[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcRXyekmiPxrA9tuvse_hNTJIxsuGfeQut0tQyJ0fHcY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2217,"Valtiopäivämies eli kunnianhimo","Thomasson, Pehr",1818,1883,"2217-thomasson-pehr-valtiopaivamies-eli-kunnianhimo","2217__Thomasson_Pehr__Valtiopäivämies_eli_kunnianhimo",null,"romaani",[],[],"fi",1859,1872,10628,69815,false,34090,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Valtiopäivämies eli Kunnianhimo\" by Pehr Thomasson is a novel written in the late 19th century. The story revolves around Jussi Koponen, a successful farmer who is plagued by ambition and the desire to become a member of the state assembly, thus revealing the personal and social conflicts that arise from his aspirations. As Jussi navigates the world of politics and moral dilemmas, the book explores themes of ambition, deceit, and the struggle between personal desire and public perception.  The opening of the novel introduces us to Jussi Koponen, who is depicted as a prosperous yet deeply conflicted man. On a beautiful autumn evening, he anxiously awaits a visitor, Veikko Kela, who represents a younger generation shaped by education and progressive ideals. As the two friends converse, it becomes clear that Jussi harbors a burning desire to become a \"valtiopäivämies\" (a member of the state assembly), although he publicly feigns disinterest for fear of damaging his reputation. The dialogue quickly reveals Jussi's cunning nature and strategic mindset, as he plots against the sitting assemblyman, Olli Toiminen, even recruiting Veikko into his ambitions. This sets the stage for a tale replete with political maneuvering, moral ambiguity, and the unlikely companionship between Jussi and his friends. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Aulén, Johan",309,"Varakas lautamies Jussi Koponen tavoittelee puuttuvaa kunnianosoitusta, valtiopäivämiehen paikkaa. Kunnianhimon ohjaama talonpoika joutuu punnitsemaan valintojaan ja moraaliaan tavoitellessaan yhteiskunnallista asemaa 1800-luvun maaseudulla.","Pehr Thomassonin 'Valtiopäivämies eli kunnianhimo' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2217. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VALTIOPÄIVÄMIES ELI KUNNIANHIMO\n\nKirj.\n\nPehr Thomasson\n\n\nMukaellen suomentanut J. Aulén\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nHufvudstadsblad'in kirjapainossa,\n1872.\n\nG. W. Edlundin kustantama.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Talonpoika ja asiamies\n  II. Kolme kunnon ystävää\n III. Julman paha kohtalo\n  IV. Päättävä hetki\n   V. Pelastuksen hetki\n  VI. Suuri lohdutus murheessa\n VII. Iloa ja murhetta\nVIII. Uusia keskustelemia ja onnettomuuksia\n  IX. Uudet toiveet ja parempi onni\n   X. Talonpoikaisille lukioilleni\n\n\n\n\nI.\n\nTalonpoika ja asiamies.\n\n\nEräänä kauniina syysiltana, nykyisen vuosisadan alussa, käyskeli\nlautamies Jussi Koponen tuimin askelin soreassa tuvassaan edestakasin.\nTultuaan pihanpuolisen akkunan luo seisahti hän, joka kerta moniaita\nsekuntia, kurkistaen ulos ihan kun jotakuta odottaen.\n\nJussi Koponen oli keski-ijän mies, eikä pahannäkönen, joska joku ei\nhuomannut kavalaa katsantoansa. Käytöksessänsä oli hän jokseenkin\nkopeaa jota kuitenkaan tätä nykyä ei suinkaan voinut huomata; sillä\nlaiha vartalonsa oli jokseenkin köyristynyt ja raskas mielipaha näkyi\njulkisesti hänen muuten itserakkaasta naamastaan. Siitäpä voi arvata\njonkun kovan murheen kaivelevan sydäntänsä.\n\nMikähän se voi olla? Olihan Jussi Koponen kaikin tavoin onnellinen\nmies. Hänellä oli hyvä vaimo, hyviä lapsia ja suuri, Koivula niminen\ntalo, joka sekä ulkoa että sisältä oli ihan herrashovin näkönen.\nSanalla sanoen, hän oli koko Raivolan kihlakunnan rikkain talollinen.\nMutta kuitenkaan ei hän omalla toimellaan ollut suuria varojansa\nko'onnut; hän oli tykkänään ne perinyt appivainajaltaan, joka häneen\nniin oli mielistynyt, että tämä perintöjaossa sai kaikkia muita lapsia\nrunsaammin. Myöskin oli hänellä ollut kaikki ne luottamus- ja\nkunniavirat jotka talonpojan osaksi voivat tulla, paitsi yhtä ainoaa:\nhän ei vielä ollut valtiopäivämies. Moni siis luuli hänen tätä\ntavoittavan; mutta milloin sellaisesta kysymys tuli, oli Jussi aina\njuhlallisesti vakuuttanut ei tahtovansa sellaista toimia vastaanottaa,\njosta muka hänelle olisi sulaa hävikkiä, vaikka kyllä arveli siihen\ntoimeen olevansa mies kunnollinen.\n\nMitenkä tälläiset lauseet olivat totta ja mikä se oikeastaan oli, joka\ntätä nykyä häntä huoletti, saamme heti tietää omista sanoistaan.\n\nLevottomin mielin kuin Jerusalemin suutari mittaili Jussi tupansa\nlattiaa. Mutta yht'äkkiään valistui synkkä muotonsa. Avaten oven,\nriensi hän pihalle, jossa matkailija hypäten rattailta teki tavallisen\ntervehdyksen.\n\n\"Terve tultuasi, Veikko Kela!... Viivyithän niin, että tuskin enää\ntuloasi odotin\", lausui Jussi.\n\n\"En milloinkaan luovu lupauksestani\", vastasi tulija.\n\n\"Sydämmellisesti tervetullut\", sanoi Jussi vieden vieraansa sisään.\n\nHerra Kela oli nuori, sorea mies, jonka tavat ja käytös kaikissa\nosoittivat sivistynyttä tutenttia. Hän olikin nykyisin jättänyt\nyliopiston, jossa pitemmän ajan oli lakitietoa oppinut mutta ei\nkumminkaan aikonut ruveta virkamieheksi, syystä että isänsä tahtoi\nhäntä talonpoika-asiamieheksi, joka muka köyhälle tutentille oli\nedullisempi. Isä itse oli suureksi hyödykseen pitänyt tätä ammattia,\njohon neuvoi poikaansakin, toivoen ei omenan putoavan puusta kauvas.\n\nKela oli talon vanha ystävä. Tavalliset tervehdykset siis pian olivat\nkuitatut. Oli ilta, kello kuuden aika, jonkatähden isäntä tarjosi\npientä toti-tuikkaria. Hän siis avasi muhkean salinsa oven pyytäen\nvierastansa sinne, kunnes toimitettiin vettä ja muuta tarpeellista.\nPianpa oli kalkki kunnossa, mutta kun Jussin mielestä sali oli aivan\nlähellä kyökkiä, jossa ehkä olisi kuutioita, niin, itse ottaen\ntoti-tavarat, kantoi hän ne etääsen kamariin, jonka tehtyä varovasti\nsulki oven.\n\nYstävykset siellä asettuivat kiiltävän pöydän ääreen alkaen valmistaa\nsuloista nautittavaa, joka piankin joutui niin, että voivat toinen\ntoisensa kanssa kilistää.\n\nJussin vilkkuvista silmistä julkisesti näkyi hänellä olevan jotakin\nystävällensä sanottavaa, mutta myöskin näkyi hän vähän kainostelevan\nmieltänsä purkata. Päätti siis Kela, tämän huomattuansa, auttaa häntä\nalulle, lausuen huolettomasti:\n\n\"Terveisiä Olli Toimiselta.\"\n\n\"Kiitoksia! Onko hän nykyisin tavattu?\"\n\n\"On, äsken tapasin hänen kestikiivarissa, jossa vähän keskustelimme.\nKiitä häntä minun pitkästä viivyttelemisestäni. Ukko on aina saakelin\nilomielinen ja hauska.\"\n\n\"Kyllä vaan. Kyllä sillä suukopua kestää. Se kai vieläkin kerran\ntuumailee matkustaa herrainpäiville?\"\n\n\"Siitä emme ensinkään keskustelleet, mutta luulen hänen epäilemättä\ntulevan herrainpäivämieheksi, koska sinä Veikko siksi et pyri; muuten,\nken tiesi miten kävisi.\"\n\nTarttuen lasiinsa kilisti Jussi kera ystävänsä, jonka viimeiset sanat\ntekivät sydämmellensä hyvää.\n\n\"Luulisitko Veikko minun tulevan valituksi jos tahtoisin?\" kysäsi\nJussi.\n\n\"Sen varmaankin luulen, jos vaan edeltäkättä mutkat suoritetaan, sillä\naivan itsestänsä ei se synny.\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", vastasi Jussi, \"ja juuri sentähden pyysin sinua\ntänäpäivänä tänne. Ollaanhan me vanhat ystävät, siis saatan\nrehellisesti lausua mielipiteeni siitä, kolmannen miehen kuulematta.\"\n\n\"Mulla ei ole tapana kielitellä\", tiuskasi Kela vähän närkästyneenä.\n\n\"Suo anteeksi velihopea! en minä epäilekkään, jonka paikalla saat\nnähdä, kun nyt käyn sanomaan mitä ei edes vaimonikaan tiedä... Joka\nkerta kun puhe on ollut valtiopäivämiehestä, olen aina antanut ymmärtää\nen minkään mokomin tahtovani kutsumuksesta huolia, mutta totta puhuen\nolen jo monta vuotta sitä tavoittanut. Olli Toimisella on tähän asti\nollut yleisön luottamus ja tästä syystä en ole minä huolinut vällyjäni\npyykkiin pistää. Mutta koko ajan olen aina kokenut Ollin arvoa\nhalventaa. Miten tiedät, lukevat talonpojat harvoin noita suurempia\nsanomalehtiä, josta syystä eivät asioista ja menoista mitään\ntiedäkkään. Miten herrainpäivillä ollaan, sitä ymmärtävät he yhtä vähän\nkuin sika tuulimyllyä. Ainoa minkä oivaltavat, on se, että verot yhä\nlisääntyvät. Helposti siis voi heitä uskottaa tämän olevan\nvaltiopäivämiehen syyn, joka tarvittaessa ei laula totuutta, jolloin\nasia kävisi ihan toiseksi. Tällaista uskoa olen aina kokenut istuttaa\nheidän tuhmiin kalloihinsa ja tämä onkin mahdottomasti menestynyt.\nLuottamus Olliin rupeaa todellisesti raukeamaan. Mun lienee siis aika\npistäytä väliin, vai mitenkä?\"\n\n\"Tämän kaiken tiedän\", vastasi Kela. \"Jo aikoja sitten olen sun\nvehkeesi huomannut ja itse puolestani kaikki tehtävät tehnyt saadakseni\nsun puolellesi yleisön, joka myöskin lienee sinuun melkein suostuva.\nMutta tässäpä on toinen temppu, joka onkin tarkkaan mietittävä.\nKieltämättä on Ollilla suurin joukko ja väkevä lahko puolellansa, joka\nei olekkaan helposti voitettava.\"\n\n\"Aivan niin velikulta. Mutta kuitenkin voittaisin helposti\ntarkoitukseni, jos vaan julkisesti pyrkisin. Minun vaan olisi tarvis\npuhutella moniaita varakkaita sukulaisiani, joilla on enin sanominen\nvaliomiehiä huutaessa. Sitäpaitsi on mulla velkomista parahimmilta\ntalollisilta käräjäkunnan usiammissa seurakunnissa niin että voisin\ntoivoni mukaan liikuttaa niitä ja helposti voittaa vastusteliat. Hyvin\nkävisi kaikki, jos vaan rupeisin julkisesti pyrkimään, mutta kas sitä\njuuri en tahdo, miten saat kuulla. Minä en anna ymmärtääkkään\ntavoittavani tätä kunniaa, joka kauvan on ollut suurin toivoni. Sittepä\nehkä sanottaisiin konnan juonilla tulleeni valituksi, joka näyttäisi\nvähemmän kunnialliselta. Näkymättä tahdon minä tulla valituksi. Mutta\nsinun avullasi yksin se voi tapahtua, ja tästä asiasta juuri tahdoin\nvähä tuumailla sun kanssasi Veikko.\"\n\n\"Tunnenhan minä jäniksen polut\", lausui Kela, kavalasti naurahtaen,\n\"mutta kuitenkaan en älyä mitenkä minä tässä asiassa voisin olla\navuksi.\"\n\n\"Juuri sinä oletkin tarvittavani mies\", vakuutti Jussi Koponen.\n\"Tuttavuutesi kautta kaikkein ihmisten kanssa voit sinä vaikuttaa\nenemmän kuin kukaan muu. Sinun vaan on tarvis kiitellä minun\nkunnollisuuttani, toista taas pelotella aijotuista oikeudenkäynneistä.\nUsiammat sinua uskovat kuin isämeitää ja sun vaivasi taas minä\nkunniallisesti palkitsen. Tuhannen markkaa saat, jos minä tulen\nherrainpäivämieheksi.\"\n\nKuultuansa tämän lauseen, kävi Kelan muoto nähtävän iloiseksi. Hän\nnousi, kävi muutamia kertoja ympäri lattian, jonka tehtyä antoi\nJussille kättä sanoen:\n\n\"Kunnon veli, sinä tulet valtiopäivämieheksi.\"\n\nNämätpä sanat pullistivat Jussi Koposta, joka heti kohosi korkeammaksi,\npisti kätensä housun taskuihin, kohottaen niskaansa kuin laulava kukko.\n\n\"Ja tuhannen markkaa saat sinä\", kuiskasi hän Kelalle.\n\nTämä nyökäytti päätään, istahti taas pöydän ääreen sanoen:\n\n\"Kuitenkin on meidän varosasti oltava jos yrityksemme on menestyvä.