[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2AZZ9YcaQzvnek3i1qjSR8To4Ek8zn1j7zEbcQ0K3S8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2220,"Mississipin metsästäjäpojat","Reid, Mayne",1818,1883,"2220-reid-mayne-mississipin-metsastajapojat","2220__Reid_Mayne__Mississipin_metsästäjäpojat",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1852,1918,49223,324785,false,61702,[24,25,26,27,28,29],"Adventure and adventurers -- Juvenile fiction","Animals -- Juvenile fiction","Hunting -- Juvenile fiction","Indians of North America -- Juvenile fiction","Natural history -- Juvenile fiction","West (U.S.) -- Juvenile fiction",[31,32],"Adventure","Novels","\"Mississipin metsästäjäpojat\" by Mayne Reid is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the adventures of a naturalist and his three sons as they navigate the wilderness of the Mississippi River region, emphasizing themes of hunting, exploration, and the bond of family. The central characters include the father, who is a seasoned naturalist, and his three sons, each with distinct personalities and abilities.  The opening of the novel introduces readers to the Mississippi River's majestic landscape and describes the home of the naturalist, Colonel Landi. The narrative highlights his lifestyle, filled with the study of nature and the thrill of hunting, along with his three sons—Basil, Lucien, and Francis—who share their father's passions. The story sets the stage for an exciting expedition into the wilderness, where the boys aim to fulfill their father's quest for a rare white buffalo hide, all while navigating the dangers posed by the untamed land and the presence of Native American tribes. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Hedman, Valfrid",165,"Entisen everstin kolme poikaa lähtevät vaaralliselle metsästysretkelle halki Texasin ruohoaavikkojen hankkiakseen harvinaisen valkoisen biisonin taljan. Matkan varrella nuoret seikkailijat kohtaavat villieläimiä ja luonnonvoimia oppien samalla selviytymistaitoja ja luonnonhistoriaa.","Mayne Reidin 'Mississipin metsästäjäpojat' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2220. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MISSISSIPIN METSÄSTÄJÄPOJAT\n\nKirj.\n\nMayne Reid\n\n\nSuomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLuonnontutkijan koti\nLuonnontutkija ja hänen perheensä\nPrinssin kirje\nLähtö suurelle metsästysretkelle\nLeiri\nOrava pulassa\nFrancis kompastuu\nVähän alligaattoreista\nIntiaaniäiti ja kaimaani\nHävityksen ketju\nKolme siivekästä puhvelia\nMetsäkalkkunan pyynti\nJälkiä etsimässä\nJeanette ja javalit\nSeikkailu ennen aamiaista\nYöllinen seikkailu\nTulikehä\nYksinäinen töyräs\nVillihevosen metsästys\nKoirakaupunki\nYö erämaassa\nAntiloopit\nCimarronit\nPelastuminen karhun kynsistä\nLuuranko illalliseksi\nPuhvelihärkien taistelu\nIhmeellinen pussi\n\n\n\n\nLUONNONTUTKIJAN KOTI\n\n\nTule kanssani suurelle Mississippi-joelle. Se on maailman pisin joki.\nViiva, jolla se voitaisiin mitata, ulottuisi maapallon keskustaan -- se\non toisin sanoen pitkä. Tule kanssani tälle majesteettiselle virralle.\n\nEn vaadi sinua matkustamaan sen lähteille asti, ainoastaan Point\nCoupéen, joka sijaitsee noin neljäsataaviisikymmentä kilometriä sen\nsuulta. Siellä pysähdymme hetkiseksi, sillä meillä on pitkä vaellus\nedessämme. Matkamme johtaa kaukaiseen länteen -- Texasin laajojen\nruohoaavikkojen yli -- ja Point Coupée on lähtökohtamme.\n\nPoint Coupéessa on kylä -- viehättävä, vanha, ranskalaiselta näyttävä,\npuusta rakennettu kylä. Se onkin todella ranskalainen kylä, sillä se\noli ranskalaisten ensimmäisiä uudisasutuksia, olivathan he\nespanjalaisten ohella Länsi-Amerikan ensimmäisiä asuttajia. Sen vuoksi\ntapaamme vielä tänäkin päivänä ranskalaista ja espanjalaista väestöä\nranskalaisine ja espanjalaisine nimineen ja tapoineen kaikkialla\nMississipin laaksossa sekä siitä länteen päin sijaitsevilla seuduilla.\n\nNäihin seikkoihin meidän ei ole syytä puuttua enempää, eikä meillä ole\nsanottavana Point Coupéesta muuta kuin mitä jo olemme sanoneet.\nPäämääränämme on eriskummallinen talo, joka monta vuotta sitten seisoi\nvirran läntisellä rannalla parin kilometrin päässä kylästä. Sanoin sen\nseisseen siellä monta vuotta sitten, mutta on hyvin luultavaa, että se\non yhä pystyssä, olihan se lujatekoinen ja taitavasti veistetty\nhirsitalo, jonka hirsien raot oli tukittu huolellisesti saumoihin\nlaastitulla kalkilla. Katto oli tehty setripuisista päreistä, jotka\nmuodostivat ulkonevat räystäät, jotka johtivat pois sadeveden ja\npitivät seinät kuivina.\n\nMuodoltaan talo oli sellainen, jota nimitettiin seudulla\n\"kaksoisrakennukseksi\" -- sen keskellä oli näet leveä käytävä, jonka\nläpi olisi voinut ajaa rattaat heinäkuormineen. Tällä käytävällä oli\nsamanlainen ulko- ja välikatto kuin muullakin rakennuksella ja lattia\noli tehty jykevistä lankuista. Lattia kohosi parikymmentä senttiä\nmaanpinnasta ja ulottui pari metriä käytävän edustalle, jossa pystyyn\nasetetut setripuiset tolpat kannattelivat keveätä katosta muodostaen\ntäten avonaisen kuistin. Näiden pylväiden ja kuistin kaiteen ympärillä\nkiipeili viiniköynnöksiä, ruusupensaita ja kiertokasveja, jotka\nmäärättyinä aikoina vuodesta olivat täynnä kauniita kukkia.\n\nTalo oli vastapäätä jokea seisten, kuten jo sanoin, sen läntisellä\nrannalla -- samalla puolella kuin Point Coupée. Edessä oli parin sadan\nmetrin pituinen nurmikko, joka ulottui joelle asti ja päättyi sen\nmatalaan rantatörmään. Korkea säleaita ympäröi tämän ruohokentän.\nUseimmat niistä olivat tyypillisiä sille seudulle, mutta joukossa oli\nulkomaalaisiakin. Puiden joukossa saattoi huomata isokukkaisen\nmagnolian, punaisen silkkiäispuun, katalpan vaaleanvihreät lehdet,\nkorkean tulppaanipuun ja kiiltävälehväisen appelsiinipuun.\n\nVastakohtana tälle kirkkaalle vihreydelle olivat tummat\nkartionmuotoiset setripuut ja marjakuuset. Virran partaalla kasvoi\ntaatelipuita ja itkuraitoja huojuen sirosti vedenkalvon yllä ja oli\nvielä muitakin pensaita ja puita -- eteläisemmän ilmanalan lapsia --\nkuten iso meksikolainen aloepuu, sen sukulaisen, aataminneulan\npistimenmuotoiset ja palmetton eli vaivaispalmun viuhkanmuotoiset\nlehdet. Tiheiköissä tai kentän ruohopinnalla saattoi erottaa\nmonenlaisia kauniita lintuja.\n\nJo mainitussa isossa välihuoneessa tarjoutui erikoinen näky. Seinillä\nriippui molemmin puolin erilaisia metsästystarpeita kuten kiväärejä,\nhaulikkoja, patruunalaukkuja, taskumatteja, metsästyspuukkoja ja\nylimalkaan kaikenlaisia ansoja, verkkoja ja muita pyydyksiä, mitä\nsaattoi keksiä maan, ilman tai veden villien asukkaiden\npyydystämiseksi. Hirven ja peuran sarvia oli kiinnitetty vuoltuihin\nhirsiin, ja niiden haarukoihin oli ripustettu jouhisuitsia ja\nmeksikolais- tai espanjalaismallisia korkeanuppisia satuloita. Tämän\nlisäksi huoneessa oli harvinaisten lintujen ja nisäkkäiden nahkoja,\njoita säilytettiin taiteellisesti täytettyinä seinien viereen\nasetetuilla jalustoilla. Siellä oli myöskin lasilaatikoita, jotka\nsisälsivät neuloihin pistettyjä ja luokkiensa mukaan järjestettyjä\nyöperhosia, perhosia ja muita hyönteisiä. Huone muistutti sanalla\nsanoen pientä museota.\n\nJos astuisimme taloon ja tarkastelisimme sitä sisäpuolelta, näkisimme\nkolme tai neljä suurehkoa mukavasti kalustettua huonetta, kaikki täpö\ntäynnä luonnontieteellisiä esineitä ja pyydyksiä. Yhdessä huoneessa\nnäkisimme seinällä riippumassa ilmapuntarin ja lämpömittarin, takan\nreunalla vanhan kellon, miekan ja pistooleja ja paljon valikoituja ja\narvokkaita teoksia sisältävän kirjakaapin.\n\nPeremmällä näkisimme pienen hirsistä rakennetun keittiön tavallisine\ntalouskaluineen. Ja sitten saapuisimme pienelle suljetulle pihalle,\njonka päässä on varastohuone ja talli. Viimemainitusta löytäisimme\nneljä hevosta ja sen viereisestä aitauksesta ehkä muutamia muuleja.\nIso, punertava, pitkäkorvainen ajokoiraa muistuttava hurtta saattaisi\nastella pihalla eikä voisi olla kiinnittämättä huomiotamme.\n\nTätä taloa saattaisi kauempaa katseltuna luulla jonkun varakkaan\nuudisasukkaan kartanoksi, mutta lähemmin tarkastaessa huomaisi, ettei\nse kuitenkaan sellaiseksi sovellu. Ei ole mitään neekerien mökkirivejä,\nei suuria sokerimyllyjä, joissa makea mehu puristetaan ruo'oista, eikä\ntupakka-aittoja, jollaisia aina tapaa täkäläisen suurviljelijän asunnon\nlähettyvillä. Ei mitään sellaista, eikä talon vieressä ollut edes\nmitään isoa viljelysmaata. Taustan tumma sypressimetsä loi\nvarjonsa melkein rakennuksen seiniin. Ilmeisesti se ei siis ollut\nuutisviljelijän kartano. Mikä se sitten oli, ja ketä siellä asui?\n\nSe oli metsästäjän ja luonnontutkijan koti.\n\n\n\n\nLUONNONTUTKIJA JA HÄNEN PERHEENSÄ\n\n\nVuonna 1815 käytiin kuuluisa Waterloon taistelu, ja samana vuonna\nNapoleon Bonaparte karkoitettiin St. Helenan saarelle. Monet\nranskalaiset upseerit, jotka olivat seuranneet suurta seikkailijaa,\nmuuttivat samaan aikaan Amerikkaan. Useimmat heistä, kuten luonnollista\nolikin, saapuivat ranskalaisiin Mississipin siirtokuntiin ja perustivat\nsinne kotinsa. Eräs näistä oli nimeltään Landi ja oli palvellut\neverstinä Napoleonin armeijan jääkäreissä. Hän oli syntyperältään\nkorsikalainen ja oli päätynyt upseeriksi Ranskan armeijaan, koska oli\nerään Bonaparten perheen jäsenen ystävä, vaikka hän nuoruudessaan\nolikin harrastanut enemmän tieteitä kuin ihaillut sotilaselämää.\n\nEspanjan sotaretkellä Landi oli nainut baskittaren, jonka kanssa\nhänellä oli kolme lasta, kaikki poikia. Heidän äitinsä kuoli ennen\nWaterloon taistelua, joten Landin Amerikkaan siirtyessä perheeseen\nkuului ainoastaan isä ja hänen kolme poikaansa.\n\nHän meni ensin Saint Louisiin, mutta siirtyi vähän ajan kuluttua sieltä\nvirtaa alaspäin Point Coupéen Louisianassa, jossa hän osti vastikään\nkuvailemamme talon perustaen sinne kotinsa.\n\nHän ei elänyt mitenkään ahtaissa olosuhteissa. Ennen Amerikkaan\nlähtöään hän oli myynyt perintötilansa Korsikassa, saaden niistä\nrahasumman, joka olisi riittänyt hänelle huolettomaan elämään missä\nmaassa tahansa, mutta varsinkin hänen uudessa kotimaassaan, tuossa\nvapaassa maassa, missä ravinto oli huokeata ja verot pienet. Hänen ei\nsiis ollut pakko ryhtyä mihinkään ammattiin tai virkaan uusilla\nasuinsijoillaan -- eikä hän ryhtynytkään. Miten hän käytti siis\naikaansa? Hän oli sivistynyt mies. Ennen Ranskan armeijan riveihin\nastumistaan hän oli opiskellut luonnontieteitä. Hän oli luonnontutkija.\nJa luonnontutkija löytää tekemistä kaikkialla -- voi koota tietoja ja\nhankkia ajanvietettä sielläkin, missä muut menehtyisivät ikävään.\nMuistakaa: \"Kiviin on piirrettyinä tarinoita, ja lirisevät purot\npuhuvat kuin kirjat!\"\n\nEikä hän sulkeutunut tiedekammioonsa. Suuren Audubonin tavoin hän\nrakasti samoilua luonnossa. Hän halusi oppia läksynsä luonnolta\nitseltään. Hänessä yhdistyi metsästyshalu hienompaan, tieteelliseen\nvaistoon, ja mikäpä olisi enää paremmin soveltunut hänen\nasuinpaikakseen kuin Mississippin laakso, joka tarjosi yllin kyllin\nmielenkiintoisia kohteita sekä metsästäjälle että luonnontutkijalle?\nMinun mielestäni hän valitsi kotinsa hyvin.\n\nNäinpä hän käyttäessään aikansa metsästykseen, kalastukseen, lintujensa\ntäyttämiseen, harvinaisten nisäkkäiden nahkojen parkitsemiseen, puiden\nistuttamiseen ja oksimiseen, poikiensa opetukseen ja koiriensa ja\nhevostensa harjoitukseen, ei suinkaan joutanut olemaan toimettomana.\nHänen poikansa avustivat häntä tietysti näissä hommissa kykyjensä\nmukaan. Mutta hänellä oli sen lisäksi vielä apulaisena -- Hugot.\n\nKuka Hugot oli? Kuvailenpa hänet.\n\nHugot oli ranskalainen -- hyvin pienikasvuinen ranskalainen, hädin\ntuskin puolentoista metrin mittainen. Hän oli ketterä ja vikkelä,\nhänellä oli iso kyömynenä ja pienestä koostaan huolimatta valtavan\nsuuret viikset, jotka kaartuivat hänen suunsa yli melkein peittäen sen.\nNe antoivat hänelle jokseenkin tuiman ilmeen, joka hänen suoraan\nryhtiinsä ja nopeisiin konemaisen täsmällisiin liikkeisiinsä yhtyneenä\nkertoi heti, että Hugot oli ollut ranskalainen sotilas. Hän oli\ntodellakin entinen jääkärikorpraali. Landi oli ollut hänen everstinsä.\nLopun arvaatte helposti. Hän oli tullut vanhan päällikkönsä mukana\nAmerikkaan ja oli nyt tämän korvaamaton apulainen ja seuralainen.\nHarvoin saattoi tavata luonnontutkijaa näkemättä myöskin Hugotin\ntuuheita viiksiä aivan everstin kyynärpään vierellä. Hugot olisi\nkuollut, jos hänet olisi erotettu vanhasta päälliköstään pitemmäksi\naikaa.\n\nHugot seurasi tietysti isäntäänsä kaikilla tämän eräretkillä. Samoin\ntekivät pojat niin pian kuin he pysyivät hevosen selässä. Näissä\ntilaisuuksissa talo suljettiin siksi aikaa, sillä koko tilalla ei ollut\nmitään taloudenhoitajaa tai muuta palvelijaa. Näin kartano jäi\nasumattomaksi välillä viikkokausiksi -- sillä luonnontutkija teki\nseurueineen pitkiä retkiä ympäröiviin metsiin. Tavallisesti he\npalasivat tuoden runsaan saaliin -- lintujen ja turkiseläinten nahkoja,\nkasveja ja harvinaisia kivinäytteitä. Sitten näiden uusien hankintojen\njärjestelyyn käytettiin päiväkaudet. Näin Landi ja hänen perheensä\nkuluttivat aikansa.\n\nHugot oli kokki, palvelija, tallirenki, hovimestari ja asiapoika.\nMainitsin jo, ettei koko talossa ollut mitään muuta palvelijaa, --\nmies- tai naispuolista. Hugot toimi siis myöskin siivoojana. Hänen\nmoninaiset tehtävänsä eivät olleet kuitenkaan niin vaikeat täyttää kuin\nolisi voinut otaksua. Eversti oli tavoiltaan yksinkertainen ja\nvaatimaton. Tämän vaatimattomuuden hän oli oppinut sotilaana ja hän oli\nkasvattanut poikansa elämään samalla tavalla. Hän söi yksinkertaista\nruokaa, joi ainoastaan vettä ja nukkui telttavuoteella puhvelintalja\nallaan ja huopa peitteenään. Point Coupéessa asuva pesijätär piti\nliinavaatteet puhtaina eikä Hugotilla ollut läheskään niin paljoa\npuuhaa talousaskareissa kuin saattaisi luulla. Hän kävi joka päivä\nkylässä -- torilla ja postikonttorissa, tuoden usein kirjeitä, joista\nmonet olivat varustetut isoilla sineteillä ja ruhtinaallisilla\nvaakunoilla ja toisinaan, kun höyryalus oli poikennut laituriin, saapui\nkirjakääröjä -- tieteellisiä teoksia -- tai omituisia koneita.\n\nKaikesta tästä huolimatta metsästäjä-luonnontutkijan elämässä ei ollut\nmitään salaperäistä. Hän ei ollut ihmisvihaaja. Hän kävi usein kylässä\nja rupatteli kernaasti vanhojen metsästäjien tai muiden siellä\nasuvien kanssa. Kyläläiset tunsivat hänet \"vanhan everstin\"\nnimellä ja kunnioittivat häntä. He oudostelivat vain hänen\nluonnontutkimusharrastuksiaan, jotka näyttivät heistä kummallisilta ja\nihmettelivät myöskin, miten hän tuli toimeen ilman palvelijatarta.\nEversti ei kuitenkaan vaivannut päätään heidän arveluillaan. Hän vain\nnauroi heidän uteliaille kysymyksilleen ja pysyi yhtä hyvissä väleissä\nkuin ennenkin.\n\nMyöskin hänen pojistaan tuli varttuessaan kaikkien suuret suosikit. He\nolivat ikäisikseen erinomaisia ampujia, kykenivät ratsastuksessa\nkilpailemaan kenen kanssa tahansa, uivat Mississipin pyörteissä,\nosasivat meloa kanoottia, singahduttaa suopungin tai keihästää\nkissakalan kuin olisivat olleet täysikasvuisia miehiä. He olivat\ntodellakin miehekkäitä poikia, ja yksinkertaiset kyläläiset, jotka\nvaistomaisesti tunsivat sen etevämmyyden, minkä kasvatus ja harjoitus\noli näille nuorukaisille antanut heidän omaan sivistymättömyyteensä\nverrattuna, pitivät heitä arvossa sellaisina. Näistä eduistaan\nhuolimatta pojat olivat ystävällisiä kylän asukkaita kohtaan, ja siksi\nheitä kunnioitettiinkin kaikkialla.\n\nKukaan naapureista ei koskaan käynyt everstin luona muuten kuin\nasioilla. Eikä hänen kartanossaan käynyt ketään muitakaan vieraita\npaitsi pari kolme New Orleansissa asuvaa entistä sotilastoveria, jotka\nnoin kerran vuodessa saapuivat häntä tervehtimään muistellakseen\nmenneitä ja maistaakseen hänen hirvenpaistiaan. Tällaisissa\ntilaisuuksissa \"Napoleon le Grand\" oli tietysti tärkeimpänä\npuheenaiheena. Landi jumaloi Napoleonia, kuten kaikki keisarikunnan\nvanhat sotilaat, mutta oli eräs Bonaparten perheen jäsen, jota kohtaan\nluonnontutkija tunsi vieläkin suurempaa, hartaaksi ystävyydeksi\nkehittynyttä kiintymystä. Tämä oli Musignanon prinssi Charles Lucien.\n\nEivät kaikki Bonapartet ole olleet pahoja. Eräät tuon merkillisen suvun\njäsenistä ovat osoittaneet maailmalle omistavansa yleviä hyveitä.\nMusignanon prinssin hiljaisia tutkimuksia luonnontieteilijänä voidaan\npitää valloituksina luonnonvaltakunnassa ja vaikka ne ovatkin joutuneet\nkeisarin loistavampien ja verisempien mainetöiden varjoon, oikeuttavat\nne kuitenkin hänet paljon paremmin nauttimaan ihmisten kiitollisuutta\nja kunnioitusta. Hän olikin Landin todellinen sankari.\n\nEversti Landi oli jo monta vuotta viettänyt kuvailemaamme elämää.\nViimein sattui tapaus, joka oli koitua hänen turmakseen. Hän oli saanut\nhaavan sääreensä sotaretkellä Espanjassa. Putoaminen hevosen selästä\navasi haavan uudestaan, ja jalan poistaminen tuli välttämättömäksi. Se\npelasti hänen henkensä, mutta hän ei ottanut enää osaa metsästyksen\nhuveihin, vaikka kykeni yhä antautumaan luonnontutkijan harrastuksiin.\nHän kykeni puujalallaan liikkumaan talon lähistöllä ja nurmikolla\nkarsimassa puita ja hoitelemassa lemmikkieläimiään, joiden lauma oli\nkasvanut varsin lukuisaksi, ja Hugot seurasi häntä alati kuin varjo.\nPojat kävivät sen sijaan eräretkillä ja keräsivät kivinäytteitä\nentiseen tapaansa ja heidän elämänsä kulki melkein tavallista rataansa.\n\nNäissä oloissa tutustuin ensi kerran luonnontutkijaan, Hugotiin ja\nhänen kolmeen poikaansa, jotka ovat pienen kertomuksemme sankarit.\n\nNuori lukijani, salli minun tutustuttaa sinut heihin lähemmin. Luulen,\nettä pitäisit heistä -- kaikista kolmesta -- ja viihtyisit hyvin jonkin\naikaa heidän seurassaan.\n\n\n\n\nPRINSSIN KIRJE\n\n\nOn ihana kevätaamu lähestyessämme heidän taloaan. Astumme nurmikolle\nsivuportista. Meidän ei tarvitse mennä sisälle, sillä sisällä ei ole\nketään. Ilma on liian kaunis, mutta he kaikki ovat kuitenkin kotona --\nnurmikolla rakennuksen edustalla ja kuistilla.\n\nHe ovat erilaisissa hommissa. Eversti itse ruokkii lemmikkejään. Hugot\nauttaa häntä ja kantaa niiden muonaa sisältävää koria. Everstiä voisi\nnimittää komeaksi mieheksi. Hänen tukkansa on valkoinen kuin valkaistu\npalttina. Samoin hänen viiksensä. Partaa hänellä ei ole. Hänen leukansa\non sileäksi ajeltu, iho pronssinväriseksi ahavoitunut ja hiukan\npunakka. Kasvojen ilme on lempeä, vaikka päättäväinen. Hän on paljon\nlaihempi kuin ennen leikkausta, sillä sellainen aiheuttaa usein\nlaihtumista. Puku on yksinkertainen: keltainen puuvillatakki,\nraidallinen paita, väljät, heleän taivaansinisestä puuvillakankaasta\ntehdyt housut. Hyvin leveälierinen panamahattu varjostaa hänen silmiään\nauringolta, ja paidanrinnus on avoin, sillä päivä on lämmin. Hugot on\npukeutunut suunnilleen samoin, mutta hänen takkinsa ja housunsa ovat\nkarkeammasta kankaasta, ja hattu on palmunlehvistä.\n\nEntä Basil, vanhin pojista. Hän puuhailee yrittäen sitoa joitakin\nhihnoja metsästyssatulaan, joka on ruohikossa hänen vieressään. Basil\non täsmälleen seitsemäntoistavuotias. Hän on komea nuorukainen, vaikkei\nhäntä juuri saatakaan nimittää kauniiksi. Hänen kasvonsa ilmaisevat\nrohkeutta, ja vartalonsa osoittaa voimaa. Tukka on suora ja sysimusta.\nHän muistuttaa enemmän italialaista kuin kumpikaan muista veljistä. Hän\non todella isänsä poika -- oikea korsikalainen. Basil on mainio\nmetsästäjä. Hän rakastaa eräretkillä käyntiä enemmän kuin mitään muuta,\nrakastaa metsästystä sen itsensä vuoksi ja riemuitsee sen vaaroista.\nHän on sivuuttanut sen iän, jolloin lintujen pyydystäminen ja oravien\nampuminen kiehtoo. Hänen kunnianhimoansa ei tyydytä enää mikään vähempi\nkuin pantterin, karhun tai amerikkalaisen puhvelin eli biisonin ajo.\n\nLucien, toinen järjestyksessä, on perin erilainen. Erilainen melkein\nkaikessa! Lucien on hentorakenteinen, vaaleaihoinen ja vaaleatukkainen.\nHän tulee enemmän äitiinsä, joka oli vaaleaihoinen ja -hiuksinen, kuten\nmonet hänen kansastaan -- baskeista. Lucien rakastaa intohimoisesti\nkirjoja ja opintoja. Nytkin hän tutkii jotakin kirjaa verannalla. Hän\nharrastaa kaikkia luonnontieteitä, mutta kasvioppi ja geologia ovat\nhänen lempiaineensa ja hän on melkoisesti edistynyt molemmissa. Hän\nseuraa Basilia kaikilla eräretkillä, mutta kesken kiihkeintä ajoa\nLucien saattaa hypätä ratsultaan, jos harvinainen kasvi tai kukka tai\nomituisesti muodostunut kallio sattuu hänen silmäänsä. Lucien puhuu\nvain vähän -- ei puoltakaan siitä, mitä useimmat pojat, -- mutta vaikka\nhän tavallisesti on vaiti, on hänellä harvinaisen terävä äly ja kun hän\nantaa neuvojansa jossakin asiassa, ottavat toiset ne tavallisesti\nkunnioittavasti vastaan. Sellainen on älyn ja kasvatuksen salainen\nvoima.\n\nSitten meillä on viimeisenä Francis, -- nopeaälyinen, kiharatukkainen\npoikaviikari, loputtoman iloinen, aina hilpeä. Hänen makunsa ja\nmielitekonsa vaihtelevat, hänen lahjansa ovat monipuoliset -- sanalla\nsanoen hän on enemmän ranskalainen kuin kukaan muu heistä. Francis on\ninnokas linnustaja. Tällä hetkellä hän paikkaa verkkojaan ja hänen\nkaksipiippuinen haulikkonsa, jonka hän vastikään on puhdistanut, on\nasetettuna hänen viereensä. Francis on kaikkien suosikki, mutta tuottaa\npaljon kiusaa Hugotille, jolle hän vähän väliä tekee kepposia.\n\nLuonnontutkijan perheineen ollessa näissä puuhissa kuultiin kovaa\njyminää joelta. Se muistutti jonkin verran tykkien säännöllistä\njyminää, vaikka pamaukset kuulostivatkin pehmeämmiltä ja ontommilta.\n\n-- Höyrylaiva! huudahti Francis, jonka korva kuuli äänet ensiksi.\n\n-- Niin on, jupisi Basil, -- arvattavasti matkalla New Orleansista\nSaint Louisiin.\n\n-- Ei, sanoi Lucien, kohottaen tyynesti päänsä kirjastaan, -- se on\nOhion laivoja.\n\n-- Mistä sen tiedät, Luce? kysyi Francis.\n\n-- Höyrytorven törähdyksestä tietenkin. Tunnen mikä se on.\n_Kauriinsilmä_... Cincinnatin postilaiva.\n\nSamassa nähtiinkin valkoisen savupilven kohoavan puiden yli, ja sitten\niso laiva työntyi esille joen mutkasta halkaisten keulallaan ruskeata\nvettä. Pian se pääsi nurmikon kohdalle, ja oli kuin olikin se miksi\nLucien oli sen arvannut, nimittäin postihöyry _Kauriinsilmä_. Tämä oli\nvoitto Lucienille, vaikka hän kantoi sen luonteenomaisella\nvaatimattomuudella.\n\nLaiva ei ollut kulkenut monta minuuttia, kun sen kovaääninen törähdys\nkuultiin Point Coupéesta päin. Siitä he tiesivät, että se laski\nlaituriin.\n\n-- Hugot! huusi eversti. -- Siellä voi olla jotakin meille. Menehän\nkatsomaan.\n\nHugot lähti asialle enempiä käskyjä odottamatta. Hän oli rivakka\nkävelijä, tämä Hugot, ja tuossa tuokiossa hän jo palasi. Hän toi\ntullessaan varsin paksun, komealta näyttävän kirjeen.\n\n-- Prinssi Lucienilta! huudahti Francis, joka ei laiminlyönyt sanoa\nensimmäistä sanaa kaikkeen. -- Se on prinssiltä, isä, minä tunnen\nsinetin.\n\n-- Hiljaa, Francis, hiljaa! sanoi isä, ontui verannalle ja käski noutaa\nsilmälasinsa.\n\nKirje avattiin ja luettiin viipymättä.\n\n-- Hugot! huudahti eversti lopetettuaan lukemisensa.\n\nHugot ei vastannut mitään, vaan asettui isäntänsä eteen, käsi\nsotilaalliseen tapaan kohotettuna ohimolle.\n\n-- Hugot, sinun on matkustettava Saint Louisiin.\n\n-- _Bien, mon colonel!_ [Hyvä on eversti!]\n\n-- Sinun on lähdettävä seuraavalla laivalla.\n\n-- _Très-bien, mon colonel!_ [Selvä on eversti!]\n\n-- Sinun on hankittava minulle valkoisen puhvelin talja.\n\n-- Se ei tuota vaikeuksia, monsieur.\n\n-- Pelkään, että se on vaikeampaa kuin luuletkaan.\n\n-- Vaikka olisi rahaakin, monsieur?\n\n-- Niin, rahallakin, Hugot. Kuulehan! Minä haluan nahan... ei vuotaa,\nvaan täydellisen nahan päineen, koipineen, aivan ehjän, joka kelpaa\ntäytettäväksi.\n\n-- Ahaa, _mon colonel_, se on jo eri juttu!\n\n-- Niin, sinäpä sen sanot. Pelkään, että se on tosiaan vaikeata, puhui\neversti itsekseen mietteliäänä. -- Pelkään pahoin, ettemme saa\nsellaista, mutta meidän on saatava, maksoi mitä maksoi... niin, maksoi\nmitä maksoi!\n\n-- Teen parhaani, eversti.\n\n-- Käy joka turkisliikkeessä Saint Louisissa, kysele metsästäjiltä ja\nansoilla pyytäjiltä... tiedät kyllä, mistä heitä tapaat. Ellei sinua\nonnista, pane ilmoitus sanomalehtiin... ilmoita sekä englannin- että\nranskankielellä. Mene herra Choteaun luo... mihin vain. Älä säästä\nkuluja.\n\n-- _Restez tranquille, mon colonel_ [Olkaa huoletta, eversti!], teen\nkaiken sen.\n\n-- Valmistaudu siis matkaan. Vielä tänä iltana lähtee ehkä joku laiva\njokea ylöspäin. Hiljaa! Kuulen juuri laivan äänen. Ehkä se on Saint\nLouisin laivoja.\n\nKaikki seisoivat hetkisen hiljaa ja kuuntelivat. Toisen, virtaa\nylöspäin tulevan laivan ääni kuului selvästi.\n\n-- Se on Saint Louisin laivoja, sanoi Lucien. _Lännen Kaunotar_.\n\nLucien, jolla tässä suhteessa oli perin herkät korvat, pystyi\nhöyrypillin äänestä tuntemaan melkein jokaisen Mississipillä kulkevan\naluksen. Puolessa tunnissa laiva tuli näkyviin, ja huomattiin, että\npoika oli taaskin arvannut oikein. Laiva oli Saint Louisista ja _Lännen\nKaunotar_.\n\nHugotilla ei ollut suuria lähtövalmistuksia tehtävänään ja ennen kuin\nlaiva oli ehtinyt talon kohdalle, hän oli jo järjestänyt kaiken, saanut\nmuutamia lisämääräyksiä ja pullean rahakukkaron isännältään -- ja\nriensi Point Coupéen ollakseen laiturilla alusta vastassa.\n\n\n\n\nLÄHTÖ SUURELLE METSÄSTYSRETKELLE\n\n\nKesti kokonaista kolme viikkoa ennen kuin Hugot palasi. Ne olivat\npitkiä viikkoja vanhalle everstille, jota kiusasi pelko, ettei Hugot\nonnistuisi tehtävässään. Hän oli vastannut prinssi Bonaparten\nkirjeeseen, luvaten -- jos mahdollista -- hankkia valkoisen biisonin\nnahan, tätä prinssi oli nimittäin kirjeessään pyytänyt, ja eversti\nolisi mieluummin uhrannut puolen omaisuuttaan kuin jättänyt tämän\ntoivomuksen täyttämättä. Eipä siis ihme, että hän oli levoton Hugotin\nviipyessä.\n\nHugot palasi vihdoin myöhään eräänä iltana. Eversti ei odottanut hänen\nehtimistään sisälle, vaan meni kynttilä kädessä ovelle häntä vastaan.\nHänen ei tarvinnut kysyä mitään, sillä Hugotin kasvot vastasivat hänen\nkysymykseensä ennen kuin sitä oli tehtykään. Samassa silmänräpäyksessä\nkun valo lankesi niille jokainen olisi voinut huomata, että Hugot oli\npalannut ilman nahkaa. Hän näytti alakuloiselta, ja hänen suuret\nviiksensä olivat ikään kuin vaalenneet ja riipuksissa.\n\n-- Et saanut sitä? sopersi eversti.\n\n-- En, herra eversti, mutisi Hugot vastaukseksi.\n\n-- Yrititkö kaikkialta?\n\n-- Kaikkialta.\n\n-- Ilmoititko sanomalehdissä?\n\n-- Kaikissa lehdissä, monsieur.\n\n-- Ja tarjosit korkean hinnan?\n\n-- Tarjosin. Mutta mikään ei auttanut. En olisi pystynyt hankkimaan\nvalkoisen puhvelihärän nahkaa, vaikka olisin tarjonnut kymmenen kertaa\nenemmän. En olisi pystynyt saamaan sellaista edes tuhannella\ndollarilla.\n\n-- Minä antaisin viisituhatta!\n\n-- Se olisi ollut aivan samantekevää, monsieur. Sellaista ei ole\nsaatavissa Saint Louisissa.\n\n-- Mitä herra Choteau sanoo?\n\n-- Että on hyvin epätodennäköistä löytää, mitä haluatte. Saattaa\nvaeltaa kautta ruohoaavikoiden, sanoo hän, tapaamatta ainoatakaan\nvalkoista puhvelia. Intiaanit pitävät niitä tavattoman arvokkaina\neivätkä koskaan päästä ainoatakaan pakenemaan, kun kerran sattuvat\nsellaisen yllättämään. Löysin pari kolme kauppiasten turkisvarastoista,\nmutta ne eivät olleet mitä te haluatte, monsieur. Ne olivat vuotia ja\nniistäkin vaadittiin suuret summat.\n\n-- Ne eivät kelpaisi. Nahka tarvitaan toisenlaiseen tarkoitukseen...\nsuurta museota varten. Pelkäänpä etten voi saada sellaista! Ellei sitä\nsaa Saint Louisista, niin mistäpä muualta?\n\n-- Mistäkö muualta, isä? keskeytti Francis, joka veljineen oli\nkuunnellut kaksinpuhelua. -- Mistäpä muualta kuin preerialta.\n\n-- Preerialta! toisti isä koneellisesti.\n\n-- Niin, isä. Lähetä Basil, Lucien ja minut. Me etsimme sinulle\nvalkoisen puhvelin, takaan sen.\n\n-- Hurraa, Francis, huudahti Basil, -- olet oikeassa! Samaa aioin\nehdottaa itse.\n\n-- Ei, ei, hyvät pojat, kuulittehan, mitä herra Choteau sanoo. Turhaa\najatella sellaista. Sitä ei voi hankkia. Ja minä kun kirjoitin\nprinssillekin. Annoin melkein lupauksen!\n\nVanhan everstin lausuessa nämä sanat hänen kasvonsa ja eleensä\nilmaisivat pettymystä ja mielipahaa.\n\nLucien, joka oli tuskallisin tuntein huomannut sen, tuli nyt väliin.\n\n-- Isä, sanoi hän, -- on totta, että herra Choteaulla on paljon\nkokemusta turkiskaupassa, mutta hänen lausuntonsa ei pidä yhtä\ntosiseikkojen kanssa (näette, että Lucien oli teräväsilmäinen\nväittelijä). Hugot on nähnyt pari kolme sellaista nahkaa Saint\nLouisissa. Jonkun on täytynyt löytää eläimet, joille ne kuuluivat. Sitä\npaitsi olen kuullut, ja senhän myöskin herra Choteau myöntää, että\nintiaanipäälliköt, jotka käyttävät niitä viittoina, pitävät niitä\nsuuressa arvossa, ja että niitä nähdään usein heimojen keskuudessa.\nTämä siis todistaa, että valkoisia puhveleita on ruohokentillä, ja\nmiksipä emme me niitä tavoittaisi yhtä hyvin kuin muutkin? Menkäämme,\nsanon, Francis, Basil ja minä niitä etsimään.\n\n-- Tulkaa sisälle, poikani, tulkaa sisään! virkkoi heidän isänsä\nilmeisesti mielissään ja tuntien hiukan lohtuakin poikiensa\nehdotuksesta. -- Tulkaa sisään... Syötyänne illallisen voimme jutella\nasiasta paremmin.\n\nNäin sanottuaan vanha eversti nilkutti kolmen poikansa seuraamana\ntakaisin sisälle, hyvin uupuneen ja nälkäisen näköisen Hugotin\nseuratessa heitä.\n\nAsiaa pohdittiin kaikin puolin ilta-aterian aikana ja sen jälkeen.\n\nIsä oli jo alun pitäen puolittain taipuvainen suostumaan poikiensa\ntuumaan, ja nämä puolestaan, etenkin Basil ja Francis, koettivat\ninnokkaasti todistaa sen käytännöllisyyttä. Tulosta tuskin tarvitsee\nmainita. Eversti antoi vihdoin suostumuksensa, ja retkelle päätettiin\nlähteä.\n\nLuonnontutkijaa ohjasi suuresti halu tyydyttää ystävänsä toivomus.\nHäneen vaikutti myös toinenkin tunne. Hän tunsi salaista iloa lastensa\nosoittamasta yritteliäisyydestä, eikä hän ollut mies, joka halusi\nkaataa kylmää vettä mihinkään heidän suunnittelemiinsa yrityksiin.\nUsein hän jopa kerskui naapureilleen ja ystävilleen, miten oli\nkasvattanut heidät miehiksi, nimittäen heitä urheiksi pojiksi ja \"_mes\njeunes chasseurs_\" [nuoret metsästäjäni!]. Ja hän olikin todella\nkasvattanut heidät täydelliseen itseluottamukseen, mikäli se hänestä\nriippui.\n\nHän oli opettanut heidät ratsastamaan, uimaan, sukeltamaan syviä jokia,\nheittämään suopunkia, kiipeämään korkeisiin puihin, nousemaan jyrkkiä\nkallioita, ampumaan lintuja lennosta ja eläimiä juoksusta sekä\nnuolella että erehtymättömällä kiväärinluodilla. Hän oli harjoittanut\nheidät nukkumaan taivasalla -- pimeässä metsässä, suojattomalla\nruohoaavikolla, valkoisen lumivyöhykkeen partaalla, missä vain,\nainoastaan huopa tai puhvelintalja vuoteena. Hän oli totuttanut heidät\nelämään mitä yksinkertaisimmalla ruoalla, ja käytännön kasvitiede, jota\nhän oli heille opettanut -- etenkin Lucienille, -- tekisi heille\ntarpeen tullen mahdolliseksi hankkia ravintoa yrteistä ja puista,\njuurista ja hedelmistä, ja keksiä täten apulähteitä sielläkin, missä\ntietämättömät kuolisivat nälkään. He osasivat sytyttää tulen ilman\npiikiveä, terästä tai ruutia. He saivat selvän ilmansuunnista\nkompassittakin -- tarkkaamalla kallioita, puita ja taivaanmerkkejä.\nKaiken tämän lisäksi oli heille opetettu kaikki mitä siihen aikaan\ntunnettiin sen laajan erämaan maantieteestä, joka ulottui heidän\nkodistaan Tyynen Valtameren itäisille rannikoille.\n\nEversti tiesi, että hän saattoi turvallisesti päästää heidät\nruohoaavikoille ja suostui tosiaankin retkeen pikemmin ylpeyttä kuin\nlevottomuutta tuntien. Mutta häneen vaikuttamassa oli kuitenkin vielä\nkolmaskin syy -- ehkä voimakkain kaikista. Häntä elähdytti\nluonnontutkijan ylpeys. Hän ajatteli kunniaa, jonka hän saisi osakseen\nlähettämällä sellaisen harvinaisen lisän suureen eurooppalaiseen\nmuseoon. Jos sinusta, nuori lukijani, joskus tulee luonnontutkija, niin\nkäsität, kuinka voimakas tämä tunne saattaa olla, ja meidän\nluonnontutkijallamme se oli voimakas.\n\nEnsiksi hän ehdotti, että Hugot seuraisi heitä. Tätä pojat eivät\nkuitenkaan suostuneet edes harkitsemaan. He eivät voineet ajatellakaan\nHugotin mukaan ottamista, isä tarvitsisi Hugotia kotona, Hugotista ei\nolisi heille mitään hyötyä. He tulisivat yhtä hyvin ja ehkä paremminkin\ntoimeen ilman häntä.\n\nTotuus oli se, etteivät kunnianhimoiset nuoret metsästäjät halunneet\nkenenkään riistävän osaa heidän yrityksensä tuottamasta maineesta -- ja\nhe tiesivät, että niin kävisi, jos Hugot tulisi mukaan. Eipä siksi, että\nHugot suinkaan olisi ollutkaan mikään mainio metsästäjä -- aivan\npäinvastoin -- enempää kuin sotilaskaan, vaikka hän olikin ollut\nratsuväessä ja käytti sellaisia uljaita viiksiä. Tämän kaiken vanha\neversti tiesi varsin hyvin eikä siksi kovin pakottanutkaan Hugotia\nmukaan.\n\nHugotin lahjakkuus ilmeni parhaiten toisessa toimintapiirissä,\nnimittäin keittiössä. Täällä Hugot oli kotonaan, sillä hän osasi\npaistaa maukkaan munakkaan, hauduttaa kananpojan tai valmistaa\nsorsapaistin oliivien kanssa yhtä hyvin kuin monsieur Soyer itse. Mutta\nmetsästykseen Hugotilla -- vaikka hän monet vuodet oli seurannut vanhaa\nisäntäänsä ja tämän poikia eräretkillä -- ei ollut minkäänlaista\nkiinnostusta. Karhut ja pantterit herättivät hänessä valtavaa pelkoa ja\nintiaanit... Huh, intiaanit!\n\nNyt, nuori lukijani, kun tulet ajatelleeksi näitä intiaaneja, kun\nmuistat, että ruohoaavikolla elää ja samoilee viisikymmentä sotaista\nheimoa -- monet niistä vannoutuneita vihollisia valkoihoisille, joita\nhe tappavat, missä vain tapaavat, kuten tapetaan hullu koira tai\nmyrkyllinen hämähäkki, -- luulenpa, että ajatellessasi näitä seikkoja\nvarmaan ihmettelet tätä vanhaa korsikalaista isää, joka suostui\npäästämään poikansa niin vaaralliselle seikkailulle. Eikö se näytäkin\nluonnottomalta? Todellakin aivan uskomattomalta, kun muistamme, että\neversti rakasti hellästi kolmea poikaansa, ja kuitenkin luulisi, että\nhän olisi tuskin voinut keksiä parempaa suunnitelmaa päästäkseen heistä\nkuin lähettää heidät villien pariin.\n\nMihin hän sitten luotti ja minkä hän uskoi heitä turvaavan? Heidän\nikänsäkö? Ei. Hän tunsi intiaanit liian hyvin. Hän tiesi, että heidän\nikäänsä ei otettaisi huomioon, jos he joutuisivat jonkin valkoihoisille\nvihamielisen heimon käsiin. On kyllä totta, että villit eivät ehkä\nnylkisi heiltä päänahkaa, koska he olivat vain poikia, mutta veisivät\nheidät varmasti vankeuteen, josta he eivät koskaan ehkä palaisi.\n\nVai edellyttikö heidän isänsä, ettei retki ulottuisi jonkin\nystävällisen heimon aluetta laajemmalle? Niin hän ei ajatellut. Jos\nheidän suunnitelmansa olisi ollut tällainen, olisivat he luultavasti\nsaaneet palata tyhjin toimin. Sellaisella seudulla he olisivat tuskin\nnähneet puhveleista jälkeäkään, sillä tiedetään hyvin, että\npuhvelihärkiä tapaa runsaasti ainoastaan niissä preerian osissa, joita\nnimitetään \"sota-alueiksi\" -- toisin sanoen sellaisilla tienoilla,\nmissä keskenään sotajalalla olevilla heimoilla on tapana metsästää.\n\nJuuri tästä syystä nämä eläimet ovatkin täällä lukuisampia kuin\nmuualla, ovathan metsästäjät harvalukuisampia koska ovat vaarassa\njoutua yhteentörmäykseen toistensa kanssa. Yksinomaan jollekulle\nmäärätylle heimolle kuuluvalta alueelta puhvelit surmataan pian tai ne\nkaikkoavat pois metsästäjäin alituisesti ahdistelemina. Siksi onkin\ntosiasia, jonka ruohoaavikkojen erämiehet hyvin tuntevat, että missä\npuhveleita on runsaasti, siellä on myöskin runsaasti vaaraa tarjolla,\njoskin vaara sinänsä ei aina siis takaa puhvelien löytymistä.\nIntiaanien puolueettomilla eli \"sota-alueilla\" voi tänään tavata\nystävällisen heimon ja seuraavana päivänä tai jopa seuraavalla\nhetkelläkin saattaa joutua vihamielisen villilauman käsiin ja menettää\npäänahkansa tuossa tuokiossa.\n\nKolmen metsästäjäpoikamme isä tiesi kyllä kaiken tämän yhtä hyvin kuin\nminä sen tiedän. Kuinka sitten voimme selittää hänen näennäisesti\nluonnottoman käytöksensä hänen salliessaan heidän vaarantaa henkensä\nsellaisessa yrityksessä? Se olisi todellakin ollut aivan\nkäsittämätöntä, ellei asiaan olisi liittynyt eräs salaisuus, jonka\nselitän myöhemmin. Nyt voin mainita ainoastaan sen, että näiden kolmen\nnoustua ratsaille lähteäkseen matkaan eversti ontui ulos ja vetäen\ntaskustaan pienen, värjätyillä piikkisian piikeillä koristetun\nnahkapussin ojensi sen Basilille lausuen:\n\n-- Talleta tämä tarkoin, Basil... tiedät mihin se kelpaa. Älä päästä\nsitä koskaan käsistäsi... henkenne voi riippua siitä. Jumala olkoon\nkanssanne, reippaat poikani. Hyvästi!\n\nBasil otti pussin, pujotti hihnan olkansa yli, työnsi pussin\nmetsästyspaitansa poveen, puristi isänsä kättä ja kannusti hevosensa\nripeään juoksuun. Lucien suuteli isää jäähyväisiksi, heilautti sirosti\nkättään Hugotille ja seurasi perästä. Francis jäi hetkiseksi jälkeen\nmuista, ratsasti Hugotin luo, tarttui tämän valtaviin viiksiin ja\nnykäisi niin, että entinen jääkäri irvisti. Sitten hän käänsi poninsa\nnauraen äänekkäästi ja antoi sen nelistää veljien perään.\n\nEversti ja Hugot seisoivat hetken katsellen heitä. Kun urheat pojat\nolivat ehtineet metsänreunaan, kaikki kolme hillitsivät ratsunsa,\nkääntyivät satulassaan ja ottaen hatut päästänsä kajahduttivat\nlähtöhuudon. Eversti ja Hugot hurrasivat vastaan. Melun tauottua\nkuultiin Francisin huutavan:\n\n-- Älä pelkää, isä! Me tuomme sinulle valkoisen puhvelin!\n\n\n\n\nLEIRI\n\n\nNuoret seikkailijamme käänsivät kasvonsa länttä kohti ja\nratsastivat pian metsän majesteetillisissa varjoissa. Siihen aikaan\nMississippi-joen länsipuolella oli vain harvoja valkoihoisten\nasutuksia. Pienet kauppalat joen varrella ja siellä täällä jonkun\nuudisasukkaan viljelysaukeama tai valtion jakamattomille maille\nluvattomasti asettuneen raivaajan tölli olivat ainoat merkit\nsivistyksestä. Yhden ainoan päivän ratsastus läntiseen suuntaan\nloitonsi matkustajan näiden kaikkien lähettyviltä ja heitti hänet\nsoiden ja metsien sokkeloon, joka satapeninkulmaisena levisi hänen\neteensä. Laaksonuomissa kauempana lännessä oli muutamia hajallisia\nsiirtokuntia, mutta maa niiden välissä oli enimmäkseen asumatonta\nkorpea.\n\nNoin tunnissa olivat matkustajamme ratsastaneet pois Point Coupéeta\nympäröivien uudisasutusten tienoilta ja seurasivat metsäpolkuja, joilla\nharvoin vaelsi muita kuin intiaaneja ja rajaseudun valkoisia erämiehiä.\nPojat tunsivat ne hyvin. He olivat usein kulkeneet näitä teitä\naikaisemmilla metsästysretkillään.\n\nEn halua kertoa liian seikkaperäisesti tapahtumia heidän matkansa\nvarrelta. Se väsyttäisi nuoria lukijoitani ja ottaisi liian paljon\ntilaa. Vien teidät heti heidän ensimmäiseen leiriinsä, jonne he olivat\njääneet yöksi.\n\nSe oli pienellä aholla tai metsäaukiolla, jollaisia usein tapaa\nmetsissä Mississipin länsipuolella. Siinä oli ehkä puolen hehtaarin ala\navonaista ruohon ja kukkien peittämää kenttää. Kukkien joukosta pisti\nerityisesti silmään helianthus ja siniterttuinen lupiini. Kaikkialla\nympärillä kasvoi korkeita puita, ja lehdistä voi päätellä niiden olevan\neri lajeja. Sen olisi voinut nähdä rungoistakin, sillä nekään eivät\nolleet toistensa kaltaisia. Muutamien pinta oli sileä, kun taas toisten\nkuori oli halkeillut ja käpertynyt usein ulospäin puoli metriä pitkinä\nliuskoina.\n\nKauniin tulppaanipuun saattoi helposti erottaa suorista pylväsmäisistä\nrungoista, joista sahataan isoja lankkuja, niitä olette varmaan\nnähneet, ja kirvesmiehet ja rakennusmestarit tuntevat ne valkopoppelin\nnimellä. Tulppaanipuu on saanut nimensä kukkasistaan, joiden koko ja\nmuoto muistuttaa suuresti tulppaaneja ja jotka ovat väriltään\nvihertävän keltaisia oranssivivahduksin. Paljon muitakin sentään oli,\nja huomattavin näistä isoine vahamaisine lehtineen ja kukkineen oli\nmagnolia.\n\nKorkeita sokerivaahteroita oli myös ja alempana lehtevä keltakastanja\nsievine oranssinvärisine kukkineen sekä hikkoripuu. Valtavia\nköynnöskasveja kurottautui puusta puuhun tai suikerteli vinoon\nylöspäin, ja aukion toisella puolella oli paksuja jättiläisruokoja,\njotka kasvoivat kuin pitkä heinä. Toiselta puolen metsä oli aukeampaa,\nluultavasti siksi, että kulovalkea oli joskus polttanut viidakon siltä\ntaholta. Joka puolella kasvavien vaivaispalmujen ja aataminneulojen\nviuhkamaiset lehdet antoivat maisemalle trooppisen ja etelämaisen\nleiman.\n\nPojat olivat pysähtyneet lähes kaksi tuntia ennen auringon laskua\nehtiäkseen saada leirinsä valmiiksi. Puolen tunnin kuluttua heidän\npysähtymisestään pieni aukio tarjosi tämäntapaisen kuvan: Lähelle sen\nreunaa oli pystytetty pieni purjekankainen, valkoista kartiota tai\npyramidia muistuttava teltta. Ovikaistale oli jätetty auki, sillä ilta\noli ihana, eikä ketään ollut sisällä. Hiukan sivummalla oli kolme\nsatulaa heitettynä ruohikkoon. Ne olivat meksikolaista mallia,\nkorkeanuppisia ja korkealla takakappaleella varustettuja, edessä\n\"sarvi\" ja kynsi ja rengas lujasti kiinnitettyinä satulapölkkyyn.\nToisiin takempiin renkaisiin oli sidottu useita nahkahihnoja, mutta\njalustimet olivat teräksestä eivätkä kömpelöt puupalaset, jotka niin\nsuuressa määrin rumentavat meksikolaista satulaa. Satuloiden vieressä\noli omituisen näköinen esine. Se muistutti suunnatonta, osittain\navautunutta kirjaa. Tämä kapine oli kuormasatula, myöskin meksikolaista\nmallia, jollaista siinä maassa nimitetään _alparejaksi_. Siinä oli\nvahva nahkavyö, jota häntähihna esti luisumasta eteenpäin juhdan\nolkapäille. Pienen matkan päässä satuloista oli ruohikolla useita\nhuopia -- punaisia ja vihreitä -- sekä karhunnahka ja pari\npuhvelintaljaa, ja ylhäällä puun oksalla riippui ratsupiiskoja,\nsuitsia, vedellä täytettyjä kurpitsaleilejä ja kannuksia. Teltan yli\nkohoavan tulppaanipuun runkoa vasten oli asetettu kolme pyssyä. Kaksi\nnäistä oli kiväärejä, toinen paljon pitempi kuin toinen, kolmas,\nampuma-ase oli kaksipiippuinen haulikko. Luotipusseja ja ruutisarvia\nriippui kaikkien kolmen piipuissa, niiden nauhat olivat kiinnitetyt\nlataimien ulospistäviin päihin.\n\nTeltan vastakkaisella eli suojanpuolella paloi tuli. Se oli vasta äsken\nsytytetty ja räiskähteli leimahtaessaan ilmiliekkiin. Olisi ollut\nhelppo tietää, että tuon vahvan, punaisen lieskan synnytti hikkoripuu\n-- paras polttopuista, -- vaikka kuivia risuja ja jotakin kevyempää\npuuta oli käytetty sytyttämiseen. Lieden kummallekin puolelle oli\npistetty maahan yläpäästään halkaistu keppi, ja näiden varaan oli\nripustettu tulen yli noin yhdeksän litraa vetävä peltinen kattila, ja\nvesi oli juuri alkamassa kiehua. Muita tarvekaluja oli nuotion\nympärillä, paistinpannu, muutamia tinakuppeja, useita pieniä, jauhoja,\nkuivattua lihaa ja kahvia sisältäviä paketteja, vahva peltinen\nkahvipannu, pieni lapio ja kevyt kirves vuoltuine, hikkoripuisine\nvarsineen.\n\nNämä olivat taulun elottomat esineet. Nyt sananen elollisista\nolennoista.\n\nMainitsemme ensin sankarimme -- Basilin, Lucienin ja Francisin. Basil\npuuhaili teltan luona hakaten sen pienoja maahan, Lucien hoiteli\nvastikään sytyttämäänsä tulta, kun taas Francis nyppi höyheniä matkalla\nampumastaan metsäkyyhkysparista. Kaikki kolme olivat erilaisessa\nasussa. Basilin koko asu oli kauriinnahkaa muistuttavaa paksua\nkangasta, paitsi supinnahkaista lakkia, josta juovikas häntä riippui\nhänen olkapäilleen kuin huojuva sulka. Hänellä oli ripsukauluksinen,\nhauskasti helmillä koristettu metsästyspaita. Vyö tiukensi sen hänen\nympärilleen, ja tästä vyöstä riippui hänen metsästyspuukkonsa tuppineen\nja pieni kotelo, josta pisti esille kiiltävä pistoolinpää.\nHirvennahkaiset saumojen kohdalta ripsutetut säärykset täydensivät\nhänen asunsa, ja jalassa hänellä oli intiaanimalliset puhvelinnahkaiset\nmokkasiinit. Hänen pukunsa olisi ollut aivan kuin takametsien\nerämiehen, elleivät hänen puuvillaiset alusvaatteensa olisi näyttäneet\nhienommilta ja puhtaammilta ja hänen paitansa ollut aistikkaammin\nkirjailtu kuin ammattimetsästäjillä on tavallista. Lucienin puku oli\ntaivaansininen. Sen muodosti jonkinlainen vahvasta puuvillakankaasta\nommeltu puseron ja metsästyspaidan yhdistelmä ja housut samasta\naineesta. Hänellä oli jalassa nauhoitetut saappaat ja päässä\nleveälierinen panamahattu. Hänen vaatetuksensa näytti jonkinverran\nsivistyneemmältä kuin vanhemman veljen. Kuten tälläkin oli hänelläkin\nnahkavyö, josta riippui veitsi tupessa, mutta pistoolin asemesta\nhänellä oli pieni intiaanitappara eli tomahawk toisella sivullaan.\nTällä sotakirveellä Lucienilla ei silti ollut aikomusta iskeä ketään.\nEi, hän kantoi pientä tapparaansa nakutellakseen kallioita, eikä\nkalloja. Se oli hänelle vain geologinen työase.\n\nFrancisilla oli takki ja housut, lahkeiden päällä säärykset ja jalassa\nmokkasiinit, päässä tuuheille kiharoille somasti kallelleen asetettu\nkangaslakki. Hänelläkin oli vyö metsästysveitsineen ja tuppineen ja\nhänen vasemmalla kupeellaan riippui pieni pistooli.\n\nLähellä aukion keskustaa oli kolme suopunkiköysillä vaajoihin\nlieoitettua hevosta, kytkettyinä täten, jotta eivät häiritsisi toisiaan\nlaitumella. Ne olivat hyvin erinäköisiä. Yksi oli iso mustanruskea\nratsu -- puoliksi arabialainen -- ja nähtävästi hyvin voimakas ja\nraisu. Se oli Basilin hevonen ja hänen suuri suosikkinsa. Sen nimeksi\noli pantu \"Musta Haukka\" kuuluisan \"Sac ja Fox\" -heimon päällikön\nmukaan, joka oli vanhan everstin hyvä ystävä ja oli kestinnyt tätä\nhänen vieraillessaan näiden intiaanien luona. Toinen hevonen oli aivan\ntavallinen tanakkasäärinen raudikko, vaatimaton, säyseä eläin, jossa\nmikään ei muistuttanut metsästys- tai sotaratsua, mutta samalla se oli\nsileäkarvainen ja yhtä hyvässä kunnossa kuin hyvin ravittu porvari --\nsiitäpä sen nimikin \"Le Bourgeois\". Sillä ratsasti tietenkin hiljainen\nLucien. Kolmatta hevosta olisi kokoonsa nähden voinut nimittää poniksi,\nse kun oli melkoisesti muita pienempi. Se oli kuitenkin sekä muodoltaan\nettä luonteeltaan oikea hevonen -- sitä pientä, mutta tulista rotua,\njonka espanjalaiset valloittajat toivat uuteen maailmaan ja jonka\nvilliintyneitä juoksentelevia jälkeläisiä kaikkialla länsivaltioissa\nnimitetään mustangeiksi. Koska saan aihetta puhua vielä enemmänkin\nnäistä kauniista eläimistä, mainitsen tässä vain, että tämä pikku ratsu\noli pantterin tapaan täplikäs ja totteli nimeä \"Le Chat\" (kissa) --\nvarsinkin kun Francis sitä kutsui, sillä se oli Francisin hevonen.\n\nHiukan erillään hevosista oli neljäs eläin, likaisen harmaa ja\nliuskakiven värinen, jolla oli muutamia valkoisia pilkkuja selässään ja\nolkapäillään. Se oli oikea meksikolainen muuli, äksy ja pahankurinen\nrotunsa tapaan. Se oli tamma ja nimeltään Jeanette. Koska sopu sen ja\nmustangin välillä ei ollut hyvä, oli se kytketty niin kauaksi\nhevosista, etteivät eläimet ulottuneet potkimaan toisiaan. Jeanette oli\näsken mainitun kummallisennäköisen kuormasatulan omistaja, ja sen\nvelvollisuutena oli kantaa telttaa, muonavaroja, työkaluja ja\nkeittoastioita.\n\nMutta aukiolla nähtiin vielä viideskin eläin -- koira Marengo. Koostaan\nja väristään päätellen -- joka oli keltaisenruskea -- sitä olisi voinut\nerehtyä luulemaan puumaksi eli amerikkalaiseksi vuorileijonaksi. Mutta\nsen musta kuono ja leveät luppakorvat antoivat sille aivan toisen\nmuodon, ilmaisten sen koiraksi. Se olikin verikoiran ja mastiffin\nsekoitus -- voimakas eläin. Se odotteli lintujen sisälmyksiä\nkyyristyneenä Francisin jalkojen juureen.\n\nNyt, nuori lukijani, tiedät, miltä poikien leirissä näytti.\n\n\n\n\nORAVA PULASSA\n\n\nFrancis sai kyyhkysensä pian kynityiksi ja heitti ne kiehumaan\nvesikattilaan. Hän lisäsi kappaleen kuivattua lihaa ja lisäsi sitten\njoukkoon hiukan muonasäkistä ottamaansa suolaa ja pippuria, sillä\nFrancisin aikomus oli valmistaa kyyhkyskeittoa. Sitten hän ryhtyi\nvispilöimään hyppysellistä jauhoja veteen suurustaakseen keiton.\n\n-- Onpa ikävää, hän mutisi, -- että meillä ei ole vihanneksia!\n\n-- Odotahan! huudahti Lucien, joka oli kuullut hänen sanansa. -- Täällä\nlähistöllä näkyy olevan monenlaisia kasveja. Annahan, kun menen\nottamaan selvää.\n\nNäin sanoen Lucien käveli aukiolla silmät maahan luotuina. Ruohon ja\nyrttien joukosta hän ei näyttänyt löytävän mitään sopivaa, mutta\nsitten hän poikkesi puiden väliin muutaman askeleen päässä lirisevän\npuron rannalle. Muutaman minuutin päästä hän palasi molemmat kädet\ntäynnä vihanneksia. Mitään sanomatta hän heitti tuomansa Francisin\neteen. Siinä oli kahta lajia -- toinen muistutti pientä naurista, ja\nkasvi oli tosiaankin intiaaninauris, toinen taas oli villisipuli, jota\ntavataan monilla seuduilla Amerikassa.\n\n-- Oho! huudahti Francis, joka tunsi ne heti, -- mikä onni! _Pommes\nblanches_ -- ja vielä villisipuliakin! Nyt valmistan keiton, jota\nkelpaa maistaa.\n\nJa hän ryhtyi riemuiten paloittelemaan juurikkaita ja nakkelemaan niitä\nhöyryävään kattilaan.\n\nLiha oli pehminnyt tuota pikaa, kyyhkyset kypsyneet ja keitto valmis.\nKattila nostettiin vartaalta, ja veljekset asettuivat istumaan\nruohikolle, täyttivät tinakuppinsa ja ryhtyivät syömään. He olivat\ntuoneet mukanaan näkkileipää muutamaksi päiväksi. Kun se loppuisi, he\nturvautuisivat jauhopussiinsa... ja kun jauhotkin loppuisivat, aikoivat\nhe tulla toimeen ilman leipää, kuten olivat menetelleet samanlaisilla\nretkillä monta kertaa ennen.\n\nHeidän nauttiessaan kyyhkyskeittoa ja jyrsiessään lihavia\nkyyhkysenkoipia kaikkien kolmen huomio kääntyi äkkiä liikkeeseen\nlähellä aukion toista puolta. He olivat juuri huomanneet jotakin, joka\nmuistutti suoraan ylöspäin maasta syöksähtävää keltaista\nvalonvälähdystä.