[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3UhVxTknKD4QfiWxGbzZzn2mXtHHwLRDCyCbcio4V24":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},2214,"Pikku prinsessa","Burnett, Frances Hodgson",1849,1924,"2214-burnett-frances-hodgson-pikku-prinsessa","2214__Burnett_Frances_Hodgson__Pikku_prinsessa",null,"lastenkirja",[],[15,16],"brittilainen","klassikot","fi",1905,1922,39564,231568,false,61656,[25,26,27,28,29],"Boarding schools -- Juvenile fiction","Girls -- Juvenile fiction","London (England) -- Juvenile fiction","Orphans -- Juvenile fiction","Schools -- Juvenile fiction",[31,32,33,34],"British Literature","Children & Young Adult Reading","Classics of Literature","Novels","\"Pikku prinsessa\" by Frances Hodgson Burnett is a children's novel first published in 1905. When wealthy Sara Crewe's fortunes collapse after her father's death, the once-pampered boarding school student becomes a penniless servant, forced to live in a cold attic and work for the cruel headmistress who once fawned over her. Through poverty and hardship, Sara maintains her kindness and dignity, believing that true nobility comes from character, not wealth. A mysterious benefactor begins transforming her bleak existence, leading to an unexpected connection that will change everything. (This is an automatically generated summary.)",[],98,"Intiasta Lontooseen sisäoppilaitokseen saapuva Saara Crewe joutuu isänsä kuoltua varakkaasta kasvatista köyhäksi palvelustytöksi. Tarina kuvaa nuoren tytön sinnikkyyttä, mielikuvituksen voimaa ja hyväsydämisyyttä vaikeiden olosuhteiden keskellä.","Frances Hodgson Burnettin 'Pikku prinsessa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2214. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","PIKKU PRINSESSA\n\nKirj.\n\nFrances Hodgson Burnett\n\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSaara.\nRanskantunti.\nErmengarde.\nLottie.\nBecky.\nTimanttikaivokset.\nVielä kerran timanttikaivokset.\nUllakkohuoneessa.\nTaaskin Lottie.\nIntialainen herra.\nRam Dass.\nSeinän toisella puolen.\n\"Kansan lapsi\".\nTaikatemppu.\nVierailu.\n\"Hän on se lapsi\".\nMinä koetin.\nAnne.\n\n\n\n\nSAARA\n\n\nPimeänä ja koleana talvipäivänä, jolloin Lontoon kadut verhosi niin\nsakea ja raskas sumu, että lyhtyjen täytyi olla sytytettyinä ja\nkauppojen ikkunoiden valaistuina pitkin päivää niin kuin iltaisin,\nistui pieni tyttö isänsä kanssa ajurinvaunuissa, jotka hitaanlaisesti\nvierivät suuria katuja.\n\nTyttö istui jalat nahkasiin käärittyinä nojaten isäänsä, joka tuki\nhäntä käsivarrellaan, ja katseli vaunujen ikkunasta ohikulkijoita\nsuurilla silmillään, joissa oli ihmeellinen, hänen ikäisekseen\nomituisen miettivä ilme.\n\nTyttönen oli niin pieni, ettei olisi voinut odottaa näkevänsä\ntuollaista katsetta hänen silmissään. Kaksitoistavuotiaallakin\ntuollainen katse olisi ollut harvinainen, ja Saara Crewe oli ainoastaan\nseitsemän vuoden vanha.\n\nMutta Saara uneksi ja ajatteli aina merkillisiä asioita; hän tuskin\nedes muisti sellaista aikaa, jolloin hänen ajatuksensa eivät olisi\naskarrelleet aikaihmisten parissa ja heidän maailmassaan. Hänestä\ntuntui siltä, kuin hän olisi elänyt kauan, kauan aikaa.\n\nTällä hetkellä hän istui ja muisteli matkaa, jonka hän äsken oli tehnyt\nisänsä kapteeni Crewen kanssa Bombaysta.\n\nHän ajatteli isoa laivaa ja kaikkea, mitä hän oli siellä nähnyt,\nja hänestä tuntui kovin merkilliseltä, että hän niin pian Intian\npolttavassa auringonpaisteessa oleskelunsa jälkeen matkusti keskellä\naavaa valtamerta ja ajeli nyt kummallisissa ajoneuvoissa outoja katuja,\njoilla oli pimeää keskellä päivääkin.\n\nKaikki tämä oli hänestä niin kummallista, että hän painautui lähemmäksi\nisäänsä.\n\n-- Isä, hän sanoi hiljaa salaperäisellä äänellä, joka kuulosti\nkuiskaukselta, -- isä!\n\n-- Mitä nyt, lemmikkini? kysyi kapteeni Crewe sulkien hänet lujemmin\nsyliinsä ja katsellen häntä. -- Mitä Saara miettii?\n\n-- Tässäkö se paikka on? kuiskasi Saara, -- tässäkö se on, isä?\n\n-- Niin, pikku Saara, tässä se on. Olemme vihdoinkin perillä.\n\nVaikka Saara olikin vasta seitsemän vuoden vanha, hän ymmärsi, että isä\noli murheellinen sanoessaan niin.\n\nSaaran mielestä oli kulunut monta vuotta siitä, kun isä oli alkanut\npuhua \"paikasta\", joksi Saara sitä aina nimitti. Hänen äitinsä oli\nkuollut hänen syntyessään, joten hän ei ollut koskaan tuntenut eikä\nosannut kaivata äitiään. Hänen rakas, nuori, kaunis ja rikas isänsä\nnäkyi olevan ainoa läheinen, joka hänellä oli maailmassa. Yhdessä he\naina olivat leikkineet ja rakastaneet toisiaan hellästi.\n\nTyttö tiesi tosin, että hänen isänsä oli rikas, sillä hän oli kuullut\nihmisten sanovan niin, kun he eivät luulleet hänen kuuntelevan, ja\nhän oli kuullut, että hänestäkin aikuisena tulisi rikas. Mutta hän ei\noikein ymmärtänyt, mitä merkitsi \"olla rikas\".\n\nHän oli aina asunut kauniissa bungalow'ssa ja tottunut näkemään\npaljon palvelijoita, jotka tervehtivät häntä, sanoivat häntä \"missee\nSahibiksi\" ja noudattivat kaikessa hänen tahtoaan. Hänellä oli ollut\nleikkikaluja ja nukkeja ja _ayah_, lastenhoitaja, joka jumaloi häntä.\nJa vähitellen hän oli oppinut ymmärtämään, että tämä oli rikkaille\nihmisille kuuluvaa. Mutta siinä olikin kaikki, mitä hän rikkaudesta\ntiesi.\n\nAinoastaan muuan seikka oli häntä hänen nuorella iällään\nhuolestuttanut. Se oli \"paikka\", johon hänen kerran piti matkustaa.\n\nIntian ilmanala on lapsille hyvin epäterveellinen, joten oli tapana\nlähettää heidät niin pian kuin mahdollista sieltä pois -- tavallisesti\njohonkin kouluun Englantiin. Saara oli nähnyt toisten lasten\nmatkustavan ja kuullut heidän vanhempiensa puhuvan kirjeistä, joita\nolivat saaneet heiltä. Hän oli tiennyt, että hänenkin kerran oli pakko\nmatkustaa, ja jos kohta isän kertomukset matkasta ja uudesta maasta\nolivatkin usein herättäneet hänessä mielenkiintoa, häntä oli sentään\nvaivannut ajatus, ettei isä voisi jäädä hänen luokseen.\n\n-- Etkö voisi tulla mukaan tuohon paikkaan, isä? hän oli viisivuotiaana\nkysynyt. -- Etkö sinäkin voisi käydä koulua? Kyllä minä auttaisin sinua\nläksyissä.\n\n-- Ei sinun tarvitse jäädä sinne pitkäksi aikaa, isä oli aina\nvastannut. -- Sinä asut siellä hienossa talossa, jossa on koko joukko\ntyttöjä, saat leikkiä heidän kanssaan, ja minä lähetän sinulle paljon\nkirjoja. Sitten kasvat suureksi niin pian, että koko aika tuntuu tuskin\nyhden vuoden pituiselta, ja niin olet yhtäkkiä kylliksi iso ja taitava\ntulemaan tänne takaisin ja pitämään huolta isästäsi.\n\nTämä ajatus oli Saarasta mieluisa. Hoitaa isänsä taloutta, ratsastaa\nhänen kanssaan, olla emäntänä hänen päivälliskutsuissaan, lukea\nkirjoja ja puhua niistä hänen kanssaan -- kaikki tämä olisi tyttösestä\nmieluisempaa kuin mikään muu maailmassa, ja jos kerran täytyi matkustaa\ntuohon \"paikkaan\" Englantiin saavuttaakseen tämän onnen, hän tahtoi\nrohkein mielin tyytyä siihen.\n\nToisista tytöistä Saara ei paljonkaan välittänyt. Kunhan hänellä vain\noli kylliksi kirjoja, hän ei kaivannut muuta. Hän rakasti kirjoja\nenemmän kuin mitään muuta ja hänellä oli tapana itsekin keksiä\nkertomuksia ja satuja kaikenlaisesta kauniista. Joskus hän kertoi niitä\nisällensä, joka mielellään kuunteli niitä ja piti niistä kuten hänkin.\n\n-- No niin, isä, hän sanoi lempeällä äänellä, -- koska me nyt kerran\nolemme täällä, niin meidän täytynee alistua ja olla tyytyväisiä.\n\nIsä nauroi tyttönsä pikkuvanhalle puhetavalle ja suuteli häntä. Hän\nitse ei ollut suinkaan luonteeltaan alistuvainen, mutta sen hän\ntietysti salasi. Paljon iloa hänellä oli ollut pienestä, ihmeellisestä\nSaarastaan, ja varmaan hän tuntisi itsensä hyvinkin yksinäiseksi ja\nhylätyksi palatessaan Intiaan ja bungalow'honsa, kun hän tietäisi,\nettei pieni, valkohameinen olento tulisikaan häntä vastaan.\n\nHellästi hän siis syleili tytärtään ajoneuvojen vieriessä suurelle\npimeälle kadulle, jonka varrella sijaitsi talo, johon he aikoivat.\n\nTalo oli suuri, synkän näköinen tiilirakennus, jonka oveen\nkiinnitetyssä messinkilevyssä oli mustilla kirjaimilla:\n\n          NEITI MINCHININ\n    valiokoulu nuorille tytöille.\n\n-- Nyt olemme perillä, Saara, sanoi kapteeni Crewe koettaen saada\näänensä niin tyyneksi ja iloiseksi kuin mahdollista. Sitten hän nosti\ntytön vaunuista, he kiipesivät portaita ja soittivat kelloa.\n\nPerästäpäin Saara usein ajatteli, että rakennus tavallaan muistutti\nneiti Minchiniä. Se oli kunnioitusta herättävä ja hyvin sisustettu,\nmutta siinä oli kaikki rumaa; nojatuolitkin tuntuivat kovilta kuin\nniissä olisi ollut luita sisässä. Salissa, jonne heidät vietiin,\noli ruudullinen matto permannolla, nelikulmaisia tuoleja ja raskas,\npyöreänaamainen ja ankaran näköinen marmorinen pöytäkello suuren\nmarmoriuunin reunuksella.\n\nSaara istuutui jäykälle mahonkituolille ja katseli nopeasti ympärilleen.\n\n-- En pidä tästä, isä, hän sanoi. -- Mutta eivät kai sotilaatkaan\nerikoisesti pidä sotaan menemisestä, vaikka he ovatkin urhoollisia?\n\nKapteeni Crewe nauroi. Hän oli nuori ja leikkisä, eikä hän koskaan\nväsynyt kuuntelemaan Saaran omalaatuisia puheita.\n\n-- Voi, Saaraseni! hän sanoi. -- Mihin minä joudunkaan, kun ei minulla\nole ketään, joka puhuu juhlallisia asioita minulle? Ei kukaan muu ole\nlähimainkaan niin juhlallinen kuin sinä.\n\n-- Mutta minkä vuoksi juhlalliset asiat naurattavat sinua, isä? kysyi\nSaara.\n\n-- Siksi, että sinä olet niin hullunkurinen puhuessasi niistä, isä\nvastasi. Ja sitten hän yhtäkkiä sulki tyttösen syliinsä ja suuteli\nhäntä lämpimämmin kuin koskaan ennen. Hän oli lakannut nauramasta, ja\nhänellä näytti olevan kyynelet silmissä.\n\nJuuri sinä hetkenä neiti Minchin astui huoneeseen. Saaran mielestä hän\noli aivan talonsa näköinen: kookas ja ikävä, kopea ja ruma. Hänellä\noli isot kylmät kalansilmät ja leveä liehittelevä suu, joka vetäytyi\nkylmään hymyyn, kun hän huomasi Saaran ja kapteeni Crewen.\n\nNeiti Minchin oli kuullut paljon hyvää nuoresta upseerista naiselta,\njoka oli suositellut hänen kouluaan kapteeni Crewelle. Muun muassa\nhän oli kuullut, että kapteeni Crewe oli rikas isä, joka oli valmis\nmaksamaan melkoisia summia tyttärensä puolesta.\n\n-- Minusta on erittäin hauskaa saada huolehtia näin kauniista ja\nlupaavasta lapsukaisesta, kapteeni Crewe, hän sanoi tarttuen Saaran\nkäteen, jota hän hyväillen silitteli. -- Lady Meredith on kertonut\nminulle hänen harvinaisesta älystään. Älykäs lapsi on suuri aarre\nsellaiselle laitokselle kuin minun kouluni.\n\nSaara seisoi vaiti katse tähdättynä neiti Minchinin kasvoihin. Hän\najatteli jotakin erikoista, kuten tavallisesti.\n\n-- Miksi hän sanoo minua kauniiksi lapseksi? hän mietti. -- Enhän ole\nollenkaan kaunis. Eversti Grangen pieni tyttö Isabel on kaunis. Hänellä\non kuopat poskissa, ruusunvärinen iho ja pitkä, kullankeltainen tukka.\nMinulla on lyhyt musta tukka ja vihreät silmät; hoikka ja laiha olen\nmyös. Olen rumimpia lapsia, mitä koskaan olen nähnyt. Hän siis aloittaa\npuheensa valheella.\n\nSaara erehtyi kuitenkin, kun hän luuli olevansa ruma lapsi. Hän ei\nollut hiukkaakaan Isabel Grangen näköinen, jota pidettiin rykmentin\npienenä kaunottarena, mutta hän oli omalla tavallaan suloinen ja\nviehättävä lapsi. Hänen hienoja älykkäitä kasvojaan kehysti paksu,\nmusta, kihartava tukka, hänen silmänsä olivat tosin vihertävänharmaat,\nmutta ne olivat suuret ja ihmeelliset pitkine, mustine silmäripsineen.\nVaikkei hän itse pitänytkään niiden väristä, monet muut pitivät sitä\nenemmän.\n\nKun Saara tutustui vähän paremmin neiti Minchiniin, ei hän enää\nihmetellyt, että tämä nainen oli sanonut häntä kauniiksi. Hän huomasi,\nettä neiti Minchin puhui samalla tavoin jokaiselle isälle ja äidille,\njoka toi lapsensa hänen kouluunsa.\n\nSaara seisoi kuunnellen isänsä vieressä tämän puhellessa neiti\nMinchinin kanssa.\n\nKapteeni Crewe oli tuonut Saaran tähän kouluun, koska lady Meredithin\nkaksi pientä tyttöä olivat saaneet kasvatuksensa siellä, ja hänellä oli\nsangen hyvä käsitys lady Meredithin kokemuksista.\n\nSaara saisi etuoikeuksia, joita täysihoitolaiset yleensä eivät saaneet.\n\nHän saisi kaksi kaunista huonetta aivan itseään varten, hän saisi\nponihevosen ja vaunut sekä kamarineidin ayahin sijaan, joka oli\nhoitanut häntä Intiassa.\n\n-- En ole ollenkaan huolissani hänen kasvatuksestaan, sanoi kapteeni\niloisesti naurahdellen ja taputellen Saaran kättä, jota hän piti\nomassaan. -- Vaikeampaa on estää häntä oppimasta liian pian ja liian\npaljon. Hänellä on tapana istua pikku nenä kirjassa kiinni. Hän ei\nlue kirjoja, neiti Minchin, hän nielaisee ne, ikään kuin hän olisi\nsusi eikä pieni tyttö. Aina hän haluaa uusia kirjoja nielläkseen, hän\nlukee aikuistenkin kirjoja -- suuria paksuja nidoksia, historiaa,\nluonnontieteitä, runoja ja kaikenlaista muuta. Koettakaa saada hänet\nirti kirjoista, jos hän lukee liian paljon. Lähettäkää hänet puistoon\nratsastamaan ponillaan tai ostamaan uutta nukkea. Hänen pitäisi leikkiä\nenemmän.\n\n-- Mutta isä, huomautti Saara, -- jos minä yhtä mittaa käyn ostamassa\nuusia nukkeja, niitä tulee minulle niin paljon, etten voi pitää niistä\nkaikista. Nukkien täytyy olla hyviä ystäviä. Emilystä tulee minun hyvä\nystäväni.\n\nKapteeni Crewe katsoi neiti Minchiniin ja Minchin katsoi kapteeniin.\n\n-- Kuka Emily on? kysyi neiti Minchin.\n\n-- Kerro se hänelle, Saara! kehoitti kapteeni hymyillen.\n\nSaaran vihreänharmaisiin silmiin tuli hyvin juhlallinen ja hellä ilme,\nkun hän vastasi:\n\n-- Se on nukke, jota en ole vielä saanut. Se on nukke, jonka isä ostaa\nminulle. Me lähdemme yhdessä ulos etsimään sitä. Minä olen antanut\nsille nimeksi Emily. Siitä tulee minun ystäväni, kun isä on matkustanut\npois. Tahdon jutella sen kanssa isästä.\n\nNeiti Minchinin leveä mielistelevä hymy näkyi muuttuvan aivan\nihailevaksi.\n\n-- Miten merkillinen lapsi! Millainen armas, suloinen pienokainen!\n\n-- Niin, virkkoi kapteeni Crewe vetäen Saaraa puoleensa. -- Hän on\npieni suloinen olento. Pitäkää hyvää huolta hänestä poissaollessani,\nneiti Minchin!\n\nSaara asui muutamia päiviä isänsä luona hotellissa ja oli hänen\nseurassaan, kunnes hän matkusti.\n\nHe menivät yhdessä kaupungille ja kävivät useissa suurissa kaupoissa,\njoista he ostivat kaikenlaista tavaraa. Epäilemättä he ostivat paljon\nenemmän kuin Saara tarvitsi, mutta kapteeni Crewe oli vielä nuori ja\nkokematon ja tahtoi, että hänen pikku tyttönsä saisi kaikkea mistä\nhän piti. Siten he saivat kokoon varusteet, jotka olivat aivan liian\nsuurenmoiset seitsenvuotiaalle lapselle.\n\nSiinä oli kalliilla turkiksilla reunustettuja samettipukuja, pitsi- ja\nkoruompeleisia leninkejä, suurilla, pehmoisilla kamelikurjensulilla\nkoristettuja hattuja, kärpännahkaturkkeja ja puuhkia sekä rasioita,\njoissa oli pieniä hansikkaita, nenäliinoja ja silkkisukkia sellaiset\nmäärät, että nuoret kohteliaat puotineitoset kuiskailivat toisilleen\nluullen pientä tyttöstä, jolla oli suuret totiset silmät, vähintään\nulkomaalaiseksi prinsessaksi tai mahdollisesti intialaisen rajahin\ntyttäreksi.\n\nJa vihdoin he löysivät Emilyn käytyään useissa leikkikalukaupoissa ja\nnähtyään jos jonkinlaista tavaraa.\n\n-- En tahdo sen olevan ainoastaan nuken näköinen, selitti Saara. --\nTahdon, että se näyttää kuuntelevan minua puhuessani sille.\n\nNiinpä he tarkastelivat pieniä ja suuria, musta- ja sinisilmäisiä\nnukkeja, sellaisia, joilla oli ruskeat kiharat, ja toisia, joilla\noli pitkät kullankeltaiset palmikot, valmiiksi puettuja ja alastomia\nnukkeja.\n\nKäveltyään ja katseltuaan kotvan aikaa Saara seisahtui yhtäkkiä\npienenlaisen kaupan ikkunan kohdalle, tarttui isänsä käsivarteen ja\nhuudahti:\n\n-- Isä! Tuossa on Emily!\n\nHänen poskilleen kohosi heikko puna, ja hänen vihreänharmaiden\nsilmiensä ilme näytti siltä, kuin hän olisi tavannut vanhan rakkaan\nystävän.\n\n-- Se odottaa juuri meitä. Tule, mennään sen luokse!\n\n-- No hyvänen aika, virkkoi kapteeni Crewe, -- minusta tuntuu melkein\nsiltä kuin jonkun pitäisi esittää meidät sille.\n\n-- Sinä saat esittää minut, ja minä esitän sitten sinut, tuumi Saara.\n-- Minä tunsin sen heti kun näin sen; kenties sekin tuntee minut.\n\nKenties nukke tosiaankin tunsi hänet. Varmaa on, että sen silmien ilme\noli hyvin älykäs, kun Saara otti sen syliinsä. Nukke oli iso, mutta\nei kuitenkaan niin kookas, että sitä olisi ollut vaikea kantaa. Sillä\noli luonnolliset kiharat, kullanhohtavat vaaleanruskeat hiukset, jotka\nikään kuin vaippana ympäröivät sitä; sen silmät olivat harmaansiniset\nja kirkkaat, silmäripset pitkät ja pehmoiset, oikein todelliset eikä\nmaalatut.\n\n-- Tietysti tämä on Emily, isä! sanoi Saara katsoen nukkea silmiin\npitäessään sitä polvellaan.\n\nNiinpä Emily ostettiin, vietiin lastenpukimoon, jossa siitä otettiin\nmitta, tilattiin vaatteita, melkein yhtä paljon ja yhtä hienoja kuin\nSaaralle itselleen oli hankittu. Senkin piti saada pitsileninkejä,\nsametti- ja musliinipukuja, hattuja ja pitseillä koristettuja kauniita\nalusvaatteita, hansikkaita, nenäliinoja ja turkiksia.\n\n-- Tahtoisin, että se aina näyttäisi lapselta, jolla on hyvä äiti. Minä\nolen sen äiti, vaikka aion pitää sitä myös toverina.\n\nKapteeni Crewe olisi todellakin sanomattomasti nauttinut kaikista\nnäistä ostoksista, ellei surullinen ajatus olisi vaivannut häntä.\nKaikki tämähän merkitsi, että hänen piti erota pienestä rakkaasta\ntoveristaan.\n\nKeskellä yötä hän nousi vuoteestaan ja katseli Saaraa, joka nukkui\nEmily vieressään. Hänen musta tukkansa oli hajallaan tyynyllä, ja\nsiihen sekaantuivat Emilyn kullanhohtavat kiharat. Molemmilla oli\npitseillä koristettu yöpuku, ja molemmilla pitkät silmäripset. Emily\nmuistutti niin oikeaa elävää lasta, että kapteeni Crewe oli iloinen sen\nlöytämisestä. Hän huoahti syvään ja kiersi viiksiään poikamainen ilme\nkasvoillaan.\n\n-- Voi pikku Saara, hän sanoi itsekseen, -- en luule sinun\naavistavankaan, kuinka kovasti isäsi kaipaa sinua.\n\nSeuraavana päivänä hän vei tyttärensä neiti Minchinin luo. Seuraavana\naamuna hänen piti matkustaa. Hän ilmoitti neiti Minchinille, että\nherrat Barrow & Skipworth hoitivat hänen asioitaan Englannissa, joten\nhän saisi heiltä tarvittaessa neuvoja, ja että he suorittivat Saaran\nmenot. Hän aikoi kirjoittaa Saaralle kahdesti viikossa, ja Saaran piti\nsaada kaikki mitä hän halusi.\n\n-- Hän on pieni, ymmärtäväinen lapsi eikä hän koskaan pyydä semmoista,\njota hänelle ei huoletta voisi antaa, selitti kapteeni.\n\nSitten isä meni Saaran pieneen huoneeseen, jossa he heittivät hyvästit.\n\nSaara istui isän polvella, piti pienillä käsillään kiinni hänen\ntakistaan ja katseli kauan ja tarkkaan hänen kasvojaan.\n\n-- Opetteletko ulkoa, minkä näköinen olen, Saara pieni? kysyi kapteeni\nhyväillen hänen hiuksiaan.\n\n-- En, vastasi Saara. -- Minä osaan sinut jo ulkoa. Sinä olet\nsydämessäni.\n\nJa he syleilivät ja suutelivat ikään kuin eivät olisi koskaan tahtoneet\nerota.\n\nKun ajopelit vierivät pois, Saara istui huoneessaan leuka käsien\nvarassa ja seurasi vaunuja katseellaan, kunnes ne hävisivät\nkadunkulmaukseen.\n\nEmily istui vieressä ja katseli myös ajopelejä.\n\nKun neiti Amelia tuli sisarensa neiti Minchinin lähettämänä katsomaan,\nmitä lapsi hommaili, hän ei saanut ovea auki.\n\n-- Olen lukinnut sen, sanoi outo pehmoinen lapsenääni huoneesta. --\nOlisin mielelläni aivan yksin, jos sallitte.\n\nNeiti Amelia oli pieni, paksu, jokseenkin yksinkertainen nainen,\njoka suuresti kunnioitti sisartaan. Oikeastaan hän oli sisaruksista\nparempiluontoinen, mutta hän ei koskaan ollut neiti Minchinille\ntottelematon.\n\nHän laskeutui portaita melko levottoman näköisenä.\n\n-- En ole koskaan nähnyt niin merkillistä, pikkuvanhaa lasta! hän\ntoimitti. -- Hän on sulkeutunut huoneeseensa eikä päästä ääntäkään.\n\n-- Paljon parempihan se on kuin jos hän kirkuisi ja potkisi niin\nkuin muutamat tekevät, vastasi neiti Minchin. -- Luulin, että hänen\nkaltaisensa hellitelty lapsi panisi koko talon ylösalaisin. Jos koskaan\nlapsi on saanut kaiken mitä tahtoo, niin ainakin tämä.\n\nYlhäällä lukitussa huoneessa istuivat Saara ja Emily lattialla\ntuijottaen kadunkulmaukseen, johon ajopelit olivat hävinneet kapteeni\nCrewen heittäessä lentosuukkosia ja viittaillessa jäähyväisiksi aivan\nkuin hänen olisi ollut mahdotonta ollenkaan lakata.\n\n\n\n\nRANSKANTUNTI\n\n\nKun Saara seuraavana aamuna astui koulusaliin, kaikki katselivat häntä\nsuurin uteliain silmin. Kaikki oppilaat, Lavinia Herbertistä alkaen,\njoka oli lähes kolmetoistavuotias ja piti itseään täysikasvuisena,\nLottie Leghiin saakka, joka äsken oli täyttänyt neljä vuotta ja jota\npidettiin koulun vauvana, olivat jo kuulleet hänestä yhtä ja toista.\nHe tiesivät varsin hyvin, että hän oli neiti Minchinin \"mallioppilas\"\nja että häntä pidettiin koko laitoksen suosituksena. Olivatpa muutamat\nheistä nähneet vilahdukselta hänen ranskalaisen kamarineitonsa\nMarietten, joka oli saapunut edellisenä iltana. Lavinian oli onnistunut\nSaaran huoneen ohi kulkiessaan nähdä avoimesta ovesta, kuinka Mariette\navasi äsken kaupasta tulleen laatikon.\n\n-- Se oli täynnä pitsireunaisia alushameita! hän kuiskasi ystävälleen\nJessielle istuessaan kumarruksissa maantietokirjansa ääressä. -- Minä\nnäin, kuinka hän levitteli niitä. Kuulin neiti Minchinin sanovan\nAmelialle, että on naurettavaa antaa lapselle niin kallisarvoisia\nvaatteita. Minun äitini sanoo, että lasten pitää olla yksinkertaisesti\npuettuja. Yksi noista alushameista on hänellä nyt yllään; näin sen, kun\nhän istuutui.\n\n-- Hänellä on silkkisukat, kuiskasi Jessie, joka myös istui\nkumarruksissa maantietonsa ääressä. -- Ja niin pienet jalat! En ole\nkoskaan nähnyt niin pieniä jalkoja.\n\n-- Äsh! puhisi Lavinia ärtyisästi, -- se johtuu siitä, että hänen\nkenkänsä ovat hyvämalliset. Minun äitini sanoo, että isokin jalka voi\nnäyttää pieneltä, jos kenkä on taitavasti tehty. Mielestäni hän ei ole\nollenkaan kaunis. Hänen silmänsä ovat niin merkillisen väriset.\n\n-- Hän ei ole kaunis samalla tavalla kuin muut kauniit ihmiset,\nsanoi Jessie katsoen huoneen toiseen päähän, -- mutta ei voi olla\nkatselematta häntä. Hänellä on kauhean pitkät silmäripset, mutta hänen\nsilmänsä ovat melkein vihreät.\n\nSaara istui levollisena paikallaan odottaen, että saisi tietää, mitä\nhänen piti tehdä. Hänet oli asetettu lähelle neiti Minchinin pöytää.\nMonet häneen tähdätyt silmät eivät tehneet häntä noloksi. Hänen\nmielenkiintonsa oli virinnyt, ja hän katseli levollisesti lapsia, jotka\ntähystelivät häntä. Mitähän he ajattelivat! hän arveli. Ovatkohan\noppitunnit heistä hauskoja? Pitävätköhän he neiti Minchinistä? Olikohan\nkenelläkään heistä isää, joka oli lainkaan hänen isänsä kaltainen?\nAamulla hän oli keskustellut kauan Emilyn kanssa isästään.\n\n-- Hän on nyt kaukana merellä, Emily, hän oli kertonut. -- Meistä pitää\ntulla oikein hyvät ystävät, että voimme puhella kaikenlaista. Katso\nminuun, Emily! Sinulla on kauneimmat silmät, mitkä milloinkaan olen\nnähnyt, mutta toivoisin, että osaisit puhua.\n\nSaaralla oli vilkas mielikuvitus. Emily oli elävä olento, joka kuunteli\nja ymmärsi, ja se ajatus tuotti Saaralle paljon lohdutusta.\n\nKun Mariette oli pukenut Saaran tummansiniseen koulupukuun ja pannut\ntummansinisen nauhan hänen tukkaansa, Saara meni Emilyn luo, pani sen\nistumaan omaan tuoliinsa ja antoi sille kirjan käteen.\n\n-- Sinä voit lukea tämän sillä aikaa kun minä olen alhaalla, hän sanoi;\nja kun hän huomasi, että Mariette uteliaana katseli häntä, hän selitti\ntälle aivan tosissaan:\n\n-- Luulen, että nuket voivat tehdä kaikenlaista, josta ne eivät puhu\nmeille mitään. Kenties Emily osaa todellakin lukea ja puhua ja kävellä,\nvaikka se tahtoo tehdä niin vain silloin, kun täällä ei ole ketään. Se\non hänen salaisuutensa. Voithan ymmärtää, että jos ihmiset tietäisivät\nnukkien osaavan toimittaa jotakin, he panisivat ne työhön. Kenties ne\nsen vuoksi ovat luvanneet toisilleen pitää asian salassa. Niin kauan\nkuin sinä olet huoneessa, Emily istuu paikoillaan, mutta kun sinä olet\nmennyt, se rupeaa kenties lukemaan tai nousee katsomaan ulos ikkunasta.\nJos se silloin kuulisi jonkun meistä tulevan, niin se heti juoksisi\ntakaisin, hyppäisi tuoliinsa ja olisi aivan kuin olisi koko ajan\nistunut siinä.\n\n-- Miten kummallinen hän on! ihmetteli Mariette itsekseen, ja\nlaskeutuessaan portaita hän kertoi Saaran puheita sisäkölle. Hän alkoi\njo kiintyä tuohon pieneen merkilliseen tyttöön, joka oli puheissaan\nälykäs ja käytökseltään moitteeton. Hän oli ollut ennen tekemisissä\nlasten kanssa, jotka eivät olleet näin kohteliaita. Saara oli oikein\nhieno pieni olento, ja hänen lempeä, ystävällinen tapansa sanoa: ole\nniin hyvä, Mariette, tai: kiitos, Mariette, tuntui varsin mieluisalta.\nMariette kertoi sisäkölle, että Saara kiitti häntä, niin kuin olisi\nkiittänyt hienoa naista.\n\n-- Tuolla pienokaisella on todellakin prinsessan eleet, hän tuumi.\nMariette oli tosiaankin hyvin ihastunut uuteen pieneen emäntäänsä ja\ntyytyväinen paikkaansa.\n\nKun Saara oli istunut koulusalissa oppilaiden tarkastamana muutamia\nminuutteja, neiti Minchin koputti arvokkaasti pöytään.\n\n-- Nuoret neidit, hän lausui, -- tahdon esittää teille uuden toverinne.\nKaikki pienet tytöt nousivat paikoiltaan ja Saara nousi myös. --\nToivon, että olette oikein ystävällisiä Saara Crewelle; hän on äsken\ntullut luoksemme kaukaa, Intiasta saakka. Kun tunti on lopussa, voitte\ntutustua toisiinne.\n\nOppilaat kumarsivat juhlallisesti, Saara niiasi; sitten he istuutuivat\nja katselivat taas toisiansa.\n\n-- Saara, sanoi neiti Minchin opettajatarmaiseen tapaansa, -- tule\ntänne luokseni.\n\nHän oli ottanut kirjan pöydältä ja selaili sitä. Saara totteli.\n\n-- Koska isäsi on ottanut sinulle ranskalaisen kamarineitsyen, aloitti\nopettajatar, -- niin otaksun, että hän toivoo sinun erikoisesti oppivan\nranskaa.\n\nSaara tunsi itsensä hieman epävarmaksi.\n\n-- Luulen, että isä otti hänet siksi, että -- uskoi minun pitävän\nhänestä, hän sopersi.\n\n-- Pelkään, että olet hyvin hemmoteltu lapsi, arveli neiti Minchin\nhappamesti hymyillen, -- ja että aina olet kuvitellut tapahtuvan niin\ntaikka näin siitä syystä, että pidät siitä. Minä luulen kuitenkin, että\nisäsi toivoo sinun oppivan ranskaa.\n\nJos Saara olisi ollut vanhempi tai jos hän ei olisi pitänyt\nkohteliaisuutta ihmisiä kohtaan niin tärkeänä, hän olisi helposti\nvoinut antaa selityksen. Mutta kun nyt asian laita oli niin kuin\nse oli, hän tunsi punastuvansa. Neiti Minchin oli hyvin ankara ja\nkunnioitusta herättävä henkilö, ja koska hän näytti varmasti otaksuvan,\nettei Saara ollenkaan osannut ranskaa, niin Saarasta tuntui melkein\nepäkohteliaalta oikaista häntä.\n\nOikeastaan Saara ei muistanut sellaista aikaa olleenkaan, jolloin\nhän ei olisi osannut ranskaa. Hänen isänsä käytti usein sitä kieltä\npuhuessaan hänelle jo silloin, kun hän oli aivan pieni. Saaran äiti\noli kotoisin Ranskasta, ja kapteeni Crewe piti hänen kielestään; siitä\njohtui, että Saara aina oli kuullut puhuttavan ranskaa ja oli siihen\nhyvin perehtynyt.\n\n-- Minä -- minä en ole koskaan opetellut ranskaa, alkoi Saara ujosti\nselitellä, -- mutta, mutta --\n\nNeiti Minchin ei itse osannut ranskaa, ja hän teki aina parhaansa\nsalatakseen tämän harmillisen tosiasian. Siksi hänen ei nytkään tehnyt\nmieli pohtia asiaa sen enempää eikä antaa vastatulleen pienen oppilaan\nviattomilla kysymyksillään ehkä paljastaa hänen taitamattomuuttansa.\n\n-- Hyvä on, hän sanoi kylmän kohteliaasti. -- Jollet ole opetellut\nranskaa, niin sinun täytyy heti aloittaa. Ranskan kielen opettaja,\nmonsieur Dufarge, on muutaman minuutin perästä täällä. Ota tämä kirja\nja tutki sitä, kunnes hän tulee.\n\nSaaran poskia poltti. Hän meni takaisin paikalleen ja avasi kirjan. Hän\nkatseli totisena ensimmäistä sivua. Hän tiesi, että olisi rumaa nauraa,\neikä hän mitenkään tahtonut käyttäytyä sopimattomasti. Mutta hänestä\ntuntui hullunkuriselta tutkia sivua, jossa kerrottiin, että \"le père\"\nmerkitsee \"isä\" ja \"la mère\" merkitsee \"äiti\".\n\nNeiti Minchin katsahti tutkivasti häneen.\n\n-- Näyttää melkein siltä kuin olisit pahoillasi. Minusta on todellakin\nikävää, ettet pidä ranskan oppimisesta.\n\n-- Kyllä minä siitä paljon pidän, vastasi Saara, -- mutta --\n\n-- Et saa sanoa _mutta_, kun sinun käsketään tehdä jotakin, keskeytti\nneiti Minchin. -- Lue kirjaasi!\n\nSaara teki niin eikä edes nauranut nähdessään, että \"le fils\" merkitsee\n\"poika\" ja \"le frère\" \"veli\".\n\n-- Kun monsieur Dufarge tulee, ajatteli Saara, -- saan kyllä hänet\nymmärtämään.\n\nKohta monsieur Dufarge saapuikin. Hän oli hyvin hauska ja älykäs\nranskalainen, ja Saara, joka näytti hartaasti syventyneen pieneen\nkirjaseensa, kiinnosti heti häntä.\n\n-- Olenko saanut uuden oppilaan, madame? hän kysyi neiti Minchiniltä.\n-- Toivon, että minulla tulee olemaan iloa hänestä.\n\n-- Hänen isänsä tahtoo välttämättä, että hän oppii ranskaa. Mutta\npelkään, että hän on lapsellisen ennakkoluuloinen kieleen nähden.\nHänellä ei näytä olevan halua oppia sitä, selitti neiti Minchin.\n\n-- Sepä ikävää, mademoiselle, sanoi monsieur Dufarge ystävällisesti\nSaaralle. -- Kun rupeamme yhdessä sitä opettelemaan, voin kenties\nosoittaa, että se on ihana kieli.\n\nSaara nousi seisomaan. Hän oli vähällä joutua epätoivoon. Hän katsoi\nmonsieur Dufargeen viaton, rukoileva ilme vihreänharmaissa silmissään.\nHän tiesi, että kaikki selviäisi heti kun hän puhuisi. Ja hän alkoi\npuhua kauniilla, sujuvalla ranskan kielellä. Madame ei ollut ymmärtänyt\nhäntä. Hän ei ollut koskaan oppinut ranskaa lukemalla kirjoista, mutta\nhänen isänsä ja muutkin ihmiset olivat puhuneet hänen kanssaan ranskaa,\nja hän oli kirjoittanut ja lukenut ranskaa samoin kuin englantiakin.\nHänen isänsä piti ranskan kielestä, siksi hänkin piti siitä. Hänen\näitinsä, joka kuoli hänen syntyessään, oli Ranskasta kotoisin. Hän\ntahtoi mielellään oppia, mitä hyvänsä monsieur halusi hänelle opettaa;\nhän olisi vain tahtonut sanoa madamelle, että hän tunsi ne sanat, jotka\nolivat tässä kirjassa.\n\nJa hän ojensi kirjan opettajalle.\n\nKun Saara alkoi puhua, neiti Minchin oli kiivaasti säpsähtänyt ja\ntuijotti häneen suutuksissaan silmälasiensa yli, kunnes hän lopetti.\nMonsieur Dufarge hymyili ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Kun hän kuuli\ntuon kauniin lapsenäänen puhuvan niin luontevasti ja miellyttävästi\nhänen omaa äidinkieltään, hän melkein saattoi kuvitella olevansa\nkotimaassaan, joka Lontoon pimeinä, usvaisina päivinä tuntui olevan\näärettömän kaukana. Kun Saara vaikeni, monsieur otti ystävällisesti\nkirjasen häneltä ja kääntyi neiti Minchinin puoleen.\n\n-- Voi, madame, hänelle minä en voi paljonkaan opettaa! Hänen ei ole\ntarvinnut lukea ranskaa oppiakseen, hän on ranskalainen. Hän ääntää\nerinomaisesti.\n\n-- Se sinun olisi pitänyt sanoa minulle, neiti Minchin torui\nsuutuksissaan kääntyen Saaran puoleen.\n\n-- Mi -- minä koetin, Saara vastasi. Minä -- minä kai aloitin väärin.\n\nNeiti Minchin ymmärsi, että Saara oli koettanut ja ettei ollut hänen\nsyynsä, ettei hänen annettu selittää. Kun hän huomasi, että toiset\ntytöt olivat kuunnelleet ja että Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät\nkielioppiensa suojassa, hän raivostui.\n\n-- Hiljaa, nuoret neidit! hän komensi ankarasti ja koputti pöytään. --\nHiljaa, heti paikalla!\n\nSiitä hetkestä alkaen hän rupesi melkein kantamaan kaunaa uutta\nmallioppilastaan kohtaan.\n\n\n\n\nERMENGARDE\n\n\nKun Saara ensimmäisenä aamuna istui neiti Minchinin vieressä tuntien\nkoko koulun tarkastelevan itseään, hän oli piankin huomannut pienen,\nmelkein hänen ikäisensä tytön, joka katseli häntä hartaasti vaaleilla,\nmelko typerillä silmillään. Tyttö oli lihava eikä näyttänyt erittäin\nälykkäältä, mutta hänen suunsa ympärillä oli hyväntahtoinen piirre.\nHänen pellavanväriset hiuksensa oli palmikoitu kireälle ja kiinnitetty\nnauhalla. Palmikon hän oli vetänyt kasvoilleen ja pureskeli sen nauhan\npäätä samalla kun hän nojaten pulpettiinsa tuijotti äsken tulleeseen\ntoveriin.\n\nKun monsieur Dufarge alkoi puhua Saaralle, hän oli aivan säikähtyneen\nnäköinen, ja kun Saara nousi paikaltaan ja vastasi ranskaksi katsellen\nopettajaan suurin rukoilevin silmin, pieni lihava tyttönen vallan\nihastui ja punastui hämmästyksestä.\n\nViikkomääriä hän oli vuodattanut lohduttomia kyyneliä yrittäessään\npainaa muistiinsa, että \"la mère\" oikealla kielellä merkitsi \"äiti\" ja\n\"le père\" \"isä\", ja nyt hän yhtäkkiä kuuli ikäisensä tytön käyttävän\nei ainoastaan näitä sanoja, vaan monia muitakin, vieläpä sekoittavan\nniihin verbejä, ikään kuin ei se olisi hänelle paljoakaan merkinnyt.\nTätä hänen oli vaikea tajuta.\n\nHän tuijotti tuijottamistaan ja pureskeli nauhaansa niin innokkaasti,\nettä neiti Minchinin huomio kiintyi häneen, ja koska opettajatar oli\nperin kiihdyksissä, hän kävi heti tytön kimppuun.\n\n-- Neiti St. John! hän huudahti ankaralla äänellä. -- Mitä tarkoitatte\ntuollaisella käytöksellä? Alas kyynärpäät! Nauha pois suusta, ja\nistukaa kunnollisesti.\n\nErmengarde St. John säpsähti uudelleen, ja kun Lavinia ja Jessie nauraa\nhihittivät, hän punastui yhä enemmän, punastui niin, että kyynelet\nnäyttivät kihoavan hänen typeriin silmäraukkoihinsa. Kun Saara näki\nhänet, hänen oli tyttöä niin sääli, että hän melkein rupesi tästä\npitämään, vieläpä toivomaan, että heistä tulisi ystävykset. Hänen\ntapanansa oli antautua millaiseen taisteluun tahansa, kun hän huomasi\ntoista pideltävän pahoin tai toisen onnettomana.\n\n\"Jos Saara olisi poika\", hänen isänsä oli sanonut, \"ja olisi elänyt\nmuutamia vuosisatoja sitten, hän olisi lähtenyt kuljeksimaan miekka\nkädessä pelastaakseen ja puolustaakseen kaikkia ahdistettuja. Aina kun\nhän näkee ihmisiä kiusattavan, hän haluaa taistella.\"\n\nHän rupesi pitämään pienestä lihavasta, hitaasta tytöstä ja katsahti\nsilloin tällöin aamupäivän kuluessa häneen. Hän huomasi, että läksyt\nolivat tytölle vaikeita ja ettei häntä suinkaan hemmoteltu minään\n\"mallioppilaana\". Ranskantunnilla häntä oli miltei sääli. Hänen\nääntämisensä saattoi monsieur Dufargenkin vastoin tahtoaan hymyilemään,\nja Lavinia ja Jessie sekä muut lahjakkaammat tytöt nauroivat hänelle ja\nhalveksivat häntä. Mutta Saara ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaan,\nkun toinen äänsi \"le bon pain\" \"le bong pang\". Hän oli hienotunteinen,\nmutta kiivas, ja hän tunsi melkein raivostuvansa, kun kuuli\nnaurunhihityksen ja näki lapsiparan ilmeen.\n\n-- Se ei todellakaan ole naurettavaa, hän tuumi itsekseen ja kumartui\nkatsomaan kirjaansa. -- Heidän ei pitäisi hihittää.\n\nKun tunti oli lopussa ja oppilaat kokoontuivat ryhmittäin juttelemaan,\nSaara löysi tytön melkein lohdutonna ikkunan komeroon kyyristyneenä.\nHän meni raukan luo ja alkoi jutella.\n\nEi hän sanonut muuta kuin sellaista, mitä tyttöjen on tapana sanoa\ntoisilleen tehdessään tuttavuutta, mutta Saarassa oli jotain hyvää ja\nystävällistä, ja sen ihmiset aina huomasivat.\n\n-- Mikä sinun nimesi on? hän kysyi. Ymmärtääkseen Ermengarde St. Johnin\nhämmästyksen täytyy muistaa, että uusi oppilas on aina alussa jotakin\nepämääräistä; ja tästä uudesta oppilaasta oli koko koulu puhunut\nedellisenä iltana, kunnes kaikki nukkuivat täydellisesti uupuneina\ninnostuksesta ja vastakkaisista kertomuksista. Uusi oppilas, jolla oli\nponihevonen ja vaunut ja kamarineiti ja joka osasi kertoa Intiasta, ei\nollut suinkaan tavallinen tuttavuus.\n\n-- Nimeni on Ermengarde St. John, vastasi tyttö.\n\n-- Ja minä olen Saara Crewe. Sinulla on hyvin kaunis nimi. Se on aivan\nkuin satu.\n\n-- Pidätkö sinä siitä? Ermengarde kuiskasi. Minä -- minä pidän sinun\nnimestäsi.\n\nErmengarden suurin huoli elämässä oli, että hänellä oli lahjakas\nisä. Joskus hän piti sitä hirveänä onnettomuutena. Isä, joka tietää\nkaikki, joka puhuu seitsemää, kahdeksaa kieltä ja jolla on tuhansittain\nkirjoja, jotka hän nähtävästi on oppinut ulkoa, odottaa tavallisesti,\nettä hänen lapsensa tietää ainakin mitä koulukirjoissa on; eikä ole\nmahdotonta, että hän vaatii tämän tuntemaan muutamia historiallisia\ntapahtumia ja osaamaan ranskan kirjoitusharjoituksen.\n\nErmengarde oli herra St. Johnille kova koettelemus. Hän ei voinut\nymmärtää, että hänen lapsensa saattoi olla niin ilmeisen typerä, ettei\nhänen etevyyttään voinut koskaan eikä missään huomata. \"Voi taivas\",\nhän sanoi usein katsoessaan lapseensa, \"luulenpa, että hän on yhtä\ntyperä kuin Elisabeth täti\".\n\nJos täti Elisabeth oli ollut hidasoppinen ja helposti kokonaan\nunohtanut kaiken, mitä oli saanut päähänsä, silloin Ermengarde oli\nsamanlainen. Hän oli koulun todellinen visapää, sitä ei voinut kieltää.\n\n-- Hänet on pakotettava oppimaan, sanoi hänen isänsä neiti Minchinille.