[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQwr6mPBg7_Zpu-5mMGr9RKW-R1FThaMGJxzgJCucYOQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2215,"Nälkämailta","Kajander, Kalle",1862,1928,"2215-kajander-kalle-nalkamailta","2215__Kajander_Kalle__Nälkämailta","Kuvia ja havaintoja Koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902","tietokirja",[],[],"fi",1903,null,27984,175063,false,61677,[23],"Famines -- Finland",[25],"History - Other","\"Nälkämailta\" by Kalle Kajander is a historical account written in the early 20th century. The work reflects on the famine years in Northern Finland, specifically focusing on the hardships faced in 1902. Throughout the narrative, the author shares his observations and experiences while traveling through the famine-stricken regions, highlighting the struggles of the local population.  The opening of \"Nälkämailta\" introduces readers to the grim realities of the famine in northern Finland, as the author recounts vivid memories of suffering caused by hunger, particularly a family arriving in his village, visibly affected by starvation. He describes the desperation in their search for food, and the author’s reflections on past famines set the stage for his journey into the more remote northern areas. As he travels, the author encounters various difficulties related to the terrain and transportation while capturing the harsh living conditions and the widespread poverty that afflicted the inhabitants during this bleak period. (This is an automatically generated summary.)",[],241,"Teos sisältää havaintoja ja kuvauksia Koillis-Suomen nälänhädästä ja kurjista oloista vuonna 1902. Kirjoittaja matkaa muun muassa Sotkamossa, Hyrynsalmella ja Suomussalmella raportoiden väestön ahdingosta, elinolosuhteista sekä tervanpoltosta.","Kalle Kajanderin 'Nälkämailta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2215.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NÄLKÄMAILTA\n\nKuvia ja havaintoja Koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902\n\n\nKirj.\n\nKALLE KAJANDER\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nEero Erkon kustannuksella,\n1903.\n\nPäivälehden kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Alkulause.\n    I. Tervateillä ja porrassilloilla.\n   II. Uusia huomioita.\n  III. Sotkamossa, Hyrynsalmessa, Ristijärvellä.\n   IV. Suomussalmessa.\n    V. Pikakuvia rajan takaa.\n   VI. Taivalkoskella.\n  VII. Puolangan kautta Ouluun.\n VIII. Lyhyt silmäys olojen kehitykseen.\n   IX. Tervanpoltto.\n    X. Asema tätä nykyä.\n   XI. Loppumietelmiä.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nKen eteläsuomalaisista ei muista katovuosia 1867-68, hänellä ei ole\nmitään käsitystä siitä, millainen todellinen nälkä on. Minä muistan\nniitä aikoja niinkuin hämärää unta, mutta yksi kuva on sentään siitä\nsaakka pysynyt selvänä mielessäni: kuva nälästä. Se oli pohjosesta\npäin tullut ja naapurikylästä se tuotiin talvipakkasessa rekikyydillä\nmeille. Reen täydellinen repaleisia, kalpeita, kurjia olennoita, silmät\nsyviin mustiin kuoppiin painuneina, ruumis täynnä rupia ja syöpäläisiä.\n\nSiinä oli sekä aikuisia että lapsia, kokonainen perhekunta. Kun\ntulivat keittiöön ja näkivät sangon, jossa oli perunain kuoria,\nastiain pesuvettä ja muita ruuan tähteitä sikain varalle, kävi melkein\npetomainen väläys heidän väsyneissä silmissään ja he hyökkäsivät\nsormineen sangosta haparoimaan kovempia paloja suuhunsa, joivatpa siitä\nvielä vettäkin päälle.\n\nJa niitä kulki kuin köyttä, toisia siirrettiin paikasta toiseen\nhevosella, toiset laahustivat jalan. Ei kukaan udellut tarkemmin\nmistä he tulivat tai mikä oli heidän matkansa päämäärä. Joka kohdassa\nkoetettiin heitä vaan niin pian kuin mahdollista siirtää eteenpäin,\nsuuntaan mihin tahansa, sillä heidän kintereillään kulki tauti ja\nkuolema. Eikä heille ollut paljon annettavaa, sillä leivän puute oli\nsilloin kova etelässäkin, mutta aina sitä se annettiin, mikä suinkin\nriitti. Yhdelle annettiin kerran kotonani puolikas vasta leivottua\npehmeätä ruisleipää, ja kun sen söi, niin heitti henkensä, pakahtui\npoloinen siihen paikkaan kuoliaaksi. Ja joukottain kuoli niitä\ntoisiakin, satojen vaivaloinen taival päättyi minunkin kotiseudullani,\nja musta puuristi eräällä kankaalla näyttää vielä tänäkin päivänä\npaikan, jossa niitä makaa pitkät rivit haudattuina, ilman nimeä, ilman\nsukua, ilman tietoa kotipaikasta.\n\nPohjoisesta päin ne enimmät sellaiset tulivat ja leivän puute ne kaikki\noli matkaan kannustanut.\n\nSellainen se oli nälkä, ja siitä saakka on minulla ollut kuva siitä,\nvaikka sen koommin en ole sitä nähnyt. Monta kertaa on se pohjan\nperillä senkin jälestä tehnyt tuhojaan ja hiiviskelee se siellä vähin\njoka vuosi, milloin milläkin perukalla, vaan ei ole se enää lähtenyt\ntyyssijoiltaan niin laajoille aloille liikkumaan kuin ennen. Vuosina\n1892-93 yritti se päästä koko laajaan valtaan, samoin vuonna 1899,\nmutta sen liikkeelle lähdölle on nykysittäin aina lyöty salpa eteen.\n\nNyt on se taas tavallista laajemmilla aloilla ottanut viime kesän\nsateisista ja kylmistä ilmoista virkistyäkseen, heiluttaa valtikkaansa\nmelkein yli koko pohjoisen Suomen, ja hätähuutoja on kuulunut etelään\npäin kaikilta suunnilta.\n\nKoillisesta Suomesta, varsinkin Kajaanin kihlakunnasta ovat huudot\nolleet kovimmat, ja niitä seuraten lähdin minäkin kerran katsomaan\nnälkää sen omille, miltei ainaisille tyyssijoille.\n\nMatkani tein viime joulun edellä Päivälehden erityisenä\nkirjeenvaihtajana, ja ovat enimmät kuvaukseni ja havaintoni sitten\nolleet talven kuluessa samassa sanomalehdessä julaistuina. Mutta että\ntoimenpiteet niitten seutujen yleisen aseman parantamiseksi, jonka\naseman huonouden minä pidän johtuvana pitempi-aikaisista epäkohdista,\neivät laimenisi ja jäisi unhotuksiin, kun nykyinen hätä on häädetty,\nolen katsonut hyvän asian vireillä pitämistä varten sopivaksi antaa\nnäille kirjoituksilleni pysyväisemmän muodon. Ja koska useat muutkin\novat olleet samaa mieltä niitten suhteen, olen siitä saanut yhä enemmän\nyllykettä tähän julkaisuun.\n\nHausjärvellä helmikuulla 1903.\n\nK. K.\n\n\n\n\nI.\n\nTervateillä ja porrassilloilla.\n\n\n    Harvoin yhtenen yhymme,\n    Saamme toinen toisihimme\n    Näillä raukoilla rajoilla,\n    Poloisilla Pohjan mailla.\n\n                        Kalevala.\n\nPoloiset ovat vielä tänäkin päivänä nämä \"Pohjan maat\", nämä koillisen\nSuomen tiettömät, rämeiset, vuoriset ja vuolasvesiset kulmakunnat\nharvassa asuvine eläjineen, nämä takalistot, joitten oloista ja\nhommista ja nykyisestä leivän puutteesta tässä tulen kertomaan.\n\nKun etelämpänä maassamme tahdot ajaa kirkolta kirkolle, niin ei muuta\nkuin istu rekeen ja aja, ja jos tienhaara sattuu, niin on siinä\npunainen patsas ja valkoinen taulu, etkä eksymään pääse, jos lukea\nosaat.\n\nMutta pohjanmailla ei siinä suhteessa auta luku eikä laulu. Niinkuin\nennen kaikki tiet kulkivat Roomaan, kulkevat ne siellä kaikki Ouluun\ntai Kajaaniin, ja jos sinulla on asiaa toisen pitäjän kirkolta toiselle\nja tahtoisit sen välin kulkea mukavasti oikeata maantietä, niin kierrä\nnäitten jommankumman kaupungin kautta.\n\nTämän seikan tulin täydelleen oivaltamaan, kun matkani alkupäässä\neräänä iltana aloin Sotkamon kirkolla kysellä hevosta Ristijärvelle tai\nHyrynsalmeen.\n\nSiihen saakka olin ajanut topakasti, vaikka pahassa rospuutossa tosin,\nKajaanin kautta Iisalmesta asti kievarikyydillä, ja olisin kyllä\nvoinut jatkaa samalla uljaalla tavalla matkaani vaikka Kuhmoniemen\nLentieraan saakka, missä tiesin maantien loppuvan. Mutta mitä apua\nsiitä sellaisesta huvi-ajosta olisi ollut! Olin huomannut, ett'en\nmaantien varressa voinut nähdä muuta, kuin aina parin penikulman päässä\njotensakin hyvinvoivan kestikievarin -- ja siinä kaikki.\n\nMinun piti päästä kulkemaan pitäjiä muihinkin suuntiin, eikä ainoastaan\nsiihen ainoaan, mihin maamittari oli maantien \"niljannut\", piti päästä\nkirkolta kirkolle salojen halki. Vaan siinä se alkoi aprikoiminen ja\nmoneen suuntaan miehet keskenään tuumailivat, kun kyytihevosta kyselin.\n\n-- Mitähän kautta tuota kulkisi?\n\n-- Kaikkolan kautta tietenkin.\n\n-- Vaan jokohan kestänee Kiimasen jää?\n\n-- Ovathan ne sinne salolle jo jauhoa kulettaneet.\n\n-- Ovatko hevosella?\n\n-- No en tiedä tarkimmilleen, mutta kulettu siellä on.\n\n-- Vaan sitten siellä on Klemetin seudussa ne nevat, arvelee yksi.\n\n-- Onhan niissä porrassillat, jollei muuten pääse yli.\n\n-- Vaikeapa niininkään on luottaa.\n\n-- Tunnetko sinä tien?\n\n-- No onhan tuota kulettuna joskus hyvällä kelillä.\n\n-- Niin, ja voipihan sieltä salolta saada jonkun kyyditsemään eteenpäin.\n\n-- Pitkäkö tämä on taival? kysäsen joukkoon minä.\n\n-- Kuusi peninkulmaa.\n\n-- Kuka sen on mitannut? sanoo joku.\n\n-- Ka mittasihan sen insinööri silloin, kun maantien linjaa\ntarkastettiin.\n\nJoku arvelee, että minun olisi viisainta lähteä Kajaanin kautta. Se\nmerkitsi sitä, että minun olisi pitänyt ajaa omia jälkiäni takaisin\nKajaaniin viisi peninkulmaa, sillä sieltä juuri olin tulossa.\n\nAamulla lähdettiin sentään hämärissä salotaipaleelle, niin oli illalla\npäätetty.\n\nJäätä ajettiin aluksi ja kirkonkylä jäi taaksemme. Siinä oli heinän\nja puun vetäjien jälkiä jo moneen ristiin. Tunsin itseni täysin\nturvalliseksi ja olin mitä parhaimmalla päällä, kun matka mielestäni\nalkoi niin hyvin.\n\n-- Hyvinhän tämä pitää, arvelin kyytimiehelle.\n\nHän vilkasi minuun ja sanoi:\n\n-- Tämäkö! Tottahan tämä kestää, koska ne eilen jo ajoivat Sapson\nselänkin yli. Mutta hetteiset suolammet eivät jäädy niinkään pian.\n\nAlettiin lähestyä toista rantaa, niin jo seisautti mieheni hevosen ja\nnousi reestä jäälle.\n\n-- Mistähän ne nyt ovat ajaneet, mutisi hän melkein itsekseen,\ntarkastellen rantaa kaikilta suunnilta.\n\nLopulta keksi hän oikean kohdan, sinne käännettiin hevonen ja alettiin\nnousta jyrkän vaaran kuusikkoista rintaa.\n\nMutta voi sitä koluutusta. Lunta oli vähän vielä ja reslan jalas\nkolahteli ja kiljahteli joka kivessä, niin että selkää karmi, ja\npuut ja kannot rytyyttivät sen sivuja. Siinä kulki sentään metsän\nhalki jonkunlainen tien aukko, joku poluntapainen, joka pehmeämmissä\npaikoissa oli uurtunut syvälle maahan, niinkuin kuurnan pohjaksi.\nUurrospaikoissa kaatui reki monta kertaa, tulin lopulta tuskaiseksi ja\nlausuin jotensakin karkein sanoin paheksumiseni tien huonoudesta ja\nnäistä ihmeellisistä uurroksista.\n\n-- Mikä lemmon tie tämä tällainen on?\n\n-- Se on tervatie.\n\nAloin kysellä mieheltä asiaa tarkemmin, sillä minulla ei ollut\nvähintäkään käsitystä, miksi tervatien piti olla juuri tällaisen. Jos\nterva tarvitsi eri teitä kuin muut aineet tässä maailmassa, niin eikö\nse sentään olisi voinut olla tasainen.\n\nNäytti siltä, kuin mieheni ei olisi viitsinyt vastata minulle mitään.\n\n-- Uurtavathan ne tynnyrit pyöriessään pehmeämmän kohdan, vastasi hän\nlopulta.\n\n-- Pyörimälläkö niitä kuletetaan?\n\n-- Mitenkäs muuten. Palkkuvissa pyörivät.\n\nEn tullut hullua hurskaammaksi.\n\n-- Mutta mitkä ne palkkuet sitten ovat?\n\nMies katsoi minuun sellaisilla silmillä, että aloin jo sydämmessäni\nnärkästyä häneen. Hän näytti selvästi ihmettelevän, että maailmassa\nsaattoi löytyä joku ihminen, joka ei tiennyt mitkä palkkuet olivat.\nHän koetti sentään antaa minulle jonkun lyhyen selityksen siitä, mutta\nkäsitykseni palkkuista meni sekavaa sekavammaksi, enkä viitsinyt\nmieheltä sen enempää udella, vaan päätin ottaa asiasta selon jossain\nsopivassa tilaisuudessa. Tyydyin sillä kerralla vaan siihen tietoon,\nettä palkkuet löytyvät maailmassa, että tervatynnyrit niissä pyörivät\nja että niitten tekemiin uurroksiin saattaa reki hyvin helposti kaatua\nja iskeä perässä istujan kyynärpään kiviä vastaan ihan turraksi.\n\n-- Eivätkö ne tynnyrit siinä pyöriessään hajoa? kysyin sentään vielä\nmieheltä.\n\n-- Mikä ne hajottaisi, kun ovat tervaa täynnä.\n\nSiinä se oli!\n\nUteliaisuus on yksi ihmishengen herkimpiä kieliä, joka ei vähillä\nlakkaa väräjämästä, kun siihen kerran kosketetaan. Rupesin yhtäkaikki\nuudelleen kyselemään kyytimieheltäni, millaiset ne palkkuet olivat, ja\nvihdoin, kun oli kotva seisotettu hevosta ja selityksen avuksi taitettu\nkaksi oksaa tien vieressä olevasta kuusesta, tulin siihen tietoon, että\npalkkuet olivat jonkunlaiset aisat, joissa itse tervatynnöri päistään\nkiinnitettynä teki hevosen vetäessä pyöräin virkaa.\n\nMatkaa jatkettiin, monenmoista taivalta, ja aina välillä tervoista\nkeskusteltiin. Metsä oli yleensä huonoa ja enimmäkseen kuusikkoa, ja\nkun kummastelin, että eihän kuusipuista voi tervaa polttaa, selitti\najomieheni, että sitä poltetaan täällä edempänä ruunun metsissä\nkannoista ja kuljetetaan sieltä vesistöihin.\n\n-- Ei ole monella enää omissa metsissään tervapuita, ne alkavat loppua.\n\nMuistin, etten Paltamosta lähdettyä todella ollutkaan enää nähnyt\nkunnollista männikköä missään. Missä vaan mäntypuut olivat saavuttaneet\nmiehen kahmalon vahvuuden, siinä ne oli jo kolottu tervapuiksi,\nkuorittu neljän tai viiden kyynärän korkeudelle saakka pihkottumaan.\nMonella tavalla sitä metsää lopetetaan, missä uitetaan tukkeina, missä\npyöritetään tervatynnyreinä. Ja hyvähän taitaisi olla kaikki, kun sitä\nvaan loppumattomasti riittäisi!\n\n-- Ennättääköhän tämän matkan ajaa yhtenä päivänä? kysäsin taas\nmieheltäni muun puheen puutteessa.\n\n-- Hyvä jos kahtena, vastasi hän. -- Ei sinne talottomille ja\ntiettömille taipaleille yön selkään lähde kukaan.\n\n-- Vaan onko täällä taloja ollenkaan, että saa edes yösijan?\n\n-- On toki, vakuutti mies.\n\nSe oli erittäin rauhoittavaa kuulla, sillä pari tuntia oli jo ajettu,\neikä vielä ainoaakaan taloa nähty, ei jälkeäkään mistään viljelyksestä.\nOli niitä miehen puheen mukaan kyllä sivuutettu parikin, ja oikein\nvankkoja taloja, vaan kun niitten kautta ajaen olisi tullut liiallinen\nkierto, oli hän ajanut suorempaa tietä, koska sitäkin näytti jo\nkuljetun.\n\nOlemme jo aikoja sitten poikenneet tervatiestä pois ja ajaneet melko\nmatkan alavia korpimaita, reslassamme kuusien juurilla keikkuen, kun\nyhtäkkiä eräälle mäelle noustessamme ilmestyy aita eteen, tuollainen\nvanha tuttu, harmaa aita, ja aidan takana ahon tapainen aukeama. Ja\nkun ajamme veräjästä aholle, näen sen ylälaidassa pienoisen mökin. Ei\nse olekaan tarkemmin katsoen ahoa, vaikka siinä on kiviä ja kantoja,\nsillä niitten lomista pistää lumen alta näkyviin ohransänkeä. Mökin\nedustalla on liuta lapsia. Yksi aikuisemmista pienii puita, pari\nkoettelee siinä suksiaan pieksusaappaat jalassa, vaan kolme tai neljä\npienempää teutaroi ilman aikojaan toisten seutuvilla, paljain jaloin ja\nainoastaan paita päällä. Meidät nähtyään juoksevat kaikki paitaniekat\nsisään, vaan isommat jäävät seisomaan siihen ja katselemaan meitä,\nkeskeyttäen hommansa.\n\nPäätämme poiketa mökkiin, ja kun kyytimieheni kääntää hevosensa oven\neteen ja heittää sille heinätukon eteen, tulee jo emäntä ulos vastaan,\nkovin kummastuneena katsellen minua.\n\nMökki ei ole muuta kuin pieni, sisäänlämpiävä sauna, kiuvas nurkassa,\nräppänä laessa. Se on niin pieni, että minä suuressa turkissa tuskin\nmahdun siellä kääntymään, matala ja kuuma. Kiuvas on juuri lämminnyt,\nsavu selinnyt, vaan ilma on siellä siltä raitis, leppoisan lämpimälle\nsaunan savulle tuoksahtava vaan. Ei mitään huonoa löyhkää, sillä savu\non hyvä puhdistusaine.\n\n-- Voi hyvä isä, vai Helsingistä saakka vieras! ihmettelee emäntä.\n\nKuulumisia kysellään molemmin puolin.\n\nHeillä ne eivät ole erittäin hyviä. Ohraa heillä oli kylvössä ja oli\nruistakin, vaan ei niistä tullut juuri muuta kuin karvaita akanoita.\nNiistä yritettiin tehdä leipää, mutta lapset kääntyivät punatautiin ja\nsitten tuli vielä tuhkarokko. Mutta kun mies sentään sai hommatuksi\npuoli säkkiä kauppajauhoja ja niitä pantiin omien sekaan, niin jo\njuoksemaan lähtivät lapset. Kun alkaisi se tukinkaato ruunun metsässä,\nniin taitaisihan siinä sentään elää. Mies oli siellä juuri katsomassa\ntyön saantia, koska jo leimaavan kuuluivat. Jollei työtä saa, niin\nhukka siinä taitaa lopultakin periä. Ei ole enää leipää kuin moniaiksi\npäiviksi, ja lehmänkin anti on loppunut, lehmä ehtynyt umpeen.\nJäkälillä ja olilla sitä on syötetty. Kurjaa on ollut elämä monasti,\nkurjaa oli viimeisinäkin \"kilovuosina\", vaan aina tuota on henki\npysynyt. Monasti on petäjäistä syöty, monasti jo kuolemaakin toivottu,\nvaan yhä on sentään venynyt elämän lanka.\n\n-- Eivät tunne köyhän puutteita täällä salolla, jatkoi eukko\nhuokaillen puhettaan. On koetettu joskus apuakin hakea, vaan useimmin\nsiinä nenänsä liittoaa. \"Tyytymättömyyttään ne apua hakevat, eivät\npuutettaan\", sen vaan kuulee. Mutta katsokaas, hyvä vieras, onko tässä\npuutetta! Kunhan vaan raataa jaksamme, emme apua hae.\n\n-- Vai Helsingistä saakka, voi toki! Pitäisihän tässä keittää kahvi,\nkun niin on kaukainen vieras, mutta ei ole meillä kahvia ollut sitten\nMikon. Vaan minä juoksen talosta hakemaan, antavat ne sen verran\nlainaksi. Ei ole kuin neljänneksen matka, istuttehan tässä sen ajan\nlämpimässä.\n\nEukko tahtoi väkisellä lähteä kahvia noutamaan neljänneksen päässä\nolevasta talosta, vaan kun siinä alkoi jo muutenkin tulla liian lämmin,\nestin minä hänet siitä ja jatkoin matkaa. Jonkun neljänneksen päästä\ntulimme isonpuoliseen salotaloon ja siihen kyytimieheni minut jätti,\nkosk'ei sanonut teitä siitä eteenpäin tällä kelillä oikein tuntevansa.\n\nJoka puolella näkyi täydellinen erämaa. Penikulmittain sai siinä silmä\nkatsella pelkkää saloa, sillä talo oli korkealla vaaralla, niinkuin\nkaikkikin, mitä niitä siellä metsissä löytyy.\n\nIsäntä lähti minua siitä viemään eteenpäin.\n\n-- Onko pitkältä seuraavaan taloon? kysyin isännältä.\n\n-- On viisi neljännestä, vastasi hän. -- Tuolla se näkyykin. Tähän\npistää välille ruunun metsä ja harvemmassa täällä alkaa olla taloja\nmuutenkin. Tähän ensimmäiseen taloon meidän täytyy yöpyä, sillä siitä\nseuraavaan on seitsemän neljännestä.\n\nSiristelin silmiäni siihen suuntaan, missä isäntä näytti naapurin\nolevan, vaan en minä sieltä muuta erottanut, kuin pienen pälven\ntapaisen aukon taivaanrannassa mahdottoman korkean vuoren selällä.\nVälillä oli pelkkää metsää, pienempää vuorta ja rämettä.\n\nTalosta lähdettyämme alkoi näkyä tervatehtaita, hautojen pohjia ja\npieniä saunoja, joissa polttajat keväällä polton kestäessä majailevat.\nNiitä oli joitakuita sivuutettu ja koetettu taas joku matka heidän\nvaltateitäänkin, kun tultiin \"oikein moiselle suolle, hyllyvälle\nhetteelle\", kuten \"Taula Matti\" kertoo Kiven Seitsemässä veljeksessä.\nSiinä ei ollut enää mitään reen jälkeä, olipahan suksella vaan joku\nkulkenut yli. Isäntä tarkasteli suota ja ravisti päätään.\n\n-- Ei pidä hevosta vielä, mutta otetaan toinen keino. Kyllä tässä\nmennään, kunhan itse kävelemme pahimmat kohdat. On tässä porrassilta.\n\nSain kuulla ett'ei näitten soitten takaisiin taloihin ennen päässyt\nsulan aikana suorimmittain ollenkaan, vaan piti soita kaartaa kauheat\nmatkat. Vaan sitten rakennutti ruunu näitä porrassiltoja hätäaputöinä\nja näistä on jo melkoinen apu.\n\nEi muuta kuin turkki rekeen, ja ensi kerran ijässäni sain koetella\nsitä kaikkein alkuperäisintä liikeväylää, joita valtio on avannut.\nRautateitä olen kyllä kulkenut paljonkin. Tästä se alkaa ja rautatiehen\nse loppuu, ajattelin lähdettäissä. Ei ole vaatimukset suuret täällä!\n\nHalki soitten ne kulkevat nämä porrassillat kilometrittäin, kymmenin\nkilometrin suorassa linjassa, niinkuin valtion valtatiet ainakin.\nNe ovat paria kolmea korttelia leveät ja syntyneet siten, että on\nasetettu suolle kaksi halaistua hirren puolikasta rinnakkain, tasaiset\npinnat päälle ja aina joka jatkon kohdalle päitten alle poikkipuu,\njoka osaksi kannattaa niitä. Osavasti ja tottuneesti astuskeli hevonen\nporraspuilla, reki keikkui mättäissä ja hetepaikoissa niinkuin vene\nvesillä, jalas kummallakin puolella siltaa, ja me astelimme jälessä.\nKovemmilla ja tasaisemmilla paikoilla saattoi istua reessäkin, mutta\nvarsin hyvä oli kävellä jälessäkin, astuskeli melkein niin kuin\npääkaupungin katukäytävää, sillä eroituksella vaan, että tätä ei oltu\nhiekoitettu.\n\nKun nousimme siitä oikein \"kaikuvalle kankaalle\" taas, suon keskellä\nolevalle korkealle törmälle, tuli \"Taula Matti\" vasta oikein\nilmielävänä eteeni, sillä takanamme siinti vielä ihan selvästi vuorien\nja metsien yli Vuokatin tummansininen harja, vaikka taivalsimmekin jo\nkolmannella peninkulmalla Sotkamon kirkolta.\n\nOn jo iltahämärä, kun saavutaan taloon. Ponnistellaan ainakin puoli\nkilometriä jyrkkää mäkeä, ennenkuin seisomme talon pihalla. Astumme\npirttiin, jossa pään korkeudella päälyelee harmaa savu.\n\n-- No kuuluuko vielä mitä? kysyy emäntä.\n\n-- Eipä kuulukkaan.\n\n-- Vai niin, vai niin, vai ei tuota kuulu.\n\n-- Vaan täältähän ne ovat kuulumiset huonoja, sanon minä puolestani.\n\n-- No eivät hyviäkään, vastaa emäntä salolaisen tapaan kierrellen. --\nMistä kaukaa vieras? -- Vai sieltä saakka, voi toki!\n\nAstun pirtistä ulos katsellakseni vielä ennen pimeän tuloa maisemaa. Ei\nvilahtele taloon tulet naapureista, vaan joka puolella yhtyy taivaan\nranta kaukaisiin vaaroihin, ja niitten ja talon välillä on kaikille\nsuunnille pimeä salo, niinkuin mahdottoman laaja musta hauta, ja\nvaaroilta kohoaa tumma laki, jossa illan ensimmäiset tähdet alkavat\npilkoittaa.\n\nSiinä on jotain äärettömän suurta vaan samalla äärettömän jylhää siinä\nmaisemassa, ja sitä katsellessa alkaa rinta kutistua, vaikka sen\npäinvastoin luulisi laajenevan. Ja väkisellä tulee ajatelleeksi, että\nmikä toi nämä ihmiset tähän, kuka pani heidät rakentamaan pirttinsä\njuuri tälle vaaralle, eikö maailmassa olisi ollut valoisampia ja\nrattoisampia paikkoja? Vaan ehkä he itse ajattelevat toisin, ja kuka on\ntutkinut ihmisten kohtalojen polut?\n\nSiinä pihalla seistessäni tulee isäntä poikineen talon ainoalla\nhevosella kotiin tervasten ajosta -- eikä talossa muita miehiä\nolekaan kuin he kaksi. He ovat keräilleet ruunun metsästä kantoja\nensi keväisille tervaverstailleen, sillä heilläkin on omat petäjäpuut\njo kovin vähissä. Hevonen viedään pirttiin, suitaan ja puhdistetaan,\njuotetaan oven pielessä olevasta suuresta ammeesta ja pannaan apetta\neteen. Näillä salolaisilla vallitsee hevosen ja miehen kesken melkein\nveljellinen väli, ja tällaisena köyhänä vuonna syövät he melkein samaa\nruokaakin molemmat.\n\nJutellaan siinä kaikenmoista, mutta pääasiassa sentään tästä nykyisestä\nhuonosta vuodesta. -- Ei saatu heilläkään mitään, ei viljaa, ei\nperunoita eikä paljo heinääkään. Mikkona täytyi jo lähteä jauhon\nhakuun, vaan rahaa kun ei ollut, niin ei kauppias antanut velaksi.\nTäytyi lähteä Kiehimän suuhun ja tehdä siellä oululaiselle kontrahti\nensikesäisestä tervasta, jota vastaan sai kahden jauhosäkin hinnan. Ja\nvelkaa on jo samalle oululaiselle entuudestakin --.\n\nVelka tietysti kasvaa ja sama oululainen imee lopulta koko talon\ntervoineen päivineen niinkuin puutiainen, ja imee ja on jo\nosaksi imenytkin koko Kajaanin kihlakunnan. Tälläkin miehellä on\nneljännesmanttaalin talo, ja alaltaan kuin pieni ruhtinaskunta, mutta\nhänellä ei hädän tullessa ole sentään luottoa kahteen jauhosäkkiin\nmuualla kuin sen luona, joka poltattaa hänellä tervaa, ainoastaan sen\nluona, jonka välityksellä se sama hänen luottonsa on laskeutunut. Se on\nomituinen sekasotku, mutta sen alla piilee suureksi osaksi koko näitten\nseutujen kurjuus, ja siinä olisi paljon miettimisen aihetta.\n\nEi tunnu elämä tässä talossa olevan paljoa parempaa kuin siinä\nmökissäkään, johon olimme poikenneet. Kahvia on sentään kotona, mutta\nvähennetyn sanoo emäntä sen käytäntöä, kun rahapenniä ei saa mistään.\nLihan puolta on, kun karjaa on täytynyt vähentää, mutta sitä on\nsäästäen käytettävä, kun ei ole tietoa, milloin leivän saanti loppuu\nkokonaan. Eikä tullut viime kesänä otetuksi petäjääkään, kun viljantulo\naluksi näytti lupaavalta. Koko suuri perhe syö illallisekseen vaan\nvelliä, joka on keitetty ostojauhoista sekotettuna puoliksi tämän\nvuotisilla ohrakahuilla, ja johon höysteeksi on pantu hiukan eläimen\nrasvaa.\n\n-- Menisihän tämä elämä vielä muuten mukiin, vaan kun tästä talvemmalla\nalkavat taas ne kaikenlaiset ulostekojen maksut, niin siinä tiukka\ntulee, puhuu isäntä syödessään.\n\n-- Taitavat olla ulosteot suuret täällä, puutun minä puheeseen.\n\n-- No eivät ole pienetkään.\n\n-- Ovatko suuretkin?\n\n-- Ovat ne melko suuret.\n\nJa siitä alkaa meille vähitellen puheenaine, jota jatkuu ohitse\ntavallisen makuullemeno-ajan talossa.\n\nPistetään yhä uutta pärettä uunin otsikkoon ja keskustellaan. On\ntalossa kyllä pieni pullollinen paloöljyäkin ja yksi pahanpäiväinen\nlamppu, mutta öljyssä on joku vika, se ei pala. On poltettava pärettä,\nvaikka senkin saanti on huono, kun ei ole enää kunnollisia petäjiä\ntalossa. Ja mistä niitä olisikaan, ne kun kaikki on jo puolikasvuisina\nlaskettu tervoina Ouluun.\n\nSuuret ovat todella ulosteot täällä verrattuina vastaaviin numeroihin\netelä Suomessa, mikäli minä niitä siellä tunnen. Alan muististani\nlaskea, mitä me etelämmissä osissa maata maksamme kunnalle, papeille\ny.m. ja minua alkaa suorastaan ihmetyttää, kuinka täällä kaikki\nsellaiset menoerät ovat paljoa suuremmat manttaalimiehiltä. Varsinkin\novat vaivaismaksut hyvin korkeat, ja itse talon väki syö sentään miltei\nhuonommin, kuin mitä olen tottunut niitten pöydässä näkemään, jotka\nvaivaisapua nauttivat.\n\n-- Ja sitten ne koulujen ja pappiloitten rakennukset vielä lisäksi,\nhuokailee isäntä. -- Ja entä vielä se kinkerienkin pito, kun kolmella,\nneljällä hevosella pitää kyyditä kirkonmiehiä kahdesti vuodessa.\nMeillekin ne kohta taas tulevat; ja ovatko nämä taipaleita! Ja entä\nmaantien teko? Sen meidänkin maantieosan työnsivät Kuhmon rajalle.\n\n-- Onko pitkältäkin sinne?\n\n-- Neljä peninkulmaa.\n\n-- Ohhoh! Ja sinne saakka täytyy täältä ajaa hevosineen, kärryineen.\n\nIsäntä naurahti katkeran näköisesti.\n\n-- Vai vielä omilla verstailla! Kiittää kun täältä pääsee kesällä itse\njalan kulkemaan. Olisihan ne ruunun mailla nuo porrassillat ja vähä\ntalollistenkin teitä, joita myöten hevosen juuri saisi kulkemaan, vaan\nvälillä on sittenkin paljon nevoja ja suolampia, joista ei pääse yli\neikä ympäri. Sieltä olemme palkanneet verstaat lähempänä asuvilta.\n\nHuomasin nyt, että niin se asia todella oli, sillä tuskinhan olimme\nmekään päässeet tänne, vaikka jo alkoi olla talvikeli.\n\n-- Teidän on siis talvella hankittava tänne kaikki tarpeennekin?\n\n-- Hyvähän se olisi, vaan millä nytkään hankit! Eikä tule sitä varaa\nkoskaan. Keväällä kun loppuu jauho, ei auta muu kuin kantopeli. Sattuu\nheinaikana leivänloppu, ei muuta kuin ala taas noutamaan jauhoa koko\ntalon väki, jos jollain keinoin saat sitä irti. Voi sitä hikeä ja\ntuskaa! Alkumatkasta auttaa meitä vesitie, vaan sitten on kantomatkaa\nkuusi neljännestä.\n\nMinua suorastaan puistatti isännän kertomus, ja monenmoiset mietteet\nalkoivat risteillä päässäni. Tukaluutta ja kurjuutta! Kantaa\nkaikki tarpeensa ja tavaransa selässään vuorien, soitten, rimpien\npoikki puolitoista penikulmaa, keikkua porrassilloilla ja kompia\nkivilouhikoissa.\n\n-- Vaan entä jos joku kesällä kuolee?\n\n-- Reessä vedetään ja pahimmat paikat kannetaan.