[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fy2jEcTin85Ok0zQF2HW0hnd1s53FnfTAEhGaP5-H-oM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},222,"Helgelannin sankarit","Ibsen, Henrik",1828,1926,"222-ibsen-henrik-helgelannin-sankarit","222__Ibsen_Henrik__Helgelannin_sankarit","Näytelmä neljässä näytöksessä","naytelma",[14],"kansanperinne",[],"fi",1858,1878,14355,85725,false,17651,[24],"Norwegian drama -- Translations into Finnish",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Plays/Films/Dramas","\"Helgelannin sankarit: Näytelmä neljässä näytöksessä\" by Henrik Ibsen is a drama written in the late 19th century. The play centers on the complex relationships and conflicts among characters in the Nordic setting of Helgeland, particularly focusing on Örnulf, a local chieftain, Sigurd, his adventurous friend, and the repercussions of past actions tied to honor and family. The opening establishes a tense atmosphere filled with looming confrontations, hinting at themes of honor, revenge, and the power dynamics within familial and social structures.  The opening of the play introduces a stormy winter scene on the rugged coastline of Helgeland, where a confrontation occurs between Örnulf and Sigurd. Örnulf, initially appearing hostile and aggressive due to a past grievance, soon engages in a battle of wits and strength with Sigurd, who stands his ground. This leads to a surprising reconciliation as they discuss a long-standing conflict over stolen brides, specifically Örnulf’s daughter Dagny and other character dynamics involving Hjördis and Gunnar. As layers of alliances, grievances, and past actions unfold, the play sets the stage for a deeper exploration of honor and relationships within this tight-knit community, foreshadowing further conflict among the characters. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Törmänen, C. Edv.",397,"Viikinkiaikaiseen Norjaan sijoittuva historiallinen draama kertoo kunniasta, petoksesta ja verikostosta. Saagatyylinen näytelmä seuraa islantilaisen Örnulfin ja hänen perheensä kohtaloita kuningas Eerikki Verikirveen valtakaudella.","Henrik Ibsenin 'Helgelannin sankarit' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n222. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja Projekti\nGutenberg Europen DP oikolukijat.","HELGELANNIN SANKARIT.\n\nNäytelmä neljässä näytöksessä.\n\n\nKirj.\n\nHENRIK IBSEN.\n\n\nAlkuperäisestä Suomentanut\nC. Edv. Törmänen.\n\n\nEnsimmäisen kerran julkaissut\nA. W. Lindgren 1878.\n\n\n\n\nJÄSENET:\n\nÖRNULF VUONOILTA, piirikunnan vanhin Islannista.\nSIGURD VÄKEVÄ, meri-ruhtinas.\nGUNNAR HERSE, rikas talonpoika Helgelannissa.\nTHOROLF, Örnulf'in nuorin poika.\nDAGNY, Örnulf'in tytär.\nHJÖRDIS, Örnulf'in kasvate.\nKÅRE, talonpoika, helgelantilaiaen.\nEGIL, Gunnar'in poika, neljävuotias.\nÖRNULF'in kuusi vanhempaa poikaa.\nÖRNULF'in ja SIGURD'in miehiä.\nVIERAITA, talonmiehiä, naisia, henkipattoja j. n. e.\n\nTapaus Eerikki Verikirveen aikana Gunnarin talossa ja sen\nläheisyydessä, Helgelannissa Pohjois-Norjassa.\n\n\n\n\nEnsimmäinen näytös.\n\n\n(Korkea rantamaa, joka jyrkkänä äyräänä perältä sattuu mereen.\nVasemmalla maja, oikealla tuntureita ja havumetsää. Kahden sotalaivan\nmastot näkyvät lahdella; kaukaa oikealta luotoja sekä korkeita saaria;\nmeri rauhattomana aaltoilee; on talvi, myrsky- ja kova pyry-ilma.)\n\n(SIGURD tulee alhaalla, rannalta laivoistaan, puettuna valkoiseen\nmekkoon hopea-vöineen, siniseen kappaan, kapeat metallivanteet säärien\nympärillä, karvaiset kengät, teräs-lakki, sivulla lyhyt miekka. ÖRNULF\nnäyttäikse samassa ylhäällä tunturien välissä, puettu tummaan\nlammasnahkaiseen takkiin, rinta-verhoon ja rauta-säärystimiin, sekä\nkarvaisiin kenkiin, hartioilla ruskea sarka-kaapu, jonka päänpeite on\nvedetty teräs-lakin ylitse, jotta osa kasvoista peittyy. Hänellä on\nuljas sankarin vartalo, pitkä valkoinen parta; hän on vanha, selkä vähän\nköykistynyt; aseina hänellä on ympyriäinen kilpi, miekka ja keihäs).\n\nSIGURD (astuu ensin esiin, katselee ympärilleen, huomaa majan,\nkiirehtii sen ovelle, jota koettaa auki murtaa).\n\nÖRNULF (huomaa sen tuntureilta, hämmästyy nähdessään Sigurdin, näkyy\ntuntevan hänet, astuu alas, huutaa):\n\nVäisty, rosvo!\n\nSIGURD (kääntyy, kädellään pitäen kiini miekan kahvasta). Nyt\nensikerran elossani, jos niin tekisin!\n\nÖRNULF. Sinun pitää, täytyy! Minä tarvitsen tuon majan yö-suojaksi\nvilustuneille miehilleni.\n\nSIGURD. Ja minä uupuneelle vaimolle.\n\nÖRNULF. Minun mieheni ovat arvoisammat, kuin sinun vaimosi.\n\nSIGURD. Siis ovat Helgelannin metsä-rosvot erinomaisessa arvossa!\n\nÖRNULF (Keihästään kohottaen). Tuon sanan saat sinä kalliisti maksaa.\n\nSIGURD (miekkansa vetäen). Nyt, ukko, käy sun huonosti!\n\n(Örnulf hyökkää Sigurdia vastaan, Sigurd puolustaikse).\n\n(DAGNY ja Sigurdin miehiä rannasta; ÖRNULF'IN KUUSI POIKAA\ntuntureilta, oikealta).\n\nDAGNY (vähän edellä, puettu punaiseen hameesen, siniseen kaapuun ja\npääpeitteesen, huutaa):\n\nTänne kaikki Sigurd'in miehet! Isäntäni ottelee oudon kanssa!\n\nÖRNULF'IN POJAT. Ukon avuksi! (astuvat alas).\n\nSIGURD (miehilleen). Olkaa alallanne; kyllä tulen yksinäni toimeen.\n\nÖRNULF (pojilleen). Antakaa mun taistella rauhassa! (ahdistaa\nSigurdia). Vertasi mä tahdon nähdä!\n\nSIGURD. Näet ensin omasi! (haavoittaa häntä käsivarteen, jolta keihäs\nputoo).\n\nÖRNULF. Sepä sankari-lyönti, retkeillä!\n\n      Miehekkäästi miekkaas\n      Käytät, kunnokkaasti;\n      Sigurd väkevänkin\n      Häpeään saat asti!\n\nSIGURD (hymyillen). Siis on häpeä hänelle kunniaksi.\n\nÖRNULF'IN POJAT (hämmästyksellä). Sigurd! Sigurd väkevä!\n\nÖRNULF. Mutta terävämmin sattui lyöntis sinä yönä, jona multa tyttäreni\nDagnyn ryöstit (heittää pään-peitteen niskoilleen).\n\nSIGURD MIEHINEEN. Örnulf vuonoilta!\n\nDAGNY (iloisesti, vaan kuitenkin vähän levottomasti). Isäni ja\nveljeni!\n\nSIGURD. Astu taakseni.\n\nÖRNULF. Tarpeetonta (läheten Sigurdia). Minä tunsin sinut heti, kun\nsun näin, senvuoksi aloinkin taistelun; koettaa tahdoin, oliko perää\nhuhussa, joka kertoi sinun olevan uljahimman sankarin Norjan-maassa. No,\nnyt rauha ja sopu välillämme olkoon!\n\nSIGURD. Paras olisi, jos niin olla voisi.\n\nÖRNULF. Tuossa käteni! Sinä olet uljas urho; niin jykeviä lyöntejä ei\nvielä kukaan ole Örnulf-vanhuksen kanssa vaihtanut.\n\nSIGURD (puristaa hänen tarjottua kättään). Olkoon se viimeinen\nmiekan-lyönti meidän välillä. Ja nyt tuomitse itse asia, joka välillämme\nriidassa ollut on, tyydytkö näihin ehtoihin?\n\nÖRNULF. Tyydyn, ja pian kiista päätetään. (toisille) Niin tietäkää\nsiis kaikki, mistä kysymys on. -- Viisi talvea sitten oli Sigurd ja\nGunnar Herse viikinki-retkillään Islannissa, ja oli heillä olopaikkansa\nlähellä minun taloani. Silloin ryösti Gunnar kasvate-tyttäreni\nHjördis'in; vaan sinä, Sigurd, otit oman lapseni, Dagny'n, ja purjehdit\npois hänen kanssaan. Siitä ryöstöstä tuomitsen sinun maksamaan sakkoa\nkolmesataa hopeassa, ja sillä olkoon paha työsi sovitettu.\n\nSIGURD. Helpot ovat ehtosi; mainitut kolmesataa suoritan, lisäten niihin\nvielä silkkikaapun; se on lahja Englannin Aedhelstan-kuninkaalta ja niin\nhyvä, kuin Islannissa koskaan käytetty on.\n\nDAGNY. Oikein, uljas isäntäni; vasta nyt on mieleni rauhainen!\n(puristaa isänsä ja veljensä kättä, puhuttelee heitä hiljaa)\n\nÖRNULF. On siis sovinto välillämme voimassa, ja pidettäköön Dagny aivan\nsamassa kunniassa, kuin olisi hän laillinen vaimosi sukulaistensa\nsuostumuksesta.\n\nSIGURD. Ja minuun saatat nyt luottaa, niinkuin omaan sukuusi ainakin!\n\nÖRNULF. Varmaan luulen saattavanikin, ja heti panen hyvyytesi mua\nkohtaan koetukselle.\n\nSIGURD. Valmis olen, milloin tahdot; sano suoraan, -- mitä vaadit?\n\nÖRNULF. Apuasi työllä ja neuvolla. Tänne olen tullut etsimään Gunnar\nHerseä, vaatimaan häneltä sakkoa Hjördis'in ryöstöstä.\n\nSIGURD (hämillään). Gunnar'ia!\n\nDAGNY (samoin). Ja Hjördis'iä, -- mistä ne löytää?\n\nÖRNULF. Kotoaan Gunnarin talosta, luulisinma.\n\nSIGURD. Ja se on -- --?\n\nÖRNULF. Muutaman nuolen-lennon päässä tästä; etkö sitä tiennyt?\n\nSIGURD (voitetulla liikutuksella). En todentotta! Aivan vähän olen\nkuullut Gunnarista siitä saakka, kuin viimeksi yhdessä Islannista\npurjehdimme. Ylt'ympäri olen vaeltanut viikinki-retkillä, palvellut\nuseata ulkomaan kuningasta; Gunnar on vain kotonaan viihtynyt. Tälle\nrannikolle minut ajoi myrsky tänään, päivän koittaissa; että Gunnar'in\nkoti-talo oli täällä pohjan puolessa, sen tiesin kyllä, mutta -- -- --\n\nDAGNY (Örnulf'ille). Ja senkö asian vuoksi lähdit kotoasi?\n\nÖRNULF. Sen. (Sigurd'ille) Meidän tapaamisemme oli vaikutus\nvoimallisten ylhäältä tuolla; se oli heidän tahtonsa. Jos aikomukseni\nolisi ollut etsiä sinua, en olisi osannut aavistaakkaan, mistä sinut\nlöytäisin.\n\nSIGPED (ajattelevasti). Totta sekin! -- Mutta tuota Gunnar'in asiaa,\nsanoppas, Örnulf, ai'otko ajaa sitä kaikella voimallasi, sekä hyvällä\nettä pahalla?\n\nÖRNULF. Niin mun täytyy. Kuuleppas, Sigurd, mitä sanon. Kesällä olin\nkäräjillä, siellä oli monta kunnon miestä koossa. Kun käräjät olivat\npäättyneet, istuin minä juoma-pöytään, kihlakuntani miehien seuraan;\nsiinä tuli nais-ryöstö puheeksi; monta pilkkaa sain niellä, kun olin\nantanut tuon loukkauksen niin kauvan olla kostamatta. Minä suutuin,\nvannoin lähteä Norjaan, etsimään Gunnar'ia, vaatimaan häneltä sakkoa tai\nkostamaan hänelle ilkityötään; vannoin, ett'en ennen palaisi Islantiin,\nkuin olisin asiani täydellisesti toimittanut.\n\nSIGURD. Niin, niin! Kun siten on laita, käsitän kyllä, että on asia\najettava loppuun saakka ja kovuudella, jos tarve vaatii.\n\nÖRNULF. Niin on; kohtuuton en sentään ole, ja Gunnar on, kuten kuullut\nolen, kunnon mies. Iloinen olen myöskin retkestäni tänne; aikani alkoi\nvihdoin käydä pitkäksi; sikäläisten sinertävien vesien vaiheilla olen\nvanhentunut ja harmaaksi käynyt; mielessäni syttyi halu vielä kerran\nliikkumaan niiden aalloilla, ennenkuin ma --; no niin, -- Bergthora,\nvaimoni armas, kuoli jo aikoja sitten, vanhimmat poikani ovat\nretkeilleet joka kesä viikinki-matkoillaan, ja kun Thorolf varttui -- --\n\nDAGNY (iloisesti). Onko Thorolf täällä? Missä hän on?\n\nÖRNULF. Laivalla tuolla (viittaa perälle, oikealle). Siellä saat nähdä\npoikasen; suureksi, vahvaksi ja pulskaksi on hän tullut siitä, kun sinä\nkotoa lähdit. Siitä pojasta kasvaa kelpo sankari, Sigurd; hänestä tulee\nsinun vertaisesi.\n\nDAGNY (hymyillen). Vielä ovat olot, näen, muinoisten mukaiset; yhä oli\nThorolf sydäntäsi lähinnä.\n\nÖRNULF. Hän on nuorin ja äitinsä kuvainen, siinä syy.\n\nSIGURD. Mutta sanoppas, -- asiaasi Gunnar Herse'n luona, ai'otko sitä jo\ntänään -- --?\n\nÖRNULF. Mielemmin tänään, kuin huomenna. Kohtuulliseen sakkoon tyydyn;\njos Gunnar nämät ehdot hylkää, varokoon seurauksia. (KÅRE TALONPOIKA\nkiireesti oikealta, puettuna harmaasen sarka-mekkoon, leveälierinen\nhuopa-hattu päässä; kädessä seipäästä murrettu sauva).\n\nKÅRE. Hyvä kohtaama, retkeiliät!\n\nÖRNULF. Harvoin meikäläisten kohtaamisesta hyvää toivotaan.\n\nKÅRE. Jos olette rehellisiä, niin luvatkaa minulle rauhaa ja suojelusta\nnyt; Gunnar Herse'n väki vainoo henkeäni!\n\nÖRNULF. Gunnar Herse'n!\n\nSIGURD. Sinä olet varmaankin tehnyt hälle vahinkoa, vääryyttä.\n\nKÅRE. Oikein olen minä tehnyt, oikeuttani suojellut. Gunnar'in ja minun\nkarjani kävi samalla laitumella tuolla saarella, aivan lähellä\nmannermaata, hänen väkensä vei parhaat härkäni, ja yksi hänen miehistään\nhaukkui mua orjaksi; minä tartuin aseihin ja kaadoin hänet.\n\nÖRNULF. Sehän oli laillista, se.\n\nKÅRE. Vaan tänä aamuna hänen väkensä hyökkäsi päälleni; onneksi huomasin\nminä sen ajoissa ja pääsin pakoon; mutta kuitenkin on henkeni vaarassa;\nsillä he etsivät minua yhä.\n\nSIGURD. Sua en uskoa voi! Ennen muinoin tunsin Gunnar'in yhtä hyvin,\nkuin oman itseni, ja tiedän: Gunnar ei koskaan rauhan miehelle vääryyttä\ntehnyt.\n\nKÅRE. Gunnar'illa ei olekkaan vähintäkään syytä tähän rikokseen, hän on\nollut etelässä, matkoillaan; ei, mutta Hjördis, hänen vaimonsa -- -- --\n\nDAGNY. Hjördis!\n\nÖRNULF (mutisten.) Niin, niin, se olisi juuri Hjördis'in mukaista!\n\nKÅRE. Gunnar'ille tarjosin minä sakkoa murhaamastani orjasta, ja hän oli\nsiihen tyytyväinen, mutta samassa saapui Hjördis, kiihoitti miestään\npilkkalauseilla ja esti sovintomme; sitte matkusti Gunnar\netelä-puolelle, ja tän' aamuna -- -- --\n\nSIGURD (katsellen vasemmalle). Tuolta tulee matkustavaisia\npohjan-puolelta, onhan se -- -- --?\n\nKÅRE. Gunnar Herse!\n\nÖRNULF. Ole huoletta sinä vain, minä luulen voivani hieroa sovintoa\nteidän välillänne.\n\n(GUNNAR HERSE ja MUUTAMIA MIEHIÄ tulee vasemmalta. Gunnar on puettu\nkoti-vaatteisin, ruskeaan mekkoon, metallivaanteet säärien ympärillä,\nleveään hattuun; aseena on hänellä ainoastaan pieni kirves).\n\nGUNNAR (seisahtaa kummastellen ja epäillen, nähdessään edelliset).\nÖrnulf vuonoilta! Todellakin -- --!\n\nÖRNULF. Sama mies.\n\nGUNNAR (läheten). No, siis tervetultuasi tiluksilleni, jos\nrauhan-tuumissa tulet.\n\nÖRNULF. Jos on sinun tahtosi niinkuin minunkin, ei mitään rauhattomuutta\nkysymykseen tule.\n\nSIGURD (läheten). Hyvä kohtaama, Gunnar!\n\nGUNNAR (iloisesti). Sigurd -- kasvin-veikko! (puristaa hänen\nkättään). Niin, kun sinä olet Örnulf'in seurassa, on hän rauhan mies,\nsiitä olen varma; (Örnulf'ille). Anna mulle kätesi, vanhus! Helppo on\nmun arvata asiasi täällä pohjan puolella; se koskee kasvatus-tytärtäsi,\nHjördis'iä.\n\nÖRNULF. Niinkuin sanot; suuresti loukkasit sinä minua, kun ilman\nsuostumustani veit hänet muassasi Islannista.\n\nGUNNAR. Oikea ja kohtuullinen on tulosi tänne; nuoruuden-töistä saa\nvanhuus vastata. Kauvan olen jo, Örnulf, odottanutkin sua tuon asian\ntähden, ja jos sakko sen voi suorittaa, on sovintomme aivan helppo.\n\nSIGURD. Niin ajattelen minäkin. Örnulf on kohtuullinen.\n\nGUNNAR (innolla). Kohtuullinen sun pitääkin olla, vanhus; jos hänen\ntodellisen arvonsa mukaan minua sakottaisit, ei koko omaisuuteni\nlikimainkaan riittäisi!\n\nÖRNULF. Minä seuraan lakia ja tapojamme, ole varma siitä. Mutta asiasta\ntoiseen (osoittaen Kåre'en). näetkö tuota miestä?\n\nGUNNAR. Kåre talonpoika! (Örnulf'ille). Sinä tiedät siis meidän\nvainoavan toisiamme.\n\nÖRNULF. Sinun väkesi on ryöstänyt häneltä karjaa, ryöstöstä on sakko.