Rintakyliä ja larvamaita

RINTAKYLIÄ JA LARVAMAITA

Kurikan vanhaa elämää

Kirj.

SAMULI PAULAHARJU

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1943.

SISÄLYS:

Alkusana Vanhoilla kotokyIillä Pitkin rintakyliä Larvamailla Maata asutahan Rintapeltojeo haltijoota Larvamairen raatajia Vittaruomat, kotkafältti ja konehia Tervaa ja muuta mettää Pyhään päivältä juhlahan Pitkin kevättalvia Suvipäivistä mettumaarihin Kesantomaalta syksyn fälttööksillen Hantvärkkäriä Kaikenmoisia mestaria Kärrymiehiä Kurinvartahat, rukki ja sohlot Porvaria Syömäjuurta, pylsyvelliä ja muuta väkevää Paikkojani porottaa Noirat pahoo Sijattomia sieluja Mettänväkiä, haltijaasia, häjylääsiä Kun tulis pyhä Nenättömän siialla tapellahan Saiskos teillä riehua Kirja kätehen – kinkerit tuloo Koulus, kirjan ääres ja kirkos Outoja sanoja

Alkusana.

    Asia on vanheet kun puhuja.

Joutui vanha maankiertäjä taas kerran Etelä-Pohjanmaan lakeuksille, Kurikkaan, entiseen kotipitäjäänsä. Neljänä kesänä – 1939-42 – neljät, viidet kerrat tuli kierrellyksi Kurikan sekä rintakyliä että larvamaita peränevoja myöten, ja keräilijätoverina oli, kuten ennenkin, vaimoni, Jenny Paulaharju.

Näiden matkojen tuloksena on suuri osa seuraavien kirjoitusten asioita. Puhuttelimme toista sataa henkilöä, enimmäkseen mummia ja paappoja, vähän muitakin raavahia ja ikäihmisiä, ja he kertoivat, kuka mitäkin edesmenneiltä perittyä tietämystä – paperit täyttyivät. Mutta huomattava osa kirjan tietoa pohjautuu kolmen-, neljänkymmenen vuoden takaisiin merkintöihin. Vuosisatain vaihteessa ja tämän vuosisadan ensi- ja toisellakymmenellä jouduin kirjoittelemaan kotikyläni vanhoilta ja nuoriltakin kaikenlaista kansantietoutta. Näihin muistiinpanoihin perustuvat enimmäkseen kirjan loitsut, taiat ja parannustavat sekä noita-, kummitus- ja haltijatarinat – kaikki vanhojen omaa oppimaa, kokemaa, kuulemaa ja näkemää. Näiltä ajoilta ovat myös kirjan sananlaskut, arvoitukset ja kansanlaulut, samoin monet pyhäpäivän viettoon liittyvät asiat.

Paljon sisältyy kirjaan myös omaa muistitietoa, itse nähtyä, koettua ja kuultua larvamaitten ja rintakylienkin elämää – keväiset halonhakkuut, kesäiset silakkareisut, Kainaaston heinänteot, aina markkinamatkoja, kinkereitä ja kirkkomatkoja myöten. Ja pieni Kampinkylä, kärrymiesten kylä Karhuvuoren juurella eli silloin parhainta aikaansa – isät, serkut ja setämiehet, sepät, nikkarit ja maalarit ahersivat väliin yötä päivää. Nähty kaikki ja oltu samassa matkassa.

Näistä ajoista on paljon muuttunut sekä rinta että larva. Toinen polvi on jo parhaassa elossaan, kolmas, neljäskin nousemassa – vanha on vaipunut hautaan jo aikoja sitten, toinen vanha vaipumassa.

Mutta ystävinä ja vanhoina tuttuina kylänkävijät otettiin vastaan. Ala-Jyrän ylähätuvassa oli meillä aina valmiina hyvä asunto, kylän mummat ja paapat olivat valmiina muistelemaan tietojansa. Kiskopaappa kertoili monet kerrat, Perälän 85-vuotiaan Hermannin kanssa käytiin Kristiinan matkat aitan portahilla istuen, ja vanha pieni 91-vuotias Hirsimäen Maija haasteli kesällä 1940 viimeiset tietonsa vuoteella leväten – molemmin puolin ymmärrettiin, vaikk'ei mitään sanottu, että nyt on tämän maailman asiat puhuttu, mitä on puhuttu...

Kirkon juurella Hirsimäen mumma seuraavana kesänä jo lepäsi, ja siellä lepäävät monet muutkin kertojavanhukset. Kiitollisina heitä muistamme ja siunaamme. Yhdessä on kirjaa rakennettu – osanne olette antaneet tekin, nurmen alla nukkujat.

