[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fASZVgvqpCtbE18EDkk29RMoztUVfrsI0-XgNGSUtZfw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2211,"Salapoliisijuttu sekin y.m. kertomuksia","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"2211-twain-mark-salapoliisijuttu-sekin-y-m-kertomuksia","2211__Twain_Mark__Salapoliisijuttu_sekin_y.m._kertomuksia",null,"novelli",[14,15],"rikos","huumori",[],"fi",1902,1907,22585,138429,false,61644,[25,26,27],"American fiction -- Translations into Finnish","Detective and mystery stories","Short stories, American -- Translations into Finnish",[29,30,31],"Crime, Thrillers and Mystery","Humour","Short Stories","\"Salapoliisijuttu sekin y.m. kertomuksia\" by Mark Twain is a collection of stories written in the early 20th century. The book appears to blend elements of humor, social commentary, and intrigue, featuring plots that portray the complexities of human relationships and moral dilemmas, often depicted through Twain's sharp wit. Central to the narrative is a tale revolving around Jakob and his young bride, exploring themes of love, betrayal, and revenge.  The opening of the collection introduces the reader to a drama set in 1880 Virginia, where a young man marries a wealthy girl against her father's wishes. However, rather than finding happiness, the couple faces turmoil when the husband reveals he has been deeply offended by the father’s negative remarks about him. This leads to a cruel game of psychological torment inflicted on the wife over three months. The narrative then shifts to a timeframe in 1886, focusing on the now impoverished wife who lives humbly with her five-year-old son, Archy, revealing that he possesses a unique talent akin to a bloodhound. As the story unfolds, it suggests that the mother is plotting revenge against her husband, intertwining emotions of vengeance and the heavy burden of past grievances, setting the stage for a tale rich in tension and moral complexity. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Ivalo, Santeri",174,"Huumoria ja jännitystä yhdistävä novellikokoelma sisältää muun muassa Sherlock Holmes -hahmoa parodioivan niminovellin. Kertomuksissa liikutaan villissä lännessä ja sanomalehtitoimitusten arjessa kirjailijalle tyypillisen satiirisella otteella.","Mark Twainin 'Salapoliisijuttu sekin y.m. kertomuksia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2211. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","SALAPOLIISIJUTTU SEKIN Y.M. KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nMark Twain\n\n\nSuomentanut\n\nSanteri Ingman [Ivalo]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Salapoliisijuttu sekin.\n Kullankaivaja kertoo.\n Lääke vilustumista vastaan.\n Kuoleman sinetti.\n Sanomalehtimiehenä Tennesseessä.\n\n\n\n\nSalapoliisijuttu sekin.\n\n\n\n\nEnsimmäinen osa.\n\n    Ei pidä koskaan tehdä pahaa\n    kun ihmiset näkevät.\n\n\nI\n\nEnsimmäinen näytös tapahtuu maalla, Virginiassa; aika 1880. Siellä\non vietetty häät. Kaunis, jotenkin varaton nuori mies on nainut\nrikkaanlaisen nuoren tytön -- on rakastuttu ensi silmäyksellä ja\nvietetty kiireiset häät, häät, joita tytön isä, leskimies, kovin\nvastusteli.\n\nSulhanen, Jakob Fuller, on 26 vuoden ikäinen mies, vanhaa\narvossapidettyä perhettä, joka Jaakko kuninkaan karkottamana on paennut\npois Englannista -- niin kertovat ihmiset. Morsian on 9-vuotias ja\nkaunis. Hän on vilkas, kiivas, runollinen, äärettömän ylpeä ylhäisestä\nsuvustaan ja intohimoisesti rakastunut nuoreen aviomieheensä. Siksi\nuhmaili hän isänsä kieltoa vastaan, kärsi hänen nuhteensa, kuunteli\nääneti hänen varoittavia ennustuksiaan ja lähti hänen kodistaan ilman\nsiunausta, onnellisena, kun siten sai osottaa rakkautensa runsaan\nmäärän.\n\nMutta hääpäivän jälkeisenä aamuna tapahtui hänelle surullinen yllätys.\nHänen miehensä työnsi hänen hyväilevän kätensä syrjään ja virkkoi:\n\n-- Istu. Minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Rakastin sinua,\nennenkuin pyysin isältäsi kättäsi. Hänen kieltoaan en valita, -- sen\nolisin aina kestänyt. Mutta se, minkä hän sinulle minusta on sanonut,\nse minua sapetti. Elä virka mitään, tiedän hyvin mitä hän on sinulle\nsanonut, olen kuullut sen luotettavasta lähteestä. Hän lausui m.m.,\nettä minun luonteeni muka kuvastuu kasvoistani, että olen petturi,\nsilmäinpalvelija ja pelkuri sekä raaka, sydämmetön ihminen. Hän sanoi\nkasvojani \"valkoisen orjuuden merkkileimaksi\". Jokainen muu minun\nsijassani olisi mennyt hänen luokseen ja ampunut hänet. Niin aijoin jo\nminäkin tehdä, mutta silloin syntyi minussa parempi ajatus: minun pitää\nhäpäistä hänet, särkeä hänen sydämmensä, tappaa hänet tuuma tuumalta.\nMitenkäkö sen teen? Sen saat nähdä siitä tavasta, miten kohtelen sinua,\njoka olet hänen epäjumalansa. Menin naimisiin sinun kanssasi ja sitten,\n-- maltahan, saathan nähdä!\n\nSiitä hetkestä asti kärsi nuori vaimo kolmen kuukauden ajan kaikki ne\nloukkaukset, kaiken sen raakuuden, joita mies uutteralla miettimisellä\nkeksi; ruumiillista rääkkäystä vain ei. Mutta vaimon ylpeys kesti sen\nkaiken ja hän kätki salaa kaikki kärsimyksensä. Väliin virkkoi hänen\nmiehensä: \"Miksi et mene isäsi luo kertomaan miten sinua kohtelen?\" Ja\nhän keksi yhä uusia kidutuskeinoja, käytti niitä ja kysyi taas. Vaimo\nyhä vastasi: \"Minulta isäni ei saa tietää mitään.\" Ja hän pilkkasi\nmiehensä halpaa sukua, sanoi olevansa orjan orja -- mies saa vaikka\ntappaa hänet, mutta taipumaan hän ei häntä saa -- siihen ei orjan\nluonto kykene. Niin kului kolme kuukautta. Ja niiden kuluttua virkkoi\naviomies synkällä, merkitsevällä katseella: \"Olen koettanut kaikkea\npaitsi yhtä.\" Ja sitten hän odotti vastausta. \"Koeta sitäkin\", lausui\nvaimo, ja käänsi pilkaten hänestä päänsä.\n\nSinä yönä nousi mies kello kaksitoista vuoteeltaan, puki päälleen\nvaatteensa ja virkkoi:\n\n\"Nouse ja pukeudu!\"\n\nVaimo totteli niinkuin tavallisesti sanaakaan sanomatta. Mies talutti\nhänet puolen englannin peninkulman päähän talosta ja sitoi hänet\npuuhun yleisen maantien varrelle; nainen ponnisti vastaan ja huusi,\nmutta mies vain sitoi kovempaan. Sitten pani mies palikan hänen\nsuuhunsa, löi häntä kasvoihin nahkaruoskallaan ja usutti koiransa häntä\nrepimään. Nämä repivät vaatteet vaimon päältä, niin että hän jäi siihen\npuolialastomaksi. Silloin kutsui mies koiransa pois ja virkkoi:\n\n\"Täältä ohikulkijat sinut löytävät. Kolmen tunnin perästä rupee tästä\nihmisiä liikkumaan ja he kyllä levittävät jutun, -- ymmärräthän.\nHyvästi. Nyt olet minut viimeisen kerran nähnyt.\"\n\nMies poistui. Nainen ähki itsekseen:\n\n\"Minä synnytän lapsen -- _hänelle!_ Jumala suokoon, että siitä tulisi\npoika!\" --\n\nTalonpojat päästivät hänet aamulla irti ja levittivät juttua, niinkuin\nluonnollista on. Koko seudun teki mieli raastaa käsiinsä tuo julma\nmies ja lynkata hänet, vaan hän oli paennut. Nuori nainen kätkeytyi\nisänsä taloon ja isä kätkeytyi sinne myös eikä ottanut vastaan ketään.\nHänen ylpeytensä oli murtunut, hänen sydämmensä särkynyt; hän kuihtui\npois päivä päivältä ja hänen tyttärensäkin iloitsi, kun kuolema hänet\nvihdoin vapautti.\n\nSitten möi nuori nainen isänsä tilan ja muutti pois.\n\n\nII\n\nV. 1886 asui nuori nainen vaatimattomassa talossa erään syrjäisen\nkylän laidassa New-Englannissa, eikä ollut hänellä seuranaan muita\nkuin pieni, viisivuotias poika. Itse hän teki kaikki työt; hän karttoi\nulkomaailmaa eikä ollut hänellä ketään tuttavata. Eikä teurastaja tai\nleipuri tai muut, joilta hän elintarpeitaan osti, tienneet kertoa\nhänestä muuta, kuin että hänen nimensä oli Stillman ja että lapsella\noli nimenä Archy. Mistä hän oli, sitä ei kukaan ollut keksinyt, mutta\nsanottiin hänen puhuvan etelävaltioiden murretta. Lapsella ei ollut\nleikkitovereita ja äitinsä häntä opetti. Hän opetti häntä ahkerasti ja\nviisaasti ja oli tuloksiin tyytyväinen, olipa niistä vähän ylpeäkin.\nEräänä päivänä sanoi Archy:\n\n\"Äiti, olenko minä niinkuin muut lapset?\"\n\n\"Olet, tietysti, miksi sitä kysyt?\"\n\n\"Niin, kun tästä äsken astui tyttö ja kysyi, oliko postimies jo\nkulkenut ohi ja minä vastasin että oli. Ja hän kysyi, onko siitä jo\npaljo aikaa kuin hänet olin nähnyt ja minä vastasin, että en ole häntä\nollenkaan nähnyt. Ja silloin hän kysyi, kuinka siis saatoin tietää,\nettä postimies on kulkenut ohi, ja minä vastasin: 'Tiedänhän sen, kun\nvainuan hänen jälkensä polulta.' Tyttö sanoi, että minä olen pähkäpää\nja pilkkasi minua. Miksi hän teki niin?\"\n\nNuori nainen kalpeni ja virkkoi itsekseen: \"Siinä on hänen syntymänsä\ntunnusmerkki. Hänessä on verikoiran vainua.\" Hän puristi poikaa\nhellästi rintaansa vastaan, syleili häntä intohimoisesti ja virkkoi:\n\"Jumala on tien osottanut!\" Hänen silmissään paloi kolkko liekki ja hän\nläähätti valtavasti mielenliikutuksesta. Itsekseen hän lausui: \"Nyt\nolen avaimen löytänyt. Monasti olenkin ihmetellyt, mitä kaikkea poika\npimeässä on osannut tehdä, mutta nythän sen ymmärrän.\" Hän pani pojan\nistumaan tuolille ja puhui hänelle:\n\n\"Odota hetkinen, kultaseni, kunnes tulen. Puhutaanpa vähän siitä\nasiasta.\"\n\nHän meni huoneeseensa yläkertaan ja otti pöydältään erinäisiä\npikkukapineita, jotka hän kätki: kynsisakset sängyn alle, kynän\nseinähyllylle ja norsunluisen paperiveitsen vaatekaapin alle. Siten\ntuli hän taas alas ja virkkoi:\n\n\"Minulta unehtui muutamia pikkukapineita yläkertaan ja tarvitseisin ne\nnyt. Käyppäs, kultaseni, ne hakemassa.\"\n\nPoika juoksi ylös ja palasi kohta tuoden nuo tavarat.\n\n\"Oliko sinun niitä vaikea löytää?\"\n\n\"Ei, äiti, menin vain sinun jälkiäsi.\"\n\nSillaikaa kuin poika oli ulkona, otti äiti kirjakaapista useampia\nkirjoja, avasi ne, siveli kädellään muuatta sivua, pani sen sivun\nnumeron muistiinsa ja pisti sitten kirjat takasin paikoilleen. Pojan\npalattua hän virkkoi:\n\n\"Olen tehnyt jotakin sillaikaa kuin sinä olit poissa, Archy. Luuletko\nvoivasi keksiä, mitä olen tehnyt?\"\n\nPoika meni kirjakaapille, otti sieltä ne kirjat, joita äiti oli\nkäsitellyt, ja aukasi ne sivut, joihin tämä oli koskenut.\n\nSilloin äiti otti hänet syliinsä ja puhui:\n\n\"Nyt voin antaa vastauksen tuonnoiseen kysymykseesi. Olen huomannut,\nettä sinä eräässä suhteessa olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut\nihmiset. Sinä voit nähdä pimeässä, sinä tunnet hajua siitä, mistä muut\nihmiset eivät mitään tunne, sinulla on verikoiran vaisto. Ne ovat hyviä\nja hyödyllisiä ominaisuuksia, mutta sinun on pidettävä ne salassa. Jos\nihmiset saisivat taitosi tietää, sanoisivat he sinua merkilliseksi\nlapseksi ja toiset lapset sinua pilkkaisivat ja panettelisivat. Sillä\ntässä maailmassa ei saa kukaan olla toisenlainen kuin muut, jos tahtoo\nvälttää pahennusta ja kateutta. Luonto on antanut sinulle suuret ja\njalot lahjat ja niistä iloitsen, mutta sinun täytyy salata ne äitisi\nvuoksi, ymmärräthän.\"\n\nPoika lupasi, vaikkei ymmärtänytkään.\n\nKoko päivän risteili äidin päässä kiihoittavia mietteitä, suunnitelmia,\nehdotuksia, juonia, ja ne olivat kaikki kamaloita, pimeitä, katkeria.\nMutta ne valaisivat hänen kasvonsa ja se valo oli hänen oman\nhelvetinhehkunsa heijastusta. Hän oli hyvin levoton, ei voinut istua\neikä seisoa, ei neuloa eikä lukea, hänen täytyi vain saada olla\nliikkeessä. Hän tutki poikansa luonnonlahjoja kuudellakymmenellä eri\ntavalla ja hoki itsekseen entisyyttään muistellen: \"Hän särki isäni\nsydämmen ja kaikkina näinä vuosina olen turhaan koettanut keksiä keinoa\nmusertaakseni hänen sydämmensä. Nyt olen keinon löytänyt, -- olen sen\nlöytänyt!\"\n\nIllan tullen oli hän vielä levottomuutensa vallassa. Hän jatkoi\nkokeitaan; kynttilä kädessään kulki hän talonsa läpi vinniltä kellariin\nsaakka ja kätki neuloja, sormustimia, lankarullia y.m. patjojen\nja mattojen alle, seinänrakoihin, halkolaatikkoon y.m.; ja sitten\nlähetti hän poikansa pimeän päässä hakemaan noita esineitä ja poika ne\nlöysikin. Ja äiti oli iloinen ja ylpeä, kehuen ja hyväillen poikaansa.\n\nSiitä päivästä sai hänen elämänsä aivan toisen muodon. Hän ajatteli:\n\"Vastaisuus on varma, nyt voin odottaa ja odottamisestani nauttia.\"\nUseimmat hänen sammuneet harrastuksensa virkosivat taas. Hän\nrupesi taas harjoittamaan soittoa, piirustusta, maalausta ja muita\nnuoruutensa unhottumaan jääneitä huvituksia. Taas oli hän onnellinen\nja elämänhaluinen. Vuosien vieriessä seurasi hän poikansa kehitystä ja\niloitsi siitä. Aivan tyytyväinen hän tosin ei ollut: pojan sydämmen\npehmoinen puoli oli suurempi kuin sen toinen puoli, se oli hänen ainoa\nvikansa. Mutta äiti arveli, että pojan rajaton rakkaus häntä kohtaan on\nkorvaava tämän puutteen. Hänellä on paljo kykyä vihaamaan, ja se oli\näidistä hyvä, mutta ei ollut varmaa, että hänen vihansa on sitkeää ja\nkestävää kuin hänen ystävyytensä, -- ja se ei ollut äidistä yhtä hyvää.\n--\n\nVuodet vierivät. Archer oli kasvanut kauniiksi, solakaksi, voimakkaaksi\nnuorukaiseksi, hän oli kohtelias, hieno seuramies, käytökseltään\nsulava; hän näytti ehkä ikäänsä vähän vanhemmalta, sillä hän oli\nvasta kuusitoistavuotias. Eräänä iltana sanoi hänen äitinsä, että\nhänellä on jotakin hyvin tärkeää pojalle sanottavana ja lisäsi, että\npoika on nyt kyllin vanha ja vakava suorittaakseen sen tehtävän, jota\näiti vuosikausien kuluessa oli suunnitellut ja valmistellut. Sitten\nkertoi hän pojalle surullisen tarinansa, kertoi koko sen alastoman\nkatkeruuden. Hetkisen istui nuorukainen kuin kivettyneenä. Sitten hän\nlausui:\n\n\"Minä ymmärrän. Me olemme etelävaltioiden väkeä. Meille, meidän\nluonteille, on ainoastaan yksi sovitus mahdollinen. Minä haen hänet\nkäsiini ja tapan hänet.\"\n\n\"Tapat hänet? Et. Kuolema on vapautus, kuolema on suosio. Olenko minä\nvelvollinen osottamaan hänelle mitään suosiota? Et saa notkistaa\nkarvaakaan hänen päästään.\"\n\nPoika istui hetkisen mietteissään. Sitten hän lausui:\n\n\"Sinä olet minun maailmani, sinun toivosi on minun lakini ja iloni.\nSano minulle, mitä tulee minun tehdä ja minä teen sen.\"\n\nÄidin kasvot säteilivät tyytyväisyyttä ja hän virkkoi:\n\n\"Sinun täytyy lähteä matkoille ja ottaa hänestä selko. Olen tuntenut\nhänen lymypaikkansa jo monta vuotta; hain häntä kuudetta vuotta ja\npaljo rahoja siihen käytin, mutta keksinpä hänet lopuksi. Hän on\nkaivoksen omistaja Coloradossa ja varakas mies. Hän asuu Denver'issa.\nHänen nimensä on Jacob Fuller. Niin... ensi kerran nyt lausun hänen\nnimensä tuon unhottumattoman yön jälkeen. Ajattele, tuo nimi olisi\nvoinut olla sinun, ellen olisi vapauttanut sinua siitä häpeästä ja\nantanut sinulle toisen, rehellisemmän nimen. Sinun tulee ajaa hänet\npois siltä paikkakunnalta, sinun tulee uudelleen seurata hänen\njälkiään ja ajaa häntä takaa taas, uudelleen ja uudelleen, säälimättä,\nväsymättä. Sinun tulee myrkyttää hänen elämänsä, täyttää sen\nsalaperäisellä kammolla, upottaa sen toivottomuuteen ja väsymykseen,\nsaattaa hänet toivomaan kuolemaa ja rohkeutta tehdäkseen itsemurhan.\nSinun tulee tehdä hänestä uuden kiertelevän juutalaisen; hänen ei\npidä koskaan enää saada levätä, hänellä ei pidä koskaan olla sielun\nrauhaa eikä tyyntä unta. Sinun pitää seurata häntä varjona, riippua\nhänestä kiinni, vainota häntä, kunnes olet musertanut hänen sydämmensä,\nniinkuin hän musersi isäni sydämen ja minun.\"\n\n\"Tottelen sinua, äitini.\"\n\n\"Uskon sen, lapseni. Kaikki alustavat toimet ovat suoritetut, kaikki\non valmista. Tässä on sinulle matkarahat; elä säästä kustannuksia,\nrahoista ei ole puutetta. Väliin voit tarvita valepukuja.\nSellaisia olen sinulle hankkinut sekä muitakin tarpeita.\" Hän otti\nkirjoituspöytänsä laatikosta useita paperilehtiä. Niihin oli koneella\nkirjoitettu seuraavat sanat:\n\n    10,000 dollarin palkinto.\n\n    Luullaan, että muuan henkilö, jota kaivataan eräässä itäisistä\n    valtioista, oleskelee täällä. Vuonna 1880 sitoi hän yöllä\n    nuoren vaimonsa puuhun maantien varrelle, löi häntä kasvoihin\n    nahkaruoskalla, usutti koiransa repimään hänen vaatteensa ja\n    jätti hänet alastomaksi siihen. Sen tehtyään pakeni hän maasta.\n    Eräs vaimon sukulainen on seitsemäntoista vuoden kuluessa häntä\n    etsinyt. Osote ..., poste restante. Yllämainittu rahasumma\n    maksetaan käteisesti sille, joka suullisessa keskustelussa\n    ilmoittaa hakijalle rikoksentekijän osotteen.\n\n\"Kun olet hänet löytänyt ja perehtynyt hänen hajuunsa, pitää sinun\nyöllä mennä ja liimata yhden näitä ilmoituksia sen talon seinälle,\njossa hän asuu, ja toisen postikonttorin tai muun yleisen laitoksen\nseinälle. Siitä tulee yleinen puheenaine paikkakunnalla. Anna hänelle\nensiksi muutamia päiviä aikaa, että hän ehtii saada omaisuutensa\nmyödyksi edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta. Hän on vähitellen,\nmutta varmasti, köyhdytettävä; heti hän ei saa köyhtyä, sillä siten\nhän voisi joutua epätoivoon ja menettää terveytensä, ehkäpä tehdä\nitsemurhankin.\"\n\nÄiti otti vielä kolme, neljä muuta koneellakirjoitettua paperia\npöytälaatikostaan -- kaikki samanlaisia -- ja luki niistä yhden.\n\n                                                    ..., ..., 18..\n\n    Jakob Fullerille.\n\n    Teillä on ... päivää suorittaaksenne asianne. Tällä ajalla teitä\n    ei häiritä ... kuun ...päivään saakka kello ... Silloin teidän\n    täytyy olla poissa. Jos te vielä sanotun tunnin jälkeen olette\n    paikkakunnalla, panen kaikkiin sopiviin paikkoihin ilmoituksen,\n    jossa on seikkaperäinen selonteko rikoksestanne ynnä päivämäärä\n    ja paikan nimi sekä kaikki muut nimet, siinä joukossa teidänkin\n    nimenne. Elkää peljätkö ruumiillista pahoinpitelyä; sitä teille\n    ei uhata. Vaan te olette saattaneet vanhan miehen onnettomaksi,\n    tuhonneet hänen elämänsä ja musertaneet hänen sydämmensä. Minkä\n    hän on kärsinyt, sen tekin saatte kärsiä.\n\n\"Elä kirjoita mitään nimeä alle. Hänen täytyy saada tämä kirje\nennenkuin hänellä on mitään tietoa tuosta luvatusta palkkiosta,\nennenkuin hän on noussut ylös aamulla, sillä muuten hän heti pakenee\nottamatta rahojakaan mukaansa.\"\n\n\"En unhota sitä.\"\n\n\"Aluksi tarvitset ainoastaan nämä kaavat, -- niiden kerran vain\nkäyttäminen on ehkä jo tarpeeksi. Sittemmin kun tahdot, että hänen taas\ntulee poistua joltakin paikkakunnalta, toimitat hänelle yhden tällaisen\npaperin, jossa ovat vain seuraavat sanat:\n\n    \"Lähtekää! Teillä on ... päivää käytettävänänne.\"\n\n\"Minä tottelen -- tottelen varmasti.\"\n\n\nIII\n\nOte kirjeestä äidille.\n\n                                      Denver huhtik. 3 p. 1897.\n\n    Olen nyt useita päiviä asunut samassa hotellissa kuin Jacob\n    Fuller. Tunnen hänen hajunsa; voisin hakea hänet kymmenestä\n    jalkaväkirykmentistä ja löytää hänet. Olen usein ollut hänen\n    lähellään ja kuullut hänen puhuvan. Hänellä on hyvä vuorikaivos\n    ja siitä hänellä on kauniit tulot, mutta rikas hän ei ole.\n    Kaivosta hoitamaan hän on hyvin harjaantunut, sillä hän on\n    alkanut olemalla kaivostyömies. Hän on iloluontoinen ihminen,\n    eletyt kolmeviidettä vuotta eivät häntä rasita; voisi luulla\n    häntä nuoremmaksi, noin 36 tai 37 vuoden ikäiseksi. Uusiin\n    naimisiin hän ei ole mennyt vaan sanoo olevansa leskimies.\n    Yhteiskunnassa on hänellä hyvä asema, hänestä pidetään paljo jo\n    yleisesti ja hänellä on monta ystävää. Minuakin hän miellyttää;\n    isän veri kai minussa sen vaikuttaa. Niin sokeita, järjettömiä ja\n    mielivaltaisia voivat useat luonnonlait olla, sellaisia ne kai\n    ovatkin useimmat! Tehtäväni on täten nyt käynyt minulle raskaaksi\n    -- sen ymmärrät kai, äiti, ja suot sen minulle anteeksi. Hehkuni\n    on sammunut enemmän kuin tahtoisin tunnustaa. Mutta toimeni siltä\n    suoritan. Joskin iloni on vaalennut on velvollisuuteni jälellä,\n    enkä aijo häntä säästää.\n\n    Onneksi herää minussa inho kun ajattelen, että hän, joka tuon\n    ilettävän rikoksen teki, oli ainoa, joka ei siitä joutunut\n    kärsimään. Tuon opetuksen kautta on hänen luonteensa ilmeisesti\n    parantunut ja tämä muutos on tehnyt hänestä onnellisen miehen.\n    Hän, vihollinen, ei kärsi mitään; sinä, viaton, lannistut\n    kärsimyksiisi. Mutta ole rauhassa, äiti, hän saa kyllä osansa\n    hänkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                        Silver Gulch, toukok. 19 p.\n\n    Liimasin seinille ensimmäisen ilmoituspaperin sydänyöllä huhtik.\n    3 p:ää vastaan. Tuntia myöhemmin pistin toisen paperin hänen\n    ovenraostaan sisälle ja käskin hänen lähteä Denver'istä huhtik.\n    14 p. viimeistään klo 11,50 illalla.\n\n    Joku sanomalehden uutisenurkkija varasti yhden ilmoituslippujani\n    jo yöllä, haki toisetkin ja hankki siten arvokkaan uutisen\n    lehteensä -- millekään muulle lehdelle niitä ei riittänyt. Hänen\n    lehtensä, kaupungin etevin, painatti siis ilmoitukseni seuraavana\n    aamuna lihavilla kirjaimilla ensimmäiselle sivulleen ja kirjoitti\n    palstan pituisen, kuumaverisen lausunnon asiasta, haukkuen tuota\n    heittiötä. Kirjoitus päättyi siihen, että lehti omasta puolestaan\n    lisäsi 1,000 dollaria meidän määräämään palkkioon. Täkäläiset\n    sanomalehdet ymmärtävät esiintyä auliisti, se kannattaa.\n\n    Aamiaisen aikaan hotellissa istuin tavallisella paikallani,\n    jonka olin valinnut niin, että saatoin nähdä Fullerin kasvot;\n    ja tarpeeksi lähellä häntä istuin myös kuullakseni, mitä hänen\n    pöydässään puhuttiin. Huoneessa oli 75-100 henkeä ja kaikki\n    puhuivat ilmoituslipuistani ja sanoivat toivovansa, että\n    tuntemattoman hakijan onnistuisi löytää roisto ja vapauttaa\n    kaupunki siitä häpeästä, että hän on siellä, -- esimerkiksi\n    ampumalla hänet.\n\n    Kun Fuller tuli sisään hotelliin oli hänellä lähtökäsky\n    rutistettuna toisessa kädessä ja toisessa päivän sanomalehti\n    ja viilsipä suorastaan sydäntäni nähdä hänet. Kaikki hänen\n    iloisuutensa oli kadonnut ja hän oli vanhan ja laihan ja kalpean\n    näköinen. Ja ajatteles sitten, äiti, mitä kaikkea hän sai\n    kuulla. Hänen omat, pahaa aavistamattomat ystävänsä käyttivät\n    hänestä nimityksiä ja laatusanoja itsensä pirun sanakirjasta.\n    Ja hänen täytyi _hyväksyä_ kaikki nämä arvostelut ja yhtyä\n    niihin kaikin puolin. Mutta nuo hyväksyvät sanat maistuivat\n    karvailta hänen suussaan, sitä hän ei voinut minulta salata, ja\n    selvästi näin, että hänellä ei ollut ruokahalua, hän vain hiukan\n    maisteli ruokia, mutta ei voinut syödä. Vihdoin virkkoi eräs\n    pöytävieraista:\n\n    \"Onhan hyvin todennäköistä, että asianomainen on täällä\n    salissa ja kuulee, mitä tässä kaupungissa ajatellaan tuosta\n    halpamielisestä roistosta. Sitä toivon.