[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJBHF6gygREucNk2mjnEI4Xi-UKHON1gu0TtodS5WaDE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2216,"Muutaman työmiehen elämän-vaiheet eli orjuus Ruotsissa","Thomasson, Pehr",1818,1883,"2216-thomasson-pehr-muutaman-tyomiehen-elaman-vaiheet-eli-orjuus-ruotsissa","2216__Thomasson_Pehr__Muutaman_työmiehen_elämän-vaiheet_eli_orjuus_Ruotsissa",null,"romaani",[],[],"fi",1859,1864,23852,147239,false,34087,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Muutaman työmiehen elämän-vaiheet eli Orjuus Ruotsissa\" by Pehr Thomasson is a semi-autobiographical narrative written in the mid-19th century. The book reflects on the hardships and life experiences of the protagonist, Thore, who recounts his childhood, the struggles of his mother, and the societal challenges they face in a rural setting. It is likely to explore themes of poverty, resilience, and social injustice, as it gives voice to the plights of the working class.  The opening of the story introduces the reader to Thore's mother, a woman of honorable lineage but also a victim of societal scorn due to her circumstances. Thore's birth follows a tumultuous relationship between his mother and father, which ultimately leads to her abandonment. As the narrative unfolds, Thore describes their humble living conditions in a poorly constructed home, the love and sacrifices of his mother, and their ongoing struggles to survive in a world marked by indifference to the poor. His childhood is marked by both idyllic moments and harsh realities, setting the stage for a deeper exploration of his journey and the socio-economic challenges present in their lives. (This is an automatically generated summary.)",[],279,"Ruotsalaisen kansankirjailijan teos kuvaa avioliiton ulkopuolella syntyneen Thoren karua elämää ja köyhyyttä 1800-luvun Ruotsissa. Realistinen kertomus tarkastelee yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja työläisluokan kamppailua selviytymisestä.","Pehr Thomassonin 'Muutaman työmiehen elämän-vaiheet eli Orjuus Ruotsissa'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2216. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUUTAMAN TYÖMIEHEN ELÄMÄN-VAIHEET\n\neli\n\nOrjuus Ruotsissa\n\n\nKirj.\n\nPEHR THOMASSON\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nG. L. Söderström'in kustannuksella.\n1864.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nRakas lukijani! Tässä kirjaisessa tahdon jutella oman\nelämä-kertomukseni, ja niinmuodoin pitää minun aluksi mainita\njoitakuita äitivainaaltani saatuja tietoja syntymäperästäni ja niistä\ntapauksista, jotka kuuluvat lapsuuteni ensimmäisiin vuosiin.\n\nÄitini oli urhollisen, Suomen sodassa 1809 kaatuneen, sotamiehen tytär.\nHänen ainoa veljensä tuli isän siaan virkaan. Ei paljon aika\nkulunutkaan, ennenkuin enoni meni naimisiin ja otti sotamiehen töllin\nhallitaksensa, josta seurasi että äitini täytyi lähteä palvelemaan. Hän\noli nyt yhdeksäntoista vanha ja muutoin kaunis ja iloinen nainen,\nrakastettu ja arvossa pidetty kaikilta, jotka tunsivat hänen siivon\nkäytöksensä. Sen tähden pääsi hän palvelukseen rikkaan talonpojan tykö,\njossa hän vähän ajan kuluttua tuli ystäväksi pojan kanssa. Siitä\nystävyydestä sytty rakkaus, joka oli syy minun syntymiseeni ja\nniinmuodoin myös kaikkiin niihin kirkkaisiin ja synkeisiin päiviin,\njoita olen elänyt. Kuin isäntä sai tietää asian laadun, nousi talossa\nhirmuinen meteli. Äitini kutsui hän kahdenkesken puheillensa ja lupasi\npyhästi, että jos hän tahtoisi pitää totuuden salaisena ja ottaa\nrengin, jota hän jo oli siitä puhutellut, miehekseen, niin hän antaisi\nheille hyvän töllin ja vielä rahojakin, tarpeellista omaan leipään\nrupeevaisille. Äitini oli kuitenkin liian rehellinen suostuaksensa\nsemmoiseen neuvoon, jonka hän ylönkatsoi, vaikka isäni oli kyllä\nhäpeämätöin sitä puolustamaan. Paljon keskusteltua, ajettiin äitini\nvihdoin viimein talosta pois ja kiellettiin siellä enään itseänsä\nnäyttämästä.\n\nSurun nuoli sydämessä ja hävyn puna poskilla, palasi hän veljensä tykö,\njoka otti hänen vastaan kirosanoilla, ehkä surkutellen sisarensa tilaa,\njota hän koitti huojentaa niin paljon kuin voimansa myöden antoivat.\nHänen vaimonsa oli myös ystävällinen ja surkutteli sydämmellisesti\nmiehensä onnetonta sisarta, jonka hän mielellään otti vastaan vähäiseen\nmökkiinsä. Täällä synnyin minä kylmän-koleena syyspäivänä v. 1810. Eno\notti toimittaaksensa minua kasteesen, jossa kuitenkin oli monta\nvastusta, sillä vaimonsa oli siinä tilassa kipee, eikä kukaan muu\nmielellään tahtonut olla sylikummina äpärälle. Hän kuulusteli monessa\npaikassa, vaan jokainen oli siinä tilassa estetty. Vihdoin viimein\nvihastui hän vähä, pisti minun nahkaseen reppuun ja kantoi itse minun\npappilaan. Pruustinna oli niin hyväntahtoinen ja kantoi minun ristille,\njossa pantiin Thore nimekseni äidinisän jälkeen, joka oli ollut\noivallinen mies aikanaan, jota myös minustakin toivottiin.\n\nÄitini meni vielä kerran isäni tykö ja anoi liikuttavilla sanoilla\nhäneltä vähää apua onnettomuudessaan, mutta kaikki hänen rukouksensa\nolivat turhaan; isä oli kova ja liikuttamatoin kuin jylhä-kallio.\n\n\"Sinun pitää haastattaa se helvetin konna,\" sanoi eno. \"Jätä asia vaan\nminun haltuuni, niin minä hänen vien Pontius Pilaatuksen tuomion alle,\njossa minä hänen lämmitän kun hiljan kuoritun hanhenpojan.\"\n\n\"En,\" vastasi äitini, \"käyköön kuinka hyvään, vaan hänen kanssansa\nkäräjille mennä ja siellä seisoa ihmisten pilkkana, en minä millään\nkurin taida; johan minä häpeisin itseni kuoliaaksi. Ilman sitä olis\nhyöty siitä vähäinen, sillä lain jälkeen en saisi muuta kuin\nviisitoista taikka kaksikymmentä riksiä ruokkoa pojan alaikäisenä\nollessa. Tosiaan sitä siinä olis yltä kyllin minulle, vaan kuin hän,\njoka ryösti viattomuuteni ja omantuntoni rauhan, taitaa olla niin julma\nja kieltää minulta sen, niin tahdon koittaa tulla omin neuvoin aikaan.\nJumala ainoastaan tietää kuinka syvästi olen petetty, ja toivon että\nhän myös auttaa minua kantamaan köyhyyden takkaa. Minä tahdon tehdä\ntyötä ja rukoilla; sydämmestäni rukoilla hänenkin edestänsä, joka on\nkunniani saastuttanut. Se päivä on kyllä vielä tuleva, jona hän saa\nkatua käytäntöönsä minua kohtaan. Älköön vaan tulko liian myöhään.\"\n\nSe oli hänen järkähtämätöin päätöksensä, jonka hän uskollisesti piti\nkuolema-päivään asti, vaikka enoni teki mitä taisi saadaksensa häntä\nsiitä luopumaan, sillä sammuttamatoin viha oli syttynyt hänen povessaan\nsitä rikasta talonpoikaa vastaan, joka hänen sisarensa oli häväissyt.\n\nKuitenkin asumme me nyt sotamiehen töllissä. Aikaa päälle olivat äitini\nja enoni vaimo hyvät ystävät, ja kaikki kävi niin hyvin, kuin sitä\nsiinä tilassa sopi toivoa, mutta vähitellen nousi vähäinen riita heidän\nvälillään, joka viimein muuttui suoraksi eripuraisuudeksi. Mökki tuli\nvähäisemmäksi ja vähäisemmäksi. \"Portto kakaransa kanssa oli aina\ntiellä.\" Eno koitti rakentaa rauhaa ja sopua, jossa koitoksessa hän\nmyös ajaksi menestyi; vaan ainoastaan niin, että viha vähän ajan\nperästä taasen syttyi vielä kauhiampaan liekkiin. Monta katkeraa\npisto-sanaa sai äitini pitää hyvänään. Kuitenkin piti hänen olla vaiti\nja kärsiä.\n\nSillä tapaa kului talvi ja kevät läheni. Veljensä avulla rakensi äitini\nhuoneen metsään, vähän matkaa sotamiehen töllistä. Semmoisen huoneen\ntaitaa köyhäkin hankkia, ilman suurta rasitusta. Mäen vieruun kaivetaan\nkuoppa, kuinka suuri hyvänsä, niin saadaan oitis kolme seinää, neljäs\nseinä taas tehdään kivistä. Sitten pannaan pieniä puita ruoteiksi,\njotka peitetään tuohilla ja turpeilla. Meren puolelle jätetään pieni\nläpi akkunaksi, jos varat myöden antavat sen lasilla täyttää, muutoin\nse tukitaan laudan palasella, joka joka kerta nostetaan pois kuin\nluolaan valoa tahdotaan. Huonekalut ovat myös yksinkertaiset. Yhteen\nnurkkaan pannaan muutamia laakeita kiviä, kattoon tehdään räppänä, niin\non takka valmis. Maata parempaa laattiaa ei tarvita. Kalliimmaksi\nkaikista tulee ovi, jonka pitää olla laudoista, ja ilman sitä vielä\ntarvitsee linkun ja sarannot, ennenkuin se on jotensakaan sovelias.\nTässä tilassa se kuitenkin tuli jotenkin halvaksi, sillä enoni oli\nhätätilassa sekä seppä että nikkari.\n\nAivan monta senkaltaista asumusta löytyy Ruotsissa, ja moni ihminen\npitäisi itsensä onnellisena, jos hän olis semmoisen asumuksen omistaja.\n\nMeidän mökkimme tuli pian valmiiksi ja myös jotenkin avaraksi, sillä\njoka seinä oli kahdeksan kyynärän mittanen. Muutossa ei liion kauan\nviivytty sillä tavaroita ei ollut muuta, kuin yksi arkku, sänky, kaksi\npientä pataa ja muutamia savi-astioita. Paras, vaan kuitenkin\nvaivaloisin kapine, olin minä, ja viimeseksi muutettiin minä äidin\nsylissä uuteen asunto-paikkaamme.\n\nÄitini oli aivan iloinen. Hänellä oli nyt koto, jossa hän taisi olla ja\ntehdä mitä itse tahtoi, ilman että hänen töitänsä pilkattiin ja\nirvisteltiin. Sentähden tekikin hän työtä aivan ahkeraa, elättääkseen\nitseään ja minua, jota hän sydämmellisesti rakasti, ehkä minä vasten\ntahtoani olin syy hänen köyhyyteensä ja kärsimiseensä. Hän osasi\nkehrätä ja ommella, ja sai myös tarpeeksi työtä lähimmäisestä kylästä.\nTyöllä saatiin kalaa, leipää ja perunoita; metsästä saatiin puita\nkylliksi, niin ettei meidän tarvinut kärsiä nälkää eikä vilua. Yksi\nasia kuitenkin suretti äitiäni; hänen täytyi jättää minun yksistään\nkotia, joka kerta kuin hän meni kyliin työtä ja ruokaa hankkimaan.\nSenkaltaisissa tapauksissa laski hän minun sänkyyn, jossa sain kuluttaa\naikani miten paraiten taisin sillä aikaa kuin hän oli poissa, joka\nvälistä kesti koko päivän. Niin kauan, kuin en vielä osannut kävellä,\nkävi se jotenkin hyvin päinsä, vaan sitten tuli enemmän murhetta ja\nvaivaa. Äitini poissa ollessa, käänsin minä kaikki, mitä asumuksessa\noli, ylös ja alas. Erinomattain veti rukki minua puoleensa, joka ei\njäänytkään koskaan minulta rauhaan. Yhtenä päivänä, kuin äitini taas\noli kylässä, kaasin minä sen takkaan, niin että hiulu meni rikki.\nSenjälken äitini aina sitoi minun sängyn jalkaan pienellä nuoralla, ja\nsiinä sain olla siksi kuin hän palasi. Ainoastaan hänen asijoilla\nollessaan täytyi minun olla sillä lailla sidottuna. Kuin hän suvella\nkävi ulkotöissä, pääsin minä aina mukaan. Kerran ei kaukaa käynyt,\nettei henki minulta mennyt tämän seuranpidon tähden.\n\nMe olimme nyt toukokuun loppupuolella. Äitini istutti perunoita\nkaskeen, joka oli kaukana synkässä metsässä. Minä olin jo kolmen vuoden\nvanha ja pyörin toimeliaana hänen ympärillänsä, hänen työtä tehdessään,\njossa myös tavallani koetin auttaa häntä, ehk'ei koko toimeni muuksi\nhyödyttänyt, kuin sekoitukseksi. Päivä oli kovin kuuma ja minä nukuin\nsentähden pian likellä olevan kiven päälle. Äitini kantoi minun oitis\nmetsään ja pani minun siellä lepäämään lehtevän koivun alle, ja palasi\ntaas työhönsä. Viimein rupesi minun pitkä uneni aatteluttaan häntä, ja\nsentähden lähti hän myös minua herättämään. Mutta kuin hän tuli\npaikalle olin minä jo -- kadonnut. Hän huuteli minua nimeltä; haki\nminua joka taholta metsää; haki koko päivän ja vielä yönki, siksi kuin\nhän vihdoin viimein pyörtyneenä vaipui maahan. Virvottuansa rupesi hän\nuudestaan hakemaan, vaan kaikki turhaan. Viimen meni hän kirkon kylään\nja kertoi siellä tapauksen. Siellä häntä yhteisesti lohdutettiin sillä\nilahuttavalla vakuutuksella, että sudet jo olivat minun syöneet, jonka\ntähden hänen pitäisi kiittää Jumalaa. Suuttumattomilla rukouksillansa\nsai hän kuitenkin koko joukon ihmisiä ko'olle, jotka jahdilla lähtivät\nhakemaan sitä kadonnutta lammasta. Kuin he olivat hakeneet kaksi\npäivää, löysivät he minun viimein tiheessä pensikossa, melkeen nälkään\nnääntynynnä, sillä se oli neljäs päivä hukassa oloani. Äitini tuli\nmelkeen mielipuoleksi sulasta ilosta. Hän tukehdutti minun melkeen\nhengettömäksi suutelemisillaan ja halaamisillansa, joist'ei koskaan\ntahtonut loppua tulla.\n\nSyy äkkinäiseen katoomiseeni on helposti selitetty. Luultavasti olin\nminä maannut vähän aikaa ja sitten herännyt, jonka jälkeen\nunimielissäni olin mennyt metsään, josta turhaan ha'in tietä aukeelle.\n\nTämä tapaus on vielä aivan hyvin sieluni muistossa, ja siitä asti\nmuistan minä kaikki, mitä tästä edespäin juttelen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMeidän mökkimme oli jotenkin kauniilla paikkaa. Kolmella taholla oli\niso hongisto, ja neljännellä kohiseva joki, jonka reunoilla kasvoi\nvihantia koivuja ja leppiä. Joen pohjas puolella oli tavattoman suuri\nkallion kieli. Tässäpä olikin minun rakastettu olopaikkani, sillä\nkallion kukkulalta taisin minä nähdä kirkon ja paljo muuta, joka\nsaattoi minun ihmettelemään. Minä näin myös sotamiehen töllin, joka oli\njotenkin likellä, vaikka en koskaan saanut sinne mennä. Kirkko oli\nkuitenkin se paikka, joka enemmin kaikista kiihotti uteliaisuuteni.\nÄitini tosin selitti yhtä ja toista siihen kuuluvaa, mutta se ei\nkuitenkaan ollut minun mielestäni tarpeeksi; minä tahdoin itse\npaikkaan, asiasta selvää hankkimaan.\n\n\"Pääset kyllä sinne, jahka minä vaan ehdin saamaan sinulle uudet\nvaatteet,\" vastasi äitini.\n\nKauan aikaa kului ennenkuin tämä tapahtui. Varamme olivat jotenkin\nvähäiset, vaan oikeaa hätää emme kuitenkaan kärsineet. En minä vaan\ntaida muistaa koskaan ruokaa pyytäneeni, saamatta kuitenkin kalaa ja\nleipää. Meidän maamökkimme ei myöskään ollut niin ikävä kuin joku\nkukatiesi luulee. Suvella oli se vilpeä, talvella lämmin, jonka tähden\nmetsää tulee kiittää. Aurinko kurkisti aina ystävällisesti alas katossa\nolevan lasin läpitse, sillä täällä hän ei koskaan nähnyt muuta kuin\njärjestystä ja puhtautta. Äitini oli ahkera kuin muurahainen. Rukki\nhyrisi koko päivän ja vielä ison aikaa yötäkin. Joka pyhä meni hän\nkirkkoon; silloin toi hän aina ruokaa seuraavaksi viikoksi ja minulle\nvähäisen nisu-leivän. Kotio palattuansa oli hän melkeen aina\nsurullinen. Silloin istui hän tavallisesti sänkyyn, huokasi syvästi,\njonka jälkeen hän lauloi tunnollisella ja kauniilla äänellä.\nLaulustansa näkyi aivan selvästi sydämmensä hyvyys; sillä sekä\nsurussaan että iloissansa ihminen laulaa senkaltaisia lauluja, jotka\njohonkin määrään ovat saman muotoisia, kuin sydämmensä laatu. Suru\nmielin valitti hän että oli tullut hyljätyksi vaikka hänellä oli\ntunnollinen sydän, vaan nöyryydellä kantoi hän pilkan ja hävyn, jonka\nalaiseksi toisen tunnottomuuden kautta oli tullut. Sydämmessään antoi\nhän anteeksi sille, joka oli syy kaikkiin hänen kärsimyksiinsä.\n\nÄitini oli minun mielestäni kaunis, vaan ei koskaan niinkuin\nlaulaessansa. Hänen suuret vaaleensiniset silmänsä valoivat kyyneleitä\nja kasvonsa loistivat sanomattomalla kirkastetulla valolla. Varmaan oli\nhän aivan jumalinen, sillä ehtoin aamuin rukoili hän kauan polvillansa\nsängyn vieressä. Hän opetti myös minun varhain rukoilemaan Jumalaa.\nJoka ehtoo, ennenkuin nukuin, sain lukee ja senjälkeen kuulla\njoitakuita neuvoja, kireitä ja kovia, jos päivällä olin ollut\ntottelematoin ja paha, vaan lempeitä ja anteeksi antavia jos olin ollut\nhyvä.\n\nNiin kului aika matalassa mökissämme, levollisesti ja hiljaa, niinkuin\nkuu valaisee unen helmassa olevaa laksoa. Harvoin tuli meille joku\nvieras muuta kuin leikkuu aikana, koska äitiäni tahdottiin\npäivämieheksi. Tämä tapahtui vaan kovimmassa hätätilassa, sillä ihmiset\nei tahtoneet häntä mielellään työhön \"kakaran\" tähden, jonka he myös\npelkäsivät saavan ruokaa, -- aivan turha pelko, sillä minä en koskaan\nsaanut seurata myötä silloin, kuin hän oli vierasten työssä. \"Ei sinun\npidä olla heidän pilkkanansa,\" sanoi hän ja telkesi minun sisään,\nsyvästi huoaten. Ainoa vieras, joka jotenkin useen kävi meitä\nkatsomassa, oli enoni. Tavallisesti tuli hän kerran viikossa ja viipyi\nenemmän aikaa. Hän oli aina iloinen ja lystillinen. Minä istuin hänen\npolvellansa, ja kuultelin mielelläni niitä tarinoita, joita hän tiesi\njutella viimeisestä kokouksesta. Ennenkuin hän lähti kotia, antoi hän\ntavallisesti minulle rahan ja joskus myös tolvan äidilleni. Usein sanoi\nhän äidilleni, että minä olisin kerjuulle pantava; mutta äitini ei\nkoskaan tahtonut suostua siihen. \"Ei ylpeys köyhälle sovi,\" sanoi eno.\n\"Sanopa mitäs tahdot, vaan ei hän minun eläissäni kerjuulle pääse,\"\nsanoi äitini; ja siihen loppui heidän riitansa.\n\nViisi vuotiaana sain minä vihdoin viimein uudet vaatteet, niin että\npääsin kirkkoon, joka kauan oli ollut korkein toivoni.\n\nSe oli yhtenä sunnuntaina alku-keväästä, ja ilma oli niin ihana kuin se\njoskus keväällä on. Aurinko valaisi ja lämmitti puitten nuoria lehtiä,\nja kaikki ilmoitti rakkautta ja riemua, lakson kukasta aina metsän\nlintuisiin asti, jotka tuhansilla eri äänillä ilmoittivat riemunsa sen\nhiljan tulleen kevään ylitse.\n\nÄitini rinnalla kävelin minä metsän läpitse, mielihyvilläni niinkuin\nvisertävä leivonen. Pian tulimme maantielle ja kirkkoon, joka oli vaan\npuolen penikulmaa meiltä. Äitini tarttui oitis käsi-kynääni ja talutti\nminua yhteen kirkkomaan kulmaan, jossa hän istui viheriäisen haudan\npäälle. \"Tässä lepää äitini,\" sanoi hän huoaten ja hajotteli muutamia\nkukkia haudan päälle. Minä en voinut istua enkä seisoa; tuskin taisin\najatella, niin pyöri päässäni kaikki, minkä näi'n. Kaiken ikäisiä\nihmisiä seisoi juhla-puvussa joukottain hautain välillä; kellot soivat\njuhlallisesti; yksi ruumis toisensa perästä kannettiin hiljaa\nviimeiseen lepopaikkaansa; lukkari lauloi, pappi luki, lapset ja\nvaimoväki itkivät, miehet peittivät viimein haudat, jonka jälkeen\nmenivät kirkkoon, johon me myöskin seurasimme.\n\nTäällä, tämän pyhän huoneen sisässä hämmästyin minä vielä enemmän.\nUrpujen pauhaavat sävelet, laulun kanssa yhtenä, saattoivat minun\nvähäksi aikaa tunnottomaksi. Vähitellen aloin eroittaa aineet. Minä\nihastuin kirkon korkeaan holviin, maalattuun saarnastuoliin, kuin\nmyöskin pappiin, vaikka, Jumala sen tietäköön, en ymmärtänyt paljoa eli\nen mitään hänen pitkästä saarnastansa. Suurimpana ihmeenä kaikista\npidin minä altaritaulun, joka osoitti Vapahtajan kirkastuksen, jota\nminä koko kirkonajan yhtämittaa katselin. Vapahtajan kuva pyhässä\nkirkkaudessansa oli minun silmissäni elävä. Minä näin selvästi kuinka\nHän liikkui ja kuinka lempeästi ja siunaten Hän katseli seurakuntaansa.\nSitä näköä en koskaan voi unhottaa, ja tosiaanki minä siitä asti lui'n\nrukoukseni suuremmalla hartaudella kuin ennen.\n\nKotio tultuamme oli äidilläni moneksi päivää työtä selityksissä mitä\nkaikki, joita olin nähnyt ja kuullut, merkitsi.\n\nTämä oli ensimmäinen ja viimeinen kirkonmeno, jossa olin äitini kanssa,\nja sen tähden ei se koskaan taidakaan mielestäni kadota.\n\nKoko suven oli äitini kivuloinen. Hän kalvastui päivä päivältä. Rukki\nhyrisi vähemmän ja hän luki enemmän Uutta Testamentia. Viimein ei hän\nenää jaksanut nousta vuoteelta, eikä hän myös taitanut syödä leipää,\njollei sitä vedessä liotettu. Minä holhosin häntä niin hyvin kuin\ntaisin, joka holhoominen kuitenkin olisi ollut aivan puutollinen, jos\nen olisi saanut apua enoni vaimolta. Se eripuraisuus, joka oli ollut\nhänen ja äitini välillä, oli jo vallan kadonnut. Hän toi joka päivä\nmeille vähä maitoa; jota ainoastaan äitini nyt enää taisi nauttia.\n\nTauti oli varmaanki kova, sillä minä nä'in surulla hänen kärsivän\nsanomattomasti. Kuin vaivat huokenivat, puhui hän aina ystävällisesti\nja varoitti minua Jumalaa pelkääväiseksi ja ahkeraksi sekä\ntottelevaiseksi enolleni, joka oli luvannut ottaa minusta vaarin, jos\näitini kuolisi, joka oli aivan luultava asia, sillä hänen voimansa\nolivat rauvenneet, köyhyyden ja vaivain kanssa taistellessa. Yhtenä\nehtoona, kuin olin kontannut hänen viereensä vuoteelle, otti hän\nvähäisen bernsteinisen ristin, jonka hän mustassa pumpuli rihmassa\nkantoi kaulassansa, ja pani sen minun kaulaani. Sitten veti hän minun\nsydämmensä tykö vapisevilla käsillänsä, ja minä tunsin muutamia suuria\nkyyneleitä tippuvan kasvoilleni. Tavallisuuden mukaan lu'in minä\nehtoorukouksen ja nukuin. Kuin seuraavana aamuna heräsin, koetin minä\nturhaan herättää häntä; hän oli kuollut.\n\nMinä riensin paikalla enoni tykö, ilmoittamaan tapausta. Kahdeksan\npäivää sen jälkeen saatoin minä hänen hautaan, saman kummun alle, jonka\npäällä hän viimein oli istunut, kuin kävimme kirkossa. Olkoon hänelle\nkeveät mullat ja siunaus hänen muistollensa!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nRaskasta on jäädä äidittömäksi kuuden vuoden vanhana, vaan vielä\nkatkerampaa, kuin ei ole isää, johonka taitaisi turvata, niinkuin minun\nkanssani oli laita. Minä surin äitiäni katkerasti, vaikken\nlapsuudessani saattanut täydellisesti käsittää onnettomuuteni täyttä\navaruutta. Tässä tilassa surin minä enemmin sitä, ett'ei kellot soineet\nkuin äitiäni kannettiin hautaan. Minä kysyin enoltani mikä siihen oli\nsyynä ja sain seuraavan vastuun:\n\n\"Ei äitis käynyt viimeis vuonna Herran ehtoollisella -- se oli\nkivuloinen, ihmis raukka -- ja sentähden pappi esti soittamisen; niin\nhän kuitenkin sanoi; ehkä minä luulen oikean syyn olleen aivan toisen;\nei äitisi tehnyt 'päivätöitänsä pappilaan,' eikä myös maksanut pääsiäis\nrahaa viimeis vuonna; vielä vähemmän häneltä jäi lehmää, joka papille\ntulee hautaamisesta. Siitä syystä pappi esti kellojen soiton. Niin hän\ntavallisesti senkaltaisissa tekee.\"\n\nEn kyllä käsittänyt niiden sanain oikeaa sisälle-pitoa, mutta ainakin\nvaikuttivat ne pahaa nuoreen sydämmeeni.\n\n\"Älä sen päälle enää ajattele,\" sanoi eno. \"Kellot ei tehe mitään\nautuuteen.\"\n\nSe oli minunkin tarkoitukseni; mutta tapaus harmitti minua kuitenkin,\nsillä minun mielestäni se oli vääryys äitini muistolle.\n\n\"Pojan on asia panna pitäjälle kerjään. Ei meillä ole varoja häntä\nenempää ruokkia; se syö kuin susi.\" Niin sanoi enoni vaimo, muutaman\npäivän siellä oltuani, ja viimein päätettiinki että minun piti lähtemän\nsillä tiellä onneani koettamaan. Tämä oli kuitenkin minulle aivan\nvasten-mielistä; minä valitin hätääni enolle.\n\n\"Ei hätä hävetä käske, kiiret kauan kiinnitellä,\" vastasi eno. \"Eihän\nse raskasta ole, etkös sitä käsitä. Minä olen itse aikanani kerjännyt,\njoka käy helvetin hyvin, kuin vaan vähä tottuu. Minulla on itselläni\nmuutamia poru-kitoja ruokittavana, ja palkka on s----n pieni, muutoin\nsinä kyllä saisit jäädä kotia; nyt se on aivan mahdotointa. Minä olen\njo puhutellut Koskelan likkaa, joka ensi aluksi ottaa sinun myötänsä,\nsitten se kyllä käy itsestänsä. Älä siinä nyt itke ja ulvo, poika --\nrohkia ruoan hakeepi, ujo nälkää näkeepi... Ei se sinulle ole\nraskaampaa kuin tuhanelle muullekaan, jotka elävät samalla keinolla.\"\n\nSeuraavana aamuna sain minä vähäisen pussin kainalooni, ja eno saattoi\nminun ensimmäiseen tölliin, josta minä sain ryysyissä olevan vähäisen\npunatukkasen likan matka-kumppanikseni.\n\n\"Hyvästi nyt, ja onnea matkalle!\" sanoi eno. \"Kuin sinä saat pussis\ntäyteen eli suutut mailmalle taidat tulla kotio, jonne aina olet terve\ntultuasi, vaikka ämmä joskus ärisee.