\nMiten jo sanoin, on Ollin puolella suurin joukko ja väkevin lahko.\nSaisiko jokainen talollinen huutaa, niin ei meidän menestymistä olisi\nodottamistakaan; mutta kun sen tekee valiokunta ja kolme henkeä tässä\nkäräjäkunnassa saattavat voittaa kaikki muut, niin toivon parasta, jos\nvaan oikein kortit sekoitamme. Ensin on meidän nukuttaminen Ollin\nlahkoa siihen vahvaan vakuutukseen, että sinä et minkään mokomin tahdo\ntulla valituksi ja että siis hän, niinkuin ennenkin, valitaan; ja\ntoiseksi kaikin voimin vaikuttaa valiomies-huutoihin, että olisi meillä\ntuttuja tiessä. Ovathan nämät huudot jo ensi sunnuntaina; aika on siis\nkäytettävä. Minä alotan toimeni jo tänä iltana, tehden muutamia\npoikkeuksia kotimatkalla, ja sinäkään et saa torkkua.\"\n\n\"Äläpä luule\", vastasi Jussi.\n\nYstävät nauttivat nyt komean illallisen, jonka tehtyä erosivat\nvehkeitänsä toimeenpanemaan.\n\n\"Eihän sitä ollut vaikea pyydystää\", sanoi Jussi itsekseen. \"Rahalla ja\nnerolla voi kaikki.\"\n\n\"Kavala ja konnankurinen mies tuo Jussi\", ajatteli Kela itsekseen ajaen\nmaantietä. \"Kavala mies, paha sydämminen, mutta ei aivan tylsäpäinen.\nMutta sen ylpeys ja tirkistävä käärmeen katsanto ovat sietämättömiä.\nHerrainpäivämieheksi on hän Ollin suhteen ihan kunnoton... Mutta\ntuhannen markkaa, se on summa se, ja senpätähden teen hänen puolesta\nmitä voin... Soisin hänen pääsevän herrainpäivämieheksi paljaasta siitä\nsyystä, että ylpeytensä ja kunnianhimonsa saisivat hyvän keikahuksen.\"\n\n\n\n\nII.\n\nKolme kunnon ystävää.\n\n\nEntisestä keskustelusta kahdeksan päivää kuluttua tapaamme taas samat\nystävät samassa kamarissa kahden kesken. Mutta nyt onkin aamu,\nsentähden totin siassa ovat suuret juomalasit olutta täynnä.\n\n\"Perhana se, ettet omassa seurakunnassa ensinkään huutoja saa; mutta\naikomuksemme kumminkin menestyy,\" lausui Kela.\n\n\"Luuletko todellisesti niin?\" kysäsi Jussi Koponen alakuloisella\nmielellä.\n\n\"Epäilemättä velihopea, vaikka enemmistö tulee olemaan saakelin pieni.\nOlenpa laskenut ja päätös on puolen manttalin enemmistö, mutta siinähän\nmun mielestäni kyllin.\n\n\"Jahka vaan saattaisimme luottaa noihin miehiin,\" keskeytti Jussi.\n\n\"Vakaa kuin kirveen silmä... Saatpa kuulla miten olen käyttäinnyt. Ne\novat helvetin kavaloita kaikki kolme, mutta ketullahan kettua\npyydetään. Ensiksi puhuttelin Jurria, jolla on tärkeä riita-asia\nylioikeudessa sekä selvitin hänelle, että jos Olli Toiminen tulee\nvaltiopäivämieheksi, hän varmaan sen hävittäisi, koska Olli on likeistä\nsukua vastaajan kanssa. Kas sepä naula veti. Jurri kiitti minua\ntiedosta. Kakkurilla käytin samaa keinoa. Hän on erään kalastusyhtiön\nosallinen. Minä muistutin häntä, että Olli itse kalastaa samassa\nvirrassa ja että hän aikoi alottaa riidan, joka vähentäisi yhtiökunnan\noikeuksia, jonka riidan hän valtiopäivämiehenä epäilemättä voittaisi.\nKakkuri on liukas ja oman voiton pyytävä perkuus, joka heti oivalsi mun\nlauseeni todenmukaisuuden ja sillä voitin hänen. -- Pekka Kettusen\nkanssa mulla oli oikein pieni kahakka, kuitenkin viatointa lajia. Hän\ntosin on vähän kavala ja kettumainen, mutta ylipäänsä yksinkertainen\ntolvana. Minä tuppasin häneen niinkuin makkaraketeen kaikenlaista\nsakkaa, jonka hän irvistelemällä nieli. Paitsi muuta uskotin häntä\nettä jos sinä tulet valtiopäivämieheksi, niin lähettäisit\nmaamittausylihallituksesta maamittarin, joka pian lopettaisi kylän\nsekasotkusen rajajaon; myöskin uskotin häntä sinun kauttasi voivan\ntulla hyväksi ystäväksi maamittarin kanssa ja niin tavoin saavan jaon\nmielensä mukaan. -- Tälläisillä apajoilla sain verkkoihini nämä kolme\nkalaa, ja siitä voit olla vakaa että ne siinä pysyy, sillä oman voiton\nlangat ovat vahvemmat kuin yleisön.\"\n\n\"Jos ne vaan eivät edellävoittain kertoelisi minun pyrkivän\nherrainpäivämieheksi, niinpä kunnia kävisi korkeammaksi.\"\n\n\"Ole siitä huoleton. Minä olen heitä vakuuttanut, että sinä et suinkaan\ntahdo heittää rauhallista kotoa, käydäksesi julkisen elämän myrskysille\nretkille, mutta että heidän kiinteästä vaatimuksesta ehkä siihen\nmyöntyisit. Tätä varten he tänä iltana tulevatkin tänne, ja minä toivon\nettä heidät vastaanotat hyvinä ystävinä, joita he sanotusta syystä\novatkin.\"\n\n\"Sinä velikulta oletkin oikein kunnon poika,\" huudahti Jussi Koponen\nihastuksella. \"Sinun minä tiesin olevan sen miehen jota tarvitsin,\nsillä joku muu ei olisi puolta niin liukkaasti asiaa ajanut. Tuhannen\nmarkkaa saat korkonensa. Ne kolme ystävää kun tulevat, otan niin\nvastaan että tyytyvät. Enhän minä niin tuhma ole.\"\n\n\"Etpä vaan; se joka sun pöllöpäänä ostaa, se todellakin rahansa pilaan\nviskaa,\" lausui Kela pilkallisesti.\n\n\"Niinpä luulisin,\" muistutti Koponen. \"Oma kiitos tosin haisee, mutta\nilkkumatta luulen voivani sanoa mun pääni olevan hyvästi varustetun.\"\n\nKummankin puolin muutamia suosiosanoja vaihetettua lähti Kela\nmatkoihinsa, sillä hänen oli käräjissä muutamia asioita ajettavina.\n\nMuutaman tunnin kuluttua tulivat nuo kolme ystävää, jotka Jussi\niloisesti vastaanotti rappusilla ja johdatti heidät saliin. Se oli\nkaikintavoin niin loistava kuin vallasväessäkin, sillä Koponen piti\nulkonäköä suuressa arvossa ja vaimonsa oli kaikin tavoin kunnon eukko.\nHeti tarjottiin vieraille kahvia, jota isäntä kehoitti sekoittamaan\naineen kanssa konjakkipotusta.\n\nHeidän nyt näpäyksiä ottaissa ja niitä näitä tarinoidessa, tahdomme\nvähän tarkastaa ystävien ulko-ihmistä; heidän sisällistä tulemme\nvast'edes tuntemaan heidän käytöksistänsä.\n\nKaikki olivat he keski-i'än miehiä, melkein yhtä vanhat, mutta hyvin\nerinäköiset. Timo Kakkuri oli verevä, punakas, vilkkasilmänen ja muoto\nosoittava sekä hyvää että pahaa. Hän oli hyvissä vaatteissa ja\nkäytöksensä olivat vapaat. Pekka Kettunen oli suuri kömpelö mies,\nkasvoiltansa tuhman-näköinen, mutta avarat sieramensa ja tirkistelevät\nkissan-silmänsä ilmoittivat ketun luontoa. Hänkin oli hyvissä\nvaatteissa paitsi saappaat, jotka olivat tavattoman suuret ja\nruokottomat. Jurrista voi viimeisen sanoa kaikken suhteen. Vartalo\npitkä ja laiha, pinta melkein harmaa, suuri nokka, leveä suu ja silmät\nulkokultaisuutta osoittavat; ihan tällainen oli Jurri. Yleisön\nmielipiteessä pyysi hän olla jumalisena vaikka ne, jotka hänen lähemmin\ntunsivat, sanoivat hänen jumalisuutta käyttävän sisällisten pahain\najatustensa peitteeksi.\n\nTuokion ajan niitä näitä keskusteltua lausui vihdoin Timo Kakkuri\nvakavammalla äänellä:\n\n\"Arvokas veikko Jussi! tänne olemme tulleet sangen tärkeässä asiassa.\nMiten tiedät, on jokainen meistä pitäjänsä valiomies tulevilla\nvaltiopäivämies-huudoilla ja meidän huutomme ovat talojen luvun suhteen\nniin suuret, että juuri me asetamme valtiopäivämiehen. Nyt on\naikomuksemme huutaa sinua, sillä sinä meidän mielestä olet soveliain\nkoko käräjäkunnassa. Me toivomme ettet estelemään rupea.\"\n\n\"Kunnioittavasta tarjomuksesta suurin kiitos, mutta tätä nykyä sitä en\nvoi ottaa. Talouteni tulisi kärsimään niin pitkästä poisolosta.\nMieluisammin tahdon elää rauhassa, pienessä vaikutus-alassani tehden\nmitä parasta voin yhteiseksi hyväksi. Minä en Jumalan kiitos ole ollut\nmilloinkaan kunnianhimoinen, vaikka kyllä semmoisen toimen voisin\ntäyttää yhtä hyvin kuin moni toinenkin.\"\n\n\"Paljoa paremmin,\" väitti Pekka Kettunen. \"Eihän täällä saakeli soi ole\nainoatakaan talonpoikaa niin lainoppinutta kuin sinä; sen kyllä olen\nkuullut pitäjän kokouksissa joissa itse rovastiakin olet pölyyttänyt.\"\n\n\"Pekka haastaa ihan totta,\" sanoi Timo Kakkuri. \"Koko paikkakunnassa ei\nole soveliaampaa. Olli on nyt ollut neljät valtiopäivät; jopa on aika\njonkun muun tulla hänen siaiseksi. Minä en ukkoa milloinkaan ole\nhyväksynyt. Luulenpa hänen pitävän herrojen puolta, tuskin hän muuten\nniin hyvissä kirjoissa niiden luona olisi.\"\n\n\"Sun luulollasi on hyviä syitä,\" vastasi Koponen salatulla\nvahinko-ilolla. \"Enhän minä Ollin toimia moiti; mutta minä, joka\npidän sanomalehtiä, olen aikoja sitten huomannut hänen olevan kansan\nasian pettäjä. Muut valtiopäivämiehet ovat kunnillensa toimittaneet\nvaltio-apuja sillan-rakennuksia ja ojittamisia varten, mutta meidän ei\npenniäkään ole saatu. Olisinko ollut hänen siassa niin toista olisitte\nsaaneet nähdä. Tässä on se poika joka ei pelkää puskea isosten keralla:\nmissä tarvitaan on mulla pitkät kädet.\"\n\n\"Juuri senpätähden sinun pitää tulla herrainpäivämieheksi,\" lausui Timo\nKakkuri, \"sillä me olemme päättäneet huutaa sinua ja sittepä sinun on\nmeneminen jos tahdot tai ei.\"\n\n\"Sen teemme varmaan,\" lausuivat Kettunen ja Jurri.\n\n\"Ettehän epäsopua minun kanssani tahdo,\" väitti Koponen juhlallisella\näänellä. \"Nyt elän niin onnellisena levossa ja rauhassa perheineni,\nenkä ensinkään halua isosten tuttavuutta. Siitä olisi minulle vaan\nhäviöä kotona ja poissa valtiopäivämiehenä tahtoisin jotakin toimittaa,\nmutta sepä maksaa rahoja.\"\n\n\"Sen palkitsee korkea päiväpalkka, sillä kunta maksaa kulungit, meihin\nse ei tee mitään,\" sanoi Jurri, päästäen lauseen, sopiva hänen\ntapaiselle jumaliselle.\n\n\"Tosi kyllä, mutta mieluisammin soisin saavani olla kotona.\"\n\nSanan mieluisammin oli Koponen lausunut eri äänellä, joka antoi\nKakkurille syytä vielä lausua:\n\n\"Pidinpä sinua miehenä, rahoista ei huolivana, missä koskee yhteistä\nhyvää.\"\n\n\"Eikä se kristillistäkään olisi,\" lisäsi Jurri, \"sillä pyhä raamattu\nsanoo, että viisasten tulee luopua vaimosta ja lapsista, antaaksensa\nvalonsa loistaa maailmalle.\" Pekka Kettunen potkasi suurilla\nsaappaillansa amenen.\n\n\"Koko elämäni pyhitän ruhtinaalle ja kotomaalle,\" huusi Koponen.\n\"Vietteliöitä te olette. Mutta, mutta asiaa pitää miettiä ... vaimoni\nkanssa tahdon tuumailla ennenkuin päätökseni teen.\"\n\nNäin kävi hän salista kyökin läpitse erääsen sivukamariin, jossa\nhyvillä mielin istahti lukemaan sanomalehtiä. Vaimonsa tuli sisään\nkysyen mitä vieraat tahtovat.\n\n\"Tahtovat minua herrainpäivämieheksi,\" vastasi Jussi lyhyesti.\n\n\"Ethän mulle sitä murhetta tehne,\" lausui vaimo itku kurkussa.\n\n\"Eläpä ole milläsikään. Kyllähän minä pinteestä pääsen vaikka he ovat\npirun itsepintaset. Ole kuitenkin hyvä ja laita kunnon päivällinen.\nNiitä on hyvästi kohteleminen, niin helpommin saan heidät päätöksestään\nluovutetuiksi.\"\n\nSill'aikaa istuivat ystävät mykkinä kuin kalat, mutta iloissa silmin,\nsillä he aavistivat Koposen myöntyvän. Yksi iloitsi kalavedestänsä,\ntoinen riitansa voitosta, kolmas edullisesta raja-ja'ostansa.\n\nTaas seisoi Koponen ystäviensä edessä kädet taskuissa ja niska kenossa\nmitenkä tapansa oli kunnes tahtoi mahtavalta näyttää. Myöskin tapansa\nmukaan nuoli hän ensin muutaman kerran suutansa, jonka tehtyä sanoi:\n\n\"Veikot! eukkoni kanssa olen tyyni miettinyt asiaa ja tullut siihen\npäätökseen että, vaikka vastahakoisesti, täytyy minun heittää omat edut\nkäyden sinne, mihin yleinen luottamus minua kutsuu.\"\n\n\"Hyvä, heijaa!