\"\n\n    Oli kamalaa nähdä, kuinka Fuller vääntelihe ja peljästyneenä\n    katseli ympärilleen. Eikä hän sitä kauemmin kestänyt, hän nousi\n    ja läksi.\n\n    Seuraavina päivinä levitti hän tiedon, että hän oli Meksikosta\n    ostanut kaivoksen ja että hän aikoi myödä kaiken omaisuutensa\n    matkustaakseen sinne mitä pikimmin itse kaivoksiaan nähdäkseen.\n    Hyvin hän asiansa suoritti; hän puhui, että hän kaivoksestaan\n    vaati 40,000 dollaria, siitä neljännen osan rahassa ja loput\n    arvopapereissa; mutta koska hän oli suuressa rahantarpeessa\n    saadakseen uuden kaivoksensa maksetuksi, halvensi hän hinnan jos\n    sai kaikki rahana. Hän suostui myömään kaikki 30,000 dollarilla.\n    Ja arvaappas, mitä hän sitten teki. Hän pyysi pankista\n    paperirahaa, väitti, että meksikolainen myöjä on itsepäinen\n    mies, joka mieluummin ottaa vastaan seteleitä kuin kultaa tai\n    vekseleitä. Tämä oli ihmisten mielestä merkillistä, sillä\n    helpostihan vekselin olisi saanut rahaksi vaihdetuksi -- siitä\n    merkillisestä jutusta paljo puhuttiin, mutta ainoastaan päivän.\n    Sen pitempää aikaa ei mistään asiasta puhuta Denverissä.\n\n    Vahdin häntä koko ajan. Heti kuin myönti oli tapahtunut ja\n    kauppasumma oli maksettu -- se tapahtui huhtik. 11 p:nä --\n    rupesin seuraamaan Fullerin jälkiä, en kadottanut häntä\n    hetkeksikään. Samana iltana -- ei, oli jo 12:s päivä, sillä aika\n    oli kulunut ohi puolenyön -- seurasin häntä kunnes hän meni\n    huoneeseensa, joka oli hotellissa saman käytävän varrella missä\n    minun, neljä ovea vain välillä; sitten menin omaan huoneeseeni ja\n    pukeusin likaseen päivätyöläispukuuni, maalasin kasvoni ruskeiksi\n    ja istuskelin huoneessani pimeän päässä; oveni oli raollaan ja\n    vieressäni sohvassa oli laukku, jossa oli puhtaat vaatteet.\n    Epäilin näet, että lintu aikoi lentää tiehensä. Puolen tunnin\n    kuluttua menikin vanha akka oveni ohi, kädessään laukku; tunsin\n    tuon tuttavan hajun ja seurasin häntä laukkuineni -- se oli\n    näet Fuller. Hän lähti hotellista sivuportin kautta ja kääntyi\n    nurkasta autiolle kadulle, käveli kolmen korttelin ohi sateessa\n    ja pimeässä ja nousi sitten kahden hevosen vetämiin umpinaisiin\n    vaunuihin, jotka tietenkin häntä odottivat. Minä istahdin\n    (kutsumattomana) tavaralaatikolle vaunun taa ja niin sitä mentiin\n    hyvää kyytiä. Ajettiin kymmenen englanninpenikulmaa. Sitten\n    pysähdyttiin eräälle rautatieasemalle. Fuller nousi pois ja\n    istahti syrjään asema-sillalta ja sen valaistuksesta odottamaan.\n    Minä kuljin edestakaisin ja pidin pilettiluukkua silmällä. Fuller\n    ei ostanut pilettiä enkä minäkään. Nyt tuli juna ja hän nousi\n    erääseen vaunuun. Minä nousin samaan vaunuun, mutta toisesta\n    päästä, ja istahdin hänen selkänsä taakse. Kun hän oli maksanut\n    konduktöörille ja ilmaissut menopaikkansa, siirryin minä koko\n    joukon edemmäs, ja kun konduktööri tuli minun luokseni, ostin\n    minä piletin samalle asemalle -- noin sata englanninpenikulmaa\n    länteen päin.\n\n    Viikon ajan hän minua sitten kuljetti sinne ja tänne. Hän\n    poikkesi paikasta toiseen, mutta kulki kumminkin aina länttä\n    kohden; ensimmäisen matkapäivän jälkeen hän ei enää ollut nainen\n    vaan mies. Hän esiintyi työmiehenä niinkuin minäkin ja hänellä\n    oli tuuhea poskiparta. Hänen valepukunsa oli mainio ja hän\n    esiintyi siinä aivan vapaasti, olihan hän aikoinaan ollutkin\n    päiväpalkkalainen. Lähimmät ystävätkään eivät olisi häntä\n    tunteneet. Vihdoin pysähtyi hän tänne, vähäiseen kaivospaikkaan\n    Montanassa. Hän asuu pienessä mökissä ja kulkee joka päivä\n    hakemassa metallisuonia, viipyy poissa koko päivät ja välttää\n    seuraa. Minä asun kaivosmiesten majatalossa, ja se on kamala\n    paikka, -- sängyt, ruoka, likaisuus, kaikki on hirveätä.\n\n    Neljä viikkoa olemme täällä olleet ja sillä ajalla olen hänet\n    vain kerran nähnyt, mutta joka ilta vainuan hänen jälkensä. Heti\n    kun hän oli vuokrannut mökin, ajoin minä lähimpään kaupunkiin --\n    sinne on matkaa 50 peninkulmaa -- ja sähkötin Denverin hotelliin,\n    että tavarani saisivat olla siellä, kunnes tulen niitä perimään.\n    Täällä en tarvitse muuta kuin yhden varavaatekerran ja sehän\n    minulla on matkassani.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                      Silver Gulch, kesäk. 12 p.\n\n    Denver-juttu ei liene koskaan tänne asti kulkeutunut. Tunnen\n    useimmat miehet täällä, enkä ole koskaan kuullut heidän siihen\n    viittaavankaan. Näin ollen tuntee Fuller itsensä varmaankin\n    turvalliseksi. Hän on ostanut kaivosalueen täältä läheltä,\n    yksinäiseltä paikalta vuoristosta, ja siitä lupaa tulla hyvä\n    kaivos; hän tekee työtä hyvin uutterasti. Mutta kuinka muuttunut\n    miehekseen hän onkaan! Hän ei koskaan naura, hän pysyy aina\n    yksikseen, ei seurustele kenenkään kanssa, hän, joka vielä\n    kaksi kuukautta sitten oli niin iloinen ja hauska seuramies.\n    Olen usein viime aikoina nähnyt hänen käyvän ohitseni kumarana,\n    hajamielisenä, raskaana, aivan surettavana olentona. Hän on nyt\n    muuttanut nimensä David Vilson'iksi.\n\n    Luulen varmasti, että hän jää tänne kunnes taas karkoitamme\n    hänet. Ja koska sinä tahdot, karkoitan hänet, mutta en käsitä,\n    miten hän voisi käydä nykyistä onnettomammaksi. Nyt palaan\n    Denveriin viettääkseni jonkun ajan mukavammin, syödäkseni,\n    maatakseni siedettävässä sängyssä ja käydäkseni puhtaissa\n    vaatteissa. Tuon sitten tavarani sieltä ja toimitan ukko\n    Vilson-raukalle kehotuksen lähtemään tiehensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                                  Denver kesäk. 19 p.\n\n    Täällä häntä ikävöidään. Kaikki toivovat, että hän hyvin menestyy\n    Meksikossa ja se ei ole ainoastaan suupuhetta, vaan todellakin\n    sydämmen toivomusta. Sen huomaa heti. Olen viipynyt täällä liian\n    kauvan, myönnän sen. Vaan jos sinä olisit minun sijassani, olisit\n    anteeksiantavainen minulle. Tiedän, mitä aijot sanoa ja olethan\n    oikeassa; jos olisin sinun sijassasi ja kantaisin sinun polttavia\n    muistojasi sydämmessäni... Palaan huomenna yöjunalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                        Denver kesäk. 20 p.\n\n    Jumala meille anteeksi suokoon, äiti, me ajamme _väärää\n    henkilöä!_ En ole nukkunut koko yönä. Odotan nyt, päivän\n    sarastaessa, aamujunaa... minuutit kuluvat niin hitaasti.\n\n    _Tämä_ Jacob Fuller on tuon rikoksentehneen _serkku_. Olemme\n    olleet typeriä kun emme ole tulleet ajatelleeksi, että oikea\n    rikollinen ei tietysti koskaan kanna omaa nimeään tuollaisen\n    pirullisen teon jälkeen. Denveristä kotoisin oleva Fuller\n    on serkkuaan neljää vuotta nuorempi; hän tuli tänne nuorena\n    leskimiehenä v. 1879, yhdenkolmatta vuoden vanhana, vuotta ennen\n    kuin sinä, äiti, menit naimisiin; siitä on paljo todistuksia.\n    Eilen illalla puhuttelin hänen varmoja ystäviään, jotka hänet\n    ovat tunteneet hänen tulostaan asti. En virkkanut mitään, mutta\n    muutamain päiväin perästä tuon tämän Jacob Fullerin takasin tähän\n    kaupunkiin ja hyvitän hänen kärsimänsä vahingot. Ja siitä tulee\n    hyvät juhlat, jotka minä kaikki maksan. Sanotko tätä \"liiaksi\n    tunteellisuudeksi?\" Olenhan vielä nuori poika, kuten tiedät,\n    siksi on minulla oikeuskin olla tunteellinen. Mutta kohta en enää\n    ole poika.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                        Silver Gulch, heinäk. 3 p.\n\n    Hän on kadonnut. Poissa, kokonaan hävinnyt. Hänen hajustaan ei\n    ollut jälkiäkään, kun tänne palasin. Olen ollut aivan sairaana\n    tuon pettymykseni johdosta. Soisin, että en olisi näin nuori,\n    silloin kai tällaiset kolaukset paremmin kestäisin. Kaikki\n    väittävät hänen lähteneen länteen päin. Lähden tänään matkalle,\n    pyrin rautatielle. En tiedä minne sitten lähden, mutta matkustaa\n    minun täytyy; mahdoton minun olisi yhdessä kohden pysyä.\n\n    Hän on tietysti kätkeytynyt uuteen valepukuun ja ottanut uuden\n    nimen. Se merkitsee, että minun täytyy hakea häntä yli koko\n    maapallon. Ja siihen olenkin nyt varustautunut. Ymmärrätkö, äiti?\n    Minä olen nyt kuljeksiva juutalainen. Kohtalon ivaa! Sen osanhan\n    olimme aikoneet toiselle.\n\n    Ajattele vaikeuksiani. Jospa vain voisin sanomalehdissä häntä\n    kuulutella. Mutta jos löytyy keinoa, miten sen tekisin häntä\n    säikäyttämättä, niin en ole ainakaan voinut sitä keksiä; ja\n    kumminkin olen miettinyt, niin että aivojani pakottaa. \"Jos\n    se mies, joka äsken osti kaivoksen Meksikosta ja möi toisen\n    Denverissä, lähettää osotteensa (kenelle, äiti?), niin saa\n    hän selityksen, että kaikki oli erehdystä ja hän saa täyden\n    hyvityksen kaikista eräässä suhteessa kärsimistään vääryyksistä.\"\n    Ymmärrätkö? Hän sen luulisi heti ansaksi. Siksi sen luulisi kuka\n    tahansa. Jos taas kirjoittaisin: \"Nyt tunnetaan, että hän ei\n    ollut se, jota haettiin, vaan toinen mies, mies jolla kerran on\n    ollut sama nimi, vaikka hän siitä hyvällä syyllä on luopunut.\" --\n    Kävisiköhän se päinsä? Mutta silloin heräisivät Denverin asukkaat\n    ja sanoisivat: 'Ahaa!' Ja he muistaisivat epäilyksensä setelien\n    suhteen sekä kuiskaisivat: 'Miksi hän pakoon lähti, jos hän oli\n    viaton?' Tämä on liiaksi läpinäkyvää. Jos en onnistuisi häntä\n    löytämään, kukistuisi hän syystä, johon hänellä ei ole mitään\n    osaa. Sinä olet teräväpäisempi kuin minä, äiti, auta minua!\n\n    Minulla on yksi johtolanka, yksi vain. Tunnen hänen käsialansa.\n    Jos hän kirjoittaa uuden väärän nimensä hotellikirjaan eikä\n    liiaksi vääntele käsialaansa, on minulle hyödyksi, jos sen nimen\n    tapaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                  San Francisco kesäk. 28 p. 1898.\n\n    Tiedät jo kuinka tarkkaan olen hakenut Yhdysvallat Coloradosta\n    Tyyneeseen valtamereen asti ja että kerran jo olin löytää hänet.\n    Nyt olen taas kerran ollut päämäärääni lähellä. Juuri täällä ja\n    juuri tänään. Vainusin hänen jälkiään kadulla, vainusin aivan\n    verekset jäljet, ja seurasin niitä pieneen hotelliin asti. Se oli\n    paha erehdys; koira olisi kävellyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta\n    minä olen ainoastaan puoleksi koira ja voin ihmisenä helposti\n    erehtyä. Hän oli asunut tuossa talossa kymmenen päivää; olenpa\n    varma siitä, että hän viimeisinä kuutena, kahdeksana kuukautena\n    ei ole kauan asunut missään paikassa, vaan on herkeämättä ollut\n    alituisessa liikkeessä ilman lepoa ja rauhaa. Ymmärrän tämän\n    tunteen ja tiedän miten sen vallassa on olla. Hän käyttää yhä\n    vielä samaa nimeä, joka hänellä oli 10 kuukautta sitten, jolloin\n    olin saamaisillani hänet käsiini ja jonka hän oli ottanut\n    Silver Gulch'ista lähtiessään. Hän on arki-ihminen eikä rakasta\n    kummallisia nimiä, -- \"James Valker'iksi\" hän nyt itsensä kutsuu.\n    Tunsin helposti hänen käsialansa, vaikka hän oli sitä vähän\n    vääntänytkin. Suora mies, joka ei rakasta temppuilemista eikä\n    tekeytymistä.\n\n    Minulle kerrottiin, että hän äsken oli lähtenyt matkoille\n    jättämättä mitään osotetta; ei hän ollut sanonut edes minne hän\n    aikoi, vaan oli ollut peljästyneen näköinen kun hänen osotettaan\n    kysyttiin. Eikä hänellä ollut muuta matkatavaraakaan kuin kulunut\n    matkalaukku kädessään, kun hän talosta jalan läksi. \"Itara vanha\n    herra, eipä hänestä ollut suurta vahinkoakaan\", sanottiin. --\n    _Vanha!_ Arvelenpa että hän nyt todella on vanha. Muuten en paljo\n    kuullut mitä ne kertoivat. Hyökkäsin hänen jälilleen ja ne veivät\n    satamaan. Savu höyrylaivasta, jolla hän oli lähtenyt, oli juuri\n    häviämäisillään taivaanrannalla. Olisin tullut puolta tuntia\n    aikaisemmin, jos heti olisin kävellyt oikeaan suuntaan. Silloin\n    olisin vielä voinut vuokrata nopeakulkuisen aluksen ja saavuttaa\n    hänen laivansa. Se on matkalla Melbourneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                            Hope Canyon, California lokak. 3 p. 1900.\n\n    Voit hyvällä syyllä minua moittia. Yksi kirje vuodessa, se ei ole\n    paljo, sen kernaasti myönnän. Mutta eipä tee mieli kirjoittaa,\n    kun ei ole kerrottavana muuta kuin pettymyksiä. Sitä ei kukaan\n    voi kestää, siihen aivan murtuu.\n\n    Olen kertonut sinulle -- siitä tuntuu jo olevan aikaa vuosikausia\n    -- kuinka kadotin hänen jälkensä Melbournessa ja kuinka sitten\n    ajoin häntä takaa kuukausia koko Itä-Aasiassa.\n\n    Sieltä seurasin häntä Intiaan; milteipä näin hänet Bombayssa;\n    hänen jälkiään tunsin kaikkialla, Barodossa, Lahanowissa,\n    Lahoressa. Caruporessa, Calcuttassa ja Madrasissa, -- kaikkialla;\n    viikon viikolta, kuukauden kuukaudelta matkustin pölyssä ja\n    helteessä, aina hänen jälillään, usein aivan hänen lähellään,\n    mutta tapaamatta häntä koskaan. Sitten Ceyloniin ja sieltä...,\n    niin, samahan se on minne, voin matkoistani kohta piirtää koko\n    maapallon.\n\n    Pääsin hänen jälilleen Californiassa ja seurasin häntä Meksikoon\n    ja taas takaisin Californiaan. Sitten olen Yhdysvaltain halki\n    hänen perässään kulkenut viime tammikuusta syyskuuhun. Olenpa\n    varma, että hän ei ole kaukana täältä Hope Canyonista; kappaleen\n    matkaa täältä kadotin hänen hajunsa -- hän lienee noussut\n    joihinkin ajopeleihin.\n\n    Nyt levähdän hetkisen ennenkuin lähden uudelleen hänen jälkiään\n    etsimään. Olin väsynyt ja alakuloinen ja usein aivan toivoton,\n    mutta täkäläisen kaivosseudun työmiehet ovat siivoa väkeä\n    ja sellaisiin miehiin olen ja kauan aikaa sitten tottunut;\n    heidän reipas käytöksensä virkistää mieltäni ja saattaa minut\n    unhottamaan huoleni. Olen ollut täällä kuukauden. Asun pienessä\n    majassa, yhdessä Sammy Hillyer nimisen nuoren miehen kanssa,\n    joka on viidenkolmatta ikäinen ja äitinsä ainoa poika niinkuin\n    minäkin; hänkin pitää paljo äidistään ja kirjoittaa hänelle\n    usein, niinkuin minäkin -- osittain. Hän on myös nuori mies\n    eikä hän järkensä puolesta ole ruudinkeksijöitä, mutta sama se;\n    hänestä pidetään paljo, hän on hyvä ja hieno mies ja onpa aivan\n    kuin lepoa ja huvia tarinoida hänen kanssaan, -- kun taas on\n    toveri. Soisinpa, että James Valkerillakin olisi toveri. Hänellä\n    oli ystäviä, hän piti ihmisten seurasta. Olenpa aivan näkevinäni\n    hänet edessäni ja muistan niin hyvin sen ajan, jolloin hänet\n    viimeksi näin. Oi kuinka se oli surullista! Tuo kuva palaa\n    myötään mieleeni. Karaisin juuri silloin mieltäni karkoittaakseni\n    hänet taas.\n\n    Hillyerillä on parempi sydän kuin minulla, parempi kuin\n    kenelläkään muulla luullakseni koko tässä kylässä, sillä hän\n    yksin on kylän \"mustan lampaan\", Flint Bucknerin, hyvä ystävä,\n    ainoa, jota Flint koskaan puhuttelee tai päästää puheilleen.\n    Kerrotaan, että hän tuntee Flintin elämäntarinan ja että muka\n    suru on tästä miehestä tehnyt sellaisen jöröttävän erakon\n    mikä hän nyt on. Siksi juuri Hillyerin mielestä häntä on\n    ystävällisesti kohdeltava. Mutta ei kenkään muu kuin perin\n    helläsydämminen ihminen voi tuntea sääliä sellaista miestä\n    kohtaan kuin Flint Buckner on, päättäen kaikesta siitä, mitä\n    hänestä olen kuullut. Luulen että yksi pikkujuttu antaa paremman\n    käsityksen Sammyn luonteesta kuin laajakin kuvaus. Kerran\n    keskustellessamme lausui hän: \"Flint on sukulaiseni ja hän\n    kertoo kaikki huolensa minulle, tyhjentää sydämmensä silloin\n    tällöin, muuten se ehkä pakahtuisikin. Onnettomampaa ihmistä ei\n    voi löytyä, Archy Stillman; hänen elämänsä on yksi jatkuva jakso\n    sieluntuskia, -- hän ei ole niin vanha kuin miltä hän näyttää.\n    Hän on jo kauan aikaa sitten kadottanut kaiken käsityksen\n    rauhasta ja levosta jo monta, monta vuotta sitten! Hän ei tiedä\n    mitä onni on, hän ei ole koskaan ollut onnellinen; väliin hän\n    sanoo, että hän toivoisi olevansa toisessa helvetissä -- hän on\n    jo kyllästynyt tähän ensimmäiseen\".\n\n\nIV\n\nEi kukaan todellinen gentlemanni sano koko alastonta totuutta naisten\nläsnäollessa.\n\nOli raitis ja tuoksuva aamu lokakuun alussa. Syksyn puut ja pensaat,\nkirjavissa väreissään uhkuen, nostivat korkealle latvansa ja\nheiluttivat niitä vastakkain. Lukemattomain, kuihtumaisillaan olevain\nkukkasten voimakas tuoksu täytti ohentuneen ilman. Kaikkialla oli\nhiljaista, tyyntä, Jumalan rauhaa.\n\nAika on lokakuussa 1900. Paikka on Hope Canyon, hopeakaivoskylä\nEsmeraldan tienoilla. Se on syrjäinen maapallon pilkku, äsken keksitty;\nsiellä arvellaan olevan paljo metalleja, mutta vielä siitä ei olla\naivan varmoja. Kylän asukkaina on parisataa kaivostyömiestä, yksi\nainoa valkonen vaimo lapsineen, muutamia kiinalaisia pesijättäriä,\nviisi intiaaninaista ja kymmenkunta matkustavaa intiaania\njäniksennahkaturkeissa ja vanhoissa tornihatuissa, tinapaloja\nkaulakoristeina. Vielä ei ole mitään tehtaita, ei kirkkoa, ei\nsanomalehteä. Kylä on ollut olemassa vasta kaksi vuotta; siellä ei ole\nvielä tapahtunut mitään suurlakkoa eikä maailma ole kuullut sen nimeä\nmainittavan.\n\nKahden puolen laaksoa kohoovat vuoret jyrkkinä kuin seinät, kohoovat\nkolme tuhatta jalkaa, ja kapean laakson pohjalla oleva majarivi saa\nvain vilahdukselta aurinkoa, kun tämä puolenpäivän aikana kulkee\nlaakson ohi. Kylä on parin englannin peninkulman pituinen, majat ovat\naika pitkän matkan päässä toisistaan. Kyläkapakka on ainoa hirsistä\nrakennettu talo, voisipa sanoa, ainoa oikea talo. Se on keskellä kylää\nja sinne asukkaat illoilla kokoontuvat. Siellä juovat, pelaavat korttia\nja dominoa sekä biljardia, sillä siellä on biljardikin; sen kankaassa\non pitkiä repeämiä, joita laastarilipuilla on paikkailtu, kepit ovat\nkarkeita puupuikkoja ja pallot lohenneita ja kololaitaisia, joten ne\nrämisevät mennessään eivätkä kulje aivan pitkiä matkoja. Ken yhdellä\nlyönnillä saa kuusi pistoa, hän saa illallisen ilmaiseksi isännältä.\n\nFlint Bucknerin maja oli viimeinen kylän eteläpäässä; hänen\nvuokraamansa vuorialue oli kylän pohjoispuolella, kappaleen matkan\npäässä sen puolen viimeisestä asunnosta. Hän oli happaman näköinen\nja töykeä mies eikä seurustellut kenenkään kanssa. Ne, jotka olivat\nyrittäneet tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, olivat katuneet yritystään\nja antaneet hänen olla. Hänen elämäntarinaansa ei tunnettu. Muutamat\nluulivat, että Sammy Hillyer sen luusi, vaan toiset väittivät sitä\nperättömäksi ja jos Hillyeriltä kysyttiin vastasi hän kieltävästi.\nFlintillä oli seurassaan kiltti englantilainen poika, noin 16-17\nvuotias, jota hän kohteli ankarasti sekä muiden nähden että heidän\nkahden ollessa ja tältä tietenkin udeltiin hänen herransa asioita,\nmutta turhaan. Fetlock Jones -- niin oli tämän nuorukaisen nimi --\nvastasi, että Flint oli hänet löytänyt kerran kun molemmat olivat\nhakemassa metalleja ja kun hän oli Amerikassa koditon orpopoika oli\nhän jäänyt Bucknerin luo ja alistunut hänen ankaraan kuriinsa, --\npalkakseen sai hän ruoan. Muita tietoja hän ei osannut antaa.\n\nKuukauden oli Fetlock ollut tässä orjuudessa ja vaikka hän ulkonäöltään\noli hiljainen, raivosi viha hänen sisässään niiden loukkausten\nvuoksi, joita hän isännältään sai kärsiä. Nöyrimmät kärsivät näet\naina katkerimmin, he tuntevat loukkaukset syvemmin kuin miehevämmät\nluonteet, jotka voivat sanoihin ja tekoihin purkaa kiukkunsa, kun se\nkuohuu yli äyrästensä. Hyväsydämmiset ihmiset tahtoivat vapauttaa\nFetlockin tästä orjuudesta ja kehottivat häntä jättämään Bucknerin;\nmutta poika peljästyi jo sellaista ehdotusta ja sanoi, ettei hän\nuskalla. Pat Riley väitteli hänen kanssaan vieläkin ja sanoi:\n\n\"Käännä selkäsi tuolle saiturille ja seuraa minua. Elä pelkää, minä\nkyllä hoidan _hänet_.\"\n\nPoika kiitti häntä kyynelsilmin, mutta vapisi ja vakuutti että\nhän ei tohdi. Flint kyllä vainoisi häntä, tapaisi hänet joskus\nyöllä ja silloin... \"Oi, herra Riley, aivan kipeäksi käyn kun sitä\najattelenkaan\".\n\nMuut sanoivat: \"Karkaa tiehesi, saat meiltä matkarahat. Matkusta\nrannikolle jonakin iltana.\" Mutta nämä kehoitukset kaikuivat kuuroille\nkorville; poika väitti, että Flint hänet löytäisi ja toisi takaisin,\npelkästä ilkeydestä.\n\nSitä eivät ihmiset ymmärtäneet. Pojan asema kävi viikko viikolta yhä\nsurettavammaksi. Luultavasti olisivat ihmiset sentään ymmärtäneet\nhänet paremmin, jos he olisivat tienneet, miten hän vapaa-aikansa\nkäytti. Hän makasi eräässä Flintin majan viereisessä vajassa, hoiti\nsiellä haavojaan ja hautoi vihaansa ja mietti yöt pitkät yhtä ainoata\nkysymystä: miten saa hän Flint Bucknerin murhatuksi, ilman että hänet\nkeksitään. Se oli hänen ainoa elämänilonsa; näitä vuorokauden tunteja\nhän ikävällä odotti, niiden kuluessa hän oli onnellinen.\n\nHän mietti myrkkyä. Mutta se ei kelvannut, tutkimalla kyllä saataisiin\nselville, kuka sen oli hankkinut ja mistä. Hän ajatteli ampua Flintin\ntakaapäin, kun tämä puolenyön aikana oli matkalla kotiinsa, -- silloin\nhän aina palasi kapakasta. Ei, saattoihan joku olla lähitienoilla\nja tavata hänet. Hän tuumi, pistäisikö hän miehen kuoliaaksi tämän\nnukkuessa -- ei, isku voisi osua vähän harhaan ja silloin hän joutuisi\nFlintin kynsiin. Satoja eri tapoja hän punnitsi, mutta niistä ei\nyksikään kelvannut, sillä salaisinkin keino oli aina vaarallinen,\nse sisälsi mahdollisuuden, että hänet keksittäisiin. Ja sitä hän ei\nhalunnut.\n\nMutta hän oli kärsivällinen, rajattoman kärsivällinen. Eihän ole\nkiirettä, hoki hän itsekseen. Mutta sen hän vannoi, että Flintin luota\nhän ei lähde, ennenkuin miehen vainajana näkee, -- kiirettä ei ole,\nkyllä keino löytyy. Löytyy se, ja siihen mennessä hän kärsii kaikki\nhäpeät ja kurjuudet. Keino, josta ei jää mitään jälkeä, ei pienintäkään\nviittausta, kuka tekijä on, sitä hän tahtoi etsiä ja silloin -- silloin\nkäy elämä ihanaksi. Sillävälin tahtoi hän säilyttää kiltin pojan\nhyvän nimensä eikä hän aikonut lausua vihaista eikä uhkaavaa sanaa\nsortajastaan.