\"\n\nNiillä sanoilla käänsi hän minulle selkänsä ja meni tiehensä.\n\nEn minä edes tahdo koettaa kertoa mieli alaani sillä hetkeä. Päässäni\nkaikki kävi ympäri ja sydän tytky kuuluvasti. Kaipuulla muistelin minä\nniitä rauhallisia päiviä, joita olin elänyt maa-mökissämme, ja\nkauhistuin niitä, joita vastaan nyt vaelsin mailman avaruudessa, ja\njoita aivan vähä tahi en ollenkaan tuntenut. Katkerat oli ne kyyneleet,\njotka minä vuodatin, ja kuuluvasti itkien otin ensimmäiset askeleeni\nmäärätyllä tielläni.\n\nTyttö, joka oli saanut minun seuraksensa, koetti lohduttaa minua. Se\noli jo kauan käynyt kerjäläisen oppia, ja vakuutti minua siitä, ett'ei\nse ollut niinkään ikävää, kuin minä tyhmyydessäni luulin. \"Ei meidän\ntarvitse nälkää nähdä,\" sanoi hän ja rallitti yhtä iloista laulua, joka\nvähäiseksi aikaa karkoitti pois murheeni. Kohta me tulimme jotenkin\nisoon taloin. Minä aivoin pisättyä ulos, siksi aikaa, kuin hän meni\nsisään; mutta se ei käynyt päinsä hänen mielestänsä. Hän oli muutamaa\nvuotta minua vanhempi ja niinmuodoin myös minua väkevämpi, jonka tähden\nhän tarttu käteeni ja tuuppas minun asuin-huoneeseen.\n\n\"Mikä perhana se on, jonka sinä nyt olet saanut seuraasi?\" sanoi\nisäntä, joka istui pöydän ääressä ja söi. \"Mökki-Liisan Thore,\" vastasi\nmatkakumppanini. \"Vai niin,\" jatkoi isäntä, \"se on niinmuodoin rikkaan\nJössen poika. Piru vieköön senkaltaiset persot, jotka ei häpee\nkakaroita laittaa ja lähettää ne pitäjälle. Jos hän olisi köyhä, niin\nen sanoisi mitään, mutta hän on rikkain talonpoika koko pitäjässä ja\nylpiä kuin paha henki. Hänen pitäisi itse pitämän huolen sikiöstänsä,\njos hän edes vähänkin tietää huutia. Kuinka vanha sinä olet, poika?\"\n\n\"Kuuden vuoden vanha,\" vastasi tyttö; sillä minä olin niin ujo ja\npelko, ett'en sanaakaan saanut suustani.\n\n\"Hän on vähäinen kaunis poika, ja surkuteltava se on, poika parka, kuin\non äitinsä kadottanut,\" sanoi emäntä lempeällä äänellä.\n\n\"Oh ja! poika on jotenkin nätti; mutta hyvä se oli että äiti kuoli,\nmuutoin olisimme senkin kohta saanneet pitäjälle.\"\n\nNiin sanottuansa otti isäntä hattunsa ja meni ulos, sivutteni\nmennessänsä kuitenkin vihasesti katsoen päälleni. Varmaan emäntä huomas\nminun olevani suruissani, sillä hän silitteli ystävällisesti poskeani\nja antoi minulle ison voikaakun.\n\nVoi, miten se ruoka maistui ja se hyväileminen teki hyvää sielulleni.\nMinä menin nyt rohkeammasti tietäni ja totuin pian elatuskeinooni, niin\nettä taisin sekä puhua että vastata; ihmiset sanoivat minua jotenkin\nkieleväksi. Kohta minä myös tunnettiin seurakunnassa ja kutsuttiin\nLiisan Thoreksi, jonka nimen siitä asti olen saanut pitää kaikkina elin\npäivinäni.\n\nKerjäläisen elämällä on niinkuin kaikella muullakin sekä hupaiset että\nkatkerat hetkensä. Ne viimeiset olivat kuitenkin minun mielestäni\nvoiton puolella. Joka asumuksessa oli melkein seuraava muoto minua\nvastaan:\n\nJoko sinä taas tulet... Ei sitten ole muuta, kuin kahdeksan päivää,\nkuin olit täällä... Kerjäläiset syövät meidän kuiviin; ne sikiävät niin\npian kuin harmaat kissat... Täällä on jo tänä päivänä ollut yli kahden\nkymmenen... Yksi leipä toisen perästä menee kuin lumi kuumilla\nkivillä... Tällä kertaa saat vielä palaisen; vaan sitten et enää j.n.e.\n\nEhkä vastaanottaminen ei suinkaan ollut ystävällinen, niinkuin\nedellisestä näkyy, sain minä melkein aina jotakin. Minä en suinkaan\nollut luotu kerjäläiseksi, sillä se iänkaikkinen murina kerjäläisten\nylitse, jota sekä varhain että myöhään sain kuulla, teki aina minun\nsydämmelleni pahaa. Minä rukoilin Jumalaa sydämmellisesti, että kohta\ntulisin niin suureksi ja voimalliseksi, että työlläni taitaisin ansaita\nelatukseni. Ruoan puolesta en kuitenkaan kärsinyt mitään hätää, mutta\nsitä enemmän monessa muussa asiassa.\n\nKerjäläisen isompia tuskia on yösian saaminen. Minä en vielä ollut\nkaukaa vaeltanut, ennenkuin huomasin sen olevan yhdistetyn monen\nvastuksen kanssa. Isoissa ja julkisissa taloissa ei koskaan tarvinnut\naatellakaan yösian saantia. Ei ne tahtoneet laittaa permantoansa\nsiivottomaksi oljilla eli muulla törtteellä ryysysien kerjäläisten\ntähden. Vähäsemmissä ei ollut paljoa parempi. Siellä oli niin ahdas; ne\nolivat itse niin monta; se oli niin sopimatointa tänä ehtoona; ne\ntekivät kaljaa, leipovat tahi pesivät, ja Jumala tiesi mitä kaikkia\nsiellä oli tiellä. Naapurissa oli joka tilassa parempi tila, ja\nsentähden neuvottiin sinne menemään, jossa sai kuulla saman lorun\nkerrottavan ja vielä useampia esteitä. Useasti sain minä vaeltaa sillä\ntavalla talosta taloon vielä yötäkin, ennenkuin katon alle pääsin. Sekä\nsieluni että ruumiini kärsi sanomattomasti; sillä minä itkin ja kärsin\nvilua, niin että koko ruumiini vapisi niinkuin värisevä haavan lehti.\nKuin vihdoin viimein sain sian jonkun lämpösen huoneen laattialla,\nkiitin minä sydämmessäni Jumalaa ja unhotin paikalla kaikki vastukset,\njoitten kanssa olin taistellut. Minä otin nyt sen vähäisen bernsteini\nristin, jonka olin saanut äidiltäni, ja suutelin sitä, sillä sitä\nkannoin minä aina povessani rihmalla sidottuna kaulaani. Kuin minä\nkatselin sitä rakasta kappaletta, muistui maamökkimme ja äidin helma\nmieleeni, jotka aina olivat lämpöset ja hyvät. Sen jälkeen luin minä\nehtoo rukoukseni ja koetin maata, joka ei tahtonut menestyä niin\nhelposti, sillä viimeisiin aikohin olin minä tullut tuntemaan yhden\nlain valkosia kirppuja, jotka ei tahtoneet jättää minua rauhaan. Luonto\npiti kuitenkin puolensa, ja minä nukuin pian ja näin kauniita unia.\nSenkaltaisissa tapauksissa oli äitini useen vieraanani, joka\nystävällisesti lohdutti ja kehoitti minua.\n\nTämän kaltainen on kuvan synkeä puoli; nyt joitakuita sanoja\nkirkkaastakin.\n\nKevät ja suvi on kerjäläiselle kultainen aika. Ei nälkää koskaan\ntarvitse nähdä, niinkuin minä jo ennen olen sanonut; mutta nyt ei myös\ntarvitse pitää yö-siasta murhetta, sillä joka pensaassa on yöksi suoja.\nTosiansa se on ikävää joka asumuksessa saada nuhteita köyhyydestänsä,\njota ei itse ole perustanut, eikä taida auttaa, mutta siihen tottuu\nkohta, kuin siihen sivuun aina annetaan tarpeeksi ruokaa. Minä olin\nvapaa kuin lintu metsässä ja nautin kaikesta sydämmestäni vapauttani.\nMinä elin ja nautin mitä nauttia sopi, enkä liikaa murhetta\nhuomenpäivästä pitänyt. Ehtoon tullessa konttasin minä tytyväisenä\njohonkuhun latoon. Se ainoa, joka minulle teki levottomuutta, oli ne\nvalkoset kirput ja tieto että suven perästä tulee syksy. Edelliset minä\ntapoin auringon paistaessa, ilman laupeutta, ja jälkimmäisen koetin\nminä karkoittaa mielestäni niin paljo kuin mahdollista.\n\nKerjäläis-retkeni alussa menin minä aina kotio sotamiehen tölliin\ntuloneni, jotka halullisesti vastaan otettiin, niinkuin hyvä ruoka\nporsaalle; mutta nyt ei se enään tullut kysymykseenkään, sillä minä en\nkerjännyt joutusampaa kuin tarve vaati. Minä tulin kohta tutuksi kahden\npojan kanssa, jotka pitivät samaa elatus-keinoa kuin minäkin. Meillä\noli jotenkin hauska toistemme seurassa ja elimme itse mielestämme aivan\nlystiä päiviä. Totuuden mukaan saan kuitenkin tunnustaa, että minä\nnäiltä ystäviltäni opin paljon ilkeyttä, ja varmaan olisin minä oppinut\nvieläkin enemmän, jollei äitini suojeleva henki olisi valvonut\nylitseni. Todistukseksi Jumalan ihmeellisestä lähetyksestä tahdon minä\ntässä kertoa kaksi tapausta, jotka elinaikani pysyvät mielessäni.\n\nYhtenä päivänä esitteli toinen poika että salaisesti menisimme yhteen\nisoon puutarhaan omenia varastamaan. Arvelematta suostuin minä tähän\nneuvoon. Sinne päästäksemme tarvitsi meidän kiivetä korkean kivi-aidan\nylitse. Mutta kuin minä hyppäsin maahan, singahti bernsteini risti\nmaalle avoimesta povestani ja löi minua otsaan. Minä pidin sen\nvaroituksena äidiltäni ja luovuin yrityksestäni. Toisen kerran aivoin\nminä pistää valkeen maahan hakattuun, suvi-kuivaan kaskeen, nähdäkseni\nkuinka korkealle liekki nousisi. Minä otin tuli-raudan lyödäkseni\nvalkeeta, mutta estettiin bernsteini ristiltä, joka tuli väliin.\nPaikalla lakkasin minä tyhmästä aikomuksestani, jolla olisi ollut\nhirmuinen vaikutus; sillä useampia asumuksia oli likeellä. Perästäpäin\nsain minä tietää että se oli isäni metsää ja kiitin sydämmellisesti\nJumalaa, joka oli varjellut minua murha-polttajaksi tulemasta.\n\nMitä isääni tulee, jota yhteisesti kutsuttiin, \"rikkaaksi Jösseksi,\"\nniin olin minä hänen monta kertaa nähnyt, vaan en koskaan käynyt hänen\nhuoneessansa, sillä minä vihasin häntä käytöksensä tähden äitiäni\nkohtaan. Kerran päätin minä kuitenkin käydä häntä katsomassa,\nnähdäkseni kuinka huonosti eli hyvin minä otettaisiin vastaan.\n\nIsäni oli isonkokoinen, sorea mies, jolla oli kiree kasvojen muoto.\nHänen käytöksessään oli jotakin ylpeää ja röyhkeää, jota piti pelkäämän\nja uskoman, vaan ei suinkaan rakastaman. Kuin minä tulin ovesta sisään\nhänen maalattuun asunhuoneesensa, käveli hän edes takaisin laattialla,\npolttaen tupakkaa hopeahelaisella syöskumi piipulla.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi hän, kääntyen minuun päin kireellä katsannolla.\n\n\"Mökki-Liisan Thore,\" vastasin minä vapisevalla äänellä.\n\nIsäni kalvastui nähtävästi, saadessaan kuulla tämän odottamattoman\nvastuun. Ei hän sanonut mitään muuta, vaan kävi vielä muutaman kerran\nedes takaisin raskailla askeleilla, jonka perästä hän otti hattunsa ja\nmeni tiehensä päälleni katsomatta. Hänen vaimonsa siihen siaan, joka\noli nuori ja kaunis, katseli minua aivan tarkasti. Hän antoi minulle ei\nainoastaan paljo ja hyvää ruokaa, vaan myös paidan ja palttina housut,\njotka minun paikalla piti pukea päälleni, niitten kehnojen rääpäleitten\nsiaan, kuin minulla entiseltä oli. Minä kiitin sitä hyvää ihmistä ja\nmenin tieheni, en vallan tytymättömänä, vaan en myös hetkeen\ntytyväisenä, sillä minä olin odottanut toisellaista kohtelemista\nisältäni. Muutama ystävällinen sana hänen huuliltansa olisi tehnyt\nminun sielulleni niin hyvää. Nyt hänen käytöksensä nosti aivan toisen\nmielen povessani. En minä tiedä jos minä vihasin, mutta aivan vissisti\nminä hänen ylenkatsoin. Minun ylenkatseeni nousi vielä korkeammalle,\nkuin minä vähän matkaa talosta tulin isääni vastaan, joka pidättyi\neteeni ja sanoi seuraavalla tavalla;\n\n\"Minä näen että sinä olet saanut hyvän ravinnon talossa, sekä sisältä\nettä päältä; mutta jos tahdot totella minun neuvoani, niin et koskaan\nenään pistä nenääsi sinne; sillä minä hakkaan sinun niin että olet sekä\nsininen että punanen... Tässä kuitenkin saat vähä rahaa, ettäs pysyt\npoissa.\"\n\nHän antoi minulle kaksi pankoossa, jonka minä kiukussani heitin maahan\nja juoksin tieheni, päätöksellä ett'en koskaan enään menisi\nsenkaltaisen isän tykö, joka taisi olla niin armotoin.\n\n\n\nIV.\n\n\nKerjäläisen elämä, kirkkailla ja synkeillä puolillansa, joka alusta\nnäytti minulle niin ilkeältä, tuli tottumuksen kautta enemmän ja\nenemmän auttavaksi. Minä menestyin hyvin ja kasvoin kovasti, niin että\niälleni olin jotenkin iso ja voimallinen. Sentähden sanottiin joka\npaikassa:\n\n\"Sinä olet jo niin iso että taidat tehdä muuta kuin kerjätä, laiskuri!\"\n\nNiin sanottiin joka paikassa ei ilman syytä, kuitenkaan ei kukaan\ntahtonut ottaa minua työhönsä, jonka tähden minä pidin nuhteen\nvääryytenä. Itse olin jo suuttunut kerjäämiseen, ja olisin mielelläni\nruvennut työhön, jota minä joka tavalla koetin saada. Monta vaivaa\nnähtyäni, pääsin minä kymmenen vuoden vanhana vanhan kunniallisen\ntalonpojan lampuriksi.\n\nPaimenen elämä, jota niin ihmeellisen hyvänä pidetään, oli mielestäni\nalussa jotenkin yksi-pintainen, sen vapaan ja irtanaisen elämän\nsuhteen, jota tähän asti olin viettänyt. Päivä oli niin pitkä siinä\nsynkeässä metsässä, jossa minulla ainoastaan oli lampaat, lintuiset ja\nkavion kaiku puhe-kumppanina. Vähitellen totuin toiseen ja toiseen.\nTyöni oli minulle huviksi, sillä tiesin sillä ansaitsevani elatukseni,\nseurakuntaa rasittamatta.\n\n    Myllyjä mä rakentelin joka purohon,\n    Huoneita mä sovittelin joka koivikkoon\n                 Metsässä.\n\nKaikki kävi onnellisesti ja hyvin! En edes karitsaakaan kadottanut koko\nsuvena. Isäntäväkeni olivat hyväntahtoisia ihmisiä, jotka pitivät minun\nsekä vaatteissa että ruoassa mutta suureksi surukseni eivät he\ntahtoneet pitää minua enään, kuin syksy tuli. He lohduttivat minua\neritessämme sillä ilahuttavalla sanomalla, että minun ei enään tarvitse\nkerjätä, sillä uusi vaivais-hoinnon sääntö oli tullut, joka esti kaiken\nkerjuun ja määräsi joka seurakunnan hointamaan köyhänsä. Minun\ntarvitsisi ainoastaan ilmoittaa itseni pitäjän lauta-kunnan esimiehelle\nja sillä asia olisi tehty.\n\nTämä sanoma nosti suloisia toivoja sydämmessäni, ja kauan ei\nviipynytkään ennenkuin annoin itsestäni tiedon edellä mainitulle\nesimiehelle, joka käski minun ensi maanantaina tulemaan pitäjän tupaan,\njossa saisin enemmän tietää.\n\nEdellä mainittuna päivänä menin minä sinne määrättynä aikana. Täällä\nolivat kaikki seurakunnan köyhät, joitten luku nousi seitsemään\nkymmeneen isoja ja pieniä. Liikuttavaa oli katsella näitä ryysyissä\nolevia lapsia, vanhoja köyry-selkiä ukkoja ja laihtuneita ämmiä ja\nviallisia joka iästä. Talonpojat mässäsivät ja kiroilivat köyhien isoa\nlukua, joka saattoi niin suuriin maksoihin. Vihdoin viimein alkoi\nhuutokauppa. Ehdot olivat seuraavat:\n\n1:o. Huutaja sitoo itsensä vuoden kuluessa pitämään huolen niistä,\njotka vasaran pudotessa lankeevat hänen osallensa.\n\n2:o. Puoli maksosta maksetaan paikalla ja toinen puoli vuoden lopussa.\n\n3:o. Jos joku huutaja antaa köyhiensä kulkea kyliä ja rasittaa\nkerjäämisellä, olkoon puolen maksoa menettänyt.\n\n4:o. Ne lapset jotka ei taida lukea, pitää sopivassa tilaisuudessa\npidettämän koulussa.\n\nEsi-mies huuti nyt toisen toisensa perään esille ja myi niitä niinkuin\nolisi sieluttomia eläimiä myynnyt. Tässä ei suinkaan säästetty\nrukouksia, huokauksia ja kyyneleitä; mutta täytymisen kova laki saattoi\nkaikki vaikenemaan. Kuin minun vuoroni tuli ja minun nimeni mainittiin,\ntuntui se niinkuin olisi naskalilla pistetty rintaani. Silmilaudat\nalahalle painettuna seisoin minä pöydän ääressä ja odotin kuka minun\nosaksensa saisi. Isoksi kauhistuksekseni oli se yksi raatari, jonka\nkaikki tiesivät isoksi juopoksi ja tappelu konkariksi. Hyvin hän myös\nansaitsi, mitä yhteinen puhe hänestä sanoi, sen minä kyllä tulin\nhavaitsemaan. Tällä tapaa minä ja ne toiset ihmis raukat myytiin\nkerran vuodessa. Että meillä ei ollut paljon hyvää odotettavaa\nsuojelijoiltamme on ymmärrettävä, jos vaan tarkastamme että useammat\nitse olivat melkeen vaivaisia ja että useammat siinä toivossa olivat\nhuutaneet meitä, että sillä jotakin voittaisivat. En minä tahdo kertoa,\nmitä sain kärsiä niinä vuosina, sillä se, joka ei tunne kuinka\nvaivaisia hoinnetaan monessa pitäjässä, ei uskoisi minua, ja toisille\nsaattaisi se vaan katkeria muistoja. Niin paljon tahdon kuitenkin\nsanoa, että kerjäläisen elämä synkeämmässäkin valossansa on kuin taivas\ntämän suhteen. Minua nyhiittiin ja tuupittiin, minä kärsin nälkää ja\nvilua ja ajettiin toisesta paikasta toiseen niinkuin olisin ollut jokin\nmetsän peto. Varmaan oli monta hyväntahtoista, mutta ne olivat puutteen\nalaisia joilla monessa tilassa ei ollut mitä itse olisivat nauttineet.\nToisten tykönä sain minä selkääni ja kirouksia ruoan verosta, semminkin\nkuin ne olivat viinassa, jota siihen aikaan oli yltä kyllin joka maan\nääressä. Minä menin kerran kantelemaan rovastille, ja tästä seurasi\nettä minä seuraavassa kokouksessa sain nuhteita pitäjän koko\nlauta-kunnalta, joka sanoi minun pahan-ilkiseksi ja uppi-niskaiseksi\npojaksi, jota ei tarpeeksi taitaisi pitää kurissa. Lukeminen ei tullut\nkysymykseenkään, ennenkuin olin neljäntoista vanha. Silloin minä tulin\nkoulun opettajan haltuun, joka otti opettaaksensa minua niin paljon,\nettä taitaisin päästä ripille, niin ett'en enään olisi seurakunnalle\nrasitukseksi.\n\nKoulun käyminen olikin tarpeellinen, sekä sielun että ruumiin tähden.\nSen vähän, kuin minä äidiltäni olin oppinut lukemaan, olin minä\nenimmäksi osaksi unhottanut, ja sen hyvän lihan, jonka kerjätessäni\nolin saanut, olin minä vallan kadottanut.\n\nKoulun opettaja Strand oli keski-ikäinen mies, keltasen kalveilla\nkasvoilla ja lempeillä loistavilla silmillä. Hän opetti minua\nystävyydellä ja kohteli minua säädystyneellä ja ylevä-mielisellä\ntavalla. Koulussa oli monta rikasta talonpojan poikaa, joita minä\njoutilaina aikoina huvitin niin hyvin kuin taisin. Ne tiesivät\nminun olevan köyhän ja isäntäni, koulunopettajan, olevan samoin;\nsentähden antoivat he minulle tarpeeksi ruokaa hyvin varustetuista\neväs-vakoistansa. Minä elin oikeita makian-leivän päiviä; mutta\nopettajani päivät olivat sen siaan aivan happamia. Hänellä oli\nkuusikymmentä vallotointa lasta opetettavana. Niitten kanssa luki hän\nvähinnäkin kymmenen tuntia päivässä. Ett'ei opetuksen sopinut käydä\nerin-omaisesti perinpohjin, on helposti ymmärrettävä asia. Mies\nahkeroitsi kuitenkin. Usein nä'in minä hänen ehtoolla väsyneenä\nvaipuvan tuolille ja yskivän verta. Hän valitti rintaansa särkevän,\njohonka kouluhuoneen terveydelle vahingollinen ilma ja ne murheet,\njoitten kanssa hänen piti taistella, olivat syynä. Niistä piti hän\nleipä-murheen suurimpana; sillä koko hänen palkkansa ei noussut\nkorkeammalle kuin kahteen sataan riksiin vuodessa, ja tällä, joka\ntalonpoikain mielestä oli aivan runsas, piti hänen elättää itsensä ja\nperheensä, johon kuului vaimonsa ja kuusi lasta. Sentähden täytyi hänen\nmelkeen joka ehtoo lähteä kyliin kerjäämään vähä elatus-neuvoja\ntuleviksi päiviksi. Minä seurasin häntä joskus näillä vaelluksilla ja\nnä'in hänen kärsivän paljon pilkkaa, siliä talonpojat pitivät melkeen\nkaikki tämän uuden koulujärjestyksen laitoksena, joka ei hetkeen\ntäyttänyt määräänsä, jota se ei siinä tilassa tehnytkään. Ei hän\nkuitenkaan murissut koskaan senkaltaisissa tapauksissa. Minä kuulin\nhänen ainoastaan sanovan. \"Huvikseni minä opettaisin, jos minua edes\nvähänkin kehotettaisiin eli maksettaisiin semmoinen palkka että sillä\ntaitaisin kunniallisesti elää. Nyt se sen siaan on takka, joka painaa\nminun maahan.\"\n\nSe painoi hänen ei ainoastaan maahan, vaan myös muutamia kyynäriä\nsyvempään, sillä yskä ja murhe elatuksesta saattoivat hänen kohta\nhaudan hiljaiseen poveen.\n\nTalven kuluessa opin minä kuitenkin niin hyvin kristin uskon kappaleet,\nett'en tarvinnut hävetä papin edessä. Minä osasin katkismuksen ulkoa ja\nmyös jonkun piplian historian; enempää ei vaadittukaan. Että minä ne\nsielulla ja sydämmellä käsittäisin, ei tullut kysymykseen. Varmaan\nrovasti piti monta kaunista puhetta, mutta ne ei liikuttaneet minua\nollenkaan, koska hän ei töillä näyttänyt uskoansa. Kuin minä kuulin\nhänen kehoittavan anteliaisuuteen köyhille ja tarvitsevaisille,\najattelin kuinka vähä hyvyyttä hän näytti sille köyhälle koulun\nopettajalle, jonka viheliäisen tilan hän kyllä tiesi. Kuin hän sanoi\nkaikki ihmiset toisensa vertaisiksi, kummastelin minä hänen oikeuden\ntuntoansa, kuin hän pani sen rikkaan Olle Niileksen pojan yli sen\nköyhän Koskelan pojan, ehkä edellinen oli kehno lukemaan ja\njälkimmäinen hyvä. Kuin hän taas saarnasi kärsimistä, tulin minä vasten\ntahtoani ajattelemaan hänen suuren vatsansa ja punasen veristen\nkasvojensa päälle, jotka todistivat aivan toista j.n.e.\n\nNäitä mietteitä koetin minä turhaan saada karkoitetuiksi. Ne saattoivat\nsieluni levottomaksi sekä öillä että päivillä. Yht'äkkiä putosi se\nvähäinen bernsteini risti laattiaan, aamulla vuoteelta noustessani.\nMinä pidin tämän viittauksena äidiltäni, joka tahtoi selittää minun\nnykyisessä mielialassani olevan kelvottoman sitä kantamaan. Minä\nmuistin hänen neuvonsa ja varoituksensa, hänen kärsimisensä ja\nkärsivällisyytensä, hänen hartaat rukouksensa Jesukselle, meidän\nvapahtajallemme, joka on luvannut virvoittaa kaikki suruun uupuneet ja\nrasitetut sydämmet, jotka rukouksessa mainitsevat hänen nimeänsä. Siitä\npäivästä aloin minä ahkerampaa lukea Uutta Testamentia; ja jota enemmän\nminä lu'in ja rukoilin, sitä rauhallisemmaksi kävi minun sydämmeni.\nKuin minä olin Herran Ehtoollisella, nä'in minä Vapahtajan kuvan vielä\nkerran liikkuvan altaritaululla, lempeästi tarjoovan minulle avointa\nhelmaansa, ja sieluni täytettiin taivaallisella rauhalla ja\nonnellisuudella.\n\n\n\n\nV.\n\n\nEnsimäinen Herran Ehtoollisen käyminen on tärkeä tapaus joka ihmiselle,\nmutta semmenkin sille isä- ja äidittömälle nuorukaiselle, joka sentakia\nitse päältään tulee mailmaan, ilman muita johtotähtiä, joita seuraisi\nmatkallansa, kuin ne, jotka kukatiesi kantaa omassa povessansa. Minä\ntahdon sentähden seisahtaa vähäksi aikaa, ja tutkia sydämmeni laadun,\nennenkuin jatkan elämäni vaiheitten kertomusta.\n\nAina siitä asti, kuin minä rupesin käsittään tilani mailmassa, olin\nminä halunut ja ikävöinnyt sitä aikaa elämässäni, joka nyt oli käsillä.\nJoka tilassa, kuin minä mielestäni kärsin jotakin vääryyttä, ajattelin\nminä aina näin:\n\n\"Kuin minä vaan olen päässyt ripille niin kaikki tämä viheliäisyys on\nohitse. Silloin minä olen mies itse puolestani ja vapaa ihminen,\nsilloin taidan mennä palvelukseen missä ikinä tahdon. Uutteruudella ja\nahkeruudella minä kyllä tulen esin ja näytän seurakunnalle kuinka\nväärin se on minua kohdellut alaikäisenä ollessani.\"\n\nSe vähä viha ihmisiin joka tämän aatoksen loppu puolella hohtaa, oli\nläsnä-olevaisena hetkenä perin pohjin kadonnut sydämmestäni, jossa ei\nse koskaan ollut syvästi juurtunut. Mennyt elämäni makasi takanani\nniinkuin synkeä varjo, vaan se tuleva edessäni toivon kirkkailla\nsäteillä valaistuna. Minä tunsin itseni sovitetuksi Jumalan ja koko\nmailman kanssa. Raittiilla silmillä katselin minä tulevaan aikaan ja\npäätin päässäni tehdä työtä ahkeraa ja rukoilla hartaasti. Minä päätin\nmyös aina olla säästäväinen kerran tullakseni tilaisuuteen että hankkia\nitselleni oman töllin, jossa taitaisin elää vapaata elämää. Että tämä\nolisi yhdistetty monen vastuksen kanssa ei silloin tullut mieleeni,\nsillä minun rintani oli rohkeutta ja luottamusta täynnä.\n\nTässä mieli-alassa menin minä ensimäiseen palvelukseeni, jonka\nhyväntahtoinen opettajani oli toimittanut minulle. Ei minulla ollut\nmuuta omaisuutta kuin vaatteet, jotka oli päälläni ja kaksi paitaa,\njotka minä kannoin liinaan käärittynä kainalossani. Tämä oli kauniina\nkevät päivänä. Koko luonto paisui ilosta ja elämän halusta niinkuin\nminun nuori toivossa elävä sydämmeni. Kohta minä tulin määrättyyn\npaikkaan ja yksi parempi tölli, jossa minä ystäväisyydellä otettiin\nvastaan huoneen asukkailta, nimittäin yksi kalvea sorea vaimo ja pieni\npunasen verevä, vaalea tukkainen likka, joka oli ihmeellisesti yhden\nkirkossa olevan maalatun enkelin näköinen.