\" huusivat ystävät ihastuksissa nousten antamaan uudelle\nvaltiopäivämiehellensä kättä siitä, että oli ollut niin armollinen ja\ntehnyt heidän toivonsa mukaan.\n\n\"Mutta muutamat ehdot vaadin minä,\" lausui Koponen. \"Ensiksi vaadin\nettä lupauksissanne pysytte järkähtämättömästi muuttumatta, toiseksi\nkorkeimman päiväpalkan ja kolmanneksi välttämättömän salassa pitämisen\nasiasta päättymisen hetkeen asti. Minä tahdon tämän uutisen leimauksen\ntavalla tulevan Ollin ja hänen lahkonsa joukkoon. Jopa nyt jo hengessä\nnäen, mitenkä pitkänokkaseksi he kaikki tulevat ... jos taas\nhelisevillä syillä saisitte muitakin valiomiehiä meidän puolellemme,\nniin olisi peijakkaan hyvä. Kunnia olisi minulle suurempi.\"\n\n\"Me teemme sen sekä toisen,\" vakuuttivat ystävät kättä lyöden ja niin\noli asia päätetty kummankin puolueen mieliksi. Nytpä istuttiin syömään,\njoll'aikaa asiaa vieläkin keskusteltiin, mutta koska jo tiedämme\npäätöksen, heitämme heidät rauhaan ja siirrymme kahdeksan päivää\nedemmäksi, nähdäksemme, mitenkä veitikkain vehkeet menestyvät.\n\n\n\n\nIII.\n\nJulman paha kohtalo.\n\n\nValtiopäivämiehen-huuto Raivolan käräjäkunnassa oli määrätty Marraskuun\n15 päiväksi ja tämä päivä oli jo sisässä.\n\nJussi Koponen oli siitä ajasta alkaen, kun ystävät hänen heittivät,\nollut merkillisen ilonen. Vaimonsa oli monta kertaa kysynyt mikä se\nolisi, joka niin häntä iloitti ja aina vastaukseksi saanut:\n\n\"Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin ... ikävä olisi ollut matkustaa\npääkaupunkiin heittäen sinut kotiin. Sinun pidän liian rakkaana\nsellaista tehdäkseni; sitä lupasivat myös ystävänikin estää, mutta en\nkuitenkaan voi olla varsin varma. Ovatpa ihmiset kuin hurjat. Kenen\nvaan tapaan, tervehtivät minua herrainpäivämieheksi... Helvetin harmi\nolla yleisön mielisenä... Ajatteleppas vaan jos nuo kolme ystävää,\njotka meidän kesken sanottu, ovat suuria konnia, luopuisivat\nlupauksistansa ja huutaisivat minua, mikä saakelin harmi eikö se olisi.\nOnhan minun siis matkustaminen vaaliin, estämään kaikkia pahoja\naikeita.\"\n\nVaimo luotti täydesti hänen sanoihinsa, kiittäen Jumalaa, joka hänelle\nantoi niin hellän ja ymmärtävän miehen.\n\nJussi Koponen oli Jurrin kanssa suostunut matkasta seuraamalla tavalla:\n\nVaalipäivän aamuna viimeistään kello neljä tulisi Jurri Koposen luo,\njolloin yhdessä läksisivät matkaan. Koponen ei itse tahtonut olla\nsaapuvilla toimituksen aikana käräjäpaikassa; oli siis päättänyt\nviettää ajan läheisessä rouvissa, niin että heti toimituksen päätettyä\nvoisi kustantaa helisevät pidot. Ei hän myöskään tahtonut kulkea\njulkista valtatietä, ettei ketään tuttavaansa tapaisi. Siitäpä syystä\nolivat päättäneet matkustaa metsän lävitse suoraan mainittuun rouviin,\nvarsinkin koska matka niin tavoin oli korkeintain vaan penikuorma.\n\nJo kello kolme oli Koponen valmis, levottomasti odottaen kumppania,\njoka tuli vasta lähes viittä. Koponen tosin vähän murisi viivynnästä,\nmutta piti parhaana nykytilassa niellä harminsa. Kuitenkin oli\nkiiruhtaminen, jos ennen päivää tahtoivat joutua määrän perille.\nKiireesti söivät suuruksen ja niin tukevat kepit kädessä läksivät\nmatkalle.\n\nIlma oli tavallansa vähä sopimaton. Lunta pyryytti synkeästi; ei\nkuitenkaan niin, että se olisi estänyt matkailioita, jotka reippaasti\nastelivat eteenpäin.\n\nPolku kulki läpi kivistä ja kolosta maata, jossa siellä täällä kasvoi\nkolkko mäntymetsä, jota yleisesti pidettiin pöllöjen ja susien pesänä.\nYstävät olivat satoja kertoja päivällä ja pimeässä käyneet tätä polkua,\nmutta mitenkä oli, niin kuitenkin eksyivät. Sen huomasivat vasta\ntultuansa lähelle kohisevaa jokea. Heti paikalla pysähtyi kumpikin\nsanoen:\n\n\"Me olemme eksyneet... Se on Arp-joen kohina.\"\n\nNiin olivatkin käyneet eksyksissä koko neljännes peninkuormaa.\n\n\"Mitenkä nyt tehdään,\" jupisi Koponen.\n\n\"Käydään suoraan metsän halki, niin pian taas olemme polulla,\" vastasi\nJurri.\n\n\"Mutta sukkelaan, sillä huuto on kello kymmenen, jolloin sinun\nvälttämättömäsi on oleminen saapuvilla.\"\n\nNytpä astuttiin aika vauhtia yli kivien ja kantojen. Koponen valitti\nettä oksat, joita kumppani väisti, huhkivat häntä silmiin, joka kävi\nperässä, jonka vuoksi esitteli että kävisivät rinnatusten. Heti niin\ntehtiinkin, koska silloin sattuivat olemaan aukealla paikalla ja\ntasasella.\n\n\"Asianomaisetpa saavat pitkän nenän tänä päivänä,\" lausui Koponen\niloisesti.\n\nMutta ensimmäisenä sai hän itse hyvin pitkän nenän, sillä tuskin oli\nlauseensa päättänyt, kunnes ihan kuin lumottuna maa aukeni jalkainsa\nalla ja molemmat miehet kiljahtaen putosivat syvyyteen.\n\nVanha tosi sanantapa sanoo mutkateitä vaarallisiksi teiksi ja vielä:\njoka toiselle kuoppaa kaivaa se itse siihen lankee. Koponen oli kauvan\nkaivanut kuoppaa Olli Toimisen hyvälle maineelle ja luottamukselle,\nmutta nytpä hän itse oli hyvin vaikeassa tilassa, sillä olopaikkansa\noli suden kuoppa.\n\nEräs vanha paikkakunnalla asuva metsästäjä oli rakentanut tämän, jossa\njo olikin pyytänyt monta tästä petoheimosta.\n\nTällainen kuoppa tavallisesti kaivetaan syväksi, peitetään heikkojen\nrisujen päälle levitetyillä havuilla ja keskelle kuoppaa asetetaan\npylväs, jonka päälle syötiksi pannaan lihaa tai muuta. Kun nyt susi\ntulee sitä ottamaan, niin hän keikahtaakin kuoppaan.\n\nJos matkailioillamme ei olisi ollut niin paha kiire, niin olisivat\nkaiketikin vaaraa aavistaneet, sillä peitoksessa oli suuri reikä, mutta\nosittain pimeys, osittain kiire ja lumi estivät heitä tätä näkemästä.\n\nOnnettomuuden lisäksi he eivät olleet kahden vankina. Kolmantena\ntervehti heitä suuri susi sydäntä särkevällä ulvonnalla. Ensin hyppi\npeto uutten kumppaniensa ympäri, mutta vetäytyi vihdoin yhteen\nsopukkaan takakäpälillänsä seisomaan. Sen silmät kirpeilivät kuin kaksi\ntulista hiiltä; terävät hampaat kiilsivät kuin kirkas teräs sen\navarassa kidassa, jossa veripunainen kieli liehui kuin kuuma rauta\ntulisessa uunissa.\n\nTämän nähdessä olivat ystävykset hämmästyksestä kuolla. Silmät tiirillä\nja ikenet irvissä vetäyvät he pikaisesti vastapäiselle puolelle niin\nettä ulvova naapurinsa oli ihan vastapäätä heitä.\n\nEnsimäisestä säikähdyksestä päästyänsä tavoitti kumpikin keppiänsä,\njotka onneksi olivat pudonneet muassa.\n\nNäin varustettuina seisoivat he liikkumattomina kuin sotamiehet,\ntarkasti silmäillen irvistelevää sutta.\n\n\"Missä Jumalan nimessä me olemme,\" kuiskasi vihdoin Jurri.\n\n\"Suden kuopassa! ymmärrätkö?\"\n\n\"Voi hirvittävää!\"\n\n\"Sepä oli pirullisen ikävä kohtalo!\"\n\n\"Älä kiroo ystäväni... Tehkäämme kun Daniel jalopeuran luolassa,\nrukoilkaamme ja anokaamme Jumalalta apua. Oi, jopa luulen sen itse\nperkeleeksi, joka seisoo tuolla nurkassa... Näetkö, miten hirveä. Minä\nnäen sekä sarvet että sorkat.\"\n\n\"Älä nyt pilojasi pane vaan pidä silmällä petoa, joka, milloin hyvänsä,\nvoi rynnistää meihin. Tosin me ehkä kepeillämme voisimme surmata hänen,\nmutta yhtä helposti voisi hän nitistää yhden meistä. Vahtia on meidän\npitäminen.\"\n\n\"Emmekö voisi päästä ylös?\"\n\n\"Kaiketikin mahdotointa... Tällaiset pesät tunnen; ne tavallisesti ovat\nnerokkaasti rakennetut.\"\n\nNiin oli tämäkin kuoppa. Se oli kuusi kyynärää syvä ja pohjasta paljon\navarampi kuin suusta. Seiniä myöten ei siis käynyt kiivetä ylös, mutta\nkeskellä seisovaa pylvästä myöten kyllä, jos vaan ei karvasta kumppania\nolisi ollut. Koponen yritti liikkumaan mutta peräytyi heti, sillä\nsamassa näytti susi hirvittävän punaisen kitansa.\n\n\"Siis ei ole pelastusta viheliäisyydestämme,\" huokasi Jurri, ruveten\nlukemaan yhtä Taavetin katumusvirttä.\n\n\"Älä nyt niin pilan pelkuri ole,\" lohdutti Koponen. \"Susien seurassa on\nulvominen. Meillä ei muuta keinoa ole kun odottaminen kuopan omistajan\ntuloa, joka ei voi kauvan viipyä; katso, jopa päivä nousee... Huuto\ntosin on kello kymmenen, mutta sen toimittaa uusi tuomari, eivätkä ne\nherrat niin määrähetkellä tule. Eihän arkalasta olla pojat!\"\n\nMutta tulivat kumpikin kovasti koiteltuiksi. Hetki toisen perästä\nkului, eikä metsästäjää kuulunut. Ylhäällä suli lumi ja vettä tirskui\nsateen tapana kuoppaan. Koposen luonto rupesi jo aristelemaan. Hän\npuhalteli raskaasti kuin pale mutta toivonsa vieläkin oli virkeillä,\nsillä kello vielä ei voinut olla yli yhdeksän.\n\nAika kului; Koponen töllisteli; Jurri ja susi irvistelivät, niin että\nkaikkien kolmen kumppanin sylki loikkui suusta.\n\nTällaiseen vaikeaan tilaan täytyy meidän nyt heittää ystävykset, sillä\nhuolettava on nähdä tuttavia vaarassa, voimatta heitä auttaa.\nToivokaamme että hän, joka koettelee sydämet ja tutkii munaskuut,\narmosta oikialla ajalla auttaa heitä.\n\n\n\n\nIV.\n\nPäättävä hetki.\n\n\nRaivolan käräjäpaikka ja kestikiivari-talo olivat pääkaupunkiin menevän\nmaantien kummallakin puolella. Kestikiivari-talo ei kuitenkaan\nlähemmällä, vaan niin, että suuri avara nurmi oli sen ja tien välillä.\n\nTässä oli kokoontuneena suuri kansajoukko, seisoen rypäleissä, miehet\nkeskenänsä keskustellen. Itse valtiopäivämiehen huudosta tuumailtiin\nvähemmän kun odotetuista pidoista, sillä yleisesti pelkää rahvas\nvaltiopäiviä; koetus muka on osoittanut, että ne melkein aina veroja\nlisäävät. Usiammat sanovatkin sellaisissa tiloissa: sama se kenenkä\nlähetämme, sillä asiat eivät sittenkään käy mitenkä pitäisi, vaan\nmitenkä herrat tahtovat. Kuitenkin tahtoo enemmistö rehellistä miestä,\nettei käräjäkunnalle häpiää tulisi.\n\nTämän käräjäkunnan puolesta oli Olli Toiminen sellaisena ollut jo\nmonet herrainpäivät. Hän oli tavallinen talonpoika, hyvännäköinen,\nselvä-järkinen, rehellinen luonnoltaan ja puhelias.\n\nMutta vaikka omistaen tällaiset hyvät avut, ei hän kuitenkaan muuten\nvaltiopäivämieheksi olisi tullut, jos ei sukulaisuus erään mahtavan\nheimon kanssa olisi ollut sen syynä, sillä nykynen vaalitapa laskee\nhuutamisen muutamien varallisempien valtaan. Mutta olisiko joka\ntalollinen samoin kuin pappia anoessa, saanut huutaa, niin hän varmaan\nolisi huudot saanut. Kansan yleistä mielialaa ei milloinkaan saata\nkauvan vietellä ja jos niin kävisikin, niin erhetys kuitenkin pian\ntulee ilmi.\n\nEnsikatsannolla kyllä luulisi yleisön valiomiehiä huutaessa voivan\nsaada mielensä peräisiä, mutta sekin käy hyvin vaikeaksi. Mahtavimpien\npuolella on pappi, eikä kukaan monesta salaisesta syystä tee vastoin\nsen tahtoa, kenen käsissä on side- ja päästö-avain. Myös sekin, että\nkunnat eivät saa määrätä valiomiestänsä huutamaan tiettyä miestä, on\nyhteisen mielipiteen täyteen-käymisen väkevänä esteenä: siis monasti\nniin käy, että koko seurakunnan yhteinen toivo käy turhaan yhden ainoan\nvaliomiehen tahdosta, joka, ken tiesi mistä syystä, ottaa lahjoja.\nYhden ainoan helposti voi lahjoilla kääntää, mutta ei niin helposti\nmonta sataa.\n\nTämän tietävät kyllä meidän isoset ja se lieneekin parahin syy\nmintähden yleisiä huutoja pelkäävät, vaikka muita asioita siihen\nsyyttelevät.\n\nJoska valtiopäivämiesten vaali muuttuisi pappi-huudon tapaiseksi, niin\ntulisikin meidän talonpoikaissääty valtiopäivillä ihan toisen\nnäköseksi, isänmaan hyödyksi ja iloksi.