\n\nKahta päivää ennen edelläkerrottua lokakuunaamua oli Flint ostanut\nyhtä, toista tavaraa ja Fetlockin kanssa olivat he ne yhdessä kantaneet\nFlintin majaan. Siinä joukossa oli laatikollinen kynttilöitä, joka\npantiin nurkkaan, tötteröllinen räjähdysruutia, joka pantiin laatikon\npäälle ja pieni tynnyri vuoriruutia, joka pantiin Flintin makuulaverin\nalle; sekä suuri käärö sytytyslankaa, joka ripustettiin naulaan.\nFetlock teki sen johtopäätöksen, että nyt oli Flintin koekaivos\nehtinyt niin syvälle, että täytyy ruveta räjähdyttelemään. Hän oli\nennen katsellut räjähdyttämistä ja käsitti vähin miten se tapahtuu,\nmutta apumiehenä hän ei ollut koskaan ollut. -- Ja oikein hän olikin\narvannut; nyt ruvettiin räjäyttämällä kaivosta syventämään. Aamusella\nkantoivat he sytytyslangan, porat ja ruudit kaivokseen. Se oli nyt 8\njalan syvyinen, joten sinne laskeutumista ja sieltä nousemista varten\nkäytettiin pieniä tikapuita. He laskeusivat kaivokseen ja Fetlock sai\nkäskyn pidellä poraa, mutta hän ei saanut mitään neuvoja siitä, miten\nhänen sitä pitäisi pidellä. Flint rupesi poraamaan. Hän iski kerran\nmoukarilla ja pora lensi pojan kädestä -- sehän oli aivan luonnollista.\n\n\"Sinä syyhyinen neekeripoika, silläkö tavalla poraa pidetään! Ota se\nkäteesi. Pidä sitä suorassa! Noin, pidä hiljaa nyt. Opetan, sinua,\npirun penikka!\"\n\nTunnin perästä oli reikä valmis.\n\n\"No, lataa nyt reikä!\"\n\nPoika rupesi kaatamaan ruutia reikään.\n\n\"Pähkäpää!\"\n\nPoika sai niin mahtavan korvatillikan, että hän reiskahti kylelleen.\n\n\"Nouse ylös! Vai siellä ryömit! No, pistä sytytyslanka _ensiksi_\nreikään. Nyt pane ruutit. Hei, riittää, riittää! Aijotko täyttää\nkoko reijän? Kaikista paksupäisistä porsaista, joita olen nähnyt,\nolet sinä..., nyt tuki soraa reikään. Tuki tiukempaan, tuki, tuki!\nJa nyt mene helvettiin, tieltä pois!\" Hän tempasi raudan käteensä ja\npainoi itse panoksen syvempään, kiroillen ja sadatellen kuin vihainen\nnoita. Sitten sytytti hän johtolangan, kiipesi kaivoksesta ja juoksi\nviisikymmentä metriä sivulle, Fetlock kintereillään. Siellä he\nodottivat muutamia minuutteja, sitten lensi mahtava patsas savua ja\nkiviä korkealle ilmaan, kovasti räjähtäen; hetken kuluttua sateli alas\nkoko joukko kiviä ja taas oli kaikki hiljaista.\n\n\"Soisinpa, että sinä olisit lentänyt mukana\", puhui isäntä.\n\nTaas menivät he kaivokseen, raivasivat pois tieltä kivet ja sirut,\nporasivat uuden reijän ja täyttivät sen uudella panoksella.\n\n\"Kuule, kuinka paljo sytytyslankaa aijotkaan tuhlata? Etkö tiedä,\nminkäverran lankaa tarvitaan.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Vai et _tiedä!_ Sinunlaistasi en ole eläissäni nähnyt!\"\n\nHän kiipesi kaivoksesta ja huusi alas pojalle:\n\n\"No, pölkkypää, sinnekö jäät koko päiväksi? Katkase lanka ja sytytä\npätkä!\"\n\nVavisten poika vastasi:\n\n\"Niin, mutta enhän...\"\n\n\"Uskallatko vastustella minua? Lanka poikki ja sytytä!\"\n\nPoika totteli.\n\n\"No taivasten luoja! Yhden minuutin langan leikkasi! Soisinpa, että\nolisit...\"\n\nRaivossaan tempasi hän tikapuut kaivoksesta ja juoksi tiehensä. Poika\nkauhistui.\n\n\"Oi, Jumala! Auta, auta! Pelasta minut!\" rukoili hän. \"Oi, mitä voin\ntehdä! Mitä _voin_ minä tehdä?\"\n\nHän vetäysi kaivoksen seinämälle, niin lähelle kuin taisi. Tuo sihisevä\nlanka sai äänen hänen kurkkuunsa tyrehtymään, hän pidätti hengitystään\nseisoi siinä voimatonna ja tuijotti: kolmen, neljän sekunnin kuluttua\noli hän lentävä pieninä säpäleinä ilmaan. Mutta samalla syttyi hänessä\najatus. Hän hyppäsi langan luo, leikkasi poikki sen tuumanvertaisen\npätkän, joka vielä oli reijän ulkopuolella, ja oli pelastettu.\n\nNyt kaatui hän maahan turtuneena ja puoleksi taidotonna kauhusta; hänen\nvoimansa oli taittunut, vaan hän lausui itsekseen rajulla riemulla:\n\n\"Hän opetti minua. Tiesinhän, että joku keino löytyy, kunhan vaan\nodotan.\"\n\nViiden minuutin perästä hiipi Buckner kaivokselle levottoman näköisenä\nja kurkisti alas. Hän näki mitä oli tapahtunut ja ymmärsi. Nyt laski\nhän tikapuut kaivokseen ja poika kiipesi niitä myöten vaivaloisesti\nylös. Hän oli kuolonkalpea. Häntä katsellessaan kävi Buckner vielä\nenemmän hämilleen ja hän lausui katuvaisella ja säälivällä ilmeellä,\njoka teki hänet kömpelön ja oudon näköiseksi:\n\n\"Se oli erehdys, ymmärräthän sen. Elä puhu siitä kenellekään, minä olin\nniin kiihkossani enkä tiennyt mitä tein. Sinä et ole terveen näköinen,\nolet tänään jo tarpeeksi työtä tehnyt, mene majaani, syö ja pane\nnukkumaan. Oli tulla tapaturma, ymmärräthän sen, kun minä olin niin\ninnoissani.\"\n\n\"Pahasti säikähdin\", sanoi poika mennessään, \"mutta opin siitä jotakin,\njoten en soisi erehdyksen jääneen tapahtumatta.\"\n\n\"Hiton helppo tuota on tyydyttää!\" jupisi Buckner itsekseen\nkatsellessaan pojan poistumista. \"Saas nähdä, puhuuko hän siitä\nkenellekään? Tietysti hän sen tekee. Soisinpa, että olisin tappanut\nhänet.\"\n\nPoika ei käyttänyt joutoaikaansa lepoon, vaan työhön. Tiheä pensaikko\npeitti vuoren rinteen aina Flintin majalle asti; enimmät Fetlockin\ntoimet tapahtuivat tässä pimeässä pensaikossa, loput suoritti hän\nomassa makuukojussaan. Vihdoin oli kaikki valmista ja hän virkkoi:\n\n\"Jos hän epäilee, että aijon käydä hänestä konttia kantamaan, niin hän\njo huomenna siitä epäilyksestään pääsee. Hän on näkevä, että minä yhä\nolen sama hiljainen lammas mikä aina olen ollut -- huomenna ja sitä\nseuraavana päivänä. Mutta ylihuomeniltana on hän ollutta ja mennyttä,\neikä kukaan ole koskaan aavistava, miten se on tapahtunut ja kuka sen\non tehnyt. Itse hän minulle keinon neuvoi, -- se on hauskinta kaikesta.\"\n\n\nV\n\nSeuraava päivä tuli ja meni.\n\nIlta on jo kulunut lähelle puolta yötä, viiden minuutin perästä\nuusi päivä alkaa. Ollaan ravintolan biljardihuoneessa. Työmiehiä\nistuu siellä yksinkertaisissa puvuissaan, leveälierisissä hatuissa,\nhousunlahkeet saapasvarsissa, toisilla puserot, toisilla takit; he\novat ryhmittyneet rautakamiinan ympäri, joka punaisena hehkuu ja\nlevittää ympärilleen suloista lämpöä; biljardipallot paukkuvat, muuta\nääntä ei kuulu sisällä -- ulkopuolella vinkuu myrsky silloin tällöin.\nMiehet ovat ikävystyneen näköiset, he ikäänkuin odottavat jotakin.\nKarkealuinen, leveäharteinen, keski-ikäinen kaivostyömies, jolla on\nharmahtava poskiparta, tympäsevät kasvot ja epäystävälliset silmät,\npyöräyttää sytytyslankakäärön käsivarrelleen, kokoo muutamia muita\ntyökalujaan ja lähtee tiehensä sanaakaan virkkaamatta kenellekään,\njäähyväisiä yhdellekään sanomatta. Se on Flint Buckner. Kun ovi hänen\nmentyään sulkeutuu, syntyy huoneessa vilkas surina.\n\n\"Se on täsmällisin mies mitä koskaan olen nähnyt\", virkkoi Jake Parker,\nseppä; \"kun hän menee, tietää jokainen kelloaan katsomatta, että on\npuolenyön aika.\"\n\n\"Se onkin tietääkseni hänen ainoa avunsa\", virkkoi Peter Hawes,\nkaivostyömies.\n\n\"Hän on häpeäpilkku koko seudullemme\", lausui Fergusson. \"Jos minä\nolisin tämän kapakan pitäjä, pakottaisin hänet edes joskus sanomaan\njotakin, muuten en laskisi häntä sisään.\" -- Sen hän lausui luoden\nsilmäyksen kapakanisäntään, joka sitä silmäystä ei ollut huomaavinaan,\nkoska poistunut mies oli hyvä kuluttaja, -- joka ilta kapakasta\nmennessään oli hän juonut päänsä täyteen.\n\n\"Sanokaa, pojat,\" virkkoi Ham Sandwich, \"muistaako kukaan, että hän\nkoskaan olisi tarjonnut kenellekään lasin?\"\n\n\"_Hänkö?_ Flint Buckner? Voi sinä pyhä Antonius!\"\n\nSellaisia huutoja sateli joka taholta. Ja hetken vaitiolon jälkeen\nlausui Pat Riley:\n\n\"Hän on oikea arvoitus, tuo mies. Ja samanlainen on poikakin, joka\nhänen luonaan asuu. En ymmärrä heistä kumpastakaan.\"\n\n\"Ei kukaan muukaan ymmärrä\", virkkoi Ham Sandwich, \"ja jos he\novat arvoituksia, niin mitä sanotte sitten tuosta kolmannesta.\nKäsittämättömän salaperäisyytensä puolesta on hän noita edellisiä vielä\nmerkillisempi. Paljokin merkillisempi, -- eikö totta?\"\n\n\"On, se on totta se.\"\n\nKaikki yhtyivät tähän lausuntoon. Kaikki, paitsi yksi. Se oli uusi\ntulokas, Paterson. Hän tarjosi lasin koko seuralle ja kysyi, kuka se\nkolmas on. Kaikki vastasivat yhdestä suusta: \"Archy Stillman.\"\n\n\"Hänkö on niin salaperäinen?\" kysyi Paterson.\n\n\"Sepäs kysymys. Etteikö Archy Stillman olisi salaperäinen!\" puhui\nFergusson. \"Hänen nimensä pitäisi algebran kielellä olla X.\"\n\nFerguson oli näet hyvin oppinut.\n\nPaterson tahtoi kuulla hänestä tarkemmin kerrottavan ja kaikki\ntahtoivat kertoa hänestä, kaikki alottivat yhtaikaa. Mutta Billy\nStevens, kapakan isäntä, kutsui heidät järjestykseen, vakuuttaen että\non parempi, jos yksi kerrallaan puhuu. Hän kulki ja täytti lasit ja\nantoi Fergusonille merkin alottaa. Ja Ferguson kertoi:\n\n\"Niin, hän on aimo poika, paljoa muuta emme hänestä tiedä. Saa häneltä\nudella ihan väsymiinsä asti, mutta se ei auta mitään, mitään selkoa ei\nhänestä saa. Ei varsinkaan hänen tuumistaan eikä puuhistaan eikä siitä,\nmistä hän on kotoisin. Ja jos koettaa tutkia hänen salaisen kykynsä\nlaatua, silloin rupee hän puhumaan muusta eikä siitä tule sen enempää.\nJa _arvata_ voit, niin että silmiäsi samentaa, mutta sitenkään et pääse\nsen pitemmälle. Ei hänestä tule tolkkua.\"\n\n\"No mikä hänen salainen kykynsä sitten on?\"\n\n\"Ei se ole hänen näkönsä eikä kuulonsakaan. Eikä muu vaisto, --\neikä se ole taikuuttakaan. Päätä itse, -- pannaan toimeen suuret\nsilmänkääntönäytännöt, täyskasvaneet maksavat viisikolmatta senttiä,\nlapset ja palkolliset puolet. Mutta sen voin kertoa, mitä hän osaa\ntehdä. Te saatte, kuka tahansa, mennä täältä ja kätkeytyä mihin\ntahdotte -- sama se minne ja kuinka kauas --, hän kävelee suoraan ja\nhakee teidät.\"\n\n\"Mutta sitähän ette todella tarkoittane?\"\n\n\"Tarkoitamme, juuri sitä. Ilmat eivät merkitse hänelle mitään, luonnon\nvoimat eivät mitään -- niistä hän ei välitä.\"\n\n\"Hä, eikö välitä pimeästä, sateesta, lumesta, hä?\"\n\n\"Se on kaikki _hänelle_ yhdentekevää. Hän ei edes kirase.\"\n\n\"Todellako? Eikö hän välitä edes sumusta?\"\n\n\"Sumusta! Ei, hänen silmänsä tunkeutuvat sumun läpi kuin ammuttu luoti.\"\n\n\"Hei, kuulkaa pojat, hän koettaa syöttää minulle pajunköyttä.\"\n\n\"Se on totinen totuus!\" huusivat kaikki. \"Jatka sinä vain kertomustasi,\nFerguson.\"\n\n\"Niin, te voitte jättää hänet tähän juttelemaan, hiipiä ulos ja mennä\nmihin mökkiin kylässä haluatte ja avata kirjan -- vaikka kymmenenkin\n-- ja panna sivun mieleenne. Ja hän voi mennä ulos, kävellä suoraan\nsiihen mökkiin ja avata jokaisesta kirjasta oikean sivun ja ilmaista\nsen numeron, eikä hän koskaan erehdy.\"\n\n\"Mutta sittenhän hän on itse piru.\"\n\n\"Hyväkin piru. Nyt kerron teille jotakin merkillistä hänestä. Tässä\neräänä iltana...\"\n\nÄkkiä kuului melua ulkoa, ovi aukeni ja hätääntynyt ihmisjoukko ryntäsi\nsisään, kylän ainoa valkonen nainen ensimmäisenä. Ja tämä huusi:\n\n\"Lapseni, lapseni! Hän on kadonnut. Auttakaa hyvät ihmiset minua\nlöytämään Archy Stillman'in, häntä olen joka paikasta hakenut.\"\n\nRavintoloitsija virkkoi:\n\n\"Istukaa, rouva Hogan, elkää olko levoton. Archy tilasi täältä vuoteen\nkolme tuntia sitten, -- hän oli perin väsynyt, niinkuin tavallisesti --\nja meni nukkumaan. Ham Sandwich, juokse sinä ylös ja herätä hänet. Hän\nasuu numerossa 14.\"\n\nNuori mies tuli kohta ulos ja oli valmis auttamaan. Hän pyysi rva\nHoganin kertomaan lähemmin asiasta.\n\n\"Hyvä Jumala, enhän voi mitään lähemmin kertoa, -- kunpa vain\nvoisinkin! Panin lapseni nukkumaan kello seitsemän ja kun nyt tunti\nsitten tulin sisään makuulleni pannakseni, oli hän poissa. Hyökkäsin\nteidän majallenne, mutta te ette olleet siellä; sitten olen hakenut\nteitä kaikkialta, olen aivan suunniltani säikähdyksestä; nyt olen\nJumalankiitos teidät löytänyt ja te kyllä löydätte tyttöni. Tulkaa,\nkiirehtikää!\"\n\n\"Käykää edellä, tulen perästä. Käykää te ensiksi kotiinne.\"\n\nKoko seurue läksi ulos ollakseen mukana siinä haussa. Puoli kyläkuntaa\noli liikkeellä, sata miestä ainakin, ja he odottivat mustana parvena\nnaisen mökin ulkopuolella, yhdellä ja toisella liehuva lyhty kädessään.\nAsetuttiin riviin, jotta kapealla tiellä päästäisiin kulkemaan, ja\nrivit lähtivät johtajansa perässä astelemaan etelään päin. Muutamien\nminuuttien perästä oltiin Hoganin majalla.\n\n\"Tuossa on vuode, jossa hän makasi\", selitti nainen, \"siihen hänet\njätin nukkumaan kello seitsemän, mutta missä hän nyt on, sen tietää\nJumala yksin.\"\n\n\"Antakaa minulle lyhty\", sanoi Archy. Hän asetti sen lattialle,\nlaskeusi polvilleen, ollen maaperää tarkoin tutkivinaan. \"Tässä on\njälkiä\", sanoi hän ja osotti lattian useampia kohtia. \"Näettekö?\"\n\nUseat kumartuivat alas ja koettivat parhaansa mukaan jotakin nähdä.\nPari heistä oli huomaavinaan jotakin jäljen tapaista, toiset puistivat\npäätään ja tunnustivat, että lattian kovalla tasapinnalla ei ollut\nmitään merkkejä, joita he olisivat voineet erottaa. Yksi virkkoi:\n\"Lapsen jalasta voisi ehkä tähän jäädä jotakin merkkiä, mutta en käsitä\n_miten_.\"\n\nNuori Stillman meni ulos, piti kynttilää lähellä maata, kääntyi\nvasemmalle, astui kolme askelta eteenpäin, tiukasti maahan tähystellen.\nSitten lausui hän: \"Nyt tiedän suunnan. Tulkaa mukaan, joku ottaa\nlyhdyn.\"\n\nReippaasti astui hän etelään päin ja tuo pitkä saattue seurasi häntä,\nmutkitellen sinne ja tänne polun kiemurtelun mukaan. Peninkulman\nniin käveltyään saapuivat he laakson suulle ja heidän eteensä levisi\npimeä, laaja ja rajaton kanervikkokangas. Stillman seisautti saattueen\nja lausui: \"Nyt emme etemmäs saa kävellä, meidän täytyy taas tutkia\nsuuntaa.\" Hän otti lyhdyn ja tutki maata kahdenkymmenen metrin alalta.\nSitten hän sanoi: \"Tulkaa nyt, tässä ollaan oikeassa\", sekä jätti\nlyhdyn toiselle miehelle. Hän kierteli sinne tänne pensaikkojen\nvälitse, käveli noin neljännespeninkulman, siirtyen vähitellen\noikealle: sitten otti hän uuden suunnan, teki suuren puoliympyrän,\nmuutti taas kurssia, käveli lähes puolen penikulmaa länteen päin -- ja\npysähtyi.\n\n\"Tähän hän väsyi, tuo pieni raukka. Pitäkää lyhtyä. Tuossa voitte nähdä\nhänen istuneen.\"\n\nMutta siinä oli tasainen kalliokenttä, paljas kuin rauta, eikä kukaan\nseurueesta uskaltanut väittää silmiään niin teräviksi, että ne olisivat\npystyneet näkemään jotain jälkeä noin tasaiseksi kiillotetulta\npinnalta. Äiti lankesi polvilleen, valitti ja suuteli maata.\n\n\"Mutta missä hän sitten on?\" virkkoi joku. \"Hän ei ole täällä -- _sen_\nme voimme nähdä.\"\n\nStillman käveli lyhty kädessä ympäriinsä paikalla ja oli jälkiä\nhakevinaan. \"Hm\", lausui hän, \"tätä en oikein ymmärrä.\" Mutta taas hän\nrupesi tutkimaan. \"Ei, se on turhaa. Täällä hän on ollut, se on varmaa,\nmutta täältä hän ei ole _kävellyt_ mihinkään, se on myös varmaa. Tässä\non arvoitus, jota en ymmärrä.\"\n\nSilloin meni luonto äidiltä.\n\n\"Oi jumalani, oi pyhät pyhimykset. Joku lentävä eläin on vienyt hänet.\nEn saa häntä enää koskaan nähdä.\"\n\n\"Älkäähän käykö toivottomaksi\", virkkoi Archy. \"Me löydämme hänet\nkyllä, olkaa rohkea.\"\n\n\"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista, Archy Stillman.\" Ja hän\ntarttui nuorukaisen käteen ja suuteli sitä innokkaasti.\n\nPaterson, tuo uusi tulokas, kuiskasi ivallisesti Fergusonin korvaan:\n\n\"Merkillinen taito hänellä on löytää tämä paikka, eikö totta? Mutta\ntuskin maksoi vaivaa kulkea näin kauas; joku muu paikka olisi kai ollut\nyhtä hyvä, vai miten?\"\n\nMutta Ferguson ei pitänyt tästä pilasta. Hän vastasi aika kiivaasti:\n\n\"Tahdotko väittää, että lapsi ei ole ollut täällä. Hän _on_ ollut\ntäällä, sanon minä. Mutta jos välttämättä tahdotte riidellä, niin...\"\n\n\"Nyt olen asiasta selvillä\", huudahti Stillman. \"Tulkaa kaikki tänne ja\nkatsokaa. Se oli ihan nenämme edessä koko ajan emmekä kumminkaan sitä\nnähneet.\"\n\nKaikki nojautuivat katsomaan sitä paikkaa, jossa lapsen sanottiin\nistuneen ja monet silmäparit tuijottivat nähdäkseen sitä, johon Archyn\nsormi nyt viittasi. Syntyi hetken äänettömyys, sitten kuului yleinen\npettymyksen huokaus. Pat Riley ja Ham Sandwich lausuivat yhteen aikaan:\n\n\"Mitä se on, Archy? Tässähän ei ole mitään.\"\n\n\"Eikö mitään! Eikö tämä ole teistä mitään?\" Ja hän piirsi\nnopeasti sormellaan kuvion maahan. \"Hä, tunnetteko sen nyt? Se on\nIntiaani-Billyn jälki. Hän on ottanut lapsen.\"\n\n\"Jumalan kiitos\", virkkoi äiti.\n\n\"Lyhty pois! Nyt tiedän suunnan. Seuratkaa minua.\"\n\nHän rupesi juoksemaan pensaitten välitse, juoksi 300 metrin matkan ja\nhävisi hiekkaharjun taa; toiset seurasivat häntä, saavuttivat hänet\nja tapasivat hänet odottamassa. Kymmenen askeleen päässä oli pieni\nrisumaja, vanhoilla loimilla ja räsyillä peitetty. Himmeä valo tunkeusi\nulos raoista.\n\n\"Käykää edellä, rouva Hogan. Teidän oikeutenne on käydä edellä\" sanoi\nnuorukainen.\n\nKaikki seurasivat naista, kun hän hyökkäsi risumajalle ja näkivät\nsamaan aikaan kuin hän sen, niitä siellä sisällä oli katsottavana.\nIntiaani-Billy istui maassa; lapsi nukkui hänen vieressään. Äiti\npainoi sitä rintaansa vastaan intohimoisesti, puristi myöskin Archy\nStillman'ia syliinsä ja kiitollisuuden kyyneleitä valui hänen poskiaan\npitkin. Ja murtuneella, itkun tukahduttamalla äänellä purki hän\nsuustaan niin vuolaan virran hellyyden sanoja, että niitä runsauteensa\nnähden saattoi mahtua ainoastaan irlannittaren sydämmeen.\n\n\"Minä löytä tyttö kello kymmenen\", selitti Billy. \"Hän nukkumassa\nulkona kedolla, hyvin väsynyt, kasvot märät, nähtävästi itkenyt; ota\nhän kotiin, anna ruokaa, hän kovin nälissään -- nukkui taas.\"\n\nRajattomassa kiitollisuudessaan unhotti onnellinen äiti kaikki\nrotueroitukset, syleili intiaaniakin ja kutsui häntä \"Jumalan enkeliksi\nihmisen haahmossa.\"\n\nMutta jos hän sellainen palveleva henki oli, oli hän varmaankin\nvalepuvussa.\n\nKello puoli kaksi aamulla saapui saattue kylään laulaen iloista laulua,\nheilutellen lyhtyjä ja nauttien kiitollisena kaikkia virvokkeita, joita\ntupain ovilla heidän ohikulkiessaan tarjottiin. Sitten he kokoontuivat\nkapakkaan ja muuttivat sen aamuhetken, jota vielä oli jälellä, yöksi.\n\n\n\n\nJälkimmäinen osa.\n\n\nI\n\nSeuraavana iltapäivänä oli ääretön hämminki kylässä. Eräs vakava ja\narvokas muukalainen, ulkonäöltään ja käytökseltään hieno mies, oli\nsaapunut ravintolaan ja sen kirjaan kirjoittanut tuon peljättävän nimen\n\n    Sherlock Holmes.\n\nUutinen siitä lensi mökistä mökkiin, kaivokselta kaivokselle; työssään\nolijat laskivat työaseensa pois ja kylän asukkaat kokoontuivat\ntuota pikaa kapakkaan, kaikkien harrastusten keskustaan. Eräs mies,\njoka kulki tietä myöten kylän pohjoispäässä, huusi tuon uutisen Pat\nRileylle, jonka kaivos oli lähellä Flint Bucknerin kaivosta. Kun\nFetlock Jones kuuli tuon nimen mainittavan, kävi hän hetkeksi vallan\nlevottomaksi. Hän puhui itsekseen:\n\n\"Eno Sherlock! Sepä oli huono onni! Pitikin hänen saapua juuri nyt,\njolloin...\" Hän vaipui mietteisiinsä ja aprikoi nyt itsekseen: \"Mutta\nmiksi pitäisi minun peljätä juuri häntä? Jokainen, joka tuntee hänet\nyhtä hyvin kuin minä tunnen, tietää, ettei hän voi keksiä mitään\nrikosta ajattelematta tai järjestämättä ennakolta täysin valmiiksi\nsen johtolankoja, eikä muuten kuin palkkaamalla jonkun tekemään\ntuon rikoksen juuri hänen määräystensä mukaisesti. Tällä kertaa ei\ntule olemaan mitään johtolankoja, -- mitä hän siis voisi todistaa?\nEi mitään. Ei, kaikki on valmisna. Jos minun nyt täytyisi lykätä\nse toistaiseksi..., ei, lykätä sitä en uskalla. Flint Buckner saa\nmatkapassin tänä yönä..., saa aivan varmaan.\"\n\nSitten ilmeni toinen vaikeus. \"Eno Sherlock tahtoo varmaankin jutella\nminun kanssani kotoisista tapahtumista, -- miten silloin hänen luotaan\npääsen? Sillä minun täytyy kävästä makuuvajallani kello kahdeksan\naikaan, vaikka pikimmältäkin.\" Tämä pula tuotti Fetlockille paljo\npäänvaivaa. Mutta hän keksi lopuksi keinon miten siitäkin selviytyisi.\n\"Menemme vähän ulos kävelemään ja sitten erkanen hänestä tuokioksi\ntiellä, niin ettei hän näe mitä teen. Paras keino estää salapoliisia\njälilleen pääsemästä on pitää häntä syrjässä, silloin kuin asiata\nvalmistelee. Se on varmin temppu..., otan hänet mukaani.\"\n\nTie ravintolan edessä oli täyteen sulloutuneena kylän miehiä, jotka\nvierasta odottelivat ja toivoivat näkevänsä vilahdukseltakaan tuota\nsuurta miestä. Mutta hän pysyi huoneessaan eikä näyttäytynytkään.\nAinoastaan Fergusonin, Jake Parkerin, sepän, ja Ham Sandwichin onnistui\nnähdä hänet. Ollen tuon suuren tieteellisen salapoliisin innokkaita\nihailijoita vuokrasivat he ravintolan pienen säilytyskonttorin ja\nsieltä näkyi muutamasta raosta Holmesin huoneen ikkuna. Sinne he\nasettuivat vaanimaan. Holmesin ikkunan eteen oli uudin laskettuna,\nmutta vihdoin veti hän sen ylös. Selkää karmiva, mieluinen värähdys\nkävi kurkistajain ruumiin läpi, kun he katselivat kasvoista niin\nkasvoihin tuota Suurta Miestä, joka oli täyttänyt koko maailman\nylenluonnollisen neronsa maineella. Siellä hän istui, -- hän ei ollut\nmikään satu, ei mikään varjo, ei, hän oli todellinen, elävä olento\nluuta ja lihaa, seisoi niin lähellä heitä, että he melkein saattoivat\nhäntä kosketella.\n\n\"Katsos tuota päätä\", sanoi Ferguson, pelkoa äänessään. \"Oi sinä suuri\nlaupeus, tuo on siis pää!\"\n\n\"On todellakin\", lausui seppä kunnioittaen. \"Katsokaa hänen nenäänsä.\nKatsokaa hänen silmiään! Eikö se ole neroa? Siinä on kokonainen\nmakasiini neroa.\"\n\n\"Ja kuinka kalpea hän on\", sanoi Ham Sandwich. \"Se johtuu siitä,\nettä hän on ajatellut niin paljon -- siitä se johtuu. Hittolainen,\nmeikäläiset pölkkypäät eivät osaa aavistaakaan, mitä ajatteleminen\noikeastaan on.\"\n\n\"Ei, siitä meillä ei ole hajuakaan. Se minkä me sanomme\najattelemiseksi, on pelkkää kuonaa.\"\n\n\"Olet oikeassa, Ferguson. Katso hänen ryppyistä otsaansa -- siinä juuri\non syvän ajattelemisen merkki -- syvän, syvän, 40 syltää asioiden\nytimiin uppoavan ajattelemisen. Nytkin hän on jonkin asian jälillä.\"\n\n\"On kyllä, siitä voit olla varma. Katso hänen kamalan vakavia\nkasvonpiirteitään -- katso hänen juhlallista kalpeuttaan -- sitä ei\nmikään voi voittaa.\"\n\n\"Ei voi vaikka maksettaisiin. Ja sen kalpeutensakin on hän rehellisesti\nansainnut, hän on neljästi ollut kuolleena, ihan totta. Kolme kertaa\nkuoli hän luonnollisen kuoleman ja neljännen kerran menetti hän\ntapaturman kautta henkensä. Olen kuullut sanottavan, että hänen ihonsa\nhaiskahtaakin kostealta ja kylmältä, niinkuin haudalta. Ja hän on...