\n\nKaikki kolme arvasivat, mikä se oli -- salamana ylös puunrunkoa\nvilistävä orava ja siellä se jo näkyikin pysytellen litteänä kaarnaa\nvasten. Se oli pysähtynyt hetkiseksi -- kuten on oravien tapa -- ennen\nkuin tekisi uuden ponnistuksen.\n\n-- Oho, huudahti Lucien hiljaisella äänellä, -- se on liito-orava ja\nkaunis onkin! Katsokaa, se on kirjava kuin kilpikonnan kuori, luulisi,\nettä se on kolmivärinen kissa! Isä antaisi kaksikymmentä dollaria\ntuollaisesta nahasta.\n\n-- Hän saa sen paljon vähemmällä, tokaisi Francis hiipien ottamaan\npyssyänsä.\n\n-- Seis, Francis! sanoi Lucien. -- Anna Basilin yrittää kiväärillään.\nHän ampuu tarkemmin kuin sinä.\n\n-- Hyvä on, vastasi Francis. -- Mutta jos hän ampuu harhaan, ei haittaa\nettä minä olen valmiina.\n\nBasil oli jo noussut ja astui hiljaa pyssyjä kohti. Hän otti pitkän\nkiväärin ja tähtäsi otusta.\n\nPuu, johon orava oli kiivennyt, oli niin sanottu kelo. Se oli lahoava\ntulppaanipuu -- ukkosen tai myrskyn runtelema -- ja seisoi hiukan\nerillään muista avoimella kentällä. Siitä oli tuskin muuta jäljellä\nkuin paljas runko, joka kohosi pylvään tapaan kahdenkymmenen metrin\nkorkeuteen. Tuuli oli riuhtonut pois kaikki oksat, paitsi yhtä, ja tämä\noli pitkä ja kohosi rungon latvasta vinosti ylöspäin. Tämä oksa, vaikka\nolikin käyrä ja useistakin kohdin haarakas, ei ollut kovinkaan paksu.\nSe oli varvuton ja lehvätön, ollen yhtä kuollut kuin muukin puu.\n\nSillävälin kun Basil ja Francis valmistelivat pyssyjään, orava oli\ntoisella ponnistuksella syöksynyt oksan päähän pysähtyen istumaan sen\neräälle haaralle ja näytti katselevan sieltä laskevaa aurinkoa.\nMetsästäjä ei olisi voinut toivoa enää parempaa maalia, kunhan hän vain\npääsisi kyllin lähelle, ja se hänelle luultavasti onnistuisi, sillä\npieni eläin ei näyttänyt välittävän enempää heidän kuin hevostenkaan\nläsnäolosta, mikä pelottomuus todisti, että pyssymies ei ollut\nahdistanut sitä koskaan. Se istui tuuhea häntä pystyssä ja viuhkan\ntapaan levitettynä ja näytti nauttivan lännestä paistavan päivän\nsäteistä.\n\nPojat hiipivät hiljaa aukion reunaa pitkin, Basil etumaisena. Päästyään\nmielestään sopivan ampumamatkan päähän hän nosti kiväärinsä, tähtäsi ja\noli vetämäisillään liipasinta, kun orava, joka ei ollut vieläkään\nhuomannut häntä, säpsähti äkkiä, laski häntänsä ja kiiti kuin\npelästyneenä oksaa alaspäin. Vasta emärungon saavutettuaan se pysähtyi\nmetrin päähän maasta ja lyyhistyi litteäksi kaarnaa vasten.\n\nMikä oli voinut pelästyttää sen? Poikia se ei ollut ainakaan\nsäikähtänyt, koska ei ollut heistä aikaisemminkaan välittänyt sitä\npaitsi se pysytteli yhä heidän puolellaan puuta yhtä hyvänä\nmaalitauluna kuin ennenkin. Jos se olisi pelännyt heitä, olisi se, niin\nkuin oravien tapa on, lymynnyt rungon taakse. Mutta ei, se ei pelännyt\nheitä, sillä se riippui vaakasuorana kaarnassa pää käännettynä\nylöspäin, ja osoitti pelkäävänsä jotakin vihollista ylhäältä. Ja näin\nolikin asia, sillä korkealla ilmassa aivan puun yläpuolella kaareili\niso petolintu.\n\n-- Odotahan, huudahti Lucien laskien kätensä Basilin olalle. -- Se on\npunapyrstöhaukka. Katso, se aikoo iskeä. Katsotaan miten siinä käy.\n\nBasil laski kiväärinsä ja kaikki kolme jäivät odottamaan. Tuuhea oksa\nhäilyi heidän päänsä päällä, joten lintu ei nähnyt heitä tai\nkiintyneenä saaliinsa ahdistamiseen ei välittänyt heidän läsnäolostaan\nsillä hetkellä.\n\nLucien oli tuskin ehtinyt avata suunsa, kun haukka joka siihen asti oli\nleijaillut laajat siivet levällään, suipensi äkkiä pyrstönsä, veti\nsiipensä kokoon ja syöksyi maahan rajulla suhahduksella. Se pudottautui\nmelkein kohtisuoraan ja hipaisi oravaa niin läheltä, että kaikki kolme\npoikaa etsivät sitä silmillään haukan kynsistä linnun lentäessä pois.\nNiin ei kuitenkaan ollut käynyt. Orava oli ollut varuillaan, ja haukan\niskiessä alas se oli pyörähtänyt salaman nopeudella puun toiselle\npuolelle. Haukka kääntyi pian peräsimen muotoisen pyrstönsä avulla ja\nkiersi sille puolelle puuta, mihin orava oli nyt asettunut. Muutamilla\nvoimakkailla siiven iskuilla sen onnistui pian saavuttaa tarpeellinen\nkorkeus, ja se suhahti taaskin alas valitsemaansa uhria kohti. Orava\nvältti sen kuten ennenkin ja palasi puun toiselle puolen. Haukka\nkääntyi taas, kohosi, syöksyi alas saalistaan kohti, iski harhaan ja\nsuhahti ylöspäin. Neljäs yritys onnistui yhtä huonosti, ja lintu lensi\ntakaisin ilmaan, mutta jäi kaartelemaan yhä puun yläpuolella.\n\n-- On ihme, ettei orava pakene toiseen puuhun, jupisi Francis, --\nsellaiseen, jossa on kylliksi oksia sitä suojaamaan, tai omaan\npuuhunsa, missä sen kolo on. Siellä se olisi turvassa.\n\n-- Senpä se juuri tahtoisikin tehdä, vastasi Lucien. -- Mutta katsohan,\nvihollinen on ihan sen yläpuolella. Mitään puuta ei ole kyllin lähellä,\nja jos se yrittäisi juosta avointa kenttää pitkin, haukka iskisi sen\nniskaan kuin nuoli. Näittehän, kuinka nopeasti se hyökkäsi äsken?\n\nOrava oli todellakin tässä tilanteessa. Oli selvää, että se katseli\njonkin matkan päässä olevaa puuta kaipaavin silmin, sillä vaikka sen\ntähän asti oli onnistunut pettää vihollisensa, sitä näkyi yhä kiusaavan\njännitys ja pelko.\n\nHeti kun haukka oli kohonnut noin kymmenen metriä puun yläpuolelle se\nalkoi jälleen leijailla kaarissa päästellen lentäessään kummallisia\nhuutoja. Se ei ollut kirkumista -- jota näiltä linnuilta usein\nkuullaan, -- vaan toisenlainen huuto, ikään kuin kutsu jollekin\ntoverille. Ja se se todella olikin, sillä siihen kuului heti vastaus\nkaukaa metsästä, ja tuota pikaa nähtiin toisenkin haukan,\npunapyrstöisen kuten se itsekin, mutta paljon suuremman, kohoavan\nilmaan. Tämä oli nähtävästi sen puoliso, sillä näiden lintujen naaras\non aina uroksia paljon isompi. Molemmat yhtyivät pian ja leijuivat puun\nyläpuolella lentäen toistensa ratojen poikki ja katsellen alaspäin.\nOrava näytti nyt kaksinverroin säikähtyneeltä, sillä se tiesi niiden\naikomuksen. Se alkoi juosta puunrungon ympäri katsellen tuon tuostakin\nulospäin, ikään kuin aikoen hypätä alas ja paeta tiheään metsään.\n\nHaukat eivät suoneet sille pitkää aikaa päätöksen tekemiseen. Pienempi\nhyökkäsi ensin, mutta iski vieläkin harhaan, ajaen oravan toiselle\npuolelle puuta. Pelästynyt eläin ehti tuskin pysähtyä kun iso\nnaarashaukka hyökkäsi sitä kohti vinkuvalla suhahduksella ja karkoitti\nsen taas takaisin. Koiraslintu oli tällävälin kääntynyt ja hyökkäsi\nniin äkkiä ja tarkasti, että orava kykenemättä enää kiepsahtamaan puun\nympäri ponnahti ilmaan. Pyrstönsä ohjaamana haukka seurasi perästä ja\nlinnun nähtiin iskevän ennen kuin orava saavutti maan. Sitten se\näänekkäästi kirkaisten nousi ilmaan pyristelevä orava kynsissään.\n\nSen voitonriemu oli lyhytaikainen. Kuultiin haulikon pamahdus ja sekä\nhaukka että orava putosivat maahan. Toinen pamaus seurasi melkein\nsilmänräpäyksessä, ja sen toveri pudota pöllähti siipirikkona ja\nräpytteli ruohossa kiljuen kuin kissa. Isku Francisin pyssynperästä\nmykisti sen pian, haulikon molemmat piiput olivat tyhjät, sillä juuri\nFrancis oli ampunut punapyrstöt.\n\nIhmeellisintä kaikesta oli, että orava ei ollut kuollut, ei hauleista\neikä putoamisesta. Lucienin kumartuessa varovaisesti ottamaan sitä ja\njo onnitellessa itseään saaliista se loikkasi äkkiä, ravistautui irti\nkuolleen haukan kynsistä, juosta viiletti metsään ja kiipesi korkeaan\npuuhun. Kaikki kolme riensivät perästä minkä jaksoivat, mutta päästyään\npuun -- yli metrin paksuisen tammen -- juurelle he mielipahakseen\nnäkivät oravan kolon parinkymmenen metrin korkeudella maasta, ja tähän\noravanajo tietysti päättyi.\n\n\n\n\nFRANCIS KOMPASTUU\n\n\nSeuraavana päivänä metsästäjämme leiriytyivät Krokotiilijoen varrelle.\nTämä joki on hidasjuoksuinen joki kuten useimmat Louisianan virroista\nja laajenee paikoin leveiksi lammikoiksi tai pieniksi järviksi. Nimensä\nse on saanut suuresta määrästä alligaattoreja, jotka vaanivat sen\nvedessä, vaikka se ei tässäkään suhteessa eroa paljoakaan seudun muista\njoista.\n\nLeiriksi valittu paikka oli aukiopaikalla, jossa joenuoma laajeni\npieneksi järveksi. Paikalta näkyivät kaikki tämän järven rannat ja\nkomea näköala se olikin. Veden yli kohosi jättiläispuita, tammia ja\nsypressejä, ja niiden oksista riippui espanjansammalta pitkinä\nkiemurtelevina hopearihmoina. Tämä sai puut näyttämään harmaantuneilta\nja olisi tehnyt maiseman jokseenkin synkäksi, elleivät kirkkaamman\nväriset lehdet olisi elostuttaneet sitä.\n\nSiellä täällä kimalteli auringonpaisteessa vihreä magnolia suurine\nvalkoisine kukkineen, jotka olivat lautasen kokoisia. Alempana kasvoi\npaksuja ruokoja, joiden korkeat, vaaleanvihreät varret seisoivat\nsuorina toistensa vieressä päättyen keihäsmäisiin lehtiin ja\nmuistuttaen jättiläisvehnän tähkään puhkeamattomia korsia. Näiden\nyläpuolella kahisivat tupelopuun keveät ja ohuet lehdet. Kaunis\namerikkalainen vaivaispalmu nosti viuhkamaisia oksiaan ikään kuin\nverhotakseen maata kuumilta auringon säteiltä, jotka lankesivat sen\nlehville, ja siellä täällä sen omituiset muodot kuvastuivat veteen.\nJättiläismäiset köynnöskasvit kurottuivat puusta puuhun -- köynnöksiä\nja kiipijäkasveja ja erilaisia kiertoja. Joitakin niistä peittivät\ntuuheat lehdet, toiset taas olivat verhotut loistaviin kukkiin.\nTorviköynnöksen tulipunaiset suppilot, sypressiköynnöksen valkoiset\ntähdet ja villin altheajuuren eli puuvillaruusun isot, vaaleanpunaiset\nkukat kilpailivat väriloistossa ja houkuttelivat kookkaita\nkoreankirjavia perhosia ja rubiinikaulaisia mesilintuja kisailemaan\nsilkinhienoilla teriöillään.\n\nIkään kuin näiden heleiden täplien vastakohtana maisemassa oli toisia,\njotka näyttivät pimeiltä ja synkiltä. Metsässä saattoi nähdä paikkoja,\njoissa puut kohosivat vihertävästä, mutaisesta vedestä. Siellä ei ollut\nmitään aluskasvillisuutta, ei ruokoja eikä vaivaispalmuja. Sypressien\nmustat rungot nousivat paljaina lähes kolmenkymmenen metrin korkeuteen,\nja niiden oksista riippui harmaata sammalta. Maasta kohosi valtavia\nkartioita -- kaatuneet puut olivat jättäneet taittuneet runkonsa\nmaahan. Joissakin paikoin valtava liaani, puolikin metriä\nläpimitaltaan, kurottautui näitten synkkien käytävien yli muistuttaen\npuusta puuhun kiemurtelevaa käärmettä.\n\nJärvessä vilisi alligaattoreja. Niitä näki paistattamassa päivää\nmatalilla rantatöyräillä tai matelemassa kohti pimeätä ja varjoista\nsuota. Muutamat lipuivat hiljalleen joen pinnalla, jonka vedestä niiden\nniskat ja lovekkaat selät pistivät esiin. Liikkumattomina ollessaan\nnämä iljettävät eläimet muistuttivat kuivuneita puupölkkyjä, ja\nuseimmat niistä lepäsivät hievahtamatta -- joko luontaisesta\nlaiskuudestaan tai väijyäkseen saalista. Rannalla venyvät pitivät\nkitansa ammollaan, mutta tuon tuostakin niiden kuultiin napsahduttavan\nleukansa kiinni. Ne huvittelivat pyydystämällä kärpäsiä, jotka myskin\nhajun vietteleminä lentelivät kauheiden leukojen ympärillä ja\nasettuivat limaiselle kielelle. Muutamat taas kalastivat virrassa, ja\nvähän väliä saattoi kilometrinkin päähän kuulla, kun ne pyrstöllään\npieksivät vettä. Niiden metsän läpi kaikuva ääntely muistutti\nhärkäsammakoiden kurnutusta, mutta oli yhtä kovaäänistä ja hirvittävää\nkuin vihaisen sonnin mylvintä. Kammottavia ne olivat ulkomuodoltaankin,\nmutta pojat olivat tottuneet näkemään niitä eivätkä pelänneet.\n\nJärven ympärillä oli kuitenkin miellyttävämpääkin katseltavaa.\nEtäisellä niemekkeellä seisoi flamingoparvi järjestyneenä riveihin kuin\nsotilaskomppania ja tulipunaiset höyhenet loistaen auringossa. Niiden\nlähellä oli parvi kiljukurkia -- jokainen täysikasvuisen miehen\nkorkuinen, -- ja niiden äänekäs toitotus kuului tuon tuostakin. Iso\nkeltanokkainen töyhtöhaikarakin näkyi siellä lumivalkeassa\nhöyhenpuvussaan, kaukaa häämötti kuin valkoinen lammaslauma sen\nsiromuotoinen serkku, louisianalainen haikara, ja joukoittain\nhiekkakurkia.\n\nPussikaulaisia ja pitkänokkaisia pelikaaneja seisoi surullisissa\nasennoissa, ja niiden vieressä valkoisia ja tulipunaisia iibislintuja\nja purppurakanoja. Ruusunvärisiä lusikkahanhia kahlaili matalikoissa\npyydystellen kummallisen mallisilla nokillaan rapuja ja äyriäisiä, ja\noksalla istui musta Brasilian pelikaani pitkä käärmemäinen kaula\nojentuen ahnaasti veden yli. Ilmassa leijaili laiskasti parvi\nhiirihaukkoja ja järven päällä väijyskeli parvi kalasääksiä, iskien\ntuon tuostakin alas suomuisen saaliinsa niskaan.\n\nSellainen oli poikien leiriä ympäröivä maisema, hyvin tavanomainen\nLouisianan erämaiden suoseuduille.\n\nTeltta oli pystytetty lähelle joen vartta korkealle ja kuivalle\npaikalle. Paikka oli avoin -- siinä kasvoi vain muutamia vaivaispalmuja\n-- ja eläimet oli jätetty liekaan läheiselle ruohikolle. Illalliseksi\noli varattu metsänriistaa. Basilin erehtymätön kivääri oli kaatanut\nnaarashirven juuri kun he aikoivat pysähtyä ja Basil osasi mainiosti\nteurastaa sellaista riistaa. Hirvi oli pian nyljetty ja parhaat palat\nleikattu talteen -- niissä oli kylliksi illalliseksi ja seuraavaksi\naamuksi. Paistit ripustettiin puun oksaan mukana vietäviksi, koska\nseuraavana päivänä saattaisi olla huonompi metsästysonni. Marengollekin\nliikeni vielä varsin oivallinen ilta-ateria eikä nälkäinen koira\nsuinkaan laiminlyönyt tilaisuutta. Se tiesi, että tämänlaatuisella\nretkellä ei tavattu lihavaa naarashirveä joka päivä, ja jos\ntavattiinkin, niin harvoin sen lihoista joutui moinen kimpale koiran\nosaksi. Oli vielä aikaista, runsaasti kaksi tuntia auringonlaskuun, kun\nmetsästäjät lopettivat illallisensa -- tai oikeastaan päivällisensä,\nkoska he keskipäivällä pysähtyessään nauttimaansa muutamaa suupalaa\nlukuunottamatta eivät olleet aterioineet aamiaisen jälkeen.\n\nIllallisen jälkeen Basil ryhtyi jälleen korjailemaan muulin satulaa ja\nvaljaita, jotka olivat joutuneet epäkuntoon matkalla. Lucien otti\nesille muistikirjansa ja lyijykynän ja istahtaen puhvelintaljalle alkoi\nmerkitä muistiin päivän kuluessa tekemiään huomioita. Francis, jolla ei\nollut muuta hommaa, päätti _bayoun_ rantoja pitkin hiipien ampua\nflamingon, jos hänen onnistuisi päästä tarpeeksi lähelle niitä. Hän\ntiesi, ettei se olisi helppoa, mutta hän oli päättänyt yrittää, ja\nmainittuaan veljillensä aikomuksestaan hän heitti pyssyn olalleen ja\nlähti.\n\nHän katosi näkyvistä päästyään muutamien veden partaalla kasvavien\npaksujen puiden taakse, joiden välitse johti selvä, kauriiden ja muiden\neläinten tallaama polku. Hän pysytteli tällä polulla piilotellen puiden\nsuojassa, jotta muutamaa sataa metriä kauempana rannalla olevat\nflamingot eivät huomaisi hänen lähenemistään.\n\nHän oli ollut näkymättömissä vain viiden minuutin verran, kun Basil ja\nLucien säpsähtivät kuullessaan laukauksen ja heti sen jälkeen toisen.\nHe tunsivat sen Francisin lintupyssyn ääneksi, mutta mitä hän oli\nampunut? Ei ainakaan flamingoja, sillä hän ei ollut voinut ehtiä kyllin\nlähelle niitä. Sitä paitsi etäisellä rannalla kyyhöttävät linnut\nnäkyivät leiriin ja laukauksien pelottamina ne lensivät kaikki\npuunlatvojen yli. Ei, Francisin laukaukset eivät voineet tarkoittaa\nflamingoja. Mutta mitä sitten? Basil ja Lucien tekivät toisilleen tämän\nkysymyksen tuntien jonkinlaista levottomuutta. Ehkäpä Francis on\nyllättänyt kauriin tai sattunut tapaamaan kalkkunaparven? Tällaiset\nolivat veljesten arvelut mutta nämä otaksumat lopetti pian Francis\nitse, jonka kuultiin huutavan kaukana metsässä. Basil ja Lucien\nsieppasivat kiväärinsä ja riensivät etsimään häntä, mutta ennen kuin he\nehtivät metsikköön he näkivät Francisin tulevan polkua pitkin puiden\nvälissä ja juoksevan henkensä edestä! Hänen edessään virui lahopölkkyä\nmuistuttava esine poikittain polun yli. Se ei ollut voinut aiheuttaa\npojan hätähuutoa, sillä se ei liikkunut. Silti se oli elävä otus --\nalligaattori!\n\nJa päälle päätteeksi se oli mitä isointa lajia -- yli kuusi metriä\npitkä, ja makasi suoraan polulla. Basil ja Lucien näkivät sen heti\npäästyään aukeaman kohdalle. He näkivät myöskin, ettei se ollut\nFrancisin kiireen aiheuttajana, sillä hän ryntäsi suoraan sitä kohti.\nJokin hänen takanaan oli vallannut kaikki hänen ajatuksensa, eikä hän\nhuomannut lainkaan alligaattoria. Sillä vaikka hänen veljensä huusivat\nhänelle varoittaakseen häntä, hän juoksi eteenpäin ja kaatui suulleen\nkompastuessaan matelijaan. Pyssy kirposi hänen käsistään ponnahtaen\neteenpäin. Hän ei ollut kuitenkaan satuttanut itseään, vaan kömpien\njälleen jaloilleen jatkoi juoksuansa ja huusi sukeltaessaan\nhengästyneenä ulos pensaikosta: -- Karhu, karhu!\n\nBasil ja Lucien katsahtivat polulle. Totta tosiaan, sieltä laukkasi\nkarhu täyttä vauhtia. Francis oli ampunut sitä. Haulit olivat vain\närsyttäneet karhua ja nähdessään niin heikon vastustajan se oli\nryhtynyt takaa-ajoon.\n\nEnsin he mielivät pötkiä käpälämäkeen ja etsiä turvaa nousemalla\nratsuilleen, mutta karhu oli päässyt liian lähelle ja olisi voinut\nsaada kynsiinsä jonkun heistä ennen kuin he olisivat päässeet hevosten\nluo ja ehtineet irrottaa ne. He päättivät ryhtyä vastarintaan. Basil,\njoka oli ollut ennenkin mukana mustan karhun tapossa, ei ollut kovin\npeloissaan, hän ja Lucien pitivät kiväärinsä valmiina antaakseen\nruskeaturkille lämpimän tervehdyksen.\n\nKarhu juosta hölkötti eteenpäin, kunnes oli ehtinyt paikalle, missä\nalligaattori makasi. Matelija oli kääntynyt puolittain ja seisoi nyt\nlyhyillä jaloillaan poikittain polulla, kuin sepän palkeet. Francisin\ntakaa-ajoon syventynyt karhu ei kuitenkaan huomannut otusta ennen kuin\nkompastui siihen ja hyppäsi sivulle mörähtäen äänekkäästi. Tämä antoi\nalligaattorille otollisen tilaisuuden, se läimäytti seuraavassa\nsilmänräpäyksessä voimakkaalla pyrstöllään karhua niin, että sen\nkylkiluitten kuultiin rusahtavan iskusta.\n\nKarhu, joka muutoin olisi jättänyt alligaattorin rauhaan, tuli tästä\naiheettomasta hyökkäyksestä niin raivoihinsa, että se kääntyi ja\nkarkasi uuden vihollisensa kimppuun kahmaisten sen keskeltä ruumista\ntiukkaan syleilyyn. Molemmat ponnistelivat, toinen möristen ja\nkorskuen, toinen päästäen härän mylvintää muistuttavia ääniä.\n\nKuinka kauan kamppailu olisi kestänyt ja kumpi olisi päässyt\nvoittajaksi, jos ne olisi jätetty rauhaan, on epätietoista, mutta sekä\nBasil että Lucien ampuivat haavoittaen karhua. Tämä pakotti sen\nhöllentämään otteensa ja se näkyi nyt pyrkivän pois. Matelija oli\nkuitenkin saanut yhden sen käpälistä voimakkaihin leukapieliinsä ja\npiti sitä kiinni ryömien kaiken aikaa alas vettä kohti ja laahaten sitä\nmukanaan. Karhu tiesi nähtävästi vastustajansa aikomuksen ja päästeli\näänekkäitä ja surkeita voihkahduksia, kiljahtaen toisinaan kuin sika\nteurastajan pistosta. Kaikki turhaan. Sen leppymätön vihollinen\nsaavutti rannan, ja sukelsi syvään veteen laahaten nalleparkaa\nperässään. Molemmat vaipuivat pinnan alle kadoten kokonaan näkyvistä ja\nvaikka pojat vaanivat lähes tunnin, ei karhun eikä matelijan nähty enää\nnousevan veden pinnalle. Karhu oli epäilemättä hukkunut heti, ja\ntukehdutettuaan vastustajansa alligaattori oli kätkenyt sen mutaan tai\nraahannut sen pohjaa pitkin johonkin muuhun kohtaan järveä --\naterioidakseen siellä kaikessa rauhassa.\n\n\n\n\nVÄHÄN ALLIGAATTOREISTA\n\n\nPojat palasivat nyt teltalleen järkyttyneinä näkemästään. He istahtivat\nmaahan ja ryhtyivät keskusteluun, jonka pääaiheena olivat karhut ja\nalligaattorit. Viimemainitut kuitenkin omituisine ja inhottavine\nelintapoineen muodostivat heidän juttelunsa olennaisen aiheen. Kaikki\ntunsivat niistä monta kummallista kertomusta, Franciskin, ja Basil,\njoka oli metsästellyt paljon rämeillä ja jokien varsilla, tiesi\nkaikenlaista näiden eläinten tavoista. Tosin Basil ei juuri ollut\nmikään huomioiden tekijä, hän oli vain pannut merkille sellaisia\nomituisuuksia, joita tapaukset eräretkillä olivat saaneet hänet\ntarkkaamaan. Mutta Lucien oli tutkinut lähemmin niiden tapoja ja oli\nmyöskin lukenut niistä. Hän oli siis perehtynyt kaikkeen, mitä\nluonnontutkija tietää näistä eläimistä, ja suostui veljiensä pyynnöstä\nhämyhetkien ratoksi esittämään tietojaan heille.\n\n-- Alligaattori, hän aloitti, -- kuuluu sisiliskojen lahkoon. Tämä\nlahko taasen jaetaan useihin heimoihin, joista yhdellä on nimenä\n_Crocodilida_ eli krokotiilit.\n\nTämä heimo jaetaan kolmeen sukuun: krokotiileihin, gavialeihin ja\nalligaattoreihin. Nämä erotukset teki paroni Cuvier, ja hän perustaa ne\nenemmän pään muotoon ja hampaiden rakenteeseen kuin mihinkään\ntodelliseen eroavaisuuteen näiden eläinten ulkonäössä ja tavoissa.\nKrokotiileilla on pitkä, terävä, kapea kuono ja alaleuan kummallakin\npuolella iso hammas, joka suun sulkeutuessa sovittautuu yläleuassa\nolevaan kouruun. \"Nämä ovat oikeita krokotiileja\", sanoo herra Cuvier.\nGavialeilla on myöskin pitkä, terävä, kapea, pyöristynyt kuono, mutta\nniiden hampaat ovat melkein samankokoiset ja tasaiset. Alligaattoreilla\nsensijaan on leveä, haukimainen kuono ja hyvin epätasaiset hampaat,\nalaleuassa on kummallakin puolella iso torahammas, joka suun\nsulkeutuessa ei siirry kouruun, kuten krokotiileilla, vaan yläleuassa\nolevaan kuoppaan. Nämä ovat Cuvierin mainitsemat tuntomerkit, joiden\nesittämiseksi ja todistamiseksi hän näkee mahdottoman paljon vaivaa.\nSen hän olisi mielestäni kuitenkin voinut säästää itseltään, koska\neläimestä on niin vähän eri muotoja olemassa, että ne olisi selvemmin\nvoinut käsitellä kaikki krokotiilisuvun lajeina.\n\n-- Oikeita krokotiileja, hän jatkoi, -- tunnetaan viisi eri lajia.\nNeljä niistä tavataan Afrikan joissa, jota vastoin viides on\nLänsi-Intian ja Etelä-Amerikan asukas. Gaviali elää Aasiassa, etenkin\nGangesjoessa ja muissa Intian joissa, ja se on niiden seutujen\nkrokotiili. Alligaattori kuuluu Amerikkaan, jossa se on levinnyt\nlaajalle sekä pohjoisella että eteläisellä mantereen puoliskolla.\nEspanjalaisissa osissa sitä nimitetään kaimaaniksi, ja sitä on kaksi\nhyvin tunnettua lajia, nimittäin Guayanan täplikäs kaimaani ja\nMississipin alligaattori. Kunhan Etelä-Amerikan suuret joet ovat\ntulleet asianmukaisesti tutkituiksi, saadaan epäilemättä nähdä, että on\nvielä muitakin muunnoksia. Olen kuullut Valencia-järvessä Venezuelassa\nasustavasta, joka eroaa kummastakin yllämainitusta amerikkalaisesta\nlajista. Se on näitä kumpaakin pienempi, ja intiaanit pyydystävät sitä\ninnokkaasti, sillä he syövät sen lihaa, joka on näille ihmisille\nerittäin haluttua herkkua. On sitä paitsi luultavaa, että uusia lajeja\nlöydetään vielä Afrikastakin ja Intian valtameren saarilta.\n\n-- Mielestäni on muuten varmasti todistettu asia, että kaikilla näillä\nkrokotiiliperheen lajeilla on varsin yhtäläiset elintavat, jotka\nvaihtelevat vain niissä kohdissa missä tällaisia eroavaisuuksia saattaa\nodottaakin ilmaston, ravinnon ja muiden olosuhteitten perusteella. Se\nmitä teille kerron alligaattoreista, soveltuu siis ylimalkaan kaikkiin\nsen suomuisiin serkkuihin. Tiedätte, että sen ruumis on kauttaaltaan\nsuomujen peitossa, ja näette, että nämä suomut sen selässä kohoavat\npyramidimaisiksi kuhmuiksi ja että rivi sellaisia kuhmuja pyrstön\nylälaidassa antaa sille pykäläisen, sahanterää muistuttavan muodon.\nHuomaatte myöskin, että pyrstö on litistynyt pystysuoraan lapiomaisesti\nkuten majavan häntä. Jalat ovat lyhyet ja hyvin jäntevät -- etujaloissa\non viisi pienellä uimaräpylällä varustettua varvasta, takajaloissa sen\nsijaan vain neljä, mutta paljon pitempää ja isommalla uimaräpylällä\nvarustettua. Olette panneet merkille, että pää muistuttaa hauen päätä,\nsieraimet sijaitsevat lähellä kuonon päätä, silmät ovat ulkonevat ja\nkorva-aukot sijaitsevat juuri niiden takana. Sen silmäterät ovat tummat\nja värikalvo on sitruunankeltainen, silmämunat eivät ole pyöreät kuten\nihmisellä, vaan soikeat ja vuohen silmää muistuttavat.\n\n-- Kaiken tämän voitte huomata katselemalla alligaattoria. Eläimen\nrakenteessa on kuitenkin muutamia omituisia seikkoja, jotka eivät pistä\nsilmään yhtä helposti. Näette, että sen leuat aukenevat kauaksi\ntaaksepäin, -- yli korvienkin -- missä ne niveltyvät toisiinsa ikään\nkuin saranoilla. Siitä seuraa, että alligaattorin avatessa suunsa sen\nniska taipuu hiukan ylöspäin, joten näyttää kuin se alaleuan asemesta\nolisi liikuttanut yläleukaa.\n\n-- Kas, olen usein kuullut, että niin onkin, huomautti Francis.\n\n-- Monet ovat ajatelleet niin ja sanoneet niin siitä asti kun Herodotos\nensimmäisenä levitti tätä järjetöntä mielipidettä. Niin ei kuitenkaan\nole asian laita. Alaleuka sillä liikkuu, niin kuin muillakin\nluurankoeläimillä, mutta äsken kuvailemani näennäisyys johtaa tuohon\nhuolimattomien tarkastajain tekemään erehdykseen. On vielä toinenkin\nseikka. Alligaattorin korva-aukkoa suojelee läppäpari, jonka se sulkee\nsukeltaessaan veteen. Sen sieraimiakin suojelevat läpät, jotka se\nmyöskin voi mielensä mukaan sulkea. Sen selkänikamatkin ovat omituisia.\nNe ovat siten kiinnitetyt toisiinsa, ettei se kykene kääntymään\nkaartamatta ruumistaan. Se voi liikuttaa päätänsä vain hiukan\nmolemmille sivuille, ja tämä on onnellinen seikka, joskaan ei sille\nitselleen niin ainakin sen vihollisille. Jos se voisi kääntyä äkkiä tai\nkiemurrella kuin käärmeet, sen kohtaaminen olisi perin vaarallista.\nMutta näin ollen sen pitkä ruumis lyhyine jalkoineen tekee sille\nmahdottomaksi kääntyä nopeasti, joten se ei ole mikään vaarallinen\nvihollinen maalla, kunhan vain pysyttelee sen valtavien leukojen ja\nvoimakkaan pyrstön ulottuvilta. Pyrstö onkin sen varsinainen hyökkäys-\nja puolustusase, ja kun sitä eivät kangista mitkään nikamat, eläin voi\nkäyttää sitä niin tehokkaasti, että se yhdellä ainoalla läimähdyksellä\niskee miehen hengettömäksi. -- Monet alligaattorin tavoista ovat teille\ntutut. Tiedätte, että naaras munii hanhenmunan kokoisia munia ja\npeittää ne hiekkaan, missä auringon kuumuus hautoo ne. Toisinaan se ei\nlöydä tarkoitukseen sopivaa hiekkasärkkää. Silloin se tekee pyöreän\nlavan ruoholla ja risuilla sekoitetusta mudasta. Siihen se laskee\nmunakerroksen ja peittää sen monen sentin vahvuudelta mudalla ja\nruohoilla. Sitten se munii uuden kerroksen, peittää senkin mudalla, ja\nniin edelleen kunnes se on muninut koko sarjansa, usein lähes\nkaksisataa likaisenvihertävää munaa. Lopuksi se peittää kaiken mudalla,\nmuuraten pesän pyrstöllään mutauunin tai majavanpesän näköiseksi.\nKaiken tämän vaivan se näkee suojellakseen munansa pesukarhuilta ja\nkilpikonnilta sekä korppikotkilta ja muilta linnuilta, joille ne ovat\nmieluista herkkua. Munien hautuessa se vaaniskelee pesän ympärillä\npitääkseen nämä viholliset loitolla. Kun poikaset ovat kuoriutuneet\nmunista, sen ensimmäisenä huolena on viedä ne veteen, jossa tällaiset\nvaarat eivät niitä uhkaa. Siihen näkyy poikasten vaistokin niitä\nvetävän, sillä tuskin ne ovat vapautuneet kuorestaan, kun niiden\nnähdään hypiskelevän vettä kohti tai seuraavan emoaan, jonka niskaan\ntai hartioille monet ovat kiivenneet.\n\n-- Mutta, onko totta, keskeytti Francis, -- että vanhat koiraat syövät\nomia poikasiaan?\n\n-- Vaikka se kuulostaakin kauhealta, on se aivan totta, Francis. Olen\nitse nähnyt.\n\n-- Niin minäkin, virkkoi Basil, -- monta kertaa.\n\n-- Emon ensimmäisenä huolena on saada poikaset veteen, missä se voi\nparemmin kätkeä ne luonnottomalta isältä, mutta kaikista sen\nvarokeinoista huolimatta monet joutuvat sekä vanhojen alligaattorien\nettä isompien kilpikonnien ja lintujen uhriksi. Niin pian kuin\npienokaiset ovat saaneet hiukankin järkeä, jos niin voin sanoa, ne\nvälttävät isiään ja enojaan, ja koska ne ovat liikkeissään näitä\nnopeammat, osaavat ne pysytellä niiden isojen leukojen ja pyrstöjen\nulottuvilta. Olen usein nähnyt pienten alligaattorien ratsastavan\nisompien selässä tietäen, että nämä eivät tavoita niitä siitä asemasta.\n\n-- Ne näkyvät syövän, mitä niiden eteen vain sattuu, huomautti Francis.\n\n-- Eivät ne siinä suhteessa ole turhantarkkoja. Kala on luullakseni\nniiden mieliruokaa, mutta ne syövät kaikenlaisia maaeläimiäkin, jotka\nniiden onnistuu surmata, ja arvellaan niiden pitävän erityisesti\nmätänemistilassa olevasta lihasta. Se on kuitenkin vain olettamus.\nNiiden on huomattu surmaavan isoja eläimiä vedessä ja jättävän ne veden\npohjalle useaksi päiväksi, mutta tämä on saattanut johtua siitä, että\nne eivät olleet nälissään sillä kerralla ja säilyttivät niitä\nainoastaan odotellessaan ruokahaluaan. Kuten kaikki matelijat\nsulattavat nekin ravintonsa hitaasti eivätkä sen vuoksi kaipaa niin\nsuuria ruokamääriä kuin lämminveriset eläimet -- imettäväiset ja\nlinnut. Niinpä ne hautautuvat mutaan ja makaavat koko talven\nhorroksissa nauttimatta minkäänlaista ravintoa.\n\n-- Sanot kalan olevan niiden mieliruokaa, Luce, virkkoi Basil -- mutta\nminä luulen niiden pitävän koirista enemmän kuin mistään muusta. Tiedän\nniiden tulleen usein paikalle, josta ovat kuulleet koiran haukahduksia,\nikään kuin niiden tarkoitus olisi ollut syödä se. Olen nähnyt\nalligaattorin kaappaavan ison koiran, joka ui Bayou Boeufin yli, ja\nvetävän sen pohjaan yhtä nopeasti kuin taimen olisi siepannut kärpäsen.\nKoiraa ei nähty sen koommin.\n\n-- On aivan totta, että ne syövät koiria, niin kuin ne syövät kaikkia\nmuitakin eläimiä, vastasi Lucien, -- mutta että ne erityisesti\nhimoitsisivat koiranlihaa, on seikka, josta luonnontutkijat ovat\nkeskenään eri mieltä. Tosin ne lähestyvät paikkaa, mistä kuulevat\nkoiran ulvontaa, mutta jotkut sanovat niiden tekevän sen siksi, että se\nmuistuttaa niiden omien poikasten uikutusta.\n\n-- Mutta olen nähnyt sekä koirasten että naarasten rientävän koiraa\nkohti.\n\n-- Juuri niin. Koiraat aikoivat mennä syömään poikasia, joita ne\nluulivat siellä olevan ja naaraat seurasivat perästä puolustaakseen\njälkeläisiään. Koirasten ja naarasten välillä syntyy usein tästä syystä\nhurjia tappeluja.\n\n-- Mutta miten, Luce, kysyi Francis, -- miten ne voivat pyytää kaloja,\njotka näyttävät paljon nopeammilta kuin ne itse?\n\n-- Hyvin harvat kalalajit ovat nopeampia. Uimaräpylällä varustetuilla\njaloillaan ja varsinkin litteällä pyrstöllään, joka samalla kertaa\ntoimittaa sekä taka-airon että peräsimen tehtävää, alligaattori voi\nliikkua vedessä yhtä nopeasti kuin useimmat kalat. Alligaattori ei\nkuitenkaan pyydystä kaloja ajamalla, vaan sieppaa ne saaliikseen\nsotajuonen avulla.\n\n-- Millaisen sotajuonen?\n\n-- Olet kai usein huomannut niiden kelluvan vedenpinnalla puoliympyrän\ntapaan kaartuneina ja liikuttamatta ruumistaan tai mitään jäsentään?\n\n-- Kyllä, kyllä, olen katsellut sitä monta kertaa.\n\n-- No, jos olisit silloin voinut vilkaista veden alle, olisit nähnyt\nkalan jossakin sen puoliympyrän ulkopuolella. Kala pysyttelisi\npaikallaan -- epäilemättä vaanien omaa saalistaan, veden pinnalla\nlenteleviä kärpäsiä tai kuoriaisia. Tässä hommassaan se ei välitä\nisosta tummasta möhkäleestä, joka lipuu verkalleen sitä kohti\nnäyttämättä ollenkaan uhkaavalta, sillä alligaattorin pää on tällöin\nkäännettynä pois aiotusta uhrista. Alligaattori tietää hyvin mitä tekee\nvaikka se näyttääkin olevan nukuksissa. Se lipuu hiljaa lähemmäksi,\nkunnes ulottuu sivaltamaan kalaa pyrstöllään, joka kaiken aikaa on\ntaivutettuna kaareksi ja sitten se antaa tarkasti tähdäten pahaa\naavistamattomalle saaliilleen läimähdyksen, joka tappaa sen heti,\npaiskaten sen toisinaan suoraa päätä alligaattorin kitaan ja\nsingahduttaen sen toisinaan monta metriä ilmaan.\n\n-- Maalla alligaattori iskee saaliiseensa samaan tapaan. Sen\nsivaltaessa pää kääntyy puolitiehen pyrstöä vastaan, koko ruumiin\nmuodostaessa täten puoliympyrän. Ellei pyrstön isku tappaisikaan\nsaalista, se paiskautuu suoraan hirviön kitaan, jossa se kohtaa varman\nsurman silmänräpäyksessä.\n\n-- Mutta miksi alligaattorit syövät kiviä ja muita sellaisia aineita?\ntiedusteli Basil. -- Olen nähnyt erään, jonka vatsasta neljännes oli\ntäynnä nyrkkini kokoisia kiviä ja puun- ja lasipalasia. Ne näkyivät\nolleen siellä pitkän aikaa, terävät reunat olivat kuluneet sileiksi.\nTätä en ole voinut käsittää koskaan.\n\n-- Eipä ihmekään, koska viisaammatkaan luonnontutkijat kuin me eivät\ntiedä syytä siihen. Muutamat ajattelevat, että tarkoitus on sama kuin\nlinnuilla ja muilla eläimillä, jotka nielevät soraa ja multaa\nedistääkseen ruoansulatusta. Toiset taas uskovat, että alligaattori\ntekee sen laajentaakseen vatsaansa, jotta matelijalle kävisi\nmahdolliseksi kestää pitkä paastonsa maatessaan horroksissa talven\najan. Tätä jälkimmäistä selitystä pidän järjettömänä ja ainoastaan\nsatuja kertovan Buffonin arvoisena. Omasta puolestani luulen, että\nromu, jota tavallisesti löydetään alligaattorin vatsasta, kerääntyy\nsinne sattumalta -- se nielee sitä erehdyksestä saaliinsa mukana\nsilloin tällöin, sillä sen makuhermot eivät ole suinkaan herkät, ja se\nnielaisee mitä tahansa veteen heitetään, vieläpä lasipullonkin. Nämä\nainekset jäävät tietysti sen vatsaan -- kasaantuen sinne ehkä kautta\nsen elinajan -- ja tuottavat sille vähän, jos ollenkaan haittaa, koska\nsen vatsa kuten useimpien matelijoiden kestää melkein mitä tahansa.\nEmme saa ajatella alligaattorin vatsaa emmekä sen muitakaan elimiä\nsamanlaisiksi kuin ihmisolennon. Jos meidän aivomme vioittuvat\nvakavasti, niin kuolemme, mutta alligaattorin aivot voidaan poistaa\nkokonaan ja eläin ryömii pois ja elää vielä päiväkausia. Tunnetaan\nesimerkkejä alligaattoreista, joiden aivot ovat ammutut mäsäksi, ja\nkuitenkin ne vielä monta tuntia sen jälkeen ovat valmiit taistelemaan\njokaista vastaan joka lähestyy niitä. Niiden aivot, niin kuin kaikkien\nmatelijoiden, ovat tavattoman pienet, ja se todistaa, että ne\njärjeltään ovat alemmalla asteella kuin linnut ja nisäkkäät.\n\n-- Mutta Lucien, sinä kerroit meille, että koko krokotiiliheimon tavat\novat samanlaiset tai melkein samanlaiset. Mistä sitten johtuu, että\nAfrikan krokotiilit ovat niin paljon rajumpia ja hyökkäävät usein\nSenegalin ja Ylä-Niilin alkuasukasten kimppuun ja nielevät heidät? Niin\nei tee meidän alligaattorimme. Tosin ne kyllä joskus purevat\nneekereitämme sääriin, ja olemme kuulleet niiden myöskin tappaneen\njoitakin, mutta silloin nämä ovat joutuneet eläimen tielle\nhuolimattomuuttaan. Alligaattorit eivät hyökkää kenenkään kimppuun, jos\nne jätetään rauhaan. Niinpä mekin lähestymme niitä aivan pelottomina\nvain keppi aseenamme.\n\n-- Se johtuu siitä, että hyvin tiedämme niiden olevan liian kömpelöitä\ntavoittaakseen meitä maalla, koska voimme helposti hypätä pakoon niiden\npyrstöjen ja leukojen ulottuvilta. Miltä sinusta tuntuisi uida tuon\njärven yli tällä hetkellä? Rohkenenpa väittää, ettet uskaltaisi.\n\n-- En uskaltaisikaan... siinä olet oikeassa.\n\n-- Ja jos sen tekisit, hyökkäisi joku niistä todennäköisesti kimppuusi\nennen kuin pääsisit vastakkaiselle rannalle. Mutta meidän\nalligaattorimme eivät ole enää mitä ne olivat sata vuotta sitten.\nSilloin ne olivat paljon hurjempia ja vaarallisempia ja hätyyttivät\nihmisiä usein ärsyttämättäkin. Ne ovat alkaneet pelätä meitä, sillä ne\ntietävät, että olemme niille vaarallisia, ja ne voivat helposti erottaa\nmeidät muista eläimistä pystysuorasta asennostamme. Ajatelkaa, kuinka\ninnokkaasti niitä pyydystettiin silloin kun alligaattorinnahka oli\nmuodissa, ja ajatelkaa kuinka monta niistä surmataan öljynsä ja\npyrstöjensä vuoksi. On siis aivan luonnollista, että ne pelkäävät\nmeitä, ja voitte huomata niiden olevan paljon arempia viljelysseuduilla\nja uudisasutusten lähettyvillä kuin metsäisemmillä tienoilla. En epäile\nettä suurilla rämeillä on paikkoja, missä on vieläkin vaarallista\nlähestyä niitä. Ne, jotka väittävät Afrikan krokotiilien olevan\nhurjempia, eivät perusta johtopäätöksiään tosiasioihin. Etelä-Amerikan\nkaimaanit, jotka ovat alligaattoreja nekin, ovat yhtä rajuja kuin\nkrokotiilit. Olen lukenut monta kertomusta, miten ne ovat hyökänneet\nGuayanan ja Brasilian alkuasukkaiden kimppuun ja syöneetkin heitä.\nPaljon tästä on epäilemättä satua, mutta joukossa on muutamia\ntäysin todistettuja kertomuksia, ja olen kuullut yhden, jonka\ntodenperäisyydestä olen varma. Kerron sen, jos haluatte, vaikka se\nonkin kauhea ja surullinen juttu ja vaikka toivoisin, ettei se olisi\ntotta.\n\n-- Voi, kerro... kerro, huudahti Francis. -- Me kestämme kyllä, meillä\nei ole heikot hermot. Eihän Basil?\n\n-- Ei, Basil vastasi. -- Luullakseni kestämme sen, Frank. Jatka, Luce.\n\n\n\n\nINTIAANIÄITI JA KAIMAANI\n\n\n-- Lienee tuskin toista paikkaa Amerikassa, jossa alligaattorit\nkasvavat kookkaammiksi ja ovat luonteeltaan rajumpia kuin\nMagdalena-joessa ja siihen laskevissa isoissa sivujoissa. Nämä joet\njuoksevat alavan maan läpi troopillisessa vyöhykkeessä, ilmasto on\nkuuma ja siis erittäin sopivaa isojen matelijoiden kehittymiselle. Myös\nalkuasukkaiden veltto luonne -- he ovat intiaanien ja espanjalaisten\nsekoitusta -- estää heitä ahdistamasta ja hävittämästä kaimaaneja\nsamalla tarmolla kuin mitä oman maamme asukkaat osoittavat. Siitä\nseuraa, että kaimaanit vuorostaan pelkäävät ihmisiä vähemmän ja\nsieppaavat heitä usein saaliikseen. Magdalenan kaimaanit surmaavat\nmonesti alkuasukkaita, jos nämä sattuvat putoamaan veteen.\n\nLaakeissa veneissään Magdalenajoella kulkevat laivurit putoavat varsin\nusein virtaan ja joutuvat kaimaanien saaliiksi, kuten valtameren\npurjehtijat häitten kitaan. Näillä laivureilla on joskus mukanaan\nkiväärit kaimaanien varalta, mutta vain harvoja niistä tuhotaan tällä\ntavoin, koska _bogadoreilla_ on täysi työ alustensa ohjaamisessa ja\nalligaattorin tappaminen luodilla on hyvin vaikeata. Sen voi tappaa\nainoastaan ampumalla sitä silmään, sillä muuta osaa sen ruumiista ei\nmusketinkuulakaan lävistä. Silmään osuminen vaatii tietysti varmaa\ntähtäämistä ja otollista tilaisuutta kaimaanin maatessa rantatörmällä\ntai kelluessa vedessä. Kaimaanin ollessa pois vedestä, sitä voi ampua\nhartioiden takana olevaan pehmeään, venyvään nahkaan, mutta se on hyvin\nepävarma keino sen surmaamiseksi, ja sitä voi ampua useammankin kerran\nluotien tuottamatta sille kuolemaa. Magdalenan alkuasukkaat pyydystävät\ntoisinaan kaimaaneja suopungeilla ja laahattuaan ne rantaan lopettavat\nne kirveillä ja keihäillä. Tästä huolimatta näissä virroissa vilisee\nkaimaaneja ja alkuasukkaat häiritsevät niitä harvoin, paitsi kun jokin\nkauhea murhenäytelmä on tapahtunut... kun ne ovat siepanneet jonkun\nonnettoman, repineet hänet kappaleiksi ja nielleet. Jos tällaista\nsattuu, niin asukkaat heräävät tavanomaisesta välinpitämättömyydestään,\nkerääntyvät yhteen ja hävittävät suuret määrät näitä matelijoita.\nKertomus, jonka olen teille luvannut, kuvailee tämänlaatuista tapausta.\n\nEräs _vaquero_ (karjapaimen) asui Magdalenan varrella muutamia\npeninkulmia Uuden Carthagenan kaupungin yläpuolella. Hänen\npalmunlehvämajansa sijaitsi kappaleen matkaa virrasta, kohdalla, jossa\nvesi kihisi väijyviä kaimaaneja, sillä ympäristö oli kesytöntä ja\nharvaanasuttua. Vaquerolla oli vaimo ja yksi lapsi -- noin kuusi- tai\nseitsemänvuotias tytär, ja koska tyttö oli sievä pikkutyttö ja heidän\nainoansa, oli se tietysti molemmille vanhemmille hyvin rakas.\n\nVaquero oli usein poissa kotoa, sillä hänen täytyi samoilla kauas\nmetsiin. Vaimoa ei kuitenkaan pelottanut jäädä yksin kotiin. Hän oli\nintiaaninainen ja tottunut vaaroihin, jotka pelottaisivat suurten\nkaupunkien tyttäriä.\n\nEräänä päivänä, hänen puolisonsa ollessa tavallisuuden mukaan poissa\nkarjaansa kaitsemassa, nainen vei pyykkinsä joen rannalle, joki oli\nainoa vesi majan lähettyvillä, ja kantamalla vaatteet rantaan hän\nsäästi itseltään veden noutamisen vaivan, sitä paitsi äyräällä oli\nleveä ja tasainen kivi, jonka päällä hänen oli tapana hakata pesemiänsä\nvaatteita. Hänen pieni tyttärensä seurasi häntä, kantaen yhtä\nkääröistä.\n\nPäästyään rantaan nainen täytti astiansa vedellä ja ryhtyi työhön.\nSillä välin lapsi, jolla ei ollut muuta hommaa, alkoi kerätä kypsiä\nguava-hedelmiä, poimien niitä rantatöyräältä osittain veden yli\nriippuvasta puusta. Intiaaniäidin ollessa työssään hänet hätkähdytti\nkimakka parahdus ja melkein samaan aikaan kuuluva molskahdus.\nKatsahtaessaan ympärilleen hän näki lapsensa vaipuvan juuri pinnan\nalle. Samaan aikaan hän näki kamalan otuksen -- suuren kaimaanin --\nrientävän paikalle! Kauhun vallassa nainen pudotti pyykkinsä ja\nkiiruhti äyräälle. Hän syöksyi hetkeäkään epäröimättä virtaan, joka\npeitti hänet kaulaan asti. Samassa lapsi nousi jälleen vedenpinnalle.\nÄiti tarttui siihen käsivarsista ja oli juuri nostamaisillaan sen ylös\nvedestä, kun kaimaani syöksyi kita auki, kaappasi kiinni pienen tytön\nsääristä ja irrotti jalat ruumiista yhdellä ainoalla puraisulla! Tyttö\nparahti taas, mutta se oli hänen viimeinen äännähdyksensä. Kun äiti\nmaihin ponnisteltuaan laski silvotun ruumiin joen partaalle, lapsi oli\nlakannut hengittämästä.\n\nÄitiraukka istui muutamia minuutteja katsellen lapsensa vielä\nvavahtelevia jäännöksiä. Hän kumartui tämän tästä suutelemaan kalpeita\nhuulia. Hän ei itkenyt. Sanoinhan, että hän oli intiaaninainen. He\neivät käyttäydy niin kuin valkoihoiset, mutta, oli miten oli, hänen\nkatkera tuskansa ei sallinut kyynelten vuotaa. Hän ei huutanut eikä\nkutsunut apua. Se ei olisi hyödyttänyt enää mitään. Oli liian\nmyöhäistä. Ja hän tiesi, ettei lähistöllä ollut ketään -- ei\nkilometrien päässä hänestä. Kohottaessaan silmänsä runnellusta\nruumiista hän loi ne vain mustaan veteen. Siellä guavapensaiden\nsiimeksessä uiskenteli inhottava matelija edestakaisin. Se oli\nhotkaissut herkkupalan ja odotteli kiihkeästi lisää.\n\nNaisen kasvot kuvastivat tuskaa ja kostonhimoa. Yhtäkkiä hän näytti\nsaavan ajatuksen ja tekevän nopean päätöksen. Hän nousi luoden ensin\nsilmäyksen pienokaisen kuolleeseen ruumiiseen ja sitten kaimaaniin,\nkiirehti pois mökille. Muutaman minuutin kuluttua hän palasi mukanaan\npitkä keihäs. Se oli hänen miehensä metsästyskeihäs, jota tämä oli\nusein käyttänyt kamppailuissaan Brasilian tiikerin ja muiden hurjien\npetojen kanssa. Hän toi muutamia muitakin esineitä: suopungin,\namerikkalaisen aloen eli _pita_-puun säikeistä punottua köyttä ja\nmuutaman veitsen.\n\nJoen partaalle saavuttuaan hän vilkaisi levottomana virtaan. Kaimaani\noli vielä siellä, ja äiti kääntyi ja seisoi hetkisen ikään kuin\nmiettien, mitä tekisi. Pian hän oli tehnyt päätöksensä, ja kumartuen\neteenpäin hän syöksi keihään pitkittäin lapsensa ruumiin jäännösten\nläpi! Se oli hirveä teko, mutta kostontunne kuohui hänessä voimakkaana.\nSitten hän tarttui keihään terään, joka oli nyt punainen verestä, ja\nasettaen veitset niin, että ne toimisivat väkäsinä, kiinnitti ne siihen\ntukevasti pitaköydellä. Näitä vasten hän työnsi raadellun ruumiin ja\npunoi sitten suopungin tiukasti keihään varteen ja kiinnitti sitten\nköyden toisen pään guava-puun runkoon; sillä hän tiesi, ettei hänen oma\nvoimansa merkitsisi paljoakaan sellaista hirviötä kuin kaimaania\nvastaan.\n\nKun kaikki oli valmista, hän kohotti varren ja sinkosi keihään,\nruumiineen päivineen veteen. Sitten hän tarttui köyteen ja lyyhistyi\npensaitten taakse odottamaan tulosta.\n\nHänen ei tarvinnut odottaa kauan. Lisää saalista väijyvä verenhimoinen\nmatelija näki houkuttelevan syötin ja hyökäten eteenpäin sieppasi sen\nisoihin leukoihinsa, murskaten sen samalla. Nainen pysyi hievahtamatta,\nodottaen aikaansa.\n\nKaimaanit eivät pureskele ruokaansa. Niiden hampaat eivät ole sitä\nvarten. Ne ovat luodut vain tarttumaan kiinni ja kieli jota ne eivät\nvoi ojentaa eteenpäin avustaa ainoastaan nielemisessä. Tuossa tuokiossa\nruumis oli hävinnyt hirviön avaraan kitaan. Tämän nähdessään nainen\nhypähti äkkiä ylös tempaisten rajusti köydestä, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hurja kiljahdus ilmoitti hänen onnistuneen\naikeissaan. Väkäiset terät olivat tarttuneet kiinni ja kaimaani oli\nkiikissä!\n\nHuomatessaan joutuneensa satimeen matelija sukelsi pohjaan, nousi\nsitten jälleen mylvähdellen äänekkäästi ja piesten veden vaahtoavaksi\nverta valuessa kaiken aikaa sen leukapielistä ja sieraimista. Se\nsyöksähteli paikasta toiseen kunnes tukeva parkitsemattomasta nahasta\ntehty suopunki pysähdytti sen, jolloin se vapisutti puuta kauan\nvaltavalla voimalla. Vihdoin sen ponnistukset kävivät heikommiksi, ja\nse virui liikkumattomana vedessä. Äiti istui kaiken aikaa\njokitöyräällä, milloin aivan hiljaa ja alakuloisena, milloin\nkostonhimoinen ilme valaisi hänen kasvonsa hänen luodessaan silmänsä\nhirviöön, joka oli ryöstänyt häneltä hänen lapsensa.\n\nLaukkaavan hevosen jalkojen töminä herätti vihdoin hänet mietteistänsä.\nHän katsahti ympärilleen. Sieltä saapui hänen miehensä.\n\nSurullinen kertomus oli pian kerrottu, ja vähän sen jälkeen vietiin\nsanoma niille, jotka asuivat heitä lähinnä. Murhe oli yleinen, ja\ntapauksen herättämä myötätunto nostatti koko naapuriston usean päivän\nkestävään hävityssotaan kaimaaneja vastaan.\n\nTämä kertomus, lopetti Lucien, -- on tosi ja siitä onkin kulunut vain\npari vuotta, kun tämä sydäntäsärkevä tapaus sattui.\n\n-- Sydäntäsärkevä tapaus se olikin, -- huudahti Basil. -- Se saa mielen\nkuohahtamaan vihasta noita hirviöitä kohtaan! Luulenpa, että menen heti\nampumaan jonkun niistä, ja sitä paitsi tarvitsenkin hampaan\nruutisarveksi. Hän otti kiväärinsä ja meni rannalle. Ainoatakaan\nalligaattoria ei ollut sillä hetkellä ampumamatkan päässä, vaikka niitä\nnäkyi tusinoittain uiskentelemassa järvellä.\n\n-- Maltahan, huusi Francis. -- Odota hiukan, niin houkuttelen ne\nlähelle. Asetu väijyksiin, sillä välin kun kutsun niitä.\n\nFrancisin avuihin kuului tavaton matkimiskyky. Hän osasi jäljitellä\nkaikkia ääniä kukon kieunnasta härän mylvimään asti ja teki sen niin\nluonnollisesti, että petti eläimetkin. Hän juoksi alas rantaan ja\npiiloutui muutamien yucca-pensaiden taakse ja alkoi ulista ja haukkua\nkuin nuori koiranpentu. Myöskin Basil kätkeytyi pensaisiin.\n\nMuutaman sekuntin perästä useiden alligaattorien nähtiin uivan joen\nyli. Niitä tuli joka taholta. Ei kestänyt kauankaan kun ne saapuivat\nrantatöyräälle, missä Francis oli piiloutuneena, ja etummaisena uiva\niso uros kohotti kuononsa vedestä ja mateli maalle. Se oli epäilemättä\nlaskenut saavansa jotakin syödäksensä, mutta oli tuomittu pettymään ja\nvielä pahempaakin, sillä Basilin kiväärin terävä pamaus kajahti\nilmassa, matelija kellahti kyljelleen liejuun ja sätkyteltyään hetkisen\nmakasi siinä liikkumatta. Se oli kuollut, sillä hyvin tähdätty laukaus\noli lähettänyt luodin suoraan sen silmään.\n\nBasil ja Francis näyttäytyivät nyt, sillä he eivät halunneet tuhlata\nluotejaan useampiin, ja kun muut alligaattorit näkivät heidät, ne uivat\npois nopeammin, kuin olivat tulleet. Lucienin kirveellä hakattiin irti\nisoimmat hampaat ja raato jätettiin makaamaan susien, korppikotkien ja\nniiden muiden eläinten saaliiksi, joiden syötäväksi se kelpasi.\n\nKeitettyään pannullisen kahvia ja valmistettuaan hirvenpaistia\nillalliseksi pojat levittivät puhvelintaljansa telttaansa ja kävivät\nlevolle.\n\nSeuraavana aamuna he olivat ylhäällä päivänkoitteessa, ja nautittuaan\ntukevan aamiaisen satuloivat hevosensa ja jatkoivat matkaansa.\n\n\n\n\nHÄVITYKSEN KETJU\n\n\nJätettyään Krokotiilijoen nuoret metsästäjämme vaelsivat suoraan\nlänteen Opelousan ruohoaavikkojen poikki. He eivät toivoneet tapaavansa\npuhveleja näillä suurilla niityillä. Ei, puhvelihärät olivat kauan\nsitten hyljänneet Opelousan laitumet ja siirtyneet etäälle länttä\nkohti. Sen sijaan näillä tasangoilla samoili tuhatmäärin karjaa, mutta\nvaikka eläimet olivatkin kesyttömiä, niillä oli omistajansa, ne olivat\nkaikki merkittyjä ja ratsastavat paimenet kaitsivat niitä. Opelousan\naavikolla oli valkoihoisten uudisasutuksia, mutta pojat eivät\npoikenneet tieltään käydäkseen niissä. Heidän päämääränsä oli päästä\nkauemmaksi eivätkä he halunneet hukata aikaa.\n\nHe kulkivat lukuisten purojen ja jokien yli, joista useimmat juoksivat\netelään päin Meksikonlahteen. Matalien poikki he kahlasivat, mutta\nmilloin joet olivat liian syviä kahlattaviksi, he antoivat hevostensa\nuida niiden yli, istuen itse selässä. Ratsut eivät olleet tästä\ntietääkseenkään, sillä ne olivat samoin kuin muuli Jeanette ja koira\nMarengo opetetut uimaan kuin kalat.\n\nMuutamia päiviä matkattuaan he saapuivat Sabine-joen varrelle. Tämä\njoki erottaa Louisianan Teksasista, joka siihen aikaan kuului Meksikon\nalueeseen. Maa erosi täällä siitä, jonka yli he olivat kulkeneet. Se\noli mäkisempää ja kasvullisuus oli kokonaan muuttunut. Isot, tummat\nsypressit olivat kadonneet, ja petäjiä näkyi runsaammin. Metsä oli\nvaloisampaa ja aukeampaa.\n\nSabinejoki oli tulvillaan, mutta he uivat sen yli, kuten edellistenkin,\nja pysähtyivät leiriytyäkseen sen läntiselle rannalle. Oli vasta hiukan\nyli keskipäivän, mutta heidän matkatavaransa olivat kastuneet\nylimenossa ja he päättivät jäädä joen rannalle lopuksi päivää ja\npystyttää telttansa avoimelle paikalle matalien puiden ympäröimän\nlehdon keskelle. Sellaisia avoimia paikkoja oli useitakin, sillä puut\nolivat etäällä toisistaan ja lehto muistutti autioksi jätettyä\nhedelmätarhaa. Siellä täällä korkea magnolia kohotti kartionmuotoista\nhuippuaan muiden puiden yli, ja erään sellaisen iso, lehvätön ja\noksaton runko näkyi jonkin matkan päästä, missä se seisoi kuin vanha\nraunioitunut torni.\n\nMaa oli monenlaisten kukkasien peittämä. Siellä kasvoi karvaspavun\nsinikukkia ja kullanvärisiä helianthuksia. Niiden vieressä kasvoi\nmalvoja ja purppuranpunaisia monardeja sekä puuvillaruusuja\nviidentoista sentin läpimittaisine kukkineen. Kukkivia köynnös- ja\nkiipijäkasveja, jotka kiertelivät puiden ympäri tai ulottuivat\nkiehkuroina rungosta toiseen -- runkoköynnös valkoisine terttuineen,\nsulotuoksuinen supinrypäle. Kaikkien näkyvimpiä olivat kuitenkin\ntorviköynnöksen isot kukkaset, jotka verhosivat kiehkurat torvimaisilla\nteriöillään levitellen leveitä kirkkaan tulipunaisia kehälehtiänsä.