\n\nNämät ihmiset eivät olleet minulle tuntemattomia. Kerjuulla kulkeissani\nolin minä monasti käynyt tässä asumuksessa, jossa minua aina kohdeltiin\nhyvyydellä ja ystävyydellä. Se kalvea vaimo, jota yhteisesti kutsuttiin\n\"elävän leskeksi Rauhalassa\", oli jotenkin äitini näköinen, joka vielä\nenemmän korotti hänen arvoansa minun silmissäni. Niitten elämän vaiheet\nolivat myös pää-asiassa erinomaisen yhtäläiset. Katso tässä on\nlyhykäisyydessä hänen elämä-kertansa:\n\nTammikylän Hanna oli kahdenkymmenen vanhana kaunis ja iloinen tyttö ja\nmyös jotenkin rahallinen, sillä hänen isällänsä, lautamiehellä, ei\nollut muuta kuin hän ja yksi poika, joille tasaisi omaisuutensa. Näistä\nmolemmista syistä oli hän kallis kappale, jota jokainen paikkakunnan\nnaima-haluinen nuorimies tahtoi viedä kotiinsa. Kosijoita tuli joka\nilmalta, vaan upeammatkin sulhaset saivat rukkaset, sillä hän rakasti\njo salaisuudessa yhtä isänsä palkkarenkiä, sitä iloista ja soreaa\nErkkiä, joka kaikin puolin oli rakkautensa ansainnut. Tämä rakkaus meni\nvähitellen niin kauas ett'ei sitä enää voitu pitää salaisena; se tuli\nkoko paikkakunnalla jutuksi, joka pian joutui lautamiehen korville.\nHanna tunnusti totuuden mukaan millä kannalla asia oli, pyysi\nliikuttavalla rukouksella isältänsä Erkkiä avioksensa. Mahdotoin\nrukous! -- Ennen lautamies olisi räjähyttänyt talonsa ja kaikki mitä\nsiinä oli ilmaan ennenkuin semmoinen häpeä tapahtuisi. Erkin, joka\nmonta vuotta uskollisesti ja rehellisesti oli palvelut isäntäänsä,\ntäytyi paikalla vastustamatta jättää palveluksensa. Ennenkuin tämä\ntapahtui, tapasivat ne rakastavaiset vielä kerran toinen toisensa, ja\npäättivät että Erkin piti lähtemän Kaliforniaan ansaitsemaan niin paljo\nkultaa kuin tarvittiin että tulisi rakastettunsa arvoiseksi. Hän lähti\nmyös ensimäisessä sopivassa tilassa, vaan ei hän ole koskaan senjälkeen\nantanut itsestänsä tietoa. Hanna sai pian pikkaisen likan sydämestä\nrakastettunsa muistoksi. Siitä ajasta ei lautamies voinut kärsiä\nlastansa. Hän antoi koko talon pojallensa, vaan ainoastaan vähäisen\ntöllin tyttärelle, ett'ei se jäisi vallan taivas alle. Kuin tämä hyvin\noli toimitettu, pani hän viisaan päänsä levolle ja kuoli siinä\njärkähtämättömässä uskossa, että hän oli tehnyt niinkuin rehellinen ja\nnuhteetoin mies. Hanna muutti paikalla tyttärensä kanssa tölliin, jonka\nhän kutsui Rauhalaksi. Täällä hän jo oli asunut kymmenen vuotta ja\nodottanut rakastettuansa. Siitä syystä häntä pilkalla kutsuttiin\n\"elävän leskeksi\".\n\n\"Terve tultua meille, hyvä Thore.\" sanoi hän minun tuskin ovesta sisään\npäästyäni. \"Ilolla olen minä kuullut Strandeilta sinun olevan uutteran\nja liukkaan nuorukaisen ja sentähden olen päättänyt ottaa sinun suveksi\nrengiksi. Minä olen pakoitettu pitämään apua maani hointamisessa, sillä\nterveyteni on viimeisillä ajoilla ollut horjuva; muutoin minä olen itse\ntoimitellut työni, jotka eivät olekkaan aivan laajat. Suurta renkiä en\nminä mielelläni ota mökkiini ja ilman sitä ei minulla olisi tarpeeksi\ntyötäkään semmoiselle. Sinä olet minun mielestäni vallan sopiva, sekä\niän että voimien puolesta. Ole sentähden terve tultuasi... Minä toivon\nmeidän hyvin sopivamme, kuin tulemme tutummaksi.\"\n\nHänen toivonsa ei tullutkaan petetyksi. -- Niin kutsuttu elävän leski\noli hyväntahtoinen varma akka, joka tiesi pitää siivon ja järjestyksen\nsekä ulkona että sisällä. Hän oli saanut töllin perinnöksi ja ei\nniinmuodoin maksanut siitä mitään veroa, josta syystä hän voi jotenkin\nhyvin talouden-hoinnon puolesta. Tämä oli vähäinen hyvä paikka, joka\nelätti kaksi lehmää ja neljä lammasta, vaikk'ei täällä ollut muuta kuin\nkahden tynnyrin ala viljeltyä maata. Näitä viljeli hän sillä lailla\nettä se olisi ollut kunniaksi kelle maanviljelijälle hyvänsä. Itse hän\nkylvi peltonsa ja leikkasi laihonsa. Hän piti sitä kunnianansa että\nolla oman onnensa seppä. Esimerkillä näytti hän kuinka minun pitäisi\ntehdä monessa työssä, joka tähän saakka oli minulle tuntematoin. Hän\ntahtoi että työn piti käymän joutusasti eikä millään lailla kärsinyt\nährimistä. Minun täytyi väliin tehdä oikeen vankasti työtä, mutta minä\ntehin sitä ilolla enkä vastahakoisuudella, sillä minua kohdeltiin aina\nlempeällä tavalla sekä sanoilla että töillä.\n\nTölli ansaitsikin aivan hyvin nimensä Rauhalan. Tämä oli kahden vuoren\nvälillä väheisessä hedelmällisessä laksossa, kiiltävän järven rannalla,\nsäilytetty kaikilta myrskyiltä ja rauhassa niinkuin helmi näkinkengän\npovessa. Huoneet olivat punaiseksi maalatut vaan lasin pielet\nvalkoiseksi. Järven puolella oli vähäinen puutarha, jossa kaikellaisia\nkaaliksia ja kukkia kasvoi niinkuin myöskin muutamia hedelmä-puita.\nKaikki oli sievästi laiteltu aina vähempiin osiin asti. Sama järjestys\nhallitsi myös huoneissa, jossa joka kappale todisti järjestystä\nrakastavan hengen pitävän huoneen hallitusta. Sama henki tiesi\nmaullisesti sovitella vähimmänkin kappaleen, hyödyksi ja huviksi sille\njota se liikutti. Elämän laatu oli yhtä säänöllinen. Puhtaus höystäsi\nruoan ja ystävällisyys teki pienimmänkin atrian iloiseksi pidoiksi.\nVuorottain luin minä ja vähä Elina joka päivä aamu- ja ehtoorukouksen,\njonka leski päätti virren laulamisella, jonka jälkeen me ilo-mielin\nmenimme työhön tai levolle. Vuorottain menimme me myös pyhä-päivinä\nkirkkoon, koska se oli tarpeellista että toinen meistä jäi kotio\neläimistä ja kodosta vaaria pitämään. Joka sunnuntai iltana kokountui\nmeidän tupaamme joitakuita tuttuja ja joivat kupin kahvia. Senjälkeen\nluki yksi niistä päivän saarnan Lutheruksen postillasta, jonka perään\nhe ison aikaa juttelivat hengellisiä asioita. Nämät jumallisuuden\nharjoitukset olivat aina sydäntä ylentäväiset ja opettavaiset, minä\nkumminkin opin niistä paremmin ymmärtämään Jumalan sanan, kuin minä\nennen olin oppinut kaikista niistä saarnoista, jotka olin kuullut\nkirkossa. Näissä oppi-jutteluksissa oli yksi henki, jota en vielä ollut\nhavainnut kellään saarnaajalla. Kokous päätettiin tavallisesti\nilta-rukouksella ja jonkun virren laulamisella, jonka jälkeen seura\nerisi ja kukin meni rauhallisesti ja levollisesti kotiinsa.\n\nÄlä usko rakas lukiani että nämät ihmiset puolustivat jotakin väärää\noppia, joka olisi ollut meidän puhdasta ja selvää oppiamme vastaan,\njota Lutherus ja hänen kaltaisensa hengen miehet kaikkina aikoina ovat\nsaarnanneet. Ei he koskaan saarnanneet kapinaa sitä seisovaa vastaan\nvaltakunnassa ja kirkossa; ei he milloinkaan moittineet pappiemme eikä\nmuitten ihmisten toimituksia, joll'ei heillä ollut selvää syytä; nämät\nolivat sanalla sanoen ainoastaan muutamia jumalisia sieluja, jotka\nlöysivät virvoitusta toinen toisensa seurassa ja jotka kaikin puolin\nkuuluvat niitten lukuun, jotka ei vaivaa ketään. Heidän mieli-lauseensa\nkuului näin!\n\n    \"Iloo ei ole Jumalata,\n    Jumalata ei ole rauhaa!\"\n\nUskoen tätä pää-ajatustansa kunnioittivat he Jumalaa iloisella\nmielellä, ei ainoastaan Pyhänsä Raamatussa, vaan myös kaikessa siinä\nhyvässä, ihanassa ja ihmeellisessä, jota saamme lukea luonnon isossa\nkirjassa.\n\nOloni tänkaltaisten ihmisten seurassa teki terveellisen vaikutuksen\ntunnolleni. Ne hyvät aikomukseni, kuin jo olin päättänyt, tulivat tämän\nkautta vielä enemmän vahvistetuiksi. Minä tulin tuntemaan uuden puolen\nelämässä, riemuitsin sentähden sydämmessäni. Leski oli minulle hellä\näiti ja vähäinen Elina rakas sisar. Suurin ystävällisyys oli meidän\nvälillämme. Vähällä Elinalla ja minulla oli ihmeellinen lysti ulkona\nsiinä raittiissa virvoittavassa luonnossa, jossa me kirmasimme\nviheriäisessä ruohossa, niinkuin kaksi viatointa linnun poikasta. Äiti\nkatseli ilo-mielin huviamme, joita hän aina kehoitti, ehk'ei hän\nmilloinkaan itse ollut oikeen iloinen. Hänen kalveat kasvonsa\ntodistivat selvästi hänen kärsivän jotakuta salaista surua, joka\nvähitellen kalvoi elämänsä lankaa. Luultavasti pyöri tämä suru sen\nkadonneen sulhasen ympärillä, josta hän aina puhui lempeällä tunnolla.\nMinä ja vähä Elina olimme sen siaan sitä iloisempia. Ilon päivät olivat\nkuitenkin lyhykäiset, sillä kohta tuli yksi tapaus joka ilkeästi\nliikutti meitä kaikkia ja joka myös joksikuksi aikaa rikkoi rauhan\nlevollisessa asumuksessamme.\n\nSunnuntai iltana kesku suvessa, kuin vähäinen seura tavallisuuden\nmukaan taas oli kokountunut tupaamme ja kuulteli päivän saarnaa, jota\nleski itse kuuluvalla äänellä luki Lutheruksen postillasta, avattiin\novi äkkiä ja muutamia tuimia miehiä astui sisään, kukin pitäen\nkädessänsä suurta rusakeppiä. Joukon esimäinen mies oli paikkakunnan\nnimis-mies, jonka kädessä oli paljastettu miekka, jolla hän kiroten löi\npöytään, niin että kahvikupit hyppäsivät laattialle ja kierielivät\npieninä palasina ympäri permantoa. Sen jälkeen antoi hän kuulla kauhean\näänensä ja sanoi:\n\n\"Mitä helvetin hullutuksia te täällä sovittelette, Kirottu\nkörttiläisseura... Ettekö te tiedä että laki kieltää kaikki\nuskonopilliset kokoukset muualla paitsi kirkossa, jossa saatte lukea,\nlaulaa ja riekistellä meidän Herramme edessä niin paljon kuin tahdotte,\neri-puraisuutta ja sekaseuraa seurakunnassa nostamatta. Teidän kaikkien\npitää tuleman käräjille ja saaman sakkoa, sillä minä en kärsi mitään\nkörttiläisyyttä voutikunnassani. Laittakaa nyt paikalla luunne tielle\nkukin kotiinsa päin, muutoin minä höystään teidän viheliäisen lihanne,\nniin että tulette tuntemaan Pyhän Hengen vaikutukset monta päivää, niin\ntotta kuin minä olen Kuninkaallisen Majestätin uskottu palvelija ja\nminun nimeni on Arvid Kinnari.\"\n\nTämän kaltaisilla sanoilla pitkitti hän puhettansa kiroten ja haukkuen\nison aikaa, kumppaniensa suureksi huviksi, jolla ne, paikkakunnan\nparaat talonpojat, kuulusasti antoivat mieli-suosionsa tietä. Yksi\nvanha harmaapää ukko koki alusta puolustaa itseänsä, mutta saatettiin\npaikalla vaikenemaan tukusalla kepin pamauksella. Ei tässä ollut muuta\nehtoa kuin jättää tantereen, jonka ne nuhdellut jättivätkin niin pian\nkuin mahdollista. Nimis-mies seuranensa meni myös tiehensä, sitä ennen\nvielä kerran koko joukon haukkusanoja ulos-ajettuansa kotolukemista\nvastaan yleisesti ja leskeä vastaan erittäin, joka arvasi jättää tilaa\nsenkaltaiselle \"roisto-väelle\".\n\nEn minä voi kertoa kuinka hirvittävä tämä tapaus oli minun mielestäni.\nSe näytti minulle mahdottomalta että senkaltaiset kokoukset, joihin\nainoastaan muutamia jumalisia ja rauhallisia ihmisiä kokountui, olivat\nlaissa kielletyt, semmenkin kuin minä kokemuksesta tiesin että vapaasti\nsaatiin kokountua aikaa kuluttamaan korttien pelaamisella, juomisella\nja kiroomisella, ilman että nimis-mies eli joku toinen sekoitti\nitseänsä asiaan. Minä hämmäistyin vielä enemmän, kuin minä sain tietää\nmeillä tosiansakin olevan senkaltaisen la'in, ja ajattelin itsekseni!\nei iki mailmassa oikeus ole tämän peru.\n\nJoissakuissa piirissä on viimeisiin aikoin iloittu sen ylitse että tämä\nlaki myöhemmin annetun asetuksen kautta on tullut kumotuksi, niin\nett'ei sellaiset tapaukset enää taida tulla kysymykseenkään, mutta\ntässä luulossa ovat varmaan erehtyneet. Se, joka vähäkin tuntee\nkuntalaisten mieli-alan maalla yhteisesti ja sen sivistyksen kannan,\njolla useammat meidän kirkon neuvo-kuntamme jäsenet ovat, saattaa ilman\nvaikeutta käsittää, että uskon harjoittamisella, jonka senkaltaiset\nihmiset tutkivat, ei ole paljo hyvää toivottavaa. Laki seisoo\nniinmuodoin vielä raakuudessansa ja johdattaa luultavasti samallaisiin\nsurullisiin päätöksiin pääasiassa; sillä ero ruokottoman nimis-miehen\nja ruokottoman kirkon neuvo-kunnan jäsenen välillä ei ole niin\nmahdottoman suuri, että meidän siitä syystä sopisi toivoa parempaa\ntuleviksi ajoiksi, vaan pikemmin saamme pelätä huonompaa, jos tyystään\nasian tutkimme. Pankoot asian-omaiset tämän sydämmellensä, jos he\ntäydestä todesta tahtovat estää ne jumalattomat vainoamiset, jotka joka\npäivä tapahtuvat maamme piirien sisällä, niitä niin kutsuttuja\nlukijoita vastaan, haitaksi kristillisyydelle ja itsellemme häpeäksi\nkoko mailman sivistyneitten kansain edessä.\n\nNiin pian kuin vieraat olivat menneet pois vaipui leski polvillensa ja\nrukoili hartaasti, josta minä, paitsi muuta, kuulin nämät sanat; \"Isä\nanna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä mitä he tekevät!\"\n\nTämä tapaus rikkoi kuitenkin koto-rauhan levollisessa asumuksessamme.\nLeski ja hänen ystävänsä vietiin käräjiin ja saivat sakkoa luvattomasta\nkokountumisestansa, joka saattoi heille sekä maksoa että murhetta.\nMeidän asumustamme vartioittiin niinkuin se olisi ollut ryövärien\nluola. Nuuskittelijoita piiritti melkeen aina asumustamme. He\npitivät silmällä kaikki mitä me teimme, josta sitten tekivät tilin\nnimis-miehelle, ensin kuitenkin siipiä sivuun pistettyänsä. Nimis-mies\ntaas sai ylimmäiset kiitokset rovastilta ja pitäjän lauta-kunnalta\nsotansa tähden \"körttiläis roistoja\" vastaan. Häntä mainittiin\nylistyksellä läänin maaherralle, joka toimitti hänelle \"kunnia-rahan\nkehuttavista töistä.\" Mutta vainoomista katsomatta, jota saivat kärsiä,\npitivät meidän kotolukijamme edeskinpäin rukouksia. Mutta ett'eivät he\ntästälähin tulisi häirityksi, pitivät he kokouksensa avarassa luolassa,\njoka oli kaukana synkeässä kuusistossa. Kaksi henkeä oli aina vahtina\nvalmiita varoittamaan jos liiallisia ihmisiä oli sinnepäin kuluussa,\njota ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Niinmuodoin saivat he täällä\nhiljaisuudessa ja rauhassa pitää rukouksensa, näkemättä mailmalta, vaan\nei siltä joka sanoo: \"Missä kaksi eli kolme on ko'ossa minun nimessäni,\nsiinä minä olen heidän keskellänsä.\"\n\nKuinka mielelläni enkö minä olisi tahtonut viettää kaiken elämäni\nnäitten ihmisten seassa; mutta se ei käynyt päinsä, kosk'ei leski\ntarvinnut mitään apua talvella. \"Kernaasti,\" sanoi hän kerran, \"saisit\nsinä jäädä tänne siksikin aikaa, mutt'ei se olisi sinulle hyödyllistä\ntuleviksi ajoiksi; sillä sinä tarvitset enemmän tietoa mailmasta, ja\nmyöskin enemmän työtä, kuin minulla on antaa. Sinun pitää sentähden\nlaittaa itsellesi toisen palveluksen syksyyn. Minä olen koettanut saada\nsinua jonkun tuttavani tykö, mutta ne ovat enemmästä päästä köyhiä\nihmisiä, joilla ei ole varoja renkiä pitää. Minä en siis tiedä ketään\nerittäin jonka tykö minä sinua toimittaisin, ehkä kyllä mielelläni\nolisin tahtonut, sillä harvat ovat ne paikat, joissa tähän aikaan on\nhyvä palvella. Minä toivon kuitenkin että se joka hakee hän löytää, ja\nannan sinulle siitä syystä muutaman päivän vapauden... Onnea matkalle!\"\n\nMinun täytyi taivuttaa mieleni tilaisuuden mukaan. Muutaman päivän\nperästä jätin minä itseni Herran haltuun ja vaelsin kirkonkylään, jossa\nminä sain paikan kirkkoväärti Pietari Antinpojan tykönä, joka oli\npaikkakunnan rikkaampia ja esimäisiä talonpoikia. Kulku-puhe varmaan\nsanoi hänen olevan kireen vaatimuksissaan, mutta hänen palvelustansa\npidettiin kuitenkin paraampien joukossa toisten rinnalla. Minun piti\nsaaman kaksikymmentä riksiä ja liina housut vuodessa palkaksi. Tämä\ntärkeä asia ja ne hyvät lauseet, kuin olin kuullut tulevasta haltia\nväestäni, tekivät minun nykyisessä tilassa kovin iloiseksi. Surumielin\nkatselin minä kuitenkin sitä aikaa vastaan, jona minun pitäisi eritä\nhyvistä ystävistäni Rauhalassa, jotka kaikin puolin olivat olleet niin\nsanomattoman hyviä ja ystävällisiä minua vastaan. Se hetki tuli\nkuitenkin ennenkuin olisin toivonutkaan.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, rakas Thoreni,\" sanoi leski, kyyneleet\nsilmissä, hyvästi-jätön katkerana hetkenä. \"Ei minulla ole muita\nneuvoja sinulle antaa johdatukseksi tiellesi, kuin ne jotka saat lukea\ntässä kirjassa, jonka minä hyvästä sydämmestä annan sinulle lahjaksi.\nLu'e sitä ahkeraa ja älä koskaan unhota kansa-käymistäsi Jumalan kanssa\nrukouksessa... Kuin sinä saat jonkun vapaan hetken ja tahdot käydä\nmeitä tervehtämässä, niin olet aina sydämmellisesti terve tultuasi. Voi\nnyt hyvin. Jumala sinua suojelkoon elämässä vaeltaessasi!\"\n\nEi hän voinut sanoa enempää ja minä puolestani en saanut sanakaan\nmaalle. Niin liikutettuja olimme me molemmat, taikka oikeemmin kaikki\nkolme; sillä vähä Elina seurasi minua kauas pitkin tietä ja itki\nkatkerasti. Minä annoin hänelle eroitessamme vähän bernsteinisen\nristini, rakkain minulle kaikesta omaisuudestani, ja sain häneltä\nvähäisen hopea sormuksen, jonka hän, kuulematta kieltoani, repäsi\ntoisesta korvastansa. Minä kannoin tämän vähäisen sormuksen mustassa\nrihmassa kaulassani, hänen ja molempien äitieni muistoksi, sillä minä\ntaisin täydestä todesta pitää leskeä toisena äitinäni. Kirja, jonka\nminä sain matkakumppanikseni oli \"Johan Arndt'in Totinen\nKristillisyys.\" ^\n\n\n\n\nVI.\n\n\nVaeltaessani määrättyyn paikkaani en minä voinut olla vertausta\ntekemättä tilani välillä nyt ja yksi vuosi takaperin. Silloin --\nnimittäin yksi vuosi takaperin -- olin minä ryysyissä ja laiha, ja\nminun ajatukseni ihmisistä senjälkeen. Nyt minulla oli hyvät vaatteet\npäälläni ja vielä kaksi täysinäistä nyyttiäkin vaatteita. Minä olin\nlihonut ja käynyt punaiseksi. Yleisesti minua sanottiin raavaaksi ja\nväkeväksi nuorukaiseksi ja myös jotenkin kauniiksi. Minä olin havainnut\nhyviä ja jalomielisiäkin ihmisiä löytyvän, ja se ilahutti minua kovin.\nMinun elämäni ehdot ja ajatukseni olivat niinmuodoin näkyvästi\nparanneet. Hurskaalla mielellä ja vahvistetuilla voimilla menin\nminä pelkäämättä tulevia aikoja vastaan. Toivon helottavalla\nsuurennuslasilla näin minä itseni tulevana aikana Rauhalan voipana\nisäntänä, jossa minä vähän Elinan kanssa eläisin onnellista elämää ja\npalkittisin, miten paraiten taitaisin, kaiken sen hyvyyden, jota olin\nnauttinut tässä maallisessa paratiisissa. Kuinka onnellisia eikö meidän\ntoivomme ole viidentoista vuoden vanhana! Mutta meidän kauniimmat\ntoivomme raukeevat niinkuin lapsen suopa-kuplat; ei kuitenkaan aina.\n\nHämärässä tulin minä uuteen palveluspaikkaani. Koska minä tiesin\nkirkkoväärtin talon yhdeksi niistä puhtaista paikoista, joissa ei\npalkollinen saa mennä suoraan huoneeseen, menin minä aluksi kyökkiin,\njossa ei siinä tilassa ollut muuta kuin yksi suuri musta kissa, joka\nistui takalla ja myrisi, jonka minä pidin pahana merkkinä. Täällä\nseisoin minä vähän aikaa ja odotin että joku ihminen tulisi sisään,\nmutta kuin ei kukaan tullut, rohkasin minä luontoani ja menin tupaan.\nTalon emäntä tuli paikalla vastaani. Minä sanoin hyvää ehtoota, johonka\nhän vastasi muistutuksella että minun pitäisi pysyä matolla, niin\nett'en tahrisi laattiaa. Senjälkeen meni hän kammion ovelle ja ilmoitti\njotenkin kirisevällä äänellä että minä olin tullut.\n\nIson ajan kuluttua tuli kirkkoväärtti ja seurakunnan lukkari, joka\nluultavasti oli vieraissa, tupaan ja rupesivat minua tyystin\nkatselemaan.\n\n\"Saakeli vieköön,\" sanoi lukkari iloisesti nauraen, \"minä luulen että\nse on itse Liisan Thore, jonka sinä, kunnian veljeni, otat rengiksesi.\nMiten nuoriso sentään kasvaa joutusasti. Minun mielestäni ei sitten ole\nvielä muuta kuin joitakuita päiviä, kuin hän oli vähäinen tiitana ja\nkuljeskeli ympäri kerjäläis pussineen, ja nyt hän jo on koko iso mies.\nNiinhän se käy: nuoret kasvavat ylös- vaan vanhat alaspäin... Se oli\nsinun onnesi, Thore raukkani, ettäs sait niin hyvän paikan; sen\nvertaista et löydä paikkakunnillakaan. Täällä saat oppia yhtä ja\ntoista, vaan ensimäiseksi työtä tekemään, joka aina on hyödyllistä\nnuorukaisille.\"\n\n\"Niin kyllä,\" sanoi kirkkoväärtti, \"täällä hänen kuitenkin pitää saaman\ntehdä muuta kuin lukea rukouksia ja veisata virsiä... Täksi ehtooksi\nsaat mennä luhaan Ollea auttamaan pelujen hakkaamisessa. Huomenna\nsaadaan keskustella enemmän.\"\n\nNäin sanottuansa käänsi hän selkänsä minuun päin ja meni takaisin\nkammariin, johon hän vaaitteli lukkariakin tulemaan, totilasiansa\ntyhjentämään. Minä tottelin saatua käskyäni, mutta pysähdyin ensin\nmuutamaksi silmänräpäykseksi halko mäelle ja hakkasin vähä halkoja,\nsillä vanha tarina kertoo, että jos palveluksen pitää olla onnellinen,\nniin rengin pitää ensimäiseksi työksensä hakkaaman halkoja ja piian\nkantaman vettä. Luhaan tultuani toivotti Olle minulle terve tultua\nrehellisellä kättelemisellä, mutta niin kovasti, niinkuin käteni olisi\nollut viila-penkissä.\n\nOlle oli isonkokoinen roteva mies, olossansa vähä etukumara ja jotenkin\nväärä-säärinen. Hänellä oli pöyheä pellavan värinen tukka, joka ei\nnäyttänyt moniin aikoihin olleen jonkun kampan eli harjan parissa.\nHänen harmaista silmistänsä ei saanut tietää mitään. Muutoin ei hänen\nkasvonsa olleet rumat. Hän oli hyvin levollisen näköinen, jonka voi\nluulla sekä hyvyydeksi että tyhmyydeksi. Hän näytti olevan noin\nneljänkymmenen vuoden paikalla, vaikka minä jälkeen-päin sain kuulla,\nettä hän vaan oli pari vuotta neljännellä kymmentä. Minä tiesin hänen\npalvelevan jo neljättä vuotta tässä paikassa, ja päätin sentähden\ntutkistella häneltä yhtä ja toista, jota alkavaisen olisi lysti tietää.\n\n\"Kirkkoväärtin taloa sanotaan hyväksi palveluspaikaksi,\" sanoin minä\ntyötä tehdessämme.\n\n\"Minä olen palvellut huonommissa,\" vastasi Olle päätänsä nostamatta.\n\n\"Kaikki ihmiset kehuvat tätä kovasti.\"\n\n\"Saattaa niin olla... Ruoka on jotenkin hyvä ajoittain... Kaksi ryyppyä\njoka päivä ja vähäinen 'taskumatti' kuin olemme takamaassa... Ei mar\nsitä näinä aikoina monessa paikassa saa.\"\n\n\"Täällä sanotaan pidettävän kireä komento,\" sanoin minä vähä aikaa\nvaiti oltuani.\n\n\"Täällä niinkuin muuallakin ... työtä me saamme tehdä ja kärsiä\norjuutta joka paikassa, mutta kahta ryyppyä päivässä ei anneta joka\nasumuksessa.\"\n\n\"Kuinka minun pitää kohtelemaan haltia väkeeni,\" kysyin minä.\n\n\"Tyhmä pöllö,\" sanoi Olle suu avoinna ja päästi pelukampan kädestänsä.\n\"Sinun pitää tietää ja käsittää, ettäs te'et kaikki mitä ne käskevät\netkä sano sanaakaan vastaan, jos sinulla on oikein taikka väärin; sillä\nsilloin saat paikalla vasten suutasi... Me palkolliset olemme luodut\nkurjuutta kärsimään ja työtä tekemään päivästä päivään, käsitätkös\nsen.\"\n\nMinä koetin tutkia vielä enemmän kumppaniltani, kuitenkin menestymättä,\nsillä hän oli kovin harva puheinen. \"Saamme nähdä\" oli ainoa vastaus,\njonka sain kaikkiin kysymyksiini.\n\nKuin me seuraavana päivänä olimme kyökissä suruksella tuli\nkirkkoväärtti sinne ja sanoi minulle:\n\n\"Kuuletkos Thore! Minä saan sanoa sinulle mikä järjestys meillä on\ntäällä ettäs voit tietää minkä jälkeen itses käytät. Kuka-tiesi ei\npalkollisen ole monessa paikassa niin hyvä olla kuin meillä; mutta me\nvaadimme kanssa häneltä takaisin että hän on totteliainen ja kuulias\nkaikissa. Sinä et saa juosta tanssia etkä muutoinkaan jättää kotoa\nilman minun ja vaimoni luvatta. Tämän perästä et myös saa käydä\nRauhalan lesken ja hänen kaltaistensa tykönä; sillä minä en kärsi\nmitään körttiläisyyttä. En minä myös kärsi mitään vastaan sanomista en\nitseäni enkä vaimoani vastaan, sillä jos et tätä tottele niin ole\nvakutettu siitä että silloin paukahtaa paikalla. Minun poissa ollessani\npitää sinun tottelemaan vaimoani taikka Ollee, joka vapaasti\nkurmottakoon sinua jos niin tarvitsee. Nyt tiedät mitä sinun rauhaasi\nkuuluu.