\"\n\n\"Hiljaa, katsokaa! Nyt hän painaa peukalollaan tämänpuolista otsakulmaa\nja etusormella tuonpuolista. Nyt on hänen ajatuskoneensa käynnissä,\nsiitä voin lyödä vedon vaikka paidastani.\"\n\n\"Se on totta. Ja nyt katselee hän taivaalle ja sivelee verkalleen\nviiksiään ja...\"\n\n\"Nyt hän nousee ja kokoo johtolankojaan vasemmalla kädellään. Noin,\nhän koskettelee toisella kädellä etusormeaan, nyt pitkää sormeaan, nyt\nnimetöntä...\"\n\n\"Mutta -- joko langat sekaantuvat?\"\n\n\"Kas, kuinka hän irvistää. Hän ei näy pääsevän selville siitä yhdestä\nlangasta. Noin...\"\n\n\"Hei, taas hän hymyilee -- aivan kuin tiikeri! Ja toiset sormet\nseuraavat sukkelasti perässä. Nyt hän on sen keksinyt, pojat, hän on\nvarmaankin keksinyt pulman.\"\n\n\"On todella. En hitto soi tahtoisi olla sen vaatteissa, jota hän nyt\njahtaa!\"\n\nHerra Holmes veti pöydän ikkunan luo, istahti selin kurkistelijoihin\nja rupesi kirjoittamaan. Miehet loittonivat hiukan raosta, sytyttivät\npiippunsa ja rupesivat hauskasti juttelemaan. Ferguson lausui syvällä\nvakuutuksella:\n\n\"Ei se auta, pojat, tunnustaa täytyy, että hän on ihmekapine. Sen\nhänestä jo näkee.\"\n\n\"Se on totisin sana, minkä koskaan olet lausunut, Ferguson\", vastasi\nJake Parker. \"Olisipa ollut hauskaa, jos hän olisi ollut täällä tässä\ntoissa iltana.\"\n\n\"Totta jumaliste olisikin ollut!\" vastasi Ferguson. \"Silloin olisi\nsaatu nähdä _tieteellistä_ työtä. Neroa, puhdasta neroa..., ylimmässä\npotenssissaan, uskokaa pois. Archy on aika poika jälkiä löytämään,\nkukaan ei tahdo halventaa hänen ansioitaan, en ainakaan minä. Mutta\nhänen kykynsä rajoittuu siihen, että hän vain _näkee_, näkee tarkasti\nkuin huuhkaja; se on suuri, luonnon antama, eläimellinen lahja, ei\nenempää eikä vähempää, mutta neroa se ei ole, sitä voi, kamalaan\nsuurenmoisuuteen nähden, verrata tämän miehen tekoihin yhtä vähän\nkuin... kuin... Niin, sanonpa teille, mitä hän olisi tehnyt. Hän olisi\nmennyt rouva Hoganin asuntoon ja silmäillyt -- _silmäillyt_ vain --\nedellytyksiä ja huomannut ne. Näkeekö hän kaikki? Näkee, pienempiä\nyksityisseikkoja myöten, ja hän olisi tiennyt enemmän Hoganin perheen\nkotiasioista kuin he itse tietävät. Sitten olisi hän istahtunut\nlaverille, tyyneesti kuten tavallisesti, ja sanonut rva Hoganille...\nKuule Ham, ole sinä olevinasi rva Hogan. Minä kyselen sinulta, tule\ntähän.\"\n\n\"Hyvä on. Alota.\"\n\n\"Olkaa hyvä, rouvaseni, kuunnelkaa tarkoin, elkää hajoittako\najatuksianne. Mitä sukupuolta oli lapsi?\"\n\n\"Tyttö, armollinen herra.\"\n\n\"Vai tyttö, hm! Hyvä, hyvin hyvä. Entä ikä?\"\n\n\"Kuusi vuotta, armollinen herra.\"\n\n\"Hm..., nuori, heikko... kaksi peninkulmaa. Silloin hänet valtasi\nväsymys. Hän vaipui alas ja nukahti. Me löydämme hänet kahden\npeninkulman piiristä. Oliko hampaita?\"\n\n\"Oli viisi, ja yksi oli puhkeamassa.\"\n\n\"Hyvä, hyvin hyvä, todellakin oikein hyvä. -- Näettekös, pojat, hän\nlöytää johtolankoja sellaisesta, joka meille muille on tyhjää palturia.\nOliko sukkia, rouvaseni? Entä kenkiä?\"\n\n\"Oli, armollinen herra, molemmissa jaloissa.\"\n\n\"Villaisetko sukat? Vai pumpulilankaa?\"\n\n\"Villaiset. Ja kengät vasikannahkaa.\"\n\n\"Ohoo, vasikannahkaa... Se vähän vaikeuttaa asian. Vaan olkoon...\nsaammehan nähdä. Entä uskonto?\"\n\n\"Katolilainen, armollinen herra.\"\n\n\"Hyvä. Repäskää, olkaa hyvä, minulle palanen sänkypeitteestä.\nKiitos. Puolivillaista, ulkomaista tekoa -- hyvä. Vielä pala jotakin\nlapsen pitämää, vaatetta, olkaa hyvä. Kiitos -- puuvillaa. Se tuntuu\nkuluneelta. Hyvä johtolanka, aivan mainio. Tahdotteko ojentaa minulle\nnoita rikkoja, joita lattialta on lakastu. Tuhannen kiitosta. Oh,\nsuurenmoista. Nyt me tiedämme, miten asia on, luulisin.\" -- \"Näettekös\npojat, nyt hän on saanut kaikki tarvitsevansa johtolangat, useampia\nhän ei kaipaa. Noo, mitä tekee nyt tuo Mainio Mies? Hän laskee\nvaatekappaleet ja rikat pöydälle, nojautuu niitten yli, hieroo niitä\nvastakkain ja tarkastaa niitä jupisten: 'Tyttö'; penkoo niitä vähän:\n'Kuuden vuoden ikäinen'; kääntää taas toisella tavalla: 'Viisi hammasta\n-- yksi puhkeamassa -- katolilainen -- villalankaa -- puuvillaa --\nvasikannahkaa -- tuo kirottu vasikannahka!' Sitten hän nousee, vetää\notsanahkansa poimuihin ja rupee sormin laskemaan johtolankojaan, mutta\npysähtyy nimettömän kohdalle. Mutta ainoastaan hetkeksi..., sitten\nloistavat hänen kasvonsa hymystä kirkkaina kuin valaistu ikkuna, hän\noikasee vartalonsa mahtavana ja sanoo läsnäoleville: 'Ottakaa, pari\nteistä, lyhty ja menkää Intiaani-Billyn majaan ja hakekaa sieltä lapsi.\nMuut voivat mennä kotiin nukkumaan. Hyvää yötä rouva, hyvää yötä\nmuutkin.' Ja hän kumartaa päänsä juhlallisesti ja kävelee ravintolaan.\nTämä on _hänen_ konstinsa, ainoa suuri taito -- se on tiedettä, neroa\n-- ja se kaikki suoritetaan neljännestunnissa; _hänen_ ei tarvitse\njuosta pari tuntia väkijoukon seuraamana kedoilla ja kanervikoissa.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, se on suurenmoista\", virkkoi Ham Sandwich.\n\"Ferguson, sinä olet täsmälleen osannut häntä matkia. Sen tarkemmin\nhäntä ei ole kuvattu kirjoissakaan. Näen hänet ilmielävänä edessäni.\nEttekö tekin näe, pojat?\"\n\n\"Totta totisesti näemme, niinkuin valokuvan.\"\n\nFerguson oli menestykseensä äärettömän tyytyväinen. Hetkisen istui hän\nääneti ja nautti onnestaan, sitten lausui hän pelottavalla ihailulla:\n\n\"Onkohan häntä Jumala luonut?\"\n\nHetkeen ei vastausta kuulunut; sitten virkkoi Ham Sandwich hartaasti:\n\n\"Ei ainakaan yhdellä kertaa, sitä en usko.\"\n\n\nII\n\nKello kahdeksan illalla asteli kaksi henkeä Flint Bucknerin majan ohi\npimeän päässä. He olivat Sherlock Holmes ja hänen sisarenpoikansa.\n\n\"Seisahduppas tuokioksi tähän, eno, minä käväsen makuuvajassani -- en\nviivy minuuttiakaan.\"\n\nHän pyysi enoltaan jotakin, eno antoi hänelle sen ja sitten poika\npalasi yön pimeään; mutta hän tuli pian takasin ja keskustelua\njatkettiin. Yhdeksän aikaan palasivat he ravintolaan. He tunkeusivat\nbiljardihuoneen läpi, johon joukko ihmisiä oli kokoontunut nähdäkseen\nedes vilahdukselta tuon Mainion Miehen. Nyt hurrattiin kuin\nkuninkaalliselle henkilölle. Herra Holmes kiitti suosionosotuksista\nkumarrellen oikealle ja vasemmalle ja kun hän oli mennyt, sanoi hänen\nsisarenpoikansa miesjoukolle:\n\n\"Eno Sherlockilla on vähän toimitettavaa nyt, noin kello kahteentoista\ntai yhteen saakka, mutta sitten tulee hän taas alas, taikka jo\naikaisemmin, jos voi, ja hän toivoo että muutamia teistä vielä on\njälellä juodaksenne lasin hänen kanssaan.\"\n\n\"Hän on piru soi miesten mies, pojat! Kolmikertainen hurraa Sherlock\nHolmes'ille, suurimmalle näihin asti eläneistä ihmisistä\", huusi\nFerguson. \"Hip, hip, hip...\"\n\n\"Hurraa, hurraa, hurraa... aa.\"\n\nKoko talo vavahti, niin hehkuvalla tunteella se hurraa huudettiin.\nMutta ylhäällä huoneessaan sanoi Holmes sisarenpojalleen lempeästi\nnuhtelevalla äänellä:\n\n\"Miksi pakotit minut tuohon juomaseuraan menemään?\"\n\n\"Mutta eihän sinulla voi olla mitään sitä vastaan, että pääset kansan\nsuosioon, eno? Tällaisessa kaivoskylässä ei saa esiintyä ylpeänä.\nMiehet ihailevat sinua, mutta jos matkustaisit täältä juomatta\nlasin heidän kanssaan, haukkuisivat he sinut keikariksi. Sanoithan\nsitäpaitsi, että sinulla on kotoa niin paljo kertomista, että siihen\nmenee puolet yöstä.\"\n\nPoika on oikeassa, hän on ymmärtäväinen poika, sen myönsi eno. Ja poika\noli ymmärtäväinen vielä eräässä toisessakin suhteessa, mutta sitä ei\ntiennyt kukaan muu kuin hän itse: \"Eno ja nuo kaikki muut tekevät\nminulle sen palveluksen, että todistavat minun olleen täällä kapakassa,\nja sitä tosiasiaa ei saada kumotuksi.\"\n\nEnonsa kanssa jutteli hän vilkkaasti kolme tuntia. Noin kahdentoista\naikana laskeusi Fetlock alakertaan, asettui pimeälle pihalle muutamain\naskelten päähän ravintolasta ja odotti. Viiden minuutin kuluttua tuli\nFlint Buckner hoiperrellen biljardihuoneesta, niin että melkein hipasi\nhäntä ohimennessään.\n\n\"Nyt hän on käsissäni!\" jupisi nuorukainen. Hän katseli tuota,\npoistuvaa mustaa olentoa ja jatkoi: \"Hyvästi... hyvästi ainaiseksi,\nFlint Buckner. Sinä olet nimittänyt äitiäni rumalla nimellä... sama se,\nnyt on kaikki niinkuin olla pitää, nyt kävelet viimeistä vaellustasi,\nystäväni.\"\n\nAjatuksiinsa vaipuneena meni hän ravintolaan. \"Tunti aikaa on kello\nyhteen. Sen tunnin vietämme yhdessä toverien kanssa, se on minulle hyvä\ntodistus.\"\n\nHän opasti Sherlock Holmesin alas biljardihuoneeseen, joka oli\ntungokseen asti täynnä uteliaita ja ihailevia kaivostyömiehiä; vieras\ntilasi juomatavarat ja juhla alkoi. Kaikki olivat iloiset, kaikki\nkohteliaat; tuttavuus oli pian tehty, laulettiin, juteltiin ja\ntilattiin lisää virvokkeita. Ja nuo tärkeät minuutit kuluivat lentäen.\nKello oli kuusi minuuttia vailla yksi ja ilo oli ylimmillään -- silloin\nkuului paukaus:\n\n-- Pum!\n\nKaikki vaikenivat heti. Tuo kumea ääni tuntui tulevan rotkotieltä päin,\nse tuntui kajahtavan kalliosta kallioon ja sitten kuolevan pois. Lumous\nkatosi, useat miehistä hyökkäsivät ovelle ja huusivat:\n\n\"Nyt on jotakin räjähtänyt.\"\n\nUlkoa pimeästä puhui joku ääni:\n\n\"Se tapahtui kappaleen matkan päässä rotkotiestä; näin leimauksen.\"\n\nKaikki hyökkäsivät rotkotielle -- Holmes, Fetlock, Archy Stillman,\nkaikki. Muutamissa minuuteissa juoksivat he englanninpeninkulman. Erään\nlyhdyn valossa näkivät he Flint Bucknerin majan tasaisen, kovaksi\npoljetun savilattian -- muuten itse majasta ei ollut mitään jälellä, ei\nliuskaakaan. Eikä Flint'iäkään näkynyt. Miesjoukko jakausi ryhmiin ja\nhaki ympäristöstä. Äkkiä kuului huuto:\n\n\"Täällä hän on.\"\n\nSiellä hän olikin. Viidenkymmenen metrin päästä tielle päin hän löytyi,\ns.o. löytyi hengetön ja runneltu läjä, joka merkitsi Flintin maallisia\njäännöksiä. Fetlock Jones riensi sinne muiden seurassa katselemaan\nruumista.\n\nAinoastaan neljännestuntia meni laillisiin muodollisuuksiin. Ham\nSandwich, juryn puheenjohtaja, laati pöytäkirjan, joka oli koruton\nja selvä ja joka päättyi seuraavaan selitykseen: \"Vainaja on kuollut\nsyistä, jotka joko hän itse tai joku tahi jotkut muut jurylle\ntuntemattomat henkilöt ovat aiheuttaneet, ei jätä jälkeensä perhettä\neikä muita sellaisia tavaroita, vaan ainoastaan asuntotalonsa, joka\nräjähti ilmaan, ja Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, amen.\"\n\nSitten yhtyi jury taas levotonna odottavaan ihmisjoukkoon, sillä\nsen joukossa oli kaiken harrastuksen keskus, Sherlock Holmes.\nKaivostyömiehet seisoivat ääneti ja kunnioittaen puoliympyrässä,\njonka sisäpuolella itse tapaturmapaikka oli. Siellä käveli tuo Mainio\nMies edestakaisin, seurassaan sisarenpoikansa, joka kantoi lyhtyä.\nMetrimitalla mittasi hän tuvan pinta-alan, etäisyyden pensaikosta\ntiehen, pensaiden korkeuden j.n.e. Hän poimi rievun sieltä, sälön\ntai sirun täältä, tarkasti ne huolellisesti, ja pani talteen. Hän\nmääräsi taskukompassinsa avulla seudun aseman, ottamalla huomioon\nmagneettisten häiriöiden tuottaman parin sekunnin erotuksen. Hän\nmääräsi ajan (Tyyneenmeren) kellonsa mukaan, verrattuaan sitä\npaikallisaikaan. Hän mittasi etäisyyden tuvasta vainajaan, ottaen\nhuomioon nousu- ja laskuvesi-vaikutukset. Ilmanpainon hän määräsi\ntaskubaromeetterillaan ja lämmön taskulämpömittarillaan. Vihdoin sanoi\nhän juhlallisesti kumartuen:\n\n\"Se on valmista. Palaammeko takaisin, hyvät herrat.\"\n\nHän käveli ravintolaan, ja väkijoukko seurasi häntä, syvästi ihaillen\ntätä Mainiota Miestä, ja lausuen arveluita tapaturmasta ja siitä, kenen\ntekoa se voisi olla.\n\n\"Sattuipa erinomainen onni, että hän nyt juuri on täällä, eikö totta\",\nvirkkoi Ferguson.\n\n\"Tästä tulee vuosisatamme merkillisin tapaus, puhui Ham Sandwich. Siitä\ntulee kertomus kulkemaan yli koko maailman, uskokaa pois!\"\n\n\"Sen voi jo uskoakin\", virkkoi Joke Parker, seppä. \"Siitä tulee mainio\nreklaami tälle kaivosseudulle -- eikö totta, Ferguson?\"\n\n\"Niin, jos tahdotte tietää minun mielipiteeni, niin sen sanon, että\neilen oli vuokraamani vuorialue kahden dollarin arvoinen neliömetriltä,\nmutta tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka tänään kehtaisi tulla siitä\nkuuttakymmentä tarjoamaan.\"\n\n\"Se on totta, Ferguson, parempaa onnea ei uusi kaivosseutu voisi\nuneksuakaan. Näitkö, kuinka huolellisesti hän pani talteen nuo pienet\nräsyt ja rikat ja muut vehkeet. Sitä katsetta! Hän ei _voi_ olla\nnäkemättä yhtään johtolankaa, se olisi hänelle aivan mahdotonta.\"\n\n\"Toiselle eivät kaikki nuo pikkuesineet mitään merkitsisi, mutta\nhänelle ne merkitsevät saman verran kuin suuri kirja, vieläpä harvalla\npräntillä painettu.\"\n\n\"Se on totinen totuus! Noissa pikkuesineissä piilee jokaisessa joku\npieni salaisuus, vaikka ne luulevat, ettei sitä kukaan ymmärrä; mutta\nhän kun tulee ja tutkii, niin lävähtää salaisuus auki kuin vieterilipas\nse on varmaa!\"\n\n\"Pojat, nyt en ole enää pahoillani, ettei hän ollut täällä kadonnutta\ntyttöä etsimässä; tämähän on paljo suurenmoisempi tapaus, paljo\nmonimutkaisempi, -- tämä kysyy tiedettä ja neroa.\"\n\n\"Tietysti olemme kaikki hyvillämme, että näin kävi. Hyvillämmekö? ei,\nse on liian vähän sanottu. Archy olisi tietysti oppinut paljon, jos\nhän olisi älynnyt seisoa tuon miehen vieressä ja katsoa, miten hän\nmenettelee. Mutta hän kulki siellä syrjässä pensaikossa eikä nähnyt\nmitään.\"\n\n\"Se on totta, näin sen minäkin. No, Archy on nuori vielä, hän viisastuu\nkun vanhenee.\"\n\n\"Mutta, pojat, kenen luulette tehneen tuon kolttosen?\"\n\nSe oli kiperä kysymys, joka synnytti koko joukon löyhiä arveluita.\nUseita henkilöitä mainittiin, mutta tarkemmin ajateltaessa siitä\narvelusta luovuttiin. Kukaan muu ei ollut tuntenut Flint Buckneria\nlähemmin kuin nuori Hillyer, kukaan ei ollut hänen kanssaan riidellyt,\nhän oli tympässyt jokaisen, joka oli yrittänyt häntä lähentelemään,\nmutta ei kumminkaan niin hävittömällä tavalla, että kukaan siitä syystä\nhänen henkeään olisi vaaninut. Yksi nimi oli kaikkien huulilla alusta\npitäen, mutta se oli viimeinen, mikä julkilausuttiin -- Fetlock Jones.\nPat Riley sen ensi kerran mainitsi.\n\n\"Tietysti olemme kaikki häntä ajatelleet\", lausuivat toiset, \"sillä\nolihan hänellä tuhat syytä murhata Flint Buckner ja olihan se hänen\nsuora velvollisuutensa. Mutta kahdesta asiasta emme pääse: ensiksikään\nhänellä ei ole niin paljo rohkeutta, ja toiseksi ei hän ollut\ntapaturmapaikalla murhan tapahtuessa.\"\n\n\"Sen tiedän\", sanoi Pat. \"Hän oli biljardihuoneessa yhdessä meidän\nkanssa räjähdyksen tapahtuessa.\"\n\n\"Niin, hän oli siellä kokonaisen tunnin ennenkuin se tapahtui. Muuten\nhäntä tietysti heti olisi epäilty.\"\n\n\nIII\n\nRavintolan ruokasalista olivat kaikki huonekalut kannetut ulos, yksi\npitkä pöytä vain ja yksi tuoli oli sinne jätetty. Pöytä oli huoneen\ntoisessa päässä, tuoli oli pöydän takana ja sillä tuolilla istui\nSherlock Holmes, komeana ja vaikuttavana. Yleisö seisoi. Huone oli\ntäysi. Tupakansavua oli kuin pistettynä, äänettömyys oli täydellinen.\n\nTuo Mainio Mies kohotti kätensä vielä täydentääkseen hiljaisuutta ja\npiti sitä muutamia silmänräpäyksiä koholla. Sitten teki hän terävällä\näänellä useita kysymyksiä ja merkitsi vastaukset kirjaan. Täten pääsi\nhän täydellisesti tutustumaan Flint Buckneriin, hänen luonteeseensa,\nhänen esiintymiseensä, hänen tapoihinsa, kaikkeen. Siten tuli m.m.\nselville, että Mainion Miehen sisarenpoika oli koko kylässä ainoa,\njolla oli jotakin syytä murhata Flint Buckner. Herra Holmes hymyili\nsäälivästi todistajalle ja kysyi verkkasella äänellä:\n\n\"Tietääkö sattumalta joku herroista, missä nuorukainen Fetlock Jones\noli räjähdyksen aikana?\"\n\nSiihen vastattiin yhdellä äänellä:\n\n\"Tässä talossa, biljardihuoneessa.\"\n\n\"Vai niin -- tuliko hän silloin juuri sisään?\"\n\n\"Ei, hän oli ollut täällä ainakin tunnin.\"\n\n\"Soo. Kuinka pitkälti täältä onkaan räjähdyspaikalle?\"\n\n\"On runsas peninkulma.\"\n\n\"Soo. Eiköhän tämä sentään ole todistus, joka tepsii...?\"\n\nMyrskyten rämähti huoneessa nauru ja kuului huutoja: \"Se oli vallan\nmurhaava todistus!\" ja \"Etköhän kadu, Sandy, että tuon tulit\nsanoneeksi.\" Ja Sandy, joka oli Jones'ia epäillyt, katsoi punastuen\nmaahan ja häpesi hirveästi. Mutta tutkimusta jatkui:\n\n\"Sittenkuin nuoren Jones'in osallisuus esillä olevaan tapahtumaan on\ntodistettu hiukan _etäiseksi_ (naurua), kääntykäämme _silminnäkijäin_\npuoleen ja kuulkaamme, mitä heillä on sanottavana.\"\n\nHän otti esille tapaturmapaikalta kokoamansa todistuskappaleet ja\njärjesti ne pahvilevylle polvelleen. Kuulijat pidättivät hengitystään\nja odottivat.\n\n\"Olemme määränneet pituus- ja leveysasteet ja tarkistaneet ne ja\ntiedämme siis tarkoin missä tapaturma sattui. Meillä on tarkat tiedot\nilmanpainosta, lämpösuhteista ja kosteusmäärästä -- ne ovat verrattoman\ntärkeät tietää, koska niiden avulla voimme laskea, missä määrin ne ovat\nvaikuttaneet murhaajan mielenlaatuun ja toimintakykyyn tähän aikaan\nyöllä.\" (_Ihmettelyn surinaa. Kuiskaten arvostellaan: \"Kylläpä siinä\nhitto soi on terävä mies_.\") -- Hän hypelti todistuskappaleitaan: \"Ja\nnyt annamme näiden äänettömäin todistajaimme puhua.\"\n\n\"Tässä on tyhjä haulipussi. Mitä se kertoo? Että syynä murhaan\noli ryöstö, ei kosto. Mitä muuta se kertoo? Että murhaajalla oli\nhuononlaiset luonnonlahjat... voimme ehkä sanoa hänen olleen\nlyhytajatuksisen. Mistä sen tiedämme? Koska ei kukaan tavallisilla\njärjenlahjoilla varustettu mies olisi ruvennut ryöstämään Buckneria,\njolla ei koskaan ollut paljo rahoja luonaan. Vai olisiko murhaaja ollut\nmuukalainen? Haulipussi puhukoon taas. Otan siitä tämän esineen. Se\non kappale hopeansekaista kvartsia. Se on omituinen kappale. Olkaa\nhyvä ja tarkastakaa sitä -- te -- ja te -- ja te. Olkaa hyvä, antakaa\nse minulle takasin. Ei ole kuin yksi malmisuoni tällä paikkakunnalla,\njosta saadaan tällaista kvartsia, ja se malmisuoni on näkyvissä kahden\npeninkulman pituudelta ja on minun ymmärtääkseni tekevä löytöpaikkansa\nmaankuuluksi lyhyessä ajassa ja antava 200:lle omistajalleen suuremmat\nvarat kuin ahnaimmatkaan heistä voivat uneksia. Olkaa hyvä ja mainitkaa\nsen malmisuonen nimi.\"\n\n\"Yhdistetyt valtaukset Kristillinen Tiede ja Mary Ann!\" vastattiin\nnopeasti.\n\nSiitä syntyi hurjia hurraahuutoja ja jokainen puristi kyyneleet\nsilmissä naapurinsa kättä. Ferguson huusi: \"Siihen malmisuoneen\nminunkin kaivokseni kuuluu ja sen hinta kohoo nyt 150:teen dollariin,\nolkaa varmat siitä.\"\n\nKun mielet taas tyyntyivät, jatkoi Holmes:\n\n\"Huomaamme siis kolme asiaa varmoiksi, nimittäin: Murhaaja on\nverrattain vähälahjainen. Hän ei ole muukalainen. Hänen tarkoituksensa\noli varastaa, ei kostaa. Jatkakaamme. Täällä on kädessäni pieni pätkä\nsytytyslankaa, joka haisee äsken palaneelta. Mitä todistaa se? Yhdessä\nkvartsipalan kanssa todistaa se, että murhaaja oli kaivostyömies. Mitä\nse vielä kertoo? Että murha tehtiin jollakin räjähdysaineella. Entä\nvielä? Että räjähdysaine oli majan vieressä tien puolella -- etusivulla\n-- sillä löysin sen kuuden jalan päässä tuvan paikasta.\"\n\n\"Vielä on minulla täällä käytetty puinen tulitikku, sitä lajia,\njolla tuli laatikon reunasta repästään. Löysin sen tieltä, 622 jalan\npäässä majan paikalta. Mitä se todistaa? Että johtolanka siellä\nsytytettiin. Entä vielä? Että murhaaja oli vasenkätinen? Mistäkö sen\ntiedän? Hyvät herrat, minä en voi teille selittää, mistä sen tiedän,\nsillä nämä todisteet ovat niin hienot, että vasta pitkän kokemuksen\nja perusteellisten opintojen kautta olen päässyt niiden perille.\nMutta todisteita on olemassa ja niitä varmentaa se tosiasia, jonka te\nepäilemättä olette usein lukeneet suurista salapoliisikertomuksista, --\nettä kaikki murhaajat ovat vasenkätiset.\"\n\n\"Hitto soi, niinhän onkin laita!\" virkkoi Ham Sandwich, ja iski\nreittään suurella kämmenellään niin että läiskähti. \"Kas pirua kun en\nole sitä ennen koskaan tullut ajatelleeksi.\"\n\n\"Enkä minä.\" \"Enkä minä.\" Niin huusivat useat. \"Mutta _häneltä_ ei jää\nmikään huomaamatta -- katsokaa hänen silmiään!\"\n\n\"Hyvät herrat, vaikka murhaajan ja hänen uhrinsa välinen matka oli\npitkä, ei edellinenkään kumminkaan aivan vahingotta asiasta päässyt.\nTämä puupala, jonka nyt teille näytän, sattui häneen. Se haavoitti\nhäntä, joten hänestä juoksi verta. Missä hän lieneekin, merkki hänellä\non, joka hänet ilmaisee. Löysin tämän siltä paikalta missä mies seisoi,\nkun hän sytytti tuon räjähdyttävän langan.\"\n\nHolmes tarkasteli ylhäiseltä paikaltaan seurakuntaa, ja hänen kasvonsa\nrupesivat tummenemaan. Hän kohotti verkalleen kätensä ja osotti:\n\n-- Tuossa on murhaaja.\n\nTuokion olivat kuuntelijat hämmästyksestä jähmettyneinä. Sitten kuului\nparikymmentä ääntä:\n\n\"Sammy Hillyerkö! Eikö helkkarissa! Hänkö murhaaja, se on mahdotonta!\"\n\n\"Päätelkää varovasti, hyvät herrat, elkää hätäilkö. Ottakaa huomioon,\nettä hänellä on verinen merkki otsassaan.\"\n\nHillyer kalpeni kauhusta -- oli vähällä ruveta itkemään. Hän kääntyi\nmilloin sinne ja milloin tänne, ikäänkuin etsien turvaa, hän ojensi\nrukoillen kätensä Holmes'n puoleen ja huudahti.\n\n\"Elkää sanoko minua murhaajaksi. Minä en ole murhaa tehnyt, vakuutan\nsen kunniasanallani. Tämän naarmun otsaani olen saanut...\"\n\n\"Vangitkaa hänet, konstapeli\", huusi Holmes. \"Minä vastaan\nvangitsemiskäskystä.\"\n\nKonstapeli astui haluttomasti pari askelta lähemmäs, epäili ja pysähtyi.\n\nHillyer huusi silloin hätääntyneenä: \"Oi, Archy, älä anna heidän\nvangita minua, se olisi äitini kuolema. _Sinä_ tiedät, miten sain tuon\nnaarmun. Kerro siitä heille ja pelasta minut, Archy, pelasta minut.\"\n\nStillman tunkeutui esiin ja virkkoi:\n\n\"Elä pelkää, minä pelastan sinut.\" Sitten lausui hän läsnäoleville:\n\"Elkää välittäkö siitä, miten hän tuon naarmun sai, se on merkitystä\nvailla oleva seikka eikä kuulu tähän juttuun ollenkaan.\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, Archy, sinä olet kelpo ystävä.\"\n\n\"Archy eläköön. Astu esiin, poika, ja puhu rohkeasti\", huusivat miehet,\nylpeinä kun heillä oli omakin paikallisneronsa. Kotoinen tunne siitä,\nettä heidän pitäisi puolustaa _häntä_, heräsi heissä nyt äkkiä ja\nmuutti koko aseman.