[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fz9VLu2nSJLlCCDcQsUgmF2GX9v3xvKB0nmYsnTqZ3tU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2213,"Mansikoita ja mustikoita II","Usea tekijä",null,"2213-usea-tekija-mansikoita-ja-mustikoita-ii","2213__Usea_tekijä__Mansikoita_ja_mustikoita_II","runous",[12],"kansanperinne",[],"fi",1860,18169,116301,false,61655,[21],"Finnish literature",[23,24],"Mythology, Legends & Folklore","Poetry","\"Mansikoita ja Mustikoita II\" by Various is a collection of Finnish poetry and stories likely written in the 19th century. The work encompasses a variety of themes including nature, love, and the human experience, reflecting the cultural and emotional landscape of Finland during that time. The collection appears to feature various characters and voices that explore both the hardships and joys of life, weaving together traditional Finnish folklore with personal reflections.  The opening of this work introduces the reader to the evocative themes present throughout the collection. The moon personifies itself as a storyteller, sharing tales of longing, hope, and human trials against a backdrop of poignant imagery. The initial anecdotes paint a picture of individuals on the brink of change, such as families seeking a new life across the ocean and a young man dreaming of his homeland. As the moon speaks, it highlights the beauty and tragedy intertwined in the Finnish spirit, setting the stage for deeper explorations of identity and belonging in the stories to follow. (This is an automatically generated summary.)",[],140,"Kokoelma sisältää 1800-luvun puolivälin suomalaista runoutta, lauluja ja lyhyitä proosatekstejä. Aineisto koostuu useiden eri kirjoittajien teoksista, joissa käsitellään kansallisromanttisia aiheita, luontoa ja ihmiseloa. Mukana on myös suomennoksia ja mukaelmia ulkomaisilta kirjailijoilta.","'Mansikoita ja mustikoita II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2213. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MANSIKOITA JA MUSTIKOITA II\n\n\n        \"Soisin Suomeni hyväksi,\n        Maani marjan kasvavaksi.\"\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nTheodor Sederholmin kustannuksella,\n1860.\n\n\n\n\n\n\n      Paino-luvan antanut _L. Heimbürger_.\n\n\n\nAINEHISTO:\n\nSantala:\n\nSuomen laulu\nSuru on syömessäni\nNeidelle\nKevät-laulu\nHautauskellot\nÄiti ja lapsi\nAutuas kuolema\nNeuvoksi pojille\nMaailman menoja\nJos kuolisin\nElo on haamu haihtuvainen\nTorpantyttö\n\nI:\n\nUnelma Kaunisnummella\n\nA:\n\nHelkki\n\nSuonio:\n\nKuun tarinoita\nSuksimiesten laulu\nHurtti-ukko\nLumisateella\nLemmen aamu\nWarpunen\nNeidon tunnustus\nSuvilaulu\nIltaselle\nOnneton\nItalian herääminen\nJuomalaulu\nSydämelle\nSoittoa kuullessa\nSuomen nykyisemmästä\nkansarunollisuudesta\n\n\n\n\nSuomen Laulu.\n\n(Schillerin mukaan).\n\n\n    Ei oo aika Augustuksen,\n    Kolmannenkaan Gustavuksen\n    Runollemme koittanut,\n    Herrain kulta-kammioissa,\n    Ruhtinasten armoloissa\n    Kukkansa ei kasvanut.\n\n    Sydämensä sille sulki,\n    Maahan, jalkoihinsa polki\n    Mahtavimmat Suomenmaan.\n    Niinpä tuota kerskatkohon\n    Suomalain ja lausukohon:\n    _Sen on arvo itsellään!_\n\n    Sentä kaikui korkealle,\n    Sentä lensi maailmalle\n    Laulu Kalevalasta.\n    Suruissaan jos huokaellee,\n    Täyttä rintaa riemahellee,\n    Ei se tunne kahleita\n\n                       1860.\n\n\n\n\nKuun tarinoita.\n\n\nJohdatus.\n\nYhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan,\nAndersen'in, kirja \"Billerbog uden billeder\". Mä ihastuin jo\nensisivuihin ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti. Jo\noli myöhän kun kirjan sain loppuhun. -- Mutta en vielä ma'ata pannut;\nkauvan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen noita\nutuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuni ihana\nseutu kuutamossa, puoleksi valaistuma, puoleksi pimeyden peitossa.\nMitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, ehkä paljon kauniimmaksi,\nviehättävämmäksi kuin todella onkaan.\n\nNäin istuessani juohtui minulle mielehen, että kummahan se on kun\nei meillä kuu kellenkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. --\nKumottaahan meillä sama kuu kun Tanskassakin! -- Lieneekö näillä\npoloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Wai\nonkos kuu siitä ä'issään, kun kesän kaunehimpana ollessa, ei auringon\nvalolta pääse ensinkään näkyviin. -- Wai pitäneekö hänkin Suomen\nkieliraukkaa niin halpana, ettei sillä huoli huuliaan pilata? --\n\nNäissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli\nnoussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, -- vaan\nminusta oli ikään kuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja\nsamassa vieno ääni kuiskahtanut korviini: \"Nuorukainen! Kerkiät olette\naina Te ihmiset muita moittimaan, kun itset olette syypäät. En ole mä\npakkasesta mykkä, eikä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun\nminun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä,\njoka kaikki maat ja mantereet olen nähnyt ja kuullut kaikkein kansojen\nmurteita, tuskin tunnen yhtäkään sen vertaista rikkaudessa ja\nsuloisuudessa. Josko sen onkin kauvan täytynyt korvissa kuhnustella\nkaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että\nkultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan\nihmisten ihanteheksi. -- Teissä itsissä vaan on syy, jos ei se vielä\nväkikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teissä on syy, jos ei\nmaailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja\njaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, Teillä on silmät ja ette näe,\nTeillä on ääni ja ette laula!\"\n\nNäin lausui kuu innoissaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta\nseuraavana iltana, kun näki harrasta haluani hänen tarinoitansa\nkuulemaan, se leppyi, ja on siitä päivin usein käynyt minulle\njuttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia,\nmilloin muistelmia muinaissista, jo kauvan unhotetuista ajoista.\nMitä kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään\ntarkalleen panna; kyhäänpä miten paraten muistan ja osaan. Mutta jos\nei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä\nmuodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on\nlohdutuksenani, että \"kun ei muut lihavat laula, minä laulan laiha\nlapsi\". Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla\non tarinoita, kun vaan olis kuuntelijoita.\n\n                                                     1859.\n\n\nEnsimäinen ilta.\n\nSovittuaan minun kanssain alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin\näärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui yleten aleten suuri\nlaiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu\nmaston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä,\nnaisia; kaikkien silmistä loisti iloa ja toivoa. -- Erillään muista\nseisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi\npalavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: \"huomenna olemme\nAmerikassa! Siellä saamme rauhassa elää: siellä ei meitä tunne kukaan.\nMinä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan\nsiellä me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala tulee siunaamaan kätemme\ntyötä!\" -- Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi\nsuurempaa seisoi vieressä. Wähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus;\nhänen edessä verevä mies. Mies virkkoi: \"Huomenna olemme Amerikassa;\nhuomenna olemme perillä. Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa\nköyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Woi niitä onnen päiviä!\" Waimo\nnosti vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset\nkarskuttivat kovaa leipäkannikkataan toisillensa kuiskuttaen: \"huomenna\nsaamme vehnäistä\". Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: \"Amen, suokoon\nmeille Jumala siellä parempaa onnea!\"\n\nAivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli\nsieltä länteen päin, eiköhön jo ruvenne näkymään mannerta. --\n\"Huomenna olemme Amerikassa!\" huusi hän riemuten. \"Terve, tuhannen\nterve Sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa,\nelähtäneessä Europassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää voimiaan\nihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken yrittää\nvääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan vapautta\npelkäisi kuni omaa surmaansa. Terve Sä toivoni maa!\" -- Pimeässä\nnurkassa seisoi synkeännäköinen mies; hän huokasi syvään ja ojensi\nitsensä suoraksi: \"Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne kukaan\nminua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankiudesta vapaaksi, vaan\nkaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa murhaajaa!\n-- -- Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa tein! --\nSiellä saan ruveta uuteen, parempaan elämään. Jumala on antanut\nanteeksi rikokseni! ihmiset sitä siellä eivät tunne!\"\n\nNiin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen,\nalkoi väki kannelta vähetä, toinen toisensa perään meni kannen alle\nmakuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut\nyövartiat olivat enää valveella. -- Kaikkia tätä katsellessa en\nollut älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan\nrannalla; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja\nesti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä\nseuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen\njyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei\nilma asettunut eikä taivas selinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan,\nkoska jo olin alas menemälläin. Minä heti katsahdin merelle: taannoista\nlaivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut keritä satamaan, arvelin\nmä ja loin silmäni rannalle. Siellä missä Amerika ylpeästi kohottaa\nkivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa aalloilla\nkeinuvan; mä katsahdin tarkkaan, se oli laivan hylky! mastot poikki,\nkansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa; ei kaukana\nsiitä ui parsi, parressa vaate, -- se oli laivani lippu! --\n\nHuomeisaamu oli tullut, jota odottivat toivottelivat; -- he olivat\npäässeet toivonsa perille; -- he olivat siinä maassa, missä ei ole\neroa, ei köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvaiselle armottomuutta.\n\n                                                    1859.\n\n\nToinen ilta.\n\nKuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:\n\nKerran tulin yksittäisellä matkallani perimäisehen Pohjaan, siihen\nmaahan jonka paljas nimi jo hirvittää -- Siperiaan. Mä näin\nObi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään\npovehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksittäinen\nSamojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu\noli kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille\noli lumi levittänyt valkoisen peitteensä ja leikitteli, pyrytteli\npohjan tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen\nsuden ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. -- Tässä oli\nkuoleman ja yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille\nmaille. Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt\nkumottamasta ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä\nsätehiään.\n\nMä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa\nistui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvokas mies. Kasvonsa\nolivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja.\nSilmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti kipeässä\nrinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä vaan\nvilaukselta näin hänen silmiänsä, vaan kuitenkin juohtui heti mieleeni,\nettä häntä ennenkin joskus olin nähnyt. -- Mutta se oli kaukana tästä,\nse oli Suomen pääkaupungissa Helsingissä. Matalasta katon alaisesta\nkammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui ulos kadulle.\nMinä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia nuorukaisia;\nloistavin silmin ja hehkuvin poskin puhuivat armahasta kotimaasta,\ntoivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi liitoksi\nhe lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen edistymiselle,\nkukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä, kun vaan olis\nSuomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyä he lähtivät, mutta\nkammarissa asuja seisoi vielä kauvan ikkunan vieressä; hänen huuliltaan\nkuului rukous: \"Anna Jumala voimaa täyttämään mitä olemme luvanneet!\"\n\nMinä silloin näin lupauksen, -- nyt se oli täytetty. Se rakkauden\nkipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut\nsammumattomaksi tuleksi: se hänen oli vienyt kauvas kotomaasta\nventovierasten majoille; se hänen oli tuonut tähän vihattuun,\nkammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. -- Ulkona oli kylmä talvi\nja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! -- Sinä\njo arvannet ken se oli! -- Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa\nlukee parasten poikainsa joukkoon nimen -- Kastrén.\n\n                                                       1856.\n\n\nKolmas ilta.\n\nTänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta\nmuistooni juohtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhottamaan. Se\noli vuonna 1415. Mä kulin Kostnitz'in ijäti muistettavan kaupungin\nylitse. -- Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut pimeyttä\najanut pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä\npieniä ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niitä pujahutin\nsäteeni tiedustelemaan mitä sisällä olisi. Pienessä suojassa makasi\nmies huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä\noli kalvokas; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen\nunensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä.\n\nOven saranat ulvahtivat: makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä:\nkaksi rautapaidassa keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa,\nmutta päässä punainen kardinalihattu. Kardinali lausui vangille: \"Pyhä\npappikokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta pyhä\nkirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä kerran\nviimeisen tarjoo Sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!\"\n\nHiljalla vaan lujalla äänellä vastasi vanki: \"Minä uskostani en taida\nluopua, sillä se on tosi!\" -- Wihan leimaus välähti toisen silmistä,\nvaan ei hän virkkanut muuta kuin: \"katso!\" ja viittasi sormellaan\nulos ikkunasta. Wanki katsoi ulos. -- Torilla oli näin aikaiseksi\ntavaton liike. Wäkeä siinä vilskui: mitkä kantoivat keskitorille\nhalkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin ahkerana, niin\ninnoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta joutilasta väkeä;\nne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja viittaelivat milloin\nröykkiölle, milloin tornille päin. -- \"Tiedätkö mitä tuo merkitsee?\"\nkysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti silmiin. Waan ei siinä\nnäkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista viikkoja oli paossa ollut;\nsilmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki huusi: \"Hanhen Te poltatten,\nmutta katsokaa tuossa jo lentävi, rientävi joutsen, ja sitä ette saa\nkynsiinne raadeltavaksi! Wäkevä siipensä sujahtaa ja komeat linnanne\nkirkkonne rojahtavat raunioiksi!\"\n\nHeidän näitä puhuessa oli päivä valennut valkenemistaan. Taivaan\nitäinen ranta rusotti ja hehkui kuni olisi ollut veressä ja tulessa.\nYhtäkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja\ntulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat\nsen tieltä. -- Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli\nloppunut.\n\n                                                          1859.\n\n\nNeljäs ilta.\n\nEpäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin\ntarinoita Amerikan uudistalolaisista. Sinä olet mielessäis seurannut\nheitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa\nheidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; Sinä olet\nvavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heitä unesta herätti;\nheidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita\nkyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin\nsydäntäsi. -- Mutta tiedätkös että omassa kotimaassais, ehkä omassa\npitäjässäiskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria\nvaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasaloissa?\nWaan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut\nsanaakaan!\n\nKuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö oli kirkas\nja valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi\nhuvikseni kulin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkoani. Mä\nsatuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut\nvielä tää Suomen kirkkain järvi mutalampena lietereunojen sisällä.\nPenikulmien avaralle ulottui vielä valtansa ja pitkät, tasaiset\nlainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. -- Tänä yön\nhetkenä se kuitenkin ei ajellutkaan aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä\nsileänä peilinä. Wälistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja\nväreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä\nihanata seutua ihaelemassa ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet\neräälle korkealle voaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Yltympärillä\nniin kauvas kuin silmä kannatti, voaroilla, laaksoissa, seisoi vielä\nmännikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä\nvoara oli erinäköinen. Paikottain rehotteli sen kupeilla nuorta\nkoivikkoa, paikottain punerteli, sinerteli aho marjoineen kukkineen;\ntässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa\nheristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne\nkyllä olivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä\nkuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Woaran\nniskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että Sinä,\nkaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan\nihmisen asunnoksi. Wuoltamattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien\nnojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä\nvalkeita tuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta\npaitaryysyt. Mutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut\ntyökalut todistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties\nkävi ilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli\nylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Waan päätä\nitse!\n\nMinä jo olen kauvan tuntenut tätä mökkiä. Silloin kun sen ensikerran\nnäin, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. Hänessä asui\nmies ja vaimo. He olivat nuoria; verevässä ruumiissa ilmottihe voimaa\nja terveyttä. Mies oli kotitalossa nuorempana veljenä elellyt; mutta\nnaitua läksi vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa raivaamaan.\nEnsikesän asuivat majassa; seuraavana tässä jo mökki kohosi,\nhuononlainen kyllä -- eihän sitä suuremmaksi ja tarkemmaksi keritty,\neikä kyetty saamaan -- vaan oltiinhan siinä kuitenkin oman kattonsa\nalla. Männikkö näkyi tätä outoa rakennusta kammoavan ja pakeni yhä\nloitommalle. Hänen sijaan siirtyi kirjavaa nurmea ja viherjää orasta.\nMetsässä yhdistyi lehmäkelloin tiukuuta lintujen lauluihin, ja mökissä\nkarttui vuosi vuodelta pieniä ihmisvesoja emäpuiden ympärillä. Silloin\nolisit nähnyt, että ahtaassakin majassa ilolla on sijaa!