\n\nGUNNAR. Murhasta myöskin; hän murhasi mun orjani.\n\nKÅRE. Kun se pilkkasi minua.\n\nGUNNAR. Olenhan luvannut suostua sovintoon.\n\nKÅRE. Mutta sitä ei myöntänyt Hjördis'in mieli, ja tän'aamuna, kun sinä\nolit poissa, hyökkäsi hän päälleni ja vainoo nyt henkeäni.\n\nGUNNAR (vihoissaan). Onko totta mitä sanot; onko Hjördis -- --?\n\nKÅRE. Totta jok'ainoa sana.\n\nÖRNULF. Siksi pyysi tämä talonpoika minun apuani, ja sen hän saapikin.\n\nGUNNAR (hetkisen mielittyään). Rehellisesti olet käyttäinyt minua\nkohtaan, Örnulf; velvollisuuteni on siis seurata sinun tahtoasi.\nKuuleppas, Kåre, minä suostun panemaan orjan murhan ja sinun kärsimäsi\nvääryyden vastakkain, ja siten tehkäämme sovinto.\n\nKÅRE (antaen kätensä Gunnar'ille). Hyvät ehdot; niihin suostun.\n\nÖRNULF. Siis suot sinä hänelle rauhan ja turvallisuuden omasta ja\nomaisiesi puolesta?\n\nGUNNAR. Rauhan ja turvallisuuden kotonaan ja missä ikinä hän liikkuu.\n\nSIGURD (osoittaen oikealle). Ken tuo!\n\nGUNNAR (tyytymättömästi). Hjördis!\n\nÖRNULF. Ja aseellisia miehiä muassa.\n\nKÅRE. Hän etsii minua!\n\n(HJÖRDIS ja joukko MIEHIÄ. Hjördis on puettu mustaan hameesen,\nkaapuun ja pään-peitteesen; MIEHET varustetut miekoilla ja kirveillä,\nHjördis'illä on kevyt keihäs kädessä)\n\nHJÖRDIS (pysähtyy sisäänastuessaan). Voimakkaan joukon kohtaamme\ntäällä; siltä näyttää!\n\nDAGNY (rientää häntä vastaan). Terve, terve, Hjördis!\n\nHJÖRDIS (kylmästi). Kiitos. Kuulinkin jo sinun olevan jossain täällä\nlikellä. (Lähenee, heittäen terävän silmäyksen läsnä oleviin). Gunnar\nja -- Kåre, vihamieheni, -- Örnulf poikineen, ja -- (huomatessaan\nSigurd'in, voittuu hän melkein huomaamattaan, on vähän aikaa ääneti,\nmalttaa, sanoo). Kas, tääll' on monta, jotka tunnen, -- vaan en tiedä,\nken niistä on suotuisin minua kohtaan.\n\nÖRNULF. Hyvin suotuisat olemme sinulle kaikki.\n\nHJÖRDIS. Jos niin on asia, et kieltäne antaa Kåre'a mieheni valtaan.\n\nÖRNULF. Se ei ole tarpeen.\n\nGUNNAR. Meidän välillämme on rauha ja sovinto.\n\nHJÖRDIS (tukahdutetulla pilkalla). Sovinto? No niin, tiedänhän kyllä,\nettä sinä olet älykäs mies, Gunnar! Kåre on tavannut miehukkaita\nystäviä, ja minä älyän kyllä, että sinusta oli turvallisinta -- -- --\n\nGUNNAR. Turhaa on kiihoittaa minua pilkka-lauseilla! (painavasti).\nKåre'lla on rauha ja turvallisuus meidän suhteen!\n\nHJÖRDIS (pakoittaa itseään). Hyvä kaikki; kun sinä olet luvannut sen\nhänelle, täytyy lupaus pitääkkin.\n\nGUNNAR (kovaa, mutta tuimuudetta). Se täytyy -- ja se pidetäänkin!\n\nÖRNULF (Hjördis'ille). Täällä tehtiin noin puoleksi yksi sovinto\nlisää, ennenkuin sinä tulit.\n\nHJÖRDIS (terävästi). Sinun ja Gunnar'in välillä?\n\nÖRNULP (nyykyttäen päätään). Se koski sinua.\n\nHJÖRDIS. Hyvin kyllä tiedän, mitä se koski; mutta sen sanon sulle,\nkasvatus-isäni, ei kuuna milloinkaan pidä sanottaman Gunnar Herse'n\npeljästyneen siitä, että sinä aseellisine miehinesi tulit maahan; jos\nolisit yksin matkustavaisna taloomme saapunut, olisi riita ollut piankin\nratkaistu.\n\nGUNNAR. Örnulf poikineen tuli rauhallisissa aikeissa.\n\nHJÖRDIS. Saattaa olla, vaan toisen äänen saapi se kansan suussa, ja etpä\nsinä, Gunnar, itsekkään niin aivan varmasti rauhaan luottanut eilen,\nlähettäissäsi Egil-poikamme eteläpuoleen, heti kun kuulit Örnulf'in\nsotalaivoineen olevan vuonossa.\n\nSIGURD (Gunnar'ille). Oletko lähettänyt poikasi eteläpuoleen?\n\nHJÖRDIS. Niin, jotta se olisi turvassa Örnulf'in päällehyökkäyksistä.\n\nÖRNULF. Älä tähtää pilkkaasi sitä seikkaa kohti, Hjördis; mitä Gunnar\nteki, oli varmaankin viisaan työtä, jos vain sinä särjet sovintomme.\n\nHJÖRDIS. Onni elon johtaa. Tapahtukoon mitä tahansa; mutta kernaammin\nminä kaadun, kuin pelastan henkeni pelkurin sovinnolla.\n\nDAGNY. Sigurd maksaa sakkoa eikä ole sen tähden huonompi mies.\n\nHJÖRDIS. Sigurd tietänee paraiten itse, mitä hänen kunniaansa kuuluu.\n\nSIGURD. Sitä mun ei koskaan tarvis muistella.\n\nHJÖRDIS. Sigurd on kuuluisa mies, mutta toki uljaamman työn teki Gunnar;\nhän tappoi karhun huoneeni edustalla.\n\nGUNNAR (häveliäästi katsahtaen Sigurd'iin). Niin, no olkoon se asia\nsillänsä!\n\nÖRNULF. Totta kyllä, se on uljain työ, minkä kukaan Islannin miehistä on\ntehnyt, ja sen vuoksi -- --\n\nSIGURD. No, sitä vähemmin häntä voi pelkuriksi mainita.\n\nHJÖRDIS. Jos sakkoa maksetaan, niin sakkoa vaaditaankin; Gunnar,\nmuistathan, mitä kerran lupasit!\n\nGUNNAR. Sen lupauksen tein ajattelemattomuudessa; vaaditko, että sekin\npitää pidettämän?\n\nHJÖRDIS. Pidettämän se pitää, jos me molemmat tämän päivän jälkeen\nai'omme elää saman katon alla. Tiedä siis, Örnulf, jos kasvate-tyttäresi\nryöstöstä sakkoa maksettaman pitää, on sinun myöskin maksaminen sakkoa\nsiitä, että surmasit isäni Jökul'in ja otit hänen tilansa ja\nomaisuutensa!\n\nÖRNULF. Jökul kaatui rehellisessä kaksintaistelussa; pahemman työn\ntekivät minulle sinun sukulaisesi, kun lähettivät sinut ventovieraana\nIslantiin ja saivat minun rupeamaan kasvattajaksi.\n\nHJÖRDIS. Kunniaa, etkä suinkaan häpeätä, olet sinä saanut Jökul'in\ntyttären kasvattamisesta.\n\nÖRNULF. Pelkkää rauhattomuutta ja riitoja on minulla siitä ollut, ei\nmuuta.\n\nHJÖRDIS. Pahempi onni voipi kohdata sinua nyt, jos -- -- --\n\nÖRNULF. Min'en ole tullut tänne torelemaan vaimo-väen kanssa! -- Gunnar,\nkuule viimeinen sanani; suostutko maksamaan sakkoa nais-ryöstöstä?\n\nHJÖRDIS (Gunnar'ille). Muista, mitä luvannut olet!\n\nGUNNAR (Örnulf'ille). Kuulethan minun tehneen lupauksen ja se minun\npitää -- -- --\n\nÖRNULF (suuttuneena). Kylliksi, Kylliksi! Ei milloinkaan pidä\nsanottaman minun maksaneen sakkoa rehellisestä surmasta!\n\nHJÖRDIS (voimakkaasti). Emmekä me pelkää sinua, emmekä omaisiasi!\n\nÖRNULF (kovalla vihalla). Ja kellä on oikeus vaatia sakkoa Jökul'in\nsurmasta? Missä ovat hänen sukulaisensa? Niistä ei ole ainoatakaan\nelossa! Ken on hänen laillinen jälkeisensä?\n\nHJÖRDIS. Gunnar minun puolestani!\n\nÖRNULF. Gunnar! Niin, jos sinä olisit kasvatus-isäsi luvalla hänen\nkanssaan naimisissa, tai jos hän olisi suorittanut sakon ryöstöstään,\nniin olisi hän Jökul'in laillinen jälkeinen, mutta -- --\n\nDAGNY (pelokkaasti rukoillen). Isä, isä!\n\nSIGURD (äkkiä). Älkää lausuko enää!\n\nÖRNULF (matalammalla äänellä). Se pitää lausuttaman kaikkien kuullen!\nRyöstetyllä naisella ei ole laillista puolisoa!\n\nGUNNAR (tuimasti). Örnulf!\n\nHJÖRDIS (hurjana raivosta). Pilkattu! Häväisty! (vapisevalla\näänellä). Tätä -- tätä saat vielä katua!\n\nÖRNULF (jatkaen). Ryöstettyä naista pitää laki ainoastaan\njalkavaimona! Jos tahdot nauttia kunniallisia oikeuksia, pitää sinun --\n--\n\nHJÖRDIS (pakoittaen itseään). Ei, Örnulf, minä tiedän paremmin, mikä\nsopivata on. Jos minua voidaan pitää ainoastaan Gunnar'in jalkavaimona,\n-- hyvä, niin pitää hänen sankaritöillä maineensa kohottaa, -- kohottaa\nniin korkealle, ett'ei nykyinen asemani minua häpeään saata! Ja ole\nvaroillas, Örnulf; tässä eroaa tiemme, mutta aseita varustan minä sinua\nja omaisiasi vastaan ja käytän niitä joka tilaisuudessa; turvaton on\nhenkesi, turvattomat jäsenesi, ja samoin jokainen, joka -- -- (terävä\nsilmäys Kåre'en). Kåre talonpoika! No niin, Örnulf puolusti asiaasi, ja\nme olemme sovussa, mutta minä en toki neuvo sinua aivan heti kotiin\ntulemaan; surmatulla on monta kostajaa, ja voisi helposti tapahtua, että\n-- niin, minä olen nyt varoittanut, kestä sitte seuraukset. Tule,\nGunnar, meidän pitää varustaida. Kuuluisan sankar-työn teit sinä\nIslannissa, mutta mainiompi työ sun täällä tehdä pitää -- muuten --\nmuuten jalkavaimosi saa hävetä sinun tähtesi ja itsensä tähden!\n\nGUNNAR. Ole säädyllinen, Hjördis; sopimatonta on noin käyttäidä!\n\nDAGNY (rukoillen). Jää, kasvin-sisko, -- jää tänne; minä puhun isäni\nkanssa!\n\nHJÖRDIS (kuulematta häntä). Kotiin, kotiin! En koskaan olisi osannut\naavistaakkaan, että minun kurjana jalkavaimona piti elämäni viettää;\nmutta jos minä vielä kärsin tätä elämää, tätä häpeällistä elämää, jos\nkärsin sitä päivänkään enää, niin pitää puolisoni tekemän sankar-työn --\nsankar-työn, joka saa hänet kuuluisammaksi kaikkia muita miehiä!\n(oikealle).\n\nGUNNAR (hilliten ääntään). Yksi seikka sinun pitää mulle luvata; me\npuhelemme asioista vielä ennen, kuin lähdet täältä (menee miehineen\noikealle).\n\n(Raju-ilma on edellisen puheen ajalla tauonnut; puoli-päivän aurinko\nnäyttäikse ympyriäisen punaisen levyn tapaisena taivaanrannalla).\n\nÖRNULF (uhaten). Kalliiksi käy sulle korskeutesi, kasvate-tyttäreni!\n\nDAGNY. Isä, isä! Eihän sulla vain lienekkään pahoja mielessä!\n\nÖRNULF. Anna mun olla! Nyt, Sigurd, nyt pitää Gunnar'in suorittaa mulle\nmuutakin kuin sakkoja!\n\nSIGURD. Mitä ai'ot tehdä?\n\nÖRNULF. Sitt'en tiedä; mutta kauvas pitää kuuluman, että Örnulf\nvuonoilta on vieraillut Gunnar Herse'n luona!\n\nSIGURD (tyynellä vakavuudella). Ehkä kyllä; mutta minä sanon sulle,\nÖrnulf, aseitas ei sun pidä liikuttaa häntä vastaan, niinkauvan kuin\nminä olen hengissä!\n\nÖRNULF. Eikö! Mutta jos minä tahdon!\n\nSIGURD. Ei saa se tapahtua, -- vaikkapa tahdotkin.\n\nÖRNULF (kiivaasti). Hyvä; liity sinäkin vihamiehiini, minä uskallan\nkuitenkin käydä teitä kaikkia vastaan!\n\nSIGURD. Kuule minua, Örnulf; sitä päivää ei sinun silmäsi näe, jolloin\nme taistelisimme toisiamme vastaan; rehellisen sovinnonhan olemme\ntehneet; Dagny on mulle rakkaampi aseita ja kultaa, enkä voisi\nmilloinkaan unhoittaa, että sinä olet hänen lähin sukulaisensa.\n\nÖRNULF. Tuota sulta odotinkin, urhokas Sigurd!\n\nSIGURD. Mutta Gunnar on kasvin-veljeni; me olemme vannoneet toisillemme\nrauhaa ja ystävyyttä. Sekä sodan että rauhan vaiheissa olemme yhdessä\nonneamme kokeneet ja Gunnar on minulle maailman miehistä mieluisin;\nretkeily ei ole hänen mieleensä, vaikka hän onkin uljas; -- no hyvä!\nminut tunnette kaikki, tiedätte, ett'en pelkää taisteloa; mutta nyt,\nÖrnulf, nyt pyydän sovintoa Gunnar'in puolesta. Tee minulle mieliksi\ntässä asiassa!\n\nÖRNULF. Sitä en saata; kaikkien sankarten pilkaksihan minä joutuisin,\njos tyhjin käsin Islantiin palajaisin!\n\nSIGURD. Tyhjin käsin ei sinun tarvitsekkaan palata. Tuolla lahdella on\nkaksi minun pitkää laivaani, niissä on kaikki omaisuus, jonka olen\nvoittanut viikinkiretkilläni. Siellä on monta kallisarvoista\nkuninkaan-lahjaa, arkkuja, joissa on oivallisia aseita ja muuta aimo\nirtaimistoa; ota sinä toinen laivoistani, valitse se, jota parhaimpana\npidät, se on sinun kaikkine tavaroineen, -- ota se sakkona Hjördis'istä\nja anna Gunnar'in olla rauhassa.\n\nÖRNULF. Kunnon Sigurd, sinä teet tuon kaiken Gunnar'in hyväksi!\n\nSIGURD. Totisesti, uskollisen ystävänsä hyväksi ei kukaan voi liian\npaljon tehdä.\n\nÖRNULF. Annat puolet omaisuudestasi!\n\nSIGURD (innolla). Ota koko omaisuuteni, molemmat laivani, kaikki mitä\nminulla on, salli minun sitten seurata sinua Islantiin köyhimpänä\nmiehenä, laivallasi; mitä nyt annan, sen saatan jälleen ansaitsemalla\nvoittaa; mutta jos sinä nostat vainon Gunnar'ia vastaan, en minä voi\nnauttia iloa enää milloinkaan. No, Örnulf, mitä vastaat?\n\nÖRNULF (mietiskellen). Kaksi oivallista pitkää laivaa, aseita ja\nirtaimistoa, -- ei kenkään omaisuutta liiaksi saa, mutta, --\n(kiivaasti) en, en, -- Hjördis on uhannut minua; minä en tahdo!\nEpärehellisesti tekisin, jos ottaisin sinun omaisuutesi!\n\nSIGURD. Mutta kuulehan toki ensiksi -- --\n\nÖRNULF. En, sanon minä! Itse täytyy minun oikeuttani edistää; onni\nkaikki ohjatkoon.\n\nKÅRE (lähenee). Ystävällisiä neuvoja tarjoo sulle Sigurd, mutta jos\nvoimiesi takaa tahdot oikeuttasi edistää, saatan minä sulle parempia\nneuvoja antaa. Älä toivokkaan sakkoja niinkauvan kuin Hjördis'illä on\nsanan-valtaa; mutta kostaa saat, jos tottelet minua.\n\nÖRNULF. Kostaa? Mikä on sun neuvos?\n\nSIGURD. Paha, sen huomaan kyllä!\n\nDAGNY (Örnulf'ille). Älä häntä kuultele!\n\nKÅRE. Hjördis on julistanut minut rauhattomaksi, viekkaasti vainoo hän\nhenkeäni; jos lupaat suojata minua sittemmin, menen minä tulevana yönä\nGunnar'in taloon ja poltan sen ihmisineen päivineen. Onko se mieleesi?\n\nSIGURD. Konna!\n\nÖRNULF (tyyneesti). Minun mieleeni? Tiedätkö, Kåre, mikä on enemmän\nmieleeni? (jyreästi). Hakata poikki sinun nenäsi ja korvasi, sä katala\nrosvo! Huonosti tunnet sinä Örnulf-vanhuksen, luullessasi hänen yhtyvän\nmoiseen konnantyöhön!\n\nKÅRE (on vetäytynyt taaksepäin). Ellet sinä hyökkää Gunnar'ia vastaan,\nhyökkää hän sinua vastaan!\n\nÖRNULF. Käsilläni ja aseillani osaan minä puolustaida.\n\nSIGURD (Kåre'lle). Ja nyt pois näkyvistämme! Kunnialliset miehet\nsaavat häpeätä sinun yhteydestäsi!\n\nKÅRE (mennessään). Niin, niin, minun täytyy siis itse varjella\nhenkeäni niin hyvin, kuin voin; mutta minä sanon: Katua saatte, ellette\nankaruutta käytä; minä tunnen Hjördis'in -- ja tiedän keinon, jolla\nhänet masennan! (menee rantaan).\n\nDAGNY. Hän uhkailee kostaa, Sigurd, se täytyy estää!\n\nÖRNULF (suuttuneena). Oo, antaa hänen tehdä mielensä mukaan; Hjördis\non sen ansainnut!\n\nDAGNY. Sitä et sinä tarkoita; muistahan toki itsehän olet hänen\nkasvattanutkin.\n\nÖRNULF. Onneton oli se hetki, jolloin hänet kattoni alle otin; Jökul'in\nsanat alkavat käydä toteen.\n\nSIGURD. Jökul'in?\n\nÖRNULF. Niin, Jökul'in, Hjördis'in isän. Kun hän minun kädestäni\nkuollon-lyönnin sai, kaatui hän selälleen tanterelle, katsoi minuun ja\nlausui:\n\n      Surun saattaa surmaajalle\n      Jökul'in sen jälkeläinen;\n      Jolla Jökul'in on omaa,\n      Sen ei ilo iäkkäinen!\n\nKun hän sai sen lausuneeksi, vaikeni hän hetkiseksi hymyten, sitte hän\nkuoli.\n\nSIGURD. Mitä siitä huolit?\n\nÖRNULF. Niin, niin, ken tietää! Tosi-tarinana kerrotaan Jökul'in kerran\nantaneen suden sydämen lastensa syödä, jotta ne tulisivat\nhurja-luontoisiksi; Hjördis on ainakin saanut osansa, se näkyy hänestä\n(keskeyttää, katsoessaan oikealle) Gunnar! -- Onko meidän jälleen\ntässä keskusteloon ryhtyminen!\n\nGUNNAR (tulee). Niin, Örnulf, ajattele minusta, mitä tahdot; mutta\nminä en saata vihamiehenä erota sinusta.\n\nÖRNULF. Mikä on aikeesi?\n\nGUNNAR. Tarjota sinulle käteni rauhan ja sovinnon merkiksi, ennenkuin\nmatkustat. Kuulkaapa mua kaikki; seuratkaa minua kotiini ja olkaa\nvieraanani niin kauvan, kuin teitä haluttaa. Makuu-sijoja ja ravintoa ei\npuuttuman pidä, riidastamme ei myöskään puhuta, ei tänään eikä huomenna,\nsanaakaan.