,\nsiksi kuin palasimme valoisille ja väekkäille kaduille. Minä luotin\nniin täydellisesti Marthan lupaukseen, että kysyin Mr. Peggotylta, eikö\nnäyttäisi jo alusta, niinkuin epäilisimme häntä, jos seuraisimme häntä\nkauemmaksi. Koska hänellä oli sama ajatus ja yhtäläinen luottamus\nMarthaan, annoimme tämän astua omaa tietänsä ja menimme itse\nHighgate'en päin. Mr. Peggotty saatti minua melkoisen matkan; ja kun\nerosimme, rukoillen menestystä tälle uudelle yritykselle, ilmestyi\nhänessä jonkunlainen uusi ja miettiväinen sääli, jonka luontoa minun ei\nollut vaikea ymmärtää.\n\nOli keski-yö, kun saavuin kotiin. Minä olin päässyt omalle portilleni\nja seisoin kuunnellen Saint Paul'in syvä-äänistä kelloa, jonka huminan\nluulin saattavani eroittaa monesta muusta lyövästä kellosta, kun\nihmeekseni näin, että tätini huoneen ovi oli auki ja että heikko valo\neteisestä loisti kadun poikki.\n\nSiinä uskossa, että tätini jälleen oli joutunut vanhaan pelkoonsa ja\nkenties katseli, kuinka luultu tulipalo kaukana levisi, menin puhumaan\nhänen kanssansa, mutta näin suureksi hämmästyksekseni, että eräs mies\nseisoi hänen vähäisessä puutarhassaan.\n\nMiehellä oli lasi ja pullo kädessään, ja hän joi paraikaa. Minä\nseisahduin äkkiä tiheän lehdikön varjoon ulkopuolelle, sillä kuu oli\nnyt nousnut, vaikka himmennettynä, ja minä tunsin sen miehen, jonka\nolin kerta luullut Mr. Dick'in mielikuvituksen luomaksi ja jonka kerran\ntätini seurassa olin tavannut City'n kaduilla.\n\nMies sekä söi että joi, ja näytti syövän nälkäisen halulla. Hän näytti\nmyöskin uteliaasti katselevan asuntoa, niinkuin hän nyt ensi kerran\nolisi nähnyt sen. Kumarrettuaan alas, asettaaksensa pulloa maahan, loi\nhän silmänsä akkuniin ja katseli ympärillensä, vaikka salaisella ja\nlevottomalla muodolla, niinkuin häntä olisi haluttanut pian lähteä.\n\nEteisen valo pimeni hetkeksi, ja tätini tuli ulos. Hän oli kiihtynyt ja\nluki rahoja miehen käteen. Minä kuulin niitten kilisevän.\n\n\"Mitä hyvää näistä on?\" kysyi hän.\n\n\"Minä en voi antaa sen enempää\", vastasi tätini.\n\n\"Siinä tapauksessa minä en voi lähteä\", lausui hän. \"Tuossa! Te saatte\nottaa ne takaisin!\"\n\n\"Te häijy mies\", vastasi tätini suurella mielen-liikutuksella; \"kuinka\nvoitte kohdella minua näin? Mutta miksi tätä kysyn? Se tulee siitä,\nettä tiedätte, kuinka heikko olen! Mitä minä muuta voin tehdä,\nainaiseksi estääkseni teitä luonani käymästä, kuin sallia, että teidän\nkäy ansionne mukaan?\"\n\n\"Ja miks'ette salli sitä?\" arveli hän.\n\n\"Te kysytte minulta, miksi!\" vastasi tätini. \"Mikä sydän teillä\nonkaan!\"\n\nMies seisoi nurpeasti kalistellen rahoja ja pudistaen päätänsä, siksi\nkuin hän viimein sanoi:\n\n\"Tässäkö siis kaikki, mitä aiotte antaa minulle?\"\n\n\"Siinä on kaikki, mitä _voin_ antaa teille\", lausui tätini. \"Te\ntiedätte, että olen joutunut vahinkoon, ja että olen köyhempi, kuin\nolin ennen. Minä olen kertonut sen teille. Kun olette saaneet nuot,\nmiksi pakoitatte minua kauemmin katselemaan itseänne ja näkemään,\nmimmoiseksi olette käyneet?\"\n\n\"Minä olen käynyt jotenkin repaleiseksi, jos sitä tarkoitatte\", sanoi\nhän. \"Minä vietän huuhkan elämää\".\n\n\"Te ryöstitte minulta suuremman osan varoistani\", lausui tätini. \"Te\nsuljitte vuosikausiksi sydämeni koko mailmalta. Te kohtelitte minua\npetollisesti, laittamattomasti ja julmasti. Menkäät ja katukaat sitä.\nÄlkäät lisätkö uusia vääryyksiä niitten vääryyksien pitkään, pitkään\nsarjaan, joita olette tehneet minulle!\"\n\n\"Kyllä kait\" vastasi hän. \"Tuo kuuluu varsin kauniilta! -- No niin!\nMinun täytyy tulla toimeen niin hyvin, kuin voin, tällä kertaa, arvaan\nminä\".\n\nVasten omaa tahtoansa näytti hän häpeävän tätini suuttumuksen kyyneliä\nja tuli rahjustellen ulos puutarhasta. Parilla, kolmella nopealla\naskeleella, niinkuin vast'ikään olisin paikalle saapunut, kohtasin\nhäntä portilla ja astuin sisään, kun hän meni ulos. Ohitse kulkiessamme\nkatselimme toisiamme tarkasti eikä juuri suosiollisesti.\n\n\"Täti\", sanoin minä kiireesti. \"Tämä mies häiritsee teitä taas!\nAntakaat minun puhua hänen kanssaan. Kuka se on?\"\n\n\"Lapsi\", vastasi tätini, käsivarteeni tarttuen, \"tule sisään äläkä puhu\nminun kanssani kymmeneen minutiin\".\n\nMe kävimme istumaan hänen vähäiseen vierashuoneesensa. Tätini peräytyi\nentisten päivien ympyriäisen, viheriäisen viuhkan taa, joka oli\nväännetty kiinni jonkun tuolin selkään, ja pyyhki tuon tuostakin\nsilmiänsä neljänneksen tunnin aikaa. Sitten hän tuli esiin ja istui\nviereeni.\n\n\"Trot\", lausui tätini levollisesti, \"se on puolisoni\".\n\n\"Teidän puolisonne, täti? Minä luulin, että hän oli kuollut!\"\n\n\"Kuollut minulle\", vastasi tätini, \"mutta kuitenkin elossa\".\n\nMinä istuin, hiljalleen kummastellen.\n\n\"Betzey Trotwood ei näytä erittäin taipuvaiselta rakkauden hellään\ntunteesen\", lausui tätini tyvenesti, \"mutta semmoinen aika oli, Trot,\njolloin hän täydellisesti uskoi tuota miestä; jolloin hän lempi häntä,\nTrot, sydämestänsä; jolloin ei löytynyt mitään hartaan rakkauden\nosoitusta, jota hän ei olisi tarjonnut hänelle. Palkinnoksi tämä mies\nhävitti hänen omaisuutensa ja melkein särki hänen sydämensä. Siitä\nsyystä Betzey Trotwood laski kaikki semmoiset tunteet kerrallaan ja\nijäksi hautaan, täytti sen ja tasoitti sen\".\n\n\"Rakas, hyvä tätini!\"\n\n\"Minä kohtelin häntä jalomielisesti\", jatkoi tätini, asettaen kättänsä,\nniinkuin tavallisesti, minun käteni selälle. \"Minun sopii näin pitkän\najan perästä sanoa, Trot, että kohtelin häntä jalomielisesti. Hän oli\nollut niin julma minulle, että helposti olisin saanut edullisen eron\nhänestä; mutta minä en tahtonut. Hän tuhlasi pian kaikki, mitä annoin\nhänelle, huonontui huonontumistaan, nai toisen naisen, luulen minä,\nmuuttui seikkailiaksi, kortinlyöjäksi ja petturiksi. Itse näet, mikä\nhän nyt on. Mutta hän oli kauniinnäköinen mies, kun minä menin\nnaimisiin hänen kanssansa\", lausui tätini, ja hänen äänessään kuului\njoku kaikku hänen vanhasta ylpeydestänsä ja ihmettelemisestään; \"ja\nminä luulin häntä -- minä narri! -- itse kunniaksi!\"\n\nHän likisti kättäni ja pudisti päätänsä.\n\n\"Nyt hän ei ole mitään minulle, Trot, -- ei edes sitä. Mutta ennenkuin\nsallin, että hän rangaistaan rikoksistansa (niinkuin tapahtuisi, jos\nhän kuljeksisi tässä maassa), annan hänelle, kun hän ilmestyy, enemmän\nrahaa, kuin minun kannattaisi, että hän lähtisi pois. Minä olin narri,\nkun menin naimisiin hänen kanssansa; ja minä olen siinä määrässä\nparantumaton narri tässä kohden, että sen johdosta, miksi kerran\nkatsoin häntä, minä en soisi, että edes tämän joutavan mielijohteeni\nvarjoa kohdeltaisiin kovasti. Sillä tosi minun oli sydämessäni, Trot,\njos minkään naisen\".\n\nTätini päätti tämän aineen raskaalla huokauksella ja silitti pukuansa.\n\n\"Kas niin, rakas lapseni!\" sanoi hän. \"Nyt tunnet alun, keskikohdan ja\nlopun ja kaikki. Me emme puhu tästä asiasta toisillemme enää; etkä\ntietysti puhu siitä kenellekään muulle. Tämä on minun äreä, näreä\nkertomukseni, ja me pidämme sen itse omanamme, Trot!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nPerheellisiä oloja.\n\n\nMinä sepittelin ahkerasti kirjaani enkä kuitenkaan sallinut sen estää\nsanomalehti-velvollisuuksieni säännöllistä täyttämistä; ja se ilmestyi\nja saavutti suurta suosiota. Se ylistys, joka soi korvissani, ei\nhuumannut minua, vaikka olin hyvin herkkä tuntemaan sitä ja epäilemättä\npidin omaa teostani parempana, kuin kukaan muu. Minä olen ihmisluontoa\ntarkastellessani havainnut, että semmoinen mies, jolla on hyvä syy\nuskoa itseensä, ei koskaan pöyhistele, saadaksensa muita uskomaan\nhäneen. Tästä syystä pysyin häveliäänä pelkästä itse-kunnioituksesta;\nja mitä enemmän kiitoksia sain, sitä enemmän koetin ansaita niitä.\n\nMinun ei ole aikomus tässä kertomuksessa, vaikka se kaikissa muissa\ntärkeämmissä kohdissa tuo esiin elämäni muistot, laatia omien teoksieni\nhistoriaa. Ne esittelevät itsensä, ja minä jätän ne itseksensä. Kun\nsatunnaisesti käännyn niitten puoleen, tapahtuu se vaan sen vuoksi,\nettä niissä ilmestyy osa omasta edistymisestäni.\n\nKoska minulla siihen aikaan oli syytä uskoa, että luonto ja sattumus\nolivat tehneet minut kirjailiaksi, noudatin luottamuksella\nkutsumustani. Ilman semmoista vakuutusta olisin varmaan luopunut siitä\nja käyttänyt jäntevyyttäni johonkin muuhun yritykseen. Minä olisin\nkoettanut päästä selville, miksi luonto ja sattumus todella olivat\naikoneet minua, ja ruveta siksi eikä miksikään muuksi.\n\nMinä olin kirjoittanut tuohon sanomalehteen ja muualle niin suurella\nmenestyksellä, että, kun uusi voittoni saavutettiin, katsoin itseäni\noikeutetuksi jättämään nuot ikävät parlamentin-keskustelut. Eräänä\niloisena iltana panin sentähden viimeisen kerran parlamentin\nsäkkipillien nuotit paperille enkä ole koskaan sen jälkeen kuullut\nniitä; vaikka aina koko pitkän istunto-ajan yhä tunnen tuon vanhan\nhuminan sanomalehdissä ilman mitään varsinaista muutosta, paitsi ehkä\nsiinä, että sitä nyt ilmestyy runsaammalta.\n\nMinä kirjoitan nyt siitä ajasta, jolloin olin ollut naimisissa noin\npuolentoista vuotta. Monen erilaisen kokeen jälkeen olimme luopuneet\ntaloudenpidosta, niinkuin jostakin pahasta puuhasta. Talo piti itse\nitseänsä, ja me pidimme pagia. Tämän palvelian päätoimi oli\nriiteleminen kyökkipiian kanssa; jossa suhteessa hän oli täydellinen\nWhittington, mutta ilman tämän kissaa taikka kaukaisinta toivoa päästä\nLord Mayor'iksi.\n\nMinusta näyttää, kuin hän olisi elänyt ainaisessa kattilan-kansien\nsateessa. Hänen koko olemisensa oli ijankaikkinen kahakka. Hänen oli\ntapa huutaa apua kaikkein sopimattomimpiin aikoihin -- esimerkiksi,\nkun meillä oli päivällisvieraita taikka muutamia ystäviä iltaa\nviettämässä -- ja tulla tupertuen ulos kyökistä, samalla kuin rautaiset\nheitto-aseet lensivät hänen perässään. Me tahdoimme saada eroa hänestä,\nmutta hän riippui niin kiinni meissä, ettei häntä haluttanut lähteä.\nHän oli herkkä-itkuinen nuorukainen ja purskahti semmoisiin surkeihin\nvaikerruksiin, kun viitattiin yhteytemme lakkauttamiseen, että meidän\ntäytyi pitää häntä. Hänellä ei ollut mitään äitiä -- eikä mitään\nsukulaisen tapaista, sitä myöden kuin minun oli tilaisuus huomata,\npaitsi yksi sisar, joka pujahti Amerikaan samalla hetkellä, kuin me\nolimme ottaneet pojan hänen niskoiltaan; ja tämä majoitettiin meille,\nniinkuin kauhea nuori vaihdokas. Hänellä oli elävä tunto omasta\nonnettomasta asemastaan ja hän hieroi aina silmiään jakkunsa hialla\ntaikka kumartui niistämään nenäänsä vähäisen nenäliinansa viimeisellä\nnipulla, jota nenäliinaa hän ei koskaan kokonansa vetänyt ulos\nplakkaristaan, vaan aina säästi ja salasi.\n\nTämä onneton pagi, joka pahalla hetkellä pestattiin kuuden punnan ja\nkymmenen shillingin vuotuista palkkaa vastaan, aikaan saatti alituisia\nhuolia minulle. Minä katselin häntä, sitä myöden kuin hän kasvoi -- ja\nhän kasvoi kuin salkopapu -- tuskalla peläten sitä aikaa, jolloin hän\nrupeisi ajamaan partaansa, vieläpä niitä aikoja, jolloin hän tulisi\nkalju- tai harmaapäiseksi. Minä en nähnyt mitään mahdollisuutta koskaan\npäästä hänestä; ja tulevaisuutta mietiskellessäni oli minun tapa\najatella, mikä vastus hänestä olisi, kun hän kävisi vanhaksi mieheksi.\n\nEi mikään asia ollut minulle niin odottamaton, kuin että tämän poloisen\noma käytös päästäisi minut pulastani. Hän varasti Doran kellon, jolla\nei enemmän, kuin milläkään muulla meidän kapineellamme, ollut mitään\nmäärättyä paikkaa, muutti sen rahaksi ja kulutti saaliin (hän oli aina\nvähäjärkinen poika) sillä tapaa, että hän herkeämättä ajoi edestakaisin\nLondonin ja Uxbridge'n väliä postivaunujen katolla. Hän vietiin Bow\nStreet'in polisikonttoriin, kun hän oli, minun muistaakseni, päättänyt\nviidennentoista matkansa, jolloin neljä shillingiä ja kuusi pennyä ynnä\nvanha huilu, jota hän ei osannut puhaltaa, löydettiin hänen\ntaskuistaan.\n\nIlmi-saanti ja sen seuraukset eivät olisi olleet likimainkaan niin\nikävät minulle, jollei hän olisi ollut katuvainen. Mutta hän oli hyvin\nkatuvainen, jopa omituisella tavalla -- ei tukulta, vaan vähitellen.\nEsimerkiksi: toisena päivänä sen jälkeen, kuin minun täytyi ilmestyä\noikeuden edessä häntä vastaan, toi hän esiin muutamia seikkoja eräästä\nisosta, kellarissa talletetusta korista, jonka luulimme olevan viiniä\ntäynnä, mutta jossa ei ollut mitään muuta, kuin tyhjiä pulloja ja\nkorkkeja. Me arvelimme, että hän nyt oli huojentanut sydäntänsä ja\nkertonut pahimpia, mitä hän kyökkipiiasta tiesi; mutta pari, kolme\npäivää sen perästä tunsi hänen omatuntonsa uuden pistoksen, ja hän\nkertoi, kuinka kyökkipiialla oli pikkuinen tyttö, joka varhain joka\naamu vei leipämme; niinkuin myöskin, kuinka häntä itseä oli houkuteltu\nvarustamaan maidontuojaa hiilillä. Kun taas muutamia päiviä oli\nkulunut, ilmoittivat virkakunnat, että hän oli jutellut häränpaisteista\nkyökin-töryissä ja lakanoista rääsy-pussissa. Vähä aika sen jälkeen\npoikkesi hän kokonaan toisaalle ja tunnusti tietävänsä yötisistä\nvarkaudenhankkeista meitä vastaan oluentuojan puolelta, joka heti\notettiin kiinni. Minua rupesi niin hävettämään, että olin ollut\nsemmoinen uhri, että olisin antanut vaikka kuinka paljon rahaa, kun hän\nvaan olisi pitänyt suunsa kiinni, taikka olisin tarjonnut runsaat\nlahjat, jos olisivat päästäneet hänet karkaamaan. Se oli vaikea seikka\ntässä jutussa, ettei hänellä ollut mitään käsitystä tästä, vaan hän\nluuli hyvittävänsä minua jokaisella uudella ilmoituksellaan, jopa\nsaattavansa minut kiitollisuuden velkaan.\n\nLopulta lähdin itse karkuun joka kerta, kuin näin polisilähettilään\ntulevan jollakin uudella sanomalla, ja elin jonkunlaista sala-elämää,\nsiksi kuin hänen asiansa oli tutkittu ja hän tuomittu maasta\nvietäväksi. Ei hän edes silloinkaan pysynyt hiljalleen, vaan kirjoitti\naina kirjeitä meille ja halasi niin paljon nähdä Doraa, ennenkuin hän\nlähti, että Dora meni hänen luoksensa ja pyörtyi, kun havaitsi olevansa\nrautasalpojen takana. Lyhyeltä, minulla ei ollut tään taivaallista\nrauhaa, ennenkuin hän oli toimitettu pois maasta ja (niinkuin\njälestäpäin kuulin) tehty lampuriksi jossakin \"ylämaassa\"; minulla ei\nole mitään maatieteellistä käsitystä, missä.\n\nKaikki nämät johdattivat minua muutamiin totisiin mietteisin ja\nasettivat erhetyksemme uuteen valoon, jota en voinut olla eräänä iltana\nDoralle ilmoittamatta, vaikka kyllä hellin häntä.\n\n\"Armaani\", sanoin minä, \"minua tuskastuttaa kovin ajatella, että\npuuttuva järjestyksemme ja hallinnon-kykymme saattaa sekä meidät itse\n(johon jo olemme tottuneet) että muutkin ihmiset pulaan\".\n\n\"Sinä et ole pitkään aikaan puhunut mitään, mutta nyt aiot ruveta\nhäijyksi!\" lausui Dora.\n\n\"Ei suinkaan, rakas Dorani! Anna minun selittää sinulle, mitä\ntarkoitan\".\n\n\"Minä luulen, etten tahdo tietää\", arveli Dora.\n\n\"Mutta minä tahdon, että tiedät, lemmittyni. Laske pois Jip\".\n\nDora pani Jip'in kuonon minun nenääni vastaan ja sanoi: \"puh!\"\nhaihduttaaksensa totisuuttani; mutta kun se ei onnistunut häneltä,\nkäski hän Jip'in pagodiinsa ja istui silmäillen minua ristiin\nlasketuilla käsillä ja mitä kärsivällisimmällä pikku katsannolla.\n\n\"Tosi-asia on se, rakas ystäväni\", aloitin minä, \"että meissä on\njotakin tarttuvaista. Me saastutamme kaikki ympärillämme\".\n\nMinä olisin ehkä jatkanut tällä kuvannollisella tavalla, jolleivät\nDoran kasvot olisi ilmoittaneet minulle, että hän kaikesta sydämestänsä\nkummasteli, aioinko ehdoitella jotakin uuden-aikaista rokon-istutusta\ntaikka muuta lääketieteellistä parannuskeinoa tähän kivulloiseen\ntilaamme. Sentähden pidätin itseäni ja esittelin selvemmin, mitä olin\ntarkoittanut.\n\n\"Ei siinä kyllin, kultani\", lausuin minä, \"että meiltä menee raha ja\nmukavuus, vieläpä toisinaan iloinen mielikin, kun emme opi olemaan\nhuolellisempia, vaan me joudumme myöskin ankaraan edesvastaukseen\nsiitä, että turmelemme kaikki, jotka tulevat palvelukseemme taikka ovat\nasioissa meidän kanssamme. Minä rupeen pelkäämään, ettei vika ole\nkokonaan yhdellä puolella, vaan että nämät ihmiset kaikki kääntyvät\nkipeiksi sentähden, ettemme itse näytä olevan aivan terveet\".\n\n\"Voi, mikä syytös\", huudahti Dora, avaten silmänsä selälleen, \"kun\nsanot, että olet nähnyt minun varastavan kultakelloja! Voi!\"\n\n\"Rakas Dorani\", muistutin minä, \"älä laske tyhjiä! Kuka on\nvähimmälläkään tavalla viitannut kultakelloihin?\"\n\n\"Sinä\", vastasi Dora. \"Sinä tiedät, että viittasit. Sinä sanoit, etten\nnäyttänyt terveeltä ja vertasit minua häneen\".\n\n\"Keneen?\" kysyin minä.\n\n\"Pagiin\", nyyhkytti Dora. \"Oi, sinä julma toveri, kun vertaat\nhellää vaimoasi maasta vietyyn pagiin! Miks'et sanonut, mitä ajattelit\nminusta, ennenkuin menimme naimisiin? Miks'et sanonut, sinä\nkova-sydäminen olento, että olit vakuutettu, että minä olin pahempi,\nkuin maasta viety pagi? Oi, kun pitää semmoista kauheata ajatusta\nminusta! Voi minua!\"\n\n\"Mutta, Dora kultani\", vastasin minä, lempeästi koettaen vetää pois\nnenäliinaa, jota hän painoi silmiänsä vastaan, \"tämä ei ole ainoastaan\nnaurettavaa sinun puoleltasi, vaan kovin väärää. Kaikkein ensimäiseksi\nse ei ole totta\".\n\n\"Sinä sanoit aina, että hän valehteli\", huokasi Dora. \"Ja nyt sanot\nsamaa minusta! Voi, mitä tehnen! Mitä tehnen!\"\n\n\"Rakas tyttöni!\" vastasin minä, \"minun täytyy todella pyytää, että olet\njärkevä ja kuulet, mitä sanoin ja sanon. Hyvä Dora, jollemme opi\ntekemään velvollisuuttamme niitä kohtaan, joita otamme palvelukseemme,\neivät hekään koskaan opi tekemään velvollisuuttansa meitä kohtaan. Minä\nvaron, että tarjoomme ihmisille semmoisia tilaisuuksia pahantekoon,\njoita ei koskaan tulisi tarjota. Vaikkapa olisimme tahallamme -- jota\nemme ole -- kaikissa toimissamme niin huolimattomat, kuin todella\nolemme, vaikkapa rakastaisimme semmoista oloa ja pitäisimme sitä\nhauskana -- jota emme pidä -- olen vakuutettu, ettei meidän olisi\noikeus jatkaa tällä tapaa. Me suorastaan pahennamme ihmisiä. Meidän\ntäytyy ajatella tätä. Minä en voi olla sitä ajattelematta, Dora. Se on\nsemmoinen ajatus, jota en kykene poistamaan, ja se tekee minut välisti\nkovin levottomaksi. Siinä, rakas Dora, on kaikki. Tule nyt! Älä ole\nlapsellinen!\"\n\nDora ei sallinut minun pitkään aikaan vetää pois nenäliinaa. Hän istui\nja nyyhki sen takana, sopertaen, että, jos minä olin levoton, miksi\nolin koskaan mennyt naimisiin? Miks'en ollut sanonut, vaikka vaan\npäivää ennen kuin lähdimme kirkkoon, että tunsin, että kävisin\nlevottomaksi, ja etten tahtoisi mennä naimisiin? Jollen minä voinut\nsietää häntä, miks'en lähettänyt häntä pois hänen tätiensä luo\nPutney'hin taikka Julia Mills'in luo Indiaan? Julia näkisi hänet ilolla\neikä sanoisi häntä maasta viedyksi pagiksi; Julia ei ollut koskaan\nnimittänyt häntä miksikään semmoiseksi. Lyhyeltä, Dora oli niin\nsuruissaan ja huoletti tällä mieli-alallansa minuakin niin, että\nhuomasin, ettei ensinkään hyödyttänyt, vaikka kuinka lempeästi, toistaa\ntätä keinoa, vaan että minun täytyi ruveta johonkin muuhun menetykseen.\nMikä muu menetys jäi minulle! \"Kehittää hänen järkeänsä?\" Tämä oli\ntavallinen puheenparsi, joka soi hyvältä ja toivokkaalta, ja minä\npäätin kehittää Doran järkeä.\n\nMinä aloitin heti. Kun Dora oli kovin lapsellinen, ja minä paljon\nmieluisammin olisin noudattanut hänen mieltänsä, koetin olla totinen --\nja nyreytin sekä häntä että itseäni. Minä puhuin hänelle niistä\nasioista, jotka olivat ajatuksissani, ja luin Shakespeare'a hänelle ja\nväsytin häntä sanomattomasti. Minä otin tavakseni jaella hänelle,\nniinkuin ihan sattumalta, pieniä kappaleita hyödyllistä opetusta taikka\nymmärtäväistä katsantotapaa -- mutta, kun laukaisin ne, säpsähti hän\nniitä, niinkuin ne olisivat olleet sähikäisiä. Vaikka kuinka sattumalta\ntaikka luonnollisesti olisin koettanut kehittää pikku vaimoni järkeä,\nen voinut olla näkemättä, että hän aina vaistomaisesti tiesi\ntarkoitukseni ja joutui kovimman pelon haltuun. Erittäin selvästi\nhavaitsin, että hän katsoi Shakespeare'a oikeaksi kauhistukseksi.\nKehittäminen kävi sangen hitaasti.\n\nMinä pakoitin Traddles'ia palvelukseeni, ilman että hän itse tiesi\nsiitä; ja joka kerta, kuin hän tuli tervehtimään meitä, räjähytin\njonkun miinan häntä vastaan, tällä tapaa välittäen Doran kasvatusta.\nSen käytöllisen viisauden määrä, jonka näin istutin Traddles'iin, oli\narvaamattoman suuri ja parasta laatua; mutta sillä ei ollut mitään\nmuuta vaikutusta Doraan, kuin että se teki hänet alakuloiseksi ja aina\naraksi siitä pelosta, että hänen vuoronsa nyt tulisi. Minä huomasin,\nettä minusta oli tullut koulumestari, ansa, salakuoppa; ja minusta\nnäytti siltä, kuin Dora olisi ollut kärpänen ja minä hämähäkki, joka\nlakkaamatta hyökkäsin esiin pesästäni hänen rajattomaksi hämmingikseen.\n\nKuitenkin minä kuukausia jatkoin, katsoen eteenpäin tämän välitilan\nylitse siihen aikaan, jolloin Dora ja minä olimme käyneet ihan\nsaman-tunteisiksi ja minä olin täydellisesti itse tyytynyt hänen\njärkensä kehittämiseen. Kun kuitenkin viimein huomasin, että, vaikka\nkoko tämän ajan olin ollut oikea piikki-sika taikka siili, jyrkkyydestä\nkauttaaltani pöyristyen, minä en ollut saanut aikaan mitään, rupesin\narvelemaan, että Doran järki ehkä jo oli kehitetty.\n\nTarkemman miettimisen perästä näytti tämä niin todenmukaiselta, että\nluovuin tuumastani, joka olikin luvannut menestystä enemmän sanoissa,\nkuin todellisuudessa, ja päätin tästälähin tyytyä vaimo-lapsukaiseeni\neikä minkään menetyksen kautta koettaa muuttaa häntä miksikään muuksi.\nMinä olin itse sydämestäni väsynyt olemasta viisaana ja varovaisena ja\nnäkemästä lemmittyäni tämän pakon alla; sen vuoksi ostin parin kauniita\nkorvarenkaita hänelle ja kaulavyön Jip'ille, ja menin kotiin eräänä\npäivänä, tehdäkseni itseäni miellyttäväksi.\n\nDora oli ihastuksissaan pikku lahjoistani ja suuteli minua iloisesti;\nmutta välissämme oli joku varjo, vaikka vaan vähäinen, ja minä olin\npäättänyt, ettei sitä saisi olla. Jos tämmöinen varjo täytyi löytyä\njossakin, tahdoin tästälähin pitää sitä omassa rinnassani.\n\nMinä istuin vaimoni viereen sohvalle ja panin korvarenkaat hänen\nkorviinsa; ja sitten sanoin hänelle, että pelkäsin, ettei meillä viime\naikoina ollut ollut juuri niin hauskaa yhdessä, kuin tavallisesti, ja\nettä vika oli minun. Tämän minä vilpittömästi tunsin, ja niin laita\nolikin.\n\n\"Totuus on, rakas Dorani\", sanoin minä, \"että minä olen koettanut olla\nviisas\".\n\n\"Ja tehdä minutkin viisaaksi\", lausui Dora arasti. \"Eikö niin, Doady?\"\n\nMinä nyykäytin suostumustani kohotettujen kulmakarvojen sievään\nkysymykseen ja suutelin puoleksi auenneita huulia.\n\n\"Siitä ei ole vähintäkään hyötyä\", arveli Dora, pudistaen päätänsä,\nettä korvarenkaat jälleen helisivät. \"Sinä tiedät, mikä vähäpätöinen\nolento minä olen ja miksi alusta tahdoin, että nimittäisit minua.\nJollet voi tehdä sitä, pelkään, ettet koskaan voi rakastaa minua.\nOletko varma, ettet välisti ajattele, että olisi ollut parempi, jollet\nolisi\" --.\n\n\"Tehnyt mitä, lemmittyni?\" Sillä hän ei yrittänyt jatkamaan.\n\n\"Ei mitään!\" sanoi Dora.\n\n\"Ei mitään?\" toistin minä.\n\nHän kiersi käsivartensa kaulani ympäri, nauroi, nimitti itseänsä\nmielinimellään hanheksi ja kätki kasvonsa olkapäätäni vastaan\nsemmoiseen uhkeaan kiharain tulvaan, että oli oikein vastus hajottaa\nsitä ja nähdä niitä.\n\n\"Enkö ajattele, että olisi ollut parempi olla mitään tekemättä, kuin\nkoettaa kehittää pikku vaimoni järkeä?\" sanoin minä, itseäni nauraen.\n\"Tätäkö aioit kysyä? Kyllä, niin todella ajattelen\".\n\n\"Sitäkö sinä olet koettanut?\" huudahti Dora. \"Oi, mikä hirmuinen\npoika!\"\n\n\"Mutta minä en koskaan enää koeta sitä\", arvelin minä. \"Sillä minä\nrakastan häntä kalliisti semmoisena, kuin hän on\".\n\n\"Onko se oikein totta?\" kysyi Dora, hiipien likemmäksi minua.\n\n\"Miksi koettaisin muuttaa sitä\", lausuin minä, \"mikä on ollut niin\nkallista minulle niin kauan aikaa! Sinä et voi koskaan ilmestyä\nparempana, kuin omana, luonnollisena itsenäsi, suloinen Dorani; emmekä\nenää rupea minkäänlaisiin tekokokeisin, vaan palaamme entiseen tapaamme\nja olemme onnelliset\".\n\n\"Ja olemme onnelliset!\" vastasi Dora. \"Niin! Päiväkaudet! Etkä sinä\nhuoli, vaikka toisinaan käy vähän hullusti?\"\n\n\"En minä, en minä\", sanoin minä. \"Meidän täytyy tulla toimeen niin\nhyvin, kuin voimme\".\n\n\"Etkä sinä kerro minulle koskaan enää, että me teemme muita ihmisiä\npahaksi\", hyväili Dora; \"et suinkaan? Koska tiedät, että se on niin\njulman ikävää\".\n\n\"En minä\", sanoin minä.\n\n\"Minun on parempi olla typerä, kuin onneton, eikö niin?\" kysyi Dora.\n\n\"Parempi on, että olet luonnollinen, Dora, kuin mitään muuta\nmailmassa\".\n\n\"'Mailmassa!' Oi Doady, se on avara paikka\".\n\nHän pudisti päätänsä, käänsi ihastuneet, kirkkaat silmänsä ylös minun\nsilmiäni kohden, suuteli minua, purskahti iloiseen nauruun ja juoksi\npois panemaan uutta vyötä Jip'in kaulaan.\n\nNiin päättyi viimeinen yritykseni muuttaa Doraa. Minä olin ollut\nonneton sitä tehdessäni; minä en voinut sietää omaa, yksinäistä\nviisauttani; minä en saattanut yhdistää sitä Doran entiseen pyyntöön,\nettä pitäisin häntä vaimo-lapsukaisenani. Minä päätin kaikessa\nhiljaisuudessa tehdä, mitä voin, itse parantaakseni koti-olojamme,\nmutta näin edeltäpäin, että parhaat ponnistukseni aikaan saisivat\nsangen vähän, jollen taas muuttuisi pahaksi hämähäkiksi ja alati olisi\nväijyksissä.\n\nEntä tuo äsken mainittu varjo, joka ei enää saisi olla meidän\nvälissämme, vaan painaa yksistään minun sydäntäni? Kuinka se kääntyi?\n\nTuo vanha onnettomuuden tunto tunki elämäni läpi. Se oli syvempi, jos\nse ensinkään oli muuttunut; mutta se oli yhtä epämääräinen, kuin\nkoskaan, ja puhutteli minua niinkuin jonkun surullisen soiton sävel,\njoka heikosti kuuluu yöllä. Minä rakastin vaimoani hellästi ja olin\nonnellinen; mutta se onni, jota kerta himmeästi olin ajatellut, ei\nollut se onni, jota nautin, ja aina oli jotakin, joka puuttui.\n\nSitä lupausta suorittaakseni, jonka olen tehnyt itselleni, että nämät\nlehdet saisivat kuvastella mieltäni, tutkin sitä taas tarkasti ja tuon\nilmi sen salaisuudet. Mitä kaipasin, katsoin yhä -- olin aina katsonut\n-- nuoruuden unelmaksi, joka ei koskaan toteutuisi ja jonka nyt\nluonnollisella tuskalla, niinkuin kaikki ihmiset, semmoiseksi huomasin.\nMutta että olisi ollut parempi minulle, jos vaimoni olisi voinut\nenemmän auttaa minua ja ottaa osaa niihin moniin ajatuksiin, joissa\nminulla ei ollut mitään kumppania, ja että tämä olisi käynyt laatuun,\nsen minä tiesin.\n\nNäitten molempien yhteen soveltumattomien päätösten välillä: toinen se,\nettä, mitä tunsin, oli yleistä ja välttämätöntä; toinen se, että se oli\nomituista minulle ja olisi voinut olla toisin, heiluin kummallisella\ntavalla ilman mitään selvää tietoa, että ne olivat vastakkaiset\ntoisillensa. Kun ajattelin nuoruuden ilmaisia unelmia, jotka eivät voi\ntoteutua, ajattelin sitä parempaa tilaa, joka käy miehen ijän edellä ja\njosta olin kasvanut pois; ja silloin nuot onnelliset päivät Agnesin\nseurassa tuossa rakkaassa, vanhassa talossa nousivat eteeni, niinkuin\nkuolleitten haamut, joilla ehkä on uusi elämä toisessa mailmassa, mutta\njotka eivät koskaan, koskaan enää voi virvota täällä.\n\nVälisti tuli mieleeni tämä ajatus: mikä olisi voinut tapahtua taikka\nmikä olisi tapahtunut, jollemme, Dora ja minä, koskaan olisi tunteneet\ntoisiamme? Mutta Dora oli niin yhdistynyt olemiseeni, että se oli\njoutavin kaikista mietteistäni ja nousi pian saatavistani ja\nnäkyvistäni, niinkuin ilmassa uivat kylvylangat.\n\nMinä rakastin yhä Doraa. Mitä kerron, se nukkui, heräsi puoleksi ja\nmeni taas nukuksiin sydämeni sisimmissä sopissa. Siitä ei ollut mitään\nnäkyväistä todistusta minussa; enkä tiedä, että se milläkään tapaa\nolisi vaikuttanut mihinkään, mitä sanoin taikka tein. Minä kannoin\nkaikkien pikku huoltemme ja kaikkien tuumieni taakan; Dora piti kyniäni\nkädessään, ja me tunsimme molemmat, että meidän kummankin osa oli\nsovitettu niinkuin asianhaarat vaativat. Hän oli sydämestä rakastunut\nminuun ja uljasteli minusta; ja kun Agnes kirjeissänsä Doralle\nkirjoitti muutamia vakavia sanoja siitä ylpeydestä ja osan-otosta,\njolla vanhat ystäväni kuulivat maineeni kasvavan ja lukivat kirjaani,\nniinkuin olisivat kuulleet minun lausuvan sen sisältöä, luki Dora niitä\nminulle, ilon kyynelet kirkkaissa silmissään, ja sanoi, että minä olin\nrakas vanha, taitava, kuuluisa poika.\n\n\"Harjaantumattoman sydämen ensimäinen, väärä taipumus\". Nämät Mrs.\nStrong'in sanat joutuivat lakkaamatta tähän aikaan mieleeni, olivat\nmelkein aina läsnä ajatuksissani. Minä heräsin usein niihin öisin; minä\nmuistan lukeneeni niitä unissanikin rakennusten seiniin kirjoitettuina.\nSillä minä tiesin nyt, että oma sydämeni oli harjaantumaton, kun se\nensin rakastui Doraan, ja että, jos se olisi ollut harjaantunut, se ei\nkoskaan, kun olimme naimisissa, olisi tuntenut, mitä se oli tuntenut\nsalaisessa kokemuksessaan.\n\n\"Avio-liitossa ei ole pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus\nmieli-alassa ja taipumuksissa\". Näitä sanoja minä myöskin muistin.\nMinä olin koettanut muodostaa Doraa itseni mukaan ja huomannut sen\nmahdottomaksi. Minun ei ollut nyt muuta neuvoa kuin muodostaa itseäni\nDoran mukaan; jakaa hänen kanssansa, mitä voin, ja olla onnellinen;\nomilla hartioillani kantaa, mitä täytyi kantaa, ja kuitenkin olla\nonnellinen. Tämä se kuri oli, johon koetin pakoittaa sydäntäni, kun\nrupesin miettimään. Se teki toisen vuoteni paljon onnellisemmaksi,\nkuin ensimäisen, ja, mikä parempi oli, teki Doran elämän pelkäksi\npäivänpaisteeksi.\n\nMutta tämän vuoden kuluessa Dora ei enää ollut voimissaan. Minä olin\ntoivonut, että köykäisemmät kädet, kuin minun, auttaisivat muodostamaan\nhänen luonnettansa ja että pikku lapsen hymy hänen povellansa muuttaisi\nvaimo-lapsukaiseni naiseksi. Se ei ollut tapahtuva. Henki väikkyi\nhetken aikaa vähäisen vankihuoneensa kynnyksellä ja vankeudesta mitään\ntietämättä lähti lentoon.\n\n\"Kun taas jaksan juosta ympäri, niinkuin ennen, täti\", lausui Dora,\n\"opetan Jip'in juoksemaan kilpaa. Se käy niin hitaiseksi ja laiskaksi\".\n\n\"Minä pelkään, rakas lapseni\", lausui tätini, tyvenesti työskennellen\nhänen vieressänsä, \"että sitä vaivaa pahempi tauti, kuin tämä. Ikä,\nDora\".\n\n\"Luuletteko, että se on vanha?\" kysyi Dora kummastellen. \"Voi, kuinka\noudolta tuntuu, että Jip olisi vanha!\"\n\n\"Se on semmoinen tauti, jonka alaiseksi kaikki, pikkuiseni, joudumme,\nmitä enemmän edistymme elämässä\", sanoi tätini iloisesti; \"minä en\ntunne itseäni siitä vapaammaksi nyt, kuin ennen, vakuutan sinulle\".\n\n\"Mutta Jip\", lausui Dora, sääliväisesti katsellen sitä, \"pikku Jip'kin!\nVoi toveri raukkaa!\"\n\n\"Se kestää varmaan vielä monta aikaa, Kukkani\", lausui tätini,\ntaputtaen Doraa poskelle, kun hän kallistui vuoteestansa\nkatsomaan Jip'iä, joka vastaukseksi asettui takajaloillensa ja\nahdas-henkisyydessään turhaan ponnisti päätänsä ja hartioitansa, ylös\nkiivetäkseen. \"Sen täytyy saada kappale flanellia tänä talvena, eikä\nminua kummastuttaisi, vaikka se ilmestyisi ihan vilppaana jälleen\nkeväällä kukkien kanssa. Siunatkoon tuota pikkuista koiraa!\" huudahti\ntätini, \"jos sillä olisi yhtä monta henkeä, kuin kissalla, ja olisi ne\nkaikki menettämällänsä, haukkuisi se minua viimeisessä henkäyksessään,\nluulen minä!\"\n\nDora oli auttanut Jip'in ylös sohvalle, jossa se todella ynsisteli\ntätiäni vastaan niin rajusti, ettei se pysynyt suorana, vaan haukkui\nitsensä koukkuun. Mitä enemmän tätini katseli sitä, sitä enemmän se\nsuuttui häneen, sillä tätini oli nykyisin ruvennut käyttämään\nsilmälaseja, ja jostakin tutkimattomasta syystä katsoi Jip niitä\npersonalliseksi loukkaukseksi.\n\nKauan suostutettuaan sai Dora Jip'in viereensä makaamaan, ja kun se\ntaas oli rauhoittunut, veti hän ehtimiseen toista sen pitkistä korvista\nkätensä lävitse, kertoen miettiväisesti: \"pikku Jip'kin! Voi toveri\nraukkaa!\"\n\n\"Sen keuhkot ovat sangen hyvät\", lausui tätini iloisesti, \"eikä sen\nvihatkaan ensinkään ole heikontuneet. Sillä on epäilemättä vielä monta\nvuotta edessään. Mutta jos tahdot koiraa, jonka kanssa sopii juosta\nkilpaa, Pikku Kukkani, on Jip siksi elänyt liian hyvin, ja minä annan\nsinulle toisen\".\n\n\"Kiitoksia, täti\", sanoi Dora heikosti. \"Mutta älkäät kuitenkaan!\"\n\n\"Eikö?\" kysyi tätini ja otti pois silmälasinsa.\n\n\"Minä en voisi pitää mitään muuta koiraa, kuin Jip'iä\", lausui Dora.\n\"Se olisi niin tylyä Jip'in suhteen. Paitsi sitä en voisi ruveta niin\nhyväksi ystäväksi minkään muun koiran kanssa, kuin Jip'in, sillä toinen\nei olisi tuntenut minua ennen naimistani eikä olisi haukkunut Doady'a,\nkun hän ensi kerran tuli meille. Minä varon, täti, etten voisi huolia\nmistäkään muusta koirasta, kuin Jip'istä\".\n\n\"Tosiaan!\" sanoi tätini, taputtaen häntä poskelle jälleen. \"Sinä olet\noikeassa\".\n\n\"Te ette pane pahaksi\", lausui Dora. \"Panetteko?\"\n\n\"Voi sinä hellätunteinen pikku hempukka!\" huudahti tätini, lempeästi\nkumartuen hänen puoleensa. \"Kun luulet, että minä panisin pahakseni!\"\n\n\"En minä luule, minä en todella ajatellut sitä\", vastasi Dora; \"mutta\nminä olen hiukan väsyksissä ja tästä kävin hetkeksi typeräksi -- minä\nolen aina pikku typerä olento, niinkuin tiedätte, mutta minä kävin\nvielä typerämmäksi -- kun puhuin Jip'istä. Se on tuntenut minut\nkaikissa, mitä minulle on tapahtunut, etkö ole, Jip? Enkä minä voisi\nhalveksia sitä sentähden, että se on vähän muuttunut -- voisinko, Jip?\"\n\nJip painui likemmäksi emäntäänsä ja nuoli hitaasti hänen kättänsä.\n\n\"Sinä et ole niin vanha, Jip, oletko, että jo jätät emäntäsi\", lausui\nDora. \"Me saamme vielä jonkun aikaa seurustella toinen toisemme\nkanssa!\"\n\nSievä Dorani! Kun hän seuraavana sunnuntaina tuli alas päivällisille ja\nhäntä niin suuresti ilahutti nähdä vanhaa Traddles'ia (joka aina söi\npäivällistä meillä sunnuntaisin), luulimme, että hän muutamien päivien\nperästä juoksisi ympäri, niinkuin ennen. Mutta sanoivat: \"odottakaat\nvielä muutamia päiviä\", ja sitten: \"odottakaat muutamia päiviä\nlisäksi\"; eikä hän kuitenkaan juosnut eikä kävellyt. Hän näytti hyvin\nkauniilta ja oli erittäin iloinen, mutta nuot vähäiset jalat, jotka\nolivat niin nopsaat, kun ne tanssivat Jip'in ympärillä, olivat raskaat\nja kankeat.\n\nMinä rupesin kantamaan häntä portaita alas joka aamu ja portaita ylös\njoka ilta. Hän laski silloin tavallisesti käsivartensa kaulani ympäri\nja nauroi, niinkuin minä olisin tehnyt sitä veikalla. Jip haukkui ja\nhyppi ympärillämme, juoksi edellä ja katsoi huohottaen taaksepäin\nporraslavalla, nähdäksensä, tulimmeko perässä. Täti, joka oli paras ja\niloisin hoitajatar mailmassa, tuli meidän jälessämme, liikkuva kasa\nshaaleja ja tyynyjä. Mr. Dick ei olisi jättänyt kynttilänkantajan\nvirkaansa kenellekään ihmiselle. Traddles seisoi usein portaitten\nalipäässä, katsellen ja vastaan-ottaen hupaisia terveisiä Doralta\nsuloisimmalle tytölle mailmassa. Me teimme tästä oikein iloisen\nsaattoretken, ja vaimo-lapsukaiseni oli meistä kaikista iloisin.\n\nMutta välisti, kun nostin ylös hänet ja huomasin, että hän oli keveämpi\nsylissäni, valloitti jonkunlainen kuollut, tyhjä tunne minut, niinkuin\nolisin lähestynyt jotakin vielä näkymätöntä jääseutua, joka jähmetytti\nelämääni. Minä kartin nimittämästä tätä tunnetta milläkään nimellä enkä\nkeskustellut siitä itseni kanssa; siksi kuin eräänä iltana, jona se oli\nerittäin voimakas minussa ja tätini oli jättänyt Doran, jääbyväisiksi\nhuutaen: \"hyvää yötä, Pikku Kukka\", istuin yksin pulpettini viereen ja\nitkin ajatellessani: voi, mikä paha-enteinen nimi se oli, ja kuinka\nkukka kesken kukkimistaan lakastui puussa!\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nMinä kietounnun salaisiin seikkoihin.\n\n\nEräänä aamuna sain postin kautta Canterbury'ssä dateeratun ja minulle\nDoctors Commons'iin adresseeratun kirjeen, jota luin jonkunlaisella\nkummastuksella:\n\n\"Rakas Sir!\"\n\n\"Semmoiset asianhaarat, jotka ovat ulkopuolella omaa valtaani, ovat\nmelkoisen ajan kuluessa keskeyttäneet sitä likeistä ystävyyttä, joka\nniinä harvoina hetkinä, jolloin minun on virkatoimieni tähden ollut\ntilaisuus miettiä muiston prismatillisessa valossa läikkyvän entisyyden\nkohtauksia ja tapauksia, aina on tuottanut minulle, niinkuin se varmaan\nvast'edeskin tuottaa, suloisia tunteita, jotka eivät ole tavallista\nlaatua. Tämä tosi-asia, rakas Sir, ynnä se etevä sija, johon\nluonnonkirjanne ovat kohottaneet teidät, estää minua anastamasta\nitselleni vapautta puhutella nuoruuteni kumppania tuolla\ntuttavallisella Copperfield'in nimellä! Siinä on kyllin, kun tietää,\nettä se nimi, johon minun on kunnia viitata, aina säilytetään perheemme\nasiakirjoissa (minä tarkoitan sitä entisten hyyryläistemme arkistoa,\njota Mrs. Micawber tallettaa) personallisella, rakkauteen vivahtavalla\nkunnioituksella\".\n\n\"Sen, joka alkuperäisten erehdystensä ja eduttomien asianhaarain\nsatunnaisen yhtymyksen kautta on joutunut semmoiseen asemaan, kuin se\nhaaksirikkoinen parkki-laiva (jos minun suvaitaan omistaa tämmöistä\nmeriliikkeesen kuuluvaa nimitystä), joka nyt tarttuu kynään, teille\nkirjoittaaksensa -- sen, sanon toistamiseen, joka on joutunut\nsemmoiseen asemaan, ei tule käyttää kohteliaisuuksien eikä\nonnentoivotusten kieltä. Sen hän jättää kykenevämmille ja puhtaammille\nkäsille\".\n\n\"Jos tärkeämmät toimenne sallisivat teidän seurata näitä vaillinaisia\nkirjaimia näin kauas -- joka suittaa tapahtua taikka suittaa olla\ntapahtumatta, sen mukaan kuin asianhaarat muodostuvat -- kysytte\ntietysti, missä tarkoituksessa sepitän tämän kirjeen? Suokaat minun\nsanoa, että täydellisesti tunnustan tämän kysymyksen järjen-mukaiseksi\nja nyt lähden vastaamaan siihen, lausuen edeltäpäin, että aine _ei_ ole\nrahallista luontoa\".\n\n\"Minä en selvemmin viittaa mihinkään salaiseen voimaan, joka minulla\nehkä on, ukon-nuolen ohjaamiseen taikka hävittävän ja kostavan liekin\nsuunnittamiseen sinne taikka tänne, mutta saanen sivumennen huomauttaa,\nettä valoisimmat näkyni ijäti ovat haihtuneet -- että leponi on\nhäiritty ja ilon kykyni kukistettu -- ettei sydämeni ole enää oikealla\npaikalla -- ja etten enää käy pää pystyssä kanssa-ihmisteni vieressä.\nKukka on vikaantunut. Sen kupu on katkera reunoja myöden. Mato tekee\ntyötänsä ja tuhoo pian uhrinsa. Mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta minä\nen tahdo poiketa aineestani\".\n\n\"Semmoisessa kovassa mielentuskassa ollessani, jota ei edes Mrs.\nMicawber'in vaikutus pysty lievittämään, vaikka sitä harjoitetaan\nkolminaisessa vaimon, puolison ja äidin ominaisuudessa, aion paeta\nitseäni vähäksi aikaa ja pyhittää kahdeksanviidettä tuntia muutamien\nentisten huvitusten näkymöin katsomiseen pääkaupungissa. Muitten\nkodillisen levon ja mielenrauhan satamien joukossa vetää tietysti\nKing's Bench'in vankihuone jalkojani luoksensa. Kun sanon, että minä,\njos Jumala suo, juuri kello seitsemän illalla aion olla ulkopuolella\ntämän sivili-asiain vankihuoneen eteläis-muuria, on tämän kirjeellisen\nilmoitukseni tarkoitus täytetty\".\n\n\"Minä en tunne itseäni oikeutetuksi pyytämään entistä ystävääni Mr.\nCopperfieldia eikä entistä ystävääni Mr. Thomas Traddles'ia, Inner\nTemple'n jäsentä, jos tämä gentlemani vielä elää ja on voimissa,\nsuosiollisesti kohtaamaan minua ja uudistamaan (niin paljon kuin sopii)\nmenneitten päivien keskinäisiä oloja. Minä rajoitan itseni siihen\nmuistutukseen, että siihen aikaan ja sillä paikalla, jota olen\nmaininnut, tavattaneen semmoisia hävityksen jälkiä, jotka vielä\n                                  löytyvät\n                                    eräästä\n                                      kukistuneesta\n                                        tornista\n                                          _Wilkins Micawber'ista_.\n\n\"P. S. Lienee hyödyllistä yllä seisovaan lisätä se sanoma, että Mrs.\nMicawber'ille _ei_ ole uskottu näitä tuumia\".\n\nMinä luin tämän kirjeen useita kertoja. Vaikka kyllä muistin Mr.\nMicawber'in korkeapontisen kirjoitustavan ja sen erinomaisen\nmielihyvän, jolla hän kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa\ntilaisuuksissa istui pitkiä kirjeitä kirjoittamaan, luulin kuitenkin,\nettä jotakin tärkeätä piili tämän kiertelevän ilmoituksen takana. Minä\nlaskin kirjeen kädestäni, sitä ajatellakseni, ja tartuin siihen\njälleen, sitä kerran vielä lukeakseni, ja luin sitä par'aikaa, kun\nTraddles tapasi minut suurimmassa epätietoisuuden tilassa.\n\n\"Rakas toverini\", sanoin minä, \"minä en ole koskaan nähyt sinua\nhalukkaammin. Sinä tulet juuri parhaasen aikaan auttamaan minua\nterveellä järjelläsi. Minä olen saanut hyvin omituisen kirjeen,\nTraddles, Mr. Micawber'ilta\".\n\n\"Vai niin!\" huudahti Traddles. \"Todella? Ja minä olen saanut Mrs.\nMicawber'ilta!\"\n\nNäin puhuen Traddies, joka oli punastunut kävelystä ja jonka hiukset\nruumiin- ja sielun-liikunnon yhteisestä vaikutuksesta seisoivat\npystyssä, niinkuin hän olisi nähnyt jonkun iloisen aaveen, otti esiin\nkirjeensä ja vaihtoi sen minun kirjeeseni. Minä seurasin häntä\nsilmilläni Mr. Micawber'in kirjeen keskipalkoille ja vastasin siihen\nkulmakarvojen kohotukseen, jolla hän sanoi: \"'ukon-nuolen ohjaamiseen\ntaikka hävittävän ja kostavan liekin suunnittamiseen!' Siunatkoon\nminua, Copperfield!\" -- ja rupesin sitten lukemaan Mrs. Micawber'in\nkirjettä. Se kuului näin:\n\n\"Parhaat terveiseni Mr. Thomas Traddles'ille, ja, jos hän vielä muistaa\nerästä, jonka ennen oli onni tuntea hänet hyvin, tohdinko pyytää\nmuutamia hetkiä hänen jouto-ajastaan? Minä vakuutan Mr. T. T:ille,\nett'en koettaisi käyttää hänen hyvyyttänsä, jos olisin jossakin muussa\nasemassa, kuin hulluuden partaalla\".\n\n\"Vaikka minun on katkera sitä sanoa, on ennen niin kodillisen Mr.\nMicawber'in vieraantuminen vaimostaan ja perheestään syy, että näin\nonnettomasti käännyn Mr. Traddles'in puoleen ja anon itselleni hänen\nsuosiollista kärsivällisyyttänsä. Mr. T:in on mahdoton täydellisesti\nkäsittää Mr. Micawber'in muuttunutta käytöstä, hänen hurjuuttansa,\nhänen rajuuttansa. Se on vähitellen enentynyt, siksi kuin se on\nruvennut näyttämään mielen vialta. Tuskin päivääkään kuluu, vakuutan\nMr. Traddles'ille, ilman jonkunlaista puuskaa. Mr. T. ei vaadi, että\nminä kuvaan tunteitani, kun kerron hänelle, että olen saanut tottua\nkuulemaan, kuinka Mr. Micawber väittää myyneensä itsensä p--lle.\nSalamyhkäisyys ja umpimielisyys ovat kauan aikaa olleet hänen\npäätunnusmerkkinsä, ovat kauan aikaa sitten astuneet rajattoman\nluottamuksen sijaan. Vähinkin syy, vaikk'ei muuta kuin kysyisi,\nlöytyykö mitään, jota hän suvaitsisi päivällisiksi, saattaa hänet\nsanomaan, että hän tahtoo avio-eroa. Viime iltana, kun lapset pyysivät\nhäneltä kahta pennyä sitruna-karamelleihin -- eräänlaisia tämän\npaikkakunnan makiaisia -- näytti hän ostroni-veistä kaksoisille!\"\n\n\"Minä rukoilen teitä, Mr. Traddles, antamaan minulle anteeksi, vaikka\nryhdyn näihin pikku-seikkoihin. Ilman niitä Mr. T:in todella olisi\nvaikea saada vähintäkään aavistusta sydäntä musertavasta tilastani\".\n\n\"Rohkenenko nyt uskoa Mr. T:lle kirjeeni tarkoituksen? Salliiko hän\nminun nyt turvata ystävälliseen huolenpitoonsa? Oi kyllä, sillä minä\ntunnen hänen sydämensä!\"\n\n\"Rakkauden nopeaa silmää ei ole helposti sokaistu, jos se on naisen.\nMr. Micawber lähtee Londoniin. Vaikka hän tarkasti salasi käsi-alaansa\ntänä aamuna ennen suurusta, kun hän kirjoitti adressikortin, jonka hän\nkiinnitti tuohon vähäiseen, ruskeaan onnellisten päivien matkalaukkuun,\nnäki aviollisen huolen kotkan-silmä selvästi kirjaimet d-o-n.\nPostivaunujen West-End'in määräpaikka on Kultainen Risti. Uskallanko\nhartaasti pyytää Mr. T:ia käymään hairaantuneen puolisoni luona ja\npuhuttelemaan häntä? Uskallanko pyytää Mr. T:ia rupeamaan Mr.\nMicawber'in ja hänen vaivaantuneen perheensä välittäjäksi? Oi ei, sillä\nsiinä olisi liian paljon!\"\n\n\"Jos Mr. Copperfield vielä muistaisi yhtä maineettomaksi jäänyttä,\ntahtoisiko Mr. T. toimittaa hänelle muuttumattoman kunnioitukseni ja\nsamat pyyntöni? Kaikissa tapauksissa lienee hän niin ystävällinen,\n_että hän pitää tätä ilmoitusta kokonaan yksityisenä eikä missään\ntapauksessa viittaa, vaikka kuinka vähän, siihen, Mr. Micawber'in läsnä\nollessa_. Jos Mr. T. joskus vastaisi tähän (jota en voi katsoa\nmilläkään lailla todenmukaiseksi), tuottaisi semmoinen kirje, joka on\nadresseerattu M. E:lle Canterbury'n postikonttoriin, vähemmän\ntuskallisia seurauksia, kuin jokainen muu kirje, joka olisi suorastaan\nadresseerattu eräälle, joka syvimmässä surussa kirjoittaa itsensä\n\n                             Mr. Thomas Traddles'in kunnioittavaiseksi\n                                     ystäväksi ja avun-anojaksi\n                                       _Emma Micawber'iksi_\".\n\n\"Mitä arvelet tuosta kirjeestä?\" sanoi Traddles, minuun katsahtaen, kun\nolin kahdesti lukenut sen.\n\n\"Mitä sinä tuosta toisesta arvelet?\" vastasin minä. Sillä hän luki sitä\nvielä rypistyneellä otsalla.\n\n\"Minä arvelen, että ne molemmat, Copperfield\", vastasi Traddles,\n\"merkitsevät enemmän, kuin tavallisesti Mr. ja Mrs. Micawber'in\nkirjoitukset -- mutta mitä, sitä en tiedä. Epäilemättä ovat molemmat\nkirjoitetut rehellisessä aikomuksessa ja ilman keskinäistä suostumusta.\nIhmisparka!\" hän tarkoitti nyt Mrs. Micawber'in kirjettä, ja me\nseisoimme vieretysten molempia verraten; \"kaikissa tapauksissa tekee\nhyvän työn, kun kirjoittaa hänelle ja ilmoittaa hänelle, että aiomme\nkäydä Mr. Micawber'in luona\".\n\nMinä suostuin tähän sitä halukkaammin, kuin nyt nuhtelin itseäni siitä,\nettä olin ollut hänen edellisen kirjeensä suhteen jotenkin huolimaton.\nSe oli tosin siihen aikaan suuresti ajatteluttanut minua, niinkuin olen\npaikallansa maininnut; mutta kiintymiseni omiin asioihini, kokemukseni\nMr. Micawber'in perheestä ja se seikka, etten sen koommin kuullut\ntästä, oli vähitellen vaikuttanut, että unhotin koko asian. Minä olin\nusein ajatellut Micawber'ilaisia, mutta etupäässä kummastellakseni,\nmihin rahallisiin sitoumuksiin he Canterbury'ssä olivat ruvenneet, ja\nmuistaakseni, kuinka Mr. Micawber kartti minua, kun hän oli päässyt\nUriah Heep'in konttoristiksi.\n\nKuitenkin minä nyt yhteisessä nimessämme kirjoitin lohduttavan kirjeen\nMrs. Micawber'ille, ja me allekirjoitimme sen molemmat. Kun astuimme\nkaupunkiin, toimittaaksemme sitä postiin, pidimme, Traddles ja minä,\npitkän keskustelun ja laskimme monenlaisia arveluita, joita minun ei\ntarvitse toistaa. Iltapuolella otimme tätini neuvon-antajaksi; mutta\nainoa varma päätöksemme oli se, että hyvin tarkasti noudattaisimme Mr.\nMicawber'in määräystä.\n\nVaikka ilmestyimme yhtymäpaikassa neljänneksen ennen aikaamme,\ntapasimme jo Mr. Micawber'in siellä. Hän seisoi, käsivarret ristissä,\nvastapäätä muuria ja katseli rautapiikkejä sen ylisyrjässä\nhellätunteisella muodolla, niinkuin ne olisivat olleet ne yhteen\npujottuneet lehvät, jotka olivat suojelleet häntä hänen nuoruudessaan.\n\nKun tervehdimme häntä, oli hänen käytöksensä hiukan enemmän hämmentynyt\nja hiukan vähemmän gentili, kuin ennen. Hän oli tämän pikku retken\njohdosta heittänyt mustan lakimiehen-pukunsa ja kävi nyt vanhalla\ntakillaan ja vanhoilla kapeilla housuillaan, mutta ei kokonaan vanhalla\nkatsannollaan. Se palasi tosin vähitellen yhä enemmän, kun puhuimme\nhänen kanssaan; mutta yksin hänen lorgnettinsakin näytti heiluvan\nraskaammin ja hänen paidankauluksensa, vaikka sillä yhä oli vanha,\npelottava kokonsa, oli jotenkin lerpullansa.\n\n\"Gentlemanit!\" lausui Mr. Micawber ensimäisten tervehdysten jälkeen,\n\"hädässä ystävä tutaan. Sallikaat minun esitellä kysymyksiäni, kuinka\nMrs. Copperfield _in esse_ ja Mrs. Traddles _in posse_ ruumiillisesti\njaksavat -- edellytettynä nimittäin, että ystäväni Traddles ei vielä\nole yhdistetty rakkautensa esineesen myötä- ja vastoinkäymisessä\".\n\nMe kiitimme häntä hänen kohteliaisuudestansa ja vastasimme siihen\nsoveliaalla tavalla. Hän johdatti sitten huomiotamme muurin puoleen ja\naloitti: \"minä vakuutan teille, gentlemanit\", kun minä uskalsin panna\ntätä juhlallista lausumistapaa vastaan ja pyytää, että hän puhuttelisi\nmeitä, niinkuin ennen.\n\n\"Rakas Copperfieldini\", vastasi hän, kättäni likistäen,\n\"sydämellisyytenne liikuttaa minua kovasti. Kun näin vastaanottaa\nsärkynyttä katkelmaa siitä temppelistä, jota kerta sanottiin ihmiseksi\n-- jos minun suvaitaan käyttää semmoista lausetta -- osoittaa se\nsydäntä, josta on kunnia yhteiselle luonnollemme. Minä yritin sanomaan,\nettä taas näen sen levollisen paikan, jossa muutamat elämäni\nonnellisimmista hetkistä soluivat ohitse\".\n\n\"Jommoiseksi epäilemättä Mrs. Micawber sen teki\", lausuin minä. \"Minä\ntoivon, että hän voi hyvin?\"\n\n\"Kiitoksia\", vastasi Mr. Micawber, jonka kasvot synkistyivät tästä\nviittauksesta, \"hän voi vaan niin ja näin. Ja tämä\", lausui Mr.\nMicawber, murheellisesti päätänsä nyykäyttäen, \"on Kings Bench! Täällä\nensi kerran vuosien vieriessä rahallisten sitoumusten rasittavaa painoa\nei päivästä päivään julistettu rohkeilta ääniltä, jotka eivät ottaneet\npoistuaksensa käytävästä; täällä ei ollut ovessa mitään kolkutinta,\njohon velkojien sopi tarttua; täällä ei päässyt antamaan kenellekään\nitselle haastoa, sillä haasteet jätettiin portinvartialle!\nGentlemanit!\" sanoi Mr. Micawber, \"kun varjo noista rautapiikeistä\ntiilimuurin harjalta kuvasteli kävelypaikan hiekalla, olen nähnyt\nlasteni astelevan monimutkaisia kaavoja myöden, karttaen pimeitä\nkohtia. Minä olen tuntenut jokaisen tämän paikan kiven. Jos minussa\nnäkyy jotakin heikkoutta, tiedätte antaa sen anteeksi minulle\".\n\n\"Me olemme kaikki kulkeneet eteenpäin elämässä sen jälkeen, Mr.\nMicawber\", arvelin minä.\n\n\"Mr. Copperfield\", vastasi Mr. Micawber katkerasti, \"kun olin tämän\nturvapaikan asukkaana, saatin katsoa kanssa-ihmistäni kasvoihin ja\nlyödä häntä päähän, jos hän loukkasi minua. Kanssa-ihmiseni ja minä\nemme enää ole tällä kunniakkaalla kannalla keskenämme!\"\n\nSynkkämuotoisesti kääntyen pois rakennuksesta, vastaanotti Mr. Micawber\nminun tarjotun käsivarteni toiselta puolelta ja Traddles'in tarjotun\nkäsivarren toiselta puolelta ja astui eteenpäin meidän välissämme.\n\n\"Löytyy muutamia rajamerkkejä\", huomautti Mr. Micawber, lempeästi\nkatsoen taaksensa olkapäänsä ylitse, \"matkallamme hautaan, joita,\njollei semmoinen toivo olisi jumalatonta, ihminen ei soisi koskaan\njättäneensä. Semmoinen rajamerkki on King's Bench minun kirjavalla\nelämänradallani\".\n\n\"Voi, te olette alakuloinen, Mr. Micawber\", lausui Traddles.\n\n\"Niin olen, Sir\", keskeytti Mr. Micawber.\n\n\"Minä toivon\", arveli Traddles, \"ettei se tule siitä, että olette\nikävystyneet lakitieteesen -- sillä minäkin olen lakimies, niinkuin\ntiedätte\".\n\nMr. Micawber ei vastannut sanaakaan.\n\n\"Kuinka ystävämme Heep jaksaa, Mr. Micawber?\" sanoin minä vähäisen\nvaiti-olon perästä.\n\n\"Rakas Copperfieldini\", vastasi Mr. Micawber, kovasti kiihtyen ja\nvaaleten, \"jos kysytte isäntääni _teidän_ ystävänänne, olen pahoillani\nsiitä; jos kysytte häntä _minun_ ystävänäni, hymyilen sitä\nsardonillisesti. Joko kysytte isäntääni semmoisena taikka tämmöisenä,\npyydän saadakseni, teitä loukkaamatta, rajoittaa vastaustani tähän --\nettä, mikä hyvänsä hänen terveydentilansa lienee, hänen ulkomuotonsa on\nkettumainen, etten sanoisi: pirullinen. Te sallinette, että minä\nyksityisenä ihmisenä en suostu jatkamaan semmoista ainetta, joka on\nsaattanut minut lakimiehenä epätoivon äärimmäiselle reunalle\".\n\nMinä ilmoitin mielipahaani siitä, että olin vasten tahtoani koskenut\nsemmoiseen aineesen, joka närkästytti häntä niin paljon. \"Saanko\",\nlausuin minä, \"äskeisen hairauksen vaaraan joutumatta, kysyä, kuinka\nvanhat ystäväni Mr. ja Miss Wickfield voivat?\"\n\n\"Miss Wickfield\", vastasi Mr. Micawber, nyt punaiseksi kääntyen, \"on,\nniinkuin ainakin, malli ja loistava esikuva. Rakas Copperfieldini, hän\non aina kirkastähtinen kohta kurjassa olemisessani. Minä kunnioitan\ntätä nuorta ladyä, minä ihmettelen hänen luonnettansa, minä olen\nihastunut häneen hänen rakkautensa, rehellisyytensä ja hyvyytensä\ntähden. -- Viekäät minua\", lausui Mr. Micawber, \"jotakin syrjäkatua\nmyöden, sillä, sieluni kautta, minä en nykyisessä mielentilassani kestä\ntätä!\"\n\nMe talutimme hänet kapealle kadulle, jossa hän otti esiin nenäliinansa\nja asettui seisomaan, selkä jotakin seinää vastaan. Jos minä katselin\nhäntä yhtä totisesti, kuin Traddles, hän ei suinkaan pitänyt seuraamme\njuuri virkistävänä.\n\n\"Se on minun osani\", sanoi Mr. Micawber ja nyyhki teeskentelemättä,\nmutta teki sitäkin jonkunlaisella vivahduksella tuohon vanhaan\nkatsantoon, jolla hän teki kaikki, niinkuin hän olisi tehnyt jotakin\ngentiliä; \"se on minun osani, gentlemanit, että luontomme kauniimmat\ntunteet ovat muuttuneet soimaukseksi minua vastaan. Se kunnioitus,\njolla katselen miss Wickfield'iä, on parvi nuolia rinnassani. Teidän\nolisi parempi jättää minut, jos suvaitsette, kulkiaimena kiertelemään\nmaata. Mato on kahta pikemmin suorittava _minun_ asiani\".\n\nTätä kehoitusta noudattamatta seisoimme hänen vieressään, siksi\nkuin hän oli pistänyt nenäliinansa plakkariinsa, kohottanut\npaidankaulustansa ja, pettääksensä niitä läheisiä, jotka ehkä olivat\nkatselleet häntä, ruvennut, hattu kovasti kallellaan, hyräilemään\njotakin nuottia. Kosk'en tietänyt, mitä ehkä menisi hukkaan meiltä, jos\nnyt jättäisimme hänet näkyvistämme, mainitsin hänelle, että suurella\nmielihyvällä esittelisin häntä tädilleni, jos häntä haluttaisi tulla\nHighgate'en, jossa yö-sija oli hänen tarjonansa.\n\n\"Te laitatte meille lasillisen omaa punssianne, Mr. Micawber\", sanoin\nminä, \"ja hauskempia muistaessamme unhotatte kaikki, mikä painaa\nmieltänne\".\n\n\"Taikka\", arveli Traddles varovaisesti, \"jos jonkun asian ystäville\nuskominen paremmin huojentaa sydäntänne, ilmoitatte sen meille, Mr.\nMicawber\".\n\n\"Gentlemanit\", vastasi Mr. Micawber. \"tehkäät minun, mitä tahdotte!\nMinä olen ruoko merellä, ja elefantit -- pyydän anteeksi: minä aioin\nsanoa elementit -- ja elementit heittelevät minua kaikille ilman\nsuunnille\".\n\nMe astuimme taas eteenpäin käsitysten, tapasimme postivaunut, kun ne\njuuri olivat lähtemällänsä, ja saavuimme Highgate'en ilman mitään\nvastuksia matkalla. Minä olin kovin levoton ja epätietoinen, mitä\nparhaiten sanoa taikka tehdä -- ja niin oli ilmeisesti myöskin\nTraddles. Mr. Micawber oli enimmäksi osaksi vaipunut syvään\nsurumielisyyteen. Hän koetti tuon tuostakin reipastuttaa itseänsä ja\nhyräillä jotakin sävelen pätkää; mutta hän vaipui jälleen synkkään\nalakuloisuuteen, ja tämä pisti vielä enemmän silmään, koska kallellaan\noleva hattu ja silmiin asti ylös vedetty paidankaulus pilkallisesti\nsitä vastustivat.\n\nMe menimme tätini luo ennemmin, kuin minun luokseni, koska Dora ei\nollut terve. Tätini tuli, kun lähetin noutamaan häntä, ja tervehti Mr.\nMicawber'ia miellyttävällä sydämellisyydellä. Mr. Micawber suuteli\nhänen kättänsä, peräytyi akkunan luo ja, vetäen ulos nenäliinaansa,\ntaisteli jotakin sisällistä taistelua itse kanssaan.\n\nMr. Dick oli kotona. Hän oli luonnostaan niin erinomaisen hellä\njokaiselle, joka näytti murheelliselta, ja huomasi niin nopeasti\nsemmoisen henkilön, että hän pudisti Mr. Micawber'in kättä ainakin\nkymmenkunnan kertoja viidessä minutissa. Tämmöinen lempeys vieraan\npuolelta liikutti niin suuresti Mr. Micawber'ia hänen surussaan, ettei\nhän voinut muuta kuin jokaiseen semmoiseen kädenpudistukseen sanoa:\n\"rakas Sir, te valloitatte kokonaan sydämeni!\" Joka ilahutti Mr.\nDick'iä niin paljon, että hän ryhtyi kädenpudistamiseensa jälleen\nsuuremmalla innolla, kuin ennen.\n\n\"Tämän gentlemanin ystävällisyys\", lausui Mr. Micawber tädilleni,\n\"paiskaa minut maahan, jos sallitte minun, Ma'am, lainata tätä\npuheenpartta raa'anpuolisten kansallishuviemme sanakirjasta.\nSemmoiselle miehelle, joka ponnistaa hämmennyksen ja levottomuuden\nmonimutkaista painoa vastaan, on tämmöinen kohtelu oikea koetus,\nvakuutan teille\".\n\n\"Ystäväni Mr. Dick\", vastasi tätini ylpeästi, \"ei olekaan mikään\ntavallinen mies\".\n\n\"Siitä olen vakuutettu\", lausui Mr. Micawber. \"Rakas Sir!\" sillä Mr.\nDick pudisti taas hänen kättänsä; \"minä tunnen syvästi teidän\nsydämellisyytenne!\"\n\n\"Kuinka voitte?\" kysyi Mr. Dick huolellisella katsannolla.\n\n\"Keskinkertaisesti, rakas Sir\", vastasi Mr. Micawber huokaillen.\n\n\"Teidän täytyy reipastua\", sanoi Mr. Dick, \"ja tehdä olonne niin\nmukavaksi, kuin mahdollista\".\n\nNämät ystävälliset sanat ja se asia, että hän taas huomasi Mr. Dick'in\nkäden omassa kädessään, valloittivat kokonaan Mr. Micawber'in sydämen.\n\"Kohtaloni on sallinut minun\", huomautti hän, \"silloin tällöin\nihmis-elämän vaihtelevassa panoramassa tavata kosteikon, mutta ei\nkoskaan niin vihantaa, niin uhkuvaa, kuin tämän!\"\n\nToisessa tilaisuudessa olisi tämä huvittanut minua; mutta minä tunsin,\nettä meidän oli kaikkien tukala ja vaikea olla, ja minä katselin Mr.\nMicawber'ia, joka ilmeisesti tahtoi ilmoittaa jotakin, mutta samalla\nkertaa ei tahtonut ilmoittaa mitään, niin tuskastuneena, että olin\ntäydellisessä kuumeessa. Traddles, joka istui tuolinsa syrjällä, silmät\nselällään ja hiukset vielä hartaammin pystyssä, kuin ennen, tuijotteli\nvuorotellen maahan ja Mr. Micawber'iin eikä edes koettanut hiiskahtaa\nsanaakaan. Vaikka näin, että tätini terävimmällä tavallansa\nyksin-omaisesti tutkisteli uutta vierastansa, hallitsi hän kuitenkin\nparemmin mieltänsä, kuin kukaan meistä; sillä hän piti voimassa\nkeskustelua tämän kanssa ja pakoitti hänet puhumaan, joko hän tahtoi\ntaikka ei.\n\n\"Te olette sangen vanha ystävä veljenpojalleni, Mr. Micawber\", lausui\ntätini. \"Minä soisin, että minun olisi ollut ilo nähdä teitä ennen\".\n\n\"Madam\", vastasi Mr. Micawber, \"minä soisin, että minun olisi ollut\nkunnia tuntea teidät varhemmin. Minä en ollut aina se hylky, jonka nyt\nnäette\".\n\n\"Minä toivon, että Mrs. Micawber ja perheenne voivat hyvin, Sir\",\narveli tätini.\n\nMr. Micawber painoi alas päänsä. \"He voivat niin hyvin, Ma'am\", sanoi\nhän hetken ääneti oltuaan ja epätoivoisen tavalla, \"kuin muukalaisten\nja maanpakolaisten sopii toivoa\".\n\n\"Herra siunatkoon teitä, Sir!\" huudahti tätini jyrkällä tavallansa.\n\"Mitä sanotte?\".\n\n\"Perheeni toimeentulo, Ma'am\", vastasi Mr. Micawber, \"tutisee vaa'assa.\nIsäntäni --\"\n\nTässä Mr. Micawber, ikävä kyllä, katkaisi puheensa ja alkoi kuoria\nsitruneja, joita, niinkuin kaikkia muita punssin-laitoksen tarpeita,\noli minun käskystäni asetettu hänen eteensä.\n\n\"Isäntänne, sanoitte\", lausui Mr. Dick, nykäisten häntä käsivarresta\nystävälliseksi muistutukseksi.\n\n\"Hyvä, Sir\", vastasi Mr. Micawber, \"te saatatte minut takaisin\nkertomukseeni, Minä olen kiitollinen teille\". He pudistivat taas kättä.\n\"Isäntäni, Ma'am -- Mr. Heep -- huomautti minulle kerta suosiollisesti,\nettä, jollen nauttisi niitä palkallisia etuja, jotka lähtevät virastani\nhänen luonansa, minusta luultavasti tulisi kuljeksiva silmänkääntäjä,\njoka nielee sapeleita ja syö hävittävää elementtiä. Ja totta puhuen,\nsitä myöden kuin minä ymmärrän, on vielä luultavaa, että lasteni on\ntäytymys etsiä elatustansa ruumiinsa vääntelemisellä, samalla kuin Mrs.\nMicawber positivia soittamalla kehoittaa heitä noissa luonnottomissa\ntempuissa\".\n\nUmpimähkäisellä, mutta osoittavalla veitsensä heilahuttamisella\nilmoitti Mr. Micawber, että näitä näytäntöjä sopi odottaa tapahtuviksi\nvasta silloin, kuin hän ei enään ollut; sitten jatkoi hän kuorimistaan\nepätoivoisella muodolla.\n\nTätini nojasi kyynärpäätänsä siihen pieneen, pyöreään pöytään, jota hän\ntavallisesti piti vieressänsä, ja katseli Mr. Micawber'ia tarkasti.\nVaikka minusta tuntui vastenmieliseltä houkutella tätä paljastamaan\njotakin, jota hän ei ollut valmis itse-altansa paljastamaan, olisin nyt\nkäynyt hänen kimppuunsa, jollen olisi nähnyt niitä kummallisia toimia,\njoihin hän oli ryhtynyt ja joista etevimmät olivat ne, että hän pisti\nsitrunan-kuoret kattilaan, pani sokurin niistinlautaselle, vuodatti\nrommin tyhjään ruukkuun ja aivan varmana asian menestyksestä koetti\nkaataa kiehuvaa vettä kynttilänjalasta. Minä näin, että käännepää oli\ntulossa, ja se tulikin. Hän kaappasi kokoon kaikki aineet ja astiat,\nnousi tuoliltansa, veti ulos nenäliinansa ja purskahti kyyneliin.