\n\nNuori Stillman odotti, että melu hiljeneisi ja lausui sitten:\n\n\"Pyydän Tom Jeffries'iä asettumaan tälle ovelle ja konstapelin menemään\ntoiselle ovelle; ketään ei saa laskea ulos huoneesta.\"\n\n\"Sanottu ja tehty. Jatka, poika.\"\n\n\"Luulen, että rikoksentekijä on tässä joukossa, osotan hänet teille\nvähän ajan perästä, jos olen oikein arvannut. Nyt kerron teille\nkoko tapauksen alusta loppuun. Vaikuttimena _ei_ ollut ryöstö, vaan\nkosto. Murhaaja _ei_ ollut tyhmä. Hän _ei_ seisonut 622 jalan matkan\npäässä tuvasta. Häntä puupalikka _ei_ haavoittanut. Hän _ei_ tuvan\nulkoseinämälle pannut räjähdysainetta. Hän _ei_ ottanut haulipussia\nmukaansa eikä hän ollut vasenkätinen. Näitä erehdyksiä lukuunottamatta\non erinomaisen vieraamme selonteko tapahtumasta pääasiassa oikea\".\n\nMielihyvän naurua tirahteli salissa; ystävä kuiskasi ystävälle\nikäänkuin sanoakseen: \"Sehän on puhetta, joka tuntuu aivan latinalta.\nKelpo poika, kunnon poika, ei hän antaudu.\"\n\nVieras pysyi tyyneenä. Stillman jatkoi:\n\n\"Minullakin on muutamia todistajia ja saatan kertoa, mistä vielä\nuseampia voitte löytää.\" Hän näytti paksua rautalanganpätkää --\nkuuntelijat keräytyivät sitä katsomaan. \"Se on ohkosen talikerroksen\npeittämä. Ja täällä on puoleksi palanut kynttilä. Siihen on leikattu\nmerkkejä aina tuuman päähän toisistaan. Kerron teille kohta, mistä nämä\ntavarat löysin. Nyt jätän sikseen kaikki mietelmät ja arvaamiset ja\njohtolankain yhdistämiset, kertoakseni teille aivan yksinkertaisesti ja\nkoristelematta, miten tuo surullinen tapaturma tapahtui.\"\n\nHän pysähtyi hetkeksi, antaakseen jännityksen yhä tiukemmalle\npingoittaa kuulijain huomion. Sitten jatkoi hän:\n\n\"Murhaaja on tehnyt suunnitelmansa tarkan harkinnan mukaan. Se oli\nhyvä ja viisas suunnitelma, se osotti hyviä luonnonlahjoja, ei huonoa\npäätä. Sen tarkoitus oli kääntää kaikki epäilykset pois tekijästään.\nEnsiksi pani hän merkit kynttilään, tuuman verran väliä, ja laski\najan. Hän huomasi, että kului kolme tuntia, ennenkuin neljä tuumaa\nkynttilää on palanut. Tein itse samaa koetta puolen tunnin kuluessa\ntuolla huoneessani, sillävälin kuin täällä pidettiin kuulustelua Flint\nBucknerin luonteesta ja tavoista. Ja siten tulin huomaamaan kuinka\nkauan kynttilä palaa, kun se on tuulelta suojassa. Sittenkuin hän oli\ntehnyt tämän kokeen, puhalsi hän kynttilän sammuksiin -- juuri tämän\nkynttilän -- ja teki tuumanmerkkinsä toiseen kynttilään.\"\n\n\"Uuden kynttilän hän asetti tinajalustalle. Viiden tunnin merkin\nkohdalle kaivoi hän reijän kynttilän läpi kuumennetulla rautalangalla.\nOlen jo näyttänyt teille rautalangan, joka oli ohkosen talikerroksen\npeittämä, -- sulatetun ja hyytyneen talin.\"\n\n\"Ponnistelemalla -- hän sai luullakseni aika lailla ponnistaa --\nkiipesi hän tuon tiheän pensaikon läpi, joka peittää Flint Bucknerin\nmajan takaisen jyrkän rinteen, ja kantoi sinne tyhjän jauhotynnyrin.\nHän asetti sen sinne aivan varmaan piilopaikkaan ja sen pohjalle asetti\nhän kynttiläjalan. Sitten mittasi hän noin 35 jalkaa sytytyslankaa,\nsen verran oli matkaa tynnyristä tuvan takaseinään. Hän teki reijän\ntynnyrin kylkeen -- tätä käsiporaa hän käyttikin. Ja hän jatkoi\ntyötään, kunnes se oli valmis; silloin oli toinen langanpää Bucknerin\nmajassa ja toinen pistettynä kynttilään kaiverrettuun reikään. Laitos\noli niin järjestetty, että räjähdyksen täytyi tapahtua kello 1\nyöllä, edellyttämällä, että kynttilä sytytettiin noin klo 8 illalla\n-- joka tapahtuikin, siitä vedon lyön -- ja edellyttämällä, että\ntuvassa oli räjähdysainetta, johon langan toinen pää yhdistettiin,\n-- ja että sitä siellä oli, siitäkin voin vedon lyödä, vaikka en\nvoi sitä toteennäyttää. Tynnyri on vieläkin pensaikossa, tinajalka\nja kynttilänpätkä ovat sen pohjalla, palaneen sytytyslangan pää on\ntuossa kaivetussa reijässä, toinen pää on sen rinteen alla, missä maja\noli. Näin sen kaiken pari tuntia sitten, jolloin professori mittaili\nmaita, joka työ tähän juttuun nähden oli aivan turhaa, ja kokoili\narvoesineitä, joilla ei ole mitään merkitystä.\"\n\nHän vaikeni. Kuulijat huoahtivat pitkään ja syvästi, se helpotti heidän\njännittyneitä hermojaan, ja he rämäyttivät hurraa-huudon.\n\n\"Vie sun...\" virkkoi Ham Sandwich. \"Siksi hän siis nuuskikin siellä\npensaikossa katselematta professorin temppuja. Ei, tuhma hän ei ole.\"\n\n\"Ei hitto soi olekaan.\"\n\nMutta Stillman jatkoi:\n\n\"Ollessamme tunti sitten räjähdyspaikalla muutti hän poran ja kynttilän\nsiltä paikalta, johon hän ne oli kätkenyt, toiseen piilopaikkaan, joka\nkai hänen mielestään oli parempi, parinsadan metrin päähän näreikköön,\npeittäen ne siellä männynoksilla. Siellä nämä tapasin. Pora sopii juuri\ntynnyrissä olevaan reikään. Ja nyt...\"\n\nTuo Mainio Mies keskeytti hänet. Hän virkkoi pilkallisesti:\n\n\"Olemme kuulleet hyvin hauskan sadun, herrani, -- todellakin hyvin\nhauskan. Nyt tahtoisin tehdä tälle nuorelle miehelle pari kysymystä.\"\n\nMuutamat kuulijoista hytkähtivät ja Ferguson virkkoi:\n\n\"Pelkäänpä Archyn nyt joutuvan pussiin.\"\n\nToistenkin hymy katosi ja huumaus hävisi. Herra Holmes sanoi:\n\n\"Tarkastakaamme tätä satua johdonmukaisesti ja säännöllisesti --\nniin sanoakseni geometrisessä sarjassa -- liittämällä yksityiskohdan\ntoiseen ja niin horjahtamatta eteenpäin kulkien tätä kauniinnäköistä\nleikkilinnoitusta kohti, joka on rakennettu erehdyksistä ja epäkypsen\nmielikuvituksen unelmista. Aluksi tahdon, nuori herraseni, tehdä\nvastaiseksi ainoastaan kolme kysymystä -- vastaiseksi. Ymmärsinkö\nteidät oikein, sanoitteko todellakin, että puheenalainen kynttilä\nsytytettiin noin kahdeksan aikaan eilen illalla?\"\n\n\"Niin, herra, noin kahdeksan aikaan.\"\n\n\"Sanotteko tasan kello kahdeksan.\"\n\n\"En, niin tasalleen sitä en voi sanoa.\"\n\n\"Hm. Jos joku henkilö olisi kuljeskellut siellä päin niihin aikoihin,\nolisi hän varmaankin nähnyt murhaajan, eikö niin?\"\n\n\"Todennäköisesti.\"\n\n\"Kiitos, muuta ei tarvita -- tällä kertaa. Tällä kertaa, sanon minä.\"\n\n\"Se hitto asettaa ansoja Archyn eteen\", sanoi Ferguson.\n\n\"Siltä näyttää\", toisti Ham Sandwich. \"Merkit eivät lupaa hyvää.\"\n\nStillman lausui nyt silmäillen vierasta:\n\n\"Olin itse niillä tienoin puoli yhdeksän ajoissa..., ei, yhdeksän\naikoihin.\"\n\n\"Todellako? Sehän on hauskaa, niin, kovin hauskaa. Tapasitte ehkä\nmurhaajan.\"\n\n\"En, en tavannut ketään.\"\n\n\"Vai niin. Niin ollen -- suokaa anteeksi, en huomaa, että\ntiedonannollanne on mitään merkitystä.\"\n\n\"Ei sillä olekaan -- tällä hetkellä.\" Hän vaikeni. Sitten hän jatkoi:\n\"En tavannut murhaajaa, mutta hänen jälillään olen, olen varmasti,\nsillä siitä olen vakuutettu, että hän on tässä huoneessa. Pyydän teidän\nkaikkien kulkemaan ohitseni yksitellen, -- tästä, jossa on hyvä valo,\nettä näen jalkanne.\"\n\nKiihtynyt surina vallitsi huoneessa ja marssi alkoi; vieras katseli\nsitä, koettaen väkisinkin pysyä vakavan näköisenä, vaikkei se oikein\ntahtonut onnistua. Stillman kumartui alas, varjosti kädellään silmiään\nja katseli tarkkaan jokaisia ohikulkevia jalkapareja. Viisikymmentä\nmiestä marssi ohi yksitoikkoisesti jalkojaan jymistäen, vaan se\noli turhaa marssia. Kuusikymmentä. Seitsemänkymmentä. Tulos rupesi\nnäyttämään huonolta. Vieras huomautti hienon-hienolla ivalla:\n\n\"Näkyy olevan murhaajista puute tänä iltana.\"\n\nKuulijat käsittivät tämän leikkisän lausunnon ja päästivät iloisen\nnaurun. Vielä kymmenen, kaksitoista miestä kulki -- ei, tanssi -- ohi\niloisesti hypellen, niin että katsojat katketakseen nauroivat. Silloin\nojensi Stillman äkkiä kätensä suoraksi ja lausui:\n\n\"Tässä on murhaaja.\"\n\n\"Fetlock Jones, kaikkien pyhien nimessä!\" huudahtivat ihmiset ja nyt\ntuprahti kuin tulituksesta esiin arvosteluja ja muistutuksia, tämän\njännittävän solmun herättäminä.\n\nKun melu oli ylimmillään oikasi vieras kätensä ja vaati hiljaisuutta.\nSuuri nimi ja kuuluisan persoonallisuuden auktoriteetti painoivat\nsalaperäisen leimansa läsnäolijoihin ja he tottelivat. Tämän näin\nsyntyneen äänettömyyden aikana kohotti vieras äänensä ja virkkoi\ntunteella ja vakavuudella:\n\n\"_Tämä_ on vakavaa. Se uhkaa viatonta ihmishenkeä. Viatonta, kaiken\nepäluulonkin yläpuolella olevaa. Minä _todistan_ sen. Huomatkaa, kuinka\nhelposti yksi ainoa tosiasia voi lakasta pois tuon perusteettoman\nvalheen. Kuulkaa, ystäväni, tämä nuori mies _ei hetkeksikään_ poikennut\nnäkyvistäni eilen illalla.\"\n\nSe teki syvän vaikutuksen. Miehet katselivat Stillman'ia kysyvin\nkatsein. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän lausui:\n\n\"Minä _tiesin_, että niitä oli kaksi.\" Hän meni nopeasti pöydän luo,\nkatseli sitten vierasta silmiin ja virkkoi:\n\n\"Te olitte _yhdessä hänen kanssaan_. Te ette olleet viidenkymmenen\naskeleen päässä hänestä, kun hän sytytti kynttilän, joka sitten\nvähitellen sytytti räjähdysaineen!\" (Hämminkiä). \"Ja, vielä lisäksi, te\nannoitte hänelle tulitikut sitä varten.\"\n\nVieras näytti aivan hämmästyvän, siltä ainakin katsojista tuntui. Hän\navasi suunsa antaakseen pojalle aimo vastauksen, mutta sanat eivät\ntulleetkaan häneltä enää tulvimalla.\n\n\"Se on... se on mielettömyyttä... se on...\"\n\nStillman käytti hyväkseen sitä etua, jonka hän juuri oli voittanut. Hän\nnäytti poltetun tulitikun:\n\n\"Tässä on yksi niistä. Löysin sen tynnyristä... ja täällä on vielä\ntoinenkin.\"\n\nVieras sai nyt puhekykynsä takaisin:\n\n\"Te..., te olette itse pistäneet tikut sinne.\"\n\nSe myönnettiin taitavaksi hyökkäykseksi. Mutta Stillman kykeni\nvastaamaan:\n\n\"Nämä ovat _vahaa_, -- tämänlaisia tikkuja ei ole tunnettu meidän\nkylässä. Minä annan mielelläni tarkastaa itseni, onko minulla sellaisia\nlaatikoita. Annatteko tekin?\"\n\nNyt kävi vieras todella hämilleen, sen näki sameinkin silmä. Hän\nhapuili sormillaan, pari kertaa hänen huulensa liikahtivat, mutta\nsanat eivät tulleet esille. Kuuntelijat odottivat ja katselivat häntä\npitkään ja suurella jännityksellä ja äänettömyys lisäsi vielä hetken\njuhlallisuutta. Nyt sanoi Stillman sovinnollisesti:\n\n\"Odotamme teidän päätöstänne.\"\n\nSyntyi pitkä äänettömyys; sitten vastasi vieras matalalla äänellä:\n\n\"Minä en anna itseäni tarkastaa.\"\n\nMitään myrskyisiä mielenosoituksia siitä ei syntynyt, mutta kaikkialla\nsalissa kuultiin ääni toisensa perästä, joka lausui:\n\n\"Nythän asia on selvä. Archy kiersi hänet kuin kerälle.\"\n\nMitä oli nyt tehtävä? Sitä ei kukaan tuntunut tietävän. Oltiin\npahassa pulassa, -- tietysti enin siksi, että asia oli saanut näin\nodottamattoman ja äkillisen käänteen; nuo kokemattomat ihmiset\nseisoivat siinä kuin kivettyneinä, niinkuin seisahtunut kello. Mutta\ntuokion kuluttua rupesi koneisto taas käymään, aluksi koetteeksi;\nsiellä, täällä iski pari kolme miestä viisaat päänsä yhteen neuvotellen\njostakin ehdotuksesta. Yksi niistä ehdotuksista sai paljo kannatusta;\nsen tarkoitus oli, että murhaajalle annettaisiin kiitollisuudenadressi,\nkoska hän oli pelastanut kylän Flint Buckner'ista, ja että hänet sitten\nlaskettaisiin menemään. Mutta toiset, punnitsevammat, panivat vastaan,\nhuomauttaen, että länsivaltioissa monet hämmentyneet aivot sanoisivat\nsitä skandaaliksi ja panisivat toimeen pahan melun. Lopuksi pääsivät\nnuo punnitsevammat voitolle, heidän ehdotuksensa sai enemmistön\npuolelleen ja heidän johtajansa kutsui nyt kokouksen järjestykseen. Hän\nesitti, että Fetlock Jones vangittaisiin ja kuulusteltaisiin.\n\nEhdotus hyväksyttiin. Muuta ei kai voitukaan tehdä ja siitä oltiin\nhyvilläänkin, sillä itsekunkin teki mieli hyökätä tapaturmapaikalle\nkatsomaan, ovatko tynnyri ja ne muut esineet siellä vai eivätkö.\n\nMutta vieläkään ei päästy lähtemään. Vielä eivät yllätykset olleet\nloppuneet. Fetlock Jones oli itkenyt hiljaa hetkisen; häntä ei oltu\nhuomattukaan noiden mieltäkiinnittäväin keskustelujen aikana. Mutta kun\npäätettiin, että hänet vangittaisiin, huudahti hän toivotonna:\n\n\"Ei, sitä ei tarvita. Minä en tahdo tietää mistään vangitsemisesta\nenkä kuulustelusta, olen saanut tarpeeni näistä ikävyyksistä ja tästä\nkurjuudesta. Hirttäkää minut nyt heti, niin että pääsen koko jutusta.\nKaikki tulee kumminkin ilmi, ei mikään voi minua pelastaa. Hän on\nkertonut kaikki aivan kuin jos hän olisi ollut mukanani ja nähnyt\nkaiken, -- _minä_ en tiedä, miten hän on sen keksinyt, mutta te tulette\nlöytämään tynnyrin ja ne muut tavarat ja sitten olen kiikissä. Minä\nolen murhannut hänet ja sen olisitte _tekin_ tehneet, jos hän olisi\nteitä kohdellut kuin koiraa ja te olisitte olleet köyhä, voimaton poika\nilman yhtään ystävää apunanne.\"\n\n\"Se oli aivan oikein hänelle!\" huudahti Sam Sandwich. \"Kuulkaa nyt\npojat...\"\n\nKonstapeli huutaa: \"Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat.\"\n\nEräs ääni: \"Tiesikö enosi, mitä sinulla oli tekeillä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Antoiko hän sinulle tulitikut?\"\n\n\"Antoi, mutta hän ei tiennyt mihin niitä käyttäisin.\"\n\n\"Kun olit sellaisissa hommissa, kuinka uskalsit pitää häntä mukanasi,\n-- salapoliisia? Selitäppäs se!\"\n\nPoika epäili, hypisteli takin nappejaan hämillään ja virkkoi sitten\nvarovasti:\n\n\"Tunnen salapoliiseja, niitähän on suvussanikin; jos ken ei tahdo, että\nnämä saavat vihiä asioista, joita hänellä on tekeillä, niin on parasta\nottaa ne mukaansa kun tekonsa tekee.\"\n\nSe naurun ukkosilma, jolla tätä pojan yksinkertaista viisauden sanaa\ntervehdittiin, ei sanottavasti vähentynyt poikaraukan ujon punastumisen\nvuoksikaan.\n\n\nIV\n\nEräästä kirjeestä rouva Stillmannille. Päivätty ainoastaan \"tiistaina\".\n\n... Fetlock Jones suljettiin asumattomaan hirsihuoneeseen ja jätettiin\nsinne odottamaan kuulustelua. Konstapeli Harris hankki hänelle sinne\nparin päivän ruokatarpeet, kehotti häntä käyttäytymään taitavasti ja\nlupasi pistäytyä katsomassa, kun ruokavarat loppuvat.\n\nSeuraavana aamuna seurasimme, me muutamat miehet, Hillyeriä ja autoimme\nhäntä hautaamaan sukulaistaan, tuota varsin vähän surtua Buckneria, ja\nminäkin kannoin yhdestä liinasta. Juuri kun olimme lopettaneet tämän\ntoimen, saapui siihen ryysyinen ja surullisen näköinen muukalainen,\njoka kantoi vanhaa käsilaukkua; hän mennä nilkutti ohi pää kumarassa ja\nminä tunsin sen hajun, jota olin ajanut takaa ympäri maapallon. Se oli\nkuin paratiisin hajua sammuvalle toivolleni.\n\nTuossa tuokiossa olin hänen rinnallaan ja laskin varovasti käteni hänen\nolkapäälleen. Silloin hän lyyhistyi alas maahan, niinkuin salaman\nsatuttamana, ja kun toverit juosten tulivat siihen ääreen, oikasihe\nhän suoraksi, ojensi rukoillen kätensä minua kohti ja pyysi vapisevin\nleuvoin, etten häntä enää vainoisi.\n\n\"Te olette ajaneet minua takaa halki koko maailman, Sherlock Holmes,\nmutta Jumala tietää, etten koskaan ole kellekään ihmiselle mitään pahaa\ntehnyt.\"\n\nHänen hurjat, säkenöivät silmänsä osottivat heti, että hän oli\nmielipuoli. Se oli minun työtäni, äiti! Sanoma sinun kuolemastasi voi\nehkä joskus tehdä minut yhtä onnettomaksi, kuin miksi itseni tunsin\ntuona aamuna, mutta mikään muu ei voi minua niin onnettomaksi saada.\nToverini nostivat hänet pystyyn, kokoontuivat hänen ympärilleen,\nkaikki sääliväisinä ja kaikki häntä liikuttavalla ystävyydellä\npuhutellen: \"Hei, reipastukaa nyt elkääkä olko huolissanne, teidän\nympärillänne on vain ystäviä.\" He lupasivat ottaa hänet joukkoonsa ja\npuolustaa häntä ja hirttää jokaisen, joka yrittänee häntä ahdistaa.\nNämä raa'at kaivostyömiehet ovat hellät kuin äidit, kun paistattaa\nheidän sydäntensä päivänpuolta, mutta he ovat kuin häijyt ja ilkeät\nlapset, jos toinen puoli joutuu esiin. He tekivät kaiken ajateltavansa\nlohduttaakseen häntä, mutta ei mikään auttanut, ennenkuin Ferguson,\njoka on liukas mies, virkkoi:\n\n\"Jos te vain pelkäätte Sherlock Holmes'ia, niin ei teidän tosiaankaan\nenää tarvitse olla levoton.\"\n\n\"Miten niin?\" kysyi mielipuoli kiihkeästi.\n\n\"Koska hän nyt taasen on kuollut.\"\n\n\"Kuollut! Kuollut! Oi, elkää ivailko minunlaista kurjaa raukkaa. Onko\nhän kuollut? Kunnianne kautta..., puhuuko hän totta, pojat?\"\n\n\"Puhuu, se on niin totta kuin että te siinä seisotte!\" virkkoi Ham\nSandwich, ja kaikki yhtyivät siihen vakuutukseen.\n\n\"Hänet hirtettiin San Bernardinossa viime viikolla\", lisäsi Ferguson\nsuurella varmuudella, \"juuri kun hän oli teitä hakemassa. He luulivat\nhäntä aivan toiseksi mieheksi. Nyt he ovat hyvin pahoillaan, mutta se\nseikka ei ole enää autettavissa.\"\n\n\"He ovat jo ryhtyneet pystyttämään hänelle muistopatsaan\", virkkoi Ham\nSandwich ja oli aivan sen näköinen, kuin jos hän olisi yksi keräyksen\nalkuunpanijoita.\n\n\"James Valker huoahti syvään -- se oli selvästi helpotuksen huoahdus\n-- eikä virkkanut mitään. Mutta hurja piirre hänen silmistään lientyi\nvähitellen, hänen kasvonsa ilmeisesti kirkastuivat ja niiden ääretön\njännitys laukesi laukenemistaan. Me menimme kaikki minun asunnolleni\nja pojat laittoivat hänelle parhaan päivällisen, mikä siinä kylässä\nvoitiin aikaansaada. Sillävälin puimme, Hillyer ja minä, hänet\nuusiin vaatteisiimme kiirestä kantapäähän asti ja hänestä tuli pian\nhieno, vanha herra. 'Vanha' on todellakin oikea sana, ja sehän tässä\nsurullisinta onkin: hän on vanha, selkä on kumarassa, tukka on\nharmahtava ja surun ja hädän merkkejä näkyy hänen kasvoissaan, eikä\nhän kumminkaan vielä ole kuin parhaissa vuosissaan. Hänen syödessään\nme tupakoitiin ja kun hän oli lopettanut, sai hän vihdoin puhelahjansa\ntakaisin ja hän kertoi omasta alotteestaan meille tarinansa. En voi\nsitä kertoa hänen omilla sanoillaan, vaan koetanpa matkia niitä niin\npaljo kuin suinkin.\"\n\n\n_\"Väärän\" miehen tarina_.\n\nNäin se tapahtui: Minä olin Denverissä. Olin ollut siellä jo monta\nvuotta, väliin muistan montako, väliin en... mutta se on yhdentekevää.\nÄkkiä sain kehotuksen matkustamaan tieheni, muuten minua uhattiin\nsyyttää kamalasta rikoksesta, joka oli tehty kauan aikaa, monta vuotta\nsitten jossakin idässä. Minä tiesin tuon rikoksen, mutta sen tekijä en\nollut; sen oli tehnyt eräs orpanani, jolla oli sama nimi kuin minulla.\nMitä piti minun tehdä? Olin ihan pyörällä kauhusta enkä tiennyt mikä\nolisi parasta. Eikä ollut minulla paljo miettimisaikaakaan, joku\nainoa päivä vain. Tiesin, että olin hukassa, jos minua julkisesti\nsyytettäisiin moisen rikoksen tekijäksi; minut lynkattaisiin eikä\nkukaan uskoisi mitä minä sanoisin. Niin on aina lynkkausten laita;\nkun sitten päästään selville, että erehdys on tapahtunut, ollaan\npahoillaan, vaan silloin se on liian myöhäistä, -- aivan kuin Holmes'in\nasiassa. Päätin senvuoksi myödä omaisuuteni ja hankkia matkarahoja\nja matkustaa tieheni, kunnes myrsky olisi ohi, niin että pääsisin\npalaamaan takaisin kaivoshommiini. Lähdin sieltä yöllä ja matkustin\nkauas muutamaan vuoriseutuun ja elin siellä valepuvussa ja väärällä\nnimellä.\n\nSiellä kiusausin yhä enemmän ja kävin raskasmieliseksi; olin\nkuulevinani ääniä ja näkevinäni henkiä enkä voinut mitään asiata\najatella selvällä, kirkkaalla järjellä, vaan kävin sekavaksi ja\nhermostuneeksi; mihin ryhdyinkin, täytyi minun siitä luopua, sillä\npäätäni kivisti. Tuo tilani yhä huononemistaan huononi, ilmestyi yhä\nenemmän henkiä ja ääniä. Ne hyörivät alinomaa ympärilläni; aluksi vain\nöiseen aikaan, sitten jo päivilläkin. Ne kuiskivat alinomaa vuoteeni\nympärillä ja kutoivat juonia minun varalleni; menetin uneni ja väsyin\nkokonaan, sillä en koskaan saanut oikeaa lepoa.\n\nJa sitten tuli se pahin. Eräänä yönä kuiskaajat sanoivat: \"Mehän emme\npääse päkähtämään, emme löydä häntä, emme voi osottaa häntä kansalle.\"\n\nNe huokasivat. Mutta yksi virkkoi: \"Tuottakaamme tänne Sherlock Holmes,\nhän ehtii tänne kahdessatoista päivässä.\"\n\nSiihen kaikki suostuivat, he kuiskivat ja suunnittelivat\nmielihyvissään. Mutta minulta sydän murtui, sillä siitä miehestä olin\nlukenut ja tiesin mitä se merkitsee, jos tämä mies rupee jotakin\njälestä ajamaan -- tämä luonnottoman tarkkanäköinen ja tarmokas mies.\n\nHenget lähtivät Holmes'ia hakemaan ja minä nousin keskellä yötä ja\npakenin; enkä ottanut muuta mukaani kun käsilaukkuni, jossa rahani\nolivat, -- 30,000 dollaria; kaksi kolmattaosaa niistä on vielä\nlaukussani. Neljäkymmentä päivää kului, ennenkuin tuo mies ehti\nkintereilleni. Tuskin ennätin häntä pakoon. Vanhan tavan mukaan oli\nhän kirjoittanut oikean nimensä hotellikirjaan, mutta hän oli sitten\nraappinut sen pois ja kirjoittanut \"Dagget Barclay\" sijaan. Mutta pelko\nopettaa tarkkanäköiseksi ja minä luin tuon oikean, raaputetun nimen\ntoisen alta ja pakenin kuin säikähtynyt kauris.\n\nHän on ajanut minua takaa kolme ja puoli vuotta yli koko maailman --\nTyyneen meren valtioista Itä-Aasiaan, Intiaan -- kaikkiin ajateltaviin\nmaihin. Sitten takasin Meksikoon ja taas Kaliforniaan, eikä hän\nsuonut minulle koskaan rauhaa. Mutta tuo hotellikirjassa oleva nimi\npelasti minut aina ja siksi nyt vielä kipeneen elän. Mutta minä olen\nniin väsynyt! Hän on katkeroittanut elämäni, mutta vakuutan teille\nkunniasanallani, etten ole koskaan tehnyt hänelle enkä kenellekään\nmuullekaan mitään vääryyttä. -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen loppui hänen tarinansa. Se pani toverieni veret kauhuksiin, sen\nvoitte uskoa. Mitä minuun tulee..., jokainen sana poltti reijän minuun\nniin se sattui kipeästi.\n\nMe päätimme, että tuo vanha mies asuisi meidän luonamme ja että hän\nolisi minun ja Hillyerin vieras. Minä säilytän tietysti salaisuuteni.\nMutta kohta kun hän on hiukan levännyt ja päässyt lihottumaan, otan\nhänet mukaani Denveriin ja annan hänelle entisen asemansa takaisin.\n\nPojat pusersivat ukon kättä kaivosmiesten toverillisella\nruuvvipenkkitavalla ja hajaantuivat sitten kertomaan tuota uutista.\n\nSeuraavana aamuna päivän valjetessa kutsuivat Ferguson ja Ham Sandwich\nmeidät kaikessa hiljaisuudessa puheilleen ja kertoivat:\n\n\"Juttu siitä, miten vierasta vanhusta on kohdeltu, on levinnyt yli\nkylän ja kaikki ovat jalkeilla. He kokoontuvat joka taholta ja aikovat\nlynkata professorin. Konstapeli Harris on äärettömän levoton ja hän on\ntelefoonilla kutsunut sheriffin (piiripäällikön) tänne. Tulkaa!\"\n\nMe hyökkäsimme ulos. Toisista sai se juttu tuntua miltä tuntui, minä\nvain toivoin sydämmeni pohjasta, että sheriffi joutuisi ajoissa\nperille. Sillä minulla ei ollut halua nähdä Sherlock Holmes'in\nhirtettynä minun tekemäni erehdyksen vuoksi, senhän voit ymmärtää. Olin\nkuullut sheriffistä yhtä ja toista, mutta varmuuden vuoksi kysäsin:\n\n\"Voiko hän hillitä hurjistuneen väkijoukon?