\n\nTämän kukkarunsauden keskelle pojat leiriytyivät, sitoivat hevosensa ja\npystyttivät telttansa, kuten heidän tapansa oli.\n\nAurinko paistoi kirkkaasti ja he ryhtyivät levittämään kosteita\ntaljojaan ja huopapeitteitään.\n\n-- Minusta tuntuu, sanoi Lucien heidän saatuaan leirinsä valmiiksi, --\nettä olemme pysähtyneet vanhan intiaanikaupungin paikalle.\n\n-- Mikä sinut saa niin ajattelemaan? kysyi Basil.\n\n-- Huomaan täällä rikkaruohojen ja tappuroiden peittämiä romukasoja. Ne\novat intiaanihautoja tai jätteitä rakennusten mädäntyneistä hirsistä.\nNäen sen puistakin. Katsokaa ympärillenne! Näettekö mitään omituista\nnoissa puissa?\n\n-- Emme mitään, vastasivat Basil ja Francis yhteen ääneen. -- Emme\nmuuta kuin että ne enimmäkseen ovat pieniä ja matalia.\n\n-- Ettekö huomaa niissä mitään kummallista?\n\n-- Emme, sanoi Basil. -- Luulen nähneeni ne kaikki ennenkin. Siinä on\nsilkkiäispuita ja mustia saksanpähkinäpuita, Chicasawluumuja,\npapayapuita, harmaita pähkinäpuita, Osagen oranssipuita, ja kovasyistä\nmesi-akaasiaa. En näe mitään muita, paitsi tietysti köynnöksiä ja noita\nisoja magnolioita. Kaikki nämä kasvit ovat minulle tuttuja.\n\n-- Ovat kyllä, vastasi Lucien, -- mutta oletko koskaan huomannut niiden\nkaikkien kasvavan tällä tavoin yhdessä?\n\n-- Ahaa, se on toinen asia! Luullakseni en.\n\n-- Juuri siitä seikasta, jatkoi Lucien, -- päättelenkin, että tässä on\nollut intiaaniyhdyskunta. Nämä puut ovat istutettuja tai paremminkin\nistutettujen jälkeläisiä, ja intiaanit ovat istuttaneet ne.\n\n-- Mutta, Luce, keskeytti Francis, -- en ole koskaan kuullut intiaanien\nrakentaneen näillä seuduilla sellaisia asuntoryhmiä kuin tämän on\ntäytynyt olla. Tämä matala metsä ulottuu kilometrimäärin joenvartta\nalaspäin. Niillä on täytynyt olla laaja ala viljelyksessä.\n\n-- Luullakseni eivät ne intiaanit, jotka tällä seudulla nykyisin\nasuvat, olekaan näitä puita istuttaneet. On otaksuttavampaa, että tässä\non ollut muinaisen Natchez-kansan asutusta.\n\n-- Natchez-kansan! Natchezhan on kaupungin nimi Mississippin varrella,\nmutta en tiennyt olevan sen nimisiä intiaanejakin.\n\n-- Ei niitä enää olekaan, mutta ennen oli sen niminen laaja heimo,\njonka hallussa oli koko Louisianan alue. Kerrotaan, että nämä intiaanit\nolivat meksikolaisten ja perulaisten tapaan saavuttaneet jonkinlaisen\nsivistyksen ja että he osasivat kutoa kangasta ja viljellä maata.\nNyttemmin he ovat kuolleet sukupuuttoon.\n\n-- Miten se tapahtui?\n\n-- Sitä ei kukaan tiedä. Muutamat vanhat espanjalaiset kirjailijat\nväittävät Etelä-Amerikasta saapuneiden intiaanien hävittäneen heidät.\nTämä kertomus on kuitenkin järjetön, kuten useimmat samojen\nespanjalaisten kirjailijain teokset, jotka tuntuvat pikemmin lasten\nsepustuksilta kuin järkimiesten kirjoittamilta. On paljon luultavampaa,\nettä Natchezheimon voittajia olivat lounaasta tulleet Creek- ja\nChicasaw-intiaanit, ja että heimon jätteet sulivat yhteen voittajien\nkanssa. Minun käsitykseni mukaan heimo on hävinnyt tällä tavoin. Miksei\nsiis tämä paikka olisi noiden ihmisten muinaisia asutuksia ja nämä puut\njäännöksiä kasvitarhoista, joita he viljelivät hedelmien ja muun hyödyn\nvuoksi?\n\n-- Mutta me emme käytä sellaisia puita paljonkaan, huomautti Francis.\n\n-- Mitä sanotkaan? huudahti Basil. -- Sinäkö, Francis, joka vuosittain\nsyöt melkoiset määrät pähkinöitä ja myöskin silkkiäismarjoja,\nimeskellen niitä kuin pussirotta!... sinäkö et käyttäisi niitä\nhyväksesi?\n\n-- Se on totta, myönsi Francis, -- mutta emme kuitenkaan viljele näitä\npuita hedelmiensä vuoksi... löydämme niitä riittävästi kasvamassa\nvilleinä metsissä.\n\n-- Se johtuu siitä, keskeytti Lucien, -- että olemme edullisemmassa\nasemassa kuin intiaanit. Me osaamme tehdä kauppaa ja saamme\nparemmanlaatuisia hedelmiä kaikista maailman osista. Meillä on myöskin\nviljalajeja sellaisia kuin vehnä ja riisi ja monia muita, joita heillä\nei ollut; tulemme siis toimeen ilman näitä puita. Mutta intiaanien\nlaita oli toinen. Tosin he tunsivat \"intiaaniviljan\" eli maissin,\nmutta kuten muutkin kansat, he pitivät vaihtelusta, ja näiden puiden\nhedelmät tarjosivat heille sitä. Troopillisilla seuduilla asuvilla\nintiaaniheimoilla oli enemmän vaihtelua. Mikään kauppaakäymätön kansa\nei tosiaankaan olisi voinut nauttia hedelmäpuiden ja hedelmiä\ntuottavien pensaiden antimista runsaammin kuin azteekit ja muut etelän\nheimot. Natchez-kansalla ja muilla, jotka asuivat lauhkeassa\nvyöhykkeessä, oli kuitenkin myös puunsa ja viljelyskasvinsa --\nsellaisia kuin edessämme näemme, -- ja niistä he saivat sekä ravintonsa\nettä hedelmiä ja juomia. Samoin menettelivät entiset siirtolaisetkin,\nja monet uudisasukkaat etäisillä tienoilla käyttävät vielä tänä päivänä\nhyväkseen näitä luonnon ilmaisia tuotteita.\n\n-- Eikö olisi hauskaa, Basil, virkkoi Francis vedoten vanhempaan\nveljeensä, -- jos Lucien antaisi meille kasvitieteellisen kuvauksen\nkaikista näistä puista ja kertoisi, mihin niitä käytetään? Hän tietää\nkaiken.\n\n-- Olisi kyllä, vastasi Basil, -- kuuntelisin sitä mielelläni.\n\n-- Totisesti, Luce, herätätpä minussa jo harrastusta kasvitieteeseen,\nvirkkoi Basil.\n\n-- Sepä hauskaa, vastasi Lucien, -- sillä minusta se tiede tuottaa\npaljon hyvää, eikä ainoastaan taiteille ja teollisuudelle koituvan\nhyödyn vuoksi, vaan kehittämällä myös opiskelijansa mieltä.\n\nJa Lucien aikoi jatkaa kuvauksiaan puista, mutta sarja tapahtumia\nlopetti keskustelun ainakin siitä aineesta. Aivan vastapäätä telttaa\nlyhyen matkan päässä siitä riippui paksu köynnöskudos kahden puun\nvälillä. Ne olivat isoja tupelopuita, ja rungosta runkoon ulottuvat,\ntoisiinsa kietoutuneet köynnökset muodostivat tummanvihreillä\nlehvillään läpitunkemattoman verhon. Lehtien yläpuolella kasvoi kukkia\nniin tiheässä, että ne melkein peittivät lehdet -- koko pinta helotti\nkuin kirkasvärinen matto olisi kiinnitetty toisesta puusta toiseen ja\nlevitetty riippumaan runkojen välille. Kukat olivat erivärisiä.\nMuutamat olivat valkoisia ja tähtimäisiä, mutta useimmat kuitenkin\ntorviköynnöksien isoja tulipunaisia teriöitä.\n\nVaikka Francis kuuntelikin veljensä puhetta, hän oli jonkin aikaa\nsilmäillyt sille taholle, ikään kuin ihaillen kukkia. Äkkiä hän\nkeskeytti keskustelun huudahtaen:\n\n-- Katsokaahan tuonne... mesilintuja!\n\nKolibrien näkeminen ei Amerikassa ole niin tavallista kuin jotkut\ntahtovat uskotella. Meksikossakaan, missä niitä on monia lajeja, ei\nmesilintuja tapaa joka päivä. Ne jopa saattavat jäädä kokonaan\nhuomaamattakin, ellei niitä erityisesti etsi. Ne ovat niin pieniä\nolentoja ja lentävät niin nopeasti -- pyrähdellen kukasta kukkaan ja\npuusta puuhun, -- että voi kulkea ohitse havaitsematta tai luullen\nniitä mehiläisiksi. Varsinkin Yhdysvalloissa, mistä on löydetty vasta\nyksi laji, ne ovat harvinainen ja mielenkiintoinen näky. Francisin\nhuudahdus kuvastikin kummastusta ja riemua.\n\n-- Missä ne ovat? kysyi Lucien hypähtäen innostuneena ylös.\n\n-- Tuolla, vastasi Francis, -- luulen näkeväni useitakin\ntorvikukkasissa.\n\n-- Hiljaa! kuiskasi Lucien. -- Lähestykää niitä varovasti, jotta ette\npeloita niitä pois... Haluan tehdä niistä muutamia havaintoja.\n\nNäin lausuessaan Lucien astui Basilin ja Francisin seuraamana\nvarovaisesti eteenpäin.\n\n-- Eihän! huudahti Lucien, kun he pääsivät lähelle. -- Nyt näen yhden!\nSe on rubiinikaula. Etsii ravintoa torviköynnöksistä. Ne pitävät\nenemmän niistä kukkasista kuin mistään muista. Kas, sehän on mennyt\nkukan suppiloon! Hei, nyt se tuli ulos jälleen! Kuunnelkaa sen siipien\nsuhinaa... aivan kuin ison mehiläisen surisemista. Siksi sitä\nenglanninkielellä nimitetäänkin \"surinalinnuksi\". Katsokaa, miten sen\nkaula välkkyy... aivan kuin rubiini!\n\n-- Vielä toinenkin! virkkoi Francis. -- Katsokaa tuonne ylös! Se ei ole\nläheskään yhtä kaunis kuin edellinen. Onko se eri lajia?\n\n-- Ei, vastasi Lucien, -- se on saman lajin naaras, mutta sen väri ei\nole niin kirkas, ja siltä puuttuu rubiinikaula.\n\n-- En näe useampia, sanoi Francis pienen vaitiolon jälkeen.\n\n-- Luullakseni niitä on vain kaksi, huomautti Lucien, -- koiras ja\nnaaras. Nyt on niiden kuherrusaika. Epäilemättä pesä on lähellä.\n\n-- Yritämmekö pyydystää ne? kysyi Francis.\n\n-- Ei käy päinsä, emme saisi niitä kiinni.\n\n-- Voin ampua ne pienillä haulilla.\n\n-- Ei, kielsi Lucien, -- hienoimmatkin haulit repisivät ne palasiksi.\nVälistä niitä ammutaan unikonsiemenillä ja joskus vedellä. Mutta,\nmalttakaahan, haluan mieluummin tarkata niitä sellaisina kuin ne ovat.\nHaluan päästä varmuuteen eräästä seikasta. Te voitte etsiä pesää, koska\nteillä on hyvät silmät. Löydätte sen läheltä... jostakin paljaasta\nhaarukasta, mutta ette oksien ja lehtien seasta.\n\nBasil ja Francis ryhtyivät hakemaan pesää, sillä välin kun Lucien\ntarkkaili yhä pienten hentojen olentojen pyrähtelyä. \"Seikka\", josta\nhän halusi päästä varmuuteen, oli, syövätkö mesilinnut hyönteisiä\nsamoin kuin hunajaakin -- kysymys, josta lintujen tutkijat ovat\nväitelleet.\n\nHänen seisoessaan niitä tarkastamassa iso mehiläinen pörräsi paikalle\nja laskeutui eräälle kukalle. Tuskin sen jalat olivat koskettaneet\nheleitä terälehtiä, kun koiraskolibri karahti nuolena sitä kohti,\nhyökäten kuin pieni paholainen sen kimppuun. Molemmat tulivat yhdessä\nulos kukasta, jatkaen pienoistaisteluaan lentäessään, mutta lyhyen\nkamppailun jälkeen mehiläinen käänsi pyrstönsä ja kiiti vihaisesti\nsuristen pois. Tämän äänen aiheutti epäilemättä siipien nopeampi\nliikunta sen paetessa.\n\nFrancisin päästämä huudahdus ilmaisi nyt, että pesä oli keksitty.\nSiellä se oli matalan oksan haarassa, mutta siinä ei ollut vielä munia,\nsilloin eivät linnut olisikaan olleet liikkeellä yhdessä. Kaikki kolme\ntarkastivat pesää, vaikka eivät rikkoneet sitä eivätkä siirtäneet sitä\npaikaltaan. Se oli rakennettu hienoista Espanjan sammalen rihmoista ja\nverhottu sisäpuolelta vuokon silkkimäisellä untuvalla. Muodoltaan se\noli puolipyöreä, päältä avonainen ja ainoastaan pari senttiä\nläpimitaltaan. Koko rakennus oli tosiaankin niin pieni, että tarvittiin\nlintuja pyydystelevän ja pesiä etsiskelevän Francisin terävä silmä\nennen kuin pystyi erottamaan sen rosoisen puunkuoren kuhmusta.\n\nKaikki kolme palasivat nyt tarkkailemaan lintuja jotka yhä jatkoivat\nkarkeloaan kukissa huomaamatta poikia pesällä. Pojat hiipivät\nmahdollisimman lähelle lymyillen ison riippuköynnösryhmän takana.\nLucien oli lähinnä, kasvot parin metrin päässä pikku olennoista, joten\nhän näki niiden jokaisen liikkeen. Hän näki tyytyväisyydekseen pian\njotakin, joka antoi ratkaisevan vastauksen hänen tutkimukseensa. Parvi\npieniä sinisiipisiä mehiläisiä kiinnitti hänen huomionsa. Ne olivat\nkukkasten seassa, leväten niillä toisinaan ja pyrähdellen toisinaan\ntoiselta teriöltä toiselle. Hän näki lintujen hyökkäävän useita kertoja\nniitä kohti nokat avoinna ja nokkaisevan ne orreltaan. Kysymys oli\nratkaistu: kolibrit olivat hyönteissyöjiä.\n\nHetkisen perästä lensi naaras pesäänsä, jättäen koiraan vielä kukkien\npariin.\n\nPoikain uteliaisuus oli nyt tyydytetty, ja he olivat palaamaisillaan\nteltalleen, kun Lucien äkkiä hätkähti ja viittasi toisia pysymään\nääneti. Francis huomasi sen ensimmäisenä ja sitten sen näki myöskin\nBasil. Se oli jotakin kamalaa!\n\nLehvien seassa hiipi kauheannäköinen eläin, milloin ryömien sivuttain,\nmilloin tehden lyhyitä loikkauksia, milloin taas piiloutuen. Se oli\nsuunnilleen mesilintujen kokoinen, mutta muodoltaan perin erilainen.\nSen ruumis oli kokoonpantu kahdesta keskeltä yhteenliitetystä\nkappaleesta ja kauttaaltaan punaisenruskeiden villamaisten karvojen\npeitossa, jotka törröttivät pystyssä kuin harjakset. Sillä oli kymmenen\nraajaa -- pitkää, käyrää ja karvaista kuten ruumiskin -- edessä kaksi\nkaarevaa kynsimäistä tuntosarvea ja takana kaksi sarvimaista uloketta,\nniin että näkemättä sen pistäviä silmiä olisi ollut vaikeata erottaa\nsen päänpuolta takaruumiista. Sen ruosteenruskea väri, kummallisen\nmuotoinen ruumis ja karvaiset koivet yhdessä sen läpitunkevan katseen\nkanssa tekivät sen mitä häijyimmän näköiseksi, mikä on enemmän tai\nvähemmän tunnusomaista sen muillekin heimolaisille. Se näet kuului\nhämähäkkien sukuun.\n\n-- Hyppivä tarantula! kuiskasi Lucien veljilleen. -- Katsokaa, hän\njatkoi, -- se ajaa takaa rubiinikaulaa!\n\nTämä oli ilmeistä. Askel askeleelta, loikkaus loikkaukselta se läheni\nkukkaterttua, jossa mesilintu parhaillaan puuhaili. Sen silmät olivat\nnauliintuneet lintuun, ja aina kun tämä pyrähti ylös kukista suristen\nlaiskasti ympäriinsä, tarantula kyyristyi kokoon kätkeytyen köynnösten\nlehtien ja varsien taakse. Toisinaan taas, kun lintu pysähtyi\nhetkiseksi ja näytti syventyneen aterioimaan, hiipivä eläin eteni\naskelen verran joko juosten tai hypähtämällä, jonka jälkeen se jälleen\npiiloutui odottamaan uutta tilaisuutta. Linnun pyrähdellessä paikasta\ntoiseen väijyvän hämähäkin täytyi tuon tuostakin muuttaa suuntaansa.\n\nErään lyhyen lennähdyksensä jälkeen lintu asettui torvikukkaselle aivan\nvastapäätä vainoojaansa. Se ei mennyt sisälle kukan kupuun, vaan jäi\nteriön suulle -- riippuen siinä surisevien siipiensä kannattelemana, --\nimien mettä pitkällä kärsämäisellä kielellään. Se oli ehtinyt olla vain\nhetkisen tässä asennossa, kun tarantula syöksähti eteenpäin ja kiersi\ntuntosarvensa sen ruumiin ympärille. Hurjasti, hätääntyneen sirkan\nlailla kirskuen, lintu lensi ulos- ja ylöspäin. Sen siivet olivat vielä\nvapaat, ja kaikki odottivat, että se veisi mukanaan hämähäkin, joka oli\nyhä tarrautuneena sen ympärille. Mutta niin ei käynyt. Kun lintu oli\nnoussut metrin verran kukasta, sen lento näkyi äkkiä pysähtyvän, ja\nvaikka se yhä pysyttelikin ilmassa, lentäen ensin yhtäälle, sitten\ntoisaalle, oli ilmeistä, että jokin pidätteli sitä pääsemästä\nyläilmoihin. Tarkemmin katsoessa huomasi silkinhienon rihman, joka\nulottui läheisistä puista räpyttelevään lintuun. Se oli lanka, joka\nesti uhrin viemästä hämähäkkiä mukanaan.\n\nPienet siivet lakkasivat pian liikkumasta, ja sekä lintu että hämähäkki\nputosivat säikeen toiseen päähän, missä ne riippuivat jonkin aikaa.\nPojat saattoivat nähdä, että lintu oli kuollut, ja että tarantula oli\nupottanut leukapielensä sen loistavaan kaulaan!\n\nFrancis olisi rientänyt tappamaan surmaajan, mutta Lucien, joka\ninnokkaana luonnontutkijana ei halunnut antaa keskeyttää huomioitaan,\nhillitsi veljeään ja kaikki kolme pysyttelivät edelleen hiljaa.\n\nTarantula alkoi nyt keriä rihmaansa hinatakseen saaliinsa ylös\noksistoon, missä sillä oli pesänsä. Pojat katsahtivat ylöspäin. Siellä\nverkko olikin viimeisessä sopukassa ulottaen silmukkansa isosta\nköynnöskasvista tupelopuun runkoon, ja sitä kohti hämähäkki nyt\nverkalleen kulki elottoman uhrinsa kanssa.\n\nPoikien tarkatessa sen liikkeitä heidän silmiinsä osui kiiltävä esine,\njoka liikkui köynnöksen kurttuista kuorta pitkin. Koska köynnös oli\nlähes kolmekymmentä senttiä läpimitaltaan ja syvästi ruosteenkarvainen,\nesine näkyi selvästi sen tummalla pinnalla, sillä se oli heleänvärinen\nolento. Eläin kuului sisiliskojen sukuun, ja jos mitään sisiliskoa\nvoisi pitää kauniina, niin tämä olisi ansainnut sen nimityksen. Silti\nnäiden eläinten inhottava puoliksi inhimillinen muoto, niiden\nläpitunkeva katse, hiipivät liikkeet ja rosvomaiset tavat sekä ennen\nkaikkea tieto siitä, että muutamien lajien purema on myrkyllinen,\ntekevät ne pikemmin inhon ja pelon kuin ihailun kohteiksi.\n\nTämä sisilisko oli erittäin kirkasvärinen. Sen koko yläpinta oli\nkiiltävän vihreä, hohtavaa kuin smaragdin välke, alapuolelta ruumis\ntaas oli vihertävän valkoinen. Vatsapuoli joka oli köynnöstä vasten, ei\nollut kuitenkaan näkyvissä, joten puhdas, yhtenäinen vihreä näytti\nolevan eläimen yleisenä värinä. Yksi silmäänpistävä poikkeus kuitenkin\noli -- kaula. Se oli pöhöttynyt, ikään kuin ajetuksissa ja väriltään\nloistavan tulipunainen, näyttäen auringonpaisteessa sinoberilla\nmaalatulta. Eläimen silmät loistivat kuin tulenlieskat -- värikalvot\nolivat näet todellakin kuin kiillotettua kultaa, ja niiden keskellä\nhohtivat timantteina pienet silmäterät. Sen etu- ja takaraajat olivat\nsamanväriset kuin ruumiskin, ja sen jalkojen omituisuutena oli pieniä\nnystyröitä varpaiden päissä. Näistä nystyröistä sekä kaulan väljästä\nriippunahasta voi päätellä eläimen kuuluvan _Igitanidae_-heimon\n_Anolias_-sukuun, ja se oli ainoa Yhdysvaltain alueella tavattava tämän\nsuvun laji.\n\nNämä seikat Lucien ilmoitti veljilleen kuiskaamalla, sillä välin kun he\ntarkkailivat köynnöskasvilla olevaa eläintä. Basil ja Francis olivat\nnähneet tämän lajin usein ennenkin ja tunsivat sen hyvin \"vihreän\nsisiliskon\" ja \"kameleontin\" nimillä. Eläin ei ollut juuri viittätoista\nsenttiä pitempi, ja sen pitkä ruumisarkun muotoinen pää ja ohut\nruoskamainen pyrstö muodostivat ainakin kaksi kolmannesta sen\npituudesta. Kun se huomattiin ensiksi, se kulki köynnöstä pitkin, joka\nkiipesi vinosti ylöspäin puiden välissä. Se ei nähnyt poikia tai ei\nainakaan välittänyt heidän läsnäolostaan, sillä kameleontti on pieni\nrohkea eläin, joka ei pelkää ihmistä.\n\nTarantulaa se ei myöskään ollut vielä nähnyt. Mutta kulkiessaan\neteenpäin se osui huomaamaan hyönteisen tämän kiivetessä\nsilkkitikkaitansa pitkin. Sisilisko pysähtyi ja kyyristyi väijyvään\nasentoon. Sen väri muuttui äkkiä. Tulipunainen kaula tuli valkoiseksi\nja sitten tuhkanharmaaksi, ja sen ruumiin kirkas vihreä himmeni\ntummanruskeaksi tai ruosteenkarvaiseksi, kunnes oli vaikea erottaa\neläintä köynnöskasvin kuoresta! Elleivät katsojain silmät jo olisi\nolleet siihen tähdätyt, he olisivat voineet luulla sen hävinneen\nkokonaan. Muutamia sekunteja väijyttyään se näkyi tehneen\nhyökkäyssuunnitelmansa -- sillä nyt oli selvää, että se aikoi hyökätä\nhämähäkin kimppuun, -- se näet pyydystelee ravinnokseen niitä sekä\nkärpäsiä ja muita hyönteisiä. Se meni köynnöskasvin toiselle puolelle\nja sitten ylöspäin rientäen tarantulan pesää kohti. Se saavutti sen\nyhdellä ainoalla liikkeellä, vaikka se ryömi selkä alaspäin. Siihen se\npystyi helposti varpaittensa nystyröiden avulla, jotka tekevät\nanolius-suvun sisiliskoille mahdolliseksi kiivetä pystysuoria seiniä,\nikkunoita tai jopa kattoa pitkin.\n\nHetkisen se oli aivan hiljaa väijyvässä asennossa odottaen hämähäkin\nsaapumista tämän puuhaillessa omissa asioissaan aavistamatta vihollisen\nvaanivan niin lähellä. Tarantula oli tällä hetkellä epäilemättä\nriemuissaan iloiten pidoista, jotka sitä odottivat, sen kannettua\nrubiinikaulan hämärään silkinpehmeään onkaloonsa. Mutta sen ei ollut\nsallittu päästä sinne koskaan. Sen ehdittyä muutaman sentin päähän\npesän suusta, kameleontti hyppäsi oksalta, sieppasi hämähäkin\nleukoihinsa, ja kaikki kolme -- sisilisko, hämähäkki ja lintu -- pudota\nmoksahtivat yhdessä maahan. Lintu pääsi jupakassa irti ja joutui\nerilleen toisista. Niiden välillä tapahtui lyhyt kamppailu, sillä\ntarantula taisteli hurjasti. Mutta se ei ollut vastustajansa veroinen,\nmuutamassa silmänräpäyksessä tämä oli voimakkailla leuoillaan sahannut\npoikki sen koivet ja tehnyt siitä avuttoman ja liikkumattoman rungon.\nKameleontti tarttui nyt uhrinsa päähän, upotti terävät kartiomaiset\nhampaansa sen kalloon ja lopetti sen tällä tavoin.\n\nKaikista näytti mitä kummallisimmalta, että heti kun sisilisko oli\nhyökännyt uhrinsa kimppuun, sen kirkkaat värit palasivat samassa, ja\nvihreine selkineen ja punaisine kauloineen se näytti, jos mahdollista,\nentistä loistavammalta.\n\nSe alkoi nyt laahata hämähäkin ruumista ruohon yli, nähtävästi\nsuunnaten kulkunsa muutamia köynnösten ja orjantappurain puolittain\npeittämiä, lahonneita pölkkyjä kohti. Siellä oli ilmeisesti sen onkalo.\n\nTällä kertaa Francis ei yrittänyt tulla väliin, eikä hänellä ollut\nsiihen haluakaan. Hän piti tarantulan kuolemaa ansaittuna\nrangaistuksena. Sitä paitsi kameleontti komeine väreineen ja vilkkaana\nja ainakin ihmiselle vaarattomana eläimenä oli kaikkien yleinen\nsuosikki, ja niin se oli Francisinkin. Francis ei enempää kuin hänen\nveljensäkään, jotka olivat usein tarkkailleet tämän pienen eläimen\nilakoimista lehvien seassa ja nähneet sen syövän kärpäsiä ja muita\npieniä hyönteisiä, ollut koskaan ennen tavannut sitä näin hurjana.\nSilti he kaikki olivat mielissään ilkeän tarantulan surmaamisesta, ja\nheidän puolestaan sisilisko olisi häiritsemättä saanut viedä ruumiin\nkoloonsa. Mutta kohtalo oli määrännyt, että sen puuhat keskeytettiin\ntoiselta taholta. Francis, jonka nopeat silmät vilkuivat ympäriinsä,\nhuudahti äkkiä:\n\n-- Katsokaa, katsokaa! Skorpionisisilisko!\n\nBasil ja Lucien katsahtivat Francisin osoittamaan suuntaan -- sen puun\nrunkoa ylöspäin, jonka juurella kameleontti mateli. Noin kuuden metrin\nkorkeudella oli tumma, pyöreä reikä, luultavasti punavatsa-tikan\nentinen pesä. Linnut, jotka olivat rakentaneet pesän, olivat\nkuitenkin hyljänneet sen, sillä nyt se oli toisenlaisen eläimen --\nskorpionisisiliskon -- hallussa, ja sen punainen pää ja ruskea niska\npistivät juuri tällä hetkellä esiin aukosta.\n\nTämä on tuttu näky kaikille Amerikan aarniometsissä matkustaneille,\nsillä sellaisissa paikoissa eläimen tapaa usein. Mitään\nvastenmielisempää voisi tuskin nähdäkään. Skorpionisisilisko punaisine\npäineen ja ruskeanvihreine ruumiineen on muutenkin inhottava matelija,\nmutta kun se tirkistää pimeästä puunkolostaan liikutellen suippopäistä\nkuonoansa puolelta toiselle tummien silmien vilkutellessa kaiken aikaa\nhurjina ja pahanilkisinä, on vaikea kuvitella häijymmän näköistä\nolentoa.\n\nSen pää liikkui Francisin puhuessa -- ja se juuri oli osunutkin pojan\nsilmiin. Se kääntyi puolelta toiselle, pisti esille onkalosta, ja kuono\noli tähdätty alaspäin. Eläin tähysteli maahan ja valmistautui\nnähtävästi syöksyyn. Se oli huomannut kuivuneita lehviä kahistelevan\nkameleontin.\n\nNopeana kuin salama se näyttäytyi puunrungolla, litistyen kuorta\nvasten, pää alaspäin. Se pysähtyi hetkiseksi, sitten se kohottaen\nolkapäitään juoksi näppärästi runkoa alas ja hypäten ulospäin hyökkäsi\nkameleontin kimppuun. Äkillisen päällekarkauksen hämmentämänä tämä\npudotti hämähäkin ja näytti aluksi aikovan peräytyä. Jos se olisi\ntehnyt sen, skorpioni ei olisi seurannut sitä kauemmaksi, koska sen\nainoa tarkoitus oli ryöstää kameleontilta saalis.\n\nMutta kameleontti on pieni rohkea eläin, ja nähdessään, että ahdistaja\nei ollut sitä itseään paljon isompi -- sillä skorpionisisilisko on\nScincus-suvun eli käärmesisiliskojen pienimpiä, -- se kääntyi jälleen\nja haastoi taisteluun. Sen kaula paisui laajimmilleen ja tuli entistä\nloistavammaksi.\n\nEläimet seisoivat vastatusten uhkaavissa asennoissa noin puolen metrin\npäässä toisistaan. Niiden silmät säkenöivät, niiden haarautuneet kielet\ntyöntyivät suusta kimallellen päivänpaisteessa, ja niiden päät vuoroin\nnousivat ja laskeutuivat tahdikkaasti kuin otteluun ryhtyvien\nnyrkkeilijöiden.\n\nVähän ajan kuluttua ne hyökkäsivät leuat avoinna, kierähtelivät\nhetkisen maassa hännät heiluen ilmassa, irrottautuivat sitten ja\nasettuivat jälleen uhmaavaan keinuvaan asentoon. Tällä tavoin ne\nsyöksähtivät yhteen ja erosivat useamman kerran eikä kumpikaan\nnäyttänyt päässeen voiton puolelle.\n\nVihreän sisiliskon heikoin kohta on sen pyrstö. Tämä lisäke on niin\nhento, että heikoinkin isku pienellä vitsalla voi erottaa sen\nruumiista. Käärmesisilisko näkyi sen tietävän, koska se monet kerrat\nyritti kiertää vastustajansa tai, sotatieteellistä sanaa käyttääksemme,\npäästä sen selkäpuolelle. Se aikoi ilmeisesti hyökätä kiinni pyrstöön.\nKameleontti pelkäsi tätä ja siksi se varoi antamasta saartaa itseään.\nTaistelu raivosi muutamia minuutteja, nämä pienet eläimet osoittivat\nsamaa hurjuutta ja vimmaa kuin jos ne olisivat olleet kaksi\nkrokotiilia. Vihdoin kameleontti alkoi näyttää uupumisen merkkejä.\nKaula muuttui vaaleammaksi, vihreä väri himmeni, ja oli ilmeistä, että\neläin oli uupumaisillaan. Skorpioni teki nyt hyökkäyksen ja töykkäsi\ntoisen selälleen. Ennen kuin kameleontti ehti toipua, sen vihollinen\ntarttui sen pyrstöön ja puraisi sen poikki aivan tyvestä. Poloinen\npieni veitikka, joka tiesi menettäneensä yli puolet pituudestaan, kiiti\ntiehensä ja piiloutui pölkkyjen joukkoon.\n\nSe sai kiittää onneaan -- kuten jälkeen päin selvisi -- että oli\npäässyt pakoon edes tällä tavoin runneltuna, ja käärmesisiliskollekin\nolisi ollut parasta, että se olisi pysynyt kolossaan. Taistelun\ntuoksinassa ne molemmat olivat joutuneet jonkin matkan päähän sen\nalkamispaikasta, läheisen silkkiäispuun lehtevien, leveälle\nhaarautuvien oksien alle. Ottelun raivotessa pojat olivat kuulleet\npienen rasahduksen ylhäällä lehdissä. Seuraavassa silmänräpäyksessä\npunainen esine heittäytyi alaspäin, kunnes noin kolmannes siitä näkyi\nriippumassa ilmassa oksien alapuolella. Se oli tavallisen kävelykepin\npaksuinen, mutta sen kiiltävät suomut ja sirosti kaareutuva ruumis\nilmaisivat, että tämä omituinen esine oli käärme.\n\nSe ei pysynyt paikallaan. Se laskeutui hitaasti ja asteettain alemmaksi\n-- vähä vähältä tuli yhä enemmän sen ruumista näkyviin, kunnes\nkokonainen metri riippui lehvistä, joiden tuuheus kätki lopun siitä,\npyrstön ollessa epäilemättä kiedottuna oksan ympärille. Näkyvä osa\nruumista oli kauttaaltaan veripunainen, joskin vatsapuoli oli paljon\nvaaleampi.\n\n-- _Voilà!_ hymähti Francis. -- Siinä vasta on punainen käärme! En ole\nkoskaan ennen nähnytkään sellaista.\n\n-- En minäkään, lisäsi Basil.\n\n-- Enkä minä, sanoi Lucien; -- mutta olen kuullut siitä. Tunnen sen\nkuvauksesta. Se on verikäärme.\n\n-- Oho, sanoi Basil, -- olen kuullut ansoilla pyydystävien metsästäjien\nkertovan siitä.\n\n-- Se on harvinainen laji ja tavataan ainoastaan kaukaisessa lännessä.\nKas, skorpioni on voittanut! Kameleontti rientää pois ja jopa\nhännättömänä!\n\nSkorpionisisilisko huomasi nyt käärmeen pitkän punaisen ruumiin\nroikkumassa yläpuolellaan, ja tietäen kokemuksesta, mikä vaarallinen\nvihollinen se oli, yritti kätkeytyä ruohikkoon. Sen sijaan että se\nolisi rientänyt puuta kohti, johon se suuremmalla ketteryydellä olisi\nvoinut pelastautua, se juoksi hätääntyneenä ja peloissaan aukealle.\nKäärme pudottautui silkkiäispuusta ja lipui perässä, pää kohotettuna\nkorkealle ilmaan ja kita avoinna. Se tavoitti sisiliskon parissa\nsekunnissa ja iskien eteenpäin ja alaspäin tappoi sen siihen paikkaan.\n\nLucien oli haltioissaan saamastaan mielenkiintoisesta opetuksesta ja\nesti taaskin Francisin syöksymästä eteenpäin. He hiipivät kuitenkin\nvähän lähemmäksi voidakseen paremmin tarkkailla käärmeen liikkeitä. He\npysyttelivät mahdollisimman tarkoin lehvien ja pensaiden takana\npiilossa.\n\nSurmattuaan sisiliskon käärme jäi aukealle, ojentautui ruohikolle ja\nalkoi ahmia saalistaan. Käärmeet eivät pureskele ruokaansa. Niiden\nhampaat eivät ole syömistä vaan ainoastaan tavoittamista ja tappamista\nvarten. Verikäärme ei ole myrkyllinen, eikä sillä ole siis\nmyrkkyrauhasilla varustettuja iskuhampaita. Niiden sijasta sillä on\nkaksinkertainen rivi teräviä hampaita, ja kuten mustakäärmeellä,\nruoskakäärmeellä ja muilla _coluber_-suvun lajeilla, sillä on\ntavattoman nopeat liikkeet ja jonkinlainen kuristamiskyky, mikä\ntavallisesti puuttuu myrkyllisiltä käärmeiltä. Niin kuin kaikki muutkin\nkäärmeet nielee sekin saaliinsa heti surmattuaan -- kokonaisena. Ja\nniin menetteli tämäkin käärme. Asetettuaan sisiliskon kuonon omaansa\nvasten se avasi leukansa selko selälleen, otti pään suuhunsa ja alkoi\nvähitellen niellä ruumista kurkustaan alas. Se oli eriskummallinen\ntoimitus, ja pojat katselivat sitä suurella mielenkiinnolla.\n\nMutta matelijaa vaanimassa oli muitakin silmiä. Terävänäköinen\nvihollinen, jonka musta varjo alkoi liikkua maan pinnalla, oli\nhuomannut ruohikolla venyvän loistavan verenvärisen käärmeen.\nKatsahtaessaan ylös pojat huomasivat ison linnun kaartelevan ilmassa.\nSen lumivalkea pää ja rinta, laajat suippenevat siivet ja ennen kaikkea\nsen pitkä, halkinainen pyrstö ilmaisivat ensi katseella, mikä lintu se\noli. Se oli haarahaukka, eurooppalaisen poutahaukan lähisukulainen.\n\nKun se ensiksi nähtiin, se leijaili kaaressa tai oikeammin\nspiraalikierteessä, joka pieneni kaiken aikaa. Kierteen keskusta oli se\npaikka jossa käärme oli.\n\nOli hauskaa nähdä linnun halkaisevan ohutta ilmaa. Sen lento oli\nhuolettomuuden ja sirouden huipentumaa, sillä tässä suhteessa ei mikään\nlintu vedä vertoja haarahaukalle. Ainoakaan sen suippopäisten siipien\niskuista ei ilmaissut sen tarvitsevan niiden apua, ja se näkyi\nylpeilevän taidostaan purjehtia ilmassa liikuttamatta niitä. Muuten\nsiipien liike, jos se olisi niitä käyttänyt olisikin voinut osua aiotun\nuhrin silmään ja varoittaa sitä vaarasta. Sanon sen olleen kaunis näky\nleijuessaan ilmassa, sillä toisinaan se näytti aivan valkoiselta,\nrinnan ollessa käännettynä katsojiin, kun taas seuraavassa hetkessä sen\nmusta selkä ja purppurasiivet välkkyivät auringossa, sen laskeutuessa\nsivuttain alas spiraalimaista tietään. Se oli kaunis näky, ja pojat\nseisoivat tähystelemässä sitä äänettömän ihmetyksen vallassa.\n\nBasil ja Francis kummastelivat, ettei se hyökännyt heti käärmeen\nniskaan, vaikka se ilmeisesti suuntasi lentonsa sitä kohti. He olivat\nnähneet muiden haukkojen, kuten esimerkiksi punapyrstön, muuttohaukan\nja kalasääksen, joka viimemainittu syöksyy kohtisuoraan useita satoja\nmetrejä ilman halki saaliinsa kimppuun, menettelevän niin. Mutta Lucien\ntiesi paremmin. Hän tiesi, että sellaista voivat tehdä ainoastaan ne\nhaukkalinnut, joiden pyrstöt eivät olleet haarautuneet, niin kuin\nkaljukotkalla ja haarahaukalla, sillä levittämällä pyrstönsä ne voivat\nvälttyä syöksymästä alaspäin ja törmäämästä maahan. Haarahaukoilla ei\nole tätä kykyä, ja tässä Lucien saattoi huomata luonnon taitavuuden,\nsen tällä tavoin tasoittaessa edut ja hankaluudet näiden kahden\nlinturyhmän välillä. Hän ajatteli tähän tapaan:\n\nVaikka tavalliset haukat ovatkin nopealentoisia ja niiden siivet\nkantavat kauaksi, ne eivät voi viipyä pitkää aikaa ilmassa. Ne väsyvät\nja tarvitsevat lepoa ja asettuvat siksi johonkin puuhun. Voi muuten\nhuomata, että ne valitsevat aukeamien keskellä olevia keloja. Ne\ntekevät näin, jotta lehdet eivät häiritsisi näkemistä, ja voidakseen\nnähdä kauemmaksi ympärilleen ja saada paremman tilaisuuden saaliinsa\nväijymiseen. Mutta tästäkin edusta huolimatta niiden näköala on\nrajoitettu kun niitä vertaa lennossa vaaniviin haukkoihin, ja niiden\ntäytyy usein lentää ilmaan etsimään saalista.\n\nHaarahaukat ovat melkein alituisesti ilmassa. Ne viettävät elämänsä\nlennossa syöden kynsissään kuljettamansa ruokansakin lentäessään. Tällä\ntavoin niillä on paremmat mahdollisuudet nähdä saaliinsa, kuin\ntavallisen haukan lajiin kuuluvilla serkuilla, ja jos ne kykenisivät\nhyökkäämään sen kimppuun yhtä varmasti kuin jälkimmäiset, ne olisivat\nilmeisesti paljon edullisemmassa asemassa. Sen kyvyn puute tasoittaa\nkuitenkin suhteet, ja Lucien tunsikin tässä seikassa sen omituisen\n\"voiman ja kykyjen tasapainon\", joka alinomaan esiintyy luonnossa.\n\nHän ehti kuitenkin miettiä tätä vain hetkisen, sillä kului vain\nmuutamia sekunteja siitä, kun haukka oli huomattu kaartelemassa\nkorkealla ilmassa, ennen kuin se jo leijaili matalien puiden latvojen\ntasalla, niin lähellä että pojat saattoivat erottaa sen silmien\npunaisen värikalvon.\n\nKäärme huomasi sen vasta nyt. Tähän asti sillä oli ollut liiaksi puuhaa\noman saaliinsa kanssa, jonka se oli onnistunut nielemään. Leveiden\nsiipien varjo lankesi päivänpaisteiselle mättäälle aivan sen silmien\neteen. Se katsahti ylös ja näki hirvittävän vihollisensa. Sitä ikään\nkuin puistatti pitkin koko pituuttaan, ja sen väri näytti vaalenevan.\nSe työnsi päänsä ruohoon, yrittäen kätkeytyä. Mutta liian myöhään.\nHaarahaukka laskeutui keveästi alaspäin ja riippui hetkisen saaliinsa\nkohdalla varpaat ojossa. Kun se jälleen nousi ilmaan, matelija\nkiemurteli sen kynsissä!\n\nMuutamilla mahtavien siipiensä otteilla petolintu kohosi ilmaan\nkorkeimpien puiden huippujen yläpuolelle, mutta se näytti lentävän\nraskaasti. Sen kohotessa korkeammalle siipien lepatus kävi hätäiseksi\nja säännöttömäksi. Oli ilmeistä, että jokin haittasi sen lentoa. Käärme\nei enää riippunut sen kynsissä. Matelija oli kiertynyt sen ruumiin\nympärille, ja sen saattoi erottaa kimmeltävinä punaista rihmaa\nmuistuttavina juovina puolittain vajonneena linnun valkoiseen\nhöyhenpukuun!\n\nHaukka alkoi yhtäkkiä vaappua, sitten toinen sen siivistä katosi, ja\nvaikka se yritti räpytellä toisella, sekä lintu että käärme pudota\nmätkähtivät maahan.\n\nNe putosivat sen paikan lähelle, mistä olivat nousseet. Kumpikaan ei\nkuollut putoamisesta eikä nähtävästi loukkaantunutkaan, sillä heti\nmaahan jouduttuaan molemmat ryhtyivät hurjaan kamppailuun. Lintu koetti\nkaikesta päättäen vapautua matelijan puristuksesta, kun taas\njälkimmäinen halusi yhtä päättäväisesti pitää sitä puristuksessaan!\nKäärme tiesi, että tämä oli sen ainoa toivo, sillä jos se olisi\npurkanut kierroksensa ja yrittänyt pakoon, haukka olisi vain saanut\ntilaisuuden iskeä kyntensä siihen toistamiseen, jolloin se varmaan\nolisi tehnyt sen turmiollisemmilla seurauksilla. Siksi, että matelija\noli kätkenyt päänsä ruohoon, lintu ei ollut onnistunut tarttumaan\nsiihen niskasta ja lopettamaan sitä heti.\n\nTämä oli epäilemättä käärmeen ajatus asiasta, mutta luultavasti sen\nvastustaja olisi tällä hetkellä mielellään lopettanut leikin, sillä\nhaukka oli huonommassa asemassa kuin käärme. Näin ollen käärme oli\nehdottomasti voiton puolella.\n\nTaistelu näytti olevan koitumassa pitkälliseksi, sillä vaikka siinä\npuisteltiin ja kiemurreltiin ja vaikka lintu yhä räpytteli vapaata\nsiipeään, ei riitapuolten asemassa tapahtunut pitkään aikaan\nsanottavampaa muutosta. Tämän saattoi huomata joka kerta kun ne\npysähtyivät lepäämään, minkä ne tekivät aina kahden tai kolmen minuutin\npäästä.\n\nMiten se oli päättyvä? Haarahaukka ei pystynyt surmaamaan käärmettä,\nsillä se ei päässyt siihen käsiksi nokallaan tai kynsillään.\nAikaisemman otteensa se oli menettänyt yrittäessään välttyä putoamasta,\neikä se voinut enää uudistaa sitä, niin tiukalle matelija oli\nkietoutunut sen ympärille. Käärme puolestaan ei kyennyt surmaamaan\nlintua, sillä vaikka sillä oli melkoinen puristusvoima, se riitti\nainoastaan pitämään vastustajaa kiinni ja ehkä likistämäänkin sitä,\nmutta ei musertamaan ja tappamaan sitä. Vaikka molemmat toivoivat\nepäilemättä tällä hetkellä olevansa etäällä toisistaan, ne eivät\nvoineet irtautua turvallisesti. Haukka ei kyennyt pääsemään pois eikä\nkäärme uskaltanut päästää sitä!\n\nMiten ponnistelu oli siis päättyvä, ellei joku kolmas tulisi väliin?\nSaattoi arvailla tähän tapaan:\n\nJompikumpi kuolisi nälkään. Mutta kumpi nääntyisi ensin? Oli tunnettu\nasia, että haukka voi elää päiväkausia ilman ruokaa. Mutta niin voi\nkäärmekin ja jopa kauemminkin -- jokaista päivää kohti, minkä lintu\nsaattoi kestää ravinnotta, matelija kykeni paastoamaan kymmenen! Sitä\npaitsi käärme oli juuri aterioinut, ja aterioinut vahvasti, äsken\nnielty skorpionisisilisko oli vielä sulamattomana sen vatsassa. Haukka\nsen sijaan oli ilman päivällistä eikä se ollut varmaankaan syönyt edes\naamiaista, sen oli täytynyt olla kovin nälissään yrittäessään pyydystää\nrunsaan metrin pituista verikäärmettä, vaikka tiedetään sen tavallisena\nruokana olevan heinäsirkat, kameleontit ja vihreäkäärmeet. Katselipa\nasiaa siis miltä kannalta tahansa, käärme oli edullisemmassa asemassa\nkuin lintu ja näännyttäisi tämän helposti nälkään. Näin oli jupakka\npäättyvä, jos taistelijat jäisivät oman onnensa varaan.\n\nTähän johtopäätökseen tulivat myös pojat, ja katseltuaan kamppailua,\nkunnes heidän uteliaisuutensa oli tyydytetty, he olivat astumaisillaan\nesille lopettaakseen sen, kun eräät uudet liikkeet taistelevien\npuolelta saivat heidät pysymään hiljaa. Haukka oli saanut nokkansa\nlähelle käärmeen päätä ja antoi sille iskuja nokka avoinna, yrittäen\ntarttua sen leukapieleen. Lintu oli selällään, sillä siinä asennossa ne\ntaistelevat parhaiten. Käärme taas teki parhaansa purrakseen\nvastustajaansa, ja ojensi vähän väliä leukojaan näyttäen\nkahdenkertaisen rivin teräviä hampaita. Tällöin sen suun ollessa taas\nauki, haukka sivalsi nopeasti ylöspäin ja iski nokkansa matelijan\nalaleukaan. Käärme sulki heti suunsa, mutta sen terävät hampaat eivät\nvoineet tunkeutua sarvimaisen poskiluun läpi, joten lintu ei niistä\nvälittänyt.\n\nHaarahaukka piti yhä kiinni voimakkaalla nokallaan. Se oli nyt\nvoittanut sen, mitä se koko ajan oli tavoitellut. Se oli saanut \"tukea\nvivulleen\" eikä ollut hidas käyttämään sitä hyväkseen. Kääntäen\nselkänsä ylöspäin se pysytteli siipensä ja toisen jalkansa avulla\nkiinni maakamarassa, samalla kun se vahvalla niskallaan väänsi käärmeen\npään alleen toisen jalkansa ulottuville. Sitten se iski nopealla\nhurjalla otteella kyntensä vastustajansa kaulaan puristaen sitä kuin\nruuvipihdissä.\n\nTämä sotaliike lopetti taistelun. Punaisten renkaitten nähtiin pian\nhöllenevän ja putoavan sitten pois; ja vaikka matelija vielä\nkiemurtelikin, oli se ainoastaan sen kuolinkamppailua. Muutaman\nminuutin päästä sen ruumis virui ruoholla herpautuneena ja\nliikkumattomana.\n\nVähän levähdettyään haukka veti nokkansa käärmeen leuasta, kohotti\npäänsä, levitti siipensä -- varmentuakseen siitä, että ne olivat vapaat\n-- ja nousi voitonriemusta kirahtaen ylöspäin, kuljettaen matelijan\npitkää ruumista perässään kuin laahustinta!\n\nTällä hetkellä kuului poikien korviin toinen kirkaisu. Sitä olisi\nvoinut pitää edellisen kaikuna, ellei se olisi ollut hurjempi ja\näänekkäämpi. Kaikkien silmät kääntyivät äänen suuntaan. Pojat tiesivät\nvarsin hyvin, mikä eläin sen oli päästänyt, sillä he olivat kuulleet\nsellaisia säveleitä ennenkin. He tiesivät, että se oli valkopääkotka.\nHe huomasivat sen heti kääntyessään. Oli helppo nähdä se leijailemassa\nylöspäin, iso pyrstö ja laajat siivet, joiden kärkien väli oli yli\nkaksi metriä levitettyinä vaaleansinistä taivasta vasten.\n\nSen havaittiin ensin lentävän melkein suorassa viivassa vinosti haukkaa\nkohti -- sillä haukka sen oli saanut liikkeelle. Se aikoi nähtävästi\nryöstää haukalta pitkien ponnistusten jälkeen saavutetun saaliin.\n\nHaukka oli kuullut huudon, joka kaikuna vastasi sen omaan, ja tietäen\nsen merkityksen se käytti heti siipiensä koko voimaa kohotakseen\nkorkealle ilmaan. Se näkyi päättäneen pitää kiinni työläästi ansaitusta\nsaaliistaan tai luopua siitä korkeintaan vasta sitten, kun se oli ensin\nantanut voimakkaamman ryöstäjän vaivautua takaa-ajoon. Muisto vaarasta,\nmillä se vastikään oli sen hankkinut kiihotti sitä epäilemättä tähän\npäätökseen.\n\nSen lajiin kuuluvat linnut voittavat toisinaan kotkan lennossa ja\npääsevät siltä pakoon -- nimittäin muutamat kotkat, sillä nämä lintujen\nkuninkaat ovat nopeudeltaan yhtä erilaisia kuin koirat tai hevoset.\nNiin on muuten haukkojenkin laita, tämä haukka joka epäilemättä luotti\ntäydellisesti omiin siipiinsä, mieli koetella vainoojansa lentimiä.\nKotka joka yksilönä oli haukalle tuntematon, saattoi olla liian lihava,\nliian vanha tai liian nuori omatakseen täyden lentokyvyn. Joka\ntapauksessa haukka oli päättänyt ryhtyä kilpalentoon siinä luulossa,\nettä se, jos vihollinen uhkaisi saavuttaa, voisi helposti lopettaa\ntakaa-ajon luopumalla käärmeestä, kuten sen serkun, kalasääksen, usein\ntäytyi jättää pyydystämänsä kala ahdistajalleen. Se lensi siis ylöspäin\nnoin viidenkymmenen metrin läpimittaisessa kaaressa.\n\nJos haukka oli sitä mieltä, että sen ahdistaja oli joko hyvin vanha,\nhyvin nuori tai liian lihava lintu tai muuten hidaslentoinen, se\nkaikesta päättäen saisi pian huomata erehdyksensä. Sillä samaa mieltä\neivät olleet ne, jotka tarkastelivat sitä lennossa. Päin vastoin pojat\najattelivat, etteivät koskaan olleet nähneet komeampaa lajinsa\nedustajaa kuin tämä täysisulkainen lintu lumivalkoisine päineen ja\npyrstönhuippuineen ja leveine selväviivaisine siipineen. Se oli sitä\npaitsi valtavan suuri, mikä todisti, ettei se ollut koiras, vaan naaras\n-- sillä, omituista kyllä, luonto näkyy vaihtaneen järjestyksen näiden\nlintujen suhteen antaen naaraille yleensä hohtavamman höyhenpuvun,\nisomman ruumiin, nopeammat siivet ja suuremman voiman, jopa enemmän\nrajuuttakin kuin koiraille. Tästä voidaan päätellä, että kotkien\nvaltakunnan yhteiskunnallisessa elämässä naissukupuoli ottaa\n\"oikeutensa\" ja ehkä vähän enemmänkin. Ainakin on varmaa, ja se näyttää\njohtuvan tästä (sanon sen kohteliaisuudesta mainitulle sukupuolelle),\nettei niiden keskuudessa tunneta minkäänlaista moniavioisuutta. Onneton\nse uroskotka, joka rohkenisi sellaisesta edes uneksia!\n\nKas niin! Haukka kohoaa ylös spiraalikierteessä jännittäen\nsuippopäisten siipiensä jokaisen sulan kaareillen keskitaivasta kohti.\nYlöspäin seuraa kotkakin, myös spiraalikierteessä, mutta laajemmassa\nkehässä, joka näyttää sulkevan kehäänsä haukan kierrokset. Molemmat\nlinnut kaartelevat samaa keskipistettä kohti. Milloin niiden radat\nleikkaavat toisiaan milloin ne pyörivät eteenpäin yhdensuuntaisissa\nkaarissa. Yhä ylemmäksi lentää haukka, yhä ylemmäksi kohoaa takaa-ajava\nkotka. Ne näyttävät joutuvan yhä lähemmäksi toisiaan, leijailevan yhä\nahtaammissa kaarissa, mutta se johtuu siitä, että ne ovat nyt\nkauempana. Haukka on vain pieni pilkku ja näkyy pysyvän paikoillaan --\nnyt se katoaa näkyvistä! Kotka on vain pieni pilkku! Sekin häviää! Ei,\neipä kokonaan -- tuo pienoista valkoisen pilven hattaraa tai taivaalla\nleijuvaa lumihiutaletta muistuttava täplä on kotkan pyrstönhuippu. Nyt\nsekin on poissa -- linnut ovat silmän kantamattomissa...\n\nKuunnelkaa! Shhhh! Kuulitteko tuota ääntä, aivan kuin raketin\nsuhahdusta? Jotakin on pudonnut puunlatvaan taittaen useita oksia! Se\non varmaan haukka! Se on kuollut ja verta tihkuu haavasta sen\nolkapäässä!\n\nKuunnelkaa taas! Hussssh! Se on kotka. Kas, sillä on käärme\nkynsissään!...\n\nKotka oli syöksynyt suoraan alas korkeudesta, vaikkei mikään silmä\nolisi voinut seurata sen nuolennopeata vauhtia. Kun se oli päässyt\nparin, kolmen sadan metrin päähän maasta, sen siivet ojentuivat ulos,\nsen pyrstö levisi ja laajentuen äkkiä viuhkamaiseksi laskuvarjoksi\npysähdytti linnun hurjan syöksyn ja muutamilla varmoilla siipien\niskuilla se lipui verkalleen puunlatvojen ylitse ja asettui kuivuneen\nmagnolian huipulle.\n\nBasil tarttui kivääriinsä aikoen ampua. Kentällä joka ympäröi puuta,\nmihin kotka oli istuutunut, ei ollut paljonkaan suojaa ja hän tiesi\nkokemuksesta, että ainoa mahdollisuus päästä kyllin lähelle oli\nratsastaa sinne. Hän irrotti siis Mustan Haukan lieasta, hyppäsi sen\nselkään ja ratsasti pensaikkoon. Hän oli ollut poissa vain muutamia\nminuutteja, kun kuului kimakka pamaus ja kotkan nähtiin suistuvan\norreltaan.\n\nTämä oli viimeinen rengas hävityksen ketjussa!\n\nBasil palasi tuoden mukanaan ison linnun. Se oli naaras, kuten Lucien\naivan oikein oli sanonut, painoi yli kuusi kiloa ja sen ojennettujen\nsiipien väli oli kaksi metriä. Tämän lajin linnut painavat harvoin\nneljää kiloa enempää ja ovat kooltaan suhteellisesti pienempiä.\n\n-- Mikä hävityksen ketju! huudahti Lucien. -- Toinen eläin väijymässä\ntoisen henkeä.\n\n-- Niin, lisäsi Francis, -- ja kuinka omituista, että se alkoi linnulla\nja päättyi lintuun! Katselkaahan näitä kahta yhdessä.\n\nFrancis osoitti pientä mesilintua ja isoa kotkaa, jotka olivat\nvieretysten ruohikolla ja esiintyivät todellakin mitä merkillisimpänä\nvastakohtana toisilleen.\n\n-- Unohdat, Francis, virkkoi Lucien, -- että ketjussa oli vielä kaksi\nrengasta ja ehkä monta muutakin.\n\n-- Mitä renkaita? kysyi Francis.\n\n-- Kun mesilinnun päälle hyökättiin, muistathan, esiintyi se itsekin\nsurmaajana. Se oli tappamassa pientä sinisiipistä kärpästä.\n\n-- Se oli kyllä yksi rengas, mutta...\n\n-- Kuka tappoi kotkan?\n\n-- Ai niin! Basil siis oli sarjan viimeinen rengas.\n\n-- Kenties myös rikollisin, sanoi Lucien, -- koska tappaminen oli\nhänelle vähimmin välttämätöntä. Toiset seurasivat ainoastaan vaistojaan\netsiäkseen itselleen ravintoa, kun Basilia taas kannusti pelkkä\nhävitysvimma.\n\n-- Rohkenen olla kanssasi eri mieltä, Luce, keskeytti Basil terävästi\nveljensä puheen, -- niin ei ollut laita. Minä ammuin kotkan, koska se\ntappoi haukan ja ryösti siltä saaliin, sen sijaan että olisi\nponnistellut itse hankkiakseen ruokaa. Siksi minä liitin uuden renkaan\nketjuusi.\n\n-- Siinä merkityksessä, vastasi Lucien hymyillen veljelleen, joka näkyi\nsuutahtaneen siitä, että häntä täten aiheettomasti syytettiin\njulmuudesta, -- siinä merkityksessä on tekosi ehkä puolustettavissa,\nvaikka on vaikeata käsittää, miksi kotka olisi syyllisempi kuin haukka\nitse. Se riisti vain yhden hengen, ja niin teki haukkakin.\n\n-- Mutta se lisäsi ryöstön saaliinsa murhaamiseen, tivasi Basil. --\nSekä ryöstö että murha. Haukka oli syypää vain murhaan.\n\nLucien ja Francis nauroivat yhteen ääneen. -- Onpa siinä melkoinen ero!\n\n-- Mutta, Luce, sanoi Francis, -- mitä tarkoitit sanoessasi, että\nketjussa saattoi olla monta muutakin rengasta?\n\n-- Kuka tietää, vaikka sinisiipinen kärpänen olisi väijyskellyt\njoitakin muita itseään pienempiä itikoita? Ja nämä taas toisia vielä\npienempiä, joilla meille näkymättöminäkin on henki yhtä hyvin kuin\nitsellämme. Kuka osaa väittää sitä vastaan? Ja kuka tietää syyn, miksi\nkaitselmus on luonut nämä eläimet toistensa ravinnoksi? Se on kysymys,\njohon emme löydä mitään tyydyttävää vastausta.\n\n-- Kuka tietää, sanoi Francis, -- koska nyt olet alkanut tutkistella...\nkuka tietää, vaikka ketjun toiseenkin päähän vielä liittyisi rengas?\nHei, Basil, mitä sanot? Entä, jos joutuisimme harmaakarhujen pariin? Ja\nFrancis nauroi tehdessään tämän kysymyksen.\n\n-- Ja jos niin käy, vastasi Basil, -- sinä voit joutua tuoksi renkaaksi\nyhtä hyvin kuin joku toinenkin.\n\n-- Taivas varjelkoon! huudahti Lucien. -- Toivoakseni emme tapaa\nharmaakarhua enempää kuin intiaaniakaan.\n\n-- Minäpä en toivo mitään sellaista, väitti Basil. -- Haluan saada\npamauttaa harmaaturkkia, ja intiaaneja taas en ollenkaan pelkää niin\nkauan kuin minulla on tämä mukanani.\n\nNäin sanoessaan Basil veti povestaan pienen helmillä koristetun\nlippaan, piti sitä hetkisen kädessään, ja pisti sen sitten takaisin\nkätköönsä.\n\n-- Kerrohan meille tuosta kukkarosta ja miten se on pelastava meidät\nintiaanien käsistä. Olen todellakin kovin utelias tietämään, huudahti\nFrancis.\n\n-- Ei nyt, poikani, vastasi Basil isällisen suojelevasti. -- Ei nyt.\nMeidän on valmistettava illallisemme ja mentävä nukkumaan. Olemme\nmenettäneet puoli päivää riepujemme kuivaamisessa, joten meidän on\nkorvattava se lähtemällä aamulla varhain liikkeelle. Ja sitten\npreerialle!\n\n-- Sitten preerialle, säesti Francis, -- preerialle villihevosten,\nisosarvisten lampaiden ja puhvelihärkien pariin.\n\n\n\n\nKOLME SIIVEKÄSTÄ PUHVELIA\n\n\nRetkeilijämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa seuraavana aamuna ja\nkulkivat useampia päiviä kohtaamatta mitään kertomisen arvoista. He\nylittivät useita leveitä jokia, joista mainittakoon Neches ja Teksasin\nTrinity.\n\nVedenjakajalla Trinity- ja Brazos-jokien välillä he joutuivat\nseikkailuun, joka oli vähällä saada ikävän lopun.\n\nHeidän tapansa oli pysähtyä kuumalla säällä keskipäivällä sekä\nvirkistääkseen itseään että lepuuttaakseen juhtiansa. Näin menettelevät\nuseimmat matkustajat.\n\nNiinpä he eräänä päivänä pysähdyttivätkin hevosensa preeriapolun\nvarteen ja astuivat alas. Heidän takanaan oli metsä, jonka läpi he\nolivat juuri tulleet, ja edessä aukeni ruohoaavikko, jonka yli he\naikoivat ratsastaa illan viileydessä. Preerian pinta oli aivan tasaista\nja sitä peitti puhveliruoho, josta siellä täällä kohosi saarenmuotoinen\nmatala metsikkö antamaan vaihtelua maiseman yksitoikkoisuuteen. Kaukana\ntoisella puolella oli aavikon rajana tiheä aarniotammia kasvava metsä,\nja vaikka se näytti olevan vain kolmen tai neljän kilometrin päässä,\noli sinne kymmenenkin -- niin pettävä on näiden ylävien seutujen puhdas\nilma. Seutu, jolle he olivat nyt saapuneet, oli niin sanottua\nmetsäpreeriata eli lehdoilla ja viidakolla täpliteltyä ruohoaavikkoa.\nPojat olivat juuri astuneet ratsailta ja aikoivat riisua satulat, kun\nFrancis huudahti:\n\n-- Katsokaa puhveleita! hän osoitti aukealle. -- Puhveleita!\nPuhveleita!\n\nBasil ja Lucien katsahtivat hänen kätensä suuntaan. Aavikolla näkyi\nmatalalla kumpareella kolme isoa esinettä. Ne liikkuivat, ja yksi oli\nilmeisesti muita pienempi.\n\n-- Tietysti ne ovat puhveleita, jatkoi Francis. -- Tarkatkaa niiden\nkokoa! Kaksi härkää ja lehmä, siitä ei ole epäilystäkään.\n\nHänen veljensä myönsivät hänen olevan oikeassa. Kukaan näistä kolmesta\nei ollut koskaan nähnyt puhvelia erämaassa, ja luonnollisesti he\nsaattoivat vain hämärästi arvata, miltä ne näyttäisivät matkan päästä.\nNiiden täytyi olla puhveleita -- hirvet ja kauriit näyttäisivät\npunertavilta, sudet punaisenruskeilta tai valkoisilta, eivätkä ne\nvoineet olla karhujakaan, koska nämä käyskentelivät tuskin aavikolla\nkolmittain, elleivät ne tosiaankin olleet harmaakarhuja, jotka joskus\nlähtevät aukealle maalle kaivaakseen valkomukuloita ja muita juuria.