\"\n\nKirkkoväärti meni sisään, mutta hänen vaimonsa, joka tällä aikaa oli\nollut paikalla, jatkoi sen siaan puheen:\n\n\"Sen minä vaan sanon sinulle, Thore, että Pietaria parempaa isäntää ei\nsinun koskaan sopinut saada. Minun mielestäni on hän vaan liian veltto\nnuorukaisia vastaan. Minun rakas isäni, joka oli valtiopäivän jäsen\nkolmen kihlakunnan puolesta ja kolme kertaa, ja jolla oli kaksi kunnian\nmerkkiä, jotka kuningas itse oli pannut hänen rintaansa, hän sanoi\npaitsi muuta: Poikia ja koiria pitää lyömän missä niitä vaan tapaa,\nsillä ne ovat jo tehneet jotakin pahaa taikka aikovat vasta tehdä. Niin\nminun isäni sanoi joka oli viisain ja rikkain mies kuin täällä oli\nseitsemässä emä-pitäjässä.\"\n\n\"Ne mahtaa olla kovin kireitä ihmisiä,\" sanoin minä Ollelle, kuin\ntulimme kartanolle.\n\n\"Ne niinkuin muutkin; mutta mitä pirua sinä ajattelit kuin et ryyppyä\nottanut,\" sanoi hän niinkuin vähä hämmästyneenä.\n\n\"Minä olen luvannut ett'en koskaan ryypätä.\"\n\n\"Oh niin tyhmästi... Et sinä sitten kelpaa työtäkään tekemään.\"\n\n\"Yhtä hyvin,\" vastasin minä, ja sillä oli väittelys päätetty.\n\nMinun vastaan ottamiseni uudessa kodossani ei ollut erin-omaisen\nystävällinen, mutt'ei se minua paljo surettanut, paitsi kiellos ett'en\nsaisi käydä lesken tykönä. Minä lohdutin itseni sillä toivolla, että\nminä sunnuntaina olisin tilaisuudessa kohdella hänen ja vähän Elinan\nkirkon tykönä.\n\nKirkkoväärti oli keski-ikäinen jotenkin kaunis mies. Käytännössänsä oli\nhän vähän ylpeä eli, niinkuin sitä sanotaan röyhkeä; mutta sen voi\nselvästi nähdä että se oli enemmän tykötehtyä kuin luonollista, sillä\nhänellä oli selvät kauniit kasvot. Hänen vaimonsa oli vähää nuorempi ja\njotenkin ruma. Hänellä oli suuret vakovat haukan-silmät, kiperä nenä ja\nsisään vajonneet posket, ja kova piirre suun ympärillä, joka merkitsee\nett'ei sen kanssa ole hyvä nokostella. En minä vielä ollut kauaa\npalvellutkaan, ennenkuin huomasin että valta olikin hänellä, ehkä\nhänellä oli tarpeeksi järkeä, että antaa miehen näkyä, siinä kuin\ntarvitsi. Hän puhui alinomaa isästänsä, siitä suuresta valtio-päiväen\njäsenestä, ja antoi jotenkin selvästi ymmärtää, että hän oli perustanut\ntalon rikkauden.\n\nKirkkoväärtin talo ei ollut suuri, mutta sitä pidettiin kaikin puolin\noivallisena. Hän piti sitä torpparien avulla, niin että meitä vaan oli\nkaksi renkiä. Me saimme niinmuodoin kärsiä koiran elämää. Kaikki piti\ntehtämän määrätyllä ajalla, vaikka mitä esteitä olisi ollut\nhäirittemässä. Meidän päivämme jaettiin pääasiallisesti seuravalla\ntavalla:\n\nJoka aamu me herätettiin kello kolme. Ensin piti hoitaman\nluontokappaleita ja sitten riihimän päivän valkenemiseen, koska saimme\nmennä sisään suurukselle. Suruksen jälkeen mentiin metsään, jossa me\njoko hakkasimme taikka vedätimme puita, niin kauan kuin päivää kesti.\nKotio tultuamme saimme ruokaa, ja sitten mentiin taas luhaan, jossa\nsaimme olla ja nujia kello yhdeksään, jonka jälkeen, syötyämme ja\nluonto-kappaleita ruokittuamme, vihdoin viimein saimme mennä levolle.\n\nTällä tavalla meni päivä päivän perästä. Joitakuita pienempiä askareita\ntuli myös joskus kysymykseen, mutt'ei ne olleet koskaan suuremmasta\narvosta.\n\nHälpältä katsoen ei tämä työ näytä niin erin-omaisen raskaaksi, mutta\njos tyystempään tutkimme, niin tulemme helposti huomaamaan, että se oli\ntarpeeksi raskasta semmenkin kuudentoista vuoden vanhalle\nnuorukaiselle, joka ei viellä ollut käynyt muuta kuin ensimäiset\naskeleet orjuuden koulussa. Kaiken tämän olisi sentään hyvin kärsinyt,\njos meitä vaan olisi ystävällisemmästi kohdeltu kotona; sillä Olle oli\naina hyvä eikä kiusannut minua koskaan yli voimieni. Hän oli väkevä\nkuin karhu, ja teki yksin niin paljon kuin kaksi tavallista miestä.\n\nMelkeen joka ehtoo olivat jalkani märkänä, ja välistä koko ruumiini.\nKuinka hyvää eikö se olisi tehnyt ja kuinka helposti enkö minä olisi\nunhottanut päivän vaivoja, jos minä kotio tultuani olisin saanut mennä\nlämpöseen huoneesen vaatteeni kuivaamaan, mutta siihen ei millään\nmuotoa ollut lupaa niin upeessa paikassa. Kylmässä talli kammarissa,\njossa ei ollut takkaakaan, ja jossa meidän vuoteemmekin olivat, täytyi\nminun muuttaa vaateita taikka pitää ne märkänä päälläni siksi kuin\nkuivivat. Varmaan oli minulla lupa mennä kyökkiin, mutta siellä oli\nmelkeen yhtä kylmä kuin ulkona, ja minä olin aina tiellä jos minä\njoskus menin valkeen ääreen. Me söimme kyökissä ja saimme huhtoa\nkäsillämme lämpöisenä pysyäksemme. Niissä tapauksissa tuli\nkirkkoväärtti enemmästä päästä paikkaan, ja Olle sai selittää mitä\nolimme tehneet, mutt'ei työtä ollut koskaan tullut tarpeeksi isännän\nmielestä. Hänen mielestä olisi meidän aina pitänyt joutuvan tekemään\nenemmän. Kuin me sitten menimme luhaan, mutisi Olle vähä hampaittensa\nvälissä, ja minä kolkutin omiani vilusta, jonka tähden taas rupesimme\ntyöhön, siksi kuin kankeat jäseneni jälleen tulivat notkeiksi.\n\nMitä ruokaan kuulu, oli se ajoittain jotenkin hyvä, toisinaan\nihmeellisenkin hyvä, mutta enemmästä päästä allapuolen kohtuuden.\nJonakuna päivänä saimme lihaa, sian lihaa ja ristoja, toisina taas emme\nsaaneet muuta kuin silliä, perunoita ja piimää joka atriaksi. Minä\nkysyin Ollelta syytä tähän epätasaisen talouden pitoon, ja sain\nseuraavan selityksen:\n\n\"Sinä olet tyhmä kuin pöllö... Etkö sinä voi käsittää ja ymmärtää, että\nkuin meillä on vierasta työväkeä, niinkuin raataria ja suutaria, eli\ntoisia sellaisia, niin annetaan kaikille hyvää ruokaa, niin että ne\nsitten puhuisivat pitäjällä kuinka hyvä meidän on olla. Muutoin emäntä\nkyllä on perso niinkuin nälkähinen susi.\"\n\n\"Varmaan olet sinä nyt liiollinen,\" sanoin minä, \"sillä jos hän olisi\nsenkaltainen oman voiton pyytäjä, niin et suinkaan saisi kahta\nryyppyäsi joka päivä.\"\n\n\"Se on vaan sukkeluus ... minun pitäisi kehumaan saamisiani kylän\ntoisille rengille ja saattaa ne kadehtimaan... Kaikki täällä on tehty\nylpeyden ja reipastelemisen puolesta.\"\n\nMinä panin Ollen puheen mieleeni ja havaitsin hänellä kaikin puolin\nolevan oikeen. Ei hän ollut niin tyhmä kun minä ensin luulin; uusi\ntodistus vanhan sananlaskun todistukseksi: \"tyynessä kala kuteepi\". Nyt\nminä käsitin selvästi, minkä tähden pidettiin niin hyvänä paikkana.\nEttä täällä oli kiree komento olin minä aikaa tullut tuntemaan.\n\nSunnuntaina Olle makasi enemmästä päästä, jolla ajalla minun piti\npitämäni luontokappaleista murheen. Ei minun niinmuodoin tarvinut\najatellakaan kirkkoon mennäkseni, ja jos minä sanon totuuden, niin en\ntuntenut mitään totista haluakaan että päästä Herran huoneesen. Viikon\nvaivoista väsyneenä ja voimatoinna, tehin minä mieluisesti niinkuin\nOllekin, niinä vapaina hetkinä, kuin meille suotiin. Sekä sieluni että\nruumiini kävi typäräksi. Vähitellen minä unhotin rukoukseni, sillä aika\nei antanut mitään semmoista myöden. Mutt'en minä koskaan unhottanut\nRauhalan hyväntahtoisia asukkaita. Minä oisin mielelläni mennyt niitä\ntervehtämään. Yhteenä sunnuntaina pyysin minä kirkkoväärtilta lupaa\npäästäkseni sinne, mutta hän kielsi niin kovilla sanoilla, ett'en enää\nkoskaan tohtinut puhua koko asiastakaan. Minä päätin sentähden mennä\nsinne salaisesti, jos joku tilaisuus edespäin ilmaantuisi, jota ei\nkuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä emännän haukansilmät seurasivat\nminua alinomaa, semmenkin kuin olin viimeisiin aikoin joutunut hänen\nvihoinsa.\n\nTapaus oli nimittäin tämä: Joulu juhlana olimme me paitsi muita hyviä\npaloja myös saannet paistetun hanhen pöydälle. Piika oli yhtä aikaa\nsaanut käskyn että salaisesti ilmoittaa meille emännän tahdon, joka oli\ntämä, ett'ei meidän pitänyt saaman kajota eikä maistaa tätä\nherkkupalaa. Sen piti, herra nähköön, oleman siinä jouluvierasten\nkatseltavana, jotka sitten juttelisivat kuinka erinomaisen hyvä ruoka\nkirkkoväärtillä pidettiin. Hanhi sai myös olla koskematta kymmenen\npäivää, mutta Olle ja minä päätimme vihdoin viimein ottaa tämän\nlikemmältä katsellaksemme. Yhtenä ehtoona, kuin tulimme nälkiintyneinä\nmetsästä kotio, panimme me päätöksemme toimeen ja söimme koko linnun,\nsuureksi hämmästykseksi piialle, joka oli pyörtymisillänsä\npelästyksestä.\n\nTämän tapauksen jälkeen huomasin minä että emäntä katseli minua karsain\nsilmin. Hän koetti aina laittaa minulle mielikarvautta isännältä, mutta\nkuitenkin menestymättä; sillä Olle piti minun puoltani ja minä olin\nniin nöyrä kuin mahdollista. Se päivä oli kuitenkin tuleva, jona sain\nkalliisti maksaa että olin syönyt siitä kielletystä hedelmästä.\n\nKirkkoväärtti oli seurakunnan huuto-kauppaen pitäjä ja hallitsia\nmelkeen joka ikisessä pitäjän asiassa. Usein oli hän pois kotoa\ntoimituksilla ja vielä useimmin oli hänellä vieraita kotonansa. Kaikki\npaikkakunnan herrasväet ja suuret poikkesivat aina kirkkoväärtin tykö,\nja kehuivat kovasti talon anteliaisuutta, sekä syömisissä että\njuomisissa. Isäntä ei niinmuodoin koskaan ottanut omin käsin osaa\ntöihimme. Siitä syystä en minä myös paljon tuntenutkaan hänen\nmieli-alaansa. Käskynsä ilmoitti hän aina pöyhkeällä äänellä, semmenkin\njos emäntä taikka joku vieras oli paikalla, mutta tähän asti ei hän\nvielä ollut näyttänyt mitään järjettömyyttä kohtelemisessansa, jos en\npane sitä liiallista työtä ja sitä jotenkin pöyhkeää käytöstä meitä\npalkollisia vastaan lukuun. Olle vakuutti sen olevan jotakin aivan\ntavallista kaikilla isännillä. Tähän asti ei minulla ollut mitään\nvalitettavaa hänen käytöksensä ylitse; mutta asian haarat saattoivat\nettä sekin tapahtui.\n\nYhtenä aamuna sain minä käskyn asettaa hevoiset työvaunujen eteen ja\najaa ne oven eteen; kirkkoväärtin piti itse lähteä myllyyn. Minä tehin\ntämän niin pian kuin mahdollista. Kirkkoväärtti vaimonensa tuli matka\nvaatteissa ulos.\n\n\"Vai niin ... sinä ajat näillä vaunuilla kuin kyydit minua,\" sanoi\nemäntä ja hempahutti päätään takaperin.\n\n\"Minä käskin hänen ottamaan matka vaunut,\" sanoi isäntä kireellä\näänellä.\n\n\"Sitä ei isäntä käskenyt,\" vastasin minä.\n\n\"Oletko sinä uppi-niskainen,\" sanoi hän, jonka jälkeen hän otti piiskan\nja löi minua muutaman kerran, emännän suureksi huviksi, joka nauroi\nsalaisesti.\n\nTämä oli ensi kerta kuin sain selkääni ripille päästyäni, ja se suretti\nminua sentähden syvästi. Minä olin itse mielestäni jo koko mies ja\npidin rangaistuksen häpeällisenä, semmenkin kuin se oli syytöinnä.\nMinun rehellisyyteni oli loukattu. Sulasta harmista en voinut maata\nparina yönä.\n\nTalven kuluessa tapahtui se usein että minä sain selkääni, kosk'en\nkoskaan voinut olla vaiti, kuin tiesin minulla olevan oikein. Minä\nkärsin sanomattomasti senkaltaisesta kohtelemisesta ja valitin tuskaani\nOllelle.\n\n\"Tämä mailma on sellainen,\" sanoi hän; \"palkollisen pitää pitämän\nsuunsa kiini ja kärsimän ... ei ne ole ihmisiä, ymmärräthän sen.\"\n\n\"Ei kaikki isännät kuitenkaan ole sellaisia,\" sanoin minä.\n\n\"Toiset huonompia, toiset parempia... Minä olen jo palvellut\nviisitoista vuotta ja koetellut molempia, jonka sinäkin tulet aikaa\nmyöten tekemään. Orjan elämä on meidän osamme alusta loppuun asti.\"\n\n\"Koska palveleminen on niin kurjaa, kuin sinä sanot, niin minä siassasi\nnaisin ja rupeisin torppariksi. Minä luulen ettäs olet ansainnut paljon\nrahaa pitkänä palvelus-aikanasi.\"\n\n\"Juuri tarpeelliset vaattet enkä mitään muuta... Vasta viimeisinä\nvuosina olen minä saanut niin suuren palkan, että olen edes vähän\nvoinut auttaa vanhaa äitiäni, joka on vaivais-huoneessa. Useimmilla\ntorpparilla ei ole parempia päiviä kuin meilläkään, usko se. Jos minä\nnaisin ja saisin huoneen täyteen kakaroita, jotka anoisivat leipää,\nkuitenkin saamatta, niin se olisi kymmentä kertaa pahempi... 'Näin on\nparas, sanoi se kuin itsensä hirtti.'\"\n\n\"Mutta sillä tavalla ei sinulla ole mitään tulevaisuutta,\" sanoin minä.\n\n\"Vaivais-huone, etkös sitä käsitä,\" sanoi hän syvällä huokauksella,\njoka oli ensimäinen, kuin olin kuullut nousevan hänen leveestä\nrinnastansa.\n\nHänen kuvauksensa palkollisen elämästä oli varmaan synkeä, mutt'ei se\nkuitenkaan tehnyt minua alakuloiseksi. Minä toivoin parempia aikoja,\nkuin tämä vuosi vaan hyvin loppuisi.\n\nKevät puolella tuli kuitenkin tapaus joka ajaksi kaihesi kaikki\ntoivoni.\n\nOlle ja minä olimme pellolla kyntämässä. Minä olin ollut koko edellisen\nyön kyytissä ja olin sentähden väsyksissä ja unikin rupesi tuleen sitä\nkankeeta savea kyntäessäni. Olle huomasi sen ja sanoi että minä hyvin\ntaitaisin panna vähäksi aikaa huokaaman; hän lupasi kyntää sitä\nahkerampaa. Minä en myös ollut hitainen tottelemaan käskyänsä.\nLehtevän niini-puun varjossa nukuin minä pian ja tulin vasta henkiin\nkuin kepillä äkkinäisesti huidottiin selkääni. Minä hyppäsin\nsilmänräpäyksessä ylös, ja tietämättä mitä tehin, tuuppasin minä\nisäntääni, niin että hän kaatui nenällensä maahan. Langetessansa\nriipasi hän koko toisen poskensa terävään kiveen, niin että veri tirisi\nmonesta paikasta. Tästä hän tuli vallan villityksi. Toisella kädellänsä\ntarttui hän niskaani ja toisella hän löi siksi kuin keppi, joka hänellä\noli muassa, meni rikki. Varmaan hän olisi hakannut minun pilalle,\njollei Olle olisi tullut väliin. -- Kuin me molemmat olimme joutuneet\nkylmeneen tämän odottamattoman tappelun perään, pyysin minä\nsydämmellisesti anteeksi että olin tuupannut, jonka olin tehnyt aivan\ntietämättä.\n\n\"Siitä asiasta saamme vielä keskustella,\" sanoi kirkkovääriti. \"Sinun\npitää saaman tietää mitä se maksaa että lyödä isäntäänsä... Minä laitan\nsinun sinne, johon ei kuu eikä aurinko paista.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHuone-kurituksen estämisen kanssa on sama laita kuin sala-kokous\njulistuksen kumoomisen kanssa. Luullaan sillä jo kaikki voitetuksi,\nkuin ainoastaan on otettu kukon askel etiäpäin sivistyksen tiellä.\n\nEi palkollinen kärsi missään ijässä niin paljoa kuin viidentoista ja\nkahdeksantoista vuoden välillä. Sillä ijällä ei hänen voimansa vielä\nole tuleentuneet, vaan häneltä vaaditaan sentään että hänen työssä\npitää mennä ison miehen rinnalla, jonka hän mielellänsä tahtoo\ntehdäkin, ehkä hän paljon saa kärsiä koetoksensa tähden. Hänen\nkunniansa on tällä aikaa erinomattain arka, ja yksi kärsitty vääryys\npainaa raskaasti viatointa sydäntänsä. Se on myös tällä ijällä kuin\najatukset saavat suuntansa tuleviksi ajoiksi, sekä pahuuteen että\nhyvyyteen. Kuinka tarpeellista eikö se sentähden ole että olla\nihmisellinen kohtelemisessaan nuorukaisia vastaan, jos edespäin\ntahdomme saada hyötyä ja iloa miehistä. Läsnä olevassa tilassa tehdään\naivan päin vastoin. Vanhempaa palkollista, joka on voimallinen ja\ntottunut joka työhön, niin että hän voi puolustaa itsensä\nsivistymätöintä isäntää vastaan, häntä suojelee laki, vaan se heikko ja\ntottumatoin nuorukainen on jätetty itsevaltaisuuden ja julmuuden\nvaltaan, joka varmaan sitä kauheammasti kostaa vähennetyn valtansa\nhänen päällensä. Miehen pitäisi samalla ikää päästä vapaaksi\nhuone-kurituksesta kuin vaimokin, jos perin pohjin tahdotaan estää sitä\npahaa, kuin se kaikkina aikoina on matkaansaattanut valtakunnassa.\n\nMinä tulen näihin ajatuksiin omista koettelemuksistani. Olle ei saanut\nkoskaan selkäänsä, vaikka olisi osaksi ansainnutkin, sillä isäntä ei\ntohtinut mennä hänen päällensä, joka oli suuri ja voimallinen. Minä sen\nsiaan en saanut sanoa vähintäkään vastaan enkä tehdä mitään, joka oli\nvastoin mielin, ennenkuin paikalla paukahti. Minua oli niin helppo\npidellä mielensä jälkeen.\n\nTässä vähän sivulle poikettuani palaan nyt kertomukseeni.\n\nVarmaan kirkkoväärtti oli luvannut lain mukaan rangaistuttaa minua sen\nonnettoman tuuppamisen tähden; jota en minä kuitenkaan voinut uskoa.\nMinun mielestäni siinä sitä oli kostoa kyllin, kuin hän oli niin perin\npohjin pehmittänyt ruumiini, joka hohti sade-kaaren kaikilla värillä.\nMutt'ei sitä siinä vielä ollut tarpeeksi. Sydän yönä tuli toinen piika\nja puhui seuraavalla tavalla, joka saattoi minun jotenkin hämmäistymään\nja alakuloiseksi.\n\n\"Thore parka,\" sanoi hän itkevällä äänellä. \"Sinä tulet aivan\nonnettomaksi; sillä asia on nyt sillä kannalla, että nimis-mies tulee\ntänne huomenna ja panee sinun kiini. Minä kuultelin tänä ehtoona ja\nkuulin kuinka isäntä ja emäntä keskustelivat. Isäntä sanoi ettei se\nmaksa vaivaa että huolia koko asiasta; mutta emäntä oli vasta-hakoinen.\nHän sanoi isännän olevan pakotetun kiristämään sinua.\"\n\n\"Tulispa siitä kauniita juttuja pitäjälle,\" sanoi hän, \"jos sinä\nantaisit palkollisen kurmoottaa itseäsi, sitä käräjiin viemättä. Sinä\nolet se eläin, oikea eläin, jonka ei pitäisi saaman käydä irrallansa...\nJumala varjelkoon minua, jos isäni olisi ollut senlainen äijä-parka.\nEi, kiittää tahdon isääni. Hän sanoi juuri näin. 'Taivuta vitsas niin\nkauan kuin se on viheriäinen, niin siitä tulee sekä sorea että\nkaunokainen.' Niin hän sanoi joka oli valtiopäivän mies kolmen\nkihlakunnan puolesta ja joka jotakin ymmärsi. Mutta sinä, Pietari, olet\nkynsitty kasvoissa, kuin mustalainen. Jaa, häpeä sitä on sanoa, sinun\npitäisi itse tulla linnaan lappeutesi tähden. Tulevalla kertaa annat\nkai renkien nipistää nenän päästäsi pois.\"\n\n\"Niin, sinulla on oikeen, akkaseni. Minun pitää kunnian tähden viemän\nhänen käräjiin. Paras olisi kuitenkin jos hän tahtoisi karata, sillä\nkunniani olisi varjeltu, ja hän pääsisi itse vähemmällä pelistä.\"\n\n\"Niin isäntä sanoi; se nyt on totinen tosi, Thore. Minun neuvoni on,\nettäs lähdet pakoon niin pian kuin mahdollista, niin pääset linnaan\ntulemasta. Missä paraat vaattesi on? Minä panen ne kokoon ja autan\nsinua matkalle... Pane nyt joutuen ja anna murheitten mennä... Ei tässä\nole aikaa kadottaa, jos tahdot joutua pitäjästä ennen päivän\nylenemistä.\"\n\n\"Käyköön kuinka hyvänsä, mutten minä vaan karkaa niinkuin varas,\"\nsanoin minä.\n\n\"Te'e niinkuin tahdot... Minä olen varoittanut sinua ja olen viatoin.\"\nNäin sanottuansa meni piika tiehensä, kuitenkin vielä kerran\nkoetettuansa kehoittaa minua suostumaan neuvoonsa.\n\nMinä muistuttelin vielä kerran päivän tapauksia, ja kuin panin toisen\ntoisen rinnalle, näytti se mielestäni olevan liiaksi, jos minun vielä\npitäisi kärsimän tämän tapauksen tähden. Ajatellessani muuttui sieluni\njänteväksi, joka teki että minä kärsin vähemmän kuin moni kukatiesi\nluulee. Minä vihastuin sekä laille että valtakunnalle, enkä sinä yönä\nsilmiäni kiini pannut.\n\nSeuraavana aamuna olin minä varhain liikkeellä, ja toimittelin\ntavallisia askareitani. Minä olin suuruksella, enkä huomannut isompaa\ntylyyttä kuin tavallisesti, josta syystä jo rupesinkin luulemaan piian\nväärin kuulleen. Mutta yht'äkkiä sain minä sanan isännältä että tulla\nsisään, jota käskyä minä myös paikalla tottelin.\n\nSisään tultuani huomasin minä oitis nimis-miehen, joka käveli\nedestakaisin laattialla. Hän seisahti eteeni, kädet ristissä rinnan\npäällä, ja katsoi terävästi päälleni. Senjälkeen antoi hän kuulla\nkauhean äänensä ja sanoi:\n\n\"Sinäpä juuri olet kaunis lintu! Vasta viiden- eli kuudentoista vuoden\nvanha ja sentään niin pitkälle tullut, ettäs menet isäntäsi päälle\nnyrkki-putikassa. Etkös häpee roisto!... Sinustapa tulisi aika rosvo,\njollei sinua aikanaan nöyristettäsi.\"\n\n\"Vallan minun sanani,\" sanoi emäntä. \"Pietari mietti jättää asian\nsikseen; mutt'ei hän sillä lailla viimein enää taitaisi pitääkään\npalkollisia, ja tahto häntä piru olla emäntänä.\"\n\nKuin nimis-mies ja emäntä ison aikaa olivat viserrelleet sillä\nnuotilla, sanoi kirkkoväärtti vihdoin viimein, että minun paikalla piti\nvalmistaman itseni ja seuraaman vankeuteen, koska hän niinkuin\nkunnialinen mies oli pakotettu laillisesti käyttämään itsensä minua\nvastaan sen tapahtuneen rikoksen tähden... \"Joudu pian,\" sanoi\nnimis-mies kauhealla äänellä.\n\nSydämmessäni kirventeli että minua sillä lailla puhuteltaisiin,\nsemmenkin että emäntä ja nimis-mies niin tekivät, mutta minun piti\ntytyä sallimukseeni, joka oli että pitää suuni kiini ja totella. Minä\npuin paraat vaatteet päälleni ja istuin pian rattailla ruunun-miehen\nrinnalla, jonka piti viemän minun määrättyyn paikkaan. Juuri kuin\nolimme valmiit lähtemään, pisti Olle salaisesti tolvan käteeni, jota\nhän pusersi niin kovasti että olin poraamisillani. Emäntä tuli ulos\nison eväspussin kanssa, jonka hän antoi minulle, ja sanoi teko-pyhällä\näänellä:\n\n\"Tässäs saat vähän evästä, jonka sinä hyvin taidat tarvita; sillä tämän\njälkeen ei juuri taitta antaa hanhen paistia.\"\n\nNimis-mies kehui hänen hyvää sydäntänsä; mutta koska minä tunsin sen\nvähän paremmin, niin en millään muotoa voinut yhtyä hänen kehumiseensa.\nVihainen olin minä jo entiseltä, mutta hänen tarkoittamisensa sen\nsyödyn hanhen päälle vihoitti minua vielä enemmän. Kiukussani viskasin\nminä eväspussin alas hänen jaloillensa. Kaikeksi onneksi lähti hevonen\nsiinä samassa juoksemaan, niin että ilma sai pitää hyvänänsä sen kepin\npamauksen, jonka nimis-mies oli minulle tarkoittanut.\n\nEi meillä ollut täyttä peninkulmaakaan kihlakunnan vanki-huoneesen\njonka tähden joudummekin pian määrättyyn paikkaan. Ruunun-mies antoi\npassini vanki-huoneen vartialle, yksi suuri ja tuima mies, joka\npaikalla tarttui kaulukseeni ja tuuppasi minun huoneesensa. Senjälkeen\naukasi hän yhden kovasti raudotetun oven ja sysäsi minun pimeesen\nhuoneesen, jonka jälkeen hän telkesi oven ja jätti minua omaan\nhaltuuni.\n\nHuone ei kuitenkaan ollut vallan pimeä, niinkuin minä ensin luulin.\nKaton rajasta oli pieni, vahvalla rauta-ristikolla varustettu, akkuna,\njosta aurinko levitti himmeän valon huoneesen, niin että ilman suurta\nvastusta voi nähdä mitä siellä liikkui. Joitakuita mustanpintaisia\nmiehiä, säkenöitsivillä silmillä ja keltasenkalveilla poskilla, istui\nympäri seiniä. Nämät antoivat kuulla helvetinmoisen hurra-huudon minun\nsisään tullessani ja kolistelivat rautavitjoillansa. Väristys kävi joka\njäseneni läpitse. Minä kaduin syvästi ett'en ollut totellut sen\nhyväntahtoisen piian neuvoa.\n\n\"Terve tultua hyvään seuraan,\" sanoi yksi.\n\n\"Istu ja ole niinkuin lapsi talossa,\" sanoi toinen.\n\n\"Oletkos varastanut jotakin arvon-alaista,\" kysyi kolmas.\n\n\"En minä ole mikään kurja varas,\" vastasin minä peräänajattelematta.\n\n\"Laulatko sinä sillä nuotilla,\" sanoi se, joka istui minua lähimpänä,\nkäänsi äkkiä ruumistansa ja löi minua jalkaraudoillansa jalkoini, niin\nettä minä olin ylönniskojani menemäisilläni. Ne toiset päästivät\nhirmuisen naurun, joka pani kylmän väristyksen menemään pitkin\nselkärankaani. Senjälkeen piti minun tyystään kertoa syyn tänne\ntulooni.\n\n\"Hyvin, helvetin hyvin,\" rähisi yksi seurasta. \"Minä aloin tieni\nsamalla tapaa. Ilkeän kurinen isäntä löi minua sekä varhain että\nmyöhän. Tuimuudessani annoin minä kerran hänelle korva-puustin\ntakaisin, ja sentähden lähetti hän minun linnaan. Mutta kylläpä ukko\nsenjälkeen on saanutkin tietää, mistä Taavetti olutta osti, sillä minä\nolen varastanut häneltä kolme kertaa, ja kuin minä tästä lähin pääsen\nirti, niin minä tehen koko hänen talostansa vähäisen jouluvalkeen --\nha, ha, ha!