Kiitokset saamme lausua myös monelle muulle, jotka ystävällisesti ovat keräystyötämme avustaneet, Ison-pappilan rovastista, Yrjö Alasesta alkaen – kirkonarkisto oli meille aina avoinna. Samoin saamme kiittää kirkkoherra Sakari Sarparantaa – monet henkilötiedot hän on etsiskellyt kirkonkirjoista – sekä opettaja J.E. Ujoista, joka myös on paljon avustanut työtämme. On vielä mainittava Eeli Oja-Kurikka, serkunpoika, taitavana valokuvaaja-apulaisena.

Lukujen otsakirjoitukset ja alkukirjaimet on jäljennetty vanhojen hautaristien sekä vanhan kirkon alttaritaulun kirjoituksista. Lukujen alkuun sovitettujen sananlaskujen ja säkeitten kirjoituksessa on seurattu Salomon Saarpäri-vainajan omistaman, käsin kirjoitetun, toista sataa vuotta vanhan "Brobfetissa Sjibyllaen" ennustuskirjan kirjaimistoa.

Oulussa, toukokuussa 1943.

                                         Samuli Paulaharju.

Vanhoilla kotokylillä.

Jyristen ja kiljuen juna ajaa kautta Kurikan, pysähtyy asemalle puhaltamaan ja kilistellen kuin kiukkuinen oris lähtee taas laukkaamaan. Maa tärähtelee Pölhölänmäkeä myöten, kun rautaiset kaviot takovat rukihista rintavainiota, kautta monien sukupolvien möyrittyä.

Väen täyttämät autot törähtelevät, tuhahduttavat tunkkaisen höyryn ja lähtevät puskuttamaan, kuka kohti Kauhajokea, kuka Jalasjärveä, ken taas alaskäsin Ilmajoelle. Ja pikku autot kirnuavat kiiliäisinä sinne ja tänne.

Tehtaitten pyörät hyrräävät, höyrymyllyt ja sähkömyllyt jyrisevät, ja sahat kirskuen purevat puuta. Kahdet, kolmet pankit laskevat ja liikuttelevat seteleitä, monet porvarit laskevat ja liikuttelevat rahaa ja tavaraa. On kauppapuoteja, vielä kirjakaupat ja kukkakaupat, atteekit ja rohtokaupat, on koulutalot, seuratalot ja seurakuntatalot sekä kaikenlaiset tuvat ja talot – Isot-pappilat ja Pikku-pappilatkin.

Kurikan kirkonkylä on suurkylä – ihmisenpesiä nurkka nurkassa kuin koperoita vaapsahaispesässä. Kylässä on suuri kansanpaljous, ja kaikilla on kiirus. Ollaan, tullaan ja mennään.

Vain komea kivinen kirkko seisoo jokitörmällä laitapuolessa ja totisena kohottaa tervatun kupukattonsa korkealle, pyhän ristinsä vielä korkeammalle. Risti katselee matalan maan aherrusta taivaan sinestä – sanoo:

"Nostakaa silmänne joskus tännekin! Vai eikö ole aikaa?"

Vanha temppeli muistelee mennyttä aikaa – suurta hiljaisuutta ja rauhan tyventä, jolloin sen vierillä oli vain harmaita matalia kirkkotalleja, pieni punainen kirkkotupa, talvihauta ja lainajyvästö sekä tuonnempana, Kirkonojantehen takana, haalistunut punainen pappila, ynnä toisaalla vanhan Mampsällin asumus, kaksi Ala-Jyrää ja ikivanha Keski-Jyrä, vielä jokin pahainen kauppapuoti.

Eikä sitten koko vainion mitalta ollut mitään.

Sitä muistelee vanha vaeltajakin, muistelee kuin muinaista päiväpaisteista kesää, joka on ollut ja mennyt jo kauan kauan sitten.

Muistelee ja kohta pakenee pois koko vaapsahaaspesästä.

Etsimään "mennyttä kesää". – – –

Näinpä ajelet taas vanhoja tuttuja teitä.

Jumalan kirkas päivä katselee kevätkesän taivaalta yhtä korjasti kuin ennenkin, ja taivas on yhtä korkea ja sininen kuin entisinä suurina päivinä – jo kauan sitten.

Maan tuores multa höyryää ja tuoksuu, metsä tuoksuu, ja levenevä lehti huokuu kuin mettumaarin saunavihta. Kultahelpeiset keltakukat vilkuttavat iloisina tien pyörtänöltä, ja kesän ensimmäiset kissinkäpälät ojentelevat pieniä vaaleanpunaisia pumpuloitaan. Aivan kuin ennen muinoin ne kurottelevat pehmeitä tassujaan:

"Miu mau, täälä me ollahan!"