\n\nSain yhdellä iskulla niin elävän kuvan tämän erämaan asukkaan, tämän\npetäjäisen syöjän ja tervan polttajan viimeisestä retkestä salojensa\nhalki, että minun kesken kaiken täytyi pyyhästä silmiäni: levähdetään\nvainajan kanssa jollain korkealla vaaralla, johon kirkkaasti paistaa\netäiset taivaan rannat, vaan sillä välillä ovat syvissä notkoissa\nmustat metsät, niinkuin äärettömän suuri, salaperäinen hauta!\n\n-- Kunpa saisi tällekin perukalle edes maantien, niin siitä jo apu\nlähtisi. On sitä jo kauvan hommattu ja jo linjakin katsottiin, vaan\ntekemättä se yhä on. Ja täällä on salolla taloja paljo, yhtä tukalia\nkuin meilläkin, puhui isäntä.\n\nEi luulisi niitä paljoa olevan, kun niitä on niin harvassa, mutta salo\non suuri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn jo myöhäinen ilta käsissä, hevonen on viety pirtistä talliin ja\naletaan hankkiutua levolle. Avaan matkalaukkuni, ottaakseni sieltä\njotain, mutta siinä se alkaa vilinä. Se on niin täynnä russakoita,\nett'ei ole mihin panna, ja kun alan tarkastaa ympäristöäni, on niitä\njoka kohdassa kylki kyljessä kiinni.\n\nMitenkä siinä maata?\n\nEmäntä alkaa laittaa minulle tilaa talon ainoalle vuoteelle ja\nminusta tuntuu vähän vaikealta vastustaa hänen vieraanvaraista\nhyväntahtoisuuttaan, vaan tehtävä se on.\n\n-- Eikö ole muuta suojaa talossa? Onhan tuossa eteisen vastassa toinen\ntupa.\n\nOlihan siinä tupa, vaan se oli kylmä. Heillä kun oli niin paljon\nrussakoita, niin pidettiin aina vuoroon toinen tupa kylmänä, että ne\nvähenisi.\n\nSiinä sain panna kaiken voimani liikkeelle, ennenkuin minut laskettiin\nsinne kylmään tupaan maata. -- Että nyt vieras Helsingistä saakka sinne\njäätymään. Ei millään ehdolla! Näyttelin heille turkkiani ja vakuutin,\nettä sillä tarkenee vaikka Lapin hangessa -- ja voitin.\n\nPäre tuotiin minulle mukaan ja asetettiin palamaan. Ei tuntunut minua\nnukuttavan. Panin tupakan, istuskelin siinä ja mietiskelin tämän\nmaailman menoa ja sitä hiljaista, torkkuvaa kolkkaa, johon olin sen\nkiihkeästä hyörinästä yksikseni yötäni viettämään joutunut. Muistelin\nsuuria, hyvinvoipia kyliä, joissa elämä kevyesti ja riemuisasti\nrehahtelee. Muistin, kuinka joku päivä sitten etelämpänä maassa huiman\nhöyryhevosen rattailla hurahutin laajojen vainioitten poikki, joilla\nkymmenet miehet vielä auroillaan vakoa käänsivät ja ohikiitävää\njunaa katsellen toisilleen nauraen huutelivat. Tuli mieleeni kaikki\nrautatiehommat muissa osissa maata, tuhannet riidat ja monet komiteat\ny.m., ja kaikki edut, joita sivistys sinne on tuonut mukanaan. Nyt olin\näärimmäisillä etuvartijalinjoilla sivistyksen taistelussa erämaata\nvastaan, viljelyksen kamppailussa metsäläiselämän kanssa. Ja minussa\nheräsi katkera huomio siitä, että kulttuurin suuressa tilikirjassa on\nnäitten taistelevien osalle täällä merkitty enemmän vastattavaa, kuin\nmitä he ovat vastaavata saaneet, ja että heidän täytyy olosuhteihin\nnähden moninkertaisella hiellä ja väellä ponnistella sen saman\nkulttuurin kannattamisessa, josta parempiosaisissa kohdissa maata jo\nnautitaan täysin siemauksin, vaan josta he itse eivät vielä ole nähneet\njuuri jälkeäkään.\n\nPäre karrettui vuolukivisen uunin otsikossa ja vähitellen sammui. Ja\nminä nukuin turkkiini kääriytyneenä kylmälle lavitsalle.\n\n\n\n\nII.\n\nUusia huomioita.\n\n\nYhden seikan huomasin tuiki tarpeelliseksi sille, joka vähänkin\nsiisteyteen ja puhtaihin oloihin tottuneena lähtee Kajaanin takaisia\nseutuja risteilemään ja poikkeaa siellä löytyviltä harvoilta maanteiltä\nsyvemmälle erämaihin. Pitää ottaa mukaansa poron talja ja joku verta\nevästä -- ainakin voita, oikeaa tiettyä, puhdasta voita, sekä jotain\nsellaista ainetta, josta kuuman veden keralla voi tekaista itselleen\nryypättävää suupalan kastimeksi. Kesällä tuskin näitä varustuksia\ntarvinnee, mutta minä matkustinkin talvella.\n\nEi tämä ole sanottu ollenkaan sentähden, ett'ei siellä aina jossakussa\nkohdassa löytyisi yllinkyllin ruokaa matkamiehellekin, sekä voita\nettä lihaa ja maitoa, jos kohta leipä tällä kerralla onkin useissa\npaikoissa vähemmän syöntikelpoista, eikä sitä taljaakaan tarvitse\nottaa kylmän vuoksi eikä liioin makuutilakseen, sillä on siellä miltei\njoka talossa \"velttiä\" ja on olkia sekä höyheniäkin, joille uupuneen\nkylkensä voi kallistaa, mutta parasta on kumminkin varustaa itsensä\nnäillä matkatarpeilla, ellei tahdo menettää nahkaansa sekä kadottaa\nruokahaluaan pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi -- riippuen tietysti\nitsekunkin mausta ja nahan vahvuudesta.\n\nLähtekäämme uudelle matkalle jonkun noitten laajain pitäjäin halki\nOulun vesistön latvoilla, niin saamme nähdä, olenko puhunut totta vai\nturhia.\n\nMutta ottakaamme myös aikaa mukaamme riittävästi, aikaa ja\nkärsivällisyyttä. Niitä molempia tarvitaan tavallista enemmän, sillä\nsiellä ei katkea taival pitäjien läpi päivässä eikä kahdessa.\n\nLähdemme liikkeelle joltakulta kirkolta. Siinä on majatalo auttavassa\nkunnossa, ruoka mukiin menevää, ja eineen syötyämme istumme mukavasti\npitkään ja väljään reslaan. Pakkanen on purevan kova, täytyy silloin\ntällöin tunnustella villakintaalla nenänsä selkää ja irroitella\nhuulipartaansa turkkinsa kauluksesta, jos tahtoo keskustelua pitää\nvireillä, mutta kun turkki on vahva, istumme me hyvällä tuulella\nreslamme perässä ja ihailemme näköaloja, kun ne aamun hämärtäessä\nalkavat näyttää suurenmoisia ja villiä piirteitään.\n\nJärvet ovat jo vahvassa jäässä, suot kantavat hyvästi ja luntakin on jo\nriittävästi tavalliseksi rekikeliksi, niin ett'eivät enää kaikki kivet\nja kannot, mättäät ja tervapolut rekeä rytyyttele. Ja jälkiäkin on jo\nsaloille, sillä jauhon noutajia ja \"Oulun miehiä\" liikkuu jo ahkerasti.\n\nKaikki kävisi hyvin, kun vaan taival lyhenisi. Mutta siitä ei tunnu\ntulevan loppua ollenkaan. Hevonen astelee hitaassa tahdissa, sen joka\naskelella siirtyy reki nytkähtäen kyynärän verran eteenpäin, ja joka\nkerta nytkähtää myös perässä istujan niska, aivan kuin tahtoisi antaa\nparempaa vauhtia reelle. Mutta vauhti ei siitä parane, niskasuonia\nalkaa vaan lopulta katkoa, selkää ja istumakohtia pakottaa, ja on kuin\ntekisi mieli mahan kohdalta hellittää housun kaulusta.\n\n-- Ajahan nyt toki hiukan juosten, ett'ei tässä aivan kokonaan jäädy ja\njäykisty, huudan kyytimiehelle, joka istua murjottaa reen sevillä parin\nsylen päässä.\n\n-- Pitäneepä sitä hiukan koettaa, vastaa hän päätään kääntämättä.\n\nHän massauttaa huuliaan ja nykäsee vähän ohjaksista, mutta hevonen\nkohottaa päätään ja seisattuu kokonaan, antaen yhä pahemman nytkäyksen\nselkäämme.\n\n-- Nooh, ruunah! Mitä sinä pelekäät, noh! Pitääkö minun käydä metsästä\noikea vitsa?\n\nHevonen lähtee taas astelemaan, kyytimies taittaa napsauttaa sevillä\nistuissaan pienen jäisen oksan, karistaen huuraa silmillemme, ja\nheittää sillä hevosta, mutta hevonen heilauttaa vaan häntäänsä ja\nastelee samassa tahdissa. Tämä alkaa jo hermostuttaa.\n\n-- Osaako tuo hevosesi ollenkaan juosta? Onhan se vankan näköinen, ja\nkeli on hyvä.\n\n-- Kyllähän se vähän -- -- mutta pitäispä käydä metsästä oikea\nvitsa -- --\n\n-- No käy jo lemmossa -- --\n\nKyytimies katselee hiukan sivuilleen metsään, mutta ei liikahda\nseviltä. Heittelee sitten taas hevostaan pienillä oksilla, joita\ntaittelee lähellä tietä olevista näreistä. Hevonen huiskii häntäänsä\nniinkuin äskenkin.\n\nTekisi mieli käydä taittamassa oikea näreinen pujo ja antaa siitä\nheille molemmille, mutta mikä siitä viitsii vääntäytyä ylös heidän\nkanssaan tappelemaan. Saisi hyvässä lykyssä vielä selkäänsä itse, tai\njäisi siihen metsään, sillä kyytimies on vankannäköinen ja pullea\nleukaperiltään. Maailmassa on paljon asioita, joissa kärsivällisyys vie\nparhaille perille.\n\nOn jo nujuutettu pakkasessa pari tuntia ja päästy arviolta muutamia\nneljänneksiä eteenpäin, kun tullaan laajanlaiselle järvelle.\n\n-- Eiköhän se tuossa tasaisella jäällä aja edes hiukkasenkin juosten,\nmietimme reen perässä.\n\nMutta meno on yhä sama.\n\n-- Kyllä on kehnoja hevosia täällä päin maata. Kuoppaan pantaisi meidän\npuolella tuollainen.\n\n-- Mikä sitä nyt ainoata hevostaan kuoppaisikaan -- --\n\n-- No ei sillä ole muutakaan virkaa, kun tuskin enää kävelläkään jaksaa.\n\n-- Noh, ruunah! Katsos tuota! Olisipa pitänyt rannalta taittaa paju!\n\nAjetaan niemen nenitse ja siinä koppasee miehemme ohimennessä muutamia\nkaisloja ja heristelee niillä hevosta.\n\nAjetaan vielä melkoinen matka metsätaivalta ja keskustellaan yhä siitä\nvitsasta, joka piti taitettaman, vaan joka kumminkin taittamatta jäi,\nja niin saavutaan vihdoin ensimmäiseen taloon.\n\nTiemme kulkee läpi talon, niinkuin vanhanaikaisen neliönmuotoon\nrakennetun hakulilinnoituksen läpi.\n\n-- Poikettaisiinkohan talossa?\n\n-- Poikkeemme tietysti, on yhteinen tuuma. Sitävartenhan on matkaankin\nlähdetty, ja johan tässä pakosta täytyy ojentaa jäseniäänkin. Ja\nsuussakin tuntuu aika olevan jo sillä kohdalla, että aamupäivän kahvi\nja kunnollinen tupakka eivät maistuisi hullummalta.\n\nJää on sulanut parrasta, jäsenet vetristyneet lämpimässä pirtissä, ja\nhimokkaasti tartumme emännän tarjoomaan kahvikuppiin kaataen paksua\nkermaa mustaan, viehkeästi höyryävään nesteeseen.\n\nMutta tuskin olemme saaneet kupin huulillemme ja siitä hiukan\nryypänneet, kun jo alamme kummallisesti nolostuneina katsella\ntoisiamme, massautella suutamme ja asetella kuppia pöydän syrjälle.\n\nPettymys!\n\nKahvi on väkevää kuin terva, kitkerää kuin suolavesi -- ja sitten\ntuntuu siinä vielä joku erityinen löyhkä, joku omituinen ja\nalkuperäinen haju, jonka kyllä tunnemme, vaan joka sillä kerralla\ntuntuu tuiki oudolta, kun emme ole tottuneet sitä milloinkaan kahvissa\nhuomaamaan.\n\nKyytimiehemme, jolle myös olemme tilanneet kahvin, on jo aikaa sitten\nahnaasti härppinyt kupillisen suuhunsa ja odottelee toista, vaan meiltä\nei tahdo se ensimmäinenkään painua.\n\nSe on kuitenkin tupakan lomassa ryypittävä pohjaan, sillä muutenhan\ntekisimme ilmeisen loukkauksen taloa kohtaan.\n\n-- Kiitoksia vaan, hyvä emäntä, meillä ei ole tapana juoda kahta kuppia\n-- ei tosiaankaan, kyllä se yksi riittää. -- --\n\nMaksamme kahvit ja istumme rekeemme taas.\n\nMutta se on kummaa tässä maailmassa, kuinka vähästä ihmisen mieliala\nvoi muuttua, joko kohota tai painua.\n\nKoko luonto, maisemat, kaikki, yksin kirkas taivaskin päällämme\nja veripunainen rusko, joka sivullamme kaukaisia vuoria ja metsiä\nnäköpiirimme rajoilla hivelee, kaikki ovat menettäneet jonkun asteen\narvostaan. -- Kaikkia katselemme hyvän aikaa välinpitämättömin silmin,\nmiltei nurpeina reessämme istuen. Ja kuinka toisin olisi kaikki ollut,\njos kahvi olisi ollut hyvää, sellaista, mitä me hyvällä ymmärrämme,\nkuinka suurelta kaikki olisi tuntunut, jos olisimme saaneet pienen\nmielitekomme kunnolla täytetyksi. Mutta istua ja syleksiä ja noitua\nkehnoa kahvia keskellä ääretöntä luontoa, se vie pieneksi kaikki!\n\nTalvisella säällä on sama ominaisuus kuin meri-ilmalla, se alkaa\nhiukaista vatsaa tavallista pikemmin. Seuraavan talon kohdalla tuntuu\njo hiukan nälkä, eikä se kumma olekaan, sillä päivä on puolessa,\nauringon kehä on jo kokonaisuudessaan näkyvissä taivaan rannalla.\nRuokaa saadaan talosta, leipää, lihaa, voita, maitoa ja suolaisia\nmuikkuja. Tarvitseeko muuta! Ohut reikäleipä on ihan selvää ruista.\nKekriin saakka oli talossa kyllä syöty olki- ja ruomuleipää, mutta\nsilloin oli jo saatu jauhoja Oulusta.\n\nKummallista! Onko se vielä edellisen talon kahvin maku, joka tuntuu\nsuussa, vai mistä se tulee, että heti ensimmäinen pala, jonka voin kera\npistää suuhunsa, tekee vastarintaa alas mennessään. Mutta ryypätään\nmaitoa päälle, ehkä se auttaa.\n\nEi auta sekään, pahentaa vaan, ja kun siinä yht'äkkiä johtuu mieleen\njoku ennen kuultu hämärä juttu tämän kulmakunnan lehmänantimista,\nniin alkaa luontoa kääntää, ei mene pala voin eikä maidon avulla\nalas ollenkaan. Jää vaan jälelle leipä ja suolainen liha ja vieläkin\nsuolaisemmat muikut.\n\nKun maito ei näy kuluvan, kysyy emäntä, pitäisikö olla \"särvintä\".\n\nSärvintähän siinä on edessämme, mutta jos tahtoo, niin tuokoon uuttakin\nlajia vielä, sittenhän senkin näkee.\n\nHän tuo puuhaarikassa harmaalle paistavaa vettä, jossa uiskentelee\njoitakuita epäilyttävän näköisiä valkeita kokkareita. Se on \"särvintä\",\nmutta pikemmin sitä voisi käyttää etikkana, jos olisi jotain\nruokalajia, joka sellaista kaipaisi.\n\nHuonosti käy syönti, ja meiltä alkaa mieli painua yhä enemmän. Ja\nhämäräksi painuu kohta koko taivas ja maa, lopussa alkaa olla lyhyt\npäivä. Kaikki on hämärää, painostavaa ja alakuloista pohjan perillä\ntalvisaikana.\n\nKello on vasta kahden seudussa, mutta aurinkoa ei näy enää.\n\nTalon miehet tuovat jo hevosensa pirttiin appeelle ja kyytimiehemme\nvie omansa heidän tieltään ulos. Miehet alkavat istua tavallista\n\"pirtti-oikeuttaan\", sytyttävät piippunsa ja asettuvat mukavasti,\nrennosti, puoleksi loikoen lavitsoille. Meidän miehemme yhtyy heihin,\neikä tunnu enää ollenkaan taipuvalta matkaa jatkamaan.\n\nMutta meidän ei tee mieli jäädä tähän taloon yöksi, varsinkaan kun\nkuulemme seuraavaa kehuttavan salon parhaiksi.\n\n-- Ajetaan nyt vielä sinne yöksi, tuumailemme kyytimiehelle. Eihän\ntästä tällä menolla päästä puusta papuun, kun vasta on tänään pari\npenikulmaa kuljettu.\n\n-- Mikä sitä yöksi taipalelle, päiväksihän vaan oli kauppakin.\n\n-- Mutta tästä tulee liian kallista matkaa, kun maksamme viisi markkaa\nkahdesta penikulmasta. Olisit edes ajanut vähän paremmin.\n\n-- Pitäisikö sitä sutena juosta hevosen, joka ikänsä on tottunut\naskelteitä kulkemaan.\n\n-- Eihän nyt tule askeltiet kysymykseen, kun vasta on lunta parhaaksi\nrekikeliksi.\n\n-- Vaan sepä pitää askelensa.\n\n-- No pitäköön. Ja mies näyttää pitävän myös. -- Eikö lähtisi talosta\njoku kyyditsemään kohtuullista maksua vastaan naapuriin?\n\n-- Onpa oltu päivä kovassa työssä, pitänee toki ilta levähtää, vastaa\nisäntä.\n\nVihdoin taipuu kyytimiehemme kahden markan lisämaksusta jatkamaan\nmatkaa seuraavaan taloon.\n\nHän alkaa torkahdella reen sevillä, me teemme samoin perässä, hevonen\nastelee veltosti eteenpäin entisiä askeleitaan ja pimeys laskeutuu\nhuuraisena ja yhä sankempana ympärillemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tiedämme vastassa olevan talon paikkakunnan parhaiksi, jossa\nkehuttiin olevan kahdet huoneet (kammarit) ynnä muut hyvät, niin\npäätämme korvata siellä kaikki päivän puutteet ja viettää illan oikein\nhartaassa keskustelussa salolaisten kanssa, syventyä täydelleen heidän\nelämäänsä. Tämä toivo antaa virkeyttä taas, torkka katoaa, revontulet\nalkavat loimuta pohjoisesta ja maisema saa haaveellisen valaistuksen.\nKaikki on hyvin taas ja yhä parempaa me toivomme.\n\nMutta kun saavumme taloon, niin siellä jo maataan. Ainoastaan palavan\ntaivaan kajastus heijastaa läpi pirtin, ikkunasta toiseen, mutta muuten\non kaikki pimeätä ja hiljaista.\n\nAstumme pirttiin, sillä täällä ei ole tapana maata lukittujen ovien\ntakana. Kovia kuorsauksia kuuluu pitkin lattiata, ilma on jotensakin\npaksua, mutta ei sentään juuri sillä väkevyys-asteella, että se\npalamaan syttyisi, kun ovensuussa iskemme tulta ja viritämme päreen,\njonka kyytimiehemme on kiukaalta koperoinut. Paitse talon omaa väkeä,\nmakaa lattialla puolitusinaa Vienan karjalaisia, jotka ovat matkalla\nKajaanin markkinoille. Ne me helposti tunnemme tuuheista parroistaan ja\nkirjavista paidoista.\n\n-- A hyvä velj, mistä nyt näin yöllä tullah? kysäsee karjalaisista\nyksi, joka herää ensimmäisenä ja nostaa päätään lattialta.\n\n-- Eihän tämä vielä ole yö.\n\n-- Ka moattu jo ollah kotva!\n\n-- Vaan kellohan on vasta seitsemän. Pirtin perällä on vanha seinäkello\nja se näkyy olevan jo yhdeksän.\n\nMeitä tietysti kummastuttaa, että kello saattaa käydä niin päin seiniä.\nVoisihan sen almanakan ja auringon avulla asettaa käymään edes oikealla\ntunnilla, jos vaan tahtoisi. Vaan kun siinä talon väkeä alkaa heräillä\nja seurata meidän ihmettelyämme ajan tiedoista, kuulemme, ett'ei\ntalossa olekaan almanakkaa ja että se kello käyskentelee siinä vaan\nniinkuin omaksi huvikseen ja ajan ratoksi.\n\nKohta on koko talonväki liikkeellä, mutta kaikki ne hyvät asiat, joita\ntiellä kuvittelimme, jäävät meiltä sentään nauttimatta. Talo on kyllä\nvieraanvarainen, mutta me emme voi heidän vieraanvaraisuuttaan käyttää,\nniin kernaasti kuin sen tekisimmekin. Heillä on kaksi \"huonettakin\"\nniinkuin jo edeltäpäin tiesimme. Ne ovat pirtin vastapäätä porstuan\ntoisella puolella, ja sieltä luovuttavat isäntä ja emäntä meille\nvuoteensa, tullen itse maata pirtin lattialle. Huoneet ovat peräkkäin,\nniin että takimmaiseen on mentävä etummaisen läpi.\n\nEtummainen huone on pimeä, kun emäntä vie meitä sen kautta\ntakimmaiseen, eikä voi eroittaa, mitä kaikkia esineitä siinä on, mutta\ntavallisella hajuaistilla varustettu ihminen olisi valmis lyömään koko\nomaisuutensa vetoa, että siinä on jossain nurkassa joku mädännyt raato\nlöyhkäämässä.\n\nPerimmäisessä huoneessa on löyhkä siedettävämpi, mutta siellä on\nainakin 40 pykälää kuumaa. Sinne meidät jätetään ja käsketään nukkumaan\nrauhassa.\n\nMutta jokainen ihminen on jossain määrin taikauskoinen ja epäilevä --\nvähemmässäkin kuumuudessa -- ja me emme saa rauhaa edes niin paljon,\nettä voisimme ruveta vuodetta koettelemaan, vaikka jo olemmekin\npaitasillamme ja pyyhimme hikeä otsastamme. Pitäisi saada edes raitista\nilmaa oven kautta etummaisen huoneen läpi, mutta siellä on se kauhea\nlöyhkä. -- Mitähän siellä on? kun rohkenisi tarkastaa.\n\nOtamme pienen lasittoman tuikkulampun käteemme ja yritämme avata ovea,\nvaan lamppu sammuu ja me jäämme ihan pimeään.\n\nUhhuh!\n\nKopeloimme vapisevin käsin tulitikkuja, löydämme päreen pätkän uunilta\nja menemme kuin menemmekin etuhuoneeseen. Työnnämme äkkiä oven\nporstuaan auki ja sitten alamme pärevalkealla tutkia huonetta.\n\nNenä ei auta mitään, sillä haju on tasaisesti jaettu koko huoneessa.\nOlemme valmiit ottamaan vastaan minkä näyn tahansa, ja nyt huomaamme\nhuoneen nurkassa ison ammeen, puolellaan jotain nestettä, jonka\npinnalla kelluu paksu homeenkarvainen kuori ja jonka reunat\nsisäpuolelta ovat samallaisen homeen peittämät. Ammeen korvassa riippuu\npuinen kauha, jolla näkyy olevan joku tarkoitus nesteeseen nähden.\nLiikutamme kauhalla vähän ammeen sisältöä. Kuoren alla on siniharmaa\nvesi ja sitä liikutellessa kohoo pohjalta näkyviin vaaleampia\nkokkareita ja joitakuita turvonneita rusakoita. Huomaamme, että tämä\non juuri sitä samaa särvintä, jota emäntä meille edellisessä talossa\noli tarjonnut, mutta tarkastusta tehdessämme ei meillä ole aikaa\nsitä tarkemmin tutkia, sillä liikutellessa äityy löyhkä sellaiseksi,\nettä ammeeseen saattaa meiltä hyvin helposti päästä särvintä lisää.\nAamulla sitten kuulemme, että se on kesällä koottua piimää, joka siinä\nammeessa on puoli vuotta mädännyt ja jota pitkin talvea käytetään veden\nhöysteenä \"särpimeksi\".\n\nSe asia on siis hyvä, epäluulomme on haihtunut, on saatu lämpö\ntakimmaisessa huoneessa laskeutumaan pari pykälää, mutta löyhkä saman\nverran nousemaan.\n\nNeljännestunnin kuluttua on meillä toinen asia selvillä: meidät on\ntalletettu oikeaan lutikkain siitos-, kasvatus- ja elatuslaitokseen,\nvaikka emäntä, levittäessään puhtaan raidin vuoteelle, oli vakuuttanut,\nkun asiaa epäilimme, \"ett'ei niitä asiaksi saakka ole\". Niitä kiehuu\nvuoteessa niinkuin muurahaisia pesässään, niitä kihisee ja kuhisee\ntäynnä jokainen seinän rako ja jokainen lattiapalkkien liitos, ja\nniitä on jo kaikki lavitsalle heitetyt vaatteemmekin aivan täynnä. Ja\njoukossa marssii sekä yksittäin että komennuskunnissa suuria rusakoita,\nja saattaisi sieltä löytää vielä muitakin ryömiviä, saaliinhimoisia,\nviiruselkäisiä otuksia, jos meillä olisi aikaa ja halua joka kohtaa\nlähemmältä tarkastella. Mutta meillä on kiire, me haluamme ilmaa ja\nvapautta, ja kohta seisommekin jo alastomin koivin ulkoportailla,\nhikinen tukka jään hileessä, ja ravistelemme ja mäikytämme seinään\nvaatteitamme revontulten kaameassa valossa, kunkin kappaleen erikseen,\npaitamme viimeiseksi.\n\nVedämme sitten porstuassa hyvällä kiireellä muutamia vaatekappaleita\npäällemme, sillä kylmä alkaa jo karmia liiaksi pintaa, ja menemme\npirttiin. Mutta siellä emme pääse pitkälle oven suusta, koska lattia\non täynnä makaajia, yhä täydempänä vielä kuin äsken, kun isäntä ja\nemäntäkin ovat tulleet siihen lisäksi. Ei ole muuta tilaa tyhjänä\nkuin oven ja uunin välinen nurkkaus, jossa on hevosten juoma-amme\nja apelaitokset. Se on yhdeltä puolen kuitenkin paras kohta pirtin\nlattiaa, sillä siinä parveilee vähemmin rusakolta, koska se on kylmä\nja märkä. Siihen täytyy meidän nyt asettaa oma turkkimme, jos mielimme\nollenkaan nauttia unen virkistävää voimaa uuvuttavan matkan jälkeen, ja\nkietaista takki palloksi päämme alle.\n\nKarjalan miehillä näytti joillakuilla olleen porontalja allaan, ja\nsellaisen päätämme mekin hankkia heti huomispäivänä, jos vielä matkaa\njatkamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä olen nukkunut -- nukkuuhan sitä lopulta väsynyt ihminen vaikka\nmissä -- ja alan nähdä kauheaa unta. Minut on sidottu jonkunlaiseen\npiinapenkkiin. Ruumistani pistellään terävillä neuloilla ja piikeillä\nja nenäni edessä pidetään jotain epäselvää esinettä, joka on minut\nmyrkyllään tukahuttaa. Mutta että kidutus kestäisi kauvemmin, ett'en\nminä heti heittäisi henkeäni, pyyhkäisevät kiduttajat, joiden näen\nhyörivän ympärilläni, aina tavan takaa päätäni jääkappaleella. Lopulta\nsaan käteni irti siteistä ja aijon koettaa päätäni, mutta silloin\nputoaa kämmenelleni joku raskas esine ja minä herään. Lutikat riiviöt\npureskelevat joka puolella, niin ett'ei tiedä mitä kohtaa ensimmäiseksi\nkyhnäseisi. Niitä on yhtä kaikki jäänyt vaatteihin, vai liekö niitä\nollut pirtinkin lattialla -- ja kömpineet etsimään suuhun pantavaa.\nNenäni on kääntynyt nukkuissani lähemmä lattiaa, josta kaiken muun\nlisäksi lähtee tietysti sellainen oma hajunsa, kuin tallin lattiasta\nainakin. Ovessa on alettu käydä ahkerasti -- koko pirtillinen käy\nvuoronsa mukaan ulkona -- ja siitä tulee aina avattaissa kylmä\npakkasviima päähän. Joku astuu ohikulkeissa kädelleni, jonka olen\nojentanut suoraksi, silloin kun herään.\n\nKopeloin puuhkalakin päähäni, väännän vähän turkin lievettä\nhartioilleni ja koetan nukkua vielä, siinä varmassa tiedossa, että\nkäykööt nyt ovessa niin paljon kuin haluavat, ei ainakaan enää viima\nhiuksia vie.\n\nMakuulle panevat vielä kaikki muutkin ja nukkuvat uudestaan. Pirtti on\npimeä, mutta perältä kuuluu supatusta, kohta otetaan tulta uunin edessä\nja joku naisista lähtee päresoihtu kädessä ulos, katsahtaen vähän\nniinkuin epäilevästi meihin oven suussa. Kohta näkyy ikkunasta, kuinka\ntoiselta puolelta pihaa kohoo tulen kajastus ja nousee sankka parvi\nkipeniä ilmaan. Sinne on johonkin tehty tuli.\n\nHetken kuluttua palaa nainen pirttiin, heittäytyy levolle vielä hänkin,\neikä kuulu taas muuta kuin kuorsauksia.\n\nMinä en saa enää unta, vaikka ankara väsymys tuntuukin vielä silmissä.\nLoikoilen siinä ja katselen, kuinka kipinät leikkivät ilmassa. Alan\ntulla uteliaaksi.\n\n-- Minkähän tulen se sinne teki, kun itse tuli takaisin maata? Mitähän\nlaitosta se sellainen on, kun tuli jätetään yksikseen palamaan?\n\nTämä tuntuu kaikki niin salaperäiseltä ja näillä salolaisilla on paljon\nsalaperäistä. Tuo salainen supatus äsken, ja sitten ulosmenevän naisen\nomituisen tarkastavat silmät, jotka hänen ohi kulkeissaan selvästi\nhuomasin itseeni kääntyneiksi, vaikka omat silmäni olivatkin puoleksi\nummessa, tämä kaikki lisäsi uteliaisuuttani siihen määrään, että vedin\nkallokkaat jalkaani ja lähdin hiljaa pirtistä ulos.\n\nKipinät nousivat navetan päässä olevasta kodasta, ja sen raolleen\njääneestä ovesta paistoi tuli. Hapuroin pihassa olevien rekien ja\nmuitten esineitten lomitse pimeässä tulta kohti, niinkuin rauhaton\nyöllinen haamu. Mutta minun täytyi saada selville heidän hommansa,\nminun täytyi ne itse nähdä.\n\nAvasin kodan oven. Mutta voi niitä verstaita! Keskellä kotaa riippui\nhahlossa suuri pata ja sen alla paloi rovio kuivia honkahalkoja. Pata\noli juuri kiehumaan rupeamassa, mutta arvatkaa mitä siinä oli? Siinä\noli vettä ja puhdasta -- ihmisen lantaa. Elkää hämmästykö! Niin oli\ntodellakin laita.\n\nTämä ei ollut suinkaan \"ylösrakentava\" näky ja vielä vähemmin se oli\nmikään virkistys nenälle, eikä se liioin ole niitä hauskimpia asioita\nmuillekaan kertoa. Mutta kun sitten vielä sain täysin selville, kuinka\ntätä keitosta käytetään, en voi olla siitä puhumatta, varsinkin\nkun olen jälestäpäin kuullut, että monet matkantekijät ja omain\npaikkakuntain herrassääty sen kaiken tietää, vaan jokainen tahtoo siitä\nvaijeta ja pitää sitä jonain salaisena asiana, niinkuin salolainen\nitsekin. Sitä juotetaan lehmille, vaan asiata pidetään kovin salaisena\nja vierasta kavahdetaan aina, sillä siitä on määrätty sakko, ja kuuluu\ntoisinaan joitakuita sakoitetunkin.\n\nSillä tavoin kidutetaan lehmäraukkoja talven yli vauraammissakin\ntaloissa, mitä sitten huonommissa. Ensin petäjäinen ja olki itse\nsyödään -- ja se sitten lehmällä syötetään -- ja taas syödään se lehmän\nläpi käyneenä itse ja taas -- uh sitä kiertokulkua!\n\nSe tuntuu olevan varsin yleinen tapa ja sen huomaa jo päivällä, missä\nsitä käytetään. Siinä talossa on aina nurkan nojalla pystyssä sievonen\nrautalapio ja nurkkain taustat muuten tavallisista tuntomerkeistään\nihan puhtaat.\n\nOn näillä mailla ollut joskus joku meijerikin käynnissä ja voita\nyritetty Englantiin lähettää, vaan yritys on rauennut. Ehkä kannattaisi\nparemmin, jos ruvettaisiin valmistamaan juustoa Limburgin tapaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMenin kummallisissa mietteissä ja mieltä etoen takaisin pirttiin ja\nheittäysin pitkälleni niinkuin muina miehinä. Vaan kohta siitä oli\nkorjattava luunsa, sillä makaava lattia kohosi haukotellen ylös,\nkahvipannut pantiin tulelle, hevoset tuotiin appeelle ja miehet\nrupesivat tavallista pirtti-oikeuttaan istumaan.\n\nKummastuttaako nyt ketään, jos siinä on mennyt kaikki halu sekä\nruokaan että juomaan ja myöskin halu matkan jatkamiseen syvemmälle\nmetsätaloihin, ennenkun on aikaansa tärväten ajanut takaisin\nkirkonkylään, pappilaan tai johonkuhun muuhun taatusti siistiin\npaikkaan varustamaan itseään matka-eväillä ja samalla myös\nporontaljalla.\n\nEi salolla näytä nälkään kuolevan, eikä siellä liioin tarvitse yösijan\npuutteesta kärsiä, kun kellä vaan on pinta ja maku sellainen, että voi\nheidän tapoihinsa mukautua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehet istuvat pirtti-oikeuttaan koko pitkän aamupuhteen, naiset\nliikkuvat kaikellaisilla askareilla. Ei näytä olevan eilisellä\nkyytimiehellämmekään mitään kiirettä liikkeelle lähtöön, mutta\nrajantakaiset Karjalan miehet lähtevät sentään jo pimeän aikana.\n\nMonenmoisia asioita siinä pohditaan, mutta etupäässä tätä tämän\ntalvista rahan ja leivän puutetta. Kaikki hätäaputoimet, valtion\nmetsien hakkuut, komitean vaate-avut, \"kilojauhot\", käsityöt ja\nhamppujen kehruut, mutta ennen kaikkea niissä asioissa toimivat\nhenkilöt ovat siinä kumminkin tarkimman tutkinnon ja tuomion alaisina.\nKuka pelastaa niin ja näin kunniansa, kuka tuomitaan kerrassaan\npataluhaksi, mutta täyttä kiitosta ei anneta ainoallekaan.