\n\nSIGURD. Mutta Hjördis -- --?\n\nGUNNAR. Seuraa minun tahtoani; hänen mielensä muuttui kotimatkalla ja\nhän arveli niinkuin minäkin, että me kyllä voimme sopia, jos te tulette\nvieraiksemme.\n\nDAGNY. Niin, niin; se tapahtukoon!\n\nSIGURD (epäillen). Mutta minä en toki tiedä -- --\n\nDAGNY. Gunnar on sinun kasvin-veljesi; minä tuntisin sinut todella\nhuonosti, jos kieltäisit hänen pyyntöään.\n\nGUNNAR (Sigurdille). Ystävyyttä olet mulle osoittanut kaikkialla;\nethän tälläkään kertaa vastustane toivoani!\n\nDAGNY. Etkä lähde maasta, kun Hjördis kotonaan vihaansa keittää; -- --\nällös, ällös tehkö niin!\n\nGUNNAR. Suuresti olen tehnyt vääryyttä Örnulf'ille; ennenkuin sen olen\nparantanut, en tunne mielessäni rauhaa.\n\nSIGURD (innolla). Kaikki mitä tahdot voin tehdä, Gunnar, pait jäädä\ntänne! (malttaa). Minä olen Aedhelstan-kuuinkaan uskottuja miehiä, ja\nminun täytyy vielä tänä talvena päästä hänen luokseen Englantiin.\n\nDAGNY. Mutta ehdithän sinne kuitenkin!\n\nGUNNAR. Kenkään ei edeltäpäin tunne kohtaloaan; kenties, Sigurd, kenties\nnyt tapaamme toisemme viimeisen kerran, ja jos niin olisi, katuisit sinä\nvielä, ett'et ollut minulle avulias viimeiseen asti.\n\nDAGNY. Et pitkään aikaan näe minuakaan iloisena, jos tänään jo purjehdit\ntäältä.\n\nSIGURD (päättävästi). Hyvä, olkoon niin! Tapahtukoon teidän tahtonne,\nvaikka -- toki, päätetty; tuossa käteni; minä jään, ja tulen sinun ja\nHjördis'in vieraaksi.\n\nGUNNAR (puristaen hänen kättään). Kiitos, Sigurd, sen tiesinkin.-- Ja\nsinä, Örnulf, sanot samoin, kuin Sigurd'kin?\n\nÖRNULF (jörönä). Sitä saadaan mietiskellä; katkerasti on Hjördis mua\nloukannut; -- tänään en voi varmaa vastausta antaa.\n\nGUNNAR. Niin, niin, vanha uros, Sigurd ja Dagny saavat kyllä kurttuisen\notsasi sileäksi jälleen, Nyt menen minä juhlaa valmistamaan; jääkää\nhyvästi siksi, ja tervetuloa talooni! (menee oikealle).\n\nSIGURD. Hjördis'in mieli on muuttunut, sanoi hän! Siis ei Gunnar tunne\nhäntä ollenkaan; -- ennemmin uskon Hjördis'in aikovan -- (keskeyttää,\nkääntyen miehiin). Nyt, kaikki seuratkaa mua laivoihin; kelpo lahjoja\nvalitsen Gunnar'ille ja hänen väelleen.\n\nDAGNY. Lahjoja parhaita, mitä meillä on. Ja sinä isäni, -- niin, sinua\nen jätä rauhaan, ennenkuin myönnyt seuraamaan meitä Gunnar'in luo.\n(Menee Sigurdin ja miesten kanssa rantaan, perälle).\n\nÖRNULF. Myönnyn? Niin, ellei Gunnar'illa olisi naisväkeä talossaan, niin\n-- haa, jos oikein mahdikkaasti voisin masentaa Hjördis'iä! -- Thorolf,\ntuletko sinä tänne!\n\nTHOROLF (on reippaasti astunut esiin). Kuten näet! -- Onko totta mitä\nsanotaan, oletko sinä ollut keskustelossa Gunnar Hersen kanssa?\n\nÖRNULF. Olen!\n\nTHOROLF. Ja olet nyt riidassa hänen kanssaan?\n\nÖRNULF. Hm, ainakin Hjördis'in kanssa.\n\nTHOROLF. Ole huoletta; nyt saat tilaisuuden kostaa!\n\nÖRNULF. Kostaa? Kenen kautta?\n\nTHOROLF. Kuulehan; minä seisoin äsken laivalla, eräs mies juoksi sauva\nkädessä ohitse, huutaen: \"Jos kuulut Örnulf'in miehistöön, niin sano\nhälle terveisiä Kåre-talonpojalta, nyt minä kostan meidän kummankin\npuolesta.\" Sen sanottuaan hyppäsi hän veneesen, alkoi soutaa, lausuen:\n\"Kaksikymmentä henkipattoa on nyt vuonossa; niiden kanssa menen minä\neteläpuolelle ja tänä iltana ei Hjördis'in enää tarvitse ylpeillä\nperillisestään.\"\n\nÖRNULF. Niinkö hän lausui! Haa, haa, nyt älyän minä; Gunnar on\nlähettänyt poikansa pois, Kåre on riidassa hänen kanssaan -- --.\n\nTHOROLF. Ja nyt soutaa hän sinne -- ja surmaa poikosen!\n\nÖRNULF (ripeä päätös). Eespäin kaikki, Kåre! Siitä saaliista\ntaistellaan!\n\nTHOROLF. Mitä ai'ot?\n\nÖRNULF. Älähän huoli; ei Kåre, vaan minä, kostan.\n\nTHOROLF. Minä seuraan sua!\n\nÖRNULF. Et, sinä seuraat Sigurd'ia ja siskoasi Gunnar'in taloon.\n\nTHOROLF. Sigurd'ia? Onko hän täällä?\n\nÖRNULF. Tuolla ovat hänen laivansa; me olemme nyt sovussa; -- sinä\nseuraat häntä.\n\nTHOROLF. Sinun vihamiestesi luo?\n\nÖRNULF. Mene sinä vain juhlalle. Nyt saa Hjördis oppia tuntemaan\nÖrnulf-vanhusta! Vaan kuule, Thorolf, sinä et mainitse kellekkään, mitä\nminä nyt ai'on tehdä; kuuletkos, et kellekkään!\n\nTHOROLF. Sen lupaan.\n\nÖRNULF (tarttuu hänen käteensä, katsoen häneen lempeästi). Jää hyvästi\nsiis, uljas poikoseni; käytä itseäsi miehekkäästi juhlalla, jotta saan\nsinusta kunniaa. Turhia ei sinun puhuman pidä; mutta se, mitä lausut,\nolkoon terävää, kuin miekan kärki. Ole ystävällinen niin kauvan, kuin\nsinulle hyvyyttä osoitetaan; mutta jos sua kiihoitetaan, älä vaikene.\nÄlä juo enemmän, kuin siedät, mutta älä myöskään osoita juomasarvea\nohitsesi, kun sitä kohtuudella tarjotaan, ett'eivät pitäisi sinua\nnaismaisena.\n\nTHOROLF. En, ole huoletta!\n\nÖRNULF. No, mene nyt juhlalle Gunnar'in luo. Minä tulen sinne myöskin,\ntulen siten, kuin vähimmiten odotetaan (iloisesti toisille). Eespäin,\nsuden-pennut; hiokaa hampaitanne, nyt saatte kylliksi verta juoda!\n(Menee vanhempien poikiensa kanssa oikealle, perälle).\n\n(SIGURD ja DAGNY tulevat loistavissa juhlapuvuissa rannalla, heitä\nseuraa kaksi miestä kantaen arkkua; miehet menevät heti rantaan\njälleen).\n\nTHOROLF (katselee isänsä jälkeen). Nyt menevät he kaikki taistelemaan,\nvaan min'en saa seurata heitä; raskasta on olla suvusta nuorin. --\nDagny, terve, terve, sisarein!\n\nDAGNY. Thorolf! Herrainen aika, -- suureksihan sinä olet kasvanutkin!\n\nTHOROLF. Tottahan toki, viidessä vuodessa, luulisinpa -- -- --\n\nDAGNY. Niin, niin, totta sekin.\n\nSIGURD (tarjoo hälle kätensä). Sinusta saapi Örnulf urhean pojan,\nellen liioin erehdy.\n\nTHOROLF. Jos hän vain ottaisi koettaakseen minua, niin -- --\n\nDAGNY (hymyillen). Mutta hän säästää sinua enemmän, kuin mieleesi on;\nminä muistan kyllä, hän rakastaa sinua melkein liiaksi.\n\nSIGURD. Minne hän meni?\n\nTHOROLF. Laivaan; -- lähtekäämme nyt, hän tulee jälestäpäin!\n\nSIGURD. Minä odotan miehiäni, ne tuovat tavaroita ja sitovat laivat\nkiini.\n\nTHOROLF. Minun pitää sinne avuksi! (menee rantaan).\n\nSIGURD (vähän mietittyään). Dagny, armas vaimoni, nyt olemme kahden\nkesken; minun on sinulle sanottava asioita, joita ei enää käy\nsalaaminen.\n\nDAGNY (kummastellen). Mitä tarkoitat?\n\nSIGURD. Vaaralliseksi muuttuu, luulen ma, tämä käynti Gunnar'in talossa.\n\nDAGNY. Vaaralliseksi? Luuletko Gunnar'in -- --?\n\nSIGUKD. Gunnar on uljas, kelpo mies; ei, ei, -- mutta parempi olisi\nollut, että olisimme lähteneet täältä käymättä Gunnar'in luona.\n\nDAGNY. Sinä peloitat minua! Sigurd, mitä tarkoitat?\n\nSIGURD. Vastaa ensin kysymykseeni. Missä on ranne-rengas, jonka kerran\nsulle annoin?\n\nDAGNY (näyttää sen). Kädessäni tässä; sinä käskit minun yhäti\nkantamaan sitä kädessäni.\n\nSIGURD. Heitä se meren pohjaan, niin syvälle, ett'ei sitä ikinä löydetä;\nsillä se voipi vielä olla syynä monen miehen kuolemaan!\n\nDAGNY. Rengas!\n\nSIGURD (hilliten ääntään). Sinä iltana, jolloin nais-ryöstö tapahtui\nisäsi luona, -- sinä muistat kai --\n\nDAGNY. Sitäkö en muistaisi!\n\nSIGURD. Siitä ai'on nyt puhua.\n\nDAGNY (kiinittäen huomiotaan). Mitä siitä; puhu!\n\nSIGURD. Siellä oli juhla, sen tiedät; sinä menit aikaisin\nmakuu-huoneesesi; mutta Hjördis jäi miesten seuraan juoma-pöytään.\nAhkeraan kulki juoma-sarvi ympäri, ja kaikenlaisia lupauksia vannottiin.\nMinä vannon vieväni kauniin immen muassani Islannista lähteissäni;\nGunnar vannoi samoin ja antoi juoma-sarven Hjördis'ille. Tämä nousi\nseisoalleen ja teki lupauksen, ett'ei kukaan sankari saisi häntä\npuolisokseen, pait se, joka menisi hänen huoneesensa, tappaisi karhun,\njoka oli sidottu ovenpieleen, ja kantaisi hänet sylissään pois.\n\nDAGNY. Niin niin, sen tiedän!\n\nSIGURD. Mutta kaikki pitivät sitä mahdottomana; sillä karhu oli julmin\npedoista; ei kukaan muu kuin Hjördis uskaltanut lähetä sitä, ja sillä\noli kahdenkymmenen miehen voima.\n\nDAGNY. Mutta Gunnar tappoi sen kuitenkin, ja tuli siitä sankartyöstään\nkuuluisaksi kaikkialla.\n\nSIGURD (tukahdutetulla äänellä). Niin tuli, -- mutta -- *minä* sen\ntyön tein!\n\nDAGNY (huudahtaen). Sinä!\n\nSIGURD. Kun miehet olivat hälventyneet juhlahuoneesta, pyysi Gunnar\nminua puheilleen kahden kesken makuu-huoneesen. Siellä sanoi hän:\n\"Hjördis on minulle rakkahin kaikkia naisia; min'en voi elää ilman\nhäntä.\" Minä vastasin: \"No, mene hänen huoneesensa; tiedäthän Hjördis'in\nehdot.\" Mutta hän sanoi: \"Rakastuneelle on elämä kallis; tietämätöntä\non, onnistuisiko mun tappaa karhu, ja minua peloittaa nyt uhrata\nelämäni; sillä samassa kadottaisin myöskin Hjördis'in.\" Kauvan puhelimme\nkeskenämme, ja loppu oli se, että Gunnar valmisti laivansa lähtöön,\nmutta minä vedin miekkani, pukeuduin Gunnar'in sota-asuun ja menin\nHjördis'in huoneesen.\n\nDAGNY (ylevällä ilolla). Ja sinä -- sinä tapoit karhun!\n\nSIGURD. Minä. Huoneessa oli pimeä, kuni korpin siipien suojassa; Hjördis\nluuli Gunnar'in olevan vieressään, -- sima kiihoitti ja kuumensi häntä,\n-- hän otti rannerenkaan kädestään ja antoi sen mulle -- se on tuo SAMA,\njoka on sun kädessäsi.\n\nDAGNY (vitkaan). Ja sinä makasit yön Hjördis'in vieressä?\n\nSIGURD. Paljastettu miekka oli välillämme (lyhyt äänettömyys). Ennen\npäivän koittoa kannoin minä Hjördis'in Gunnar'in laivaan; hän ei\nhuomannut viekkauttamme ja Gunnar purjehti pois hänen kanssaan. --\nSitten menin minä sinun makuuhuoneesesi, jossa tapasin sinut naisiesi\nseurassa; -- ja mitä sitten tapahtui, sen sinä tiedät; minä lähdin\nIslannista, vieden kauniin immen muassani, kuten vannonutkin olin, ja\nsinä olet siitälähtein uskollisesti seurannut minua kaikilla retkilläni.\n\nDAGNY (liikutettuna). Uljas mieheni! Sinä teit tuon sankartyön; -- oi,\nett'en sitä heti ajatellut; eihän kukaan muu ollut siihen kykeneväkään!\nTuon oivallisen, ylevän Hjördis'in olisit sinä voittanut, ja valitsit\nkuitenkin minut! Kymmenenkertaisesti rakkaampi pitäisi sun olla minulle\nnyt, ellet jo olisi ollut kaikkein rakkahimpani maailmassa!\n\nSIGURD. Dagny, hyvä vaimoni, nyt tiedät kaikki -- mitä sun tietämän\npitää. Minun täytyi sinua varoittaa; sillä rengasta, -- älä koskaan anna\nHjördis'in nähdä sitä! Tekisit minulle mieliksi, jos heittäsit sen pois\n-- meren syvyyteen!\n\nDAGNY. En, Sigurd, siksi on se minulle liian rakas; onhan se sinun\nlahjoittamasi! Mutta ole huoletta, minä salaan sitä suurimmalla\ntarkkuudella, enkä koskaan ilmaise mitä mulle äsken lausuit.\n\n(THOROLF tulee rannasta SIGURD'IN MIEHIEN kanssa).\n\nTHOROLF. Kaikki on valmisna juhlaretkeä varten!\n\nDAGNY. Tule Sigurd, -- sä jalo, uljas sankari!\n\nSIGURD. Tyynesti, Dagny, -- tyynesti! Sinun vallassasi on nyt, päättääkö\ntämän retken rauha vai surma! (ripeästi toisille). Eespäin kaikki,\njuhlalle Gunnar'in taloon! (menee DAGNY'N kanssa oikealle; TOISET\nseuraavat).\n\n\n\n\nToinen näytös.\n\n\n(Juhla-huone *Gunnar Hersen* luonna. Ulosvievä ovi on perällä:\npienempiä ovia sivuilla. Etualalla, vasemmalla, suuri kunnia-istuin,\nsitä vastapäätä, oikealla, pienempi. Keskellä lattiaa palaa tuli\nmuuratulla koroituksella. Perällä, kummallakin puolen ovea, koroituksia\nnaisia varten. Kummastakin kunnia-istuimesta, seiniä myöten, perälle\nsaakka kaksi pitkää pöytää, penkit kummallakin puolen niitä. Ulkona\npimeä; rovio valaisee tupaa).\n\n(HJÖRDIS ja DAGNY tulevat oikealta).\n\nDAGNY. En, Hjördis, min' en ymmärrä sinua; nyt olet näyttänyt minulle\nkoko tilanne ja talonne; min' en ymmärrä, mitä sinulta puuttuu; ja\nkaikki mitä sinulla on, on kaunista ja oivallista; -- kuinka saatat siis\nvalittaa?\n\nHJÖRDIS. Hm, sulje kotka häkkiin, saat nähdä se pureksii puikkoja,\nolkoot ne sitten joko raudasta tai kullasta.\n\nDAGNY. Yhdessä kohdin olet sinä minua rikkaampi; sinulla on Egil, pikku\npoikosesi.\n\nHJÖRDIS. Parempi olisi, jos ei mulla olisi yhtään jälkeistä, kuin että\ntuo yksikin on häpeässä syntynyt.\n\nDAGNY. Häpeässä?\n\nHJÖRDIS. Etkö muista, mitä isäs sanoi? Egil on jalkavaimon poika; niinpä\nhänen sanansa kuuluivat.\n\nDAGNY. Raivoisan lauseista ei pidä huolia.\n\nHJÖRDIS Miks'ei; Örnulf oli oikeassa; Egil on hento; kyllä, näkyykin\nettä hän on äpärä-lapsi.\n\nDAGNY. Hjördis, kuinka saatat sinä -- --!\n\nHJÖRDIS (huomaamatta sitä). Siten imee häpeä itsensä vereen, kuni\nkärmeen myrkky. Kunniallisissa sankarlapsissa on toisenlaista malmia;\nminä olen kuullut tarinan eräästä kuningattaresta, joka neuloi koltin\npoikansa ihoon; eikä lapsi edes silmäänsä räpäyttänyt (ilkeällä\nkatsannolla). Dagny, samalla tavoin koetan minäkin Egil'iä!\n\nDAGNY (kauhistuen). Hjördis! Hjördis!\n\nHJÖRDIS (nauraen). Hahaha! Luulitko tarkoittavani totta? (muuttaa\näänensä). Mutta usko; jos tahdot, minua ahdistaa välin kummallinen --\nkummallinen, kiusaava halu mokomiin tekoihin; se lienee sukuperäistä, --\nsillä minun sanotaan olevan jötun'in sukua. -- No, istuhan, Dagny; sinä\nolet matkustellut kaukana, ylt'ympäri näinä viitenä, vuotena; --\nsanoppas -- kuninkaidenkin luona kai useasti vierailit?\n\nDAGNY. Usein kyllä, -- erittäinkin Aedhelstan'in luona Englannissa.\n\nHJÖRDIS. Ja sua korkiasti kunnioitettiin kaikkialla; istuit ylimmäisenä\npöydässä?\n\nDAGNY. Sehän tietty. Sigurd'in vaimona -- --\n\nHJÖRDIS. Niin, niin kai, -- Sigurd on kuuluisa mies -- vaikka Gunnar\nonkin häntä kuuluisampi.\n\nDAGNY. Gunnar?\n\nHJÖRDIS. Yhden työn teki Gunnar, johon ei Sigurd tohtinut ryhtyä; -- no,\nmitäpä siitä; -- mutta sanoppas, kun Sigurd oli viikinki-retkillään ja\nsinä seurasit häntä, -- kun kuulit kalpojen kalskeen tulisessa\ntaistelossa, kun purppura-punainen hurme laivan kannelle pirskahteli, --\neikö syntynyt mieleesi voittamaton himo taistelemaan miesten rivissä,\netkö pukeutunut sota-asuun, etkö tarttunut aseihin?\n\nDAGNY. En milloinkaan! Mitä ajattelet? Minä, nainen?\n\nHJÖRDIS. Nainen, nainen, -- hm, ei kenkään tiedä, mitä nainen mahtaa! --\nNo, yhden seikan voit toki mulle sanoa, Dagny; sillä sinä sen varmaan\ntiedät: Kun mies syleilee naista, jota se rakastaa, -- onko totta, että\nnaisen veri silloin tuliseksi muuttuu, hänen povensa rauhattomasti\nkohoilee, hän uinahtaa eriskummaisen sulon valtaamana?\n\nDAGNY (punastuu). Hjördis, kuinka saatat -- --!\n\nHJÖRDIS. No mutta, sanohan toki -- --!\n\nDAGNY. Varmaan sinäkin sen olet saanut tuntea.\n\nHJÖRDIS. Olen, yhden kerran, yhden ainoan kerran; sinä yönä, jolloin\nGunnar oli luonani huoneessani; hän puristi minua syliinsä, niin että\nrautapaita ratkesi ja silloin, silloin --!