Taivas ja maa ja metsä, pellot ja luhdat ja luhdanaidat – kaikki katsovat kuin vanhat hyvät tuttavat, katsovat ja hymähtävät:

"Jokos tulit – tuhlaajapoika?"

Västäräkki, vähälintu; piipertaa pitkin aidanselkää, pysähtyy pyrstöään keikuttaen ja päätään kallistellen. Sen pienet silmät vilkahtavat:

"Tairat olla vähä niinkun tämän mettäperän väkiä – vai? Olet niin mettäkylääsen näköönen – vai?"

Harakka, pitkähäntä, tanssaa tasapökkää pitkin metsätien pyörtänötä, jo lennähtää aidanseipääseen katsomaan outoa kulkijaa. Katsoo tarkkaan oikealla silmällä, katsoo vielä vasemmalla, jo rävähtää suu auki korvia myöten, ja lintu säkättää:

"Ka-ka-ka... jopas olet vanhennut, äijä riepu... kä-ka-kä!"

Jo vain! Mutta sinä, ikuinen kaiken nauraja, olet sama harakka kuin ennenkin. Ei ole pitkä peräpuntarisikaan ei venynyt eikä vanunut. Naurat hyvälle ja naurat pahalle – naurettavalta näyttänee tämä maailma, kun sitä katselee seipähännenästä.

Vanhoja tuttuja on pitkin tietä ja tienviertä. Tämähän on Kytörauska, tämä on Kivineva, tämä Arkkurämäkkä, ja ja, tuossahan on Isookivi.

Tunnethan toki ja muistat Palomäen mustan metsän harmaan köyryn, Isoonkiven. Näytpä sinäkin, vanha harmaaselkä, muistavan, kuinka ennen monet kerrat piti kapaista hartioillesi. Etkä pahastunut, vaikka siinä kahinassa turmeltui hyvä sammalturkkisi. Näithän toki ja ymmärsit ankarat asiat – ylpiä lehmä asteli ohitse ja oli kiukkuisennäköinen, vaikk'ei, ruokales, ollut näkevinäänkään.

Kiitoksia vain, metsän vanha harmaa! Ystävä olit, samoja metsäläisiä oltiin – ja ollaan.

Mutta kun Palomäen metsässä kummitteleva Mekkoopoika valkoisena vilkahteli männikössä, ei ollut turvaa ei isoista eikä pienistä kivistä. Silloin täytyi laukata henkeä haukkoen yhtä soittoa rinnalle asti, ja parasta oli palata takaisin Pappilantietä.

Tuttu sekin, metsakyläläisten polkema metsätie. Vanhat muistot vaeltavat sitä, ajelevat mutka mutkalta ja pysähtyvät katsomaan latteaa Sorkkakiviä, Siellä se on vieläkin, ja sen lappeassa yhä samat merkilliset koperot: lehmän sorkanjälki ja lapsen jalanjälki kovassa kalliossa. Toki olet kuullut, että ne on silloin polkaistu, kun kivet ovat olleet pehmoisia. Siitä on jo pitkä, pitkä aika, ainakin sata vuotta, vaikka montakin sataa.

Kyllä muistat Isoonnevan Palomäen takana. Suuri neva, suuri, suuri neva, lakea luhtamaa, ainakin kaksi vanhaa virstaa kunnakin. Ja tuolta takaa, metsän ylitse, jo siintävät komeat Karhuvuoret vuoret kaikkein kaunehimmat, kohta yhtä suuret ja ylpeät kuin parahat lapintunturit.

Mutta voi kumminkin, vanha rakas Isooneva!

Sadat kerrat olet sitä mennen tullen laukkonut, pahimmassa pyryssäkin niska kryhässä ja pää väärässä mennä tohmertanut vasten jumalanilmaa ja taas sateessa rähjännyt. Olet väliin kuokkinut, väliin kyntänyt siellä pyhää kontoasi, väliin kaivanut ojia kaksin kolmin lapiopistoin. Ja sitten olet leikannut kauraa, pitkää ja rytevää kuin paras ruis, taikka selkä märkänä niittää huitonut pystyä hiirenhäntää ja hyvälle hajahtavaa imiäästä.

Oma neva olit, omat olivat kontoiset sarkasi – pieni kaistale tuoksuvaa kotiturvetta. Miehen hikipisarat ruokkivat väkevää kontoasi yhtä paljon kuin taivaallinen sade. Otit mieheltä voiman ja väen – kukkuraisin viljatynnyrein ne maksoit.

