[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3Hoa3yTmwOH1w89yehuc2jD-X_6xaR6geSJb9dAhV-w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2219,"Ylioppilas ja papintytär","Janson, Kristofer",1841,1917,"2219-janson-kristofer-ylioppilas-ja-papintytar","2219__Janson_Kristofer__Ylioppilas_ja_papintytär",null,"romaani",[],[],"fi",1892,1914,29406,174657,false,62070,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Ylioppilas ja papintytär: Kertomus\" by Kristofer Janson is a novel written in the early 20th century. The story explores the developing relationship between a young student (the ylioppilas) and the daughter of a pastor (the papintytär) in a rural setting. The narrative delves into themes of innocence, societal expectations, and the challenges of growing up, focusing on the contrasting worlds of the two main characters.  At the start of the novel, we are introduced to the two protagonists: the student, a somewhat reclusive and contemplative young man, and Agnes, the vibrant, youthful daughter of the local pastor. The opening scene depicts a winter evening dance at the pastor's house, where the two characters’ lives begin to intersect. The ylioppilas is initially portrayed as isolated and preoccupied with his studies, while Agnes represents youthful exuberance and curiosity. The narrative hints at the societal pressures surrounding them and sets the stage for their interactions, highlighting their emotional depth and the challenges they face as they navigate their burgeoning feelings amidst the expectations of their respective roles in society. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Mela, Eino",258,"Norjalaisen Kristofer Jansonin kertomus kuvaa eristäytyneen ylioppilaan ja nuoren papintytär Agnesin kohtaamista maaseudulla. Teos käsittelee säätyeroja, kasvamista ja tunteiden heräämistä 1800-luvun lopun yhteiskunnassa.","Kristofer Jansonin 'Ylioppilas ja papintytär' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2219. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YLIOPPILAS JA PAPINTYTÄR\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nKRISTOFER JANSON\n\n\nSuomentanut Eino Mela\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Mies ja tyttö. Tanssit pappilassa\n   II. Agnes kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvää toivoa\n  III. Poissa ja kotona. Kotona ja kuitenkin pissa\n   IV. Taistelua\n    V. Uusia taisteluja. Apujoukot saapuvat\n   VI. Kaupunkineiti. Talonpoikia. Taistelu\n  VII. Voitto\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nMIES JA TYTTÖ. TANSSIT PAPPILASSA.\n\n\nMies oli ylioppilas, ja tyttö papintytär. Mies oli lähes\nkahdenkymmenenkahdeksan, tyttö vain viidentoista vanha. Mies oli pitkä\nja laiha, piti tukkaa hieman otsalla, näytti miettivältä ja välistä\nkärsivältä. Tyttö oli pieni, piti ruskeata tukkaansa vapaasti ohimoille\nsilitettynä, ja sen alta tuli esiin pyöreä, valkoinen otsa, kaksi\nveitikkamaista, iloista silmää ja kaksi punaista kukoistavaa poskea.\nMies oli usein hieman huolimattomasti puettu, kulki vanhassa kuluneessa\ntakissa, jonka ripustin useimmiten pisti esiin kauluksen yli. Tyttö oli\npuhdas ja sorea, musta hame riippui pehmeissä, tasaisissa laskoksissa,\nja valkoiset sukat mukautuivat sileästi hienoihin pohkeisiin. Mies\nkulki aina yksin. Hänet saattoi nähdä joka päivä, kun ilma oli kirkas,\nkerran aamupäivällä ja kerran iltapäivällä kulkevan tietä pitkin\nsuurien puiden alla. Silloin oli hänellä aina sateenvarjo kainalossa\neikä hän vilkaissut oikealle eikä vasemmalle. Tyttö riippui enimmäkseen\nkarjakko-Marin hameessa tahi Halvar-rengin käsivarressa, kun tämä meni\nnoutamaan hevosta kotia laitumelta.\n\nSeudun sivistyneet pitivät ylioppilasta omituisena olentona, sillä hän\npuhui harvoin kenenkään kanssa eikä koskaan noudattanut kutsua, kun\nhäntä pyydettiin vieraisiin. Mutta opiskeluhuoneessaan hän istui sekä\nmyöhään että varhain, ja saattoi välistä nähdä valon loistavan pienien\nikkunaruutujen läpi myöhään yöhön, kun kulki siitä ohi. Huhuiltiin\nkuitenkin paikkakunnalla, että talonpojat kävivät hänen luonaan sangen\nusein; varmaa oli, että hän usein ryhtyi keskusteluihin heidän\nkanssaan, kun he työskentelivät pellolla, ja välistä hän otti pienen\nlevon heidän kotilietensä ääressä. Talonpojat pitivät hänestä; sillä\nhän oli aina sävyisä ja ystävällinen sekä hyvä köyhille; mutta he\npelkäsivät häntä hieman myöskin, sillä hän kysyi välistä niin omituisia\nasioita. Lisäksi hänellä oli jotakin tuijottavaa silmissään, kun hän\npuhui ihmisten kanssa, ja se ei ollut miellyttävää.\n\nTalouden hoitoa varten oli hänellä vanha palvelijatar, joka kuului\ntaloon samoin kuin pöydät ja tuolitkin. Palvelijattaren hän oli kaiken\nmuun kanssa perinyt isältään.\n\nPaikka, missä hän asui, oli vanha, harmaa kartano, jossa oli suuret\nviileät huoneet. Niissä esi-isät puuteroituine peruukkeineen ja kukat\nrinnassa riippuivat seinillä. Kartanossa oli suuret, autiot käytävät,\njoissa tuuli ulvoi ja suhisi talvi-iltoina. Vielä oli kartanossa\npuisto, jossa sammal vihersi paksuilla, kunniakkailla puilla, jotka\nkasvoivat pitkissä riveissä. Tässä puistossa rikkaruoho ja ruusut\nkilvan versoivat; saksia ja lapioita ei siellä koskaan käytetty. Mikä\ntahtoi kasvaa, se kasvoi, ja mikä pyrki kuolemaan, se kuoli. Omistaja\nkulki siellä, katseli sitä, mutta antoi puiston olla sellaisenaan eikä\npelästynyt sitä enemmän kuin kummituksiakaan, joiden kerrottiin pimeän\ntullen lentelevän oksalta oksalle pitkässä puistokäytävässä, joka vei\nylös taloon.\n\nJa rakennus ränsistyi vuosi vuodelta; siellä ja täällä lahosi lankku\nja vesikouru halkesi. Omistaja näki sen, mutta hän meni vain\nopiskeluhuoneeseensa, sytytti lamppunsa, otti kirjat esille, luki ja\nkirjoitti ja antoi kunkin huolehtia itsestään. Talon oli hän perinyt\nisältään, joka oli ollut kauppias ja rikas mies. Itse oli hän ainoa\nlapsi, oli jonkun aikaa opiskellut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta\noli sitte yhtäkkiä palannut kotia ja oli nyt, isän kuoltua, ottanut\ntalon huostaansa.\n\nPaikka, missä tyttö asui, oli valoisa ja viehättävä, valkeaksi maalattu\ntalo vihreine ovineen. Talon ympärillä oli puutarha, jossa oli valkea\nsäleaita. Kukkia kasvoi puutarhassa ja valkeata hiekkaa oli siroteltu\nkäytäville. Penkki oli aivan oven vieressä ja siinä oli papilla tapana\nistua päivällisen jälkeen yönutussa ja tohveleissa sekä polttaa\npiipullinen kahvin ääressä.\n\nToisiaan he eivät sen tarkemmin tunteneet nämä kaksi, kuin että tyttö\noli lapsena seisonut monta kertaa puutarhan aitauksen takana, asettanut\nsuunsa ristikkoa vasten ja huutanut \"hassu poika! hassu poika!\" hänen\njälkeensä, kun hän kulki ohi varsisaappaissaan. Tyttö oli silloin heti\npiiloutunut pensaiden taa, mutta ylioppilas oli pyörähtänyt ympäri ja\nheristänyt kepillään tahi sateenvarjollaan. Pappilaan ei hän tullut\nkoskaan, yhtä vähän kuin muidenkaan seudun säätyhenkilöiden\nluokse, mutta hän puheli kuitenkin silloin tällöin papin taikka\nkihlakunnantuomarin kanssa, kun he yhyttivät hänet tiellä. Nämä\nsanoivat, että ylioppilaan seurassa oli hauska olla, silloin kun heidän\nonnistui saada hänet iloiselle päälle, ja ettei hän ollut niin synkkä\nja äänetön kuin miltä hän näytti, kulkiessaan yksin tiellä.\n\nPappila oli vain neljänneskilometrin päässä kapteeninkartanosta (niin\nkutsuttiin ylioppilaan taloa, siksi että hänen isänsä oli ostanut sen\neräältä kapteenilta). Toisen kerroksen ikkunoista saattoi nähdä tulen\nloistavan ylioppilaan huoneesta.\n\nSattuipa sitte eräänä talvi-iltana olemaan tanssiaiset pappilassa.\nUlkona tuprusi lumi, ja tuuli puhalsi niin jäätävän kylmänä, mutta\npappilan ikkunoista loisti valo valon vierestä. Siellä kajahtelivat\nnauru ja iloiset huudahdukset rappusilla, kun pikkutytöt ryömivät\nreestä, valkeina kuin lumi, mutta nenännipukat punaisina. Ystävätär\nlensi heidän kaulaansa, syleili heitä ja pyöritteli heitä, heidän\ntömistellessään lunta pois vaatteista. Ja siinä oli kuisketta,\nlavertelua ja juttelua, iloisia silmiä ja iloisia sydämiä, joita tuuli\nei voinut puhaltaa pois, vaikkakin se muristen ja äreänä luikerteli\nylös rappusia ja puhalsi valoihin, niin että ne alkoivat liekehtiä.\n\nPappi istui huoneessaan ja teki olonsa kodikkaaksi. Tuli räiskyi\nuunissa; siellä oli hyvää ja lämmintä, ja lattialle oli levitetty\npehmeä lämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja varjostin asetettu\npaikoilleen, jotenka kirkas, mutta kodikas valo levisi yli koko\nhuoneen. Uunille oli sirotettu ruusunlehtiä, uutimet olivat vedetyt\nalas, niin että siellä oli sekä kodikasta että lämmintä. Pappi istui\nmukavasti pehmeässä nojatuolissaan, yönutussaan, piippu suussa,\nselaillen muutamia papereita, jotka olivat hänen edessään pöydällä.\nVälistä hän nojasi taapäin ikäänkuin miettien, vetäisi muutamia\nsiemauksia piipusta ja joi teetä, jota oli tuotu pienellä, sievällä\ntarjottimella. Sitte kuunteli hän jonkun aikaa tuulta, joka puhalsi\nulkopuolella, sekä soitonsäveliä, jotka kaikuivat tanssisalista, missä\npyörittiin tanssin tahdissa.\n\nHänen siinä istuessaan kuului kulkusten kilinää; sitte kuului joku\nhuutavan: \"Hei siellä! tulkaa tänne, väki!\" Hetkisen tämän jälkeen tuli\nHalvar-renki sisään ja sanoi ulkona olevan vieraan miehen, joka kysyi\npappia. Tämä pisti päänsä ovesta ulos ja siellä seisoi ylioppilas\nturkkiinsa kääriytyneenä, nahkalakki päässä, piiska kädessä ja lumisena\nkiireestä kantapäähän.\n\n\"Anteeksi, herra pastori\", sanoi hän, \"että vaivaan teitä näin myöhään;\nmutta onnettomuudeksi kaaduin tuolla ulkona pimeässä. Näin voimakkaan\nvalon loistavan täältä ylhäältä, unohdin suitset ja niin olin sekä minä\nettä hevonen ojassa ja molemmat aisat palasina. Nyt otan vapauden\nkysyäkseni teiltä, herra pastori, tahdotteko lainata minulle rekeänne\nkotimatkaa varten. Kotia ei ole pitkä matka, ja minun renkini tuo reen\ntakaisin vielä tänä iltana.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja astukaa sisälle, astukaa sisälle hetkiseksi -- siihen\nkyllä keino keksitään -- olkaa hyvä, olkaa hyvä\" -- ja vieraanvarainen\npappi työnsi ylioppilaan sisään ovesta.\n\n\"Ei kiitos, herra pastori, voin kyllä odottaa sen hetkisen ulkonakin;\nolen niin luminen, etten voi tällaisena astua kenenkään asuntoon, ja\nsitäpaitsi minulla on kiire päästä kotia.\"\n\n\"Oi, jaarituksia, teilläkö -- kiire kotia? Teillä on aina kiire kotia;\nmutta kun nyt olen onnistunut saamaan teidät kiinni, ette hetkiseksi\nainakaan pääse vapaaksi. Kas niin, turkin ripustamme tähän -- kestää\nainakin tunnin, ennenkuin reki on oven edessä; nähkääs, meillä on\nhieman kiire tänä iltana; tyttäreni on pyytänyt muutamia ystäviä\nluokseen pieniin tanssiaisiin, ja siksipä on yhtä ja toista\npuuhattavaa. No -- olkaa nyt myöntyväinen.\" Pappi hymyili, taputteli\nylioppilasta olkapäille ja irroitti vyön ottaaksensa turkin hänen\npäältään.\n\n\"Ei, rakas herra pastori!\" -- \"Kyllä, hyvä herra ylioppilas!\" --- ja\nturkki täytyi ottaa päältä ja ylioppilaan täytyi astua sisälle. Hän\nmelkein peräytyi, kun hän seisoi kynnyksellä ja tunsi miellyttävän\nlämmön virtaavan vastaansa ja näki kirkkaan, rauhallisen lampunvalon.\nHän tuli autiolta, pimeältä tieltä, purevasta tuulesta; hänen piti\npalata kylmään, autioon taloonsa, ja nyt -- pieni, kodikas hyvä huone.\nVoi, kuinka täällä oli lämmintä! Ylioppilas katseli lattiamattoja, hän\nkatseli uutimia, hän tarkasteli kaappia, jossa oli pieniä\ntalouskapineita.\n\n\"No -- saanko tarjota piipullisen tupakkaa?\" sanoi pappi ja järjesteli\nhieman huoneessa, -- \"kas tässä, ottakaa ottakaa tämä tuoli -- minulla\nei ole muuta tarjottavana kuin 'perumia', mutta sitä käytettiin minun\naikanani, ja maalla ei saa olla kovin vaatelias.\"\n\n\"Mutta minä häiritsen teitä.\" -- \"Oi, ette lainkaan, ette lainkaan!\nOlisin kuitenkin asettanut nämä syrjään, vaikk'ette olisi tullutkaan.\nJa olihan se minun syyni, että te kaaduitte.\" Pappi hymyili\nhyväntahtoisesti ja asetti paperit ja kirjat syrjään. \"Nyt --\nlasillinen olutta? Tai haluatteko kupin teetä?\"\n\n\"Ei kiitos! ei mitään vaivaa minun tähteni, herra pastori.\"\n\n\"Oi, kupillinen lämmintä teetä virkistää purevasta tuulesta tultua.\"\nPastori soitti ja tee tuotiin sisään. Papin huoneessa istui nyt\nylioppilas hyvässä, pehmeässä nojatuolissa, piippu hampaissa, aivan\nniinkuin kotonaan, ja pappi istui aivan hänen vastapäätään.\n\n\"No -- eikö teistä täällä ole kodikasta?\" alotti pastori hetkisen\nvaitiolon jälkeen, kun hän huomasi, että ylioppilas katseli\nympärilleen; \"niin kodikasta voisitte tekin saada. Teidän pitäisi mennä\nnaimisiin, herra ylioppilas.\"\n\nYlioppilas hymyili. \"Niinkö arvelette, herra pastori? Ehkä. Mutta minä\nolen jo yhden kanssa kihloissa ja minä en voi enää kiintyä toiseen.\"\n\n\"Oletteko kihloissa? Kenen kanssa, jos rohkenen kysyä?\" Ja pastori\ntarkasteli häntä hämmästyneenä sekä siirsi tuoliansa lähemmäksi.\n\n\"Kirjojeni, tieteeni kanssa\", vastasi ylioppilas tyynesti, naurahti,\njoi teetä ja siirsi tuolinsa taasen takaisin.\n\n\"Kirjoja on meillä kaikilla enemmän kuin kylliksi. Mutta on kuitenkin\nero ihmisten ja kirjojen välillä.\"\n\n\"Kuolleet kirjat ovat minusta usein elävämpiä kuin elävät ihmiset, ja\nne puhuvat syvemmin ja viisaammin kuin useimmat aikanamme.\"\n\n\"Vai niin? Sepä oli paljon sanottu. Oletteko te, joka olette niin\nnuori, tullut ihmisviholliseksi? Ei, teillä täytyy olla parempi usko\nmaailmaan, nuori ystäväni.\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni, herra pastori, jos vain voisin.\"\n\n\"Voisin? Menkää elämään, niin voitte. Te istutte täällä, sulkeudutte\nitseenne ettekä anna auringon ja raittiin ilman paistaa sisälle, olin\nvähällä sanoa.\"\n\n\"Olen kyllä liikkunut maailmallakin, herra pastori, mutta minun kävi\nniinkuin etanan, kun se huomaa, että vaara uhkaa. Minä vedin sarvet\npiiloon ja lymysin taloon, sillä siellä tiesin olevani turvassa.\"\n\n\"Yrittäkääpä sitte vielä kerran. On synti, että kaikki tämä oppi ja\nkaikki tämä työ menee hukkaan maailmalta. Ettekö luule, että kirkas\nsilmäpari voisi vangita teidät? Kukoistava poski? Mitä?\"\n\n\"Hyvin mahdollista. Minä olen lihaa ja verta kuten kaikki muutkin, enkä\nminä koskaan sulje silmiäni siltä, mikä on kaunista. Mutta vuoden tai\nkahden kuluttua leikkaa side, kaunis omena on saanut käärmeen\npistoksen, Eeva on syönyt tiedon puusta.\"\n\n\"Ei, hyi, hyi, mitä te ennustattekaan? Te ette varmaankaan muista, että\nminulla itselläni on tytär?\"\n\n\"On poikkeuksia kaikesta, herra pastori, ja teidän tyttärenne on vielä\nlapsi, mikäli tiedän. Lapsen sielu on pehmeä kuin vaha, sitä voidaan\npaljon muodostella. Talttaa on vain käytettävä oikein. Mutta kuinka\nmonet tekevät niin? Tai mitä tulee työhuoneesta meidän päivinämme?\nPsykejä, kenties? Oi ei, niitä on kaikista harvimmassa, Jumala\nparatkoon, herra pastori. Ei, hänestä tulee keikailija, muotinukke\ntaikka raaka ja vaaputteleva porvarimuori.\"\n\n\"Te tuomitsette ankarasti, ja -- anteeksi että sanon sen -- minusta\njonkunverran hätäisesti, jonkunverran nuorekkaasti. Eipä olisi hyvä,\njos te olisitte oikeassa.\"\n\n\"Tuomitsen sen perusteella, mitä olen nähnyt, herra pastori, ja\nulkomuoto ei voi pettää. Olen nähnyt niitä, jotka voivat herättää\ntoiveita, rakkautta, jotka saattoivat lämmittää ja valaista koko\nelämän, raikkaita lapsensieluja, joissa suuren maailman elämä vielä\nuinui rehellisissä, kaipaavissa silmissä, kainosti punastuvissa\nposkissa, hieman avatussa suussa ja kuulostavissa korvissa, kun\nvarttuneemmat keskustelivat; he säpsähtivät niinkuin arka hirvi, kun\nheitä katsoi tai puhutteli, mutta he antoivat koko puhtaan sydämensä\najatuksineen ja kaipauksineen, kun oli saavuttanut heidän\nluottamuksensa. Ja minä olen nähnyt samat muutaman vuoden kuluttua.\nMitä he olivat oppineet? He osasivat heitellä niskojansa ja heilutella\nvannehamettaan; he saattoivat käyttää viuhkaa ja hymyillä mauttomille\nhuomautuksille; he saattoivat juoruta teeseurassa ja kertoa uusista\nkihlauksista. Oi, he olivat ottaneet helyt oikean kullan asemesta,\ntanssisalin valon lämmittävän, virkistävän auringonpaisteen asemesta.\nLoistava sotilaspuku häikäisee heitä, tyhjät pähkinänkuoret, ulkonainen\nkiilto; he ovat vaihtaneet elämän Jumalassa tämän maailman elämään,\nherra pastori.\"\n\nYlioppilas nousi tuoliltaan ja asetti käden raskaasti pöydälle. Hänen\nkasvonpiirteensä olivat päättäväiset ja vakavat, eikä tarvinnut muuta\nkuin kuulla sanojen soinnun ymmärtääkseen, että tässä kyti muisto, jota\nei mikään vieras käsi uskaltanut koskea. Pappi huomasikin sen ja hän\nnäki sen vielä selvemmin ylioppilaan leimuavista silmistä. Hän istui\nsiksi ääneti hetkisen ja taivutti päätään aivan kuin ajatuksissaan.\n\n\"Älkäämme nyt kiistelkö tästä\", sanoi hän lopuksi tyynesti ja kohotti\npäätään, \"on valitettavasti aivan liian totta, että meidän aikamme\nnuoret tytöt liiaksi hääräävät ja hyörivät, mutta ettekö luule, että\nvaimonne voisi tehdä olonne kodikkaaksi, vaikkakaan hän ei olisi aivan\nteidän määräyksienne mukainen; sillä nähkääs, on vaikeata löytää\ntäydellistä. Ja jos teillä nyt olisi läheisyydessänne yksi, joka voisi\njärjestää kaikki hyvin, keittää ruokanne ja panna vaatteenne kuntoon\nsekä pitää kaikki puhtaana ja siistinä, ettekö luule, että te silloin\ntulisitte lempeämmäksi mieleltänne ja saisitte enemmän uskoa elämään,\nja --\"\n\n\"Pelkäänpä, että se ei riitä, herra pastori. Jos kerta kaikkiaan\nvalitsen vaimon, ei hän saa olla kyökkipiika tai ompelijatar tai\npesijätär, mutta hänen täytyy olla tasa-arvoinen kanssani hengessä ja\ntotuudessa. Hänen täytyy voida seurata minua, minne menen, ei vain\npöytään, mutta kirkkoon: ylt'ympäri koko maailmaan, niin laajalle kuin\najatukset kantavat. Hänen täytyy voida lukea minun sisimmät ajatukseni\nja kuitenkaan ei hän koskaan saa toivoa muuta kuin lukea uudestaan.\nHänen on parannettava kaikki, mikä tuottaa tuskaa; hänen on pyyhittävä\npois kaikki varjot pehmeällä kädellään; hänen on avattava sylinsä lepoa\nvarten koko sielulleni, kun se on väsynyt. Hänen on rakastettava minua\nyli kaiken maailmassa, ja hänen kaikkensa on sisältyvä tähän\nrakkauteen. Hänen on oltava omissa silmissään pieni ja kuitenkin suuri,\nrikas, niin äärettömän rikas, että hän on arvokas saamaan toisen\nihmissydämen lahjaksi. Mutta missä hän on löydettävissä, herra pastori,\nsiinäpä on kysymys.\"\n\nSamassa aukeni ovi ja sisään pyrähti tyttönen, loistavana ja lämpimänä\ntanssin jälkeen, valkeassa, vaaleanpunaisilla nauhoilla koristetussa\nhameessa ja kukkaseppele sileässä tukassa. Hän huusi: \"Isä, isä! nyt on\nsinun --\"\n\nHän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kaulansa tuli\nhehkuvan punaiseksi; hän seisoi kuin kivettyneenä, puri huultaan eikä\ntietänyt minne kääntää päänsä, mutta oli kuitenkin niin suloinen\nkainoudessaan. Ylioppilas ei myöskään voinut luoda katsettaan hänestä.\n\n\"No lapseni, mikäs oli?\" sanoi pappi, hymyili ja kääntyi tuolissaan.\n\n\"No eipä mitään\", sanoi tyttö ja kallisti hieman päätään, mutta ei\nkatsonut ylös, -- \"niin se oli\" -- sipsutti hän isän luo, pani suunsa\nhänen korvansa lähelle ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ylioppilas ei\nvoinut kuulla. Pappi alkoi tutista kovasti tuolissa. \"Ha, ha, ha, -- he\ntahtovat saada minut sisälle tanssimaan, ne hulluttelijat. Mitäs te\narvelette, herra ylioppilas?\"\n\n\"Missä sellainen rehti mies menee edellä, siellä voi turvallisesti\nseurata mukana\", vastasi ylioppilas; hän oli noussut ja tuijotti\nkauniiseen sanantuojaan.\n\n\"Niin, sinä voit kernaasti tulla, isä. Löin veikkaa Markuksen kanssa\nkahdesta appelsiinista, että saisin sinut taipumaan\", sanoi hän, otti\nisäänsä käsivarresta ja painoi päänsä sitä vasten.\n\n\"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, niin pieni hassuttelija kuin\noletkin\", sanoi pappi, nipisti hänen kukoistavaa poskeansa ja antoi\nhänelle suukkosen.\n\n\"Tiedättekö mitä, ystäväni\", sanoi hän äkkiä ja kääntyi ylioppilaan\npuoleen, \"heittäydymmekö me kaksi tänä iltana hulluiksi ja menemme\nsisälle tanssimaan nuorison kanssa? -- Oi, älkää puhuko turhia! Ei\nmitään vastaväitteitä nyt, -- teille koituu siitä hyvää, sen saatte\nnähdä. Ja ehkäpä voisitte saada sieltä sisältä jonkun, joka voisi\nvangita teidät\", lisäsi hän leikkiä laskien ja uhkasi varoittavasti\nsormellaan. Ylioppilas seisoi epäröiden. Hän katseli papintytärtä,\nmutta tämä puristautui kiinni isänsä käsivarteen, aivan kuin hän ei\nolisi ollut turvallinen missään muussa paikassa.\n\nPappi edelleenkin koetti saada hänet taipumaan, ja ylioppilas puhui\njotakin matkavaatteista ja muusta sellaisesta; ja päätökseksi tuli,\nettä hän olisi siellä vähintäinkin tunnin, kunnes reki tulisi oven\neteen. Papintytär oli kiitänyt ilmoittamaan, että \"hassu ylioppilas\"\noli sisällä ja olisi siellä sen illan; silloinpa syntyi melua. He\nhyökkäsivät ryhmään, he nauroivat, taputtivat käsiään, ja ennenkuin\npastori uuden ystävänsä kanssa näyttäytyi oven kynnyksellä, olivat he\npäättäneet, että ylioppilaan oli tanssittava, he hakisivat häntä\nkukkatanssiin, ja Agnes (se oli papin tyttären nimi) olisi oleva\nensimäinen. Ylioppilas nyökäytti heille kaikille, kun hän astui sisälle\nsuureen tupaan, jossa koivunoksat kesän ajalta vielä olivat jääneet\nseinänrakoon ja missä monet tulet loistivat. Siellä istuivat nyt kaikki\ntyttölapset henkikirjurin, voudin ja tilanomistajan luota, ja mitä he\nlienevät kaikki nimeltään olleetkaan. Useimmat olivat kehitysijässä,\neivät lapsia eivätkä täysikasvuisia, eivät lintuja eivätkä kaloja,\ntyttöjä, jotka tosin vielä käyvät koulua mutta jotka pysyvät\nasunnossaan ja puhuvat tanssiaisista, puvuistaan ja nuorista\nluutnanteista. Mutta tänä iltana oli tanssi sulattanut heidät, posket\nhehkuivat, silmät loistivat, he unohtivat naisen ja olivat lapsia, he\nleikkivät ja juoksivat, tekivät vuoroja tuoleilla ja nyökäyksillä ja\ntuomitsivat pojat huuhmaroimaan pippuria.\n\nSyntyi aivan kuin pieni väliaika ylioppilaan astuessa sisälle, ja\nmuutamat suurimmista pojista nousivat ja tarttuivat taskuissa oleviin\nvalkoisiin hansikkaisiinsa, mutta asettivat ne kokoon taasen, kun ne\neivät sopineet.\n\n\"No, kas se oli oikein! Reipasta ja hupaisaa, niin pitää ollakin\nnuorison keskuudessa\", sanoi pastori, kun hän tuli sisälle takki\nnapitettuna yli vatsan, patalakki päässä ja hieroskellen käsiään.\n\"Yritämmekö me kaksi, Sanna?\" sanoi hän ja vangitsi pienen tyttösen\nkäsiinsä. \"Miten kotiväki jaksaa? -- Mutta sinähän olet tullut melkein\ntäysikasvuiseksi sitte viimeisen näkemisemme; niin, se on siksi että\nniin harvoin käyt meillä. Nyt galoppadi, soittajat, niin Sanna ja minä\ntanssimme.\" He nauroivat kaikki, mutta Sanna hymyili, puri huultaan ja\npainoi päätään alas, siksi että tämä oli niin noloa.\n\n\"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas\", sanoi pastori, \"saammepa\nsitte nähdä, kumpi tekee sen paremmin -- pysy nyt vain tahdissa,\nSanna.\"\n\n\"Ei, herra pastori, minä en enää tanssi\", vastasi ylioppilas ja pudisti\npäätään.\n\n\"Totisesti teidän on tanssittava -- eikö täällä ole ketään, joka voisi\npyytää ylioppilasta?\"\n\nHänen ei tarvinnut kysyä; sillä samassa seisoi Markus, hän joka oli\nmenettänyt nuo kaksi appelsiinia, ylioppilaan edessä Agneksen ja toisen\npienen tytön kanssa, yksi kummassakin kädessä.\n\n\"Ylioppilas vai kandidaatti?\" sanoi Markus ja raapasi jalallaan.\n\n\"Ei ylioppilas eikä kandidaatti\", vastasi ylioppilas, naurahti ja\nvetäytyi takaisin. \"Kiitos, minä en tanssi.\"\n\n\"Oi kyllä, teidän on tanssittava\", pyysi Agnes hänen jälkeensä ja\nnipisti Markusta käteen, että hän seuraisi mukana. \"Ylioppilas vai\nkandidaatti?\" kajahti taasen, ja joukko seurasi häntä kintereillä. \"Oi\nkyllä, Teidän on tanssittava\", sanoi sama pehmeä ääni taasen, ja siinä\nseisoi Agnes ja katseli ylioppilaaseen niin veitikkamaisesti, niin\nveitikkamaisesti.\n\n\"No, jos minun on tanssittava, niin ei kai vastustaminen auta\", vastasi\nylioppilas ja katseli näitä kahta, jotka seisoivat hänen edessään.\n\n\"Ylioppilas vai kandidaatti?\" kuului ääni taasen. \"Jaa -- ei kannata\nnousta korkeammalle kuin siivet kannattavat; olkoonpa sitte menneeksi,\nylioppilas\".\n\nAgnes niiasi hänelle, ja nyt oli näiden kahden alotettava. Ylioppilas\nei ollut tanssinut, ei ollut ajatellut tanssia moneen vuoteen, mutta\naikaisemmin, ensimäisinä ylioppilasvuosinaan oli hän ollut mukana\nryöpyssä, tanssija kiireestä kantapäähän. Nyt oli aivan niinkuin jalat\nolisivat pelänneet seurata mukana, sillä soitettiin lentävän nopeasti.\nHe etenivät alussa jäykkinä ja arvokkaina, mutta tahdissa oli\npysyttävä, tanssi kiihtyi kiihtymistään, lattiata edes ja lattiata\ntakaisin. Ylioppilas unohti itsensä, hän katseli Agnesta, joka lepäsi\nhänen käsissään raikkaana kuin kasteenkostuttama ruusunnuppu. Hän oli\ntaivuttanut päänsä taaksepäin, puolittain sulkenut silmänsä\nja antoi nyt sävelten ja tanssin viedä itseään. Ja se luisti!\nSe oli kuin lento halki taivaan, kautta ilmojen, liidellen\nautuaallisesti, loppumattomasti. Hän oli niin kevyt, hän nojasi niin\nluottamuksellisesti ylioppilaaseen; valkoinen hame lenteli hänen\nympärillään niinkuin pilvenhattara, ja uumanauhan pitkät päät\nhulmusivat molemmin puolin. Ylioppilas tointui vasta sitte, kun hän\nkuuli Agneksen sanovan: \"Ei, nyt on minun levättävä!\" -- Ylioppilas vei\nhänet istumaan; hän huomasi, että hän itsekin oli kuuma ja hengästynyt;\nmutta oli aivan kuin uutta elämää olisi virrannut häneen. Koko nuoruus\nmuistoineen, tunteineen, toiveineen oli taasen elvytetty eloon, ja hän\ntunsi, että hän ei vielä ollut vanha ja jäykistynyt. Tanssilla oli\nvaltaa hänen ylitseen, tanssilla, jolle hän oli pudistellut päätään.\n\n\"Te siis tahtoisitte ylioppilaan, Agnes?\" kysyi hän leikkiä laskien,\nseistessään Agneksen vieressä.\n\n\"Minä en tahdo ketään!\" vastasi hän nauraen ja lensi taasen pois\ntanssiin, kun joku tuli ja pyysi hänet.\n\nYlioppilas tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi erään pienen näppärän,\njoka jo kolmannen kerran niiasi hänen edessään.\n\n\"Mitäs sinä tahdot?\" kysyi hän ja tarttui hänen leukaansa.\n\nNiin, hänen oli tanssittava ylioppilaan kanssa, sillä nyt oli naisten\nvuoro.\n\nEipä ylioppilas siis voinut vastata kieltävästi ja hänen täytyi\nuudestaan yrittää. \"Miltä tuntui tanssia ylioppilaan kanssa?\" kysyivät\nystävättäret ja ryhmittyivät yhteen joukkoon. \"Oi, hän oli niin hyvä --\nniin hyvä, ja hän piti niin tukevasti kiinni.\" \"Ei, onko se todellakin\ntotta, no, sittepä minun täytyy yrittää\"; -- \"ja minun\" -- \"ja minun\".\nYlioppilas oli nyt huutavassa hukassa, sillä he sipsuttelivat toinen\ntoistensa perästä niiaamaan hänelle. Tanssia hänen täytyi, sillä hän\noli vastannut myöntävästi yhdelle ja myöntävästi toiselle, eikä hän nyt\nsiis voinut vastata kieltävästi.\n\n\"Kun haluatte, on reki valmiina\", kuiskasi pappi hänelle korvaan,\nkulkiessaan ohi.\n\n\"Kiitos, herra pastori! mutta minä voin odottaa vielä hetkisen.\"\nJa hän odotti tunnin ja hän odotti vielä tunnin; hänestä tehtiin\n\"kamariherra\", hän sai nauhoja ja ritarimerkkejä, ja niinpä oli lopuksi\nillallinen pöydässä. Ylioppilas esitti papin ja hänen perheensä maljan;\npappi kiitti ylioppilasta ja tyhjensi lasin lähempää tuttavuutta\nvarten. Senjälkeen puhui ylioppilas nuorisolle, hän puhui lämpimästi ja\nsydämellisesti, ja lapset seisoivat hiljaa niinkuin kirkossa.\n\n\"Ennenkuin te nyt taasen alotatte tanssin, voit laulaa meille vähän,\nAgnes\", sanoi isä, pöytää laitettaessa kuntoon.\n\n\"Laulaako tyttärenne?\" kysyi ylioppilas ja tuli hänen luokseen.\n\n\"Kylläpä niinkin, pikkukappaleita, jotka ovat kyllin hyviä meidän\nkesken\", vastasi pappi. Agnes tuli hänen luokseen. \"Enkö saa antaa\nolla, isä\", kuiskasi hän puolittain valittaen, \"minä en osaa mitään, ja\non niin noloa nyt, kun ylioppilas on täällä.\"\n\n\"Ei mitään. Hyi, Agnes! Sinä tiedät, että minä en pidä siitä\", vastasi\nisä vakavasti, ja pianon ääreen hänen täytyi.\n\n\"Hän arastelee teitä\", kuiskasi isä ylioppilaan korvaan.\n\n\"Vai niin\", vastasi hän ajattelemattomasti. Hän oli kiinnittänyt\nhuomiota siihen, kuinka vastahakoisesti tyttö kulki yli lattian.