\n\nDAGNY (huomaamatta). Mitä! Sigurd --!\n\nHJÖDIS. Sigurd? Ken puhuu Sigurd'ista? Minä puhuin Gunnar'ista, -- sinä\nyönä, jolloin nais-ryöstö -- --\n\nDAGNY (malttaen). Niin niin, muistan, -- minä tiedän -- --\n\nHJÖRDIS. Se oli ainoa kerta; en milloinkaan, en milloinkaan sittemmin\nole moista autuuden suloa tuntenut! Minä luulin itseni lumotuksi; sillä\n-- että Gunnar niin taisi naista syleillä, sitä -- (keskeyttää, katsoo\nDagny'yn). Voitko pahoin? Minusta sinä sekä kalvenet että punastut!\n\nDAGNY. En suinkaan, en suinkaan!\n\nHJÖRDIS (siitä huolimatta). Ei, hauskaan retkeilyyn olisi mun pitänyt\npäästä; se olisi ollut parempi mulle ja -- ehkä meille kaikille. Se\nolisi ollut todellista, nautinto-rikasta elämää! -- Etkö kummastele,\nDagny, tavatessasi minut vielä hengissä täällä? Etkö pelkää olla minun\nkanssani kahdenkesken tuvassa, nyt kun on pimeä? Eikö juolahda mieleesi,\nettä minä muka olen kuollut jo aikoja sitten, ja että nyt ainoastaan\nminun haamioni puhuttelee sinua?\n\nDAGNY (häntä alottaa vähän kamottaa). Tule -- menkäämme -- toisten\nluo!\n\nHJÖRDIS (tarttuu häntä käsivarteen). Ei, jää toki! Dagny, käsitäthän\nsen, että ihminen voipi elää, hiuduttuaan täällä viisi yötä pitkän\npitkää.\n\nDAGNY. Viisi yötä?\n\nHJÖRDIS. Täällä pohjanperällä on joka yö talven pituinen. (äkkiä\ntoisella äänellä). Älä toki luule muuta, kuin että täällä on ylen\nkaunista! Täällä voit nähdä näkyjä, joita et Englannin\nkuninkaan-kartanoissakaan nähnyt ole; -- me olemme yhdessä, kuni siskot\nainakin, sen aikaa kuin vierailet luonani; me menemme meren rantaan, kun\nraju-ilma nousee; saat nähdä aaltojen hyrskyvän vuoren-seinää vastaan,\nentävän korkeille kallioille, kuni valko-harjaiset hevoset, -- ja\nvalaskalat sitten etäällä, ulapalla tuolla! Ne ryntäävät vastakkain,\nkuni haarniskoidut sankarit! Haa, kuinka riemuisaa olisi noitana istua\nvalaskalan selässä, ratsastaa meret halki, synnyttää myrskyjä ja\nraju-ilmoja sekä loihtu-lauluilla viekoitella miehiä meren syvyyteen!\n\nDAGNY. Hyi, Hjördis, kuinka voit puhua noin!\n\nHJÖRDIS. Osaatko sinä laulaa loihtu-lauluja, Dagny?\n\nDAGNY (kammolla). Minä!\n\nHJÖRDIS. Niin, minä vain luulin, sillä -- miten sinä Sigurd'in\nviekoittelit?\n\nDAGNY. Häpeällistä lausut sinä minusta; senvuoksi menen pois!\n\nHJÖRDIS (estää häntä). Leikistä suuttuen! Ei, kuulehan vielä!\nAjatteleppas, Dagny, kuinka hupaista on iltasin istua tässä valkean\nääressä ja kuulla eriskummaisia ääniä; istua kuunnellen kuolleitten\nkotiinsa kiiruhtavan; niiden on matkustaminen tästä pohjan kautta. Ne\novat uljaita urhoja, jotka ovat taistelossa kaatuneet, sankarimaisia\nnaisia, jotka eivät viettäneet elämäänsä kodin yksinäisessä\nhiljaisuudessa, niinkuin sinä ja minä; myrskyn, raju-ilman läpitse\nentävät ne mustilla hevosillaan kulkusten helinässä! (hurjasti\nlikistäen häntä rintaansa). Haa, ajatteleppas, Dagny, semmoisella\nvauhdilla päästä kulkemaan viimeisen retkensä!\n\nDAGNY (repien itseänsä irti.) Hjördis! Hjördis! Päästä! Minä en tahdo\nkuulla sinua enää!\n\nHJÖRDIS (hymyten). Vienomielinen oletkin sä, helppo sua peloittaa!\n\n(GUNNAR, SIGURD, THOROLF tulevat perältä).\n\nGUNNAR. Todentotta, nyt on kohtaloni parhain; sinut, Sigurd, rehellinen,\nuljas veikkoni, olen tavannut aivan yhtä uskollisena, kuin ennenkin;\nÖrnulf'in jälkeinen on huoneessani, ja pian ukko itsekin, eikö totta?\n\nTHOROLF. Sen hän lupasi.\n\nGUNNAR. Siis ei puutu multa muuta, kuin pikku Egil kotoani.\n\nTHOROLF. Sinä rakastat poikosta hellästi, koska häntä yhä mainitset.\n\nGUNNAR. Niin; hän on ainokaiseni; ja kaunis ja lempeä poika siitä\nkasvaakin.\n\nHJÖRDIS. Mutta ei urosta.\n\nGUNNAR. No, no, -- niin et saa sanoa.\n\nSIGURD. Vaan miksi lähetit sinä hänet luotasi pois -- --?\n\nGUNNAR. Oi, jos en olisi tehnyt sitä! (puoliääneen). Mutta, sinä\ntiedät sen, Sigurd, pelokkaasti käyttäikse toisinaan se, joka rakastaa\njotakin yli kaiken maailmassa, (ään.) Vähän oli mulla miehiä\ntalossani, eikä kukaan meistä ollut varma hengestään, kun kuulimme\nÖrnulf'in sotaisissa aikeissa laivoineen laskeneen rantaamme.\n\nHJÖRDIS. Minä tiedän omaisuuden, joka on ennen henkeäkin pelastettava.\n\nTHOROLF. Ja se on?\n\nHJÖRDIS. Miehen maine ja kunnia.\n\nGUNNAR. Hjördis!\n\nSIGURD. Kenkään ei voi sanoa Gunnar'in kadottaneen kunniansa\nvarovaisuutensa kautta.\n\nGUNNAR (kiivaasti). Ei onnistu kenenkään kiihoittaa minua Örnulf'in\nsukua vastaan!\n\nHJÖRDIS (vilkuillen). Hm; sanoppa, Sigurd, -- voipiko sinun laivasi\npurjehtia joka tuulella?\n\nSIGURD. Voipi, kun sitä älyllä johtaa.\n\nHJÖRDIS. Hyvä, minä johdan laivaani älyllä, minäkin, ja saavun\nvarmaankin satamaani. (menee tuvan perälle).\n\nDAGNY (hiljaa, levottomasti). Sigurd, lähtekäämme täältä -- tänä\niltana vielä!\n\nSIGURD. Nyt on jo myöhäistä; sinähän juuri -- --\n\nDAGNY. Silloin rakastin Hjördis'ia; mutta nyt --; minä olen kuullut\nhänen lausuvan sanoja, joita pelkään ajatellakkin (SIGURD'IN MIEHET,\nmuita vieraita miehiä, naisia j. n. e. perältä).\n\nGUNNAR (pieni äänettömyys, jonka aikana kummankinpuoliset tervehdykset\nj. n. e.) Nyt juoma-pöydän ääreen! Ylimmäinen vieraani, Örnulf\nvuonoilta, tulee sittemmin; sen on Thorolf vakuuttanut.\n\nHJÖRDIS (talon väelle). Olutta ja simaa esille, jotta kieli irroittuu\nja mieli muuttuu iloiseksi!\n\n(GUNNAR saattaa SIGURD'IN oikeanpuoliselle kunnia-istuimelle. DAGNY\nistuu Sigurdin oikealle puolelle, HJÖRDIS saman pöydän toiselle\npuolen, vastapäätä Sigurdia, THOROLF'ille osoitetaan samalla tavoin\npaikka toisen pöydän ääreen, vastapäätä GUNNAR'IA, joka istuu\nsuuremmalle kunnia-istuimelle. Toiset asettuvat pöytien ääreen\nperällepäin).\n\nHJÖRDIS (äänettömyyden jälkeen, jonka ajalla juodaan ja puhutellaan\ntoisiaan hiljaa pöydän yli). Harvoin sattuu, että on näin monta\nurhokasta miestä yhdessä, kuin tänä iltana tässä. Sopivata olisi siis\nhuvitellaida tapojemme mukaan: Kertokoon jokainen sankar-työnsä, niin\nsaapi kukin keskenään määrätä, ken on etevin urhoista.\n\nGUNNAR. Se tapa ei ole hyvä juoma-seurassa; usein siitä kiista syntyy.\n\nHJÖRDIS. Empä tähän saakka ole Gunnar Herse'ä pelkuriksi luullut.\n\nSIGURD. Sitä ei varmaankaan luule kukaan; mutta liian pitkä aika\nkuluisi, jos jokainen meistä kertoisi uros-työnsä. Kerro meille\nennemmin, Gunnar, matkastasi Permanmaalle; niin pitkä matka pohjoiseen\non kyllin uskaljas työ, sekin, ja kernaasti kertomustas kuultelemme.\n\nHJÖRDIS. Perman-retki on kauppiaitten asioita ja vähemmin sopivat\nsankarten keskustella. Ei, ala sinä, Sigurd! Muuten luulen, ett'et siedä\nmiestäni kiitettävän; ala! Sano suoraan; kerro uros-työsi, jota\nsuurimpana pidät.\n\nSIGURD. No, koska mua pakoitat, niin olkoon sitten. Minä olin\nviikinki-retkilläni Orknö'n lähellä; siellä hyökkäsi viholliset\npäällemme, mutta me voitimme heiltä laivat, ja minä taistelin yksinäni\nkahdeksaa miestä vastaan.\n\nHJÖRDIS. Mainiota oli se; mutta olitko sinä täydessä asussa?\n\nSIGURD. Täydessä asussa, varustettu kirveellä, keihäällä ja kilvellä.\n\nHJÖRDIS. Mainiota se oli sittenkin. Nyt pitää sinun, Gunnar, sanoa\ntyösi, jonka pidät uljaimpana.\n\nGUNNAR (vastenmielisesti). Minä surmasin kaksi berserkiä, jotka oli\nryöstäneet kauppalaivan; sitte päästin minä vangitut kauppiaat kotiinsa\nja annoin heille laivansa takaisin ilman lunastus-rahoitta. Englannin\nkuningas piti tekoni hyvänä, sanoi minun käyttäineen rehellisesti,\nkiitti mua ja antoi mulle lahjoja siitä.\n\nHJÖRDIS. Totisesti, Gunnar, suurempiakin uros-töitä voisit mainita!\n\nGUNNAR (kiivaasti). Muuta en voi kunniakseni lukea! Siitä kuin\nviimeksi Islannista lähdin, olen elänyt hiljaisuudessa ja käynyt\nainoastaan moniailla kaupparetkillä. Tästä jo kylliksi!\n\nHJÖRDIS. Jos itse salaat kunniaasi, täytyy vaimosi puhua.\n\nGUNNAR. Vaiti, Hjördis -- minä kiellän sua!\n\nHJÖRDIS. Sigurd taisteli kahdeksaa miestä vastaan täydessä asussa,\nGunnar meni yön pimeässä minun huoneeseni, kaatoi karhun, jolla oli\nkahdenkymmenen miehen voima, ja hänellä oli ainoastaan pieni, lyhyt\nmiekka kädessä.\n\nGUNNAR (tunteittensa vallassa). Vaimo, ei sanaakaan enää!\n\nDAGNY (hiljaa). Sigurd, voitko kärsiä -- --!\n\nSIGURD (samoin). Rauhoitu!\n\nHJÖRDIS (toisille). Ja nyt, urheat miehet, -- kumpi on urhokkaampi,\nSigurd'iko vai Gunnar?\n\nGUNNAR. Hiljaa!\n\nHJÖRDIS (hilliten ääntään). Sanokaa suoraan, sitä on oikeus vaatia!\n\nVANHAMIES. (vieraista). Jos totuus sanottaman pitää, on Gunnar'in työ\nuljain, mitä kenkään on tehnyt; Gunnar on urhokkain sankari ja hänen\njälkeensä Sigurd.\n\nGUNNAR, (luoden silmäyksen pöydän yli). Haa, Sigurd, Sigurd, jos\ntietäisit -- --!\n\nDAGNY (hiljaa). Tuo on liikaa -- ystävänäkin!\n\nSIGURD. Vaiti, vaimoni! (ääneen toisille). Niin, varmaan on Gunnar\nkunnollisin kaikista; ja semmoisena pitäisin minä häntä, vaikk'ei hän\nkoskaan olisi tuota urostyötään tehnytkään; sillä sitä pidän minä\nvähemmässä arvossa, kuin te.\n\nHJÖRDIS. Tuo on kateutesi kieltä, Sigurd viikinki!\n\nSIGURD (vilkuillen häneen silmillään). Suuresti erehdyt sinä nyt!\n(ystävällisesti Gunnar'ille, juoden hänen maljansa pöydän yli). Terve,\njalo Gunnar; ystävyytemme on kestävä, vaikka ken tahansa koettaisi\nmurtaa sitä.\n\nHJÖRDIS. Sitä ei koeta kukaan, minun tietääkseni.\n\nSIGURD. Älä sano niin; melkeinpä voisi luulla sinun kutsuneen meidät\ntänne juominkiin, voidaksesi kiihoittaa meitä riitaan.\n\nHJÖRDIS. Tuo on sinun luonteesi mukaista, Sigurd; nyt kiukuittelet sinä,\nkun et saanut olla etevin mies seurassa!\n\nSIGURD. Aina olen minä pitänyt Gunnar'ia etevämpänä itseäni.\n\nHJÖRDIS. No niin, -- Gunnar'in jälessä on myöskin hyvä sia, ja --\n(sivu-silmäys Thorolf'iin) jos Örnulf olisi ollut täällä, olisi hän\nehkä saanut kolmannen sian.\n\nTHOROLF. Siinä tapauksessa olisi isäsi Jökul joutunut liian alas;\n(seuraava sananvaihto käypi kummaltakin nousevalla, mutta toki\ntukahdutetulla kiihkolla.)\n\nHJÖRDIS. Sitä sun ei pidä sanoa! Onhan Örnulf runoniekka, ja mutistaanpa\nhänen ylistäneen olemattomiakin seikkojansa.\n\nTHOROLF. Onneton se, joka mokomata mutisee, niin kovaa, että minä sen\nkuulen!\n\nHJÖRDIS (pistävällä naurulla). Rupeaisitko sinä kostajaksi?\n\nTHOROLF. Kostajaksi, jonka kosto kauvas kuuluisi!\n\nHJÖRDIS. No sitte juon minä maljasi, toivottaen sulle pikaista\nparrankasvua.\n\nTHOROLF. Parratonkin mies on liian hyvä kiistelemään naisväen kanssa.\n\nHJÖRDIS. Mutta hento miesten taisteloon; siksipä isäsi jättikin sinut\nvalkean vahdiksi Islantiin, lähteissään veljinesi viikinki-retkille.\n\nTHOROLF. Paha kyllä, ett'ei hän pitänyt sinua yhtä tarkasti silmällä;\nsitten et olisi lähtenyt ryöstö-naisena Islannista!\n\nGUNNAR. SIGURD. Thorolf!\n\nDAGNY (yht'aikaa). Veikko!\n\nHJÖRDIS (hiljaa vavisten kiukusta). Haa, malta -- maltahan!\n\nTHOROLF (tarjoten Gunnar'ille kätensä). Älä ole vihoissasi, Gunnar; --\npahoja sanoja pääsi huuliltani; mutta vaimosi kiihoitti mua!\n\nDAGNY (hiljaa, rukoillen). Kasvin-sisko, niin totta kuin minusta\nkoskaan olet pitänyt, älä riitaa haastele!\n\nHJÖRDIS (hymyillen). Kuuluuhan leikki juominkiin, jos hauskuutta\nhalutaan.\n\nGUNNAR (on puhellut hiljaa Thorolf'in kanssa). Sinä olet kelpo poika!\n(antaa hälle miekan, joka riippuu kunnia-istuimen vieressä). Tuossa,\nThorolf, ota tuo. Käytä sitä kunnolla ja olkaamme ystävät aina.\n\nHJÖRDIS. Aseitasi ei sinun pitäisi antaa pois, Gunnar; muuten sanovat\nihmiset sinun lahjoittavan senlaista tavaraa, jota et itse voi käyttää!\n\nTHOROLF (on tarkastellut miekkaa). Kiitos, Gunnar, lahjastas;\nepä-rehellisissä toimissa ei sitä koskaan käytetä.\n\nHJÖRDIS. Älä siis koskaan lainaa sitä veljillesi, jos tuon lupauksesi\npitää ai'ot.\n\nGUNNAR. Hjördis!\n\nHJÖRDIS (jatkaen). Mutta älä myöskään ripusta sitä isäsi tuvan\nseinään; siellä se riippuisi epärehellisten miesten aseiden keskellä.\n\nTHOROLF. Totta sekin, Hjördis, -- sun isäsi kirves ja kilpi on riippunut\nsiellä jo monta vuotta.\n\nHJÖRDIS (hilliten itseään). Sinulla ei ole muuta suussasikaan, kuin\npistoksia siitä, että Örnulf surmasi isäni; mutta jos huhussa on perää,\nei se työ käynytkään niin rehellisesti, kuin sinä luulet.\n\nTHOROLF. Mitä huhua tarkoitat?\n\nHJÖRDIS (viekkaasti hymyillen). Minä en tohdi sanoa sitä; sinä suutut.\n\nTHOROLF. No, ole vaiti sitten, -- se onkin paras. (kääntyy pois\nhänestä).\n\nHJÖRDIS. No, saattaahan sen sentään sanoakin. Onko totta, Thorolf, että\nisäsi kolme yötä peräkkäin istui Smalserhorn'in noidan luona keittämässä\nloihtu-nesteitä, ennenkuin hän uskalsi käydä Jökul'in kanssa\nkaksin-taisteloon? (Kaikki nousevat; liikutus).\n\nGUNNAR. SIGURD. DAGNY. Hjördis!\n\nTHOROLF (raivoissaan). Niin häpeällistä valhetta ei sulle kukaan\nkertonut ole Örnulf vanhuksesta! Sen olet itse keksinyt; sillä yhtä\nmyrkyllinen, kuin sinä, täytyisi sen olla, joka moista saattaa kertoa!\nIsääni syytät sinä pahimmasta konnan työstä maailmassa! (heittää miekan\ntakaisin). *Tuossa*, Gunnar, *tuossa*, ota lahjasi jälleen; min'en ota\nantimia talosta, jossa isääni pilkataan ja häväistään!\n\nGUNNAR. Thorolf, kuulehan!\n\nTHOROLF. Päästä minut! Mutta varoillanne pitäisi teidän nyt olla, sekä\nsinun että Hjördis'in; sillä juuri tällä hetkellä on isäni vallassa se,\njoka on teille kallihin maailmassa!\n\nHJÖRDIS (hämmästyen). Isälläsi on --!\n\nGUNNAR (huudahtaen). Mitä sanot!\n\nSIGURD (äkkiä). Missä Örnulf on?\n\nTHOROLF (pilkkanaurulla). Etelä-puolella -- ja veljeni ovat muassa!\n\nGUNNAR. Etelä-puolella!\n\nHJÖRDIS (huudahtaa). Gunnar! Örnulf on surmannut poikamme Egil'in!\n\nGUNNAR. Surmannut! -- Egil surmattu! Onneton silloin Örnulf ja hänen\nsukunsa! Thorolf, sano suoraan; -- onko se totta?\n\nSIGURD. Gunnar! Gunnar -- kuulehan!\n\nGUNNAR. Sano heti, jos henkesi on sulle rakas!\n\nTHOROLF. Peloittaa et mua voi! Odota, kunnes isäni tulee. Mutta sinä,\nHjördis, -- iloitse sill'aikaa, minä kuulin tänään lausuttavan: \"Tänä\niltana ei Gunnar Herse'n eikä hänen vaimonsa tarvitse ylpeillä\nperillisestään enää!\" (Menee perältä).\n\nGUNNAR (syvimmässä tuskassa). Surmattu, -- surmattu! Egil-pikkuiseni\nsurmattu!\n\nHJÖRDIS (hurjana). Ja sinä -- sinä annoit hänen mennä! Et kosta\nainokaisen jälkeisesi surmaa! Katala konna olet sinä, ellet -- --!