\n\n-- Kaksikymmentä kiloahan siellä kuulutaan reestä annettavan, vaan\nmistä sen reenkään tässä hädässä teet, kun ei ole aineita. \"Kuivista\npuista pitäisi olla, kumminkin kaplasten välttämättä, muuten se\nravistuu ja hajoaa\", sanotaan, eikä oteta vastaan, eikä anneta mitään,\njos on tuoreesta tehty. Mutta mistä ne kuivat puut tempaat, nehän olisi\npitänyt varata kuivamaan jo viime vuonna.\n\n-- Ja elääkö köyhä ja elättääkö joukkoaan sillä kahdellakymmenelläkään\nkilolla pitkälle, vaikka senkin saisi. Ei siitä paljoa syödä. Pyh!\n\n-- Entä nämä työjauhot, joita tilallisille on annettu. Sata kiloa sain\nminä -- puhuu isäntä, istuen pöydän takana niinkuin puheenjohtaja --\nvaan mitä työtä sillä teetät? Ei sitä leipäpalkalla kukaan työtä tee.\nJa niitäkin jauhoja on monelle rikkaalle annettu paljoa enemmän, vaikka\nminä tiedän varmaan, että heillä olisi ollut rahoja teettää jos kuinka\npaljon töitä.\n\n-- Antaahan ne, taikka ne ottavat itse, kun ovat siellä toimimiehinä.\n\n-- Niin juuri tekevät. Kyllä niitten kelpaa. Ei ole tuntoa eikä\ntasapuolisuutta tässä maailmassa.\n\n-- Ei ole, ei kirkon miehissäkään.\n\n-- Ihankohan se on totta, että rovasti möi ne Oulun porvarin paidat?\n\n-- No se on ihan totta, tiuskahtaa eräs vanhanpuoleinen akka uunin\npuolelta, kääntyen miehiin. Enkö minä itse sitä kirkolla kuullut. \"Ne\novat liian hyviä köyhille antaa\", oli sanonut, ja möi ja pisti rahat\ntaskuunsa. Vaan ei myönyt kaikkia. Yhden antoi renkilleen, sille\nTaavetille, vuosipaidasta, vaan kielsi tiukasti kellekään puhumasta.\nMutta kun minä istuin pappilan pirtissä jauhoja odotellen, ja Taavetti\nkumartui jotain rahin alta ottamaan, niin pistipä hänen nuttunsa\nhihasta näkyviin sen paidan ranne ja kiiltävä nappi. \"Ylenpä nyt ovat\npappilan miehet hienoissa paidoissa\", sanoin minä, mutta Taavetti\nnauroi vaan ja iski minulle silmää, ja minä ymmärsin asian heti.\n\n-- Sellaisia ne ovat.\n\n-- Vaan pettipähän Nivamäen Matti sentään komitean sukkelasti.\n\n-- Mattipa onkin eri miehiä. Ei osaa jokainen pitää yhtä hyvästi\npuoliaan kuin hän.\n\n-- Koska se petti? Enpä minä ole kuullutkaan.\n\n-- Tässä toissa viikolla. Matilla oli jauhoja kotona viisikymmentä\nkiloa -- ja teurastihan se kekrinä lehmänsä ja kolme lammastakin --\nmutta ei ollut kahvin papua. Oli kauppiaalle entistä velkaa, eikä\nsitäkään kautta heltinyt mitään. Mutta Matti ei joudukaan ensimmäisenä\nymmälle. Otti surkeimman muotonsa päälleen, sairasti ja valitti, ja sai\nkomitealta taas puoli säkkiä. Meni takaisin kauppiaalle. Kauppiaspa\nyritti pitää Matin säkin entisestä velasta, mutta Matti koveni, sai\nsäkkiään vastaan kahvia, sokuria, tupakkaa, ja vielä kymmenen kiloa\nvehnäjauhoja. Tässähän se viime viikolla kelkkoineen niitä vehnäsiä\nkauppaili.\n\n-- Vai kaupanvehnäsiksi se ne jauhonsa leipoi.\n\n-- Niin teki. Mutta ei olekaan Matin vertaista viisaudessa yhtä sadasta.\n\n-- Jopa petti komitean.\n\n-- Nenästä veti, että napsahti. Mutta kyllä joutaakin vastavuoroon. Ei\nse ole mitään heidän vilppinsä rinnalla.\n\n-- Kun porvaritkin antavat, eikä sentään meille saakka pääse.\n\n-- Ei kuin välille jää. Kuka sitten antaa, ellei porvari, jolla on\ntunto ja armelias mieli -- -- --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaisväki on saanut aamuvellin liedellä valmiiksi ja se kannetaan\npöytään. Pöydällä on pino ohuita reikäleipiä, jokainen tarttuu puiseen\nvellikuppiinsa, työntää peukalohankansa leivän reikään, ja niin alkaa\naamiainen. Pöydän yläpuolella häkissä on kyllä pitkä rivi puulusikoita,\nmutta niitä ei tarvitse vellin syönnissä. Kukin ryyppii osansa vaan\nkuppinsa syrjästä. Sitten on pöydässä vielä \"särvintä\", mutta sitä on\nvaan kahdessa astiassa, kumpaisessakin pieni äkkiväärä puukauha, jota\njokainen vuoronsa mukaan käyttää, pistäen sen taas takaisin astiaan.\nKauha on yhä liikkeessä, mutta niin osavasti se kulkee, ett'ei sitä\nkoskaan tavottele kaksi kättä yht'aikaa.\n\nVäkeä on pöydässä tavaton joukko yhden talon väeksi, mitä he kaikki\nlienevätkään. Aamiaisen syönti kestää mahdottoman kauvan ja monet\nasiat on sen kuluessa vielä ennätetty pohtia, ennenkuin on miesten\npeukalohangassa leivästä vaan pelkkä reikä jälellä ja vellikupit\ntyhjinä. Ja istutaan siinä sittenkin vielä melkoinen rupeama, yhä\njutellen ja asioita seuloen.\n\nPäivä on jo alkanut sarastaa. Pirtin peräikkunasta näkyy kaukainen\nvuori hohtavana, niinkuin tulessa palaen, mutta pian peittää sen pilvi,\nja hohto kohoaa heikompana korkeammalle.\n\n-- Kyllä siitä nyt tulee pyry, sanoo joku vanhemmista miehistä\nkatsellen ikkunasta ulos.\n\n-- Pyryä se tuo rusko tietää, säestää pieni poika, jonka leuka tuskin\nvielä ylettyy ikkunan tasalle.\n\n-- Jokohan pyryn tekee tämän pakkasen päätteeksi, on yhteinen tuuma.\n\nMinäkin yhdyn samaan arveluun, sillä ilma on lauhtunut ja heittelee jo\nvähän lunta.\n\n-- Pitäneekö lähteä juurikasten ajoon, vai mihin tässä ryhtyisi,\ntuumailee yksi miehistä.\n\n-- Mihinkäpä sitä muuhunkaan osannee ryhtyä, ja sehän se kumminkin on\ntehtävä, arvelee isäntä.\n\n-- Vaan jos siitä tulee oikea jumalan ilma.\n\n-- Saattaa kyllä sekin tulla, koska niin jäseniäni taas venyttää,\ntuumailee isäntä käsiään oikoen ja haukotellen. -- Onhan se saatava\nkevääksi hauta, kun viisi säkkiä jo otin sen päälle Kiehimässä\noululaiselta. Eikä ole tietoa, milloin ruukkilaistenkaan ajotyöt\ntässä rannan metsässä alkavat. Viisi säkkiä piti ottaa, millä tässä\nmuuten eläisi, puhui hän kääntyen minuun, niinkuin vieraallekin asiaa\nselvittäen.\n\nOn jo täysi päivä, vaan ei mene monta tuntia joulun edellä niillä\nmailla, ennenkuin on taas uusi hämärä.\n\n-- Lähtisiköhän sinne juurikkaverstaille? kysäsee taas äskeinen mies,\nikkunasta ulos katsellen.\n\n-- Etteköhän lähtene, vastaa isäntä. Kovinpa minun taas jäseniäni\nkolottaa, puhuskelee hän moneen kertaan, yhä käsiään ojennellen,\nja kiipee vihdoin uunille. Eikä hänestä kohta näy muuta kuin\nlapikassaappaitten anturat, kun hän venyy pitkällään pimennossa\nvaltavan uunin päällä, vatsassa kupillinen jauhovelliä ja rukiinen\nleipä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä olin lähtenyt nälkää, puutetta ja yleistä hätää katsomaan, ja\nkyllä sitäkin näin. Näin monenmoista hätää, puutetta paljonkin,\nja monta kohtaa, jotka tarvitsisivat mitä kiireellisintä apua ja\nkorjausta, mutta vähemmässä määrässä sentään sellaista kamottavaa\nnälkää, josta minulla on kuva entisiltä ajoilta muistossani säilynyt.\nSitäkin kyllä joukossa tapaa tälläkin kerralla, ja tapaisi varmaan\nenemmänkin, mutta hätäaputoimet ovat onneksi ehtineet sen jo koko\nlailla peittää.\n\nSeuraavassa koskettelen vähän lähemmin tätä nykyistä hätää ja muitakin\nsen kanssa yhteydessä olevia seikkoja niissä pitäjissä, joissa\nmatkustelin.\n\n\n\n\nIII.\n\nSotkamossa, Hyrynsalmessa, Ristijärvellä.\n\n\nNiinkuin sanomalehtien kautta jo aikaisemmin syksyllä kyllä kuultiin,\ntuli kaikkinainen sato Koillissuomessa viime vuonna yleensä kurjin\nkoko maassa. Sotkamossakin, jossa poikkeuksena sen puolen maista on\njoltisenkin paljon väki hyvää maaperää, on sato tullut sellainen,\nett'ei siitä kaikitellen kannata paljon mainita mitään. Vanhat miehet\nväittävät poikkeuksetta, ett'ei 1867 vuoden sato ollut näin huono,\nsillä silloin oli saatu karjan rehua enemmän ja viljakin ollut laatuaan\nparempaa. Minä ainakin hiukan epäilen, lieneekö siinä puheessa perää,\nmutta kurja se on ollut tämänkin vuoden tulo. Ainaiset sateet ja\nruoste, jonka täällä päin uskotaan satavan pilvestä ja sen vuoksi\nahdistavan korkeita vaaranmaita pahemmin kuin rantamaita, turmelivat\nkaiken viljan melkein kokonaan. Rukiissa oli kyllä olkea vahvasti,\nmutta sato siitä on ollut vaan noin kymmenesosa tavallisesta, ja siitä\nleivottu leipä, jota minulle joka paikassa näytettiin, oli niin mustaa\nja katkeraa, että sitä kuuluivat hyleksivän hevosetkin. Ja vaikka vielä\nsenkin leivän -- joka ei ole pettua parempaa -- tyystin söisi, niin\nharvalle se sentään kestäisi edes jouluun. Löytyy joku puolikymmentä\ntaloa koko Sotkamon laajassa pitäjässä, joissa sadasta lyhteestä on\nsaatu 50 litraa (tavallinen sato 100 litraa), vaan ei niittenkään\nviljasta synny säällinen leipä ilman ostojauhoja lisäämättä.\n\nOhra, joka kesäviljasta siellä päin on paremmin koteutunut, on\npaikotellen antanut hiukan paremman sadon, niin että siitä sentään\nsaadaan koko hyvää rieskaa ja talkkunaa, mutta enimmissä paikoin\non siitäkin sentään tullut kato. Joku harva isäntämies kehui, että\nhänen ohransa vielä itääkin, joshan sitten itänevät keväällä, kun\nruoste niissä vielä talven aikana jatkaa tuhoaan. Kauran viljelys\non mitättömän pieni ja kerrassaan hukkaan meni sekin vähä. Perunat\ntaas jäätyivät suureksi osaksi maahan. Mitä rukiin oraita vielä oli\nnäkyvissä ohuen lumipeiton alta, näyttivät ne sentään keskulaisilta ja\nantavat toivoa tulevalle vuodelle.\n\nNäin on asianlaita ihmisten ravintoon nähden omista tuloista. Mitä\nkarjaan tulee, lienee sille sentään rehua runsaammin, koska lehmiä ei\noltu aivan tuhottomassa määrin vähennetty. Heinät kyllä menivät monelta\nkokonaan hukkaan, jäivät sateen ja tulvan vuoksi tekemättäkin, ja\nhuonoja ne tulivat kaikille, mutta kun olkia tuli runsaasti, toivotaan\nniillä sentään päästävän eteenpäin. Ja onpa joukossa tullut täysin\nhyviäkin heiniä -- riippuen tietysti paremmista korjuutavoista -- sillä\nuseita kuormia sattui vastaani Kajaaniin menossa, eikä niissä tavara\nnäyttänyt ollenkaan huonolta.\n\nSotkamolaisilla on paikotellen voimakkaita, lepikkoa kasvavia vuorien\nrinteitä, ja niitä käytetään niittyinä. Heinä niissä kuuluu kasvavan\nylen rehevästi, niissä ei ole milloinkaan tulvista haittaa, ja ken vaan\nsai ne sateilta korjatuksi, hänellä ei ole aivan huutavaa rehunkaan\npuutetta. Niissä kasvavaa heinää kutsutaankin hyvyytensä vuoksi yleensä\n\"maitoheinäksi\".\n\nSellaiset ovat nykyään lyhyesti mainiten yleiset elämän ehdot\nSotkamossa. Jokainen katselee synkkänä eteensä ja kulettaa kaikki\nvanhat säästönsä kauppiaan jauhoihin, joihin kokee sekoittaa omaa,\nkehnoa viljaansa mikäli se on mahdollista.\n\nJauhot eivät entisiin aikoihin verraten ole vielä ollenkaan\npakkohinnoissa ja tuskin tulevatkaan. Maksetaan 61 kilon säkistä 14\nmarkkaa, kun sama erä v. 1867-68 maksoi 30 à 35 markkaa. Mutta niitä ei\nanna kauppias velaksi ja monella on velkaa entisestäänkin. On otettava\nrahapenni, mistä suinkin saadaan. Myydään lintua, lampaannahkaa,\noravannahkaa. Lampaannahoista maksetaan kyllä hyvä hinta, 2 à 2 mk.\n50 penniä kappaleelta, ja metsällisten nahat ovat hyvin korkeissa\nhinnoissa. Mutta metsä on muuten antimillaan kitsas tänä vuonna.\nKuuluu löydetyn summissa lintuja metsiin kuolleina ja päätetään niiden\nkuolleen ruuan puutteeseen, marjoja kun ei ollut. Eikä antanut saalista\nvesikään. Sotkamon vesistö kuuluu muutenkin olevan kalasta köyhää, vaan\nkun viime syksynä kaikki työt myöhästyivät, myöhästyi syyskalastuskin\nja jäi lopulta tekemättä, kun järvet menivät jäähän.\n\nSiis sekin särpimen apu, mikä ennen on kalasta ollut, jäi nyt saamatta.\nOn turvauduttava merisilakkaan ja ulkolaiseen silliin, mutta nekin ovat\nmahdottomain rahtimatkain vuoksi kalliita.\n\nRahaa siis tarvitsee joka mies paljon, kun melkein kaikki suuhunpantava\non ostettavissa, ja niitä on monia muita suuria rahaläpiä täytettävä,\nvarsinkin tilallisilla, joihin tällainen kato välittömimmin koskee.\n\nSuurempaa nälkää ei Sotkamossa vielä tuntunut yleensä olevan, mutta\nsentään oli monessa köyhemmässä kohdassa, monessa salokulman mökissä,\njossa ei ollut ostojauhoa tarpeeksi käytettävänä, näyttäytynyt yksi\nhuonon ruuan seurauksista, nimittäin punatauti ja pahantapainen\nvatsuri. Lapsissa sitä oli enin, ja vähän aikuisissakin, mutta yleinen\ntoivo oli, että siitä kyllä pahemmitta seurauksitta päästään, joshan\nvaan tavalla tai toisella ostojauhoja saadaan. Ja toivottavaa on, että\nniitä saadaankin, sillä niistähän se kokonaan riippuu koko muukin\n\"pärjäyminen\", niistä yksin, eikä mistään muusta. Eikä siellä mistään\nmuusta kuullut puhuttavankaan.\n\nOn tosiaan kummallista nähdä, kuinka sikäläinen asukas on tottunut\nnälkään ja huonoon ruokaan. Hän kuuluu joskus hyvinä aikoina kyllä\nsaattavan muuttua hyvinkin hyväksi herkkusuuksi, mutta huonoina saattaa\nhän kiristää nälkävyötään luonnottomiin saakka. Missä vaan on edes\nsilloin tällöin selvää leipää syötävänä niinkuin lääkkeeksi, siinä\novat köyhäin mökkiläistenkin repaleiset lapsilaumat (ja lauma niitä\nsäännöllisesti on) aivan reippaan ja terveen näköisiä, vaikkei mitään\nmuuta ruokaa olisikaan; ja kumma on, ett'ei viime vuoden viljasta,\nmissä sitä enemmän oli käytetty, ollut jo joku henkeään heittänyt,\nkoska minulle väitettiin, että siitä hierotulla ruostepölyllä ovat\nrussakatkin kuolleet. Sitä en tiedä, onko tässä perää, vaikka kyllä\nminulla näitten ruosterukiitten suhteen toiselta puolelta olisikin\nsellainen syntinen toivomus, että niillä edes kuolisi sukupuuttoon\nkoko se elukkalaji, nimittäin juuri russakat sieltä pohjan periltä,\nkunhan vaan ihmiset säästyisivät. Se olisi ehkä suurin hyöty, mitä\nviime vuotisista rukiin jyvistä siellä saattaisi olla. Tämä on joutava\nasia itsessään, ja olen sitä maanvaivaa edellä jo liiaksikin kuvaillut,\nmutta tahdon siitä vieläkin mainita, kun kuulin niin monia valituksia,\nett'ei siellä muka saa kunnollista russakan myrkkyä, koska kauppiaat\nsekoittavat siihen vehnäjauhoa! Ja minä luulen, että jokaisella, joka\nsinne etelästäpäin joutuu, on juuri sama toivomus kuin minullakin, eikä\nse ole suinkaan pienimpiä toivomuksia, mitä näitten puutteenalaisten\nseutujen suhteen saattaa tehdä.\n\nKaiken sen johdosta, mitä jo Sotkamossa ennätin nähdä ja kuulla, alkoi\nminussa vakaantua yksi johtopäätös, joka ei koske ainoastaan sitä\nkuntaa, vaan pitänee paikkansa kaikissa muissakin pitäjissä sielläpäin,\nja se on se, että tilalliset, varsinkin pientilalliset ja samoin myös\ntorpparit, s.o. yleensä maahan kiinnitetty väestö, kärsii siellä\nkadosta enin.\n\nIrtolaiskansa ja työmies ei oikeastaan ole suoranaisesti kadottanut\nmitään, kunhan vaan saa työtä. Ulkolaista viljaa hän ostaa syödäkseen\nparhaimpinakin vuosina, eikä sen hinta nykyään ole juuri, tuskin yhtään\nkorkeampi kuin ennenkään. Hän on yhtä vapaa lähtemään työhön kuin\nennenkin, mutta vaikeampi on sen, joka on maahansa kiinnitetty, poistua\nulkoapäin aivan kaukaa työansiota etsimään.\n\n\"Mitä on siitä apua\", lausui eräs pientilallinen, \"että ainoine\nhevosilleni menen savotalle ja siellä syön evääni ja ruokani. Joukko\nsyö kotona kumminkin, omat työni jäävät tekemättä, lannat ensi kesäksi\nvaraamatta, ja niin on minulla tulevana vuonna sama kato kuin nytkin,\nsillä eivät nämä peltotilkut kasva ilman työtä ja lantaa.\"\n\nHän oli minusta nähden ihan oikeassa, mutta ellei hän apua saa, niin\n_täytyy_ hänen lähteä tukkitöihin tai mihin tahansa, sillä asia ei ole\nsillä hyvä, että hän oman joukkonsa elättää, vaan on etupäässä hänen\nniskoilleen sälytetty koko kunnallisverojen raskas taakka, joka ei ole\nkoskaankaan aivan kevyt, vaan tällaisina vuosina vielä entistäänkin\nraskaampi. Ei ole sillä hyvä, että hän omille lapsilleen leivän\nhankkii, hänen täytyy huolehtia vielä sadoista muitten lapsista, joille\nkunnan vaivaishoitokassasta leipää patistetaan, ja enemmän juuri nyt,\nkuin parempina vuosina. Ja sitäpaitse täytyy hänen suorittaa monet muut\nkunnalliset maksut, ei yksin vaivaisrahoja.\n\nJa ell'ei hän niitä hyvällä maksa, niin häneltä otetaan pakolla,\nniinkauvan kun hänellä on kiinteätä omaisuutta mistä ottaa. Vuonna\n1901, joka oli vuosien parhaita, hoidettiin Sotkamon kunnassa, jossa\non noin 9,000 asukasta, yli 300 vaivaista kokonaan ja noin 160\nhenkeä sai tilapäistä vaivaisapua. Koko kunnalliset menot nousivat\nyli 30,000 markkaa, josta 15,000 markkaa meni yksin vaivaishoitoon.\nJa kun ottaa huomioon sen tosiasian, että enimmiltä irtolaisilta,\njoilta tähän summaan olisi tullut mitättömän pieni lisä, ei sitäkään\nole saatu, kuten kunnalliset tilikirjat osoittavat, niin on koko tuo\nmäärä lähtenyt yksinomaan tilallisten kukkarosta. Kun tähän vielä\nlisää, että sielunhoito Sotkamossa, ilman niitä suuria menoeriä,\njoita on ollut papiston puustellien rakennuksessa, nousee vuosittain\nkirkollismatrikkelin mukaan noin 12,000 markkaan ja tämäkin etupäässä,\nmelkeinpä kokonaan, menee tilallisilta, niin arvaa sen taakan, mikä\nsiinä on kadon kärsineen maanviljelijän niskoilla. Eikä suinkaan tunnu\nhelpoittavalta tässä seikassa se ainainen huuto, joka meillä kyllä\nmuuallakin jo hyvin tunnetaan, vaan joka täällä käy vielä kovempana\nkuin muualla, että kunnan _täytyy_ antaa apua, sen _täytyy_ elättää\nmeitä! Tappakoonhan!\n\nIrtolainen, ainakin useampi heistä, joka ei pidä sillä lukua pysyykö\nyhteiskunta pystyssä, vai kaatuuko se, syö joka pennin itse, minkä\nansaitseekin.\n\nTältä puolelta katsottuna on köyhän tilallisen asema tukalampi.\nSyytä on tosin hänessä itsessäänkin. Hän on entisinä aikoina tiedon\npuutteessa ja ajattelemattomasti, useimmin ehkä pakostakin, myynyt\nmetsänsä liian paljaaksi tai lopen tärvännyt sen tervan poltolla,\nniin että hänen nyt monasti täytyy nostaa ruunun metsistä kantoja\ntervaksiksi, päästäkseen Ouluun rahapennille, vaan tämä seikka ei tässä\nhädässä enää asiaa muuta. Hän on siinä asemassa, missä hän on.\n\nSaatetaan sanoa, että irtolaisen ja työmiehen asema on siltä yhtä\nhuono kuin tilallisenkin, kun tilallisilla huonona aikana ei ole\nantaa hänelle työtä, eikä siis rahaakaan. Tämä olisi kyllä totta,\njos he olisivat yksinomaan riippuvia tilallisten töistä. Silloin he\ntotta tosiaan olisivat kaikki samassa kadotuksessa. Mutta niin ei\nkuulu täällä olevan laita. Eivät he tee talonpojan työtä vähässä\ntingassa koskaan, eivät niin kauvan, kuin heillä on hiukankin muualta\ntoivoa. Työnpuutetta kyllä huudetaan yleensä, mutta minä olen täysin\nluotettavilta miehiltä kuullut, että syksymmällä oli Sotkamon kirkolla\ntarjottu ojan kaivua, jossa tavallisen miehen päiväpalkka olisi ollut\nkuudelta tunnilta 1: 50 à 2 markkaa, mutta hiukan koeteltuaan lähtivät\nenimmät miehet tiehensä. Rengin vuosipalkka on kuluvalta vuodelta\nSotkamossa, mikäli olen kuullut, keskimäärin 150 à 200 markkaa, vaan\nmaksetaan joukossa aina 280:kin markkaa. Piioille 80 à 120 markkaa\nja sitäpaitsi vaatetta y.m. Kesällä on maksettu työmiehille talon\nruuassa 12 à 15 markkaa viikolta, vaan nyt talvemmalla tosin enää vaan\n3 markkaa. Mutta työmiehistä kuuluu olevan puute aina. He lähtevät\nylemmäksi pohjolaan, missä tavallisesti aina on rahallisia tukkitöitä.\nHiihtävät Kuusamoon, Rovaniemelle, Kemijärvelle, Tornioon y.m., missä\ntavallaan on niitten Ameriikka, jotka eivät oikeaan kultamaahan syystä\ntai toisesta pääse.\n\n\"Elättäköön kunta akan ja lapset\", on heidän jäähyväis-sanansa, jos\nheillä perhettä sattuu olemaan, ja kun sitten akka hakee vaivaisapua ja\nkysytään, missä mies on, vastaa hän lyhyesti ja selvästi: \"se on siellä\nsustensa päällä\". Ken saa joltakulta tuttavaltaan oikeasta Ameriikasta\n\"tiketin\", hän huilaa sinne.\n\nNäin ovat puheitten mukaan asiat, ja jos täällä tilallisten ja\nirtolaisten siveellinen kanta pannaan kumpikin vaakalaudalleen,\nnousee jälkimmäinen epäilemättä varsin keveänä ylemmäksi, kun niitten\noikeastaan pitäisi olla tasassa ja kestää yhdessä niin huonot ajat kuin\nhyvätkin, ennenkuin terveellinen sopu ja yleinen edistys näissä harvaan\nasutuissa ja kaikkea mahdollista työvoimaa kysyvissä seuduissa todella\npääsisi vakautumaan.\n\nSurkeimmalla kannalla nykyään ovat jotkut vakavaluontoiset ja\nkotinurkkiaan rakastavat pienten mökkien miehet, jotka eivät tahtoisi\nlapsijoukkoaan jättää eivätkä maailman rantaa repalehtimaan lähteä, kun\novat itselleen jollekulle vaaran kupeelle mökin saaneet ja sen eteen\npienen ohra-maatilkun. Niitä näkee joskus sellaisia ja niitä käy enin\nsääliksi.\n\nMutta ne ne usein ovat sitkeimpiä kaikista, vaikka niitä on niin\nharvassa, ja ne ne ovat ikäänkuin jätteitä siitä vanhasta, puhtaasta\nja rohkeasta sukupolvesta, joka vaaroista ja vastuksista huolimatta\nsaunojaan erämaihin rakenteli. On liikuttavaa katsella sellaista\nmiestä, kun hän kyynel silmässä kertoo viime vuoden katoa ja näyttää\nhaasialla ohralyhteitään, joissa tyhjät tähkäpäät soikehtivat. Hänellä\non tavallisesti perhe suuri, ja usein on viimeinen leipä pöydällä.\nMutta hän vakuuttaa, että hän ei kotipaikkaansa jätä, hän ei lapsiaan\njätä, hän ei vaaraansa eikä ohramaan tilkkuaan hylkää, vaikka siihen\nkuolkoon. Hänellä on lehmä navetassa. Lehmän anninta hän vähän saa,\nja kun vaan kevääseen pääsisi, niin ei hätää silloin, hän on kuorinut\npetäjän kylkeä ennenkin.\n\nParissa niistä salomökeistä, joissa Sotkamossa kävin, puhuttiin tällä\ntavalla, ja vakuutettu olen, että niissä puhuttiin totta.\n\nSotkamolaiset ovat muuten päättäneet, ett'eivät he lahja-apuihin\nturvaudu, ennenkuin viime tingassa, ja siksipä ehkä sieltä onkin\nvähemmin avunhuutoja kuulunut. Vai lieneekö se tapahtunut siitä syystä,\nettä Sotkamoa on totuttu pitämään vauraimpana kaikista Kajaanin\nkihlakunnan pitäjistä. Ja onkin siellä joukossa erinomaisen vauraita\ntaloja, joissa viljelykset jo ovat kaikin puolin nykyaikaisella\nkannalla, vaan missäpä niitä ei aina joukosta jotakuta löytäisi.\n\nVarmin apulähde sille kunnalle niinkuin kaikille muillekin on kumminkin\ntukkitöistä valtion metsissä.\n\nMutta se työ loppuu maaliskuulla ja silloin vasta alkaa tukalin aika,\njos kohta lienee tukaluutta ennenkin, sillä peninkulmaisille saloille\nei kykene ken tahansa tukkitöihin lähtemään.\n\nKeväällä se vasta on kova käsissä. Ja kun silloin vielä alkaa siemenen\nhankintakin, jota ei kunnassa liene montakaan jyvää, niin arvellaan\nyleensä, että suuri joukko pientilallisia silloin tulee pakosta\nsortumaan. On myös kuulunut olevan aikeita pyytää yleisistä varoista\nlainaa maanviljelystöitten teettämistä varten. Se annettaisiin\npienemmissä erissä tilallisille, heidän teettääkseen parannuksia\nviljelyksissään. Sellaiset lainat olisivat yleensä koko pohjan perillä\nsuotavimpia kaikista, kunhan sitten vaan valvotaan, että ne todella\ntulevat tarkoitukseensa käytetyiksi, sillä ei nälkä sinä ilmoisna ikänä\nlähde metsän haaskuulla eikä tervanpoltolla enää nykyisissä oloissa,\njos tuo niillä lieneekin ennen vähän loitompana pysynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJota edemmäksi etenee pohjoseen ja itään, sitä tuntuvampi on kadon\ntekemä jälki. Kuhmoniemessä en tosin käynyt, mutta saamieni tietojen\nnojalla voin sentään mainita, että hätä siellä on isompi kuin\nSotkamossa, vaikk'ei sieltä ole äänekkäämpiä huutoja kuulunut enemmän\nkuin Sotkamostakaan. Maa kuuluu Kuhmoniemessä olevan jo paljoa\nhuonompaa, ett'ei ole ihme, jos siellä olisikin vuositulo ollut\nvieläkin niukempi. Eräs kuhmolainen kertoi, ett'ei heidän pitäjän\npohjoisosassa kasva enää edes leppää, joka on voimaperäisen maan\ntuntomerkki, vaan että viimeinen lepän kämpyrä, joka siellä kasvaa\nerään puron rannalla, on sekin kallistunut etelään päin, niinkuin pois\nsiirtyäkseen. Mutta Kuhmolaiset eivät valita, he sekoittavat omia\nakanoitaan ostojauhoihin ja tekevät tervakauppoja, sillä heillä kuuluu\nolevan vielä mäntymetsiä runsaasti. Heidän pitäjäänsä tulee sitäpaitse\ntalven kuluessa suuret tukkityöt. Yksityiset ovat siellä myyneet paljon\nmetsiä ja valtion metsistä leimataan 120,000 kantoa.\n\nRistijärvellä ja Hyrynsalmessa, ja varsinkin viimemainitussa\npitäjässä näyttää hätä suuremmalta ja kunnallinenkin vaivaishoito on\ntiukemmalla. Ja ell'ei ulkoapäin apua tulisi ja sitä jaettaisi, niin\nsortua täytyisi näitten kuntien s.o. niitten näissä kunnissa, joilta\nkunnalliset ulosteot voidaan tavalla tai toisella saada ulos. Kun esim.\nRistijärvellä koko viimevuotisten vaivaistilikuittien lukumäärä nousi\nvaan 60:neen, nousi se tänä vuonna jo marraskuun 15:sta päivään saakka\n140:een. Enimmät avunhakijat ovat mökkiläisiä ja pikkutorppareita,\nja että apu tulisi todelliseen tarpeeseen käytetyksi, siitä on\nkunnallislautakunnan esimies Ristijärvellä koettanut pitää kiitettävää\nhuolta. Hän on avunetsijöille lukenut sellaisen lain, että \"ellet\nkahvipannuasi tuo tänne takavarikkoon, et apuakaan saa\". Ja aimo kasa\nolikin hänen luonaan jo näitä \"talonhävittäjiä\", pieniä ja suuria,\nmutta kaikki yhtä nokisia.\n\nAlkusyksystä, kun ei vielä mitään apuneuvoja ollut, oli hätääntyminen\nollut suuri, varsinkin köyhemmillä tilallisilla -- eikähän niitä\nvauraampia olekaan kuin ani harvoja -- vaan ensi pelastus lähti\nsiitä, kun alettiin tehdä maantietyötä Hiisijärvelle, johon valtio on\nmyöntänyt 15,000 markkaa. Tästä maantientyöstä on kuulunut sellaisia\nhuhuja, että siinä on annettu työtä vaan lähiseudun varakkaimmille\ntilallisille, vaan tämä lienee perätöntä; ja milloinka hädän ollen\ntyytyväisyys ja yksimielisyys vallitsisi meillä? Jokaisella on oma suu\nlähinnä ja jokaisen oma hätä on hänen itsensä mielestä suurin.\n\nKatselin esim. hätävaatteitten jakamista eräässä kohdassa. Voi sitä\nitkua ja sitä ruikutusta! Jokainen olisi enimmin tarpeessa ja toisen\ntarvetta koetetaan vähentää, ja sitten pois mennessä tiellä moititaan\ntoimimiehiä. Vaan yhtä alastomia ovat täällä köyhemmät eläjät miltei\nkaikki, ja niin he tietysti ovat aina. Sillä mikä ne vaatteet yhtäkkiä\nniin tyystin olisi lopettanut, koska sillä maankulmalla ei ole vanhojen\nvaatteitten ostajia, että niitä olisi voinut myydäkään. Nälän ollen\ntuntuu alastomuus pahemmin, vaan sen kuulin, että jos vaatteita\nvaan olisi saatavissa, haettaisiin niitä hyvinäkin aikoina -- nim.\nsikäläisinä hyvinä -- juuri yhtä paljon.\n\nVaatteista puhuttaessa en voi olla mainitsematta yhtä seikkaa. Kun\nkulkee maanteitä tai katselee niitäkin, jotka hakevat vaateapua, ei näe\nketään, joka olisi erittäin silmiinpistävästi repaleinen, mutta kun\nmenee saloilla heidän mökkeihinsä, niin siellä näkee kaikkea muuta kuin\nylenpalttisuutta, mitä ruumiin suojaan tulee. Heillä siis aina sentään\non joku ehjäkin vaatekerta, tai ellei ole, niin se asialle lähdettäissä\nlainataan.\n\nToinen tulolähde, paitse maantientyötä, on Ristijärven ja Hyrynsalmen\nkunnilla niinkuin kaikilla muillakin tukinhakkuussa ja vedätyksessä\nvaltion metsissä, mutta yleensä kuuluu valitus, että yhtiöt, jotka\nmetsät ovat ostaneet, tarjoovat nälkäpalkkoja. Yhtiöt taas selittävät\nasian siten, ett'ei heidän olisi ollut pakko näitä metsiä ostaa, vaan\novat he sen tehneet hätäaputöiksi. Mene tiedä mikä tässä on keskikohta!\n\nTotta on, että hevosen ruokinta täällä tulee kovin kalliiksi, kun\nheinistä on puute ja hevosella on niin suuri suu miehen suuhun\nverraten, ja jonkun verran kalliimmaksi se tulee miehenkin ruoka täällä\nkuin rautateitten varsilla, koska kaikista tavaroista, mitä muualta on\ntuotava, ovat rahdit kalliit -- 6 à 8 penniä kilolta Oulusta -- mutta\ntoisaalta tuntuu minusta olevan hiukan järkeä toisellakin puolella.\nJos kaikki olisi ennallaan, niin mitä siitä hädästä sitten kannattaisi\npuhuakaan.\n\nSiellä vallitsee todella oloissa kummallinen ristiriita, jonka juuria\non hyvin vaikea löytää, ja joka sama ristiriita kyllä vallitsee jossain\nmäärin muuallakin. Toisaalta tuntuu, niinkuin hätä olisi aivan kauhea.