\n\nMutta Raivolan käräjäkunnan valtiopäivämies, Olli Toiminen, oli\nkuitenkin todellinen kansan mies. Joska hän nuoruudessaan olisi saanut\ntarpeellista oppia, niin hän varmaan olisi ollut talonpoikaissäädyn\nkunnollisimpia, miksi häntä jo tätä nykyäkin oli yleisesti arvostettu\nneronsa, rehellisyytensä ja vilpittömyytensä vuoksi.\n\nTästä olivat huutajat hyvissä mielin ja hänen arveltiin taas, miten\nennenkin, tulevan valituksi.\n\nKoposen konnan kujeista ei mitään tiedetty ennenkuin juuri tänäpäivänä.\nLiittolaiset olivat ilmituottaneet muutamilla lauseilla tarkoituksensa,\njoka pakoitti huutomiesten mieltä.\n\nTätä odottamatonta uutista nyt sinne tänne keskusteltiin. Pahimmin\nsisulti kaikkiin se, etteivät voineet Koposen pauloja särkeä, hyvin\ntietäen että vasta-lahko oli väkevämpi. Moni toki arveli että nuo kolme\nvaliomiestä eivät tohtisi tehdä vastoin yleisön tarkoitusta, mutta\ntoiset taas arvelivat sentapaisten miesten hirviävän tehdä mitä\ntahansa. Levottomasti odotettiin siis asian päättymistä.\n\nKela miehinensä riemuitsi salaa saatavasta voitostansa. Nyt he siitä\nolivat ihan varmat. Kakkuri oli, luvaten ankkurin viinaa, saanut Matti\nMutkasen liittolaisten puolelle. Hän tosin oli vaan yhden pienen\nseurakunnan valiomies, mutta yksikin pisara tekee paljon jo ennen\ntäysinäisessä astiassa. Ystävät toki eivät hyvästi luottaneet uuteen\nliittolaiseensa, eivätkä rohjenneet hänestä luopua, pelvosta, että joku\nmuu ehkä lupaisi Mutkaselle kaksi ankkuria viinaa, jota ainetta\nMutkanen hellästi rakasti.\n\nMutta vähittäin kävivät liittolaiset levottomiksi. Määrä-aika tuli\nlähemmäksi, mutta Jurria ei kuulunut. Mikä mahtoi olla syynä?\nAjateltiin sinne tänne, kurkisteltiin kaikin puolin, mutta turhaan.\n\n\"Hänen poisjäämisensä pilaa koko asian,\" lausui Kela huolettomasti.\nItse puolestaan ei hän lukua pitänet ketä huudettaisiin, mutta luvatut\nhyvät rahat hän kyllä tarvitsi, eikä siis asiasta ollut niin\nhuolimatoin kuin muille tahtoi näyttää.\n\n\"Hävetköön mies,\" lausui Pekka Kettunen.\n\n\"Uskokoon häntä pahuus, vaikka olisikin jumalinen,\" väitti Kakkuri, \"se\non ulkokullattu hunsvotti, joka ennenkin on pahempia tehnyt... Mutta\nkumma kuitenkin... Olisiko sairaaksi kääntynyt niin olisi hän saattanut\nmeille sanan toimittaa.\"\n\nSamassa löi kello kymmenen. Kakkuri ja Kettunen vaalistuivat. Kela\nastui käräjätaloon.\n\nHeidän lohdutukseksi ei tuomari vielä ollut paikalla.\n\nPekka Kettunen käskettiin pitää Mutkasta silmällä Kakkurin toimittaessa\ntoista asiaa.\n\nHän haki renkinsä, käski sen heti valjastamaan hevosen, ajamaan Jurria\nvastaan ja käskemään häntä kiiruhtaa kaikin voimin. \"Aja oikein\nhelvetin hojakkaa\", kuiskasi hän renkiä korvaan. Nyt haki hän\nkumppalinsa, joka levottomana tönki kuraa suurine saappainensa,\nkiroellen Jurrin poisoloa.\n\n\"Vuotetaanpa viimeiseen, hän ehkä tulee tuomarin seurassa.\"\n\nMutta samassa tulikin tuomari, mutta Jurria vaan ei näkynyt. Nyt oli\ntoivo kuitti. Kiukusta punasina tuijottivat he toinen toisiinsa\nhäpeiksissään kun äsken pulkitut sonnit.\n\n\"Ei ole vielä kaikki toivo lopussa; anna tuo tuomarille Jurrin\npuolesta,\" lausui Kela, pistäen paperin Kakkurin käteen.\n\nSamassa helisi käräjä-kello. Asianomaiset kiiruhtivat sisään.\n\nTuomari istui, piti ensin sopivan puheen, jossa kehoitti valiomiehiä ei\nvihasta eikä vainosta, ei lahjoista tai palkasta, ei sukulaisuudesta\neikä ystävyydestä luopumaan tuntonsa vakuutuksesta.\n\nHeti paikalla aljettiin valtuuskirjoja tarkastaa. Tultua Kakkurin\nvuoro, antoi hän ensin valtuuskirjansa ja sitte toisen näin kuuluvan:\n\n  \"Raivolan käräjäkunnan tuomarille!\n\n  Ollen Vanhalan seurakunnan valiomies tänäpänä kuuluutetussa\n  valtiopäivämiehen huudossa Raivolan käräjäkunnan puolesta,\n  mutta estettynä kovalta taudilta itse tulemaan saapuville,\n  saan tämän kautta kirjallisesti ilmoittaa antavani huutoni\n  lautamies Jussi Koposelle Koivulasta.\n\n                           Vanhalasta Marraskuun 15. p. 1814.\n\n                                        Aadami Jurri.\"\n\nÄänin luki tuomari tämän ja naurahtaen laski paperin sivulle.\n\nNyt huudettiin valiomiehet järjestään antamaan huutonsa.\n\nTämän tehtyä käski tuomari saapuvilla olevain astua ulos, kunnes oikeus\nasian päätti.\n\nMuutaman minuutin kuluttua avattiin ovet ja julistettiin seuraava\npäätös:\n\nSyystä että kihlakunnan oikeus valtiopäiväjärjestyksen määräyksen\nmukaan ei voi Aadami Jurrin kirjoitusta hyväksyä ja huutojen luettua\nnäkyy lautamies Jussi Koponen saaneen 113, ja entinen herrainpäivämies\nOlli Toiminen 137 koko manttaalin anomukset; siis tulee laillinen\nvaltakirja viimeksi sanotulle tehtäväksi, olemaan Raivolan käräjäkunnan\nedusmies ensi valtiopäivillä j.n.e.\n\nVäkijoukko oli tyydyksissä ja kaikkein kasvot loistivat ilosta, mutta\nPekka Kettunen ja Kakkuri olivat pahoissa mielin niinkuin kalikalla\nkinttuun paiskatut koirat.\n\n\"Älkää ujostelko ukot, vaali tulee kumottavaksi,\" kuiskaa Kela.\n\nNäistä sanoista vähän virkistyneinä pujousivat pois väkijoukon\npilkkailevista silmäilyksistä, hiipien kotia kohden. Mutta yksinä\nsapitteleva kun pettäjä Juutas, seisoi Matti Mutkanen ajatellen kovaa\nkohtaloansa joukon pilkkana kuin varestenpeljätys. Luvattu viina oli\nhukassa ja vielä pahempi ett'ei voinut päästä pitoihin kestikiivarissa.\nLasien kilinä soi korvissansa kuin hautakellot ja raskaasti hän huokasi\nkun väsytetty kyytihevonen. Säälien miespolosta, kutsui hänen vihdoin\nOlli pitoihin, jossa koiran-silmät häntä pilana pitivät. Kiukuissaan\njoi hän mahdottomasti.\n\nAamulla kertoi kestikiivarin piika sikalätissä joukon olleen yhdellä\nlisääntyneen, joka kaikista ei suinkaan ollut vähimmän sikamainen.\n\n\n\n\nV.\n\nPelastuksen hetki.\n\n\nNäitten tapahtuessa kestikiivarissa olivat ystävä-polosemme Koponen ja\nJurri susikuopassa melkein entisessä tilassa, mutta vieläkin\nkehnommassa.\n\nJo oli sydänpäivä, mutta pelastajaa ei kuulunut. Julma kumppani tuli\nyhä levottomammaksi. Jopa yritti päälleryntäyksiäkin ja sen ulvonta\ntuli yhä julmemmaksi. Jurri oli melkein näännyksissä ja Koposenkin sisu\noli paljo masentunut. He eivät enää ajatelleet huutoja eikä\nvastustajien pitkiä neniä, vielä vähemmin tulevaa kunniaa. Nyt\najateltiin todellisesti kuolemaa, jonka pedon muodossa näkivät\nedessänsä ja kauhunsa oli sanomaton.\n\nYht'äkkiä kuulivat koiran haukunnan ja tuokion kuluttua kaksi miestä\nkuopalta.\n\nVälkkyvin silmin katsoivat ystävykset toisiinsa, päästäen riemuhuudon,\njosta metsästäjät säikähtyivät.\n\n\"Luulempa piru vie siellä olevan kaksijalkasia susia kuopassa,\" lausui\nyksi heistä.\n\n\"Siltäpä kuuluu, mutta kuulinko oikein tuolla vielä tullessamme, niin\npitäisihän siellä neljäjalkanenkin olla.\"\n\nTaas huudahti Koponen.\n\n\"Ukko rukka;\" huokaisi metsästäjä, ruveten kiireesti poistamaan havuja.\n\nNyt kävi kuoppa valosaksi ja ihmetellen näkivät metsästäjät miten asia\noli. Nytpä asetettiin tikapuut kuoppaan, mutta sepä ei kelvannut\nsudelle, joka tuimasti rupesi kuopassa ulvomaan. Tikapuut olivat\npoisotettavat. Nyt laskettiin köysi, jonka Koponen sukkelaan kiinnitti\nuumallensa.\n\nNyt vaan oli tarvis vetää niin mies oli pelastettu. Mutta Jurripa\ntahtoi välttämättömästi seurata muassa, sillä muuten arveli suden hänen\nsill'aikaa surmaavan. Koponen taas antoi pilan miten kumppanille kävi\njahka vaan itse pääsisi pois; pyysi siis miesten vetämään. Mutta nämät\ntuumailivat suden yhdelle miehelle liian vaaralliseksi ja koska kahta\neivät yht'aikaa voineet nostaa oli tämäkin keino heitettävä.\n\nNytpä kaikki tuumailivat mitenkä tehtävä. Mutta Koponenkaan, joka aina\noli ilkkunut monikeinollisuudestaan, ei tätä nykyä ainoatakaan sopivaa\nneuvoa keksinyt. Jurri taas ei ajattelemaankaan kyennyt. Vihdoin lausui\ntoinen metsästäjä.\n\n\"Nytpä tiedän... Tässä ei muuta keinoa; minä annan sudelle lyijymarjan,\nniin on asia päätteessä; niin on mun tapani. Elkää peljätkö miehet.\nPyssyssäni on luoti, enkä milloinkaan ammu pommia... Mitä sanotte\ntästä?\"\n\nTätäpä sieti ajatella. Jos luoti ei kävisi, ja vaikka kävisikin eikä\nheti paikalla tappaisi sutta, niin varmaan oli viimeinen hetkensä\ntullut. Ja miten hirvittävää olla niin lähellä sitä paikkaa mihin luoti\nlentää. He siis eivät hirvinneet tähänkään suostua.\n\n\"Olkaa liikkumatta, nyt paukahtaa,\" sanoi metsästäjä kohottaen pyssyn\nsilmällensä.\n\nPaikalla räjähti pyssy; kuoppa tuli täyteen savua, jonka alta kuului\nkamala kiljuna ja kitiseviä ihmisääniä, mutta heti taas vaiti kuin\nhaudassa.\n\nRuutisavun hajottua kurkistivat metsästäjät kuoppaan, jonka pohjalla\nnäkivät suden kumppaninensa makaavan hengen merkittä.\n\n\"Saitpa saakeli vie kolme kärpästä yhdellä lyömällä,\" sanoi\nmetsästäjistä toinen.\n\n\"Sitä en luule. Kaksi jalkasille luullakseni vaan tuli liika raju\nsydämmen värähdys.\"\n\nJa niin olikin. Koponen ja Jurri heräsivät vähittäin, mutta susi nukkui\nainaseksi.\n\nYstävillemme oli pelastuksen hetki tullut, mutta kauan viipyi ennenkun\nvoivat vapauttansa nauttia. Toinnuttuansa kiittivät sydämmellisesti\nJumalaa ja metsästäjiä pelastuksestansa.\n\nYlös päästyänsä olivat he todellakin kurjannäköset. Läpimärät, kurassa\nja li'assa kantapäästä kiireesen asti. Hölmö-muotoset ja jäsenet\nvilusta ja nälästä vapisevat.\n\nVanha metsästäjä otti heidät muassaan asuntoonsa, jossa eukkonsa kaikin\ntavoin koki heitä saattaa entiseen terveyteen. Hän toki silloin tällöin\nrypisti nenäänsä, sillä vieraat eivät vaan löyhkäneet sudelta vaan\nmuultakin joka arvattavasti oli pelästyksen ja ampuman räjähdyksen\nseuraus. Sitten heitä runsaasti syötettiin ja juotettiin, niin että\npian tulivat entiselleen.\n\nTätä palkitsi Koponen kahdellakymmenellä markalla, mutta sillä\nvälipuheella että tapaus pidettäisiin salassa, joka myöskin luvattiin.\n\nKotia käydessä päätettiin että Jurrin hetipaikalla piti\nteeskenteleimään sairaaksi sekä sanoman siitä syystä ei voineensa\ntulla. Vast'edes tahtoivat suostua mitä vielä oli tehtävä. Koponen\nvaroitti ystävää pitämään umpi-salassa heidän onnettomuutensa, josta\nmuuten syntyisi pilkka-taruja.\n\nSitte erosivat metsätien haarassa, syystä että Jurrin oli tarvis\nsalateitä päästä kotia, jos sairaaksi teeskentelemistään pitäisi\nuskottaman.\n\nMustamielisenä astuskeli nyt Jussi Koponen kotia kohden. Hän mietti\nmiten mailmassa paljo voi tapahtua, jota viisaimmillakaan keinoilla ei\nvoi välttää. Hän iloitsi että oli päässyt vaarasta, mutta häntä sapitti\ntoiveittensa kehno loppu. Katkeraa rohtoa oli ylilääkäri hänelle\nantanut kunnianhimon parannukseksi mutta ei niin katkeraa että olisi\ntauti ihan herennyt. Se kasvoi vähittäin entiseen määräänsä. Tapaus\nsuden kuopassa unohtui, ja taas ajateltiin lähestyviä iloisempia\npäiviä. Tällä kertaa tosin oli mahdotonta päästä herrainpäivämieheksi,\nmutta olipa hän muka nuori mies, joka kyllä voisi odottaa toista\nkertaa, jolloin arveli voittavansa kaikki esteet. Tällä kertaa oli vaan\nkunnialla peräytyminen. Pahimmin pelkäsi hän sitä että metsästäjän väki\nei voisi olla tapausta kertomatta. Hän kävi siis vielä kerran siellä,\nheittäin toiset kaksikymmentä markkaa vaiti-olemisen palkaksi.