\nTämä ei ollut kuitenkaan luultavaa, koska harmaakarhuja harvoin jos\nkoskaan tavataan kaukana idässä. Ei. Ne eivät olleet karhuja. Eivätkä\nne olleet myöskään villihevosia, se oli selvää. Niiden täytyi siis olla\npuhveleita.\n\nNuoret metsästäjämme joutuivat innostuksen valtaan kuten kaikki, jotka\nensi kertaa näkevät puhveleita niiden kotilaitumilla, sitäkin enemmän,\nkoska näiden eläinten kohtaaminen oli heidän retkensä tarkoitus --\npitkän ja vaarallisen matkan, johon he olivat ryhtyneet.\n\nSeurasi kiireinen neuvottelu, miten he pyydystäisivät ne. Tosin mikään\nniistä ei kylläkään ollut valkoinen, mutta vähät siitä. Pojat halusivat\nmaistaa puhvelinpaistia, ja niiden ajaminen antaisi heille harjoitusta,\njoka voisi myöhemmin tulla hyvään tarpeeseen. Miten heidän siis olisi\nryhdyttävä asiaan?\n\n-- No, me tietysti ajamme niitä, neuvoi alati valmis Francis kokeneen\npuhvelinpyydystäjän sävyyn.\n\nOn olemassa useampia menettelytapoja, joita niin hyvin valkoihoiset\nkuin intiaanit käyttävät. Yleisin niistä on Francisin mainitsema\n\"ajaminen\". Tällöin aivan yksinkertaisesti yllätetään puhveli\njuoksussa, metsästäjä, joka tietysti on hevosen selässä, antaa ratsunsa\nlaukata eläimen sivulle ja lävistää juoksevan puhvelin rinnan luodilla.\nSitä on ammuttava sydämeen, sillä vaikka lennättäisi kaksikymmentä\nluotia muualle sen isoon ruhoon, se saattaa silti kyetä pakenemaan.\nMetsästäjät tähtäävät hiukan rintalastan yläpuolelle olkapään alle.\nValkoihoiset metsästäjät käyttävät kivääriä tai toisinaan isoa\npistoolia, joka soveltuu paremmin tarkoitukseen, koska sen voi panostaa\nhelpommin hevosen laukatessa. Intiaanit käyttävät mieluummin jousta,\nkoska pystyvät ampumaan sillä nopeasti nuolen toisensa perään, surmaten\ntäten monta puhvelia yhden ainoan ajon aikana. He ovat niin taitavia\ntämän aseen käsittelyssä, mutta tiedetään heidän nuoltensa lävistäneen\nisojen puhvelien ruumiit ja sujahtaneen ulos toiselta puolelta!\nToisinaan intiaanit kaatavat puhveleja keihäillä, joita he\nsingahduttavat eläimiin nelistäessään niiden sivulla.\n\nToista tapaa pyydystää näitä isoja nisäkkäitä nimitetään\nlähestymiseksi.\n\nTämä ei ole muuta kuin varovaista hiipimistä pyssynkantaman päähän ja\nyhä edelleen, kunnes monet otukset ovat saaneet surmansa ennen kuin\nniiden toverit pelästyvät ja pötkivät pakoon. Joskus metsästäjä ryömii\naivan lauman luo ja kätkeytyen jo tappamiensa eläinten ruumiiden taakse\nampuu ja kaataa niitä melkoisen joukon. Tällöin hän pysyttelee\nluonnollisesti tuulen alla, sillä muutoin puhvelit, joilla on paljon\nterävämpi hajuaisti kuin näkö, saattaisivat vainuta hänet ja\nkarkaisivat tuokiossa tiehensä. Niiden vainu on niin tarkka, että ne\nsen avulla voivat keksiä vihollisen tuulen päältä parin kilometrin\npäästä tai kauempaakin.\n\nVäijyessään metsästäjä pukeutuu joskus suden tai saksanhirven nahkaan,\njolloin puhvelit luullen häntä jommaksi kummaksi näistä eläimistä\npäästävät hänet ampumamatkan päähän. Intiaanien tiedetään hiipineen\ntällä tavoin keskelle puhvelilaumaa ja ampuneen toisen toisensa perään\nhiljaa jousellaan ja nuolillaan, kunnes koko karja oli kaadettu!\n\"Lähestyminen\" on toisinaan parempi keino kuin \"ajaminen\". Täten\nmetsästäjä säästää hevostaan, joka usein on muutenkin rasittunut, ja\nsaa luultavasti kaadetuksi suuremman määrän puhveleita ja saaliikseen\nenemmän taljoja, jos se on hänen tarkoituksensa, niin kuin se joskus\non. Milloin hän on vain vaeltaja tai majavanpyytäjä, joka haluaa\npuhvelinlihaa päivällisekseen, eikä välitä useammasta otuksesta, on\n\"ajo\" varmempi keino päämäärän saavuttamiseksi. Tällä tavoin hän\nkuitenkin kykenee kaatamaan vain yhden tai korkeintaan pari, kolme,\nsillä hänen ampuessaan ne ja panostaessaan välillä pyssynsä lauma\nhajoaa ja rientää pois hänen ulottuviltaan, ja hänen hevosensa uupuisi\nliiaksi, jos hän yrittäisi sitä enää saavuttaa.\n\nKolmas tapa pyydystää puhveleja on \"kiertäminen\". Tätä harjoittavat\nainoastaan intiaanit, koska valkoisia metsästäjiä harvoin\nruohoaavikoilla on niin suurissa joukoissa, että he voisivat\ntoimeenpanna saartoa. Nimityksestä jo selviää, minkälaista\nmenettelytapaa siinä noudatetaan. Kun joukkue intiaanimetsästäjiä\nhuomaa puhvelilauman, se hajaantuu ja leviää piiriksi eläinten\nympärille. Tämä käy pian heidän nopeilla hevosillaan, sillä he ovat\nratsain, kuten kaikki preerian metsästäjät, olkootpa he valkoihoisia\ntai intiaaneja. Kun kehä on muodostettu, intiaanit ratsastavat\nsisäänpäin kirkuen kimakasti ja ajavat puhvelit tiheään ryhmään piirin\nkeskelle. Sitten he ryntäävät niitä vastaan jousin ja keihäin, ja\njokainen metsästäjä tappaa niin monta kuin voi. Hätääntyneet puhvelit\njuoksevat edestakaisin, ja vain harvat niistä pääsevät pakoon.\nSatoihin, jopa tuhansiin nouseva määrä surmataan toisinaan yhdessä\ntällaisessa teurastuksessa.\n\nIntiaanit harjoittavat tätä joukkohävitystä kahdessa tarkoituksessa:\nensiksikin saadakseen lihaa, jota he säilyttävät leikkelemällä sen\nohuiksi viipaleiksi ja kuivaamalla päivänpaisteessa, ja toiseksi\ntaljojen vuoksi, joita he tarvitsevat telttojensa kattamiseen,\nvuoteikseen ja osittain puvuikseenkin. Paljon he vaihtavat myös\nvalkoihoisten etäisiin seutuihin varta vasten perustamissa\nkauppahuoneissa saaden maksuksi veitsiä, kiväärejä, lyijyä, ruutia,\nhelmiä ja helakanpunaista sinooperiväriä.\n\nOn vielä muitakin pyydystyskeinoja. Biisoneja ajetaan myös hangessa,\njolloin lumikengillään liikkuvat metsästäjät saavuttavat ja surmaavat\nne helposti. Muutamat meksikolaiset puhvelinpyytäjät (joita\neteläisemmillä ruohoaavikoilla mainitaan nimellä _ciboleros_)\ntavoittavat puhvelin suopungilla, mutta tätä menettelytapaa käytetään\nharvoin, paitsi jos halutaan pyydystää nuoria vasikoita elävinä niiden\nkasvattamista varten. [Amerikkalainen puhveli (Bison americanus), jota\nmuinoin tavattiin suurissa laumoissa, onkin hillittömällä\npyydystyksellä nyttemmin hävitetty melkein sukupuuttoon. _Suom_.]\n\nKaikki nämä menettelytavat olivat pojillemme tuttuja -- tuttuja\nkuvauksista, joita he usein olivat kuulleet Louisianan uudisasutuksille\nsaapuneilta kokeneilta metsästäjiltä. Toisinaan nämä viettivät yönsä\npoikien isän talossa, sillä eversti kestitsi mielellään näitä vanhoja\nerämiehiä ja jutteli heidän kanssaan. Tästä lähteestä Francis oli siis\nsaanut puhvelinmetsästystä koskevat ajatuksensa, jotka innostuttivat\nhänet tiedoistaan ylpeänä huudahtamaan: \"Tietysti ajamme niitä!\"\n\nBasil ja Lucien miettivät ehdotusta hetkisen, kaiken aikaa tarkaten\nnoita kolmea biisonia. Niitä oli juuri yksi kullekin, jonka he voisivat\neristää ja ajaa uuvuksiin. Lähettyvillä ei ollut minkäänlaista suojaa,\nja eläinten lähelle pääseminen saattoi siis osoittautua vaikeaksi,\nmutta hevoset olivat virkeät, sillä edellinen päivä oli ollut\nsunnuntai, ja seikkailijoillamme oli aina ollut sääntönä siksi päiväksi\npysähtyä levätäkseen itse ja lepuuttaakseen ratsujaan. Tässä he\nnoudattivat isänsä heille heidän matkalle lähtiessään antamaa käskyä.\nKaikki asianhaarat huomioonottaen \"ajaminen\" oli siis paras\nsuunnitelma, ja sitä he päättivät noudattaakin.\n\nJeanette jätettiin puuhun sidottuna jäljelle myttyineen, joita ei vielä\nollut purettu. Marengo pääsi tietysti mukaan, koska siitä saattoi olla\napua vanhojen härkien kaatamisessa, jos niitä haavoitettaisiin. Kaikki,\nmikä saattaisi olla haitaksi metsästäjille, jätettiin Jeanetten luo, ja\nniin he ratsastivat ulos preerialle ohjaten ratsunsa suoraan puhveleita\nkohti. Oli päätetty, että jokainen valitsisi niistä yhden ja tekisi\nsitten parhaansa kiväärillä ja pistoolilla. Francis oli pannut\nhirviluodit pyssynsä kumpaankin piippuun ja oli aivan varma siitä, että\nkaataisi pian ensimmäisen puhvelinsa.\n\nHeidän päästyään lähemmäksi kummallinen kiilto näiden outojen eläinten\nruumiiden pinnalla pisti heidän silmäänsä. Olivatko ne sittenkään\npuhveleita?\n\nVeljekset ratsastivat tyynesti eteenpäin tähystellen niitä\nhuolellisesti. Ei, puhvelihärkiä ne eivät olleet. Niiden karkeat\npörröiset turkit eivät kiiltäisi sillä tavoin, sillä eläinten kulkiessa\nne suorastaan kimaltelivat auringossa.\n\n-- Ne eivät olet niitä, sanoi Lucien tähystettyään sormiensa välitse.\n\n-- Mitä ne sitten ovat? kysyi Francis.\n\n-- Kuunnelkaa! kehotti Lucien. -- Kuuletteko mitään?\n\nKaikki kolme olivat pysähdyttäneet ratsunsa. Eläinten joukosta kuului\nkluk... kluk... kluk...\n\n-- Totisesti, vastasi Lucien hymyillen. -- Ne ovat kalkkunoita!\n\n-- Kalkkunoita! toisti Basil. -- Kalkkunoitako me olemme luulleet\npuhveleiksi! Mikä erehdys!\n\nKaikki kolme katsahtivat ensin hyvin nolostuneina toisiinsa ja alkoivat\nsitten nauraa kommellukselleen.\n\n-- Emme saa kertoa tästä kenellekään, virkkoi Basil, -- tai joudumme\nnaurunalaisiksi.\n\n-- Emme ollenkaan, väitti Lucien, -- tällaisia erehdyksiä sattuu usein\nkokeneillekin ruohoaavikkojen vaeltajille. Se on hyvin tavallinen ilman\naiheuttama harha. Olen kuullut pahemmastakin tapauksesta kuin tämä,\nolen kuullut, että kettua on luultu puhveliksi.\n\n-- Jos kohtaamme puhvelihärkiä, luulemme niitä kai mammuteiksi,\nhuomautti Francis, ja pettyneet metsästäjät ryhtyivät\npuhvelinmetsästyksen sijasta lintujahtiin.\n\n\n\n\nMETSÄKALKKUNAN PYYNTI\n\n\n-- Eteenpäin! huusi Basil kannustaen hevosensa laukkaan. -- Eteenpäin!\nMeillä ei sittenkään ole mikään huono onni. Lihava kalkkuna\npäivälliseksi, mitä siitä sanotte! Tulkaa!\n\n-- Maltahan, esteli Lucien, -- miten pääsemme niiden lähelle? Ne ovat\naukealla aavikolla, eikä meillä ole mitään suojaa.\n\n-- Emme sitä tarvitsekaan. Tavoitamme ne ajamalla, niin kuin aioimme\ntavoittaa puhvelitkin.\n\n-- Hahaha, nauroi Francis, -- tavoitamme kalkkunan! Sehän lentäisi heti\ntiehensä. Mitä joutavia sinä lörpöttelet?\n\n-- Sanonpa sinulle, vastasi Basil, -- ettei se ole mitään lörpöttelyä.\nYritys voi onnistua. Olen usein kuullut sellaisesta pyydystäjiltä.\nKokeillaan nyt itse.\n\n-- Kokeillaan sitten, suostuivat Francis ja Lucien heti, ja kaikki\nkolme ratsastivat yhdessä eteenpäin.\n\nPäästyään kyllin lähelle erottaakseen linnut, he näkivät kaksi vanhaa\nukkokalkkunaa ja kanan. Kukot astelivat pöyhistellen, pyrstöt\nviuhkanmuotoisesti levitettyinä ja siivet laahaten ruohossa. Tuon\ntuostakin ne päästivät äänekkään kotkotuksen, ja niiden asennosta ja\neleistä saattoi huomata niiden olevan kilpakosijoita, jotka luultavasti\nyltyisivät tappeluun. Naaras harppaili ruohossa levollisesti, mutta\nkeimailevasti, ja epäilemättä täysin tietoisena siitä lämpimästä\nharrastuksesta, jota se herätti sotaisten urosten rinnassa. Se oli\npaljon pienempi kuin ne, eikä sen höyhenpuku ollut läheskään yhtä\nloistava. Koiraat näyttivät todellakin hyvin kiiltäviltä ja komeilta,\nvetivät vertoja riikinkukkoparille, ja niiden hohtavien selkien\nsäteillessä auringossa metallin tavoin kimmeltäen pojat ajattelivat,\netteivät koskaan olleet nähneet niin uhkeita lintuja.\n\nOmaan kiistaansa kiintyneinä ne epäilemättä olisivat päästäneet\nmetsästäjät ampumamatkan päähän. Mutta naaras oli varuillaan, ja\nnähdessään poikien lähestyvän se kohotti päänsä ja toitahdutti\näänekkäästi, kiinnittäen toveriensa huomion. Niiden levitetyt pyrstöt\nsulkeutuivat silmänräpäyksessä ja painuivat maahan, siivet vetäytyivät\nkokoon ja pitkät kaulat kurottautuivat ilmaan. Ne muuttuivat\ntäydellisesti ja ne seisoivat nyt suorina aavikolla, runsaan\npuolentoista metrin korkuisena kukin!\n\n-- Komeita eläimiä! huudahti Lucien.\n\n-- Niin ovat, mutisi Basil. -- Mutta pitkää aikaan ne eivät odottele.\nParasta, että hyökkäämme. Valitse sinä kana, Luce, kun ratsusi on\nhitain. Olkaa valmiit. E-teen-päin!\n\nKaikki kolme kannustivat hevosiaan rynnistäen yhdessä eteenpäin\nMarengon johtaessa ajoa. Tuossa tuokiossa he olivat noin sadan metrin\npäässä kalkkunoista. Linnut jotka olivat joutuneet näin äkillisen\nhyökkäyksen alaisiksi, juoksivat muutamia askeleita ja kohosivat sitten\nilmaan räpsyttäen äänekkäästi siipiänsä. Nopean hyökkäyksen\nhätäännyttäminä ne lensivät eri suuntiin. Kukin pojista oli valinnut\nsen, jota aikoi ahdistaa, ja vain siihen hän tähtäsi silmillään. Basil\nja Francis seurasivat koiraita, sillä välin kun Lucien ajoi hiljaista\nlaukkaa kanan perässä.\n\nMarengo otti tietysti osaa ajoon yhtyen Lucienin mukaan, joko sen\nmielestä kanassa oli makeampi liha tai sitten se luuli, että se oli\nniistä kolmesta helpoimmin saavutettavissa.\n\nSe ei lentänyt kauaksi ennen kuin laskeutui jälleen maahan ja alkoi\njuosta kaikin voimin kohti läheisintä metsikköä. Lucien seurasi sitä\nMarengon juostessa edessä vähän väliä kimakasti haukahtaen. Astuessaan\nviidakkoon Lucien näki koiran seisovan ison tammen juurella. Se oli\najanut kalkkunan puuhun ja katseli ylöspäin kiiluvin silmin, haukkuen\nja heiluttaen häntäänsä. Lucien ratsasti varovaisesti puun alle ja hän\nnäki kalkkunan lyyhistyneenä sammalta vasten eräällä sen korkeimmista\noksista. Hän ojensi pyssynsä ja tähtäsi, ja linnun kuultiin pyristellen\npudota ropsahtavan lehvien välitse. Marengo riensi tavoittamaan sitä\nmaasta, mutta sen isäntä hätisti koiran pois ja otti otuksen, joka\nosoittautui kuolleeksi.\n\nLucien nousi jälleen satulaan ja ratsastaessaan metsästä hän näki\nBasilin kaukana aavikolla. Basil ratsasti täyttä neliä, ja\nkalkkunakukko juoksi siivet levällään jonkin matkaa hänen edellään\nkiitäen kuin kamelikurki! Sekä Basil että kukko hävisivät hänen\nnäkyvistään jonkin metsäsaarekkeen taakse. Lucien etsi silmillään\nFrancisia. Poikaa ei näkynyt missään, hän oli ajanut kukkoaan suuntaan,\njossa aavikko oli täplitetty tiuhemmin metsiköillä. Ajatellen, ettei\nhyödyttäisi seurata kumpaakaan Lucien ratsasti takaisin metsään\nJeanetten luo. Siellä hän istahti odottamaan veljiensä palaamista.\n\nBasilin ajo osoittautui pitemmäksi kuin hän oli otaksunut. Hän oli\nvalinnut osalleen suurimman ja epäilemättä voimakkaimman ja sitkeimmän.\nEnsi lennolla hänen kukkonsa pyyhkäisi suoraan melkein kaksi kilometriä\nja laskeuduttuaan maahan kiiti kuin pelästynyt kissa. Basil ei\nmenettänyt rohkeuttaan, vaan kannusti hevostaan ja alkoi pian päästä\nlähemmäksi. Kalkkuna pyrähti jälleen ilmaan, lentäen vielä kilometrin\nverran ennen kuin laskeutui. Taaskin Basil karahdutti ratsunsa täyteen\nneliin, ja vielä kerran vanha kalkkunakukko kohosi lentoon, mutta\nlaskeutui tällä kertaa jo sadan metrin päähän lähtökohdastaan. Basil\nsaavutti sen pian nopealla ratsullaan, eikä kukko kyennyt enää\nlentämään. Juosta se kuitenkin jaksoi aika vauhtia, ja milloin\naavikolla sattui ylämäkeä, se kiiti nopeammin kuin hevonen. Alamäessä\nhevonen pääsi voitolle, ja näin sitä mentiin, kunnes lintu alkoi\nkaarrella ja kierrellä osoittaen kaikkia väsymyksen merkkejä. Hevonen\njuoksi useita kertoja sen ohitse kalkkunan poiketessa sivulle tai\nkääntyessä taaksepäin.\n\nAjoa jatkui melkoisen kauan. Vihdoin lintu uupui kokonaan ja kyyristyen\nmaahan työnsi päänsä ja pitkän kaulansa ruohonkorsiin, kuin\nkamelikurki, luullen näin olevansa kätkettynä vainoojaltaan. Basil\npysäytti hevosensa, ojensi pitkän kiväärinsä, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä luoti lävisti kalkkunan kaataen sen kuoliaana\nruohikkoon.\n\nBasil astui alas ja siepaten kukon sitoi sen koivista satulansa\ntakareunaan. Tämä kysyi Basilin kaikki voimat, sillä lintu oli suurinta\nlajia -- parinkymmenen kilon painoinen.\n\nHeti sidottuaan otuksen Basil hyppäsi takaisin satulaan ja alkoi\nratsastaa... mihin? Niin, se oli kysymys, jonka hän teki itselleen\nennen kuin hänen hevosensa oli kulkenut montaakaan metriä. Mihin hän\noli menossa? Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus, että hän oli\neksynyt! Metsikköjä näkyi joka suunnalla. Ne olivat aivan toistensa\nkaltaisia, tai jos niissä olikin erilaisuutta, hän ei ollut pannut sitä\nmerkille hurjassa vauhdissaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan\nilmansuunnasta josta oli tullut, eikä hän siis tiennyt, minnepäin oli\nmentävä. Hän näki ja tunsi olevansa eksyksissä!\n\nNuori lukijani, et voi kuvitella ajatuksia, jotka valtaavat preerialle\neksyneen. Sellainen tilanne on ennenkin kauhistuttanut mitä rohkeimpia\nsydämiä. Vahvat miehet ovat vavisseet tuntiessansa olevansa yksinään\nerämaassa, ja syystä kyllä, sillä he tiesivät, että sen seurauksena\nusein on ollut kuolema. Haaksirikkoutunut merimies avoimessa veneessään\non tuskin pahemmassa hädässä kuin ruohoaavikkojen ulapalle eksynyt\nvaeltaja ja monet ovat sellaisissa olosuhteissa tulleet hulluiksi.\nTästä voimme aavistaa nuoren Basilin tunteet.\n\nOlen jo sanonut, että hän oli kylmäverinen ja rohkea poika. Sellainen\nhän oli ja sellaiseksi hän osoittautui nytkin. Hän ei menettänyt\nmalttiaan. Hän hillitsi hevostansa ja katseli ruohikkoa valppain\nsilmin. Siitä ei ollut mitään apua. Hän ei nähnyt mitään, mitä olisi\nvoinut käyttää johtolankana opastamassa paikalle, jossa hän oli eronnut\nveljistään. Hän huusi kovaa, mutta siihen ei vastannut kaiku eikä\nihmisääni. Hän laukaisi pyssynsä ja kuunteli ajatellen, että Lucien tai\nFrancis vastaisivat samanlaisella merkillä, mutta hänen korvansa ei\nsaanut mitään vastausta. Hän panosti kiväärinsä uudestaan ja istui\nhetkisen satulassaan ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n-- Ahaa, nyt tiedän! hän huudahti nousten jalustimillaan. -- Kuinka\nolinkaan niin typerä? Musta Haukka, emme vielä ole hukassa!\n\nBasil ei ollut turhaan metsästänyt koko ikäänsä, ja vaikka hänellä oli\nvain vähän kokemusta ruohoaavikolta, tulivat hänen eräretkillä\nhankkimansa tiedot nyt hyvään tarpeeseen. Ajatus, joka oli niin äkkiä\njuolahtanut hänen päähänsä, oli hyvä ajatus ja ainoa, joka varmaan\nvoisi hänet pelastaa. Hän oli päättänyt palata omia jälkiään.\n\nHän käänsi hevosensa ja ratsasti hiljalleen eteenpäin silmät maahan\nluotuina. Kamara oli lujaa, eivätkä kavionjäljet olleet painuneet\nsyvälle, mutta Basililla oli metsästäjän silmä, joka kykeni seuraamaan\nkauriinkin reittiä. Muutamissa minuuteissa hän saapui paikalle, missä\noli tappanut kalkkunan. Verinen ruoho ja höyhenet varmensivat hänet\nsiitä. Hän pysähtyi hetkiseksi määrätäkseen suunnan, mistä oli tätä\npaikkaa lähestynyt. Hän sai sen vihdoin tyydyttävästi selville ja\npalasi verkalleen ratsastaen omia jälkiään pitkin.\n\nHänen kuljettuaan muutamia hevosenmittoja, jäljet kääntyivät. Basil\nseurasi mutkaa ja tuli takaisin melkein samalle paikalle. Uusi\nsamanlainen mutka ja vielä toinen ja kolmaskin, ja kaikki nämä\nkiertelyt sadan metrin sisällä siitä paikasta, missä lintu oli ammuttu.\nJokaista mutkaa nuori metsästäjä seurasi mitä suurimmalla huolella ja\ntarkkuudella. Tässä hän osoitti arvostelukykyä ja metsästäjänvaistoa,\nsillä jos hän olisi käynyt kärsimättömäksi ja oikaissut laajemmassa\nkaaressa etsimään jälkiä tuonnempaa, hän olisi voinut sattua hevosen\näskeisille polkemille ja joutua siten täydelliseen sokkeloon.\n\nJonkin ajan perästä hänen kiertämänsä kehät laajenivat ja vihdoin hän\nsuureksi ilokseen huomasi kulkevansa eteenpäin suorassa viivassa. Hänen\npolkuaan leikkasivat monet hevosenjäljet, monet niistä yhtä vereksiä\nkuin hänen omansa. Nämä eivät saattaneet häntä ymmälleen. Ne olivat\nvillihevosten polkemia, ja vaikka Musta Haukka oli kengittämätön kuten\nnekin, ratsastaja tunsi sen kavion jäljen yhtä hyvin kuin oman\nkiväärinsä. Arabialaisen jäljet olivat paljon leveämmät kuin\nvillihevosten.\n\nSeurattuaan latua taaksepäin melkein tunnin ajan silmät maahan luotuina\nhänet äkkiä havahdutti ääni, joka kutsui häntä nimeltä. Hän katsahti\nylös ja näki Lucienin metsän reunassa. Riemuhuudoin hän kannusti\nhevostansa ja ratsasti eteenpäin. Mutta hänen päästessään lähemmäksi\nhänen ilontunteeseensa sekaantui tuskallista pelkoa. Siinä oli Lucien,\nsiinä olivat Jeanette ja Marengo, mutta missä Francis saattoi olla?\n\n-- Missä Francis on? kysyi Lucien, kun Basil ratsasti hänen luokseen.\n\nBasil kykeni tuskin puhumaan, hän oli niin järkyttynyt.\n\n-- No Lucien, hän vihdoin änkytti, -- eikö Francis ole palannut?\n\n-- Ei, vastasi Lucien, -- luulin, että hän oli sinun kanssasi ja että\ntulisitte yhdessä takaisin. Olen ihmetellyt, mikä teitä on saattanut\nviivyttää niin kauan.\n\n-- Hyvä Jumala, hän on poissa! huudahti Basil. -- Lucien, Lucien,\nFrancis on poissa!\n\n-- Poissa! Mitä tarkoitat? kysyi Francis, uskoen puolittain, että\nintiaanit tai jokin petoeläin oli hyökännyt pojan kimppuun. -- Onko\nhänelle tapahtunut jotakin? Puhu, Basil!\n\n-- Ei, ei! vastasi Basil. -- Hän on eksynyt ruohoaavikolle! Voi,\nLucien, et tiedä, mitä se merkitsee... se on kauheata. Olin itse\neksyksissä. Löysin sentään takaisin. Mutta Francis, pieni\nFrancis-rukka! Hänen suhteensa ei ole mitään toivoa, hän on hukassa...\nhukassa!\n\n-- Mutta etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun me kolme erosimme?\nkysyi Lucien epätoivoissaan.\n\n-- Ei, en eromme jälkeen. Olin itse eksyksissä ja olen koko tämän ajan\netsinyt tietä. Minun onnistui palata omia jälkiäni pitkin, muutoin\nolisit minua tuskin enää nähnyt. Voi Francis, Francis-veli, kuinka\nhänen käykään?\n\nLucien yhtyi nyt veljensä pelkoon ja epätoivoon. Tähän asti hän oli\nollut siinä käsityksessä, että veljet olivat sattuneet yhteen ja jokin\noli viivyttänyt heitä -- kenties jalustinhihna oli katkennut, vyö\nrepeytynyt poikki tai muuta sentapaista, -- ja hän oli juuri käymässä\nlevottomaksi, kun sai Basilin näkyviinsä. Hän ei tiennyt, miltä\neksyminen tuntui, mutta Basilin hurjat epätoivoiset selitykset saivat\nhänet aavistamaan sen ja hän älysi varsin hyvin, miten vaaralliseen\ntilaan Francis oli joutunut. Nyt ei ollut kuitenkaan aikaa antautua\nmurheen valtaan. Hän näki Basilin olevan puolittain herpaantuneena,\nsitäkin enemmän kun tämä piti itseään syypäänä onnettomuuteen. Basilhan\noli kehottanut heitä kalkkunajahtiin ja pannut leikin alkuun.\n\nAntamatta epätoivon masentaa itseänsä molemmat tunsivat, että heidän\noli ryhdyttävä johonkin kadonneen veljen löytämiseksi.\n\n-- Mitä on tehtävä? sanoi Lucien.\n\nBasil muuttui jälleen entiselleen. Toivo Francisin pelastamisesta\npalautti hänen tavallisen tarmonsa ja rohkeutensa.\n\n-- Onko parasta, että jäämme tänne? kysyi Lucien tietäen, että hänen\nveljensä terävä arvostelukyky auttaisi tätä valitsemaan parhaan\nsuunnitelman.\n\n-- Ei, vastasi Basil, -- se ei hyödytä mitään. Minä kykenin löytämään\ntieni takaisin vain hevoseni jälkien avulla. Francis ei tule sitä\najatelleeksi, ja vaikka hän ajattelisikin, hänen hevosensa on mustangi,\njonka toverien jälkiä ruohoaavikolla kulkee ristiin rastiin. Ei, ei,\nhän ei palaa koskaan luoksemme, ellei sattuma häntä tuo, ja siinä on\ntuhat mahdollisuutta yhtä vastaan. Ei, meidän täytyy lähteä etsimään\nhäntä, meidän täytyy päästä hänen jäljilleen, ja pelkään, että niitä on\nmahdoton keksiä niin monien muiden jälkien joukosta. Ennen kuin\nlähdemme tästä paikasta, -- jatkoi Basil, -- yrittäkäämme jokaista\nkeinoa, mikä meillä vielä on. Onko pyssysi panostettu?\n\n-- On, vastasi Lucien.\n\n-- Laukaise se sitten sekunti, pari sen jälkeen kun minä olen ampunut.\nEnsimmäinen laukaus voi kiinnittää hänen huomionsa toiseen.\n\nBasil kohotti aseensa ja ampui ilmaan. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen\nmyöskin Lucien laukaisi, ja molemmat kuuntelivat rajusti pamppailevin\nsydämin.\n\nHe odottivat viisi minuuttia tai kauemminkin, jotta Francis saisi aikaa\npanostaa pyssynsä, jos se oli tyhjä. Mitään vastausta ei kuulunut.\n\nVeljekset panostivat kiväärinsä uudelleen tällä kertaa pelkällä\nruudilla, käyttäen runsaasti ruutia ja sulloen sen tiukkaan, jotta\npamaukset kuuluisivat voimakkaampina. Sitten he laukaisivat kuten\näsken. Sama tulos. -- Heidän merkkiinsä ei kuulunut mitään vastausta.\n\n-- Se osoittaa, että hän on hyvin kaukana, virkkoi Lucien, -- sillä\näänet kaikuvat tällä seudulla pitkän matkan päähän.\n\n-- Koettakaamme savua, ehdotti Basil laskien kiväärin kädestään. --\nKerää risuja, Luce, sillä välin kun minä tuikkaan tulen lehtiin.\n\nBasil poimi tukon helposti palavia roskia ja vietyään sen avoimelle\npaikalle haravoi kokoon kasan kuivia lehtiä ja ruohoa ja sytytti ne.\nSillä välin Lucien keräsi sylyksen oksia ja lisäsi ne pinoon. Niiden\npäälle heitettiin vielä tuoreita lehviä ja puista taitettuja oksia.\nKaikkein ylimmäiseksi lisättiin useita kahmalollisia espanjansammalta,\njota riippui runsaasti tammista. Sakea, sininen savu nousi pian\nkorkealle taivaalle, ja veljekset tähystelivät tutkivin silmin\nruohoaavikkoa kaikkiin suuntiin.\n\n-- Hänen täytyy olla kaukana, ellei hän näe tätä, huomautti Lucien. --\nMielestäni sen pitäisi näkyä kymmenen kilometrin päähän.\n\n-- Vähintään niin kauaksi, vastasi Basil, -- mutta pianhan hän on niin\netäälle joutunut. Kalkkunan ajossa hän on voinut etääntyä melkoisen\nmatkan päähän, ja huomattuaan itsensä eksyneeksi hän on helposti\nnelistänyt lopun.\n\n-- Ellei hän ole ratsastanut takaisinpäin omien jälkiensä suuntaan,\nkuten sinä, huomautti Lucien.\n\n-- Ei, se ei ole luultavaa. Pienen Francis-paran päähän se ei\njuolahtaisi, hänellä ei ole siihen kyllin kokemusta, ja toivon melkein,\nettei hän ole sitä yrittänytkään.\n\n-- Miksi sitä toivot? kysyi Lucien.\n\n-- Siksi, että meidän on helpompi erottaa hänen jälkensä, jos hän on\nratsastanut suoraan eteenpäin.\n\n-- Totta kyllä, myönsi Lucien, ja molemmat olivat jälleen vaiti ja\ntähyilivät ruohikon aukeamia levottomin silmin.\n\nHe seisoivat näin melkoisen ajan, mutta vihdoin he kääntyivät toisiinsa\npäin kasvoillaan pettynyt ja murheellinen ilme.\n\n-- Hän ei tule, virkkoi Lucien murheellisesti.\n\n-- Ei, hän olisi saapunut jo kauan sitten. Hän olisi varmaan ajanut\ntäyttä neliä, jos olisi keksinyt savun. Meidän on lähdettävä etsimään\nhäntä.\n\nHe menivät hevostensa luo. Basilin katse osui koiraan. Ilon välähdys\nleimahti hänen silmissään, ja hänen koko olemuksensa muuttui äkkiä.\n\n-- Ei, hän huudahti, -- olemme hukanneet aikaa! Nopeasti, Lucien,\nsatulaan, satulaan!\n\n-- Mitä nyt? kysyi Lucien kummastuneena.\n\n-- Älä kysy... mieleeni juolahti hyvä ajatus; mutta meillä ei ole\nhetkeäkään tuhlattavana. Aika on kallista. Lähdetään!\n\n-- Mutta jätämmekö Jeanetten?\n\n-- Kaikin mokomin. Francis voi saapua.\n\n-- Jos hän saapuu niin kuinka hän tietää, minne olemme lähteneet?\n\n-- Totta, vastasi Basil miettien hetkisen. -- Anna minulle kynäsi ja\npaperia! Sido sinä Jeanette puuhun, niin minä kirjoitan.\n\nLucien antoi hänelle pienen paperiliuskan ja lyijykynän. Sitten hän\nryhtyi sitomaan muulia tukevasti vahvaan oksaan.\n\nBasil otti paperin ja kirjoitti: \"_Francis, me olemme lähteneet\nseuraamaan jälkiäsi. Jää Jeanetten luo_.\"\n\nHän kiinnitti paperin näkyvästi puun runkoon, sen jälkeen hän siepaten\nkiväärinsä ja hypäten satulaansa käski Lucienin seurata mukana.\n\nLucien nousi ratsulleen ja ratsasti perästä, Marengon tepsuttaessa\nviimeisenä.\n\n\n\n\nJÄLKIÄ ETSIMÄSSÄ\n\n\nHe ratsastivat suoraan sinne, mistä olivat lähteneet ajamaan\nkalkkunoita. Francis oli kääntynyt vasemmalle, mutta samalle suunnalle\njohtivat monet muutkin hevosten jäljet.\n\n-- Kuten sinulle sanoin, huomautti Basil, -- emme olisi mitenkään\nvoineet seurata hänen kulkuaan jälkiä tarkastamalla. Täälläkään emme\nole niistä varmat. Nuo lienevät sentään hänen ratsunsa polkemat, koska\nne ovat muita vereksemmät. Yritetään niitä. Marengo!\n\n-- Maltahan, keskeytti Lucien. -- Tuolla näin Francisin viimeiseksi.\nNäin vilahduksen hänestä, kun hän kääntyi tuon puuryhmän taakse.\n\n-- Sepä oivallista! Ehkä hänen jälkensä erottuvat siellä muista.\nEteenpäin!\n\nHe ratsastivat satakunta askelta ja saapuivat Lucienin osoittaman\nmetsikön kärkeen.\n\n-- Olet oikeassa! huudahti Basil. -- Hän on kulkenut tästä.\n\nBasil astui alas heittäen ohjaksensa Lucienille. Hän polvistui ruoholle\nja tarkasteli kavionjälkiä mitä huolellisimmin.\n\n-- No niin! hän mutisi noustessaan jälleen jaloilleen. -- Tunnen sinut\ntuhansien joukosta.\n\n-- Valmistaudu huimaan ratsastukseen, hän jatkoi kääntyen Lucienin\npuoleen. -- Koira johtaa meitä hevostemme laukatessa. Marengo!\n\nKoira juoksi paikalle, missä Basil oli kumartuneena jälkien yli.\nBasililla oli punainen esine käsivarsillaan. Se oli Francisin huopa,\njonka tämä oli irroittanut hevosensa selästä ja paiskannut maahan ajoon\nlähtiessään. Koira haisteli huopaa päästäen samalla heikon ulinan ja\nkatsoen ymmärtäväisesti isäntänsä kasvoihin. Se näkyi käsittävän, mitä\nsiltä odotettiin.\n\nBasil heitti nyt huovan oman satulansa yli, kumartui jälleen, veti\nsormiaan ruohoa pitkin ja liikuttamalla kättään viittasi Marengoa\nseuraamaan sen suuntaan. Kerran haukahtaen koira painoi kuononsa maahan\nja riensi eteenpäin jälkiä pitkin.\n\nBasil hypähti satulaan ja tarttuen ohjaksiin huusi veljelleen:\n\n-- Tule, Lucien, emme saa päästää koiraa silmistämme, vaikka hevosemme\nkaatuisivat kuolleina tielle! Kaikki riippuu siitä, että säilytämme sen\nnäkyvissämme.\n\nMolemmat kannustivat hevosiansa ja kiitivät eteenpäin täyttä laukkaa.\n\n-- Meidän täytyy osata löytää tiemme takaisin, -- sanoi Basil hilliten\nratsuaan heidän kulkiessaan erään metsikön sivuitse. -- Emme saa itse\njoutua eksyksiin, -- ja näin sanoessaan hän murskasi oksan puusta sen\ntaittuneen pään jäädessä heilumaan riipuksissa. Sitten hän kannusti\nhevosensa uuteen vauhtiin.\n\nKoira juoksi suoraviivaisesti melkein kaksi kilometriä. Se oli\nkalkkunan ensimmäinen lentomatka. Sitten sen suunta muuttui, vaikkei\npaljon, ja näin kuljettiin kilometrin verran suoraan kuten äsken.\n\n-- Toinen lento, huomautti Basil veljelleen molempien ratsastaessa\nvinhaa vauhtia, milloin tarkaten koiraa levottomina, milloin pysähtyen\nsilmänräpäykseksi jonkin näkyvämmän puun luo merkitäkseen tiensä\ntaittamalla siitä oksan.\n\nVihdoin koira juoksi viidakkoon.\n\n-- Ahaa! huudahti Basil, -- Francis on tappanut kalkkunansa siellä! Ei,\nhän jatkoi, kun koira suhahti jälleen ulos tiehiköstä kiitäen aavalle\nkentälle, -- ei! Lintu on etsinyt suojaa, mutta poika on löytänyt sen\npiilostaan ja se on paennut kauemmaksi.\n\nMarengo opasti heitä nyt muutamia satoja askeleita suoraan, mutta\nsitten se äkkiä alkoi tehdä mutkia ja juosta kiemuroissa pitkin\naavikkoa.\n\n-- Pysähdytä hevosesi, Lucien, pysähdytä! huusi Basil kiristäessään\noman ratsunsa suitsia. -- Tiedän, mitä tuo merkitsee. Älä ratsasta\njäljissä... saat koiran sekaannuksiin. Jätä se rauhaan.\n\nMuutaman sekuntin päästä koira pysähtyi, ulvahti ja näytti kuonollaan\nviskelevän tummaa esinettä ruohikolla. Basil ja Lucien olivat\npysähtyneet melkoisen matkan päähän, mutta saattoivat silti erottaa,\nettä se oli löytänyt joitain irtonaisia sulkia.\n\n-- Epäilemättä paikka, missä Francis on tappanut kalkkunan, mutisi\nBasil. -- Jos Marengo vain voi löytää jäljet, joita pitkin hän ratsasti\npois, niin kaikki käy hyvin, mutta... kas... kas! Se lähti jälleen\njuoksemaan!\n\nBasil ja Lucien tarkkailivat nyt pamppailevin sydämin. He tiesivät,\nettä ratkaiseva käänne oli käsissä. Jos Marengo, kuten Basil sanoi,\nvoisi löytää Francisin poispäin johtavat jäljet, voisi se melkein\nvarmasti seurata niitä. Molemmat veljet luottivat tähän tietäen koiran\nkyvyt. Ratkaisu oli nyt edessä ja molemmista tuntui sillä hetkellä kuin\nheidän veljensä henki riippuisi sen onnistumisesta. Ei siis ihme, että\nhe tarkkasivat koiran jokaista liikettä hengitystä pidätellen\nistuessaan hievahtamatta ja äänettöminä satulassaan.\n\nKoira juoksi tuokion päästä pois siltä kohdalta, missä höyhenet olivat,\nja sen nähtiin jälleen mutkittelevan ja kiertelevän kedolla. Se ei\nkulkenut vapaasti. Ilmeisesti nuo monet toisiaan lähenevät ja toistensa\nyli kulkevat jäljet sekoittivat sitä. Se palasi kalkkunan surmapaikalle\nja pysähtyi siihen ulvahtaen pettymyksestä.\n\nBasililta ja hänen veljeltään pääsi yhtaikaa epätoivoa ilmaiseva\nhuudahdus. He tiesivät, että tuo ulvahdus oli paha enne, mutta\nkumpikaan ei puhunut.\n\nKoira juoksi pois vielä kerran ja kääntyi ja kaarteli aavikolla, kuten\nennenkin.\n\n-- Hyvä Jumala, huudahti Basil tuskissaan, -- se palaa vanhoille\njäljille!\n\nTämä oli liiankin totta, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä koira,\npalaten jälkiä pitkin, hypätä ponnahti heidän hevostensa jalkoihin.\nSitten se pysähtyi, kohotti päänsä ja ulvahti jälleen epätoivoisesti.\n\nBasil viittasi sitä juoksemaan takaisin. Se syöksähti jälleen aavikolle\nja seurasi vanhaa jälkeä, mutta yhtä huonoilla tuloksilla. Sitten se\njoutui hämilleen ja juoksenteli sinne tänne kedolla, nähtävästi aivan\nymmällään. Veljekset katsahtivat kauhistuneina toisiinsa. He olivat\nkadottaneet jäljet!\n\n-- Maltahan! Vielä on toivoa, sanoi Basil. -- Voimme löytää ne\ntekemällä laajemman kaaren. Pitele hevoseni suitsia, hän jatkoi hypäten\nhevosensa selästä.\n\n-- Marengo, hei, Marengo!\n\nKoira totteli käskevällä äänellä lausuttua kehotusta ja juoksi\nisäntänsä jalkojen juureen. Basil käski Lucienin seurata hevosten\nkanssa ja harppasi aavikolle.\n\nHän käveli verkalleen etukumarassa ja tarkaten huolellisesti maata. Hän\nasteli säännöttömän laajaläpimittaisen ympyrän kehää pysytellen niiden\nkiemuroiden ulkopuolella, jotka Francis oli tehnyt viimeisessä\nponnistuksessaan väsyneen linnun tavoittamisessa ja jotka olivat\nsaaneet koiran ymmälle. Hän kulki useampien eri tahoille johtavien\nhevosenjälkien ohi ja poikki. Kaikkia näitä hän tarkasteli, mutta\nmitkään eivät häntä tyydyttäneet. Tällä tavoin hän oli tehnyt parin\nkilometrin kaaren, kun hänen silmäänsä osuivat jäljet, jotka näyttivät\nmuita vereksemmiltä. Hän hypähti eteenpäin kumartuen niiden yli\nriemuhuudoin, sillä hän tunsi ne Francisin mustangin polkemiksi. Hän\nerotti ne merkistä, jonka oli huomannut silloin, kun koira ensiksi oli\nosunut jäljille -- toisen etujalan kaviosta oli näet lohjennut pieni\npalanen. Mutta Marengo ei tarvinnut tätä merkkiä. Se vainusi jäljet\nheti ja alkoi taas kuono maassa kiitää aavikkoa pitkin.\n\nBasil hyppäsi satulaansa ja viitaten veljeään seuraamaan antoi\nhevosensa laukata aivan koiran kintereillä.\n\nJäljet eivät vieneet kohtisuoraan. Paikoin ne kulkivat suoraviivaisesti\nmuutamia satoja metrejä, kääntyen sitten äkkiä milloin oikealle,\nmilloin vasemmalle ja mutkitellen murtoviivan tavoin. Joskus ne\nkiertyivät kehäksi ja parissa kohtaa leikkasivat omaa uraansa. Näissä\nristeyksissä koira kerran pari oli vähällä jälleen ällistyä.\n\nHe tiesivät hyvin, miksi jäljet kiertelivät sinne tänne. Francis-parka\noli samoillut umpimähkään, tietämättä minne mennä.\n\nVielä kerran jäljet johtivat suoraan hyvinkin neljän kilometrin matkan.\nTässä Francis näkyi päättäväisesti ratsastaneen suoraan eteenpäin,\nmutta, kuten Basil huomautti, hän oli kaiken aikaa matkannut selkä\nleiriin päin! Tämän tieosuuden, jolla jäljet olivat tuoreet, koira\njuoksi ripeästi, pakottaen ratsastajat ripeään laukkaan. Jonkin matkan\npäässä suunta jälleen kääntyi oikealle ja länteen päin.\n\nKun veljet katsahtivat tälle ilmansuunnalle, heidän huomionsa kiintyi\ntaivaanrantaan. Aurinko oli menemässä mailleen!\n\nHeidät valtasi uusi pelontunne. He tiesivät, että näillä korkeilla\neteläisillä ylätasangoilla ei ollut mitään hämärän aikaa tai sellaista\noli vain nimeksi. Jos sattuisi tulemaan pimeä ilta, miten he voisivat\nseurata juoksevaa koiraa? Se saattaisi kylläkin pysyä jäljillä ja\nlöytää Francisin, mutta mitä hyötyä siitä olisi, elleivät he olisi\nmukana? Francis saisi vain onnettomuustoverin, mutta ei mitään merkkiä,\nminkä avulla hän voisi löytää heidät tai he hänet.\n\nAurinko laski pian ja hämärän varjot lankesivat ruohikolle. Tuli yhä\npimeämpää, kunnes oli vaikea erottaa aavikolla kiitävän koiran tummaa\nhahmoa. Mitä oli tehtävä? Se häipyisi pian heidän silmistään ja\njättäisi heidät oppaatta!\n\n-- Nyt tiedän! huudahti Basil äkkiä, ja kannusti hevosensa Marengon\nluo. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heittäytyi satulastaan ja\ntarttuen koiraan pysähdytti sen.\n\n-- Astu alas, Lucien! hän huusi.. -- Tule auttamaan minua. Riisu\npaitasi... se on valkoisempi kuin omani.\n\nPuoleksi käsittäen hänen tarkoituksensa Lucien riisui heti puseronsa ja\nsitten paitansa, joka oli heikkoraitaista valkaistua puuvillaa ja\nnäytti hämärässä melkein valkoiselta. Basil tarttui siihen ja repäisi\nsiitä kiireesti hihat. Sitten hän veti sen koiran päälle ja\npujotettuaan eläimen etujalat hihanrei'istä sitoi kauluksen\nhihnanpätkällä lujasti kaulaan ja kietoi liepeet koiran kylkien\nympärille. Tässä asussa Marengo muistutti puettua markkina-apinaa ja\nsen voi väreilevässä hämärässä varsin helposti erottaa.\n\n-- Nyt, voimme seurata sitä, vaikka olisi pilkkosen pimeä, huudahti\nBasil riemuissaan.\n\n-- Odotahan hetkinen, sanoi Lucien, -- ryhtykäämme kaikkiin\nvarokeinoihin. On vielä kyllin valoisaa voidakseni kirjoittaa. -- Näin\nsanottuaan hän otti esille muistikirjansa ja piirsi:\n\n\"_Francis, palaa omia jälkiäsi myöten. Niiden varrelta löydät meidät.\nEllet kykene niitä seuraamaan, anna Marengon opastaa itseäsi_.\" Hän\nrepäisi lehden irti ja antoi sen Basilille, joka kiinnitti sen\nhuolellisesti paitaan.\n\nMarengo päästettiin jälleen vapaaksi ja se alkoi uudelleen juosta\njälkiä pitkin veljesten noustessa taas ratsuilleen seuratakseen sitä.\n\nOnneksi yöstä ei tullut niin pimeä kuin he olivat pelänneet, joten he\nerottivat kyllin selvästi valkoisen paidan voidakseen laukassakin\nseurata koiraa. Näin he ratsastivat vielä lähes tunnin Basilin yhä\nmerkitessä tietä heidän suhahtaessaan metsäsaarekkeiden ohi.\n\nHeidän kaartaessaan tuuhean lehdon reunaan, heidän silmiinsä sattui\njotakin kirkasta. Se oli korkeiden puiden siimeksessä loimuava nuotio!\nMarengo riensi suoraan sitä kohti. Peläten, että siellä olisi\nintiaanileiri, Basil kannusti hevosensa eteenpäin ja astuen alas\nsatulasta keskeytti koiran juoksun. Pysähdyttiin neuvottelemaan, mitä\nolisi parasta tehdä. Silloin tuli roihahti korkeammalle, ja he\nerottivat täplikkään esineen sen vierestä. Se oli Francisin mustangi!\nBasil ja Lucien astuivat nyt ripeästi nuotion luo ja suureksi ilokseen\nnäkivät Francisin istumassa tulen vieressä ja pitämässä jotakin nuotion\nyllä. Seuraavassa silmänräpäyksessä veljekset heittäytyivät toistensa\nkaulaan ja syleilivät toisiaan ilokyynelin!\n\nFrancis kertoi pian seikkailunsa. Hän oli tappanut kalkkunansa ja\neksynyt sitten, mutta sen sijaan että olisi palannut omia jälkiään\npitkin kuten Basil oli tehnyt, hän oli samoillut ympäriinsä hämärään\nasti, tuon tuostakin luikaten ja laukaisten pyssynsä. Toisinaan hän\nmenetti rohkeutensa ja ratsasteli pitkiä taipaleita koskematta\nsuitsiinsa tai ohjaamatta millään tavoin hevostaan. Vihdoin hän astui\nväsyneenä alas ratsunsa selästä ja sitoi sen puuhun. Silloin oli jo yö,\nja tuntiessaan kylmää ja nälkää hän rohkeni sytyttää tulen.\n\nOnneksi kalkkunakukko riippui vielä hänen satulansa takana, ja hän oli\njuuri kärventänyt sen ja paistoi sitä tulella, kun veljien saapuminen\nkeskeytti hänet. Nähdessään komean, parhaillaan käristymässä olevan\nkalkkunan, Basil ja Lucien tulivat nälkäisiksi kuin susipari, sillä\nlevottomuudessaan he eivät olleet ajatelleetkaan päivällistä. Paisti\noli pian valmis, ja runsaan illallisen jälkeen, josta Marengo sai\nosansa, pojat kytkivät hevosensa ruohikolle, kääriytyivät peitteisiinsä\nja nukahtivat.\n\n\n\n\nJEANETTE JA JAVALIT\n\n\nSeuraavana aamuna he olivat liikkeellä aikaisin ja syötyään\nkalkkunakukon jäännökset ratsastivat samaa tietä takaisin. He eivät\npanneet koiraa oppaakseen, koska jäljet olivat jo vanhentuneet ja he\npelkäsivät, että Marengo tarkasta vainustaan huolimatta eksyisi niillä.\nHe luottivat siihen, että löytäisivät tien omin silmin ja tekemiensä\nmerkkien avulla. Matka sujui hitaasti ja heidän täytyi usein pysähtyä,\nmutta he kulkivat varmoina, ja se oli heille sitäkin mieluisempaa,\nkoska he tiesivät, kuinka tärkeätä oli päästä takaisin Jeanetten luo.\nTeltta kaikkine muonavarastoineen ja työkaluineen oli siellä. He olivat\nreippaalla tuulella, niin kuin vaarallisesta seikkailusta suoriutuneet\nihmiset tavallisesti ovat, ja laskivat leikkiä ratsastaessaan\neteenpäin. Lucien oli paidatta, sillä Marengo oli repinyt sen, ja se\noli nyt ryvetty, märkä ja kelvoton. Tämä antoi Francisille aiheen\nmoniin kompiin. Jeanettenkin he tulivat maininneeksi, koska Lucien nyt\nmuisti sitoneensa sen pään vain puoli metriä puunrungosta, joten se\ntietenkin oli kaiken aikaa ollut maistamatta suupalaakaan. Sitä paitsi\noli kuorma jätetty kiireessä sen selkään, ja se seikka ei suinkaan\nparantaisi sen mielentilaa.\n\nPäivä oli ehtinyt jo melkein puoliväliin, kun he saivat tamman\nnäkyviinsä.\n\n-- Hei! huudahti Francis, joka ensiksi näki vilahduksen muulista\npuuryhmän takaa. -- Mitä siellä on tekeillä?\n\nKaikki kolme pysähtyivät ja tuijottivat lakeuden yli ällistyneinä, eikä\nihmekään, sillä näky olisi kummastuttanut ketä tahansa. Jeanette siellä\nkyllä oli, mutta mitä omituisimmissa asennoissa. Sen kantapäät lensivät\nilmassa, milloin kohosivat etu-, milloin takajalat, mutta se ei\ntapahtunut yksin ottein, vaan alituisin nopein potkuin. Joskus kaikki\nneljä koipea ponnahtivat ylös, yhtaikaa, ja teltan valkoinen irralleen\npäässyt purjekangas läpätti ylös alas muulin jalkojen kohotessa ja\nlaskiessa.\n\nPojat katselivat hetkisen uteliaina, jopa pelkoakin tuntien. -- Ne\nsaattavat olla intiaaneja, he tuumivat.\n\n-- Ei, sanoi Basil, -- susia ne ovat... tamman kimppuun on hyökännyt\nsusia! Kiireesti pelastamaan sitä!\n\nKaikki kolme kannustivat hevosensa laukkaan ja saapuivat pian muutaman\nsadan metrin päähän. Nyt he kykenivät erottamaan tantereen muulin\njalkojen vieressä, mutta siinä ei vilissyt susia, vaan aivan erilaisia\neläimiä. Niiden kallo oli sianpään muotoinen, ruumis pieni ja tumma, ja\nniillä oli pitkä, terävä kärsä. Hännän asemesta niillä oli vain\npallomainen töppö, ja suipponeva turpa avautuivat pitkäksi valkoisilla,\nkauaksi näkyvillä torahampailla varustetuksi leukapariksi.\n\n-- Javaleja! huusi Lucien. Vaikka poika ei koskaan ollut nähnyt tätä\neläintä, hän tunsi ne lukemistaan ja kuulemistaan kuvauksista. Ne\nolivat todellakin javaleja -- meksikolaisia villisikoja.\n\nKaikki kolme olivat pysähdyttäneet ratsunsa heti kun näkivät, että\neläimet eivät olleet susia. Pitkää aikaa he eivät kuitenkaan\nviivytelleet, sillä Jeanette oli vaarassa. Se potki yhä ja vinkui kuin\nkissa. Javalit taas, vaikka monet niistä olivat tuupertuneet muulin\nkavioiden iskuista, hyökkäilivät kimeästi röhkien sen jalkoihin,\nmilloin muulin jalat hetkeksikään viipyivät maassa. Niitä oli toista\nsataa sen kintereillä. Maa oli kirjaimellisesti peitetty niiden\ntummilla hahmoilla, jotka toisiaan tuuppien hyppivät näppärästi\nympäriinsä.\n\nJäämättä ajattelemaan vaaraa Basil syöksyi eläinten keskelle Francisin\nja Lucienin seuraamana. Onneksi he olivat ratsain, muutoin eivät he\nolisi selviytyneet siitä joukosta. Kaikki kolme ampuivat päästyään\nlähelle. He luulivat, että tämä olisi hajoittanut lauman, mutta\nhuomasivat pian erehdyksensä, sillä vaikka jokainen heistä kaatoi\nuhrinsa, ei siitä ollut mitään apua, ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nkaikki kolme hevosta hyppelivät ympäriinsä, ponnahdellen ylös yhtä\nhurjasti kuin Jeanette. Javalit saarsivat heidät kimakasti röhkien,\npuskivat torahampaansa hevosten sääriin ja hyppivät melkein kyllin\nkorkealle tavoittaakseen ratsastajia. Jos joku heistä olisi suistunut\nsatulasta sillä hetkellä, hänen kohtalonsa olisi ollut selvä. Mutta he\npysyttelivät ratsujensa selässä, vaikkeivät kyenneetkään lataamaan\npyssyjään uudestaan. Marengo, joka oli vanha teksasilaiskoira, oli\nnähnyt javaleja ennenkin ja väistettyään viisaasti aavikolle seisoi\nsiellä temmellyksen katselijana. Pojat huomasivat pian, ettei\nhyödyttänyt pitää puoliaan, ja valmistautuivat peräytymään. Basil\npakotti hevosensa puun luo ja leikkasi metsästyspuukollaan Jeanetten\nkiinnityshihnan poikki. Sitten hän huusi veljilleen, että nämä\nseuraisivat ja karahdutti täyttä laukkaa ruohikkoa pitkin.\n\nTuskin koskaan muuli on ollut enemmän iloissaan irtipääsystään kuin\ntamma Jeanette, eikä mikään muuli ole kyllä ripeämmin käyttänyt\nkoipiaan kuin se tällä kertaa. Se laukkasi aavikon yli kuin olisi itse\npiru ollut sen kintereillä. Mutta ellei pirua ollutkaan, niin javalit\nolivat, sillä koko parvi, monia kymmeniä röhkiviä ja kiljuvia eläimiä,\nkiirehti perässä.\n\nHevoset jättivät ne helposti jälkeensä. Samaten Marengo -- mutta\nJeanette oli yhä vaarassa. Se oli lähes kaksi päivää ollut ruoatta ja\njuomatta ja oli siksi heikossa kunnossa. Sen sääriäkin olivat\nvillisikojen torahampaat pahoin raadelleet. Sitä paitsi teltta oli\npäässyt irti ja sen toinen maassa laahaava puolisko ehkäisi melkoisesti\nmuulin pakoa. Tämä seikka sen kuitenkin lopuksi pelasti, sillä kun\njavalit saavuttivat tamman, ne tarttuivat leuoillaan riippuvaan\nkankaaseen ja riuhtaisivat sen kuormasta. Se putosi peitteen tavoin\nlevälleen ruohikolle, ja muulin kintereille päässyt lauma luuli sitä\ntodelliseksi vihollisekseen ja alkoi tallata sitä sorkillaan ja repiä\nhampaillaan.\n\nTämä antoi Jeanettelle aikaa, eikä se ollut hidas käyttämään sitä\nhyväkseen. Kuorman kevennyttyä se karahti nopeaan neliin, saavuttaen\npian hevoset, ja koko joukkue riensi yhä eteenpäin, kunnes javalit\nolivat jääneet monen kilometrin päähän. Sitten he pysähtyivät aikoen\nleiriytyä, sillä muut eläimet olivat väsyneitä, ja Jeanette kykeni\ntuskin liikkumaan. Leirin laittaminen oli nyt melkoisesti\nyksinkertaisempaa, olivathan he menettäneet sekä telttansa että useita\ntarvekalujaan.\n\nMikä oli saanut javalit hyökkäämään muulin kimppuun? Tämä oli\nseikkailijain keskustelun aiheena niin pian kuin he olivat\nkunnollisesti toipuneet hurjasta ratsastuksestaan. He tiesivät että\nnämä eläimet ryhtyivät harvoin tällaiseen päällekarkaukseen, ellei\nniitä ärsytetty. Mutta ehkä Jeanette oli ärsyttänyt niitä jollakin\ntavoin. Epäilemättä ne olivat samoilleet ruoan etsinnässä ja keksineet\nkalkkunat, jotka Lucien ja Basil kiireessään olivat jättäneet maahan.\nVillisiat eivät ole nirsoja. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja lintujen\nlihaa, käärmeitä ja kasviksia, ja löydettyään kalkkunaparin ne olivat\nalkaneet ahmia niitä. Tällöin ne olivat joutuneet Jeanetten kavioiden\nulottuville, ja kun muuli sattui olemaan äreällä päällä, se oli\nluultavasti kohottanut koipensa ja potkaissut jonkun niistä nurin ja\ntämä teko tietysti oli kiihoittanut koko parven yleiseen hyökkäykseen.\n\nOli onni Jeanettelle, että sen isännät saapuivat näinkin hyvään aikaan,\nmuutoin sen vanhat kylkiluut olisivat pian narskuneet raivostuneiden\neläinten torahampaissa.\n\nJavalit eli myskisiat, kuten luonnontutkijat niitä tavallisesti\nnimittävät, eivät yleensä tee pahaa ja hätyyttämättä ne harvoin\nhyökkäävät ihmisen kimppuun. Mutta jos niitä ärsytetään, jos jotakin\njoukosta haavoitetaan tai niiden olopaikkaankin tunkeudutaan, ne käyvät\nsekä vihaisiksi että vaarallisiksi. Vaikka ne ovat pienikasvuisia, on\nniillä tavaton rohkeus, ja niiden voimakkaat leuat ja isot torahampaat\ntekevät ne pelottaviksi hyökkääjiksi. Kuten kaikki sian sukuun kuuluvat\neläimet, näyttävät nekin raivostuneina olevan täysin tiedottomia\nvaarasta, ja javalilauma taistelee usein vihollista vastaan, kunnes\njokainen niistä on kaatunut. Monesti sattuu, että javalit ajavat\nmeksikolaisen metsästäjän puuhun ja pakottavat hänet kyyhöttämään\nkorkealla oksalla tuntikaupalla joskus jopa vuorokausia, ennen kuin hän\npiirittäjiensä poistuttua voi turvallisesti laskeutua maahan.\n\n\n\n\nSEIKKAILU ENNEN AAMIAISTA\n\n\nPaikka, johon veljekset nyt leiriytyivät, oli valkotammea ja harmaata\nsaksanpähkinäpuuta kasvava lehto. Melkein lehdon keskustassa pulppusi\nlähde, ja hevoset sidottiin sen lähelle, koska siinä kasvoi runsaasti\nmehevää _mezquite_-heinää. Kuivatun lihan, joka oli poikien\npääasiallisin muona, oli Jeanette paetessaan pudottanut, joten he siis\nsaivat olla ilman. Ensi kerran retkensä alusta lukien saivat kaikki\nneljä -- Lucien, Basil, Francis ja Marengo -- mennä levolle\nillallisetta! Aamiaisekseen he saivat kuitenkin yllin kyllin lihaa,\nsellaista kuin se oli, ja vähällä piti, etteivät he saaneet sitä varsin\nkalliisti maksaa.\n\nVeljekset nukkuivat kentällä muutaman metrin päässä toisistaan. He\nolivat menettäneet telttansa ja nukkuivat siis ulkosalla. He makasivat\nison, laajaoksaisen puun alla ja olivat nukkuneet yönsä varsin makeasti\nkääriytyneinä villapeittoihinsa. Aamu alkoi juuri sarastaa, kun jokin\nkosketti Francisin otsaa. Se tuntui kylmältä ja tahmealta ja herätti\nhänet heti painautuessaan hänen lämmintä ihoaan vasten. Hän hyppäsi\nylös kuin neulan pistämänä, ja hänen päästämänsä huuto herätti\ntoisetkin. Käärmekö häntä oli koskettanut? Niin Francis luuli hetkisen\nja pysyi yhä siinä luulossa hieroessaan silmiään auki. Mutta kun se työ\noli tehty, hän näki vilahdukselta jotakin poisjuoksevaa joka ei voinut\nolla käärme.\n\n-- Minkä luulet sen olleen? kysyivät Basil ja Lucien yhteen\nhengenvetoon.\n\n-- Kai se oli susi, vastasi Francis. -- Tunsin sen kylmän kuonon.\nKatsokaa, tuolla se menee! Kas vain -- niitä on kaksikin!\n\nFrancis osoitti siihen suuntaan, mihin eläinten nähtiin juoksevan.\nBasil ja Lucien katsahtivat ja näkivät ne myöskin. Ne olivat\nsuunnilleen suden kokoisia, mutta väriltään pikimustia eivätkä\nollenkaan susien näköisiä. Mitä ne saattoivat olla? Ne pujahtivat äkkiä\npimeämpään käytävään puiden väliin, ja pojat ehtivät nähdä niistä vain\nvilahduksen. He erottivat vielä niiden hahmot metsän siimeksestä, mutta\neivät sen enempää. Mitä ne saattoivat olla? Ehkä javaleja? Tämän\najatuksen toi poikien mieleen varmaankin heidän äskeinen seikkailunsa\nnäiden eläinten kanssa.