\n\nSeurauksena tästä oli, että Ermengarde sai suuren osan elämästään\nhävetä tai vuodattaa kyyneliä. Jos hän oppi jotakin, hän unohti sen\nsamalla, tai jos hän muisti mitä oli oppinut, ei hän ymmärtänyt sitä.\nSen vuoksi oli luonnollista, että hän tutustuttuaan Saaraan ihmetellen\ntuijotti häneen.\n\n-- Sinähän osaat puhua ranskaa! hän sanoi kunnioittavasti.\n\nSaara istuutui penkille ikkunakomeroon, joka oli iso ja syvä, veti\njalat allensa ja kietoi kädet polvien ympäri.\n\n-- Osaan puhua sitä siksi, että olen aina kuullut sitä puhuttavan, hän\nvastasi. -- Sinäkin osaisit puhua sitä, jos olisit aina sitä kuullut.\n\n-- Ei! Ei! En minä osaisi! väitti Ermengarde. -- Minä en koskaan osaisi\npuhua ranskaa.\n\n-- Miksi et? kysyi Saara uteliaasti. Ermengarde pudisti päätään, niin\nettä palmikko heilui edestakaisin.\n\n-- Kuulithan äsken, hän vastasi. -- Semmoista on aina. Minä en osaa\nääntää sanoja. Ne ovat niin konstikkaita!\n\nHän vaikeni hetkiseksi ja lisäsi sitten hieman pelokkaasti:\n\n-- Sinulla on varmaankin hyvä pää?\n\nSaara katseli ikkunasta likaista toria, jossa varpuset hyppelivät\nviserrellen rautakiskoilla ja nokisilla puiden oksilla. Hän mietti\nhetkisen. Hän oli usein kuullut sanottavan, että hänellä oli hyvä pää,\nja hän ihmetteli, oliko asia tosiaankin niin -- ja mistä se sitten\njohtui.\n\n-- En tiedä, hän vastasi. -- En osaa sanoa sitä.\n\nKun hän sitten huomasi surullisen ilmeen pyöreässä typerässä naamassa,\nhän naurahti kevyesti ja vaihtoi puheen aihetta.\n\n-- Tahtoisitko nähdä Emilyn? hän kysyi.\n\n-- Kuka Emily on? tiedusteli Ermengarde aivan niin kuin neiti Minchin.\n\n-- Tule huoneeseeni katsomaan, sanoi Saara ojentaen hänelle kätensä.\n\nHe hyppäsivät alas penkiltä ja kiipesivät portaita toiseen kerrokseen.\n\n-- Onko totta, kuiskasi Ermengarde heidän kulkiessaan eteisen läpi, --\nonko totta, että sinulla on aivan oma leikkihuone?\n\n-- On kyllä, vastasi Saara. -- Isä pyysi neiti Minchiniä antamaan\nminulle sen siksi että -- niin, siksi, että leikkiessäni keksin aina\nkaikenlaisia tarinoita, joita kerron itsekseni, enkä tahdo, että kukaan\nkuulee minua. Jos tietäisin, että joku kuuntelee, kaikki olisi pilalla.\n\nHe olivat nyt tulleet käytävään, josta mentiin Saaran huoneeseen, ja\nErmengarde seisahtui äkkiä henkeään pidätellen ja tuijottaen.\n\n-- Keksitkö sinä tarinoita? hän kysyi huohottaen. -- Osaatko sinä tehdä\nniitä yhtä hyvin kuin puhua ranskaa? Osaatko?\n\nSaara katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n-- Kyllä! Niitähän voi kuka tahansa tehdä. Etkö ole koskaan koettanut?\n\nHän tarttui varoittaen Ermengarden käteen.\n\n-- Mennään hyvin varovasti ovelle, hän kuiskasi, -- ja sitten minä\navaan sen hyvin äkkiä, niin voimme kenties yllättää sen.\n\nSaara naurahti, mutta hänen silmissään oli salaisen toivon vilahdus,\njoka viehätti Ermengardea, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä,\nmitä se merkitsi ja kenet Saara tahtoi yllättää ja minkä vuoksi.\nTarkoittipa hän mitä hyvänsä, se oli Ermengardesta varmasti jotakin\nylen ihastuttavaa. Sen vuoksi hän seurasi Saaraa innosta vavisten\nvarpaillaan läpi käytävän.\n\nHe eivät aiheuttaneet pienintäkään melua ennen kuin saapuivat ovelle.\nSilloin Saara tarttui äkisti kahvaan ja avasi oven selko selälleen.\nSiinä oli huone sievänä ja hienona, uunissa paloi kodikas valkea ja sen\nedessä tuolilla istui merkillinen nukke, joka näytti lukevan kirjaa.\n\n-- Voi, se ennätti takaisin paikalleen, ennen kuin saimme nähdä sen!\nhuudahti Saara. -- Niin ne aina tekevät. Ne ovat nopeita kuin salama.\n\nErmengarde katsoi hänestä nukkeen ja takaisin.\n\n-- Voiko se -- kävellä? hän kysyi henkeä pidättäen.\n\n-- Kyllä! Saara vastasi. -- Ainakin luulen, että se osaa. Sen vuoksi\ntuntuu siltä kuin se olisi totta. Etkö sinä koskaan kuvittele mitään?\n\n-- En, vastasi Ermengarde. -- En koskaan. -- Minä -- kerrohan,\nminkälaista se on.\n\nMerkillinen uusi toveri sai hänet aivan hämilleen, ja hän vain tuijotti\nSaaraan sen sijaan, että olisi katsellut Emilyä, vaikka Emily oli\nihanin nukke, minkä hän koskaan oli nähnyt.\n\n-- Istuudutaan, sanoi Saara, -- niin minä kerron sinulle. Se on niin\nhelppoa, että kun sinä kerran aloitat, et voi lopettaa. Sinä vain\njatkat ja jatkat ja teet sitä aina. Ja se on kaunista. Emily, sinun\ntäytyy kuunnella. Tämä on Ermengarde St. John. Ermengarde, tämä on\nEmily. Tahtoisitko pitää sitä?\n\n-- Voi saanko minä? ihmetteli Ermengarde. -- Saanko tosiaankin? Kuinka\nkaunis se on!\n\nJa Emily pantiin hänen syliinsä.\n\nEi ikinä elämässään Ermengarde olisi voinut uneksiakaan sellaisesta\nhetkestä, jonka hän vietti uuden, merkillisen toverinsa seurassa,\nkunnes kello soi aterialle ja heidän täytyi mennä.\n\nSaara istui matolla uunin edessä ja kertoi hänelle kummallisia\nasioita. Hän istui kyyryssä vihreänharmaat silmät loistaen, posket\nhohtaen. Hän kertoi matkasta ja Intiasta. Eniten viehätti Ermengardea\nkuitenkin hänen ihmeellinen ajatuksensa nukeista, hänen luulonsa, että\nne osasivat kävellä ja tehdä mitä tahtoivat, kun ei ihmisiä ollut\nhuoneessa, mutta että niiden täytyi salaman nopeasti joutua paikoilleen\nniin pian kun joku tuli huoneeseen.\n\n-- Me emme voisi tehdä niin, sanoi Saara totisena. -- Siinä on aivan\nkuin jotakin taikaa.\n\nKun hän kertoi Emilyn etsimisestä, Ermengarde huomasi hänen kasvojensa\nilmeen äkkiä muuttuvan. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja silmien loiste\nnäytti himmenevän. Hän hengitti niin syvään, että kuului kummallinen\nääni, ja puristi huulensa yhteen aivan kuin olisi päättänyt joko tehdä\ntai olla tekemättä jotakin. Ermengardesta tuntui, että jos hän olisi\nollut samanlainen kuin muut tytöt, hän olisi yhtäkkiä purskahtanut\nitkuun ja nyyhkytyksiin. Mutta Saara ei tehnyt niin.\n\n-- Koskeeko sinuun? Ermengarde uskalsi vihdoin kysyä.\n\n-- Koskee, vastasi Saara hetken kuluttua, -- mutta ei ruumiiseen.\nSitten hän lisäsi hiljaa, koettaen tehdä äänensä aivan levolliseksi:\nPidätkö sinä isästäsi enemmän kuin mistään muusta maailmassa?\n\nErmengarde istui suu auki. Hän tiesi, ettei ollut ollenkaan soveliasta\nhyvin kasvatetun tytön sanoa hienossa täysihoitolassa, ettei hän\nkoskaan ollut ajatellutkaan voivansa rakastaa isäänsä ja että hän\nsaattaisi tehdä mitä tahansa, jottei tarvitsisi olla kymmentä minuuttia\nkahdenkesken hänen kanssaan.\n\n-- Minä -- minä näen häntä niin harvoin, hän änkytti. -- Hän istuu aina\nkirjastossa lukemassa.\n\n-- Minä pidän isästäni kymmenen kertaa enemmän kuin kaikesta muusta\nmaailmassa, sanoi Saara. -- Hän on matkustanut pois luotani, ja siksi\nminuun koskee.\n\nHän nojasi päätään koukistettuihin polviinsa ja istui muutaman minuutin\naivan hiljaa.\n\n-- Nyt hän alkaa itkeä ääneen, arveli Ermengarde säikähtyneenä.\n\nSaara ei kuitenkaan tehnyt niin. Lyhyet mustat kiharat kiemurtelivat\nhänen korvillaan, ja hän istui aivan hiljaa. Sitten hän puhui\nnostamatta päätään.\n\n-- Lupasin hänelle, että kestäisin, hän aloitti. -- Ja minun täytyy.\nTäytyy kestää vaikeuksia. Ajattele vain, mitä sotilaat saavat kestää.\nIsä on sotilas. Jos syttyisi sota, niin hänen täytyisi kestää\nmarssimista, janoa, kenties vaikeita haavojakin. Eikä hän koskaan\nvalittaisi, ei sanallakaan.\n\nErmengarde ei voinut muuta kuin tuijottaa toveriinsa, mutta tunsi\nalkavansa ihailla häntä. Saara oli niin merkillinen ja niin erilainen\nkuin kaikki muut tytöt.\n\nNyt hän kohotti päätään ja pudisteli hymyillen mustia hiuksiaan.\n\n-- Jos minä vain juttelen ja juttelen ja kerron sinulle sellaista, jota\nkuvittelen tapahtuvan, niin minun on helpompi kestää. Unohtaa ei voi,\nmutta voi paremmin kestää.\n\nErmengarde ei tiennyt, miksi hänelle nousi ikään kuin tulppa kurkkuun\nja silmät tuntuivat täyttyvän kyynelillä.\n\n-- Lavinia ja Jessie ovat ystäviä, hän sanoi äkisti. -- Toivoisin, että\nmeistäkin tulisi. Tahtoisitko minut parhaaksi ystäväksesi? Sinä olet\nhyväpäinen, ja minä olen tyhmin tyttö koko koulussa, mutta -- voi, minä\npidän niin paljon sinusta!\n\n-- Siitä olen iloinen, sanoi Saara. -- Voi olla kiitollinen, kun on\njollekin rakas. Niin, ollaan ystäviä! Ja minä sanon sinulle erään asian\n-- hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä -- minä voin auttaa sinua, jos\nranskan läksyt ovat sinusta vaikeita.\n\n\n\n\nLOTTIE\n\n\nJos Saara olisi ollut toisenlainen lapsi, eivät ne kolme neljä vuotta,\njotka hän oli neiti Minchinin oppilaana, olisi olleet hänelle lainkaan\nhyväksi. Häntä kohdeltiin pikemminkin ylhäisenä vieraana kuin pikku\ntyttönä. Jos hän olisi ollut itserakas, vallanhimoinen tyttö, hänestä\nolisi voinut tulla hyvinkin epämiellyttävä, kun häntä niin suosituin ja\nimarreltiin, ja jos hän olisi ollut laiska, ei hän olisi oppinut mitään.\n\nOikeastaan neiti Minchin ei pitänyt hänestä, mutta hän oli liian\nharkitseva sanoakseen tai tehdäkseen mitään, mikä saattaisi niin\nmieluisan oppilaan toivomaan pois hänen koulustaan. Hän tiesi vallan\nhyvin, että jos Saara kirjoittaisi isälleen, ettei hänen ollut hyvä\nolla tai että hän tunsi itsensä onnettomaksi, kapteeni Crewe ottaisi\nhänet pois koulusta. Neiti Minchin oli varma siitä, että jos lasta aina\nkiitettäisiin eikä häneltä kiellettäisi mitään, hän varmasti pitäisi\npaikasta.\n\nSeurauksena tästä oli, että Saaraa aina kehuttiin: hän luki nopeasti\nläksynsä, hän käyttäytyi hyvin, hän oli herttainen tovereilleen, ja hän\noli antelias, jos hän avasi täyden kukkaronsa antaakseen kuusi pennyä\nkerjäläiselle. Vähäisintäkin asiaa, minkä hän teki, pidettiin hyveenä,\nja jollei hän olisi ollut sekä hyväsydäminen että hyväpäinen, hänestä\nolisi tullut kovin itserakas. Mutta Saaran äly ilmaisi hänelle monta\ntotuutta hänestä itsestään ja olosuhteista, joissa hän eli, ja joskus\nhän puhui tästä Ermengardelle.\n\n-- Johtuu vain sattumasta, että ihmisille tapahtuu kaikenlaista, hänen\noli tapana sanoa. -- Minulle on tapahtunut monenlaista hauskaa. Niinpä\nminä satun pitämään sekä läksyjen että muiden kirjojen lukemisesta,\nja minun on helppo muistaa, mitä olen lukenut. Olen sattunut saamaan\nisän, joka on hyvä ja lahjakas ja joka voi antaa minulle kaikkea, mistä\npidän. Kenties en ole ollenkaan hyväluonteinen, mutta kun on kaikki\nmitä haluaa ja kaikki ovat ystävällisiä -- kuinka silloin voisi olla\nmuuta kuin hyvällä tuulella? En tiedä, -- hän sanoi varsin totisena, --\nvoinko koskaan saada tietää, olenko todellakin kiltti vai hirveä tyttö.\nKenties olen kamala lapsi, mutta sitä en saa koskaan tietää, koska\nminulla ei ole milloinkaan vastoinkäymisiä.\n\n-- Lavinialla ei ole mitään vastoinkäymisiä, ja hän on totisesti\nhirveä, huomautti Ermengarde juhlallisesti.\n\nSaara hieroi miettivästi nenännypykkäänsä punniten asiaa.\n\n-- Niin, hän tuumi vihdoin, -- kenties, kenties se johtuu siitä, että\nLavinia juuri kasvaa.\n\nTämä juolahti hänen mieleensä, koska hän oli kuullut neiti Amelian\nsanovan, että Lavinian terveys ja mielenlaatu luultavasti kärsivät\nhänen nopeasta kasvustaan.\n\nLavinia oli todellakin häijy. Hän kadehti kovasti Saaraa. Hän oli\ntuntenut olevansa johtavassa asemassa koulussa, kunnes uusi oppilas\nilmestyi. Tämän aseman hän oli saavuttanut siksi, että hänellä oli\nerinomainen kyky olla äärettömän epämiellyttävä, elleivät toiset\nnoudattaneet hänen mieltään. Pieniä lapsia hän hallitsi, ja niille,\njotka olivat kylliksi isoja ollakseen hänen tovereitaan, hän kerskaili.\nHän oli sangen kaunis ja oli ollut hienoimmin puettu täysihoitolaisten\nkulkiessa kaksittain rivissä, kunnes Saara ilmestyi samettikappoineen,\nkärpännahkapuuhkineen ja heiluvine kamelikurjensulkineen ja neiti\nMinchin asetti hänet ensimmäiseen riviin. Alussa jo tämäkin\ntuntui katkeralta, mutta vähitellen kävi selväksi, että Saara\nsaavutti johtavan aseman myös sen vuoksi, ettei hän käyttäytynyt\nepämiellyttävästi, vaan päinvastoin.\n\n-- Saara Crewessä on jotakin erinomaista, oli Jessie suoraan sanonut\närsyttäen \"parasta ystäväänsä\". -- Hän ei ole koskaan vähääkään ylpeä,\nja sinä tiedät kyllä, Lavinia, että hänellä olisi hyvinkin syytä\nylpeillä. Luulen, etten minä voisi olla hiukan ylpeilemättä, jos\nminulla olisi niin paljon kauniita tavaroita ja minuun kiinnitettäisiin\nniin paljon huomiota. Tympäisee oikein nähdä, kuinka neiti Minchin\nnäyttelee häntä tyttöjen sukulaisten täällä käydessä.\n\n-- Saara kulta, sinun täytyy tulla saliin kertomaan rouva Musgravelle\nIntiasta, matki Lavinia neiti Minchiniä. -- Saara kullan täytyy puhua\nranskaa lady Pitkinille. Hän ääntää niin mainiosti. Hänhän ei olekaan\noppinut puhumaan ranskaa koulussa. Eikä ole ollenkaan ihmeellistä, että\nhän osaa sitä. Itse hän sanoo, ettei hän koskaan ole lukenut sitä. Hän\non oppinut ranskaa, koska hänen isänsä aina puhuu sitä. Ja hänen isänsä\n-- niin, ei ole erittäin ylhäistä olla upseerina Intiassa.\n\n-- Niin kyllä, sanoi Jessie hiljaa, -- mutta hän on tappanut\ntiikereitä! Senkin hän tappoi, jonka nahka on Saaran huoneessa. Siksi\nSaara pitää siitä niin paljon. Hän makaa sen päällä ja hyväilee sen\npäätä ja juttelee sille niin kuin kissalle.\n\n-- Hän tekee aina jotakin typerää, puhisi Lavinia. -- Äiti sanoo, että\nhänen tapansa kuvitella kaikenlaista on paha. Se kiihoittaa häntä.\n\nOli totta, ettei Saara koskaan ylpeillyt. Hän oli pieni ystävällinen\nolento, joka jakoi lahjojaan avokäsin. Pienille, jotka olivat\ntottuneet siihen, että isot, kymmen- ja kaksitoistavuotiset neitoset\nhalveksivat heitä ja komensivat pois tieltä, ei Saara, jota kaikki\neniten kadehtivat, koskaan antanut aihetta itkuun. Saarassa oli\njotakin äidillistä, ja kun joku kaatui ja satutti polvensa, hän juoksi\nheti apuun löytäen tavallisesti makeisen tai jotakin muuta lapselle\nlohdutukseksi. Ei hän koskaan tuuppinut pienempiään eikä puhunut heidän\niästään halveksien.\n\n-- Kun on nelivuotias, niin on nelivuotias, hän sanoi ankarasti\nLavinialle kerran, kun tämä -- se on tunnustettava -- oli lyönyt\nLottieta ja sanonut häntä penikaksi, -- mutta seuraavana vuonna hän\ntäyttää viisi vuotta, ja sitten kuusi. Eikä ole kuin kuusitoista vuotta\nsiihen, kun hän täyttää kaksikymmentä, hän lisäsi avaten suuret,\nvakuuttavat silmänsä.\n\n-- Kas vain! sanoi Lavinia. -- Kylläpä osaamme laskea!\n\nEihän todellakaan voinut kieltää, että neljä ja kuusitoista on yhteensä\nkaksikymmentä, ja kahdenkymmenen vuoden ikä oli jotakin, josta\nrohkeimmatkaan eivät uskaltaneet uneksia.\n\nNuoremmat lapset ihailivat siis Saaraa. Tiedettiin, että hän useammin\nkuin yhden kerran oli järjestänyt teekutsut omassa huoneessaan näille\nhalveksituille pienille. He olivat saaneet leikkiä Emilyllä, ja\nEmilyn omat teekupit oli otettu käytäntöön, nuo sinikukkaiset kupit,\njoihin sopi aika paljon makeaa, mietoa teetä. Ei kukaan ollut ennen\nnähnyt niin täydellistä nukkien astiastoa. Tästä lähtien piti koko\naakkosluokka Saaraa jumalattarenaan.\n\nLottie Legh jumaloi häntä niin, että jollei Saaralla olisi ollut\näidillinen luonne, hän olisi väsynyt. Lottien oli hänen nuori,\nelämäniloinen isänsä lähettänyt kouluun, kun ei tiennyt, minne hänet\nmuuten sijoittaa. Hänen nuori äitinsä oli kuollut, ja kun lasta oli\nkohdeltu niin kuin lemmikkinukkea tai lelliteltyä sylikoiraa tai\nlempiapinaa syntymästään saakka, hän oli pilalle hemmoteltu tyttö. Kun\nhän tahtoi tai ei tahtonut jotakin, hän itki ja parkui. Ja kun hän aina\nhalusi sellaista, jota ei voinut saada, eikä tahtonut semmoista, joka\nolisi ollut hänelle hyödyllisintä, hänen kimakat, kovat valitushuutonsa\nkuuluivat alinomaa talon toisesta päästä toiseen.\n\nHänen voimakkain aseensa oli sääli; jollain salaperäisellä tavalla hän\noli päässyt selville siitä, että hyvin pieni tyttö, joka oli kadottanut\näitinsä, oli henkilö, jota oli säälittävä ja johon oli erikoisesti\nkiinnitettävä huomiota. Luultavasti hän oli kuullut aikuisten ihmisten\npuhuvan hänestä äidin kuoltua. Ja hänelle tuli tavaksi käyttää\nhyväkseen tätä tietoa.\n\nEnsimmäisen kerran Saara ryhtyi auttamaan häntä eräänä aamuna, jolloin\nhän kulkiessaan muutaman huoneen ohi kuuli, kuinka sekä neiti Minchin\nettä neiti Amelia koettivat saada vaikenemaan jotakin lasta, joka\nparkui vihoissaan ja nähtävästi kieltäytyi tottelemasta. Hän kieltäytyi\nniin kiukkuisesti, että neiti Minchinin oli pakko huutaa -- ankarasti\nja ylpeästi -- saadakseen äänensä kuluviin.\n\n-- Mitä hän parkuu? neiti Minchin melkein ulvoi.\n\n-- Voi, voi, voi! Saara kuuli. -- Minulla ei ole ä-äitiä!\n\n-- Vitsaa sinun pitäisi saada, selitti neiti Minchin, -- ja vitsaa sinä\nsaatkin, ilkeä lapsi.\n\nLottie parkui kovemmin kuin koskaan, ja neiti Amelia rupesi itkemään.\nNeiti Minchin korotti ääntään niin, että se jyrisi kuin ukkonen,\nsyöksyi äkkiä tuoliltaan ja purjehti hillittömän vihan vallassa ulos\nhuoneesta jättäen asian selvittelyn neiti Amelialle.\n\nSaara oli seisahtunut eteiseen kahden vaiheilla, mennäkö huoneeseen,\nkoska hän äsken oli kaikessa ystävyydessä tutustunut Lottieen ja toivoi\nvoivansa rauhoittaa häntä.\n\nKun neiti Minchin huoneesta tullessaan huomasi hänet, hän näytti hieman\nnololta. Hän tiesi, ettei hänen äänensä ollut kuulunut ystävälliseltä\neikä myöskään arvokkaalta.\n\n-- Voi, Saara! hän huudahti koettaen saada esiin soveliaan hymyn.\n\n-- Minä pysähdyin, selitti Saara, -- kun tiesin, että se on Lottie\n-- ja ajattelin, että minä kenties, kenties voisin saada hänet\nrauhoittumaan. Saanko minä koettaa, neiti Minchin?\n\n-- Jos vain voit! Sinähän olet kelpo tyttö, vastasi neiti Minchin\njäykistyen. Mutta kun hän huomasi, että hänen jäykkyytensä sai Saaran\nhämilleen, hän muutti tapaansa. -- Sinähän olet aina mallikelpoinen,\nhän sanoi hyväksyen. -- Kenties voit saada hänet taipumaan. Mene sisään!\n\nKun Saara tuli huoneeseen, Lottie makasi lattialla kirkuen ja\npotkien rajusti pienillä, lihavilla jaloillaan. Neiti Amelia oli\nkumarassa hänen vieressään hämillään ja epätoivoissaan, punoittaen\nja palavissaan. Lottie oli aina huomannut, että kotona, hänen omassa\nlastenhuoneessaan, saatiin potkiminen ja kirkuminen taukoamaan niillä\nkeinoin, joita hän itse halusi käytettäväksi. Lihava neiti Amelia parka\nkoetti vuoronperään toista ja toista tapaa.\n\n-- Pikku raukka, hän sanoi ensin, -- tiedän, ettei sinulla ole äitiä,\nraukka -- ja sitten aivan toisella äänellä: Jollet vaikene, Lottie,\nniin minä näytän. -- Pikku enkeli raukka! -- Kas niin, sinä ilkeä,\ninhottava, hemmoteltu lapsi, minäpä lyön sinua! Niin, niin minä teen!\n\nSaara meni levollisesti heidän luokseen. Hän ei ollenkaan tiennyt, mitä\nhänen piti tehdä, mutta siitä hän oli varma, ettei ollut hyvä sanoa\nniin erilaisia asioita niin avuttomana ja kiihtyneenä.\n\n-- Neiti Amelia, hän sanoi hiljaa, -- neiti Minchin lupasi, että saisin\nkoettaa rauhoittaa häntä -- saanko minä?\n\nNeiti Amelia käännähti ja katseli häntä toivottomana.\n\n-- Voi, luuletko voivasi? hän kysyi hengästyneenä.\n\n-- En tiedä, voinko, vastasi Saara yhä kuiskaamalla, -- mutta yritän.\n\nNeiti Amelia nousi ylös syvään huoahtaen, ja Lottien lihavat jalat\npotkivat yhä rajummin.\n\n-- Tahtoisitteko te hiipiä pois huoneesta, niin minä jään hänen\nluokseen?\n\n-- Voi, Saara, neiti Amelia melkein nyyhkytti. -- Näin hirveätä lasta\nei meillä koskaan ennen ole ollut. Luulen, ettemme voi pitää häntä.\n\nMutta hän hiipi ulos huoneesta, ja hänen sydämensä tuntui keventyvän,\nkun hän pääsi pois.\n\nSaara seisoi ääneti muutamia minuutteja kirkuvan, kiukkuisen lapsen\nvieressä katsellen häntä. Sen jälkeen hän istahti lattialle lapsen\nviereen ja odotti. Lukuunottamatta Lottien kiukkuista parkunaa oli\nhuoneessa aivan hiljaista. Tämä oli jotakin aivan uutta nuorelle\nneidille, joka oli tottunut huutaessaan kuulemaan toisten tekevän\nvastaväitteitä, rukoilevan, käskevän ja uhkaavan vuorotellen. Hän\nhuomasi saavansa potkia, eikä läsnäoleva henkilö ollenkaan näyttänyt\nvälittävän siitä. Hän avasi kiinni puristetut kyyneleiset silmänsä\nnähdäkseen, kuka oli huoneessa. Siellä olikin vain toinen pieni tyttö.\nMutta tämä oli se, jolla oli Emily ja paljon muita kauniita tavaroita.\nJa hän katseli häntä levollisesti, niin kuin olisi vain ollut\nmietteissään. Lottie, joka oli ollut ääneti muutaman silmänräpäyksen\nhuomatakseen kaiken tämän, luuli, että hänen pitäisi jatkaa\nkirkumistaan, mutta Saaran kasvojen merkillinen ilme laimensi jonkin\nverran hänen huutoaan.\n\n-- Mi-mi-nulla ei ole ä-äi-tiä! julisti Lottie, mutta hänen äänensä ei\nollut enää yhtä voimakas.\n\nSaara katseli häntä yhä vakavammin, mutta hänen katseessaan oli myös\nymmärtämystä.\n\n-- Ei minullakaan ole äitiä, hän virkkoi.\n\nTämä oli aivan odottamatonta ja hämmästytti Lottieta. Lapsi lakkasi\npotkimasta, kääntyi Saaraan päin ja tuijotti häneen. Uusi ajatus voi\nsaada itkevän lapsen rauhoittumaan, kun ei mistään muusta ole apua.\nSitä paitsi Lottie, joka ei pitänyt neiti Minchinistä, koska tämä\noli häijy, eikä neiti Ameliasta, joka oli naurettavan avuton, piti\nSaarasta, vaikka he olivatkin ainoastaan vähän tuttuja. Hän ei tahtonut\nluopua surustaan, mutta hänen ajatuksensa kääntyivät siitä pois; hän\nkäännähti ja kysyi jurosti nyyhkyttäen:\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Hän on mennyt taivaaseen, vastasi Saara. -- Mutta uskon varmaan,\nettä hän joskus tulee tänne tapaamaan minua, vaikken minä näe häntä.\nNiin sinunkin äitisi. Kenties molemmat näkevät meidät nyt. Kenties\nmolemmat ovat tässä huoneessa.\n\nLottie nousi äkkiä istumaan ja katseli ympärilleen. Hän oli kaunis\npieni tyttö. Hänen tukkansa oli kihara ja hänen silmänsä muistuttivat\nkosteita lemmikkejä. Mutta jos hänen äitinsä olisi nähnyt hänet\nviimeisen puolen tunnin aikana, ei hän suinkaan olisi voinut pitää\nhäntä sellaisena lapsena, joka on enkelien sukua.\n\nSaara jatkoi puhettaan. Kaiketikin se, mitä hän puhui, olisi monesta\ntuntunut kauniilta sadulta, mutta itse hän kuvitteli sen niin elävästi,\nettä Lottie vastoin tahtoaan alkoi kuunnella. Hänelle oli kyllä\nsanottu, että hänen äidillään oli siivet ja päässä kruunu, ja tauluissa\nhän oli nähnyt kauniisiin valkoisiin yöpukuihin pukeutuneita olentoja,\njoita sanottiin enkeleiksi. Mutta Saara kuului kertovan ihanasta\nmaasta, jossa oli oikeita ihmisiä.\n\nSiellä oli suuria kukkasniittyjä, Saara sanoi unohtaen itsensä, niin\nkuin tavallisesti alkaessaan kertoa, ja puhui melkein kuin unessa.\nSiellä on vainioita täynnä liljoja, ja kun tuuli hiljaa suhisee niiden\nyllä, se levittää ilmaan niiden tuoksua. Ja pieniä lapsia juoksentelee\nvainioilla; he poimivat sylinsä täyteen liljoja, nauravat ja sitovat\npieniä seppeleitä. Ja kadut hohtavat. Eikä kukaan koskaan väsy, vaikka\nkävelisi kuinka pitkälle tahansa. He voivat liidellä ympäri, minne vain\ntahtovat. Koko kaupunkia ympäröivät helmistä ja kullasta tehdyt muurit,\nmutta ne eivät ole korkeat, vaan ihmiset voivat nojaten niihin seisoa\nja katsella maahan ja hymyillä ja lähettää alas kauniita tervehdyksiä.\n\nLottie olisi epäilemättä lakannut itkemästä kuunnellakseen, olisipa\nSaara kertonut mitä tahansa, mutta ei voinut kieltää, että tämä\nkertomus oli kauniimpi kuin useimmat muut. Lottie hiipi aivan Saaraan\nkiinni ja kuunteli ahmien joka sanaa, kunnes päästiin loppuun -- liian\npian. Kun kertomus loppui, hän oli niin pahoillaan, että hänen pienet\nhuulensa venyivät pahaenteisesti.\n\n-- Minä tahdon mennä sinne, hän sanoi. -- Minulla ei ole äitiä täällä\nkoulussa.\n\nSaara huomasi vaaran ja palasi unelmistaan todellisuuteen. Hän tarttui\npalleroisen käsiin ja veti hänet puoleensa hiljaa nauraen.\n\n-- Minä rupean sinun äidiksesi! Leikitään, että sinä olet minun pikku\ntyttöni. Ja Emily saa olla sinun sisaresi.\n\nKuoppaset Lottien poskissa tulivat näkyviin.\n\n-- Saako se? hän kysyi.\n\n-- Saa-a, vastasi Saara hypähtäen seisoalleen. -- Tule, mennään\nkertomaan sille. Ja sitten minä pesen kasvosi ja harjaan hiuksesi.\n\nLottie suostui ihastuksissaan, juoksi ulos huoneesta ja ylös portaita\nunohtaen kokonaan, että koko viime tunnin murhenäytelmään oli syynä se,\nettei hän antanut pestä itseään ja harjata hiuksiaan lounaalle, minkä\nvuoksi neiti Minchin kutsuttiin käyttämään majesteettista mahtiaan.\n\nTästä hetkestä alkaen Saarasta tuli kasvattiäiti.\n\n\n\n\nBECKY\n\n\nSuurin mahti, joka Saaralla oli ja joka hankki hänelle enemmän\nliittolaisia kuin hänen rikkautensa ja maineensa mallioppilaana, se\nmahti, jonka vuoksi Lavinia ja muutamat muut tytöt häntä kadehtivat ja\njoka heitä samalla vastoin heidän tahtoaan viehätti, oli hänen kykynsä\nkertoa tarinoita ja saada sadun tuntua kaikkeen, mitä hän jutteli,\nolipa se sitten satua tai ei.\n\nSaara ei ainoastaan osannut kertoa tarinoita, vaan tarinoiminen tuotti\nhänelle myös nautintoa. Kun hän seisoi kuuntelijoittensa keskellä ja\nalkoi keksiä ihmeellisiä kertomuksiaan, hänen vihreänharmaat silmänsä\nsuurenivat ja loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja tietämättään\nhän alkoi näytellä ja teki kertomuksensa viehättäväksi tai kaameaksi\njoko kohottaen tahi alentaen ääntään, taivuttaen notkeata ruumistaan\nsekä liikuttaen käsiään niin kuin näytelmässä. Hän unohti, että hän\nkertoi kuunteleville lapsille; hän eli itse sadussa, niiden kuninkaiden\nja kuningattarien ja kauniiden naisten parissa, joiden seikkailuista\nhän kertoi. Joskus lopettaessaan kertomuksensa hän oli aivan\nhengästyksissään mielenliikutuksesta, painoi kätensä huohottavalle\nrinnalleen ja nauroi hiljaa ikään kuin itselleen.\n\n-- Kertoessani ei tarina tunnu minusta keksityltä, hänellä oli\ntapana sanoa. -- Se tuntuu todellisemmalta kuin mitä itse olemme,\ntodellisemmalta kuin kouluhuone. Tuntuu siltä, kuin itse olisin\njokaisena henkilönä kertomuksessa -- vuorotellen kunakin. Se on\ntosiaankin merkillistä.\n\nSaara oli ollut neiti Minchinin koulussa jotenkin tasan kaksi\nvuotta, kun hän eräänä sumuisena iltapäivänä talvella laskeutuessaan\nvaunuistaan lämpimään samettiin ja turkiksiin pukeutuneena ja\nulkomuodoltaan ylhäisemmän näköisenä kuin itse tiesikään huomasi\nlikaisen pienen olennon, joka seisoi portaiden vieressä säleaidan\ntakana ja kurotti kaulaansa nähdäkseen hänet. Kaihomielisissä, ujoissa,\nlikaisissa kasvoissa oli jotakin, mikä sai Saaran tarkemmin katselemaan\nlasta, ja silloin hän hymyili niin kuin hänen tapansa oli hymyillä\nihmisille.\n\nMutta likaisen naaman ja suurten silmien omistaja nähtävästi säikähti,\nkun oli huomattu hänen tarkastelevan yhtä koulun huomattavimmista\noppilaista. Hän hävisi näkyvistä niin kuin vieteriukko rasiaan ja\nkiiruhti keittiön ovelle, josta hän pujahti sisään niin nopeasti, että\nSaaran olisi ollut vaikea olla hänelle nauramatta, ellei hän olisi\nollut köyhän ja hylätyn näköinen pieni olentoparka.\n\nSamana iltana Saaran istuessa kouluhuoneen nurkassa keskellä\nkuuntelevaa tyttöryhmää tarinoita kertomassa sama olento tuli ujosti\nhuoneeseen. Hän kantoi hiilitaakkaa, joka näytti olevan hänelle aivan\nliian raskas, ja laskeutui polvilleen kamiinan eteen lisätäkseen siihen\nhiiliä ja lakaistakseen pois tuhkan.\n\nHän oli puhtaampi kuin säleaidan läpi katsoessaan, mutta hieman\nsäikähtäneen näköinen. Nähtävästi häntä pelotti katsella lapsia tai se,\nettä hän näyttäisi kuuntelevan. Hän pani sormillaan hiiliä kamiinaan\nvarovaisesti, ettei suinkaan syntyisi häiritsevää kolinaa, ja käytteli\npölyharjaa yhtä varovasti. Mutta Saara huomasi parissa minuutissa,\nettä häntä kovin huvitti kaikki, mitä huoneessa tapahtui ja että hän\ntoimitti tehtävänsä hiljaa toivoen saavansa silloin tällöin siepatuksi\nmuutamia sanoja. Ja sen huomattuaan Saara korotti ääntään ja puhui\nselvemmin:\n\n-- Merenneitoset uiskentelivat hiljaa kristallinkirkkaassa vedessä ja\nvetivät perässään kalaverkkoa, joka oli kudottu oikeista helmistä.\nPrinsessa istui valkoisella kalliolla ja katseli heitä.\n\nSe oli ihmeellinen kertomus prinsessasta, joka rakasti meren prinssiä\nja meni elämään hänen kanssaan merenpohjan loistaviin saleihin. Pieni\npalvelija kamiinan luona lakaisi ja lakaisi, ja kun hän oli lakaissut\nkaksi kertaa, hän lakaisi vielä kolmannenkin ja sitä tehdessään hän\nviehättyi kuuntelemaan, eikä jaksanut vastustaa kiusausta, vaan\nunohti, ettei hänellä ollut oikeutta kuuntelemiseen, unohti kaiken\nmuun. Hän kyykistyi kamiinamatolle, ja harja riippui liikkumattomana\nhänen sormiensa välissä. Sadunkertoja jatkoi kertomustaan ja vei\nhänet mukanaan meren sokkeloisiin luoliin, jotka kimmelsivät vienon\nkirkkaassa, sinisessä valossa ja joiden lattiat olivat kultahiekalla\npeitetyt. Hänen ympärillään keinui ihmeellisiä meren kukkia ja ruohoja,\nja kaukaa kuului hiljaista laulua ja soittoa.\n\nHarja putosi työssä karkeaksi käyneestä kädestä, ja Lavinia Herbert\nkatsahti taakseen.\n\n-- Tuo tyttö on kuunnellut! hän tiuskaisi. Syyllinen tarttui harjaansa\nja kavahti pystyyn. Hän otti hiilikopan ja harppasi kuin säikähtänyt\nkaniini ulos huoneesta.\n\nSaara kiivastui:\n\n-- Tiedän kyllä, että hän kuunteli. Miksi hän ei saisi kuunnella?\n\nLavinia nakkeli niskojaan ylpeän näköisenä.\n\n-- No niin, hän virkkoi, -- en tiedä, pitäisikö sinun äitisi siitä,\nettä kerrot satuja palvelustytöille, mutta sen tiedän, ettei _minun_\näitini pitäisi siitä, jos minä niin tekisin.\n\n-- Minun äitini! sanoi Saara omituisen näköisenä. -- En luule, että\nhän välittäisi vähääkään siitä. Hän tietää, että sadut ovat jokaisen\nomaisuutta.\n\n-- Luulin, että äitisi on kuollut, puuttui Lavinia terävästi puheeseen.\n-- Kuinka hän siis voi tietää mitään?\n\n-- Luuletko, ettei hän tiedä mitään? sanoi Saara ankarasti. Joskus\nhänen äänensä saattoi olla ankara.\n\n-- Saaran äiti tietää kaikki, Lottie pisti väliin. -- Ja minun äitini\nmyös. Saara on tosin äitini neiti Minchinin luona, mutta minun toinen\näitini tietää kaikki. Kadut ovat kiiltävät, ja siellä kasvaa liljoja\nvainiolla, ja kaikki poimivat niitä. Saara kertoo siitä minulle\niltasella, kun hän asettaa minut nukkumaan.\n\n-- Sinä jumalaton olento, huudahti Lavinia kääntyen Saaraan päin, --\nkuinka sinä voit kertoa satuja taivaasta?\n\n-- Ilmestyskirjassa on vielä oivallisempia kertomuksia, vastasi Saara.\n-- Voit itse lukea. Kuinka sinä tiedät, että minun kertomukseni\novat satuja? Mutta minä sanon sinulle, Saara lisäsi, eikä juuri\ntaivaallisessa mielentilassa, -- että sitä sinä et koskaan saa tietää,\njollet ole ystävällisempi ihmisille kuin nyt. -- Tule, Lottie!\n\nHän lähti huoneesta ja melkein toivoi näkevänsä pienen palvelustytön\njossakin, mutta ei huomannut häntä enää, ei vilahdukseltakaan\nmennessään eteiseen.\n\n-- Kuka on se pikkuinen tyttö, joka pitää huolen kamiinoista? hän kysyi\nillalla Mariettelta.\n\nMarietten vastaus tuli kuin virran juoksu:\n\n-- Niin, sitä on todellakin syytä kysyä. Hän on hylätty raukka, joka\non otettu astioiden pesijäksi, mutta joka sitä paitsi saa toimittaa\nkaikenlaista muuta. Hän kiillottaa kenkiä ja kamiinanristikkoja,\nhän kantaa raskaita hiilitaakkoja portaita ylös, pesee lattioita\nja ikkunoita ja on sitä paitsi jokaisen käskettävänä. Hän on\nneljätoistavuotias, mutta niin kitukasvuinen, että häntä luulisi\nkaksitoistavuotiaaksi. -- Marietten oli häntä todellakin sääli. Hän oli\nniin ujo, että jos häntä sattumalta puhutteli, hänen silmäraukkansa\nnäyttivät säikähdyksestä putoavan pois päästä.\n\n-- Mikä hänen nimensä on? kysyi Saara, joka istui pöydän ääressä leuka\nkäsien nojassa ja kuunteli jännittyneenä Marietten puhetta.\n\n-- Hänen nimensä on Becky. Joka viides minuutti Mariette kuuli alhaalla\nhuudettavan: \"Becky, tee tämä!\" ja \"Becky, tee tuo!\"\n\nSaara istui katsellen tuleen ja ajatteli Beckyä kotvan aikaa vielä sen\njälkeen, kun Mariette oli mennyt. Hän kyhäsi mielessään kertomuksen,\njossa Becky oli huonosti kohdeltuna sankarittarena. Hänen mielestään\nBecky oli sen näköinen kuin hän ei olisi koskaan saanut syödä itseään\nkylläiseksi. Hänen silmänsäkin näyttivät nälkäisiltä. Saara toivoi\ntapaavansa hänet uudelleen, mutta vaikka hän useita kertoja näkikin\ntytön vilahdukselta tämän kantaessa tavaroita portaita ylös ja alas,\nhänellä näytti aina olevan kiire, ja hän näkyi aina pelkäävän, että\njoku huomaisi hänet. Siten oli mahdotonta puhutella häntä.\n\nMutta eräänä toisena sumuisena iltapäivänä muutamia viikkoja myöhemmin\nSaara näki melkeinpä liikuttavan näyn tullessaan huoneeseensa. Hänen\nomassa mielinojatuolissaan istui leimuavan valkean ääressä Becky --\npieni nokitahra nenällään ja useita esiliinassa, pieni kehno myssy\npäästä putoamaisillaan ja tyhjä hiiliastia vieressään lattialla --\nsyvään uneen vaipuneena, lopen uupuneena liian rasittavasta työstä.\n\nHänet oli lähetetty laittamaan makuuhuoneet yökuntoon. Huoneita oli\nmonta, ja hän oli juossut asioilla koko päivän.\n\nSaaran huoneet Becky oli jättänyt viimeiseksi. Ne eivät olleet\nsamanlaiset kuin toiset, jotka olivat aivan yksinkertaiset. Tavalliset\noppilaat saivat tyytyä välttämättömimpään. Saaran mukava huone näytti\nastioidenpesijästä kerrassaan ihmeelliseltä, vaikkei se todellisuudessa\nollut muuta kuin tavallinen sievä, valoisa, pieni huone.\n\nSiellä oli tauluja ja kirjoja ja merkillisiä intialaisia esineitä.\nSiellä oli sohva ja matala pehmoinen tuoli. Emily istui omalla\ntuolillaan jumalattaren kaltaisena, ja aina siellä paloi valkea takassa\nja takan ristikko oli kiiltävän kirkas. Iltapäivätöistään Becky jätti\ntämän viimeiseksi, sillä häntä virkisti meneminen tähän huoneeseen,\njossa hän toivoi saavansa istua pari minuuttia pehmoisessa tuolissa,\nkatsella ympärilleen ja ajatella tuon lapsen ihmeellistä onnea, hänellä\nkun oli niin kauniita esineitä ympärillään ja hän kun sai kylmän tullen\npukeutua niin kauniisiin hattuihin ja päällystakkeihin, että niitä\nkannatti katsoa edes vilahdukselta säleaidan läpi.\n\nKun hän tänä iltapäivänä oli istuutunut tuoliin, se oli tuntunut\nihmeellisen ihanalta levolta hänen särkeville jaloilleen, jopa\nhelpotukselta koko hänen ruumiilleen. Takkavalkean miellyttävä lämpö\nvaikutti häneen uuvuttavasti, ja kun hän katseli punaisia hiiliä,\nlevisi hänen likaisille kasvoilleen väsynyt hymy. Hänen päänsä painui\nrinnalle huomaamatta, silmät menivät umpeen, ja hän vaipui syvään uneen.\n\nHän oli todellakin ollut ainoastaan kymmenen minuuttia huoneessa,\nkun Saara tuli sinne, mutta hän nukkui niin sikeästi, kuin hän olisi\nprinsessa Ruususen tavoin nukkunut sata vuotta. Mutta Becky parka ei\nollut ollenkaan prinsessa Ruususen näköinen. Hän oli ruma, likainen ja\nväsynyt astioidenpesijä.\n\nSaara oli niin erilainen, että olisi voinut luulla häntä toiseen\nmaailmaan kuuluvaksi.\n\nTänä iltapäivänä hänellä oli ollut tanssitunti, ja ne päivät, joina\ntanssinopettaja kävi koulussa, olivat melkein juhlapäiviä, vaikka\nhän kävikin siellä joka viikko. Oppilaat pukeutuivat sievimpiin\nleninkeihinsä, ja koska Saara tanssi erittäin hyvin, hän sai usein\nesiintyä, ja Mariette sai käskyn pukea hänet niin hienoksi ja kauniiksi\nkuin mahdollista.\n\nTänään hänellä oli yllään ruusunpunainen puku. Mariette oli ostanut\neläviä ruusunnuppuja, sitonut niistä seppeleen ja pannut sen hänen\nmustille kiharoilleen. Hän oli saanut oppia uuden, kauniin tanssin,\njossa hän leijaili ympäri huonetta ruusunpunaisena perhosena, ja ilo ja\nliikunto olivat nostaneet kauniin punan hänen kasvoillensa.\n\nOmaan huoneeseensa hän astui kevein askelin ja -- siinä istui Becky\nunissaan, pää nyökällään ja myssy vinossa.\n\n-- Voi, tyttö raukkaa! huudahti Saara huomatessaan hänet.\n\nHänen mieleensäkään ei johtunut suuttua nähdessään pienen likaisen\ntytön istuvan mielituolissaan. Todellisuudessa hän oli iloinen\nnähdessään hänet siinä. Kun hänen satunsa huonosti kohdeltu sankaritar\nheräisi, hän puhuisi tälle. Saara hiipi varovaisesti hänen luokseen,\nseisoi siinä ja katseli häntä. Becky kuorsasi hiljaa.\n\n-- Toivon, että hän heräisi itsestään, arveli Saara. -- En tahtoisi\nherättää häntä. Mutta neiti Minchin suuttuisi, jos saisi tietää tämän.\nTaidan odottaa pari minuuttia.\n\nHän istahti pöydän reunalle, heilutteli ruusunpunaisia jalkojaan ja\nmietti, mitä olisi tehtävä. Neiti Amelia voisi tulla huoneeseen minä\nhetkenä tahansa, ja jos niin kävisi, Becky saisi varmasti nuhteita.\n\n-- Mutta hän on niin väsynyt, Saara tuumi sitten. -- Hän on kovin\nväsynyt!\n\nSamassa hehkuva hiili teki lopun hänen epäröimisestään. Se irtaantui\nsuuresta kekäleestä ja putosi säkeneristikolle. Becky säpsähti ja\navasi pelästyneenä silmänsä. Hän ei tiennyt, että oli nukahtanut. Hän\noli vain hetkiseksi istahtanut ja tuntenut miellyttävää lämpöä -- ja\nnyt hän tuijotti kovasti huolissaan ihmeelliseen oppilaaseen, joka\noli ilmestynyt hänen viereensä ikään kuin ruusunvärinen haltiatar ja\nkatseli häntä myötätuntoisesti.\n\nBecky hyppäsi pystyyn ja tarttui myssyynsä. Hän tunsi sen roikkuvan\nkorvallisellaan ja koetti hurjasti saada sen paikoilleen. Voi, voi!\nMikähän rangaistus häntä nyt odottikaan? Kun oli sopimattomasti\nnukahtanut sellaisen nuoren neidin tuoliin! Tietysti hän saisi eron\ntoimestaan ilman palkkaa! Kuului tukahdutettu nyyhkytys.