On taaskin paras kesäinen poutapäivä, aivan kuin ennen muinoin. Jumalanilma väräjää ja värvyttää, koko neva hymyilee. Tuulenkoinaaja, vanha tuttu, tuolla keijailee ilmassa, ja vitkanpöhöttäjäänen veisaa vanhaa nevavirttänsä. Ilma värvyttää, virsi värvyttää ja samaa värvytystä pitää tumma tuulenlintu – nevakummajainen.

Mutta sielusi aivan ilahtuu, kun yht'äkkiä koko neva helähtää valtavaan riemuun. Kaikkein kerkeimmasta taivaansinestä vuodattelee pieni kiventiera ihanaa kesävirttänsä, on kuin itse taivas valuttaisi suurelle nevamaalle yltäkylläisen riemunsa runsautta, Yht'äkkiä riemuvirsi loppuu, ja laulaja tulla suhahtaa alas, pyörähyttää pikku kaarron ja istahtaa kytöpellon aidalle hengähtämään – vain pikkuruinen ruskeanharmaa höyhentukko. Lahokylkinen aidas suuren laulajan istuimena! Kydönaitahan oli ennenkin ensimmäinen lepopaikkasi, kun palasit ylhäisiltä laulumatkoiltasi. Etkä kiitosta pyytänyt, lauloit oman sydämesi kyllyyttä ja Isoonnevan kesäistä ihanuutta. Sitä sopi laulaa silloin, sitä kannattaa laulaa vieläkin. Oma on nevasi.

Kaikki kuuntelevat kesävirttäsi ja ilahtuvat – aivan tietämättään.

Tuolla Isoonnevan laidassa, Perkiön heinikossa, yhä vain kimaltelee lähteen kirkas silmä. Yhtä kauniina se katseli jo kuusikymmentä vuotta sitten. Pitkinä kesäpäivinä janoinen paimenpoika polvistui monet kerrat sen rantaruohikkoon – sydän kaipasi maan elävää vettä. Ja ruohikon silmästä katseli pieni kappale sinistä taivasta.

Tutkit taaskin tuttua kirkassilmääsi. Muinaisina päivinä sieltä joka kerta kurkisteli pörrötukkainen paimenpoika, katsellen hailein silmin kuin korkeilta taivaanovilta.

Nyt sieltä katsella killistelee harmaa metsäperäläinen...

Lähdet astelemaan.

Kuljet kautta pienen metsäkylän, kiertelet karjanpolkua kautta metsän ja nevan ja lahonneen karjansillan – jo kaahaiset Isoon-Karhuvuoren kaikkein jyrkimmän ja korkeimman louhikon harjalle.

Niinkuin et tietäisi, minkä koko metsäperä, mistä kiipeillään kaikkein korkeimmalle: pystyä kivikkoa, sileäksi kahnattua kalliota, vuorenkoloa, ja lopuksi pieni pyörähdys ahtaan kujan kautta – ylhäällä olet.

Ja siellä harmaan Isoon-Karhun hartioilla, kivennoukalla, petäjäntyvellä, istut taas marjapoikana kuin vuorilinnassa ja koko metsän isäntänä – allasi tuhannet männynlarvat, ylläsi tuhannet männynlarvat, ja sinä, pieni resupelli, siinä välillä, vieressäsi tuohiroves puolillaan punaisia puolamia, paljaat jalkasi verinaarmuissa, housunpultut riekaleina.

Mutta täällä olet ylimmäisillä istuimilla, tuttuinasi punakylkiset petäjät, tupsularvat, ja harmaat hongat, vuoren vanhimmat, jotka natisevat jumalan tuulissa ja päiväpaisteessa nauravat partaisin naamoin. Ja punalakkinen palokärki – mitäpä pelkäisit resupelliä, vaikka Kampin Matti kapistikin hänet naurismaastaan? Kapsahdat lähelle komohonkaan, kohta ulottuville, isket noukkasi sen kylkeen, nostat päätäsi ja puhallat huikean huudon. Itkunääni kajahtaa kautta korven, kajahtaa toinenkin. Kalliot vastaavat kaikuna.

Ja taas pärisee hongankylki.

Lujassa on leipäsi, punapäinen puunhakkaaja. Älä muuta kuin itkien iske noukkaasi kovaan keloon. Sellaista on metsäperäläisen elämä. On puuta nikarrellut toinenkin poikä, ainakin hakorenkun ääressä ja saunapinolla. Samoja hongankolistajia ollaan. Kuka pani toisen Karhuvuoreen koputtelemaan komohonkaa, toisen saunapinolle tilsaamaan kirveskalsulla?

Etpä vain liene sinäkään itse valinnut virkaasi, et hankkinut kaksia peukaloita jalkoihisi, etkä silmiesi väliin terävää kirvestä.