\nNäin laumoittain ihmisiä tunkeilemassa paikallisten hätäapukomiteain,\npappien, kunnanesimiesten, kauppiaitten luona, ja valittavan\npuutettaan, näin lasten ahtaissa, likaisissa mökeissä puolialastomina\njäytävän leipää, joka ei suinkaan minun kurkustani menisi alas, ja\nolin valmis uskomaan, että siellä oli huutava hätä. Mutta yhtä usein\ntulin taas siihen luuloon, ett'ei siellä ole sentään _oikeaa_ hätää, ei\nsitä hätää, joka pakottaa ihmisen ponnistamaan viimeisensä, ennenkuin\nhenkensä heittää. Olen itse ollut kaksikymmentä vuotta tekemisessä\nmaalaistyöväen kanssa etelä-Suomessa ja tiedän mitkä vaatimukset ovat\nsiellä. Olen huonoina aikoina, nytkin juuri, nähnyt perheellisten\nmiesten siellä tekevän talvityötä, metsätöitä y.m. puolentoista markan\npäiväpalkalla ja alle siitäkin, ja he ovat olleet tyytyväisiä ja\nsanoneet, että ainahan ihmisen täytyy työtä tehdä, tekee halvemmalla\nsilloin, kun ei paljoa saa. Mutta täällä olen nähnyt paljon työmiehiä,\njotka ovat palanneet metsätöistä Puolangalta kotiinsa, valittaen,\nett'ei sillä palkalla elä, mikä sieltä lähtee.\n\n-- Oliko palkka niin niukka? olen heiltä kysynyt.\n\n-- Ka nälkäpalkka, on yksi vastannut. En saanut kuin 2 markkaa päivältä.\n\n-- Minä sain vaan puolitoista, on vastannut toinen.\n\nVaan kenenkään en kuullut saaneen siitä alle. Ja päivää on niillä\nmailla syystalvesta viisi tuntia, enkä näkemästäni usko, että sen\npuolen työmiehet olisivat erittäin taipuvia sitä puhteella jatkamaan,\neikä se metsätöissä olisi varsin helppoakaan.\n\nVaatimukset ovat siis täällä suuremmat kuin etelämpänä, vaan mistä\nse tulee, sitä on lyhyeltä näkemältä vaikea aivan tarkoin selittää.\nMutta suurimmaksi osaksi siihen lienee syynä se, että työkansa siellä\non liiaksi metsäyhtiöistä riippuvaa. Yhtiöt pitävät näet työmailla\nruokakauppaa ja kiskovat työmiesten kustannuksella siitä kaupastaan\nliiallista voittoa. Ja vaikka palkat ovat korkeammatkin, osaavat he\nkumminkin kiskoa siitä suuremman osan itselleen takaisin. Vaan miksei\nvoisi isompi joukko työmiehiä lyöttäytyä yhteen, hankkia ruokavaroja\nmuualta ja elää niukemmasti silloin, kun suuria paloja ei voi saada?\nOlisihan se parempi sekin, kuin olla ihan kaikkea ansiota vailla. Olen\nnähnyt monen miehen istuskelevan kotosalla ja valittavan työnpuutetta,\nja olen nähnyt monen eukon apua hakemassa ja valittavan nälkää.\n\nToisin oli esim. vuosina 1867-68, jolloin rautatietä Riihimäestä\nPietariin tavallaan silloisena hätäaputyönä teetettiin. Silloin\nsai mies päivältä 80 penniä, ja kilo jauhoja -- mätiä kulijauhoja\nenimmäkseen -- maksoi 40 penniä. Mutta miesten _täytyi_ tehdä työtä\nniillä palkoilla, voittaa huono aika tai sortua, sillä muuta valittavaa\nei ollut, rahakkaampia hätäaputoimenpiteitä ei löytynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRenkimiehille maksetaan nykyään Ristijärvellä noin 200, piioille noin\n80-100 markkaa vuodelta. Hyrynsalmella ehkä hiukan vähemmän, mutta\nuseissa taloissa ei osaa sentään kunnollisesti kyntää tai niittää muut\nkuin isäntä, ja naiset ahtavat riihiä.\n\nKun tapaa nuoren miehen, joka on sattunut rengiksi rupeamaan, ja kysyy\nhäneltä, miksi hän on niin kehno maantöissä, vastaa hän, että hän on\nparemmin tottunut kirvestöihin. Ja sentään näkee monen miehen kirveessä\nsellaisen varren, ett'ei se ainakaan minun kädessäni pysyisi.\n\nNämä ovat seikkoja, joita olojen tarkempi tuntija saattanee hyvinkin\npätevästi perustella, mutta on toinen asia, jolle kenenkään lienee\nvaikea löytää mitään pohjaa, ja joka minuun on vaikuttanut varsin\ntympäisevästi.\n\nEräs säätyhenkilö tahtoi hyvässä tahdossaan tulla minulle näyttämään\nsitä kurjuutta, mikä heidänkin kylässä syrjemmällä vallitsi.\n\nTultiin erääseen mökkiin. Lämpimässä, vaan kamalan likaisessa\nmökissä oli neljä lasta, yksi melkein aikuinen, joka viime vuoden\nsanoi olleensa palveluksessa, vaan nyt istui kotosalla ja kiikutti\nkehdossa pienintä sisaruksistaan. Isä ja äiti olivat kotoa poissa,\näiti vastikään lähtenyt. Vartaassa oli neljä leipää, ostojauhoista,\nja kuumalla kiukaalla kahvipannu. Pöydällä kaksi paria kuppia, joista\njuuri näytti kahvia juodun. Seuralaiseni nolostui huomattavasti, kun\nminä naurahtaen osotin kuppeja. Tämä olisi ollut anteeksi annettavaa,\nvaan kuinkas kävi, kun tultiin takaisin tämän säätyhenkilön luo. Siellä\noli sama mökin eukko kyökissä rouvalle surkeasti itkien valittamassa,\nettä he kuolevat tuohon paikkaan, ei heillä ole enää palaakaan suuhun\npantavaa!\n\nToisessa mökissä, jossa käytiin, joutui mies valeesta kiinni. Kun\nkuuli, että minä olin Helsingistä, luuli hän kai minun nyt tuovan\nheille apua ja alkoi väittää, ett'ei hänelle ole vielä annettu kuin 10\nkiloa. Katossa oli kumminkin leipänä enemmän kuin 10 kilon jauhot, ja\nseuralaiseni sanoi varmaan tietävänsä, että enemmän hän oli saanut.\nSitten alkoi mies näytellä minulle housuja ja liivejä, jotka hän\nedellisenä päivänä oli \"kometiialta\" saanut. -- Nämähän ovat kauhean\nsuuret minulle, mitä minä näillä, valitteli hän.\n\nMinä en voinut antaa hänelle sen parempaa selitystä asiaan, kuin sen,\nettä on hyvin vähän luultavaa, että Helsingin räätälit tulisivat tänne\nitsekustakin mittaa ottamaan, sillä Helsingistä päin housut olivat\ntulleet.\n\nTällaiset pienet \"hätävalheet\" ovat ylimalkaan poikkeustapauksia, eikä\nniitten vuoksi tarvitse kenenkään kylmetä avun annissaan, mutta pahempi\non mielestäni ylettömän kahvinjuonnin laita silloin, kun leipäkeinoissa\ntäytyy turvautua muitten ihmisten armeliaisuuteen. Sen käytäntö on\ntullut yleiseen niin rajattomaksi, että sitä -- harvinaista kyllä\n-- jo moittivat kauppiaatkin. Siitä on tullut sellainen himo-aine,\nettä löytyy kahvijuoppoja, jotka täydelleen muistuttavat viinan,\nmorfiinin y.m. orjia. Kerrotaan, joshan lienee totta, että Ristijärven\nyhteisostotoiminta alkoi kahvitilauksilla ja niitä olisi viime vuonna\ntehty lähemmä pariinkymmeneen tuhanteen markkaan. Tänä syksynä se\ntietysti on vähennyt, koskapa pannujakin jo on takavarikossa, mutta\nHyrynsalmen puolella kerrotaan kumminkin eräänkin kauppiaan tässä\nsyksyllä myöneen lyhyen ajan kuluessa 25 säkkiä samaa tavaraa.\n\nTällaisissa oloissa soisi kernaasti näkevänsä enemmän lujuutta\nkansassa itsessään, kun ajattelee sitä hartautta ja uhrautuvaisuutta,\njolla etelä-Suomessa yksin työmiehetkin kantavat roponsa tälle nälän\nuhrialttarille.\n\n\n\n\nIV.\n\nSuomussalmessa.\n\n\nSuomussalmi, eli niinkuin itse paikkakunnalla useimmin sanotaan: Kianta\n-- siinä nimi, joka viime vuosikymmenen kuluessa on eräässä suhteessa\ntullut kuuluisammaksi kuin mikään muu kolkka koko Suomenmaassa, ja onpa\ntänäkin vuonna tämä sama nimi taas nähty melkein joka päivä jokaisen\nsanomalehden palstoilla ensimmäisenä kaikkien niitten joukossa, joihin\nhätäaputoimi saa kohdistaa huolenpitonsa.\n\nTahdon lyhyesti mainita tämän pitäjän aseman, ja huomatkoon jokainen\nsiitä, millainen se on ja mitä edellytyksiä sillä on liikkeeseen,\nyleiseen vaurastumiseen sekä moniin nykyaikaisiin vaatimuksiin nähden.\nPitäjä on pinta-alaltaan lähes yhtä suuri kuin puoli Uudenmaan lääniä,\neikä siinä sentään tähän saakka -- eikä juuri nytkään vielä -- ole\nlöytynyt minkäänlaisilla kesä-ajoneuvoilla kuljettavaa maantietä\nenempää kuin 22 kilometriä, se ainoa maantien pätkä, joka Oulusta\ntullen päättyy Kiantajärven rantaan. Siinä se on tien pää, siinä erämaa\nedessä, ja kirkkokin sekä kirkonkylä vasta järven toisella rannalla.\nLähin suuremman liikkeen keskus -- Kajaania lukuunottamatta -- ja\nlähin rautatie on Oulussa, johon on matkaa 200 kilometriä -- kesän\ntalven hevosella kuljettava kautta vuorisen Puolangan, sillä mitään\nmolempiin suuntiin kulkukelpoista vesireittiä ei löydy, joet kun kaikki\novat täynnä suuria koskia. Lapset kastetaan kinkerimatkoilla puolen\nvuoden vanhoina, ja samoilla matkoilla siunataan vainajien maalliset\njäännökset, pitäjän saloilla kun näet löytyy kolmessa eri kohdassa\nvarsinaiset hautuumaat, joissa vainajat saavat odottaa sitä otollista\nhetkeä, jolloin pappi sattuu paikalle pääsemään.\n\nSellainen on pitäjä, sellainen on Suomussalmi järvineen, vuorineen\nja rämeineen, joiden yli polut kulkevat porrassiltoja pitkin talosta\ntaloon, kylästä toiseen halki raakojen erämaitten. Sellainen on\npaikka, joka nälkäseuduista on suurimman maineen saanut. Toinen osa\npetäjiä on kuorittu tervoiksi, toinen osa leiväksi, on viljelty\npieniä peltotilkkuja, otettu riistaa metsistä, nostettu vesistöistä\nmuikkua, siikaa, harria -- ja eletty on ja enennytty ja hiljalleen\nkituutettu vuosisatoja, milloin paremmin, milloin huonommin, vaan viime\naikoina on tultu äänekkäiksi, niinkuin jokainen tietää, eikä suinkaan\naiheettomasti.\n\nValitus on tällä hetkellä suuri: ei saatu eloja, ei karjan kontuja, ei\nkalaa, aivan sama juttu kuin kaikkialla muuallakin pohjan perillä. Se\nseikka on kerta kaikkiaan sama joka kohdassa, eikä sitä kannata moneen\nkertaan kertoa. Millainen siellä nyt on nälkä, millainen hätä, onko\nsuurempi kuin ennen, siitä en osaa lyhyimmittäin tehdä selkoa, kun en\nole siellä ennen ollut katovuonna enemmän kuin hyvänäkään.\n\nAvun anojia on paljon, äärettömästi, ja jakajain luona tulvii\naamusta iltaan rahvasta kuin markkinoilla. Oma, kunnallinen apukassa\nponnistelee kuin ikeen alla, sillä viime vuotisia kunnanmaksuja,\njotka olisivat olleet jo keväällä suoritettavat, ei jouluun mennessä\nollut vielä käynyt maksamassa useampaa kuin -- 4 henkilöä (kunnassa\non noin 6,500 asukasta). Kunnallishallitus kirjoittelee vaan avun\nanojille pieniä lappuja, paikkakunnan maakauppiaille jätettäviksi,\nja maksaa tietysti velkansa sitten kun jaksaa. Vuonna 1901, tuona\nsatoisana vuonna, elätettiin vakituisia vaivasia, paitse ruotulaisia,\n97 henkilöä ja annettiin satunnaista apua 204:llä eri kuitilla,\nnousten koko vaivaishoito 11,400 markkaan, mutta kaiken viime vuotisen\nvelan on kassa sentään juuri nykysittäin parhaiksi maksanut, joten\nkrediitti kauppiaitten y.m. luona on taas selvä ja uutta sopii tehdä.\nAivan kulkujalalla olevain irtolaisten kuitteja oli viime vuonna\nkunnallisessa taksoitukessa 227 (niissä kokonaisia perheitäkin), ruunun\ntorppareja ja mökkiläisiä alku neljättäsataa, ja nämä molemmanlaatuiset\nkuitit jäävät useimmiten perimättä ja niitten omistajat tuottavat\npäinvastoin kaiken menoerän vaivaiskassaan. Varsinaisia maksajia on 360\ntalonumeroa, tehtaita ei ole, liike- ja virkamiehiä niukin määrä, mitä\nkunnissa tavallisesti tarvitaan. Tämä olkoon mainittuna kunnallisista\nmenoista, lukuunottamatta sitä, että kunnan yhteisillä kassoilla lienee\nvelkaa yhteensä ehkä parisataa tuhatta.\n\nNe hätäaputoimet sitten, ja se hädän suuruus! Edelliset menevät\ntietysti niinkuin niitten mennä pitääkin, kyläkunnista on valittu\njäseniä, niinkuin muuallakin, paikalliseen toimikuntaan, valvomaan\nkukin osaltaan itsekunkin tarvetta, ja apua jaetaan mikäli sitä saapuu.\nHädän suuruus arvattakoon siitä, mitä edellä olen sanonut avunanojain\npaljoudesta.\n\nIstuin päiväkauden seurakunnan pappilassa, ollen itse omasta kohdastani\nmahdollisimman kaukana kaikesta hädästä, ja katselin muitten puutetta,\njoka monenlaisissa tamineissa solui kaiken päivää melkein herkeämättä\nvirkahuoneen ovesta sisään ja ulos. Ylen rasittava toimi seurakunnan\nvanhalle palvelijalle, jos kohta hänellä oli apumiehiäkin. Usein siinä\notettiin kirkonkirjatkin esille, ja kun utelin, miksi niitä hätäapua\nhaettaessa tarvittiin, sain kuulla, että monella hakijalla oli hyvin\nsuuri taipumus tällaisessa tapauksessa lisätä perhettään, vaikka ne jo\nmuutenkin ovat siellä päin yleensä auttavan suuria.\n\nAvunsaantiin on niin totuttu, että joku jommoisissakin varoissa oleva\ntalonemäntäkin on jo hakenut vaateapua, ja kun tulee köyhempiä anojia,\nsaattaa syntyä tällainen hupainen keskustelu:\n\nAnoja: minäkin tulin nyt noutamaan sitä hätäjauhoa.\n\nJakaja: tällä kertaa sitä ei satu olemaan.\n\nAnoja: (jotenkin tiukalla äänellä) mutta sitä _pitää_ olla!\n\nJakaja: vaan ei sitä nyt ole.\n\nAnoja: no millä te aijotte meitä tänä vuonna elättää?\n\nUseimmille annettiin, kelle koko säkki, kelle puoli, kelle vaan\nkilokaupalla, ja paljon jaettiin vaatettakin, vaan pyörrytettiin\nsiitä joku vankka miehen karilas ja joku pyylevä eukko niine hyvineen\ntakaisinkin ja käskettiin työhön.\n\nKellä oli käsitöitä, se sai aina, vauraampi kohtuhinnan, köyhempi\nrunsaamman. Ja niin se pitää käydäkin, että avun saannista on jotain\nvastavuoroksi tehtävä sen, ken jotain tehdä jaksaa, sillä ihmisessä\nei saa almujen annolla tukahuttaa itsetietoa omasta edesvastuustaan\nhenkensä ylläpitämiseksi, vaikka toiselta puolelta taas ei tällaisia\nhätätöitä saa ottaa vastaan keltä tahansa, sillä silloin voi se muuttua\nsuoraksi keinotteluksi, kuten ennen hätävuosina on tapahtunutkin,\nja josta tavasta nyt vielä ovat pahat seuraukset nähtävinä. Kaikki\navunanto käy nyt toiseen tapaan ja tarkemmalla valvonnalla kuin ennen,\nja työtähän sitä on jokaisen tehtävä, koska jokainen siellä yleensä\ntyönpuutetta elatuskeinokseen valittaakin. Mutta millä kannalla on\nsiellä kotiteollisuus? Kurjalla! Tuodaan rekeä, lapiota, lusikkaa,\nastiata, vaan minä en monesta niistä maksaisi homehtunutta äyriä.\nSellaiset esineet kuin verkot ja sukset ovat jommoisiakin, joukossa\nhyviäkin, vaan eivät suksetkaan sentään ole hetikään sellaisia,\njommoisia odottaisi näkevänsä seudussa, missä ne ovat melkein ainoina\nkulkuneuvoina.\n\nKäsiteollisuuden opetusta ruvetaan meillä kyllä kiireellä ja innolla\nharrastamaan joka kerta juuri sillä hetkellä, jolloin hätä on suurin,\nvaan siihen se oppi ja harrastus taas laukeaa, heti kun hätä on ohitse.\nEi päästä taitureiksi koskaan, ei kyetä milloinkaan kotiteollisuuden\nalalla tekemään mitään sellaista, millä olisi kauppa-arvoa kotinurkkia\nulompana. Kun teoksia sitten myydään, menevät ne usein huutokaupoilla\nmelkein polttopuun arvosta, ja sentään olisi samoista aineista ja\nsamalla vaivalla -- helpommallakin, jos kätevyyttä olisi -- voitu\nsaada monta vertaa suurempi summa vastaisten hätäaikojen varalle\nkasvamaan. Suksitehdas on kyllä perustettu erään yksityisen hommasta\nSuomussalmeen, mutta se on tehdas, se on yksityisen afääri, eikä\ntietysti suurestikaan edistä kotiteollisuutta. Meriläisten airoja\nesim. voisi yleensä siellä päin tehdä mielestäni kannattavasti, kun\nvaan olisi hyvät mallit ja osattaisiin niitä tehdä, sillä siellä\non kyllä kuusimetsiä ja lujanlaatuista puuta. Mutta tämä, niinkuin\nkaikki muukin teollisuus, saattaa siellä muutamaksi vuosikymmeniseksi\nriutua näkymättömiin, kunhan Leppikosken massatehdas Kajaanin seudussa\nvalmistuu. Silloin ei tarvitse kotiteollisuutta muuta, kunhan jokainen\nosaa pistää kirveensä silmään sellaisen kalikan, että se omissa käsissä\npysyy.\n\nKun enimmät männiköt yksityisten metsistä ovat pitkitetyllä\ntervanpoltolla hävinneet ja kuusipuu voittanut enemmän alaa, tulevat\ntietysti vasta perustettavat massatehtaat ostamaan siellä päin summissa\nmaatiloja pohjineen päivineen. Niitä he kyllä tulevat saamaan, ehkä\nAmeriikan \"tiketin\" hinnoilla, sillä halullisia myyjiä, löytyy vaikka\nkuinka paljon, ja esimerkkiä siihen suuntaan on jo olemassa Hyrynsalmen\npuolella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoska avunanojain ja hätätöitten paljoudesta päättäen puute tässä\npitäjässä tuntui olevan suurempi kuin missään muualla niistä seuduista,\njoita siihen saakka olin kulkenut, päätin painautua syvemmälle\nerämaahan, katselemaan taloihin ja mökkeihin, miltä elämä heillä siellä\nkotonaan näyttäisi.\n\nPariin suuntaan kuljin halki pitäjän kirkolta lähtien, ja niille\nmatkoille pyydän nyt vaivata lukijaa mukaani.\n\nLähdin ensiksi ajamaan itäänpäin, Parvavaaraan Venäjän rajalle, jota\nkautta rajantakaisten karjalaisten Valtatie kulkee Kajaaniin ja\nOuluun. Vaan ihmisasuntoja on silläkin taipaleella niin harvassa,\nett'eivät havaintoni olleet erittäin rikkaat. Ja mahdotonta on poiketa\npäätieltä kaikkiin syrjätaloihin, niihin kun on monen neljänneksen ja\nkokonaistenkin penikulmain matka. Hyvästi loppuisi yhden talven keli,\nennenkuin niissä kaikissa kävisi.\n\nEnsimmäinen talo, joka suorastaan matkan varteen sattui, oli Haukilan\ntalo, puolitoista penikulmaa kirkolta. Tämä seutu kuuluu Vuokin kylän\npohjoisosaan, jonka kylän eteläpuolta pidetään pitäjän varakkaimpina\nseutuina, ja samaa Haukilaa sanotaan taas pohjoisosassa varakkaimmaksi.\nJa oli siinä varakkaisuuden merkkejä ompelukone ja paperit kammarin\nseinissä sekä yksi vuode kammarissa, vaan ei minun silmääni paljo\nmuuta. Karja oli vähennetty puoleksi, jauhoa hankittu Oulun porvarilta\nensikesäisen tervakaupan päälle velaksi, selvää leipää syötiin lihalla\nja maitovellillä höystettynä. Puutetta ja velkautumista valitettiin,\nminkä kuunnella jaksoi, sekä työpalkkojen korkeutta. Yksi oli jätkä\n(s.o. päiväläinen) kokoamassa tervaspuita. Muusta työnhommasta en\nkuullut mitään puhuttavan, enkä nähnyt jälkeä. Olen edellä maininnut\nerään Sotkamolaisen lannantekopuheista, mutta Suomussalmen kulmalla\ntulin sen asian, niinkuin koko maanviljelyshommain suhteen yleensä\nsellaiseksi Tuomaaksi, ett'en ensi hopussa ottanut heidän puheitaan\nkorviini, vaikka niitä olisin kuullutkin.\n\nHaukilasta lähdettyä on taloja tien varrella hiukan taajemmassa, noin\nparin, kolmen neljänneksen välimatkoilla rajalle saakka.\n\nEnsimmäinen on Saukkovaara, kahtia viljelty talo. Siellä päin on aivan\nyleistä, että taloja viljellään useammassa osassa, oman keskinäisen\nsuostumuksen nojalla ilman muuta maamittarin jakoa, kun niitä ei\njakseta yksin viljellä, ja osakkailla on kullakin omat asuntonsa,\ntavallisesti samalla mäellä kaikki.\n\nSaukkovaara näytti jo varsin kurjalta Haukilaan verraten. Ihmiset,\nniin aikuiset kuin lapsetkin, kalpeita ja kituvan näköisiä. Luottoa\nei ole, vanhaa velkaa porvarillekin niin paljon, ett'ei enää saanut\nuutta tervakontrahtia. Yksi on hevonen (niinkuin useimmilla koko\nSuomussalmen laajassa seurakunnassa), viisi lehmää on pantu lihaksi,\nviisi kituu navetassa. \"Ruomuja\" (viime vuoden eloa) on syöty syksystä,\nvaan tuli tauti. Niihin sentään totuttiin, ja kun saatiin aina väliin\njoku kilo ostojauhoja velliksi ja lihaa on särpimen avuksi, niin henki\non pysynyt. Nyt oli saatu 50 kiloa komitean jauhoja ja niistä tehty\nleipää puoleksi ruomuilla sekoitettuna, joka leipä minun suussani\noli kovin katkeraa. Tulva esti kalanpyynnin kesällä. Pitäisi saada\nainakin tuhannen markan velka, ennenkuin saa 10-henkisen perheen\nkesään elätetyksi. Pitäjän pohjoispuolella, 10 penikulman päässä,\nalkaisi kyllä tukkisavotta, vaan millä sinne menee, ei ole eväitä.\nKahviverstaat olivat talossa seisauksissa.\n\nSeurasi sitten Parvavaara, neljässä osassa viljelty talo. Yhteen\nkun mentiin sisään, kokoontuivat siihen heti toisten eläjät kaikki.\nVaaralla elää noin 40 henkeä, enin osa lapsia. Parvavaarassa näytti\nelämä vankemmalta ja kahvipannu oli täydessä toimessa, vaan leivän\npuutetta siinäkin huikeasti valitettiin. Vielä oli talossa joku puhdas\nleipä, velkajauhoista leivottu.\n\nSiinäkin tuli puheeksi rahatyöt, työpalkat y.m. Jätkä muuan, vankka\nmies näköjään, joka siihen lähettyville hommasi omaa mökkiä, otti pian\nsanavallan kokonaan haltuunsa, alkaen karkeasti ja kovin sanoin moittia\nhätäaputoimia ja huonoja työpalkkoja. Hänkin oli hakenut apua, vaan\nvallesmanni ei antanut, käski työhön. Ja mitä tarjosi? Markkaa tarjosi\nhalkosylestä (syli täällä on neljättä osaa pienempi kuin tavallisesti\netelä-Suomessa käytetään). Sillä ei eletä, hän tuli pois. Tappakoot\nsuoraan!\n\nMinä kysyin, mitä on maksettu hyvinä aikoina syleltä kotihaloista.\n\nMarkka viisitoista penniä on maksettu.\n\nOliko hän sillä ennen hakannut?\n\nOli kyllä sillä, vaan yhteen markkaan ei hakkaa. Ja kehnot on aputoimet\ntäällä. Mutta rajan takana autetaan. Viime kilovuonnakin (nälkävuonna)\nannettiin siellä koko säkki jauhoja henkeä kohti.\n\nKyytimieheni ja osa muitakin läsnäolijoita alkoi väittää sitä\nilmeiseksi valheeksi, vaan jätkä ei siitä huolinut, pysyi väitöksessään\nvaan ja puhui rajan takaa muitakin ihmeellisiä asioita.\n\nUkot alkoivat keskustella rahtiajosta, jota tehtiin Oulusta Kiannalle.\n-- Tuoda rahtikuorma kahdenkymmenen penikulman päästä ja saada siitä\nkorkeintaan 50 markkaa. Senhän syö eväinä!\n\nMinä puolestani tiesin, ett'ei sitä rahtiajoa kaikille riittäisikään,\nsöipä siinä saadut ansionsa sitten \"eväinä\" tai muina, sillä eihän\nsinne ole muita tarpeita kuletettavana, kuin mitä samat Kiantalaiset\nitse käyttävät.\n\nSitä valitettiin kovasti siinä, niinkuin kaikkiallakin, että ruunu\nerotti metsänsä erilleen ja tervaspuut siten loppuivat.\n\nTulimme sitten viimeisiin taloihin Suomen puolella, Raatevaaraan, jossa\non kolme asujaa, isot perheet jokaisella, niin että vaaralla elää 32\nhenkeä, kaikki omain perheitten väkeä. Talot ovat ruunun uutistaloja\nja tervanpoltto kokonaan kantojen varassa, jotka onnettomuuden lisäksi\nvielä olivat jääneet syksyllä nostamatta. Ei tule siis tervanpoltosta\nmitään, porvarille on vanhaa velkaa, eikä ole luottoa missään. Lihaa\nolisi, vaan sitäkin piti viedä Ouluun jauhoihin vaihdettavaksi. Isännät\nolivat parhaillaan matkalla. Selvää leipää ei ole enää yhtään, ruomuja\nvaan. Kahvia ei ole. (Olen tullut tässä yhä maininneeksi kahvin, mutta\npidän sitä tärkeänä nälästä puhuttaessa, sillä, sikäläinen kansa on\nmilt'ei kestävämpi kärsimään leivän kuin kahvin puutetta). Vatsatauti\non alkanut hätyyttää.\n\nLähellä Raatevaaraa on Hosko niminen ruumin torppa, jossa ei liioin\nollut leipää. Emäntä oli omituisesti sairastunut, ruumis alkanut\najettua. Lieneekö se ollut huonon ruuan seurauksia, vaiko muuta tautia,\nsitä en tiennyt minä enempää kuin muutkaan. Kivulias hän kuului\nolleen ennenkin. Juostiin ja hommattiin hevosta, jolla noudettaisiin\nkirkolta apua. Hevonen saatiin vihdoin Parvalasta, vaan kirkolle oli\npuolenneljättä penikulman matka, eikä sielläkään ole lääkäriä ei\nlääkkeitä, ei muuta apua kuin kunnan -- kätilö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisen matkani halki Suomussalmen tein kirkolta pohjoiseen päin.\nEnsimmäinen taival vei poikki Kiannan järven ja läpi rämeisen erämaan\nkuuden neljänneksen päässä olevaan Haapanan taloon, Pesiön kyläkunnassa.\n\nSiinä on omituinen talo: ei muuta väkeä kuin leskiemäntä ja hänen kaksi\nalaikäistä tytärtään. Elukoita yksi lehmä, hevosta ei, ei renkiä ei\npiikaa. Jätkää pitää emäntä tarvittaissa työssä, vaan nyt oi ollut\nvaraa jätkän pitoon. Itse sanoi ennen hevostöitäkin tehneensä, vaan kun\nterveys huononi ja lääkärikin oli siitä kieltänyt, niin hevosensa möi,\nja nyt hakee palkkahevosen silloin kun tarve vaatii. Se on talon pitoa!\nMutta hätää ei näyttänyt siltä olevan ihan suurimman suurta. Velkaa\nkyllä on ja uutta on tehnyt oululaiselle, vaan sehän on tavallista\njokaisella.\n\nSiitä noin neljänneksen päässä on erään lahden suussa Honkisaaren\nmökki. Ei tahdo mahtua ovesta sisään ja kumarassa pitää seistä\nsisässäkin. Mökki on kauheasti ränstynyt, lattia ihan mätä. Siellä\non sauhun katkua ja kuumaa, enkä aluksi erota paljon mitään muuta,\nkuin joitakin pieniä olennoita, joita vilisee jaloistani nurkkiin.\nTeen hyvän päivän, siristelen silmiäni ja koukistun istumaan pienelle\njakkaralle kuuman kiukaan viereen, sillä seistä en voi. Mökin emäntä\nottaa juuri kiukaan uunista paistumasta leipiä, jotka ovat väriltään\nhyvin kauniin keltaisia, mutta hän ei puhu minulle mitään, katselee\nvaan minua tuijottavin silmin, kalpean ja kuihtuneen näköisenä. Kysyn\nkuulumisia, mutta sen sijaan, että hän vastaisi jotain, purskahtaa hän\nhillittömään itkuun, painuu kiukaan nurkkaan istumaan, peittää kasvonsa\nrepaleisella esiliinalla ja itkee yhä, herkeämättä, eikä saa sanaa\nsanotuksi, vaikka jo lopulta koettaakin.\n\nSiinä minä näin todellisen nälän ja kurjimman kurjuuden. Se ilmestyy\nnäin teeskentelemättömänä, se ottaa itselleen näin peittelemättömän\nja avonaisen muodon, se ei tarvitse ilmaisukseen mitään pitempiä\nselityksiä, ja sen olemassa oloon täytyy silloin muitta mutkitta uskoa.\n\nOlo alkoi itsellenikin käydä tuskalliseksi ja rupesin lohduttelemaan\nemäntää niinkuin pientä lasta. Vihdoin alkoi hän puhua ja käski\nminun maistamaan leipäänsä, jota paistoi. Siinä oli toinen puoli\nhienoksi jauhettua koivun kuorta seassa. Ei oltu heillä kesällä\notettu petäjäistä ja nyt piti jatkaa koivulla, joka siihen tarpeeseen\non paljoa huonompaa, miltei suorastaan kelvotonta. Kuori keitetään\nkahteen kertaan, että sen katkera maku katoaisi, sitten se kuivataan\nja jauhetaan. Kuusi oli vaimolla lasta, nuorin imevä vielä, eikä ollut\nhän sen tähden päässyt edes vaatteita hakemaan, jos mistä almua olisi\nsaanut. Lapset kalpeita, puoleksi alastomia. Mies oli Haapalaan ja\nPesiöön tehnyt töitä komitean jauhoja vastaan, joita sitten parkilla\njatkettiin, vaan se työ oli lopussa. Lehmää ei ollut. Ei moittinut\nkomitean toimia, mutta sitä yhä valitti, ett'ei imevältä lapseltaan\npäässyt mitään apua hakemaan. Mies oli työn etsinnässä.\n\nLahden toisella puolella on Hiltuniemen torppa, jossa on isompi pirtti\nja porstua edessä.\n\nAstun porstuaan. Siinä on mylly käynnissä. Vasta vuoltua koivun kuorta\non porstuassa iso vasullinen, ja vanha, 75 vuotias eukko jauhaa\nkäsinkivillä samaa tavaraa, ennen keitettyä ja kuivattua. Kalmaan valuu\nkivien välistä hieno, kellahtava jauho, näköjään melkein kuin Fatzerin\nkaakao!\n\nSiinä on syntyä sama temppu kuin Honkisaaressakin, ja pahasti\nvavahtelee mummon leuka ja suu, kun hän kertoo sitä onnettomuutta,\nett'ei keväällä ymmärretty petäjiä kuoria, kun odotettiin jotain\nomastakin pellosta. -- Heillä oli kylvöjä itsellä. -- Tämä koivun\nparkki on ylen katkeraa vanhalle, eikä sillä kunnossa pysy lastenkaan\nvatsat. Minä myönsin sen täydelleen, sillä Honkisaaren leivästä oli\njäänyt joku karkeampi kappale hampaani väliin ja karvasteli siellä\nvielä.\n\nLehmä ja hevonen oli torpassa, ja joku nuorempi mies, mummon poika,\nvaiko vävy sitä en kysynyt -- oli parhaillaan kyselemässä tukkitöitä.\nHevosella oli samana aamuna aijottu lähteä siirtämään koko Honkisaaren\njoukkoa mierolle, vaan kun sattui kova pakkanen, - 30 C. -- niin oli\nhomma lykätty tuonnemmaksi, koska lapsilla ei ollut vaatteita. -- Heitä\nkäy niin sääliksi, vaan ei voi auttaa, sanoi mummo.\n\nSeurasi sitten kahden neljänneksen päässä Pesiön isonlainen talo,\nkahtia viljelty. Tervan poltto kummallakin lopussa, kun on metsäkin\nlopussa. Ruunua moitittiin, että on antanut liian vähän metsää!\nToisella puolella väkeä 5 henkeä vaan, toisella 10. Siinä istuin ja\nsöin, missä oli viisi. Kahdeksan nautaa oli heillä teurastettu ja\nkaikki liha säilytetty omaksi tarpeeksi. Säästöjä ei ole mitään, mutta\nvelaksi on saatu jauhoja, ja tukkitöitä kuulustellaan. Kahvi keitettiin\npaksua kuin velli, kamalan väkevätä.\n\nSiitä kahden neljänneksen päässä sivulla Mäntyniemen torppa, jossa\nkorjattiin kesällä vanhan tavan mukaan petäjää, ja sillä jatketaan\nleipää. Valitetaan sitä, että kesäiset ansiot olivat huonot, kun\ntilalliset eivät tulvain vuoksi kyenneet pitämään työssä.\n\nSitten seuraavat talot matkan varrella ovat Parkkila ja Tolonen,\nAlanäljängän kylää, kolmen ja puolen penikulman päässä kirkolta.\n\nParkkila on vankan näköinen talo, joka kylvää vuosittain 7 tynnyriä\nohraa ja yhden ruista. Viljaa ei käytetty ollenkaan riihessä tänä\nvuonna, mutta isännällä on luottoa ja on saanut jauhoa tarpeeksi.