\n\nWaan nyt ei enään ollut niinkuin ennen. Toisna kesänä oli kontio\nkaatanut kaksi talon lehmää, siitä äissään kun kutsumatta kuleskelivat\nhänen kankaitansa; suon myrkyllinen henki oli kopristanut miehen ja\nviikkokausia paraalla työajalla pitänyt tautivuotehella. Mennä vuonna\noli halla viljan haaskannut ja viime talvi oli vaikea ollut. Yksi\ntalon jälelle jääneitä lehmiä vietiin jauhoista kaupunkiin; jauhoin\njatkeheksi oli petäistä pantu eikä sittenkään riittänyt aina. Minä\nkun nyt mökin ikkunasta katsoin sisään, näin siinä kalpeita kasvoja,\nlaihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat kaikki rauhallista\nunta, ja huolettomuutta, melkein ilollisuutta ilmottihe heidän\nnäössään. Johan alkoi vilja kellertää ja kohta päästiin uutiseen, pait\ntalonväkeä näin tuvassa kaksi vierasta lasta; he olivat orpolapsia.\nIsän ja äitin oli heiltä tauti tänä kesänä ryöstänyt. Lapset olivat nyt\nmieron tiellä, mieron armoilla.\n\nNäitä katsellessain alkoi näköni himmetä. Mikä siihen oli syynä?\n-- Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi\nlietevuoteeltaan, kulki hiljaan hiipien maita myöten ja levitti koko\nseudulle valkean sumupeitteen. Hän sitä kääri joka kukkaseen, joka\ntähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyänsä\npeittelee. Waan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut; se jäädytti,\nse kuoletti!\n\nAamulla varhain heräsi mökissä mies. Hän meni ulos viljoansa\nihaelemaan. -- Kalpeat kasvonsa vaalenivat vieläkin kalpeammaksi;\npäänsä painui rinnalle; mieliliikutus näkyi häntä tukahuttavan, mutta\nviimein sydämen syvimmästä pohjasta pääsi julma huuto. Mitä silmänsä\noli nähnyt? -- Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon\nsäteissä kimaltelivat tähkäpäät niin iloisesti, kuin olisi niissä paha\nhenki itse ollut irvistelemässä.\n\nHuuto oli vaimonki herättänyt; hän tuli ulos... kauvan aikaa ei\nkuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleitä\nvirtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen näkö kirkastui ja hän\npani kätensä ristiin ja sanoi vakavalla äänellä: \"Herra on antanut,\nHerra on ottanut, ylistetty olkoon nimensä ijankaikisesti!\" \"Amen!\"\nsanoi vaimo kyyneleensä pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielellä\nmenivät takasin tupaan. Siinä olivat lapset jo hereillä. \"Isä, meillä\non nälkää!\" huusivat vanhemmille vastaan. Tuska väänti hetkeksi isän\nsuuta; mutta hän hillitsi itseään. Wakaasti otti kaapista viimeisen\nleivän ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerjäläiset seisoivat\nsyrjempänä, vaan katselivat tätä halullisilla silmillä. Mies hetken\nepäeli, vaan sitten leikkasi leivästä vielä kaksi palasta ja antoi\nne heille. Sen tehtyä kääntyi vaimoonsa ja virkkoi: \"Huomenna täytyy\nmeidän lähteä muualta työtä etsimään; tässä ei enää ole pysymistämme!\"\n-- Mitäs arvelet, mahtuuko mielijaloutta matalan katoksen alle?\n\n                                                       1860.\n\n\nWiides ilta\n\nSiitä jo on kauvan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläki hirvittää minua\nsitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nen vuoden siitä\nkun rakkauden oppi ihmisille ensikerran saarnattihin. Mä katselin\nWienanmeren rantoja, siellä missä se on Kantalahden kaivanut syvälle\nSuomen maan poveen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on\nnimenä Kantalahti. -- Kesä oli kauneimmallaan; sydänyölläkin paistoi\nja lämmitteli päivä -- pietarinjuhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella\ntanterella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki ko'olla. Nuoret\npitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat\nkoettelivat voimiaan. Woi miekkoista sitä ken voittajaksi pääsi! Hurraa\nhuusivat hänelle kumppalit ja neitosetkin kisaansa kesken heittäen\nlähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän luontiaan. Wanhat\nhongikon suojassa istuen katselivat tätä menoa ja muistelivat muinaisia\npäiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja notkutella. --\nWihdoin uupuivat nuortenkin voimat ja lähdettiin levolle.\n\nKun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies,\njoka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän\nnaurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin\nolisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi\nmiehiä, julmannäköisiä kuni edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs\nkädessä. Hiljaan hiipien lähenivät kylää; kohta leimahti joka kulmassa\nhuoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat. Palavista\nhuoneista karkasi puolialastomia ihmisiä pelosta hurjana; vaan minne\npakenivat: takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei säästänyt,\nei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli kunne kädet väsyivät. Uusi\naurinko ei vielä kerinnyt nousemaan kun somien asuntojen sijassa näkyi\nvaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden seassa kärvennettyjä,\nraadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli venheitä täynnä verisiä\nsotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä ryöstettyä saalista. --\nJa kuka se vihollinen oli, joka niin armottomasti oli menetellyt?\nKuule ja hirmu tulee jäykistyttämään jäseniäsi! -- Mä kuulin voitto-\nja riemuhuudot -- se oli Suomen kieltä; mä kuulin kuolevien viime\nhuokauksen, mä kuulin vankien parkunaa -- se oli Suomea! Woi hirveätä\nja onnettomuutta! Weljet veljiä raatelee! Eri usko ja eri valtaajat\novat heitä niin vierottaneet, etteivät tunne toisiansa. -- Kuinka\ntaitaa ihminen erottaa, mitä Jumala on yhteen luonut!\n\n                                                       1859.\n\n\nKuudes ilta.\n\nMä äsken kulin Wiipurin ylitse, sanoi kerran kuu ja silloin juohtui\nmuistooni, mitä nyt Sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla,\nillalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että\nolis luullut etelämpänä, Saksassa olevansa.\n\nEikä ollut muutenkaan Wiipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut,\npitkä silta ja Torkelin vanha torni olivat valaistuna. Jokapaikassa\nvilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Weden pinta oli ihan\npeitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia\nkirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja\niloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja\npamahutteli sampanja korkkiansa ilmahan.\n\nWiipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhla-puvussaan; se\noli helppo nähdä. Min' en kaupunkia olisi tuntenutkaan Wiipuriksi\nensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä\nasemallaan. Waan sekin oli valaistuna, ikkunoista ja ampumareijistä\nliehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kun\nolisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. --\nSemmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut,\nkoska Wiipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein\nsuuria ihmisjoukkoja ko'ossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta,\nWuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat\nvälkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi, ja päälliköt kallehissa\nvaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehottamassa.\n\nSe aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot; itse\nruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissä ja\nsuruissaan seisonut. --\n\nTaas oli aika nyt muuttunut; taas oli Wiipuri tullut Karjalan\nruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Wuokselta sekä\nLaatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa sota mielessä,\nvaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin\nvaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Wiipurin kruunausjuhlaa, Saimaan\nkaivannon avausjuhlaa.\n\nJo Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen\najan palanneen: ilo loisti sen silmistä, se loisti yhä kirkkaammin,\n-- yht'äkkiä se leimahti ulos, -- torni oli ilmitulessa! Korkealle\nilmahan kohosi leimu, avaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille,\nmailmoille, että Wiipuri taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi!\n\n                                                         1858.\n\n\nSeitsemäs ilta.\n\nMä tulen Wienan vienoilta vesiltä, sanoi kuu. Siinä missä Tundran tytti\nPinega lankeaa Wienanvirran sylihin, näin rantatörmällä hautakummun.\nMaantie kulkee kummun sivutse. Sitä katsellessain tuli siihen karahutti\nuhkea troika. Aisahevoinen tepasteli ylpeästi pää pystyssä, ja syytähän\nsen olikin ylpeillä, kun hänen kannettavaksi oli uskottu korkea vemmel,\njossa iso kello kululle rämpätteli tahtia. Kadesilmin katselivat tätä\nkunniata sivuhevoset; he laukkaelivat kaikin voiminsa ponnistaen ja\npyrkivät aisahevosta edelle; vaan mikä auttoi, se yhä vaan pysyi\nrinnalla. He välistä haukahtelivat sitä kaulaan puremaan, vaan silloin\npartasuu kyytimies aina tempaeli ohjakset tiukemmaksi ja siimansa\nhuiskahteli katehia selkään. -- Re'en kuomassa istui herra; kumpua\nkun tultiin lähemmäksi, hän katsahti ulos ja kysyi mitä tuo olisi.\n-- \"Kah, se on kurgan, herraseni\", vastasi kyytimies. \"Se on niitä\nTschudihautoja. Näissä maissa, näet, muinoin asui rikas ja mahtava\nTschudin kansa, jolla oli kultia, hopeita aitat täynnä ja mammontia,\nsopulia karjana. Iso äiti Novgorod kun tänne alkoi levittää valtaansa\nja pyhää uskoamme, he ylpeät pakanat eivät ruvenneetkaan niskojansa\nnotkistamaan vieraan vallan alle, vaan vetäysivät aarteineen päivineen\nmaan alle asumaan. Siinä elävät vielä nytkin. -- Jos, isäseni, päivällä\ntämmöistä kurgania kaivelisit, et löytäisi mitään; mutta tulepas tänne\nyöllä, varsinkin juhannusaattoona, niin palaa kummun päässä sininen\nliekki, ja jos raosta uskallat tirkistellä sisään, niin he ovat siinä\npöydän ääressä pikaria kallistamassa. -- Näin vanhat ainakin haastavat;\nminä en sitä ole nähnyt eikä kukaan nykyisestä miespolvesta! yrittihän\nkerran Pietarilainen yöllä mennä heiltä aarteet anastamaan; vaan\nmitenkäs hänen kävi? Hän löydettiin aamulla tundralta nurinniskoin.\nSe on ihan tosi, ukko-vainaa sen meille lapsille aina jutteli!\" Ja\nikään kuin peläten että puheensa olisi saattanut herättää jotakuta\nnäitä Tschudihaahmoja, kyytimies risti silmiään ja sivalsi troikaansa\nsiimalla. Hevoset karahtivat neliseen ja nuolena katosi reki metsään.\n\nMutta kyytimiehen tarina oli minussa muistoja herättänyt. Ammoisten\naikain haahmoja alkoi häämötellä silmäini edessä. Olinhan tässä ennen\nkäynyt, käynyt silloin koska Tschudi vielä oli tämän maan ainoana\nhaltijana. -- Eräänä yönä näin rannassa ison veneen, joka köydellä oli\nkiinnitetty honkaan. Tavaroita siinä mahtoi olla paljon ja kalliita,\nsillä vene ole melkein laitoja myöten vedessä, ja teljoilla näkyi\njoutsia, miekkoja varalla, jos vihollinen tulisi ryöstämään. Weneessä\nmakasi muutamia miehiä, toisia rannalla. He olivat kaupparetkeltä\ntulevia Tschudeja, jotka tässä pitivät viimeistä yölepoa; huomenna piti\nheidän olla kotona, huomenna piti heidän Jumalan tempelissä kiitosuhria\nteurastaa. Kaikki uinaelivat sikeätä unta; ei vartiatkaan enää olleet\nvalvehilla; he olivat päivän soudusta väsyksissä ja mikä hätä nyt\nenää voi tulla, kun jo melkein kotirannassa oltiin! -- Muu väki makasi\ntaivaan kannen alla, mutta nuorella päälliköllä oli suojana lämmin,\nkirjoilla koristettu huopateltta, itäisen ruhtinaan lahja. Siinä hän\nlepäsi; suunsa myhäeli niin autuallisesti. Mitä hän unessa näki? Hän\nnäki naapurin ihanata tytärtä, joka hänen sydämeensä oli semmoisen\ntulen sytyttänyt, ettei sitä olis saattanut sammuttaa Jäämeren jäät\neikä Pohjoistuulen viluinen viima. -- Hänen kotinsa oli köyhä; hän ei\njaksanut suorittaa isän vaatimaa naimishintaa. Sentähden oli\n\n    Wierryt maille vierahille,\n    Kulkenunna kaukaisille\n    Kullan kiiltävän hakohon.\n    Hopeiden helisevien.\n\nNyt oli paluumatkallaan itämaista, vene täynnä kultaa, täynnä kallista\ntavaraa. Unessa hän jo armahansa näki -- se hänelle kavahti kaulaan\n-- se huusi hänen nimeään -- hän heräsi. -- -- Ei häntä armaan käsi\nlikistänyt, ei armaan ääni kutsunut -- se oli vanhan uskollisen\npalvelijansa kova käsi, äreä ääni, joka häntä unesta herätti. \"Ylös\nisäntä! Miekka käteen! Norjalainen on päällämme!\" -- Nuori päällikkö\nkavahti jaloilleen ja töytäsi teltasta ulos. Siellä jo riehui tappelu\ntuimimmallaan. -- Wartiat kun nukkuivat, oli Norjan vikingejä kenenkään\nälyämättä karannut päälle. -- Ensisäikähdyksestä toinnuttua Bjarmit\ntekivät lujaa vastarintaa. Wikingein etupäässä tappeli nuori uros\nrautaverkko ryntäillään, kiiltävä kypärä päässä. Mihin tapparansa\niski, siihen kaatui mies kuni honka ukkosen nuolesta. -- Häntä vastaan\nriensi Bjarmein päällikkö; kohta seisoivat vastakkain. Bjarmin miekka\nvälähti ilmassa, -- mutta rauta-verkkohon kilahti kappaleiksi. -- \"Ei\nauta Bjarmin taika hyvää terästä vastaan!\" huusi vikingi. Tapparansa\nviuhahti ja halkaisi Bjarmin pään kaulaa myöten. -- Tässä on hänen\nhautakumpunsa. Monta yötä näin sitten siinä itkevän neidon. Waan hänen\nkyynellähtehensä on jo kauvan kuivana ollut! -- Koko Bjarmin kansa on\njo ammoin rauvennut, kadonnut! Se elää vaan valloittajainsa muistossa,\ntarinoissa!\n\n                                                         1860.\n\n\nKahdeksas ilta.\n\nKuu jutteli: Helsingin kaupungissa on mereen ulos pistävä niemi nimeltä\nKatajanokka. Talot siinä ovat huonoja rähjiä vaan ja asukkaat köyhää\ntyöväkeä. Yöllä ei siihen jokainen uskaltaisikaan mennä, sillä kummia\nhoetaan olosta ja elämästä siellä. Minunpa pisti mieleen tuota kerran\nkäydä katsomassa. -- Oli kirkas talviyö. Tarkastellessain kaikkia\nkeksin pikkuisen puolihajonneen mökin ikkunasta valoa. Ikkunalasihin\noli pakkanen kuvannut monenmuotoisia eriskummaisia kukkia, vaan oli\nsijaa kuitenkin läpi tirkistelläkseni mitä sisällä tapahtui. -- Jos oli\nhuone ulkonäöltään huono, niin eipä ollut sisuskaan parempi! Seinät\nnoessa, lattia likainen, nurkassa pieni kirstu, kolmijalkaisella\ntuolilla vaaterepaleita, ja matalalla vuotehella makasi tyttö, joka\nei suinkaan vielä tainnut vanha olla, mutta taudista ja kurjuudesta\noli niin laiha ja rypistynyt, että oli sääli nähdä. -- Wuoteen\nvieressä seisoi pappi; minä hänen tunsin: hän on perin oppinut mies ja\nsaarnataidoltaan kuulu. -- Hän näytti kuolevaiselle kuinka synnillään\noli ikuisen kadotuksen ansainnut ja kuinka katumalla ja uskomalla\nvieläkin voisi päästä armoon. Hän puhui ja koreina kukkasina kumpueli\nlausehet hänen huuliltaan, mutta mielensä oli kaukana; -- hän olis\nsuonut jo pääsevänsä tästä synnin ja kurjuuden pesästä kotiin, missä\nnuori rouvansa häntä ikävöitsi tulevaksi. Sairas kuulteli puhetta,\nmutta levottomasti vilkkuivat silmät sinne tänne ja jääkukkaset\nikkunassa kimaltelivat valossain niin eriskummallisesti, kasvaen\nhirveän suuriksi! -- Työnsä tehtyä pappi läksi pois ja kohta sen\njälkeen astui sisään vanha, nähtävästi köyhä akka. Tullessaan hän\nlempeästi tervehti sairasta; esiliinastaan kukkasia ottaen, antoi ne\nsairaalle käteen ja hymyili nähdessään kuinka tämä ne ilolla katseli.\nSitten istausi vuoteen viereen, juuri siihen missä pappikin oli\nseisonut, ja alkoi puhua sairaalle. Hän puhui samaa kuin pappi, vaikk'\nei niin koreilla lauseilla, -- mistäkös köyhä oppimaton akka net olis\nsaanut, -- puhuipa sydämensä tunnosta, vakaasti ja lempeästi katsoen\nsairaan silmihin. Ja tämä kuulteli hartaasti, käsissään pitäen akan\ntuomia kukkasia; kyyneleitä herui silmistä, mutta muotonsa kirkastui\nyhä rauhallisemmaksi...\n\nIkkunalla oli avattu kirja. -- Mä katsahdin ja luvin: Jos ihmisten ja\nenkelein kielillä puhuisin eikä olis minulla rakkautta, niin olisin\nkuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen! -- Ja jos prohveteerata\ntaitaisin ja tietäisin kaikki salaisuudet ja minulla olisi kaikki usko,\nniin että vuoret siirtäisin, vaan ei olis minulla rakkautta, niin en\nmitänä olisi!\n\n                                                       1859.\n\n\nYhdeksäs ilta.\n\nOli joulukuu. Muutaman päivän perästä piti minun mennä omaisten\nseurassa joulua viettämään. Mä istuin kirja kädessä. -- Mä sen viskasin\npöydälle ja otin toisen; vaan ei sekään ollut minulle mieleen. --\nAjatukseni ei pysyneet luonani; ne riensivät edelle kotihin, armaasen\nkotihin. -- Mä herkesin lukemasta ja katsahdin vanhaan ystävääni\nkuuhun, arvellen eiköhän rupeaisi tarinoilla lievittämään ikävääni. Kuu\nheti arvasikin mitä minulla oli mielessä, ja alkoi tarinoida:\n\nMä tulen Pohjanmeren sopukasta, siitä missä mutainen Elbevirta meren\nkirkkaita, viherjäisiä aaltoja tulee sokaisemaan. -- Tuuli oli kauvan\nmaalle ollut, vaan äsken kääntynyt luoteiseksi, ja kymmenittäin\nrienteli nyt laivoja Elbensuuhun päin. -- Minä rupesin yhtä\nkatselemaan. Mastot olivat huipulle asti valkeissa vaattehissa; purjeet\ntuulta täynnä ja kohossa; kokka hyrskien halkaeli aaltoja, ja pitkä\nvako vaahtoeli laivan jälessä. -- Puoli väkeä oli kannella vahdissa.\nNojassa kokkapuuta vastaan seisoi nuori merimies. Haletaksehen\ntäytyi ja kohoeli rintansa toivosta; silmänsä paloivat ja katselivat\nvilkahtamatta eteen päin. Siinä häämötteli jo taivaan äärellä matala\nrannikko. Se kohoeli, se läheni; mutta nuorukaisesta näkyi laivan\njoutusa juoksu olevan etanan matelemista. Hänen ajatuksensa olivat\nlentäneet, kiitäneet edelle; he jo olivat ennättäneet siihen matalaan\nhiekkaluotoon, jossa hän oli syntynyt, kasvanut. -- Hän mielessään jo\nnäki hietikössä heiluvaa rantakauraa. Hän näki lampaat pienoisella\nnurmikedolla; hän näki potaattimaan, jonka kukkasia lasna oli maailman\nkaunehimpina pitänyt. Tuossa oli hänen isänsä mökki: seinät särkynein\nlaivain jäännöksistä kyhätyt; tässä musta, tuossa punainen lauta; oven\npäällä paistoi kullattu onnen jumalatar, entinen kokkakuva, jota hän\nlasna oli ihmetellyt, kuinka se taisi seisoa ympyriäisellä pallollaan.\nTuossa oli ranta, jossa oli keräellyt kirjavia hauroja ja näkinkenkiä.\nTuossa vene, jossa isän kanssa usein oli väkeä laskenut lainehia\nmyöten. --\n\nMä tiesin nuorukaisen kodin. Noin kaksi kuukautta takaperin,\nsyyspäivätasauksen aikaan, olin siellä käynyt. Kauhea myrsky raivosi\nsilloin; Jäämerestä asti samosi tuulen tuima henki sutena ulvoen.\nHurjana pakenivat sen edessä taivaan mustat lampahat, peloissaan\nmilloin hajoten, milloin pakkautuen suuriin laumoihin. Niiden lomista\npääsivät säteeni tirkistelemään mitä alaalla tapahtui. -- Koko meren\nväki oli nousnut sotaan. Pitkissä rivissä ryntäelivät aallot rantaa\nvastaan; ensimäiset murtuivat ja vaipuivat; mutta toisia yhä tuli\njälestä; kaatuneitten hartioille nousten ryntäsivät edelle. -- Jo\nolivat voittamassa; -- jo koputtelivat mökin oveen; jo tärähyttelivät\nikkunain luukkuja. -- Luukun raosta katsoin sisään. -- Pöydän ääressä\nistui vanhanlainen vakaannäköinen mies lasisilmät nenässä, ja luki\nääneen kokolehti-raamatusta. Pöydän toisella puolla istui vaimo lapsi\nsylissään, toinen vieressä. -- Entisiä suurempi laine kolahti seinää\nvastaan ja tärähytti koko mökin. -- Waimon kasvot vaalenivat ja lapset\nsäikähdyksissään vavisten peittivät kasvonsa äitin sylihin. Mies\nherkesi lukemasta ja lausui: \"Elkäät armaani pelätkö! Me olemme Jumalan\nkädessä; Hänen tahdotta ei taida hiuskarvaakaan päästämme karista! --\nJa sitten\", lisäsi hän hymyellen, \"olemmehan ennenkin tämmöisiä öitä\nnähneet, ja aina on myrsky viihtynyt ja aallot asettuneet jälleen\".\n\nMä jatkoin matkaani. Kolme päivää rajuttua myrsky viihtyi niinkuin\nvanhus oli vakuuttanut. Ma tulin katsomaan miten luodolla jaksettiin.