\n\nGUNNAR (mieletönnä). Miekka, -- kirves! Se oli viimeinen uutinen,\njonka hän kertoi! (sieppaa kirveen eräältä läsnä-olevista, syöksyy\nulos).\n\nSIGURD (aikoo seurata). Gunnar, malta mieles.\n\nHJÖRDIS (estää häntä). Jää, jää sinä vain! Miehet kyllä eroittavat\nheidät; minä tunnen Gunnar'in! (huudahdus joukosta ovella).\n\nSIGURD. DAGNY. Mitä se?\n\nYKSI JOUKOSTA. Thorolf kaatui!\n\nSIGURD. Thorolf! Haa, päästä!\n\nDAGNY. Veikkoni! Voi, veikkoni!\n\n(SIGURD aikoo syöksyä ulos; samassa hajoaa joukko; GUNNAR astuu\nsisään, heittää tullessaan kirveen oven-suuhun).\n\nGUNNAR. Nyt se on tehty. Egil'in surma on kostettu!\n\nSIGURD. Onneksesi, ellet vain ollut liian hätäinen.\n\nGUNNAR. Ehkä, ehkä; mutta Egil, Egil, kaunis pikkuiseni!\n\nHJÖRDIS. Nyt meidän pitää tarttua aseihin ja etsiä apua ystäviltämme;\nsillä Thorolf'illa on monta kostajaa.\n\nGUNNAR (synkästi). Hän itse on pahin kostaja; yöt, päivät on hän\nmielessäni.\n\nHJÖRDIS. Thorolf sai ansaitun palkkansa. Suvun töistä suku vastatkoon.\n\nGUNNAR. Tosi kyllä; mutta yhden seikan tiedän vain: Iloisempi oli\nmieleni ennen Thorolf'in surmaamista.\n\nHJÖRDIS. Veri-yö on aina vaikein; -- kun sen vain kestää, on kaikki\nohitse. Katalalla kavaluudella on Örnulf kostoansa onnistumaan saanut;\njulkiseen taisteloon meitä vastaan hän ei ryhtynyt, oletteli\nsovinnollista mieltä, ja hyökkäsi sitten turvattoman lapsemme kimppuun!\nHaa, minun huomioni oli tarkempi, kuin teidän; minä heti älysin\nÖrnulf'in ilkeän viekkauden; sen vuoksi olikin mulla kyllä syytä\nkiihoittamaan sinua häntä ja koko hänen petollista sukuansa vastaan!\n\nGUNNAR (kiiholla). Niin olikin! Mitätön on minun kostoni Örnulf'in\nkonnantyöhön verraten. Hän kadotti Thorolf'in, mutta kuitenkin on\nhänellä kuusi poikaa jälellä, minulla ei ainoatakaan!\n\nMIES. (entäen perältä). Örnulf vuonoilta tulee!\n\nGUNNAR. Örnulf!\n\nHJÖRDIS JA MUUTAMIA MIEHIÄ. Aseihin! Aseihin!\n\nDAGNY (yht'aikaa). Isäni!\n\nSIGURD (aavistus lensi päähän) Örnulf --! Voi Gunnar, Gunnar!\n\nGUNNAR (vetäin kalpansa). Kaikki miehet! Kosto Egil'in surmaajalle!\n(Örnulf tulee Egil käsivarrella).\n\nGUNNAR (huudahtaa). Egil!\n\nÖRNULF. Täss'annan teille takaisin Egil-pikkuisenne!\n\nKAIKKI (keskenään). Egil! Egil elää!\n\nGUNNAR (antaa kalpansa pudota). Mua voi, mit' olen tehnyt!\n\nDAGNY. Oi, Thorolf, veljyeni!\n\nSIGURD. Tuot' aattelinkin!\n\nÖRNULF (laskien Egil'in lattialle). Tuossa, Gunnar, on kaunis\npoikosesi jälleen!\n\nEGIL. Isä! Örnulf-vanhus ei ollenkaan tahtonut tehdä minulle pahaa,\nniinkuin sinä sanoit, viedessäsi minut täältä pois!\n\nÖRNULF (Hjördis'ille). Nyt olen suorittanut sakkoni isäsi surmasta;\nnyt voimme, luullakseni, tehdä sovinnon.\n\nHJÖRDIS (tukahdutetulla liikutuksella). Kenties!\n\nGUNNAR (kuni heräten). Onko tämä kauhistava uni, joka mua harhaan vie!\nSinä -- sinä saatat Egil'in vanhempiensa syliin!\n\nÖRNULF. Niinkuin näet; mutta tiedä, Egil ei ollut kaukana kuoleman\nkourista.\n\nGUNNAR. Sen tiedän.\n\nÖRNULF. Etkö enemmin iloitse, vaikka hän terveenä ja raittiina kotiisi\npalajaa?\n\nGUNNAR. Jos hän olisi ennemmin palannut, olisin enemmän iloinnut. Mutta\nsanohan kaikki, -- -- mitä tapahtunut on!\n\nÖRNULF. Vähän siitä sanomista. Kåre-talonpojalla oli murhan-aikeet\nmielessä perhettänne kohtaan; senvuoksi kokosi hän seurakseen moniaita\nmuita pahantekiöitä ja lähti eteläänpäin Egil'iä tavoittamaan.\n\nGUNNAR. Kåre! (hiljaa) Haa, nyt ymmärrän Thorolf'in sanat!\n\nÖRNULF. Minä sain kuulla hänen aikeensa; mokoma konnan työ ei\nmilloinkaan saa onnistua. Sakkoa Jökul'in murhasta en tahtonut maksaa,\nja mielelläni, Gunnar, olisin kaatanut sinut kaksintaistelossa, jos\nseikat olisivat vaatineet, -- mutta sukuasi tahdoin toki suojella;\nsenvuoksi lähdin poikineni Kåre'n jälestä.\n\nSIGURD (hiljaa). Onneton työ on täällä tehty!\n\nÖRNULF. Kun hänet saavutin, olivat Egil'in seuraajat jo köysissä,\npoikasi vihamiehes vallassa, kauvan eivät he enään olisi säästäneet\nhäntä. Alkoipa tulinen taistelu! Terävämpiä iskuja olen harvoin\nvaihdellut; Kåre ja kaksi seuralaistaan pakeni sydänmaahan; toiset\nmakaavat rauhallista unta, josta lienee heitä vaikea herättää.\n\nGUNNAR (pingolla). Mutta sinä -- sinä, Örnulf -- --?\n\nÖRNULF (synkästi). Kuusi poikaani kävi kanssani kamppailuun.\n\nGUNNAR (hengästyneenä). Mutta kotiin palasi?\n\nÖRNULF. Ei yksikään.\n\nGUNNAR (kauhistuen). Ei yksikään! (hilj.). Ja Thorolf, Thorolf!\n\n(Syvä liikutus joukossa. Hjördis näkyy olevan sisällisessä taistelossa;\nDagny itkee hiljaa oikeanpuolisen kunnia-istuimen vieressä. Sigurd\ntuskallisessa liikutuksessa hänen vieressään).\n\nÖRNULF (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Raskasta on, korkean kuusen\nlailla rehevänä kohottaen päätänsä, yhdessä ainoassa myrskyssä,\ntykkänään tulla karsituksi. Toki -- mies kestäköön miehen vaiheet; --\nantakaa mulle juoma-sarvi, mulle juoma-sarvi; minä juon poikieni\nmuistoksi. (Eräs Sigurd'in miehistä antaa hälle juomasarven). Terve\nteille pontevat poikani, jotka nyt ratsastatte sankarten viimeistä\ntietä! Kupari-portit eivät sulkeudu teidän jälkeenne, sillä teitä seuraa\nsuuri joukko! (juo, antaa sarven pois). Ja nyt kotiin, Islantiin;\nÖrnulf'in sankar-retki on päättynyt; vankassa puussa on ainoastaan yksi\nvihanta oksa jälellä enää, ja sitä pitää suojella. Missä on Thorolf?\n\nEGIL (isälleen). Niin, näytäppäs mulle Thorolf! Örnulf sanoi, että hän\nlaittaa mulle laivan ja siihen monta, monta meri-miestä.\n\nÖRNULF. Kiitos kaikille onnettarille, ett'ei Thorolf mua seurannut,\nsillä jos hänkin, -- -- ei, vaikka väkevä olenkin, -- se isku olisi toki\ntuntunut tuiki raskaalta. Mutta miks'ei hän tule? Aina on hän ollut\nensimmäinen isäänsä vastassa; sillä meistä molemmista tuntuu, kuin emme\nvoisi elää päivääkään, näkemättä toisiamme.\n\nGUNNAR. Örnulf, Örnulf!\n\nÖRNULF (kasvavalla levottomuudella). Haudan kolkko hiljaisuus\nvallitsee tässä, näen mä; -- mikä teidän on -- missä on Thorolf?\n\nDAGNY. Sigurd, Sigurd, -- nyt hänen pitää katkerimman kalkkinsa juoda!\n\nGUNNAR. Vanhus! -- Ei -- -- ja kuitenkin, sitä on mahdoton salata -- --\n\nÖRNULF (kiivaasti). Poikani! Missä on hän?\n\nGUNNAR. Thorolf on surmattu!\n\nÖRNULF. Surmattu! Thorolf? Thorolf? Haa, sä valehtelet!\n\nGUNNAR. Kuumimman sydän-vereni antaisin, jos hänet henkiin saisin!\n\nHJÖRDIS (Örnulf'ille). Itse oli Thorolf syypää kohtaloonsa; synkillä\nkertomuksilla ilmoitti hän sinun karanneen Egil'in päälle ja tappaneen\nhänet; -- puoleksi vihamiehinä erosimme viimeksi toisistamme; sinä olet\nennen surmannut sukulaisiani; ja paitsi sitä, -- kuni avosuu nulikka\nkäyttihe hän juhlassamme; hän suuttui leikistä ja käytti ilkeitä sanoja;\n-- vasta silloin kiivastui Gunnar; vasta silloin hän poikasi surmasi; ja\nluullakseni oli hänellä kyllin syytä siihen.\n\nÖRNULF (tyynesti). Sinä osoitat olevasi vaimo, sillä sinä käytät\nturhia sanoja. Mitä se hyödyttää? Kun Thorolf on surmattu, niin siinä on\nhänen satunsa loppu.\n\nEGIL. Koska Thorolf on surmattu, en minä saakkaan merimiehiä.\n\nÖRNULF. Et, Egil, -- nyt olemme kadottaneet miehemme kumpainenkin.\n(Hjördis'ille) Isäsi lausui:\n\n      \"Surun saattaa surmaajalle\n      Jökul'in -- sen jälkeläinen.\"\n\nHyvin olet sinä pitänyt huolta siitä, että hänen sanansa toteutuivat.\n(vaikenee hetkeksi, kääntyen erääsen mieheen). Minne sai hän\nkuolin-haavan?\n\nMIES. Keskelle otsaansa.\n\nÖRNULF (tyytyväisnä). Hm; se oli kunniallinen paikka; siis ei hän\nollut selin surmaajaansa. Kaatuiko hän kyljelleen, vai Gunnar'in\njalkoihin?\n\nMIES. Puoleksi kyljelleen ja puoleksi Gunnar'iin päin.\n\nÖRNULF. Se ennustaa ainoastaan puolta kostoa; niin, niin, -- saamme\nnähdä!\n\nGUNNAR (läheten). Örnulf, minä tiedän kyllä, ett'ei koko omaisuuteni\nriitä sinun vahinkoasi palkitsemaan; mutta vaadi minulta, mitä tahdot --\n--\n\nÖRNULF (kiivaasti, keskeyttäen). Anna mulle Thorolf'in ruumis, ja\nsalli minun mennä! Missä lepää Thorolf'ini?\n\nGUNNAR (viittaa äänetönnä perälle).\n\nÖRNULF (astuu pari askelta, kääntyy, jyreästi Sigurd'ille, Dagny'lle ja\nmuille, jotka surkutellen aikovat seurata häntä). Jääkää! Luuletteko\nÖrnulf'ia seurattavan suru-huoneesta, kuni nyyhkivää naista! Jääkää,\nsanon ma! -- Thorolf'in jaksan minä yksinäni kantaa, (tyynesti,\nvoimalla). Surma sorti poikani kaikki; vaan ei kenkään toki näe minun\nköykistyvän! (menee vitkaan ulos).\n\nHJÖRDIS (teeskennellyllä naurulla). Niin, menköön hän vain mielensä\nmukaan; nyt emme enää tarvitse liian suuria joukkoja, jos hän vielä\nmielisi vaatia meitä taisteloon! Tämä, Dagny -- tämä oli ehkä viimeinen\nkerta, kuin isäsi lähti mokomien asioiden tähden Islannista!\n\nSIGURD (liikutettuna). Voi, inhoittavaa!\n\nDAGNY (samoin). Sinä saatat vielä pilkata häntä! Pilkata häntä --\nhuolimatta siitä, mitä täällä tapahtunut on!\n\nHJÖRDIS. Tehtyä tekoa pitää kiitettämän! Vihaa ja kostoa vannoin minä\ntän' aamuna Örnulf'ille; -- Jökul'in surman voin kyllä unhoittaa, kaiken\nmuun, paitsi kohtaloni häpäisemistä. Hän kutsui minua jalkavaimoksi; jos\nse olisinkin, ei mun sitä hävetä tarvitseisi; sillä Gunnar on sinun\nisääsi mahtavampi; hän on sinun omaa miestäsi mainiompi, kuuluisampi!\n\nDAGNY (vihassa). Erehdyt, Hjördis, -- ja heti saavat kaikki tietää,\nettä sinä elät pelkurin katon alla!\n\nSIGURD (kiivaasti). Dagny, mitä ai'ot!\n\nGUNNAR. Pelkurin!\n\nHJÖRDIS (pilkkanaurulla). Tiedottasi puhut sinä, ajelet tuulia takaa!\n\nDAGNY. Sitä ei pidä salattaman enää; minä vaikenin, kunnes pilkkasit\nisääni ja kaatuneita veljiäni; minä vaikenin, kun Örnulf oli läsnä;\nsillä hänen ei pitänyt saada tietää Thorolf'in kaatuneen konnan iskusta;\nmutta nyt; -- älä enää milloinkaan korskaile Gunnar'in sankartyöstä\nIslannissa; sillä Gunnar on pelkuri! Miekka, joka oli sinun ja\npedonsurmaajan välillä, se riippuu mieheni kupeella, -- ja rannerenkaasi\nlahjoitit sinä Sigurd'ille, (ottaa sen kädestään, pitää sitä ilmassa)\n-- se on tässä!\n\nHJÖRDIS (raivossa). Sigurd'ille!\n\nJOUKKO. Sigurd! Sigurd'ihan sankartyön siis tekikin!\n\nHJÖRDIS (vavisten mielenliikutuksesta). Hän, hänkö! -- Gunnar, onko se\ntotta!\n\nGUNNAR (jalolla tyyneydellä.) Kaikki on totta; paitsi että minä olen\npelkuri -- min'en ole pelkuri, enkä konnakaan.\n\nSIGURD (liikutettuna). Et ole, Gunnar! etkä ole koskaan ollutkaan!\n(toisille). Eespäin, mieheni! Pois täältä!\n\nDAGNY (astuessaan ulos Hjördis'ille). Kumpi on nyt uljain mies\njoukossa, minun mieheni vai sinunko? (Menee Sigurd'in ja hänen seuransa\nkanssa).\n\nHJÖRDIS (itseks.). Nyt on minulla ainoastaan yksi teko jälellä; --\nyksi toimi täytettävä: Sigurd'in tai minun pitää kuolla!\n\n\n\n\nKolmas näytös.\n\n\n(GUNNAR HERSE'N tupa. Päivä.)\n\n(Hjördis istuu penkillä vastapäätä pienempää kunnia-istuinta, punoen\njousen-jännettä; pöydällä jousi ynnä moniaita nuolia).\n\nHJÖRDIS (venytellen jännettä). Se on sitkeä ja vahva; (silmäys\nnuoliin) kärjet raskaat ja terävät -- (antaa käsiensä vaipua alas)\nmutta missä on käsi, joka --! (kiivaasti). Hän on pilkanut minua,\npilkannut minua, hän -- Sigurd! Minun täytyy vihata häntä enemmän kuin\nmuita, sen hyvin huomaan; mutta monta päivää ei enää kulukkaan,\nennenkuin minä olen -- (mietiskellen). Niin, mutta käsi, käsi, joka\nsen työn tekee --?\n\n(GUNNAR äännetönnä; mietteissään perällä).\n\nHJÖRDIS (pienen äänettömyyden jälkeen). Kuinka jaksat, mieheni?\n\nGUNNAR. Huonosti, Hjördis; tuota eilistä en saa mielestäni; se yhä\nsydäntäni vaivaa.\n\nHJÖRDIS. Tee kuin minä; ota jotain työtä käsille.\n\nGUNNAR. Niin kai pitää tehdäkin.\n\n(Äännettömyys; Gunnar kävelee edestakaisin, huomaa, lähestyy häntä).\nMitä sinä teet?\n\nHJÖRDIS (katsomatta häneen). Punon jousen-jännettä; näethän sen.\n\nGUNNAR. Jousen-jännettä -- omista hiuksistasi!\n\nHJÖRDIS (omituisesti hymyillen). Nykyään tehdään suuria töitä joka\nhetki; sinä surmasit kasvin-veljeni, ja minä olen punonut tätä\naamun-koitteesta saakka.\n\nGUNNAR. Hjördis! Hjördis!\n\nHJÖRDIS (katsoo ylös). Mitä nyt?\n\nGUNNAR. Missä olit sinä viime yönä?\n\nHJÖRDIS. Viime yönä?\n\nGUNNAR. Sin'et ollut makuuhuoneessa.\n\nHJÖRDIS. Mistä sen tiedät?\n\nGUNNAR. Minä en saattanut nukkua; näin levottomia unia tuosta, -- tuosta\nThorolf'in seikasta; minusta oli, kuin olisi hän tullut ja -- no niin,\nminä heräsin; silloin kuulin ihanan, kummallisen laulun hyrisevän; minä\nnousin; ra'otin ovea; -- täällä, täällä istuit sinä rovion ääressä, --\nsen liekki oli sininen ja punainen, -- sinä valmistit nuolia ja lausuit\nloihtu-runoja niitä vahvistaaksesi.\n\nHJÖRDIS. Se oli tärkeän tarpeellista; sillä kova on rinta, joka niiden\ntänään lävistää pitää.\n\nGUNNAR. Minä ymmärrän tarkoituksesi; sinä tahdot sortaa Sigurd'in.\n\nHJÖRDIS. Hm, kenties.\n\nGUNNAR. Sitä tahtoasi et milloinkaan perille saa. Sigurd'in kanssa elän\nminä sovussa, vaikka sinä kuinka mua kiihoittaisit.\n\nHJÖRDIS (kummallisella hymyllä). Luuletko niin?\n\nGUNNAR. Siitä olen vakuutettu!\n\nHJÖRDIS (tarjoo hänelle jänteen). Sanoppa, Gunnar, -- voitko au'aista\ntuon solmun?\n\nGUNNAR (koeteltuaan). En, se on liian kova ja konstikkaasti punottu.\n\nHJÖRDIS (nousee). Nornan langat ovat konstikkaammin punotut; niitä\nvielä vähemmin voit auaista!\n\nGUNNAR. Koukkuiset ovat voimallisten tiet; -- niitä emme tunne\nkumpainenkaan.\n\nHJÖRDIS. Yhden seikan tiedän toki varmaan: Sigurd saattaa meidät\nkumpaisenkin onnettomuuteen. (Äänettömyys; Gunnar syvissä mietteissä).\n\nHJÖRDIS (on hiljaa pitänyt häntä silmällä). Mitä mietiskelet?\n\nGUNNAR. Unta, jonka vast'ikään näin. Minä olin, näet, tehnyt pyytämäsi\ntyön; Sigurd makasi hengetönnä tanterella; sinä seisoit lähellä aivan\nkalpeana. Minä sanoin: \"Oletko nyt iloinen, kun tahtosi on tapahtunut?\"\nMutta sinä nauroit ja vastasit: \"Iloisempi olisin, jos sinä, Gunnar,\nmakaisit tuossa Sigurd'in siassa.\"\n\nHJÖRDIS (pakoitetulla naurulla). Huonosti tunnet sinä minut, jos\nmokoma hullumainen uni voisi mieltäsi rasittaa!\n\nGUNNAR. Hm! -- Sanoppa, Hjördis, mitä pidät tuvastamme?\n\nHJÖRDIS. Totta puhuen, Gunnar, -- se on välin mielestäni liian ahdas.\n\nGUNNAR. Niin niin, sitä olen minäkin mietiskellyt; meitä on yksi liikaa.\n\nHJÖRDIS. Ehkäpä kaksikin.\n\nGUNNAR (kuulematta sitä). Mutta se parannetaan.\n\nHJÖRDIS (katsoo häneen kysyvästi). Parannetaan? Sinä ai'ot siis -- --?