\n\n\"Rakas Copperfieldini\", lausui Mr. Micawber nenäliinansa takaa, \"tämä\non semmoinen toimi, joka enemmän, kuin kaikki muut toimet, vaatii\nlevollista mieltä ja oman arvon tietoa. Minä en saa aikaan tätä. Se on\nihan mahdotointa\".\n\n\"Mikä nyt on, Mr. Micawber?\" sanoin minä. \"Puhukaat suunne puhtaaksi.\nTe olette ystävien parissa\".\n\n\"Ystävien parissa, Sir!\" toisti Mr. Micawber, ja kaikki, mitä hän oli\npidättänyt, puhkesi esiin hänestä. \"Hyvä Jumala, etupäässä sentähden,\nettä _olen_ ystävien parissa, on mielentilani semmoinen, kuin se on.\nMikä nyt on, gentlemanit? Mikä nyt _ei_ ole? Konnamaisuus on; huonous\non; petos, vilppi, kavallus on; ja koko tuon kauhean joukon nimi on --\n_Heep_.\"\n\nTätini löi käsiänsä yhteen, ja me kavahdimme kaikki hämmästyneinä ylös.\n\n\"Taistelo on ohitse!\" sanoi Mr. Micawber, rajusti heiluttaen\nnenäliinaansa ja tuon tuostakin heittäen molempia käsivarsiansa\ntaaksepäin, niinkuin hän olisi uinut yliluonnollisissa vastuksissa.\n\"Minä en tahdo elää tätä elämää enää. Minä olen kurja olento, olen\nsuljettu kaikista, mikä tekee elämän elettäväksi. Minä olen ollut\nkirouksen alaisena tuon helvetillisen konnan palveluksessa, Antakaat\nminulle takaisin vaimoni, antakaat minulle takaisin perheeni,\nasettakaat Micawber sen viheliäisen ryökäleen sijaan, joka käy niillä\nsaappailla, jotka nyt ovat jalassani, ja käskekäät minun niellä sapeli\nhuomenna ja minä teen sen -- halukkaasti;\"\n\nMinä en ole eläissäni nähnyt kenenkään kiivastuvan, niinkuin hän. Minä\nkoetin rauhoittaa häntä, että pääsisimme johonkin järkevään päätökseen,\nmutta hän kävi yhä kiivaammaksi eikä tahtonut kuulla sanaakaan.\n\n\"Minä en laske kättäni kenenkään ihmisen käteen\", lausui Mr. Micawber,\nhuohottaen, puhkaten ja nyyhkien siinä määrässä, että hän oli niinkuin\nmies, joka rehkii kylmässä vedessä, \"ennenkuin olen -- lyönyt\npirstaleiksi -- tuon -- inhottavan -- käärmeen -- _Heep'in!_ Minä en\nnauti kenenkään vieraanvaraisuutta, ennenkuin olen -- pannut --\nVesuviuksen -- syöksemään tultansa -- tuon -- viheliäisen roiston --\n_Heep'in_ päälle! Kaikenlainen virvoitus -- tämän katon -- alla --\nvarsinkin punssi -- tukehuttaisi minut -- jollen ole -- ensiksi --\npusertanut silmiä -- tuon äärettömän petturin ja valehtelian --\n_Heep'in_ -- päästä! Minä --e-e-n -- tahdo tuntea ketään -- enkä sanoa\n-- mitään -- enkä asua -- missään -- ennenkuin olen musertanut --\nmäsäksi -- tuon -- pahanpäiväisen ja ijankaikkisen teeskenteliän ja\nvalapatturin -- _Heep'in_!\"\n\nMinä pelkäsin todella, että Mr. Micawber kuolisi siihen paikkaan. Se\ntapa, jolla hän ponnisti näitten katkonaisten lauseitten lävitse ja\njoka kerta, kuin hän havaitsi lähestyvänsä Heep'in nimeä, raivasi\nitselleen tietä sen luo, kävi sen kimppuun, niinkuin pyörryksissä, ja\nsysäsi sen suustansa ihmeteltävällä vimmalla -- oikein kauhistutti;\nmutta kun hän höyryen vaipui alas tuolille ja katseli meitä, kasvot\nhohtaen kaikenlaisista värivivahduksista, joilla ei ollut mitään\ntekemistä niissä, ja loppumaton jono tönkäleitä kiireesti ja peräkkäin\nnousi ylös hänen kurkkuansa myöden, josta ne näyttivät putkahtavan\nhänen otsaansa, näytti siltä, kuin hän olisi henkitoreissa. Minä olisin\ntahtonut mennä hänen avuksensa, mutta hän viittasi minua pois eikä\ntahtonut kuulla sanaakaan.\n\n\"Ei, Copperfleld! -- ei mitään ilmoitusta -- ennenkuin -- Miss\nWickfield -- korvaus vääryyksistä, joita tuo -- pääkonna -- _Heep_ --\non tehnyt!\" (Minä olen aivan varma, ettei hän olisi voinut lausua\nkolmea sanaa ilman sitä kummastuttavaa intoa, jota tämä sana hänessä\nherätti, kun hän tunsi sen tulevan.) \"Täydellinen salaisuus -- koko\nmailmalta -- ei mitään poikkeusta -- tästä päivästä viikko -- aamiaisen\naikana -- kaikki läsnä -- täti siihen luettuna -- ja erittäin\nystävällinen gentlemani -- Canterbury'n hotellissa -- jossa -- Mrs.\nMicawber ja minä -- 'Vanha, mennyt aika' köörissä -- ja -- aikomus\npaljastaa ilkeä rosvo -- _Heep!_ Ei mitään muuta sanomista -- taikka\nkehoitusten kuuntelemista -- menen heti -- kykenemätönnä -- kestämään\nmuitten seuraa -- olen kirotun ja tuomitun petturin -- _Heep'in_ --\njäljillä!\"\n\nViimeistä kertaa toistaessaan tätä taika-sanaa, joka oli saanut\nhänet ensinkään puhumaan, vieläpä toistaessaan sitä semmoisella\nponnistuksella, joka voitti kaikki edelliset, hyökkäsi Mr. Micawber\nulos huoneesta, jättäen meidät semmoiseen kiihtymyksen, toivon ja\nhämmästyksen tilaan, että meidän tuskin oli paremmin laita, kuin hänen.\nMutta nytkin oli hänen halunsa kirjeitten kirjoittamiseen niin suuri,\nettei hän voinut vastustaa sitä, sillä me emme olleet vielä pääsneet\nkiihtymyksestämme, toivostamme ja hämmästyksestämme, kun jo minulle\ntuotiin seuraava paimenkirje läheisestä ravintolasta, johon hän oli\npoikennut kirjoittamaan sitä:\n\n\"Suurimmassa salaisuudessa ja kokonaan meidän kesken.\n\n_Rakas Sir!_\n\nMinä pyydän saadakseni teidän kauttanne oivalliselle tädillenne\ntoimittaa anteeksi pyyntöäni viimeisestä kiivaudestani. Kauan\npidätetyn, suitsevan tulivuoren ilmi puhkeaminen oli seuraus\nsisällisestä taistelusta, jota on helpompi käsittää, kuin kuvata.\n\nMinä toivon, että jotenkin selvästi puhuin aamukokouksestamme tästä\npäivästä viikko Canterbury'n hotellissa, jossa Mrs. Micawber'in ja\nminun kerta oli kunnia yhdistää äänemme teidän kanssanne tuossa hyvin\ntunnetussa laulussa, jonka ikimuistettava, tuolla puolen Tweed'iä\nkasvatettu tullimies on sepittänyt.\n\nKun velvollisuuteni on suoritettu ja se hyvitys toimitettu, joka\nyksistään voi saattaa minut katsomaan kanssaihmisiäni kasvoihin, ei\nminusta enää tiedetä. Minä pyydän vaan, että minä lasketaan siihen\nyhteiseen lepopaikkaan, jossa\n\n    'Ahtaissa iki-kammioissaan lepäävät\n    He kukin, karkeat es'isämme',\n\n    [Skotlantilainen runoilia _Robert Burns_.]\n\n                    -- tällä yksinkertaisella päällekirjoituksella\n                                   _Wilkim Micawber_\".\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nMr. Peggotyn uni käy toteen.\n\n\nTällä välin oli muutamia kuukausia kulunut siitä kuin tapasimme Marthan\nvirran partaalla. Minä en ollut ensinkään nähnyt häntä sen jälkeen,\nmutta hän oli useita kertoja keskustellut Mr. Peggotyn kanssa. Hänen\ninnokkaasta välityksestään ei ollut lähtenyt mitään, enkä minä siitä,\nmitä Mr. Peggoty kertoi minulle, voinut päättää, että mitään johtoa\nolisi hetkeksikään saatu Emilyn kohtalon ilmisaantiin. Minä tunnustan,\nettä rupesin epäilemään hänen löytämistään ja vähitellen vaipumaan yhä\nsyvemmin siihen uskoon, että hän oli kuollut.\n\nMr. Peggotyn vakuutus pysyi lujana. Sitä myöden, kuin minä tiedän -- ja\nminä luulen, että voin nähdä hänen rehellisen sydämensä sisimpiin -- ei\nhän koskaan järkähtänyt juhlallisessa varmuudessaan, että hän löytäisi\nsisarentyttärensä. Hänen kärsivällisyytensä ei loppunut koskaan ja\nvaikka minä pelkäsin sitä tuskaa, jolla hän jonakin päivänä huomaisi\nvahvan uskonsa yht'äkkiä särkyvän, oli tässä hänen uskossaan jotakin\nniin harrasta, jotakin, joka niin liikuttavalla tavalla ilmoitti, että\nsen ankkuri oli hänen jalon luontonsa puhtaimmissa syvänteissä, että se\nkunnioitus ja arvo, jolla katselin häntä, päivästä päivään eneni.\n\nHänen luottavaisuutensa ei ollut mikään joutilas luottavaisuus, joka\ntoivoi eikä tehnyt sen enempää. Hän oli koko elinkautensa tehnyt\nkovasti työtä ja hän tiesi, että kaikissa asioissa, joissa hän kaipasi\napua, hänen tuli uskollisesti toimittaa oma osansa ja auttaa itseänsä.\nMinä tiedän, että hän oli lähtenyt matkalle yötistä aikaa, kun häntä\naavisti, että tapaturmasta kynttilä ei ollut vanhan veneen akkunassa,\nja kävellyt Yarmouth'iin asti. Minä tiedän, että, sanomalehdistä\njotakin luettuaan, jota voi sovittaa hänen sisarentyttäreensä, hän\ntarttui sauvaansa ja ryhtyi kuuden- tai kahdeksankymmenen penikulman\nretkeen. Hän kulki meritse Neapeliin ja takaisin, kun hän oli kuullut\nsen kertomuksen, jonka Miss Dartle oli toimittanut minulle. Hän\nsuoritti kaikki matkansa yksinkertaisella tavalla; sillä hän oli aina\nluja päätöksessään säästää rahaa Emilyä varten, kun tämä löydettäisiin.\nKoko tässä pitkässä pyrinnössä minä en koskaan kuullut hänen\nvalittavan, en koskaan kuullut hänen sanovan, että hän oli väsynyt\ntaikka alakuloinen.\n\nDora oli usein nähnyt hänet naimisemme jälkeen ja oli suuresti\nmieltynyt häneen. Minä näen vielä Mr. Peggotyn kuvan, kun hän seisoo\nlikellä Doran sohvaa, pitäen karkeata lakkiansa kädessään, samalla kuin\nvaimo-lapsukaiseni siniset silmät ujolla kummastuksella ovat käännetyt\nhänen kasvojansa kohden. Välisti iltaisin, kan hän hämärän aikana tuli\npuhumaan kanssani, sain hänet polttamaan piippunsa puutarhassa, sillä\naikaa kuin verkalleen kävelimme edestakaisin yhdessä; ja silloin hänen\nautio kotinsa ja se hauska muoto, joka tällä oli lapsellisissa\nsilmissäni, kun valkea iltaisin paloi ja tuuli vonkui sen ympärillä,\nastui ihan elävästi mieleni eteen.\n\nEräänä iltana juuri tähän aikaan kertoi hän minulle, että hän\nedellisenä ehtoona ulos lähtiessään oli nähnyt Marthan odottavan\nitseään likellä asuntoansa, ja että tämä oli pyytänyt, ettei hän\nmillään muotoa jättäisi Londonia, ennenkuin hän oli nähnyt hänet\njälleen.\n\n\"Sanoiko hän teille, miksi?\" kysyin minä.\n\n\"Minä kysyin häneltä, Mas'r Davy\", vastasi hän, \"mutta hän ei puhu\nkoskaan kuin muutamia sanoja, ja hän sai vaan lupaukseni ja meni pois\".\n\n\"Sanoiko hän, milloin teidän olisi tilaisuus nähdä hauet jälleen?\"\nkysyin minä.\n\n\"Ei, Mas'r Davy\", vastasi hän, miettiväisesti vetäen kättänsä\nkasvojensa ylitse. \"Minä kysyin sitä myöskin; mutta siinä oli enemmän\n(lausui Martha), kuin hän voi sanoa\".\n\nKoska olin jo kauan aikaa sitten herjennyt kehoittamasta häntä\nheikoilla toiveilla, en tehnyt muuta muistutusta tähän ilmoitukseen,\nkuin että arvelin, että hän ehkä pian saisi nähdä Marthan. Ne mietteet,\njoita asia minussa synnytti, pidin takanani, ja ne olivat hyvin\nvähäpätöiset.\n\nNoin neljätoista päivää sen jälkeen kävelin eräänä iltana yksinään\npuutarhassa. Minä muistan hyvin sen illan. Se oli toinen Mr.\nMicawber'in määräämässä odotusviikossa. Oli satanut koko päivän, ja\nilma tuntui kostealta. Lehdet olivat turpeat puissa ja raskaat vedestä;\nmutta sade oli lakannut, vaikka taivas vielä oli synkkä, ja toivokkaat\nlinnut lauloivat iloisesti. Kun kävelin edestakaisin puutarhassa, ja\nhämärä alkoi taajeta ympärilläni, vaikenivat heidän vienot äänensä, ja\ntuo kummallinen hiljaisuus vallitsi, joka on omituinen semmoiselle\nillalle maalla, jona hennoimmatkin puut ovat aivan liikahtamatta ja\nvaan oksat satunnaisesti tiukkuvat.\n\nAsuntoni vieressä oli vähäinen, viheriä, säleistä ja muurivehreästä\nrakennettu kaarikäytävä, jonka kautta minun sopi puutarhasta, jossa\nkävelin, nähdä tielle ulkopuolelle huonetta. Moninaisia eri asioita\nmiettiessäni satuin kääntämään silmäni tätä paikkaa kohden ja näin\nsiellä ihmishaamun, joka oli puettu yksinkertaiseen vaippaan. Se\nnotkistui kiihkeästi minua kohden ja viittasi minua.\n\n\"Martha!\" lausuin minä, astuen sen luo.\n\n\"Sopiiko teidän seurata minua?\" kysyi hän levottomalla kuiskauksella.\n\"Minä olen käynyt Mr. Peggotyn luona eikä hän ole kotona. Minä\nkirjoitin hänelle, mihin hänen piti tulla, ja laskin omin käsin kirjeen\nhänen pöydälleen. He sanoivat, ettei hän viipyisi kauan ulkona. Minulla\non uutisia hänelle. Sopiiko teidän kohta seurata minua?\"\n\nVastaukseksi lähdin heti ulos portista. Hän teki nopean liikenteen\nkädellänsä, ikäänkuin pyytääksensä minua olemaan kärsivällinen ja\nääneti, ja kääntyi Londoniin päin, josta, niinkuin hänen pukunsa\nosoitti, hän oli jalkaisin kiireesti tullut.\n\nMinä kysyin häneltä, eikö se ollut määräpaikkamme? Kun hän\nsamanlaisella nopealla liikenteellä, kuin ennen, myönsi, pysäytin\ntyhjät vaunut, jotka ajoivat ohitse, ja me nousimme niihin. Kun kysyin\nhäneltä, mihin ajettaisiin, vastasi hän: \"mihin hyvänsä likelle Golden\nSquare'a! Ja joutuin!\" -- vetäytyi sitten yhteen nurkkaan, pitäen\ntoista vapisevaa kättänsä kasvojensa edessä, samalla kuin toinen\ntoimitti äskeisen liikenteen, niinkuin hän ei olisi voinut sietää\nmitään puhetta.\n\nHämmennyksissäni ja levotonna ristiriitaisista toivon ja pelon\nvilauksista katselin Marthaa, jonkunlaista selitystä saadakseni. Mutta\nkun näin, kuinka kovasti hän halusi pysyä ääneti, ja tunsin, että se\noli minunkin luonnollinen taipumukseni tällä hetkellä, en yrittänyt\nvaiti-oloa keskeyttämään. Me kuljimme eteenpäin sanaakaan puhumatta.\nVälisti hän katsoi ulos akkunasta, niinkuin hänen mielestään olisimme\najaneet hitaasti, vaikka todella ajoimme nopeasti; mutta muutoin hän\npysyi samassa asemassa, kuin alusta.\n\nMe astuimme maahan eräässä kadun suussa sen torin vieressä, jota hän\noli maininnut, ja minä käskin vaunujen odottaa, kosk'en tietänyt\nmuuta, kuin että ehkä tarvitsisimme niitä. Hän pani kätensä minun\nkäsivarrelleni ja vei minut pikaisesti yhdelle tuommoiselle kolkolle\nkadulle, joita löytyi monta sillä puolella ja joissa rakennukset kerta\nolivat rehellisiä yksityisten perheitten asuntoja, mutta ovat ja olivat\nkauan aikaa sitten huonontuneet kurjiksi oltaviksi, joissa yksityisiä\nhuoneita hyyrättiin. Hän astui yhden tämmöisen rakennuksen avoimesta\novesta ja hellittäen käsivarrestani viittasi minua seuraamaan itseään\nylöspäin yhteisiä portaita, jotka olivat niinkuin kadulla johdattava\nsyrjäkanava.\n\nRakennus kuohui asukkaista. Kun menimme ylös, avattiin huoneitten ovia\nja ihmispäitä pistäysi ulos, ja portaissa kuljimme toisten ihmisten\nohitse, jotka tulivat alas. Katsahtaen ylös ulkopuolelta, ennenkuin\nastuimme sisään, olin nähnyt naisten ja lasten kallistuvan ulos\nakkunoista kukkaruukkujen ylitse; ja me näytimme vetäneen niitten\nhuomiota puoleemme, sillä nämät olivat etupäässä ne katseliat, jotka\nkurkistelivat ovistaan. Portaat olivat leveät ja paneloitut, rintanojat\ntukevat ja tummasta puusta tehdyt; ovet, joihin oli leikattu hedelmiä\nja kukkia, olivat varustetut karniseilla, ja akkunoissa oli väljät\nistumapaikat. Mutta kaikki nämät entisen suuruuden merkit olivat\nkovasti lahonneet ja likaantuneet; mätä, kosteus ja ikä olivat\nheikontaneet permannon, joka monesta kohden notkui, jopa tahtoi pettää.\nOli, huomasin, koetettu vuodattaa tuoretta verta tähän riutuvaan\nrnumiisen ja siellä täällä paikata kalliita, vanhoja puu-aineita\ntavallisilla honkalaudoilla; mutta se oli niinkuin köyhtyneen, vanhan\naatelismiehen naiminen plebejisen kerjäläisen kanssa; ja kumpikin\nosakas tässä sopimattomassa liitossa kammoi toista. Useita portaitten\ntaka-akkunoita oli pimitetty taikka kokonaan tukittu. Jälellä olevissa\noli tuskin mitään lasia; ja hajoavista kehistä, joista huono ilma\nnäytti lakkaamatta tulvaavan sisään, mutta ei koskaan lähtevän ulos,\nnäin muitten lasittomien akkunain kautta toisiin samanlaisiin\nhuoneisin, ja minua huimasi, kun katsahdin alas viheliäiselle pihalle,\njoka oli kartanon yhteinen rikkaläjä.\n\nMe jatkoimme rakennuksen ylimmäiseen kerrokseen. Pari, kolme kertaa\nluulin matkalla himmeässä valossa näkeväni jonkun nais-olennon liepeet,\njoka kävi edellämme. Kun käänsimme noustaksemme viimeistä porrasjaksoa\nmeidän ja katon välillä, näimme täydellisesti tämän olennon hetkeksi\npysähtyvän ulkopuolelle yhtä ovea. Sitten se väänsi avainta ja meni\nsisään.\n\n\"Mitä tämä on!\" lausui Martha kuiskaten. \"Hän meni minun huoneeseni.\nMinä en tunne häntä!\"'\n\n_Minä_ tunsin hänet. Minä olin kummastuksella tuntenut hänet Miss\nDartle'ksi.\n\nMinä sanoin parilla sanalla oppaalleni jotakin sentapaista, että se oli\neräs lady, jonka olin ennen nähnyt, ja olin tuskin lausunut tämän, kun\nkuulimme hänen äänensä huoneessa, vaikk'emme siitä paikasta, jossa\nseisoimme, erottaneet, mitä hän sanoi. Hämmästyneellä katsannolla\ntoisti Martha entistä viittaustaan ja vei minut hiljaa portaita ylös ja\nsitten vähäisen perä-oven kautta, jossa ei näyttänyt olevan mitään\nlukkoa, vaan jonka hän lykkäsi auki kädellänsä, vähäiseen tyhjään\nvinttikamariin, jossa oli matala, kaltava katto ja joka ei ollut\nsuurempi, kuin kaappi. Tämän kamarin ja sen huoneen välillä, jota hän\nsanoi omakseen, oli vähäinen ovi, joka oli raollaan. Tähän me\npysähdyimme hengästyneinä ylös nousemisestamme, ja hän pani kätensä\nkeveästi huulilleni. Minä näin vaan sen verran toisella puolella\nolevasta huoneesta, että se oli sangen iso ja että siellä oli vuode ja\nmuutamia yksinkertaisia laivankuvia seinillä. Minä en voinut nähdä Miss\nDartle'a eikä sitä henkilöä, jota olimme kuulleet hänen puhuttelevan.\nEikä kumppaninikaan suinkaan voinut, sillä minulla oli paras paikka.\n\nTäydellinen äänettömyys vallitsi muutamia hetkiä. Martha piti yhä\ntoista kättä huulillani ja nosti ylös toista kuuntelevassa asemassa.\n\n\"Se ei koske minuun, joko hän on kotona taikka ei\", lausui Rosa Dartle\nylpeästi; \"minä en tiedä mitään hänestä. Teitä minä olen tullut\nkatsomaan\".\n\n\"Minua?\" kysyi joku lempeä ääni.\n\nKun kuulin tämän, värisytti koko ruumistani. Sillä ääni oli Emilyn!\n\n\"Niin\", lausui Miss Dartle. \"Minä olen tullut katsomaan teitä. Kuinka?\nTe ette häpeä näyttämästä niitä kasvoja, jotka ovat olleet syynä niin\npaljoon?\"\n\nHänen äänensä luja ja leppymätön viha, sen kylmä, tyly tuikeus ja sen\nhillitty vimma esittelivät häntä eteeni, niinkuin hän olisi seisonut\npäivän valossa. Minä näin nuot leimuavat, mustat silmät ja himosta\nhiuenneen ruumiin; ja minä näin arven ja sen valkoisen jäljen, joka\nkävi hänen huultensa poikki, vapisevan ja värvehtivän, kun hän puhui.\n\n\"Minä olen tullut katsomaan\", sanoi hän, \"James Steerforth'in\nmielitiettyä; sitä tyttöä, joka karkasi pois hänen kanssaan ja nyt on\nkotikaupunkinsa alhaisimpien juorupuheena; tuota rohkeata, hersuvaa,\noppinutta kumppania James Steerforth'in kaltaisille. Minä tahdon\ntietää, miltä semmoinen olento näyttää\".\n\nKuului kahina, niinkuin se onneton tyttö, jota vastaan hän syyti näitä\nherjauksia, olisi juosnut ovea kohden ja puhuja nopeasti asettunut sen\neteen. Sitä seurasi lyhyt vaiti-olo.\n\nKun Miss Dartle taas keskeytti, puhui hän kiristetyillä hampailla ja\nlattiata polkien.\n\n\"Pysykäät paikallanne!\" sanoi hän, \"taikka minä annan teidät ilmi talon\nväestölle ja koko kadulle! Jos koetatte päästä käsistäni, pidätän teitä\nvaikka hiuksista ja nostan itse kivetkin teitä vastaan!\"\n\nPelästynyt mumina oli ainoa vastaus, joka kohtasi korviani. Oltiin taas\nhiljaa. Minä en tietänyt, miten menetellä. Vaikka kovasti halusin tehdä\nloppua tästä kohtauksesta, tunsin kuitenkin, ettei minulla ollut mitään\noikeutta astua esiin; että yksistään Mr. Peggotyn tuli nähdä ja\npelastaa Emily. Eikö hän perästäkään tule? ajattelin maltittomasti.\n\n\"Vai niin!\" sanoi Rosa Dartle ylenkatseellisella naurulla, \"minä näen\nsiis vihdoin tuon tytön! Mikä viheliäinen raukka James Steerforth oli,\nkun antoi tämän hienon valheujouden ja kallistuneen pään kietoa\nitsensä!\"\n\n\"Voi, säästäkäät minua Jumalan tähden!\" huudahti Emily. \"Kuka hyvänsä\nlienette, te tunnette surkean elämäni, ja säästäkäät minua Jumalan\ntähden, jos tahdotte itse tulla säästetyksi!\"\n\n\"Jos _minä_ tahdon tulla säästetyksi!\" vastasi toinen kiivaasti; \"mitä\nyhteistä meillä, luulette, on?\"\n\n\"Ei mitään, paitsi sukupuolemme\", lausui Emily, kyyneliin purskahtaen.\n\n\"Ja tämä\", sanoi Rosa Dartle, \"on niin rohkea vaatimus semmoisen\nkelvottoman olennon puolelta, että, jos minulla rinnassani olisi joku\nmuu tunne teitä kohtaan, kuin ylenkatse ja inho, tämä tunne muuttuisi\njääksi. Meidän sukupuolemme! Teistä on juuri kunnia meidän\nsukupuolellemme!\"\n\n\"Minä olen ansainnut tämän\", huudahti Emily, \"mutta se on kauheata!\nRakas, rakas lady, ajatelkaat, mitä olen kärsinyt ja kuinka langennut!\nOi, Martha, tule takaisin! Oi, koti, koti!\"\n\nMiss Dartle istuutui tuolille, joka oli näkyvissä oven takaa, ja katsoi\nalaspäin, niinkuin Emily olisi kyykistynyt lattialle hänen eteensä. Hän\noli nyt minun ja valon välissä, ja minun sopi nähdä hänen koukistunut\nhuulensa ja julmat silmänsä, jotka ahneella voiton riemulla tuijottivat\nyhteen paikkaan.\n\n\"Kuulkaat, mitä sanon!\" lausui hän; Ja säästäkäät viekkaat temppunne\npetettäviänne varten. Luuletteko, että voitte _minua_ kyynelillänne\nliikuttaa? Ei enemmän, kuin voisitte lumoa minua hymyillänne, te\nostettu orja\".\n\n\"Voi, armahtakaat minua vähän!\" huudahti Emily. \"Osoittakaat minulle\njotakin sääliä taikka kuolen hulluuteen!\"\n\n\"Se ei olisi iso rangaistus\", lausui Rosa Dartle, \"teidän\nrikoksistanne. Tiedättekö, mitä olette tehneet? Ajatteletteko koskaan\nsitä kotia, jonka olette tehneet autioksi?\"\n\n\"Oi, onko yhtäkään yötä taikka päivää, jona en sitä ajattele!\" huudahti\nEmily; ja nyt minun juuri sopi nähdä hänet, tuossa kun hän makasi\npolvillansa, pää heitettynä taaksepäin, vaaleat kasvot ylöspäin\nkääntyneinä, kädet hurjasti ristiin puserrettuina ja ojennettuina ja\nhiukset valuen hänen ympärillänsä. \"Onko ainoatakaan hetkeä ollut, joko\nvalvoin taikka nukuin, jona se ei ole ollut edessäni juuri niinkuin sen\noli tapa olla niinä onnettomina päivinä, jolloin käänsin selkäni sitä\npäin ijäksi! Voi, koti, koti! Voi, kallis, kallis eno, jos olisitte\njoskus arvanneet, mitä tuskaa rakkautenne tuottaisi minulle, kun\npoikkesin hyvyyden tieltä, ette olisi osoittaneet sitä minulle niin\nalinomaa, vaikka se oli niin suuri teissä, vaan olisitte edes kerran\neläissäni suuttuneet minuun, että minulla olisi ollut joku lohdutus!\nNyt minulla ei ole mitään, ei mitään, ei mitään lohdutusta maan päällä,\nsillä he olivat kaikki aina hyvät minulle!\" Hän vaipui kasvoillensa\ntuon käskevaisen, tuolilla istuvan olennon eteen ja koetti\nrukoilevaisesti tarttua hänen pukunsa liepeisin.\n\nTaipumatonna kuin vaskikuva istui Rosa Dartle ja katsoi alas hänen\npuoleensa. Hänen huulensa olivat tiveästi ummistetut, niinkuin hän\nolisi tietänyt, että hänen tuli pitää tarkkaa vaaria itsestänsä -- minä\nkirjoitan, mitä totisesti uskon -- taikka hän viehättyisi jalallansa\npotkaisemaan tuota ihanata vartaloa. Minä näin selvästi Miss Dartle'n,\nja koko hänen kasvojensa ja luonteensa voima näytti yhtyvän tähän\nkatsantoon. -- Eikö hän vihdoinkaan ollut tuleva?\n\n\"Näitten matojen kurja turhamaisuus!\" lausui hän, kun hän oli sen\nverran hillinnyt rintansa vihaista kuohua, että hän uskalsi ruveta\npuhumaan. \"_Teidän_ kotinne! Luuletteko, että minä viitsin edes\najatella sitä, taikka luuletteko voivanne tehdä tuolle alhaiselle\npaikalle jotakin pahaa, jota ei rahalla saa sovitetuksi, yltäkyllin\nsovitetuksi? _Teidän_ kotinne! Te olitte osa kotinne tavarasta ja\nmyytiin ja ostettiin, niinkuin mikä muu käypä kalu, jota omaisenne\npitävät kaupan\".\n\n\"Älkäät sanoko niin!\" huudahti Emily. \"Sanokaat mitä hyvänsä minusta,\nmutta älkäät häväistykselläni ja häpeälläni rangaisko enemmän, kuin\nminä olen rangaissut, ihmisiä, jotka ovat yhtä kunniallisia, kuin te!\nPitäkäät heitä arvossa, koska olette lady, jollette voi minua sääliä\".\n\n\"Minä puhun\", lausui Miss Dartle eikä alentunut pitämään minkäänlaista\nväliä tällä kehoituksella, vaan veti pois hameensa, ettei Emilyn\nkoskeminen tahraisi sitä, \"minä puhun James Steerforth'in kodista\n-- jossa minä asun. Tässä\", sanoi hän, ojentaen ulos kättänsä\nylenkatseellisella naurulla ja katsoen alas maassa makaavaan tyttöön,\n\"on sovelias syy eripuraisuuteen lady-äidin ja gentlemani-pojan\nvälillä; syy suruun semmoisessa huonekunnassa, johon häntä ei olisi\npäästetty edes kyökkipiiaksi; syy vihaan, murheesen ja soimauksiin.\nTämä saastan kappale, joka pyydettiin meren rannalta hetkeksi aikaa\nhyväiltäväksi ja sitten alkupaikkaansa heitettäväksi!\"\n\n\"Ei! ei!\" huudahti Emily, pannen käsiänsä ristiin. \"Kun hän ensi kerran\ntapasi minut -- jospa se päivä ei koskaan olisi koittanut minulle, vaan\nhän olisi kohdannut minut, kun minä kannettiin hautaani! -- olin\nkasvatettu yhtä siveäksi, kuin te taikka kukaan muu lady, ja aioin\nruveta niin hyvän miehen vaimoksi, kuin te taikka kukaan muu lady\nkoskaan voitte puolisoksi saada. Jos asutte hänen kodissaan ja tunnette\nhänet, ehkä tiedätte, mikä voima hänellä on heikon, turhamaisen tytön\nsuhteen. Minä en puollusta itseäni, mutta minä tiedän hyvin ja hän\ntietää hyvin taikka hän on sen tietävä, kun hän kerran kuolee ja hänen\ntuntonsa on tuskissaan, että hän käytti koko voimansa minua\npettääksensä, ja että minä uskoin häntä, luotin häneen ja rakastin\nhäntä!\"\n\nRosa Dartle kavahti ylös istuimeltansa, astahti taaksepäin ja heristi\nsamalla kättänsä hänelle niin pahansuovilla kasvoilla, niin himosta\nmustuneilla ja rumiksi vääntyneillä, että olin melkein syöksähtämälläni\nheidän väliinsä. Mutta lyönti, jolla ei ollut mitään tarkoitusta,\ntapasi vaan ilmaa. Kun hän nyt seisoi siinä huohottaen, katsellen\nEmilyä suurimmalla inholla, mitä hän pystyi osoittamaan, ja vihasta ja\nylenkatseesta vavisten kiireestä kantapäähän, tuntui siltä, kuin en\nolisi ikinä nähnyt enkä ikinä saisi nähdä mitään semmoista.\n\n\"_Tekö_ rakastitte häntä? _Te_?\" huusi hän, ja hänen kokoon puristettu\nkätensä vapisi, niinkuin se vaan olisi kaivannut asetta, surmatakseen\nvihansa esinettä.\n\nEmily oli väistynyt, etten enää nähnyt häntä. Ei tullut mitään\nvastausta.\n\n\"Ja te kerrotte sitä _minulle_\", lisäsi Miss Dartle, \"ilkeillä\nhuulillanne? Miks'ei piestä tämmöisiä olentoja! Jos minä saisin käskeä,\nantaisin piestä tämän tytön kuoliaaksi\".\n\nJa niin hän olisi tehnyt, sitä en ollenkaan epäile. Minä en olisi\nuskonut hänelle itse kidutus-lavaakaan sillä aikaa, kuin tätä hurjaa\nkatsetta kesti.\n\nHän rupesi pitkäänsä, aivan pitkäänsä jonkunlaiseen nauruun ja osoitti\nEmilyä kädellänsä, niinkuin tämä olisi ollut häväistys Jumalan ja\nihmisten edessä.\n\n\"_Tuoko_ rakastaa!\" sanoi hän. \"Tuo haaska! Ja hän väittää minulle,\nettä James Steerforth on huolinut hänestä! Hah, hah! Mitä valehtelioita\nne ovat, nämät alttiit tytöt!\"\n\nHänen ivansa oli pahempi, kuin hänen julkinen vimmansa. Näistä kahdesta\nolisin paljon mieluisammin ollut jälkimäisen esineenä. Mutta kun hän\nsalli vimmansa ilmestyä, tapahtui se vaan hetkeksi. Hän oli kahlettanut\nsen jälleen, ja vaikka se kuinka olisi sisällisesti raadellut häntä,\nhillitsi hän sitä.\n\n\"Minä tulin tänne, te puhdas rakkauden-lähde\", lausui hän, \"katsomaan\n-- niinkuin aloin kertoa teille, miltä semmoinen olento, kuin te,\nnäyttäisi. Minä olin utelias. Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty. Minä\ntulin myöskin sanomaan teille, että teidän olisi paras kiiruimman\nkautta etsiä tuota kotianne ja kätkeä itsenne noitten oivallisten\nihmisten joukkoon, jotka odottavat teitä ja joita rahanne varmaan\nlohduttavat. Kun ne ovat loppuneet, sopiihan teidän taas uskoa ja\nluottaa ja rakastaa! Minä luulin teitä särkyneeksi leikkikaluksi, joka\noli kestänyt aikansa; arvottomaksi kiiltokoruksi, joka oli tummentunut\nja heitetty pois. Mutta koska huomaan, että olette lujaa kultaa, oikea\nlady ja loukattu viattomuus, jolla on tuore sydän täynnänsä rakkautta\nja luottavaisuutta -- jommoiselta näytätte ja joka täydellisesti\nsoveltuu vaiheisinne! -- on minulla jotakin lisäksi sanottavaa.\nPitäkäät vaaria siitä; sillä mitä minä sanon, sen myöskin teen.\nKuuletteko minua, te hennotar? Mitä minä sanon, sen aion tehdä!\"\n\nHänen vimmansa voitti hänet jälleen hetkeksi; mutta se vierähti hänen\nkasvojensa yli, niinkuin vainos, ja jätti hymyn jälkeensä.\n\n\"Menkäät piiloon\", jatkoi hän, \"jollei kotiin, niin johonkin\nmuuanne. Olkoon se jossakin saavuttamattomassa paikassa, jossakin\ntuntemattomassa elämässä -- taikka, vielä parempi, jossakin\ntuntemattomassa kuolemassa. Kosk'ei rakastava sydämenne ota\npakahtuaksensa, kummastuttaa minua, ettette ole keksineet mitään\nkeinoa, joka rauhoittaa sitä! Minä olen välisti kuullut semmoisista\nkeinoista. Minä luulen, että niitä on helppo tavata\".\n\nMatala huuto Emilyn puolelta keskeytti häntä tässä. Miss Dartle vaikeni\nja kuunteli sitä, niinkuin se olisi ollut suloinen soitto.\n\n\"Minulla on kukaties kummallinen luonto\", jatkoi hän; \"mutta minä en\nvoi hengittää vapaasti siinä ilmassa, jota te hengitätte. Minusta se on\ntaudillinen. Sentähden tahdon saada sitä raitistetuksi, tahdon saada\nsitä teistä puhdistetuksi. Jos asutte täällä huomenna, annan yhteisissä\nportaissa julkaista maineenne ja virkanne. Tässä kartanossa löytyy\nkunniallisia naisia, niin on minulle juteltu; ja olisipa oikein paha,\nettä semmoinen valonkappale, kuin te, olisi heidän joukossaan ja\nsalattaisiin. Jos tästä asunnosta lähdettyänne etsitte tässä\nkaupungissa turvapaikkaa jonkunlaisessa muussa virassa, kuin teidän\noikeassa (jota mielellään saatte pitää ilman mitään estettä minun\npuoleltani), käy teidän samalla tapaa, heti kuin minä saan tiedon\nteidän olopaikastanne. Koska eräs gentlemani auttaa minua, joka\nnykyisin pyysi kunniaa saada teitä vaimoksensa, olen varma tässä\nkohden\".\n\nEikö Mr. Peggotty siis vihdoinkaan, vihdoinkaan ollut tuleva? Kuinka\nkauan täytyi minun kestää tätä? Kuinka kauan voin kestää?\n\n\"Voi minua, voi minua!\" huudahti Emily raukka semmoisella äänellä, joka\nminun mielestäni olisi liikuttanut kovinta sydäntä; mutta Rosa Dartle'n\nhymy ei osoittanut mitään leppeyttä. \"Mitä, mitä tulee minun tehdä!\"\n\n\"Tehdä?\" vastasi toinen. \"Elää onnellisena omissa ajatuksissanne!\nPyhittää elämänne James Steerforth'in hellyyden muistolle -- hän tahtoi\ntehdä teidät palveliansa vaimoksi, eikö niin? -- taikka kiitollisuuden\ntunnolle sitä rehellistä ja ansiokasia miestä kohtaan, joka olisi\nvastaanottanut teidät lahjaksi häneltä. Taikka jolleivät nämät uljaat\nmuistot ja omien hyvien avujenne tieto ja se kunniallinen asema, johon\nne ovat koroittaneet teidät kaikkien ihmisten silmissä, pidä teitä\npystyssä, menkäät naimisiin tämän hyvän miehen kanssa ja olkaat\nonnellinen hänen alentumisestaan. Jollei kumpikaan näistä kelpaa, niin\nkuolkaat! Löytyypä portin käytäviä ja rikkaläjiä semmoista kuolemaa ja\nsemmoista epätoivoa varten -- hakekaat itsellenne joku semmoinen ja\nlentäkäät taivaasen!\"\n\nMinä kuulin kaukaisen astunnan portailta. Minä tunsin sen, minä olin\nvarma siitä. Se oli Mr. Peggotyn, kiitos Jumalan.\n\nMiss Dartle astui tätä sanoessaan verkalleen oven ohitse ja katosi pois\nnäkyvistäni.\n\n\"Mutta muistakaat!\" lisäsi hän pitkäänsä ja vakavasti, samalla kuin hän\navasi toista ovea ulos lähteäksensä, \"että minä erinäisistä syistä,\njoita minulla on, ja sen vihan vuoksi, jota minä pidän, olen päättänyt\nkarkoittaa teidät pois, jollette kokonaan väisty saatavistani taikka\nheitä sievää valenaamaanne. Tämä on, mitä minulla oli sanottavaa; ja\nmitä sanon, sen aion myöskin tehdä!\"\n\nAskeleet portailla lähestyivät lähestymistään, kulkivat Miss Dartle'n\nohitse, kun hän meni alas -- syöksivät huoneesen!\n\n\"Eno!\"\n\nKauhea huuto seurasi tätä sanaa. Minä odotin silmänräpäyksen aikaa ja,\nkatsoen sisään, näin Mr. Peggotyn kannattavan Emilyn taintunutta\nruumista käsivarsillaan. Hän katseli tuokion tyttöä kasvoihin, kumartui\nsitten suudellaksensa niitä -- voi, kuinka hellästi! -- ja peitti ne\nnenäliinallansa.\n\n\"Mas'r Davy\", lausui hän matalalla, vapisevalla äänellä, kun ne olivat\npeitetyt, \"minä kiitän taivaallista isääni, että uneni on käynyt\ntoteen! Minä kiitän häntä, sydämestäni, että Hän omilla teillänsä on\njohdattanut minut lemmittyni luo!\"\n\nNäin puhuen otti hän Emilyn syliinsä ja kantoi tämän, verhotut kasvot\nnojaantuen hänen rintaansa vastaan ja käännetyt hänen omia kasvojansa\nkohden, liikkumatonna ja taidotonna, portaita myöden alas.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nVielä pidemmän matkan alku.\n\n\nVarhain aamulla seuraavana päivänä kävelin puutarhassani tätini kanssa\n(jolla nyt oli varsin vähän muuta ruumiinliikuntoa, koska hän niin\nahkerasti hoiti rakasta Doraani), kun minulle ilmoitettiin, että Mr.\nPeggotty tahtoi puhutella minua. Hän tuli puutarhaan ja kohtasi minua\npuolitiessä, kun lähestyin porttia, ja paljasti päänsä, niinkuin hänen\ntapansa aina oli, kun hän näki tätini, jota hän suuresti kunnioitti.\nMinä olin juuri kertonut tädilleni kaikki, mitä edellisenä iltana oli\ntapahtunut. Sanaakaan lausumatta astui hän sydämellisellä muodolla Mr.\nPeggotyn luokse, pudisti hänen kättänsä ja taputti häntä käsivarrelle.\nHän teki tämän niin tuntehikkaasti, ettei hänen tarvinnut lausua\nyhtäkään sanaa. Mr. Peggotty ymmärsikin hänet yhtä hyvin, kuin jos hän\nolisi lausunut tuhansia sanoja.\n\n\"Minä menen nyt sisään, Trot\", sanoi tätini, Ja katson pikku Kukkaa,\njoka kohdakkoin nousee ylös\".\n\n\"Ei suinkaan sen vuoksi, että minä olen täällä, Ma'am, toivon minä?\"\nsanoi Mr. Peggotty. \"Jollei järkeni tänä aamuna kokonaan ole tylstynyt,\njätätte meidät minun tähteni\".\n\n\"Teillä on jotakin sanottavaa, hyvä ystäväni\", vastasi tätini, \"ja te\nmenestytte paremmin ilman minua\".\n\n\"Teidän luvallanne, Ma'am\", vastasi Mr. Peggotty, \"olisi mieleeni, jos\ntahtoisitte jäädä tänne ettekä muutoin pane jaaritustani pahaksi\".\n\n\"Olisiko se mieleenne?\" kysyi tätini lyhyesti ja suopeasti. \"Siinä\ntapauksessa kyllä jään!\"\n\nNiin hän pisti käsivartensa Mr. Peggotyn kainaloon ja astui hänen\nkanssaan pikkuiseen lehtimajaan, joka oli puutarhan päässä. Siihen hän\nistui penkille ja minä hänen viereensä. Löytyi myöskin paikka Mr.\nPeggotylle, mutta hän tahtoi mieluisammin seisoa ja nojata kättänsä\nvähäiseen, yksinkertaiseen pöytään. Kun hän siinä seisoi ja vähän aikaa\nkatseli lakkiansa, ennenkuin hän alkoi puhua, en voinut olla\nhuomaamatta, mikä luonteen voima ja väkevyys kuvautui hänen\nsuonikkaassa kädessään, ja mikä hyvä ja turvallinen kumppani tämä oli\nhänen rehelliselle otsallensa ja rautaharmaille hiuksilleen.\n\n\"Minä vein rakkaan lapseni eilen illalla\", aloitti Mr. Peggotty,\nnostaen silmiänsä meitä kohden, \"asuntooni, jossa kauan olen odottanut\nhäntä ja hankkinut kaikki, häntä vastaan-ottaakseni. Meni iso aika,\nennenkuin hän oikein tunsi minut; ja kun hän tunsi, lankesi hän\npolvillensa jalkojeni juureen ja kertoi minulle, niinkuin hän olisi\nlausunut rukouksensa, kuinka kaikki oli tapahtunut. Te saatte uskoa\nminua, että, kun kuulin hänen äänensä, jonka olin kuullut kotona niin\niloisena -- ja näin hänet masentuneena ikäänkuin siihen tomuun, johon\nVapahtajamme kirjoitti siunatulla kädellänsä -- tunsin sydäntäni\nviiltävän kesken sen kiitollisuutta\".\n\nHän pyyhkäisi kasvojansa hiallaan, koettamattakaan salata, miksi, ja\nyskäisi.\n\n\"Minä en tuntenut sitä kauan, sillä hän oli löydetty. Minun tarvitsi\nvaan ajatella, että hän oli löydetty, ja se oli mennyt. Minä en tiedä,\nmiksi edes sen verran kuin mainitsen sitä nyt. Minä en aikonut hetki\nsitten lausua sanaakaan itsestäni; mutta se tuli niin luonnollisesti,\nettä taivuin siihen, ennenkuin itsekään huomasin\".\n\n\"Teissä on itsensäkieltävä sydän\", lausui tätini, \"ja te saatte kerta\npalkintonne\".\n\nMr. Peggotty, jonka kasvoilla lehtien varjot leikkivät, notkisti hiukan\nhämmentyneenä päätänsä tädilleni, niinkuin kiitokseksi tämän hyvästä\najatuksesta, ja jatkoi sitten katkaistua kertomustansa.\n\n\"Kun Em'lyni pakeni\", lausui hän, hetkeksi katkerasti vihastuen, \"siitä\nhuoneesta, jonka vangiksi tuo kirjava käärme, jonka Mas'r Davy tuntee,\noli tehnyt hänet -- tämän käärmeen kertomus on tosi, ja paha hänet\nperiköön! -- pakeni hän yöllä. Oli pimeä yö, ja monta tähteä loisti.\nHän oli vimmassa. Hän juoksi pitkin meren rantaa siinä luulossa, että\nvanha vene oli siellä, ja huusi meille, että kääntäisimme pois\nkasvomme, sillä nyt hän tuli. Hän kuuli itsensä huutavan, niinkuin se\nolisi ollut joku muu; ja teräväkärkiset kivet ja kalliot haavoittivat\nhäntä eikä hän tuntenut sitä enemmän, kuin jos hän itse olisi ollut\nkallionkappale. Yhä kauemmaksi hän vaan juoksi, ja hänen silmissään\nleimusi ja hänen korvissaan kohisi. Yht'äkkiä -- elikkä niin hänestä\ntuntui, te ymmärrätte -- päivä koitti kosteana ja tuulisena, ja hän\nmakasi kiviläjän vieressä rannalla, ja joku nainen puhutteli häntä,\nkysyen maan kielellä, mikä kova onni häntä oli kohdannut\".\n\nMr. Peggotty näki kaikki, mitä hän kertoi. Se ilmestyi hänen edessään,\nkun hän puhui, niin elävältä, että hän syvässä totisuudessaan esitteli,\nmitä hän kertoi, suuremmalla selvyydellä, kuin minun on mahdollinen\nosoittaa. Nytkin, kun kauan jälestäpäin panen sen paperille, voin\ntuskin uskoa muuta, kuin että todella olin läsnä näissä kohtauksissa;\nniin kummastuttavan tarkasti ne ovat mieleeni painuneet.\n\n\"Kun Em'lyn silmät -- jotka olivat raskaat -- näkivät tämän naisen\nparemmin\", jatkoi Mr. Peggotty, \"tunsi hän, että se oli yksi niistä,\njoita hän usein oli puhutellut rannalla. Sillä, vaikka hän (niinkuin\nkerroin) oli juosnut pitkän matkan yöllä, oli hän usein käynyt sangen\nkaukana milloin jalkaisin, milloin veneillä tai vaunuilla, ja tunsi\nkoko tuon rantaseudun monta, monta penikulmaa. Tuolla naisella ei ollut\nvielä mitään lasta, sillä hän oli nuori vaimo; mutta näytti siltä, kuin\nhän pian saisi. Ja saapukoot rukoukseni taivaasen, että siitä lapsesta\ntulisi hänelle onnea ja lohdutusta ja kunniaa koko hänen elin-ajakseen!\nRakastakoon se häntä ja olkoon se kuuliainen hänelle hänen vanhoilla\npäivillänsä, avullinen hänelle viimeisiin saakka, enkeli hänelle täällä\nja tämän jälkeen!\"\n\n\"Amen!\" lausui tätini.\n\n\"Vaimo oli ollut vähän peloissaan ja ujona\", lausui Mr. Peggotty, \"ja\noli ensiksi istunut hiukan syrjässä, kehräten taikka muuta työtä\ntehden, kun Emily puhutteli lapsia. Mutta Em'ly oli kääntänyt huomionsa\nhäneen, mennyt hänen luoksensa ja puhutellut häntä; ja koska nuori\nvaimo itse piti paljon lapsista, oli heistä pian tullut hyvät ystävät.\nSiinä määrässä, että kun Em'ly kulki tätä tietä, hän aina antoi\nEm'lylle kukkia. Tämä se nyt oli, joka kysyi, mikä kova onni oli Em'lyä\nkohdannut. Em'ly kertoi hänelle, ja tämä -- vei hänet kotiinsa. Hän\nteki todella niin. Hän vei hänet kotiinsa\", lausui Mr. Peggotty,\nkasvojansa peittäen.\n\nHän oli enemmän liikutettu tästä armeliaisuuden teosta, kuin olin\nkoskaan nähnyt hänen olevan mistään sen yön jälkeen, jona Emily\nkarkasi. Tätini ja minä emme koettaneet häiritä häntä.\n\n\"Se oli vaan vähäinen mökki, niinkuin ymmärrätte\", sanoi hän kohta sen\nperästä, \"mutta hän hankki sijaa Em'lylle siinä -- hänen puolisonsa oli\npoissa merillä -- ja piti asiaa salassa ja vaikutti niihin naapureihin,\njotka hänellä olivat (niitä ei ollut monta likellä), että hekin pitivät\nsen salassa. Em'ly sairastui kuumeesen ja, mikä minusta on hyvin\nkummallista -- kenties se ei oppineista ole niin kummallista -- tuon\nmaan kieli meni hänen muististaan, ja hän osasi puhua ainoastaan omaa\nkieltänsä, jota ei kukaan ymmärtänyt. Hän muistaa, niinkuin unen-näköä,\nettä hän makasi siellä, aina puhuen omaa kieltänsä, aina luullen, että\nvanha vene oli lahdessa lähimmäisen niemen takana, ja pyytäen ja\nrukoillen heitä lähettämään sinne ilmoittamaan, että hän oli\nkuolemallansa, ja tuomaan takaisin jotakin anteeksi-antamuksen sanomaa,\nvaikk'ei sitä olisikaan, kuin yksi sana. Melkein koko ajan luuli hän --\nmilloin, että se mies, jonka äsken mainitsin, väijyi häntä akkunan\nalla; milloin, että se, joka oli syypää kaikkiin, oli huoneessa -- ja\nhän huusi hyvälle nuorelle vaimolle, ettei tämä luopuisi hänestä, ja\ntiesi samalla haavaa, ettei häntä ymmärretty, ja pelkäsi, että hän\nvietäisiin pois. Samoin leimusi taas hänen silmissään ja kohisi hänen\nkorvissaan; eikä ollut mitään nykypäivää, ei eilispäivää eikä\nhuomispäivää, vaan kaikki hänen elämässään, mitä ikinä oli ollut taikka\nikinä voisi olla, ja kaikki, mitä ei ikinä ollut ollut ja mitä ei ikinä\nvoisi olla, tunki yht'aikaa hänen päällensä eikä mikään ollut selvää\neikä mieluisaa, mutta kuitenkin hän lauloi ja nauroi sitä! Kuinka kauan\ntätä kesti, en tiedä; mutta sitten meni hän nukuksiin; ja tässä unessa\nhän, joka oli ollut monta kertaa väkevämpi, kuin koskaan ennen, kävi\nniin heikoksi; kuin pienin lapsi\".\n\nTähän hän pysähtyi, ikäänkuin lievitykseksi oman kertomuksensa\nkauhuista. Tuokion ääneti oltuaan, jatkoi hän:\n\n\"Oli kaunis iltapäivä, kun hän heräsi, ja niin tyyni, ettei mitään\nääntä kuulunut, paitsi aaltojen litinä sen sinisen meren rannalla,\njolla ei ollut mitään luodetta ja vuosta. Hän luuli ensin, että hän oli\nkotona ja oli sunnuntai-aamu; mutta viiniköynnökset, joita hän näki\nakkunasta, ja kunnaat ta'ampana eivät olleet koti, vaan vastustivat\nhänen luuloansa. Silloin tuli hänen ystävänsä sisään valvomaan hänen\nvuoteensa vieressä; ja nyt hän tiesi, ettei vanha vene ollut\nlähimmäisen niemen takana, vaan kaukana poissa, ja huomasi, missä hän\noli ja miksi, ja purskahti itkuun tämän nuoren vaimon rinnalla, jossa,\nminä toivon sitä, pieni lapsi nyt lepää ja ilahuttaa häntä kauniilla\nsilmillänsä!\"\n\nHän ei saanut puhutuksi tästä Emilyn hyvästä ystävästä, kyyneliä\nvuodattamatta. Hän koetti turhaan. Hän sortui uudestaan, kun hän yritti\nsiunaamaan häntä!\n\n\"Tämä teki Em'lyni hyvää\", jatkoi hän jälleen semmoisen liikunnon\nperästä, jota en voinut osaa ottamatta nähdä; ja, mitä tätiini tulee,\nhän itki kaikesta sydämestänsä; \"tämä teki Em'lyn hyvää, ja hän alkoi\nparantua. Mutta tuon maan kieli oli kokonaan mennyt hänen muististaan,\nja hänen täytyi puhua viittaamalla. Näin hän edistyi, päivästä päivään\ntointuen hitaasti, mutta vakaasti, ja koettaen oppia tavallisten\nkalujen nimiä -- nimiä, joita hän mielestänsä ei eläissään ollut\nkuullut -- siksi kuin eräs ilta tuli, jona hän istui akkunassaan,\nkatsellen pikkuista tyttöä, joka leikitteli rannalla. Ja yhtäkkiä\nojensi tämä lapsi kättänsä ja sanoi, mitä Englannin kielellä olisi yhtä\nkuin: 'kalastajan-tytär, tässä on näkinkenkä!' -- sillä teidän tulee\nymmärtää, että heidän ensin oli tapa nimittää häntä 'kauniiksi\nladyksi', niinkuin yleinen tapa siinä maassa on, mutta hän oli\nopettanut heitä sen sijaan sanomaan 'kalastajan-tytär'. Lapsi sanoo\nyhtäkkiä: 'kalastajan-tytär, tässä on näkinkenkä!' Silloin Em'ly\nymmärtää hänet ja vastaa, itkuun purskahtaen; ja sillä tapaa tulee\nkaikki takaisin!\"\n\n\"Kun Em'ly taas pääsi voimiinsa\", lausui Mr. Peggotty toisen vaiti-olon\njälkeen, \"päätti hän jättää tämän hyvän, nuoren olennon ja lähteä omaan\nkotiinsa. Vaimon mies oli sillä välin tullut kotiin; ja nämät molemmat\ntoimittivat hänet vähäiseen kauppalaivaan, jonka oli määrä purjehtia\nLivorno'on ja sieltä Franskaan. Hänellä oli vaan vähän rahaa, mutta\ntuskin ottivat mitään kaikista, mitä olivat tehneet. Minä olen melkein\niloinen siitä, vaikka he olivat niin köyhät! Mitä he ovat tehneet, on\ntalletettu siellä, jossa ei koi syö eikä ruoste raiskaa ja jossa eivät\nvarkaat kaiva eikä varasta. Mas'r Davy, se kestää kauemmin, kuin kaikki\nmailman aarteet\".\n\n\"Em'ly pääsi Franskaan ja rupesi matkustavien ladyjen palvelukseen\njossakin ravintolassa satamassa. Sinne, sinne tuli eräänä päivänä tuo\nkäärme. -- Älköön hän koskaan lähestykö minua. Minä en tiedä, mitä\npahaa kenties teen hänelle! -- Heti kuin Em'ly näkee tämän, ja vaikk'ei\ntämä nähnyt Em'lyä, palasi koko hänen pelkonsa ja tuskansa, ja hän\npakeni jo sitä ilmaa, jota tuo hengitti. Hän saapui Englantiin ja\nlaskettiin maalle Dover'iin\".\n\n\"Minä en tiedä varmaan\", lausui Mr. Pegotty, \"milloin hänen rohkeutensa\nalkoi höltyä, mutta koko matkan Englantiin oli hän aikonut tulla\nrakkaasen kotiinsa. Kohta kuin hän saapui Englantiin, käänsi hän\nkasvonsa sitä kohden. Mutta peläten, ettei hänelle annettaisi anteeksi,\npeläten, että häntä osoitettaisiin sormella, peläten, että joku meistä\nolisi kuollut hänen tähtensä, peläten monta asiaa, kääntyi hän melkein\nväkisin pois siitä maantielle. 'Eno, eno', sanoo hän minulle, 'se\npelko, etten ollut mahdollinen tekemään, mitä raadeltu ja verta vuotava\nsydämeni niin hartaasti halusi tehdä, oli kauhein pelko kaikista! Minä\nkäänsin takaisin, vaikka sydämeni oli täynnä rukouksia, että saisin\nillalla madella vanhan kynnyksen luo, suudella sitä, nojata rikollisia\nkasvojani siihen ja aamulla tulla löydetyksi kuolleena sieltä'\".\n\n\"Hän tuli\", lausui Mr. Peggotty, alentaen ääntänsä säikähtyneeksi\nkuiskaukseksi, \"Londoniin. Hän -- joka ei koskaan eläissään ollut\nnähnyt sitä -- yksinään -- ilman pennyäkään -- nuorena -- niin kauniina\n-- tuli Londoniin. Melkein samalla silmänräpäyksellä, kuin hän saapui\ntänne niin peräti hyljättynä, tapasi hän (niinkuin hän luuli) ystävän,\nerään kunnialliselta näyttävän naisen, joka puhui hänelle siitä\nompelutyöstä, jota hän oli kasvatettu tekemään, kuinka hän voisi\nhankkia yltäkyllin semmoista hänelle, kuinka hän toimittaisi yösijaa\nhänelle ja seuraavana päivänä salaisesti tiedustelisi minua ja\nkaikkia kotona olevia. Kun lapseni\", sanoi Mr. Peggotty ääneen ja\nsemmoisella voimakkaalla kiitollisuudella, joka pudisti häntä kiireestä\nkantapäähän, \"seisoi semmoisen vaaran liepeillä, jota en voi sanoa eikä\najatella -- pelasti Martha, uskollisesti lupaustansa pitäen, hänet!\"\n\nMinä en voinut pidättää yhtä ilon huudahusta.\n\n\"Mas'r Davy!\" lausui hän, lujalla kädellänsä tarttuen minun käteeni,\n\"te se olitte, joka ensin puhuitte hänestä minun kanssani. Minä\nkiitän teitä, Sir! Tyttö oli harras. Hän tiesi omasta, katkerasta\nkokemuksestaan, missä vartioida ja miten menetellä. Hän on tehnyt sen.\nJa Jumala johdatti kaikki. Martha tuli vaaleana ja hätäisenä Em'lyn luo\ntämän nukkuessa. Hän sanoo hänelle: 'nouse ylös tästä kuolemaa\npahemmasta paikasta ja tule minun kanssani!' Talon asukkaat tahtoivat\npidättää häntä, mutta yhtä hyvin olisivat saaneet meren pidätetyksi.\n'Pysykäät kaukana minusta', sanoo hän, 'minä olen haamu, joka kutsun\nhänet pois hänen avonaisen hautansa partaalta!' Hän kertoi Emilylle\nnähneensä minut ja tietävänsä, että minä rakastin häntä ja annoin\nhänelle anteeksi. Martha puki kiireesti Em'lyn päälle ja talutti tätä\nheikkona ja vapisevana vieressään. Hän ei huolinut enemmän siitä, mitä\nhe sanoivat, kuin jos hänellä ei olisi ollut korvia ollenkaan. Hän\nliikkui heidän joukossaan lapseni kanssa, ajatellen ainoastaan häntä;\nja vei hänet keskellä yötä eheänä pois tuosta mustasta perikadon\nluolasta!\"\n\n\"Hän hoiteli Em'lyä\", sanoi Mr. Peggotty, joka oli päästänyt minun\nkäteni ja pannut oman kätensä kuohuvalle rinnalleen; \"hän hoiteli\nEm'lyäni, joka makasi uupuneena ja vähän väliä houraili, koko seuraavan\npäivän myöhäiseen iltaan asti. Silloin hän lähti etsimään minua; sitten\netsimään teitä, Mas'r Davy. Hän ei ilmoittanut Em'lylle, mitä varten\nhän lähti, ettei tämä kävisi alakuloiseksi ja tahtoisi mennä piiloon.\nKuinka tuo julma lady oli saanut tietää, että Em'ly oli siellä, sitä en\nvoi sanoa. Oliko tuo, josta olen puhunut niin paljon, sattunut näkemään\nheitä, kun he menivät sinne, vai oliko (joka on mielestäni enemmän\ntodenmukaista) hän kuullut sen tuolta naiselta, siitä en pidä suurta\nlukua. Sisarentyttäreni on löydetty\".\n\n\"Koko yön\", lausui Mr. Peggotty, \"olemme olleet yhdessä, Em'ly ja minä.\nAikaan katsoen se on vähän, mitä hän sanoilla on särkyneen sydämensä\nkyyneliltä saanut puhutuksi; se on vielä vähemmän, mitä olen nähnyt\nhänen kalliista kasvoistaan, jotka muodostuivat naisen kasvoiksi minun\nlieteni luona. Mutta koko yön ovat hänen käsivartensa olleet kaulassani\nja hänen päänsä on maannut tässä, ja me tiedämme hyvin, että ijäti\nvoimme luottaa toisiimme\".\n\nHän herkesi puhumasta, ja hänen kätensä nojasi pöytään semmoisella\nlevollisuudella ja lujuudella, joka olisi kyennyt leijonia voittamaan.\n\n\"Se oli valon säde minulle, Trot\", arveli tätini, silmiänsä pyyhkien,\n\"kun päätin ruveta risti-äidiksi sisarellesi Betsey Trotwood'ille, joka\npetti minut; mutta lähinnä sitä tuskin mikään olisi voinut tuottaa\nminulle suurempaa iloa, kuin olla risti-äiti tälle hyvälle, nuorelle\npikku lapselle!\"\n\nMr. Peggotty nyykäytti päätänsä osoitukseksi, että hän ymmärsi tätini\ntunteet, mutta hän ei tahtonut sanallakaan viitata tätini suosion\nesineesen. Me pysyimme kaikki ääneti ja omiin ajatuksiimme kiintyneinä\n(tätini pyyhki silmiänsä, milloin vavahdellen nyyhkytyksestä, milloin\nnauraen ja nimittäen itseänsä narriksi), siksi kuin minä ryhdyin\npuheesen.\n\n\"Te olette siis tehneet täydellisen päätöksen\", sanoin minä Mr.\nPeggotylle, \"tulevaisuuden suhteen, hyvä ystävä? Minun tuskin tarvitsee\nkysyä sitä teiltä\".\n\n\"Täydellisen, Mas'r Davy\", vastasi hän, \"ja kertonut sen Em'lylle.\nTuolla on suuria maita kaukana täältä. Tuleva elämämme on toisella\npuolella merta\".\n\n\"He muuttavat pois maasta yhdessä, täti\", sanoin minä.\n\n\"Niin!\" vastasi Mr. Peggotty toivokkaalla hymyllä.\n\n\"Ei kukaan voi soimata lemmittyäni Australiassa. Me aloitamme uutta\nelämää siellä!\"\n\nMinä kysyin häneltä, oliko hän jo ajatellut mitään lähdön aikaa.\n\n\"Minä olin varhain tänä aamuna alhaalla laivatokkien luona, Sir\",\nvastasi hän, \"laivaa kuulustelemassa. Noin kuuden viikon tai kahden\nkuukauden perästä purjehtii yksi sinne -- minä näin sen tänä aamuna --\nnousin siihen -- ja sillä me lähdemme\".\n\n\"Aivan yksinännekö?\" kysyin minä.\n\n\"Niin, Mas'r Davy!\" vastasi hän. \"Sisareni, näettekö, pitää niin paljon\nteistä ja omaisistanne, ja on niin tottunut ajattelemaan ainoastaan\nomaa maatansa, että olisi tuskin rehellistä päästää häntä matkalla. Ja\npaitsi sitä, Mas'r Davy, on siellä yksi, jota hän hoitaa ja jota ei\ntule unhottaa\".\n\n\"Ham parka!\" sanoin minä.\n\n\"Minun hyvä sisareni pitää huolta hänen taloudestaan, näettekö, Ma'am,\nja Ham on kokonaan suostunut häneen\", selitti Mr. Peggotty tätini\nparemmaksi tiedoksi. \"Ham istuu usein ja haastelee tyvenesti hänen\nkanssaan, vaikka on luultavaa, ettei hän taipuisi avaamaan suutansa\nkenellekään muulle. Poika raukka!\" lausui Mr. Peggotty, päätänsä\npudistaen, \"hänelle ei ole jäänyt niin paljon, että hän saattaisi olla\nsitä vähäistä vailla, mitä hänellä on!\"\n\n\"Entä Mrs. Gummidge?\" sanoin minä.\n\n\"Niin, minulla on ollut paljon tuumia Missis Gummidge'n suhteen,\nvakuutan teille\", vastasi Mr. Peggotty hämmentyneellä katsannolla, joka\nvähitellen selkeni, kun hän jatkoi. \"Kun Missis Gummidge, näettekö,\nalkaa ajatella tuota vanhaa, ei hän juuri ole, mitä sopii sanoa\nhupaiseksi seuralaiseksi. Teidän ja minun kesken, Mas'r Davy -- ja\nteidän myöskin, Ma'am -- kun Mrs. Gummidge rupeaa itkemään, on\narvattava, että ne, jotka eivät ole tunteneet tuota vanhaa, pitävät\nhäntä äreänä. Mutta _minä_ tunsin tuon vanhan\", sanoi Mr. Peggotty, \"ja\ntunsin hänen ansionsa, että ymmärrän hänen vaimonsa; mutta niin ei ole,\nnäettekö, muitten laita -- eikä tietysti saata olla!\"\n\nTätini ja minä pidimme molemmat samaa mieltä.\n\n\"Jonka vuoksi\", lausui Mr. Peggotty, \"sisareni ehkä arvelee -- minä en\nsano, että hän arvelee, vaan että hän ehkä arvelee -- että Missis\nGummidge tuottaa hänelle vähän vaivaa silloin tällöin. Sentähden en ole\naikonut majoittaa Missis Gummidge'a heidän luoksensa, vaan etsiä\nhänelle jotakin asuntoa, jossa hän voi itseksensä tulla toimeen, ja\ntätä varten\", jatkoi Mr. Peggotty, \"määrään hänelle vuotuisen summan,\nennenkuin lähden, jotta hän voi elää mukavasti. Hän on mitä\nuskollisimpia olentoja. Ei sovi tietysti pyytää, että vanha, hyvä eukko\nsillä ijällä ja ollen yksinäinen ja hyljätty, tahtoisi keikutella\nlaivankannella ja oudon ja kaukaisen maan metsissä ja erämaissa. Tämä\nsiis on, mitä olen päättänyt tehdä hänen suhteensa\".\n\nHän ei unhottanut ketään. Hän ajatteli kaikkien vaatimuksia ja\ntarpeita, paitsi omia.\n\n\"Em'ly\", jatkoi hän, \"pysyy minun luonani -- lapsi parka, hän kaipaa\nsuuresti rauhaa ja lepoa! -- siksi kuin lähdemme matkallemme. Hän saa\nlaittaa vaatteita, joita tarvitaan; ja minä toivon, että hänen surunsa\nrupeavat tuntumaan kaukaisemmalta, kuin ne olivat, kun hän taas on\nkarkean, mutta rakastavan enonsa luona\".\n\nTätini nyykäytti päätänsä tämän toiveen vahvistamiseksi, ja tästä Mr.\nPeggotty oli hyvin mielissään.\n\n\"On vielä yksi asia, Mas'r Davy\", lausui hän, pistäen kättänsä\npoviplakkariinsa ja vakaasti ottaen esiin sitä vähäistä paperikääryä,\njonka olin ennen nähnyt. Hän avasi sen pöydällä. \"Tässä ovat nuot\npankin-setelit -- toinen viidenkymmenen punnan ja toinen kymmenen.\nNiihin tahdon lisätä ne rahat, jotka Em'lyllä oli paetessaan. Minä olen\nkysynyt häneltä, paljonko niitä oli (kuitenkaan sanomatta, miksi), ja\nolen laskenut ne yhteen. Minä en ole mikään oppinut mies. Tahtoisitteko\ntehdä hyvin ja katsoa, mitä summa tekee?\"\n\nPyytäen anteeksi vähä-oppisuuttansa, ojensi hän minulle paperiliuskan\nja katseli minua, sillä välin kuin luin sitä. Lasku oli aivan oikea.\n\n\"Kiitoksia, Sir\", sanoi hän, ottaen takaisin paperinsa. \"Nämät rahat\nminä, jollei teillä ole mitään sitä vastaan, Mas'r Davy, ennen lähtöäni\npanen kirjeesen ja adresseeraan sen hänelle, ja suljen tämän toiseen,\njonka adresseeraan hänen äidillensä. Useampaa sanaa käyttämättä, kuin\nnyt teitä puhutellessani, kerron tälle, minkä hinta ne ovat, ja että\nminä olen mennyt sekä että on mahdoton toimittaa niitä minulle\ntakaisin\".\n\nMinä sanoin hänelle, että minun mielestäni oli oikein tehdä näin --\nettä minä olin kokonaan vakuutettu, että niin oli, koska hänen\ntuntoansa myöden se oli oikein.\n\n\"Minä arvelin, että oli vaan yksi asia lisäksi\", jatkoi hän vakavasti\nhymyillen, kun hän oli pannut kokoon vähäisen käärynsä jälleen ja\npistänyt sen plakkariinsa; \"mutta oikeastaan niitä oli kaksi. Minä en\nollut varma mielessäni, kun lähdin ulos tänä aamuna, että voin itse\nmennä ja ilmoittaa Ham'ille, mitä oli niin onnellisesti tapahtunut. Sen\nvuoksi ulkona ollessani kirjoitin kirjeen ja panin sen postiin, kertoen\nheille, kuinka kaikki oli käynyt, niinkuin oli käynyt, ja että minä\nhuomenna tulisin sinne suorittamaan sitä vähäistä, mitä minun siellä\ntulee tehdä, ja arvattavasti Yarmouth'ia hyvästi jättämään\".\n\n\"Ja tahdotteko, että tulen kanssanne?\" sanoin minä nähdessäni, että hän\njätti jotakin mainitsematta.\n\n\"Jos voisitte osoittaa minulle sitä ystävyyttä, Mas'r Davy\", vastasi\nhän, \"tiedän, että teidän näkönne ilahuttaisi heitä hiukan\".\n\nKoska pikku Dorani oli hyvin virkeänä ja mielellään soi, että minä\nlähdin -- niinkuin hänen kanssansa asiasta puhuessani huomasin --\nsitouduin alttiisti seuraamaan häntä, niinkuin hän tahtoi. Seuraavana\naamuna istuimme siis Yarmouth'in vaunuissa ja matkustimme taas vanhoja\nseutuja.\n\nKun illalla astuimme tuota tuttua katua myöden -- kiellostani\nhuolimatta kantoi Mr. Peggotty laukkuni -- katsahdin Omer ja Joram'in\npuotiin ja näin vanhan ystäväni Mr. Omer'in polttavan piippuansa\nsiellä. Minusta tuntui vastenmieliseltä olla läsnä, kun Mr. Peggotty\nensin kohtasi sisarensa ja Ham'in, jonka vuoksi pysähdyin sillä\nnimellä, että tahdoin hetken aikaa puhutella Mr. Omer'ia.\n\n\"Kuinka jaksatte, Mr. Omer, tämän pitkän ajan perästä?\" lausuin minä,\nsisään astuen.\n\nHän löyhäytti pois piippunsa savun, että hän näkisi minut paremmin, ja\ntunsikin minut pian suureksi iloksensa.\n\n\"Minä nousisin, Sir, kiittämään semmoisesta kunniasta, kuin tästä\nkäynnistä\", arveli hän, \"mutta jalkani ovat huononlaiset ja minua\nlykätään ympäri pyörillä. Kuitenkin, jollei ota lukuun jalkojani ja\nhenkeäni, olen, Jumalan kiitos, niin terve mies, kuin olla voi\".\n\nMinä toivotin hänelle onnea hänen tyytyväiseen katsantoonsa ja hilpeään\nmieleensä ja näin nyt, että hänen nojatuolinsa liikkui pyörillä.\n\n\"Eikö tämä ole näppärä kalu?\" kysyi hän, seuraten katseeni suuntaa ja\nkäsivarrellansa hivuttaen tuolin käsipieltä. \"Se käy keveästi, kuin\nhöyhen, ja pysyy radalla yhtä tarkasti, kuin rautatien vaunut. Pikku\nMinnie'ni, näettekö -- tyttärentyttäreni, niinkuin tiedätte, Minnie'n\nlapsi -- panee pikku voimansa selkää vastaan, sysäisee sitä ja me\nlähdemme menemään yhtä taitavasti ja iloisesti, kuin mikä hyvänsä! Ja\nminä juttelen teille jotakin -- siinä on varsin erinomainen istua, jos\nmielii polttaa piippuansa siinä\".\n\nMinä en ole koskaan nähnyt tämmöistä hyvää, vanhaa toveria, kuin Mr.\nOmer'in, joka osasi käyttää kaikki hyväksensä ja saada iloa siitä. Hän\nhohti, ikäänkuin hänen tuolinsa, hänen ahdashenkisyytensä ja hänen\njalkojensa kankeus olisivat olleet eri osia jossakin suuressa\nkeksinnössä, joka enensi piipun hekumaa.\n\n\"Minä näen enemmän mailmaa tästä tuolista, voin vakuuttaa teille\",\nlausui Mr. Omer, \"kuin milloinkaan ennen sen saatuani. Te\nkummastelisitte sitä ihmisten paljoutta, joka päivän kuluessa poikkee\nsisään juttelemaan. Te todella kummastelisitte! Sanomalehdissä on kahta\nvertaa enemmän, kuin ennen, siitä asti, kuin turvasin tähän tuoliin.\nMitä lukemiseen yleensä tulee, voi minua, kuinka kosolta minä sitä\nsuoritan! Tämä se on, josta olen niin kiitollinen! Jos vika olisi ollut\nsilmissäni, mikä olisi tullut neuvokseni? Jos vika olisi ollut\nkorvissani, mitä olisin tehnyt? Koska se vaan on jaloissani, vähät\nsiitä. No, jalkani tekivät vaan hengitykseni lyhyemmäksi, kun käytin\nniitä. Mutta jos nyt tahdon mennä ulos kadulle taikka alas rantaan, ei\nminun tarvitse muuta kuin huutaa Dick'iä, Joram'in nuorinta oppipoikaa,\nja liikkeelle lähden omissa vaunuissani, niinkuin London'in Lord\nMayor\".\n\nHän puoleksi tukehutti itsensä naurullaan.\n\n\"Hyvä Jumala!\" sanoi Mr. Omer, tarttuen jälleen piippuunsa, \"ihmisen\ntulee ottaa vastaan lihavat niinkuin laihatkin; tähän tämmöiseen\nhänen täytyy tässä elämässä taipua. Joram'in toimi menestyy hyvin.\nOivallisesti!\"\n\n\"Minua ilahuttaa suuresti kuulla sitä\", sanoin minä.\n\n\"Minä tiesin, että niin olisi\", vastasi Mr. Omer. \"Ja Joram ja Minnie\novat vielä niinkuin kaksi vasta rakastunutta. Mitä ihminen parempaa voi\ntoivoa? Mitä sääret sen rinnalla maksavat!\"\n\nHänen kova ylenkatseensa omien säärtensä suhteen, tuossa kun hän istui\nja poltti, oli mitä hupaisinta ja omituisinta ikinä olen nähnyt.\n\n\"Ja siitä lähtien kuin minä olen ruvennut lukemaan yleensä, olette te\nruvenneet kirjoittamaan yleensä, kuinka, Sir?\" sanoi Mr. Omer ja\nkatseli minua ihmetellen. \"Mikä herttainen kirja tuo kirjanne oli!\nMitkä lauseet siinä! Minä luin jok'ikisen sanan siinä -- jok'ikisen\nsanan. Ja mitä siihen tulee, että unittaisi! Ei ollenkaan!\"\n\nMinä ilmoitin nauraen mielihyvääni, mutta minun täytyy tunnustaa, että\nkatsoin tätä ajatuksen johtoa omituiseksi.\n\n\"Minä vakuutan teille kunnian sanallani, Sir\", lausui Mr. Omer, \"että,\nkun lasken tämän kirjan pöydälleni ja katselen sen kolmea eri sidettä\n-- ensimäistä, toista, kolmatta -- olen ylpeä, kuin Punch, kun\najattelen, että minulla kerran oli kunnia olla yhteydessä teidän\nperheenne kanssa. Ja, voi minua, siitä on pitkä aika nyt, eikö ole?\nTuolla Blunderstone'ssa. Sievä, pikkuinen henki toisen hengen viereen\npantuna. Ja itsekin olitte silloin vähäinen. Hyvä Jumala sentään!\"\n\nMinä muutin puheen ainetta, Em'lyä mainiten. Vakuutettuani hänelle,\netten ollut unhottanut, kuinka hän aina oli ottanut osaa Emilyn\nkohtaloon ja kuinka hyvästi hän aina oli tyttöä kohdellut, kerroin\nhänelle yleisesti, kuinka hänen enonsa oli saanut hänet takaisin\nMarthan avulla; joka, niinkuin tiesin, miellyttäisi vanhaa miestä. Hän\nkuunteli suurimmalla tarkkuudella ja sanoi hellästi, kun olin\npäättänyt:\n\n\"Se ilahuttaa minua, Sir! Nämät ovat parhaat uutiset, joita olen moneen\naikaan kuullut. Voi, voi, voi! Ja mitä nyt aiotaan toimittaa tämän\nonnettoman nuoren naisen, Marthan, hyväksi?\"\n\n\"Te koskette semmoiseen asiaan, jota minä olen eilispäivästä asti\najatellut\", lausuin minä, \"mutta johon en voi vielä antaa teille mitään\nvastausta, Mr. Omer. Mr. Peggotty ei ole viitannut siihen, ja minusta\nse on liian arka asia minun viitattavakseni. Minä olen varma, ettei Mr.\nPeggotty ole unhottanut sitä. Hän ei unhota mitään, joka on jaloa ja\nhyvää\".