\n-- Poika raukka! Kun kotisi tulet hakemaan, niin näet meren lainehtivan\nsen sijassa! -- Monta aaltoa kumpuna kohoaa, -- vaan mikä niistä on\nvanhempies, sisaries hautakumpu? --\n\n                                                        1860.\n\n\nKymmenes ilta.\n\nOli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta meri\nmanner oli vielä ramua roskaa täynnä, niinkuin muuttajilta aina jääpi.\n\nUusi asukas kevät oli vasta tullut eikä vielä ollut huoneitansa\nkerinnyt siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä\nharmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla;\nnurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty\nkirjavalla kukkaismatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan\npielet, josta kartiinit on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä\noikein saanut lämmittäneeksikään; ilma oli semmoinen, josta Wirolainen\nsanoo: suven silmät, talven hampaat.\n\nIllalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä\nollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman\nihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teille kesällä\nlaeksi on levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla. Tässä ei\ntähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista\non siellä. -- Kun oli nähtävästi pahoissa tuulissaan; se oli tainnut\nmatkalla vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se\ntaas selkeni ja virkkoi: Niin, niin! kyllä on Etelä ihana; mutta miksi\nkääntyy manetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi\n\n    -- syksylinnun lähtevän\n    Sävel niin on surullinen?\n    Keväillä mielimaillehen\n    Se rientää riemuiten!\n\nEi ole Pohja suotta mainio lohtimisesta; Pohjalla on erinomainen\nlumousvoima.\n\nWaan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan.\nJa koska Italiaa mainitsin, juttelen Sinullen siitä.\n\nMä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä\noli suloinen suvi. --\n\nMeren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli\nlämmin ja täynnä tuoksua. Sitruna- ja pomeransipuut olivat valkeilla\nkukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat\nAlpit, jotka ovat tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja\nvastaan. Ja meren mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka\npimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren\nmorsiuspeitossa. --\n\nMeren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä\nkiidätteli kulkemaan: kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja\nairoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene\nluikerteli hiljaan itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli\nItalian ihana tytär. Mustana kuni yö liuhuivat pitkät suortuvansa\ntuulessa ja silmät tuikkivat kuni tähtien tulet. Hänen vieressään\nistui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut\nvalkeilla poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin\nkaulatuksin ja huulet kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös\ntaivaasen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitse. Siivet suhahteli, heillä\noli niin kiire; riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla pohjoseen. --\nNuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus soaistui, hän vaikeni ja\nistui synkkänä.\n\n\"Mitäs Sinun taas on, armas Antonioni; jokos pilvi taas on peittänyt\nPohjantähteni loisteen? Mitäs Sinä suret kun koko luonto autuaana\nriemuitsee?\" -- Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: \"Katso\nnoita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi\". \"Pohja,\nPohja\", huokasi neito. \"Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi,\nsiellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveyden jällehen saanut,\nsiellä Sinut odottaisi kuolema. Tässä on Sinulla lempi ja siellä...\"\n\"Siellä on syntymämaa!\" huusi nuorukainen.\n\n                                                       1860.\n\n\nYhdestoista ilta.\n\nKuu haastoi: Mä mielelläin käyn lasten makuukammareita katselemassa. He\nlepäävät niin rauhallisesti, he hymyelevät unissaan niin autuallisesti\nkuin lampi salon suojassa, jota ei tuuli koskaan pääse vellottamaan.\n\nKuule mitä kerran näin: ikkunan edessä oli kartiineja, mutta niillä\nei ollut kylläksi leveyttä; niiden välille jäi pieni rako ja siitä\ntirkistelin sisään. -- Lyhyisessä sängyssään istui paitasillaan\npieni poika. Silmänsä loisti, suu hymyili, posket hehkui. Hän oli\nniin autuaan näköinen. Kädessä oli hänellä hopeamarkka, ja sitä hän\nkäänteli, katseli. -- Se oli ensimäinen raha, jonka omalla työllä oli\nansainnut. Ryytimaassa oli rikkaruohoa. Isä oli sanonut: \"Ilmari,\nkitkepäs tämä kukkaislava hyvin puhtaaksi, niin annan Sulle markan!\"\n-- Ja pikku Ilmari oli heti ryhtynyt työhön; koko iltapuolen oli\nlatvan vieressä kykkinyt ja rikkaruohoa nyhdellyt, kitkellyt. Työnsä\ntehtyä oli isältä saanut markan, uuden uutukaisen hopeamarkan. Se\nkiilteli kimalteli niin kirkkaasti, ettei sitä Ilmari kyllikseen\nsaanut ihaelleeksi. Ei siitä ma'ata pannessakaan hennonut luopua; yhä\nvielä istui sängyssä markka kädessä. Mitä jos äiti olis nähnyt että\nIlmari vielä oli valveilla? Uni jo vihdoin alkoi painaa silmäluomia,\nnäkö himmeni, pää hiljaan vaipui tyynylle, -- Ilmari nukkui. Waan\nmarkastaan ei luopunut sittenkään; sitä piti, puristeli sormissaan,\nikään kuin peläten että häneltä aarteensa ryöstettäisiin. -- Hän makasi\nlieheellä suin. Mitä hän unissa näki? Hän luultavasti ajatteli, mitä\nhänen mahdottomalla rikkaudellaan piti tehdä. -- Huulensa liikkuivat,\nhän sanoi: \"Se, Edvard-raukka, osta sillä leipää itselleis!\" Hän ojensi\nkättänsä; hopeamarkka kilahti sormista lattialle.\n\nWoi lapsen tyytyväistä ja turmeltumatonta mieltä! Kenties tulee Ilmari\nkerran rikkahaksi, kenties mahdottoman rikkaaksi. Waan nostanevatko\nhänessä tuhannet koskaan enää niin viatonta iloa kuin tämä yksi\nhopeamarkka? -- Ilmari ehkä tulee anteliaaksi ihmisystäväksi; hän\nehkä tulee tuhansia uhraamaan ihmisveljeinsä hyödyksi. Mutta saaneeko\nmilloinkaan enää sitä autuutta maistaa, kuin koska ainoan roponsa\npäätti köyhälle antaa.\n\n                                                        1860.\n\n\nKahdestoista ilta.\n\nMa tulen kosken rannalta, sanoi kuu synkeänä syysiltana: Ilma oli\nhirveä. Tuuli viuhaeli surkeasti ja ajeli mustia pilvirepaleita\ntaivasta myöten. Kesän viimeiset lehdet karisivat kellastuneena puista\nja lentelivät rauhatonna. Milloin vettä hetkeksi herkesi satamasta,\ntuli lumiräntää, paisunut koski möyryeli kauheasti ja nieli kitaansa\nvyöryviä mutaisia laineita. -- Kosken rannalla seisoi nuorukainen. --\n\nMä olin hänet tässä paikassa jo ennenkin kerran nähnyt. Silloin ei\nrajunnut syksyn myrsky; silloin oli tyyni suvi-yö. Hänen vieressään\nseisoi silloin neito. Nuorukainen lausui: \"Hurjaksi minua ihmiset\nsanovat ja hurja minä olenkin! Kuni tuo koski kallioita vastaan kuohuu,\nniin kuohuu myös mieleni; koskeksi olen luotu, en taida tyynenä lampena\nlevätä! -- Mutta katso, tuossa kosken pyörtehessä on ihana saari. Joka\npaikasta näissä seuduin on ihmisen armoton käsi koivikot hävittänyt\nja kaatanut kaskeksi. Tuo saari vaan rehottaa pyhänä, koskematoinna.\nKosken vihainen virta sitä varjelee. -- Ole Sä saarein, mä koskena\nympärilläsi kuohun, käteni Sinua halaavat ja ei mikään voi rauhaas\nhäiritä!\"\n\nHe olivat viimeisen illan yhdessä; eron hetki joutui. Nuorukaisen oli\nmaailmalle lähteminen. Koskena hän kuohui maille kaukaisille; hän vieri\nyhä kauvemmin. Hän kävi ihanoita rantoja, hän kierteli suloisia saaria\n-- ja mielestänsä haihtui se saari, jota oli luvannut varjella. --\n\nMonta vuotta oli kulunut. Nuorukainen oli sattumalta tullut entisille\ntienoillen. Hänen mieleensä juohtuivat entiset ajat. Hän tiedusteli\nentistä kultoaan. -- Jo oli rakas riutunut, lintu kuollut liikaan\nhuoleen! --\n\nNyt seisoi nuorukainen yksinänsä kosken rannalla. Tuuli repieli,\nhajotteli hänen tukkaansa; kylmää lunta satoi paljaalle rinnalle;\n-- hän ei siitä huolinut, ei tiennyt; -- hän vaan seisoi ja katseli\nkoskeen. -- Mitä hän myrskystä huoli -- hänen sydäntänsä vihlaili,\nrepieli omatunnon myrsky; hän ei lumista, ei jäistä tiennyt -- hänen\nsydämessään oli kylmempi jää; hän ei yön pimeyttä huomannut -- hänen\nsydämessään oli epätoivon synkeä yö; hän ei älynnyt karisevia lehtiä --\nhänen sydämessään lenteli miettehet yhtä rauhatoinna. Hän vaan katseli\nkoskeen. -- Lainehet kohoelivat kuni pehmeät polstarit, kuohu lenteli\nvalkoisina höyheninä. -- Nuorukaisen silmät loisti: \"kas tuossa ma saan\nlepoa, rauhaa!\" Hän katosi kosken kuohuvaan kitaan.\n\n                                                       1860.\n\n\nKolmastoista ilta.\n\nPaljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta, ja\nvarsinkin sanotaan niiden kaunehimpana olevan, koska kasteen pisara\nheissä kiiltelee kuni timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessa on\nsitä useinki mieleni tehnyt näkemään; vaan juuri silloin kun päivän\nkoittaessa kaste kukkihin laskeutuu, täytyy minun aina pois lähteä\npiilemään.\n\nKerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja\nyhdessä niitä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista\nTe ihmiset kehutten.\n\nOli vielä talvi, mä kulin lakean kankahan yli. Päivällä oli siinä\nollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona; -- päivällä oli siinä\nkuulunut tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli\nkaikki ääneti. Se oli Siikajoen tanner, palavalla innolla oli tässä\nSuomen joukko tapellut kotimaan eteen. Se rakkauden liekki oli talven\nnietoksetkin saattanut kukkimaan; -- mihin vaan silmänsä loi, paistoi\nvalkoisella lumella punaisia veriruusuja. -- Tätä katsellessani läheni\nneitonen tappelustannerta; hän asteli kuolleiden seassa; hän katseli,\netsiskeli jotain -- ja viimein lankesi polville nuoren kaatuneen\nsotilaan viereen. Sen kupehesta oli punaisia ruusuja valunut lumelle.\n-- Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisaroita;\nne tipahtivat veriruusuihin lumella. -- Kah se oli kallehin kaste\nkaunehimmassa ruusussa!\n\n                                                      1858.\n\n\nNeljästoista ilta.\n\nSilmäni kohosivat taivaasen vanhaa ystävääni katselemaan. Hän jo\noli noussut, vaan ei kumottanut kirkkahasti. Taivas oli täynnä\npilvenmöyhiä, jotka kyllä ei häntä tainneet kokonaan peittää, vaan\nkuitenkin himmensivät valonsa. Minusta näytti kuin olis kuu niistä\npyrkinyt selvälle; Se yritteli, se ponnisteli. Se yritteli minulle\niloisesti hymyellä, se yritti lempeästi puhua, vaan pilviä aina tuli\nväliin ja hymynsä vääntyi surkeaksi irvistelyksi, puheensa katkaantui\nhuokaukseksi. Wiimein tuli suuri, paksu pilvi ja peitti kuun kokonaan.\n\nYstäväparka, arvelin siihen; samaten kuin Sinulle käypi monelle\nihmisraukallekin. Se hartaasti haluaisi olla kaikille veljilleen\nlempeä; mutta kun synkkiä pilviä hänen sydäntänsä pimittää, niin\nvääntyy hänenkin hymynsä ja katkaantuu hänenkin puheensa. -- Eheä sydän\non sileä, sit' on hyvä kätellä; mutta särkynehen sydämen sirpaleilla on\nterävät reunat, pistäväiset käret, -- ken voipi estää ett'ei ne joskus\nsen kättä leikkoa, joka siihen koskee!\n\n                                                     1860.\n\n\nSelityksiä.\n\n1) Huss (Tschechin kielellä Guss) merkitsee hanhea.\n\n2) Niinkuin tietty on, asuu Karjalaisia kummin puolen Suomen rajaa.\nMilloin sotaa oli Ruotsin ja Wenäen välillä, he aina kävivät toisissaan\nhävittelemässä.\n\n3) Wienan (Dvinan) suussa asui muinoin Suomalaisia, joita\nSkandinavilaiset sanoivat Bjarmeiksi ja Wenäläiset Tschudeiksi.\n\n4) Ettei tässä kuvattua tapausta sanottaisi mahdottomaksi, pyydän\nlukijaa muistamaan kuinka muutamia vuosia sitten Wangeroogensaari\nperäti hävisi; pienempiä luotoja niillä raninkoilla nielee meri joka\nvuosi. 5) Ett'ei tätä kuvaa luultaisi varastetuksi, täytyy minun\nmainita, että se kirjotettiin juuri vähää ennen kuin käsiini sain\n\"Weteranen\" kalenterin, jossa on prov. Cygnaeus'en aivan samallainen\nkuvaus \"Rosorna om våren 1808\".\n\n\n\n\nHelkki.\n\n\nLäksi kerran nuori neitonen metsään. Silmät sillä olivat ruskeoita,\ntukka paksu, hiviä vaalean punainen ja vähäisen ahvankin panemaa.\nSievä oli tyttö. Sillä oli sininen hame päällään ja valkea liivi;\nkultahelmiä häälyi sen kaulassa. Se astui kaunista kangasta myöten\navojaloin ja tuohinen kädessä. Kankaalta tuli niitylle, jonka takana\noli nurminen mäkimaa, lehdikkoja siellä täällä. Siinäpä oli suloisa\nolla. Kylän naiset kertoivat, että Mielikki, Tapiolan ihana emäntä, oli\nkerran palmikoinnut hiuksensa siellä kallion nojassa. Wieläpä vanha\ntalon emäntä oli salaan sanellut, kuinka tuo mäkimaa lehväpuineen\nmetsähaltioille oli lemmitty asunto. Waan Helkki ei epäillyt\ntuokiotakaan; hän otti pyhäaattona tuohisen ja läksi mesimarjoja\npoimimaan. Löysikin niitä ojan vierulla koko joukon ja seisahtui\nsiihen iloitellen. Alkoi vireästi poimia, enimmän osan söi, vähimmän\nosan pani roppiseensa. Suurimmat ja mehuisimmat kokosi hän varuisasti\nkiehkuraan.\n\n\"Tästäpä tulee soma\", lausui hän tyytyväisyydellä itsekseen ja nosti\nkiehkuran korkeammalle sitä paremmin katsellakseen.\n\nLehtiä varisi hänen vieressä. Pihlaja rinteellä näkyi liikkuvan.\nNyyrikki tuli siinä. Tiesivätkö kylän naiset, Heikin huvitus-siskot,\nsitä nuorta metsän-haltiata, joka oli Nyyrikki nimeltä? Tiesivät kyllä;\nhe sanoivat sen nuoreksi Jumalan poi'aksi, soma katsannoltaan, vaan\nkamala kohdella, sillä hänen valtansa metsässä antoi hänelle erilaisen\nylevän luonnon, joka ihmisille oli outo.\n\nNyyrikki tuli pihlajan latvan alta ja katseli Helkin työtä.\n\nHelkki käänsi vähäisen päänsä, katseli salaan sinne päin, kummastellen\ntekisikö se jotain eriskummaista. Se ei tehnyt mitään, ei kutsunut\njäneksiä, eikä ajanut repoja. Tyttö siirteliikse poispäin, vain kuin\nei haltia hievahtanut paikaltaan, viipyi Helkkikin rinteellä, puoleksi\norjantappurapensaan taakse kätkettynä, ja katsoi siitä sitä ylevää\nolentoa, metsän valtaisaa haltiata.\n\n\"Tuleppas tänne, minä näytän Sinulle Sima-suun mesimarjikot!\" sanoi\nNyyrikki.\n\nHelkki tuli hitaisesti eteenpäin.\n\nHaltia ojensi kättänsä ja näytti suuren mättään kummallisen suuria ja\nmehuisia mesimarjoja täynnä.\n\nHelkki neitonen katseli niitä, katseli haltiata, hymyili ja rupesi\npoimimaan.\n\nTässä alkoi välipuhe.\n\n\"Sinä olet ihana neito\", sanoi metsän nuori Jumalan-poika.\n\n\"Niin olenkin\", vastasi Helkki, vähän hämille joutuen.\n\n\"Oletkos Tapiolasta kuullut? Se on komea linna, akkunoilla varustettu,\nmäellä, pihlaja-metsikossa. Siellä asuu metsän lempeä haltiaväki;\nsiellä myös löytyy mettä ja viljaa runsaalta. Ylisillä on koreat\narkut, täynnä silkkivarusteita, hopeata ja kultaa\".\n\n\"Olen kyllä kuullut\", vastasi Helkki poimimasta hereten.\n\n\"Tahdotkos, neitonen, Tapiolaan tulla, Siniviitan kartanoihin? Minä\nannan sinulle hopeatuvan, punaiset nauhat ja mesi-arkun\".\n\nHelkki nauroi, että hampaansa kimaltelivat. Ei virkkanut mitään.\n\n\"Kuinkas mietit?\" kysyi häneltä nuori haltia, Huippanan soma poika.\n\n\"En mieti mitään. Kyllähän siellä olis hupaisa olla\".\n\n\"Tuleppas minun kanssani! Rupeappas minun morsiamekseni, kainaloiseksi\nkanakseni. Minä ensinnä vien Sinun Mielikin kultatupaan. Ihana\nja lempeä on Mielikki, Tapiolan vireä emäntä. Minä annan Sinulle\nkultariskot kourittain\".\n\nHelkki nosti tuohisensa maalta. \"Ei, Ei! Hyvästi jääköön armollinen\nhaltia!\" sanoi hän. \"Minulla on kotonani hyvä kyllä\".\n\n\"Kuule, kaunis ihmis-puoli, armas kukkasuu! Tapiolan pihoilla kasvaa\ntuuheoita pihlajapuita, joitten vertaisia ei koko Suomen niemellä\nlöydy. Sinne tekevät satakieliset pesiänsä, siinä ne ihannellen\nlauloivat. Tuleppas heinä-kuussa niitten helkyttelemisiä kuuntelemaan,\nTapiolan tupia pihlaja lehvakoilla soristamaan\".\n\n\"Minä en tahdo luopua talostani, siskoisistani, kylän pojista ja kylän\navaroista kedoista. Niissäkin kasvaa pihlaja-puita, vaikka ei Metsolan\nvertaisia. Siitä yönä, jona ei lopu päivä eikä al'a yö, me niillä\nsoristamme meidän rakkaat pirtit, vaikka ei kulta niissä kiiltele, eikä\nhopeata helise\".\n\n\"Eikö teille Tapiola ole rakas?\"\n\n\"On se meille rakas!\" Helkki neitosen silmäluomet olivat\nlaskeutumaisillaan.\n\n\"Sinä olet soma neito\", sanoi haltia. \"Minä kuin Sinua katselen,\najatukseni kokoutuvat Sinuun, niinkuin valkea vaahto kosken pyörtehen\nkokoupi. Lähde kanssani Tapiolan kauniiksi kukaksi, Metsolan maita\nilahuttamaan, rupea minun naisekseni, Nyyrikin lempi-linnuksi!\"\n\n\"Minä olen kodon neito, kylän komea kukka, minä en lähde muita seutuja\nilahuttamaan; oman kylän käki mulle jo keväillä lempeä kukkui,\nnuorukainen ja minä kuuntelimme sen ääntä; hän sai sydämeni\", sanoi\nHelkki ja asteli nopeaan sieltä. Asteli aina nopeammasti mäki-maata\nmyöten, että pian tuli kankahalle, jossa alkoi juosta hurratella kotia\npäin.\n\nPirttiin tultuansa kaasi hän tuohisensa maljaan talollisille\nihmeteltäväksi ja kertoi, juoksustaan vielä punottaen ja läähättäen,\nettä oli tavannut metsän nuorta haltiata ja mitä kaikki se oli\nsanonut. \"Sepä oli kumma\" miettivät akat ja ukot. \"Sinulle tulee onnea\nelämässäsi\", akat edustelivat, \"koskas näit haltiaväkeä, kuin kävit\nmetsän viljaa noutamassa\".\n\nKaikki neitoiset ja veikkoiset ihastuivat siihen komeaan kertomukseen\nTapiolan linnasta. Helkki sai istua heidän keskellä pöydän ääressä kuin\nrunoniekkainen. Ja kun he kuulivat, kuinka Nyyrikki oli ollut hyvä\nhänelle, luvaten antaa hopea-tuvan ja mesi-arkun, jos tulisi Tapiolaan,\nkiittivät he suuresti haltiaväen lempeyttä ja suosiota ihmispuolia\nkohtaan. Määrättiin tehdä kiitosruno, ja että neitoiset illalla sitä\nlaulaisivat pyhän puun ympärillä. Poi'at ja neidot tekivät yhdessä\nrunon, jossa he ylistivät Nyyrikki-haltiata, anoen että hän vastakin\nkävisi heidän tienoilla, tuomassa kanssaan puitten menestymistä ja\nmetsämiehen varaa. Metsät kyllä menestyivätkin ja metsämiehet saivat\nkyllältä metsän viljaa, vaan ei kukaan enää niillä tienoin nähnyt\nNyyrikkiä. Tytkivällä sydämellä ja punottavilla kasvoilla kävi moni\nneitonen hellällä heinäkuulla mesimarjoja poimimassa, vaan punakypärää\nei näkynyt. Mihin se sai? Menikö se Tapiolan tuville, Metsolan maille\nyksinäistä elämää viettämään, vai vieläkö se näkymättömänä oleskeli\nentisillä olopaikoillaan, Helkin kylän tienoilla? En tiedä.\n\n\n\n\nSuksimiesten Laulu.\n\n\n    Ylös Suomen poijat nuoret.\n    Ulos sukset survaiskaa!\n    Lumi peittää laaksot, vuoret\n    Hyv' on meidän luikuttaa!\n    Jalka potkee,\n    Suksi notkee\n    Sujuileevi sukkelaan!\n\n    Heräs tuuli tuntureilla\n    Lehahtihe lentämään, --\n    Sukkelat on sukset meillä, --\n    Lähtään veikot kiistämään!\n    Saishan koittaa\n    Kuka voittaa,\n    Eikö tuulta saavuttais!\n\n    Koti kontion on tuossa, --\n    Siihen sukset kääntäkää!\n    Havuin alla Korpisuossa\n    Wanhus nukkuu röhöttää. --\n    Kuules ukko,\n    Oves lukko\n    Miehissä jo murretaan!\n\n    Kohoaapi kämmenille\n    Metsän kuulu kuningas. --\n    Lähtään otso painisille,\n    Tässä löydät vertojas! --\n    Hammasluske,\n    Keihäsruske\n    Kaikuttavat korpea.\n\n    Jo on karhu kaatununna; --\n    Keihäs sattui rintahan; --\n    Ukko nukkuu uupununna\n    Sikehintä untahan. --\n    Riemuellen,\n    Soitatellen\n    Wiekää saalis kotihin!\n\n    Waan kun verivainolainen\n    Suomehemme rynnättää.\n    Silloin saalis toisellainen,\n    Weikot, meitä hiihdättää.\n    Käsi sauvan,\n    Toinen rauvan\n    Teräväisen tempoaa.\n\n    Werihinsä kohta nääntyy\n    Kuka meitä vastustaa,\n    Kenpä pakosalle kääntyy,\n    Senki suksi saavuttaa.