\n\nGUNNAR. Valmistaa laivani ja purjehtia pois maasta; minä tahdon voittaa\nnyt kadotetun kunniani takaisin, kunniani, jonka kadotin sentähden, että\nsinä olit minulle rakkahin kaikesta maailmassa.\n\nHJÖRDIS (mietteissään). Sinä lähdet pois maasta? Niin, niin, se lienee\nparas meille kummallekkin.\n\nGUNNAR. Siitä päivästä alkain, jolloin Islannista lähdimme, olen\nhuomannut onnellisuutemme olevan poissa. Sinun luonteesi on ylevä ja\nvahva; välin minä sinua todella pelkään; mutta, kummallista -- mutta\nkuitenkin minä sinua sanomattomasti rakastan; minä tunnen viehättävän\npelon sinua kohtaan, -- minusta tuntuu, että sinä voisit viekoitella\nminua ilkiöntöihin, ja kuitenkin pitäisin minä oikeana kaikkea, mitä\nsinä vaadit (hiljaisella päänpudistuksella). Käsittämättömät ovat\nnornan päätökset; Sigurd olisi sopiva puolisoksi sulle.\n\nHJÖRDIS (huudahtaen). Sigurd!\n\nGUNNAR. Niin, Sigurd. Sinun silmiäsi pimittää nyt viha ja kostonhimo,\nmuuten pitäisit häntä parempana. Sigurd'inlainen olisi minun pitänyt\nolla, niin olisin voinut sinun elämäsi hupaiseksi tehdä.\n\nHJÖRDIS (kovassa, vaan tukahdutetussa liikutuksessa). Ja sen -- sen\nluulet sinä Sigurd'in voivan?\n\nGUNNAR. Hän on vahvaluontoinen, ja sen lisäksi ylevä, kuin sinäkin.\n\nHJÖRDIS (kiivaasti). Jos niin on -- (malttaen) yhdentekevä!\n(hurjasti) Gunnar, surmaa Sigurd!\n\nGUNNAR. En milloinkaan!\n\nHJÖRDIS. Petos ja kavaluus saattoi minut sinun vaimoksesi; -- olkoon se\nunhotettu! Viisi ilotonta vuotta olen täällä istunut; -- kaikki olkoon\nunhotettu sinä päivänä, jona Sigurd henkensä heittää!\n\nGUNNAR. Minun käteni ei häntä vahingoittaa saa (peräytyy tahdoltaan).\nHjördis, Hjördis, älä kiusaa minua!\n\nHJÖRDIS. Siis täytyy minun etsiä toinen kostaja; kauvan ei Sigurd enää\npilkkaa minua eikä sinua! (puristaen käsiään pudistuttavaisessa\nkiukussa). Dagnyn luona -- tuon yksinkertaisen naisen luona hänen\nkanssaan puhelee hän luultavasti nyt kahdenkesken, maikaillen häntä,\nnauraen meitä; kertoo loukkauksesta, joka minua kohtasi, kun hän sinun\nsijassasi ryösti minut; kertoo, kuinka hän viekkaasti nauroi seisoessaan\npimeässä huoneessa, kun en häntä tuntenut!\n\nGUNNAR. Sitä ei hän tee; ei, sitä hän ei tee!\n\nHJÖRDIS (kovaa). Sigurd'in ja Dagny'n pitää kuolla! Minä en voi\nhengittää, ennenkuin ne kaksi ovat olemattomissa! (aivan lähellä häntä,\nsäihkyvin silmin, hurjasti, kuiskaten). Jos siinä työssä voisit auttaa\nminua, Gunnar, -- silloin eläisin kanssasi rakkaudessa; silloin\npuristaisin sinut syliini niin lämpimästi, niin hurjasti, kuin et\nkoskaan ole osannut uneksiakkaan!\n\nGUNNAR (horjuen). Hjördis! Sinä -- --!\n\nHJÖRDIS. Tuossa käteni, Gunnar; -- sitten ovat pilviset päivämme ohitse;\nsitten en enää jätä tupaa, kun sinä sisään astut; en käytä kovia sanoja\nsinua kohtaan, en karkoita hymyäsi, kun iloinen olet; minä pukeudun\nsilkkiin ja koristuksiin; jos lähdet retkille, seuraan minä sinua, --\njuhlassa istun vieressäsi, täytän juomasarvesi, juon onneksesi ja laulan\nkauniita runoja, jotka sydäntäsi ilahuttavat!\n\nGUNNAR (melkein voitettuna). Tottako sinä mielisit -- --!\n\nHJÖRDIS. Enemmänkin, kymmentä vertaa enemmän, usko pois! Kosta vain!\nKosta Sigurd'ille ja Dagny'lle, niin minä -- (keskeyttää, huomatessaan\noven aukeavan). Dagny, -- tuletko sinä tänne!\n\nDAGNY (perältä). Gunnar Herse; varusta kiireesti miehesi!\n\nGUNNAR. Varustaa? Ketä vastaan?\n\nDAGNY. Kåre talonpoika lähestyy ynnä joukko henki-pattoja; ne aikovat\nhyökätä päällesi; Sigurd esti niiden aikeet äsken; mutta ken tietää --\n--\n\nGUNNAR (liikutettuna). Sen on Sigurd tehnyt minun hyväkseni!\n\nDAGNY. Sigurd on totisesti uskollinen ystäväsi.\n\nGUNNAR. Ja me, Hjördis, -- me ajattelimme --; niin, kuten sanoin, --\nkaikki sinun puheesi on loihtu-kieltä; jok'ainoa teko, jonka sinä vain\nmainitset, näyttää minusta herttaiselta.\n\nDAGNY (kummastellen). Mitä tarkoitat?\n\nGUNNAR. En mitään, en mitään! Kiitoksia sanomastas, Dagny; nyt menen\nminä kokoomaan miehiäni. (menee, pysähtyy, läheten Dagny'a jälleen).\nSanoppas, -- kuinka voipi Örnulf?\n\nDAGNY. Älä kysykkään. Eilen vei hän Thorolf'in ruumiin laivaan; nyt\npar'aikaa luopi hän yhteis-hautaa pojilleen tuonne meren rantaan.\n(GUNNAR ääneti pois perällä).\n\nDAGNY. Ennen iltaa ei ole vielä vaaraa (läheten). Hjördis, minulla on\nvielä yksi asia taloon; minun olisi sinun kanssasi puhuttavaa.\n\nHJÖRDIS. Minun kanssani? Eilisestäkö tapauksesta?\n\nDAGNY. Enimmästi siitä. Hjördis, kasvinsiskoni, älä vihaa minua; unhoita\nsanat, jotka suruni ja paha-mieleni sai suustani silloin; anna anteeksi\nloukkaukseni sinua kohtaan; sillä, usko minua, nyt olen minä kymmentä\nvertaa onnettomampi sinua!\n\nHJÖRDIS. Onneton -- sinäkö; -- Sigurd'in vaimona?\n\nDAGNY. *Minunhan* oli syy kaikkeen siihen, mitä tapahtui, -- kiistaan,\nThorolf'in kuolemaan, sinun ja Gunnar'in pilkkaan. Kaikkeen olen minä\nsyypää! Voi minua; -- niin onnellinen oli kohtaloni tähän saakka; mutta\ntämän päivän jälkeen en enää milloinkaan onnen hetkeä nauttia voi.\n\nHJÖRDIS (päähän pisti aate). Mutta tätä ennen -- näinä viitenä vuonna\n-- tänä pitkänä aikana olet ollut aina onnellinen?\n\nDAGNY. Voitko sitä epäilläkkään!\n\nHJÖRDIS. Hm; eilen en sitä epäillyt, mutta -- --\n\nDAGNY. Mitä tarkoitat?\n\nHJÖRDIS. Noo, enpä juuri erinomaista; puhukaamme muista asioista.\n\nDAGNY. Ei, ei, Hjördis, sanohan -- --!\n\nHJÖRDIS. Se ei sua hyödytä; kuitenkin, koska niin tahdot --\n(ilkeästi). Muistatko kerran, tuolla Islannissa; -- me olimme yhdessä,\nkäräjissä isäsi Örnulf'in kanssa, ja istuimme leikki-siskojemme seurassa\nkäräjätuvassa, niinkuin naisten tapa on; silloin astui kaksi outoa\nmiestä käräjätupaan.\n\nDAGNY. Sigurd ja Gunnar.\n\nHJÖRDIS. Ne tervehtivät meitä säädyllisesti, istuivat penkille lähelle\nmeitä, ja laskivat leikkiä kanssamme. Muutamat tahtoivat tietää,\nminkätähden nuo kaksi retkeiliää sinne tulivat, ja arvelivat eiköhän ne\ntulleet saarellemme valitsemaan itselleen vaimoa. Silloin sanoi Sigurd:\n\"Vaikeaksi käypi mulle löytää nainen, johon mieltyä voisin.\" Örnulf\nhymyili, arvellen, ett'ei Islannissa ollut puute ylhäisistä naisista\neikä rikkaistakaan; mutta Sigurd vastasi: \"Urhea nainen sankarille\nsopii. Sen, jonka minä valitsen, ei pidä viihtyä alhaisissa vaiheissa;\nhänen mielestään ei saa mikään olla liian suuri; viikinki-retkille pitää\nhänen mielellään seurata minua; sota-asussa pitää hänen käydä; hänen\npitää kiihoittaa minua taisteloon eikä räpyttää silmiään, kun kalpamme\nvälkkyvät; sillä jos hän on pelkurimainen, en minä hänestä kunniata\nsaa.\" Eikö totta, niinhän Sigurd lausui?\n\nDAGNY (väistellen). Niin -- mutta -- --\n\nHJÖRDIS. *Semmoinen* piti sen naisen olla, joka hänen elämänsä\nhupaiseksi tekisi; ja sitten -- (halveksivalla hymyllä) sitten valitsi\nhän *sinut*!\n\nDAGNY (tuskallisesti hämmästyen). Haa, sinä tarkoitat -- --?\n\nHJÖRDIS. Kas, sentähden lienet sinä käyttäinytkin ylevästi, vaatinut\nkunnioitusta kaikilta, saattaaksesi kunniata Sigurd'ille; -- eikö totta?\n\nDAGNY. En, Hjördis, mutta -- --\n\nHJÖRDIS. Sankartöihinhän sinä toki häntä kiihoittanut olet, seurannut\nhäntä sota-asussa, riemastunut kohtaloosi tulisimmassa taistelossa; --\neikö niin?\n\nDAGNY (hyvästi liikutettuna). En, en!\n\nHJÖRDIS. Oletko siis ollut pelokas, jotta Sigurd on saanut häpeätä\nsinusta?\n\nDAGNY (voitettuna). Hjördis, Hjördis!\n\nHJÖRDIS (pilkallisesti hymyillen). Mutta kohtalosi oli kuitenkin\nonnellinen; -- luuletko Sigurd'inkin saattavan sanoa samoin?\n\nDAGNY. Anna minun olla. Voi mua; sinä olet saanut minun liiaksi\nymmärtämään itseäni!\n\nHJÖRDIS. Leikki-sana vain, niin sinä paikalla itket! Älä sen enempää\najattele koko asiata. Katsoppas, mitä minä olen tänäpänä tehnyt; (ottaa\nmoniaita nuolia pöydältä). -- katsos noita teräviä kärkiä! Eikö totta,\nolenhan minä mestari nuolia teroittamaan!\n\nDAGNY. Ja myöskin niitä *käyttämään*; mainion tarkasti tapaat sinä\nsydämeen! Kaikki mitä äsken sanoit mulle, -- sitä en koskaan ennen\najatellut. (kiivaammin) Vaan että Sigurd --! Minä olen siis koko tämän\npitkän ajan ainoastaan raskauttanut Sigurd'in päiviä ja saattanut\nhänelle häpeätä vain; -- mutta -- ei, ei, se ei voi olla totta!\n\nHJÖRDIS. No, no, rauhoitu, Dagny; eihän se olekkaan totta. Niin, jos\nSigurd'in mieli vielä olisi entisellään, voisi tuo kaikki olla totta;\nsilloin, kun hän Islannissa oli, paloi hänen mielessään halu päästä\nkuuluisimmaksi mieheksi maassa; -- nyt hän tyytyy vähempäänkin onneen.\n\nDAGNY. Ei, Hjördis, Sigurd'in mieli pyrkii yhä vielä yhtä korkealle,\nkuin ennenkin; nyt huomaan varsin hyvin, minä en ole sopiva vaimoksi\nhänelle; hän on salannut sen minulta; mutta se ei saa kestää kauvemmin\nenää.\n\nHJÖRDIS. Mitä ai'ot?\n\nDAGNY. Minä en tahdo kauvemmin estää hänen aikeittensa kulkua; minä en\ntahdo kauvemmin olla hänen rasituksenaan.\n\nHJÖRDIS. Sinä arvelet siis -- --?\n\nDAGNY. Hiljaa, joku tulee!\n\n(MIES perältä).\n\nMIES. Sigurd viikinki lähestyy taloamme!\n\nHJÖRDIS. Sigurd! Käske Gunnar tänne.\n\nMIES. Gunnar ratsasti kokoomaan naapureitaan; sillä Kåre talonpoika\naikoo -- --\n\nHJÖRDIS. Hyvä, hyvä, sen tiedän; saat mennä! (Mies menee; Dagny'lle,\njoka myöskin aikoo mennä). Minne ai'ot?\n\nDAGNY. Ulos, ett'en tapaisi Sigurd'ia. Minä huomaan jo varmaksi, meidän\non eroaminen toisistamme; mutta *nyt heti* keskustella hänen kanssaan,\n-- en, en, sit'en saata (menee vasemmalle).\n\nHJÖRDIS (äänetönnä hetken katseltuaan hänen jälkeensä). Ja häntä\nai'oin minä -- (jatkaa ajatustaan katseella jousen-jänteesen). Kehno\nolisi mokoma kosto; -- ei, nyt keksin keinon kostavamman! Hm; raskasta\non kuolla, mutta toisinaan toki vielä raskaampi elää! (SIGURD\nperällä).\n\nHJÖRDIS. Sinä etsit Gunnar'ia, arvaan ma; istu, kyllä hän kohta tulee.\n(aikoo mennä).\n\nSIGURD. Jää; sinua minä etsin enemmän, kuin häntä.\n\nHJÖRDIS. Minua?\n\nSIGURD. Ja hyväpä oli, että sinut tapasin yksinäsi.\n\nHJÖRDIS. Jos tulit herjaamaan minua, on sinusta kai yhdentekevä, vaikka\ntupa olisi täpö täynnä ihmisiä.\n\nSIGURD. No niin, minä tiedän kyllä sinun ajatuksesi minusta.\n\nHJÖRDIS (katkerasti). Ehkä olen ajatellut sinusta väärin. En, en,\nSigurd, myrkyllinen olet sinä ollut mulle koko elämäsi ajan. Muista,\nsinähän käyttihet viekkaasti Islannissa; sinähän istuit silloin luonani\nhuoneessani ja, teeskennellen lempeä minua kohtaan, nauroit kavaluutesi\nonnistumiselle, työnsit minut Gunnar'ille, sillä hänelle olin minä muka\ntarpeeksi hyvä, -- ja purjehdit sitte pois maasta, vieden muassasi\nnaisen, jota totisesti rakastit!\n\nSIGURD. Paljon mahtaa miehen mieli; mutta suuria tekoja johtaa sallimus,\n-- niin on käynyt sinun ja minun.\n\nHJÖRDIS. Totta sekin; pahat nornat vallitsevat maailmaa; mutta niiden\nmahti on mitätön, elleivät omasta povestamme apua löydä. Onnen saavuttaa\nse, joka uljaasti nornojen kanssa taisteloon käypi; -- *sen* teen minä\nnyt.\n\nSIGURD. Mitä tarkoitat?\n\nHJÖRDIS. Minä käyn voimien koetteluun niiden kanssa -- niiden kanssa,\njotka ovat minua ylempänä. Mutta älkäämme puhelko enempää siitä; minulla\non paljon tekemistä tänään (istuu pöydän ääreen).\n\nSIGURD (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Sinä valmistat oivallisia\naseita Gunnar'ia varten.\n\nHJÖRDIS (hiljaisella hymyllä). Ei Gunnar'ia *varten*, vaan sinua\n*vastaan*.\n\nSIGURD. Yhdentekevätähän se.\n\nHJÖRDIS. Niinpä kyllä, sitenhän täytynee olla; sillä jos minä olen\ntasavoimainen nornan kanssa, täytyy sinun ja Gunnar'in ennemmin tai\nmyöhemmin -- (keskeyttää, nojautuu taaksepäin pöytää vastaan, katselee,\nvihuillen, häntä -- eri äänenvärillä). Hm; tiedätkö, mikä toisinaan on\nminun mielityöni? Usein huvittaa minua luoda mieleeni hauskoja kuvia;\nsilloin istun ummistaen silmäni ja alan mietiskellä: Nyt tulee Sigurd\nväkevä maahan; -- hän aikoo polttaa meidät huoneillemme, minut ja\nmieheni. Kaikki Gunnar'in miehet ovat kaatuneet. Ainoastaan Gunnar ja\nminä olemme elossa; -- katto sytytetään ulkopuolelta; --\n\"Jousen-ampuma,\" sanoo Gunnar, \"Yksi ainoa Jousen-ampuma voisi meidät\npelastaa;\" -- samassa katkeepi jänne -- \"Hjördis, leikkaa toinen\npalmikkosi ja puno siitä jousen-jänne, -- henki on kaupan!\" Mutta minä\nvain nauran -- \"Palakoon, palakoon -- elämäni ei ole minusta\nhiuskourallisen arvoinen!\"\n\nSIGURD. Sinun lauseissasi on kummallinen mahti (lähenee häntä).\n\nHJÖRDIS (katselee häntä kylmästi). Viihdytkö sinä minun luonani?\n\nSIGURD. Sinä luulet minun sydämessäni kytevän vihaa sinua kohtaan.\nHjördis, nyt puhuttelemme toisiamme viimeisin kerran; on jotain, joka\nkalvaa mieltäni kiduttavan taudin voimalla, min'en saata matkustaa tuo\ntuska povessani; sinun pitää tuntea minut paremmin.\n\nHJÖRDIS. Mitä tahdot?\n\nSIGURD. Kertoa sinulle sadun.\n\nHJÖRDIS. Onko se surullinen?\n\nSIGURD. Surullinen kuni ihmis-elämä.\n\nHJÖRDIS (katkerasti). Tiedätkö sinä mitään ihmis-elämän\nsurullisuudesta?\n\nSIGURD. Sen saat itse päättää, kun olet kuullut kertoelmani.\n\nHJÖRDIS. No, kerro; minä sill'aikaa jatkan työtäni (Sigurd istuu\npienelle rahille hänen oikealle puolelleen).\n\nSIGURD. Oli kerran kaksi retkeiliää, jotka purjehtivat Norjasta,\nansaitakseen kultaa ja kunniaa; ne olivat vannoneet toisilleen\nystävyyttä, ja pitivät rehellisesti valansa retkeillessään ylt'ympäri.\n\nHJÖRDIS. Ja noiden kahden retkeiliäin nimet oli Sigurd ja Gunnar?\n\nSIGURD. No niin, mainitkaamme heitä vaikkapa niilläkin nimillä. Vihdoin\nviimein saapuivat he Islantiin; siellä asuu vanha piirin vanhin, joka\nHarald-kuninkaan aikana oli muuttanut sinne Norjasta. Hänen talossaan\noli kaksi ihanata naista; mutta toinen niistä, hänen kasvatetyttärensä,\noli toki etevin; sillä hän oli älykäs ja ylevämielinen, ja retkeiliät\npuhelivat hänestä keskenään, eikä kumpikaan heistä ollut nähnyt\nkauniimpaa olentoa, niin arvelivat.\n\nHJÖRDIS (huomiotaan teroittaen). He arvelivat siten? -- Kumpainenkin?\nPilkkaatko minua!\n\nSIGURD. Öin päivin oli hän Gunnar'in mielessä, ja samoin myöskin\nSigurd'in; mutta molemmat vaikenivat; eikä naisesta voinut huomata,\nmiellyttikö Gunnar häntä, mutta Sigurd ei häntä liioin huvittanut, sen\nvoi helpommin huomata.\n\nHJÖRDIS (hengästyneenä). Jatka, minä pyydän --!