Mutta eipä itketä. Tule ja katso, kuinka korkealta täältä katsellaan, yli pisimpien männynlarvojen. Siintävät vain metsät ja rintamaat ja parahat pellot tuolta kaukaa, alhaalta ja matalalta. Ei täältä katseitakaan seipähännenästä, katsellaan kuin korkeimmista kirkontornista. Herran temppelikin on tuolla kovin kaukana metsän takana, tuskin risti näkyy.

Mutta täällä on meillä metsän temppeli, käsittä rakennettu pyhä korkeus, jossa pohjatuuli soittaa urkuja honkien larvoissa, sinä, mustalintu, luikkaat lukkarina, ja vuoren juurelta kantautuu pihlajien ja tuomien tuoksu pyhänä uhrisauhuna. Täällä koko luonto ja luomakunta pitävät suurta saarnaa – taivas ja maa ja maanruohot, metsä ja metsänpuut puhuvat, linnut messuavat, orava tirskahtelee, pieni vihalaanenkin piipertää polkujaan saarnaten ahkeruutta ja työniloa. Sarviaan keikutellen hän viedä retuuttaa hartioillaan pitkää hakoneuiaa – suuri kalleus sekin, monen hikipisaran arvoinen.

Ja tuossa alhaalla, vuoren juurella, ahertaa metsäkylä – raahaten kukin omaa hakoneulaansa. Kampin muori Näätäkorvessa kantaa riussuttaa lehtikervoja itse rakentamaansa latoröttelöön, Luoman Matti korventelee Aitanevaa, ja Karhulan Jolli hallan kanssa kamppaillen repii kylmää rämäkkää, Hautalaanen häärii kyntöpellolla, Vähänvuoren Matti on ojamiehenä, ja Heikin Santeri roikastaa Luhtanevalla, että kaikuu kautta kylän.

Siellä he kaikki raatavat – on monta suuta ottamassa, ja kaikki huutavat kuin kaarneenpojat.

Mikäs on raataessa? Väkeviin hoitoihin on pieni metsäkylä laitettu, Vähä-Karhu katselee aivan aidan tauksilta, ja Isoo-Karhu on lujana takavarana.

Metsä vartioitsee omaa kyläänsä ja pitää siitä hyvää huolta. Se antaa komohonkaa hakkaavalle punalakille hänen einespalansa, samoin kuin männyn tyvellä istuvalle paljasjalkaiselle resupellille.

Sillä he ovat kuin samaa metsää, samaa suurta Jumalan luomakuntaa.

Pitkin rintakyliä.

    Oikias' ollahan,
    Koska Hoveräätti näkyy.

Isooneva on suuri iakea, mutta kun joudut Kurikan rintamaille, näet aukean, jolla ei, jos katsot pitkin alavirtaa, toista laitaa näytä olevankaan. Taivaansini ja maansini vain jossakin kaukana käyvät käsityksin, ja metsän kaitainen siniviiva värähtelee välillä.

On edessäsi ylpeä aukea, joka alkaa jossakin Kauhajoen perillä ja ajaa peninkulmittaan miltei yhtämittaisena kautta Kurikan, läpi Ilmajoen, sivuaa Seinäjokeakin ja sitten yhä leveämpänä työntyy halki Ylistaron ja kahden Kyrön ruotsalaisiin merimaihin. Pitkän pitkä, pian parikymmen-peninkulmainen Kyröön joki, joka on lähtöisin Kauhajoen metsäperiltä, ajelee kautta aukean maan. Joki se vain on Kurikassa, ja jokainen tietää ilmankin, että se on meirän joki, Kurikanjoki, johon muilla ei ole näillä vainioilla mitään sanomista. Tulkoon vain Kauhajoelta, menköön vain Ilmajoelle ja Kyrönmaille, omana jokena se kumminkin kulkee Kurikassa.

Ja suuri joki hoitaa virkansa, vyöryilee hiljalleen pitkin lakeutta ja toisinaan taas kohisee koskena korkeitten nyrkkien törmien välissä. Maassa maan tavalla. Vanhojen väättyrien vainioilla tasamaitten hiljainen vaeltaja joutuu helposti samaan henkeen. Se paiskelehtii kivikoissa pauhaten ja ärjähdellen. Rannan raataja kuulee sen möyryävän, että samoja väkipäitä ollaan. Kaivetaan hartiavoimin ja huutamatta suurta ja väkevää maakamaraa, mutta kun kova kohta sattuu eteen, pusketaan sen kimppuun, että paikat ryskyvät.

Näin tekee joki, näin tekee jokirannan raataja.

Siitäpä onkin joen rantatöyrillä kahta puolta leveät rukihiset vainiot, vainioitten keskellä suuret kylät ja talot. Koko lakeuden mitalta.

Ken haluaa nähdä, lähteköön katsomaan – ei ole kieltoa.