\n\nTässä talossa kuulin paljon valitusta monesta muustakin asiasta kuin\nhuonosta vuodentulosta yksin, ja kaikenmoisia ikäviä ja hämäriä\ntoiveita lausuttiin. Siinä sattui olemaan eräs metsänvartija\nYlänäljängältä, joka kertoi itsellään olevan hyvää maata, neljä lehmää,\nja nurmenviljelyksen \"luottavan hyvin\".\n\n\"Mitä ne sitä viljaa viljelevät, kun ei se kumminkaan hyvilläkään\nvuosina riitä enempää kuin Mikosta Kekriin, viljelkööt nurmea\",\ntuumaili metsänvartija, mutta samassa kuului toiselta puolen pirtin\njäykkä vastaus: \"ei se kaikilla luota, on tuota koetettu\".\n\nTolosen talo samalla mäellä on kurjassa kunnossa. Kylältä lainaillaan\njos saadaan, luottoa ei ole. Hevosta ei ole siinä talossa, lehmiä on\nneljä, ja neljä on teurastettu, vaan osa lihoista vaihdettu Oulussa\njauhoihin.\n\nSeuraa sitten Säynäjänniemen talo, puolen penikulman päässä\nedellisistä. Lähellä taloa on mökki, jossa, paitse omia asukkaita,\nasuu \"huonemiehenä\" muuan jätkä perheineen. Elämä on jommoisenkin\nnäköistä, vaikka kovaa puutetta valitetaan ja komiteaa moititaan.\n-- Se on niin etäällä, kirkolla saakka, eikähän sieltä mitään saa.\nLähipaikkaisille vaan jakavat ja omaksi hyväkseen käyttänevät, koska\nkuuluvat vaatteistakin sanoneen, että ne ovat köyhille liian hyviä, ja\novat niitä varakkaille ostettaviksi tarjonneet. (Tavallinen moitevirsi\nhätäapuhommista). Perheet eivät ole mökissä asujilla suuret. Miehet\novat ruunun porrastustyössä ja saavat Smk. 1: 80 päivältä, \"vaan\nhuono se on palkka, kun siihen vielä täytyy oma ruoka pitää. Ei sillä\nelä\" valittaa jätkän vaimo. Hän on sentään lapsineen auttavan hyvissä\nvaatteissa ja paahtaa parhaillaan kahvia.\n\nTulen Säynäjänniemen taloon. Talo on jotensakin vankan näköinen ja\npihalla näkyy tavallista enemmän hevosia ja suksia, pirtti on täynnä\nmiehiä. Kyselen mikä siinä on kokous ja saan kuulla, että siinä jaetaan\nhaluaville puita ruunun metsästä.\n\nOlin tullut yli rajan Hyrynsalmen hoitoalueelta Kuusamon alueelle.\nLieneekö Hyrynsalmen alueella Kiannan puolella jo jaettu näitä puita,\ntai vastako jaettanee, siitä en tullut ottaneeksi selkoa, mutta\nKuusamon alueella niitä nyt jaettiin, ja kuulin, että sen piirin\nforstmestari oli jo aikaisemmin syksyllä heti ruvennut tällä vallassaan\nolevalla keinolla lieventämään hätää. Kun ken saa luvan näihin ruunun\npuihin -- niitä annetaan noin 50 à 100 kappaletta itsekullekin, aina\nasianhaarain mukaan niin on hän siksi kerrakseen pelastettu. Hän lähtee\nOuluun, tekee siellä kaupan porvarin kanssa luvassa olevista puista ja\nsaa niitä vastaan etukäteen jauhoa. Sitten on hänen talvella laitettava\npuut \"kaluiksi\" ja vietävä määrättyyn uittopaikkaan.\n\nNäitä puita nyt jaettiin tällä kohdalla Kuusamon piiriä ja takuukirjoja\ntehtiin. Talon isäntä on ruunun metsänvartija ja hänen ne on leimattava.\n\nMinut viedään kammariin ja esitetään eräälle kovaääniselle\nherrasmiehelle, joka on yksinään kammarissa ja jota sanotaan ruunun\nmetsäntarkastajaksi. Herra käskee tuoda minulle \"hätävelliä\", jos vaan\nsitä haluan, vaan itselleen teetä. Kumpaakin tuodaan, minulle kahvia\nmahdottoman suuressa amerikalaisessa kupissa. Pöydällä on kolmessa\npullossa jotain kirkasta, valkeaa nestettä, jota herra nimittää\n\"hätäliemeksi\". Hän käskee minun sillä ohentamaan velliä, jos se on\nliian paksua. Minä tyydyn pelkkään velliin. Hän on karkean leikkisä\nmies, ja minä haistelen asiain kulusta, että pullot olivat ilmestyneet\npöydälle ukkojen toimesta, jotka olivat tulleet puitten saantaan.\n\nMutta ennenkuin kaupoista puhuttiin mitään, piti toimitusmies\nasianomaisille jotensakin tuiman nuhdesaarnan, josta minun sallittanee\nlainata muutamia kohtia, koska kerran olen ruvennut tätä välinäytöstä\nmatkaltani kuvaamaan.\n\n-- Nuoran pätkää te tarvitsisitte, ettekä hätäapua. Selkään teitä\npitäisi antaa, se olisi paras apu. Häh? Kyllä minä teidät tunnen, kun\nolen kolme vuosikymmentä teitä katsellut. Ette viitsi muokata pelloksi\nedes omien portaittenne pieliä, vaikka niitä sata vuotta olette\nlannoittaneet. Minun pitää teille yhtenään ruunun metsästä puita jakaa.\nJa mitä teitte te ruunun metsille, häh? Poltitte ne, ja mistä minä nyt\nannan teille puut, vaikka minun yhä pitää olla teille Pellervona.\n\n-- Mekö oisimma ruunun mehtät polttaneet?\n\n-- Poltitte kolme penikulmaa pitkältä ja kolme leveältä. Ette\nviitsineet kuloa sammuttaa.\n\n-- On siinä niin paljon perää, että alkusammutus oli laiska, todisti\nisäntä. Vaan tulipa sitten kiire, kun oli palaa talot.\n\n-- Jo toki silloin, myönnyttelivät ukot.\n\nLähellä Säynäjännientä on Ahoniemen ruununtorppa. Siinä asuu kaksi\nvanhusta kunnan elätettävänä. Naurisvelliä syövät ja leipää on, mutta\nkahvia ei ole.\n\nTulemme sitten muutaman neljänneksen ajettuamme Raappanaan, jossa on\nviisi taloa. Köyhyyttä valitetaan, herroja ja hätäaputoimia moititaan.\n-- Lähellä on maantienteko, vaan siinä ei anneta työtä kuin valituille!\n-- Komitea ei anna apua! Ruunun puita on otettu. Yhdessä talossa, jossa\nviivyin enemmän aikaa, on isäntä hyvin vanha, emäntä luuvaloinen, makaa\nvuoteessa ja pölläyttelee aimo sauhuja nysäpiipusta (siellä tupakoivat\nvanhemmat naiset kaikki). Talossa on kaksi aikuista tytärtä, toinen\npaistaa leipää, toinen paahtaa kahvia. Pirtissä istuu kokolailla\nreippaan näköinen eukko, kylän elätti ja hieroja, sekä perheetön\nihminen. Hän moitti komiteaa ja kaikkien yksityistenkin aputoimien\nkehnoutta pahimmin kaikista, syleksien ja sytytellen piippuaan.\n\nLähdemme taas ajamaan ja saavutamme vanhan naisen, joka hiihtää\nedellämme kontti selässä. Nainen tarttuu rekemme selkälautaan, seuraa\nsiinä meitä suksillaan sujutellen, sivakkain kärkipuolet kulkien\nreen alla. Valittaa uupumista. Vuorokauden on hiihtänyt ja saanut\nOulusta palaavilta jonkun kilon jauhoja kokoon. Kotona on mies ja\nlapsilauma, vaan ei sinne hänen lähtiessään jäänyt syötävää mitään.\nHellittää jonkun neljänneksen meitä seurattuaan erään mäen alla kätensä\nreen selkälaudasta, ja kääntyy siitä sujuttelemaan entistä latuaan\nrämeiselle suolle, kotiinsa päin.\n\nLeinosen vaarassa, joka sitten seuraa, on muutamia vauraampia taloja.\nSiinä on ihmeeksi ja poikkeuksena paikkakunnalle ruvettu viljelemään\nsuota nurmena. Suo niin hyvää, että onkilieroja kasvaa. Sivummalla\nolevassa Nivan talossa kuuluu myös viljellyn nurmea, ja on se luottanut\nniin hyvin, ett'ei tänäkään vuonna ole hätäpäivää.\n\nLeinosesta lähtiessä on erään lahden perukassa Myllylän ruununtorppa.\nMies on Käyrässä \"kasakkana\" (jätkänä) ja saa 50 penniä päivältä talon\nruuissa. Kotona on kurjassa mökissä vaimo ja kuusi puolialastonta\nlasta. Siinä täytyy minun taas katsella vaikeaa, hermostunutta\nitkukohtausta. Ainoa lehmä on syksyllä myöty velasta, viimevuotisesta\nruunun arennista, Smk. 25: 60, on haastettu oikeuteen, kaksi kappaa\non perunoita, puolukan kokoisia, jälellä. Olkia tuli omasta pellosta,\njoilla koettaa kiduttaa kahta ruokkolehmää, ja samoilla oljilla on\njatkettu omaa leipää. Komitealta on saatu vähän jauhoja, ja niitä\nvastaan pitäisi tehdä kaksi työrekeä. -- Vaan kun on kiuvaskin niin\npieni, ett'ei siinä voi edes jalasta hautoa. Kahvista ei puhettakaan,\neikä komiteaakaan moitittu.\n\nAjamme penikulman verran mitä jylhintä saloa ja saavumme Huokausvaaran\nruununmökeille, kaksi mökkiä, jotka ovat oikeastaan Taivalkosken\npuolella rajaa. Olkea syöty siinäkin, vaan kun tässä syksyllä kahteen\nmieheen kaatoivat karhun, joka kymmenittäin oli paikkakuntalaisten\nlehmiä raadellut, niin saatiin siitä sentään leivän apua. Vanha ukko\nkuorii pihlajan oksia lehmän rehuksi, kaksi vanhempaa naista askartelee\nleivän leivonnassa, piiput hampaissa.\n\nTästä tulemme jonkun neljänneksen päässä olevaan Pekkalan taloon.\nEmäntä, jo vanhanpuoleinen nainen, hiihtää salolla vastaamme kelkka\nperässä, kelkassa kirves, ja sanoo menevänsä pihlajia noutamaan. Kehuu\nniitten kuorista keitettyä vettä erinomaiseksi mausteeksi huonoihin\nheiniin ja muutenkin voimakkaaksi ravinnoksi lehmille.\n\nPekkalasta ajamme sivu ja käännämme matkamme eräälle Maanselän\nsivuhaaralle, joka eroittaa Oulun ja Iin vesistöt toisistaan, ja\ntulemme Piispajärven kylän alueelle, jota kylää kaikkina aikoina on\npidetty Kiannan huonoimpana, ja joka se peittelemättä sanoen tänäkin\npäivänä on.\n\nSiinä on ensimmäisenä edessä Pyhävaaran talot, yhteensä viisi\n\"kattilakuntaa\". Jo päältä nähden ovat talot kovin ränstyneet ja\ntoimeentulo niissä on toisessa toistaan huonompi. Petäjäistä syödään\nniissä taloissa usein, vaan kun edellinen vuosi oli erittäin hyvä,\nniin viime kesänä jäi se sato korjaamatta. Kolmessa kattilakunnassa\non sentään miten kuten saatu ostojauhoa ruomujen ja olkien sekaan,\nvaan neljännessä on kaikki keinot kerrassaan lopussa. Emäntä itkee\nsiinäkin, mutta hän näyttää painuneen melkein toivottomaan ja tylsään\nvälinpitämättömyyteen. Pirtti on inhoittavan likainen, lapset niin\nrepaleisia, ett'ei ole ehjää kohtaa mitään. Almuna saatu hame ja\npusero on emännän itsensäkin päällä. Hän ottaa eteisestä noin kolmen\nkapan pussillisen tämänvuotisia ruomuja ja viskaa sen eteeni pirtin\nlattialle. -- Siinä on elinaineet kaikki! Perunaa ei ole, lehmän\nantia ei ole. Pispajärven komiteamieheltä on saanut joskus hiukan\njauhoja velliksi. Ei ole heillä ollut edes hevosta, kun porvari aina\nuhkaa uloshaulla vanhasta velasta, vaan nyt oli saatu velkahevonen,\njolla isäntä parhaillaan on Oulussa koettamassa viimeisiä keinojaan.\nYksi lehmä syksyllä myytiin ulosteoista, kaksi kurjaa on ehtyneenä\nnavetassa. Ei ole edes mitään kalanpyydystä. Herrat kun kulkevat joka\nvuosi kirjoituksilla, niin kaikki menee aina. Ei saa vaatetta edes\nisälle eikä vanhemmalle pojalle, jotka tekisivät töitä. Naulan sai\nsyksyllä kokoon loiminlankoja, vaan kudetta ei ole. Eikä saa edes\njalkineita, kun lehmä on joka vuosi pantava nahkoineen ulostekoihin.\n\nKurjuus ja lika on suorastaan tympäisevä. Olin nähnyt yhtä ja toista\nmatkallani, vaan en vielä mitään sellaista. Lapsia on kylässä\nlukematon määrä, niitä on juossut jälessäni, ja joukko joka talosta\nyhä lisääntynyt. Kun teen pieniä muistiinpanoja tässä viimeisessä,\nkurjimmassa pirtissä, seisoo niitä jo ympärilläni 17 kappaletta,\nkuvaamattoman repaleisia, kalpeita, villin näköisiä. Kaksi pienintä,\noman talon joukkoa, istuu kehdossa joku epämääräinen vaatesiekale\nhartioilla, kiikuttelee siinä itseään ja hyräilee jotain laulua,\nniinkuin lapset muuallakin maailmassa.\n\nJa tämä on verotalo Suomussalmen pitäjässä Kajaanin kihlakuntaa!\n\nToisessa talossa makaa sairaana likaisella lattialla (vuoteita kun ei\nole) tytär ja pieni poika. Heissä on omituinen tauti. Tyttö on maannut\njo pari viikkoa, vaan ei nuku hetkeäkään. Hänen päätään pakottaa\nankarasti ja hän hourii yhtenään. Poika on sairastunut samallaiseen\nunettomuuteen. Kiannan kirkolle on joku 7 penikulmaa, Taivalkoskelle\n4, eikä kummassakaan paikassa ole lääkäriä. Ja jos olisikin, mitä se\nauttaisi! Millä se sinne saataisi?\n\nKäyn sitten Kauniinahon ruunun torpassa Käärmejärven rannalla. Aina\nyhtä kurjaa. Mies heikko, mökki kaatumassa, vesisanko varana kiukaalla,\nkiuas kun on rikki ja liekehtii sisään. Petäjää on heillä, sitä syödään\nja siitä tehdään vellikin. Emännällä seitsemän lasta, joista yksi\nimevä. Ei tahdo saada edes suolaa, valittaa hän.\n\nKuljen vielä samoilla seuduilla Vasaraniemen ruunun torpassa sekä\nKellovaaran talossa, ja kaikki ne ovat samassa kurjuudessa. Siinä\nlähettyellä alkaa kohta tukkisavotta työnsä ja yhtiö on jo tuonut\nruokavaroja y.m. Oulusta päin. Kellovaarankin isäntä oli jo käynyt työn\nkysynnässä siellä ja ottanut yhtiömiehiltä ensimmäiseksi etuanniksi --\nkahvia.\n\nYhtä kurjaa, puheitten mukaan vielä kurjempaa, on elämä Pistojärven\nperukoilla samaa Piispajärven kyläkuntaa, ja kuvaavaa koko tästä\npaikkakunnasta on se, että kiertokoulun opettajankin täytyi jo\naikaisempaan syksyllä ottaa sieltä omin lupinsa jalkapako nälän tieltä,\neikä hän vieläkään ole sinne palannut. Petäjää ja olkea syödään siellä\njoka vuosi.\n\nPistäysin vielä katsomaan sivummalla olevia Kumpulan taloja samassa\nkyläkunnassa. Toinen niistä on jotensakin elävä, kammarin seinällä\nkelloja y.m., öljylamppu palamassa, emäntä tarjoo kahvit. Mutta\ntoisen Kumpulan emäntä, joka ruokkii kahdeksaa lasta petäjäisellä,\nhiihtää ympäri kulmakunnan ja tuo hivenen vellijauhoja kotiinsa, mistä\nmilloinkin saa.\n\nTämä oli kummallinen retki, täynnä ennen aavistamattomia näköaloja,\nja sieltä voisi kertoa niin paljon monenmoista kurjuutta, ei yksin\nnälkää, että lukija niihin varmaan kyllästyisi. Yksi silmiinpistävimpiä\nhuomioitani oli se, ett'en ainoassakaan paikassa nähnyt miehiä\nminkäänlaisessa oikeassa taloudentoimessa, vaikka he kyllä kovaa\ntyötään ja peltojensa lannoitusta kehuivat. Kaikki heidän ajatuksensa\nolivat ehkä keskittyneinä vaan Oulun matkoihin ja jauhosäkkeihin, ja\nminä tulin siihen päätökseen, että niin mahtaa olla aina. Savottatöistä\npuhuttiin myös paljon, ja siitä kaiketi se heille taas tämän vuotinen\nelanto pääasiassa lähtee.\n\nNaiset olivat liikkeellä aikaisesta myöhäiseen, eivätkä he minun\nmielestäni suotta piippua imeskelleet. Onpa paikkoja, joissa heidän\ntäytyy valjastaa miehille hevonenkin, kun nämä heinään tai johonkin\nmuuhun toimeen lähtevät. Millä voimalla miehet sitten heiluvat\nsavotoilla ja tervatöissään, sitä en tiedä, mutta paljo kuuluvat naiset\nainakin tervatöissä kulkevan mukana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkun lopetan tämän matkapakinan, tahdon huomauttaa lukijoille\nerästä seikkaa. Tällaisesta hädänalaisten nimien mainitsemisesta on\nollut ennen varsin huonoja seurauksia. Entisinä hätävuosina sattui\nesim. Hyrynsalmella, että sieltä tuli mainituksi ja sanomalehdissä\nkierrelleeksi erään mökkiläisen nimi enimmin puutteenalaisten joukossa.\nHänen nimiinsä alkoi tulvia apua joka taholta. Eräs säätyhenkilö\notti ne tallettaakseen, ja kun niitä saapui niin runsaasti, kehoitti\nhän miestä rakentamaan itselleen uuden mökin. Mies suostui siihen,\nkävi aina välillä ilmoittamassa, että nyt on niin ja niin paljon\nvalmista, ja nosti rahaa. Kun hän oli kaiken saanut ja mentiin \"mökkiä\"\nkatsomaan, ei sieltä löydetty edes mökin tilaa. Hän teki sitten vielä\nraiskauksia ruunun metsässä ja pantiin syytteeseen. Mutta mies näki\nparhaaksi livistää Amerikkaan, ja siellä hän hätäapurahoineen on.\n\n\n\n\nV.\n\nPikakuvia rajan takaa.\n\n\nKun ensimmäisellä matkallani poikki Suomussalmen pitäjän olin tullut\nRaatevaaraan, aivan keisarikunnan rajalle, ja kun kerran nälänhätää\nolin katselemassa, päätin samalla rupeamalla pistäytyä pikimältään\nrajan toisellakin puolella, ell'en muunkaan vuoksi, niin tehdäkseni\nainakin pienen vertailun oloissa. Tiesin olevan hädän sielläkin,\nja yhtenään olin kuullut Kiannalla valituksia siitä, kuinka\nrajantakaisista karjalaisista on heillä ainainen vastus, ne kun käyvät\nsiellä \"rikkaissa\" heimolaisissaan kerjuulla.\n\nItsekin olin heitä tavannut, sekä jalan että hevosella kulkevia,\nenimmäkseen naisia ja lapsia, olin kuunnellut tuntikausia heidän\ntulvanaan kuohuvia valituksiaan ja nostellut heitä polviltaan\njaloistani ylös, kun he olivat minulta apua rukoilleet. Tiedot\nSuomen puolella olivat heistä kumminkin kovin ristiriitaisia. Vaikka\nheidät eroittaa meidän puolen viimeisistä taloista ainoastaan joku\npenikulma saloa ja sen halki avonaiseksi hakattu, leveä rajalinja, niin\nkertoivat toiset sentään heistä, ett'ei heillä ole hätää mitään, he\nvaan laiskuuttaan kerjäävät. Heillä on olot mainiot, mallikelpoiset.\nEi heidän tarvitse maksaa papille ei kunnalle ei vaivaisille, ja jos\nhätä tulee, niin heitä kyllä omalta puoleltaan autetaan, ei nälkään\nnäännytetä niinkuin meillä. Heillä on kotonaan rikkautta ja loistavaa\nvaatetta aitat täynnä, hinkalot viljaa kukkurallaan, ovat vaan suuria\nveitikoita ja täällä risaisissa siekaleissaan kerjuulla kulkevat.\n\n-- Kyllä heillä on kurjuus vallalla, puhuivat taas toiset. -- Köyhiä\novat, saamattomia ja siivottomia. Saman katon alla hevosineen lehmineen\nyhteisessä liassa nälkää näkevät.\n\nEttä heillä oli puute ja hätä kova, sen uskoin täydelleen, sillä olin\nitse nähnyt heidän matkueitaan, joissa lapset avojaloin ja muutenkin\npuoli-alastomina istuivat reessä huonoon loimipahaan käärittyinä.\nUskoin varmasti, että sellaisille matkoille ei lähdetä huvin vuoksi\neikä juonillaan kolmenkymmenen pykälän pakkaseen.\n\nHeräsi minussa toinenkin halu kävästä rajan takana, kun olin niin\nlähellä, enkä tiennyt, sattuisinko elämässäni milloinkaan toista\nkertaa niille maille. Tuollahan oli selänteitten takana Vuokkiniemi ja\nLatvajärvi ja Lapukan rannat, ne seudut, joissa runosuoni viimeiseksi\non voimakkaana pulppaillut, vielä silloinkin sykähdellyt, kun se\nmuualla jo oli kokonaan kuivunut. Enkö olisi käynyt katsomassa kylää,\njossa aikoinaan Lönnrot-vainajan kynää vuorokausimäärin pidettiin\ntulisessa liikkeessä.\n\nOn sunnuntaipäivä, kun lähden Raatevaarasta itäänpäin, ja minä\nvietän pyhää kummallisissa mietteissä, istuen reessä kirkkaassa\ntalvipakkasessa, keskellä hiljaista erämaata, niin täydellisen\nhiljaista ja raskaan rauhallista, että se painaa mielen\nvastustamattomasti surunvoittoiseksi. Ajetaan kankaita, noustaan ja\nlasketaan vuoria, halaistaan soita ja ajetaan pienien metsälampien\npoikki, katkaistaan eräällä lammella raja, joka siitä aukeaa kahden\npuolen niin leveänä ja puhtaaksi raivattuna, ett'ei se kotvilleen\numpeen kasva -- mutta aina on ympäristö sama, aina seura muuttumaton,\nmetsää ja rytöä vaan ja sen keskellä harvakseen suuria ikihonkia,\njotka juurilleen kuivuneina työntävät latvojaan yli pienemmän\nmetsän korkeuteen, näytellen jäykkiä, käyriä, kovettuneita oksiaan\nvaaleansinistä taustaa vastaan.\n\nVihdoin alkavat maat vähitellen yhtäjaksoisesti laskeutua itään päin\nja muuttuvat hiukan vehmaisemmiksi. Näkyy siellä ja täällä pieniä\nviidakoita, joita lännen puolella ei näkynyt, aukeaa eteen jossakussa\nkohdassa pieni puron varrelle raivattu niittymaa ja siinä matala, lumen\npeittämä lehti- tai heinäsuova.\n\n-- Niillä on täällä paremmat niittymaat kuin meillä, sanoo kyytimies,\njoka koko matkalla ei ole puhunut juuri luotua sanaa.\n\nTulee vastaamme pieni olkikuorma, jonka päällä istuu vanha nainen.\nHänet autetaan ohi ja kuullaan, että hän aikoo koettaa Suomen puolella\nvaihettaa kuormansa jauhoihin.\n\nYmpäristö alkaa yhä enemmän muuttaa muotoaan ja huomaan, että olemme\ntulossa ihmisasunnoille. Olen utelias näkemään, miltä karjalainen talo\nensi silmäyksellä näyttää.\n\nSe on Vasonvaara, johon ensimmäiseksi tulemme, yksinäinen talo syrjässä\nLatvajärven kylästä.\n\nKumma on talo päältä nähden hämäläisen katsella, monikolkkainen ja\n-kulmainen, mutta hauskan ja keveän vaikutuksen se sentään tekee\nkorkeine päätyineen ja pienine ikkunoineen lähellä pitkää räystästä.\nRakennuksen matalampaan kylki-osaan johtaa sisään leveä, umpinaisen\nportin tapainen ovi, ja sieltä kuuluu kahden koiran äkäinen haukunta.\nYhteen korkealla olevista akkunoista ilmestyy pari partaista naamaa;\nkun me seisautamme hevosemme oven eteen, kuuluu puhetta ja kolinaa,\nniinkuin joku tulisi porraspalkkeja alas, ja koirain haukunta käy\nhillitymmäksi.\n\n-- Tule terveh, tule terveh! sanoo ovessa vastaani tuleva mies, kun\nminä teen hänelle hyvän päivän, ja hän johtaa minut puoli pimeässä ja\nmonen soppelon kautta kummallisia portaita myöden ylös asuinhuoneeseen,\njoka on matala, mutta suureksi hämmästyksekseni erittäin raitis, puhdas\nja siisti, verraten niihin pirtteihin, joissa viimeksi olin ollut.\n\nMistä tulee tämä puhtaus? oli ensi ajatukseni. Niin, mistä se tulee?\n\nVastatkoon, ken tietää, minulla ei ollut aikaa sitä pidemmältä miettiä,\nsillä neljältä taholta alettiin minulle puhua yhtaikaa sellaisella\nsujuvalla suulla, että sain olla pelkkänä korvana.\n\nJa hetkiseksi välähti siinä taas mieleeni toinen ajatus.\n\nMistä tulee tämä tavaton kielen notkeus, tämä sanojen herkkä ja pehmeä\njuoksu? Aamulla, penikulmaa, paria lännempänä oli vielä saanut melkein\nvetämällä vetää, ennenkuin sai sanan kerrassaan kuuluviin.\n\nKumpi niistä nyt oli alkuperäistä suomalaista, vai oliko kumpikaan?\nOliko kirkko muuttanut kansan pohjimmaisen luonteen, vai oliko se\njommankumman kirkon alueella säilynyt muuttumatta vanhoillaan?\n\nEn tätäkään seikkaa ehtinyt tarkemmin mietiskellä, sillä täytyihän\nminun avata sanalippaani minunkin, kun minusta olisi kaiken lisäksi,\nmitä itsestäni jo olin sanonut, vielä tahdottu tehdä auttaja\nkymmeneenkin eri puutteeseen, mutta varsinkin nälkään ja tauteihin,\njoita ei kumpiakaan näkynyt puuttuvan.\n\nEttä nälkää oli olemassa, sen näytti jo talonväen kuihtunut\nulkomuotokin, Jos miehet olisivat olleetkin reippaamman näköisiä ja\ntoisissa tamineissa, olisin ininäkin heidät heti tuntenut, sillä kaiken\naikaa, kun siinä puhelimme, kalvoi minua ajatus, että missä kummassa\nminä olen heitä ennen tavannut. En tahtonut pitkään aikaan muistaa,\nettä he olivat niitä vanhoja tuttuja Karjalan miehiä, jotka lapsena\nollessani minunkin kotipuolessani, rehevän hyvinvointisen näköisinä,\nsuu leveässä naurussa, latoivat laukuistaan talojen pöydille silkkiä,\nsamettia, verkoja ja loistavia huiveja, ja saivat naiset ihastumaan\nikihyviksi ja monen emännän avaamaan raha-arkkunsa kannen.\n\nNyt kituivat he siellä kotonaan ruomuleivällä ja happamalla kalalla,\nkalpeina ja parrat harmaantuneina. Ei ollut talossa hevostakaan, yksi\nlehmä oli, sekin ehtynyt.\n\nIsännän oli jalka kipeä, että tuskin kävelemään kykeni, toinen mies\ntalossa oli vanha ja puolisokea, mutta verkkopahojaan he sentään\nparhaillaan paikkailivat, vaikka olikin pyhä, ja uhkasivat lähteä siian\nkutua jään alta koettelemaan, sillä muuten sanoivat kuoleman uhkaavan,\nkoska apua ei mistään lähde ja kaikki entiset säästöt ovat lopussa.\nNiin ovat tehneet heille tuhoa monet katovuodet, mutta erittäinkin tämä\nviimeinen.\n\nMeidän puolella rajaa on tervanpoltto huonontunut, täällä kaupanteko,\nmietiskelin minä, kun siitä taas asetuin rekeen. -- Mutta meillä on\nsentään vielä toivoa nousemisesta, niinkauvan kun eletään vapailla\ntiluspohjilla, vaan lieneekö näillä raukoilla sitä toivoa milloinkaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjoimme kylään ja päätimme yöpyä Perttusen taloon, koska siellä\nkuulimme olevan enimmän tilaa. Talo on eräässä Latvajärven saaressa,\nhiukan sivulla kylästä, joka näkyy siihen yhtäjaksoisena ryhmänä pitkin\njärven rantatörmää, kirkko ylinnä ja keskimmäisenä. Tämä talo oli\nennen ollut kylässä myös, mutta oli palanut, ja silloin oli sen vanha\nomistaja, Arhippainen Miihaili Perttus-vainaja, suuri runolaulaja,\nmuuttanut poikansa kanssa tähän saareen ja tässä sokeana saman poikansa\nja miniänsä hoivissa kuollut ja vienyt virtensä mennessään.\n\nEi ollut ketään kotosalla, kun tulimme taloon, koira vaan ärhenteli\noven takana tanhuassa. Mutta samassa ajoi emäntä virkulla varsalla\npienen kasvattipoikansa kanssa -- itse hän on lapseton -- jään yli\nkylästä kotiin. Yhdessä veimme molemmat hevoset tanhuaan, ja nousimme\nsitten sen kautta viepiä portaita tupaan, joka on talon ainoa\nasuinhuone.\n\nIsäntä oli Oulussa jauhon haussa, mutta emäntä otti minut vastaan\nniin lämpimällä sydämmellisyydellä, ett'en sellaista vastaanottoa\nventovieraana ole vielä ikänäni millään maailman kolkalla tavannut.\n\nTupa on jo hämärä, kun tulemme sisään, mutta emäntä puhaltaa entisistä\nhiilistä takkaan tulen, lisäten siihen vähän puita, ja sytyttää\npöydälle pienen lampun, niin että saattaa selvästi nähdä huoneen\nsisustuksen. Se on vielä viittä vertaa puhtaampi ja siistimpi, kuin\näskeinen Vasonvaarassa. Lattia, laki, seinät, kaikki hehkuvan puhtaina,\nniinkuin olisivat vasta eilen uudesta hongasta veistetyt. Takka on\nvalkeaksi rapattu, ikkunanpielet ja huonekalut maalatut, vuoteita ei\nole.\n\nEmäntä on kovin pahoillaan, melkein häpeissään ja nolona, ett'ei heillä\nole vieraalle mitään tarjottavaa. Ei ole kahvipapua, ei tsajun lehteä,\nei sokerin murenaa, ei mitään. -- Eikä ole koko kylässä, he ovat tällä\nkertaa kaikki yhtä köyhiä. -- Papilla kyllä on. Sille hiljan juuri\nOulusta tuotiin, niin ett'ei tahtonut tänään kirkkoon kyetä, vaan ei\nole muilla raukoilla edes selvää leipää, eikä sitä ole heilläkään tällä\nkerralla.\n\n-- Pannaan eväät tasan matkassa, lohduttelen minä emäntää. -- Minulla\non kyllä laukussani tsajua ja sokeria, on voita ja rinkeliäkin, kunhan\nkeitätte vettä vaan.\n\nKun on saanut vettä pataan liedelle, hankkiutuu emäntä tanhuan puolelle\nlehmiään katsomaan. Hänellä on niitä kaksi, vaan ei kumpikaan ole enää\nmaidossa, kun rehut ovat olleet niin kehnoja.\n\nMutta ensin tekee hän vikkelästi ja kursailematta pienen toaletin.\nPudottaa pyhähameensa jalkoihinsa, astuu siitä ulos, ja vetää päälleen\npitkän mekontapaisen arkihameen, jonka kiinnittää rintansa kohdalle,\nmelkein kainaloitten alle. Navetasta tultuaan puhdistaa hän tarkasti\nkätensä oven pielessä olevassa pesulaitoksessa ja muuttaa taas hameita.\n\n-- Hyvältä tuoksuu vieraan tupakka, polttakaahan vapaasti, sanoo hän\nsitten minulle lähestyessään pataansa, kun minä sillä aikaa olin tehnyt\ntupakan ja puhaltelin savuja takkaan. Olin jo edeltäpäin kuullut,\nett'ei siellä kernaasti sallita tupakoimista huoneissa enemmän kuin\nlattialle sylkemistäkään, ja sen vuoksi olin siirtynyt tupakoimaan\ntakan eteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTee on pöydässä ja minä alan kyytimiehen kanssa juoda sitä, mutta\nemäntää en tahdo saada millään tavalla, en pyynnöllä en viettelyllä\nyhtymään seuraamme. -- Koska hän nyt itse kerran on niin tyhjä, ettei\nole mitään tarjottavaa, niin väärin on, että hän vieraan matkamiehen\neväitä kuluttaa.\n\nOliko se hienotuntoisuutta, vai jotain lahkolaista vastenmielisyyttä,\nsitä en tiedä, mutta täydellinen poikkeus hän siinä suhteessa oli\nkaikista muista rajantakaisista, joitten pariin jouduin.\n\nVihdoin otti hän kupin ja asettui istumaan minua vastapäätä pöydän\ntoiselle puolelle. Siinä vasta sain tilaisuuden häntä lähemmältä\ntarkastaa. Hän oli jo vanhanpuolinen ihminen, mutta niin läpi hyvän ja\nviehättävän näköinen, niin täynnä luontoperäistä hienoutta, että se\ntuhanteen kertaan voitti kaiken sen, mitä \"hienoudella\" suuren maailman\npauhinassa tarkoitetaan. Eikä hän kuitenkaan ollut koskaan liikkunut\nkotipitäjäänsä ulompana.\n\n-- Minä nyt sinulta, matkamies, otan, kun sinä hyvällä tahdolla\npakotat, mutta tule sinä meille parempana aikana, niin minä sinua\nkestitsen, minä tsajut keitän ja piirakat leivon, minä sinua hyvänä\npidän, puhui hän siinä istuissamme.\n\nAloin kysellä häneltä yhtä ja toista vankasta Miihaili vainajasta.\n\nHän innostui kertomaan appivanhuksestaan, jota hän oli loppuunsa saakka\nhoitanut, jonka tässä samassa tuvassa oli kuolettanut, ja puhuessaan\nhän jo muutaman runosäkeenkin väliin hyrähti. Minä en voinut irroittaa\nkatsettani hänestä, ja hän oli minusta niin lempeän kaunis, tämä\nMiihaili vainajan miniä, kun hän siinä istui edessäni huntu päässä ja\notsalla hopearihmalla kirjailtu vanne, niinkuin suruista tehty puhtain\nruno olisi hänessä pukeutunut naisen haahmuun ja ilmestynyt vanhoilta\najoilta vielä minun silmin nähdäkseni ja hetkeksi ihaillakseni -- - --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPortailta alkoi kuulua jalkojen koputusta ja runolliset tunteet\nhaipuivat. Sisään tuli kaksi naista, astuivat keskilattialle,\nristisivät siinä hartaasti silmänsä kumartuen tuvan peränurkkaan päin,\ntekivät sitten \"terveensä\" ja emäntä otti heidät \"terveinä tullehiksi\"\nkäskien istumaan.