\n\n\"Minä kysyn sen vuoksi\", arveli Mr. Omer, jatkaen, missä hän oli\npäättänyt, \"että mitä hyvänsä tehdään, minä tahtoisin ottaa osaa\nsiihen. Kirjoittakaat minun maksettavakseni minkä summan hyvänsä\nkatsotte oikeaksi ja antakaat minun tietää se. Minä en koskaan voinut\najatella, että tyttö oli perin-juurin paha, ja ilolla näen, ettei hän\nollutkaan. Niin on tyttäreni Minnie'nkin laita. Nuoret naiset ovat\nristi-riitaiset itse suhteensa muutamissa asioissa -- hänen äitinsä oli\naivan samanlainen, kuin hän -- mutta heidän sydämensä ovat leppeät ja\nhyvät. Minnie vaan teeskelee, kun hän on suutuksissa Marthalle. Miksi\nhän katsoo tarpeelliseksi teeskellä, en koeta kertoa teille. Mutta\npelkkää teeskelemistä se on. Hän olisi valmis yksityisesti osoittamaan\nMarthalle mitä hyvää tahansa. Niin, tehkäät hyvin ja kirjoittakaat\nminun maksettavakseni, mitä tahansa oikeaksi katsotte, ja pankaat\nsitten minulle joku rivi, mihin lähettää se. Hyvä Jumala!\" lausui Omer,\n\"kun ihminen lähestyy sitä aikaa, jossa elämän molemmat päät yhtyvät;\nkun hän näkee, että vaikka hän on kuinka virkeä hyvänsä, häntä toinen\nkerta lykellään, niin sanoakseni, käymä-tuolissa, sopii hänen\nsydämellisellä ilolla tehdä joku hyvä työ, jos hän voi. Hän on valmis\nmoneen hyvään työhön. Enkä minä puhu erittäin itsestäni\", sanoi Mr.\nOmer, \"sillä minun katsantotapani mukaan, Sir, me kaikki kuljemme mäkeä\nalaspäin, olimmepa millä ijällä hyvänsä, koska aika ei milloinkaan\nseiso hetkeäkään alallansa. Tehkäämme siis aina joku hyvä työ ja\nolkaamme sydämestämme iloiset. Totta totisesti!\"\n\nHän koputti tuhan piipustansa ja laski tämän hyllylle, joka erittäin\nsitä varten oli laitettu tuolin selkään.\n\n\"Esimerkiksi Em'lyn serkku, hän, jonka vaimoksi tämän oli määrä tulla\",\nlausui Mr. Omer, hiljalleen hieroen käsiänsä, \"on niin oivallinen\ntoveri, ettei vertaistakaan Yarmouth'issa! Hän tulee välisti iltaisin\ntunniksi aikaa puhumaan kanssani taikka lukemaan minulle jotakin. Sekin\non hyvä työ, sanoisin minä! Koko hänen elämänsä on yksi hyvä työ\".\n\n\"Minä aion juuri mennä tervehtimään häntä\", sanoin minä.\n\n\"Vai niin!\" lausui Mr. Omer. \"Sanokaat hänelle, että minä olen\nroveillani ja lähetän terveisiä. Minnie ja Joram ovat poissa pidoissa.\nHeitä ilahuttaisi yhtä paljon, kuin minua, saada nähdä teitä, jos\nolisivat kotona. Minnie tahtoo tuskin ollenkaan käydä ulkona 'isän\ntähden', niinkuin hän sanoo. Sen vuoksi tänä iltana vannoin, että,\njollei hän menisi, minä panisin maata kello kuusi. Ja sillä tapaa\", Mr.\nOmer nauroi oman tuumansa menestymistä niin, että hän pudistutti\nitseänsä ja tuoliansa, \"hän ja Joram ovat pidoissa\".\n\nMinä pusersin hänen kättänsä ja toivotin hänelle hyvää yötä.\n\n\"Puoli minutia, Sir\", sanoi Mr. Omer. \"Jos menisitte pois pikku\nelefanttiani näkemättä, jäisi teiltä kaikkein paras näky näkemättä.\nTämmöistä ei ole koskaan ollut teidän tarjonanne! Minnie!\"\n\nSointusa, vähäinen ääni vastasi ylikerroksesta jostakin: \"minä tulen,\niso-isä!\" ja pieni, sievä tyttö pitkällä, kiharalla liinatukalla tuli\nkohta sen jälkeen juosten puotiin.\n\n\"Tässä on pikku elefanttini, Sir\", lausui Mr. Omer, hyväillen lasta.\n\"Siamin rotua, Sir. No, pikku elefantti!\"\n\nPikku elefantti pani auki vierashuoneen oven, jolloin minun oli\ntilaisuus huomata, että se näihin aikoihin oli muutettu makuuhuoneeksi\nMr. Omer'ille, jota ei ollut helppo kuljettaa ylikerrokseen; sitten\nasetti hän sievän otsansa Mr. Omer'in tuolinselkää vastaan, niin että\nhänen pitkät hiuksensa valuivat hänen kasvojensa yli.\n\n\"Elefantti tuuppaa päällänsä, niinkuin tiedätte, Sir\", lausui Mr. Omer,\nsilmiänsä vilkuttaen, \"kun se käy jotakin vastaan. Yksi, elefantti.\nKaksi. Kolme!\"\n\nTällä merkillä pyörähytti pikku elefantti semmoisella taidolla, joka\noli melkein ihmeellinen niin vähäisessä eläimessä, tuolin ja Mr.\nOmer'in ja lykkäsi ratistaen molemmat tuota hätää vierashuoneesen\novenpieltä satuttamatta, samalla kuin Mr. Omer sanomattomasti ihasteli\ntätä toimintaa ja matkalla katsoi taaksensa minuun, niinkuin tämä olisi\nollut hänen elämänsä ponnistusten riemuisa päätös.\n\nSiellä täällä kaupungissa käveltyäni lähdin Ham'in asuntoon. Peggotty\noli nyt muuttanut sinne ainaiseksi ja oli hyyrännyt oman huoneensa Mr.\nBarkis'in jälkeiselle ajomiehelle, joka oli kunnollisesti maksanut\nhänelle oikeudesta, kärryistä ja hevosesta. Minä luulen, että aivan\nsama, laiska hevonen, jota Mr. Barkis aikanansa ajoi, yhä oli toimesta\nliikkeellä.\n\nMinä tapasin heidät tuossa sievässä kyökissä yhdessä Mrs. Gummidge'n\nkanssa, jonka Mr. Peggotty itse oli noutanut vanhasta veneestä.\nMinä epäilen, olisiko kukaan muu voinut saada häntä luopumaan\nvahdinpidostaan. Mr. Peggotty oli nähtävästi kertonut heille kaikki.\nSekä Peggotty että Mrs. Gummidge pitivät esiliinaansa silmiensä edessä,\nja Ham oli juuri lähtenyt ulos kävelemään rannalla. Hän tuli pian\nkotiin ja oli hyvin iloissaan, kun hän näki minut; ja minä luulen, että\nheidän oli kaikkien parempi, kun minä olin siellä. Me puhuimme\njonkunlaisella iloisuudella Mr. Peggotyn rikastumisesta tuossa uudessa\nmaassa ja niistä kummista, joista hän oli kirjeissänsä kertova. Me emme\nollenkaan maininneet Em'lyä nimeltä, mutta viittasimme häneen kaukaa\nuseampia kertoja. Ham oli iloisin kaikista.\n\nMutta kun Peggotty näytti minua vähäiseen huoneesen, jossa\nkrokotiili-kirja oli valmiina minua varten pöydällä, jutteli hän, että\nHam yhä oli samanlainen. Hän luuli (kertoi hän minulle itkien), että\nHam'in sydän oli särkynyt, vaikka hänessä oli yhtä paljon uskallusta\nkuin ystävällisyyttä ja hän työskenteli ahkerammin ja paremmin, kuin\nmikään veneen-rakentaja millä veistämöllä tahansa näillä paikoin. Oli,\nsanoi hän, iltaisin semmoisia aikoja, jolloin Ham puhui heidän vanhasta\nelämästään venehuoneessa; ja silloin hän mainitsi Emilyä lapsena. Mutta\nhän ei koskaan maininnut häntä naisena.\n\nMinä luulin Ham'in kasvoista huomanneeni, että hän tahtoi puhua kahden\nkesken minun kanssani. Minä päätin sentähden mennä häntä vastaan\nseuraavana iltana, kun hän tuli kotiin työstänsä. Tästä sovittuani\nitse kanssani vaivuin uneen. Tänä iltana kynttilä ensi kerta näinä\nmonena iltana otettiin pois akkunasta. Mr. Peggotty makasi vanhassa\nriippu-matossaan vanhassa veneessä, ja tuuli vonkui vanhalla äänellänsä\nhänen päänsä ympärillä.\n\nKoko seuraava päivä meni Mr. Peggotylta siihen, että hän myi\nkalaveneensä ja pyydyksensä, sääli kokoon ja lähetti Londoniin\nvaunuilla semmoista vähäistä tavaraa, jota hän ajatteli hyödylliseksi\nitsellensä, ja antoi pois loput tai lahjoitti ne Mrs. Gummidge'lle.\nTämä oli hänen luonansa koko päivän. Koska minulla oli jonkunlainen\nsurun-sekainen halu vielä kerta nähdä tuota vanhaa paikkaa, ennenkuin\nse suljettiin, määräsin, että illalla siellä yhtyisin heihin, mutta\nsovitin niin, että ensin kohtaisin Ham'in.\n\nMinun oli helppo tavata häntä, koska tiesin, missä hän työskenteli.\nMinä menin häntä vastaan yksinäisellä paikalla ranta-särkällä, jonka\npoikki tiesin hänen astuvan, ja käänsin takaisin hänen seurassaan, että\nhänellä olisi tilaisuus puhua kanssani, jos hän todella halusi. Minä en\nollut erehtynyt hänen katsantonsa suhteen. Me emme olleet astuneet,\nkuin vähän matkan yhdessä, kun hän minuun katsomatta sanoi:\n\n\"Mas'r Davy, oletteko nähneet _häntä_?\"\n\n\"Hetken vaan, kun hän oli tainnoksissa\", vastasin hiljaa.\n\nMe kävelimme hiukan eteenpäin, ja hän sanoi:\n\n\"Mas'r Davy, luuletteko, että joudutte näkemään häntä?\"\n\n\"Se olisi kenties liian tuskallista hänelle\", arvelin minä.\n\n\"Minä olen ajatellut sitä\", vastasi hän. \"Niin se olisi, Sir, niin se\nolisi\".\n\n\"Mutta, Ham\", sanoin minä ystävällisesti, \"jos on jotakin, jota minun\nsopisi kirjoittaa hänelle teidän puolestanne, siinä tapauksessa, etten\nvoisi sanoa sitä hänelle; jos on jotakin, jota tahtoisitte saattaa\nhänen tietoonsa minun kauttani, katsoisin sitä pyhäksi luottamukseksi\".\n\n\"Siitä olen varma. Minä kiitän teitä, Sir! Te olette kovasti hyvä! Minä\nluulen, että on jotakin, jota tahtoisin sanotuksi tai kirjoitetuksi\".\n\n\"Mitä se on?\"\n\nMe astuimme taas hiukan eteenpäin ääneti, ja sitten hän puhui.\n\n\"Ei sitä, että minä annan hänelle anteeksi. Ei niin paljon sitä, vaan\npikemmin, että minä pyydän häneltä anteeksi, että minä tyrkytin\nrakkauttani hänelle. Välisti ajattelen, että, jollei hän olisi luvannut\nruveta naimisiin minun kanssani, Sir, hän olisi ystävällisellä tavalla\nluottanut minuun, kertonut minulle, mitä hänen mielessään oli, ja\nneuvotellut minun kanssani, ja minä olisin ehkä voinut pelastaa hänet\".\n\nMinä likistin hänen kättänsä. \"Onko siinä kaikki?\"\n\n\"On sitä vähän muutakin\", vastasi hän, \"jos voin sanoa sitä, Mas'r\nDavy\".\n\nMe kävelimme eteenpäin kauemmaksi, kuin tähän saakka olimme kävelleet,\nennenkuin hän taas puhui. Hän ei itkenyt niissä kohdin pysähtyessään,\njoita aion viivalla osoittaa. Hän kokosi vaan ajatuksiansa, oikein\nselvästi puhuakseen.\"\n\n\"Minä rakastin häntä -- ja minä rakastan hänen muistoansa -- niin\npaljon -- että minun on mahdoton uskotella häntä, että minä olen\nonnellinen. Minä voisin olla onnellinen ainoastaan -- jos unhottaisin\nhänet -- ja minä varon, että tuskin kestäisin sitä, että hänelle\nkerrottaisiin, että olen hänet unhottanut. Mutta jos te, Mas'r Davy,\njolla on niin suuri oppi, keksisitte jotakin, joka hänelle sanottuna\nsaisi hänet uskomaan, etten ole peräti onneton, vaikka yhä rakastan ja\nsuren häntä; jotakin, joka saisi hänet uskomaan, etten ole kyllästynyt\nelämääni, vaan vielä toivon saavani nähdä häntä viatonna siellä, missä\npahat eivät enää vahingoita ja väsyneet pääsevät lepoon -- jotakin,\njoka huojentaisi hänen murheellista mieltänsä eikä kuitenkaan saattaisi\nhäntä ajattelemaan, että minä koskaan voisin mennä naimisiin taikka\nettä olisi mahdollista, että kukaan koskaan voisi olla minulle, mitä\nhän oli -- pyytäisin teitä sanomaan hänelle sitä -- ja myöskin että\nminä rukoilen hänen puolestansa -- joka oli minulle niin kallis\".\n\nMinä pusersin hänen miehuullista kättänsä jälleen ja sanoin hänelle,\nettä sitouduin tekemään tätä niin hyvin, kuin minun oli mahdollinen.\n\n\"Minä kiitän teitä, Sir\", vastasi hän. \"Siinä teitte ystävällisesti,\nettä kohtasitte minua. Siinäkin teitte ystävällisesti, että seurasitte\nsetääni tänne. Mas'r Davy, minä ymmärrän aivan hyvin, että, vaikka\ntätini aikoo lähteä Londoniin, ennenkuin he purjehtivat, ja he vielä\nkerran yhtyvät, minä en luultavasti enää näe setääni. Minä olen varma\nsiitä asiasta. Me emme puhu siitä, mutta niin käy, ja parasta se onkin.\nKun viimeisen -- kaikkein viimeisen kerran -- näette hänet, tahdotteko\nsanoa hänelle mitä hartaimpia terveisiä ja kiitoksia sen orvon\npuolesta, jolle hän aina oli enemmän, kuin isä?\"\n\nTämänkin lupasin uskollisesti toimittaa.\n\n\"Minä kiitän teitä vielä, Sir\", sanoi hän, sydämellisesti pudistaen\nkättäni. \"Minä tiedän, mihin menette. Jumalan haltuun!\"\n\nVähäisellä kätensä viittauksella, ikäänkuin selittääksensä minulle,\nettei hän voinut tulla tuohon vanhaan paikkaan, kääntyi hän pois. Minä\nseurasin häntä silmilläni, kun hän astui aution poikki kuutamassa, ja\nnäin hänen kääntävän kasvonsa hopeista, merellä väikkyvää valo-juovaa\nkohden ja kulkevan, yhä sitä katsellen, siksi kuin hän oli vaan varjo\nkaukana poissa.\n\nVene-huoneen ovi oli auki, kun lähestyin, ja sisään astuessani\nhuomasin, että kaikki huonekalut olivat muutetut pois, paitsi yksi\nnoista vanhoista arkuista, jolla Mrs. Gummidge istui, joku kori\npolvillansa, ja katseli Mr. Peggottya. Mr. Peggotty nojasi\nkyynäspäätänsä jyrkeään kaminin-reunukseen ja tuijotti muutamiin\nsammuviin kekäleisin ristikon taa; mutta hän nosti päätänsä\ntoivokkaasti, kuin minä tulin sisään, ja puhui iloisella tavalla.\n\n\"Te tulette tänne lupauksenne mukaan hyvästi-jätölle, Mas'r Davy!\"\nsanoi hän, tarttuen kynttilä-jalkaan. \"Jotenkin tyhjää, eikö niin?\"\n\n\"Te olette todella käyttäneet aikaanne hyvästi\", arvelin minä.\n\n\"No, me emme ole olleet joutilaina, Sir. Missis Gummidge on\ntyöskennellyt, niinkuin -- minä en tiedä ketään, jonka tavalla hän ei\nolisi työskennellyt\", lausui Mr. Peggotty, katsellen häntä ja ollen\nymmällänsä sopivan vertauksen puutteessa.\n\nMrs. Gummidge kallistui korinsa puoleen eikä sanonut mitään.\n\n\"Tuossa on sama arkku, jolla teidän oli tapa istua Em'lyn vieressä!\"\nsanoi Mr. Peggotty kuiskaten. \"Minä aion viedä sen muassani täältä\nkaikkein viimeiseksi. Ja tässä on vanha, pikkuinen makuuhuoneenne,\nnäettekö, Mas'r Davy! On melkein niin kolkko ilta, kuin suinkin sopii\ntoivoa!\"\n\nVaikka tuuli oli heikko, oli sillä jonkunlainen juhlallinen ääni, ja se\nhiipi hyljätyn huoneen ympäri kuiskaavalla voihkinalla, joka oli hyvin\nsurullinen. Kaikki oli poissa, yksin tuo pikkuinen, simpsukankuorilla\nvarustettu peilikin. Minä muistin, kuinka olin maannut siellä, kun tuo\nensimäinen suuri muutos kodissani tapahtui. Minä muistin tuon\nsinisilmäisen lapsen, joka oli ihastuttanut minua. Minä muistin\nSteerforth'in; ja joku joutava, kammottava ajatus tuli mieleeni, että\nhän oli likellä jossakin, ja että me ehkä kohtaisimme hänet mikä\nsilmänräpäys hyvänsä.\n\n\"Kestää arvattavasti kauan\", arveli Mr. Peggotty matalalla äänellä,\n\"ennenkuin vene saa uusia asukkaita. Täälläpäin pitävät sitä nyt\nonnettomuutta tuottavana!\"\n\n\"Onko se kenenkään oma näillä seuduin?\" kysyin minä.\n\n\"Erään kaupungissa asuvan maston-tekiän\", vastasi Mr. Peggotty. \"Minä\nvien hänelle avaimen tänä iltana\".\n\nMe katsahdimme toiseen vähäiseen huoneesen ja palasimme Mrs. Gummidge'n\nluo. Hän istui arkulla, ja, asettaen kynttilää kaminin-reunukselle,\nkäski Mr. Peggotty hänen nousta, että hän saisi kantaa ulos arkun,\nennenkuin kynttilä sammutettiin.\n\n\"Dan'l\", lausui Mrs. Gummidge, yht'äkkiä jättäen korinsa ja tarttuen\nMr. Peggotyn käsivarteen, \"rakas Dan'lini, ne erosanat, joita lausun\ntässä huoneessa, ovat, ettette saa jättää minua jälelle. Älkäät tuumiko\njättää minua tänne, Dan'l! Oi, älkäät millään muotoa tehkö sitä!\"\n\nHämmentyneenä käänsi Mr. Peggotty silmänsä Mrs. Gummidge'sta minuun ja\nminusta Mrs. Gummidge'en, niinkuin hän olisi unesta herännyt.\n\n\"Älkäät, rakas Dan'l, älkäät!\" huusi Mrs. Gummidge innokkaasti.\n\"Ottakaat minut mukaanne, Dan'l, ottakaat minut teidän ja Em'lyn\nmukaan! Minä tahdon olla teidän alinomainen ja uskollinen palvelianne.\nJos löytyy orjia noissa maissa, joihin hankitte, rupean minä, vieläpä\nmielellänikin, siihen virkaan, mutta älkäät jättäkö minua tänne,\nkunnollinen, rakas Dan'l!\"\n\n\"Oi hyvänen\", lausui Mr. Peggotty, pudistaen päätänsä, \"te ette tiedä,\nmikä pitkä matka ja mikä kova elämä se on!\"\n\n\"Kyllä minä tiedän, Dan'l! Minä voin arvata!\" huusi Mrs. Gummidge.\n\"Mutta ero-sanani tämän katon alla ovat: minä menen tähän huoneesen ja\nkuolen, jollei minua oteta mukaan. Minä osaan kaivaa, Dan'l. Minä osaan\ntehdä työtä. Minä osaan elää vaivaloista elämää. Minä osaan olla\niloinen ja kärsivällinen nyt -- enemmän, kuin luulette, Dan'l, jos vaan\ntahdotte koettaa minua. Minä en pitelisi noita rahoja, en, vaikka\npuutteesen kuolisin, Dan'l Peggotty mutta minä tahdon seurata teitä ja\nEm'lyä, jos vaan sallitte, mailman ääriin asti! Minä tiedän, kuinka\nlaita on; minä tiedän, että arvelette minun olevan yksinäisen ja\nhyljätyn, mutta, rakas Dan'l, niin ei ole enää! Minä en ole istunut\ntäällä niin kauan vartioimassa ja ajattelemassa teidän koetuksianne,\nilman että siitä on ollut mitään hyvää minulle. Mas'r Davy, puhutelkaat\nhäntä minun puolestani! Minä tiedän hänen tapansa ja Em'lyn, ja minä\ntiedän heidän surunsa ja voisin toisinaan olla lohdutukseksi heille ja\ntehdä työtä heidän kaikkein eteensä! Dan'l, rakas Dan'l, antakaat minun\nseurata teitä!\"\n\nJa Mrs. Gummidge tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä\nyksinkertaisella hellyydellä ja rakkaudella teeskelemättömässä\nystävyyden ja kiitollisuuden innossa, jota Mr. Peggotty hyvin ansaitsi.\n\nMe nostimme ulos arkun, sammutimme kynttilän, lukitsimme oven\nulkopuolelta, ja tarkasti suljettu, vanha vene jäi meiltä mustaksi\npilkuksi pilviseen yöhön. Kun seuraavana päivänä palasimme Londoniin\npostivaunujen ulkopuolella, olivat Mrs. Gummidge ja hänen korinsa\ntaka-istuimella, ja Mrs. Gummidge oli onnellinen.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nMinä olen läsnä eräässä räjähdyksessä.\n\n\nKun siihen aikaan, jonka Mr. Micawber niin salamyhkäisesti oli\nmäärännyt, oli vaan neljäkolmatta tuntia, neuvottelimme tätini ja minä,\nkuinka menettelisimme; sillä tätini oli kovin vastahakoinen jättämään\nDoraa. Voi! kuinka helposti minä Doran nyt kannoin portaita ylös ja\nalas!\n\nVaikka Mr. Micawber oli tahtonut, että tätini olisi läsnä, teki meidän\nmieli sovittaa niin, että tätini jäisi kotiin ja edustettaisiin Mr.\nDick'in ja minun kauttani. Lyhyeltä, me olimme päättäneet asettaa asian\nnäin, kun Dora taas saatti meidät horjumaan päätöksessämme, vakuuttaen,\nettei hän koskaan antaisi anteeksi itsellensä eikä häijylle pojallensa,\njos tätini jostakin syystä pysyisi kotona.\n\n\"Minä en aio puhua teidän kanssanne\", sanoi Dora, pudistaen\nkiharoitansa tätiäni kohden. \"Minä aion olla ikävä. Minä panen Jip'in\nkoko päiväksi haukkumaan teitä. Minä olen varma, että todella olette\näreä, vanha olento, jollette lähde!\"\n\n\"No mutta, Kukka!\" nauroi tätini. \"Tiedäthän, ettet voi tulla toimeen\nilman minua!\"\n\n\"Voin kyllä\", vastasi Dora. \"Teistä ei ole minulla mitään hyötyä. Te\nette koskaan päiväkausia juokse portaita ylös ja alas minun tähteni. Te\nette koskaan istu ja kerro minulle Doady'sta, kuinka hänen kenkänsä\nolivat kuluneet ja hän oli kokonaan pölyssä -- oi, mikä pikkuinen\ntoveri raukka! Te ette koskaan tee mitään, huvittaaksenne minua,\nteettekö, rakas täti?\" Dora suuteli kiireesti tätiäni ja sanoi: \"kyllä\nte teette! Minä lasken vaan leikkiä!\" -- ettei tätini luulisi, että hän\ntodella tarkoitti, mitä hän sanoi.\n\n\"Mutta, täti\", lausui Dora hyväileväisesti, \"kuulkaat nyt. Teidän\ntäytyy lähteä. Minä aion kiusata teitä, siksi kuin annatte minun\ntahtoni tapahtua tässä asiassa. Minä aion toimittaa _semmoisen_ elämän\nhäijylle pojalleni, jollei hän saata teitä lähtemään. Minä teen itseni\n_niin_ ikäväksi -- ja niin tekee Jip myöskin! Te suotte vielä, että\nolisitte hyvällä lähteneet jo aikoja sitten, jollette nyt mene. Paitsi\nsitä\", arveli Dora, heittäen hiuksensa taaksepäin ja kummastuneena\nkatsellen tätiäni ja minua, \"miks'ette molemmat lähtisi? Enhän minä ole\nniin kovasti kipeä. Olenko?\"\n\n\"No, mikä kysymys!\" lausui tätini.\n\n\"Mikä mielijohde!\" sanoin minä.\n\n\"Niin! minä tiedän, että olen typerä pieni olento!\" lausui Dora,\npitkäänsä katsellen meitä vuorottain ja sitten tarjoten sieviä\nhuuliansa suudeltavaksi, kun hän makasi sohvallansa. \"Hyvä, teidän\ntäytyy siis molempien lähteä taikka minä en usko teitä; ja sitten minä\nrupeen itkemään!\"\n\nMinä näin tätini kasvoista, että hän nyt alkoi taipua, ja Dora\nkirkastui jälleen, kun hänkin näki sen.\n\n\"Kun tulette takaisin, on teillä niin paljon kerrottavaa minulle, että\nmenee ainakin viikko, ennenkuin ymmärrän kaikki!\" sanoi Dora. \"Sillä\n_minä_ tiedän, etten hevin ymmärrä, jos se on joku kauppa-asia. Ja se\non varmaan joku kauppa-asia! Jos siinä lisäksi on jotakin yhteen\nlaskettavaa, en tiedä, kuinka siitä suoriun; ja silloin häijy poikani\nnäyttää _niin_ onnettomalta koko ajan. Kas niin! Nyt lähdette, ettekö\nlähde? Te olette vaan poissa yhden yön, ja Jip pitää huolta minusta,\nniin kauan kuin te olette poissa. Doady kantaa minut portaita ylös,\nennenkuin lähdette, enkä minä tule alas jälleen, ennenkuin palaatte; ja\nte saatte viedä Agnesille kauhean nuhdekirjeen minulta, koska hän ei\nkertaakaan ole käynyt meitä katsomassa!\"\n\nMe päätimme ilman pidempää keskustelua, että molemmat lähtisimme ja\nettä Dora oli pikkuinen petturi, joka oli olevinansa kipeä, koska hän\ntahtoi, että häntä hemmoteltaisiin. Hän oli kovasti mielissänsä ja\nhyvin iloinen; ja me neljä, se on: tätini, Mr. Dick, Traddles ja minä,\nlähdimme samana iltana Dover'in vaunuilla Canterbury'yn.\n\nSiinä hotellissa, jossa Mr. Micawber oli pyytänyt meitä odottamaan\nhäntä ja johon jonkunlaisella vaivalla pääsimme yö-sydännä, annettiin\nminulle kirje, joka sisälsi, että hän ilmestyisi aamulla juuri kello\npuolivälissä kymmenen. Jonka jälkeen me, matkasta ryytyneinä tähän\nkolkkoon aikaan vuorokaudesta, menimme erinäisiin makuuhuoneisimme\nkapeita käytäviä myöden, jotka haisivat, niinkuin niitä olisi\nvuosisadat kastettu johonkin lihaliemen ja hevostallin liuvokseen.\n\nVarhain aamulla astuskelin noilla rakkailla, vanhoilla, hiljaisilla\nkaduilla ja painuin taas noitten arvoisien portinkäytävien ja kirkkojen\nvarjoihin. Peltovarekset liitelivät tuomiokirkon tornien ympäri, ja\ntornit itse, jotka penikulman määrät katselivat tätä uhkeata,\nyhdenmuotoista maisemaa ja sen hupaisia virtoja, kohosivat kirkkaasen\naamuilmaan, niinkuin ei olisi löytynyt mitään semmoista asiaa, kuin\nmuutosta mailmassa. Kuitenkin kellot soidessaan surullisesti puhuivat\nminulle muutoksista joka paikassa; puhuivat minulle omasta ijästäni ja\nsievän Dorani nuoruudesta; ja noista monesta iki nuorista, jotka olivat\neläneet ja rakastaneet ja kuolleet, sillä aikaa kuin kellojen kaikku\noli humistuttanut Mustan Prinssin ruosteisia haarniskoita, jotka\nriippuivat sisäpuolella, ja tomu-hiukkoina ajan syvyyden ylitse\nkadonnut ilmaan, niinkuin pyöröt katoavat veden pinnalla.\n\nMinä katselin tuota vanhaa asuntoa kadun kulmasta, mutta en mennyt\nlikemmäksi sitä, etten, jos minut huomattaisiin, tietämättä tekisi\nmitään vahinkoa sille asialle, jota olin tullut auttamaan. Aikainen\naurinko kohtasi syrjältä sen päätyjä ja ristikko-akkunoita, kullaten\nniitä; ja muutamat säteet sen vanhasta rauhasta näyttivät tapaavan\nsydäntäni.\n\nMinä astuskelin parin tunnin ajan ulkopuolella kaupunkia ja palasin\nsitten pääkatua myöden, joka tällä välin oli pudistanut pois viime yön\nunensa. Niitten joukossa, jotka häärivät puodeissaan, näin entisen\nvihamieheni, teurastajan, joka nyt oli edistynyt siinä määrässä, että\nhänellä oli kaulus-saappaat, pieni lapsi ja omantakeinen asialiike. Hän\nhointeli lastansa ja näytti olevan hyvänsävyinen jäsen yhteiskunnassa.\n\nMe kävimme kaikki kovin levottomiksi ja maltittomiksi, kun istuimme\naamiaista syömään. Mitä lähemmäksi kello tuli puoli kymmentä, sitä\ntuskallisemmaksi muuttui odottamisemme. Viimein me emme enää koettaneet\nsalata, ettemme huolineet aterioimisesta, joka meille muille, paitsi\nMr. Dick'ille, oli alusta aikain ollut pelkkä muodon asia, vaan tätini\nkäveli edestakaisin huoneessa, Traddles istui sohvalla ja oli\nlukevinansa sanomalehteä, silmät katossa, ja minä katsoin ulos\nakkunasta, että saisin niin pian kuin mahdollista ilmoittaa Mr.\nMicawber'in tulon. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa, sillä\nensimäisellä puolen tunnin lyömällä ilmestyi hän kadulla.\n\n\"Tuossa hän tulee\", sanoin minä, \"eikä lakimiehenpuvussaan!\"\n\nTätini sitoi kiinni hattunsa nauhat (hän oli tullut alas aamiaista\nsyömään, hattu päässä) ja pani shaalinsa yllensä, ikäänkuin hän olisi\nollut valmis mihin uskaliaasen ja ankaraan toimeen hyvänsä. Traddles\npani takkinsa nappiin jyrkällä katsannolla. Mr. Dick, joka hämmentyi\nnäistä pelottavista hankkeista, mutta katsoi tarpeelliseksi jälitellä\nniitä, veti molemmin käsin hattunsa niin lujaan korviensa yli, kuin\nsuinkin mahdollista, mutta otti kohta taas pois sen Mr. Micawber'ia\ntervehtiäksensä.\n\n\"Gentlemanit ja Madam\", lausui Mr. Micawber, \"hyvää huomenta! Rakas\nSir\", Mr. Dick'ille, joka rajusti pudisti hänen kättänsä, \"te olette\nerinomaisen hyvä\".\n\n\"Oletteko syöneet aamiaista?\" kysyi Mr. Dick. \"Suvaitsetteko yhtä\nkotlettia?\"\n\n\"Ei, vaikka saisin koko mailman, hyvä Sir!\" huudahti Mr. Micawber,\npysäyttäen häntä hänen matkallansa kellon luo; \"ruokahalu ja minä\nolemme, Mr. Dixon, kauan aikaa olleet vieraat toisillemme\".\n\nMr. Dixon oli niin hyvillään uudesta nimestänsä ja näytti ajattelevan,\nettä Mr. Micawber oli niin erittäin kohtelias, kun hän antoi hänelle\ntämän nimen, että hän taas pudisti tämän kättä ja nauroi jotenkin\nlapsellisesti.\n\n\"Dick!\" sanoi tätini, \"pitäkäät vaaria itsestänne!\"\n\nMr. Dick maltti mielensä punehtuen.\n\n\"Nyt, Sir\", lausui tätini Mr. Micawber'ille, hansikkaitaan käteensä\nvetäen, \"olemme valmiit Vesuviuksen vuorta tai mitä varten hyvänsä,\nheti kuin vaan _te_ suvaitsette\".\n\n\"Madam\", vastasi Mr. Micawber, \"minä toivon, että ennen pitkää saatte\nnähdä vuoren puhkeavan. Mr. Traddles, minulla on, luullakseni, teidän\nlupanne tässä mainita, että olemme neuvotelleet keskenämme?\"\n\n\"Niin on todella laita, Copperfield\", vastasi Traddles, jota minä\nsuurella kummastuksella katselin. \"Mr. Micawber on keskustellut minun\nkanssani siitä, mitä hän aikoo tehdä, ja minä olen kehoittanut häntä\nparhaan ymmärrykseni mukaan\".\n\n\"Jollen pety, Mr. Traddles\", jatkoi Mr. Micawber, \"on se, jota aion\ntehdä, tärkeä ilmi-saanti\".\n\n\"Kovasti tärkeä\", lausui Traddles.\n\n\"Kenties asiain näin ollen, Madam ja gentlemanit\", arveli Mr. Micawber,\n\"olette suosiolliset ja hetkeksi taivutte erään semmoisen\njohdatettaviksi, joka tosin ei ansaitse tulla katsotuksi miksikään\nmuuksi, kuin haaksi-hylyksi inhimillisen luonnon rannalla, mutta\nkuitenkin yhä on teidän kanssa-ihmisenne, vaikka omat erehdykset ja\nyhtyneitten asianhaarain kokoontunut voima ovat pusertaneet hänet ulos\nalkuperäisestä muodosta\".\n\n\"Me luotamme täydellisesti teihin, Mr. Micawber\", sanoin minä, \"ja\nteemme, mitä tahdotte\".\n\n\"Mr. Copperfield\", vastasi Mr. Micawber, \"teidän luottamuksenne ei ole\nnykyisessä tilaisuudessa väärin sijoitettu. Minä pyydän, että minun\nsallitaan lähteä pois viideksi minutiksi kellon mukaan ja sitten\nvastaanottaa tämä seura, joka kysyy Miss Wickfield'iä Wickfleld ja\nHeep'in byroossa, jossa minä olen palkkalaisena\".\n\nTätini ja minä katsoimme Traddles'iin, joka nyykäytti suostumustansa.\n\n\"Tällä hetkellä minulla ei ole mitään muuta sanottavaa\", muistutti Mr.\nMicawber.\n\nJonka jälkeen hän suureksi kummastuksekseni sulki meidät kaikki\navaraan kumarrukseen ja katosi, samalla kuin hänen käytöksensä oli\nerittäin vakava ja hänen kasvonsa erittäin vaaleat.\n\nTraddles hymyili vaan ja pudisti päätänsä (hänen hiuksensa seisoivat\npystyssä sen laella), kun katselin häntä, saadakseni jonkunlaista\nselitystä; jonka vuoksi minä otin esiin kelloni ja viimeiseksi\napukeinoksi luin noita viittä minutia. Tätini teki samoin, oma kello\nkädessään. Kun mainittu aika oli kulunut, tarjosi Traddles hänelle\nkäsivarttansa, ja me kävimme kaikki yhdessä vanhaan asuntoon, sanaakaan\nmatkalla puhumatta.\n\nMe tapasimme Mr. Micawber'in hänen pulpettinsa vieressä torni-byroossa\nensi kerroksessa. Hän joko kirjoitti taikka oli kirjoittavinansa\nnopeasti. Iso byroo-linjaali oli pistetty hänen liivinsä alle, mutta\nniin huonosti kätketty, että jalan verta taikka enemmän tästä\nkapineesta pyrki esiin hänen povestaan, niinkuin uudenlaatuinen paidan\nröyhelö.\n\nKoska mielestäni näytti siltä, kuin olisi odotettu, että minä puhuisin,\nsanoin ääneen:\n\n\"Kuinka voitte, Mr. Micawber?\"\n\n\"Mr. Copperfield\", lausui Mr. Micawber vakaasti, \"minä toivon, että\njaksatte hyvin\".\n\n\"Onko Miss Wickfield kotona?\" kysyin minä.\n\n\"Mr. Wickfield sairastaa luuvaloa ja makaa vuoteen omana, Sir\", vastasi\nhän; \"mutta Miss Wickfield käy epäilemättä iloiseksi, kun hän saa nähdä\nvanhoja ystäviä. Tahdotteko astua sisään, Sir?\"\n\nHän meni meidän edellämme vierashuoneesen -- ensimäinen huone, johon\nminä tässä talossa olin astunut -- avasi Mr. Wickfield'in entisen\nbyroon oven ja sanoi sointuvalla äänellä:\n\n\"Miss Trotwood, Mr. David Copperfield, Mr. Thomas Traddles ja Mr.\nDixon!\"\n\nMinä en ollut nähnyt Uriah Heep'iä siitä lähtien, kuin löin häntä.\nMeidän tulomme kummastutti häntä ilmeisesti, eikä vähemmän,\nluullakseni, sen vuoksi, että se kummastutti meitä itseä. Hän ei\nvetänyt kulmakarvojansa kokoon, sillä hänellä ei ollut mitään\nsemmoisia, ainakaan mainittavia; mutta hän rypisti otsaansa siinä\nmäärässä, että hän melkein kätki vähäiset silmänsä, samalla kuin se\nhätäisyys, jolla hän nosti rystöisen kätensä leualleen, osoitti\njonkunlaista tuskaa taikka hämmästystä. Tätä kesti vaan niin kauan kuin\nastuimme hänen huoneesensa ja minä katsahdin häneen tätini olkapään\ntakaa. Silmänräpäys jälestäpäin oli hän yhtä imarteleva ja nöyrä, kuin\nkoskaan.\n\n\"Hyvä, todella\", lausui hän. \"Tämä on odottamaton ilo! Kun saa,\nniinkuin minun sopii sanoa, yhtä haavaa nähdä kaikki ystävänsä Saint\nPaul'in seuduilta, on se odottamaton juhla! Mr. Copperfield, minä\ntoivon, että olette terve ja jos saan nöyrästi lausua niin --\nystävällinen niitä kohtaan, jotka kaikissa tapauksissa aina ovat teidän\nystävänne. Mrs. Copperfield, Sir, on paranemaan päin, toivon. Me olemme\nviime aikoina käyneet aivan levottomiksi niitten ikävien tietojen\nvuoksi, joita olemme saaneet hänen tilastaan, vakuutan teille\".\n\nMinua hävetti antaa hänen tarttua käteeni, mutta en tietänyt vielä,\nkuinka muutoin menetellä.\n\n\"Asiat ovat muuttuneet täällä byroossa, Miss Trotwood, siitä kuin minä\nolin halpa konttoristi ja pidin kiinni teidän pony-hevosestanne, eikö\nole?\" kysyi Uriah kivulloisimmalla hymyllänsä. \"Mutta _minä_ en ole\nmuuttunut, Miss Trotwood\".\n\n\"Hyvä, Sir\", vastasi tätini, \"totta puhuen luulen, että olette hyvin\nuskollinen nuoruutenne lupauksille, jos se jollakin tapaa tyydyttää\nteitä\".\n\n\"Kiitoksia, Miss Trotwood, hyvästä ajatuksestanne\", lausui Uriah,\nluikerruttaen ruumistaan inhottavalla tavallansa. \"Micawber,\ntoimittakaat Miss Agnesille tieto vieraista -- ja äidille. Äitini\nihastuu varmaan, kun hän saa nähdä täällä olevan seuran!\" lausui Uriah,\nasettaen esiin tuoleja.\n\n\"Ette suinkaan ole missään työssä, Mr. Heep?\" lausui Traddles, jonka\nsilmän tuo viekas, punainen silmä satunnaisesti kohtasi, kun se yhtä\nhaavaa tutki ja kartti meitä.\n\n\"Ei, Mr. Traddles\", vastasi Uriah, jälleen istuen virkatuolillensa ja\npusertaen laihoja käsiänsä, joitten kämmenet hän oli asettanut\nvastatusten laihojen polviensa väliin. \"Ei niin paljon, kuin soisin.\nMutta lakimiehiä, hai-kaloja ja imi-matoja ei ole helppo kyllästyttää,\nniinkuin tiedätte! Ei niin, ettei minulla itsellä ja Micawber'illa\nylimalkain olisi ollut kylläksi tekemistä, koska Mr. Wickfield tuskin\nollenkaan pystyy työhön, Sir. Mutta minun on yhtä suuri ilo kuin\nvelvollisuus työskennellä _hänen_ puolestaan. Te ette ole, luullakseni,\ntutustuneet Mr. Wickfield'in kanssa, Mr. Traddles? Tietääkseni minun on\nitse ollut ainoastaan kerta kunnia nähdä teitä?\"\n\n\"En, minä en ole tutustunut Mr. Wickfield'in kanssa\", vastasi Traddles;\n\"muutoin olisin ehkä jo kauan aikaa sitten käynyt teidän luonanne, Mr.\nHeep\".\n\nTämän vastauksen äänessä oli jotakin, joka sai Uriah'n jälleen\ntarkastamaan puhujaa kovin paha-enteisellä ja epäilevällä katsannolla.\nMutta kun hän näki vaan Traddles'in ja hänen hyvänluontoiset kasvonsa,\nhänen yksinkertaisen käytöksensä ja pysty-tukkansa, karkoitti hän tämän\nkatsannon ja vastasi rytkyttäen koko ruumistansa, mutta erittäin\nkurkkuansa:\n\n\"Minä olen pahoillani siitä, Mr. Traddles. Te olisitte ihmetelleet\nhäntä yhtä paljon, kuin me kaikki. Hänen vähäiset vikansa olisivat vaan\ntehneet hänet rakkaammaksi teille. Mutta jos tahdotte kuulla\nasiakumppanini ylistystä, pyydän teitä kääntymään Copperfield'in\npuoleen. Tämä perhe on semmoinen aine, jossa hän on hyvin taitava,\njollette vielä ole kuulleet häntä\".\n\nAgnes'in tulo esti minua tätä kohteliaisuutta torjumasta (jos missään\ntapauksessa olisin torjunutkaan sitä). Mr. Micawber talutti hänet\nsisään. Hän ei ollut mielestäni juuri niin levollinen, kuin\ntavallisesti, ja oli ilmeisesti kärsinyt tuskaa ja vaivaa. Mutta hänen\nvakava sydämellisyytensä ja hänen tyven kauneutensa loistivat sitä\nlempeämmällä loistolla.\n\nMinä näin Uriah'n tarkastelevan Agnesia, sillä välin kuin tämä tervehti\nmeitä, ja Uriah johdatti mieleeni rumaa ja kapinallista paholaista,\njoka vartioitsi enkeliä. Tällä aikaa vaihtoivat Mr. Micawber ja\nTraddles keskenään jotakin merkkiä; ja kenenkään huomaamatta, paitsi\nminun, lähti Traddles ulos.\n\n\"Teidän ei tarvitse jäädä tänne, Micawber\", sanoi Uriah.\n\nKäsi kiinni poveen pistetyssä linjaalissa seisoi Mr. Micawber suorana\noven edessä, aivan selvästi katsellen jotakin kanssa-ihmistänsä, ja\ntämä kanssa-ihminen oli hänen isäntänsä.\n\n\"Mitä odotatte?\" kysyi Uriah. \"Micawber! Ettekö kuulleet, kun sanoin,\nettei teidän tarvinnut jäädä tänne?\"\n\n\"Kyllä!\" vastasi Mr. Micawber liikahtamatta.\n\n\"Miksi siis odotatte?\" arveli Uriah.\n\n\"Sentähden, että minä -- lyhyeltä, tahdon\", vastasi Mr. Micawber\nyhdellä vanhalla puuskauksellaan.\n\nUriah'n muoto muuttui, ja kivulloinen vaaleus, josta hänen ihonsa puna\nheikosti pisti esiin, levisi hänen poskillensa. Hän katseli tarkasti\nMr. Micawber'ia, samalla kuin koko hänen kasvonsa hengittivät lyhyesti\nja nopeasti jokaisen juonteen kautta.\n\n\"Te olette irstainen toveri, niinkuin koko mailma tietää\", lausui hän\nja koetti hymyillä, \"ja minä pelkään, että minun on täytymys antaa\nteille ero. Menkäät tiehenne! Minä puhun pian teidän kanssanne\".\n\n\"Jos löytyy ketään konnaa tässä mailmassa\", lausui Mr. Micawber\nuudella, äkillisellä, mitä ankarimmalla puuskauksella, \"jonka kanssa\nminä jo olen puhunut liian paljon, on tämän konnan nimi -- _Heep_!\"\n\nUriah astahti taaksepäin, niinkuin häntä olisi lyöty taikka pistetty.\nKatsoen pitkäänsä ympäri meidän puoleemme synkimmällä ja häijyimmällä\nkatsannolla, mihin hänen kasvonsa pystyivät, sanoi hän hiljennetyllä\näänellä:\n\n\"Vai niin! Tämä on siis salaliitto! Te olette kokoontuneet tänne\nyhteisen suostumuksen johdosta! Te puhallatte yhteen hiileen\nkonttoristini kanssa, eikö niin, Copperfield! Mutta varokaat. Siitä\nette mitään hyödy. Me ymmärrämme toinen toisemme, te ja minä.\nMeillä ei ole mitään ystävyyttä keskenämme. Te olette aina olleet\npöyhkeä-vatsainen penikka siitä asti, kuin tänne tulitte; ja te\nkadehditte minua siitä, että olen päässyt eteenpäin, kuinka? Mutta pois\nkaikki sala-vehkeenne minua vastaan; minä aion myöskin puolestani\nvehkeillä! Suorikaat tiehenne, Micawber. Minä puhun pian teidän\nkanssanne\".\n\n\"Mr. Micawber\", lausuin minä, \"tässä miehessä on tapahtunut äkillinen\nmuutos muissakin kohdin, kuin siinä erinomaisessa, että hän kerran\npuhuu totuutta, ja tästä tulen siihen vakuutukseen, että hän on pulaan\nsaatettu. Menetelkäät hänen suhteensa, niinkuin hän ansaitsee!\"\n\n\"Te olette uhkeata väkeä\", sanoi Uriah samalla hiljennetyllä äänellä ja\npyyhki pitkällä, laihalla kädellänsä pois sitä tahmaista hikeä, joka\npuhkesi hänen otsastansa, \"kun lahjoitatte konttoristini, joka on\nyhteiskunnan viimeistä rojua -- niinkuin itse olitte, Copperfield,\nkuten tiedätte, ennenkuin joku armahti teitä -- että hän häväisisi\nminua valheillansa! Miss Trotwood, teidän olisi paras tehdä loput\ntästä, sillä muutoin minä teen lopun teidän aviopuolestanne pikemmin,\nkuin ehkä suotavaksi katsotte. Minä en ole turhan vuoksi ammattini\nkannalta ottanut selkoa teidän elämänne vaiheista, vanha lady! Miss\nWickfield, jos rakastatte isäänne, olisi parempi teille, jollette yhdy\ntuohon joukkoon. Minä saatan hänet perikatoon, jos yhdytte. Noh,\ntulkaat tänne! Minä olen saanut muutamat heistä äkeeni alle. Ajatelkaat\nkahdesti, ennenkuin se menee teidän ylitsenne. Ajatelkaat kahdesti, te,\nMicawber, jollette tahdo tulla muserretuksi. Minä neuvon teitä\nlähtemään tiehenne, te narri! ja tulemaan puheilleni, niin kauan kuin\nteillä vielä on aikaa peräytyä. Missä äiti on!\" sanoi hän, yht'äkkiä\nnäyttäen levottomuudella huomaavan, että Traddles oli poissa, ja\nnykäisten kellon nuoraa. \"Menettelettepä siivosti toisen omassa\nhuoneessa!\"\n\n\"Mrs. Heep on täällä, Sir\", vastasi Traddles, palaten arvokkaan pojan\narvokkaan äidin kanssa. \"Minä olen uskaltanut esitellä itseni hänelle\".\n\n\"Kuka te olette, että esittelette itsenne?\" vastasi Uriah. \"Ja mitä te\ntäältä tahdotte?\"\n\n\"Minä olen Mr. Wickfield'in asiamies ja ystävä, Sir\", lausui Traddles\ntyvenellä, asiamiehen kaltaisella tavalla. \"Ja minun on plakkarissani\nvaltuuskirja häneltä, että saan kaikissa edustaa häntä\".\n\n\"Se vanha aasi on juonut itsensä höperöksi\", sanoi Uriah, käyden vielä\nrumemmaksi, kuin ennen. \"Ja valtuuskirja on petollisesti houkuteltu\nhäneltä!\"\n\n\"Jotakin on petollisesti houkuteltu häneltä, sen tiedän minä\", vastasi\nTraddles levollisesti; \"ja sen tiedätte tekin, Mr. Heep. Me lykkäämme\ntämän kysymyksen Mr. Micawber'in päätettäväksi\".\n\n\"Ury --!\" aloitti Mrs. Heep tuskastuneella liikenteellä.\n\n\"Olkaat vaiti, äiti\", vastasi hän; \"mitä vähemmin puhuttu, sitä\npikemmin korjattu\".\n\n\"Mutta Ury'ni --\".\n\n\"Tahdotteko olla vaiti, äiti, ja jättää asian minulle?\"\n\nVaikka kauan olin tietänyt, että Uriah'n nöyryys oli teeskennelty ja\nkaikki hänen koristelemisensa konnamaiset ja tyhjäntäpöiset, ei\nminulla kuitenkaan ollut ollut mitään oikeata käsitystä hänen\nulkokultaisuutensa määrästä, ennenkuin nyt näin hänen valhenaamansa\nriisutuksi. Se pikaisuus, jolla hän heitti sen, kun hän huomasi, ettei\nse hyödyttänyt häntä; se pahansuonti, röyhkeys ja viha, jota hän\nosoitti; se pilkallinen ilo, jolla hän tälläkin hetkellä riemuitsi\nsiitä pahasta, jota hän oli tehnyt -- samalla kuin hän myös koko tämän\najan oli epätoivossa ja ymmällään, kuinka saada meistä voittoa --\nhämmästyttivät, vaikka ne täydellisesti sopivat yhteen sen kokemuksen\nkanssa, joka minulla oli hänestä, ensiksi minuakin, joka olin tuntenut\nhänet niin kauvan ja niin sydämestäni inhonnut häntä.\n\nMinä en sano mitään siitä katseesta, jonka hän loi minuun, kun hän\nseisoi ja tarkasteli meitä järjestänsä; sillä minä olin aina\nymmärtänyt, että hän vihasi minua, ja minä muistin käteni merkit hänen\nposkessaan. Mutta kun hän käänsi silmänsä Agnesiin, ja minä näin sen\nvimman, jolla hän tunsi valtansa tämän suhteen luiskahtavan käsistään,\nja millä tavalla ne ilettävät intohimot, jotka olivat saattaneet hänet\ntavottamaan semmoista, jonka hyviä avuja hän ei koskaan voinut ymmärtää\neikä arvossa pitää, ilmestyivät pettyneissä toiveissaan, säpsähdin\nyksin sitä ajatustakin, että Agnes oli elänyt tunninkaan semmoisen\nmiehen näkyvissä.\n\nHetken hierottuaan kasvojensa alipuolta ja katseltuaan meitä noilla\npahoilla silmillänsä rystöisten sormiensa ylitse, puhutteli hän kerran\nvielä minua, puoleksi vaikeroiden ja puoleksi soimaten.\n\n\"Vai katsotte te, Copperfield, joka ylpeilette niin paljon kunniastanne\nja kaikista tuommoisista, oikeaksi hiiviskellä huoneeni ympäri ja\nkuunnella konttoristini kanssa? Jos se olisin ollut _minä_, en olisi\nkummastellut, sillä minä en kehu itseäni miksikään gentlemaniksi\n(vaikken koskaan ole kuljeksinut pitkin katuja, niinkuin te Mr.\nMicawber'in kertomuksen mukaan), mutta kun se olette _te!_ -- Ettekä\npelkää tätä tekemistä? Te ette ollenkaan ajattele, mitä minä\nkorvaukseksi teen, taikka että itse joudutte ahdinkoon salaliitosta ja\nsemmoisesta? Hyvä. Saadaan nähdä! Mr. Mikä-teidän-nimenne-lieneekään,\nte aiotte lykätä jonkun kysymyksen Mr. Micawber'in päätettäväksi.\nTuossa on arviotuomarinne. Miks'ette pane häntä puhumaan? Hän on\noppinut läksynsä, näen minä\".\n\nKun Mr. Heep näki, etteivät hänen sanansa ensinkään vaikuttaneet minuun\neikä keneenkään meistä, istui hän pöytänsä reunalle, kädet plakkarissa\nja toinen vääristä jaloistaan kierrettynä toisen ympäri, ynseästi\nodottaen, mitä tulossa oli.\n\nMr. Micawber, jonka kiivautta olin tähän asti suurimmalla vaikeudella\npidättänyt ja joka oli ehtimiseen laskenut suustaan _kon_-nan\nensimäisen tavun toiseen tavuun ehtimättä, puuskahti nyt esiin, veti\nlinjaalin povestaan (nähtävästi puollustus-aseeksi) ja otti taskustaan\npropatria-paperin dokumentin, joka oli taitettu kokoon suuren kirjan\nmuotoon. Hän avasi tämän paketin vanhalla komeudellansa, katseli\nsisällystä, niinkuin hän olisi taiteelliselta kannalta ihmetellyt\nlausetapaa, ja alkoi lukea, niinkuin seuraa:\n\n\"'Hyvä Miss Trotwood, hyvät gentlemanit'\".\n\n\"Siunatkoon ja varjelkoon miestä!\" huudahti tätini matalalla äänellä.\n\"Hän kirjoittaisi kirjeitä riisittäin, vaikka henki kaupalla olisi!\"\n\nHäntä kuulematta jatkoi Mr. Micawber:\n\n\"'Kun astun eteenne, paljastaakseni arvattavasti suurinta konnaa, mikä\nmilloinkaan on löytynyt'\", silmiään paperista nostamatta osoitti Mr.\nMicawber linjaalillansa, niinkuin haamun komento-sauvalla, Uriah\nHeep'iä, \"'en pyydä mitään armoa itselleni. Kehdosta asti oltuani\nsemmoisten rahallisten sitoumusten uhrina, joista en voinut vastata,\nolen aina ollut alentavien asianhaarain heittelynä ja leikki-kaluna.\nHäpeä, puute, epätoivo ja mielettömyys ovat yhdessä taikka kukin\nerinänsä olleet seurakumppaneina elämänradallani'\".\n\nSitä ihastusta, jolla Mr. Micawber kuvasi itseänsä näitten kauheitten\nonnettomuuksien saaliiksi, sopi vaan verrata siihen korkeapontisuuteen,\njolla hän luki kirjettänsä, ja siihen kunnian-osoitukseen, jonka hän\nsuoritti tälle päänsä keikahuttamisella joka kerta kuin hän luuli\nosaavasti valinneensa jonkun lauseen.\n\n\"'Karttuneen häpeän, puutteen, epätoivon ja mielettömyyden taakan alla\ntulin tähän konttoriin -- elikkä niinkuin meidän vilkas naapuri,\nGallialainen, sanoisi, byroosen -- sen firman palvelukseen, jota\nnimellisesti Wickfield ja -- _Heep_ johdattavat, mutta jota todella --\n_Heep_ yksin hallitsee. _Heep_ ja ainoastaan _Heep_ on päävipu tässä\nkoneessa. _Heep_ ja ainoastaan _Heep_ on väärentäjä ja pettäjä'\".\n\nEnemmän sinisenä, kuin valkoisena näistä sanoista syöksähti Uriah\nkirjettä kohden, niinkuin repiäksensä sitä kappaleiksi, mutta\nihmeellisellä taidolla taikka onnella osasi Mr. Micawber linjaalillansa\nlyödä häntä lähestyviin rystöihin ja teki hänen oikean kätensä\nhermottomaksi. Se vaipui alas, niinkuin se olisi mennyt poikki\nranteimesta. Kuului semmoinen ääni, kuin olisi puuta lyöty.\n\n\"Piru vieköön teidät!\" huusi Uriah, väänneksien tuskasta ihan uudella\ntavalla. \"Minä aion maksaa teille samalla mitalla takaisin\".\n\n\"Lähestykäät minua vielä, te -- te -- te häpeän _Heep_\", huohotti Mr.\nMicawber, \"ja, jos teidän päänne on niinkuin muitten ihmisten, rusennan\nsen. Tulkaat tänne vaan!\"\n\nMinä luulen, etten ole koskaan nähnyt mitään niin naurettavaa -- jo\nsilloinkin huomasin sen -- kuin Mr. Micawber'in, kun hän linjaaleinensa\nseisoi sapelin-taistelian asemassa ja huusi: \"tulkaat tänne vaan!\"\nsamalla kuin Traddles ja minä sysäsimme häntä nurkkaan, josta hän joka\nkerta, kuin olimme saaneet hänet sinne, lakkaamatta jälleen pyrki\nesiin.\n\nHänen vastustajansa mutisi muutamia sanoja itsekseen, väänteli hetken\naikaa satutettua kättänsä, riisui verkalleen kaulahuivinsa ja sitoi\nsillä kätensä, piti sitä sitten toisessa kädessään ja istui\npöydällensä, katsoen maahan synkistyneellä muodolla.\n\nKun Mr. Micawber oli kylläksi tyyntynyt, jatkoi hän kirjettänsä.\n\n\"'Ne palkalliset edut, joitten vuoksi minä tulin -- _Heep'in_\npalvelukseen'\", hän pysähtyi aina tämän sanan eteen ja lausui sitä\nkummastuttavalla voimalla, \"'eivät olleet määrätyt paitsi mitättömät\nkaksikolmatta shillingiä ja kuusi pennyä viikkoonsa. Loput jätettiin\nriippuvaksi ammatillisten tointeni arvosta elikkä toisin ja selvemmin\nsanoen luontoni huonoudesta, aikomusteni ahneudesta, perheeni\nköyhyydestä ja siitä yleisestä siveellisestä taikka pikemmin\nepäsiveellisestä yhtäläisyydestä, joka oli minulla ja -- _Heep'illä_.\nTarvitseeko minun sanoa, että minun pian oli täytymys pyytää --\n_Heepiltä_ etumaksoja Mrs. Micawber'in ja meidän hävinneen, mutta\nkarttuvan perheemme elatukseksi? Tarvitseeko minun sanoa, että --\n_Heep_ -- oli edeltäpäin arvannut tämän täytymyksen? että näitä\netumaksoja annettiin vekseleitä ja muita samanlaisia sitoumuksia\nvastaan, joista tämän maan lain-säännöissä puhutaan? ja että minä näin\nkietounnuin siihen verkkoon, jonka hän oli kutonut minua varten?'\"\n\nMr. Micawber'in mielihyvä siitä taidosta, jolla hän kirjeen tapaan\nkuvasi tätä onnetonta asiain laitaa, näytti voittavan jokaisen tuskan\ntaikka huolen, jonka tosi-olot olisivat voineet tuottaa hänelle. Hän\nluki eteenpäin:\n\n\"'Silloin se oli, kuin -- _Heep_ -- alkoi suosia minua juuri niin\nsuurella luottamuksella, kuin oli tarpeellista hänen kirotun hankkeensa\ntoimeenpanoksi. Silloin se oli, kuin hän alkoi, jos saan käyttää\nShakespeare'n lausetta, kitua, potea ja hiueta. Minä huomasin, että\napuani lakkaamatta vaadittiin väärennys-asioihin ja erään henkilön\npeijaamiseen, jota nimitän Mr. W:ksi. Tämä Mr. W. eksytettiin,\npidettiin tietämättömyydessä ja petettiin jos jollakin tavalla; vaan\nkuitenkin oli tuo rosvo -- _Heep_ -- koko tämän ajan tunnustavinaan\nrajatonta kiitollisuutta ja ystävyyttä tälle kovaa vääryyttä\nkärsineelle gentlemanille. Tämä oli kyllä paha; mutta, niinkuin tuo\nfilosofinen Tanskalainen [Hamlet] muistuttaa sillä yleisellä\nkäytöllisyydellä, joka on omituinen Elisabetin aikakauden kuuluisalle\nkaunistukselle, _pahempia tulee vielä_!'\"\n\nMr. Micawber oli niin ihastuksissaan siitä, että hän tällä citatilla\nsai lauseensa näin luontevasti päätetyksi, että hän omaksi ja meidän\nnautinnoksemme toisti saman lauseen sillä nimellä, että hän oli\nlukiessaan sekaantunut.\n\n\"'Minun ei ole aikomus'\", jatkoi hän, \"'tässä kirjoituksessa ruveta\nperinjuuriseen luetteloon (vaikka semmoinen on valmiina toisessa\npaikassa) niistä monesta vähemmästä juonesta, joita on harjoitettu Mr.\nW:ksi nimittämääni henkilöä vastaan ja joihin minä äänettömällä\nsuostumuksella olen ottanut osaa. Kun taistelo rinnassani palkan ja\npalkattomuuden, leipurin ja leipurittomuuden, olemisen ja\nolemattomuuden välillä lakkasi, päätin käyttää jokaista tilaisuutta\nsaattaakseni ilmi ja asettaakseni näkyviin ne isommat juonet, joita --\n_Heep_ -- tämän gentlemanin kovaksi vääryydeksi ja vahingoksi oli\nnivonut. Sisällisesti kehoitettuna hiljaiselta varottajalta ja\nulkonaisesti yhtä liikuttavalta ja voimalliselta varottajalta -- jota\nlyhyeltä sanon Miss W:ksi -- rupesin jokseenkin töisevään salaiseen\ntutkimiseen, jota nyt on kestänyt parhaan tietoni, taitoni ja\nvakuutukseni mukaan enemmän kuin kaksitoista kalenteri-kuukautta'\".\n\nHän luki tätä paikkaa, niinkuin se olisi seisonut jossakin parlamentin\npäätöksessä, ja näytti saavan juhlallista virvoitusta sanojen\nsoinnusta.\n\n\"'Kanteeni -- _Heep'iä_ -- vastaan'\", luki hän, katsellen tätä, ja pani\nhätävaraksi linjaalinsa soveliaasen asemaan vasempaan kainaloonsa,\n\"'ovat seuraavat:'\"\n\nMe pidätimme kaikki henkeämme. Varma on, että Uriah teki niin.\n\n\"'Ensiksi'\", lausui Mr. Micawber. \"'Kun Mr. W:in kyky ja muisto\nvirka-asioissa muutamista syistä, joihin minun ei ole tarpeellista eikä\nsoveliasta ryhtyä, kävivät heikoiksi ja himmeiksi, sekoitti ja selkkasi\n-- _Heep_ -- tahallaan kaikki ammatti-toimet. Kun Mr. W. kaikkein\nvähimmin kelpasi työhön, oli -- _Heep_ -- aina käsillä ja kehoitti\nhäntä rupeamaan siihen. Tämmöisissä tiloissa sai hän Mr. W:in\nnimikirjoituksen tärkeihin dokumentteihin, joita hän väitti toisiksi,\nvähäpätöisiksi. Näin viekoiteltuna Mr. W. valtuutti hänet ottamaan ulos\nerityisen talletus-summan, joka nousi kahteentoista tuhanteen kuuteen\nsataan ja neljääntoista puntaan, kahteen shillingiin ja yhdeksään\npennyyn, ja käytti sen valheteltujen kustannusten ja vajausten\nsuorittamiseksi, joista joko oli jo huolta pidetty taikka joita ei\nkoskaan ollut löytynyt. Hän antoi tälle menetykselleen kokonaan\nsemmoisen muodon, kuin se olisi lähtenyt Mr. W:in omista,\nepärehellisistä aikomuksista ja kuin se olisi tapahtunut Mr. W:in\nepärehellisen toimen kautta; ja hän on käyttänyt sitä aina sen jälkeen\nkiduttaaksensa ja pitääksensä toista vallassaan'\".\n\n\"Te saatte näyttää tämän todeksi, te Copperfield!\" sanoi Uriah\nuhkaavalla pään pudistuksella. \"Kaikki aikanansa!\"\n\n\"Kysykäät -- _Heep'iltä_ -- Mr. Traddles, kuka asui hänen huoneessansa\nhänen jälkeensä\", lausui Mr. Micawber, katsahtaen ylös kirjeestänsä;\n\"tehkäät hyvin\".\n\n\"Tuo narri itse -- ja hän asuu siellä nytkin\", vastasi Uriah\nhalveksien.\n\n\"Kysykäät -- _Heep'iltä_ -- pitikö hän koskaan mitään päiväkirjaa\ntuossa huoneessa\", sanoi Mr. Micawber; \"tehkäät hyvin\".\n\nMinä näin Uriah'n laihan käden tahtomatta pysähtyvän hänen poskeansa\nraappimasta.\n\n\"Taikka kysykäät häneltä\", lausui Mr. Micawber, \"polttiko hän koskaan\nmitään päiväkirjaa. Jos hän sanoo polttaneensa ja kysyy teiltä, missä\ntuhka on, käskekäät hänen kääntyä Wilkins Micawber'in puoleen ja hän\nsaa kuulla jotakin, joka ei ollenkaan ole hänelle eduksi!\"\n\nSe voitonriemuinen komeus, jolla Mr. Micawber laski nämät sanat,\nhuolestutti suuresti Uriah'n äitiä, joka kovasti pelästyneenä huusi:\n\n\"Ury, Ury! Ole nöyrä ja sovi pois, rakas poikani!\"\n\n\"Äiti!\" vastasi hän, \"tahdotteko olla vaiti? Te olette säikähtyneet\nettekä tiedä, mitä sanotte taikka tarkoitatte. Nöyrä!\" toisti hän,\nmuristen katsellen minua; \"nöyränäkin olen kauan aikaa nöyryyttänyt\nmuutamia heistä!\"\n\nGentilisti sovittaen leukaansa paidankaulukseensa, jatkoi Mr. Micawber\nnyt lukemistansa.\n\n\"'Toiseksi. On -- _Heep_ useissa tiloissa, parhaan tietoni, taitoni ja\nvakuutukseni mukaan'\" --.\n\n\"Mutta _tämä_ ei kelpaa\", mutisi Uriah tointuneena. \"Äiti, te olette\nvaiti\".\n\n\"Me koetamme ennen pitkää hankkia teille jotakin, joka kelpaa, kelpaa\ntäydellisesti, Sir\", vastasi Mr. Micawber.\n\n\"'Toiseksi. On -- _Heep_ -- useissa tiloissa parhaan tietoni, taitoni\nja vakuutukseni mukaan säännöllisesti useissa laskuissa, kirjoissa ja\ndokumenteissä vääristänyt Mr. W:in nimen; ja on selvästi tehnyt niin\neräässä tapauksessa, jonka minä voin näyttää todeksi. Asian laita on\ntämä tämmöinen:'\"\n\nMr. Micawber ihasteli taas tätä muodon-mukaista sanojen kasaamista,\njoka tosin tuntui hyvin naurettavalta hänessä, mutta ei suinkaan,\ntäytyy minun myöntää, ole hänelle yksistään omituinen. Minä olen\neläissäni huomannut sen monessa ihmisessä. Minusta näyttää, kuin se\nolisi yleinen sääntö. Esimerkiksi, kun todistaja vannoo laissa määrätyn\nvalan, näyttää hän suuresti iloitsevan, kun häntä kohtaa pitkä jono\ntukevia sanoja, jotka ilmoittavat samaa asiaa; niinkuin, että he\ninhoovat, kammovat, kieltävät taikka niin edespäin; ja vanhat\nkirkonpannat laitettiin maukkaiksi saman perus-aatteen mukaan. Me\npuhumme sanojen hirmuvallasta, mutta tahdomme myöskin harjoittaa\nhirmu-valtaa niitten suhteen; me suomme mielellään, että meillä on iso\nliika vara sanoja tarjona suurissa tiloissa; me luulemme, että se\nnäyttää arvokkaalta ja soi hyvältä. Niinkuin emme erittäin huoli\nlivreaimme merkityksestä juhlatiloissa, jahka ne vaan ovat kylläksi\nkauniit ja lukuisat, niin on myöskin sanojemme tarkoitus taikka\ntarpeellisuus vähäpätöinen asia, jahka niitä vaan ilmestyy komea rivi.\nJa niinkuin yksityiset joutuvat pulaan, kun liiaksi komeilevat\nlivreoillansa, taikka niinkuin orjat, kun ne ovat liian lukuisat,\nnousevat kapinaan herrojansa vastaan, niin luulen voivani mainita erään\nkansakunnan, joka on joutunut moneen suureen vastukseen ja joutuu\nvarmaan vielä suurempiin sen vuoksi, että se pitää liian suurta sanojen\nsaattoa.\n\nMr. Micawber luki eteenpäin, melkein maiskuttaen huuliansa:\n\n\"'Asian laita on nimittäin tämä tämmöinen. Koska Mr. W. oli heikko ja\nmahdollisuuden piirissä oli, että hänen kuolemansa johdosta\ntulisi ilmi muutamia seikkoja ja, niinkuin minä, Wilkins Micawber,\nallekirjoittanut, otaksun, se valta kukistuisi, joka -- _Heep'illä_ --\noli W:n perheen suhteen, jollei voisi salaisesti taivuttaa hänen\ntytärtänsä lapsellisesta rakkaudesta suostumaan siihen, ettei mihinkään\ntutkintoon firman asioista koskaan ruvettaisi, katsoi sanottu -- _Heep_\n-- hyödylliseksi pitää varalla velkaseteliä, jonka Mr. W. muka oli\nantanut hänelle ennen mainituista kahdestatoistatuhannesta kuudesta\nsadasta ja neljästätoista punnasta, kahdesta shillingistä ja yhdeksästä\npennystä ynnä koroista, ja jossa sanottiin, että -- _Heep_ --\nedeltäpäin oli maksanut rahat Mr. W:lle, Mr. W:iä häpeästä\npelastaaksensa; vaikka hän todella ei koskaan ollut tätä summaa\nantanut, vaan se jo aikaa sitten oli takaisin maksettu. Tämän\ndokumentin allekirjoitukset, joita muka Mr. W. on kirjoittanut ja\nWilkins Micawber todistanut, on -- _Heep_ -- vääristänyt. Minulla on\nhallussani hänen käsi- ja päiväkirjansa, jossa tavataan monta\nsamanlaista Mr. W:in nimen mukailemaa; tuli on sieltä täältä\nvahingoittanut niitä, mutta jokainen voi lukea niitä. Minä en ole\nkoskaan todistanut mitään semmoista dokumenttia. Ja minulla on itse\ndokumentti hallussani'\".\n\nYlös hypähtäen otti Uriah Heep plakkaristansa avainkimpun ja avasi\nerään laatikon, rupesi sitten yht'äkkiä miettimään, mitä hän aikoi\ntehdä, ja kääntyi taas meitä kohden laatikkoon katsomatta.\n\n\"'Ja minulla on itse dokumentti hallussani'\", luki Mr. Micawber\nuudestaan, katsoen ympärillensä, niinkuin se olisi ollut teksti hänen\nsaarnassansa -- \"se on: se oli minulla varhain tänä aamuna, kun tämä\nkirjoitettiin, mutta minä olen sitten jättänyt sen Mr. Traddles'ille\".\n\n\"Se on aivan oikein\", myönsi Traddles.\n\n\"Ury, Ury!\" huusi äiti, \"ole nöyrä ja sovi pois. Minä tiedän, että\npoikani tahtoo olla nöyrä, gentlemanit, jos annatte hänelle\nmietintö-aikaa. Mr. Copperfield, te tiedätte varmaan, että hän aina\noli hyvin nöyrä, Sir!\"\n\nOli omituista nähdä, kuinka äiti yhä piti kiinni vanhasta tempusta, kun\npoika jo oli heittänyt sen hyödyttömänä.\n\n\"Äiti\", lausui hän, maltittomasti purren siihen nenäliinaan, joka oli\nkääritty hänen kätensä ympäri, \"tekisitte paremmin, jos ottaisitte\nladatun pyssyn ja ampuisitte minut\".\n\n\"Mutta minä rakastan sinua, Ury\", huusi Mrs. Heep. Enkä minä epäile,\nettä hän teki niin taikka että Uriah rakasti häntä, näyttipä se kuinka\nkummalliselta hyvänsä; vaikka, totta puhuen, he olivat yhtäläinen pari!\n\"Enkä minä voi kuulla, kuinka sinä yllytät gentlemaneja ja saatat\nitsesi vielä suurempaan vaaraan. Minä sanoin ensiksi tuolle\ngentlemanille, kun hän ilmoitti minulle ylikerroksessa, että asia oli\ntullut ilmi, että tahdoin vastata siitä, että sinä olisit nöyrä ja\ntaipuisit antamaan hyvitystä. Oi, katsokaat, kuinka nöyrä _minä_ olen,\ngentlemanit, älkäätkä huoliko hänestä!\"\n\n\"Tuossa seisoo Copperfield, äiti\", vastasi Uriah vihaisesti, laihalla\nsormellansa osoittaen minua, jota vastaan koko hänen suuttumuksensa oli\nkääntynyt, koska olin muka päämies asian ilmi tuonnissa; enkä minä\npoistanut hänestä tätä harhaluuloa; \"tuossa seisoo Copperfield, joka\nolisi maksanut teille sata puntaa, vaikk'ette olisi sanoneet niinkään\npaljon, kuin mitä olette sanoneet\".\n\n\"Minä en voi auttaa sitä, Ury\", huusi hänen äitinsä. \"Minä en voi\nnähdä, että menet vaaraan sen kautta, että pidät päätäsi niin pystyssä.\nParempi on, että olet nöyrä, niinkuin aina olit\".\n\nUriah puri vähän aikaa nenäliinaansa ja sanoi sitten minulle, otsaansa\nrypistäen:\n\n\"Mitä muuta aiotte tuoda esiin? Jos teillä on jotakin, ilmoittakaat se.\nMiksi katselette minua tuolla tapaa?\"\n\nMr. Micawber ryhtyi nopeasti jälleen kirjeesensä, suuresti iloissaan,\nkun hän sai palata semmoiseen toimeen, joka tyydytti häntä niin paljon.\n\n\"'Kolmanneksi. Ja viimeiseksi. Minun on nyt tilaisuus -- _Heep'in_ --\nväärien kirjojen ja -- _Heep'in_ -- oikeitten muistoonpanojen avulla,\njotka alkavat tuolla osaksi hävitetyllä päiväkirjalla (jota minä en\npystynyt ymmärtämään siihen aikaan, kuin muutimme nykyiseen asuntoomme\nja Mrs. Micawber satunnaisesti löysi sen siitä arkusta elikkä\nlaatikosta, jonka on määrä vastaan-ottaa kodillisella liedellämme\npoltettu tuhka), todistaa, että onnettoman Mr. W:in heikkoja puolia,\nvikoja, jopa hyviä avujakin, isällistä rakkautta ja kunniantuntoa on\nvuosikaudet käytetty ja pinnistetty -- _Heep'in_ -- huonoja\ntarkoituksia varten; että Mr. W:iä on monta vuotta petetty ja ryöstetty\njos jollakin tavalla tuon ahneen, viekkaan ja kiskovan -- _Heep'in_ --\nrikastumiseksi; että -- _Heep'in_ -- päätarkoitus oli, paitsi\nvoiton-toivonsa tyydyttämistä, Mr. W:in ja Miss W:in periujuurinen\nkukistaminen oman valtansa alle (mitä hän lisäksi tämän jälkimäisen\nsuhteen tavotteli, siitä en puhu mitään); että hänen viimeinen,\nainoastaan muutamia kuukausia sitten toimitettu tekonsa oli se, että\nhän houkutteli Mr. W:in kirjallisesti luopumaan osastansa firmassa\nniinkuin myöskin jättämään yksin huonekalunsakin määrättyä vuotuista\nmaksoa vastaan, jonka -- _Heep_ -- oikein ja rehellisesti oli\nsuorittava joka vuosi noina neljänä kvarttali-päivänä; että nämät\npaulat, jotka alkoivat huolestuttavilla ja väärennetyillä kertomuksilla\nniistä tiluksista, jotka olivat Mr. W:in hallussa siihen aikaan, kuin\nMr. W. oli ryhtynyt varomattomiin ja huonosti suunniteltuihin\nasiahankkeisin eikä hänellä ollut takanansa niitä rahoja, joista hänen\ntuli siveelliseltä ja lailliselta kannalta vastata; -- jatkaantuivat\nvalheteltuilla rahalainoilla suunnatonta korkoa vastaan, jotka lainat\ntodella tulivat -- _Heep'iltä_ -- ja joihin -- _Heep_ -- ensin oli\nvilpillisesti saanut taikka vienyt rahat Mr. W:iltä itseltä sillä\nvarjolla, että niitä tarvittiin kauppatuumiin tai muihin yrityksiin;\n-- ja lisääntyivät useilla erilaisilla tunnottomilla juonilla --\nvähitellen kiristyivät siinä määrässä, ettei tuo onneton Mr. W.\ntietänyt, mikä neuvoksi. Hävinneenä, jommoiseksi hän katsoi itseään\nyhtä paljon varojen kuin kaikkien muitten toivojen ja kunnian puolesta,\nluotti hän kokonaan tuohon hirviöön ihmishaamussa'\" -- Mr. Micawber\npani erinäistä pontta tähän, koska se oli uusi lausetavan muodostus --\n\"'joka oli tehnyt itsensä tarpeelliseksi hänelle ja näin aikaan-saanut\nhänen perikatonsa. Kaikki nämät lupaan näyttää todeksi. Arvattavasti\npaljon enemmänkin!'\"\n\nMinä kuiskasin muutamia sanoja Agnesille, joka itki minun vieressäni\npuoleksi ilosta, puoleksi surusta; ja jonkunlainen liikunto syntyi\nmeidän joukossamme, niinkuin Mr. Micawber olisi päättänyt. Mutta hän\nsanoi erinomaisella vakavuudella: \"antakaat minulle anteeksi\", ja\nryhtyi kirjoituksensa loppu-osaan syvimmällä alakuloisuudella, johon\nsydämellinen mielihyvä yhdistyi.\n\n\"'Minä olen päättänyt. Minun tulee nyt vaan näyttää nämät syytökset\ntodeksi ja sitten kova-osaisen perheeni kanssa kadota siitä\nmaakunnasta, jolle näytämme olevan rasitukseksi. Tämä on pian tehty.\nSopii hyvällä syyllä arvata, että pikku lapsemme ensiksi nääntyy\nruoan-puutteesen, koska se on heikoin jäsen joukossamme, ja että\nkaksoisemme lähinnä seuraavat. Olkoon niin! Mitä minuun tulee, on\npilgrimi-retkeni tänne Canterbury'yn tehnyt paljon; velkavankeus ja\npuute tekevät pian enemmän. Minä toivon, että tämän tutkimukseni vaiva\nja vaara -- sen vähimmät tuotteet ovat verkalleen poimitut kokoon\nkiireisten virkatointen päälle tunkiessa, painavissa rahallisissa\nhuolissa, aamun valjetessa, kasteisina iltoina, yön varjoissa, erään\nsemmoisen miehen silmän helteessä, jota olisi tarpeeton nimittää\npahaksi hengeksi -- ynnä minun, köyhän perheen-isän, ponnistus saada\ntämä tutkimus, kun se päättyy, kantamaan hyviä hedelmiä -- ovat\nniinkuin muutamat pisarat viiniä sirotettuna hauta-roviolleni. Muuta en\npyydä. Puollustuksekseni sanottakoon vaan, niinkuin on sanottu eräästä\nmiehuullisesta ja etevästä merisankarista, johon en tahdo ensinkään\nverrata itseäni, että mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt ilman mitään\nahneita ja itsekkäitä tarkoituksia\n\n    Englannin e'estä, kodin ja kauneuden.\n    Pysyen aina &c. &c.\n                               _Wilkins Micawber_\".\n\nKovasti liikutettuna, mutta samalla myös suuresti ihastuneena taitti\nMr. Micawber kokoon kirjeensä ja antoi sen kumartaen tädilleni niinkuin\njotakin, jota tämä mielellään tallettaisi.\n\nNiinkuin jo ensi kerralla kauan aikaa sitten täällä käydessäni olin\nhuomannut, löytyi tässä huoneessa rautainen raha-arkku. Avain oli\nsuulla. Äkillinen epäilys näytti syntyvän Uriah'ssa. Mr. Micawber'iin\nkatsahtaen meni hän sen luo ja kimmahutti auki ovet. Se oli tyhjä.\n\n\"Missä kirjat ovat?\" huusi hän kauhistuneilla kasvoilla. \"Varas on\nvienyt kirjat!\"\n\nMr. Micawber taputti itseänsä linjaalilla. \"_Minä_ ne vein, kun sain\navaimen teiltä, niinkuin tavallisesti -- mutta hiukan varemmin -- ja\navasin sen tänä aamuna\".