\n    Pelastettu\n    Rakastettu\n    Kohta onpi kotimaa.\n\n                1860.\n\n\n\n\nHurtti-Ukko.\n\n(Runeberg'in mukaan).\n\n\n    Tarinoita kuului nuotiolla\n    Hurtti-ukko kun tulj parvehen;\n    Monet illat istui puoleen yöhön\n    Juttujansa kertoen;\n    Sytytellen kärsäpiippua,\n    Unhottain sen, tulta saatua.\n\n    Kolmas Kustavi hänest' olj miesi.\n    \"Sepä ottel' kanssa Wenäen!\n    Sotamiehillä olj toinen aika\n    Silloin kuin tää nykyinen!\n    Kuningas ei vertaan säästänyt.\n    Piilossa marsalkkikin on nyt!\"\n\n    \"Oisit herransa vaan muistanunna,\n    Miehen kunnia min vaativi,\n    Käsist' ei ois voitto luikahtunna;\n    Kavaluuspa Kustan surmasi.\n    Niinhän aina kostaa maalima --\n    Sääl' on kuningasta semmoista!\"\n\n    \"Anjalassa kapinoitsijoille,\n    Puheensa kuink' oli leppiä!\n    Pii, kapraali, nykäs häntä kylkeen:\n    Laukaisenko tykkiä?\n    Ei, niin hälle vastas kuningas.\n    Elä vielä, malta aikoas!\"\n\n    Yhä semmoisia tarinoiden\n    Ukko tulen istui ääressä,\n    Harmaisena tukka liehui päässä,\n    Poski viel' olj verevä.\n    Nuorra joukoss' astui Kustavin,\n    Nyt olj tullut Oravaisihin.\n\n    Ennen suurta tappelua siellä\n    Yötä hongikossa vietettiin.\n    Harva unta sai, vaan Hurtti vanha\n    Waipunut olj nukuksiin.\n    Muulloin aina valppain valvomaan\n    Ennen muit' olj mennyt makaamaan.\n\n    Iltaa tok' olj hetken istuskellut\n    Hongan tyvehen nojassa päin;\n    Pannen piippuansa valitellut,\n    Että sota kävi nurinpäin;\n    Sanoi ruvenneensa miettimään.\n    Paon kuinka saisi päättymään.\n\n    \"Kaikin aijoin\", niinpä ukko lausui,\n    \"Meit' on taivutettu juoksemaan!\n    Paettu on pohjaanpäin jo kerta\n    Sinne taaskin samotaan.\n    Pako, muut' ei ookaan neuvoksi --\n    Lempo tiesi kunne päättyvi!\"\n\n    \"Huomenna kun tappeluhun mennään,\n    Aivon toista neuvoa pitää.\n    Juoskoon kell' on notkeampi jalka,\n    Mie en jaksakaan enää.\n    Hurtti hävetä jo alkaa nyt\n    Ett'ei kauvan ennen väsynyt!\"\n\n    \"Pakohon enään ei ukko lähde,\n    Neuvon keksi ruumisraukalleen:\n    Paras neuvo kun ei viitsi juosta,\n    Pysähtyä paikalleen!\n    Mutkan sen ken ompi oppinut\n    Paeta ei koskaan tarvinnut!\"\n\n    Sen sanottuansa oli pannut\n    Ristihin kätensä rinnalleen;\n    Sitten puuta vasten, missä istui,\n    Hiljaan vaipunut uneen,\n    Huoletoinna hymyten\n    Uuteen neuvohonsa luottaen.\n\n    Toisna iltana olj Suomen joukko\n    Wiime tappelussa voitettu;\n    Wiime voiminsa olj ponnistellut,\n    Woimansa olj sorrettu.\n    Kuni aalto rantaan murtunut,\n    Pohjaanpäin olj taaskin marssinut.\n\n    Missä kulki suru silmissänsä,\n    Mielin synkkä rauhatoin,\n    Huolta huokaeli joka rinta.\n    Hurtti vaan olj huoletoin.\n    Missä joukkonsa olj hajonnut\n    Siihen ukko oli nukkunut.\n\n    Siinä nukkui kuni Kustavista\n    Muistot haihtuneet ois mielestään;\n    Makas siinä unta sikeämpää\n    Kuni viime yölläkään,\n    Huoletoinna hymyten\n    Uuteen neuvohonsa luottaen.\n\n                       1858.\n\n\n\n\nLumisateella.\n\n\n    Lumia lentää\n    Ristin ja rastin,\n    Leikkiä lyöden ja\n    Taistellen;\n    Waan väsyneenä\n    Waipuvat viimein,\n    Rauhoa etsien,\n    Povehen maan.\n    Aurinko kunpa\n    Keväinen kutsuu,\n    Pilviks' ilmahan\n    Haihtuvat taas!\n\n    Ihmiset myöskin.\n    Maailman lapset\n    Raatavat, lempivät,\n    Taistelevat;\n    Waan väsyneenä\n    Horjuvat hautaan\n    Huolista, töistään\n    Lepäjämään.\n    Kerran kun kutsuvi\n    Herransa ääni,\n    Henkinä nousevat\n    Taivahasen.\n\n              1860.\n\n\n\n\nLemmen aamu.\n\n\n    Jo vaipunut ol' sydämeni toivo, --\n    Kuin yö ol' mielein synkeä ja musta\n    Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!\n\n    Mä tulin luokses -- poskes punastuivat! --\n    Se oli lempein armas aamurusko!\n    Ja toivo heräs jälleen sydämessäin.\n\n    Ja säde kirkas säihkys silmästäsi! --\n    Se oli lempein ensi päiväkoitto!\n    Ja pimeys sydämestäni haihtui.\n\n    Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! --\n    Ja lemmen päivä kohos kokonansa!\n    Ja nietokset mun suli sydämessäin.\n\n                            1860.\n\n\n\n\nWarpunen.\n\n\n    Jos ruikutella voisin\n    Ma kielin sataisin\n    Tai kiurusena oisin\n    Kohoova pilvihin, --\n\n    Ma aina kiitteleisin\n    Suloista Suomea,\n    Ja Jumalalle veisin\n    Ma huokauksensa.\n\n    Hän silmät ehkä loisi\n    Myös meihin raukkoihin\n    Ja päivän paistaa soisi\n    Saloihin synkkihin.\n\n    Ei ääni mulle suotu\n    Oo satakielsen;\n    Heikoksi siipi luotu\n    Ei kanna taivaasen.\n\n    Waan laulustani kuiten\n    En huoli vai'eta,\n    Kun ääni lintuin muitten\n    Ei kuulu talvella.\n\n    Parempii laulajoita\n    Keväällä kun tulee.\n    Niin kuunnellessaan noita\n    Jo varpu vaikenee!\n\n                      1858.\n\n\n\n\nSuru on syömessäni.\n\n(Burns).\n\n\n    Suru on syömessäni ja kyynel' silmässäin,\n    Ma kaiholla jo kauvan valitin onneain.\n    Ma yksin ystävittä kävelen huolissain,\n    En ollenkana tunne ken lientäis' rintoain.\n\n    Monet ilosi lempi! ne tunsin rinnassain;\n    Enemmät sun on tuskat, siis murhe muodossain.\n    Woi rintaa riutunutta kourissa kuoleman!\n    Jo tuskistani tunnen sun ratki raukeevan.\n\n    Oi, josko joutuisinki iloille lapsuuden.\n    Tuon virran vieremille, joss' onnen päivät näin!\n    Muistellen unia siellä mun kulkee kultani,\n    Se kyllä kyyneleeni poskilta pyhkisi.\n\n                                       1855.\n\n\n\n\nNeidelle.\n\n(Heine).\n\n\n    Kun kukka hellä, hemmyt\n    Oot armas impyein!\n    Ma silmiisi kun katson,\n    Saa suru syömmehein.\n\n    On kuin käet päällesi pannen\n    Anoisin Herralta:\n    Armaani aina ett' oisit\n    Noin hellä, hempukka!\n\n                        1855.\n\n\n\n\nKevät-laulu.\n\n(Heine).\n\n\n    Hiljan hiivii mielessäin\n    Säveli suloinen,\n    Kai'u kauno laulusein,\n    Loitollen iloinen!\n\n    Kai'u tuonne kartanoon;\n    Kukat kusta kuultaa;\n    Näetkö siellä ruusuisen,\n    Tervehdi minulta.\n\n                     1856.\n\n\n\n\nHautaus-kellot.\n\n(Uhland).\n\n\n    Kappeli olj kalliolla.\n    Katsoi laakson tyynehen,\n    Wuoren alla, vainiolla\n    Paimen lauloi riemuiten.\n\n    Surkealta kellot kaikui,\n    Ruumisvirret vaikiaan;\n    Riemulaulunsa lakastui\n    Paimenelta kuullessaan.\n\n    Siellä hautahan ne saapi,\n    Riemulapset laaksosen --\n    Paimen, paimen! sieltä kerran\n    Kellot soivat sullenkin!\n\n                        1856.\n\n\n\n\nÄiti ja Lapsi.\n\n(Uhland).\n\n\n    Äiti.\n\n    Lapseni! taivaass' on nyt vainaja veljes; ei koskaan\n    Mieltäni rikkonut hän, sentä sen enkelit vei.\n\n    Lapsi.\n\n    Ett'ei enkelit konsana sais' mua luotasi viedä,\n    Wirkkaos vanhempain! mielesi millä rikon?\n\n                                            1855.\n\n\n\n\nAutuas kuolema.\n\n(Uhland).\n\n\n    Ma kuollehena\n    Tulesta lemmen,\n    Jo haudattihin\n    Sylihin kullan;\n    Ma nostatettiin\n    Sen suudelmista,\n    Ja taivas loisti\n    Sen katsehista.\n\n             1855.\n\n\n\n\nNeuvoksi Pojille.\n\n(Uhland).\n\n\n    Suvella hanki morsian\n    Kedolta kun sa saat;\n    Kesällä päivät pitkät on,\n    Ja yöt on lauhkeat.\n\n    Niin talvella jos vahva vaan\n    Ja luja liittosi,\n    Et seistä kylmin kuudan-öin\n    Lumessa huolisi!\n\n                      1856.\n\n\n\n\nMaailman menoja.\n\n(Uhland).\n\n\n    Ma iltasilla ainian\n    Kun yksin kuljesken,\n    Weräjän suussa seisovan\n    Näen tyttö-tyynösen';\n    En koskaan häntä kutsunut,\n    Miten lie siihen sattunut.\n\n    En syytä tunne tuohonkaan,\n    Kun suuta hältä saan.\n    En pyydä mie, ei anna hän,\n    Waan ei vastustakaan.\n    Kun suu se suulle pyrkivi,\n    Ken hullu tuota estäisi!\n\n    Kukkaista tuuli tuuvittaa,\n    Ei kysy: lemmitkös?\n    Janoopi ruusu kastetta.\n    Ei sano: antaos!\n    Näin lempii toinen toistahan,\n    Waikk' sit'ei virka kumpikaan.\n\n                         1858.\n\n\n\n\nJos kuolisin -- -- --\n\n(Hervegh).\n\n\n    Jos kuolisin kun ilta kultineen,\n    Ja niinkun päivä loppu-koitollansa --\n    Suloa voi näin vaipua uneen! --\n    Syliin ijäisyyden vajoisin kanssa!\n\n    Jos kuolisin kun tähti taivahan,\n    Heloittain hohtavilla loistehilla;\n    Niin tyyneen toivoisinki hukkuvan\n    Sinertävillä taivahan selillä.\n\n    Jos kuolisin kun tuoksu kukkien,\n    Hajahtaen povesta ruusukaisen\n    Kohottimilla kukka-ilmojen\n    Uhriksi alttarille Taivahaisen.\n\n    Jos kuolisin kun kaste laaksossa,\n    Jos aamuliekit lemmitellä saisi,\n    Woi, jos kun häntä päivä polttava\n    Kyllästynyttä sieluani joisi!\n\n    Jos kuolisin kun ääni taukoaa\n    Kielillä kaikuvilla kanteloisen,\n    Ku tuskin vasken vallasta vapaa\n    Rintahan haihtuu soittajan iloisen.\n\n    Et kuolla saa kun ilta kultineen.\n    Et huku tyyneen tähtien tavalla.\n    Et vaivu niinkun kukkanen uneen.\n    Sula ei sielukkana palavana.\n\n    Sä kuolet kyllä, tuikki tummahan,\n    Mut murhe murtaa voimasi esinnä.\n    Sulosti nukkunevi luonto vaan,\n    Rikkoihin riutuminen ihmisrinnan!\n\n                            1856.\n\n\n\n\nElo on haamu haihtuvainen.\n\n(Thomas Moore).\n\n\n    Elo on haamu haihtuvainen,\n    Ilomme hymy-huulillaan.\n    Ja kaihon itku katkerainen\n    On valhe kai kavaltavainen --\n    Totinen ompi taivas vaan.\n\n    Jos kirkas kunnia-loistehemme,\n    Pian sen pilvet peittävi;\n    Ja kasvoin hohto, riemut lemmen,\n    Ah, kukkasiksi haudallemme --\n    Ijäit vaan taivas loistavi.\n\n    Näin aallot meidät lainoaapi,\n    Katoomme tuiki tummahan;\n    Ja joskin ilma leimahtaapi.\n    Se synkän seudun kirkastaapi --\n    Lepoo on taivahassa vaan!\n\n                          1855.\n\n\n\n\nNeidon tunnustus.\n\n(Käännös Saksasta).\n\n\n    Ihana oli iltanen,\n    Me käyskelimme niityllä;\n    Jo päivä kerran viimeisen\n    Myhäili maille mennessä. --\n    Lehossa linnut lauleli\n    Ja ilmassa viserteli --\n    Ja kukkaisjoukko nurmessa\n    Hajullaan täytti ilmoa.\n\n    Mun mielein olj juhlallinen\n    Ja kuitenkin iloissahan; --\n    Mä silloin oisin tahtonut\n    Halailla kaiken mailman! --\n    Me haastelimme ahkeraan;\n    Mitä -- en muista ollenkaan!\n    Hän astui aina vieressäin\n    Ja katseli mun silmiäin.\n\n    Mä kerran vilkahdin häneen --\n    En tiedä miksikä sen tein --\n    Hän kättäin kaapas äkkiään\n    Ja suuta suihkas huulillein!\n    Ja min' en vastustellutkaan\n    Mä hälle suuta annoin vaan!\n    Ja viel' en oikein tajua\n    Mi mielehein lie juohtuna!\n\n    Sen tiedän varmaan kuitenkin\n    Pahaa ei ollut mielessäin!\n    Sen tehtyä kuin ennenkin\n    Olj puhdas tunto syömessäin! --\n    Ois toinen tiellein sattunut\n    Sitäkin oisin suudellut --\n    Waan -- jos ois tullut toinen mies --\n    Tok' en ois tehnytkään ken ties!\n\n                             1859.\n\n\n\n\nUnelma.\n\n\n    Kerta seisoin, niin näin unta,\n    Meren reunal vieraas maas;\n    Etääl siinti koti-ranta,\n    Sinne mielin tulla taas.\n\n    Mutta uni, joka ensin\n    Wei mun maastain, immestäin,\n    Hänen siivillänsä lensin\n    Jälleen koti-maahan päin.\n\n    Siirsin mielel intovalla\n    Pojes Suomeen ihanaan,\n    Siirsin vinhast pilvein alla.\n    Siks kuin löysin kunnasmaan.\n\n    Tuima tuuli pilvet poisti\n    Kaunis päivä paisto taas;\n    Wuori loisti, viita loisti,\n    Koski pauhas koti-maas.\n\n    Impein eteheeni väikky:\n    Silmä iski salamoi,\n    Kiharien yössä läikky\n    Otsa niinkuin aamun koi.\n\n    Ihastelin otsan aamuu,\n    Mesi-huulii suutelin.\n    Suutelinko taivon haamuu?\n    Hekumasta heräsin.\n\n\n\n\nKaunisnummella.\n\n\n    Tapauksen tahdon kertoo, vaikk'ei juuri\n    Ihmeellisen, mutta lempeän ja hellän.\n\n    Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui\n    Kaunisnummen kankahalle. Korkeet hongat\n    Humisivat ympärillä, päivän loimo\n    Länteen kallistui ja pilvet purjehtelit\n    Lumi-valkoisina sinertäväl taivaal. --\n    Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust\n    Puitten välis, lapsi ihastelee;\n    Luulee että hän sen käsittäis, ja jättää\n    Uneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää\n    Hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään.\n    Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa,\n    Rientää häntä etsimään ja etsii tuskal\n    Illan himeydes ympär Kaunisnummee.\n    Huutaa ei hän tainnut, sillä ääni\n    Säikäyksest lankes. Waitina hän juoksi\n    Kanervaista maata myöden: poski poltti,\n    Weri suonis riehui, tuskan hiki-helmet\n    Juoksit otsalt ales. Se oil' sielun märsky,\n    Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa. --\n    Wimmasta hän pyörtyy, mutta äitin-lempi\n    Iskee tulta taas ja mieli kirkastuvi\n    Ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen. --\n    Mutta koska illan hymyilevä lamppu\n    Sammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä\n    Kummastuneena ja sydämmessä pelko.\n    Lähti jälleen astelemaan äitii kohden,\n    Astelikin ahkerasti, mut joutui aina\n    Samaan paikkaan, josta vasta lähti.\n    Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska\n    Lapsen käsitti ja itkemään hän päätyi;\n    Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku.\n    Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu\n    Ääntä kohden, löysi lapsens kanervistost,\n    Kääri hänen helmohins ja ilons\n    Muuttui niinkuin vaisuks unen-näöks. --\n    Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet,\n    Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan\n    Posken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyi\n    Kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal,\n    Jossa valkeni jo päivä, sillä pian\n    Pohjolassa katoo kesä-yösen hämär'.\n    Kelmeempi kuin ennen äiti oli,\n    Kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas; --\n    Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän\n    Sydänt vastaan somas hiljaisuudes.\n    Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes\n    Kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli,\n    Hieno niinkuin louna-tuuli,\n    Joka, tultuansa yli vilja-pellon,\n    Lähenevi meitä viherjäisel niitul.\n\n\n\n\nSuvilaulu.\n\n\n    Oisin pääskynä mä piennä,\n    Suvilintuna suloisna\n    Lenteleisin, liitteleisin,\n    Suomehen suhauttaisin.\n    Sitte sinne saatuani,\n    Perillenpä päästyäni\n    Ilmassa ilotteleisin,\n    Räystähällä riemuitseisin,\n    Kesän kaunihin tuloa,\n    Tuloo armahan auringon.\n    Waan jos itkevän näkisin,\n    Huolellisen huomaitseisin,\n    Hälle mä viserteleisin:\n    Mitäs itket ihmisparka,\n    Murhehdit Sä Mannun lapsi --\n    Kohtalosiko kovuutta?\n    Sydämeskö sulatuutta?\n    Katso luonnon kauneutta,\n    Ihanuutta ilman kaiken:\n    Suot jo läikkyvi sulana,\n    Järvet jäiden kahlehitta,\n    Nietos nurmelta katoopi,\n    Häviääpi maasta hanki\n    Päivyen taas paistaessa\n    Ahavan puhaltaessa;\n    Korpi kukkia on täynnä,\n    Puiden latvat lintusia;\n    Kukat ne hajuelevat,\n    Lintusetpa laulelevat:\n    Iloitkaamme, riemuitkaamme,\n    Laulakaamme, kiittäkäämme!\n    Suven meille Luoja saattoi\n    Jumalamme joudutteli!\n\n    Ellös itke ihmisparka\n    Murhehdi Sä Mannun lapsi\n    Hänpä joka suven saattoi\n    Näille pohjanki perille,\n    Joka kaikki suot sulatti,\n    Pani järvet aaltomahan,\n    Kukat pienet kukkimahan,\n    Lintusetki laulamahan\n    Suven saattavi Sullenkin,\n    Kesän kerran kerittävi.\n    Sielus nietokset sulattaa\n    Lempensä lämmittämällä,\n    Huoles hattarat hajottaa\n    Henkensä puhaltamalla!\n\n                      1855.\n\n\n\n\nIltaselle.\n\n\n    Joudu ilta kaunis,\n    Tyynen meille tuo!\n    Lopun päivätöille\n    Lepoo, rauhaa suo!\n\n    Asettele aallot\n    Lammin läikkyvän,\n    Ett' taas kuvastaisi\n    Saaren viherjän!\n\n    Lampi läikkyväinen\n    Mielein myöskin on,\n    Päivän hälinässä\n    Raukka rauhaton.\n\n    Waan kun joudut ilta,\n    Häly viihtyvi,\n    Näen ainoasti\n    Kuvan kultani.\n\n                 1860.\n\n\n\n\nOnneton.\n\n\n    Päiväpaisteell' astuissani\n    Warjo vieress' astuvi,\n    Ei se musta, pimeäinen\n    Luovu koskaan luotani.\n\n    Josko poies paennenki\n    Iloisien joukkohon,\n    Suru sielläki sydäntäni\n    Puree, kalvaa ponneton.\n\n    Tulis yö ja auringoisen\n    Tulet tuimat sammuttais,\n    Warjo synkkä vierestäni\n    Silloin kohta katoais.\n\n    Tulis Tuoni toivottuni\n    Weisi rauhan majoihin,\n    Nukkuessain nurmen alla\n    Nukkuis musta murhekin.\n\n                    1860.\n\n\n\n\nItalian herääminen.\n\n\n    Kah kuin Etnan kupehessa\n    Kukat, ruohot rehottaa;\n    Työmies viinatarhasessa\n    Pelvotonna rallattaa. --\n    Kivisissä\n    Kahlehissa\n    Tuli nukkuu vankina.\n\n    Raskaan kiviriippans alla\n    Ehkä on jo sammunut. --\n    Ei! -- se miellä vihasalla\n    Pohjaan vaan on painunut.\n    Siinä riehuu,\n    Kuohuu, kiehuu,\n    Keittää julmaa kostoa.\n\n    Kah -- jo vuori puhkeaavi --\n    Päiväks muuttuu musta yö, --\n    Tulipatsas kohoaavi,\n    Pilviin leimahellen lyö, --\n    Kallioita,\n    Lohkareita\n    Ilmaan lentää, sinkoilee.\n\n    Kuule maasta jyrinätä! --\n    Manner vahva vapisee; --\n    Meri säikähtäen tätä\n    Paikoiltansa pakenee. --\n    Wiinatarhat,\n    Pellot parhaat\n    Laava peittää laineillaan.\n\n    Jalot näin Italjalaiset,\n    Unestanne havatkaa!\n    Ikeet raskaat saksalaiset\n    Poies päältä survaiskaa! --\n    Ruoskinensa,\n    Kahleinensa,\n    Kah, jo peikot pakenee!\n\n    \"Terve joukkoon vapahien ihana Italia!\"\n    Näinpä nyt iloitsevien\n    Weljein kaikuu rinnasta.\n    Riemu raikkuu\n    Huuto kaikuu:\n    \"Eläköön Italia!\"\n\n                            1860.\n\n\n\n\nJuomalaulu.\n\n(Nuotti: Sjung om studentens lyckliga dag).\n\n\n    Maljane, veikkoset, täytelkää!\n    Suonissam veren kuohuvi kosket,\n    Nuoruus viel' punastuttavi posket;\n    Nuoruun olkohon maljame tää!\n       Mietteet murheiset\n       Poies haihtukoon;\n       Tuskat turhaset\n       Nuoruuden kevyt miel' pakohon ajakoon!\n    Ensimaljame nuoruus saa!\n       Sen maljamme nuoruus saa!\n                              Hurraa!\n\n    Toinenpa maljame armahan on!\n    Mit' olis nuoruus rakkaudetta?\n    Niin olis kuin kevät kukkahisetta,\n    Kolkkoinen, iloton, suloton!\n       Autuus taivahass'\n       Lempi on sula vaan.\n       Maass' jo autuas\n       Oon kun katsoa kultani silmihin saan.\n    Toisen maljame armas saa!\n       Sen maljame armas saa!\n                              Hurraa!\n\n    Kannun pohja jo pilkkoittaa.\n    Wiimisen kerran täytän mä maljain.\n    Tehkä se myös: päin juokame paljain!\n    Maljan viimisen saa kotimaa!\n       Huokaus viiminen\n       Suomen olkohon!\n       Suomen etehen\n       Wiimeiseen pisaraan veri vuotakohon!\n    Maljan viimisen saa kotimaa!\n       Weren viimisen Suomenmaa!\n                              Hurraa!\n\n                                    1860.\n\n\n\n\nSydämelle.\n\n\n    Sydän, sydän saastahinen,\n    Kuinka tohditkaan Sa kurja\n    Pyhää impee ihaellen\n    Toivoin tykyttää?\n\n    Katso, silmäns aurinkohon\n    Tomun laps kun tohtii luoda,\n    Puhtahasta kirkkauusta\n    Silmät sokeentuu!\n\n    Kerran ainoon vaan mun anna\n    Häntä nähdä, ihaella!\n    Sokeentuu kun siitä silmäin,\n    Muut' ei nää kuin häntä vaan!\n\n                         1860.