\n\nNyt hän istui sohvassa kuunnellaksensa. Agnes lauloi aluksi muutamia\nkansanlauluja, ensiksi: \"Kiliä mä paimensin\", senjälkeen \"Oi Ola, Ola,\nmun armahani\", \"Soutelin järvellä\" ja lopuksi \"Pikku Katri.\" Ääni\nvärisi alussa hieman, mutta sitte tuli se yhä paremmaksi ja paremmaksi,\nmikäli hän edistyi laulussaan. Se oli niin luonnollista, niin\nyksinkertaista ja kuitenkin niin sielukasta ja hän lauloi sellaisella\nantaumuksella, että oli aivan kuin hänen sydämensä olisi sykähtänyt\njoka säveleen mukaan. Ylioppilas istui mietteissään.\n\n\"Pidättekö näistä yksinkertaisista lauluista?\" kysyi pappi ja siirtyi\nlähemmäksi häntä.\n\n\"Mitä sanoittekaan? -- Oi kyllä, erinomaisen paljon. Minusta on aivan\nkuin kokonainen elämä kiitäisi ohi kun kuuntelen niitä.\"\n\n\"Niin, eikö olekkin? Antaapa heidän kyllin kauan liverrellä näitä\njuoksutuksiaan, liverryksiään ja heilahduksiaan, kun saan\nkansanlauluni, niin enpä vaihda.\"\n\n\"Hän _osasi_ laulaa, hän ymmärsi sanat, hän näki kuvat edessään, hän\neli niissä kun hän lauloi. Teidän tyttärenne _osaa_ laulaa.\"\n\n\"Niinpä kyllä, sille joka tyytyy, sille --\"\n\n\"Monet kiitokset laulusta\", sanoi ylioppilas samalla Agnekselle, joka\nkulki ohi.\n\n\"Ei mitään kiittämistä; se oli niin rumaa\", vastasi hän, punastui ja\nkiiruhti pois; mutta hän oli kuitenkin hyvillään ylioppilaan sanoista.\n\nKun ylioppilas tuli kotia sinä iltana, oli yli puolenyön. Hän meni\nhuoneeseensa ja sytytti lampun. Siellä oli kylmää ja kirjat seisoivat\nsiellä pitkissä riveissä, kirjat, jotka olivat koko hänen elämänsä,\nhänen kihlattunsa. Hän heittäytyi eräälle tuolille ja painoi päänsä\nkäsiinsä. Hänellä oli liian kuuma voidaksensa mennä maata; siksipä hän\nkulki edestakaisin lattialla kädet selän takana. \"Kuinka omituista,\nminä olen taasen ollut lapsi, aivan niinkuin entisaikaan; se oli\nihanata, se oli loistavata ja kiehtovaa; hän oli suloinen, niin\nlapsellisen iloinen, raikas ja lämminsieluinen, sen kuulin laulusta. --\nJa kaikki tämä ihanuus, lapsenilo ja viattomuus häviää muutaman vuoden\nkuluttua -- se keitetään murskaksi maailman suuressa kattilassa, se\nasetetaan muodin ja seurasävyn valkaisupaikalle. Voipa melkein tulla\nhulluksi sitä ajatellessa!\"\n\n\"O-ho\", sanoi hän hetkisen kuluttua ja haukotteli -- \"olipa hyvä tulla\nkotia, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna alotan sitte\n'Casparin Jesaiasta'.\"\n\nHän seisoi hetkisen lattialla ajatuksissaan. Sen jälkeen, hän meni\nkirjoituspöydän luokse ja avasi erään laatikon. Hän otti esiin nuoren\ntytön kuvan, hän piti sitä valoa vasten ja tuijotti kauan, kauan\nsiihen. \"Hän on vähän tämän näköinen, ei kuitenkaan aivan niin vaalea\",\nmutisi hän, \"mutta se on pian ohi -- -- niin, se on pian ohi.\" Hän\nasetti kuvan alas taas, sulki laatikon, riisuutui, luki iltarukouksensa\nja nukahti.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nAGNES KIRKOSSA. YLIOPPILAS KASVATTAJANA. HYVÄÄ TOIVOA.\n\n\nSeuraavana aamuna istui ylioppilas Jesaiaksensa ääressä, seuraavana\npäivällisaikana hän meni sateenvarjoineen suurien puiden alle,\nseuraavana iltana hän istui kirjoittamassa kuten tavallista ja söi\nillallisensa yksin kuten tavallista. Eilispäivä oli kuin unelma, kuten\nmatkan kysyminen matkustavalta. Hän vastaa, kulkee edelleen, eikä\najattele enää kysyjää. Mutta hän muisti Agneksen kuitenkin. Kun hän\nnäki ystävällisen, valkeaksi maalatun pappilan tuolla puiden välissä,\najatteli hän, että siellä kulki nuori, elämänhaluinen tyttö askaroiden,\nmutta hän ei voinut koskaan päättää mennä sisälle kysymään, kuinka he\nnyt jaksoivat. Hän oli taasen valjastanut työhevoset ajoneuvojensa\neteen, ja ne menivät kuten tottuneet eläimet tavallisesti menevät,\ntasaisesti ja samaa latua kuin ennenkin. Jos ylioppilas sattumalta näki\nhänen kiirehtivän pellon yli taikka katselevan puutarhan kukkia,\nsilloin seisoi ylioppilas aina hiljaa ja katseli häntä; mutta ei hän\nmilloinkaan mennyt minnekkään vain tavataksensa Agnesta eikä hän\nmyöskään pysäyttänyt häntä, kun hän tapasi hänet tiellä, vaan nosti\nvain hattuansa.\n\nHän oli tavannut papin ja kiittänyt viimeisestä, ja tämä oli silloin\nkysynyt, eikö hän tahtoisi pian taas tulla heidän luoksensa. Niin,\nmonet kiitokset vain kutsusta, sehän ei olisi aivan mahdotonta. Mutta\n-- siitä ei koskaan tullut mitään. Hänellä oli aivan liian vähän tarmoa\nmennäksensä kutsumattomana, ja jos hän olisikin jonakin iltana\npäättänyt mennä sinne, sai hän aina siksi jotain muuta tehtävää. Siten\nkului yksi vuosi.\n\nAgnes pääsisi ripille seuraavana sunnuntaina; sen oli ylioppilas\nkuullut, ja hän oli kirkossa aamusta varhain. Kansaa kulki ulos ja\nsisään, sillä jumalanpalvelus oli pitkä, ja kuulijat väsyivät; mutta\nylioppilas istui paikallaan ja tarkkasi hänen kasvonpiirteittensä joka\nilmettä, kun häneltä kyseltiin uskonoppia, kun hän lauloi virren, kun\nhän kuunteli saarnaa ja kun hän lopuksi taivutti päänsä alttarin\nääressä saadaksensa siunauksen. Ylioppilaasta hän näytti yht'äkkiä\ntulleen täysikasvuiseksi, uudet vaatteetko sen sitte lienevät\nvaikuttaneet vai mistä tuo lienee johtunut. Tämä tyttö, joka seisoi\ntuossa pitkässä, mustassa hameessa, jolla oli valkoinen kaula, kalpeat,\nvakavat kasvot, hieno suu, joka niin usein värisi, jolla oli syvät,\nkosteat silmät, oliko tämä sama, joka kiiti riehakkaana omettaan\nKarjakko-Marin kanssa tahi joka oli levännyt hänen käsissään tuolla\nkertaa? Hän se oli, mutta solakampana ja suloisempana nyt kuin silloin.\nHän seisoi siinä nöyränä Jumalansa edessä, kädessään virsikirja; hän ei\najatellut, että joku tuijotti häneen taikka että hän tänään seisoi\nylimpänä kirkon lattialla.\n\nYlioppilas meni kotia, Agnes meni kotia, ja kaikki kulki entistä\nlatuaan, mutta ylioppilas oli vieläkin enemmän ääneti ja yksin kuin\naikaisemmin.\n\nEräänä päivänä, muutamaa viikkoa myöhemmin, tapasi ylioppilas hänet\ntiellä. Hän kulki toisella puolella, ja Agnes tuli vastaan toiselta\npuolen. Hän tervehti ja kulki ohi, mutta sitte hän kääntyi äkkiä, pani\nkätensä vasten leukaa, kääntyi ja katsoi hänen jälkeensä. Silloin hän\nteki ripeän päätöksen ja riensi Agneksen jälkeen.\n\nAgnes tunsi, että ylioppilas tuli hänen jälkeensä; sillä äkkiä alkoivat\njalat liikkua nopeammin, ja Agnes vetäytyi lähemmäksi tiensyrjää. Mutta\nylioppilas otti pitempiä askeleita, ja hän saavutti Agneksen pian.\n\n\"Hyvää huomenta, Agnes neiti\", sanoi hän ja kohotti hattuaan.\n\n\"Hyvää huomenta\", sanoi Agnes hiljaa, mutta punastui kun hän sanoi sen,\neikä katsonut ylioppilaaseen.\n\n\"Toivotan onnea ripillepääsyn johdosta\", sanoi hän\nteeskentelemättömästi ja ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Monet kiitokset\", vastasi Agnes ja alkoi taasen käydä. Ylioppilas ei\npäästänyt häntä sillä, vaan kulki hänen rinnallaan.\n\n\"No, eikö ole kummallista olla täysikasvuinen?\" kysyi ylioppilas pitkän\nvaitiolon jälkeen.\n\n\"Oi ei, sitä en voi sanoa. Minusta kaikki käy vanhaa latuaan\", vastasi\nAgnes.\n\n\"Eikö ole mitään eroa?\" kysyi ylioppilas edelleen.\n\n\"Ei muuta, kuin että minä nyt hoidan talouden yksin\", vastasi Agnes\ntaasen.\n\n\"Ja elämä soluu muuten muuttumattomana, samat ajatukset, samat unelmat?\n-- Ettekö ole koskaan kaivannut pois?\"\n\n\"En, en ole\", vastasi Agnes.\n\n\"Ja teistä ei koskaan ole ikävää kotona pappilassa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mutta mitä te sitte askaroitte koko pitkän päivän?\"\n\n\"Mitä minä askaroin?\" sanoi Agnes, ja nyt katseli hän ensikerran\nylioppilasta ja naurahti, sillä niin omituista kysymystä ei hän koskaan\nollut kuullut. \"Niin, askaroinhan minä yhtä ja toista. Ensin nousen\nylös aamulla, sitte keitän isän kahvin, senjälkeen on minun kuorittava\nmaito, sitte on minun soitettava ja laitettava päivällinen. Ja\niltapäivällä on yhtä ja toista hommattavaa, sekä ompelemista että\nmuuta. Minä hoidan puutarhaa ja autan karjakko-Maria, kun hän lypsää\nlehmät, ja sitten on taas laitettava illallinen.\"\n\n\"Mutta te kai istutte pitkät, pimeät talvi-illat enimmäkseen\nlukemassa?\"\n\n\"Lukemassa? Ei, mistä minä saisin aikaa lukemiseen?\" kysyi Agnes\nhämmästyneenä, aivan kuin se olisi ollut kohtuuttomin kysymys\nmaailmassa.\n\n\"Aikaa lukemiseen?\" toisti ylioppilas yhtä hämmästyneenä.\n\n\"Niin, mutta isä lukee välistä ääneen minulle illallisen jälkeen.\"\n\n\"Ja te pidätte siitä?\"\n\n\"No, enpä niin erityisesti. Niiden täytyy aina olla sellaisia\nhyödyllisiä kirjoja, ja ne eivät ole hauskoja.\"\n\n\"Mutta ettekö lainkaan lue itseksenne?\"\n\n\"Kyllä välistä. Olen lukenut Robinsonia ja erään kertomuskirjan, jonka\nnimi on: 'Yksinkertaisille lukijoille', ja sitten jotain vanhaa, mikä\non isän kirjahyllyllä.\"\n\nYlioppilas ei voinut olla hymyilemättä.\n\n\"Nyt olin varmaankin tyhmä\", ajatteli Agnes, ja veri syöksähti\nposkille.\n\nYlioppilas huomasi sen ja tuli äkkiä vakavaksi.\n\n\"Älkää luulko, että minä nauran teille, Agnes neiti; siihen minulla ei\nole mitään syytä; oli vain niin harvinaista ja hauskaa kuulla, että\nteidän ikäisenne nuori tyttö tuntee niin vähän maailmaa, eikä ole\nahminut romaaneja ja kaikenlaisia kirjoja, ennenkuin hänellä on kyllin\nälyä käsittämään niitä.\"\n\n\"Minä olen myöskin lukenut muutamia hyviä kirjoja, jotka sain\nripillepääsy-lahjana\", lisäsi Agnes, ikäänkuin sovittaaksensa.\n\n\"Vai niin -- kuka on ne kirjoittanut?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Kuka ne on kirjoittanut? -- Sitä en tiedä, mutta ne ovat mustakantisia\nja niissä on kultaristi päällä.\"\n\nYlioppilas puri hampaat yhteen, mutta hän ei voinut salata uutta\nhymyilyä, ja Agnes näki sen.\n\n\"Kyllä niinkin -- minä tunnen ne\", vastasi hän vain, mutta ei\nuskaltanut katsoa Agnekseen. \"Ja sattuupa varsin omituisesti, että\nmonet päivät olen kulkenut kirja taskussa toivossa, että teidät\ntapaisin. Se on myöskin mustissa kansissa kultaristineen. Mielelläni\ntahtoisin kuulla mitä siitä pidätte. Jos teillä joskus olisi aikaa,\nniin ehkä viitsisitte hieman selailla sitä? Se maksaa vaivan, sen\nsaatte nähdä.\" Ja ylioppilas otti esiin taskustaan pienen kirjan, joka\noli kääritty paperiin.\n\nAgnes kiitti ja otti kirjan.\n\n\"Niin, nytpä sanon teille hyvästit tällä kertaa\", sanoi ylioppilas ja\npysähtyi, \"minun on mentävä tätä tietä\", ja näin sanoen hän meni.\n\n\"Oh, tuo ikävä ylioppilas, että hän ei voi antaa minun kulkea\nrauhassa\", ajatteli Agnes ylioppilaan poistuttua. \"Minä kai puhuin\ntyhmyyksiä\", ja sitte kiiruhti hän kotia.\n\n\"Lukenut vain muutamia vanhoja kirjoja ja Robinsonin\",-- ajatteli\nylioppilas ja hymyili itsekseen. \"Herrajumala kuinka viaton ja\nlapsellinen -- Robinsonin.\"\n\nKun Agnes oli tullut huoneeseensa, avasi hän kirjan. Kansilehdellä oli:\n\"Nainen, hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä evankeliumin valossa,\nkirjoittanut Adolf Monod.\"\n\nKun ylioppilas seuraavan kerran tapasi Agneksen, kysyi hän tytöltä,\noliko tämä lukenut kirjan. Niin sen hän oli tehnyt, mutta -- ei\nkuitenkaan aivan täydellisesti.\n\n\"Mitä piditte siitä?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Kyllä -- varsin paljon -- mutta minä ymmärrän niin vähän sellaisia\nasioita\", sanoi hän hieman hämillään.\n\nYlioppilas katseli terävästi häneen.\n\n\"Ymmärrättekö te niin vähän sellaisia asioita?\" toisti hän. \"Niin, se\non kirja, joka ei ole luettu yhdellä kertaa, se on varma. Ja tehän\nsanoitte, että te ette ole sitä vielä kokonaan lukenutkaan?\"\n\n\"Minulta puuttuu muutamia lehtiä, mutta Te voitte kernaasti saada sen\ntakaisin heti.\"\n\n\"Oh ei, sillä ei ole mitään kiirettä. Se jää tomuttumaan minun\nhyllylleni, siispä se voi yhtä hyvin jäädä tomuttumaan teidän\nhyllyllenne ja jos tahtoisitte ottaa sen muistoksi minulta --\nripillepääsylahjaksi voisitte kutsua sitä -- olisi se minulle erittäin\nmieluista. -- Mutta sanokaa minulle, oletteko lukenut Orvaroddin sadun\ntai Ingemannin romaaneja?\"\n\n\"En, en ole; mutta onko teillä sellaisia kirjoja?\"\n\n\"Niin, voitte saada niitä lainaksi, jos tahdotte.\"\n\n\"En, saisinko -- mutta en kai uskaltane isän vuoksi. Romaaneja --\"\n\n\"Sanokaa, että olette saanut ne minulta, niin antaa isänne kyllä\nluvan.\"\n\n\"Romaaneja! Olen kuullut, että ne ovat sellaisia hupaisia kirjoja.\nMeillä oli kotona palvelijatar, joka aikaisemmin oli palvellut\nkaupungissa, ja hän sanoi, että talon tyttäret istuivat myöhään yöhön\nlukemassa romaaneja, sen sijaan että olisivat menneet maata; heidän oli\naivan mahdotonta keskeyttää lukemista.\"\n\n\"Vai niin? Jos lukeminen johtaisi siihen, silloinpa ei todellakaan\nkoskaan kannattaisi lukea niitä.\"\n\n\"Oh -- minä en luule sen olevan vaarallista minulle, sillä jos saan\nsanoa totuuden, en pidä niin erityisesti lukemisesta. Mieluummin\njuoksentelen ulkona, kun se vain on mahdollista. En tiedä parempaa kuin\nlaukata vihreällä nurmikolla tai kiivetä ylös tuntureille, kahlata\nkanervikoissa ja juoksennella kiveltä kivelle. Silloin puhaltaa tuuli\nniin raikkaana, linnut laulavat ja aurinko helottaa lehtien välistä, ja\nsilloin tunnen olevani niin iloinen.\"\n\nYlioppilaan silmät olivat suurenneet ja hän katseli iloisesti Agnesta.\n\n\"Niin todellakin -- te tunnette olevanne aivan niinkuin kotonanne\nlehtien, lintujen ja sinisen taivaan välissä, ja onpa aivan niinkuin\njotakin rinnasta tahtoisi pyrähtää lentoon ja laulaa täysin siemauksin,\non aivan niinkuin te saisitte halun riemuita ilmaan.\"\n\n\"Juuri niin -- ja minä riemuitsen myöskin, kun olen yksin, niin että\nkaikuu ylt'ympäri vuorilta; mutta auringon paistetta täytyy olla. Onko\nteillä sellaistakin?\"\n\n\"Hm\", sanoi ylioppilas surumielisesti, \"eipä juuri päivänpaistetta,\nmutta oli minulla kerran sellainenkin tunne. Se oli minun ensimäisessä\nnuoruudessani, mutta se aika on jo aikoja sitte ohi.\"\n\n\"Kadotitteko sen? Tokkohan kaikki ihmiset sen kadottavat?\" kysyi Agnes\nvakavasti ja katseli ylioppilasta.\n\n\"En tiedä, Agnes-neiti; löytynee kai niitä, jotka säilyttävät tämän\ntunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka\nkadottavat sen, sillä ne saavat jotakin muuta ja parempaa sijaan.\"\n\n\"Jotakin muuta ja parempaa? Onko mikään sitte parempaa kuin ilo?\"\n\n\"Niin, suru. Te katselette niin omituisesti minuun, aivan niinkuin se\nolisi leikkiä. Mutta se on vakavasti tarkoitettu, Agnes-neiti. Suru on\nparempi kuin ilo; sillä oikea suru voi yksin tuottaa oikeata iloa.\nMutta on liian vakavaa puhua tästä nyt; te ette vielä voi ymmärtää\nminua, mutta ehkäpä muutaman vuoden kuluttua --.\"\n\n\"Luuletteko sitte, että saan surua?\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta silloin olette ymmärtävä minua, sillä silloin\nette te enää riemuitse tuntureilla.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\n\"Olen varma. Mutta tässä on tienhaara, ja te olette kotona. Hyvästi,\nlähetän teille sitten ne kirjat, joista puhuimme.\"\n\n\"Monet kiitokset!\"\n\n\"Kuinka omituinen tämä ylioppilas onkaan\", ajatteli Agnes, kun hän\nkulki yksin tietä pitkin pappilaan, \"mutta hän on kuitenkin hyvä minua\nkohtaan. En myöskään pelännyt häntä niin tällä kertaa, kun aluksi\nryhdyimme keskustelemaan keskenämme. Että hän viitsiikin tuolla tavalla\nkulkea keskustellen kanssani? -- -- Ja nyt on minun luettava\nromaaneja.\"\n\n\"Hän on sama kuin ennenkin\", ajatteli ylioppilas, \"aivan lapsi. Hänen\nkasvonsa kirkossa sillä kertaa -- hm, siellä on ajatuksia, unelmia ja\nkaipauksia tässä sielussa, mutta ne uinuvat, niillä ei ole kirkkaita,\navonaisia silmiä. Siivet ovat sidotut, mutta niiden on pudistettava\ntomu itsestään ja lyötävä ilmaan voimakkain lyönnein. Nytpä saamme\nnähdä, voiko isä Öhlenschlaeger irroittaa siteet, Monod ei sitä voinut.\nKasvot kirkossa pettivät minut -- -- mutta ei, ne eivät minua\npettäneet, odottakaahan, odottakaahan.\" -- --\n\nYlioppilas ei tullut pappilaan, jotenka tie taasen tuli heidän\nyhtymäpaikakseen; mutta Agnes ei enää vetäytynyt syrjään, kun hän näki\nylioppilaan. Päinvastoin oli hän ensimäinen ryhtymään keskusteluun,\nylioppilaan lyöttäydyttyä hänen seuraansa.\n\n\"Kiitos, kiitos kauniista kirjoista\", sanoi hän kasvot loistavina, \"oi,\nne olivat niin --\" lisäsi hän ja painoi käsiään rintaansa vasten, \"olen\nlukenut ne kerran, mutta minun täytyy saada lupa lukea ne vielä kerran.\nSaanko minä?\"\n\n\"Niinkauan kun teillä on halua\", vastasi ylioppilas.\n\n\"Olen lukenut niitä ääneen Marille, ja hän piti niitä erittäin\nhauskoina.\"\n\n\"Vai niin, vai piti hän niitä hauskoina\", vastasi ylioppilas.\n\n\"Voi, kuinka hauskaa olisikaan ollut elää sinä aikana\", jatkoi Agnes\ninnostuneesti, \"eikö olisikin? Keskellä kaikkia ritareja kullalla\nkirjailluissa vaipoissa ja töyhdöt hatuissa sekä nähdä turnajaisia ja\nsaada tanssia --\"\n\n\"Niin, ja olisipa sitte ollut vieressä sellainen pieni, rohkea\nnuorukainen kuin Klaus Skirmen tahi Kaarlo Rise ja olisipa saanut puhua\nhänen kanssaan vanhan ylioppilaan asemesta.\"\n\n\"Niin, herrat eivät enää ole sellaisia, kuin ne olivat entisaikoina\",\nsanoi Agnes.\n\n\"Ei, meidän päiviemme ritarit käyvät hännystakissa ja näyttävät\njuroilta\", vastasi ylioppilas.\n\n\"Mutta jos olisin elänyt sinä aikana, niin --\"\n\n\"Ajattelette varmaankin, että silloin olisitte saanut nähdä kaiken sen\nkauniin ja ihmeellisen? Mutta sen te voitte vielä, Agnes-neiti.\"\n\n\"Voinko?\" kysyi Agnes hämmästyneenä ja katseli häntä.\n\n\"Niin, jos vain tahdotte\", vastasi ylioppilas. \"Tuolla alhaalla\nrannalla, tiedättehän, siellä ovat vanhat sankarikummut. Sinne ovat\nAngantyr ja hänen veljensä haudatut. Kun myrsky yöllä ulvoo, ja tummat\npilvet kiitävät kuin mustat korskuvat hevoset, kun aallot kuohuvat ja\nvaahtopäisinä syöksyvät maalle, silloin leimahtaa ylhäältä, silloin\nnousee Hervör ja manaa kuolleen isän esiin. Kumajaa, jyskää, ja\nkorkeudet aukeavat, ja kuolleet puhuvat, ja sanat kiitävät sinua kohti\nmyrskyn siivillä. Väriset, pelkäät, aivankuin tarttuisi sinuun jääkylmä\nkäsi, suljet ikkunan, teet ristinmerkin rinnan eteen ja katselet\nvarovaisesti ympärillesi, olisiko mahdollisesti ketään sisällä. Ja kun\nkuunvalo leviää hopeana yli seudun ja sävel väräjää kalpeassa valossa,\nja keijukaiskuningas leijailee ohi, harson ohuena ja kevyenä, silloin\ntulee metsänhaltia Orvaroddin luo mukanaan paita, joka on kudottu kuun\nsäteistä. Hän tanssii leikkien hänen edessään vihreällä nurmella,\nkunnes kaikki katoaa sumuun, ja sinä taas vain näet kivet ja puut ja\nmaan ja virran, joka kohisten ja pauhaten vierii ohitse.\"\n\nYlioppilas oli pysähtynyt, ja Agnes kuunteli häntä puoleksi avatuin\nsuin. Kun hän vaikeni, seisoi Agnes aivan kuin uneksien, mutta sitte\nhän tuli tajuihinsa ja sanoi hymyillen:\n\n\"Nyt Te laskette leikkiä kanssani. Te tiedätte aivan yhtähyvin kuin\nminäkin että kaikki tämä tapahtui Tanskassa?\"\n\n\"Tanskassa tahi Norjassa, Venäjällä tahi Saksassa, aivan yhden tekevä.\nMielikuvituksen maailmassa ei nimi merkitse mitään. Sanoo vain 'minä\ntahdon', ja siinä sitä ollaan. Ja siten voitte te loihtia eteenne\nitämaat hehkuvissa väreissä ja tuoksuvissa kukissa keskellä talvea, ja\nkesän voitte te täyttää Grönlannin tunturien lumella ja jäällä.\"\n\n\"Tiesin kyllä, että saatoin uneksia sellaista, mutta valveilla --\"\n\n\"Jos voitte unta nähdessänne uneksia, niin voitte sitä myöskin\nvalveilla, joka kerta kun annatte ajatuksienne vaipua unelmiin.\"\n\n\"Niin -- mutta että te, joka olette niin viisas, voitte ajatella mitään\nsellaista.\"\n\n\"Te olette myöskin viisas, Agnes-neiti, siksipä voitte myöskin ajatella\nmoista. Viisaat näkevät, tyhmät eivät näe. Siksipä on lapsi välistä\nviisaampi kuin täysikasvuinen, sillä lapsi voi nähdä. Lapsi valaa\nelämänsä ja sielunsa kaikkeen, mutta täysikasvuinen vetää välistä\nelämän ja sielun kaikesta. Ja tätä pitää maailma viisaana.\nTäysikasvuinen voi ottaa kukan ja leikata sen palasiksi ja laskea\nheteet ja emit; mutta lapsi ottaa kukan käteensä, iloitsee kauniista\nväristä, ihanasta tuoksusta ja ajattelee: 'Ehkäpä metsänhaltia, josta\nluin sadussa, asuu täällä?' Ja lapsen nähdessä taivaan täynnä\nenkeleitä, ei älykäs täysikasvuinen voi nähdä muuta kuin katon, joka\nmilloin on sininen, milloin harmaa. Ja lapsen luottamuksellisesti\nlaskeutuessa rukouksineen Jesuksen syliin, pelkää täysikasvuinen\ntulipaloa ja sairautta ja ajattelee niitä kalanelikoita, joita hänen on\nhuomenna lastattava. Kuka on sitte viisain? Lapsi vai täysikasvuinen?\nPyhä Raamattu kannattaa lasta, mutta maailma kannattaa täysikasvuista;\nniinpä he siis saavat kilpailla. Mutta Raamatulla on kuitenkin avaimet\ntaivaan valtakuntaan, ja se sanoo: tästä ei kukaan pääse sisälle, joka\nei ole viisas kuin lapsi.\"\n\n\"Löytyykö sitte niitä, jotka eivät usko Jumalaan?\" kysyi Agnes\nvakavasti.\n\n\"Löytyypä paljon, paljon; ja saatte kyllä sekä nähdä että kuulla heitä,\nkun tulette enemmän ihmisten ilmoille. He leikkivät ja laskevat pilaa\nsiitä mikä on pyhää, ja ihmiset nauravat heille ja kutsuvat heitä\nsukkeliksi.\"\n\n\"Ja nämä ovat täysikasvuisia! Te kerrotte minulle niin paljon pahaa\ntäysikasvuisena olemisesta, että pelkään itse tulla siksi.\"\n\n\"Teidän ei tarvitse pelätä, Agnes-neiti; täysikasvuiseksi täytyy tulla;\ntärkeätä on vain, että te voitte nähdä niinkuin entisaikoina ja tyytyä\nlapsen lepertelyyn ja olla siinä varmassa vakaumuksessa, että Jumala\ntahtoi sanoa: 'Sinä olet minun viisaani, sinulle ovat ovet avatut'.\"\n\n\"Luulen, että se ei ole niin erittäin vaikeata\", vastasi Agnes; \"sillä\nminusta se on niin selvää, ettei se voi olla muuten.\"\n\n\"Älkää olko liian varma. Nuorena ollessa ovat silmät terävät, kun\nvanhenee tulee likinäköiseksi, ja silloin on tärkeää saada sopivat\nsilmälasit. Mutta älkää myöskään pelätkö; sillä on olemassa\nraamatunlause, joka sanoo: 'Kun Jumala on kanssamme, ken voi olla\nsilloin meitä vastaan'.\"\n\nKun he sinä päivänä erosivat, seisoi ylioppilas kauan ja katseli hänen\njälkeensä.\n\n\"Hän on rohkea ja voimakas\", ajatteli ylioppilas, \"ja nyt kohottaa hän\nsiipensä. Nyt kai hän lentää taivaasta maahan, ilmasta mereen, heitto\nheitolta, ei koskaan rauhaa, ei koskaan lepoa ja kuitenkin onnellisena\nja ujostelemattomana. Mutta lopuksi jalka väsyy, siipi veltostuu, ja\nhän halajaa lepoa, rauhaa. Miten on hän silloin lentävä?\" --\n\nSiitä lähtien puhui ylioppilas usein Agneksen kanssa. Joka kerran\nkun ylioppilas tapasi Agneksen tiellä, puhutteli hän tyttöä.\nHän kertoi sille vanhoista saduista, elämästä täällä entisaikoina,\nviikinkimatkoista ja mahtavista taisteluista. Hän kertoi vieraista\nmaista, miltä ihmiset siellä näyttivät ja heidän elämästään ja\ntoiminnastaan. Agnes nautti siitä kaikesta ilolla, uusi elämä avautui\nhänelle, josta hän ei ollut uneksinut, ja hän ryhtyi ajattelemaan\nkaikkea sitä, mitä hän näki ympärillään. Hän ei voinut enää\njuoksennella huolettomana ylt'ympäri kuten ennen, ajatteli kaikkea eikä\nmitään; hänellä ei ollut enää halua riemuita niin että tunturit\nkaikuivat ja riemuita ja iloita kaiusta; nyt tahtoi hän mieluummin, kun\nhän meni tunturille, istuutua mättäälle ja katsella näköalaa tahi\najatella, matkustiko Sverre tätä tietä, kun hän retkesi pohjoiseen\nTrondhjemiin. Ehkäpä Sverre oli heittäytynyt alas lepäämään siihen,\nmissä Agnes juuri istui. Tai ehkäpä Agnes asetti illallisen aikaiseen\npöytään, saadakseen syönnin jälkeen enemmän aikaa lukemiseen.\nYlioppilasta ei Agnes enää pelännyt. Hänestä oli päinvastoin hupaisaa\nkuulla ylioppilaan kertovan; sillä ylioppilas oli nähnyt ja tiesi niin\npaljon, ja hän kertoi niin elävästi, että Agnes aivan näki kerrotun\nedessään. Hän on varmasti paljon viisaampi kuin isä, ajatteli Agnes, ja\nisä keskeytti lukemisensa kysyäkseen, oliko hän muistanut asettaa kalan\nveteen ja poimuttaa papinkauluksen huomiseksi, ja pitikö hän siitä\ntavasta hottentottien keskuudessa, -- mutta silloin oli Agnes poissa\ntoisessa maailmassa.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nPOISSA JA KOTONA. KOTONA JA KUITENKIN POISSA.\n\n\nYlioppilas ei ollut tavannut eikä nähnyt Agnesta kotvaan aikaan. Hän ei\nvoinut ymmärtää, minne Agnes oli joutunut. Olisi ollut omituista mennä\npappilaan päin kysymään häntä, mutta hän ei voinut kieltää, että hän\nvälistä kaipasi Agnesta. Agnes oli ollut niinkuin raikas elämän\ntuulahdus keskellä kaikkea hänen kirjatomuaan, niinkuin leivonlaulu\nkeväällä. Hän iloitsi nähdessään Agneksen sielun kasvavan ja pukeutuvan\najatuksiin päivä päivältä, kuten iloitaan silmikoista, jotka avautuvat\nja kehittyvät lehdiksi.\n\nHän tahtoi tietää kuinka Agnes jaksoi, ja niinpä hän eräänä päivänä\nkysyi palvelijattarelta, joka meni joelle vaatteita pesemään.\n\n\"Neitikö sairaana?\" toisti Mari aivan hämmästyneenä, \"ei, Jumala\nparatkoon; hän matkusti kaupunkiin 14 päivää sitte ja --\"\n\n\"Kaupunkiin? -- matkustiko hän kaupunkiin?\" kysyi ylioppilas, aivan\nkuin salaman iskemänä.\n\n\"Niin, olikos siinä mitään ihmeellistä?\" alkoi Mari taasen ja pudotti\nkartun, \"hän matkusti todellakin kaksi viikkoa sitten, ja itki, sitä\nhän teki, kun hän matkusti; se on varma, ja nyt pysyy hän poissa kotoa\nvuoden ajan.\"\n\nYlioppilas tuli tajuihinsa. \"Hyvästi ja sanokaa pastorille terveisiä\nminulta\", sanoi hän, kääntyi ja meni.\n\nHän oli tuuminut mennä pitemmälle, mutta miten olikaan, silmäillessään\nympärilleen olikin hän kotona. Hän kulki hiljaa ylös pitkin lehtikujaa\nsisään huoneeseensa, otti kirjat esiin ja istuutui lukemaan. Mutta\nlukeminen ei tahtonut luistaa, hän ei voinut istua hiljaa tuolillaan,\nhän ei voinut pitää kiinni säikeestä.\n\nHän nousi ja kulki edestakaisin lattialla. \"Hänkin kaupunkiin\",\najatteli ylioppilas, \"hänenkin piti siis mennä sitä tietä. Ja minä kun\nluulin, että saisin nähdä hänen heräävän, kasvavan, kehittyvän yhä\nenemmän ja enemmän lämpimäksi ja rikaslahjaiseksi naiseksi, -- ei, pois\nkukka; se voi tuoksuta ja herättää ihailua yhtenä tanssiaisyönä ja\nsitten -- kaikki on ohi; seuraavana päivänä kuihtuu lehti, varsi\nsurkastuu, heitetään nurkkaan. Kuinka omituinen onkaan maailma, se\ntuhlaa elämän elämän jälkeen ja kuitenkin on sillä sama vetovoima.\n-- -- Niin, siten se seikkailu päättyi, se satu loppui.\"\n\n\"Hän oli kuitenkin viehkeä -- -- hän osasi katsoa sinua niin\nluottavaisesti silmiin. Hänellä oli sielussaan valtaa, sillä hän oli\npelkkä lapsi. Ehkäpä hän vältti kiusauksen? ehkäpä hän palasi kotia\njuuri samana, vain kokeneempana -- -- oh ei! hän oli liian nuori\nja liian heikko, hän on kai niinkuin muutkin. -- -- Tule nyt,\nRaamattu!\" -- --\n\nEräänä päivänä papin istuessa yksin lukuhuoneessaan, kolkutetaan\novelle, ja ylioppilas astuu sisään. \"No, sepä oli harvinainen vieras\",\nsanoi pappi, käännyttyään tuolissaan ja nähtyään, ken se oli.\n\n\"Hyvää päivää, hyvää päivää, minua ilahuttaa nähdä teitä. Onko kaikki\nhyvin?\" ja pastori pudisti sydämellisesti hänen kättään.\n\n\"Niin, kiitos, kaikki on hyvin. Olen kuullut, että Agnes, teidän\ntyttärenne, on matkustanut pois; siksipä mielelläni tahdoin pistäytyä\ntäällä sisällä kysymässä, miten hän jaksaa.\"\n\n\"Kas, se oli ystävällisesti -- istuutukaa, istuutukaa -- niin, hän on\nmatkustanut, mutta näyttää siltä kuin hän ei viihtyisi siellä, missä\nhän on, se pieni hassuttelija.\" Ja pappi nauroi ja asetti kätensä\nristiin yli vatsan.\n\n\"Vai niin, vai ei hän pidä siitä?\" kysyi ylioppilas tarkkaavana.\n\n\"Ei, hän ei pidä siitä, raukka. -- Oi, voitte itse kuvitella\nmielessänne; hänhän on ensimäisen kerran kaupungissa ja tämä\nihmispaljous, pelkkien vieraiden keskuudessa, ja siihen vielä kaikki\nuusi lisäksi.\"\n\n\"Mutta mikäs sitte on tiellä? Minä luulin, että tämä uusi vain\navartaisi hänen näköpiiriään.\"\n\n\"Niin, tästä saatte itse nähdä\", sanoi pappi ja otti pöydällä olevan\nkirjeen. \"Voitte kernaasti lukea sen, jos teillä on halua. Siinä ei ole\nmitään, jota tarvitsee salata. -- Mutta käsialaa ei teidän pidä\nkatsoa.\"\n\n\"Oi, monet kiitokset!\" Ylioppilas otti kirjeen ja luki. Se kuului\nseuraavasti:\n\n    \"Rakas isä!