\n\n\"Älkäät olko levoton\", lausui Traddles. \"Ne ovat joutuneet minun\nhaltuuni. Minä pidän huolta niistä sen oikeuden nojassa, jota olen\nmaininnut\".\n\n\"Te talletatte siis varkaankalua, vai kuinka?\" huusi Uriah.\n\n\"Talletan tämmöisessä tilassa\", vastasi Traddles.\n\nKuinka suuresti kummastuin, kun näin tätini, joka oli tyvenesti\nkuunnellut, syöksähtävän Uriah Heep'iä vastaan ja molemmin käsin\ntarttuvan hänen kaulukseensa!\n\n\"Tiedättekö, mitä _minä_ tahdon?\" sanoi tätini.\n\n\"Pakkotröijyä\", vastasi hän.\n\n\"Ei. Omaisuuttani!\" vastasi tätini. \"Agnes, rakas lapseni, niin kauan\nkuin luulin, että isänne todella oli hukannut sen, en tahtonut sanoa\nsanaakaan -- niinkuin en sanonutkaan, ei edes Trot'ille, sen hän tietää\n-- siitä, että se oli jätetty tänne talletettavaksi. Mutta nyt tiedän,\nettä tämän toverin tulee vastata siitä, ja tahdon sitä! Trot, tule\nottamaan pois se häneltä!\"\n\nLuuliko tätini sinä hetkenä, että Uriah Heep piti hänen omaisuuttansa\nkaulahuivissaan, sitä en suinkaan tiedä; mutta varma on, että hän rytki\nsiitä, niinkuin hänellä todella olisi ollut semmoinen luulo. Minä\nkiirehdin asettumaan heidän väliinsä ja vakuuttamaan tädilleni, että\nyhdessä pitäisimme huolta, että Uriah toimittaisi takaisin kaikki, mitä\nhän oli vääryydellä ottanut. Tämä ja muutamien minutien mietintö\nrauhoitti tätiäni; mutta hän ei ollut ollenkaan hämmennyksissä siitä,\nmitä hän oli tehnyt (jota minun ei sentään sovi sanoa hänen hatustaan),\nvaan kävi levollisesti istumaan entiselle paikallensa.\n\nViimeisinä parina minutina oli Mrs. Heep lakkaamatta kehoittanut\npoikaansa olemaan \"nöyränä\", ja oli langennut polvillensa meidän\njokaisen eteen järjestänsä, tehden mitä hurjimpia lupauksia. Poika\nasetti hänet nyt tuolille, seisoi äreänä hänen vieressään ja piti\nkiinni hänen käsivarrestaan, vaikk'ei raa'asti, sanoen minulle julmalla\nkatseella:\n\n\"Mitä vaaditte minut tekemään?\"\n\n\"Minä sanon teille, mikä on tehtävä\", lausui Traddles.\n\n\"Eikö tuolla Copperfield'illa ole mitään kieltä?\" mutisi Uriah. \"Minä\ntekisin teille sangen paljon, jos valehtelematta saattaisitte kertoa\nminulle, että joku on leikannut sen hänen suustaan\".\n\n\"Uriah'ni aikoo olla nöyrä!\" huusi hänen äitinsä. \"Älkäät huoliko\nsiitä, mitä hän sanoo, hyvät gentlemanit!\"\n\n\"Tämä se on tehtävä\", arveli Traddles. \"Ensiksi on se luopumuskirja,\njosta olemme kuulleet, jätettävä minulle tuossa paikkaa\".\n\n\"Otaksutaan, etten ole saanut sitä\", keskeytti Uriah.\n\n\"Mutta te olette saaneet sen\", lausui Traddles; \"sentähden emme\notaksu sitä\". Enkä minä voi olla tunnustamatta, että tämä oli\nensimäinen tilaisuus, jolloin todella itsekseni myönsin, että vanhalla\nkoulukumppanillani oli selvä pää ja hyvä, tasainen, käytöllinen järki.\n\"Sitten\", sanoi Traddles, \"täytyy teidän olla valmiina tuomaan esiin\nkaikki, mitä saaliinhimonne on anastanut, ja antaa se takaisin\nviimeiseen äyriin asti. Kaikki firman paperit ja kirjat jäävät meidän\nhaltuumme, kaikki omat kirjanne ja paperinne, kaikki tilin-laskut ja\ntakuut kumpaakin laatua. Lyhyeltä, kaikki, mitä täällä on\".\n\n\"Täytyy? Sitä en juuri tiedä\", lausui Uriah. \"Minun täytyy saada aikaa\najatella sitä\".\n\n\"Kyllä\", vastasi Traddles; \"mutta sillä välin ja siksi kuin kaikki on\ntehty meidän mieltämme myöden, pidämme nämät kaikki hallussamme; ja\npyydämme teitä -- lyhyeltä, pakoitamme teidät -- pysymään omassa\nhuoneessanne eikä rupeamaan yhteyteen kenenkään muun kanssa\".\n\n\"Sitä en tee!\" sanoi Uriah, kiroten.\n\n\"Maidstone'n vankihuone on luotettavampi säilytyspaikka\", huomautti\nTraddles; \"ja vaikka laki ei niin nopeasti toimita oikeutta meille eikä\nehkä pysty toimittamaan oikeutta meille niin täydellisesti, kuin te, ei\nole mitään epäilystä, että se rankaisee _teitä_. Te tiedätte sen yhtä\nhyvin kuin minä! Copperfield, tahdotko mennä raastuvasta noutamaan pari\npolisia?\"\n\nTässä Mrs. Heep taas keskeytti, polvillansa pyytäen Agnesia välittämään\nheidän puolestaan ja huudahtaen, että Uriah oli kovin nöyrä ja että\nkaikki oli totta ja että, joll'ei Uriah tekisi, mitä me tahdoimme, hän\ntekisi, ja paljon samanlaista, ollen puoleksi mieletönnä pelosta\nlemmittynsä vuoksi. Se kysymys, mitä Uriah olisi tehnyt, jos hänellä\nolisi ollut jotakin rohkeutta, olisi ollut samanlainen, kuin se\nkysymys, mitä sekasikiö-koira tekisi, jos sillä olisi tiikerin rohkeus.\nHän oli pelkuri kiireestä kantapäähän ja osoitti vihaisuudellansa ja\näreydellänsä pelkurin luontoansa yhtä paljon nyt, kuin ainakin kurjassa\nelämässään.\n\n\"Odottakaat!\" tiuskaisi hän minulle ja pyyhki kuumia kasvojansa\nkädellään. \"Äiti, olkaat hiljaa. Hyvä! Saakoot he tuon dokumentin.\nMenkäät noutamaan sitä!\"\n\n\"Tehkäät hyvin ja auttakaat häntä, Mr. Dick\", lausui Traddles.\n\nYlpeänä annetusta toimesta ja ymmärtäen sen arvoa, seurasi Mr. Dick\nhäntä, niinkuin paimenkoira seuraa lammasta. Mutta Mrs. Heep ei\ntuottanut hänelle paljon murhetta, sillä hän ei ainoastaan palannut\ndokumentin kanssa, vaan toi myöskin lippaan, jossa se oli ja josta\nlöysimme erään pankkikirjan ynnä muutamia muita papereita, jotka\njälestäpäin olivat meille hyödyksi.\n\n\"Hyvä!\" arveli Traddles, kun nämät olivat tuodut. \"Nyt saatte, Mr.\nHeep, peräytyä ajattelemaan, mutta muistakaat erittäin, jos\nsuvaitsette, että minä kaikkien läsnä olevien puolesta ilmoitan teille,\nettä on ainoastaan yksi asia tehtävä, nimittäin se, jonka jo olen\nmaininnut; ja että se on viipymättä tehtävä\".\n\nSilmiänsä maasta nostamatta astui Uriah huoneen poikki, käsi\nkuvallansa, ja sanoi, pysähtyen oven suuhun:\n\n\"Copperfield, minä olen aina vihannut teitä. Te olette aina olleet\nonnen-onkija ja te olette aina vastustaneet minua\".\n\n\"Itse te, niinkuin, luullakseni, olen sanonut teille kerran ennen\",\nlausuin minä, \"olette ahneudellanne ja kavaluudellanne koko mailmaa\nvastustaneet. Teidän lienee täst'edes hyödyllinen miettiä, ettei\nkoskaan vielä mailmassa ole ollut mitään ahneutta eikä kavaluutta, joka\nei ole mennyt liikoihin ja pettänyt itseänsä. Se on yhtä varma, kuin\nkuolema\".\n\n\"Taikka yhtä varma, kuin heidän oli tapa koulussa opettaa (samassa\nkoulussa, jossa minä harjaannuin niin suureen nöyryyteen) kello\nyhdeksästä yhteentoista, että työ oli kirous, ja yhdestätoista yhteen,\nettä se oli siunaus, ilo, kunnia, tiesi mitä kaikkia\", sanoi hän\nivallisesti. \"Te saarnaatte melkein yhtä johdonmukaisesti, kuin he.\nEikö nöyryys miellytä? Ilman sitä minä en, luullakseni, olisi voinut\npeijata tuota gentlemani-kumppaniani. -- Micawber, te vanha lörppö,\nminä aion maksaa _teille_!\"\n\nMr. Micawber, joka suuresti halveksi Uriah'ta ja hänen ojennettua\nsormeansa ja kovasti pöyhisti rintaansa, siksi kuin Uriah oli\nluikahtanut ulos ovesta, kääntyi nyt minun puoleeni ja tarjosi minulle\niloa \"todistaa keskinäisen luottamuksen uudestaan rakentamista hänen ja\nMrs. Micawber'in kesken\". Jonka perästä hän kutsui koko seuran tulemaan\nsaapuville tähän liikuttavaan kohtaukseen.\n\n\"Se verho, joka kauan aikaa on eroittanut Mrs. Micawber'in ja minun, on\nnyt vedetty pois\", lausui Mr. Micawber, \"ja lapseni ja heidän\nolemisensa alku voivat vielä kerran yhtyä tasakannalla\".\n\nKoska kaikki olimme hyvin kiitolliset hänelle ja tahdoimme näyttää sitä\nniin paljon, kuin levottomuutemme ja hämmennyksemme salli, uskallan\nsanoa, että olisimme kaikki menneet, jollei olisi ollut tarpeellista,\nettä Agnes palaisi isänsä luo, joka ei vielä kestänyt muuta kuin\nheikkoa toivon valoa, ja että joku muu vartioitsisi Uriah'ta. Traddles\njäi siis sinne jälkimäistä tarkoitusta varten; Mr. Dick'in oli määrä\njonkun ajan perästä tulla hänen sijaansa; ja Mr. Dick, tätini ja minä\nmenimme kotiin Mr. Micawber'in luo. Kun kiireisesti erosin siitä\nkalliista tytöstä, jolle olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, ja\najattelin, mistä hän ehkä tänä aamuna oli pelastettu -- vaikka hän\nolikin tehnyt järkevän päätöksen -- tunsin itseni sydämestäni\nkiitolliseksi lapsuuteni kurjuudesta, joka oli saattanut minut\ntuttavuuteen Mr. Micawber'in kanssa.\n\nMr. Micawber'in asunto ei ollut kaukana, ja koska kadulta tuli\nsuoraan arkihuoneesen ja Mr. Micawber omituisella hätäisyydellään\nsyöksähti sisään, olimme yht'äkkiä keskellä perhettä. Huudahtaen:\n\"Emma, kulta-henkeni!\" riensi Mr. Micawber Mrs. Micawber'in syliin.\nMrs. Micawber kirkaisi ja halasi Mr. Micawber'ia. Miss Micawber, joka\nhoiteli sitä ymmärtämätöntä vierasta, josta Mr. Micawber oli puhunut\nviimeisessä kirjeessänsä minulle, oli syvästi liikutettu. Vieras\nhypiskeli. Kaksoiset ilmoittivat iloansa muutamilla vähän\nsopimattomilla, mutta viattomilla tempuilla. Master Micawber, jonka\nmieli näytti käyneen katkeraksi varhaisista vastuksista ja jonka\nkatsanto oli muuttunut nyreäksi, joutui parempien tunteittensa valtaan\nja itki.\n\n\"Emma!\" lausui Mr. Micawber. \"Pilvi on poistunut sielustani.\nKeskinäinen luottamus, joka niin kauan oli säilynyt meidän välillämme,\non nyt palannut, eikä sitä mikään enää keskeytä. Terve tultua nyt\nköyhyys!\" huusi Mr. Micawber, kyyneliä vuodattaen. \"Terve tultua\nkurjuus, terve tultua kodittomuus, terve tultua nälkä, ryysyt,\nraju-ilma ja kerjuu! Keskinäinen luottamus on meitä loppuun saakka\ntukeva!\"\n\nNäillä lauseilla asetti Mr. Micawber Mrs. Micawber'in istumaan tuolille\nja syleili perhettänsä järjestään, tervetulleeksi toivottaen koko\njoukkoa kolkkoja tulevaisuuden oloja, jotka parhaan ymmärrykseni mukaan\neivät suinkaan heistä näyttäneet tervetulleilta, ja kehoittaen heitä\nlähtemään liikkeelle Canterbury'ssä ja laulamaan kööri-lauluja, kosk'ei\nmitään muuta ollut jäänyt heidän elinkeinokseen.\n\nMutta koska Mrs. Micawber oli ankarasta mielenliikutuksestaan mennyt\npyörryksiin, tuli ensiksi, jopa ennenkuin sopi katsoa kööriä\ntäydelliseksi, toinnuttaa häntä. Tämän tätini ja Mr. Micawber\ntoimittivat; jonka jälkeen tätini esiteltiin, ja Mrs. Micawber tunsi\nminut jälleen.\n\n\"Suokaat minulle anteeksi, rakas Mr. Copperfield\", lausui tämä lady\nraukka, ojentaen minulle kättänsä, \"mutta minulla ei ole suurin voimia,\nja Mr. Micawber'in ja minun nykyisen väärin-ymmärryksemme poistuminen\nkoski minuun liian paljon\".\n\n\"Onko tämä koko perheenne, Ma'am?\" kysyi tätini.\n\n\"Tätä nykyä sitä ei ole enemmän\", vastasi Mrs. Micawber.\n\n\"Hyvä Jumala, minä en tarkoittanut sitä, Ma'am\", lausui tätini. \"Minä\ntarkoitin, ovatko kaikki nämät lapset teidän?\"\n\n\"Madam\", vastasi Mr. Micawber, \"se lasku pitää paikkansa\".\n\n\"Ja tuo vanhin nuori gentlemani tuossa\", arveli tätini miettiväisesti.\n\"Miksi häntä on kasvatettu?\"\n\n\"Minun oli toivo, kun tulin tänne\", lausui Mr. Micawber, \"saada Wilkins\nkirkon palvelukseen; taikka kenties lausun ajatukseni tarkemmin, jos\nsanon kööriin. Mutta ei löytynyt mitään avointa tenori-laulajan paikkaa\nsiinä kunnian-arvoisassa temppelissä, josta tämä kaupunki niin suurella\nsyyllä on mainio, vaan hän on -- lyhyeltä, hän on ruvennut laulamaan\nravintoloissa pyhien rakennusten sijasta\".\n\n\"Mutta hänellä on hyvät aikomukset\", väitti Mrs Micawber hellästi.\n\n\"Minä uskallan sanoa, lemmittyni\", vastasi Mr. Micawber, \"että hänellä\non erittäin hyvät aikomukset; mutta minä en ole vielä huomannut, että\nhän toteuttaa aikomuksiansa milläkään erinäisellä taholla\".\n\nMaster Micawber'in nyreä katsanto palasi jälleen ja hän kysyi\njonkunlaisella kiivaudella, mitä hänen tuli tehdä? Oliko hän syntynyt\nkirvesmieheksi taikka vaunun-maalariksi enemmän, kuin linnuksikaan?\nSaattiko hän mennä ensimäisen kadun varrelle ja avata apteekin?\nSaattiko hän rientää lähimmäiseen tuomio-istuimeen ja julistaa itsensä\nlakimieheksi? Voiko hän rynnäköllä ilmestyä operassa ja väkisin\nmenestyä? Pystyikö hän tekemään mitään, kun ei hänelle oltu opetettu\nmitään?\n\nTätini mietti hiukan aikaa ja sanoi sitten:\n\n\"Mr. Micawber, minä kummastelen, ettei mieleenne ole tullut muuttaa\npois maasta\".\n\n\"Madam\", vastasi Mr. Micawber, \"se oli nuoruuteni unelma ja kypsemmän\nikäni petollinen pyrintö\".\n\nOhi mennen sanottuna, olen täydellisesti vakuutettu, ettei hän\nkertaakaan eläissään ollut ajatellut sitä.\n\n\"Oliko?\" sanoi tätini, katsellen minua. \"No, mikä hyvä asia se olisi\nteille ja teidän perheellenne, Mr. ja Mrs. Micawber, jos nyt\nmuuttaisitte maasta\".\n\n\"Pää-omaa, Madam, paä-omaa\", arveli Mr. Micawber synkästi.\n\n\"Tämä on suurin, minun sopii sanoa ainoa vastus rakas Mr. Copperfield\",\nmyönsi hänen vaimonsa.\n\n\"Pää-omako?\" huudahti tätini. \"Mutta olettehan meille suuren hyvän työn\ntekemällänne -- olette jo tehneet meille suuren hyvän työn, sopii minun\nsanoa, sillä varmaan saamme paljon tästä tulesta pelastetuksi -- ja\nmitä voisimme tehdä teille, joka olisi puoleksikaan niin hyvä, kuin\ntuon pää-oman hankkiminen?\"\n\n\"Minä en voisi vastaan-ottaa sitä lahjaksi\", lausui Mr. Micawber\ninnokkaasti, \"mutta jos olisi mahdollista, että kylläksi suuri summa\nlainattaisiin minulle viiden prosentin vuotuista korkoa ja\npersonallista sitoumustani vastaan -- se on reverssejä vastaan, joita\nasetan kahdeksitoista, kakdeksaksitoista ja neljäksikolmatta\nkuukaudeksi, saadakseni aikaa, että jotakin ilmaantuisi\" --.\n\n\"Olisi mahdollista? Se on mahdollista ja on oleva mahdollista teidän\nomilla ehdoillanne heti kuin asiaan suostutte. Ajatelkaat nyt tätä, te\nmolemmat. David tuntee muutamia henkilöitä, jotka ennen pitkää lähtevät\nAustraliaan. Jos päätätte matkustaa, miks'ette matkustaisi samalla\nlaivalla? Te voitte auttaa toisianne. Ajatelkaat nyt tätä, Mr. ja Mrs.\nMicawber. Ottakaat aikaa itsellenne ja punnitkaat sitä hyvin\".\n\n\"On vaan yksi kysymys, rakas Ma'am, jonka tahtoisin tehdä\", sanoi Mrs.\nMicawber. \"Ilman-ala on, luulen minä, hyvä\".\n\n\"Mitä paras mailmassa!\" lausui tätini.\n\n\"Juuri niin\", vastasi Mrs. Micawber. \"Nyt tulee kysymykseni. _Ovatko_\nsen maan olot semmoiset, että Mr. Micawber'in lahjaisen miehen olisi\nmahdollinen nousta ylöspäin yhteiskunnallisella vaa'alla? Minä en\ntarkoita, sopiiko hänen heti pyrkiä kuvernöriksi taikka joksikin\nsemmoiseksi, vaan olisiko hänen luonnonkirjoillansa tilaisuus siellä\nkehkeytyä -- siinä olisi kyllin -- ja päästä täyteen voimaan?\"\n\n\"Parempaa tilaisuutta ei ole missään\", vastasi tätini, \"semmoisella\nmiehellä, joka käyttää itsensä hyvin ja on ahkera\".\n\n\"Miehellä, joka käyttää itsensä hyvin ja on ahkera\", toisti Mrs.\nMicawber selvimmällä asian-miehen tavallansa. \"Aivan niin. Ilmeisesti\nAustralia on Mr. Micawber'in oikea vaikutus-ala!\"\n\n\"Minulla on se vahva luulo, rakas Madam\", sanoi Mr. Micawber, \"että\nse on nykyisessä tilassa oikea maa, ainoa oikea maa minulle ja\nperheelleni, ja että jotakin erinomaista sillä rannikolla ilmaantuu.\nMatka sinne ei ole juuri mitään -- verrannollisesti puhuen; ja vaikka\ntulee ystävällistä ehdoitustanne miettiä, voin vakuuttaa teille, että\ntämä miettiminen ei ole muuta, kuin muodon asia\".\n\nUnhottanenko koskaan, kuinka Mr. Micawber silmänräpäyksellä täyttyi\ntoivolla ja katsoi eteenpäin onneansa kohden, taikka kuinka Mrs.\nMicawber kohta keskusteli kängurun tavoista! Muistanenko koskaan tuota\nCanterbury'n katua eräänä markkinapäivänä, Mr. Micawber'ia\najattelematta, kun hän seurasi meitä takaisin, sillä rohkealla,\nhuolimattomalla käytöksellä, johon hän rupesi, osoittaen semmoisen\nepävakaista oloa, joka vaan satunnaisesti oleskelee manterella, sekä\nAustralian farmerin silmillä katsellen ohitse astuvia härkiä!\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nVielä yksi takaisinkatsaus.\n\n\nMinun täytyy kerta vielä pysähtyä. Voi, vaimo-lapsukaiseni! muistini\nedessä seisoo liikkuvassa joukossa tyvenenä ja hiljaisena haamu, joka\nviattomassa rakkaudessaan ja lapsellisessa kauneudessaan sanoo:\nseisahdu ja muista minua -- käänny ja katsele Pikku Kukkaa, kun se\nvaipuu maahan! Minä seisahdun. Kaikki muut esineet käyvät himmeäksi ja\nkatoavat pois. Minä olen taas Doran kanssa asunnossamme. En tiedä,\nkuinka kauan hän on ollut kipeä. Olen niin tottunut ajattelemaan sitä,\netten voi lukea aikaa. Se ei ole pitkä aika viikoissa ja kuukausissa;\nmutta käytöksessäni ja kokemuksessani se on raskas, raskas aika.\n\nHe ovat herjenneet sanomasta minulle: \"odottakaat vielä muutamia\npäiviä\". Minä olen ruvennut hämärästi pelkäämään, ettei se päivä\nkoskaan enää koita, jona saan nähdä vaimo-lapsukaiseni juoksentelevan\nauringonpaisteessa vanhan ystävänsä Jip'in kanssa.\n\nJip on, niinkuin yht'äkkiä, käynyt kovin vanhaksi. Ehkä se emännässään\nkaipaa jotakin, joka vilpastutti sitä ja teki sen nuoremmaksi; mutta se\non nuopea, sen näky on heikko, sen jalat ovat voimattomat, ja täti on\npahoillansa, kun ei se enää vihaa häntä, vaan silloin, kuin se makaa\nDoran vuoteella ja tätini istuu vieressä, hiipii likelle häntä ja\nleppeästi nuolee hänen kättänsä.\n\nDora makaa ja hymyilee meille ja on ihana eikä laske yhtään\nkärsimätöntä eikä valittavaa sanaa. Hän sanoo, että me olemme sangen\nhyvät hänelle; että hänen rakas, vanha, huolikas poikansa väsyttää\nitsensä; ettei tätini yhtään nuku, vaan aina on valveilla, toimelias ja\nystävällinen. Välisti nuot pienet linnun-kaltaiset ladyt tulevat\nkatsomaan häntä; ja silloin me puhumme hääpäivästämme ja koko siitä\nonnellisesta ajasta.\n\nMikä kummallinen rauha ja seisaus näyttää olevan elämässäni -- ja\nkaikessa elämässä sekä sisällä että ulkona -- kun istun hiljaisessa,\npuoli-pimeässä, siivotussa huoneessa, samalla kuin vaimo-lapsukaiseni\nsiniset silmät ovat käännetyt minua kohden ja hänen pikkuiset sormensa\nkiertyvät käteni ympäri! Monta, monta tuntia istun niin; mutta kaikista\nnoista kerroista pysyy kolme tuoreimpana muistissani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn aamu; ja Dora, jonka tätini kädet ovat sievistäneet, näyttää\nminulle, kuinka hänen kauniit hiuksensa vielä kähertyvät pään-aluksella\nja kuinka pitkät ja kiiltävät ne ovat ja kuinka hän tahtoo, että ne\novat höllällänsä siinä verkossa, jota hän pitää päässään.\n\n\"Ei sen vuoksi, että olisin ylpeä niistä nyt, sinä pilkkaava poika\",\nsanoo hän, kun minä hymyilen, \"vaan sen vuoksi, että sinun oli tapa\nsanoa, että ne sinusta olivat kauniit, ja sen vuoksi, että, kun rupesin\nensiksi ajattelemaan sinua, minun oli tapa katsoa peiliin ja\nkummastella, tahtoisitko mielellään saada kiharan niistä. Voi, kuinka\nnarrimainen sinä olit, Doady, kun annoin sinulle yhden!\"\n\n\"Se oli samana päivänä, jona maalasit noita kukkia, joita olin antanut\nsinulle, Dora, ja minä ilmoitin sinulle, kuinka kovasti rakastunut\nolin\".\n\n\"Voi! mutta _silloin_ minä en tahtonut ilmoittaa _sinulle_\", sanoo\nDora, \"kuinka olin itkenyt niitten ääressä, koska luulin, että todella\nrakastit minua! Kun taas jaksan juosta ympäri, niinkuin minun oli tapa\ntehdä, Doady, menkäämme katsomaan noita paikkoja, joissa olimme\nsemmoinen typerä pari, mennäänkö? Ja kävelemme jälleen noita vanhoja\nkävelyitämme? Emmekä unhota isä raukkaa?\"\n\n\"Niin, me menemme ja vietämme muutamia onnellisia päiviä. Sen vuoksi\nsinun täytyy nyt nopeasti tulla terveeksi, lemmittyni\".\n\n\"Oi, minä tulen pian terveeksi! Sinä et tiedä, kuinka paljon parempi\nolen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn ilta; ja minä istun samalla tuolilla saman vuoteen luona, samat\nkasvot käännettyinä minua kohden. Me olemme olleet ääneti, ja Doran\nkasvot hymyilevät. Minä olen nyt lakannut kantamasta keveätä taakkaani\nportaita ylös ja alas. Hän makaa täällä koko päivän.\n\n\"Doady!\"\n\n\"Rakas Dorani!\"\n\n\"Ethän sinä katso järjettömäksi, mitä aion sanoa, vaikka tuonain\nkerroit minulle, että Mr. Wickfield ei voi hyvin? Minä tahtoisin nähdä\nAgnesia. Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä häntä\".\n\n\"Minä kirjoitan hänelle, rakas ystäväni\".\n\n\"Kirjoitatko?\"\n\n\"Kohta\".\n\n\"Mikä hyvä, kiltti poika! Doady, ota minut käsivarrellesi. Se ei ole,\nrakas poikani, mikään oikku. Se ei ole mikään tyhjä mielijohde. Minä\ntahtoisin todella hyvin mielelläni nähdä häntä!\"\n\n\"Minä olen varma siitä. Minun tarvitsee vaan ilmoittaa se hänelle, ja\nhän tulee epäilemättä\".\n\n\"Sinä olet kai nyt hyvin yksinään, kun istut tuolla alhaalla?\" kuiskaa\nDora, käsivarsi kaulassani.\n\n\"Kuinka voin olla muuta, oma kultani, kun näen sinun tyhjän tuolisi?\"\n\n\"Minun tyhjän tuolini!\" Hän nojauu nyt ääneti vähäksi aikaa minuun. \"Ja\nkaipaatko sinä todella minua, Doady?\" katsoen ylös ja hymyillen\nkirkkaasti. \"Semmoista lyhytmielistä, typerää raukkaakin, kuin minä\nolen?\"\n\n\"Oma Dorani, ketä koko mailmassa kaipaisin niin paljon?\"\n\n\"Voi puoliso! Minä olen niin iloissani, vaan kuitenkin niin\nsuruissani!\" painuen likemmäksi minua ja kiertäen molemmat käsivartensa\nympärilleni. Hän nauraa ja nyyhkii, ja sitten hän on tyven ja aivan\nonnellinen.\n\n\"Aivan!\" sanoo hän. \"Sano vaan Agnesille hartaimmat terveiseni ja\nilmoita hänelle, että minä tahtoisin hyvin, hyvin mielelläni nähdä\nhäntä; eikä minulla ole lisäksi mitään toivottavaa\".\n\n\"Paitsi, että tulet terveeksi taas, Dora\".\n\n\"Voi, Doady! Välisti minä ajattelen -- sinä tiedät, että minä aina olin\ntyhmä, pikkuinen olento! -- ettei se koskaan tapahdu!\"\n\n\"Älä sano niin, Dora! Kallis vaimoni, älä ajattele niin!\"\n\n\"Minä en tee niin, jos voin jättää sen, Doady. Mutta minä olen hyvin\nonnellinen; vaikka rakas poikani on niin yksinään vaimo-lapsukaisensa\ntyhjän tuolin edessä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn yö; ja minä olen vielä hänen luonansa. Agnes on tullut, on ollut\ntykönämme kokonaisen päivän ja yhden illan. Hän, tätini ja minä olemme\nistuneet Doran vieressä aamusta asti kaikki yhdessä. Me emme ole\npuhuneet paljon, mutta Dora on ollut täydellisesti tyytyväinen ja\niloinen. Nyt olemme kahden kesken.\n\nTiedänkö nyt, että vaimo-lapsukaiseni pian jättää minut? He ovat\nsanoneet minulle niin; he eivät ole sanoneet mitään, joka olisi uutta\najatuksilleni; mutta minä en ole likimainkaan varma, että olen\nomistanut tämän totuuden. Minä en voi käsittää sitä. Minä olen monta\nkertaa tänä päivänä mennyt itsekseni itkemään. Minä olen muistanut\nHäntä, joka itki elävien ja kuolleitten eroa. Minä olen ajatellut koko\ntuota kaunista ja liikuttavaa kertomusta. Minä olen koettanut taivuttaa\nja lohduttaa itseäni ja toivon, että se on menestynyt, vaikka\nvaillinaisesti; mutta mahdotonta on minun ollut uskoa, että loppu\nvälttämättömästi tulee. Minä pidän hänen kättänsä omassa kädessäni,\nhänen sydämensä omassa sydämessäni, minä näen hänen rakkautensa\nedessäni elävän kaikessa voimassaan. Minä en voi sulkea pois yhtä\nvaaleata, viipyvää uskon sädettä, että hän vielä säästetään minulle.\n\n\"Minä aion puhua kanssasi, Doady. Minä aion sanoa jotakin, jota olen\nusein viime aikoina tuuminut sanoa. Ethän sinä paheksi sitä?\" lempeällä\nkatsannolla.\n\n\"Paheksi, armaani?\"\n\n\"Niin, sillä minä en tiedä, mitä vasta ajattelet taikka mitä lienet\nvälisti ajatellut. Kenties usein olet ajatellut samaa. Rakas Doady,\nminä pelkään, että olin liian nuori\".\n\nMinä lasken kasvoni pään-alukselle hänen viereensä, ja hän katsoo minun\nsilmiini ja puhuu hyvin hiljaa. Vähitellen, kun hän jatkaa, huomaan\npakahtuvalla sydämellä, että hän puhuu itsestänsä niinkuin menneestä.\n\n\"Minä pelkään, ystäväni, että olin liian nuori. Minä en tarkoita\nvuosien puolesta ainoastaan, vaan kokemuksen, ajatusten, kaikkien\npuolesta. Minä olin semmoinen tyhmä, pikkuinen olento! Minä luulen,\nettä olisi ollut parempi, jos olisimme vaan rakastaneet toisiamme,\nniinkuin poika ja tyttö, ja unhottaneet sen. Minä olen ruvennut\najattelemaan, etten ollut sovelias vaimoksi\".\n\nMinä koetan pysäyttää kyyneliäni ja vastata: \"oi, rakas Dora, yhtä\nsovelias kuin minä mieheksi!\"\n\n\"Minä en tiedä\", vastaa hän ja pudistaa kiharoitansa vanhalla tavalla.\n\"Ehkä! Mutta, jos minä olisin ollut enemmän sovelias naimisiin, olisin\nkenties voinut tehdä sinutkin soveliaammaksi siihen. Paitsi sitä sinä\nolet kovin taitava, mutta en minä\".\n\n\"Me olemme olleet hyvin onnelliset, suloinen Dorani\".\n\n\"Minä olen hyvin onnellinen, hyvin. Mutta vuosien kuluessa olisi rakas\npoikani väsynyt vaimo-lapsukaiseensa, joka yhä vähemmän olisi sopinut\nkumppaniksi hänelle. Poikani olisi yhä enemmän huomannut, mitä hänen\nkodissaan puuttui. Hänen vaimo-lapsukaisensa ei olisi muuttunut.\nParempi näin\".\n\n\"Voi, kalliin, kalliin Dorani, älä puhu minulle tällä tapaa. Jokainen\nsana tuntuu moitteelta!\"\n\n\"Ei, ei tavukaan!\" vastaa hän, suudellen minua. \"Voi, ystäväni, sinä et\nkoskaan ansainnut sitä, ja minä rakastin sinua liian paljon, mitään\nmoittivaa sanaa sinulle todella sanoakseni -- se oli ainoa ansio, joka\nminulla oli, paitsi että olin kaunis -- taikka että sinusta näytin\nsiltä. Onko kyllä kolkko tuolla alhaalla, Doady?\"\n\n\"Kovin! Kovin!\"\n\n\"Älä itke! Onko minun tuolini siellä?\"\n\n\"Se on vanhalla paikallansa\".\n\n\"Voi, kuinka poika raukkani itkee. Hiljaa, hiljaa! Anna minulle nyt\nyksi lupaus. Minä tahdon puhua Agnesin kanssa. Kun menet alikerrokseen,\nsano se Agnesille ja lähetä hänet ylös luokseni; ja sillä aikaa, kuin\nminä puhun hänen kanssaan, älä anna kenenkään -- ei edes tädin --\ntulla. Minä tahdon puhua kahden kesken Agnes'in kanssa. Minä tahdon\npuhua Agnesin kanssa aivan yksin\".\n\nMinä lupaan, että hän tulee kohta; mutta surulta en voi jättää häntä.\n\n\"Minä sanoin, että on parempi näin!\" kuiskaa Dora, minua syleillessään.\n\"Oi, Doady, vielä muutama vuosi etkä koskaan olisi voinut rakastaa\nvaimo-lapsukaistasi hellemmin, kuin nyt; ja lisäksi vielä muutama\nvuosi, ja hän olisi niin koettanut ja kiusannut sinua, ettet ehkä olisi\nvoinut rakastaa häntä puoleksikaan niin paljon! Minä tiedän, että olin\nliian nuori ja lapsellinen. Paljon parempi näin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAgnes on alikerroksessa, kun tulen vierashuoneesen, ja minä toimitan\nhänelle sanoman. Hän katoo, jättäen minut yksin Jip'in kanssa.\n\nJip'in kiinalainen huone on pesän edessä; itse se makaa siinä\nflanelli-vuoteellansa ja koettaa vaikeroiden nukkua. Kirkas kuu kumottaa\nkorkealta. Kun katson ulos yöhön, vuotavat kyyneleni nopeasti, ja\nharjaantumaton sydämeni kuritetaan kovasti -- kovasti.\n\nMinä istun valkean viereen, ajatellen sokealla omantunnon soimauksella\nkaikkia niitä salaisia tunteita, joita olen tuntenut naimiseni jälkeen.\nMinä ajattelen jokaista pikku asiaa minun ja Doran välillä ja tunnen\nsen totuuden, että pikku asiat ne elämän tekevät. Alati kohoo\nmuistojeni merestä tämän kalliin lapsen kuva semmoisena, kuin hän oli,\nkun ensiksi opin tuntemaan hänet, kaunistettuna nuoren rakkauteni ja\nhänen oman rakkautensa kautta kaikilla ihanteilla, joista semmoinen\nrakkaus on niin rikas. Olisiko todella ollut parempi, jos olisimme\nrakastaneet toisiamme, niinkuin poika ja tyttö, ja unhottaneet sen?\nHarjaantumaton sydän, vastaa!\n\nKuinka aika kuluu, en tiedä, ennenkuin vaimo-lapsukaiseni vanha\nkumppani herättää minut. Tavallista levottomampana pyrkii se ulos\nhuoneestansa, katselee minua, astuu oven luo ja inisee päästäksensä\nylikerrokseen.\n\n\"Ei tänä yönä, Jip! Ei tänä yönä!\"\n\nSe tulee verkalleen takaisin luokseni, nuolee kättäni ja nostaa himmeät\nsilmänsä kasvojani kohden.\n\n\"Oi Jip! Kenties se ei tapahdu koskaan enää!\"\n\nSe laskeuu alas jalkojeni juureen, oikaisee itsensä, ikäänkuin\nnukkuakseen, ja vaikeroivalla huudolla kuolee.\n\n\"Voi Agnes! Katso, katso tänne!\"\n\n-- Nuot kasvot, niin täynnänsä sääliä ja surua, tuo kyynel-sade, tuo\nkammottavan mykkä ilmoitus minulle, tuo juhlallinen taivaasen päin\nnostettu käsi!\n\n\"Agnes?\"\n\nSe on ohitse. Pimeys ympäröitsee minua; ja ajaksi on kaikki kadonnut\nmuististani.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nMr. Micawber'in raha-asiat.\n\n\nTämä ei ole se aika, jolloin aion kuvata mieleni tilaa surun taakan\nalla. Minusta tuntui kuin tulevaisuus olisi suljettu minulta, kuin\nelämäni jäntevyys ja toimi olisivat loppuneet, kuin en voisi koskaan\nlöytää mitään turvapaikkaa, paitsi haudassa. Minusta tuntui niin, sanon\nminä, mutta ei suruni ensimmäisessä puuskauksessa. Minä jouduin\nverkalleen niin pitkälle. Joll'eivät ne tapaukset, joitten kertomiseen\nnyt ryhdyn, olisi taajenneet ympärilläni, aluksi hämmentääkseen ja\nlopuksi enentääkseen suruani, on mahdollista (vaikk'en luule sitä\ntodennäköiseksi), että olisin kerrallaan vaipunut tähän tilaan.\nNiinkuin asian laita nyt oli, tuli väli-aika, ennenkuin täydellisesti\ntiesin oman tuskani; väli-aika, jolloin pidin sitäkin luuloa, että sen\ntuikeimmat kivut olivat ohitse, ja jona sydämeni sai lohdutusta\nmuistellessaan kaikkia, mitä oli viattominta ja ihaninta siinä hellässä\nsadussa, joka nyt oli ijäksi päättynyt.\n\nMilloin ensiksi esiteltiin, että lähtisin ulkomaille, taikka kuinka\ntapahtui, että me sovimme siitä, että etsisin rauhaa muutoksessa ja\nmatkustuksessa, sitä en edes nyt selvästi tiedä. Agnesin henki vallitsi\nniin täydellisesti kaikissa, mitä ajattelimme ja sanoimme ja teimme\nsinä surun aikana, että luulen saavani päättää, että tämä ehdoitus\nlähti hänen vaikutuksestansa. Mutta hänen vaikutuksensa oli niin\nhiljainen, etten tiedä sen enempää.\n\nJa nyt rupesin todella ajattelemaan, että vanhassa muistossani hänestä\nja tuosta maalatusta kirkon-akkunasta mieleeni oli tunkenut joku\nprofeetallinen ennustus siitä, mitä hän oli oleva minulle siinä\nonnettomuudessa, joka ajan täyttyessä oli minua kohtaava. Koko tässä\nsurussa siitä ijäti muistettavasta hetkestä saakka, jolloin hän seisoi\nedessäni, käsi ylöspäin nostettuna, oli hän niinkuin pyhä olento\nyksinäisessä asunnossani. Kun kuoleman enkeli laskeusi siihen, nukkui\nvaimo-lapsukaiseni hymyillen -- he kertoivat sen minulle, kun kykenin\nkuulemaan sitä -- uneen Agnesin rinnalle. Tainnoksistani heräsin,\nensiksi havaitakseni hänen sääliväisiä kyyneleitänsä, hänen toivon ja\nrauhan sanojansa, hänen leppeitä kasvojansa, jotka kallistuivat\nniinkuin jostakin puhtaammasta, lähempänä taivasta olevasta seudusta\nharjaantumattoman sydämeni puoleen ja lievittivät sen tuskaa. Sallikaat\nminun jatkaa.\n\nMinun oli määrä lähteä ulkomaille. Tämä näyttää olleen alusta päätetty\nkeskenämme. Koska maa nyt peitti kaikki, mitä katoavaista oli\neronneesta vaimostani, odotin ainoastaan sitä, mitä Mr. Micawber\nnimitti \"Heep'in lopulliseksi murentamiseksi\", ja siirtolaisten lähtöä.\n\nTraddles'in, tämän surussani hellän ja uskollisen ystäväni\nkehoituksesta palasimme Canterbury'yn: minä tarkoitan tätini, Agnes ja\nminä. Me menimme yhteisestä suostumuksesta suoraan Mr. Micawber'in\nasuntoon, jossa, niinkuin myöskin Mr. Wickfield'in luona, ystäväni yhä\noli työskennellyt räjähdys-kokouksestamme asti. Kun Mrs. Micawber\nraukka näki minun tulevan sisään mustissa vaatteissani, tuli hän\nkovasti liikutetuksi. Mrs. Micawber'in sydämessä löytyi paljon hyvää,\njota ei mikään ollut tunkenut pois siitä kaikkina näinä monena vuonna.\n\n\"No, Mr. ja Mrs. Micawber\", oli tätini ensimäinen tervehdys, kun olimme\nkäyneet istumaan. \"Oletteko ajatelleet tuota ehdoitustani maasta\nmuuttamisesta?\"\n\n\"Rakas Madam\", vastasi Mr. Micawber, \"kenties minä en voi paremmin\nilmoittaa sitä päätöstä, johon Mrs. Micawber, teidän nöyrä palvelianne\nja, minun sopii lisätä, lapsemme yhteisesti ja yksityisesti olemme\ntulleet, kuin niin, että vastaukseksi lainaan erään mainion runoilian\nsanat:\n\n    'Ruuhemme rannassa kiikkuu,\n    Laivamme laineilla liikkuu'\".\n\n\"Se on oikein\", arveli tätini. \"Minä ennustan teille kaikenlaista hyvää\njärkevästä päätöksestänne\".\n\n\"Madam, te teette meille suuren kunnian\", vastasi Mr. Micawber ja veti\nsamalla esiin jonkun muistokirjan. \"Mitä siihen rahalliseen apuun\ntulee, jonka kautta meidän on mahdollinen lykätä heikko kanotimme\nyrityksen valtamerelle, olen tyyni ajatellut tuota tärkeätä asianhaaraa\nja pyydän saadakseni esitellä reverssejäni -- varustettuina, sitä\non tarpeeton lisätä, semmoisilla karttamerkeillä, kuin eri\nparlamentin-päätökset tämmöisiä vakuutuspapereita varten määräävät --\nkahdeksaksitoista, neljäksikolmatta ja kolmeksikymmeneksi kuukaudeksi.\nSiinä ehdoituksessa, jonka ensiksi toin esiin, puhuttiin\nkahdestatoista, kahdeksastatoista ja neljästäkolmatta kuukaudesta;\nmutta minä pelkään, ettei semmoinen sopimus sallisi kylläksi aikaa,\nettä -- jotakin -- ilmaantuisi. Ehk'emme ole\", lausui Mr. Micawber,\nkatsoen ympäri huonetta, niinkuin se olisi edustanut useita satoja\ntynnyrin-aloja oivasti viljeltyä maata, \"kun ensimäinen reverssi on\nlunastettava, olleet onnelliset sadon puolesta taikka ehk'emme ole\nsaaneet satoamme korjatuksi. Työntekiöitä on, luullakseni, välisti\nvaikea saada siinä osassa meidän siirtokunnallisista alueistamme, johon\nkohtalo heittää meidät taistelemaan viljavan maan kanssa\".\n\n\"Sovittakaat asia kokonaan mieltänne myöden, Sir\", vastasi tätini.\n\n\"Madam\", vastasi hän, \"Mrs. Micawber ja minä itse olemme syvästi\nkiitolliset ystäviemme ja suojeliaimme huolellisesta hyvyydestä. Mitä\nminä tahdon, on se, että olen täydellisesti asianmiehen kaltainen ja\naivan säntillinen. Kun käännämme, niinkuin nyt aikomuksemme on, ihan\nuutta lehteä, ja peräydymme, niinkuin nyt peräydymme, semmoista\nharppausta varten, jossa ei ole tavallinen mitta, on se tärkeätä\nitsekunnioitukselleni ja lisäksi esimerkkinä pojalleni, että nämät\nmääräykset tehdään niinkuin miehen ja miehen kesken\".\n\nMinä en tiedä, paniko Mr. Micawber mitään merkitystä tähän viimeiseen\nsananparteen; minä en tiedä, paneeko kukaan taikka onko kukaan koskaan\npannut, mutta hän näytti tavattomasti ihastelevan sitä ja toisti\nosoittavalla yskällä: \"niinkuin miehen ja miehen kesken\".\n\n\"Minä ehdottelen\", lausui Mr. Micawber, \"vekseleitä -- mukava keksintö\nkauppaa harjoittavassa mailmassa, josta, luullakseni, alkuansa saamme\nkiittää Juutalaisia, joilla minusta näyttää olleen pirun paljon\ntekemistä niitten kanssa aina siitä saakka -- koska niitä sopii\ndiskonteerata. Mutta jos reverssejä taikka jotakin muuta vakuutta\nkatsottaisiin paremmaksi, olen valmis ilolla laittamaan semmoisia\nasiakirjoja. Niinkuin miehen ja miehen kesken\".\n\nTätini huomautti, että semmoisessa asiassa, jossa molemmat puolueet\nolivat taipusat suostumaan vaikka mihin, hän piti varmana, ettei olisi\nvaikea sopia tästä kohdasta. Mr. Micawber'illa oli sama ajatus.\n\n\"Mitä niihin kotoisiin hankkeisin tulee, Madam\", lausui Mr. Micawber\njonkunlaisella ylpeydellä, \"joilla varustamme itseämme sen kohtalon\nvastaan-ottamiseen, johon nyt saa arvella meidän ruvenneen, pyydän\nsaadakseni kertoa niitä. Vanhin tyttäreni käy joka aamu kello viisi\neräässä läheisessä laitoksessa oppimassa sitä processia -- jos sitä\nprocessiksi sopii nimittää -- jolla lehmiä lypsetään. Nuoremmat lapseni\novat saaneet käskyn tutkia niin tarkasti, kuin asianhaarat sallivat,\nniitten sikojen ja kanojen tapoja, joita pidetään tämän kaupungin\nköyhemmissä osissa, josta toimesta he kahdesti ovat tuodut kotiin ja\ntuskin on tuumaa puuttunut, että olisivat joutuneet hevosten jalkoihin.\nItse olen viime viikon kuluessa kääntänyt huomiotani leipomisen\ntaitoon; ja poikani Wilkins on lähtenyt liikkeelle, sauva kädessä,\najamaan kotiin karjaa, kun ne raa'at palkkalaiset, jotka sitä hoitavat,\novat suvainneet hänen tehdä jotakin tämäntapaista vapaa-ehtoista\npalvelusta -- joka, minä sanon; sitä surulla ihmisluontomme puolesta,\nei kuitenkaan usein ole tapahtunut, sillä tavallisesti häntä\nsadatuksilla käskettiin korjaamaan luunsa\".\n\n\"Kaikki aivan oikein\", lausui tätini kehoittavaisesti. \"Mrs. Micawber\non epäilemättä myös ollut ahkera\".\n\n\"Rakas Madam\", vastasi Mrs. Micawber asianmiehen kaltaisella\nmuodollansa, \"minä olen valmis tunnustamaan, etten ole puuhannut\nsemmoisissa askareissa, jotka suorastaan koskevat maanviljelykseen\ntaikka karjanhoitoon, vaikka hyvin havaitsen, että molemmat vast'edes\nvaativat huomiotani vieraalla rannikolla. Ne joutohetket, joita olen\nvoinut säästää perheellisiltä velvollisuuksiltani, olen pyhittänyt\nlavealäntäiseen kirjeenvaihtoon heimoni kanssa. Sillä minä tunnustan,\nrakas Mr. Copperfield\", lausui Mrs. Micawber, joka, luullakseni,\nvanhasta totutusta tavasta aina palasi minuun, \"että minusta näyttää\nkuin se aika olisi tullut, jolloin entisyys on haudattava unhotukseen;\njolloin heimoni tulee ojentaa kättänsä Mr. Micawber'ille ja Mr.\nMicawber'in tulee ojentaa kättänsä heimolleni; jolloin leijonan tulee\nlaskeutua lampaan viereen ja heimoni olla ystävällisellä kannalla Mr.\nMicawber'in kanssa\".\n\nMinä vastasin, että myöskin ajattelin niin.\n\n\"Tämä on ainakin se kanta, rakas Mr. Copperfield\", jatkoi Mrs.\nMicawber, \"jolta _minä_ katselen asiaa. Kun asuin kotona isän ja äidin\nluona, oli isän tapa kysyä, kun joku asia oli keskusteltava vähäisessä\npiirissämme: 'miltä kannalta Emma tätä asiaa katsoo?' Että isäni\nliiaksi suosi minua, tiedän kyllä; mutta semmoisesta asiasta, kuin\ntuosta jäisestä kylmyydestä, joka aina on ollut Mr. Micawber'in ja\nheimoni välillä, olen tietysti tehnyt itselleni jonkun päätöksen, oli\nse kuinka perätön tahansa\".\n\n\"Epäilemättä. Olette kaiketi, Ma'am\", arveli tätini.\n\n\"Juuri niin\", yhtyi häneen Mrs. Micawber. \"No, minä olen ehkä\nerhettynyt päätöksissäni; on hyvin todennäköistä, että olen; mutta\nyksityinen mielipiteeni on, että juopa heimoni ja Mr. Micawber'in\nvälillä on saanut alkunsa jostakin semmoisesta luulosta heimoni\npuolelta, että Mr. Micawber pyytäisi rahallista apua heiltä. Minä en\nvoi olla ajattelematta\", lausui Mrs. Micawber syvän viisauden muodolla,\n\"että löytyy niitä heimossani, jotka ovat pelänneet, että Mr. Micawber\nahdistaisi heitä, saadaksensa heidän nimeänsä -- minä en tarkoita\nlapsillemme kasteessa annettavaksi, vaan vekseleihin kirjoitettavaksi\nja rahamarkkinoilla myytäväksi\".\n\nSe teräväjärkisyyden katse, jolla Mrs. Micawber ilmoitti tämän\nhavaintonsa, ikäänkuin ei kukaan muu olisi koskaan ennen huomannut\nsitä, näytti kummastuttavan tätiäni, joka äkkiä vastasi: \"Noh, Ma'am,\nylimalkain en kummastelisi, vaikka olisitte oikeassa!\"\n\n\"Koska Mr. Micawber nyt aikoo katkaista ne rahalliset kahleet, jotka\nniin kauan ovat kytkeneet häntä\", lausui Mrs. Micawber, \"ja aloittaa\nuutta elämää semmoisessa maassa, jossa on kylläksi tilaa hänen\nluonnonlahjoillensa -- joka minun ajatukseni mukaan on erittäin tärkeä\nasia, koska Mr. Micawber'in luonnonlahjat nimen-omaan kaipaavat avaraa\nvaikutus-alaa -- näyttää minusta, kuin heimoni tulisi ottaa vaaria\ntästä tilaisuudesta ja astua esiin. Mitä minä soisin näkeväni, on Mr.\nMicawber'in ja heimoni kokoontuminen juhlallisiin pitoihin, jotka\nheimoni saisi kustantaa ja joissa, kun joku johdattava heimokuntani\njäsen olisi esitellyt onnea ja menestystä Mr. Micawber'ille, Mr.\nMicawber saisi tilaisuutta selittää mielipiteitänsä\".\n\n\"Rakas ystäväni\", vastasi Mr. Micawber vähän kiivaasti, \"lienee\nparas, että sanon kohta suoraan, että, jos joutuisin selittämään\nmielipiteitäni tuolle kokoontuneelle joukolle, ne ehkä huomattaisiin\nolevan loukkaavaa laatua, koska minun ajatukseni on se, että sinun\nheimolaisesi yleisesti ovat hävyttömiä snobbeja ja yksityisesti aika\nveijareita\".\n\n\"Ei, Micawber!\" lausui Mrs. Micawber, päätänsä pudistaen. \"Sinä et ole\nkoskaan ymmärtänyt heitä eivätkä he ole koskaan ymmärtäneet sinua\".\n\nMr. Micawber yski.\n\n\"He eivät ole koskaan ymmärtäneet sinua, Micawber\", sanoi hänen\nvaimonsa. \"He ehkä eivät pysty siihen. Jos niin on laita, on se heidän\nonnettomuutensa. Minä voin surkutella heidän onnettomuuttansa\".\n\n\"Minä olen erittäin pahoillani, rakas Emmani\", lausui Mr. Micawber\nleppyen, \"että tulin laskeneeksi semmoisia lauseita, jotka vaan\nvähänkin näyttävät ankaralta. Muuta en mielinyt sanoa, kuin sitä, että\nminä pääsen lähtemään ulkomaille ilman että heimolaisesi astuvat esiin\nkunnioittamaan minua -- lyhyeltä, kylmiä olkapäitänsä jäähyväisiksi\nkohottamaan, ja että minä ylimalkain mieluisammin tahtoisin jättää\nEnglannin sillä vauhdilla, joka minulla itsellä on, kuin saada mitään\nlisää siihen siltä taholta. Samalla sanon, rakas ystäväni, että, jos he\nalentuisivat vastaamaan sinun kirjeisisi -- jonka asian yhteinen\nkokemuksemme tekee kovasti epäiltäväksi -- olkoon se kaukana minusta,\nettä estäisin mieli-haluasi\".\n\nKun asia oli tällä ystävällisellä tavalla ratkaistu, tarjosi Mr.\nMicawber käsivartensa Mrs. Micawber'ille ja, luoden silmäyksen siihen\nkirjojen ja paperien läjään, joka makasi Traddles'in edessä pöydällä,\nsanoi, että he tahtoivat jättää meidät itseksemme; jonka he\njuhlallisesti tekivätkin.\n\n\"Rakas Copperfield\", lausui Traddles, nojautuen taaksepäin tuolissansa,\nkun he olivat menneet, ja katsellen minua semmoisella hellyydellä, joka\nsaatti hänen silmänsä punaiseksi ja hänen hiuksensa vääntymään kaikille\ntahoille, \"minä en pyydä anteeksi, että aion vaivata sinua työllä,\nkoska tiedän, että otat hartaasti osaa siihen ja se ehkä haihduttaa\najatuksiasi. Rakas poikani, minä toivon, ettet ole kokonaan uupunut?\"\n\n\"Minä olen täysissä voimissa\", sanoin minä vähäisen vaiti-olon perästä.\n\"Meillä on enemmän syytä ajatella tätiäni, kuin ketään muuta. Sinä\ntiedät, kuinka paljon hän on tehnyt\".\n\n\"Varmaan, varmaan\", vastasi Traddles. \"Kukapa sitä unhottaisi!\"\n\n\"Mutta ei siinäkään ole kaikki\", sanoin minä. \"Viimeisinä parina\nviikkona ovat jonkunlaiset uudet huolet vaivanneet häntä; ja hän on\njoka päivä ollut sisä- ja ulkopuolella Londonia. Monta kertaa on hän\nlähtenyt kotoa varhain aamulla ja jäänyt pois iltaan saakka. Eilen,\nTraddles, oli melkein sydän-yö, ennenkuin hän tuli kotiin, vaikka tämä\nmatka oli hänen edessään. Sinä tiedät, kuinka paljon hän pitää lukua\nmuista. Hän ei tahdo kertoa minulle, mikä ikävä asia on kohdannut\nhäntä\".\n\nKovin vaaleana ja syvät va'ot kasvoissansa istui tätini liikahtamatta,\nsiksi kuin olin päättänyt; jolloin muutamat kyynelet eksyivät hänen\nposkillensa ja hän laski kätensä minun kädelleni.\n\n\"Se ei ole mitään, Trot; se ei ole mitään. Se menee pian ohitse. Sinä\nsaat aikanansa tietää sen. Nyt Agnes, rakas tyttöni, tarkatkaamme näitä\nasioita\".\n\n\"Mr. Micawber'in kunniaksi tulee minun myöntää\", aloitti Traddles,\n\"että, vaikk'ei hän näytä milläkään menestyksellä työskennelleen omaksi\nhyväkseen, hän on aivan väsymätön, kun hän työskentelee muita varten.\nMinä en ole hänen vertaistaan nähnyt. Jos hän aina menettelee samalla\ntapaa, on hän tätä nykyä oikeastaan parin sadan vuoden vanha. Se into,\njohon hän ehtimiseen on kiihoittanut itseänsä, ja se kaikki unhottava\nja kiivas tapa, jolla hän yöt päivät on sukeltanut paperein ja kirjojen\nkasaan, niistä lukemattomista kirjeistä puhumatta, joita hän on\nkirjoittanut minulle tämän ja Mr. Wickfield'in asunnon välillä, vieläpä\nusein pöydän poikki, kun hän on istunut vastapäätä minua ja hänen olisi\nollut paljon mukavampi puhua -- kaikki tämä on varsin erinomaista\".\n\n\"Kirjeitä!\" huudahti tätini. \"Minä luulen, että hän näkee unta kirjeen\nmuodossa!\"\n\n\"Mr. Dick on myöskin\", lausui Traddles, \"tehnyt ihmeitä! Heti kuin hän\npääsi Uriah Heep'iä vartioimasta, jota hän piti silmällä semmoisella\ntavalla, että minä en koskaan ole parempaa nähnyt, alkoi hän palvella\nMr. Wickfield'iä. Ja hänen harras tahtonsa olla hyödyksi niissä\ntutkinnoissa, joita olemme tehneet, ja se tehokas apu, joka hänestä on\nollut, kun hän teki otteita, kopioitsi, toi ja vei, on todella\ninnostuttanut meitä\".\n\n\"Dick on hyvin merkillinen mies\", huudahti tätini. \"Sitä olen aina\nsanonut. Sinä tiedät sen, Trot!\"\n\n\"Minä voin ilolla sanoa, Miss Wickfield\", jatkoi Mr. Traddles yhtä\nsuurella hienotunteisuudella, kuin vakavuudella, \"että Mr. Wickfield on\nteidän poissa ollessanne melkoisesti vaurastunut. Siitä painajaisesta\npäästyänsä, joka niin kauan aikaa oli kiusannut häntä, ja siitä\npelosta, jossa hän oli elänyt, on hän tuskin sama ihminen enää. Jopa\nhän toisinaan taas kykenee kiinnittämään muistiansa ja huomiotansa\nerinäisiin asioihin, joka kyky viime aikoina on ollut heikontuneena\nhänessä; ja hän on pystynyt auttamaan meitä ja selittämään\nkaikenlaisia, joita olisimme havainneet kovin vaikeaksi, jollei\nmahdottomaksi, suorittaa ilman häntä. Mutta minun tehtäväni on kertoa,\nmihin päätöksiin olemme tulleet, olkootkin vähäpätöiset, eikä puhua\nniistä kaikista toivokkaista asioista, joita olen huomannut, sillä\nmuutoin minusta ei koskaan tule mitään valmista\".\n\nHänen suora käytöksensä ja miellyttävä luontevuutensa osoittivat\nselvästi, että hän oli sanonut nämät, saattaaksensa meitä hyvälle\ntuulelle ja Agnesia siihen tilaan, että hän vähemmällä levottomuudella\nkuulisi isäänsä mainittavan; mutta asia tuntui yhtä hyvältä sen vuoksi.\n\n\"No, malttakaat, minä katson\", sanoi Traddles, silmäillen papereita\npöydällä. \"Kun olemme laskeneet varamme ja tehneet suoran melkoisesta\nehdottomasta sekasohrosta ensimäisessä sijassa ja ehdollisesta\nselkkauksesta ja väärennyksestä toisessa sijassa, pidämme varmana, että\nMr. Wickfield nyt voi lakkauttaa asiamiehen toimensa niin, ettei\nminkäänlaista rahanpuutetta eli haaskausta tule ilmi\".\n\n\"Oi, kiitos Jumalan!\" huudahti Agnes hartaasti.\n\n\"Mutta\", lausui Traddles, \"ne loppuvarat, jotka jäisivät hänen\nelatuksekseen -- ja minä otan silloin lukuun, että talo myydään --\nolisivat niin pienet, koska ne eivät suinkaan nousisi enempään, kuin\nmuutamaan sataan puntaan, että olisi ehkä paras, Miss Wickfield,\najatella, eikö hänen vielä tulisi hoitaa niitä tiluksia, jotka niin\nkauan ovat olleet hänen hallussaan. Hänen ystävänsä saattavat nyt\nneuvoa häntä, kun hän on vapaa. Te itse, Miss Wickfield -- Copperfield\n-- minä --\".\n\n\"Minä olen ajatellut sitä, Trotwood\", sanoi Agnes, katsellen minua,\n\"ja minä tunnen, ettei tule olla niin eikä saa olla niin, vaikka\nsemmoinenkin ystävä kehoittaa siihen, jolle olen niin kiitollinen ja\nniin suuressa velassa\".\n\n\"Minä en pyydä sanoa, että kehoitan siihen\", muistutti Traddles. \"Minä\nkatson oikeaksi esitellä sitä. Ei muuta\".\n\n\"Minä kuulen ilolla teidän sanovan niin\", vastasi Agnes vakaasti,\n\"sillä se synnyttää minussa toivoa, melkein varmaa tietoa, että me\najattelemme samalla tavalla. Rakas Mr. Traddles ja rakas Trotwood, mitä\nlisäksi voisin toivoa, kun isä nyt on kunnialla vapaa! Minä olen aina\nsydämestäni halannut, että, jos voisin päästää hänet niistä vaivoista,\njoissa hän on ollut, saisin antaa takaisin vähäisen osan siitä\nrakkaudesta ja huolesta, josta olen kiitollisuuden velassa hänelle, ja\npyhittää elämäni hänelle. Se on vuosikaudet ollut korkein toivoni. Kun\nsaan omin neuvoin pitää huolta tulevaisuudestamme, on se oleva suurin\nonni -- suurin onni lähinnä sitä, että tiedän hänen pääsneen\nkaikenlaisesta tilistä ja edesvastauksesta -- minkä voin tuntea\".\n\n\"Oletko ajatellut, millä tavalla, Agnes?\"\n\n\"Usein! Minä en pelkää, rakas Trotwood. Minä olen varma menestyksestä.\nNiin moni ihminen tuntee minut täällä ja suo minulle hyvää, että olen\nvarma. Ole huoleti minun puolestani. Me emme tarvitse suuria. Jos\nhyyrään ulos rakkaan, vanhan asuntomme ja pidän koulua, hyödytän muita\nja olen itse onnellinen\".\n\nHänen iloisen äänensä levollinen hartaus palautti jälleen ensiksi\nrakkaan, vanhan asunnon ja sitten oman, yksinäisen kotini niin elävästi\nmieleeni, että sydämeni oli aivan täynnä enkä minä voinut lausua\nsanaakaan. Traddles oli vähän aikaa ahkerasti papereita katsovinaan.\n\n\"Nyt seuraa, Miss Trotwood\", lausui Traddles, \"teidän omaisuutenne\".\n\n\"Hyvä, Sir\", huokaili tätini. \"Minulla ei ole muuta sanottavaa siitä,\nkuin että, jos se on mennyt, minä tyydyn siihen, mutta, jos se ei ole\nmennyt, minä ilolla otan sen takaisin\".\n\n\"Sitä oli alusta, luullakseni, kahdeksan-tuhatta puntaa\nobligationeissa?\" sanoi Traddles.\n\n\"Oikein!\" vastasi tätini.\n\n\"Minä en voi saada selkoa enemmästä, kuin viidestä\", lausui Traddles\nhämmentyneellä muodolla.\n\n\"-- tuhannesta, niinkö tarkoitatte?\" kysyi tätini tavattomalla\ntyvenyydellä, \"vaiko vaan viidestä punnasta?\"\n\n\"Viidestä tuhannesta punnasta\", lausui Traddles.\n\n\"Muuta sitä ei ollutkaan\", vastasi tätini. \"Itse myin kolme tuhatta.\nYhden tuhannen maksoin sinun kontrahdistasi, Trot, rakas poikani; ja\ntoiset kaksi on minulla itsellä. Kun loput menivät minulta, katsoin\nviisaaksi olla mitään tästä summasta puhumatta, vaan pidin sitä\ntallella hätävaraksi. Minä tahdoin nähdä, kuinka sinä suoriuisit\nkoetuksesta, Trot; ja sinä suoriusit jalosti -- kestäväisenä,\nitseluottavaisena, itsekieltäväisenä! Niin myöskin Dick. Älkäät\npuhutelko minua, sillä minä huomaan, että hermoni ovat hiukan\nkiihdyksissä!\"\n\nSitä ei kukaan olisi uskonut, kun näki hänen istuvan suorana,\nkäsivarret ristissä; mutta hän osasi kummallisella tavalla hillitä\nitseänsä.\n\n\"Siinä tapauksessa minua ilahuttaa sanoa\", huudahti Traddles,\nmielihyvästä hohtaen, \"että olemme pelastaneet koko summan!\"\n\n\"Älkäät onnitelko minua kukaan!\" huudahti tätini. \"Kuinka niin on\nkäynyt, Sir?\"\n\n\"Te luulitte, että Mr. Wickfield oli hukannut ne?\" kysyi Traddles.\n\n\"Tietysti tein niin\", lausui tätini, \"ja sentähden minun oli helppo\nolla vaiti. Ei sanaakaan, Agnes!\"\n\n\"Arvopaperinne myytiinkin todella\", sanoi Traddles, \"sen valtuus-kirjan\nnojalla, jonka Mr. Wickfield oli saanut teiltä; mutta minun ei tarvitse\nsanoa, kuka ne myi taikka kenenkä allekirjoitus oli. Tuo konna\nuskotteli jälestäpäin Mr. Wickfield'iä -- näytti myöskin todeksi\nnumeroilla -- että hän, Heep, oli ottanut nämät rahat (yleisen käskyn\njohdosta, sanoi _hän_), estääksensä muita puutteita ja vastuksia\nnäkymästä. Koska Mr. Wickfield oli niin heikko ja avuton hänen\nkäsissään, että hän teille jälestäpäin maksoi useita korkosummia\nsemmoisesta nimellisestä pää-omasta, jonka hän tiesi olemattomaksi,\nsaatti hän, paha kyllä, itsensä osalliseksi petokseen\".\n\n\"Ja otti viimein koko syyn omaksensa\", lisäsi tätini; \"ja kirjoitti\nminulle mielettömän kirjeen, jossa hän syytti itseänsä varkaudesta ja\näärettömistä rikoksista. Tämän johdosta minä kävin hänen luonansa\nvarhain eräänä aamuna, käskin tuoda kynttilän, poltin kirjeen ja pyysin\nhäntä tekemään minulle ja itsellensä oikeutta, jos hän suinkin voi;\nmutta, jollei, pitämään asiaa salassa tyttärensä tähden. -- Jos kukaan\nsanoo sanan minulle, menen pois täältä!\"\n\nMe pysyimme kaikki ääneti; Agnes kasvojansa peittäen.\n\n\"No, rakas ystäväni\", lausui tätini tuokion perästä, \"te olette siis\ntodella kiristäneet ulos rahat häneltä?\"\n\n\"Niin, asia on semmoinen\", vastasi Traddles, \"että Mr. Micawber oli\nniin täydellisesti kietonut hänet ja piti aina, kun joku vanha petti,\nniin monta uutta solmua varalla, että hänen oli mahdoton välttää meitä.\nAivan omituinen seikka on, että todella luulen hänen vieneen tämän\nsumman pikemmin vihaansa Copperfieldiin tyydyttääksensä, kuin\nahneuttansa, vaikka se oli suunnaton. Sen hän sanoi minulle suoraan.\nHän sanoi, että hän olisi vaikka kuluttanut yhtä paljon lisäksi,\njotakin kiusaa taikka vahinkoa Copperfieldille tehdäksensä\".\n\n\"Haa!\" lausui tätini, otsaansa miettiväisesti rypistäen ja katsellen\nAgnesia. \"Ja mihin hän nyt on joutunut?\"\n\n\"Minä en tiedä. Hän lähti täältä\", lausui Traddles, \"äitinsä kanssa,\njoka koko ajan parkui, rukoili ja tunnusteli kaikenlaisia. He lähtivät\nLondonin yö-vaunuilla, enkä minä tiedä sen koommin Heep'istä, paitsi\nettä hän oli kovasti kiukuissaan minulle, kun erosimme. Hän näyttää\nkatsovan velkaansa minulle melkein yhtä suureksi, kuin Mr.\nMicawber'ille, jota minä (niinkuin hänelle sanoinkin) pidän oikein\nkohteliaisuuden lauseena\".\n\n\"Luuletko, että hänellä on mitään rahaa, Traddles?\" lausuin minä.\n\n\"Kyllä, ystäväni, niin minä luulisin\", vastasi hän, pudistaen päätänsä\ntotisesti. \"Minä sanoisin, että hän on tavalla tai toisella pistänyt\npaljon plakkariinsa. Mutta minä luulen sinun huomaavan, Copperfield,\njos sinun olisi tilaisuus tarkastaa hänen elämäänsä, ettei raha koskaan\npidätä tätä miestä konnamaisuudesta. Hän on niin teeskelemiseen\npiitynyt, että ajoi hän mitä asiaa hyvänsä, hänen täytyy ajaa sitä\nkoukuilla. Se on hänen ainoa palkintonsa siitä ulkonaisesta pakosta,\njolla hän vaivaa itseänsä. Aina madellen pitkin maata milloin mitäkin\npientä tarkoitusta varten, suurentaa hän alati jokaista esinettä, jota\nhän kohtaa tiellänsä, ja vihaa siis ja epäilee jokaista, joka\nviattomimmalla tavalla tulee hänen ja hänen tarkoitusperänsä väliin.\nNiin nuot koukut joka hetki käyvät yhä koukkuisemmaksi vähimmästäkin\nsyystä taikka ilman mitään syytä. Ei tarvitse kuin katsoa hänen\nmenetystänsä tässä\", sanoi Traddles, \"sitä tietääksensä\".\n\n\"Hän on koko huonouden hirviö!\" lausui tätini.\n\n\"Sitä en, totta puhuen, tiedä\", huomautti Traddles miettiväisesti.\n\"Moni ihminen voi olla hyvinkin huono, kun hän siihen rupee\".\n\n\"Mutta nyt Mr. Micawber'in asioihin\", sanoi tätini.\n\n\"Hyvä\", lausui Traddles iloisesti, \"minun täytyy kuin täytyykin kerta\nvielä lujasti kiittää Mr. Micawber'ia. Jollei hän olisi ollut niin\nkärsivällinen ja sitkeä niin kauan aikaa, emme koskaan olisi voineet\ntoivoakaan mitään mainittavia seurauksia. Ja minun mielestäni täytyy\nmeidän huomata, että Mr. Micawber teki oikein vaan oikean tähden, kun\najattelemme, mitä etuja hän vaiti-olostansa olisi voinut saada Uriah\nHeep'iltä\".\n\n\"Niin minunkin mielestäni täytyy\", arvelin minä.\n\n\"No, mitä antaisitte hänelle?\" kysyi tätini.\n\n\"Oh! Ennenkuin tullaan siihen kohtaan\", lausui Traddles, hiukan\nhämmentyneenä, \"täytyy minun tunnustaa, että minä (kosk'en voinut\nsaavuttaa kaikkia, mitä tahdoin), katsoin viisaaksi jättää pois kaksi\nseikkaa, kun laittomalla tavalla -- sillä kokonaan laiton se on alusta\nloppuun saakka -- sovitimme tämän vaikean asian. Nuot velkasetelit ja\nniin edespäin, joita Mr. Micawber antoi hänelle niistä etumaksoista,\njoita hän sai --\".\n\n\"Hyvä! Ne ovat lunastettavat\", arveli tätini.\n\n\"Niin, mutta minä en tiedä, milloin ne tuodaan esiin, eikä missä ne\novat\", vastasi Traddles, avaten silmiänsä; \"ja minua aavistaa, että Mr.\nMicawber nykyhetken ja lähtönsä välillä varmaan joutuu vankeuden tai\nryöstön alaiseksi\".\n\n\"Siinä tapauksessa täytyy kaiketi yhtä usein vapauttaa hänet\nvankeudesta ja ryöstön-alaisuudesta\", lausui tätini. \"Kuinka suuri koko\nsumma on?\"\n\n\"No, Mr. Micawber on kirjoittanut raha-asiansa -- siksi hän niitä\nnimittää -- suurella säännöllisyydellä yhteen kirjaan\", vastasi\nTraddles hymyillen; \"ja hänen mukaansa nousee summa sataan kolmeen\npuntaan ja viiteen shillingiin\".\n\n\"Paljonko annamme hänelle, tämä summa siihen luettuna?\" kysyi tätini.\n\"Rakas Agnes, jälestäpäin sopii meidän kahden puhua sen jakamisesta.\nPaljonko pitäisi antaa hänelle? Viisi sataa puntaa?\"\n\nTässä Traddles ja minä vastasimme molemmat yhtä haavaa. Me esittelimme,\nettä tätini antaisi vähäisen summan rahassa ja ilman mitään eri\nsuostumusta Mr. Micawber'in kanssa maksaisi Uriah Heep'in vaatimukset\nsitä myöden, kuin ne tuotiin esiin. Me arvelimme, että perheelle\nkustannettaisiin matka ja tamineet sekä maksettaisiin sata puntaa,\nniinkuin myöskin, että vakaasti keskusteltaisiin siitä tavasta, jolla\nMr. Micawber suorittaisi lainansa, koska se varmaan oli terveellistä\nhänelle, että hän katsoi itsensä velvolliseksi vastaamaan siitä. Tähän\nlisäsin sen tuuman, että minä antaisin muutamia tietoja hänen\nluonteestaan ja elämästään Mr. Peggotylle, johon, niinkuin tiesin, sopi\nluottaa, sekä että Mr. Peggottya salaisesti pyydettäisiin ennalta\nhänelle jättämään toiset sata puntaa. Minä esittelin vielä, että\nkoetettaisiin saada Mr. Micawber'ia pitämään väliä Mr. Peggotylla sen\nkautta, että hänelle kerrottaisiin niin paljon Mr. Peggotyn\ntapauksista, kuin katsoin itselläni olevan oikeutta taikka muutoin\nolevan viisasta ilmoittaa, yleensä koetettaisiin saada heitä\nkeskinäisesti auttamaan toisiansa yhteisen hyvän vuoksi. Me suostuimme\nkaikki hartaasti näihin tuumiin; ja minun sopii kerrallaan mainita,\nettä puheen-alaiset henkilöt kohta jälestäpäin tekivät samoin\ntäydellisellä taipuvaisuudella ja sovulla.\n\nKun näin, että Traddles taas huolestuneena katseli tätiäni, muistutin\nhäntä toisesta ja viimeisestä kohdasta, johon hän oli kääntänyt\nhuomionsa.\n\n\"Sinä ja tätisi annatte minulle anteeksi, Copperfield, jos otan\npuheeksi ikävän aineen, niinkuin suuresti varon tekeväni\", lausui\nTraddles epäillen; \"mutta minä katson tarpeelliseksi johdattaa sitä\nmieleenne. Sinä päivänä, kuin Mr. Micawber teki muistettavan kanteensa,\nviittasi Uriah Heep uhkaavaisesti sinun tätisi -- puolisoon\".\n\nTätini, joka istui yhtä kankeana ja ulkonaisesti näytti yhtä\nlevolliselta, kuin ennen, nyykäytti suostumukseksi.\n\n\"Kenties\", huomautti Traddles, \"se oli vaan tyhjää hävyttömyyttä?\"\n\n\"Ei\", vastasi tätini.\n\n\"Löytyi siis -- antakaat minulle anteeksi -- todella semmoinen henkilö,\nvieläpä kokonaan hänen vallassansa?\" kysyi Traddles.\n\n\"Löytyi, hyvä ystäväni\", vastasi tätini.\n\nTraddles ilmoitti nyt ja hänen kasvonsa pidentyivät nähtävästi, ettei\nhän ollut voinut ryhtyä siihen asiaan; että sillä oli ollut sama\nkohtalo, kuin Mr. Micawber'in sitoumuksilla, nimittäin, ettei sitä\nkäsitetty niihin ehtoihin, joita hän oli asettanut; ettei meillä enää\nollut mitään valtaa Uriah Heep'in suhteen, ja että, jos tämä voisi\ntehdä meille taikka jollekulle meistä vahinkoa tai kiusaa, hän\nepäilemättä tekisi.\n\nTätini pysyi tyvenenä, siksi kuin taas muutamat kyynelet eksyivät hänen\nposkillensa.\n\n\"Te olette aivan oikeassa\", lausui hän. \"Te teitte hyvin\najattelevaisesti, kun mainitsitte sitä\".\n\n\"Voinko minä -- tai Copperfield -- tehdä jotakin tässä asiassa?\" kysyi\nTraddles lempeästi.\n\n\"Ei mitään\", lausui tätini. \"Minä kiitän teitä monta kertaa. Se oli,\nrakas Trot, turha uhkaus! Kutsukaamme Mr. ja Mrs. Micawber takaisin.\nÄlköönkä kukaan teistä puhutelko minua!\" Näin sanoen hän silitti\npukuansa ja istui suorana, ovea katsellen.\n\n\"No, Mr. ja Mrs. Micawber!\" lausui tätini, kun he astuivat sisään. \"Me\nolemme keskustelleet teidän lähdöstänne ja pyydämme nöyrästi anteeksi,\nettä olemme pitäneet teitä niin kauan poissa tästä huoneesta. Minä\nilmoitan nyt teille, mitä ehdotuksia meillä on ollut\".\n\nNäitä tätini nyt selitti perheen rajattomaksi mielihyväksi -- lapset ja\nkaikki olivat silloin läsnä -- ja vireytti siinä määrässä sitä\nsäännöllisyyttä, jota Mr. Micawber osoitti jokaisen vekseli-asian\nalku-näytöksessä, ettei auttanut kieltää häntä mitä iloisimmalla\ntuulella rientämästä ulos ostamaan karttapaperia velkaseteleihinsä.\nMutta hänen ilonsa sai äkillisen kolauksen, sillä viiden minutin\nperästä palasi hän sheriffin seurassa, vedet silmissä ilmoittaen\nmeille, että kaikki oli hukassa. Koska tiesimme odottaa tämmöistä\ntapausta, joka epäilemättä oli saanut alkunsa Uriah Heep'in pajasta,\nmaksoimme kohta rahat; ja toisten viiden minutin perästä istui Mr.\nMicawber pöydän ääressä, täyttäen karttablanketteja semmoisen\nylenpaltisen ilon muodolla, jota vaan tämmöinen toimi taikka punssin\npano pystyi niin suuresti antamaan hänen paistaville kasvoillensa. Kun\nnäki hänen taiteilian ihastuksella askaroitsevan karttablankettien\nkanssa, viimistellen niitä niinkuin maalauksia, katsellen niitä\nsyrjältä, kirjoittaen ylös taskukirjaansa tärkeitä muistutuksia\npäivistä ja summien suuruudesta ja tarkastellen niitä, kun hän oli\npäättänyt, syvästi tuntien niitten arvon -- näki jotakin todella\nnähtävää.\n\n\"Paras asia, jonka voitte tehdä, Sir, jos sallitte minun neuvoa teitä\",\nlausui tätini, ääneti häntä tarkasteltuaan, \"on se, että ijäksi\nluovutte tämmöisestä toimesta\".\n\n\"Madam\", vastasi Mr. Micawber, \"minun on aikomus piirtää semmoinen\nlupaus tulevaisuuden neitseelliselle lehdelle. Mrs. Micawber\ntodistakoon sen. Minä toivon\", sanoi Mr. Micawber juhlallisesti, \"että\npoikani Wilkins aina muistaa, että hänen olisi sanomattoman paljon\nparempi pistää kätensä tuleen, kuin käyttää sitä niitten käärmeitten\npitelemiseen, jotka ovat myrkyttäneet hänen onnettoman isänsä\nsydän-veren!