\n\nNaisilla oli asiata minulle. Oli jo kylässä kuultu, että Saareen oli\ntullut vieras herra Suomen puolelta, ja he olivat lähteneet hakemaan\nminulta apua, toinen sairaalle lapselleen, toinen miehelleen.\n\nEnhän minä osannut heille mitään, vaikka olisin tahtonutkin. Asia\nkuitattiin tsajulla ja muutamalla lantilla, ja he toivottivat minulle\nvastavuoroon jumalan ja tsaarin siunausta.\n\nMutta tuskin oltiin siitä selvitty, kun tuli taas pari naista samoille\nasioille, mukanaan muutamia lapsia. Ja kohta alkoi niitä lappautua\nyhtämittaa, pelkkiä naisia ja lapsia, sairaita ja terveitä, niin\nettä pian oli koko tupa täynnä. Kun näillä Karjalan naisilla miltei\npoikkeuksetta on vielä jokaisella tavattoman herkkä kielen kanta, niin\narvaa sen, mihin pulaan olin joutunut. Teet ja sokerit loppuivat pian,\nlantteja ei sopinut liioin tuhlata, kun niitä ei ollut ylimääräisiä\nmukana, ja pian huomasin asemani varsin tukalaksi ja mahdottomaksi\npuolustaa.\n\nSiitä täytyi tavalla tai toisella peräytyä.\n\nKäskin kyytimiehen valjastamaan hevosen ja päätin lähteä itse\nliikkeelle katsastelemaan kylälle iltapuhteeksi, saadakseni siten\njoukon hajoamaan.\n\nAjoimme järven yli kylään ja akkaparvi saapasti perässä, jääden\nkumminkin koko joukon jälelle meistä.\n\nEnsimmäisessä talossa, johon tulimme, oli pirtti puolillaan väkeä,\nnaisia ja lapsia enimmäkseen, mutta joukossa sentään miehiäkin.\nTäydellinen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Ainoastaan uunin sivusta\nlavitsalta kuului miehisen äänen surkea valitus. Menin lähemmältä\nkatsomaan. Siinä makasi kurjassa tilassa, koukussaan, leuka polvissa\nkiinni keski-ikäinen mies, aivan kuin olisi taitettu keskeä yhteen.\nHän oli jäänyt ruunun savotalla kaatuvan tukkipuun alle, tuotu sieltä\nkantamalla kotiin ja kitunut siinä pankolla katkaistuna jo viisi\nviikkoa. Hänellä oli vaimo ja kuusi lasta, ja kun ei oltu pienintäkään\napua saatu mistään, ei miehen tuskain lieventämiseksi enemmän kuin\nlasten nälkäisiin vatsoihinkaan, oli vaimo lähtenyt Suomen puolelle\nkerjuulle. Hän oli siltä retkeltään juuri palannut ja tuonut tullessaan\nsäkillisen leivän kannikoita, joita lapset parhaillaan ahnaasti\nkalvoivat. Mutta ei saanut äiti niitäkään kaikkia itse pitää, hänen\ntäytyi niistä jakaa kylälle, ja auliisti hän näkyi jakavankin. Mustia\npaloja jaettiin terveille, mutta valkeampia, puhtaasta jauhosta\nleivotuita annettiin vaan kylän sairaille vietäväksi -- niinkuin\nlääkkeeksi. Miehensä katkenneeseen selkään ei hän ollut mitään lääkettä\neikä apuneuvoa saanut.\n\n-- Ettekö te täällä kotona saa minkäänmoista apua omalta puoleltanne?\naloin minä kysellä.\n\nNyt vasta oikein kääntyi kaikkien huomio minuun ja puhe rupesi käymään\nvilkkaaksi.\n\n-- Emme saa, emme mitään. Et puuta kaataa saa ilman rahaa, et edes\npetäjätä leivän sekaan ilman maksua kuoria. Suomesta saamme apua, jos\nsaamme, emme muualta.\n\n-- Suomesta saamme, vaikka köyhyys on sielläkin. Heitä jumala ja tsaari\nsiunatkoon -- -.\n\n-- Oletteko koettaneet hakea apua täällä kotona?\n\n-- Koettaneet olemme. Kemissä käytih, niin siellä herrat ärjästih, että\nheineä syökää! vastasi eräs miehistä.\n\n-- Kun niitäkään olisi edes lehmille tarpeeksi, säestivät toiset\nkatkerasti.\n\n-- Kovia ovat herrat meillä, jatkoi äskeinen mies. -- Ell'et maksaa\njaksa, niin paljaaksi ottavat. Eivät armoa anna köyhänäkään aikana.\nKolme meidän miestä ikään Kemiin valittamaan läksi, niin sille tielle\njäivät, Kemin linnaan heitettiin.\n\nKauheata puutetta valittivat kaikki. Törsämössä ja Lapukan rannalla\nkertoivat jo kaksi aikuista ihmistä kuolleen huonoon ruokaan.\nKumpikin oli äkkiä kovasti ajettunut ja niin oli henki lähtenyt.\nTörsämöläisellä, joka juuri tänään oli tuotu hautaan, ei ollut pitkään\naikaan ollut muuta ruokaa, kuin kerran päivässä pelkistä ruomujauhoista\nkeitettyä velliä.\n\nSiinä puhuessamme alkoi uunilta kuulua heikko, uikuttava valitus.\nMuutamia naisista kääntyi sinne päin, ja nosti sieltä alas erään\nräsyisen olennon, josta en aluksi tiennyt, mikä se oli. Mutta kun se\ntuotiin keskilattialle, näin että se oli vanha, pikkuinen, sokea akka,\nja niin kauhean laiha kuin elävä luuranko. Ei hän voinut omin neuvoin\npysyä jaloillaan, vaan toiset tukivat häntä. Kun hän äänestäni kuuli,\nmillä kohdalla minä istuin, hapuroi hän lähemmäksi minua, ojensi luiset\nkätensä minua kohti, toi tyhjät silmäkuoppansa ihan lähelleni ja alkoi\nsaarnaavalla, mutta heikolla äänellä valittaa surkeata kohtaloaan. --\nEi ole hänellä itsellään mitään muuta kuin tämä laiha ja näivettynyt\nruumis. Vieraitten vastuksena täytyy täällä elää, eikä korjaa häntä\ntaatto taivahinen pois. Nälkää näkevät itsekin täällä, mutta aina\nhänellekin sentään joskus leipäpalan antavat ja häntä huonoudessaan\nhoitavat. Ihmiset ovat tässä kylässä hyviä, mutta kohtalo on kova -- --.\n\nMinkä minä parhaalla tahdollanikaan voin hänen kohtalonsa kovuudelle?\nEn mitään.\n\nTämä akan saarnaava valitus, josta ei tuntunut tulevan loppua\nollenkaan, ja hänen kauhea ulkomuotonsa alkoivat minua suorastaan\nkamottaa, ja olisin paennut pois koko kylästä, koko paikkakunnalta,\nell'ei olisi ollut pilkkoisen pimeä ilta ja erämaa kuljettavana. Tupa\noli jo niin täynnä väkeä, että tuskin pääsi ovelle.\n\nKävimme sentään vielä muutamissa muissakin taloissa, vaan niistä ei ole\nparempaa pakistavaa kuin ensimmäisestäkään. Sairautta oli kaikkialla,\nnälkää ja puutetta, mutta kaikesta siitä huolimatta vallitsi\nsilmiinpistävä siisteys joka paikassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme taas Latvajärven jäällä ja olisi meillä aikomus palata Saareen\nyötämme lepäämään, mutta emme pääse. Joukko kintereillämme on kasvanut\njoka talosta, ja kun meidän on oudolta rantatörmältä laskeuduttava\npimeässä hiljaa ja varotellen alas, emme saa sitä jäämään, vaan ympäröi\nse meidät kokonaan. Naisia nakkautuu rekeen, toisia seville, toisia\npoikkiteloin jaloilleni, toisia tulee kannoksille mitä mahtuu ja\npitävät turkistani kiinni.\n\n-- Elkää vielä menkö, käykää meilläkin!\n\n-- Ettehän niin lähtene kylästä, ett'ette meillekin tule. Minulla tyttö\non kuoleman sairaana, tulettehan katsomaan.\n\n-- Elkää menkö, elkää lähtekö.\n\n-- Perttuseenko menet yöksi, herra? A me sinne tulemme -- --\n\n-- Jos teillä tarvetakin lienee, niin kyllä -- pyytääkin osaatte, sanon\nminä melkein jo tuskastuneena.\n\n-- Ka emme mitään pyydä. Katsomaan edes tule -- --\n\n-- Jääkää nyt reestä! Ei tästä päästä teille eikä muualle.\n\n-- Vie Perttuseen minut reessä, minä siellä tyttöni sairautta puhuisin.\nSitä kouristaa, koukkuun vetää -- --\n\n-- Emme me tänne yöksi jää, pois lähdemme Suomen puolelle, sanon\nvihdoin minä, kun ei muu näy auttavan. -- Käännähän Vasonvaaraan päin!\n\nKyytimies ymmärtää kyllä yskän. Tietäähän hän, ett'emme voi sitä päätä\nlähteä, kun meillä on matkatavarat ja eväät Perttusessa, mutta hänkin\nalkaa kysellä joukolta, niiltä kohtaa siitä tie kääntyy Vasonvaaraan.\n-- Ajamme tästä läpi yön Raatteeseen takaisin, sanoo hän.\n\nJoukko jää vähitellen reestä, kun näkee, että me todella alamme pyrkiä\nsalolle päin. Me ajamme jonkun matkaa Vasonvaaraan viepää tietä, vaan\nkun tulemme siellä erään mäen alle, irroittaa kyytimies porokellon\naisasta ja me palaamme hiljaa Perttuseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan kuluessa on ilma muuttunut täydelleen. Kirkasta, kaunista päivää\non seurannut tuisku ja oikea ulvova myrsky.\n\n-- Olipa onni, ett'emme joutuneet tällaiseen jumalanilmaan taipalelle,\npakisemme siinä iltaa viettäen. Vaan kuinka tästä aamullakaan päästään\npalaamaan, jos oikein niedostaa? -- Senpä aamu näyttänee.\n\n-- Saatte kumminkin olla kyläläisiltä rauhassa, eivät enää tänne tule,\narvelee emäntä. -- Vaan kuinka lienee mieheni laita? Hän on Oulusta\npalaamassa jo, kunhan olisi ihmisiin yöksi päätynyt.\n\nTuuli alkaa vinkua ikkunan puitteissa ja rytyyttelee luukkuja. Ovet\nalahalla kuuluvat kolahtelevan ja rytkähtelevän. Emäntä käy telkeämässä\nne lujemmasti kiinni ja huutaa samalla koiran tanhuaan, missä se sitten\nkaiken iltaa haukkua luskuttaa.\n\nAletaan hankkiutua levolle. Minulle levittää emäntä muutamia vaippoja\nyksinkertaiseksi makuutilaksi perälle lattiata. Minä ottaisin\nmieluummin oman porontaljani alleni, en ollenkaan sen vuoksi, että\nminulla olisi pienintäkään syytä epäillä tämän talon siisteyttä, mutta\nsiitä syystä, että olen siihen jo niin tottunut ja pidän sitä sittenkin\nvarmimpana kaikista. Mutta emäntä hiukan loukkaantuu ja luulee minun\nepäilevän hänen vaatteitaan.\n\n-- Ka meillä ei ole syöpäläisiä, ei minkäänmoisia, puhuu hän. -- Joskus\ntähän matkamiehiltä kyllä on jäänyt, mutta minä ne tapan, en niitä\nsiedä. Niitäkin ovat joskus tuoneet -- mikä se onkaan, joka hyppelööh,\nhyppelööh, ja kutkuttaapi -- a kirpuksi hyö sitä kutsunoot -- vaan\nkiinni otan senkin.\n\nTotta puhui emäntä. En ollut kotvilleen maannut niin omassa rauhassani\nja sellaisella hyvällä tunteella, kuin siinä Perttusen siistillä\nlattialla.\n\nJutellaan siinä vielä pitkältä emännän kanssa makuullamme rauhallisessa\ntuvassa, vaikka tuli jo on sammutettu, ja ihmetellään välillä myrskyä,\njoka ulkona ryskii ja vinkuu.\n\n-- Joko se lopen loppui täällä runovirsien laulu Miihailin kanssa?\nkysäsen emännältä.\n\n-- Kyllä loppui. Miihaili sen hautaan vei. Muita lauluja nyt vaan\nloilottavat.\n\n-- Mutta muistattehan te sentään vielä vähän -- --?\n\n-- Ka en paljoa muista.\n\n-- Eikö muista miehenne?\n\n-- Ei paljoa hänkään. -- Ja mitäpä niistä, kirjoissahan ne kuuluvat jo\nolevan.\n\n-- Laulakaahan nyt minulle joku pätkä, vaikka niitä kyllä kirjoista\ntunnen paljonkin.\n\n-- Mitäpä minä.\n\n-- Laulattehan nyt mielikseni -- --.\n\nVihdoin hyräilee emäntä väräjävällä äänellä pienen katkelman, mutta\nhänen äänensä painuu pian matalaksi ja hyräilynsä loppuu.\n\nTuvassa on kaikki hiljaa. Kuuluu vaan kyytimiehen raskas kuorsaus,\nkoiran haukunta tanhuasta ja tuulen herkeämätön soitto.\n\nNiin kuolee runo. -- -- Minä olin kuullut sen viimeisen, heikosti\nvalittavan hengähdyksen. -- Se kuolee täällä puutteeseen ja nälkään ja\nturhaa on yrittää sitä henkiin herätellä -- mutta se kuolee siististi\nja puhtaasti, niinkuin oikean runon tuleekin.\n\n\n\n\nVI.\n\nTaivalkoskella.\n\n\nTaivalkoskea oli myös pitkin syksyä mainittu sanomalehtien palstoilla\nniitten kuntain joukossa pohjan perukoilla, joita etupäässä nälkä uhkaa\nja jotka ulkoapäin enimmin apua tarvitsevat.\n\nTällainen oli ensimmäinen talo, johon Taivalkosken salokulmalla tulin,\nsiirryttyäni Suomussalmen surkeilta perukoilta rajan yli: neliöön\nrakennettu kuin linna, keskellä avara piha, ulkopuolella seiniä\nräystään alustoilla pitkät rivit lehmän reisiä \"palvaantumassa\",\nporstuan seinät ja katto täynnä vastanylettyjä porontaljoja\npuukehyksille kuivamaan pingoitettuina, avara pirtti, jonka toisen\nsivun täytti kokonaan orsille ripustettu suuri nuotta, nurkassa\nainakin viisikymmentä kuormaa kiviä suureksi uuniksi muurattuna, uuni\nvalkeaksi rapattu, pöydällä noin neljän kannun vetoinen kahvipannu ja\nsiinä joukkoa ympärillä. \"Huoneissa\" s.o. kammareissa pistää silmään\nkaikenmoiset valtameren takaiset esineet: suuri komea merimiesarkku,\nmonet Amerikassa otetut valokuvat, joissa entiset pieksuniekat ja\nsarkatakkiset Taivalkosken pojat seisovat hienoissa tamineissa ja\nvalkeissa pystykauluksissa jäykkinä ja pönäköinä, niinkuin olisivat\nvaletut puhtaasta kullasta, vaikka kivihiilen pöly paistaa naamasta\nainakin yhtä selvästi kuin ennen kotipirttien noki -- niitä näkee, sekä\nkaikenmoisia muita ulkolaisia esineitä.\n\nTalo on porotalo, isännällä on joku satanen poroa ja hän voi hyvin.\nTäällä on porotaloja paljon -- on niitä joitakuita Kiannankin puolella\n-- ja olen tehnyt sen huomion, että niissä yleensä eletään paremmin,\nvaikka valitusta kyllä kuuluu, että poronhoito on taantumaan päin\nlaidunten puutteen vuoksi, ja varsinkin tänä vuonna huonoa, kun\njäkälämaat jäätyivät sopimattomasti.\n\nSellainen oli ensimmäinen näkemäni talo Taivalkosken Jokijärvellä\nja oli niitä siellä useampiakin samallaisia -- jotensakin räikeitä\nvastakohtia kaikkeen siihen kurjuuteen verraten, jota Kiannan\nperukoilla juuri olin nähnyt.\n\nMutta rutiköyhiä ja varsinkin tänä talvena kovaa puutetta kärsiviä on\nsentään tässäkin kunnassa enemmän kuin päältä nähden luulisi. En rupea\nenää niistä tekemään sellaista luetteloa kuin Kiannalta, joka kyllä\ntarpeeksi riittänee valaisemaan, kuinka siellä päin yleensä köyhät\nelävät, mainitsen vaan, että pienten tilallisten ja torpparien asema on\nyleensä tukalin, niinkuin joka paikassa muuallakin. Samalla Jokijärven\nkulmallakin syövät köyhemmät eläjät petäjää melkein aina, siihen on\nkyllä totuttu ja sitä on kuorittu viime kevännäkin, hyvän vuoden\njälestä. Useat tilalliset söivät jo viime kesänä viljansa niin tarkoin,\nettä pellot syksyllä jäivät kylvämättä, vaikka täällä aina täytyy\nsäästää siemenen vara vanhaa viljaa, jos mieli syys-kylvöä lainkaan\ntehdä.\n\nOn sellaisiakin taloja, jotka eivät enää tällä hetkellä voi ruokkia\nkylän ruotilaisiakaan, joita kunnassa ilman muita, yhteisestä kassasta\nelätettäviä vaivaisia, on noin 100 kappaletta. Taivalkoskella onkin\nvaivaishoitokustannukset kunnan väkilukuun nähden harvinaisen suuret,\nja niitten, sekä muitten kunnallisten menojen alla huokaillaan\nraskaasti. Siirtolaisuus on kaikista pohjanperän kunnista ehkä suurin\ntäällä, paras osa kansasta lähtee maasta pois ja taakka lisääntyy\njälelle jääneitten vanhusten niskoille. Työväen saanti on niin vaikea,\nettä virkamiestenkin täytyy pakosta itse tehdä maantöitä kellä maata\non -- vaikka heillä ei monasti olisi siihen aikaakaan. Rengin palkka\ntuossa 300 markan korvilla, jos sen nimittäin saa, koska enimmät\nnuoret miehet ovat joko Amerikassa tai suurissa tukkitöissä ylempänä\npohjolassa ja Venäjän Lapissa.\n\nTässä muutamia numeroita Taivalkoskelta, jotka eivät oikeastaan kuulu\nnykyiseen hätään, vaan jotka sentään ovat sen kanssa jossain yhteydessä\nja joita sen vuoksi olen joskus ennenkin maininnut:\n\nKunta, jossa on noin 3,000 asukasta, on viime vuonna maksanut yhteiseen\nvaivaiskassaan 5,300 markkaa sekä elättänyt kyläruotulaisia rahaksi\nlaskettuna noin 6,500 markan arvosta ja maksanut muita kunnallisia\nmenoja 6,600 markkaa. Ja vajaan kymmenen vuoden kuluessa on osaksi\nmaksu- ja työkykyisimpiä henkilöitä kirkon kirjain mukaan siirtynyt\nsuureen länteen yli 1,000 hengen (jälestä vuoden 1893). Vaivaset eivät\nsiirry, ja voi niitä harvoja, joitten ne vihdoin täytyy elättää!\n\nKöyhdytty on kovasti, mutta ponnistella koetetaan sentään omin neuvoin.\nÄänekkäämpää valitusta ei vielä ole kuulunut, vaikka synkkä on\ntulevaisuus. Tervan poltto on lopussa, kun metsätkin ovat lopussa, ja\nmoni ostaa jo polttopuikseen kelohonkia ruununmetsistä, vaikka hänellä\nennen on ollut silmäkannot saloa hallussaan. Korvia myöten ollaan\nvelassa oululaisille ja omille kauppiaille.\n\nOma kunnan kassa on tämänkin hädän aikana sentään jakanut köyhimmille\nensimmäisen avun, ja tilalliset ovat turvautuneet ruunun metsiin,\nniinkuin ennenkin. Mutta tätä viimeksi mainittua apua ei ole saanut\nnauttia koko kunta, vaan ainoastaan se osa siitä, joka kuuluu Kuusamon\nhoitopiiriin. Siellä on haluaville jaettu \"armopuita\", vaan toisessa\nosassa pitäjää, joka kuuluu Iin hoitopiiriin, ei niitä enää anneta,\nvaikka kyllä ennen on annettu. Siitä on valitus kova, sillä armopuilla\non moni ansainnut sievoset rahat. Nyt täytyy heidän turvautua muihin\nkeinoihin.\n\nTauteja ei ole Taivalkoskella liikkunut, ei mitään nälkäkuumetta\nollut vielä peljättävissä, mutta toisenlaisen kuumeen huomasin siellä\nkyllä raivoavan pahimmin kuin missään muualla, ameriikankuumeen,\njosta jo ylempänäkin mainitsin. Kaikenlaisia siirtolaislaulujen\nrenkutuksia lauletaan sekä yksittäin että yhdessä oltaissa, yhdessä\noltaissa erittäinkin suurella innolla, aivan niinkuin joskus\nkuulee kiihkojumalisten veisaavan Siionin virsiä. Ameriikka, se\non heidän Siioninsa, se on heidän toivonsa ja autuutensa ja ainoa\najatuksensa. He ovat siitä niinkuin juopuneet, ja toimet täällä\nkotoisella maakannikalla käyvät veltosti, aivan kuin koulupojan luvut\nlukukauden viimeisinä päivinä, kun hänet ovat kokonaan vallanneet\najatukset lähestyvän kesäloman hauskuuksista. Mutta kun minä toisen\nadventtisunnuntain aamuna armon vuonna 1902 aijoin pistäytyä\nTaivalkosken kirkkoon, astelivat sieltä jo pois pappi ja lukkari ja\nheidän jälessään suntio, avainkimppua kantaen, ja kun ihmettelin,\nkuinka jumalanpalvelus niin pian oli suoritettu, sain kuulla, ett'ei\nkirkossa ollut sanankuulijaa ketään. Tämän minä olojen kuvaukseksi\nmerkitsin muistooni.\n\n\n\n\nVII.\n\nPuolangan kautta Ouluun.\n\n\nMistä se tulee, että tässä maailmassa löytyy niin äärettömän paljon\nräikeitä vastakohtia, ja niin äärettömän suuria vastakohtia, ett'ei\nniitä kernaasti ottaisi tosiksi uskoakseen, ell'ei omin silminsä\nnäkisi? Löytyy huippuunsa saakka kohonnutta ylellisyyttä, jossa paljon\nponnistellaan ajatuskykyä siihen, kuinka mukavimmin ja suurimmaksi\nnautinnoksi käytettäisiin tätä maallista mammonaa -- ja löytyy\nkurjuutta ja puutetta, löytyy alastomuutta ja nälkää, jossa kaikki\nkäytettävänä olevat hengen ja ruumiin voimat keskittyvät yhteen\nainoaan yksinkertaiseen kysymykseen: mistä saada leipäpala suuhunsa,\nmistä saada yksi ainoa suupala selvää, rukiista leipää nälkänsä\ntyydyttämiseksi.\n\nTämä ajatus asui minussa pohjimmaisena koko sen ajan, jonka näillä\nnälkämailla matkustelin, ja yhä voimakkaammaksi se tuli matkani\nviimeisellä taipalella kulkeissani Taivalkoskelta Puolangan kautta\nOuluun, joutuessani tervojen syntymäsijoilta siihen paikkaan, jossa ne\nniitten polttajani käsistä maailman markkinatavaroiksi muuttuvat. Olin\njuuri kuullut tervan syntysanat, olin nähnyt sen synnytysponnistukset,\nmonet pitkät puhteet ja yöt kurjissa hökkeleissä, likaisilla\nlattioilla porontaljallani loikoen valitusta ja ruikutusta kuunnellut\nja puutetta kaikissa muodoissaan katsellut ja kun sitten eräänä yönä\nkylmänkonttaisena kömmin reestäni ylös sähkölyhtyjen valossa Oulun\nseurahuoneen edustalla, kun astuin sinne sisään ja näin kaiken sen\njäykän ja häikäisevän kaavamaisuuden, jonka ylellisyys siinä oli\nottanut ilmestysmuodokseen, niin iski vastakohta oloissa minua niin\nvoimakkaasti silmiin, että todella menin pitkäksi aikaa aivan mykäksi,\nenkä tahtonut saada kiinni sen sanavaraston päästä, jota siinä paikassa\nolisi ollut käytettävä.\n\nToista on siellä takalistoilla, toista oli täällä!\n\nTämä oli nyt se Oulu, tämä oli se suu, joka vetää kaikki pienet\npurot lähteistään saakka Kuhmosta, Hyrynsalmesta, Sotkamosta,\nPaltamosta, Ristijärveltä, aina Kiannan köyhiltä periltä saakka yhteen\nkokoon ja laskee ne kuohuvana koskena sähkölamppujen valossa ijäti\ntäyttymättömään mereen.\n\nTäällä ovat omat ajatuksensa maailmasta ja maailman menosta ja ihmisten\ntehtävistä siinä suuressa taloudessa, jota yhteiskunnaksi kutsutaan, ja\nomansa ovat taas niillä, jotka viimeisiä metsäinsä rippeitä tervapuiksi\nkolovat, jotka juurakolta vääntävät ja valtion metsistä armopuita\nkerjäävät saadakseen täältä jonkun säkin jauhoa olkien ja petäjäisen\nsekaan.\n\nEikä se räikeä vastakohta ilmesty yksin kaupungin ja takaliston\nvälillä, sitä näkee uskomattoman paljon jo itse takalistollakin, aivan\nsamoin kuin sitä voi nähdä kaupungin ahtaassakin piirissä.\n\nOlen oikeastaan rientänyt asioista edelle, kun puhun jo Oulusta, vaikka\nminulla vielä on kertomista nälkäseuduiltakin, mutta en voinut lomassa\nolla mainitsematta siitä, mikä matkalla ajatustani vaivasi.\n\nTaivalkoskelta ajoin taas saloteitä pitkin takaisin etelään päin,\nPuolangalle, ja tulin sillä välillä kulkeneeksi myös erään kolkan\nyli Pudasjärven seurakuntaa, Puhosjärven ja Korpisen kyläin kautta\nkuuluisan hyvinvoipaan Askanmäkeen, joka on jo Puolangan puolta.\n\nSiinä, Pudasjärven piirissä, tapaa varsin vauraan näköisiä taloja\npitkin matkaa, vaikka ne ovat samallaisia erämaataloja kuin muutkin.\nPirttien lattiat ovat maalatut -- niissä ei kuleteta enää hevosia\nappeella -- kammarien seinät ovat paperoidut, ikkunat ovat monessa\npaikassa verhotut \"kartiineilla\", siisteys on jotensakin tyydyttävä,\nmutta lapsia ei sentään panna kansakouluun, koska ne ovat \"sellaisia\nlaitoksia, joihin raha täällä saloilla menee hukkaan\", kuten sanottiin;\nja lähellä olevassa Jongun kylän koulussa kuului olevan vaan neljä\noppilasta. Kummako sitten, jos ainaisissa pettuleipäseuduissa olisi\nkoulut tyhjinä.\n\nOli näillä vauraammilla taloillakin sentään aina joku kurjempi,\nhätääkärsivä naapuri, joku, joka yhä piti vastakohtaa vireillä\nedessäni. Ja kun koetin ottaa selville, mistä tämä tulee, kuulin\nsiihen aina samat syyt kuin kaikkialla muuallakin; syytettiin Jumalaa\nja ihmisiä, luontoa ja tukalia oloja. Jokainen oli kyllä parhaansa\nkoettanut, vaan ei se elämä siitä kirkastunut.\n\nMutta Korpisen kylän Holapan isäntä, joka kertoi renkipojasta tulleensa\nisännäksi, antoi tähän seikkaan sellaisen lyhyen selityksen, \"ett'ei\nse kurjuuskaan kaikki ole Jumalan sallimaa, ei olojen pakottamaa, vaan\non siihen muitakin syitä\". Ja tätä jutellessaan veisteli hän ahkerasti\nastian laitoja koko pitkän puhteen -- tervatynnörin laitoja tosin,\nmutta hän sanoi silloin tällöin polttavansa tervaa vaan hylkypuista ja\nminä luulen, että hänen lyhyessä selityksessään oli hyvin paljon totta.\n\nKuului olevan Pudasjärvelläkin sentään laajempiakin alueita, jotka ovat\njärjestään köyhiä ja niistä mainittiin etupäässä pitäjän pohjoisosa,\nLivojoen latvaseudut.\n\nVaan Puolangan puolelle tultaessa oli heti jo valitus yleisempi taas ja\npuute yleensäkin silmiinpistävämpi. Siinä sattui kyllä siinäkin matkani\nvarteen taloja, jotka muistuttivat melkein \"hoveja\", kuten esim. edellä\nmainitsemani Askanmäki, jossa kylvetään vuosittain 14 tynnöriä ohraa\nja ruokitaan 40 päätä karjaa kytkyessä, vaan heti ympäristössä syödään\npienemmissä paikoissa, torpeissa ja mökeissä, tämän vuotisia \"ruomuja\"\nsekä petäjää.\n\nTulolähteitä sekä työansiota oli Puolangalla kyllä paljon, mutta ne\nolivat epätasaisesti jaetut, ja siitä kuului paljon valitusta. Toisissa\nosissa seurakuntaa niitä oli, toisissa ei, ja tämä tulee, varsinkin\nmikäli tilallisia koskee, siitä, että pitäjän alueeseen sattuu useampia\nvaltion metsähoitopiirejä, ja näistä hoitopiireistä toisissa annetaan\narmopuita, vaan toisissa ei anneta, riippuen aina siitä, mihin\nhuomioon paikalliset metsäherrat ovat tämän asian suhteen tulleet ja\nmillaisia puoltolauseita he ovat tällaiseen puitten saantiin nähden\nvaltion metsistä antaneet. Tämä oli sama seikka, josta valitettiin\nTaivalkoskellakin. Kuusamon piirissä niitä annetaan auliisti, niinkuin\njo ennen olen maininnut, ja annetaan Hyrynsalmenkin piirissä; ja\nrahallinen ansio on niistä talollisten sekä yleensä puitten saajain\noman puheen mukaan melkoisen suuri ja melkoisen huokealla vaivalla\nsaatu.\n\nOstetaan näet ruunulta honkia ja hylkypuita esim. 100 markan arvosta.\nKun niitä sitten on hiukan muokattu, ajettu jäälle ja keväällä uitettu\njohonkin rantasatamaan, voidaan niistä saada porvarilta hyvässä\ntapauksessa 1,000 markkaa ja ylikin. Ja sitä ennen, kauppoja tehdessä,\non niistä jo saatu käsirahoiksi muutaman jauhosäkin hinta. Työssä on\nsilloin ollut jonkun aikaa talvella pari tai kolme miestä ja hevonen,\nkeväällä menee uittohommiin joku viikko. Tämä on kaikki hyvin ja tästä\non paikoin totuttu jo elämään niin kokonaan, että on esim. maatyöt\nkotona keväällä jätetty vaimoväen huoleksi, mutta näitten kauppojen\nalla on ollut eräs ruma kohta, joka on vaikuttanut sen, että puitten\nsaanti on lopetettu.\n\nIin hoitopiirissä esim., johon suuri osa Puolankaakin kuuluu, ei enää\nanneta kalikkaakaan. Piiriin on tullut uusi metsäherra, joka on alkanut\nasiaa lähemmältä tarkastaa, huomannut siinä suurta vilppiä, ottanut\nrautaisella kopralla oikeudesta kiinni ja sakottanut viime vuosina\njokaisilla käräjillä suuren joukon näitä armopuitten ottajia -- metsän\nvarkaudesta. Hän on huomannut, ett'ei tyydytä siihen määrään, mikä\non leimattu ja mistä on välikirja tehty, vaan otetaan mielin määrin\nmistä tahdotaan ja mitä tahdotaan, kun kerran lupa on saatu. Ja kun\nmuut keinot eivät ole tepsineet tällaista omavaltaisuutta rajottamaan,\non metsäherra estänyt puitten saannin kokonaan. Häntä syytetään nyt\nankarasti tunnottomuudesta y.m., mutta päättäköön lukija itse, missä\nmäärin häntä on syytettävä.\n\nJotensakin samanlaatuinen on ollut asian laita viime hätävuosien\ntoimenpiteihin nähden, ja se on vaikuttanut lamauttavasti näihin\ntoimiin nykyisen hädän aikana. V. 1893 oli toimivia henkilöitä vastaan\nlausuttu julkeita syytöksiä siitä, että he muka olisivat tahallaan\nväärin käyttäneet hätäapuvaroja, ja tämä on luonnollisesti tympäissyt\ntoimessa olleita siinä määrässä, etteivät he enää kernaasti ryhdy koko\nhommiin. Vaan siitä huolimatta syytetään heitä nyt taas liian laimeasta\ntoimesta ja osanotosta köyhäin hätään nähden.\n\nPaperipuitten hakkuuta on Puolangalla runsaasti ja siinä tietysti\non vapaa työmaa kelle taliansa. Tämä on tunnettu kaikissa\nlähipitäjissäkin. Mutta työn teettäjät valittavat, että miehiä\ntarvittaisiin enemmän, ainakin joku satakunta vielä lisää. Työ on\nurakkatyötä, jossa palkka jalkamiehelle tarkimman ilmotuksen mukaan\non nykyään ollut 1: 50 à 2: 50 päivältä, aina miestä mukaan. On\ntapahtunut, että joku roteva mies on ansainnut kolmekin markkaa\npäivältä.\n\nTodellisen hädän suhteen oltiin Puolangalla samoin kuin\nTaivalkoskellakin vielä odottavalla kannalla, aijottiin sitten vasta\nanoa, suuremmassa määrässä apua muualta, kun ei enää nähdä tultavan\nmitenkään omilla toimeen. Ja hyvin todennäköistä on, että apua\nkyllä kevätpuolella tarvitaan hyvinkin runsaasti, jotenka on aivan\npaikallaan, ett'ei sitä ennen aikojaan pikku puutteessa tärvätä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolangalla loppui matkani niissä seuduissa, joita on pidetty enimmin\nhädän uhkaamina, ja jota ne kieltämättä ovatkin. Siitä käännyin Ouluun.\nTaakseni jäivät nälkämaat, ajelin taajaan asuttua ja hyvinvoivan\nnäköistä Oulun jokivartta ja katselin valoisampia oloja. Miltä tämä\nkaikki näytti edellisiin verraten ja mitä tunteita siinä liikkui\nmielessäni, siitä olen tässä aikaisemmin koettanut antaa lyhyen kuvan.\n\n\n\n\nVIII.\n\nLyhyt silmäys olojen kehitykseen.\n\n\nJota laajemmalta risteilin hädänalaisia seutuja Koillissuomessa,\njota enemmän katselin heidän toimiaan siellä ja tutustuin heidän\nmielipiteihinsä sekä entisiin että nykyisiin oloihin nähden, ja\nvarsinkin kun kuulin, kuinka siellä on eletty ennen ja näin kuinka\nsiellä eletään nyt, sitä enemmän aloin tulla siihen johtopäätökseen,\nett'ei tämä nykyinen nälänhätä ole niinkään suuressa määrässä\nsatunnaista kuin luulisi. Vuodentulo oli kyllä huono, ja yhä huonompi\nse on ollut, jota edemmäksi pohjoiseen kulkee, mutta tässä täytyy ottaa\nhuomioon se, että se on huono aina, se on heikko pysyväisestä. Ei\nparhaimpinakaan vuosina riitä tulo omista viljelyksistä yleiseen muuta\nkuin kevättalveen, noin puoleksi vuodeksi tai vähä enemmän. Joka vuosi\ntulee sato liian pieni, vaikka se laadultaan olisi kuinka hyvä tahansa.