\n\n    Sinun täytyy antaa minun palata taasen kotia, sillä täällä\n    kaupungissa on niin ikävää. Minä itken melkein joka päivä,\n    sillä tuskin tiedän, minne minun on mentävä. Jos teen niin, on\n    se hullusti, jos teen näin, on se myöskin hullusti. Milloin\n    on minun tehtävä niin, milloin on minun tehtävä näin. Niinpä\n    minun on niiattava maahan asti joka kerran kun tapaan kadulla\n    herran, joka tervehtii, ja sitten on minun katsottava häntä ja\n    hymyiltävä, sanovat he. Ja sitten huomaan, että olen niin tyhmä\n    kaikenlaisessa, että en mitään tiedä enkä voi puhua mistään.\n    Kotona oli minusta niin helppo puhua ja ylioppilas teki pilaa\n    niin paljosta, jota ymmärsin ja joka huvitti minua. Mutta täällä\n    ei puhuta koskaan sellaista. He kysyvät, kuinka monta kertaa\n    viikossa posti tulee kotia, kuinka kauan olen käyttänyt pitkää\n    hametta, ja he kertovat, että Olga Lindströmin seppele istui\n    vinossa, ja että luutnantti Karlson tanssi kolme kertaa Helene\n    Velsinin kanssa ja saattoi hänet aivan vaununovelle. Ja sellaista\n    en minä ymmärrä enkä kiinnitä siihen koskaan huomiota, ja sitten\n    istun minä siinä, vastaan kyllä taikka ei ja tulen sekä kainoksi\n    että punaiseksi.\n\n    En tiedä oikein mistä se johtuu, mutta herrat täällä kaupungissa\n    eivät ole samanlaisia kuin kotona.\n\n    Ajattelen, että ylioppilas, kun hän tuli minun luokseni tiellä,\n    vain nyökkäsi ja kosketti kädellään hatunreunaan; mutta täällä\n    kiemurtelevat ja kumartavat he melkein joka sanalla ja sanovat\n    lakkaamatta neiti ja sivelevät viiksiänsä. Tähän minä en ole\n    tottunut, ja siksipä tulen araksi ja vaikenen. Ja jos minun\n    täytyy koetella puhua hieman, alkaa sydän tykyttää, ja veri\n    syöksähtää poskille, ja niin -- ja niin voisin helposti itkeä.\n    Kotona, missä asun, hymyilevät he minulle ja sanovat, että\n    niin ei minun ole vastattava toista kertaa, mutta vastattava\n    sitä ja sitä. Täällä on myöskin ilkeä vanhapoika, jota kaikki\n    kutsuvat Erik-sedäksi, hän kuljeskelee täällä ympäri, ja hän\n    tahtoo alituisesti suudella minua ja kutsuu minua pieneksi\n    ruusunnupukseen. Ja sitte ovat he antaneet \\minulle vannehameen\n    ja kiinnittäneet tukkani taakse suureksi sykeröksi, ja sitte\n    sanovat he, että minun on käytävä enemmän jalat ulospäin. Ei,\n    anna minun palata kotia, isä, minä kaipaan niin nähdä sinua ja\n    Teitä kaikkia, 'Hopearistiä' ja 'Sinikkoa'. Kysyin, saisinko\n    'Sinikon' tänne alas; sillä täällä on hyvää tilaa pihalla, ja\n    tallikin on heillä. Mutta kun he kuulivat, että se oli vuohi,\n    nauroivat he ja sanoivat, että minun ei täällä kaupungissa\n    pitänyt puhua vuohista ja lehmistä ja sellaisesta; se ei ollut\n    hienoa, aivan niinkuin nekin eivät olisi Jumalan luomia. Ei, anna\n    minun palata kotia, isä, minä lupaan olla hyvä tyttö ja hoitaa\n    sinua hyvin. Anna minulle nyt lupa.\n\n                                              Oma Agneksesi.\"\n\nYlioppilas istui kirje edessään, hänellä oli melkein kyyneleet\nsilmissä, kun hän tarkasteli käsialaa, papin odottaessa, että hän\nsanoisi jotain.\n\n\"No, -- mitäs arvelette?\" kysyi pappi, nähdessään, ettei ylioppilas\nenää lukenut.\n\n\"Niin, minä näen, että leikki on alkanut\", vastasi ylioppilas, \"he\npelaavat ja lyövät rumpua, mutta koira ei tahdo tanssia.\"\n\n\"Ha-ha-ha-ha!\" nauroi pappi, \"ei, siltä se kuuluu. Mutta hän kai pian\ntottuu siihen, ja silloin helpottaa.\"\n\n\"Hän kai pian tottuu siihen\", -- toisti ylioppilas ja hymyili\nkatkerasti, \"niin voi myöskin vastata miehelle, joka taistelee\naallokossa, kun hän huutaa apua: makaa siellä, sinä totut pian siihen.\nVoinko uskoa, että te ette tahdo ottaa häntä takaisin kotia tämän\nkirjeen saatuanne? Tahdotteko sitte, että hänen pitää harjaantua ja\nkouliutua näissä koirantempuissa?\"\n\n\"Kysyitte, tahtoisinko ottaa hänet jo kotiin? Kuinka voitte uskoa sitä?\nMiksi sitte lähetin hänet maailmalle?\"\n\n\"Niin, miksi lähetitte hänet maailmalle?\"\n\n\"Voitte kysyä siltä, joka tuntee sekä hänet että kaupunkielämän.\nEihän hän koko elämäänsä saattanut kulkea täällä maalla kuten\ntalonpoikaistyttö? Hänenhän piti päästä maailmalle näkemään jotain,\noppimaan jotain ja olemaan sivistyneiden ihmisten keskuudessa oppimassa\nelintapoja.\"\n\n\"No, sillä ei ollut niin kiirettä. Minusta hänellä oli kylläkin hyvät\nelämäntavat. Ja jos hän olisi ensin kasvanut ja tullut todelliseksi\nnaiseksi, ei hän olisi tarvinnut enempää. Todellinen nainen tietää aina\ntehdä sitä, mikä on sopivaa, ja se on sopivinta, olkoon sitte tapa mikä\ntahansa.\"\n\n\"Oh, minä tunnen nämä puhetavat\", lausui pastori kiivaasti, \"ne\nnäyttävät hyviltä paperilla, mutta kun tosi tulee, ovat ne\nkäyttökelvottomia. Minä kunnioitan teidän oppianne ja tietojanne,\nherra ylioppilas, mutta luulen, että ne tässä eivät ole oikein\nkäytännöllisiä. En pidä tytärtäni minään tavattomana, hän ei ole muita\nparempi, ja siispä voi hän myöskin oli niinkuin muut.\"\n\n\"Niin, siinä sitä ollaan\", puuttui ylioppilas kiihkeästi puhumaan,\n\"hänen pitää olla niinkuin muutkin. Kaikki pitää valaa saman kaavan\nmukaan, kaikkien pitää laverrella samoja jaarituksia, ihmisen täytyy\nolla kone, jonka osaa ulkoa, jo kauan ennenkuin se pannaan käyntiin.\"\n\n\"Ollaan silti yhtä hyviä ystäviä\", sanoi pappi ja löi ylioppilasta\nolkapäille, \"me emme kai koskaan sovi siitä. Minä en voi aina seurata\nmukana, kun puhutte kaikesta tästä, aatteista ja yhä vain aatteista;\nolen näettekös vanhan koulun miehiä.\"\n\n\"Anteeksi\", alkoi ylioppilas taasen, \"että hieman tulistuin. Minulla\ntosin ei ole täällä mitään sanottavaa, mutta sitte kun pastori oli hyvä\nja antoi minulle kirjeen luettavaksi, olin kyllin vapaa lausuakseni\nsuoraan mielipiteeni! Te ette siis ota häntä kotia?\"\n\n\"En, sitä minä en tee; jos hän on sinne kerran tullut, täytyy hänen\njäädä sinne joksikin ajaksi; mutta minä kai saan matkustaa hänen\nluokseen ja puhua hyvää hänelle, pikku hassulle, mikä hän on.\"\n\n\"Mutta jos hän nyt ei viihdy siellä, mitäs sitte teette?\"\n\n\"Niin, ellei hän viihdy, silloin kai ei ole muuta keinoa kuin ottaa\nhänet kotia, mutta toivokaamme parasta.\"\n\n\"Niin, saamme toivoa parasta\", vastasi ylioppilas vakavasti ja ojensi\nkätensä: \"Hyvästi, herra pastori, ja kiitos ystävällisyydestänne.\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi, ja kiitos vierailusta.\" --\n\n\"Hän on kuitenkin vielä oma itsensä\", ajatteli ylioppilas kotia\npalatessaan, \"ja niin lapsellisesti kuin hän kirjoittaa, se voisi\nsulattaa kivenkin. -- -- Hyvä Jumala, hoivaa häntä!\"\n\nMelkein kuukausi tämän jälkeen ylioppilas kuuli jonkun huutavan\njälkeensä, kulkiessaan tiellä. Hän kääntyi ja näki papin tulevan\nhuohottaen ylös mäkeä ja viittaavan kädellään.\n\nYlioppilas meni häntä vastaan.\n\n\"No -- mitä minä sanoin? Ettekö usko minun olleen oikeassa?\" sanoi\npappi ja hykerteli käsiään.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi ylioppilas hämmästyneenä.\n\n\"Tietysti tytärtäni. Hän kirjoittaa minulle tänään, että nyt ei hän\ntahtoisi palata kotia mistään hinnasta.\"\n\n\"Vai niin?\" sanoi vain ylioppilas kylmästi, \"ja mikä on syynä tähän\nmuutokseen?\"\n\n\"Hän on joutunut pyörteeseen. Nyt kerrotaan vain tanssista ja\nnäytelmistä ja huvituksista aamusta iltaan. Niin, siinä näette, herra\nylioppilas, minne tähtäätte nyt korkeine ajatuksinenne ja kauniine\nsanoinenne?\"\n\n\"Näyttää siltä, niinkuin saisin pitää ne yksin itseäni varten\", sanoi\nylioppilas katkerasti ja koetteli kohauttaa olkapäitään.\n\n\"Niin, se on kyllä parasta -- ha, ha, ha, -- niin, nyt voitte kernaasti\npistäytyä pappilassa, niin saatte kuulla hieman kirjeestä, jos teillä\non halua. Minä istun nyt enimmäkseen yksin iltaisin.\"\n\nHe erosivat, ja kun pappi oli palannut kotia, alkoi hän etsiä Agneksen\nviimeistä kirjettä muutamien pöydällä olevien paperien joukosta ja\nlöysi sen sieltä. Se kuului seuraavasti:\n\n    \"Rakas isä!\n\n    Kuinka hyvä olikaan, että olit luonani puhumassa kanssani. Nyt\n    ei ole enää ollenkaan ikävää olla täällä! Päinvastoin viihdyn\n    hyvin, ja mitä kauemmin olen täällä, sitä hauskemmaksi olo täällä\n    minusta tulee. Nyt alan paremmin perehtyä oloihin, näetkös, ja\n    huomaan, että minä olen vain ollut hassu. Voi, kuinka vähän\n    olen tietänyt, ja kuinka vähän vielä tiedän: Nyt vasta näen sen\n    sittenkuin opin jotakin uutta joka päivä. Kuinka paljon täällä\n    onkaan näkemistä ja kuinka paljon täällä onkaan oppimista. Joudun\n    välistä päästä pyörälle tästä melusta, johon en ole tottunut\n    kotona, mutta se on kuitenkin hauskaa. Käyn tanssiaisissa,\n    käyn teatterissa ja teen retkeilyjä ympäristössä, sillä luulenpa\n    että Mathilde on tuttu kaikkien ihmisten kanssa, ja hän puhuu\n    niin hyvin puolestaan ja keksii niin paljon hauskaa, että kaikki\n    mielellään tahtoisivat hänet mukaansa. Niinpä tulen myöskin minä\n    mukaan, enkä voi sanoa muuta kuin että kaikki ovat ystävällisiä\n    minua kohtaan. Usko pois, että olen saanut paljon ystävättäriä\n    täällä, Georgine Almvigin ja Susanne Gjerstadin. Oi, kuinka\n    suloinen onkaan Susanne! Hän kysyi, tahdoinko tulla nukkumaan\n    hänen luonaan muutaman yön, niin pitäisimme hauskaa. Vain silloin\n    tällöin herää minussa halu päästä takaisin kotia, ja silloin\n    tuskin tiedän, mitä tehdä.\n\n    Niinpä sattui äskettäin eräällä kylpymatkalla. Ilma oli kirkas,\n    järvi oli rasvatyyni, ja aurinko paistoi yli vedenpinnan.\n    Auringon laskiessa hiivin yksin rannalle, istuuduin kivelle\n    ja katselin järvelle päin. Kun näin auringon veripunaisen\n    juovan ja hehkuvat pilvet, kun kaikki yht'äkkiä tuli niin\n    hiljaiseksi, niin hiljaiseksi, pienet aallot vain rantaa vasten\n    loiskuttelivat, ja vilvoittava tuuli puhalsi vastaani -- en\n    tiedä, mutta en voinut olla ajattelematta kotia ja sinua, isä,\n    ja teitä kaikkia, ja niinpä sain sellaisen kovan halun itkeä.\n    Mutta samassa tunsin kaksi kättä kaulani ympärillä ja joku\n    suuteli minua poskelle, ja siinäpä oli Mathilde nauraen ja\n    sanoi, että minun ei nyt pitänyt olla tunteellinen, vaan tulla\n    ylös leikkimään piilosilla. Silloin täytyi minunkin nauraa, ja\n    niinpä ei minulla enää ollut ikävä. Mutta se on totta, isä,\n    tiedätkös sitä, mitä olen kuullut ylioppilaasta? Ajattele,\n    Susanne kertoi minulle eräänä päivänä, että ylioppilas on\n    ollut kihloissa erään kanssa, joka nyt on luutnantti Karlsonin\n    vaimo, mutta että tyttö purki kihlauksen, siksi että toinen\n    aina tahtoi olla herrana ja saarnata hänelle, kuinka hänen tuli\n    käyttäytyä, ja kaikkea sellaista; ja silloin hän kiusautui\n    siitä, kuten luonnollista olikin. Hän oli myöskin samanlainen\n    raukka kuin minäkin, joka kuljeskeli siellä maalla, kuunteli\n    ylioppilaan saarnoja, eikä parempaa tietänyt. Mutta sitte tuli\n    hän kaupunkiin ja siellä hän oppi tuntemaan tämän Karlsonin.\n    Minä olisin varmaankin vaivautunut itkemään ylioppilaan tähden,\n    sillä ajattele -- sitä tein ensimäisinä päivinä. Silloin tekivät\n    he minulle aina pilaa hänestä ja ivasivat häntä, ja silloin tuli\n    minun sääli häntä; sillä hän oli aina ollut hyvä minulle. Mutta\n    nyt ymmärrän varsin hyvin, että hän on vain ilvehtinyt kanssani,\n    ja Mathilde sanoo, että sellaisista juhlallisista herroista ei\n    minun pidä koskaan välittää, sillä he ovat vain olevinaan, he\n    luulevat olevansa vain meitä parempia ja itse asiassa vain\n    ivaavat meitä. Susanne kertoi myöskin, että ylioppilas oli\n    luvannut olla enää koskaan menemättä kihloihin, ja sen hän voi\n    mielellään tehdä, sillä varmaankaan ei kukaan enää tahdo häntä.\n    Tämän luutnantti Karlsonin tunnen hyvin ja usko pois, hän on\n    sorea, viehättävä, miellyttävä. Hän on niin muhkea ja niin hauska\n    ja aina kestitsee hän minua jäätelöllä, virvokkeilla ja muulla\n    sellaisella. Nyt en enää ole arka ja ujo puhuakseni herrojen\n    kanssa, kuten olin alussa, ja se on Mathilden ansio. Hän on niin\n    nopsa opastamaan minua kaikessa, että se on aivan verratonta.\n    Sinä näkisit vain mitä me puuhaamme illalla, kun olemme tulleet\n    huoneeseemme. Silloin on hän olevinaan ylhäinen rouva, joka\n    ottaa vastaan, ja minä vieras, joka tulen vierailulle. Hän istuu\n    ja levitteleikse silloin sohvassa ja huitoo hamettaan hienolla\n    nenäliinallaan, ja minä tulen niiaten sisään ovesta ja menen\n    häntä vastaan. Sitte opettaa hän minulle, kuten sinä pyysit\n    häntä, kuinka minun on niiattava, ja kuinka minun on käytävä,\n    ja mitä minun on sanottava, ja sitten nauramme me molemmat,\n    niin että hänen äitinsä kolkuttaa kattoon meille, että olisimme\n    hiljaa. Niin, se Mathilde, se Mathilde! Mutta usko pois, että hän\n    kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikkakin hän on niin iloinen.\n    Palvelijattaret pelkäävät häntä niin, että eivät koskaan uskalla\n    hiiskahtaa sanaakaan, kun hän on sanonut jotain. Se on jotain\n    muuta kuin kotona, missä Mari pani minut jauhamaan kahvia. Mutta\n    odotahan vain, kunnes tulen taas kotia, silloin saa kaikki\n    luistaa toisella tavalla. Ei ole hyvä, että palvelijoilla on\n    liian hyvä, sillä sitte ne eivät tee mitään kunnollisesti. Niin,\n    odotahan vain, isä, niin saat nähdä, että saat kunniaa minusta,\n    minusta voi vielä tulla hieno nainen. Voi nyt hyvin, tervehdä\n    kotona kaikkia, jotka kysyvät minua.\n\n                                              Oma Agneksesi.\"\n\nSittenkuin pastori oli lukenut kirjeen vielä kerran, nauroi hän,\nhykerteli käsiään ja asetti kirjeen syrjään. Mutta ylioppilaspa ei\nkoskaan enää pistäytynyt hänen luonaan. Hän kulki miettivänä ja yksin\ntiellä kuluneessa takissaan. Ikkunasta loisti valo kuten tavallista\nmyöhään yöhön, ja siellä istui hän, pää käden nojassa ja väsynein\nsilmin tuijottaen kirjoihinsa.\n\nAgnes oli hänelle aivan kuin maasta kiskottu kukka ja unohdettu laulu.\nJos ajatukset välistä viivähtivätkin Agneksessa, niin tarttui hän\nkirjaan ja karkoitti muiston pois.\n\nSillä tavalla oli kulunut toista vuotta, kun ylioppilas, mennessään\npellolle katsomaan työväkeään, näki heidän kokoontuvan yhteen erään\nympärille, joka näytti lavertelevan toisille.\n\nKun hän tuli heidän luokseen, tunsi hän karjakko-Marin. Hän kertoi, ja\nmuut nauroivat.\n\n\"Mitäs tänään on tekeillä?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Oh, isäntä, Mari tässä vain kertoo meille papin tyttärestä\", vastasi\nMads ja otti hatun päästään.\n\n\"Onko hän palannut kotia?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Onpa kyllä.\"\n\n\"Hän tuli viikko sitte\", lisäsi Mari.\n\n\"No? oletteko yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin, Mari?\" kysyi\nylioppilas.\n\n\"Ei, se ei tietysti koskaan sopisi. En ajatellut muuta kuin että hän\noli tuommoinen tytöntynkä vielä, ja niinpä tartuin hänen käteensä ja\nlausuin tervetulleeksi kotia. Mutta silloinpa syntyi meteli, uskokaa\npois. Hän kutsui minut luokseen illalla ja sanoi, että nyt minun oli\nkutsuttava häntä neidiksi enkä saisi enää sinutella, ja paljon\nsellaista.\"\n\n\"Vai niin? Hän on tullut hieman suurelliseksi!\"\n\n\"Onpa kyllä -- onpa ilkeätä sanoa sitä, mutta 'ei se ole sika eikä\nmikään, joka ei saparoansa sikkaralle lyö', sanoo vanha sananlasku, ja\ntietäkää että hän on ollut vuoden kaupungissa.\"\n\n\"Eletäänkös muuten hyvin pappilassa?\" kysyi ylioppilas ja antoi\nhuomata, että hän ei välittänyt enää kuulla enempää.\n\n\"Eläkööt, niinkuin voivat, sillä siellä on syntynyt hälinä ja melu,\nsitten, kuin tämä tytär palasi kotia, melu, jota ei voi kestää. Kaikki\ntäytyy muuttaa ja järjestää uudestaan, niin että siellä on juoksemista\nja komentamista aamusta iltaan.\"\n\n\"Hm, mutta huolehtiiko hän muuten talosta?\" kysyi ylioppilas taasen.\n\n\"Kylläpä niinkin, siltähän se kuulostaa, me tuskin saamme aivastaa\nennenkuin olemme kysyneet häneltä lupaa. Ja sitte on aivan niinkuin\nmeillä ei olisi muuta tekemistä kuin seista varpailla hänen tähtensä;\nsillä hänet on letitettävä ja hänet on kylvetettävä ja paljon\nsellaista, josta emme ennen kuulleet puhuttavan.\"\n\n\"Sekö siis oli se ihmeotus, joka ryömi esiin munasta\", mutisi\nylioppilas itsekseen, kun hän palasi kotia. \"'Frons multos decipit!'\n[Kuori pettää monen.] -- -- -- mutta että nekin kasvonpiirteet\nsaattoivat valehdella.\"\n\nKun ylioppilas palasi kotia, oli siellä kirje hänelle pöydällä. Se oli\neräältä vanhalta, hyvältä ystävältä, joka oli matkustanut monet vuodet\nulkomailla. Paljon muun joukossa oli siellä myöskin: \"Ja nyt -- kuinkas\njaksat, vanha ystävä? Vieläkö istut kuten maamyyrä, hautaudut\nkirjatomuun ja vaellat entisajan varjojen keskellä? En voi käsittää\nettä sinä, joka olet vapaa mies ja rahakas, et pudista kaikkea tätä\nluotasi, matkusta maailman ympäri ja katso ja nauti elämästä,\nsellaisena kuin se liikkuu ja vilisee vielä tänä päivänä. Olet muuten\nminusta iloisempi viimeisessä kirjeessäsi. Kirjoitit eräästä nuoresta\ntytöstä siellä kotona, joka on sellainen ja sellainen. -- No -- ken\ntietää? Ehkäpä hän voisi -- -- -- Niin, sinähän ymmärrät kyllä, mitä\ntarkoitan, ja sen tahdon sanoa sinulle, että ei mikään ilahuttaisi\nminua enemmän kuin kuulla että taas olet tullut ihmiseksi. Kun\najattelen sinua sellaisena kuin olit ylioppilaspäivinämme, reippaana ja\nelämänhaluisena, ja näen nyt sinut ajatuksissani sellaisena kuin olit,\nminun matkustaessani, vanha, raskasmielinen erakko -- silloin tuskin\nuskoisi sitä samaksi ihmiseksi. Täytyykö tämän yhden alituisesti\nmasentaa sinua? Etkö kykene kohoamaan yli yhden surun niistä monista,\njoita elämä tarjoaa? Tule alas Italiaan! Täällä on tulta, täällä on\nhehkua, näethän jo -- kuinka minä olen virkistynyt, ja minä sanon:\nJumalan kiitos, että pääsin kaikesta tästä lavertelusta, kaikesta tästä\nniiaamisesta ja kumartamisesta kelpo ihmisille. Täällä saat nähdä\nnaisia, jotka ovat eloisia ja tuoreita ja kuitenkin verrattoman\nlapsekkaita. He ovat kuten metsän villit linnut, he elävät ja laulavat,\nmutta heillä on myöskin terävä nokka, kun he tahtovat käyttää sitä.\nSiispä toivu, pudistele tomu päältäsi ja anna minun kuulla seuraavassa\nkirjeessä, että nyt on hyvin arvoisa Herra Professori N.N. alkanut\nlaittaa matkalaukkuansa kuntoon.\"\n\nYlioppilas piti kauan aikaa kirjettä kädessään, ja omituinen hymy\nväikkyi hänen suunsa ympärillä. Sitte otti hän kynän ja paperia ja\nalkoi kirjoittaa vastausta:\n\n    \"Hyvä Ystävä!\n\n    Olen saanut kirjeesi, ja jos joku vielä voisi nuorentaa minut,\n    olisit se varmaankin sinä. Olet sama houkkio kuin ensimäisenä\n    ylioppilasaikanamme, ja tuot mukanasi aivan kuin kokonaisen\n    Bachuskulkueeen punsseineen, puheineen ja hehkuvine naisineen.\n    Näen itseni joukossa, iloisena ja elämänhaluisena, kuten sanot,\n    ja voimallisena hallitsemaan koko maailmaa. Mutta -- 'die schönen\n    Tage in Aranjuez sind nun zu Ende' -- nyt olen vanha enkä enää\n    halua matkata Italiaan tahi taistella maailman kanssa tahi\n    voittaa itselleni nimeä. Istun mieluummin, missä istun, astelen\n    rauhallista polkuani, eräänä päivänä minut sitte haudataan,\n    hauta peitetään, ja minä olen kuollut -- kuopattu. Siten toivon\n    mieluimmin elämäni päivien päättyvän. Luulet, että minä taasen\n    voisin sitoa yhteen itseni ja elämän, mutta tunnet minut liian\n    huonosti, kun voit luulla sitä. Tunnen sen nyt paremmin kuin\n    koskaan, että olen elänyt elämäni maailmassa. Nuoruusaika\n    muodostaa rajakohdan, ja minä voin tarkastella itseäni, häntä,\n    kaikkea, mikä leijailee siinä, kuten kaunista kuvaa. Sellaisena\n    kuin nyt olen, seison aivan kokonaan ulkopuolella. Mutta\n    tarkastelen välistä tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis, hän levitti\n    aivan kuin loistavan valon yli minun ajatuksieni ja työni. Ja\n    sinä luulet, että jokin nainen vielä voisi vetää minua puoleensa?\n    Ei, sen voin ainakin sanoa, että se joka on rakastanut siten\n    kuin minä rakastin häntä, se ei voi koskaan enää rakastaa. Sinä\n    mainitset täällä olevan papintyttären, siksi että minä kirjoitin\n    muutamia sanoja hänestä. En tahdo kieltää, että olin hieman\n    kiintynyt häneen, siksi että hän oli niin nuori ja lapsekkaan\n    tuore ja muistutti minua elävästi ensimäisestä rakkaudestani,\n    sellaisena kuin hän kerran oli, -- mutta uskotkos, että tämä\n    meni samaa tietä? Nyt on hänkin ollut jonkun aikaa kaupungissa\n    oppimassa ihmistapoja, kuten sanotaan, ja nyt on hän myöskin\n    kuten muutkin muotinukke, jonka täytyy salata tunteensa, jos\n    hänellä muuten onkaan niitä sivistyneen elintavan vaipan alla,\n    siksi että on häpeä näyttää niitä. Voit siis olla varma siitä,\n    että hän ei voi tulla vaaralliseksi. Ei, nainen on kaltaisensa\n    kaikkialla -- heikko, viheliäinen olento, johon ei kannata\n    tuhlata monta sanaa. Minkälaisia ovatkaan useimmat avioliitot?\n    Joko hän tekee miehen onnettomaksi ja tuhoaa hänet koruillaan ja\n    lepertelyllään taikka tulee hänestä sitte surkea kapine, joka ei\n    kelpaa muuhun kuin laittamaan ruokaa ja paikkaamaan housuja.\n\n    En ole tietänyt ennen, miten totta Salomonin saarnaaja on\n    kirjoittanut: 'Tuhanten keskuudesta olen löytänyt yhden miehen,\n    mutta en yhtään naista ole löytänyt niiden kaikkien keskuudesta.'\n    Ja sinä ylistät italialaisia, aivan niinkuin ne olisivat\n    parempia. Oh, ei! Minä tunnen heidät myöskin siltä ajalta,\n    jolloin matkustin siellä unohtaakseni ja huvitellakseni, kuten\n    sanottiin. Ja minä näin ne samat, jotka kulkivat kadulla kevein\n    askelin niin siroina, hameessa pitkä laahustin ja korvissa\n    kultarenkaat, tepastelevan kotonaan likaisessa yöröijyssä ja\n    toraavan miehensä kanssa. Oh, ei, paras ystäväni, kaikki ei ole\n    kultaa mikä kiiltää. Nainen on kuin ontto pähkinä; hän on kaunis\n    ja lupaa paljon. Mutta avaappa kuori, ja sisällä on -- tyhjää --\n    tyhjää.\"\n\nYlioppilas oli päättänyt olla enempää välittämättä Agneksesta, aivan\nniinkuin häntä ei lainkaan olisi ollutkaan; mutta ajatus, että hän nyt\noli täällä ja kaikki se mitä hän oli kuullut kehittyi niin voimakkaaksi\nhänessä, että hän sai halun nähdä miltä Agnes näytti. Sehän ei\nsaattanut koskaan vahingoittaa. Ehkäpä Mari vain oli juorunnut, siksi\nettä hän ei enää ollut kaikki kaikessa talossa kuten ennen. Ylioppilas\nmeni siis eräänä päivänä pappilaan. Hänelle vastattiin, että pappi oli\ntyöhuoneessaan, ja hän kolkutti ovelle.\n\n\"Tulkaa sisään\", kuului sisäpuolelta. Ylioppilas astui sisään, mutta\njäi hämmästyneenä seisomaan ovenkynnykselle, sillä huonetta hän saattoi\ntuskin tuntea. Siellä oli keskellä lattiaa suuri pyöreä pöytä, jolla\noli liina; pöydällä oli albumeja, valokuvia ja stereoskooppikuvia.\nYlt'ympäri oli asetettu palleja, ja sinne tänne oli sijoitettu aivan\nkuin sattumalta muutama nojatuoli. Syrjässä sopukassa istui pappi\nyksin. Hän näytti hieman raskasmieliseltä, aivan niinkuin hän ei olisi\noikein pitänyt tästä. Kun hän näki ylioppilaan, tuli hän lempeäksi ja\nystävälliseksi kuten aina.\n\n\"Voi, hyvää päivää, hyvää päivää\", sanoi hän, nousi ja tuli ylioppilaan\nluo. \"Arvatenkin tulette tervehtimään tytärtäni -- nytpä sattuu\nonnettomasti, hän on nyt juuri mennyt ulos; mutta varmaankin tapaatte\nhänet, kun menette kotia. Hän on tavallisesti aamukävelyllä tähän\naikaan.\"\n\n\"Vai tekee hän aamukävelyjä.\"\n\n\"Niin, kaupungin lääkärit ovat kehoittaneet siihen; se kuuluu olevan\nhyvä kalvetustautia vastaan.\"\n\n\"Onko tyttärenne saanut kalvetustaudin?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Ei, ei vielä, Jumalan kiitos\", vastasi pappi ja hymyili, \"mutta eipä\nvoi tietää, milloin se voi tulla; nykyään ei nuorista tytöistä juuri\nmuuta kuulekkaan. Hänen ystävättärellään kaupungissa, Mathildella, oli\nkalvetustauti, siksipä he aamuisin kävelivät yhdessä, ja siten hän on\ntottunut siihen.\"\n\n\"Näen, että olette saanut kaikki täällä siistityksi sittenkuin viimeksi\nkävin täällä\", sanoi ylioppilas ja katseli ympärilleen huoneessa.\n\n\"Niin, tyttärelläni oli huvia siitä\", vastasi pappi ja kohautti hieman\nolkapäitään; \"se on tapa kaupungissa, sanoo hän, ja siksipä täytyy\nmeidän seurata ajan mukana. Mutta me olemme hieman tottumattomia\nalussa, me jotka asumme täällä maalla ja ulkopuolella nykyajan elämää.\"\n\n\"Oh, siihen tottuu pian\", huomautti ylioppilas sivumennen; hän muisti\npapin aikaisemmat sanat. \"Oli kai hauskaa teistä saada tyttärenne kotia\ntakaisin nyt?\" lisäsi hän.\n\n\"Niinpä kyllä, hauskaa se oli\" vastasi pappi hajamielisenä; mutta\nkasvonpiirteet osoittivat, ettei sydän yhtynyt vastaukseen.\n\n\"Alkoiko hänelle tulla ikävä?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Ei, sitä en voi sanoa\", vastasi pappi ja naurahti hieman, \"minun\ntäytyi hakea hänet väkisin. Hän olisi mielellään jäänyt asumaan sinne,\njos hän olisi saanut luvan valita, ja hän ei ole vielä täysin\ntyytyväinen minuun, mutta se kai menee ohi. Meidän kesken sanoen\", ja\ntässä ääni tuli matalammaksi, \"niin luulen, että hän on ollut kyllin\nkauan kaupungissa. Hän on niin halukas jäämään sinne, aivan niinkuin\nhänellä oli tuo edellinenkin mielitekonsa, ja se ei aina ole nähkääs\nniin helppoa vanhalle pappismiehelle. Siitä pitää, mihin on tottunut.\"\n\n\"Niin, se on luonnollista\", vastasi ylioppilas; \"mutta hän kai on\nmyöskin oppinut kaupungissa paljon hyödyllistä ja hyvää, mikä voi\nkoitua kodille ratoksi?\"\n\n\"Niin, luonnollisestikin, hän on\", puuttui pappi puhumaan, ikäänkuin\npeläten sanoneensa jotain, joka voisi alentaa tytärtä. \"Nyt teidän\npitäisi kuulla hänen laulavan, herra ylioppilas, se onkin jotain muuta\nkuin aikaisemmin. Nyt laulaa hän sekä Lucie Lammermoorin ja Trovatoren\nja kaikki Erik Böghin laulut.\"\n\n\"En epäile sitä\", vastasi ylioppilas lyhyesti.\n\nYlioppilas tapasi Agneksen paluumatkalla, kuten pappi oli sanonut. Hän\ntuli ylioppilasta vastaan, mutta kun hän huomasi ylioppilaan kauempana,\ntekeytyi hän aivan niinkuin olisi unohtanut jotain, kääntyi ympäri ja\nlähti astelemaan takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Ylioppilas\nnäki sen, otti pitempiä askeleita ja pian oli hän saavuttanut Agneksen.\nHänestä oli hauskaa nähdä, kuinka Agnes käyttäytyi, ja niinpä hän kulki\nAgneksen rinnalla pitkän aikaa, mutta tien toisella puolella, eikä\npuhunut sanaakaan.\n\nAgnes tekeytyi aivan niinkuin hän ei olisi nähnyt ylioppilasta ja\nvarjosti päivänvarjollaan. Lopuksi tervehti hän. Agnes teki\nkumarruksen, josta komeinkin kaupunkinainen olisi saattanut olla ylpeä.\n\n\"Vai niin, te olette siis palannut kotia\", sanoi ylioppilas ja meni\nhänen luokseen. \"Te kai tunnette minut taasen, neiti?\"\n\n\"Kylläpä niinkin\", vastasi Agnes ja kumarsi taasen.\n\n\"Arvelenpa, että tuntui hyvältä taas tulla kotia\", sanoi ylioppilas.\n\n\"Niin -- kyllä niin\", vastasi Agnes ja aivan kuin peruutti niin sanan,\njoka oli niin helppo sanoa.\n\n\"Saada nähdä taasen Mari, Halvar, Hopearisti ja ja Sinikko -- niin, ja\nennenkaikkea oma isänne.\"\n\n\"Niin, isää oli hauska nähdä\", vastasi Agnes, ja ylioppilas luuli\nnäkevänsä vilauksen silmässä ja huomaavansa enemmän lämpöä äänessä,\n\"mutta suonette minulle anteeksi, herra ylioppilas\", ja hän käänsi\nhieman päivänvarjostintaan, \"en ole talonpoikaistyttö enkä\npalvelijatar.\"\n\n\"Hm\", vastasi ylioppilas ja hymyili hieman; \"te sanotte kai kuin\nsananparsi, että tuorein kala maistaa paraimmalta. Ja luuletteko\ntulevanne kaipaamaan takaisin kaupunkiin?\"\n\n\"Niin, voitteko ehkä sanoa minulle, mitä täällä kotona tekisi?\" kysyi\nAgnes ja rypisti tyytymättömästi otsaansa.\n\n\"Samaa kysyin teiltä, neiti, viimeksi kun olitte täällä, ja silloin oli\ntämä mielestänne luonnoton kysymys. Nyt voin vastata omilla\nsanoillanne, voitte hoitaa taloutta.\"\n\n\"Vai niin, te luulette siis, että keittiö ja hella on paras meille.\nMinusta on kuitenkin synti tehdä kyökkipiikaa työttömäksi.\"\n\n\"No, sittehän voitte aherrella pellolla.\"\n\n\"Niin, kiitos, mutta minä en ole enää niinkuin koulupoika.\"\n\n\"Vai niin, olihan kuitenkin teidän suurin huvinne entisaikoina laukata\npellolla. Eikö ollut niin?\"\n\n\"Ennen, niin -- mutta ei nyt.\"\n\n\"Se on totta, minä unohdin, että siitä oli niin äärettömän kauan,\nkokonainen vuosi! Ajatelkaa, mikä iäisyys!