\" Syvästi liikutettuna ja silmänräpäyksellä epätoivon\nkuvaksi muuttuneena katseli Mr. Micawber noita käärmeitä synkällä\nkammolla (johon hänen äskeinen ihastuksensa ei kuitenkaan kokonaan\nollut tukehtunut), taitti ne kokoon ja pisti ne plakkariinsa.\n\nTähän päättyivät illan toimet. Me olimme väsyneet suruista ja\nvaivoista, ja tätini ja minun oli määrä palata Londoniin seuraavana\naamuna. Sovittiin niin, että Micawber'ilaiset tulisivat perästäpäin,\nkun ensin olivat myyneet tavaransa jollekulle mäklärille; että Mr.\nWickfleld'in asiat niin pian kuin mahdollista suoritettaisiin\nTraddles'in johdolla, ja että myöskin Agnes näitten toimitusten\nkestäessä oleskelisi Londonissa. Me vietimme yön tuossa vanhassa\ntalossa, joka, vapaana Heep'in läsnä-olosta, tuntui niinkuin se olisi\npuhdistunut jostakin taudista; ja minä makasin vanhassa huoneessani,\nniinkuin haaksirikkoinen matkustaja, joka on päässyt kotiin.\n\nMe palasimme seuraavana päivänä tätini asuntoon -- ei minun; ja kun hän\nja minä niinkuin menneinä päivinä istuimme yksinään ennen levolle\nmentyämme, sanoi hän:\n\n\"Trot, haluatko todella tietää, mikä nykyisin on painanut mieltäni?\"\n\n\"Haluan totisesti, täti. Jos milloinkaan löytyi mitään aikaa, jolloin\nen suonut, että teillä olisi mitään surua tai tuskaa, johon en voisi\nottaa osaa, se on tämä\".\n\n\"Sinulla on ollut suruja kylläksi, lapsi\", sanoi tätini hellästi,\n\"ilman että lisään niihin _minun_ pikku huoliani. Muuta syytä minulla\nei olisi voinut olla, Trot, salata sinulta mitään\".\n\n\"Minä tiedän sen hyvin\", lausuin minä. \"Mutta kertokaat minulle nyt\".\n\n\"Tahtoisitko ajaa minun kanssani vähän matkaa huomen-aamulla?\" kysyi\ntätini.\n\n\"Kyllä\".\n\n\"Kello yhdeksän\", arveli hän. \"Minä kerron sinulle silloin kaikki,\nrakas poikani\".\n\nKello yhdeksän lähdimme liikkeelle vähäisillä vaunuilla ja ajoimme\nLondoniin. Me ajoimme pitkän matkan katuja myöden, ennenkuin tulimme\nyhden noitten suurten sairashuoneitten luo. Rakennuksen edustalla\nseisoi yksinkertaiset ruumiinvaunut. Ajaja tunsi tätini ja, noudattaen\nhänen viittaustansa akkunasta, ajoi verkalleen pois; me seurasimme.\n\n\"Nyt ymmärrät asian, Trot\", lausui tätini. \"Hän on mennyt!\"\n\n\"Kuoliko hän sairashuoneesen?\"\n\nTätini istui liikahtamatta vieressäni; mutta taas minä näin nuot\neksyneet kyynelet hänen kasvoillansa.\n\n\"Hän oli siellä kerran ennen\", lausui tätini vähän ajan perästä. \"Hän\nkitui kauan aikaa -- hän oli jo monta vuotta ollut heikkona ja huonona,\nhävinnyt mies. Kun hän tunsi tilansa tässä viimeisessä taudissa, käski\nhän noutaa minua. Hän oli kovin surullinen silloin. Kovin surullinen\".\n\n\"Te lähditte, täti, sen tiedän\".\n\n\"Minä lähdin. Minä kävin sittemmin usein hänen luonansa\".\n\n\"Hän kuoli yötä ennen kuin lähdimme Canterbury'yn?\" kysyin minä.\n\nTätini nyykäytti päätänsä. \"Häntä ei kukaan enää voi vahingoittaa\",\nlausui hän. \"Se oli turha uhkaus\".\n\nMe ajoimme eteenpäin ulos kaupungista Hornsey'n kirkkomaalle. \"Parempi\ntäällä kuin kadulla\", sanoi tätini. \"Hän oli syntynyt täällä\".\n\nMe astuimme maahan ja seurasimme yksinkertaista ruumiin-arkkua yhteen\nkulmaan, jonka hyvin muistan; ja siellä siunattiin hänen tomunsa\nmultaan.\n\n\"Kuusineljättä vuotta takaperin minä tänä päivänä, rakas poikani\",\nlausui tätini, kun kävelimme takaisin vaunujen luo, \"menin naimisiin.\nJumala antakoon meille kaikille anteeksi!\"\n\nMe asetuimme ääneti taas paikallemme vaunuihin; ja hän istui\nvieressäni, kauan aikaa pitäen kiinni kädestäni. Viimein hän yht'äkkiä\npurskahti itkuun ja sanoi:\n\n\"Hän oli kauniin-näköinen mies, kun menin naimisiin hänen kanssaan,\nTrot -- mutta kuinka surkeasti hän sitten muuttui!\"\n\nSitä ei kestänyt kauan. Kyynelet huojensivat häntä, ja hän kävi pian\nlevolliseksi, jopa iloiseksikin. \"Hänen hermonsa olivat vähän\nkiihdyksissä\", sanoi hän, \"muutoin hän ei olisi niin sortunut. Jumala\nantakoon meille kaikille anteeksi!\"\n\nTällä tapaa ajoimme takaisin hänen vähäiseen asuntoonsa Highgate'en,\njossa tapasimme seuraavan lyhyen kirjeen, jonka saman aamun posti oli\ntuonut Mr. Micawber'ilta:\n\n                                               \"Canterbury'ssä,\n                                                     Perjantaina\".\n\n\"Rakas Madam ja Copperfield!\"\n\n\"Tuo ihana, luvattu maa, joka nykyisin kangasti ilmanrannalla, on taas\npeittynyt sakeaan sumuun ja ijäksi poistunut sen haaksirikkoisen\nsilmistä, jonka tuomio on vahvistettu!\"\n\n\"Toinen haasto on lähetetty (Hänen Majesteettinsa korkean King's\nBench'in oikeuden toimesta Westminsterissä) toisessa Heep'in jutussa\ncontra Micawber, ja vastaaja tässä jutussa on sen sheriffin saalis,\njoka käyttää lakia tässä piirikunnassa.\n\n    'Aika on jo joutununna,\n    Edvard saapuu joukkoineen,\n    Vapaus on kadonnunna,\n    Orjuus tulee ikeineen!'\"\n\n\"Näihin tuomittuna ja samoin pikaiseen loppuun (sillä sielun tuskien\nkestämisessä on raja ja tämän rajan tunnen saavuttaneeni), olen nyt\npäättänyt kilpajuoksuni. Jääkäät hyvästi! Jääkäät hyvästi! Joku\nvastainen vaeltaja, joka uteliaisuudesta, johon, toivokaamme niin,\nsääli yhtyy, käy sitä vankihuonetta katsomassa, jossa velan-alaisia\ntässä kaupungissa pidetään, lienee, niin, minä luotan siihen,\non varmaan vaipuva mietteisin, kun hän lukee seinässä ne\nmaineettomat alkukirjaimet, jotka ruosteisella naulalla\n\n                                                    siihen piirsi\n\n                                                      _W. M._\"\n\nP. S.\n\n\"Minä avaan tämän kirjeen jälleen, sanoakseni, että yhteinen ystävämme\nMr. Thomas Traddles (joka ei vielä ole lähtenyt luotamme ja näyttää\nerittäin terveeltä) on maksanut velan ja kustannukset Miss Trotwood'in\njalossa nimessä; sekä että minä ja perheeni olemme maallisen autuuden\nkukkuloilla\".\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nMyrsky.\n\n\nMinä lähestyn nyt semmoista kohtausta elämässäni, joka on niin\nhäviämätön, niin kauhistava ja lukemattoman erilaisilla siteillä niin\nliittynyt kaikkiin, mitä on käynyt sen edellä näillä sivuilla, että\nolen kertomukseni alusta saakka koko ajan nähnyt sen kohoavan yhä\nsuuremmaksi, niinkuin korkean tornin lakealla, ja edeltäpäin luovan\nvarjonsa yksin lapsuutenikin päivien tapauksiin.\n\nSillä vuosikausia perästäpäin näin usein unta siitä. Minä olen\nkavahtanut ylös, kun se on ollut niin elävästi painettuna mieleeni,\nettä se näytti vielä riehuvan tyvenessä huoneessani yön hiljaisuudessa.\nVielä nytkin näen toisinaan unta siitä, vaikka pidemmillä ja\nepämääräisillä väli-ajoilla. Ankara tuuli taikka vähin meren rannikon\nmainitseminen muistuttaa minua siitä yhtä paljon, kuin ikinä mikään\nasia muistuttaa minua mistään. Yhtä selvästi, kuin näin, mitä tapahtui,\nkoetan sitä kirjoittaa. Minä en johdata sitä mieleeni, vaan näen sen;\nsillä se tapahtuu silmieni edessä.\n\nKoska se aika nopeasti likeni, jolloin siirtolaisten oli määrä\npurjehtia pois, tuli hyvä, vanha hoitajattareni (jonka sydän melkein\npakahtui minun tähteni, kun ensin kohtasimme toinen toisemme)\nLondoniin. Minä olin alinomaa hänen ja hänen veljensä ja\nMicawber'ilaisten seurassa (sillä nämät olivat nyt paljon yhdessä);\nmutta Emilyä en nähnyt koskaan.\n\nEräänä iltana, kun lähdön aika juuri oli käsissä, olin yksinäni\nPeggotyn ja hänen veljensä kanssa. Keskustelumme koski Ham'ia. Peggotty\nkertoi, kuinka hellästi Ham oli jättänyt hänet hyvästi ja kuinka\nmiehuullisesti ja levollisesti hän oli käyttänyt itsensä, varsinkin\nviime aikoina, jolloin hänen luullaksensa Ham'ia oli kovimmin koetettu.\nSe oli semmoinen aine, johon tämä harras olento ei koskaan väsynyt; ja\nse halu, jolla me kuulimme niitä useita esimerkkejä, joita hän, joka\noli niin paljon Ham'in kanssa, tiesi jutella, oli yhtä suuri, kuin\nhänen halunsa jutella niitä.\n\nTätini ja minä tyhjensimme tähän aikaan kumpikin huoneemme\nHighgate'ssa, koska minä aioin lähteä ulkomaille ja hän palata taloonsa\nDover'iin. Meillä oli väliaikainen asunto Covent Garden'issa. Kun tämän\nillan keskustelun perästä astuin kotiin, ajatellen, mitä oli tapahtunut\nHam'in ja minun kesken, kun viimein olin Yarmouth'issa, horjuin\nensimäisessä päätöksessäni, jonka olin tehnyt, että antaisin kirjeen\nEmilylle samalla kuin jättäisin hänen enonsa hyvästi laivalla, ja\narvelin, että olisi parempi heti kirjoittaa hänelle. Emily ehkä\ntahtoisi, ajattelin, kirjoituksen vastaanotettuansa, lähettää jonkun\njäähyväis-sanan onnettomalle rakastajallensa. Minun tuli antaa hänelle\ntilaisuutta siihen.\n\nMinä istuin sen vuoksi huoneeseni kirjoittamaan hänelle, ennenkuin\nmenin levolle. Minä kerroin hänelle, että olin tavannut Ham'in ja että\ntämä oli käskenyt minun kertoa hänelle, mitä olen jo paikallansa\nkirjoittanut näille lehdille. Minä toistin sen sanasta sanaan. Minun ei\ntarvinnut liioittaa sitä, vaikka minulla olisi ollutkin oikeus siihen.\nNoissa sanoissa ilmestyvää sydämellistä uskollisuutta ja hyvyyttä ei\ntarvinnut minun eikä kenenkään muun kaunistaa. Minä vein ulos kirjeen,\nettä aamulla lähettäisivät sen menemään, ynnä pari riviä Mr.\nPeggotylle, jossa pyysin häntä antamaan sitä Emilylle, ja panin maata\npäivän koittaessa. Minä olin heikompi, kuin itsekään silloin tiesin, ja\nkosk'en saanut unta ennenkuin auringon noustua, makasin isoon päivään\nenkä kuitenkaan tuntenut itseäni virkistyneeksi. Minä heräsin siihen,\nettä tätini aivan hiljalleen seisoi vuoteeni vieressä. Minä tunsin sen\nunessani, niinkuin luulen, että kaikki semmoisia tunnemme.\n\n\"Rakas Trot\", lausui hän, kun avasin silmäni, \"minä en malttanut\nherättää sinua. Mr. Peggotty on täällä; saako hän tulla sisään?\"\n\nMinä vastasin: kyllä, ja hän ilmestyi pian.\n\n\"Mas'r Davy\", lausui hän, kun olimme pudistaneet kättä, \"minä annoin\nEm'lylle kirjeenne, Sir, ja hän kirjoittaa tämän tässä ja käski minun\npyytää teitä lukemaan sitä ja, jollette näe mitään pahaa siinä,\ntekemään hyvin ja pitämään huolta siitä\".\n\n\"Oletteko lukeneet sen?\" kysyin minä.\n\nHän nyykäytti päätänsä suruisesti. Minä avasin sen ja luin, niinkuin\nseuraa:\n\n\"Minä olen saanut sanomasi. Voi, mitä saatan kirjoittaa kiitokseksi\nsinulle sinun hyvästä ja siunatusta ystävyydestäsi minua kohtaan!\"\n\n\"Minä olen kätkenyt sanat syvältä sydämeeni. Minä aion pitää niitä\nsiellä, siksi kuin kuolen. Ne ovat teräviä okaita, mutta niissä on\nsamalla suuri lohdutus. Minä olen rukoillut niitten johdosta, oi, minä\nolen paljon rukoillut. Kun näen, mimmoinen sinä olet ja mimmoinen eno\non, ajattelen, mimmoinen Jumala varmaan on, ja minä voin itkeä Hänen\nedessään\".\n\n\"Jää hyvästi ijäksi. Jää nyt, rakas ystäväni, hyvästi ijäksi tässä\nmailmassa. Toisessa mailmassa, jos minulle on anteeksi annettu, saan\nkenties herätä lapsena ja tulla luoksesi. Tuhansia kiitoksia ja\nsiunauksia. Jää hyvästi ainaiseksi!\"\n\nNäin kuului kyynelistä kastunut kirje.\n\n\"Saanko sanoa Em'lylle, ett'ette näe mitään pahaa siinä ja että teette\nhyvin ja pidätte huolta siitä, Mas'r Davy?\" kysyi Mr. Peggotty, kun\nolin lukenut sen.\n\n\"Saatte kyllä\", vastasin minä -- \"mutta minä tuumin -- \".\n\n\"Mitä, Mas'r Davy?\"\n\n\"Minä tuumin\"', sanoin minä, \"itse taas lähteä alas Yarmouth'iin. On\naikaa, vieläpä yltäkyllin, mennä ja tulla, ennenkuin laiva purjehtii\npois. Minä muistan lakkaamatta Ham'ia hänen yksinäisyydessään; jos nyt\nantaa tämän Emilyn kirjeen hänen käteensä ja sovittaa niin, että teidän\non tilaisuus eron hetkenä kertoa Emilylle, että Ham on saanut sen, on\nse ystävällisesti tehty heitä molempia kohtaan. Minä vastaan-otin\njuhlallisesti Ham'in käskyn, rakas, vanha toveri, enkä voi toimittaa\nsitä kyllin täydellisesti. Matka ei tee minun mitään. Minä olen levoton\nja voin varmaan paremmin, jos liikun. Minä lähden tänä iltana\".\n\nVaikka hän koetti hartaasti kieltää minua, näin, että hän ajatteli,\nniinkuin minä; ja jos olisin tarvinnut jotakin vahvistusta aikeeseni,\nolisi tämä tuottanut sitä.\n\nHän meni minun pyynnöstäni vaunukonttoriin ja osti minulle kuskinlaudan\nsijan postivaunuissa. Illalla lähdin näillä kulkuneuvoilla sitä tietä,\njota olin matkustanut niin monenlaisissa vaiheissa.\n\n\"Eikö mielestänne\", kysyin ajajalta ensimäisellä taipaleella\nLondonista, \"taivas ole kovin omituinen? Minä en muista nähneeni mitään\ntämänkaltaista ennen\".\n\n\"En minäkään -- en tämmöistä\", vastasi hän. \"Se tietää tuulta, Sir.\nKyllä vaan tapahtuu onnettomuutta merellä ennen pitkää\".\n\nSynkässä sekaseurassa -- joka sieltä täältä oli tahraantunut ikäänkuin\nkosteitten poltto-aineitten savusta -- pakenivat pilvet kasaantuneina\naivan kummallisiin joukkoihin, joista päättäen suurempia ylänteitä oli\npilvissä, kuin alanteita niistä lähtien maan syvimpiin rotkoihin\nsaakka, ja keskellä tätä sekaseuraa hurja kuu näytti syöksevän\npäätähavin, ikäänkuin se olisi jossakin kauheassa luonnonlakien\nepäjärjestyksessä eksynyt tieltänsä ja ollut peloissaan. Tuuli oli\nkäynyt koko päivän, mutta se kiihtyi nyt tavattoman suurella kohinalla.\nToisen tunnin perästä se oli kasvanut paljon, taivas oli enemmän\npilvessä, ja puhalsi pahasti.\n\nMutta kun ilta edistyi, ja pilvet tihenivät, tarkasti täyttäen koko\ntaivasta, joka silloin oli aivan musta, alkoi tuuli käydä yhä kovemmin.\nSe karttui karttumistaan, siksi kuin hevosemme tuskin pystyivät\nkulkemaan sitä vastaan. Monta kertaa etuhevoset pimeällä puolella yötä\n(oli syyskuun loppupuoli, jolloin yöt eivät olleet lyhyet) käänsivät\ntaikka pysähtyivät yht'äkkiä; ja me pelkäsimme usein toden takaa, että\ntuuli veisi vaunut kumoon. Kiitäviä sateen puuskia ajoi tämän myrskyn\nedessä, niinkuin teräs-kuurot; ja kun semmoisina hetkinä saimme suojaa\npuista taikka muureista, seisahduimme mielellään, koska oli ihan\nmahdoton jatkaa ponnistusta.\n\nKun päivä valkeni, puhalsi vielä pahemmin. Minä olin ollut\nYarmouth'issa, kun merimiehet sanoivat, että puhalsi isoja kanunia,\nmutta en ollut milloinkaan nähnyt mitään tämmöistä eikä mitään\nlikimainkaan tähän verrattavaa. Me saavuimme Ipswich'iin -- kovin\nmyöhään, koska meidän oli täytynyt taistellen valloittaa jokainen tuuma\nmaata, siitä kuin olimme kymmenen penikulman päässä Londonista, ja\ntapasimme torilla ihmisjoukon, jotka olivat yöllä nousneet\nvuoteiltansa, peläten kukistuvia takantorvia. Muutamat heistä\nkokoontuivat ravintolan pihalle, sillä aikaa kuin me muutimme hevosia,\nja kertoivat meille, kuinka tuuli oli kiskonut isoja lyijy-laattoja\nkorkeasta kirkon-tornista ja viskannut ne jollekin sivukadulle, joka\nnyt oli tukossa niistä. Toiset tiesivät jutella maalaisista, jotka\nläheisistä kylistä tullessaan olivat nähneet vahvojen puitten makaavan\ntemmattuina ylös maasta ja kokonaisia heinäsuovia hajoitettuina pitkin\nteitä ja ketoja. Eipä myrsky kuitenkaan asettunut, vaan puhalsi\nkovemmin.\n\nKun pyrimme yhä lähemmäksi merta, josta tämä mahtava tuuli puhalsi\nsuorastaan rantaa kohden, kävi sen voima vielä hirveämmäksi. Kauan\naikaa, ennenkuin näimmekään meren, tuntui sen räiske huulillamme, ja se\nvihmoi suolaista sadetta päällemme. Vesi oli tulvannut penikulman\nmääriä sen laakean maan yli, joka oli Yarmouth'in likitienoilla; ja\njokainen lampi ja allikko pieksi rantojansa ja vieritti hurjasti pikku\nhyökyänsä meitä vastaan. Kun pääsimme niin pitkälle, että meri näkyi,\nolivat aallot taivaan-rannalla, joka toisinaan häämötti arjuvan\nsyvänteen yli, niinkuin vilaukset jostakin muusta rannikosta, tämän\ntorneista ja rakennuksista. Kun viimein jouduimme kaupunkiin, tulivat\nihmiset ulos ovistansa, kaikki koukussa, hiukset hajallaan, ja\nihmetellen postivaunuja, jotka olivat semmoisena yönä kulkeneet.\n\nMinä menin vanhaan ravintolaan ja lähdin alas katsomaan merta,\nhoiperrellen pitkin katua, joka oli peitetty hiekalla, meri-ruoholla ja\nlentävillä vaahdon hahtuvilla, peläten putoavia liuska-kiviä ja tiiliä,\nja tarttuen kiinni ihmisiin, joita kohtasin vihaisissa kadun-kulmissa.\nRantaa lähestyessäni näin sekä venemiesten että myöskin puolen\nkaupungin asukkaista väijyvän rakennusten takana, josta muutamat\nsilloin tällöin uljaasti astuivat myrskyn vimmaan katsomaan merelle\npäin, vaan sysättiin kokonaan suunnaltansa, kun koettivat vinkkuroiden\npäästä takaisin.\n\nNäihin parviin yhtyen näin vaikeroivia vaimoja, joitten miehet olivat\npoissa silli- tai ostroni-veneillä, joista sopi liian hyvällä syyllä\npäättää, että ne olivat hukkuneet, ennenkuin ehtivät pistää johonkin\nturvalliseen paikkaan. Harmaapäisiä vanhoja purjehtijoita oli joukossa,\njotka ravistivat päätänsä, kun katsoivat vedestä ylös taivasta päin, ja\nmutisivat toisillensa; laivan-omistajia, huolestuneina ja levottomina;\nlapsia, tunkeuten kokoon ja kurkistellen vanhempia ihmisiä kasvoihin;\nmyöskin tyrnevää sotalaivaston väkeä, hämmentyneenä ja tuskastuneena,\nkääntäen kiikareitansa merta kohden suojapaikkojensa takaa, niinkuin\nolisivat vihollista tähystelleet.\n\nKammottava meri itse huumasi minua, kun sain kylläksi aikaa katsella\nsitä keskeltä sokaisevaa myrskyä, satelevia kiviä, soraa ja kauheata\nmelua. Kun korkeat vesipenkeret vyöryen tulivat ja korkeimmillansa\nollen puhkesivat tyrskyksi, luuli vähimmänkin voivan upottaa kaupungin.\nKun peräytyvä aalto käheästi ärjyen syöksi takaisin, näytti se\nkovertavan syviä kuoppia, niinkuin se olisi aikonut uurtaa maan\nperustukset. Kun siellä täällä lakkipää laine jyskien ryntäsi esiin ja\npaiskausi kappaleiksi, ennenkuin se saapui rannalle, näytti jokainen\nkatkelma viimeisestä kokonaisesta laineesta omistavan tämän täyden\nvihan ja rientävän kerättäväksi uuden hirviön siittämiseen. Läikkyvät\nvuoret muuttuivat laaksoiksi, läikkyvät laaksot (joku yksinäinen\nmyrskylintu ammahti välisti niitten poikki) nousivat vuoriksi; isot\nvesi-joukot vapisivat ja järisyttivät kohisten rantaa; jokainen veden\nluoma hyökkäsi heti, kuin se oli syntynyt, rajusti eteenpäin,\nmuuttaaksensa muotoa ja sijaa ja työntääkseen pois toista muotoa ja\nsijaa; valheranta taivaanrannalla nousi ja laski torneineen huoneineen;\npilvet samosivat nopeina ja paksuina; minusta oli kuin olisin nähnyt\nkoko luonnon hajoavan ja heitettävän ylös alaisin.\n\nKosk'en tavannut Ham'ia noitten ihmisten parissa, joita tämä\nmuistettava tuuli -- sillä sitä muistetaan vielä niillä paikoilla\nkaikkein kovimmaksi, mitä ikinä tiedettiin tällä rannikolla puhaltaneen\n-- oli saattanut kokoon, lähdin astumaan hänen asuntonsa luo. Se oli\nsuljettu, ja kun ei kukaan vastannut koputukseeni, menin takateitä ja\nsivukujia myöden sille veistämölle, jossa hän työskenteli. Minä kuulin\nsiellä, että hän oli mennyt Lowestoft'iin jotakin kiireistä\nlaivankorjausta varten, jossa hänen taitoansa tarvittiin; mutta että\nhän hyvään aikaan seuraavana aamuna tulisi takaisin.\n\nMinä palasin ravintolaan, ja kun olin pessyt ja pukenut itseni ja\nkoettanut saada unta, vaikka turhaan, oli kello viisi jälkeen puolen\npäivän. Minä en ollut istunut viittä minutia kahvihuoneen valkean\nedessä, kuin kyyppäri, joka tuli sisään muodoksi sitä kohentamaan,\nmutta toden teolla haastelemaan kanssani, kertoi minulle, että kaksi\nhiililaivaa oli mennyt pohjaan miehineen kaikkineen parin penikulman\npäässä, ja että muutamien muitten laivojen oli nähty taistelevan\nkovasti ulkosatamassa ja hengen perästä koettavan pysyä poissa\nrannasta. Jumala olkoon heille armollinen ja kaikille purjehtija\nraukoille, jos meillä on toinen samanlainen yö, kuin viimeinen!\n\nOloni tuntui kovin kolkolta ja yksinäiseltä, ja minä olin Ham'in\npoissa-olosta enemmän levoton, kuin asianhaarain johdosta olisi\nodottanut. Minä olin viimeisistä tapauksista syvästi liikutettu, oikein\ntietämättä, missä määrässä; ja pitkä olemiseni kiivaassa tuulessa oli\nkokonaan hämmentänyt minut. Oli semmoinen sekavuus ajatuksissani ja\nmuistoissani, että olin kadottanut selvän tiedon ajasta ja paikasta.\nNiinmuodoin, jos olisin lähtenyt ulos kaupunkiin, en olisi,\nluullakseni, kummastellut, vaikka olisin kohdannut jonkun, jonka tiesin\nvarmaan silloin olevan Londonissa. Jonkunlainen kummallinen tylsyys\nvalloitti tässä kohden minut. Kuitenkin mieleni myöskin oli terävä\nkaikissa muistoissaan, joita tämä paikka aivan itsealtaan herätti; ja\nne olivat erittäin tarkat ja elävät.\n\nTässä tilassa yhdistyi kyyppärin kauhea sanoma noista laivoista kohta\nja ilman mitään minun tahtoni ponnistusta levottomuuteeni Ham'in\npuolesta. Minä olin vakuutettu, että minua aavisti, että hän oli\npalannut Lowestoft'ista merta myöden ja hukkunut. Tämä aavistus kasvoi\nniin voimakkaaksi minussa, että päätin mennä takaisin veistämölle,\nennenkuin söin päivällistäni, ja kysyä veneen-rakentajalta, pitikö hän\nollenkaan luultavana, että Ham yrittäisi palaamaan merta myöden. Jos\nhän antoi minulle vähintäkään syytä ajatella niin, oli minun aikomus\nheti lähteä Lowestoft'iin estämään sitä sillä, että otin hänet mukaani\nsieltä.\n\nMinä tilasin kiireesti päivällistä ja menin takaisin veistämölle. Minä\ntulin viimeisellä hetkellä, sillä veneen-rakentaja sulki juuri, lyhty\nkädessä, veistämön porttia. Hän nauroi suorastaan, kun tein hänelle\ntämän kysymyksen, ja sanoi, ettei semmoista tarvinnut pelätä; ei\nyksikään ihminen, oli hän järjellänsä tai järjeltänsä, lähtisi ulos\nsemmoisen puhurin käsiin, saatikka Ham Peggotty, joka oli syntynyt\nmerimieheksi.\n\nMinä olin edeltäpäin tietänyt tämän niin hyvin, että minua oikein oli\nhävettänyt tehdä sitä, jota minun kuitenkin oli ollut sisällinen pakko\ntehdä, ja palasin nyt ravintolaan. Jos semmoinen tuuli voi enentyä,\nluulen, että se enentyi. Vonkuna ja viuluna, ovien ja akkunain pauke,\ntakantorvien humina, yksin sen rakennuksenkin näennäinen hetkuminen,\njoka suojeli minua, sekä meren kamala pauhina olivat vielä\nhirmuisemmat, kuin aamulla. Mutta nyt oli lisäksi pilkkoisen pimeä; ja\ntämä tuotti myrskylle uusia kauhuja, todellisia ja luultuja.\n\nMinä en voinut syödä, en voinut istua alallani, en voinut ryhtyä\nmihinkään. Minussa oli sisällisesti jotakin, joka heikosti vastasi\nulkonaiseen myrskyyn, myljäsi muistini syvänteet ja kuohutti niitä.\nKeskellä tätä häiriötä ajatuksissani, jotka hyllyivät huimasti, kuin\nrönkyvä meri -- olivat kuitenkin myrsky ja tuskani Ham'in puolesta aina\nedessäni.\n\nPäivälliseni vietiin pois melkein koskematta, ja minä koetin virvoittaa\nitseäni lasillisella viinillä tai parilla. Turhaan. Minä vaivuin\njonkunlaiseen raskaasen puoli-uneen valkean edessä enkä kuitenkaan\nollut tietämätönnä rajuilmasta ulkona eikä siitä paikasta, jossa olin.\nUusi ja rajaton kammo valloitti molemmat, ja kun heräsin taikka\noikeammin, kun heitin pois sen horroksen, joka sitoi minut tuoliini --\nvärisi koko ruumiini tyhjäntäpöisestä ja käsittämättömästä pelosta.\n\nMinä kävelin edestakaisin, koetin lukea vanhaa maatieteellistä\nsanakirjaa, kuuntelin kauhistavaa melua, katselin kasvoja, maisemia ja\nhenkilöitä valkeassa. Viimein häirittymättömän seinäkellon lakkaamaton\ntikitys vaivasi minua siinä määrässä, että päätin mennä levolle.\n\nSemmoisena iltana suuresti rauhoitti, kun kerrottiin, että muutamat\nravintolan palveliat olivat keskenänsä suostuneet istumaan ylhäällä\naamuun saakka. Minä panin maata erittäin väsyneenä ja unisena; mutta\nkun laskeusin pitkäkseni, katosivat kaikki semmoiset tunteet ikäänkuin\nloihtovoiman kautta, ja minä olin ihan valveilla, ja jokainen aisti oli\nkäynyt tavallista terävämmäksi.\n\nTuntikausia minä makasin, kuunnellen tuulta ja vettä; mielessäni\nkuvaillen, milloin, että kuulin huutoja mereltä; milloin, että selvästi\neroitin hätä-laukauksia taikka rytinän raukeavista kaupungin\nrakennuksista. Minä nousin ylös useita kertoja ja katsoin ulos, mutta\nen voinut nähdä muuta, kuin akkunan ruuduista heijastuvan, himmeän\nkynttilän, jonka olin jättänyt palamaan, ja omat, laihat kasvoni, jotka\ntuijottivat minua vastaan mustasta tyhjyydestä.\n\nViimein kävi levottomuuteni niin suureksi, että puin kiireisesti\npäälleni ja menin alikerrokseen. Isossa kyökissä, jossa hämärästi näin\nsian-reitten ja sipuli-kimppujen riippuvan orsissa, olivat palveliat\nsullouneet kokoon eri asemiin pöydän ympäri, joka vartavasten oli\nsiirretty pois ison takan luota ja muutettu likelle ovea. Sievä tyttö,\njoka oli tukkinut korvansa esiliinallaan ja katseli ovea päin,\nkirkaisi, kun minä ilmestyin, luullen minua aaveeksi; mutta toisilla\noli enemmän malttia, ja he olivat iloiset, että tuli lisää heidän\nseuraansa. Palaten siihen aineesen, jota olivat keskustelleet, kysyi\nmuuan mies, luulinko minä, että hukkuneitten hiili-laivojen miesten\nsielut olivat ulkona myrskyssä.\n\nMinä jäin sinne pariksi tunniksi. Kerran avasin pihan portin ja\nkatsahdin tyhjälle kadulle. Hiekka, meriruoho ja vaahdon hahtuvat\npyörivät ohitse, ja minun täytyi pyytää apua, ennenkuin sain sen\nsuljetuksi ja lujasti kiinnitetyksi tuulta vastaan.\n\nIkävä hämäryys vallitsi yksinäisessä huoneessani, kun viimein palasin\nsiihen; mutta minä olin nyt uupunut ja taas levolle laskettuani vaivuin\n-- tornista jyrkkään alaspäin -- unen syvyyteen. Vaikka näin unta, että\nolin muualla ja toisenlaisissa oloissa, tuntui kuitenkin minusta, kuin\nolisin kuullut tuulen käyvän. Viimein tämä heikko side todellisuuden ja\nminun välilläni katkesi, ja minä piiritin kanunain jymytessä jotakin\nkaupunkia kahden rakkaan ystävän kanssa, mutta mitkä ne olivat, sitä en\ntiedä.\n\nKanunat kajahtelivat niin kovasti ja taukoamatta, etten voinut kuulla\njotakin, jota suuresti halusin kuulla, ennenkuin tein ankaran\nponnistuksen ja heräsin. Oli iso päivä -- kello kahdeksan tai yhdeksän\naamulla; myrsky raivosi patteriain asemesta, ja joku kolkutti oveani ja\nhuusi minua.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyin minä.\n\n\"Haaksirikkoinen laiva! Aivan likellä!\"\n\nMinä hypähdin ylös vuoteestani ja kysyin, mimmoinen laiva se oli.\n\n\"Skuunari Espanjasta taikka Portugalista, lastattu hedelmillä ja\nviinillä. Joutukaat, Sir, jos tahdotte nähdä sitä! Rannalla arvellaan,\nettä se mikä silmänräpäys tahansa särkyy kappaleiksi\".\n\nKiihkeä ääni katosi meluten portaita alas; ja minä heitin vaatteet\nylleni niin nopeasti, kuin voin, ja kiiruhdin ulos kadulle.\n\nSiellä oli ennen minua kosolta väkeä, kaikki juosten yhteen suuntaan\nrantaan päin. Minä riensin samaa tietä, ennättäin useitten sivutse, ja\nseisoin pian kasvoista kasvoihin hurjan meren edessä.\n\nTuuli oli tähän aikaan ehkä vähän helpottanut, vaikkei tuntuvammin,\nkuin jos se kanunain jylinä, josta olin nähnyt unta, olisi vähentynyt\nsen verran, että puoli tusinaa sadasta olisi vaiennut. Mutta meri, jota\nkoko edellinen yö lisäksi oli kiihdyttänyt, oli sanomattoman paljon\nkauheampi, kuin milloin viimein näin sen. Jokainen muoto, jonka se\nsilloin oli luonut, näytti _paisuneen_; ja se korkeus, johon aallot\nnousivat ja josta ne, katsoen toinen toisensa yli, painoivat toisiansa\nalas ja vyöryivät eteenpäin loppumattomissa laumoissa, oli pelottava.\n\nSe vastus, jolla kuulin mitään muuta, kuin tuulen ja laineet,\nväentunko, ääretön sekasorto ja ensimäiset ponnistukset, joilla koetin\npitää paikkaani ilmaa vastaan, hämmensivät minua niin, että katsoin\nulos merelle päin laivaa havaitakseni, mutta en nähnyt muuta, kuin\nisojen aaltojen vaahtoiset päät. Puoleksi puettu venemies, joka seisoi\nvieressäni, osoitti paljaalla käsivarrellaan (sen ihoon piirretty nuoli\nosoitti samaan suuntaan) vasemmalle. Silloin, suuri Jumala, näin sen\naivan likellä meitä!\n\nToinen masto oli katkennut kuuden tai kahdeksan jalan korkealta\nkannesta ja makasi laivan kyljen poikki takertuneena niinkuin johonkin\npurjeitten ja köytten labyrinttiin; ja kun laiva kiikkui ja töyssyi --\nkuten se ehtimiseen ja aivan käsittämättömällä voimalla teki --\njyskytti tämä roukkio sen kylkeä, ikäänkuin sitä puhkaistaksensa. Vielä\nsilloin koetettiin hakata pois tätä osaa hylystä, sillä kun laiva, joka\noli sivu meitä päin, heiluessaan kääntyi meitä kohden, näin selvästi,\nettä sen väestö reutosi kirveinensä, semminkin yksi vilkas henkilö,\njolla oli pitkä, kihara tukka ja joka hyvin eroitettiin muista. Mutta\nkova huuto, joka kuului lujemmalta, kuin tuuli ja vesi, nousi tällä\nhetkellä rannalta; kallistuvan laivan ylitse holvaisten meri lakaisi\nkannen tyhjäksi, vieden miehet, piirat, tynnyrit, laahkot, reelingit,\nkokonaiset läjät semmoisia kaluja kiehuvaan tyrskyyn.\n\nToinen masto seisoi vielä. Rikki kiskotun purjeen rievut ja katkenneet\nköydet pieksivät sitä hurjasti. Laiva oli törmännyt karille, sanoi sama\nvenemies käheällä äänellä korvaani, ja sitten irtaantunut, vaan\ntörmännyt uudestaan. Minä ymmärsin hänen lisäävän, että se paraikaa\nhajosi keskeltä, ja minun sopi hyvin uskoa sitä, sillä kiikkuminen ja\ntöyssyminen oli niin kauhea, ettei mikään ihmiskäden tekemä kauan olisi\nkestänyt sitä. Hänen puhuessaan kuului toinen säälin huuto rannalta;\nneljä miestä kohosi laivan kanssa syvyydestä, pitäen kiinni jälellä\nolevan maston taklauksesta; ylinnä oli tuo vilkas, kihara-tukkainen\nhenkilö. Laivassa oli kello, ja kun laiva pyörähteli ja heitähytteli\nniinkuin vimmattu luontokappale, milloin näyttäen koko laveaa\nkanttansa, kun se kohosi suorastansa pystyyn, rantaa päin, milloin vaan\nköliänsä, kun se rajusti meni nurin niskoin ja kääntyi merta päin, soi\ntämä kello; ja sen ääni, noitten onnettomien miesten ruumiinsoitto,\nkannettiin kuuluvamme tuulen muassa. Taas katosi laiva näkyvistämme ja\ntaas se nousi ilmaan. Kaksi miestä oli mennyt. Tuska rannalla kasvoi.\nMiehet voihkivat ja pusersivat käsiänsä ristiin, naiset parkuivat ja\nkäänsivät pois kasvonsa. Muutamat juoksivat hurjasti edestakaisin\nrannalla, huutaen apua, missä ei mitään apua löytynyt. Minä olin itse\nyksi niistä, mielettömästi rukoillen joitakuita merimiehiä, joita\ntunsin, etteivät antaisi hätääntyneitten hukkua silmiemme edessä.\n\nKiihtyneellä tavalla he paraikaa selittivät minulle -- en tiedä kuinka,\nsillä mitä vähän saatin kuulla, sitä tuskin kykenin ymmärtämään -- että\npelastusvene oli reippaasti miehitetty tunti takaperin, mutta ei saanut\nmitään aikaan, ja että, kun ei kukaan mies olisi kyllä mieletön\nyrittämään kaalata ulos köyttä viemään ja sillä tapaa rakentaa yhteyttä\nrannan kanssa, ei jäänyt mitään keinoa koetettavaksi -- kun huomasin,\nettä jostakin uudesta asiasta ihmiset rannalla joutuivat liikkeelle, ja\nnäin heidän väistyvän ja Ham'in astuvan esiin heidän keskeltään.\n\nMinä juoksin hänen luoksensa -- sitä myöden, kuin tiedän --\ntoistaakseni avun pyyntöäni. Mutta vaikka olin hämmentynyt tästä\nnäystä, joka oli niin uusi minulle ja hirmuinen, saatti hänen\nkasvojensa päättäväisyys ja hänen katseensa merta päin -- aivan sama\nkatse, jonka muistin havainneeni päivää jälkeen Emilyn paon -- minut\nymmärtämään hänen vaaransa. Minä pidätin häntä molemmilla käsilläni ja\nrukoilin niitä miehiä, joitten kanssa olin puhunut, etteivät kuulisi\nhäntä, etteivät tekisi murhaa, eivät päästäisi häntä mihinkään\npaikaltaan!\n\nTaas nousi huuto rannalta; ja kun katsahdimme laivaan, näimme julman\npurjeen lakkaamattomilla lyömillänsä pyyhkäisevän pois alemman noista\nmolemmista miehistä ja voitonriemulla lennähtävän ylös sen vilkkaan\nhenkilön ympärille, joka oli yksinään jäänyt mastoon.\n\nVastapäätä semmoista näkyä ja vastapäätä semmoista päättäväisyyttä,\njoka asui tässä tyvenen rohkeassa miehessä, joka jo oli tottunut\njohdattamaan puolta läsnäolevain joukosta, olisin voinut yhtä suurella\ntoivolla koettaa hillitä tuulta. \"Mas'r Davy\", sanoi hän, hilpeästi\ntarttuen minuun molemmilla käsillään, \"jos aikani on tullut, on se\ntullut. Jollei se ole tullut, tahdon odottaa sitä. Siunatkoon Herra\nylhäällä teitä, ja siunatkoon Hän kaikkia! Kumppanit, laittakaat minut\nvalmiiksi! Minä lähden!\"\n\nMinä vietiin, vaikka ei tylysti, pois vähän matkan päähän, jossa\nympärillä olevat pakottivat minut seisomaan, muistuttaen minulle,\nniinkuin hämäräisesti ymmärsin, että Ham oli päättänyt mennä, joko\nhäntä autettiin taikka ei, ja että minä vaan haittaisin noita\nvarovaisuuden keinoja, joihin hänen turvakseen ryhdyttiin, jos\nhäiritsin niitten toimeenpanioita. Minä en tiedä, mitä vastasin taikka\nmitä he arvelivat; mutta minä näin, että pidettiin kiirettä rannalla ja\nettä miehet juosten veivät köysiä jostakin siellä olevasta kinnungista\nja tunkivat ihmisparveen, joka peitti hänet minun silmistäni. Sitten\nnäin hänen seisovan yksinään merimiehen jakussa ja housuissa: toinen\nköysi kädessään taikka kierretty hänen ranteimeensa, toinen hänen\nruumiinsa ympärillä, ja joukon tukevia miehiä vähän matkan päässä\npitävän kiinni jälkimäisestä, jonka hän itse laski höllällensä rannalle\njalkainsa juurelle.\n\nYksin minunkin harjaantumattomissa silmissäni laiva nyt oli\nhajoamallansa. Minä näin, että se halkesi keskeltä ja että ainoa,\nmastossa kiikkuva mies nyt oli kuoleman kynsissä. Yhä hän piti kiinni\nsiitä. Hänellä oli päässään omituinen, punainen lakki -- ei merimiehen\nlakin kaltainen, vaan hienompi-värinen; ja kun nuot harvat, notkuvat\nlaahkot, jotka olivat hänen ja turmion välillä, kierivät ja\npullistuivat, ja hänen ennen-aikainen ruumiinkellonsa soi, näimme\nkaikki hänen heiluttavan lakkiansa. Minä havaitsin hänen nyt tekevän\nsitä ja luulin järkeni menevän, kun tämä hänen liikuntonsa johdatti\nmieleeni vanhan muiston ennen niin rakkaasta ystävästä.\n\nHam katseli merta, seisoen yksinään, semmoinen äänettömyys takana,\nettei kukaan henkeänsä vetänyt, myrsky edessä, siksi kuin joku iso\naalto peräytyi, jolloin hän, katsottuansa taaksepäin niihin, jotka\npitivät kiinni hänen ruumiinsa ympäri sidotusta köydestä, syöksähti sen\nperästä ja taisteli samalla silmänräpäyksellä vettä vastaan, nousten\nvuorten kanssa, laskeuten laaksojen kanssa, kadoten vaahtoon; sitten\nhän vedettiin rantaan jälleen. He lappoivat nopeasti köyttä sisään.\n\nHän oli loukkaantunut. Minä näin, siitä paikasta, jossa seisoin, verta\nhänen kasvoissansa, mutta hän ei pitänyt sillä mitään väliä. Hän näytti\njoutuisasti antavan heille muutamia käskyjä, että he laskisivat hänet\nenemmän vapaaksi -- taikka niin ainakin päätin hänen kätensä\nviittauksesta -- ja heittäysi taas veteen.\n\nJa nyt hän uudestaan pyrki laivaa päin, nousten vuorten kanssa,\nlaskeuten laaksojen kanssa, kadoten kauheaan vaahtoon, viskattuna\nrantaa kohden, viskattuna laivaa kohden, ponnistaen kovasti ja\nurhoollisesti. Matka ei ollut pitkä, mutta meren ja tuulen voima teki\ntaistelun hirveäksi. Viimein hän lähestyi laiva-hylkyä. Hän oli niin\nlähellä, ettei hänen olisi tarvinnut sitä saavuttaaksensa muuta kuin\nkerta vielä lujasti vetäistä -- kun korkea, viheriä, ääretön vesi-rinne\ntuli vierien rantaa päin laivan takaa; hän näytti vahvalla hyppäyksellä\nsyöksähtävän ylöspäin sitä, ja laiva oli kadonnut.\n\nKun juoksin siihen paikkaan, jossa lappoivat köyttä sisään, näin\nmuutamia pyöriviä jäännöksiä vedessä, niinkuin vaan joku tynnyri olisi\nrikkountunut. Kauhu ilmestyi jokaisen kasvoissa. He vetivät hänet ihan\njalkojeni juurelle -- taidotonna -- kuolleena. Hän kannettiin\nlähimmäiseen asuntoon; ja koska ei kukaan nyt estänyt minua, jäin hänen\nluoksensa auttamaan, kun kaikkia toinnuttamisen keinoja koetettiin;\nmutta tuo iso aalto oli lyönyt hänet kuoliaaksi, ja hänen jalo\nsydämensä oli ijäksi hiljentynyt.\n\nKun istuin vuoteen vieressä, ja kaikki toiveet olivat heitetyt, ja\nkaikkia oli koetettu, kuiskasi eräs kalastaja, joka oli tuntenut minut\nsiitä saakka, kuin Emily ja minä olimme lapset, nimeni ovesta.\n\n\"Sir\", sanoi hän, ja kyynelet vuotivat hänen ahvettuneille\nkasvoillensa, jotka, niinkuin hänen vapisevat huulensakin, olivat\ntuhka-vaaleat, \"tahtoisitteko tulla kanssani tuonne?\"\n\nSe vanha muisto, joka oli johdatettu mieleeni, oli hänen katseessaan.\nMinä kysyin häneltä kauhistuneena, nojautuen siihen käsivarteen, jota\nhän ojensi minulle, tukeaksensa minua:\n\n\"Onko joku ruumis ajaantunut rannalle?\"\n\nHän sanoi: \"on\".\n\n\"Tunnenko minä sitä?\" kysyin silloin.\n\nHän ei vastannut mitään.\n\nMutta hän saatti minut rantaan. Ja siinä, missä Emily ja minä lapsina\nolimme etsineet näkinkenkiä -- siinä, mihin tuuli oli sirottanut\nmuutamia köykäisempiä palasia tuosta vanhasta veneestä, jonka myrsky\nedellisenä yönä oli hajottanut -- keskellä sen kodin raunioita, jolle\nhän oli tehnyt niin suuren vääryyden -- näin hänen makaavan, pää\nkäsivarrella, niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt hänen\nmakaavan.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\nUusi ja vanha haava.\n\n\nSinun ei olisi tarvinnut, oi Steerforth, sanoa, kun viimein puhuimme\nyhdessä tuona hetkenä, jota niin vähän luulin erohetkeksemme -- sinun\nei olisi tarvinnut sanoa: \"muista, mimmoinen parhaimpana olin!\" Minä\nolin tehnyt niin aina; ja voinko minä nyt muuttua, tätä näkyä\nkatsellessani!\n\nHe toivat käsipaaret, laskivat hänet niille, peittivät hänet jollakin\nlaivan lipulla, nostivat hänet ylös ja kantoivat häntä asuntoja kohden.\nKaikki kantajat olivat tunteneet hänet, olivat olleet purjehtimassa\nhänen kanssaan ja nähneet hänet hauskana ja reippaana. He kantoivat\nhäntä tässä hurjassa tohinassa -- hiljaisuus keskellä koko melskettä;\nja veivät hänet siihen majaan, jossa kuolema jo asui. Mutta, kun\nlaskivat paaret alas kynnykselle, katselivat he toisiansa ja minua ja\nkuiskailivat keskenään. Minä tiesin, miksi. Heistä tuntui niinkuin ei\nolisi ollut oikein tuoda häntä samaan hiljaiseen huoneesen.\n\nMe lähdimme kaupunkiin ja kuljetimme taakkamme ravintolaan. Heti kuin\nsain ajatukseni kootuksi, lähetin noutamaan Joram'ia ja käskin hänen\ntoimittaa itselleni kulkuneuvoja, joilla sopi viedä se Londoniin samana\niltana. Minä tiesin, ettei kenenkään muun, kuin minun, tullut pitää\nhuolta siitä, niinkuin myös, että minun, vaikka kuinka kovalta\ntämä velvollisuus tuntui, tuli valmistaa hänen äitiänsä sen\nvastaanottamiseen; ja minä halusin suorittaa tätä velvollisuutta niin\nhyvin, kuin suinkin mahdollista.\n\nMinä matkustin mieluisammin yöllä, että olisi vähemmän uteliaita, kun\njätin kaupungin. Mutta vaikka oli melkein sydän-yö, kun ajoin ulos\npihasta kääsyillä, joita haltuun ottamani seurasi, oli paljon ihmisiä\nodottamassa. Tuon tuostakin kaupungissa ja myöskin kappaleen matkan\npäässä maantiellä näin vielä katselioita; mutta vihdoin oli vaan kylmä\nyö ja lakea seutu ympärilläni, ja nuoruuden ystäväni tuhka.\n\nEräänä leutona syyspäivänä lounaan aikaan, kun maa hajahti varisneista\nlehdistä ja toiset lehdet kauniin keltaisina, punaisina ja ruskeina\nvielä riippuivat puissa, joitten välitse aurinko paisti, saavuin\nHighgate'en. Minä kävin jalkaisin viimeisen penikulman, astuessani\najatellen tehtävääni, ja jätin vaunut, jotka olivat seuranneet minua\nkoko yön, odottamaan käskyä ajaa eteenpäin.\n\nKun lähestyin asuntoa, näytti se aivan samanlaiselta, kuin ennen. Ei\nyhtäkään kartiinia oltu nostettu, ei mitäkään elämän merkkiä näkynyt\nuntelolla, kivitetyllä pihalla ja sillä katetulla tiellä, joka johdatti\nalati suljetulle ovelle. Tuuli oli nyt kokonaan tyyntynyt eikä mikään\nliikkunut.\n\nEnsin en uskaltanut soittaa ovella; ja kun soitin, näytti minusta, kuin\nasiani olisi ilmoittanut itsensä yksin kellon äänessäkin. Tuo vähäinen\nkamari-neitsyt tuli ulos, avain kädessään, ja totisesti katsellen\nminua, kun hän avasi portin, sanoi:\n\n\"Pyydän anteeksi, Sir. Voitteko pahasti?\"\n\n\"Mieleni on ollut kovin liikutettu, ja minä olen väsynyt\".\n\n\"Onko jotakin tapahtunut, Sir? -- Mr. James? --\"\n\n\"Hiljaa!\" sanoin minä. \"Niin, jotakin on tapahtunut, jota minun tulee\nilmoittaa Mrs. Steerforth'ille. Onko hän kotona?\"\n\nTyttö vastasi huolestuneena, että hänen emäntänsä nyt hyvin harvoin\nkävi ulkona edes vaunuilla; että hän pysyi vaan huoneessansa; ettei hän\nlaskenut mitään vieraita luoksensa, mutta minua hän kyllä tahtoisi\ntavata. Hänen emäntänsä oli ylhäällä, sanoi hän, ja Miss Dartle oli\nhänen luonansa. Mitä sanomaa hän saisi viedä ylikerrokseen?\n\nMinä annoin hänelle tarkan käskyn, että hän olisi varovainen\nkäytöksessään ja vaan veisi korttini sekä sanoisi, että minä odotin, ja\nistuin vierashuoneesen (johon nyt olimme tulleet), siksi kuin hän\npalaisi. Sen entinen hauska, asuttu muoto oli mennyt, ja akkunan luukut\nolivat puoleksi suljetut. Harppua ei oltu koskettu moneen, moneen\npäivään. Steerforth'in kuva hänen pojan-ijältänsä riippui seinässä. Se\npikku kaappi, jossa äiti oli pitänyt hänen kirjeitänsä, oli myöskin\nhuoneessa. Minä kummastelin, lukiko hän nyt koskaan niitä; oliko hän\nniitä koskaan enää lukeva!\n\nRakennuksessa vallitsi semmoinen hiljaisuus, että kuulin tytön keveät\naskeleet portailta. Palatessaan toi hän minulle sen sanoman, että Mrs.\nSteerforth oli heikko eikä voinut tulla alas; mutta että, jos minä\nantaisin hänelle anteeksi, että hän jäi huoneesensa, hän mielellään\ntahtoisi nähdä minua. Muutamien minutien perästä seisoin hänen\nedessään.\n\nHän oli Steerforth'in huoneessa eikä omassa. Minä ymmärsin tietysti,\nettä hän oli ruvennut asumaan siellä poikansa muistoksi, ja että ne\nmonet merkit tämän entisistä harjoituksista ja taidoista, jotka\nympäröivät häntä, samasta syystä olivat siellä aivan semmoisina, kuin\nSteerforth oli jättänyt ne. Hän sanoi kuitenkin, kun hän vastaan-otti\nminua, ettei hän ollut omassa huoneessaan, koskei se sijainnut oikein\nhyvin hänen sairauteensa katsoen, ja poisti komealla katsannollansa\nvähimmänkin epäilyksen sanojensa totuuden suhteen.\n\nHänen tuolinsa vieressä seisoi, niinkuin tavallisesti, Rosa Dartle.\nEnsi hetkestä asti, kuin hänen mustat silmänsä kohtasivat minua, näin,\nettä hän tunsi, että minä toin pahoja uutisia. Arpi juoksi näkyviin\nsamalla silmänräpäyksellä. Hän peräytyi askeleen tuolin taa,\nkätkeäksensä omia kasvojansa Mrs. Steerforth'in silmiltä, ja tarkasteli\nminua semmoisella terävällä katseella, joka ei koskaan järkähtänyt, ei\nkoskaan siirtynyt pois.\n\n\"Minä näen surulla, että olette murhe-vaatteissa, Sir\", lausui Mrs.\nSteerforth.\n\n\"Minä olen, onnetonta kyllä, leskimies\", sanoin minä.\n\n\"Te olette kovin nuori ja kuitenkin semmoisen tappion kokeneet\",\nvastasi hän. \"Minua pahoittaa kuulla sitä. Minua pahoittaa kuulla sitä.\nMinä toivon, että aika lohduttaa teitä\".\n\n\"Minä toivon, että aika\", arvelin minä, katsellen häntä, \"lohduttaa\nmeitä kaikkia. Rakas Mrs. Steerforth, meidän tulee kaikkien luottaa\nsiihen raskaimmissa vastoinkäymisissämme\".\n\nMinun vakava käytökseni ja kyynelet silmissäni huolestuttivat häntä.\nKoko hänen ajatustensa juoksu näytti pysähtyvän ja muuttuvan.\n\nMinä koetin hallita ääntäni ja hiljalleen lausua Steerforth'in nimeä,\nmutta ääni vapisi. Hän toisti sitä itseksensä pari, kolme kertaa\nmatalalla äänellä. Sitten, kääntyen minun puoleeni, sanoi hän\nväkinäisellä lujuudella:\n\n\"Poikani on kipeä?\"\n\n\"Kovin kipeä\".\n\n\"Te olette nähneet hänet?\"\n\n\"Olen\".\n\n\"Te olette sopineet?\"\n\nMinun oli mahdoton myöntää, oli mahdoton kieltää. Mrs. Steerforth\nkäänsi hiukan päätänsä sitä paikkaa kohden, jossa Rosa Dartle oli\nseisonut hänen vieressään, ja samalla minä huuliani liikuttamalla\nRosalle sanoin: \"kuollut!\"\n\nEttei Mrs. Steerforth joutuisi katsomaan taaksensa ja lukisi selvästi\nkirjoitettuna, mitä hän ei vielä ollut kylläksi valmis tietämään,\nkohtasin nopeasti hänen katsettansa; mutta minä olin nähnyt Rosa\nDartle'n ojentavan kätensä ilmaan epätoivon ja kauhun rajuudella ja\nsitten pusertavan niitä ristiin kasvoillensa.\n\nTuo kaunis lady -- niin poikansa näköinen, voi niin kovasti hänen\nnäköisensä! -- tutkisteli minua kiinteällä katseella ja nosti sitten\nkätensä otsalleen. Minä pyysin häntä olemaan tyvennä ja varustamaan\nitseänsä kuulemaan sitä, mitä minulla oli kerrottavaa; mutta minun\nolisi sopinut pikemmin pyytää häntä itkemään, sillä hän istui niinkuin\nkivinen kuva.\n\n\"Kun viimein kävin täällä\", puhuin minä katkonaisesti, \"kertoi Miss\nDartle minulle, että hän purjehti eri tahoilla milloin missäkin. Toinen\nyö tästä oli kauhea yö merellä. Jos hän oli merillä silloin ja likellä\njotakin vaarallista rannikkoa, niinkuin hänen sanottiin olleen; ja jos\nse laiva, joka nähtiin, todella oli se, jossa --\"\n\n\"Rosa!\" lausui Mrs. Steerforth, \"tulkaat luokseni!\"\n\nHän tuli, mutta ilman mitään hellyyttä taikka sääliä. Hänen silmänsä\nhehkuivat, kuin tuli, kun hän seisoi kasvoista kasvoihin Mrs.\nSteerforth'in kanssa, ja hän purskahti hirveään nauruun.\n\n\"Onko ylpeytenne nyt\", sanoi hän, \"tyydytetty, te mieletön nainen? Nyt\non hän sovittanut teidät -- hengellänsä! Kuuletteko? -- hengellänsä!\"\n\nMrs. Steerforth vaipui kankeana taaksepäin tuolillensa, hänen suustaan\nei kuulunut mitään muuta ääntä, kuin voikerrus, ja hän loi ällistellen\nsilmänsä Miss Dartle'en.\n\n\"Niin!\" huusi Rosa, rajusti lyöden rintaansa, \"katsokaat minuun!\nVoikertakaat ja vaikertakaat ja katsokaat minuun! Katsokaat tätä!\"\nkoskien arpea, \"kuolleen poikanne sievää tekoa!\"\n\nSe voikerrus, joka tuon tuostakin kuului äidin suusta, viilsi\nsydäntäni. Se oli aina sama. Aina epäselvä ja tukehutettu. Aina yhtyi\nsiihen hermoton pään liikunto, mutta kasvot olivat muuttumatta. Aina se\nlähti jäykästä suusta ja puristetuista hampaista, ikäänkuin leuvat\nolisivat olleet lukitut ja kasvot jäätyneet tuskasta.\n\n\"Muistatteko, koska hän teki tämän?\" jatkoi hän. \"Muistatteko,\nkoska hän, teidän luontonne perittyään ja teiltä ylpeydessään ja\nkiivaudessaan mielitettynä, teki tämän ja rumensi minut elinkaudeksi?\nKatselkaat minua, joka kuolin-päivääni asti olen merkitty hänen\nkorkealla epäsuosiollaan, ja voikertakaat ja vaikertakaat sitä, miksi\nteitte hänet!\"\n\n\"Miss Dartle\", rukoilin minä. \"Jumalan tähden\" --\n\n\"Minä _tahdon_ puhua!\" lausui hän, kääntyen minuun päin leimuavilla\nsilmillänsä. \"Olkaat vaiti te! Katselkaat minua, sanon minä, te ylpeän,\npetollisen pojan ylpeä äiti! Voikertakaat sitä tapaa, jolla kasvatitte\nhäntä, voikertakaat sitä tapaa, jolla turmelitte hänet, voikertakaat\nsitä, että kadotitte hänet, sitä, että minä kadotin hänet!\"\n\nHän puristi kokoon kättänsä, ja hänen laihaa, hiutunutta ruumistansa\nvärisytti, niinkuin hänen himonsa olisi kuolettanut häntä tuuma\ntuumalta.\n\n\"Te paheksitte hänen itsepäisyyttänsä!\" hän huudahti. \"Te olette\nloukkaantuneet hänen ylpeästä luonnostaan! _Te_, jotka harmaapäisenä\nvastustitte näitä molempia niillä ominaisuuksilla, jotka kasvattivat\nniitä, kun olitte synnyttäneet hänet! _Te_, jotka hänen kehdostaan\nsaakka muodostitte häntä siksi, mikä hän oli, ja estitte häntä\ntulemasta siksi, miksi hän olisi tullut! Oletteko _nyt_ saaneet\npalkinnon monivuotisesta murheestanne?\"\n\n\"Oi, Miss Dartle, hävetkäät julmuuttanne!\"\n\n\"Minä sanon teille\", vastasi hän, \"minä _tahdon_ puhua hänelle. Ei\nmikään valta mailmassa voisi pidättää minua, niin kauan kuin seison\ntässä! Olenko ollut ääneti kaikkina näinä vuosina enkä nyt saa puhua?\nMinä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan rakastitte häntä!\"\nkääntyen kiivaasti Mrs. Steerforth'in puoleen. \"Minä olisin voinut\nrakastaa häntä, mitään rakkautta takaisin pyytämättä. Jos olisin ollut\nhänen vaimonsa, olisin voinut olla hänen oikkujensa orja, kun olisin\nvaan kerran vuoteensa saanut yhden ainoan lemmen sanan. Sitä olisin\nvoinut. Kuka sen paremmin tietää, kuin minä? Te olitte vaativa, ylpeä,\nturhan tarkka, itsekäs. Minun rakkauteni olisi ollut altiiksi antava --\nolisi tallannut teidän viheliäisen vinkunanne jalkojensa alle!\"\n\nSäihkyvin silmin polki hän lattiaa, niinkuin hän todella olisi tehnyt,\nmitä hän oli sanonut.\n\n\"Katsokaat tänne!\" lausui hän, taas koskien arpea säälimättömällä\nkädellänsä. \"Kun hän rupesi paremmin ymmärtämään, mitä hän oli tehnyt,\nnäki hän sen ja katui sitä! Minä osasin laulaa hänelle ja puhua hänen\nkanssansa ja näyttää, kuinka mieltynyt olin kaikkiin, mitä hän teki,\nja vaivan-näöllä hankkia itselleni ne tiedot, jotka parhaiten\nhuvittivat häntä; ja minä viehätin häntä. Kun hän oli viattominna ja\nvilpittöminnä, rakasti hän _minua_. Niin, hän rakasti! Monta kertaa,\nkun hän laski teidät menemään halveksivalla sanalla, sulki hän minut\nsyliinsä!\"\n\nHän sanoi tätä ivallisella kopeudella kesken hourupäisyyttänsä -- sillä\nhourupäisyyttä tämä oli, tuskin sen vähempää -- mutta kuitenkin\nhalukkaalla muistilla, josta hellemmän tunteen kypenet hetkeksi\nvilahtivat ilmi.\n\n\"Minä alennuin -- ja alentumiseni olisin varmaan huomannut, jollei hän\nolisi lumonnut minua lapsellisella hyväilemisellänsä -- nukeksi,\njoutohetkien leikki-kaluksi, joka heitettiin pois, otettiin ylös,\nhemmoteltiin sen mukaan kuin hänen huikentelevainen mielensä käski. Kun\nhän väsyi, väsyin minäkin. Kun hänen mieltymyksensä loppui, olisin yhtä\nvähän koettanut lujittaa sitä valtaa, joka minulla ehkä oli, kuin\nolisin mennyt naimisiin hänen kanssansa, jos häntä olisi pakoitettu\nottamaan minua vaimoksensa. Me erosimme toisistamme sanaakaan\nsanomatta. Kenties te näitte sen ettekä paheksineet sitä. Siitä saakka\nolen teidän molempien edessä ollut vaan rumenettu huonekalu, semmoinen,\njolla ei ollut mitään silmiä, ei mitään korvia, ei mitään tunteita, ei\nmitään muistoja. Te voikerratte? Voikertakaat sitä, miksi teitte hänet,\nei rakkauttanne. Minä sanon teille, että oli semmoinen aika, jolloin\nminä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan!\"\n\nHän seisoi säkenöivillä, vihaisilla silmillänsä vastapäätä äidin\ntuijottavia, liikkumattomia kasvoja, ja kun tämä taas voikersi, ei se\nvaikuttanut häneen enemmän, kuin jos nämät kasvot olisivat olleet\nmaalattu kuva.\n\n\"Miss Dartle\", lausuin minä, Jos julkenette olla niin kova, ettette\nhelli tätä koetettua äitiä --\".\n\n\"Kuka hellii minua?\" vastasi hän tuikeasti. \"Hän on kylvänyt tämän.\nVoikertakoon sitä satoa, jota hän tänään korjaa!\"\n\n\"Vaan jos James Steerforth'in viat --\" minä aloitin.\n\n\"Viat!\" huudahti hän, purskahtaen kiivaasen itkuun. \"Kuka rohkenee\npanetella häntä? Hänen sielunsa oli parempi, kuin miljonien semmoisten\nystävien, joitten seuraan hän alentui!\"\n\n\"Ei kukaan ole voinut rakastaa häntä enemmän, ei kukaan voi pitää häntä\nkalliimmassa muistossa, kuin minä\", vastasin minä. \"Minä aioin sanoa,\njollette sääli hänen äitiänsä taikka jos hänen vikansa -- te olette\nolleet katkera niitten suhteen --\"\n\n\"Se ei ole totta\", huudahti hän, repien mustia hiuksiansa; \"minä\nrakastin häntä!\"\n\n\"-- eivät voi\", jatkoin, \"lähteä teidän muististanne tämmöisenä\nhetkenä, pitäkäät tätä henkilöä edes semmoisena, kuin jotakuta, jota\nette ennen ole nähneet, ja antakaat hänelle jonkunlaista apua!\"\n\nKoko tämän ajan oli Mrs. Steerforth ollut muuttumatta, ja näytti siltä,\nkuin hän ei olisi voinut muuttua. Hän istui liikkumatonna, jäykkänä,\ntuijottavana; voikeroi tuon tuostakin samalla mykällä tavalla ja\nsamalla avuttomalla pään liikunnolla, mutta ilman mitään muuta elon\nmerkkiä. Miss Dartle laskeusi yht'äkkiä polvilleen hänen eteensä ja\nalkoi höllittää hänen pukuansa.\n\n\"Olkaat kirottu!\" lausui hän ja loi silmänsä minuun vimman sekaisella\nsurulla. \"Se oli onneton hetki, jona tulitte tänne! Olkaat kirottu!\nMenkäät!\"\n\nHuoneesta astuttuani kiirehdin takaisin soittamaan kelloa, sitä\npikemmin saadakseni palvelioita liikkeelle. Miss Dartle oli silloin\nottanut tunnottoman ruumiin syliinsä ja yhä polvillansa itki sen\nvieressä, huusi sitä nimeltä, tuuditti sitä edestakaisin povellansa,\nniinkuin lasta, ja koetti kaikkia helliä keinoja, toinnuttaaksensa\nnukkuvia aisteja. Kosk'en nyt enää pelännyt häntä jättämästä, käänsin\nhiljaa takaisin jälleen ja panin lähteissäni talonväen liikkeelle.\n\nMyöhempänä päivällä palasin, ja me asetimme ruumiin äidin huoneesen.\nÄidin laita oli aivan sama, juteltiin minulle; Miss Dartle ei\nsilmänräpäykseksikään jättänyt häntä; lääkärit olivat saapuvilla ja\nuseita keinoja oli koetettu; mutta hän makasi niinkuin kuvapatsas,\npaitsi että hän silloin tällöin heikosti voikersi.\n\nMinä astuin kolkon rakennuksen lävitse ja laskin alas kartiinit,\nviimeiseksi siinä huoneessa, jossa vanha koulukumppanini makasi. Minä\nnostin ylös hänen raskaan kätensä ja pidin sitä sydäntäni vastaan; ja\nkoko mailma näytti minusta olevan pelkkää kuolemaa ja äänettömyyttä,\njota ainoastaan hänen äitinsä voikertaminen keskeytti.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\nSiirtolaiset.\n\n\nYksi asia minun vielä tuli toimittaa, ennenkuin jättäysin näitten\nankarain mielenliikutusten valtaan. Minun tuli salata, mitä oli\ntapahtunut, niiltä, jotka olivat pois lähtemällänsä, ja saattaa heidät\nheidän matkallensa onnellisessa tietämättömyydessä. Tässä kohden ei\nkäynyt mitään aikaa hukkaaminen.\n\nMinä puhuttelin samana iltana Mr. Micawber'ia kahden kesken ja käskin\nhänen estää Mr. Peggottya saamasta tietoa viimeisestä surkeasta\ntapauksesta. Hän lupasi innokkaasti tehdä niin ja siepata pois jokaisen\nsanomalehden, jonka kautta sanoma ilman semmoista varokeinoa ehkä\njoutuisi tämän näkyviin.\n\n\"Jos se tunkee hänen luoksensa, Sir\", lausui Mr. Micawber, rintaansa\nlyöden, \"täytyy sen ensiksi mennä tämän ruumiin läpi!\"\n\nMr. Micawber, minun tulee huomauttaa siitä, oli, sovittaessaan\nitseänsä uuden yhteiskunnan mukaan, omistanut jonkunlaisen rohkean\nmerisissin-katsannon, joka ei suorastaan loukannut lakia, mutta oli\npuoltansa pitävä ja reipas. Olisi luullut hänet erämaan lapseksi, joka\noli kauan tottunut elämään ulkopuolella sivistyneen mailman rajoja ja\nnyt aikoi palata syntymämaansa korpiin.\n\nHän oli muun muassa hankkinut itsellensä täydellisen öljy-nahkaisen\npuvun ja matala-koppaisen olkihatun, joka oli pietty tai voideltu\nulkopuolelta. Tässä karkeassa asussa, tavallinen merimiehen kiikari\nkainalossa ja silmät viekkaasti taivaasen päin luotuina, niinkuin hän\nolisi tähystellyt, tulisiko paha sää, näytti hän tavallansa paljon\nenemmän merimieheltä, kuin Mr. Peggotty. Koko hänen perheensä oli, jos\nsaan niin sanoa, asetettu sotakuntoon. Mrs. Micawber'illa oli hyvin\npiukea ja jäykkä hattu, leuvan alta sidottuna, sekä semmoinen shaali,\njohon hän oli kääritty mytyksi (samalla tapaa kuin minä, kun tätini\nensin vastaan-otti minut) ja joka oli lujalla solmulla takaa vyötäisten\nkohdalta kiinnitetty. Miss Micawber oli samalla lailla varustettu\nmyrskyistä ilmaa vastaan; eikä hänellä ollut yllänsä mitään liikaa.\nMaster Micawber melkein katosi näkymättömiin Guernsey'n paitaansa ja\nmitä pörröisimpiin merimiehen housuihin minä milloinkaan olen nähnyt;\nja lapset olivat, niinkuin konservit, sovitetut umpinaisiin koteloihin.\nSekä Mr. Micawber että hänen vanhin poikansa olivat ranteimista\nhöllästi kivertäneet ylös hiansa, niinkuin ollaksensa valmiina ensi\nkäskyllä käymään käsiksi mihin hyvänsä ja kiiruhtamaan esiin tai\nlaulamaan: \"hoi, nostakaat -- hoi!\"\n\nTämmöisinä Traddles ja minä yön tullessa tapasimme heidät yhdessä\nniillä puisilla astuimilla, jotka siihen aikaan olivat tunnetut\nHungerford'in portaitten nimellä. He katselivat paraikaa jonkun veneen\nlähtöä, joka vei osan heidän omaisuudestaan laivaan. Minä olin kertonut\nTraddles'ille tuon kauhean tapauksen, ja se oli kovasti liikuttanut\nhäntä; mutta ei ollut epäilemistäkään, että oli hyvä salata asia, ja\nhän oli tullut auttamaan minua tässä viimeisessä toimessani. Täällä\npuhuttelinkin Mr. Micawber'ia kahden kesken ja sain hänen lupauksensa.\n\nMicawber'ilaiset olivat majoittuneet vähäiseen, likaiseen,\nrappeutuneesen ravintolaan, joka siihen aikaan oli lähellä portaita ja\njonka ulkoneva, puinen huonekerta riippui virran yli. Siirtolaisina he\nolivat jonkunlaisen uteliaisuuden esineenä Hungerford'issa ja\nlikitienoilla ja vetivät niin paljon katsojia puoleensa, että me ilolla\nturvasimme heidän huoneesensa. Se oli yksi noista puisista kamareista,\njoitten alta virta juoksi. Tätini ja Agnes olivat siellä, ahkerasti\nvalmistaen muutamia vähäisiä lisävaatteita lasten mukavuudeksi.\nPeggotty oli tyvenesti auttamassa, ja hänen edessään oli tuo vanha\ntunnoton ompelu-rasia, kyynärä-mitta ja vahakynttilän palanen, jotka\nnyt olivat nähneet niin paljon. Ei ollut helppo vastata Peggotyn\nkysymyksiin, saatikka kuiskata Mr. Peggotylle, kun Mr. Micawber toi\nhänet sisään, että minä olin vienyt kirjeen perille ja että kaikki oli\nhyvin. Mutta minä toimitin molemmat asiat ja tein heidät iloisiksi. Jos\nnäytin jotakin jälkiä tunteistani, oli omissa suruissani kylläksi\nselitystä siihen.\n\n\"Ja milloin laiva lähtee, Mr. Micawber?\" kysyi tätini. Mr. Micawber\nkatsoi tarpeelliseksi vähitellen valmistaa joko tätiäni taikka\nvaimoansa ja sanoi, että sen oli määrä lähteä pikemmin, kuin hän eilen\nluuli.\n\n\"Vene toi teille jonkun sanan, arvaan minä?\" lausui tätini.\n\n\"Niin teki, Ma'am\", vastasi hän.\n\n\"No?\" sanoi tätini. \"Ja se lähtee\".\n\n\"Madam\", vastasi hän, \"minulle on ilmoitettu, että meidän täytyy\nvarmaan olla laivassa ennen kello seitsemän huomen-aamulla\".\n\n\"Hei vaan!\" sanoi tätini, \"se on pian. Onko se meriliikkeellinen\ntosi-asia, Mr. Peggotty?\"\n\n\"On se, Ma'am. Se laskee virtaa alas sillä luoteella. Jos Mas'r Davy ja\nsisareni tulevat laivaan Gravesend'issa huomenna jälkeen puolen päivän,\nsaavat he nähdä meidät viimeisen kerran\".\n\n\"Ja niin teemme\", lausuin minä; \"olkaat varma siitä!\"\n\n\"Siksi ja kunnes olemme merellä\", huomautti Mr. Micawber, luoden\nsalaisen tiedon katseen minuun, \"pidämme Mr. Peggotty ja minä\nlakkaamatta kaksinkertaista vaaria tavarastamme ja kaluistamme. Rakas\nEmmani\", sanoi Mr. Micawber, puhdistaen kurkkuansa komealla tavallansa,\n\"ystäväni Mr. Thomas Traddles on niin kohtelias ja kuiskaa korvaani sen\npyynnön, että hän saisi luvan tilata tarpeelliset ainekset, jotta saisi\nlaittaa kohtuullisen määrän sitä juomaa, joka mielessämme erittäin on\nyhdistynyt vanhan Englannin biffi-paistiin. Minä tarkoitan -- lyhyeltä,\npunssia. Tavallisissa oloissa epäilisin anoessani Miss Trotwood'in ja\nMiss Wickfield'in suosiollista myöntymistä, mutta --\"\n\n\"Minä voin vaan vastata omasta puolestani\", lausui tätini, \"että minä\nsuurimmalla mielihyvällä juon kaikenlaiseksi onneksi ja menestykseksi\nteille\".\n\n\"Ja minä myöskin!\" arveli Agnes hymyillen.\n\nMr. Micawber meni heti alas tiski-huoneesen, jossa hän näytti olevan\naivan niinkuin kotona, ja palasi soveliaan ajan perästä, höyryvä malja\nkäsissä. Minä en voinut olla huomaamatta, että hän oli kuorinut\nsitruunit omalla sarana-veitsellänsä, joka, niinkuin käytöllisen\nuutis-asukkaan veitsen sopi, oli noin jalan pituinen ja jota hän\njommoisellakin ylpeydellä pyyhki takkinsa hiaan. Mrs. Micawber'in\nja molempien vanhempien perheen jäsenten huomasin nyt olevan\nvarustettuina samanlaisilla pelottavilla aseilla, mutta jokaisella\nvähemmällä lapsella oli oma puu-lusikkansa vahvalla nuoralla uumille\nsidottu. Samalla tapaa Mr. Micawber, edeltäpäin tavotellen meri- ja\nmetsä-elämää, ei jaellut Mrs. Micawber'ille ja vanhimmalle pojallensa\nja tyttärellensä punssia viini-laseissa, jota hän helposti olisi voinut\ntehdä, sillä siellä oli koko hyllyn täysi niitä huoneessa, vaan kaasi\nsitä heille surkean pieniin pikareihin; enkä minä koskaan ollut nähnyt\nhänen ihastelevan mitään niin paljon, kuin sitä, että hän sai juoda\nomasta erityisestä, korttelin vetävästä pikaristaan ja illan päättyessä\npistää sen plakkariinsa.\n\n\"Vanhan maan ylellisyyden hylkäämme nyt\", lausui Mr. Micawber, suuresti\ntyytyväisenä tästä luopumisestaan. \"Metsien asukkaiksi ruvenneet eivät\nvoi toivoa saavansa ottaa osaa etu-oikeutettujen maan hienoihin\ntapoihin\".\n\nTässä joku poika tuli sisään sanomaan, että Mr. Micawber'ia tarvittiin\nalakerroksessa.\n\n\"Minua aavistaa\", lausui Mrs. Micawber ja asetti pois tina-pikarinsa,\n\"että se on joku heimoni jäsen!\"\n\n\"Jos niin on laita, rakas ystäväni\", muistutti Mr. Micawber pikastuen,\nniinkuin ainakin, kun tämä aine puheeksi tuli, \"niin, koska tuo heimosi\njäsen -- kuka hyvänsä se lienee, mies tai nainen -- on antanut _meidän_\nodottaa näin kauan, tämä jäsen ehkä nyt odottaa _minua_, siksi kuin\nminulla on sovelias aika\".\n\n\"Micawber\", lausui hänen vaimonsa, \"semmoisessa tilaisuudessa, kuin\ntässä --\"\n\n\"Ei ole soveliasta\", arveli Mr. Micawber nousten, \"että jokaisesta\nvähäisestä loukkauksesta lukua pidetään! Emma, sinä nuhtelet syystä\".\n\n\"Vahinko, Micawber\", muistutti hänen vaimonsa, \"on ollut heimoni eikä\nsinun. Jos heimolaiseni vihdoin huomaavat, mitä heiltä on mennyt\nhukkaan heidän entisen menetyksensä kautta, ja nyt tahtovat ojentaa\nystävyyden kättä, älä hylkää sitä\".