\nIloisemmin mielin kävi hän sieltä kotia, vaikka kunnianhimon hitto\nraateli sydäntänsä julmemmin kuin saatana Joppia.\n\nHuima-mielinen oli hän siis kotia tullessaan, mutta Jussi Koponen oli\nmies ajatustensa herra. Vaimo tuli häntä vastaan ystävällisesti kysyen\nmiten päivän asia oli päättynyt. Hän vastasi tyynesti:\n\n\"Ihan toivoni mukaan kultaseni! mutta olipa hyvä että itse olin\nsaapuvilla sillä nytpä muuten olisin valtiopäivämies. Paljo oli mulla\nvaivaa saada olla rauhassa. Peijakkaan ikävä tuo yleisön luottamus.\nIhan väsyksissä olen paljaasta haastelemisesta päivän kululla, että\noikein haluan vuoteelle.\"\n\nVaimo olisi ensin tarjonnut hänelle kahvia ja muuta laittamaansa hyvää,\nmutta hän sanoi nyt ei voivansa mitään nauttia. Eukko surkutteli\nmiespolostansa, jolla niin paljon oli kärsimistä yleisön luottamuksesta\nja kiirehti valmistamaan vuodetta päivän töistä väsyneelle.\n\nIkävöitsevin silmin katseli hän vuodetta, jossa toivoi saada nauttia\nedes muutaman tunnin lepoa päästäksensä tyynimieliseksi. Mutta tämä\npäivä oli oikein onnettomuuden päivä, joka ei hänelle sallinut lepoa\nomassa kodissansakaan. Hän tuli katsoneeksi pihalle ja näki vieraan\ntulevan, eikä siis nyt ollut levolle ajattelemistakaan.\n\n\n\n\nVI.\n\nSuuri lohdutus murheessa.\n\n\nLentäen kiiruhti Koponen vastaan-ottamaan vierasta, joka ei kukaan muu\nollut kuin itse Kela.\n\n\"Tuhannen tulimmaista, mitenkä ovat asiat?\" kysäsi tämä.\n\n\"Pahoin velikulta, mutta vaiti vielä,\" kuiskasi Koponen punastuen kuin\nkeitetty rapu.\n\nTultuaan kahdenkesken tavalliseen kamariin, lausui taas Kela:\n\n\"Mitenkä helvetissä on asiat? Kaikki on pilassa sinun ja Jurrin\npoisjäämisen tähden... Toistenpa en rupee ajamaan sellaisten\ntuultapieksiäin asioita, jotka eivät tiedä mitä tahtovat.\"\n\n\"Älä ole niin pikainen, velikulta... Me olemme syyttömät kuin äsken\nsyntyneet lapset; me olimme, näet, helvetin pahassa pulassa.\"\n\n\"Laulappa se virsi! sillä minä olen, jumal'avita, tulikiukkunen,\nvieläpä kiukkusempikin.\"\n\nNytpä Koponen kertoi kohtalonsa, joka Kelasta oli niin hauska että\nmakiasti nauroi. Mutta kun kertoi säikähdyksensä ammuttaessa ja sen\nseuraukset, purskahti Kela nauruun, jota kesti monta minuuttia.\n\n\"Ei sille puurolle irvistellä tarvihte,\" muistutti Koponen\nnärkästyneenä.\n\n\"Eikä itkemistäkään... Hyvän maksun olisin antanut saadakseni nähdä\nteidät suden kuopassa, jossa arvelen teidät oikein lempeitä\nsilmäniskuja viskelleen toinen toisillenne, joka ehkä olisi voinut\nnäkiää vähän huvittaa. Mutta sen kyllä myönnän että peijakkaan kolkko\nlienee ollut sellaisen irvihampaan seura, ja siitä olen vakaa, että\nteidän nenät toisinaan olivat tavallista valkoisemmat.\"\n\n\"Hirveätä se oli, velikulta! Me olimme pelosta näännyksissä... Jurri\nlauloi virsiä, susi ulvoi ja allekirjoittaja ajatteli todellisesti\nkuolemaa. Eläissäni en ole sellaista helvettiä nähnyt.\"\n\nTaas rupesi Kela nauramaan, mutta nähdessään Koposen siitä suuttuvan,\npysäytti hän nauruhimonsa, lausuen vakavammasti:\n\n\"Mutta saakelin temppu se oli ja paha viiva siitä tuli rätinkiimme.\nMuuten nyt olisit kahdenkymmenen manttalin enemmistöllä\nherrainpäivämies, sillä Matti Mutkanenkin huusi sinua.\"\n\n\"Perhanan ikävä asia,\" ähkäsi Koponen.\n\n\"On hiisi vie, onkin se ikävä varsinkin niin paljon vaivoja nähtyä.\nPeijakastako oli teidän metsässä tekemistä? Eihän se kaita tie aina\ntaivaasen vie.\"\n\n\"Sen lauseen totuutta saimme, Jumala paratkoon, kyllin koetella. Mutta\ntehty työ seisoo. Kaikin puolin on vika minun, jonka vuoksi myöskin\ntahdon palkita vaivasi; tydytkö puoleen summaan?\"\n\nOttaen taskulaukkunsa, antoi Koponen ystävällensä viisisataa markkaa,\njotka tämä kiittäen pisti taskuunsa.\n\n\"En niin paljon huoli rahoista kuin harmista ettemme menestyneet, koska\npäätös oli perustettu niin tukevilla syillä kun tässä asiassa.\"\n\n\"Eihän se ketään pahemmin sapita kuin minua, joka olen harmista\npuhjeta. Sinulle kyllä saatan sanoa mulla ei olevan eläissäni suurempaa\ntoivoa kuin herrain-päivämieheksi pääseminen, siis kuinka hirvittävä,\nharmittava ja sydäntä kaiveleva asia olla määrää niin lähellä, sitä\nkumminkin saavuttamatta. Minua huolettaa enemmän kuin uskoisitkaan.\"\n\n\"Eihän siitä mitään veikko!... Asian voin vielä ehkä parantaa.\"\n\n\"Niinpä luulen tulevalla kerralla pääseväni tarkoitusteni perille.\"\n\n\"Minkätähden heittää toistaiseksi sitä, mikä, miten luulen, heti voi\ntapahtua.\"\n\nKummastellen tuijotti Koponen ystäväänsä, tuskin tietäen voisiko uskoa\nkorviansa.\n\n\"Mahdotonta,\" keskeytti Koponen.\n\n\"Jumalalle ja taitavalle lakimiehelle ei ole mitään mahdotonta. Minä\nkumoon vaalin mitättömäksi.\"\n\nNämäpä sanat vaikuttivat Koposessa. Silmät kirkastuivat, selkä\noikastui, kädet kävivät taskuihin ja paikalla oli hän sama veitikka kun\nennenkin.\n\n\"Olisiko mahdollista?\" lausui hän iloisesti.\n\n\"Epäilemättä, velikulta! -- Kuuleppa miten on asia. Kun Jurri ei\ntullut, arvelin minä jotain sekasotkua tapahtuneen, jonkatähden hätä\nhopussa tein kirjan Jurrin nimessä, jossa sanoin hänen taudilta\nestettynä itse tulemasta saapuville. Tämä kirja hyljättiin, joka\nkieltämättä oli tuomarilta oikein. Mutta siitä olen vakuutettu että jos\nvaalia valitamme, niin se siitä syystä tulee kumottavaksi.\"\n\n\"Oi minkä suuren lohdutuksen annat mulle surussani; olenpa ihan kuin\nuudesta syntynyt. Sepä, näet, hyvästi sopii. Minä kehoitin Jurria heti\nteeskenteleimään sairaaksi, että poisolemisensa syy näyttäisi todelta.\nSiis kaikki hyvä. Ja tästä tulee minun sinua kiittää, kunnon veli. Ja\nsiihen saat luottaa että minä osaan olla kiitollinen. Jos sinä vaalin\nkumoot, saat puol'toista tuhatta markkaa.\"\n\n\"Kyllähän niistä sovitaan. Nyt on elettävä varoisasti. Minä jo olen\nsuostunut Pekka Kettusen ja Kakkurin kanssa vaalia valittamaan ja siitä\nsyystä ovat he juuri tätä nykyä Jurrin luona antamassa hänelle\ntarpeellisia neuvoja. Mutta ei siinä kaikki. Meillä pitää olla lääkärin\ntodistus, että Jurri todellisesti silloin oli sairas, jos tahtomme\nvalitustamme korviin otettavaksi, mutta sellaista todistusta ei liene\nhelppo saada.\"\n\n\"Eikö muuta! Sen minä laitan huomis-päivänä.\"\n\n\"Mutta se ei saa olla omatekonen,\" muistutti Kela.\n\n\"Olisiko tarvis? Eihän Jussi mikään pöllöpää ole... Minä tunnen tohtori\nKernaan, joka mulle sellaisen todisteen tekee parista kymmenestä\nmarkasta.\"\n\n\"Se saattaa käydä turhiin. Tunnenhan minäkin hänen, enkä luule häntä\nniin suostuvaksi.\"\n\n\"En muuta sano kuin minkä tiedän. Hän on jo monet vuodet todistanut ne\nmiehet kelvottomiksi sotapalvelukseen, jotka salaisesti maksavat\nhänelle kymmenen markkaa. Monta kunnonpoikaa on hän niin tavoin\nvapauttanut tuosta pulasta. En siis luule aivan vaikeaksi saada tohtori\nKernaan tähän asiaan taipuvaksi. Ken kerran on hiiden oma, sille ei\npahemmin käy kuin pahoin.\"\n\n\"Hyvä, hyvä! Laita sinä todiste, minä vastaan muusta.\"\n\n\"Suurimmat kiitokset, velikulta, tuhansia kiitoksia! Mutta kaikin\nmokomin ei sanaakaan suden kuoppa-asiasta eikä minun todenperäisestä\naikomuksestani, sillä vaimoni ei koko asioista mitään tiedä.\"\n\n\"Mutta valmista häntä vähittäin siihen, mikä tuleva on, ja laita niin\nettä kolme ystävääsi etunenässä luulevat sinun heidän tarkoituksensa\nedistävän. Se pitää hereillä heidän mieliä, jotka ovat kyllin hyljyt\nheittämään kaikki oman etunsa tähden.\"\n\n\"Toimitanpa sen ja tämänkin,\" vakuutti Koponen.\n\n    \"Työmme on nyt päätetty,\n    Eikä puutu muuta,\n    Kuin se pieni lähtöryyppy,\n    Sitte lyömme suuta;\"\n\nLauloi Kela valmistaiden matkaansa, kunnes ensin oli häntä kaikin\ntavoin runsaasti kestitty.\n\n\n\n\nVII.\n\nIloa ja murhetta.\n\n\nSuuri on sielun valta yli ruumiin. Jussi Koponen, äsken niin\nalakulonen, oli nyt ihan toinen ihminen. Koko olentonsa osotti\njäykkyyttä ja luottamusta. Päivän pahat kohtalot olivat unohdetut ja\ntäynnä kunnianhimoisia toiveita nukkui hän iloisiin uniin.\n\nSeuraavana päivänä matkusti hän Parikkalaan, puhutteli tohtori\nKernasta, joka heti kirjoitti pyydetyn todisteen. Sitte ajoi hän Kelan\nluo, jossa Kettunen ja Kakkuri jo ennen olivat asiaa tuumailemassa.\nKela lukee heille valmiin valituskirjan, joka sangen nerokkaasti oli\nkokoonpantu ja yleisesti hyväksyttiin. Kela vakuutti asian olevan niin\nselvän, ettei onnellisesta päätöksestä ollut epäilemistäkään, josta\nriemuitsivat liittolaiset sydämmellisesti iloitsivat.\n\nValituksen allekirjoittajat olivat nuo kolme valiomiestä. Asiasta\nsyntyi paljo sappea seurakuntaan, mutta Koponen vannoi tässä olevansa\nosatoin. Hän muka ei voinut siihen mitään että yleisö luotti häneen.\nMoni oli kyllin yksinkertainen uskomaan hänen teeskenneltyjä\nvakuutuksiansa, mutta asiain tyysten tuntiat oivalsivat kyllä tämän\nseikan juuret. Lampaan vaatteet eivät kyllin peittäneet vainoavaa\nsutta. Vaimo pian ymmärsi asian oikian laidan ja oli alussa sekä äkänen\nettä surunen, mutta Kelan toimesta rupesi vihdoin hänkin Jussin\npuolustajaksi. Kela muka selvitti hänelle miten kunnioitetuksi tulisi\nkaikissa herras-seuroissa miehensä ansioin tähden. Vaimoon tarttui\nmiehensä tauti tämän isoksi iloksi, jolla nyt kotonakin oli kenen\nkanssa voi haastella tästä elämänsä ilon-aineesta.\n\nTosin eli Koponen iloisessa toivossa, mutta kuitenkin alinomaisessa\nlevottomuudessa niin kauan kun asia oli päättymätön. Alati oli hän\nliikkeellä, matkustain joka päivä Parikkalaan keskustelemaan ystävä\nKelan kanssa, joka itsekseen nauroi miehen kunnianhimoa ja aina piti\nsitä hereillä sopivilla keinoilla.\n\nEräänä päivänä, Koposen taas käydessä ystävän luona, sai hän sen\nsydäntä kaivelevan tiedon, että maaherran virasto oli vaalin\nvahvistanut. Sepä oli murheen sanoma miehelle. Vapisevana uupui hän\nsohvalle, syvästi huo'aten. Kela katsahti häneen pilkallisesti ja veti\nsuunsa pahantapaseen nauruun.\n\n\"Minä arvelen että teet minusta ihan pilkkaa,\" sanoi hän.\n\n\"Ei, veikkoseni, mutta minua kummastuttaa että asiaa niin julmasti\npaheksit. Eihän koira uida osaa ennenkun häntänsä kastuu. Nyt olen\nonnellisesta päätöksestä entistä varmempi.\"\n\n\"Niinkö sanot, veikkoseni,\" lausui Koponen tytyväisenä, pyhästen\nleukaansa.\n\n\"Sen sanon, ja sen täytänkin, sillä maaherran viraston päätös on niin\nkehnosti perustettu, että meidän on ylimmäisessä oikeudessa\nvoittaminen.\"\n\n\"Luuletko, veikko, ystäväni tahtovan niin kauas vetää asiaa?\"\n\n\"He olivat kaikki täällä eilen ja paperit menevät ensi postissa\npääkaupunkiin.\"\n\n\"Kultaa ja päärlyjä olet sinä parempi,\" lausui Koponen ja käski\nystävänsä kestikiivariin, jossa syötiin komea päivällinen ja juotiin\nhelmeilevää viiniä päälliseksi.\n\nNämä olivat iloiset toivossa, mutta yleisö todellisesti. Nyt jo\ntunnettiin Koposen kujeet ja mielipiteet, jotka pistivät kaikille\nvihaksi ja maaherran päätös vastaanotettiin yleisellä mielihyvällä.