\" Ja ylioppilas näytti\npilkalliselta, mutta vakavalta. \"Mutta mitäs minä sanoin, neiti Agnes?\nMuutaman vuoden kuluttua ette enää laukkaa pellolla. Enkö oikein\nennustanut?\"\n\n\"Kunnioitan teidän ennustustaitoanne\", vastasi Agnes ja löi\npäivänvarjostimensa puolittain alas; \"mutta te kai ette tahtone, että\nminä ryömin kivien välissä talvipäivänä?\"\n\n\"Talvipäivänä, ei.\"\n\n\"Niin ja mitäs minun on tehtävä koko pitkä talvi? Täällä ei ole\ntanssiaisia, täällä ei ole teatteria, täällä ei ole konsertteja, täällä\nei ole kerrassaan mitään.\" Ja Agnes näytti aivan epätoivoiselta.\n\n\"Oh -- ehkäpä saatte lukea nyt, mihin teillä ei ollut aikaa ennen, ja\nsitte voitte nukkua, pukeutua ja riisuutua, siihenhän kyllä kuluu\naikaa.\"\n\nAgnes tekeytyi aivan kuin ei olisi kuullut viimeistä. \"Niin,\nkunpa vain olisi kirjoja\", sanoi hän, \"mutta täällä ei ole edes\nlainakirjastoakaan.\"\n\n\"Kirjakokoelmani on käytettävänänne, jos haluatte\", vastasi ylioppilas\nja kumarsi kohteliaasti.\n\n\"Kiitos -- mutta ne kai ovat pelkkiä oppineita kirjoja?\"\n\n\"Aivan kuinka tahtoo, minulla on Walter Scott.\"\n\n\"Walter Scott? -- Niin, mutta hänellä on niin pitkiä ja ikäviä\njohdantoja. Onko teillä Emilie Carlén?\"\n\nYlioppilas säpsähti hieman, hän katseli Agnesta pitkän aikaa. \"Luetteko\nte Emilie Carlénia?\" kysyi hän ihmeissään.\n\n\"Niin, miksi en?\" vastasi Agnes ja koetti salata, että hän oli vähällä\npunastua. \"Mathilde sanoi, että ne olivat hyviä kirjoja.\"\n\n\"Niin kai lienee. Paul de Kock kirjoittaa myöskin hyviä romaaneja, eikö\nniin? Sen kai sanoo Mathilde myöskin. Mutta että Te tahdotte seurata\nvirran mukana, Agnes-neiti, ja siten laverrella sen mukaan, mitä kaikki\nmuutkin sanovat?\"\n\nYlioppilas katseli tarkastelevasti hymyillen Agnesta, mutta hän ei\nvastannut mitään, vaan kulki vain purren alahuultaan. Sitten jatkoi\nylioppilas taasen:\n\n\"Niin, uskokaahan, että elämme omituista aikaa siinä suhteessa, neiti.\nÄlkää luulko, että Te olette yksin mielipiteinenne, ei, teillä on\nkokonainen parvi kanssanne; niinpä Tanskassa saatte kuulla, että kunhan\nvain osaa lyödä pöytään ja kirota, niin että jyrisee, huutavat he: 'Kas\nsiinäpä oikea norjalainen!' ja kun vain toisiaan pistää puukolla,\nvierii tunturia alas, riippuu kahdesta sormesta yli pohjattoman kuilun,\nkiipeää Aaretoldenin äkkijyrkkää vuorenrinnettä ja tekee muita\nmahdottomia temppuja, niin heti toitotetaan: 'Tuopa oli aito\nnorjalaista!'\"\n\nAgnes ei nauranut, hän kulki äänettömänä ja äreänä ja tekeytyi aivan\nniinkuin hän ei olisi mitään kuullut. Ylioppilasta huvitti nähdä kuinka\nkauan Agnes osasi vaieta, mutta Agnes oli itsepäinen. Ylioppilaan\ntäytyi silloin taasen tuleen.\n\n\"No, teidän kai on mentävä vierailulle kaikkien lapsuudenystävienne\nluokse\", sanoi hän, \"niin saatte nähdä, että tapaatte ihmisiä, joiden\nseurassa kannattaa olla.\"\n\n\"Voitteko mainita minulle jonkun?\" vastasi Agnes loukkaantuneena.\n\n\"Oh -- ensiksikin olen minä nyt täällä\", ja ylioppilas katseli\nveitikkamaisesti Agnesta.\n\n\"Te -- niin -- mutta\" --- Agnes oli hämillään.\n\n\"Mutta?\" jatkoi ylioppilas veitikka silmässä ja tarkasteli häntä\ntyynesti.\n\n\"Teitä\" -- Agnes etsi sanoja -- \"teitä näen niin harvoin\", sanoa\ntokaisi hän lopuksi, mutta ei uskaltanut katsoa ylioppilasta.\n\n\"Aivan kuinka tahdotte\", vastasi ylioppilas, \"tiedätte, missä minä olen\ntavattavissa. Teen tavalliset kävelyretkeni nyt kuten ennenkin ja olen\nkuullut, että tekin kävelette terveydeksenne.\"\n\nAgnes ei vastannut.\n\n\"Tehän voitte myöskin keskustella ympäristön talonpoikien kanssa. Sehän\nvoi olla välisiä hauskaa.\"\n\n\"Talonpojat -- ei kiitos, minä saan kylliksi niistä kotona.\"\n\n\"Vai niin? Suuri Holberg sanoi kuitenkin, ettei hän koskaan puhunut\ntalonpojan kanssa, oppimatta häneltä jotain.\"\n\n\"Ehkäpä hän on sieltä oppinut kaiken raakuutensa\", vastasi Agnes\nviisastelevasti.\n\n\"Vai on Holberg myöskin raaka? Mathilde kai sanoo siten, eikö niin?\nMutta 'Kaunis Helena' ja kaikki ranskalaiset huvinäytelmät, missä\nleikitään avioliitolla ja kaikista pyhimmällä, mitä ihminen omaa, ne\neivät ole raakoja? Te olette omanneet kaupunkilaistapoja, osaatte\nkaikki nämä lauseparret ulkoa, te menette jo leveän virran mukana. Mitä\ntekevät nämä kaupungin sivistyneet ihmiset? Syövät, juovat, nukkuvat\nja tukahduttavat kaiken vakavan ajattelemisen kaksimielisiin\nsukkeluuksiin, ja heidän suurin kunniansa on koettaa kilpailla hienon\nruuan laittamisessa. Mitä toimittavat nämä matelijat, jotka nuoleksivat\ntomun maan mahtavien jaloista ja myövät sielunsa ja suunsa vain\nsaadaksensa paremmin nauttia vallassaolijoiden armonauringosta, jotka\nahmivat aamu- ja iltalehden korkeimpana elämänviisautena ja\nkorkeudestaan alentuvasti katselevat kaikkea, mikä hyörii heidän\njaloissaan. Oh, tunnen ne -- mutta missä on Jumala, missä on omatunto?\nKatsokaa seurapiiriänne, neiti!\"\n\nAgnes oli pysähtynyt. Hän puri huultaan, niin että saattoi nähdä hänen\nolevan suuttuneen.\n\n\"Kun te ette voi muuta kuin loukata, niin --\" ja hän kääntyi\ntukahduttaaksensa itkunsa.\n\nYlioppilas jatkoi.\n\n\"Anteeksi, Agnes-neiti -- en tarkoittanut siten ja jos olen loukannut\nteitä --\"\n\n\"Tänne poikkean minä\", virkahti Agnes, kun he samassa olivat erään\noikotien luona, joka johti pappilaan. \"Hyvästi!\"\n\nSamalla niiasi hän ylioppilaalle ja meni.\n\n\"Hm\" -- sanoi ylioppilas -- ja katseli hänen jälkeensä -- \"siinä hän\nmeni, ja hän oli suuttunut, sen kyllä helposti huomasi. Ehkäpä hän ei\nolekkaan aivan täydellinen lapsi ja minä kun kohtelin häntä niinkuin\nmitäkin pahankurista tytönletukkaa. Kannattaakohan todellakaan uhrata\naikaa enää häneen? Hän oli kuitenkin vielä lapsi monessa suhteessa,\nhelppo oli häntä kietoa kysymyksillä, helppo saattaa hämilleen, ja hän\nlämpeni puhuessaan isänsä tapaamisesta. Hm -- seuraavalla kerralla on\nminun käyttäydyttävä toisella tavalla. -- Hän ei nyt kuitenkaan ole\naivan niin narrimainen kuin Mari lörpötteli -- --.\"\n\n\"Häpeämätön ylioppilas!\" ajatteli Agnes kotia palatessaan, vielä\nvavisten harmista, \"niin sietämättömän itserakas. Mutta viimeisen\nkerran kuljen täällä tähän aikaan. Ja nyt kirjoitan Mathildelle tänä\niltana --.\"\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nTAISTELUA.\n\n\nAgnes piti sanansa. Hän ei koskaan mennyt ulos, milloin tiesi\ntapaavansa ylioppilaan. Kuitenkin ajatteli Agnes usein häntä. Hän oli\nsittenkin toisenlainen, jonkunverran enemmän kuin muut -- kuin muut --\nniin, löytyikö täällä muita? Isä, joka oli syventynyt saarnoihinsa ja\nköyhäinhoitoon? Maakauppias, joka myi kahvia ja tupakkaa? Kivistön\nOlavi, joka antoi tyttäriensä soittaa pianoa ja joka alituisesti puhui\nvalkoisesta oriistaan? Voudin tyttäret, jotka vain ajattelivat\nhanhenpoikiaan ja navettaa? -- Ei, sittenkin oli ylioppilas parempi.\nKun hän siten kulki yksin tiellä tai istui itsekseen huoneessaan,\ntulivat hänen mieleensä entiset ja nykyiset ajat -- kaikki, mitä\nylioppilas oli sanonut, kuinka lapsekas hän oli ollut sillä kertaa. Hän\ntunsi silloin niin omituisen tunteen sydämessään mutta ylioppilas oli\nollut niin häpeämätön -- aivan niinkuin Agnes ei olisi täysi-ikäinen,\naivan niinkuin hän aina olisi lapsi, jolla leikitään -- niin,\nylioppilas saattoi olla vakuutettu siitä, että Agnes ei enää koskaan\ntulisi hänen tielleen, Agnes ei koskaan enää välittäisi hänestä --\nAgnes ei koskaan enää katsoisi, tuleeko hän. Ja samassa katsoi hän,\ntuleeko ylioppilas, vain voidaksensa poiketa tieltä, jos hän tulisi,\ntietenkin. Ei, kunpa vain olisi voinut palata kaupunkiin, siellä oli\naivan toista!\n\nYlioppilas ei voinut ymmärtää, minne Agnes oli hävinnyt, mutta hän\nepäili kuitenkin vähin, että Agnes tahtoi karttaa häntä. Eräänä päivänä\nvangitsi ylioppilas hänet kuitenkin ja siihen olivat kirjat syynä. Hän\noli istunut ajatellen ajattelemistaan jotain, hän luki, löytämättä\nlukemassaan mitään ajatusta, ja siten viivähti hän kirjan ääreen\nistumaan kauemmin kuin hänen tapansa oli.\n\nAgnes joutui aika lailla hämilleen, kun hän äkkiä näki ystävänsä\nvieressään.\n\n\"Päivää, Agnes-neiti\", sanoi ylioppilas ja kohotti hattuaan, \"miksi en\nole nähnyt teitä niin pitkään aikaan? Oletteko vielä suuttunut minuun\nsiitä että olin hieman rohkea viimeksi? En tarkoittanut mitään pahaa\nsillä, ja jos toivotte, pyydän mielelläni anteeksi. Harvoin pyydän\nkeneltäkään anteeksi\", lisäsi hän hitaasti.\n\nAgnes joutui aivan hämilleen; sillä hän puhui niin avomielisesti ja\nkuitenkin niin arvokkaasti ja kohteliaasti. Hän unohti kaikki ne\nvastaukset, jotka hänellä oli valmiina, siltä varalta että ylioppilas\nseuraavalla kerralla olisi tunkeileva. Agnes vastasi vain, että hänellä\nei ollut syytä olla mistään suuttunut.\n\n\"Sitä parempi\", vastasi ylioppilas, \"uskallanpa sitte toivoa, että\nminun seurani ei ole aivan vastenmielinen.\"\n\nAgnes hämmästyi vieläkin enemmän, hän ei tietänyt mitä sanoa.\n\nYlioppilas alkoi puhua yhtä ja toista, ja kaikki mitä hän puhui oli\nniin selvää ja niin varmaa. Hän ei koskaan takertunut sanoissaan, hän\nei koskaan joutunut hämilleen, ja kuitenkaan ei hän ollut kerskaileva\ntai suurisanainen, vaan esitti kaikki niin tyynesti, rauhallisesti,\nettä Agnes pelkäsi häntä ja ei pelännyt. Agnes saattoi vastata vain sen\nmikä oli välttämättömintä; muuten antoi hän ylioppilaan puhua, mutta\ntarkasteli monesti häntä kunnioittavasti. Ylioppilas alkoi lopuksi\npuhua kaupungista ja kaupunkielämästä; hän kysyi kuinka Agnes oli\nkaupungissa viihtynyt, ja Agnes kertoi silloin näytelmistä ja\nkonserteista ja tanssiaisista siellä.\n\n\"Niin, eikö teistä ole ihanata tanssia?\" kysyi ylioppilas yht'äkkiä.\n\nAgnes katseli ihmeissään häneen -- hän puhui tanssista.\n\nYlioppilas ei ollut huomaavinaan tätä tutkivaa katsetta, vaan jatkoi:\n\n\"Tulla siten sävelten tuudittamaksi ja leijailla pois, tuntea vain\nraikkaan ilman virtaavan vastaansa, rinnassa riemun tunne, ja sitte\nvajota valon ja hehkuvan soiton mereen.\"\n\nAgneksen katse kirkastui; hän yritti puhua, mutta ylioppilas ehätti\nennen. \"Ja sitte teatterissa voida unohtaa kaiken kirjatomun ja\nleipähuolet ja jokapäiväisen ahertamisen ja tulla kotia kuin\nvirkistävästä kylvystä johonkin puhtaaseen ja raikkaaseen ja suureen.\"\n\nAgnes säpsähti, hänen silmänsä loistivat, ylioppilas oli loihtinut\nesiin kaikki hänen rakkaat muistonsa.\n\n\"Niin teatteri!\" -- huudahti Agnes, -- \"ja uskokaapa, että meillä oli\nhyvä paikka ensimäisessä aitiorivissä ja kauimpana toisella sivulla,\nniin että saatoimme nähdä kaikki katselijat, ja se oli melkein yhtä\nhauskaa kuin nähdä kappale.\"\n\n\"Vai niin?\" vastasi ylioppilas.\n\n\"Niin, ja kaikki ne tanssiaiset, joissa minä olin! Ajatelkaa, kerran\nolin huveissa viisi iltaa peräkkäin enkä tullut sieltä kertaakaan kotia\nennen kello kolmea yöllä. Ja viimeinen --\" Agnes nauroi muistellessaan\nsitä.\n\n\"No olivatko viimeiset tanssiaiset niin merkilliset?\" kysyi ylioppilas\nja hymyili.\n\n\"Oh ei -- eipä muuta kuin että Lise Boyesen kaatui pitkin pituuttaan ja\nMarie Petersen loukkaantui ja meni kotia, siksi että hän sai istua\nkotiljongin ajan.\" Agnes pysähtyi äkkiä; sillä hän tuli katsoneeksi\nylioppilaaseen, ja hän näytti niin vakavalta aivan kuin hän olisi\nmiettinyt jotain.\n\n\"Mutta sanokaahan nyt minulle, Agnes-neiti\", puuttui hän hitaasti\npuhumaan, ja hän puhui tyynesti ja rauhallisesti, \"kun te nyt tulitte\nkotia kello 3 aamulla, saatoitteko silloin iloisin mielin kiittää\nJumalaa siitä illasta, jonka hän oli suonut teille?\"\n\n\"Jumalaa?\" -- toisti Agnes ihmeissään.\n\n\"Niin. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että Jumalan täytyy olla\nmukana sekä pienessä että suuressa. Mutta haluaisin vain kuulla,\nosaisitteko vielä tanssia kuten lapsi. Täysikasvuiselle on vaikeata\ntanssia kuten lapsi. Puvun täytyy sopia hyvin ja ensin täytyy katsoa\npeilistä, ovatko kukkaset paikoillaan. Ken on siellä tänä iltana, ja\nkenen kanssa on hänen tanssittava? Ja sitten kaikki tarkastelevat\nsilmäparit penkkiriveiltä; sitte täytyy myöskin heristää korvat\nsiepataksensa sanan sieltä ja sanan täältä; kiinnittää huomiota siihen,\nmiten hän oli pukeutunut ja miten hän oli pukeutunut, minkälainen muoti\non, ken on sorein y.m.; oh, on olemassa tuhat pikkuseikkaa, ja kaikesta\ntäytyy voida kertoa seuraavana päivänä, kun ystävättäret tulevat. Niin,\nettekö ole yhtä mieltä minun kanssani siinä, Agnes-neiti?\"\n\nAgnes seisoi varsin epäröivänä puolittain hymyillen, puolittain\nhämillään. Hän ei ollut koskaan tottunut siihen, että häntä puhuteltiin\nsillä tavalla, eikä hän myöskään voinut vastata kieltävästi siihen,\nsillä olihan hän juuri puhunut kahdesta kaupunkituttavastaan.\n\n\"En ole niin erityisen tarkoin ajatellut asiaa\", vastasi hän vain,\n\"mutta kaupungissa eivät siten puhuneet tanssiaisista.\"\n\n\"Ehkäpä myöskin olen liian ankara\", puuttui ylioppilas taasen puhumaan,\n\"mutta ajatelkaa nyt vain näitä viittä iltaa perätysten ja kello\nkolmeen aamulla! Onko tämä lepoa, jota tanssin pitäisi olla, onko tämä\nkaunista? Ajatelkaa, miltä nuoret tytöt näyttävät tanssiaisyön jälkeen\nkello kolme aamulla! Yhden harsopuku rikkirevittynä, riippuen rääsyinä\nhänen ympärillään, vannehame ehkä rikki, kukat tukassa kuihtuneina ja\nhajallaan, eloisat silmät väsyneinä ja unisina, punertavat, terveet\nkasvot kalpeina ja hervottomina. Tämän kuvan aurinko saa nähdä, kun se\ntirkistää ikkunasta aamulla, herättääkseen työhön ja uuteen elämään. Ei\npois, kotia, kun valokruunu vielä valaisee täydessä loistossaan, kun\nilo vielä meissä väräjää, kun soiton sävelet vielä hivelevät korviamme\npuhtaina, kun kaikki, minkä näkee, on tuoretta ja kaunista, -- silloin\nottaa mukaansa ehyen ja kauniin kuvan, jota voi ajatella ilolla.\"\n\n\"Mutta ken voi jättää tanssiaiset, kun ilo on ylimmillään?\" sanoi\nAgnes.\n\n\"Minä voin tehdä sen, ja te voitte sen myöskin, jos tahdotte, jollette\nvain mieluummin tahdo nähdä kuinka tapa ahmaisee kaiken kauniin ja\nkuinka kaikki päättyy -- haukottelemiseen.\"\n\nKun Agnes ei vastannut, jatkoi ylioppilas:\n\n\"Nyt näytän teille kaksi kuvaa, jotka ehkä saatte tuntea\nuudestaan. Toisella puolella on kalpea, väsyksiin asti tanssinut\nkaupunkilaisnainen, joka istuu, yskii ja maistelee viinilasia, ja\ntoisella puolella nuori kirkaskatseinen, punaposkinen tyttö maalla,\njoka nousee vuoteeltaan auringon sarastaessa ja laulaa kuin leivonen\nkoko päivän. Minkä valitsette te ja mihin te kirjoitatte nimenne?\"\n\nAgnes katseli alas eteensä; sillä hänen täytyi ajatella itseään, ja hän\ntiesi, että ylioppilas tarkoitti häntä. Kun hän vaikeni, jatkoi\nylioppilas:\n\n\"Älkää luulkokaan, että minä tahdon tuomita ketään, Agnes-neiti, mutta\nkun te katselette maaseutua kaupunkilaissilmillä, niin sallikaa minun\nmyöskin katsoa kaupunkia maalaissilmillä. On olemassa vielä jotain,\njosta tahtoisin saada selvyyttä; kun kerta kaikkiaan olen alottanut\nluennoida, on minun myöskin jatkettava -- mistä juttelittekaan\nkaupungissa, neiti?\"\n\n\"Sitä ei ole todellakaan helppo muistaa\", vastasi Agnes hymyillen.\n\n\"Oliko niin paljon?\" -- ja ylioppilas nauroi veitikkamaisesti -- \"niin,\nniin, kun ette tahdo sanoa sitä, on kai minun ryhdyttävä arvailemaan.\nKun alussa tulitte, olitte kaino, ettekä vastanneet muuta kuin 'niin'\nja 'ei' -- vai mitä?\"\n\nAgnes kohotti ihmetellen päätään.\n\n\"Vai mitä?\" toisti ylioppilas, \"tietäkääpä, että olen ennustaja, ja\nhyvä ennustaja, voinpa sanoa enemmän. Olette puhunut kodistanne,\ntavoista täällä maalla ja -- olette puhunut minusta, Agnes-neiti.\"\nYlioppilas katseli tutkivasti häntä silmään, ja veret nousivat Agneksen\nposkille.\n\n\"Kuinka voitte tietää sen?\" änkytti hän hämillään.\n\n\"Jumalan kiitos, hän on lapsi vielä\", ajatteli ylioppilas itsekseen, ja\nhänen kasvonpiirteensä saivat iloisemman ilmeen.\n\n\"Niin, ennustaja katsokaapas, ennustaja. Tiedänpä vielä enemmänkin,\nAgnes-neiti, tiedänpä, mitä olette sanonut minusta.\"\n\nAgnes loi katseensa alas ja katseli maahan.\n\n\"Olette sanonut jotenkin seuraavaa: Voitte luulla, että on monta\nomituista olentoa kotona. Meillä on oluenpanija, joka on paksu kuin\ntynnyri, hän on ensimäinen kavaljeeri, ja sitten meillä on eräs, joka\nkutsuu itseään ylioppilaaksi; hän näyttää, aivan kuin suurilla\nkirjasimilla painetulta kirjalta.\" --\n\n\"Sitä en ole koskaan sanonut\", keskeytti Agnes äkkiä ja katsoi\nylioppilasta vakavasti silmiin.\n\n\"Vaikk'eivät sanat olleetkaan samat, oli ajatus kuitenkin sama\",\nvastasi ylioppilas ja nauroi. -- \"No -- sitten olette puhunut\nlukkarista, kun hän sanoo amen kuorinovessa, ja sitten isästänne ja\nhänen suurista, vuoratuista saappaistaan. Te tunnette kyllä vanhan\nlaulun maalaispapista, sitä lauletaan sangen usein kaupungissa, ja te\nolette ollut mukana, Agnes-neiti, eikö niin? Teillekin on naurettu, kun\njuorusitte kenties yhtä ja toista täältä; te kuuntelitte myöskin\nkeikareiden tyhjiä sukkeluuksia ja sillä aikaa istui ehkä isänne,\nmaalaispappi, ajatellen rakasta tytärtään ja pyysi Jumalaa suojelemaan\nhäntä.\"\n\nAgnes ei kohottanut päätään, mutta hän ei voinut salata kahta kyyneltä,\njotka putosivat alas maahan.\n\n\"Anteeksi\", kuiskasi hän.\n\n\"Teillä ei ole minulta mitään anteeksi pyydettävää\", vastasi\nylioppilas. \"Minun on pikemminkin kiitettävä, sillä olette ottanut\nsanani vakavasti, ettekä ole suuttunut minuun. Nyt älkää minun\nsanoistani tehkö sitä johtopäätöstä, että minä millään tavoin\nhalveksisin kaikkea sellaista huvia; mutta on ero käytön ja\nväärinkäytön välillä, ja minä pidän aina kaunista edessäni peilinä.\nNiin, nyt en enää enemmältä vaivaa teitä, nyt on teillä todellakin\nsyytä sanoa, että olen pitänyt teille luennon tänään. Milloin pidämme\nseuraavan? Niin, niin, hyvästi, hyvästi, suuret kiitokset seurasta!\"\n\nAgnes kulki sangen hitaasti, kun hän palasi kotia sinä päivänä. Hän ei\ntietänyt, mikä se oli, mutta hänen sisimmässään kuului ääni, jota hän\nei voinut ymmärtää, tukahduttaa, hänestä tuntui siltä, että hän ei\nvoinut ajatella selvästi. Ja kun hän katseli puita, valkeata,\nystävällistä aitausta puutarhan ympärillä, pappilaa viheriäisine\nikkunalautoineen, oli aivan kuin ne olisivat seisoneet niin vakavina,\nniin uhkaavina. Ja isän katseessa, eikö siinä ollut jotain tuomitsevaa,\nvaikkakin hän oli hyvä ja ystävällinen, taputteli Agnesta poskelle ja\nsuuteli häntä, hänen tullessaan sisään. Agnes meni huoneeseensa,\nhänellä oli niin kova halu itkeä, mutta hän ei voinut. Hän istuutui\ntuolille aivan akkunan viereen, asetti kyynäspäät akkunalautoja vasten,\nnojasi päätään käteensä ja katseli ulos. Hän ei nähnyt mitään,\nvaikkakin katse koko ajan oli kiintynyt yhteen kohtaan. Jos olisit\nkysynyt häneltä, mitä hän ajatteli, olisi hän vastannut: \"En tiedä\nsitä.\" Ehkäpä hän ei myöskään tietänyt, miksi hän suuntasi askeleensa\nkirjakaapin luokse ja miksi hän jäi seisomaan sinne ja tarkastelemaan\nkirjoja. Hän katseli hienoja, aistikkaita loistositeisiä kirjoja; ne\nhän oli tuonut mukanaan kaupungista ja hän hyväili niitä kädellään,\nmutta hän ei ottanut niistä yhtään. Lopuksi löysi hän pienen, tomuisen\nkirjan, jonka mustalla kannella oli kultaristi. Tämän hän otti ja meni\npöydän luo. Hänen katseensa kiintyi ensimäiseen lehteen, jolle oli\npainettuna: \"Nainen, hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä evankeliumin\nvalossa.\" Hän ei itsekään tietänyt, kuinka kauan hän oli siten istunut,\nmutta sitte kolkutti joku ovelle ja huoneeseen astui hänen vanha, hyvä\nystävänsä entisajalta, Halvar, kirje kädessä.\n\n\"Tässä on kirje neidille\", sanoi hän ja jäi seisomaan kunnioittavasti\nhattu kädessä ovelle. \"Kirje!\" huudahti Agnes, aivankuin unesta\nhavahtuneena, kavahti pystyyn ja riensi hänen luokseen. \"Mathildelta!\"\nhuudahti hän taasen iloisesti. Hän juoksi tuolin luo aarteineen,\nrepäisi kirjeen auki -- siinä oli monta, monta arkkia -- hän levitti ne\n-- kirja oli tiellä, hän heitti sen syrjään ja luki:\n\n    \"Oma rakas sydänkäpyni!\n\n    Uskoppa, että he kyselevät sinua, isä, äiti, Fredrik, Erik-setä\n    ja he kaikki, eikä suinkaan vähimmän hän, tiedäthän. Hyi, Agnes,\n    että saatoitkin olla niin häijy ja kovasydäminen ja matkustaa\n    pois juuri silloin, kun näit hänen olevan niin hurmaantuneen.\n    Nyt näyttää hän niin nololta ja masentuneelta, poika parka. Hän\n    ei enää kulje niin jäykkänä ja suorana ohi ikkunaimme ja hän\n    tervehtii lempeästi kuin sulava voipalanen ja nousee varpailleen\n    aivan kuin hänellä olisi kummia jalkapohjissaan; ei, nytpä hän on\n    päässyt entiselle tolalleen, niin, onpa hän taasen alkanut purra\n    tupakkaa. Siitäpä näet, että olet herättänyt kaupunkilaisten\n    huomiota Ja hän kyselee niin uutteraan aina, mielettömyyteen\n    asti, olenko kuullut jotain sinusta. Saan nyt aina tanssia hänen\n    kanssaan sillä perusteella. Sitten kysyy hän sinua, lämpenee\n    tietysti ja huutaa ääneen, ettei yhtään tanssisalissa olevaa\n    tyttöä voi verrata sinuun, ja kun minä sitte sanon: 'Kiitos\n    kohteliaisuudesta', kumartaa hän, hymyilee ja vastaa: 'Teitä\n    lukuunottamatta, neiti.' Mutta oluenloppu tynnyreissä on laihaa,\n    kuten he sanovat maalla, mistä sinä olet kotoisin. Mutta\n    tunnetko tohtori N:n? Usko pois, hän on verraton. Hänen piti\n    tanssia täällä eilen, mutta hänen oli aivan mahdotonta päästä\n    tahtiin ja siksi kiiti hän pitkin lattiaa potkien ja huitoen\n    jaloillaan -- oh, hän oli verraton. Ja ajatteleppa kuinka\n    hävytöntä, hän polki rikki minun uuden pukuni. Se pitäisi sinun\n    nähdä, Agnes! Puku on merenvihreä ja siihen on hienoimmasta\n    silkistä tehty keltaiset reunat. Äiti antoi puoli taalaria\n    kyynärästä ja kaikki tulivat kysymään minulta, mistä se oli\n    ostettu. Joka sunnuntai on soittoa torilla; siellä pitäisi sinun\n    olla Agnes; siellä on paljon sellaisia, jotka etsivät sinua, ja\n    nyt on tullut lisää viisi uutta luutnanttia, ja eräs, jonka nimi\n    on luutnantti Poulsen, on vasta pulska poika! Ylioppilas Hansen\n    on mennyt kihloihin Susanne Stephensin kanssa, ja nyt he eivät\n    tee muuta kuin katselevat toisiaan ja koettavat astua tasajalkaa\n    kulkiessaan käsikoukussa. Ja hiljaa, Agnes -- äläpä hiisku siitä\n    mitään; sillä lupasin olla puhumatta siitä kellekkään; mutta\n    kuulin sen Miinalta, joka taasen vuorostaan oli kuullut sen\n    kauppias Johansenin vaimon sisarelta, että Fredrik on aikeissa\n    mennä kihloihin. Hän oli pyytänyt Lotte Sylviuksen kolme kertaa\n    kanssaan tanssiin eräässä kotiljongissa, ja torstaina kulki\n    hän hänen jälessään, kun Lotte tuli ompelukoulusta. Kuinkas\n    sinun asiasi muuten luistavat, Agnes? Mielisteleekö ylioppilas\n    sinua vielä kuten entisaikaan ja lainaa sinulle siveellisiä ja\n    ikäviä kirjoja? Olen näkevinäni sinut juhlallisena kuten vanhan\n    neidin kulkevan hänen rinnallaan ja kuuntelevan niitä viisauden\n    sanoja, jotka virtaavat hänen kunnianarvoisilta huuliltaan,\n    Sinä olet kai muuttunut rukouskirjaksi, ennenkuin palaat tänne\n    kaupunkiin. Oh ei, sitähän en tarkoita, ymmärräthän sen; minä\n    vain lasken leikkiä kanssasi, siksi että olet minun pieni rakas\n    karitsani. Ja sinun täytyy tulla kaupunkiin takaisin, Agnes, en\n    voi ymmärtää, että sinä voit kestää siellä maalla. Nytpä saamme\n    tänne lauluseurueen, ratsuopettajan, tanskalaisia näyttelijöitä\n    ja paljon muuta. Olipa hyvä, että tanskalaisetkin kerran tulivat,\n    sillä muut näyttelevät vain sellaisia vakavia, ikäviä kappaleita,\n    joiden aikana voisi nukahtaa; mutta nyt saamme Orpheuksen ja Erik\n    Böghin pikkukappaleita. Ajattele Orpheus! eikö ollut hauskaa sinä\n    iltana, Agnes, ja samana iltana ylioppilas Krebs saattoi meidät\n    kotia, muistatkos sen?\"\n\nSiinä oli paljon enemmän, ja Agnes luki sen kaiken ahmimalla. Kaupunki\nkaikkine muistoineen, kaikkine huveineen ja iloineen, kaikkine\nhyväätekevine ja hurmaavine sanoineen loihdittiin hänen eteensä ja\nseisoi siinä aivan kuin ilakoiden. Hän nousi tuoliltaan, hän nauroi,\nhän lauloi. Sitte hän juoksi hakemaan kirjoitusneuvojaan, otti paperia\nesiin ja istuutui heti kirjoittamaan vastausta. Hän oli lämmennyt\nsaamastaan kirjeestä, käsi luisti reippaasti ja sanat putoilivat\nitsestään. Mutta kirjeessä oli seuraavaa:\n\n    \"Rakas Mathilde!\n\n    Etpä voi uskoa, kuinka hyvää kirjeesi teki minulle. Kulin\n    täällä niin murheellisena ja raskasmielisenä; enpä tiedä\n    oikein miksi, mutta kaipasin rohkaisevaa sanaa, ja niinpä se\n    tuli. Olit reipas ja rakastettava kuten aina, ja karkoitit\n    kaikki sairaat ajatukset pois, ja nyt olen taas niin kevyt ja\n    iloinen. Alakuloisuus on aivan kuin poispyyhitty, ja minun\n    täytyy kirjoittaa sinulle ja kiittää sinua. Luulenpa, että tuo\n    ylioppilas tekee minut synkäksi. Hän melkein vainoaa minua; en\n    koskaan saa kulkea rauhassa häneltä. Enpä voi myöskään käskeä\n    hänen menemään matkoihinsa, kuten olet opettanut minulle; sillä\n    hän ottaa niin omituisella tavalla, etten voi tehdä sitä. Hän on\n    myöskin lähentelevä ja nenäkäs. Hän tahtoo sekaantua kaikkeen.\n    Sitten kohottaa hän sormensa ja saarnaa, että voisit melkein\n    kadottaa järkesi. Uh, Mathilde! täällä on niin ikävää, ja minä\n    pelkään talvea. Täällä ei ole yhtä ihmistä jonka kanssa puhua, ei\n    katuja, ei ihmisiä, joita voisi katsoa, vain pala vihreää maata.\n    Olen myöskin aikeissa pyytää isältä, että hän antaisi minun\n    matkustaa kaupunkiin takaisin, mutta hän sanoo vain: 'en voi,\n    rakas lapseni', aivan niinkuin siinä olisi mitään järkeä. Mutta\n    kiusaanpa häntä vielä vähän, niin hän kai taipuu.\" -- --\n\nKun Agnes oli valmis, oli asettanut kirjeen kuoreen ja tullut ovelle,\npysähtyi hän hieman, käänsi sitä muutaman kerran kädessään, mutta\nsitten teki hän nopean päätöksen ja juoksi alas pyytääksensä Halvarin\nviemään sen postiin.\n\nYlioppilas oli joutunut tappiolle.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nUUSIA TAISTELUJA. APUJOUKOT SAAPUVAT.\n\n\nYlioppilas oli iloinnut siitä, että hän jo puolittain oli voitolla, ja\nsitte saikin hän nähdä, että hän oli erehtynyt. Hän oli puolittain\nuskonut, että Agnes etsisi häntä, kysyisi häneltä yhtä ja toista,\nluottaisi häneen. Hän luotti niihin kyyneliin, joita oli nähnyt, siihen\n\"anteeksipyyntöön\", jonka Agnes oli lausunut, -- mutta ei. Hän ei enää\nkoskaan nähnyt Agnesta tiellä. Jos hän meni ulos aamulla, ei hän ollut\nsiellä; jos hän meni ulos päivällisen aikaan, ei hän ollut siellä; jos\nhän meni ulos illalla, ei hän ollut siellä. Ja kuitenkin hän tiesi,\nettä Agnes oli kotona; kuitenkin hän tiesi, että Agnes joka päivä meni\nulos kävelemään. Hän ymmärsi heti, mitä tämä kaikki merkitsi, ja hän\ntuli alakuloiseksi. Oliko Agneksen sydän niin pieni, että hän saattoi\nlöytää viihdytystä tyhjyydessä, vai oliko hän vielä niin kehittymätön,\nettei sitä edes itse huomannut.\n\nMutta miksi tuli ylioppilas alakuloiseksi? Hänhän saattoi vain\nkarkoittaa hänet ajatuksistaan; hän oli kirjoittanut ystävälleen, että\nhän ei välittänyt Agneksesta enempää; hän tahtoi vain tehdä pienen\nkokeen hänen suhteensa. Miksi löi hän sitte kirjansa kiinni, ennenkuin\nhän vielä oli valmis, vain siksi että oli se kellonlyömä, jolloin Agnes\ntapasi mennä kävelemään? Miksi katseli hän ympärilleen ollessaan\nkävelemässä, nähdäkseen olisiko Agnes siellä tai tulisiko hän pian?\nOlisiko ehkä se raikkaaseen lapsensieluun kohdistunut myötätunto, josta\nhän oli kirjoittanut ystävälleen, ollutkin ehkä voimakkaampi kuin mitä\nhän itse tahtoi myöntää? Olisiko ehkä ollut mahdollista, että Agnes,\nsellaisena kuin hän nyt esiintyi ylioppilaalle, olisi perinyt jotain\ntästä myötätunnosta? Ylioppilaalla oli pitäjässä muutamia paikkoja,\njotka hän oli valinnut mielipaikoikseen, siksi että hänestä näytti\nniissä olevan niin erinomaisen kaunista. Ne olivat jonkunverran\nsyrjässä valtamaantieltä, jotenka hän meni vain muutaman kerran\nvuodessa sinne. Eräänä iltapäivänä, kun sää oli tyyni ja kirkas, päätti\nhän mennä yhteen tällaiseen paikkaan ihaillakseen kaunista näköalaa,\nennenkuin puitten lehdet karisivat.