\n\n-- Voi, neiti! Voi, neiti! hän änkytti. -- Voi, anteeksi, anteeksi,\nneiti!\n\nSaara hyppäsi maahan ja tuli hänen luokseen.\n\n-- Älä pelkää, hän sanoi ystävällisesti. -- Ei se tee yhtään mitään.\n\n-- En voinut sille mitään, soperteli Becky. Takkavalkea lämmitti -- ja\nolin niin väsynyt. Ei se ollut tunkeilevaisuutta.\n\nSaara laski kätensä hänen olalleen.\n\n-- Olit väsynyt, hän sanoi, -- etkä voinut sille mitään. Et ole oikein\nhereillä vieläkään.\n\nYhä enemmän ihmeissään Becky parka tuijotti häneen. Hän ei todellakaan\nkoskaan ennen ollut kuullut niin kaunista ja ystävällistä sointua\nkenenkään ihmisen äänessä. Tavallisesti hän oli kuullut vain komentelua\nja torumista ja tiuskimista. Ja tämä, ruusunpunaisessa tanssipuvussaan,\nkatsoi häneen, ikään kuin hän ei olisikaan syntipukki, ikään kuin\nhänellä olisi oikeus olla väsyksissä, vieläpä nukahtaakin. Pienen\nhennon käden kosketus oli ihaninta, mitä hän koskaan olisi voinut\najatella.\n\n-- Ettekö ole suutuksissa, ettekö todellakaan? hän huohotti. -- Ettekö\naio kertoa tästä neidille?\n\n-- En toki! huudahti Saara. -- Sitä en suinkaan tee.\n\nHuolestunut ilme nokisissa kasvoissa saattoi hänet äkkiä niin\npahoilleen, ettei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan taputteli\nBeckyä poskelle.\n\n-- Samanlaisiahan me olemme; minä olen vain pieni tyttö niin kuin\nsinäkin. Sattumasta johtuu, etten minä ole sinä ja sinä minä.\n\nTästä ei Becky ymmärtänyt hitustakaan. Hänen aivonsa eivät voineet\nsulattaa niin merkillisiä ajatuksia. \"Sattuma\" merkitsi hänelle samaa\nkuin onnettomuus, kun jonkun yli ajettiin tai joku tuupertui portaita\nalas ja vietiin sairashuoneeseen.\n\n-- Sattuma, neiti? hän kuiskasi kunnioittavasti, -- niinkö?\n\n-- Niin juuri, vastasi Saara ja katseli häntä hetkisen haaveksien.\nMutta heti hän taas puhui toiseen tapaan. Hän ymmärsi, ettei Becky\nkäsittänyt hänen tarkoitustaan.\n\n-- Oletko saanut työsi valmiiksi? hän kysyi. -- Uskallatko viipyä\ntäällä muutaman minuutin?\n\nBecky joutui taas hämilleen:\n\n-- Täälläkö, neiti? Minäkö?\n\nSaara juoksi ovelle, avasi sen, katseli ja kuunteli.\n\n-- Ei ole ketään lähellä, hän selitti. -- Jos makuuhuoneet ovat\nyökunnossa, voit kenties viipyä täällä hetkisen. Ajattelin, että sinä\nkenties pitäisit kakkupalasesta.\n\nSeuraavat kymmenen minuuttia olivat Beckylle kuin hurmaavaa unta.\nSaara avasi kaapin ja antoi hänelle suuren palasen kakkua. Hän nautti\nnähdessään, miten ahmien raukka söi sen. Saara jutteli ja kyseli ja\nnaureskeli, kunnes Beckyn pelko alkoi hävitä, ja hän jo pariin kertaan\nrohkaisi mielensä, niin että uskalsi kysyä jotakin, vaikka hän pitikin\nsitä julkeana.\n\n-- Onko tuo, hän uskalsi änkyttäen kysyä tarkastaen ruusunpunaista\npukua, -- onko tuo paras leninkinne?\n\n-- Se on tanssipukujani, vastasi Saara. -- Minä pidän siitä. Pidätkö\nsinäkin?\n\nBecky seisoi hetken aikaa ihailusta sanattomana. Sitten hän kertoi\nvapisevalla äänellä:\n\n-- Kerran minä näin prinsessan. Seisoin väkijoukossa kadulla Covent\nGardenin ulkopuolella ja katselin teatteriin menevää herrasväkeä.\nErästä heidän joukossaan kaikki eniten tarkastelivat. Ihmiset sanoivat\ntoisilleen: \"Tuossa on prinsessa!\" Hän oli täysikasvuinen nuori nainen\nja hänen pukunsa oli pelkkää harsoa -- leninki ja viitta ja kukat,\nkaikki olivat ruusunpunaista. Minä muistin hänet heti, kun näin teidän\nistuvan pöydällä. Olitte niin hänen näköisensä.\n\n-- Olen usein ajatellut, sanoi Saara miettivällä äänellään, -- että\nolisin mielelläni prinsessa. Miltähän se tuntuisi? Jospa rupeaisin\nkuvittelemaan olevani prinsessa!\n\nBecky tuijotti häneen ihaillen, mutta taaskaan hän ei ymmärtänyt\nollenkaan. Hän tarkasteli Saaraa tavallaan jumaloiden. Saara havahtui\npian haaveilustaan ja kääntyi hänen puoleensa.\n\n-- Becky, hän kysyi, -- etkö sinä kuunnellut tuota satua?\n\n-- Kuuntelin, Becky tunnusti taaskin hieman levottomana. -- Tiedän,\nettei minun olisi pitänyt tehdä niin, mutta satu oli niin kaunis, etten\nvoinut olla kuuntelematta.\n\n-- Minusta oli hauskaa, että kuuntelit. Kun kertoo satuja, ei mikään\nole niin mieluisaa kuin kertoa ihmisille, jotka kuuntelevat. En tiedä,\nmiksi niin on. Tahtoisitko kuulla sadun loppuun?\n\nTaas Becky oli sanattomana.\n\n-- Minäkö saisin kuulla? hän vihdoin sopersi. -- Aivan niin kuin olisin\njoku oppilaista? Saisinko kuulla prinssistä -- ja pienistä valkoisista\nmerenlapsista, jotka uiskentelivat ja naureskelivat ja joilla oli --\ntähtiä hiuksissa?\n\nSaara nyökkäsi.\n\n-- Pelkään, ettei sinulla nyt ole aikaa kuunnella satua, hän virkkoi,\n-- mutta jos sanot, mihin aikaan tulet siivoamaan minun huoneitani,\nniin koetan olla täällä silloin, ja kerron sinulle vähän joka päivä,\nkunnes pääsemme sadun loppuun. Se on aika pitkä, ja minä lisään siihen\nyhä jotakin uutta.\n\n-- En välitä siitä, että hiiliastia on raskas, enkä siitäkään, mitä\nkeittäjä minulle tekee, kuiskasi Becky hartaasti, -- jos saan ajatella\ntätä.\n\n-- Tietysti saat, vakuutti Saara. -- Kerron sinulle kaikesta.\n\nKun Becky laskeutui portaita, ei hän enää ollut sama Becky, joka oli\nhilannut niitä ylös raskasta hiilitaakkaa. Hänellä oli palanen kakkua\ntaskussaan, ja hän oli saanut ravintoa ja lämpöä enemmänkin kuin sen,\nminkä kakku ja tuli hänelle antoivat. Jokin muu oli häntä lämmittänyt\nja ravinnut, ja sen oli Saara tehnyt.\n\nKun Becky oli mennyt, Saara istahti mielipaikalleen pöydänreunalle. Hän\nnojasi jalkojaan tuoliin, kyynärpäitään polviinsa ja leukaansa käsiinsä.\n\n-- Jos olisin prinsessa -- oikea prinsessa, hän mutisi, -- voisin antaa\nlahjoja ihmisille. Mutta vaikka vain kuvittelen olevani prinsessa,\nvoin kuitenkin keksiä heille jotakin pientä hauskuutta. Tämäntapaista\nkuin nyt. Olihan Becky niin onnellinen. Aivan kuin olisi saanut suuren\nlahjan. Tahdon kuvitella, että annan lahjoja joka kerran, kun voin\ntehdä ihmisille jotakin, josta he pitävät. Kuvittelen antavani lahjoja.\n\n\n\n\nTIMANTTIKAIVOKSET\n\n\nVähän aikaa tämän jälkeen tapahtui jotakin, mikä herätti suurta\nmielenkiintoa. Ei yksin Saara kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan koko\nkoulu, ja siitä puhuttiin monta viikkoa vielä jälkeenpäin.\n\nKapteeni Crewe oli kerran kirjeessään kertonut erittäin\nmielenkiintoisen jutun. Eräs hänen ystävänsä ja entinen koulutoverinsa\noli aivan odottamatta käynyt Intiassa tervehtimässä häntä. Tämä omisti\nsuuren maa-alueen, josta oli löydetty timantteja, ja kaivoksissa\ntyöskenneltiin parastaikaa. Jos kaikki kävisi, niin kuin oli syytä\notaksua, hänestä tulisi niin suurten rikkauksien omistaja, että\npäätä huimasi niitä ajatellessakin. Koska hän oli hyvin kiintynyt\nlapsuudenystäväänsä, hän oli tarjonnut tälle tilaisuuden päästä\nrikkauksista osalliseksi rupeamalla osakkaaksi liikeyritykseen.\n\nNiin Saara ainakin oli ymmärtänyt hänen kirjeensä. Tosin ei mikään\nmuu liikeyritys, kuinka suurenmoinen tahansa, olisi herättänyt hänen\nmielenkiintoaan eikä muidenkaan koululaisten, mutta timanttikaivokset!\n-- sehän oli aivan kuin \"Tuhannesta yhdestä yöstä\" otettua, eikä sen\nvuoksi kukaan voinut pysyä välinpitämättömänä.\n\nSaara kuvitteli ne loihdituiksi ja keksi satuja Ermengardelle ja\nLottielle maanalaisista sokkelokäytävistä, joiden seinät, lattia\nja katto olivat hohtokivien peitossa ja joissa tummaihoiset miehet\nhakkasivat irti kiviä raskailla kaivoskoukuilla. Ermengarde oli\nhyvin ihastunut kertomukseen, ja Lottie tahtoi joka ilta kuulla sen\nuudelleen. Laviniaa harmitti! Hän sanoi Jessielle, ettei hän uskonut\nsellaisia timanttikaivoksia olevankaan.\n\n-- Minun äidilleni on timanttisormus, joka on maksanut neljäkymmentä\npuntaa, hän sanoi, -- eikä se ole suinkaan suuri. Jos olisi oikein\nkaivoksia täynnä timantteja, niin ihmiset tulisivat ihan naurettavan\nrikkaiksi.\n\n-- Kenties Saarasta tulee naurettavan rikas, hihitti Jessie.\n\n-- Hän on naurettava olematta rikas, Lavinia sanoa sävähdytti.\n\n-- Minä luulen, että sinä vihaat häntä, tuumi Jessie.\n\n-- En suinkaan, Lavinia tiuskaisi. -- Mutta en usko olevan kaivoksia,\njotka olisivat täynnä timantteja.\n\n-- Ihmistenhän täytyy kuitenkin saada timanttinsa jostakin, huomautti\nJessie ja kysyi uudelleen hihittäen: Tiedätkö, mitä Gertrude sanoo?\n\n-- En, enkä siitä välitäkään, jos se koskee tuota siunattua Saaraa!\n\n-- Häntä se juuri koskeekin. Hän on nyt keksinyt, että hän muka on\nprinsessa. Sitä hän aina leikkii. Koulussakin. Hän sanoo oppivansa\nläksynsä paremmin sillä tavalla. Hän tahtoisi, että Ermengardekin olisi\nprinsessa, mutta Ermengarde sanoo olevansa liian lihava.\n\n-- Hän onkin liian lihava, ja Saara liian laiha. Taaskin Jessie nauraa\nhihitti.\n\n-- Hän sanoo, ettei se riipu siitä, minkä näköinen on tai mitä omistaa.\nSe riippuu vain siitä, mitä ajattelee ja tekee.\n\n-- Kai meidän täytyy sanoa hänelle \"teidän kuninkaallinen korkeutenne\",\nilkkui Lavinia.\n\nPäivän oppitunnit olivat päättyneet, ja tytöt istuivat takkavalkean\nääressä kouluhuoneessa ja viettivät aikaansa mielensä mukaan.\n\nLavinian puhuessa ovi avautui ja Saara tuli huoneeseen mukanaan Lottie,\njonka oli tapana seurata hänen kintereillään kuin pieni koira.\n\n-- Tuossa hän on, tuo kamala penikka! kuiskasi Lavinia. -- Jos Saara\non häneen niin ihastunut, niin miksi ei hän sitten pidä häntä omassa\nhuoneessaan? Varmaankin hän rupeaa kirkumaan, ennen kuin on kulunut\nviittäkään minuuttia.\n\nLottieta oli yhtäkkiä haluttanut leikkiä kouluhuoneessa, ja hän oli\npyytänyt \"kasvatusäitiänsä\" seuraamaan häntä sinne. Hän meni muutamien\npienokaisten seuraan, jotka leikkivät huoneen nurkassa.\n\nSaara kiipesi ikkunakomeroon, avasi kirjan ja alkoi lukea. Kirjassa\nkerrottiin Ranskan vallankumouksesta, ja pian hän oli syventynyt\nkertomukseen Bastiljin vangeista. Nämä miehet olivat viettäneet niin\nmonta vuotta vankiluolissa, että kun heidän vapauttajansa päästivät\nheidät ulos, heidän kasvonsa olivat melkein kokonaan pitkän tukan ja\nparran peitossa, ja he olivat melkein unohtaneet, että oli maailmaa\nheidän vankilansa ulkopuolella.\n\nHän oli kaukana kouluhuoneesta, eikä ollut suinkaan miellyttävää joutua\nsinne takaisin, kun Lottie yhtäkkiä päästi kimakan ulvonnan. Saarasta\nei mikään ollut niin vaikeaa kuin malttaa mielensä, jos joku häiritsi\nhäntä, kun hän oli syventyneenä kirjoihin.\n\nHänen täytyi väkisin tukahduttaa ärtyisyyden tunne, kun hän pani pois\nkirjansa ja hyppäsi alas sopestaan.\n\nLottie oli laskenut luikua lattialla, oli ärsyttänyt Laviniaa ja\nJessietä melullaan ja vihdoin kellahtanut kumoon ja satuttanut lihavan\npolvensa. Hän huusi ja hyppeli keskellä ystävien ja vihollisten piiriä,\njotka milloin hyväilivät, milloin toruivat häntä.\n\n-- Suu kiinni, irvisuu! Heti paikalla! komensi Lavinia.\n\n-- Minä en ole irvisuu -- en ole irvisuu! valitti Lottie. -- Saara!\n\n-- Jollei hän vaikene, niin neiti Minchin kuulee, sanoi Jessie.\n\nSaara juoksi huoneen poikki, laskeutui polvilleen ja syleili Lottieta.\n\n-- Kas niin, Lottie! hän sanoi. Lottie pieni, sinähän _lupasit_\nSaaralle!\n\n-- Hän sanoi, että minä olen irvisuu, nyyhkytti Lottie.\n\nSaara hyväili häntä, mutta puhui totisella äänellä, jonka Lottie tunsi.\n\n-- Jos sinä itket ja parut, niin sinusta tulee sellainen, pikku Lottie.\nSinähän lupasit!\n\nLottie muisti, että oli luvannut, mutta huusi vain kovemmin.\n\n-- Minulla ei ole äitiä! hän julisti. -- Ei äitiä ollenkaan.\n\n-- Onhan sinulla sentään, sanoi Saara ystävällisesti. -- Oletko\nunohtanut? Etkö tiedä, että Saara on sinun äitisi? Etkö huoli Saaraa\näidiksesi?\n\nLottie painautui häntä vasten, ja hänen nyyhkytyksensä hiljenivät.\n\n-- Tule ikkunakomeroon luokseni istumaan, jatkoi Saara, -- niin\nkuiskutan sinulle sadun.\n\n-- Kerrotko sinä? Lottie ihasteli lopettaen nyyhkytyksensä. Kerrotko\nminulle -- timanttikaivoksista?\n\n-- Timanttikaivoksista! tirskahti Lavinia. -- Ilkeä lellitelty penikka,\ntahtoisin pieksää häntä!\n\nSaara hyökkäsi äkisti ylös. Täytyy muistaa, että hän oli ollut\nsyventyneenä kertomukseen Bastiljista ja että hänen oli täytynyt\nnopeasti palauttaa mieleensä kasvattinsa ja hoivata häntä. Hän ei ollut\nenkeli, eikä suinkaan pitänyt Laviniasta.\n\n-- Niin, hän sanoi kiivaasti, -- mutta minäpä tahtoisin pieksää sinua\n-- mutta en nyt tee sitä kuitenkaan, hän lisäsi hilliten itsensä. --\nEmmehän ole katulapsia. Olemme kylliksi vanhoja ymmärtääksemme.\n\nNyt sai Lavinia toivomansa tilaisuuden.\n\n-- Niinpä niin, teidän kuninkaallinen korkeutenne! hän virkkoi\nivallisesti. -- Mehän olemme luullakseni prinsessoja -- ainakin\neräs meistä. Koulun maineen pitäisi kohota korkealle nyt, kun neiti\nMinchinillä on prinsessa oppilaana.\n\nSaara juoksi hänen luoksensa. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut antaa\nLavinialle korvapuustin. Kenties hän aikoikin.\n\nHänen tapansa kuvitella kaikenlaista tuotti hänelle paljon iloa. Näistä\nkuvitelmistaan hän ei kertonut koskaan sellaisille tytöille, joista\nhän ei pitänyt. Uutta \"keksintöään\", että hän oli prinsessa, hän oli\npitänyt sydämenasianaan ja pelkäsi kovasti, että joku saisi siitä\nvihiä. Hän oli pitänyt sitä salaisuutena, ja nyt Lavinia pilkkasi sitä\nmelkein koko koulun kuullen.\n\nHän tunsi veren kohoavan poskilleen ja suhisevan korvissaan. Mutta hän\nhillitsi itsensä ajoissa.\n\nPrinsessa ei saanut joutua raivon valtaan. -- Hänen kätensä vaipui\nalas, ja hän seisoi hetkisen aivan hiljaa. Kun hän sitten puhui, hänen\näänensä oli levollinen ja vakava. Hänen päänsä oli pystyssä, ja kaikki\nkuuntelivat häntä.\n\n-- Se on totta, hän sanoi. -- Joskus kuvittelen olevani prinsessa\nvoidakseni koettaa käyttäytyä niin kuin prinsessa käyttäytyisi.\n\nLavinia ei voinut keksiä sopivaa vastausta. Monta kertaa hän oli\nhuomannut, ettei hän voinut löytää tyydyttävää vastausta joutuessaan\nriitaan Saaran kanssa.\n\n-- Vai niin, hän sanoi vihdoin. -- Toivon, ettet unohda meitä, kun\nnouset valtaistuimelle.\n\n-- En unohda, vastasi Saara ja katseli vaieten ja vakavasti Laviniaa,\njoka näki parhaaksi kääntyä, tarttua Jessien käsivarteen ja poistua.\n\nTämän jälkeen ne tytöt, jotka kadehtivat Saaraa, sanoivat häntä\n\"Saara-prinsessaksi\", kun milloin tahtoivat erikoisesti näyttää\nhalveksivansa häntä. Ne, jotka pitivät hänestä, käyttivät samaa\nnimitystä hyväilynimenä.\n\nBeckyn mielestä se oli Saaralle sopivin nimi, mitä koko maailmasta voi\nlöytyä. Tuttavuus, joka oli alkanut sinä sumuisena iltapäivänä, jolloin\nhän oli säikähtyneenä herännyt mukavassa tuolissa, oli kehittynyt ja\nkasvanut neiti Minchinin tietämättä siitä mitään.\n\nJoskus Becky uskalsi viipyä vain muutaman minuutin valoisassa,\nlämpöisessä huoneessa, jolloin tytöt saattoivat ainoastaan vaihtaa\nmuutaman sanan ja Saara pistää vain jonkin pienen lahjan Beckyn avaraan\ntaskuun.\n\nMakupalojen etsiminen ja löytäminen ja kääriminen pieneen pakettiin\ntuotti Saaralle uutta huvia. Kun hän oli kaupungilla kävelemässä tai\najelemassa, hänen oli tapana tarkastella kauppojen ikkunoita. Kun hän\nensimmäisen kerran oli tuonut mukanaan kotiin kaksi pientä piirakkaa,\nhän oli mielestään tehnyt oikein hyvän keksinnön. Beckyn silmät\nloistivat ihastuksesta, kun hän näki ne.\n\nVähitellen Beckyltä alkoi tämän ylimääräisen kestityksen vaikutuksesta\nhävitä alituinen näläntunne, eikä hiilikoppa tuntunut hänestä enää niin\nsietämättömän raskaalta kuin ennen.\n\nJa vaikka se olikin aika raskas ja keittäjä pahalla tuulella, ja\nvaikka työt, jotka sälytettiin Beckyn tehtäväksi, olivatkin raskaita,\nniin olihan odotettavissa iltapäivän lohduttava hetki, toivo,\nettä Saara neiti olisi huoneessaan. Olisi hän ollut iloinen ilman\nlihapiirakoitakin, kunhan vain sai nähdä Saaran.\n\nBecky-poloinen oli joutunut koko elämänsä ajan raatamaan, ja hän tuskin\ntiesi, mitä nauru olikaan. Saara sai hänet sekä hymyilemään että\nnauramaan ja nauroi itse mukana, ja vaikkei kumpikaan heistä oikein\nymmärtänyt sitä, tämä nauru oli yhtä ravitsevaa kuin lihapiirakatkin.\n\nPari viikkoa ennen kuin Saara täytti yksitoista vuotta, hän sai\nisältään kirjeen, jota kirjoittaessaan isä ei näyttänyt olleen yhtä\npoikamaisen hyvällä tuulella kuin tavallisesti. Hän ei ollut oikein\nterve, ja timanttikaivoksen aiheuttamat puuhat nähtävästi rasittivat\nhäntä liiaksi.\n\n-- Katso, pikku Saara, hän kirjoitti, -- isäsi ei ole liikemies, ja\nnumerot ja asiakirjat vaivaavat häntä. Hän ei ymmärrä niitä ja kaikki\ntouhu tuntuu niin hankalalta. Jollei minulla olisi kuumetta, en\nluultavasti pysyisi öisin valveilla heittelehtien vuoteellani puolelta\ntoiselle. Jos oma pikku emäntäni olisi täällä, luulen, että hän antaisi\nminulle monta vakavaa, hyvää neuvoa. Antaisithan, pikku emäntäni?\n\nKapteeni Crewe oli leikillään sanonut Saaraa \"pikku emännäkseen\" tytön\npikkuvanhan käytöksen vuoksi.\n\nHän oli ryhtynyt suurenmoisiin valmisteluihin Saaran syntymäpäiväksi.\nMuun muassa oli Pariisista tilattu uusi nukke, ja sen vaatetuksesta oli\npidetty erinomainen huoli.\n\nSyntymäpäivää aiottiin viettää suurin juhlallisuuksin. Tarkoituksena\noli koristaa koulusali ja panna siellä toimeen illanvietto.\n\nLaatikot ja lahjapaketit avattaisiin juhlallisesti, ja neiti Minchinin\nyksityisissä huoneissa vietettäisiin loistavat juhlat.\n\nKouluhuone koristettiin rautatammen lehvistä sidotuilla seppeleillä,\npulpetit nostettiin pois, ja penkit peitettiin punaisella kankaalla ja\nasetettiin seinäviereen ympäri huonetta.\n\n\n\n\nVIELÄ KERRAN TIMANTTIKAIVOKSET\n\n\nIltapäivällä Saara astui koristettuun kouluhuoneeseen ensimmäisenä\noikein juhlasaatossa.\n\nNeiti Minchin, joka oli sonnustautunut hienoimpaan silkkipukuunsa,\ntalutti häntä kädestä. Heitä seurasi miespalvelija kantaen rasiaa,\njossa uusi nukke oli, sisäkkö kantoi toista rasiaa, ja viimeisenä tuli\nBecky kantaen kolmatta. Päivän kunniaksi hänellä oli puhdas esiliina ja\nuusi myssy.\n\nSaara olisi paljon mieluummin tahtonut tulla sisään niin kuin\ntavallisesti, mutta neiti Minchin oli kutsunut hänet luokseen\nhuoneeseensa ja esittänyt hänelle toivomuksensa.\n\nSen vuoksi siis Saara talutettiin sisään näin suurenmoisella tavalla,\nja hän ujosteli vähän tullessaan huoneeseen, kun suuret tytöt\ntuijottivat häntä tyrkkien toisiansa kyynärpäillään, ja pienet, jotka\nistuivat riveissä, alkoivat kuiskia ja iloisesti liikahdella.\n\n-- Hiljaa, nuoret neidit! varoitti neiti Minchin. -- James, pane\nlaatikko pöydälle ja ota kansi pois. Emma, pane rasiasi tuolille. --\nBecky! hän sanoi sitten jyrkästi ja ankarasti.\n\nBecky oli innoissaan aivan unohtanut itsensä ja nauroi Lottielle,\njoka vääntelehti ihastuksissaan. Hän oli pudottaa rasiansa, sillä hän\nsäikähti paheksuvaa ääntä, ja kun hän pelästyneenä niiasi ikään kuin\nanteeksi pyytäen, hän oli niin hullunkurisen näköinen, että Lavinia ja\nJessie nauraa hihittivät.\n\n-- Sinun ei sovi tirkistellä nuoria neitejä, torui neiti Minchin. --\nUnohdat, miten on käyttäydyttävä. Pane rasia pois!\n\nBecky totteli peloissaan ja riensi kiireesti ovelle.\n\n-- Saatte mennä, ilmoitti neiti Minchin viitaten kädellään\npalvelijoille.\n\n-- Ettekö voisi sallia, neiti Minchin, sanoi Saara äkkiä, -- että Becky\nsaisi jäädä?\n\nSe oli rohkea pyyntö. Neiti Minchin säpsähti hieman. Sitten hän otti\nlornjenttinsa ja katseli Saaraa sangen kiihtyneenä.\n\n-- Beckykö! hän huudahti. -- Mutta... Saara kulta!\n\n-- Pyydän sitä, sillä tiedän, että hän mielellään tahtoisi nähdä\nlahjat, selitti Saara. -- Hänhän on myös pieni tyttö.\n\n-- Mutta Saara kulta! sanoi neiti Minchin nuhdellen... Beckyhän on\nkeittiötyttö, eivätkä sellaiset ole... eivät ole... pikkutyttöjä.\n\nHänen mieleensä ei tosiaankaan ollut koskaan juolahtanut ajatella heitä\npikku tyttöinä. Keittiötytöt olivat koneita, jotka pesivät astioita,\nkantoivat hiilikoppia ja panivat tulen uuniin.\n\n-- Mutta Becky on kuitenkin pikkutyttö! väitti Saara.\n\n-- Ja minä tiedän, että hänellä olisi hauskaa. Olkaa hyvä ja antakaa\nhänen jäädä -- koska on minun syntymäpäiväni.\n\nNeiti Minchin vastasi hyvin arvokkaasti:\n\n-- Koska pyydät sitä suosionosoituksena syntymäpäivänäsi --\nniin jääköön. Rebecka, kiitä Saara neitiä hänen suuresta\nystävällisyydestänsä! Hän viittasi kädellään oven lähellä olevaan\nnurkkaan.\n\n-- Mene tuonne seisomaan! hän komensi. -- Ei liian lähelle nuoria\nneitejä!\n\nBecky niiasi ja kiitti ja meni hymyillen paikalleen. Hän ei välittänyt\nsiitä, missä hänen piti seisoa, oli vain onnellinen, kun sai\njäädä huoneeseen sen sijaan, että hänet olisi lähetetty keittiöön\nastianpesuun näiden juhlien ajaksi.\n\n-- Minulla on vähän sanomista teille, nuoret neidit, lausui neiti\nMinchin selvitettyään kurkkuansa merkitsevällä tavalla.\n\n-- Hän aikoo pitää puheen, kuiskasi joku tytöistä. -- Kunpa se olisi\nlyhyt!\n\nSaaraa ei tämä ollenkaan miellyttänyt. Koska juhla oli hänen\nkunniakseen, oli otaksuttavaa, että puhekin koskisi häntä. Ei ole\nmiellyttävää seisoa kouluhuoneessa ja kuunnella puhetta, joka koskee\nasianomaista itseään.\n\n-- Te tiedätte, nuoret neidit, aloitti neiti Minchin, -- että rakas\nSaara täyttää tänään yksitoista vuotta.\n\n-- _Rakas_ Saara, mutisi Lavinia.\n\n-- Useat teistäkin ovat täyttäneet yksitoista vuotta, mutta Saaran\nsyntymäpäivä on vähän erilainen kuin muiden pienten tyttöjen. Kun\nhän tulee vanhemmaksi, hän saa periä suuren omaisuuden, ja hänen\nvelvollisuutensa on käyttää sitä ansiokkaalla tavalla. Kun hänen\nisänsä, kapteeni Crewe, tuli hänen kanssaan tänne Intiasta ja jätti\nhänet minun huostaani, hän sanoi minulle leikillisesti: \"Pelkään, että\nhänestä tulee hyvin rikas, neiti Minchin!\" Minun vastaukseni kuului:\n\"Hänen kasvatuksensa minun koulussani tulee olemaan suurimmallekin\nvarallisuudelle kunniaksi.\" Saarasta on tullut paras oppilaani. Hänen\nranskankielentaitonsa ja tanssinsa tuottavat koululle kunniaa. Hänen\nkäytöksensä, joka on antanut teille aihetta sanoa häntä prinsessa\nSaaraksi, on mallikelpoinen. Hän osoittaa herttaisuuttansa kutsumalla\nteidät tähän illanviettoon. Minä toivon, että te pidätte arvossa hänen\nauliuttansa. Minä toivon, että ilmaisette tyytyväisyytenne sanomalla\nääneen ja yhtaikaa: Kiitos, Saara!\n\nKaikki nousivat seisomaan, niin kuin he olivat tehneet tuona\nensimmäisenä aamuna, jonka Saara niin hyvin muisti.\n\n-- Kiitos, Saara, he sanoivat, ja Lottie hyppeli innoissaan. Saara oli\nhetkisen hiukan ujon näköinen. Hän niiasi -- niiasi sievästi.\n\n-- Kiitos, hän sanoi, -- kun tahdoitte tulla tänne.\n\n-- Hyvä, oikein hyvä todellakin! sanoi neiti Minchin hyväksyen. --\nJuuri noin tekee oikea prinsessa, kun kansa taputtaa käsiään hänelle.\nJa nyt minä lähden, että voitte huvitella mielenne mukaan.\n\nKaikki syöksyivät rasioiden kimppuun. Saara kumartui yhden ääreen\nihastuneen näköisenä.\n\n-- Tässä on kirjoja, sen tiedän!\n\nPikkulapset mutisivat pettymyksestä, ja Ermengarde oli aivan hämillään.\n\n-- Lähettääkö isäsi sinulle kirjoja syntymäpäivälahjaksi? hän huudahti.\n-- Silloin hän on yhtä ankara kuin minun isäni. Älä viitsi avata sitä\nlaatikkoa, Saara!\n\n-- Minä pidän niistä, sanoi Saara nauraen, mutta meni suurimman\nlaatikon luo. Kun hän otti siitä \"viimeisen nuken\" -- niin kuin hän\nsitä sanoi, koska ajatteli, ettei hän tästedes enää huolisi uusia,\nlapset suorastaan huusivat riemusta.\n\n-- Se on melkein yhtä suuri kuin Lottie, joku väitti hengästyneenä.\n\n-- Tässä on sen matkalaukku, sanoi Saara. -- Avataan se ja katsotaan,\nminkälaisia tavaroita siellä on.\n\nHän istuutui lattialle ja väänsi avainta. Lapset tunkeutuivat meluten\nhänen ympärilleen, kun hän tutki, mitä matkalaukun eri osastot\nsisälsivät. Eikä kouluhuoneessa ollut koskaan ennen ollut sellaista\nhälinää kuin nyt.\n\nKaikenlaistapa matkalaukusta löytyikin: siinä oli pitsikauluksia,\nsilkkisukkia ja nenäliinoja, siellä oli jalokivilipas, jonka sisästä\nlöytyi kaula- ja otsakoriste, jotka näyttivät olevan oikeista\ntimanteista tehtyjä, siellä oli kylpy viittoja ja kävelypukuja, hattuja\nja viuhkoja.\n\nLavinia ja Jessiekin unohtivat olevansa liian suuria välittääkseen\nnukeista, huudahtelivat ihastuksesta ja tarkastelivat kapineita.\n\nSilloin neiti Amelia ilmestyi äkkiä huoneeseen.\n\n-- Saara, hän sanoi, -- isäsi asiamies, herra Barrow, on tullut\ntänne tapaamaan neiti Minchiniä. Hän tahtoo puhutella neiti\nMinchiniä kahdenkesken, ja koska virvokkeet ovat kaikki hänen\nvastaanottohuoneessansa, niin on parasta, että te kaikki tulette\nnyt sinne viettämään juhlaanne, niin että sisareni voi pyytää herra\nBarrow'n tänne kouluhuoneeseen.\n\nVirvokkeita nauttimasta ei kukaan kieltäytynyt, milloin tahansa niitä\ntarjottiinkin, ja monet silmät loistivat, kun lapset menivät huoneesta\njättäen \"viimeisen nuken\" istumaan tuolille keskelle komeuttaan.\n\nHeti sen jälkeen neiti Minchin tuli huoneeseen. Häntä seurasi pieni,\nkuivannäköinen, teräväpiirteinen herra. Neiti Minchin istuutui jäykän\narvokkaasti ja viittasi tuoliin.\n\n-- Käykää istumaan, olkaa hyvä, herra Barrow!\n\nHerra Barrow ei heti istuutunut. Hänen huomionsa näkyi kiintyneen\n\"viimeiseen nukkeen\" ja sitä ympäröiviin tavaroihin. Hän pani\nsilmälasit nenälleen ja tutki kaikkea hermostuneen paheksuvasti.\n\n-- Syntymäpäivälahjoja sadan punnan arvosta! hän huomautti arvostellen,\n-- yksitoistavuotiaalle lapselle! Mieletöntä tuhlausta!\n\nNeiti Minchin oikaisihe loukkaantuneena.\n\n-- Kapteeni Crewe on rikas, hän huomautti. -- Jo timanttikaivokset...\n\nHerra Barrow kääntyi häneen päin.\n\n-- Timanttikaivokset saattavat useammin perikatoon kuin rikkauteen. Kun\nmies, joka ei itse ole liikemies, joutuu tekemisiin \"rakkaan ystävän\"\nkanssa, olisi hänen paras pysytellä visusti erillään rakkaan ystävän\ntimanttikaivoksista ja kultakaivoksista, yleensä kaivoksista kuin\nkaivoksista, joihin tuo rakas ystävä tahtoo käyttää hänen rahojansa.\nKapteeni Crewe vainaja...\n\nTässä keskeytti hänet neiti Minchinin läähätys.\n\n-- Kapteeni Crewe vainaja! hän huudahti. -- Vainaja! Ette suinkaan aio\nkertoa, että kapteeni Crewe on...?\n\n-- Hän on kuollut, vastasi herra Barrow lyhyesti ja tylysti. -- Kuollut\nliejukuumeeseen ja rahahuoliin. Liejukuume ei olisi tappanut häntä,\njollei hän olisi tullut hulluksi rahahuolista, eivätkä rahahuolet olisi\nvieneet hänen henkeänsä, jollei hänellä olisi ollut liejukuumetta.\nKapteeni Crewe on kuollut!\n\nNeiti Minchin vaipui tuoliinsa. Herra Barrow'n sanat tekivät hänet\nlevottomaksi.\n\n-- Mitkä rahahuolet? hän kysyi. -- Mitkä? Mitkä?\n\n-- Timanttikaivokset, herra Barrow vastasi, -- ja hyvä ystävä -- ja\nvararikko.\n\nNeiti Minchin oli tukehtumaisillaan.\n\n-- Vararikko! hän läähätti.\n\n-- Menetti jok'ainoan rovon. Nuorella kapteenilla oli liian paljon\nrahaa. Rakas ystävä teki hullun yrityksen timanttikaivoksellaan. Hän\npani siihen kaikki rahansa ja kaikki kapteeni Crewen rahat myös.\nSitten rakas ystävä karkasi -- kapteeni Crewe makasi kuumeessa jo\nsilloin, kun sai tiedon tästä. Isku oli hänelle liian ankara. Hän\nkuoli mielisairaana houraillen pikku tytöstään. Eikä häneltä jäänyt\npenniäkään!\n\nNyt neiti Minchin ymmärsi, mistä oli kysymys, eikä hän ollut eläessään\nsaanut sellaista iskua. Yhtäkkiä hän menettäisi parhaimman oppilaansa\nja parhaimman suosijansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut\nrosvouksen ja pahoinpitelyn alaiseksi, ja hänen mielestään kapteeni\nCrewe, Saara ja herra Barrow olivat kaikki yhtä moitittavia.\n\n-- Onko tarkoituksenne, hän huudahti, -- sanoa minulle, ettei häneltä\njäänyt mitään? Ettei Saaralla ole lainkaan omaisuutta? Että lapsi on\nkerjäläinen? Että hänet jätetään minulle köyhäinhoitolaisena eikä\nperijättärenä?\n\nHerra Barrow oli ovela liikemies ja piti parhaana viipymättä vapautua\nkaikesta edesvastuusta.\n\n-- Hän on tullut kerjäläiseksi, hän vastasi. -- Ja hän on jäänyt teidän\nhuostaanne -- koska hänellä ei tietääksemme ole ketään sukulaista koko\nmaailmassa.\n\nNeiti Minchin tuijotti eteensä. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut\navata oven ja syöksyä ulos huoneesta keskeyttämään juhlallisuudet,\njotka jatkuivat meluavina ja riemuisina virvokkeiden ääressä.\n\n-- Se on ennenkuulumatonta! Tyttö on parast'aikaa vierashuoneessani ja\npitää kutsuja minun kustannuksellani.\n\n-- Jos hän pitää kutsuja, hän pitää ne teidän kustannuksellanne,\nselitti herra Barrow levollisesti. -- Barrow & Skipworth ei vastaa\nmistään. Harvoin on kenenkään miehen omaisuus täydellisemmin sulanut\nolemattomiin. Kapteeni Crewe kuoli maksamatta meille viimeistä\nlaskuamme -- ja se lasku oli suuri.\n\nNeiti Minchin kääntyi takaisin ovelta yhä enemmän kiihdyksissään. Asia\noli pahempi kuin kukaan olisi voinut uneksiakaan.\n\n-- Pitipä tämän nyt sattua! hän huusi. -- Olin niin varma hänen\nmaksuistaan, että panin rahaa suorastaan naurettaviin asioihin tuon\nlapsen vuoksi. Minä maksoin tuon naurettavan nuken ja sen naurettavan\neriskummallisen koristelun. Tytönhän piti saada mitä ikinä halusi.\nHänellä on vaunut ja ponihevonen ja kamarineito, ja kaikesta minä olen\nmaksanut sen jälkeen, kun sain viimeisen maksuosoituksen.\n\n-- Paras on olla maksamatta mitään, jollette tahdo antaa lahjoja tuolle\nnuorelle neitoselle, muistutti herra Barrow. -- Ei kukaan muista\nteitä kuitenkaan. Hänellä ei ole pennin pyöreääkään, jota voisi sanoa\nomakseen.\n\n-- Mutta mitä minun pitää tehdä? kysyi neiti Minchin, ikään kuin hänen\nmielestään herra Barrow'n ilmeinen velvollisuus olisi ollut järjestää\nasia.\n\n-- Siinä ei ole mitään tekemistä, sanoi herra Barrow ottaen nenältään\nsilmälasinsa ja pistäen ne taskuunsa.\n\n-- Kapteeni Crewe on kuollut. Lapsi on rutiköyhä. Te olette hänestä\nvastuussa. Te eikä kukaan muu.\n\n-- Minä en ole hänestä vastuussa, en nyt enkä koskaan!\n\nNeiti Minchin ihan kalpeni kiukusta. Herra Barrow kääntyi lähteäkseen.\n\n-- Asia ei koske minua, hän sanoi välinpitämättömästi. -- Barrow &\nSkipworth ei ole hänestä vastuussa.\n\n-- Jos kuvittelette, että voitte tyrkyttää hänet minulle, niin\nerehdytte suuresti! läähätti neiti Minchin. -- Minut on ryöstetty ja\npetetty; minä heitän hänet kadulle!\n\nJollei hän olisi ollut niin raivoissaan, hän olisi pitänyt\nvaromattomana sanoa näin paljon. Hänelle tyrkytettiin lasta, joka oli\nsaanut kalliin kasvatuksen ja joka oli häntä aina harmittanut; hän\nmenetti kokonaan mielenmalttinsa.\n\nHerra Barrow meni levollisena ovea kohti.\n\n-- Minä en tekisi niin. Se ei näyttäisi hyvältä. Siitä syntyisi ikävä\njuttu, josta juorupuheet saisivat vettä myllyynsä. Oppilas kadulle\nilman rahaa ja ilman ystäviä! Parempi on pitää tyttö ja käyttää häntä\nhyödykseen, kun hän tulee vanhemmaksi.\n\n-- Kyllä kai minä hänestä hyödyn! neiti Minchin huudahti katkerasti.\n\n-- Siitä olen varma, sanoi herra Barrow hieman häijysti hymyillen. --\nHyvästi!\n\nHän poistui kumartaen ja painoi oven kiinni mennessään.\n\nNeiti Minchin jäi seisomaan paikalleen useaksi minuutiksi tuijottaen\noveen.\n\nKohta sen jälkeen neiti Amelia avasi oven, mutta peräytyi säikähtyneenä\naskelen huomatessaan neiti Minchinin muuttuneet, vihan vääristämät\nkasvot.\n\n-- Mitä on tapahtunut, sisar? hän kysyi.\n\n-- Missä Saara Crewe on? vastasi neiti Minchin tylysti.\n\nNeiti Amelia hämmästyi.\n\n-- Saarako? hän kysyi änkyttäen. -- Hän on tietysti toisten lasten\nkanssa sinun huoneessasi.\n\n-- Mene sanomaan hänelle, että hän riisuu päältään tuon koristellun\nhienon silkkipuvun ja pukeutuu mustaan, olipa se sopiva tai pieni. Nyt\ntuli hänen koristelemisistaan loppu.\n\nSilloin alkoi neiti Amelia väännellä lihavia käsiänsä ja itkeä.\n\n-- Voi sisar! hän nyyhkytti. -- Voi, sisko, mitä on tapahtunut?\n\nNeiti Minchin ei tuhlannut sanojaan.\n\n-- Kapteeni Crewe on kuollut, hän aloitti. -- Kuollut jättämättä\npenniäkään omaisuutta. Tuo lellitelty, pilattu haaveksiva lapsi on\njätetty köyhäinhoitolaisena huostaani. Satoja puntia olen tuhlannut\nkaikenlaiseen turhuuteen hänen vuokseen, enkä saa pennyäkään takaisin.\nLopeta hänen naurettavat kutsunsa! Sano, että hän muuttaa leningin heti\npaikalla!\n\n-- Minäkö? läähätti neiti Amelia. -- Pi-pitääkö minun mennä sanomaan\nse hänelle nyt?\n\n-- Silmänräpäyksessä! kuului ankara vastaus. Äläkä istu siinä ja\ntuijota kuin lehmä uutta konttia! Mene!\n\nNeiti Amelia raukka oli tottunut siihen, että häntä sanottiin milloin\nmiksikin.\n\nHän hieroi nenäliinallaan silmänsä punaisiksi ja lähti huoneesta\nuskaltamatta sanoa sanaakaan. Kun hänen vanhempi sisarensa oli sen\nnäköinen kuin nyt ja puhui niin kuin nyt, oli viisainta totella käskyä\nnapisematta.\n\nKun Saara muutamaa hetkeä myöhemmin tuli noudattaen neiti Minchinin\nkäskyä tämän luo, johtajatar oli ankaramman ja armottomamman näköinen\nkuin koskaan ennen.\n\nJo silloin Saarasta tuntui, että syntymäpäiväjuhla oli joko uni tai\ntapaus, joka oli vuosikausia sitten sattunut jonkun toisen tytön\nelämässä.\n\nKaikki juhlan merkit oli jo poistettu; rautatammiseppeleet olivat\npoissa, ja pulpetit ja penkit oli nostettu paikoilleen.\n\n-- Sisar, oli neiti Amelia sanonut, -- merkillisempää lasta en\nkoskaan ole nähnyt. Hän on niin hiljainen. Kun kerroin hänelle, mitä\non tapahtunut, hän seisoi aivan rauhallisena ja katseli äänettömänä\nminuun. Hänen silmänsä laajenivat laajenemistaan ja hän meni kalman\nkalpeaksi. Kun olin lopettanut kertomukseni, hän seisoi tuokion hiljaa\ntuijottaen, sitten hänen leukansa alkoi vapista, ja hän kääntyi, juoksi\nulos huoneesta ja portaita ylös. Toisista lapsista alkoivat useat\nitkeä, mutta hän ei huomannut eikä kuullut muuta kuin mitä minä sanoin.\nMinun oli oikein paha olla, kun en saanut mitään vastausta.\n\nEi kukaan muu kuin Saara itse tiennyt, mitä tapahtui hänen huoneessaan\nsen jälkeen, kun hän oli juossut sinne ja sulkenut oven. Ei hän\nitsekään muistanut muuta kuin että hän kulki edestakaisin ja toisti\ntoistamistaan aivan vieraalla äänellä:\n\n-- Minun isäni on kuollut! Minun isäni on kuollut! Kerran hän seisahtui\nEmilyn eteen, joka istui tuolissaan ja katseli häntä, ja huusi rajusti:\n\n-- Emily! Kuuletko sinä? Kuuletko sinä -- isäni on kuollut! Hän on\nkuollut Intiassa -- tuhannen peninkulman päässä täältä.\n\nKun hän neiti Minchinin käskyä noudattaen tuli vierashuoneeseen,\nhänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärillä oli\ntummat renkaat. Hänen suunsa oli jäykistynyt, aivan kuin hän ei olisi\ntahtonut ilmaista, miten hän oli kärsinyt ja yhä kärsi. Hän ei ollut\nvähääkään sen ruusunvärisen perhoslapsen näköinen, joka oli leijaillut\nkoristetussa kouluhuoneessa aarteensa luota toisen luo. Hän oli kuin\nmikäkin vieras, hylätty, melkein omituinen pieni olento.\n\nIlman Marietten apua hän oli pukenut ylleen kuluneen mustan\nsamettileningin. Se oli liian lyhyt ja liian ahdas, ja hänen hoikat\nsäärensä näkyivät pitkinä ja laihoina lyhykäisen hameen alta. Hän ei\nollut löytänyt mitään mustaa nauhaa, minkä vuoksi hänen paksut mustat\nkiharansa olivat valtoiminaan hänen kasvojensa ympärillä ja tekivät\nniiden kalpeuden silmiinpistäväksi. Toisella kädellään hän piti\nrintaansa vasten painettuna Emilyä, jonka hän oli käärinyt mustaan\nkangaspalaseen.\n\n-- Pane nukke pois, sanoi neiti Minchin. -- Mitä varten sinä sitä tänne\nkuljetat?\n\n-- Ei, vastasi Saara, -- en tahdo panna sitä pois. Sehän on kaikki,\nmitä omistan. Isä antoi sen minulle.\n\nHän oli aina saanut neiti Minchinin pahalle tuulelle, niin nytkin.\nHän ei ollut puheessaan epäkohtelias, vaan pikemminkin kylmän\nlevollinen, ja tätä hänen levollisuuttaan vastaan oli neiti Minchinin\nvaikea taistella -- kenties sen vuoksi, että hän aikoi käyttäytyä\nsydämettömästi ja epäinhimillisesti.\n\n-- Tästä lähtien ei sinulla ole aikaa leikkiä nukkien kanssa, hän\nsanoi. -- Sinun täytyy tehdä työtä ja edistyä, niin että voit olla\nhyödyksi.\n\nSaara katseli häntä vaiteliaana suurilla, ihmeellisillä silmillään.\n\n-- Kaikki muuttuu nyt toisenlaiseksi, jatkoi neiti Minchin. -- Otaksun,\nettä neiti Amelia on selittänyt asian sinulle?\n\n-- On, vastasi Saara. -- Isä on kuollut. Häneltä ei jäänyt yhtään\nrahaa. Olen aivan köyhä.\n\n-- Sinä olet kerjäläinen! neiti Minchin kirkui, ja hän kiukustui yhä\nenemmän ajatellessaan, mitä kaikkea se merkitsi. -- Näyttää olevan\nniin, ettei sinulla ole sukulaisia, ei kotia, eikä ketään, joka voisi\npitää sinusta huolta.\n\nSaaran kalpeat laihat kasvot värähtivät, mutta hän vaikeni yhä.\n\n-- Mitä sinä tuijotat? kysyi neiti Minchin tuimasti. -- Oletko niin\ntyhmä, ettet ymmärrä? Minä sanon sinulle, että olet aivan yksin\nmaailmassa, ettei sinulla ole ketään, joka pitäisi sinusta huolta,\njollen minä tee sitä armeliaisuudesta.\n\n-- Kyllä ymmärrän, vastasi Saara hiljaa, ja kuului siltä kuin hän olisi\nkiivaasti nielaissut jotakin, mikä kohosi hänelle kurkkuun. Kyllä minä\nymmärrän.