\n\n\"Rakas vaimoni\", vastasi hän, \"olkoon niin!\"\n\n\"Jollei heidän tähtensä, niin minun, Micawber\", arveli hänen vaimonsa.\n\n\"Emma\", vastasi hän, \"sitä asian käsitystä on mahdoton tämmöisellä\nhetkellä vastustaa. Enpä kuitenkaan edes nytkään saata suorastaan\nluvata langeta heimolaistesi kaulaan; mutta sen heimosi jäsenen, joka\nnyt odottaa, ei tarvitse pelätä, että minä hänen luonnollisen lämpönsä\njähdytän\".\n\nMr. Micawber meni ulos ja oli poissa vähän aikaa, jonka kuluessa Mrs.\nMicawber ei ollut kokonaan vapaa siitä pelosta, että sanasota oli\nsyntynyt Mr. Micawber'in ja tuon jäsenen välillä. Viimein sama poika\nilmestyi jälleen ja antoi minulle kirjeen, joka oli kirjoitettu\nlyijyskynällä ja jonka ylin rivi lakikielen tapaan kuului: \"Heep contra\nMicawber\". Tästä dokumentista opin, että Mr. Micawber'ia, joka taas oli\nvangittu, oli kohdannut kova epätoivon puuska; ja että hän pyysi minua\nlähettämään hänelle kirjeentuojan kanssa hänen veitsensä ja korttelin\nvetävän pikarinsa, koska ne ehkä olisivat joksikin hyödyksi hänen\nlyhyen, jälellä olevan elämänsä aikana vankihuoneessa. Hän pyysi\nmyöskin, että minä viimeiseksi ystävyyden osoitukseksi saattaisin hänen\nperheensä vaivaishuoneesen ja unhottaisin, että semmoinen olento, kuin\nhän, koskaan oli löytynyt.\n\nTietysti vastasin tähän kirjeesen sillä tapaa, että menin alas pojan\nkanssa maksamaan rahat ja tapasin Mr. Micawber'in istumasta jossakin\nnurkassa, josta hän synkästi tuijotti sheriffin palveliaan, joka oli\nottanut hänet kiinni. Irti päästyänsä syleili hän minua suurimmalla\nhartaudella ja kirjoitti ylös tämän velan taskukirjaansa -- ollen\nerittäin tarkka, muistan minä, jostakin puolesta pennystä, jonka\nhuomaamatta jätin pois, kun mainitsin koko summan.\n\nTämä tärkeä taskukirja muistutti häntä oikeaan aikaan toisestakin\nraha-seikasta. Kun palasimme ylikerroksen huoneesen (jossa hän selitti\npoissa-oloansa sanomalla, että syynä siihen oli asianhaarat, joihin hän\nei voinut mitään), veti hän ulos siitä ison paperi-arkin, joka oli\ntaitettu vähäiseen kokoon ja ihan täyteen kirjoitettu pitkiä,\nhuolellisesti suoritettuja summia. Minä näin ne vaan vilaukselta, mutta\nluulen, etten ole koskaan nähnyt semmoisia summia missäkään koulupojan\nluvunlasku-kirjassa. Nämät, siltä näytti, osoittivat, kuinka suuret\nkasvut tuli maksaa eri ajoista, jos laskettiin korkoa korosta\nyhdenviidettä punnan, kymmenen shillingin ja yhdentoista ja puolen\npennyn pää-omasta. Tarkasti näitä mietittyään ja perinpohjin varansa\nharkittuaan oli hän päättänyt valita sen summan, joka edusti pääomaa\nynnä kasvuja kahdesta vuodesta, viidestätoista kalenteri-kuukaudesta ja\nneljästätoista päivästä, kun laskettiin korkoa korosta anto-päivästä\nlukien. Tästä summasta oli hän suurimmalla sievyydellä kirjoittanut\nvelkakirjan, jonka hän monella kiitoksella paikalla ojensi\nTraddles'ille, niinkuin täydeksi velkansa maksoksi miehen ja miehen\nkesken.\n\n\"Minua aavistaa vielä\", lausui Mrs. Micawber, miettiväisesti pudistaen\npäätänsä, \"että heimoni ilmestyy laivalla, ennenkuin lopullisesti\nlähdemme\".\n\nMr. Micawber'illa oli nähtävästi myöskin aavistuksensa tässä asiassa,\nmutta hän laski ne tinapikariinsa ja nielaisi alas ne.\n\n\"Jos teillä on tilaisuutta matkallanne lähettää kirjeitä kotiin, Mrs.\nMicawber\", lausui tätini, \"täytyy teidän antaa meille tietoa\nitsestänne\".\n\n\"Rakas Miss Trotwood\", vastasi hän, \"minua suuresti ilahuttaa\najatella, että joku tahtoo kuulla meistä. Minä en suinkaan laimin-lyö\nkirjoittamasta. Mr. Copperfield, joka on vanha ja likeinen ystävä, ei\npaheksi, toivon minä, jos hän saa satunnaisen sanoman eräältä, joka\ntunsi hänet, kun kaksoiset eivät vielä ymmärtäneet mitään?\"\n\nMinä vastasin, että toivoin saavani kuulla, milloin hyvänsä hänellä oli\ntilaisuus kirjoittaa.\n\n\"Kiitos Jumalan, meillä on varmaan monta semmoista tilaisuutta\", arveli\nMr. Micawber. \"Valtameri on tähän aikaan yksi suuri laivasto; ja\nepäilemättä tapaamme monta laivaa, kun kuljemme sen poikki. Se on vaan\nlysti-retki\", sanoi Mr. Micawber, leikkien lorgnettinsa kanssa, \"vaan\nlysti-retki. Matkan pituus on aivan mitätön\".\n\nMinä ajattelin nyt, kuinka kummallista, mutta kuinka ihan Mr.\nMicawber'in kaltaista se oli, että hän, Londonista Canterbury'yn\nlähtiessään, oli puhunut, niinkuin hän olisi lähtenyt mailman\nkaukaisimpiin ääriin, mutta nyt, kun hän hankki Englannista\nAustraliaan, puhui, niinkuin hän olisi lähtenyt jollekin huvimatkalle\ntoiselle puolelle kanavaa.\n\n\"Matkalla aion koettaa\", lausui Mr. Micawber, \"silloin tällöin jutella\nheille tarinan; ja poikani Wilkins'in säveliä, toivon minä, suositaan\nkapyysin valkean ääressä. Kun Mrs. Micawber'illa on merimiehen-jalkansa\n-- jossa lauseessa ei liene mitään sopimatonta -- pistää hän kaiketi\nPikku Tafflin'in heille. Pyöriäisiä ja merisikoja havaitaan,\nluullakseni, usein keula-laitojemme takaa, ja sekä yli- että alihangan\npuolelta keksimme ehtimiseen huvittavia esineitä. Lyhyeltä\", lausui Mr.\nMicawber vanhalla gentililla katsannollansa, \"arvattavasti kaikki sekä\nylhäällä että alhaalla huomataan niin hauskaksi, että, kun tähysteliä\nkorkeimman maston latvasta huutaa: maata, ohoi! me suuresti\nhämmästymme!\"\n\nTämän sanottuaan hän heilahutti pikkuisen tinapikarinsa sisällön\nsuuhunsa, niinkuin hän jo olisi päässyt matkansa perille ja suorittanut\nensi luokan tutkinnon korkeinten meritoimistoin edessä.\n\n\"Mitä _minä_ etupäässä toivon, rakas Mr. Copperfield\", sanoi Mrs.\nMicawber, \"on se, että me muutamien perheemme haarojen kautta saamme\nuudestaan elää vanhassa syntymämaassa. Älä rypistä otsaasi, Micawber!\nMinä en tarkoita nyt omaa perhettäni, vaan lastemme lapsia. Olipa vesa\nkuinka vahva tahansa\", lausui Mrs. Micawber, pudistaen päätänsä, \"en\nvoi unhottaa emä-puuta; ja kun sukumme nousee kunniaan ja rikkauteen,\ntunnustan suovani, että tämä rikkaus vuotaisi Britannian arkkuihin\".\n\n\"Rakas ystäväni\", lausui Mr. Micawber. \"Britannia vastatkoon itse\npuolestaan. Minun täytyy sanoa, ettei se koskaan ole tehnyt suuria\nminun edukseni ja etten minä siinä kohden suo erittäin mitään\".\n\n\"Micawber\", vastasi Mrs. Micawber, \"siinä sinä olet väärässä. Sinä\nlähdet, Micawber, tuohon kaukaiseen ilmanalaan lujittaaksesi eikä\nhöllittääksesi yhteyttä itsesi ja Albionin välillä\".\n\n\"Puheen-alainen yhteys ei ole, lemmittyni\", vastasi Mr. Micawber,\n\"asettanut minua, toistan minä, semmoisen personallisen velvollisuuden\ntaakan alle, että minä pitäisin jonkunlaista väliä, vaikkapa rupeisin\ntoiseen yhteyteen\".\n\n\"Micawber\", vastasi Mrs. Micawber. \"Siinä, sanon taas, olet väärässä.\nSinä et tunne kykyäsi, Micawber. Tämä se on, joka tässäkin askeleessa,\njonka aiot astua, lujittaa yhteyden sinun ja Albionin välillä\".\n\nMr. Micawber istui nojatuolissaan kohotetuilla kulmakarvoilla, puoleksi\nhyväksyen ja puoleksi paheksien Mrs. Micawber'in mielipiteitä, kun\nniitä esiteltiin, mutta hyvin tuntien, että niissä oli joku ennustus.\n\n\"Rakas Mr. Copperfield\", lausui Mrs. Micawber, \"minä soisin, että Mr.\nMicawber ymmärtäisi asemansa. Minusta on kovin tärkeä, että Mr.\nMicawber siitä hetkestä asti, kuin hän nousee laivaan, ymmärtää\nasemansa. Teidän vanha kokemuksenne minusta, rakas Mr. Copperfield, on\nvarmaan sanonut teille, ettei minulla ole Mr. Micawber'in herkkäverinen\nluonto. Minun luontoni on, jos minun niin sopii sanoa, suuressa\nmäärässä käytöllinen. Minä tiedän, että tämä on pitkä matka. Minä\ntiedän, että se tuo muassaan monta puutetta ja hankaluutta. Minä en voi\nummistaa silmiäni näiltä tosi-asioilta. Mutta minä tiedän myöskin, mikä\nmies Mr. Micawber on. Minä tunnen Mr. Micawber'in salaisen ky'yn. Ja\nsentähden katson erittäin tärkeäksi, että Mr. Micawber ymmärtää\nasemansa\".\n\n\"Lemmittyni\", muistutti Mr. Micawber, \"kenties sallit minun huomauttaa,\nettä kuitenkin ehkä on mahdollista, että minä nyky-hetkellä ymmärrän\nasemani\".\n\n\"Sitä minä en usko, Micawber\", vastasi hänen vaimonsa. \"Et\ntäydellisesti. Rakas Mr. Copperfield, Mr. Micawber'in asia ei ole\nmikään tavallinen asia. Mr. Micawber lähtee kaukaiseen maahan erittäin\nsitä varten, että häntä ensimäinen kerta täydellisesti ymmärrettäisiin\nja oikein arvosteltaisiin. Minä soisin, että Mr. Micawber asettuisi\nseisomaan laivamme kokkaan ja vakavasti sanoisi: 'tämän maan olen\ntullut valloittamaan! Onko teillä kunniapaikkoja? Onko teillä\nrikkautta? Onko teillä isopalkkaisia virkoja? Tuokaat tänne ne. Ne ovat\nminun!'\"\n\nMr. Micawber katseli meitä kaikkia ja näytti arvelevan, että tämä\najatus sisälsi paljon.\n\n\"Minä soisin, että Mr. Micawber, jos puhun selvästi\", lausui Mrs.\nMicawber todistavalla äänellänsä, \"olisi oman onnensa Caesar. Tämä,\nrakas Mr. Copperfield, näyttää minusta olevan hänen oikea asemansa.\nTämän matkan ensimäisestä hetkestä saakka soisin Mr. Micawber'in\nseisovan laivamme kokassa ja sanovan: 'kylläksi odotuksia; kylläksi\npettyneitä toiveita; kylläksi varattomuutta. Niin oli vanhassa maassa.\nTämä on uusi maa. Toimittakaat minulle korvaus. Tuokaat se tänne!'\"\n\nMr. Micawber pani käsivartensa ristiin rohkealla muodolla, niinkuin hän\njo olisi seisonut ylipuolella laivan kokkakuvaa.\n\n\"Ja jos hän tekee niin\", sanoi Mrs. Micawber -- \"jos hän ymmärtää\nasemansa -- enkö ole oikeassa, kun sanon, että Mr. Micawber lujittaa\neikä höllitä yhteyttänsä Britannian kanssa? Jos mahtava julkinen mies\nilmestyy tuolla maanpuoliskolla, sanotaanko minulle, ettei hänen\nvaikutustansa huomata kotona? Lienenkö minä kylläksi yksinkertainen\nluulemaan että, jos Mr. Micawber pitää neron ja vallan taika-sauvaa\nAustraliassa, hän ei ole mitään Englannissa? Minä olen vaan nainen,\nmutta minä en olisi itseni ja isäni arvoinen, jos saattaisin itseni\nvikapääksi semmoiseen yksinkertaisuuteen\".\n\nSiitä Mrs. Micawber'in vakuutuksesta, että hänen todistuksensa olivat\nkumoomattomat, sai hänen äänensä semmoisen ylevyyden, jota en ollut,\nluullakseni, koskaan ennen siinä kuullut.\n\n\"Ja juuri sen vuoksi\", lausui Mrs. Micawber, \"minä vielä\nhartaammin soisin, että jonakin tulevana aikana taas saamme asua\nsyntymä-maassamme. Mr. Micawber'ista ehkä tulee -- minä en voi salata\nitseltäni, että mahdollista on, että Mr. Micawber'ista tulee -- lehti\nhistoriaan; ja hänen täytyy silloin jälleen ilmestyä siinä maassa, joka\nantoi hänelle hengen, mutta ei antanut hänelle mitään elin-keinoa!\"\n\n\"Lemmittyni\", huomautti Mr. Micawber, \"on mahdotonta, ettei sinun\nrakkautesi liikuttaisi minua. Minä olen aina taipusa turvaamaan sinun\nhyvään ymmärrykseesi. Mikä on tapahtuva -- on tapahtuva. Jumala\nvarjelkoon, että minä kadehtisin syntymä-maaltani mitään osaa siitä\nrikkaudesta, jonka jälkeisemme ehkä kokoovat!\"\n\n\"Se on hyvä\", lausui tätini, nyykäyttäen päätänsä Mr. Peggotylle, \"minä\njuon teidän kaikkien muistoksi ja seuratkoon kaikenlainen siunaus ja\nmenestys teitä!\"\n\nMr. Peggotty laski alas molemmat lapset, joita hän oli pitänyt yhtä\nkummallakin polvellaan, yhtyäkseen Mr. ja Mrs. Micawber'iin, kun\nvastaukseksi juotiin meidän kaikkien maljaa; ja kun hän ja Mr. Micawber\nsydämellisesti pudistivat kumppanuuden kättä, ja hänen ruskeat kasvonsa\nkirkastuivat hymyilemään, tunsin minä, että hän raivaisi tietä\nitsellensä, saavuttaisi hyvän nimen ja tulisi rakastetuksi mihin\nikinänsä hän kääntyi.\n\nLapsiakin neuvottiin itsekutakin puolestaan pistämään puulusikkansa Mr.\nMicawber'in pikariin ja meidän onneksemme maistamaan sen sisällystä.\nKun tämä oli tehty, nousivat tätini ja Agnes ja jättivät siirtolaiset\nhyvästi. Oli surullinen ero. He itkivät kaikki; lapset häärivät Agnesin\nympäri viimeiseen hetkeen saakka; ja me jätimme Mrs. Micawber raukan\nsangen surkeaan tilaan nyyhkimään ja itkemään himmeän kynttilän\nviereen, josta huone virran puolelta varmaan sai kurjan majakan muodon.\n\nMinä lähdin seuraavana aamuna taas alas katsomaan, olivatko he poissa.\nHe olivat lähteneet veneellä varhain, noin kello viisi aamulla. Se oli\nkummallinen esimerkki minulle siitä tyhjyydestä, jota tämmöiset\neroamiset synnyttävät, sillä vaikka muistoni heistä ja rappeutuneesta\nravintolasta ja puu-portaista oli vaan yhden yön vanha, näyttivät\nmolemmat kolkolta ja autiolta nyt, kun he olivat menneet.\n\nIltapuolella seuraavana päivänä lähdimme, vanha hoitajattareni ja minä,\nalas Gravesend'iin. Me tapasimme laivan virralla ja sen ympäri koko\njoukon veneitä. Sovelias tuuli puhalsi, ja lähdön merkki näkyi maston\nlatvasta. Minä hyyräsin heti veneen ja me laskimme ulos sen luo; ja\nsiitä vähäisestä sekasohron pyörteestä päästyämme, jonka keskikohta se\noli, nousimme sen kannelle.\n\nMr. Peggotty odotti meitä siellä. Hän kertoi minulle, että Mr. Micawber\nvast'ikään oli uudestaan vangittu (nyt viimeinen kerta) Heep'in haaston\njohdosta, ja että hän oli pyyntöni mukaan maksanut rahat, jotka minä\nnyt maksoin takaisin hänelle. Hän vei meidät sitten alas välikannelle;\nja siellä jokainen pelko, joka minulla oli, että hän olisi saanut\nkuulla jotakin huhua siitä, mitä oli tapahtunut, haihtui, kun Mr.\nMicawber hämärästä astui esiin, tarttui hänen käsivarteensa ystävän ja\nsuojelian muodolla ja kertoi minulle, että he tuskin hetkeäkään olivat\nolleet erinänsä edellisestä yöstä saakka.\n\nNäkymö oli niin outo minulle, niin ahdas ja pimeä, että alusta tuskin\nselitin mitään; mutta kun silmäni tottuivat pimeään, eroitin vähitellen\nkaikki paremmin, ja minusta oli kuin olisin seisonut keskellä jotakin\n_Östaden_ maalausta. Laivan isojen palkkien, laipioin ja rengaspulttien\nvälissä, niinkuin myöskin siirtolaisten makuu-kojujen, arkkujen,\nmyttyjen, tynnyrein ja kaikenlaisten tavara-kasojen lomassa --\njoita heiluvat lyhdyt sieltä täältä valaisivat ja paikottain\ntaas se keltainen päivän-kajastus, joka hairahtui alas jotakin\ntuulitus-purjetta tai laivan-luukkua myöden -- oli taajaan tungettuina\nihmisjoukkoja, jotka rupesivat keskinäiseen tuttavuuteen, jättivät\ntoisensa hyvästi, puhuivat, nauroivat, itkivät, söivät ja joivat.\nMuutamat olivat jo asettuneet sille parin jalan avaralle tilalle, joka\ntuli heidän osaksensa; heidän pikkuinen taloutensa oli järjestetty ja\nheidän vähäiset lapsensa nostetut palleille taikka kääpiön-kokoisille\nnojatuoleille; toiset eivät enää toivoneetkaan löytävänsä lepopaikkaa\nja liikkuivat ympäri alakuloisina. Sylilapsista asti, joilla oli vaan\nviikko tai kaksi elämästä takanansa, kymäräselkäisiin vanhoihin miehiin\nja naisiin, joilla näytti olevan vaan viikko tai kaksi elämästä\nedessään; peltomiehistä alkaen, jotka toden perään veivät myötänsä\nEnglannin multaa saappaittensa alla, seppiin saakka, jotka ihossaan\nottivat mukaansa näytteitä sen noesta ja savusta -- näytti jokainen ikä\nja elin-keino olevan sullottu kokoon välikannen kapealle alalle.\n\nKun loin silmäni ympäri tätä paikkaa, luulin näkeväni jonkun Emilyn\nmuotoisen henkilön istuvan erään avonaisen portin luona, yksi\nMicawber'in lapsista vieressään; se herätti ensin huomiotani, kun\ntoinen henkilö suudellen erosi siitä ja, levollisesti astuen hyörivän\njoukon lävitse, muistutti minua -- Agnesista! Mutta suuressa liikkeessä\nja hämmingissä ja omien ajatuksieni epävakaisuudessa katosi se jälleen\nnäkyvistäni, ja minä tiesin vaan, että se aika oli läsnä, jolloin\nkaikki vieraat kehoitettaisiin lähtemään laivasta; että hoitajattareni\nitki arkulla vieressäni; ja että Mrs. Gummidge, jota joku nuorempi,\nalaspäin notkistunut nainen mustissa vaatteissa auttoi, ahkerasti\njärjesti Mr. Peggotyn tavaraa.\n\n\"Onko teillä mitään viimeistä sanaa, Mas'r Davy?\" kysyi hän. \"Onko\nmitään unhottunut, ennenkuin eroamme?\"\n\n\"Yksi asia!\" lausuin minä. \"Martha!\" --\n\nHän koski sen nuoremman naisen olkapäätä, jota olen maininnut, ja\nMartha seisoi edessäni.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, te kunnon mies!\" huudahdin minä. \"Te otatte\nhänet mukaanne!\"\n\nMartha vastasi hänen puolestaan kyyneliin purskahtamalla. Minä en\nvoinut sillä haavaa puhua mitään, minä likistin vaan hänen kättänsä, ja\njos minä koskaan olen rakastanut ja kunnioittanut ketään miestä,\nrakastin ja kunnioitin tätä miestä kaikesta sydämestäni.\n\nLaiva tyhjentyi pian vieraista. Kovin koetukseni oli vielä jälillä.\nMinä kerroin Mr. Peggotylle, mitä hänen jalo, täältä mennyt\nveljenpoikansa oli käskenyt minun sanoa hänelle eron-hetkellä. Se\nliikutti häntä syvästi. Mutta kun hän käski minun vastaukseksi lausua\nmonta hellyyden ja kaipauksen sanaa noille kuuroille korville, liikutti\nhän minua vielä enemmän.\n\nAika oli tullut. Minä syleilin häntä, otin itkevän hoitajattareni\nkainalooni ja kiirehdin pois. Kannella jätin Mrs. Micawber raukan\nhyvästi. Silloinkin hän hajamielisesti katseli, heimolaisiansa\nnähdäkseen, ja hänen viimeiset sanansa minulle olivat, ettei hän\nkoskaan jättäisi Mr. Micawber'ia.\n\nMe menimme laivan-kyljestä alas veneesemme ja asetuimme vähän matkan\npäähän, että saisimme nähdä, kun laiva aloitti kulkuansa. Oli tyven,\nloistava päivänlasku. Laiva makasi meidän ja punertavan valon välissä,\nja jokainen hoikka köysi ja raaka eroitettiin selvästi hohteessa. En\nole koskaan nähnyt mitään semmoista näkyä, samalla niin ihanaa, niin\nsurullista ja niin toivokasta, kuin tämän komean laivan, kun se vielä\nmakasi liikkumatonna ruskottavalla vedellä ja kaikki ihmiset sen\nkannella olivat tunkeneet partaalle ja hetken aikaa seisoivat siinä\navopäisinä ja äänettöminä.\n\nHetken aikaa vaan äänettöminä. Kun purjeet pullistuivat tuulesta ja\nlaiva rupesi liikkumaan, kohosi kaikista veneistä kolme kaikkuvaa\nhurraa-huutoa, joihin kannella oliat vastasivat ja joita sitten\nmolemmin puolin kerrottiin ja uudestaan kerrottiin. Sydämeni purskahti\nitkuun, kun kuulin huudot ja näin heiluvat hatut ja nenäliinat -- ja\nsilloin minä eroitin Emilyn!\n\nSilloin minä eroitin Emilyn, joka seisoi enonsa vieressä ja vapisi\nhänen olkapäänsä nojalla. Mr. Peggotty osoitti meitä kiihkeällä\nkädellä, ja silloin Emily näki meidät ja viittasi viimeistä\nhyvästi-jättöänsä minulle. Niin, Emily, ihana, surun sortama tyttö,\nnojau häneen koko haavoitetun sydämesi luottamuksella, sillä hän on\nnojaunut sinuun suuren rakkautensa koko voimalla!\n\nKeskellä ruusuista valoa ja seisoen yhdessä erinänsä muista ylhäällä\nkannella, Emily nojautuen enoonsa ja tämä pitäen kiinni hänestä,\nkatosivat he juhlallisesti näkyvistämme. Yö oli laskeunut alas Kent'in\nkunnaille, kun sousivat meidät rantaan -- laskeunut pimeänä minun\nylitseni.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\nPoissa-olo.\n\n\nPitkä, synkkä yö kokoutui nyt ympärilleni täynnänsä monen toivon, monen\nrakkaan muiston, monen erehdyksen, monen turhan surun ja kaipauksen\nhaamuja.\n\nMinä lähdin Englannista edes silloinkaan tietämättä, kuinka kova se\nisku oli, jota minun tuli kestää. Minä jätin kaikki, jotka olivat\nrakkaat minulle, ja lähdin pois siinä luulossa, että olin iskun\nkestänyt ja että kaikki oli ohitse. Niinkuin mies sotatanterella saa\nkuolinhaavan, vaan tuskin tietää, että hän on satutettu, niin en\nminäkään, kun jäin yksikseni harjaantumattoman sydämeni kanssa,\nlikimainkaan aavistanut sitä haavaa, jota vastaan sydämeni täytyi\ntaistella.\n\nTämä tieto ei kohdannut minua äkisti, vaan vähitellen ja askel\naskeleelta. Se yksinäisyyden tunne, jolla lähdin ulkomaalle, syveni ja\nkasvoi joka hetki. Ensiksi se oli raskas kadon ja surun tunne, jossa en\nvoinut eroittaa paljon muuta. Huomaamatta muuttui se toivottomaksi\ntiedoksi kaikista, mitä oli minulta mennyt -- rakkaus, ystävyys,\nhellyys; kaikista, mitä oli rauennut -- ensimäinen luottamukseni,\nensimäinen mielitaipumukseni, koko elämäni ihana unelma; kaikista, mitä\nnyt oli jälellä -- kolkko, tyhjä erämaa, joka katkeamatta ulottui\nlaajalta ympärilleni synkkään taivaan-rantaan saakka.\n\nJos suruni oli itsekäs, en tietänyt, että se oli. Minä murehdin\nvaimo-lapsukaistani, joka niin nuorena temmattiin pois kukoistavasta\nmailmastaan. Minä murehdin nuoruuden ystävääni, joka olisi voinut\nsaavuttaa tuhansien rakkauden ja ihmetyksen, niinkuin hän aikaa sitten\noli saavuttanut minun. Minä murehdin sitä rakastavaa, särkynyttä\nsydäntä, joka oli saanut levon myrskyisessä meressä, ja noita maasta\nlähteneitä jäännöksiä siitä yksinkertaisesta kodista, jossa lapsena\nkuulin yö-tuulen puhaltavan.\n\nSiitä karttuneesta raskasmielisyydestä, johon vaivuin, ei minulla\nviimein ollut mitään toivoakaan koskaan päästä. Minä kuljin paikasta\npaikkaan, kaikkialla kantaen taakkaani muassani. Minä tunsin nyt koko\nsen painon; ja minä näännyin sen alla ja sanoin sydämessäni, ettei se\nmilloinkaan enää voisi keventyä.\n\nKun tämä epätoivo oli pahimmillansa, luulin, että kuolisin. Välisti\najattelin, että tahdoin kuolla kotona ja käänsin todella takaisin\nmatkallani, että joutuisin sinne pian. Toisin aioin lähdin yhä\nkauemmaksi pois kaupungista kaupunkiin, etsien, en tiedä mitä, ja\nkoettaen jättää, en tiedä mitä, taakseni.\n\nMinä en pysty seuraamaan yksittäin niitä kaikkia vaikeita surun\nvaiheita, joita koin. Semmoisia unelmia löytyy, joita voi vaan\nvaillinaisesti ja epämääräisesti kuvata; ja kun pakoitan itseäni\nkatsomaan takaisin tähän elämäni jaksoon, tuntuu siltä, kuin\nmuistuttaisin mieleeni semmoista unelmaa. Minä näen itseni uneksijan\ntavalla liikkuvan eteenpäin keskellä kaikkea sitä uutta, joka\ntarjousi minulle muukalaisissa kaupungeissa, palatseissa,\ntuomiokirkoissa, temppeleissä, maalauksissa, linnoissa, hautaholveissa,\neriskummallisissa kaduissa -- historian ja fantasian vanhoissa\nolopaikoissa -- kantaen tuskallista kuormaani joka paikassa ja tuskin\nhuomaten esineitä, kun katoovat edestäni. Haluttomuus kaikkiin, paitsi\nkalvavaan suruuni, oli se yö, joka peitti harjaantumattoman sydämeni.\nSallikaat minun katsoa ylös siitä -- niinkuin, kiitos Jumalan! viimein\ntein -- ja sen pitkästä, kolkosta, kurjasta unelmasta koittavan valon\npuoleen.\n\nMonta kuukautta matkustin, tämä yhä pimenevä pilvi väikkyen mieleni\nylitse. Eräät salaiset syyt, joitten vuoksi en tahtonut lähteä kotiin\n-- semmoiset syyt, jotka silloin turhaan taistelivat minussa,\nselvempinä ilmestyäksensä -- saivat minut jatkamaan pilgrimi-retkeäni.\nVälisti olin rauhattomasti muuttanut paikasta paikkaan mihinkään\npysähtymättä; välisti olin viipynyt kauan yhdessä kohden. Minulla ei\nollut mitään tarkoitusta, ei mitään kannattavaa sielua itsessäni, missä\nikänänsä olin.\n\nMinä olin Schweizissä. Minä olin tullut sinne Italiasta jotakin noita\nsuuria Alpin-solia myöden ja olin sen jälkeen oppaani kanssa\nastuskellut tunturi-polkuja. Jos nämät kammottavat erämaat olivat\nvaikuttaneet sydämeeni, en ainakaan tietänyt siitä mitään. Minun\nmielestäni oli kyllä ylevyyttä ja ihmeellisyyttä hirveän korkeissa\nvuorissa ja äkki-jyrkissä syvänteissä, kohisevissa koskissa ja lumi- ja\njääkentissä, mutta tähän saakka ne eivät olleet opettaneet minulle\nmitään muuta.\n\nEräänä iltana tulin ennen päivänlaskua johonkin laaksoon, jossa minun\noli määrä levätä. Kun astuin alas siihen pitkin suikertelevaa polkua\nsillä vuorenvietoksella, josta näin sen kumottavan kaukaa alhaalta,\nluulen, että joku kauan aikaa poissa ollut kauneuden ja tyvenyyden\ntunto, joku laakson rauhasta syntynyt, lievittävä vaikutus heikosti\nvirisi rinnassani. Minä muistan, että kerran seisahduin jonkunlaisella\nsemmoisella surulla, joka ei ollut kokonaan masentava, ei aivan\ntoivoton. Minä muistan melkein luulleeni, että joku muutos parempaan\npäin oli mahdollinen minussa.\n\nMinä saavuin laaksoon, kun ilta-aurinko paisti niille kaukaisille\nlumi-harjanteille, jotka yli-ympäriltä sulkivat sitä niinkuin ikuiset\npilvet. Ne vuoret, joitten rotkossa vähäinen kylä sijaitsi, olivat\njuureltaan muhkean viheriät; ja ylipuolella tätä hempeämpää\nkasvillisuutta kohosi tummia honkametsiä, jotka, niinkuin vaajat,\nhalkaisivat talviset hanget ja suojelivat lavineilta. Vielä\nkorkeammalla näkyi rivittäin rousteisia rinteitä, harmaita kallioita,\njää-iljanteita ja tasaisia pälvipaikkoja, jotka kaikki vähitellen\nyhtyivät ylinnä vallitsevaan lumeen. Sinne tänne vuorten vieremille\ntiplotettuina, jokainen pikku tipla yksi koti, häämötti yksinäisiä\npuisia huoneita, jotka tunturien korkeuden vuoksi näyttivät niin\nvähäisiltä, kuin tuskin olisivat kelvanneet leikkikaluiksi.\nSamanlaiselta näytti myöskin tiheästi rakennettu laakson kylä ja sen\npuinen silta, jonka alitse virta vieri jylseitten kallioin yli ja\nsitten pauhaten katosi metsään. Tyvenessä ilmassa kuului kaukainen\nlaulu -- paimenten ääniä -- mutta kun joku heleä iltapilvi väikkyi\nvuoren kyljen keskikohdalla, olisin melkein ollut valmis luulemaan,\nettä sävelet tulivat siitä eivätkä olleet mitään maallista laatua.\nTässä levollisuudessa suuri luonto yht'äkkiä puhui minulle ja lievitti\nsydäntäni niin, että laskin väsyneen pääni ruohoon ja itkin, niinkuin\nen ollut itkenyt vielä siitä saakka, kuin Dora kuoli!\n\nMinä olin hiukkaa ennen saanut kirjepaketin, joka odotti minua, ja olin\nlähtenyt ulos kylästä lukemaan sitä, sillä välin kuin illallistani\nvalmistettiin. Oli muita kirjeitä, jotka olivat eksyneet tiellä, enkä\nminä ollut moneen aikaan saanut mitään. Paitsi pari, kolme riviä,\njoilla ilmoitin, että voin hyvin ja olin tullut semmoiseen ja\nsemmoiseen paikkaan, ei minulla ollut ollut kylläksi miehuutta eikä\nvoimaa kirjoittaa yhtäkään kirjettä, siitä kuin lähdin kotoa.\n\nPaketti oli kädessäni. Minä avasin sen ja näin Agnesin käsi-alan.\n\nHän oli onnellinen ja hyödyllinen ja menestyi, niinkuin hän oli\ntoivonut. Siinä kaikki, mitä hän itsestänsä minulle kertoi. Koko muu\nsisältö koski minua.\n\nHän ei antanut minulle mitään neuvoa; hän ei teroittanut mitään\nvelvollisuutta minuun; hän sanoi vaan minulle omalla hartaalla\ntavallansa, mikä hänen luottamuksensa minuun oli. Hän tiesi (sanoi\nhän), että semmoinen luonto, kuin minun, kääntäisi kärsimisen\nhyväkseen. Hän tiesi, että koetus ja mielen-liikutus ylentäisi ja\nvoimistaisi sitä. Hän oli varma, että minä kaikkiin yrityksiini panisin\nenemmän lujuutta ja pyrkisin korkeammalle sen surun johdosta, jota olin\nkärsinyt. Hän, joka niin riemuitsi maineestani ja vartoi sen\nkasvamista, siksi kuin minua siunattaisiin, rakastettaisiin ja\nkunnioitettaisiin työni tähden, tiesi hyvin, että jatkaisin työtäni.\nHän tiesi, että minun sydämessäni, niinkuin kaikissa suurissa ja\nhyvissä sydämissä, suru ei voinut muuttua heikkoudeksi, vaan varmaan\noli voimaksi kääntyvä. Niinkuin lapsuuden aikojeni kärsimiset olivat\nsuorittaneet osansa ja tehneet minut siksi, mikä olin, niin suuremmat\nonnettomuudet terästäisivät minua, että tulisin vielä paremmaksi, kuin\nolin; ja niinkuin ne olivat opettaneet minua, opettaisin minä muita.\nHän uskoi minut Jumalan haltuun, joka oli ottanut viattoman lemmittyni\nrauhaansa, piti minua sisarellisessa rakkaudessaan aina hyvänä ja oli\nalati minun vieressäni, menin mihin menin, ylpeänä siitä, mitä olin\ntehnyt, mutta äärettömän paljon ylpeämpänä siitä, mitä minun oli suotu\nvielä tehdä.\n\nMinä panin tämän kirjeen poveeni ja ajattelin, mimmoinen olin ollut\ntunti takaperin! Kun kuulin äänten sammuvan ja näin tyvenen iltapilven\nhimmentyvän, laakson värien vaalenevan ja kultaisen lumen vuorten\nhuipuilla muuttuvan etäiseksi osaksi halevasta yö-taivaasta, vaan\nkuitenkin tunsin, että yö poistui mielestäni ja kaikki sen sumut\nsuoltuivat, en tietänyt miksi nimittää rakkauttani häntä kohtaan, joka\ntästä lähin oli kalliimpi minulle, kuin ikinä ennen.\n\nMinä luin hänen kirjeensä moneen kertaan. Minä kirjoitin hänelle,\nennenkuin menin levolle. Minä kerroin hänelle, että olin suuresti\nkaivannut hänen apuansa, että ilman häntä en ollut mitään enkä koskaan\nollut ollut se, miksi hän ajatteli minua; mutta että hän innostutti\nminua rupeemaan siksi ja että aioin koettaa.\n\nMinä koetin. Vielä kolme kuukautta ja jo olisi vuosi kulunut suruni\nalusta. Minä päätin jättää kaikki päätökset sikseen, ennenkuin nämät\nkolme kuukautta olivat ohitse, ja ainoastaan koettaa. Koko tämän ajan\noleskelin laaksossa ja sen lähiseuduilla.\n\nKun nämät kolme kuukautta olivat menneet, päätin jäädä pois kotoa vielä\nkauemmaksi aikaa; toistaiseksi asettua Schweiziin, joka oli käynyt\nrakkaaksi minulle tämän illan muiston kautta; tarttua jälleen kynään;\ntyöskennellä.\n\nMinä turvasin nöyrästi Häneen, jonka puoleen Agnes oli neuvonut minua;\nminä etsin luontoa, jota ei koskaan turhaan etsitä; ja minä laskin\nrintaani sen inhimillisen hellyyden, jota viime aikoina olin väistänyt.\nEi kestänyt kauan, ennenkuin minulla oli melkein yhtä monta ystävää\nlaaksossa, kuin Yarmouth'issa; ja kun ennen talven tultua jätin sen,\nGeneve'en matkustaakseni, ja keväällä palasin, oli heidän\nsydämellisissä tervehdyksissään jonkunlainen kodillinen sointu,\nvaikk'ei niitä tuotu esiin englantilaisilla sanoilla.\n\nMinä tein työtä myöhään, varhain, kärsivällisesti ja ahkerasti. Minä\nkirjoitin romanin, jonka aine yhtyi omaan kokemukseeni, ja lähetin sen\nTraddles'ille, joka toimitti, että se julkaistiin hyvin edullisilla\nehdoilla; ja sanomat enentyvästä maineestani alkoivat ennättää\nkorviini matkustavien kautta, joita sattumalta kohtasin. Vähäisen levon\nja muutteen perästä rupesin taas vanhalla, uutteralla tavallani\nkirjoittamaan uutta teosta, joka kokonaan veti huomioni puoleensa. Mitä\nenemmän edistyin aineeni suorittamisessa, sitä enemmän miellyin siihen\nja koetin kaikin voimin toimittaa työtäni hyvin. Tämä oli kolmas\nkirjailian tuotteeni. Se ei ollut vielä puoleksi valmis, kun eräänä\njouto-aikana päätin palata kotiin.\n\nVaikka luin ja työskentelin hellittämättä, olin kauan aikaa totuttanut\nitseäni vahvaan ruumiin liikuntoon. Terveyteni, joka oli kovasti\nheikontunut, kun Englannista lähdin, oli suuresti varmistunut. Minä\nolin nähnyt paljon. Minä olin käynyt monessa maassa ja toivoakseni\nkartuttanut tiedon varojani.\n\nMinä olen nyt johdattanut mieleeni kaikki, mitä katson tarpeelliseksi\ntässä puhua poissa-oloni ajasta -- yhdellä poikkeuksella. Tätä\npoikkeusta en kuitenkaan ole tehnyt sillä aikeella, että salaisin\nmitään ajatustani, sillä, niinkuin toisessa paikassa olen sanonut, tämä\nkertomus on paperille pantu muistini. Olen vaan tahtonut jättää sieluni\nsisimmän ajatuksen koskematta aivan viimeiseksi. Minä ryhdyn siihen\nnyt.\n\nMinä en voi niin täydellisesti tunkea oman sydämeni salaisuuteen, että\ntietäisin, milloin rupesin ajattelemaan, että olisi sopinut panna sen\nvarhaisimmat ja valoisimmat toiveet Agnesiin. Minä en saata sanoa,\nmillä suruni asteella siinä ensiksi syntyi se miete, että olin\noikullisessa poikamaisuudessani heittänyt pois hänen rakkautensa\naarteen. Minä luulen, että olin ehkä kuullut jonkun kuiskauksen tästä\nkaukaisesta ajatuksesta tuossa vanhassa, onnettomassa tunteessani, että\nolin kadottanut tai kaipasin jotakin, jota ei koskaan voinut toteuttaa.\nMutta tämä ajatus heräsi mielessäni uutena nuhteena ja uutena\nkatumuksena, kun olin jäänyt niin murheelliseksi ja yksinäiseksi\nmailmaan.\n\nJos siihen aikaan olisin ollut paljon Agnesin kanssa, olisin\nraskasmielisyyteni heikkoudessa ilmoittanut tunteeni. Tätä minä\nhimmeästi pelkäsin, kun ensin tunsin, että minun täytyi olla Englantiin\npalaamatta. Minuun olisi sanomattomasti koskenut, jos olisin menettänyt\nvaan vähänkin hänen sisarellisesta rakkaudestaan; ja kuitenkin olisin\ntunteitani ilmoittamalla tuottanut meille semmoista hankaluutta, josta\nemme tähän asti olleet tietäneet mitään.\n\nMinun oli mahdoton unhottaa, että se tunne, jolla hän nyt katseli\nminua, perustui minun omaan ehtooni ja käytökseeni, ja että minä, jos\nhän koskaan oli rakastanut minua toisenlaisella rakkaudella -- ja\nvälisti luulin, että semmoinen aika oli, jolloin hän ehkä oli tehnyt\nniin -- olin heittänyt pois sen. Se ei ollut nyt minkään arvoinen asia,\nettä, kun molemmat olimme vaan lapset, minä olin totuttanut itseäni\najattelemaan häntä semmoiseksi, joka oli kaukana tuolla puolen minun\nlapsellisia mielikuvituksiani. Minä olin toiselle tarjonnut hehkuvan\nhellyyteni; ja mitä olisin voinut tehdä, en ollut tehnyt; ja mitä Agnes\noli minulle, siksi olin minä ja hänen oma, jalo sydämensä tehnyt hänet.\n\nSen muutoksen alussa, joka vähitellen tapahtui minussa, kun koetin\ntarkemmin ymmärtää itseäni ja ruveta paremmaksi ihmiseksi, loin\njonkunlaisen epämääräisen koetus-ajan lävitse silmäni semmoiseen\nhetkeen, jona ehkä voisin toivoa peräyttäväni erehtyneen entisyyden ja\npäästä niin onnelliseksi, että menisin naimisiin hänen kanssaan. Mutta\nkun aika kului, hälveni tämä hämärä toivo ja katosi vihdoin kokonaan.\nJos hän koskaan oli rakastanut minua, tuli minun pitää häntä vielä\nenemmän pyhänä, muistaen sitä luottamusta, jota olin pannut häneen,\nhänen tietoansa harhailevasta sydämestäni, sitä uhrausta, jonka hän\nvarmaan oli tehnyt, ollaksensa ystävänäni ja sisarenani, ja sitä\nvoittoa, jonka hän oli saanut. Jollei toiselta puolen hän milloinkaan\nollut rakastanut minua, sopiko minun uskoa, että hän nyt rakastaisi\nminua?\n\nMinä olin aina tuntenut oman heikkouteni hänen kestäväisyytensä ja\nmielenlujuutensa rinnalla, mutta nyt tunsin sen yhä enemmän. Vaikka\nminä olisin ollut mitä hyvänsä hänelle, taikka hän minulle, jos olisin\nkauan aikaa sitten ollut hänelle mahdollisempi, minä en ollut sitä nyt\neikä hänkään ollut. Se aika oli mennyt. Minä olin antanut sen mennä\nohitse, ja olin syystä kadottanut hänet.\n\nEttä nämät taistelot vaivasivat minua paljon, että ne täyttivät minut\nonnettomuudella ja omantunnon soimauksella, mutta että minua kuitenkin\nkannatti joku tunne, että minun tuli oikeuden ja kunnian nimessä\nhäveten luovuttaa mielestäni se ajatus, että nyt, toiveeni rauettua,\nkääntyisin kalliin tytön puoleen, josta olin kevytmielisesti kääntynyt\npois, kun nämät toiveeni olivat valoisat ja tuoreet -- ja tämä miete\nilmestyi sisinnä minussa joka kerta kuin ajattelin häntä -- se on\nkaikki yhtä totta. Minä en ensinkään koettanut salata itseltäni, että\nrakastin häntä sydämestäni; mutta minä saatin itseni siihen\nvakuutukseen, että se nyt oli myöhäistä ja ettei kauan kestänyttä\nkeskinäistä väliämme käynyt häiritseminen.\n\nMinä olin paljon ja usein ajatellut, mitä Dora oli viitannut minulle\nehkä tapahtuvaksi niinä vuosina, joita sallimus ei ollut määrännyt\nmeille koetus-ajaksi; minä olin miettinyt, kuinka semmoiset asiat,\njotka eivät koskaan tapahdu, usein vaikutuksissaan ovat yhtä todellisia\nmeille, kuin ne, jotka tapahtuvat. Juuri ne vuodet, joista hän oli\npuhunut, olivat nyt käyneet todellisiksi parannuksessani, ja olisivat\nkerran, ehkä hiukan myöhemmin, siksi käyneet, vaikka olisimme\neronneetkin aikaisimmassa lapsellisuudessamme. Minä koetin kääntää sitä\nväliä, joka olisi voinut olla minun ja Agnesin kesken, keinoksi, jonka\navulla saatin paremmin kieltää itseni, ruveta enemmän luja-aikeiseksi,\ntarkemmin tuntea itseni, puutteeni ja erehdykseni. Kun mietin, että\nasia olisi voinut olla, tulin siihen vakuutukseen, ettei se koskaan\nvoisi olla.\n\nNämät ajatukset, niitten sekanaisuus ja ristiriitaisuus olivat mieleni\nvaihetteleva juoksu-hiekka lähtöni ajasta alkaen siksi, kuin kolme\nvuotta jälestäpäin palasin kotiin. Siitä, kuin siirtolaiset olivat\npurjehtineet pois, oli kolme vuotta kulunut, kun minä samaan\npäivänlaskun aikaan ja samassa paikassa seisoin sen paketti-aluksen\nkannella, joka toi minut kotiin, ja katselin sitä ruusuista vettä,\njossa olin nähnyt heidän laivansa kuvan heijastelevan.\n\nKolme vuotta. Pitkät, kun ajatteli niitä kokonaisuudessaan, vaikka\nlyhyet ohitse vieriessään. Ja koti oli sangen kallis minulle, ja Agnes\nmyöskin -- mutta hän ei ollut minun -- hän ei koskaan ollut oleva minun\n-- hän ehkä olisi voinut olla, mutta tämä oli mennyt!\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\nTakaisintulo.\n\n\nMinä nousin maalle Londonissa eräänä talvisena syysiltana. Oli pimeä ja\nsatoi, ja minä näin yhtenä minutina enemmän sumua ja lokaa, kuin mitä\nolin nähnyt kokonaisena vuonna. Minä kävelin tullihuoneesta\nMuistopatsaan luo, ennenkuin tapasin mitään vaunuja; ja vaikka itse\nrakennusten etupuolet, jotka katselivat paisuneita kadun-ojia, minusta\ntuntuivat vanhoilta ystäviltä, en voinut olla myöntämättä, että ne\nolivat kovasti likaisia ystäviä.\n\nMinä olen usein huomannut -- minä arvaan, että jokainen on -- että\nlähtö pois tutusta paikasta näyttää olevan merkki, että muutoksia\ntapahtuu siinä. Kun katsoin ulos vaunujen akkunasta ja näin, että joku\nvanha rakennus Fishstreet Hill'illä, johon ei mikään maalari, salvumies\neikä muurari sataan vuoteen ollut koskenut, minun poissa ollessani oli\nhajotettu sekä että läheinen katu, joka oli tullut kunnian-arvoiseksi\npitkällisen taudillisuutensa ja kauneutensa tähden, oli kuivattu ja\nlavennettu, odotin puoleksi saavani nähdä, että St. Paul'in\ntuomiokirkkokin näyttäisi vanhemmalta.\n\nEdeltäpäin tiesin, että muutamia muutoksia oli tapahtunut ystävieni\noloissa. Tätini oli kauan aikaa sitten muuttanut takaisin Dover'iin ja\nTraddles oli heti minun lähdettyäni ruvennut saamaan vähän asian-ajajan\ntointa. Hänellä oli nyt virkahuoneensa Gray's Inn'issä, ja hän oli\nviimeisissä kirjeissänsä kertonut minulle, ettei hän nyt ollut ihan\nilman toivoa pian päästä naimisiin kaikkein suloisimman tytön kanssa\nmailmassa.\n\nHe odottivat minua kotiin ennen joulua; mutta heillä ei ollut mitään\naavistusta, että näin pian palaisin. Minä olin tahallani eksyttänyt\nheitä, että saisin huvin äkki-arvaamatta tulla heidän luoksensa. Vaan\nkuitenkin olin häijy kyllä tuntemaan jonkunlaista kylmyyttä ja\npettymystä, kun ei kukaan toivottanut minua tervetulleeksi, vaan minun\ntäytyi yksinään ja ääneti ajaa ratistaa pitkin sumuisia katuja.\n\nHyvin tunnetut puodit ja niitten iloinen valo paransivat kuitenkin\njossakin määrässä asian; ja kun astuin maahan Gray's Inn'in kahvilan\novella, olin jälleen virkistynyt. Tämä paikka muistutti minua aluksi\ntuosta niin toisenlaisesta ajasta, jona olin poikennut asumaan\nKultaiseen Ristiin, ja sai minut ajattelemaan niitä muutoksia, jotka\nolivat tapahtuneet sen jälkeen; mutta tämä oli luonnollista.\n\n\"Tiedättekö, missä päin Gray's Inn'issä Mr. Traddles asuu?\" kysyin\nkyyppäriltä sillä aikaa kuin lämmittelin kahvihuoneen valkean edessä.\n\n\"Holborn Court'issa, Sir. Numero kaksi\".\n\n\"Mr. Traddles'in nimi saa, luulen, yhä paremman maineen lakimiesten\njoukossa?\" arvelin minä.\n\n\"Niin, Sir\", vastasi kyyppäri, \"arvattavasti, Sir; mutta minä en\nainakaan tiedä siitä mitään\".\n\nTämä kyyppäri, joka oli keski-ikäinen, vähäläntäinen mies, katsoi\nympärilleen, saadaksensa apua eräältä arvokkaammalta kyyppäriltä --\nkookkaalta, mahtavalta, vanhalta mieheltä, jolla oli kaksinkertainen\nleuka, mustat housut ja sukat, ja joka tuli ulos jostakin suntionpenkin\nkaltaisesta paikasta kahvihuoneen päästä, jossa hän seurusteli\nkassalaatikon, adressikalenterin, lakimiesluettelon ja muitten kirjojen\nja paperein kanssa.\n\n\"Mr. Traddles\", lausui vähäläntäinen kyyppäri. \"Numero kaksi\nCourt'issa\".\n\nMahtava kyyppäri viittasi hänet pois ja kääntyi juhlallisesti minun\npuoleeni.\n\n\"Minä kysyin\", sanoin minä, \"eikö Mr. Traddles, joka asuu numero\nkahdessa Court'issa, ole saanut yhä suurempaa mainetta lakimiesten\njoukossa?\"\n\n\"Minä en ole koskaan kuullut hänen nimeänsä\", vastasi kyyppäri\npaksulla, käheällä äänellä.\n\nMinusta tuntui, kuin minun olisi tullut puolustaa Traddles'ia.\n\n\"Hän on kai nuori mies?\" arveli mahtava kyyppäri, ankarasti kiinnittäen\nsilmäänsä minuun. \"Kuinka kauan hän on asunut Gray's Inn'issä?\"\n\n\"Ei muuta, kuin kolme vuotta\", sanoin minä.\n\nKyyppäri, joka luultavasti oli elänyt neljäkymmentä vuotta\nsuntionpenkissään, ei voinut jatkaa näin vähäpätöistä ainetta. Hän\nkysyi minulta, mitä tahdoin päivällisiksi.\n\nMinä tunsin, että taas olin Englannissa, ja olin todella aivan\nalakuloinen Traddles'in puolesta. Hänelle ei näyttänyt löytyvän mitään\ntoivoa. Minä käskin nöyrästi vähän kalaa ja paistia ja seisoin valkean\nedessä, miettien hänen maineettomuuttansa.\n\nKun seurasin pääkyyppäriä silmilläni, en voinut olla ajattelematta,\nettä se puutarha, jossa hän vähitellen oli kasvanut siksi kukaksi, mikä\nhän oli, oli vaikea paikka, jos mieli yletä. Semmoinen vanhan-aikainen,\nkankea-niskainen, tukeva, juhlallinen, ijäkäs muoto sillä oli. Minä\nkatselin ympäri huonetta, jonka sannoitettua lattiaa epäilemättä\nsannoitettiin aivan samalla tavalla, kun pääkyyppäri oli poikana -- jos\nhän koskaan oli ollut poikana, joka ei näyttänyt todenmukaiselta;\nkiiltäviä pöytiä, joissa näin kuvani heijastelevan vanhan mahognyn\nsileistä syvänteistä; lamppuja, joita oli niistetty ja siivottu,\nettei mitään vikaa huomannut; mukavia, viheriöitä, kirkkailla\nmessinki-tangoilla varustettuja kartiineja, jotka sievästi verhosivat\nväli-seiniä; molempia isoja, iloisesti palavia hiili-valkeita; riviin\nasetettuja karaffeja, pullistuneita, niinkuin olisivat tietäneet, että\nlöytyi kalliita, vanhoja portviinin tynnyreitä kellarissa; ja näytti\nsiltä, kuin ei kumpaakaan, ei Englantia eikä lakitiedettä, olisi voinut\nhelposti väkirynnäköllä valloittaa. Minä menin ylös makuu-huoneeseni\nmärkiä vaatteitani muuttamaan, ja tämän vanhan paneli-seinäisen huoneen\navaruus (se oli ylipuolella sitä portinkäytävää, joka johdatti\nravintolaan, muistan minä), nelitolppaisen sängyn tyven äärettömyys ja\npiirongin kukistumaton vakavuus, kaikki näyttivät yhtyvän ja synkästi\nrypistävän otsaansa Traddles'in taikka jokaisen samanlaisen uskaliaan\nnuorukaisen toiveille. Minä tulin jälleen alas päivällistäni syömään;\nja myöskin aterian verkkainen mukavuus ja paikan säännöllinen\nhiljaisuus -- sillä se oli tyhjä vieraista, koska tuota pitkää\nlakimiesten loma-aikaa vielä kesti -- puhuivat sujuvasti Traddles'in\nrohkeudesta ja kuinka vähän hänen sopi toivoa vielä kahteen kymmeneen\nvuoteen saada elatustaan.\n\nMinä en ollut nähnyt mitään tämmöistä siitä saakka, kuin lähdin\nulkomaille, ja se kukisti kokonaan toiveeni ystäväni puolesta.\nPääkyyppäri oli saanut kylläksi minusta. Hän ei lähestynyt minua\nenää, vaan tarjosi palvelustansa eräälle vanhalle, pitkiin\nsäärystimiin puetulle gentlemanille, jonka vastaan-ottamiseksi pintti\n[englantilainen mittaa noin 3 1/2 korttelia] erinomaista portviiniä\nnäytti itse-altaan tulevan ulos kellarista, sillä hän ei antanut mitään\nkäskyä. Toinen kyyppäri ilmoitti kuiskaten minulle, että tämä vanha\ngentlemani oli yksinäisyyteen paennut notarius, joka asui torin\npartaalla ja jolla oli kokonainen aarre-aitta, jonka hän luultiin\ntestamentteeraavan pesiättärensä tyttärelle; samoin, että puheen mukaan\nhänellä oli kaapissansa hopeinen pöytäserviisi, joka oli kokonaan\ntummentunut makaamisesta, vaikk'ei mikään ihmis-silmä koskaan vielä\nollut nähnyt muuta, kuin yhden lusikan ja yhden kahvelin hänen\nhuoneissaan. Nyt pidin Traddles'ia aivan perikadon omana ja päätin\nitsekseni, ettei hänellä ollut mitään toivoa.\n\nKoska kuitenkin hartaasti halusin nähdä rakasta, vanhaa toveria,\nsuoritin päivälliseni semmoisella tavalla, joka ei ollenkaan ollut\nomainen koroittamaan minua pääkyyppärin ajatuksissa, ja kiirehdin ulos\ntakatietä. Numero kaksi Court'issa oli pian löydetty, ja koska\novipielen päällekirjoitus ilmoitti minulle, että Mr. Traddles asui\njossakin huoneistossa ylimmäisessä kerroksessa, astuin portaita ylös.\nRapistuneiksi ja vanhoiksi huomasin nämät portaat, ja jokaisen jakson\npäästä niitä valaisi nuija-pää lampun-sydän, joka teki kuolemaa\nvähäisessä, likaisessa lasivangitossa.\n\nKun kommin portaita ylös, luulin kuulevani hupaisen naurun, mutta ei\nminkään advokatin eikä lakimiehen, ei advokatin kirjurin eikä\nlakimiehen kirjurin naurua, vaan parin, kolmen iloisen tytön. Kun\npysähdyin kuuntelemaan, pistin sattumalta jalkani johonkin reikään,\njonka kunnianarvoisa Gray's Inn'in jäsenistö oli jättänyt tukkimatta,\nja putosin kolisten alas, ja kun taas pääsin jaloilleni, oli kaikki\nhiljaa.\n\nHapuillen kuljin nyt varovammin loppupuolen matkaa, ja sydämeni sykki\nkovasti, kun näin ulkopuolisen oven, johon oli maalattu _Mr. Traddles_,\navoinna. Minä koputin. Jommoinenkin kahina seurasi sisäpuolella, mutta\nei mitään muuta. Minä koputin sentähden uudestaan.\n\nVähäinen takkela poika, puoleksi juoksupoika, puoleksi kirjuri, joka\noli kovasti hengästynyt, mutta katseli minua, niinkuin hän olisi ollut\nvarma siitä, etten minä voisi laillisesti todistaa sitä, tuli näkyviin.\n\n\"Onko Mr. Traddles kotona?\" lausuin minä.\n\n\"On, Sir, mutta hänellä on työtä\".\n\n\"Minä pyytäisin saada tavata häntä\".\n\nTuokion minua tarkasteltuaan päätti takkela poika päästää minut\nsisään, jonka vuoksi hän avasi ovea vähän avarammalta ja laski minut\nensiksi pikkuiseen, kaapinkokoiseen eteiseen ja sitten vähäiseen\narki-huoneesen, jossa tapasin vanhan ystäväni, joka (hänkin\nhengästyneenä) istui pöydän ääressä paperiensa puoleen kallistuneena.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Traddles, ylös katsahtaen, \"se on Copperfield!\"\nja syöksi minun syliini, johon minä lujasti suljin hänet.\n\n\"Kaikki hyvin, rakas Traddles'ini?\"\n\n\"Kaikki hyvin, rakas, rakas Copperfieldini eikä muuta, kuin hyviä\nuutisia!\"\n\nMe itkimme ilosta molemmat.\n\n\"Rakas toverini\", lausui Traddles, innossansa pörröttäen tukkaansa,\njoka oli kokonaan tarpeeton toimi, \"rakkain Copperfield'ini, kauan\nkadoksissa ollut ja sydämellisesti tervetullut ystäväni, kuinka minua\nilahuttaa nähdä sinua! Kuinka sinä olet ruskoittunut! Kuinka iloinen\nminä olen! Henkeni ja kunniani kautta, en ole koskaan ollut niin\niloinen, rakas Copperfield'ini, en koskaan!\"\n\nMinun oli yhtä vaikea ilmoittaa tunteitani. Minä en ensiksi kyennyt\npuhumaan mitään.\n\n\"Rakas toverini!\" lausui Traddles. \"Ja tullut niin kuuluisaksi!\nKunniakas Copperfield'ini! Hyvä Jumala, _milloin_ tulit, _mistä_ tulet,\n_mitä_ olet toimittanut?\"\n\nMitään vastausta kysymyksiinsä odottamatta kohensi Traddles, joka oli\ntyöntänyt minut nojatuoliin kaminin viereen, koko ajan valkeaa toisella\nkädellään ja nyki minua toisella kaulahuivistani siinä hurjassa\nluulossa, että se oli päällystakki. Hiilihangosta hellittämättä syleili\nhän minua uudestaan, ja minä syleilin häntä, siksi kuin molemmat\nnauraen ja silmiämme pyyhkien kävimme istumaan ja pudistimme kättä\nlieden ylitse.\n\n\"Kun ajattelee\", sanoi Traddles, \"että olit niin kotiin tulemallasi,\nkuin epäilemättä olit, rakas, vanha poikani, etkä ollut läsnä\njuhlamenoissa!\"\n\n\"Missä juhlamenoissa, rakas Traddles?\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Traddles, avaten silmiänsä vanhalla tavallaan.\n\"Etkö ole saanut viimeistä kirjettäni?\"\n\n\"En suinkaan, jos siinä puhuttiin juhlamenoista\".\n\n\"No, rakas Copperfieldini\", lausui Traddles, tokaisten tukkaansa\npystyyn molemmilla käsillänsä, jotka hän sitten laski polvilleni, \"minä\nolen naimisissa!\"\n\n\"Naimisissa!\" huudahdin minä iloisesti.\n\n\"Totta totisesti!\" lausui Traddles -- \"kunnian-arvoisa Horace vihki\nminut -- ja Sofian yhteen -- alhaalla Devonshire'ssä. No, rakas\npoikani, hän on tuolla kartiinein takana! Katso tuonne!\"\n\nKummastuksekseni tuli kaikkein suloisin tyttö mailmassa samalla\nsilmänräpäyksellä nauraen ja punehtuen esiin piilopaikastaan. Ja\niloisempaa, armaampaa, viattomampaa, onnellisempaa, tyytyväisempää\nnuorta vaimoa ei ole koskaan mailmassa nähty, jota minun myöskin täytyi\npaikalla sanoa. Minä suutelin häntä, niinkuin vanha tuttava suutelisi,\nja toivotin heille onnea kaikesta sydämestäni.\n\n\"Mikä hauska jälleen-yhtyminen tämä on!\" sanoi Traddles. \"Sinä olet\nniin erittäin ruskoittunut, rakas Copperfield! Voi, kuinka onnellinen\nminä olen!\"\n\n\"Niin olen minäkin!\" arvelin minä.\n\n\"Ja minä myöskin!\" lausui punehtuva ja hymyilevä Sofia.\n\n\"Me olemme kaikki niin onnelliset, kuin mahdollista!\" sanoi Traddles.\n\"Tytötkin ovat onnelliset. Voi sentään, minä totta puhuen olin kokonaan\nunhottaa heidät!\"\n\n\"Unhottaa?\" kysyin minä.\n\n\"Tytöt\", vastasi Traddles. \"Sofian sisaret. He ovat meidän luonamme. He\novat tulleet Londonia katsomaan. Asia on se, että, kun -- sinäkö se\nolit, joka kompastuit portaissa, Copperfield?\"\n\n\"Minä se olin\", sanoin minä nauraen.\n\n\"Hyvä, kun sinä kompastuit portaissa\", lausui Traddles, \"peuhasin\ntyttöjen kanssa. Totta puhuen me kävimme 'kissaa nurkassa'. Mutta koska\ntämmöinen ei oikein sovi Westminster Hall'issa ja kosk'ei se näyttäisi\njuuri ammatilliselta, jos joku neuvon-pyytäjä näkisi heidät, juoksivat\nhe tiehensä. Ja par'aikaa he -- kuuntelevat, sitä en epäile\", arveli\nTraddles, katsellen toisen huoneen ovea.\n\n\"Minä olen pahoillani\", sanoin minä, nauraen uudestaan, \"että tulin\nhäiritsemään\".\n\n\"Sanani kautta\", vastasi Traddles, suuresti iloiten, \"jos olisit\nnähnyt heidän juoksevan pois ja, sinun koputettuasi, taas juoksevan\ntakaisin noukkimaan pudonneita kampojansa ja menettelevän mitä\nhullunkurisimmalla tavalla, et olisi sanonut niin. Lemmittyni, menetkö\nnoutamaan tyttöjä?\"\n\nSofia kiiruhti pois ja me kuulimme, että hän läheisessä huoneessa\nvastaan-otettiin kaikkuvalla naurulla.\n\n\"Oikein kuin soitettaisiin, eikö niin, rakas Copperfield?\" arveli\nTraddles. \"Sitä on erittäin hauska kuulla. Se kokonaan valaisee näitä\nvanhoja huoneita. Onnettomalle vanhalle pojalle, joka on elänyt kaiken\naikansa yksinään, on se suorastaan suloista. Se on viehättävää. Tyttö\nraukoilta meni paljon hukkaan Sofian kanssa -- joka, minä vakuutan sen\nsinulle, Copperfield, nyt on ja aina on ollut suloisin tyttö mailmassa!\n-- ja se ilahuttaa minua sanomattomasti, kun havaitsen heidän olevan\nsemmoisella hyvällä tuulella. Tyttö-seura on sangen hupainen asia,\nCopperfield. Se ei ole ammatillista, mutta se on hyvin hupaista\".\n\nHuomaten, että hänen äänensä hiukan vapisi, ja käsittäen, että hän\nsydämensä hyvyydessä pelkäsi puheensa kautta tuottaneensa minulle\njonkunlaista tuskaa, myönnyin siihen semmoisella hartaudella, joka\nilmeisesti rauhoitti ja ilahutti häntä suuresti.\n\n\"Mutta lisäksi\", lausui Traddles, \"ovat kotilaitoksemmekin, totta\npuhuakseni, kokonaan epä-ammatillisia, rakas Copperfield. Yksin\nSofiankin oleminen täällä on epä-ammatillinen. Mutta meillä ei ole\nmitään muuta asuntopaikkaa. Me olemme laskeneet ruuhella merille,\nmutta me olemme valmiit kestämään kaikkia. Ja Sofia on tavaton\ntaloudenpitäjä! Sinä kummastelet, kun näet, kuinka hän sijoittaa näitä\ntyttöjä. Tuskin tiedän, kuinka se käy\".\n\n\"Onko noita nuoria ladyjä montakin teillä?\" kysyin minä.\n\n\"Vanhin, kaunotar, on täällä\", vastasi Traddles matalalla,\ntuttavallisella äänellä -- \"Carolina ja Sarah on täällä -- se, joka,\nniinkuin mainitsin sinulle, on jollakin tapaa kipeä selästään.\nSanomattoman paljon parempana! Ja molemmat nuoremmat, joita Sofia\nkasvatti, ovat luonamme. Ja Louisa on täällä\".\n\n\"Todella!\" huudahdin minä.\n\n\"Niin\", vastasi Traddles. \"Nyt ei ole koko sarjassa -- minä tarkoitan\nhuonettemme sarjassa -- kuin kolme, mutta Sofia on tyttöjä varten\nsovittanut kaikki mitä kummallisimmalla tavalla, ja he makaavat niin\nmukavasti, kuin mahdollista. Kolme tuossa huoneessa\", sanoi Traddles,\nosoittaen sormellaan. \"Kaksi tässä\".\n\nMinä en voinut olla ympärilleni katsomatta, nähdäkseni, mikä oltava jäi\njälille Mr. ja Mrs. Traddles'ille. Traddles ymmärsi minut.\n\n\"Hyvä!\" lausui Traddles, \"me olemme valmiit kestämään kaikkia, niinkuin\njuuri nyt sanoin, ja viime viikolla kyhäsimme vuoteen tänne lattialle.\nMutta katon alla löytyy vielä vähäinen huone -- sangen sievä huone, kun\nkerran on päässyt ylös sinne -- jonka Sofia itse minun tietämättäni on\nvarustanut tapeteilla; ja se on tätä nykyä meidän huoneemme. Se on\nmainio pikkuinen mustalais-poikettava. Ja kuinka laajalle sieltä\nnäkee\".\n\n\"Ja sinä olet vihdoin naimisissa, rakas Traddles'ini!\" sanoin minä.\n\"Kuinka se ilahuttaa minua!\"\n\n\"Kiitoksia, rakas Copperfield\", vastasi Traddles, kun vielä kerran\npudistimme kättä. \"Niin, minä olen niin onnellinen, kuin on mahdollista\nolla. Tuossa on vanha ystäväsi, näetkö\", lausui Traddles, riemuisesti\nnyykäyttäen päätänsä kukkaruukulle ja alustalle. \"Ja tuossa on pöytä\nmarmori-laikkoineen! Kaikki muut huonekalut ovat yksinkertaisia ja\nkäytöllisiä, niinkuin huomaat. Ja mitä hopea-serviisiin tulee, ei\nmeillä, totta puhuen, ole edes sen vertaa, kuin tee-lusikka\".\n\n\"Kaikki vielä ansaittavat!\" lausuin minä iloisesti.\n\n\"Juuri niin\", vastasi Traddles, \"kaikki ansaittavat. Tietysti on meillä\njotakin tee-lusikan tapaista, koska liikutamme teetämme. Mutta ne ovat\nBritannia-metallia\".\n\n\"Hopea hohtaa sitä enemmän, kun se tulee\", arvelin minä.\n\n\"Sitä juuri itsekin sanomme!\" huudahti Traddles. \"Näetkö, rakas\nCopperfield\", ruveten taas puhumaan tuolla matalalla, tuttavallisella\näänellä, \"kun olin esitellyt todistukseni Doe dem. _Jipes_ versus\n_Wigzell_ jutussa, josta minulla oli paljon etua ammatissani, lähdin\nalas Devonshire'en ja pidin yksityisesti muutamia totisia keskusteluita\nkunnian-arvoisan Horace'n kanssa. Minä huomautin hänelle erittäin sitä\nasiaa, että Sofia -- joka, vakuutan sinulle, Copperfield, on suloisin\ntyttö! --\"\n\n\"Siitä olen varma!\" arvelin minä.\n\n\"Hän on todella!\" vastasi Traddles. \"Mutta minä pelkään, että hairahdan\naineestani. Mainitsinko kunnianarvoisaa Horace'a?\"\n\n\"Sinä sanoit, että huomautit hänelle erittäin sitä asiaa --\".\n\n\"Niin oikein! Sitä asiaa, että Sofia ja minä kauan aikaa olimme olleet\nkihloissa, ja että Sofia vanhempiensa luvalla oli enemmän, kuin\ntyytyväinen, tulemaan minulle, vaikka olisimmekin -- lyhyeltä\", sanoi\nTraddles vanhalla, suoralla hymyllänsä, \"nykyisellä Britannia-metallin\nkannallamme. No niin. Sitten esittelin kunnian-arvoisalle Horace'lle --\njoka on mitä oivallisin pappi, Copperfield, ja jonka pitäisi olla\npiispa, taikka jolla ainakin pitäisi olla kylläksi tuloja, ettei hänen\ntarvitsisi elää niin tiukasti -- että, jos voisin ansaita kaksi sataa\nja viisikymmentä puntaa ensi vuonna ja varmaan toivoa seuraavana vuonna\nansaitsevani yhtä paljon taikka vielä enemmän sekä lisäksi voisin\nyksinkertaisesti varustaa jonkun vähäisen asunnon, semmoisen, kuin\ntämän -- silloin ja siinä tapauksessa saisimme Sofia ja minä mennä\nnaimisiin. Minä uskalsin muistuttaa, että olimme kärsivällisesti\nodottaneet monta vuotta ja ettei sen asian, että Sofia oli erinomaisen\nhyödyllinen kotona, tulisi vaikuttaa hänen rakkaisin vanhempiinsa niin,\nettä he vastustaisivat hänen elämänsä turvaamista -- ymmärrätkö?\"\n\n\"Ei suinkaan sen tulisi\", sanoin minä.\n\n\"Minua ilahuttaa, että sinä ajattelet niin, Copperfield\", vastasi\nTraddles, \"sillä ilman vähintäkään viittausta kunnianarvoisaan\nHorace'en luulen, että vanhemmat ja veljet ja niin edespäin välisti\novat jotenkin itsekkäät semmoisissa asioissa. Hyvä! Minä sanoin\nmyöskin, että mielelläni tahdoin olla hyödyllinen perheelle ja että,\njos edistyin mailmassa ja jotakin tapahtuisi hänelle -- minä tarkoitan\nkunnian-arvoisalle Horace'lle --\".\n\n\"Kyllä ymmärrän\", lausuin minä.\n\n\"-- Taikka Mrs. Crewler'ille -- minä hartaasti soisin saavani ruveta\ntyttöjen isäksi. Hän vastasi aivan ihmeellisellä tavalla, joka erittäin\nmiellytti tunteitani, ja otti suostuttaaksensa Mrs. Crewler'iä tähän\ntuumaan. Heillä oli kauhean paljon vastusta anopistani. Se nousi hänen\njaloistaan hänen rintaansa ja sitten hänen päähänsä --\".\n\n\"Mikä nousi?\" kysyin minä.\n\n\"Hänen surunsa\", vastasi Traddles totisella katseella. \"Hänen tunteensa\nylimalkain. Niinkuin toisessa tilaisuudessa mainitsin, hän on hyvin\netevä nainen, mutta hän ei voi enää käyttää jäseniänsä. Mitä hyvänsä\nhänelle kiusausta tapahtuu, se asettuu tavallisesti hänen jalkoihinsa;\nmutta tässä tilaisuudessa nousi se hänen rintaansa ja sitten hänen\npäähänsä ja, lyhyeltä, tunki koko hänen ruumiinrakennukseensa mitä\nhuolettavimmalla tavalla. Kuitenkin he väsymättömällä ja hellällä\nhoidolla saivat hänet toipumaan, ja me vihittiin, siitä oli eilen kuusi\nviikkoa. Sinä et voi aavistaa, mikä hirviö mielestäni olin,\nCopperfield, kun näin koko perheen joka taholla itkevän ja pyörtyvän!\nMrs. Crewler ei voinut nähdä minua ennen kuin lähdimme -- ei voinut\nantaa anteeksi minulle silloin -- mutta hän on hyväluontoinen ihminen\nja on jälestäpäin antanut minulle anteeksi. Juuri tänä aamuna tuli\nminulle hupainen kirje häneltä\".\n\n\"Ja lyhyeltä, rakas ystäväni\", sanoin minä, \"sinä tunnet itsesi niin\nonnelliseksi, kuin ansaitset tuntea!\"\n\n\"Oh! Nämät sanat lähtevät sinun ystävyydestäsi!\" nauroi Traddles.\n\"Mutta tilaani sopii todella kadehtia. Minä teen kovasti työtä ja luen\nlakia väsymättä. Minä nousen kello viisi joka aamu eikä se haita minua\nollenkaan. Minä pidän tytöt piilossa päivällä ja hauskuttelen heidän\nkanssansa iltaisin. Ja minä vakuutan sinulle, että oikein pahoittaa\nminua, että he lähtevät kotiin tiistaina eli päivää ennen kuin Mikkelin\ntyökausi alkaa. Mutta tässä\", sanoi Traddles, keskeyttäen tuttavallista\njuttelemistaan ja ääneen puhuen, \"ovat tytöt! Mr. Copperfield, Miss\nCrewler -- Miss Sarah, Miss Louisa -- Margaret ja Lucy!\"\n\nHe näyttivät niin terveiltä ja kukoistavilta kuin ruusuvihko. Kaikki\nolivat sieviä, ja Miss Carolina oli erittäin kaunis; mutta Sofian\nkirkkaissa katseissa oli jotakin armasta, iloista ja kodikasta, joka\nvoitti tämän kaiken ja vakuutti minulle, että ystäväni oli valinnut\nhyvin. Me istuimme kaikki valkean ympärillä sillä aikaa kuin takkela\npoika, joka, niinkuin nyt arvasin, oli papereita esiin vetäessään\nhengästynyt, taas korjasi pois ne ja asetti esiin tee-astiat. Tämän\njälkeen lähti hän pois yöksi ja pamahutti kiinni ulkopuolisen oven\nperästään. Kun Mrs. Traddles, jonka emännän-silmistä täydellinen\nmielihyvä ja levollisuus säteili, oli valmistanut teen, paahti hän\nhiljaisesti leipää, istuen nurkassaan valkean vieressä.\n\nHän oli tavannut Agnesin, kertoi hän minulle tätä tehdessään. \"Tom\" oli\nhäitten jälkeen vienyt hänet huviretkelle alas Kent'iin ja siellä oli\nhän nähnyt myöskin tätini, ja sekä tätini että Agnes voivat hyvin eikä\nkumpikaan heistä ollut puhunut mistään muusta, kuin minusta. \"Tom\" ei\nollut hänen kullaksensa kertaakaan päästänyt minua ajatuksistansa koko\nsinä aikana, jona olin ollut poissa. \"Tom\" oli korkein tuomari kaikissa\nasioissa. \"Tom\" oli ilmeisesti hänen elämänsä epäjumala, jota ei mikään\nvoinut järkyttää hänen kantakivellänsä, johon hänen aina täytyi luottaa\nja jota hänen aina täytyi kunnioittaa koko sydämensä uskollisuudella,\nmitä ikänänsä tapahtui.\n\nSe kunnioitus, jota sekä hän että Traddles osoittivat kaunottarelle,\nhuvitti minua sangen paljon. Minä en luullakseni pitänyt sitä erittäin\njärkevänä, mutta se oli mielestäni hyvin hauskaa ja soveltui\ntäydellisesti heidän luontoonsa. Jos Traddles koskaan hetkeäkään\nkaipasi noita tee-lusikoita, jotka olivat vielä ansaittavat, en epäile,\nettä se tapahtui silloin, kuin hän tarjosi teetä kaunottarelle. Jos\nhänen lempeä puolisonsa olisi kyennyt ketään vastaan puollustamaan omaa\najatustansa, tiedän varmaan, että se olisi tapahtunut ainoastaan sen\nvuoksi, että hän oli kaunottaren sisar. Muutamia vähäisiä omapäisyyden\nja oikullisuuden oireita, joita kaunottaressa huomasin, katsoivat\nTraddles ja hänen puolisonsa nähtävästi hänen esikois-oikeudekseen ja\nluonnolliseksi perinnöksensä. Jos hän olisi syntynyt kuningattareksi\nmehiläispesässä ja he työntekiöiksi, eivät he olisi alttiimmin\ntaipuneet siihen.\n\nMutta heidän itse-unhotuksensa ihastutti minua. Heidän ylpeytensä\nnäitten tyttöjen puolesta ja heidän myöntyväisyytensä kaikkiin näitten\nmielitekoihin oli mitä hupaisin pikku todistus heidän omasta arvostaan,\nminkä milloinkaan olisin tahtonut nähdä. Yhtä varmaan kuin Traddles'ia\nkerta tämän illan kuluessa puhuteltiin \"Tom kullaksi\" ja häntä\npyydettiin tuomaan jotakin tänne taikka viemään jotakin sinne taikka\nottamaan ylös jotakin taikka laskemaan alas jotakin taikka etsimään\njotakin taikka noutamaan jotakin, yhtä varmaan se taikka tämä hänen\nkälyistään ainakin kaksitoista kertaa tunnissa puhutteli häntä siksi.\nSamoin he eivät saaneet mitään toimeen ilman Sofiatta. Minkä pääsivät\nhiukset irti eikä kukaan, paitsi Sofia, pystynyt panemaan niitä ylös.