\n\n\n\n\nSoittoa kuullessa.\n\n\n    Kai'u, kai'u kaunis ääni,\n    Sävel soi'os suloinen!\n\n       Soidessasi mielen myrsky\n       Rauhaan viihtyvi;\n       Sydämessä huima hyrsky\n       Aaltoin tyyntyvi.\n\n    Kai'u, kai'u kaunis ääni,\n    Sävel soi'os suloinen!\n\n       Ketoa kuin kuivuvaista\n       Kaste kostuttaa,\n       Niinpä rintaa rintuvaista\n       Soittos virvoittaa.\n\n    Kai'u, kai'u kaunis ääni,\n    Sävel soi'os suloinen!\n\n       Kukat toivon kuihtunehet\n       Tointuu tuoksuumaan;\n       Syämen linnut paennehet\n       Taas saa laulamaan.\n\n    Kai'u, kai'u kaunis ääni,\n    Sävel soi'os suloinen!\n\n                    1860.\n\n\n\n\nTorpan tyttö.\n\n(Runedergin mukaan).\n\n\n    Ja päivä laski, ilta sai, kesäinen, kaunis ilta,\n    Levisi maihin, metsihin jo rusko taivahilta;\n    Wäsynyt päivän puuhasta mies-joukko astuvi,\n    Se työnsä tehnyt riemulla kotiinsa kulkevi.\n\n    Se työnsä tehnyt, niittänyt ja elon oivan saanna,\n    Wihollis-joukon vangiksi kun oli saavuttanna.\n    Jo aamusilla taisteluun se tuonne matkasi,\n    Kun voitto viimein saatihin, jo ilta ennätti.\n\n    Lähellä kenttää, jossa juur' olj sota pauhannunna,\n    Tien varrella olj torppanen hylyksi joutununna.\n    Ovella tuvan ääneti siin' istui neitinen\n    Palaus-matkaa hiljaista urosten katsellen.\n\n    Jotakin etsi silmänsä -- mi lienee miel'-alansa?\n    Ei ollut illan rusko vaan tuo hohto poskillansa;\n    Niin vaiti mutta valppaana hän istui innossaan,\n    Kuin sydämensä sykkivää ois saanut kuulemaan.\n\n    Waan joukko kulki kulkuaan ja neiti silmällänsä\n    Joka riville, miehelle lähetti kyselmänsä,\n    Kyselmän ujon, pelkäävän ja ilman äänettä,\n    Hiljemmin huokaustakin, min päästi syömensä.\n\n    Sivutse siitä joukkonen kun kulkeneeksi saapi,\n    Jo loppuu rauha raukkasen, jo rinta raukeaapi,\n    Walittamatta otsansa kätehen vaipuvaan,\n    Ja kyynelvieri kylvetti suloja poskiaan.\n\n    \"Mitäpä itket? Heitä se, viel' ompi toivomista,\n    Oi kuule ääntä vanhemman: ei tyhjää itkemistä!\n    Hän, jota juuri joukossa ei silmäs' keksinyt,\n    Elossa on, sua muisti hän ja elää sentä nyt\".\n\n    \"Sua muisti hän ja neuvoain hän tarkoin noudatellut,\n    Ja niinkuin pyysin lähtiissään on vaarat kartaellut.\n    Pakolla tuonne läksi hän, ei kuolla tahtona,\n    Elon iloja kanssamme kun mieli nauttia\".\n\n    Ylös kavahti neitinen, herännyt miel'-unista,\n    Kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista.\n    Ei viipynyt, hän silmänsä loi kerta kenttääpäin,\n    Ja läksi hiljaa hiivimään kunnes ei nähtykään.\n\n    Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on joutumassa,\n    Hopeelle pilvet hohtivat, mut synkeys olj maassa:\n    \"Wiel' viipyvi! Oi tyttöni, sun turha tuskasi,\n    Huomenna päivän nousuhun saa tänne sulhosi!\"\n\n    Ja tyttö tulj, hän verkalleen lähestyi äitiänsä,\n    Ei sovaissunna kyyneleet nyt sulo-silmiänsä;\n    Mut kylmä tervehtiissä käs kuin yön on tuulonen,\n    Ja poski valkeampi kuin tuo hohto pilvisen.\n\n    \"Saa mulle hauta, äitini! jo päiväin päättynevi,\n    Paennut tappelusta on hävyllä armaiseni.\n    Hän mua muisti, itseään ja teitä totteli,\n    Ja petti toivot veljien ja isänmaansaki\".\n\n    \"Kun joukko tulj, mut armas ei, ma häntä surkutellen\n    Miehenä luulin jäänehen jo tappo-tanterellen.\n    Ma itkin, mutta itkuni olj sulo mielellein,\n    Tuhannen vuotta sillon soin ma häntä surraksein\".\n\n    \"Oi äiti! pilkko-pimeään ma etsin kaatuneista,\n    Mut kasvojansa armaita ei ollut kellään heistä.\n    Tän kavaluuden saarella en viihdy viikompaa,\n    Kuolleena hänt'en löytänyt, siis kuolla tahdon mä\".\n\n                                            1860.\n\n\n\n\nSuomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta.\n\n(Luvento pidetty Toukokuun 19 p:nä 1860 ylioppilas-huoneen hyödyksi).\n\n\n\nNäin haastaa vanha tarina: Luoja maailman alussa kutsui ihmiset kokoon,\nantaaksensa jokaiselle osan siitä, mitä heidän hyödyksi oli luonut.\nKaikki muut joutuivat jaolle; mutta runoniekka salossa kävellen ja\nhyräellen, ei muistanutkaan määrä-aikahan tulla. Kun vihdoin hänkin\npaikalle saapui, oli jo kaikki jaeltu mitä maassa, vedessä sekä\ntaivaalla löytyi, ja hänen osakseen ei ollut enää jälellä mitään. Mutta\nLuojan oli häntä sääli. Maallista hyvää ei hänelle enää tainnut antaa,\nantoipa unelmien maailman. Siinä runoniekka nytkin, maassa köyhänä ja\nosattomana ollen, kuninkaana hallitsee; siinä on hänelle kaikki mitä\nmielensä haluaa.\n\nSamantapainen on Suomen kansankin elämän satu. Yksinäisissä saloissa\nyleten, leikitellen korpijärvein lainehilla, siitä kasvoi unennäkijä,\npilvenkulkija. Mielensä oli jo alusta asti enemmän taipuva ajatteluun\nja runoelmin kuin tekoon ja maallisiin vehkeisin. Tämä jo näkyy\nKalevalanki runoista, jotka Suomalaisten sankari-aikaa kuvaelevat. Koko\nkuvauksen pohjana (fond) on niissä kyllä kansallinen aine, Kalevalan\ntaistelu pimeätä Pohjolaa vastaan; mutta kuitenkin kuvaelee runo\nperheellistä elämää ja luonnon kauneutta mieleisemmin ja runsaammilla,\nloistavammilla värillä kuin itseä sotaa, tappelua. -- Onpa vielä\ntoinenki seikka huomattava. Kalevalan sankarit urhotöitään eivät tee\nruumiin voimalla, harvoin torjuvat vihollista miekalla; useimmiten,\nainakin silloin kun ei ruumiin voimat vältä, ponnistavat hengen neroa.\nSanalla, laululla, loihdulla pakottavat luonnon voimat palvelukseensa\nja sortavat vihollisensa maahan. -- Mikä eroitus kun tähän vertaamme\nSkandinavian sankarien sotasaa, retkihin tekohon palavaa mieltä; heillä\non käsi, miekka, tappara kaikkena; hengen voimia tuskin mainitaan.\n\nTämmöisiä olivat Suomalaiset jo luonteeltaan, ja historialliset\ntapaukset työntivät heidän mieltään yhä edemmä sitä latua myöten, jolle\nse jo alusta oli poikennut. Perimäisessä Pohjassa viljelyksen\nrajavartiana taistellen kolkkoa ja kovaa luontoa vastaan, ei ollut\nSuomalainen vielä kerinnyt saada valtiollista tilaansa oikein\nperustetuksi ja vakuutetuksi, kun väkevämmät, virkummat naapurinsa\nhänen kukistivat allensa. Siitä päivin on Suomen kansa ainoasti toisen\npalvelijana, toisen aseena ollut osallinen maailman tapauksissa. Ja\nomanki valtiollisen tilansa järestämisessä on hänellä vasta\nviime-aikoina ollut sanan sijaa. Koko elämänsä sulettiin yksityis- ja\nperhe-elämän ahtaisin rajoihin. -- Mutta jokaisessa turmeltumattomassa\nihmis- sekä kansasydämessä palaa sammumaton halu vapaasen työhön ja\navaraan vaikutukseen. Semmoisen työn alan on Suomen kansa hakenut ja\nlöytänyt runon kukkaiskedoilla ja opin viljavainioilla. Siinä se on\nitselleen perustanut vallan, johon ei mikään valloittajan miekka ulotu;\nsiinä hänen nimensä loistaa valaisevana, lämmittäväisenä liekkinä,\njosko elämänsä muuten mahtavien ja viisasten silmissä näyttäneekin\nmitättömältä, hyödyttömältä. Suomen kanteleen säveleet tulevat\nkaikumaan kuolematoinna, katoomatoinna, silloinkin kun viimeisen\nsoittajansa sormet Tuonen koprissa ovat rauvenneet. --\n\nOnkos Suomalaiselle yleisölle tarvis luvetella Suomen runohengen\ntuottehia?\n\nJalona ja vankkana kuin Suomen muinaiset korpikuuset ovat Kalevalan\nrunot vuosisatojen kuluessa kestäneet ilkeitä ilmoja, kestäneet\nviluisia viimoja. -- Nälkä usein näännytteli Suomen lapsia, sota söi\nSuomen urohot, vaan Suomen kansa ei kuitenkaan kuollut, ei kadonnut.\nUusia vesoja versoi ikivanhasta juuresta; veristä ja tuhkista virkeni\nSuomen kansa uudestaan elämään ja sen kanssa säilyivät Kalevalan runot.\nNyt ovat ajat muuttuneet. Mitä ei pakkaset, ei nälkä, ei sota ole\nkyenneet tekemään, sen tekee, sen on tehnyt uusi väkevämpi vihollinen.\nWiljelys ja sivistys leviävät päivä päivältä syvemmin Suomen saloihin;\nkirves kaataa korven kuunikuisia honkia; uudet mietteet, uudet vehkeet\najavat muinaisajan runoja kansan muistista. --\n\nMuinoin muuttui joka tunne Suomalaisen sydämessä suloiseksi säveleksi;\nilon, murheen, lemmen ja kaipauksen äänet kaikuivat joka mökistä, joka\nrinnasta ja sulivat yhteen yhteiseksi hyminäksi. Se oli Suomen\nlaulurunon kevät. Kantelettaressa säilyvät sen suloiset säveleet. --\nNyt on jo syksynsä tullut ja hajottanut, karkottanut laululaumat.\nMuinainen laulurunokin on Suomenniemeltä katoamaisillaan. Ainoasti\nmaamme itäisillä rajoilla, johon ei nykyajan sivistys vielä ole\nkerinnyt ja jossa laulurikasten Aunukselaisten ja Inkeriläisten\nläheisyys sammuvaista liekkiä yhä uudelleen sytyttelee, se vielä\njotenkin elää.\n\nSe kuitenkin olisi suuri erehdys, jos sentähden luulisimme laulun\nkokonansa Suomesta kadonneen. Ainakin niissä seuduin maatamme, missä\nKarjalaisia asuu, pannaan mielellään runopukuun kaikki mitä mieltä\nliikuttaa. Oulusta Wiipuriin saakka on useimmissa pitäjissä runoniekka\njos ei useampiakin, jotka säädyltään ovat talonpoikia tahi\nmaakästyöläisiä ja kaupungeissa työmiehiä. Löytyy siellä täällä runoon\ntaipuvia naisiakin.\n\nSiitäpä laulaa Makkonenkin:\n\n    \"Yksin laulan, yksin soitan\n    Runoja jo ruostuneita,\n    Lauluja lakastuneita!\"\n    Niinpä lauloi laulajamme,\n    Kuuluisa runon kutoja,\n    Wirrenseppä Wäinämöinen\n    Walitellen vaivojansa,\n    Yksinään yrittävänsä:\n    \"Ei mua Suomi soitattele,\n    Omat lapset laulattele,\n    Miellytä nykyiset miehet!\"\n\n    Waan ei vielä virret kaikki\n    Gottlunnin kodissa käyneet\n    Eikä kirjahan kerinneet.\n    Wiel' on lauluja Lapissa,\n    Karjalassa kanteleita,\n    Savossa runon sanoja.\n    Wiel' on vanhan Wäinämöisen\n    Laululuonto liikkehellä\n    Monen poikasen povessa,\n    Monen vaimon vartalossa.\n    Wiel' on soittoja somia,\n    Kanteleita kaunoisia\n    Monen neitosen näpissä,\n    Kaunokaisen kainalossa.\n    Rakkahalla rinnallansa,\n    Ihanalla innollansa\n    Laulelevi lempeästi,\n    Niinkuin alli aallon päässä,\n    Pensahassa pieni lintu,\n    Kansa suuri Suomen maassa.\n\nMuinoin ei ollut runo yhden, vaan koko kansan tekemä; tekijän omituinen\nmielenlaatu siinä harvoin ilmottihe, ja jokainen sitä laulaessa pani\nomia lisään. Sentähden ei alkuperäisen tekijän nimestä huolittu eikä\nsitä pantu mieleen. Näinhän runossakin lauletaan:\n\n    En tiedä tekijätäni,\n    Enkä varsin syntyäni!\n    Tuuli lienee taattonani,\n    Ahavainen äitinäni.\n\nNyt on toista. Runotyöhön ei enää jokainen kykenekään; runotaitoa\non vaan muutamilla. Ne joille se kallis lahja on suotu, pidetään\nsuuressa arvossa, ja heidän nimensä elää kansan muistissa. Tätä nimien\nsäilymistä auttaa sekin seikka, ettei runoja nyky-aikana ainoasti\nmuistin säilyttäväksi uskota, vaan tavallisesti leviävät kirjotettuna,\ntai painettunakin. Itsetkin runosepät pitävät siitä lukua että heidän\nnimensä mainioksi tulisi. He mielellään antavat runonsa painoon ja\nmuutamat ovat niin turhanaikuisia ja kunnianhimoisia, että esim.\nmuudan Taskinen (jota muuten ei juuri oikeaksi runoniekaksi voi\nsanoakaan) on runonsa neljä erää lähettänyt Suomalaisen kirjallisuuden\nseuralle; sillä kun ei niitä painoon viitsitty antaa, miesparka\ntaisi luulla äpärettensä eksyneen metsään. -- Onpa niitäkin jotka\nrunokerääjille ovat ominaan antaneet muiden parempain laulajain\nkäsialoja.\n\nTavallisesti runoniekat eivät ainoastaan ole runolahjoilla etevämmät\npitäjäläisiänsä, vaan myös opillakin. Raamatun, joka niin kauvan on\nollut Suomen rahvaan pian ainoana tietolähteenä, he tavallisesti\nperinpohjin tuntevat. Sen tiedon lisäksi on viime-aikoina tullut, mitä\nsanomalehdistä ja kirjoista ovat saaneet. Tällä opillaan he välistä\nvähän kopeilevat ja mättävät sitä runoihinsa, arvelematta sopiikos\nse siihen paikkaan vai ei. -- Mitä runoseppäin elämään tulee, niin\nantavat valitettavasti usein laittajalle sijaa siinä, että ovat viinaan\nmeneväiset. Tähän on varsinkin se syynä, että heitä kaikissa pidoissa\nkäytetään ja siellä runsaasti ryypyillä ravitaan, että muka heiltä\nlaulu paremmin sujuisi. Makuun tultua virvottelevat sitten itseään\nkotonakin viljakullalla.\n\nHäissä, hautajaisissa, talkoissa ja muissa pidoissa laulamansa runot he\ntavallisesti paikalla sepittävätkin. Tottuneelle ei ole tämmöinen työ\njärin vaikea, sillä runomitta on hyvin yksinkertainen ja sisällyksen\nkauneuteen ei semmoisissa tiloissa niin tarkoin katsota, kunhan runo\nvaan sujuu sukkelaan. Runonteko käypi siinä sillä lailla, että kaksi\nmiestä penkillä vastakkain istuu, käsi kädessä, ja hiljaan kiikkuen\nlaulaa. Runoniekka laulaa muutamia säkeitä, joita tuosta toinen\n(puoltaja) kertoo; sillä välillä kerkiää laulaja taas jatkoa miettiä.\n-- Toisinaan sepitetään runoja, varsinkin pilkallisia, oikein miehissä,\nniin että jokainen panee sekaan, mitä kompia mieleen juohtuu.\n\nToisia runoja tehdään itsekseen arvelemalla. Maanmiehen työ on sitä\nlaatua, ettei se ajatusta estä muissa aineissa liikkumasta. Synkeät\nsalot ja yksinäiset metsäjärvet, joita talonpoika ulkotöissään näkee,\nherättävät mielessä runollisia mietteitä ja unelmia. Siinä syntyvät\nrunot niinkuin lauletaan:\n\n    Sade saatteli sanoja,\n    Wirttä toista tuulet toivat,\n    Meren aaltoset ajoivat,\n    Linnut liitteli sanoja,\n    Puiden latvat lausehia.\n\nNäiden runoin sepittämiseen menee usein kauvan aikaa, välistä\nvuosikausiakin. Niin esim. kuuluu eräällä runoniekalla olevan\ntekeillä runo kirkonrakennuksesta, jota alotti koska kirkon\nperustuskivi pantiin ja johon yhä uusia värssyjä lisää sitä myöten\nkuin kirkko kohoaa. Talonpojissa useinkin tapaa erinomaisen tarkan\nmuistin; sillä runoniekatkin pitävät mielessään satoja värssyjä. Kun\nsitten runo on valmiiksi joutunut ja talonväki, ehkä naapuritkin,\npyhäaattona keräytyvät kokoon, niin runoniekka heille uutisensa\nlukee. Kuulijat sen kohta oppivat ulkoa ja sillä lailla hyvä runo\npian leviää ympäri pitäjää, jopa laajemmallekin. Korhosen, Puhakan ja\nMakkosen runot ovat hyvin yleiseen tutut Suomenmaan itäpuolla ja ovat\nyli rajankin samonneet niin kauvas kuin Suomen kieli kaikuu. Näillä\nvaelluksillaan runot vähitellen muuttuvut, niin että toisintoja syntyy.\nNyky-aikoina, kun runoniekat tavallisesti osaavat kirjottaa, leviävät\nrunot, niinkuin jo mainittiin, enimmiten kirjotettuna ja eivät enää\nsuuresti muutu.\n\nRahvaallemme olivat ja ovat osaksi vielä nytkin runot\nsanomakirjallisuuden sijasta. Mitä pitäjässä merkillistä tapahtuu,\nsiitä heti runo tehdään. Semmoisia runon aineita ovat kirkkoin ja\nruukkien rakennukset, järvenlaskut, ja muita rahvaan oloon ja eloon\nvaikuttavia asioita. Runoniekka aluksi tavallisesti valittaa voimainsa\nvähyyttä, taitonsa puuttuvaisuutta ja kutsuu Wäinämöistä t.m. avuksi.\nSemmoisia alkusanoja ovat esim.\n\n    Ikä kuitenki kuluvi,\n    Lauluittaki lankeavi,\n    Eiköhön nyt joitakuita\n    Lauleskellen laiha lapsi?\n\nTai:\n\n    Kun ei muut lihavat laula,\n    Laulan minä laiha lapsi!\n\nTaikka:\n\n    Waka vanha Wäinämöinen,\n    Anna armosta minulle\n    Ymmärrys ylettyväinen,\n    Kieli kirkasta koreeksi,\n    Jotta saattaisin sanoa\n    Asioita arvoisia.\n\nTai:\n\n    Jospa tuuli tunnit toisi,\n    Ajan antaisi ahava,\n    Läkin saisin lähtehestä,\n    Paperin pajun lehdistä,\n    Sulan rannan ruokosista,\n    Wirkoaisi Wäinämöinen,\n    Aukaiseis sanaisen arkun,\n    Kirjottaisin virttä vielä\n    Suomen kansasta sanoisin.\n\n                 Makkonen.\n\nSitten kuvaelee runoniekka tarkimmasti miten kaikki on tapahtunut,\nlaulaa kirkon penkkinensä nauloinensa ja ruukin rattainensa,\nketrinensä, ja lopuksi lukee kiitoksia työn sekä teettäjille että\ntekijöille. Näiden aineiden omasta laadusta seuraa, että niistä tehdyt\nrunot ei juuri sisällä totista runohenkeä; he vaan ovat runomittaan\npantuja tavallisia asioita, kalunkirjotuksia runoksi. -- Toisia aineita\nsaapi runo-niekka merkillisistä luonnon sattumista: valitusrunoja\nsyntyy katovuosina, riemu- ja kiitosvirsiä milloin Herra maata viljalla\nrunsaasti siunaa. -- Muita runoja tehdään rakasten pappien ja muiden\nvirkamiesten kuolemasta tahi pois muutosta. Nämät viimemainitut runot\novat välistä kauniita. -- Waan ei runoniekka aina pysy oman pitäjänsä\nrajoissa. Hän laulaa myös koko kansaan koskevia asioita. Paljon on\nrunoja uusista tärkeistä asetuksista tahi hankkeista esim. Saimaan\nkaivannosta, kiitoslauluja keisarille, valitusrunoja hänen kuolemasta,\nsotalauluja, riemurunoja rauhasta j.m.s. löytyy myös historiallisia\nrunoja. Kotimaankin rajojen yli samoavi runoniekan miettehet,\nherätettynä sanomalehtein antamista tiedoista tahi rahvaan seassa\nlentelevistä juorupuheista. Omituinen ja Suomen rahvaan käsitystä\nsemmoisista asioista kuvaava on esim. Puhakan runo 1848 vuoden\ntapauksista. Hän laulaa:\n\n    Maailma on mullin mallin,\n    Europa edestakasin...\n\nSitten kertoo kuinka on:\n\n    Siellä juhlina jyrytty,\n    Pyhät käyty pyssy käissä;\n    Papit pietty pilkan alla,\n    Ruhtinaat rumasti lyöty;\n    Kuninkaat on kulkemassa,\n    Keisarit kävelemässä.\n\nTuosta hän valittaa että juuri ne kansat, joista\n\n    Ennen säihkyivät sätehet,\n    Tännekin kipunat kiiti,\n\nnyt ovat hairahtuneet jumalattomain tielle. Lopuksi hän kiittää\nSuomalaisia, joita on ennen\n\n    Pietty metsiköinä,\n    Apinoiksi arvaeltu,\n\nettä ovat pysyneet uskollisuudessa.\n\nKaikista kansallisista aineista on yksi muita tenhosampi runoniekkoja\nlauluhun nostamaan, sitä he laulavat tulisemmalla tunnolla,\nylevämmällä runo-innolla, kuin heissä tavallisesti tapaa. Tämä aine\non Suomen kielen tila. Karvaita ja surullisia valitusrunoja kaikuu\nheidän kanteleesta, siitä että kansan kieli on ollut kahleissa\npidettynä ja herrojen seuroista sulettuna; korkealle raikkuu heidän\nriemunsa joka kerta kun joku ikivanha este murtuu; kiitosrunoja virtaa\nsydämen pohjasta kaikille Suomen kielen edistäjille ja puolustajille,\nvarsinkin Suomalaisen kirjallisuuden seuralle. Mutta kuitenkin ei voi\nkieltää, että paraillakin runoniekoilla on vaan halpa käsitys siitä,\nmitä kieli kansalle on, ylevimpäin ajatusten ja syvimpäin tuntoinsa\npuku. Runoniekat eivät paljon vaadi; he tahtovat vaan, että Suomi\nkelpaisi oikeudessa ja että virkamiehet osaisivat kansan kieltä. Tämä\nhalpa käsitys pilaa useinkin runojen kauneutta. Tästä aineesta on\nlukemattomia runoja; näytteeksi panen tähän otteita kahdesta. Korhonen\nlaulaa.\n\n    Suvaitseeko Suomen kansa,\n    Salliiko Savon isännät,\n    Että Suomesta suloinen\n    Runo tässä lauletahan,\n    Koska mieli kättä käski,\n    Käsi kätteli kyneä,\n    Kynä piirsi puustavia?\n    Mitäs puustavit puhuivat?\n    Sitä ne sanoivat silloin,\n    Kuinka suotta Suomen kieli\n    Kapaloss' on kauvan ollut\n    Lapsen tautisen tavalla;\n    Niinkuin tuo on nytkin vielä\n    Sitehissä sitkeissä,\n    Waikka on jo vanha kyllä.\n    Eipä taida tullakana\n    Siitä miestä milloinkana.\n    Joka poikki ponnistaisi,\n    Katkoisi kapalovyönsä,\n    Jaksaisi jaloin kävellä,\n    Aikamiehen askelia,\n    päästä päähän pitkän pöydän\n    Isommille istumille,\n    Rinnalla rikasten kielten,\n    Waltakielten kumppaliksi.\n    Lintuset livertelevät\n    Kukin äänellä omalla,\n    Kielellänsä kerkiästi,\n    Jonka heille äiti neuvoi,\n    Oma vanhempi opetti\n    Pesissänsä pienempänä.\n    Ei ole sitä etua\n    Suomen kansalle suvaittu.\n\nMakkonen runoelee:\n\n    Missä syntyi Suomen neito\n    Kussa kasvoi kainu lapsi,\n    Kun ei kielensä keralla\n    Sallittu salissa olla,\n    Eikä oppihin otettu,\n    Neuvon alle annettuna;\n    Eikä päässyt päivinänsä\n    Ylimmäisten ystäväksi.\n    Kulki köyhissä kylissä,\n    Matalaisissa majoissa,\n    Kyntömiesten kartanoissa.\n    Jos kerran kävi hovissa,\n    Saipa käydä kartanolla,\n    Seinävierissä väristä,\n    Niinkuin köyhä kerjäläinen,\n    Oven suussa orpolapsi.