\n\nMatkalla sinne poikkesi hän eräälle kummulle, mistä hän saattoi nähdä\njärven kaukaa häämöittävän. Istuessaan siellä hän kuuli yht'äkkiä\nrapisevan alhaalla kuivissa lehdissä, ja kukapa muu siellä olisi ollut\njollei Agnes päivänvarjostimineen. Aluksi ylioppilas säpsähti, sitte\nhän nousi ja meni alas. Agnes näki ylioppilaan, hän tuli äkkiä aivan\nhehkuvan punaiseksi; hän pysähtyi ja tervehti. Ylioppilas näki sen, jäi\nhetkeksi seisomaan epäröiden, mutta sitte hän meni Agneksen luo.\n\n\"Miksi pelkäätte minua, Agnes-neiti?\" kysyi ylioppilas avomielisesti ja\nkatseli häntä suoraan silmiin.\n\n\"Minäkö pelkäisin?\" vastasi Agnes ja koetti hymyillä.\n\n\"Niin -- te. Vai luuletteko ehkä, etten ole huomannut teidän koettavan\nkarttaa minua? Luuletteko ehkä, etten huomaa teidän kasvoistanne\npuhuvani totta: teitä ei miellytä minun seurani; se painostaa teitä;\nluulette minun katsovan teihin ylhäältä kuten lapseen; arvelette minun\nkulkevan täällä niinkuin minkäkin koulumestarin saarnaamassa. Jos olen\nsitä joskus tehnyt, pyydän anteeksi, ja voimme silloin erota. Minulle\nse käy raskaaksi -- sanon sen suoraan -- siksi että olen kiintynyt\nteihin, kuten johonkin raikkaaseen, kuten kirkkaaseen lähteeseen\nlämpimänä päivänä, kun on väsynyt. Mutta tästä lähtien on vanha tie\noleva vapaa. En tahdo enää puhutella teitä, en pysähdyttää teitä,\nvoimme vain tervehtiä toisiamme kaikessa ystävyydessä. Mutta sen olisin\nkohtuudella toivonut, että olisitte sanonut sen minulle suoraan, niin\nen olisi varmastikaan teitä niin usein vaivannut.\"\n\nAgnes katsoi ylioppilasta, hän puhui niin lämpimästi, silmät olivat\nniin suuret ja syvät, hänen äänessään oli niin syvä sointu.\n\nOikeastaan hän nyt vasta ensikerran katsoikin ylioppilasta tarkemmin,\neikä hän ollutkaan lainkaan ruma. Kasvot olivat miettivät ja\navomieliset. Hänellä ei myöskään ollut mitään viisastelevata ylpeätä\npiirrettä huulen ympärillä; Agneksesta ylioppilas näytti melkein yhtä\nnuorelta kuin hän itsekin, ja kuitenkin siten, että hänen piti\nkunnioittaa ylioppilasta. Ja hän oli niin kohtelias ja ystävällinen\nkaikessa käytöksessään ja paljon arvokkaampi ja luottamusta\nherättävämpi kuin kaupunginherrat, jotka kiertelivät viiksiään. Ja\nAgnes oli puhunut pahaa ylioppilaasta selän takana -- hän oli myöskin\najatellut sitä näinä viikkoina, kun hän kulki yksin -- mutta tämäkö oli\nvanha ylioppilas? Tämäkö oli sama ylioppilas, joka kulki niin synkkänä,\nei katsonut oikealle ei vasemmalle, eikä puhunut kenenkään kanssa?\nLämpenikö hän vain kaipauksesta oppia tuntemaan hänen sielunsa? Tai\nluuliko ylioppilas Agneksesta vielä voivan tulla sen liinan, jolle hän\nmaalaisi uneksimansa naiskuvan?\n\nAgnes ei vastannut mitään, ja ylioppilas seisoi epäröiden, mitä hänen\nolisi tehtävä.\n\n\"Niin\" -- puuttui hän vihdoin puhumaan, \"olin ajatellut mennä tätä\ntietä, mutta jos neiti haluaa mennä sitä, tahdon heti palata.\"\n\n\"Ei, miksi niin?\" vastasi Agnes hyvin kainosti \"Ettekö te tahdo seurata\nminua?\"\n\n\"Kyllä mielelläni\", sanoi ylioppilas, ihmetellen vastausta,\n\"mutta silloin ette saa syyttää minua, jos tulette katuneeksi\nhyväntahtoisuuttanne.\"\n\nHe kulkivat nyt hetken vieretysten, puhumatta mitään. Vihdoin kysyi\nylioppilas:\n\n\"Oletteko äskettäin kuullut mitään kaupungista, Agnes-neiti?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja kaikki ystävänne voivat hyvin?\"\n\n\"Kyllä, kiitos!\"\n\n\"Se ilahuttaa minua\", sanoi ylioppilas, \"aina on hauskaa kuulla hyviä\nuutisia niistä, joista pitää.\"\n\nTokkopa häntä ilahuttaisi, jos hän tietäisi, mitä kirjoitin viimeksi,\najatteli Agnes itsekseen, ja omatunto nuhteli häntä. Taasen syntyi\näänettömyys.\n\n\"Niin -- mihin menette nyt, neiti?\" puuttui ylioppilas puhumaan.\n\n\"Enpä tiedä -- kaippa kappaleen matkaa eteenpäin\", vastasi Agnes.\n\n\"Jos olette yhtä mieltä minun kanssani, niin menemme katsomaan\nverratonta näköalaa. Niin, olette kai nähnyt sen ennen, tuolla ylimpänä\nolevien talojen kohdalla.\"\n\n\"Kunhan se vain ei ole liian kaukana\", vastasi Agnes.\n\n\"Oh ei, voitte luottaa minuun, jos väsytte; ja nytpä saatte nähdä,\nettä maassa on ihania maisemia. Oletteko matkustellut maassamme,\nAgnes-neiti?\"\n\n\"En yhtään.\"\n\n\"Ja useimmat muut eivät varmaankaan ole matkustaneet enemmän; mutta\neikö ole merkillistä, että ihmiset, joilla on varaa matkustaa,\nmatkaavat vaikkapa Indiaan tahi Kiinaan asti, mutta he tuntevat vähän\ntai ei ollenkaan omaa maataan? Ja tiedän kuitenkin, etten vielä ole\nlöytänyt maata niin ihanaa kuin Norja.\"\n\n\"Oletteko matkustellut paljon täällä?\" kysyi Agnes.\n\n\"Minäkö? Voinpa melkein sanoa pienestä pojanpalleroisesta asti. Monet\nkerrat olen retkeillyt reppu selässä Voldersissa, Hallingdalenissa,\nGudbrandsdalenissa, Romsdalenissa, Thelemarkissa, Bergenin\nhiippakunnassa. Enkä koskaan tiedä olleeni niin hilpeän iloinen kuin\nmatkatessani yli tunturin vaarojen, kaikki surut syrjään sysättyinä,\ntoivorikkain mielin ja uusia maisemia edessäni; enkä koskaan tiedä\nruuan maistuneen niin hyvältä kuin heittäytyessäni paimenpojan ja\nlampaiden viereen ruskealle kanervikolle. Ulkomaalla kai saa nähdä\npaljon kaunista ja mieltäkiinnittävää, mutta harvoin mitään niin\nsuurta, niin kunnioitustaherättävää kuin täällä kotona. Italia on ilon\nja naurun, tanssin ja riemuitsevan laulun maa, mutta Norja voi\nkasvattaa miehekkäitä ajatuksia, syviä tunteita ja suuria tekoja,\nNorjalla on torvensa ja hallingeninsa, -- Italialla tamburiininsa ja\nsaltarellinsä.\" [Hallingen ja Saltarelli = kansantansseja.]\n\nAgnes katseli häntä ja ylioppilas jatkoi:\n\n\"Kummastelette ehkä, että minä, vanha kirjatoukka, puhun täten. Mutta\nvoinpa, totta puhuen, sanoa teille, neitiseni, että välistä keväällä,\nkun ilma lämpenee, alkaa jalkojani polttaa pois pääseminen. Ja silloin\nherää minussa voimakas halu kiivetä ylös tunturinvaaralle, halu, jota\ntuskin voin vastustaa -- mutta -- minä olen jo vanhentunut, jalat ovat\njäykistyneet, ruumiini on kömpelö ja niinpä pysynkin siivosti kotona.\nEikö ole merkillinen, neiti, luonnon valta ihmiseen? Talvella, kun\nluonto on pukeutunut valkoiseen vaippaan, vetäytyy aivan kuin\nkuoreensa, istuutuu räiskyvän takkavalkean ja lampun ääreen sekä\nsulkeutuu kodikkaaseen huoneeseen. Keväällä, kun kaikki lehdensilmukat\npuhkeavat, virkoaa meissä uusi elämä iloineen ja valoisine toiveineen;\ntupa tulee silloin meille ahtaaksi. Kesällä, kun kaikki kehittyy\ntäyteen kukoistukseensa, laajenee myöskin sydämemme kiitolliseen iloon;\nja kun tulee syksy, sade vihmoo ja puista viimeiset toiveet varisevat\nkuihtuneissa lehdissä, silloin myöskin sydämemme tulee niin omituisen\nkaihomieliseksi; tulee hiljaiseksi ja miettiväksi ja kaihoaa jotakin,\njosta ei oikein tiedä, mitä se on.\"\n\nHe pysähtyivät hetkiseksi ja katselivat ympärilleen, sitte kulkivat he\nääneti edelleen.\n\n\"Nyt olemme siellä pian\", sanoi ylioppilas, \"tuolla ylhäällä vaaralla\nse on; ettekö ole koskaan ollut siellä?\"\n\n\"En, en koskaan!\"\n\n\"Siinä näette, te syrjäytätte sen, mitä teillä on, ja kaipaatte sitä,\nmitä teillä ei ole. Nyt saatte vain nähdä, että maa on kauniimpi kuin\nluulettekaan.\"\n\nHe menivät ylös kukkulalle, ja ylioppilas levitti vaippansa, niin että\nAgnes saattoi istuutua.\n\n\"Täällä ette saa olla vaatelias, neiti; te saatte tyytyä maahan ja\nvaatepalaan, tällaiseen penkkiin\", sanoi ylioppilas ja asetteli hieman\nvaippaa.\n\nAgnes kiitti, istuutui ja katseli näköalaa, ylioppilas seisoi vieressä.\n\n\"No, mitäs sanotte?\" kysyi hän hetkisen kuluttua.\n\n\"Kyllä on kaunista, ihanaa\", sanoi Agnes, eikä voinut luoda pois\nkatsettaan.\n\n\"Niin, eikö olekin; katsokaapa tuota tunturiputousta, joka kohisee\ntuolla kauempana niin voimakkaana ja niin nuorekkaan väkevänä ja\nylpeänä, noita leveitä tunturiharjanteita, jotka ympäröivät laaksoa,\nseisten niin uskollisina ja tyyninä kuten täysikasvuiset, ajattelevat\nmiehet; laaksonpohja niittyineen ja taloineen, joka lepää niin\nrauhallisesti ja turvallisesti tunturin juurella, aivan kuin ajatellen:\ntäällä ei ole hätää mitään niin kauan kuin nämä ovat vartijoina. Ja\nvirta tuolla! Katsokaapa kuinka se ryöppyää tuolla halkinotkon,\nkatsokaa, kuinka se luikertelee kivien lomitse, kuulkaa, kuinka se\nkohisee tuolla allamme. Eikö se aivan kuin kerro meille kokonaista\nelämäntarinaa? Oivallatteko tämän tarinan sisällön?\"\n\n\"Enpä oikein tiedä, mitä tarkoitatte. Kertokaa te, niin minä\nkuuntelen\", sanoi Agnes. \"Mutta anteeksi en ole lainkaan huomannut,\nettä seisotte. Ja tässä istun minä teidän vaipallanne! Ettekö tahdo\nistua?\"\n\nYlioppilas kiitti, ja nyt he istuivat vieretysten hänen viitallaan.\n\n\"Nyt saatte kuulla elämäntarinan, jonka joki on kertonut minulle monet\nkerrat\", sanoi ylioppilas. \"Tuolla ylhäällä autioilla, aavoilla\nlakeuksilla, missä leveät valkoselkäiset jäätiköt lepäävät, missä\nvuorenhuiput pistävät esiin lumimerestä, minne ihmiset harvoin tulevat\nja missä vain peikot leikkivät ja heittelevät lumivyöryjä kuten\nlumipalloja alas laaksoon, missä ihminen tuntee olevansa niin pieni ja\nkurja, että hän pyrkii eteenpäin pienen matelijan tavoin ryömien ja\ntoivoo pian olevansa taasen laaksossa -- siellä on joki syntynyt. Se on\nimenyt voimakkaita rintoja, se on nähnyt voimakkaita näkyjä, se on\nhengittänyt raikasta ilmaa. Siksi kun kevät saapuu ja aurinko paahtaa,\nniin että nuo vanhat lumiukot siellä ylhäällä hikoilevat ja vesi\njuoksee virtanaan pitkin tukkaa ja partaa, silloin tulee pienokainen\nkärsimättömäksi. Se pyrkii ulos, saadakseen nähdä ympärilleen, ja\nsilloin eivät he enää voi pidättää sitä. Eräänä päivänä hiipii se pois,\nkyykistyy ensin katsellakseen syvyyteen uskaltaisiko se edetä, astuu\nsitte varovasti askel askeleelta alaspäin ja tunkee kantapäät lumeen.\nMutta tätä menoa se ei kauan siedä, yht'äkkiä se heittäytyy riehakasti\nnauraen kosken niskaan ja nyt kiidetään huimaa vauhtia alas laakson\npohjalle valtavalla pauhulla ja ryskeellä, niin että vaahto kohisee\nympärillä. Se nauraa hohottaa, hyppii, piehtaroi edelleen, piiskaa\ntiellä olevia kiviä, ilakoi uoman reunalla kasvavien puiden ja\npensaiden kanssa. Mutta pian jalka väsähtää, ja tie tulee hankalammaksi\nkulkea, kivet repivät sen vaatteita ja pensaat pieksävät kasvoihin.\nSilloin se pelästyy ja alkaa itkeä; takaisin se ei voi palata, sen\ntäytyy eteenpäin, vain eteenpäin, ja niinpä kiidetään huimaa vauhtia\nyli tukkien, kivien ja mättäiden. Mutta tie pitkistyy ja mutkistuu, ja\npäämäärä on aina vain kaukana; silloin se äkkiä tulee vakavaksi ja\nhiljaiseksi. Se pysähtyy, lepää ja miettii. Ja nyt se ei enää juokse\nkivien välissä vallattomasti hypellen, vaan se virtaa hiljaisesti ja\nkärsivällisesti; se ei enää leiki pensaiden ja lehtien kanssa, vaan\nvirtaa tyynesti ja pyytää nöyrästi lupaa saada tilaa, kunnes se vihdoin\nnäkee leveän vuonon, aavan meren; iloisena se silloin laajenee,\nojentelee käsiään sitä kohden ja paneutuu maata uskollisen ystävänsä\nrinnalle. -- Sellainen on virran tarina ja sellainen on myöskin\nihmiselämä, Agnes-neiti. Ensin alkaa se voimakkaassa ja suuressa sadun\nmaailmassa, sitten orastaa ajatus jostakin muusta, jostakin\ntuntemattomasta, ja silloin tahtoo vain ulos maailmaan, maailmaan;\ntäyttä laukkaa silloin kiidetään eteenpäin leikkien, tanssien ja\nilakoiden, kunnes tulee päivä, jolloin vastatuuli puhaltaa, kivien\nsärmät haavoittavat, ja pensaat repivät. Silloin pelästyy, mutta äiti\non kaukana; silloin katkeroituu ja tahtoo uhmailla vastaan, mutta\ntaival tulee liian pitkäksi; itkee itkemistään, kunnes mieli heltyy,\nmutta silloin onkin varttunut; silloin vaeltaa yksinäistä elämäntietään\nnöyränä ja tyynenä, väistää kiviä ja halajaa vain voida uinahtaa\njossakin suuressa, joka voi sulkea meidät kokonaan helmaansa, joka voi\ntukea meitä voimakkailla käsillään. Ja silloin avautuu näkymätön, jossa\nvalo asuu; päämäärä on saavutettu ja iloisena heittäytyy sielu Jumalan\nisän syliin, missä ainoa lepo on löydettävissä.\"\n\nYlioppilas puhui sellaisella lämmöllä, aivan kuin hän olisi paljastanut\nsydämensä sisimmät ajatukset, ja Agnes kuunteli; hänet valtasivat\nkokonaan väririkas kuvaus ja ylioppilaan syvät silmät, joissa omituinen\ntuli liekehti. Hän ei voinut vastata, vaan hänen täytyi istua hiljaa,\naivan kuin hän olisi odottanut jotain enempää. Ylioppilas alkoi taasen:\n\n\"Ettekö ole koskaan kuullut luonnon puhuvan teille monikielisenä,\nAgnes-neiti? Olette syntynyt metsien ja tunturien keskellä ja olette\nkuullut niiden ääntä pienestä pitäen.\"\n\n\"Olen aina iloinnut luonnon helmassa ollessani\"; vastasi Agnes,\n\"varsinkin kesäiltoina, kun aurinko laski ja laineet liplattivat vasten\nrantaa. Silloin kohosivat sadut kirjeistä, tullen niin suuriksi ja\neläviksi. Mielikuvitukseni loihti esiin niin paljon kuvia, että minua\nkaupungissa kutsuttiin tunteelliseksi\", lisäsi hän hymyillen.\n\n\"Vai niin\", vastasi ylioppilas.\n\n\"Siellä ei voinut nähdä mitään sellaista\", jatkoi Agnes, \"ja sitten\nsiellä oli niin paljo muuta katseltavaa ja ajateltavaa. Mutta nyt,\nkulkiessani täällä ypöyksin, on aivan kuin kaikki vanhat muistot\nelpyisivät.\"\n\nAgneksen silmissä välähti, hänen sanoessaan tätä, mutta ylioppilas ei\nkiinnittänyt siihen huomiota, hän vain katseli maahan, kiskoi sammalta\nja kuunteli Agneksen sanoja.\n\n\"Niin, on kai mieletöntä, että sanon tämän teille\", jatkoi Agnes,\n\"sillä ette varmaankaan voi ymmärtää minua; Teillä on kirjanne, joihin\nvoitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään.\"\n\n\"No, Mathilde, ystävättärenne? Eikö hän mitään merkitse?\" kysyi\nylioppilas, katsomatta Agnekseen.\n\n\"Kyllä, hän onkin ainoa, mutta hänestä on minulla hyvää vain joka\ntoinen viikko. Silloin kaikki vanhat muistot elpyvät, minä tulen\niloiseksi kuten ennenkin, mutta tätä kestää vain niinkauan kunnes kirje\non luettu ja luettu uudestaan seuraavana päivänä. Ei ole mitään, jota\nvoisin säilyttää, ei mitään, johon voisin antautua kokonaan.\"\n\nYlioppilas tuli miettiväksi; hän aikoi sanoa jotain, mutta oli\nkuitenkin ääneti.\n\n\"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla ystävättärenne?\"\n\n\"Se olisi sitte tuomarintytär\", vastasi Agnes halveksivasti, \"mutta hän\nei voi puhua muusta kuin juomanpanosta ja leipomisesta.\"\n\n\"Luulenpa käsittäväni teitä, neitiseni, vaikkakin olette nainen, ja\nminä mies. Te alatte kaivata yhtä, johon saatatte luottaa niin\ntäydellisesti että voitte uskoa hänelle kaiken, mikä painaa mieltänne,\nvakuutettuna siitä, että hän lieventäisi taakkanne.\"\n\nAgnes mietti hetkisen.\n\n\"Ehkäpä\", virkahti hän hitaasti ja matalammalla äänellä.\n\n\"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?\" jatkoi ylioppilas, \"mutta hän ei\nolisi voinut auttaa teitä, vaikkakin hän olisi elänyt. Hän olisi voinut\nolla jotain, mutta ei kaikkea; hän olisi tehnyt teidät kärsimättömäksi,\nkun hän ei voinut ymmärtää teidän syvimpiä tunteitanne, ja ehkäpä hän\nolisi kutsunut teidän hienoimpia, kainoimpia ajatuksianne haaveiluksi.\nEi, te kaipaatte vertaistanne lämmössä, tunteissa; te kaipaatte yhtä,\njoka voi johtaa, ohjata ja selventää ajatuksianne.\"\n\n\"Niin, voitteko löytää sellaisen minulle?\" kysyi Agnes katkerasti.\n\n\"Luulenpa, että toinen ei voi löytää sellaista. Valitkaa se itse\",\nvastasi ylioppilas, \"se ystävä voi ilmetä heti, voipa hän viipyäkin;\nhän voi olla nainen, mutta voipa se myöskin olla mies?\"\n\nAgnes punastui, mutta ei vastannut.\n\n\"Ja sitten ette saa hävetä sitä, että rakastatte luontoa, tai luulla,\nettä luonnon ihailunne vuoksi olette tunteellinen. Silloin on myöskin\nitse Herramme ollut tunteellinen, kun hän loi yhteyden ihmisen ja\nluonnon välille. Ja Paavalikin on ollut tunteellinen kirjoittaessaan,\nettä koko luomakunta huokaa pelastusta. -- -- Mutta täällä on hieman\nkylmä, pian pimenee, ja sanoitte, että teillä on kiire. Ehkäpä olisi\nparasta, että nyt lähtisimme paluumatkalle.\"\n\nAgnes vastasi nousemalla ja järjestämällä pukuaan; sitte hän vielä\nkerran silmäili kauan maisemaa, ennenkuin hän lähti laskeutumaan\nalaspäin.\n\nPaluumatkalla tuli taasen puhe jalkamatkoista, ja ylioppilas kuvasi\nNorjan luontoa ja norjalaista kansanelämää; hän innostui niin vanhoja\nmuistoja elvyttäessään, ettei lainkaan huomannut pappilan puiston halki\nkulkeneensa ja seisovansa jo pappilan edustalla.\n\nAgnes ei pyytänyt häntä sisälle; hän oli niin kiintynyt siihen, mitä\noli kuullut; vielä lisäksi niin hämmästynyt myöhäisestä ajasta, ettei\nenää muistanut olla vieraanvarainen. Ylioppilas olisi kai muuten\nvastannutkin kieltävästi kuten tavallista, vaikkapa Agnes olisikin\npyytänyt häntä astumaan sisälle. Sisällä salissa oli lamppu jo\nsytytetty, sillä pappi oli saanut uusia sanomalehtiä, joita hänen heti\noli luettava. Hän asetti ne syrjään Agneksen astuessa sisälle.\n\n\"No, olet tehnyt pitkän kävelymatkan tänään\", sanoi pappi ja katseli\nystävällisesti Agnesta.\n\nAgnes istuutui sohvaan.\n\n\"Niin, ajatteleppas, olen ollut aivan ylimpien talojen luona\", sanoi\nhän.\n\n\"Mikäs sinun päähäsi on pälkähtänyt? Olitko yksin?\"\n\nMiksi oli niin omituista vastata tähän? Miksi oli melkein mahdotonta\nsaada sanaa suusta?\n\n\"Uskoppa, että siellä oli ihanaa\", vastasi hän vain.\n\n\"Niin, tiedän siellä olevan kaunista -- mutta olitko yksin?\" toisti\npappi järkähtämättä.\n\n\"Ylioppilas oli kanssani\", vastasi Agnes vihdoin, mutta jos vastaus\nolisi ollut pitempi, olisi ääni värissyt. Nyt, kun se kerta kaikkiaan\noli sanottu, ei siinä enää ollut mitään merkillistä.\n\n\"Vai niin, vai oli _hän_ mukana, no -- mitäs hyvää oli hänellä tänään\nsanottavana?\"\n\n\"Hän puhui jalkamatkoistaan ja paljosta muusta\", vastasi Agnes ja nytpä\noli aivan kuin hän mielellään olisi tahtonut puhua ylioppilaasta,\n\"uskoppa, että sitä oli mielenkiintoista kuulla.\"\n\n\"Niin, hänen kanssaan on hauska jutella\", sanoi pappi, mutta sitte hän\nei enää tahtonut jatkaa keskustelua tästä aineesta, vaan istui hiljaa\ntuolissaan ja poltteli.\n\nAgnes istui sohvannurkassaan, lepäili ja vaipui aivan ajatuksiinsa;\nmutta sitte tunsi hän äkkiä isän tarkastelevan katseen.\n\n\"Onko jotain uutta sanomissa?\" kysyi hän, saadaksensa isän lopettamaan\ntarkastelunsa.\n\n\"Ei kerrassaan mitään. Preussilaiset kerskailevat kuten tavallista\",\nvastasi pappi ja puhalsi savutuprun.\n\nTaasen syntyi äänettömyys, Agnes vajosi ajatuksiinsa, ja pappi katseli\nhäntä.\n\n\"Tahdotko, että laulan sinulle?\" kysyi Agnes samassa, nousi ja meni\npianon luo.\n\n\"Niin, jos et ole liian väsynyt, niin --\" vastasi pappi. Agnes oli\nlyönyt muutamia sointuja, ja nyt hän alkoi laulaa vanhaa lauluaan: \"Oi\nOla, Ola, mun armahani.\" Siitä oli kauan, kun hän oli laulanut tätä\nlaulua, mutta nyt se tuli aivan kuin itsestään, ja hänestä oli varsin\nhauskaa laulaa sitä. Mutta tuskin hän oli alkanut, kun pappi huusi:\n\n\"Ei, ei, rakkaani, eipä lauleta tätä vanhaa laulua, lauletaanpa\nmieluummin jotakin uutta jota osaat, muutamia lauluja 'Orpheuksesta',\nne ovat hauskoja ja sukkelia.\"\n\nAgnes totteli, otti Orpheuksen esiin nuottihyllyltä, ja alkoi laulaa:\n\"Kun olin Arkadian prinssi.\"\n\nHän alkoi laulaa väräjävällä äänellä, kuten hän oli kuullut laulettavan\nsitä teatterissa; hän lauloi ensimäisen säkeistön, mutta sitte hän\nheitti kirjan lattiaan.\n\n\"Ei, en voi nyt laulaa tätä, isä, toisen kerran laulan sen sinulle,\nmutta nyt en voi.\"\n\nSitte hän alkoi taasen \"Olaansa\". Senjälkeen tuli \"Taivaan kannen alla\"\nja kaikki muut kansanlaulut; -- ne saivat aivan kuin uutta eloisuutta,\nja ajatus kiiti laulun mukana yli tunturien, yli laakson sinne missä\nylioppilas oli usein vaeltanut laukku selässä.\n\nUlkosalla seisoskeli sinä iltana joku kuunnellen; se ei ollut kukaan\nmuu kuin itse ylioppilas. Kun Agnes oli mennyt sisälle, oli hän\nseisonut hetkisen hiljaa ja katsellut ympärilleen, lepäillen hetkisen\npenkillä. Sitte hän meni hitaasti alas tietä pitkin; mutta ennen kuin\nhän oli ehtinyt veräjälle, kuuli hän säveliä ylhäältäpäin, ja hän\npalasi takaisin; sillä eihän laulaja saattanut olla kukaan muu kuin\nAgnesi. Ylioppilas istuutui penkille. Ja nyt hän kuuli sisällä\npuolittain terävän, puolittain väräjävän äänen laulavan: \"Kun olin\nArkadian prinssi\". Ylioppilas hypähti seisoalleen. \"Onko mahdollista,\nettä hän voi laulaa tätä sellaisen päivän ja sellaisten sanojen jälkeen\n-- hän ei myöskään laula sitä hyvin.\" \"Oi, Ola, Ola, mun armahani\",\nkuului taasen sisältä, niin täyteläisenä, niin surunvoittoisena;\nsävelet virtasivat ulos ylioppilaan luo, niin valittavina, niin\nlämpiminä. \"Niin, siellä hän on\", huudahti ylioppilas iloisena, \"siellä\nhän on itse sieluineen ja sydämineen, ja Jumalan kiitos, hän osaa vielä\nlaulaa.\" Hän seisoi kauan kuunnellen; hän ahmi sävelet. Kaikki ne\nvanhat kansanlaulut, joita Agnes oli laulanut ylioppilaalle tuona\nensimäisenä iltana, ne nousivat nyt esiin hänelle toisen kerran\ntäyteläisempinä, rikkaampina -- nyt hän oli täysikasvuinen nainen.\nVihdoin hän nousi penkille, painoi päänsä ruutua vasten ja kurkisteli\nsisälle; sillä uutimia ei oltu vedetty ikkunalle. Niin, siellä hän\nistui soittokoneen ääressä, laulaen:\n\n    \"Mä ikkunassain näen sun,\n    Oi armas ystäväni mun.\n    Ja varjos mulle tuttu on,\n    Vaan sisään päästä mahdoton.\"\n\nYlioppilas astui taasen alas.\n\n\"Onkohan mahdollista, että hän saattoi nähdä minut?\" sanoi hän\nitsekseen, -- -- -- \"hm -- en kai liene hänen 'armahin ystävänsä',\nmutta sisään minun täytyy päästä.\" Näin sanoen hän meni kotiapäin,\nmutta kun hän kulki veräjän läpi, katseli hän vielä pitkään sinne,\nmissä valo loisti, ja mutisi itsekseen: \"Jumalan kiitos, hän osaa vielä\nlaulaa.\"\n\nAgnes ei nyt enää kauemmin pelännyt ylioppilasta, päinvastoin kulki hän\naina vanhaa tietä, siellä missä hän tiesi ylioppilaan tavallisesti\ntulevan. Ja kuitenkin tykytti sydän joka kerta, kun hän näki\nylioppilaan kauempana. Agnes toivoi melkein, ettei hän olisi tullut;\nmutta kuitenkin hän oli niin sydämellisen iloinen, kun hän ensin oli\npuhutellut Agnesta ja seurasi häntä. Hänellä ei ollut ketään muuta kuin\nylioppilas; sillä isä -- ei, hän ei voinut mielestään puhua hänelle\nmuusta kuin aivan arkipäiväisistä asioista; Agnes ei oikeastaan\ntietänyt syytä, mutta hän tunsi, että isä ei voinut ymmärtää häntä niin\nhyvin, eikä kohottaa ajatuksia, kuten ylioppilas. Kaikessa mitä hän\npuhui oli oka, ja se esitettiin aina siten, kuin se olisi ollut hänen\nomia ajatuksiaan; sitäpaitsi oli ylioppilas selvillä kaikesta. Milloin\nhän oli leikkisä, milloin vakava, mutta aina mieltäkiinnittävä. Hän\nmeni välistä huoneeseensa, kun pimeni, ja istuutui katsellakseen\npostitielle, missä hän saattoi erottaa valon, joka loisti ylioppilaan\nhuoneesta kuten ystävällinen tähti puiden lomitse. Hän ajatteli\nsilloin, että nyt istui ylioppilas siellä kirjojensa keskellä käsi\ntukassa, unohti kaiken ympärillään ja ajatteli vähimmin Agnesta, joka\nistui täällä yksinäisessä huoneessaan kaivaten ja ajatellen häntä.\nAgnes ei voinut ymmärtää, että hän koskaan oli voinut uskoa ylioppilaan\nolevan itserakkaan kerskailijan, hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli\nvoinut kirjoittaa ylioppilaasta siten, kuin hän oli tehnyt ja päälle\npäätteeksi -- Mathildelle. Mathilde oli viime aikoina joutunut aivan\nsyrjään. Agnes kirjoitti hänelle vielä, hän ei uskaltanut muuta; mutta\njos hän tahtoi tunnustaa totuuden, niin oli hän hyvin halukas\nlopettamaan koko tämän kirjeenvaihdon. Hänen kirjeensäkään eivät enää\nolleet niin pitkiä, eikä hän lähettänyt niin monta kuin ennen. Hän\nistui usein pureskellen kynänvartta ja oli varsin onneton, sillä hän ei\noikein tietänyt, mitä kirjoittaa. Ylioppilaasta ja keskusteluistaan\nhänen kanssaan hän ei tahtonut sanoa mitään; sillä sille Mathilde olisi\nvarmasti vain nauranut; siksipä teeskenteli hän iloisuutta kuten\nentisaikoina, jotta Mathilde ei huomaisi mitään. Kerran ei hän\nkuitenkaan voinut olla puhumatta ylioppilaasta. Mathilde oli ivannut\nhäntä ja viittaili siihen, mitä Agnes oli kirjoittanut tuolla kertaa.\nAgnes suuttui niin, että hän melkein alkoi itkeä. Päättäväisesti hän\nistuutui kirjoittamaan:\n\n    \"Minun täytyy kirjoittaa sinulle, Mathilde, ettet sinä enää saa\n    kirjoittaa siten ylioppilaasta, kuten teet; sillä minä olen\n    erehtynyt hänen suhteensa. Jos oppisit tuntemaan hänet, niin\n    saisit nähdä, ettei hän ole kömpelö eikä tyhmä. Hän on yhtä\n    sivistynyt käytöksessään kuin konsanaan kukaan kaupunkiherroista,\n    ja hänen keskustelunsa on paljon henkevämpää kuin heidän. Jospa\n    olisit täällä, saisit nähdä, että varmasti pitäisit hänestä.\"\n    -- -- -- -- --\n\nAgnes iloitsi, että hän kerrankin oli saanut kirjoittaneeksi; sillä\nhänen aikaisemmat sanansa olivat kauan painaneet mieltä. Nyt hän oli\naivan kuin sovittanut kaiken entisen, ja nyt saattoi Mathilde\njaaritella niin paljon kuin tahtoi.\n\nAgnes ja ylioppilas eivät tavanneet toisiaan vain tiellä, vaan\nylioppilas tuli myöskin pappilaan; se ei kuitenkaan tapahtunut usein.\nJouluiltansa hän vietti siellä, ja mielestään hänellä ei ollut pitkiin\naikoihin ollut niin hauskaa jouluiltaa. Aikaisemmin hän oli istunut\nyksin kotona, nyt hän istui Agneksen ja hänen isänsä kanssa kodikkaassa\nhuoneessa. Agnes olikin niin sievä sinä iltana; hän oli puettuna\nkoruttomaan pukuun ja hänellä oli puhdas, valkoinen kaulus kaulassa ja\nhän asteli niin tyynesti, tasaisesti, levitti valkean liinan pöydälle\nja kaatoi teetä ylioppilaalle, jonka mielestä ei tee koskaan ollut\nmaistunut niin hyvältä. Huone olikin aivan kuin muuttunut. Kaikki oli\ntullut entiselleen, pöytä sohvan eteen ja kaikki ylellisyys pois. Pappi\noli juuri ollut keittiössä lukemassa ääneen kaikille palkollisilleen\nsiunattua joulusanomaa Luukkaan evankeliumista ja puhunut sanasen\nheille, ennenkuin he alottivat jouluhuvituksensa. Nyt hän istui\ntyytyväisenä toimeensa rakkaan piippunsa ja rakkaan teensä ääressä.\n\nKeskusteltiin omituisen lapsekkaasta piirteestä Raamatun tyylissä ja\nylioppilas tuli silloin puhuneeksi, mikä merkillinen kirja Raamattu\noli. Hän puhui vanhasta testamentista ja sen historiasta, sen\nrunoudesta, sen ennustuksista, sen suurista ja voimakkaista näyistä,\njotka voivat kohottaa ajatuksen taivaan sisimpään, samaan aikaan kuin\npyhä henki ympäröi sanan ja täyttää sydämen pyhällä vavistuksella.\n\nSeuraavana iltana istui Agnes paksu kirja edessään ja luki niin\nahkerasti, että hän kokonaan unohti kattaa illallispöydän.\n\n\"Mikäs kirja mieltäsi nyt niin kiehtoo?\" kysyi pappi.\n\n\"Vanha testamentti\", vastasi Agnes.\n\nEikä Agnes vain sinä iltana lukenut Raamattua; siitä tuli pian hänen\nrakkain lukemisensa. Aivan kuin uusi elämä avautui hänelle, elämä, joka\nvaati kaikki hänen ajatuksensa. Ja ylioppilas seurasi Agnesta\nuskollisesti; hänen luokseen saattoi Agnes huoletta mennä\nkysymyksineen, ja jokainen Agneksen lukema kappale otettiin\npohdittavaksi heidän kävelymatkoillaan. Hän löysi aina aineessa jotakin\nuutta, jota Agnes ei ollut huomannut ja joka loi valoa kokonaisuuteen.\nHän ymmärsi aina kiittää osan toiseen, niin että Agnes sai\nyleiskatsauksen kokonaisuuteen kuten tunturilta yli tasangon. Hän\nosoitti Agnekselle, miten punainen lanka oli huomattavissa kaikessa,\nensimäisestä alusta merkilliseen jouluyöhön, jolloin sana muuttui\nlihaksi ja vereksi. Ja Agnes kuunteli. Se oli niin suurta, niin\nvakavata. Se oli yhteydessä koko ihmissuvun kanssa, ja kuitenkin\nesiintyi siinä kysymyksiä hänelle, jotka saivat hänen sisimmän\nolemuksensa kielet väräjämään.\n\nElämä oli yht'äkkiä tullut hänelle niin suureksi, hän tunsi itsensä ja\nelämänsä tarkoituksen olevan korkealla, ja kaikki, mihin hän\naikaisemmin oli kiinnittänyt huomiota, oli vaipunut niin syvälle, niin\nsyvälle. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli voinut löytää lepoja\nmoisessa. Hän ei voinut käsittää, mikä siinä oli häntä haltioittanut.\nEi, Jumalan kiitos, ihminen ei ollut kuitenkaan mikään nukke, jolla oli\npäämääränä seista pylväällä ja koettaa olla niin miellyttävä kuin\nsuinkin mahdollista -- ei, ihmisellä oli jotain, jonka puolesta\nkannatti taistella ja kärsiä, kuolematon henki, jolle hän oli antava\nkyvyn kerran kohota ylös taivaaseen, sinne mistä se oli tullut. Eikä\nvain suurilahjaisilla hengillä ollut tätä päämäärää -- ei,\nkurjimmallekin kerjurille, pienimmällekin lapselle, yksinpä hänelle\nitselleen, pienelle, vähäpätöiselle naiselle oli Jumala antanut tämän\narmolahjan. Ja tähän suureen ajatukseen saattoi hän sulkea kaikki\npienet, kohottaa kaikki arkipäiväiset pikku askareet johonkin suureen,\npyhään.