\nMikä unhotti, kuinka joku erityinen nuotti kävi eikä kukaan, paitsi\nSofia, voinut hyräillä tätä nuottia oikein. Mikä tahtoi muistaa jonkun\npaikan nimeä Devonshire'stä ja ainoastaan Sofia tiesi sen. Mikä tahtoi\njotakin kotiin kirjoitetuksi, ja ainoastaan Sofiaa voitiin pyytää\nkirjoittamaan ennen seuraavan päivän aamiaista. Mille tuli silmipakko\nkutoessaan eikä kukaan muu, kuin Sofia, saattanut parantaa asiaa. He\nhaltia-väkeä olivat, ja Sofia ja Traddles palvelioita. Kuinka monta\nlasta Sofia oli hoitanut aikoinansa, en voi mielessäni kuvailla, mutta\nhän näytti olevan kuuluisa siitä, että hän osasi jok'ikisen vähäisen\nlaulun, mikä ikinä lapsille Englannin kielellä viritettiin; ja hän\nlauloi pyynnöstä niitä kymmenittäin perästyksin mitä raikkaimmalla\npikku äänellä mailmassa (kukin sisarista käski hänen laulaa jonkun eri\nnuotin, ja kaunotar tavallisesti viimeiseksi), että minä olin kokonaan\nhurmaantunut. Paras kaikista oli se, että kaikin vaatimuksineen kaikki\nsisaret osoittivat suurta hellyyttä ja kunnioitusta sekä Sofialle että\nTraddles'ille. Minä olen varma, että, kun jätin hyvästi, ja Traddles\ntuli ulos seuraamaan minua kahvilaan, minusta tuntui, kuin en koskaan\nolisi nähnyt minkään semmoisen itsepintaisen pörröpään taikka minkä\npään tahansa pyörivän semmoisessa suudelmien sateessa.\n\nYlimalkain se oli semmoinen näky, jota en voinut olla ilolla\najattelematta kauan aikaa sen jälkeen, kuin olin palannut ja\ntoivottanut Traddles'ille hyvää yötä. Jos olisin nähnyt tuhansien\nruusujen kukkivan jossakin ylikerroksessa tuossa kuihtuneessa Gray's\nInn'issä, eivät ne olisi voineet valaista sitä puoleksikaan niin\npaljon. Kun ajattelin, että nämät Devonshire'n tytöt olivat keskellä\nkuivia lakimiesten kapinetten myyjiä ja asian-ajajien byroita, ja että\nteetä, paahdettua leipää ja lasten lauluja tarjottiin tuommoisessa\nkarkeassa sandriakin ja pergamentin, punaisen langan, pölyisten\nöylättien, läkkipullojen, koncepti- ja vekselipaperien, protokollien,\nhaastekirjeitten, selitysten ja kustannus-laskujen ilman-alassa --\ntuntui melkein yhtä hupaiselta ja haaveelliselta, kuin jos olisin\nuneksinut, että sultanin kuuluisa perhe oli päästetty asian-ajajain\njoukkoon ja muassaan Gray's Inn'in eteiseen tuonut puhuvan linnun,\nlaulavan puun ja kultaisen veden. Tavalla taikka toisella huomasin,\nettä olin jättänyt Traddles'in hyvästi yöksi ja palannut kahvilaan\nsuuresti muuttuneena, mitä alakuloisuuteeni hänen puolestaan tuli. Minä\nrupesin ajattelemaan, että hän edistyisi kaikkien Englannin\npääkyyppärien kiusallakin.\n\nMinä asetin tuolin jonkun kahvi-huoneen valkean eteen, Traddles'ia\njoutilaisuudessani ajatellakseni, ja rupesin, hänen onneansa\nmietiskeltyäni, vähitellen katsomaan hehkuvien hiilien kuvia ja sitä\nmyöden kuin ne hajosivat ja muuttuivat muistelemaan elämäni\netevimpiä vaiheita ja eron-tapauksia. Minä en ollut nähnyt mitään\nkivihiili-valkeata siitä saakka kuin kolme vuotta takaperin jätin\nEnglannin, vaikka kyllä olin katsellut monta puu-tulennosta, kun se\nraukesi harmaaksi tuhaksi ja yhtyi liedellä olevaan höyheniseen läjään,\njoka alakuloisuudessani soveliaasti esitteli minulle omia, kuolleita\ntoiveitani.\n\nMinä voin nyt ajatella entisyyttä vakaasti, mutta ei katkerasti, ja\npystyin miettimään tulevaisuutta miehuullisesti. Kotia tämän sanan\nparhaassa merkityksessä minä en saattanut enää toivoa. Häntä, johon\nolisin voinut vuodattaa hellempää rakkautta, olin opettanut rupeamaan\nsisarekseni. Hän oli naimisiin menevä, ja toiset vaatisivat hänen\nhellyyttänsä itselleen, eikä hän siis koskaan saisi tietää mitään siitä\nrakkaudesta, joka oli ylennyt sydämessäni. Se oli oikein, että saisin\nrangaistusta ajattelemattomasta liitostani. Mitä niitin, sen olin\nkylvänyt.\n\nMinä mietin par'aikaa, olinko todella kurittanut sydäntäni niin, että\nmielenlujuudella saatin kestää sitä ja Agnes'in kodissa levollisesti\nasettua siihen tilaan, johon hän levollisesti oli minun kodissani\nasettunut, kun havaitsin silmieni kiintyneen erääsen muotoon, joka\nolisi voinut nousta valkeasta yhteydessään aikaisimpien muistojeni\nkanssa.\n\nPikku Mr. Chillip, lääkäri, jolle kaikkein ensimäisessä luvussa tässä\nkertomuksessa jouduin kiitollisuuden velkaan hänen avustaan, istui ja\nluki jotakin sanomalehteä jonkun vastapäisen nurkan varjossa. Hän oli\njotenkin vanha tähän aikaan; mutta koska hän oli lempeä, suopea,\nhiljainen pieni mies, oli hän kulunut niin vähän, että hän minusta\ntällä hetkellä näytti juuri semmoiselta, kuin hän varmaan näytti sillä\nkertaa, kuin hän istui vierashuoneessamme ja odotti mailmaan tuloani.\n\nMr. Chillip oli jättänyt Blunderstone'n kuusi tai seitsemän vuotta\ntakaperin enkä minä ollut nähnyt häntä sen jälkeen. Hän istui\nsiivosti ja luki sanomalehteänsä, vähäinen pää kallella ja lasillinen\nlämmintä sherry-toddya vieressänsä. Hän oli niin erittäin\nsovinnollinen käytöksessään, että hän näytti pyytävän anteeksi\nitse sanomalehdeltäkin, että hän uskalsi lukea, sitä.\n\nMinä astuin hänen luoksensa ja sanoin: \"kuinka voitte, Mr. Chillip?\"\n\nHän hämmästyi kovasti, kun outo näin odottamatta puhutteli häntä, ja\nvastasi hitaisella tavallansa: \"minä kiitän teitä, Sir, te olette\nsangen hyvä. Kiitoksia, Sir. Minä toivon, että _te_ voitte hyvin\".\n\n\"Te ette muista minua?\" sanoin minä.\n\n\"Kyllä, Sir\", vastasi Mr. Chillip, leppeästi hymyillen ja pudistaen\npäätänsä minua tarkastellessaan, \"minusta tuntuu, kuin kasvoissanne\nolisi jotakin tuttua, Sir; mutta nimeänne tavottelen turhaan\".\n\n\"Ja kuitenkin tiesitte sen kauan aikaa, ennenkuin minä itse\", vastasin\nminä.\n\n\"Tiesinkö todella, Sir?\" lausui Mr. Chillip. \"Onko mahdollista, että\nminun oli kunnia, Sir, olla avullisna, kun --?\"\n\n\"On\", sanoin minä.\n\n\"Herranen aika!\" huudahti Mr. Chillip. \"Mutta epäilemättä olette sen\njälkeen suuresti muuttuneet, Sir?\"\n\n\"Arvattavasti\", vastasin minä.\n\n\"No, Sir\", muistutti Mr. Chillip, \"minä toivon, että annatte minulle\nanteeksi, jos minun täytyy pyytää teitä suosiollisesti sanomaan\nnimenne?\"\n\nKun ilmoitin hänelle nimeni, tuli hän suorastaan liikutetuksi. Hän\noikein pudisti kättäni, joka oli hurja menetys hänen puoleltaan, sillä\nhänen oli muutoin tapa vaan pistää haalea, pikkuinen kala-lasta tuuman\npari esiin lanteestaan ja osoittaa mitä suurinta maltittomuutta, kun\njoku tarttui siihen. Nytkin vajotti hän kätensä takintaskuunsa heti\nkuin hän sai sen irti, ja hänen sydämensä näytti huojentuvan, kun hän\npalautti sen eheänä takaisin.\n\n\"Hyvä Jumala, Sir!\" lausui Mr. Chillip, tutkistellen minua, pää\nkallellansa. \"Tämä on siis Mr. Copperfield, onko se? Hyvä, Sir, minä\nluulen, että olisin tuntenut teidät, jos olisin juljennut katsella\nteitä tarkemmin. Te olette ulkomuodoltanne hyvin isä vainajanne\nkaltainen, Sir\".\n\n\"Minulla ei ollut koskaan onnea nähdä isääni\", huomautin minä.\n\n\"Aivan totta, Sir\", sanoi Mr. Chillip lohduttavalla äänellä. \"Ja\nkaikissa tapauksissa kovin surettavaa! Mekin meidän paikkakunnassamme\ntiedämme maineenne, Sir\", arveli Mr. Chillip, pitkäänsä pudistaen\njälleen vähäistä päätänsä. \"Lienee jommoinenkin jännitys täällä, Sir\",\nsanoi Mr. Chillip, naputtaen otsaansa etusormellansa. \"Se kysyy varmaan\nvoimianne, Sir!\"\n\n\"Missä tätä nykyä asutte?\" kysyin hänen viereensä istuen.\n\n\"Minä asun muutamien penikulmien päässä Bury St. Edmunds'ista, Sir\",\nvastasi Mr. Chillip. \"Kun Mrs. Chillip isänsä testamentin kautta sai\nvähäisen omaisuuden sielläpäin, ostin viran-harjoitus-oikeuden siellä,\njossa, niinkuin varmaan ilolla kuulette, menestyn varsin hyvin.\nTyttäreni on nyt kasvanut aika ihmiseksi, Sir\", arveli Mr. Chillip,\npudistaen taas pikkuista päätänsä. \"Menneellä viikkoa äiti laski alas\nkaksi poimua hänen hameestaan. Niin aika menee, Sir!\"\n\nKoska pikku mies, tätä mietettä lausuessaan, nosti nyt tyhjänä olevan\nlasinsa huulilleen, esittelin hänelle, että hän antaisi täyttää sen\nuudestaan ja joisi toisen lasin minun seurassani. \"Hyvä, Sir\", vastasi\nhän verkkaisella tavallansa, \"siinä on enemmän, kuin mitä olen tottunut\njuomaan, mutta minä en voi kieltää itseltäni iloa haastella teidän\nkanssanne. Näyttää siltä kuin vasta eilis-päivänä minun olisi ollut\nkunnia hoitaa teitä tuhka-rupulissa. Te pääsitte siitä mainion hyvällä\ntavalla, Sir!\"\n\nMinä kiitin häntä tästä kohteliaisuudesta ja tilasin toddyn, joka pian\ntuotiin. \"Aivan tavatonta ylellisyyttä!\" lausui Mr. Chillip, liikuttaen\nsitä, \"mutta minä en voi vastustaa niin erinomaista tilaisuutta! Teillä\nei ole mitään perhettä, Sir?\"\n\nMinä pudistin päätäni.\n\n\"Minun on tullut tietoihini, että joku aika sitten suuri suru on\nkohdannut teitä, Sir\", arveli Mr. Chillip, \"minä kuulin sen isäpuolenne\nsisarelta. Kovin luja-luontoinen nainen, Sir?\"\n\n\"No niin\", sanoin minä, \"luja kyllä. Missä te hänet olette tavanneet,\nMr. Chillip?\"\n\n\"Ettekö tiedä, Sir\", vastasi Mr. Chillip leppeimmällä hymyllänsä, \"että\nisäpuolenne taas on naapurinani?\"\n\n\"En\", lausuin minä.\n\n\"Niin hän on, Sir!\" arveli Mr. Chillip. \"Nai nuoren ladyn sieltäpäin,\njolla oli raukalla sangen sievä pikkuinen omaisuus. -- Mutta tuo\naivojen työ, Sir. Ettekö tunne, että se väsyttää teitä?\" lausui Mr.\nChillip, katsellen minua niinkuin ihmettelevä punakerttu.\n\nMinä väistin tätä kysymystä ja palasin Murdstone'ihin. \"Minä tiedän,\nettä Mr. Murdstone meni uudestaan naimisiin. Oletteko te perheen\nlääkäri?\" kysyin minä.\n\n\"En säännöllisesti. Minua on käsketty välisti tulemaan heidän\nluoksensa\", vastasi hän. \"Lujuuden organi Mr. Murdstone'ssa ja hänen\nsisaressaan frenologisesti kovin kasvanut, Sir!\"\n\nMinä vastasin niin selvästi osoittavalla katseella, että Mr. Chillip\nsiitä ja toddysta rohjentui, pudisti päätänsä useita kertoja ja\nhuudahti miettiväisesti: \"voi minua! Me muistamme vanhoja aikoja, Mr.\nCopperfield!\"\n\n\"Ja veli ja sisar jatkavat kaiketi vanhalla tavallaan?\" sanoin minä.\n\n\"Niin, Sir\", vastasi Mr. Chillip, \"lääkäri, joka niin paljon liikkuu\nperheissä, ei saisi nähdä eikä kuulla muuta kuin ammattinsa asioita.\nKuitenkin täytyy minun sanoa, että he ovat kovin ankarat, Sir, sekä\nmitä tähän että tulevaan elämään tulee\".\n\n\"Ei tulevan elämän järjestämisessä heillä suurta väliä pidetä, uskallan\nväittää\", vastasin minä; \"mutta mitä he tässä toimittelevat?\"\n\nMr. Chillip pudisti päätänsä, liikutti toddyansa ja maisteli sitä.\n\n\"Hän oli viehättävä nainen, Sir!\" lausui hän vaikeroivalla tavalla.\n\n\"Nykyinen Mrs. Murdstone'ko?\"\n\n\"Todellakin viehättävä nainen, Sir\", arveli Mr. Chillip; \"niin\nrakastettava, kuin suinkin mahdollista! Mrs. Chillip'in ajatus on, että\nhänen sydämensä kokonaan on sortunut hänen naimisensa jälkeen ja että\nhän on melkein mieletön murheesta. Ja naiset\", muistutti Mr. Chillip\npelokkaasti, \"ovat mainiot huomaamaan, Sir\".\n\n\"Hän oli kaiketi kukistettava, ja heidän inhottavan kaavansa mukaan\ntaivutettava; Jumala häntä armahtakoon!\" sanoin minä. \"Kaikki on\nluultavasti jo suoritettu?\"\n\n\"Niin, Sir, ensiksi oli ankaria riitoja, vakuutan teille\", lausui Mr.\nChillip, \"mutta Mrs. Murdstone ei ole enää muuta kuin varjo.\nKatsottaisiinko sopimattomaksi, jos kahden kesken sanoisin teille, Sir,\nettä sen jälkeen kuin Miss Murdstone tuli auttamaan, tämä ja veli\nyhdessä melkein ovat saattaneet hänet heikkopäiseksi\".\n\nMinä sanoin hänelle, että minun oli helppo uskoa sitä.\n\n\"Minä en epäile väittäissäni\", lausui Mr. Chillip, vahvistaen itseänsä\nuudella toddyn siemauksella, \"meidän kesken puhuen, Sir, että nykyisen\nMrs. Murdstone'n äiti kuoli siitä. Taikka että tyrannius, ikävyys ja\nalinomaiset kiusat ovat tehneet Mrs. Murdstone'n melkein\nvähäjärkiseksi. Hän oli ennen avioliittoansa vilkas nuori nainen, Sir,\nmutta heidän kolkkoutensa ja tylyytensä teki lopun hänestä. He\nseuraavat häntä nyt enemmän vangin-vartioina, kuin puolisona ja kälynä.\nJuuri tätä arveli Mrs. Chillip minulle viime viikolla. Ja minä vakuutan\nteille, Sir, että naiset ovat hyvät huomaamaan. Mrs. Chillip itse on\nmainio huomaamaan!\"\n\n\"Teeskeleekö Mr. Murdstone vielä synkällä tavallaan jumalisuutta? (minä\nhäpeän käyttämästä tätä sanaa tämmöisessä yhteydessä)\", kysyin minä.\n\n\"Te lausutte, Sir\", sanoi Mr. Chillip, jonka silmäluomet kävivät aivan\npunaisiksi siitä oudosta juomasta, jota hän nautti, \"yhden Mrs.\nChillip'in terävimmistä arveluista. Mrs. Chillip\", jatkoi hän\ntyvenimmällä ja verkkaisimmalla tavallansa, \"oikein sähköytti minua,\nkun hän sanoi, että Mr. Murdstone asettaa ylös oman kuvansa ja nimittää\nsitä jumalalliseksi luonnoksi. Minut olisi saanut kaadetuksi kumoon,\nSir, höyhenellä, vakuutan teille, kun Mrs. Chillip sanoi niin. Naiset\novat hyvät huomaamaan, Sir!\"\n\n\"Sisällisen aavistuksen kautta\", arvelin minä hänen suurimmaksi\niloksensa.\n\n\"Minua ilahuttaa erinomaisesti, että joku puollustaa minun ajatustani,\nSir\", vastasi hän. \"Se ei tapahdu usein, että tohdin lausua jotakin\najatusta muissa, kuin lääketieteen asioissa, vakuutan teille. Mr.\nMurdstone pitää välisti julkisia saarnoja, ja on sanottu -- lyhyeltä,\nSir, Mrs. Chillip sanoi -- että mitä kamalammaksi tyranniksi hän viime\naikoina on ruvennut, sitä ankarampi hän on opissaan\".\n\n\"Minä luulen, että Mrs. Chillip on ihan oikeassa\", sanoin minä.\n\n\"Mrs. Chillip menee niin pitkälle\", jatkoi suuresti rohkaistuna tuo\nkaikkein suopein pikku mies, \"että hän sanoo, että mitä semmoiset\nihmiset väärin uskonnoksensa nimittävät, on vaan aukko, jonka kautta he\npurkaavat pahan sisunsa ja hävyttömyytensä. Ja tiedättekö, että minun\ntäytyy tunnustaa, Sir\", lisäsi hän, leppeästi kallistaen päätänsä,\n\"etten minä Uudesta Testamentista löydä mitään puollustusta Mr. ja Miss\nMurdstone'lle?\"\n\n\"En minäkään koskaan ole löytänyt\", vastasin minä.\n\n\"Muutoin, Sir\", lausui Mr. Chillip, \"ei heitä yhtään rakasteta; ja\nkoska he ovat hyvin kerkeät tuomitsemaan jokaista, joka ei rakasta\nheitä, turmioon, on todella paljon turmiollista menoa par'aikaa\npaikkakunnassamme! Kuitenkin, niinkuin Mrs. Chillip sanoo, Sir,\nkärsivät he alinomaista rangaistusta, sillä heidän täytyy kääntyä\nsisäänpäin ja ravita itseänsä omilla sydämillänsä, ja heidän omat\nsydämensä ovat kovin huono ravinto. Mutta puhutaan nyt, Sir, vähän\nteidän aivoistanne, jos annatte minulle anteeksi. Ettekö kiihdytä niitä\nliiaksi, Sir?\"\n\nKoska Mr. Chillip'in omat aivot olivat toddysta kiihtyneet, ei minun\nollut vaikea kääntää hänen huomiotansa hänen omiin asioihinsa, joista\nhän seuraavan puolen tunnin puhui aivan leveästi, jutellen minulle muun\nmuassa, että hän tällä kertaa oli Gray's Inn'in kahvilassa jollekulle\nhourupäisten hoitokunnalle antamassa ammatillista lausettansa erään\nsairaan tilasta, jolta liiallinen juominen oli vienyt järjen.\n\n\"Ja minä vakuutan teille, Sir\", arveli hän, \"että olen erittäin\nherkkä-hermoinen semmoisissa tiloissa. Minä en voisi kestää, että minua\ntiuskitaan, Sir. Se lannistaa kokonaan rohkeuteni. Tiedättekö, että\nmeni iso aika, ennenkuin toinnuin tuon pelottavan ladyn käytöksen\njälkeen samana yönä, jona te synnyitte, Mr. Copperfield?\"\n\nMinä kerroin hänelle, että varhain aamulla aioin lähteä tätini,\nmainitun yön lohikäärmeen luo, ja että tämä oli perin helläsydäminen ja\noivallinen nainen, niinkuin Mr. Chillip varsin hyvin tietäisi, jos hän\nvaan tuntisi hänet paremmin. Yksistään se ajatus, että hän kerta vielä\njoutuisi näkemään tätiäni, näytti kauhistuttavan häntä. Hän vastasi\nvähäisellä, heikolla hymyllä: \"onko hän semmoinen, Sir? Oikein totta?\"\nja käski melkein kohta kynttilää ja meni levolle, niinkuin hän ei olisi\nhyvissä turvissa missään muualla. Tosin hän ei hoiperrellut\ntoddystansa, mutta minä luulisin, että hänen hiljainen pikku\nvaltasuonensa sykähteli pari, kolme kertaa enemmän minutissa, kuin se\noli sykähdellyt tuon tärkeän illan jälkeen, jolloin tätini niin pahasti\npettyi ja tähtäsi lyödäksensä Mr. Chillip'iä hatullaan.\n\nAivan väsyneenä menin minäkin levolle sydän-yön aikaan; vietin\nseuraavan päivän Dover'in vaunuissa ja ilmestyin yhtäkkiä eheänä ja\nterveenä tätini vanhassa vierashuoneessa, jossa hän juuri joi teetä\n(hän käytti nyt aina silmälaseja) ja jossa hän, Mr. Dick ja rakas,\nvanha Peggottyni, joka toimitti emännöitsiän virkaa, vastaan-ottivat\nminut avo-sylin ja ilon kyynelillä. Tätiäni huvitti suuresti, kun\nrupesimme puhumaan tyvenesti ja minä kerroin, kuinka olin tavannut Mr.\nChillip'in ja kuinka tämä piti häntä niin kauheassa muistossa; ja sekä\nhän että Peggotty juttelivat paljon äiti vainajani toisesta puolisosta\nja tuosta \"murhaaja sisaresta\" -- jota, luullakseni, tätini ei ikinä\nolisi nimittänyt ristimä-nimellä, ei liika-nimellä eikä yleensä\nmilläkään muulla tavalla, vaikka hän olisi saanut mitä rangaistusta\ntahansa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\nAgnes.\n\n\nKun tätini ja minä jäimme kahden kesken, haastelimme myöhäiseen yöhön\nsaakka. Kuinka siirtolaiset eivät koskaan kirjoittaneet kotiin muulla\nlailla, kuin iloisesti ja toivokkaasti; kuinka Mr. Micawber todella oli\nlähettänyt useita pieniä summia noitten \"rahallisten sitoumusten\"\nlunastamiseksi, joitten suhteen hän oli ollut niin tarkka, että niitten\ntuli olla kuin miehen ja miehen kesken; kuinka Janet, joka oli palannut\ntätini palvelukseen, kun tätini muutti takaisin Dover'iin, lopullisesti\noli täyttänyt miespuolten kieltämisensä sillä, että hän oli mennyt\nnaimisiin varallisen ravintolan-isännän kanssa; ja kuinka tätini itse\nviimeiseltä oli vahvistanut samaa suurta perus-aatetta sillä, että hän\nkaikin tavoin autti morsianta sekä päälliseksi kunnioitti häämenoja\nläsnä-olollansa; nämät olivat puheemme aineita, joita enemmän tai\nvähemmän tunsin niitten kirjeitten kautta, joita olin saanut. Vanhan\ntavan mukaan Mr. Dick'iä ei unhotettu pois. Tätini kertoi minulle,\nkuinka tämä lakkaamatta kopioitsi kaikkia kirjoituksia, joita hän sai\nkäsiinsä, ja piti kuningas Kaarlo Ensimäistä soveliaan matkan päässä\ntämän tekotyön kautta; kuinka yksi hänen elämänsä suurimmista iloista\nja palkinnoista oli se, että Mr. Dick oli vapaa ja onnellinen eikä\nkitunut missäkään yksitoikkoisessa pakkopaikassa; ja kuinka (uudeksi,\nyleiseksi johtopäätökseksi lausuttuna) ei kukaan, paitsi hän, voinut\ntäydellisesti tietää, mikä Mr. Dick oli.\n\n\"Ja milloin, Trot\", kysyi tätini, taputtaen käteni selkää, kun vanhalla\ntavallamme istuimme valkean edessä; \"milloin sinä menet Canterbury'yn?\"\n\n\"Minä hankin hevosen itselleni ja ratsastan sinne huomis-aamuna,\njollette te, täti, tahdo seurata minua?\"\n\n\"En!\" sanoi tätini jyrkällä tavallansa. \"Minä aion pysyä, missä olen\".\n\n\"Siinä tapauksessa ratsastan sinne\", arvelin minä. \"Minä en olisi\ntänään malttanut pysähtymättä matkustaa Canterbury'n läpi, jos olisin\nlähtenyt jonkun muun luoksi, kuin teidän\".\n\nHän oli hyvillään, mutta vastasi: \"Trot, Trot; _minun_ vanhat luuni\nolisivat kyllä kestäneet huomispäivään saakka!\" ja taputti lempeästi\nkättäni jälleen, kun istuin ja miettiväisesti katselin valkeaan.\n\nMiettiväisesti, sillä minä en saattanut taas olla täällä ja niin\nlikellä Agnesia, ilman että ne surut, joita minulla oli ollut niin\nkauan, virisivät. Ne olivat ehkä lientyneitä suruja, jotka opettivat\nminulle, mitä en ollut joutunut oppimaan, kun nuoruuteni kokonaan oli\nedessäni, mutta suruja ne kuitenkin olivat. \"Voi, Trot\", olin\nkuulevinani tätini kerran vielä sanovan; ja minä ymmärsin hänet\nparemmin nyt. \"Sokea, sokea, sokea!\"\n\nMe pysyimme molemmat ääneti tuokion aikaa. Kun nostin ylös silmäni,\nhuomasin, että hän vakaasti tarkasteli minua. Hän oli ehkä seurannut\najatusteni juoksua, sillä minusta tuntui, kuin olisi ollut helppo\nseurata sitä nyt, vaikka se kyllä kerta oli ollut mutkikas.\n\n\"Sinä tapaat hänen isänsä harmaapäisenä miehenä\"; arveli tätini,\n\"vaikka kaikin päin parempana -- ihan toisena ihmisenä. Etkä sinä enää\nhuomaa, että hän mittaa kaikkia inhimillisiä asioita, iloja ja suruja,\noman kurjan, pikkuisen tuumapuunsa mukaan. Luota minuun, lapseni,\nsemmoiset asiat saavat kutistua sangen paljon, ennenkuin niitä käy\nsillä tapaa mittaaminen\".\n\n\"Saavat todella\", lausuin minä.\n\n\"Sinä tapaat Agnesin\", jatkoi tätini, \"niin hyvänä, niin kauniina, niin\nvakavana, niin itsensä-kieltävänä, kuin hän aina on ollut. Jos\ntietäisin jotakin parempaa ylistyssanaa, Trot, antaisin sen hänelle\".\n\nParempaa ylistys-sanaa hän ei voinut saada; enkä minä kovempaa\nnuhdetta. Voi, kuinka olinkaan eksynyt niin kauas!\n\n\"Jos hän kasvattaa niitä nuoria tyttöjä, jotka ovat hänen ympärillänsä,\nitsensä kaltaisiksi\", sanoi tätini siinä määrässä totisena, että hänen\nsilmänsä täyttyivät kyynelistä, \"tietää Jumala, että hän hyvin käyttää\nelämäänsä! Hyödyllisenä ja onnellisena, niinkuin hän sanoi tuona\npäivänä! Kuinka hän voisikaan olla muuta kuin hyödyllinen ja\nonnellinen\".\n\n\"Onko Agnesilla mitään\" -- minä ajattelin ääneen pikemmin, kuin puhuin.\n\n\"No? Kuinka? Mitään mitä?\" kysyi tätini terävästi.\n\n\"Mitään kosijaa\", sanoin minä.\n\n\"Pari kymmentä\", huudahti tätini jonkunlaisella suuttuneella\nylpeydellä. \"Hän olisi voinut kymmeniä kertoja mennä naimisiin, sinun\npoissa ollessasi, rakas poikani!\"\n\n\"Epäilemättä\", arvelin minä. \"Epäilemättä. Mutta onko hänellä mitään\nkosijaa, joka on hänelle mahdollinen? Muista Agnesin olisi mahdoton\nhuolia\".\n\nTätini istui ja mietti vähän aikaa, käsi poskella. Pitkäänsä nostaen\nsilmiänsä minua kohden sanoi hän:\n\n\"Minä luulen, että hän rakastaa jotakuta, Trot\".\n\n\"Ja on itse rakastettu?\" kysyin minä.\n\n\"Trot\", vastasi tätini vakavasti, \"siitä en saata sanoa mitään. Minulla\nei ole oikeutta kertoa sinulle edes näin paljon. Hän ei ole koskaan\nuskonut sitä minulle, mutta minua aavistaa\".\n\nHän katseli niin tarkasti ja tuskallisesti minua (minä näin hänen\nvapisevankin), että ymmärsin nyt enemmän, kuin ennen, että hän oli\nhuomannut viimeiset ajatukseni. Minä palautin mieleeni kaikki ne\npäätökset, joita olin tehnyt kaikkina näinä useina öinä ja päivinä ja\nkaikissa noissa sydämeni lukuisissa taisteloissa.\n\n\"Jos niin olisi laita\", aloitin minä, \"ja minä toivon, että niin on --\"\n\n\"Minä en tiedä, että niin on\", lausui tätini lyhyesti. \"Minun luuloni\neivät saa johdattaa sinua. Sinun täytyy pitää niitä salassa. Niissä\nehkä ei ole perää. Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta puhua\".\n\n\"Jos niin olisi laita\", toistin minä, \"kertoo Agnes kyllä sen minulle\naikanansa. Sisar, jolle minä olen uskonut niin paljon, täti, ei liene\nvastahakoinen luottamaan minuun\".\n\nTätini siirsi silmänsä pois minusta yhtä pitkäänsä, kuin hän oli\nkääntänyt ne minua kohden, ja varjosti niitä miettiväisesti kädellänsä.\nTuosta hän laski toisen kätensä olkapäälleni; ja niin istuimme\nmolemmat, entisyyttä katsellen ja sanaa puhumatta, siksi kuin erosimme\nyöksi.\n\nMinä ratsastin varhain aamulla vanhojen koulupäivieni näkymölle. Minä\nen saata sanoa, että vielä olin oikein onnellinen siinä toivossa, että\nsaisin voiton itsestäni; ei edes, vaikka ajattelin, että niin pian\njoutuisin näkemään hänen kasvonsa jälleen.\n\nEnnen pitkää olin kulkenut nuot hyvin muistetut paikat ja tulin\nhiljaisille kaduille, joissa jokainen kivi oli kuin koulupojan kirja\nminulle. Minä lähdin jalkaisin vanhaa asuntoa päin, mutta käänsin\ntakaisin, sillä sydämeni oli niin täynnä, etten voinut mennä sisään.\nMinä palasin, ja ohitse astuessani katsahtaen matalasta akkunasta\nsiihen torni-huoneesen, jossa ensin Uriah Heep'in ja jälestäpäin Mr.\nMicawber'in oli tapa istua, havaitsin, että se nyt oli vähäinen\nvierashuone ja ettei siinä enää ollut mitään byroota. Muutoin vakava,\nvanha rakennus oli, mitä puhtauteen ja siivoon tulee, aivan\nsamanlainen, kuin se oli ollut, kun ensi kerran näin sen. Minä käskin\nsen uuden palvelus-neitsyen, joka laski minut sisään, sanoa Miss\nWickfield'ille, että joku gentlemani, joka toi terveisiä hänelle\neräältä ystävältä ulkomailta, oli siellä; ja minä neuvottiin noita\nyksivakaisia, vanhoja portaita ylös (kehoitettuna varomaan niitä\nastuimia, jotka tunsin niin hyvin) entisellään olevaan vierashuoneesen.\nNe kirjat, joita Agnes ja minä yhdessä olimme lukeneet, olivat\nhyllyillänsä, ja se pulpetti, jonka vieressä olin niin monta iltaa\nharjoittanut läksyjäni, seisoi vielä saman vanhan pöydän kulmalla.\nKaikki ne pienet muutokset, jotka Heep'iläisten kanssa olivat\npujahtaneet sisään, olivat poistetut. Kaikki oli niinkuin ennen noina\nonnellisina aikoina.\n\nMinä seisoin akkunan vieressä ja silmäilin rakennuksia toisella\npuolella vanhan-aikaista katua, muistaen, kuinka olin katsellut niitä\nsateisina iltoina, kun ensin tulin sinne; ja kuinka minun oli tapa\najatella niitä ihmisiä, jotka ilmestyivät akkunoissa, ja seurata niitä\nsilmilläni portaita ylös ja alas, sillä aikaa kuin naiset puukengillään\nkalistellen kulkivat kivityksellä ja unteloinen sade lankesi viistoon,\njuoksi ulos katon-kourusta ja tulvasi kadulle. Se tunne, jolla minun\noli tapa katsoa kiertolaisia, kun ne vetisinä iltoina hämärässä tulivat\nkaupunkiin ja pyrkivät ohitse, pussi riippuen hartioilla kepin päässä,\npalasi elävästi mieleeni täynnänsä, niinkuin silloinkin, kostean maan,\nmärkien lehtien ja ruusupensaitten hajua, jopa itse niitten\ntuulenpuuskain muistoakin, jotka olivat kohdanneet minua omalla\nvaivalloisella matkallani.\n\nPaneloitun seinän pikku oven avaaminen pani minut säpsähtämään ja\nkääntymään. Hänen ihanat, levolliset silmänsä kohtasivat minun\nsilmiäni, kun hän tuli minua vastaan. Hän pysähtyi ja laski kätensä\nrinnalleen, ja minä suljin hänet syliini.\n\n\"Agnes! kallis tyttöni! Minä olen tullut liian äkkiä\".\n\n\"Ei, ei! Minä olen niin iloinen, kun saan nähdä sinut, Trotwood!\"\n\n\"Rakas Agnes, mikä onni minulle, että saan nähdä sinut kerran taas!\"\n\nMinä painoin häntä sydäntäni vastaan ja vähän aikaa olimme molemmat\nääneti. Ennen pitkää istuimme toinen toisemme vieressä, ja hänen\nenkelin-kasvonsa olivat käännetyt minua kohden sillä tervehdyksellä,\njosta olin vuosikausia nähnyt unta valveilla ollessani ja nukkuessani.\n\nHän oli niin todellinen, hän oli niin kaunis, hän oli niin hyvä -- minä\nolin niin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle, hän oli niin kallis\nminulle, etten saavuttanut mitään sanoja tunteisini. Minä koetin\nsiunata häntä, koetin kiittää häntä, koetin kertoa hänelle (niinkuin\nusein olin tehnyt kirjeissäni), kuinka hän oli vaikuttanut minuun,\nmutta kaikki ponnistukseni olivat turhat. Rakkauteni ja iloni olivat\näänettömät.\n\nOmalla suloisella levollisuudellaan asetti hän kiihtymykseni; johdatti\nminut takaisin siihen aikaan, jolloin erosimme; puhui minulle Emilystä,\njonka luona hän oli salaisesti monta kertaa käynyt; puhui minulle\nhellästi Doran haudasta. Jalon sydämensä hairahtamattomalla vaistolla\nkosketti hän muistoni säveliä niin vienosti ja sointuisasti, ettei\nyksikään särissyt minussa; minä kuuntelin surullista, kaukaista soittoa\nenkä tahtonut väistyä mistään, mitä se herätti. Kuinka olisinkaan\ntahtonut, kun yhteydessä niitten kaikkien kanssa oli hän itse, tuo\nkallis olento, elämäni hyvä enkeli?\n\n\"Entä sinä itse, Agnes\", sanoin minä hetken perästä. \"Kerro minulle\njotakin itsestäsi. Sinä olet tuskin koskaan kertonut minulle omasta\nelämästäsi koko tämän ajan kuluessa!\"\n\n\"Mitäpä minä kertoisin?\" vastasi hän hohtavalla hymyllänsä. \"Isä voi\nhyvin. Sinä näet meidät täällä rauhassa omassa kodissamme -- huolemme\novat poistetut, kotimme on annettu meille takaisin -- ja kun tiedät\nnämät, rakas Trotwood, tiedät kaikki\".\n\n\"Kaikki, Agnes?\" sanoin minä.\n\nHän katsahti minuun, ja jonkunlainen kummastus ilmestyi hänen\nkasvoissaan.\n\n\"Eikö mitään muuta, sisar?\" kysyin minä.\n\nHänen kasvonsa, jotka vastikään olivat vaalenneet, punastuivat ja\nvaalenivat taas. Hän hymyili jonkunlaisella levollisella\nsurullisuudella, niin minusta näytti, ja pudisti päätänsä.\n\nMinä olin koettanut johdattaa häntä siihen, johon tätini oli viitannut;\nsillä vaikka tämän luottamuksen vastaanottaminen varmaan olisi haikea\ntuska minulle, tuli minun kurittaa sydäntäni ja suorittaa\nvelvollisuuteni häntä kohtaan. Minä näin kuitenkin, että hän kävi\nlevottomaksi, ja jätin asian sikseen.\n\n\"Sinulla on paljon työtä, rakas Agnes?\"\n\n\"Koulussaniko?\" sanoi hän, katsoen ylös taas koko kirkkaalla hymyllään.\n\n\"Niin. Siitä on paljon työtä, eikö niin?\"\n\n\"Työ on niin hupainen\", vastasi hän, \"että tuskin olisin kylläksi\nkiitollinen, jos nimittäisin sitä siksi\".\n\n\"Ei mikään hyvä asia ole vaikea sinulle\", arvelin minä.\n\nHänen kasvonsa muoto vaihteli taas; ja minä näin kerran vielä saman\nsurullisen hymyn, kun hän notkisti alas päätänsä.\n\n\"Sinä jäät kai tänne isää tapaamaan\", lausui Agnes iloisesti, \"ja\nvietät tämän päivän meidän kanssamme? Ehkä tahdot maata omassa\nhuoneessasi? Me sanomme sitä aina sinun huoneeksesi\".\n\nMinä en voinut tehdä sitä, koska olin luvannut ratsastaa takaisin\ntätini luo yöksi, mutta päivän tahdoin ilolla viettää siellä.\n\n\"Minun täytyy nyt olla vankina vähäinen aika\", lausui Agnes, \"mutta\ntäällä ovat vanhat kirjat, Trotwood, ja vanhat nuotit\".\n\n\"Vanhat kukatkin ovat täällä\", sanoin minä, katsoen ympärilleni;\n\"taikka ne ovat ainakin samankaltaisia\".\n\n\"Minusta on ollut hauska\", vastasi Agnes hymyillen, \"sinun poissa\nollessasi pitää kaikki aivan samassa tilassa, kuin lapsuutemme aikana.\nSillä me olimme hyvin onnelliset silloin, luulen minä\".\n\n\"Jumala tietää, että olimme!\" arvelin minä.\n\n\"Ja jokaisessa pikkuisessa kapineessa, joka on muistuttanut minua\nveljestäni\", lausui Agnes, ja hänen sydämelliset silmänsä kääntyivät\niloisesti minua kohden, \"on ollut tervetullut seura minulle. Myöskin\ntämä\", osoittaen pikkuista avainkoria, joka vielä riippui hänen\nvyötäisiltään, \"näyttää kilistävän jonkunlaista vanhaa nuottia\nminulle!\"\n\nHän hymyili taas ja meni ulos siitä ovesta, josta hän oli tullut.\n\nMinun oli velvollisuus tunnollisella huolella vartioida tätä\nsisarellista rakkautta. Siinä oli kaikki, mitä oli säilynyt minulle, ja\nse oli aarre minulle. Jos kerran järkytin sen pyhän luottamuksen ja\nkäytöksen perustuksia, joitten johdosta se annettiin minulle, oli se\nkadonnut, enkä minä voinut koskaan saada sitä takaisin. Minä asetin\ntämän vakaasti eteeni. Mitä enemmän rakastin häntä, sitä enemmän tuli\nminun aina muistaa se.\n\nMinä kävelin pitkin katuja, ja kerran vielä nähtyäni vanhan\nvastustajani, teurastajan -- hän oli nyt polisikonstapeli ja hänen\nsauvansa riippui puodissa -- menin katsomaan sitä paikkaa, jossa olin\ntapellut hänen kanssaan; ja muistelin siellä Miss Shepherd'iä ja\nvanhinta Miss Larkins'ia ja kaikkia sen ajan lapsellisia taipumuksia,\nmyötä- ja vastatunteita. Ei mikään näyttänyt jääneen jälille tästä\najasta, paitsi Agnes, mutta hän, tuo ainainen tähti korkealla ylitseni,\noli vielä kirkkaampi ja korkeammalla ylitseni.\n\nKun palasin, oli Mr. Wickfield tullut kotiin jostakin puutarhasta, joka\nhänellä oli parin penikulman päässä kaupungista ja jossa hän nyt\nmelkein joka päivä työskenteli. Minä tapasin hänet semmoisena, kuin\ntätini oli kuvannut. Me istuimme päivällisille ja meidän kanssa\nkymmenkunta pikkuisia tyttöjä, ja Mr. Wickfield näytti vaan olevan\nvarjo siitä kauniista kuvasta, joka riippui seinällä.\n\nSe levollisuus ja rauha, joka muistissani aina oli kuulunut tähän\nhiljaiseen paikkaan, vallitsi siinä taas. Aterioittuamme menimme,\nkoskei Mr. Wickfield juonut mitään viiniä enkä minä halunnut sitä,\nylikerrokseen, jossa Agnes ja hänen pikku hoidokkaansa lauloivat,\nsoittivat ja tekivät työtä. Teen jälkeen lapset jättivät meidät ja me\nkolme istuimme yhdessä, puhuen menneistä ajoista.\n\n\"Minun osani niistä\", lausui Mr. Wickfield, pudistaen harmaata\npäätänsä, \"sisältää paljon katumuksen ainetta -- syvän katumuksen ja\nsyvän surun ainetta, Trotwood, sen tiedätte aivan hyvin. Mutta minä en\ntahtoisi peräyttää sitä, jos voisinkin\".\n\nMinun oli helppo uskoa sitä, kun katselin kasvoja hänen vieressään.\n\n\"Minä peräyttäisin samalla\", jatkoi hän, \"semmoisen kärsivällisyyden ja\nhartauden, semmoisen uskollisuuden, semmoisen lapsellisen rakkauden,\njota en saa unhottaa, en! vaikkapa unhottaisin itseni\".\n\n\"Minä ymmärrän teidät, Sir\", sanoin minä hiljalleen. \"Minä kunnioitan\n-- olen aina kunnioittanut -- tätä mielialaanne\".\n\n\"Mutta ei kukaan tiedä, ette edes te\", vastasi hän, \"kuinka paljon hän\non tehnyt, kuinka paljon hän on kärsinyt, kuinka kovasti hän on\nponnistanut voimiansa. Kallis Agnesini!\"\n\nAgnes oli rukoilevaisesti pannut kätensä isän käsivarrelle,\npysäyttääksensä häntä, ja oli kovin, kovin vaalea.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" sanoi isä huoaten ja salasi, niinkuin huomasin, jonkun\nkoetuksen, joka oli kohdannut Agnesia taikka vielä oli häntä kohtaava\nyhteydessä sen kanssa, mitä tätini oli kertonut minulle; \"hyvä! Minä en\nole koskaan kertonut teille, Trotwood, Agnesin äidistä. Onko kukaan\nmuu?\"\n\n\"Ei koskaan, Sir\".\n\n\"Asiassa ei ole paljon kerrottavaa -- vaikka siinä oli paljon\nkärsittävää. Hän rupesi naimisiin minun kanssani vastoin isänsä tahtoa\nja tämä hylkäsi hänet. Hän rukoili isältänsä anteeksi, ennenkuin\nAgnesini tuli tähän mailmaan. Isä oli kovin tyly mies, ja äiti oli\nkauan aikaa ollut kuollut. Isä karkoitti tyttären luotansa ja särki\nhänen sydämensä\".\n\nAgnes nojausi hänen olkapäähänsä ja kiersi käsivartensa hänen kaniansa\nympäri.\n\n\"Agnesin äidillä oli harras ja lempeä sydän\", lausui Mr. Wickfield, \"ja\nse pakahtui. Minä tiesin sen hellän luonnon aivan hyvin. Ei kukaan\nvoinut tietää sitä paremmin, kuin minä. Hän rakasti minua suuresti,\nmutta ei ollut koskaan onnellinen. Tämä suru vaivasi häntä aina\nsalaisesti; ja koska hänellä oli heikko terveys ja hän oli alakuloinen\nsiihen aikaan, kuin isä viimeisen kerran hylkäsi hänet luotansa --\nsillä se ei ollut likimainkaan ensimäkien kerta -- riutui hän ja kuoli.\nHän jätti minulle Agnesin kahden viikon vanhana -- ja ne harmaat\nhiukset, jotka muistatte minulla olleen, kun ensin tulitte tänne\".\n\nHän suuteli Agnesia poskelle.\n\n\"Minun rakkauteni kallista lastani kohtaan oli kivulloinen rakkaus,\nmutta mieleni oli silloin kokonaan sairaana. Minä en puhu sen enempää\ntästä. Minä en puhu itsestäni, Trotwood, vaan Agnesin äidistä ja\nAgnesista. Jos annan teille jotakin johtoa siihen, mitä nyt olen taikka\nennen olen ollut, tiedän, että itse selvitätte sen. Mitä Agnes on, ei\nminun tarvitse sanoa. Minä olen aina hänen luonteessaan lukenut jotakin\nhänen äiti-vainajansa tapaista; ja sentähden juttelen sitä teille tänä\niltana, kun taas istumme kolmen kesken semmoisten suurten muutosten\nperästä. Kaikki on nyt puhuttu\".\n\nIsän alas painunut pää ja tyttären enkelinkaltaiset kasvot ja\nlapsellinen kuuliaisuus saivat tämän kertomuksen kautta juhlallisemman\nmerkityksen, kuin mitä niillä koskaan ennen oli ollut. Jos olisin\nkaivannut jotakin, joka saatti tämän jälleen-yhtymisemme illan\nmuistettavaksi, olisin tavannut sitä tässä.\n\nAgnes nousi ennen pitkää isänsä vierestä, meni hiljalleen pianon luo ja\nsoitti muutamia noista vanhoista nuoteista, joita olimme niin usein\nkuunnelleet tässä huoneessa.\n\n\"Onko sinun aikomus lähteä ulkomaille taas?\" kysyi Agnes minulta, kun\nseisoin hänen vieressään.\n\n\"Mitä, sisareni, siihen sanot?\"\n\n\"Minä toivon, ettet lähde\".\n\n\"Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään semmoista aikomusta, Agnes\".\n\n\"Minä arvelen, ettei sinun tule lähteä, Trotwood, koska kysyt minulta\",\nlausui hän leppeästi. \"Sinun kasvava maineesi ja menestyksesi enentävät\nvoimaasi tehdä hyvää; ja jos minä voisin tulla toimeen ilman veljeäni\",\nsilmät minuun kääntyneinä, \"niin ehkä aika ei voisi!\"\n\n\"Mikä minä olen, siksi sinä olet minut tehnyt, Agnes. Sinä tiedät sen\nitse parhaiten\".\n\n\"_Minä_ sinut tehnyt, Trotwood?\"\n\n\"Niin! Agnes, rakas tyttöni!\" sanoin minä kallistuen hänen puoleensa.\n\"Kun tänään yhdyimme, koetin kertoa sinulle jotakin, joka on ollut\nmielessäni siitä asti, kuin Dora kuoli. Sinä muistat, kuinka tulit alas\nluokseni vähäiseen huoneesemme -- osoittaen taivaasen päin, Agnes?\"\n\n\"Voi, Trotwood!\" vastasi hän, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.\n\"Niin rakastavainen, niin luottavainen ja niin nuori! Saatanko koskaan\nunhottaa sitä?\"\n\n\"Semmoinen kuin silloin olit, sisareni -- usein jälestäpäin olen tuota\najatellut -- olet aina ollut minulle. Aina olet osoittanut taivaasen\npäin, Agnes; aina johdattanut minua johonkin parempaan; aina kääntänyt\nhuomiotani korkeampiin asioihin!\"\n\nHän pudisti vaan päätänsä; hänen kyyneltensä takaa näin saman\nsurullisen, tyvenen hymyn.\n\n\"Ja minä olen niin kiitollinen siitä, Agnes, semmoisessa velassa\nsinulle, etten tiedä mitään nimeä sydämeni taipumukselle. Minä\ntahtoisin, että sinä tiedät, enkä kuitenkaan itse tiedä, kuinka kertoa\nsitä sinulle, että kaiken elin-aikani aion katsoa ylös sinun puoleesi\nja antaa sinun johdattaa itseäni, niinkuin olet johdattanut minua siitä\npimeydestä, joka nyt on ohitse. Mitä hyvänsä tapahtunee, mitä liittoja\nhyvänsä sinä rakentanet, mitä muutoksia hyvänsä tullee välillemme, minä\nkatson aina ylös sinun puoleesi ja rakastan sinua, niinkuin nyt\nrakastan ja aina olen rakastanut. Sinä pysyt aina lohdutuksenani ja\nturvanani, niinkuin tähänkin saakka. Siksi kuin kuolen, rakkain\nsisareni, näen sinun aina seisovan edessäni ja osoittavan taivaasen\npäin!\"\n\nHän pani kätensä minun käteeni ja sanoi minulle, että hän oli ylpeä\nminusta ja siitä, mitä olin sanonut; vaikka minä ylistin häntä paljon\nenemmän, kuin hän ansaitsi. Sitten hän alkoi taas hiljalleen soittaa,\nmutta silmiänsä minusta mihinkään siirtämättä.\n\n\"Tiedätkö, että mitä tänä iltana olen kuullut, Agnes\", sanoin minä,\n\"näyttää kummallisella tavalla olevan osa siitä tunteesta, jolla\nkatselin sinua, kun ensi kerran näin sinut -- jolla istuin sinun\nvieressäsi ensimäisinä koulupäivinäni?\"\n\n\"Sinä tiesit, ettei minulla ollut mitään äitiä\", vastasi hän hymyillen,\n\"ja tunsit hellyyttä minua kohtaan\".\n\n\"Enemmän, kuin sitä, Agnes. Minä tiesin melkein kuin olisin tuntenut\näskeisen kertomuksen, että jotakin selittämättömän lempeätä ja\nhiljaista ilmestyi koko olennossasi, jotakin, joka ehkä -- olisi ollut\nsurullista jossakussa muussa (niinkuin nyt ymmärrän, että se oli),\nmutta ei ollut sinussa\".\n\nHän jatkoi hiljaista soitantoansa, yhä katsellen minua.\n\n\"Naurattaako sinua, että kuvailen semmoisia mielessäni, Agnes?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Taikka jos sanon, että todella luulen silloin jo tunteneeni, kuinka\nuskollinen ystävä sinä olisit vaikeammassakin tilassa ja kuinka et\nkoskaan lakkaisi semmoisena olemasta ennenkuin kuolemassa --\nnauruttaisiko semmoinen unelma sinua?\"\n\n\"Oi, ei! Oi, ei!\"\n\nTuokioksi peitti joku surullinen varjo hänen kasvonsa, mutta samalla,\nkuin säpsähdin sitä, oli se mennyt ja hän soitti taas ja katseli minua\nomituisella, tyvenellä hymyllänsä.\n\nKun ratsastin takaisin tuona yksinäisenä iltana ja tuuli seurasi minua,\nniinkuin levoton muisto, ajattelin tätä ja pelkäsin, ettei hän ollut\nonnellinen. _Minä_ en ollut onnellinen; mutta tähän saakka olin\nuskollisesti pannut sinetin entisyyteen ja ajatellessani, kuinka hän\nosoitti ylöspäin, ajatellut, että hän osoitti siihen taivaasen päin\nminun ylitseni, jossa ehkä salatussa tulevaisuudessa vielä saisin\nrakastaa häntä semmoisella rakkaudella, jota ei maan päällä tunneta, ja\nkertoa hänelle, mikä taistelo oli ollut minussa, kun rakastin häntä\ntäällä alhaalla.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\nMinulle näytetään kaksi omituista katumuksen tekiää.\n\n\nAjaksi -- ainakin siksi, kuin kirjani valmistuisi, johon vaadittiin\nmonen kuukauden työ -- jäin asumaan tätini luo Dover'iin; ja siellä\njatkoin levollisesti työtäni, istuen samassa akkunassa, josta olin\nkatsellut meren-ylistä kuuta, kun tämä katto ensin otti minut\nsuojaansa.\n\nSen aikomukseni mukaan, että puhuisin omista teoksistani ainoastaan\nsilloin, kuin niitten toimittaminen sattumalta yhdistyisi edistyvään\nkertomukseeni, en juttele taiteeni tuottamista pyrinnöistä, iloista,\nsuruista ja riemuista. Että hartaasti ja täydellä todenteolla antausin\ntaiteeseni ja sitä varten jännitin kaikkia hengen voimiani, olen jo\nsanonut. Jos niillä kirjoilla, joita olen kirjoittanut, on joku arvo,\ntäyttävät ne, mitä kertomuksestani puuttuu. Muutoin olen kirjoittanut\nhuonolla menestyksellä ja lopusta ei kukaan pidä lukua.\n\nTuon tuostakin lähdin Londoniin upottaakseni itseäni sen elämän kuohuun\ntaikka neuvotellakseni Traddles'in kanssa raha-asiaini johdosta. Hän\noli poissa ollessani hoitanut niitä mitä selvimmällä järjellä, ja\nmaallinen tilani oli hyvä. Koska maineeni alkoi tuottaa minulle\nsuunnattoman paljon kirjeitä ihmisiltä, joita en ollenkaan tuntenut --\netupäässä perin tyhjistä asioista ja erinomaisen vaikeat vastata --\nsovin Traddles'in kanssa, että nimeni maalattaisiin hänen ovellensa.\nSinne sen piirikunnan hartaat postimiehet toivat vakottain kirjeitä\nminua varten, ja siellä minä loma-aikoina luin niitä, niinkuin palkaton\nsisäministeri.\n\nNäitten kirjeitten joukossa tuli tuon tuostakin kohtelias ehdoitus\njoltakulta noista lukuisista ulkopuolisista ukittajista, jotka aina\nväijyivät Commons'in ympärillä, että hän saisi harjoittaa tointansa\nminun nimessäni (jos suorittaisin mitä vielä tarvitsin, itse\nproktoriksi päästäkseni) ja maksaisi minulle jonkun prosentin voitosta.\nMutta minä epäsin nämät tarjomukset, koska jo tiesin, että löytyi\nkosolta semmoisia nimellisiä asian-ajajia, ja pidin Commons'ia kylläksi\npahana ennestäänkin, ettei minun tarvinnut toimellani sitä pahemmaksi\ntehdä.\n\nKun nimeni puhkesi kukkaan Traddles'in ovella, olivat tytöt lähteneet\nkotiin ja takkela poika näytti koko päivän semmoiselta, kuin hän ei\nkoskaan olisi kuullut mitään Sofiasta, joka istui suljettuna\nperähuoneessa ja työstänsä sai katsella alas nokiseen pikkuiseen\npuutarhaan ja siinä olevaan pumppuun. Mutta siellä minä aina tapasin\nhänet samana iloisena emäntänä ja siellä hän, kun ei mikään outo jalka\ntullut portaita ylös, hyräili Devonshire'n balladejansa, sävelillään\ntaltuttaen takkelaa poikaa hänen virkahuoneessaan.\n\nMinä kummastelin ensin, miksi niin usein tapasin Sofian kirjoittamasta\njohonkin kirjoitusvihkoon ja miksi hän aina minun tullessani sulki sen\nja kiiruisasti pisti sen pöytälaatikkoon. Mutta salaisuus tuli pian\nilmi. Eräänä päivänä otti Traddles (joka lumirännässä juuri oli tullut\nkotiin oikeudesta) paperin pulpetistansa ja kysyi minulta, mitä\nkäsialasta arvelin.\n\n\"Oi, älä nyt, Tom!\" huudahti Sofia, joka lämmitti hänen tohveleitansa\nvalkean edessä.\n\n\"Miks'ei, ystäväni?\" vastasi Tom iloisesti. \"Mitä tästä kirjoituksesta\nsanot, Copperfield?\"\n\n\"Se on erittäin lakimiehen kaltaista ja säännön-mukaista\", sanoin minä.\n\"Minä en luullakseni koskaan ole nähnyt sen varmempaa käsi-alaa\".\n\n\"Ei se vivahda ollenkaan naisen käsi-alaan?\" lausui Traddles.\n\n\"Naisen!\" toistin minä. \"Tiili ja muurisavi ovat enemmän naisen\nkäsi-alan kaltaisia!\"\n\nTraddles purskahti ihastuneesen nauruun ja ilmoitti minulle, että se\noli Sofian käsi-alaa; että Sofia oli taannut ja vakuuttanut, että hän,\nTraddles, ennen pitkää tarvitsisi kirjuria kopioimista varten ja että\nhän tahtoi ruveta täksi kirjuriksi; että Sofia oli oppinut tämän\nkäsi-alan jostakin mallista ja että hän osasi kirjoittaa -- en muista,\nkuinka monta sivua tunnissa. Ujostellen kuunteli Sofia, kun kaikki\nnämät kerrottiin minulle, ja sanoi, että, kun \"Tom\" pääsisi tuomariksi,\nhän ei olisi niin valmis julistamaan sitä. Jota \"Tom\" kielsi, väittäen,\nettä hän aina olisi yhtä ylpeä siitä, oli hän missä oloissa tahansa.\n\n\"Mikä perin hyvä ja viehättävä vaimo hän on, rakas Traddles'ini!\"\nsanoin minä, kun Sofia oli hymyillen mennyt pois.\n\n\"Rakas Copperfield\", vastasi Traddles, \"hän on kaikissa suhteissa mitä\nsuloisin tyttö! Se tapa, jolla hän hoitaa kaikki täällä, hänen\nsäännöllisyytensä, hänen taitonsa koti-askareissa, hänen\nsäästäväisyytensä, hänen rakkautensa hyvään järjestykseen, hänen\niloisuutensa, Copperfield!\"\n\n\"Sinulla on todella syytä ylistää häntä!\" vastasin minä. \"Sinä olet\nonnellinen toveri. Minä luulen, että teette itsenne ja toinen toisenne\nkahdeksi mitä onnellisimmaksi ihmiseksi mailmassa\".\n\n\"Me _olemme_ varmaan kaksi mitä onnellisinta ihmistä mailmassa\",\nvastasi Traddles. \"Minä myönnän sen kaikin päin. Kun näen Sofian\nnousevan ylös ja sytyttävän kynttilän näinä pimeinä aamuina,\ntoimittavan päivän askareita, ilmaa katsomatta lähtevän torille,\nennenkuin konttoristit tulevat Inn'iin, valmistavan mitä oivallisimpia\npikku päivällisiä aivan yksinkertaisista aineksista, laittavan\npuddingeita ja pasteijoja, pitävän jokaista esinettä paikallansa, itse\naina sievänä ja siistinä, valvovan iltaisin kanssani, vaikka kuinka\nmyöhään tahansa, alati lempeänä ja kehoittavana, ja kaikki vaan minun\ntähteni, niin toisinaan tuskin uskon sitä todeksi, Copperfield!\"\n\nHän piteli hellästi yksin niitä tohveleitakin, joita Sofia oli\nlämmittänyt, kun hän pisti jalkansa niihin ja nosti nämät iloisesti\nkaminin-ristikolle.\n\n\"Niin, toisinaan tuskin uskon sitä todeksi\", lausui Traddles.\n\"Entä huvituksemme! Voi sentään, ne eivät paljon maksa, mutta ne ovat\naivan ihmeelliset! Kun iltaisin olemme kotona täällä ja suljemme\nulkopuolisen oven ja vedämme akkunain eteen nämät kartiinit -- jotka\nSofia itse on ommellut -- missäpä meidän olisi hauskempi olla? Kun on\nkaunis ilma ja iltaisin lähdemme ulos kävelemään, tarjoavat kadut\nrunsasta iloa meille. Me katselemme sisään juvelikauppiasten\nvälkkyvistä puodin-akkunoista, ja minä näytän Sofialle, minkä noista\ntimantti-silmäisistä käärmeistä, jotka makaavat kokoon kiertyneinä\nvalkoisilla silkki-tyynyillä, minä antaisin hänelle, jos minulla olisi\nvaroja; ja Sofia näyttää minulle, minkä noista kultakuorisista,\nhohtokivillä, aaltoviivoilla ja muilla semmoisilla koristetuista\ncylinderi-kelloista hän ostaisi minulle, jos _hänellä_ olisi varoja; ja\nme valikoitsemme ne lusikat ja kahvelit, kala-lastat, voi-veitset ja\nsokuri-pihdit, joita molemmat kaikkein mieluisimmin tahtoisimme, jos\nmeillä molemmilla olisi varoja, ja menemme pois, niinkuin todella\nolisimme saaneet ne! Sitten, kun kuljemme toreilla ja isoilla kaduilla\nja näemme hyyrättäväksi ilmoitetun rakennuksen, katsahdamme välisti\nsiihen ja sanomme, kuinka _tuo_ sopisi meille, jos minä pääsisin\ntuomariksi. Ja me jaamme sen: tuon huoneen meille, nuot huoneet\ntytöille ja niin edespäin, siksi kuin mielihyväksemme päätämme, että\nrakennus sopisi taikka ei sopisi, asianhaarain mukaan. Välisti menemme\npuolella hinnalla teateriin ja istumme parterrilla -- jo tämän haju\nvaan on mielestäni helppo, hintaan katsoen -- ja siellä oikein\nihastelemme näytelmää, jonka jokikistä sanaa Sofia uskoo ja niin\nminäkin. Kotimatkallamme ostamme ehkä kappaleen jotakin hyvää\nlihapuodista taikka vähäisen hummerin kalakauppiaalta ja tuomme sen\ntänne ja syömme uhkean illallisen, jutellen siitä, mitä olemme nähneet.\nJa näin, sen ymmärrät, Copperfield, me emme saattaisi tehdä, jos minä\nolisin Lord Kansleri!\"\n\n\"Aina sinä jotakin hyvää ja hupaista tekisit, mikä ikänänsä olisit,\nrakas Traddles\", ajattelin minä. \"Asiasta toiseen\", sanoin ääneen,\n\"luultavasti sinä et enää piirtele mitään luurankoja?\"\n\n\"Tosiaan\", vastasi Traddles nauraen ja punehtuen, \"en voi kokonaan\nkieltää, että piirtelen, rakas Copperfield. Sillä, kun tuonain istuin\njossakin King's Bench'in penkkien takarivissä, kynä kädessäni, juolahti\nmieleeni, että koettaisin, oliko tämä taito vielä tallella minulla. Ja\nminä varon, että joku luuranko -- peruki päässä -- on pulpetin\nreunuksessa\".\n\nKun olimme molemmat nauraneet sydämellisesti, sanoi lopuksi Traddles\nanteeksi-antavalla tavallansa, samalla kuin hän hymyillen katsoi\nvalkeaan: \"vanha Creakle!\"\n\n\"Minulle tuli kirje tuolta vanhalta -- konnalta\", lausuin minä. Sillä\nminä en ollut koskaan niin haluton antamaan hänelle anteeksi sitä\ntapaa, jolla hän oli suominut Traddles'ia, kuin milloin näin\nTraddles'in itse olevan halullisen anteeksi antoon.\n\n\"Creakle'lta, koulumestariltako?\" huudahti Traddles. \"Ei suinkaan!\"\n\n\"Niitten joukossa, joita kasvava maineeni ja menestykseni on vetänyt\npuoleeni\", sanoin minä, kirjeitäni katsastellen, \"ja jotka huomaavat,\nettä he aina ovat olleet suuresti mieltyneet minuun, on juuri sama\nCreakle. Hän ei ole koulumestari enää, Traddles. Hän on luopunut siitä\ntoimesta. Hän on Middlesex'in esivaltalaisia\".\n\nMinä luulin, että Traddles kummastelisi, kun hän kuuli tämän, mutta hän\nei kummastellut ollenkaan.\n\n\"Kuinka sinä luulet, että hän joutui esivaltalaiseksi Middlesex'iin?\"\nkysyin minä.\n\n\"Hyvä Jumala!\" vastasi Traddles. \"Tähän kysymykseen olisi kovin vaikea\nvastata. Kenties hän äänesti jotakuta taikka lainasi rahaa jollekulle\ntaikka osti jotakin joltakulta taikka muutoin teki jotakin hyvää\njollekulle taikka ajoi häpeällisiä asioita jollekulle, joka tunsi\njonkun, joka sai maakunnan vallanpitäjän asettamaan häntä siihen\nvirkaan\".\n\n\"Virassa hän kaikissa tapauksissa on\", arvelin minä. \"Ja hän kirjoittaa\nminulle tässä, että häntä ilahuttaisi näyttää minulle ainoata oikeata\nvanginhoidon järjestelmää sen täydessä toimessa; ainoata kelvollista\ntapaa, jolla saa rikolliset vilpittömästi kääntymään ja pysyväisesti\nkatumaan -- joka, niinkuin tiedät, tapahtuu koppivankeuden kautta. Mitä\ntästä arvelet?\"\n\n\"Järjestelmästäkö?\" kysyi Traddles, totiselta näyttäen.\n\n\"Ei. Siitä, josko suostun kutsumukseen ja sinä seuraat minua?\"\n\n\"Ei minusta kieltoa\", lausui Traddles.\n\n\"Minä kirjoitan siis hänelle. Sinä muistat, arvaan minä, (siitä\npuhumatta, kuinka meitä kohdeltiin), kuinka tämä sama Creakle ajoi pois\noman poikansa ja kuinka hän kiusasi vaimoansa ja tytärtänsä?\"\n\n\"Täydellisesti\", arveli Traddles.\n\n\"Kuitenkin, jos tahdot lukea hänen kirjeensä, huomaat, että hän on mitä\nhellin ihminen vangeille, jotka ovat todistetut syylliseksi jok'ikiseen\nrikoskaaren pykälään\", sanoin minä, \"vaikka minun on mahdoton nähdä,\nettä hänen hellyytensä ulottuu mihinkään muuhun luotujen olentojen\nluokkaan\".\n\nTraddles kohotti olkapäitänsä eikä kummastellut ensinkään. Minä en\nollut odottanut, että hän kummastelisi, enkä kummastellut itse; muutoin\nolisin harvoin oppinut tuntemaan tämänkaltaisia käytöllisiä satiireja.\nMe sovimme ajasta, koska kävisimme siellä, ja minä kirjoitin siis Mr.\nCreakle'lle samana iltana.\n\nMäärättynä päivänä, -- minä luulen, että se oli seuraavana päivänä,\nmutta vähät siitä -- lähdimme, Traddles ja minä, siihen vankihuoneesen,\njossa Mr. Creakle vallitsi. Se oli kauhean iso ja tukeva rakennus,\njoka oli maksanut summattomat rahat. Kun lähestyimme porttia, en voinut\nolla ajattelematta, mikä hälinä olisi maassa syntynyt, jos joku\nsokeudessaan olisi esitellyt, että puolella sillä rahalla, joka siihen\noli pantu, perustettaisiin teolliskoulu nuorisolle taikka turvapaikka\nnuhteettomille vanhuksille.\n\nEräässä konttorissa, joka olisi voinut olla Babelin tornin ensi\nkerroksessa, niin tiveäksi se oli rakennettu, esiteltiin meitä vanhalle\nkoulumestarillemme, joka oli siellä kahden, kolmen muun toimeliaan\nesivaltalaisen parissa sekä muutamien vierasten, joita nämät olivat\ntuoneet muassaan. Hän vastaan-otti minua, niinkuin semmoinen mies, joka\noli muodostanut sydäntäni menneinä päivinä ja aina hellästi rakastanut\nminua. Kun esittelin Traddles'ia, ilmoitti Mr. Creakle samalla tavalla,\nvaikka vähemmässä määrässä, että hän aina oli ollut Traddles'in\njohdattaja, filosofi ja ystävä. Meidän arvoisa opettajamme oli kovasti\nvanhentunut eikä suinkaan ulkomuodoltaan parantunut. Hänen kasvonsa\nolivat yhtä punaiset kuin ennen, hänen silmänsä yhtä pienet, mutta\nmelkein syvemmällä hänen päässään. Hänen harvat, kostealta näyttävät,\nharmaat hiuksensa, jotka minä muistin hänellä olleen, olivat melkein\nkokonaan lähteneet; eivätkä nuot paksut suonet hänen paljaassa\notsassaan olleet yhtään hauskemmat katsella. Vähäisen keskustelun\njälkeen näitten gentlemanien välillä, josta keskustelusta minun olisi\nsopinut päättää, ettei mikään mailmassa ollut niin suuresti lukuun\notettava, kuin vankien mukavuus, maksoi se mitä maksoikaan, sekä ettei\nmaan päällä ollut mitään tehtävää ulkopuolella vankihuoneen ovia,\naloitimme tarkastustamme. Koska oli juuri silloin päivällis-aika,\nmenimme ensin siihen isoon kyökkiin, jossa jokaisen vangin päivälliset\npar'aikaa asetettiin erikseen (pistettäväksi hänelle hänen koppiinsa)\nerinomaisella säännöllisyydellä ja säntillisyydellä. Minä sanoin\nsyrjäpuoleen Traddles'ille, että kummastelin, johtuiko kenenkään\nmieleen, että oli silmin-nähtävä eroitus näillä runsailla, oivallisilla\naterioilla ja niillä, joita, köyhistä puhumattakaan, sotamiehet,\nmeri-miehet, työmiehet, sanalla sanoen rehellinen, työtä tekevä kansan\nenemmistö voi hankkia itselleen, joista ei yksikään viidestä sadasta\nkoskaan syönyt puoleksikaan niin hyvää päivällistä. Mutta minä sain\nkuulla, että järjestelmä eli \"systemi\" vaati uhkeata ravintoa, ja\nlyhyeltä, systemistä kerrallaan päästäkseni, huomasin, että tässä\nkohdassa ja kaikissa muissa systemi teki lopun kaikista epäilyksistä ja\nselitti kaikki epäkohdat. Ei kenelläkään näyttänyt olevan vähintäkään\naavistusta, että löytyi muitakin systemejä paitsi juuri tätä, joista\nsopi ottaa vaaria.\n\nKun astuimme noita komeita käytäviä, kysyin Mr. Creakle'lta ja hänen\nystäviltänsä, mitä pää-etuja luultiin olevan tästä kaikki-valtiaasta ja\nkaikki voittavasta systemistä. Edut sanottiin olevan siinä, että vangit\nasetettiin kokonaan erikseen toisistaan, niin ettei heistä kukaan\ntietänyt toisesta mitään, ja että ne johdatettiin terveelliseen\nmielentilaan, joka saatti oikeaan omantunnon vaivaan ja oikeaan\nkatumukseen.\n\nKun rupesimme käymään yksityisten vankien luona heidän kopeissaan ja\nliikuimme niissä käytävissä, joissa kopit olivat, ja meille\nselitettiin, kuinka vangit menivät kirkkoon ja niin edespäin, tulin\najatelleeksi, että oli hyvin todenmukaista, että vangit tiesivät sangen\npaljon toisistaan ja että he olivat rakentaneet kokonaisen sievän\nyhteyden keskenänsä. Tämä on tähän aikaan, kuin nyt kirjoitan,\nluullakseni, todeksi näytetty; mutta koska olisi ollut sulaa herjausta\nsystemiä vastaan, jos silloin olisin ilmoittanut semmoista epäilystä,\nodotin nyt hartaimmalla tavalla, saadakseni nähdä katumuksen\nharjoitusta.\n\nJa tässä minulla taas oli pahat epäilykset. Minä näin, että katumusta\nkaikkialla harjoitettiin melkein yhtä kaavanmukaisesti, kuin\nulkopuolella laitosta olin nähnyt takit ja liivit leikatuiksi räätälien\nakkunoissa. Minä tapasin äärettömän paljon tunnustusta, joka sangen\nvähän vaihteli luontonsa puolesta, vaihteli sangen vähän itse\nsanojenkin puolesta (joka synnytti minussa paljon epäilystä). Minä\ntapasin hyvän joukon kettuja, jotka halveksivat kokonaisia metsäntäysiä\nsaavuttamattomia pihlajan-marjoja, mutta minä en tavannut monta kettua,\njoita olisin tahtonut päästää edes niin likelle pihlajan-marjoja, että\nolisivat voineet saavuttaa niitä. Etupäässä huomasin, että ne, jotka\nkaikkein alttiimmin tunnustivat, olivat erittäin otollisia ja että\nheidän hyvä ajatuksensa omasta itsestänsä, heidän turhamielisyytensä,\nheidän puutteensa kiihdykkeistä ja heidän rakkautensa petokseen (joka\nmonessa, niinkuin heidän elämänsä osoitti, ilmestyi melkein\ntavattomassa määrässä), että siis kaikki nämät synnyttivät näitä\ntunnustuksia, joihin he kaikki olivat suuresti mieltyneet.\n\nKuitenkin kuulin, edestakaisin kävellessämme, niin usein puhuttavan\neräästä numero seitsemästäkolmatta, joka oli kaikkien suosikki ja\noikein näytti olevan mallivanki, että päätin jättää arvosteluni, siksi\nkuin saisin nähdä Seitsemänkolmatta. Kahdeksankolmatta, ymmärsin minä,\noli myöskin kirkas, etevä tähti, mutta se oli hänen onnettomuutensa,\nettä hänen kunniansa hiukan himmeni Seitsemänkolmatta erinomaisesta\nloistosta. Minä kuulin niin paljon Seitsemästäkolmatta, hänen\nhurskaista kehoituksistaan jokaiselle läheiselleen ja niistä kauniista\nkirjeistä, joita hän lakkaamatta kirjoitti äidillensä (näytti siltä,\nkuin hän olisi luullut tämän olevan sangen huonolla tolalla), että\nminua kovin halutti saada nähdä häntä.\n\nMinun täytyi kuitenkin malttaa mieltäni hetkeksi, koska\nSeitsemänkolmatta säästettiin loppuvaikutuksen enentämiseksi. Mutta\nviimein tulimme hänen koppinsa ovelle ja Mr. Creakle, joka katsahti\nsisään vähäisestä reiästä, ilmoitti suurimmalla ihastuksella, että\nvanki par'aikaa luki virsikirjaa.\n\nKohta syöksähti niin monta päätä esiin reiästä näkemään, kuinka numero\nSeitsemänkolmatta luki virsikirjaa, että kuusi, seitsemän päälletysten\ntukki aukon. Tämän haitan poistamiseksi ja antaaksensa meille\ntilaisuutta keskusteluun Seitsemänkolmatta kanssa koko hänen\nkirkkaudessaan, käski Mr. Creakle, että kopin ovi avattaisiin ja\nSeitsemänkolmatta kutsuttaisiin käytävään. Tämä tehtiin; ja kenen\nTraddles ja minä silloin ihmeeksemme saimme nähdä tässä kääntyneessä\nnumero Seitsemässäkolmatta, kenen muun, kuin Uriah Heep'in!\n\nHän tunsi meidät heti ja sanoi ulos tullessaan -- vanhalla tavallaan\nruumistansa luikerruttaen --:\n\n\"Kuinka voitte, Mr. Copperfield? Kuinka voitte, Mr. Traddles?\"\n\nTämä jälleen-tunteminen ihastutti koko seuraa. Minusta melkein näytti\nsiltä, kuin kaikkien olisi pistänyt ihmeeksi, ettei hän ollut ylpeä,\nvaan piti väliä meillä.\n\n\"No, Seitsemänkolmatta\", arveli Mr. Creakle, vienosuruisella\nihmetyksellä. \"Kuinka jaksatte tänä päivänä?\"\n\n\"Minä olen hyvin nöyrä, Sir!\" vastasi Uriah Heep.\n\n\"Niin te aina olette, Seitsemänkolmatta\", lausui Mr. Creakle.\n\nTässä toinen gentlemani sydämellisellä hellyydellä kysyi: \"onko teidän\noikein hyvä olla?\"\n\n\"On, minä kiitän teitä, Sir!\" sanoi Uriah Heep, kysyjään katsoen.\n\"Minun on paljon parempi olla täällä, kuin minun ikinä oli ulkopuolella\ntätä paikkaa. Minä näen nyt moninaisen mielettömyyteni, Sir. Tämä se\non, joka tekee, että minun on niin hyvä olla\".\n\nUseat gentlemanit olivat kovasti liikutetut ja kolmas kysyjä, joka\ntunki esiin etumaiseen riviin, tiedusteli tuntehikkaasti: \"mimmoinen\nbiffi-paisti mielestänne on?\"\n\n\"Kiitoksia, Sir\", vastasi Uriah, siihen uuteen kysyjään katsahtaen,\njosta ääni lähti, \"se oli eilen sitkeämpää, kuin olisin suonut; mutta\nminun on velvollisuus tyytyä siihen. Minä olen tehnyt monta\nmielettömyyden työtä, gentlemanit\", lausui Uriah ja katsoi\nympärillensä, leppeästi hymyillen, \"ja minun tulee nureksimatta kestää\nseurauksia\".\n\nKun se mumina, joka oli syntynyt osittain ilosta Seitsemänkolmatta\ntaivaallisesta mieli-alasta ja osittain suuttumuksesta ruoanhankkijaa\nvastaan, joka oli antanut hänelle syytä valitukseen (tästä Mr. Creakle\nkohta kirjoitti muistutuksen), oli asettunut, seisoi Seitsemänkolmatta\nkeskellä meitä, niinkuin hän olisi tuntenut itsensä etevimmäksi\nansion kappaleeksi jossakin kovasti ansiollisessa luonnon- ja\ntaide-tuotteitten kokoelmassa. Että meidän, vastavihittyjen\nalokkaitten, ylitse kerrallaan runsaasti valoa vuodatettaisiin,\nannettiin käsky, että myöskin Kahdeksankolmatta laskettaisiin ulos.\n\nMinä olin jo niin hämmästynyt, etten muuta kuin hiljaa kummeksin, kun\nMr. Littimer astui esiin, lukien jotakin hyvää kirjaa!\n\n\"Kahdeksankolmatta\", sanoi joku lasisilmäinen gentlemani, joka ei vielä\nollut puhunut, \"te valititte viime viikolla, hyvä toverini, chokladia.\nKuinka sitten on laita ollut?\"\n\n\"Kiitoksia, Sir\", lausui Mr. Littimer, \"kyllä se on ollut paremmin\nlaitettu. Jos uskallan sanoa niin, Sir, minä en luule, että siihen\nkäytetty maito on oikein puhdasta; mutta minä tiedän, Sir, että maitoa\nLondonissa kovasti vääristetään ja että on vaikea saada tätä ainetta\nalkuperäisessä tilassa\".\n\nMinusta näytti, kuin lasisilmäinen gentlemani olisi puollustanut\nKahdeksaakolmatta Mr. Creakle'n Seitsemääkolmatta vastaan, sillä\nkumpikin heistä tarttui oman miehensä käteen.