Lähdet taivaltamaan vaikka Kauhajoelta päin jokivartta myötävirtaan vanhaa tuttua tietä, vasemman rannan valtatietä, joka tulee, mistä asti tulleekaan, etelästä poikki Pohjan- ja Hämehenkankahien ja kautta suuren Kauhajoen. Tätä ikivanhaa kruununsarkaa ovat entisinä aikoina kuninkaatkin ja suuret sotaherrat sekä kokonaiset sotajoukot vaeltaneet – jopa sitten perässä itse kurikkalaiset.

Kylläs muistat – samaa kuningasten ja sotaherrojen suursarkaa ajaa pärrästettiin niinkuin paremmatkin hyväkkäät. Sama, ajettiinko heinäkuormalla, tervakuormalla taikka silakkakuormalla. Oma tuttu tie, oma joki tietä ohjaamassa ja tien ohessa tuttavat talot.

Taipalus, vanha tuttu, on siinä heti vastassa rajavahtina ja suuren Mietaankylän ensimmäisenä. Notkahdat poikki Lohiluoman – vieressä joki Lohikoskena veisaa ikuista elämän virttä ja täysin voimin puhaltuu kautta Lohen myllyn. Sieltä kuuluu toinen elämänvirsi: koski jauhaa töyriensä tuottamaa jumalanviljaa rantojensa raivaajille.

On tuttua taloa tien kahta puolta, Lohiluomaa, Lohikoskea, Virkaviitaa, oikein kyläksi, ja joen takarannalta katsovat Koivulat, Krekoolat, Korkiaviita ja Matalamäki. Ikkunat iloisesti tervehtien välkähtelevät päiväpaisteessa, aina metsänvieriä myöten.

Samoin kuin tälläkin rannalla.

Tuolta metsän reunasta, omalta mäeltään Torkkoolat viittoilevat toistensa ylitse niinkuin ennenkin. Täällä ollaan! Kyllä muistetaan, muistetaan vielä Torkkoon kuulu puumerkkikin:

    "Mies seisoo käret leviällä,
    toinen polovi ylähällä koukus."

Miehen merkki, jopa kuin itse Torkkoo-paappa.

Etpä liene unohtanut, että juuri Torkkoolain vieriltä pitää Koukkarten kurotella kaksin savuin. Ja sitten on kohta Kreininmäen pitkä aharet, jota ennen Liisan Sampan kanssa Kasköö-kuormalla ajaa klenuutettihin alaha, että edesmenneet silakat hyvillään hyppelivät syrpyskopassa kärryjen perällä, ja matokärpääset hyrräsivät parvena hännillä. Samppojen päässä taisi olla vähän kaupunginhöyryä taikka unentoheroa, ja aisojen välissä hyssytteli hyvänpuolohoinen luontokappale. Siinä rytäkässä sivuutettiin Hakunit – vilahti vain. Ei edes muistettu mennä

    "Hakunista lapaluulla lihaa vaihtohon",

niinkuin ennen vanhaan oli tehty. Emäkirkon hyväkäskin Kainaastolle koluutellessaan oli juossut, lapaluu kourassa, ovelta äyläälöhön, mutta Hakunin emäntä oli vastannut:

"Kyllä Hakunis lihaa piisaa. Mutta voi aina kumminkin teitä Emäkirkon komeeta köyhiä, kun jo menomatkall' on eväslihat luina."

Siinä vilahtivat takarannan Laalajatki, joita on koko kuoro. Ne ovat töyrällään kuin ennenkin, ja yhä ne vain ajaa notkuttelevat vetistä lauttasiltaa joen ylitse valtatielle. Mutta Krekoolat ovat jo hävittäneet vanhan hakkulasillan, jonka he aina joka kesäksi rötistivät Koukkarin kohtaan – Koivulan kohdassa on vieläkin, kapulasillaksi sanovat.

Joutuu jo Kyttäluoman mutka ja notkahdus, jossa aina heinäkuormaa mukavasti heilahdutti. Ja luoman rantamalla on Kyttälä. Jo saapuvat kolmet Kakkorit, ja joki kohajaa tuonnempana monisaarisena Kakkorinkoskena. Lienet toki kuullut, että saarien välissä oli ennen muinoin uiskennellut isoja kirjavia lintuja, joita oli sanottu kakkoriiksi. Ainakin olet kuullut, kuinka heistä hypeltiin ja laulettiin:

    "Kakkori, kikkori, kirijava lintu,
    viirellä kuurella äänellä vinkuu."

Tiedä, vaikka Kakkorinkosken vanha vooromyllyki olisi jauhaessaan sitä kitkuttanut. Taisivat samaa natista myös sutikat, joita myöten Kakkorin kohdasta kuljettiin joen ylitse.