\n\n-- Ne ovat liian isoja ja juoksevat liian kömpelösti ollakseen\njavaleja, huomautti Lucien.\n\n-- Karhujako? arveli Francis.\n\n-- Ei, ei, ne eivät ole kyllin isoja karhuiksi.\n\nKaikki kolme olivat ymmällä.\n\nHe olivat nousseet polvilleen, heittäneet huovat tieltään, ja jokainen\noli tarttunut pyssyynsä, jonka he nukkuessaan pitivät aina lähellään.\n\nHe jäivät tähän asentoon siristäen silmiään nähdäkseen hämärässä nuo\nkaksi mustaa otusta, jotka olivat pysähtyneet noin viidenkymmenen\nmetrin päähän. Yhtäkkiä heidän näkyviinsä kohosi suoraan eläinten\nedessä miehen hahmo. Sen sijaan, että se olisi väistänyt niitä, niin\nkuin pojat odottivat, olento jäi paikalleen. Vielä enemmän he\nkummastuivat, kun molemmat eläimet juoksivat sen luo ja näyttivät\nhyppelevän sitä vastaan ikään kuin yrittäen hyökätä sen kimppuun! Mutta\nniin ei voinut olla, koska olento ei liikkunut minnekään. Päin vastoin\nse näytti hetkisen perästä kumartuvan hyväilemään niitä!\n\n-- Mies ja kaksi koiraa, kuiskasi Francis, -- kenties intiaani!\n\n-- Mies se kai on, vastasi Lucien myöskin kuiskaten. -- Mitäpä se muuta\nvoisi olla, mutta nuo eläimet eivät ole koiria, jos koskaan olen koiria\nnähnyt.\n\nTämän Lucien lausui pontevasti ja vakavalla äänellä, joka sai veljekset\nvetäytymään lähemmäksi toisiaan.\n\nKaiken aikaa Marengo seisoi heidän vieressään, sillä he estivät sen\nhyökkäämästä eteenpäin. Koira ei ollut herännyt ennen kuin Francisin\nensimmäinen huuto sen havahdutti. Uupuneena edellisten päivien\njuoksemisesta se oli nukkunut sikeästi, kuten sen isännätkin. Kaikkien\nhätkähtäessä valveille melkein samaan aikaan, sananen Basililta oli\ntaltuttanut sen, sillä se oli hyvin opetettu eikä sillä ilman hänen\nantamaansa merkkiä ollut tapana hyökätä minkään olennon, edes\nluonnollisten vihollisten kimppuun. Se pysyi siis paikallaan tuijottaen\nsamaan suuntaan kuin pojatkin ja päästäen silloin tällöin heikon,\nmelkein kuulumattoman murahduksen, jonka hillitty raivo osoitti\nkuitenkin, ettei se katsellut noita omituisia otuksia ystävinä. Ehkä se\ntiesi muita paremmin, mitä ne olivat.\n\nKolme salaperäistä olentoa viipyivät yhä melkein samassa paikassa, noin\nviidenkymmenen metrin päässä pojista. Ne eivät pysyneet kuitenkaan\nliikkumattomina. Kaksi pienempää juoksenteli ympäriinsä, milloin\nloitoten pystyssä seisovasta olennosta, milloin palaten ja nähtävästi\nhyväillen sitä kuten ennenkin. Se kumartui tuon tuostakin ikään kuin\nvastaten niiden hyväilyyn ja -- milloin ne eivät olleet saapuvilla --\nikään kuin poimiakseen jotakin maasta. Sitten se nousi jälleen pystyyn\njääden liikkumattomaksi kuten ennenkin. Kaikki tämä tapahtui muuten\ntäydessä hiljaisuudessa.\n\nEläimissä oli jotakin salaperäistä, joka herätti pelkoa, ja pojat\ntunsivatkin levottomuutta katsellessaan niitä. He eivät tienneet mitä\ntehdä. He puhuivat kuiskailemalla neuvotellessaan keskenään.\nHiipisivätkö he hevostensa luo, nousisivat satulaan ja ratsastaisivat\ntiehensä? Siitä ei olisi mitään hyötyä; sillä jos he olivat nähneet\nintiaanin, oli toisia epäilemättä lähettyvillä ja ne voisivat helposti\npäästä heidän jäljilleen ja saavuttaa heidät.\n\nHe olivat varmat, että oudot olennot olivat tietoiset heistä, sillä\nsaattoihan selvästi kuulla heidän kolmenkymmenen metrin päähän\nsidottujen hevostensa kuopivan maata ja pureskelevan ruohoa. Sitä\npaitsi yksi eläimistä oli koskettanut ja haistellut Francisia, joten ei\nvoinut epäilläkään, etteikö se tietäisi heidän läsnäolostaan. Olisi\nsiis turhaa yrittää päästä huomaamatta pois. Mitä sitten oli tehtävä?\nKiipeäisivätkö he puuhun? Se oli heidän mielestään yhtä hyödytöntä ja\nhe luopuivat siitäkin tuumasta. Lopuksi he päättivät pysytellä\npaikoillaan, kunnes heidän salaperäiset naapurinsa joko hyökkäisivät\ntai he itse kirkkaammassa päivänvalossa kykenisivät erottamaan, mitä\neläimet oikeastaan olivat.\n\nPäivän edelleen valjetessa heidän pelkonsa ei kuitenkaan vähentynyt,\nsillä nyt he erottivat pystyssä seisovalla olennolla kaksi paksua,\ntukevannäköistä käsivartta, joita se piti ojennettuina vaakasuoraan,\nliikutellen niillä omituisella tavalla. Sen väri näytti punertavalta,\njota vastoin pienet eläimet olivat pikimustia! Jos he olisivat olleet\nAfrikan tai Etelä- eikä Pohjois-Amerikan metsissä, he olisivat\notaksuneet suurempaa olentoa jättiläisapinaksi. Mutta näissä\nolosuhteissa he tiesivät, että niin ei voinut olla.\n\nValo välähti äkkiä kirkkaammaksi pilven poistuttua itäiseltä taivaalta.\nEsineet voitiin erottaa selvemmin, ja nyt salaisuus, joka niin kauan\noli pitänyt nuoret eränkävijät tuskallisessa jännityksessä, sai\nratkaisunsa. Iso eläin nousi ja seisoi kyljittäin heitä kohti. Sen\npitkäkärkinen kuono, lyhyet pystykorvat, paksu ruumis ja pörröinen\nturkki ilmaisivat, ettei se ollut intiaani eikä muukaan ihmisolento,\nvaan suuri takajaloillaan seisova karhu.\n\n-- Emokarhu pentuineen! huudahti Francis. -- Mutta sehän on punertava,\nvaikka penikat ovat sysimustia!\n\nBasil ei pysähtynyt tekemään tällaisia huomioita. Hän oli hypähtänyt\nylös ja nostanut kiväärinsä, heti kun näki, mikä eläin se oli.\n\n-- Älä Jumalan tähden laukaise! huusi Lucien. -- Se voi olla\nharmaakarhu!\n\nHänen varoituksensa tuli liian myöhään. Basilin pyssy paukahti, karhu\nputosi kontilleen ja tanssi tantereella ravistellen päätään ja korskuen\nraivokkaasti. Valo oli pettänyt Basilin, sensijaan että hän olisi\nosunut sitä päähän, kuten oli aikonut, luoti kilpistyi sen kuonosta\ntekemättä eläimelle suurempaa vauriota. Mutta karhun kuono on sen arin\nkohta, ja isku siihen ärsyttää pelokkaimmankin sukunsa edustajan\nvihaisimpaan vimmaan. Niinpä nytkin. Nalle näki, mistä laukaus\nammuttiin, ja niin pian kuin se oli muutaman kerran ravistanut päätänsä\nse lähti laukkaamaan poikia kohti.\n\nBasil käsitti nyt, miten varomattomasti hän oli menetellyt, mutta ei\nollut aikaa katumisiin. Ei ollut edes aikaa rientää hevosten luo. Ennen\nkuin he saavuttaisivat ne ja irrottaisivat ne vaajoista karhu\ntavoittaisi heidät. Joku heistä joutuisi sen uhriksi.\n\n-- Kiirehtikää puihin! huusi Lucien. -- Jos se on harmaakarhu, ei se\nkykene kiipeämään.\n\nNäin sanoen Lucien ojensi lyhyen kiväärinsä ja ampui eläintä. Luoti\nnäytti osuneen sen kylkeen, koska se kääntyi murahtaen ja puraisi\nhaavoittunutta kohtaa. Tämä viivästytti sitä hetkisen ja antoi\nLucienille aikaa heilauttaa itsensä puuhun. Basil oli heittänyt\nkiväärinsä pois, koska hänellä ei ollut aikaa panostaa sitä uudestaan.\nJa nähdessään ison hirviön niin lähellä Francis pudotti pyssynsä\nlaukaisematta.\n\nKaikki kolme kiipesivät hädissään eri puihin. Ne olivat valkotammia\nkasvavassa lehdossa ja näillä puilla, toisin kuin kuusilla,\nmagnolioilla tai sypresseillä, on tavattoman isot, matalalla kasvavat\nja vaakasuoraan ulospäin leviävät oksat. Niiden oksat ovat usein yhtä\nmonta metriä pitkät kuin itse puu on korkea.\n\nNäille oksille he olivat kiivenneet. Basil oli valinnut turvapaikakseen\nsen puun, jonka alla he olivat nukkuneet ja joka oli paljon isompi kuin\nsitä ympäröivät. Tämän puun juurelle karhu pysähtyi. Taljat ja huovat\nkiinnittivät hetkeksi sen huomion. Se viskeli niitä valtavilla\nkäpälillään, jätti ne sitten ja kiersi puun runkoa, korskahtaen vähän\nväliä äänekkäästi.\n\nBasil oli päässyt kolmannelle tai neljännelle oksalle maasta lukien.\nHän olisi voinut nousta paljon korkeammalle, mutta Lucienin arvelun\nperusteella hän uskoi eläimen olevan harmaakarhu. Sen väri, joka oli\npunakeltainen tai ruosteenkarvainen tuki hänen olettamustaan, koska hän\ntiesi, että harmaakarhuissa tavataan hyvin erilaisia värivivahduksia.\nSilloin hänellä ei ollut mitään pelättävää alimmallakaan oksalla, joten\nhänestä oli turhaa kiivetä ylemmäksi. Hän pysähtyi siis ja katsahti\nalas. Täältä hän näki hyvin puun juurella seisovan eläimen, ja huomasi\nkauhukseen ensi silmäyksellä, että se ei ollut harmaakarhu. Sen muoto\nsamoin kuin käytöskin ilmaisi hänelle, että se oli ruskeakarhu --\nmustakarhun muunnos ja heimonsa parhaita kiipeämään. Tästä Basil pääsi\npian täyteen varmuuteen nähdessään karhun iskevän käpälänsä rungon\nympäri ja alkavan kavuta ylöspäin!\n\nSe oli hirvittävä hetki. Lucien ja Francis hyppäsivät molemmat maahan\npäästäen varoitushuutoja. Francis sieppasi pyssynsä ja juoksi\nhetkeäkään epäröimättä puun juurelle laukaisten sen molemmat piiput\nkarhun lanteisiin. Haulit eivät kyenneet tunkeutumaan sen paksun,\npitkäturkkisen nahan läpi. Ne vain ärsyttivät sitä ja saivat sen\nmörisemään hurjasti. Se pysähtyi sentään muutamaksi silmänräpäykseksi\ntuumimaan, laskeutuisiko alas rangaistakseen takaa päin hyökkäävää\nvihollista vai kiipeäisikö Basilin perästä. Basilin aiheuttama ryske\nylhäällä oksissa sai sen tekemään päätöksensä, ja se lähti ylöspäin.\n\nBasil liikkui puun oksilla melkein yhtä ketterästi kuin orava tai\napina. Päästyään noin kahdenkymmenen metrin korkeudelle maasta hän\nryömi pitkälle vaakasuorassa kasvavalle oksalle. Hän valitsi sen, koska\nhän näki sen yläpuolella toisen oksan, jonka uskoi voivansa tavoittaa\nsiinä tapauksessa, että karhu seuraisi häntä, ja ehtivänsä päärungolle\nja alas puusta ennen karhua. Päästyään oksalle hän huomasikin kuitenkin\nlaskeneensa väärin. Oksa taipui alemmaksi hänen ruumiinsa painosta ja\npitensi siinä määrin välimatkaa hänen yläpuolellaan olevaan, ettei hän\nvoinut ulottua siihen edes sormenpäillään. Hän kääntyi perääntyäkseen.\nMutta hänen kauhukseen karhu oli jo haarukassa ja valmistautui\nseuraamaan häntä oksaa pitkin!\n\nHän ei voinut palata joutumatta aivan vastatusten hurjan pedon kanssa\nja syöksymättä suoraan sen hampaisiin. Alapuolella ei ollut oksaa hänen\nulottuvissaan, enempää kuin yläpuolellakaan, ja hän oli kahdenkymmenen\nmetrin korkeudella maasta. Alashyppääminen näkyi olevan ainoa\nvaihtoehto pelastumiseksi kontion kynsistä, ja se vaihtoehto tiesi\nvarmaa kuolemaa.\n\nKarhu läheni oksaa pitkin. Francis ja Lucien kiljuivat alhaalla,\nladaten pyssynsä mahdollisimman pikaisesti, mutta he pelkäsivät, että\nheidän apunsa tulisi liian myöhään.\n\nTilanne oli kauhea, mutta tällaisessa äärimmäisessä hädässä Basilin\nvoimakas luonto parhaiten ilmenikin. Antautumatta epätoivoon hän pysyi\ntyynenä ja kylmäverisenä. Hän punnitsi mielessään jokaista\nmahdollisuutta.\n\nÄkkiä hänen mieleensä juolahti tuuma ja totellen hetken vaistoa hän\nhuusi veljilleen:\n\n-- Köyttä, köyttä! Heittäkää minulle köysi! Pitäkää kiirettä! Köyttä,\ntai muutoin olen hukassa!\n\nKaikeksi onneksi puun alla sattui olemaan köysi. Se oli\nparkitsemattomasta nahasta tehty lasso, jota käytettiin Jeannetten\nkuorman köyttämiseen. Se virui paikalla, missä he olivat nukkuneet.\n\nLucien heitti puolittain ladatun kiväärinsä kädestään ja juoksi köyden\nluo kiertäen sen ylös ottaessaan vyyhdelle. Lucien osasi heittää\nsuopunkia melkein yhtä hyvin kuin Basil, joka siinä suhteessa veti\nvertoja meksikolaiselle _vaquerolle_ tai pampaksen _gaucholle_\n[espanjankielisiä nimityksiä mainittujen seutujen karjapaimenille.\n_Suom_.]. Hän juoksi melkein oksan alle, pyöritti suopunkia päänsä\nympärillä ja heitti sen ylös. Aikaa voittaakseen Basil oli hiipinyt\nniin kauas oksan latvaan kuin se häntä kannatti, raivoisan vainoojan\nseuratessa perässä. Heidän yhteisestä painostaan oksa taipui kuin\njousen kaari. Onneksi se oli tammea eikä katkennut.\n\nBasil istui kahareisin, kasvot käännettyinä puuta ja ahdistajaansa\nkohti. Karhun pitkä kuono oli vajaan metrin päässä hänestä, ja hän\ntunsi sen lämpimän hengityksen, sen ryömiessä eteenpäin kita avoinna ja\nrajusti korskuen.\n\nSuopungin silmukkapää osui oksaan aivan heidän välillänsä, lentäen\nmuutaman metrin sen yli. Ennen kuin se ehti livahtaa takaisin ja pudota\noli Basil tavoittanut sen ja sitonut sen taitavasti kuin kuormaaja\nkahdenkertaisella solmulla oksan ympärille. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä, juuri kun karhun kynnet ojentuivat häntä\nkahmaisemaan, hän heittäytyi oksalta ja lipui nopeasti köyttä pitkin\nalaspäin.\n\nKöysi ei ulottunut maahan, vaan jäi riippumaan ainakin kuuden metrin\nkorkeudelle ilmaan. Köysi oli lyhyt ja osa siitä oli käytetty hätäiseen\nsolmuun. Lucien ja Francis olivat huomanneet sen, heti kun köysi\nojentui riippumaan. He olivat valmistautuneet siltä varalta. Niinpä\nBasil ehdittyään köyden päähän näki veljiensä seisovan alhaalla\npitämässä isoa, levitettyä puhvelintaljaa välillänsä. Hän pudottautui\ntaljalle ja seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä vahingoittumattomana\nkentällä.\n\nSitkeä oksa, jonka Basilin paino oli pitänyt jännitettynä alaspäin,\nponnahti taakastaan kirvoitettuna aika nytkähdyksellä ylös.\nNytkähdyksen rajuus oli karhulle liian paljon. Se menetti otteensa,\nkimmahti korkealle ilmaan ja pudoten kumealla mätkähdyksellä maahan\nmakasi hetkisen hievahtamatta. Se oli kuitenkin ainoastaan\npökerryksissä ja olisi pian noussut ja uudistanut hyökkäyksensä, mutta\nennen kuin se ehti päästä jaloilleen Basil oli siepannut Francisin\npuolittain ladatun pyssyn ja kaataen kiireesti piippuun kourallisen\nisoja haulia ampui ne mesikämmenen päähän, surmaten sen siihen\npaikkaan.\n\nTällä välin olivat myös pennut saapuneet näyttämölle, ja Marengo, joka\nnyt oli osittain toipunut, kävi niiden kimppuun kostoksi emolta\nsaamastaan kurituksesta. Pennut taistelivat rajusti ja olisivat\nosoittautuneet Marengolle ylivoimaisiksi. Mutta sen isännät tulivat\npyssyillään avuksi ja päättivät kamppailun.\n\nKaikki kolme -- karhuemo pentuineen -- lepäsivät nyt hengettöminä\nruohikolla. Harvinainen kolmikko se olikin. Emokarhu painoi vähintään\nkaksisataa kiloa. Sen pitkä, karhea turkki oli vaaleanruskea kun taas\npennut olivat kauttaaltaan mustat. Tämä on kuitenkin varsin tavallista,\nja mikä vielä merkillisempää, mustakarhun pennut ovat usein punertavia,\nvaikka äiti itse on kokonaan musta. Pennut muuttuvat epäilemättä\ntäysikasvuisina lajinsa värisiksi, mutta silti tavataan samaan lajiin\nkuuluvia kaiken ikäisiä karhuja, jotka ilmastollisten tai muiden\nseikkojen vaikutuksesta eroavat toisistaan värinsä puolesta.\n\nAmerikan mantereella elää luonnontutkijain lausuntojen mukaan\nainoastaan kolme karhulajia: mustakarhu, jääkarhu ja harmaakarhu. Tätä\nen kuitenkaan oikein usko, sillä ruskeakarhu, josta edellä olemme\npuhuneet, on luultavasti eri lajia kuin musta. Näin ollen saisimme\nneljä amerikkalaista karhulajia ja kenties vielä viidennenkin, koska\nHudsonin lahden turkiskauppiasten ruskeakarhu, jota näihin asti on\npidetty mustan muunnoksena sitäkin, muistuttaa enemmän venäläistä eli\neurooppalaista ruskeakarhua. Se on voinut löytää tiensä Amerikan\nmantereelle Kamtshatkan kautta, missä se on hyvin yleinen.\n\nJääkarhu tavataan ainoastaan Pohjoisen Jäämeren lumisilla rantamilla\neikä se loittone koskaan sataa kilometriä kauemmaksi merestä. --\nVoimassa, rohkeudessa ja julmuudessa harmaakarhu on sukunsa\nensimmäinen, vieden voiton napaseuduilla elävästä valkoisesta\nserkustaankin. Puhukaamme siitä enemmän myöhemmin. Nyt kiinnitämme\nhuomiomme mustakarhuun, ja koska kaikki, mitä ruskeasta muunnoksesta\ntiedetään, osoittaa, että se on tavoiltaan samanlainen kuin\nmustakarhukin, sopii toisesta antamamme kuvaus siis molempiin.\n\nMustakarhun leviämisalue käsittää Amerikan koko mantereen. Se voi elää\nja epäilemättä viihtyykin kaikissa ilmanaloissa. Se on yhtä hyvin\nkotonaan Kanadan jääseuduilla kuin Louisianan troopillisissa rämeissä.\nSitä tavataan Atlantin valtamerestä Tyynenmeren rantamille asti. Se\nasuu tiheissä metsissä ja samoilee kallioisissa erämaissa, joissa\nkasvaa tuskin ainoatakaan puuta. Mieluummin se asustaa kuitenkin\nmetsissä ja niissä se useimmin tavataankin.\n\nMustakarhuja oli Amerikassa hyvin runsaasti ennen valkoihoisten\nsiirtolaisten tuloa. Sen jälkeen niiden nahkojen kysyntä aiheutti\nankaran ajojahdin ja niiden lukumäärä vähenee tietenkin päivä päivältä.\nTurkisyhtiöt ovat sadan viime vuoden kuluessa ostaneet tuhansia ja taas\ntuhansia taljoja sekä valkoihoisilta että intiaanimetsästäjiltä.\nVilleissä asumattomissa seuduissa näitä eläimiä vielä tavataan ja\nvanhoissa jo kauan sitten kansoitetuissa valtioissakin niitä tapaa\ntoisiaan eristetyillä ja vuorisilla tienoilla.\n\nIhmettelette kai, ettei niitä ole jo ammoin hävitetty sukupuuttoon.\nOvathan ne niin isoja ja helposti ajettavia ja lisäksi sekä\nuudisasukkaat että huvimetsästäjät pitävät karhun kaatamista suurena\nkunniana. Sitä paitsi karhuemo kantaa ainoastaan kerran vuodessa,\nsynnyttäen vain kaksi poikasta kerrallaan. Asianlaita on kuitenkin\nniin, että talvella, jolloin lumi peittää maan ja karhu voitaisiin\nhelposti saavuttaa ja surmata jälkiä seuraamalla, se ei näyttäydy, vaan\nmakaa horroksissa pesässään -- kallionkolossa tai puunonkalossa. Se\nhäviää useiksi kuukausiksi, kätkeytyen pimeään koloonsa jossa se\nmetsästäjien sanojen mukaan elää \"käpäliään imeskelemällä\". Se vetäytyy\npiilopaikkaansa pyylevänä kuin voipytty, mutta on kömpiessään sieltä\nulos aikaisin keväällä laiha kuin heinäseiväs.\n\nMustakarhut ovat kaikkiruokaisia. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja\nlintujen lihaa sekä kasviksia. Ne pitävät kaikenlaisista marjoista ja\nmakeista hedelmistä. Ne ovat tavattoman persoja hunajalle, kiipeilevät\nmehiläisten pesäpuihin ja ryöstävät niiden varastot. Ne kaivavat\nruoakseen juuria ja juurimukuloita, kuten maapähkinöitä ja\npreerianauriita. Ne nuoleskelevat ahnaasti suuhunsa hyönteisten\ntoukkia, käännellen isoja pölkkyjä päästäkseen niihin käsiksi. Etelässä\nne repivät auki kilpikonnien ja alligaattorien pesiä ja ahmivat munat.\nUudisasutuksilla ne hiipivät vainioille ja syövät suuret määrät nuorta\nlaihoa ja perunoita tehden paljon vahinkoa viljelyksille. Ne pistävät\nposkeensa porsaita ja muita kotieläimiä. Ne tyydyttävät nälkänsä myös\nmätänevillä raadoilla ja sanalla sanoen käyttävät ravinnokseen kaikkea,\nmikä suinkin kelpaa jollekulle muullekin eläimelle.\n\nRuokajärjestelmänsä vaihtelevaisuudesta huolimatta mustakarhulla on\nvarsin maukas liha. Sekä intiaanit että valkoiset metsästäjät pitävät\nsitä oivallisena -- varsinkin isot lihavat etukäpälät ovat heistä\nerinomaista herkkua. Ehkä siksi, että he pitävät niistä niin paljon, he\novat alkaneet uskoa, että ne maistuvat karhulle itselleenkin yhtä\nhyvältä, joten se talvipesässään ravitsee muka itseään imeskelemällä\nkäpäliään.\n\nOn monta keinoa pyydystää mustakarhua. Sitä ajetaan opetetuilla\nkoirilla. Näin hätyytettynä se juoksee usein satakin kilometriä yhtä\npäätä, elleivät takaa-ajajat tule aivan sen kintereille. Mutta\nsaavutettuna se kääntyy koiria päin, ja jos joku niistä sattuu kyllin\nlähelle, riittää tavallisesti yksi ainoa käpälänisku kellistämään sen\nmaahan. Karhu lönkyttelee kömpelösti kämmenjalkaisilla kolvillaan.\nMutta vaikka se suuren pituutensa ja kokonsa vuoksi näyttää liikkuvan\nhitaasti, ei asia ole niin. Se kykenee hölkyttelemään eteenpäin paljon\nnopeammin kuin luulisi. Se tavoittaa miehen juoksussa, joskin\nratsastava erämies saa helposti sen kiinni koirineen.\n\nHuomatessaan, että pakoonpääsy juoksemalla on mahdotonta, se turvautuu\npuuhun ja kavuttuaan kyllin korkealle yrittää piiloutua lehviin. Usein\nse ei onnistu, koska koirien tarkka vainu opastaa ne oikealle puulle,\njonka alla ne haukkuvat ja ulvovat, kunnes pyydystäjät ehtivät\npaikalle. Kun nämä tapaavat karhun puussa, se säästyy harvoin heidän\nkivääriensä luodeilta. Jos se maahan pudotettuna on ainoastaan\nhaavoitettu, se taistelee raivokkaasti sekä koiria että metsästäjiä\nvastaan, mutta vain tällaisissa tilaisuuksissa mustakarhu ryhtyy\nkamppailuun ihmisten kanssa. Jos ihminen ei hyökkää sen kimppuun, se ei\nkoskaan itse tee hyökkäystä. Haavoitettuna tai erämiesten ahdistamana\nsiitä tulee kuitenkin vaarallinen vastustaja, ja monet se on silloin\nraadellut ja repinyt niin kauheasti, että he vain vähissä hengin ovat\npäässeet pakoon. Muutamat se on rutistanut syleilyllään miltei\nkuoliaiksi.\n\nMustakarhua pyydetään usein erilaisilla satimilla ja ansoilla --\nesimerkiksi tukkiloukuilla ja taivutettuihin näreisiin solmituilla\npauloilla, -- salakuopilla ja raudoilla. Ja tällä tavoin se on paljon\nhelpompi pyydystettävä kuin ilves, kettu tai susi.\n\nPoikien aamiaisena oli kimpale karhunlihaa, joka oli kärventämällä\npuhdistettu karvoista ja sitten käristetty. He tiesivät, että\nkarhunliha, samaten kuin sianliha, ei siedä nylkemistä, ja\nvalmistivatkin sen siis intiaanien tapaan. He nauttivat tukevan aterian\nkoska liha osoittautui sekä mureaksi että mehukkaaksi, ollen maultaan\nporsaan- ja vasikanpaistin keskivälillä. Marengokin söi hyvän\naamiaisen, koska sille riitti tähteitä vaikka ison vasun täydeltä.\nJalkoja, jotka sekä saksanhirvestä että puhvelista olisivat kuuluneet\nsen osalle, se ei kuitenkaan saanut. Pojat olivat syöneet karhunkäpäliä\nennenkin ja säästivät nämä herkkupalat itselleen.\n\nKun aamiainen oli lopetettu ja hevoset juotetut, veljekset kokoontuivat\nneuvottelemaan. Oli välttämätöntä tuumia, miten nyt oli toimittava.\nJeanette oli paetessaan pudottanut heidän varastonsa kuivattua lihaa,\njauhoja ja kahvia ja javalit olivat tietysti syöneet sen suuhunsa tai\nhävittäneet. Heidän täytyi vastedes turvautua kokonaan siihen, mitä\nkykenivät hankkimaan pyssyillään.\n\nTeltan menetys ei heitä huolestuttanut, koska kauniissa kesäsäässä he\nvarsin hyvin tyytyivät nukkumaan taivasalla. Kahvin puute oli kuitenkin\nperin ikävää, preerialla matkustavat kun pitävät tuota ylellisyysjuomaa\nhyvin suuressa arvossa. Mutta kuten Basil huomautti heidän täytyi nyt\ntulla toimeen ilman. Ei kestäisi kauankaan ennen kuin he yllättäisivät\npuhvelin, ja harvoin metsästäjät muita herkkuja kaipaavatkaan kunhan\nvain on viljalti meheviä \"kyttyränviipaleita\". Kaikki kolme olivat\nmielissään siitä, että puhvelien laidunmaat eivät olleet enää kaukana\nja että suoraan länteenpäin kulkemalla he piankin tapaisivat\nlaumoittain näitä eläimiä.\n\nHe päättivät kuitenkin menetellä varovaisesti. He olivat kuulleet, että\nmonet seudut ruohoaavikoilla olivat melkein tyhjät riistasta. Näin\nollen he eivät suinkaan aikoneet jättää ottamatta talteen sellaista\nmäärää hyvää ruokaa mitä karhun ruho edusti. Sen liha oli valmistettava\nevääksi ja sälytettävä Jeanetten selkään sen kuorman asemasta, minkä\nmuuli oli ravistanut maahan. Basil ja Francis ryhtyivät siis nylkemään\nkarhua Lucienin kerätessä risuja ja kuivaa puuta tulen tekemistä\nvarten. He aikoivat tietysti viipyä tässä leiripaikassaan vielä toisen\nyön, koska karhunlihan säilytettäväksi valmistaminen veisi ainakin\npäivän.\n\nKarhu nyljettiin ja sen liha leikeltiin ohuiksi viipaleiksi -- tätä\nmenettelyä näet käytetään, kun halutaan säilyttää karhunlihaa\nsuolaamatta. On tapana vain kuivata liha auringossa ripustamalla se\nseipäisiin tai nuorille kuumaan auringonpaisteeseen. Näin se kuivuu\nriittävästi kolmessa päivässä, eikä sen pilaantumista tarvitse enää\npelätä. Pojat eivät kuitenkaan halunneet viipyä niin montaa päivää ja\nvalitsivat siksi toisen valmistustavan. He kärvensivät lihan tulella.\nMaahan kaivettiin matala kuoppa ja sen poikki asetettiin vierekkäin\ntuoreita vesoja. Kuoppaan heitettiin hehkuvia hiiliä ja kekäleitä,\njoista lähti melkoinen kuumuus. Vesojen päälle asetettiin ohuita\nlihanviipaleita ikään kuin halstarille, jotta ne kuivuisivat ja samalla\nhiukan käristyisivät. Tällä tavoin valmistettu liha säilyy\nkuukausimääriä, ja intiaanit ja metsästäjät käyttävät tavallisesti tätä\nkeinoa, milloin heillä ei ole aikaa paahtaa lihaa auringossa.\n\nLihojen kuivuessa Basil sulatti jonkin verran ihraa kattilassa, mikä\nheillä onneksi vielä oli jäljellä. Tällä rasvalla, joka oli oikeata\nkarhuntalia hän voiteli Jeanette-paran jalat jotka javalien terävät\nhampaat olivat nylkeneet melkein paljaiksi. Se oli kärsinyt niistä\ntähän asti, mutta karhuntalilla siveleminen näkyi tuottavan sille\nsuurta lievitystä.\n\n\n\n\nYÖLLINEN SEIKKAILU\n\n\nYön tullessa metsästäjämme asettuivat nukkumaan nuotion ääreen. Koska\nilma oli käynyt äkkiä viileäksi, he makasivat jalat tuleen päin, niin\nkuin nuotion ääressä nukkuvilla erämiehillä on tapana. Kun jalat ovat\nlämpimät, on muukin ruumis helppo pitää lämpimänä, mutta jalkojen\npalellessa sitä vastoin on mahdotonta nukkua. Vilu ei vaivannut heitä\nja kaikki kolme olivat pian vaipuneet sikeään uneen.\n\nKoska kärvennyskuoppaan piti tuon tuostakin asettaa uusia hiiliä, oli\nleiripaikalla kaiken päivää pidetty isoa nuotiota. Se loimusi ja\nräiskyi vielä kirkkaan punaisena kekona. Liha oli yhä näreiden päällä,\nsiinä mihin se oli asetettu kuivumaan.\n\nKukaan ei ollut ajatellut vartioimista. Viettäessään yönsä ulkona\neräretkillään Louisianan rämeillä he eivät olleet tottuneet siihen\neivätkä luulleet sitä täälläkään tarpeelliseksi. Ainoastaan intiaanien\npelko saa preeriavaeltajan pitämään vartiovuoroja pitkinä yötunteina,\nmutta pojat pelkäsivät punanahkoja paljon vähemmän kuin olisi\nodottanut. Niillä seuduin ei ollut vielä sattunut vihollisuuksia,\nvalkoihoisten ja intiaanien välillä. Sitä paitsi Basil tiesi itsellään\nolevan ystävyydenmerkin.\n\nHe eivät olleet nukkuneet puolta tuntia kauempaa, kun Marengon murina\nherätti heidät. He kavahtivat istumaan ja katsahtivat levottomasti\npimeyteen. He eivät nähneet mitään merkillistä. Pitkän hopeanvaalean\nsammaleen verhoamat jykevät puunrungot välkkyivät loimuavan tulen\nvalossa. Kaikki niiden välillä oli synkkää ja mustaa kuin ebenholtsi.\nHe eivät kuulleet mitään omituista. Ilmassa ei väreillyt\ntuulenhenkäystäkään, joten puut olivat hiljaa ja liikkumatta, ikään\nkuin olisivat nukkuneet.\n\nAinoastaan korkealla niiden latvoissa lehväsammakot ja heinäsirkat\njatkoivat alituista soittoaan. Niiden monilukuisten ja erilaisten\näänten välistä voitiin erottaa puukonnan pehmeä lul-luk, ja läheistä\nlähdettä reunustavista vesikasveista kohosi savannisirkan tirskutus.\nPieni vihreä lehtisammakko toisteli kaukaa tammien oksilta helisevää\nkellon kilinää muistuttavaa säveltään, joka kajahteli hauskasti\nkorvaan. Mutta kaikki nämä olivat tavallisia yön ääniä, joita etelän\nmetsissä kuulee aina, eivätkä tehneet metsästäjiin mitään outoa\nvaikutusta. Puukonnan huuto -- äänekäs ja moneen kertaan toistettu --\nvaroitti heitä kylläkin lähenevistä myrskyistä ja rankkasateista, ja\ntaivaan tummuus vahvisti tämän varoituksen.\n\nMutta nämä äänet eivät olleet saaneet Marengoa hyppäämään ylös noin\nrajusti murahtaen, ja pojat kuuntelivat tarkkaavaisesti keksiäkseen,\nmistä oli kyse.\n\nMetsän tummat pylvästöt säteilivät liikkuvia valoja. Tulikärpäset\nparveilivat tuhansittain, ja niiden tavallista valoisammat\nfosforilamput ennustivat myöskin myrskyn tuloa.\n\nPoikien tähystellessä heidän huomionsa kiintyi muihinkin valoihin,\njolloin he varasivat pyssynsä valmiiksi. Nämä valot olivat aivan\ntoisenlaisia kuin hyönteisten soihdut. Ne loistivat alhaalta läheltä\nmaanpintaa. Ne olivat pyöreitä ja vihertävänhehkuisia ja näyttivät\nliikkuvan. Milloin ne valaisivat muutamia minuutteja, milloin\nhävisivät, mutta leimahtivat heti jälleen jostakin toisesta paikasta.\nNiitä liikuskeli siellä paljon. Tulikärpäsiä ne eivät olleet.\n\nPojat tiesivät, mitä ne olivat. Ne olivat eläinten -- petoeläinten\nsilmiä! Sen he tiesivät, eivät enempää. Mitä eläimiä ne olivat, sitä he\neivät tienneet, ja epävarmuus täytti heidät kauhulla. Ne saattoivat\nolla karhuja, ahmoja tai panttereita.\n\nPojat puhuivat kuiskaillen, tarkastivat pyssyjensä hanoja ja\nvalmistautuivat pahimpaan. Eläimet olivat jo tietysti nähneet heidät\nnuotion valossa. Marengo seisoi heidän vieressään, tuijotti pimeään ja\npäästi vähän väliä ulvahduksen, jolla sen oli tapa tervehtiä lähenevää\nvihollista.\n\nKiiluvien silmien lukumäärä näytti kasvavan moninkertaiseksi. Yhtäkkiä\nkuultiin koiran päästävän kolme selvää haukahdusta. Oliko se koira? Ei.\nHaukahdusta seuraava pitkä ja surkea ulina ilmaisi, ettei eläin ollut\nkoira vaan susi -- haukkususi. Heti kun sen ääni oli lakannut, toinen\njatkoi säveltä ja sitten siihen yhtyi yhä uusia, kunnes metsä kaikui\nniiden ulvonnasta. Äänet eivät tulleet miltään määrätyltä suunnalta, ne\ntuntuivat tulevan kaikkialta, ja kun pojat tähystelivät pimeisiin\nonkaloihin puunrunkojen väliin, he erottivat tirkisteleviä silmiä. Ne\nkiiluivat täydellisenä kehänä nuotion ympärillä.\n\n-- Olen iloinen, että ne ovat niitä, virkkoi Lucien. -- Hyvä, ettei\nmitään pahempaa. Pelkäsin jo, että ystävämme javalit olivat tulleet\nvieraisille luoksemme.\n\n-- Ikävää on tämäkin, sanoi Basil. -- Meidän täytyy nyt pysytellä\nvalveilla vartioimassa lihoja, muutoin nuo hiiviskelevät lurjukset\neivät jätä meille suupalaakaan aamuksi.\n\n-- Totta kyllä, myönsi Lucien; -- mutta ei meidän kaikkien tarvitse\nvalvoa. Sinä ja Francis käytte nukkumaan. Minä vartioin.\n\n-- Ei, vastasi Basil. -- Sinä ja Francis nukutte ja annatte minun olla\nvartijana.\n\n-- Veljet, ehätti Francis, -- minua ei nukuta ensinkään, jättäkää minut\nvartijaksi. Minä pidän ne loitolla.\n\n-- Ei, ei, huudahtivat Basil ja Lucien yhteen ääneen, -- minä, minä!\n\nVihdoin sovittiin niin, että Basil vartioisi pari tuntia, kunnes kävisi\nuniseksi, jolloin hänen oli herätettävä Lucien, tämä taas vuorostaan\nherättäisi Francisin. Kun asia oli täten järjestyksessä, Lucien ja\nFrancis kääriytyivät huopiinsa ja laskeutuivat jälleen nukkumaan\nBasilin jäädessä istumaan ja katselemaan milloin tuleen, milloin\nsynkkään pimeyteen sen takana.\n\nSekä Lucien että Francis, jälkimmäisen vakuutuksesta huolimatta,\nkuorsasivat ennen pitkää sikeässä unessa. He olivat edellisenä aamuna\naikaisin heränneet karhun aiheuttamaan hälinään ja olivat sitä paitsi\nväsyksissä aherrettuaan kaiken päivää. Muutoin he eivät olisikaan\nvoineet nukahtaa sellaisen epäsointuisen ulvonnan ympäröiminä, melu kun\nolisi riittänyt herättämään kuolleenkin.\n\nBasil oli uupunut kuten hekin, ja alkoi pian tuntea miten vaikeata\nvalveilla pysytteleminen oli. Susien silmät vilkuivat häntä yhä joka\ntaholta, mutta hän ei pelännyt niitä enempää kuin yhtä suurta\njänislaumaa. Ja kuitenkin niitä näytti olevan aikamoinen lauma. Hyvältä\ntuoksuva karhunliha oli epäilemättä houkutellut paikalle kaikki sudet\nkilometrien päästä, jotka jo päiväkausia olivat seuranneet heidän\njälkiään. Tarkatessaan niitä Basil huomasi eläinten käyvän rohkeammiksi\nja hiipivän lähemmäksi.\n\nVihdoin muutamat saapuivat paikalle, jossa karhun luut viruivat jonkin\nmatkan päässä nuotiosta. Näihin ne kävivät heti käsiksi, ja Basil näki\ntoisia juoksemassa esiin joka taholta saadakseen osansa saaliista. Hän\nkuuli luiden narskuvan niiden hampaissa ja näki niiden tempovan ja\nraastavan luurankoa ja töykkivän toisiaan kuhisevana kasana. Tätä ei\nkuitenkaan kestänyt kauan. Luut olivat tuokiossa kalutut putipuhtaiksi\nja sudet poistuivat.\n\n-- Minun täytyy saada enemmän valoa, puheli Basil itsekseen, -- ne\nsaattavat luikerrella taakseni. Ja hän nousi heittämään muutaman\nkahmalollisen puita rovioon, joka leimahti jälleen, heijastuen häntä\nympäröivien susien monissa kymmenissä keltaisissa silmäpareissa. Tämä\nreipastutti hiukan Basilia ja auttoi häntä pysymään valveilla, mutta\nsitten hän istahti nuotion ääreen ja alkoi jälleen torkkua. Hän yllätti\ntuon tuostakin itsensä nuokkumasta, ja joka kerta kun hän ravistautui\nvalveille, hän huomasi susien uskaltautuneen lähemmäksi karhunlihoja.\nHän olisi voinut helposti pamauttaa jonkun niistä ja häätää siten\ntoiset vähäksi aikaa tiehensä, mutta hän ei halunnut tuhlata\nampumavarojaan eikä herättää tovereitansa.\n\nHänen mietiskellessään, miten pysyisi parhaiten valveilla hänen\npäähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänet hypähtämään jaloilleen, ikään\nkuin aikoen ryhtyä johonkin.\n\n-- Nyt tiedän, hän tuumi asettaessaan kiväärinsä puuta vasten. --\nNoiden kapisten ulisijain uhallakin saan nukahtaa kunnollisesti.\nIhmeellistä, ettemme tulleet ajatelleeksi sitä ennemmin.\n\nHän sieppasi suopungin ja astuen käristystulen luo, alkoi asettaa\nkarhunlihan kimpaleita köyden toiseen päähän. Tämä oli pian tehty, ja\nsidottuaan ne kaikki tiukasti yhteen myttyyn, hän heitti lasson toisen\npään korkean oksan yli, kunnes se valahti hänen ulottuvilleen. Sitten\nhän vipusi lihat muutaman metrin korkeudelle maasta ja kiinnitti\nköytensä puuntyveen.\n\n-- Nyt, hyvät herrat, hän mutisi, puhutellen muka susia, -- voitte\nkierrellä ja nuuskia ja ulvoa kurkkunne käheiksi, mutta ette häiritse\nyölepoani enää viittä minuuttia, ette totisesti.\n\nNäin sanoen hän laskeutui maahan ja alkoi kääriytyä peittoihinsa.\n\n-- Haa! hän jatkoi nähdessään muutamien susien juoksevan esille ja\nkatsahtavan ylös köydessä keinuvaan lihaan. -- Haa, _messieurs loups_\n[herrat sudet], ettekö haluaisi päästä siihen käsiksi? Hahaha! Hyvää\nyötä!\n\nHän oikaisi nauraa hohottaen veljiensä viereen ja kuorsasi muutaman\nminuutin kuluttua yhtä äänekkäästi kuin nämäkin.\n\nBasil ei kuitenkaan kaikkine taitoineenkaan ollut niin ovela kuin luuli\n-- ei edes puoliksi niin viisas kuin sudet, jotka hän luuli\nsukkeluudessa voittaneensa. Nähtyään hänen nukahtaneen ne tulivat\nrohkeasti yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes maa oksalta riippuvain\nlihojen alla peittyi monista kymmenistä eläimistä. Siinä ne\njuoksentelivat ympärinsä, kierien toistensa ylitse ja kurkistellen\nkaikki ylöspäin. Ne pysyivät kuitenkin ääneti, jotteivät herättäisi\nnukkujia. Muutamat istuivat hiljaa silmät tähdättyinä vietteleviin\nmakupaloihin, mutta yrittämättä tavoittaa niitä, hyvin tietäen,\netteivät ne olleet niiden ulottuvilla. Nämä olivat epäilemättä\nvanhempia ja viisaampia susia. Toiset koettelivat urheuttaan korkeilla\nhypyillä, mutta joskin ketterimmät niistä saivat nenänsä ylettymään\nmuutaman sentin päähän lihasta, niin kasvoi niiden kiusaus vain yhä\nsuuremmaksi.\n\nYksi kuitenkin, nähtävästi lauman paras hyppääjä, sai siepatuksi pienen\nkappaleen, joka riippui pääröykkiötä alempana. Heti kun sen käpälät\nkoskettivat maahan toiset hyökkäsivät sen kimppuun, ajoivat sitä takaa\nja ahdistelivat sitä kunnes se nahkansa pelastaakseen näki hyväksi\npudottaa saaliinsa. Sen menestys rohkaisi kuitenkin muitakin\nyrittämään, ne hyppelivät ylöspäin, mutta turhaan.\n\nVanhempien eläinten mieleen näkyi nyt juolahtavan uusi tuuma. Useat\nniistä, jotka tähän asti olivat tyytyneet katselemaan, juoksivat rungon\nluo, johon lassoköysi oli sidottu, ja siepaten tämän hampaisiinsa\nalkoivat kaluta sitä. Ei kestänyt kauankaan ennen kuin ne olivat\npäässeet tarkoituksensa perille. Vajaan kahden minuutin kuluttua raskas\nröykkiö pudota mäiskähti erään norkujan niskaan, saaden tämän\nkiljahtamaan kauheasti.\n\nMarengo, joka oli ollut virkkuna kaiken aikaa, murisi nyt entistä\näänekkäämmin, ja tämä yhdistynyt melu herätti kaikki kolme nukkujaa.\nBasil näki, mitä oli tekeillä, ja hypähtäen ylös tarttui pyssyynsä\nFrancisin ja Lucienin seuraamana.\n\nKaikki kolme ryntäsivät susien joukkoon, laukoen kiväärinsä juostessaan\nja hyökäten sitten eläinten kimppuun pyssyntukit aseinaan. Otukset\npötkivät tietysti käpälämäkeen, hajaantuen kaikkiin suuntiin, mutta\nmuutamien onnistui paetessaan viedä mukanaan oivallisia kappaleita\nkarhunlihoista. Kaksi sutta kaatui kiväärinluodeista, ja kolmannen,\njolle Francis oli antanut haulituiskun, saavutti Marengo ja raastoi\nkuoliaaksi.\n\nLihat kerättiin ja vaikka Basil olikin hiukan nolo, luotti hän yhä\nsuunnitelmaansa, pujotteli lihat jälleen lassoon ja vipusi ne ylös.\nMutta tällä kertaa hän sitoi köytensä korkealle puunoksaan, ja koska\nsudet eivät kykene kiipeämään puihin olivat kaikki kolme varmoja,\netteivät ne oveluudestaan huolimatta voisi enää tavoittaa lihoja.\n\nHeitettyään lisää puita nuotioon veljekset ryömivät jälleen peittojensa\nsisään toivoen, ettei heitä ennen aamua enää mikään häiritsisi.\n\n\n\n\nTULIKEHÄ\n\n\nSe toivomus oli kuitenkin turha. Poikaparat! Vähän he aavistivat, mikä\nheitä odotti. Heidän hermonsa saisivat vielä kestää koetuksen, jota\nankarampaa heille ei tähän asti ollut sattunut. Sudet ulvoivat ja\nniiden silmät kiiluivat pimeässä. Mutta tämä ei olisi estänyt poikia\nnukkumasta, ellei heidän huomiotaan olisi kiinnittänyt toinen -- aivan\nerilainen ääni. He kuulivat sen susien ulvahdusten seasta ja tunsivat\nsen heti, sillä se oli niin erilainen. Se oli pikemmin kuin vihaisen\nkissan vonkunaa, mutta paljoa äänekkäämpää, hurjempaa ja pelottavampaa.\nSe oli puuman huuto!\n\nSanoin, että pojat tunsivat heti tämän eläimen äänen, he olivat näet\nkuunnelleet sitä eräretkillään Louisianan metsissä, vaikka eivät\nolleet koskaan joutuneet pedon hyökkäyksen kohteeksi. He tiesivät\nkuitenkin sen voiman ja raivokkaan luonteen, ja siksi kiljahdus\nheitä kauhistuttikin niin kuin se oli usein kauhistuttanut\nlujahermoisimpiakin miehiä.\n\nHuudon saapuessa heidän korviinsa se tuntui heikolta ja etäiseltä -- ei\njuuri kissanpojan naukumista kovemmalta. Eläin oli kaikesta päättäen\nkaukana metsässä. Mutta he tiesivät, että se pystyi pian kulkemaan\ntaipaleen, joka oli sen ja heidän leirinsä välillä. He kuuntelivat.\nKuului toinen karjahdus ja tällä kertaa lähempää. He karahtivat pystyyn\nja kuuntelivat jälleen. Kolmas huuto tuntui etäisemmältä. Tämä johtui\nkuitenkin heidän erehdyksestään. He unohtivat, että heidän korvansa\nolivat nyt kauempana maanpinnasta.\n\nHe seisoivat hetkisen tuijottaen toisiinsa täynnä kauhua ja pelkoa.\nMitä oli tehtävä?\n\n-- Nousemmeko ratsuillemme ja pakenemme? kysyi Basil.\n\n-- Emme tiedä, mihin suuntaan, huomautti Lucien, -- saattaisimme\nratsastaa suoraan sen kitaan!\n\nTämä oli totta, sillä puuman huuto, samoin kuin oikean leijonan\nkarjuntakin on siitä omituinen, että se kuuluu ikään kuin joka taholta,\njoten on vaikeata paikallistaa eläintä. Aiheutuuko tämä tunne vain\nkuulijan säikähdyksestä on vielä ratkaisematon kysymys.\n\n-- Mitä voimme tehdä? sanoi Basil. -- Puuhun nousemisesta ei ole mitään\nhyötyä. Ne kiipeävät kuin oravat. Mitä voimme tehdä?\n\nLucien seisoi ääneti.\n\n-- Olen lukenut, että vuorileijona ei harppaa tulen ylitse, hän sanoi\nvihdoin. -- Se pätee useimpiin eläimiin, vaikka poikkeuksiakin on.\nKokeillaan sitä. Hiljaa! Kuunnelkaa!\n\nKaikki kolme pysyivät hiiskahtamatta. Taaskin kaikui puuman hurja huuto\n-- yhä etäältä.\n\n-- Kuuletteko? jatkoi Lucien. -- Se on vielä kaukana. Ehkei se olekaan\ntulossa tännepäin. Parasta on kuitenkin ryhtyä varokeinoihin, nyt kun\nmeillä vielä on aikaa. Yritetään tulikehää!\n\nSekä Basil että Francis käsittivät, mitä heidän veljensä tarkoitti.\nKaikki kolme heittivät aseensa maahan ja juoksivat metsään keräämään\nkahmaloittain kuivia oksia. Onneksi sellaisia oli paikalla runsaasti.\nMuutamat lahopuut olivat kaatuneet kauan sitten, ja niiden pudotessa\npalasiksi murentuneet oksat peittivät maan pätkillä, jotka olivat\nerittäin sopivia nuotiopuiksi. Muutaman minuutin kuluttua täydellinen,\ntoisiaan miltei koskettavien nuotioitten rengas paloi täyttä päätä.\n\nPojat olivat aikaa tuhlaamatta raataneet henkensä edestä. Ja hyväpä\nolikin, sillä vuorileijonan huuto, jonka he olivat kuulleet vähän väliä\nja aina entistä voimakkaamapana, kajahteli nyt metsän puiden seasta\nhukuttaen kaikki muut äänet. Susien ulvonta lakkasi äkkiä, ne eivät\nenää päästäneet äännähdystäkään. Mutta nyt kuului muita ääniä --\nsäikähtyneitten hevosten kuopimista ja korskuntaa. Pojat eivät tähän\nasti olleet tulleet ajatelleeksi näiden eläinparkojen turvallisuutta.\nNyt oli liian myöhäistä pelastaa niitä -- puuma oli vain sadan metrin\npäässä leiristä!\n\nKaikki kolme, Marengo mukana, asettuivat tulikehän sisälle. Onneksi ei\ntuullut, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään ja savu nousi kohtisuoraan\nylöspäin, sallien heidän vapaasti hengittää kehän sisällä. Siellä he\nseisoivat pyssyt kädessä. Tulet loimusivat ja räiskyivät heidän\nympärillään, mutta oksanhaarojen paukahdusten ja kipinöiden jyrisevän\nja viheltävän sähinän yli kuului vuorileijonan hurja karjunta! Nyt\nselvisi, millä puolella eläin oli, pojat näkivät savun ja liekkien läpi\ntähystellessään keltaisen, kissamaisen hahmon liikkumassa edestakaisin\nköydestä riippuvien lihojen alla. Pyöreästä päästä, pitkästä alaspäin\nnotkistuneesta selästä ja sileästä, keltaisenruskeasta turkista ei\nsaattanut erehtyä. Ikään kuin heidän asemansa ei jo olisi ollut kyllin\nkaamea, pojat näkivät nyt, että yhden sijasta petoja oli kaksi, jotka\nedestakaisin liikkuen kulkivat toistensa ohitse ja katselivat\nhalukkaasti puusta riippuvaa lihaa.\n\nPojille selvisi nyt, minkä erehdyksen he olivat tehneet, kun eivät\nköyttä katkaisemalla olleet pudottaneet lihoja. Puumat olisivat\nepäilemättä pistäneet ne poskeensa ja tyydytettyään nälkänsä lähteneet\npois. Nyt oli liian myöhäistä katua sitä!\n\nEläimet jatkoivat useita minuutteja kulkuaan edestakaisin, silmäillen\nahnaasti yläpuolellaan riippuvia houkuttelevia herkkuja. Ne hypähtivät\njoitakin kertoja ikään kuin tavoittaakseen niitä, mutta luopuivat\nyrityksestä kun eivät ulottuneet lähellekään. Toinen niistä kiipesi nyt\npuuhun, johon köysi oli sidottu. Sen kavutessa ylöspäin kuului sen\nkynsien rapina kuoressa. Se ryömi ensin oksalle, jolta karhunlihat\nriippuivat ja ravisti sitä hurjasti, katsellen alaspäin nähdäkseen,\nputoaisiko ripustettu esine.\n\nPettyneenä se luopui siitä hommasta ja laskeutui sille oksalle, johon\nlasso oli solmittu. Sielläkin se tarttui kynsin köyteen ja ravisti\ntaaskin vimmatusti, mutta yhtä huonoin tuloksin. Vaikka se oli susia\netevämpi kyetessään kiipeämään puuhun, ei sillä ollut näiden oveluutta,\nmuutoin se olisi piankin saanut lihat putoamaan puremalla köyden\npoikki. Mutta sellaisen tuuman keksiminen kuului kehittyneemmille\naivoille kuin vuorileijonan ja tartuttuaan lassoon vielä monta kertaa\nja ravisteltuaan sitä, kuten äsken, se palasi maahan toverinsa luo,\njoka kaiken aikaa oli istunut paikoillaan tarkkaamassa sen toimia.\n\nNämä yritykset lihan tavoittamiseksi kestivät lähes tunnin. Pojat\nseisoivat kaiken aikaa tulikehän keskellä mitä kamalimmassa asemassa.\nHe olivat puolittain paahtuneet kuumuudesta, joka oli yhä yltynyt\nmustien pölkkyjen hiiltyessä punaisiksi kekäleiksi. He olivat tehneet\ntulikehänsä liian ahtaaksi ja seisoivat nyt kuin palavassa pätsissä!\n\nSavu oli osaksi haihtunut, ja he saattoivat nyt tarkata puumien\njokaista liikettä. Heitä ahdistava kauhea kuumuus oli kuitenkin\nvoittanut melkein näiden eläinten aiheuttaman pelon, eikä suurta\nkiihotinta olisi nyt tarvittu, jotta he olisivat hyökänneet ulos\ntaistelemaan petojen kanssa. Hiki valui virtanaan jokaisesta huokosesta\nja heidän aseensakin olivat kuin tulikuumia rautaharkkoja!\n\n-- En voi kestää kauempaa, huudahti Basil, ammutaan niitä ja juostaan\nulos, kävi kuinka kävi!\n\n-- Kärsivällisyyttä, sanoi Lucien. -- Vielä hetkinen! Ehkä ne lähtevät\ntiehensä.\n\nLucienin puhuessa puumat, jotka nyt olivat jättäneet karhunlihat\nrauhaan, hiipivät tulta kohti. Ne lähestyivät salavihkaa kuin\nsaalistaan väijyvät kissat. Vähän väliä ne päästivät omituisen, matalaa\nyskähdystä muistuttavan äänen. Ne äännähtivät myöskin toisella tapaa,\nja se kuulosti yhtä omituiselta poikien korvissa. Se oli kuin kissan\nkehräystä, kun sitä hyväillään, mutta paljon kovempaa ja kuului\nmykistyneessä metsässä pitkän matkan päähän. Lähellä olevat erottivat\nsen liiankin selvästi. Molemmat eläimet päästivät sen äänen ikään kuin\nrohkaistakseen toisiaan yrityksessä.\n\nEhdittyään parin metrin päähän tulesta ne pysähtyivät painautuen\nmelkein litteiksi maahan, mutta nähtävästi valmiina hyökkäämään\neteenpäin millä hetkellä tahansa. Näiden maassa vaanivien hurjien\notusten näkeminen oli omiaan täyttämään mielen kauhulla. Roihuva nuotio\nteki ne yksityiskohtia myöten pelottavan näkyviksi. Niiden kynnet,\nniiden puoliksi paljastetut hampaat, vieläpä niiden loistavien silmien\nkirkkaat kehätkin voi erottaa selvästi. Kuitenkaan ne eivät näyttäneet\npuoliksikaan niin hirvittäviltä kuin alussa. Nuoret metsästäjät\nkatselivat niitä nyt toisessa mielentilassa. He kärsivät niin\nkauheasti, että tämän polttavan tulikehän ulkopuolella ei näyttänyt\nolevan mitään vaaraa -- ei edes vuorileijonien kynsissä!\n\n-- En kestä tätä enää kauempaa! huudahti Basil. -- Mehän paistumme. Te\ntähtäätte tuohon, minä ammun tätä... kas niin... älkää pelätkö...\nlaukaiskaa!\n\nBasilin lakattua puhumasta, kolme laukausta pamahti melkein yhtaikaa,\nja laukaistuaan kaikki kolme hyppäsivät heti ulos liekehtivästä\npiiristä. Se, olivatko Lucien ja Francis ampuneet harhaan, saatiin\ntietää vasta myöhemmin, mutta ainakin Basilin luoti oli osunut. Hän oli\nhaavoittanut vuorileijonaa, ja tuskin olivat pojat ehtineet poistua\ntulisesta kehästä arinalta, kun hurjistunut eläin ryntäsi sinne.\nMarengo hyökkäsi sen kimppuun, mutta molemmat joutuivat hehkuvaan\nhiillokseen ja koira kiitti onneaan, kun pääsi jälleen ulos. Yksin\njääneen puuman ponnistelut eivät kestäneet kauan ja se virui pian\nmaassa, nähtävästi hengettömänä.\n\nEntä toinen?\n\nKaikki kolme kuuntelivat. He kuulivat hevosten kuopimista ja korskuntaa\nja ylinnä kuului Jeanetten kiljunta. Sitä kesti muutama minuutti ja\nvihdoin kaikki oli jälleen hiljaista.\n\n-- Jeanette-parka! ajattelivat he. -- Toinen peto on surmannut sen\nateriakseen. No... meidän on tultava toimeen muulittamme, ei tässä muu\nauta.\n\nHe vartioivat päivänkoittoon asti yhä peläten, että puuma palaisi\nkumppaniaan etsimään. Sade oli alkanut, vettä tuli kaatamalla, ja se\nsammutti kaikki heidän nuotionsa. He eivät yrittäneet sytyttää niitä\nenää, vaan seisoivat huovat hartioilla etsien parhaansa mukaan suojaa\npuiden alta.\n\nHeidän kummastuksensa ja riemunsa oli suuri päivän valjetessa, kun he\nnäkivät Jeanetten syövän rauhallisesti ruohoa liekaköytensä päässä ja\nlähellä sitä puuman viruvan kuolleena. Se oli haavoittunut\nlaukauksista, mutta pian he huomasivat, etteivät ne olleet tuottaneet\nsille kuolemaa, sillä sen ruumis oli runneltu ja kylkiluut murskatut!\nMutta vihdoin asia selvisi heille. Paikka, missä eläin lepäsi, auttoi\nheitä ratkaisemaan arvoituksen. Puuma makasi suuren puun juurella.\nPeräytyessään se oli hyökännyt Jeanetten kimppuun ja ponnistellessaan\npelastuakseen muuli oli pimeässä rynnännyt puuta kohti rusentaen puuman\nja tappaen sen silmänräpäyksessä.\n\nPeto oli jättänyt kynsiensä jäljet Jeanetten selkään ja säkään, ja\nammottava haava kaulassa osoitti, mihin kohtaan se oli iskenyt\nhampaansa. Muuli oli onneksi rynnännyt puuta vasten, muutoin puuma ei\nolisi hellittänyt ennen kuin olisi imenyt veren sen suonista -- tällä\ntavoin nämä eläimet näet surmaavat saaliinsa.\n\nOli aamu, mutta pojat tunsivat melkein koko yön valvottuaan väsymystä\nja olisivat mielellään käyneet levolle. He eivät kuitenkaan pitäneet\nsitä viisaana. He uskoivat joutuneensa sellaiselle seudulle, jolla\nmonet vaaralliset eläimet vaanivat, ja päättivät korjata leirinsä ja\nmatkata ennen seuraavan yön tuloa mahdollisimman kauaksi näiltä\ntienoin. Tosiasia oli, että he olivat havumetsän reunustaman joen\npartaalla. Se oli Trinityn lisäjokia, ja Trinityn ollessa tähän\nvuodenaikaan tulvillaan, kaikki pedot -- karhut, puumat, sudet,\nilvekset ja javalit -- olivat vedenpaisumuksen häätäminä paenneet\nalavilta mailta ja samoilivat tavallista nälkäisempinä ja vihaisempina\nläheisissä metsissä.\n\nSatuloituaan ratsunsa ja kuormattuaan taljat, huovat ja lihavarastonsa\nJeanetten selkään pojat jatkoivat taas vaellustaan länttä kohti.\nMuutaman kilometrin kuljettuaan he tulivat ulos metsästä ja joutuivat\navoimelle ruohoaavikolle.\n\n\n\n\nYKSINÄINEN TÖYRÄS\n\n\nHeidän matkareittinsä vei heidät erään sellaisen ihanan tienoon läpi,\njoita tapaa vain niin etelässä. He olivat joutuneet kukkapreerialle. He\nvaelsivat kukkasten keskellä. Niitä oli edessä, takana, sivuilla, joka\ntaholla. Niiden loistavat teriöt peittivät aavikon niin pitkältä kuin\nsilmä kantoi. Siinä oli kullanvärisiä päivännoutoja ja punaisia\nmalvoja, tyräkkejä ja purppurakukkaisia karvaspapuja. Siinä\nnähtiin villin samettihaavan vaaleanpunaisia kukkia ja heleitä,\npunaisenkellertäviä Kalifornian unikkoja, joiden teriöt näyttivät\ntulipalloilta lehvien lomissa, kun taas matalammalla lähellä maanpintaa\nvaatimattomat orvokit tuikkivat kuin siniset jalokivet. Aurinko säteili\nhohtavan kirkkaana kaiken yli ja äskeinen sade tuntui lisänneen tuoksua\nja loistoa. Miljoonittain perhosia liiteli kukkien yllä tai istui\nniiden kuvuissa yhtä kimmeltävinä kuin kukat itsekin. Muutamat niistä\nolivat varsin isoja ja eri värit täplittivät ja juovittivat niiden\nhienoja untuvasiipiä. Oli muitakin kirkasvärisiä ja hohtosiipisiä\nhyönteisiä. Jättiläishämähäkki lenteli milloin vaappuen ilmassa\nsurisevien siipiensä varassa, milloin suhahtaen salamanvälähdyksenä\njonnekin muualle tässä rajattomassa puutarhassa. Oli myös mehiläisiä ja\nhippikerttusia hyrisemässä kukasta kukkaan ja ryöstämässä niiden\nrunsaita mesipesäkkeitä. Silloin tällöin aivan hevosten edestä suhahti\nlentoon peltokanoja ja röyhelöpyitä, ja Francisin onnistui ampuakin\npari pyytä, minkä saaliinsa hän kiinnitti riippumaan satulansa taakse.\n\nNäiden kukkasarkojen keskellä matkaajamme ratsastivat eteenpäin heidän\nhevostensa tallatessa monet kauniit teriöt kavioillaan. Toisinaan\nkukkaset kasvoivat korkeissa tiheästi yhteen ryhmittyneissä varsissa\nulottuen hevosten kaulalle asti ja estäen ne täydellisesti näkemästä\ntoisiaan jonkin matkan päästä. Joskus taas vaelsivat pelkkien\npäivännoutojen välissä, jotka sivelivät heidän lahkeitaan isoilla\nkukkamykeröillään ja peittivät ne keltaisella siitepölyllä.