\n\nSIGURD. Mutta sitä enemmin ajatteli Sigurd häntä; vaan sitä ei kenkään\ntiennyt. Eräänä iltana sattui heidän luonaan olemaan pidot; illan\nkuluessa vannoi tuo ylevä nainen, ett'ei kukaan saisi häntä omakseen,\npaitsi se, joka tekisi sankartyön, jonka hän esitti. Riemusta kohoili\nsilloin Sigurd'in rinta; sillä hän tunsi voivansa täyttää tuon teon;\nmutta Gunnar kutsui hänet erikseen, ilmoitti rakkautensa; -- Sigurd\nsalasi omansa, ja meni sitte -- --\n\nHJÖRDIS (huudahtaen). Sigurd, Sigurd! (hilliten itseään). Ja tuo\nsatu -- onko se totta?\n\nSIGURD. On varmaan. Toisenhan meistä täytyi väistyä; Gunnar oli\nystäväni; toisin en voinut tehdä. Siten tulit sinä Gunnar'in puolisoksi,\nja minä kihlasin toisen naisen.\n\nHJÖRDIS. Ja rakastuit häneen?\n\nSIGURD. Minä opettelin kunnioittamaan häntä; mutta yksi ainoa nainen on,\njota Sigurd on rakastanut, se nainen, joka oli häntä kohtaan\nvastahakoinen heti ensi päivästä, jolloin tapasivat toisensa (nousee).\nSiinä loppuu satuni, erotkaamme nyt. -- Jää hyvästi, Gunnar Herse'n\nvaimo; me emme tapaa toisiamme enää milloinkaan.\n\nHJÖRDIS (hypähtää). Jää! Voi meitä kumpaistakin; Sigurd, mitä sinä\nolet tehnyt!\n\nSIGURD (hämmästyen). Minäkö tehnyt? Mikä sua vaivaa?\n\nHJÖRDIS. Ja tuon sanot minulle nyt! Vaan ei, -- tuo ei voi olla totta!\n\nSIGURD. Me puhelemme nyt viimeisen kerran; jok'ainoa sana on totta; --\nminä tahdoin saada sinun lempeämmin tuomitsemaan minua, siksi täytyi mun\nnyt puhua.\n\nHJÖRDIS (kohottaa ehdotta kätensä, katselee häntä hiljaisella\nhämmästyksellä): Rakastanut -- rakastanut minua -- sinä! (kiivaasti,\nastuen aivan lähelle häntä). Min'en usko sinua! (tuijottaa häneen,\npuhkeaa puhumaan raivoisalla tuskalla). Kuitenkin -- on -- se on totta\nja -- onnetonta meille kummallekin! (lyöpi kädet kasvoilleen,\npoistuu).\n\nSIGURD (kauhistuen). Hjördis!\n\nHJÖRDIS (hiljaa, itkun ja naurun vaiheella). Älä huoli minusta! Minä\ntarkoitin vain sitä, että -- (laskee kätensä hänen käsivarrelleen).\nSigurd, sinä et kertonut satuasi loppuun saakka; tuo uljas nainen, jonka\nmainitsit, -- hän on vastannut lempeesi lemmellään!\n\nSIGURD (peräytyen). Sinä!\n\nHJÖRDIS (maltilla). Niin, Sigurd, minä olen lempinyt sinua, minä\nmyönnän sen nyt. Sinä sanot minun olleen ääneti ja kylmäkiskoinen sinua\nkohtaan; mitähän muuta voipi nainen tehdä? Jos olisin tuonut lempeeni\ntarjolle, olisin arvoni tyyni kadottanut. Sinua olen aina pitänyt\nuljahimpana miesten suvussa; ja kun tiesin sinun olevan toisen\npuolisona, -- se synnytti mieleeni tuon katkeruuden tunteen, jota en\nitsekkään ymmärtänyt!\n\nSIGURD. Onnettomuuteen on nornamme syössyt meidän kummankin.\n\nHJÖRDIS. Oma syysi; uskaljaasti, urhokkaasti pitää miehen käyttäidä. Kun\nesitin tuon vaikean ehtoni sille, joka tahtoi minut omakseen, silloin\nvarmuuden toivolla sinua ajattelin; -- ja kuitenkin sinä -- --\n\nSIGURD. Minä tunsin Gunnarin sielun-taudin; ainoastaan minä voin sen\nparantaa; -- mitähän muuta saatoinkaan valita? Ja kuitenkin, jos olisin\ntiennyt, mitä nyt tiedän, en voisi teoistani vastata; sillä mahtava on\nlemmen voima.\n\nHJÖRDIS (reippaasti). No niin, Sigurd, -- onneton arpa on vuodet\npitkät pitänyt meidät eroitettuina toisistamme; nyt on pulma\nkehkiytynyt; tulevat ajat mennehet palkitkoot.\n\nSIGURD (pudistaen päätään). Se ei voi tapahtua; täytyyhän meidän erota\njälleen.\n\nHJÖRDIS. Meidän ei täydy. Minä rakastan sinua, sen tohdin nyt häpeämättä\ntunnustaa; sillä rakkauteni ei ole huikentelevainen, kuni hentojen\nnaisten; vaikka olisin mies, -- kaikkien voimallisten kautta, en voisi\nsua rakastaa vakavammin, kuin nyt! Siis, Sigurd! Onnemme vaatii\nsankar-työtä; me olemme vapaat, kun tahdomme, ja pelimme on voitettu.\n\nSIGURD. Vapaat? Mitä tarkoitat?\n\nHJÖRDIS. Mitähän on Dagny sinulle? Mitä hän voipi sinulle olla? Ei\nenempää, kuin Gunnarkaan minulle salaisissa ajatuksissani. Mitä\nmerkitsee kahden kehnon hengen hukkaaminen?\n\nSIGURD. Hjördis, Hjördis!\n\nHJÖRDIS. Jääköön Gunnar tänne; palatkoon Dagny isänsä kanssa Islantiin;\nrauta-asussa seuraan minä sinua, mihin ikinä matkustat. (Sigurd\nliikutettuna). Vaimonasi en sua seurata ai'o; sillä minä olen ollut\ntoisen oma, ja se nainen elää vielä, joka on levännyt lähellä sinua. En,\nSigurd, en vaimonasi, vaan moisena väkevänä naisena, kuni Hilde'n\nsiskot, seuraan sinua, innostutan sinua taisteloon ja urostöihin, että\nnimesi tulisi kuuluisaksi kaikkialla; miekkaleikissä seisoa sua lähinnä,\nsankartesi seurassa olen myrskyssä viikinki-retkillä; ja kun vihdoin\ndraappasi lausutaan, mainitaan Sigurd ja Hjördis yhdessä!\n\nSIGURD. Tuommoinen oli muinoin ihanin unelmani, nyt on jo myöhäistä;\nGunnar ja Dagny ovat välillämme, ja siihen on niillä kummallakin oikeus.\nMinä menetin nuoruuteni lemmen Gunnar'in tähden; -- tuska, minkä siitä\nkärsin, ei saa omaa tekoani turhaksi tehdä. Ja Dagny sitten; --\nuskollisena ja luottavaisena jätti hän kotinsa ja heimonsa; hänen ei\nkuuna kulloinkaan pidä ajatteleman, että minä kaipaisin Hjördis'iä, kun\nhän minut syliinsä sulki.\n\nHJÖRDIS. Ja moisen asian tähden ai'ot raskauttaa elämäsi vaiheita!\nPääseekö silloin voimasi, kykysi käytäntöön, näkyviin luontosi ylevät\nlahjat? Ja luuletko minun voivan kauvemmin kestää kohtaloani, yhäti\nistua yksinäisyydessä Gunnar'in kartanossa? Ei, Sigurd, usko pois,\nsinun-laisesi miehen maine ei saa haihtua. Eerik hallitsee Norjan\nvaltakuntaa, nouse häntä vastaan; monta urheata sankaria yhtyy seuraasi\nuskollisina toverina; voittamattomalla mahdilla raivaamme tiemme,\ntaistelemme, yhä vain taistelemme, taukoomatta, kunnes sinä istut Harald\nKaunotukan valta-istuimella!\n\nSIGURD. Hjördis, Hjördis! noin olen uneksinut nuoruuteni hurjuudessa;\nnyt olkoon kaikki unohdettu; -- älä minua kiusaa!\n\nHJÖRDIS (ylevästi). Norna neuvoo meitä vetämään samaa köyttä; sitä\nemme voi muuttaa; hyvin huomaan nyt elämäni kutsumuksen: Tehdä sinut\nkuuluisaksi kaikkialla. Sinä olet ollut mielessäni joka päivä, joka\nhetki, jonka olen täällä viettänyt; minä tahdoin riistää sinut\nsydämestäni pois, vaan en sitä voinut; nyt ei se ole tarpeenkaan, kun\ntiedän sinun minua rakastavan.\n\nSIGURD (pakoitetulla kylmyydellä). Jos niin on, -- kuule, -- minä olen\nsinua rakastanut; nyt en enää sua rakasta; -- ne ajat olen jo\nunhoittanut.\n\nHJÖRDIS. Sigurd, nyt valhettelit! Sen arvoinen olen minä toki, että --\njos olet mua rakastanut -- et mua milloinkaan unhoittaa voi.\n\nSIGURD (kiivaasti). Mun täytyy; nyt minä tahdon sinut unhoittaa!\n\nHJÖRDIS. Vaikka niinkin; mutta sin'et *voi*! Sinä ai'ot estää minua;\nmutta se ei onnistu; vielä ennen iltaa pitää Gunnar'in ja Dagny'n\ntietämän kaikki.\n\nSIGURD. Haa, sitä et tee!\n\nHJÖRDIS. Sen teen!\n\nSIGURD. Huonosti tunnen sinut siit; ylevämielisenä pidin sua muinoin.\n\nHJÖRDIS. Pahat päivät synnyttävät pahoja ajatuksia; liiaksi olet sinä\nluottanut minuun. Minä tahdon, minun täytyy seurata sinua, -- elossa ja\ntaistelossa; ahtaalta tuntuu oloni Gunnar Herse'n tuvassa!\n\nSIGURD (painolla). Mutta miehen kunniaa olet aina toki arvossa\npitänyt; täysi syy on taisteloon minun ja Gunnar'in välillä. Jos hän\nminun lyömästäni kaatuu, -- ilmoittaisitko sittenkin kaikki, seuraten\nminua?\n\nHJÖRDIS (hämmästyen). Minkätähden sitä kysyt?\n\nSIGURD. Vastaa ensin; mitä tekisit, jos minä surmaisin miehesi?\n\nHJÖRDIS (katsellen tarkasti häneen). Minun täytyisi vai'eta, enkä\nsaisi lepoa ennen, kuin olisin surmannut sinut.\n\nSIGURD (hymyillen). Hyvä, Hjördis; -- senpä tiesinkin.\n\nHJÖRDIS (äkkiä). Mutta niin ei saa tapahtua!\n\nSIGURD. Niin täytyy tapahtua; itse olet sinä heittänyt arpaa minun ja\nGunnar'in hengestä!\n\n(GUNNAR ja muutamia *miehiä* tulee perältä).\n\nGUNNAR (synkästi Hjördis'ille). Kas niin; nyt itävät siemenet,\nkylvänyt olet!\n\nSIGURD (läheten). Mikä vastoinkäyminen on kohdannut sinua?\n\nGUNNAR. Sinäkö, Sigurd! Mikäkö vastoinkäyminen? Se vain, jota mun oli\nodottaminenkin. Heti kun vaimosi Dagny'n sanoman Kåre-talonpojan\nlähestymisestä kuulin, ratsastin etsimään apua naapureiltani.\n\nHJÖRDIS (pingolla). No?\n\nGUNNAR. Kieroja lauseita kuulin kaikkialla; käytöstäni Kårea kohtaan\nsanottiin epärehelliseksi; -- hm, sanottiinpa muutakin, jota en saata\nkertoa; -- häväisty mieshän olen minä; onhan minun sanottu tehneen\nkonnan-töitä; nyt pidetään häpeänä yhtyä minun kanssani asioihin.\n\nSIGURD. Kauvan ei sitä häpeänä pidetä; vielä ennen iltaa on miehistösi\nkylläksi suurilukuinen, voidaksesi lähteä Kåre'a vastaan.\n\nGUNNAR. Sigurd!\n\nHJÖRDIS (hiljaa voittoriemulla). Haa, tiesinhän sen!\n\nSIGURD. Mutta samalla on myöskin rauha meidän välillä rikottu; sillä\nkuulehan sanani, Gunnar Herse, -- sinä olet surmannut vaimoni\nheimolaisen, Thorolf'in, ja siitä kutsun sinut kaksintaisteloon\nhuomisaamuna päivän koittaissa!\n\nHJÖRDIS (kovassa sisällisessä tuskassa askeleen lähemmäksi Sigurd'ia,\nmalttaa, seisoo jäykkänä seuraavan puheen ajan).\n\nGUNNAR (suuresti hämmästyen). Kaksintaisteloon! Minäkö! -- Sinä lasket\nleikkiä, Sigurd!\n\nSIGURD. Kaksintaisteloon olet sinä nyt laillisesti kutsuttu; siinä on\narpaleikki elämästä ja kuolemasta; toisen meistä täytyy kaatua!\n\nGUNNAR (katkerasti). Haa, nyt älyän. Sinä puhelit täällä kahdenkesken\nHjördis'in kanssa; hän on jälleen kiihoittanut sinua!\n\nSIGURD. Kentiesi! (puoleksi Hjördis'ille). Ylevämielisen naisen pitää\npuolustaa miehensä kunniaa. (miehille perältä). Ja te, miehet, menkää\nnyt sanomaan Gunnar'in naapureille, että hän huomenna taistelee minun\nkanssani; pelkuriksi ei sano kukaan sitä miestä, joka käypi Sigurd\nviikinkiä vastaan! (Miehet menevät perältä).\n\nGUNNAR (reippaasti läheten Sigurd'ia, puristaa kovin liikutettuna hänen\nkäsiään). Sigurd, uljas veljyeni, vasta nyt ymmärrän käytöksesi. Nyt\npanet sinä henkesi alttiiksi minun kunniani tähden, niinkuin muinoin\nminun onneni tähden!\n\nSIGURD. Kiitä, vaimoasi; hänen on suurin osa teostani. Huomenna päivän\nkoittaissa -- --\n\nGUNNAR. Kohtaamme toinen toisemme (vienosti). Kasvin-veikkoni,\ntahdotko hyvän miekan minulta? se on kallisarvoinen lahja.\n\nSIGURD. Kiitos; mutta anna sen riippua; -- tietämätöntä on, tarvitsenko\nminä sitä enää seuraavana iltana.\n\nGUNNAR (puristaa hänen kättään). Jää hyvästi, Sigurd!\n\nSIGURD. Hyvästi jälleen, ja onnea toimeesi! (Eroavat, Gunnar\nvasemmalle, Sigurd, luotuaan silmäyksen Hjördis'iin, perältä pois).\n\nHJÖRDIS (äänettömyys, hiljaa, mietteissään). Kaksintaisteloon\nhuomenna? Kumpi kaatuu? (vaikenee, pätevällä päätöksellä). Kaatukoon\nkumpi tahansa, -- Sigurd ja minä yhdymme kuitenkin!\n\n\n\n\nNeljäs näytös.\n\n\n(Meren rannikko. Ilta; kuu pilkistelee tuon tuostakin rajuilman\npilven-lohkareiden lomitse. Perällä musta vasta luotu hauta).\n\n(ÖRNULF istuu paljain päin kivellä oikealla, etualalla, kyynärpäät\npolvien nojassa, hän on peittänyt kasvonsa käsiinsä. Miehet\nhaudanpeittämistyössä, muutamat näyttävät valkeata soitsuilla. Vähän\najan kuluttua tulee SIGURD ja DAGNY majasta, jossa rovio palaa).\n\nDAGNY (alhaisella äänellä). Tuossa istuu hän vielä. (estää\nSigurd'ia). Älä, älä puhuttele häntä!\n\nSIGURD. Oikeassa olet; olisi liian aikaista; istukoon hän vielä\nitsekseen.\n\nDAGNY (menee oikealle, tyynellä surulla tarkastellen isäänsä). Niin\nvahva oli hän vielä eilen, nostaessaan Thorolf'in ruumiin hartioilleen;\nvahva oli hän hautaa kaivettaissa; mutta kun viimeinen hänen pojistaan\nsinne laskettiin ja multaa sekä kiviä heitettiin niiden päälle, --\nsilloin suru hänen voimansa mursi, silloin hän masentui. (pyhkii\nkyyneleitään). Sanoppas, Sigurd, milloin ai'ot lähteä kotiin Islantiin\njälleen?\n\nSIGURD. Heti, kun vain raju-ilma asettuu ja kun saan asiani Gunnar\nHerse'n kanssa lopulliseen päätökseen.\n\nDAGNY. Ja sitten ostat maata, rakennat talon, etkä milloinkaan enää\nretkille lähde?\n\nSIGURD. Niin niin, -- sen olen sinulle luvannut.\n\nDAGNY. Ja voinehan minä uskoa Hjördis'in pettäneen minua sanoessaan,\nettä olen kelvoton puolisoksi sinulle?\n\nSIGURD. Niin, niin, Dagny, luota minun sanoihini vain.\n\nDAGNY. Siis olen iloinen jälleen ja koetan unhoittaa kaikki nuo ikävät\ntapaukset. Talvisaikoina, pitkillä iltapuhteilla puhelemme sitten aina\nkeskenämme Gunnar'ista ja Hjördis'istä, ja -- --\n\nSIGURD. Ei, Dagny, jos onnellisuuttamme säilyttää tahdot, älä\nmilloinkaan mainitse Hjördis'in nimeä, kun olemme kotonamme Islannissa!\n\nDAGNY (hellästi nuhdellen). Kohtuuton on vihasi häntä kohtaan, Sigurd.\nSigurd, se ei ole ylevän käytöksesi mukaista!\n\nMIES (läheten). Kas niin, nyt on hauta katettu.\n\nÖRNULF (kuni heräten). Hautako? Onko -- vai niin -- --\n\nSIGURD. Puhuttele häntä nyt, Dagny!\n\nDAGNY (läheten Örnulf'ia). Isä, täällä ulkona on kylmä; näkyy nousevan\nraju-ilma yöksi.\n\nÖRNULF. Hm; älä siitä huoli; haudan seinät ovat tarpeen tiiviit ja\nkattona turpehet taajat; he lepäävät siellä rauhan helmassa. Ei mikään\nmyrsky häiritse heitä.\n\nDAGNY. Niin, mutta sinä -- --\n\nÖRNULF. Minäkö? Minun ei ole kylmä.\n\nDAGNY. Sin'et ole nauttinut tänään mitään; etkö mene sisään?\nIllallispöytä odottaa.\n\nÖRNULF. Odottakoon vaan; minun ei ole nälkä.\n\nDAGNY. Mutta usko minua, sinun ei ole hyvä noin istua täällä\nhiljaisuudessa, yhdessä kohden; sin'et ole siihen tottunut?\n\nÖRNULF. Se on totta; minä tunnen tuskan rinnassani; min'en saata oikein\nhengittää (peittää kasvonsa käsiinsä. Äännettömyys; Dagny istuu hänen\nviereensä).\n\nDAGNY. Huomenna laitat kai laivasi kuntoon ja lähdet kanssamme\nIslantiin?\n\nÖRNULF (katsomatta ylös). Mitä minä siellä teen -- Ei, minä tahdon\npäästä poikieni luokse.\n\nDAGNY (katkerasti). Isä!\n\nÖRNULF (nostaa päätään). Mene sisään, ja anna minun olla; kun\nraju-ilma vain saapi yön tai pari mua vihureillaan vilvoitella,\ntäyttyypi toivoni, luulen ma.\n\nSIGURD. Noin et saa ajatella!\n\nÖRNULF. Kummastuttaako teitä, että mieleni lepoa halajaa? Onhan\npäivätyöni päättynyt; poikani olen haudannut, (kiivaasti). Antakaa mun\nolla rauhassa! -- Menkää, menkää! (peittää jälleen kasvonsa).\n\nSIGURD (hiljaa Dagny'lle joka nousee). Anna hänen istua vähän aikaa\nvielä.\n\nDAGNY. En, minä koetan vielä yhtä keinoa; -- minä tunnen hänet.\n(Örnulf'ille). Päivätyösi on päättynyt, sanoit sä; mutta se ei ole\npäättynyt. Poikasi olet haudannut; -- mutta olethan runoniekka; Sopiva\non runoilla heidän muistokseen.\n\nÖRNULF (pudistaen päätään). Ei, ei; eilen olisin voinut, tänään olen\nliian vanha.