\n\n-- Tuon nuken, sanoi neiti Minchin osoittaen komeaa syntymäpäivälahjaa,\njoka oli lähellä tuolilla, -- tuon naurettavan nuken ja sen kalliit\nkoristukset -- olen minä maksanut!\n\nSaara kääntyi tuoliin päin.\n\n-- Olkaa hyvä ja ottakaa se sitten. Minä en tarvitse sitä.\n\nJos hän olisi kirkunut tai nyyhkyttänyt tai ollut säikähtyneen\nnäköinen, neiti Minchinillä olisi ollut enemmän kärsivällisyyttä. Hän\noli nainen, joka tahtoi hallita ja tuntea valtansa, mutta nähdessään\nSaaran pienet, kalpeat, tyynet kasvot ja kuullessaan hänen levollisen\näänensä hän tunsi mahtinsa joutuvan alakynteen.\n\n-- Älä huoli ylpeillä. Siihen ei sinulla enää ole syytä. Sinä et enää\nole mikään prinsessa. Vaunusi ja ponihevosesi lähetetään pois --\nkamarineitosi erotetaan palveluksestasi. Saat pukeutua vanhimpiin ja\nhuonoimpiin vaatteisiisi -- paremmat eivät sovi nykyiseen asemaasi.\nSinä olet Beckyn vertainen, ja sinun täytyy tehdä työtä hankkiaksesi\nelatuksesi.\n\nYllätyksekseen hän huomasi heikon valonpilkahduksen lapsen silmissä,\nhelpotuksen merkin.\n\n-- Saanko tehdä työtä? kysyi Saara. -- Jos minä voin tehdä työtä, niin\nei tunnu yhtä vaikealta. Mitä minä saan tehdä?\n\n-- Saat tehdä kaikkea, mihin sinua käsketään! Sinä olet sangen\nymmärtäväinen lapsi, ja sinun on helppo oppia. Sinä puhut sujuvasti\nranskaa; ja saat olla apuna pienten lasten hoidossa.\n\n-- Saanko minä? huudahti Saara. -- Voi, saanhan minä! Minä pidän niin\npaljon pienistä lapsista, ja he pitävät minusta.\n\n-- Älä puhu joutavia, että ihmiset muka pitävät sinusta, tiuskaisi\nneiti Minchin. -- Tulee sinulle muutakin tekemistä kuin pienten\nopettamista. Saat juosta asioilla ja auttaa sekä keittiössä että\nkouluhuoneessa. Jollen ole sinuun tyytyväinen, niin lähetän sinut pois.\nMuista se! Mene nyt!\n\nSaara seisoi hetkisen hiljaa ja katseli neiti Minchiniä. Hänestä tuntui\nniin kummalliselta ja hänen mielessään liikkui syviä ja ihmeellisiä\najatuksia. Sitten hän kääntyi lähteäkseen huoneesta.\n\n-- Seisahdu! sanoi neiti Minchin. -- Etkö aio kiittää minua?\n\nSaara seisahtui, ja hänestä tuntui vielä omituisemmalta.\n\n-- Mistä? hän kysyi.\n\n-- Hyvyydestäni sinua kohtaan, vastasi neiti Minchin. -- Hyvyydestäni,\nkun annan sinulle kodin.\n\nSaara kulki pari askelta lähemmäksi neitiä. Hänen pieni rintansa\nkohosi ja laski, ja hän puhui vieraalla, ankaralla, kaikkea muuta kuin\nlapsellisella äänellä:\n\n-- Te ette ole hyvä; te _ette_ ole hyvä, eikä tämä ole _mikään_ koti.\n\nJa hän juoksi ulos huoneesta, ennen kuin neiti Minchin ennätti estää\ntai tehdä muuta kuin seisoa ja tuijottaa vihasta mykkänä.\n\nSaara kiipesi hitaasti portaita, mutta hänen henkeään ahdisti, ja hän\npainoi Emilyä lujasti rintaansa vasten.\n\nHän aikoi mennä huoneeseensa, heittäytyä pitkäkseen suurelle\ntiikerintaljalle, painaa poskensa pedon täytettyä päätä vasten ja\nmiettiä, miettiä, miettiä.\n\nMutta samassa kun hän pääsi välikäytävään, neiti Amelia tuli hänen\nhuoneestaan, pani oven kiinni ja asettui hermostuneen näköisenä sen\neteen seisomaan. Asia oli niin, että hän salaa häpesi sitä, mihin häntä\noli käsketty.\n\n-- Sinä... sinä et saa mennä sinne, hän änkytti.\n\n-- Vai en saa? huudahti Saara peräytyen askelen taaksepäin.\n\n-- Se ei ole enää sinun huoneesi, sanoi neiti Amelia punastuen hiukan.\n\nSaara ymmärsi heti. Hän ymmärsi, että tämä oli sen muutoksen alkua,\njosta neiti Minchin oli puhunut.\n\n-- Missä minun huoneeni on? hän kysyi.\n\n-- Saat maata Beckyn huoneen vieressä ullakkohuoneessa.\n\nSaara tiesi missä se oli. Becky oli puhunut ullakkohuoneesta. Hän\nkääntyi ja kiipesi vielä kahdet portaat ylös.\n\nKun hän saapui ullakkohuoneen ovelle ja avasi sen, hän tunsi ahdistusta\nmielessään.\n\nHän painoi oven kiinni, asettui sitä vasten seisomaan ja katseli\nympärilleen.\n\nHuone oli valkaistu, ja siinä oli viettävä katto. Väri oli likaista ja\nlohkeillut pois monista paikoista. Takan ristikko oli ruostunut, ja\nvanhassa rautasängyssä oli kova patja ja haalistunut peite.\n\nKattoikkunan alla, josta ei näkynyt muuta kuin kaistale harmaata\ntaivasta, oli vanha, rikkinäinen, punainen jakkara. Saara istuutui\nsille.\n\nHän itki harvoin eikä hän itkenyt nytkään. Hän asetti Emilyn\npolvelleen, painoi päänsä sitä vasten, kietoi käsivartensa sen\nympärille ja istui aivan hiljaa.\n\nJonkin ajan kuluttua kuului hiljainen koputus ovelta -- se oli niin\nhiljainen ja nöyrä, ettei hän sitä ensin kuullut eikä havahtunut\nmietteistään, ennen kuin ovi ujosti avattiin, ja näkyviin tulivat\nitkettyneet kasvot.\n\nNe olivat Beckyn kasvot. Becky oli varkain itkenyt tuntikausia ja\nhieronut silmiään astialiinalla, niin että hän oli sangen kummallisen\nnäköinen.\n\n-- Voi, neiti! hän sanoi kuiskaten. -- Saanko minä -- sallitteko te,\nettä tulen sisään?\n\nSaara kohotti päätään ja katsoi häneen. Hän koetti hymyillä, mutta ei\njaksanut. Hän ojensi kätensä ja sanoi nyyhkyttäen:\n\n-- Voi, Becky, sanoinhan sinulle kerran, että olimme aivan samanlaisia\n-- kaksi pientä tyttöä vain. Nyt näet, kuinka totta se on. Nyt ei ole\nmitään eroa. Minä en ole enää mikään prinsessa.\n\nBecky juoksi hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä\nrintaansa vasten, polvistui hänen viereensä ja nyyhkytti kiintymyksestä\nja surusta.\n\n-- Kyllä, neiti, prinsessa te olette, hän sanoi murtuneella äänellä.\n-- Vaikka tapahtuisi mitä tahansa -- niin, mitä tahansa -- te olette\nkuitenkin prinsessa -- eikä mikään voi muuttaa sitä.\n\n\n\n\nULLAKKOHUONEESSA\n\n\nSaara ei koskaan voinut unohtaa ensimmäistä yötä, jonka hän vietti\nullakkohuoneessa. Hän kärsi silloin surua ja sieluntuskia, joista hän\nei koskaan puhunut kenellekään. Ei kukaan olisi ymmärtänyt häntä.\nOli tosiaankin hyvä, että vieras ympäristö kiinnitti hänen huomionsa\npuoleensa, kun hän valveilla makasi pimeässä. Oli kenties myös hyvä,\nettä hänen oli pakko muistaa ruumiillisia asioita, sillä muuten hänen\nolisi ollut mahdoton kestää sieluntuskaansa. Mutta yön kuluessa hän\ntuskin muisti, että hänellä oli ruumista tai ylipäänsä mitään muuta,\nsillä hän muisti vain yhden asian.\n\n-- Isä on kuollut! hän kuiskaili alituiseen itseksensä. -- Isä on\nkuollut!\n\nVasta kauan perästäpäin hän muisteli, että hänen vuoteensa oli ollut\nkova, että hän oli heittelehtinyt kyljeltä toiselle löytääkseen paikan,\njossa voisi levähtää, että pimeys tuntui hänestä sankemmalta kuin\nkoskaan aikaisemmin ja että tuuli ulvoi katolla savupiipuissa aivan\nkuin joku olisi valittanut. Mutta vieläkin pahemmalta tuntui melu ja\nrapina ja vinkuminen seinissä ja lattianraoissa. Hän tiesi, mitä se\nmerkitsi, sillä Becky oli kertonut siitä. Se merkitsi sitä, että rotat\nja hiiret siellä mellastivat ja tappelivat. Pari kertaa hän myös kuuli\nteräväkyntisten käpälien kiitävän yli lattian, ja muisti perästäpäin,\nkuinka hän vavisten nousi vuoteessaan istumaan ja laskeutuessaan\ntakaisin makuulle veti peitteen päänsä yli.\n\nMuutos hänen elämässään ei tapahtunut vähitellen, vaan se tuli yhtäkkiä.\n\nHänen täytyy aloittaa niin kuin hänen on jatkaminenkin, neiti Minchin\nsanoi neiti Amelialle. Hänen täytyy heti oppia ymmärtämään, mikä häntä\nodottaa.\n\nMariette oli lähtenyt talosta seuraavana aamuna. Kun Saara meni\nentisen huoneensa ohi, hän näki vilahdukselta avonaisesta ovesta, että\nkaikki oli siellä muutettu uuteen kuntoon. Hänen koruesineensä ja\nylellisyystavaransa oli viety pois, ja huone oli järjestetty uudelle\noppilaalle.\n\nTullessaan alas aamiaiselle hän näki, että hänen paikallaan neiti\nMinchinin vieressä istui Lavinia. Saara huomasi, että neiti Minchin\npuhui hänelle kylmästi:\n\n-- Saat aloittaa uudet velvollisuutesi menemällä nuorempien lasten\nluo pienempään pöytään. Sinun pitää katsoa, että he ovat hiljaa,\nkäyttäytyvät hyvin eivätkä tahraa pöytäliinaa. Sinun olisi pitänyt olla\naikaisemmin täällä. Lottie on jo kaatanut teekuppinsa.\n\nTällainen oli alku, ja päivä päivältä Saaran tehtävät lisääntyivät.\nHän opetti nuorimmille lapsille ranskaa ja kuulusteli heidän läksynsä.\nTämä oli helpoin hänen tehtävistään. Huomattiin, että hän voi olla\nhyödyksi monella tavalla. Hänet saattoi lähettää asioille mihin aikaan\nja millä ilmalla tahansa. Hänet sai käskeä tekemään, mitä toiset olivat\nlaiminlyöneet. Keittäjä ja sisäkkö ottivat neiti Minchinistä esimerkkiä\nja melkein nautinnokseen komensivat \"penikkaa\", josta kauan oli pidetty\nsuurta melua. Heitä ei voinut sanoa kunnon palvelijoiksi, eivätkä he\nolleet hyviä, eivät tavoiltaan eivätkä mielenlaadultaan. Aina heillä\npiti olla joku, jota he voivat syyttää.\n\nKahtena ensimmäisenä kuukautena Saara luuli, että hän koettamalla tehdä\ntehtävänsä mahdollisimman hyvin ja ottamalla vastaan moitteet vaieten\nvoisi saada lempeämmiksi nuo ihmiset, jotka pakottivat hänet niin\nankaraan työhön. Ylpeydessään hän tahtoi, että he näkisivät, kuinka hän\nkoetti ansaita elatuksensa ja olla ottamatta vastaan almuja.\n\nMutta aikaa myöten hän huomasi, ettei kukaan heltynyt, ja kuta\nkerkeämpi hän oli tekemään mitä käskettiin, sitä enemmän sisäkkö\nkomensi ja vaati ja sitä enemmän riitaisa keittäjä torui häntä.\n\nJos hän olisi ollut vanhempi, neiti Minchin olisi antanut hänen\nopettaa suurempia tyttöjä, sillä olisihan häneltä silloin säästynyt\nyhden opettajan palkka, mutta niin kauan kuin hän oli lapsi ja\nnäytti lapselta, hänestä oli suurempi hyöty asiatyttönä. Tavallinen\nasiatyttö ei olisi ollut yhtä reipas ja luotettava. Saaralle saattoi\nuskoa toimeksi vaikeita monimutkaisiakin asioita. Hän saattoi mennä\nlaskujakin maksamaan. Sitä paitsi hän osasi tomuuttaa huoneen hyvin ja\nasettaa kaikki paikoilleen.\n\nHänen omat oppituntinsa kuuluivat menneeseen aikaan. Hänelle\nei opetettu mitään, ja vasta pitkän kiireisen päivän jälkeen,\nkun hän oli juossut jokaisen käskystä sinne ja tänne, hänelle\nannettiin vastahakoisesti lupa mennä vanhoine kirjoinensa tyhjään\nkouluhuoneeseen, jossa hän luki yksinään myöhään illalla.\n\n-- Jollen kertaa, mitä olen oppinut, unohdan kenties kaiken, hän\ntuumi itseksensä. -- Minähän olen melkein astiainpesijä, ja jos\nolen sellainen astiainpesijä, joka ei tiedä mitään, minusta tulee\nsamanlainen kuin Becky parka.\n\nMiltei merkillisintä Saaran uudessa olossa oli hänen muuttunut\nsuhteensa oppilaisiin. Sen sijaan että häntä ennen oli pidetty\ntavallaan kuninkaallisena henkilönä, häntä nyt tuskin hyväksyttiin\nheidän joukkoonsa. Hän oli aina niin touhussa, että hänellä tuskin oli\ntilaisuutta puhua heidän kanssaan, eikä hän voinut olla huomaamatta,\nettä neiti Minchin näki mieluummin hänen pysyttelevän erillään niistä,\njotka kuuluivat kouluhuoneeseen.\n\n-- En tahdo, että hän on tuttavallinen ja juttelee toisten lasten\nkanssa, sanoi tuo arvoisa nainen. -- Tytöt kuuntelevat mielellään\ntoisten valituksia, ja jos hän alkaa kertoa runollisia kertomuksia\nitsestään, hänestä tulee pahoinpidelty sankaritar, ja lasten\nvanhemmat saavat vääriä käsityksiä. Parempi, että hän elää erillään\nolosuhteittensa mukaan. Minä annan hänelle kodin, enempää ei hän voi\nminulta odottaa.\n\nSaara ei odottanut paljoa ja oli aivan liian ylpeä koettaakseen olla\nyhä edelleen tuttavallinen tovereilleen, jotka eivät näyttäneet\ntietävän, miten suhtautua häneen. Neiti Minchinin oppilaat olivat\nnimittäin hitaita käsittämään ja mielikuvitusta vailla. He olivat\ntottuneet rikkauteen ja mukavuuteen. Kun Saaran puvut kuluivat ja\nkävivät yhä lyhyemmän ja kummallisemman näköisiksi ja kun hänen\nkenkänsä menivät rikki ja hän kantoi kaupungilta korilla kotiin\nmaustetavaroita, heistä alkoi tuntua melkein kuin he olisivat\npuhutelleet palvelijaa keskustellessaan hänen kanssaan.\n\n-- Kuinka voi ajatella, että hän on sama tyttö, joka omisti\ntimanttikaivoksia! huomautti Lavinia. -- Häntä on surkea katsella.\nJa kummallisempi hän on kuin koskaan ennen. En ole juuri milloinkaan\npitänyt hänestä, mutta hänen tapansa tarkastella toista puhumatta\nmitään on sietämätön -- aivan kuin hän tahtoisi tunkea toisen läpi.\n\nSaara ei koskaan kujeillut eikä sekaantunut toisten asioihin. Hän teki\ntyötä kuin juhta, riensi märkiä katuja kantaen myttyjä ja koreja,\nteki parhaansa opettaakseen ranskaa lapsellisen huolimattomille\npikkulapsille; kun hänen vaatteensa kävivät kuluneiksi ja kehnoiksi,\nhän sai kuulla, että hänen oli paras syödä ateriansa keittiön puolella.\nHäntä kohdeltiin kerrassaan välinpitämättömästi, ja hän loukkaantui\nsisimmässään ja kävi ylpeäksi, mutta ei koskaan kertonut kenellekään,\nmitä tunsi ja ajatteli.\n\n-- Sotilaat eivät valita, hänellä oli tapana ajatella hammasta purren.\n-- Enkä minäkään aio valittaa. Tahdon kuvitella olevani sodassa.\n\nOli kuitenkin hetkiä, jolloin hänen lapsensydämensä melkein olisi\nvoinut pakahtua, jollei olisi ollut kolmea henkilöä.\n\nEnsimmäinen näistä, se on tunnustettava, oli Becky -- juuri Becky.\nEnsimmäisestä ullakolla vietetystä yöstä alkaen Saaraa oli lohduttanut\nsuuresti tieto, että toisella puolella seinää, jonka lokeroissa rotat\ntappelivat ja vinkuivat, oli toinen nuori ihmisolento. Ja seuraavina\nöinä tämä lohdutuksen tunne kasvoi.\n\nHarvoin heillä oli tilaisuutta päivän kuluessa jutella\nkeskenään. Kummankin täytyi pitää huoli askareistaan, ja jokaista\njuttelemisyritystä olisi pidetty laiskottelemisen haluna ja ajan\nhukkana.\n\nMutta jo ennen päivän valkenemista Becky tavallisesti hiipi Saaran\nkoppiin napittamaan hänen pukuaan ja muutenkin auttamaan häntä, ennen\nkuin itse meni alas laittamaan valkeaa keittiön uuniin. Ja kun tuli\nilta, Saara kuuli aina nöyrän koputuksen, joka merkitsi sitä, että\nhänen kamarineitonsa oli valmis auttamaan, jos hänen apuaan tarvittiin.\n\nEnsimmäisinä viikkoina Saara suri niin, ettei hän voinut puhua, minkä\nvuoksi kului jonkin verran aikaa, ennen kuin he alkoivat tavata\ntoisiaan useammin ja käydä toistensa luona. Beckyn sydän sanoi hänelle,\nettä oli parasta jättää sureva rauhaan.\n\nToinen lohduttavassa kolmikossa oli Ermengarde, mutta merkillisiä\nasioita tapahtui, ennen kuin Ermengarde löysi sijansa siinä.\n\nKun Saara taas rupesi tajuamaan elämää ympärillään, hän huomasi\nunohtaneensa kokonaan Ermengarden olemassaolon. He olivat aina olleet\nystäviä, vaikka Saara oli mielestään useampia vuosia vanhempi.\nEi voinut kieltää, että Ermengarde oli yhtä typerä kuin Saaraan\nkiintynyt. Hän turvautui Saaraan yksinkertaisena ja avuttomana; hän\ntuli läksyineen Saaran luo saadakseen apua, hän kuunteli jokaista\nhänen sanaansa ja aneli alituisesti, että Saara kertoisi satuja. Mutta\nhänellä ei itsellään ollut mitään mielenkiintoista kerrottavaa ja hän\ninhosi kirjoja sanomattomasti. Oikeastaan hän ei ollut sellainen, joita\nsurun valtaamana muistetaan, joten Saara unohti hänet.\n\nVielä helpompi oli unohtaa hänet sen vuoksi, että hän oli matkustanut\nkotiinsa muutamiksi viikoiksi. Kun hän tuli takaisin, hän ei nähnyt\nSaaraa pariin viikkoon, ja kun hän tapasi tämän ensimmäisen kerran,\nSaara tuli häntä vastaan käytävässä syli täynnä vaatteita, jotka hänen\npiti viedä korjattavaksi. Saara itse oli jo saanut oppia korjaamaan\nniitä. Hän oli kalpea ja muuttunut ja pukeutuneena kummalliseen,\npieneksi käyneeseen pukuun.\n\nErmengarde oli liian typerä suoriutuakseen kunnialla sellaisesta\ntilanteesta. Hän ei voinut keksiä mitään sanottavaa. Hän tiesi, mitä\noli tapahtunut, mutta ei koskaan ollut voinut kuvitella Saaraa tuon\nnäköiseksi -- hänhän oli niin kummallinen ja köyhä, melkein kuin\npalvelustyttö. Hän tunsi itsensä aivan onnettomaksi eikä voinut muuta\nkuin naurahtaa lyhyesti ja huudahtaa ajattelemattomasti tarkoittamatta\nmitään:\n\n-- Kas Saara! Sinäkö se olet?\n\n-- Niin olen, sanoi Saara punastuen.\n\nHän piti vaatekantamusta sylissään tukien sitä leuallaan. Hänen\nrehellisessä katseessaan oli jotakin, mikä sai Ermengarden vielä\nenemmän hämilleen. Hänestä tuntui, että Saarasta oli tullut aivan\ntoinen tyttö ja ettei hän ollut koskaan ennen tuntenut häntä. Kenties\ntämä oli niin muuttunut siksi, että hän yhtäkkiä oli tullut köyhäksi ja\nettä hänen täytyi korjata vaatteita ja tehdä työtä niin kuin Becky.\n\n-- Voi! hän änkytti. -- Kuinka -- kuinka sinä jaksat?\n\n-- En tiedä, vastasi Saara. -- Entä sinä itse?\n\n-- Minä olen -- minä voin aivan hyvin, sanoi Ermengarde ujostellen. Sen\njälkeen hän koetti sanoa jotakin soveliaampaa. -- O -- oletko sinä --\nhyvin onneton? hän kysyi kiireesti.\n\nSilloin Saara ymmärsi Ermengardea väärin. Hänen sydänparkansa oli aivan\npakahtua, ja hän ajatteli, että kun joku on noin typerä, niin on paras\npoistua hänen luotaan.\n\n-- Mitä luulet? hän vastasi tiukasti. -- Luuletko, että olen hyvin\nonnellinen?\n\nJa hän lähti tiehensä puhumatta muuta.\n\nVähitellen Saara huomasi, että hän surunsa vuoksi oli unohtanut, että\nErmengarde raukka aina oli kömpelö, ja kuta enemmän hän tarkoitti hyvää\nsitä typerämpi hän oli.\n\n-- Hän on samanlainen kuin muutkin, oli Saara ajatellut. -- Hän ei\ntahdo puhua minun kanssani. Hän tietää, ettei kukaan enää puhuttele\nminua.\n\nJa siten oli monta viikkoa aivan kuin juopa heidän välillään. Jos\nhe joskus sattumalta tapasivat toisensa, Saara katsoi syrjään. Ja\nErmengarde jäykistyi ja meni yhä nolommaksi eikä voinut puhua. Joskus\nhe ohimennen nyökkäsivät toisilleen, mutta joskus he eivät edes\ntervehtineet.\n\n-- Jollei hän mielellään puhu minun kanssani, ajatteli Saara, minun on\nparas väistyä hänen tieltään. Neiti Minchin tekee sen minulle helpoksi.\n\nNeiti Minchin teki sen niin helpoksi, että he pian eivät ollenkaan\nnähneet toisiaan. Pian ruvettiin huomaamaan, että Ermengarde oli\nentistä typerämpi ja että hän näytti toivottomalta ja onnettomalta.\nHänen oli tapana kyyristyä penkille ikkunakomeroon ja äänetönnä\ntuijottaa ikkunasta ulos. Kerran Jessie ohi kulkiessaan tarkasteli\nErmengardea uteliaasti.\n\n-- Mitä sinä itket, Ermengarde? hän kysyi.\n\n-- En minä itke, vastasi Ermengarde hiljaa epävarmalla äänellä.\n\n-- Kyllä sinä itket, väitti Jessie. -- Nenääsi pitkin vieri juuri suuri\nkyynel.\n\n-- Entä sitten? Olen pahoilla mielin, eikä kenenkään tarvitse siitä\nvälittää.\n\nHän käänsi Jessielle selkänsä, otti nenäliinansa ja kätki kasvonsa\nsiihen.\n\nSamana iltana Saara meni tavallista myöhemmin ullakkokoppiinsa. Häntä\noli pidetty työssä yli sen ajan, jolloin oppilaat panivat maata,\nja sitten hän oli mennyt kouluhuoneeseen lukemaan. Kun hän kiipesi\nportaita huoneeseensa, hän ihmeekseen näki oven raosta valoa.\n\n-- Eiväthän siellä tavallisesti käy muut kuin minä, mutta joku on\nsytyttänyt kynttilän.\n\nJoku oli todellakin sytyttänyt kynttilän, eikä se palanut siinä\nkynttilänjalassa, jonka Saara oli saanut keittiöstä käytettäväkseen,\nvaan sellaisessa kynttilänjalassa, joka kuului alakerran\nmakuuhuoneisiin. Ja rikkinäisellä jakkaralla istui joku, jolla oli yllä\nryppyinen yöpaita ja punainen liina. Se oli Ermengarde.\n\n-- Ermengarde! huudahti Saara. Hän ällistyi niin, että miltei pelkäsi.\n-- Sinulle tulee tästä ikävyyksiä.\n\nErmengarde nousi horjuen jakkaralta. Hän laahusti yli lattian liian\nisoissa tohveleissaan. Hänen silmänsä ja nenänsä olivat punaiset\nitkusta.\n\n-- Tiedän, että tulee ikävyyksiä -- jos tämä tulee ilmi, hän myönsi. --\nMutta en välitä siitä -- en välitä siitä hituistakaan. Voi, Saara, ole\nkiltti ja puhu minulle. Mitä sinä ajattelet? Miksi et enää pidä minusta?\n\nSaara tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa kuullessaan Ermengarden äänen.\nTämä puhui niin yksinkertaisesti ja liikuttavasti aivan kuin entinen\nErmengarde, joka oli pyytänyt, että he olisivat \"parhaita ystäviä\".\nTuntui siltä, että hän ei ollut tarkoittanut sitä, mitä oli näyttänyt\ntarkoittavan viime viikkoina.\n\n-- Minä pidän sinusta, vastasi Saara. -- Mutta ajattelin -- sillä\nkaikkihan on nyt toisin. Minä luulin, että sinäkin olit muuttunut.\n\nErmengarde avasi itkettyneet silmänsä.\n\n-- Sinähän olit muuttunut! hän huudahti. -- Sinä et tahtonut\npuhua minulle. En tiennyt, mitä minun piti tehdä. Sinä olit aivan\ntoisenlainen, kun minä tulin takaisin.\n\nSaara mietti hetkisen. Hän huomasi erehtyneensä.\n\n-- Minä olen muuttunut, vaikken sillä tavalla kuin sinä luulet. Neiti\nMinchin ei tahdo, että minä puhun tyttöjen kanssa. Useimmat heistä\neivät liioin tahdo puhua minun kanssani. Ajattelin, että sinä kenties\net myöskään tahtoisi. Ja sen vuoksi koetin väistää sinua.\n\n-- Voi Saara! Ermengarde melkein vaikeroi epätoivoissaan. He katsoivat\nvielä kerran toisiinsa ja juoksivat toistensa syliin, ja Saaran\npieni musta pää nojasi muutaman minuutin punaisen liinan peittämää\nolkapäätä vasten. Ermengarde katseli ihastuksissaan noita merkillisiä,\nsuurisilmäisiä kasvoja.\n\n-- En voinut kestää kauemmin, hän toimitti. -- Luulen, että sinä voit\nelää ilman minua, Saara, mutta minä en voinut elää ilman sinua. Minä\nolin melkein kuin kuollut. Ja tänä iltana, kun makasin itkien peitteen\nalla, päätin yhtäkkiä hiipiä ylös sinun luoksesi ja pyytää, että\nolisimme ystäviä taas.\n\n-- Sinä olet kiltimpi kuin minä! Minä olin liian ylpeä pyrkiäkseni\nuudelleen ystäväksesi. Kun koettelemukset tulivat, näyttivät ne, niin\nkuin näet, etten minä ole mikään kiltti lapsi. Pelkäsin, että niin\nkävisi. Kenties -- Saara rypisti otsaansa pikkuvanhasti -- ne ovat\nminua kohdanneet juuri sen vuoksi.\n\n-- Minä en voi nähdä niissä mitään hyvää, sanoi Ermengarde rohkeasti.\n\n-- En minäkään, jos sanon totuuden, myönsi Saara rehellisesti. -- Mutta\notaksun, että koettelemuksista voi olla jotakin hyötyä, vaikkemme sitä\nhuomaakaan.\n\nErmengarde katseli ympärilleen melkein pelokkaan uteliaasti:\n\n-- Saara, luuletko, että voit kestää täällä asumista? Saara katseli\nmyös ympärilleen.\n\n-- Jos kuvittelen, että täällä on aivan toisenlaista, voin kestää, hän\nvastasi. -- Tai jos kuvittelen, että tämä kaikki on satua.\n\nHän puhui hitaasti. Hänen mielikuvituksensa alkoi elää. Se ei ollut\nelänyt kertaakaan hänen kokemansa suuren surun jälkeen. Hänestä oli\ntuntunut siltä kuin ei hänellä olisikaan enää mielikuvitusta.\n\n-- Onhan monella ollut huonompikin asunto. Ajattele Monte Criston\nkreiviä Ii-linnan vankiluolissa. Ja ajattele Bastiljia!\n\n-- Bastiljia, Ermengarde puoleksi kuiskasi katsellen Saaraa ikään kuin\nlumottuna. Hän muisti Ranskan vallankumouksesta kertomukset, jotka\nSaaran oli onnistunut kuvittelutaidollaan opettaa hänelle. Ei kukaan\nmuu kuin Saara olisi voinut tehdä sitä.\n\nSaaran silmiin syttyi tuttu hehku.\n\n-- Niin! hän sanoi käsivarret polvien ympäri kierrettyinä. -- Tässä\npaikassa on hyvä kuvitella. Minä olen Bastiljin vanki. Olen ollut\ntäällä vuosikausia, äärettömän kauan, ja kaikki ovat unohtaneet minut.\nNeiti Minchin on vanginvartija, ja Becky -- äkillinen valonvälähdys\nlisäsi hehkua hänen silmissään -- Becky on viereisen kopin vanki.\n\nHän kääntyi Ermengardeen päin ja oli aivan entisen Saaran kaltainen.\n\n-- Kuvittelen näin. Saan siitä paljon lohtua. Ermengarde heti sekä\ninnostui että pelästyi.\n\n-- Ja kerrotko sitten minulle kaikesta? hän kysyi. -- Saanko minä\nhiipiä tänne illalla, kun kaikki on hiljaista, ja kuulla, mitä sinä\nolet päivän kuluessa keksinyt? Tuntuu siltä, kuin me olisimme parempia\nystäviä kuin koskaan ennen.\n\n-- Niin kyllä, vastasi Saara nyökäyttäen päätään. -- Vastoinkäymiset\nkoettelevat ihmistä, ja minun vastoinkäymiseni ovat koetelleet sinua ja\nnäyttäneet, kuinka hyvä sinä olet.\n\n\n\n\nTAASKIN LOTTIE\n\n\nKolmas Saaran ystävä oli Lottie. Pieni raukka, joka ei tiennyt mitään\nsuruista ja huolista ja joka oli hyvin hämillään nähdessään, millainen\nmuutos hänen kasvatusäitinsä elämässä oli tapahtunut. Hän oli kuullut\nkerrottavan, että Saara oli kokenut merkillisiä asioita, mutta ei\nvoinut ymmärtää, minkä vuoksi hän oli niin muuttunut -- minkä vuoksi\nhänellä oli vanha, musta puku ja minkä vuoksi hän tuli kouluhuoneeseen\nainoastaan opettamaan, sen sijaan että olisi istunut kunniapaikallaan\nja itse saanut opetella läksyjä.\n\nPaljon oli kuiskuteltu pienokaisten kesken, kun huomattiin, ettei\nSaara enää asunut niissä huoneissa, joissa Emily niin kauan oli ollut\nnäytteillä.\n\n-- Oletko sinä nyt hyvin köyhä, Saara? hän oli viattomasti kysynyt\nensimmäisenä aamuna, jolloin hänen ystävänsä alkoi opettaa ranskaa\npikkulapsille. -- Oletko sinä yhtä köyhä kuin kerjäläinen? Hän pisti\npalleroisen kätensä Saaran laihaan kouraan, ja hänen pyöreät silmänsä\nolivat kyynelissä. -- Minä en tahdo, että sinä olet köyhä kuin\nkerjäläinen.\n\nHän näytti rupeavan itkemään, mutta Saara ehätti lohduttamaan:\n\n-- Kerjäläisellä ei ole asuntoa, mutta minulla on.\n\n-- Missä sinä asut? jatkoi Lottie. -- Sinun huoneessasi asuu uusi\ntyttö, eikä se ole enää kaunis.\n\n-- Minä asun toisessa huoneessa.\n\n-- Onko se kaunis? jatkoi Lottie. -- Minä tahdon mennä katsomaan.\n\n-- Et saa jutella. Neiti Minchin katsoo meihin. Hän suuttuu, jos minä\nannan sinun kuiskata.\n\nHän oli jo huomannut, että kaikki mitä tapahtui pantiin hänen syykseen.\nJos lapset olivat tarkkaamattomia, jos he juttelivat, jolleivät he\nistuneet hiljaa, hän sai toruja.\n\nLottie oli kuitenkin itsepintainen. Jollei Saara tahtonut sanoa, missä\nhän asui, pienokainen aikoi jollakin toisella tavalla ottaa selvän\nasiasta. Hän puheli ikäistensä kanssa, kierteli vanhempien tyttöjen\nseurassa ja kuunteli heidän puhettaan ja sai heidän huomaamattaan\nerinäisiä tietoja, joiden johdosta hän lähti eräänä iltapäivänä\nlöytöretkelle. Hän kiipesi portaita, joiden olemassaolosta hänellä\nei ennen ollut aavistustakaan, kunnes tuli ullakkokerrokseen. Siellä\nhän näki kaksi ovea vieretysten, ja kun hän avasi toisen niistä,\nhän huomasi rakkaan Saaransa, joka seisoen jakkaralla katseli ulos\nikkunasta.\n\n-- Saara! hän huusi hämillään. -- Saara äiti! Hän säikähti\nhuomatessaan, että huone oli autio ja ruma ja tuntui olevan kaukana\nmuusta maailmasta. Hän oli mielestään kiivennyt satoja portaita.\n\nSaara kääntyi äkisti kuullessaan hänen äänensä. Nyt oli hänen vuoronsa\nhämmästyä. Mitähän nyt tapahtuisi? Jos Lottie alkaisi huutaa ja joku\nkuulisi, he olisivat molemmat pulassa. Hän hyppäsi alas jakkaralta ja\njuoksi lapsen luo.\n\n-- Älä huuda, älä melua! hän rukoili. -- Minua torutaan, jos sinä\nhuudat, ja minua on jo toruttu koko päivän. Ei tämä -- ei tämä ole\nmikään huono huone, Lottie!\n\n-- Eikö se ole huono? läähätti Lottie ja puri huultaan tarkastellessaan\nsitä. Hän oli tosin lellitelty lapsi, mutta hän rakasti kasvattiäitiään\nja koetti sen vuoksi hillitä itseään. Sitä paitsi hän ajatteli, että\nmikä paikka tahansa voisi muuttua hauskaksi, kun Saara tuli sinne\nasumaan.\n\n-- Miksi se ei ole huono, Saara? hän kuiskasi.\n\nSaara veti hänet luoksensa ja koetti nauraa. Pehmoisen lapsenruumiin\nlämpö tavallaan lohdutti häntä. Hänellä oli ollut vaikea päivä ja hän\noli tuijottanut ulos ikkunasta kuumin silmin.\n\n-- Täältä voi nähdä kaikenlaista, jota sieltä alhaalta ei näe.\n\n-- Mitä sitten? kysyi Lottie uteliaana.\n\n-- Savupiippuja aivan meidän lähellämme, ja savua, joka kiertelee\nylöspäin renkaina ja pilvinä ja häviää ilmaan; ja varpusia, jotka\nhyppelevät ja juttelevat keskenään aivan kuin ihmiset -- ja toisia\nullakkoikkunoita, joista koska tahansa voi näkyä joku ihmisen pää, ja\nsilloin haluaisi tietää, kenen se on. Ja kaikki tuntuu olevan niin\nkorkealla, aivan kuin olisi jossakin toisessa maailmassa.\n\n-- Voi anna minun katsella! pyysi Lottie. -- Nosta ylös.\n\nSaara nosti hänet ylös, ja he seisoivat vieretysten vanhalla pöydällä,\nnojautuivat katossa olevaan ikkunaan ja katselivat ulos.\n\nSe joka ei ole kertaakaan tehnyt samoin, ei tiedä, kuinka toisenlaisen\nmaailman he sieltä näkivät. Peltikatto levisi heidän ympärillään\nviettäen räystäskourua kohti. Varpuset olivat siellä kuin kotonaan,\nhyppelivät ja visertelivät pelkäämättä. Kaksi istuutui savupiipun\nreunalle riidellen kiivaasti, kunnes toinen nokki toista ajaen sen\npois. Viereinen ikkuna, joka kuului toiseen taloon, oli suljettu, sillä\ntalossa ei asunut ketään.\n\nTaivas näytti olevan paljon lähempänä täällä kuin kadulla, ja Lottie\noli innoissaan. Kaikki alhaalla oleva tuntui häipyvän. Saattoi tuskin\nuskoa, että neiti Minchiniä ja neiti Ameliaa ja kouluhuonetta oli\nolemassakaan, ja vaununpyörien jyrinä kuului kuin toisesta maailmasta.\n\n-- Voi Saara! huudahti Lottie puristaen hänen suojelevaa käsivarttaan.\n-- Minä pidän tästä ullakosta -- minä pidän siitä! Se on hauskempi kuin\nhuoneet tuolla alhaalla.\n\n-- Katso tuota varpusta, kuiskasi Saara. -- Toivoisin, että minulla\nolisi muruja heittää sille.\n\n-- Minulla on! huusi Lottie. -- Minulla on palanen kakkua taskussa.\n\nKun he heittivät katolle muutamia muruja, varpunen hyppäsi pois ja\nlensi lähellä olevalle savupiipulle. Se ei nähtävästi ollut tottunut\ntuttavallisuuteen, joten odottamattomat murut tekivät sen levottomaksi.\nMutta kun Lottie oli aivan hiljaa ja Saara piipitti vienolla äänellä\n-- melkein kuin itse olisi ollut varpunen -- lintu huomasi, että se,\nmikä oli säikähdyttänyt sitä, olikin vieraanvaraisuutta. Se tarkasteli\npää kallellaan ja säihkyvin silmin murusia. Lottie tuskin malttoi pysyä\nhiljaa.\n\n-- Tuleekohan se? Tuleekohan se? hän kuiskasi.\n\n-- Silmistä päättäen se tahtoisi, kuiskasi Saara takaisin. -- Se\nmiettii, uskaltaako. Kyllä se tulee, se tulee.\n\nVarpunen lensi katolle ja hyppi muruja kohden, mutta pysähtyi muutaman\ntuuman päähän niistä, kallisti taas päätänsä ja näytti harkitsevan,\nvoisivatko Saara ja Lottie muuttua suuriksi kissoiksi ja karata\nkimppuun. Vihdoin se tunsi sydämessään, että he olivat kiltimpiä kuin\nolisi luullut, hyppäsi lähemmäksi ja lähemmäksi, tarttui yhdellä\nnokkaisulla isoimpaan muruun ja vei sen savupiipun toiselle puolelle.\n\n-- Nyt se tietää, ja se tulee kyllä takaisin hakemaan lisää.\n\nSe tuli takaisin; vieläpä sillä oli ystävä mukanaan. Ja ystävä lensi\npois ja palasi tuoden mukanaan sukulaisen; siitä syntyi oikeat pidot.\nNe visertelivät, juttelivat ja piipittivät. Silloin tällöin ne\nseisahtuivat ja pää kallellaan tutkien tarkastelivat Lottieta ja Saaraa.\n\nLottie oli niin ihastuksissaan, että hän aivan unohti, kuinka ensin oli\nsäikähtänyt, kun näki Saaran huoneen. Kun he laskeutuivat alas pöydältä\nja palasivat entiseen maailmaansa, Saara kykeni näyttämään hänelle\nhuoneessa kaikenlaista kaunista, jonka olemassaoloa hän ei itsekään\nollut aavistanut.\n\n-- Se on niin pieni ja kaiken muun yläpuolella, sanoi hän huoneestaan,\n-- että se on melkein kuin linnunpesä oksalla. Kalteva katto on niin\nlystikäs. Katso, sinä tuskin voit seisoa suorana tällä puolella\nhuonetta; ja kun aamu koittaa, minä voin vuoteessani maaten ikkunasta\nnähdä taivaan. Näen ikään kuin nelikulmaisen valopaikan. Kun aurinko\npaistaa, leijailee helakoita pieniä pilviä ohi, ja mielestäni voisin\naivan koskea niihin. Kun sataa, loiskivat ja ratisevat pisarat aivan\nkuin ne kertoisivat jotakin kaunista. Ja kun taivas on tähdessä, voi\nmaatessaan koettaa laskea, kuinka monta tähteä sopii valopaikkaan.\nAika paljon siihen sopiikin. Ja katsopa tuota pientä, ruosteista\nuuninristikkoa nurkassa! Ajattele, kuinka hauskalta se näyttäisi, jos\nse olisi kiilloitettu kirkkaaksi ja tuli palaisi uunissa. Niin kuin\nnäet, tämä on todellakin pieni, hauska huone.\n\nHän kulki ympäri huonetta pitäen Lottieta kädestä ja selitti käsien\nliikkeillä kaikkea kaunista, mitä hän oli näkevinään. Ja Lottie näki\nkaiken semmoisena kuin Saara sen hänelle esitti, sillä Saara sai hänet\naina uskomaan kertomuksiansa.\n\n-- Katso, Saara taas aloitti, -- lattialla voisi olla paksu\npehmoinen, sininen intialainen matto. Ja tuossa nurkassa voisi olla\npehmoinen, pieni sohva pieluksineen, jolle voisi nousta istumaan, ja\nsen yläpuolella voisi olla hylly täynnä kirjoja. Ja sitten täällä\nvoisi olla lamppu ja tummanpunainen lampunvarjostin, ja pöytä\nkeskellä lattiaa, jonka ääressä voisi juoda teetä, ja pieni pyöreä\nkuparikattila, joka laulaisi uuninreunuksella, ja vuode voisi olla\naivan toisenlainen. Se voisi olla pehmoinen, ja siinä voisi olla\nkaunis silkkipeite. Olisikohan se kaunista. Ja kenties voisimme\nkesyttää varpuset ystäviksemme, niin että ne naputtaisivat ikkunaan ja\nkysyisivät, saisivatko tulla sisään.\n\n-- Voi Saara! huudahti Lottie, -- minä asuisin mielelläni täällä.\n\nSaara houkutteli Lottieta menemään takaisin alakertaan, ja kun hän\noli auttanut pikku tytön matkalle ja palannut huoneeseensa, hän\nseisoi keskellä lattiaa ja katsoi ympärilleen. Lumo, jonka hänen\nmielikuvituksensa oli luonut Lottielle, oli haihtunut. Vuode oli kova,\nja siinä oli likainen peite. Valkaistulla seinällä näkyi kuluneita\npaikkoja, lattia oli kylmä ja paljas, uuninristikko ruosteinen ja\nrikkinäinen, ja risainen jakkara, joka oli vinossa rikkinäisillä\njaloillaan, oli ainoa istumapaikka. Hän istahti sille ja nojasi päätään\nkäsiinsä. Vain se, että Lottie oli käynyt siellä ja taas mennyt pois,\nsai esineet näyttämään huonommilta. Varmaan vangitkin tuntevat itsensä\nhylätymmiksi sen jälkeen, kun joku heidän luonansa käynyt on poistunut\njättäen heidät yksinäisyyteen.\n\n-- Täällä on autiota. Joskus minusta tuntuu, että tämä on yksinäisin\npaikka maailmassa.\n\nViikkoa myöhemmin oli sellainen harvinainen ilta, jolloin Ermengarde\nuskalsi hiipiä ullakolle. Hän naputti sormenpäillään oveen, mutta kului\npari minuuttia Saaran tulematta avaamaan. Oli niin hiljaista, että\nErmengarde luuli Saaran nukkuvan. Mutta sitten hän kuuli ihmeekseen\ntämän hiljaa nauravan ja puhuvan hyväillen jollekulle.\n\n-- Katsos tässä! kuuli Ermengarde hänen sanovan. -- Ota se ja mene\nkotiin, Melkisedek! Mene kotiin vaimosi luo! Sen jälkeen Saara avasi\noven ja näki Ermengarden seisovan levottomana kynnyksellä.\n\n-- Ke-kenelle sinä puhut, Saara? hän läähätti.\n\nSaara työnsi hänet varovaisesti sisään iloisen näköisenä.\n\n-- Sinun täytyy luvata, ettet pelkää -- etkä suinkaan huuda, sillä\nmuuten en voi kertoa mitään.\n\nErmengarden teki kovasti mieli huutaa samassa, mutta hän sai sentään\nhillityksi itsensä. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään.\n\n-- Onko täällä jotakin, joka voi säikähdyttää? hän kysyi.\n\n-- Muutamat pelkäävät niitä. Minäkin ensin pelkäsin, mutta en nyt enää.\n\n-- Onko täällä kummitus?\n\n-- Ei toki, sanoi Saara nauraen. -- Minulla on rotta.\n\nErmengarde hyppäsi suoraan pieneen likaiseen vuoteeseen. Hän veti\njalkansa yöpaitansa ja punaisen liinan alle. Hän ei huutanut, mutta\nhuohotti pelosta.\n\n-- Voi! Hyi! hän kuiskasi. -- Rotta! Rotta!\n\n-- Arvasin, että pelkäisit. Mutta ei sinun tarvitse pelätä. Minä\nparastaikaa kesytän sitä. Se jo tuntee minut hyvin ja tulee tänne,\nkun houkuttelen. Minä olen pannut sille nimeksi Melkisedek. Etkö sinä\nuskalla katsoa sitä?\n\nAsia oli niin, että aikaa myöten keittiöstä saatujen murujen avulla\ntämä tuttavuus oli kehittynyt; Saara oli vähitellen unohtanut, että\narka olento, johon hän oli niin hyvin tutustunut, oli tavallinen rotta.\n\nEnsin Ermengarde oli niin säikähtynyt, ettei hän uskaltanut muuta kuin\nistua vuoteeseen kyyristyneenä ja vetää jalat alleen, mutta kun hän\nnäki Saaran rauhalliset kasvot ja kuuli kertomuksen Melkisedek-rotan\nensimmäisestä esiintymisestä, hän alkoi käydä uteliaaksi ja kumartui\nvuoteen laidan yli katselemaan, kun Saara laskeutui polvilleen\nlattiassa olevan reiän eteen.\n\n-- Eihän se vain hyppää vuoteeseen? hän kysyi.\n\n-- Ei toki. Se osaa käyttäytyä yhtä hyvin kuin mekin. Se onkin ihmisen\nkaltainen. Pidä nyt varasi!\n\nHän vihelsi aivan hiljaa, toisti vihellyksensä moneen kertaan ja näkyi\nkokonaan syventyvän yritykseensä. Ermengardesta tuntui siltä kuin Saara\nlukisi jonkinlaisia loitsuja. Ja vihdoin tuli reiästä esiin viiksekäs\nkirkassilmäinen pää. Saaralla oli muutamia muruja kädessä. Hän pudotti\nne lattialle, ja Melkisedek tuli rauhallisesti syömään ne. Suurimman\npalasen se tietenkin vei kotiinsa.\n\n-- Katso, tuon se vei vaimolleen ja lapsilleen. Se on hyvin kiltti. Se\nsyö vain pienet muruset. Sitten se menee kotiinsa, ja minä voin aina\nkuulla, kuinka sen perhe piipittää iloisesti.\n\nErmengarde rupesi nauramaan.\n\n-- Voi Saara! Sinä olet merkillinen -- mutta sinä olet niin hyvä ja\nhauska!\n\nSamassa kuului kaksi kovaa koputusta seinään. Ermengarde säikähti niin,\nettä oli hypätä pois vuoteesta. Saara nousi seisomaan ja vastasi varsin\njuhlallisesti:\n\n-- Se on viereisen kopin vanki.\n\n-- Becky! huudahti Ermengarde ihastuksissaan.\n\n-- Niin juuri. Saat kuulla: kaksi koputusta merkitsee: \"Vanki, oletko\nsiellä?\"\n\nHän koputti itse kolme kertaa seinään vastaukseksi.\n\n-- Se merkitsee: \"Kyllä, minä olen täällä ja kaikki on hyvin.\"\n\nBeckyn puolelta seurasi neljä koputusta.\n\n-- Se merkitsee, Saara selitti: \"Siis, onnettomuustoveri, nukutaan\nrauhassa. Hyvää yötä!\"\n\nErmengarde säteili ihastuksesta.\n\n-- Voi, Saara! hän kuiskasi iloisesti, -- tämähän on aivan kuin satua!