\n\n\"Mimmoinen mielentilanne on, Kahdeksankolmatta?\" sanoi lasisilmäinen\nkysyjä.\n\n\"Kiitoksia, Sir\", vastasi Mr. Littimer. \"Minä näen nyt moninaisen\nmielettömyyteni, Sir. Minua tuskastuttaa kovasti, kun ajattelen\nentisten kumppanieni syntejä, Sir, mutta minä toivon, että heille\nannetaan anteeksi\".\n\n\"Oletteko itse aivan onnellinen?\" lausui kysyjä, kehoitusta\nnyykäyttäen.\n\n\"Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, Sir\", vastasi Mr.\nLittimer. \"Täydellisesti onnellinen\".\n\n\"Eikö mikään asia enää vaivaa mieltänne?\" sanoi kysyjä. \"Jos niin on,\nmainitkaat se, Kahdeksankolmatta\".\n\n\"Sir\", arveli Mr. Littimer ylös katsomatta, \"jolleivät silmäni ole\npettäneet minua, on täällä läsnä eräs gentlemani, joka oli tuttu minun\nkanssani entisessä elämässäni. Ehkä tämän gentlemanin lienee hyvä\ntietää, Sir, että luulen entisten mielettömyyden töitteni kokonaan\nlähteneen siitä, että olen viettänyt ajattelematonta elämää nuorten\nmiesten palveluksessa ja antanut heidän johdattaa itseäni kiusauksiin,\njoita minulla ei ollut voimaa vastustaa. Minä toivon, että tämä\ngentlemani vastaan-ottaa varoitukseni eikä paheksi rohkeuttani. Se on\nhänen hyväksensä. Minä huomaan omat entiset mielettömyyden työni, Minä\ntoivon, että hän katuu koko sitä pahuutta ja syntiä, johon hän on\nottanut osaa\".\n\nMinä huomasin, että useat geutlemanit varjostivat silmiänsä kädellään,\nniinkuin olisivat juuri tulleet kirkkoon.\n\n\"Tämä on teille kunniaksi, Kahdeksankolmatta\", vastasi kysyjä. \"Tätä\nolen teiltä odottanut. Onko teillä mitään muuta sanottavaa?\"\n\n\"Sir\", vastasi Mr. Littimer, nostaen hiukan ylös kulmakarvojaan, mutta\nei silmiänsä, \"oli eräs nuori nainen, joka joutui harhatielle ja jota\nminä koetin pelastaa, Sir, vaikka se ei onnistunut. Minä pyydän, että\ntämä gentlemani, jos se on hänen vallassaan ja hän tahtoo olla niin\nhyvä, ilmoittaa tälle nuorelle naiselle, että minä annan hänelle\nanteeksi hänen pahan käytöksensä minua kohtaan ja että minä kehoitan\nhäntä katumaan\".\n\n\"Minä en epäile, Kahdeksankolmatta\", vastasi kysyjä, \"että se\ngentlemani, jota tarkoitatte, hellästi tuntee -- niinkuin meidän\nkaikkein täytyy tuntea -- mitä olette niin soveliaasti sanoneet. Me\nemme pidätä teitä kauemmin\".\n\n\"Minä kiitän teitä, Sir\", lausui Mr. Littimer. \"Gentlemanit, minä\ntoivotan teille hyvää päivää ja suon, että myöskin te ja teidän\nperheenne näette pahuutenne ja teette parannuksen!\"\n\nTällä puheella numero Kahdeksankolmatta peräytyi, kun hän ja Uriah\nensin olivat katsahtaneet toisiinsa, niinkuin he eivät olisi olleet\naivan oudot toisillensa, vaan salaisessa yhteydessä keskenään; ja kun\nhänen ovensa suljettiin, mumisi koko parvi, että hän oli varsin\nkunnioitettava mies ja kaunis esimerkki.\n\n\"No, Seitsemänkolmatta\", sanoi Mr. Creakle, astuen avoimeksi jääneelle\nnäkymölle _oman_ miehensä kanssa, \"onko mitään, jota sopii tehdä teidän\nhyväksenne? Jos niin, mainitkaat se\".\n\n\"Minä pyytäisin nöyrästi, Sir\", vastasi Uriah, rytkyttäen pahansuopaa\npäätänsä, \"saadakseni taas kirjoittaa äidilleni\".\n\n\"Se kyllä myönnetään teille\", lausui Mr. Creakle.\n\n\"Kiitoksia, Sir! Minä olen huolestunut äitini puolesta. Minä pelkään,\nettei hän ole hyvässä turvassa\".\n\nJoku kysyi varomattomasti, minkä puolesta. Mutta suuttumuksella\nkuiskattiin kohta: \"hiljaa!\"\n\n\"Hyvässä turvassa hengellisesti, Sir\", vastasi Uriah, luikerruttaen\nruumistansa sitä paikkaa kohden, josta ääni tuli. \"Minä soisin, että\näitini tulisi minun tilaani. Minä en olisi koskaan joutunut nykyiseen\ntilaani, jollen olisi tullut tänne. Minä soisin, että äitini olisi\ntullut tänne. Olisi kaikille paras, jos he vangittaisiin ja tuotaisiin\ntänne\".\n\nTämä puhe synnytti rajatonta mielihyvää -- suurempaa mielihyvää, luulen\nminä, kuin mikään, mikä tähän saakka oli tapahtunut.\n\n\"Ennenkuin tulin tänne\", lausui Uriah, varkain katsellen meitä,\nniinkuin hän olisi tahtonut hävittää koko ulkopuolisen mailman, johon\nme kuuluimme, jos hän olisi voinut, \"olin antaunut mielettömyyden\ntöihin, mutta nyt huomaanne. Ulkopuolella tätä paikkaa löytyy paljon\nsyntiä. Paljon syntiä löytyy äidissäni. Ei löydy mitään muuta, kuin\nsyntiä, kaikkialla -- paitsi täällä\".\n\n\"Te olette siis kokonaan muuttuneet?\" sanoi Mr. Creakle.\n\n\"Niin olen, Jumalan kiitos, Sir!\" huudahti tämä oivallinen katumuksen\nharjoittaja.\n\n\"Te ette lankeisi uudestaan, jos pääsisitte ulos?\" kysyi joku muu.\n\n\"Voi, ei, Sir!\"\n\n\"Hyvä!\" lausui Mr. Creakle, \"tämä on varsin tyydyttävää. Te olette\npuhutelleet Mr. Copperfieldia, Seitsemänkolmatta. Tahdotteko sanoa\nmitään lisäksi hänelle?\"\n\n\"Te tunsitte minut kauan aikaa, ennenkuin tulin tänne ja muutuin, Mr.\nCopperfield\", sanoi Uriah, minuun katsahtaen; ja konnamaisempaa\nkatsetta en ole koskaan nähnyt, ei edes hänen kasvoissaan. \"Te tunsitte\nminut silloin, kuin tosin riipuin mielettömyydessäni, mutta kuitenkin\nolin nöyrä niitten joukossa, jotka olivat rajut -- te olitte itse raju\nminua vastaan, Mr. Copperfield. Kerta löitte minua kasvoihin, niinkuin\ntiedätte\".\n\nYleinen sääliminen. Useat vihaiset katseet kääntyivät minua kohden.\n\n\"Mutta minä annan teille anteeksi, Mr. Copperfield\", lausui Uriah ja\nteki anteeksi-antavan luontonsa niin jumalattoman ja kammottavan\nvertauksen esineeksi, ettei sovi sitä kertoa. \"Minä annan jokaiselle\nanteeksi. Vihan pitäminen soveltuisi huonosti minulle. Minä annan\nkaikesta sydämestäni anteeksi teille ja toivon, että vastedes\nhillitsette himonne. Minä toivon, että Mr. W. katuu ja Miss W. ja koko\ntuo syntinen joukko. Teitä on koetettu suruilla, ja minä toivon, että\nne tekevät teidän hyvää; mutta olisi ollut parempi teille, jos olisitte\ntulleet tänne. Olisi ollut parempi Mr. W:ille ja myöskin Miss W:illo,\njos he olisivat tulleet tänne. Parempaa ei voi toivottaa heille,\nMr. Copperfield, ja teille kaikille, gentlemanit, kuin että te\nvangittaisiin ja tuotaisiin tänne. Kun ajattelen entisiä mielettömyyden\ntöitäni ja nykyistä tilaani, olen varma, että se olisi paras teille.\nMinä surkuttelen kaikkia, joita ei tuoda tänne!\"\n\nHän käärmeili takaisin koppiinsa, samalla kuin pikkuinen, moni-ääninen\nylistys-virsi viritettiin ja sekä Traddles että minä tunsimme sydämemme\nsuuresti huojentuneeksi, kun hän oli lukon takana.\n\nSe oli omituinen seikka tässä katumuksen harjoituksessa, että minun\nteki suuresti mieli kysyä, mitä nämät molemmat miehet olivat tehneet,\nettä he olivat siellä ollenkaan. Tämä näytti olevan viimeinen asia,\njosta heillä oli jotakin sanottavaa. Minä käännyin toiseen noista\nmolemmista vartioista, jotka, niin päätin muutamista salaisista\nilmoituksista heidän kasvoissaan, sangen hyvin tiesivät, mitä koko tämä\nmeno maksoi.\n\n\"Tiedättekö\", sanoin minä, kun astuimme pitkin käytävää, \"mikä rikos\noli numero Seitsemänkolmatta viimeinen mielettömyyden työ?\"\n\nVastaus oli, että se oli joku pankki-asia.\n\n\"Petos Englannin Pankkia vastaan?\" kysyin minä.\n\n\"Niin, Sir. Petos, väärennys ja salaliitto. Hän ja muutamat muut. Hän\nyllytti muita. Se oli viisaasti mietitty tuuma, joka tarkoitti suurta\nsummaa. Tuomio: elinkaudeksi maasta pois. Seitsemänkolmatta oli\nliukkain lintu parvessa ja oli juuri eheänä leikistä pääsemällään,\nmutta ei kokonaan. Pankin onnistui varistaa suolaa hänen hännällensä --\nmutta vaan hädin tuskin\".\n\n\"Tunnetteko Kahdeksankolmatta rikoksen?\"\n\n\"Kahdeksankolmatta\", vastasi kertojani, puhuen erittäin matalalla\näänellä ja katsoen taaksensa, kun astuimme käytävää myöden,\nvaroaksensa, etteivät Creakle ja muut kuulisi hänen laskevan tämmöisiä\nlaittomia puheita näistä saastuttamattomista; \"Kahdeksankolmatta\n(myöskin tuomittu maasta pois) sai jonkun palvelian-paikan ja varasti\nnuorelta isännältänsä kaksi sataa ja viisikymmentä puntaa rahassa ja\nkalliissa kaluissa iltaa ennen kuin heidän oli määrä lähteä ulkomaille.\nMinä muistan tämän asian erittäin siitä, että eräs kääpiö otti kiinni\nhänet\".\n\n\"Eräs mikä?\"\n\n\"Eräs pikkuinen nainen. Minä olen unhottanut hänen nimensä\".\n\n\"Ei suinkaan Mowcher?\"\n\n\"Se juuri! Hän oli välttänyt takaa-ajajat ja aikoi karata Amerikaan\nvarustettuna liinaperukilla, poskiparralla ja semmoisella täydellisellä\nvalepuvulla, jonka vertaista ette elin-aikananne saa nähdä, kun tuo\npikkuinen nainen, joka oli Southampton'issa, kohtasi hänet kadulla --\nheti tunsi hänet terävällä silmällänsä -- juoksi hänen jalkojensa\nväliin, kaataaksensa häntä kumoon, ja piti kiinni hänestä, niinkuin\njulma kuolema\".\n\n\"Oivallinen Miss Mowcher!\" huudahdin minä.\n\n\"Niin olisitte sanoneet, jos, niinkuin minä, olisitte nähneet hänen\nseisovan tuolilla vieraitten miesten joukossa, kun varasta tutkittiin\",\nsanoi ystäväni. \"Varas oli lyönyt hänen kasvonsa verihaavoille ja\nkolhinut häntä mitä raaimmalla tavalla, kun tämä otti hänet kiinni,\nmutta nainen ei hellittänyt hänestä, ennenkuin hän oli lukon takana.\nHän piti todella niin lujaan kiinni miehestä, että polisin täytyi viedä\nheidät molemmat yhdessä pois. Hän suoritti todistuksensa mitä\nreippaimmalla tavalla, ja tuomio-istuin kiitti häntä suuresti, ja\nhänelle huudettiin hurraata, siksi kuin hän pääsi asuntoonsa. Hän sanoi\noikeuden edessä, että hän (sen johdosta, mitä hän varkaasta tiesi)\nolisi yksinään vanginnut tämän, vaikka se olisi ollut itse Simson. Ja\ntotisesti luulen, että hän olisi niin tehnyt!\"\n\nSama luulo oli minullakin, ja minä kunnioitin suuresti Miss Mowcher'ia\nsiitä.\n\nMe olimme nyt nähneet kaikki, mitä katsottavaa oli. Turha olisi ollut\nsemmoiselle miehelle, kuin kunnian-arvoisalle Mr. Creakle'lle,\nselitellä, että Seitsemänkolmatta ja Kahdeksankolmatta olivat ihan\nmuuttumattomat ja itsekaltaisensa; että mitä he nyt olivat, he aina\nolivat olleet; että ulkokullatut konnat ne juuri olivat omaiset\ntekemään semmoisia tunnustuksia semmoisessa paikassa; että he tiesivät\nniitten torihinnan, ainakin yhtä hyvin, kuin me, siinä suorassa edussa,\njoka heillä olisi siitä, kun he olivat maasta viedyt; sanalla sanoen,\nettä se oli kokonaan mädännyt, ontelo, katseliaa tuskastuttava toimi.\nMe jätimme heidät heidän systeminsä ja heidän omaan haltuunsa, ja\nmenimme kummastellen kotiin.\n\n\"Kenties se on hyvä asia, Traddles\", arvelin minä, \"että heikolla\nkeppihevosella ratsastetaan kovasti, sillä sitä nopeammin se kuoliaaksi\nratsastetaan\".\n\n\"Minä toivon sitä\", vastasi Traddles.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nValkeus loistaa tielleni.\n\n\nJoulu lähestyi, ja minä olin ollut kotona kolmatta kuukautta. Minä olin\nusein nähnyt Agnesin. Vaikka yleisön ääni kovasti kehoitti minua ja\nvaikka tunteeni ja ponnistukseni sen johdosta olivat erittäin hartaat,\nkuulin aina hänen vähimmän ylistys-sanansa peräti toisella mielellä,\nkuin kenenkään muun.\n\nKumminkin kerran viikkoonsa ja välisti useammin ratsastin sinne ja\nvietin iltani siellä. Tavallisesti ratsastin takaisin yöllä; sillä tuo\nvanha, onneton tunne hiipi nyt aina ympärilläni -- synkeimpänä joka\nkerta, kuin jätin hänet -- ja minä olin mieluisammin ylhäällä ja\nulkona, kuin liikuin entisyydessä väsyttävissä valvonnoissa tai\nsurullisissa unelmissa. Minä kulutin pidemmän osan monesta kolkosta,\nmurheellisesta yöstä näillä ratsas-retkillä, uudistaen, kulkiessani,\nnoita ajatuksia, joissa olin askaroinnut pitkänä poissa-oloni aikana.\n\nTaikka jos sanoisin, että kuuntelin noitten ajatusten kaikkua,\nlausuisin ehkä paremmin totuuden. Ne puhuttelivat minua kaukaa. Minä\nolin asettanut ne etäälle ja pysyin siinä paikassa, josta en mihinkään\npäässyt. Kun luin Agnesille, mitä kirjoitin; kun näin hänen kuuntelevat\nkasvonsa; viehätin häntä hymyihin tai kyyneliin; ja kuulin hänen\nsydämellisen äänensä niin vakavana puhuvan sen mielikuvituksen mailman\nvarjokkaista tapauksista, jossa minä elin: ajattelin, mikä kohtaloni\nolisi voinut olla, mutta ajattelin vaan niin kuin, Doran naituani, olin\najatellut, mimmoisen olisin suonut vaimoni olevan.\n\nVelvollisuuteni Agnesia kohtaan, joka rakasti minua semmoisella\nrakkaudella, jota minä itsekkäimmällä ja kurjimmalla tavalla ainaiseksi\nloukkaisin, jos häiritsin sitä; se kypsynyt vakuutus minussa, että\nminun, joka olin syypää omaan kohtalooni ja saanut, mitä niin\nkiihkeästi olin pyytänyt, ei sopinut nureksia, vaan ainoastaan kärsiä,\nsisälsi mitä tunsin ja mitä olin oppinut. Mutta minä rakastin häntä; ja\nnyt sain siitäkin jonkun lohdutuksen, että epämääräisesti ajattelin\njotakin kaukaista aikaa, jona kenenkään moittimatta voisin tunnustaa\nsen; jona kaikki nämät olisivat ohitse; jona minun sopisi sanoa:\n\"Agnes, niin oli, kun palasin kotiin; ja nyt olen vanha enkä ole sen\njälkeen koskaan ollut rakastuneena!\"\n\nAgnesissa en kertaakaan huomannut mitään muutosta. Mimmoinen hän aina\noli ollut minua kohtaan, semmoinen hän yhä oli. Hän oli kokonaan sama.\n\nTätini ja minun välilläni oli kotiin-tulostani asti tässä kohden\nvallinnut jonkunlainen, vaikk'ei juuri pakko eli koetus karttaa tätä\nainetta, kuitenkin salainen vakuutus, että molemmat ajattelimme sitä,\nvaikkemme muodostaneet ajatuksiamme sanoiksi. Kun vanhan tapamme mukaan\niltaisin istuimme valkean edessä, jouduimme usein tämmöiseen tilaan\nniin luonnollisesti ja omatietoisesti, kuin jos olisimme suorastaan\nsanoja käyttäneet. Mutta me pysyimme taukoamatta ääneti. Minä luulin,\nettä hän oli kumminkin osaksi lukenut ajatukseni tuona kotiin-tuloni\niltana, ja että hän täydellisesti ymmärsi, miks'en selvemmin lausunut\najatuksiani.\n\nKun joulu nyt oli tullut eikä Agnes ollut uskonut minulle mitään uutta,\nalkoi eräs epäilys, joka useita kertoja oli herännyt mielessäni --\ntokko hänellä olisi tieto sydämeni todellisesta tilasta ja tokko se\npelko, että hän tuottaisi minulle tuskaa, pidätti häntä -- kovasti\nrasittaa minua. Jos niin oli laita, oli uhraukseni joutava, selvin\nvelvollisuuteni häntä kohtaan täyttämättä, ja minä tein alituisesti\nkurjalla tavalla, mitä olin kammonut tekemästä. Minä päätin saattaa\ntämän asian ihan selville, ja jos semmoinen aita oli meidän välillämme,\nkerrallaan ja lujalla kädellä hajottaa sen.\n\nOli -- mikä pysyväinen syy minulla on muistaa sitä! -- kylmä, tuima\ntalvipäivä. Oli satanut lunta muutamia tunteja ennen ja lumi makasi, ei\npaksulta, mutta kovaksi jäätyneenä maassa. Merellä ulkopuolella\nakkunaani kävi viukka pohja-tuuli. Minä olin ajatellut, kuinka se kiiti\nnoitten vuoristen lumi-kenttien ylitse Schweitzissä, joihin ei mikään\ninhimillinen jalka silloin päässyt; ja olin miettinyt, kumpi oli\nkolkompi, nuot yksinäiset seudut vai autio valtameri.\n\n\"Lähdetkö ratsastamaan tänään, Trot?\" lausui tätini, pistäen päätänsä\novesta sisään.\n\n\"Lähden\", sanoin minä. \"Minä aion Canterbury'yn. Sovelias päivä\nratsastaa\".\n\n\"Minä toivon, että hevosesi ajattelee samoin\", lausui tätini, \"mutta\ntätä nykyä se seisoo ulkopuolella porttia, pää ja korvat alaspäin,\nniinkuin se ajattelisi talliansa paremmaksi\".\n\nTätini, sopii minun huomauttaa, salli hevoseni käydä kielletyllä\nalueella, mutta ei ollut yhtäkään leppynyt aaseille.\n\n\"Se virkistyy kyllä pian!\" arvelin minä.\n\n\"Ratsastus tekee kaikissa tapauksissa isännän hyvää\", muistutti tätini,\nkatsellen papereita pöydällä. \"Voi, lapseni, sinä vietät sangen monta\ntuntia täällä! Kirjoja lukiessani minä en koskaan ajatellut, mitä työtä\nniitten kirjoittaminen vaatii\".\n\n\"Siinä on välisti työtä kylläksi, kun pitää lukea niitä\", vastasin\nminä. \"Mitä niitten kirjoittamiseen tulee, on silläkin oma\nviehätyksensä, täti\".\n\n\"Tietysti!\" sanoi tätini. \"Kunnian-himo, halu kiitokseen ja\nmyötätunteisuuteen ja paljon muuta, arvaan minä? Kas niin. Onnea\nmatkalle!\"\n\n\"Tiedättekö mitään muuta Agnesin mieltymyksestä?\" kysyin minä, asettuen\nlevollisesti hänen eteensä -- hän oli taputtanut minua olkapäälle ja\nistunut tuolilleni.\n\nHän katsoi pikimmältä minua kasvoihin, ennenkuin hän vastasi:\n\n\"Minä luulen tietäväni, Trot\".\n\n\"Oletteko saaneet mitään vahvistusta ajatuksiinne?\" kysyin minä.\n\n\"Luulen saaneeni, Trot\".\n\nHän katseli minua niin vakaasti jonkunlaisella epäilyksellä tai\nsäälillä tai kahdenvaiheisuudella rakkautensa vuoksi, että minun täytyi\nlujasti päättää näyttää aivan iloiselta.\n\n\"Ja mikä vielä enempi on, Trot\" -- lausui tätini.\n\n\"No!\"\n\n\"Minä luulen, että Agnes pian menee naimisiin\".\n\n\"Jumala siunatkoon häntä!\" sanoin minä iloisesti.\n\n\"Jumala siunatkoon häntä!\" sanoi tätini, \"ja hänen puolisoansa\nmyöskin!\"\n\nMinä toistin tätini sanat, erosin hänestä, astuin nopeasti portaita\nalas, nousin hevoseni selkään ja ratsastin pois. Nyt oli suurempi syy,\nkuin ennen, tehdä, mitä olin päättänyt tehdä.\n\nKuinka hyvin minä muistan tämän talvisen ratsastuksen! Jäähileet, joita\ntuuli pyyhki pois ruohon lehdistä ja lennätti vasten kasvojani;\nhevoskavioin lujan kopinan, joka kaikkui tanteresta; kovaksi\nkylmettyneet pelto-vaot; lumikinokset, jotka tuoksahtelivat vähän\nkalkkikuopassa, kun vihurit ahdistivat sitä; heinävaunujen höyryävät\njuhdat, jotka pysähtyivät mäellä huokaamaan ja sointuisasti pudistivat\nkellojansa; hieta-särkkien valjenneet vietokset ja notkot, jotka\nkuvautuivat tummaa taivasta vastaan, niinkuin olisivat olleet piirretyt\nsuunnattoman suurelle liuskakivitaululle!\n\nMinä tapasin Agnesin yksinään. Pikku tytöt olivat lähteneet omiin\nkoteihinsa, ja hän istui yksinään valkean ääressä ja luki. Hän laski\npois kirjansa, kun hän näki minun tulevan sisään, ja kun hän oli\ntoivottanut minua tervetulleeksi, niinkuin tavallisesti, otti hän\ntyökorinsa ja istui yhteen noista vanhan-aikaisista akkuna-loukoista.\n\nMinä asetuin hänen viereensä akkunan-istuimelle, ja me puhuimme\nsilloisesta työstäni, milloin se valmistuisi ja kuinka paljon olin\nedistynyt siitä kuin viimein kävin siellä. Agnes oli hyvin iloinen ja\nennusti nauraen, että minä pian tulisin niin kuuluisaksi, ettei sopinut\npuhua minun kanssani semmoisissa aineissa.\n\n\"Minä käytän siis nykyistä aikaa hyväkseni\", lausui Agnes, \"ja puhun\nkanssasi, niin kauan kuin saan\".\n\nKun katselin hänen kauniita kasvojansa, jotka tarkastivat ompelusta,\nnosti hän ylös lempeät, kirkkaat silmänsä ja näki, että minä katselin\nhäntä.\n\n\"Sinä olet niin ajatuksissasi tänä päivänä, Trotwood!\"\n\n\"Kerronko sinulle, Agnes, minkä vuoksi. Minä tulin kertomaan sitä\".\n\nHän pani ompeluksensa syrjäpuoleen, niinkuin hänen oli tapa, kun\ntotisesti keskustelimme jotakin, ja kuunteli minua koko huomiollansa.\n\n\"Rakas Agnesini, epäiletkö, että olen todellinen ystävä?\"\n\n\"En!\" vastasi hän, kummastuneelta näyttäen.\n\n\"Epäiletkö, että olen, mitä aina olen ollut sinua kohtaan?\"\n\n\"En!\" vastasi hän, niinkuin ennen.\n\n\"Muistatko, että kotiin tultuani koetin kertoa sinulle, missä\nkiitollisuuden velassa olin sinulle ja kuinka hartaat tunteeni olivat\nsinua kohtaan?\"\n\n\"Muistan kyllä\", vastasi hän lempeästi, \"sangen hyvin\".\n\n\"Sinulla on joku salaisuus\", sanoin minä. \"Anna minun ottaa osaa\nsiihen, Agnes\".\n\nHän loi silmänsä maahan ja vapisi.\n\n\"Jollen olisi kuullutkaan sitä -- kumma kyllä olen kuullut sen, vaikka\nmuilta, kuin sinulta, Agnes -- olisi tuskin mahdollista, etten\ntietäisi, että joku löytyy, jolle olet antanut rakkautesi aarteen. Älä\nsulje minua siitä, joka niin likeltä koskee onneasi! Jos voit luottaa\nminuun, niinkuin sanot voivasi ja niinkuin tiedän sinun voivan, salli\nminun olla ystäväsi, veljesi tässä asiassa, jos missäkään!\"\n\nRukoilevalla, melkein moittivalla katseella nousi hän akkunasta ja\nkiirehtien huoneen poikki, niinkuin tietämättä mihin, pani kätensä\nkasvojensa eteen ja purskahti semmoisiin kyyneliin, jotka leikkasivat\nsisintä sydäntäni.\n\nVaan kuitenkin ne herättivät minussa jotakin, joka tuotti toivoa\nsydämelleni. Vaikk'en tietänyt miksi, yhtyivät nämät kyynelet tuohon\ntyvenen surulliseen hymyyn, joka oli niin kiintynyt muistiini, ja\nvavauttivat rintaani enemmän toivolla, kuin pelolla tai surulla.\n\n\"Agnes! Sisar! Rakkain ystäväni! Mitä olen tehnyt!\"\n\n\"Anna minun mennä, Trotwood. Minä en voi hyvin. Minä en voi hallita\nitseäni. Minä puhun sinun kanssasi sitten -- joku muu kerta. Minä\nkirjoitan sinulle. Älä puhuttele minua nyt. Älä! Älä!\"\n\nMinä koetin muistaa, mitä hän oli sanonut, kun olin puhutellut häntä\ntuona edellisenä iltana, kuinka hänen rakkautensa ei kaivannut\nvastarakkautta. Näytti olevan kokonainen mailma, jota minun tuli\nsilmänräpäyksellä perin pohjin tutkia.\n\n\"Agnes, minä en voi nähdä sinua semmoisena ja ajatella, että minä\nolen ollut syypää siihen. Rakkain tyttöni, rakkaampi minulle, kuin\nmikään muu mailmassa, jos sinä olet onneton, anna minun ottaa osaa\nonnettomuuteesi. Jos kaipaat apua tai neuvoa, salli minun koettaa antaa\nniitä sinulle. Jos sinulla todella on joku taakka sydämelläsi, salli\nminun koettaa keventää sitä. Ketä varten minä elän nyt, Agnes, jollei\nsinua varten!\"\n\n\"Voi, säästä minua! Minä en voi hallita itseäni! Joku muu kerta!\" oli\nkaikki, mitä eroitin.\n\nOliko se itsekäs erehdys, joka viehätti minua? Taikka, kun minulla\nkerran oli joku toivon alku, ilmestyikö eteeni jotakin, jota en ollut\nrohjennut ajatella!\n\n\"Minun täytyy sanoa enemmän. Minä en voi antaa sinun erota itsestäni\nnäin! Jumalan tähden, Agnes, älkäämme väärin ymmärtäkö toisiamme\nkaikkien näitten vuosien jälkeen ja kaikkien jälkeen, mitä on niitten\nkanssa tullut ja mennyt! Minun täytyy puhua suoraan. Jos pidät jotakin\nsemmoista ajatusta, että minä voisin kadehtia sitä onnea, jonka mielit\nantaa pois -- etten voisi jättää sinua rakkaammalle suojelialle, jonka\nitse olet valinnut -- etten voisi etäältä olla tyytyväisenä todistajana\niloosi -- niin karkoita se, sillä minä en ansaitse sitä! Minä en ole\nkärsinyt aivan turhaan. Sinä et ole aivan turhaan opettanut minua.\nMinun tunteissani sinun suhteesi ei ole mitään itsekkäisyyttä\".\n\nHän oli nyt tyven. Vähän ajan perästä käänsi hän vaaleat kasvonsa minua\nkohden ja sanoi matalalla äänellä, joka silloin tällöin sortui, mutta\noli hyvin selvä:\n\n\"Minun täytyy sinun puhtaan ystävyytesi tähden minua kohtaan, Trotwood\n-- jota en tosiaan epäile -- sanoa sinulle, että erehdyt. Muuta en voi\ntehdä. Jos välisti vuosien kuluessa olen tarvinnut apua ja neuvoa, olen\nsaanut niitä. Jos välisti olen ollut onneton, on tämä tunne kadonnut.\nJos minulla joskus on ollut joku taakka sydämelläni, on sitä\nhuojennettu. Jos minulla on ollut joku salaisuus, ei se ole -- mikään\nuusi eikä se ole -- mitä sinä luulet. Minä en voi ilmoittaa sitä enkä\njakaa sitä. Se on kauan aikaa ollut minun, ja sen täytyy jäädä minun\nomaksi\".\n\n\"Agnes! Viivy! Silmänräpäys!\"\n\nHän aikoi mennä pois, mutta minä pidätin häntä. Minä kiersin\nkäsivarteni hänen ympärillensä. \"Vuosien kuluessa!\" \"Ei se ole mikään\nuusi!\" Uudet ajatukset ja toiveet riehuivat sydämessäni, ja koko\nelämäni näkö-ala muuttui.\n\n\"Rakas Agnes! jota minä kunnioitan niin paljon ja pidän niin suuressa\narvossa -- jota niin sydämestäni rakastan! Kun tänään tulin tänne,\nluulin, ettei mikään voisi pakoittaa minua tähän tunnustukseen. Minä\nluulin, että voisin säilyttää sitä povessani koko elin-aikamme, siksi\nkuin olisimme vanhat. Mutta, Agnes, jos minulla todella on joku vasta\nsyntynyt toivo saada nimittää sinua joksikin muuksi, kuin sisareksi,\njoksikin ihan toiseksi, kuin sisareksi! --\"\n\nHänen kyynelensä juoksivat nopeasti, mutta nämät eivät olleet niinkuin\nne, joita hän äsken oli vuodattanut, ja minä näin toivoni kirkastuvan\nniissä.\n\n\"Agnes! Ainainen johdattajani ja paras tukeni! Jos olisit muistanut\nenemmän itseäsi ja vähemmän minua, kun kasvoimme yhdessä täällä,\nluulen, ettei varomaton mielikuvitukseni koskaan olisi kääntynyt pois\nsinusta. Mutta sinä olit niin paljon parempi, kuin minä, niin\ntarpeellinen minulle jokaisessa lapsellisessa toiveessani ja\npettymyksessäni, että sinun omistamisesi semmoisena, johon kaikissa\nasioissa sain luottaa ja turvata, muuttui toiseksi luonnoksi, sysäten\nsyrjään sen ensimäisen ja suuremman rakkauden, jolla nyt rakastan\nsinua!\"\n\nYhä itkien, mutta ei surullisesti -- iloisesti! Ja suljettuna syliini,\nniinkuin hän ei ollut koskaan ollut, niinkuin olin luullut, ettei hän\nkoskaan tulisi olemaan!\n\n\"Kun rakastin Doraa; hellästi, Agnes, niinkuin; tiedät --\".\n\n\"Niin!\" lausui hän vakaasti. \"Tämä tieto ilahuttaa minua!\"\n\n\"Kun rakastin häntä -- silloinkin olisi rakkauteni ollut vaillinainen\nilman sinun myötätunteisuuttasi. Sinä et kieltänyt sitä, ja rakkauteni\noli täydellinen. Ja kun kadotin hänet, Agnes, mikä olisin ollut ilman\nsinua!\"\n\nLujemmin sylissäni, likempänä sydäntäni, vapiseva käsi olkapäälläni,\nsuloiset silmät loistaen minua kohden kyynelten takaa!\n\n\"Minä matkustin pois, kallis Agnes, ja rakastin sinua. Minä viivyin\npoissa, ja rakastin sinua. Minä palasin kotiin, ja rakastin sinua!\"\n\nJa nyt koetin kuvata hänelle sitä taisteloa, joka minulla oli ollut, ja\nsitä päätöstä, johon olin tullut. Minä koetin asettaa sydämeni hänen\neteensä, rehellisesti ja täydellisesti. Minä koetin osoittaa hänelle,\nkuinka olin toivonut pääsneeni parempaan ymmärrykseen itsestäni ja\nhänestä; kuinka olin taipunut siihen, mitä tämä parempi tieto tuotti;\nja kuinka vielä sinä päivänä olin tullut sinne, uskollisesti pysyen\nsiinä. Jos hän rakasti minua niin (sanoin minä), että hän voisi valita\nminut puolisoksensa, tekisi hän niin, vaikk'en ansainnut sitä muulla\nlailla, kuin vilpittömän rakkauteni kautta häntä kohtaan ja niitten\nsurujen kautta, joissa tämä rakkaus oli kypsynyt olemaan, mitä se oli;\nja tämä oli syy, jonka vuoksi nyt olin ilmoittanut sen. Ja voi,\nAgnes, sinunkin uskollisista silmistäsi katseli tällä hetkellä\nvaimo-lapsukaiseni henki minua, sanoen, että se oli oikein, ja saattaen\nminua sinun kauttasi mitä hellimmällä tavalla muistamaan sitä Kukkaa,\njoka oli lakastunut kukkiessaan!\n\n\"Minä olen niin onnellinen, Trotwood -- sydämeni on niin täynnä --\nmutta on yksi asia, jonka minun täytyy sanoa\".\n\n\"Mikä, lemmittyni?\"\n\nHän laski pehmeät kätensä olkapäälleni ja katseli tyvenesti kasvoihini.\n\n\"Tiedätkö nyt, mitä se on?\"\n\n\"Minä en tohdi ajatella, mitä se on. Sano se minulle, armaani\".\n\n\"Minä olen rakastanut sinua koko elin-aikani!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi, me olimme onnelliset, me olimme onnelliset! Me emme itkeneet niitä\nkoetuksia (hänen olivat olleet paljon raskaammat, kuin minun), joitten\nkautta olimme joutuneet onnellisiksi, vaan ihastuksesta siitä, että\nolimme onnelliset ja ettei meitä koskaan enää eroitettaisi!\n\nMe kävelimme sinä talvisena iltana kaduilla yhdessä, ja kylmä ilma\nnäytti ottavan osaa siihen autuaasen rauhaan, joka vallitsi meissä.\nVarhaiset tähdet alkoivat loistaa meidän astuessamme ja, katsellen\nniitä, kiitimme Jumalaa, joka oli johdattanut meidät tähän rauhaan.\n\nMe seisoimme yhdessä samassa vanhan-aikaisessa akkunassa illalla kuun\npaistaessa; Agnes oli nostanut silmänsä ylös sitä kohden; minä seurasin\nhänen katsettansa. Monta penikulmaa maantietä avautui silloin henkeni\nsilmän eteen ja pyrkivän eteenpäin näin tällä tiellä ryysyisen,\nmatkasta väsyneen pojan, hyljätyn ja laiminlyödyn, joka oli omakseen\nnimittävä sen sydämen, joka nyt sykki minun sydäntäni vastaan.\n\nOli melkein päivällis-aika seuraavana päivänä, kun tulimme tätini luo.\nPeggotty sanoi hänen olevan ylhäällä lukuhuoneessani, jota hän, ylpeänä\ntästä toimesta, aina piti valmiina ja järjestyksessä minua varten. Me\ntapasimme hänet valkean edestä istumasta, lasisilmät päässä.\n\n\"Hyvä Jumala!\" lausui tätini, tirkistellen pimeän läpi, \"kuka se on,\njonka tuot muassasi?\"\n\n\"Agnes\", sanoin minä.\n\nKoska olimme päättäneet, ettemme ensiksi ilmoittaisi mitään, hämmentyi\ntätini kovasti. Hän loi toivokkaan katseen minuun, kun sanoin: Agnes;\nmutta nähdessään, että minulla oli tavallinen muotoni, otti hän\nepätoivossa pois silmälasinsa ja hivutti nenäänsä niillä.\n\nHän tervehti kuitenkin Agnesia sydämellisesti, ja ennen pitkää istuimme\npäivällispöydässä valaistussa vierashuoneessa. Tätini pani kolme kertaa\nsilmälasinsa päähänsä, uudestaan minua katsellakseen, mutta otti ne\nyhtä usein taas pettyneenä pois ja hivutti nenäänsä niillä, suuresti\npeloittaen Mr. Dick'iä, joka tiesi, että tämä oli paha merkki.\n\n\"Asiasta toiseen, täti\", sanoin minä päivällisten jälkeen. \"Minä olen\npuhunut Agnesin kanssa siitä, mitä kerroitte minulle\".\n\n\"Siinä tapauksessa, Trot\", lausui täti! punehtuen, \"teit väärin ja\npetit puheesi\".\n\n\"Te ette suutu, täti, toivon minä? Minä olen varma, ettette suutu, kun\nkuulette, ettei Agnes ole toivottomasti rakastunut\".\n\n\"Joutavia!\" lausui tätini.\n\nKoska tätini näytti olevan närkästynyt, katsoin parhaaksi tehdä siitä\nlopun. Minä vein Agnesin käsivarresta tätini tuolin taa, ja me\nkallistuimme molemmat alas hänen ylitsensä. Tätini löi kätensä yhteen,\nkatsahti meihin silmälasiensa lävitse ja sai heti hysterisen\nkohtauksen, ensimäisen ja ainoan kerran koko sen ajan kuluessa, jona\nolin tuntenut hänet.\n\nKohtaus tuotti ylös Peggotyn. Samalla silmänräpäyksellä, kuin tätini\ntointui, karkasi hän Peggottya vastaan ja, nimittäen häntä typeräksi,\nvanhaksi olennoksi, syleili häntä voimansa takaa. Sitten syleili hän\nMr. Dick'iä (joka oli kovasti hyvillänsä siitä, mutta suuresti\nhämmästynyt); ja tämän jälkeen kertoi heille, miksi. Sitten olimme\nkaikki iloisina yhdessä.\n\nMinun oli mahdoton saada selkoa, oliko tätini viimeisessä lyhyessä\nkeskustelussaan minun kanssani harjoittanut jotakin hurskasta petosta\nvai oliko hän todella erehtynyt mielentilani suhteen. Siinä oli\nyltäkyllin, sanoi hän, että hän oli kertonut minulle, että Agnes menisi\nnaimisiin ja että minä nyt tiesin paremmin, kuin kukaan muu, kuinka\ntotta se oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe olimme naimisissa ennen kahden viikon kuluttua. Traddles ja Sofia ja\ntohtori ja Mrs. Strong olivat ainoat vieraat hiljaisissa häissämme. He\nolivat iloa täynnänsä, kun erosimme heistä ja yhdessä lähdimme kotiin.\nSyliini suljettuna pidin kaikkien niitten jalojen harrastusten lähteen,\nmitä minulla milloinkaan oli ollut, koko olentoni keskustan, elämäni\npiirin, oman vaimoni, jota rakastin semmoisella rakkaudella, joka oli\nkalliolle perustettu!\n\n\"Rakkain puoliso!\" lausui Agnes. \"Nyt kun saan nimittää sinua tällä\nnimellä, on minulla yksi asia kerrottavana sinulle\".\n\n\"Sano se minulle, lemmittyni\".\n\n\"Se on yhteydessä sen yön kanssa, jona Dora kuoli. Hän lähetti sinut\nnoutamaan minua\".\n\n\"Hän teki niin\".\n\n\"Hän sanoi minulle, että hän jätti minulle jotakin. Voitko arvata, mitä\nse oli?\"\n\nMinä luulin, että voin. Minä vedin sitä vaimoa, joka niin kauan oli\nrakastanut minua, likemmäksi itseäni.\n\n\"Hän sanoi minulle, että hän viimeisen kerran pyysi minulta jotakin ja\nviimeisen kerran jätti jotakin minun toimitettavakseni\".\n\n\"Ja se oli --\".\n\n\"Että ainoastaan minä täyttäisin tämän tyhjän paikan\".\n\nJa Agnes nojasi päätänsä rintaani vastaan ja itki, ja minä itkin hänen\nkanssansa, vaikka molemmat olimme niin onnelliset.\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nEräs vieras.\n\n\nMitä olen aikonut tähän kirjoittaa, se on nyt melkein päättynyt; mutta\nvielä on yksi huomattava tapaus, jossa muistini usein ilolla viipyy ja\njonka puutteessa yksi sää siinä verkossa, jonka olen kutonut, jäisi\nauki.\n\nMaineeni ja varallisuuteni oli enentynyt, perheellinen iloni oli\ntäydellinen, minä olin ollut naimisissa kymmenen onnellista vuotta.\nAgnes ja minä istuimme eräänä kevätiltana valkean vieressä talossamme\nLondonissa, ja kolme lapsistamme leikitteli huoneessa, kun minulle\nilmoitettiin, että joku vieras tahtoi tavata minua.\n\nHäneltä oli kysytty, tuliko hän asioissa, vaan hän oli vastannut: ei;\nhän oli tullut saadaksensa iloa nähdä minua, ja oli kulkenut pitkän\nmatkan. Hän oli vanha mies, sanoi palveliani, ja oli ulkomuodoltaan\nkuin farmeri.\n\nKoska tämä kuului salamyhkäiseltä lasten korvissa ja paitsi sitä\nvivahti erään mieli-sadun alkuun, jota Agnesin oli tapa kertoa heille\nhäijystä, vanhasta, vaippaan puetusta feestä, joka vihasi kaikkia\nihmisiä, synnytti se heissä jonkunlaista levottomuutta. Toinen\npojistamme pani päänsä äitinsä syliin, että hän olisi ulkopuolella\nvaaraa, ja pikku Agnes (vanhin lapsemme) jätti nukkensa tuolille\nedustamaan itseään ja pisti vähäisen kelta-tukkaisen päänsä esiin\nakkunain-kartiinein välistä, nähdäksensä, mitä ensinnä tapahtui.\n\n\"Käskekäät hänen astua sisään tänne!\" sanoin minä.\n\nPianpa ilmestyi roteva, harmaa-päinen, vanha mies, joka pysähtyi\npimeään ovikäytävään, ennenkuin hän astui huoneesen. Hänen muodostaan\nviehättyneenä oli pikku Agnes juossut tuomaan häntä sisään enkä minä\nollut vielä selvästi nähnyt hänen kasvojansa, kun vaimoni hypähti ylös\nja huusi minulle iloisella ja liikutetulla äänellä, että se oli Mr.\nPeggotty!\n\nSe _oli_ Mr. Peggotty. Nyt ijäkäs mies, mutta vanhuudessakin verevä,\nhilpeä ja tukeva. Kun ensimäinen mielenliikutuksemme oli ohitse ja hän\nistui valkean edessä, lapset polvillansa ja valkean hohde loistaen\nhänen kasvoihinsa, näytti hän niin voimakkaalta ja vankalta ja samalla\nniin kauniilta vanhukselta, kuin ikinä olen nähnyt.\n\n\"Mas'r Davy\", lausui hän. Ja tuo vanha nimi tuolla vanhalla nuotilla\nkohtasi niin luonnollisena korvaani! \"Mas'r Davy, onpa se iloinen\nhetki, kun näkee teidät kerran vielä oman uskollisen vaimonne kanssa!\"\n\n\"Iloinen hetki todella, vanha ystävä!\" huudahdin minä.\n\n\"Ja nämät sievät pikkuiset tässä\", sanoi Mr. Peggotty. \"Ne ovat kuin\nkukat katsella! No, Mas'r Davy, te ette olleet pidempi, kuin vähin\nnäistä, kun ensi kerran näin teidät! Ei Em'lykään ollut isompi, ja\npoika parkamme oli vaan poika silloin!\"\n\n\"Aika on muuttanut minut enemmän, kuin se on muuttanut teidät sen\njälkeen\", lausuin minä. \"Mutta annetaan nyt näitten pikku veitikkain\nmennä maata, ja koska ei mikään huone Englannissa, paitsi tämä, saa\nvastaan-ottaa teitä, sanokaat minulle, mihin lähetän noutamaan\nkalujanne (onko tuo vanha, musta laukku, joka on käynyt niin pitkät\nmatkat, niitten joukossa), ja sitten juomme lasillisen Yarmouth'in\ngroggia ja kerromme mitä näinä kymmenenä vuonna on tapahtunut!\n\n\"Oletteko yksinänne?\" kysyi Agnes.\n\n\"Olen, Ma'am\", vastasi hän, suudellen vaimoni kättä. \"Aivan yksinäni\".\n\nMe asetimme hänet istumaan väliimme emmekä tietäneet, kuinka toivottaa\nhäntä kyllin tervetulleeksi, ja kun rupesin kuuntelemaan hänen vanhaa,\ntuttua ääntänsä, olisin voinut luulla, että hän yhä jatkoi pitkää\nmatkaansa, lemmittyä sisarentytärtänsä etsiessään.\n\n\"On koko joukko vettä\", lausui Mr. Peggotty, \"kun tulee valtameren\npoikki viipymään vaan muutamia viikkoja. Mutta vesi (erittäin kuin se\non suolaista) tuntuu niin luonnolliselta minusta; ja ystävät ovat\nrakkaat, ja minä olen täällä\".\n\n\"Palaatteko niin pian takaisin tämän monen tuhannen penikulman pitkän\nmatkan?\" kysyi Agnes.\n\n\"Palaan, Ma'am\", hän vastasi. \"Minä lupasin sen Em'lylle, ennenkuin\nlähdin. Te näette, etten käy nuoremmaksi vuotten karttuessa, ja jollen\nnyt olisi lähtenyt liikkeelle, on varsin luultavaa, etten olisi koskaan\nlähtenyt. Ja on aina ollut mielessäni, että minun _täytyi_ tulla\nkatsomaan Mas'r Davya ja teidän omaa suloista, kukoistavaa itseänne\nonnellisissa naimisissanne, ennenkuin kävin liian vanhaksi\".\n\nHän katseli meitä, niinkuin hän ei olisi milläkään lailla voinut\nkylläksi tyydyttää silmiänsä. Agnes lykkäsi nauraen takaisin muutamia\nhairahtuneita kiharoita hänen harmaista hiuksistaan, että hän näkisi\nmeidät paremmin.\n\n\"Ja kertokaat nyt meille kaikki, mitä koskee vaiheisinne\".\n\n\"Se on, Mas'r Davy\", vastasi hän, \"pian kerrottu. Me emme ole\nerinomaisesti menestyneet, mutta kuitenkin tulleet toimeen. Me olemme\naina päässeet eteenpäin. Me olemme työskennelleet, niinkuin meidän\ntulee tehdä, ja kukaties koimme vähän kovaa aluksi taikka niin, mutta\naina olemme päässeet eteenpäin. Osittain lampaan-hoidolla, osittain\nkarjan-hoidolla ja milloin milläkin, tulemme niin hyvin toimeen, kuin\ntulla voi. Siunaus on kohdannut meitä\", lausui Mr. Peggotty, hurskaasti\nnotkistaen päätänsä, \"emmekä ole kuin vaurastuneet. Se on: aikaa\nvoittain. Jollei eilen, niin tänään. Jollei tänään, niin huomenna\".\n\n\"Entä Em'ly?\" sanoimme, Agnes ja minä, yhtä haavaa.\n\n\"Em'ly oli\", lausui hän, \"kun olitte eronneet hänestä, Ma'am -- enkä\nole kertaakaan kuullut hänen teltan-seinän takana, erämaahan tultuamme,\niltaisin lausuvan rukouksiansa, teidän nimeänne kuulematta -- ja kun\nhän ja minä emme enää nähneet Mas'r Davya tuossa loistavassa\npäinvänlaskussa -- ensiksi niin alakuloinen, että, jos hän silloin\nolisi tietänyt, mitä Mas'r Davy niin ystävällisesti ja ajattelevaisesti\nsalasi meiltä, se on minun ajatukseni, että hän olisi kokonaan\nmenehtynyt. Mutta laivassa oli köyhää väkeä, jotka sairastivat, ja\n_niistä_ hän piti huolta; ja siellä oli lapsia seurassamme, ja\n_niistäkin_ hän piti huolta; ja sillä tapaa joutui hän työhön ja sai\ntilaisuutta tehdä hyvää, ja tämä autti häntä\".\n\n\"Milloin hän ensin kuuli siitä?\" kysyin minä.\n\n\"Minä salasin asian häneltä melkein kokonaisen vuoden siitä, kuin sain\nkuulla sen\", lausui Mr. Peggotty. \"Me asuimme silloin jossakin\nyksinäisessä paikassa, mutta mitä ihanimpien puitten keskellä, jossa\nruusut peittivät majamme kattoon saakka. Sinne tuli eräänä päivänä, kun\nolin ulkona maata viljelemässä, eräs matkustaja omasta Norfolk'istamme\ntai Suffolk'istamme Englannista (en oikein muista, kummasta), ja me\notimme tietysti hänet vastaan, annoimme hänelle syötävää ja juotavaa ja\npidimme häntä tervetulleena. Kaikki teemme niin joka paikassa\nsiirtomaassamme. Hän oli tuonut vanhan sanomalehden muassaan ja jonkun\nmuun painetun kertomuksen myrskystä. Tällä tapaa sai Em'ly tietää sen.\nKun illalla palasin, näin, että hän tiesi sen\".\n\nHäh alensi ääntänsä, näitä sanoja lausuessaan, ja tuo vakavuus, jonka\nniin hyvin muistin, levisi hänen kasvoillensa.\n\n\"Tekikö se suuren muutoksen hänessä?\" kysyimme.\n\n\"Teki, pitkäksi aikaa\", sanoi Mr. Peggotty, päätänsä pudistaen,\n\"kenties nykyhetkeen saakka. Mutta minä luulen, että yksinäisyys on\ntehnyt hänen hyvää. Ja lisäksi hänellä oli paljon hoidettavaa, niinkuin\nsiipikarjaa ja semmoista, ja hän hoiti niitä ja tointui. Olisi hauska\ntietää, Mas'r Davy\", sanoi hän miettiväisesti, \"tuntisitteko Em'lyä,\njos nyt saisitte nähdä hänet!\"\n\n\"Onko hän niin muuttunut?\" kysyin minä.\n\n\"En tiedä. Minä näen hänet joka päivä enkä voi huomata; mutta toisinaan\nnäyttää minusta siltä. Hoikkaläntäinen vartalo\", lausui Mr. Peggotty,\nvalkeaan katsellen, \"jotenkin riutunut; lempeät, surulliset, siniset\nsilmät; hienot kasvot; sievä, vähän alaspäin kallistunut pää; lauhkea\nääni ja hiljainen, melkein arka käytös. Tämä on Em'ly!\"\n\nMe katselimme ääneti häntä, tuossa kun hän istui ja tuijotti valkeaan.\n\n\"Muutamat luulevat\", sanoi hän, \"että hän on ollut onneton\nrakkaudessaan; toiset, että hänen naimisensa estettiin kuoleman kautta.\nEi kukaan tiedä, kuinka asian laita on. Hän olisi monta kertaa päässyt\nhyviin naimisiin, 'mutta, eno', sanoo hän minulle, 'se on ijäksi\nmennyt'. Hän on iloinen minun parissani; ujo muitten läsnä ollessa;\nkäy mielellään, vaikka kuinka kauas, opettamaan jotakin lasta\ntaikka hoitamaan sairasta taikka auttamaan jotakin nuorta tyttöä\nhään-hankkeissa (ja usein on hän näin auttanut, vaikk'ei hän koskaan\nole ollut missään häissä); rakastaa hellästi enoansa; on kärsivällinen;\nnuoret ja vanhat ovat mieltyneet häneen; kaikki, joita suru rasittaa,\netsivät häntä. Tämä on Em'ly!\"\n\nHän pyyhkäisi kasvojaan kädellänsä ja katsoi puoleksi tukehutetulla\nhuokauksella ylös valkeasta.\n\n\"Onko Martha vielä teidän luonanne?\" kysyin minä.\n\n\"Martha\", vastasi hän, \"joutui naimisiin, Mas'r Davy, jo toisena\nvuonna. Eräs nuori mies, jonkun farmin palkkalainen, poikkesi meille,\nmarkinoille matkatessaan isäntänsä vankkureilla -- runsaan viiden sadan\npenikulman matka edestakaisin -- kosi häntä (vaimoväkeä on kovin\nharvassa siellä), ruvetaksensa asumaan hänen kanssansa metsämaassa\njossakin. Martha pyysi, että minä ilmoittaisin tälle nuorelle miehelle\nhänen oikeat vaiheensa. Minä tein niin. He menivät naimisiin ja asuvat\nmuutaman sadan penikulman matkan päässä kaikista muista äänistä, paitsi\nomista ja laulavien lintujen\".\n\n\"Entä Mrs. Gummidge?\" muistutin minä.\n\nNytpä koskin hauskaan aineesen, sillä Mr. Peggotty purskahti yht'äkkiä\nkaikkuvaan nauruun ja hieroi käsiänsä ylös ja alas lanteisinsa,\nniinkuin hänen oli tapa tehdä, kun hän iloitsi tuossa vanhassa, jo\naikaa hävinneessä veneessä.\n\n\"Uskoisitteko sitä!\" lausui hän. \"No. Olipa semmoinenkin, joka kosi\n_häntä!_ Jollei eräs laivan kokki, joka aikoi ruveta uutis-asukkaaksi,\nMas'r Davy, kosinut Mrs. Gummidge'ä, tahdon tulla lestyksi -- ja se on\ntotinen tosi!\"\n\nMinä en ollut koskaan nähnyt Agnesin nauravan niin. Tämä Mr. Peggotyn\näkillinen ihastus tuntui hänestä niin hupaiselta, ettei hän voinut\nherjetä nauramasta; ja mitä enemmän hän nauroi, sitä enemmän hän\nhoukutteli minua nauramaan, ja sitä suuremmaksi Mr. Peggotyn ilo kävi,\nja sitä enemmän hän hieroi lanteitansa.\n\n\"Ja mitä Mrs. Gummidge sanoi?\" kysyin minä, kun naurun puuskaus oli\nmennyt ohitse.\n\n\"Jos tahdotte uskoa minua\", vastasi Mr. Peggotty, \"Mrs. Gummidge ei\nsanonut: 'kiitoksia, minä olen kovasti kiitollinen teille, mutta en\nmene tällä ijällä säätyäni muuttamaan', vaan iski lähellä olevaan\nsankoon ja kolhi sillä laivankokkia päähän, siksi kuin tämä huusi apua\nja minä syöksähdin sisään ja pelastin hänet\".\n\nMr. Peggotty purskahti uuteen naurun hekotukseen, johon Agnes ja minä\nhänen kanssansa yhdyimme.\n\n\"Mutta se minun täytyy sanoa tuon hyvän olennon puolesta\", jatkoi hän,\npyyhkien kasvojansa, kun olimme aivan hengästyneet. \"Hän on ollut\nkaikki, mitä hän lupasi olla, ja enemmän. Hän on mitä nöyrin,\nuskollisin ja avuliain vaimo, Mas'r Davy, mikä milloinkaan on elänyt.\nMinä en ole koskaan huomannut, että hän olisi hetkeäkään ollut\nyksinäinen ja hyljätty, ei edes, kun siirtomaa oli kokonaan outo meille\nemmekä me tunteneet ketään ihmistä siellä. Eikä hän ole kertaakaan\najatellut tuota vanhaa siitä saakka kuin hän jätti Englannin, vakuutan\nteille!\"\n\n\"Ja nyt Mr. Micawber'ia muistaaksemme\", arvelin minä. \"Hän on\nlunastanut kaikki sitoumuksensa täällä -- Traddles'inkin vekselin,\nniinkuin muistat, rakas Agnes -- ja sentähden sopii meidän päättää,\nettä hän menestyy hyvin. Mutta mitkä ovat viimeiset uutiset hänestä?\"\n\nHymyillen pisti Mr. Peggotty kätensä povitaskuunsa ja otti siitä kokoon\ntaitetun paperikääryn, josta hän suurella huolella veti esiin vähäisen,\noudolta näyttävän sanomalehden.\n\n\"Teidän tulee ymmärtää, Mas'r Davy\", lausui hän, \"että nyt olemme\njättäneet erämaan, koska olemme koonneet vähän itsellemme, ja\nmuuttaneet suorastaan Port Middlebay Harbour'iin, jossa on mitä me\nsanomme kaupungiksi\".\n\n\"Mr. Micawber oli erämaassa likellä teitä?\" kysyin minä.\n\n\"Oli kuin olikin\", sanoi Mr. Peggotty, \"ja teki työtä kuin mies. Minä\nen koskaan pyydä saada parempaa gentlemania työtä tekemään. Minä olen\nnähnyt hänen kaljun päänsä hikoilevan päivänpaisteessa, Mas'r Davy,\nniin että melkein luulin sen sulavan. Ja nyt hän on sovintotuomari\".\n\n\"Sovintotuomari, kuinka?\" sanoin minä.\n\nMr. Peggotty osoitti sormellansa erästä kirjoitusta sanomalehdessä,\njonka nimi oli \"Port Middlebay Times\", ja minä luin ääneen, niinkuin\nseuraa:\n\n\"Julkiset päivälliset etevälle kanssa-siirtolaisellemme ja\nkaupunkilaisellemme _Wilkins Micawber'ille, Esquire'lle_, Port\nMiddlebay piirikunnan sovintotuomarille, pidettiin eilen täkäläisen\nHotellin suuressa salissa, joka oli tukehuttavan täynnä väkeä. On\nlaskettu, että vähintäänkin seitsemän viidettä henkilöä aterioitsi\nyht'aikaa, paitsi käytävässä ja portaissa kokoontuneita. Kaikki, mitä\nPort Middlebay'ssa löytyi kaunista, ylhäistä ja valittua, tulvaili\nkunnioittamaan niin arvon ansainnutta, niin suuri-lahjaista ja niin\nyleisesti rakastettua miestä. Tohtori Mell (siirtomaan Salem House\nkoulusta Port Middlebay'ssa) piti isännyyttä, ja hänen oikealla\npuolellaan istui etevä vieras. Kun pöytäliina oli riisuttu ja _Non\nnobis_ laulettu (se suoritettiin oivallisella tavalla eikä meidän ollut\nvaikea eroittaa tuon lahjallisen amatörin _Wilkins Micawber'in,\nEsquire'n, Juniorin_, kellonkaltaista ääntä), juotiin järjestänsä\ntavalliset alamaiset ja isänmaalliset maljat, jotka vastaan-otettiin\nihastuksella. Syvä-tunteisessa puheessa esitteli sitten tohtori Mell\n'etevän vieraamme, kaupunkimme kaunistuksen' maljaa. Jospa hän ei\nkoskaan jättäisi meitä, paitsi omaa asemaansa koroittaakseen ja jospa\nhänen menestyksensä meidän parissamme olisi semmoinen, että hänen olisi\nmahdoton omaa asemaansa koroittaa! Niitä hurraahuutoja, joilla tämä\nmalja vastaanotettiin, ei voi kuvata. Uudestaan, yhä uudestaan ne\nnousivat ja laskivat, niinkuin valtameren aallot. Vihdoin kaikki\nvaikeni, ja _Wilkins Micawber, Esquire_, astui esiin vastataksensa.\nKaukana olkoon meistä, että me painolaitoksemme apukeinojen nykyisessä\nverraten vaillinaisessa tilassa koettaisimme seurata etevän\nkaupunkilaisemme sievän ja komean puheen luontevasti juoksevia\nlause-jaksoja! Olkoon siinä kyllä, että muistutamme, että se oli\ntäydellinen kaunopuheliaisuuden mestariteos, ja että ne paikat, joissa\nhän erityisemmin kuvasi omaa onnellista elämän-rataansa sen lähteesen\nasti ja varoitti nuorempia kuulioitansa semmoisten rahallisten\nsitoumusten kareista, joita he eivät pystyneet lunastamaan, saattivat\nkyynelen miehuullisimpaankin läsnä olevaan silmään. Muut maljat\nesitettiin _tohtori Mell'ille; Mrs. Micawber'ille_ (joka sulokkaasti\nkumarsi kiitoksensa syrjäovesta, jossa kokonainen tähti-sarja\nkaunottaria oli kohonnut tuoleille samalla todistamaan ja koristamaan\ntätä miellyttävää kohtausta); _Mrs. Ridger Begs'ille_ (entiselle Miss\nMicawber'ille); _Mrs. Mell'ille; Wilkins Micawber'ille, Esquire'lle,\nJuniorille_ (joka herätti seuran sydämellistä naurua, kun hän\nleikillisesti muistutti, ettei hän voinut kiittää puheella, vaan, jos\nsallivat, tahtoi laululla tehdä sen); _Mrs. Micawber'in heimolle_\n(joka, sitä ei tarvitse huomauttaa, on hyvin tunnettu emämaassa) &c.\n&c. &c. Juhlamenojen jälkeen pöydät katosivat niinkuin taika-voiman\nkautta ja tanssi alkoi. Niitten _Terpsichoren_ palveliain joukossa,\njotka huvittelivat, siksi kuin Sol kehoitti lähtemään, huomattiin\nerittäin Wilkins Micawber, Esquire, Junior ja tuo armas ja hienosti\nsivistynyt Miss Helena, tohtori Mell'in neljäs tytär\".\n\nMinä katselin uudestaan tohtori Mell'm nimeä, iloisena, että näissä\nonnellisemmissa oloissa olin tuntenut Mr. Mell'in, tuon ennen niin\nsorretun apu-opettajan Middlesex'in esivaltalaiseni luona, kun Mr.\nPeggotty, osoittaen toista paikkaa sanomalehdessä, johdatti silmäni\nomaan nimeeni, ja minä luin näin:\n\n\"DAVID COPPERFIELD'ILLE, ESQUIRE'LLE\",\n\n\"Etevälle Kirjailialle\".\n\n\"Rakas Sir!\"\n\n\"Vuosia on kulunut siitä, kuin minun oli tilaisuus omin silmin katsella\nniitä kasvonjuonteita, jotka melkoinen osa sivistyneestä mailmasta nyt\nmielikuvituksessaan hyvin tuntee\".\n\n\"Mutta, rakas Sir, vaikka (asianhaarojen kautta, joihin en ole voinut\nmitään) olen eroitettu personallisesta yhteydestä nuoruuteni ystävän ja\nkumppanin kanssa, olen aina huomannut hänen korkean lentonsa. Enkä minä\nole estetty,\n\n    \"Vaikk' aallot hurjat välillämme kuohuu\" (Burns),\n\nottamasta osaa niihin hengellisiin juhla-aterioihin, joita hän on\nlevittänyt eteemme\".\n\n\"Sentähden en voi sallia, että eräs henkilö, jota me kumpikin\nkunnioitamme ja arvossa pidämme, lähtee täältä, käyttämättä, rakas Sir,\ntätä julkista tilaisuutta kiittää teitä omasta puolestani, ja minä\nrohkenen lisätä, kaikkien Port Middlebay'n asukkaitten puolesta siitä\nnautinnosta, jonka olette meille hankkineet\".\n\n\"Jatkakaat, rakas Sir! Te ette ole tuntematon täällä, teitä ei pidetä\nvähässä arvossa. Vaikka 'kaukaisina', emme ole 'ystävättömiä',\n'raskasmielisiä' eikä (minun sopii lisätä) 'tylsiä'. Jatkakaat, rakas\nSir, kotkanlentoanne! Port Middlebay'n asukkaat ainakin uskaltanevat\nkatsella sitä ihastuksella, mieli-halulla, opiksensa!\"\n\n\"Niitten silmien joukossa, jotka tältä puolelta maanpalloa nostetaan\nteitä kohden, on aina löytyvä, niin kauan kuin siinä on valo ja elämä,\n\n                                            se\n                                              silmä,\n                                                jota\n                                                  omaa\n                                                    _Wilkins Micawber_,\n                                                     Sovintotuomari\".\n\nMinä näin, kun katselin sanomalehden muuta sisältöä, että Mr. Micawber\noli ahkera ja arvossa pidetty kirjeenvaihtaja tässä sanomalehdessä.\nSamassa numerossa oli häneltä toinenkin kirje, joka koski jotakin\nsiltaa; oli joku ilmoitus, että kokoelma samanlaisia hänen\nkirjottamiansa kirjeitä ennen pitkää julkaistaisiin sievässä siteessä\n\"melkoisilla lisäyksillä\"; ja, jollen peräti erehdy, oli\npääkirjoituskin hänen kädestään lähtenyt.\n\nMe puhuimme paljon Mr. Micawber'ista monena muuna iltana, sillä aikaa\nkuin Mr. Peggotty viipyi meillä. Hän asui meillä koko sen ajan --\nmuistaakseni kuukauden verran -- jona hän oleskeli täällä, ja hänen\nsisarensa ja tätini tulivat Londoniin tapaamaan häntä. Agnes ja minä\nerosimme hänestä laivan kannella, kun hän lähti, emmekä koskaan enää\neroa hänestä maan päällä.\n\nMutta, ennenkuin hän lähti, kävi hän minun kanssani Yarmouth'issa\nkatsomassa pientä hautapatsasta, jonka olin Ham'in muistoksi\nkirkkotarhaan pystyttänyt. Sillä välin kuin minä hänen pyynnöstään\nkopioitsin hänelle tuota yksinkertaista hautakirjoitusta, näin hänen\nnotkistuvan maahan ja poimivan vihkon ruohoja haudalta ja vähän multaa.\n\n\"Em'lylle\", sanoi hän, kun hän pani sen poveensa. \"Minä lupasin, Mas'r\nDavy\".\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU.\n\nViimeinen takaisinkatsaus.\n\n\nJa tähän kirjoitettu elämänkertomukseni loppuu. Minä katson taaksepäin\nkerran vielä -- viimeisen kerran -- ennenkuin päätän nämät lehdet.\n\nMinä näen itseni Agnesin vieressä kulkevan pitkin elämän tietä. Minä\nnäen lapsemme ja ystävämme ympärillämme ja kulkiessani kuulen monta\nääntä, jotka eivät ole arvottomia minulle.\n\nMitkä kasvot ilmestyvät selvimpinä eteeni tästä vierivästä joukosta?\nKatso, nämät; kaikki kääntyen minuun päin, kun asetan tämän kysymyksen\najatuksilleni!\n\nTässä on tätini, vielä väkevämmät lasisilmät päässä, vanha nainen\nyhdeksännellä kymmenellä; hän on yhä suora ja astuu reippaasti kuusi\npenikulmaa yhtä mittaa talvisella säällä.\n\nHänen ainaisena seuralaisenaan tulee tässä Peggotty, hyvä, vanha\nhoitajattareni, samaten silmälasit päässä; tottunut iltaisin ompelemaan\nhyvin likellä lamppua, mutta hän ei asetu koskaan työtä tekemään,\njollei hänellä ole vahakynttilän palanen, kyynärä-mitta vähäisessä\nhuoneessa ja ompelu-rasia, jonka kanteen St. Paul'in kirkko on\nmaalattu.\n\nPeggotyn posket ja käsivarret, jotka lapsuuteni päivinä olivat niin\nlujat ja punaiset, että kummastelin, mikseivät linnut nokkineet häntä\nomenain sijasta, ovat nyt rytistyneet, ja hänen silmänsä, joitten oli\ntapa pimittää koko ympäristönsä hänen kasvoissaan, ovat heikommat\n(vaikka ne yhä loistavat); mutta hänen karkea etusormensa, jota minä\nennen vertasin muskotti-riipimeen, on pysynyt ihan samanlaisena, ja kun\nnäen nuorimman lapseni, tätini luota hänen luoksensa lyllertäessään,\ntavoittavan sitä, muistan vähäistä vierashuonettamme tuolla kotona, kun\ntuskin osasin käydä. Tätini vanha, petetty toivo on nyt toteutunut. Hän\non todellisen, elävän Betsey Trotwood'in risti-äiti; ja Dora (lähin\njärjestyksessä) sanoo, että hän liiaksi hemmottelee tätä.\n\nPeggotyn plakkarissa on jotakin kookasta. Se on itse krokotiili-kirja,\njoka nyt on jotenkin ränstyneessä tilassa, sillä useat lehdet ovat\nrevityt ja kiinni neulotut; mutta Peggotty näyttää sitä lapsille,\nniinkuin kallista relikiä. Minusta on sangen kummallista,\nkun näen omien lapsen-kasvojeni katsahtavan itseäni kohden\nkrokotiili-kertomuksista, ja minä näin muistutetaan vanhasta\ntuttavastani Sheffield'in Brooks'ista.\n\nPoikieni parissa näen tämän kesän lupa-aikana vanhan miehen, joka tekee\näärettömän suuria paperi-leijoja ja katselee niitä, kun ne ovat\nilmassa, semmoisella ilolla, jota on mahdoton kuvata. Hän tervehtii\nminua ihastuksella ja kuiskaa minulle monella pään-nyykkäyksellä ja\nviittauksella: \"Trotwood, teitä ilahuttaa varmaan kuulla, että päätän\nmemorialin, kun minulla ei ole mitään muuta tehtävää, ja että tätinne\non kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa. Sir!\"\n\nKuka tämä kymärtynyt lady on, joka tukee itseänsä sauvalla ja jonka\nkasvoista näen muutamia jälkiä vanhasta ylpeydestä ja kauneudesta,\njotka voimattomasti taistelevat vaikeroivaa, tylsää, äreätä\nheikkomielisyyttä vastaan? Hän on jossakin puutarhassa, ja hänen\nvieressänsä seisoo tuikea, mustanverevä, riutunut nainen, jonka\nhuulessa on valkoinen arpi. Sallikaat minun kuulla, mitä he sanovat.\n\n\"Rosa, minä olen unhottanut tuon gentlemanin nimen\".\n\nRosa kallistuu hänen puoleensa ja huutaa hänelle:\n\n\"Mr. Copperfield\".\n\n\"Minua ilahuttaa nähdä teitä, Sir. Minä näen surulla, että olette\nmurhe-vaatteissa. Minä toivon, että aika lohduttaa teitä!\"\n\nHänen maltiton seuralaisensa moittii häntä, sanoo hänelle, etten minä\nole murhe-vaatteissa, käskee hänen katsoa uudestaan, koettaa elähyttää\nhäntä.\n\n\"Te olette nähneet poikani, Sir\", arvelee vanhempi lady. \"Oletteko\nsopineet?\"\n\nKiinteästi minua katsellen panee hän kätensä otsallensa ja voihkii.\nYhtäkkiä hän kauhealla äänellä huutaa: \"Rosa, tulkaat luokseni. Hän on\nkuollut!\" Rosa laskee polvilleen hänen jalkojensa eteen, vuorotellen\nhyväillen häntä ja toruen häntä; milloin kiivaasti kertoen hänelle:\n\"minä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan!\" -- milloin viihdyttäen\nhäntä nukuksiin povellansa, niinkuin kipeätä lasta. Näin minä jätän\nheidät; näin aina tapaan heidät, näin he viettävät aikansa vuodesta\nvuoteen.\n\nMikä laiva tuossa tulee purjehtien kotiin Indiasta, ja mikä\nenglantilainen lady tämä on, joka on naitu murisevalle,\nskotlantilaiselle iso-korvaiselle Croesukselle? Lieneekö tämä\nJulia Mills?\n\nSe on todella Julia Mills, tyytymättömänä ja hienona. Musta-ihoinen\nmies tuo hänelle kortit ja kirjeet kultaisella tarjottimella, ja\nvasken-karvainen, valkea-vaatteinen nainen, jolla on kirjava huivi pään\nympäri, asettaa hänen murkinansa pukiaishuoneesen. Mutta Julia ei\npidä tätä nykyä mitään päiväkirjaa, ei koskaan laula Rakkauden\nruumiinvirttä, riitelee lakkaamatta vanhan skotlantilaisen Croesuksensa\nkanssa, joka on jonkunlainen keltainen, parkitulla nahalla varustettu\nkarhu. Julia on kurkkuja myöden rahassa eikä puhu eikä ajattele mitään\nmuuta. Minä pidin hänestä enemmän, kun hän oli Saharan erämaassa.\n\nTaikka kukaties tämä on Saharan erämaa! Sillä vaikka Julialla on komea\nkartano ja mahtava seura ja uhkeat ateriat joka päivä, en näe mitään\nvihannuutta hänen ympärillänsä; ei mitään, josta milloinkaan tulisi\nhedelmää tai kukkaa. Mitä Julia sanoo \"seuraksi\", sen näen; siinä on\njoukossa Mr. Jack Maldon. Patentti-paikastansa pilkkaa hän sitä kättä,\njoka antoi tämän paikan hänelle, ja puhuu minulle tohtorista niinkuin\njostakin \"kummallisesta muinaisajan jäännöksestä\". Mutta jos, Julia,\nseuraksi nimitetään tuommoisia tyhjäpäisiä gentlemaneja ja ladyjä, ja\njos tämän seuran kasvatus ei ole mitään muuta, kuin tunnustettu\nvälinpitämättömyys kaiken sen suhteen, mikä edistää tai pidättää\nihmiskuntaa, luulen, että olemme eksyneet tuohon samaan Saharan\nerämaahan ja että olisi paras, jos pyrkisimme siitä pois.\n\nJa katso, tohtori, ainainen hyvä ystävämme, työskentelee sanakirjassaan\n(jossakin paikassa D:ssä) ja on onnellinen kodissaan vaimonsa kanssa.\nTuossa on Vanha soturikin, melkoisesti masentuneella ryhdillä eikä\nlikimäärinkään niin voimallinen, kuin entisinä päivinä!\n\nTuonnempana tapaan vanhan ystäväni Traddles'in työnsä ääressä\nvirkahuoneessansa Temple'ssä. Hänen kasvoissaan kuvautuu toimeliaisuus,\nja hiukset (mistä ne eivät ole lähteneet) ovat lakimiehen perukin\nalituisesta hivutuksesta vielä kapinallisemmat, kuin koskaan. Paksut\npaperikimput peittävät hänen pöytänsä; ja minä sanon, ympärilleni\nkatsoessani:\n\n\"Jos Sofia nyt olisi kirjurisi, Traddles, olisi hänellä yltäkyllin\ntekemistä\".\n\n\"Älä muuta sano, rakas Copperfield! Mutta mainiot nuot Holborn Court'in\npäivät olivat! Eivätkö olleet?\"\n\n\"Kun Sofia sanoi sinulle, että sinä pääsisit tuomariksi? Mutta\n_silloin_ se ei ollut puheen-aineena kaupungissa!\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa\", sanoo Traddles, \"jos koskaan pääsen\" --.\n\n\"No, tiedäthän, että pääset\".\n\n\"Hyvä, rakas Copperfield, kun olen siksi päässyt, kerron tuon\npuhtaaksikirjoitus-jutun, niinkuin lupasin\".\n\nMe lähdemme pois käsitysten. Minä aion perhe-päivällisille Traddles'in\nluo. On Sofian syntymäpäivä; ja matkallamme puhuu Traddles, kuinka hyvä\nonni hänellä on ollut.\n\n\"Minä olen todella, rakas Copperfield, saattanut tehdä kaikki, mitä\netupäässä halusin tehdä. Nyt on kunnian-arvoisa Horace päässyt omaan\npitäjään, josta lähtee neljä sataa ja viisikymmentä puntaa vuoteensa;\nmolemmat poikamme saavat mitä parasta kasvatusta ja ovat etevät\nahkeruudestaan ja kunnostaan koulussa; kolme tytöistä on sangen hyvissä\nnaimisissa; kolme asuu vielä meillä, kolme hoitaa kunnian-arvoisan\nHorace'n taloutta Mrs. Crewler'in kuoleman jälkeen; ja kaikki ovat\nonnelliset\".\n\n\"Paitsi\" -- säistän minä.\n\n\"Paitsi kaunotar\", sanoo Traddles. \"Niin. Se oli aivan onnetonta, että\nhän joutui naimisiin tuommoisen kulkiaimen kanssa. Mutta hänessä oli\njotakin reipasta ja komeata, joka viehätti tytön. Kuitenkin olemme nyt\ntuoneet kaunottaren hyvään turvaan luoksemme ja saaneet eron miehestä,\nja meidän tulee nyt virkistyttää häntä jälleen\".\n\nTraddles'in asunto on -- taikka se olisi helposti voinut olla --\nyksi niistä samoista asunnoista, joita hänen ja Sofian oli tapa\nilta-kävelyillänsä jaella itselleen. Se on iso rakennus, mutta Traddles\npitää paperinsa pukiaishuoneessaan ja saappaansa paperiensa joukossa;\nja hän ja Sofia ovat asettuneet ahtaasen ylikerrokseen, jättäen parhaat\nmakuuhuoneet kaunottarelle ja tytöille. Ei mitään huonetta liikene,\nsillä siitä taikka tästä syystä on täällä aina tytöistä useampi, kuin\npystyn lukemaan. Tässä, kun astumme sisään, on heitä joukko, jotka\njuoksevat oven luo ja käyvät Traddles'iin käsiksi, suudellaksensa häntä\nsiksi kuin hän on aivan hengästyneenä. Tässä on kaunotar raukka,\nainaiseksi tänne asettuneena; hän on leski ja hänellä on pikkuinen\ntyttö; tässä, päivällisillä Sofian syntymäpäivänä, ovat nuot kolme\nnaitua tyttöä ja heidän kolme puolisoansa ja yhden puolison veli ja\ntoisen puolison serkku ja kolmannen puolison sisar, joka näyttää\nminusta olevan kihloissa serkun kanssa. Traddles, aivan sama,\nyksinkertainen, teeskentelemätön toveri, kuin hän aina oli, istuu kuin\npatriarkka ison pöydän alipäässä; ja toisesta päästä Sofia katselee\nhäntä semmoisen hupaisen alan ylitse, joka ei, totta puhuen, välky\nBritannia-metallista.\n\nJa nyt, kun päätän työni, hilliten haluani jatkaa, katoavat nämät\nkasvot. Mutta yhdet kasvot, jotka loistavat puoleeni, niinkuin\ntaivaallinen valkeus, jossa näen kaikki muut esineet, on kaikkien\nheidän ylitsensä ja kaikkien tuolla puolen. Ja nämät kasvot jäävät.\n\nMinä käännän päätäni ja näen ne ihanan levollisina vieressäni. Lamppuni\npalaa himmeästi, sillä minä olen kirjoittanut myöhäiseen yöhön, mutta\ntämä kallis olento, jota paitsi minä en olisi mitään, valvoo kanssani.\n\nOi Agnes, oi sieluni, jospa sinun kasvosi näin olisivat vieressäni, kun\npäätän elämäni; jospa minä, kun todellisuus sulaa pois ympäriltäni,\nniinkuin ne varjot, jotka nyt lasken luotani, yhä näkisin sinun näin\nolevan luonani ja osoittavan taivaasen päin!\n\nLoppu.\n\n\n\n"]