\n\nJa ken oli avannut hänen silmänsä ja näyttänyt hänelle kaiken tämän?\nKen juolahti näiden näkyjen kera alituisesti hänen mieleensä, missä hän\nkulkikaan? Ylioppilas sanoi hänelle niin monta henkevää sanaa, jotka\nvirittivät hänessä monta ajatusta, jotka tekivät hänet omasta\nmielestään rikkaaksi ja iloiseksi. Hän saattoi rohkaista mieltään\nnäillä sanoilla, joka kerta kun päivän työ tuntui hänestä raskaalta ja\npainavalta, mutta hän ei voinut mitään sille, että puhuja aina\nsukeltausi hänen mieleensä puheen kera, että hän alituisesti näki hänen\nseisovan luonaan lämpimine katseineen ja eloisine, viisaine\nkasvonpiirteineen ja kuiskaavan näitä sanoja hänen korvaansa.\n\nAgnes oli tullut aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Hän ei enää lennellyt\npaikasta toiseen, paiskoen ovia ja toruen palvelijoita. Hän meni\narkipäiväisiin askareihinsa hiljaisesti ja levollisesti; ei hän paljoa\nkeskustellut, mutta kun hän alkoi puhua, puheli hän ystävällisesti ja\nlempeästi. Hän lauloi harvoin, hänellä ei ollut halua siihen enää,\nmutta sitä enemmän lukemiseen. Hän luki kaikkea, mitä suinkin saattoi\nsaada käsiinsä, ja papin täytyi usein karkoittaa hänet ulkosalle\nhengittämään hieman raitista ilmaa. Hän luki varsinkin erästä kirjaa\nmelkein yhtä usein kuin Raamattua; sen kirjan hän oli saanut\nylioppilaalta.\n\n\"Nainen, hänen tehtävänsä ja velvollisuutensa evankeliumin valossa\".\nMikä olikaan hänen tehtävänsä naisena? Siitä hän olisi mielellään\npuhellut enemmän ylioppilaan kanssa -- mutta hän ei uskaltanut. Välistä\nhän otti vain kirjan esiin, käänteli sitä käsissään ja tarkasteli sitä\naivan kuin ajatuksissaan. Tämä kirja oli ainoa, minkä hän oli saanut\nylioppilaalta, ja silloinkin hän oli toivonut pääsevänsä siitä\nvapaaksi; mutta nyt -- kuinka omituisesti kaikki saattoikaan muuttua\nmaailmassa! Hänessä heräsi välistä voimakas halu matkustaa pois, ja\nkuitenkin hän tunsi, että jos joku ehdottaisi hänelle matkaa, tulisi\nhän pelokkaaksi ja kaipaisi takaisin kotia. Kun hän oli tavannut\nylioppilaan ja ylioppilas oli ollut iloinen ja reipas, oli aivan kuin\nkaikki alakuloisuus olisi ollut poispyyhitty; hän saattoi hyräillä\nitsekseen kotimatkalla ja ajatella, että hänen kotinsa oli kuitenkin\nparas koko maailmassa. Vihdoin tulivat pitkät iltapuhteet, jolloin\nlamppu täytyi sytyttää, harmaankoleat päivät, sateineen ja sumuineen,\nniin että hän ei saattanut mennä kävelemään. Kun hän silloin\nkäyskenteli yksin ja aina yksin, saamatta jutella kenenkään kanssa,\nsilloin saattoi hän kaivata niin sanomattomasti jotakin, hän ei\noikeastaan tietänyt mitä. Silloin saattoi hän istuutua huoneeseensa,\npainaa päänsä käsiään vasten, itkeä itkemistään, kunnes hän taasen\ntunsi sydämensä kevenevän. Silloin myöskin muistuivat hänen mieleensä\nselvästi ne sanat, jotka ylioppilas oli lausunut sillä kertaa, kun hän\nnäytti Agnekselle näköalaa ylimpien talojen kohdalta. \"Te kaipaatte\nvertaistanne lämmössä, tunteissa, yhtä, joka voi seista jonkun verran\nkorkeammalla, niin että hän voi johtaa, ohjata ja selventää\najatuksianne\", -- oli hän sanonut. Kuinka totta olikaan tämä! Hän oli\nmyöskin sanonut enemmän. \"Tämä voi olla nainen\", oli hän sanonut,\n\"mutta eiköhän se myöskin voisi olla -- mies?\" Tämä mies -- mistä oli\nhän löydettävissä? Täällä ei kai ollut ketään -- -- niin olihan täällä\nyksi, mutta hän ei välittänyt muusta kuin kirjoistaan. Että hän välistä\npuhutteli Agnesta, johtui siitä, että hän oli niin hyvä ja\nystävällinen, sillä hän näki, että Agnes oli yksin.\n\nAgnes tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi. Hänellä ei ollut enää\nvilkasta katsetta, joka kiiti paikasta toiseen ja tahtoi nähdä kaiken.\nHänen silmänsä olivat pikemminkin tulleet tuijottaviksi, ja niissä oli\njotain epäselvää, jotain surunvoittoista ja kaipaavaa.\n\nIsä näki sen ja tuli siitä murheelliseksi, hän seurasi Agnesta\nkatseillaan, missä hän kulkikaan; isä arveli sen olevan ohimenevää,\njotakin epämiellyttävää, mitä Agnes oli kuullut kaupungissa, mutta\nminkä hän mieluimmin tahtoi kantaa yksin. Agnes havahtikin usein\nmietteistään, tuntiessaan nämä uskolliset valvovat katseet, ja hän\npelkäsi isän puhuvan siitä. Agnes ymmärsi isän tarkoittavan jotakin,\nkun hän välistä tuli Agneksen luokse, silitellen kädellään hänen\ntukkaansa ja antaen hänelle suutelon, mutta hänen oli mahdotonta saada\nsanaa suustaan. Hän ei myöskään tietänyt, mitä sanoa, hänelle tuli vain\nkyyneleet silmiin ja hänellä oli halu syleillä isäänsä ja suudella\nhäntä monet, monet kerrat. Mutta lopuksi täytyi selityksen tulla; se\ntapahtui eräänä iltana heidän istuessaan kahdenkesken kotona. Agnes\nistui sohvassa ja näytti tavallista väsyneemmältä: isä istui vanhassa\ntuolissaan ja näytti kuin hän olisi aikonut sanoa jotain, sillä hän\nvetäisi muutamia voimakkaita haikuja piipustaan. Vihdoin sai hän\nsanotuksi:\n\n\"Agnes!\"\n\n\"Niin\", vastasi Agnes ja samassa virtasi veri lämpimänä hänen\nsydämeensä.\n\n\"Tule luokseni, rakas lapsi\". Agnes tuli, ja isä otti hänet polvelleen\nja pani kätensä hänen vyötäisilleen.\n\n\"Mikäs sinua on vaivannut viime aikoina?\" alkoi hän. \"Oletko sairas?\"\n\n\"Sairasko -- en -- miten voit sitä luulla?\" vastasi Agnes, samalla kuin\nveri syöksähti poskille.\n\n\"Ei tarvitse kovinkaan tarkkaa silmää huomatakseen, että sinä sekä\nkalpenet että laihdut. Jotain puuttuu sinulta.\"\n\n\"Ei, minulta ei puutu mitään\", -- vastasi Agnes, painoi kasvonsa isän\nrintaa vasten ja tahtoi salata kyyneleitään, jotka jo alkoivat pusertua\nesiin.\n\nIsä silitteli hänen hiuksiaan.\n\n\"Tahdotko matkustaa kaupunkiin?\" kuiskasi isä hänelle kuten lapselle;\n\"sanoin kerran, että minulla ei ole varaa siihen; nyt luulen kyllä\nvoivani tehdä sen, jos sinulla on halua. Tahdotko matkustaa kaupunkiin,\nAgnes?\"\n\nAgnes vastasi alkamalla itkeä niin kiihkeästi, että pappi säikähti\npahanpäiväisesti ja vaikeni, kunnes hän taasen oli rauhoittunut.\n\n\"Älä ole häpeissäsi vastatessasi myöntävästi\", alkoi pappi taasen, kun\nAgnes oli lopettanut itkunsa ja vain hengitti raskaasti; \"se voi hieman\nvirkistää sinua, näetkös, ja täällähän kuitenkin kaikki luistaa entistä\nlatuaan.\"\n\n\"En voi koskaan toivoa parempaa kuin olla kotona sinun luonasi, isä!\"\nvastasi Agnes ja painautui vieläkin lähemmäksi häntä.\n\n\"Niin, mutta en voi nähdä tätä kauemmin, rakas lapseni\", vastasi isä ja\nsuuteli häntä poskelle, \"sinä riudut aivan pois käsistäni, ja jotakin\nmahtanee olla epäkunnossa. Etkö nyt voi sanoa sitä isällesi, vanhalle\nisällesi, -- mitä?\" -- ja hän painoi korvansa Agneksen suulle, tahtoen\nkuulla vastausta.\n\n\"En tiedä sitä, isä\", -- vastasi Agnes, nousi ja pyyhki pois viimeiset\nkyyneleet, jotka vielä riippuivat silmäripsissä, ja nyt nauroi hän --\n\"näetkös, minulta ei puutu mitään. Minä olen vain välistä tyhmä, mutta\nnyt olen hyvä, ja silloin voit sinä pitää minusta, eikö totta?\" a Agnes\nsuuteli häntä ja pyyhki tukan hänen otsaltaan.\n\n\"Niin -- mutta en nyt tahtonut saada vastausta siihen\", alkoi pappi,\nmutta ei voinut olla hymyilemättä; \"tarkoitin sitä, jos sinä -- --\"\n\n\"Ei, ei -- rakas isä\", sanoi Agnes äkkiä ja asetti sormen hänen\nsuulleen, \"ei sanaakaan enää mistään kaupunkimatkasta, kuuletko? Ole\nnyt reipas ja iloinen, sillä minulta ei puutu mitään, siitä voit olla\nvakuutettu. Nyt keitän sinulle hyvää teetä.\" Ja näin sanoen suuteli\nAgnes vielä kerran ja juoksi sitten keittiöön.\n\n\"Hm -- hm\" -- sanoi pappi itsekseen, pudisteli päätään ja kulki\nedestakaisin lattialla.\n\n\"Jotain siinä on, sanokoon hän mitä tahansa, mutta hän on sellainen\npieni itsepäinen hupakko, joka ei tahdo puhua suutansa puhtaaksi.\"\n\nKävi kuitenkin niin, että Agnes meni kaupunkiin. Hän tunsi, että jokin\nkalvoi häntä, ja että hänelle ehkä oli hyvä päästä hieman pois; mutta\nhän oli huolissaan siitä ja pahinta kaikesta oli, että hänen oli\nasuttava taas yhdessä Mathilden kanssa. Nythän hän ei voinut enää\nsalata sydänhuoliaan, ja Mathildenhan teki mieli vain iloita. Hän\ntunsi, että oli mahdotonta enää ottaa Mathildea mukaan sydämeen. Mutta\nhänen isänsä pyysi häntä niin sydämellisesti matkustamaan ja lupasi\nhänelle, että hän saisi palata kotia takaisin heti, jos hän ei\nviihtyisi -- ja niinpä sai ylioppilas eräänä päivänä taasen kuulla,\nettä Agnes oli matkustanut kaupunkiin. Hän oli aivan kuin puusta\npudonnut; hän ei tahtonut uskoa sitä. Jäisikö tämä nuori tyttö hänelle\naina arvoitukseksi? Nyt oli hän vakuutettu siitä, että hän tunsi\nAgneksen sisimpään olemukseen saakka, ja kuitenkin narrasi Agnes häntä\ntavantakaa. Kuinka saattoikaan hänellä taasen olla halua heittäytyä\nseuraelämän humuun, nyt, kun hänen sieluelämänsä oli kohonnut ja hän\niloisena kuten lapsi ja syvän tunteen valtaamana kuten varttunut nainen\noli tarttunut siihen, mitä näki. Hänellä ei ollut mitään rauhaa, ei hän\nvoinut lukea. Silloin tarttui hän hattuunsa ja meni suoraa päätä\npappilaan.\n\nPappi istui valmistellen seuraavan sunnuntain saarnaansa, kun ovelle\nkoputettiin ja sisään astui ylioppilas lämpimänä ja kiihtyneenä.\n\n\"Onko totta, että olette lähettänyt tyttärenne kaupunkiin, herra\npastori?\" alkoi hän ja unohti aivan tervehtiä.\n\nPappi kääntyi hämmästyneenä tuolissaan. \"Niin, se on totta\", vastasi\nhän ja katseli ihmeissään ylioppilasta.\n\n\"Onko se mahdollista? Voitteko siten syöstä mereen sen, joka jo on\npäässyt venheen emäpuulle? Voitteko siten surmata ihmissielun, joka on\nvirkoamaisillaan eloon? Voitteko tehdä sen pelkäämättä tuhoavanne sen\nJumalan työn, josta kerran saatte vastata?\"\n\nPappi asetteli silmälasiaan ja katseli ylioppilasta suu selko\nselällään.\n\n\"Mutta paras -- -- -- mikäs teitä vaivaa?\" sanoi hän ja nousi tuolilta.\n\nYlioppilas tointui taasen.\n\n\"Pyydän anteeksi, herra pastori\", sanoi hän tyynesti ja kumarsi, \"voipa\nolla, ettei ole sopivaa siten astua toisen miehen taloon, ja tiedän\nkyllä, että olette hänen isänsä; mutta jos olisitte seurannut hänen\nkehitystään lapsesta sillä tavalla kuin minä, jos olisitte kohdistanut\nkaikki ajatuksenne häneen kuten minä, jos olisitte nähnyt hänen\nvarttuvan edessänne kuten minä, niin ymmärtäisitte -- --\"\n\n\"Ei, minä en todella ymmärrä sanaakaan\", huudahti pappi, \"mitäs kaikki\ntämä merkitsee?\"\n\n\"Ettekö sitte ole huomannut, että tyttärenne on aivan muuttunut viime\naikoina?\"\n\n\"Kyllä, Jumala paratkoon. Olen nähnyt, että hän on tullut sekä\nsairaaksi, kalpeaksi että hiljaiseksi.\"\n\n\"Niin, ja sitte lähetätte te hänet kaupunkiin.\"\n\n\"Niin, mihinkäpä minä muualle hänet lähettäisin? Juuri siksi lähetin\nhänet kaupunkiin.\"\n\n\"Hm -- myrkky on hyvää lääkettä sairaalle miehelle\", sanoi ylioppilas\nja nauroi katkerasti.\n\nPappi pudisteli päätään.\n\n\"Luulenpa, että olette sairas\", sanoi hän lopuksi, \"puhutte aivan kuin\nhoureissa.\"\n\n\"En, herra pastori\", alkoi ylioppilas taasen tyynesti ja arvokkaasti,\n\"en ole sairas, mutta hän oli, ja hänen sairautensa oli taistelua,\ntaistelua, mikä Jumalalla oli hänen sydämensä kanssa saadaksensa paikan\nsiellä, taistelua, joka olisi ollut taisteltava loppuun rukoillen ja\nitkien hiljaisessa kammiossa.\"\n\nPappi kuunteli vakavasti ylioppilasta.\n\n\"Istukaahan ja selittäkää minulle tarkemmin mielipiteenne. Eikö sitte\ntyttäreni ollut kristitty?\"\n\n\"Voin vastata sekä kieltävästi että myöntävästi, herra pastori. Hän oli\nkristitty, samalla tavalla kuin nämä monet tuhannet ovat, jotka\nsuullaan sanelevat isämeidän rukouksen muutaman kerran päivässä ja\nkäyvät kirkossa joka sunnuntai siten säilyttäen eräänlaisen muiston ja\ntavallaan siteen itsensä ja Jumalan välillä. Mutta hän ei ollut niitä,\njoissa kristinusko on tullut elämäksi, jotka antavat uskon pyhittää\nsekä suuren että pienen teon ja nöyrinä uhraavat itsensä Jumalalle.\"\n\n\"Niin\" -- vastasi pappi miettivästi -- \"mutta uudemmat jumaluusoppineet\neivät suo koskaan lepoa tai rauhaa, täytyy olla aina levottomassa\ntilassa. Eikö nyt enää voi elää kodikkaasti ja hyvin ja iloita kaikista\nniistä lahjoista, joita Jumalamme on meille antanut?\".\n\n\"Niin, toden totta, sitä en ole koskaan kieltänytkään. Mutta muistakaa,\nherra pastori, että kristinopissa täytyy myöskin olla levottomuutta,\njos mieli saada aikaan eloa. Levottomuus on kuten heiluri\nkellokoneistossa: jos se seisahtuu, seisahtuu myöskin kello. Ja se\nmies, joka ei koskaan ole levoton, hän nukkuu; ja nukkuessa voi levätä\nkyllikseen, se on selvä; mutta voidakseen olla kristitty, täytyy olla\nvalpas. Tyttärenne on aikaisemmin nähnyt kristinuskon kuin sumun\nverhoamana, kuten unessa, mutta nyt hän on havahtunut unestaan; ja nyt\nkoetatte te taasen nukuttaa hänet tuudittavalla kehtolaululla, tahdotte\nnäyttää hänelle maiseman, joka häikäisee hänen katseensa, johtaa hänet\nnevalle, missä virvatulet loimottavat.\"\n\n\"Mutta, hyvä ystävä, tehän puhutte aivan kuin kaupunki olisi Sodoma ja\nhänet olisi lähetetty pelkkien pakanoiden luo. Hänhän on tullut hyvien,\nkelpo ihmisten hoivaan.\"\n\n\"Käsitätte väärin sanani, herra pastori. Älkää luulko, että olen mikään\nihmisvihaaja tai kaupunkivihaaja tai suunsoittaja. Tiedän kyllä, että\nkaupungissa on paljon kaunista ja hyvää, paljon taidetta ja muutakin,\nmikä voi nuorentaa ja voimistuttaa henkeä; tiedän myöskin, että siellä\non monta kristillismielistä ihmistä, joiden seura voi olla omiansa\nkehittämään. Mutta ne, joita minä tarkoitan, ovat niitä, jotka tekevät\ntyhjyyden ja huvitukset, juorupuheet ja seuraelämän kaikeksi kaikessa,\nJumalaksi; ne ovat sellaisia ihmisiä kuin tämä Mathilde ja hänen\näitinsä, muotinukkeja, joilla ei ole yhtä vakavaa ajatusta ja jotka\nkuitenkin tahtovat olla ensimäisiä ja esikuvina kaikille muille. Heidän\nkanssaan tyttärenne nyt seurustelee, hän, joka tänä aikana kaipaa\nlepoa, rauhaa ja vakavuutta; heidän keskuudessaan hän kuihtuu tai\npakoitetaan tukahduttamaan se sisäinen elämä, joka oli vähällä orastaa.\nTodellakin, onpa se aivan kuin tarjoaisi surevalle leskelle vallattoman\ntanssin lohdutukseksi.\"\n\nPappi oli painanut päänsä alas pöydälle ja tarttui molemmin käsin\npäähänsä. Hän ei katsonut ylös, eikä vastannut. Ylioppilas nousi.\n\n\"Pyydän anteeksi, herra pastori, että olen käyttäytynyt tällä tavalla;\nmutta ei aina voi hillitä itseään, enkä tahdo kieltää että minuun koski\nkovasti kun kuulin tästä kaupunkimatkasta. Niin omituiselta kuin ehkä\nnäyttääkin, niin luulenpa kuitenkin, että tunnen hänet paremmin kuin\nte, joka olette hänen isänsä. Te olette häntä paljoa vanhempi,\nahertelette arkiaskareissanne melkein koko päivän, olette nähnyt hänet\npäivittäin luonanne, aina pienestä pitäen ja puhellut vain\narkiasioista, niin että katse ei enää niin tarkkaan eroita. Mutta minä\nolen tavannut hänet vain silloin tällöin; minulle hän on puhunut\nasioista, jotka olivat lähellä hänen sydäntään, siksi että hän huomasi\nminun olevan iässä enemmän vertaisensa ja siis paremmin ymmärtävän\nhäntä; ja olen huomannut hänen olevan rikkaan, lämpimän naisen, joka\nsaattoi muuttua vieläkin suuremmaksi ja rikkaammaksi ja joka on aivan\nliian hyvä joutuaksensa hukkaan tyhjyydessä. Ja nyt hyvästi, herra\npastori; pyydän, että tämänpäiväiset sanani ovat vain meidän keskemme\nsanottuja, ja sitte pyydän Teitä suomaan anteeksi, että olen ollut niin\nrohkea.\"\n\nPappi ei sanonut mitään, hän saattoi vain ylioppilaan ovelle ja ojensi\nkätensä jäähyväisiksi.\n\nYlioppilas tarkasteli hänen kasvojaan, ja silloin hän äkkiä huomasi,\nettä pappi oli yksinäisen, onnettoman vanhuksen näköinen. Hän ei\ntietänyt, jäädäkö puhumaan papin kanssa enemmälti, mutta hän oli jo yli\novenkynnyksen, ja pappi oli sanonut jäähyväiset. Sitte hän meni.\n\nKun pappi oli jäänyt yksin, istuutui hän ja painoi päänsä pöydälle.\nSiten hän istui pitkän aikaa, sitte hän nousi ja kulki edestakaisin\nlattialla.\n\n\"Olisiko tässä jotain totta\", sanoi hän itsekseen, \"enkö ymmärtäisi\nomaa lastani, olinko myönyt hänen sielunsa ymmärtämättömyydessäni -- --\nhyvä Jumala, se oli kauhea sana. -- Tahdonpa kuitenkin odottaa ja nähdä\nensin mitä hän kirjoittaa, ja sitte -- sitte -- johtakoon Jumala häntä\nedelleen.\"\n\nAgneksen ensimäinen kirje oli seuraava:\n\n    \"Rakas isä!\n\n    Sinun täytyy suoda minulle anteeksi, etten ole aikaisemmin\n    kirjoittanut; mutta olen odottanut niin kauan, siksi että\n    mielelläni tahdoin kirjoittaa jotain hyvää sinulle. Nyt en voi\n    enää odottaa kauemmin, niinpä tapahtukoon se mikä tapahtuu,\n    vaikkakin tiedän, että nämä rivit vaikuttavat sinuun kaikkea\n    muuta kuin hyvää. Mutta en voi enkä tahdo valehdella sinulle.\n    Niinpä täytyy minun sanoa sinulle, että kaipaan hartaasti\n    kotia, että tiedän, etten koskaan tule terveeksi ulkopuolella\n    kotia, että tunnen olevani niin onnettoman yksinäinen täällä\n    keskellä kaikkia näitä ihmisiä, että mielelläni juoksisin\n    tipotieheni ja vain itkisin. Mutta nyt olen päättänyt olla\n    sinulle kuuliainen, ja siksi jään tänne, niin kauaksi aikaa kuin\n    tahdot. Mutta jos kerran tulee, ja piakkoin, viesti kotoapäin,\n    joka sanoo minulla olevan luvan palata kotia, silloin -- niin\n    silloin -- oi kuinka onnellinen olenkaan. En tiedä mistä se\n    johtuu, mutta en voi enää olla mukana kauemmin tässä kaikessa. He\n    laahaavat minut mukaansa laulajaisiin, teatteriin, tanssiaisiin,\n    mutta nyt ei ole niinkuin ennen, jolloin soitto saattoi loihtia\n    kokonaisen uuden elämän eteeni, ja sydän löi voimakkaammin\n    ilosta tanssin vuoksi, -- nyt kaipaan vain päästä pois, en voi\n    tuntea mitään, en iloita mistään. Tiedän ja näen sen myöskin,\n    että täällä on paljon hyvää, jota minun olisi hyvä nähdä, mutta\n    minulla ei ole mitään halua nähdä sitä, ei mitään lepoa nauttia\n    siitä. Jos olen ulkona, kaipaan kotia; -- jos olen kotona,\n    kaipaan ulos. En ymmärrä itseäni; mutta sen tiedän, että ainoa,\n    mikä voi virkistää minua ja tehdä minut iloiseksi, on, kun\n    voin rukoilla sydämellisesti Jumalaa; ja silloin tulen aina\n    itkeneeksi. En voi muuta sanoa, kuin että minulle ollaan täällä\n    ystävällisiä, ja he tekevät varmaankin kaikkensa, mitä voivat,\n    huvittaaksensa minua, mutta juuri kaikki heidän ponnistuksensa\n    ovat minulle vastenmielisiä. Mieluimmin tahtoisin, etteivät he\n    välittäisi minusta, vaan antaisivat minun hoitaa itseni; mutta\n    sitä ei voi ajatella. Välistä tulevat he myöskin kärsimättömiksi\n    ja sanovat, että minä olen äreä ja ikävä ja olen tullut tänne\n    vain turmelemaan heidän iloaan. Mutta viime päivinä ovat he\n    olleet aivan loppumattomiin asti ystävällisiä minulle, jotta\n    pelkään siinä piilevän jotain. Ja luulenpa arvanneeni oikein.\n    Tohtori on sanonut, että Mathildelle tekisi maalaisilma hyvää ja\n    nyt he varmaankin ehdottavat, että hän seuraisi minua kotia. He\n    ovat myöskin kysyneet minulta, onko kotona terveellistä, onko\n    siellä hyvin kylmä, onko siellä tilaisuus kylpeä y.m. Jumala\n    varjelkoon meitä saamasta moisia vieraita. En voi kirjoittaa\n    enempää, isä rakas, mutta jos olisin luonasi, tarttuisin kaulaasi\n    ja suutelisin sinua.\n\n                                             Oma Agneksesi.\"\n\nPappi mutisi \"hm\", kun hän oli lukenut sen ensikerran, ja \"hm\",\nluettuaan sen toisen kerran; sitte hän nousi ja soitti.\n\n\"Sinä, Halvar, saat ottaa suuret kiesit huomenna ja mennä hakemaan\nneitiä kaupungista\", sanoi hän rengille, joka astui sisään.\n\n\"Tuleeko hän jo kotia?\" kysyi Halvar ja nauroi viekkaasti.\n\n\"Kyllä, hän tulee\", -- vastasi pappi lyhyeen, ja tähän vastaukseen sai\nHalvar tyytyä ja lähteä.\n\nTuskin kuukauttakaan poislähtönsä jälkeen seisoi Agnes taasen rakkaan\npappilan vierassalissa, kavahtaen isänsä kaulaan. Hän näytti terveeltä,\njohtuiko tuo nyt siitä, että raikas tuuli oli pannut posket punottamaan\ntai siitä että kotiinpalaamisen ilo loisti hänen silmistään. Mutta\nkasvojen iloinen ilme muuttui kokonaan, kun hänen täytyi jättää kirje,\njoka hänellä oli laukussa.\n\n\"Se on Mathilden äidiltä\", -- sanoi hän; \"hän pyysi minun antamaan sen\nsinulle.\"\n\nPappi luki sen, ja Agnes istui tuijottaen hänen kasvoihinsa, kun hän\nluki.\n\n\"Onko, kuten luulin, isä?\" kysyi hän puolittain pelokkaana, \"onko\nkirjeessä siitä, mistä kirjoitin?\"\n\n\"Niin on\", vastasi pappi alahuuli lerpallaan.\n\n\"Isä, sinun täytyy vastata kieltävästi\", huudahti Agnes kiihkeämpänä\nkuin mitä pappi oli koskaan nähnyt häntä.\n\n\"Mutta, rakas Agnes, ymmärräthän että se on mahdotonta. Nyt olet kaksi\nkertaa asunut heidän luonaan, minun saamatta maksaa mitään, siksi että\nhän oli äitisi vanha ystävä. Ja nyt emme sallisi hänen tyttärensä tulla\nluoksemme joksikin ajaksi.\"\n\n\"Niin, mutta en pidä hänestä, isä, en mielelläni ole hänen seurassaan.\"\n\n\"Sepä merkillistä. Ennen oli ystävyys niin lämmin, että Mathilde oli\nensimäinen ja Mathilde oli viimeinen. Ja jos siedit hänen seuraansa\nkuukauden ajan siellä kaupungissa, niin sietänet kai sitä muutaman\nviikon täällä. Velvollisuutemme on olla ystävällisiä heitä kohtaan nyt,\nkun he ovat osoittaneet niin paljon ystävällisyyttä meille.\"\n\n\"Lienet oikeassa; täytynee kai olla niin\", vastasi Agnes hiljaa, mutta\nhän ei juuri puhunut enää sinä iltana, meni aikaiseen huoneeseensa ja\nmakasi pää käsiin painuneena, kunnes kello muistutti häntä\nmaatamenosta. Mutta ennenkuin hän meni levolle, heitti hän pitkän\nkatseen tielle, nähdäkseen loistiko valo vielä hänen uskollisen\nystävänsä luona, hänen, joka oli luvannut olla koskaan enää menemättä\nkihloihin.\n\nViikkoa myöhemmin vierivät tietä pitkin pappilaan päin suuret kärryt,\njoille oli sälytetty suuria matkakirstuja. Pappi tuli itse ulos\navopäin, raapi jalallaan ja auttoi alas pienen tytön tyllerön, joka oli\nkiireestä kantapäähän kääritty vaippoihin. Niinpä oli siis Mathilde\nvihdoinkin tullut!\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nKAUPUNKINEITI. TALONPOIKIA. TAISTELU.\n\n\nNytpä oli pappilassa syntynyt eloa. \"Vanha-Ruuni\" ei ollut koskaan\nelämässään lennellyt niinkuin nyt ja palvelijat eivät muistaneet\nkoskaan olleensa niin tiukalla. Sillä pysyttyään rauhallisena\nensimäiset päivät ja käytyään katsomassa vain navettaa, ruokasäiliötä,\nkellareita ja kaikkea moista, joka oli hänelle uutta, alkoi Mathilde\nkäyttäytyä aivan kuin kotona. Papin kanssa olivat he ystävykset alusta\nalkaen; hän kulki vain naureskellen ja pudistellen päätään kaikille\nhänen mielettömyyksilleen, joita hän piti hauskoina. Sillä Mathilde\nymmärsi aina ottaa hänet oikealla tavalla; hän ei ollut aivan turhaan\nollut äitinsä lellikki. Ja kun hän asetti kätensä papin kaulalle\ntaputteli häntä poskelle ja pyysi kauniisti: \"Oh -- saanko sen?\"\nsilloin tarvittiin enemmän kuin vanha papinsydän, jotta olisi voinut\nvastata kieltävästi. Ja saattoipa hän kertoa jos jotakin, hölynpölyä;\nhän ei ollut ääneti aamusta varhain myöhään iltaan ja sepä huvitti\npappia. Hän tunsi vilkastuvansa tästä, se oli jotain uutta hänelle, nyt\nkun hän oli elänyt niin kauan aikaa yksin tai nähnyt vain miettivän,\nhiljaisen tyttärensä, joka istui syventyneenä kirjaansa. Mathilde\nhuomasi vähitellen saavansa ylivallan -- niin viisas hän oli -- ja\noivalsi myöskin käyttää sitä järjestääksensä kaikki omalla tavallaan.\nEnnen oli hänen täytynyt käydä kaikkialla, missä hän tahtoi nähdä\njotain, mutta nyt huomasi hän, että tämä tuotti haittaa hänen\nterveydelleen, ja että hänen täytyi olla varovainen; siksipä täytyi\nhevosen olla aisoissa myöhään ja aikaiseen. Sitte kuorsasi Halvar liian\näänekkäästi yöllä tuvassa aivan hänen huoneensa edustalla, niin että\nhän havahti, ja totta totisesti pitipä Halvarin mennä heinälatoon\nmakaamaan. Sitte oli hän niin hermostunut, ettei voinut sietää Marin\npilkkovan puita aamulla ja laulavan, ja siksipä sai Mari käskyn pilkkoa\njoko illalla tahi 10:nen jälkeen, Mathilden tultua alas. Sitte oli\nMathilden myöskin autettava Agnesta välistä taloudessa, mutta silloin\nvasta syntyi melua! Nämä raa'at kömpelöt talonpoikaisihmiset eivät\nvoineet tehdä mitään mieliksi, ja sen he saivat kuulla useammin kuin\nkerran. Mari oli niin katkeroitunut tähän kaupunkilaishempukkaan, joksi\nhän kutsui Mathildea, että hän mielellään olisi heittänyt halon hänen\njälkeensä, minä hetkenä tahansa. Vierashuoneessa oli pöytä taasen\nasetettu keskelle lattiaa, kaikki komeus oli otettu esille, tuolien\npäällystä poistettu, kaikki heidän omistamansa kirjaillut päänalasimet\nja solmustetut matot otettu käytäntöön, niin että pappi ei enää saanut\npainaa päätään siihen eikä siihen, eikä saanut painaa jalkaansa siihen\npaikkaan eikä siihen paikkaan, ennenkuin hän oli pyyhkinyt hyvin\njalkansa. Pappi oli alussa nauranut tälle, mutta pian tuli se hänelle\nraskaaksi. Hän kyllästyi Mathildeen ja hänen jaaritteluunsa ja kaipasi\nvanhaa kodikkaisuutta. Hän huomasi, että Mathilde määräili täällä\nkaikesta. Hän katseli äänetöntä tytärtään, mutta hän oli yhtä äänetön.\nAgnes ei koskaan vastustanut mitään Mathilden ehdotuksia; päinvastoin\noli hän koettanut sovitella hänen tahtonsa mukaan mikäli hän voi, oli\naina ollut ystävällinen häntä kohtaan ja seurasi häntä kaikilla hänen\nretkillään. Kun he olivat muiden seurassa, oli hän kuitenkin mieluimmin\nheidän kanssaan.\n\nMathilde alkoikin vähitellen tulla tyytymättömäksi. Täällä ei ollut\nmitään tilaisuutta huvitteluun, ihmiset täällä olivat niin\nsivistymättömiä ja sulkeutuneita; mutta sitte muisti hän, ettei hän\nvielä ollut tehnyt tuttavuutta ylioppilaan kanssa, ja sitte hän kiusasi\npappia niinkauan, kunnes hän lupasi kutsua ylioppilaan vierailulle\njonain iltana.\n\nKun ylioppilas sinä iltana tuli vierashuoneeseen, näki hän pienen\nolennon vaaleansinisessä hameessa seisovan aivan pöydän vieressä. Hän\nniiasi hänelle syvään ja kutsui sitte Agneksen, joka oli sivuhuoneessa\nminne ovi oli avattu. Agnes tuli.\n\n\"Tahdotko olla hyvä ja esitellä minut tuolle herralle, Agnes\", sanoi\nhän erittäin arvokkaasti.\n\n\"Ylioppilas N. -- -- Mathilde Ravn.\"\n\n\"Ystävännekö kaupungista?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Niin\", vastasi Agnes hieman hillityllä äänellä.\n\n\"Sittehän olemme hyviä tuttavia\", vastasi ylioppilas, \"tervetuloa\ntänne.\"\n\nNäin sanoen ojensi ylioppilas kätensä Agnesta kohti.\n\nMathilde tekeytyi aivan kuin hän ei olisi nähnyt sitä; hän silitti\nhameensa laskosta.\n\n\"Tuttaviako?\" vastasi hän puolittain ihmetellen ja kallisti päätään,\n\"enpä todellakaan tiedä, että minulla olisi ollut se kunnia.\"\n\n\"Niin, Agnes-neiti on kertonut minulle paljon teistä\", vastasi\nylioppilas.\n\n\"Vai niin\", -- sanoi Mathilde rypistäen silmäkulmiaan.\n\nSamassa astui pappi sisälle, ja hän tervehti silloin ylioppilasta.\n\n\"Ei, hän on todentotta ihana\", kuiskasi Mathilde Agnekselle, \"näetkös,\nhän ei ole muuttanut puhdasta paitaa, vaan kääntänyt kauluksensa, ja\ntuo takki on varmaankin viime vuosisadalta. Ja ajatteleppa, hän tahtoi\ntarttua käteeni suurilla punaisilla kourillaan; hänen kustannuksellaan\npidämme hauskaa, hän on verraton.\"\n\n\"Mistä ostatte vaatteenne?\" kysyi Mathilde myöhemmin illalla, heidän\nistuessaan pöydän ympärillä.\n\n\"Mistäkö ostan vaatteeni? Räätäli Peterseniltä.\"\n\n\"Peterseniltäkö? Missä hän asuu?\"\n\n\"Hän asuu aivan puuseppä Poulsenin vieressä.\"\n\nMathilde ymmärsi että hän laski pilaa hänen kanssaan, mutta hän ei\nollut sitä huomaavinaan.\n\n\"Menisitte räätäli Hansenin luokse. Ei kukaan nuori mies voi olla\ntilaamatta vaatteitaan häneltä.\"\n\n\"Niin -- täytyneepä minun ajatella tuota. Olen yhtä mieltä teidän\nkanssanne, että olisi suuri synti pitää muita vaatteita kuin räätäli\nHansenin tekemiä.\"\n\nAgnes ei voinut olla hymyilemättä nähdessään ylioppilaan vakavat\nkasvonpiirteet hänen tätä sanoessaan, mutta Mathilde soitti vain\nsuutaan.\n\n\"Niin, luutnantti Karlson ostaa aina häneltä pukunsa, ja voitte olla\nvakuutettu siitä, että se on muodikkain.