\n\nSe oli sanalla sanoen harvinainen ja kaunis maisema, ja pojat olisivat\nnauttineet siitä suuresti, ellei väsymys olisi vaivannut heitä.\nKukkasten tuoksu näkyi virkistävän heitä ensiksi, mutta tuokion\nkuluttua he alkoivat tuntea sen aiheuttamaa huumaavaa vaikutusta, josta\nhe tulivat entistä uneliaammiksi. He olisivat leiriytyneet tälle\nkukkakedolle, mutta siellä ei ollut vettä, ja vedettä he eivät voineet\ntulla toimeen. Eikä ruohoakaan heidän hevosilleen, sillä omituista\nkyllä sitä tapaa harvoin näillä kukka-aavikoilla. Kukanvarret anastavat\ntilan, eikä niiden juurelle kasva koskaan nurmettunutta turvetta.\nHeidän täytyi siis ratsastaa eteenpäin, kunnes he saapuisivat jollekin\npaikalle, missä olisi ruohoa ja vettä, koska ne olivat molemmat\n\"yöleirin\" välttämättömimpiä tarpeita.\n\nHeidän kuljettuaan kymmenkunta kilometriä kukat näyttivät vähitellen\nharventuvan, ja seutu alkoi vihdoin muuttua ruohoaavikoksi. Pari, kolme\nkilometriä kauempana seikkailijamme päätyivät pienelle lähdepurolle,\njoka juoksi avoimen tasangon lävitse. Sen äyräillä ei kasvanut muita\npuita kuin muutamia raitoja. Tähän he ilolla pysähtyivät yöksi ja\nastuttuaan alas hevostensa selästä liekasivat juhtansa nurmikolle\nsyömään sen vehmasta, houkuttelevaa ruohoa.\n\nKaikki kolme olivat väsyneitä ja uupumaisillaan, mutta heillä oli\nmyöskin nälkä ja ensin täytyi aterioida, joten he ryhtyivät\nvalmistamaan illallista. Tuoreet raidat eivät tahtoneet palaa hyvin,\nmutta kärsivällisesti puuhaamalla saatiin tuli viriämään. Francisin\npyyt työnnettiin kattilaan. Metsäsipulilla, nenätillä ja Lucienin\nmatkan varrelta keräämillä preerianauriilla höystettynä keitto maistui\nvarsin hyvältä. Karhunlihavarastoon ei koskettu, pientä palaa\nlukuunottamatta, joka pyynpäiden ja muiden jätteiden kera annettiin\nMarengolle illalliseksi. Heti kun nuoret erämiehet olivat päättäneet\nateriansa he levittivät puhvelintaljansa ruohikolle ja vetäen huovat\npäälleen vaipuivat sikeään uneen.\n\nTämä yö kului häiritsemättä. Hereillä ollessaan he kuulivat sutten\nulvontaa kaukaa ruohoaavikolta ja aivan leirinsä lähettyviltäkin. Mutta\nhe olivat tottuneet tällaisiin soittajaisiin eivätkä olleet\nmillänsäkään. Kaikki kolme nukkuivat makeasti koko yön.\n\nHe heräsivät harmaassa aamunkoitteessa ja tunsivat itsensä aivan\nvirkistyneiksi. He juottivat hevosensa ja valmistivat aamiaiseksi\nkarhunlihaa. Se on aina oivallista ravintoa, mutta heidän\nruokahalulleen se oli todellista herkkua, ja kylläpä he antoivatkin\npaistin maistua, syöden melkein naulan mieheen. He kaikki tunsivat\nitsensä hilpeiksi ja iloisiksi. Marengokin oli iloinen, vaikka puuman\nkynnet olivatkin pahoin raapineet sen kasvoja. Jeanettekin kirmaili ja\npotki kärpäsiä aterioidessaan. Basil oli toistamiseen voidellut sen\nkintut karhuntalilla, ja puuman iskemät haavat näkyivät jo olevan\narpeentumaan päin. He viipyivät koko seuraavan päivän tämän lähteen\nrannalla ja nauttivat vielä toisen yön häiritsemättömästä levosta.\nSeuraavana aamuna he jatkoivat matkaansa ja saavuttivat muutaman päivän\npäästä Ristimetsiköt -- nuo kuuluisat lehdot, jotka jo kauan olivat\npulmallisen arvoituksellisina uhmailleet uteliaan luonnontieteilijän\ntutkimuksia. Täällä eivät matkailijamme viipyneet pitkää aikaa, koska\neivät nähneet mitään jälkiä puhveleista, vaan etääntyivät, yhä\nkauemmaksi länteen kulkien lukuisain Brazos-virtaan laskevien jokien\npoikki niiden lähdeseuduilla.\n\nKolmantena päivänä Ristimetsiköstä lähdettyään he yöpyivät erään\ntällaisen joen partaalle -- oikeastaan vain pienen purosen -- joka\nrantaviivatta kiemurteli preerian poikki. Pojat eivät kuitenkaan\ntarvinneet puita, koska heillä oli tiedossa sopiva polttoaine -- sen\nnäkeminen heidän reittinsä varrella oli kaiken päivää ilahduttanut\nheidän silmiään. Se oli kuivunutta puhvelinlantaa eli \"lehmänlastuja\"\n-- _bois de vache_ -- kuten pyyntimiehet sitä nimittävät, ja pojat\ntiesivät, että mistä sitä löytyi, sieltä eivät puhvelitkaan olleet\nkaukana. He olivat nyt päässeet näiden eläinten oleskelupaikoille ja\nsaattoivat odottaa kohtaavansa niitä millä hetkellä tahansa.\n\nHeti uuden päivän valjettua he tähystivät preerialle, mutta vielä ei\nollut mitään puhveleita näkyvissä. Ei voinut erottaa muuta kuin laajan\npuuttoman aavikon, joka ulottui taivaanrantaan asti. Ympäröivälle\nmaisemalle antoi vaihtelua ainoastaan meren ulappaa muistuttavalta\npinnalta kohoava koroke, jollaisia metsästäjät nimittävät sanalla\n_butle_. Se näkyi olevan vähintään kymmenen kilometrin etäisyydessä ja\nkohoavan aivan äkkijyrkkänä ruohoaavikon pinnasta. Se oli samalla\nsuunnalla, mihin he tähän asti olivat vaeltaneet.\n\n-- Ratsastammeko sitä kohti? he kysyivät toisiltaan.\n\n-- Mitä parempaakaan voimme tehdä? sanoi Basil. -- Yhtä luultavasti\ntapaamme puhveleja sillä suunnalla kuin muuallakin. Meillä ei ole nyt\nopastusta, joten meidän täytyy luottaa siihen, että hyvä onnemme\njohdattaa meidät niiden luo tai ne meidän luoksemme, mikä kai on\njokseenkin samaa.\n\n-- Nouskaamme satulaan ja ratsastakaamme kumpua kohti, sanoi Francis.\n-- Tapaamme ehkä puhvelin sen läheltä.\n\n-- Mutta entäpä, jos emme löydä vettä? huomautti aina varovainen\nLucien.\n\n-- Sitä ei tarvinne pelätä, vastasi Francis. -- Takaan, että siellä on\nvettä. Vuorisilla seuduillahan sitä tavallisesti on, ja tuota törmää\nvoisi melkein nimittää vuoreksi. Takaan että siellä on vettä.\n\n-- Ja ellei ole, lisäsi Basil, -- niin voimmehan palata tänne.\n\n-- Mutta, veljet, sanoi Lucien, -- te ette tiedä, kuinka kaukana tuo\nkumpu on.\n\n-- Luullakseni kymmenen kilometrin päässä, -- sanoi Basil.\n\n-- Ei ainakaan etäämpänä, säesti Francis.\n\n-- Sinne on kolmekymmentä, jos on tuumaakaan, sanoi Lucien.\n\n-- Kolmekymmentä! huudahtivat toiset. -- Kolmekymmentä kilometriä! Nyt\nsinä varmaan lasket leikkiä? Voisin melkein lyödä asiasta vetoa!\n\n-- Häviäisit, vastasi Lucien. -- Sinä lasket etäisyyksiä aivan kuin\nLouisianan matalassa, tiiviissä ilmapiirissä. Muista, että olet nyt yli\ntuhat metriä merenpinnan yläpuolella ja niin puhtaan ja läpikuultavan\nilman ympäröimänä, että sellaista on vain harvoilla seuduilla\nmaailmassa. Esineet voi erottaa kaksin verroin niin kauaksi kuin\nMissisippin rannoilla. Tuolle töyräälle, jonka sinä otaksut olevan\nainoastaan kymmenen kilometrin päässä, näyttää minusta olevan matkaa\nviisitoista tai enemmänkin, ja siksi laskenkin, että se on vähintään\nkolmenkymmenen kilometrin etäisyydessä nykyisestä olinpaikastamme.\n\n-- Mahdotonta! huudahti Basil silmäillen pengertä. -- Erotanhan\nkallionsaumat sen kupeilla, ja huipulla kasvaa luullakseni puita.\n\n-- No, jatkoi Lucien, -- kaikki nuo havaintosi eivät suinkaan todista\nminua vastaan. Mutta karauttakaamme sitä kohti, koska niin haluatte.\nEhkä löydämme sieltä vettä, mutta muistakaa että meiltä kuluu koko\npäivä ennen kuin saavutamme sen ja voimme pitää itseämme onnellisina,\njos pääsemme sinne ennen yön tuloa.\n\nLucienin viisaus ei ollut liian suuri. Päinvastoin, nyt se ei ollut\nedes riittäväkään. Tämä johtui hänen tottumattomuudestaan\nruohoaavikoihin. Jos hänellä tai hänen veljillään olisi ollut vähän\nenemmän kokemusta, he olisivat epäröineet ennen kuin lähtivät matkaan\nniin rohkeasti, jättäen veden taakseen. He olisivat tienneet, että\npitkälle taipaleelle lähteminen tietämättä varmasti, että sen päässä on\nvettä saatavissa, on kovin uhkarohkea yritys, jollaiseen vanhatkaan\nmetsästäjät eivät hevin ryhdy. He tuntevat kokemuksesta, miten\nvaarallista on joutua aavikolla veden puutteeseen. He pelkäävät sitä\nenemmän kuin harmaakarhuja, panttereita, ahmoja tai vihamielisiä\nintiaanejakaan. Janon pelko on heille kaikista kauhuista suurin.\n\nPojat tunsivat vain vähän tätä pelkoa. Olivathan he kaikki kyllä\nkuulleet ja lukeneet kärsimyksistä, joita vedenpuute toisinaan tuottaa\nruohoaavikkojen matkaajille. Mutta ihmiset, jotka elävät mukavasti\nkodeissaan, lähteiden ja kaivojen ja jokien ympäröiminä ja jotka ovat\ntottuneet näkemään altaita, vesisäiliöitä, vesijohtoja, suihkuja ja\nsuihkukaivoja, ovat taipuvaisia pitämään näitä kärsimyksiä\nvähäpätöisinä, saattavat jopa kieltäytyä uskomasta kaikkea, mikä ei\nkuulu heidän omien huomioittensa piiriin. He uskovat kernaasti, että\nheidän kissansa voidaan opettaa avaamaan ovenhaka, että heidän\nporsaansa voidaan opettaa pelaamaan korttia ja että heidän koiransa\nkykenee tekemään ihmeellisiä asioita, jotka näyttävät enemmän kuin\nvaistomaisilta. Kuitenkin nämä samat henkilöt pudistavat epäilevästi\npäätänsä, kun kerron heille, miten pussirotta välttää vihollisensa\nripustautumalla hännästään puunoksaan, miten Kalliovuorten kesytön\nlammas hypätessään jyrkänteeltä alas pudottautuu isoille taaksepäin\nkäyristyneille sarvilleen, tai puna-apinat voivat rakentaa sillan joen\nyli kietomalla häntänsä yhteen.\n\nSanoin siis, etteivät kodeissaan asuvat ihmiset tiedä, mitä jano on,\nsillä siellähän heillä on aina vettä. He eivät voi käsittää, miltä\ntuntuu olo erämaassa ilman tätä välttämätöntä alkuainetta. Vakuutan\nteille, että se on hirveätä.\n\nPojilla oli vain heikko käsitys janon kauhuista. Tähän asti heidän\nmatkansa oli suuntautunut runsasvetisten seutujen kautta -- he olivat\ntuskin koskaan ratsastaneet kymmentä tai kahtatoista kilometriä\nkulkematta jonkin puiden reunustaman joen poikki, jonka he saattoivat\nnähdä pitkän matkan päästä. Mutta he käsittivät hyvin vähän sen tienoon\nluontoa, joka oli nyt heidän edessänsä. He eivät tienneet olevansa nyt\ntulossa aukeille aavikoille, niille kuiville aroille, jotka vähitellen\nkohoavat Kalliovuorten -- pohjoisten Andien -- rinteitä kohti.\n\nYltiöpäinen ja kiihkeä Francis ei koskaan ajatellut vaaraa, uljas Basil\ntaas ei sitä pelännyt. Ainoastaan Lucienilla oli pahoja aavistuksia,\nhän oli kuullut ja lukenut enemmän kuin toiset. Kaikki olivat kuitenkin\nuteliaita näkemään omituisen, aavikosta kohoavan töyräsmäisen\nkorokkeen.\n\nHevoset juotettiin ja satuloitiin, Jeanette kuormattiin, kurpitsaleilit\ntäytettiin, ja noustuaan ratsuilleen pojat suuntasivat kulkunsa törmää\nkohti.\n\n\n\n\nVILLIHEVOSEN METSÄSTYS\n\n\n-- Täällä lähistöllä täytyy olla puhveli, virkkoi Basil katsahtaessaan\nmaahan heidän ratsastaessaan eteenpäin. -- Nämä \"lastut\" ovat hyvin\ntuoreita. Katsokaa, tuolla on poljettu puhvelintie!\n\nTämän lausuessaan Basil osoitti aavikon pinnassa olevaa kaukalomaista\nsyvännettä, joka ulottui niin kauaksi kuin silmä kantoi. Se muistutti\nkuivunutta joenuomaa, mutta sen pohjalla näkyvät sorkanjäljet\nilmaisivat, että Basil oli oikeassa. Puhvelinpolku se oli ja vei\nepäilemättä jollekin joelle tai juomapaikalle. Se oli niin syvä, että\npoikien ratsastaessa vakoa pitkin heidän päänsä olivat preerian\ntasolla. Vesi oli uurtanut sen rankkojen sateiden aikana, sillä tulva\noli kuljettanut puhvelien sorkkien aikaisemmin löyhentämän mullan\njokiin. Sellaisia teitä käyttävät puhvelit ajoittain, tuhansittain\neläimiä astuu samoja jälkiä. Ne vaeltavat näin muuttaessaan toiseen\nseutuun parempien laidunmaiden tai veden toivossa. Ne tietävät\nkokemuksesta näiden teiden johtavan veden luo.\n\nPojat eivät seuranneet tietä pitkälti, koska he eivät voineet olla\nvarmoja siitä, että se veisi heidät eläinten silloiselle olinpaikalle.\nHe nousivat preerialle ja käänsivät ratsunsa jälleen suoraan töyrästä\nkohti.\n\n-- Katsokaa! huudahti Francis. -- Mitä nuo ovat? Hän osoitti kädellään\nmuutamia pyöreitä kuoppia, joita näkyi aavikolla heidän edessään.\n\n-- Puhvelien piehtaroimispaikkoja tietenkin! vastasi Basil. -- Jotkut\nniistäkin ovat aivan tuoreita!\n\n-- Piehtaroimispaikkoja! toisti Francis. -- Mitä ne ovat?\n\n-- Mitä, etkö ole koskaan kuullut niistä? kysyi Basil. -- Paikkoja,\nmissä puhvelit kieriskelevät ja piehtaroivat aivan kuin hevoset ja\nlehmät.\n\n-- Niin kai, sanoi Francis, -- mutta miksi ne niin tekevät?\n\n-- Hm, sitä en tiedä. Ehkä Luce voi selittää meille.\n\n-- Jotkut sanovat, lausui Lucien vastaukseksi pyyntöön, -- että ne\ntekevät sen raapiakseen ihoaan ja vapautuakseen kärpäsistä ja muista\nniitä kiusaavista hyönteisistä. Toiset taas luulevat niiden\nharjoittavan tätä voimistelua vain huvikseen.\n\n-- Ha, ha, ha! nauroi Francis. -- Ovatpa ne lystikkäitä otuksia!\n\n-- On kolmaskin ja vielä kummallisempi selitys. Sanotaan, että puhvelit\nkaivavat kuoppia kerätäkseen vettä sateen aikana, jotta ne voivat\nmyöhemmin palata juomaan.\n\n-- Ha, ha, ha! nauroi Francis jälleen. -- Tuota en usko!\n\n-- En sitä sinulta pyydäkään, sanoi Lucien. -- Se otaksuma ei ole\ntietenkään totuudenmukainen, koska puhveli ei ole eläin, jolla olisi\nsiihen kyllin järkeä. Kuitenkin on totta, että näihin reikiin\nsadeajalla kerääntyy vettä, joka pysyy niissä päiväkausia, ja\nsamoilevat puhvelit sammuttavat sillä janoansa. Siksi voidaan kyllä\nsanoa, että puhvelit tavallaan kaivavat omat kaivonsa. Paitsi niiden\ntekijöille ovat ne usein hyödyksi muillekin eläimille. Eksyneet\nerämiehet ja intiaanit ovat toisinaan pelastaneet henkensä löytämällä\nniistä vettä, jonka puutteessa he muutoin olisivat menehtyneet janoon.\n\n-- Kovin ne ovat pyöreitä, ihan säännöllisiä ympyröitä! ihmetteli\nFrancis. -- Miten puhvelit ne sellaisiksi muovaavat!\n\n-- Asettumalla maahan pitkin pituuttaan ja kieppumalla ympäri kuin\nkärrynpyörä akselissaan. Ne kierivät nopeasti, käyttäen kyttyräisiä\nhartioitaan napana ja koipiaan vipuina. Tätä liikehtimistä kestää\ntoisinaan puolikin tuntia kerrallaan. Epäilemättä ne menettelevät näin\nraapiakseen itseään, sillä paksusta nahastaan ja karvoistaan huolimatta\nne kärsivät paljon loishyönteisistä. Ne piehtaroivat myöskin huvikseen\nja nautinnokseen. Olette usein nähneet hevosia samanlaisessa puuhassa,\nja eivätkö ne ole ilmeisesti nauttineet siitä?\n\n-- Kyllä, kyllä, huudahti Francis, -- olen varma, että hevoset\nnauttivat, kun saavat piehtaroida.\n\n-- No, sitten on otaksuttavaa, että puhvelien laita on samoin. Vapautua\nkiusanhengistään ja painaa kuumat kylkensä vilpoiseen maahan tuottaa\nniille epäilemättä nautintoa. Ne eivät ole kovin siistejä, sillä niitä\nnäkee usein kuljeskelemassa niin likaisina, että on vaikea sanoa,\nminkävärinen niiden talja on.\n\n-- No niin, lisäsi Francis, -- toivonpa, että pian tapaamme valkoisen.\n\nTällä tavoin jutellen pojat jatkoivat matkaansa. He olivat ratsastaneet\nnoin viitisentoista kilometriä, kun Basil -- jonka silmät kaiken aikaa\nolivat harhailleet taivaanrannan kaartamalla aavikolla -- huudahti ja\npysähdytti äkkiä hevosensa. Toisetkin pysäyttivät ratsunsa.\n\n-- Mitä näet? kysyi Lucien.\n\n-- En tiedä, vastasi Basil, -- mutta tuolla preerian reunalla on\njotakin... tuolla etelän puolella, näettekö?\n\n-- Kyllä, se näyttää puuryhmältä.\n\n-- Ei, sanoi Basil, -- eivät ne ole puita. Juuri vastikään näin yhden\nerillään toisista enkä näe sitä nyt. Se liikkui mielestäni ryhmää\nkohti. Otaksun niiden olevan eläimiä, mitä lajia sitten lienevätkin.\n\n-- Toivoakseni puhveleja! innostui Francis kohottautuen täyteen\nmittaansa jalustimillaan ja koettaen nähdä niitä. Mutta Francisin poni\nei ollut kyllin korkea, jotta poika olisi ulottunut näkemään, ja hänen\ntäytyi siksi kieltäytyä esittämästä mielipidettään niiden laadusta.\n\n-- Ratsastaisimmeko niitä kohti? kysyi Lucien kääntyen Basilin puoleen.\n\n-- Luulen niiden liikkuvan tänne päin, vastasi tämä. Ne erottuvat\nlaajemmalle ja se johtuu siitä, että ne ovat tulossa lähemmäksi.\nPuhveleja!... Ei, totta totisesti! hän jatkoi korottaen ääntänsä. -- Ne\novat hevosmiehiä... kenties ratsastavia intiaaneja.\n\n-- Mistä sitä päättelet? kysyi Lucien kiireesti.\n\n-- Näin yhden taivaanrannassa. Tunnen hevosen niin pian kuin saan sen\nsilmiini. Olen varma, että se oli hevonen. Kas, tuolla juoksee toinen!\n\n-- Oikein, lisäsi Lucien, -- hevonen se on. Mutta, ei sillä ole\nratsastajaa... ei sen selässä istu ketään. Ja tuolla taas, sekin ilman\nratsastajaa. Nyt tiedän! Ne ovat mustangeja.\n\n-- Mustangeja! säesti Francis. -- Hyvä on... se on näkemisen arvoista!\n\nPian selvisi, että Lucien oli oikeassa. Siellä oli lauma mustangeja eli\nvillihevosia. Basil oli oikeassa myöskin sanoessaan, että ne olivat\ntulossa heitä kohti, sillä muutaman minuutin kuluttua ne eivät enää\nnäyttäneet olevan kilometrinkään päässä ja lähenivät nopeassa laukassa.\n\nNe juoksivat lähellä toisiaan kuin opetettu ryhmä, ja yhden voitiin\nerottaa juoksevan muutaman hevosenmitan muista edellä, toimien\nnähtävästi johtajana. Joskus joku pillastui pois riveistä ja laukkasi\nhetkisen erillään tovereistaan, mutta palasi sitten ja liittyi\nyhteiseen laumaan. Oli harvinainen näky katsella niiden tuloa, tanner\ntömisi niiden kavioista kuin ratsuväkiosasto olisi kiitänyt kentän yli.\n\nEhdittyään kilometrin päähän pojista ne näyttivät huomaavan nämä ensi\nkerran. Etummainen pysähtyi heti, kohotti korskahtaen päänsä ja jäi\nseisomaan paikalleen. Toisetkin pysähtyivät johtajansa esimerkkiä\nnoudattaen. Se oli yhä muutaman askeleen edellä, jota vastoin sen\nseuralaiset näyttivät liittyvän kiinteäksi seinäksi ikään kuin\ntaistelurintamaan järjestynyt ratsastajajoukkue! Seisottuaan muutamia\nsekunteja paikallaan johtaja hirnahti kimeästi ja kiiti täyttä laukkaa\npakoon. Toiset noudattivat kutsua ja kääntyen heti samaan suuntaan,\nseurasivat sitä. Liike tapahtui säännöllisen ratsastajajoukon\ntäsmällisyydellä!\n\nPojat luulivat, että hevoset aikoivat väistää heitä ja juosta pois\ntulematta lähemmäksi. He olivat tästä pahoillaan, koska olisivat\nkernaasti halunneet katsella tarkemmin näitä jaloja eläimiä. Kaikki\nkolme olivat astuneet alas ratsuiltaan jotta eivät säikähdyttäisi\nmustangeja niiden saapuessa ja seisoivat nyt osittain omien hevostensa\nvarjostamina, mutta kuitenkin pitäen niistä lujasti kiinni, koska\nkesyttömien veljien jymisevä poljenta pelotti niitä.\n\nMustangit näyttäytyivät hetkisen perästä vastakkaisella puolella --\nmutta nyt niiden kyljet olivat käännettyinä metsästäjiä kohti, ja\nviimemainitut näkivät riemukseen, että ne eivät olleet poistuneet, vaan\nlaukkasivat kaaressa heidän joutuessaan ympyrän keskelle katselijoiksi!\n\nKehä, jota villihevoset juoksivat, oli tuskin kolmesataa metriä\nläpimitaltaan, ja ne näyttivät siirtyvän lähemmäksi sen keskipistettä.\nTodellisuudessa ne eivät seuranneetkaan ympyrän kehää, vaan juoksivat\nyhä enemmän sisäänpäin kaartuvassa käyrässä viivassa.\n\nPojat erottivat ne nyt hyvin ja kaunis näky se olikin. Niitä oli kaiken\nkaikkiaan noin kaksisataa, mutta ne olivat erivärisiä -- tuskin\nkahtakaan aivan samanlaista. Niitä oli mustia ja valkoisia, raudikkoja\nja kimoja, muutamat olivat ruskeita, toiset punertavia, jotkut taas\nteräksenharmaita, ja sitten oli vielä suuri joukko kirjavia ja\ntäplikkäitä! Kaikilla oli liehuvat harjat ja pitkät huiskuvat hännät,\njotka aaltoilivat niiden takana niiden nelistäessä ja tekivät ne\nentistä sirommiksi. Se oli todellakin kaunista katsella, ja poikien\nsydämet pamppailivat heidän seuratessaan silmillään tuota yhäti ympäri\nkiitävää joukkoa.\n\nKaikkien kolmen katseet keskittyivät kuitenkin yhteen -- niiden\njohtajaan. Kauniimpaa eläintä ei kukaan heistä ollut koskaan nähnyt.\nBasil, joka rakasti komeata hevosta enemmän kuin mitään muuta\nluontokappaletta, joutui aivan haltioihinsa katsellessaan tätä uljasta\noria. Eikä ihmekään, sillä täydellisempää ja jalopiirteisempää eläintä\nsaattoi tuskin kuvitella.\n\nSe oli isompi kaikkia muita, vaikkei sentään englantilaisen hevosen\nkokoinen. Sen täyteläinen rinta ja ulkonevat silmämunat, jäntevät\nkyljet ja lanteet, joustavat jalat ja siromuotoiset kaviot ilmaisivat\nsen polveutuvan Andalusiassa kasvatetuista arabialaisista hevosista ja\nollen niiden jalojen ratsujen jälkeläisiä, jotka kantoivat Meksikon\nensimmäisiä valloittajia. Sen jäsenten sopusuhtaisuutta olisi\nasiantuntija nimittänyt täydelliseksi, ja Basil, joka todella oli\ntuntija, oli siitä jo maininnut. Eläin oli kauttaaltaan valkoinen --\nvalkoinen kuin vuoriston lumi. Sen sieraimet näyttivät avonaisilta ja\npunaisilta, silmät olivat pullistuneet ulos ja harja ja pitkä häntä\nhulmusivat. Sen vapaat, sirot liikkeet, samoin kuin sen toverienkin,\nosoittivat, ettei sen selkään ollut koskaan asetettu satulaa.\n\nBasilin katsellessa tätä jaloa eläintä hänet valtasi vastustamaton halu\nomistaa se. Tosin hänellä jo oli hevonen, uhkeimpia, mitä milloinkaan\noli satuloitu, mutta Basilin heikkoutena oli himota jokaista komeaa\nratsua, ja tämä eläin oli erityisesti kiihottanut hänen haluansa päästä\nsen omistajaksi. Se halu oli yltynyt muutamassa silmänräpäyksessä siinä\nmäärin, että Basil tunsi olevansa valmis antamaan kaiken, mitä\nmaailmassa omisti -- Musta Haukka ehkä poisluettuna -- saadakseen tämän\nhevosen. Ajattelette kai, että koska hän oli ratsain, hän olisi piankin\npäässyt toivomuksensa perille singahduttamalla suopungin tunnetulla\ntaidollaan, mutta Basil tiesi, että se ei ollut niinkään helppo\ntehtävä. Hän tiesi, että hän vaikeudetta saattaisi saavuttaa jonkun\nnoista tavallisista kaviokkaista, mutta pyydystää niiden johtaja oli\njotakin aivan toista. Sellaista urotyötä eivät itse intiaanitkaan\nolleet milloinkaan tehneet ruohoaavikolla! Hän oli usein kuullut\nkerrottavan, miten mahdotonta se oli, mutta päätti koettaa kuitenkin.\nHän luotti suuresti Mustan Haukan nopeuteen ja voimaan.\n\nHän ilmoitti aikomuksensa veljilleen kuiskaamalla, jotta ei\nsäikähdyttäisi nyt aivan lähellä kiertäviä villihevosia. Lucien yritti\nkehottaa häntä luopumaan päätöksestä huomauttaen että se johdattaisi\nheidät pois reitiltään ja voisi erottaa heidät toisistansa.\n\n-- Ei, vastasi Basil. -- Ratsasta sinä Francisin kanssa edelleen törmää\nkohti. Tapaan teidät siellä... ehkä ehdin ennen teitä. Älä sano\nsanaakaan, veliseni, se ei hyödytä mitään. Minun täytyy saada tuo\nhevonen, ja minä pyydystän sen, vaikka se maksaisi minulle sadan\nkilometrin ratsastuksen.\n\nVillihevoset olivat kiertäneet kaiken aikaa. Välistä ne pysähtyivät\njohtajansa antamasta merkistä ja pyörähtivät riviin kasvot kohti pientä\nryhmää. Tässä asennossa ne viipyivät muutaman silmänräpäyksen,\nkatsellen päät pystyssä uteliaasti ihmetellen niiden alueelle\ntunkeutuneita muukalaisia. Jotkut niistä kuopivat maata ja pärskyivät\nikään kuin suuttuneina. Sitten johtaja päästi taas kimeän\nhirnahduksensa, ja kaikki lähtivät jälleen liikkeelle ja jatkoivat\nentistä kiertoansa.\n\nNe olivat ehtineet vajaan kahdensadan metrin päähän pojista, mutta\neivät ilmeisesti aikoneet tulla lähemmäksi. Päinvastoin ne osoittivat\npoistumisen oireita. Niiden viimeisen pysähdyksen aikana -- ainakin\nBasil arveli, että se olisi viimeinen, -- hän kehotti vielä veljiään\nohjaamaan töyrästä kohti, ja asettaen jalkansa hiljaa polustimeen\nheittäytyi satulaan. Tämä liike sai mustangit säpsähtämään, mutta ennen\nkuin ne ehtivät kääntyä, poika oli jo kannustanut hevosensa tekemään\nuseita harppauksia niitä kohti. Hän ei tarkastellut laumaa, ei\nvälittänyt minnepäin se meni, hänen silmänsä seurasivat yksinomaan\nvalkoista johtajaa, ja sitä kohti hän kiiti täyttä kyytiä.\n\nNähdessään tämän äkkinäisen liikkeen johtaja seisoi hetkisen ikään kuin\nkummastuneena. Sitten se hurjasti hirnuen, mikä kuulosti aivan\nerilaiselta kuin sen tähän asti äännähtelemät kutsut, kääntyi nopeasti\noikealle ja karahti täyteen laukkaan, muiden seuratessa perästä minkä\njaksoivat. Viimeisen kääntyessä Basil oli vajaan viidentoista metrin\npäässä niistä, ja hänen ratsunsa olisi päässyt muutamalla harppauksella\nniin lähelle, että hän olisi voinut helposti tavoittaa jonkun niistä\nsuopungillaan. Kääntyessään hän kuitenkin jäi paljon jälkeen, mutta\nehti pian entisen välimatkan päähän ja kannusti ratsuaan eteenpäin,\nohjaten hiukan lauman toiselle sivulle. Hän ei halunnut joutua niiden\nkeskelle, koska pelkäsi sen olevan vaarallista ja tuottavan hänelle\nvain hankaluutta. Hänen tarkoituksensa oli ratsastaa joukkoa päin tai\njollakin muulla tavoin erottaa johtaja toisista.\n\nAron villit varsat kiitivät nopeinta vauhtiansa. Suopunki riippui hänen\nsatulansa naulasta. Hän ei ollut koskenut siihen vielä -- sen kyllä\naina ehti.\n\nAron villit varsat kiitivät eteenpäin ja Basil seurasi niitä yhä\nkiinteämmin, kunnes hänen ja hänen lähtökohtansa välillä oli\nkilometrimäärin ruohoaavikkoa. Muutaman minuutin päästä hän ei ollut\nenää veljiensä näkyvissä.\n\nPienet andalusialaiset hevoset eivät vetäneet vertoja uljaalle\narabialaisrotuiselle orille. Lauma oli muuttanut muotoaan. Hevoset\neivät enää juosseet yhdessä ryhmässä, vaan pitkänä nauhana, kukin\nvauhtinsa sille osoittamassa paikassa ja kaukana kaikkien edellä hohti\nlumivalkea johtaja kuin välkkyvä meteoori.\n\nTakimmaiset sivuutettiin pian. Jokainen niistä väistyi syrjään heti kun\nnäki edessään ison tumman hevosen, joka kantoi outoa ja pelättyä\nolentoa selässään. Basil suhahti niiden ohitse toisen toisensa jälkeen,\nkunnes Musta Haukka oli ponnistanut koko lauman edelle, eikä ratsastaja\nenää nähnyt edessään muuta kuin valkoisen jalorotuisen juoksijan,\nvihreän ruohoaavikon ja sinisen taivaan. Hän ei vilkaissut taakseen.\nJos hän olisi sen tehnyt, hän olisi nähnyt villihevosten hajaantuvan\nkaikkiin suuntiin aavikolle. Mutta hän ei katsonut taakseen. Kaikki,\nmistä hän tällä hetkellä välitti, oli hänen edessään, ja hän kannusti\nuudelleen ja antoi hevosensa laukata eteenpäin.\n\nHänen ei olisi tarvinnut käyttää kannusta. Musta Haukka näytti\najattelevan, että sen hyvä maine riippui tuloksesta, ja uskollinen\neläin pani parastaan. Villihevonen taas tunsi, että sen elämä tai\nainakin vapaus riippui siitä, ja tämä oli kylliksi saattamaan sen\nkoettamaan parhaansa. Molemmat kiitivät tuulen nopeudella, sekä ajaja\nettä ajettu.\n\nLaumasta erottaessa näiden kahden hevosen välillä ei ollut enempää kuin\nkolmesataa metriä, ja ne olivat varmaan kulkeneet edelleen muutamia\nkilometrejä ennen kuin tämä välimatka sanottavasti väheni. Pakosuunta\noli suora kuin nuolen tie, ja tästä saattoi päättää, että mustangi\nluottaa tavallisesti kavioihinsa paetessaan.\n\nTällaisessa kilpajuoksussa vainooja on kuitenkin edullisemmassa\nasemassa kuin vainottu. Jälkimmäinen on pakotettu katsahtelemaan\ntaakseen eikä ehdi kyllin tarkoin tarkkaamaan tannerta edessään. Se\nmenettää vauhtiin tarvittavan asennon ja on sitä paitsi vaarassa\nkompastua. Näin on johtajahevosenkin laita. Se ei tosin kompastunut --\nsiksi varmajalkainen se oli, -- mutta käänsi toisinaan päänsä sivulle,\njotta sen iso tumma silmä sai näköpiiriinsä takaa-ajavan vihollisen.\nTämä hidastutti sitä tietysti jossakin määrin. Ainoastaan silloin\nBasil sai välimatkan lyhenemään, ja nämä todistukset hänen\nylivoimaisuudestaan tekivät hänet yhä innokkaammaksi havittelemaan\nhevosta omakseen.\n\nVälimatkaa oli vielä vähintään kaksisataa askelta. Poika kannusti\nkärsimättömänä ratsuansa vielä kerran uuteen ponnistukseen, mustangin\njuostessa ilmeisesti eteenpäin yhtä nopeasti kuin ennenkin.\n\nYhtäkkiä Basil huomasi, että valkoinen ori näytti sen sijaan että olisi\njuossut suoraan eteenpäin alkavan tehdä kaarteita. Hän silmäili seutua\nkeksiäkseen syyn siihen. Katsahtaessaan alas hän huomasi maan olevan\nepätasaista, täynnä pienoisia kumpuroita niin pitkältä kuin silmä\nkantoi. Mustangi oli nyt niiden keskellä. Tuskin oli Basil tehnyt tämän\nhavainnon, kun hän tunsi hevosensa vaipuvan allaan ja pyllähtävän\npäistikkaa maahan.\n\nRatsastaja paiskautui satulastaan, mutta ei loukannut itseään pahasti.\nHän nousi heti jaloilleen. Musta Haukka ponnistautui ylös samaan aikaan\nja jäi seisomaan paikalleen, märät kyljet kohoten ja laskien sen\nhuohottavasta hengityksestä. Se ei ollut siinä kunnossa että olisi\npystynyt laukkaamaan edelleen. Mutta vaikka se ei olisi ollut\nuuvuksissakaan, Basil näki, että ajon täytyi nyt päättyä. Kumpareet\ntäyttivät preerian niin pitkälle kuin silmä saattoi erottaa, ja\nmustangi vilisti niiden välitse yhtä nopeasti kuin konsaan. Basilin\nehdittyä jälleen hevosensa selkään takaa-ajettava oli lähes puolen\nkilometrin päässä ja lähetti vainoojilleen kimeän hirnahduksen ikään\nkuin riemuhuutona pakoonpääsynsä johdosta -- sillä pakoon se nyt pääsi.\n\nBasil näki sen mielipahakseen. Hän älysi, ettei takaa-ajo ollut\nainoastaan hyödytöntä, vaan vaarallistakin, sillä vaikkei hän koskaan\nennen ollut nähnyt tällaisia pieniä kumpareita, hän tiesi varsin hyvin,\nmitä ne olivat, ja tiesi myöskin, miten vaarallista oli ratsastaa\nniiden keskellä. Hän oli saanut varoituksen ajoissa, sillä hän oli\njuuri saapumassa niiden rajamaille, kun hänen hevosensa kaatui --\nnoustakseen onneksi jälleen ehjin jäsenin. Hän tiesi, että toisella\nkerralla hänelle saattaisi käydä pahemmin, eikä häntä haluttanut\nkokeilla uudella kuperkeikalla. Hän ei olisi pannut lemmikkiään, Mustaa\nHaukkaa, vaaraan valkoisen ratsun vuoksi, vaikka olisi ollut varma sen\ntavoittamisesta. Saaliin saavuttamisen asemesta hän voisi kuitenkin\nmenettää oman hevosensa, jos hän jatkaisi ajoa, ja sellainen tilanne\nolisi ollut kauhea. Lohdutellen itseään parhaan taitonsa mukaan hän\nsiis luopui hevosen ahdistamisesta, jättäen sen juoksemaan tiehensä.\nHän katseli sitä tuokion, kunnes se hävisi näköpiiristä valkoisen\npilven lailla sulautuen hallavansiniseen taivaanrantaan.\n\nBasil ajatteli nyt palata toveriensa luo. Mutta mihin suuntaan hänen\noli lähdettävä? Hän katsahti ympärilleen keksiäkseen töyrään. Tuolla se\noli, mutta hänen kummastuksekseen se oli suoraan hänen edessään ja\nlähempänä kuin silloin, kun hän sen viimeksi näki! Hän oli kaiken aikaa\nkiitänyt sitä kohti, mutta ei kiireessään ollut pannut tätä seikkaa\nmerkille. Lucienin ja Francisin täytyi olla tulossa ja epäilemättä he\nyhdyttäisivät hänet pian. Paras, mitä hän siis voi tehdä, oli odottaa\nheidän saapumistaan, niinpä hän istahti eräälle pienistä kumpareista.\n\n\n\n\nKOIRAKAUPUNKI\n\n\nMusta Haukka harhaili jonkin matkan päähän etsiessään ruohoa koska sitä\nkasvoi sillä kohtaa niukalti ja sekin oli syöty maata myöten, ikään\nkuin tuhatlukuinen kaniinilauma olisi aterioinut siinä! Basil ei\nestänyt hevostaan kuljeksimasta. Hän tiesi sen olevan hyvin opetettu,\nettei se karkaisi ja että hän millä hetkellä tahansa voisi kutsua sen\ntakaisin viheltämällä.\n\nHän istui siis hiljaa tähystellen aavikkoa idän suuntaan ja yrittäen\ntappaa aikaansa tarkastelemalla toisella puolella olevia omituisia\npieniä kumpareita. Niitä oli tuhansittain, ne peittivät tasangon sekä\npohjoiseen että etelään ja länteen niin kauaksi kuin Basilin silmä\nkantoi. Muodoltaan ne olivat ikään kuin katkaistuja kartioita, noin\nmetri läpimitaltaan kannastaan eivät puolta metriä korkeampia. Lähellä\nhuippua oli jokaisessa sisäänkäytävä, joka ei ollut tavallista\nrotanreikää laajempi. Aivan aukon ympärillä ei ollut ruohoa, mutta\nkumpareiden sivuja ja huippuja verhosi sileä, vihreä nurmi, josta\nsaattoi päätellä, että ne olivat rakennetut jo kauan sitten.\n\nNäiden eriskummaisten asuntojen omistajat alkoivat pian näyttäytyä.\nHevosten poljenta oli säikähdyttänyt ne ja ajanut piiloon. Mutta kun\nmelu oli ohitse ja kaikki jälleen hiljaista, ne tuumivat voivansa tulla\ntaas näkyville. Ensin pisti esiin yksi pieni kuono, sitten toinen,\nkunnes jokaisesta aukosta ilmestyi pää kirkkaine, tirkistelevine\nsilmäpareineen. Tuokion perästä niiden omistajat kävivät uskaliaammiksi\nja astuivat rohkeasti koloistaan ja nyt saattoi nähdä sadoittain näitä\nomituisia eläimiä.\n\nNe olivat väriltään punertavan ruskeita, rinnat ja vatsat likaisen\nvalkoiset. Ne olivat tavallisen harmaan oravan kokoisia, mutta\nmuistuttivat lisäksi sekä kärppää että rottaa vaikka erosivatkin\nkaikista näistä kolmesta eläinlajista. Ne olivat \"preeriakoiran\"\nnimellä tunnettuja murmeleja. Niiden häntä oli hyvin lyhyt eikä tuuhea\nkuten oravien, eikä niiden ruumis ollut yhtä sopusuhtainen.\n\nVarsin pian oli jokaisen kumpareen huipulle noussut pari, kolme\nmurmelia; samassa asumuksessa näet asuu useita. Muutamat kyyhöttivät\nmaassa toisten kohotessa takajaloilleen ja seisoessa pystyssä kuin\napinat tai pienet karhut, huiskien kaiken aikaa hännillään ja\näännähdellen heikkoa, leikkikalukoiran vikinää muistuttavaa\nhaukuntaansa. Tästä ne ovatkin saaneet nimen \"preeriakoira\", sillä\nmitään muuta yhtäläisyyttä niillä ei ole koiransuvun kanssa. Kuten\nkaikki murmelit -- näitä on näet monta eri lajia, -- ne ovat viattomia\npikkueläimiä, jotka käyttävät ravinnokseen ruohoa, siemeniä ja juuria.\nEpäilemättä ne syövät varsin vähän, ja sittenkin on luonnontutkijoille\narvoitus, miten ne voivat elättää itsensä.\n\nNiiden isot \"kaupungit\" Kalliovuorten lähettyvillä sijaitsevat\ntavallisesti karuilla seuduilla, joissa kasvaa vain niukasti ruohoa,\neikä asukkaita kuitenkaan koskaan tapaa kilometriä kauempaa\nyhdyskunnistaan. Kuinka siis voivat tuhatlukuiset laumat saada\nravintonsa siitä vähäisestä ruohosta, mitä näillä rajoitetuilla\nlaidunmailla versoo? Tätä ei ole kyetty selittämään, eikä myöskään\ntiedetä, miksi ne valitsevat asumasijoikseen näitä karuja tienoita\neivätkä mieluummin kotiudu hedelmällisemmille ruohokentille. Kaikki\nnämä seikat odotttavat luonnontieteilijän tutkimuksia ja havaintojen\ntekoa.\n\nBasil huomasi ihmeekseen, että murmelit eivät olleet kaupunkinsa ainoat\nasukkaat. Siellä liikuskeli toisiakin peräti erilaisia otuksia, ja\nnekin näyttivät olevan aivan kotonaan. Paikalla lenteli kyyhkysen\nkokoisia valkoisia pöllöjä, jollaisia hän ei ollut tavannut koskaan\nennen. Nämä olivat luolapöllöjä ja täysin poikkeavia öisin liikkuvista\nsokeista serkuistaan, jotka asustavat synkissä metsissä ja vanhoissa\nraunioissa. Hän näki näiden pienoispöllöjen liitelevän ympäriinsä\näänettömin siivin tai seisovan murmelitalojen harjoilla. Matkan päästä\nniitä ei voinut erottaa murmeleista ensinkään.\n\nPaitsi murmeleja ja pöllöjä näkyi muitakin eläviä olentoja. Pienet\nsisiliskot hyppelivät ympäriinsä, ja töyryjen välissä asusti kamala\notus, sisiliskon sukua sekin, nimittäin \"sarvisammakko\". Basil näki\nmyös pienen maakilpikonnan istua kököttämässä maassa tirkistellen\nvarovaisesti ulos laatikkomaisesta kuorestaan.\n\nTämän yhteiskunnan asukkaista muita pelottavampi oli kuitenkin\nkalkkarokäärme, joka loikoili päivänpaisteessa tai luikerteli\nkumpareiden välissä ikään kuin saaliinsa etsinnässä. Basil huomasi sen\nkuuluvan toiseen lajiin kuin mitkään hänen ennen tapaamansa\nkalkkarokäärmeet -- se erosi näistä muodoltaan ja kirjailultaan, mutta\noli yhtä inhottava ulkonäöltään ja häijy tavoiltaan. Se oli _Erotalus\ntergeminus_, joka tavataan ainoastaan karuilla mailla, sellaisilla kuin\npreeriamurmelien asuinpaikat.\n\nBasil ei voinut olla vaipumatta mietteisiinsä katsellessaan tätä\nerilaisten eläinten yhdyskuntaa. Elivätkö ne ystävällisissä väleissä\nvai muodostivatko ne surmanketjun, väijyen toinen toistaan? Ystäviä\neivät ne kaikki voineet olla. Murmelit elivät ruohosta, ja sisiliskojen\nruokana oli hyönteiset ja preeriasirkat, joita täällä oli suuret\nmäärät. Niillä kilpikonnatkin epäilemättä pitivät henkeään yllä, mutta\nmitä söivät pöllöt ja käärmeet?\n\nNämä kysymykset saivat Basilin ymmälle. Hän ei voinut löytää niihin\ntyydyttävää vastausta ja hän ajatteli Lucienia, joka ymmärsi näiden eri\neläinten tavat paremmin. Hänen mieleensä muistuivat nyt sekä Lucien\nettä Francis, sillä oli kulunut jo kaksi tuntia, eikä poikia näkynyt\nvieläkään! Hän alkoi jo käydä levottomaksi, kun samassa idästä päin\nilmestyi pieni ryhmä, joka osoittautui hänen ilokseen odotetuksi\nveljespariksi.\n\nHe karauttivat puolta tuntia myöhemmin hänen luokseen tervehtien\nveljeään riemuhuudoin. He olivat ratsastaneet ripeästi aamusta saakka,\nvieläpä samaa reittiä kuin Basil. He näkivät heti että valkoinen\nhevonen oli päässyt pakoon, ja Basil kuvaili heille muutamin sanoin\najon vaiheet ja miten se oli päättynyt.\n\nKoska oli jo iltapäivä ja kukkula näytti olevan vielä etäällä, he\npysähtyivät vain lyhyeksi aikaa -- juuri parahiksi haukatakseen palasen\nlihaa ja juodakseen vesileileistään, jotka äärettömän helteen vuoksi\neivät enää olleet puolillaankaan. Ja kun heidän hevosensakin kärsivät\njo janosta, nousivat pojat viivyttelemättä satulaan jatkaakseen\nmatkaansa.\n\n-- Koirakaupungin lävitsekö? kysyi Francis, joka oli ensimmäisenä\nnoussut ratsunsa selkään. -- Ajammeko suoraan sen halki vai\nkierrämmekö?\n\nTässä oli todellakin vaikeus. Murmelikylä oli suoraan heidän ja\nkukkulan välillä. Ohjatakseen suoraan eteenpäin heidän täytyi ratsastaa\nsen halki. Se hidastuttaisi melkoisesti heidän matkaansa, koska he\nvoivat ratsastaa vain verkalleen ja mutkitellen, jos tahtoivat välttää\nvaaroja. Mutta kiertäminen taas saattaisi viedä heidät kilometrejä\nsyrjään suunnasta, nämä murmelien kyläkunnat kun usein ovat varsin\nlaajat.\n\n-- Siirtykäämme vähän etelämmäksi, neuvoi Lucien. -- Kenties pääsemme\nsitä kautta sen loppuun.\n\nKaikki käänsivät hevosensa etelää kohti ja alkoivat ratsastaa siihen\nsuuntaan.\n\nHe kulkivat aina kolme kilometriä pysytellen asutuksen reunalla, mutta\nerottivat sen yhä edessään. Nähtävästi se ulottui kilometrimääriä\ntuonnemmaksi.\n\n-- Olemme valinneet väärän tien, sanoi Lucien; -- meitä olisi\nmahdollisesti onnistanut paremmin, jos olisimme kääntyneet pohjoiseen.\nMeidän on siis ratsastettava läpi, vai mitä sanotte?\n\nMolemmat toiset suostuivat tähän, sillä ei ole hauskaa tehdä\nkierroksia, kun matkan päämäärä on näkyvissä. Hevosten päät käännettiin\nsiis vielä kerran -- nyt kukkulaa kohti -- ja pieni seurue ratsasti\nkumpareiden sekaan kulkien hitaasti ja hyvin varovaisesti. Poikien\nlähestyessä pienet \"koirat\" riensivät vallituksilleen, haukkuivat\ntungettelijoita, ravistivat töppöhäntiään ja livahtivat sitten\nloukkoihinsa. Heti kun seurue oli etääntynyt satakunta metriä, murmelit\ntulivat jälleen esille ja ääntelivät heikkoja yskänkaltaisia\nhaukahduksiaan, kuten ennenkin, joten matkustajamme olivat \"kaupungin\"\nsisälle päästyään haukkuvan ketjun ympäröiminä!\n\nPöllöt pyrähtivät ilmaan heidän edeltään, asettuen ensin lyhyen matkan\npäähän, mutta lentäen sitten uudestaan säikähtyneinä tavallista\nkauemmaksi, joskus leijaillen aivan näkymättömiin ja joskus murmelien\ntapaan kätkeytyen koloihinsa. Kalkkarokäärmeetkin pakenivat koloihinsa,\nja samoin tekivät sisiliskot ja agamat. Kummallisinta oli, että kaikki\nnämä eläimet -- murmelit, pöllöt, käärmeet, sisiliskot ja sarvisammakot\n-- näyttivät toisinaan hätäännyksissään pakenevan samaan maavalliin!\nTämän matkustajamme huomasivat useammin kuin kerran.\n\n-- Jos meillä, Lucien sanoi -- olisi aikaa kaivaa noita kumpuja, niin\nsaisimme nähdä, että reiät kulkevat kohtisuoraan alaspäin. Sitten ne\nkulkevat vinoon vielä useita metrejä ja päättyvät pieneen kammioon,\njoka on murmelin varsinainen asunto. Sanon varsinainen asunto, sillä\nnämä kartiomaiset penkereet ovat ainoastaan sisäänkäytäviä. Ne ovat\nsyntyneet mullasta, jonka eläimet ovat ajaneet maanpinnalle kaivaessaan\nkolojansa. Kuten näette, tätä multaa ei ole jätetty virumaan kasana,\nniin kuin rotat ja kaniinit jättävät sen luoliensa suulle. Päinvastoin\nse on muovailtu hyvin huolellisesti, ja murmelit ovat polkeneet sen\njaloillaan lujaksi ja tasaiseksi. Sitten sen on annettu ruohottua,\njotta sateet eivät huuhtelisi sitä pois. On ilmeistä, että eläin tekee\nkaiken tämän tarkoituksella, aivan kuin majavat asuntojaan\nrakentaessaan. Näillä kumpareilla murmelit näet mielellään paistattavat\npäivää ja leikkivät auringonsäteissä, ja on todennäköistä, että ne\nnäiltä korokkeilta voivat paremmin tarkata vihollisiaan ehtiäkseen\najoissa paeta pesänsä turvaan.\n\n-- Mutta muutamat kumpareet näyttävät aivan kuluneilta, huomautti\nFrancis. -- Katsokaa, tuolla on useitakin, jotka sadevesi on uurtanut\nja kovertanut! Mistähän se johtuu?\n\n-- Ne ovat pöllöjen asumuksia, vastasi Lucien. -- Kas, tuolla menee\npöllö sellaiseen juuri tällä hetkellä! Pöllöt ovat anastaneet ne\nmurmeleilta ja käyttävät niitä omiksi asunnoikseen, ja kuten huomaatte,\nne eivät pidä niitä kunnossa. Ne tyytyvät vain koloon, joka tarjoaa\nniille suojaa, ja jättävät ulkovarustukset ränsistymään ja hajoamaan.\nVarmaa on, että vaikka näimmekin niiden rientävän \"koirien\" mukana\nsamaan koloon, sen aiheutti ainoastaan meidän äkillinen tulomme. Ne\neivät elä siten. Murmeleilla on omat asuntonsa ja pöllöillä omansa, ja\njälkimmäiset ovat noita raunioituneita.\n\n-- Mutta eivätkö pöllöt syö murmeleita? kysyi Basil. -- Isot\nmetsäpöllöt pyydystävät samankokoisia eläimiä. Olen nähnyt niiden\nsurmaavan kaniineja iltahämärässä.\n\n-- Nämä eivät, vastasi Lucien, -- monilta ammutuilta ja avatuilta\npöllöiltä ei ole löydetty vatsasta muuta kuin kuoriaisia ja muita\nhyönteisiä, jollaisia tässä näemme. Minusta on luultavaa, että ne\nkäyttävät satunnaisesti ateriakseen sarvisammakoita ja sisiliskoja,\nvaikkei minulla ole siitä muita todisteita kuin että tämänsukuiset\nlinnut pyydystelevät tavallisesti sellaisia matelijoita.\n\n-- Mutta miten kalkkarokäärmeet elävät? kysyi Francis. -- Mitä ne\nkäyttävät ravinnokseen?\n\n-- Sepä juuri onkin arvoitus luonnontutkijoille. Muutamat väittävät,\nettä ne ovat yhdyskunnan tyranneja ja syövät vanhoja murmeleita. Mutta\nniin tuskin voi olla, koska nämä käärmeet eivät mielestäni ole kyllin\nisoja nielläkseen niitä. Kuitenkin on varmaa, että ne välistä\npyydystävät nuoria murmeleita, sillä monien kalkkarokäärmeitten\nvatsasta on tavattu murmelinpoikasia.\n\n-- No sitten, Francis huomautti, -- jos ne syövät nuoria murmeleita,\nkäärmeillä näkyy olevan aika hyvät päivät, mikä estää niitä surmaamasta\nniin monta kuin vain haluavat? Nehän voivat pujahtaa koloihin yhtä\nhelposti kuin murmelit itse!\n\n-- Se on totta, myönsi Lucien, -- mutta eivät sentään puoliksikaan yhtä\nnäppärästi, ja ehkä murmelit siellä sisällä voivat päästä niiltä\npakoonkin. Kalkkarokäärme on hyvin hidas matelija ja sitä paitsi se\niskee viholliseensa ainoastaan ollessaan kiemurassa. Kenties sen on\nvielä vaikeampaa tavoittaa saalista maanalaisissa käytävissä, ja\nvanhoilla murmeleilla saattaa olla keinoja sekä itsensä että\npoikastensa puolustamiseksi sen myrkyllisiä hyökkäyksiä vastaan.\nNykyisin tiedetään näistä eläimistä vielä varsin vähän. Niillä\netäisillä seuduilla joilla murmeleja tavataan, ne ovat säilyneet\nluonnontutkijain havainnoilta, ja ne tiedemiehet, jotka ovat käyneet\nkatsomassa näitä eläinyhdyskuntia, ovat saaneet aikaa vain\nkiireellisten huomioiden tekoon. Nämä eläimet ovat hyvin arkoja ja\npäästävät pyssymiehen harvoin tähtäysmatkan päähän. Siksi niitä ei\nusein ammutakaan. Kaivamalla taas on hyvin vaivalloista pyydystää\nniitä, koska niiden kolot ovat kovin syvällä, ja koska niiden nahat\neivät ole kovin arvokkaat ja lihaa niistä saa vain suupalan, niin\nmetsästäjät eivät niitä usein ahdista.\n\n-- Mutta kelpaavatko ne sitten syötäviksi? kysyi Francis.\n\n-- Intiaanit pitävät niiden lihasta hyvin paljon, syöden niitä, milloin\nvain saavat niitä kiinni. Mutta hehän syövätkin melkein kaikkia eläviä\nolentoja.\n\n-- Mitä murmelit talvella syövät, kun niillä ei ole ruohoa? uteli\nFrancis.\n\n-- Silloin ne lepäävät horroksissa. Niillä on pesät maanalaisissa\nkammioissaan, ja omituisia pesiä ne ovatkin. Ne ovat rakennetut\nruohosta ja juurista pyöreiksi kuin pallot, ja kudotut kokoon niin\nlujasti, että sellaista pesää voi potkia pitkin ruohokenttää kuin\njalkapalloa. Pesä on sisäpuolella ja siinä on reikä, josta ihmisen\nsormi mahtuu juuri ja juuri sisään, sillä kun murmeli on vetäytynyt\npesäänsä, se sulkee sen, paitsi tuota pientä henkireikää, jonka kautta\nse saa kaiken tarvitsemansa ilman. Näissä mukavissa, lämpöisissä\nvuoteissaan ne nukkuvat kylmän vuodenajan yli, ja silloin niitä näkee\nharvoin kolojensa ulkopuolella.\n\n\n\n\nYÖ ERÄMAASSA\n\n\nNäin jutellen pojat ratsastivat eteenpäin niin kaukana kumpareiden\nsivuista kuin mahdollista, jotta hevosten kaviot eivät vaipuisi ontoksi\nkaivettuun maahan. He olivat ratsastaneet lähes kymmenen kilometriä ja\nyhä levisi murmelikaupunki heidän edessään, yhä kuului preeriakoirien\nlakkaamaton _tshuu-tshuu_ joka suunnalta, yhä pyrähtelivät luolapöllöt\näänettömästi lentoon, ja vähän väliä mateli kalkkarokäärmeitä heidän\nreittinsä yli.\n\nPäivä läheni loppuaan, kun he pääsivät pienoiskumpujen peittämältä\nalueelta ja ratsut alkoivat polkea kovaa, karua tasankoa. Heidän\nkeskustelunsa sai nyt synkemmän sävyn, sillä heidän ajatuksensa olivat\nsynkät. He olivat juoneet kaiken vetensä. Helle ja pöly oli tuonut\nheille hirveän janon, ja heidän matkaleileissään lämminnyt vesi ei\nollut tarjonnut virkistystä. Kukkulakin oli vielä pitkän matkan päässä.\nSinne oli ainakin viisitoista kilometriä. Entä jos he sinne päästyään\neivät löytäisikään vettä? Tämä ajatus yhtyneenä heidän jo kärsimäänsä\nkidutukseen oli kylliksi saattamaan heidät pelon ja kauhun valtaan.\n\nBasil huomasi nyt, kuinka mielettömästi he olivat menetelleet\nkieltäytyessään kuuntelemasta Lucienin viisaampia ehdotuksia, mutta oli\nliian myöhäistä katua -- kuten ajattelemattomasti toimivat usein saavat\nkokea.\n\nHe käsittivät, että heidän oli päästävä töyräälle mahdollisimman pian,\nsillä yö oli tulossa. Jos sattuisi tulemaan synkkä yö, he eivät\nkykenisi ohjaamaan kulkuaan kukkulaa kohti ja eksyessään reitiltään\njoutuisivat ehkä samoilemaan koko yöksi. Tämän pelon ahdistamina he\nponnistelivat eteenpäin parhaansa mukaan, mutta heidän pitkästä\nmatkasta uupuneet ja janoa kärsivät hevosensa voivat kulkea vain\nherpaantuneesti ja hitaasti.\n\nHe olivat ratsastaneet viitisen kilometriä koirakaupungista, kun\nhuomasivat hämmennyksekseen uuden esteen. Ruohokentässä ammotti heidän\nedessään laaja halkeama, jollaisia tavataan usein Amerikan korkeilla\nylätasangoilla. Se oli lähes kolmesataa metriä syvä, suoraseinäisesti\nmaan sisään avautuva _barranca_. Se oli aivan matkailijain tiellä, ja\nhe saattoivat erottaa sen uoman kilometrimääriä oikealle ja vasemmalle,\nmilloin kulkemassa pitkät matkat suoraviivaisesti, milloin taas\npolvittelemassa preerian halki. Sen äyräälle saapuessaan he näkivät\nensi silmäyksellä, etteivät voisi päästä sen yli. Se oli äkkijyrkkä\nmolemmilta reunoiltaan, ja tummia ulospistäviä kallioita riippui\npaikottain sen reunojen yli. Rotkossa ei ollut vettä ilahduttamassa\nheidän silmiään, ja vaikka sitä olisi ollutkin, he eivät olisi voineet\ntavoittaa sitä. Pohja oli aivan kuiva ja ylhäältä pudonneiden\nirtonaisten kalliomöhkäleiden peittämä.\n\nTämä oli odottamaton este, ja pojat kääntyivät hämillään ja\nsäikähtyneinä toisiinsa. Ratsastaisivatko he kuilun reunaa pitkin ja\nyrittäisivät löytää ylimenopaikan? Vai olisiko parempi palata omia\njälkiään ja koettaa saavuttaa joki, jonka varrelta he olivat aamulla\nlähteneet? Se oli pelottava vaihtoehto, koska he tiesivät, etteivät\nvoisi pimeässä aikaa hukkaamatta ja vaaratta kulkea murmelikumpujen\nkautta. Ihminen käy aina alakuloiseksi, kun täytyy peräytyä, sitä\nkiusallisempaa se oli pojille, jotka olivat ratsastaneet niin kauaksi\nja uskoivat mäen lähettyvillä olevan vettä. Vihdoin he päättivät etsiä\nylimenopaikkaa.\n\nNiinpä he lähtivät uudelleen matkaan pysytellen rotkon reunamilla. He\nvalitsivat polun, joka näkyi johtavan ylöspäin, koska he luulivat täten\npikemmin tulevansa kohtaan jossa halkeama olisi matalampi. He\nratsastivat useita kilometrejä, mutta jyrkkäkallioinen rotko ammotti\nyhä heidän edessään, eikä mitään mahdollisuutta ylipääsemiseen näkynyt.\nAurinko meni mailleen, ja heidät yllätti sysimusta yö. He pysähtyivät.\nHe eivät uskaltaneet ratsastaa eteenpäin. Yhtä vähän he rohkenivat\npalata, koska heidän tielleen olisi voinut osua jokin mutkittelevan\nrotkon ulkoneva kulma, johon ratsastajat olisivat saattaneet suistua\nhevosineen. He astuivat alas satulasta ja vaipuivat epätoivoisina\nruohikolle.\n\nOlisi mahdotonta kuvailla heidän kärsimyksiään tuona pitkänä yönä. He\neivät nukkuneet hetkeäkään. Janon tuottama tuska ja epävarmuus\nhuomisesta päivästä pitivät heidät valveilla. He eivät edes panneet\nliekaan hevosiaan, sillä lähettyvillä ei kasvanut mitään ruohoa, vaan\nistuivat kaiken yötä pitäen niitä suitsista kiinni. Heidän\nhevosparkansa kärsivät, kuten he itsekin, sekä janoa että nälkää, ja\nmuuli Jeanette päästi silloin tällöin hurjan hirnahduksen, joka oli\ntuskallista kuulla.\n\nHeti aamun valjetessa he nousivat jälleen ratsujensa selkään ja\njatkoivat matkaansa barrancan reunaa pitkin. He näkivät sen\nkääntyilevän yhä eri suuntiin, ja heidän kauhuaan lisäsi havainto, että\nhe eivät edes löytäisi kulkemaansa reittiä, elleivät askel askeleelta\nseuraisi omia jälkiään. Pilvet olivat peittäneet auringon, eivätkä he\ntienneet, millä suunnalla joki sijaitsi, jos heillä olisi ollut\nkylliksi voimia palata sen luo.\n\nHe ratsastivat eteenpäin keskustellen yrittäisivätkö he sitä, kun he\nsamassa saapuivat syvälle puhvelintielle, joka kulki heidän reittinsä\nyli. Siihen oli poljettu ilmeisesti vereksiä jälkiä. He tervehtivät\ntätä näkyä iloisin huudahduksin, koska uskoivat tien johtavan\nylimenopaikalle. He käänsivät epäröimättä hevosensa rohkeasti sen\nuomaan ratsastaen sitä pitkin alaspäin. Kuten he olivat otaksuneet, se\nkierteli rotkon pohjaan ja kohosi jälleen preerialle vastakkaisella\npuolella.\n\nTämä ei kuitenkaan lopettanut heidän kärsimyksiään, jotka olivat\ntulleet entistä kovemmiksi. Ilma tuntui helteiseltä kuin uuni, ja\nheidän hevostensa kavioiden nostama keveä pöly verhosi heidät\ntukahduttavana pilvenä, joten he eivät ajoittain voineet erottaa\nkukkulaa, jota kohti pyrkivät. Oli hyödytöntä pysähtyä. Se olisi\ntietänyt varmaa kuolemaa, ja siksi he ponnistelivatkin nopeasti\neteenpäin uupuvilla voimillaan, kyeten tuskin pysyttelemään satulassa\ntai puhuttelemaan toisiaan. Jano oli vienyt heiltä puhekyvyn.