\n\nSaara istui ja jutteli, niin että Ermengarde unohti itse olevansa\ntavallaan karannut vanki, ja Saaran täytyi muistuttaa hänelle, ettei\nhän voinut jäädä Bastiljiin koko yöksi, vaan että hänen täytyi hiljaa\nhiipiä alas ja kiivetä takaisin vuoteeseensa.\n\n\n\n\nINTIALAINEN HERRA\n\n\nErmengarden ja Lottien vaellukset ullakolle olivat uskaliaita. He eivät\nkoskaan varmasti tienneet, oliko Saara siellä. Tuskin he myöskään\nvoivat olla varmoja siitä, ettei neiti Amelia kierrellyt juuri silloin\ntarkastelemassa makuuhuoneita, joissa oppilaiden tuli olla nukkumassa.\n\nSen vuoksi he vain harvoin kävivät Saaran luona, ja Saara vietti\nyksinäistä elämää. Kun hän oli alhaalla, elämä tuntui hänestä vieläkin\nyksinäisemmältä kuin ullakkokopissa. Hänellä ei ollut ketään, jonka\nkanssa hän olisi voinut puhua. Ja kun hänet lähetettiin asioille ja\nhän, pieni hylätty olento, kulki katuja pitkin kantaen koria tai\nmyttyjä, tuulisella ilmalla pidellen hattuaan ja sateisella tuntien\nveden sirisevän kengissään, hänen mielestään ohitse rientävät\nihmisjoukot tekivät hänen yksinäisyytensä yhä suuremmaksi. Kun hän oli\nprinsessa Saara, joka ajoi kaduilla hienoissa vaunuissaan tai käveli\nMarietten seuraamana, hänen säteilevät pirteät pienet kasvonsa, kauniit\nhattunsa ja viittansa olivat usein kiinnittäneet ihmisten huomion\nhäneen, niin että he seisahtuivat katselemaan häntä. Onnellinen ja\nhyvin puettu pieni tyttö herättää tietenkin huomiota. Repaleiset ja\nköyhästi puetut lapset eivät ole kylliksi harvinaisia ja kauniita\nsaadakseen ihmiset seisahtumaan ja hymyilemään.\n\nSaara oli alkanut kasvaa nopeasti, ja kun hänelle oli annettu\nainoastaan hänen entisen vaatevarastonsa yksinkertaisimmat jäännökset,\nhän tiesi olevansa varsin merkillisen näköinen. Kaikki paremmat\nvaatteet oli otettu pois ja toisia hän sai käyttää niin kauan kuin ne\nvähänkin pysyivät koossa. Joskus, kun hän kulki myymälänikkunan ohi,\njossa oli kuvastin, hän nauroi melkein ääneen nähdessään vilahdukselta\nkuvansa, mutta joskus hän punastui, puri huultaan ja kääntyi pois.\n\nKulkiessaan iltaisin talojen ohi, joiden ikkunanluukkuja ei vielä ollut\nsuljettu ja joiden huoneistot olivat valaistut, hän pysähtyi katsomaan\nikkunoista lämpöisiin huoneisiin.\n\nSiten hän oli tutustunut moniin perheisiin, jotka asuivat saman torin\nvarrella kuin neiti Minchin. Sitä perhettä, josta hän eniten piti,\nhän nimitti \"isoksi perheeksi\". Siihen kului kahdeksan lasta, iso,\npunaposkinen äiti ja iso, punaposkinen isä, sekä iso, punaposkinen\näidinäiti, sitä paitsi koko joukko palvelijoita.\n\nSaara oli kerrassaan ihastunut heihin ja antoi heille kirjoista\nsaamiansa aika romanttisia nimiä. Milloin hän ei nimittänyt heitä\nisoksi perheeksi, hän sanoi heitä Montmorency-nimellä. Paksu, pullea\nkapalovauva, jolla oli pitsimyssy päässä, oli Ethelberta Beauchamp\nMontmorency; seuraavaksi pienin oli Violet Cholmondeley Montmorency;\npikkuinen poika, jolla oli pyöreät jalat ja joka juuri oli alkanut\nkävellä, oli Sydney Cecil Vivian Montmorency, ja sitten tuli Lilian\nEvangeline Maud Marion, Rosalind Gladys, Guy Clarence, Veronica\nEustacia ja Claude Harold Hector.\n\nEräänä iltana tapahtui jotain oikein hullunkurista, vaikkei se\noikeastaan ollut sellaista.\n\nUseat Montmorencyistä olivat luultavasti lähdössä lastenkutsuihin, ja\njuuri kun Saaran piti kulkea heidän porttinsa ohi, he olivat nousemassa\nodottaviin vaunuihin. Veronica Eustacia ja Rosalind Gladys valkoisissa\npitsihameissa, joissa oli kaunis vyö, olivat juuri nousseet vaunuihin,\nja viisivuotias Guy Clarence seurasi heitä. Poika oli kovin hauska.\nHänellä oli punaiset posket ja siniset silmät, ja hänen pientä sievää\npäätään ympäröi kihara tukka. Saara unohti kokonaan korinsa ja kuluneet\nvaatteensa -- niin, hän unohti kaiken ja tahtoi hetkisen katsella\npoikaa. Sen vuoksi hän pysähtyi.\n\nOli joulun aika, ja suuri perhe oli kuullut monta kertomusta lapsista,\njotka olivat köyhiä ja joilla ei ollut vanhempia, jotka olisivat\nvoineet antaa heille joululahjoja -- lapsista, jotka olivat ohkaisissa\nja huonoissa pukimissa. Kertomuksissa oli aina ystävällisiä ihmisiä,\njoskus hyväsydämisiä lapsia, jotka näkivät köyhät lapset ja antoivat\nheille rahaa tai muita lahjoja tahi veivät heidät kotiin ja tarjosivat\nheille hyvän päivällisen. Guy Clarence oli samana iltapäivänä aivan\nitkenyt liikutuksesta kuullessaan sellaisen kertomuksen, ja hän oli\nhartaasti toivonut tapaavansa köyhän tytön antaakseen hänelle kuuden\npennyn rahan, jonka hän omisti ja jolla hän luuli voivansa muuttaa\ntytön koko elämän. Hän oli ihan varma siitä, että kuusi pennyä voisi\nhankkia tytölle hyvät olot.\n\nKun hän kulki punaisella matolla, joka oli pantu katukäytävälle portin\nja vaunujen väliin, hänellä oli juuri tämä raha lyhkäisten housujensa\ntaskussa. Ja juuri kun Rosalind Gladys nousi vaunuihin ja istuutui\nniiden pehmeille patjoille, Guy Clarence näki Saaran seisovan märällä\nkatukivityksellä kuluneissa vaatteissaan vanha kori käsivarrellaan\nkatsellen nälkäisin silmin häntä.\n\nHän luuli Saaran silmien näyttävän nälkäisiltä siksi, ettei hänellä\nkenties ollut pitkään aikaan ollut mitään syömistä. Hän ei tiennyt,\nettä Saaran silmissä kuvastui halu päästä hänen kotinsa lämpöiseen,\niloiseen elämään, josta hänen punaiset poskensa kertoivat, ja että\nSaaran olisi tehnyt mieli sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä. Hän\ntiesi vain, että Saaralla oli suuret silmät, laihat kasvot ja hoikat\nsääret sekä huono kori käsivarrellaan ja kehnot vaatteet yllään. Siksi\nhän otti rahan taskustaan ja meni ystävällisesti hänen luokseen:\n\n-- Katso tässä, pikku tyttö raukka! Tässä on kuuden pennyn raha. Tahdon\nantaa sen sinulle.\n\nSaara säpsähti. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli niiden köyhien\nlasten kaltainen, joiden hän oli parempina päivinään nähnyt seisovan\nkatukäytävällä katsellen häntä, kun hän nousi vaunuistaan. Monta kertaa\nhän oli antanut näille lantin. Hän vuoroin punastui ja kalpeni ja luuli\nensin, ettei hän voisi ottaa rahaa vastaan.\n\n-- Ei! Ei! hän sanoi. -- Ei kiitoksia, en todellakaan voi ottaa sitä\nvastaan.\n\nHänen äänensä ei ollenkaan muistuttanut tavallisen katulapsen ääntä,\nja hänen käytöksensä oli kuin hyvän kasvatuksen saaneen henkilön\nkonsanaan, minkä vuoksi Veronica Eustacia (jonka oikea nimi oli Janet)\nja Rosalind Gladys (oikeastaan Nora) kääntyivät kuuntelemaan.\n\nMutta Guy Clarence ei tahtonut, että hänen hyväntekeväisyytensä saisi\nnäin nolon lopun. Hän pisti rahan tytön käteen.\n\n-- Kyllä sinun täytyy se ottaa, köyhä tyttö! tyrkytti poika. -- Voit\nostaa sillä jotakin syötävää. Siinä on kokonaista kuusi pennyä.\n\nPoika näytti kiltiltä ja ystävälliseltä ja olisi varmaankin ollut\npahoillaan, jollei Saara olisi huolinut rahaa. Sen vuoksi Saara ei\nvoinut kieltäytyä. Hän ei saanut olla ylpeä, se olisi ollut julmaa;\nsiksi hän voitti ylpeytensä, mutta hänen poskensa hehkuivat.\n\n-- Kiitoksia, hän sopersi, -- sinä olet oikein kiltti ja herttainen\npoika.\n\nKun poika iloisena kiipesi vaunuihinsa, Saara lähti tiehensä koettaen\nhymyillä, vaikka hänen rintaansa ahdisti ja hänen silmissään kiilsivät\nkyyneleet. Hän oli tiennyt olevansa merkillisen näköinen, mutta tähän\nasti hän ei ollut tiennyt, että häntä voisi luulla kerjäläiseksi.\n\n\"Ison perheen\" vaunujen vieriessä pois lapset juttelivat innokkaasti\nkeskenään.\n\n-- Voi, Donald (se oli Guy Clarencen nimi), huudahti Janet levottomana.\n-- Miksi sinä annoit rahasi tuolle pienelle tytölle? Olen varma siitä,\nettei hän ollut kerjäläinen.\n\n-- Hän ei puhunut niin kuin kerjäläinen, puuttui Nora puheeseen. --\nEikä hän kerjäläiseltä näyttänytkään.\n\n-- Eikä hän myöskään kerjännyt. Pelkäsin niin, että hän suuttuisi\nsinuun. Katsos, ihmiset suuttuvat, jos heitä luullaan kerjäläisiksi,\njolleivät he ole sellaisia.\n\n-- Ei hän suuttunut, sanoi Donald hiukan epävarmalla äänellä, mutta\nrauhallisena. -- Hän nauroi vähän ja sanoi, että minä olin oikein\nkiltti ja herttainen pieni poika.\n\nJa niin minä olinkin, hän lisäsi varmaa varmemmin. Annoinhan hänelle\nkuusi pennyä. Janet ja Nora katselivat toisiinsa.\n\n-- Ei kerjäläinen koskaan olisi sanonut niin kuin tämä, päätteli Janet.\n-- Hän olisi sanonut: \"Paljon kiitoksia, nuori herra\" -- \"kiitos, hyvä\nherra\" ja olisi luultavasti niiannut syvään.\n\nSaara ei tiennyt mitään tästä keskustelusta, mutta siitä päivästä\n\"iso perhe\" ajatteli häntä yhtä paljon kuin hän perhettä. Monta\nsilmäparia oli ikkunassa, kun hän kulki ohi, ja usein hänestä puhuttiin\ntakkavalkean ääressä.\n\n-- Hän on jonkinlaisena palvelijana täysihoitolassa, selitti Janet.\nLuulen, ettei hänellä ole sukulaisia. Luulen, että hän on orpo. Mutta\nkerjäläinen hän ei ole, vaikka hänellä onkin kuluneet vaatteet.\n\nJa sitten hän sai nimen: \"Pikku tyttö, joka ei ole kerjäläinen\", mikä\ntietysti oli pitkänlainen nimi ja kuului kummalliselta, varsinkin kun\nnuoremmat lapset lausuivat sen nopeasti.\n\nSaaran onnistui porata reikä saamaansa kuuden pennyn rahaan, ja hän\npujotti hienon nauhan sen läpi ja kiersi sitten nauhan kaulaansa.\nHänen kiintymyksensä isoon perheeseen lisääntyi -- niin kuin myös\nhänen kiintymyksensä kaikkeen, jota hän saattoi rakastaa. Hän piti\nyhä enemmän Beckystä ja odotti ikävöiden niitä kahta aamua viikossa,\njolloin hän sai mennä kouluhuoneeseen opettamaan ranskaa pienille\nlapsille. Hänen pienet oppilaansa pitivät hänestä ja koettivat kilvan\npäästä hänen viereensä seisomaan ja pistää pienen kätensä hänen\nkäteensä. Hänen nälkäinen sydämensä tunsi, että he turvautuivat häneen,\nja se teki hänelle hyvää.\n\nVarpusten kanssa hän tuli oikein hyväksi ystäväksi. Kun hän nousi\nhuoneensa pöydälle, kumartui ulos ikkunasta ja piipitti, kuului heti\nvastaukseksi siipien suhinaa ja viserrystä, ja pieni joukko likaisia\nkaupungin lintuja lensi katolle juttelemaan hänen kanssaan ja syömään\nmuruja, joita hän niille jakeli.\n\nTalvi-iltoina, kun hän tuli upi-uupuneena, viluisena ja nälkäisenä\nhuoneeseensa, hän tunsi selvimmin itsensä onnettomaksi ja hylätyksi.\n\nHän oli kovin toivonut, että joku vuokraisi asumattoman naapuritalon.\nSen ullakkohuoneen ikkuna oli aivan lähellä hänen omaansa, ja hänestä\nolisi ollut hyvin hauska nähdä se jonakin päivänä valaistuna,\nja hauskaa olisi ollut myös, jos jonkun pää ja hartiat olisivat\nkurottautuneet ulos nelikulmaisesta aukosta.\n\n-- Jos sieltä näkyisi miellyttävä pää, hänen oli tapana ajatella, --\nminä sanoisin: \"Hyvää päivää\", ja kaikenlaistahan voisi tapahtua. Mutta\ntietysti ei ole luultavaa, että sinne tulisi asumaan muita kuin joku\npalvelijoista.\n\nKerran aamulla, kun hän käytyään maustekaupassa, teurastajalla\nja leipurissa kääntyi torin kulmasta kotiin, hän näki ilokseen\nhuonekaluvaunut, jotka olivat hänen poissa ollessaan pysähtyneet\nnaapuritalon eteen. Portit olivat auki, ja miehet kulkivat\npaitahihasillaan edestakaisin kantaen taloon raskaita laatikoita ja\nhuonekaluja.\n\n-- Talo on vuokrattu! hän tuumi itsekseen. -- Se on todellakin\nvuokrattu. Voi, toivoisin niin, että ullakon ikkunasta kurkistaisi hyvä\npää.\n\nHuonekaluvaunut kulkivat edestakaisin pitkin päivää. Monta kertaa\nSaara näki, kuinka tavaroita kannettiin sisään. Ja hän oli nähtävästi\noikeassa arvatessaan, että taloon muutti rikkaita ihmisiä. Huonekalut\nolivat kallisarvoisia ja kauniita, ja suuri osa niistä oli\nperäisin itämailta. Sinne tuotiin ihmeellisiä mattoja, verhoja ja\nkoriste-esineitä, paljon tauluja ja kirjoja, niin että olisi saanut\nkokonaisen kirjastohuoneen täyteen. Muiden muassa oli siellä myös\nerinomainen Budhan kuva kauniissa kehyksessä.\n\n-- Joku perheestä on varmaankin käynyt Intiassa, ajatteli Saara. --\nHe ovat tottuneet intialaisiin tavaroihin ja pitävät niistä. Olen\nniin iloinen. Minusta rupeaa varmaan tuntumaan, että he ovat minun\nystäviäni, vaikkei ullakonaukosta kurkistaisikaan minkään valtakunnan\npäätä.\n\nIllalla, kun päivän työt oli tehty, tuli Becky tervehtimään\nvankilatoveriaan ja kertomaan hänelle uutisia.\n\n-- Naapuritaloon muuttaa intialainen herra, hän kertoi. -- En tiedä,\nonko hän musta, mutta intialainen hän on. Hän on hyvin rikas ja\nsairas, ja se herra, jolla on iso perhe, on hänen neuvonantajansa.\nHänellä on ollut paljon huolia, siksi hän on tullut sairaaksi ja vähän\nomituiseksi. Hän palvelee epäjumalia, neiti! Hän on pakana ja kumartaa\npuita ja kiviä. Minä näin, kuinka taloon kannettiin epäjumala. Hänelle\npitäisi lähettää kirkollinen lehti. Pennyllähän sellaisen voi saada.\n\nSaara naurahti.\n\n-- En luule, että hän palvelee sitä epäjumalaa. Muutamista ne ovat\nmuuten hauskoja, joten he katselevat niitä mielellään. Minunkin\nisälläni oli sellainen kuva, mutta ei hän sitä palvellut.\n\n-- Minulla ei ole koskaan ollut pakanoita naapurina, Becky toimitti. --\nTahtoisin nähdä, kuinka he oikein ovat ja elävät.\n\nKului monta viikkoa, ennen kuin hän voi tyydyttää uteliaisuutensa.\nSilloin kävi ilmi, ettei uudella vuokralaisella ollut vaimoa eikä\nlapsia. Hän oli aivan yksinäinen, perheetön mies, ja oli selvää, että\nhänen terveytensä oli murtunut ja että hän oli onneton.\n\nKerran vaunut seisahtuivat talon eteen. Palvelija hyppäsi\nkuskinpenkiltä avaamaan vaunun ovea. Sieltä tuli ensimmäisenä \"ison\nperheen\" isä, ja häntä seurasi virkapukuinen sairaanhoitaja. Samassa\ntuli talosta kaksi palvelijaa isäntäänsä vastaan, ja sairaanhoitajan\nkanssa he auttoivat hänet ulos vaunuista. Hän oli sairaan ja surullisen\nnäköinen, äärettömän laiha ja kääriytynyt turkkeihin. Hänet kannettiin\nportaita ylös, ja ison perheen isä kulki hänen vieressään levottoman\nnäköisenä. Heti sen jälkeen ilmestyivät talon eteen lääkärin vaunut, ja\nlääkäri meni sisään -- tietenkin katsomaan sairasta herraa.\n\n\n\n\nRAM DASS\n\n\nJoskus näkyi torinkin luota kauniita auringonlaskuja. Niitä voi nähdä\nsavupiippujen lomitse ja kattojen yläpuolelta. Keittiön ikkunoihin\nei niitä ollenkaan näkynyt, mutta olipa paikka, jonne ne näkyivät\nkaikessa komeudessaan: punaisia ja kullalle hohtavia pilviä lännessä,\nhäikäisevän valoreunaisia rusopilviä tai pieniä ruusunvärisiä\nhattaroita, jotka liidellessään sinitaivaalla muistuttivat lentävää\nkyyhkysparvea. Se paikka, josta voi kaikkea tätä katsella ja jossa\nsamalla voi hengittää puhtaampaa ilmaa, oli tietysti ullakkohuone.\n\nKun tori yhtäkkiä alkoi hehkua lumoavassa hohteessa näyttäen\nihmeelliseltä nokisista puistaan ja pystyaidoistaan huolimatta, tiesi\nSaara, että pilvissä tapahtui jotakin. Jos silloin oli mahdollista\nlähteä keittiöstä tarvitsematta pelätä, että häntä kaivattaisiin\ntai huudettaisiin takaisin, hän hiipi aina pois, juoksi rappusia\nhuoneeseensa, kiipesi vanhalle pöydälle ja kurottautui ulos ikkunasta\nniin kauas kuin mahdollista. Kun hän oli päässyt niin pitkälle, hän\nhengitti aina syvään katsellen ympärilleen. Hänestä tuntui, että taivas\nja koko maailma olivat olemassa ikään kuin häntä varten.\n\nToisista ullakonikkunoista ei kukaan koskaan katsellut ulos.\nTavallisesti ne olivat kiinni, mutta silloinkin, kun ne olivat auki\ntuuletettaessa, ei näkynyt ketään niiden läheisyydessä. Ikkunassa\nSaaran oli tapana katsella sinitaivasta, joka näytti olevan niin\nystävällinen ja lähellä, aivan kuin kaunis holvikatto. Hän katseli\nläntistä taivaanrantaa, jossa tapahtui ilmeellisiä asioita: pilviä,\njotka haihtuivat tai kiitivät eteenpäin tai pysähtyivät muuttaakseen\nväriä ruusunpunaisesta karmosiininpunaiseksi, lumivalkoiseksi,\ntulipunaiseksi tai vaalean siniharmaaksi.\n\nSellainen auringonlasku oli muutamia päiviä sen jälkeen, kun\nintialainen herra oli muuttanut uuteen kotiinsa. Kun kaikeksi onneksi\niltapäivän työt keittiössä olivat lopussa eikä kukaan ollut käskenyt\nSaaraa tekemään mitään eikä menemään minnekään, hänen oli tavallista\nhelpompi päästä pakoon ullakolle.\n\nHän kiipesi pöydälle, seisoi ja katseli ympärilleen. Oli ihmeellinen\nhetki. Kultainen meri peitti taivaan lännessä aivan kuin loistava\nnousuveden aalto olisi tulvinut yli maailman. Suuri ja laaja keltainen\nvalo levisi ilmaan, ja linnut, jotka lentelivät kattojen yllä,\nnäyttivät aivan mustilta sitä vasten.\n\n-- Tämä on suurenmoinen auringonlasku, tuumi Saara mieli heltyneenä\nitsekseen. -- Minua melkein pelottaa, aivan kuin tapahtuisi jotakin\noutoa.\n\nYhtäkkiä Saara käänsi päätänsä, sillä hän kuuli merkillisen äänen\nmuutaman kyynärän päästä; oli aivan kuin joku olisi nauranut lyhyesti\nja kimakasti. Ääni tuli viereisen kopin ikkunasta. Joku katseli\nauringonlaskua niin kuin hänkin.\n\nIkkunasta näkyi pää ja osa ihmisen ruumista, mutta ne eivät olleet\npienen tytön eikä sisäkön, vaan synnynnäisen Intian asukkaan outo,\nvalkoisiin puettu vartalo ja pää, johon oli kiedottu valkoinen turbaani.\n\n-- Se on intialainen palvelija, arvasi Saara heti, ja naurun oli\npäästänyt pieni marakatti, jota mies piteli sylissään aivan kuin hän\nolisi ollut siihen kiintynyt. Marakatti painautui lörpötellen hänen\nrintaansa vasten.\n\nKun Saara katsoi sinnepäin, mieskin katsoi häneen. Saaran ensimmäinen\nvaikutelma oli, että mies oli surullinen ja että hän ikävöi kotiansa.\nVarmaankin hän oli tullut katsomaan aurinkoa, koska hän harvoin näki\nsen Englannissa ollessaan ja kaipasi sitä. Saara katseli miestä ja\nhymyili sitten hänelle. Hän oli oppinut ymmärtämään, että hymyilystä\nvoi olla lohdutusta, vaikkakin hymyilijä olisi vieras. Hänen hymyilynsä\nnähtävästi huvitti miestä.\n\nMiehen ilme muuttui, ja kun hän hymyili takaisin, tulivat hänen\nhampaansa näkyviin, ja ne olivat niin kiiltävän valkoiset, että ne\nikään kuin valaisivat hänen tummat kasvonsa. Saaran ystävälliset silmät\ntekivät aina hyvää, kun ihmiset olivat väsyksissä tai surullisia.\n\nLuultavasti silloin kun mies tervehti Saaraa, marakatti pääsi häneltä\nirti. Se oli juonikas eläin, aina valmis kepposiin. Se loikkasi\npeltikatolle, juoksi lörpötellen kattoa myöten Saaran luo, hyppäsi\nhänen olkapäälleen ja siitä hänen huoneeseensa. Se nauratti ja huvitti\nSaaraa, mutta hän tiesi, että se oli saatava takaisin isäntänsä luo --\nlieneekö hindu sitten ollut sen isäntä. Hän tuumaili, voisiko hän saada\nsen kiinni vai olisiko se juonikas eikä antautuisi hänen käsiinsä, vaan\nkarkaisi vielä pitkin kattoa ja joutuisi kadoksiin. Eihän se mitenkään\nkävisi laatuun. Kenties se olikin intialaisen herran oma, ja kenties\nherraraukka oli siihen kiintynyt.\n\nHindu vastasi oikealla sanatulvalla. Hän oli missee Sahibin palvelija.\nMarakatti oli kiltti eläin eikä purrut, mutta valitettavasti sitä\noli vaikea saada kiinni. Se saattoi paeta paikasta toiseen salaman\nnopeasti. Se oli tottelematon, mutta ei häijy. Ram Dass tunsi sen kuin\noman lapsensa, ja joskus se totteli Ram Dassia, mutta ei aina. Jos\nmissee Sahib sallisi, niin hän tulisi kattoa pitkin ja ikkunan kautta\nSaaran huoneeseen ottamaan kiinni tottelemattoman pienen elukan. Mutta\nhän pelkäsi, että Saara pitäisi häntä liian rohkeana eikä antaisi hänen\ntulla. Mutta Saara antoi hänelle heti luvan.\n\n-- Voitteko te tulla tänne? hän kysyi.\n\n-- Voin tulla hetkiseksi, vastasi hindu.\n\n-- Tulkaa sitten. Marakatti hyppii huoneen toiselta puolelta toiselle,\nikään kuin se pelkäisi.\n\nRam Dass kiipesi ulos ikkunastaan ja kulki Saaran ikkunan luo niin\nvarmasti ja kevyesti kuin hän olisi tottunut aina katolla kävelemään.\nHän pujahti sisään ikkunasta ja hyppäsi alas aivan äänettömästi. Sitten\nhän kääntyi Saaran puoleen ja tervehti häntä uudelleen. Marakatti näki\nhänet ja päästi pienen kirkaisun. Varmuuden vuoksi Ram Dass heti sulki\nikkunan ja alkoi sitten ajonsa. Sitä ei kestänyt kauan. Marakatti\npitensi sitä muutamia minuutteja nähtävästi ainoastaan huvin vuoksi,\nmutta hyppäsi pian lörpötellen Ram Dassin olkapäälle, istuutui siihen\nja piti kiinni hänen kaulastaan pienellä laihalla käsivarrellaan.\n\nRam Dass kiitti Saaraa nöyrästi. Saara oli nähnyt, että Ram Dass oli\nalkuasukkaille ominaisella nopeudella huomannut huoneen tyhjyyden\nja kehnouden, mutta hän ei ollut näkevinään mitään, vaan puhutteli\nSaaraa kuin pientä rajahin tytärtä. Hän uskalsi viipyä vain hetken\nsaatuaan marakatin, mutta tämän hetken hän käytti ilmaistakseen vielä\nkohteliaasti syvää kiitollisuutta Saaran hyväntahtoisuuden vuoksi.\n\nKun Ram Dass oli mennyt, Saara seisoi keskellä huonetta ja mietti\nkaikenlaisia asioita, jotka olivat juolahtaneet hänen mieleensä, kun\nhän näki Ram Dassin. Hänen pukunsa ja syvästi kunnioittava tapansa\npalauttivat Saaran mieleen monta vanhaa muistoa. Oli kummallista\najatella, että hän -- asiatyttö, jota keittäjä tunti sitten oli\nparjannut niin pahasti -- oli vielä muutama vuosi sitten ollut ihmisten\nympäröimänä, jotka kaikki kohtelivat häntä niin kuin Ram Dass oli häntä\nkohdellut, jotka tervehtivät häntä, kun hän kulki ohi, joiden otsa\nmelkein koski maahan, kun hän puhutteli heitä, ja jotka olivat hänen\npalvelijoitansa ja orjiansa. Se oli kuin unennäköä. Kaikki oli mennyttä\neikä koskaan voinut uudistua.\n\nTuntui varmalta, että muutosta ei mitenkään voinut tapahtua. Hän tiesi,\nminkälaiseksi neiti Minchin oli ajatellut hänen tulevaisuutensa. Niin\nkauan kuin hän oli liian nuori tavalliseksi opettajaksi, käytettäisiin\nhäntä asiatyttönä ja palvelijattarena, mutta siitä huolimatta\nhänen täytyisi sekä muistaa se, minkä oli lukenut, että jollakin\nsalaperäisellä tavalla oppia lisää. Useimmat illat hänen piti käyttää\nlukemiseen ja epämääräisten väliaikojen perästä häntä kuulusteltiin.\nHän tiesi hyvin saavansa ankarat nuhteet, jollei hän ollut edistynyt\nniin kuin odotettiin. Kun hän tulisi vanhemmaksi, saisi hän ylenmäärin\naherrella kouluhuoneessa, niin kuin hän nyt sai uurastaa eri paikoissa\ntalossa. Olisihan heidän pakko antaa hänelle siistimpiä vaatteita,\nmutta varmaankin ne olisivat rumia ja huonoja, niin että hän näyttäisi\npalvelijattarelta.\n\nTämmöiseltä hänen tulevaisuutensa näytti ja hän seisoi monta minuuttia\nmiettien sitä.\n\nMutta sitten hänen mieleensä tuli ajatus, joka sai hänen poskensa\npunoittamaan ja silmänsä säteilemään... Hän oikaisi pienen laihan\nruumiinsa ja kohotti päätään. -- Mitä tahansa tapahtuneekin, on sentään\njotain, jota ei voi muuttaa. Vaikka olenkin repaleinen ja ryysyinen,\nvoin kuitenkin sisimmässäni olla prinsessa. Helppo olisi olla\nprinsessa, jos olisin puettu kultavaatteisiin, mutta kunniakkaampaa on\nolla prinsessa, kun ei kukaan sitä näe, niin kuin Maria Antoinette,\nkun hän menetettyään kruununsa oli vankilassa mustassa puvussa\nja harmaahapsisena, kun roskaväki loukkasi häntä sanoen häntä\nCapet'n-leskeksi. Paljon ylevämpi kuningatar hän oli silloin kuin\nollessaan iloinen ja kaiken ollessa suurenmoista. Minä pidän hänestä\neniten semmoisena. Ulvova roskaväki ei saanut häntä säikähtämään.\n\nTämä ei ollut mikään uusi ajatus. Se oli lohduttanut häntä monena\nkatkerana päivänä, ja hänen kasvoissaan oli silloin ollut ilme, jota\nneiti Minchin ei voinut ymmärtää ja joka kovasti harmitti arvoisaa\nneitiä, sillä lapsi näytti elävän elämää, joka korotti hänet muun\nmaailman yläpuolelle. Tuntui melkein siltä kuin hän ei olisi kuullut\nraakoja ja häijyjä sanoja, joita hänelle sanottiin, tai jos hän ne\nkuuli, ei olisi välittänyt niistä. Joskus neiti Minchin saattoi kesken\ntuiman, käskevän puheensa huomata lapsen katseen kohdistuneen häneen\nitseensä ja siinä jonkinlaisen hymyilevän, ylpeän ilmeen. Hän ei voinut\naavistaakaan, että Saara silloin mietti itsekseen:\n\n-- Sinä et tiedä, että sanot kaiken tämän prinsessalle ja että\nminä voisin, jos tahtoisin, viitata riistämään hengen sinulta.\nArmahdan sinut, koska minä olen prinsessa ja sinä yksinkertainen,\nepäystävällinen, halpamainen vanha olento, raukka, joka ei ymmärrä\nparempaa.\n\nTämä tavallisesti huvitti häntä ja kiinnosti häntä enemmän kuin mikään\nmuu, ja tämä hänen ihmeellinen haaveilunsa toi hänelle lohdutusta. Kun\nhän haaveili näin, hän ei voinut olla raaka ja epäkohtelias niille,\njotka olivat raakoja ja epäkohteliaita hänelle.\n\n-- Prinsessan täytyy olla kohtelias, hän tuumi itsekseen.\n\nJa kun palvelijat -- jäljitellen emäntäänsä -- olivat röyhkeitä ja\nkomensivat häntä juoksemaan kaikenlaisille asioille, hän piti päänsä\npystyssä ja vastasi heille kohteliaasti, mikä usein sai heidät\nihmetellen tuijottamaan häneen.\n\n\n\n\nSEINÄN TOISELLA PUOLEN\n\n\nKun asuu rivitalossa, on mielenkiintoista ajatella, mitä mahtanee\ntapahtua ja mitä puhuttaneen toisella puolen sen huoneen seinää, jossa\nitse asuu. Saara mietti huvikseen, mitä mahtoi tapahtua toisella puolen\nsitä seinää, joka erotti täysihoitolan intialaisen herran talosta. Hän\ntiesi, että kouluhuone oli intialaisen herran työhuoneen vieressä, ja\ntoivoi, että seinä olisi niin paksu, ettei melu, joka joskus vallitsi\noppituntien loputtua, häiritsisi häntä.\n\n-- Minä alan oikein pitää hänestä, hän sanoi Ermengardelle. -- En\ntahtoisi, että hän häiriytyisi. Olen ottanut hänet ystäväkseni. Voi\npitää ihmisiä ystävinään, vaikkei koskaan puhu heidän kanssaan. Voi\nkiinnittää huomionsa heihin, ajatella heitä ja olla heidän puolestaan\nhuolissaan, kunnes he melkein tuntuvat sukulaisilta.\n\n-- Minulla ei ole monta sukulaista, sanoi Ermengarde miettiväisesti,\n-- ja olen siitä iloinen. En pidä niistä, joita minulla on. Molemmat\ntätini sanovat aina: \"Varjelkoon, Ermengarde, miten lihava sinä olet!\nSinun ei pidä syödä niin paljon makeisia!\" Ja setä kysyy minulta aina:\n\"Milloin Edvard kolmas nousi valtaistuimelle?\" tai muuta sen tapaista.\n\nSaara nauroi:\n\n-- Ihmiset, joille ei koskaan puhu mitään, eivät voi tehdä sellaisia\nkysymyksiä, ja olen varma, ettei intialainen herra tekisi sellaisia,\nvaikka tuntisinkin hänet oikein hyvin. Minä pidän hänestä.\n\nHän oli ihastunut isoon perheeseen siksi, että se näytti onnelliselta,\nmutta intialaisesta herrasta hän piti sen vuoksi, että tämä oli\nonnettoman näköinen. Nähtävästi hän ei ollut täydellisesti parantunut\nankarasta taudistaan. Keittiössä, jossa jollakin salaperäisellä tavalla\nsaatiin tietää kaikki asiat, puhuttiin paljon hänestä. Oikeastaan hän\nei ollut intialainen, vaan englantilainen, joka oli asunut Intiassa.\nHän oli joutunut suuriin onnettomuuksiin, jotka olivat -- niin kuin hän\nluuli -- nielleet koko hänen omaisuutensa, niin että hän uskoi olevansa\npuilla paljailla. Tämä isku oli koskenut häneen niin kovasti, että\nhän oli ollut kuolemaisillaan aivokuumeeseen, ja siitä asti oli hänen\nterveytensä ollut heikko, vaikka hän oli saanut omaisuutensa takaisin\nja oli uudelleen tullut varakkaaksi. Hänen liikehuolensa ja häviönsä\nolivat johtuneet kaivosyrityksistä.\n\n-- Hänellä oli samanlaisia huolia kuin isällä, ajatteli Saara. -- Hän\noli sairaana niinkuin minun isänikin, mutta hän ei kuollut.\n\nSiten Saara tunsi sydämessään yhä enemmän vetovoimaa tuntemattomaan.\nKun Saara iltaisin lähetettiin asioille, hän tunsi itsensä joskus\noikein iloiseksi, sillä ainahan oli mahdollista, että verhot\nviereisessä talossa eivät vielä olleet alhaalla, vaan hän voisi\nkatsella lämpöiseen huoneeseen ja nähdä uuden ystävänsä. Kun ei ketään\nollut läheisyydessä, hän seisahtui joskus, piteli kiinni rautaisesta\nkäsipuusta ja toivotti hänelle hyvää yötä aivan kuin tämä olisi voinut\nkuulla.\n\nHänen sydämensä lämpeni tästä ja sai lohtua. Hänen myötätuntonsa oli\nniin suuri, että hänen mielestänsä vieraan herran täytyi jollain lailla\ntuntea se istuessaan yksin nojatuolissaan tulen ääressä, melkein aina\nsuuressa yönutussaan pää käteen nojaten tuijottaen tuleen.\n\n-- Hän näyttää aina siltä, kuin hän miettisi jotakin, joka yhä vielä\ntuottaa hänelle tuskaa, tuumi Saara itsekseen; mutta hänhän on saanut\ntakaisin rahansa ja paranee vähitellen aivokuumeestaan, eikä hänen\nsiksi pitäisi olla tuon näköinen. Onkohan hänellä muita huolia?\n\nOliko hänellä niitä, sen varmaankin tiesi ison perheen isä, jota\nSaara nimitti herra Montmorencyksi. Herra Montmorency kävi usein\ntervehtimässä häntä, rouva Montmorency ja lapset myös, vaikkeivät yhtä\nusein. Hän näkyi erikoisesti pitävän vanhemmista tytöistä, Janetista ja\nNorasta, jotka olivat olleet niin levottomia, kun heidän pieni veljensä\nDonald oli antanut Saaralle kuuden pennyn rahan. Hänellä oli muutoin\nlämmin sydän kaikkia lapsia, varsinkin pieniä tyttöjä kohtaan.\n\n-- Häntä on sääli, sanoi Janet, -- ja hän sanoo, että me olemme hänelle\nhauskuudeksi. Koetetaan saada hänet iloiselle tuulelle.\n\nJanet oli sarjan vanhin ja piti toisia kurissa. Hän tiesi, milloin\nsaattoi pyytää intialaista herraa kertomaan Intiasta, ja hän huomasi,\nmilloin herra oli väsynyt ja lasten oli aika hiljaa poistua ja käskeä\nRam Dass isäntänsä luo.\n\nIntialaisen herran nimi oli herra Carrisford, ja Janet kertoi hänelle\n\"pikku tytöstä, joka ei ollut kerjäläinen\". Herraa tämä huvitti\nsuuresti, ja hänen mielenkiintonsa kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän\nkuuli Ram Dassin kertovan marakatista ja sen seikkailusta katolla.\nRam Dass esitti hänelle elävästi aution ullakkohuoneen -- sen paljaan\nlattian, rikki murenevan rappauksen, ruosteisen, tyhjän tulisijan ja\nkovan, kapean vuoteen.\n\n-- Carmichael, sanoi intialainen herra ison perheen isälle kuultuaan\ntämän kuvauksen, -- kuinkahan monta tuollaista komeroa lienee tämän\ntorin varrella ja kuinkahan monta onnetonta pientä palvelustyttöä\nnukkunee noin kovilla vuoteilla samalla aikaa kun minä kääntelehdin\nuntuvapatjoillani ja minua painavat ja vaivaavat rikkaudet, jotka\nsuurimmaksi osaksi -- eivät ole omiani.\n\n-- Hyvä ystävä, vastasi Carmichael ystävällisesti, -- kuta pikemmin\nherkeät kiusaamasta itseäsi tuolla tavoin, sitä parempi sinulle.\n\nHerra Carrisford istui tuijottaen hiillokseen.\n\n-- Luuletko sinä, hän sanoi hitaasti oltuaan vähän aikaa vaiti, --\nluuletko mahdolliseksi, että se toinen lapsi -- lapsi, jota varmaan en\nkoskaan voi olla ajattelematta -- olisi -- voinut joutua sellaiseen\nasemaan kuin tuo pieni olentoraukka tässä viereisessä talossa?\n\nHerra Carmichael katseli häntä levottomana. Hän tiesi, että pahin, mitä\ntoinen voi tehdä terveydelleen, oli juuri sen asian ajatteleminen.\n\n-- Jos se lapsi, joka oli rouva Pascalin koulussa Pariisissa, oli\netsimäsi, hän vastasi rauhoittaen, -- hän näyttää joutuneen ihmisten\nluo, jotka voivat pitää hänestä huolta. He ottivat hänet omaksi\nlapsekseen, koska hän oli ollut heidän kuolleen pikku tyttönsä paras\nystävä. Heillä ei ollut omia lapsia, ja rouva Pascal sanoi, että he\nolivat hyvin varakkaita venäläisiä.\n\n-- Ja tuo kurja nainen ei edes tiennyt, minne he olivat matkustaneet,\nhuudahti herra Carrisford.\n\nHerra Carmichael kohautti olkapäitään.\n\n-- Hän on viekas nainen, joka luultavasti tuli hyvinkin iloiseksi\npäästessään niin mukavasti lapsesta, joka isän kuoltua jäi puille\npaljaille.\n\n-- Mutta sinä sanot: \"jos\" lapsi oli etsimäni. Sinä sanot \"jos\". Emme\nole varmoja. Nimi kuulosti vähän erilaiselta.\n\n-- Rouva Pascal äänsi sen Carew Crewen asemesta -- mutta ero voi\nriippua ääntämisestä. Muutenhan asianhaarat olivat merkillisen\nsamanlaiset. Englantilainen upseeri Intiasta oli pannut äidittömän\npikku lapsensa kouluun. Upseeri kuoli äkkiä menetettyään omaisuutensa.\n\nHerra Carmichael vaikeni hetkeksi, ikäänkuin hänen mieleensä olisi\njuolahtanut uusi ajatus.\n\n-- Oletko varma siitä, hän kysyi, -- että lapsi pantiin kouluun\nPariisissa? Oletko varma, että hänet jätettiin Pariisiin?\n\n-- Hyvä ystävä, vastasi Carrisford katkerasti, -- en ole mistään varma.\nEn ole koskaan nähnyt äitiä enkä lasta. Ralph Crewe ja minä kiinnyimme\ntoisiimme jo poikina, mutta kouluajan päätyttyä emme olleet tavanneet\ntoisiamme ennen kuin Intiassa. Olin aivan haltioissani kaivosten\nsuurenmoisista mahdollisuuksista. Hän innostui myös. Kaikki oli niin\nmahtavaa ja houkuttelevaa, että meiltä molemmilta meni pää ihan\npyörälle. Kun tapasimme toisemme, me tuskin puhuimme muusta. Tiedän\nvain, että lapsi oli lähetetty jonnekin kouluun. En edes voi muistaa,\nmiten minä sain tietää sen.\n\nHän alkoi tulla liikuttuneeksi. Niin kävi aina, kun hänen vielä\nheikkoja aivojansa häiritsivät menneisyyden tuskalliset muistot.\n\n-- Mutta sinun oli syytä otaksua, että koulu oli Pariisissa?\n\n-- Oli, kuului vastaus, -- sillä hänen äitinsä oli kotoisin Ranskasta,\nja olin kuullut hänen toivoneen, että lapsi saisi kasvatuksensa\nPariisissa. Tuntuihan todenmukaiselta, että hän olisi siellä.\n\n-- Niin, se tuntuu hyvinkin luultavalta. Intialainen herra kumartui\neteenpäin ja löi laihtuneen kätensä pöytään:\n\n-- Carmichael, minun täytyy löytää se tyttö! Jos hän elää, niin hän\non jossakin. Jos hän on ilman ystäviä ja rahaa, se on minun syyni.\nKuinka voi päästä voimiinsa, kun täytyy ajatella tällaista? Äkillinen\nonnellinen käänne, joka tapahtui kaivoksien kannattavaisuudessa, on\ntoteuttanut rohkeimmatkin unelmamme, ja Crewe paran lapsi kenties\nkerjää kaduilla!\n\n-- Ei! Ei! Koeta rauhoittua. Lohduta itseäsi sillä tosiasialla, että\ntavatessasi hänet voit antaa hänelle suuret rikkaudet.\n\n-- Miksi en voinut pysyä pystyssä silloin, kun kaikki näytti synkältä?\nLuulen, että olisin voinutkin, jollen olisi ollut vastuussa toisten\nrahoista yhtä paljon kuin omistani. Crewe-parka oli pannut yritykseen\njok'ainoan pennyn, jonka hän omisti. Hän luotti minuun. Hän piti\nminusta. Ja kuoli siinä luulossa, että olin saattanut hänet perikatoon\n-- minä -- Tom Carrisford, joka pelasin krikettiä hänen kanssaan\nEtonissa. Minkälaiseksi roistoksi hän lienee luullutkaan minua!\n\n-- Älä soimaa itseäsi noin katkerasti.\n\n-- En minä soimaa itseäni sen vuoksi, että yrityksemme näytti menevän\nmyttyyn -- soimaan itseäni siksi, että mieleni masentui. Livistin\npakoon kuin keinottelija tai rosvo, sillä en voinut katsoa parasta\nystävääni silmiin ja sanoa hänelle, että olin saattanut häviöön hänet\nja hänen lapsensa.\n\nIson perheen hyväsydäminen isä laski lohduttaen kätensä hänen olalleen.\n\n-- Sinä lähdit tiehesi, koska sieluntuskat olivat vaikuttaneet\nlamauttavasti aivoihisi. Sinä olit jo puoleksi hermosairas. Jollet\nolisi ollut sellaisessa tilassa, olisit pysynyt paikoillasi ja\ntaistellut taistelun loppuun asti. Kaksi päivää lähtösi jälkeen olit\nsairaalassa, vuoteenomana, aivokuumeessa houraillen. Muistatko sen?\n\nCarrisford nojasi otsaansa käsiinsä.\n\n-- Hyvä Jumala! Niin, hän sanoi, minä tulin hulluksi pelosta ja\nkauhusta. En ollut nukkunut moneen viikkoon. Sinä yönä, jona\nhoipertelin ulos kodistani, tuntui koko ilma olevan täynnä kaikenlaista\nkaameaa, ja kaikki pilkkasi ja solvasi minua.\n\n-- Siinä on jo selitystä tarpeeksi. Kuinka voisi mies, joka jo oli\nsairastumaisillaan aivokuumeeseen, toimia niinkuin terve!\n\n-- Ja kun toinnuin siitä, Crewe parka oli jo kuollut ja haudattu. En\nvoinut muistaa paljon mitään. En muistanut lasta moneen kuukauteen.\nVielä silloinkin, kun aloin muistaa, että hän oli olemassa, kaikki oli\nikään kuin sumun peitossa.\n\nHän vaikeni vieden käden otsalleen.\n\n-- Vieläkin on kaikki sumun vallassa, hän jatkoi, -- kun koetan\nmuistella jotain. Varmaankin olen jossakin yhteydessä kuullut Crewen\npuhuvan koulusta, jonne hänet lähetettiin. Etkö luule niin?\n\n-- Kenties hän ei sentään ole sitä maininnut. Ethän sinä ole kuullut\nhänen oikeaa nimeänsäkään.\n\n-- Hän oli antanut tytölle ihmeellisen hyväilynimen. Hän sanoi tätä\n\"pikku emännäkseen\". Onnettomat kaivokset saivat kaikki muut ajatukset\nhäipymään päästämme. Jos hän on puhunut koulusta, olen unohtanut sen --\nunohtanut. Enkä koskaan voi muistaa sitä.\n\n-- No niin, no niin, rauhoitteli Carmichael. -- Kyllä me löydämme\nhänet. Etsitään yhä edelleen rouva Pascalin hyväntahtoisia venäläisiä.\nHän näkyi aavistavan, että he asuivat Moskovassa.\n\n-- Jos kykenisin matkustamaan, lähtisin mukaasi, mutta minusta ei\nole muuhun kuin kääriytymään turkkiin ja tuijottamaan tuleen. Näin\ntässä istuessani olen näkevinäni Crewen iloiset nuorekkaat kasvot.\nHän näyttää katselevan minua ja kyselevän jotakin. Joskus yöllä näen\nhänestä unta... ja aina hän seisoo edessäni kysyen minulta samaa asiaa.\nVoitko arvata, mitä hän kysyy, Carmichael?\n\nHerra Carmichael vastasi hiljentäen ääntään:\n\n-- En, en oikein.\n\n-- Hän sanoo aina: \"Tom, veliseni -- Tom, missä on 'pikku emäntäni'?\"\nHän tarttui Carmichaelin käteen ja piti lujasti siitä kiinni. -- Minun\ntäytyy osata vastata hänelle -- minun täytyy! hän toisti. -- Auta minua\nlöytämään hänet. Auta minua!\n\n\n\n\n\"KANSAN LAPSI\"\n\n\nTalvi oli hyvin ankara. Monta päivää oli satanut taukoamatta; oli\nkoleaa, kadut olivat lokaiset ja ilma täynnä ilkeää, kylmää sumua.\nKaikkialla oli likaa -- tahmeaa Lontoon likaa -- kaikkialla usvaa ja\nvihmasadetta.