\n    Muoto murheesta hänellä\n    Tuli aivan turmiolle.\n    Nuttu päällä nukkavieru\n    Warsin vanhasta sarasta.\n    Tuntui tuhmalta sanoista,\n    Yksinkertanen opilta.\n    Waanpa herrat Helsingissä\n    Alkoi tuota armahdella;\n    Jopa alkavat aluksi\n    Opetella orpolasta.\n    Silmät siistivät liasta.\n    Korvat kanssa kaunihisti,\n    Kaulan karstasta puhdistit\n    Kultaketjuilla koristit,\n    Wartalon valelit veellä,\n    Hapset harjasit hyvästi\n    Kähäräksi kaikki tyyni.\n    Rinnat kaunistit kukilla.\n    Parahilla palmupuusta.\n    Kengät on Kemistä tuotu,\n    Sukat kanssa Kainuhusta,\n    Röijy saatuna Savosta,\n    Hame käyty Karjalasta.\n    Panit kouluhun kotona,\n    Alle oppinsa asetit:\n    Yksi saatteli sanoja,\n    Toinen neuvoi nuottiloita.\n    Tuosta kasvoi kaunis neito,\n    Suomen ympynen yleni:\n    Huulilta hunaja hiiluu,\n    Kasvot kaunihit koreat\n    Ruskeat kuin ruusukukka;\n    Silmät on sininnäköiset,\n    Lemmen lehtiset, leveät,\n    Luonnossa ilo ihana,\n    Rakkautta rinta täynnä.\n    Jo nyt saattavi salissa,\n    Seista suurien seassa.\n    Kirjat kaunihit kädessä\n    Laulelevi lemmenvirttä,\n    Niinkuin lintunen lehossa,\n    Toukomettinen metässä.\n    Tuota herrat Helsingissä\n    Kaikki katsovat ilolla;\n    Herrat nuoret, naimattomat\n    Kilvan kihlata kokevat.\n\nPaitse kertomus- ja kiitos-runoja ovat vielä erikseen mainittavat\nopettavaiset runot. Niissä on semmoisia, joissa runoniekka puhuu\ntietonsa josta kusta aineesta, mielellään loihturunoin tavalla mennen\nsyvimpiin syihin ja syntyihin. Muita on jotka tapoihin koskevat. Näillä\nrunoniekat paljon vaikuttavat. Sekä yksityisten että koko pitäjäin,\nmaakuntain tahi säätyin vikoja ja pahoja tapoja vetävät yleisön\nsilmien eteen, milloin pauhaten kuni Juutalaisten muinaiset prohveetat,\nosottaen yhteisiä tapaturmia niinkuin sotia, kulkutautia, katovuosia\nj.m.s. Jumalan rangaistuksina, milloin nostaen kaikki pilkan henget\nliikkeelle. Sarvipäisiä kokkia, kirvellyttäviä ivauksia, pisteleväisiä\nvalekiitoksia satelee onnettoman uhrin päähän, taitavasti kipeimmille\npaikoille sattuen. Monta näistä rangaistusrunoista saattaa lukea Suomen\nnykyisen kansarunon paraisin tuotteisin. Näytteenä tästä runolajista\nolkoon Wäänäsen runo kummasta kalakukosta.\n\n\nLystillinen runolaulu, siitä kummasta kala-kukosta lookisti\nkokoonpantu, Henrikki Väänäseltä.\n\n    Jop' on laulu laitettuna,\n    Sanat somat solmittuna\n    Ruotsin ruuasta rumasta,\n    Kummasta kala-kukosta,\n    Johonk' ol' pantu Paltamossa\n    Katti karvanen sisähän.\n**\n    Kerran keskensä isännät,\n    Rannin miehissä rupesit\n    Pyhä iltana puhuhun,\n    Julkisesti juttelehen,\n    Kuin on Oulussa pahoja,\n    Tullissakin turkasia;\n    Syövät syökärit rahatta,\n    Ilman työtä tullin miehet,\n    Kun vievät välistä reestä\n    Evähiä matkamiesten.\n    Talon vaari taitavasti\n    Kysyypi kylän väeltä:\n    \"Kusta nyt saisin kumpanita\n    Kusta matkallen toverit?\n    Lähtisin minäkin kerran\n    Käpäsemään kaupungissa;\n    On mulla talia taasen,\n    Wielä voitakin vähäsen,\n    Waikk' on huono heinä-vuosi,\n    Muret muustakin ruuasta\".\n    Miehet yksi-äänisesti\n    Siihen vastaten sanovat:\n    \"Meillä on miehillä samoilla\n    Matka pitkä mielessämme;\n    Lähteä sitä pitäisi\n    Alamaahan marsimahan.\n    Kohen Oulua kokehen\".\n    Kohta yksi koiran silmä\n    Sanoopi väen seassa.\n    \"Jopa kotoa kyllä\n    Joulun eellä jouvetahan.\n    Olis mielessä minulla\n    Lähtö pojes pohjan maalle;\n    Lähtisin minäkin muuten\n    Käpäsehen kaupungissa,\n    Waan onpi vähän vikoa,\n    Joka on kotona kauvan\n    Mulla muistissa pysynyt,\n    Poveani pureskellut.\n    Wietihin minulta viimein,\n    Wäkisin vasikan paisti;\n    Kuin näki olevan reessä,\n    Sitä syökäri syleili,\n    Sitä anoi ahkerasti,\n    Pyysi pystössä käsinni.\n    Minä mies sanoin hänelle\n    Puheskelin puolestani:\n    'En saata evästä panna\n    Tyköäni, ystäväni,\n    Pojes matkan pitkän päässä.\n    Kylläpä täällä tarvittoovi\n    Pureskella porvarissa'.\n    Weipä sittekkin väkisin;\n    Sen kanssa meni sisälle,\n    Wielä kiitti kinttujansa,\n    Hyvin kosti kynsiänsä,\n    Kun ovat viekkahat viriät,\n    Omin mielin ottamahan,\n    Talon-poikien evästä!\n    Sitte kun tulin kotia,\n    Heti sai kylässä tietää\n    Akkani saman asian,\n    Josta akka aikalailla\n    Minua torui tolvanaksi,\n    Kun en mä kakkua kätehen,\n    Sysännynnä syökärille.\n    Antoi hälle lemmon lintu,\n    Omalle tulli nälkäiselle.\n    Kuuluupi kyllä puhuvan,\n    Kieli-lakkarin latovan,\n    Ett' on muutamat monasti,\n    Kotonaan nivuiset koiran,\n    Pannullansa paistanehet,\n    Rasvan kanssa raskinehet;\n    Woilla sieväksi silattu,\n    Mennessäns on antanehet,\n    Tulli-miehelle kätehen,\n    Sysännehet syökärille.\n    Tuon konstin minä kotona\n    Saatan vielä viisahammin,\n    Tehdä toisehen tapahan\".\n    Ottipa kissan kiiruhusti,\n    Tarttuupi takajaloista,\n    Päätä pankkohon sukasi,\n    Oikian olan takoa.\n    Uunin nurkkahan nutisti,\n    Siinä hirtti hiiren syöjän,\n    Pani pirtin lämmitessä,\n    Leivän sisähän leviän.\n    Rupes estähän emäntä,\n    Etteipä isäntä saisi\n    Kattia kakun sisähän,\n    Panna paljaan karvan kanssa.\n    Emäntä isännällensä\n    Sanoopi sanalla tällä:\n    \"Kosk' on herja herjennynnä\n    Naaras kissa naukumasta,\n    Niin nyljen nahattomaksi,\n    Siitäpä tulisit sievät,\n    Turkin puuhkat pulskiammat\".\n    Ukko uunilta puhuupi,\n    parta-vaari paukuttaapi:\n    \"Kylläpä sinä siivo muori,\n    Oikehin hyvä olisit\n    Syökärille syölähille;\n    Kun nyt siitä kuoren pojes,\n    Weisitkin nahan väkisin,\n    Käden kesken paistumisen,\n    Siitäpä syökärit rupeais,\n    Arvelehen aivossansa,\n    Että on tähän sisähän\n    Jänes pantu Paltamossa:\n    Siitä mielehen menisi\n    Talon-poikien tavarat;\n    Wastakin repis rekiä,\n    Evähiä etsiskelis.\n    Ann' olla katti karvonensa,\n    Että tulee tuntemahan,\n    Mik' on pantu Paltamossa,\n    Koottu kuorien sisähän,\n    Taherrettu taikinahan\".\n    Samasta sanasta tästä,\n    Kävi kärryksi emäntä,\n    Rupeaapi rohkeasti,\n    Koukulla kapasemahan,\n    Ukon päätä uunin päällä;\n    Waan ei toki tohtinunna,\n    Ett' oli vaari vahvallainen;\n    Kyll' olis muori muuten lyönyt,\n    Takan vierestä takonut,\n    Äijän päätä oiva lailla.\n    Isäntä ihasteleepi,\n    Lieden vierehen lipuupi,\n    Pani kissan paistumahan,\n    Katin karvat kärtymähän.\n    Wielä se vinkui uunissakin,\n    Kurasi kukon sisällä.\n    Sitte kuin kuori päälle kuivi,\n    Taikina tuli kovaksi,\n    Katin päälle kankiaksi,\n    Ulos uunista nykäsi,\n    Paneepi säkin sisähän.\n    Sitte lähteepi kotoa\n    Maanantaina marsimahan,\n    Astuhun alusta viikon,\n    Kohen Oulua kokehen.\n    Kun tuli tykö Muhoksen,\n    Löysi kohta kumppaninsa;\n    Kumppanit heti kysyvät:\n    Joko nyt jokia menemme,\n    Linnan tullista livumme,\n    Käymmä kautta köyhän miehen?\n    Juuruksen tykö tulivat,\n    Kestikiivarin kedolle.\n    Silta-vouti Simpermanni,\n    Oli juossut Juuruksehen\n    Tukkihin hakojen kanssa\n    Tietä kiini kiiruhusti,\n    Ettei joutuisi joelle,\n    Sieltä kulkisi kukana.\n    Siin' oli kiellyt Simpermanni,\n    Talonpoille puhunut:\n    \"Ei saa mennä Pielis-miehet,\n    Eikä muu Muhoksen väki,\n    Eikä käyä Paltamosta\n    Oulun suuhun ollenkana,\n    Kuratullihin kukana.\n    Siihen siikoja isoja,\n    Kuljettavat Kuusamosta\n    Punasta poron lihoa.\n    Waikka sen tähden vähäsen\n    Norsorsi välistä saapi,\n    Tutummilta tullin luona,\n    Kuusamon mätimahoilta\".\n    Ne jotka jokia aivot,\n    Mylly-tullista tulehen,\n    Simpermannin käskyn kautta\n    Kangas-tullihin kävivät.\n    Pistit ensin pienen leivän,\n    Tulli-herralle kätehen;\n    Tästäpä herra herjemmäksi,\n    Kovin koiraksi rupesi,\n    Sanoi herra hilpeästi:\n    'Ketä sinä tällä kerjulaista,\n    Pilkkoat pila-isäntä,\n    Ompa sulla suurempia,\n    Kala-kukkoja komeita?\n    Anna mulle muudankahan,\n    Teidän maanne maistiksista'.\n    Mies se mielellä hyvällä\n    Sysäsi kukon kätehen,\n    Jonk' oli sisähän kissa,\n    Pantu katti karvoinensa;\n    Hetipä käski tulli-herra,\n    Tämän miehen tupahan,\n    Kutsui Rytsi ruukostille,\n    Antoi kahvit, antoi punsit,\n    Wielä viinatkin lisäksi.\n    Kun oli sarikat saanut,\n    Ryypyt suuhunsa suloiset,\n    Mies heti meni kadulle,\n    Sieltä poikkes porvariinsa.\n\n    Tämä on laulu laitettuna,\n    Sanat väätty Wäänäseltä;\n    Sille palkasta tulisi,\n    Tahtoisi jalan takasen,\n    Kun olis ollut saatavilla\n    Silloin tullissa tykönä,\n    Kun Rytsi ruualle rupesi,\n    Iltaselle ilkeälle.\n    Haukkasi palasen päästä,\n    Toukaseepi toisen kerran,\n    Jo sattui käpälä suuhun,\n    Kynnet kielehen rupesit;\n    Luuli hauin hampahiksi\n    Eli lahnan leuka-luuksi,\n    Eipä usko ensinkänä.\n    Kunpa viiltää veitsellähän,\n    Näkeepi olevan siellä,\n    Karvaton katin sisällä;\n    Hetipä kirosi herra,\n    Kesken syönnin synkeästi,\n    Sanovi sanalla tällä:\n\n    \"Eipä tuota turkastakaan\n    Luullut nyt minä polonen\n    Perkelettä petturiksi.\n    Kun on ilkeä isäntä\n    Pilannut parahan viljan,\n    Tuolla lailla tuhranunna.\n    Ei sitä tiedä ihmis rukka\n    Mitä syödä synnis paran,\n    Wasta vanhana pitääpi,\n    Kun ei nuorra näitä nähty,\n    Noita kummia rumia.\"\n\n    Jop' on laulu laskettuna,\n    Loppu lookisti rakettu,\n    Somahammilla sanoilla.\n\nEttä semmoiset pilkkarunot, joita pilkatun kotitienoilla paraten\nymmärretään ja enimmän lauletaan, kipeästi koskevat, on tietty asia.\nSentähden pelätäänkin runoniekan vihaa pahemmin kuin pirua. On niitä,\njotka talosta taloon kulkien elävät muiden varoilla, kun ei kukaan\nheiltä tohdi ruokaa kieltää. Mutta vaikka muutamat tällä tavoin\ntaitoansa väärin käyttävät, niin on ylipäätään myöntäminen, että\nrunoniekkain vaikutus on kansan tavoille terveellinen. Ma sanoin\nett'ei runoniekkoja tohdita suututtaa. Sattuupa kuitenkin välistä\nniinkin, että virkaveli pilkkaajata samoilla aseilla kostaa. Silloin\nsyntyy runokahakka, joka soimausten runsaudessa ja ruokottomuudessa\njosko ei aina terävyydessä vertoja vetänee Ruotsin kirjallishistoriassa\nniin mainiolle Kellgren'in taistelulle Thorild'in kanssa. Walheita\nja perättömiä syyttämisiä vilskuu näissä yhtähyvin kuin oppineinkin\nkirjallisissa riidoissa. Wälistä ei vastaaja puhu omasta puolesta, vaan\npuolustaa koko seurakuntaa tahi säätyä, jota toinen on soimannut. Runo\nmuuten ei aina ole ainoa kosto, jonka pilkkaaja saapi sanoistaan.\nSattuu niinkin että ne, joihin pilkka sattui, tarttuvat toisiin kuin\nmielen aseisin ja että pilkkaaja saapi kuuman selkäsaunan kylpeä. Ompa\nmoni tullut oikeuteenki vedetyksi. Koska siinä runoniekka käsketään\nrunonsa laulamaan, että oikeus saisi päättää onko kanteessa syytä vai\nei, niin useimmin heittää pois pahimmat paikat, vaan pistää kuitenkin\nniin paljon salaista pilkkaa sekaan kuin vaan vaaratta taitaa panna.\nMuudan Ryynäinen kuuluu sen kerran niin taitavasti tehneen, että\ntuomari lautakuntaneen pyrskähti nauramaan ja asia jäi sillensä.\nMutta on niitäkin, jotka oikeudessa oikein uhalla laulavat runon\nalkuperäisessä karvaudessaan, vieläpä lisäävät pistopuheita. Kun sitten\nsakotetaan, mainitsevat senki ylpeydellä runossaan. Niin lauloi esim.\nmuudan Kinnunen Kiannolta, joka papista oli soimausrunon tehnyt ja\nsaanut sakkoa:\n\n    Kohta tuomari tulevi,\n    Kysäisee sanoilla näillä:\n    Ootkos Sinä pellon Pekka,\n    Joka rumilla runoilla\n    Papin pilkkasi pahasti.\n    Pekka ei kiellä ensinkänä,\n    Keräjässä kerskahtavi:\n    Oonpa pekka pellon päästä,\n    Jok' oon laulun laatinunna,\n    Wirren oikein vetänynnä.\n    Jos sata sakotetahan,\n    Tuhat täältä maksetahan.\n    Arka noita säikähteli\n    Wiittä, kuutta hallavuotta,\n    Seitsentä sotakeseä.\n\nMa sanoin Suomen kansarunon syksy-ajan jo joutuneen. Jokaisen, ken\nKalevalaan ja muinaisiin laulurunoihin vertaa nykyisten runoniekkain\nkäsialoja, täytynee tätä kovaa päätöstä todeksi myöntää. Harvoin\nilmottaikse nykyisessä kansarunossa syvempi tunto, jalompi into,\ntotinen runohenki, joka aineensa kaunistaa, kirkastaa. Useimmin\nrunoniekka laulaa ainettaan koristamatta aivan semmoisena kuin\nsen todessa näkee; vertauksia ja kuvia kyllä löytyy, mutta vähän.\nHarvoin ovat uusia, omituisia; useimmiten raamatusta, virsikirjasta\ntahi vanhoista runoista lainatut. Ja vaikka vertaus toisinaan on\nuusi, niin he sitä yhdessä runossa niin monta kertaa käyttävät ja\nvenyttelevät, että tulee ikäväksi. Muutenkin tulevat runot usein\npitkä-piimäisiksi niihin pannuista raamatun sanoista, sanalaskuista ja\nmuista höystimistä. Runomitta onkin senlaatuinen että viettää, pakottaa\npitkällisyyteen. Runomitta on leveä, höllä puku, jota runottaren on\nsuurella taidolla poimuihin sovittaminen, ettei säkiltä näytä. --\nTämän luvettua moni kummeksinee kuinka Suomen nykyisestä kansarunosta\nenää viitsii puhuakaan. Toiselle kielelle käännettynä ei se juuri\nmaistuisikaan. Mutta Suomen kielen runollinen luonto, rikkautensa\nkuvaelevista sananparsista, alkusoinnun sekä kerron suloisuus tekevät\nsen, ett'ei näitä runoja saa aivan halpana pitää. Jos niissä paitsi\nsitä tapaamme josko ei syvää ja ylevää, niin kuitenkin vakaata ja\nlämmintä rakkautta hyvään ja toteen, omaan maahan ja kansaan; jos\ntämän tunnon näemme puettuna kaunistamattomaan mutta lapsellisella\nyksinkertaisuudella viehättävään kieleen ynnä sujuvaan ja sulavasti\nsoivaan runomittaan; jos muiden huonompain joukosta löydämme\nrihmallisen semmoisia, jotka erille perattuna pitkäpiimäisyyden\nkuoresta, kiiltävät kalliina runohelminä, niin täytynee runottaren\nihanimpiinki antimiin tottuneen myöntää, että vielä saattaa puhua\nrunollisuudesta Suomen rahvaan seassa. Rahvaallemmepa, jolle\nmuinaisten runoin haihduttua ei heitä paitsi olis muuta runollista\nravintoa tarjona ollut, kuin virsikirjan pahanpäiväisesti katketut\nja runnellut pätkät tahi vielä huonommat, sisällyksenki puolesta\nusein kelvottomat arkkiveisut, on näistä runoista ollut suuri hyöty.\nHeidän ansioksi on luvettava, ettei kauneuden tunto Suomalaisissa\nole peräti tullut turmiolle; he ovat heidän mieltä ylentäneet, niin\nett'ei he, niinkuin monen muun maan rahvas, ole kokonaan kihertyneet\nmaallisiin, rahallisiin asioihin. -- Muistettava on myös opettavain\nja pilkkarunojen terveellinen vaikutus kansan tapoihin, kun käydään\npäättämään onko näistä runoista Suomen rahvaalle ollut etua. Tässä\nkuvaeltuin runoin vieressä on viime aikoina ylennyt muukalaista\nmukaeleva, vaihtelevammissa mitoissa liikkuva kansalaulu, joka edellä\nmainittua alkaa syrjälle sysätä. Mitä siitä aikaa myöten tullee, on\nvaikea sanoa. Hänessä jo nytkin näkyy palavampi tunto ja suurempi\nrikkaus kuvista. Mutta pitkäpiimäisyyden on se runoilta perinyt\n(lempilaulussa saattaa toisinaan olla 30, 40, 60 värssyä), ja on siinä\nrunoja huonompi, että uusiin mittoihin tottumattomat runoniekat eivät\nniitä oikein saa sujumaan ja että riimin vuoksi pistävät ajatukseen\nsopimattomia sanoja sekaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatseltuamme Suomen nykyisen kansarunollisuuden yhteistä luontoa,\npitäisi vielä saattaa lukijan tuttavuuteen tämän vuosisadan mainioimpia\nrunoseppiä rahvaan seassa. Mitä elämäkertoihin koskee, niin kuitenkin\nei saa mitään erinomaista odottaa; sillä heidän elämänsä on\ntavallisesti hiljaisuudessa kulunut kotipellon pientarilla, kotijärven\nlainehilla.\n\nKuuluisin rahvaassa, ja herrassäädyssäkin, josko vaan nimeksi,\nyleisimmin tuttu on epäelemättä _Korhonen_, se mainio _Wihtapaavo_.\nRunonsa ja nimensä ovat levinneet kaikkiin avaran kotimaamme seutuihin\nja yli Suomen rajankin kauvas samonneet. He eivät ole ainoasti suusta\nsuuhun kulkeneet; tämän vuosisadan alusta saakka on hänen runojaan\nsanomalehdissä ja erikseen arkkiveisuina tullut enemmän painetuksi kun\nminkään muun runoniekan. Wieläpä on hän ainoa runoseppä, jonka teoksia\nyhteen kerättynä erinäisenä kirjana on painettu.\n\nHän syntyi vuonna 1775 [tämä elämäkerta on yhteenveto prov. Lönnrotin\ntekemästä, joka seuraa kirjaa \"Korhosen runoja\"] Wihtajärven talossa\nRautalammin pitäjää. Lapsuudestansa hän itse laulaa:\n\n    En ole etäällä käynyt\n    Hakemassa harjotusta;\n    Piisaapi kotoinen koulu\n    Talonpojan tarpeheksi.\n    Isä ennen I:tä neuvoi,\n    Ä:tä äitini opetti;\n    Siihen sain sitten enemmän\n    Opetella itse vielä;\n    Aloin kirjottaa kynällä\n    Ja panna paperin päälle\n    Jouto-aikoina jotakin\n    Miesten muidenkin katsella,\n    Tulevaisten tunnustella.\n\nLaululahjansa ilmestyi hyvin aikaseen. Ulkonaisena herättimenä oli\nsiihen eräs nimismies Kokki, niillä tienoin mainio lahjakontti ja\nrahankiskoja. Hänestä Korhonen laittoi pistävän pilkkalaulun, joka heti\nlevesi pitäjälle. Missä pitoja oli, siihen Korhonen kutsuttiin sitä\nlaulamaan.\n\nKohta ruvettiin hänellä muitakin runoja teettämään. Sittemmin kun\nkuulunsa kauvemmin oli levinnyt, tuli usein kankaisista pitäjistä\nlähettiläitä häneltä runoja, varsinkin pilkallisia, pyytämään. Waan ei\nKorhosen runot ole kaikki näin teettämällä syntyneet; omaksi huvikseen\nhän ulkotöillä ollessa aina sepitteli runoja. Ett'ei ne aina\nonnistuneet sen vertaisiksi kuu heitä olis tahtonut ja toivonut, näkyy\nseuraavasta valituksesta:\n\n    Minun täytyi kynteäkin,\n    Kulkea kuressa aatran\n    Koko viikot vieretysten.\n    Kynä kuivi sill' ajalla,\n    Leveämmäksi levesi\n    Aatran kären kaltaiseksi.\n    Olin oppinut ojalle,\n    Wiivyin siellä toiset viikot,\n    Kuivi läkkini kuraksi,\n    Ei juossut kynästä kyllin.\n    Palotyössä paljon uuvuin,\n    Siellä silmätkin pilaantui.\n    Suunnittelin sunnuntaina\n    Piirteä paperin päälle,\n    Mitä mielessä makasi.\n    Olipa käsi olasta\n    Kovin käynyt kankeaksi\n    Eikä peukalo pitänyt\n    Kylläksi kyneä kiinni.\n    Koko koura paljon painoi,\n    Se painoi paperin puhki.\n\nPaitsi näitä runoja, joita ajattelemalla sepitteli, on monta, joita\niloisissa pidoissa äkkiä innostuneena lauloi. Semmoinen on esim.\nyleiseen tuttu laulu:\n\n    No miehet, miehet, veikkoset,\n    Näin näitä häitä juodaan:\n    Lopussa viel' ei entiset\n    Ja yhä toista tuodaan!\n\nNämät hupaisen hetken lapset ovat useimmin sen kanssa kadonneet, kun\nei niitä aina älytty eikä keritty paperille panna. Yhtä hupa-aikaisia\non monta Korhosen kirjotetuistakin runoista ollut; sillä Korhonen\nne jakeli ystävilleen siitä huolimatta mihin joutuivat. Mieleltään\nmuutenki nöyrä, ei Korhonen runoelmistansakaan suurta lukua\npitänyt. Kuinka paljon niitä on hävinnyt saattaa arvata hänen\nomasta vastauksestaan, kun kysyttiin montako runoa oli sepittänyt:\n\"Taitaisihan niitä tulla tuo arkullinen!\"\n\nIsänsä kuoltua olisi Paavon vanhinna poikana pitänyt ruveta talon\nisännäksi; mutta hän tämän kunnian ja huolen antoi nuoremmalle\nveljelleen, pitäen huoletonta elämää parempana. Tähän päätökseen taisi\nolla toinenki syy, nimittäin että Paavo oli viinaan menevä ja pelkäsi\ntalon rappiolle joutuvan, jos hän siinä tulisi hallitsemaan. Mieleisin\ntyö oli hänelle kalastaminen ja metsänkäynti; varsinkin oli taitava\nketunpyytäjä. Kaikki mitä saaliistaan sai rahaa, antoi aina äitinsä\nhaltuun, sillä välipuheella että saisi pari ryyppyä päiväänsä. Äitiänsä\nhän viimeiseen asti hellyydellä ja lemmellä kohteli, ja muutenki eli\ntalonväen kanssa sovussa; sillä siveä ja vakainen mielensä ennen kärsi\npientä vääryyttä, kuin rupesi riitelemään. Synnystään ollen selvällä\nymmärryksellä ja ihastuttavalla runotaidolla lahjotettu ja sen\nlisäksi talonpojissa harvaan tavattavalla opilla varustettu, olisi\nPaavon maine ja arvo ollut vielä suurempi, jos ei oisi tullut viinan\nsurkeaan orjuuteen. Itsekin sitä karvaalla mielellä suri, vaan ei\nitseään siitä kyennyt vapahtamaan. Kuinka hän siihen oli joutunut,\nsiitä laulaa näin:\n\n    Palkka mulle maksettihin,\n    Wielteltihin viinan kanssa,\n    Pyydettiin putellin kanssa.