\n\nSeikkailijamme lähestyivät vasta vähän ennen päivänlaskua kukkulan\njuurta voipuneina, tukehtumaisillaan, läähättäen ja istuen\nkyyristyneinä satuloissaan, heidän hevostensa laahustaessa heidän\nallaan kuin kuormitetut mehiläiset. Heidän silmänsä tähtäilivät\nkiihkeästi eteenpäin, ja niissä kuvastui omituinen yhdistelmä toivoa ja\nepätoivoa.\n\nHarmaa kalliotörmä heidän edessään näytti paahtuneelta ja pelottavalta.\nSe oli ikään kuin vihainen peikko, joka rypisti tylysti otsaansa\ntulijoille.\n\n-- Voi, veljet, kunpa siellä olisi vettä!\n\nTuskin oli tämä huudahdus kajahtanut, kun tähän asti hoippunut muuli\nkarahti laukkaan ja hirnui juostessaan äänekkäästi. Tiedämme, että\nJeanette oli vanha preeriankävijä, joka kykeni haistamaan veden yhtä\netäältä kuin susi olisi vainunnut sen itsensä. Toiset eläimet\nhyökkäsivät perästä, ja seuraavalla hetkellä pieni joukko kiersi\nkallionkielekkeen, jonka takana vihreä nurmi ilahdutti kaikkien silmiä.\nHe näkivät ruohoa ja pajukkoa, ja lehvien välissä pulppuili\npreerialähteen kristallinkirkas vesi. Ja tuossa tuokiossa sammuttivat\nsekä juhdat että ratsastajat janonsa sen vilpoisissa laineissa.\n\n\n\n\nANTILOOPIT\n\n\nTämä töyräs oli yksi ruohoaavikolla tavattavista omituisista\nluonnonmuodostuksista. Se ei ollut vuori eikä sentään mäkikään, sillä\nse ei ollut kummankaan näköinen, vaan pikemmin laaja kasaantuma\nkallioista maata, joka kohosi sivuiltaan pystysuorana, mutta jonka laki\noli tasainen. Oikeastaan se oli niitä mäkiä, joita Amerikan\nespanjankielisissä osissa nimitetään pöydiksi niiden tasaisen,\nlevymäisen laen vuoksi.\n\nSe kukkula, jonka luo seikkailijamme pysähtyivät, oli pinta-alaltaan\nkymmenen tai kaksitoista hehtaaria, ja sen äkkijyrkät seinät kohosivat\nlähes seitsemänkymmentä metriä ruohoaavikosta. Harva männikkö peitti\nsen laen vaivaiskasvuisten pinnon-puiden ja setrien työntyessä esiin\nkallionhalkeamista. Sen sivuilla kasvoi amerikkalaisia aloepuita,\nAataminneuloja ja kaktuksia tehden sen maalaukselliseksi.\n\nPysähdyttyään ja sammutettuaan janonsa pojat päättivät tietysti jäädä\nsinne levähtämään. He näkivät ympärillään kaikkea, mitä leirin tekoon\ntarvittiin: vettä, puita ja ruohoa. Aluksi he kaatoivat muutamia\nkallion juurella kasvavia pinnon-puita. Niistä saatiin pian kirkkaasti\nloimuava nuotio. Heillä oli vielä kylliksi karhunlihaa useiksi\npäiviksi. Mitäpä he muuta kaipasivat? He huomasivat kuitenkin, että\ntähänkin karuun seutuun luonto oli istuttanut hengen ylläpitimiksi\nkelpaavia puita ja pensaita. Pinnoneilla oli jauhoiset kävyt,\naloepuilla syötävät juuret, ja puron äyräillä kasvoi preerianaurista.\nSe oli intiaanien sago, ja he tiesivät sen juurissa kasvavan pähkinän\nkokoisia mukuloita, jotka keitettyinä maistuivat erinomaisilta.\n\nLucien tunsi kaikki nämä syötävät tuotteet ja lupasi veljilleen\nhuomenna herkullisen päivällisen. Tänä iltana kaikki kolme olivat liian\nväsyneitä ja unisia nirsoillakseen. Mehukas karhunliha ei kaivannut\nmitään höysteitä maistuakseen oivalliselta janoisista ja nälkäisistä\nmatkamiehistämme. He peseytyivät siis pölystä, nauttivat vaatimattoman\nateriansa ja oikaisivat itsensä yön lepoon.\n\nMainion yölevon he nauttivatkin, mikään ei häirinnyt heidän untansa.\nLuulisi, että he niin suurten vaivojen jälkeen olisivat nousseet jonkin\nverran väsyneinä. Omituista kyllä, niin ei ollut, vaan he tunsivat\nitsensä herätessään aivan virkistyneiksi. Lucien luki tämän keveän,\nkuivan ilman vaikutuksen ansioksi, ja hän oli oikeassa, sillä vaikka\nheitä ympäröi hedelmätön aro, on sen ilmasto maailman terveellisimpiä.\nMoni keuhkotautia poteva, joka on matkustanut preerian yli sairauden\nhehku poskilla ja yskien hivuttavaa yskäänsä, on palannut ystäviensä\nluo todistamaan riemuiten samaa, mitä tässä olen sanonut.\n\nKaikki kolme tunsivat itsensä pirteiksi ja ryhtyivät heti\naamiaishommiin. He keräsivät lakin täyden pinnonin käpyjä, joissa\nolevat siemenet Lucien osasi valmistaa paahtamalla ja survomalla.\nKarhunlihan mukana he saivat niistä hyvän erämiehen suuruksen. Sitten\nhe ajattelivat päivällistään ja kaivoivat maasta joukon sagonjuuria ja\npreerianauriita. He löysivät myöskin malvaa, jonka pitkä suippeneva\njuuri muistuttaa pasternakkaa sekä maultaan että muodoltaan. Kaikki\nnämä ainekset valmistettiin karhunlihan kera, joten tuntui tavallaan\nkuin he olisivat syöneet kinkkua, pasternakkaa ja jamssia, sillä täten\nlaitettu sagojuuri maistuu jamssilta tai bataatilta.\n\nPojat eivät tietysti nauttineet päivällistään heti aamiaisen jälkeen.\nNäiden kahden aterian välillä kului pitkä väliaika, ja sen he käyttivät\npesemiseen, puhdistamiseen ja kaikkien kojeidensa järjestämiseen, sillä\nnämä olivat edellisten päivien kiireessä joutuneet pahasti epäkuntoon.\nTäten puuhaillessaan he vilkaisivat tuon tuostakin ruohoaavikolle,\nmutta eivät nähneet mitään puhvelia. Tosin eivät he niitä aivan\nvakavasti etsineetkään, sillä he olivat päättäneet viipyä päivän pari\nleiripaikallaan, kunnes heidän ratsunsa olivat täysin levähtäneet ja\nkykenivät jälleen koviin ponnistuksiin. Hevoset nauttivat tästä aivan\nyhtä paljon kuin niiden isännätkin. Pienen puron partailla kasvoi\nrunsaasti grama-ruohoa, ja kun lisäksi oli vettä, ne eivät muuta\nkaivanneet ollakseen tyytyväisiä. Jeanette näytti iloitsevan siitä,\nettei se enää ollut synkissä metsissä, missä pantterit ja javalit\nolivat olleet repimäisillään sen kappaleiksi.\n\nEnnen iltaa pojat olivat päättäneet kaikki pienet hommansa. Heidän\nsatulansa, suitsensa ja suopunkinsa olivat täydellisesti korjatut ja\nasetetut kuiville kallioille. He olivat pyyhkineet pyssynsä ja\npuhdistaneet huolellisesti lukot, tukit ja piiput. Hevoset oli pesty\nlähteellä ja Jeanetten sääret oli hierottu uudestaan karhuntalilla,\nniin että jos tämä kehuttu voide yleensä jotakin paransi, se kyllä\nkasvattaisi uuden karvan muulin kinttuihin.\n\nKun kaikki pienet tehtävät olivat täten tehty, pojat istuivat kolmella\nisolla kivellä lähteen luona juttelemassa aikaisemmista seikkailuistaan\nja vastaisista suunnitelmistaan. Tietysti puhveli oli tärkeimpänä\nkeskusteluaiheena, koska se oli heidän retkeilynsä päämääräkin. He\neivät unohtaneet isäänsä ja iloitsivat mielessään siitä huvista, millä\nhän kuuntelisi heidän seikkailujansa, heidän päästyään kotiin niitä\nkertomaan. Myöskin Hugotia he muistelivat, ja Francis nauroi\najatellessaan niitä kepposia, joita hän silloin tällöin oli pienelle\nkorpraalille tehnyt.\n\nHeidän rupatellessaan kaikkien silmät osuivat muutamiin etäisiin\nesineisiin aavikolla.\n\n-- Ohoo, huudahti Francis, -- onpa siellä aikamoinen liuta susia.\n\nSudet eivät olleet harvinaisia, ja silläkin hetkellä oli muutamia\nistuskelemassa preerialla tuskin kahden metrin päässä leiristä. Ne\nolivat samoja, jotka olivat seuranneet retkikuntaa pysytellen\npäiväkausia sen kintereillä.\n\n-- Eivät ne ole susia, puuttui Basil iloisesti puheeseen. -- Ne ovat\nluullakseni jotakin parempaa... ne ovat saksanhirviä!\n\n-- Eivätpä ole, vastasi Lucien. -- Nehän ovat antilooppeja.\n\nTämän selityksen kuullessaan sekä Basil että Francis riensivät ottamaan\npyssynsä. Basil oli erityisen halukas kaatamaan antiloopin, sillä hän\nei ollut surmannut sellaista koskaan ennen. Eikä hän milloinkaan ollut\nantilooppia edes nähnytkään, tätä eläintä kun ei tavata Mississippin\nlähistöllä. Se asustaa kummallista kyllä mieluimmin Kalliovuorten\nliepeillä sijaitsevissa kuivissa erämaissa, missä on vain vähän ruohoa\nja vielä niukemmalti vettä. Paikoittain se on ainoa täällä tavattava\nkookkaampi märehtijä. Usein se on nähty niin kaukana vedestä, että\njotkut luonnontutkijat ovat väittäneet sen voivan elää ilman tätä\nvälttämätöntä ainetta. He unohtavat, että paikka, mikä heistä näyttää\nsijaitsevan kaukana vedestä, on antiloopille vain muutaman minuutin\njuoksun tai sanoisinko lennon päässä -- sillä sen ponnahteleva vauhti\nmuistuttaa pikemmin linnun lentoa kuin nelijalkaisen eläimen laukkaa.\nNe olivat epäilemättä kaiken päivää käyneet laitumella jossakin etäällä\nja olivat nyt matkalla veden ääreen saadakseen mielin määrin sammuttaa\njanonsa ennen kuin menisivät levolle.\n\nPäästyään neljän, viidensadan metrin päähän lähteestä ne kääntyivät\nhiukkasen vasemmalle. Näin ne saapuivat heti purolle, jonka uomaan ne\nastuivat, ja tulivat juotuaan pois ja alkoivat syödä ruohoa puron\näyräältä. Ilmeisesti ne eivät aikoneet tulla lähemmäksi törmää tai\npajuviidakkoa, johon pojat olivat kätkeytyneet. Tämä oli pojille\npettymys. Kaikki kolme olivat päättäneet hankkia antiloopinlihaa\nillalliseksi, ja nyt mahdollisuus sen saamiseen näytti joka hetki\nvähenevän, koska eläimet lähenemisen sijasta loittonivat syödessään\naavikolle. Ei ollut mitään suojaa, jonka turvissa olisi voinut hiipiä\nniitä kohti.\n\nMutta Basilin mieleen juolahti eräs keino. Hän oli kuullut siitä\nvanhoilta metsästäjiltä.\n\nVaroittaen veljiään pysymään hiljaa hän sieppasi yhden punaisista\nvillahuovista. Hän oli jo leikannut pitkän haaraisen näreen ja\nveistänyt sen teräväksi toisesta päästä. Sitten hän levitti huovan\npitäen sitä edessään ja kivääri toisessa kädessä, näre toisessa astui\nulos viidakosta pitäen peitettä itsensä ja eläinten välillä, jolloin\nhänen ruumiinsa oli näiltä kokonaan kätkettynä. Hän läheni muutamia\naskeleita kumarassa asennossa, kunnes oli kiinnittänyt antilooppien\nhuomion. Sitten hän työnsi näreen lujasti maahan, ripusti peitteen sen\nhaarukkaan ja polvistui sen taakse.\n\nSekä muodoltaan että väriltään näin oudonnäköinen esine herätti heti\nlauman uteliaisuuden. Eläimet keskeyttivät syöntinsä ja alkoivat\nlähestyä, pysähtyen vähän väliä, mutta astuen sitten taas eteenpäin. Ne\neivät kulkeneet enää jonossa, vaan ensin yksi ja sitten toinen pukeista\nasettui johtamaan, jokainen haluten näyttää rohkeuttansa. Muutamassa\nminuutissa eräs isoimmista oli tullut sopivan ampumamatkan päähän,\njolloin vatsallaan ruohikossa makaava Basil tähtäsi eläimen rintaan ja\nlaukaisi.\n\nUros hypähti laukauksen kajahtaessa, mutta pyssymiehen suureksi\npettymykseksi se kääntyi äskeisille jäljilleen ja pakeni muun lauman\nkanssa, jonka kaikki eläimet olivat kiväärin pamahduksesta kavahtaneet\nsyrjään.\n\nBasil katseli tätä hiukan kummastuneena. Hän oli tähdännyt tarkoin ja\nkylmäverisesti ja hän tiesi ampuvansa harvoin harhaan. Tällä kertaa hän\nkuitenkin luuli taitonsa pettäneen, nähdessään antiloopin kaikesta\npäättäen haavoittumattomana kiitävän pois. Ja otaksuen tämän johtuneen\nhätäisestä panostamisesta hän otti peitteen ja palasi alla päin\ntoveriensa luo.\n\n-- Katsokaa tuonne! huusi Francis, joka yhä tähysteli pakenevia\nantilooppeja. -- Katsokaa susia! Ne ajavat niitä takaa.\n\n-- Haa, ilahtui Lucien, -- sinä olet haavoittanut pukkia! Muutoin eivät\nsudet ajaisi sitä takaa. Katsokaa, ne juoksevat sen perässä kuin\nkoirat!\n\nLucien oli oikeassa. Eläin oli haavoittunut, muutoin sudet eivät olisi\nryhtyneet toivottomaan juoksuun Kalliovuorten nopean antiloopin kanssa.\nOmituista kyllä, nämä ovelat eläimet kykenevät näet havaitsemaan\nmilloin otusta on haavoitettu jopa paremmin kuin metsästäjä itse, ja\najavat sitä varsin usein takaa ja tavoittavat sen, vaikka ampuja luulee\nsen päässeen pakoon. Oli siis selvää, että Basil oli osunut eläimeen,\nvaikkei kuolettavasti, ja sudet seurasivat nyt sen kintereillä toivoen\nuuvuttavansa sen.\n\nUusi ajatus juolahti Basilin mieleen. Hän tuumi saattavansa ehkä ehtiä\npaikalle ajoissa, ja riensi hevosensa luo, irrotti sen lieasta ja\nhypäten sen selkään ohjasi sen takaa-ajavien susien perään. Hän kiiti\npian täyttä neliä aavikon yli pitäen sudet koko ajan näkyvissään. Hän\nerotti antiloopin, johon oli tähdännyt, jonkin matkaa edellä susista,\nmutta kaukana muun lauman perässä, ja juoksemassa raskaasti ja\nvaivalloisesti.\n\nHän joutui ratsastamaan lähes kahdeksan kilometriä, ennen kuin hän,\nollessaan vielä kilometrin verran jäljessä, näki susien saavuttavan\nhaavoitetun antiloopin ja raastavan sen kumoon ruohikkoon. Hän riensi\nminkä voi -- kiihotti Mustan Haukan sen huimimpaan vauhtiin. Hän oli\npaikalla muutamassa minuutissa ja hajotti susilauman karauttaessaan\nniiden joukkoon, mutta hän oli saapunut liian myöhään. Antilooppi oli\nrevitty kappaleiksi ja suurin osa siitä syöty. Vain puolittain kalutut\nluut ja jokunen nahanriekale olivat jäljellä palkkioksi hänen pitkästä\nratsastuksestaan.\n\nPäästäen huudahduksen, joka oli perin lähellä ranskankielistä kirousta,\npettynyt metsästäjä käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen takaisin,\ntoivoen sudet sinne, missä pippuri kasvaa.\n\nHänen palattuaan Francis avusti häntä sadattelemisessa, sillä poika oli\nkyllästynyt karhunlihaan ja häntä suututti, että häneltä puijattiin\ntuore illallispaisti.\n\nLucien vakuutteli kuitenkin heille kummallekin, ettei antiloopinliha\nhänen kuulemansa mukaan ollut kovinkaan herkullista, ja tämä lauhdutti\nheitä jossakin määrin. Niinpä he muhennettuaan karhunlihaa pasternakan\nkanssa ja käyttäen leipänä muutamia _pinnonin_ siemenistä tehtyjä\nkakkuja, jotka Lucien oli valmistanut intiaanien tapaan, nauttivat\nkolmisin illallisen, jota ei sopinut halveksia. Aterioituaan he toivat\nhevosensa lähemmäksi leiriä, jotta ne olisivat tarvittaessa käsillä, ja\nkääriydyttyään peittoihinsa antautuivat jälleen etsimään virkistystä\nunesta.\n\n\n\n\nCIMARRONIT\n\n\nTänä yönä heidän ei sallittu nukkua häiritsemättä. Pari, kolme kertaa\nheidän hevosensa poukkoilivat liekaköysiensä päässä jonkun saalista\nväijyvän eläimen säikähdyttäminä. Ehkä ne olivat susia, he ajattelivat,\nmutta Marengo, joka ei piitannut susista, osoitti pelästymisen\nmerkkejä, ja murisi kyllä toisinaan vihaisesti, mutta pysytteli kaiken\naikaa leirissä. Myöskin Jeanette tuli lähelle tulta, niin lähelle kuin\nsen köysi salli ja pojat näkivät sen vapisevan ikään kuin jonkun hyvin\ntunnetun vihollisen pelosta!\n\nHe voivat useita kertoja susien ulvonnan seasta erottaa oudon äänen,\njoka erosi kokonaan näiden äänistä. Se oli jonkinlaista jatkuvaa,\nmatalaa, valittavaa korskuntaa, ja se sai Jeanetten säpsähtämään ja\nMarengon hiipimään lähemmäksi heitä. Voisiko se olla puuman ääni tai,\nmikä oli vielä kamalampaa, harmaakarhun ärjyntää? Jälkimmäinen otaksuma\nei ollut mahdoton. He olivat nyt seudulla, jossa näitä hurjia eläimiä\ntavataan, ja juuri sellaisella paikalla, missä jollakulla tai\nuseammallakin niistä saattoi olla tyyssijansa.\n\nSe oli hirveä ajatus ja olisi häätänyt unen poikien silmistä, jos he\nolisivat olleet varmoja, että harmaakarhuja oli todella lähistöllä. He\npäättivät kuitenkin olla kaikki nukkumatta yhtaikaa ja vartioida\nvuoroin. Tuleen syydettiin uusia puita, jotta he lieskan valossa\nvoisivat nähdä laajalti ympärilleen. Sitten kaksi heistä meni jälleen\nnukkumaan kolmannen istuessa vartijana pyssy kädessä äkillisen\nhyökkäyksen varalta. Kullakin oli kahden tunnin vartiovuoro, ja näin\npäästiin aamunkoittoon, joka haihdutti heidän pelkonsa, koska mitään\nvihollista ei ollut näyttäytynyt heidän lähellään.\n\nHe alkoivat nyt liikkua, päästivät hevosensa laitumelle, peseytyivät\nlähteen kristallinkirkkaassa vedessä ja valmistivat aamiaisensa. Heiltä\nei jäänyt huomaamatta, että kuivattu liha riittäisi enää vain pariksi\npäiväksi, sillä sudet olivat anastaneet siitä melkoisen osan heidän\nviime leiripaikassaan. He alkoivat jo tuntea huolta vastaisesta\nmuonastaan, koska tässä osassa maata ei näkynyt olevan muuta\nmetsänriistaa kuin antilooppeja, ja heille oli jo kokemuksesta\nselvinnyt, miten vähän mahdollisuutta heillä oli niiden pyydystämiseen.\nElleivät he tapaisi puhveleita, heitä voisi uhata nälkäkuolema.\n\nNäin he ajattelivat valmistaessaan ja syödessään aamiaistaan ja\npäättivät tästä lähtien tyytyä puoliannoksiin karhunlihaa, säästääkseen\nsitä vähää, mitä heillä oli jäljellä.\n\nSyötyään he keskustelivat vastaisesta matkasuunnastaan. Lähtisivätkö he\ntältä korokkeelta pohjoiseen, etelään, itään vai länteen? He olivat eri\nmieltä. Vihdoin kuitenkin kaikki sopivat siitä, että ennen kuin he\ntekisivät mitään päätöstä, olisi viisainta kiivetä kukkulalle ja\ntähystellä sen huipulta ympäröivää tienoota. Kenties he erottaisivat\nhuipulta puhveleita, koska sieltä oli epäilemättä laaja näköala joka\ntaholle ruohoaavikolle.\n\nOttaen pyssyt olalleen ja jättäen peitteensä ja muut tavaransa\nlähteelle he lähtivät jalkaisin etsimään paikkaa, mistä voisivat nousta\nkukkulalle. He kiersivät lännen puolelta, sillä heidän leirinsä\nsijaitsi lähellä törmän koilliskärkeä. Astuessaan eteenpäin he alkoivat\npelätä, että ylöskiipeäminen olisi mahdotonta. Kallioseinät näyttivät\nkohoavan äkkijyrkkinä joka suunnalla! Siellä täällä niiden juurella oli\nsuuria irtonaisia, ikään kuin ylempää pudonneita kivimöhkäleitä, puita\nkasvoi esiin jyrkänteen pinnasta takertuneina juurillaan kallion\nsaumoihin. Siellä täällä ylimmällä reunalla seisovat männyt levittivät\noksiaan tasangolle päin, aloekasvit, Aatamin neulat ja kaktukset\nlisäsivät paikan villiä maalauksellisuutta.\n\nPoikien ehdittyä kukkulan läntisen kärjen luo, heidän silmiinsä osui\njotakin uutta. Se näytti kallioriviltä tai matalalta vuorijonolta, joka\nkaukana lännessä kulki pohjoisesta etelään niin pitkälti kuin heidän\nsilmänsä kantoivat. Ja kalliorivi se todella olikin -- sarja\nsamanlaisia kuin nekin, joista tämäkin töyräs oli kokoonpantu. Se oli\nkuuluisan Llano Estacadon eli Paalutetun Tasangon itäinen reuna. Pojat\nolivat usein kuulleet metsästäjien puhuvan tästä ylängöstä ja tunsivat\nsen ensi silmäyksellä. Tämä töyräs, jonka ympärillä he kulkivat, oli\nvain tuon omituisen muodostuman mesa.\n\nKatseltuaan hetkisen etäisiä kalliontörmiä pojat jatkoivat\nkävelemistään kiertäen kukkulan eteläistä sivua. Kalliot kohosivat yhä\npystysuorina. Tällä puolella ne näyttivät olevan vielä korkeampia ja\nriippuivat paikoittain heidän yläpuolellaan tummina, ulospäin\ntyöntyvinä kielekkeinä, joiden raoista kasvoi isoja puita.\n\nKun pojat taas kerran pysähtyivät ja silmäilivät ylöspäin, he näkivät\nuseita omituisia otuksia ilmestyvän äkkiä kuilun reunalle heidän\npäittensä päälle. Ne olivat eläimiä, mutta heille aivan outoa lajia.\nJokainen niistä oli saksanpeuran kokoinen ja melkein samanvärinenkin --\nselkä ja kyljet punertavat, kauda, lanteet ja vatsapuoli vaaleahkot. Ne\nolivat saksanpeuran näköisiä, joskin hiukan jykevämpiä. Pään muoto ja\nkasvot muistuttivat kuitenkin enemmän lammasta kuin mitään muuta\neläintä. Merkillisintä niissä olivat sarvet, ja niistä saattoi ensi\nsilmäyksellä huomata, mitä eläimiä ne olivat. Ne olivat cimarroneja eli\nvillejä lampaita.\n\nMuutamilla oli lyhyet, enintään parinkymmenen sentin mittaiset sarvet,\njotka kohosivat päälaesta ja käyristyivät hiukan taaksepäin, niiden\nvälin paljon laajenematta huippukohdassa. Nämä olivat lauman uuhia.\nJäärät näyttivät aivan toisenlaisilta sarvien tavattoman koon vuoksi.\nNe kasvoivat aivan niiden silmien yläpuolella, käyristyen ensin\ntaaksepäin ja sitten jälleen eteenpäin, kunnes kärjet koskettivat\nmolemmin puolin eläinten leukoja. Joidenkin sarvet olivat toista metriä\npitkät ja juuresta vähintään puoli metriä ympärimitaten, sitä paitsi ne\nolivat tyvipuoleltaan rengasmaisten uurteiden ja korokkeiden pykälöimät\nniin kuin tavallisen pässin sarvet. Nämä isot lisäkkeet antoivat\neläimille omituisen ja mahtavan näön niiden seisoessa kuilun partaalla\nsinitaivasta vasten hahmoutuneina. Niitä oli kaikkiaan tusinan verran,\nuuhia ja jääriä, mutta jäärät voitiin erottaa paremmin, koska ne olivat\nlähempänä kallion reunaa, jolta ne katselivat alas haistellen huuruista\nilmaa.\n\nHeti kun pojat olivat toipuneet tämän oudon näyn aiheuttamasta\nhämmästyksestä, kaikki kolme ojensivat pyssynsä ja aikoivat laukaista.\nMutta cimarronit näkyivät arvanneen heidän aikeensa, ne pyörähtivät\ntakaisin ja olivat silmänräpäyksessä näkymättömissä.\n\nPojat viipyivät paikalla runsaan neljännestunnin, toivoen, että eläimet\njälleen näyttäytyisivät äkkijyrkänteen reunalla. Mutta ne eivät\npalanneet. Ne olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa tai olivat\nantilooppeja viisaampia eivätkä antaneet vietellä itseään vaaraan.\nPoikien täytyi siis vihdoin lähteä ja jatkaa etsimistään löytääkseen\njonkun ylöspäin vievän polun.\n\nHe halusivat nyt entistä kiihkeämmin päästä kukkulan huipulle. Siellä\noli lauma villilampaita, ja he toivoivat saavansa niistä lihaa\nmuonavarastonsa täydentämiseksi. Astuessaan eteenpäin he tutkivat\nhuolellisesti jokaisen halkeaman ja rotkon, joka näkyi johtavan\nkallioita ylös, mutta koko eteläisellä sivulla ei voitu keksiä mitään\nkiitettäväksi kelpaavaa polkua.\n\n-- Täytyy sinne olla joku tie, sanoi Francis, -- miten muutoin lampaat\nolisivat sinne päässeet?\n\n-- Kenties ne ovat kasvaneet siellä ylhäällä eivätkä ole koskaan\nkäyneet tasangolla, huomautti Basil.\n\n-- Ei, sanoi Lucien, -- se ei ole luultavaa. Kukkulan laella ei\nluullakseni ole vettä ja nämä eläimet tarvitsevat juotavaa yhtä hyvin\nkuin muutkin. Niiden täytyy aika ajoin laskeutua lähteelle sammuttamaan\njanoaan.\n\n-- Sitten sinne on polku, virkkoi Francis.\n\n-- Niille epäilemättä onkin, vastasi Lucien, -- mutta silti se saattaa\nolla mahdoton meidän käytettäväksemme. Vaikka ne ovat sorkkaeläimiä\nkuten lampaat, ne voivat kissan ketteryydellä kiivetä kallionseinämää\nylös tai hyppiä oravien tapaan alas. Siten ne pääsevätkin pakoon\nsusilta, panttereilta ja muilta niitä väijyviltä eläimiltä.\n\n-- Olen kuullut, että ne voivat heittäytyä alas kolmenkymmenen metrin\nkorkeudesta tai korkeammaltakin ja pudottautua sarvilleen saamatta\npienintäkään vammaa. Onko se totta, Luce? kysyi Basil.\n\n-- Sekä intiaanit että ansoilla pyydystäjät vakuuttavat niin.\nLuonnontutkijoille se on vielä ratkaisematon kysymys. Varmaa on, että\nne voivat hypätä alas hyvin korkealta, laskeutua mitä kapeimmille\nkielekkeille äkkijyrkänteen seinämillä sorkan luiskahtamatta, loikata\nhirvittävien kuilujen poikki ja juosta ulkonemia pitkin, joille koira\ntai susi ei rohkenisi seurata niitä.\n\nMuutamia askeleita toisten edellä kulkevan Basilin huudahdus\nkiinnitti tällä hetkellä veljien huomion ja päätti keskustelun. He\nolivat saapuneet töyrään itäiseen päähän. Pykäläisessä kalliossa oli\nsyvä halkeama, jonka äyrästä pitkin näytti johtavan huipulle\nylöspäin viettävä polku. Tämä uoma oli täynnä isoja, irtonaisia\nkallionmöhkäleitä, joita ympäröi okainen kaktus- ja akaasiapensaikko.\nLähellä rotkon pohjaa oli hyvin isoja vierinkiviä, joiden välistä\npulppuili esille lähde -- paljon suurempi kuin se, jonka luo\nmetsästäjät olivat leiriytyneet ja juoksi kaakkoon päin ruohoreunuksen\nja pajujen rajoittamana.\n\nMuutamat jäljet pehmeässä mudassa kiinnittivät poikien huomion. Ne\nolivat muodoltaan soikeita ja isompia kuin ihmisen jäljet, mutta\njokaisen kärjessä olevat syvälle painuneet viiden vahvan kynnen merkit\nilmaisivat, mikä eläin ne oli polkenut. Ne olivat harmaakarhun jälkiä.\nSiitä ei voinut olla epäilystä, sillä ne olivat kämmenjalkaisen eläimen\npitkät jäljet, joissa näkyivät varpaiden paikat ja useita senttejä\nmudan sisään tunkeutuneiden käyrien kynsien tekemät reiät. Mikään muu\neläin ei olisi voinut polkea sellaisia jälkiä -- ei edes musta- tai\nruskeakarhu, jonka kynnet ovat lyhyet verrattuina vuoriston harmaan\nhirviön kynsiin.\n\nMuutamia minuutteja pojat epäröivät säikähtyneinä, mutta kun eläintä,\njoka oli jäljet tehnyt, ei ollut näkyvissä, heidän pelkonsa vähitellen\nhaihtui jossakin määrin, ja he alkoivat tuumia, miten olisi parasta\nmenetellä. Kulkisivatko he rotkoa ylöspäin ja yrittäisivät päästä\nhuipulle? Sehän olisikin ollut vain heidän alkuperäisen tarkoituksensa\ntoimeenpanemista, ja he olisivat vitkastelematta lähteneet ylöspäin,\nelleivät olisi noita karhunjälkiä keksineet. Niiden näkeminen antoi\nkuitenkin yritykselle toisen leiman.\n\nJos lähistöllä oli harmaakarhuja, mikä näytti varsin varmalta, niin\nniitä tapaisi luultavimmin juuri tässä rotkossa. Tiheä viidakko ja\nluolamaiset halkeamat, joita näkyi lukuisasti kallioissa kummallakin\npuolella, olivat harmaakarhujen erityisiä mielipaikkoja. Niiden luola\nvoisi olla tässä rotkossa, ja olisi perin vaarallista sattua sen\nkohdalle. Veljekset olivat kuitenkin hyvin rohkeita nuorukaisia. Heillä\noli kiivas halu nousta kukkulalle, osaksi uteliaisuudesta, osaksi\nampuakseen cimarroneja, ja tämä halu vei voiton varovaisuudesta. He\nalkoivat nousta, Basil etunenässä.\n\nKiipeäminen oli kuitenkin vaikeata, ja usein heidän täytyi ponnistautua\nylöspäin tarttumalla kiinni oksiin ja juuriin. He huomasivat, että\nsiihen oli tallattu polku ja sitä he seurasivat ylöspäin. Paksusarvet\ntai jotkut muut eläimet olivat epäilemättä tehneet sen kulkiessaan\nedestakaisin. Päästyään jonkin verran puoliväliä ylemmäksi pojat\nhuomasivat luolan aukkoa muistuttavan raon rotkon sivussa lähellä\npolkua. Kallioiden mullankarvainen väri sen ympärillä, ruohottomuus ja\nsotkettu maanpinta herätti ajatuksen, että joku eläin oli laatinut\nsinne pesänsä. He kulkivat äänettöminä sen ohi kiiveten niin nopeasti\nkuin tie salli ja katsellen pelokkaasti taakseen. Muutamassa minuutissa\nhe olivat saavuttaneet kukkulan reunan ja tirkistivät reunan yli ja\nnäkivät heti koko pöytämäisen laen.\n\nKuten he olivat otaksuneetkin, kukkula oli huipultaan aivan tasainen ja\npinta-alaltaan kymmenkunta hehtaaria. Sen päällä kasvoi harvassa\nmäntyjä ja siellä täällä jokunen _mezquiten_ nimellä tunnettuun lajiin\nkuuluva akaasia. Puiden välissä kasvoi runsaasti ruohoa, ja isot\nmättäät kaktukseen ja aloeihin sekaantunutta nataa muodostivat\njonkinlaisen viidakon niiden alle. Näin oli kuitenkin vain parilla\nkolmella kohtaa, suurin osa pintaa oli avointa ja voitiin nähdä yhdellä\nsilmäyksellä.\n\nMetsästäjät olivat tuskin kohottaneet päänsä kallionreunan yli, kun\nkeksivät cimarronlauman. Eläimet olivat tällä hetkellä lähellä pöydän\nläntistä reunaa. Ne eivät yrittäneet paeta, sillä ne eivät vielä olleet\nnähneet poikia, jotka kukkulalle noustessaan olivat hiipineet\nvarovaisesti muutamien tielleen sattuvien pensaiden taakse.\n\nMetsästäjät olivat varmat, että olivat saaneet koko lauman satimeen.\nHeidän tarvitsi vain vartioida solaa, jota pitkin olivat itse tulleet\nylös, ja silloin he saisivat mielinmäärin metsästää paksusarvisia\npitkin kukkulan lakea. Siksi päätettiinkin, että Lucien jäisi Marengon\nkanssa rotkon suulle Basilin ja Francisin hiipiessä ampumaan\nensimmäiset laukauksensa. He panivat tuumansa toimeen viivyttelemättä.\nBasil ja Francis hiipivät kentän yli kunnes olivat päässeet mukavan\nampumamatkan päähän. Molemmat saapuivat yhdessä pienen akaasiaryhmän\ntaakse ja nousivat tähtäämään. Kaksi eläintä kaatui heidän tulestaan,\ntoiset harppasivat pois, juoksivat eräälle ulokkeelle ja pysähtyivät\nsiihen.\n\nBasil ja Francis hypähtivät jaloilleen ja huusivat Lucienille, että\ntämä pitäisi varansa, mutta heidän suureksi ihmeekseen cimarronit ikään\nkuin heidän huudoistaan pelästyneinä ja huomaten paluutien katkaistuksi\nloikkasivat alas kuilun partaalta ja hävisivät silmänräpäyksessä\nnäkyvistä!\n\n-- Ne ovat varmaan kaikki saaneet surmansa, ajattelivat Basil ja\nFrancis kutsuen Lucienin luokseen ja kaikki kolme riensivät paikalle,\nmistä eläimet olivat hypänneet. Katsahtaessaan äyrään yli he näkivät\nalhaalla tasangon, mutta ei mitään paksusarvia. Mihin ne olivat\njoutuneet?\n\n-- Tuolla, huudahti Francis, -- tuolla ne menevät! ja hän osoitti\nkauaksi preerialle, missä useita punertavia esineitä nähtiin kiitämässä\nLlano Estacadon etäisiä jyrkänteitä kohti. Lucien näytti nyt veljilleen\nmuutamia pengermäisiä askelmia kalliossa, joita eläimet alas\nsyöksyessään epäilemättä olivat käyttäneet apunaan, onnistuen täten\npääsemään turvallisesti tasangolle.\n\nHeti kun cimarronit olivat näkymättömissä, metsästäjät läksivät\nkatsomaan ampumiaan eläimiä, jotka molemmat, koiras ja naaras, viruivat\nruohikolla hengettöminä.\n\nMetsästäjät vetivät esille puukkonsa ja nylkivät cimarronit\nammattimiesten taitavuudella. Sen jälkeen he paloittelivat lihat\nvoidakseen ne mukavammin kuljettaa leiriinsä. Nahoista he eivät\nvälittäneet, joten ne saivat jäädä virumaan maahan siihen mihin ne\nolivat heitetyt.\n\nKun lampaat oli paloiteltu kukin nosti kimpaleen olalleen, ja niin he\nalkoivat kantaa niitä rotkoa kohti, aikoen palata noutamaan loput\nmyöhemmin. Päästyään kohdalle, missä polku nousi kukkulan laelle, he\nnäkivät, että oli vaikeata kulkea sitä pitkin taakkoja kantaen, onhan\nhelpompi kiivetä jyrkännettä ylös kuin laskeutua alas. Heidän mieleensä\njuolahti uusi tuuma: he heittäisivät kimpaleet edellään rotkon\npohjalle. Se ei vahingoittaisi lihoja, koska he aikoivat leikata ne\nviipaleiksi päivänpaisteessa kuivattamista varten, lian ja soran he\ntaas helposti voivat pestä pois lähteellä, saatuaan sinne kaiken\nriistansa.\n\nHe ryhtyivät heti toimeen ja ottaen kappaleen kerrallaan heittivät ne\nalas rotkoon, jonka pohjalle he näkivät niiden putoilevan kallioiden\nväliin. Sitten he menivät takaisin tappopaikalle, sälyttivät itselleen\nuudet kuormat ja palasivat kuilun partaalle.\n\nHeidän astahtaessaan heittämään niitä alas heidän silmiänsä kohtasi\nnäky, joka sai jokaisen pudottamaan heti taakkansa. Kuilun pohjalla\nliikuskeli lihapalojen keskellä jotakin kamalaa -- iso ja rumannäköinen\neläin. Sen suuri koko, pitkä, pörröinen harmahtavan ruskea turkki ja\nennen kaikkea sen hurja ulkonäkö eivät jättäneet mieliin epäilystäkään\nsiitä mikä se oli. Se oli vuoriston hirviö -- harmaakarhu!\n\nSe oli melkein kaksi kertaa tavallisen karhun kokoinen, ja erosi\nviimemainitusta muissakin suhteissa. Sen korvat olivat pystymmät, ja\nsen silmät kellertävän ruskeat, tulisemmat ja kiiluvammat, pää ja kuono\nolivat leveämmät -- suuremman rohkeuden ja voiman merkki, -- ja pitkät,\npuolikuun muotoiset jalkojen pörröisestä karvapeitteestä esiin pistävät\nkynnet voi selvästi erottaa kukkulalle asti. Se oli juuri repinyt\nniillä yhden lihakimpaleen pieniksi palasiksi ahmien sitä poikien\nsaapuessa jyrkänteen reunalle. Se oli niin ahkerassa syömispuuhassa,\nettei huomannut heitä.\n\nPojat pudottivat taakkansa maahan, ja seisahduttuaan hetkiseksi\nkatsomaan alas he ryntäsivät takaisin noutamaan pyssyjään. Siepattuaan\nne he tarkastivat ne huolellisesti nähdäkseen olivatko nallihatut ja\nsytytinpuikot kunnossa. He olivat panostaneet ne jo ennen kuin\naloittivat cimarronien nylkemisen. He hiipivät nyt varovaisesti\nrotkolle ja katsahtivat reunan yli. Kauhukseen he näkivät, ettei vain\nyksi karhu, vaan kolme sellaista hirviötä oli lihojen kimpussa. Yksi\noli muita pienempi ja erosi niistä väriltään. Se oli aivan musta ja\nolisi aivan hyvin voinut käydä täysikasvuisesta mustakarhusta.\nSellainen se ei kuitenkaan ollut, vaan iso penikka, ja molemmat toiset\nolivat sen vanhemmat.\n\nKaikki kolme ahmivat tuoretta lihaa ilmeisesti suurella riemulla, vähät\nvälittäen mistä sellainen onnenpotku oli niiden osaksi tullut. Ne\nmörähtelivät äänekkäästi ikään kuin ilmaistakseen mielihyväänsä, mutta\njoskus vanha uros murahti vihaisestikin pennun häiritessä sen ateriaa.\nNaaras sitä vastoin asetteli repiessään lampaanlonkkaa kappaleiksi aina\nherkullisimmat palat mustan pentunsa kuonon eteen ja sivellen sitä tuon\ntuosta leikillisesti käpälällään kehotteli sitä pitämään puoliaan.\nVälistä ne söivät seisoen kahdella jalalla pitäen lihaa etukäpäliensä\nvälissä. Toisinaan ne taas asettivat kimpaleen kallion reunalle ja\nahmivat siitä kaikessa rauhassa. Niiden kidat ja kynnet olivat punaiset\nverestä, jota vielä tihkui nopeasti teurastetuista lihoista, ja tämän\nvuoksi kolmio näytti vielä julmemmalta.\n\nVeljekset katselivat tätä näkyä kauhun tuntein, eikä ihmekään. He\nolivat kuulleet harmaakarhuista kertomuksia, jotka olisivat saaneet\nuljaammatkin sydämet pamppailemaan pelosta. He tiesivät, ettei kukaan\nmetsästäjä uskalla hyökätä tämän eläimen kimppuun jalkaisin, ja\nhevosenkin selässä ja varustettuna luotettavalla kiväärillä hän\nrohkenee yrittää sitä vain avoimella paikalla tietäessään voivansa\npaeta nopealla ratsullaan. He tiesivät, että tämä karhu ajaa usein\ntakaa isoissakin joukoissa kulkevia metsästäjiä, sitten kun jokainen on\nampunut sitä, sillä harmaakarhun ruumiiseen on lähetetty toisinaan\nkaksikymmentäkin luotia eläimen siitä tupertumatta. Kaikki nämä seikat\ntulivat sillä hetkellä poikien mieleen. Ei siis ihme, että he tunsivat\npelkoa.\n\nHe olivat vaarallisessa asemassa. Rotkotie oli karhujen hallussa. Ei\nollut mitään muuta polkua, jota pitkin he olisivat päässeet hevostensa\nluo. He olivat kiertäneet melkein koko kukkulan etsiessään sellaista\naamulla. He olivat nähneet että töyräs oli äkkijyrkkä kaikilta\nsivuiltaan ja olivat myöhemmin huomanneet, että rotkon ja heidän\nlähtökohtansa välikin oli samanlaista. Miten he siis pääsisivät\ntakaisin leiriinsä? Oli ainoastaan yksi tie -- se, joka kulki alas\nrotkoa, ja karhut hyökkäisivät varmaan heidän kimppuunsa, jos he\nyrittäisivät käyttää sitä.\n\nPojat tuijottivat toisiinsa kuiskaillen hiljaa. Kaikki kolme käsittivät\nasemansa vaarallisuuden. Lähtisivätkö karhut nälkänsä tyydytettyään\npois rotkosta? Eivät suinkaan. Luolassa, jonka he olivat huomanneet,\noli epäilemättä niiden pesä. Jos ne menisivätkin sinne, niin mitä\ntakeita oli, etteivät ne hyökkäisi sieltä poikien niskaan näiden\nkavutessa alas? Ja silloin ne tavoittaisivat heidät helposti\nirtonaisten kivimöhkäleiden ja pensaiden keskeltä. Joku heistä tai\nkaikki kolme joutuisivat niiden uhriksi, jos he yrittäisivät alas.\n\nEhkä karhut lähtisivät tasangolle? Ehkä ne menisivät lähteelle asti\njuomaan. Mutta silloinkin ne näkisivät mahdollisesti metsästäjät näiden\ntullessa alas ja voisivat tavoittaa heidät helposti ennen kuin he\nehtisivät leiriin tai ratsuilleen. Hevoset olivat irti ja olivat nyt\nmelkoisen matkan päässä aavikolla. Tämä ajatus tuotti laihaa lohtua ja\nhe kävivät vielä alakuloisemmiksi aavistellessaan, etteivät pedot\nkenties olisikaan tyytyväisiä ateriaansa vaan niiden päähän saattaisi\npistää kavuta kukkulalle etsimään lisää! Tämä pelko oli kaikkein\nhirvittävin, koska pojat tiesivät, ettei laella ollut mitään paikkaa,\nmissä he olisivat voineet piileskellä. Alasmeneminen taas ei voinut\ntulla kysymykseenkään.\n\nNäiden kauhunajatuksien vallassa he lyyhistyivät maahan polviensa\nvaraan, milloin tirkistellen varovaisesti aloekasvien lehtien lomitse,\nmilloin kuiskaillen toisilleen kaikenlaisia mieleen juolahtavia\npakosuunnitelmia. Kaikki nämä suunnitelmat perustuivat kuitenkin siihen\nheikkoon toivoon, että karhut poistuisivat rotkosta joksikin aikaa ja\nantaisivat heille tilaisuuden mennä alas. Mitään muuta keinoa tästä\npulasta selviytyäkseen he eivät voineet keksiä.\n\nBasilin mieleen juolahti ajatus ampua tarkasti tähdäten jotakuta\neläimistä. Francis kannatti tätä tuumaa Lucienin ollessa yhtä kiivaasti\nsitä vastaan. Lucien arveli, että se vain ärsyttäisi karhuja saaden ne\nhyökkäämään heti ylös, ja lisäsi, ettei ollut mitään mahdollisuutta\nsurmata ainoatakaan niistä yhdellä luodilla, ellei se lävistäisi aivoja\ntai sydäntä, ja koska heidän täytyi tähdätä kallion yli, tulos oli\nhyvin epävarma. Ja jos yksi kaatuisikin, niin toiset kostaisivat\ntoverinsa kuoleman. Yhteislaukaus ei kellistäisi niitä kaikkia.\n\nLucienin todistelut saivat voiton, ja hänen vähemmän varovaiset\nveljensä luopuivat ampumisaikeestaan ja pysyivät hiljaa, tuijottaen yhä\nalas rotkoon.\n\nHe olivat siinä lähes puoli tuntia vaanimassa ja odottamassa. Karhut\nlopettivat ateriansa ahmittuaan jokaisen lihapalan. Olivatko ne tulleet\nkylläisiksi? Eivät. Lampaankoipi on vain suupala harmaakarhun verisen\nnälän tyydyttämiseksi, ja se näkyi vain kiihottaneen niiden ruokahalun\nylimmilleen. Ne arvasivat, mistä niiden ateria oli kotoisin, arvasivat\nsen tulleen ylhäältä kukkulalta, ja sinne siis oli lähdettävä\npäivällisen hakuun. Ne katsahtivat ylöspäin. Pojat vetivät äkkiä päänsä\npois ja kätkeytyivät lehvien taakse. Liian myöhään! Karhut olivat\nnähneet heidät ja alkoivat samassa laukata ylöspäin!\n\nPoikien ensimmäinen ajatus oli paeta, ja he hypähtivät jaloilleen.\nBasil päätti kuitenkin koettaa, eikö kiväärinkuula kykenisi\nhillitsemään lähestyvää vihollista. Hän tähtäsi ja laukaisi. Nähdessään\nhänen ampuvan veljet seurasivat hänen esimerkkiään, Francis tyhjensi\npyssynsä molemmat piiput, jotka olivat täytetyt hirvihauleilla. Yksi\nkarhuista -- se oli pentu -- kieri rotkoa pitkin taaksepäin, mutta\nyhteislaukauksen jälkeen nähtiin isoimman niistä kömpivän ylöspäin\nmöristen raivokkaasti. Metsästäjillä ei ollut aikaa panostaa pyssyjänsä\nuudestaan ja he juoksivat pakoon kukkulan lakea pitkin, tuskin tietäen\nmille suunnalle mennä. Puoliväliin päästyään kaikki kolme pysähtyivät\nkatsahtamaan taakseen. Etummainen karhu oli juuri nousemassa\nkallionreunan yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä sen pitkä ruumis\nojentui takaa-ajoon. He olivat toivoneet, että lihakimpaleet\nkiinnittäisivät sen huomion ja houkuttelisivat sen syrjään. Niin ei\ntapahtunut. Lihat eivät olleet aivan sen tiellä ja sitä paitsi näytti\nlähenevä eläin perin raivostuneelta. Luoti oli haavoittanut sitä ja se\ntahtoi kostaa.\n\nTämä oli kamala hetki. Vihainen karhu oli enintään kolmensadan metrin\npäässä. Se tavoittaisi heidät muutamassa sekunnissa, ja joku joukosta\noli jäävä sen uhriksi.\n\nTällaisissa vaikeissa tilanteissa, kun on tehtävä ratkaisu,\nrohkeat sielut ovat kekseliäimmillään. Niin oli Basilinkin laita.\nHän oli yltiöpäinen ja usein varomaton, mutta äärimmäisen vaaran\nuhatessa hän tuli tyyneksi ja harkitsevaksi vieden siinä voiton\nLucien-veljestäänkin. Ajatus, joka omituista kyllä ei tähän asti ollut\npistänyt hänen tai veljien päähän, juolahti nyt tuhon väijyessä hänen\nmieleensä. Hän muisti, että harmaakarhu ei kiipeä puuhun!\n\n-- Puihin, puihin! ja samalla hän tarttui käsivarsillaan erääseen\nmäntyyn ja kiipesi ylöspäin niin nopeasti kuin kykeni.\n\nSekä Lucien että Francis noudattivat hänen esimerkkiänsä,\nturvautuen kumpikin itseään lähimpään puuhun, sillä karhu ei ollut\nkahtakymmentäkään askelta heistä jäljessä, eikä siis ollut aikaa\nsopivimman valitsemiseen. Ennen kuin peto saapui paikalle olivat\nkuitenkin kaikki orsillaan niin korkealla kuin petäjien oksat heitä\nvarmasti kannattivat.\n\nKarhu laukkasi paikalle ja nähdessään, mihin he olivat kadonneet,\njuoksi puulta puulle möristen raivosta ja pettymyksestä. Se nousi\ntakajaloilleen ja yritti tavoittaa alimpia oksia etukäpälillään ikään\nkuin aikoen kiskoutua ylös taikka raastaa puun maahan. Se hyökkäsi\nvuoron perään kutakin petäjää vastaan ravistaen niitä hurjasti ja\nlennätellen kynsillään niistä kuorta isoina kappaleina. Varsinkin yksi\n-- se, mihin Francis oli turvautunut ja joka oli nuori puu -- huojui\nniin rajusti, että siinä istuja oli vaarassa paiskautua maahan. Mutta\npelko siitä, että niin kävisi, sai Francisin ponnistamaan kaikki\nvoimansa ja Basilin ja Lucienin huutojen rohkaisemana hän pysytteli\nmiehuullisesti oksallaan.\n\nKun karhu jonkun ajan kuluttua näki, ettei voinut ravistaa häntä alas,\nse luopui yrityksestä ja koetteli jälleen voimiaan niitä puita vastaan,\njoihin toiset olivat kiivenneet. Tulos oli sama. Karhu nylki kaarnan\ntäydellisesti niin korkealta kuin se ulottui ja iski hampaillaan ja\nkynsillään sellaisia lovia runkoihin, että pojat pelkäsivät sen\nmahdollisesti saavan päähänsä kaluta ne kokonaan poikki. Se olisi ollut\nsille helppoa, mutta -- onneksi heille -- harmaakarhulla ei ole juuri\najatuskykyä, muutoin heidän kohtalonsa olisi ollut kauhea.\n\nHuomattuaan vihdoin, ettei voinut raastaa puita kumoon eikä pudistaa\npoikia niistä, karhu luopui yrityksestään ja tallusteli kotvan aikaa\npuulta toiselle kuin vartija, milloin päästäen äänekkään nuuhkaisun,\nmilloin hurjasti möristen. Vihdoin se oikaisi pitkän ruumiinsa maahan\nja näytti nukkuvan!\n\nMihin emokarhu ja pentu olivat joutuneet? Olivatko molemmat kaatuneet\nniihin sattuneista luodeista? Kumpaakaan ei ollut vielä ilmestynyt\nkukkulalle, jonka pinnasta pojat voivat nähdä jokaisen tuuman. Ne\nolivat siis vielä rotkossa, mutta kuolleinako vai elävinä, oli\nratkaisematon kysymys. Marengo oli viisaasti pidättynyt hyökkäämästä\nkarhun kimppuun ja paennut laen toiselle reunalle, jossa se oli pelosta\nkyyristyneenä, varoen näyttäytymästä.\n\nNuoret metsästäjät olivat nyt entistä vaikeammassa asemassa. He eivät\nuskaltaneet tulla puista alas, koska putoaisivat silloin varmasti\nhirviön kitaan, ja he kärsivät kipua istuessaan kahareisin oksilla.\nSitä paitsi heitä vaivasi jano -- mitä kauhein jano. He eivät olleet\nottaneet vettä mukaansa aamulla. Aurinko paistoi polttavan kuumasti, ja\njo paksusarvia nylkiessään pojat olivat valittaneet veden puutetta. Nyt\nhe alkoivat kärsiä janosta enemmän kuin mistään muusta. Miten heille\nkävisi jos karhu pysyisi vähänkin aikaa paikallaan? Heidän täytyi joko\npudottautua maahan ja tulla heti revityiksi tai nääntyä hitaasti\noksillaan. Nämä olivat ainoat vaihtoehdot!\n\nHeidän pyssynsä olivat maassa, jonne he olivat ne kiireissään\nheittäneet, eivätkä he uskaltaneet laskeutua alas ottamaan niitä. He\nolivat aivan avuttomia voimatta muuta kuin odottaa surkeata loppua.\nIkään kuin kohtalo olisi tahtonut kiusata heitä Tantaluksen tuskilla he\nnäkivät ensi kertaa retkensä päämäärän, näkivät eläimet, joita niin\nkauan olivat toivoneet tapaavansa. He näkivät puhveleita!\n\nLounaan puolella liikkui tasangolla joukko mustia hahmoja. Ne kulkivat\nedes takaisin, milloin yhtyen laumoiksi, milloin hajaantuen\nsäännöttömien sotaväenosastojen tapaan. Kilometrittäin vihreätä\npreeriata oli niiden mahtavien ruhojen kirjavoittama tai peittyi\nkokonaan näkyvistä.\n\nNe tuntuivat liikkuvan pohjoista kohti kukkulan ja Llano Estacadon\nvälillä leviävillä tasaisilla niityillä. Tämä otaksuma osoittautuikin\noikeaksi, sillä muutamassa minuutissa etumaiset olivat kulkeneet\nkappaleen matkaa yhdensuuntaisesti kukkulan kanssa, ja pojat\nkykenivät erottamaan parven etujoukkona kulkevien härkien pörröiset,\nleijonamaiset ruumiit. Toisenlaisissa olosuhteissa tämä olisi ollut\ntodellakin ilahduttava näky. Nyt se teki vain heidän asemansa\nentistäkin sietämättömämmäksi. Puhvelit vaelsivat pohjoiseen päin. Jos\nhe pelastuisivatkin, niin jonkin ajan kuluttua he eivät ehkä enää voisi\nsaavuttaa eläimiä. Ja vaikka he eivät joukosta erottaneet mitään\nvalkoisia -- päälauma kun oli pitkän matkan päässä -- oli hyvin\nluultavaa, että niin suuresta laumasta tapaisi jonkun sellaisenkin.\n\nKaikkien kolmen katsellessa yhä ohi vyöryviä mustia laumoja Basil\npäästi iloisen äännähdyksen tai oikeammin riemuhuudon. Hänellä oli\npuustaan esteetön näköala läntiselle tasangolle.\n\n-- Tuolla, tuolla! hän huudahti, -- katsokaahan keskelle laumaa!\nKatsokaa, veljet... se kiiltää auringossa... valkoisena... valkoisena!\nHurraa, hurraa!\n\nBasilin puhe oli tuskin johdonmukaista. Eikä sitä ollut hänen\nveljiensäkään heidän nähdessään mitä hän oli tarkoittanut. Se ei voinut\nolla mitään muuta -- kaikki olivat varmat siitä -- kuin heidän kauan ja\nmonia vastuksia uhmaillen etsimänsä valkoinen puhveli. Kaikki kolme\nhurrasivat äänekkäästi ja unohtivat hetkiseksi vaaran. Heidän huutonsa\nhavahduttivat alhaalla lepäävän harmaan hirviön, joka nousi veltosti\njaloilleen ja alkoi taas möristen kähmiä puiden ympärillä. Sen\nnäkeminen palautti pian metsästäjien mieleen kamalan todellisuuden.\n\n\n\n\nPELASTUMINEN KARHUN KYNSISTÄ\n\n\nHe istuivat tuntikausia tässä tuskallisessa asennossa, milloin\nkatsellen alaspäin hurjaan vanginvartijaansa, joka väijyi\nväsymättömästi alhaalla, milloin taas tasangolle, jolla tummat laumat\nyhä jatkoivat kulkuaan. Puhvelit vaelsivat tuntikausia pohjoista kohti,\nkunnes laskeva aurinko loi punervan hohteen niiden ruskeisiin\nruumiisiin. Vielä pari kertaa pojat luulivat näkevänsä laumassa\nvalkoisia, mutta heidän silmänsä olivat hämärtyneet tähystelemisestä,\nja tuska teki heidät nyt välinpitämättömiksi kaikelle muulle paitsi\nomalle kurjuudelleen. Epätoivo oli voittanut toivon, sillä he olivat\nmenehtymäisillään janosta ja kuolema tuijotti heitä vasten kasvoja.\n\nPitkän ajan kuluttua karhu laskeutui taas maahan ja asettaen\netukäpälänsä päänsä yli näkyi nukahtavan. Basil ei voinut kestää enää\nkauempaa ja päätti tehdä pakoyrityksen.\n\nVaroittaen veljiänsä pysymään hiljaa hän livahti puusta alas ja hiipi\näänettömillä, kissamaisilla askeleilla kentän yli etsimään pyssyään.\nHän sai sen pian käsiinsä ja palaten puunsa luo kiipesi jälleen ylös.\nHeiluvien oksien rasahdukset herättivät karhun, joka hyppäsi ylös ja\nhyökkäsi puuta kohti. Jos se olisi ehtinyt hituistakin aikaisemmin,\nolisi Basilin käynyt huonosti, sillä eläimen kohottautuessa runkoa\nvasten sen kuono kosketti melkein pojan jalkoja. Tuuman väli oli tässä\ntodellakin kilometrin arvoinen, ja Basil pelastui. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän istui oksalla ja panosti kaikessa rauhassa\nkivääriään!\n\nKarhu näytti omituista kyllä käsittävän tämän liikkeen. Ikään kuin\ntietoisena vaarasta se pysytteli etäämpänä puista ja samoillessaan\nympäriinsä se sattui nyt ensi kertaa paikalle, jossa villilampaiden\nlihojen jäännökset olivat. Se alkoi repiä ja ahmia niitä. Se oli vielä\npyssynkantaman, joskaan ei varman ampumamatkan päässä. Mutta Basil,\njoka tiesi voivansa panostaa kiväärinsä uudelleen, päätti joko pakottaa\neläimen poistumaan kauemmaksi tai houkutella sen kyllin lähelle, ja\ntähtäsi ja laukaisi. Luoti osui karhun olkapään juureen, sillä sen\nhuomattiin kääntävän päätään ja riuhtaisevan sitä kohtaa hampaillaan,\nsamalla kun se karjahti raivosta ja tuskasta. Silti se jatkoi yhä\nahneesti ateriaansa.\n\nBasil panosti ja laukaisi jälleen. Tällä kertaa eläin sai luodin\npäähänsä. Se jätti saaliinsa ja laukkasi takaisin puiden luo, tarttuen\nensin yhteen ja sitten toisiin, yrittäen yhä uudestaan raastaa ne\nmaahan. Vihdoin se saapui Basilin puulle ja sieppasi sen hurjaan\nsyleilyynsä. Sitä nuori metsästäjä odottikin. Hän oli ripeästi\nasettanut kivääriinsä uuden panoksen, ja karhun seisoessa pystyssä\noksien alla hän kumartui alaspäin, kunnes pyssynpiippu kosketti melkein\neläimen kuonoa. Sitten kuului pamaus, tulivirta räiskähti vasten pedon\nnaamaa, ja seurasi kova jymähdys. Savun hälvettyä nähtiin karhu\npotkimassa ja sätkyttelemässä maassa. Lyijyinen viestinviejä oli tehnyt\ntehtävänsä. Se oli lävistänyt aivot, ja hetken kuluttua pörrökarvainen\nhirviö virui liikkumattomana.\n\nPojat pudottautuivat nyt puista. Francis ja Lucien juoksivat noutamaan\npyssynsä, ja kun kaikki kolme olivat huolellisesti panostaneet ne\nuudestaan, he riensivät rotkoa kohti, jäämättä tarkastelemaan surmattua\nvihollista. Jano kiusasi heitä edelleen, ja he ajattelivat vain alas\nlähteelle pääsemistä. Heillä oli syytä toivoa, että emokarhu pentuineen\noli saanut surmansa heidän ensimmäisistä laukauksistaan ja tie oli nyt\nselvä.\n\nHeidän pettymyksensä oli suuri, kun he katsahtaessaan alas rotkoon\nnäkivät pennun lyyhistyneenä lähelle sen pohjaa ja emon seisomassa\nvartijana sen vieressä. Pentu oli nähtävästi kuollut. Sitä pahempi,\nsillä äiti ei nyt jättäisi sitä hetkeksikään, ja molemmat olivat\nsuoraan polulla. Karhu liikkui edestakaisin kalliolla, lähestyen\ntoisinaan poikastaan ja koskettaen sen ruumista kuonollaan ja päästäen\nsitten matalan, valittavan ulinan, mitä oli surkeata kuunnella.\n\nPojat näkivät heti, että heidän asemansa oli miltei entistä pahempi.\nRaivostunut emo katkaisi paluutien, ja se saattaisi pysyä paikoillaan\nepämääräisen ajan. Ampuisivatko he sitä ja yrittäisivät vielä kerran\npelastua puihin? Tätä vaihtoehtoa heillä oli syytä pelätä. Tuskallinen\nkokemus sai heidät luopumaan sellaisesta tuumasta. Mitä sitten? Jäädäkö\npaikoilleen päivänlaskuun asti ja hiipiä sitten pimeässä ohi? Ehkä\nkarhu vetäytyisi luolaansa ja antaisi heille tilaisuuden siihen. Mutta\nsillä välin he olisivat janoon kuolemaisillaan.\n\nTällöin Lucienin mieleen juolahti onnellinen ajatus. Paikalla oli isoja\npiikkikaktuksen palloja. Hän muisti lukeneensa, että erämaiden\nmatkustajat olivat sammuttaneet usein janonsa niillä. Pian päästiin\nkasveihin käsiksi, ja pojat avasivat veitsillään niiden mehukkaat\npallot. Muutamassa minuutissa heidän janonsa oli lieventynyt ja melkein\nunohtunutkin. Mutta karhu oli yhä rotkossa, ja niin kauan kun se viipyi\nsiellä ei heillä ollut mahdollisuutta päästä takaisin leiriin. He\nkäsittivät kuitenkin, ettei ollut muutakaan neuvoa kuin odottaa yötä ja\ntoivoa, että pimeys toisi mukanaan jonkin käänteen heidän edukseen.\n\nYö tulikin pian, mutta ei pimeä. Sattui olemaan kirkas kuutamo, ja he\nhuomasivat heti, että nyt olisi aivan yhtä vaarallista mennä rotkoon\nkuin päivälläkin. He saattoivat kuulla alhaalta karhun korskunnan ja\nmörinän ja tiesivät, että se hallitsi vielä solaa. Jos he yrittäisivät\nlaskeutua, se keksisi heidät ennen kuin he olisivat päässeet alas. Se\nkuulisi heidän kapuamisensa kallioissa ja pensaissa. Karhu olisi\nedullisemmassa asemassa, koska se voisi odottamatta hyökätä heidän\npäälleen. Ja vaikka väylä olisi ollut aivan vapaakin, olisi heille\nkäynyt vaikeaksi laskeutua jyrkkää solaa pitkin öiseen aikaan. He eivät\nuskaltaneet yrittää sitä. Paljon tuumailtuaan he päättivät siis odottaa\naamua.