\nTänä vuonna se on tullut mitätön sekä laatuunsa että paljouteensa\nnähden, leivän puute on alkanut heti uutisesta, kun se tavallisesti\nalkaa vasta kevätpuolella. Kymmenen vuoden kuluessa on ollut viisi\nkatovuotta ja niistäkin toisesta viidestä ainoastaan kolme hyvää.\n\nNäistä hyvistä vuosista oli vuosi 1901 parhaita, mitä miesmuistiin on\nollut, sen kaikki myöntävät, ja sentään kuorittiin viime kevännäkin\nmonessa paikassa petäjää leivän jatkoksi ja monella ei ollut enää\nsyksyllä siementä kylvöä tehdäkseen.\n\nNämä seudut ovat juuri sillä rajalla, jossa maanviljelys vielä _kokee_\nolla pääelinkeinona, _olematta_ kumminkaan sitä.\n\nPää-elinkeinoina ovat jo kauvan olleet ja ovat vielä tälläkin hetkellä\nyleensä metsänhaaskaus ja erittäinkin tervanpoltto, vaan kun nekään\neivät enää harjoittajaansa pysyväisesti elätä, niin siitä se lähtee\nhaikein hätä, siitä suurin nälkä.\n\nTämänkin nykyisen leivänpuutteen emäjuuret ovat hyvin syvällä ja\nleveällä, eivätkä ainoastaan viimekesäisiin tulviin ja halloihin\nkiintyneinä, joskin kohta epäsuotuisa kesä ne taas satunnaisesti\npaljasti tavallista enemmän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos nyt kaikista näistä seikoista, sekä entisistä että nykyisestä\nhädästä siellä, tahtoo tehdä jonkunlaista yhteenvetoa, jotain\nlopullista johtopäätöstä, niin tuntuu aluksi, niinkuin siitä sukeutuisi\nsellainen sotkuinen vyyhti, josta ei aivan helposti selvää kohtaa\nlöydä. Kaikki langat ovat niin toisiinsa hämmentyneet, että jos yhteen\ntarttuu, niin seuraa mukana koko vyyhti, eikä ainoakaan lanka ole\nyksittäin nähtävissä, täydelleen erillään muista.\n\nVaan että saataisiin vyyhti jotenkuten selville, ei auta muu kuin\netsiä ensin käsiinsä pää. Kun sitä sitten pujottelee ja sille juoksua\nselvittelee, niin saattaa koko vyyhti sentään juosta jommoisellekin,\nyhtäjaksoiselle kerälle. Ja se juuri on tehtävä tässäkin. On haettava\nalku käsiin, ennenkuin voidaan lopusta päättää mitään, on luotava\nkatsaus näitten hädänalaisten seutujen entiseen kehitykseen ja sitten\nvasta tehtävä johtopäätöksiä nykyisistä oloista.\n\nTällainen katsaus vaatisi tietysti syviä tutkimuksia ja paljon aikaa,\nja silloin siitä saattaisi syntyä hyvinkin laaja, mutta silloin se\nmyös olisi täydellinen ja luotettava. Siihen en minä kumminkaan lyhyen\nmatkan perustuksella pysty, enkä sitä yritäkään, vaan kerron ainoastaan\nsen, mitä olen tietooni saanut vanhoilta, kokeneilta ja paikkakuntain\noloja tuntevilta miehiltä.\n\nJa hyvin ahtaisiin puitteihin voisin oikeastaan supistaa koko tämän\nkatsaukseni, muutamiin sanoihin, jotka minulle lausui eräs vanhus\nPuolangan salolla.\n\n\"Kun minun isoisäni tuli tänne\", sanoi hän, \"olivat nämä seudut yhtä\nhyviä, kuin mitkä muutkin tahansa, vaan sen jälkeen on muualla menty\neteenpäin ja täällä jääty paikalleen\".\n\nVaan kun siellä ei kumminkaan kaikissa suhteissa ole jääty ihan\ntäydellisesti paikalleen, niin täytyy tätä katsausta laajentaa.\n\nVäkiluku on lisääntynyt ja asutus levinnyt, yhteiskunnalliset olot ovat\nmuuttuneet, valtio on supistanut metsäin käyttöä erottamalla suurimman\nosan niistä omaan huostaansa j.n.e., mutta maa on pysynyt tavallaan\nyhä erämaana, elämän ehdot ennallaan. On siis kylläkin menty eteenpäin\nmuutamissa kohdissa, vaan toisissa todella pysytty paikallaan.\n\nKun asutus ensin alkoi näihin seutuihin levitä, kulkien Savosta\npäin ja Oulunjärven ympäristöstä itään ja pohjoiseen, kun\nensimmäiset tienraivaajat metsästäjinä ja kalastajina anastivat\nsaloja haltuunsa, oli siellä tietysti luonnon välittömästi antamaa\nhyvyyttä ylenpalttisesti ja kaikki oli aluksi yhteistä, niin metsät\nkuin järvetkin sekä niitten kasvattama riista. Ei kukaan pannut\nmetsään rajaa, jonka yli ei olisi saanut käydä, ei kukaan pitänyt\netuoikeutenaan padota jokien suita niin tiukalle, ett'ei lohi ja\nsiika vapaasti päässyt merestä nousemaan ylävesiin, eivätkä liioin\ntukkiruuhkat niitten kulkua estäneet. Taloja oli mahdottoman harvassa,\npäivänmatkain päässä toisistaan, ainoastaan moniaita koko nykyisten\nlaajojen pitäjien alueella. Kaskia poltettiin rajattomasti. Valittiin\njoku suuri vaara tai tasainen kangas, alettiin Maariasta kaataa sen\naarniometsää ja ryskytettiin Vappuun saakka, niskassa palttinaiset\nsuojukset, \"sillä lumeen sitä olisi sen aikuisissa metsissä muuten\nhukuttu\", kertovat vielä vanhat. Maa oli ennen kajoamatonta, siinä oli\nvuosisatain voima tallessa, ja kun siihen lisäksi tuli summaton tuhkan\npaljous, kasvoi se tietysti mainion hyvästi. Ja alaa ja väljyyttä oli\nhakea yhä uusia kaskimaita, toisinaan kuului olleen monenvuotisia\naumoja metsissä säästössä, ja viljaa oli usein myytäväksikin. Tehtiin\nohrasta ja lohesta kalakukkoa, elettiin edelleen ja kaskettiin\nmiespolvien kuluessa koko äärettömät erämaat laidasta laitaan.\n\nHallavuosia ja epäsuotuisia kesiä sattui tietysti silloinkin, ja\njollei vanhoja säästöjä ollut, saattoivat ne muodostua hirveitä tuhoja\ntuottaviksi, koska avunsaanti ulkoapäin usein oli aivan mahdoton kaupan\nja liikekeinojen silloisella kannalla ollessa. Ja monet vielä sitäkin\npahemmat tuhot tulivat vanhempina aikoina ryöstöretkien muodossa\nVenäjän puolelta rajaa, jotka kaikki seikat kyllä niitten seutujen\nhistoriasta tunnetaan.\n\nKaskenpoltto, joka nähtävästi on ollut viljan viljelyksen ensimmäinen\nalkumuoto kaikkialla, vaatii viljelijältään laajoja maa-aloja,\nsitä laajempia, jota hitaampi metsän uudestaan kasvaminen kullakin\npaikkakunnalla on, ja yhäkin laajempia, jos maan rapautuminen sekä\nmonenmoisten orgaanisten ainesten tekeytyminen sen pinnassa käy\nhitaasti, niinkuin asianlaita ehdottomasti on esim. juuri Koillissuomen\nkylmässä ilmanalassa ja auhdolla hietikkomaalla. Ja suot taas, joita\nsiellä päin on suhteettoman paljon, ovat sen laatuiseen viljelystapaan\ntuiki käymättömiä, olivatpa ne sitten vaikka kuinkakin hyviä.\n\nJoka paikassa, missä asutus on vakautunut ja laajentunut, onkin\nkaskenviljelys edellämainituista syistä ihan itsestään, ilman\nmitään pakkokeinoja alkanut väistyä pysyväisen ja säännöllisen\npeltoviljelyksen tieltä syrjään, ja on siihen tietysti osaltaan\nvaikuttanut sekin, että puulle muulla tavoin käytettynä on ruvettu\nsaamaan parempia ja varmempia hintoja, kuin leiväksi polttamalla.\n\nKoillissuomessa alettiin kaskenpolttoa vähentää jo paljoa aikaisemmin\nkuin etelämpänä maassamme, jossa se Savon ja Karjalan puolella paikoin\njatkuu vieläkin jotensakin sitkeästi. Metsänkasvu on siellä siksi\nhidasta, maan pinta siksi laihaa ja raakaa ja hitaasti tekeytyvää, että\ntuskin monessakaan kohdassa voinee kahta kaskea vuosisadan kuluessa\nsamalla mäellä kaataa, kun esim. Savon multaisilla kunnailla on voitu\nkaataa kolme ja ehkä neljäkin.\n\nValtio alkoi myös käydä isojakoja ja supistaa laajojen yhteismetsien\nnautintoa, kaskenkaatajia enentyi niin, että olisi oikeastaan ihan\npäinvastoin tarvittu vielä entisiinkin maihin lisää, ja niin luovuttiin\nkoko kaskenpoltosta. Mutta tämä ei käynyt niinkuin sitä ennen ja\nsittemmin on käynyt muualla, ja siinä juuri lieneekin koko pääasia,\nsuurin syy näitten seutujen edistymisen seisahdukseen. Sen sijaan,\nettä olisi ruvettu täysillä voimilla muihin viljelyskeinoihin, kun ei\nenää metsää polttamalla saatu viljaa, ruvettiinkin metsiä polttamaan\ntervaksi, ja on tähän päivään saakka poltettu sellaisella innolla --\nvaikka kyllä yhäti huononevilla tuloksilla että sen rinnalla kaikki muu\non saanut pysyä syrjässä. Jäätiin siis kumminkin metsistä riippuviksi\nja niin yksinomaa niitten turvaan, ett'ei enää osata mihinkään muuhun\napukeinoon tarttua, vaikka monenkaan metsistä ei ole paljo muuta\njälellä, kuin siellä täällä huojuvia limoja, joista ei ole suurempaa\nturvaa kuin myrskyssä heikosta korresta.\n\nJa kun näistäkin alkaa tulla kato, niin sitten vasta on kato\ntäydellinen, ell'ei sitä ennen ole mitään sen estämiseksi tehty. Kun\nkaikki mäntymetsät on poltettu tervoiksi, niinkuin nyt jo alkaa olla\nlaita, koska uusien männiköitten kasvu ehkäistään sillä, että puut jo\nmoniaan tuuman vahvuisina heti kolotaan, ennenkuin ovat edes ehtineet\nsiementä levittää, ja metsät siten muuttuvat huonoiksi kuusikoiksi, kun\nsitten massatehtaat ovat jauhaneet kuusikot paperiksi ja tukkiyhtiöt\nanastaneet parhaat metsätalot haltuunsa, sitten vasta siellä on _oikea_\nnälänhätä, sitten saadaan hätäapukomiteat muuttaa vakituisiksi, aina\nseisoviksi virastoiksi -- ell'eivät asukkaat itse ajan vielä ollessa\nryhdy miehekkäästi miettimään, mitä heidän itsensä olisi tehtävä.\n\nPaljon antaisi tämä uhkaava metsäkato muun kadon ohessa puheen ainetta,\nmutta tyytykäämme nyt siihen, että teemme syntiluettelon tervanpoltosta\n-- joka kumminkin kaikkine pahoinekin puolineen on sentään pää-asiassa\nihmisiä siellä päin näihin saakka miten kuten elättänyt.\n\n\n\n\nIX.\n\nTervanpoltto.\n\n\nSe on oikeastaan jo hyvin vanha, tämä metsän käyttämistapa, vuosisatoja\nkoeteltu keino, ja arvattavasti rannikkopohjanmaalta alkanut ja siitä\nkulkenut sydänmaille päin. Puolangan pohjoiskulmille, Taivalkoskelle\nja Suomussalmelle kertovat vanhat sen tehneen tuloaan noin satakunta\nvuotta sitten, vaikka Oulunjärven rantamilla ja Sotkamon vesistössä se\nvarmaan on vanhempi, riippuen tietysti sen suurempi leveneminen paljo\nsiitä, missä määrin kulku Ouluun ja Iin suuhun tehtiin helpommaksi\nkoskia perkkaamalla.\n\nOn hyvin luultavaa, vaikka minä en siitä voi varmasti väittää mitään,\nettä metsättömät alat rantapohjanmaallakin ovat syntyneet tervahautojen\nkautta, koska ne ovat jo silloin olleet paljaina, kun puutavaraa\nmuussa muodossa alettiin maastamme suuremmissa määrissä viedä ulos.\nJa mainitaanhan tervahaudoista jo 16:sta sataluvulla. Mutta siellä\non tämä elinkeino jo aikansa elänyt eikä siitä monin paikoin ole\nenää muuta kuin muisto jäljellä. Se on jättänyt tilaa vankoille\nviljelyksille ja suurelle karjanhoidolle, ja voisi otaksua, että asia\nitsestään kulkisi samoja jälkiä Kajaanin kihlakunnassakin, ell'ei\nsiellä olisi muita vaikeuksia. Mutta siellä on todella vaikeuksia,\njoita ei rantamaalla ole: siellä on karumpi maa ja arempi hallalle,\nsiellä vaaditaan muutokseen enemmän älyä ja pontevuutta, ja nämä ovat\ntuossa iänikuisessa tervanpoltossa luvalla sanoen vaan -- laimenneet ja\ntylstyneet.\n\nMissä määrin tervanpoltto ennen lienee kannattanut, on vaikea sanoa,\nvaan eiköhän sen kannattavaisuus ole ollut ja ole nytkin jotensakin\nsamassa suhteessa kuin kaskenpoltonkin. Kumpainenkin riippuu tietysti\nsuurimmassa määrässä siitä, millaisen hinnan laskee raaka-aineelle,\ntyölle ja tuotannolle -- olettaen, että metsä on raaka-aineena\nkaskenpoltossakin. Työ on aina jotensakin sama, ja siis raaka-aineen ja\nvalmiin tavaran hinnat määräävät kannattavaisuuden. Kumpaisessakin on\nraaka-aine viime aikoina kallistunut, vaan työntuotanto halventunut,\nriippuen tietysti viljan suhteen koko maapallon lisääntyneestä\ntuotannosta ja äärettömästi kehittyneistä kulkuneuvoista, ja tervan\nsuhteen monista keksinnöistä, kun käytetään entistä enemmän metalleja\ntervatun puun asemasta ja puutakin vahvistetaan muilla kemiallisilla\naineilla.\n\nMutta kaikesta tästä Koillis-Suomen salolaiset eivät suuria \"perusta\",\npenkovat tervahautojaan vaan niinkuin myyrä pesäänsä, joka heikolla\nnäkövoimallaan ei käsitä mitään siitä, mitä auringon valossa tapahtuu,\novat iloissaan, jos hauta \"luottaa\" hyvästi ja tyytyvät siihen, mitä\nporvarilta saavat. Eivät he laske sitä, mitä saavat työstään, eivät\nsitä, mitä saavat puistaan, he polttavat tervaa vaan, koska se on\nniinkuin heidän luontoonsa mennyt. Eivätkä he moiti tervan polttoa,\nmutta sitä he valittavat, että metsä loppuu ja että heillä on velkaa.\n\nMonasti lienee tehty laskuja tervanpolton kannattavaisuudesta ja\nlienevät tulokset niistä olleet milloin minkinlaisia, aina sen mukaan,\nmissä hinnassa itse tuo aine milloinkin on ollut, ja kuinka korkealle\nkulloinkin sen valmistukseen käytetty työ on arvioitu. Mutta koska on\nhyvin luultavaa, ett'ei moni tiedä paljo mitään koko siitä hommasta,\njoka itsepäisesti on näihin päiviin saakka ollut ja paikotellen vielä\ntänäkin päivänä on kysymyksessä olevain seutujen pää-elinkeinona,\notan minäkin tämän yhteydessä tehdäkseni siitä selkoa. Ja sellainen\nselonteko on mielestäni varsin paikallaan, koska se hyvin läheisesti\nliittyy koko nälkäseutujen historiaan.\n\nSeuratkaamme nyt tervan kulkua siitä saakka, kun se petäjän pinnassa\nalkaa muodostua, siihen hetkeen, jolloin se \"räkärin\" käsistä\nlopullisesti jää Oulun \"hoviin\".\n\nTämä on pitkällistä hommaa, sillä kun tänä vuonna esim. kolotaan\n(kuoritaan) puut, ei niistä pääse hautaa polttamaan ennenkuin 5 à 7\nvuoden päästä, koska puitten täytyy vähintäin 5 vuotta kannoillaan\npystyssä pihkottua. Ne kolotaan ensimmäisenä vuonna miehen korkeudelle\nja sitten jonkun vuoden kuluttua jatketaan kolomista ylemmäksi, noin\n4,5 à 5 kyynärän korkeudelle. Tämä on kaikki alustavaa työtä tämä, jota\nnäin useitten vuosien kuluessa täytyy vireillä pitää. Itse lopullinen\nvalmistus tapahtuu sitten yhden talven ja kevään kuluessa. Vaan että\npääsisimme helpoimmin selville koko tämän työn kulusta, niin tehkäämme\nkaikki laskut esim. 25 tervassylen haudasta, jommoiset nykyään ovat\nsuurimpia. Ennen kyllä käytettiin tavallisesti 50:kin sylen hautoja ja\nehkä sitäkin suurempia, mutta siitähän juuri valitus onkin, että metsä\nloppuu.\n\nTervassyli lasketaan vanhain mittain mukaan 3 kyyn. korkeaksi ja 3\nkyyn. leveäksi, puitten ollessa 4,5 à 5 kyyn. pitkiä.\n\nNyt on siis ensiksi nuo kaksi kolomista, ja niihin lasketaan syltä\nkohti 2 miehen kesäistä päivätyötä, siis koko esimerkkinämme olevaa\nhautaa kohti 50 päivätyötä.\n\nSeuraa sitten 5 à 7 vuoden kuluttua tervaspuitten kaataminen, joka\ntapahtuu syksytalvesta. Siihen lasketaan myös 2 miehen päivätyötä\nsylelle, joka kyllä olisi paljon tavalliseen rankain hakkuuseen, mutta\ntervasrankoja saadaan vaan yksi kustakin puusta, ja ne ovat kannettavat\nkorkeihin ristikasoihin. Tähän toimeen menee siis samoin 50 talvista\npäivätyötä.\n\nNyt ajetaan rangat rekikelillä haudalle kasaan, ja kuluu siihen 1\nmiehen ja hevosen päivätyö syltä kohti, siis 25 hevospäivää koko\nhautaan.\n\nSitten on rangat haudalla halottava pieniksi säikäleiksi, ja se työ\nvaatii 1 miehen päivätyön syltä kohti, eli siis 25 päivätyötä koko\nhaudan osaksi. Tämä työ toimitetaan tavallisesti kevätpuolella, päivän\njo pitkänä ollessa, ja kaikki muut työt, jotka nyt seuraavat, sattuvat\nsiis parhaaksi kevätkesäksi.\n\nMutta ennenkuin haudan lopullista valmistamista voi ajatellakaan,\ntäytyy tynnyrien olla valmiina paikalla. Niitä tehdään tavallisesti\ntalvella, ja lasketaan niitten hinnaksi (niitä kun useasti\nostetaankin) 1 mk. 25 p. kappaleelta. Vaan ne ovat vielä kruunattavat,\nennenkuin niitä saadaan käyttää. Pitäjän \"kruunari\" kulkee keväällä\ntervaverstailla ja ottaa palkakseen soissa ja erämaissa rämpimisestään\n25 p. tynnyriltä. Siis on tynnyrin osalle laskettava 1 mk. 50 p.\n\nJa kun kaikki näin on varustettuna, alkaa haudan teko. Siihen kuuluu\nitse haudan kaivaminen, pohjan tiivistäminen, joka tavallisesti tehdään\nsavella, savimullalla tai puunkuorilla, ja tervaksien latominen\nhautaan sekä haudan peittäminen y.m.m. seikkaa. Tähän työhön kuluu\n8:lta hengeltä (joukossa voi olla naisiakin) kaksi viikkoa, ja\nsitäpaitse tarvitaan siinä hevosta neljä päivää, siis 96 päivätyötä\nja 4 hevospäivää. Nämä seikat riippuvat paljo siitä, onko hauta\ntehtävä kokonaan uusi, vai käytetäänkö vanhaa kuoppaa, onko pohjan\ntiivistysaine läheltä saatavissa, vai onko se etäältä ajettava j.n.e.\nmutta yllämainittua työmäärää voidaan pitää keskikohtana.\n\nSitten alkaa poltto, ja se pitää yötä päivää 5 täyttä miestä työssä\n9 vuorokautta, siis 45 \"vuorokausityötä\", eli jos koko vuorokaudesta\nlaskemme puolitoista päivätyötä, koska siinä sentään aina vähän\nvuoronsa mukaan maataan \"tervasaunassa\", niin saamme siitä 67 1/2, tai\ntasaisin luvuin 68 päivätyötä.\n\nTervan puhdistukseen, s.o. alusveden laskemiseen tynnyreistä menee\n2:lta mieheltä 1 päivä, siis 2 päivätyötä.\n\nNyt alkaa tervan kuljetus. Otaksutaan, että hauta on 5 kilometrin\npäässä lähimmästä vesistöstä, jota tätä nykyä voi pitää keskimatkana,\nkoska lähempänä vesiä ei enää juuri tervametsiä löydy. Silloin ennättää\n1 mies ja hevonen päivässä \"palkkuvilla\" pyöritellä rantaan noin 7\nà 8 tynnyriä, jos hyvää kiirettä pitää, ja kun 25 sylen haudasta\nkeskimääräinen tulo on 50 tynnyriä, kuluu siis tähän toimeen 7 miehen\nja hevosen päivätyötä.\n\nSeuraa sitten tervan kuljetus Ouluun, n.k. \"Oulun soutaminen\", joka\nmonasti on kovin ja enimmin aikaa vaativa toimi koko tervahistoriassa,\nvaan joka toiselta puolen on ainoa vaihtelu ja huvitus koko\nerämaanmiehen yksitoikkoisessa elämässä. Tynnyrit lastataan ja sidotaan\nveneihin suurimmalla tarkkuudella, 25 tynnyriä kuhunkin, ja niin\naletaan tuo huima, monasti hengenvaarallinenkin matka vuolaita virtoja\nja tuimia koskia alas, välillä aavoja järvien selkiä soutaen, matka,\njosta runoilijat ja taiteilijat yhä ovat saaneet aiheita kauniisiin\nkuvauksiin.\n\nTämä matka riippuu tietysti aina siitä, miltä periltä saakka se\ntehdään, mutta otaksutaan, että tervaverstaamme ovat olleet esim.\nHyrynsalmessa. Silloin se voidaan suorittaa edestakaisin Ouluun\nkahdessa viikossa, mutta jos säät ovat epäsuotuisat, voi siihen kulua\nkuukausi ja vieläkin enemmän. Emme kumminkaan rupea seuraamaan kaikkia\ntervamiehen vastuksia ja vaikeuksia tällä retkellä, emme hänen monia\nriitojaan koskiluotsien kanssa ynnä muita seikkailujaan, emmekä liioin\nhänen päiviään rahaksi arvioimaan, sillä silloin venyisi tämä juttu\nliian pitkäksi. Nykyään saa tervan kuljetuskustannuksista lyhyemmästi\nselon. Löytyy jo ammattimiehiä, jotka kuljettavat sitä rahtitavarana\nomilla veneillään vissiä maksua vastaan. He ottavat esim. Hyrynsalmen\nkirkolta Ouluun 3 mk. 25 p. tynnyriltä, vaan Suomussalmesta on maksu jo\n4 mk. 25 p. ja sama lienee hinta Kuhmon perukoilta.\n\nNyt on siis terva Oulussa, mutta ennenkuin se siellä on rahaksi\nmuutettuna, on sen kanssa vielä monta hommaa.\n\nKun tervamies on saapunut lastilleen Oulun hoviin ja alkaa siellä tehdä\nkauppoja tavarastaan, tulee hovin \"räkäri\" (tervanmittaaja) ja laskee\nkaikkein ensimmäiseksi tynnyreistä veden pois. Sitä laskettiin kyllä\njo kotonakin, mutta sitä on matkalla karttunut lisää, sillä tervasta\neroittuu pitkän aikaa yhä uutta vettä, joka laskeutuu tynnyrin pohjaan.\nKun nyt vesi hovissa on laskettu pois, menee yksi kokonainen tynnyri\ntoisten täytteeksi, niin että 25 tynnörin lastista on vaan jälellä 24\ntynnyriä. Mutta sitten vähentää tervahovin pehtoori vielä jokaisesta\ntynnyristä vastaisen veden varalle 3 kannua, niin että 24 tynnyristä,\njotka ovat jälellä, vähennetään 72 kannua. Kun täysimittaisen tynnyrin\ntulee sisältää 48 kannua, jää siis lastista vielä pois 1 1/2 tynnyriä,\njotenka tervamies pääsee lopullisesti tekemään kauppaa vaan 22 1/2\ntynnyristä, vaikka hänellä lastinaan kyllä alussa olikin 25 tynnyriä.\nJa kun hän 25 sylen haudasta toi Ouluun 2 lastia, eli 50 tynnyriä, on\nhänellä haudastaan myytävää tavaraa siis vaan 45 tynnyriä.\n\nHaudasta tulee hienoa eli ohutta tervaa vaan noin neljäsosa, ja kolme\nneljättäosaa tulee paksua. Hieno terva on kalliimpaa, täysihintaista,\npaksu on halvempaa. Edellisestä on viime aikoina Oulussa maksettu Smk.\n17: 50, jälkimmäisestä 16: 50 tynnyriltä, ja kun siis edellistä tulee\n25 sylen haudasta 11, jälkimmäistä 34 tynnyriä, saamme tästä seuraavan\nlaskun:\n\n    11 tynnyriä hienoa tervaa à 17:50... Smk. 192:50\n    31 tynnyriä paksua à 16:50..........  \"   561:--\n                                   Summa Smk. 753:50\n\nSiis on tervanpolttajan koko lopullinen tulo 25 sylen haudasta\ntasaisissa markoissa 753 markkaa.\n\nMutta tehkäämme nyt edellisen selityksen perusteella taulu kaikista\nmenoista, mitä hänellä on ollut, ennenkuin pääsee tämän rahan\nherraksi, ja laskekaamme siinä päiväpalkat sellaisiksi, mitä niillä\npaikkakunnilla tavallisesti jätkälle talonpojan töissä maksetaan,\nhuomioon ottaen sen, että haudan valmistuksessa voi olla naisiakin\nmukana ja osaksi alaikäisiäkin, joten päiväpalkka siinä työssä on\nlaskettava halvemmaksi.\n\nTaulu tulee tällainen:\n\n    Tervapuitten kolomiseen 50 keväistä\n       päivätyötä à 2:50 .................... Smk. 125:--\n    Kaatamiseen 50 talvista päivätyötä à 1:50  \"    75:--\n    Tervaksien ajo haudalle 25 talvista\n       hevospäivää à 4:-- ...................  \"   100:--\n    Pienimiseen 25 keväistä päivätyötä à 2:50  \"    62:50\n    Haudan tekoon 96 kesäistä päivätyötä,\n    osaksi naisia ja ala-ikäisiä à 1:75        \"   168:--\n    4 hevosen päivää samassa toimessa à 2:--   \"     8:--\n    Haudan polttaminen 68 päivätyötä à 2:50    \"   170:--\n    Tervan puhdistus 2 päivätyötä à 2:50       \"     5:--\n    Tynnyrien ajo rantaan 7 hevospäivää à 5:-- \"    35:--\n    50 tynnyriä kruunattuina à 1:50            \"    75:-\n    50 tynnyrin kuljetus Ouluun à 3:25         \"   162:50\n                                        Summa Smk. 986:--\n\nTällainen on siis loppusumma. Se voi monista asianhaaroista\nriippuvana vaihdella jonkun verran, vaan ei kovin paljoa, sillä\nenimmät suuremmista meno-eristä pysyvät siinä jotensakin samoina niin\nlähempänä uittoväyliä kuin edempänäkin niistä, ainoastaan valmiin\ntervan kuljetuskustannukset voivat enimmin vaihdella. Jos käytetään\nvanhaa hautaa, saattaa hautatyön lyhentää kolmella päivällä, eli 24\npäivätyöllä, joka tekisi 42 markkaa.\n\nMutta tämän laskun tulos on todella enemmän kuin kummallinen.\nPäiväpalkat ovat pohjolan nykyisiin oloihin nähden arvatut pikemmin\nalhaisiksi kuin korkeiksi, melkein niin alhaisiksi, ettei niillä\nihan hyvästi päivämiehiä saakaan, ja jos juuri saakin, niin ei niitä\nainakaan kannata tervatöissä pitää, ell'ei haudan omistaja tahdo syöstä\nitseään suorastaan kerjäläiseksi. Hän on tehnyt lähes 1,000 markan työn\nja saa siitä 750 markkaa. Sysiä tosin jää haudasta joku määrä, mutta\ntulo niistä on niin mitättömän pieni siellä erämaissa, joissa ei ole\ntehtaita eikä muita sellaisen tavaran tarvitsijoita, että niitä tuskin\nvoi laskuissa ottaa lukuun ollenkaan.\n\nJos tässä tahdotaan meno- ja tulopuoli saada edes yhtäsuuriksi, ei auta\nmuu, kuin alentaa päiväpalkkoja laskussamme, jolloin ne alenevat siihen\nmäärään, ettei kukaan niillä paikkakunnilla sellaisilla palkoilla\ntoisen työtä tee, ja tuskin missään muuallakaan. Tilanomistajan,\nhaudanpolttajan, täytyy siis tehdä enimmät tervatyöt oman perhekuntansa\nkanssa ja ottaa vaan kaikkein tärkeimpiin toimiin siinä sivullisia\napumiehiä. Ja niin hän tekeekin. Hän pidentää tietysti työaikaa, missä\nse vaan sopii, kuten hakkuussa, ajossa y.m., koska työvoimaa on vähän.\nHänen täytyy todellakin perheensä kanssa tehdä työtä nälkäpalkoilla,\nkoska hän kerran on maahansa ja kotiinsa ja tervanpolttoonsa sidottu.\n\nMutta nyt on tässä toinen kysymys, vielä hämmästyttävämpi kuin\nensimmäinen.\n\nMissä on metsä! Mitä hintaa tulee puille, solakoille nuorille\npetäjille, joista olisi voinut tukkia kasvaa ja joista aikain kuluessa\nolisi voitu saada useita markkoja kappaleesta ilman mitään muuta työtä\nkuin odotusta. Niitä on parhaassa kasvussaan poltettu yhdessä ainoassa\n25 sylen tervahaudassa kaikkein vähimmässä määrässä 3.000 kappaletta.\n\nLöytyy tervaseutujen lähistössä eräs pitäjä, jossa tätä elinkeinoa ei\noltu käytetty, vaan jossa metsät tähän saakka ovat saaneet jakamattomina\njotensakin rauhassa kasvaa. Siellä on kyllä ollut nälkää ja puutetta\nsielläkin ja valituksia sieltä kuuluu nytkin, mutta eletty siellä\non sentään kaikkina aikoina miltei paremmin kuin tervaseuduissa. Se\npitäjä on Kuusamo. Siellä on viime aikoina käyty kyläkunnissa isoa\njakoa ja viime vuonna möi siellä eräskin kyläkunta yhteisin tuumin\nmetsälohkonsa. Ja mitä he saivat? He saivat tukkiyhtiöltä yhteisestä\nmetsästään vähää vaille kaksi miljoonaa markkaa, ja tämän saman metsän\nhakkuu- ja ajokustannuksista on laskettu paikkakunnalle jäävän lisäksi\nnoin yhden miljoonan markkaa.\n\nEn tahdo sanoa, että tällainen yht'aikainen summamyyntikään olisi\nterveellistä, sillä kaiken loiston alla on niistä ollut usein surkeita\nseurauksia niistäkin, mutta siinä on sentään päätä huimaava vastakohta\ntervanpolttajan surkealle menettelytavalle ja kurjille työn tuloksille.\nJa välillä on ainoastaan selänne, joka eroittaa vedet toisistaan.\nToiset juoksevat Ouluun ja Iihin, toiset Valkeaan mereen, jonka\nrannoilla ei ole tervahovia.\n\nEmme voi edellä tehdyistä laskuista tulla tätä nykyä muuhun kuin yhteen\njohtopäätökseen: tervanpolttaja tekee työtä alhaisilla palkoilla,\nhävittää sillä huonosti tuottavalla työllään vielä meidän yhteistä\nkansallisomaisuuttamme, metsiämme -- ja näkee itse nälkää. Hänen\nansionsa ovat surkean pienet ja hänen maanviljelyksensä on mitätöntä\nyrittelemistä, koska tervanpoltto vie häneltä parhaan ajan siitä\nlyhyestä kesästä, joka hänen täytyisi tyystin heilua viljelyksillään,\njos hän niistä jotain tuloa odottaisi. Hän saa niistä parhaimpina\nvuosina jonkun verran muitten niukkojen ansioittensa lisäksi, mutta ei\nkoskaan tarpeeksi. Ja hänen ennestäänkin pieni palkkansa vähenee yhä\nsamassa suhteessa kuin hänen metsänsä huononee ja harvenee, jota se\nmyötäänsä tekee. Vihdoin alkaa hän vääntää juurakoita valtion metsistä\n-- omissaan hänellä niitä ei ole, kun hän ei koskaan ole laskenut puuta\nkasvamaan niin suureksi, että siitä olisi tervaskantoa jäänyt -- ja\nyrittää yhä entistä elinkeinoaan. En voi varmaan sanoa, kumpainen tapa\non tuottavampi, mutta kantoja vääntämällä hän saa ainakin pikemmin\nvalmista tavaraa, eikä tärvää metsää.\n\nNyt on vielä yksi tärkeä seikka huomioon otettava. Monasti saattaa\nihmetyttää, että miksi hän niin itsepäisesti jatkaa tuota huonosti\ntuottavaa työtään, mutta asia käy selväksi heti, kun kuulee, että\nhän ainakin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on tervaporvarille\nentisestään velassa, milloin enemmän, milloin vähemmän, vaan useimmin\n\"korviaan myöten\". Eikä ole velassa ainoastaan hän itse tällä hetkellä,\nvaan samoin on ollut hänen isänsä ja jo isänsäkin isä.\n\nVelka voi olla siis miespolvia vanhaa, kulkenut miehestä mieheen niin\nvelallisen kuin saajankin puolella, ja harvoin tietää velallinen\nitse tarkemmin, kuinka suurikaan se on, sillä useasti sattuu, ett'ei\nole minkäänlaista täydellistä lopputiliä tehty moniin vuosiin. Mutta\nkun antajan mielestä mitta on täysi ja loppusuorituksia vihdoin\nkäräjillä selvitellään, voi asia päättyä niin katkerasti, ettei tuo\nentinen uskollinen tervanpolttaja enää olekaan isäntänä talossaan,\ntuo yksinkertainen erämaan ukko, joka monet kymmenet kerrat on\nsarkanutussaan ja lapikkaissaan hyvällä mielellä astuskellut Oulun\nkatua, Iijoen ranta-äyrästä tai maantietä Kiehimän suussa, hampaissaan\npitkä sikaari, jonka tervaporvari oli hänelle kaupanpäättäjäisiksi\nantanut. Hän oli hyvillään, että oli sillä kertaa nälän kaikkouttanut\nja saanut vastaisten tervojen eteen jonkun jauhosäkin. Ei hän ajatellut\nmenneitä eikä vastaisia asioita, vastaisia ei ollenkaan, ja menneitä\noli ikävä kysellä porvarilta ja niitten tarkalla tiedustelemisella\nhäntä häiritä, kun hän hyvällä mielellä vielä auttoi siinä kovassa\nhädässä. Mutta lopulta ei porvari enää auttanutkaan, ja silloin\notettiin ainoastaan kaikki entiset asiat esille, ja siitä saattoi\ntulla ihmeellinen juttu, sillä talonumero oli jaettu keskinäisellä\nsuostumuksella suvun kesken ja velkaa olivat tehneet isät, pojat,\nveljet ja langot ja lankojen lapset samaan pesään, olematta itse\nselvillä asioistaan ollenkaan. Vaan porvarilla oli nimet ja numerot\nja selvät merkit kirjoissaan ja nyt se entinen hyvä auttaja muuttui\npahimmaksi vainoojaksi -- tervamiehen mielestä.