\n\nTietysti oli käytävä asioilla pitkän matkan päässä -- ainahan niitä\noli! -- ja Saara lähetettiin ulos uudelleen ja yhä uudelleen, niin\nettä hänen kuluneet vaatteensa olivat lopulta läpimärät. Vanhat\npörröiset sulat hänen haalistuneessa hatussaan olivat lerpallaan ja\nentistä enemmän porhollaan, ja hänen linttaan poljetut kenkänsä olivat\nlikomärät. Sen lisäksi hän oli jäänyt ilman päivällistä, neiti Minchin\noli rangaissut häntä sillä tavalla.\n\nHän oli niin viluissaan ja nälissään ja riutuneen näköinen, että\nsilloin tällöin joku hyväsydäminen ohikulkija katsahti häneen\nmyötätuntoisesti säälien. Hän ei kuitenkaan huomannut sitä. Hän\nkiiruhti eteenpäin ja koetti ajatella jotakin muuta. Se olikin kovin\ntarpeen. Hän koetti kaikin voimin elää mielikuvituksessaan, mutta\ntällä kertaa se oli todella vaikeampaa kuin koskaan ennen. Jopa hän\npari kertaa ajatteli, että kuvittelut saivat hänet tuntemaan itsensä\nvieläkin viluisemmaksi ja nälkäisemmäksi, eikä päinvastoin. Mutta\nkuitenkin hän koetti \"kuvitella\" herkeämättä, ja kun likainen vesi\nsirisi hänen kengissänsä ja tuuli oli riistää häneltä hänen ohkaisen\nnuttunsa, hän eteenpäin pyrkiessään jutteli itseksensä, vaikkei ääneen,\nei edes liikuttamalla huuliansa.\n\n-- Olisipa minulla nyt kuivat vaatteet! Ja olisipa minulla hyvät\njalkineet ja pitkä, paksu viitta ja pehmoiset villasukat ja pieni\nsateensuoja. Ja sitten minä -- sitten minä löytäisin kuuden pennyn\nrahan -- joka ei olisi kenenkään oma, juuri leipurikaupan edustalta,\njossa olisi kaupan lämpöisiä vehnäpyöryköitä. Ja jos minä löytäisin\nrahan, menisin kauppaan ja ostaisin kuusi lämpöisintä pyörykkää ja\nsöisin ne kaikki, toisen toisensa perästä.\n\nJoskus tapahtuu merkillisiä asioita tässä maailmassa.\n\nSaaralle tapahtui tosiaankin jotakin kummallista. Juuri näin\najatellessaan hän kulki kadun poikki. Lokaa oli hirveästi. Hänen\ntäytyi melkein kahlata. Hän kulki niin varovaisesti kuin osasi, mutta\nvaikeaa se oli. Ainoa, mitä hän saattoi tehdä, oli katsoa eteensä joka\naskeleella, ja katsoessaan alas juuri kun hän tuli katukäytävälle, hän\nnäki loassa jotakin kiiltävää. Siinä oli todellakin hopearaha -- ohut\nlantti, jota monet jalat olivat polkeneet, mutta joka sentään vielä\nvähäsen kiilsi. Ei se ollut juuri kuuden pennyn raha, mutta kyllä\nneljän.\n\nHeti sen jälkeen se oli hänen pienessä kylmässä sinisenpunaisessa\nkädessään.\n\n-- Voi! Tämä on totta! hän läähätti. -- Tämä on totta!\n\nJa sitten hän katsoi suoraan myymälään, joka oli hänen edessään. Se oli\nleipurin myymälä, ja lihavahko, ystävällisen näköinen, punaposkinen\nnainen tyhjensi juuri peltiä, jolla oli ihania vehnäpyöryköitä,\nkorkeita sileitä pyöryköitä, joissa oli korinttejakin.\n\nSaaran päätä oikein pyörrytti hänen nähdessään vehnäpyörykät\nja tuntiessaan ihanan leivänhajun, joka tunki ulos leipurin\nkellarikerroksen ikkunasta.\n\nHän tiesi, ettei hänen tarvinnut epäillä, mihin hän käyttäisi pienen\nrahasen.\n\n-- Mutta minun täytyy kysyä leipurin rouvalta, onko hän kadottanut\ntämän rahan, hän tuumi hiukan vastahakoisesti itsekseen.\n\nNiin hän kulki katukäytävän poikki ja nousi portaille. Samassa hän näki\njotakin, joka sai hänet pysähtymään.\n\nSiinä oli pieni olento, joka oli häntä itseään vielä kurjempi --\npieni raukka, joka ei ollut juuri kummempi kuin ryysykäärö, josta\npistivät esiin paljaat, punaiset, likaiset jalat, joita hän turhaan\nkoetti peittää liian lyhyillä ryysyillään. Vaaterepaleiden yläpuolella\nnäkyi vanukkeinen tukka ja likaiset kasvot, joissa oli suuret syvälle\npainuneet nälkäiset silmät.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun Saara näki ne, hän ymmärsi, että ne\nolivat nälkäisen silmät, ja hänen tuli äkkiä sääli lasta.\n\n-- Tuo on kansan lapsi, hän tuumi itsekseen, ja hän on vielä\nnälkäisempi kuin minä.\n\n\"Kansan lapsi\" tuijotti Saaraan ja väistyi vähän syrjään antaakseen\ntietä. Hän oli tottunut väistymään jokaisen tieltä. Hän tiesi, että\nniin pian kuin poliisi sattuisi näkemään hänet, tämä käskisi hänen\n\"mennä eteenpäin\".\n\nSaara puristi kovemmin rahaansa ja hiukan epäiltyänsä kääntyi hänen\npuoleensa.\n\n-- Onko sinun nälkä? hän kysyi. Lapsi väistyi repaleineen vielä vähän.\n\n-- Että onko minun nälkä? hän sanoi käheällä äänellä. -- Nälkähän minun\njuuri onkin.\n\n-- Etkö ole syönyt päivällistä? kysyi Saara.\n\n-- En ole syönyt päivällistä -- vielä käheämmin ja yhä väistyen. --\nEnkä aamiaista, enkä illallista, enkä yhtään mitään.\n\n-- Kuinka pitkään aikaan? kysyi Saara.\n\n-- En tiedä. En ole tänään saanut rahtuakaan mistään, vaikka olen\nkerjännyt kerjäämistäni.\n\nSaara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä.\nHänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän\nkeskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen:\n\n-- Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan,\nkun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku\nvastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.\n\n-- Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle. Saara meni\nmyymälään. Siellä oli lämmin ja tuoksui hyvälle. Leipurin vaimo\nasetteli lämpimiä vehnäpyöryköitä ikkunalle.\n\n-- Anteeksi, kysyi Saara, -- oletteko kadottanut hopearahan -- neljä\npennyä?\n\nJa hän ojensi pienen rahan rouvalle.\n\nNainen katseli rahaa ja katseli Saaraa -- hänen totisia pieniä\nkasvojansa ja tahraantuneita, ennen hienoja vaatteitaan.\n\n-- En, en suinkaan, hän vastasi. -- Oletko sinä löytänyt sen?\n\n-- Olen, myönsi Saara. -- Tuolta katuloasta.\n\n-- Pidä se sitten, sanoi nainen. -- Se on kenties ollut siinä jo\nviikkomääriä, ja Jumala tietää, kuka sen on kadottanut. Et sinä siitä\nkoskaan saa selvää.\n\n-- Tiedän sen, mutta ajattelin, että minun pitäisi kysyä teiltä.\n\n-- Sitä ei monikaan olisi viitsinyt tehdä, virkkoi nainen näyttäen\nsamalla hämmästyneeltä, huvittuneelta ja hyväntahtoiselta.\n\n-- Tahdotko ostaa jotakin? hän lisäsi huomatessaan Saaran katselevan\nvehnäpyöryköitä.\n\n-- Voisinko saada neljä vehnäpyörykkää. Noita, jotka maksavat pennyn\nkappale.\n\nNainen meni ikkunan luo ja pisti muutamia pussiin. Saara näki, että hän\npani kuusi.\n\n-- Anteeksi, mutta minä sanoin neljä, hän huomautti. -- Minulla on vain\nneljä pennyä.\n\n-- Minä panen kaksi kaupanpäälliseksi, sanoi nainen ystävällisesti. --\nAjattelen, että voit joskus syödä ne. Eikö sinun ole nälkä?\n\nSaaran silmät kostuivat.\n\n-- On, hän vastasi, -- minun on hyvin nälkä, ja olen hyvin kiitollinen\nystävällisyydestänne; ja hän aikoi juuri lisätä, että ulkona oli lapsi,\njolla oli kovempi nälkä kuin hänellä, mutta samassa silmänräpäyksessä\ntuli kauppaan pari ostajaa, joilla näytti olevan kiire, minkä vuoksi\nhän ehti vain kiittää naista ja poistua.\n\nKerjäläistyttö istui yhä rappujen nurkkaan kyyristyneenä. Hän oli\nhirveän näköinen märissä, likaisissa ryysyissään. Hän tuijotti suoraan\neteensä, hänen katseensa oli kärsivä ja tylsä. Saara näki hänen karhean\ntumman kätensä selkämyksellä pyyhkäisevän silmistään kyynelet, jotka\nväkisin tunkeutuivat esiin. Hän mutisi jotakin itseksensä.\n\nSaara avasi pussinsa ja otti sieltä lämpimän vehnäpyörykän, joka jo oli\nvähän lämmittänyt hänen omia viluisia käsiänsä.\n\n-- Kas tässä, hän sanoi laskiessaan pyörykän tyttöparan syliin, -- se\non hyvä ja lämmin. Syö se, niin sinun ei ole niin nälkä.\n\nLapsi säpsähti ja tuijotti Saaraan ikäänkuin äkillinen onni olisi\nsäikähdyttänyt häntä. Sitten hän tempasi leivän ja alkoi ahmia sitä.\n\n-- Voi rakas! Voi rakas! kuuli Saara hänen kuiskaavan.\n\nSaara otti vielä kolme pyörykkää ja antoi ne tytölle.\n\n-- Hän on nälkäisempi kuin minä, toisteli Saara itseksensä. -- Hän\nnäkee nälkää. Mutta hänen kätensä vapisi, kun hän otti esiin neljännen\npyörykän. Minä en kärsi nälkää, hän ajatteli ottaen esiin viidennen.\n\nLontoon pieni, ahne, villi lapsi ahmi yhä leipäänsä, kun Saara lähti\nhänen luotaan. Hän söi liian ahneesti huomatakseen kiittää, vaikka\nhäntä olisikin opetettu kohteliaisuuteen, mitä ei kuitenkaan oltu\nkoskaan tehty.\n\nHän muistutti pientä villiä eläintä.\n\n-- Hyvästi!\n\nKun Saara oli kulkenut kadun poikki, hän katsoi taakseen. Tytöllä\noli vehnäpyörykkä kumpaisessakin kädessään, ja hän tuijotti hänen\njälkeensä. Saara nyökäytti hänelle päätään, ja luotuaan uudelleen\nkatseensa Saaraan -- merkillisen, ikävöivän katseensa -- kadun lapsi\nkumarsi vastaukseksi pörröistä päätään.\n\nSamassa leipurin rouva katsahti ulos ikkunasta.\n\n-- No enpä ole ennen nähnyt moista! hän huudahti.\n\n-- Eikö tuo tyttöparka antanut vehnäsiänsä kerjäläistytölle! Eikä hän\nsitä tehnyt siksi, ettei itse olisi huolinut niitä. Ei suinkaan, sillä\nnäyttipä hänellä itselläänkin olevan kova nälkä.\n\n-- Tule sisään, hän sitten sanoi kerjäläistytölle pitäen ovea auki.\n\nLapsi nousi ja meni sisään. Hän pääsi lämpöiseen huoneeseen, joka oli\ntäynnä leipiä! Se tuntui uskomattomalta. Tyttö ei tiennyt, mitä vielä\ntapahtuisi. Eikä hän siitä välittänytkään.\n\n-- Lämmittele nyt siinä, virkkoi nainen osoittaen pienen myymälähuoneen\nuunissa räiskyvää tulta. -- Ja kuule -- kun sinun on vaikea saada\nleipää, voit tulla täältä sitä hakemaan. Minä tahdon antaa sinulle\nleipää tuon tytön vuoksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo pimeä, kun Saara ehti torille, jonka varrella täysihoitola oli.\nKaikkialta taloista loistivat valot. Verhot olivat vielä ylhäällä siinä\nhuoneessa, jossa hän melkein aina näki vilahdukselta ison perheen\njäsenet. Tähän aikaan hän näki usein herran, jota hän nimitti herra\nMontmorencyksi, istuvan suuressa tuolissa lapsijoukon ympäröimänä. He\njuttelivat ja nauroivat ja kiipesivät hänen käsivarrelleen ja syliinsä\nja nojasivat häneen.\n\nTänä iltana oli koko perhe hänen ympärillään, mutta hän ei istunut\npaikallaan. Päinvastoin näytti talossa olevan levotonta. Oli selvää,\nettä joku heistä aikoi lähteä matkalle, ja tämä oli itse herra\nMontmorency.\n\nVaunut odottivat portin edessä, ja suuri matkalaukku oli kannettu\nulos. Lapset hyppelivät ja juttelivat isänsä ympärillä. Kaunis\nkukoistava äiti seisoi hänen vieressään ja hän näytti tekevän viimeisiä\nkysymyksiä. Saara seisahtui hetkiseksi katsellakseen, kuinka isä\nsuuteli ensin pienokaisia ja sitten suurempia.\n\n-- Aikooko hän viipyä kauankin poissa, tuumaili Saara. -- Matkalaukku\non aika suuri. Kylläpä he kaipaavat häntä. Minäkin kaipaan häntä,\nvaikkei hän edes tiedä olemassaolostani.\n\nKun portti avattiin, hän meni pois, mutta näki matkapukuisen\nMontmorencyn yhä vanhempien lastensa ympäröimänä tulevan ulos ja hänen\ntaustanaan lämpöisen valaistun eteisen.\n\n-- Onko Moskova ihan lumen peitossa? kysyi pikku Janet. -- Onko siellä\nkaikkialla jäätä?\n\n-- Kyllä minä kirjoitan ja kerron kaikesta, sanoi isä nauraen. --\nMutta juoskaa sisään nyt. On kovin kosteaa tänä iltana. Minä jäisin\nmieluummin tänne teidän luoksenne kuin matkustaisin Moskovaan. Hyvää\nyötä! Hyvää yötä, pienokaiset! Jumala olkoon kanssanne! Ja hän juoksi\nportaita alas ja hyppäsi vaunuihin.\n\n-- Jos tapaat sen pienen tytön, sano hänelle terveisiä meiltä! huusi\nGuy Clarence hypellen oven edessä matolla.\n\nSen jälkeen he menivät sisään ja sulkivat oven.\n\nSaara kulki torin poikki neiti Minchinin keittiöportaille tuntien\nitsensä aika väsyneeksi ja heikoksi.\n\n-- Kukahan se pieni tyttö on, hän ajatteli, -- se pieni tyttö, jota hän\nmatkustaa etsimään?\n\nJa hän kiipesi portaita kantaa retustaen koria, joka hänestä tuntui\nsangen raskaalta, ison perheen isän ajaessa asemalle matkalla\nMoskovaan, josta hän toivoi löytävänsä kapteeni Crewen kadonneen pienen\ntyttären.\n\n\n\n\nVIELÄKIN RAM DASS\n\n\nSamana iltapäivänä, kun Saara oli ulkona, tapahtui ullakolla jotakin\nihmeellistä.\n\nIkkuna avautui salaperäisellä tavalla. Tumma naama katseli huoneeseen;\npian sen jälkeen näkyi toinen naama, ja molemmat tarkastelivat\nvarovaisesti ja uteliaasti pientä komeroa. Katolla, ikkunan\nulkopuolella, oli kaksi miestä, ja he yrittivät hiipiä sisään\nikkunasta. Toinen oli Ram Dass, ja toinen, nuori mies, oli intialaisen\nherran sihteeri.\n\nRam Dass laskeutui ikkuna-aukosta niin helposti ja notkeasti, ettei\nsyntynyt pienintäkään kolinaa.\n\nVaaleaverinen nuori sihteeri hyppäsi ikkunasta sisään yhtä hiljaa kuin\nRam Dass ja huomasi samalla rotanreikään vilahtavan hännän.\n\n-- Oliko se rotta? hän kysyi kuiskaten Ram Dassilta.\n\n-- Rotta se oli, sahib, vastasi Ram Dass hiljaa. -- Seinissä on monta\nrotankoloa.\n\n-- Hyi! huudahti nuori mies. -- Merkillistä, etteivät ne pelota lasta.\n\nRam Dass viittasi kädellään ja hymyili kunnioittavasti. Hän tunsi\nolevansa Saaran tuttava, vaikka hän vain kerran oli puhunut tytön\nkanssa.\n\n-- Hän on kaikkien ystävä, sahib, selitti Ram Dass. -- Hän ei ole\nsamanlainen kuin muut lapset. Minä hiivin monena yönä katolle\nkatsomaan, miten hänen laitansa on. Tutkin häntä ikkunastani, kun\nhän ei tiedä minun olevan lähellä. Hän seisoo tuolla pöydällä ja\nkatselee taivasta, ikään kuin se puhuisi hänelle. Varpuset tulevat\nhänen luokseen, kun hän kutsuu niitä. Rottaa hän on syöttänyt ja on\nyksinäisyydessään kesyttänyt sen. Talon orjaparka tulee lohduttamaan\nhäntä. Eräs pieni tyttö käy salaa hänen luonaan; toinen, vanhempi tyttö\njumaloi häntä. Tämän minä olen huomannut katolta. Koulun johtajatar,\njoka on ilkeä nainen, kohtelee häntä niin kuin paariaa, mutta hän\nkäyttäytyy kuin lapsi, jonka suonissa on kuninkaallista verta!\n\n-- Sinä näytät tietävän melko paljon hänestä, sanoi sihteeri.\n\n-- Minä tunnen hänen jokapäiväisen elämänsä, vastasi Ram Dass. --\nTiedän, koska hän menee ulos ja koska hän tulee takaisin; tiedän,\nkuinka häntä palelee ja kuinka hän on nälissään. Minä näen hänen\nkeskellä yötä lukevan kirjojansa. Tiedän, milloin hänen ystävänsä\nsalaa hiipivät hänen luokseen, ja silloin hän on onnellisempi, niin\nkuin lapset voivat olla keskellä köyhyyttään, sen vuoksi, että ystävät\ntulevat, ja hän voi nauraa ja puhella kuiskutellen heidän kanssaan. Jos\nhän olisi sairas, niin tietäisin sen ja tulisin palvelemaan häntä, jos\nse kävisi päinsä.\n\n-- Oletko varma, ettei täällä käy muita kuin hän itse ja ettei hän\nyllätä meitä? Hän säikähtäisi jos näkisi meidät täällä, ja sahib\nCarrisfordin tuuma menisi myttyyn.\n\nRam Dass meni hiljaa ovelle seisahtuen siihen.\n\n-- Tänne ei tule muita kuin hän itse, sahib, hän selitti. -- Hän\nmeni kaupungille koreineen ja viipyy kyllä poissa monta tuntia. Jos\nminä seison tässä, voin kuulla, kun joku tulee, ennen kuin hän ehtii\nviimeiseen porras jaksoon.\n\nSihteeri otti povitaskustaan kynän ja muistikirjan ja katseli\nympärilleen.\n\nEnsiksi hän meni kapean vuoteen ääreen. Hän painoi kädellään ja\nhuudahti hämmästyneenä.\n\n-- Kova kuin kivi! Tämä täytyy muuttaa toisenlaiseksi jonakin päivänä,\nkun tyttö on kaupungilla.\n\nHän nosti peitettä ja tarkasti ainoaa ohkaista pielusta.\n\n-- Peite on likainen ja kulunut, vuodevaatteet repaleiset ja paikatut.\nOnko tällainen vuode muka sopiva lapselle nukkumasijaksi -- ja vielä\ntalossa, joka on olevinaan hyvässä maineessa! Ja katsellen ruosteista\nkamiinaa hän lisäsi: -- Tuota ei ole lämmitetty moneen päivään.\n\n-- Ei niin pitkään aikaan kuin minä olen sen nähnyt. Neiti Minchin ei\nole sellainen ihminen, joka muistaa, että muitakin voi palella kuin\nhäntä itseään.\n\nSihteeri teki nopeasti muutamia muistiinpanoja. Hän repäisi lehden\nkirjastaan ja pisti sen taskuunsa.\n\n-- Tämä on oikeastaan hieman outo menettelytapa, hän sanoi katsahtaen\nylös. -- Kuka sen keksi?\n\nRam Dass kumarsi ujosti kuin anteeksi anoen.\n\n-- Ensimmäinen ajatus oli tosin minun, mutta se oli vain ajatus. Minä\npidän tuosta lapsesta; me olemme molemmat yksin. Hänellä on merkillinen\ntapa kertoa toivomuksistaan ystävilleen. Eräänä iltana, kun olin\nalakuloisella mielellä, makasin lähellä avonaista ikkunaa ja kuuntelin.\nHän kuvaili, minkälainen tämä kurja huone olisi, jos se sisustettaisiin\nvähän mukavammin. Hän oli näkevinään sen kertoessaan siitä, ja hän\nlämpeni ja tuli iloiseksi. Seuraavana päivänä, kun sahib oli sairas ja\nonneton, kerroin hänelle tästä huvittaakseni häntä. Se tuntui silloin\nvain haaveelta, mutta se miellytti sahibia. Hänen oli helpompi olla\nkuunnellessaan kertomustani lapsen ajatuksista. Hän tunsi mielenkiintoa\ntyttöseen ja hän kyseli kaikenlaista hänen oloistansa. Lopuksi hän\npäätti huvikseen toteuttaa lapsen unelmat.\n\n-- Luuletko, että sen voi tehdä hänen nukkuessaan? Ajattele, jos hän\nheräisi, sanoi sihteeri, ja mikä suunniteltu tuuma lienee ollutkin, oli\nselvää, että se huvitti häntä yhtä paljon kuin sahib Carrisfordiakin.\n\n-- Minä voin liikkua ikään kuin jalkani olisivat samettia, vastasi Ram\nDass. -- Lapset nukkuvat sikeästi -- myös silloin kun ovat onnettomia.\nMonena yönä minä olisin voinut tulla tähän huoneeseen hänen edes\nkääntymättä vuoteellaan. Kunhan toinen auttaa minua antamalla tavarat\nikkunasta, voin järjestää kaikki herättämättä häntä. Kun hän herää, hän\nluulee varmaankin noitaukon käyneen täällä.\n\nHän hymyili aivan kuin hänen sydämensä olisi lämmennyt valkoisen takin\nalla, ja sihteeri hymyili myös.\n\n-- Se tulee olemaan aivan kuin \"Tuhannen yhden yön\" satu. Ainoastaan\nitämaalainen olisi voinut keksiä sellaista. Se ei kuulu Lontoon\nsumuihin.\n\nNuorta sihteeriä näkyi kaikki huvittavan. Hän kirjoitti lattiasta,\ntulensijasta, rikkinäisestä jakkarasta, vanhasta pöydästä ja seinistä,\njoita hän yhtä mittaa kosketteli, ja näytti aika tyytyväiseltä\nhuomatessaan, että niihin oli lyöty nauloja useaan paikkaan.\n\n-- Niihin voi ripustaa esineitä, hän tuumi. Ram Dass hymyili\nsalaperäisesti.\n\n-- Eilen, kun lapsi oli ulkona, tulin tänne, ja minulla oli mukanani\npieniä, teräviä nauloja, joita voi painaa seinään tarvitsematta takoa\nvasaralla. Minä painoin niitä rappaukseen useita.\n\nIntialaisen herran sihteeri seisoi hiljaa ja katseli ympärilleen\npistäen muistiinpanokirjan taskuunsa.\n\n-- Luulen, että olen kirjoittanut kylliksi muistiin. Nyt voimme mennä.\nSahib Carrisfordilla on lämmin sydän. On todellakin sangen ikävää,\nettei hän ole löytänyt kadonnutta lasta.\n\n-- Jos hän löytäisi lapsen, niin hän varmaankin voimistuisi, tuumi Ram\nDass. -- Hänen Jumalansa voi tuoda lapsen hänen luokseen.\n\nSitten he kiipesivät ulos ikkunasta yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin.\n\n\n\n\nTAIKATEMPPU\n\n\nKun Saara kulki täysihoitolan vieressä olevan talon ohi, hän näki Ram\nDassin sulkevan ikkunaluukkuja ja katsahti silloin siihenkin huoneeseen.\n\n-- Pitkä aika on kulunut siitä, kun näin tuollaisen hauskan huoneen\nsisältäpäin, hän ajatteli.\n\nSiellä paloi niin kuin tavallisesti leimuava takkavalkea, ja\nintialainen herra istui sen ääressä. Hän nojasi päätään käteensä ja oli\nyhtä hylätyn ja onnettoman näköinen kuin ennenkin.\n\n-- Miesraukka, ajatteli Saara. -- Mitähän sinä mietiskelet?\n\nNäin intialainen herra mietiskeli juuri silloin:\n\n-- Otaksutaan, että Carmichael löytää nuo ihmiset Moskovasta, mutta\npieni tyttö, jonka he ottivat madame Pascalin koulusta Pariisista, ei\nole se, jota etsimme. Otaksutaan, että se on aivan toinen lapsi. Mitä\nminun sitten pitää tehdä?\n\nKun Saara tuli sisään, hän tapasi neiti Minchinin, joka oli tullut\nkeittiön puolelle torumaan keittäjätärtä.\n\n-- Missä sinä olet ollut aikaa tuhlaamassa? tiuskaisi neiti heti. --\nSinähän olet ollut ulkona monta tuntia.\n\n-- Oli niin märkää ja likaista, vastasi Saara, -- ja oli vaikea\nkävellä, kun kenkäni ovat rikki ja minä yhtä mittaa liukastelin.\n\n-- Älä puolusta itseäsi, äläkä puhu valheita!\n\nSaara meni keittäjättären luo. Tämä oli saanut aika nuhteet ja oli sen\nvuoksi hirveällä tuulella. Hän oli oikein mielissään, kun sai jollekin\npurkaa raivoaan, ja Saara oli niin kuin tavallisesti siihen sopivin.\n\n-- Miksi et ollut koko yötä poissa yksin tein? hän tiuski.\n\nSaara laski tavarat pöydälle.\n\n-- Tässä ovat ostokset.\n\nKeittäjätär katseli niitä muristen. Hän oli todellakin aika pahalla\ntuulella.\n\n-- Voinko minä saada jotakin syödäkseni? kysyi Saara melkein epäröiden.\n\n-- Olemme juoneet teetä aikoja sitten, ja se on nyt lopussa. Luulitko\nkenties, että minä pitäisin sitä sinulle lämpimänä?\n\nSaara seisoi hetkisen ääneti.\n\n-- En saanut minkäänlaista päivällistä, hän sanoi sitten hyvin hiljaa.\nHän puhui niin hiljaa, sillä hän pelkäsi, että hänen äänensä vapisisi.\n\n-- Kaapissa on vähän leipää. Muuta et voi saada tähän päivän aikaan.\n\nSaara etsi kaapista leivän. Se oli vanhaa, kovaa ja kuivaa.\n\nOli raskasta lapsen kiivetä kolmen kerroksen pitkät portaat\nullakkokomeroon. Useinkin hänen ollessaan väsyksissä ne olivat\ntuntuneet hänestä jyrkiltä ja pitkiltä, mutta tänä iltana niistä\nei tuntunut loppua tulevankaan. Monta kertaa hänen täytyi pysähtyä\nlepäämään.\n\nKun hän vihdoin pääsi viimeiselle portaalle, hän ilostui nähdessään\nvaloa oven raosta. Se merkitsi, että Ermengarden oli onnistunut hiipiä\ntervehtimään häntä. Tämä lohdutti Saaraa. Olihan parempi niin, kuin\ntulla tyhjään ja autioon huoneeseen. Punaiseen liinaansa kääriytyneen\npaksun ja kiltin Ermengarden näkeminenkin hiukan lämmittäisi häntä.\n\nKun hän avasi oven, Ermengarde oli tosiaankin huoneessa. Hän istui\nvuoteessa ja oli varmuuden vuoksi vetänyt jalat allensa.\n\n-- En odottanut sinua tänä iltana, Ermie, sanoi Saara. Ermengarde kääri\nliinan ympärillensä.\n\n-- Neiti Amelia on tervehtimässä jotakin vanhaa tätiä, hän selitti.\n-- Ei kukaan muu käy makuuhuoneissamme sen jälkeen kun olemme menneet\nnukkumaan. Voisin jäädä tänne vaikka huomenaamuun, jos tahtoisin.\n\nHän osoitti ikkunan alla olevaa pöytää. Saara ei ollut katsonut siihen\nlainkaan tultuaan huoneeseen. Pöydälle oli pantu koko joukko kirjoja,\nja Ermengarde oli alakuloisen näköinen.\n\n-- Isä on lähettänyt minulle lisää kirjoja. Tuossa ne ovat.\n\nSaara nousi ja kiiruhti pöydän luo, otti päällimmäisen kirjan ja\nselaili sitä innokkaasti. Hän unohti hetkeksi surunsa ja vaivansa.\n\n-- Voi kuinka hauskaa! hän huudahti. -- Carlylen _Ranskan\nvallankumous_. Olen niin toivonut, että saisin lukea sen!\n\n-- Mutta minä en, sanoi Ermengarde. -- Ja isä suuttuu kovasti, jollen\nlue sitä. Hän odottaa, että minä tunnen koko kirjan sisällön, kun tulen\nkotiin loma-ajaksi. Mitä minä nyt teen?\n\nSaara lakkasi selailemasta kirjaa ja katseli häntä posket punaisina\ninnostuksesta.\n\n-- Kuulehan! Jos sinä tahdot lainata nämä kirjat minulle, minä luen ne\n-- ja kerron sitten sinulle kaikesta, mitä niistä olen lukenut -- ja\nkerron niin, että sinä muistat.\n\n-- Voi! mainiota! huudahti Ermengarde. -- Mutta luuletko sinä osaavasi?\n\n-- Tiedän, että osaan, vastasi Saara. -- Pikkulapsetkin muistavat aina,\nmitä minä kerron heille.\n\n-- Voi Saara, sanoi Ermengarde toiveikkaasti, -- jos sinä haluat ja\nvoit saada minut muistamaan, mitä olet lukenut, niin minä -- minä annan\nsinulle jotakin.\n\n-- En tahdo, että annat minulle mitään, huomautti Saara. -- Minä tahdon\nlukea kirjasi -- kaipaan niitä. Ja hänen silmänsä suurenivat ja hän\nhengitti syvään.\n\n-- Ota ne sitten. Toivoisinpa, että itsekin tahtoisin lukea ne,\nmutta en voi. Minulla ei ole hyvää päätä, mutta isällä on, ja hänen\nmielestään minullakin pitäisi olla.\n\nSaara avasi kirjan toisensa perästä.\n\n-- Mitä sinä sanot isällesi? hän kysyi epäröiden.\n\n-- Eihän hänen tarvitse tietää mitään, vastasi Ermengarde. -- Hän\nluulee tietysti, että minä olen lukenut kirjat.\n\nSaara pani kirjan pois pudistaen päätään.\n\n-- Se olisi melkein narraamista. Ja katso, valehteleminen ei ole\nainoastaan rumaa -- se on myös halpamaista. Joskus, -- hän sanoi\nmiettien, -- olen ajatellut, että voisin tehdä jotakin rumaa -- minä\nvoisin yhtäkkiä raivostua ja tappaa neiti Minchinin, kun hän kohtelee\nminua pahasti -- mutta en voisi ruveta halpamaiseksi. Miksi sinä et\nvoisi kertoa isällesi, että minä olen lukenut kirjat?\n\n-- Hän tahtoo, että minä itse luen ne, sanoi Ermengarde hiukan\nalakuloisena asian odottamattomasta käänteestä.\n\n-- Hän tahtoo, että sinä tunnet kirjojen sisällön. Ja jos minä osaan\nkertoa sen sinulle yksinkertaisella tavalla, niin että sinä muistat\nsen, isäsi on luullakseni siihen tyytyväinen.\n\n-- Hän on tyytyväinen, kunhan minä vain opin jotakin millä tavalla\ntahansa, sanoi Ermengarde surkealla äänellä. -- Olisithan sinäkin\ntyytyväinen, jos olisit isäni?\n\n-- Ei ole sinun syysi, että sinä --, Saara aloitti, mutta vaikeni\näkkiä. Hän oli aikonut sanoa: Ei ole sinun syysi, että olet typerä.\n\n-- Että mitä?\n\n-- Ettet sinä voi oppia niin pian, korjasi Saara puhettaan. -- Kun et\nvoi, niin et voi. Jos minä voin -- niin voin. Siinä koko juttu.\n\nHe sopivat niin, että herra St. Johnille annettaisiin tieto heidän\ntuumastansa ja kirjat jäisivät toistaiseksi Saaralle.\n\n-- Kerrotaan nyt toisillemme elämästämme ja olostamme. Miten on\nranskantuntiesi laita?\n\n-- Olen osannut paljoa paremmin sen jälkeen kun viimeksi olin täällä\nja sinä selitit verbien taivutuksen. Neiti Minchin ei voinut ymmärtää,\nmiten minun kirjoitukseni onnistui niin hyvin sinä ensimmäisenä aamuna.\n\nSaara nauroi ja kietoi käsivartensa polviensa ympäri.\n\n-- Hän ei ymmärrä, minkä vuoksi Lottie laskee niin hyvin, mutta Lottie\nhiipii myös tänne ja minä autan häntä.\n\nHän katsoi ympärilleen.\n\n-- Tämä komero olisi melkein hauska -- jollei se olisi niin hirveä, hän\nsanoi nauraen taas. -- Täällä on hyvä kuvitella.\n\nAsia oli niin, ettei Ermengarde tiennyt mitään ullakkoelämän\nmelkein sietämättömistä varjopuolista, eikä hänellä ollut tarpeeksi\nmielikuvitusta kuvitellakseen sitä paremmaksi. Niinä harvoina hetkinä,\njolloin hän voi tulla Saaran huoneeseen, hän näki sen vain semmoisena,\njollaiseksi Saara miellyttävien kertomuksiensa avulla kuvasi sitä.\nHänen käyntinsä olivat pikemminkin seikkailun tapaisia, ja vaikka\nSaara olikin joskus kalpea ja kieltämättä kovasti laihtunut, hän oli\nkuitenkin siksi uljasluontoinen, ettei ruvennut valittelemaan.\n\nSiten Ermengarde ei tiennyt heidän siinä istuessaan, että Saara oli\nväsynyt ja nälissään ja että hän tuskin saisi unta nälältään jäätyään\nyksin. Saarasta tuntui, ettei hänellä ollut koskaan ennen ollut niin\nnälkä kuin nyt.\n\n-- Toivoisin, että olisin yhtä hoikka kuin sinä, Saara! Luulen, että\nsinä olet laihempi kuin ennen. Sinun silmäsi näyttävät niin suurilta,\nja katso tuota terävää pientä luuta, joka pistää esiin kyynärpääsi\nkohdalta.\n\nSaara veti alas hihansa, joka oli kääriytynyt ylös.\n\n-- Minä olen aina ollut laiha lapsi ja minulla on aina ollut suuret,\nvihreät silmät, hän sanoi.\n\n-- Minä pidän sinun ihmeellisistä silmistäsi, sanoi Ermengarde\nkatsellen niitä ihaillen. -- Ne näyttävät aina katselevan etäisyyteen.\nMinä pidän niistä ja siitä, että ne ovat vihreät -- vaikka mustiltahan\nne tavallisesti näyttävät.\n\n-- Ne ovat kissan silmät, sanoi Saara nauraen, -- mutta en voi nähdä\nniillä pimeässä -- olen koettanut, mutta en voinut. Toivon, että voisin!\n\nJuuri silloin oli ikkunan luukulla joku, mutta ei kumpikaan heistä\nhuomannut sitä. Jos jompikumpi olisi sattumalta kääntynyt ja katsonut\nsinnepäin, hän olisi nähnyt tummat kasvot, jotka katselivat huoneeseen\nja hävisivät yhtä pian ja melkein yhtä hiljaa. Saara, jolla oli hyvä\nkuulo, kääntyi äkkiä ja katseli kattoon päin.\n\n-- Etkö kuullut mitään?\n\n-- E-en, kuiskasi Ermengarde. -- Kuulitko sinä?\n\n-- Kenties en kuullut, vaikka olin kuulevinani. Kuului aivan siltä kuin\njoku olisi varovaisesti liikkunut katolla.\n\n-- Mitä se voi olla? Voiko se olla -- rosvo?\n\n-- Ei toki, aloitti Saara iloisesti. -- Täällä ei ole mitään...\n\nHän keskeytti samassa. Molemmat kuulivat äänen, joka sai heidät\nvaikenemaan. Se ei kuulunut katolta, vaan alhaalta, portaista, ja se\noli neiti Minchinin kiukkuinen ääni. Saara hyppäsi ylös vuoteesta ja\nsammutti kynttilän.\n\n-- Hän toruu Beckyä, kuiskasi Saara pimeässä. -- Ja Becky itkee.\n\n-- Tuleeko hän tänne? kuiskasi Ermengarde kauhuissaan.\n\n-- Ei, hän luulee minun nukkuvan. Älä liikahda. Aniharvoin neiti\nMinchin kiipesi portaita ylös asti.\n\nSaara muisti hänen tehneen sen ainoastaan kerran ennen. Mutta nyt hän\noli kylliksi vihoissaan tullakseen perille saakka ja tuntui siltä, kuin\nhän olisi ajanut Beckyä takaa.\n\n-- Sinä hävytön, epärehellinen penikka, he kuulivat hänen kirkuvan. --\nKeittäjätär sanoo, että hän alinomaa kaipaa jotakin.\n\n-- En minä ottanut sitä, nyyhkytti Becky. -- Nälkä minulla kyllä oli,\nmutta en minä ottanut, en!\n\n-- Ansaitsisit joutua vankilaan! Näpistelet ja varastat. Kokonaisen\nlihavanukkaan!\n\n-- En minä ottanut sitä, nyyhkytti Becky. -- Olisin kyllä voinut syödä\nkokonaisen -- mutta minä en ole edes katsellut sitä.\n\nNeiti Minchin oli aivan tukehtua kiukusta ja rasituksesta kiivetessään\nylös jyrkkiä portaita. Lihavanukas oli aiottu hänelle itselleen\nillalliseksi.\n\n-- Älä valehtele! Mene huoneeseesi heti paikalla.\n\nSekä Saara että Ermengarde kuulivat läjähdyksen, sitten he kuulivat\nBeckyn juosta kopsuttavan ylös portaita huoneeseensa. He kuulivat,\nkuinka hän pani oven kiinni, ja ymmärsivät, että hän heittäytyi\nvuoteeseen.\n\n-- Olisin jaksanut syödä kaksikin, mutta en ottanut palastakaan.\nKeittäjätärhän sen antoi poliisilleen! he kuulivat Beckyn nyyhkyttävän\npielukseensa.\n\nSaara seisoi keskellä pimeää huonettaan. Hän puri hammasta ja pui\nkouristuksentapaisesti nyrkkiään. Töin tuskin hän malttoi seisoa\nhiljaa, mutta ei uskaltanut liikkua, ennen kuin neiti Minchin oli\nmennyt alas ja kaikki taas oli hiljaista.\n\n-- Tuo kamala, ilkeä ihminen! hän huudahti. -- Keittäjätär itse\nottaa ja syyttää sitten Beckyä varkaudesta. Becky ei varasta! Sitä\nhän ei tee! Hänen on joskus niin nälkä, että syö leipäkannikoita\nroskalaatikosta!\n\nHän painoi kätensä kovasti kasvojaan vasten ja purskahti kiivaaseen\nitkuun, ja Ermengarde, jolle tämä oli aivan uutta, säikähti. Saara\nitki! Voittamaton Saara! Sitä hän ei koskaan olisi voinut ajatella.\nMitä jos --! Mitä jos --? Hänen hitaissa aivoissaan heräsi kauhean\nmahdollisuuden aavistus. Hän kiipesi vuoteesta lattialle, haparoi\npimeässä pöydän luo ja sytytti kynttilän. Sitten hän katseli Saaraa, ja\nhänen äskeinen aavistuksensa kasvoi peloksi.\n\n-- Saara, hän aloitti ujolla, melkein pelokkaalla äänellä, o-oletko\n-- sinä et ole koskaan sanonut minulle -- mutta oletko sinäkin joskus\nnälissäsi?\n\nSe oli liikaa juuri tällä hetkellä. Muuri luhistui. Saara otti kädet\npois kasvojensa edestä.\n\n-- Olen! hän sanoi kiivaasti. -- Kyllä olen. Juuri nytkin olen niin\nnälissäni, että melkein voisin syödä sinut. Ja nälkäni tulee yhä\npahemmaksi, kun kuuntelen Becky raukkaa. Hän on vielä nälkäisempi kuin\nminä.\n\nErmengarde hengitti raskaasti.\n\n-- Voi! Voi! hän huudahti vaikeroiden. -- Enkä minä ole tiennyt siitä\nmitään.\n\n-- En ole tahtonut, että tietäisit. Silloin olisin tuntenut itseni\nkerjäläiseksi. Tiedän, että näytän kerjäläiseltä.\n\n-- Ei! Ei! Et sinä näytä -- et näytä, puuttui Ermengarde puheeseen.\n-- Sinun vaatteesi ovat vähän oudot -- mutta sinä et voisi näyttää\nkerjäläiseltä. Sinulla ei ole kerjäläisen kasvoja.\n\n-- Eräs pieni poika antoi minulle kerran almuna kuusi pennyä, sanoi\nSaara naurahtaen. -- Tässä se on. Ja hän veti esiin ohuen nauhan\nkaulaltansa. -- Hän ei olisi antanut minulle joulurahaansa, jollei hän\nolisi luullut minun tarvitsevan sitä.\n\nKuinka olikaan, tällä Saaralle kallisarvoisella rahalla oli hyvä\nvaikutus heihin molempiin. Se sai heidät vähäsen nauramaan, vaikka\nmolemmilla oli kyynelet silmissä.\n\n-- Kuka sen antoi? kysyi Ermengarde katsellen sitä ikään kuin se ei\nolisi ollut mikään tavallinen kuuden pennyn hopearaha.\n\n-- Se oli pieni herttainen poika, jonka juuri piti lähteä ajelemaan.\nHän kuuluu isoon perheeseen -- pieni paksujalkainen poika, jolle olen\nantanut nimeksi Guy Clarence. Otaksun, että hänen lastenhuoneensa oli\ntäynnä joululahjoja ja koreja, joissa oli kakkuja ja muuta hyvää, ja\nhän näki, etten minä ollut saanut mitään.\n\nErmengarde säpsähti. Yhtäkkiä hän muisti ja keksi jotakin.\n\n-- Voi Saara! kuinka tyhmä olenkaan, kun en ole ajatellut sitä!\n\n-- Mitä sitten!\n\n-- Kuulehan! toimitti Ermengarde innoissaan. -- Juuri tänään\niltapäivällä sain kaikkein kilteimmältä tädiltäni paketin. Se oli\ntäynnä herkkuja. En ole koskenut siihen, sillä sain paljon vanukasta\npäivälliseksi ja olin sitä paitsi pahoillani isän lähettämien kirjojen\nvuoksi. Siinä on kakkuja ja pieniä lihapiirakoita ja hedelmäleivoksia\nja vehnäpyöryköitä ja viinimarjamehua ja viikunoita ja suklaata. Minä\nhiivin heti huoneeseeni ja tuon ne tänne, niin syömme ne nyt.\n\nSaara melkein horjui. Kun on nälästä pyörtymäisillään, on ruoan\nmainitsemisella joskus kummallinen vaikutus. Hän tarttui Ermengarden\nkäteen.\n\n-- Luuletko, että -- että voisit?\n\n-- Kyllä! Tiedän, että voin! vastasi Ermengarde ja juoksi ovelle, avasi\nsen varovasti, pisti päänsä ulos ovesta ja kuunteli. Sitten hän palasi\nSaaran luo. -- Kaikkialla on pimeää ja kaikki ovat menneet nukkumaan,\nsanoi hän. Voin hiipiä alas kenenkään kuulematta.\n\nTämä oli niin viehättävää, että he puristivat toistensa käsiä ja Saaran\nsilmät alkoivat säteillä.\n\n-- Ermie, hän sanoi. -- Leikitään, että meillä on kutsut! Ja etkö sinä\ntahtoisi kutsua niihin myös viereisen kopin vankia?\n\n-- Tietysti! Tietysti! Koputa nyt seinään. Vanginvartija ei kuule.\n\nSaara meni seinän viereen. Hän saattoi sen läpi kuulla, että Beckyn\nitku oli hiljennyt. Hän koputti viisi kertaa.\n\n-- Se merkitsee: Tule luokseni salaista käytävää myöten, joka on\nmuurissa, hän selitti. -- Minulla on jotakin sanomista sinulle.\n\nVastaukseksi kuului kuusi koputusta seinään.\n\n-- Hän tulee, sanoi Saara.\n\nMelkein heti sen jälkeen ovi avautui, ja Becky ilmestyi näkyviin. Hänen\nsilmänsä olivat punaiset ja myssy oli putoamaisillaan hänen päästänsä,\nja huomatessaan Ermengarden hän alkoi levottomasti hieroa kasvojaan\nesiliinaansa.\n\n-- Älä välitä minusta vähääkään, Becky! rauhoitti Ermengarde häntä.\n\n-- Ermengarde on kutsunut sinut tänne, selitti Saara. -- Hän aikoo\ntuoda tänne laatikollisen herkkuja.\n\nBecky innostui niin, että hänen myssynsä oli kokonaan pudota.\n\n-- Syötäväksikö? Onko se syötäväksi kelpaavaa?\n\n-- On kyllä; ja me aiomme leikkiä, että täällä on kutsut.\n\n-- Ja sinä saat niin paljon kuin jaksat syödä, lisäsi Ermengarde. --\nMinä menen heti.\n\nHänellä oli niin kiire, että hän hiipiessään varpaillaan ullakkokopista\npudotti punaisen liinansa huomaamatta sitä. Ensiksi ei kukaan huomannut\nsitä. Becky oli aivan odottamattoman, suuren onnen lumoissa.\n\n-- Voi hyvänen aika! hän läähätti. -- Tiedän teidän pyytäneen, että\nminä saisin tulla. Mi-minun täytyy itkeä, kun ajattelen sitä.\n\nJa hän meni Saaran luo ja katseli häntä palvoen. Saara pudisteli Beckyä\nystävällisesti.\n\n-- Ei! Ei! Et saa itkeä. Meidän täytyy kiiruhtaa kattamaan pöytää.\n\n-- Kattamaan pöytää? sanoi Becky katsellen ympärilleen. -- Millä me sen\nkatamme?\n\nSaara katseli ympärilleen huoneessa.\n\n-- Ei täällä näy olevan paljon pöydälle panemista, hän sanoi hiukan\nnauraen.\n\nSamassa hän näki jotakin lattialla ja nosti sen ylös. Se oli\nErmengarden punainen liina.\n\n-- Tässä on liina, hän sanoi. -- Tiedän, ettei hän ole siitä\npahoillaan. Saamme siitä kauniin punaisen pöytäliinan.\n\nHe vetivät esille vanhan pöydän ja peittivät sen liinalla. Punainen\nväri on sangen lämmin ja miellyttävä. Se teki huoneen melkein\nkalustetun näköiseksi.\n\n-- Kuinka kaunis olisikaan punainen matto lattialla, huokasi Saara. --\nKuvitellaan, että meillä on sellainen.\n\nHän katseli paljasta lattiaa ihaillen. Mielikuvituksessaan hän jo oli\npannut maton siihen.\n\n-- Kuinka pehmoinen ja paksu se on! Becky kuuli hänelle niin tutun\nnaurun. Ja Saara nosti jalkaansa ja asetti sen varovaisesti alas taas\naivan kuin hän olisi tuntenut maton sen alla.\n\n-- Niin on! sanoi Becky katsellen häntä juhlallisena ja ihastuksissaan.\n-- Hän oli aina juhlallinen.\n\n-- Mitä me nyt keksimme? sanoi Saara ja seisoi hiljaa varjostaen\nkädellään silmiänsä. -- Kyllä se selviää, kunhan vähän tuumin ja\nodotan. Noitaukko neuvoo minua, hän lisäsi lempeästi ja hartaasti.\n\nEräs kuvitelma, jota hän erikoisesti rakasti, oli se, että ajatukset\nodottivat \"ulkopuolella\" päästäkseen sisään. Becky oli monta kertaa\nennenkin nähnyt hänen seisovan ja odottavan ja tiesi, että hänen\nkasvonsa muutaman sekunnin kuluttua näyttäisivät iloisilta ja\nhymyileviltä.\n\nNiin kävi nytkin.\n\n-- Kas niin! hän huudahti, -- nyt tiedän. Nyt se on selvinnyt. Minun\ntäytyy tutkia vanhaa arkkua, jota käytin silloin, kun olin prinsessana.\n\nHän juoksi nurkkaan, jossa arkku oli, ja kumartui tutkimaan sen\nsisältöä. Sitä ei ollut nostettu hänen mukavuudekseen, vaan siksi,\nettei sille muualla ollut tilaa. Eikä sinne ollut jätetty mitään muuta\nkuin romua.