\"\n\nTänkaltainen puhe olisi toisessa tilassa nostanut minun kauhuni; mutta,\nvihoitettu niinkuin minä nyt olin sekä sielussa että sydämmessä,\nkuultelin minä mielelläni sekä tätä että monta muuta samankaltaista\nkertomusta. Minun hyvä enkelini oli paennut ja jättänyt tilan toiselle,\njoka ainoastaan kuiskutteli kostosta ja palkinnosta.\n\nTämä mieli-ala kesti pari päivää, mutta silloin minä sain äkkiä toiset\najatukset.\n\nYhtenä aamuna aukasi vanki huoneen vartia oven ja käski minun tulemaan\nulos; sillä siellä oli joku, joka tahtoi puhutella minua. Minä en\nsuinkaan ollut myöhäinen tottelemaan käskyä. Kuinka iloiseksi eikö\nmieleni lentänyt, kuin vähä Elina tuli tuvassa vastaani ja pusersi\nkättäni. Me istuimme sohvalle. Alusta oli hän niin liikutettu ett'ei\nvoinut sanoa sanaakaan. Hän itki katkerasti, ja jokainen kyynele, kuin\nvierisi hänen hellistä silmistänsä, sulatti palan vihan jäästä\nsydämmeni ympäriltä, siksi kuin taas tuli puhtaaksi ja lämpöiseksi\nniinkuin entisiin aikoin. Minä lohdutin häntä niin hyvin kuin paraitten\ntaisin. Vihdoin viimein tuli hän levolliseksi ja sanoi hellimmällä\näänellänsä:\n\n\"Herra Jumala että sinun piti niin onnettomasti käymän, Thore! Et sinä\nvoi uskoa kuinka murhellisiksi äiti ja minä kävimme, kuin saimme kuulla\nsinun olevan vankiudessa. Äiti on kipiä, muutoin hän olisi itse tullut\ntänne sinua lohduttamaan; nyt hän lähetti minun siaansa. Minulla on\nkoko liinallinen ruokaa ... sinun on kai hyvin nälkä, Thore raukka?\"\n\nHän otti nyt ruokansa näkyviin ja levitteli eteeni sen rikkaan\nsisällepidon. Minun ei suinkaan ollut nälkä, vaikk'en ollut nauttinut\npaljo mitään, sitten kuin olin tullut vankiuteen, mutta minun piti\nkuitenkin syömän niin paljon kuin vaan jaksoin, mutt'en sentäänkään\nsaanut hänen mielestänsä tarpeeksi. Vanki-huoneen vartia sai myös\nmaistaa sitä lihavaa juustoa, sitä valkoista leipää ja sitä merkillistä\nmakkaraa, joka liikutti niin ihmeellisesti hänen luontoansa, että minä\nkoko sen päivän sain olla tuvassansa.\n\nElinalla ja minulla oli paljon sanomista toinen toisellemme. Hän\nsurkutteli minun tilaani semmenkin sentähden että hän luuli minun\nnälkää näkeväni. Minä sain hänen kuitenkin uskomaan ett'ei asia ollut\nniin ja vakuutin, että minä niin pian kuin mahdollista tulisin\nRauhalaan heitä tervehtämään. Tämän jälkeen muuttui puhemme\niloisemmaksi. Hän luuli minun jo unhoitaneeni hänen sormuksensa, mutta\nkuin minä näytin kantavani sen rihmassa povessani, niin tuli hän\nerinomattain iloiseksi ja otti sen vähäisen bernsteinisen ristin\nnäkyviin, jota hän säilytti samalla lailla. Aika kului kuitenkin\nnopiasti ja pian hänen täytyi eritä minusta, jos hän tahtoisi joutua\nkotio ehtooksi.\n\n\"Minä olen unhottanut jotakin,\" sanoi hän eritessämme. \"Äiti käski\nsinun hartaasti lukemaan sitä kirjaa, kuin sait, niin sinä löytäisit\nsuuren lohdutuksen murhessasi. Hän luuli sinun unhottaneesi sen, ja\nsentähden Herra sinua nyt rankaisee.\"\n\nEi minulla ollut, herra nähköön, ollut aikaa lukemiseen, eikä\nerinomaista haluakaan. Sentähden nämät sanat tunkivat niinkuin salama\nsieluuni. Katumuksen nuolet raatelivat sieluani ja sydämmeni pehmisi\nkuin vaksi. Minä päätin kääntyä rukouksella Jumalan tykö, ja paljas\npäätös tuotti minulle luottamusta ja lohdutusta.\n\nEhtoolla minun täytyi mennä takaisin vankien huoneesen, joka tämän\njälkeen näytti minulle pikkaiselta helvetiltä. Kuinka mielelläni enkö\nminä olisi tahtonut olla yksistäni. Tähän aikaan on se tavallista\nihmisille minun tilassani, kiittää tulee sitä kuningasta, joka antoi\nrakentaa kammio-vanki huoneita valtakunnassa.\n\nEttä veri on vahvempaa kuin vesi tulin minäkin havaitsemaan. Enoni,\njoka ei vähintäkään ollut pitänyt minusta huolta, siitä asti kuin hän\nsaattoi minun pitäjälle kerjäämään, tuli nyt vankien-huoneesen minua\ntervehtämään. Hän surkutteli tilaani ja kehoitti minua olemaan hyvässä\nluottamuksessa, sillä rikokseni ei ollut millään lailla kunniaa\nmurtava. Ilman sitä käski hän minun paikalla tunnustaan ja tytymään\ntuomioon, vaikka se olisi minkä kaltainen hyvään, sillä sitä ennen minä\npääsisin vapaaksi. Hän oli myös hyvä tuttava vanki-vartian kanssa; he\nolivat olleet kumppania sotapalveluksessa. Tämä seikka ja puoli tuoppia\nviinaa matkaan-saattoivat niin paljon, että minä tämän jälkeen, enoni\ntakauksella, sain asua tuvassa sekä yöt että päivät, joka oli minulle\nsanomatoin onni.\n\nSe tärkeä päivä tuli vihdoin viimein jona minun piti tehdä tilin\nkäytöksestäni lain edessä. Ilman pelkoja ja ala-kuloisuutta menin minä\nlakitupaan, sillä minä olin valmistanut itseni pahintakin vastaan.\nKirkkoväärti oli myös paikalla, mutta nimis-mies oli se oikea\npäällekantaja asiassa. Hän vaati lain kovinta tuomioa, koska minä olin\ntuupannut isäntää ja lyönyt emäntää, jonka hän omin silmin oli joutunut\nnäkemään. Tuomari rupesi nyt minua kuulustelemaan. Minä kerroin\ntotuuden mukaan koko tapauksen alusta loppuun asti. Hän näkyi\nsurkuttelevan minua nuoruuteni tähden, ja koetti sentähden sovinnolla\nratkaista koko riidan, mutta kuitenkin menestymättä, sillä nimis-mies\nsanoi minun pahan ilkeäksi ja perin pohjin häijyksi lurjukseksi, joka\ntaitaisi tulla vaaralliseksi yhteiselle vakavuudelle, jollei minua\naikanaan rangaistasi.\n\nVähän aikaa keskusteltua, tuomittiin minä sovittaan rikoksi\nkuudentoista kuukauden työllä M---- linnassa. Minä sanoin tytyväni\ntuomioon, ja sain mennä ulos laki-huoneesta.\n\nMuutama päivää tämän jälkeen istuin minä parin varkaan kanssa\nrattailla, valmis lähtemään. Tähän asti ei minun vielä ollut tarvinnut\nkantaa rautoja, mutta nyt pani vankien kuljettaja raskaat jalka-raudat\nsääriini. Tämä saattoi vereni liikkumaan sukkelampaa, mutta kuin minä\nkatsoin Elinan ja hänen äitinsä päälle, jotka siinä tilassa myös olivat\npaikalla, niin hiljeni se entiseen kulkuunsa, ja minä päätin\nkristillisellä nöyryydellä kantaa ristiäni.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nLinnan-työ ei ollut hetkeen niin raskasta, kuin olin luullut.\n\nLinnaa haltia parooni Eksköld'i oli ystävällinen mies joka piti vangit\nihmisinä.\n\nMeidän työmme oli paraasta päästä kivien hakkaaminen ja muuraaminen. Ei\ntäällä ollut niin kireä komento kuin kirkkoväärtin tykönä. Ruoka oli\nyleisesti parempi kuin se kuin maalla tavallisesti annetaan\npalkollisille. Minun olisi ollut jotenkin hyvä olla, jos minulla olisi\nollut jotakin seuraa mieleni jälkeen. Minun ympäristöni vaivasi nyt\nminua kovasti. Nyt en koskaan kuullut muuta kuin kirouksia ja\npakanaallisia kertomuksia tehdyistä ilkitöistä, enkä nähnyt muuta kuin\nvillityitä lurjuksia. Kamoittavat laulut, jotka täyttivät sieluni\nkauhistuksilla, panivat ehtoisilla holvit kaikumaan.\n\nJonkun ajan perästä onnesti minua kuitenkin saada vähä muutosta tässä\ntilassa, sillä minä määrättiin palveliaksi neljälle herralle, jotka\nmyös olivat linnassa; nimittäin: yksi parooni, pappi, tukku-kauppias ja\nlautamies.\n\nParooni oli ollut rahaston haltiana ja tuhlannut palvelus-aikanaan\nviisikymmentä tuhatta riksiä ruunun rahaa. Pappi oli kauan aikaa\npitänyt salaseuraa varkaitten kanssa ja viimeiseksi omin käsin sulannut\nja myynyt kaiken kirkon hopean, jonka työn hän sitten tahtoi syyttää\nköyhän työmiehen päähän. Tukku-kauppias ei ainoastaan ollut tehnyt\npetoollista konkurssia, vaan myöskin upottanut yhden laivan, jonka hän\nkolmessa eri paikassa oli korkeasta arvosta pannut takuun alaiseksi,\nehkä se vaan oli soralla ja hiedalla lastattu. Lautamies oli perustanut\nväärän kortti-vapriikin, jota hän monta vuotta suurella voitolla oli\nkäyttänyt.\n\nNämät herrat elivät aivan lystijä elämää. He pelaisivat korttia ja\njoivat totia melkeen päivät läpitse. \"Me olemme täällä jokaisen neljän\nsäädyn edusmiehinä ja pidämme valtio-päivät keskenämme,\" sanoi parooni\nusein, joka oli iloinen ja leikkihinen herra. Minun työni oli että\nharjata vaatteita ja tuoda vettä, josta vaivasta sain monta tolvaa\njuomarahaa.\n\nTämä seura ei ollut niin ruokotoin kuin se toinen, mutt'ei tämäkään\nollut mielehiseni. Minä olin saanut kolme kirjaa Rauhalan leskeltä,\njoita hän käski minun ahkeraa lukemaan ja tutkimaan. Joutilaana aikana\nmenin minä sentähden jollekulle puolelle pihaa, jossa sain\nhäiritsemättä lukea ja tutkia Jumalan sanaa. Yhtenä päivänä kuin taas\nistuin vaipuneena ajatuksiini, tuli yksi piika ja käski minun seurata\nhäntä, sillä paronessa tahtoi puhutella minua. Kirjan minun piti\ntoivonsa mukaan ottaman myötäni. Minä seurasin ja tulin pian yhden\nhuoneen ovelle, joka oli niin ihmeellisen ihana, että minä ensimmältä\nluulin tulleeni muutetuksi taivaasen. Nuori vaimoihminen, suloisesti\nhymyellen ja jolla oli suuret vaaleansiniset silmät, selvät kuin kaksi\nkiiltävää tähteä, tuli vastaani ja pyysi saadaksensa nähdä kirjaani.\n\n\"Minä olen monasti lasistani nähnyt että te aina luette vapailla\nhetkillänne, jota vangit niin harvoin tekevät, ett'en voi tydyttää\nuteliaisuuttani, ennenkuin saan nähdä sen kirjan, jonka lukeminen\nteitä niin paljon huvittaa.\"\n\nTämän sanoi hän yhdellä äänellä, joka helisi niinkuin hopea kello, ja\nrupesi senjälkeen katselemaan kirjaan.\n\n\"Vai niin,\" sanoi hän, \"tämä on Thomas à Kempin rukous-kirja. Te luette\nniinmuodoin mielellänne Jumalan sanaa?\"\n\nMinä sanoin niin olevan ja sain sitten jutella koko elämäkertani. Hän\nkuulteli tarkasti kertomukseni, ja monta kertaa näin minä hänen lempeät\nsilmänsä olevan kyyneleitä täynnä. Kuin minä lopetin sanoi hän jälleen:\n\n\"Voi, miten mailma on kavala. Se on hirmuisesti, se on hävyttömästi\nettä sillä lailla kohdella ihmisiä... Te olette kärsineet paljon, ehkä\nvielä olette nuorukainen, mutta älkää kyllästykö lukemiseen ja\nrukoilemiseen. Jumalan sanaa on se ainoa elävä lähde janoovaiselle\nsielulle, eikä kukaan vielä ole kääntynyt Jumalan tykö rukouksessa\nlohdutusta ja rauhaa saamatta. Älkäätte sentähden lakatko hänen apuansa\nhakemasta... Minä koetan tehdä mitä voin huojentaakseni\nonnettomuuttanne.\"\n\nMinä tulin sanomattoman iloiseksi hänen lupauksestansa, ja pian\ntulinkin tuntemaan sen vaikutukset.\n\nSeuravana päivänä sain jo käskyn mennä puutarhan hoitajan tykö ja\nruveta hänen apulaiseksensa. Minä sain koko suven palvella häntä siinä\nkauniissa puutarhassa. Hän oli vanha tomera mies, joka eli ainoastaan\nkukkastensa tähden. Hän opetti minua mielellään ihanassa konstissaan,\njota minä rakastin ja ihmettelin. Häneltä sain minä selityksiä monen\nkappaleen yli siinä ihanassa luonossa, jotka tähän asti olivat olleet\nminulle synkeitä arvoituksia. Ja kaikki saattoi minun vielä enemmän\nvahvistumaan uskossani luojan viisauden ja voiman päälle.\n\nParonessa käveli usein lapsinensa puutarhassa. Hänellä oli kaksi poikaa\nja vähäinen kolmivuotinen tytär; kaikki erinomattain kauniita ja\nhyväntapaisia lapsia, joita ilomielin katseli. Ei hän milloinkaan\nmennyt sivutseni kehoittavaa sanaa sanomatta. Välistä seisoi hän pitkät\najat ja puhui yhtä ja toista, enimmästä kuitenkin kukista, joista hän\npuhui yhtä kieltä, joka oli yhtä kaunista kuin nekin. Koko hänen\nmuodossaan, äänessään ja käytännössään oli jotakin taivaallista, joka\nteki että minä pidin hänen taivaallisena henkenä; ja varmaan olikin hän\nenempi taivaan kuin maan oma. Joka puheen jälkeen tunsi sieluni\nihmeellisen ilon jota en voi sanoilla kertoa.\n\nAsian tällä kannalla ollessa elin minä aivan onnellista ja suloista\nelämää. Ja kaiken tämän edestä tuli minun ensiksi kiittää Rauhalan\nleskeä; sillä jollei häntä olisi ollut, olisin varmaan unhottanut sekä\nlukemisen että rukoukset, enkä niinmuodoin olisi tullutkaan tuntemaan\nsitä hyvää paronessaa, joka oli ruvennut minun suojellus-enkelikseni.\nTästä tulin minä huomaamaan kuinka hyödyllistä se on että pitää Jumalan\nmielessänsä, vaikka mailmassa mitä tapahtuisi; ja sydämmeni täytettiin\nkiitollisuudella häntä ja kaikkia ihmisiä vastaan, jotka olivat onneani\ntahtoneet.\n\nEi mikään onni ole kuitenkaan täydellinen, niinkuin ei mikään ruusukaan\npiikitöin. Joka ehtoo täytyi minun mennä linnaan kuulemaan vankien\nvallatointa elämää, siksi kuin vihdoin viimein nukuin ja näin suloisia\nunia. Hän, jonka ensimäinen vuode oli oljista ja heinistä, tulee vielä\nunissa olki-vuoteelle, jos lepäävällä on hyvä omatunto. Kauhistuksella\najattelin minä sen lähenevän syksyn päälle, jona minun varmaan pitäisi\nkuluttaa kaiken aikani vankien kauhistavassa seurassa; mutta\nihmeelliset ovat Herran tiet! Sillä välillä tuli yksi tapaus, joka teki\nkaiken pelkoni liialliseksi.\n\nTämä oli ihanana päivänä Syyskuussa. Minä niitin ruohoja linnan\nvallilla, jonka alla oli syvä kaivanto. Yht'äkkiä sain minä kuulla\nhirmuisen hätähuudon. Minä heitin paikalla vikatteen kädestäni ja\njuoksin niin joutusasti kuin voin linnan haltian poikaen tykö, jotka\nhavatsin olevan vallilla vähä matkaa minusta. Paronessa makasi\npyörtyneenä ja molemmat pojat luihkasivat täyttä kurkkua, alinomaa\nnäyttäen kaivantoon: \"Sisar putosi tuonne, sisar putosi tuonne!\" Minä\nkatsoin kaivantoon ja havaitsin liuskan valkoisesta hameesta, joka heti\nkatosi. Silmän räpäyksessä hyppäsin minä veteen, ja onnestin pelastaa\nsen vähäisen likan, jonka minä vähän ajan kuluttua panin terveenä ja\nraittiina äitinsä viereen. Paronessa heräsi lapsen suutelemisesta\nvähitellen elämään. Linnan haltia tuli myös paikkaan. Nyt nousi\nsanomatoin ilo ja riemu. Molemmat avio-puolisot eivät mielestänsä\nvoineet kiittää minua tarpeeksi.\n\nParonessa kertoi senjälkeen kuinka tämä oli tapahtunut. Lasten\njuostessa ja leikkiä lyödessä vallilla oli toinen poika tullut liian\nkovasti tuupanneeksi likkaa selkään; siitä se kerrottu vahinko.\n\nTämä tapaus teki kuitenkin onneni linnassa ollessani. Minä pääsin\ntästä lähin linnassa olemasta, paitsi niissä tapauksissa, kuin minulla\noli joku asia siellä toimitettava. Minä sain myös panna pois sen\nvihan-alaisen vangin puvun ja pukea omat vaatteet päälleni. Minä sain\nnyt asua toisten palkollisten kanssa, joita minä autoin kaikissa talon\naskareissa niin hyvin kuin ymmärsin ja taisin. Herrasväki oli aina\nystävällistä minua vastaan, semmenkin paronessa. Hän lainasi minulle\nopettavaisia kirjoja, ja kehoitti koto opettajan, eräs nuori ja siivo\nmaisteri, opettamaan, jonka hän talven kuluessa teki.\n\nKevään alussa kirjoitin minä pitkän kirjan Rauhalaan, jossa minä annoin\ntyystän kertomuksen kaikista kuin minulle oli tapahtunut, sitten kuin\nolin tullut linnaan. Sydämmeni tytkyi ilosta kirjaa kiini lakatessani,\nsillä minä näin hengessäni niitten hyvien ihmisten ilon tätä vastaan\nottaessansa.\n\nEi minun ole koko elin aikanani ollut niin hyvä olla kuin tällä aikaa.\nTyöt olivat helpot ja ruoka yli kaiken kehumisen. Minä pidin mielestäni\npitoja joka päivä. Ympäristöni oli ystävällisiä ja iloisia ihmisiä,\njotka kohtelivat minua rakkaudella ja luottamuksella. Mutta minä\ntoivoin kuitenkin sen hetken pian tulevan, jona pääsisin vapaaksi, ja\nsen seuraavasta syystä:\n\nEnsimäiseksi tunsin minä kovan halun päästäkseni kotopuoleen; toiseksi\ntahdoin minä kotio näyttämään ett'en ollut tullut huonommaksi linnassa,\nvaan näkyvästi paremmaksi; ja kolmanneksi toivoin minä jotakin\ntuleviksi ajoiksi, josta edespäin aivon kertoa.\n\nSyyskuun neljäntenä päivänä pääsin minä vapaaksi. Linnan haltia vaati\nminua jäämään hänen tykönsä palveliaksi, mutta edellä mainituista\nsyistä minä kielsin, jota sitten monta kertaa olen saanut katua. Minä\nsain häneltä hyvän todistuksen ja kaksikymmentä riksiä reisu rahaa.\nParonessa antoi minulle uudet verka vaatteet ja puolen tusinaa paitoja.\nHän käski minun aina vaeltamaan sitä oikeata tietä ja pusersi\nsydämmeellisesti kättäni toivottaen minulle onnea matkalle.\n\nSyvästi liikutettuna kiittelin minä näitä hyväntahtoisia ihmisiä ja\nkäänsin, sydän toivoa täynnä, askeleeni kotio päin, sillä minä voin\nsanoa vihamiehilleni niinkuin Josef sanoi veljillensä: \"Te ajattelitte\npahaa minusta, mutta Jumala on kääntänyt sen hyväksi.\"\n\n\n\n\nIX.\n\n\nEnemmän aikaa kotoa pois oltua on se ilahuttavaa että tulla\nkoto-paikoille, sillä me rakastamme niitä aina, vaikka muistot, kuin ne\nsäilyttää povessaan, olisivat katkeratkin. Joka pensas, puu eli kivi\noli minulle vanha tuttu, ja kuin minä vihdoin viimein sain nähdä sen\nvalkoiseksi maalatun kirkon, olin minä sulasta ilosta maahan\nvaipumaisillani.\n\nEnsimäinen paikka, johon menin, oli, niinkuin sen jokainen arvaa,\nRauhala, jossa minun paraat ja ainoat ystäväni olivat. Se oli myöhän\nlauantai ehtoona, kuin minä tulin paikkaan. Leski ja vähä Elina olivat\njuuri ehtoollisella. Tervehdettyäni nousivat molemmat ruoalta ja\ntulivat vastaani sydämmellisesti toivottaen terve tultua. Leski katseli\nminua aivan tyystään; ja kuin hän näki kuinka uljas ja pulskea olin\nuusissa vaatteissani, löi hän ilosta käsiänsä yhteen, ja nyt nousi ilo,\njonka helpommasti voi käsittää ajatuksella kuin kertoa.\n\nNiinkuin lukiani tietää olin minä jo kirjallisesti antanut heille\ntiedon linnassa olostani, mutta se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Minun\npiti uudestaan kertoa kaikki, mitä tiesin, sekä uutta että vanhaa. Me\njuttelimme puolen yötä; toisen puolen makasin minä niinkuin hyvä lapsi.\nMinä heräsin vasta kello yhdeksän, kuin vähä Elina tarjosi minulle\nkupin kahvea, jonka join sängyssä.\n\nLeski ja minä keskustelimme sitten minun tulevasta ajastani. Me\npäätimme, että minun piti jäämän Rauhalaan neljänteenkolmatta päivään\nLokakuuta, koska minun pitäisi hakeman jonkun palveluksen, jos\nmahdollista niin likipaikalla, että useimmin kohtaisimme toinen\ntoisemme. Saadakseni palvelusta täytyi minun lähteä kuulustelemaan.\nMinä menin sentähden kirkkoon.\n\nSiellä minä kohtelin monta vanhaa tuttua, mutta kaikki menivät kaihtaen\nminua sivulle päin. Kirkossa kansa katseli enemmän minua kuin pappia.\nNe, jotka istuivat vieressäni, siirsivät itseänsä niin paljon kuin\ntaisivat. Jumalan palveluksen päätettyä menin minä kirkkopihaan ja\nkuulustelin joka taholta; mutt'ei kukaan tarvinnut palvelustani. Minä\nhuomasin että kaikki inhoivat minua niinkuin ruttohista; minä tulin\nala-kuloiseksi ja kadun syvästi ett'en jäänyt linnan haltian tykö.\n\nJuuri kuin olin palaamaisillani, tuli Olle vanhan harmaa-pään ukon\nkanssa tyköni ja sanoi;\n\n\"Minä olen puhutellut Matti Eeronpoikaa. joka ottaa sinun\npalvelukseensa jos tahdot.\"\n\n\"Se on nyt niin,\" alkoi ukko, \"ett'en minä tapaa pitää muuta kuin yhden\nrengin ja puima-miehen; mutta kuin minä taidan ymmärtää ett'ei se ole\nhelppoa sinulle että saada paikkaa, niin saatan tänä vuonna olla\npuima-miehettä ja ottaa sinun sen siaan. Sinulla on rehelliset kasvot\nja vaikka olet linnassa ollut; niin olet kai sentään kristitty ihminen,\njoka taitaa olla valtakunnalle hyödyksi.\"\n\nUkon puhe teki minulle hyvää, ja pian olimmekin sopineet palkasta;\nsillä vaatimukseni olivat aivan vähäiset.\n\n\"Parempaa paikkaa ei sinun sopinut saada,\" sanoi Olle iloisella\nmielellä, ja siinä hänellä oli aivan oikeen.\n\nMatti Eeronpoika ja hänen vaimonsa olivat vanhan aikaisia ihmisiä. He\nolivat lapsettomia ja varakkaampia koko seurakunnassa; mutt'ei he\nkuitenkaan eläneet ylön-paltisesti. Huoneet olivat maalatut ja\nhuone-kalut hyvät, vaan ei ylen kauniit. Järjestys ja siivo oli joka\npaikassa nähtävänä. Isäntä söi saman pöydän ääressä kuin mekin ja\nkohteli meitä kaiken puolin niinkuin olisimme olleet talon lapsia. Kuin\nolimme metsässä olleet ja siellä sekä kastuneet että viluuntuneet,\nsaimme aina kuivata vaattemme tuvassa ja itse lämmitellä valkeen\nääressä, ennenkuin menimme johonkuhun muuhun työhön. Joka aamu ja ehtoo\npidettiin rukoukset, joihin koko talon väki kokoontui. Juhla ehtoina ja\nmuutoinkin kuin olimme vapaat työstä, luki hän meille aviisista ja\nsatukirjoista, joita hän enemmiten rakasti. Hän kohteli meitä, sanalla\nsanoen, hyvyydellä ja ihmisrakkaudella; sentähden kävikin työt niinkuin\ntanssi.\n\nTämä hallitus-isällinen elämä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kevät\npuoleen kuoli sekä isäntä etkä emäntä ja seurasivat toistansa hautaan\nniinkuin olivat tehneet elämässäkin. -- Rauha ja siunaus olkoon heidän\nmajassansa!\n\nNyt nousi surullinen elämä koko talossa. Sukulaiset riitelivät kauan\nperinnöstä. Vihdoin viimein osti vainajan sisaren poika talon ja\nsukulaiset sopivat keskenänsä.\n\nUusi isäntä oli nuori varallinen mies, joka hiljan oli nainut\nkirkkoväärtin vaimon sisaren. Hän oli niitä upeita talonpoikia, joka\nennen tahtoi että häntä kutsuttaisiin maanviljelijäksi kuin\ntalonpojaksi. Hänen akkaansa piti kutsuttaman rouvaksi, koska hän oli\nollut pari kuukautta kaupungin koulussa.\n\nSenkaltaiset ihmiset eivät suinkaan tytyneet talon nyt olevaan tilaan.\nKaikki piti korjattaman ja tehtämän kauniimmaksi. Kaupungista tuotiin\ntyömiehiä, jotka monta viikkoa tekivät kaikellaisia koristuksia. Pian\ntuli kaikki niin upeeksi kuin vapasukuisten asumuksissa. Seinät olivat\nvuoratut ranskan paperilla ja kalliilla maalauksilla. Seinissä oli\nisoja peiliä, katoissa lasi ruunuja ja muut huone kalut mahognystä\nj.n.e. Siellä elettiinkin yleisesti upeesti. Hän kävi ainoastaan\nherroen kestissä, jossa ei viiniä eikä punssia säästetty. Semmoinen\nelämä ei varmaan olisi kauan kannattanut, jollei hänellä olisi ollut\nhyviä sivu sisääntuloja. Hän oli nimittäin sangen taitava kirjoittamaan\nja räknään, ja piti sentähden kaikki kalunkirjoitukset ja huutokaupat,\nkuin oli pidettävät. Hän auttoi myös ihmisiä käräjillä, osti\nvelka-kirjoja ja haki ulosmittauksia, lainasi ihmisille korkeaa korkoa\nvastaan, joista kaikista hän sai hyvät voitot. Köyhät talonpojat\nsanoivat että se nylki heidän luihin asti. Maanviljellyksestään ei hän\npaljoa huolinnut; mutta hän vaati meiltä palkollisilta raskaan työn ja\norjallisen nöyryyden, jolle ei välistä voinut olla nauramatta.\n\nSenkaltainen oli tämä isäntä. Mikon päivänä muutin minä toisen tykö.\nMinä palvelin nyt kymmenen vuotta renkinä, mutta semmoista isäntää kuin\nMatti Eeronpoika oli en minä koskaan saanut. Minä muutin usein paikkaa\nsiinä toivossa että löytäisin jonkun paremman, aina kuitenkin\nmenestymättä. Että lavealta selittää kummoinenka minun tällä aikaa oli\nolla, tulisi sekä ikäväksi että veisi paljon aikaa, jonka tähden minä\nvaan lyhykäisesti tahdon kertoa, minkä kaltainen palkollisen elämä\nmaalla yleisesti on.