Aina vain riittää Mietaankylän aukeaa ja taloja. Tulee Piirtoolaa, Tassia, Mietoja, ja Mietaan mylly, varsin Sinaatiksi koroteltu, jyrrästää joessa, jauhaa ja sahaa. Kaukaa takarannalta katsoo monta Sänttiä, komea Hoveräätti-Säntti parhaana, sekä Lukkari-Säntti, jonka selväkurkkuinen isäntä usein luikkasi lukkarina lehterin rinnasta, ja kirkonpenkeissä päät pyörähtivät katsomaan:

"Sänttikös sielä taas? Mihinäs meirän lukkari nyt on?"

Ajat yli Paloluoman, vilkaiset vasemmalle ja vavahdat. Tuossahan juuri, luoman rannalla, on entisinä aikoina ollut kamala paikka – pää pois, että naksahti! Pööveli, julmettu, oli mestausplassis leveäteräisellä piilulla sukaissut pahantekijän kaulan poikki. Veri vain oli tirskahtanut, ja pää pyörähtänyt luoman rantaan.

Mutta tienkävijä pitää päänsä, pyörähtää matkaan ja on kohta Jyllintaipalehella. Muistat hyvin mustan metsän, jossa möykähääset öisin peloittelivat yksinäisiä kulkijoita. Mutta silti vain on taipaleen tietä vaellettu, on kulkenut kerran itse kuningas ja käylähtänyt suuren kiven takana.

["Sacelli Curickensis eller Curicka Kyrko Historia" Kurikan kirkonarkistossa kertoo: "V. 1752 heinäk, 18 p:nä H. M. Kuningas Aadolf Fredrik tullen Turusta matkusti tämän seurakunnan kautta Vaasaan."]

Tuossa onkin, metsän laidassa, tien vieressä, yhä sama kivi, harmaa kallion järkäle, ruma kuin möykähäinen. Sanotaan, että sen juurella on syvä krono, johon on kätketty aarnehia – ilmitulessa ne joskus palaa värvyttävät.

Kiveä nimitellään Kusikiveksi.

Jyllintaipaleen kapea metsännoukka hypähtää yli tien ja menee rantaan asti. Metsä, joelta kauas karkoitettu, tahtoo joskus hiipiä tervehtimään vanhaa tuttuansa. Yksissä ennen elettiin, vieri vierin, joki juosta ujutteli, kohisi ja lorisi, metsä vartioitsi rantoja, humisi ja suhisi.

Ja metsännoukka seisoo joen töyrällä, katsoo ja äänetönnä kuuntelee suuren Harjakosken valkoista kohinaa. Jo se itsekin hiljaa kohahtaa vastaan ja yhtyy samaan soittoon. Tuttu virsi, ikuinen erämaan virsi. Yhdessä maanvanhimmat, koski ja metsä, muistelevat menneitä, väliin hiljaa kuiskaillen ja suhahdellen, väliin taas innostuen suureen yhteiskohuun.

Maanaukea kuuntelee virttä ja pysähtyy – ja väistyy. Se lennähtää Mallun kohdalta korkean kuusikkovierteen ja Harjakosken ylitse joen takarannalle, Lusan puolelle. Siellä on komea töyräkylä vainioitten keskellä, isot lakeat ympärillä, hyvä rukihinen kylä, vaikk'ei sieltä entiseen aikaan kuulunut muuta kuin

    "Ho-hoi ja kirvehen hijominen."

Kuului sieltä päin sitten jo muutakin. Kovetusta Jyllinkoskesta, joka möyrysi syvässä kuopanteessa Lusansaaren vierillä, kuului kahden myllyn jyryytes, Jyllinmyllyn ja Hoveräätin, ja ylempänä Harjakoskessa kolkutteli kolmas jauhomestari.

Vanhat lusalaiset eivät tarvinneet sutikoita eikä muita rötistöksiä, kahlasivat vain takarannaltaan ja kahlauttivat juhtansakin matalasta kohdasta yli joenmutkan Kiskonniemen kaulaan, vetivät keisilarosta kärryt hevosen perään ja lähtivät ajaa koluuttelemaan.

Jyllin möykähäistaipaleesta ja aarnekiven kuuluvilta alkaa maanaukea, jolla ei pian loppua ole. Saat mennä poukottaa vanhaa kuningasten tietä halki vainioitten notkotellen ja mutkitellen kautta kumpujen ja ojantehien. Tuttua, monikertaisesti tuttua maanpaikkaa. Kirkkokin sieltä kumottaa, ja tapuli nostaa torniaan. On kuin edesmenneet vanhemmat sekä vanhat saarnamiehet, liperikaulat, kaloppipäät, sieltä viittoisivat.