\"\n\n\"Vai on luutnantti Karlson kaupungin nuorten herrojen malli tähän\naikaan?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Tunnetteko hänet?\" huudahti Mathilde iloisesti, \"eikö hän ole\nverraton? Hän on todellakin hieno herra. Kuinka hän tanssiikaan, kuinka\nhän osaa keskustella, kuinka hän osaa pukeutua, ja mikä vartalo hänellä\non!\"\n\n\"Niin, jos tahtoo käyttää räätälin mittapuuta, on hän varmasti n:ro 1.\nMutta luulenpa hänen kadottaneen jonkunverran kultaustaan naimisiin\nmentyään.\"\n\n\"Ei, hän on aivan sama, iloinen ja niin kekseliäs. Olisittepahan vain\nnähnyt hänet konsuli N:n viimeisissä tanssiaisissa, hänellä oli\nkymmenen merkkiä.\"\n\n\"No niin, onhan hyvä, että meidän sotilaamme voivat ansaita\nmerkkejä ainakin yhdessä paikassa, kun he eivät voi tehdä sitä\ntaistelukentällä\", vastasi ylioppilas, \"mutta onko hänellä nyt vaimonsa\nmukanaan kaikilla näillä voittoretkillä?\"\n\n\"Ei, hänen vaimonsa istuu enimmäkseen kotona, hän kuuluu vähän niinkuin\ntekeytyvän arvokkaaksi ja vetäytyvän nyt syrjään\", vastasi Mathilde ja\nheitteli niskojaan, \"mutta luutnantti ei siitä välitä, hän menee minne\nkutsutaan ja hänet kutsutaan kaikkialle.\"\n\nMathilde vaikeni hetkiseksi, sillä Agnes vetäisi häntä toisen kerran\nhameesta.\n\n\"Mitä tahdot?\" sanoi hän Agnekselle.\n\n\"Niin, olisittepahan vain nähnyt kuinka hän mielisteli Agnesta\",\nhuomautti hän ylioppilaalle.\n\nAgnes asetti suunsa hänen korvalleen ja kuiskasi: \"Mutta oletko aivan\nsuunniltasi -- etkö muista?\"\n\n\"Oh -- se on totta, ylioppilaan morsian\", ja nyt vaikeni vihdoinkin\nMathilde.\n\n\"Vai mielisteli hän teitä, Agnes-neiti?\" jatkoi ylioppilas ja katseli\nterävästi Agnesta.\n\n\"Hän olisi mielellään voinut säästää sen vaivan\", vastasi Agnes\nvilkaisten harmistuneena Mathildeen.\n\nYlioppilas oli vaipunut mietteisiin, saattoi nähdä hänen kasvoistaan,\nettä hän oli toisessa maailmassa.\n\n\"Mitä ajattelette, herra ylioppilas?\" kysyi Mathilde.\n\n\"Oh, ajattelen kuinka onnellinen ja tyytyväinen elämän työhönsä se\nlieneekään, joka voi kysymykseen 'Mitä olet tehnyt maailmassa?' vastata\nkuten luutnantti Karlson: 'Olen mielistellyt', ja kuinka onnellinen se\nnainen onkaan, joka omistaa sellaisen miehen.\"\n\n\"Vai luulette te meidän nuorten tyttöjen mieluummin tahtovan ne, jotka\nseisovat kuin neuloilla, astuessaan tanssisaliin, ne jotka hymyilevät\ntyhmästi, pureskelevat kynsiään ja punastuvat korviin asti, kun heitä\npuhuttelee, ja jotka polkevat hameemme riekaleiksi, kun he, jäykkinä ja\nkömpelöinä, uskaltavat tanssiin.\"\n\nYlioppilas ei voinut olla hymyilemättä.\n\n\"Huomaan teillä olevan terävän katseen, ja voin taata, ettette ole\nsäästänyt näitä syntisraukkoja. Jos olisi kysymyksessä tanssiin\npyytäminen, luulenpa, että teidän sijassanne silloin valitsisin muita,\nmutta nythän oli kysymyksessä valitseminen elämää varten ja luulenpa\n-- niin, suokaa anteeksi -- luulenpa, että valitsisin silloin\nkynnenpureskelijat, joiksi heitä kutsutte. Uskon heistä, että heidän\naikansa kuluu muuhun kuin leikkiin ja tanssiin, että he, kun on\nkysymyksessä taistelu hengen aseilla, eivät enää seiso kuin neuloilla,\nvaan murtavat tiensä järjellä ja voimalla. Ja vielä -- anteeksi taas,\nettä tulen teitä loukanneeksi -- minulla on sangen vähän luottamusta\nnäihin tanssiaiskeikareihin, joilla ei ole muuta elämänpäämäärää kuin\nsaada merkkejä tanssiaisissa ja johtaa kotiljongissa. Naurakaa te vain,\nneiti Ravn, mutta minä puhun nyt vakavasti. Tunnen nämä kiiltokeikarit,\njotka lentelevät paikasta toiseen, polvistuvat mielitietylleen ja\nsuitsuttavat imeliä, mielisteleviä, ulkoa opittuja sanoja, jotka he\ntaasen uhraavat toiselle seuraavassa tanssissa. Tunnen nämä\n'sivistyneet' ihmiset, jotka vierashuoneessa puhuvat norjalaisesta\nraakuudesta ja sitte istuvat toveripiirissä laulaen rivoja lauluja, ja\njoilla ei ole muuta mielessä kuin kauppaneuvos P... ja valtioneuvos\nL... joiden luokse he menevät sunnuntaiksi syömään päivällistä. Mutta\nnämä asetetaan aivan kuin malleiksi, joiden seuraa sivistynyt maailma\nhakee, ja joille äidit onnellisina antavat tyttärensä. Minusta naisen\ntäytyy voida vaatia mieheltä jotain enemmän, kuin että hän osaa tanssia\nhyvin ja pukeutua kauniisti.\"\n\nAgnes oli kumartunut eteenpäin, hän katseli suurin silmin ylioppilasta\nahmien jokaisen hänen sanansa. Mathilde nojautui mukavasti tuolin\nselustaa vasten rypistäen otsaansa.\n\n\"Opiskelette teologiaa? Eikö niin?\" sanoi hän pilkallisesti hymyillen.\n\n\"Jos se voi jollakin tavoin herättää teidän mielenkiintoanne, niin --\nkyllä, -- luulin muuten, että jumaluusoppi ei ollut teidän tiellänne\",\nvastasi ylioppilas ja kumarsi.\n\n\"Oh ei -- saatoin vain ymmärtää, että...\" sanoi Mathilde ja leikitteli\njollakin paperilla, joka oli pöydällä, \"mutta nyt sinun totta totisesti\non laulettava meille jotain, Agnes, muuten torkahdamme kokonaan, ja\npäätämme virrellä ja rukouksella.\"\n\nAgnes nousi ja meni soittokoneen luo. Hän selaili hetkisen nuottilehtiä\nja löysi vihdoinkin, mitä tahtoi. Se oli Ahnfeldtin sepittämä virsi.\nHän lauloi sen niin rauhallisesti, mutta niin lämpimästi.\n\n\"A--ha--\" kuului sohvannurkasta. \"Tämäpä oli surkeata.\" Mathilde\nhaukotteli.\n\n\"Ei tiedätkös mitä, lapseni\", sanoi hän, rientäen Agneksen luo, \"nyt\nmeidän pitää saada jotain, jossa on eloa ja vilkkautta eikä tätä\nu-u-u-u. Eikö sinulla ole 'Yksinkertaisen tytön' lauluja?\" Ylioppilas\nkatseli hämmästyneenä pappiin. Hän oli ottanut sanomalehden ja luki\nsitä, nuorten puhellessa keskenään. Hän näytti surulliselta, mutta ei\nsanonut sanaakaan.\n\nYlioppilas katseli Agnesta. Hän istui pianotuolilla, antoi Mathilden\nselailla nuotteja, eikä sanonut sanaakaan. Hän tarkasteli huonetta, se\noli myöskin muuttunut, mutta ei ollut niin kodikas kuin ennen. Täällä\nei myöskään enää tuntunut niin hauskalta olla kuin ennen; täällä oli\njotain raskasta, jota ei koskaan ollut entisaikaan. Ja tuossa loikoi\ntuo pieni vaihdokas, aivan kuin hän olisi ollut kotonaan, käski ja\nmääräili aivan kuin tahtoi, eikä kukaan uskaltanut vastustaa häntä.\n\nMathilde löysi lopuksi jotain, josta hän piti, ja asetti sen Agneksen\neteen, mutta Agnes asetti sen aivan rauhallisesti takaisin\nnuottisäiliöön. Sitte löysi hän rakkaat kansanlaulunsa ja alkoi laulaa\nniitä.\n\n\"No mutta onko nähty moista pientä heittiötä\", sanoi Mathilde, --\n\"näihin talonpoikaislauluihin olemme kyllästyneet aikoja sitte; sinähän\net muuta tee, kuin hoilotat niitä päivät pitkät; laula nyt jotain,\njossa on sisältöä.\"\n\n\"Laulan, mitä tahdon, enkä tahdo laulaa muuta tänä iltana\", vastasi\nAgnes päättäväisesti.\n\n\"Monet kiitokset, neiti\", vastasi Mathilde ja niiasi hänelle, \"sepä on\nkohteliasta vieraille.\" Näin sanoen istuutui hän loukkaantuneena\nsohvannurkkaan.\n\nKun ylioppilas tuli kotia sinä iltana, kulki hän kauan edestakaisin\nlattialla, ennenkuin hän meni levolle. Hän otti esiin kuvansa\nlaatikosta ja katseli taasen sitä.\n\n\"Omituista, että näiden kahden piti kulkea aivan samaa latua. Ja mies\ntuli viettelijänä myöskin tämän toisen tytön luokse, mutta hän -- --\nniin, jospa voisi ymmärtää häntä. Että hän voikin elää yhdessä tämän\nMathilden kanssa, kutsuen häntä ystävättärekseen -- -- -- ei, nainen on\nkäsittämätön olento.\" --\n\nMathilde alkoi kyllästyä pappilaan, ja pappila alkoi ikävystyä\nMathildeen. Hän ei voinut koskaan pysyä rauhallisena tahi istua kotona\npäivääkään, ja jos ihmiset eivät tahtoneet tulla hänen luokseen, meni\nhän heidän luokseen. Joka kerta sanoi hän, että ihmiset täällä olivat\nsivistymättömiä ja ikäviä, ja joka kerta kotia palattuaan oli hänellä\npussi täynnä heidän virheitään ja tyhmyyksiään, mutta kuitenkin hän\nmeni heidän luokseen.\n\nNiinpä hän sitte eräänä päivänä välttämättömästi tahtoi vierailulle\nylioppilaan luo. Agnes sanoi, että se ei sopinut heille naisina; mutta\njos Mathilde kerran oli saanut jotain päähänsä, ei ollut niin helppoa\nsaada sitä sieltä pois, ja niinpä hän kiusasi Agnesta niin kauan,\nkunnes hän ja Agnes eräänä iltapäivänä menivät sitä tietä pitkin, joka\nvei kapteenintaloon. Agnes ei ollut luvannut varmasti mennä mukaan\nsisälle, mutta saattoivathan he nyt mennä kappaleen sinnepäin ja nähdä,\nmiten asiat kehittyivät. Ja asiat kehittyivät siten, että he tapasivat\nylioppilaan.\n\n\"Ovatko neidit kävelyllä?\" sanoi ylioppilas ja meni heidän luokseen.\n\n\"Niin ollaan\", vastasi Mathilde, \"ja tiedättekö, minne olemme\npäättäneet mennä? Teidän luoksenne vierailulle.\"\n\nYlioppilas loi häneen ihmettelevän ja puolittain epäilevän katseen.\n\n\"Onko se totta?\" kysyi hän, \"minun täytyy sanoa, että tuopa oli\nystävällistä. Onko se totta, Agnes-neiti? Miksi nykäisitte ystäväänne\nhameesta? Olette asunut täällä niin kauan, ettekä vielä kertaakaan ole\nkäväissyt luonani. Ettekö nyt tahdo seurata mukana?\"\n\nAgnes ei oikein tietänyt mitä vastata ja niinpä hän vain kiitti\nhämillään. He kulkivat edelleen, ja ylioppilas alkoi puhella Agneksen\nkanssa, aivan kuin ei Mathildea ollenkaan olisi ollut olemassa.\n\n\"Anteeksi\", sanoi Mathilde ja tuli ylioppilaan luo, \"olette saanut\nkyynärpäähänne suuren tahran\", ja hän kohotti kättään pyyhkiäkseen sen\npois. \"Oh, anteeksi, ilmeisesti erehdyin\" -- lisäsi hän, hymyili ja\nkäänsi kasvonsa pois, aivan kuin hämillään.\n\nYlioppilas katseli maahan. Hänellä oli käsivarressa suuri kolo, josta\npaita pisti esiin. Hän joutui hämilleen samassa, mutta hän malttoi\nmielensä pian ja kumarsi Mathildelle.\n\n\"Näette, etten ole pukeutunut ottaakseni vastaan moisia hienoja\nvieraita; mutta jos olisin aavistanut tämän kunnian, ette olisi nähneet\nmitään tahrapilkkua. Ja täällä maalla, katsokaapas --\"\n\n\"Niin täällä maalla näkee paljon omituista, mutta se on kai täällä\nmuotina\", sanoi Mathilde nenäkkäästi.\n\n\"Maalla ainakin pitää paikkansa vanha sananparsi, että 'ei ole koiraa\nkarvoista katsottava'\", vastasi ylioppilas, \"ja se on hyvä sananlasku,\neikö ole, Agnes-neiti?\"\n\n\"Kyllä se on\", vastasi Agnes, \"mutta ihminen, joka on sisäisesti hyvä,\npitäisi kunnianaan olla ulkonaisesti siisti.\"\n\nYlioppilas katsoi häneen, Agnes vältti hänen katsettaan.\n\n\"Se on totta\", vastasi hän lyhyeen. He olivat nyt tulleet veräjälle,\njoka vei puutarhaan. Agneksen sydän tykytti niin omituisesti, kun\nveräjä sulkeutui hänen takanaan, ja hän asteli pitkää puistokäytävää,\njota vanhat puut reunustivat, taipuen hänen ylitseen. Oli aivan kuin ne\nolisivat sanoneet: \"Nyt vangitsemme sinut, nyt et koskaan pääse enää\ntäältä.\" Hän sai kovan halun juoksennella ympäri, katsoa jokaista\nnurmikenttää, joka kukka-istutusta, jokaista pientä puistikon halki\nkulkevaa polkua. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän tehnyt sen, mutta\nnyt oli ylioppilas täällä ja -- Mathilde. Hän silmäsi vain salavihkaa\nympärilleen, mutta kuinka omituista täällä kuitenkin oli. Vanha,\nsammaltunut kivipenkki tuolla kauempana; merenjumala, joka seisoi\npuhaltaen pilliinsä, ilman että vettä juoksi lainkaan; auringonkello\nruostuneine viisareineen; vanha harmaa talo, joka seisoi tuossa\nkuurassa kuin kokoonluhistunut vanhus; kaikki oli muistuttamassa\nmennyttä aikaa, jolle elämä, leikki, loisto ja auringonpaiste oli\nantanut eloa, jolloin ei vain kissa istunut leveillä rappusilla ja\nnuoleksinut käpäliään, vaan nauru ja laulu kaikui sieltä palvelijoiden\nkiitäessä kauniiden silkkipukuisten naisten keskellä ja tarjotessa\nviinipikareja. Ja sisällä suurissa viileissä huoneissa ja pitkissä\nautioissa käytävissä riippui vanhoja esi-isiä valkoisissa tekotukissa\nja miekka sivulla lausuen hänet ikäänkuin tervetulleeksi ja\nkunnianarvoisat isoäidit pitsiröyhelöissä ja ruusut käsissä; nämä\nisoäidit aivan kuin niiasivat hänelle. Hän kulki äänettömänä\ntarkastellen tarkastelemistaan; mutta Mathilde kaakotti kuin kana ja\njuoksenteli ylioppilaan kintereillä; hän näytteli heille kaikki\nkyökistä kellariin. Vihdoin pysähtyivät he arkihuoneeseen, ja\nylioppilas pyysi heitä istumaan.\n\n\"No, mitä neidit pitävät talostani?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, talo on erittäin sievä\", vastasi Mathilde, \"mutta jotain\npuuttuu.\"\n\n\"Ja mikä se on?\"\n\n\"Teidän pitäisi hankkia vaimo.\"\n\n\"Niinkö arvelette?\" vastasi ylioppilas. \"Miksi se on niin\nvälttämätöntä?\"\n\n\"Niin katsokaapas, täällä on autiota, täällä on pimeää ja täällä on\ntyhjää; mutta hän järjestäisi, koristaisi ja hankkisi jotain uutta;\nsitte voisitte kutsua vieraita, eikä teidän tarvitsisi istua täällä\nyksin ja lukea koko päivää. Ja sitte -- niin, katsokaas tuolla seisoo\ntuo tuoli vinossa, ja tämä pöytä se seisoisi nyt tuolla. Tahdotteko\nauttaa minua muuttamiseen, niin saatte nähdä. -- -- Eikös nyt näytä\nsievemmältä? Katsokaas, kaiken tämän voisi vaimo tehdä.\"\n\n\"Myönnän teidän olevan oikeassa\", vastasi ylioppilas leikkiä laskien,\n\"enkä tiedä parempaa kuin että autatte minua hankkimaan sen.\"\n\n\"Oh -- hän voi olla lähempänä kuin luulettekaan\", vastasi Mathilde,\nrypisti otsaansa ja katseli veitikkamaisesti Agnekseen.\n\nAgnes oli kääntynyt, ei ollut kuulevinaan ja katseli muutamia seinällä\nriippuvia valokuvia. Oli ilmeistä ettei ylioppilaskaan pitänyt tästä.\n\n\"Neidit suonevat anteeksi\", sanoi hän hetkisen kuluttua, \"tulen heti\ntakaisin.\" Näin sanoen hän meni huoneesta.\n\nHän oli tuskin päässyt ulos, ennenkuin Agnes äkkiä kääntyi ja tarttui\nMathilden käsivarteen.\n\n\"Häpeäisit\", sanoi hän posket hehkuen, \"käyttää sellaisia sanoja täällä\nja -- -- --\"\n\n\"Mikä sinua vaivaa? Minäkö häpeäisin? Voitko kieltää, että mielelläsi\ntahtoisit olla hänen vaimonsa?\"\n\n\"Mathilde, jos sinä -- -- --\"\n\nAgnes ei saanut sanotuksi enempää; sillä samassa tuli ylioppilas sisään\nuudessa kauniissa takissa ja takanaan vanha palvelijatar, joka\nlautasella kantoi hilloa, pikkuleivoksia ja viiniä.\n\n\"Tässä on kaikki, mitä minulla on tarjottavana\", sanoi ylioppilas,\nkaatoi laseihin ja tarjosi. \"Tervetuloa tänne! Tervetuloa tänne,\nAgnes-neiti!\" sanoi hän ja kilisti hänen kanssaan.\n\n\"Niin, ja emmekö saisi samalla toivoa, Agnes, että seuraavalla\nkerralla, tänne tullessamme, saisimme tavata kauniin, nuoren\ntalonemännän?\" sanoi Mathilde.\n\n\"Kiitos hyvästä tahdostanne, neiti Ravn\", vastasi ylioppilas ja\nkumarsi; mutta Agnes maisteli vain lasiaan ja asetti sen pöydälle.\n\n\"No, mitäs pidätte maalaiselämästä?\" kysyi ylioppilas Mathildelta,\njohtaaksensa keskustelun johonkin muuhun.\n\n\"No kyllä -- ajaksi -- mutta en voisi koskaan ajatella asettua tänne\nasumaan ainaiseksi. Täällä ei ole koskaan mitään nähtävää ja kuultavaa,\nja sitte tapaa niin harvoin ihmisiä, joiden kanssa voi seurustella.\"\n\n\"Aivan samaa sanoi Agnes-neitikin kerran; enpä tiedä, vieläkö hän on\nsamaa mielipidettä. Mutta jos neidit ovat yhtämieltä kanssani, teemme\npienen kävelymatkan täällä ympäristössä, niin näytän teille sellaista,\nmikä on omiansa herättämään mielenkiintoa, ja ihmisiä, joiden kanssa\nvoi hyvin seurustella.\"\n\n\"Niin, tehkäämme se\", sanoi Mathilde, \"se on hauskaa; meillä ei ole\nkuitenkaan mitään tehtävää tänään.\"\n\n\"Mutta kunhan isä vain ei hätäile\", vastasi Agnes; \"ennen hämärää\ntäytyy meidän olla kotona.\"\n\n\"No hän ei totta totisesti kaipaa meitä\", vastasi Mathilde ja kiinnitti\nneulalla vaippaansa, \"voimme mennä nyt heti.\"\n\n\"Te teette aina vastaväitteitä, Agnes-neiti\", sanoi ylioppilas.\n\n\"Teenkö?\" vastasi Agnes, ja hän seurasi mukana.\n\nHe kulkivat kappaleen tietä pitkin, sitte poikkesivat he syrjäpolulle\nja lähtivät kulkemaan yli peltojen. Siellä seisoi mies, kaivellen\nperunamaata. Ylioppilas seisahtui hänen eteensä.\n\n\"Toivotan onnea työhön, Hannu\", sanoi hän ja tervehti; \"kuinka voi\näitisi?\"\n\n\"Kiitos kysymästä, hän voi hyvin\", vastasi Hannu ja katseli ylös\ntyöstään. \"Sinulla on seuraa tänään.\"\n\n\"Niin, enkös ole mielestäsi joutunut hienoon seuraan?\"\n\n\"Niin, se on varma. Komeutta kyllä näkee maailmassa.\" Hän seisoi\nnojaten lapioon. \"Katsos, ylioppilas, mitä tänään löysin\", sanoi hän\nhetkisen kuluttua ylioppilaalle, hiljentäen ääntään ja ottaen\ntaskustaan vanhan hopearahan, jonka hän oli löytänyt pellosta, \"se oli\nmyöskin uudenuutukainen ja kiiltävä kerran, mutta sen täytyi kuitenkin\nmaahan.\"\n\nHänen kasvoillaan oli omituinen ilme hänen tätä sanoessaan.\n\n\"Niinpä kyllä, maa ottaa suurimmat rikkautemme\", vastasi ylioppilas,\n\"mutta kerran ne kuitenkin etsitään kätköstään ja annetaan meille\ntakaisin, Hannu.\"\n\n\"Niinhän ne sanovat\", vastasi Hannu ja työnsi lapion multaan niin\nvoimakkaasti, että se vajosi pitkälle ylös varteen.\n\n\"Näittekö hänet?\" kysyi ylioppilas Agnekselta, heidän kulkiessaan\nedelleen.\n\n\"Kyllä\", vastasi Agnes.\n\n\"Saatoitteko ymmärtää häntä?\"\n\n\"En, mutta näin, että jokin oli koskenut häneen kovasti.\"\n\n\"Hän oli kihloissa seudun kauneimman tytön kanssa. Sitte sairastui\nmorsian ja kuoli juuri ennen häitä. Nyt menemme pistäytymään hänen\näitinsä luo.\"\n\nMathilde oli tullut kauas edelle, hän kun oli jatkanut matkaa toisten\npysähtyessä. Ylioppilas ja Agnes kiiruhtivat saavuttaaksensa hänet.\n\n\"No, nytpä sait jotakin mieltäylentävää kuullaksesi?\" sanoi Mathilde\nAgnekselle.\n\n\"Jos aiotte näyttää meille kaikki ne merkillisyydet, joista puhuitte,\nherra ylioppilas\", sanoi hän samassa hetkessä ylioppilaalle, \"älkää\nsilloin pysähtykö jokaisen talonpojan kohdalla.\"\n\n\"Niin, mutta hän oli ensimäkien merkillinen olento\", vastasi ylioppilas\nnauraen, \"ja tuossa näette toisen.\" Hän osoitti tien vieressä olevaa\npientä torppaa.\n\n\"Tahdotteko, että menemme sinne?\" kysyi Mathilde hämmästyneenä.\n\n\"Niin, mikäpä estäisi?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Tuohon kurjaan tölliin, jossa arvatenkin on niin tukahduttavaa, ettei\nsiellä voi hengittää.\"\n\n\"Oh, minä olen hengittänyt siellä niin monta kertaa, eikä se ole\nlainkaan niin vaarallista, kuin miltä näyttää\", vastasi ylioppilas.\n\"Uskokaa minua, ettette tarvitse sitä katua.\"\n\nMathilde seisoi hieman epäröiden ja katseli mustaa oven kynnystä, mutta\nlopuksi kääri hän hameet aivan jalkojen ympärille, kohotti ylös helmat\nja kulki varpaillaan kivitetyn eteisen lattian yli. Ylioppilas\nkolkutti, ja he menivät sisälle. Se oli tavallinen talonpoikaistalo,\ntulisija keskellä lattiaa, katto savuttunut, mutta muuten siellä oli\nkylläkin puhdasta ja raikasta. Mathilde näytti kuin puusta pudonneelta.\nTuvassa istui noin 70 vuoden vanha talonpoikaisvaimo, jolla oli niin\nrauhalliset ja valoisat kasvot, että näytti siltä kuin koko hänen\nelämänsä olisi ollut auringonpaisteinen. Hän nousi ja tuli heidän\nluokseen. Ylioppilas ojensi kätensä hänelle.\n\n\"Kiitos viimeisestä\", sanoi ylioppilas.\n\n\"Kiitos itsellesi viimeisestä\", vastasi vaimo ystävällisesti, \"sinulla\non vieraita mukanasi tänään.\"\n\n\"Tuo on papin tytär, ja tämä tässä on hänen ystävänsä kaupungista. He\ntahtoivat mielellään nähdä, miten tulet toimeen.\"\n\n\"Vai niin -- tervetuloa\", sanoi vaimo ja ojensi kätensä Mathildelle,\njonka täytyi ottaa se vastaan, niin vastenmielistä kuin se hänestä\nolikin. \"Tervetuloa\", sanoi hän Agnekselle ja ojensi hänelle kätensä,\n\"minun olisi kyllä pitänyt tuntea sinut; mutta he kasvavat niin\nnopeaan, että heitä ei voi tunteakaan. Olin kirkossa, kun sinut vietiin\nkastettavaksi. Mutta nyt istuutukaa ja levätkää hetkinen.\"\n\n\"Kiitos, kiitos\", vastasi ylioppilas ja istuutui penkille. Agnes\nistuutui aivan viereen. Mathilde katseli ympärilleen, löytääksensä\ntuolin; mutta kun hän ei sellaista huomannut, levitti hän nenäliinansa\npenkille ja istuutui sille. Kaisa meni hyllyn luokse ja kaatoi maitoa\npuukuppiin. Hän maisteli ensin, oliko maito tullut happameksi, sitte\nhän tuli Mathilden luokse ja tarjosi sen Mathildelle.\n\n\"Voitpa olla janoinen\", sanoi hän ja ojensi kupin hänelle.\n\nMathilde näytti aivan kauhistuneelta.\n\n\"Ei, monet kiitokset\", vastasi hän, niin pian kuin saattoi.\n\n\"Kuppi on puhdas\", sanoi Kaisa ystävällisesti.\n\n\"Ei, monet kiitokset\", sanoi Mathilde taasen, ja sitte otti Agnes\nkuppinsa ja joi, ja ylioppilas senjälkeen.\n\n\"No, minkälainen elämäsi on, Kaisa?\" kysyi ylioppilas, kiitettyään\nmaidosta.\n\n\"Kyllä, kiitos, elän hyvissä oloissa ja olen Jumalan kiitos terve.\"\n\n\"Minulla on terveiset Hannulta.\"\n\n\"Sinä olet tavannut hänet?\"\n\n\"Mitenkäs hän jaksaa; alkaako haava parata?\"\n\n\"Eipä niinkään; syvästä haavasta jää syvä arpi, eikä ole helppoa saada\nsointua viuluun, kun kielet ovat lauenneet\", vastasi Kaisa hiljaa. Hän\nkääntyi ja pyyhki silmiään kädellään.\n\n\"Mutta Herramme voi sitoa sen, mihin toinen ei kykene\", sanoi\nylioppilas.\n\n\"Hän voi sen, ja hän tahtoo sen myöskin, kun hänen aikansa tulee\",\nvastasi Kaisa.\n\nHän puhui niin tyynesti, lempeästi ja luottamusta herättävästi; ei\nsanoissa eikä kasvonpiirteissä ollut mitään katkeraa. Agnes katseli\nihmetellen häntä. Ylioppilas puheli hänen kanssaan kauan. Mutta\nMathilde istui väänneskellen itseään penkillä ja katsellen levottomasti\nylioppilaaseen, eikö hän pian vaikenisi. Vihdoin hän nousi. Kaisa\nkätteli heitä taasen, kiitti vierailusta, ja pyysi Agnesta pian\ntulemaan takaisin. Tuskin olivat he tulleet ulos, ennenkuin Mathilde\nalkoi torua ja pudistella hamettaan.\n\n\"Enpä ole ennen nähnyt mokomaa, tarjota meille maitoa mustasta\nmaljasta, josta hän ensin itse juo. Ja missäs se on, mitä meidän piti\nnähdä?\" kysyi hän ylioppilaalta.\n\n\"Olette nähneet sen\", vastasi ylioppilas.\n\n\"Jos tuo vanha eukko oli niin merkillinen, niin Jumala varjelkoon minua\nmoisista merkillisyyksistä.\"\n\n\"Ettekö nähnyt, että tuolla vanhalla maalaiseukolla oli kasvonpiirteet\nja olento, jota kuningatar saattaisi kadehtia? Ettekö nähnyt, että\nkaikessa, mitä hän sanoi ja teki, yksinpä vähäpätöisimmissäkin\npikkuseikoissa, oli arvokkaisuutta.\"\n\n\"Niin, monet kiitokset, mutta mieluimmin tahdon päästä näkemästä\nmoista\", vastasi Mathilde ja keikahutti päätään, \"te olette nyt niin\nkiintynyt talonpoikaistapoihin ja talonpoikaisoloihin, että te jonakin\nkauniina päivänä sanotte, että parasta on olla pesemättä lattioita,\nolla tuuleuttamatta ja syödä puuroa joka ateriaksi.\" Ylioppilaan täytyi\nnauraa.\n\n\"Niin, ne muut merkillisyydet, joita minulla on näytettävänä, eivät ole\nhiuskarvaakaan parempia\", sanoi hän, kohauttaen olkapäitään, \"niin\nettä, jos --\"\n\n\"Kiitos, olen saanut kylläkseni\", vastasi Mathilde, \"nyt tahdon mennä\nkotia. Tuletko mukana, Agnes?\"\n\n\"Ei, te kai seuraatte minua, vai mitä?\" sanoi ylioppilas reippaasti,\nkääntyen hänen puoleensa.\n\n\"Ei, kun Mathilde -- --\"\n\n\"Oh, äläpä anna minun häiritä, minä löydän kyllä tien yksinkin kotia,\nja jos sinulla on halua nähdä enemmän moista ihanuutta, niin ole hyvä.\"\n\n\"Tehän olette niin monet kerrat ennen kävellyt yksin minun kanssani. En\nkai minä ole vaarallisempi nyt kuin silloin\", sanoi ylioppilas.\n\n\"Ette -- mutta --\", sanoi Agnes venyttäen sanoja.\n\n\"Ei, se on vain uhmailua, Agnes, eikä muuta\", sanoi Mathilde, \"katsos,\nnyt menen minä.\"\n\nAgnes seisoi vielä epäröiden.\n\nYlioppilas meni hänen luokseen. \"Olen harvoin pyytänyt teiltä mitään\",\nsanoi hän vakavasti, \"mutta tänään pyydän teitä seuraamaan minua.\"\n\n\"Mutta sopiiko se myöskin?\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi\", sanoi Mathilde ja juoksi nauraen kedon yli. \"Kunpa\nteillä olisi hauskaa\", lisäsi hän pisteliäästi, \"ja nytpä älä liiaksi\nkaipaa minua, Agnes.\"\n\nYlioppilas ja Agnes katselivat toisiaan, nuo kaksi vanhaa ystävystä\nseisoivat yksin, kiusanhenki oli poissa, ja kaikki oli tullut niin\nhiljaiseksi hänen mentyään. He kulkivat hetkisen ääneti rinnatusten,\nmutta molemmat olivat tyytyväisiä siitä, että Mathilde laverteluineen\noli poissa.\n\n\"Näittekö muuta tuossa vaimossa kuin eukon, Agnes-neiti?\" kysyi\nylioppilas. \"Ette kuitenkaan koskaan voisi loukata ketään, niinkuin\nteidän ystävättärenne on loukannut tätä vaimoa tänään?\"\n\n\"Mathilde ei lainkaan tunne maalaistapoja täällä\", vastasi Agnes.\n\n\"Ei, mutta voi vaatia ihmisiltä, jotka kutsuvat itseään sivistyneiksi,\nettä he uskovat löytyvän muitakin sivistyneitä ihmisiä kuin he itse,\nvaikkakaan nämä ihmiset eivät ole sivistyneitä aivan heidän\nsäädöksiensä mukaan. Ja kun ajattelee näiden kahden kasvoja,\nkaupunkilaisnaisen ja talonpoikaisvaimon, niin tiedän kyllä, minkä minä\nvalitsisin.\"\n\n\"Niin, hänellä oli omituiset kasvonpiirteet, hän on varmaankin kärsinyt\npaljon, se vaimo?\"\n\n\"Niin, hän on kärsinyt paljon. Hänellä oli kuusi poikaa, kaikki kelpo\npoikia, he ovat sortuneet hänen ympärillään, hänen jäädessään pystyyn.\nKaksi hukkui isän kanssa syysyönä merellä; yksi heistä satutti itseään\nkuolettavasti tunturilla, kun hän tahtoi pelastaa toista, ja kuoli heti\ntämän jälkeen, ja kaksi kuoli isoonrokkoon. Viimeisen oli nyt\njatkettava sukua, silloin kuolee hänen morsiamensa, ja hän kadottaa\nsekä rohkeuden että voiman. Ja kaikkea tätä täytyy äidin katsoa; hänen\ntäytyy rohkaista, lohduttaa ja koettaa kohottaa poikaa, vaikkakin hän\non vajota maahan surusta. Mutta ei koskaan ole kuultu valittavaa sanaa;\nei koskaan ole nähty muita kasvoja kuin nämä rauhalliset ja tyynet,\njotka aina ovat alttiit kaikkia auttamaan. Ihmiset kirjoittavat nyt\nniin paljon kirjoja, maalaavat ja pystyttävät muistomerkkejä milloin\nmillekin, mutta se suuruus, mikä piilee siinä, että kärsii kestävästi\nniinkuin erityisesti naiselle on ominaista, se saa harvoin sanan\nosakseen. Ja kun runoilijat tahtovat kuvata suurta surua, valitsevat he\nmieluimmin sen mikä repii tukkaansa ja epätoivoisena kirkuu taikka sen,\njoka säilyttää miehen kuolinnaamiota, eikä voi unohtaa rakkaita\nkasvonpiirteitä. Mielestäni he mieluummin voisivat valita sen, joka\nsurusta tulee hiljaiseksi ja äänettömäksi ja jonka kasvoilla kuitenkin\naina on sama lempeä ja kiitollinen ilme. Hän on varmasti kauniimpi ja\nsuurempi, niin totta kuin on kauniimpaa ja suurempaa antaa kuin ottaa.\"\n\nYlioppilaan tätä sanoessa oli hän tullut toisen mökin luokse, joka oli\ntien varrella.\n\n\"Tänne menemme sisälle\", sanoi hän Agnekselle, \"niin saatte nähdä\ntoisen naisen, joka myöskin on suuri, vaikkakaan hän ei itse tiedä\nsitä.\" Hän avasi oven ja meni sisälle. Eräällä tuolilla istui\nvalkohapsinen vanhus. Hän ei noussut heidän tullessaan sisälle, hymyili\nvain ja nyökäytti päätään ylioppilaalle. Ylioppilas meni hänen tuolinsa\nluokse.\n\n\"Tässä tulen papin tytär mukanani\", sanoi hän, \"hän tahtoi nähdä, miltä\ntuvassasi näyttää.\"\n\n\"Vai niin, papin tytär\", toisti vanhus, ja näki, kuinka hän vilkastui,\n\"niin, niin, pappi on kelpo mies, ja hän saarnaa hyvin, kun kuulin\nhäntä viimeksi, niin sen hän teki, ja tunsin hänet aina siitä, kun hän\noli pieni poika -- vai niin, vai niin, vai on se papin tytär.\" Vanhus\nistui päätään nyökytellen ja katseli Agnesta.\n\n\"Missä Ingrid on tänään?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Ingrid? -- niin, hän tulee pian\", vastasi vanhus, \"mutta ajattele,\npapin tytär -- niin ja hänen isoisänsä, tunsin ne kaikki, -- ohoh --\nohoh -- kuinka aika kuluu; olen 90 vuoden vanha nyt, tiedäppä se --\n90 vuoden vanha.\"\n\nHänen siinä istuessaan ja leperrellessään itsekseen tuli Ingrid\nsisälle. Hän näytti vanhalta, noin 50-vuotiaalta, oli pieni ja laiha,\nmutta niin kevyt, niin kevyt. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan,\nnähdessään vieraat.\n\n\"Ei, mitäs näenkään, eikös se ole ylioppilas ja eikös se ole Agnes\nmyöskin -- ei, että tahdoitkin käväistä luonamme täällä, missä on niin\nyksinkertaista; täällä on nyt myöskin niin siivotonta tänään -- istu\nalas --\" ja Ingrid pyyhki penkin esiliinallaan, siivosi huoneessa ja\npuhui samalla kertaa.\n\n\"Kuules -- tämä on papin tytär\", sanoi vanhus Ingridille ja havahti\naivan kuin uudestaan.\n\n\"Niin luuletkos, etten Agnesta tunne? Olen nähnyt hänet niin usein\nkirkkomaalla; kyllä kai nyt minä tunnen hänet, mutta että tahdoitkin\nkäväistä meitä katsomassa. -- --\"\n\nSama toistui uudestaan. Vanhus puhui isoisästään ja kaikista vanhoista\nmuistoistaan ja lopetti aina seuraavin sanoin: \"vai niin, vai on se\npapin tytär\", ja Ingrid ei voinut unohtaa sitä, että hän tahtoi\nkäväistä siellä sisällä, missä oli niin yksinkertaista.