\n\nDAGNY. Mutta sinun täytyy toki; kunnon miehiä olivat poikasi kaikki;\nruno heistä laatia pitää; eikä heimossa ole muita, kuin sinä, joka sen\ntaidat.\n\nÖRNULF (kysyvästi katsellen Sigurdia). Runoilla? Mitä luulet sinä,\nSigurd?\n\nSIGURD. Se on kohtuullista! tee niinkuin Dagny sanoi.\n\nDAGNY. Pahakseenhan panisivat naapurisikin Islannissa, ellei, Örnulf'in\njälkeläisten perintö-olutta juodessa, niille sepitettyä runoa kuuluisi.\nAjoissa ehdit toki vielä poikiasi seurata.\n\nÖRNULF. Olkoon sitte, minä koetan; ja sinä, Dagny, kuultele tarkasti,\nettä sittemmin voit uurtaa runo-kapulaan! (Miehet lähenevät\nsoitsuineen, ryhmään; Örnulf vaikenee hetkeksi, miettii vähän aikaa,\nsitte.)\n\n      Sinä, sä Synkkämieli,\n      Bragen sult' ei kieltä;\n      Runoilian raskas\n      Murhe murtaa mieltä.\n\n      Runotar soi runsaan\n      Laulunlahjan mulle; --\n      Äänen onnelleni\n      Nyt näin vainotulle.\n\n(nousee).\n\n      Nornan nurjan nuoli\n      Surmas sankarini,\n      Rauhain ryösti multa;\n      Kaatoi kallihini.\n\n      Seitsemän sai poikaa\n      Örnulf jumalilta,\n      Nyt on ukko yksin,\n      Edess' elon ilta.\n\n      Seitsemän nuo poikaa\n      Uljast', urhokasta\n      Maa niinkuin aita\n      Luojas pahimmasta.\n\n      Aitain kallis kaatui,\n      Poikani kun kuoli,\n      Woimaton on vanhus,\n      Seuraajansa huoli.\n\n      Thorolf kuoposeni!\n      Uljain, urhokkaisin!\n      Haikentein haihtois,\n      *Sun* jos jälleen saisin!\n\n      Wieno kevään kukka,\n      Kaunis, kuuliainen,\n      Warttunut ois kunnon\n      Sankariksi vainen.\n\n      Uliv-haava tuskan\n      Tuotti tuntuvimman;\n      Murhe mursi mielein\n      Ennen ankarimman.\n\n      Onnellisuuteni\n      Norna nurjuudessaan\n      Tuskan tuho-töillä\n      Ryösti raadellessaan.\n\n      Jumalat jos julki\n      Jousein jännittäisi\n      *Yhteen* sankartyöhön: --\n      Kosto eipä jäisi.\n\n      *Yks'* ois yrityksein:\n      Kostaa uomalleni,\n      Joka multa kaikki\n      Wei -- nyt viimeiseni!\n\n      Ryöstikö se *kaikki*?\n      Ei, se sit' ei saanut;\n      Wiel' ei ole voima\n      Suttung-siman laanut.\n\n(Kasvavalla innolla.)\n\n      Poikani se ryösti,\n      Kaikki ryöstää voipi --\n      Runoissani runsas\n      Suruni tok' soipi.\n\n      Sainhan laulun-lahjan\n      Kauniin kallihimman; --\n      Suruin sillä syömmeen\n      Kätken katkerimman!\n\n      Terve, sankarpoikain!\n      Teille riemu loistaa! --\n      Jumalien lahja\n      Maiset tuskat poistaa!\n\n(syvä henkäys, pyyhkii hiukset otsaltaan ja lausuu tyynesti:)\n\nKas niin; nyt on Örnulf raitis ja voimissa taasen (miehille).\n\nNyt, poiat, illallispöytään; meill' on ollut raskas päivä tänään!\n(menee miehineen pursisuojaan.)\n\nDAGNY. Kiitos olkoon taivahan pyhille, jotka tuon mainion neuvon\nmieleeni johdattivat! (Sigurd'ille). Etkö tahdo mennä sisään?\n\nSIGURD. En, minua ei haluta. Sanoppas, onko kaikki jo huomiseksi\nvalmistettu?\n\nDAGNY. On; silkillä kirjailtu vaate on valmiina majamme penkillä; mutta\nminä tiedän niin varmaan, että sinä Gunnar'in voittajana palajat, ett'en\nedes ole itkenyt tuon kaksitaistelon tähden.\n\nSIGURD. Taivahan voimat suokoot, ett'ei sinun koskaan tarvitseisi itkeä\nminun tähteni (pysähtyy katselemaan ulos).\n\nDAGNY. Mitä kuultelet?\n\nSIGURD. Etkö kuule -- *tuolla*! (osoittaen vasemmalle).\n\nDAGNY. Kuulen, kummallinen raju-ilma kiitää meren ylitse!\n\nSIGURD (mennessään vähän perällepäin). Hm, tuo raju-ilma vielä kovia\nrakeita viskelee. (huutaa.) Ken siellä?\n\nKÅRE TALONPOIKA (ulkona, vasemmalla). Tuttuja miehiä, Sigurd viikinki!\n(KÅRE-TALONPOIKA sekä *joukko aseellisia miehiä* vasemmalla).\n\nSIGURD. Minne ai'otte?\n\nKÅRE. Gunnar Herse'n taloon!\n\nSIGURD. Rauhattomissa tuumissa?\n\nKÅRE. Niin, ole varma siitä! Sinä estit mua ennen, mutta nyt, luulen, on\nse hyvinkin mieleesi!\n\nSIGURD. Saattaa olla.\n\nKÅRE. Minä tiedän aikeesi Gunnar'in kanssa, mutta jos minun tahtoni\ntapahtuu, saapuu hän heikoilla aseilla kaksintaisteloon.\n\nSIGURD. Rohkeaan toimeen olet ryhtynyt; ole varoillasi, talonpoika!\n\nKÅRE (huolettomalla naurulla.) Se olkoon minun huoleni; jos tahdot\ntänä yönä taklata laivasi, näytämme me sinulle valkeata! -- Eteenpäin,\nmiehet, kas, tästä kulkee tie! (kaikki oikealle, perälle).\n\nDAGNY. Sigurd, Sigurd, tuo pahanteko pitää sinun estää!\n\nSIGURD (kiireesti ovelle, huutaa sisään). Nouse pöydästä, Örnulf;\nkosta Kåre-talonpojalle!\n\nÖRNULF. Kåre'lle, -- missä hän on?\n\nSIGURD. Hän on matkalla Gunnar'in kartanoon, polttamaan sekä talon että\nihmiset!\n\nÖRNULF. Haha, -- tehköön niin, siten kostaa hän Gunnar'ille ja\nHjördis'ille minunkin puolestani; sitten koettelen Kåre'n voimia.\n\nSIGURD. Ei, tuo on hyödytön tuuma; tänä yönä pitää sinun\nvälttämättömästi kohdata Kåre'a, jos mielit masentaa häntä; sillä\nkonnantyönsä tehtyään, pakenee hän tuntureille. Gunnar'in olen vaatinut\nkaksintaisteloon; hänestä voit olla vallan varma, ellen minä itse -- no\nniin, yhdentekevä, -- tän'yönä täytyy häntä vihollisiltaan varjella;\npahoin olisi, jos Kåre'n-moinen konna veisi koston minulta!\n\nÖRNULF. Oikein puhuttu. Tän'yönä suojelen Thorolf'in surmaajaa; mutta\nhuomenna pitää hänen kaatua!\n\nSIGURD. Hänen tai *minun* -- ole varma siitä!\n\nÖRNULF. Siis käykäätte kostamaan puolesta Örnulf'in heimon! (menee\nmiehineen perältä oikealle.)\n\nSIGURD. Dagny, seuraa häntä; -- *minun* täytyy jäädä tänne; sillä huhu\nkaksintaistelostamme kulkee jo kaikkialla kansassa, enkä minä saata\nkohdata Gunnar'ia ennenkuin aika on; mutta sinä, -- hillitse, neuvo\nisääsi; käyttäiköön hän rehellisesti; Gunnar'in talossa on monta naista;\nvahinkoa ei saa tapahtua Hjördis'ille eikä muillekaan.\n\nDAGNY. Niin, niin, minä seuraan isääni. Sinä ajattelet toki Hjördis'iä;\nkiitos siitä!\n\nSIGURD. Mene, mene, Dagny!\n\nDAGNY. Minä menen; mutta Hjördis'istä saamme olla huoletta: Hänellä on\nkultainen sota-asu kammiossaan, hän voipi kyllä itse puolustaida.\n\nSIGURD. Sen uskon minäkin; mutta menehän toki; johda isäsi intoa;\nsuojele kaikkia ja Gunnar'in vaimoa!\n\nDAGNY. Luota minuun. Jää hyvästi vähäksi aikaa! (menee minne\nedellisetkin).\n\nSIGURD. Ensikerran, kasvin-veikkoni, olen minä aseetonna, vaaran sinua\nuhkaillessa (kuultelee). Huutoja, kalpojen kalsketta kuuluu; -- ne\novat jo ennättäneet kartanoon (aikoo astua näyttämön yli oikealle,\npysähtyy, peräytyy hämmästyneenä). Hjördis! Hän tulee tänne!\n\n(HJÖRDIS; puku: Lyhyt, tulipunainen hame, kultainen asu: Kypäri,\npantsari, (kullatut) rautahihat, sääri-varut. Hiukset hajalla; selässä\non hänellä viini, vyötäisillä pieni kilpi; kädessä jousi\nhius-jänteineen. -- Tulee kiiresti, katselee jälkeensä, kuin peläten\njotakin takaa-ajajaa, aivan lähelle Sigurd'ia, ottaa häntä käsivarresta,\nmatalalla äänellä: Sigurd, Sigurd, näetkö tuota?)\n\nSIGURD. Mitä? Missä?\n\nHJÖRDIS. Sutta *tuossa* aivan lähellä; se ei liiku; se tuijottaa minuun\npunaisin silmin! -- Se on minun haltiani, Sigurd! Se on jo kolmesti\nnäyttäinyt mulle; se merkitsee, että minun tänä yönä ihan varmaan pitää\nkuolla!\n\nSIGURD. Hjördis, Hjördis!\n\nHJÖRDIS. Kas, nyt se vaipui maahan! Niin, niin, nyt sen tiedän varmaan.\n\nSIGURD. Sinä olet sairas; tule, menkäämme sisään!\n\nHJÖRDIS. En, minä odotan tässä; minun aikani on lyhyt!\n\nSIGURD. Mitä on sinulle tapahtunut?\n\nHJÖRDIS. Mitäkö on tapahtunut? En tiedä; mutta totta puhuit sinä tänään,\nsanoessasi Gunnar'in ja Dagny'n olevan välillämme; pois heistä ja pois\nelämästä -- sitte pääsemme yhteen!\n\nSIGURD. Mekö? Haa, sinä arvelet -- --!\n\nHJÖRDIS (ylevästi). Kodittomaksi jäin minä koko elinajakseni, kun sinä\notit toisen puolisokses. Pahasti teit sinä silloin! Kaikki voipi mies\nuhrata totisen ystävänsä eduksi, -- kaikki, vaan ei toki naista, jota\nrakastaa; sillä jos hän sen tekee, katkaisee hän nornan salaiset langat,\nja kahden henki on hukassa. Povessani kaikuu pettämätön ääni, joka\nvakuuttaa, että minä olen syntynyt jäykällä mielelläni innostuttamaan\nsinua vastusten kohdatessa, ja että sinä synnyit minulle puolisoksi,\njolla olisi kaikki avut, joita minä suurina ja ylevinä pidin; sillä,\nSigurd, siitä olen aivan varma, -- jos me olisimme yhdessä eläneet,\nolisit sinä ollut kuuluisampi ja minä onnellisempi kaikkia!\n\nSIGURD. Hyödytön ompi tuo valitus nyt. Luuletko minun voivan odottaa\nhupaista elämää tulevaisuudessa? Joka päivä pitää mun olla Dagny'n\nseurassa ja teeskennellä rakkautta, joka sydäntäni painaa. Sitenhän toki\ntäytyy olla; kohtaloani on mahdoton muuttaa enää.\n\nHJÖRDIS (kasvavalla hurjuudella). Mutta sen *pitää* muuttuman! Me\njätämme kumpainenkin tämän kurjan elämän! katsoppas tätä jännettä! Sen\nlennättämät nuolet tekevät puhdasta jälkeä; sillä minä olen laulanut\nkauniita loihtu-runoja sitä punoessani! (panee nuolen jännitetylle\njouselle). Kuuletko! Kuuletko huminata korkeudessa! Kuolleet ovat\nkoti-retkellään; minä olen loihtinut ne tänne; -- niiden seurassa\nmatkustamme molemmat!\n\nSIGURD (peräytyen). Hjördis, Hjördis, -- minä pelkään sinua!\n\nHJÖRDIS (kuulematta sitä). Nyt ei voi mikään voima kohtaloamme\nmuuttaa! Oi, niin -- niin onkin parempi, kuin että olisit nainut minut\ntässä elämässä; minä olisin emäntänäsi talossasi kutonut kangasta\nliinoista ja villoista sekä synnyttänyt sinulle jälkeisiä, -- hyi, hyi!\n\nSIGURD. Vaikene! Loihtukeinosi on voittanut sinut itsesi; se on\nmyrkyttänyt sielusi! (kauhistuen). Haa, katso -- katso! Gunnar'in\ntalo, -- se palaa!\n\nHJÖRDIS. Palakoon, palakoon! Tähtelän sali on parempi kuin Gunnar'in\nhirsi-tupa!\n\nSIGURD. Mutta Egil poikasi on vaarassa, -- ne surmaavat hänet!\n\nHJÖRDIS. Surmatkoot, -- niin suoriutuu häpeäni samassa!\n\nSIGURD. Ja Gunnar, -- miehesi menettää henkensä!\n\nHJÖRDIS. Siit' en huoli! Tän'yönä seuraan kotiini parempaa miestä! Niin,\nSigurd, niin pitää tapahtuman; minä en löydä onnea tässä maassa --\nvalkoinen jumala tulee pohjolaan päin; häntä en kohdata tahdo, vanhat\neivät ole niin väkevät, kuin muinoin; -- ne nukkuvat, ne ovat puoleksi\nhaamuja vain; -- niitä vastaan taistelemme! Pois tästä elämästä, Sigurd;\nminä asetan sinut taivahan valta-istuimelle, ja istun itse lähinnä\nsinua! (Raju-ilma alkaa). Kuule, kuule, seuramme saapuu! Näetkö\nmustia, kiitäviä hevosia, toinen minua, toinen sinua varten! (heittää\njousen poskelleen ja ampuu.) Nyt ala viimeinen retkesi!\n\nSIGURD. Hyvin sattui, Hjördis! (kaatuu).\n\nHJÖRDIS (riemuiten entäen hänen luokseen). Sigurd, veljyeni, -- nyt\nolemme toisiemme omat!\n\nSIGURD. Nyt vähemmin, kuin koskaan ennen. Tässä eroaapi tiemme; sillä\nminä olen kristitty.\n\nHJÖRDIS (kauhistuen). Sinäkö --! Haa, et -- ethän!\n\nSIGURD. Minä uskon valkoiseen jumalaan; Aedhelstan-kuningas on opettanut\nminun tuntemaan hänet; -- *Hänen* luokseen kohoaapi sieluni nyt.\n\nHJÖRDIS (toivotonna). Ja minä -- (pudottaa jousensa). Voi, voi!\n\nSIGURD. Raskas oli elämäni siitä saakka, kuin sinut sydämestäni riistin\nja annoin Gunnar'ille. Kiitos, Hjördis; -- nyt on mieleni kepeä ja\nvapaa! (kuolee).\n\nHJÖRDIS (hiljaa). Kuollut! Siis olen varmaan sieluni kadottanut!\n(rajuilma kiihtyy, Hjördis hurjana). Ne tulevat! Minä olen ne tänne\nloihtinut! Vaan en, en; -- min' en teitä seuraa; min! en lähde, kun ei\nSigurd lähde kanssani! Ei auta; -- ne näkevät minut; ne viittavat minua\nhymyillen, ne kannustavat hevoisiaan! (entää perälle, vuoren\nreunalle). Tuossa ne ovat, aivan pääni kohdalla; -- en pääse heidän\nnäkyvistään, en voi itseäni piiloittaa! -- Ehkä kuitenkin -- meren\npohjassa! (syöksyy näkymättömiin).\n\n(ÖRNULF, DAGNY, GUNNAR EGIL käsivarrella, SIGURD'IN ja ÖRNULF'IN\nMIEHIÄ tulee vähän väliä perällä).\n\nÖRNULF (katsellen hautaa). Levätkää nyt rauhassa; sillä teidän\npuolestanne on kylläksi kostettu!\n\nDAGNY (tulee). Isä, isä, -- pelko tappaa minut; -- tämä verinen tapaus\n-- ja rajuilma; -- kuule, kuule!\n\nGUNNAR (Egil käsivarrella). Suo rauhaa ja suojaa lapselleni!\n\nÖRNULF. Gunnar Herse!\n\nGUNNAR. Niin, Örnulf, onhan taloni tuhkana ja mieheni Tuonelan tuvilla;\nminä olen vallassasi, tee minulle, mitä tahdot!\n\nÖRNULF. Sen saapi Sigurd päättää. Mutta nyt katon suojaan; täällä ulkona\nei ole varmuutta!\n\nDAGNY. Niin, sisään, sisään! (menee pursi-majaa kohti, huomaa ruumiin\nja huudahtaa): Sigurd, puolisoni; -- hän on surmattu! (heittäikse\nhänen viereensä).\n\nÖRNULF (kiirein ruumiin luo). Sigurd!\n\nGUNNAR (laskee Egil'in alas). Sigurd surmattu!\n\nDAGNY (katselee toivotonna miehiin, jotka seisovat kuolleen\nympärillä). Ei, ei, se on mahdotonta; -- hän elää vielä varmaankin!\n(huomaa jousen). Haa, mikä tuo! (nousee).\n\nÖRNULF, Tyttäreni, totta oli ensimmäinen lauseesi, -- Sigurd on\nsurmattu.\n\nGUNNAR (ajatus lensi hälle äkkiä mieleen). Ja Hjördis! -- Onko Hjördis\nollut täällä?\n\nDAGNY (hiljaa, maltilla). En tiedä; mutt' ainakin hänen jousensa on\nollut täällä, sen tiedän.\n\nGUNNAR. Niin, sitä aattelinkin!\n\nDAGNY. Vait, vaiti! (itseks.). Niin katkerasti vihasi hän siis\nSigurd'ia!\n\nGUNNAR (hilj.). Surmannut hänet -- yönä ennen taislelo-päiväämme; siis\nrakasti hän minua kuitenkin. (Kaikki ovat jähmettyä kauhistuksesta;\ntuonelaisten-seurue kulkee sohisten ilmassa).\n\nEGIL (peloissaan). Isä! näetkö, näetkö?\n\nGUNNAR. Mitä?\n\nEGIL. Tuolla ylhäällä -- katsos, noita mustia hevoisia -- --!\n\nGUNNAR. Pilvethän vain -- --\n\nÖRNULF. Ei, se on kuolleiden koti-matkue.\n\nEGIL (huudahtaa). Äiti on niiden seurassa!\n\nDAGNY. Kaikki hyvyyden voimat!\n\nGUNNAR. Mitä sanot, lapseni!\n\nEGIL. Äiti! -- Tuossa -- aivan ensimmäisenä -- tuon mustan hevoisen\nseljässä! Isä, isä! (pyrkii kauhistuneena isänsä turviin; lyhyt\näänettömyys; rajuilma herkeää, pilvet hajoavat, kuu heittää rauhoittavan\nvalonsa maakunnan ylitse).\n\nGUNNAR (hiljaa, katkerasti). Nyt on Hjördis varmaankin kuollut!\n\nÖRNULF. Niinpä lienee, Gunnar; -- ja hänelle oli minun kostettava\nenemmän kuin sinulle. Kalliiksi kävi kohtaamisemme kummallekkin meille;\n-- tuoss'on käteni; rauhaa ja sovintoa!\n\nGUNNAR. Kiitos, Örnulf! Ja laivoille nyt; minä seuraan teitä Islantiin!\n\nÖRNULF. Niin, Islantiin, ja kauvanpa muistellaan retkeilyämme:\n\n      Kauan kansan laulelmissa\n      Kuullaan retket sankareitten,\n      Iänkaiken Islannissa\n      Kuolo kaunis kaatuneitten!\n\n\n\n"]