\"\n\n\"Niin _hänkö?_ -- Voiko Jack Fairfax hillitä väkijoukon? Ei, nyt\nminua naurattaa. Entinen desperado, jolla on yhdeksäntoista päänahkaa\nvyössään! Hänkö -- kysyppäs sitä?\"\n\nRientäessämme kylätietä pitkin kuulimme etäisiä huutoja aamun\nhiljaisuudessa ja ne kasvoivat kasvamistaan, meidän askeleitamme\nkiirehtiessämme. Kajahti kirkumisia, yhä voimakkaampia, yhä lähempää,\nja vihdoin, kun me saavuimme siihen ihmisjoukkoon, joka seisoi\nravintolan edessä, oli melu aivan huumaava. Muutamat raa'at miehet\nDalyn Gorge'sta pitivät Holmes'ia kauluksesta kiinni ja hän näytti\nolevan heistä kaikista tyynein. Pilkallinen hymy notkisti hänen\nhuuliaan ja jos hänen rinnassaan oli jotakin kuolemanpelkoa, hallitsi\nhän sen rautaisella tahdollaan, eikä sitä näyttänyt.\n\n\"Nyt äänestämään, pojat!\" huusi eräs Dalyn miehistä, Shadbelly Higgins.\n\"Sanokaa pian, onko hän hirtettävä vaiko ammuttava?\"\n\n\"Ei kumpastakaan\", huudahti yksi hänen tovereistaan. \"Hän olisi silloin\nviikon perästä taas hengissä. Polttaminen on ainoa mikä _häneen_\npystyy.\"\n\nLäheisten kylien työmiehet päästelivät hyväksyviä huudahduksia,\ntunkeusivat vangin luo ja piirittivät hänet ahtaalle. \"Tulta, tulta,\nniin, tuli on oikea keino!\" He raahasivat hänet jo erään patsaan luo,\njohon hevosia tavallisesti sidottiin, asettivat hänet selin siihen,\nsitoivat lujasti kiinni ja pinoivat halkoja ja lastuja yltympäri,\nvyötäisten korkeudelle asti. Vielä ei värähtänyt lihaskaan sidotun\ntarmokkaissa kasvoissa, vielä oli pilkallinen hymy hänen huulillaan.\n\n\"Tulitikkuja! antakaa tulitikkuja!\"\n\nShadbelly repäsi tulta, piti kättään edessä, kumartui alas ja rupesi\nlastua sytyttämään. Syvä äänettömyys vallitsi ihmisjoukossa. Lastu\nsyttyi ja paloi pienellä liekillä pari silmänräpäystä. Olin kuulevinani\netäistä kavionkopsetta -- sitä kuului jo lähempää, yhä selvempään,\nmutta tulentekoon kiintynyt ihmisjoukko ei näyttänyt sitä huomanneen.\nTulitikku sammui. Mies sytytti uuden, kumartui alas ja taas näkyi\ntulen liekki; nyt se oikein syttyikin ja rupesi levenemään lastukossa,\n-- miehistä jo yksi ja toinen käänsi kasvonsa pois. Sytyttäjä seisoi\npalanut tikuntynkä kädessään ja katseli työtään. Kavion kopse kuului\nnyt muutaman kallion takaa ja nyt ne askeleet jo kohisten lähenivät\nmeitä. Melkein samassa tuokiossa kuului huuto:\n\n\"Sheriffi!\"\n\nHän karautti suoraan miesjoukkoon ja hänen hevosensa nousi\ntakajaloilleen.\n\n\"Tieltä pois, maantierosvot!\" huusi tulija.\n\nKaikki tottelivat, kaikki, paitsi johtaja. Tämä seisoi paikoillaan ja\ntapaili revolveriaan. Sheriffi tähtäsi häneen ja sanoi:\n\n\"Käsi alas, sinä leikkivoro. Potki alas halkopino. Laske muukalainen\nirti!\"\n\nMies totteli. Sitten piti sheriffi puheen; hän istui notkeasti hevosen\nseljässä eikä hänen sanansa olleet ensinkään säkenöiviä, päinvastoin\nlausui hän ne maltillisesti ja harkinnan mukaan ja äänellä, joka\nsoveltui sisältöön ja vaikutti uppiniskaisimpiinkin.\n\n\"Tepä olette kaunista joukkoa. Ihan sopivaa joukkokuntaa tuon veijarin\n-- Shadbelly Higginsin -- johdettaviksi, tuon suupaltun, revon, joka\nselkäpuolelta ihmisiä ampuu ja sanoo itseään desperadoksi. Tiedättekö\nmitä joukkoa enin halveksin: roistoväkeä, joka yrittää lynkkaamaan;\nen ole koskaan sellaisessa joukossa nähnyt yhtään miestä. Heitä\ntäytyy aina olla sata miestä, ennenkuin he uskaltavat käydä jonkun\nsairaan räätärin kimppuun. Siihen joukkoon kuuluu vain pelkureita ja\nsamoin koko siihen yhteiskuntaan, josta se on lähtösin, ja useimmissa\ntapauksissa on sheriffikin pelkuri.\" Hän vaikeni -- nähtävästi\nkäännelläkseen tätä viimeistä ajatustaan kielellään ja koettaakseen,\nmiltä se maistui -- ja sitten hän jatkoi: \"Sheriffi, joka antaa\nroistoväen riistää käsistään vangin, on kelvottomin raukka. Tilasto\nosottaa, että 182 sellaista sheriffiä viime vuonna otti Amerikan\nvaltiolta vastaan syntirahoja palkakseen. Jos sitä menoa kestää,\nsaadaan pian uusi tauti lääkärikirjoihin -- _sheriffitauti_!\"-- Tämä\nlause maistoi hänestä itsestä hyvältä, sen jokainen huomasi. \"Ihmiset\npian sanovat: Taasko sheriffitauti, -- tuo vanha juttu! Ja sittenkin,\nkuinka Herran nimessä voidaan ymmärtää täyskasvanutta ihmistä, joka\npelkää roistojoukkoa, joka lynkkaa.\"\n\nHän loi silmäyksen vankiin ja sanoi: \"Muukalainen, kuka olette, mitä\nolette tehnyt?\"\n\n\"Nimeni on Sherlock Holmes enkä ole tehnyt mitään.\"\n\nOli merkillistä, minkä vaikutuksen tämä nimi teki sheriffiin, vaikka\nhänen kyllä jo tullessaan täytyi tietää, mistä oli kysymys. Hän piti\ninnostuneen puheen, sanoi että on häpeä koko maalle, että mies, jonka\nihmeelliset teot ovat täyttäneet koko maailman maineellaan ja joka\nniiden ja miellyttäväin kirjallisten taipumustensa kautta on voittanut\njokaisen lukijan sydämmen, on Yhdysvaltain lipun suojassa joutunut\nkärsimään tällaisen loukkauksen. Hän pyysi anteeksi koko kansan nimessä\nja teki erittäin hienon kumarruksen Holmes'ille, käskien konstapeli\nHarrisin saattaa hänet asuntoonsa ja persoonallisesti vastata, jos\nhänelle jotakin tapahtuu. Sitten kääntyi hän väkijoukon puoleen ja\npuhui:\n\n\"Kas niin, nyt lymytkää luoliinne, te tyhjäntoimittajat!\" Ja kaikki\nlähtivätkin kotiinsa päin. Sitten hän virkkoi: \"Sinä Shadbelly seuraa\nminua, sinut hoidan itse. Ei, pidä puuropyssysi selässäsi; jos elän sen\npäivän, että pelkään sinua, vaikka takanani pyssy kädessä kuljet, --\nsilloin voin minä yhtyä noiden toisten 182 seuraan.\" Ja hän ratsasti\nsivutielle ja Shadbelly seurasi häntä.\n\nKun me palasimme majaamme aamiaisen aikaan, oli meitä vastassa uutinen,\nettä Fetlock Jones oli yöllä paennut vankilastaan ja kadonnut. Sitä ei\nkukaan sureskellut. Hänen enonsa lähteköön hakemaan häntä, jos hänellä\nsiihen on halua, meihin kyläläisiin se ei kuulu.\n\n\nV\n\nKymmentä päivää myöhemmin.\n\n\"James Valker\" on aika hyvissä voimissa nykyjään ja mieleltäänkin on\nhän reipastunut. Huomisaamuna lähden hänen kanssaan Denveriin.\n\n_Seuraavana iltana. Lyhyt kortti, pantu postiin eräältä asemalla matkan\nvarrelta_.\n\nKun lähdimme tänä aamuna kuiskasi Hillyer minulle: \"Pidä salassa\nValkerilta niin kauan kuin sopivaksi näet seuraava seikka, ettei se\nhäntä tee levottomaksi eikä hidasta hänen parantumistaan: Tuo vanha\nrikos, josta hän kertoi, on todellakin kerran tehty, -- sen teki hänen\norpanansa, kuten hän mainitsikin. _Me kohtasimme todellisen rikollisen\ntoissa päivänä_ -- onnettomimman ihmisen, joka on tällä vuosisadalla\nelänyt -- Flint Bucknerin. Hänen oikea nimensä oli Jacob Fuller.\"\n\nSiis, äitini..., minun avullani, joka olin surevana läsnä, vaikka en\nsitä tiennyt, pääsi sinun miehesi ja minun isäni hautaan. Levätköön hän\nrauhassa.\n\n\n\n\nKullankaivaja kertoo.\n\n\nViisineljättä vuotta sitten olin hakemassa kultaa Stanislaus-piirissä,\ntallustelin siellä päivät pitkät kuokka ja huuhtomamalja mukanani,\nhuuhtelin rantahiekkaa hiukan sieltä ja täältä ja odotin aina löytäväni\nhyvän löytökäisen; mutta minua ei vedellyt koskaan. Se oli kaunis\nseutu, metsäinen, tuoksuva, ihana; siellä oli aikoinaan ollut tiheä\nasutus, mutta se asutus oli hävinnyt ja tämä lumoava paratiisi oli\nnyt erämaana. Ihmiset olivat hävinneet, kun maapinnan malmikerrokset\nolivat loppuneet. Sillä paikalla, missä oli ollut pieni vilkas\nkaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen ja palovakuutusyhtiöineen ja\npormestareineen ja raatimiehineen oli nyt ainoastaan laaja, vihanta\nruohovalli ilman merkkejäkään siellä ennen olleesta ihmiselämästä. Se\noli alhaalla Tottletovnin kulmalla. Sen ympäristössä, tomuisten teiden\nvarsilla, tavattiin siellä täällä pieniä sieviä huviloita, siroja ja\nkodikkaita ja niin köynnösvihreän ja ruusupensasten peitossa, että\novia ja ikkunoita tuskin näkyi, -- selvä merkki siitä, että ne olivat\nautioiksi hyljättyjä koteja, joista jo monta vuotta sitten perheet\nvastoinkäymisten ja pettymysten takia olivat lähteneet tiehensä, kun\neivät saaneet niitä myödyiksikään. Siellä, täällä, puolen tunnin matkan\npäässä toisistaan, tavattiin yksinäisiä hirsimajoja kaivoskuumeen\nensi ajoilta, ensimmäisten kullankaivajain rakentamia. Muutamissa\nainoissa näistä hirsimajoista oli vielä asukkaita, ja varmana saattoi\npitää, että niissä vielä asui niitä ensimmäisiä kullanetsijöitä,\njotka ne alkujaan olivat rakentaneetkin. He elivät nyt siellä syystä,\nettä vaikka kerran olisivat päässeet lähtemään rikkaina kotiin\nYhdysvaltoihin, he eivät tulleet sitä silloin tehneeksi; sittemmin\nolivat heiltä varat menneet ja häpeissään olivat he päättäneet\nkatkaista kaiken kanssakäymisen kotoisten sukulaisten ja ystäväin\nkanssa ja elää kuin kuolleina maailmalta. Yli koko Kalifornian eli\nnäihin aikoihin tällaisia elävänä kuolleita erakoita -- väärän ylpeyden\ntaittamia, harmahtuneita jo 40 vuoden ijässä, katkeroita, ikävöiviä ja\nkatuvia, -- he katuivat hukkaanmennyttä elämätään ja ikävöivät pitkän\ntaistelun päättymistä ja lopullista loppuaan.\n\nSe oli autio maa! Ei ääntäkään noissa rauhallisissa, laajoissa ruoho-\nja metsämaissa, ainoastaan itikkain hyrinää siellä kuului. Ihmistä ei\nnäkynyt eikä eläintä eikä mitään, joka olisi antanut virkistystä ja\nelämäniloa. Kun siis vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, sain nähdäkseni\nihmisolennon, tunsin mieleni miltei kiitolliseksi. Se oli noin 45\nvuoden ikäinen mies; hän seisoi erään tuollaisen pensaiden peittämän\nmaatalon ovella, joista jo puhuin. Mutta tämä talo ei näyttänyt\nautiolta, se näytti asutulta ja huolella hoidetulta, samoin sen\nedustainen piha, jossa kasvoi uhkeita, iloisia, tuoksuvia kukkasia.\nMinua pyydettiin astumaan sisään ja rupeamaan taloksi, -- niin oli\ntapana näissä seuduissa.\n\nOlipa ihanaa päästä sellaiseen taloon, kun viikkokausia, yöt päivät,\nolin elänyt kullankaivajain maamajoissa, joissa lattiat ovat likaiset,\njoiden vuoteita ei koskaan muokata, joissa astiat ja lautaset ovat\ntinaiset, joissa ravintona on musta kahvi, sianliha ja pavut ja joissa\nei muita koristeita tapaa kuin kiviseinille naulattuja sotakuvia idän\nkuvalehdistä. Se oli kovaa, ilotonta, karua autiutta, mutta tässä\nkodissa tuntui silmä sitävastoin ikäänkuin lepäillen ja herkutellen\nkatselevan kaikkia; se ikäänkuin pitkän paaston jälkeen nyt vasta,\njotakin kaunista ja taidetta nähdessään, oikein huomasi, että sillä\noli ollut nälkä ja että se nyt oli saanut ravintoa. En ollut koskaan\nuskonut, että lattiamatto voisi mieltäni niin ilahduttaa tai että\nseinäpaperit ja niille kiinnitetyt valokuvat ja lampunalustat ja ehyet\ntuolit ja maalatut nurkkakaapit kirjoineen ja vaaseineen ja muine\npikkuesineineen voisivat tuoda sellaisen kevennyksen sieluuni; noita\nlukemattomia kodin pikkuesineitä, joilla aina on naiskäden leima, ei\nkodissa tavallisesti huomaakaan, vaikka ne kyllä näkee; mutta heti\nniistä syntyisi kaipuu, jos ne katoaisivat. Sieluni ilo loisti kai\nkasvoistani, mies sen näki ja iloitsi siitä, näkipä sen niin selvästi,\nettä hän, ikäänkuin iloni olisin julkilausunut, vastasi:\n\n\"Kaikki on vaimoni työtä\" virkkoi hän kuin hyväillen, \"hän teki ne\nkaikki itse, joka esineen\"; ja hän katseli ympärilleen huonetta\nhellällä hartaudella. Eräs tuollainen pehmeä, japanilainen kangas,\njolla naiset niin maukkaasti verhoovat jonkun taulun yläosan, oli\njoutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja korjasi sen varovalla\ntarkkuudella ja astui useita kertoja askeleen taaksepäin tekoaan\nkatsomaan, ennenkuin hän sen hyväksyi. Sitten taputti hän kangasta pari\nkertaa kädellään ja lausui: \"Näin hän aina tekee. Ei voi aina sanoa,\nmitä puuttuu, mutta jotakin aina puuttuu, kunnes sen näkee, että nyt se\non kuin olla pitää. Minkään sääntöjen mukaan tuollaista verhoamista ei\nvoi tehdä. Se muistuttaa niitä viime silityksiä, joilla äiti hivelee\nlapsensa hiuksia, sittenkuin hän on kammannut ne. Olen niin monasti\nnähnyt vaimoni järjestävän nämä esineet, että voin tehdä sen aivan\nsamoin kuin hän, vaikken tunne mitään sääntöjä. Mutta hän tuntee\nsäännötkin. Hän tietää miksi ja miten, mutta minä en tiedä miksi,\ntiedän ainoastaan miten.\"\n\nIsäntä saattoi minut sänkykamariin, jotta saisin pestä käteni,\nsänkykamariin sellaiseen, jommoisia en ollut nähnyt vuosikausiin:\nvalkoinen sänkypeite, valkoiset patjat, matto lattialla,\ntapetit seinillä, tauluja, peilipöytä neulatyynyineen ja muine\npikkuesineineen, ja nurkassa pesukaappi, jonka pesuvati ja kannu\nolivat oikeaa kiinalaista porsliinia ja saippua kupissa ja naulassa\ntusina pyyheliinoja, -- ne olivat aivan liian puhtaita ja valkoisia\nsellaiselle, joka on niitä tottumaton käyttämään ja joka pelkää ne\nsaastuttavansa. Kasvoni puhuivat taas ja hän vastasi mielihyvissään:\n\n\"Kaikki hänen tekoaan, hän on tehnyt joka esineen. Täällä ei ole\nmitään, johon hän ei olisi kädellään koskenut. Ette ehkä usko -- mutta\nenpähän kerro kaikkea.\"\n\nPyyhin juuri käsiäni ja katselin toista esinettä toisensa perästä,\nniinkuin aina tehdään, kun tullaan uuteen paikkaan, missä kaikki\nsilmää hivelee. Ja minä huomasin -- en tiedä miten -- että siellä oli\njotakin erityistä, jota mies olisi suonut minun itseni huomaavan.\nTiesin sen ja tunsin, että hän tahtoi auttaa minua katseellaan, ja minä\noikein ponnistelin päästäkseni jälille, sillä halusin tehdä hänelle\nmieliksi. Monta kertaa arvasin väärin, sen näin nurkkasilmällä, vaikkei\nkumpanenkaan meistä mitään virkkanut, mutta vihdoin huomasin katsovani\nsuoraan tuota hänen haluamaansa esinettä kohden, -- tiesin sen siitä\nriemusta, jota näkymättömin lainein hänestä virtasi. Hän purskahti mitä\ntyytyväisimpään nauruun, hieroi käsiään ja huudahti:\n\n\"Aivan oikein -- löysitte sen. Tiesin, että sen huomaisitte. Se on\nhänen kuvansa.\"\n\nMenin pienen, tumman pähkinäpuujalustan luo, joka oli takaseinällä ja\nsiellä näin jotakin, jota en ennen ollut huomannut -- puitteissa olevan\npienen valokuvan. Se esitti mitä suloisimpia ja mielestäni kauniimpia\ntytönkasvoja, joita koskaan olen nähnyt. Mies nautti kasvojeni\nihailusta ja oli aivan tyytyväinen:\n\n\"Yhdeksäntoista vuotta viime syntymäpäivänään\", virkkoi hän, asettaen\nkuvan paikoilleen \"ja sinä päivänä menimme naimisiin. Kohta saatte\nnähdä hänet, odottakaa vain, kunnes saatte hänet nähdä!\"\n\n\"Missä hän on, milloin hän tulee sisälle?\"\n\n\"Hän on poissa nyt, hän on matkustanut omaisiaan tervehtimään. He\nasuvat neljän, viidenkymmenen englannin penikulman päässä täältä.\nTänään on kaksi viikkoa siitä kuin hän läksi.\"\n\n\"Koska odotatte häntä takaisin?\"\n\n\"Nyt on keskiviikko. Hän tulee kotiin lauvantai-iltana -- yhdeksän\najoissa, luullakseni.\"\n\nTunsin katkeran pettymyksen tunteen.\n\n\"Sepä oli ikävä, sillä silloin minä olen poissa\", virkahdin valittaen.\n\n\"Poissa -- ei, miksi sitä ennen lähtisitte. Elkää lähtekö, hän\nvarmaankin pahastuisi!\"\n\nHänkö pahastuisi, tuo suloinen olento. Jos hän itse nuo sanat olisi\nsanonut, eivät ne olisi voineet tehdä sen syvempää vaikutusta minuun.\nMinut valtasi syvä, voimakas kaiho nähdä tuo nuori nainen, niin\nkiihkeä, että se aivan pelotti minua. Sanoin itselleni: \"Minun täytyy\nheti täältä lähteä sieluni rauhan vuoksi.\"\n\n\"Katsokaas, hän pitää siitä, että ihmisiä tulee tänne meille ja että\nhe viipyvät jonkun ajan, -- sellaiset, jotka tuntevat maailmaa ja\nosaavat puhua, sellaiset kuin te. Siitä hän pitää, sillä hän tietää\nitse niin paljo -- oi, hän tietää melkein kaikki ja osaa puhua kaikesta\n-- hän visertää kuin lintunen; ja kaikenlaisia kirjojakin hän lukee, --\nnäkisittepä, niin ihmettelisitte. Elkää lähtekö, viipykää pari päivää,\nhän olisi siitä niin hyvillään.\"\n\nKuulin sanat mutta niitä tuskin ymmärsin, niin syventynyt olin\nmietteisiini. Hän lähti luotani enkä sitä huomannutkaan. Nyt hän\npalasi, kuva kädessään, ja hän piti sitä edessäni puhuen:\n\n\"Kas niin, sanokaa nyt hänelle vasten silmiä, että te olisitte voineet\njäädä tänne tavataksenne hänet, mutta ette tahtoneet.\"\n\nTuo uudistettu katse kumosi äskeisen viisaan päätökseni. Sinä iltana\npolttelimme rauhassa piippuamme ja juttelimme kaikenlaisista asioista,\nmutta enin talon nuoresta rouvasta, ja minulla ei todellakaan ollut\nnoin hauskaa ja virkistävää hetkeä ollut moneen aikaan. Torstaipäivä\ntuli ja se meni nopeasti. Hämärissä saapui sinne eräs pitkä\nkullankaivaja, joka asui kolmen englannin peninkulman päässä -- yksi\nnoita harmahtuneita, väsähtyneitä -- ja tervehti meitä sydämmellisesti\nvakavin ja sävyisin sanoin. Sitten virkkoi hän:\n\n\"Tulen vain tiedustelemaan talon rouvaa, milloin hän palaa kotiin. Onko\nollut tietoja häneltä?\"\n\n\"On ollut, sain kirjeen. Haluatteko kuulla sen, Tom?\"\n\n\"Haluanpa kyllä, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, Henry.\"\n\nHenry otti kirjeen laukustaan ja sanoi, että hän sivuuttaa muutamat\nyksityisluontoiset seikat; sitten rupesi hän lukemaan ja luki kirjeen\npääsisällön -- lempeän, järkevän ja läpeensä rakastettavan kirjeen,\njossa oli jälkikirjoituksessa ystävällisiä terveisiä Tom'ille, Joelle\nja Charley'lle sekä muille ystäville ja naapureille.\n\nKun isäntä oli kirjeen lukenut, katsahti hän Tom'ia ja virkkoi:\n\n\"Hä, taasko tuo sama temppu? Ottakaa pois kätenne kasvojenne edestä --\nnoin murjotatte aina, kun minä luen eukoltani saamiani kirjeitä. Siitä\nhänelle kirjeessäni mainitsen.\"\n\n\"Ei, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä rupean vanhenemaan, ymmärrättekö,\nja pieninkin pettymys saa minut itkemään. Luulin hänen itsensä olevan\ntäällä ja nyt olette vain saaneet kirjeen.\"\n\n\"Kuka teille on sanonut hänen palanneen, -- tietäväthän kaikki, ettei\nhän palaa ennen lauvantaita.\"\n\n\"Lauvantaita, -- niin tiesinhän sen, kun tarkemmin ajattelen. En\nkäsitä, kuinka olen viime aikoina käynyt niin hajamieliseksi. Tiesinhän\nsen, kaikinhan häntä odotamme. Ei, nyt minun täytyy lähteä. Mutta\npistäydyn täällä, kun hän tulee.\"\n\nPerjantai-iltana tulla kuupitteli toinen harmaapartainen vanhus\nläheisestä majastaan ja kertoi, että pojat tahtoisivat lauvantai-iltana\nviettää pienet kestit, ellei rouva vain heti matkan jälkeen olisi\nliiaksi väsyksissä.\n\n\"Väsyksissä? Hänkö? Kuulkaapa sitä! Te tiedätte kyllä Joe, että hän\njaksaisi istua kuuden viikon ajan joka ilta pitämässä teille seuraa,\nsiten teitä huvittaakseen.\"\n\nKun Joe kuuli, että kirje oli tullut, pyysi hän saada kuulla sen\nsisällön; ja nuo sydämmelliset terveiset, joita kirjeessä oli, panivat\nJoe-paran aivan haltioihinsa; hän oli onnellinen, että siinä kirjeessä\nhänenkin nimensä mainittiin. \"Niin, tiedättehän, me kaipaamme häntä\nniin kovin\", virkkoi hän.\n\nLauvantaina iltapuoleen tapasin itseni tuhka tiheään kelloani\nkatsomasta. Henry huomasi sen ja virkkoi hämmästyen:\n\n\"Ettehän luulle, että hän niin pian voi olla täällä?\"\n\nTunsin joutuneeni kiinni ja olin vähän hämilläni, mutta naurahdin ja\nsanoin, että tavakseni on käynyt katsoa kelloani, kun jotakin odotan.\nMutta se selitys ei näyttänyt häntä oikein tyydyttävän ja siitä\nhetkestä rupesi hän käymään levottomaksi. Neljä kertaa kävelimme hänen\nkanssaan muutamaan tienkäänteeseen, josta näki pitkän matkan eteenpäin\nja siellä hän seisoi, varjosti silmiään kädellään ja katseli. Usein hän\nlausui:\n\n\"Rupeanpa käymään levottomaksi, ihan levottomaksi. Tiedän, että hän ei\nvoi saapua ennen yhdeksää, mutta sittenkin minusta tuntuu, kuin jotakin\nolisi tapahtunut. Ette suinkaan te luule mitään tapahtuneen?\"\n\nMinua rupesi hänen lapsellisuutensa melkein hävettämään ja vihdoin,\nkun hän vielä kerran uudisti tuon miltei rukoilevan kysymyksensä,\nloppui minulta kärsivällisyys ja vastasin hänelle oikein terävästi ja\npisteliäästi. Se hänet aivan asetti ja sitten hän oli niin masentuneen\nja nöyrän näköinen, että minua tarpeeton kiivauteni miltei kadutti.\nMieleni kävi senvuoksi hyväksi, kun Charley, vielä yksi noita\nvanhuksia, illan suussa saapui kyselemään kuulumisia ja luettamaan\nitselleen tuon saapuneen kirjeen ja tiedustelemaan, minkälaisiin\nvastaanottovalmistuksiin oli ryhdytty. Charley puhui pitkään ja kertoi\njuttuja ja näytti panevan parastaan karkoittaakseen ystävänsä pahoja\naavistuksia.\n\n\"Mitäpä olisi voinut tapahtua hänelle. Ne ovat vain turhia pelkoja,\nHenry. Hänelle ei tapahdu mitään, siitä voitte olla aivan varmat.\nKuinka kirjeessä olikaan -- kertoohan hän siinä, että hän on aivan\nterve? Ja että hän joutuu tänne kello 9 ajoissa? Oletteko koskaan\nhuomanneet, ettei hän sanaansa olisi pitänyt. Ei, senhän tiedätte.\nElkää siis olko levoton, hän tulee, se on varmaa, yhtä varmaa, kuin\nettä te elätte. Nyt käykäämme tupaa koristelemaan, pitkää aikaa meillä\nenää ei ole.\"\n\nVähän ajan kuluttua tulivat Tom ja Joe ja kaikki ryhtyivät taloa\nkukkasilla koristelemaan. Kellon lähetessä yhdeksää sanoivat nuo kolme\nkullankaivajaa, että koska heillä oli soittokoneet mukanaan, niin\nhe nyt voivat ruveta soittamaan, Sillä pian tulevat pojat ja tytöt\njanoten vanhaa, rehellistä tanssia. Yhdellä oli viulu, toisella banjo\nja kolmannella klarinetti -- useampia soittokoneita ei ollut. Ukot\nistahtivat rinnakkain ja rupesivat remuavaa tanssisäveltä soittamaan,\npolkien karkeilla saappaillaan tahtia.\n\nKello oli kohtsillään yhdeksän. Henry seisoi ovella tuijotellen tielle\nja hänen ruumiinsa huojui levottomuuden tuskasta. Toiset olivat monasti\nhänen kanssaan juoneet emännän maljan ja nyt huudahti Tom:\n\n\"Hei, tänne, joka mies! Vielä lasi ja sitten hän tulee.\"\n\nJoe kantoi tarjottimella laseja ja tarjosi kaikille. Ojensin käteni\nottaakseni toisen jälelläolevista laseista, mutta Joe ärähti\npuoliääneen:\n\n\"Ottakaa se toinen.\"\n\nNiin tein. Henry sai viimeisen lasin. Hän oli tuskin tyhjentänyt sen,\nkun kello rupesi yhdeksää lyömään. Hän kuunteli, kunnes lyönti loppui,\nhänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi ja hän virkkoi:\n\n\"Pojat, olen aivan sairas levottomuudesta. Auttakaa minua, nyt menen\nmaata.\"\n\nHe taluttivat hänet sohvalle. Hän vetäysi, jo puolinukkuneena, siihen\nmakuulleen ja puhui kuin unissaan:\n\n\"Kuulinko kavion kopsetta? Ovatko he tulleet?\"\n\nYksi vanhuksista kuiskasi silloin hänen korvaansa:\n\n\"Jimmy Parris ratsasti juuri ilmoittamaan, että juhla on hetkiseksi\nlykättävä; juhlanuoriso odottaa kappaleen matkan päässä tiellä. Rouvan\nhevonen on nilkku ja siksi saapuu hän puolta tuntia myöhemmin kuin oli\naijottu.