\n\nPalkollista pidetään enemmästä päästä senkaltaisena ihmisenä, joka on\nhuonompi toisia, syntynyt ainoastaan vaiti olemaan ja kärsimään, työtä\ntekemään ja orjallisuutta näkemään. Herramaiset talonpojat ylönkatsovat\nhänen sentähden että heillä on väärä käsitys kunniasta. Se on niinkuin\nhän ei kuuluisi talon väkeen, paitsi silloin kuin hänen töitänsä\ntarvitaan. Köyhien tykönä, jotka ovat ne useammat, elää hän niinkuin\nhän kuuluisi sukuun, mutta täytyy tytyä heikompaan ruokaan, kosk'ei\nheillä ole varoja pitää parempaa, jos tahtovat jaksaa maksaa runsaat\nveronsa. Minä olen palvellut paikoissa, joissa ei meillä ole ollut\nminkäänlaista lihaa pöydällä koko vuonna paitsi joulun aikana. Kaikki\npiti vietämän kaupunkiin myytäväksi. Isällinen hointo on yhtä\nrikkaitten ja köyhäen tykönä, ja ne viimeiset eivät millään lailla ole\nparempia kuin ne edelliset. Molempaen seassa löytyy varmaan parempia,\nehkä niitä on aivan harvassa. Tällä en minä suinkaan tahdo sanoa että\nihmiset yleisesti ovat kovia ja paatuneita; mutta se on tullut\ntotutuksi tavaksi että sillä tavalla pitää palkollisiansa. Itse\nsorrettuja koettavat he vuorostansa sortaa, ja se köyhin tulee viimein\njäämään ahdistukseen. -- Jos vielä panemme sen mieleemme ett'ei\npalkollisella koskaan ole vapaata hetkeä, että hän saa huonon ruoan ja\nhänen kuitenkin pitää tekemän raskaan työn, ett'ei häntä kohdella juuri\nystävällisesti, että hänellä on vähäinen palkka eikä mitään muuta\ntoivoa kuin vaivaisten huone, niin meidän pitää myöntyä siihen että hän\nelää orjan elämää.\n\nMinä olin, niinkuin jo kerran sanoin, palvellut kymmenen vuotta, jolla\najalla olin ollut aivan säästäväinen, vaan en ollut kuitenkaan voinut\nansaita enempää kuin kaksisataa riksiä. Minun tulevaisuuteni oli\nsynkeä, mutta vielä synkeämpi se olisi ollut, jollei minulla olisi\nollut sitä toivoa että kerran saada Rauhalan omaisuudekseni ja vähän\nElinan vaimokseni.\n\n\n\n\nX.\n\n\nVähä Elina oli nyt kahdenkymmenen vuoden vanha nainen, kaunis katsella\nkuin ihana suvi aamu. Hänellä oli keltaiset hiukset, kirkkaat\nvaleensiniset silmät ja suu kuin ruusun nuppi. Varreltaan oli hän\nhoikka ja kaunis. Hän oli iloinen ja liukas kaikissa liikunnoissansa ja\nmyöskin lempiä ja ystävällinen kaikille ihmisille.\n\nKoko palvelus-aikanani olin minä pitänyt Rauhalaa kotonani, ja\npidettiin siellä myös aina kuin oma lapsi. Elinalle olin aina ollut\nystävällinen aivan kuin sisarelle. Minä tunsin perinpohjin hänen hyvät\ntapansa ja olin myös vallan vakuutettu hänestä tulevan hyvän vaimon.\nKauan olin minä rakastanut häntä salaisesti. Rakkaus on merkillinen.\nUseammasti kuin sata kertaa olin minä mennyt Rauhalaan siinä\njärkähtämättömässä tarkoituksessa, että pyytää hänen sydäntänsä ja\nkättänsä, mutta viimeisessä silmänräpäyksessä en enää taitanut sanoa\nsanaakaan. Hänellä oli monta kosijoitsijaa, ja sanottiin hänen ottavan\nnuoren talonpojan. Sepä sanoma minulle monta murhetta tuotti. Uskon\nmyös asiassa ainakin olevan vähä perää, sillä Elina oli viimeisiin\naikoihin ollut erinomattain vähäpuheinen minua vastaan. Kaikki ei ollut\nniinkuin ennen. Kuitenkin päätin minä sanoa hänelle ajatukseni, sillä\ntietämättömyys vaivasi minua kauhiasti. Siinä tarkoituksessa menin minä\nyhtenä kauniina päivänä Rauhalaan, jossa myös onnestuinki tavata Elinan\nyksistään kotona. Nyt taikka ei koskaan, ajattelin minä ja istuin\nsohvaan.\n\nMinä mietin kauan miten alkaisin kosijoitsemiseni, mutt'en voinut\nlöytää sopivia sanoja. Viimein menin kangaspuitten tykö, jossa Elina\nkuto palttinaa. Tämä oli Juhannuksen aikaan, ja niinmuodoin hyvin\nlämmin sekä ulkona että sisällä. Elina oli sentähden avannut hameensa\nliivit edestä. Kutoessaan lensi se vähäinen bernsteininen risti\nnäkyviin avoimesta povestansa. Minä huomasin oitis tilaisuuden\nsopivaksi ja sanoin:\n\n\"Vieläpä sinä kannat sitä vähäistä ristiä!\"\n\n\"Kuinkas muuten... Sinä olet kuka tiesi jo aikaa pannut pois\nsormuksen,\" vastasi hän. Minä aukasin liivini ja näytin hänelle\nsormuksen; silloin näin minä loistavan punan hänen poskillansa.\n\nMitä sitten sanoin eli te'in, sitä en varmaan voi muistaa. Olkoon\nkuinka hyvään, asian päätös oli se, että, ennen paikasta lähdettyäni,\nolimme luvanneet toinen toisellemme rakkauden kaikissa elämän\nvaiheissa. Äiti, joka sillä välillä oli tullut kotia, pani, syvästi\nliikutettuna, meidän kätemme yhteen, ja siunasi meidän liittomme.\n\nTämän jälkeen päätimme yhteisesti häät vasta syksyllä pidettäviksi,\nkoska palvelus-aikanikin loppuisi.\n\nKukapa nyt oli onnellinen, jollen minä! Tuleva aikani oli turvattu ja\nkorkeimmat toivoni täytetyt. Sydämmeni tytkyi sanomattomasta riemusta.\nMinä nä'in uuden taivaan ja uuden maan, täynnänsä iloa ja\nonnellisuutta. Koko luonto lauloi rakkautta, ja kaiku vastasi\nrinnassani, joka tuli avarammaksi kiitollisuudesta ja ylistyksestä\nJumalaa ja koko mailmaa kohtaan.\n\nOnneni oli liian suuri ollaksensa vakinainen. Pian himmensivätkin surun\nmustat haja pilvet iloni taivaan.\n\nLeski oli jo kauan ollut kivuloinen. Monta vuotta oli joku sydäntauti\nvaivannut häntä, ja viimein painoi se hänen kuolin-vuoteelle.\nRauhallisesti ja levollisesti, niinkuin oli elänytkin, meni hän myös\ntoiseen mailmaan, siellä löytämään armaansa, jota täällä kaksikymmentä\nvuotta turhaan oli odottanut. Olkoon sielunsa Herran rauhassa!\n\nMe surimme häntä syvästi ja sydämmellisesti. Elina oli ensi alussa\nlohduttamatoin. Minullekin oli se aivan kova kohtaus. Mielelläni olisin\ntahtonut hänen vielä elävän vähän aikaa, että käytökselläni olisin\nvoinut johonkuhun määrään palkita hyvyytensä minua kohtaan. Mutta\nHerran tiet ei ole meidän tiemme. Me ha'imme Jumalan sanassa\nlohdutusta, ja tulimme vähitellen levollisiksi. Me rakastimme toinen\ntoistamme ja sillä oli kaikki hyvin.\n\nMinä pyysin isännältäni luvan oitis päästä muuttamaan, johonka hän myös\nsuostui, sillä ehdolla, että luopuisin puolesta palkastani, vaikk'ei\nollut muuta, kuin pari kuukautta pyhäin päivään. Minä suostuin ehtoon\nja muutin oitis Rauhalaan.\n\nNeljätoista päivää siellä oltuani palasi Elina yhtenä sunnuntaina\nkirkosta erinomattain yksitotisena. Hän sanoi Klober'in kuulututtaneen\nkalunkirjoituksen tänne ensi tiistaiksi, ja ihmetteli kovasti ett'en\nminä siitä ennen hänelle ollut mitään puhunut. Minä vakuutin ett'en\ntietänyt mitään koko asiasta, joka myös oli aivan totta. Me siis oikeen\nhämmästyimme molemmat. Emme voineet käsittää mitä se tahtoi sanoa. Minä\nsanoin hänen kuulleen väärin, mutta muutamat naapurit sanoivat samoin\nkuin Elina, jonka tähden minun täytyi uskoa asian niin olevan.\n\nMäärättynä päivänä tuli Kloberi ja vainaan veli, lautamies Niiles\nAntinpoika, aamulla varhain paikalle. Lautamies käski Elinan ilmoittaan\nkaikki mitä pesässä löytyi, sillä nyt piti ensin pidettämän\nkalunkirjoitus ja senjälkeen huutokauppa. Minä kysyin, mikä oikeus\nheillä oli niin menettää toisen tavaran kanssa.\n\n\"Meillä on Ruotsin valtakunnan laki, johon taidamme luottaa,\" vastasi\nKloberi äreällä äänellä.\n\n\"Ei se ole mahdollista!\" huusi Elina ja minä yhtä aikaa.\n\n\"Sekä mahdollista että luotettavaa,\" vastasi Kloberi. \"Elina on\nsyntynyt salavuoteesta, ja koska rintaperillisiä ei löydy, niin on\nvainaan veli jälkeenjääneen, sekä irtaimen että kiinteän omaisuuden\nlaillinen perillinen. Se on niinmuodoin lautamiehen pyynnöllä kuin olen\ntullut tänne kalunkirjoitusta pitämään, jonka tähden minä varoitan\nteitä rehellisesti ilmoittamaan mitä pesässä löytyy.\"\n\nSe oli niinkuin ukkonen olisi lyönyt alas eteeni. Ett'ei lapsi saisi\nperiä äitiänsä, toisten edellä, näytti minun mielestäni niin\nluonnottomalta ja vastoin kristin uskoa, ett'en uskonut nimis-miehen\npuhetta. Meidän lakimme, ajattelin minä, ovat varmaan merkilliset\nmonessa kappaleessa, vaan niin väärät ei ne kuitenkaan taida olla.\n\nKloberi kirjoitti joutusasti ylös kaikki mitä siellä löyty, jota ei\nollut niin aivan vähä, sillä kalunkirjoitus nousi yhteen tuhanteen ja\nneljään sataan riksiin.\n\n\"Nyt se on sinun velvollisuutesi,\" sanoi Kioberi kalunkirjoituksen\npäätettyä, \"että pitää vaarin siitä, ett'ei mikään näistä tavaroista\nkatoo ennen huutokauppaa, jos et taas tahdo tulla linnaan. Elinalla on\nminun täysi luottamukseni,\" sanoi hän lempeämmällä äänellä.\n\n\"Eikö hän niinmuodoin saa periä mitään?\" kysyin minä.\n\n\"Ei vähintäkään,\" kuului vastaus.\n\nElina ja minä olimme pahoilla mielin tapauksen tähden, vaan emme\nkuitenkaan olleet alakuloisia, sillä me luotimme lakiin ja oikeuteen,\njoka, niinkuin luulimme, ei suinkaan voisi myöntyä siihen. Minä menin\npaikkakunnan tuomarin tykö kuulemaan kuinka tämän kanssa oli laita.\n\nLaagmanni Berg surkutteli tilaa, vaan vakuutti samassa, että laki\nvarmaan oli semmoinen kuin Kloberi oli sanonut. \"Se on,\" sanoi hän,\n\"kaikin puolin sopimatoin, ja on monissa herraenpäivissä ollut esitelty\nparattavaksi, mutta vapa-sukuiset ja papit ovat olleet sitä vastaan;\nniillä mahtaa olla oma siveällisyytensä.\" Hän kielsi minua menemästä\nkäräjiin, jonka kautta vaan tuhlaisin aikaa ja rahaa.\n\nNeljätoista päivää myöhempään myytiin Rauhalassa kaikki tyyni, ja Elina\nsai männä lapsuutensa kodosta ilman muuta omaisuutta kuin arkullinen\npitovaatteita.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKaikki iloiset toivoni saadakseni hauskan kodon ja tullakseni vapaalle\nkannalle olivat sauvuna kadonneet. Minä olin nyt jälleen yhtä köyhä\nomaisuudesta, vaan en kuitenkaan rakkaudesta, sillä minulla oli vielä\nElina ja se piti luottamukseni ylhällä. \"Yksi asumus ja yksi sydän\", on\nvanha laulu, jota minun ijälläni yleisesti lauletaan. Jälkimäinen\nminulla oli ja sen edellisen toivon saavani.\n\nElina tahtoi että häämme piti pidettämän vasta muutaman vuoden perästä\nja että palvelemalla ansaitsisimme varoja ruvetaaksemme omiin ruokiin,\nmutta minä kuin kyllä hyvin tiesin kuinka vähän hyödyttävää palkollisen\nelämä on, sain hänen pian suostumaan omiin tuumiini, jotka olivat ne\nettä oitis laittaa töllin tilat, vaikka ne sitten olisivat kuinka\npikkaiset. Tosiaan olin minä nähnyt kuinka raskasta torpparinkin elämä\nyleisesti oli; mutta minä toivon, että me, kuin olimme nuoret ja\nterveet ihmiset, työllä ja rukouksella voisimme ansaita tarpeemme.\n\nKysymys oli niinmuodoin vaan mistä saisin vähäiset töllin tilat. Minä\nmenin talosta taloon ja kuulustelin, vaan ei kukaan tahtonut antaa\nminulle maan-kappaletta.\n\nTalonpojat ovat pelkoja ottamaan torpparia, semmenkin sitten kuin maa\non ruvennut arvossa nousemaan, ja uusi vaivasten hoidon asetus on\ntullut järjestykseen. Se jälkimmäinen on pää syy, koska isännät usein\nsaavat mieli-karvautta pitäjän lautakunnalta, jos heidän maallansa on\njoku köyhä, joka tule olemaan seurakunnalle rasitukseksi. He meinavat\nmyös että köyhä vallan hyvin saisi olla naimata, koska kokemus sen\nosottaa, ett'ei siitä tule muuta kuin tarvetta ja viheliäisyyttä. Pää\nsyy taitaa kuitenkin olla ahneus ja kateus. Talolliset sanovat\ntavallisesti; \"siinä kuttu kalvaa, kuhun on kerran kytkettynä\"; se\ntahtoo sanoa että torppari aina on talolle rasitukseksi. Ennen he\nniinmuodoin antavat laajat maan-kaitaleet, joita sopisi viljellä, maata\nkarjan alla ennenkuin he antavat palaisen köyhälle työmiehelle. Siitä\nkadottaa ei ainoastansa he itse, vaan myöskin koko maa, sillä monta\nihanaa laihoa saataisiin siitä maasta, joka nyt antaa aivan vähän\ntaikk'ei mitään.\n\nMonta tuskaa ja vaivaa nähtyäni sain minä vihdoin viimein vanhalta\ntalonpojalta puolen tynnyrin alan viljelemätöintä maata, jonka päälle\ntehtiin väli-kirja. Häntä sanottiin omanvoiton-pyytäväiseksi ihmiseksi,\njoka ei saanut juuri tarpeeksi työväkee, muutoin en suinkaan olisi\nsaanut paikkaa. Ehdot olivat jotenkin runsaat. Minun piti tekemään\nkaksi päivätyötä viikossa, ja ilman sitä auttaman koska vaan\nkutsuttiin, sillä määrällä että saisin tolvan palkkaa päivältäni.\nElinan piti kehräämän leiviskän rohtimia ja tekemän kaksikymmentä\npäivätyötä vuodessa. Tätä veroa eli työtä vastaan saisin minä viljellä\nmaan ja pitää lehmän suvilaitumella, niinkuin myös noukkia tarpeeksemme\npuita metsästä. Ilolla pistin minä välikirjan taskuuni ja menin Elinan\ntykö, joka myös tuli iloiseksi. Syksy oli jo kulunut liian pitkälle\nniin että ei enää ollut ajattelemistakaan huonetta ruveta rakentamaan,\njonka tähden me kaivoimme maamökin talvi asumukseksemme, ja pidimme\nkohta häämme ilolla ja riemulla.\n\nTulevana kevännä hakkasin minä vähäisen huoneen, jonka reilasimme miten\nparaiten taisimme. Minun kaksisataa riksiäni piisasivat hyvin\ntiloittumiseen. Meillä oli sekä lehmä että pata, rukki ja sänky; mitään\nmuuta emme tässä tilassa tarvinneetkaan. Rakkaus tytyy hyvin vähään,\nkuin se vaan on toden peräinen, niinkuin tässä oli tapaus. Me tehimme\nmolemmin puolin työtä oikeen toden peräisesti. Elina ompeli ja kehräsi;\nminä tehin päivätyöni, kynnin peltoni ja viljelin sitä ahkeruudella.\nJumala palkitsi vaivan runsaalla laiholla. Se oli niin suloista nähdä\nviljan kasvavan ja menestyvän omalla pellon liuskalla. Mutta vielä\nsuloisempaa oli halata hempoista vaimoansa ja hyvän tapaisia lapsiansa,\nkuin ehtoolla työnsä päätettyä tuli kotio.\n\nNiin elimme me muutaman vuoden onnellisina, osallamme tytyväisinä,\nvaikka se oli tuskallinen ja vähäinen. Mutta lapsi joukko eneni -- me\nolimme toimittaneet neljä lasta kuutena vuonna -- ja siinä sivussa\nmurheet. Elinalla oli kyllin työtä lasten hoitamisessa, ja minä sain\nenimmästä päästä käydä isännän työssä sitä vähäistä päiväpalkkaa\nvastaan. Köyhyys alkoi rasittamaan. Minä koetin saada vielä puolen\ntynnyrin alan maata torpan maan viereen, ja minä olisin tullut hyvin\ntoimeen, vaikk'ei se läsnä olevaisessa tilassaan laittanut mitään\nsisääntuloa isännälle. Kuitenkin oli meillä vielä jokapäiväinen\nleipämme, vaikk'ei muuta kuin kalaa ja perunoita; maidon meidän piti\nmyymän. Suru mielin näin minä Elinan käyvän päivä päivältä\nkalveammaksi, vaan en koskaan kuullut hänen huokaavan eli valittavan;\nsillä rakkaus kärsii kaikki. Minä tulin alakuloiseksi peläätessäni\ntulevia aikoja, mutta hän kehoitti minua elämään toivossa ja turvassa.\n\nTämän kaltainen oli meidän tilamme; kuin minä yhtenä sunnuntaina sain\nnähdä parvessa Eksköld'in ja hänen tyttärensä kirkossa. Paronessa oli\ntullut kuuttatoista vuotta vanhemmaksi, ja niinmuodoin oli aika häntä\nvähän rasittanut, mutta hän eli uudestaan ylös nuoressa ja ihanassa\ntyttäressään, joka oli sanomattoman kaunis.\n\nJumalan-palveluksen päätettyä sain minä kuulla että parooni oli hakenut\neron virastaan linnassa ja ostanut Bödan kartanon, joka oli meren\npuolella pitäjää. Yht'äkkiä pöllähti mieleeni että minä kuka tiesi\nhäneltä voisin saada torpan paremmalla ehdolla, sillä minä tiesin hänen\njalomieliseksi herraksi, joka ei kiusaisi alimmaisiansa. Monta päivää\noli tämä mielessäni; mutta minä häpesin panna sitä toimeen. Minä\npelkäsin herrasvä'en pitävän pyyntöni vaatimuksena sentähden että\nkerran olin pelastanut lapsensa. Ei hätä lakia lue, sanoo vanha\nsananlasku. Minä otin Jumalan mieleeni ja lähdin tielle, ensin\nkuitenkin Elinan kanssa asiasta keskusteltuani. Kysymys on vapaa,\najattelin minä.\n\nVarmaan tytkyi sydämmeni sukkelampaa, kuin minä paikkaan tultuani\nkysyin piialta jos paronessa oli kotona; minä tahdoin nimittäin ensin\nkääntyä hänen puheillensa.\n\nPiika sanoi herrasväen olevan puutarhassa, ja se lohdutti minua vähän,\nsillä se on aina paras että puhua ihmisten kanssa ulkona luonnon\nhelmassa, jossa me olemme ujostelemattomampia kuin komeassa huoneessa,\njoka on köyhälle niin outo.\n\nTämä oli kevään alussa. Kuin minä tulin puutarhaan ja sain nähdä ne\nviheriäiset pensaat ja joitakuita hiljan auvenneita kukkia, täytettiin\nsydämmeni iloisilla muistoilla.\n\nSe ensimäinen, jonka täällä kohtaisin, oli se vanha kunniallinen\npuutarhan hoitaja, jonka apulaisena olin ollut. Hän ei tuntenut minua\nenää, enkä minäkään antanut itsiäni ilmi vaan kysyin ainoastaan\nparonessan perään, jonka siinä samassa havaitsin istuvan tyttärensä\nkanssa viheriöitsevässä lehtimajassa. Minä lähenin kaikella\nkunnioittamisella hattu kädessäni ja tervehdin nöyrästi kumartaen.\nParonessa katseli minua vähän aikaa, jonka jälkeen hän ilo-mielin\ntarttui käteeni ja sanoi:\n\n\"Terve tultua, Thore! Olipa se oikeen lystiä että vielä kerran saada\nnähdä teidän... Te olette muuttunut paljon, mutta minä tunsin teidän\npaikalla silmistänne... Katsokaatte tämä,\" sanoi hän senjälkeen ja\nnäytti tyttärensä päälle -- \"katsokaatte tämä on se vähäinen tyttö,\njonka te nouditte kaivannosta ylös... Nyt taidat itse kiittää\nauttajaasi, Jenny.\"\n\nNeitinen nousi seisoon ja pusersi kättäni, ja hänen ihanat kasvonsa\npeitettiin loistavalla punalla.\n\nMinun piti nyt kertoa elämäni aina siitä ajasta kuin olin linnasta\nlähtenyt, ja kuin minä viimein sanoin asiani, lupasi hän puhua siitä\nmiehellensä ja toimittaa kaikki hyvälle kannalle. Hän teki sen myös\nsillä hyvällä menestyksellä, että minä paikalla sain lupauksen\nsaadakseni hyvän torpan, joka siinä tilassa oli asujatta.\n\nKotio tultuani nousi majassamme sanomatoin riemu, joka päätettiin\nkiitoksella Jumalalle.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMinä olin nyt voipa, Bödan kartanon allekuuluva, torppari ja tulin\naivan hyvin toimeen. Minulla oli siisti asumus, pari tynnyrin alaa\npeltoa ja kaksi lehmää niinkuin myöskin muutamia lampaita, jotka teki\nettä minä ahkeralla työlläni hyvin voin elättää ison perheeni, johon\nvielä oli tullut kaksi lasta, niin että meitä oli yhteensä kahdeksan\nhenkeä.\n\nParooni Eksköld'i oli nuhteetoin isäntä joka ei vaatinut enempää\nalamaisiltansa kuin ne hyvällä tahdolla voivat matkaan saattaa. Toden\nperältä rankaisi hän laiskuutta ja kehoitti ahkeruutta. Hän kävi itse\nkatselemassa kuinka me kotonamme elimme, kuinka maamme viljelimme ja\nminkä kaltainen toimemme yleisesi oli. Hän oli isä meille kaikille, ja\nme puolestamme rakastimme häntä niinkuin isäämme, jonka selvästi\nosoitimme sekä sanoilla että töillä, siivolla käytännöllä ja\nkelvollisella työllä; sillä hevonen on enemmästä päästä senjälkeen kuin\nsitä pidetään.\n\nParonessa ja hänen tyttärensä kävivät useen torpissa ja keskustelivat\nvaimojen kanssa sisätöistä. Niitten toimesta sai joka asumus pian\nvähäisen ryytimaan jossa kasvattivat kukkia ja hyödyllisiä\njuuri-kasvuja. Jos joku tuli kipeeksi, niin paronessa oli koko tohtori,\njoka tuli paikkaan ja teki mitä sopi saadaksensa sairaan terveeksi.\n\nSe oli minulle suureksi onneksi; sillä Elina tuli kovin kipeeksi\nviimeisessä lapsen-vuoteessansa, ja olisi luultavasti mennyt sitä\npitkää tietä jollei paronessaa olisi ollut. Hän tuli tauti-vuoteelle\nsekä varhain että myöhän ja hoiti Elinaa, niinkuin se olisi ollut oma\nlapsensa. Elina tuli myös hänen avullansa pian niin terveeksi että hän\nvoi olla liikkeellä ja toimitella pieniä askareita; vaan oikeen\nterveeksi ei hän kuitenkaan tullut moneen aikaan. Paronessa määräsi\nhänen viimein juomaan vettä, ja auttoi minua valmistamaan häntä\nsenkaltaiselle matkalle. Minä sain häneltä omakätisen kirjan tohtorille\nja parooni lainasi minulle hevosen, jolla sain mennä kyytimään.\n\nMeiltä oli viisi penin-kulmaa R---- suurelle terveyden lähteelle, johon\nparonessa oli toimittanut Elinaa viemään, sillä sitä pidettiin\nparhaitten seassa koko valtakunnassa.\n\nPaikkaan tultuani jätin minä kirjan tohtorille, ja vaimoni pääsi\nlasarettiin -- joka oli rakettu köyhiä vasten kuninkaan antamilla\nrahoilla, -- jossa hän sai vapaan asumuksen ja ruoan siellä ollessaan.\n\nMinä jätin hänen tänne iloisissa toivoissa, vaan havaitsin häntä\nnoutaessani ett'ei ne millään muotoa olleet tulleet täytetyksi. Hän oli\nnyt niin heikko ja kipeä että hän tuskin jaksoi kävellä, ja syy siihen\noli seuraava; suvi oli sateinen ja kylmä. Köyhien täytyi nousta jo\nkello kolmen aikaan että joutuisivat kello viiteen, koska rikkaat veden\njuojat rupesivat kokountumaan. Tohtori piti tästä asiasta aivan tarkan\nvaarin; sillä sehän olisi ollut aivan sopimatointa jos herrasväki olisi\nsaanut nähdä tiellänsä virhellöisiä ja sairaita. \"Eihän sillä lailla\nolisi vähintäkään lystiä koko veden juomisen komennossa\", sillä\nuseammat olivat kokountuneet tänne iloisesti elämään. Se taitaa olla\ntapa muissakin tämän kaltaisissa laitoksissa, jotka sen kautta eivät\ntäytä tarkoitustansa. Yleisön pitäisi minun mielestäni kärsivän nähdä\nhuonouden likemmältä, että he siitä tulisivat huomaamaan että hekin\novat ihmisiä, jotka terveytensä puolesta taitavat tulla yhtä huonoiksi\nja viheliäisiksi. -- Mitä Elinaan kuului, niin hän luuli, että ne\nkylmät aamut ja se kylmä vesi olivat saattaneet terveytensä\nhuonommaksi. Hän oli myös vakuutettu siitä että moni köyhä sairas veden\njuomisella oli vetänyt kuoleman päällensä; ei hän sentähden ollut\njuonutkaan mitään vettä viimeisinä päivinä, jossa paronessakin sanoi\nElinan tehneen oikeen.\n\nSe hyvä ihminen rupesi uudestaan tohtoriksi Elinalle, ja Jumala sen\ntiesi mitä neuvoja hän siihen käytti, mutta ennen joulua oli akkani\ntaas yhtä terve ja raitis kuin entisiin aikoin.\n\nJoulun aikaan sai paronessakin murhetta ja surua.\n\nParooni kävi mielellään metsästämässä ja sattui kerran vilustumaan\nkovasti, joka pani hänen tauti-vuoteelle, jossa hän levollisesti nukkui\nviimeiseen uneensa Tammikuun neljäntenä päivänä vuonna 1847.\n\nIhanaa mahtaa olla kuolla, kuin kuolee niin ikävöittynä ja kaivattuna\nkuin hän. Hän ei ollut kartanon omistajana muuta kuin kuusi vuotta,\nmutta sillä aikaa oli hän tullut niin rakastetuksi alamaisiltansa että\nme surimme häntä niinkuin hyvät lapset surevat rakastettua isäänsä.\n\nHaudan partaalla, johon kaikki alamaisensa seurasivat häntä, ei ollut\nsitä silmää, joka olisi ollut kuiva, eikä sitä sydäntä, jota ei syvä\nsuru ollut liikuttanut.\n\nMoni luulee ett'ei köyhä kansa voi käsittää jalomielisyyttä mailmassa:\nmutta ne, jotka siinä uskossa elävät, eivät tunne sitä perin pohjin.\nKansa on yleisesti kiitollinen, eikä meidän tarvitse tehdä sille muuta\nkuin mikä oikeen on, niin se rakastaa meitä.\n\nMeitä oli viisitoista torpparia, ja kaikki voimme hyvin, sillä meitä\npidettiin ihmisten lailla. Ei se niinmuodoin ollut ihmeellistä että me\nikävöitsimme; me tiesimme mitä olimme kadottaneet vaan emme mitä siaan\nsaisimme.\n\nParoonin raha-asiat olivat hyvällä kannalla, mutta kartano myytiin\nkuitenkin kreivi Klämmerstedt'ille. Paronessa muutti tyttärensä kanssa\nTukholmaan, jossa hänen toinen poikansa oli virkamies hovissa.\n\nSinä päivänä, kuin ne molemmat rouvasihmiset lähtivät kartanosta,\nolimme kaikki juhla pukumissamme, ja seurasimme niitä niin kauas kuin\nkartanon tilat kestivät, rukoillen Jumalaa että hän suojelisi ja\nsiunaisi heidän tulevat elämän päivänsä, palkinnoksi kaiken sen hyvän\nedestä kuin he olivat osoittaneet meille ja lapsillemme.\n\nKummoinenka se uusi isäntä mahtaa olla? Tämä kysymys oli siihen aikaan\njokaisen ajatuksissa. Minä puolestani en toivonut mitään hyvää; mistä\nsyystä, sitä en voi selittää, mutta minä tunsin niinkuin ilmassa että\nsuuri muute oli tulossa. Ei sitä myös tarvinnut kauan odottaa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKreivi Klämmerstedt'illä oli monta kartanoo useammissa läänissä, jonka\ntähden hän antoi Bödan kartanon arennille langollensa, katteini\nPryhl'ille joka oli aivan köyhä, niinkuin kulku-puhe tiesi jutella.\n\nKatteini Pryhl oli vähäinen parrottunut herra, joka vahvisti\njokaisen käskyn lukusilla kirosanoilla, joita hän runsaasti jakoi\nihmis-sukukunnan vihollisen kunniaksi. Hänellä oli ennen ollut\npuustelli, ja häntä pidettiin yleisesti erinomattain taitavana\nmaanviljeliänä. Hän oli silmään pistävä ihminen kaikissa maanviljelys\nkokouksissa, joissa hän piti pitkiä puheita guanosta, tiili-torvista,\njuuriskoista, j.n.e.