\n\nYhdessä nurkassa oli niin mitättömän näköinen paketti, että se oli\njäänyt huomaamatta, ja kun Saara itse löysi sen, hän oli säilyttänyt\nsitä kuin pyhäinjäännöstä. Siinä oli tusina pieniä valkoisia\nnenäliinoja. Hän otti ne ihastuksissaan ja juoksi pöydän luo. Hän alkoi\njärjestellä niitä punaiselle pöytäliinalle, silitteli ja käänteli ja\nmuodosteli niitä niin, että kapeat pitsit olivat kähäränä reunana\nympärillä.\n\n-- Nämä ovat lautasia, kultaisia lautasia. Ja nämä ovat koruommeltuja\nlautasliinoja. Ne ovat espanjalaisen luostarin nunnien ompelemia.\n\n-- Onko se mahdollista? kuiskasi Becky, joka tunsi mielensä käyvän yhä\njuhlallisemmaksi.\n\n-- Kuvitellaan niin. Jos oikein koetat kuvitella, että asia on niin, se\ntuntuu myös siltä.\n\n-- Katso tätä!\n\nHän piti kädessään vanhaa kesähattua, jonka oli löytänyt arkun\npohjalta. Sen ympärillä oli kukkaseppele, ja sen hän otti irti.\n\n-- Tässä on seppele juhlaan, hän sanoi mahtipontisesti. -- Se täyttää\nilman tuoksulla. Pesupöydällä on tuoppi ja saippua-astia, anna ne tänne\npöytäkoristeiksi.\n\nBecky antoi hänen pyytämänsä tavarat.\n\n-- Mitä ne nyt ovat? hän kysyi. -- Luulisin, että ne ovat savesta --\nmutta tiedän, etteivät ne ole sellaisia.\n\n-- Tämä on kristallimaljakko, sanoi Saara järjestäessään seppeleestä\nottamiaan oksia siihen, -- ja tämä, hän sanoi hellästi katsellen\nsaippua-astiaa, jonka hän täytti ruusuilla, -- on jalokivillä\nkoristettua puhtainta alabasteria.\n\nHän kosketteli totisena tavaroita, ja hänen huulillaan oli onnellinen\nhymy.\n\n-- Varjelkoon! Kuinka se on kaunista! kuiskasi Becky.\n\n-- Mutta mihin panisimme Ermien herkut? mutisi Saara. Minä tiedän -- ja\nhän kiiruhti kirstun luo -- muistan, että näin äsken jotakin.\n\nSiellä oli vain hiukan villalankaa, joka oli kääritty silkkipaperiin,\nmutta pian silkkipaperi oli muodostettu pieniksi vadeiksi, jota\npaitsi siitä osa käytettiin yhdessä jäljellä olevien kukkien kanssa\nkoristamaan kynttilänjalkoja. Ainoastaan taikatempun avulla olisi siitä\nvoinut tulla muuta kuin vanha pöytä, joka oli peitetty punaisella\nliinalla ja katettu romulla. Mutta Saara katseli kaikkea muutaman\naskeleen päästä ja näki ihmeitä. Ja Becky oli aivan ihastuksissaan ja\npuhui hiljaa.\n\n-- Onko tämä, hän tuumi katsellen huonetta, -- onko tämä nyt Bastilji\n-- vai onko se muuttunut joksikin toiseksi paikaksi?\n\n-- On kyllä, aivan toiseksi. Se on sali, jossa aiotaan syödä\njuhla-ateria.\n\n-- Herranen aika, Saara neiti! Becky päivitteli. -- Sali, jossa syödään\njuhla-ateria? Ja hän katseli kovin hämmästyneenä kaikkea.\n\n-- Niin, sanoi Saara, -- suuri huone, jossa pidetään juhlia. Siinä on\nholvikatto, soittoparvekkeita ja suuri uuni täynnä leimuavia puita, ja\nsitä valaisevat vahakynttilät, jotka loistavat kaikkialla.\n\n-- Herranen aika! huudahti Becky uudelleen.\n\nNyt ovi avautui, ja Ermengarde tuli sisään melkein horjuen, sillä hänen\nkorinsa oli raskas. Hän hämmästyi ja huudahti ilosta, sillä tullessaan\nulkoa pimeästä oli hänelle punaisella verhottu, valkoisilla liinoilla\nja kukilla koristeltu juhlapöytä aivan odottamaton näky, ja hän\nymmärsi, että valmistukset olivat olleet suurenmoiset.\n\n-- Voi Saara! hän huudahti. -- Sinä olet ihmeellisin tyttö, mitä\nkoskaan olen nähnyt.\n\n-- Eikö tämä ole kaunista? Löysin tavarat vanhasta arkustani. Kysyin\nneuvoa noitaukoltani, ja hän kehoitta minua katsomaan sinne.\n\n-- Mutta odottakaa, neiti, sanoi Becky, -- kunnes hän kertoo teille,\nmitä tämä kaikki on. Eivät nämä ole juuri -- voi, Saara neiti, olkaa\nhyvä ja kertokaa hänelle! Becky pyysi.\n\nJa Saara kertoi ja sai taikavoimansa avulla Ermengarden näkemään\nmelkein kaikki: kultaiset lautaset, holvikattoisen huoneen, leimuavan\nvalkean ja loistavat vahakynttilät. Kun sitten tavarat oli otettu\nkorista -- sokeroidut leivokset, hedelmät ja makeiset -- tuli juhlasta\nsuurenmoinen.\n\n-- Meillähän on oikein pidot! huudahti Ermengarde.\n\n-- Tämä on aivan kuin kuningattaren pöytä, huokasi Becky.\n\nSilloin Ermengarde keksi jotakin loistavaa:\n\n-- Minä sanon sinulle jotakin, Saara! Leikitään, että sinä olet\nprinsessa ja että tämä on kuninkaallinen juhla.\n\n-- Mutta sehän on sinun juhlasi, sanoi Saara. -- Sinun pitää olla\nprinsessa, ja me olemme sinun hovineitojasi.\n\n-- Voi, en minä osaa! esteli Ermengarde. -- Minä olen liian lihava enkä\ntiedä, miten pitää käyttäytyä. Sinä saat olla prinsessa.\n\n-- No niin, jos sinä tahdot, sanoi Saara.\n\nMutta yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi jotain muuta ja juoksi ruosteisen\nkamiinan luo.\n\n-- Kamiinassa on koko joukko paperia ja muuta roskaa, hän sanoi. -- Jos\nme sytytämme ne, niin saamme leimuavan tulen muutamiksi minuuteiksi, ja\nmeistä tuntuu, että meillä on oikea takkavalkea.\n\nHän sytytti romun palamaan; tuli leimahteli ja valaisi koko huoneen.\nHän hymyili seistessään siinä leimuavan tulen valossa.\n\n-- Eikö kaikki näytä aivan toisenlaiselta? hän kysyi. -- Nyt me\naloitamme juhlan.\n\nHän osoitti tien pöytään ja teki armollisen kädenliikkeen Ermengardelle\nja Beckylle. Hän eli kokonaan haaveessaan.\n\n-- Käykää juhlapöytään istumaan, soreat neitoset, hän sanoi\nonnellisella, unelmoivalla äänellään. -- Jalo isäni, kuningas, joka on\npoissa pitkällä matkalla, on kehoittanut minua pitämään juhlat teille.\n\nHän kääntyi huoneen nurkkaan päin.\n\n-- Kuulkaa, soittajat! hän huusi. -- Virittäkää viulunne ja fagottinne.\nPrinsessoilla -- hän selitti kiireesti Ermengardelle ja Beckylle -- oli\naina soittajia, jotka soittivat heidän juhlissaan. Tuolla nurkassa on\nolevinaan soittoparveke. Nyt me aloitamme.\n\nTuskin he olivat ennättäneet ottaa kakkupalasen käteensä -- ei kukaan\nheistä ollut ennättänyt enempää -- kun kaikki kolme hypähtivät\npaikaltaan kääntäen kalpeat kasvonsa oveen päin -- kuuntelivat --\nkuuntelivat.\n\nJoku kiipesi portaissa. Ei voinut mitenkään erehtyä siitä, kuka se oli.\nJokainen heistä tunsi neiti Minchinin raskaat askeleet ja tiesi, että\nnyt oli loppu tulossa.\n\n-- Se on -- neiti! Becky sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä ja\npudotti kakkupalasensa lattialle.\n\n-- Niin! sanoi Saara ja hänen silmänsä laajenivat pienissä kalpeissa\nkasvoissa. Neiti Minchin on saanut tietää, että meillä on jotakin\ntekeillä.\n\nNeiti Minchin työnsi oven auki. Hän oli kiukusta kalpeana. Hän katsoi\npelokkaista kasvoista juhlapöytään ja juhlapöydästä viimeisiin\nkamiinassa palaviin paperikaistaleisiin.\n\n-- Olen epäillyt jotakin tämän tapaista, hän sanoi, -- mutta en voinut\nuneksiakaan tällaisesta röyhkeydestä. Lavinia puhui totta.\n\nSiten he saivat tietää, että Lavinia oli jollakin tavoin päässyt\nselville heidän salaisuudestansa ja antanut heidät ilmi. Neiti Minchin\nmeni Beckyn luo ja löi häntä korvalle toisen kerran.\n\n-- Sinä hävytön olento! Sinä lähdet tästä talosta huomispäivänä!\n\nSaara seisoi aivan hiljaa; hänen silmänsä laajenivat ja hänen kasvonsa\nkalpenivat yhä enemmän. Ermengarde purskahti itkuun.\n\n-- Voi, älkää panko häntä pois! hän nyyhkytti. -- Tätini lähetti\nminulle korin. Pidimme vain pitoja.\n\n-- Minä näen sen, virkkoi neiti Minchin kuivasti. -- Ja prinsessa Saara\nistui kunniaistuimella. Hän kääntyi kiivaasti Saaran puoleen. -- Sinä\ntämän keksit, sen tiedän, hän kirkui. -- Ermengarde ei olisi koskaan\najatellut sellaista. Sinä tietysti pöydänkin koristit -- tuolla romulla.\n\nHän kääntyi Beckyn puoleen ja polki jalkaansa lattiaan.\n\n-- Mene huoneeseesi! hän komensi, ja Becky hiipi pois kätkien kasvonsa\nesiliinaan ja itkusta hytkien.\n\nSitten oli taas Saaran vuoro.\n\n-- Kyllä minä muistan huomenna. Et saa aamiaista etkä päivällistä etkä\nillallista.\n\n-- En ole tänäänkään saanut päivällistä enkä illallista, sanoi Saara\nhiljaa.\n\n-- Sitä parempi. Saat jotakin muistamista. Älä seiso siinä. Pane nuo\ntakaisin koriin.\n\nHän alkoi itse syytää kaikkea koriin ja huomasi Ermengarden uudet\nkirjat.\n\n-- Ja sinä -- hän huusi Ermengardelle -- olet ottanut uudet kauniit\nkirjasi tänne ullakkokoppiin! Ota ne ja mene takaisin vuoteeseesi. Saat\nmaata siinä koko huomisen päivän, ja minä kirjoitan isällesi. Mitä hän\nsanoisi, jos tietäisi, missä olit tänä iltana?\n\nSamassa hän huomasi jotain erikoista Saaran totisessa vakavassa\nkatseessa ja kääntyi kiivaasti tämän puoleen.\n\n-- Mitä sinä ajattelet? Miksi katsot minuun tuolla tavalla?\n\n-- Minä mietin, vastasi Saara aivan samoin kuin hän oli vastannut tuona\nmerkillisenä päivänä kouluhuoneessa.\n\n-- Mitä sinä mietit?\n\nTämä muistutti paljon kohtausta kouluhuoneessa. Saara ei käyttäytynyt\nmitenkään nenäkkäästi. Hän oli ainoastaan murheellinen ja levollinen.\n\n-- Minä mietin, hän sanoi hiljaisella äänellä, -- mitä minun isäni\nsanoisi, jos tietäisi, missä minä olen tänä iltana.\n\nNeiti Minchin raivostui kuten hän oli ennenkin raivostunut, ja hänen\nkiukkunsa purkaantui niin kuin ennenkin hyvin hillittömällä tavalla.\n\n-- Sinä hävytön, niskoitteleva lapsi! Kuinka sinä uskallat?\n\nHän otti kirjat pöydältä, viskeli muut tavarat sikinsokin koriin,\nheitti sen Ermengardelle ja työnsi hänet edellään ulos ovesta.\n\n-- Jätän sinut miettimään, hän sanoi. -- Mene heti nukkumaan!\n\nLumous oli haihtunut. Viimeinen kipinä kamiinasta oli sammunut,\nainoastaan tuhkaa oli jäljellä; pöytä oli tyhjä, kultaiset lautaset,\nkoruompeleiset lautasliinat ja seppeleet olivat muuttuneet vanhoiksi\nnenäliinoiksi, punaisiksi ja valkoisiksi paperinpalasiksi ja\ntekokukiksi, jotka olivat hajallaan lattialla; soittajat olivat\nhiipineet pois soittoparvekkeelta, viulut ja fagotit olivat vaienneet.\nEmily istui selkä seinää vasten ja tuijotti jäykästi eteensä. Saara\nhuomasi sen, meni ja otti sen vapisevin käsin syliinsä.\n\n-- Juhla-ateria on päättynyt, Emily! hän selitti. -- Eikä enää ole\nmitään prinsessaa. Ei ole jäljellä muuta kuin Bastiljin vangit.\n\nJa hän istuutui ja kätki kasvot käsiinsä.\n\nEi tiedä, mitä olisi tapahtunut, jollei hän juuri sillä hetkellä olisi\nkätkenyt kasvojaan tai jos hän olisi katsonut ikkunaan sopimattomalla\nhetkellä -- kenties tämän luvun loppu olisi silloin ollut aivan\ntoisenlainen. Sillä jos hän olisi katsonut ikkunaan, hän olisi\nvarmaankin hämmästynyt näkemästään.\n\nHän olisi nähnyt samat kasvot, jotka aikaisemmin iltapäivällä, kun hän\njutteli Ermengarden kanssa, katselivat häntä ikkunasta painautuneina\nsen ruutua vasten.\n\nMutta Saara ei katsonut ylös. Hän istui hetken pieni musta pää\nkäsivarsien varaan painuneena. Niin hänen oli tapana istua aina, kun\nhän koetti ääneti kestää jotakin. Sitten hän nousi ja meni hitaasti\nvuoteeseen.\n\n-- En voi kuvitella mitään toisenlaiseksi niin kauan kuin olen\nhereillä, hän tuumi. -- Ei maksaisi vaivaa yrittääkään. Jos\nmenen nukkumaan, niin tulee mahdollisesti uni ja muuttaa kaikki\ntoisenlaiseksi.\n\nYhtäkkiä hän tunsi olevansa -- kenties ravinnon puutteesta -- niin\nväsynyt, että hän uupuneena lysähti vuoteen laidalle.\n\n-- Mitäpä, jos kamiinassa olisi leimuava tuli ja pienet liekit\nleikkisivät siinä! hän mutisi. -- Entä jos sen ääressä olisi mukava\ntuoli ja tuolin vieressä pieni pöytä, -- hän veti ohuen peitteen\npäällensä -- mitäpä jos tämä olisi kaunis, pehmoinen vuode, jossa olisi\nvillaiset peitteet ja suuret untuvapielukset. Mitäpä jos -- mitäpä --\n\nJa hänen väsymyksensä oli hänelle hyödyksi, sillä hänen silmänsä\npainuivat umpeen, ja hän vaipui sikeään uneen.\n\nHänen heräämisensä tapahtui hyvin äkkiä, eikä hän tiennyt, että mikään\nerityinen olisi häntä herättänyt.\n\nOikeastaan hän oli herännyt meluun -- todelliseen meluun, sillä\nikkunaluukku paukahti sulkeutuessaan notkean olennon perässä, joka\nkiipesi siitä ulos ja laskeutui pitkäkseen katolle juuri sen viereen,\ntarpeeksi lähelle voidakseen nähdä mitä ullakkokopissa tapahtui, mutta\nei niin lähelle, että häntä itseään näkyi sinne.\n\nEnsiksi Saara ei avannut silmiään, sillä häntä nukutti -- ja\nmerkillistä kyllä -- hänen oli lämmin ja hyvä olla. Hänen oli niin\nhyvä ja lämmin olla, ettei hän uskonut olevansa oikein hereillä. Ei\nhänen koskaan ollut näin lämmin ja hyvä muulloin kuin mahdollisesti\nnähdessään suloista unta.\n\n-- Voi kuinka kaunis uni! hän mutisi. -- Minun on oikein lämmin. Minä\n-- en -- tahdo -- herätä.\n\nTietysti tämä oli unta. Tuntui aivan kuin hänen ympärillään olisi\nollut lämpöisiä, ihania vuodevaatteita. Hän saattoi ihan kosketella\npeitettä, ja kun hän ojensi kätensä, se sattui johonkin, joka oli aivan\nkuin satiinilla päällystetty haahkanuntuvapeitto. Hän ei saanut herätä\ntästä suloisuudesta -- hänen täytyi maata aivan hiljaa, niin että sitä\njatkuisi.\n\nMutta hän ei voinut; vaikka hän painoi kiinni silmänsä, ei hän voinut.\nJokin pakotti hänet heräämään -- jokin, joka oli huoneessa. Tuntui\naivan kuin kamiinassa olisi ollut tuli -- leimuava, räiskyvä tuli.\n\nHänen silmänsä avautuivat vasten hänen tahtoansa. Ja sitten hän\ntodellakin hymyili -- sillä mitä hän nyt näki, sitä ei hän koskaan\nennen ollut nähnyt ullakolla eikä vastakaan koskaan näkisi.\n\n-- Voi, enhän minä kuitenkaan ole herännyt, hän kuiskasi nojaten\nkyynärpäähänsä ja katsellen ympärilleen. -- Näen vieläkin unta.\n\nTietysti tämä kaikki oli unta, sillä eihän sitä voinut olla olemassa\nsilloin, kun hän oli hereillä.\n\nKamiinassa oli leimuava valkea, ja takan arinalla oli pieni, poriseva\nkuparikattila; lattialla oli paksu, lämpöinen, punainen matto; tulen\nääressä oli pehmustettu saranatuoli, tuolin vieressä pieni valkoisella\nliinalla peitetty laskupöytä, jolle oli asetettu pieniä kulhoja, kuppi,\nkerma-astia ja teekannu; vuoteessa oli uusia lämpimiä huopapeitteitä ja\nsatiinipeitto, huopatohvelit ja muutamia kirjoja. Koko huone oli ikään\nkuin taikaiskusta muuttunut -- ja sinne tulvi valoa, sillä pöydällä oli\nkirkkaasti loistava lamppu, jossa oli punainen varjostin.\n\nHän nousi istumaan ja hengitti kiivaasti.\n\n-- Uni ei häivy, hän läähätti. -- Voi, en ole koskaan ennen nähnyt\ntällaista unta!\n\nHän uskalsi tuskin liikahtaa, mutta vihdoin hän sentään työnsi vaatteet\nsivulle ja pisti hurmaantuneena hymyillen jalkansa lattialle.\n\n-- Näen vain unta -- nousen vuoteesta, hän kuuli oman äänensä puhuvan,\nja kun hän sitten seisoi katsellen kaikkea ympärillään, hän lisäsi:\nNäen unta, että kaikki tämä on totta. Se tuntuu kaikki todelliselta.\nKaikki on kuin lumottua -- tai minä itse lienen lumottu. Minähän luulen\nvain, että todella näen kaiken tämän. Hän alkoi puhua nopeammin. -- Jos\ntätä unta vain voisi jatkua, muu on samantekevää.\n\nHän seisoi hetkisen huohottaen, sitten hän virkkoi:\n\n-- Voi! eihän se ole totta! Ei se voi olla totta. Mutta todelliselta se\nnäyttää!\n\nLeimuava valkea houkutteli häntä, ja hän laskeutui polvilleen sen\neteen ja pani kätensä niin lähelle sitä, että kuumuus pakotti hänet\nperäytymään.\n\n-- Tuli, josta näen unta, ei voi polttaa, hän tuumi. Hän hyppäsi\nylös, kosketteli pöytää, vateja, mattoa; hän meni vuoteen ääreen ja\ntunnusteli huopapeitteitä. Hän otti pehmoisen, vanulla sisustetun\naamunutun ja painoi sitä rintaansa ja kasvojansa vasten.\n\n-- Se on lämmin. Se on pehmoinen! hän melkein nyyhkytti. -- Se on\ntotta. Sen täytyy olla totta!\n\nHän heitti sen hartioilleen ja pisti tohvelit jalkaansa.\n\n-- Ne ovat myös todelliset. Kaikki on totta! hän huudahti. -- Minä en\nnäe unta.\n\nMelkein horjuen hän meni kirjojen luo, otti niistä päällimmäisen ja\navasi sen. Jotakin oli kirjoitettu nimilehdelle, ja Saara luki:\n\n\"Pienelle ullakontytölle. Ystävältä.\"\n\nKun hän näki tämän, niin hän -- eikö se ollut merkillistä? -- painoi\npäänsä kirjaan ja purskahti itkuun.\n\n-- Joku välittää hiukan minusta, en tiedä, kuka. Minulla on ystävä!\n\nHän otti kynttilänsä ja hiipi huoneestansa Beckyn huoneeseen ja asettui\nhänen vuoteensa viereen seisomaan.\n\n-- Becky! Becky! hän kuiskasi niin kovasti kuin uskalsi. -- Herää!\n\nKun Becky heräsi ja nousi säikähtyneenä istualleen naama likaisena\nitkusta, hänen vuoteensa vieressä seisoi pieni olento, jolla oli yllä\nkallisarvoinen, vanulla sisustettu aamunuttu. Ja hän näki ilosta\nsäteilevät ihmeelliset kasvot. Prinsessa Saara, semmoisena kuin hän\nhänet muisti, seisoi hänen vuoteensa vieressä kynttilä kädessä.\n\n-- Tule! hän sanoi. -- Voi, Becky, tule!\n\nBecky ei uskaltanut puhua. Hän seurasi Saaraa ääneti suu ja silmät\nselällään.\n\nJa kun he olivat tulleet kynnyksen yli, Saara sulki varovaisesti oven\nja veti hänet lämpöiseen huoneeseen keskelle kaikkia houkuttelevia\ntavaroita, jotka huimasivat hänen päätään ja lisäsivät hänen nälkäänsä.\n\n-- Tämä on totta. Tämä on totta! Saara huusi. -- Olen kosketellut\nkaikkea. Kaikki on yhtä todellista kuin mekin. Noitaukko on käynyt\ntäällä ja tehnyt tämän, Becky, sillä aikaa kun me nukuimme --\nnoitaukko, joka ei tahdo, että pahin tapahtuisi.\n\n\n\n\nVIERAILU\n\n\nKuvittele mielessäsi, jos voit, kuinka loppuosa yötä kului. Tytöt\nhiipivät valkean ääreen, joka leimusi ja näytti niin hauskalta pienessä\nuunissa. He nostelivat kulhojen kansia ja löysivät maukkaita, lämpimiä\nruokalajeja, voileipiä, paahdettua leipää ja teeleipiä niin paljon,\nettä siitä riitti heille molemmille.\n\nBecky sai käyttää pesupöydän tuoppia teekuppina, ja tee oli niin\nhyvää, ettei heidän suinkaan tarvinnut ajatella, että se oli olevinaan\njotain muuta. Heidän oli lämmin olla ja he olivat sekä kylläisiä että\nonnellisia, ja oli aivan Saaran tapaista, että hän, huomatessaan\nihmeellisen onnensa todelliseksi, koko sielustaan nautti siitä, mitä\noli saanut. Hän oli niin tottunut elämään mielikuvituksessaan, että hän\noli aivan valmis hämmästymättä kokemaan minkälaisia kummallisia asioita\ntahansa.\n\n-- En tiedä ketään koko maailmassa, joka olisi voinut tehdä tämän, hän\nsanoi, -- mutta joku on tehnyt sen. Ja tässä me istumme valkean ääressä\n-- ja -- ja tämä on totta. Ja kuka hän lieneekin -- ja missä lieneekin\n-- minulla on ystävä, Becky -- joku on minun ystäväni.\n\nEi voi kieltää, että he istuessaan leimuavan valkean ääressä ja\nsyödessään ravitsevaa, hyvää ruokaa tunsivat väliin pelkoa ja\nkatselivat toisiansa ikään kuin epäillen.\n\n-- Ettekö te, Becky änkytti kerran kuiskaten, -- ettekö te luule, että\ntämä voi häipyä pois? Eikö olisi paras kiiruhtaa?\n\nJa hän työnsi nopeasti koko voileivän kerrallaan suuhunsa. Jos tämä oli\nvain unta, niin täytyihän antaa anteeksi keittiössä opitut tavat.\n\n-- Ei, tämä ei häivy, lohdutteli Saara, -- minähän olen syönyt tätä\nteekakkua. Eihän unessa voi syödä. Silloin vain luulee syövänsä. Sitä\npaitsi minä nipistin itseäni; ja äsken minä koetteeksi liikutin kuumaa\nhiiltä.\n\nMiellyttävä raukeus, joka lopuksi valtasi heidät, oli ihana. He\ntunsivat mielihyvää, jollaista kylläinen, onnellinen lapsi voi tuntea,\nja he istuivat tulen ääressä ja nauttivat siitä, kunnes Saara tuli\nkatsoneeksi muuttunutta vuodetta.\n\nSiinä oli niin monta huopapeitettä, että niitä riitti Beckyllekin, eikä\nhän koskaan olisi voinut uneksiakaan viereisen kopin kapeaa vuodetta\nniin hauskaksi kuin se tänä iltana oli.\n\n-- Mistä tämä kaikki on tullut? Becky huudahti. -- Hyvänen aika, neiti,\nkuka tämän on tehnyt?\n\n-- Ei kysellä, Becky! Jollen kernaasti tahtoisi kiittää tästä kaikesta,\nminusta olisi parempi olla tietämättä, mistä kaikki tulee. Se on\nkauniimpaa niin.\n\nTästä hetkestä alkaen elämä muuttui päivä päivältä ihmeellisemmäksi.\nSatu jatkui todellisuudessa. Melkein joka päivä tuli jotakin uutta.\nJoka ilta, kun Saara avasi huoneensa oven, sinne oli ilmestynyt\njokin hyödyllinen tavara tahi koriste-esine, kunnes komero lyhyen\najan kuluessa oli muuttunut kauniiksi pieneksi huoneeksi, jossa oli\nkaikenlaisia hauskoja tavaroita.\n\nRumat seinät peittyivät vähitellen tauluilla ja verhoilla, kirjahylly\nseinällä oli täynnä kirjoja, ja silloin tällöin ilmestyi älykkäästi\nkeksittyjä kokoonlaskettavia huonekaluja ja kaikenlaisia sopivia ja\nhyödyllisiä esineitä, niin että tuskin voi enää muuta toivoa.\n\nKun Saara aamulla meni alas, oli pöydällä illallisen tähteitä; ja kun\nhän palasi illalla huoneeseensa, ne olivat poissa, ja noitaukko oli\npannut uutta ruokaa tilalle.\n\nNeiti Minchin oli yhtä kova ja riidanhaluinen kuin ennenkin, neiti\nAmelia yhtä nyreissään ja palvelijat yhtä halpamaisia ja raakoja. Saara\nlähetettiin kaupungille asioille tuulella ja tyynellä, hän sai toruja,\nja häntä komenneltiin sinne tänne. Hän sai tuskin puhua Ermengarden\nja Lottien kanssa, Lavinia pilkkasi hänen yhä enemmän kuluneita\nvaatteitaan, ja toiset tytöt katselivat häntä uteliaasti, kun hän\nnäyttäytyi kouluhuoneessa.\n\nMutta mitä hän välitti kaikesta tästä, kun hän eli salaperäistä,\nihmeellistä satuelämäänsä! Se oli runollisempaa ja viehättävämpää kuin\nkaikki kuvitelmat, joita hän oli keksinyt lohduttaakseen janoavaa\nnuorta sieluaan ja pelastuakseen epätoivosta. Joskus, kun häntä\ntoruttiin, hän voi töintuskin olla hymyilemättä.\n\n-- Jospa tietäisitte! hän tuumi itsekseen. -- Jospa te tietäisitte!\n\nMielihyvä ja onni, jota hän tunsi, antoivat hänelle voimia ja täyttivät\nhänen ajatuksensa. Kun hän tuli kotiin kaupungilta märkänä, väsyneenä\nja nälissään, hän tiesi päästessään ullakkokoppiinsa pian lämpenevänsä\nja saavansa nälkänsä tyydytetyksi. Vaikeimpinakin päivinä hän saattoi\ntuntea iloa, kun mietti, mitä hän saisi nähdä avatessaan ovensa, ja\nihmetteli, mikä uusi miellyttävä yllätys häntä odottaisi.\n\nEnnen pitkää hän alkoi näyttää lihavammalta. Hänen kasvonsa saivat\nväriä, eivätkä hänen silmänsä enää olleet liian suuret hänen\nkasvoihinsa.\n\n-- Saara Crewe on merkillisen reippaan näköinen, sanoi neiti Minchin\nmoittien sisarelleen.\n\n-- Niin, vastasi typerä neiti Amelia parka. -- Hän on todellakin\nlihonnut. Hän oli aikaisemmin aivan kuin nälkiintynyt variksenpoika.\n\n-- Nälkiintynyt! huusi neiti Minchin suutuksissaan. -- Ei hänen ole\nsuinkaan tarvinnut nähdä nälkää. Aina hänellä on ollut kylliksi ruokaa.\n\n-- Niin -- tietysti, -- Amelia neiti myönsi nöyrästi peläten, että hän\n-- niin kuin tavallisesti -- oli sanonut jotain hullua.\n\nTietenkin myös Becky alkoi lihoa eikä näyttänyt niin säikähtyneeltä.\nHän ei voinut välttää sitä. Hänelläkin oli osansa salaisessa sadussa.\nHänellä oli kaksi patjaa, kaksi pielusta ja riittävästi peitteitä, ja\nhän sai joka ilta ruokaa ja lämmitteli valkean ääressä.\n\nJoskus Saara luki ääneen jotakin kirjaansa, joskus hän luki omia\nläksyjään, joskus hän istui katsellen tuleen ja arvaillen, kuka hänen\nystävänsä voi olla ja toivoen voivansa sanoa hänelle, mitä hänen\nsydämensä tunsi.\n\nEräänä päivänä tapahtui jotakin muuta merkillistä. Taloon tuli mies\ntuoden useita myttyjä ja kääröjä. Kaikissa oli isoilla kirjaimilla\nkirjoitettu osoite:\n\n\"Oikeanpuoleisen ullakkokopin pienelle tytölle.\"\n\nSaara lähetettiin avaamaan ovea, ja hän otti tavarat vastaan. Hän pani\nkaksi suurinta kääröä eteisen pöydälle ja katseli osoitetta, kun neiti\nMinchin laskeutui portaita ja huomasi hänet.\n\n-- Vie tavarat sille nuorelle neidille, jolle ne ovat, hän sanoi\nankarasti; äläkä jää siihen seisomaan ja tuijottamaan niihin.\n\n-- Ne ovat minulle, sanoi Saara levollisesti.\n\n-- Sinulle? ihmetteli neiti Minchin. -- Mitä sinä tarkoitat?\n\n-- En tiedä, mistä ne tulevat, mutta ne on osoitettu minulle. Minä asun\noikeanpuoleisessa ullakkokopissa, Becky toisessa.\n\nNeiti Minchin meni hänen luokseen ja katseli uteliaasti kääröjä.\n\n-- Mitä niissä on? hän kysyi.\n\n-- En tiedä, vastasi Saara.\n\n-- Avaa ne, johtajatar komensi.\n\nSaara teki työtä käskettyä. Kun kääröt oli avattu, neiti Minchinin\nkasvojen ilme muuttui merkillisesti. Hän näki muhkeita vaatteita\n-- erilaisia vaatteita: kenkiä, sukkia ja lämpimän kauniin viitan.\nOli siellä myös hauska hattu ja sateensuoja. Kaikki oli hyvää ja\nhyödyllistä, ja viitan taskuun oli nuppineuloilla kiinnitetty paperi,\njohon oli kirjoitettu:\n\n\"Käytettäväksi joka päivä -- uusia tulee tilalle tarvittaessa.\"\n\nNeiti Minchinistä tämä nähtävästi tuntui epämiellyttävältä. Olisiko\nmahdollista, että hän sittenkin olisi erehtynyt ja että laiminlyödyllä\nlapsella olisi rikas, mutta omituinen ystävä -- kenties joku ennen\ntuntematon sukulainen, joka yhtäkkiä oli päässyt selville hänen\nolinpaikastaan ja tahtoi pitää huolta hänestä moisella salaperäisellä\nja kummallisella tavalla? Sukulaiset ovat joskus sangen omituisia\n-- varsinkin rikkaat, vanhat poikamiehet, jotka eivät tahdo lapsia\nläheisyyteensä. Sellainen mies piti mahdollisesti parempana kauempaa\nvalvoa nuoren sukulaisensa menestystä. Mutta sellainen henkilö olisi\nvarmaan kylliksi oikullinen ja tuittupäinen loukkaantuakseen helposti.\nEi olisi miellyttävää tulla tekemisiin sellaisen henkilön kanssa,\nvarsinkin jos hän saisi selvän koko totuudesta, ohuista, kuluneista\nvaatteista, niukasta ruoasta ja kovasta työstä. Hän oli todellakin\npahalla, levottomalla mielellä ja vilkaisi salaa Saaraan.\n\n-- Niin, aloitti hän, eikä hän ollut käyttänyt sellaista äänensävyä\nSaaraa kohtaan sen jälkeen kun kapteeni Crewe oli kuollut. -- Joku\nnäkyy olevan hyvin ystävällinen sinulle. Koska vaatteet on lähetetty\ntänne ja sinä saat uusia, kun nämä ovat kuluneet, voit kernaasti\npukeutua näihin, niin että olet siistimmän näköinen. Ja kun olet\npukeutunut, voit tulla kouluhuoneeseen lukemaan läksyjäsi. Sinun ei\ntarvitse tänään mennä asioille.\n\nPuoli tuntia myöhemmin kouluhuoneen ovi avautui ja Saara astui\nhuoneeseen hämmästyttäen kaikkia oppilaita.\n\n-- Herranen aika! huudahti Jessie töytäisten Laviniaa kyynärpäällään.\n-- Katso prinsessa Saaraa!\n\nKaikki katsoivat, ja kun Lavinia katsoi samaan suuntaan, hän punastui.\n\nSiinä oli tosiaankin prinsessa Saara. Ainakaan ei Saara ollut\nkertaakaan ollut tämän näköinen sen jälkeen, kun hän oli ollut\nprinsessa. Hän ei ollut heidän mielestään sama Saara kuin se, joka\noli tullut takaportaita muutama tunti sitten. Hänellä oli sellainen\npuku, jonka vuoksi Lavinia ennen oli kadehtinut häntä. Sen väri oli\nlämmin ja kaunis, ja se oli hyvin ommeltu. Hänen hoikat jalkansa olivat\nsamanlaiset kuin silloin, kun Jessie oli ihaillut niitä, ja kiharat\nhiukset, jotka hajallaan riippuessaan tekivät Saaran melkein Shetlannin\nponihevosen näköiseksi, oli sidottu nauhalla.\n\n-- Kenties joku on lahjoittanut hänelle omaisuuden? kuiskasi Jessie.\n-- Olen aina uskonut, että hänelle tapahtuisi jotakin. Hän on niin\nmerkillinen.\n\n-- Kenties on löydetty uusia timanttikaivoksia, sanoi Lavinia\npilkallisesti. -- Älä ilahduta häntä katselemalla, senkin tyhmyri!\n\n-- Saara, kuului neiti Minchinin kova ääni, -- tule tänne istumaan.\n\nJa sillä aikaa kun kaikki kouluhuoneessa katselivat ja töykkivät\nkyynärpäillään toisiaan tuskin edes yrittäen salata uteliaisuuttaan,\nmeni Saara entiselle kunniapaikalleen ja kumartui katsomaan kirjojaan.\n\nKun hän samana iltana oli tullut huoneeseensa ja hän ja Becky olivat\nsyöneet illallisensa, hän istui kauan aikaa tuijottaen totisena tuleen.\n\n-- Keksittekö te jotakin, neiti? kysyi Becky hiljaa. Kun Saara istui\nhiljaa katsellen haaveksien tuleen, se merkitsi tavallisesti, että hän\nkeksi jonkin uuden kertomuksen. Mutta tällä kertaa ei ollut niin, ja\nhän pudisti päätänsä.\n\n-- Ei! Minä tuumin, mitä minun pitäisi tehdä.\n\nBecky katseli häntä yhä ihaillen. Hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta\nkaikkea kohtaan, mitä Saara sanoi ja teki.\n\n-- En voi olla ajattelematta ystävääni, selitti Saara.\n\n-- Jos hän itse tahtoo pysyä tuntemattomana, olisi epäkohteliasta\nkoettaa saada selvä siitä, kuka hän on. Mutta tahtoisin niin mielelläni\nhänen tietävän, kuinka kiitollinen olen hänelle -- ja kuinka\nonnelliseksi hän on tehnyt minut. Minä toivon -- minä toivon --\n\nHän vaikeni äkkiä, sillä hänen katseensa sattui johonkin pöydällä\nolevaan esineeseen. Siinä oli pieni lipas, jossa oli paperia, kyniä,\nkirjekuoria ja mustetta. Pari päivää aikaisemmin hän oli löytänyt sen\ntullessaan huoneeseensa.\n\n-- Voi, miksi en tullut ennen ajatelleeksi sitä! Hän otti lippaan tulen\nääreen.\n\n-- Minä voin kirjoittaa hänelle! sanoi Saara iloisesti, -- ja jättää\nkirjeen pöydälle. Kenties se henkilö, joka korjaa pois tavarat, ottaa\nsenkin. En aio kysyä mitään. Mutta uskon varmasti, ettei hän paheksu\nsitä, että kiitän häntä.\n\nSaara kirjoitti näin kuuluvan kirjeen:\n\n    \"Toivon, ettette pidä minua epäkohteliaana, kun kirjoitan teille,\n    vaikka näytte tahtovan pysyä tuntemattomana. Pyydän teitä\n    uskomaan, ettei aikomukseni ole olla epäkohtelias eikä koettaa\n    saada jostakin selvää. Tahtoisin vain kiittää teitä, kun olette\n    ollut minua kohtaan niin hyvä -- niin taivaallisen hyvä -- ja\n    tehnyt kaikki minulle ikään kuin saduksi. Olen teille kiitollinen\n    ja olen niin onnellinen -- ja niin on Becky myös. Becky tuntee\n    kiitollisuutta niin kuin minäkin -- kaikki on yhtä kaunista\n    ja ihmeellistä hänelle kuin minullekin. Olimme niin yksin ja\n    viluisia ja nälkäisiä, ja nyt -- ajatelkaa kuinka te olette\n    muuttanut kaikki toisenlaiseksi! Sallikaa minun sanoa ainoastaan\n    nämä sanat. Mielestäni minun täytyi sanoa ne. Kiitos -- kiitos --\n    kiitos!\n\n                                     Pieni ullakkohuoneen tyttö.\"\n\nSeuraavana aamuna hän jätti kirjeen pienelle pöydälle, ja illalla se\noli viety pois muiden tavaroiden mukana. Hän tiesi siis, että noitaukko\noli saanut sen, mikä ajatus teki hänet onnelliseksi.\n\nKerran illalla, kun Saara luki uutta kirjaansa Beckylle juuri ennen\nkuin heidän piti mennä maata, herätti Saaran huomiota ikkunan luota\nkuuluva kolina. Hän katsoi ylös kirjastaan ja näki, että Beckykin\noli kuullut melun, sillä hän oli kääntänyt päätään katsellakseen ja\nkuunteli hieman levottomana.\n\n-- Siellä on joku, neiti, hän kuiskasi.\n\n-- Niin, sanoi Saara hiljaa. -- Kuului melkein siltä kuin kissa olisi\npyrkinyt sisään.\n\nHän nousi seisomaan ja meni ikkunan luo. Hän kuuli kummallista ääntä,\naivan kuin heikkoa raapimista. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä\njotakin, ja hän naurahti. Hän muisti lystikkään pienen olennon,\njoka kerran ennen oli löytänyt tien ullakolle. Hän oli juuri samana\niltapäivänä nähnyt sen istuvan sangen alakuloisena pöydällä, joka oli\nikkunan edessä intialaisen herran huoneessa.\n\n-- Ajattele! hän kuiskasi hyvin iloisena ja innoissaan, -- ajattele,\njospa se olisi apina, joka on taas karannut.\n\nHän kiipesi tuolille, avasi ikkunan hyvin varovaisesti ja katsoi ulos.\nOli satanut lunta koko päivän, ja lumessa, aivan hänen vieressään,\nistui pieni, vapiseva olento kokoon lyyhistyneenä. Kun apina näki\nhänet, se rypisti surkeasti pientä mustaa otsaansa.\n\n-- Siellä on apina! huusi Saara. -- Se on ryöminyt ulos toisesta\nullakkokopista, ja se näki valoa.\n\nBecky juoksi hänen luoksensa.\n\n-- Aiotteko te päästää sen sisään, neiti? hän kysyi.\n\n-- Kyllä, Saara vastasi iloisesti. -- Ulkona on apinoille liian kylmä.\nNe ovat arkoja. Houkuttelen sen sisään.\n\nHän ojensi kätensä ja puhui hyväilevällä äänellä.\n\n-- Tule, pikku apina, hän sanoi. -- En tee sinulle pahaa.\n\nApina ymmärsi, ettei hän tekisi sille pahaa. Se ymmärsi sen ennen kuin\nSaara tarttui siihen hyväilevällä, pienellä kädellään ja veti sen\nluoksensa. Se oli tuntenut inhimillistä ystävällisyyttä Ram Dassin\ntummissa käsissä, ja se tunsi sitä näissä käsissä. Apina antoi nostaa\nitsensä ikkunasta sisään, ja kun se oli Saaran sylissä, se painautui\nhänen rintaansa vasten, piti kiinni hänen kiharoista hiuksistaan ja\nkatsoi häntä silmiin.\n\n-- Kiltti apina! Kiltti apina! sanoi Saara hyväillen sitä. -- Voi, minä\npidän niin paljon pienistä eläimistä.\n\nMarakatti oli kovin iloinen, kun oli päässyt lämpimään, ja kun Saara\noli ruvennut istumaan pitäen sitä polvillaan, se katseli vuoroin häntä\nvuoroin Beckyä hiukan uteliaasti.\n\n-- Kylläpä se on ruma, neiti, eikö teistäkin? kysyi Becky.\n\n-- Se on kuin hyvin ruma lapsi, vastasi Saara nauraen. -- Pyydän\nanteeksi, apina, mutta minua ilahduttaa, ettet sinä ole ihmisen lapsi.\nÄitisi ei todellakaan voisi ylpeillä sinusta, eikä kukaan uskaltaisi\nsanoa, että olisit sukulaistesi näköinen. Mutta minä pidän sinusta\nkuitenkin.\n\n-- Kenties siitä on ikävää, että se on ruma, jatkoi Saara sitten, -- ja\nkenties se ei voi unohtaa sitä. Onkohan sillä mitään ajatuksia?\n\nMutta apina ojensi laihan kätensä ja raapi päätänsä.\n\n-- Mitä me teemme sille? kysyi Becky.\n\n-- Annan sen nukkua luonani tämän yön ja vien sen sitten huomenaamuna\nintialaiselle herralle. On ikävä viedä sinut takaisin, apina, mutta\nsinun täytyy mennä. Sinun pitäisi olla eniten kiintynyt omaan\nperheeseesi, enkä minä ole oikea sukulainen.\n\nJa kun Saara meni nukkumaan, hän laittoi vuoteensa jalkapuoleen tilan\napinalle, ja se kyyristyi siihen ja nukkui kuin lapsi tyytyväisenä\nyösijaansa.\n\n\n\n\n\"HÄN ON SE LAPSI\"\n\n\nSeuraavana iltapäivänä istui kolme ison perheen jäsentä intialaisen\nherran kirjastossa tehden parhaansa ilahduttaakseen häntä.\n\nSairas herra oli jonkin aikaa elänyt jännittävässä odotuksessa, ja\ntänään häntä hermostutti erikoisesti eräs tapaus. Herra Carmichael\noli nimittäin palannut kotiin Moskovasta. Hänen siellä olonsa oli\npidentynyt viikon toisensa perästä.\n\nKun hän ensin saapui outoon suureen kaupunkiin, hänen oli ollut\nmahdotonta päästä sen perheen jäljille, jota hän etsi. Kun hän vihdoin\nvarmasti tiesi löytäneensä sen ja oli käynyt heidän kotonaan, oli\nhänelle ilmoitettu, että he olivat matkoilla. Hänen yrityksensä päästä\nyhteyteen heidän kanssaan olivat turhia, minkä vuoksi hän päätti jäädä\nMoskovaan siksi, kunnes he palaisivat matkaltansa.\n\nHerra Carrisford istui lepotuolissaan, Janet lattialla hänen\nvieressänsä. Hän piti paljon Janetista. Nora oli löytänyt jakkaran, ja\nDonald istui hajareisin ratsastaen tiikerillä, jonka pää koristi sen\nnahasta tehtyä mattoa, vieläpä hän ratsasti aika rajusti.\n\n-- Älä reuhtoile niin kovasti, Donald, nuhteli Janet.\n\n-- Kun olemme tulleet tänne ilahduttamaan sairasta, ei pidä meluta\nnoin! Kenties meidän \"ilahduttamisemme\" on liiaksi meluavaa, herra\nCarrisford?\n\n-- Ei ollenkaan, tämä vastasi taputtaen häntä olalle.\n\n-- Se estää minua ajattelemasta liikaa.\n\n-- Kas, tuolla tulevat ajurinrattaat! huudahti Janet heti sen jälkeen.\n-- Ne seisahtuivat portille. Se on isä!\n\nKaikki juoksivat ikkunaan ja katsoivat ulos.\n\n-- Se on isä! ilmoitti Donald. -- Mutta ei hänellä ole mitään pientä\ntyttöä mukanaan.\n\nKaikki kolme juoksivat viipymättä ja riemuiten ulos huoneesta eteiseen.\nTällä tavalla he aina lausuivat isänsä tervetulleeksi. Saattoi kuulla\nheidän hyppelevän ja taputtavan käsiään sekä kuinka heitä nosteltiin ja\nsuudeltiin.\n\nHerra Carrisford yritti nousta tuoliltansa, mutta vaipui siihen\ntakaisin.\n\n-- Ei maksa vaivaa koettaakaan, hän sanoi. -- Minkälainen raukka minä\nolenkaan!\n\nHerra Carmichaelin ääni kului sanovan:\n\n-- Ei, lapset, te saatte tulla sisään sitten, kun minä olen puhunut\nherra Carrisfordin kanssa. Menkää nyt Ram Dassin luo leikkimään.\n\nSitten hän avasi oven ja tuli sisään. Hän näytti entistäkin\nkukoistavammalta ja toi mukanaan terveyden ja reippauden tuulahduksen,\nmutta hänen silmissään oli pettymyksen ja levottomuuden ilme, kun hän\nkohtasi sairaan hartaasti kysyvän katseen.\n\n-- Mitä uutta? kysyi herra Carrisford. -- Mitä tiedät tytöstä, jonka\nvenäläinen perhe otti lapseksensa?\n\n-- Hän ei ole se lapsi, jota me etsimme, kuului herra Carmichaelin\nvastaus. -- Hän on paljon nuorempi kuin kapteeni Crewen pieni tyttö.\nHänen nimensä on Emily Carew. Olen nähnyt hänet ja puhunut hänen\nkanssaan. Venäläiset eivät voineet antaa minulle kaikkia tietoja.\n\nKuinka väsyneeltä intialainen herra näyttikään!\n\n-- Sitten täytyy aloittaa tiedustelut uudelleen, hän sanoi. -- Siinä on\nkaikki, mitä voimme tehdä. Mutta ole hyvä ja paina puuta.\n\nHerra Carmichael istuutui. Hän oli vähitellen oppinut pitämään tästä\nonnettomasta miehestä. Hän oli itse hyvinvoipa ja onnellinen ja häntä\nympäröivät hilpeys ja rakkaus, joten yksinäisyys ja sairaus tuntuivat\nhänestä sietämättömiltä ja surkuteltavilta.\n\n-- Niin, niin, hän sanoi iloisesti, -- kyllä me hänet viimein löydämme.\n\n-- Meidän täytyy aloittaa heti. Aikaa ei saa hukata, puuttui herra\nCarrisford kiihkeästi puheeseen. Voitko tehdä jotakin uutta ehdotusta\n-- mitä tahansa?\n\n-- Kenties, vastasi herra Carmichael. -- Muuan ajatus juolahti päähäni\nmiettiessäni tätä asiaa matkalla Doverista.\n\n-- Mikä se oli? Jossakinhan hänen täytyy olla, jos hän elää.\n\n-- Niin, jossakin hän on. Olemme etsineet Pariisin kouluista. Jätetään\nPariisi rauhaan ja ruvetaan etsimään Lontoosta. Se oli ajatukseni --\netsitään Lontoosta.\n\n-- Lontoossa on paljon kouluja, sanoi herra Carrisford. -- Todellakin,\nviereisessä talossakin on yksi.