\"\n\n\"Oh, vai niin. Olen niin hyvilläni, ettei mitään ole tapahtunut.\"\n\nHän nukkui melkein jo ennenkuin hän nämä sanat oli saanut\nsanotuksi. Heti miehet riisuivat hänet ja panivat hänet vuoteeseen\nmakuuhuoneeseen. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitten näyttivät\nhe aikovan lähteä pois, mutta minä virkoin: \"Elkää menkö, hyvät herrat,\nminua tuo kaivattu rouva ei tunne ensinkään, olenhan muukalainen.\"\n\nHe katselivat toisiaan. Sitten lausui Joe:\n\n\"Rouvako? Hän on ollut kuolleena jo yhdeksäntoista vuotta.\"\n\n\"Kuolleenako?\"\n\n\"Niin, murhattu kai. Hän läksi tervehtimään omaisiaan puolta vuotta\nnaimisiinmenonsa jälkeen ja hänen ollessaan kotimatkalla eräänä\nlauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet kiinni, -- hänestä ei ole sen\nkoommin mitään kuulunut.\"\n\n\"Ja siitä astiko on mies ollut mielenviassa?\"\n\n\"Hän ei ole siitä pitäin ollut terve. Mutta vaikeaksi käy hänen\ntautinsa ainoastaan, kun sama vuodenaika lähenee. Silloin rupeemme\nme käymään täällä, kolmisen päivää ennenkuin hän odottaa rouvaansa\nkotiin, tarinoimme hänen ratokseen ja kyselemme kuulumisia emännältä,\nja lauvantaina tulemme kaikki koristamaan talon kukkasilla ja panemaan\ntoimeen tanssit. Sen olemme tehneet joka kesä yhdeksäntoista vuoden\naikana. Ensi lauvantaina oli meitä seitsemänkolmatta henkeä paitsi\ntyttöjä; nyt on meitä vain kolme eikä tyttöjä ole yhtään jälellä.\nJuotamme hänelle unijuomaa, muuten kävisi hän raivokkaaksi. Sitten\npysyy hän tyyneenä vuoden ja luulee vaimonsa olevan kotona viime\npäiviin saakka; silloin rupee hän vaimonsa paluuta odottamaan ja hakee\nesille tuon vanhan kirjeresunsa, jota me pyydämme hänen lukemaan.\nSillä, Herra Jumala, se rouva oli niin perin herttainen olento.\"\n\n\n\n\nLääke vilustumista vastaan.\n\n\nOn ehkä hyvä kirjoittaa ihmisiä huvittaakseen, mutta paljo ylevämpää\non kirjoittaa yleisön valistamiseksi, sen hyödyksi, todelliseksi,\nilmeiseksi hyödyksi. Ainoastaan tämä jälkimmäinen tarkoitus on tällä\nkirjoituksella. Jos se voi palauttaa terveyden yhdellekään ainoalle\nkärsivälle lähimmäiselleni, sytyttää onnen ja ilon tulta hänen\nsammuviin silmiinsä ja herättää menneitten aikojen terveitä, reippaita\nvoimia hänen väsyneeseen sydämmeensä, olen minä saanut runsaan\npalkinnon vaivoistani ja sieluni täyttää silloin se hurskas onni, jota\nkristitty tuntee, kun hän on tehnyt hyvän, epäitsekkään teon.\n\nKoska olen elänyt puhdasta ja nuhteetonta elämää on minulla oikeus\nuskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, jätä, -- peläten, että hänet\nehkä petkutan --, käyttämättä niitä hyviä neuvoja, joita nyt aijon\nantaa. Lukekoon yleisö tässä kertomiani kokemuksia vilustumisen\nparantamisesta ja seuratkoon se sitten esimerkkiäni.\n\nEräässä tulipalossa Virginiassa kadotin kotini, onneni, terveyteni ja\nkapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta kadotetusta esineestä ei ollut\npaljo puhumista, sillä kodin, jossa ei ole äitiä eikä sisarta eikä\netäisempääkään naispuolista sukulaista, joka paikkaisi paidan, kun se\nrepee, tai panisi saappaat uunille kuivamaan, joka yleensä osottaisi,\nettä joku ihmisestä välittää, -- sellaisen kodin saa helposti takaisin.\nEnkä menetettyä onneanikaan paljo surrut, sillä kun en ole runoilija,\nen kumminkaan olisi pitkäksi ajaksi jäänyt raskasmieliseksi.\n\nMutta hyvän terveyden ja paremmanpuolisen kapsäkin menettäminen oli\nvakava asia.\n\nSinä päivänä, jolloin tulipalo tapahtui, sortui terveyteni kovaan\nvilustukseen, jonka sain ponnistelemalla liiaksi saadakseni aikaan\njotakin. Se oli kuitenkin aivan turhaa ponnistusta, sillä se\nsuunnitelma, jota tulen sammuttamiseksi rupesin miettimään, oli niin\nmonimutkainen, että sain sen valmiiksi vasta seuraavalla viikolla.\n\nKun ensi kerran rupesin vilustumistani hoitamaan, kehotti eräs ystäväni\nminua hautomaan jalkani lämpimässä vedessä ja sitten menemään maata.\nSen tein. Kohta sen perästä kehotti toinen ystävä minua ottamaan\nkylmän suihkun. Tein senkin. Ja tuntia myöhemmin neuvoi minulle eräs\nsen vanhan säännön, että \"vilustumista on ruoalla ja kuumetta nälällä\ntapettava.\" Minulla oli sekä vilu että kuume. Päätin siis syödä vatsani\ntäpötäydeksi vilustumisen vuoksi antaakseni sitten kuumeen nähdä kotvan\najan nälkää.\n\nTällaisissa tapauksissa jätän harvoin jotain keskeneräiseksi: söin\noikein aimo lailla, menin sitä varten erään oudon herran ravintolaan,\njoka juuri oli avattu. Hän seisoi kappaleen matkan päässä minusta\nodottaen kunnioittavalla äänettömyydellä, kunnes olin vilustushoitoni\nlopettanut, ja senjälkeen hän kysyi, vilustuvatko ihmiset Virginiassa\nusein? Minä vastasin, että tauti on paikkakunnalla tavallinen.\n\nSilloin hän meni ulos ja otti pois kylttinsä.\n\nKävelin työpaikkaani ja matkalla sinne tapasin taas erään ystäväni,\njoka vakuutti, että jos vilustumista ylimalkaan voi parantaa, paranee\nse ainoastaan juomalla korttelin kuumaa suolavettä. En oikein uskonut\nsaavani sitä enää mahtumaan, mutta koetin kumminkin. Tulos oli\nhämmästyttävä. Luulenpa, että annoin ylen kuolemattoman sielunikin.\n\nKoska kerron kokemuksiani ainoastaan niille hyödyksi, jotka potevat\nnyt esittämääni tautia, toivon heidän ymmärtävän hyvän tarkoitukseni,\nkun varotan heitä käyttämästä sellaisia lääkkeitä, jotka itse huomasin\ntehottomiksi; tämän periaatteen mukaisesti varoitan heitä lämpöstä\nsuolavettä nauttimasta. Se on ehkä hyvinkin hyvä lääke, mutta luulen\nvarmasti, että se on liian voimakas. Jos vielä kerran vilustuisin ja\nminun olisi valittava: maanjäristyskö vaiko lämpöstä suolavettä, niin\njo minä koettelisin maanjäristystä.\n\nSittenkuin vatsassani riehumaan ruvennut myrsky oli asettunut enkä\nenää useampia laupiaita samarialaisia matkoillani tavannut, jatkui\nviheliäisyyttäni ennallaan; minä lainailin ihmisiltä nenäliinoja ja\nniistin ne kappaleiksi. Silloin tapasin erään alankomailta äsken\ntulleen naisen ja hän kertoi asuneensa sellaisessa osassa maata, jossa\noli harvakseen lääkäreitä. Asianhaarain pakosta oli hän siis saanut\ntottua hoitamaan itse pienempiä \"arkitauteja\". Ymmärsin, että hänellä\nmahtoi olla paljo kokemusta, sillä hän näytti sadanviidenkymmenen\nvuoden ikäiseltä.\n\nHän laittoi sekotuksen, johon pani siirappia, sievettä, tärpättiä ja\nmuutamia muita rohdoksia ja kehotti minua nauttimaan sitä sekotusta\nviinilasillisen joka viidestoista minuutti. Otin vaan yhden annoksen\nja se riitti; se vei minulta kaikki moraliset periaatteeni ja\nherätti luontoni kaikki huonot taipumukset. Niiden vaikutuksesta\nkeksivät aivoni oikeita halpamaisuuden ihmeitä, joita tekemään käteni\nkuitenkin olivat liian heikot; jos eivät voimani olisi heikentyneet\nnoiden lukuisain ehdottomasti varmojen parannuskeinojen käyttämisen\nkautta, olisin varmaankin tuona hetkenä ruvennut jotakin hautuumaata\nhävittämään.\n\nNiinkuin useilla muilla ihmisillä on minulla monasti huonoja\npäähänpistoja, jotka toimintaani johtavat; mutta en koskaan ennen\nnoiden lääkkeiden nauttimista ole niin ilkeällä päällä ollut. Kahden\npäivän perästä olin taas valmis uusia parannuskeinoja koettelemaan.\nSöin erinäisiä varmoja lääkkeitä ja minun onnistui lopuksi ajaa\nvilustumiseni päästä alas keuhkoihin.\n\nRupesin myötään rykimään ja ääneni sortui aivan matalaksi. Puheeni\noli ukkosentapaista passoa, se oli laskeutunut kahta oktaavia alemmas\ntavallista. Nukkumaan pääsin ainoastaan rykimällä, kunnes vaivun\näärimmäiseen väsymyksen tilaan; mutta kun unissani rupesin puhumaan,\nherätti oma rämisevä ääneni minut taas.\n\nTilani kävi joka päivä yhä vakavammaksi. Minulle suositeltiin\npuhdistamatonta paloviinaa. Join sitäkin. Sitten sipuloitua paloviinaa.\nSiihen panin siirappiviinaa sekaan ja join. Mitään tuloksia en\nhuomannut.\n\nPäätin lähteä matkoille terveyteni vuoksi. Matkustin Tahoe-järvelle\nVilsonin kanssa, joka oli työtoverini sanomalehdestä. Ilolla muistelen\nvieläkin, kuinka komeasti me matkustimme; dilisanssilla ajettiin\nyhdessä kullankaivajain kanssa ja toverillani oli kaikki matkatavaransa\nmukanaan, nim. kaksi kaunista silkkinenäliinaa ja äidinäitinsä\nvalokuva. Perille tultua metsästimme, kalastelimme ja tanssimme päivät\npitkät ja minä hoidin öisin yskääni. Mutta tautini pahenemistaan paheni.\n\nMinulle suositettiin kylmiä pyyhinkylpyjä. En ollut vielä koskaan\npannut mitään hoitotapaa vastaan enkä tahtonut nytkään ruveta\nvastustelemaan. Päätin siis ottaa kylmiä pyyhinkylpyjä, vaikka en\naavistanutkaan, mitä se oli.\n\nNiitä annettiin puolenyön aikaan, ja huoneessa oli kylmä. Rintani\nja selkäni paljastettiin ja lakana, joka minusta tuntui tuhannen\nmetrin pituiselta, pistettiin jääkylmään veteen ja käärittiin sitten\nympärilleni, kunnes minusta tuli sellainen rieputukki, jolla tykkejä\npuhdistetaan.\n\nSe on julma parannuskeino. Kun kylmä lakana koskettaa ihmisen\nlämpöstä ihoa, hypähtää hän rajusti ja tapailee henkeä, niinkuin\nkuolonkamppauksessa. Ydin luissani jäätyi ja sydämmeni herkesi\ntykyttämästä. Luulin viime hetkeni tulleen.\n\nElkää koskaan ottako lakanakylpyjä. Se on ilkeintä maailmassa, melkein\nyhtä ilkeää kuin tavata tuttu nainen, joka -- syistä jotka hän itse\nparhaiten tuntee -- ei näe sinua, vaikka hän katsoo sinuun, eikä tunne\nsinua, vaikka hän näkee sinut.\n\nMutta kun nuo lakanakylvyt eivät yskääni parantaneet, kehotti eräs\nnaistuttavani minua pitämään sinappilaastaria rinnallani. Luulenpa,\nettä tämä keino todella olisi minut parantanut, ellei nuori Vilson\nolisi ollut matkassani. Kun menin maata, panin sinappilaastarin, joka\noli tavattoman suuri, kahdeksantoista neliötuumaa läpimitaten, sängyn\nluo niin että ylettäisin sen yöllä ottamaan. Mutta Vilsonille tuli\nnälkä yöllä ja...\n\nOleskeltuani viikon Tahoe-järvellä matkustin Steambot-lähteille ja\npaitsi höyrykylpyjä nautin siellä mitä ilettävimpiä lääkkeitä. Ne\nolisivat kai minut parantaneet, vaan minun täytyi matkustaa Virginiaan,\njossa, huolimatta kaikista niistä eri lääkkeistä joita siellä joka\npäivä söin, tautini aina vain paheni, kun en itseäni tarpeeksi varonut,\nvaan käytin liian ohkasia vaatteita.\n\nPäätin vihdoin matkustaa San Franciskoon ja ensi päivänä siellä kehotti\neräs nainen minua juomaan tuopin wiskyä joka päivä ja eräs miesystäväni\nantoi ihan saman neuvon. Kumpasenkin neuvon mukaan täytyi minun juoda\ntuoppi, siis yhteensä kannu päivässä. Sen tein, mutta vielä elän.\n\nMitä ystävällisimmässä tarkoituksessa olen nyt kertonut kaikille\nsairaille ja poteville niistä monista eri parannustavoista, joita viime\naikoina olen koetellut. Koetelkoot hekin niitä. Jos ne eivät heitä\nparanna, niin eiväthän ne sen pahempiakaan toki ole, kuin että enintään\nvoivat heiltä hengen viedä.\n\n\n\n\nKuoleman sinetti.\n\n\nI\n\nOli Oliver Cromwellin aika Englannissa. Översti Mayfair oli nuorin\növersti tasavaltalaisten sotajoukossa, hän oli vasta 30 vuoden\nikäinen. Mutta vaikka nuori olikin vuosiltaan, oli hän soturina vanha\nja taisteluissa karaistunut, sillä hän oli alkanut soturielämänsä\njo 17 vuoden ijässä. Monissa otteluissa oli hän ollut mukana ja\nsotatantereella oli hän asteettain kohonnut, saavuttanut sotilasarvoa\nja ihmisten kunnioitusta. Mutta nyt oli hänen mielensä synkkä, varjo\noli pimentänyt hänen loistavan uransa.\n\nOli talvi-ilta. Ulkona oli pimeää ja myrskyistä; sisällä vallitsi\nalakuloinen hiljaisuus, sillä översti oli siellä vaimonsa kanssa\njutellut surunsa aiheesta, lukenut iltaluvun raamatusta ja pitänyt\niltarukouksen, eikä nyt ollut muuta tehtävänä kuin istua siinä\nkäsikädessä takkavalkean edessä, ajatella ja odottaa. Kauan heidän ei\ntarvitse odottaa, sen he tiesivät, ja vaimo vapisi sitä ajatellessaan.\n\nHeillä oli yksi lapsi -- Abby, 7-vuotias tyttö, vanhempainsa silmäterä.\nHänen piti kohta tulla sanomaan hyvää yötä vanhemmilleen, ja översti\nsanoi vaimolleen:\n\n\"Pyyhi kyyneleesi ja olkaamme iloisen näköiset, hänen vuokseen. Meidän\ntäytyy hetkeksi unhottaa, mitä tapahtuva on.\"\n\n\"Sen teen. Suljen kyyneleet sydämmeeni, joka on halkeamaisillaan.\"\n\n\"Ja sitten alistukaamme siihen kohtaloon, joka on meille suotu, ja\nkestäkäämme se kärsivällisesti, tietäen, että Korkeimman tarkoitus on\noikea ja hyvä...\"\n\n\"Sanokaamme: Tapahtukoon tahtosi. Voin sanoa sen täydellä\nymmärrykselläni, koko sielullani, -- jospa voisin sen sanoa sydämmeni\npohjasta. Jospa sen voisin! Jos tämä käsi, jota viimeistä kertaa\npuserran ja suutelen...\"\n\n\"Vaiti, armaani. Tyttö tulee.\"\n\nKiharapäinen pieni olento hiipi yöpuvussa kepeästi ovesta sisään,\njuoksi isänsä luo ja painautui hänen rintaansa vastaan. Hän suuteli\ntyttöä kahdesti, kolmasti.\n\n\"Ei, isä, elä noin minua suutele, aivanhan minut rutistat.\"\n\n\"Olen niin pahoillani, lapseni, siksi sen teen.\"\n\n\"Oletko _sinä_ pahoillasi? Etkö ole olevinasi, niinkuin tavallisesti,\nisä.\"\n\n\"Itsehän sen näet, Abby\", vastasi isä ja peitti käsin kasvonsa.\nLapselle tuli paha olla, kun näki isänsä itkevän, hän tarttui hänen\nkäteensä ja puheli:\n\n\"Ei, isä, elä itke, ei Abby tahdo mieltäsi pahottaa.\" Hän veti sormet\nisän silmäin edestä ja huomasi, ettei tämä enää itkenytkään, ja\nhuudahti: \"Ethän itkekään isä, tekeydyt vain; nyt menee Abby äitinsä\nluo.\"\n\nHän aikoi laskeutua alas isänsä sylistä, mutta isä pidätti häntä ja\nlausui: \"Ei, ole luonani, kultaseni; isä leikki ja kiusasi Abbya, mutta\nnyt ei hän enää niin tee. Ja nyt isä tekee mitä Abby pyytää.\"\n\nNiin tehtiin rauha, kaikin oltiin taas iloisia, lapsen kasvot\nsäteilivät, hän taputti isänsä poskea. \"Abby pyytää kertomuksen, sadun!\"\n\nHiljaa!\n\nVanhemmat pidättivät hengityksensä ja kuuntelivat. Askeleita! Kuuluihan\nniitä selvästi myrskyn keskeltä. Ne lähenivät, lähenivät, -- kuuluivat\nyhä selvemmin, selvemmin -- menivät ohi ja häipyivät. Vanhemmat\nhuoahtivat keveämmin ja isä virkkoi: \"Vai satu sinulle? Iloinenko?\"\n\n\"Ei isä, kerro kamala satu!\" Isä tahtoi sittenkin kertoa iloisen, mutta\nlapsi piti oikeudestaan kiinni -- isä oli luvannut tänä iltana totella.\nJa hän oli rehellinen soturi, hän oli luvannut ja hänen oli pakko pitää\nlupauksensa. Tyttö näet virkkoi: \"Ei, isä, ei kerrota aina iloisia\njuttuja. Äiti sanoo, että ihmiset eivät ole aina iloiset. Onhan se\ntotta, isä?\"\n\nÄiti huokasi, hänen mietteensä olivat taas suruun vaipuneet. Ja isä\nvastasi lempeästi: \"Totta se on, pienokaiseni. Huolia tulee aina, se on\nsurullista, mutta totta.\"\n\n\"Kerro siis sellainen satu, isä, sellainen synkkä, joka tuntuu aivan\nsiltä, kuin se koskisi meitä. Äiti, tule tänne lähelleni ja pidä\ntoisesta kädestäni, niin että paremmin kestämme, jos se on kovin\nsurullinen. Nyt alota, isä.\"\n\n\"Niin..., oli kerran kolme överstiä.\"\n\n\"Kolmeko... sinäkin olet översti, tunnen överstien virkapuvun. Jatka,\nisä.\"\n\n\"Ja he olivat eräässä taistelussa tehneet kurinpitorikoksen.\"\n\nTuo viimeinen sana tuntui lapsesta oudolta, hän katseli isäänsä\nkummastuen ja kysyi:\n\n\"Mikä se on, isä?\"\n\nVanhemmat hymähtivät, isä vastasi:\n\n\"He olivat olleet tottelemattomia. Heille oli annettu käsky\ntehdä tekohyökkäys muuatta vahvasti linnoitettua paikkaa vastaan\neräässä taistelussa, jotta vihollisten huomio kiintyisi siihen ja\ntasavaltalaisten joukot pääsisivät vetääntymään takaisin. Mutta\ninnoissaan tekivät he enemmän kuin käsketty oli, sillä he muuttivat\ntekohyökkäyksen todelliseksi hyökkäykseksi ja valloittivat tuon\nlinnoitetun paikan väkiryntäyksellä ja voittivat taistelun, niin että\nsiitä päivästä tuli voiton päivä. Mutta pääkenraali suuttui kovasti\nheidän tottelemattomuudestaan, kehui heidän urhouttaan, vaan käski\nheidän tulla Lontooseen vastaamaan rikoksestaan.\"\n\n\"Sekö suuri kenraali Cromwell, isä?\"\n\n\"Se.\"\n\n\"Hänet olen nähnyt, isä. Kun hän ratsastaa talomme ohi suuren hevosensa\nseljässä, on hän niin... niin, en tiedä, vaan hän on tyytymättömän\nnäköinen ja ihmiset näyttävät häntä pelkäävän. Mutta minä en häntä\npelkää, sillä silmällä hän ei ole minua katsellut.\"\n\n\"Sinä pieni lörpöttelijä! -- Niin, kun överstit tulivat Lontooseen,\nsaivat he kunniasanallaan olla vapaita ja saivat luvan viimeistä kertaa\nkäydä perheitään tervehtimässä...\"\n\nKuule!\n\nHe kuuntelivat -- taas kuului askeleita; mutta taas ne askeleet menivät\nohi. Äiti nojasi päänsä miehensä olkapään taakse, ettei ilmaisisi,\nkuinka kalpea hän oli.\n\n\"He tulivat tänä aamuna\", jatkoi isä.\n\nLapsi avasi silmänsä suuriksi.\n\n\"Mitä, isä, onko se _tosi_ tarina?\"\n\n\"On, lapseni.\"\n\n\"Sepäs hauskaa. Todet tarinat ovat aina paljo hauskemmat. Jatka, isä.\n-- Mutta äiti, rakas äiti, itketkö sinä?\"\n\n\"Siitä elä välitä, kultaseni; minä vain ajattelin... ajattelin noita\nperheraukkoja.\"\n\n\"Elä itke, ei, äiti; saatpa nähdä, tarina päättyy kyllä hyvin...,\ntarinat päättyvät aina hyvin. Jatka isä, aina siihen asti, kunnes he\nelivät onnellisina monet vuodet -- silloin ei äiti enää itke. Kuuntele,\näiti -- isä, jatka!\"\n\n\"Ennenkuin he pääsivät kotonaan käymään vietiin heidät Towern'in\nlinnaan.\"\n\n\"Towernin linnan tiedän kyllä, näkyyhän se tähän. Kerro lisää isä.\"\n\n\"Kerronhan, minkä nykyisissä oloissa voin. Towernissa pidettiin\nsotaoikeutta ja oikeus katsoi heidät syyllisiksi ja tuomitsi heidät\nammuttaviksi.\"\n\n\"Kuolemaanko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hyi! Mutta, äiti, sinä itket taas. Elä itke, äiti, kohta kääntyy\ntarina onnelliseksi. Kiirehdi, isä, äidin vuoksi. Sinä kerrot niin\nhitaasti tänään.\"\n\n\"Tiedän, että sen teen, mutta kerron hitaasti senvuoksi, että minun\ntäytyy _ajatella_.\"\n\n\"Mutta et saa ajatella, sinun täytyy vain kertoa.\"\n\n\"No, siis ne kolme överstiä...\"\n\n\"Tunsitko heidät, isä?\"\n\n\"Tunsin, lapseni.\"\n\n\"Jospa olisin minäkin tuntenut. Luuletko, että saisin heitä suudella?\"\n\nÖverstin ääni oli vähän epävarma kun hän vastasi:\n\n\"Yhtä heistä saisit ainakin suudella. Mutta suutele minua hänen\nsijastaan.\"\n\n\"Noin, isä, ja tuossa niiden toistenkin puolesta. Saisin kyllä heitäkin\nsuudella, sillä sanoisin: isänikin on översti ja urhoollinen mies ja\nhän olisi tehnyt aivan niikuin te, joten te ette siis ole voineet tehdä\nväärin, mitä ihmiset sanonevatkaan. Silloin saan heitä kyllä suudella,\neikö totta, isä?\"\n\n\"Saat varmaankin, lapseni.\"\n\n\"Äiti, -- mutta et saa, äiti! Kohta isä ehtii siihen kohtaan, jossa\nkaikki käy hyvin. Jatka isä.\"\n\n\"Useat heistä olivat surulliset, niin, kaikkikin olivat, -- tarkoitan\nsotaoikeuden herroja. He menivät pääkenraalin luo ja sanoivat\ntehneensä velvollisuutensa -- sillä se oli heidän velvollisuutensa,\nymmärrätkö -- ja nyt he pyysivät, että kaksi översteistä saisi\narmon, yksi vain ammuttaisiin. Yksi olisi heidän mielestään riittävä\nesimerkiksi sotajoukolle. Mutta pääkenraali oli hyvin ankara ja torui\nheitä että he, sittenkun olivat tehneet oman velvollisuutensa ja\ntyydyttäneet omantuntonsa, tahtoivat viekotella häntä laiminlyömään\nvelvollisuutensa ja tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat,\nettä he eivät häneltä pyytäneet mitään muuta, kuin minkä itse olisivat\nvalmiit tekemään, jos olisivat hänen paikallaan ja heillä olisi jalo\narmahtamisoikeus käsissään. Tämä vaikutti kenraaliin, hän vaikeni ja\nseisoi hetkisen miettien ja ankaruus hänen kasvoistaan lientyi vähän.\nHän käski herrain odottaa, meni omaan kammioonsa rukoilemaan Jumalalta\nneuvoa. Ja kun hän tuli sieltä takasin, virkkoi hän: He saavat vetää\narpaa. Se ratkaiskoon asian, kaksi heistä saa jäädä elämään.\"\n\n\"Tekivätkö he sen, isä, tekivätkö? Ja kuka heistä joutui kuolemaan?\nMies raukka!\"\n\n\"Ei. He kieltäytyivät.\"\n\n\"He eivät siis tahtoneet vetää arpaa?\"\n\n\"Eivät.\"\n\n\"Mikseivät?\"\n\n\"He sanoivat, että se, joka vetää onnettoman arvan, tuomitsee itsensä\nkuolemaan ja se ei ole muuta kuin itsemurhaa, miksi sitä sanottaneekin.\nHe sanoivat olevansa kristittyjä ja raamattu kieltää omaa henkeään\nmenettämästä. Tämän vastauksen he kenraalille lähettivät ja sanoivat\nolevansa valmiit, tuomion saa panna toimeen koska tahansa.\"\n\n\"Mitä se merkitsee, isä?\"\n\n\"Että... heidät kaikki ammutaan.\"\n\nKuule!\n\nTuuliko taas? Ei, selviä askeleita kuului, tasaisia, varmoja\nsotilasaskeleita.\n\n\"Avatkaa pääkenraalin nimeen!\"\n\n\"Isä, sieltä tulee sotamiehiä. Minä pidän sotamiehistä. Anna _minun_\nlaskea heidät sisään, isä, anna!\"\n\nTyttö hypähti alas isänsä polvelta, juoksi ovelle ja huudahti iloisesti:\n\n\"Tulkaa sisään, tulkaa vain. Täällä on isä. Te olette kaartin väkeä,\npulskia miehiä!\"\n\nSotamiehet marssivat sisään ja asettuivat riviin, kivääri jalalle.\nHeidän upseerinsa teki kunniaa. Tuomittu översti nousi ja vastasi\ntervehdykseen ja hänen vaimonsa seisoi hänen rinnallaan, kalpeana ja\nkasvot tuskasta kankeina, mutta muuten hän ei suruaan osottanut. Ja\nlapsi katseli sotamiesten riviä säteilevin silmin...\n\nPitkään syleilivät isä, äiti ja lapsi toisiaan.\n\n\"Eteenpäin, Towerniin!\"\n\nSitten läksi översti kodistaan sotilaallisella ryhdillä, sotamiehet\nseurasivat häntä ja ovi suljettiin.\n\n\"Äiti, äiti, sanoinhan, että hyvin se päättyy. Sanoinhan, näin sen\npitikin päättyä. Nyt isä menee Towern'iin ja siellä saa hän tavata\nheidät. Hän...\"\n\n\"Oi, tule syliini, sinä viaton lapsi raukka, tule!\"\n\n\nII\n\nSeuraavana aamuna ei murtunut äiti jaksanut nousta vuoteeltaan;\nlääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja\nkuiskailivat silloin tällöin toisilleen. Abby ei saanut mennä äitinsä\nluo, hänet käskettiin ulos leikkimään. Ja Abby menikin talvipuvussaan\nulos ja leikki hetkisen kadulla; mutta sitten hänestä oli merkillistä\nja väärin, että isä viipyi Towern'issa äidin sairaana ollessa eikä\ntiennyt mitään. Ei se kelpaa, tyttö lähti itse Towerniin asiasta selkoa\nottamaan.\n\nTuntia myöhemmin tuotiin sotaoikeuden herrat pääkenraalin eteen. Hän\nseisoi siellä suorana ja kankeana, nojaten käsiään pöytään ja pyysi\nherroja ajamaan asiansa. Esimies sanoi: \"Me olemme kehottaneet heitä\nmiettimään tilaansa, olemme heitä pyytäneet ja rukoilleet, mutta he\npysyvät lujina. He eivät tahdo vetää arpaa. He tahtovat kuolla, mutta\neivät rikkoa uskontoaan vastaan.\"\n\nKenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Hetken\nhän mietteissään seisoi, sitten hän lausui: \"Heidän ei pidä kaikkien\nkuolla, muut saavat vetää arpaa heidän puolestaan.