\n\nHe pysyivät valveilla koko pitkän yökauden. He kuulivat ratsujensa\nhirnunnan alhaalta, eläin-parat ihmettelivät, mihin niiden isännät\nolivat joutuneet. Jeanetten hirnahdukset kaikuivat hurjasti kallioista,\nja niihin vastasi preeriasuden kiljuminen ja ulvonta. Nämä äänet\nyhtyneinä karhun turmaa uhkaaviin mörähdyksiin karkoittivat unen\npoikien silmistä. He eivät uskaltaneet nukahtaa kiipeämättä puihin,\nkoska eivät tienneet, milloin kontio saattaisi tulla kukkulalle.\nVuoripetäjän oksalla nukkuminen on pikemmin tuskallista kuin hauskaa,\nja niinpä kaikki kolme pysyttelivät mieluummin valveilla.\n\nAamu sarasti vihdoin. Sen ensi kajastuksessa he näkivät, että\npörröturkkinen vartija oli yhä paikallaan. Se istui samalla kohtaa\nikään kuin suojelemassa kuollutta pentuaan. Pojat, varsinkin Basil,\nalkoivat tulla kärsimättömiksi. Heillä oli nälkä, vaikka villilampaan\nlihoista oli tosin vielä jäljellä rippeitä, mitkä he olisivat voineet\nsyödä. Lisäksi heitä janotti. Kaktuksen mehu lievensi, mutta ei\nsammuttanut heidän janoansa. He ikävöivät viileätä kulausta alhaalla\nolevasta lähteestä. Puhvelitkin olivat siirtyneet pohjoisempaan\nvaelluksellaan. Ehkä he eivät tavoittaisi niitä enää koskaan. Ehkä he\neivät enää milloinkaan saisi sellaista tilaisuutta sen saaliin\nhankkimiseen, jonka toivossa olivat kaikki nämä kärsimykset kestäneet.\nNämä mietteet vaikuttivat kaikkiin, mutta varsinkin Basiliin. Oli\ntehtävä jokin yritys päästä tasangolle tästä korkealla sijaitsevasta\nvankilasta.\n\nBasil ehdotti karhun ärsyttämistä ampumalla sitä. Silloin se seuraisi\nheitä kuten edellinenkin, ja sen osaksi tulisi sama kohtalo. Tuumalla\noli onnistumisen mahdollisuuksia, mutta se olisi ollut vaarallista\nkokeilua. Lucien ehdotti, että kaksi heistä kiertäisi kuilun reunaa\npitkin ja tutkisi sen tarkemmin kolmannen jäädessä pitämään silmällä\nkarhua. Kenties he vielä löytäisivät toisenkin tasangolle johtavan\npolun. Tämä oli tosin heikko toive, mutta tarkastus veisi vain muutaman\nminuutin ja siksi Lucienin neuvoon suostuttiin.\n\n-- Kunpa minulla vain olisi köysi, huomautti Francis, -- niin\nhinaisimme itsemme alas ja vanha harmaatalja voisi jäädä iäksi\npaikalleen, jos sitä haluttaa.\n\n-- Haa, huusi Basil ikään kuin jokin suunnitelma olisi äkkiä\njuolahtanut hänen mieleensä, -- kylläpä olemme olleet pölkkypäitä!\nMiksemme ajatelleet sitä ennemmin? Minä toimitan teidät alas käden\nkäänteessä... tulkaa!\n\nBasil harppasi paikalle, missä teurastetut paksusarvilampaat olivat.\nSinne päästyään hän veti esille metsästyspuukkonsa ja levitettyään\nyhden nahoista maahan alkoi leikata sitä kaistaleiksi. Lucien, joka\narvasi heti hänen aikomuksensa, auttoi häntä. Francis palasi rotkon\npäähän vartioimaan karhua.\n\nMuutamassa minuutissa veljekset olivat leikelleet molemmat nahat, ja\nmaa peittyi pitkillä suikaleilla. Nämä he sitoivat lujasti yhteen --\nasettaen männynoksista tehtyjä palikoita poikittain solmuihin --,\nkunnes heillä oli nelisenkymmentä metriä pitkä nahasta valmistettu\nköysi.\n\nNyt he menivät sopivalle kallionkielekkeelle, jonka reunalla kasvoi\npetäjä, ja sitoivat valmistamansa köyden toisen pään sen rungon\nympärille. Toiseen päähän he kiinnittivät Marengon, kolme pyssyään --\nFrancis oli näet saapunut paikalle -- ja näiden lisäksi ison kiven\nkoetellakseen köyden kestävyyttä ennen kuin kukaan heistä uskaltautuisi\nsen varaan. Kaikki nämä laskettiin nyt alas, ja pian he näkivät niiden\npysähtyvän ruohikolle.\n\nKöysi pingoitettiin nyt yläpäästään ja Marengon liikuteltavaksi liian\nraskaan kiven paino piti sen tiukkana alhaaltapäin. Francis lipui\nensimmäisenä köyttä pitkin tasangolle. Se ei tuottanut hänelle suuria\nvaikeuksia, koska puupalikat soivat askelmina lepokohtia ja estivät\nhäntä luisumasta liian nopeasti. Sitten seurasi Lucien ja viimeisenä\nBasil. Näin he vähemmässä kuin puolessa tunnissa siitä kun\npelastussuunnitelma juolahti heidän mieleensä, olivat päässeet kaikki\nturvallisesti pinnalle.\n\nAlas päästyään he eivät tuhlanneet aikaa. Marengo päästettiin vapaaksi,\nja koko joukkue riensi siihen suuntaan, missä hevoset olivat. Ne\nsaavutettiin pian, vietiin leiriin ja satuloitiin, ja metsästäjämme\ntunsivat olonsa turvalliseksi.\n\nHe päättivät kuitenkin olla viipymättä kukkulan luona ja ratsastaa pois\nniin pian kuin olivat syöneet jotakin. Sytytettiin siis pieni tuli, ja\nhe sammuttivat nälkänsä kiireisesti käristetyllä karhunlihan\nkimpaleella. Basil olisi halunnut palata ratsain ahdistamaan rotkossa\nolevaa karhua, mutta varovaisempi Lucien sai hänet luopumaan aikeesta,\nja pitäen hevosensa valmiina he sälyttivät leiritarpeensa Jeanetten\nselkään ja lähtivät jälleen jatkamaan matkaansa.\n\n\n\n\nLUURANKO ILLALLISEKSI\n\n\nPojat olivat nyt saapuneet isolle puhvelireitille. Pysähtymättä he\nkäänsivät hevosensa oikealle ja seurasivat jälkiä. Ne johtivat suoraan\npohjoiseen, eikä niiden seuraaminen ollut vaikeata, koska ruohoaavikko\noli sorkkien rikkipolkema kilometrien leveydeltä, ja muutamin kohdin,\nmissä maaperä oli pehmeämpää ja savisempaa, se näytti aivan kuin\nauralla käännetyltä. Toisin paikoin sitkeä vihreä turve oli vastustanut\nsorkkaa, mutta siinäkin ruoho oli niin poljettua, että latu oli aivan\nselvästi näkyvissä. Pieni joukko ratsasti siis rivakasti eteenpäin\ntoivoen varsin pian saavuttavansa puhvelit.\n\nMutta heidän toivonsa ei ollut täyttyvä niin pian. Eläimet olivat\nlähteneet vuotuiselle matkalleen pohjoiseen ja koska ne olivat miltei\nlakkaamatta kulussa, pysähtyen tuskin syömään, niiden tavoittaminen ei\nollut niinkään helppoa. Yöksi poikien täytyi poiketa reitiltä\nsaadakseen ruohoa hevosilleen, sillä ainakaan kuuden kilometrin\nsäteellä ei ollut korttakaan kasvamassa.\n\nNyt joukkomme alkoi kuitenkin kärsiä puutetta, joka synnytti heissä\nvakavaa pelkoa. Heidän karhunlihavarastonsa loppui toisen päivän\niltana. Jäljellä ei ollut rahtuakaan ja he paneutuivat nälkäisinä\nnurmelle nukkumaan ilman illallista. Heidän mielensä kävi sitäkin\napeammaksi, koska he kulkivat täysin riistattoman seudun läpi, jolla\npuhveleita, jotakuta antilooppia tai kaikkialla hiipiviä preeriasusia\nlukuunottamatta ei koskaan näe mitään otusta. Se oli luonnostaan täysin\nautiota seutua, vaikka kuivat tasangot olivatkin kuuluisan\npuhvelinruohon peittämät. Se on puhvelien mieliruokaa.\n\nAntiloopit taas rakastavat näitä autioita erämaita, koska niiden\naukeaus tarjoaa niille tilaisuuden välttää jokaisen vihollisen\nnopeutensa ansiosta. Täällä ne olivat kuten tavallista arempia, ja\nvaikka tien varrella nähtiin useita, yrittivät metsästäjämme turhaan\nlähestyä niitä ampumamatkan päähän. Susia he olisivat voineet ampua,\nmutta he eivät vielä olleet valmiit tyydyttämään nälkäänsä niiden\nlihalla. Oli ilmeistä, että laajoja susilaumoja oli kulkenut eteenpäin\nkieppuen puhvelien kintereillä. Tuon tuostakin näkyi polulla tämän\ntodistuksena puhtaaksi kaluttuja puhvelien luurankoja. He tiesivät,\nettä ne olivat olleet vioittuneita tai laumasta eksyneitä, sillä\nlaumojen muuttoaikana tapahtuu lukuisia onnettomuuksia, johtuen muun\nmuassa siitä, että sonnit puskevat toisiaan tai että iän ja sairauksien\nheikontamia eläimiä uupuu tielle. Muutoin eivät sudet suinkaan\nyrittäisi seurata niitä, sillä terve ja voimakas puhveli kykenee\nhajoittamaan kokonaisen lauman näitä hiiviskeleviä, salakavalia\npelkureita.\n\nMutta sellaisten puhvelijoukkojen vaeltaessa yhdessä sattuu\ntavallisesti monta tapaturmaa. Vanhoja, heikkoja ja väsyneitä joutuu\nerilleen tovereistaan, moni eläin vaipuu liejuun mutaisten jokien\nvarsilla tai hukkuu niiden yli mentäessä, tiineitä lehmiä jättäytyy\njälkeen laumasta, tai jo poikineet viivästyvät imettäessään\nvasikoitaan. Kaikki nämä mahdollisuudet ja niihin liittyvä vielä\nhoukuttelevampi toive, että puhvelien kimppuun hyökkää joukko\nmetsästäviä intiaaneja, samoiluttaa usein susilauman satoja kilometrejä\naavikon yli vaeltavan suurlauman kintereillä. Monilla näistä susista,\nvalkoisilla enempää kuin preeriasusillakaan ei näytä olevan mitään\nvakinaista asuinpaikkaa, ne häilyvät vain puhvelijoukkojen liepeillä\nnäiden laajalle ulottuvilla muuttoretkillä.\n\nPojat menivät siis nukkumaan ilman illallista. Kolmantena päivänä he\nalkoivat todenteolla tuntea nälän tuskia. Autioilla tasangoilla, jotka\nlevisivät äärettöminä heidän ympärillään ei näkynyt ainoatakaan\neläintä. Heidän ratsastaessaan puolipäivän aikaan villiä marunaa\nkasvavan tiheikön läpi, pari preeriateertä, joka on teerisuvun suurin,\npyrähti lentoon hevosten päiden edestä. Francis, jolla oli aina\npyssynsä valmiina, ampui niitä, mutta ne olivat liian kaukana, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä molemmat hävisivät aavikon aaltojen\ntaakse. Näky ärsytti onnettomia metsästäjiä ja lisäsi heidän valtavaa\nruokahaluaan. He tunsivat, ettei ollut mitään mahdollisuutta hankkia\nsyötävää ennen kuin saavuttaisivat puhvelit. Se oli heidän ainoa\ntoivonsa, ja he kannustivat jälleen hevosiaan.\n\nIllan tullen heidän nälkänsä oli kasvanut aivan valtavaksi, ja kaikkien\nsilmät harhailivat vähän väliä Jeanetteen ja Marengoon. He alkoivat\nmiettiä, olisiko välttämätöntä uhrata jompikumpi näistä eläimistä. Se\nolisi ollut surullinen valinta, koska he pitivät sekä muulia että\nkoiraa pikemmin toverina kuin orjana. Molemmat olivat osoittautuneet\nhyvin hyödyllisiksi retkellä. Ilman Marengon apua ei Francisia olisi\nkoskaan löydetty, ja Jeanettekin oli pelastanut heidät joutumasta\notteluun toisen puuman kanssa. Tällaisten ajatusten liikkuessa\nmetsästäjiemme mielessä he matkasivat kilometrimääriä saapumatta\npaikkaan, johon olisi voinut yöpyä. Vettä ei tavattu, ja ilman vettä ei\nollut turvallista leiriytyä. Aikaisin iltapäivällä he olivat joutuneet\nkummalliselle seudulle, jonka yli puhvelitie heidät johti. Se oli osana\npreeriaa -- sarja puhtaasta kipsistä muodostuneita matalia mäkiä. Ne\nulottuivat heidän ympärilleen niin kauaksi kuin silmä kantoi, hohtaen\njoka puolella alabasterin valkoisina.\n\nMaiseman yksitoikkoisuutta elähdyttämässä ei ollut puuta, ei pensasta,\nei merkkiäkään kasvillisuudesta. Kääntyivätpä he mille taholle hyvänsä,\nheidän katseensa kohtasi kumpujen ja laaksojen kalkkimainen pinta,\njonka maidonvärinen valkeus häikäisi silmää. Auringon taittuvat,\nylöspäin heijastuvat säteet ikään kuin tunkivat heidän ruumiittensa\nläpi, ja niiden paahde tuotti heille ankaran janon. He hengittivät\nkuumaa kipsintomua täynnä olevaa ilmaa, puhvelilauman poljenta oli\nsurvonut liitumaisen kerroksen hienoksi jauheeksi. Tämä lisäsi heidän\njanoaan ja oli vaikea sanoa kärsivätkö he enemmän ruoan vai veden\npuutteesta.\n\nKuinka kauaksi tämä omituinen vyöhyke ulottui? He eivät voineet\npäätellä mitään sen laajuudesta. Lucien oli kuullut, että sellaiset\nmuodostumat levisivät toisinaan kilometrien alueelle. Jos asia oli\nniin, he eivät kykenisi pääsemään sen yli, koska sekä he itse että\nheidän hevosensa olivat janoisia ja uuvuksissa. Ajaessaan innokkaasti\npuhveleita takaa he olivat levähtäneet perin vähän edellisinä päivinä.\nHe alkoivat joutua pelon valtaan. Janon tunne kävi nälän tunnetta\nvoimakkaammaksi, sen tuskat vaikeammiksi kestää.\n\nPuhvelien jälkien opastamina he ratsastivat synkin mielin eteenpäin\nkeskellä valkoista pilveä, joka verhosi heitä alati tällä taipaleella.\nJälkien seuraaminen ei ollut vaikeata. Sakea pöly osoitti, mistä lauma\noli kulkenut, ja siellä täällä isot, pyöreät kuopat olivat merkkeinä\npuhvelien piehtaroimisesta. Toivo, että nämä eläimet tavallisen\nvaistonsa opastamina olivat kulkeneet vettä kohti, ylläpiti jossakin\nmäärin matkustajiemme voimia.\n\nIllan varjot alkoivat verhota maata ja alabasterikummut saivat\ntuhansinertävän värityksen, kun pieni joukko pääsi pölyävistä\nkipsirotkoista ja hevosten kaviot jälleen polkivat vihreätä preeriata.\nHeidän edessään oleva seutu oli vielä aaltoilevaa, mutta he\npysyttelivät hyvin merkityllä reitillä, ja heidän hevosensa astuivat\nreippaammin, ikään kuin maanpinnan muutos olisi antanut niille uusia\ntoiveita. Edessä häämöittävä maisema elvytti uskoa, että vettä oli\nlähitienoilla. Ja niin olikin, sillä noustuaan preeriaylänteen\nharjalle, jonka poikki puhvelien tie kulki, he huomasivat pienen puron\nalhaalla notkossa. Sen havaitessaan Jeanette ja kaikki kolme hevosta\nheristivät korviaan ja pistäen uupuneinakin pieneksi raviksi olivat\npian kummun juurella ja polviaan myöten vedessä.\n\nOnneksi heille se osoittautui makeavetiseksi joeksi. Jos sen vesi olisi\nollut suolaista, mikä on hyvin tavallista näiden kipsimuodostumain\nlähettyvillä, he eivät olisi voineet jatkaa matkaansa, vaan olisivat\nkaikki menehtyneet puron partaille.\n\nSiinä oli kuitenkin makeata vettä, vilpoista ja raikasta, ja juotuaan\nensin veljekset kylpivät sen laineissa, kunnes olivat huuhtoneet\nkirvelevän kipsintomun ruumiistaan. Sen jälkeen he ryhtyivät\nvalmistamaan leiriään.\n\nRunsaat siemaukset vettä, jota kaikki heistä olivat juoneet,\nlievensivät jossakin määrin heidän nälkäänsä ja he alkoivat miettiä,\nvoisivatko antaa Jeanettelle armonaikaa edes aamuun asti. Tätä\ntuumiessaan he huomasivat, että Marengo oli harhaillut pois heidän\nluotaan. He katsahtivat ympärilleen ihmetellen, mihin se oli joutunut.\nHe keksivät koiran jonkin matkaa ylempänä puron partaalla, missä\npuuhaili jonkin esineen kanssa. Kaikki juoksivat sinne. He näkivät sen\nkaluavan ison puhvelin luurankoa. Nälkäisen eläinparan täytyi kuitenkin\ntyytyä melkein pelkkään nuoleskelemiseen, sillä sudet eivät olleet\njättäneet siihen edes senkään vertaa lihaa, että siitä olisi ollut sen\npienimmän hampaan purtavaksi. Saaliinhimoiset eläimet olivat\npureskelleet vieläpä ympärillä viruvat revityt nahankappaleetkin\nkuiviksi, ja luut kiilsivät kuin olisivat olleet veitsellä raapitut.\nJos jotakuta tiedemiestä olisi käsketty valmistamaan luuranko museota\nvarten, ei hän olisi voinut puhdistaa sitä huolellisemmin.\n\nTämän hyödyttömän luurangon katseleminen ei ollut ilahduttavaa, ja\npojat aikoivat jo palata leiriinsä, kun Lucienin mieleen juolahti, että\nluista voisi ainakin keittää lientä. Hän mainitsi tästä tietysti\ntoisille, ja päätettiin heti kokeilla. Tämä oli onnellinen tuuma.\nEpäilemättä luista, jotka eivät olleet vielä kuivuneet, vaan varsin\ntuoreita, saisi oivallista lientä, ja kaikki kolme ryhtyivät heti\nkeittohommiin. Francis keräsi salvian varpuja tulen sytyttämiseksi, ja\nottaen Lucienin pienen kirveen Basil alkoi irrotella luurangon\nkylkiluita ja nikamia. Lucien näki puron reunalla kasvavan useanlaisia\nyrttejä, hän meni tarkastamaan niitä toivoen löytävänsä joukosta\nvillisipulia, preerianauriita tai kasviksia, jotka kelpaisivat heidän\nkeittonsa höysteeksi. Kaikkien kolmen ollessa näin eri askareissaan\nkiinnitti Basilin päästämä äänekäs huudahdus veljien huomion. Se oli\nriemunkiljaisu, jota seurasi hurja, mielipuolen hohotusta muistuttava\nnauru.\n\nFrancis ja Lucien katsahtivat pelästyneinä ylös ajatellen, että jotakin\nikävää oli tapahtunut, koska he eivät voineet käsittää, miksi Basil\nnauroi niin äänekkäästi sellaiseen aikaan ja sellaisten synkkien\nolosuhteiden vallitessa.\n\nHän jatkoi yhä nauramistaan ja heilutti kirvestä päänsä yli ikään kuin\nvoitonriemussa.\n\n-- Tänne, veljet! hän kiljui. -- Tulkaa tänne! Hahahaa! Täällä on\nillallista kolmelle nälkäiselle miehelle! Hahahaa! Kylläpä olemme aika\ntomppeleja! Olimme yhtä tyhmiä kuin aasi, joka mieluummin söi heiniä,\nvaikka sillä oli voileipiä vieressään. Kas tässä ja tässä ja tässä!\nTässä on teille illallista, hahahaa!\n\nLucien ja Francis olivat nyt saapuneet paikalle ja nähdessään Basilin\nviittaavan isoihin puhvelin niveliin käsittivät hänen ilonsa syyn.\nNivelet olivat täynnä ydintä.\n\n-- Kilokaupalla, puhvelin parhaita herkkupaloja... riittäisivät\nravitsemaan tusinan meidänlaisiamme, ja kuitenkin olimme menossa\nillallisetta nukkumaan tai oikeastaan kuolemaisillamme nälkään\nyltäkylläisyyden keskellä! Ja sellaisten aarteiden keskellä olemme\nvaeltaneet jo kolme päivää! Nälkäännääntyminen olisi tosiaan ollut\noikea rangaistus typeryydestämme. Mutta tulkaa ja auttakaa minua\nkantamaan nämä nivelet tulelle. Näytän teille, kuinka illallista\nkeitetään.\n\nPuhvelissa on kahdeksan ydinluuta, jotka sisältävät useita kiloja tätä\nainetta. Kuten Basil oli kuullut vanhoilta metsästäjiltä, pidetään sitä\neläimen herkullisimpana osana ja jätetään harvoin käyttämättä, kun\npuhveli on tapettu. Paras keino sen syötäväksi valmistamiseen on aivan\nyksinkertaisesti paistaa se luun sisällä, vaikka intiaanit ja\nmetsästäjät nauttivat sitä usein raakanakin. Pojillamme ei ollut kyllin\nvahvat vatsat, ja pari sääriluuta heitettiin siis tuleen ja peitettiin\nkauttaaltaan hehkuvilla hiilillä.\n\nKun ne olivat olleet hiilissä kyllin kauan, että voitiin otaksua niiden\nkäristyneen tarpeeksi, luut murskattiin Lucienin pikkukirveellä,\nja niistä saatu mehukas ydin maistui kaikille kolmelle mitä\noivallisimmalta. Ateria huuhdeltiin alas kupillisella kylmää vettä, ja\npojat unohtivat leirinuotionsa ääressä nälkänsä ja janonsa, jotka nyt\nolivat olleet ja menneet.\n\nSeikkailijamme olivat taaskin toivehikkaalla mielellä. Jäljellä\nolevissa luissa oli ydintä vielä vähintään kahdeksi päiväksi, sillä\ntämä ydin on mitä ravitsevinta ruokaa. Sitä paitsi he tapaisivat\nluultavasti toisia luurankoja seuratessaan puhvelien latua, joten\nkaikki pelko ruoan suhteen haihtui heidän mielestään. Toinenkin seikka,\njoka selvisi heille puhvelin luurangosta, lisäsi heidän iloisia\ntoiveitaan. Heti luurangon nähdessään he olivat huomanneet, että luut\nolivat vielä tuoreita. Sudet olivat jättäneet sen vasta hiljakkoin. Ei\nvoinut olla pitkää aikaa siitä, kun eläin oli saanut surmansa. Kaikki\ntodisti, että puhvelilauma oli kulkenut tästä aivan äskettäin eikä\nvoinut olla kovin etäällä. Nämä olivat iloisia ajatuksia, ja kotvan\naikaa nuoret metsästäjät istuivat varpuvalkeansa ympärillä miettien\nnäitä seikkoja mielessään ja keskustellen niistä. Sitten he kiitettyään\nsitä Olentoa, joka niin monet kerrat oli heidät ihmeellisesti\npelastanut, kääriytyivät peittoihinsa ja nukahtivat rankasta\nsadekuurosta huolimatta.\n\n\n\n\nPUHVELIHÄRKIEN TAISTELU\n\n\nPojat olivat seuraavana aamuna liikkeellä päivän ensi sarastuksessa. He\ntunsivat itsensä virkistyneiksi ja iloisiksi. Samoin heidän\nhevosensakin, sillä ruoho oli rehevää. Jeanette kirmaili liekaköytensä\npäässä ja yritti tavoittaa Le Chatia, jota se varmaan olisi potkaissut\nja purrut, jollei liekaköysi olisi sitä pidätellyt. Jeanette ei\naavistanut kuinka vähällä oli pitänyt, ettei se pian olisi potkaissut\nviimeistä kertaa. Jos se olisi tiennyt sen, se olisi kai käyttäytynyt\nsiivommin, samanlainen välttämättömyys kun saattaisi sattua\ntoistamiseenkin. Mutta Jeanette ei tiennyt siitä mitään, ja syötyään ja\njuotuaan yllinkyllin se oli pirteä kuin kissanpoika.\n\nTuli sytytettiin ja uusi ydinluu höyrysi ja rätisi loimuavien salvian\noksien keskellä. Pian se vedettiin jälleen tuhkasta ja murskattiin, sen\nmehevä sisältö kaivettiin esille ja syötiin. Jäljellä olevat nikamat\nkuormitettiin Jeanetten selkään, hevoset satuloitiin, metsästäjät\nhyppäsivät ratsuilleen ja kiitivät iloisesti eteenpäin.\n\nMaa, jota pitkin he nyt vaelsivat, oli niin sanottua aaltoaavikkoa eli\npuutonta, mutta ei silti suinkaan tasaista seutua. Preeria ei aina ole\nsileätä tasankoa, kuten jotkut luulevat. Päinvastoin se on usein hyvin\nepätasaista, täynnä korkeita mäkiä ja syviä laaksoja. Sana preeria\ntarkoittaa oikeastaan aukeaa tasaista maata, vaikkei ole välttämätöntä,\nettä sillä silti on aivan vaakasuorasti tasainen pinta. Siinä saattaa\nolla mäkiä, laaksoja ja pitkiä harjanteita. Sen ei tarvitse myöskään\nolla aivan puutonta, sillä on olemassa metsikköpreerioita, joilla\nkasvaa puuryhmiä tai lehtoja, joita toisinaan nimitetään saarelmiksi,\nne kun muistuttavat meren metsäisiä saaria.\n\nPreeria on nimitys, jota käytetään erottamaan näitä laajoja\nniittymäisiä maanpinnan aloja metsistä, vuorista ja merestä. Itse\nruohoaavikot erotetaan toisistaan omilla nimillään sen mukaan, millä\nniiden pinta on peitetty. Olemme nähneet metsikköpreerioita ja\nkukkapreerioita. Viimemainittuja niillä samoilevat metsästäjät\nparjaavat rikkaruohokentiksi. Laajoja vihantia puhvelinruohoa tai\ngramaa tai mezquiteä kasvavia niittyjä nimitetään ruohopreerioiksi.\nSuolakiteytymien seutuja -- usein viidenkymmenen kilometrin pituisia ja\nmelkein yhtä leveitä -- sanotaan suolapreerioiksi ja jotakuinkin\nsamanlaisia lipeäsuolan peittämiä aloja soodapreerioiksi. On laajoja\nautioita aavikoita, joilla ei tapaa muuta kasvillisuutta kuin villiä\nmarunapensasta. Tällaisia marunapreerioita on satoja neliökilometrejä\nPohjois-Amerikan mantereen sisäosissa. On vielä hiekka-aavikoitakin ja\nkivipreerioita, joilla kallionsirpaleet ja mukulakivet peittävät karua\nkenttää. Erästä preerialajia nimitetään sikojen lietteeksi, koska sen\npinta on peninkulmamäärin rosoista, ikään kuin siat olisivat sen joskus\netäisinä aikoina tonkineet.\n\nUseimmat mainituista nimistä ovat erämiesten, näiden seutujen\nvarsinaisten tienraivaajien antamia. Monet niistä ovat intiaanien\nnimistön tapaan itsensä luonnon kuiskailemia, ja useamman kuin yhden\nristittävistään ovat nämä urheat uranuurtajat saaneet kastaa verellään.\n\nSanoimme, että pojat matkasivat nyt aaltoaavikolla. Sen pinnasta kohosi\nlaajahkoja harjuja, ja niiden välillä oli notkoja. Oletteko koskaan\nnähneet valtamerta myrskyn jälkeen? Tiedättekö, mitä pohjamaininki on?\n-- kun meri huokailee isoina, sileinä hyökyinä ilman vaahtoharjaa kun\nmyrsky on lakannut ulvomasta ja tuulet puhaltamasta? Mutta yhä pysyy\nsyvän ulapan pinta niin epätasaisena, niin vaarallisia ovat nuo sileät\nlaineet, että laivat keinuvat ja keikkuvat sinne tänne ja joskus\nmenettävät mastonsa tai painuvat kallelleen. Merimiehet nimittävät\nsellaista mainingiksi. Jos voisitte kuvitella tuollaisen lainehtivan\nmeren äkkiä pysähtyneen liikkeessään ja veden muuttuneen vihreän nurmen\npeittämäksi maankamaraksi, niin näkisitte jotakin aaltoaavikon\nkaltaista. Jotkut tutkijat luulevat näiden preerioiden muodostuessa\ntuonlaisen aaltoiluliikkeen todella tapahtuneen jonkin maanjäristyksen\naiheuttamana ja maan pysähtyneen äkkiä värähtelystään. Se on\nmielenkiintoinen tutkimusaihe oppineelle geologille.\n\nRuohoaavikon harjanteet, joiden yli seikkailijamme vaelsivat, kulkivat\nidästä länteen, ja niiden mukaan suuntautuivat tietysti syvänteetkin.\nMatka kävi pohjoista kohti, joten heidän kulkemansa tie oli alituista\nylä- ja alamäkeä.\n\nInnokkaasti katsellen eteensä ja tarkaten levottomina kaukalomaisia\nnotkoja jokaiselle uudelle selänteelle noustessaan he ratsastivat\neteenpäin, toivoen kiihkeästi, että pian saisivat puhvelit näkyviinsä.\nMutta he eivät olleet valmistautuneet näkyyn, joka piankin oli\ntervehtivä heidän silmiään -- näkyyn, jonka olisi luullut täyttävän\nheidät ilolla, mutta joka päinvastoin synnytti heissä melkein pelon\nsekaisia tunteita.\n\nHe olivat juuri nousseet eräälle harjulle, josta heille avautui näköala\nalas laaksoon. Se oli pieni syvä laakso, melkein pyöreä ja vihreän\nnurmen peittämä. Lähellä sen toista sivua pulppusi lähde, jonka vesi\nkiersi ensin melkein koko notkon kehän ja laski sitten erään preeriassa\nolevan rotkon kautta. Tämä pieni puron uoma voitiin erottaa sen äyräitä\nreunustavista matalista puista, puuvillapoppeleista ja pajuista.\nLaakson keskiosa näytti siis pieneltä, pyöreältä, melkein joka\npuoleltaan lehdon ympäröimältä niityltä.\n\nJuuri tällä niityllä kohtasi poikien silmiä näky, joka sai heidät äkkiä\npysähdyttämään hevosensa. Siellä oli joukko eläimiä kaikesta päättäen\nhirveässä tappelun mylläkässä! Niitä ei ollut tusinaa enempää, mutta ne\nolivat isoja, hurjan ja raivokkaan näköisiä, ja hyökkäilivät toistensa\nkimppuun niin vimmoissaan, että vihreä nurmi oli niiden sorkkien repimä\nja uurtama. Tämä sekava taistelu tapahtui keskellä niittyä -- aukealla\npaikalla, -- eivätkä ne olisi voineet juuri sopivampaa paikkaa\nsellaiseen näytökseen valita, jos olisivat halunneet esittää sen\nsuurelle katsojajoukolle. Laakso ympärillä kiertävine harjanteineen\nmuistutti paljon suuria espanjalaisia amfiteattereita, joissa esitetään\nhärkätaisteluja, ja niityn sileä, tasainen pinta oli kilpatantereena.\nTaistelijat eivät kuitenkaan olleet missään leikkiottelussa joutilaan\njoukon uteliaisuuden tyydyttämiseksi, eivätkä edes aavistaneet, että\nkatsojia oli saapuvilla.\n\nNiiden käymä taistelu oli todellista, ja niiden vihaiset mylvähdykset,\nnopeat syöksähdykset sekä yhteen kolahtavien kallojen tärskähdykset\nosoittivat ottelun olevan haudanvakavaa.\n\nJo ensi silmäyksellä näki, että nämä eläimet olivat puhveleita. Niiden\nisot ruhot, leijonamaiset ruumiit, ja ennen kaikkea raivostuneen sonnin\nmölinää muistuttava mylvintä vakuutti pojille, etteivät ne voineet olla\nmuuta kuin puhveleita, ja puhveleita ne olivatkin -- vanhoja sonneja,\njotka olivat ryhtyneet kauheisiin turnajaisiin, joita ne toisinaan\npitävät.\n\nSanoin, että pojat valtasi ensin pelon tunne. Mitä pelottavaa\npuhvelilaumassa saattoi olla, sellaistahan he olivat niin kauan\netsineetkin? Aiheuttiko sen eläinten vihaiset asennot vai niiden\nkovaääninen mylvintä? Ei suinkaan. Kammo ei johtunut siitä, että ne\nolivat puhveleita tai siitä, että ne olivat hurjassa ottelussa, vaan\nsiitä, että ne olivat -- valkoisia puhveleita!\n\nKysynette taas, miksi tämä sitten synnytti heissä pelkoa. Eikö\nvalkoisen puhvelin pyydystäminen juuri ollut heidän retkensä\ntarkoituksena? Eikö sellaisen näkeminen olisi pitänyt aiheuttaa\npikemmin iloa kuin pelkoa? Niin olisikin aiheuttanut yhden sellaisen\nnäkeminen, mutta niin monen näkeminen -- lähes tusinan -- aivan tavaton\nja ennenkuulumaton seikka -- se synnytti seikkailijoissamme kammoa.\nKului jonkin aikaa ennen kuin kukaan pojista löysi sanoja ilmaistakseen\nkummastuksensa. He istuivat ääneti tuijottaen alas laaksoon. He\nsaattoivat tuskin uskoa silmiään. He katselivat vielä pitkän aikaa.\nVihdoin he näkivät, ettei siitä voinut erehtyä. Eläimet olivat\npuhveleita, ja myös valkoisia!\n\nNe eivät olleet kaikki tasaisesti valkoisia, vaikka kylläkin useimmat.\nMuutamat olivat tummempia päästä ja jaloista, niillä oli leveät\nvalkoiset laikut kyljissä, ja ne näyttivätkin kirjavilta. Yleisväri oli\nkuitenkin valkoinen ja omituista kyllä koko laumassa ei ollut\nainoatakaan mustaa tai ruskeata -- ei ainoatakaan, jolla olisi ollut\npuhvelien tavallinen väri. Tämä seikka se teki ne niin salaperäisiksi\nveljesten silmissä.\n\nPian nämä kuitenkin toipuivat hämmästyksestään. Ei ollut epäilystäkään\nsiitä, että he olivat tavanneet lauman valkoisia puhveleita. Ehkäpä ei\nsittenkään ollut mitään kovin merkillistä siinä, että niitä oli\nsellainen joukko yhdessä. Kenties tämänväriset eläimet, joita tavataan\nniin harvoin, viihtyvät vain toisten valkoisten seurassa ja\npysyttelevät siten erillään mustista. Olisivatko he siis voineet\ntoivoakaan parempaa onnenpotkua? Jos heidän vain onnistuisi tappaa yksi\neläimistä, eivät he muuta pyytäisi, eivätkä muuta haluaisi. Heidän\nretkensä päämäärä olisi silloin saavutettu, ja he saisivat\nviivyttelemättä kääntää hevosensa ja ratsastaa suorinta tietä kotia\nkohti. Näiden ajatusten risteillessä heidän aivoissaan he alkoivat\nmiettiä, miten saisivat surmatuksi tai pyydystetyksi yhden tai useamman\nlaumasta.\n\nHe eivät vitkastelleet suunnitelmansa laatimisessa. Puhvelit, jotka yhä\njatkoivat vihaista taisteluaan, eivät vielä olleet huomanneet heitä\neivätkä kai huomaisikaan. Metsästäjät päättivät sen vuoksi, että kaksi\nheistä jäisi hevostensa selkään tavoittaakseen eläimet juoksussa, kun\ntaas kolmas koettaisi lähestyä niitä jalan päästäkseen varman\nampumamatkan päähän ennen kuin ne hätkähtäisivät pakoon, ja sitten\ntilaisuuden tullen yhtyisi ajoon jäljestäpäin. Viimemainittu\nvelvollisuus annettiin Basilille, joka astuttuaan ratsultaan ja\ntarkastettuaan luotettavan kiväärinsä alkoi hiipiä laaksoa alaspäin.\nLucien ja Francis istuivat yhä satuloissaan ja jäivät harjulle.\n\nBasil saavutti pajuviidakon eläinten huomaamatta ja hiivittyään hiljaa\nsen lävitse ei ollut enää viidenkymmenenkään askeleen päässä lauman\netumaisista. Nämä ryntäilivät yhä edestakaisin pöllytellen tomupilviä,\nkarjuen raivoisasti, juosten erilleen toisistaan ja puskien sitten taas\npäänsä yhteen niin voimakkaasti, että kallot tärskähtivät joka kerta\nikään kuin kauhea kolaus olisi murskannut kummankin. Basil odotti,\nkunnes eräs suurimmista ja nähtävästi valkoisin joukosta tuli hyvin\nlähelle, ja sitten hän tähtäsi olkapään juureen ja laukaisi. Mahtavan\neläimen nähtiin kaatuvan tantereelle, kun taas toiset laukauksen\nkuullessaan tai vainutessaan vihollisen läsnäolon luopuivat heti\ntaistelustaan ja syöksyen viidakon läpi kömpivät selänteen yli aukealle\naavikolle.\n\nJäämättä tarkastamaan ampumaansa eläintä Basil riensi hevosensa luo,\njoka hänen kutsustaan jo laukkasi häntä kohti. Francis ja Lucien\najoivat nyt pakenevaa laumaa takaa, ja Basil seurasi perässä nousten\nkiireesti satulaan. Muutamassa minuutissa kaikki kolme olivat puhvelien\nvieressä, ja silloin kuultiin kiväärien ja pistoolien paukauksia,\nkunnes kaikkien aseet olivat ammutut tyhjiksi, mutta vaikkei ainoakaan\nluoti lentänyt harhaan, eläimet laukkasivat yhä edelleen ikään kuin\nyhteenkään niistä ei olisi sattunut. Ennen kuin metsästäjät ehtivät\npanostaa pyssynsä uudelleen he saivat mielipahakseen nähdä koko lauman\nkaukana aavikolla juoksemassa niin ripeästi kuin pystyi.\n\nHuomatessaan ettei ollut mitään mahdollisuutta saavuttaa niitä enää,\nkaikki käänsivät hevosensa ja alkoivat ratsastaa takaisin ottaakseen\ntalteen Basilin ensimmäisellä luodillaan kaataman puhvelin. He tiesivät\nsen olevan vielä laaksossa, ja koska olivat nähneet sen makaavan\nmaassa, olivat varmat siitä, että olivat saaneet ainakin yhden\npuhvelin, eivätkä muusta välittäneetkään.\n\nPäästyään laakson yläpuolella olevalle harjulle he suureksi\nkummastuksekseen näkivät puhvelin jälleen jaloillaan ja parinkymmenen\nnäykkivän ja ulisevan suden ympäröimänä. Ne hyökkäilivät sen päälle\nyhtaikaa kaikilta puolilta haavoitetun härän käännähdellessä ja\nyrittäessä pitää ne loitolla sarvillaan. Muutamia susia nähtiin\nvirumassa maassa, kaikesta päättäen kuolleina, mutta niiden toverit\njatkoivat hyökkäystä leppymättömällä raivolla. Puhvelin silmät\nsyöksivät tulta sen pyörähdellessä ympäri ja yrittäessä pitää\nahdistajansa etupuolellaan.\n\nOli kuitenkin ilmeistä, että sudet alkoivat päästä voitolle, ja jos ne\nolisi jätetty rauhaan, ne olisivat pian kellistäneet puhvelin. Aluksi\npojat aikoivat sallia niiden tehdä sen, mutta äkkiä heidän mieleensä\njuolahti, että silloin vuota voisi mennä pilalle. Raivokkaiden susien\nterävät hampaat repisivät sen palasiksi. Tämä ajatus sai heidät\nryhtymään toisiin toimenpiteisiin. Kaikki kolme karauttivat ratsunsa\nselänteeltä alas niitylle ja saarsivat siellä puhvelin. Sudet\nhajaantuivat joka taholle, ja huomatessaan uudet vihollisensa iso härkä\nalkoi rynnätä toisen luota toisen luo yrittäen saada hevoset sarviinsa.\nVain suurella vaivalla he voivat pysytellä sen ulottuvilta, mutta\nvihdoin toinen hyvin tähdätty luoti Basilin kivääristä lävisti eläimen\nsydämen ja huojuttuaan levitetyillä koivillaan ja keinuttuaan hetkisen\npuolelta toiselle mahtava sonni tuupertui polvilleen ja makasi\nliikkumattomana verisuihkun syöksyessä sen suusta. Hetken kuluttua se\noli kuollut.\n\nPäästyään tästä varmuuteen pojat hyppäsivät ratsuiltaan, ottivat esille\nnylkemispuukkonsa ja astuivat eläimen luo. Voitte kuvitella heidän\nkummastuksensa samoin kuin mielipahansakin, kun he päästyään sen\nlähelle huomasivat, että heidän valkoiseksi luulemansa puhveli ei\nollutkaan valkoinen, vaan valkoiseksi maalattu musta. Ei enempää eikä\nvähempää. Asia oli aivan selvä. Isoa eläintä kauttaaltaan peittävä\nkalkkimainen kerros oli nyt näkyvissä, ja heidän pistettyään kätensä\npitkään turkkiin, valkeata liitujauheen kaltaista ainetta irtautui\nheidän sormiinsa!\n\nMikä oli aiheuttanut tämän omituisen ilmiön. Selitys siihen saatiin\npian. Heidän mieleensä muistuivat kipsikummut, joiden yli olivat\nratsastaneet edellisenä päivänä. He muistivat myöskin, että yöllä oli\nsatanut. Puhvelit olivat olleet niillä kummuilla ja tapansa mukaan\nkieriskelleet ja rypeneet kosteissa pölyläjissä. Valkoinen alabasterin\nkaltainen lieju oli tarttunut niiden turkkiin, antaen täten niille sen\nvärityksen, joka niin suuresti oli pettänyt ja nolannut herkkäuskoiset\nmetsästäjämme.\n\n-- No, eipä mustakaan puhveli ole huono saalis, huudahti Basil\npotkaisten kuolleen sonnin ruumista. -- Ainakin meillä on nyt tuoretta\nlihaa päivälliseksi, ja lohduttakoon se meitä pettymyksessämme.\n\nNäin lausuen Basil viittasi veljiään tulemaan avuksi, ja kaikki kolme\nalkoivat nylkeä eläintä.\n\n\n\n\nIHMEELLINEN PUSSI\n\n\nSinä päivänä metsästäjät ensimmäistä kertaa nauttivat päivällisekseen\ntuoretta puhvelinpaistia. Aterian jälkeen he eivät olleet jouten, vaan\nkäyttivät lopun päivää kuivatakseen osan lihoista nuotiolla. He olivat\npäättäneet leiriytyä yöksi tähän ja lähteä huomenissa jälleen\nseuraamaan jälkiä. Niinpä he puuhailivat myöhään iltaan valmistaakseen\nitselleen niin paljon hiillostettua puhvelinlihaa, että sitä riittäisi\nuseaksi päiväksi.\n\nOli jo melkein puoliyö ennen kuin he ajattelivat levolle menoa. Kuten\naikaisemmissakin päätettiin, että toisten nukkuessa yksi olisi\nvartijana häätääkseen sudet lihoilta.\n\nHeidän leirinsä oli avoimella kentällä lähellä sitä paikkaa, missä\npuhveli oli nyljetty. Hevoset ja muuli olivat lasketut vähän matkan\npäähän laitumelle syömään ruohoa. Susia oli runsaasti, sekä\npreeriasusia että isoja, harmaasusia. Käristetyn lihan tuoksu oli\nhoukutellut niitä kaukaa, ja ne ulvoivat lakkaamatta läpi yön ja\ntassuttelivat niityllä leirin ympärillä.\n\nFrancis vartioi ensimmäisen vuoron ja Lucien toisen. Basilin vuoro oli\nviimeinen, ja sen oli määrä kestää päivänkoittoon asti, jolloin kaikki\noli herätettävä hyvin aikaisin jotta he ehtisivät järjestää tavaransa\nja pääsisivät jatkamaan matkaansa. He eivät halunneet menettää\nhetkeäkään tarpeettomasti, koska tiesivät, että vaeltava lauma pääsisi\ntunti tunnilta yhä enemmän heidän edelleen, joten ajo pitkistyisi.\n\nBasilin vartiovuoro oli pitkä, ja häntä unetti, koska hän oli illalla\nistunut valveilla. Hän ei ollut siis missään ystävällisessä\nmielentilassa susia kohtaan, joiden tähden hänen täytyi valvoa.\nNähdessään niiden hiipivän ympäriinsä pimeässä hän ei voinut olla vähän\nväliä vihaisesti murahtamatta, ja hän päätti heti aamun tullen\ntunteittensa tyydyttämiseksi tyhjentää pyssynsä johonkuhun noista\nlurjuksista.\n\nVartioituaan lähes kolme tuntia hän huomasi idässä aamunkoiton\nensimmäiset valojuovat.\n\n-- Silloin kun olemme saaneet aamiaisemme valmiiksi, ajatteli Basil, --\non jo kyllin valoisaa seurataksemme jälkiä. Herätän Francisin ja Lucen\nja vaihteen vuoksi teen sen ampumalla. Valitsen isoimman noista\nhiiviskelijöistä! Takaanpa, ettei ainakaan se tästä lähin valvota\nketään.\n\nBasil kohottautui polvilleen ja katsahti ympärilleen valitakseen uhrin.\nMutta, omituista kyllä, ikään kuin arvaten hänen tarkoituksensa sudet\nolivat poistuneet nuotion läheisyydestä, vaikka muutamia vielä luikki\nviidakon reunassa. Basil valitsi näistä yhden, joka hämärässä valossa\nnäytti isolta, harmaalta otukselta, kohotti pyssynsä ja laukaisi sitä\nkohti. Koska hän ei paljoakaan välittänyt tappoiko eläimen vai ei, hän\nampui huolimattomasti.\n\nLaukausta seurasi äänekäs kiljahdus, johon vastasi puolisataa\nsamanlaista kaikilta tahoilta laaksosta. Se herätti nukkuvat\nmetsästäjät, jotka hyppäsivät jaloilleen. Heidän kuulemansa kiljahdus\nei ollut susien ulvontaa, vaan se tiesi aivan muuta. Se oli ihmisäänen\nkajahduttama. Se oli intiaanien sotahuuto!\n\nKaikki kolme seisoivat sanattomina kauhusta, mutta vaikka he olisivat\nkyenneetkin lausumaan jotakin, he olisivat tuskin saaneet siihen aikaa.\nSillä melkein samassa ryntäsi esille tummia haamuja, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä viisikymmentä kookasta villiä piiritti heidät. Basil,\njoka oli ollut kauimpana nuotiosta, iskettiin tainnuksiin, ja intiaanit\ntarttuivat jäntevillä käsillään Lucieniin ja Francisiin, jotka eivät\najatelleetkaan käyttää pyssyjään. Onneksi he eivät ryhtyneet\nvastarintaan, sillä silloin villit olisivat surmanneet kaikki kolme\nsiihen paikkaan. Nytkin he näkyivät hetkisen epäröivän, jättääkö heidät\nhenkiin vai ei -- koska Basil oli erehdyksessä luullut erästä heidän\njoukostaan sudeksi haavoittaen intiaania luodillaan, mikä tietysti\närsytti heitä suuresti. Huomatessaan kuitenkin joukon vähälukuisuuden\nja nähdessään, että pojat eivät tehneet enempää vastarintaa, he\nluopuivat aikeestaan surmata heidät heti mutta sitoivat kuitenkin\nkaikkien kolmen kädet selän taakse, ja sitten nostettuaan heidät\nhevosten selkään ja kerättyään heidän pyssynsä ja peitteensä\nkuljettivat heidät ulos laaksosta. Vähän matkan päästä intiaanit\nsaapuivat paikalle, jonne olivat kytkeneet omat hevosensa. Siellä he\npysähtyivät hetkiseksi, kunnes jokainen oli hypännyt satulaan ja sitten\nkoko joukko vankeineen lähti ajamaan nopeata ravia aavikon yli.\n\nHe saapuivat noin tunnin kuluttua suurelle leiripaikalle leveän,\nmatalan virran varrelle. Siinä oli tasangolla lähes sata telttaa. Maa\noli täynnä puhvelinsarvia ja vuotia ja suuret määrät niiden lihaa\nriippui tangoista jokaisen majan edustalla. Siellä oli nuotioita,\nleirikattiloita, koiria, intiaanien ponihevosia, naisia ja lapsia, --\nkaikki sikin sokin tai kiirehtimässä edestakaisin telttojen välissä.\n\nVangit heitettiin maahan leirin edustalla lähellä joen äyrästä. Heidän\nkiinniottajansa jättivät heidät, mutta heidät ympäröi heti lauma\nulvovia naisia ja lapsia. Alussa he katselivat poikia vain uteliaina,\nmutta heti kun kuulivat, että erästä intiaania oli haavoitettu, he\npäästivät mitä kamalimpia ja vihlovimpia huutoja ja lähestyivät\nvankejaan uhkaavin katsein ja elein.\n\nHe aloittivat kiduttamisen vetämällä poikia korvista ja tukasta ja\npistelemällä heidän käsivarsiaan ja olkapäitään nuolenkärjillä. Sen\njälkeen useat naisista hiukan huvitellakseen tarttuivat veneisiin ja\nraahasivat kaikki kolme keskelle virtaa. Siellä he painoivat heidän\npäänsä veden alle pitäen heitä kauan upoksissa, kaiken aikaa ulvoen ja\nnauraen kuin paholaiset. Hetkiseksi vangit luulivat naisten aikovan\nhukuttaa heidät, ja tajusivat etteivät voineet tehdä mitään\npelastuakseen, koska olivat sidottuja. Sellainen ei kuitenkaan ollut\ntarkoitus, naiset halusivat vain saada pojista mahdollisimman paljon\nhuvia. Väsyttyään tähän leikkiin he raahasivat pojat jälleen rannalle\nja heittivät heidät likomärkinä ruohikolle.\n\nMutta mitä Basil hommaili kaiken aikaa? Hänellähän oli mukanaan\ntaikakalu, joka tekisi lopun tästä häijystä kohtelusta ja saisi\nintiaanit muuttumaan julmista vihollisista ystäviksi. Basil-parka oli\nkärsinyt eniten kaikista kolmesta. Kun heidät otettiin kiinni, Basil\noli mennyt tainnoksiin tapparan huumaavasta iskusta ja vaikka hän\ntointui sen verran, että kykeni ratsastamaan intiaanileiriin, niin hän\ntuli täysiin tajuihinsa vasta kylmässä joessa. Silloin hän ajatteli\nheti metsästyspaitansa povessa säilyttämäänsä kapinetta. Siitä\nolivatkin hänen veljensä häntä joka hetki muistutelleet, pyytäen\nkiihkeästi häntä käyttämään hyväkseen salaisuutta, jonka laatua\nkumpikaan heistä ei täydellisesti käsittänyt. Mutta iskun huumaamana\nBasil oli tähän asti ollut tuskin tietoinen teoistaan.\n\nNyt hän oli tointunut ja teki kaiken voitavansa tavoittaakseen nauhan\nja vetääkseen kirjaillun pussin povestaan, mutta hänen kätensä olivat\nköytetyt selän taakse, joten hän ei voinut käyttää niitä. Hän yritti\ntavoittaa sitä suullaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat\nturhat. Sitten hän kääntyi veljiensä puoleen aikoen pyytää heitä\nkierähtämään lähemmäksi ja kiskaisemaan nauhan hampaillaan. Mutta\nveljet eivät enää olleetkaan hänen lähellään. Intiaaninaiset olivat\nraahanneet heidät jonkin matkan päähän, ja heidän nilkkansa olivat\nsidotut yhteen samoin kuin hänen omansakin, eivätkä he siis voineet\nliikkua paikalta, mihin heidät oli asetettu.\n\nBasil näki kaiken tämän tuskallisen hämmästyksen tuntein, sillä\npäätellen siitä julmasta käsittelystä, mikä heidän osakseen oli jo\ntullut, sekä intiaanien kiihtyneestä ja ärtyneestä sävystä hän alkoi\npelätä pahinta ja epäillä, ettei hänellä oleva taikakalu sittenkään\ntehoaisi. Hän ponnisteli parhaansa mukaan saadakseen tilaisuuden\nkoettaa sitä. Hän ei ulottunut ottamaan sitä ja antoi merkkejä\nympärillä seisoville naisille nyökäten päällään ja luoden silmänsä alas\nrintaansa kohti. Mutta naiset eivät tajunneet hänen tarkoitustaan ja\nvain nauroivat tätä heidän mielestään jokseenkin hullunkurista\nesitystä.\n\nMiehet seisoivat tämän näytöksen aikana erillään keskustellen ja\nnähtävästi pohtien, mitä vangeille olisi tehtävä. Muutamien sävy oli\nvihainen ja kiihtynyt. He puhuivat äänekkäästi ja huitoivat hurjasti\nkäsillään, osoittaen vähän väliä leirin edustalla olevaa tasaista\ntannerta. Vangit huomasivat, että näiden kovaäänisten puhujain joukossa\noli mies, jota Basil oli haavoittanut, koska hän kantoi käsivarttaan\nsiteessä. Hän oli ruma ja julman näköinen villi, ja vaikka pojat eivät\nymmärtäneet sanaakaan heidän puheestaan, he havaitsivat miehen eleistä\nja äänensävystä, että hän esiintyi vihamielisesti heitä kohtaan.\nVihdoin he näkivät kauhukseen, että mies puoltajineen vei voiton\nväittelyssä, ja kaikki muut näkyivät tyytyvän päätökseen. Minkä\npäätöksen he olivat tehneet? Aikoivatko he tappaa heidät? Pojat\ntarkkasivat intiaanien jokaista liikettä pelon vallassa.\n\nÄkkiä he näkivät jokaisen villin tarttuvan jouseen, samalla kun kaksi\njoukosta kantoi aukealle kentälle ison paalun, pystyttäen sen lujasti\nmaahan. Hirveä totuus selvisi nyt onnettomille. Punanahkojen tarkoitus\noli sitoa vankinsa paaluun ja käyttää heitä nuoltensa maalitauluna.\nPojat olivat kuulleet, että intiaanit menettelivät näin yleisesti ja\njokaiselta pääsi kauhunhuuto, kun he huomasivat nämä hirvittävät\nvalmistelut.\n\nHeillä ei ollut paljon aikaa huudella toisilleen ja heidän sanansa\nhukkuivat naisten ja lasten ulvahduksiin. Nämä hyppivät ja tanssivat\nkedolla, riemuiten nähtävästi kamalasta näytelmästä, joka heille pian\ntarjoutuisi.\n\nOnneksi Basil valittiin ensimmäiseksi uhriksi. Hänen suurempi kokonsa\nja ikänsä tuotti kaiketi hänelle tämän kunnian. Pari intiaania tarttui\nhäneen ja laahasi hänet paalun luo, jossa villit alkoivat riisua häntä\n-- jotta saisivat hänen alastomasta ruumiistaan paremman maalitaulun.\n\nNiin pian kuin he olivat päästäneet hänen käsivartensa ja riistäneet\nmetsästyspaidan hänen yltään, kirjailtu nahkapussi kiinnitti heidän\nhuomionsa. Eräs heistä sieppasi sen ja veti esille sen sisällön --\npunertavasta savikivestä tehdyn piipunpesän. (Tämä harvinainen\nkivilaji, josta intiaanit tekivät piippujansa, oli hyvin\narvossapidettyä.) Tuskin metsäläinen oli silmännyt esinettä, kun hän\npäästi omituisen huudahduksen ja antoi sen toverilleen. Tämä otti sen\nkäsiinsä, äännähti samaan tapaan ja vieden kapineen mukanaan juoksi\ntakaisin toisten luo. Esineen huomattiin kulkevan kädestä käteen,\njokainen tutki sitä tarkoin ja teki jonkin huomautuksen. Mutta erästä\nintiaania sen näkeminen tuntui liikuttavan aivan erityisesti.\nKatseltuaan esinettä hetkisen mies juoksi kiireesti Basilin luo, ja\ntoiset seurasivat häntä. Tämä oli tilaisuus, jota Basil toivoi. Ja kun\nintiaani seisoi hänen edessään osoittaen piippua ikään kuin odottaen\nselitystä, poika, jonka kädet nyt olivat vapaat, teki harkiten ja\ntyynesti muutamia isältään oppimiaan merkkejä. Intiaani ymmärsi heti\nnämä merkit, irrotti köydet Basilin nilkoista, nosti hänet jaloilleen\nja syleili häntä samalla äännellen ystävällisesti. Kaikki muutkin\nintiaanit tungeksivat paikalle ja tarttuivat häntä kädestä, jotkut\njuoksivat Lucienin ja Francisin luo, jotka vapautettiin tuota pikaa.\n\nKaikki kolme vietiin nyt erääseen telttaan, heidän ylleen puettiin heti\nkuivat vaatteet, ja nopeasti valmistettu juhla-ateria asetettiin heidän\neteensä. Heidän vangitsijansa, jotka hetkistä aikaisemmin olivat\naikoneet surmata toisen toisensa perästä mitä julmimmalla tavalla,\nnäyttivät nyt kilpailevan keskenään siitä, miten heitä parhaiten\nkunnioittaisivat. Se intiaani, joka oli osoittanut niin suurta\nmielenkiintoa salaperäisen piipunpesän nähdessään, sai kuitenkin\netusijan heitä palveltaessa, ja hänen telttaansa seikkailijamme oli\nvietykin.\n\nIhmettelette kai mitä merkillistä tuollaisessa tavallisessa\npiipunpesässä oli, jotta se pystyi tekemään tämän äkillisen ja\nsalaperäisen vaikutuksen. Kerron sen teille mahdollisimman\nlyhytsanaisesti.\n\nOlette varmaan kuulleet Shawnee-heimon päälliköstä Tekumsehista -- joka\noli uljain intiaanisoturi, mitä koskaan on ollut olemassa ja samalla\nmerkittävin heidän valtiomiehistään. Lienette myöskin kuulleet, että\nviime sodassa Englannin ja Yhdysvaltain välillä Tekumseh, käyttäen\nhyväkseen näiden kansakuntain välistä riitaa yritti yllyttää intiaanit\nyleiseen kapinaan karkottaakseen kaikki valkoihoiset Amerikan\nmaaperältä. Tekumsehilla oli veli Elswatawa, paremmin tunnettu\nprofeetan nimellä. Tämä veli oli yhtä innokas kuin heimopäällikkö\nitsekin toteuttamaan suurta suunnitelmaa ja sitä varten hän läksikin\nristiretkelle saarnaamaan jokaisen Amerikan länsiosissa asuvan\nintiaaniheimon luo. Hän oli hyvin nerokas ja kaunopuheinen mies, ja\nhänet otettiin kaikkialla ystävällisesti vastaan. Asia, jonka puolesta\nhän puhui, oli kaikille intiaaneille kallis, ja tietysti häntä\nkuunneltiin ja hän poltti rauhanpiippua jokaisen heimon miesten kanssa.\nJa tämä profeetan kaikilla vaelluksilla käyttämä rauhanpiippu eli\n\"calumet\" oli juuri sama, joka Basililla oli mukanaan ja jonka\nintiaanit heti tunsivat sen erikoisista veistoksista ja\nhieroglyyfeistä. He kuuluivat näet Osageheimoon, ja senkin luona oli\nprofeetta käynyt.\n\nKysytte, miten tämä merkillinen piippu oli joutunut Basilin isälle ja\nmiksi sen omistaminen auttoi pojat pinteestä? Senkin voin selittää.\nTekumseh kaatui sodassa amerikkalaisia vastaan, mutta Profeetta eli\nmonta vuotta jälkeenpäin. Vähän Amerikkaan muuttonsa jälkeen eversti --\npoikien isä -- tapasi eräällä retkellään St. Louisin lähistöllä tämän\nmerkillisen intiaanin, ja ranskalainen ja hän tulivat hyviksi\nystäviksi. Lahjoja vaihdettiin molemmin puolin ja eversti sai\nvastaanottaa punaisen rauhanpiipun.\n\nProfeetta ilmoitti hänelle antaessaan sen, että jos hän joskus sattuisi\nsamoilemaan intiaaniheimojen keskuudessa, se voisi osoittautua hänelle\nhyödylliseksi, ja opetti samalla everstille eräitä merkkejä, joita\ntämän oli käytettävä hätään joutuessaan. Nämä merkit eversti oli\nopettanut Basilille, ja olemme jo nähneet niiden vaikutuksen. Se\nintiaani, joka ne oli parhaiten ymmärtänyt ja jota ne olivat syvimmin\nliikuttaneet, sattui itse olemaan shawnee -- saman heimon miehiä, johon\nsekä profeetta että Tekumseh kuuluivat. Siitä heimokunnasta on enää\njäljellä vain rippeitä, useimmat sen sotaiset pojat ovat joko kuolleet\ntai hajaantuneet lännen laajoilla preerioilla vaeltelevien\npaimentolaisjoukkojen keskuuteen. Sellainen siis on punaisen\nrauhanpiipun tarina, taikakapineen, joka oli pelastanut seikkailevat\nveljeksemme.\n\nEnnen pitkää he kykenivät keskustelemaan intiaanien kanssa merkkien\navulla, sillä mikään kansa ei ymmärrä elekieltä paremmin kuin\nintiaanit. Pojat ilmoittivat shawneille ketä olivat ja missä\ntarkoituksessa olivat uskaltautuneet ruohoaavikoille. Kuultuaan heidän\nretkensä syyn intiaanit kummastelivat kovin nuorten metsästäjien\nrohkeutta. He kertoivat näille vuorostaan olevansa itsekin\npuhvelinajossa seuraamassa suuren lauman kintereillä, ja arvelivat\nlaumassa nähdyn jonkun valkoisenkin. He lisäsivät vielä, että jos pojat\njäisivät muutamiksi päiviksi heidän metsästystovereikseen, ei mitään\nvaivoja säästettäisi näiden eläinten kiinniottamiseksi tai\nsurmaamiseksi, jotta ne voitaisiin tarjota nuorille vieraille. Kehotus\notettiin tietysti ilolla vastaan.\n\nVoisin kertoa monta muutakin seikkailua, joita pojilla oli, mutta\npelkään, nuori ystäväni, että olet jo väsynyt ruohoaavikoihin.\nRiittäköön, kun sanon, että heidän vietettyään muutamia päiviä\nmetsästysretkellä intiaanien kanssa valkoinen puhveli vihdoinkin\nkaadettiin. Kun vuota oli asianmukaisesti nyljetty ja imeytetty\nLucienin mukanaan tuomalla säilyttävällä voiteella, se käärittiin\nhuolellisesti kokoon ja kuormattiin Jeanetten selkään.\n\nSeikkailijamme sanoivat nyt jäähyväiset intiaaniystävilleen ja lähtivät\nkotimatkalle. Shawnee seurasi heitä Louisianan rajalle useiden\nintiaanien kanssa, jotka erkanivat heistä vasta siellä. He saapuivat\nturvallisesti vanhaan kartanoon Point Coupéessa. Sanomattakin on\nselvää, että sekä heidän isänsä että entinen jääkäri Hugot lausuivat\nheidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi.\n\nIäkäs luonnontutkija oli saanut mitä oli toivonut, ja tunsi itsensä\nonnelliseksi. Hän oli entistä ylpeämpi miehekkäistä pojistaan --\n\"nuorista Nimrodeistaan\", kuten hän heitä nyttemmin nimitti -- ja\nkuunteli monena talvi-iltana iloisesti räiskyvän takkavalkean ääressä\nmielihyvällä kertomusta heidän seikkailuistaan valkoista puhvelia\netsiessään.\n\n\n\n"]