\n\n-- No hyvä, parasta aloittaa siitä. Emmehän voi aloittaa lähempää kuin\nviereisestä talosta.\n\n-- Emme kylläkään, sanoi Carrisford. -- Siellä on lapsi, joka on\nherättänyt mielenkiintoani, mutta hän ei ole oppilaana siellä. Se on\npieni, tumma, hylätty raukka ja on niin vähän Crewe-paran näköinen kuin\nyleensä kukaan lapsi voi olla.\n\nMahdollisesti taikavoima vaikutti juuri tällä hetkellä -- hyvä\ntaikavoima. Siltä tosiaankin näytti. Mikä muuten olisi tuonut Ram\nDassin huoneeseen juuri kun hänen isäntänsä puhui.\n\nRam Dass tervehti kunnioittavasti, mutta hänen tummat silmänsä\nvälähtivät innostuksesta.\n\n-- Sahib, hän sanoi, -- lapsi on itse tullut -- lapsi, jota sahibin oli\nniin sääli. Hän on tullut tuomaan apinan, joka taas on karannut hänen\nullakkokoppiinsa. Olen pyytänyt häntä odottamaan hetkisen. Ajattelin,\nettä sahibia huvittaisi nähdä hänet ja puhutella häntä.\n\n-- Kuka hän on? kysyi herra Carmichael.\n\n-- Jumala sen tietää, vastasi herra Carrisford. -- Sama lapsi, josta\njuuri puhuin. Koulun pienin palvelustyttö.\n\nHän viittasi Ram Dassille ja sanoi hänelle:\n\n-- Kyllä minä mielelläni tahtoisin nähdä hänet. Mene hakemaan hänet.\n\nHeti sen jälkeen Saara tuli huoneeseen. Hänellä oli marakatti\nsylissään, eikä se ollenkaan näyttänyt haluavan erota, sillä se piteli\nlörpöttäen kiinni hänestä.\n\n-- Teidän apinanne karkasi taas, selitti Saara. -- Se tuli minun\nikkunani taakse eilen illalla, ja minä päästin sen sisään, kun oli niin\nkylmä. Olisin tuonut sen heti takaisin, mutta oli jo myöhäinen ilta, ja\nkun tiesin, että olette sairas, en tohtinut häiritä teitä.\n\nIntialainen herra katseli häntä uteliaasti.\n\n-- Se oli oikein hyvin ajateltu, hän sanoi. Saara katsoi Ram Dassiin,\njoka seisoi ovella.\n\n-- Jätänkö minä sen hindulle? hän kysyi.\n\n-- Miten sinä tiedät, että hän on hindu? vastasi intialainen herra\nhieman hymyillen.\n\n-- Voi, kyllä minä tunnen heidät, sanoi Saara antaen pois vastahakoisen\napinan. -- Minä olen syntynyt Intiassa.\n\nIntialainen herra nousi äkisti istumaan, ja hänen kasvojensa ilme\nmuuttui niin, että Saara miltei säikähti.\n\n-- Oletko sinä syntynyt Intiassa? hän huudahti. -- Oikeinko totta? Tule\ntänne!\n\nHän ojensi kätensä. Saara meni hänen luoksensa ja pani kätensä hänen\nkäteensä, koska hän näkyi tahtovan sitä.\n\n-- Sinä asut viereisessä talossa? hän kysyi.\n\n-- Niin, asun neiti Minchinin täysihoitolassa.\n\n-- Mutta et ole hänen oppilaitaan?\n\nSaara hymyili oudosti.\n\n-- Luulen, etten oikein tiedä, mikä minä olen, hän vastasi.\n\n-- Miksi et tiedä?\n\n-- Ensin olin oppilas ja minulla oli kaksi omaa huonetta, mutta nyt --\n\n-- Sinä olit oppilas! Mikä sinä olet nyt?\n\nTaas Saara hymyili surullisesti.\n\n-- Minä asun ullakkokopissa astianpesijätytön vieressä, hän selitti. --\nJuoksen keittäjättären asioilla -- teen kaikkea, mitä he käskevät -- ja\nopetan pikkutytöille läksyjä.\n\n-- Kysy häneltä, Carmichael, sanoi Carrisford vaipuen takaisin\nmakaavaan asentoon ikään kuin olisi menettänyt kaikki voimansa. -- Minä\nen jaksa.\n\nJa ison perheen suuri, ystävällinen isä tiesi, miten pieniltä tytöiltä\non kysyttävä. Saara ymmärsi, kuinka paljon kokemusta hänellä oli, kun\nhän puhui hänelle ystävällisellä, rohkaisevalla äänellään.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat, lapseni, kun sanot \"ensin?\" hän kysyi.\n\n-- Kun isäni ensin toi minut tänne.\n\n-- Missä sinun isäsi on?\n\n-- Hän on kuollut, kertoi Saara. -- Hän kadotti kaikki rahansa, eikä\nminulle jäänyt mitään. Eikä ollut ketään ihmistä, joka olisi voinut\npitää minusta huolta tai maksaa neiti Minchinille.\n\n-- Meidän ei pidä säikähdyttää häntä, sanoi herra Carmichael syrjään\nhiljaisella äänellä ja lisäsi kovemmin Saaralle: -- Ja sitten sait\nmennä ullakkokoppiin, ja sinusta tuli pieni palvelustyttö. Eikö niin?\n\n-- Ei ollut ketään, joka olisi voinut pitää minusta huolta. Eikä\nminulla ollut ollenkaan rahaa. Ja olin aivan yksin.\n\n-- Kuinka sinun isäsi menetti rahansa? intialainen herra puuttui\nläähättäen puheeseen.\n\n-- Ei se ollut hänen oma syynsä, vastasi Saara, joka joutui yhä enemmän\nhämilleen. -- Hänellä oli ystävä, josta hän paljon piti -- hän piti\nhänestä paljon. Hänen ystävänsä otti hänen rahansa. Hän luotti liiaksi\nystäväänsä.\n\n-- Kenties ei ystävän aikomus ollut vahingoittaa häntä? huomautti herra\nCarrisford. Kenties oli syynä erehdys?\n\nSaara ei tiennyt, kuinka julmalta hänen levollinen äänensä kuului, kun\nhän vastasi. Jos hän olisi voinut aavistaa sellaista, hän olisi varmaan\npuhunut lempeämmin intialaisen herran vuoksi.\n\n-- Se koski kuitenkin isääni sangen kovasti. Se vei häneltä hengen.\n\n-- Kuka isäsi oli? kysyi intialainen herra. -- Sano se!\n\n-- Hänen nimensä oli Ralph Crewe, vastasi Saara hiukan levottomana. --\nKapteeni Crewe. Hän kuoli Intiassa.\n\nRiutuneet kasvot vääntyivät, ja Ram Dass juoksi isäntänsä luo.\n\n-- Carmichael! läähätti sairas, -- hän on se lapsi -- se lapsi!\n\nSaara luuli hetkisen, että intialainen herra kuolisi siihen paikkaan.\nRam Dass kaatoi pullosta jotakin lääkettä hänen suuhunsa. Saara seisoi\nvieressä hiukan vavisten. Hän katsoi neuvottomana herra Carmichaeliin.\n\n-- Mikä lapsi minä olen? hän kuiskasi.\n\n-- Hän oli sinun isäsi ystävä, vastasi herra Carmichael. -- Älä\nsäikähdä. Me olemme etsineet sinua kaksi vuotta.\n\nSaara vei kätensä otsalleen ja hänen huulensa vapisivat. Hän puhui\nikään kuin unessa, puoleksi kuiskaten:\n\n-- Ja minä olen koko ajan ollut neiti Minchinin luona. Seinä vain\nvälillä!\n\n\n\n\nMINÄ KOETIN\n\n\nKiltti rouva Carmichael sai selittää asian Saaralle. Hänelle\nlähetettiin heti sana, ja hän tuli syleilemään Saaraa ja kertomaan\nhänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut. Kerrassaan odottamaton\nasiain käänne oli hetkeksi kokonaan lamauttanut sairaalloisen herra\nCarrisfordin.\n\nKun ehdotettiin, että pieni tyttönen menisi toiseen huoneeseen, hän\nkuiskasi väsyneenä herra Carmichaelille:\n\n-- Minä vakuutan, että minusta tuntuu, kuin en voisi olla katselematta\nhäntä.\n\n-- Minä pidän hänestä huolen, sanoi Janet, -- ja äiti tulee heti. Janet\ntalutti hänet pois.\n\n-- Olemme hyvin iloisia, kun olemme löytäneet sinut, hän selitti. -- Et\ntiedä, kuinka iloisia me olemme.\n\nDonald seisoi kädet taskussa ja katseli Saaraa miettien, tavallaan\nsoimaten itseänsä:\n\n-- Jos minä vain olisin kysynyt, mikä sinun nimesi on, silloin kun\nannoin sinulle kuusi pennyä, sinä olisit sanonut, että nimesi on Saara\nCrewe, ja silloin olisimme heti löytäneet sinut.\n\nJa sitten tuli rouva Carmichael. Hän näytti hyvin liikuttuneelta, sulki\nSaaran syliinsä ja suuteli häntä.\n\n-- Sinä olet hämilläsi, lapsi raukka! Eikä se ole yhtään ihmeellistä.\n\nSaaran täytyi vain ajatella erästä asiaa.\n\n-- Oliko hän, sanoi Saara katsoen kirjastohuoneeseen vievää ovea, joka\noli kiinni, -- oliko hän se paha ystävä? Voi, sanokaa minulle se!\n\nRouva Carmichael itki suudellessaan uudelleen Saaraa. Hänen mielestään\nSaaraa oli suudeltava hyvin usein, koska ei kukaan ollut suudellut\nhäntä pitkään aikaan.\n\n-- Ei hän ollut paha, rakas lapseni, hän selitti. -- Hän ei todellakaan\nhävittänyt isäsi rahoja. Hän vain luuli hukanneensa ne, ja kun hän\noli kovasti kiintynyt isääsi, niin hän tuli surusta niin sairaaksi,\nettä hän jonkin aikaa oli hiukan sekaisin. Hän oli kuolemaisillaan\naivokuumeeseen, ja jo kauan ennen kuin hän alkoi parantua, oli sinun\nisäsi kuollut.\n\n-- Eikä hän tiennyt, mistä hän löytäisi minut, mutisi Saara. -- Ja minä\nolin niin lähellä.\n\nHän ei voinut unohtaa, että hän oli ollut niin lähellä.\n\n-- Hän luuli, että olit koulussa Ranskassa, selitti rouva Carmichael,\n-- ja aina hän joutui väärille jäljille. Hän on etsinyt sinua\nkaikkialta. Kun hän näki sinun kulkevan tästä ohi surullisena ja\nlaiminlyötynä, ei hän voinut uneksiakaan, että sinä olit hänen rakkaan\nystävänsä lapsiraukka. Mutta koska sinäkin olit pieni tyttö, hänen oli\nsinua sääli, ja hän tahtoi tehdä sinut onnellisemmaksi. Niinpä hän\nkäski Ram Dassin kiivetä ikkunan kautta huoneeseesi ja tehdä huoneesi\nhauskemmaksi.\n\nSaara päästi ilonhuudon. Hänen kasvojensa ilme muuttui kokonaan.\n\n-- Ram Dassko sen teki? hän huudahti. -- Käskikö hän Ram Dassin tehdä\nsen? Hänkö aiheutti unen, joka muuttui todellisuudeksi?\n\n-- Niin, lapseni -- niin! Hän on ystävällinen ja hyvä, ja hänen oli\nsääli sinua kadonneen Saara Crewen vuoksi.\n\nKirjastohuoneen ovi avautui, ja herra Carmichael tuli kutsumaan Saaraa.\n\n-- Herra Carrisford voi jo paremmin. Hän tahtoo, että tulet hänen\nluoksensa.\n\nSaara ei viivytellyt. Kun hän tuli huoneeseen, intialainen herra\nkatseli häntä ja huomasi, että hänen kasvonsa olivat pelkkää aurinkoa.\n\nSaara meni hänen luoksensa ja asettui hänen tuolinsa viereen seisomaan\nkädet ristissä rinnallansa.\n\n-- Tekö lähetitte tavarat minulle? hän kysyi iloisesti. -- Ne kauniit,\nkauniit tavarat? Tekö ne lähetitte?\n\n-- Niin, rakas lapsi, minä ne lähetin.\n\nPitkällinen tauti ja huolet olivat heikontaneet hänet, mutta kun hän\nkatseli Saaraa, hänen katseessansa oli jotakin, mikä muistutti Saaran\nisän silmiä -- siinä oli rakkautta ja halua sulkea hänet syliinsä.\nSaara vaipui polvilleen hänen viereensä, niin kuin hän ennen oli\npolvistunut isänsä viereen, kun he olivat parhaimmat ystävykset\nmaailmassa.\n\n-- Tekö siis olette minun ystäväni? Tekö olette minun ystäväni! Ja\nhän painoi kasvonsa hänen laihaa kättänsä vasten ja suuteli sitä yhä\nuudelleen ja uudelleen.\n\n-- Carrisford paranee entiselleen kolmen viikon kuluessa, sanoi herra\nCarmichael salaa vaimolleen. -- Sen voi nyt jo nähdä hänen kasvoistansa.\n\nHän oli todellakin muuttunut. Tässä oli 'pikku emäntä', ja hänellä oli\njo paljon uutta ajattelemista ja tuumimista. Ensiksikin neiti Minchin.\nHänen kanssaan oli puhuttava ja hänelle oli annettava tieto hänen\noppilaansa muuttuneista varallisuussuhteista.\n\nSaara ei enää ollenkaan saanut mennä takaisin täysihoitolaan. Siinä\nkohden intialainen herra oli hyvin luja. Hänen täytyi pysyä siellä\nmissä oli, ja herra Carmichael saisi mennä tapaamaan neiti Minchiniä\nitseään.\n\n-- Olen iloinen, kun minun ei tarvitse mennä sinne takaisin, tunnusti\nSaara. -- Hän suuttuu varmasti kauheasti. Hän ei pidä minusta, mutta\nsiihen olen kenties itse syypää, sillä minäkään en pidä hänestä.\n\nMutta merkillistä kyllä neiti Minchin säästi herra Carmichaelilta sen\nvaivan, sillä hän ilmestyi itse etsimään oppilastaan. Hän oli tarvinnut\nSaaraa jollekin asialle, ja kun hän oli kysynyt tyttöä, hän oli saanut\nkuulla hämmästyttäviä asioita. Eräs sisäköistä oli nähnyt Saaran\nhiipivän ulos kätkien jotakin vaippansa alle ja oli myös nähnyt hänen\nmenevän viereiseen taloon.\n\n-- Mitähän se merkitsee? sanoi neiti Minchin Amelia neidille.\n\n-- Siitä ei minulla todellakaan ole aavistustakaan, vastasi Amelia\nneiti. -- Ehkä Saara on ystävystynyt intialaisen herran kanssa, koska\nhän itse on ollut Intiassa?\n\n-- Olisi juuri Saaran tapaista tunkeutua hänen luokseen ja koettaa\njollakin hävyttömällä tavalla herättää hänessä sääliä, tiuskaisi neiti\nMinchin. -- Hänen on täytynyt olla siellä pari tuntia. Sellaista\njulkeutta en salli. Menen itse kysymään, miten asia on, ja pyytämään\nanteeksi hänen röyhkeyttään.\n\nSaara istui jakkaralla herra Carrisfordin vieressä kuunnellen kaikkea,\nmitä tämä piti tarpeellisena koettaa selittää hänelle, kun Ram Dass\nilmoitti vieraan tulon.\n\nSaara nousi vastahakoisesti seisomaan ja kalpeni vähän, mutta\nherra Carrisford näki, että hän pysyi rauhallisena eikä osoittanut\nlapsellisen säikähtymisen tavallisia merkkejä.\n\nNeiti Minchin tuli huoneeseen arvokkaana ja totisena. Hän oli\nmoitteettomasti pukeutunut ja kohtelias mutta jäykkä.\n\n-- Olen pahoillani, kun minun täytyy häiritä teitä, herra Carrisford,\nhän aloitti. -- Mutta minun täytyy antaa teille selitys. Olen neiti\nMinchin, tässä vieressä olevan tyttöjen koulun omistaja.\n\nIntialainen herra tarkasti häntä hetkisen ääneti. Hän oli sangen\nkiivasluontoinen mies, mutta hän ei tahtonut, että hänen kiivas\nluontonsa pääsisi valloilleen.\n\n-- Vai niin, te olette neiti Minchin?\n\n-- Niin olen.\n\n-- Siinä tapauksessa, jatkoi intialainen herra, -- te olette saapunut\noikeaan aikaan. Asiamieheni, herra Carmichael, aikoi juuri tulla\nluoksenne.\n\nHerra Carmichael kumarsi hieman, ja neiti Minchin katsoi hämmästyneenä\nhänestä herra Carrisfordiin.\n\n-- Teidän asiamiehenne! hän sanoi. -- En ymmärrä. Velvollisuudentunto\non tuonut minut tänne. Olen juuri huomannut, että eräs oppilaani\n-- jota pidän luonani armeliaisuudesta -- on ollut kyllin julkea\ntunkeutuakseen asuntoonne. Tulen selittämään, että hän on tehnyt sen\nilman minun tietoani!\n\nHän kääntyi Saaran puoleen.\n\n-- Mene heti kotiin! hän komensi tuimasti. -- Saat ankaran\nrangaistuksen. Mene heti kotiin!\n\nIntialainen herra veti Saaran lähemmäksi ja taputti hänen kättänsä.\n\n-- Ei hän mene minnekään.\n\nNeiti Minchinistä tuntui, että hän oli menettämäisillään järkensä.\n\n-- Eikö hän mene? hän toisti.\n\n-- Ei, herra Carrisford sanoi lujasti. -- Hän ei mene \"kotiin\" -- jos\nannatte talollenne sen nimen. Hänen kotinsa on tästä lähtien minun\nluonani.\n\n-- Teidän luonanne! Teidän luonanne, sir! Mitä se merkitsee?\n\n-- Ole hyvä ja selitä asia, Carmichael, sanoi intialainen herra, -- ja\ntee se niin nopeasti kuin mahdollista.\n\nNiin hän sai Saaran takaisin istumaan ja otti hänen kätensä omiensa\nväliin -- siten oli Saaran isänkin ollut tapana tehdä.\n\nSen jälkeen Carmichael selitti asian tyynesti ja selvästi kuten\nainakin mies, joka on perehtynyt tehtäväänsä ja tietää sen laillisen\nmerkityksen, ja neiti Minchin ymmärsi, mutta se ei suinkaan\nilahduttanut häntä.\n\n-- Herra Carrisford, aloitti herra Carmichael, -- oli kapteeni\nCrewe-vainajan hyvä ystävä. Hän oli tämän yhtiötoverina suurissa\nliikeyrityksissä. Kapteeni Crewen omaisuus, jonka hän luuli\nkadottaneensa, on saatu takaisin, ja se on nyt herra Carrisfordin\nhallussa.\n\n-- Omaisuus! huudahti neiti Minchin ja lausuessaan tämän sanan hän\nkalpeni. -- Saaran omaisuus?\n\n-- Niin, sen omaisuuden Saara saa, sanoi herra Carmichael hiukan\nylpeästi. -- Oikeastaan omaisuus on jo nyt Saaran. Erinäisistä syistä\nse on suunnattomasti suurentunut. Timanttikaivoksista on saatu hyvät\ntulot.\n\n-- Timanttikaivoksista, läähätti neiti Minchin. Hänen mielestänsä ei\nkoko hänen elämässään ollut tapahtunut mitään niin kauheaa kuin tämä --\njos se todellakin oli totta.\n\n-- Timanttikaivoksista, toisti herra Carmichael, eikä hän voinut olla\n-- lakimiehen tavoista poiketen -- ivallisesti hymyillen lisäämättä:\n-- Tuskin lienee montakaan prinsessaa, neiti Minchin, jotka olisivat\nniin rikkaita kuin teidän armeliaisuutta nauttinut oppilaanne Saara\nCrewe. Herra Carrisford on etsinyt häntä lähes kaksi vuotta; nyt hän on\nvihdoinkin löytänyt hänet ja aikoo pitääkin hänet.\n\nSen jälkeen hän pyysi neiti Minchiniä istumaan ja selitti hänelle\nlähemmin olosuhteita ja yksityisseikkoja saadakseen hänet täysin\nymmärtämään, että Saaran tulevaisuus oli turvattu, että omaisuus, joka\nluultiin menetetyksi, oli saatu kymmenkertaisena takaisin, ja että\nherra Carrisford oli Saaran suojelija ja ystävä.\n\nNeiti Minchin ei ollut erikoisen älykäs, ja kiihtyneessä\nmielentilassaan hän oli kyllin typerä tehdäkseen epätoivoisen yrityksen\nsen takaisin voittamiseksi, minkä hän hyvin kyllä ymmärsi kadottaneensa\noman järjettömyytensä vuoksi.\n\n-- Hän on ollut minun hoidettavanani, hän väitti. -- Olen tehnyt\nvoitavani hänen hyväkseen. Jollei minua olisi ollut, hän olisi kuollut\nnälkään.\n\nNyt intialainen herra kadotti kärsivällisyytensä.\n\n-- Mitä siihen tulee, että kärsitään nälkää kadulla, hän huomautti, --\nei hän olisi siellä ollut sen enemmän nälissään kuin teidän kopissanne.\n\n-- Kapteeni Crewe jätti hänet minun hoidettavakseni, toisti neiti\nMinchin itsepintaisesti. -- Hänen täytyy tulla takaisin luokseni,\nkunnes hän on täysi-ikäinen. Hän saa tulla uudelleen erikoisia\noikeuksia nauttivaksi oppilaakseni. Hänen kasvatuksensa on saatettava\npäätökseen. Laki tuomitsee varmasti minun edukseni.\n\n-- Kas niin, kas niin, neiti Minchin! puuttui herra Carmichael\npuheeseen. -- Laki ei ratkaise tätä asiaa. Jos Saara itse haluaa palata\nluoksenne, olen varma siitä, ettei herra Carrisford kiellä häntä. Saara\nsaa ratkaista asian.\n\n-- Silloin vetoan Saaraan. Kenties en ole hemmotellut sinua, hän sanoi\nhiukan hämillään tytölle, -- mutta sinä tiedät, että sinun isäsi oli\ntyytyväinen edistymiseesi ja -- hm -- minä olen aina pitänyt sinusta.\n\nSaara katsoi neiti Minchiniin vihreänharmailla silmillänsä, ja niissä\noli se ilme, joka oli tälle erikoisen vastenmielinen.\n\n-- Oletteko te, neiti Minchin, pitänyt minusta? hän ihmetteli. -- Sitä\nen ole tiennyt.\n\nNeiti Minchin punastui ja oikaisihe.\n\n-- Sinun olisi pitänyt tietää se. Mutta pahaksi onneksi lapset eivät\nkoskaan tiedä, mikä on heidän parhaakseen. Amelia ja minä sanoimme\naina, että sinä olit koulun ymmärtäväisin lapsi. Etkö sinä halua\ntäyttää velvollisuuttasi isääsi kohtaan ja tulla kotiin minun luokseni?\n\nSaara astui askeleen häntä kohti ja jäi seisomaan hiljaa. Hän ajatteli\nsitä päivää, jolloin hänelle oli ilmoitettu, ettei hänellä ollut ketään\nomaista ja että hän oli vaarassa joutua kadulle. Hän ajatteli niitä\ntunteja, jotka hän viluissaan ja nälissään oli viettänyt ullakkokopissa\nEmilyn ja rotan kanssa. Hän katsoi neiti Minchiniä suoraan silmiin.\n\n-- Te tiedätte, neiti Minchin, minkä vuoksi minä en tahdo tulla\nluoksenne. Te tiedätte sen varsin hyvin.\n\nKuuma puna nousi neiti Minchinin jäykille katkeroituneille kasvoille.\n\n-- Sinä et koskaan enää saa nähdä tovereitasi, hän alkoi puhua. -- Minä\nkyllä pidän siitä huolen, että Ermengarde ja Lottie pysyvät sinusta\nloitolla.\n\nHerra Carmichael keskeytti hänet kohteliaasti, mutta vakavasti:\n\n-- Anteeksi! Saara saa tavata ketä tahtoo. Neiti Crewen toverien\nvanhemmat eivät varmaankaan kiellä lapsiaan tulemasta kutsuihin hänen\nluokseen hänen holhoojansa kotiin. Herra Carrisford kyllä järjestää sen\nasian.\n\nNeiti Minchinin täytyi antautua. Tämähän oli pahempi kuin yltiöpäinen\nvanhapoika, jolla olisi ollut äkäinen luonne ja joka olisi helposti\nvoinut loukkaantua siitä, miten tyttöä kohdeltiin. Halpamainen, saita\nnainen saattoi helposti käsittää, että useimmat ihmiset eivät kieltäisi\nlapsiansa olemasta ystäviä pienen timanttikaivoksien perijättären\nkanssa. Ja jos herra Carrisford kertoisi muutamille neiti Minchinin\nsuojelijoille, kuinka pikku Saara Creweä oli kohdeltu, niin siitä voisi\nolla seurauksena montakin ikävyyttä.\n\n-- Tehtävä, jonka otatte suorittaaksenne, ei suinkaan ole helppo, sanoi\nneiti Minchin intialaiselle herralle aikoessaan lähteä huoneesta. --\nSen saatte sangen pian huomata. Tyttö ei pysy totuudessa eikä ole\nmyöskään kiitollinen. -- Ja Saaraan päin kääntyen hän lisäsi: -- Sinä\nkai olet mielestäsi nyt taas pieni prinsessa?\n\nSaara katsoi alas ja punastui hieman, sillä hän ajatteli, että\nvieraiden, hyväntahtoistenkaan vieraiden, ei olisi helppoa ymmärtää\nhänen kuvittelujansa.\n\n-- Koetin aina pysyä prinsessana, hän vastasi hiljaa, -- silloinkin,\nkun minun oli kylmä ja nälkä.\n\n-- Nyt sinun ei enää tarvitse koettaa, sanoi neiti Minchin happamesti,\nkun Ram Dass kumartaen avasi hänelle oven.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeiti Minchin palasi kotiinsa ja mentyään vierashuoneeseensa hän\nkutsui Amelia neidin luoksensa. Sisarensa kanssa hän istui suljetun\noven takana koko iltapäivän, ja neiti Amelia parka sai elää vaikeita\nhetkiä. Hän itki monet itkut ja hieroi silmiänsä aikalailla. Eräs hänen\nonnettomista muistutuksistaan sai hänen sisarensa miltei hyökkäämään\nhänen kimppuunsa, mutta kohtaus päättyikin harvinaisella tavalla.\n\n-- Minun täytyy sanoa, virkkoi Amelia neiti, -- että olen monta kertaa\najatellut, että sinun ei olisi pitänyt olla niin ankara Saara Crewelle.\nSinun olisi pitänyt huolehtia, että hän olisi ollut lämpöisemmin ja\nparemmin puettu. Tiedän, että hän sai tehdä ikäisekseen liian kovaa\ntyötä ja tiedän, että hän sai vain puolet siitä ruokamäärästä, minkä\nhän olisi tarvinnut --\n\n-- Kuinka uskallat sanoa sellaista? huudahti neiti Minchin.\n\n-- En tiedä, kuinka uskallan, sanoi Amelia neiti rajusti, -- mutta kun\nnyt kerran olen alkanut, niin voin lopettaakin, tapahtukoon sitten\nmitä tahansa. Lapsi oli ymmärtäväinen ja hyvä, ja hän olisi palkinnut\npienimmänkin ystävällisyytesi. Mutta sinä et osoittanut hänelle yhtään\nystävällisyyttä. Asia oli niin, että hän oli mielestäsi liian älykäs,\nja siksi et sinä koskaan hänestä pitänyt. Hän huomasi tarkoituksemme --\n\n-- Amelia! läähätti hänen vihan vimmaan joutunut vanhempi sisarensa ja\nolisi ollut valmis antamaan hänelle korvapuustin tai lyömään myssyn\nhänen päästään, kuten hänen oli tapana tehdä Beckylle.\n\nMutta suuttumus oli tehnyt neiti Amelian niin hillittömäksi, ettei hän\nvälittänyt mistään.\n\n-- Hän huomasi! Hän huomasi! hän kirkui. -- Hän huomasi tarkoituksemme.\nHän ymmärsi, että sinä olit kovasydäminen nainen ja minä heikko houkka,\nja että me molemmat olimme halpamaisuudessamme valmiit matelemaan\nja polvistumaan hänen edessään, niin kauan kuin hänellä oli rahoja,\nmutta käyttäytymään moitittavasti heti kun hän kadotti rahansa -- ja\nkuitenkin hän itse käyttäytyi kuin prinsessa myös silloin, kun hän oli\nkerjäläinen. Niin hän käyttäytyi -- aivan kuin prinsessa!\n\n-- Ja nyt sinä olet menettänyt hänet, jatkoi neiti Amelia, -- ja jokin\ntoinen koulu saa hänet ja hänen rahansa, ja jos hän olisi samanlainen\nkuin muut lapset, niin hän kertoisi, kuinka häntä on kohdeltu, ja me\nmenettäisimme kaikki oppilaamme ja joutuisimme perikatoon. Ja sen me\nansaitsisimme, mutta sinä sen ansaitsisit paremmin kuin minä, sillä\nsinä, Maria Minchin, olet kovasydäminen, itsekäs, maalliseen tavaraan\nkiintynyt nainen!\n\nJa tästä hetkestä alkaen -- sen voin mainita -- vanhempi neiti Minchin\nrupesi osoittamaan hiukkasen kunnioitusta sisartaan kohtaan, joka\nilmeisesti ei ollut aivan typerä, vaikka hän siltä näytti, ja joka\nosasi sanoa ihmisille totuuksia, jotka eivät olleet heille mieluisia.\n\nKun oppilaat sinä iltana olivat kokoontuneet valkean ääreen\nkouluhuoneeseen, niin kuin heidän oli tapana tehdä ennen maatapanoa,\nErmengarde tuli sisään kirje kädessään ja merkillinen ilme pyöreissä\nkasvoissaan. Ihastuksen ja hämmästyksen ilme hänen kasvoissaan tuntui\noudolta siksi, että se näytti johtuvan äsken saadusta, yllättävästä\nuutisesta.\n\n-- Mitä on tapahtunut? huusi heti pari ääntä.\n\n-- Onko se missään tekemisissä sen melun kanssa, jota on kuulunut?\nkysyi Lavinia kiihkeästi. -- Neiti Minchinin huoneessa on ollut kauhea\nhälinä. Amelia neidillä on ollut jonkinlainen hysteerinen kohtaus, ja\nhänen on täytynyt mennä levolle.\n\nErmengarde vastasi heille hitaasti, aivan kuin puoleksi huumauksissa:\n\n-- Olen juuri saanut tämän kirjeen Saaralta! Ja hän näytti heille sen,\nettä he näkisivät, kuinka pitkä se oli.\n\n-- Saaralta! kaikki huusivat yhteen ääneen.\n\n-- Missä hän on? uteli Jessie.\n\n-- Viereisessä talossa, vastasi Ermengarde hitaasti. -- Intialaisen\nherran luona.\n\n-- Missä? Onko Saara lähetetty pois? Tietääkö neiti Minchin sen? Senkö\nvuoksi siellä oli kova melu? Minkä vuoksi hän kirjoitti? Sano! Sano!\n\nSyntyi valtava hälinä, ja Lottie rupesi itkemään.\n\nErmengarde vastasi heille hitaasti, ikään kuin hän olisi ajatellut\nvain sitä, mikä tällä hetkellä näytti tärkeimmältä, sitä, mikä saattoi\nselittää kaikki.\n\n-- Timanttikaivokset! hän sanoi ylpeästi. -- Timanttikaivokset!\n\nSuu auki ja silmät tuijottaen kaikki seisoivat hänen ympärillään.\n\n-- Ne olivat oikeita, hän kiiruhti jatkamaan. -- Siinä oli vain\nväärinkäsitystä. Jotakin tapahtui, ja herra Carrisford luuli, että he\njoutuisivat perikatoon.\n\n-- Kuka herra Carrisford on? huusi Jessie.\n\n-- Intialainen herra. Voi, kapteeni Crewe luuli myös -- ja hän kuoli.\nJa herra Carrisford sairastui aivokuumeeseen ja matkusti pois -- ja hän\noli vähällä kuolla. Eikä hän tiennyt, missä Saara oli. Ja kävi ilmi,\nettä kaivoksissa oli miljoonittain timantteja; ja puolet niistä oli\nSaaran; ja ne olivat hänen silloinkin, kun hän asui ullakkokopissa,\neikä hänellä ollut muuta ystävää kuin rotta, ja keittäjätär\nkomensi häntä sinne ja tänne. Ja herra Carrisford löysi hänet tänä\niltapäivänä, ja Saara on hänen kodissaan -- eikä hän tule koskaan\ntänne takaisin -- ja hän on enemmän prinsessa kuin milloinkaan ennen\n-- sataviisikymmentätuhatta kertaa enemmän. Ja minä saan mennä häntä\ntervehtimään huomenna iltapäivällä. Siinä sen kuulette!\n\nTuskinpa itse neiti Minchinkään olisi voinut ehkäistä yleistä\nhämmennystä, eikä hän sitä yrittänytkään, vaikka kuuli melun. Hän\nei ollut sillä mielellä, että olisi voinut kestää enempää kuin mikä\nhänellä oli kestettävänä omassa huoneessaan, jossa neiti Amelia makasi\nitkien vuoteessa. Hän ymmärsi, että uutinen jollakin salaperäisellä\ntavalla oli tunkeutunut seinien läpi ja että palvelijat sekä lapset\nmenisivät levolle puhuen siitä.\n\nJa niin tapahtui, että kaikki koulun lapset -- aavistaen, että\ntällä hetkellä voi rankaisematta rikkoa koulun sääntöjä vastaan --\nolivat Ermengarden ympärillä kouluhuoneessa miltei puoliyöhön asti\nkuullaksensa luettavan yhä uudelleen kirjettä, joka sisälsi yhtä\nihmeellisen kertomuksen kuin ne sadut, joita Saara itse oli keksinyt ja\njonka viehätystä lisäsi se, että tämä oli tapahtunut Saaralle itselleen\nja viereisen talon salaperäiselle intialaiselle herralle.\n\nBeckyn, joka myös oli kuullut uutisen, onnistui hiipiä portaita ylös\ntavallista aikaisemmin. Hän tunsi halua päästä pois ihmisten seurasta\nja mennä katsomaan vielä kerran pientä lumottua huonetta. Hän ei\ntiennyt, miten sen kävisi. Varmastikaan ei neiti Minchin saisi pitää\ntavaroita. Luultavasti kaikki vietäisiin pois, ja ullakkokoppi jäisi\ntaas tyhjäksi ja autioksi.\n\nIloinen hän oli Saaran vuoksi, mutta kuitenkin hänellä oli outo tunne\nkurkussansa ja kyynelet silmissä, kun hän kiipesi viimeisiä portaita\nylöspäin. Tänä iltana ei huoneessa palaisi valkeaa eikä tuli loistaisi\npunaisen lampunvarjostimen läpi, ei olisi illallista eikä prinsessaa,\njoka istuisi valkean ääressä ja lukisi tai kertoisi -- ei olisi\nprinsessaa!\n\nHän nielaisi nyyhkytyksen, avasi oven ja päästi heikon huudahduksen.\n\nLamppu paloi huoneessa, uunissa leimusi valkea, illallinen odotti, ja\nRam Dass seisoi siellä hymyillen ja katseli häntä.\n\n-- Missee Sahib muisti, hän selitti. -- Hän kertoi kaikki Sahibille.\nHän tahtoi, että sinä saisit kuulla suuresta onnesta, joka on häntä\nkohdannut. Tarjottimella on kirje. Hän on kirjoittanut. Hän ei tahdo,\nettä sinä menet onnettomana nukkumaan. Sahib tahtoo, että sinä tulet\nhuomenna hänen luoksensa. Sinä saat olla missee Sahibin kamarineito.\nTänä yönä minä vien kattoa myöten pois nämä tavarat.\n\nKun hän säteilevin kasvoin oli sanonut tämän, hän tervehti ja luisui\nikkunan kautta ulos niin hiljaa ja ketterästi, että Becky näki, kuinka\nhelposti se oli häneltä ennenkin käynyt.\n\n\n\n\nANNE\n\n\nEi koskaan ollut sellainen riemu vallinnut ison perheen\nlastenhuoneessa, eikä tämä perhe koskaan ollut uneksinutkaan riemusta,\njoka oli seurauksena tutustumisesta pikku tyttöön, \"joka ei ollut\nkerjäläinen\".\n\nJo Saaran kärsimykset ja seikkailut saivat hänet tuntumaan kalliilta\naarteelta. Jokainen tahtoi yhä uudelleen kuulla kerrottavan kaikesta,\nmitä hänelle oli tapahtunut.\n\nKun istuttiin ihanan valkean ääressä suuressa valoisassa huoneessa, oli\noikein viehättävää kuulla, kuinka kylmä ullakkokopissa saattoi olla.\n\nHauskinta oli kuitenkin kuulla juhla-ateriasta ja unesta, joka\ntoteutui. Saara kertoi siitä ensimmäisen kerran seuraavana päivänä sen\njälkeen kun hänet oli \"löydetty\".\n\nUseita ison perheen jäseniä oli tullut hänen luokseen teelle, ja kun\nhe istuivat tai loikoilivat matolla uunin edessä, hän kertoi tapauksen\nomalla tavallaan, ja intialainen herra kuunteli ja katseli häntä.\nLopetettuaan kertomuksensa Saara laski kätensä pelastajansa polvelle ja\nkatsoi häneen.\n\n-- Tämä oli minun osani; etkö sinä nyt tahdo kertoa omasta osastasi,\nTom setä? Herra Carrisford oli pyytänyt, että Saara sanoisi häntä \"Tom\nsedäksi\". -- En oikein tunne sinun osuuttasi vielä, ja se on tietysti\nkaunis.\n\nJa herra Carrisford kertoi, kuinka hän oli ollut yksin, alakuloinen ja\nsairas ja kuinka Ram Dass oli koettanut viihdytellä häntä kuvaamalla\nhänelle ohikulkijoita, joista eräs pieni tyttö oli kulkenut ohi\nuseammin kuin kukaan muu.\n\nTyttö oli herättänyt hänen mielenkiintonsa -- osaksi kenties sen\nvuoksi, että hän ajatteli niin paljon erästä pientä tyttöä, ja osaksi\nsen vuoksi, että Ram Dass oli kertonut käynnistään ullakolla marakattia\najaessaan.\n\nHän oli kertonut, kuinka kehno ja iloton tuo huone oli, ja oli kuvannut\npienen tytön käytöstä ja tapoja -- hän ei näkynyt kuuluvan palvelijain\nluokkaan. Vähitellen Ram Dass oli tehnyt yhä useampia havaintoja hänen\nonnettomista oloistaan. Hän oli myös huomannut, kuinka helppo oli\nkiivetä katolle ne muutamat metrit, jotka erottivat tytön ikkunan hänen\nomastaan, ja tämä oli kaiken tapahtuneen alku.\n\n-- Sahib, hän oli kerran sanonut, minä voisin kiivetä katolle ja\nlämmittää uunia lapselle jonakin päivänä, kun hän on kaupungilla\nasioilla. Kun hän sitten tulee kotiin märkänä ja viluisena ja näkee\nloimuavan valkean huoneessansa, hän luulee, että siellä on käynyt\nnoitaukko.\n\nTämä ajatus oli tuntunut niin hupaisalta, että herra Carrisfordin\nsurullisilla kasvoilla oli häivähtänyt hymyä, mistä Ram Dass\noli ihastunut niin, että oli kehittänyt tuumaansa ja selittänyt\nisännälleen, kuinka helppoa olisi saada aikaan paljon muutakin.\n\nHän oli ollut lapsellisen iloinen ja osoittanut suurta kekseliäisyyttä,\nja valmistukset tuuman toimeenpanemiseksi muodostivat harrastuksen,\njoka täytti monta päivää, jotka muuten olisivat kuluneet\nikävystyttävässä yksitoikkoisuudessa.\n\nSamana iltana kun myttyyn mennyttä \"juhla-ateriaa\" oli yritetty, Ram\nDass oli ollut vartioimassa mukanaan kaikki Saaralle hankitut tavarat,\nja henkilö, joka oli ollut hänen apunansa, oli myös siellä ja yhtä\nhuvittuneena tästä oudosta seikkailusta kuin Ram Dass itse.\n\nRam Dass oli maannut vatsallaan katolla, kun \"juhla-ateria\" loppui\nniin nolosti! Varmistuttuaan siitä, että uupunut Saara oli vaipunut\nsikeään uneen, hän oli hiipinyt huoneeseen mukanaan salalyhty, ja hänen\ntoverinsa oli sillä aikaa seisonut ulkopuolella ja ojentanut hänelle\ntavarat. Niin pian kuin Saara oli hiukankin liikahtanut, Ram Dass oli\nsulkenut lyhdyn ja laskeutunut lattialle pitkälleen.\n\nTästä ja monesta muusta huvittavasta asiasta lapset ottivat selvän\ntekemällä tuhansia kysymyksiä.\n\n-- Olen niin iloinen, sanoi Saara, -- niin iloinen siitä, että sinä,\nTom setä, olit se minun ystäväni.\n\nNäistä kahdesta tulikin niin hyvät ystävät, että tuskinpa sellaisia\nennen on ollutkaan. He näyttivät sopivan erinomaisen hyvin yhteen.\nIntialaisella herralla ei ollut koskaan ollut toveria, josta hän olisi\npitänyt niin paljon kuin Saarasta. Kuukauden kuluttua hän oli, niin\nkuin herra Carmichael oli ennustanut, aivan kuin uusi ihminen. Hän oli\nhilpeä ja hänellä oli kaikenlaisia harrastuksia, ja rikkauskin, joka\nennen oli tuntunut raskaalta taakalta, alkoi nyt tuottaa hänelle iloa.\n\nKerran kun herra Carrisford kohotti katseensa kirjastaan, hän näki\npienen toverinsa istuvan liikahtamatta tuleen tuijottaen.\n\n-- Mitä sinä mietit, Saara? hän kysyi.\n\nSaara katsoi häneen, ja hänen poskilleen nousi keveä puna.\n\n-- Ajattelen sitä päivää, jolloin olin niin nälissäni ja jolloin\ntapasin sen pienen kerjäläistytön, jolla oli vielä kovempi nälkä kuin\nminulla. Ja ajattelin, että olisi hauska, jos voisin tehdä jotakin...\n\n-- Mitä aikoisit tehdä? Saat tehdä, mitä tahdot, prinsessa!\n\n-- Minä mietin, sanoi Saara hiukan epäröiden, -- sinähän sanot, että\nminulla on paljon rahaa -- mietin, voisinko mennä leipurinrouvalta\npyytämään, että hän, jos nälkäisiä lapsia istuutuu hänen portailleen\ntai seisoo ja katsoo ikkunasta sisään -- varsinkin tuollaisina\nhirmuisina päivinä -- kutsuisi heidät sisään ja antaisi heille syötävää\nja lähettäisi sitten laskun minulle. Voinko minä tehdä niin?\n\n-- Sen saat tehdä jo huomispäivänä, vastasi intialainen herra.\n\n-- Kiitos! Katso, minä tiedän, miltä tuntuu olla nälissään, ja kuinka\nvaikea on olla, kun ei edes voi kuvitella olevansa kylläinen.\n\nSeuraavana aamuna, kun neiti Minchin katsoi ulos ikkunastaan, hän näki\njotakin, jota hän kenties kaikista vähiten olisi toivonut näkevänsä.\n\nIntialaisen herran komeat hevoset ja vaunut ajoivat viereisen portin\neteen, ja niiden omistaja sekä pieni, pehmoisiin, hienoihin turkiksiin\npukeutunut olento tulivat ulos ja nousivat vaunuihin.\n\nPieni olento oli eräs tuttu tyttönen, joka muistutti neiti Minchinille\nkuluneista päivistä. Häntä seurasi toinen yhtä tuttu tyttönen,\njonka näkeminen häntä erikoisesti ärsytti. Se oli Becky, joka\nSaaran kamarineitona aina ja ihastuneena seurasi nuorta emäntäänsä\nkantaen vaunuihin huopapeitteitä. Becky oli jo muuttunut pyöreä- ja\nrusoposkiseksi.\n\nVähää myöhemmin vaunut pysähtyivät leipämyymälän kohdalle, ja herra\nCarrisford ja Saara laskeutuivat vaunuista juuri kun leipurinrouva\nasetti tuoreita lämpöisiä pyöryköitä ikkunaan.\n\nKun Saara tuli myymälään, nainen kääntyi ja meni myymäläpöydän taakse.\nHän katseli hetkisen Saaraa tarkasti, sitten hänen hyväntahtoiset\nkasvonsa kirkastuivat.\n\n-- Luulen varmasti, että olen nähnyt teidät ennen, neiti! Ja\nkuitenkin...?\n\n-- Niin, Saara vastasi, te annoitte minulle kerran kuusi pyörykkää\nneljällä pennyllä, ja...\n\n-- Ja te annoitte viisi niistä kerjäläistytölle, sanoi leipurinrouva.\n-- En koskaan unohda sitä. En ensin voinut ymmärtää. -- Hän kääntyi\nintialaisen herran puoleen.\n\n-- Pyydän anteeksi, sir, mutta ei monikaan lapsi huomaisi nälkäisiä\nkasvoja ja välittäisi niistä. Antakaa anteeksi rohkeapuheisuuteni,\nneiti, hän sanoi Saaralle, -- mutta te olette paljoa punakamman ja\nterveemmän näköinen kuin silloin...\n\n-- Kiitos, voin kyllä paremmin, sanoi Saara. -- Ja olen paljon\nonnellisempi -- ja olen tullut pyytämään, että te tekisitte minulle\npalveluksen.\n\nNojaten myymäläpöytään Saara teki hänelle pienen ehdotuksensa vaikeiden\npäivien ja nälkäisten kulkurilapsien hyväksi.\n\nLeipurinrouva katseli ja kuunteli häntä hämmästyneenä.\n\n-- Hyvänen aika, hän huudahti kuultuansa kaikki, -- mielelläni minä\ntoki teen sen. En voi koskaan unohtaa, kuinka te annoitte pois lämpimät\npyörykkänne, vaikka itse olitte niin nälkäinen ja viluisen näköinen.\n\n-- Oletteko nähnyt tyttöä sen perästä? kysyi Saara. -- Tiedättekö missä\nhän on?\n\n-- Kyllä tiedän, vastasi nainen, ja hänen hymynsä oli vielä\nhyväntahtoisempi kuin ennen. -- Hän on tuolla sisällä, neiti; hän on\nollut luonani kuukauden, ja hänestä alkaa tulla oikein kelpo tyttö, ja\nminulle on hänestä hyvä apu sekä kaupassa että keittiössä!\n\nHän meni huoneeseen, ja heti sen jälkeen tuli hänen mukanaan pieni\ntyttö. Hän oli tosiaankin tuo kerjäläistyttö, mutta nyt puhtaassa ja\nsiistissä asussa, ja näytti siltä, että hänen ei pitkään aikaan ollut\ntarvinnut nähdä nälkää.\n\nHän oli ujon näköinen, mutta hänen kasvonsa olivat miellyttävät, kun\nhän ei enää ollut hoidon puutteessa ja kun vauhko ilme oli hävinnyt\nhänen silmistänsä.\n\nHän tunsi heti Saaran ja seisoi ja katseli häntä ikään kuin ei koskaan\nvoisi katsella häntä kylliksensä.\n\n-- Asia on niin, sanoi leipurinrouva, -- että minä käskin hänen\ntulla tänne, kun hänen oli nälkä, ja kun hän tuli, annoin hänelle\ntavallisesti jotakin tekemistä. Kun huomasin hänet halukkaaksi\ntyöhön, rupesin pitämään hänestä. Ja lopuksi annoin hänelle paikan\nkodissani; hän auttaa minua, ja se näkyy luonnistuvan hyvin. Hän on\nniin kiitollinen kuin tyttönen suinkin voi olla. Hänen nimensä on Anne.\nMuuta nimeä hänellä ei ollut.\n\nLapset seisoivat ja katselivat toisiansa hetkisen; sitten Saara otti\nkätensä puuhkastaan ja ojensi sen Annelle. Anne tarttui siihen, ja he\nkatsoivat toisiansa silmiin.\n\n-- Olen niin iloinen, kun sinun on käynyt hyvin, sanoi Saara. --\nJa olen juuri ajatellut jotakin. Kenties rouva Brown tahtoo antaa\nsinun tehtäväksesi jakaa leipää ja pyöryköitä lapsille. Kenties sinä\nmielelläsi tekisit sen, koska tiedät, miltä tuntuu olla nälissään?\n\n-- Kyllä, neiti, sanoi tyttö.\n\nJa Saara tunsi, että Anne ymmärsi häntä, vaikka hän puhui niin vähän ja\nvain seisoi liikahtamatta ja katseli, kun hän meni intialaisen herran\nkanssa ulos ja he nousivat vaunuihinsa ja ajoivat pois.\n\n\n\n"]