\" Sotaoikeuden herrat\niloitsivat siitä päätöksestä, vaan kenraali jatkoi:\n\n\"Lähettäkää hakemaan tuomittuja, tuokaa heidät tuohon huoneeseen.\nAsettakaa heidät rinnakkain sinne seisomaan, kasvot seinään päin, kädet\nristiin selän taa. Sanokaa minulle, kun he ovat siellä.\"\n\nKun hän jäi yksin istahti hän ja antoi käskyn ajutantilleen: \"Mene ja\ntuo ensimmäinen lapsi, joka portin ohi kulkee.\"\n\nMies oli tuskin ulos ehtinyt kun hän jo palasi takaisin, taluttaen\nkädestä Abbya. Ja tyttö meni suoraan pääkenraalin luo, tuon peljätyn\nmiehen, jonka nimikin jo sai maan mahtavat ja ruhtinaat vapisemaan,\nkiipesi hänen syliinsä ja sanoi:\n\n\"Tunnen teidät, te olette pääkenraali, olen teidät nähnyt. Olen nähnyt\nkun kerran talomme ohi ratsastitte. Kaikki muut teitä pelkäsivät,\nvaan minä en pelännyt, sillä te ette minua ankarasti katsoneet...\nmuistatteko. Minulla oli silloin punanen mekko -- ettekö muista?\"\n\nHymy miedonsi kenraalin kasvojen ankarat piirteet ja hän rupesi\nvarovasti vastailemaan:\n\n\"Niin, kunhan muistelen...\"\n\n\"Minä seisoin ihan talomme edustalla.\"\n\n\"Niin, hyvä ystävä, minun täytyy tunnustaa, tiedätkö...\"\n\nTyttö keskeytti hänet nuhdellen:\n\n\"Te ette minua muista, mutta _minä_ en ole teitä unhottanut.\"\n\n\"Niin, unhottanut olen, paha kyllä, mutta nyt en sinua enää koskaa\nunhota, pieni ystäväni, siitä annan kunniasanani. Olemmehan hyviä\nystäviä taas, nyt ja aina?\"\n\n\"Ollaan kyllä, vaikka en voikaan käsittää, miten olette tuon tapauksen\nsaattaneet unhottaa; mutta väliin unhotan minäkin asioita. Annan teille\nkernaasti anteeksi, sillä uskon, että olette hyvä ja tahdotte tehdä\noikein, -- mutta lujemmin teidän täytyy minusta kiinni pitää, niinkuin\nisä tekee.\"\n\n\"Pitelen sinua lujemminkin, pieni uusi ystäväni, joka näistäpuolin\naina olet oleva _vanha_ ystäväni, eikö totta? Sinä muistutat omaa\npientä tyttöäni -- niin, nyt häntä ei ole enää olemassa --, mutta hän\noli suloinen ja hento kuin sinä. Ja hän osasi lumota se pieni noita,\nhänellä oli sama vastustamaton, luottamusta vaativa käytös tuttuja ja\ntuntemattomia kohtaan kuin sinullakin. Hän lepäsi sylissäni, aivan\nniinkuin sinä nyt, ja leikki pois väsymyksen ja huolet mielestäni ja\nantoi minulle rauhan, aivan niinkuin sinä nyt. Me olimme kuin ystävät\nja toverukset ja leikimme yhdessä. Pitkä, pitkä aika on kulunut siitä\nkuin tämä taivaani kalpeni ja nyt sinä lahjoitit sen minulle takaisin.\nNyt sinua siitä siunaa taakkansa alle uupuva mies, nyt saat, pieni\nolento, sinä hetken kantaa Englannin maata hartioillasi, sillaikaa kuin\nminä lepään.\"\n\n\"Pidittekö hänestä _hirmuisen_ paljon?\"\n\n\"Pidin. Sen voit ymmärtää siitä, että hän käski ja minä tottelin.\"\n\n\"Te olette kiltti mies. Tahdotteko suudella minua?\"\n\n\"Tahdon, sen teen ilolla. Tuossa -- sinun osasi, ja tässä, -- sen\npoismenneen puolesta. Sinä pyysit, sinä olisit voinut käskeä, sillä\nsinä edustat nyt häntä ja minun täytyy totella sinua, mitä vain\nkäskenetkin.\"\n\nLapsi taputti käsiään riemulla sen lupauksen johdosta, mutta samassa\nhän kuuli lähestyvän äänen, kuuli marssivain miesten askeleet.\n\n\"Sotilaita, sotilaita kävelee. Abby tahtoo niitä nähdä.\"\n\n\"Saat, pienokaiseni. Mutta odota hetkinen, minulla on sinulle pieni\ntoimi annettavana.\"\n\nUpseeri astui sisään, kumarsi ja virkkoi:\n\n\"He ovat tulleet, teidän ylhäisyytenne.\" Kumarsi ja poistui taas.\n\nPääkenraali antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkoista ja yhden\npunasen. Hänen piti nyt viedä kuoleman arpa sille överstille, joka oli\nammuttava.\n\n\"Oh tuo punanen on kaunis. Saanko sen?\"\n\n\"Et, ne ovat aijotut muille. Kohauta tuota verhoa, jonka takana on\navoin ovi. Mene sisään, ja siellä saat nähdä kolme miestä seisovan\nselin sinuun, kädet selän takana -- kas näin --, jokaisella käsi auki.\nPistä yksi näitä sinettejä jokaisen avonaiseen käteen ja tule sitten\ntakasin minun luokseni.\"\n\nAbby katosi verhon taa ja kenraali oli yksin. Hän lausui nöyrästi:\n\"Varmaankin Hän, joka on kaikkialla läsnäoleva auttaja epäileville,\nherätti minussa tuon ajatuksen, kun epäilyksessä kiduin. Hän tietää,\nmikä vaalin tulos on oleva, hän on lähettänyt viattoman lähettinsä\ntahtonsa ilmaisemaan. Toinen voisi erehtyä, hän ei erehdy. Ihmeelliset\novat hänen tiensä -- siunattu olkoon hänen pyhä nimensä!\"\n\nPieni sinetinviejä seisoi tuokion verhon takana ja katseli suurella\nuteliaisuudella tuomiosalia ja soturien suoria rivejä. Ilon värähdys\nvalaisi sitten hänen kasvonsa ja hän sanoi itsekseen: \"Onhan yksi\nnoista isäni -- tunnen hänen selästäkin. Hänelle annan kauniimman\nsinetin.\" Ja hän juoksi ketterästi vankien luo ja pisti sinetit\navonaisiin käsiin. Sitten kurkisti hän isänsä käsivarren alta, silmäili\nhäntä hymyilevin katsein ja huudahti:\n\n\"Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! Minä olen sen sinulle antanut!\"\n\nIsä katsahti onnettomuutta tuottavaa sinettiä, lankesi sitten\npolvilleen ja painoi viattoman pienen pyövelinsä rinnalleen valtavasti\nliikutettuna. Soturit, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki\nhetkisen kauhusta kankeina katsellen tuota murhenäytelmää. Sitten\ntuo näky kouristi heidän sydämmensä, heidän silmänsä täyttyivät\nkyynelillä ja he itkivät aivan ujostelematta. Muutamain minuuttien\najan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus ja sitten astui eräs kaartin\nupseeri vastahakoisesti esiin, laski kätensä vangin hartioille ja sanoi\nlempeästi:\n\n\"Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuuteni käskee...\"\n\n\"Mitä?\" kysyi lapsi.\n\n\"Minun täytyy viedä pois isäsi. Olen pahoillani...\"\n\n\"Viedä pois? Minne?\"\n\n\"Minne...! Jumala minua auttakoon..., toiseen osaan linnaa.\"\n\n\"Ettepä saa viedä. Äiti kotona on sairas ja minä vien isän kotiin.\" Hän\nirtausi isänsä käsistä, kiipesi hänen selkäänsä ja kiersi käsivartensa\nhänen kaulaansa. \"Nyt on Abby valmis, nyt lähdemme kotiin.\"\n\n\"Lapsi raukkani, en voi. Minun täytyy noita seurata.\"\n\nTyttö hyppäsi lattialle ja katseli hämmästyen ympärilleen. Sitten\njuoksi hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:\n\n\"Sanoinhan, että äitini on sairas, ettekö kuule. Anna isäni tulla --\nsinun täytyy antaa.\"\n\n\"Lapsi raukkani, Jumala tietää, että tahtosin sinua totella, mutta\nminun täytyy viedä hänet pois. Soturit! Ojennus! Kivääri jalalle!\"\n\nAbby lensi pois kuin salama. Silmänräpäyksen kuluttua palasi hän\ntakaisin vetäen pääkenraalia perässään. Kun tuo peljätty mies\nnäyttäytyi, oikasivat kaikki itsensä suoriksi, upseerit ja sotilaat\ntekivät kunniaa.\n\n\"Pysäytä heidät, kenraali. Äiti on sairas ja pyytää isää luokseen, olen\nsanonut sen heille, mutta he eivät minua kuuntele, ja nyt aikovat he\nviedä hänet pois.\"\n\nPääkenraali seisoi kuin kivettyneenä.\n\n\"_Sinunko_ isäsi, lapseni. Onko hän isäsi?\"\n\n\"On, tietysti, onhan hän aina ollut isäni. Kenellepä muulle olisin tuon\nkauniin punaisen sinetin antanut kuin hänelle. Ei!\"\n\nKauhistuksen piirre levisi kenraalin kasvoille. Hän lausui:\n\n\"Jumala minua auttakoon! Paholaisen johtamana olen tehnyt julmimman\nteon, mihin ihminen koskaan on syypääksi joutunut --, oh, tästä ei\nlöydy mitään pelastusta, ei mitään! Mitä voin tehdä?\"\n\nAbby huudahti, tuskaisena ja levottomana:\n\n\"Voitte antaa noille miehille käskyn laskea isäni tulemaan kotiinsa.\"\nHän rupesi nyyhkyttämään. \"Sanokaa se heille! Te lupasitte äsken, että\nminä saisin teitä käskeä ja ensi kerralla jo, kun pyydän teitä jotakin\ntekemään, olette te tottelematta!\"\n\nLempeä hymy levitti valoaan kenraalin karkeille, vanhoille kasvoille ja\nhän laski kätensä pienen käskijän pään päälle virkkaen:\n\n\"Jumalalle olkoon kiitos tästä pelastavasta, ajattelemattomasta\nlupauksesta. Ja kiitos sinulle, lemmittävin kaikista lapsista, kun,\nKorkeimman tahdon esittäen, muistutit minua tuosta lupauksestani.\nUpseeri, tottele hänen käskyään -- lapsi puhuu minun puolestani. Vangin\nolen armahtanut, laske hänet vapaaksi!\"\n\n\n\n\nSanomalehtimiehenä Tennesseessä.\n\n\nLääkäri oli sanonut etelämmän ilmanalan tekevän hyvää terveydelleni\nja siitä syystä matkustin Tennesseehen, jossa sain aputoimittajan\npaikan Johnson Countyn toimittamassa \"Sotahuudossa\". Kun sitten saavuin\ntoimituspaikkaan työhön astuakseni, tapasin päätoimittajan loikomassa\nkolmijalkaisessa tuolissa, jalat pöydälle nostettuina. Huoneessa\noli vielä toinenkin pöytä ja raajarikko tuoli ja ne olivat molemmat\npuolittain sanomalehtien ja leikkausten ja käsikirjoitusarkkien\npeitossa. Siellä oli hiekalla täytetty puulaatikko, jossa rehoitti\nsikaarinpätkiä ja tupakanpuruja, ja uuni, jonka pelti ylimmältä\nsaranalta roikkui. Päätoimittajalla oli pukunaan pitkä, musta\nverkatakki ja valkoset pellavahousut, ja hänen saappaansa olivat\nhyviksi kiilloitetut. Paidanrinnus oli kurttuinen, pystykaulus oli\nvanhanaikaista mallia ja se oli sidottu liinalla, jonka päät riippuivat\nalas -- tuo puku oli ollut muodinmukainen vuonna 1848. Hän poltti\nsikaaria ja lausetta sommitellessaan repi hän tukkaansa, niin että\nse oli aika pörröinen. Silmiään hän hirmuisesti mulkoili ja minä\npäättelin, että hän siinä muovaili tavallista äkäsempää \"johtavaa\". Hän\nkäski minun käydä käsiksi paikkakunnan toisiin lehtiin ja kirjoittaa\n\"Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä\", johon kirjoitukseen oli\nkoottava kaikki niiden pääsisältö.\n\nMinä kirjoitin seuraavaa:\n\n\"_Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä_.\"\n\n\"Viikkolehti 'Maanjäristyksen' toimitus on ilmeisessä\nväärinkäsityksessä Ballyhak-rautatiestä. Yhtiön tarkoitus ei suinkaan\nole jättää Buzzardvillen kaupunkia syrjälle, se päinvastoin pitää tätä\nseutua yhtenä radan tärkeimmistä kohdista. Tietenkin 'Maanjäristyksen'\ntoimitus ilolla ottaa palstoilleen tämän oikaisun.\"\n\n\"Herra John W. Blosson, 'Vapauden salaman' kyvykäs toimittaja, saapui\nkaupunkiimme eilen. Hän asuu täällä Van Buren hotellissa.\"\n\n\"Olemme huomanneet, että arvokas virkaveljemme, Mud Springs'in\ntoimittama 'Aamuhuuto' on erehtynyt otaksumaan, ettei Van Werterin\nvaali olisikaan varma asia, vaan hän on epäilemättä huomannut\nerehdyksensä, ennenkuin saa käsiinsä tämän muistutuksen. Erehdyksen\novat nähtävästi vaillinaiset vaalikertomukset aiheuttaneet.\"\n\n\"Iloksemme olemme kuulleet, että Blatersvillen kaupunki pyrkii erään\nnewyorkilaisen liikemiehen avulla saattamaan liikkeelle nyt melkein\nmahdottomat katunsa kulettavaan kuntoon peittämällä ne Nickolsonin\nbeton'illa. Vaikea on kyllä saada tätä tuumaa toteutetuksi, senjälkeen\nkuin Memphin kaupunki houkutteli Newyorkilaiset samanlaiseen yritykseen\nja sitten kieltäytyi maksamasta. Mutta 'Hurraahuuto' työskentelee\ntaitavasti tämän toimenpiteen hyväksi ja näyttää toivovan sen lopuksi\nonnistuvan.\"\n\n\"Ikäväksemme olemme kuulleet, että översti Bascon, 'Vapauden\nhuokauksen' päätoimittaja, muutamia iltoja sitten langeta romahti\nkadulla ja taittoi jalkansa. Hän on viimeaikoina ollut heikko -- hän\non rasittanut itseään ja hänen perheessään on ollut sairautta ja\notaksutaan että hän pyörtyi kävellessään päiväpaisteessa.\"\n\nJätin käsikirjoitukseni päätoimittajalle, hänen hyväksyttäväkseen,\nmuutettavakseen tai revittäväkseen. Hän katseli sitä ja hänen kasvonsa\nsynkkenivät. Hän rupesi sitä lukemaan, ja hänen kasvonsa kävivät\nuhkaavan näköisiksi, -- jotain on hullusti, sen näin heti. Nyt hyppäsi\nhän pystyyn ja lausui:\n\n\"Tuli ja leimaus! Luuletteko, että minä aijon näin sävyisästi puhua\nnoista luontokappaleista. Tyytyisivätkö tilaajani tuollaiseen\nmaitovelliin. Antakaa kynä tänne!\"\n\nEn ole koskaan nähnyt minkään kynän niin ilkeästi rapisevan enkä niin\nsäälimättömästi toisen valittuja sanoja repostelevan. Sillaikaa kuin\nhän tätä työtä teki, ampui joku häntä avonaisesta ikkunasta ja lohkasi\nkappaleen hänen korvastaan.\n\n\"Ahaa\", sanoi hän. \"Se on tuo roisto Smith, 'Viisauden Tulivuoren'\ntoimittaja, -- häntä odotin jo eilen.\" Ja hän tempasi revolverin\nvyöltään ja ampui. Smith kaatui, jalassaan luoti. Ja revolveri heilahti\nSmithin kädessä juuri kun hän tähtäsi ampuakseen uuden laukauksen\nja luoti sattui aivan vieraaseen henkilöön. Nimittäin minuun. Mutta\nmenetin toki ainoastaan yhden sormen.\n\nPäätoimittaja jatkoi sitten pyyhkimistään ja korjaamistyötään. Juuri\nkun hän oli saanut työnsä valmiiksi, putosi räjähdyspallo piipun kautta\nuuniin ja uuni pärskähti tuhansiin sirpaleisiin. Muuta vahinkoa se ei\nkumminkaan tehnyt, paitsi että muuan lentävä pirstale iski irti pari\nhammasta suustani.\n\n\"Tuo uuni on nyt aivan kelvoton\", sanoi päätoimittaja.\n\nMyönsin, että hän on oikeassa.\n\n\"Mutta se on yhdentekevää, tällä säällä sitä emme tarvitse. Tunnen\nmiehen, joka tuon kolttosen teki -- kyllä minä tämän jutun kuittaan.\nNiin, _näin_ on kirjoitettava tästä aineesta...\"\n\nOtin käsikirjoituksen. Siihen oli tehty niin paljo muutoksia ja\nkorjauksia, että sitä oli mahdoton samaksi paperiksi uskoakaan. Nyt oli\nkirjoitus näin kuuluva:\n\n\"_Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä_.\"\n\n\"Viikkolehti 'Maanjäristyksen' heittiömäiset valehtelijat koettavat\nilmeisesti taas uskotella seutumme jalolle ja ylevälle kansalle erästä\nuutta, halpamaista ja raakaa valhettaan yhdeksännentoista vuosisadan\nkunniakkaimmasta laitoksesta, Ballyhackin rautatiestä. Tuo keksintö,\nettä se jättäisi Buzzardvillen syrjälle, on syntynyt heidän omissa\nlikaisissa aivoissaan -- taikka oikeammin siinä sorassa, jota he\nsanovat aivoikseen. Heidän on viisainta nielasta tämä valhe, jos he\ntahtovat pelastaa matelevat, haisevat raajansa siltä selkäsaunalta,\njonka he niin hyvin ovat ansainneet.\"\n\n\"Higginsvillen aasi, 'Vapauden salaman' toimittaja Blosson, on nyt taas\ntäällä, kuokkavieraana Van Burenin hotellissa.\"\n\n\"Olemme kuulleet että Mud Springs'in 'Aamuhuudon' juoppo\ntoimittajajätkä valheisiin taipuvan luonteensa mukaisesti on levittänyt\nsitä juttua, että Van Werter ei olisikaan valittu. Sanomalehdistön\nylevä tehtävä on levittää totuutta, hävittää erehdyksiä, korottaa,\nhienostuttaa yleisen moraalin ja sivistyksen sävyä ja tehdä ihmiset\nystävällisemmiksi, siivommiksi, armahtavammiksi ja kaikin puolin\nparemmiksi, hurskaammiksi ja onnellisemmiksi; mutta tämä kelvoton,\nmusta sielu saastuttaa alinomaa ylevän toimensa kylvämällä valhetta,\npanettelua, solvausta ja ruumaa halpamaisuutta.\"\n\n\"Blatersvilleläiset haaveksivat Nicholsonin betonilla päällystettyjä\nkatuja -- he tahtovat tietysti saada uuden vankilan ja köyhäintalon.\nTotta tosiaankin kaupunki, jossa on yksi hevonen, kaksi\npuuvillanperkauslaitosta, yksi paja ja sellainen laastarimainen lehti\nkuin 'Hurraahuuto'! Sen on parempi lainata betonia Memphiksestä, joka\nsitä sai niin huokealla. 'Hurraahuudon' ulosantaja Buckner, tuo ryömivä\nkoppamato, rääkyy siitä jutusta tavalliseen typerään nuottiinsa,\nluullen puhuvansa kuin viisas ihminen.\"\n\n\"Niin, _siihen tapaan_ on kirjoitettava asiat selviksi ja pippuria\nsekaan. Imelävellisanomalehdet minua oksettavat.\"\n\nSamassa tulla tuprahti tiilikivi ikkunasta sisään kauhealla rymyllä ja\nselkäni sai siitä aika kolauksen. Siirryin vähän syrjemmäs, se rupesi\ntuntumaan olojen vaatimalta, mutta päätoimittaja virkkoi:\n\n\"Se oli arvatenkin översti. Olen odottanut häntä kaksi päivää. Nyt hän\nvarmaankin kohta tulee sisään.\"\n\nHän arvasi oikein. Översti näkyi seuraavassa silmänräpäyksessä ovella,\nkädessään ojennettu ratsuväen revolveri.\n\nHän lausui: \"Päivää, onko minun kunnia puhutella sitä pelkurimaista\nraukkaa, joka tätä lehteä toimittaa.\"\n\n\"On, herrani. Olkaa hyvä ja istukaa, mutta varokaa tuolia, siitä\npuuttuu yksi jalka. Minulla kai on kunnia puhutella palkinnonsaanutta\nroistoa, översti Blathershite Tecumsch'ia.\"\n\n\"Niin on nimeni. Minulla on täällä pieni asia selvitettävänä. Jos\nteillä on aikaa, niin alamme heti.\"\n\n\"Minun täytyy kyllä lopettaa artikkelini 'Amerikan siveellisen ja\nhenkisen kehityksen ilahduttavista edistysaskeleista', mutta sillä ei\nole kiirettä. Alkakaa!\"\n\nMolemmat pistoolit paukahtivat samaan aikaan aivan kauheasti.\nPäätoimittajan päästä tipahti suortuva ja siitä kulkenut överstin\nluoti tunkeusi lopuksi reiteni lihaisimpaan osaan. Överstin vasemmasta\nolkapäästä tipahti pieni pala. He ampuivat uudelleen. Tällä kertaa\nhe molemmat ampuivat ohi, mutta sain minä siltä osani, luodin\nkäsivarteeni. Kolmas laukaus haavoitti lieveästi heitä molempia ja\nminun rystysiini tuli naarmu. Silloin minä huomautin, että minä lähden\nvähän ulos kävelemään, koska herroilla on yksityistä keskustelua ja\nminun ehkä on sopimaton olla saapuvilla. Mutta molemmat herrat käskivät\nminun istua paikoillani ja vakuuttivat, että en heitä häiritse. Minulla\noli hiukan toinen käsitys...\n\nSitten he hetkisen puhuivat vaaleista ja vuodentulontoiveista ja\nminä rupesin sitomaan haavojani. Mutta taas he ryhtyivät oikein\nvilkkaasti ampumaan ja jokainen laukaus sattui, mutta on ehkä\nmainittava, että kuudesta sattui viisi minuun. Kuudes haavoitti\növerstiä hengenvaarallisesti ja hän virkahti hienolla ivalla, että\nnyt hänen varmaankin täytyy sanoa hyvästit, koska hänellä on asioita\ntoimitettavana kaupungissa. Sitten hän kysyi, missä hautaustoimisto on\nja meni.\n\nPäätoimittaja kääntyi minun puoleeni ja virkkoi: \"Odotan vieraita\npäivällisille luokseni ja minun täytyy siitä syystä vähän valmistautua.\nTahdotteko olla hyvä ja lukea korehtuurit sekä ottaa vastaan vieraita.\"\n\nHiukan minua epäilytti se vierasten vastaanottaminen, mutta olin vielä\npäästäni pyörällä noiden laukausten johdosta, jotka vielä korvissani\nkaikuivat, enkä keksinyt mitään vastaväitettä.\n\nHän jatkoi: \"Jones tulee kello kolme -- antakaa hänelle selkäsauna.\nGillespie tulee ehkä jo sitä ennen, viskatkaa hänet ulos ikkunasta.\nFerguson saapuu kello neljä -- tappakaa hänet. Sen enempää meillä\nei tänään tietääkseni olekaan tekemistä. Jos teiltä jää aikaa,\nkirjoittakaa säkenöivä kirjoitus poliisilaitoksesta, -- antakaa\nylikomisariolle aika löyly! Nahkapatukka on pöydän alla; aseita on\nlaatikossa, ampumatarpeita tuolla nurkassa, siteitä ja laastaria tuolla\nkaapissa. Jos jotakin ikävää tapahtuu, niin käykää herra Lancetin\nluo, välskärin, joka asuu yläkerrassa. Hän ilmoittaa -- meillä on\ntyönvaihto.\"\n\nHän meni. Minua puistatti. Kolmen tunnin kuluttua olin jo ollut niin\nkamaloissa vaaroissa, että minulta oli mennyt koko mielenrauhani\nja kaikki iloisuuteni. Gillespie oli tullut ja viskannut _minut_\nulos ikkunasta. Jones tuli täsmällisesti ja kun valmistausin\nhäntä löylyyttämään, otti hän sen tehdäkseen minun puolestani.\nKeskustellessani erään vieraan herran kanssa, jota ei ollut\npäiväjärjestyksessäni, menetin päänahkani. Eräs toinen vieras\nherra nimeltään Thomson teki minusta ryysykasan. Lopuksi pakenin\nerääseen nurkkaan, vaan siellä minua ahdisti joukko raivostuneita\nsanomalehtimiehiä, ammattipelureita ja politikoitsijoita, jotka\nkirkuivat ja kiroilivat ja heiluttivat aseita pääni ympärillä, niin\nettä silmieni edessä vain salamoi säkenöivää terästä. Silloin aijoin\njuuri sanoutua irti toimestani koko sanomalehdessä, mutta samassa astui\npäätoimittaja sisään ja hänen seurassaan joukko hänen ihailijoitaan ja\nystäviään. Nyt alkoi sellainen raju meteli, sellainen verilöyly, ettei\nsitä mikään ihmiskynä voi kertoa, ei edes teräskynä. Ihmisiä ammuttiin\nkuoliaiksi, toisia ruhjottiin raajarikoiksi, typistettiin, räjäytettiin\nilmaan, viskattiin ulos ikkunasta. Synkkiä kirouksia sateli kuin\nrakeita, niitä räiski kuin hurjaa sotatanssia säestäen ja sitten taas\nistuimme, verentahraama päätoimittaja ja minä, kahden katsellen niitä\nverisiä säpäleitä, joita oli sikinsokin ympärillämme pitkin lattiaa.\n\nHän virkkoi: \"Te tulette pitämään tästä paikasta, kunhan siihen\ntotutte.\"\n\nMinä vastasin: \"Jos olette pitkämielinen, niin ehkä minä jonkun ajan\nkuluttua opin teidän makunne mukaan kirjoittamaan; kunhan vain ehdin\noppia tätä kieltä ja saan siihen vähän tottua, luulen varmasti, että\nsitä osaan käyttää. Mutta totta puhuakseni on sellaisella voimakkaalla\nkielellä epäkohtansakin; ihmiset mielivät sitä niin usein tulla\nkeskeyttämään. Näette sen itse. Voimakas tyyli on kyllä omiaan yleisöä\nkohottamaan, mutta minä en huolisi vetää puoleeni niin paljo huomiota,\nkuin siitä johtuu. En voi kirjoittaa rauhassa, kun minua niin paljo\nhäiritään kuin tänään. Pidän tästä toimesta aika paljo, vaan en pidä\ntuosta velvollisuudesta ottaa vastaan vieraita. Se, mitä täällä olen\nkokenut, on kyllä uutta ja tavallaan kylläkin jännittävää, mutta lahjat\neivät tule tasan. Joku herra ampuu teitä ikkunan läpi ja haavoittaa\n_minut_; räjähdyspommi pudotetaan savupiipusta teitä varten ja se\nheittää uuninpellin _minun_ kasvoihini; teitä tulee _tuttavanne_\ntervehtimään vaihtaakseen muutamia kohteliaisuuksia, ja hän ampuu\nnahkaani luoteja niin, että periaatteeni eivät enää pysy koossa nahan\nsisällä; te menette päivälliselle ja Jones tulee nahkaruoskineen;\nGillespie viskaa minut ulos ikkunasta, Thomson repii riekaleiksi\nvaatteeni ja eräs aivan outo herra ottaa päänahkani ihan kursailematta,\nkuin jos olisimme vanhat tutut; ja viiden minuutin kuluessa tulevat\nseudun kaikki rosvot täysissä sotavarustuksissa ja säikäyttävät\nsotakirveillään pois viimeisenkin hengenkipinän minusta. Jos tämän\nkaiken läjää yhteen, niin en ole ilopäivinäni elänyt niin vilkasta\npäivää kuin tänään. Ei, teistä pidän paljo, pidän teidän tyyneestä,\nkoristelemattomasta tavastanne selittää asioita vieraillenne, mutta,\nnähkääs, siihen en ole tottunut. Etelämaalaisten mielet ovat liian\npulppuavia, heidän vieraanvaraisuutensa on liian vallatonta. Ne rivit,\njotka tänään olen kirjoittanut ja joihin mestarin käsi on valanut\nTennesseen sanomalehtikielen tulista henkeä, ne tulevat herättämään\nuuden pesällisen äkäsiä ampiaisia. Koko tuo liuta sanomalehtimiehiä\nsaapuu huomenna tänne -- he tulevat vielä lisäksi nälkäisinä ja\nvaativat jotakin aamiaisekseen. Minun täytyy sanoa hyvästit. En tahdo\nniissä kesteissä olla saapuvilla. Matkustin tänne etelään terveyteni\nvuoksi, matkustan nyt täältä samassa tarkoituksessa ja hetipaikalla.\nTenesseen sanomalehtitoimi ei ole hyväksi hermoilleni.\"\n\nJonka jälestä me erosimme molemminpuolisella kaipauksella ja minä hain\nitselleni tyyssijan eräästä sairaalasta.\n\n\n\n"]