\n\nMutta kaikki, jotka eivät vielä ole joutuneet juuri tällaiselle\nkannalle porvarin kanssa, kiittävät häntä ja sanovat, että jos mistään\nmuualta ei saa apua, niin kyllä häneltä saa.\n\nOn omituista, kuinka porvarit ovat sitoneet itseensä nämä\ntervanpolttajat. Vanhat miehet saloilla kertovat, kuinka he jo ammoin\naikoja sitten olivat ylen hyviä ja auttavia. Vaikka ei sattunut olemaan\npuutettakaan suurempaa, vaikka vuosi oli ollut hyväkin, niin tarjosivat\nhe sentään auliisti rahoja ja tavaroita etukäteen. \"Tule vaan tänne,\nkyllä täältä aina saat, kun vaan tervaa tuot taas ensi vuonna. Ota vaan\nnyt samalla matkalla enemmänkin, ethän tiedä mikä tarve tulee\".\n\nEn voi sanoa, onko todella tällä tavoin käynyt, vaikka sen tiedän, että\nsen puolen kansa on hyvin herkkä tekemään velkaa; mutta se on varma\nasia, että nykyjään täytyy useimpien ottaa etukäteen jo pakostakin,\nmikään muu ei heitä auta, eivätkä he mistään muualta, mitään saa,\nkuten itsekin sanovat. He eivät pääse enää porvareistaan irti. Heidän\ntäytyy polttaa tervojaan niinkauvan kuin tynnörinkin saavat, ja samalla\nyhä lisätä velkaansa, muuten on ulosotto entisestä velasta niskassa.\nJa sama uhka on heillä siinäkin tapauksessa, että möisivät tavaransa\njollekulle toiselle, joka tarjoisi korkeamman hinnan kuin se, jonka\nkanssa he ovat ennen asioissa olleet. Heidän täytyy tyytyä siihen,\nmitä heidän oma porvarinsa antaa, muuta valintaa heillä ei ole. Ja\nkun he talvella tekevät etukäteen kauppoja keväisistä tervoistaan ja\nottavat niitä vastaan jauhoja, täytyy heidän miltei säännönmukaisesti\nluovuttaa tervatynnöri ainakin markkaa halvemmalla käypähinnasta ja\nmaksaa ottamistaan jauhoista saman verran enemmän säkiltä, kuin millä\nhe muualta saisivat.\n\nJos taas käy niin hullusti, ett'eivät he voi välikirjaansa täyttää,\netteivät he voi tuoda niin monta tynnöriä kuin ovat sitoutuneet\ntuomaan, täytyy heidän maksaa sakkoa 2 markkaa jokaiselta puuttuvalta\ntynnöriltä ja maksaa ylisaamansa raha, jos sellaista syntyy, 6\nprosentin korolla takaisin. Tällaista sattuu tietysti useinkin,\nvarsinkin että tynnöriluku uupuu, ja kun heillä ei ole millä\nmaksaisivat, lisääntyy tietysti velka, ja etukäteen saadut jauhot on\naikoja sitten syöty. Eikä monikaan, kuten jo edellä mainittiin, tiedä\nedes velkansa määrästä mitään.\n\nSellainen on seikka ja sellainen on ollut asiain meno tervanpolttajani\nkeskuudessa. On tietämättään, nälkää nähdessä ja kovaa työtä tehdessä\nsyöty petäjäisen seassa maat ja mannut, metsät ja pääoma kaikki.\n\n\n\n\nX.\n\nAsema tätä nykyä.\n\n\nSiihen suuntaan on siis kehitys näillä seuduilla kulkenut, sellaiseen\ntulokseen on kaskenviljelyksellä ja sitä seuraavalla tervanpoltolla\npäästy, niinkuin edellisestä huomattanee, että metsät alkavat\narveluttavasti vähetä ja kiinteä väestö, s.o. tilalliset, ovat yhtä\narveluttavasti velkaantuneet.\n\nEikä sekään elinkeino voi kauvan kestää eikä yksinomaan kannattaa,\njohon laajoilla aloilla Kajaanin kihlakuntaa ja muuallakin\nKoillissuomessa nykyään on oman metsän puutteessa alettu paljon\nturvautua, nim. puitten ostaminen valtion metsistä ja niitten kauppaan\nvalmistaminen, eli n.k. \"armopuut\". Tämä tällainen kaupanteko, jossa\nohimennen sanoen on paljon keinottelua, jopa suoria petoksiakin\nsyntynyt, osottaa vaan puolestaan sekin, kuinka äärettömän ja\nmelkeinpä auttamattoman syvästi kansaan on juurtunut metsällä elämisen\nvälttämättömyys ainoana mahdollisena ja käsitettävänä toimeentulon\nlähteenä. Sen päähän ei mahdu mitään muuta.\n\nOn kyllä suuri onni, että valtio aikoinaan on siellä ottanut siksi\npaljon metsämaita omaan haltuunsa, kuin se todella on tehnyt, mutta\nasujamisto on kaikessa harvuudessaankin sentään jo siksi taaja,\nett'eivät nekään metsät sentään riitä sitä yksinomaan elättämään,\nell'ei aleta tehdä lakeata jälkeä niissäkin, niinkuin yksityistenkin\nmetsissä on tapahtunut, sillä pelkät hylkypuut eivät pitkälle riitä.\nMutta ei toki sallittane valtion metsiä siellä pohjan perillä liiaksi\nharventaa, ell'ei tahdota kokonaan muuttaa eteläisenkin Suomen\nilmanalaa ja tahallisesti siirtää Lapin tuntureita muutamia asteita\netelämmäksi, sillä tuntuupa hiukan siltä, niinkuin tunturiseudulla\nolisi hyvä taipumus auttamattakin siirtyä etelämmäksi.\n\nJa liian taaja on asutus jo poronhoidollakin elämään, vaikka siitä\nkyllä saattaa olla sievonen sivutulo yhdelle ja toiselle, mutta usein\nvaan vahinkoa naapureille. Eikä sitäkään voi sanottavassa määrässä\nharjottaa Kajaaninkaan kihlakunnassa muualla, kuin ihan kihlakunnan\npohjoisimmilla perukoilla.\n\nKylmän ja karun luonnon välittömät tulolähteet, joihin kokonaan on\nluotettu, alkavat siis kuivua, ja olot ovat ylimalkaisesti ja lyhyesti\nkerrottuina tätä nykyä jotensakin seuraavalla kannalla.\n\nKeskikokoinen talo (noin 1/8 manttaalinen, jommoiset ovat\ntavallisimpia) kylvää vuosittain arviolta 1 hehtolitran ruista, 4 à 5\nhehtolitraa ohraa ja saman verran perunoita. Siinä on kaikki. Talossa\nsaattaa olla velkaa tuhat tai pari, ehkä enemmänkin markkoja, ja\nkymmenkunta suuta syömässä. Kylvö tehdään useimmin huonosti muokattuun\nja heikosti lannotettuun peltoon, sillä kunnollisia työkaluja puuttuu\nja muutamasta nälkäruokinnalla kidutetusta lehmästä ei paljo lantaa\nlähde talven kuluessa, kun yleensä ei juuri muuta maanparannusainetta\nkäytetä, kuin puhdas karjan lanta.\n\nKaikkein parhaimpina vuosina saatetaan talossa elää oman pellon\ntuloilla kevääseen saakka, mutta tämä tapahtuu harvoin, sillä hallan\nvaara on ainakin suuri ja heikoilla mailla vielä tavallista suurempi.\n\nOn siis ostettava jauhoja, joku määrä kumminkin aina, vaikka \"jältän\nlähdentään\" saakka juuri olisi omillaan aikaan tultukin. Mutta\nkulkuneuvot ovat huutavan surkeat. Pari -- kolmesataa kilometriä\nhevosmatkaa, ja monen on kannettava vielä viimeinen taival, kymmeniä\nkilometriä, kaikki tarpeensa selässään. Hakipa jauhoa kaupungista tai\nostipa sitä paikkakunnan kauppiaalta, aina tulee se 6, 8 à 10 penniä\nkilolta kalliimmaksi kuin suurten liikeväyläin varsilla. Mutta paitse\nsitä, että yhden jauhosäkin hankintaan saattaa mieheltä joskus kulua\nviikko tai pari, tarvitaan siihen ennen kaikkea _rahaa_, ja yhä enemmän\nrahaa, jota etäisemmissä ja köyhemmissä paikoissa näitä nälkäseutuja\nollaan.\n\nNiittyjä ei ole. Heinän saannin parantamiseksi ei ole useimmissa\npaikoissa tehty kerrassa mitään. Ei ole kertaakaan kuokkaa tai lapiota\ntai kirvestä siinä tarkoituksessa käteen otettu, lukuunottamatta\njoitakuita patolaitoksia purojen varsilla. Se on ainoa heinätulo,\nmitä soilta ja rämeiltä huonoja, sammalen sekaisia saroja niitetään.\nJa sekin tulo on useasti sattuman varassa. Kidutetaan karjaa pitkä\ntalvi tällaisilla heinillä ja oljen vähillä, ja jatketaan ruokintaa\njäkälällä, pihlajan kuorella, ihmislannalla y.m.m. kurjalla\nlisäkkeellä. Kesälaidunta löytyy yllin kyllin ja useimmissa paikoissa\nvarsin hyvääkin, mutta kesä on lyhyt. Kun karja on ennättänyt saamaan\nhiukan lihaa luittensa päälle ja uutta karvaa selkäänsä, teljetään se\njo taas kehnolle talviruokinnalle navettaan. Siitä ei ole tuloa mitään,\nja harvoin se voi tyydyttää talon omaakaan tarvetta.\n\nTaloissa puuttuu miltei säännöllisesti työvoimia. Joukkoa saattaa kyllä\nolla kymmenkunta henkeä, ehkä enemmänkin, mutta ne ovat suurimmaksi\nosaksi lapsia ja alaikäisiä. Harvoin näkee taloissa täysin työkykyistä\nmiestä muuta kuin isännän, eikä aina sitäkään, sillä isännät vanhenevat\ntietysti niinkuin muutkin ihmiset. Mutta pojat eivät tavallisesti\nvanhene kotona. Täysikasvuisiksi päästyään, ja jo aikaisemminkin,\nsiirtyvät he Amerikkaan kotoista kurjuutta pakoon. Eikä heidän päässään\nole syttynyt pienintäkään aatoksen kipinää siitä, että he saattaisivat\nkoettaa tuota kurjuutta täällä kotona parantaa sillä samalla työllä,\njota he Ameriikassa tulevat toisen käskyläisinä tekemään, usein vielä\nterveytensä ja henkensäkin uhalla.\n\nUsein puuttuu heiltä itseltään matkaraha, mutta he saavat joltakulta\naikaisemmin Ameriikkaan siirtyneeltä sukulaiseltaan tai tuttavaltaan\n\"tiketin\" ja niin he lähtevät matkaan, välinpitämättöminä kaikesta.\n\nJos nyt kotiin jääneet tahtoisivatkin jollain tavoin parantaa\nviljelyksiään tai kohentaa ja korjata taloaan ja tiluksiaan, eivät he\nsitä voi, sillä työväen palkat ovat kohonneet tavattoman korkealle.\nMoni talo ei pysty pitämään edes renkiä, vielä vähemmin päiväläisiä.\n\nIrtolaiskansaa löytyy kyllä tavattoman paljo, mutta siitä on\ntilallisille enemmän rasitusta kuin hyötyä, vaikka heillä olisi tuota\nkaikkialla tarvittavaa rahaa niinkin runsaasti, että pystyisivät sitä\ntyössään pitämään ja sen vaatimuksia täyttämään.\n\nLiian huimat ja huonosti harkitut metsäliike-yritykset pohjan perillä,\njoista moni on päättynyt loistavaan konkurssiin, ovat monessa suhteessa\nolleet siellä työkansalle ja irtolaisväestölle vaan turmioksi. Viime\nvuosikymmenellä, kun tilalliset Kemijärvellä, Rovaniemessä, Kuusamossa\ny.m. pääsivät isänniksi vanhoihin aarniometsiin, hyökkäsi sinne\nkaikkialta rahanhimoisia liikemiehiä täysin sylin kultaa kokoomaan,\nja syydettiin Pohjanlahden perukoille ja Vienanmeren Koudaan laskevat\nvedet niin kukkuralleen tukkeja, että joet olivat läkähtyä, eivätkä\nvoineet vuosikausiin niitä niellä meriin. Kaikissa niissä töissä,\ntukkiruuhkien purkamisissa y.m. maksettiin miehille palkkaa mitä\nhe vaan vaatia osasivat. Jätkille maksettiin 5 markkaa päivältä\nmakuullakin, kun he esim. jokivarsilla loikoessaan odottelivat entisiä\npalkkojaan, ennenkuin uuteen työhön ryhtyivät. Vedätettiin saloille\nsuuria kuormastoja kahvia, sokeria, siirappia, rusinoita, veskunoita\ny.m. ylellisyysräämää -- ja vielä tänäkin talvena ottivat viranomaiset\neräältä \"kauppiaalta\" Rovaniemessä takavarikkoon muutaman tuhat litraa\nRuotsin konjakkia. Suu on työmiehellä sielläpäin ollut sellainen\nmenoläpi, joka on suurista palkoista huolimatta pitänyt tulopuolen\nhänen taloudessaan ainaisessa vaillingissa. Ja kaupan päälle on hän\nvielä tuottanut kuntien vaivaiskassoille suurimmat menoerät. Kun hän\nkiihkeitten työkausien seisahduttua on palannut kotiinsa \"lepäilemään\"\nja odottamaan niitten uudestaan alkamista, ei hänellä ole ollut monasti\npenniäkään taskussa, ja kunta on hänen poissa ollessaan saanut hyvässä\nlykyssä elättää hänen perhettään.\n\nNämä tällaiset liikeyritykset ovat niinkuin ajoittaisia, äärettömän\nkorkeita hyökyaaltoja, joitten harjoilla vesi hajautuu tuhansiin\nsäteihin, loistaen auringon valossa kaikilla taivaankaaren\nviehättävillä väreillä, vaan jotka taas painuvat kohahtaen alas ja\njättävät jälkeensä kammottavan, mustan tyyneyden, vaikka suotavampaa\nolisi, että laine läikkyisi aina tasaväkisesti, jonka se kyllä voisi\ntehdäkin.\n\nIrtolaiskansan paljous ja häälyvä elämäntapa lisää yleistä köyhyyttä\nyhä ja kuormaa kuorman päälle jo ennestäänkin velkaantuneille\ntilallisille.\n\nVaivaismaksut ja muut kunnalliset menot lisääntyvät vuosi vuodelta, ja\nniihin tarvitaan rahaa -- yhä vaan rahaa.\n\n\"Kun kansa lisääntyy, eivätkä viljelykset laajene lainkaan, syntyy\nsiitä vaivaisia ja irtolaisia, joita ei ennen ollut\", sanoi muuan\nhyrynsalmelainen.\n\nSiellä on kuntia, niinkuin esim. Ristijärvi, Hyrynsalmi, Taivalkoski,\njoissa on vähän päälle 2,000 asukkaan (Taivalkoskella sentään lähes\n3,000) sekä satakunta talosavua, vaan joissa kunnallinen taksotus\nnousee sentään 12-15,000:teen markkaan. Suurin menoerä siitä on aina\nvaivaishoitoon. Ei ole nyt saatavissani numeroita vaivaismaksuista\nmuualta Suomesta, vaan epäilen, tokko ne ovat missään suhteellisesti\nja suorittajainsa maksukykyyn nähden niin korkeat, kuin näissä\nnälkäseuduissa. Ja ilman sitä löytyy ruodussa olevia vaivaisia joka\nkunnassa suuret määrät, joitten hoitokustannukset eivät tietysti\nollenkaan sisälly kunnallisen taksotuksen numeroihin.\n\nKaikissa kunnissa ei ole näitten ruotulaisten hoitokustannuksia\nollenkaan rahaksi arvioitu, mutta Taivalkoskella, missä sellainen lasku\non tehty, on se viime vuodelta noussut 6,500 markkaan, niinkuin siitä\nkunnasta puhuessani jo ennemmin olen maininnut. Siis vielä sellainen\nsumma vakinaisen taksotuksen lisäksi. Ja leipää on isännän talossaan\n_rahalla ostettava_ niin omalle perheelleen kuin ruotulaisellekin.\n\nPapiston palkkaus vaatii suuria uhrauksia.\n\nTehkäämme muutamia vertauksia tässä suhteessa eteläisen Suomen ja\nnäitten nälkäseutujen välillä, heittäen pois sen tulon, joka papeilla\non virkataloistaan, ja ottaen lukuun rahaksi arvioituna ainoastaan sen\npalkan, jonka seurakunta heille suorittaa.\n\nSuomussalmen seurakunnassa on asukasluku (osapuille) 6,500 henkeä, ja\nne maksavat papiston palkkaa 12,200 markkaa. Janakkalan pitäjä Hämeessä\nesim., jossa on 6,800 asukasta, maksaa papeilleen 5,200 markkaa.\n\nHyrynsalmi, 2,100 asukasta, maksaa 4,700 mrk., vaan Anjala\nUudellamaalla, 2,400 asukasta, maksaa vaan, 3,100 mrk., Ristijärvi\nsamoin, 2,100 asukasta, maksaa 4,900 mrk., vaan Luhanko Mikkelin\nläänissä, 2,300 asukasta, maksaa 3,400 mrk. Sotkamo, 8,700 asukasta,\nmaksaa 10,000 mrk., Hausjärvi Hämeessä, 9,500 asukasta, maksaa vaan\n6,000 mrk. Puolangan 4,700 asukasta maksaa 8,600 markkaa, vaan\nPadasjoen Hämeessä 5,100 asukasta maksaa vaan 6,500 mrk.\n\nNämä kyllä ovat umpimähkäisesti otetuita esimerkkejä ja voisi tarkalla\nvertailulla ehkä löytää joitakuita päinvastaisiakin numeroita, mutta\ntosiasiana on pidettävä, että papiston palkkaus näillä köyhillä\nperukoilla on paljon rasittavampi, kuin onnellisemmissa osissa\nmaatamme. Ja kun tähän vielä ajattelee lisäksi kaiken sen vaivan ja\najan hukan, mikä syntyy jo papinsaatavien maksussa ja kuljetuksessa,\ntilallisten kyytivelvollisuudet kinkerimatkoilla y.m.m. pientä seikkaa,\nja kun tietää, ett'ei monikaan sentään pääse pappiaan kuulemaan ei\nnäkemään kuin kerran, pari vuodessa, niin tulee erotus kaikin puolin\nvieläkin melkoisemmaksi.\n\nKouluja ei tosin vielä ole niin lukuisasti rakennettu kuin\netelämpänä maassa, mutta pappilansa kyllä ovat kunnat panneet ajan\nvaatimaan kuntoon. Ja molemmista näistäkin menoista, mutta varsinkin\njälkimmäisistä, kuulee paljon valitusta.\n\nSitten rasittaa useampia kuntia vielä tuhottoman suuret valtiovelat,\njoista kyllä silloin tällöin saadaan osa anteeksi, vaan joitten\nkanssa harvalukuisilla maksajilla sittenkin on enemmän kuin tarpeeksi\npainimista.\n\nKaikki nämä menot ovat päivänselvästi välttämättömiä nykyisessä\nkunnallisjärjestyksessä, mutta minusta nähden ne ovat kukin osaltaan\nyhtä selvästi tekijänä siinä luvussa, jolla näitten seutujen yleistä\nköyhyyttä merkitään. Ja sitä ne ovat paikkakuntalaisten omastakin\nmielestä, eikä mikään ole ikävämpää kuulla, kuin heidän haikeat\nvalituksensa ja heidän ainainen odotuksensa jostain sellaisesta\nuudesta laista, joka muka vapauttaisi heidät papiston palkkauksesta ja\nkunnallisista maksuista.\n\nEdellisen perusteella voinee jotensakin hyvällä syyllä väittää,\nettä yhteiskunnallinen kehitys siellä vaatii enemmän, kuin mitä\ntaloudellinen kehitys äärettömän harvaan asutussa, syrjäisessä, karussa\nja kaikkia kulkuneuvoja vailla olevassa erämaassa voi ylläpitää. Ja\nkun kansa itsessään vielä on oppimatonta, taitamatonta, saamatonta\n-- joka tietysti on enemmän olojen kuin heidän oma syynsä, kun sillä\nennestään ei ole uhkaavaa vaaraa vastaan varattuna minkäänmoista asetta\n-- ei hatarimpaakaan -- kun se alituisesti, muusta puhumattakaan, on\ntaloudellisessa asemassa niin täpärällä, että saadaanko leipää vai ei,\nniin ei ole kummasteltavaa, että jokaisen katovuoden sattuessa täytyy\nruveta avun keräykseen ympäri maan.\n\n\n\n\nXI.\n\nLoppumietelmiä.\n\n\nKaiken sen perustuksella, mitä edellä olen oloista näillä mailla\nkertonut, luulisin voitavan tehdä sellaisen lyhyen johtopäätöksen,\nettei elinehdot nykyisillä keinoilla tule siellä milloinkaan\nparanemaan, vaan pikemmin päinvastoin.\n\nSuunnattomat määrät elintarpeita, joista enin osa kaikista hätätöistä\nhuolimatta kuitenkin näyttää menevän suorana armolahjana, on sinne\ntämänkin hädän aikana jo koottu, ja yhä enemmän ehkä vielä kevätpuolia\ntarvitaan, ell'ei anneta tuhansien ihmisten riutua nälkään. Mutta niin\nvälttämätöntä kuin apu tällä kertaa onkin, yhtä välttämätöntä, vieläkin\nvälttämättömämpää on, että kerran jo ryhdytään sellaisiin tarmokkaisiin\nja pysyväisiin toimenpiteisiin, ettei tämän nälkäverotuksen tarvitse\nmuissa osissa maatamme tavan takaa uusiintua, eikä kohota niin\nkorkealle, kuin se viimeistenkin kymmenen vuoden kuluessa on useamman\nkerran tehnyt.\n\nEi ole sillä hyvä, että joka kerta ryhdytään hätäaputoimiin juuri\nsilloin, kun hätä jo on astunut yli kynnyksen. Ei ole asia sillä\nautettu, että laaditaan satunnaisia käsityökouluja, perustetaan\nruokalaitoksia ja lastenkoteja, että pannaan rukit kiertämään\nhamppulankaa ja miehet veistämään suksia, kauhoja, lapioita ja\nlusikoita juuri silloin, kun nälkä pahimmin kynsiään helistelee ja jo\nsalon pirttien peräpenkeillä tuijottelee, että juuri silloin pannaan\nhätäkapula kiertämään ympäri maan, ja unohdetaan taas koko asia ja\nuskotaan kaikki olevan hyvin, kun on nälkä sillä kertaa saatu jonkun\nmatkaa kylistä ja taloista kaikkoutumaan, eikä ajatella sitä, että\nsen ilkeä haamu elää aina, se on vaan hetkeksi piiloutunut aivan\nlähelle, peltoaitojen taa, soitten pohjiin, kankaille kolottujen\npetäjien juuriin, risukoihin, raiskattuihin metsiin ja tervaverstaitten\nperustuksiin. Ei ole sillä vielä paljon tehty, että hommataan erämaan\ntalonmiehelle joitakuita jauhosäkkejä tai mitätön rahalaina, jolla hän\nrakentaa jonkun rämeikön rantaan pienoisen heinäladon juuri silloin,\nkun hänellä ei ole lehmälleen antaa heinän kortta, ja joka lato taas\nseuraavana nälkävuonna kyhjöttää siinä kallellaan, tyhjä suu selällään\nsuolle ammoteilen, niinkuin heikkona muistomerkkinä edellisen hädän\najoilta.\n\nKaikesta tällaisesta ei ole pysyväistä parannusta. Se auttaa vaan\nkerrakseen ja kohottaa vaan vaatimuksia seuraavaksi kerraksi sieltä\npäin ottamaan, mistä ennenkin on totuttu saamaan. Se heikontaa vaan\navunsaajain omaa kykyä ja saattaa lopulta viedä heidät ihan tylsään\nvälinpitämättömyyteen sekä katkeraan nurkumiseen ja moitteeseen, ett'ei\napua tule tarpeeksi asti, jommoisia oireita nytkin jo niillä seuduilla\nmatkustaessaan voi hyvin paljon havaita.\n\nKansa, etupäässä kiinteä maataviljelevä väestö (tai oikeammin sanoen\nmaata-omistava väestö) on siellä saatava tekemään täydellinen muutos\nkaikissa elinkeinohommissaan, täydellinen ympärikäännös kaikessa,\nmikä koskee heidän _oman_ toimeentulonsa hankintaa heidän _omilla\nvoimillaan_. Heissä on herätettävä tunto siitä, että he voivat elättää\nitsekin itsensä, tarvitsematta muitten apua. Heille on annettava aseet\nkäsiin ja heitä on opetettava niitä käyttämään ja tekemään niillä\ntyötä, herkeämätöntä työtä, ja he tulevat kyllä käsittämään, että se\nuusi työ ja ne uudet aseet, joihin he eivät ennen vähääkään luottaneet,\nelättää heidät moninverroin paremmin, kuin koskaan ennen metsän\nraiskaus ja tervamatkat ja porvarien armopalojen kerjuu.\n\nEikä sellainen muutos ole mikään mahdottomuus, vaikka se monesta ehkä\nsellaiselta tuntuu. Vaikea se kyllä on ja paljon se vaatii sitkeää\nja uupumatonta ponnistusta. Se vaatii enemmän kuin yhdenvuotiset\nhätäkomitean työt, vaan sitten koituukin siitä varmaan pysyväinen apu.\n\nHoitakoot lappalaiset tuntureilla porojaan, niinkauvan kun se on\nsopiva elinkeino heille, viljelköön eteläsuomalainen paremmilla\nmaillaan viljaa, koska se hänellä menestyy, mutta ruvetkoon pohjalainen\nmaanselänteen yläpuolella täysin voimin kartuttamaan heinävarojaan ja\nhoitamaan lehmiä, sillä se on mielestäni tätä nykyä ainoa luontaisin\nelinkeino hänelle ja luonnon itsensä viittaama tie parempaan\ntoimeentuloon. Ruohoa kasvaa siellä kyllä jo ilman itsestäänkin niin\npaljon, että sokeakin ymmärtää sen siellä menestyvän, mutta viljan\nviljelys on epävarmaa aina, vaikka sitä yritettäisiin kovemmallakin\ntyöllä, kuin mitä tähän asti on tehty.\n\nMutta tähän muutokseen ryhdyttäköön pian, aivan heti, ettei todellakin\nkäy sillä tavalla, kuin esim. Suomussalmessa nykyään ennustetaan.\nHe eivät näe siellä enää muuta pelastuksen keinoa itselleen, kuin\nettä valtio maksaisi kaikki heidän velkansa, ostaisi sitten kaikki\nheidän maansa, sanalla sanoen koko töskän, ja siirtäisi heidät sieltä\nkokonaan pois etelämpiin osiin maata -- tai lähettäisi Amerikkaan,\njoka luultavasti olisi paremmin heidän oman mielensä mukaista. Samaan\nsuuntaan kuulee puheita vähän muuallakin, eikähän sekään keino taitaisi\ntäydellinen mahdottomuus olla, mutta kyllä siitä sentään syntyisi\njommoinenkin majan muutto; eikähän ole sanottu, ettei valtion mieli\ntaas joskus vastaisuudessa saattaisi heltyä päästämään sinne entisille\ntiluksille uusia uutisasukkaita samaan kiusaukseen. Ei, kyllä on\nparasta, että he pysyvät paikoillaan ja koettavat kerran oikein\nmiesmäisesti iskeä uudelta suunnalta elämään käsiksi, joskin kohta\nsiinäkin tarvitaan tavattoman paljon sivullista apua ja välitystä,\nennenkuin he oikean latunsa löytävät.\n\nJo v. 1888 julkaisi silloinen Oulun läänin agronoomi, hra A. Th.\nEuropaeus kirjasen, jonka pelkkä nimi puhuu tarpeeksi puolestaan tässä\nsamassa asiassa, minun tarvitsematta siihen laajemmalta kajota. Kirjan\nnimi on: \"Tervanpolttoko vai heinänviljelyä? Muutama sana Kajaanin\nkihlakuntalaisille.\" Siis silloin jo mies, joka täydelleen tuntee\nviljelysolot näillä pohjolan sydänmailla, puhui heinänviljelyksen\neduista tervanpolton rinnalla.\n\nMutta mitä siitä on ollut apua?\n\nTähän saakka vielä huomaamattoman vähän. Se on kyllä ollut huutavan\nääni korvessa, mutta se on korpiin hukkunut, sillä mitä auttavat kirjat\nja kirjotukset yksinään seuduissa, joissa ei kaikissa taloissa ole edes\nannakkaa.\n\nSinne pitäisi lähettää pataljoona kovakouraisia miehiä, oikea\npelastusarmeija pasuunilla ja vaskitorvilla, eväillä ja työkaluilla,\nherättämään nukkuvia saloja, asettamaan lapiota ja kuokkaa miesten\nkouriin ja huutamaan heille korvaan, että he ovat ihmisiä hekin, että\nheidän pitää tehdä sellaista työtä, josta he elävät ja jossa itse\nluontokin on heille auliisti apuna, ja herättää heidän kunniantuntonsa\nsiitä, että he saattavat tulla vielä paremmiksikin ihmisiksi kuin muut\novatkaan, että he ovat vielä kunniakkaammalla sijalla kuin etelämmät\nkansat, he kun suojaavat sivistyksen rajalinjaa jäämeren rynnäköitä\nvastaan, voittavat jäykän luonnon ja elävät sentään omillaan muitten\napua tarvitsematta. Heille täytyy huutaa, että heidän kyllä kannattaa\nlähteä ostamaan jauhoa muualta, jos heillä on kotona hyvää särvintä ja\njos he mennessään kymmenen tervatynnyrin asemasta vievät myytäväksi\nyhden tynnyrin hyvää voita, jonka he voivat saada kymmentä kertaa\nvähemmällä rahdilla samaan paikkaan kuin tervatynnyrinsäkin. Ja jos\nhe pudistavat päätään ja valittavat kulkuneuvojen puutetta, jonka he\ntätä nykyä vielä voivat täydellä syyllä tehdä, niin vakuutettakoon\nheille, että Kajaaniin tulee kohta rautatie. Ja jos sekään ei kaikille\nsoveltuisi, niin selitettäköön heille, että aina heidän kannattaa\nparemmin maksaa esim. 8 penniä kilolta rahtia vientitavarasta, jonka\nmyyntiarvo on 2 mk. kilolta, kuin maksaa tervatynnyristä rahtia\nneljäsosa koko tavaran hinnasta. Ja laittakoot ja kuljettakoot voita\ntalvella, jolloin se hyvästi säilyy ja on hyvissä hinnoissa, ja\nsäilyttäkööt voinsa lyhyeltä kesäajalta omaksi talvivarakseen, sillä\nparempaa särvintä se on sekin talvella, kuin kesällä koottu mädännyt\npiimä, jota nykyään käytetään. Ja kun järviä on ja jäitä, ja suota,\nmillä jään peittää, niin sanottakoon heille, että kyllä he voivat\nentisissä tervaveneissään laskea kesälläkin voita Ouluun, kun peittävät\ntynnörit jäällä ja sammaleilla.\n\nHuudettakoon heille mitä tahansa, kun se vaan käy tähän suuntaan ja\nheidät saadaan herätetyksi heinänviljelykseen ja parempaan karjan\nhoitoon.\n\nSamaan suuntaan viittaavat kaikki heidän omatkin valituksensa viime\nvuoden kadosta. Kukaan ei haikaile niin paljon viljan katoa kuin sitä,\nettä tuli täydellinen kato \"konnuista\", s.o. heinistä. Mutta miksi\nheinänkato tuli niin täydellinen? Ei ollenkaan yksinomaan sateitten\nja tulvain, vaan yhtä paljon täydellisen heinäviljelyksen puutteen ja\nhuonojen korjuuneuvojen vuoksi -- sillä kyllä vesi pysyy rahkasoissa\nniinkuin pesusienessä, ell'ei sitä johdeta pois. Vaan jos kellä on\nheinää ylävämmällä ja ojitetulla maalla, niin aina siitä hyvillä\nkorjuuneuvoilla jotain saa.\n\nJa että todella on heinää saatu viime kesänäkin juuri keskellä\nkaikkia niitä, jotka pahimmin katoa huutavat, siitä löytyy joitakuita\nilahuttavia esimerkkejä, vaikka äärettömän harvassa kyllä. Ja voin\ntässä asian päättäjäisiksi mainita niistä jonkun.\n\nPuolangalla on Puokion kylässä Riihelän talo, jossa on alettu viljellä\nheinää, ja viime kesänäkin saatiin sitä niin paljon, ett'ei ole hätää\nvähääkään. Kynsiperän kylässä Taivalkoskella (siis yhä pohjoisempana)\non Harjun tilalla myös alettu viljellä heinää. Sitä saatiin viime\nvuonnakin niin paljon, että isäntä syksyllä möi sitä Kemi-yhtiölle\n1,000 markan edestä ja vielä oma tarve jäi. Itse Suomussalmen pitäjän\nköyhimmällä perukalla, Pispajärven kylässä, viljelee Nivan talon isäntä\nmyöskin heinää ja kehuu tänäkin talvena elävänsä kuin \"pellossa\".\nSamalla seudulla on Leinosen vaaralla koetettu samaa keinoa, eikä\ntalossa näyttänyt olevan läheskään sellaista puutetta kuin muualla.\n\nJa sama on asian laita kaikissa muissakin paikoissa, missä heinän\nviljelykseen vähänkin on turvauduttu ja rehun saanniksi säännöllisesti\njatkuvaa työtä tehty, mutta enimmät naapurit katselevat näitä miehiä\nepäillen, aivan kuin mitäkin \"taikureita\", eivätkä usko itse tuota\ntaikaa saavansa.\n\nNiistä heinänviljelystavoista ja heinälajeista, jotka siellä kylmässä\npohjolassa parhaiten menestyisivät ja tähänkin saakka ovat parhaiksi\nnäyttäinneet, ei tässä tarvitse tehdä laajempaa selkoa. Niitä on kyllä\nkokeneita ammattimiehiä sillä alalla ja jääköön se heidän tehtäväkseen.\n\nMinun toivoni on vaan, että tähän toimeen ryhdyttäisiin niin pian kuin\nmahdollista ja niin suurella voimalla kuin suinkin, samalla koettaen\ntavalla tai toisella ainakin aluksi huojentaa näitten raukkojen rajojen\nmonia rasituksia ja nykyistä suurta velkakuormaa, sillä ehdoton\nvakuutukseni on, että ainoastaan niillä keinoilla saadaan siellä\npysyväinen ja varma apu toimeen.\n\nSiinä toivossa lopetan nämä pakinani \"nälkämailta\", samalla toivoen,\nett'ei kenenkään vastaisuudessa tarvitsisi niistä sitä nimeä käyttää,\njonka minä niille tällä kertaa olen antanut.\n\n\n\n"]