\n\nOlli Toiminen ei milloinkaan ollut herrainpäivämieheksi pyrkinyt ja\nolisi mieluisasti heittänyt sen toimen Koposelle, jos se vaan olisi\nrehellisyyttä käyttänyt, mutta Olli vihasi pimeyden töitä, jonka vuoksi\nhäntäkin huvitti että kavaluus sai ansaitun lopun. Hän kyllä tiesi\nvalittajain vetävän edemmäksi, mutta toivoi päätöksen tulevan saman.\nHän siis matkusti pääkaupunkiin, jossa jo pari viikkoa oli\nherrainpäiviä istuttu. Niinkauan oli asia maannut ensimäisessä\noikeudessa monein välipäätösten ja selitysten tähden ja vielä kauemmin\nse kaiketikin oli viipyvä siellä, jonne se nyt oli vedetty. Siis, miten\nsanottu on, matkusti hän paikalle, käyden edusmiestoimiinsa.\n\nSe tosin kivisteli vastalahkoa yhdeltä puolelta mutta iloitti toiselta,\nsillä he elivät siinä luulossa, saavansa nähdä hänen täytyvän tulla\ntakasin. Ja sepä vasta häpiä olisi! Tätä ajatellessa riemuitsi Koponen\nitsekseen.\n\nMutta aika kului. Oli jo kevät, pääkaupungista mitään kuulumatta.\nYstävät kääntyivät epäilyksiin sillä he arvelivat Ollin viivyttelevän\nasiaa.\n\nKoposen kunnianhimo oli muuttunut sappitaudiksi. Kaikkia ihmisiä\nkohtaan oli hän äkänen ja vaimonsa vakuutti hänen tuskin öilläkään\nvoivan nukkua. Tapaus suden kuopassa oli päässyt liikkeelle ja sepä oli\nkova asia miehelle, jonka kunnia oli niin arka. Mutta kävipä miten\nmailmassa tavallisesti käy: milloin hätä suurin, on apu lähin. Eräänä\naamuna Koposen vielä maatessa tuli se pienen kirjan muodossa, jonka\nsisällys oli seuraava:\n\n  \"Hurraa veikko!\n\n  Me olemme ylioikeudessa voittaneet... Illalla tulemme minä ja\n  muut ystäväsi Koivulaan.\n\n                                  Pikaisesti ystäväsi Kela.\"\n\n\"Kas sehän on selvä lause.\" Koponen suuteli paperia, sitkahutti\nvuoteelta, ilosta karjuen, joka vaimolle antoi syyn kutsua rengit,\nsillä hän luuli miehän tulleen hurjaksi.\n\nNämä jotka juuri olivat suuruksella lähimmäisessä huoneessa,\nkiiruhtivat kamariin, jossa löysivät isäntänsä polkkaa tanssimassa\npaljaassa paidassansa puolisonsa kera, myötänsä huutaen: \"Hurraa, me\nvoitimme.\"\n\nKaikki luulivat hänen tulleen hulluksi. Yksi renkilöistä otti rajusti\nhäneen kiini, nostaen hänen lattialta korkealle, niin että hän jaloin\npotki kun väkisin kannettava karju.\n\nTämän vuottamattoman syleilevän kautta tuli Koponen taas entiselleen ja\nasia tuli selvitetyksi. Mutta kuitenkin oli Jussi renkien mielestä\ntäysi narri.\n\nHeikko-luontoisten on vaikeampi kestää iloa kuin murhetta ja niin\nKoposenkin. Hän lauleskeli koko päivän vuotellen ystäväinsä tuloa,\njoita oli päättänyt oivallisesti kestiä.\n\nVihdoin tulivatkin ystävät, ja nytpä alkoi iloa, syömistä ja juomista,\njota kesti seuraavaan päivään.\n\nTodellisesti iloinen oli Kela, joka pisti julkista pilkkaa\nsuojeltaviensa, varsinkin Pekka Kettusen ja Jurrin kanssa,\njotka kumpikin olivatkin pilamaiset. Viimeksi mainittu sai monta\npistos-lausetta virsistänsä suden kuopassa ja itse Koponenkin sai\nkiusa-puheita, sillä Kela sanoi hänen ennen kaikkia täytyvän esitellä\nsellaisten laitosten kieltämistä. Mutta pian muuttui leikki yleiseksi\niloksi saadusta voitosta. Jokainen iloitsi vasta-lahon häviöstä. He\nolivat vakuutetut vasta tulevan huudon onnellisesta päätöksestä, sillä\nolipa enemmistö heidän puolellansa ja he aikoivat kyllä varoa enää\njoutuvansa susien kynsiin. He sydämmellisesti nauroivat Ollia, joka\nmuka täytyisi tulla takaisin, ja sepä olisi häpiä, jota ei ollut helppo\npestä. Kela tarttui lasiin ehdotellen maljan uudelle edusmiehelle,\njohon hän vastasi kerskaavalla puheella, joka oli sekä ma'uton että\nmieletön. Viimeiksi juotiin kuolemaan asti kestävän ystävyyden malja,\njonka tehtyä ilomielissä erittiin taas kohdataksensa toisiaan muutaman\npäivän kuluttua käräjätalossa, jolloin asia voiton kruunulla\nkaunistettaisiin.\n\nNytpä tuli kiire Koposen talossa. Laitettiin, näet, ompelioita,\nsuutaria ja räätäriä kaupunkista kuntoon panemaan Koposen vaateasua.\nSiistinä ollaan, sanoi mies, joka tanssi sukissaan.\n\nKoponen tarkasteli papereitaan ja kirjoitteli sääntöjä pehtuorille,\njonka hoidettava talous oli hänen poissa ollessaan.\n\nKaikki oli valmis ja huutopäivä tullut.\n\nMatkailiamme kulkivat tällä erää valtatietä päästäksensä väijyvät\nkuopat, mutta Koponen pysähtyi rouviin, sillä ei hän vieläkään tahtonut\nomistaa edusmieheksi pyrkivänsä. Hän tahtoi muka luultavaksi yleisön\nluottamuksen hänet kutsuneen, joten hänen siis oli siihen myöntyminen\nvaikka vastahakoisesti. Oli nytkin suuri rahvaan kokous Raivolan\nkestikiivari-talossa.\n\nMonta morkka-sanaa saivat Pekka Kettunen ja Jurri niellä, sillä yleisöä\nkiukutti häpeälliset kujeet, jotka julkisesti tarkoittivat rehellisen\nmiehen halventamista ja itsensä ylentämistä. Moni kävi vieläkin Koposen\npuolelle, sillä onhan se viehättävää olla voittavien joukossa. Moni sen\nteki päästäksensä toivottuun pitoon, jonka piti tulla oikein\nkunnollisen.\n\nMutta Koposen lahko oli hyvissä mielin huolimatta kaikilta puolin\nsatelevista pilkoista. Jurri veikkoinensa oli vaiti, pannen sanat\nmieleensä ja päätti vast'edes kostaa. Nyt riemuitsivat salassa\nodottamasta voitostaan.\n\nMutta ilonsa ei ollut pitkä eikä kestävä.\n\nYstävänsä Kakkuri oli vielä poissa, eikä aikaa enää ollut kuin puolen\ntuntia. He tulivat julman levottomiksi. Kela lähetti molemmat ystävät\njoka paikkaan veikkoa hakemaan. Ne juoksivatkin ympäri kun vainoovat\nkoirat, mutta menestymättä. Samassa helisi kello ja huuto alkoi, mutta\nKakkuria ei kuulunut, ei kirjallisestikaan.\n\nToisen kerran tulivat he häviöön. Sepä vasta onnettomuus; kiukkunsa oli\nmäärätön. Itse Kela oli todellisesti äkänen ja kiroili äänin\nsenvietäviä holloja, joihin ei milloinkaan voinut luottaa. Kakkuri\nlienee joutunut lohiverkkoon; \"nyt vaan puuttuu että sinä puutut ketun\nrautoihin,\" sanoi hän Pekka Kettuselle, joka kiukussa tömisteli maata\nsuurilla saappaillansa.\n\nKiukun myrskyin vähän tyynnyttyä ajoivat ystävykset hakemaan Kakkuria.\n\nTultuaan muutaman kivenheiton kestikiivarista, näkivät Kakkurin, joka\njuosta hönkötti kuin puhaltava, paarmoin kiusaama sonni.\n\nKakkuri pysähtyi, molemmin käsin tarttuen rattaan aisaan saadaksensa\npuhaltaa. Kela nauroi hänen raivoa muotoansa, josta näkyi jotain\nmerkillistä tapahtuneen. Hän oli niin hengästynyt että ei sanaakaan\nvoinut lausua, jonka vuoksi häntä kehoitettiin istumaan rattaille,\nja niin ajettiin rouviin, jossa Koposelle saisi tehdä tilin\npois'olemisestaan.\n\nJurri huimasi hevoista ja aika vauhtia ajettiin rouviin.\n\nHeidän ajaessa katsokaamme mikä oli syy Kakkurin poissa olemiseen\nkäräjäpaikasta.\n\nTimo Kakkuri oli, miten jo tiedämme, osallinen suuremmassa\nkalastus-yhtiössä, jonka tähden hän myöskin voi harjoittaa toistakin\nammattia, joka oli sangen voittoisa. Hän, näet, kaupitsi tullaamatonta\ntavaraa ja oli monta kertaa pettänyt tullimiehiä, jotka eivät\nonnistuneet saada häntä pinteesen, sillä hän sekä maalla että vedellä\naina luikerti pois heidän käsistänsä, josta syystä häntä\nsydämmellisesti vihasivat.\n\nKuluneena yönä oli hän onnellisesti saanut lastin tullaamattomia\ntavaroita. Kun hänen nyt oli mentävä valtiopäivämiestä huutamaan, oli\nhänestä hyvin sopiva ottaa mukaansa hyvän joukon ryytiä samassa\nsaadaksensa ne kaupunkiin, sillä eihän nyt kenkään saattanut hänestä\nsellaisia epäillä. Ennen päivää oli hän siis laittanut hyvän joukon\nvaunulaatikkoihin. Epäluuloa poistaaksensa viivytti hän lähtöänsä.\nVihdoin matkalle lähdettyä vihelsi hän polskan nuottia iloisimmassa\nmielialassa.\n\nMakeissa ajatuksissa pitkitti hän matkaansa, sillä hänpä muka oli\nasettava uuden edusmiehen ja myöskin ansaitseva hyvän summan muassaan\nviemistä tavaroista. Mutta tulipa tapaus, joka hajoitti kaikki mielen\nviehätykset; sillä yhtäkkiä ilmestyi pensastosta kaksi miestä, jotka\npysäyttivät hevosen, kolmannen näyttäessä pistolin suutta, käreällä\näänellä lausuen:\n\n\"Ei askeltakaan etemmäksi; tavarat meidän käsiin. Nyt heti takaisin\ntullikamariin!\"\n\nTämäpä vaikutti kun ukon lyömä. Kakkurin kaikki jäsenet värisivät ja\nnaamansa oli keltatautisen näköinen.\n\n\"Nytpä Kakkuri, kaunis lintu, et pääsekkään käsistämme,\" lausui\näkästynyt tullikersantti.\n\n\"Ottakaa hevonen ja kaikki,\" sanoi vihdoin Kakkuri, \"mutta laskekaa\nminun herran nimessä. Tunnin kuluttua pitää minun olla Raivolassa\nherrainpäivämiestä huutamassa.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" väitti kersantti, \"kas nytpä et petäkkään meitä, vaan\nolet itse petteessä; nytpä et pääsekkään kynsistämme. Saatuani pirun\nveneesen, niin olenkin mies soutamaan sen maalle. Tervetultua\nruohostoon! sanoi ukko, viskasi eukkonsa nokkosiin, ja saman sanon\nsulle kunnon poika. Pidetäänpä tullikamarissa yhdessä lystiä, sillä\nminä arvelen sinun tavarasi ei olevan ihan arvotonta -- hä-hä-hä!\"\n\nNytpä syntyi keskustelu ja Kakkuri käytti kaikkia keinoja päästäksensä,\nmutta mies oli järkähtämätön ja sanoi hänen täytyvän tulla mukaan\nvaikka hän vaunuihin siottaisiin.\n\nPaljon tuumailtua, jolahti Kakkurin mieleen tarjota seitsemänkymmentä\nmarkkaa jos hän heti pääsisi matkaansa, joka auttikin, sillä asia oli\nyhtä avoin lain hakemukselle.\n\nMutta aika oli kulunut ja Kakkurilla vaan oli puolen tuntia aikaa\njoutua määrä ajaksi paikalle, mutta matkaa oli koko penikuorma. Siis\noli kiiruhtaminen, jonka vuoksi hän juosta hönkötti niin että santa\nryöppysi ympärillänsä kuin lumipyry.\n\nEi siis kumma että hän oli sekä lämmin että hengästynyt kohdatessaan\nystävänsä.\n\nTästä tapauksesta voimme oppia, että ahneus pettää viisauden ja että\naina on paras ansaita leipänsä kunnian tiellä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nUusia keskustelemia ja onnettomuuksia.\n\n\nMahdollista on ajatella Koposen mielipahaa saatuansa kuulla miten\npäivän kysymys oli päättynyt, mutta mahdoton on sitä kertoa. Hän repi\nvaatteensa ja kiroi syntymäpäiväänsä. Kunnianhimo oli muuttua\nhulluudeksi. Vapisevalla sydämellä vaipui hän sohvalle matona\nkierrellen, kunnes Kakkuri kertoi onnettomuutensa.\n\n\"Kuinka suuri oli tavaran arvo?\" kysyi Kela, joka salassa nauroi koko\nasiaa.\n\n\"Vähintäkin kolmetuhatta markkaa, sillä se oli ihan silkkiä ja ryytiä,\"\nhuokasi Kakkuri.\n\n\"Saakelin kallis leikki, jos lukuun otetaan runsaat sakot.\"\n\n\"Minä joudun ihan maantielle,\" huokasi Kakkuri taas.\n\n\"Tuo kaikki on maallista, mutta minä olen elin ijäkseni häväisty!\neiköhän tässä ole mitään apua, Kela veikkoseni!\" puhkasi Koponen.\n\n\"Asia on, Jumal' avita, hyvin vähällä autettu, mutta sen sanon\nrehellisesti, että suuttumaan rupeen koko toimelle sillä te olette\nkaikki saakelin huliviliä. Mikä antau susien seuraan, mikä\ntullimiesten, josta kaikki hyvät toimet pilauntuvat. Kerran vielä\ntahtoisin koettaa, jos vaan voisin teihin luotsaa.\"\n\nKaikki nousivat, vannoen Jumalan ja evankeliumin kautta, ei säästävänsä\nvaivaa eikä rahaa, joska vaan voittaisivat tarkoituksensa, joka nyt oli\ntullut heille kunnian asiaksi.\n\n\"Olkoon menneeksi,\" lausui Kela; \"koetetaanpa kolmas kerta, niin\nvakuutan että menestymme, jos vaan itse ette sitä pilaa, miten teitte\nedellisillä kerroilla. Kuulkaa nyt minua ja sen jälkeen eläkää.