\n    Se oli opista voitto,\n    Että jouduin juomariksi,\n    Ratkesin kylän ratiksi.\n\nTämän vian tähden hän ei katsonut itseään kelvolliseksi vieraaksi\nHerran pöydälle eikä pyhää ehtoollista nauttinut sitten kun oli\nripille päässyt. Kuolemansa taitaa olla kaikille tuttu. Syksyllä\n1840 hän eräänä päivänä oli lähtenyt kalaan, vaan ei tullut takasin.\nUseampia päiviä etsittyä, veljensä hänet löysi veneestä, jonka tuuli\noli syrjäiseen lahdelmaan ajanut. Siinä lepäsi korven yksinäisyydessä\nmainio Wihtapaavo. Hänen kuolemasta on useampia runoja, ja pait muita\non prov. Cygnaeuskin sitä Ruotsiksi kauniisti laulanut. Kuinka suuressa\narvossa häntä pidettiin ja kuinka syvän surun kuolemansa vaikutti,\nnäkyy seuraavastakin T. Savolaisen runosta:\n\n    Ei ole kuolon kiertänyttä,\n    Surman vanhan voittanutta!\n    Ei niin järjestä jaloa\n    Tahi taidosta isoa,\n    Joka saisi surman jousen,\n    Julman jäntehen edestä,\n    Nuolen sen terävän tieltä!\n    Ei niin kielestä komeeta\n    Eikä suustahan suloista\n    Löydy laulumestaria,\n    Joka surman suosittaisi,\n    Kuolon poies käännyttäisi,\n    Surman saisi estäneeksi,\n    Lauluillansa lahjoneeksi,\n    Niin nyt kuuluvi sanomat,\n    Ett' on viisas Wihtapaavo,\n    Kuollut kuulu Korhonenkin;\n    La'annunna laulamasta,\n    Wirren töitä tutkimasta.\n    Kuolema on kouristana,\n    Saaren päähän sorruttana\n    j.n.e.\n\nJos nyt käännymme Korhosen runoja tarkastelemaan, niin näemme\nettä häneltäkin puuttuu ylevämpää runo-intoa. Mutta terävällä\nymmärryksellään hän asiat selvästi esittää, välistä elävästi kuvaellen,\naina hyvää puolustaen. Kun sen lisäksi näemme, että hän runsaista\noppivaroistansa tiesi runoihin panna säätyveljilleen tuntemattomia ja\nmiellyttäviä tietoja, niin emme sitä taida kummaksi katsoa, että rahvas\nhäntä niin suuressa arvossa piti. Muuten on sekin hänelle ansioksi\nluvettava, että hän runoellessa osasi mieltänsä malttaa eikä pistänyt\nsekaan kaikki mitä mielehen juohtui. Kertomarunoissaan on kaksi 1808\nvuoden sodasta, useampia kirkkorakennuksista ja muista seurakunnan\nvehkeistä, yksi 1817 vuoden riemujuhlasta (jossa lyhykäisyydessä\nantaa opinpuhdistuksen historian) j.m. Opettavaisissa runoissaan\npanee useimmiten neuvonsa vanhan ukon suuhun, joka kummastuksella\nja mieli-karvaudella katselee nykyisen maailman menoja. Niistä\nkuvaa runo \"Turhuudesta\" elämää kirkkomäellä: lystillinen on\nmonin paikoin runo \"Wiinasta\". Moiterunoista mainittakoon runo\n\"Mustalaisista\" ja varsinkin \"Herrojen kyyti-ajosta\". Jos hän näissä\nrunoissa pelkäämättä rankaisi vian-alaisia, niin hän toiselta puolen\naina oli valmis säätyänsä ja maamiehiänsä puolustamaan, milloin\nheitä syyttömästi soimattiin. Tähän kuuluu \"Savonmaan puolustus\".\nKiitosrunojakin on hän paljon kirjottanut sekä herrasmiehille että\ntalonpojille ja myös Suomalaisen kirjallisuuden seuralle. Näille ovat\nmyös sukua valitusrunonsa, joita on kirjottanut keisari Aleksanterin\nj.m. kuolemasta.\n\nKalevalan sankarista on kaksi Korhosen tekemää runoa nimittäin\n\"Wäinämöisen veljenpojasta\" ja \"Ilmarisen hevosen kengittämisestä\".\nKummassakaan ei näy Kalevalan syvää ja ylevää käsitystä maailmasta;\nyhtä vähän sen runollista kieltä. Aine on jotenkin tavallinen, vaikka\nkyllä Kalevalan sankaria siinä tulee esiin. Siinä vaan ovat nämät\nrunot Kalevalalle heimoa, että heissä paljon loihditaan ja kaikki\nkalut ovat eriskummallisia. Niinpä esim. Ilmarinen oravaa kasvattaa\nhevoseksi, joka teräväkynsi ollen hyvin kelpaa liukkaalla jäällä\najamaan. Yhtä kummanlaiset ovat ajokalutkin: rahkeet tervaksista,\nvemmel karhun rintaluista j.n.e. -- Wiimeksi on mainittava että jo\nKorhonenki kirjotteli uudenmuotoisia lauluja.\n\nLuonnollista oli että Korhosen esimerkki ja maine muitakin kehotti\nrunoelemaan. Ei voikaan mikään muu pitäjä kehua niin monesta tietystä\nrunosepästä kuin Rautalampi, ja pieniä nurkkamestareita löytyy siellä\nuseammassa kylässä.\n\nMuista mainittavat ovat _Juhana Ihalainen_ ja _Pentti_ sekä _Opatti\nLyytinen_. Ihalainen oli kurjuutehen luotu. Isäänsä ei hän koskaan\nsaanut nähdä; köyhän äitin täytyi lähettää Juhanaa kerjuulle. Hyvien\nihmisien avulla hän kyllä oppi räätäliksi, mutta tauti hänen saattoi\nvaivaiseksi, niin että loppupäivänsä taas täytyi ruotiukkona elää\nmuiden armoilla. Nämät kärsimiset ja tuskat ovat hänen runoilleen\nantaneet ykstotisen, synkeän luonteen; hän niissä enimmiten moittii\npahoja tapoja ja kehottaa parannukseen.\n\nKen vaan Rautalammilla on käynyt, ei ole voinut olla huomaamatta\nPentti Lyytistä, Toholahden keskievarin pientä, lystiä isäntää.\nUkko on näöltään eriskummallinen. Wartaloltaan on hän vähäinen\nmutta laihanlainen (hän sanoo itsensä lyhyeksi Lyytiseksi, pieneksi\nPentiksi); oikean käden sormet ovat kaikki käppyrässä (ukko leikillään\nsanoo herrain net semmoisiksi kopristelleen): harmaat hiukset valuvat\nhartioille asti; silmät punaiset ja aina kyyneleissä, vaan elävät ja\nhilpeät; koko mielenlaatunsa sekä puheensa leikillinen. Runoelmissaan,\njoita usein kirjottaa virsikirjan runomittoihin, ilmottaikse sama\nleikillisyys ja vähän teeskelty lapsellisuus kuin ukon luonteessakin.\nParaita on runonsa \"Keskievarin viran painosta\", josta tähän panen\nkappaleen.\n\n    Jos on viljoa virassa,\n    Jos on myötä mynttiäkin,\n    Niin on piikit pistäväiset\n    Wiran vieressä vihaiset.\n    Keisarill' on kelpolailla\n    Kunniata kuuluisata,\n    Waan on harmi hartioilla\n    Walvottaissa valtikasta.\n    Samoin sattuupi Savossa:\n    Wireätkin virkamiehet\n    Saapi harmista haleta,\n    Kun ei jaksa jaaritella\n    Kiirehesti kirjotella.\n    Kaikk' on kestikievaritkin\n    Paljon joukon palvelijat.\n    Saavat valvoa varahin,\n    Juosta juuri joutuisasti\n    Yöt ja päivät pääksytysten;\n    Saapi siinä saappahatkin\n    Kujasilla kunnon kyydin\n    Winkaiseepi virsut vielä\n    Kipeästi kiirehessä.\n    Yksi huutaa halikkata,\n    Toinen voita voivottaapi,\n    Yksi toivoopi tottia,\n    Toinen tahtois punssipullon,\n    Joku kaipaa kahviakin,\n    Toinen vettäkin vetäisi;\n    Winkaiseeppa viinoakin,\n    Joka tuiskusta tuleepi.\n    Rustaa sitten ruokapöytä,\n    Kanna siihen kaikenlaista:\n    Siihen sovita sinapit,\n    Siihen pienet pippuritki.\n    Kun on iltanen ihossa,\n    Kun on ruumis ruokittuna,\n    Laita sitten siistit sängyt,\n    Kiidätäppä kirppuryyppy\n    Muutamille Mooseksille.\n    Jätä sitten jäähyväiset,\n    Astupas ulos ovesta,\n    Yritäppäs yöksi mennä\n    Lepäämään leposijallen:\n    Kohta paukkuupi pihalla,\n    Heliseepi herran kello!\n    Nouseppas ylös nopeesti,\n    Joudu ukko taas uralle,\n    Piitä pitkin askelinkin,\n    Ala taaskin ammattisi.\n    Pane pöydälle pötyä,\n    Toimitapas toiset sängyt,\n    Jos he yöksi yötyneepi.\n    Ain' on pelko peittehenä,\n    Maatessakin manttelina.\n    Annas aika aamun tulla:\n    Emäntä ensin käsihin;\n    Kanna ensin kahvikuppi,\n    Sitten laittele lökärit,\n    Siihen sovita sokerit,\n    Siihen ruskeat rusinat,\n    Siihen katsele kanelit,\n    Siihen kaikki kaunistukset;\n    Rohotappas roppiryypyt,\n    Wielä pienet piiskapiiput;\n    Wyötä sitten vyöllä kiinni,\n    Mit' on pantuna pesähän.\n    Waljastapa valmihiksi\n    Kyllä kymmenen hevosta,\n    Pidä värkkisi vireillä;\n    Jos et äkkiä älyä,\n    Aivan joudu juoksemalla,\n    Kyllä tukka tuiskuaapi\n    Herran kourissa kovissa.\n\nPentti Lyytisen veljenpoika on nuori 27 vuotinen Opatti Lyytinen, joka\nasuu Sonkarinsaarella Wesannon kappelia ja Rautalammin pitäjää. Kesän\nniillä tienoin viettäessään keksi hänen ylioppilas Slöör runoelijaksi\nja lähetti muutamia hänen runojaan sanomalehtiin pantavaksi. Hän on\npait runoja myös kirjottanut lauluja, jotka häneltä sujuvat paremmin\nkuin miltään muulta runoniekalta. Hellemmällä, lämpimemmällä tunnolla\nja olevammalla runo-innollaan on Opatti useampia runoveljiään etevämpi.\nNäytteenä olkoot seuraava laulu ja runo.\n\n    Mä etsin huvitustani\n    Ja elän tällä lailla:\n    Kuin kesälintu laulelen\n    Mä näillä Pohjanmailla.\n\n    Waikk' on kylmät kylämme\n    Näillä sydänmailla,\n    Waan on luonto lempeä\n    Laulamahan aina.\n\n    Kuullaksesi kultani\n    En laulamasta lakkaa,\n    Kun mä etsin ja nyt löysin\n    Ystäväni rakkaan.\n\n    Kun on meillä rakkaus,\n    Niin ei puutu mitään;\n    Ennen kaikki maailmassa\n    Unhottoman pitää.\n\n    Waan kussa puuttuu rakkaus,\n    Kaikki meiltä jääpi.\n    Maailma ja rikkaus\n    Karvahaksi käypi.\n\n\nRikas neito.\n\n    Täss' on tyttö, neito nuori,\n    Hieno, valkea hiveä;\n    Täss' on tyttö, tyyni mieli,\n    Sievä, kaunis ja siveä;\n    Mieleltänsä tyytyväinen,\n    Tekemähän taitavainen.\n    Paljon ompi aitoissani,\n    Huonehissa huiviloita,\n    Orret täynnä täkkilöitä,\n    Naulat hameita nakattu;\n    Yksi seinä aivinaista,\n    Toinen pantu palttinaista;\n    Aina on omilla mailla\n    Kilvan kihlan kantajia,\n    On niitä etempätäkin\n    Aina markan antajia;\n    Pojat polkuja pitävät,\n    Aina luokseni ajavat\n    Orihilla välkkyvillä,\n    Hevosilla hirnuvilla;\n    Kihlat kilkkavat povessa,\n    Kultarahat kukkarossa:\n    \"Ota tästä neitoseni\n    Kihlat kullan kiiltäväiset!\"\n    Kyll' on niitä monta käynyt\n    Hopealta hohtavata;\n    Waan ei ole vielä ollut\n    Lämpimeltä löyhkävätä!\n    Enpä kullalla eroa\n    Kotoani kultaisesta,\n    Enkä taivu talerilla\n    Wasten mielen vaatimusta!\n    Waan jos omani tulisi,\n    Näköseni näytteleisi,\n    Wasta ottaisin omalta\n    Kultakihlat kullaltani.\n\nMuita Savon runoniekkoja niinkuin _Wilho Laitinen_ Suonenjoella,\n_Pietikäinen_ Pielavedellä, _Iivanaiuen_ Nilsiässä, _Savolainen_\nKuopiossa j.m. mainitsen vaan sivumennessä ja käännyn kuuluisaan _Olli\nKymäläiseen_. (katso: Suomet. 1855 ja H:fors Morgonblad 1845.)\n\nHän syntyi v. 1790 ja eli kaiken aikansa Heinäveden kappelissa. Kauvan\naikaa oli myllärinä Karvion hovin tiluksilla. Muutamia vuosia ennen\nkuolematansa tästä virasta luopui ja muuttui torppariksi. Mutta\nmaanviljelys ei ollut hänelle mieleen; sen toimen heitti kokonaan\nvaimolle ja lapsilleen; itse vaan nikkaroitsi ja sepitteli kaikellaisia\nkoneita, johon hänellä oli erinomainen taipumus. Hän kuoli v. 1855.\nWaikkei pitäjän mahtavia ollen, pidettiin hän kuitenkin suuressa\narvossa. Koti-elämässä ei ollut aivan onnellinen; sillä pikainen,\nkiukkuinen luonteensa teki hänen usein tylyksi perheelleen. Runoelu\nsujui häneltä hyvin helposti ja sulavasti; varsinkin kuvaeli hän\nluonnon ihanuutta niin lämpimellä tunnolla ja taitavalla kädellä,\nettä sen tautta epäelemättä ansaitsee ensimäisen sijan tään vuosisadan\nrunosepissä. Kymäläisellä oli myös kaunis ääni ja hän laulua hartaasti\nharjotteli. Pahaksi onneksi ei hän osannut kirjottaa ja runonsa\novat kenenkään korjaamatta kansan muistista karisseet ja kadonneet.\nLauluveljensä Sormunen, joka ennen aikaan kuuluu enimmät osanneen, on\nnaidessa kerettiläisvaimolleen luvannut semmoisiin muka jumalattomiin\nrenkutuksiin enään ei puuttuvansa, ja onkin ne melkein kokonaan\nunhottanut. Säilyneistä on erinomattain kaunis:\n\n\nKiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta.\n\n    Laulan riemusta runoja,\n    Ihanan ajan ilosta\n    Tahdon muille muistutella.\n    Mutta kuinka Sulle suuri\n    Luojani, Isä ihana,\n    Minä taidan mitätöinnä,\n    Minä suuri synnin orja\n    Sanat uhriksi sanella,\n    Kiitosvirttä veisaella\n    Tästä vuodesta hyvästä,\n    Kesän kaunihin tulosta,\n    Jonk' on suonut suuri Luoja\n    Meidän ihmisten iloksi,\n    Meidän vaivaisten varaksi.\n    Jot' ei nähnyt nuori kansa\n    Eikä varsin vanhat vielä\n    Muista näitä nähnehensä.\n    Kerran kun kesäksi lähti,\n    Taittoi talvelta purimet,\n    Pakkaselta paksut niskat.\n    Itse ilmakin ihastui,\n    Lämmin läihkyi taivahasta,\n    Aurinko varisti paistoi;\n    Lumet lähti, maat sulivat,\n    Wirrat aukesi äkisti.\n    Eipä viikon viipynynnä,\n    Tuskin viipyi viikkokautta,\n    Metsä kun puki pukunsa,\n    Weti verkavaattehensa,\n    Silkkimanttelin sivalsi.\n    Niitty oli neito nuori\n    Kaunistettu kukkasilla.\n    Kaikki karja laitumella\n    Iloitsevi itseksensä,\n    Että heitä Herra auttoi,\n    Heitä vankia vapahti\n    Elämälle entiselle,\n    Ihanalle, iloiselle.\n    Kaikki karjakin vedestä,\n    Kalat nousi katsomahan\n    Kesän kaunista tuloa.\n    Tetret kuusissa kukersi,\n    Kotkat katsoi kallioilta;\n    Pienet linnut pensahilla\n    Kaikki istuvat ilossa,\n    Wisertävät virsiänsä\n    Luojallensa kunniaksi.\n\n    Itsekin talon isäntä,\n    Talonpoika taitavainen\n    Arveleepi aikojansa,\n    Kyseleepi kyntömiestä,\n    Alkajaapi aatrojansa,\n    Kyntövärkkiä kyhätä.\n    Ollut ei sitä oritta,\n    Tamman varsoa talossa,\n    Jot' ei viety vainiolle.\n    Itse niin talon isäntä\n    Kylvii sitten siemenensä:\n    Ahot ensin, maat perästä.\n    Itsekin Isä Jumala\n    Siihen antoipa apua,\n    Kaunihimman kastehensa,\n    Että lämpimen lähetti.\n    Itse aurinko ilosta\n    Paistoi paljon lämpimemmin,\n    Kuin on muinoin monna vuonna,\n    Että kasvoi kaikki paikat,\n    Kaikki kuivat kankahatkin,\n    Kaikki kallion kolotkin,\n    Wuoren rotkot ruohokkaiksi.\n    Kaikki kukkaset kedolla,\n    Kaikki niityt potkomailla,\n    Laihot laaksoissa iloitsit\n    Kasvantoa kaunihinta.\n    Ei nyt halla haaskannunna\n    Eikä ruoste raiskannunna.\n    Waan kun kaikki kasvanunna\n    Täysinäisnä tähkäpäänä,\n    Antoi Herra taas apunsa,\n    Itse ilmansa asetti,\n    Että ihmiset ilolla\n    Niitä kyllä niittelevät.\n    Että kykkyjä kylillä\n    On ja aumoja ahoilla,\n    Pieleksiä pellon päässä.\n    Sitä ei ole sisarta,\n    Ei sitä emosen lasta,\n    Joka saattaisi sanoa\n    Ruokapuolen puuttehesta,\n    Waikka niit' on varsin harvat,\n    Joilla tapana talossa\n    Kiitosvirttä veisaella.\n    Kaikki kukkaset kedolla,\n    Kaikki päänsä kallistavat\n    Luojallensa kunniaksi;\n    Miks' ei mekin ihmisraukat\n    Saata suullamme sanoa,\n    Luojan töitä tutkistella;\n    Kosk' on Luoja meitä luonut,\n    Luonut luontokappaleita\n    Wielä muita viisaammaksi;\n    Kielen antanut puhua\n    Että järjen ymmärrellä!\n\nTätä suloista luonnonkuvausta lukien myöntänee jokainen Kymäläisen\nsuurta runolahjaa, josko ei kokonaan suostuneekaan siihen, mitä prov.\nRuneberg hänelle sanoi: \"Jos Sinä Olliseni kirjottaa osaisit, niin\ntulisi Sinusta paljon etevämpi runoseppä kuin minä olen!\" Tämä kuuluu\ntapahtuneen syksyllä 1845, koska Kymäläinen Helsinkiin matkatessa\nkävi Porvoossa. Siihen aikaan oli Helsinkiin tullut eräs Budkovski\nprov. Lönnrotin muotokuvaa maalaamaan; muutamat Suomen runollisuuden\nystävät silloin päättivät samalla miehellä maalauttaa muutamia\nrunoseppiä. Ylioppilas Cajander lähetettiinkin heti semmoisia hakemaan\nja toi heitä kolme: _Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti\nPuhakan_. Sekä Porvoossa että Helsingissä otettiin heitä kohteliaasti\nvastaan ja pidettiin hyvänä. He vietiin katselemaan kaikkia mitä vaan\nerinomaista oli nähtävänä; he käytettiin ylioppilasten kokouksissa;\nheille pidettiin suuria juominkeja. Joka paikassa he lauloivat\nrunojansa ja Kymäläinen kantelettakin soitti. Tästä matkastansa\novat tehneet runoja, joista lystillä tavalla ilmottavat ihastuksensa\nkaikista näkemistään ihmeistä, sekä ilon ja kiitollisuutensa hyvästä\nkohtelusta. Näistä on runo Punkaharjusta (Kymäläisenkö vai Makkosen\ntekemä on riidanalaista) niin kaunis, ett'en sitä voi olla tähän\npanematta.\n\n\nRuno Punkaharjusta.\n\n    Oli kerran miestä kolme,\n    Jotka sattuivat Savosta\n    Kulkemahan kuuluisahan,\n    Haluisehen Helsinkihin.\n    Tuunan salmehen tulivat,\n    Joss' on saari salmen suussa,\n    Wirstantolppa toistajana.\n    Yli salmen saatettihin\n    Sille puolen Punkaharjun.\n    Astuivat ylämäkehen,\n    Katsomahan kartanoita,\n    Jotk' on ruunu rakentanut.\n    Kääntelekset, katselekset,\n    Istuvat, ajattelevat,\n    Kuuntelevat kukkumista,\n    Kesälinnun laulamista:\n    Kuinka siinä linnut lauloi,\n    Linnut lauloi, metsä soitti.\n    Antoi aurinko ilonsa,\n    Päivä paistoi pitkin nientä;\n    Siitä koko luonto liikkui,\n    Ilma silmissä iloitsi,\n    Ilahutti ihmiskunnan.\n    Kaikki näitä katsellessa,\n    Läikkyviä lähtehiä,\n    Järven, lahden lainehia,\n    Kerran vielä keskenänsä\n    Miehet mielestä hyvästä\n    Puhelevat puolestansa!\n    Kun ois tässä kukkasia,\n    Lehtipuita lempehiä,\n    Oksakaan omenapuuta,\n    Oisipa osa hyveä\n    Paratiisin maan paria,\n    Aatamin asuntomaata!\n    Tuosta kärryihin kävivät,\n    Rupesivat rattahille:\n    Ratas vieri tietä myöten,\n    Aatos Luojan töitä myöten.\n    Ajoit siltoa sinistä\n    Sekä harjua haluista,\n    Joss' on puista portti tehty,\n    Katuvarret kaunistettu.\n    Tämä silta on silloin tehty,\n    Kun on kuu kokohon pantu,\n    Kun on aurinko alettu,\n    Laskettuna maan perustus.\n    Wiel' ei vaivu vuoliaiset\n    Eikä arkut alta murru.\n\nKymäläisen matkakumppaleiksi mainitsin Pietari Makkosta ja Antti\nPuhakkaa.\n\nEdellinen [katso H:fors Morgonblad 1845] syntyi v. 1785 ihanassa\nHanhijärven talosta Kerimäen pitäjää. Nuoruutensa ynnä osa miesikäänsä\nkului vaivoissa ja köyhyydessä, mutta sitten pääsi varakkaaksi.\nÄitiltään oppi lukemaan ja sai semmoisen halun kirjoihin, että ahmaeli\nkaikki mitä sai käsiinsä. Kun sitten kirjottamaanki oli oppinut,\nheräsi hänessä, niin kertoo itse, halu kirjoja itsekin laittelemaan.\nLukiessa ei milloinkaan umpisilmin uskonut mitä kirjoissa sanottiin,\nvaan arveli aprikoitsi itsekin asiaa ja tutki sopiko kirja-oppi\nkokemuksen kanssa yhteen. Minkä tällä lailla todeksi oli havainnut, sen\npani runoihin muillekin opiksi. Runoja ja lauluja hän varsinkin luki\nmielellään, josta sai kauneudelle herkän korvan ja tunnon. Ensimäisen\nrunonsa kirjottaessa oli jo 59 vuoden vanha. Aihe siihen oli seuraava.\nMakkosen kotikylään tuli runoniekka nimeltä Kokki, joka oli juoppo\nja koirankurinen. Tämä teki sielläki temppujaan ja Makkonen rankaisi\nhäntä pilkkarunolla. Waan ei toinenkaan ääneti ollut ja tästä nousi\njulma runokahakka, jossa toisiansa armottomasti parjaelivat. Wiimein\nsopivat jälleen ja Makkonen ei sitten ole kellekään antanut runojaan\nKokista; tälläpä semmoista mielijaloutta ei ollut laisinkaan. Makkonen\noli seuduillaan hyvin mainio taidoltaan, jota aina käytteli lähimäisten\nhyödyksi. Todistus siihen arvoon, jossa häntä pidettiin on se, että\nkuudennosmieheksi pantiin ja että kirkkoa rakettaessa sai kassan\nholhottavaksensa. Hän kuoli v. 1858. Poikansa Antti on keskievarina\nAnttolassa Savonlinnan ja Punkaharjun välillä, ja näkyy isän runolahjaa\nvähän perineen.\n\nLaadultansa ovat Makkosen runot enimmiten opettavaisia; hän niillä\ntarkottaa säätynsä valistumista, väärien luulojen häviämistä ja tapain\nparannusta. Tämä runolaji tahtoo aina olla kuivan- ja kylmänlaista,\nkoska hänessä älyllä on enemmän valtaa kuin tunnolla. Mutta Makkosen\nopetusrunoja lämmittää se, että niissä selvästi näkyy kuinka hartaasti\nhän soisi rahvaan edistymistä ja sivistymistä; Makkosen opetusrunoja\ntekee viehättäväksi elävä kuvaustaito, hilpeä, leikillinen, usein\nvähän pilkkaelevainen esitystapa ja monet ihanat vertaukset.