\n\nTaloon tultuansa havaitsi hän paikalla, että me torpparit elimme liian\nhyvin, ja määräsi meille sentähden toista vertaa suuremman veron. Minä\nolin ennen tehnyt ainoastaan kolme päivää viikossa omin ruokini, mutta\nne enennettiin nyt viiteen. Minulla oli niinmuodoin vaan yksi vapaa\npäivä, ja minun täytyi sentähden, ehkä vastoin tahtoani, tehdä työtä\nsunnuntainakin, jos tahdon pitää torppani edes jonkinlaisessa reilassa.\nPaljon jäi kuitenkin tekemättä. Vuoden tulo oli sinä vuonna puolta\nvähempi. Työ kartanossa kävi päivä päivältä raskaammaksi. Minä nä'in\naivan hyvin ett'ei tämä kauppa kauan kannattaisi, ja koetin sentähden\nhankkia tilaa itselleni jossakussa muussa paikassa, niin kauan kuin\nminulla vielä oli edes vähän varoja. Kaikki hakemiseni oli kuitenkin\nturhaan. Ei kukaan tahtonut ottaa maallensa työmiestä, jonka hännässä\noli ämmä ja seitsemän lasta. Tosiaan mailma on avara, mutta minulle ei\nsiinä ollut muuta paikkaa, kuin se joka minulla oli entiseltä.\n\nTalvella sanottiin kaikki torpparit ylös jollei he tahtoneet ruveta\nmuonamiehiksi. Katteini olisi kuitenkin mielellään suonut että olisimme\nmuuttaneet, sillä hän tahtoi nuoria ja raittiita työmiehiä, joitten\nperässä ei ollut \"ämmä räysiä ja pieniä poru-kittiä\", niinkuin sanansa\nsattuivat. Hän oli kuitenkin pakotettu meitä pitämään, ja meidän täytyi\nsuostua esittelemiseen, kosk'emme voineet saada muuta paikkaa.\n\nKartanon viereen rakennettiin nyt vähäisiä asumuksia työväelle.\nTorppien huoneet hävitettiin ja niitten maa yhdistettiin kartanon maan\nkanssa. Uudet asumuksemme olivat jotenkin hyvät, mutta palkka oli\nvähäinen, nimittäin:\n\n1. Vapaat huoneet ja puut.\n\n2. Puoli tynnyriä maltaita.\n\n3. Nelikko silliä.\n\n4. Kaksi tynnyriä perunoita.\n\n5. Sata viisikymmentä riksiä rahaa.\n\nSenjälkeen, kuin jyvät silloin maksoivat, sain minä kuusi naulaa leipää\njoka päiväksi, vaan en särvintä vähintäkään. Siinä ei ollut liiaksi\nelämän varoja yhdeksälle hengelle. Minä valitin sitä katteinille ja\nselitin että me senkaltaisella palkalla kuolisimme nälkään.\n\n\"Olkoon menneeksi,\" vastasi hän. \"Minä maksan kartanosta korkean\narennin, ja minun täytyy niinmuodoin koettaa hyötyä siitä niin paljon\nkuin mahdollista. Ilman sitä ei se ole tavallista että muonamies\nmissään koko Ruotsissa saa sitä enemmän. En minä voi siihen mitään että\nolette toimittaneet koko joukon kakaroita vaivoiksenne.\"\n\nTähän piti minun tytymän; ja nyt alkoi tulla tuska ja vaiva toisensa\nperään, joita en voi kertoa. Minä en voinut nähdä vaimoni ja lapsieni\nnäkevän nälkää, niin kauan kuin minulla vielä oli jotakin, jolla voin\nauttaa. Ensin menivät ne vähät rahat jotka paroonin aikana olin\nsäästänyt; senjälkeen täytyi Elinan kantaa kylään ja myydä yhden\nirtaimen kalun toisensa perään, viimein sänky-vaatteetkin, niin että\nsaimme maata paljailla oljilla. Mutt'ei tässä vielä ollut kaikki! Minun\npiti oleman kello neljästä aamulla yhdeksään ehtoolla ahkeraa työssä\nkiini. Katteini taikka voutinsa oli aina kannoillamme, ja muistutti\nkepillänsä. Monta kertaa olikin se tarpeellista; sillä rasituksesta\nolimme me tulleet niin leväperäisiksi ja huolimattomiksi, ett'emme\ntehneet muuta kuin sen johon pakotettiin. Pakko ei myös viipynyt. Keppi\noli alinomaa liikkeellä ja jätti monen selkään syvät jäljet. En minä\nluule katteini Pryhl'in olleen perin pohjin pahan ilkisen ihmisen, ehkä\nhänen käytöksensä meitä vastaan oli raaka. Hän valitti alinomaa kansan\nhetki hetkeltä käyvän huonommaksi; vaan ei hän ajatellut sitä, että\ntyömies on palkkansa ansainnut, että raskasta on olla nöyrä, kuin\nvoimat puuttuu, ja ihminen on sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta\ntullut orjan kaltaiseksi.\n\nKolmena vuonna oli viheliäisyys majassani noussut nousemistansa ja\nviimein joutunut niin korkealle kuin sopii. Elina oli laihtunut ja niin\nolin myös minä. Lapset anoivat leipää mitään saamatta. Ainoa ruokamme\noli suola ja perunat, vaan ei niitäkään ollut tarpeeksi.\n\nEn minä ole koskaan epäillyt taivaassa olevan armahtavan isän; mutta\nnyt minä rupesin epäilemään. Kaikki näytti niin synkeältä ja pimeältä.\nMinä ajattelin sinne ja tänne parempaan maahan tietä löytämättä. Minä\nhain lohdutusta Jumalan sanassa, vaan en siinäkään löytänyt mitään\nvirvoitusta; sillä minä olin kokonaan käynyt typeräksi. Monta kertaa\nmenin minä likellä juoksevan kosken tykö, siinä tarkoituksessa että\nlopettaa viheliäisyyteni, mutta kuin minä tulin paikalle niin ei enää\nollutkaan rohkeutta siihen.\n\nKerran, kuin minä järkähtämättömästi olin päättänyt täyttää päätökseni,\nriisuin minä vaatteet päältäni ja laskin ne maahan, sillä\nuskotellakseni ihmisiä että olin uimatielläni uponnut. Kuin minun\nviimeiseksi piti riisua paitani, pisti se vähäinen sormus, jonka olin\nsaanut Elinalta ja jonka minä vielä kannoin mustassa rihmassa\nkaulassani, silmääni. Nyt tulivat vaimo ja lapset niin terävästi\nmieleeni, että minä paikalla palasin kotio. Siitä ajasta en minä enää\nkoskaan ajatellut niinpäinkään, vaan kiitin sydämmessäni Jumalaa että\nhän oli päästänyt minua pahasta.\n\nElina oli kiusausten hetkinä paljoa vahvempi kuin minä. Hän oli\nkärsivällinen ja nöyrä kuin uhrilammas. Hän kehoitti minua olemaan\njärkähtämättömän ja vahvan. \"Meidän Herramme koettelee ainoastaan, vaan\nei hän hylkää\" oli hänen vahva uskonsa, josta hän lakkaamatta muistutti\nminua.\n\nMinun mielestäni viipyi apu jotenkin kauan ja minä lohdutin itseäni\nsillä surkealla ajatuksella että meidän maalliset asiamme nyt olivat\nniin huonolla kannalla kuin sopi. Tässä minä kuitenkin petin itseni.\nKärsimysten pikari ei ollut vielä tyhjennetty pohjaan asti.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nLukiani muistaa kuka tiesi, että yksi niistä varkaista, kuin minä\ntapasin vankiudessani, jutteli paitsi muuta: \"että hän oli alkanut\ntiensä sillä lailla että hän löi isäntäänsä, jonka tähden hän tuli\nlinnaan, ja senjälkeen vihasta ihmisiin oli vaeltanut sitä pahaa\ntietä.\" Se oli kaikin puolin totta. Hänen nimensä oli Lassila, vaan\nyleisesti häntä kutsuttiin \"Näkiksi\", sillä hän oli syntynyt Bödan\nkartanon allekuuluvassa Näkin torpassa. Näkki oli niinmuodoin nimi,\njota jokainen mainitsi kauhistuksella, sillä hän oli useamman pahan\ntyön ja rohkean varkauden kautta tullut tunnetuksi kuin täydellinen\nrosvo.\n\nYhtenä myrskyisenä syksy-yönä, kuin minä ja perheeni makasimme\nlevollisesti, kuulin minä yht'äkkiä lasin päälle kolkutettavan, joka\nkolkutus kävi aina kovemmaksi. Minä nousin ylös ja kysyin kuka se oli,\njohonka sain vastuun että se oli majatoin, joka pyysi yösiaa. Elina\notti paikalla valkeen. Jos asumuksessani olisi ollut jotakin\nvarastettavaa, olisin minä kuka tiesi arvellut päästää huoneesen outoa\nihmistä, vaan kuin ei niin ollut tapaus, aukasin oitis oven, ja Näkki\nastui asumukseeni. Tämä näkö saattoi kaiken vereni nousemaan päähäni;\nminä seisoin niin pelästyneenä ett'en voinut sanoa sanaakaan.\n\n\"Kiitoksia viimeisen edestä, Thore,\" sanoi hän. \"Älä nyt siinä seiso ja\ntärise niinkuin pelkuri, sillä Näkki ei ole niin vaarallinen, kuin\nmailma huutaa. En minä koske sinuun, vaimoosi enkä lapsiisi; ei se ole\nmuonamiehen asumuksessa eikä töllilöissä, joissa Näkki hakee\nsaallistansa.\"\n\nVaimoni kaatui melkeen pyörtyneenä sänkyyn, kuin hän havaitsi kuka\nvieraamme oli. Hänen muotonsa oli sitä lajia että sitä pelkäsi, kuin\nsen vaan näki. Hän oli suuren kokoinen leveä hartiallinen mies, ja\nhänellä oli pöyheä harmaan sekainen tukka ja parta, jotka melkeen\npeittivät koko kasvot. Ne syvässä makaavat silmät kipenöitsivät\nniinkuin kaksi tulista kekälettä. Hänen päässänsä oli karvainen\nkarhun-nahkainen lakki, muutoin oli hänen yllänsä musta verka takki,\njoka oli sidottu suurella nahka vyöllä. Siinä vyössä kantoi hän kaksi\npistoolia ja yhden hirmuisen suuren jahti-veitsen elehvantin luisella\nvarrella. Ujoilematta istui hän muutaman laudan viereen, joita me\npidimme pöytänämme, ja laski toisen pistoolin eteensä.\n\n\"Mitä sinä täältä tahdot?\" kysyin minä vihdoin viimein.\n\n\"Tulla sinua tervehtämään, ehkä se oli aivan vähän, kuin me tapasimme\ntoistamme linnassa... Sinä olit onnellinen, oikea kulta poika, joka\nsiihen aikaan vaan oli kukkien ja herrasväen seurassa.\"\n\n\"Mutta mistä sinä minun asuntoni voit tietää?\"\n\n\"Minulla on tiedustelijani, käsitäthän sen. Kartanon tilan tunnen minä\naivan tyystään... Te saatte kärsiä oikeen helvetin elämää tämän Pryhlin\ntykönä, jonka minä mielelläni kurmoittasin niin latteeksi kuin\npannukakon... Eikö se ole helvetin tyhmästi että olla rehellinen?\nTäällä sinä kärsit ja saat selkääsi, ja sinulla on ämmä ja huoneen\ntäysi ryysyisiä kakaroita, jotka parkuvat ja ulvovat kuin nälkähiset\nsudet, koska me linnassa elämme lystiä elämää ja saamme kaikkia mitä\ntarvitsemme.\"\n\n\"Miks'et sitten siellä pysynyt?\" sanoin minä.\n\n\"Muute huvittaa,\" vastasi hän. \"Kuin enemmän aikaa on ollut puurissa,\non se lystiä että tulla vähäisen ilmoittelemaan. Se on hauskaa että\npelootella hylkyjä, ymmärräthän sen. Ne pelkäävät Näkkiä niinkuin itse\npirua, vaan ei hän olekkaan mikään kananpoika... Minä petin ne hyvin\nkaratessani, uskotkos sen. Yksi vanha tuttu pisti linnaan kokonaisen\nuppsierin puvun, minä puin sen päälleni, mustasin tukkani ja partani,\njonka jälkeen minä valkoisena päivänä menin vahdin sivutse, joka teki\nkunnian temput kivärillä. Se oli helvetin lystiä... Ei ne ole vielä\njoutuneet kuuluttaan perääni; siitä on vasta viisi päivää kuin minä\nkarkasin, mutt'en minä kuitenkaan ole laiskana ollut. Toissa yönä pidin\nminä vähäisen kalunkirjoituksen entisen isäntäni tykönä, ja tänä yönä\nkävin minä tervehtämässä itse rovastia, jolta otin tämän takin ja\nparaan hevosensa, joka seisoo ja hirnuu tuolla ulkona. Kyllä minä hänen\nvielä lämmitän, ennenkuin...\"\n\n\"Hyvä Lassila!\" keskuutin minä hänen, \"jos et tahdo tehdä minua vallan\nonnettomaksi, min mene paikalla tiehesi.\"\n\n\"Minä aivoin päin vastoin tehdä sinun onnelliseksi,\" vastasi hän;\n\"sillä kuinka hullusti nyt laita lienee, niin minä rakastan sentään\nihmisiä, kuin ne ovat oikeen rehellisiä niinkuin sinä... Sinun pitää\ntietämään, ett'en minä ole mikään tavallinen varas. Minä varastan\nrikkailta ja annan köyhille, edes vähän tässä mailmassa tasoittaakseni.\nNyt minä tiedän sinun olevasi köyhän raukan ja olen sentähden tullut\ntänne antamaan sinulle tämän, jonka olen ottanut entiseltä isännältäni\nja siltä ahneelta rovastilta.\"\n\nSiinä samassa tarjosi hän minulle suurta seteli pakkaa, vaan kuin minä\nnäin sen, astuin minä pelästyneenä takaperin ja pyysin häntä Jesuksen\nnimessä pitämään rahat, joita en minä millään ehdolla tahtonut ottaa.\n\n\"Älä ole mikään pelkuri,\" sanoi hän. \"Vaikka rahat ovat varastetut,\novat ne yhtä hyvät kuin muutkin; ja koska sinä vaimonesi ja lapsinesi\nkärsit puutetta, niin ei se suinkaan ole synti ettäs käytät ne\ntarpeisiisi.\"\n\nMinä sanoin vastaan, vaan turhaan. Hän heitti rahat pöydälle ja vannoi\nsen päälle että minun piti ne saaman jos tahdon eli ei.\n\nNyt nousi vaimoni sängystä, putosi Näkin eteen laattialle ja pyysi\nhäntä liikuttavaisilla sanoilla ottamaan lahjansa takaisin ja jättämään\nme rauhaan.\n\nNäkin silmät kävivät silloin vähä vetisiksi. Hän otti seteli pakan ja\nsanoi lempeämmällä äänellä:\n\n\"En jumallist minä uskonut niin paljon rehellisyyttä löytyvän maan\npäällä; minä oikeen kunnioitan teitä; sillä Näkillä on sydän rinnassa,\nvaikka hän aikanansa on joutunut harha teille... Voikaa hyvin, hyvät\nihmiset.\"\n\n\"Kuules Thore.\" sanoi hän vähän aikaa vaiti oltuansa. \"Nyt sinä taidat\nherättää Pryhlin ja sanoa että Näkki on paikkakunnilla, niin täällä\nnousee sanomatoin elämä talossa, -- ha, ha, ha.\"\n\nNiin sanottuansa meni hän tuvastani ja hyppäsi hevosen selkään joka\ntäyttä lentoa juoksi tiehensä.\n\nMinä keskustelin Elinan kanssa kuinka meidän piti tekemän\najatteluttavassa tilassamme. Me käsitimme hyvin, että Näkin neuvoa oli\nparas totella, sillä muutoin voitasiin meitä pitää hänen hyysääjänänsä.\n\nMinä kiirehdin herättään katteinia ja voutia, jotka vapisivat joka\njäsenessään, kuin saivat kuulla tämän sanoman. Nyt nousi talossa\nsanomatoin meteli. Koko talon väki oli tota hätää jaloillansa. Katteini\naukasi akkunan ja ampui kaksi kovaa laatinkia ilmaan, jonka jälkeen hän\npuki päällensä sekä sapelin että pistoolia. Hän käski kaiken väen\nmenemään ulos, varustettuina aseilla, lyhdyillä ja valkea soitolla,\nottamaan tätä vaarallista vierasta; vaan itse ei hän arvannut lähteä\nsänky-kammaristaan. Minun piti jäämän kotio ja juttelemaan monin\nkerroin kuinka kaikki oli ollut Näkin huonessani käydessä. Näkki pysyi\nkuitenkin vapaana, sillä väki palasi tyhjin käsin.\n\nKatteini ilmoitti paikalla asian nimis-mies Kloberille, joka joutusasti\ntuli paikkaan.\n\nMinä kutsuttiin paikalla hänen ja katteinin tykö, jossa minä aikaa\npäälle kiiresti kuulusteltiin.\n\nHeillä oli niin paljon nuhtelemista. Minun olisi paikalla vaimoni\ntaikka lasteni kautta pitänyt ilmoittaa tapauksen; minun olisi pitänyt\npitää rahat, että ne olisivat tulleet oikeitten omistajiensa käsiin.\nVaan kuin en ollut tehnyt sitä olin minä selvästi varkaitten hyysääjä.\nNyt mentiin asumukseeni, jossa repivät laattiankin ylös kaikki tyystään\nkattellaksensa. Vaimoni ja lapseni kuulusteltiin myös kiireesti.\nViimein vei Kloberi minun sivulle päin ja löi minua vallan hirveän\nkovasti suurella kepillänsä, sentähden kuin en tahtonut tunnustaa\nitseäni vikapääksi. Hän pani minun senjälkeen kiini ja vei minun\nvankiuteen, jonka hän nuhteettomasti sanoi saavansa tehdä, koska minä\nennen olin ollut linnassa.\n\n\"Se on helvetin hyvä,\" sanoi Pryhl, \"vaikka asia olisi kuinka hyvään,\nsillä nyi minä saan koko perheen seurakunnan vaivaishoinnon päälle.\"\n\nKaikista mitä tähän asti olin kärsinyt oli tämä raskain hetkeni. Minun\nrakas vaimoni ja seitsemän ryysyistä lasta seisoi lähteissäni\nrattaitten vieressä. Elina pesi hienolla kädellä veren pois piiska\nraamukkeesta kasvoissani, jotka olin saanut nimis-miehen kepistä. Hän\nkäski minun olemaan hyvässä turvassa, sillä \"Herra koettelee vaan,\nmutt'ei hän hylkää\". Pienen lapseni juoksivat rattaitten vieressä niin\nkauvas kuin jaksoivat, ja huusivat alinomaa: \"isä, isä\". Se huuto oli\nlikellä että temmata sydämmen juurineen rinnastani.\n\nMinä olin niinmuodoin toisen kerran eläissäni vankina. Mutta minä\nkärsin nyt paljo vähemmän kuin edellisellä kertaa, sillä minä tiesin\nsyyttömyyteni tulevan ilmi, jos heti se vähän aikaa viipyisikin.\n\nEnoni oli sillä aikaa ottanut eron sotaväestä ja tullut sen entisen\nvankivartian siaan. Minä sain niinmuodoin asua tuvassa ja minua\nkohdeltiin kaikin puolin niinkuin ihmistä. Hän oli vakuutettu minun\nviattomuudestani, ja lupasi auttaa minua käräjissä, niin että pian\npääsisin vapaaksi. Hän pelkäsi kuitenkin minun saavan olla kauan kiini,\njollei ruununmiehet saisi Näkkiä kiini, koska minun vapaaksi\npääsemiseni pääasiallisesti oli sen kanssa yhdistetty.\n\n\"Ei ne sitä karhua niin helposti pyydä,\" sanoi enoni. Me saimme joka\npäivä sanomia rohkeista varkauksista, joita hän oli tehnyt\npaikkakunnalla, ilman että häntä voitiin saada kiini, ehkä monta\nihmistä kerran oli hänen nähnyt. Kuinka hämmästyneiksi emmekö me siis\ntulleet, kuin itse päältään, päivää ennen määrättyen väli-käräjien,\nastui vanki-vartian huoneesen ja sanoi:\n\n\"Tässä minä nyt olen omassa korkeassa persoonassani, ja pyydän tulla\nkiini pannuksi. Varmaan olin minä ajatellut vielä vähän aikaa nauttia\nvapauttani, mutta kuin minä sain kuulla että Thore minun tähteni oli\njoutunut pinnistykseen, niin päätin tulla tänne häntä suojelemaan.\"\n\nNäkki piti sanansa. Seuraavana päivänä teki hän tunnustuksensa, ja minä\npääsin vapaaksi, Elinan suureksi iloksi, sillä hän oli myös paikalla.\n\nAsian tutkinnon alla ollessa olin minä havainnut, että isäni, joka oli\nlautamies, katseli minua aivan tyystään. Minä havaitsin myös että hänen\nkasvonsa näkyvästi selkisivät, kuin hän kuuli syyttömyyteni. Hän tuli\nnyt perässämme kartanolle ja pyysi saadaksensa puhua vähän minun ja\nvaimoni kanssa. Me seurasimme häntä keskievariin, jossa hänellä oli oma\nkamari. Hän istui sohvalle ja sanoi syvästi liikutettuna:\n\n\"Minä olen isäsi, Thore; mutta minä olen ollut sinua kohtaan kuin huono\nihminen, ja sentähden on herra rangaissut minua tottelemattomilla\nlapsilla. Voitko sinä antaa minulle anteeksi, Thore?... Minä tahdon\npalkita rikokseni niin hyvin kuin voin... Tästälähin ei sinun tarvitse\nmurehtia mistä saat jokapäiväisen leivän itsellesi ja omaisillesi, jos\nminä sitten elän taikka kuolen.\"\n\nMinä en voinnut sanoa sanaakaan. Tykyttävällä sydämellä otin minä hänen\ntarjotun kätensä, jota minä syvästi liikutettuna pusersin. Elina löi\nkätensä ukon kaulaan ja sanoi: \"Kiitetty olkoon Jumala!\"\n\nMinä en voi selittää kuinka se oli; mutta se on vaan vissi, että minä\nsillä hetkellä luulin näkeväni äitini ystävälliset kasvot paistavan\ntaivaallisella valolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän lopettaa Thore Jössenpoika omakätisen elämän-kertomuksensa, jonka\nminä olen päättänyt jatkaa; jos lukiallani vielä on kärsivällisyyttä\nsitä kuulella.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nLautamies Jösse Niileksen poika eli se niin kutsuttu rikas Jösse, oli\nkaiken elin aikansa ollut omanvoiton pyytäjä ja kova-sydämminen\nihminen, joka ei palvellut muuta Jumalaa kuin mammonaa. Tähän aikaan\noli hän leski, ja oli jo monta vuotta takaperin jättänyt suuren talonsa\nainoolle pojallensa, ja ainoastaan pitänyt kahdeksannen osan mantalin\ntalon, saadaksensa vielä elää maailman tohussa, ja että hänelläkin\nolisi yhteisissä asioissa sana sanottavana. Poika oli oikee tuulen\nlennättämä, joka eli aina yhdessä humussa; sentähden ei heidän välinsä\nollutkaan hyvä, joka pari kertaa oli saattanut isän ja pojan\nnyrkki-putikkaan keskenänsä. Eripuraisuus oli niin suuri ett'ei isä ja\npoika tervehtänyt toistansa, jos joskus kohtasivat toisensa.\n\nVarmaan ei se surettanut rikasta Jösseä, mutta se saattoi jos\nmahdollista sydämensä vielä entistä kovemmaksi. Hän katui syvästi että\nhän oli jättänyt melkeen kaiken omaisuutensa kiittämättömälle ja pahan\ntapaiselle pojallensa, vaan ei hän syntiänsä katunut. Ei hän koskaan\ntullut ajattelemaan sitä että se taitaisi olla rangaistus syntiensä\ntähden. Harvoin tai ei koskaan kävi hän kirkossa. Nyt sattui se tärkeä\ntapaus, että tohtori Wieselgreni, omassa valtakunnassa tehdyillä\nlähetys-matkoillansa, tuli Tammikylään piplian selitystä pitämään.\nJokainen jolla vähänkin henkeä oli riensi kirkkoon kuulemaan tätä\nkuuluisaa saarnamiestä, niinmuodoin myös rikas Jösse.\n\nHänen saarnansa aine Jumalan lain kuudes käsky, jonka hän selitti niin\nliikuttavilla sanoilla, että rikas Jösse ensi kerran eläissänsä tunsi\nitsensä Jumalan sanalta liikutetuksi. Hän tunsi niinkuin miekka olisi\nmennyt sydämmensä läpitse.\n\nJumalan palveluksen päätettyä oli hän ison aikaa kahdenkesken\nsaarnaajan puheilla, ja kuin hän sitten tuli ulos pitäjän miestensä\ntykö, itki se melkeen seitsemän kymmenen vuoden vanha ukko niinkuin\npieni lapsi.\n\nTämä oli tapahtunut päivää ennen kuin hän tuli käräjille. Se oli syy\nhänen äkkinäiseen muuttumiseensa lempiäksi poikaansa vastaan, jota ei\nhän tähän asti ollut tunnustanut omaksensa ei sanoilla eikä töillä.\n\nHän tahtoi niinmuodoin täydestä todesta auttaa Thoren surkeasta\ntilastansa. Hän otti sentähden suuret työ-vaunut ja ajoi seuravana\npäivänä Bödan kartanoon.\n\nRikas Jösse, niinkuin moni muukin voipa mies, ehkä hän oli tiettänyt\nkaiken elin-aikansa maalla, ei ollut koskaan avoin silmin katsonut\nköyhyyden asumuksiin. Se taulu, kuin aukeni eteensä poikansa\nasumuksessa, saattoi hänen sentähden sanomattomasti hämmästymään.\n\nMies ja vaimo olivat keltasenkalveat ja laihtuneet, lapset ryysyissä ja\npuoli alastoinna, pehtaroittivat oljissa laattialla. Yksi alaston sänky\nja kaksi kehnoa tuolia olivat ne ainoat huone-kalut.\n\n\"Huonosti minä luulin täällä olevan, vaan en kuitenkaan voinut arvata\ntäällä näin kehnosti olevan,\" sanoi rikas Jösse syvästi huoaten.\n\nSenjälkeen meni hän katteinin kanssa keskustelemaan Thoren\nmuuttamisesta, johon se mielellään suostui, koska hän sen siaan sanoi\nhelposti voivansa saada nuoremman muona-miehen, joka oli paljo parempi\nisännälle.\n\nKohta istui koko perhe ilosta loistavilla silmillä vaunuissa, ja rikas\nJösse ajoi kotionsa Tammikylään.\n\nPerheen tila tuli paikalla paratuksi Jössen hyväntahtoisuudella.\nVarmaan oli hän antanut lailliselle pojallensa enimmän omaisuutensa,\nmutta hänellä oli vielä vähäinen talonsa ja runsaasti irtainta tavaraa.\nTämän kaikki antoi hän laillisen kauppakirjan kautta Thorelle ja\nElinalle. Talven aikana kuoli hän täydellisesti sovitettuna molempaen\npoikiensa ja -- me toivomme -- myös Jumalan kanssa.\n\n\"Herra on suuri armossa ja laupiuudessa. Kiitetty olkoon Herran nimi,\"\nsanoivat ne molemmat puolisot ja halasivat toistansa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKahdeksan vuotta oli kulunut sitten kuin viimeiksi tapasin Thore Jössen\npojan. Minä kävin uudestaan häntä katsomassa asumuksessaan. Miltä hänen\ntilansa nyt näytti tahdon minä tässä totuuden mukaan kertoa. Tämä oli\nsunnuntai ehtoona kesä-kuussa. Levollinen rauha hallitsi koko luonossa,\nja niin myös siellä sisällä. Aurinko lähetti viimeiset säteensä sisään\navatuitten lasien läpitse ja osoitti katselialle yhden huoneen, joka\noli puhdas ja nätti aina vähimmissäkin osissansa. Laatialla leikitteli\nkaksi vaalea-tukkaista punaposkista poikaa, joita isä ja äiti jotka\nistuivat maalatulla sohvalla, ilo-mielin katselivat.\n\nNe molemmat puolisot olivat näkyvästi muuttuneet. Se keltasen kalvea\niho oli saanut terveemmän värin ja laihat jäsenensä olivat kasvattaneet\nlihaa. Thore oli keskikokoinen mies. Hänen rehelliset kasvonsa olivat\nvarjotut harmaansekaisilla hiuksilla ja valaistut tumman-sinisillä\nsilmillä, jotka todistivat hänellä olevan hyväntahtoisen sielun, joka\nvoi syvästi tuntea ja kärsiä. Elinalla oli vaalean-veriset ympyriäiset\nkasvot, joissa voi nähdä kauneuden merkkiä, joka vielä yhdeksi osaksi\noli jäljellä. Lempeys ja hyväntahtoisuus loisti hänen joka\nliikunnostansa. Thore oli kahdeksan viidettä vuoden vanha, ja Elina\nviittä vuotta nuorempi, mutta molemmat näyttivät paljo vanhemmalta,\nsentähden että he aikanansa olivat nähneet niin monta surua ja tehneet\nraskasta työtä.\n\n\"Nyt saatte mennä kartanolle vähäksi aikaa leikittelemään ehtoon\ntullessa,\" sanoi Thore lapsille, jotka eivät olleet myöhästä\ntottelemaan käskyä.\n\n\"Kuuleppas, Elina,\" sanoi Thore vähän ajan päästä ja tarttui hänen\nkäteensä. \"Jos sinä tahdot niinkuin minä, niin myymme talomme ja\nmuutamme Amerikaan.