\"\n\nKaikki pystyttivät korvansa ja Pekka Kettunen avasi suunsakin paremmin\ntajutakseen asiaa.\n\nHerra Kela puhui sanoen:\n\n\"Entinen vaali kumottiin syystä että Jurri oli sairas; niinpä luulen\nnytkin, koska voimme todeksi näyttää että Kakkuri väkivalloin estettiin\nvaliomiestoimessansa. Se asia ei voi toisin olla. Mutta voipa olla että\nasianomaiset pitävät kaiken sopimattomana, muutamain yksityisten\nretkailemisena ja siitä syystä vahvistavat vaalin pitempien valitusten\nestämiseksi. Jos siis saisimme moniaita ystäviämme panemaan\nanomuskirjan Ruhtinaalle, joka liitettäisiin valituksiin, niin se\nnähtäisi julkiseksi puolustamiseksi Koposen eduksi.\"\n\n\"Ja Ollin häpiäksi,\" välitti tämä, joka nyt sai vähän tuulta myllyynsä.\n\nKaikki vakuuttivat kyllä saavansa anekirjoituksia, jahka vaan itse\nanomus olisi valmis.\n\nHerra Kela otti matkalaukustansa paperia ja läkkiä ja teki anomuskirjan\nennen sanottuun tapaan, joka yleisesti hyväksyttiin, sillä se oli\nselvästi ja nerokkaasti kokoonpantu.\n\nNytpä pantiin kyniä liikkeelle. Pian oli ystävillä jokaisella pari\notetta siitä.\n\nTaas oltiin kaikin iloisia. Yhdessä juotiin muutama pullo punsia,\nrouvi-emännän suureksi iloksi, jolla moneen aikaan ei ollut niin\nhyvästi kauppa käynyt.\n\nKela sai vielä kolme satamarkkaa, joka teki hänen tavallista\niloisemmaksi. Hän joi veli-maljan Kakkurin, Jurrin ja Kettusen kanssa,\njoka suuresti kutkutti heidän ylpeyttänsä, sillä talonpoikia\ntavallisesti mielyttää herrojen tuttavuus. He unohtavat vanhan\nsananparren: \"milloin kettu hanhelle saarnaa, koskee se hänen\nkaulaansa\". Sentähden monasti tapahtuu, että herra-veljiltä saavat\nsaman vastauksen, minkä reivi antoi eräälle valtiopäivämiehelle, joka\nmuistutti veljeydestä, nimittäin: \"Huuti hollo! valtiopäivät on loppu\".\n\nParhaimmassa mielialassa erosivat vihdoin ystävät, jokainen puoleltansa\nvaikuttamaan suostumuksen mukaan.\n\nKoposen kunnianhimo oli kyllä saanut pahan haavan, mutta hän toivoi\nahkeran voittavan ja työskenteli kaikin voimin tarkoituksensa eduksi.\nMutta julkisuutta karttoi hän vieläkin, sillä hänen luontonsa oli käydä\nesteitten ympäri niinkuin kissa kuuman puurovadin. Eikä hänen\ntarvinnutkaan näkyä, sillä hänellä oli mukavina aseina rikkaat\nsukulaisensa ja monta kunnianhimoista polosta. Nämä pantiin listan\nkantajoiksi talosta toiseen toimittamaan allekirjoituksia ennen\nsanottuun anomukseen.\n\nTimo Kakkurilla oli harmaa hevonen ja rattaat, joilla myöhään ja\nvarhain ajeli ympäri, joilla matkoillansa monasti tapasi tullimiehiä,\njotka eivät mitään löytäneet, sillä palossa ollut lapsi välttää tulta.\nItse jaksoi hän matkoillansa hyvin, mutta hevonen kävi laihaksi ja\nkarvattomaksi, mutta tuon hyvän asian tähden ei tuota voinut auttaa.\n\nVähemmän toimellinen oli Jurri. Hän ei hennonut ajaa ja käydä, hän\npelkäsi sudenkuopan tapauksesta asti. Jos jalkansa vähän liuskahti\nvaikka sileällä tielläkin, niin hän heti ryömäsi sivulle, peläten\nsalasta vaaraa. Samallaista vaaraa pelätessään nyhjäsi hän kerran\nkirkkomatkalla vanhaa akkaa niin, että se lankesi ja mursi kätensä.\nTästä tempusta hän kutsuttiin käräjiin, jossa sai maksaa hyvät sakot.\nSiitä ajasta alkaen rupesi Jurri todella jumaliseksi ja eli sitten\nkaiken aikansa hiljaisena miehenä.\n\nAhkerin juoksia oli kieltämättä Pekka Kettunen. Hänellä oli avara\npitäjä vaikutusalana, mutta hän ei säästänyt vaivaa eikä kenkiä.\nJerusalemin suutarina juoksi hän maita, metsiä suurilla saappaillansa\nsotkien maata niin että vuoret kaikuivat. Hänellä tavallisesti oli\nseurana nuori valkotukkanen talonpoika, jota yleisesti sanottiin\nSammal-Jukaksi, jolle oli luvattu päästä lautamieheksi Koposen siaan.\nTämä Sammaltaja-Jukka oli yksinkertainen polonen, joka sammaltaen yhäti\ntarinoi yhtä toista. Kaukaa jo kuultiin milloin nämät nimenkerääjät\nolivat liikkeellä. Toisen raskaat askeleet ja toisen sopertava kieli\ntekivät yhteen kalisevan jahdin, josta monta komppajuttua pantiin\nliikkeelle. Varsinkin eräs tapaus, jonka tässä kerromme, antoi kauvan\nnauruainetta seurakunnalle.\n\nVarhain eräänä kevä-aamuna tulivat ystävät yksinäiseen metsätaloon.\nIsäntä oli pitäjän paraimpia miehiä, jonka tähden oli tärkeä saada\nhänen allekirjoitus. Pekka Kettunen kuiskasi porstuassa tässä olevan\nsievä käytös tarpeena. Varosasti astuivat he tupaan, kauniisti\ntervehtäin. Emäntä kävi heitä vastaan käskein istumaan. Mutta miestemme\noli kiire. He tahtoivat isäntää puhutella. Vaimo sanoi lähettävänsä\nnoutamaan häntä, joka nykysin oli mennyt renkien luo myllyn sulkua\nparantamaan, mutta Pekka Kettunen sanoi kyllä itse osaavansa myllylle.\nSanottiin siis jäähyväiset ja mentiin.\n\nOsotettu paikka oli hyvän matkaa talosta. Matkailiat kiirehtivät, miten\ntavallisesti, pitäen suukopua niin että miehet myllyllä kyllä olisivat\ntulonsa kuulleet, jos ei olisi ollut veden kohinaa. Mutta nyt eivät\nmitään huomannet ennenkun kuului kummallinen ääni. Nytpä näkivät ihan\nlähellä kaksi miestä hyppivän, pyörivän ja käsiänsä paikivan aivan kun\npirun riivaamat. Pekka Kettunen oli, näet, loukannut ampiais pesää ja\nheti oli koko parvi ympärillänsä. He huiskivat hatullansa ja\nsitkahuttelivat kaikin tavoin, mutta ampiaiset surisivat antaen tuon\ntuostakin myrkyllisen pistämän. Tämäpä oli soma näytelmä katselioille,\njotka nauraa tirskuivat sydämmestään. Mutta pilallisempaa tuskin nähdä\nsaakaan. Tukka pystyssä, kädet huiskivat kun pöllön siivet, hyppien\nkivien välissä kuin riehuvat pukit. Mutta vielä parempi oli kunnes\nmolemmat nimenkerääjät vihdoin ryömäsivät jokeen niin että vesi\nläiskähti.\n\nTäällä vihdoin pääsivät ampiaisista, mutta kauan viipyi ennenkuin\nvoivat isännälle ja rengeille selittää kummallisen käytöksensä. Ne\nolivat naurusta pakahtua, joka teki ystävä-polostemme onnettomuuden\nvielä katkerammaksi.\n\nJoesta noustua tiukkui vesi vaatteistansa. Mutta ei kylvynnässä kyllin.\nKumpikin oli saanut muutamia ampiaisen pistämiä silmiinsä ja pian\nolivat miehet silmäpuolia. Mutta pahin vahinko: tärkeä kirja monine\nallekirjoituksinensa oli läpi-märkä, niin että epäiltävä oli kävisikö\nsitä milloinkaan tarkoitukseensa käyttää.\n\nIsäntä käski vieraita kotiinsa, jota tarjomusta kuitenkin nykyisessä\ntilassansa häpesivät seurata. Sen siaan nousivat he aurinkoiselle\nkummulle, jossa ripustivat vaatteensa kuivumaan, kunnes itse paratiisin\nasussa löivät ruohostoon maata kuin kaksi rasvasta sikaa.\n\nMutta täälläkään eivät saaneet rauhaa, sillä ilkeät kusiaiset tekivät\nlevottomuutta; mutta me heitämme heidät rauhaan, käyden Koposta\ntervehtimään.\n\nMies rukka! Hänelläkin oli vastuksia. Monet, vuosikausina rakennetut\ntoimensa eivät tahtoneet täyttyä. Ne raukenivat yksi toisensa perään.\nHän kyllä koki iloiselta näyttää mutta kunnianhimon piru raateli\nsydäntänsä. Hän oli saanut päähänsä että Ollin oli tuleminen takaisin\nja hänen itse pääseminen valtiopäivämieheksi. Suuri siis oli\nlohdutuksensa ystäväin tuodessa satoja puumerkkejä. Hän kyllä tiesi\nmiten ne oli saadut, mutta yhtä hyvin se häntä iloitti sillä niin\ntavoin toivoi halventaneensa Ollin arvoa ja jopa sekin rasvasi\nmieltänsä.\n\nTavallista iloisempana matkusti hän ystävänsä Kelan luo, vieden\nmuassansa nuo tärkeät paperit. Valitus oli jo valmis, anomus liitettiin\nsiihen ja posti vei ne määränsä perille.\n\nKelan ajatuksia emme tiedä, mutta se on varma että Koponen ystävinensä\neli suloisemmassa toivossa. Kaikissa kokouksissa olivat he iso-ääniset\nja anteliaat sanoissa ja kestissä. Kaikkein rehellisten ihmisten\nmielestä olivat he hävyn pään purreet, joka olikin tosi, kun\nkäytöksiänsä tarkasteltaviksi otetaan. Morkka-sanoja saivat he kyllä,\nmutta ne vaikuttivat saman kuin hanhea vedellä valaminen.\n\nKoponen aina ilkkui pitkistä käsistänsä, jolla tahtoi antaa ymmärtää\nviisaudellansa voivansa paljon vaikuttaa korkeain asianomaisten luona,\nmutta kuinka pitkät ne olivatkin, eivät jaksaneet sysätä Ollia\nvaltiopäiviltä, sillä korkein oikeus vahvisti vaalin.\n\nJussi Koponen ystävinensä oli vimmassa, mutta Kela naurahteli salaa,\ntoivoen kunnianhimon tulevan yleiseksi taudiksi, jolloin\ntodenperäisesti tahtoi ruveta lääkäriksi.\n\n\n\n\nIX.\n\nUudet toiveet ja parempi onni.\n\n\nTieto vaalin vahvistamisesta oli Koposelle onneton uutinen, joka ajaksi\nmasensi hänen ylpeyttänsä. Hän tuli alakuloiseksi, käyskenteli paljon\nyksinään ja mullisteli silmiään kuin jänis paulassa. Mutta toistasen\nparemman onnen toive karkoitti vähittäin katkeruuden mielestänsä ja\nmies tointui entiselleen.\n\nHän oli melkein paikkakunnan ainoa talonpoika, joka piti\nvaltiopäivä-lehteä, jota hän ahkerasti luki niin että melkein määrin\ntiesi menot, joita hän selitteli oman mielensä mukaan. Kaikissa\nkokouksissa piti hän pitkiä puheita valtiopäivä-toimista, joissa\nhän kuulioillensa tarinoi eriskummallisimpia taruja, joita he\ntietämättömyydessänsä uskoivat. Tietysti hän aina solvasi Ollia, antaen\nymmärtää itse olevansa kansan edusmieheksi soveliaimman. Hän muka\nherroille sanoisi totuuden, jonka seuraukset pian tulisivat näkyviin\nlain muutoksissa ja verojen halventamisessa.\n\nÄlykkäämmät nauroivat hänen suukopuansa, mutta olipa niitä typeröitä\nkyllin jotka uskoivat häntä. He pitivät häntä kovin oppineena ja\nnerokkaana miehenä, joka herrainpäivillä paljon vaikuttaisi.\n\nTalonpoikais-säädyn edusmiehen tila on vaikea, syystä että usiammat\nkotona olevat, eivätkä asiain käynnistä mitään ymmärrä. Rahvas luulee\nedusmiehen voivan tehdä kaikki, senpätähden saa tämä syyn, milloin\nasiat, niinkuin useasti tapahtuu, käyvät nurin. Enimmältä joukolla ei\nole varoja pitää sanomalehtiä, mutta moni varakas talonpoika, joka itse\npyrkii edusmieheksi, panee ennen rahansa turhuuteen, kuin tarpeellisiin\nja hyödyllisiin kirjoihin, joka on enemmän kuin pahoin, sillä\nsivistyksettä ja tiedotta on mies julkisessa elämässä aina hompu,\nvaikka olisikin luonnon herralta hyvästi varustettu.\n\nNäin ollen asiain, ei Koposen ollut vaikea halventaa Ollin arvoa ja\nvielä helpompi oli hänen vast'edes päästä valtiopäivämieheksi, koska\nhänen itse ja rikasten sukulaistensa siinä oli enin sanominen.\n\nNäitten toimesta saikin hän huudot tuleviksi valtiopäiviksi, sillä Olli\nystävinensä toivoi sitä, että yleisö kerran tulisi näkemään mitä jaloja\ntöitä hän saisi toimeen.\n\nNytpä oli Koponen toiveittensa perillä ja sydämmensä sykkeli ilosta.\n\nKomeassa asunnossansa vastaanotti hän nyt onnentoivotuksia ylhäisiltä\nsekä alhaisilta, joilla ainakin oli joitakuita toimia annettavina hänen\nhaltuunsa. Pappi tahtoi kirkkoherran paikkaa, lukkari palkan\nkorotusta, suntio kaksi kolehtia vuotisesti, lapsen-muori eläke-rahaa,\nPekka Kettunen mieluistansa maamittaria, Kakkuri kalastusoikeuden\nkaikissa vesissä y.m. Mutta usiammat tahtoivat mielensä mukaista\npäätöstä riita-asioissa, jotka olivat ylioikeudessa. Koponen teki\nmuistokirjoituksen, luvaten laittaa kaikkien toivon mukaan, sillä hän\nmuka nyt oli se mies jonka kädessä valta oli.