\nRunossaan \"Wiinan töistä\", jonka tähden pääsi Suomen kirjallisuuden\nseuran jäseneksi, hän viinaa ikään kuin ihmistä puhuttelee, moittien\nkavaluudesta sekä konnankujeista:\n\n    Waikk' oot kaunis katsannolta,\n    Aivan loistava lasissa,\n    Niin on myrkky mielessäsi\n    Niinkuin kärmehen kavalan.\n    Waikka kautta kaulavarren\n    Wiina vatsahan valuvi,\n    Kohta päähän kohoaapi,\n    Asti aivoihin ajaikse.\n\nTuosta surkuttelee viinapannua, muka viinan äitiä, kun sikiönsä\npahain töiden tähden on vankeuteen pantu ja saanut kruunun tämppelin\nposkeensa. -- Runosta \"Saimaan kanavasta\" on hän matkalaisen puheesta\nMatin talonpojan kanssa ilmottanut Savolaisten toivoja siitä vehkeestä.\nRunossa \"Ukkosesta\", jossa pelkääväisille lapsilleen selittää tämän\nilmiön syntyä, on kaunis luonnon-kuvaus.\n\nSemmoisissa runoissa, joissa itse ainekin on runollisempi, ilmottaikse\nMakkosen runolahja vielä sulavammin. Niin esim. runoissa: \"Suomen\nkielestä\" ja \"Ei oo yksin elänyttä\"; samate laulussa \"Suomen kielestä\"\nja runossa \"Punkaharjusta\", jos se nimittäin olisi hänen eikä\nKymäläisen tekemä.\n\nKolmas Helsingissä kävijöistä oli _Antti Puhakkaa_ [katso: H:fors\nMorgonblad 1845]. Omaa arveluansa myöten pitäisi hänen olla\nRuotsalaista aatelissukua, joka IX:nen Kaarlen vihaa muka olis pitänyt\npaeta Pielisjärven autioille rannoille. Sieltä olisi sitten Puhakoita\nhaara levinnyt Kontiolahdellekin.\n\nSiellä syntyi Antti v. 1819. Isänsä oli toimellinen, totinen ja\nankara mies, jonka vähintä silmän-iskuakin lapset tottelivat. Hän ei\nlaiskuutta ja joutilaisuutta millään muotoa suvainnut. Ennenkuin Antti\nvielä työhön kykenikään, otti hänen isä mukaansa metsään ja siellä\ntyötä tehdessään pani pojan likitienoilla edestakasin astumaan, ettei\nhetkeäkään saisi loikkua ja vetkehtiä. Työssä oli isä kaiken ikänsä\nviettänyt; työssä, kirves kädessä, kuolikin.\n\nAntti peri Heinävaaran vasta aletun uudistalon, vanhan talon oli isä\njo eläessään antanut vanhemman poikansa haltuun. Nyt alkoi aika, joka\nAntin voimia koetti. Melkein lasna, 15-16-vuotiasna, oli nyt tullut\nala-ikäisten veljeinsä holhoojaksi, ja isännäksi taloon, joka äsken oli\nTapiolta vallotettu.\n\nMitenkä hänen piti tulla toimeen? Kykeneisikö kantamaan kaikkia niitä\nvaivoja, jotka hänen edessä oli? Näissä miettein käveli synkässä\nsalossa, kolkossa korvessa ja tuska painoi hänen sydäntänsä. Mutta\nyhtäkkiä tuntui kuin olis jää hänen rinnassaan puhkennut ja siitä\nkumpusi runo, josta tähän panen kappaleen.\n\n\nEntisiä muistellessa.\n\n    Näitä laulan laulunani,\n    Wierettelen virsinäni,\n    Kasvinaikoja katalan.\n    Isä heitti itkemähän,\n    Äiti tänne ärjymähän,\n    Weikko laittoi vieremähän\n    Maalle muulle mustemmalle,\n    Pellolle peripahalle,\n    Tuolle kallion karille,\n    Kivikolle, kunnahalle,\n    Joss' ennen metsän petoset,\n    Möröt louhessa möräsi,\n    Karhut kiljui kankahalla.\n    Noissa mustissa metsissä,\n    Haikeoilla halmemailla\n    Peurat juoksi joukoissansa,\n    Porot poikia tekivät.\n    Läksi sinne, läksi tänne,\n    Mustat puut mukana kulki,\n    Hongat huojui kumppalina:\n    Rimmit suuret liikkumatta\n    Korvet kylmät kuokkimatta\n    j.n.e.\n\nSe oli Puhakan runolähteen synty. Lohtuneena, mykistyneenä hän palausi\nkotiin. Siinä tarttui työhön sillä innolla ja voimalla, jota ei mikään\neste voi tieltä käännyttää. Pienenä poikana oli aikamiesten keralla\ntyötä tehnyt; se tottumus hänelle nyt oli hyödyksi. Muutamia vuosia\nraadettua sai kontunsa kuntoon.\n\nSilloin juohtui hänelle mieleen että talossa tarvittaisiin emäntä.\nHänen mietteensä kääntyivät varakkaan talonpojan tyttäreen. Kosiessa\nilmottihe Puhakan jäykkä luonto, joka ei huolinut mukaantua muiden\nturhia luuloja myöten, vaan ennen hiihti uutta omaa latua. Niillä\nseuduin asui eräs mainio puhemies nimeltä Forsberg, jonka avutta ei\nkukaan tohtinut mennä kosimaan. Puhakka uhkallaan otti sen sijaan\ntuhman talonpojan ja onnistui yhtähyvin, josta Forsberg-paran kuulu\nijäks päiväksi hupeni. Muissakin tiloissa Puhakka mielellään taisteli\njoutavia luuloja ja epäuskoa vastaan. Niin esim. kerran sairaana\nollessa, tuotti luokseen mainion tietäjän, sillä nimellä että häntä\nparantaisi, mutta oikeastaan tullaksensa poppamiesten temppujen perille\nja ilmi saattaaksensa niiden turhuutta ja joutavuutta. -- Tällä\ntautivuoteella, kun ei ulkotöihin kyennyt, luki läpi koko raamatun.\n\nJo pienestä pojasta oli hänellä ollut erinomainen tietohalu.\nKirjottamaan oppi lukkarilta, vaikka häntä seurakunnan pappi niin muka\njoutavasta työstä epäsi. Kirjotuksensa on nyt selvä ja jotenkin\nkorea. Kun sitten ylioppilas Cajanderilta sai kirjoja, niin\noppi myös oikein kirjottamaan. Niistä kirjoista sai myös ohjeita\nrunonrakennukselle, joista hänelle oli suuri hyöty. Itsestäänkin oli\nhän jo kotitienoillaan ruvennut vanhoja runoja keräämään ja sanomaton\noli hänen ihastuksensa, kun Cajanderilta sai Kalevalan sekä\nKantelettaren.\n\nPuhakan runoissa ei saa hakea totista runo-henkeä; hän ei Kymäläisen\ntavalla osaa luonnon ihanuutta kuvaella, eikä niinkuin Makkonen\nkannistella runojaan kuvilla ja vertauksilla. Hän esittää asiat aivan\nsemmoisina kuin todesta ovat, mutta hän ne osaa niin eläväksi kuvata,\nkirjotustapansa on niin leikillinen, pilkkansa niin sarvipäinen,\nettä monta niistä kyllä mielellään lukee. Pilkkarunoissa onkin hän\nmestarina. Niillä on hän varsinkin kuulusaksi tullut; niiden tähden\nhäntä kovasti pelätään. Paha vaan ett'ei nykyinen aika siedä pahoja\ntapoja niin paljaanaan näytettäväksi, kuin Puhakka usein tekee.\nAbraham a Santa Claran, Fischart'in ja Rabelais'n aikoina olisivat ne\nnaurattaneet sivistyneimpiäkin seuroja. Nytpä ei niin roskaisia asioita\nsaa olla tietävinäänkään. Pilkkarunoissaan hän ei vaan talonpoikien\npahoja tapoja ruoski, rohkeneepa ryhtyä herrojenkin, virkamiesten\nvikoihin. Sillä kuuluu hän paljon hyvää tehneen, josko välistä onkin\nsyyttömiä soimannut. Yksi on mieliaine, josta vartavasten on monta\nrunoa kirjottanut ja josta muissakin runoissaan, milloin vähänkin\naihetta saapi, mielellään virkkaa pari sanaa; tämä aine on Suomen\nkielen polettu tila. Hän yhä uudestaan kuvaelee mikä haitta siitä on\nrahvaalle, että virkakielenä on vieras kieli; hän oikein vihanvimmassa\nparjaelee, soimaelee noita nurkkaherroja, jotka tästä saavat\ntilaisuuden rahvaan varoista lihota. Paras ja yleisin tuttu runonsa\ntästä aineesta on:\n\n\nTuhman Jussin Juttureissu.\n\n    Tämä laulu on laitettuna\n    Tuhman Jussin juttuteistä;\n    Kuin on Suomi sotkettuna,\n    Kovin peitossa pidetty\n    Wanhan kielen vallan alla,\n    Ruotsin kielen kahlehissa.\n    Kun me kirjan kirjotamme\n    Savon selvillä sanoilla,\n    Kohta kirja kiskaistahan,\n    Siihen venska viskatahan,\n    Äkäisesti ärjytähän,\n    Wihapäässä viskotahan:\n    \"Mistäs tullut tuhma Jussi.\n    Kuka konna kirjan tehnyt,\n    Kun on Suomeksi soaissut,\n    Savon kieltä kirjottana?\"\n    Jussi huono huokaiseksen,\n    Painuvi pahoille mielin,\n    Tuohon verkaksi vetävi\n    Äänen kainun kansselissa:\n    \"Tuolta tullut Karjalasta,\n    Samonnut Savon rajoilta;\n    Luulin Suomeni sopivan,\n    Kartan kanssa kelpoavan!\"\n    Sitten pannahan paperit,\n    Ulos viedähän ovesta,\n    Pois pihalle potkitahan,\n    La'aistaan alas rapuista,\n    Sylki päälle sytkätähän,\n    Jussille julistetahan:\n    \"Käy nyt karttakammarihin,\n    Ota sieltä uusi kartta,\n    Elä Suomeksi sokaise,\n    Hae Ruotsiksi lukija,\n    Wenskan kielen kirjottaja!\"\n    Jussi juoksi joutusasti,\n    Haihatti hajalla hapsin\n    Kaupungin katua myöten\n    Kartanmyöjän kammarihin;\n    Lantit taskusta lapatti,\n    Waskikullat kukkarossa.\n    Tuli kauppa kartan kanssa,\n    Rahan maksu ränttärissä;\n    Rahat loppui lakkarista,\n    Waskikullat kukkarosta,\n    Uupui kartan kauppiaalle,\n    Tengan verta jäi velaksi.\n    Jussi puittavi pihalle,\n    Pani kartan kainaloonsa,\n    Alkoi astua katua.\n    Painuipa pahoille mielin,\n    Katseli kivikatua,\n    Kuin rahat rakosta loppui,\n    Waskikullat kukkarosta.\n    Tuli vanha virkaheitto,\n    Kelmi kapsutti katua,\n    Harjustakki hartioilla,\n    Suolillansa vyö sorea,\n    Napit vaskesta valettu,\n    Hopealla holvattuna,\n    Saappahat soman näköiset,\n    Kuultokengät kelvolliset.\n    Alkoi Jussille jutella,\n    Suomen miestä surkutella:\n    \"Mitä oot pahoilla mielin,\n    Katselet katua pitkin?\"\n    Jussi huono huokaiseksen,\n    Murehella muistelevi:\n    \"Siitä oon pahoilla mielin,\n    Katselen katua pitkin,\n    Kun ei kirja kelvannunna,\n    Waikk' ol' Suomi suorin pantu,\n    Savon selvillä sanoilla;\n    Pois pihalle potkittihin,\n    Sylki päälle sytkättihin\".\n    Tuohon virkki virkaheitto,\n    Wenskan veijari vetäisi:\n    \"Kuules ukko kuin sanelen\n    Jutustasi Suomen Jussi!\n    Käypäs karttakamarihin,\n    Osta sieltä uusi kartta,\n    Minä venskaksi vetäisen,\n    Ruotsin kieltä kirjottelen\".\n    Jussi päästävi paperit,\n    Kaivoi kartan kainalosta;\n    Heitto karttaa katselevi,\n    Kohta Jussille julisti:\n    \"Käy nyt tänne kamarihin,\n    Pannahan paperin päälle,\n    Saapi Ruotsiksi lukea\n    Kaikki herrat kansselissa.\n    Kohta kirjat korjatahan.\n    Juttusi julistetahan\".\n    Jussi ei julennut sanoa\n    Kartan kaupasta mitänä!\n    Jo rahat rakosta loppui,\n    Waskikullat kukkarosta.\n    Luuli Luojan laittanehen\n    Etehensä enkelinsä\n    Köyhille varaksi varsin,\n    Huonon kansan hoitajaksi,\n    Jok' ei kultia kysele,\n    Hopeasta huolta kanna.\n    Kunpa oli kirjottanut,\n    Wirkaheitto valmihiksi,\n    Sitten Jussille julisti:\n    \"Nyt on kirja kirjotettu,\n    Saapi Ruotsiksi lukea\n    Kuvernyöri kansselista\n    Eikä potkita pihalle;\n    Kuvernyöri kuulu herra\n    Lyöpi riitasi lopulle\".\n    Jussi heikko henkäisekse,\n    Murehella muistutteli,\n    Alas laski lattialle\n    Polosille polvillehen,\n    Kädet väänti vastatusten,\n    Koprat yhtehen kokosi,\n    Sitten silmänsä ylenti,\n    Kohti taivasta kohotti,\n    Lausui aivan rakkahasti,\n    Sanoi hellillä sanoilla:\n    \"Nyt on julkinen Jumala\n    Edes tuonut enkelinsä,\n    Köyhille varaksi varsin,\n    Huonon kansan hoitajaksi;\n    Antavi asiat juosta,\n    Jutut kaikki kansselissa,\n    Waikk' on kullatkin kuluna,\n    Hopeatkin huovennunna!\"\n    Sitten nousi notkaltahan,\n    Pois kohosi polviltahan,\n    Wielä virkaheittiöä,\n    Nälkäkurkea kumarti:\n    \"Milläpä minä poloinen\n    Teillen atrian asetan,\n    Kun on kultani kuluna,\n    Rahat loppuna rakosta?\"\n    Jopa tähän virkaheitto\n    Mutkan muisti, keinon keksi,\n    Palkkansa paraten otti,\n    Keinon Jussille julisti:\n    \"Muuta laukkusi rahaksi,\n    Rupiloiksi rukkasesi;\n    Sitten alttariin asetan\n    Tämän uhrin tyyrihimmän\n    Suurten syntien edestä,\n    Anon armoa isältä\n    Suomen kansan suosioksi!\"\n    Jussi juoksi laukun kanssa.\n    Puitti pussinsa keralla\n    Kaupungin katuja myöten,\n    Huusi hullu juostestansa:\n    \"Onko laukusta rahoa\n    Rupiloita rukkasista?\"\n    Jopa sattui laukun saksa,\n    Pussin kauppias kadulla,\n    Joka ostoa osasi,\n    Tehdä kaupan laukun kanssa;\n    Sai rupilan rukkasista,\n    Kaksi leipälaukustansa.\n    Kun sai laukkunsa rahaksi,\n    Rupiloiksi rukkasensa,\n    Pian juoksi, jotta joutui,\n    Luokse enkelin ehätti;\n    Sitten rientäsi rupilat.\n    Kuin tuo kelmi ketrotteli,\n    Pani Jussin paljahaksi,\n    Antoi kirjan arkustansa,\n    Käski käydä kansselihin.\n    Jussi juoksi joutusasti,\n    Jätti karttansa katsella,\n    Heitti herroille etehen.\n    Kuvernyöri kuulu herra\n    Katsoi kirjan kanselissa,\n    Kohta Jussille julisti:\n    \"Tämä on kelmin kirjottama!\n    Oisit saatava sakolle,\n    Weettävä rahaverolle!\"\n    Sitten viskasi vihassa,\n    Laittoi kirjan kansselista,\n    Sanoi selvillä sanoilla:\n    \"Ulos astu kansselista,\n    Käy kotihin kiirehesti\n    Eläkä eneä etsi\n    Kelmilöitä kaupungista\".\n    Jussi huono huokaisekse,\n    Mies parka pahoilla mielin\n    Alkoi astua kotihin.\n    Nälkä sylkytti sydäntä,\n    Saattoi vahvan vatsan tuskan;\n    Eväslaukku enkelillä,\n    Rahat kartankauppiaalla;\n    Wielä auki kartan kauppa,\n    Tengan verta jäi velaksi.\n    Täytyi Jussin tallustella,\n    Kulkea talo talolta,\n    Atriaksensa anoa,\n    Palasia pakkoella,\n    Tuli kerjäten kotihin:\n    \"Warjele vakainen Luoja,\n    estä niistä enkelistä\n    Niistä seikoista selitä,\n    Kelmi herroista keritä!\"\n    Warjele vakainen Luoja\n    Suomen suuren ruhtinaita,\n    Kaiken kansan haltijoita,\n    Että voisit voimallansa\n    Nämät seikat selvitellä,\n    Päästeä Savon sanoille,\n    Sitehistä Suomen kielen,\n    Että soisi Suomen kieli\n    Kaupungissa kulkiessa;\n    Että me poloiset pojat,\n    Kurjat raukat Karjalaiset\n    Suomen saisimme sanoa,\n    Suomen kirjat kirjotella\n    Suomen oikeustuvissa,\n    Kanselissa kaunihissa.\n\nPuhakkaa Karjalan rahvas pitää suuressa arvossa. Pait runoillaan on\nhän muutenkin paljon vaikuttanut rahvaan herättämiseksi. Milloin\nsen maakunnan hyödyksi jotain on puuhattu, on hän terävällä älyllään\nja väkevällä innollaan aina ollut ensimäisissä. Toiselle puolellekin\nSuomen rajaa on vaikutuksensa ulottunut, sillä Wenäen puolelta\nKontiolahden kautta suurin joukoin kulkevissa Karjalaisissa kuuluu hän\npaljon vahvistaneen kansalaisuuden tuntoa.\n\nTietty on että pilkkarunonsa hänelle ovat paljon vihamiehiä\nnostaneet. Walitettavasti on hän niille antanut moitteeen sijaa sillä,\nettä viime vuosina paljon on asiamiehenä kulkenut keräjissä, jossa\nvälistä kuuluu poikenneen oikeuden suoralta tieltä.\n\nWartaloltaan on hän pienenläntä, musta tukalta ja silmiltään;\nluonteeltansa hilpeä, innokas; puheessa leikillinen ja rikas lystistä\nsananmutkista ja parsista.\n\nMuita Karjalan runoniekkoja esim. _Karjalais_- ja _Kettus_-vainajia,\ntoinen Liperissä, toinen Ilomantsissa, _Mähästä_ Tohmajärvellä,\n_Hirvosta_ Rääkkylässä j.m. en voi muuten kuin sivumennessä\nmainita. Samaten Pohjanmaan runoseppiä: Kalakukkorunon tekijää\n_Wäänäis_-vainajaa Oulussa, _Elias Tuorinientä_, joka oli seppänä\npyhäjoella ja vielä elävää ruotusotamiestä ja sotalauluin tekijää\n_Juhana Rännäriä_.\n\nMutta vähän laveamman maineen ansaitsee Wiipurilainen Pietari Mansikka.\nHän on syntynyt v. 1825 Kelkkalan kylässä Wiipurin pitäjää, jossa\nisällänsä oli tila. Hänessä heräsi jo pienenä lasna halu kouluun\npäästäkseen, vaan vanhempain varat ei sitä kannattaneet. Kuitenkin\noppi vanhemmalta veljeltään, joka muutamia vuosia silloista Wiipurin\npiirikoulua oli käynyt, kirjotusta, luvunlaskua, vähän maantiedettä\nja historiaa. Talonpoikaiseen elämään tyytymätönnä läksi Mansikka\n19-vuotiasna Käkisalmeen siltavoudiksi ja rupesi sitten paremmin\nRuotsin kieltä oppiaksensa puhtaaksikirjottajana seuraamaan tuomaria.\nKäkisalmessa ollessaan oli ahkerasti lukenut kaikellaisia kirjoja.\nW. 1848 muutti Wiipuriin palovartiakapraaliksi, mutta otti\nkivuloisuuden tähden siitä virasta eron v. 1857. Palkinnoksi toimestaan\nsai maistraatilta ravintola-oikeuden, jota on arennille pannut. Itsellä\non työtä puhtaaksikirjottamisessa ja asianajamisessa. Mansikka on\nnäöltään pulska, käytöksessään rehellinen ja totinen. Se vaan on viaksi\nluvettava, että niinkuin moni muu runoveljistään on viinaan menevä. --\nWaimonsa lapsineen ovat kaikki kuolleet.\n\nWirsipätkiä sepitteli jo lasna ja sitten taas Käkisalmessa, jossa\nrakkaus taisi panna runolähdettä lirisemään. Mutta näitä runojansa hän\nei minkään arvoisena pitänyt, sanoo ne \"metsässä käydessä, etulatinkina\nampuneen jänesten jälkeen ja pyitten perään\". Kolmannen kerran heräsi\nruno-intonsa v. 1856, koska Sanalennätin rupesi ulostulemaan.\nMansikka siihen lähetti runon uudelle vuodelle ja sai toimittajalta\nkehotuksen enemmän kirjottamaan. Sitä onkin ahkerasti tehnyt. Hänen\nrunojaan on Sananlennättimessä paljon.\n\nJos nyt näiden arvoa tarkastelemme, niin täytyy sanoa, että Mansikkakin\nenemmän älyllä niitä sepittelee kuin tunnolla ja mielikuvailolla.\nHarvassa heistä ilmottaikse oikeata runo-intoa. Paljon näkyy\nluonnonperäistä runolahjaansa pilanneen Juteinin runoelmien\nlukeminen, joiden jokapäiväisiä ajatuksia ja kuivanlaista lausemuotoa\nhän liian usein on mukaellut. Mansikka on runoon pannut monta ainetta\npipliähistoriasta, samate katkismuksenkin; nämät kokeet ei juuri ole\nrunollisia, vaan sietäisivät kuitenkin tulla painetuksi; sillä lapsille\nolisi niissä hupasaa lukemista. Monta laulua ja runoa (Juteinin tapaan\non hän sepittänyt riimirunojakin) on hän tehnyt tärkeistä tapauksista\nesim. viime sodasta, vaan ne ovat aivan vähänpätöisiä. Löytyypä\nkuitenkin joitakuita runoja, joissa lämpimempi tunto puhkeaa ilmi ja\nmieli asioita elävästi kuvaelee. Paraita ovat vertausrunonsa, joissa\nusein on syvä ajatus pohjassa. Semmoinen on esim.\n\n\nOravan valitus.\n\n    Kuulin kerran kuusikosta,\n    Mäen päällä männikössä,\n    Miten oksalla orava,\n    Ruikutteli rekkohäntä;\n    Mihin lie minun sukuni,\n    Kuhun lapsi-kultaiseni\n    Erillensä eksynynnä,\n    Hajallensa haihtununna?\n    Yks' on Turjan tuntureilla,\n    Toinen Aunuksen ahoilla;\n    Kolmas on kovin etäällä\n    Aina Aasian perillä.\n    Siell' on kettu siepannunna,\n    Orjaksensa ottanunna\n    Poloset mun poikaseni,\n    Katalat mun kantamani.\n    Tuota huolin tuon ikäni,\n    Panen pakkopäiviäni,\n    Itken aina itsekseni,\n    Walittelen vaimoneni,\n    Miks' ei mulla niinkuin muilla\n    Suku oo omilla mailla,\n    Lapset laulele kotona\n    Yhden kielen kiskomalla?\n    Wielä luulen viimeiseltä,\n    Toivonpa toden perästä\n    Purevamme yhtä puuta,\n    Yhtä kääntävän käpyä.\n    Sitten laitan laadullisen,\n    Wirren paljoa paremman,\n    Jota laulan lapsineni,\n    Kuikuttelen kultaneni!\n\nPait runoja on Mansikka myöskin kirjottanut suorasanaisenkin\nkertoelman, vieläpä yrittänyt näytelmänkin tekoon. Tämä kyhäys kyllä\non vaillinainen ja siinä tapahtunu mahdottomiakin esim. että käsi\ntaitetaan ja hetkessä taas saadaan paratuksi, mutta se on kuitenkin\nelävä ja uskollinen kuvaus porvari-elämästä Suomen kaupungeissa, ja\nkokkapuheita siinä on viljalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMa olen syksyn-ajaksi sanonut nykyistä Suomen kansarunon aikakautta;\nma olen yleisölle katseheksi tuottanut niitä kukkia, joita ei kylmä\nvielä ole kerinnyt kuihduttaa. Heidänkin on kohta kuihtuminen,\nkuoleminen, vaan peittyneekö Suomen kansalaulu sittenkään ijäksi\npäiväksi kinosten alle? -- En sitä usko! -- Runollisuus on Suomen\nrahvaan luonteesen ja mieleen niin juurtunut, ett'ei sitä siitä\nmilloinkaan saa poistetuksi. Muinaiset miettehet ja tunteet, joita\nrunot kuvaelivat, pakenevat uusia. Niinkuin nyt Saimaan umpivedet\nSuomen sydämessä ovat mereksi auvenneet, niin on Suomen rahvaanki tähän\nasti syrjässä asuva sivistys tuhannen kanavan kautta tullut yhteyteen\nmaailman sivistyksen äärettömän ulapan kanssa. Suomen talonpojankin\nnäkö-ala aukenee; ylevämpiä, avarampia ajatuksia hänenkin mielessä\nheräjää ja panee sydämen aallot korkeammalle läikkymään. Nämät uudet\ntunteet, uudet mietteet eivät vielä ole runoksi puhenneet; mutta kerran\ntulee laulu jälleen kaikumaan Suomenniemellä heleämmin, sulosemmin,\nrunsahammin kuin milloinkaan ennen!\n\n\n\n"]