\"\n\n\"Sinä uskottelet,\" vastasi Elina.\n\n\"En minä uskottele koskaan, sitä vähemmin nyt, kuin asia on niin\ntärkeä.\"\n\nElina katseli häntä silmät pystyssä ja sanoi:\n\n\"Sinä uskottelet vissiin, rakas Thoreni. Et sinä voi tahtoa muuttaa,\nkuin kaikki on niin hyvin, ja elämme niin onnellisesti.\"\n\n\"Varmaan on meidän kaikki hyvin, emmekä saata kyllä kiittää Jumalaa\nonnemme tähden; mutta meidän pitää muistaman että meillä on lapsia...\nMe olemme nyt kahdeksan vuotta omistaneet talon, tehneet työtä oikeen\nvoimien perästä, emme myös ole tuhlanneet millään lailla, ja kuitenkin\non meillä tuskin niin paljon kuin alkaissamme. Vero yletään joka\nvaltiopäivissä; kaikki käy pahemmaksi ja pahemmaksi. Ei meillä ole\nvaraa edes lehmää lahdata jos tahdomme jaksaa maksaa kaikki verot, kuin\nrasittavat taloo. Emme myös voi pitää kaikkia lapsiamme kotona; meidän\ntarvitsee päästää yhden toisensa perään pitäjälle palvelemaan, joka\nsurettaa minua kovasti, koska minä koettelemisen kautta tiedän, kuinka\nniitä kohdellaan. Kaikki tämä kävisi sentään päinsä, jos täällä\nihmisten seassa löytyisi oikeutta; mutta minä olen lapsuudestani saakka\nnähnyt että köyhiä joka paikassa sorretaan. Se on raha vaan ei ihminen\njoka arvossa pidetään. En minä käsitä kuinka sen kanssa lienee laita,\nmutta ainakaan ei hallitus siinä maassa ole oikealla kannalla, jossa\ntehdään vähä taikk'ei ollenkaan köyhäen lapsien kasvatukseksi; jossa\nmielensä mukaan saa lyödä nuorukaisia, siksi kuin täyttävät\nkahdeksantoista vuotta; jossa ei ystäviensä kanssa saa palvella Jumalaa\nvahdita, mutta juoda ja kirota niin paljon kuin haluttaa; jossa ei\nlapset saa periä vanhempiansa; jossa laki käytetään säädyn ja rikkauden\njälkeen; jossa jo kehdossa tulee valtiopäivä-mieheksi; jossa papit\nenemmän huolivat maallisista toimituksista, kuin hengellisestä\nvirastansa, jota he hoitavat niinkuin käsi-ammattia; jossa vihdoin\nviimein varas pidetään hyvin, vaan kunniallinen työmies saa kuolla\nnälästä ja puutteesta vaivasten huoneessa.\"\n\n\"Se on totta, Thore, ja totta kyllä se on; mutta kuinka raskasta eikö\nse olisi että muuttaa rakkaasta kodostansa,\" sanoi Elina ja hypisteli\nkiiltävää avain kimppuansa. Thore nousi ylös ja kävi vakavilla\naskeleilla yli laattian, jonka jälkeen hän jälleen istui Elinan viereen\nja sanoi:\n\n\"Niin, raskasta se olis, aivan raskasta että jättää rakkaan\nisän-maansa. Oikeen sielussani kirventelee kuin ajattelen sen päälle...\nMutta ajatelkaamme vielä sen asian päälle, rakas Elina. Muista se\nkuinka paljon olemme saaneet kärsiä aikanamme. Muista vielä, että\nmeillä on seitsemän lasta, ja että ainoastaan kolme niistä voi asua ja\nhäin tuskin tulla toimeen talossamme. Neljä saisi niinmuodoin koetella\nsamoja elämän vaiheita kuin mekin; mutta kuka tiesi ei heillä olisi\nsamaa kärsivällisyyttä. Kuinka raskasta eikö se olisi nähdä heitä\npuutteen alaisina ja viheliäisinä ja kuka tiesi vielä raudoissakin\npaatuneina rosvoina.\"\n\nPuhe lakkasi tähän isoksi aikaa, jona molemmat puolisot lempeästi ja\nhellästi katselivat toinen toistansa. Elina sanoi viimein:\n\n\"Meidän pitää lähtemän, rakas Thore... Se olisi minun kuolemani että\nnähdä jonkun lapsistamme senkaltaisessa tilassa... Mutta oletko sinä\nvakuutettu siitä, että meidän siinä uudessa maassa käy paremmin?\"\n\n\"Kaikki on Herran kädessä!... Tämä ajatus on kauan ollut mielessäni, ja\nminä olen sentähden tyystään kuulustellut niiltä, jotka tuntevat tilan\nAmerikassa. Kaikki sanovat yhdellä suulla maan hyväksi sille, joka\ntahtoo ja taitaa tehdä työtä. Työmies ja hänen työnsä sanotaan siellä\npidettävän arvossa; maa on siellä kiitollinen ja vero vähäinen, koska\nvähä kukin maksaa puolestansa. Lapset opetetaan ilman maksoa\nvaltakunnan kustannuksella, ja ne köyhät, jotka eivät jaksa tehdä työtä\nkohdellaan hyvin hyvissä laupiuden laitoksissa. Minä olen sentähden\nuskonut että me ja lapsemme tulisimme hyvin toimeen siinä uudessa\nasun-maassa, semmenkin kuin meillä on vähän varoja, joilla voimme\npäästä alkuun. Ei siellä kuitenkaan taida käydä hullummasti kuin\ntäällä.\"\n\n\"Meidän pitää matkustaa sinne, rakas Thore; sillä lasten tähden meidän\npitää tekemän mitä taidamme... Sanomattoman raskasta ja vaikeaa on että\njättää rakkaan kodon, mutta sama aurinko valaisee siellä kuin\ntäälläkin, ja sama hyvä ja laupias Jumala valvoo ylitsemme, jos asuimme\nmissä hyvänsä... Muuttakaamme sentähden sinne lapsinemme Hänen\nnimessään.\"\n\n\"Tutkikaamme vielä tätä asiaa, ennenkuin mitään päätämme; sillä se on\naivan tärkeä eteen-ottaminen. Meidän pitää keskusteleman lasten kanssa\nja kuulla heidän ajatuksensa asiassa, koska se pääasiallisesti\nliikuttaa heitä. Jos heillä on vähäkin tätä vastaan, niin jäämme tänne\nja kulutamme aikamme miten paraiten taidamme; sillä tässä asiassa\nsaavat tehdä mitä paraaksi katsovat.\"\n\nKeskusteleminen loppui täksi kertaa, vaan jatkettiin useen parin\nkuukauden aikana. Monta kertaa tutkittiin tämä kysymys, ja viimein\npäätettiin yhteisesti, että koko perheen piti muuttaman niin pian kuin\nmahdollista siihen kaukaiseen maahan. Vanhemmat pojat iloitsivat, vaan\nne molemmat puolisot tulivat päivä päivältä ala-kuloisemmiksi jota\nenemmän se määrätty päivä läheni. He kuiskasivat toinen toisellensa:\n\n\"Se on raskasta ja surkeaa, vaan -- meidän täytyy lapsiemme tähden.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nSe määrätty päivä oli tullut. Ihana oli Syyskuun aurinko sinä aamuna ja\nlupasi selvän pilvettömän päivän.\n\nThore Jössen poika oli huutokaupalla myynyt talonsa ja irtaimen\ntavaransa, ja kaikesta siitä yhteensä saanut kuusi tuhatta riksiä,\njoista enin osa oli talletettu matka-arkussaan, joka jo oli rattailla.\n\nSe oli juhlallinen hetki siinä avarassa tuvassa. Kaikki olivat\njuhlavaatteisansa. Seitsemän punaposkista poikaa, joista vanhin oli\nkahdenkolmatta ja nuorin kymmenen vuoden vanha, seisoi kädet ristissä\npöydän ympärillä, jonka ääressä isä ja äiti istuivat avatun kirjan\nvieressä.\n\n\"Lapseni,\" sanoi Thore Jössen poika liikutetulla äänellä; \"se tärkeä\nhetki on tullut, jona meidän pitää jättää rakastetun kodon ja pian sen\nkalliin isän-maankin, uudessa maassa hakeaksemme elatusta jäljellä\nolevina päivinämme. Matka on pitkä ja vaivaloinen. Me tahdomme\nsentähden nöyrillä sydämmillä nostaa mielemme taivaasen ja rukoilla\nJumalalta apua, että onnellisesti ja hyvin mahdamme päättää\neteen-ottamisemme.\"\n\nKorkealla äänellä luki hän nyt monta harrasta rukousta, joissa hän\nrukoili Herraa olemaan johdattajansa matkalle, ja aina varjelemaan\nvanhan Ruotsin. Senjälkeen alkoi hän virren johon koko perhe tarttui\nselvillä äänillä.\n\n\"Lähtekäämme nyi Jesuksen nimessä,\" sanoi Thore rukouksen päätettyänsä\nja tarttui ystävällisesti vaimonsa käteen kiini.\n\nNuorukaiset riensivät paikalla ulos, mutta vanhemmilla ei ollut\nsemmoista kiirettä. Kaappi, kello ja vielä seinätkin piti katseltaman;\njosta katselemisesta ei tahtonut koskaan loppua tulla. Kartanolla kävi\nsamoin. Enemmän kuin tuhannen kertaa olivat he ennen katselleet niitä\naseita ja työkaluja, vaan ei koskaan niin tystään kuin nyt. He menivät\npuutarhaan, jossa hypistelivät pensaita ja puita sanaakaan sanomatta,\nmutta kyyneleitä näkyi heidän silmissänsä. Vihdoin viimein nousivat he\nrattaille josta vielä kerran katsoivat pitkään sitä entistä kotoa,\njonka jälkeen ajoivat tiehensä.\n\nTie meni kirkon sivuitse, jossa Thore yht'äkkiä pisätti portin eteen.\nHän katsahti mitään sanomatta Elinan päälle, jonka Elina hyvin käsitti,\nsillä hän pusersi kovasti Thoren kättä. He menivät kirkko-pihaan, jossa\nkumpikin pian vaipui rukouksiin äitinsä haudalla.\n\nKuin he jälkeen rattaitten tykönä tulivat yhteen, antoi Elina\nmiehellensä iänkaikkisuuden-kukan, ja näytti siinä samassa, että\nhänellä oli samallainen bernsteini-ristin vieressä. Thore näytti oitis\nettä hänellä jo oli semmoinen sen vähäisen sormuksen vieressä, jonka\nhän kantoi povessansa.\n\nEivät he nytkään sanaakaan sanoneet, mutta nyökkäsivät ystävällisesti\ntoisellensa, ja taivaallinen valo loisti heidän silmistänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman päivän perästä astui tuo perhe laivaan Götebor'in satamassa ja\nlähti pohjas Amerikaan.\n\nHerra olkoon heidän kanssansa, ja tulkoon heidän toivonsa täytetyiksi\nsiinä uudessa maassa!!!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakas lukiani.\n\nTällä erällä en minä tiedä kertoa enää mitään Thore Jössen pojan\nelämän-vaiheista, koska se oli viimeis syksynä, kuin hän perheensä\nkanssa jätti itsensä sen juonikkaan meren valtaan ja lähti toisella\npuolen meren kuohuvien aaltojen onneansa hakemaan. Mutta sen minä\ntiedän, että Ruotsi la'illansa ja kohtelemisellansa sillä lailla on\nsaattanut monta tuhatta kunniallista työmiestä pakenemaan\nisänmaastansa, jossa he kaikkina aikoina olisivat olleet tarpeellisia.\nMinä tiedän myös -- ja se surettaa minua -- että samaa vaivaa\nelääksensä, samaa tuskaa ja puutetta, samaa pilkkaa ja ylönkatsetta, ja\nvielä pahempaakin kuin tässä kirjaisessa onkaan kerrottu, saa köyhä\ntyömies kärsiä melkeen joka paikassa maalla, Ystad'ista aina\nHaaparantaan asti, jossa monessa paikassa vallitsee senkaltainen\norjallisuus, että se likemmältä katseltuna näyttäisi olevan verrattava\nsiihen, joka kertomusten jälkeen sanotaan hallitsevan joissakuissa\nPohjas Amerikan valtakunnissa.\n\nSe on kova syyttäminen, mutta se on vielä surkeampaa että se on totta,\njonka minä tässä tahdon näyttää todeksi jos hälpältä katselemme nyt\nolevaista seurakunnallista elämäämme. Minä saan tässä edeltäpäin\nilmoittaa, ett'en minä päätä kulku-puheitten vaan totuuden mukaan. Minä\nolen kaiken elin-aikanani elänyt kansan seassa, ja viimeisinä vuosina\nvaeltanut melkeen jokaisen läänin läpitse, ainoastaan sentähden että\ntulisin tuntemaan kansan elämän laadun, jonka sentähden jotenkin luulen\ntuntevanikin. Katso tässä lyhykäisyydessä minkä lainen on\n\n    Se yleinen tila maassa.\n\nRuotsi on kieltämättä viimeisinä vuosina ollut hyvin onnellinen monessa\nkatsannossa, vaan se ei ole ymmärtänyt pitää onnestansa kiini.\nMaanviljelys on edistynyt; kauniit laihot ovat kasvaneet pelloillamme,\nme olemme lähettäneet ulkomaille enemmän maan kasvuja kuin koskaan\nennen; mutta yhteinen voima ei sentään ole noussut, vaan pikemmin\nvaipunut ja monella tavalla saattanut sen köyhän työmiehen kannan vielä\nhuonommaksi.\n\nKuin jyvät ja maanmiehen tavarat kolme vuotta takaperin olivat\nkorkeassa hinnassa, niin talonpoika oikoi ojasta taipunutta selkäänsä.\nHän oli mielestänsä kauan kyllä elänyt puutteessa, ja tahtoi sentähden\ntästä lähin elää niinkuin muutkin ihmiset. Hän laittoi itsellensä\nparemmat vaatteet ja herkullisemman ruoan pöydällensä, hän toimitti\nhuoneisiinsa liiallisia koristuksia ja kartanolle upeita vaunuja: hän\nluuli sen hyvän ajan kestävän iän kaiken. Näissä iloisissa toivoissa\nkehoitti kauppamiehet häntä elämään, jotka paikalla hyötyvät siitä.\nSillä tavalla menivät rahat tiehensä, ja hän sekaantui velkoihin,\njoista hän ei pääse niin helposti.\n\nSe hyvä aika ja ne korkeat toivot matkaan saattoivat vielä sen, että\nmoni herra rupesi maanviljelijäksi, jona hän luuli saavansa veistellä\nkultaa puuveitsellä. Petettyinä näissä ihanissa toivoissansa, pitää\nheidän nyt vähäkin ylhällä pysyäksensä, koska he ovat maksaneet korkean\nhinnan taloistaan, imeä kaiken sen voiman maasta kuin mahdollista,\njonka tähden maa käy laihaksi ja työmies rasitetaan. Se on juuri\nnäitten herraen maanviljelijäen tykönä kuin orjuus on korkeimmallansa.\n\nMinä saan kerran kaikkien edestä pyytää lukiaani muistamaan, että minä\nsekä tässä että muualla puhun tilasta yleisesti; sillä minä tiedän\naivan hyvin jalomielisiä ihmisiä löytyvän joka säädyssä.\n\nHyöty siitä hyvästä ajasta on niinmuodoin se että maanviljelys on\ntullut vähä paremmaksi, sen suhteen kuin se olisi voinut tulla; vaan\nvarat eivät suinkaan ole enenneet maassa; sillä Ruotsin kansa taitaa\ntällä hetkellä olla yhtä köyhä kuin vuonna 1810, koska valtakunnan\nsanottiin nojaavan häviöönsä päin. Moni luulee kansan tulleen\nrikkaammaksi, kuin hän kaukaa katselee sen tilaa, mutta menköön vaan\nvähä likemmäksi, ja koettakoon perin pohjin tutkia sen koto eloa ja hän\ntulee havaitsemaan, että se kaunis ulkopuoli ainoastaan on lainattu\nvalo, jonka ne pimeät varjot, jotka makaavat sisä-puolella, vallan\nhimmentävät. Tehe sitten päätös kaikista yhteen ja varmaan se kuuluu\nnäin:\n\nPitäjässä, jossa on kuusikymmentä talonpoikaa, voi viisi kutsua\nrikkaaksi, koska heillä on isommat talot ja ulos lainattuja rahojakin;\nkymmenen tulee jotenkin hyvin toimeen; vaan ne loput neljäkymmentäviisi\novat köyhiä. Heidän talonsa ovat pantatut erityisiin rahastoihin eli\nyksinäisille, melkeen koko arvonsa edestä. Niitten pitää voimiensa\nperästä ahkeroitseman elääksensä eloa, joka ei ole paljo parempi kuin\ntorpparin taikka muonamiehen. Koska heidän taloutensa on huonolla\nkannalla ovat he vallan varakkaampien vallassa, joita eivät arvaa\nvastaan sanoa; ja niinmuodoin ei heillä ole mitään sanomista\nseurakunnan asioissa. Joka pitäjässä löytyy \"ala-valtakunnan\" kuningas,\njoka, papin ja korkeitten sukulaistensa avulla, elää ja hallitsee oman\ntahtonsa mukaan. Hän, vähäisen, vaan väkevän seuransa kanssa, päättää\nkaikki mitä pitäjän asioihin kuuluu, ja toiset saavat olla tytyväiset\npäätöksellä, vaikka se sitten olisi kuinka takaperin. Jos hallitukselta\ntulee kysymys papin eli nimis-miehen kautta minkä lainen yhteinen tila\non, niin hän paikalla vastaa papin kanssa, että kaikki on seurakunnassa\nhyvin; -- olishan se häpeäksi seurakunnalle, jos oikea tila\ntulisi tietyksi. Ei hänellä ja hänen vertaisillansa ole mitään\nvalitettavaakaan, sitä helpommasti voivat he hallita kaikki, niinkuin\nitse tahtovat. Monta rikasta löytyy, jotka eivät suinkaan hyväksy\nsenkaltaista hallitusta, mutta ne ovat enemmästä päästä hiljaisia\nihmisiä, jotka eivät mielellään tahdo olla riidoin hallitsien kanssa.\nHe pudistavat epäileväisesti päätänsä ja näkisivät mielellään kirveen\nkäyvän, mutt'ei heillä ole rohkeutta olla sen ponnessa. Se on\ntavallisesti pitäjän kuningas, taikka joku hänen seurastansa, kuin on\npitäjän lauta-kunnan esimies, joka määrää vaivaisten elatuksen,\njonka katsannon alla pitäjän koulu on, ja joka viimein valitaan\nvaltio-päivien jäseneksi j.n.e. Monessa seurakunnassa on se kunnon\nmies, mutta se ei ole yksi kahdestakymmenestä.\n\nNäin on yleisesti laita seurakunnissa. -- Katsokaamme nyt kuinka\nvaltio-päivissämme tavallisesti käy; kutka ne miehet ovat, jotka siellä\nvalvovat kansan asioita, ja se tulee meille selväksi minkä tähden maan\ntila yleisesti on niin surkea.\n\nAateli on ainoastaan suvun ja virkamiesten esimiehinä. Papit -- sen\nkorkean papiston ja hengellisen hallitus-himon esi-miehinä; koska\nnuoremmilla papilla, jotka ovat ne oikeat työmiehet Herran viinamaassa,\nja jotka paraitten tuntevat kansan toivot ja tarpeet, ei ole ääntä\nvaalissa. Porvarit taas ovat rahan ja ylpeyden esi-miehinä, sillä useen\nyhdellä keikarimaisella kauppa-kokouksen vänkäilijällä on enemmän\nsanomista raastuvassa, kuin kymmenellä kunnollisella porvarilla.\nMuutoin ei suinkaan valtio-päiviin tulisi niin monta pormestaria,\njoilla ei ole juuri mitään yhteistä sen oikean porvari-säädyn kanssa.\nTalonpojat ovat omansa ja kotona olevaisten pitäjän-kuningaitten\nesi-miehinä. Harvoin se tulee valtio-päivien jäseneksi, jolla on kansan\nluottamus. Se on tavallisesti se pitäjän-kuningas, joka on tullut\ntutuksi paraiten taitavan nylkeä köyhiä. Luonnollisesti tästä on\npoikkeuksia niinkuin kaikesta muustakin.\n\nSenkaltaiselta pitäjän hallitukselta, kuin se on jonka olemme\nkertoneet, ja niin kokoon pannulta valtio-seuralta, ei ole paljo\nlaupiutta köyhää kansaa vastaan odottamista. He valvovat ensiksi omia\nasioitansa ja pitävät yhteisen hyödyn sivu-asiana, johon eivät koskaan\ntahdo joutua pitkien jaarituksiensa ja riitojensa tähden. Hyvällä\nomalla-tunnolla panevat he yhten runsaan veron toisensa perään sen\nköyhän kansan hartioille. Joku totinen isän-maan ystävä panee itsensä\ntätä vastaan, vaan hänen äänensä katoo sen antelian joukon seassa,\nniinkuin kaukainen kaiku. Sillä tavalla ei hallitus milloinkaan saa\nkuulla selvää totuutta, ja se taitaa joksikuksi osaksi antaa hänelle\nanteeksi ruunun rahaen tuhlaamisen.\n\nKansa saa sillä välillä maksaa kustannukset. Se kärsii yleisesti\nenemmän kuin kukaan voi ajatella. Ehkä hän syö kehnoa ruokaa, täytyy\nhänen alinomaa tehdä raskasta työtä. Sanotaan ett'ei talonpoika\nmielellään tahdo parantaa maanviljelystänsä, vaan ei ajatella sitä että\nusiammalla ei ole varoja laittaa uusia peltokaluja. Monessa paikassa on\nkolmella eli neljällä naapurilla yhteinen rauta pii (äes) eli sahrat,\njota he vuorottain hyödyksensä käyttävät. Ilman sitä sanotaan vielä\nviinan turmelleen kansan sekä sielun että ruumiin, vaan unhotetaan että\nhuono ruoka ja raskas työ ovat olleet viinan apulaisina. Se on köyhyys\nja rasitus kuin on tehnyt enimmän osan. Koulut pidetään rasituksena, ja\njos menemme köyhäen huoneesen niin saattaa se meidän hämmästymään.\nKansa huokaa runsasten verojen alla, jotka makaavat maanviljelyksen\npäällä, jotka jo ovat niin tuntuvat, että jos Herra rankaisee meitä\nkato vuodella, niin tulee rauta-tien rakennuksemme seisomaan, sillä\nmistä otettaisiin rahaa?\n\nKansa kärsii kuitenkin enimmän siitä käytöksestä, kuin se saa pitää\nhyvänänsä onnellisimmilta vertaisiltansa. Maalla, niissä synkeissä\nmetsissä tapahtuu paljon, josta kaupunkilainen ei voi nähdä edes unta.\nSiellä ei löydy sanomalehtiä, jotka pitäisivät itsevaltaisia kurjessa.\nSiellä löytyy paljon vääryyttä, ja Jumala auttakoon niitä, joilla valta\non ollut, kuin heidän kerran, sinä suurena tilin-teon päivänä, pitää\ntekemän tilin hallituksestaan. Pappis-säädyllä ja ruunun-miehillä on\npaljon oman-tuntonsa päällä. Työmiehen tila täällä Ruotsissa on niin\nraskas, että jos niillä olisi varoja, eikä rakkaus isän-maahan pitäisi\nniitä takaisin niin puoli kansaa varmaan muuttaisi Amerikaan.\n\nJos nyt muistamme, että yhdeksän kymmenettä osaa kansasta harjoittaa\nmaanviljelystä, niin voimme, ylönpalttisia olematta, sanoa että kolme\nneljättä osaa Ruotsin kansasta elää oikeeta orjan eloa, ainoastaan\nsentähden että yksi neljännes saa elää ylönpaltisesti ja upeesti, joka\nvetää rahat maasta ja hennontaa kansan, joka ei yhtään sovi pohjasen\nluonnon kanssa yhteen. Ei tämä mahda olla oikeen. Varmaan ovat toiset\nihmiset luodut hallitsemaan ja toiset tottelemaan, mutta herraen pitää\nmuistaman \"että heilläkin on Herransa taivaassa\".\n\nTällä en minä suinkaan tahdo sanoa, että köyhä kansa sielunsa puolesta\non vähääkään parempi kuin rikas; vaan sen minä sanon täydestä\nluottamuksestani, että työväki kärsii vääryyttä, ja että ne yleisemmät\nsäädyt ovat kiusaksi yleisölle. Valtakunnan kukkuloilta käy tukehuttava\ntuuli; väärä mieli hallitsee niissä korkeissa seuroissa. Siellä eletään\nenemmästä päästä enemmän kuin varat antavat myöden; metsiäis-pesässä on\nliian monta perhosta ja kuhnuria. Työ ja kelvollisuus pidetään\nvähäisessä arvossa. Totinen ansio jää synnin ja nöyristelemisen taka.\nMonessa osassa meillä on oikeat la'it, mutta niitä käytetään eri\ntavalla eri ihmisiä vastaan, eivätkä niinmuodoin täytä määräystänsä.\nRaha on korkein arvon mitta ajan puntarissa, ja rehellisyyden ja\nkunnian pitää joka tilassa jäämän sen taka.\n\nTämä saattaa kansan huonommaksi, ja sytyttää vihan ja katkeruuden sen\nsydämmessä, joka monta kertaa muuttuu väki-valtaisuudeksi, joka antaa\nkorkeimmille säädyille syytä valittaa. Heidän pitäisi kuitenkin ensiksi\nparantaman itsensä, ennenkuin valittavat kansan huonoutta, sillä kaikki\nvalo tulee ylhältä päin eikä päin vastoin, niinkuin näyttävät tahtovan.\nVarmaan on se kaunista että laittaa pitäjän kirjastoja ja pitää\nhyvän-tekeväisyyden kokouksia, vaan ei asia ole sillä autettu. Paha\npitää otettaman juurinensa pois. Runsaat verot pitää vähettämän, jollei\ntahdota että maamme tulevaisuus käy liian synkeäksi. Valtakunnan rahoja\npitää enemmän säästettämän, ja samalla lailla jokaisen yksityisen\nylhältä alhalle asti. Hallituksessa pitää moni haara perin pohjin\nparattaman.\n\nMutta kaikki tämä voidaan parata ainoastaan sillä, että ihmisellä eikä\nainoastaan rahalla on ääni valita valio-kunnan jäseniä.\n\nYhteinen tila saisi senkautta pian toisen muodon; sillä Ruotsi on rikas\nkaikessa köyhyydessänsä. Kuninkaan tykönä olisi asiamiehiä, jotka\npuhusivat totta; kauppa ja keinollisuus edestyisivät lakkaamatta\ntasaisilla ja vakavilla askeleilla; maasta saataisiin toista vertaa\nsuurempi tulo. Halut ja himot eivät enää vetäisi maata neljälle\ntaholle; ne yhdistyisivät yhdeksi suureksi ja ilahuttavaksi, joka\nainoastaan tarkottaisi yhteistä hyvää; Ruotsi tulisi vapaaksi,\nitsenäiseksi ja onnellisemmaksi kuin se koskaan on ollut.\n\nMeillä on hyvä ja laupias kuningas, joka tahtoo sitä mitä oikeen ja\nsopiva on. Meillä on vielä nuori ja voimallinen hallitsija, jolla on\nrohkeutta tehdä kauniin mieli-lauseensa luonnossa näkyväksi. Minä olen\nsentähden siinä iloisessa toivossa, että jos kaikki totiset isän-maan\nystävät yhdistyisivät yhteiseen rukoukseen niitten jalojen miesten\ntykö, niin ne antaisivat maalle uuden perustus-la'in, joka olisi Norjan\nla'in mukainen taikka vielä sitäkin parempi; sillä kyllähän se on\niloisempaa hallita vapaata ja onnellista kansaa, kuin orjistunutta ja\nvalittavaa sukua.\n\nKansa on perin pohjin hyvän luontoinen, mutta kärsimys voi kerran\nloppua ja tehdä tepposia, joista saattaa seurata sanomattomia\nmuutoksia... Muistakoot kaikki joita se liikuttaa tämän aikanansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMoni luulee kuka tiesi edellä seisovan taulun olevan maalatun liian\nsynkeillä värillä, mutta minä vastaan: Tutki ensin tila tyystään ja\npäätä sitten. Tässä en tahdo neuvoa sinua poikkeilemaan pappiloihin ja\nvarallisempiin taloihin, niinkuin matkustavaiset tavallisesti tekevät,\nkuin tahtovat tulla tuntemaan yleisön tilan. Ei niin, ystäväni. Käy\nsensiaan vähemmissä taloissa, niissä metsien syvyyteen piiloitetuissa\nmökkilöissä, ja varmaan tulet sinä havaitsemaan että taululla on\nvastimensa. -- Toiset luulevat löytävänsä tässä, nimittäin taulussa,\nhuonosti peitetyn vihan rikkautta ja korkeimpia säätyjä vastaan.\nSenkaltaiseen syytökseen voin minä säikkymättä vastata, ett'en vihaa\nyhtäkään kuolevaista maan päällä, ja että rakkaus oikeuteen ja\nisän-maahan on ollut se, joka on kynäni hallinnut.\n\nViimeiseksi pyydän minä kaikkia jalomielisiä sanomalehtien\nkirjoittajia, joilla siihen on tilaisuutta, vaeltamaan isän-maan\nläpitse, että tulisivat tuntemaan kansan oikean tilan. He saisivat\npaljon kirjoittaaksensa ihmis-sukukunnan hyödyksi, jota eivät nyt\nkaikessa viisaudessaan voi arvata; sillä kaupunkien kaduilla eli\nlukukamarissa emme me tule tuntemaan kansan eloa.\n\n\n\n"]