\n\nVaimonsa varustamana saattoivat hänen Kakkuri, Kettunen ja\nSammaltaja-Jukka ensimäiseen kestikiivariin, jossa eromalja\nhurra-huudoilla tyhjennettiin ja Koponen matkusti pääkaupunkiin.\n\nOmistamatta syvempiä tietoja kunnallisasioissa, miten\ntalonpoikaissäädyn esimiehet tavallisesti, arveli Koponen ensin täällä\nolevan saman kun kotona pitäjän kokouksissa, joissa rovastin siipein\nvarjon alla voi ladella mitä pilaa hyvänsä. Hän siis rupesi\nhaastelemaan yhtätoista vaikka ei ensinkään puhelias ollut, josta\nsyystä siitä syntyi loru, joka suuresti nauratti toisia, mutta toisia,\njotka säädyn arvosta huolta pitivät, suututti ja saatti hänelle\nkiivaita muistutuksia. Hän siis arveli vaiti-olemisen vastaseksi olevan\nparhaan. Mutta jollakin tavoin tahtoi hän vetää huomiota puoleensa,\njonka vuoksi hänen keskustelujen aikana nähtiin liikkuvan istuimien\nvälillä perustuslait kädessä kumppaniansa neuvomassa, siksi kunnes eräs\nvapaamielinen kumppani tästä häntä hyvästi niisti, käskien hänen\nperustuslakinensa mennä hiiteen. Nyt oli toivonsa kahdessa\nvapaamielisessä ehdotuksessa, jotka ystävänsä Kela nerokkaasti oli\nkokoonpannut. Nämä luki hän äänin ja ne voittivat vapaamielisten\nsuosion; mutta vanhalla-olijoita oli säädyssä enemmän, josta syystä\nehdottajan mielestä oli paras yhtyä heihin, jos mainetta olisi\nsaavutettava.\n\nOllen kavala-luontoinen, huomasi lahkokunnan johdattaja helposti tämän\nomaisuutensa ja käytti siis häntä kumppaniensa luona tiedusteliana.\nTässäpä oli Koponen mies kohdallansa. Hänen sukkeluutensa ymmärsi\njohtaja ansion mukaan arvata, jonka vuoksi hän valittiin moniaan\nerityisen toimikunnan jäseneksi. Tämäpä kutkutti turhamielisyyttänsä ja\nsitä soittivat ystävänsä kotipaikalla kummalliseksi ja suuriarvoseksi.\n\nValtiopäivätoimensa olivat siis halpa-arvoiset, eivätkä juuri\nkunnialliset, mutta se ei estänyt häntä kotona toimistaan hävyttömästi\nkehumaan. Eräässä tärkeässä asiassa tuli onni tässä kohden hänelle\navuksi.\n\nRaivolan kihlakunta oli kauan ollut epätasaisesti rasitettu\nsotamies-ja'on suhteen, jota jo monet herrainpäivät oli koetettu\nparantaa. Ollin toimista oli ojennus päätetty, mutta ei toimeenpantu\nennenkuin nyt, jonka tähden asiasta tietämättöminä luettiin tämä\nKoposen ansioksi, vaikka hän siinä oli ihan osaton. Samoin pari\nmuutakin paikkakuntaa koskevaa asiaa.\n\nMutta tätäpä Koponen ei huolinut ilmoittaa. Pääkaupungista tultuaan\nolivat käytöksensä ja tapansa entistä vieläkin ylpeemmät. Näistä\nasioista saneli hän kerran eräässä seurassa ilkkuen ja kerskuen näin:\n\n\"Veikot! Siitä saatatte olla vakuutetut että tämä asia maksoi mulle\nsekä vaivaa että työtä. Se oli papiston ja vapasukusten juonien kautta\nmenemisillään vallan mitättömiin. Mutta minäpä kävin kunnioitettuin\nveikkoini reivi P:n ja pispa H:n luokse, joita rääväsin niin jäykästi\nett'eivät tohtineet vastustaa asiaa. Kun asia tuli päätettäväksi,\nnousin minä pitämään pitkää puhetta, jossa julkisesti näytin minun\nväitösteni totuuden, niin että kaikki huusivat 'hyvä'. Ruhtinas\nnyökäytti päätään sanoen: 'Jussi Koponen puhui totta;' ja sepä naula\nveti. Sen sanon teille kunnon veljet, että pääkaupungissa ei kelpaa\nujosteleminen. Kerran pyysi Ruhtinas neljäsataatuhatta markkaa\npalkanlisäystä. Kaikki olivat vaiti aivan kun olisivat saaneet suunsa\nvettä täyteen; sillä ei kukaan muka tahtonut Ruhtinasta vastustaa.\nMinäpä mietiskelin vähän asiaa, nousin ja vastustelin sellaista\npyyntöä, joka mielestäni oli hävytön. En nyt itsekään muista mitä\nsilloin sanoin, sillä olinpa hyvin kiivastunut, mutta sen selvästi\nmuistan, että kun pitkä puheeni oli loppunut, huusivat melkein kaikki\nläsnä-olijat 'hurraa' ja Ruhtinas vaalistui nähtävästi. Illalla tuli\nperintö-ruhtinas minun luokseni, pyytäen minua ei olemaan niin jyrkkä\nsanoissani, mutta minäpä sanoin hänelle päin silmiä olevani todenpuhuva\nkansan-mies. Myöskin annoin hänen ymmärtää olevani sen verran\nvarallinen, etten lahjoja tarvitse. Alussa näkyi hän vähän häpeävän,\nmutta sittepä antoi mulle kättä sanoen harvoin kohdanneensa niin\nrehellistä miestä. Nyt me ollaan parhaimmat ystävät mailmassa, sillä\nsuuret toisenaan pitävät paljon siitä, joka hirviää rehellisesti puhua\nsuunsa puhtaaksi.\"\n\nTälläisiä tarinoita tarjoi Koponen kotomiehille kaikissa kokouksissa,\njossa tuhmimpia oli saatavilla. Pekka Kettunen seisoi aina sivullansa\nkopasten \"amen\" suurilla saappaillansa. Sammaltaja-Jukka huusi:\nhy-hy-hy-hyvä.\n\nMoni uskoi Koposta niinkuin Isämeitää ja piti häntä kunnon miehenä,\nmutta nerokkaammat talonpojat pilkkasivat häntä. Sellaisten\nläsnäollessa käyttikin hän toista lausetapaa, sillä olihan se kavala\nkoiransilmä, joka kyllä tiesi kenen kanssa hänen oli tekemistä.\n\nKuitenkin pääsi Koponen vielä monet valtiopäivät edusmieheksi. Mutta jo\nvarhain huomasivat kotomiehet hänen oikean arvonsa olevan: Kotona\nsuupaltti, herrainpäivillä hylky; sillä kansa ei kauan pety.\n\nEikä Koposesta milloinkaan muuta tullut kun halveksittu hylky, sillä\ntoimiensa perustussyy oli kunnianhimo. Avullisen hyvä pää hänellä tosin\noli, mutta kahta valtiopäivämiehen omaisuutta häneltä puuttui,\nnimittäin: _rehellisyys ja taito_. Hän kyllä yritti olla kansan mies,\nmutta unohti aina yhteisen hyvän, jos odotettavana oli valoa armon\nauringosta ylhäisiltä istuimilta. Ollen hallituksen nöyrä renki\nmuistettiin häntä usein palveluksistansa toimikuntia asettaissa. Tämä\noli sulonen voide kunnianhimollensa, joka usein pääsi näkyviin.\nRikasten sukulaistensa kera oli käytöksensä kotipaikalla kärsimätön.\nHän vaati vertaisiltansa täydellistä alamaisuutta ja muistutti joka\ntilassa oman itsensä olevan sen kultasen vasikan, jota tulisi kumartaa.\nOnneton se, joka rohkeni vastustaa hänen ylpeyttä, sillä miehellä oli\nnyt pitkät kostoa vaativat kädet, jotka laittoivat vähemmän varallisen\nvaivoihin ja lopulliseen perikatoon.\n\nKoponen sanotusta syystä ei milloinkaan olisi tullut\nvaltiopäivämieheksi, jos joka mies olisi saanut huutaa, mitenkä jo\nennen olemme muistuttaneet. Nyt se seikka oli helppo, koska asia oli\nmuutamain mahtavain hallussa. Että hän aina vast'uudesta valittiin,\nvaikutti monessa, joka ei tarkemmin tietänyt asiaa, vaan piti häntä\nkunnon miehenä, jolla muka olisi yleisön yhteinen luottamus.\n\nMahtavain ystäviensä kautta teki Koponen mahdollisensa vahvistaen tätä\nluuloa yleisössä. Lähimpäin ystäviensä antoi hän salaisesti ymmärtää,\nettä se muka korottaisi arvoansa, jos koti-miehiltänsä saisi sopivan\nkunnia-lahjan. Kulungista vastaisi hän kyllä itse, kun vaan kaikki\nkävisi salassa.\n\nPuoleksi lausutut sanat ymmärsivät ystävät. Jonkun ajan kuluttua\nluettiin julkisessa sanomalehdessä seuraava:\n\n\"Raivolan käräjäpaikassa vietettiin tämänkuun 4:nä päivänä kaunis\nkansanjuhla, sillä kihlakunnan yleisö oli kutsunut arvostetun ja\nkuuluisan edusmiehensä, Jussi Koposen, yhteisillä varoilla\ntoimitetuille pidoille, jolloin tuomari kunnan puolesta kunnioitetulle\nedusmiehelle lahjoitti kalliit hopeaiset teekalut. Tämä piti pidemmän\nkiitospuheen, joka osoitti todellista puheliaisuutta, joka on\nkunniallisen talonpojan syntymä-lahja. Pitoja kesti kappaleen yötä ja\nniissä oli paikkakunnan vallasväkeäkin, jotka kyllä kauvan muistavat\ntämän sivistyneen ja vapaamielisen rahvaan kauniin työn\".\n\nLuettuansa tämän uutisen, nauroivat Koposen säätykumppanit kaikissa\nmaan äärissä, mutta suurin yleisö ajatteli ja sanoi: Jussi Koponen\nlienee kunnon mies; sellaisiahan ne kaikki valtiopäivämiehet pitäisi\nolla.\n\nVähittäin rupesi Koposen arvo kotopaikalla nähtävästi halvenemaan,\nsillä valitukset, että hän tuhlasi yhteisiä varoja, kävivät aina\njulkisemmiksi.\n\nMies näkyi kaikkein silmissä oikeassa muodossaan; tämä häntä huoletti.\nHän siis päätti heittää valtiopäivämiehen raskaan takan, josta samoin\nkuin vaivoistansa oli saanut kiittämättömyyttä ja mielipahaa, mutta se\nheittäminen oli tehtävä loistavalla tavalla.\n\nTäksi tarpeeksi otti hän pääkaupungista kaksi suurta hopea pikaria\nmukaansa kotia. Nämät antoi hän ystävillensä, joitten oli niihin\ntoimittaminen sopiva kirjoitus, jonka tehtyä pikarit hyvin täytetyistä\nvelvollisuuksista yleisön kiitollisuuden osoitteeksi toimitettavissa\nloppu-pidoissa annettaisiin Koposelle. Kunnia-lahjan syntymä oli\npidettävä salassa.\n\nNyt lähetti Koponen kutsumuksia Koivulaan, jossa soisi näkevänsä\nystäviänsä ja saavansa kiittää heitä yleisestä luottamuksesta, jota\nkauan oli nauttinut, mutta josta nyt sanoi tahtovansa luopua, sillä\naikomuksensa muka oli vast'edes elää yksinäisyydessä ja rauhassa.\n\nTullut oli juhlallinen päivä. Vieraita täynnä olivat Koposen komean\ntalon kaikki suojat. Hyväin kestien pitäjällä aina on paljon ystäviä ja\nsiihen saa lukia luottaa, että kestit kaikin tavoin olivat oivat.\nKaikissa kulmissa juotiin ja iloisesti tarinoittiin. Isäntä nosti\nlasinsa pitäen kiitospuheen ennen sanottuun suuntaan. Siihen vastasi\nrovasti antaen suuret hopeapikarit, joka antoi syytä pitää pitkän\nylistyspuheen Koposen kunnallis-avuista ja luonteista, jotka hän asetti\nmaan parhaimpien rinnalle.\n\nKoponen nousi, otti toisen pikarin, aikoen vieläkin vastata\nkiitos-lauseilla; mutta yht'äkkiä lankesi hän ta'apäin ja oli --\nkivi-kuollut. Lääkäri sanoi hänen kuolleen verihalvaukseen\nylenpalttisen kunnianhimon seurauksesta.\n\n\n\n\nX.\n\nTalonpoikaisille lukioilleni.\n\n\nVeikot, ystävät! Edellisessä on kuvattu henkilöitä ja tapauksia, joilla\nvarmaankin on vertaisiansa rakkaassa kotimaassamme. Tästä näemme että\nrehellisyys kestää kauvimman ja myöskin, miten tarpeellista maamiehelle\non, hankkia valistusta ja tietoja kaikissa, kuntaa ja valtiota\nkoskevissa asioissa. Syystä me valitamme herrojen rasitusta, mutta\nsuureksi osaksi se on oma vikamme, jos vaan rehellisesti tahdomme\nitsiämme koetella. Me pidämme murhetta moninaisista, mutta unohdamme\nyhden tarpeellisen: toimittaa itsiämme kunnollisiksi kansalaisiksi.\nTalonpojan ollessa nykyisellä halvalla valistuksen kannalla, pysyy hän\naina mahtavien käsissä rättinä, jota mielin mukaan pusertavat. Tästä\nsyystä meidän valtiopäivillä talonpoikais-sääty, verrattuna toisiin, on\nniin halpa-arvoinen, että sen oppimattomuutensa vuoksi on antauminen\ntaitavampien herrojen käsiin, jotka johdattavat heitä sivupoluille,\njota eivät huomaa ennenkuin on myöhä. Aivan samasta syystä pappi ja\nvallesmanni maalla tekevät ympäristönsä kanssa melkein oman mielensä\nmukaan. Siis heittäkäämme niskoiltamme tuo hengellinen ja maallinen\nrasitus; mutta jos sen tehdä tahdomme, niin suosikaamme hellästi ja\nlemmellä _kansakoulua_. Se on kunnallisruumiin hengellisesti ja\nmaallisesti hyvin-jaksamisen ensimäinen ehto. Tätä todella muistakaamme\nja kasvattakaamme lapsiamme selvästi tietämään vapaan kansalaisen\noikeudet sekä velvollisuudet, sillä\n\n    Tieto, taito yksinään\n    Miehen miehistyttää,\n    Milloin sotia pitää.\n    Taidoton ei milloinkaa\n    Pysty maataan puolustamaan.\n    Valistus tuo jalon mielen,\n    Miehestä saa kunnon miehen.\n\n\n\n"]