\n\nHeidän ulos tultuaan sanoi ylioppilas Agnekselle: \"Nyt olette tehnyt\nhyvän työn tänään, Agnes-neiti. Näittekö, kuinka iloisiksi he tulivat,\nvain siksi, että tulitte. Uskokaa minua, että tämä eukko, joka nyt\nmelkein uudestaan on lapsi, ei voi unohtaa tätä niin pian, hän on, niin\nkauan kuin hän elää, puheleva tästä käynnistä itsekseen. Ja Ingrid --\nkun näkee hänet, kukapa silloin luulisi hänessä olevan jotain suurta.\nHän näyttää kuitenkin niin pieneltä ja vaatimattomalta. Mutta hän on\ntehnyt, mitä niin monet eivät olisi tahtoneet tehdä. Hän istui tuolla\nvanhan isänsä kanssa, joka oli rampa, eikä voinut tehdä työtä. Silloin\nhäntä kosii eräs rikas talonisäntä, mutta sillä ehdolla, että isä ei\nseuraisi mukana. Hän tahtoi maksaa jotain hänen puolestaan, ja hänet\nsijoitettaisiin elätiksi jonnekin pitäjään, Hän piti tästä miehestä,\nmutta hän valitsi isän. Monena, monena vuotena on hän nyt hoidellut\nhäntä, kantanut hänet joka ilta vuoteeseen ja joka aamu takaisin\ntuoliin, tehnyt työtä käsillään kuten voimakkain mies elättääkseen\nheitä molempia, ja kuitenkin on hän aina tyytyväinen ja iloinen. Kuinka\nmoni matkustaja onkaan nähnyt hänen seisovan mökin ulkopuolella\nrankkasateessa, ruskeassa päällysnutussa, ruskea hattu päässä\nmuokkaamassa maata. Matkustaja on ehkä nauranut ja osoittanut häntä,\nvieraat naiset ovat tuijottaneet häneen lornjettinsa läpi, ja hänestä\non kerrottu niinkuin mistäkin pilakuvasta vieraiden huvittamiseksi\nseurapiirissä. Ei kukaan ole uneksinut, että tässä naisessa oli\nsisältöä, joka oli kullan arvoinen.\"\n\nAgnes oli kuunnellut häntä tarkkaavasti. Hän näytti miettivältä.\n\n\"Kuinka omituista, etten ole aikaisemmin kuullut mitään tästä\", sanoi\nhän, \"ja kuitenkin olen elänyt täällä niin monta vuotta. Mutta kuinka\nonnellinen se nainen mahtaneekaan olla, jolla on varma elämäntehtävä,\njolla on yksi ainoa, jolle hän voi uhrautua, jolle hän voi elää.\"\n\nYlioppilas katseli Agnesta. Hänen viimeisissä sanoissaan ilmeni\nsellainen lämpö, että saattoi ymmärtää sanotun kauan olleen kätkössä\nsydämessä, silmäripset värähtelivät, mutta hän ei katsonut\nylioppilaaseen, hän katseli ilmaan, aivan kuin hän siellä olisi voinut\nnähdä jotain.\n\n\"Eikö teillä ole elämäntehtävää, Agnes-neiti?\" sanoi ylioppilas\nhillitysti, mutta sydämellisesti. \"Ei ole ainoatakaan ihmistä, jolla ei\nolisi elämäntehtävää, ja kaikkialla, missä on rakkautta, on myöskin\nelämäntehtävää. Välttämätöntä on vain saada elämäntehtävänsä selväksi.\nAjatelkaahan vain, kuinka paljon voisitte vaikuttaa täällä. Sillä,\nuskokaa minua, kaikki ei ole niin valoisaa ja suurta kuin se, mitä\nolen teille tänään näyttänyt. Täällä on lapsia, joiden täytyy kulkea\nrepaleisina ja likaisina, jotka päivisin vain piehtaroivat ulkona,\ntappelevat ja tekevät kaikenlaisia kepposia, siksi että heidän\näidillään ei ole mitään työtä, mihin panna heitä, joiden usein täytyy\nnähdä isän tulevan juovuksissa kotia, kiroilevan ja joutuvan toraan\nheidän äitinsä kanssa. Täällä löytyy niitä, jotka päivä päivältä\nuurastavat, elää retustavat ja jotka eivät ajattele muuta kuin\nruokaansa joka ateriaksi. Täällä on raakuutta ja tietämättömyyttä,\njosta tuskin voitte uneksiakaan. Täällä teillä on laaja vaikutusala,\nAgnes-neiti, sillä naisen käsi voi ulottua paljoa kauemmaksi kuin\nmiehen koskaan voi. Te voisitte hommata muutaman näistä lapsista\npappilaan, panna ne hieman työhön puutarhaan taikka käsitöihin, te\nvoisitte puhua hieman ystävällisesti ihmisten kanssa välistä -- jo\nsiten tekisitte siunatun teon. Te voisitte silloin koota siunausta ja\nesirukouksia ympärillenne, ja sellainen yksinkertainen naissielu kuin\nIngrid voi rukoilla.\"\n\nYlioppilas vaikeni ja katseli Agnesta, mutta hän vain tuijotti eteensä\nja kulki edelleen.\n\n\"Mutta arka ette saa olla\", jatkoi ylioppilas. \"Usein tarvitaan\nrohkeutta mennä köyhän tupaan tai istua sairasvuoteen ääressä; mutta se\nmaksaa vaivan, uskokaa se. Kuolema silmien edessä unohtaa ihminen\nkaikki ne kevyet jaaritukset, joilla hän muuten voi salata ajatuksensa,\nmutta silloin saatte nähdä ihmisen sellaisena kun hän todellisuudessa\non. Ja mikä ihana ajatus onkaan siinä, että on saanut tehdä vähän\nkaikesta siitä, mitä on määrätty tekemään. En voi ajatella mitään, mikä\nvoi tehdä ihmisen enemmän onnettomaksi, kuin se, että hänen elämänsä\nlopussa täytyy silmätä takaisin elämään, missä näkee vain omat maalatut\nkasvonsa peilistä; en tiedä mitään kurjempaa kuin täytyä tunnustaa,\nettä oma elämä on ollut sisällyksetön, ja kuitenkin samalla oivaltaa,\nettei muuta kysytä kuin: 'elämäsi sisällys'. Se on kauheaa. Ja\nkuitenkin alottavat useimmat asettamalla elämänsä eteensä ja sanovat:\n'meillä on pitkä elämä elettävänä.' Sitte unohtavat he elää, sen sijaan\nettä he aina alottaisivat kuolemalla ja tämän järkähtämättömän\nopettajan edessä kysyisivät itseltään: 'mitä on elämä?' Ymmärrättekö\nminua, Agnes-neiti? Ja tahdotteko nyt sanoa, ettei teillä ole omaa\nelämäntarkoitusta?\"\n\nYlioppilas vaikeni hetkiseksi, hän katsoi taasen Agnesta, mutta tämä\noli taivuttanut kasvonsa alas, ja hän saattoi vain nähdä rinnasta, joka\nnousi ja laski, että hänen sanansa olivat tunkeutuneet sydämeen.\n\n\"Se mikä on suurta kristillisessä rakkaudessa\", sanoi ylioppilas\ntaasen, \"on että se ei valitse yhtä ainutta, jota se palvelee\nepäjumalanaan ja sitte sulje silmänsä kaikille muille, vaan että se\nmenee kaikkien luokse. Ja sitä yhtä, jonka on valinnut, se olkoon sitte\nmies, vaimo tai vanhemmat, sitä rakastettakoon siten, että sydän tulee\nsitä lämpimämmäksi ja vastaanottavaisemmaksi kaikkia kohtaan.\"\nYlioppilas katsoi Agnesta, sitte sanoi hän hitaasti: \"Enpä tiedä,\nuskallanko sanoa, mitä ajattelen.\"\n\n\"Kyllä, sanokaa se, sanokaa se\", sanoi Agnes hiljaa.\n\n\"Teillä on myöskin yksi ainoa, Agnes-neiti, joka istuu kotona ja\nodottaa rakkauttanne, ja se on teidän isänne. Luuletteko hänen olevan\nonnellinen? Tai olisinko ehkä päätellyt väärin hänen kasvonilmeistään?\nMinusta häneltä puuttuu jotain, ystävällistä kättä, joka ei parempaa\ntiedä kuin tehdä hänen olonsa kodikkaaksi, rakastavaa silmää, joka\nseuraa häntä ja voi lukea hänen ajatuksensa, sydäntä, joka voi unohtaa\nomansa hänen vuoksensa, vaikkakin se tuottaisi pientä kamppailua. Hän\nei ole koskaan puhunut siitä, hän tuskin itse tietää siitä, mutta --\nettekö luule, että voisitte olla jotain enempää hänelle, Agnes-neiti?\"\n\nAgnes ei vastannut, mutta tiellä putosi muutamia kyyneleitä, joita hän\nkoetti salata. He kulkivat äänettöminä vieretysten aivan pappilan\nveräjälle. Siellä antoi ylioppilas Agnekselle kätensä.\n\n\"Hyvästi, Agnes-neiti\", sanoi hän, \"ja kiitos tästä päivästä.\"\n\nAgnes tarttui käteen, hän tahtoi sanoa jotain, mutta hän ei saanut\nsanotuksi, eikä ylioppilas irroittanut kättä.\n\n\"Kiitos -- kiitos kaikesta, mitä olette sanonut tänään, ja kaikesta,\nmitä olette ollut minulle\", huudahti hän viimein; mutta sitte hän\nriistäytyi nopeasti irti ja meni reippaasti tietä pitkin. Ylioppilas\nseurasi häntä katseillaan. Hän tunsi vielä Agneksen lämpimän käden\nomassaan, sillä hän oli puristanut niin luottavaisesti puhuessaan.\nYlioppilas tahtoi nähdä, kääntyikö Agnes -- ei, hän ei kääntynyt;\ntuonne hän katosi ja vain huoneen lampunvalo pilkotti ikkunasta.\n\nAgneksen sydäntä poltti, hänellä oli sellainen halu saada sitä\nkevennetyksi; hän juoksi rappusia ylös huoneeseensa, heittäytyi sänkyyn\nja purskahti itkuun.\n\n\"Herra Jumala, anna minulle anteeksi\", huokasi hän, \"anna minulle\nanteeksi, Herra Jumala! -- -- Tee minut voimakkaaksi, anna minulle\nvoimia voida rakastaa isääni, niinkuin minun täytyy -- anna minulle\nanteeksi, Herra Jumala -- älä hylkää minua, vaan tee minut vahvaksi ja\nanna minun rakastaa isääni!\"\n\nHän itki itkemistään, rukoillen tavan takaa, mutta lopuksi itkuntyrske\nheikkeni, alkaaksensa aina uudestaan. Vihdoin makasi hän aivan hiljaa,\npää piiloitettuna tyynyyn. Ei kuulunut hiiskaustakaan, myrsky oli\nriehunut loppuun. Sitte hän nousi, meni kirjakaapin luo ja otti vanhan\nkirjansa, ylioppilaan kirjan, esiin. Hän sytytti kynttilän ja alkoi\nlukea; hän luki sivun, mutta sitte tulivat ajatukset. Hän laski kätensä\nalas kirjalle ja painoi päänsä käsiinsä, ja siten makasi hän pitkän\naikaa.\n\nJoku tuli ylös rappusia ja pysähtyi kynnykselle. Se oli Mathilde. Hän\nnäki Agneksen makaavan siinä.\n\n\"No, oletkos palannut?\" sanoi Mathilde ja meni hänen luokseen. Agnes ei\nliikkunut. Mathilde luuli hänen nukahtaneen, hiipi varpaillaan tuolin\ntaa ja kurkisti hänen olkapäänsä yli kirjaan. Ja sitte luki hän ääneen,\npilkallisesti korostaen: \"Löytyykö missään naista, joka tuntee oman\nhorjuvaisuutensa ja joka ei ainakin kerran elämässään ole toivonut\nmiehen kättä tuekseen. Mutta löytyykö missään myöskään naista, joka ei\nkainosti ole salannut tätä ajatusta, vaatimattomasti odottaen kunnes\nhäntä etsittäisiin, vaikkapa hän sitte olisi saanut odottaa kuolemaansa\nasti. Tätä kuolemaa hänen sydämensä tuli ehkä jouduttaa, mutta hän\ntoivoo mieluummin sen kuluttavan hänet, kuin että hän antaisi sen tulla\nilmi.\"\n\n\"Ha--ha--ha! Ei, sepä on verratonta!\" -- ja Mathilde nauraa hohotti.\n\"Agnes! Agnes!\" huusi Mathilde, pudistellen Agnesta, \"oh, rakkaani,\nannappa minun lukea edelleen\", ja hän veti kirjan hänen käsiensä alta.\n\nAgnes hypähti ylös ja kiskaisi kirjan Mathildelta. \"Älä koske kirjaan,\nsanon sinulle. Se on aivan liian hyvä tullaksensa sinun silmiesi\ntahraamaksi.\" Mathilde otti askeleen taaksepäin, hän tuijotti\nhämmästyneenä Agnekseen, joka seisoi vihastuneena ja kiihtyneenä kuten\närsytetty eläin häkissä.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" sanoi hän, \"ei suinkaan hän jo ole kosinut,\nsinua?\"\n\n\"Älä mainitse hänen nimeään, kuuletko\", huusi Agnes, ja nyt puhkesi\nkaikki se ilmi, mikä niin kauan oli kytenyt.\n\n\"Sinä puhut hänestä\", sanoi hän, \"sinä, joka et edes ole kyllin arvokas\nsuutelemaan hänen kengänpohjiaan. Hänellä on henkeä ja sydäntä, mutta\nmitä sinulla on? Hän voi sanoa jotain, jossa on järkeä ja ajatusta,\nmutta mitä sinä voit sanoa? Hän voi tehdä jotain, joka on hyvää ja\nhyödyllistä, mutta mitä sinä voit tehdä? Sinä olet hiipinyt tänne\nvarastaaksesi talon rauhan; sen olet tehnyt. Sinä olet vanginnut minut\nja aikonut tehdä minusta samanlaisen turhamaisen riikinkukon,\nkuin itse olet. Olet tahtonut ohjata minut samaan tyhjyyteen ja\najattelemattomuuteen, missä itse elät. Arvelit minun olevan kuin\nkäsineen, jonka saattoi vetää päälle ja heittää pois sinun mielesi\nmukaan. Sellainen olen myöskin ollut; olen ollut kuin kurja\nkoiranpentu, tottelevainen ja tahdoton; mutta nyt en ole enää kauemmin,\nnäetkös. Nyt olen havahtunut, ja hän on herättänyt minut, juuri hän; ja\nnyt näen sinut sellaisena kuin todellisuudessa olet, ja nyt en tahdo\nenää kauemmin elää kanssasi, ei, en tahdo. Sinä olet vieroittanut minut\nisästäni, niin olet. Sinä olet vieroittanut minut ympäristön kansasta,\njoka on sinua paljon parempi. Sinä olet vieroittanut minut Jumalasta,\nniin, sen olet tehnyt. Mutta nyt en siedä sitä enää kauemmin. Ulos,\npois silmänräpäyksessä, en tahdo nähdä sinua täällä.\"\n\nMathilde oli tullut kalman kalpeaksi. Hän puristi suunsa yhteen, mutta\nAgnes kiiti ulos, alas rappuja ja sisälle isän huoneeseen.\n\nPappi istui kirjoittaen lampun valossa, kun ovi temmattiin auki, ja\nAgnes astui sisään, silmät punaisina ja mieli kuohuksissa. Hän vaipui\nisän eteen, painoi kätensä hänen polvilleen ja katseli niin\nrukoilevasti isään.\n\n\"Anteeksi, isä! Anna minulle anteeksi kaikki mitä olen rikkonut sinua\nvastaan.\" Hän purskahti taasen itkemään ja asetti päänsä hänen\npolvilleen.\n\nPappi otti ihmeissään silmälasit käteensä ja asetti ne pöydälle. Sitte\nhieroi hän silmiään ja katseli kummastellen Agnesta.\n\n\"Mutta rakas lapseni, mitäs tämä nyt merkitsee\", sanoi hän ja tahtoi\nnostaa hänet ylös, \"mitäs olet minulle tehnyt?\"\n\n\"Ei, ei, isä!\" änkytti Agnes, \"anna minun maata tässä, kunnes olet\nsanonut minulle, että annat minulle anteeksi. Niin, olen tuottanut\nsinulle surua, en ole ollut sellainen kuin minun olisi pitänyt olla\nsinua kohtaan. Olen nyt muutaman vuoden kulkenut täällä ajatellen vain\nitseäni, enkä sinua. En ole tehnyt oloasi kodikkaaksi, en puhunut\nkanssasi, en tehnyt mitään sinun hyväksesi.\"\n\nKyynel kimalteli papin silmässä. Hän nosti hänet ylös ja asetti hänet\nsyliinsä. Hän pyyhki kostean tukan pois otsalta ja suuteli kyyneleen\nkostuttamia silmiä.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi!\" sanoi hän lempeästi, \"etkö ole\nollut minulle mitään? Olethan ollut ainoa, mikä minulla on ollut.\"\n\nAgnes oli taivuttanut päänsä hänen rintaansa vasten.\n\n\"Olet niin hellä ja hyvä minulle, isä, en ansaitse sitä; mutta nyt\nlupaan minä tehdä parannuksen; niin, sen lupaan, ja sittepä pidämme\nkodikasta ja hauskaa täällä, kuten entisaikaan.\"\n\nPappi hymyili, taputteli häntä poskelle ja painoi rintaansa vasten;\nAgnes lepäsi niin turvallisesti ja hyvin kuten lapsi äitinsä sylissä.\n\nVinniltä kuului melua ja hälinää. Matkakirstuja ja laatikoita\nvedeltiin, ovia avattiin ja suljettiin, ja pian kuulivat he kimeän\nnaisäänen huutavan: \"Halvar! Mari! Niels!\"\n\nIhmisiä juoksi edestakaisin rappusissa, ja sieltä kuului loppumaton\nmelu. \"Rakas lapsi, mitä tämä merkitsee?\" kysyi pappi kuulostaen.\n\n\"Oh -- se on vain Mathilde!\" vastasi Agnes säikähtäneenä, painaen\npäänsä vieläkin lujemmalle isän rintaa vasten.\n\nPian seisoi Mathilde ovessa. Hän oli matkapuvussa, päällystakki ja\nhattu päässä.\n\n\"Nyt kiitän teitä kaikesta\", sanoi hän pisteliäästi, niiaten ovessa.\n\"Kiitos osoittamastanne vieraanvaraisuudesta.\"\n\n\"Hyvä ystävä, mitäs tämä merkitsee?\" sanoi pappi, tahtoen nousta, mutta\nAgnes kiersi molemmat kätensä hänen kaulansa ympärille, ja niinpä hänen\ntäytyi istua.\n\n\"Aiotteko matkustaa?\"\n\n\"Niin, on kai sitä pakoitettu matkustamaan, kun melkein heitetään\novesta\", sanoi Mathilde ja nauroi katkerasti, \"minä en suinkaan\nhäiritse täällä enää ketään.\"\n\n\"Mutta\" -- alkoi pappi taasen.\n\n\"Oh, kysykää neidiltä tuossa, niin saatte kyllä tiedon\", vastasi\nMathilde ja tahtoi mennä.\n\n\"Mutta rakkaani, ulkonahan on pimeää\", ja pappi koetti taasen nousta,\nmutta ei voinut; \"matkalla ei kai ole sellaista kiirettä, ja yöksi\nkuitenkin jäänette tänne.\"\n\nAgnes ei vastannut mitään, vaan painautui aivan isään kiinni, aivan\nkuin olisi tahtonut sanoa: \"Ei, älä pyydä häntä jäämään, isä.\"\n\n\"Ei, Jumala varjelkoon minua jäämästä tänne kauemmaksi aikaa\", vastasi\nMathilde, \"olisipa todellakin synti, elleivät he kaupungissa saisi\ntietää niin pian kuin suinkin, minkälaista kohtelua täällä saa\nosakseen, ja lähimpään kievariin kyllä vielä ehdin tänä iltana.\"\n\n\"Mutta minun kiesini te ainakin -- --\"\n\n\"Ei, monet kiitokset, minä en toden totta tahdo turmella mitään teidän\nkomeudestanne täällä, ja talonpoikaisrattaat ovat jo ulkopuolella. Ja\nlopuksi monet kiitokset minun puolestani.\" Mathilde niiasi taasen\narmollisesti, ja pian kuulivat he Halvarin tulevan koluuttaen hänen\nmatkakirstuaan, piiska läjähti ja Mathilde oli poissa.\n\nMikä hiljaisuus syntyikään samassa! Saattoi kuulla suuren kellon\nraksutuksen ulkona keittiössä, muuten ei mitään ääntä. Vierashuoneessa\npaloi lamppu niin kirkkaasti ja levitti lämmintä valoaan yli koko\nhuoneen ja niiden kahden, jotka siellä istuivat, papin ja hänen\ntyttärensä. Hän oli kietonut kätensä niin uskollisesti tyttärensä\nympärille, tarkasteli häntä lempein katsein ja silitteli silloin\ntällöin pois jonkun suortuvan, joka putosi hänen silmilleen. Ja hän\nmakasi hiljaa silmät suljettuina, kuten marmorikuva, ja nautti rauhaa,\nsitä rauhaa, jota hän niin kauan oli kaivannut.\n\nMutta tiellä kohisi kylmä tuuli nuoressa lehdikössä, ja siellä istui\nMathilde kärryillä, toruen kyytipoikaa.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nVOITTO.\n\n\nMuutamaa päivää myöhemmin tapasi ylioppilas Agneksen tiellä. Hän näki\nihmeekseen, että Agnes kulki yksin.\n\n\"Missä ystävättärenne on, Agnes-neiti?\" kysyi hän.\n\n\"Ketä tarkoitatte?\"\n\n\"Neiti Ravnia, tietysti.\"\n\n\"Mathilde ei ole ystävättäreni.\"\n\n\"Eikö hän ole ystävättärenne?\"\n\n\"Hän oli kerran\", vastasi Agnes, \"mutta Jumalan kiitos, siitä on\nkauan.\"\n\nYlioppilas katseli häntä; hän seisoi siinä niin tyynenä, vakavana ja\nitsetietoisena. Hän ei ollut koskaan nähnyt Agnesta niin varttuneena\nnaisena.\n\n\"Mutta hän ainakin asuu luonanne?\" kysyi ylioppilas vielä enemmän\nhämmästyneenä.\n\n\"Ei enää\", vastasi Agnes tyynesti.\n\n\"Mutta mikäs hänet on karkoittanut? Hänenhän piti olla täällä koko\nkesä?\"\n\n\"Minä olen hänet karkoittanut\", vastasi Agnes, ja hänen äänessään oli\nlujuutta ja varmuutta; hän oli varma asiastaan. \"En kestänyt kauemmin\ntätä valhe-elämää.\"\n\nYlioppilas seisoi hiljaa, hän tuijotti hämmästyneenä Agnekseen, mutta\nsitte välähti hänen silmissään ja hän tarttui molemmin käsin Agneksen\nkäteen.\n\n\"Ah, puhutteko totta, Agnes? -- jos olette rikkonut kaiken entisen\nkanssa, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedäkään, kuinka iloiseksi\nteette minut. Ja nyt täytyy minunkin sanoa -- -- ei, ei -- en voi nyt,\nmutta huomenna. Oletteko kotona huomenna, Agnes-neiti? Tahdonpa silloin\npuhua teille jotain. Hyvästi, hyvästi.\"\n\nYlioppilas kiirehti pois ja Agnes jäi yksin seisomaan tielle. Hän ei\ntietänyt mitä ajatella, mutta kuitenkin aavisti hän, mitä se oli, ja\nsydän tykytti voimakkaasti sitä ajatellessa. Hän meni kotia\nhuoneeseensa, mutta ei voinut istua hiljaa; hänen täytyi taasen ulos;\nhän katseli katsomistaan kelloa, mutta ei koskaan se ollut hänen\nmielestään käynyt niin hitaasti. Hän makasi koko yön, ajatellen ja\najatellen; hänen oli mahdotonta sulkea silmiään, vasta aamuyöstä\nuinahti hän hieman, mutta sitte hän näki unen toisensa jälkeen ja\nylioppilas esiintyi niissä kaikissa. Hän oli niin iloinen, kohotti\nsormeaan Agnesta kohti ja sanoi: \"Huomenna tulen, silloin kerron teille\njotain.\" Mitä hän tahtoi kertoa?\n\nYlioppilas kiiti vihurina kotia, pelästyttäen melkein\ntaloudenhoitajattaren kuoliaaksi, joka oli tottunut näkemään hänen\nastelevan veräjän kautta, pää alaspainuneena ja kädet selän takana,\nsyvissä ajatuksissa. Heti kotiin palattuaan hän soitti kelloa niin\nrajusti kuin tuli olisi ollut valloillaan, Taloudenhoitajatar kiiti\nsisälle puurokauha toisessa kädessä ja maitosiivilä toisessa.\n\n\"Mikäs nyt on?\" huusi hän ja katseli, mitä hänen ensin oli\npelastettava.\n\n\"Onko Mads kotona?\" kysyi ylioppilas nopeaan, \"pyydä hänen tulemaan\nsisälle -- heti.\"\n\n\"Tässä on jotain sinulle, Mads\", sanoi hän kun Mads tuli sisään hattu\nkädessä; ja ylioppilas otti esiin takkinsa, joka oli kerran Mathildea\nsuututtanut. \"Jos voit käyttää näitä housuja ja kenkiä, niin ota ne. Ja\n-- pst -- sinä, Marianne! Huomenna voit asettaa esiin uudet mustat\nvaatteeni, mutta harjaa ne hyvin.\" Mads katseli Mariannea, Marianne\nkatseli Madsia ja molemmat katsoivat ylioppilasta. Sitte alkoi Mads\nkiitellä.\n\n\"Ei mitään kiittämistä -- nyt tahdon mieluimmin olla yksin\", lisäsi\nhän, kun hän näki Mariannen valmistautuvan pitämään puhetta.\n\nYlioppilas istuutui sängynreunalle ja pyyhkäisi silmiään molemmilla\nkäsillään. Sitte hypähti hän ylös ja kulki pitkin askelin edestakaisin\nlattialla.\n\nSilloin hän huomasi pöydällä olevan kirjeen. Se oli hänen vanhalta\nystävältään. Hän repäisi kuoren auki ja luki sen. Kirje oli seuraava:\n\n    \"Hyvä ystävä!\n\n    Suonet anteeksi, että tällä kertaa puhun suuni puhtaaksi, enkä\n    enää esiinny vallattomana huimapäänä. Sanottuasi ensin, että\n    kirjeeni on sinua virkistänyt, ja vaikka lisäksi näin pitkä\n    aika on kulunut noista onnettomista päivistä, voit kuitenkin\n    siitä huolimatta kirjoittaa minulle, kuten viimeksi kirjoitit.\n    Etkö itsekin huomaa mihin tämä johtaa? Sinä takerrut omiin\n    mielikuviisi siten, että lopulta tulet seisomaan paavina koko\n    maailmaa vastaan, jäykistyt vanhaksi, ärtyisäksi, uhmailevaksi,\n    ikäväksi vanhaksipojaksi, josta ei kukaan välitä, ja joka\n    silloin harmistuneena sulkee ovensa ja sanoo maailmalle: 'Nauti,\n    iloitse nyt!' Mutta mitä hyödyttää itseäsi ja mitä hyödyttää\n    muita saarnata tyhjille seinille; sillä usko minua, että maailma\n    nauraa sinun kiukullesi. Seikka on se, että sinä kaipaat enemmän\n    maailmaa, kuin maailma kaipaa sinua. Sekö on korkojen antamista\n    Jumalalle saamistasi kymmenestä leiviskästä, että kietoudut\n    silkkimadon tavoin omaan kudokseesi ja sitte kuolet? Jos olisit\n    saanut parantumattoman haavan, jos vielä olisit taistelussa ja\n    surussa, silloin en todellakaan tahtoisi lisätä taakkaasi. Mutta\n    itsehän kirjoitat, että voit tarkastella sekä häntä että koko\n    nuoruusaikaasi kuten kaunista taulua, jonka ulkopuolella sinä,\n    sellaisena kuin nyt olet, kokonaan seisot. Voin myöskin ymmärtää,\n    että olet aivan liian voimakas ja terve luonne, vajotaksesi\n    koko elämäsi ajaksi kuutamohaaveiluihin ja huokauksiin kuten\n    epätoivoinen runoilija. Mutta sanon sinulle jotain ja sanon\n    sen verukkeitta, siksi, että olen ystäväsi. Surusi siitä, että\n    olet hänet kadottanut, ei enää tee sinua ihmisvihaajaksi, vaan\n    oma ylpeytesi, joka tuntee olevansa loukattu ja siksi tahtoo\n    uhmailla kuten tottelematon lapsi. Tiesit omaavasi suuret lahjat\n    ja olevasi kyvykkäämpi useimpia muita ja tyttö piti enemmän\n    toisesta, joka mielestäsi oli sinua paljon alapuolella. Tästä\n    johtui haavasi, ja siitä asti heitit sinä taisteluhansikkaan koko\n    naismaailmalle. Sitä hyvää, mikä naisissa on, sitä et tahtonut\n    nähdä; pahan ja heikon, mikä heissä on, sen otit esiin ja sitä\n    tarkastelit. En lainkaan voi uskoa, että naiset kotona olisivat\n    niin huonoja taikka että avioliitot olisivat niin onnettomia,\n    kuin mitä kirjoitat; olen itse kokenut päinvastaista. Mutta jos\n    niin onkin, kenenkä on syy? Sinun on syy ja kaikkien niiden\n    miesten, jotka joko halveksivat naista tai katsovat alentavasti\n    häneen taikka heittäytyvät hänen oikkujensa leikkipalloksi.\n    Nainen on luotu miestä varten ja kun mies ei tahdo olla\n    todellinen mies, kuinka silloin nainen voisi olla todellinen\n    nainen? Siksipä tutki itseäsi, hyvä ystävä, ja katso, eikö siellä\n    mahdollisesti olisi jotain, mikä ei ole aivan paikallaan. Tosin\n    näyttää varsin nöyrältä, että sinä kuljet hiljaista tietäsi ja\n    joudut yhä enemmän unhoon; mutta tokkohan tämä sinun nöyryytesi\n    on niinkään todellista? Sinulla ei ole oikeutta vaipua unholaan,\n    sinun täytyy päivänvaloon sanomaan sanasi ja taistelemaan\n    kaiken suuren ja ihanan puolesta. -- Niin, en ole halukas\n    kirjoittamaan matkastani mitään tällä kertaa, sillä totta puhuen,\n    harmistuin niin kirjeestäsi, että päättelin itsekseni: 'Hänelle\n    et enää kirjoita.' Sittemmin olen muuttanut mieltäni, ja nyt\n    kirjoitan sinulle nämä rivit. Ne tulevat hieman myöhään, mutta\n    parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Odotan ikävöiden seuraavaa\n    kirjettäsi, sillä jos et silloin kirjoita toisin, pidän sinua\n    parantumattomana.\n\n                                       Iloinen ystäväsi N.N.\"\n\nYlioppilas istui kirje kädessä. \"Suuri Jumala, kunpa olisin voinut\ntulla sellaiseksi -- mutta Jumalan kiitos, nyt se on ohi. Niin, Jumalan\nkiitos, nyt se on ohi. En kelpaa erakoksi, ja huomenna -- huomenna --\"\n\nSamaa arvelivat myöskin Mads ja Marianne, istuessaan lieden ääressä ja\nkeskustellen pitemmältä näistä ajan merkeistä sekä koettaessaan arvata\nyhtä ja toista.\n\nSeuraavana aamuna kolkutti ylioppilas pappilan ovelle. Ei kukaan\nvastannut, ja niinpä hän astui sisään. Agnes seisoi keskellä lattiaa;\nhän oli juuri aikeissa mennä avaamaan ovea. Hänellä oli yllään musta\npuku ja kaulassa vaatimaton, valkea kaulus. Hän näytti hieman\nkalpealta, siksi että oli nukkunut niin vähän yöllä; mutta ylioppilas\nei ollut mielestään nähnyt häntä koskaan niin kauniina. Ylioppilas oli\nmyöskin siistinyt ulkoasuaan tänään; hän oli pukeutuneena mustaan\npukuun ja kirjailtuun liiviin ja kaulaliina oli sidottu oikeaan\nsolmuun, kaulaliina joka tavallisesti riippui niin huolimattomasti.\nAgnes ei ollut myöskään koskaan nähnyt hänen silmiään niin lempeinä ja\nkuitenkin niin syvinä kuin tänään. Ylioppilas meni Agneksen luo,\nojentaen hänelle kätensä. Agnes antoi myöskin omansa; mutta ylioppilas\ntunsi kuinka se vapisi, ja ylioppilaan vapisi myöskin. \"Lupasin kertoa\nteille jotain\", sanoi ylioppilas, \"tahdotteko istua ja kuunnella\nkärsivällisesti, niin alotan. En esitä muuta kuin oman elämäni.\"\n\nAgnes istuutui sohvaan ja ylioppilas hänen viereensä siten, että hän\nsaattoi nähdä Agneksen kasvot, ollen Agnekseen päin kääntyneenä.\n\n\"Luulette kai, Agnes-neiti\", alkoi ylioppilas, \"että aina olen ollut\nsama synkkä, kova mies, joka mieluimmin kulki omaa tietään; mutta\nminäkin olin kerran iloinen, elämänhaluinen ylioppilas.\"\n\n\"Tiedän sen\", vastasi Agnes hillitysti.\n\n\"Tiedättekö sen?\" toisti ylioppilas ihmeissään. \"Tiedätte siis kai\nmyöskin, että kerran olen ollut kihloissa?\" Viimeisen sanoi hän\npuolittain hiljaa; oli aivan kuin sanat eivät olisi päässeet\nkuuluville.\n\n\"Tiedän myöskin sen\", sanoi Agnes, mutta ei katsonut häneen.\n\nYlioppilas näytti vielä hämmästyneemmältä, ja sitte tarttui hän hänen\nkäteensä.\n\n\"Mutta yhtä ette kuitenkaan tietäne\", sanoi hän, ja nyt polttivat sanat\nhänen kieltään, \"ja se on, kuinka paljon pahaa olen tehnyt teitä\nkohtaan, kuinka paljon teillä on minulle anteeksiannettavaa.\"\n\nAgnes käänsi katseensa hänen puoleensa, ja silmät olivat niin suuret ja\nloistavat.\n\n\"Niin, ette usko sitä; mutta olen arvostellut teitä, niinkuin kaikkia\nmuitakin; olen luullut teidän olevan ilman suuria kaipauksia, kuten\nleikkikalun, joka on luotu sitä varten, että sillä hetkisen huvitellaan\nja seuraavassa silmänräpäyksessä heitetään pois.\" Ylioppilas hengitti\nraskaasti, sitte katsoi hän Agnesta silmiin ja sanoi tyynesti ja\nlämpimästi:\n\n\"Ja sitte, sitte täytyy minun yhtenä päivänä tunnustaa, että olen\nvangittu omaan ansaani. Olette ollut voimakkaampi kuin minä,\nAgnes-neiti; olette saanut elämänkäsitykseni muuttumaan; olette vetänyt\nkoko sieluni puoleenne, minun tietämättäni, ja nyt vasta näen, että te\nolette se, josta minä uneksin, jota minun sieluni on kaivannut koko\nelämänsä.\"\n\nAgnes oli painanut päänsä alas, silmäluomet värähtelivät, hän ei\nkyennyt sanomaan mitään, mutta hänen kätensä värisi vielä ylioppilaan\nkädessä. Ylioppilas katseli Agnesta sydämellisesti.\n\n\"Nyt on teidän vastattava, Agnes-neiti\", sanoi ylioppilas lempeästi\nhetkisen kuluttua; \"ymmärrätte, mitä tarkoitan. Olette nähnyt kotini,\nse on autio ja kylmä; mutta te voitte levittää aurinkoa ja lämpöä\nsinne. Tiedätte, etten ole kovin nuori enää; en voi tarjota sydäntä,\njoka on täynnä iloa ja laulua, joka rakkaudessa voi muodostaa elämän\nkauniiksi runoksi; mutta jos tahdotte käden, joka aina tahtoo pitää\nlujasti kiinni, silmän, joka saa loistoa, nähdessään teidät, vakavan\nmiehen, joka ei tiedä suurempaa onnea kuin tehdä työtä teidän\nhyväksenne ja joka tuntee kaikkien voimainsa kasvavan, siksi että\nseisotte rinnalla -- niin -- niin olen tässä. -- Tahdotteko,\nAgnes-neiti? Voitteko rakastaa minua?\"\n\nAgnes ei vastannut, mutta hän puristi ylioppilaan kättä, ja kasvoilla\noli sanomattoman onnellinen ilme, joka osoitti, että nyt oli ratkaisu\nlöydetty, sovinto tullut koko hänen elämäntarkoituksensa, ei enää\nvelvollisuus, vaan rajaton onni.\n\nIllalla istuivat kaikki kolme, pappi, ylioppilas ja Agnes\narkihuoneessa. Lamppu loisti kirkkaasti, mutta kirkkaampi oli ilme\nheidän iloisilla kasvoillaan.\n\n\"Kuules, Agnes, emmeköhän matkusta kaupunkiin katsomaan siellä nähtävää\nkomeutta?\" kysyi ylioppilas.\n\nAgnes istui vaiti hetkisen, \"jos matkustamme sinne, niin matkustamme\npyytääkseni Mathildelta anteeksi viimeisestä\", sanoi hän, -- \"mutta\nemmeköhän sitte pian palaa kotia?\"\n\n\n\n"]