Ja talot ovat yhä tutumpia. Rintamaita käydessäsi olet nähnyt ne varsin ennenkin, Kiskotat, Jylläät ja monet Jyrät. Ei ole vieras Kankahan kaupunkikaan, eikä Jyränvieru, merkillinen maantienkaarto, josta parisataa vuotta takaperin oli jyrkkä törmä mäntyineen kaikkineen lasketellut jokeen.

Kirkko vain seisoo ja valvoo suurta lakeuttansa, katsoo yli metsienkin. Ja aivan ääressä on vanha pappila, joki ja kivinen Kirkonsilta sekä takarannalla töyrän täysi Kurikoota. Ne katselevat sieltä toistensa korvalta ja takaa, ylitsekin kurkistelevat. Siellä on Rinta-Kurikkaa ja harva-Kurikkaa, Oja-, Mäki-, Yli- ja Ala- ja vielä muuta Kurikkaa, niin että niitä on monta kirkonpenkillistä. Ja he ahertavat keskellä parasta pitäjää, ympärillä pienen Kurikanlaharen, takana kivisen Kirkonsillan.

Ilmankos Emäkirkon entinen metsäperä, vanhojen väättyrien kotoperä, on pantu Kurikaksi, vaikka se alkuaan ristittiin Kylmän-Jyrän kappeliksi.

Taas muutamia ruisvainioita – Reinikat jäivät Kukkaasojan rantamille, sitten kolme, neljä notkahdusta ja nousua entisten nuijamiesten tappelukentällä – olet mainittavalla Paavoolanmäellä. On taloja puolin ja toisin, Paavoolooksi sanotaan. Hyvin muistat, mutta osannetko vastata, kun vanha Reinikan Juha tietelee:

"Tieräkkös, poika, mihinä on maailiman keskipalkka?"

Vasta tiedät, kun Juha julistaa:

"S'oon Paavoolanmäellä – mene mittaamahan, jons' et usko."

Voit mennä mittomaan, jos vielä haluat, kun saat kuulla, että ainakin Vaasaan ja Kristiinaan on mäeltä sama matka, kahdeksan vanhaa perinkuulemaa. Vaasa ja Kristiina olivat entisten kurikkalaisten maailman rajoina.

Sopii katsella maailman keskimailta maailmaa, vastarannan talojakin ja kyliä. Hyvin näkyvät – Saaret, Lipastit ja Nisulat, Piillinkiki ennen monine päätyineen, Tuiskutat ja Hoiskalat sekä Kurikan viimeiset alapääläiset, Nikkoolat, joiden takaa katselee kuulu Santavuori. Sutikoita pitkin ennen kuljettiin joen ylitse Levulasta Ala-Lipastin akkunan ala, ja vähän alempaa ajettiin Tuiskulaan lauttasiltaa.

Kalavehen puoleksi länsirannan pojat haukkuivat joen takarantaa ja huutaa kilottivat joen ylitse vastarannan väättyreille:

"Kalavehen vasikat, Kalavehen vasikat hypätä kanhoostaa häntä pystys ja huutaa airanraosta, jotta kirnupiimääää!"

"Hoo, mitä te, sen päivälokkooset, sieltä hölötättä?" karjuttiin vastaan.

Samoja mölkähäisiä kaikin oltiin, saman aukean perillisiä. Kun tultiin isoiksi isänniksi, niiteltiin rantaluhtia korvan, kummatkin puolellaan, eikä enää joen ylitse älvistelty.

Kurikan aukeaa on vielä aika matka maailman keskipaikan takana. On Plosilaa ja Levulaa suurine vainioineen, on iso Orhaasen mäkiköyry monine savuineen, ja Antilan mäellä on Antilaan talorykelmä. Vanhat äijät ennen soittelivat ja lauloivat:

    "Menkäämme Antilaan pelaamaan,
    siellä me hyvää syörä saamm'..."

Mutta kun olet huono pelaamaan, et kehtaa mennä, vaikka kuinka hyvää saisit, ajat vain kiireesti ohitse, painut notkoon, nouset ylös – siinä Äijälät ja Hirvelät ja taas Panttilat. Taloja on kahden puolen tietä, aivan akkunain alatse saat lasketella. Ja vielä viimeiseksi, Nenättömänluoman rannalla on koko joukko Koivistoja – Isooksikyläksi ennen sanottiin. Kylä oli jo siiloinkin iso, taloja kuin taloja, aikatalojakin, ja miestä sitä mukaa.

Nenättömänluoman Isoohinkylähän Kurikka loppuu ja komeasti loppuukin – ei tarvitse hävetä.

Sitten tulee pitkä vainio, vainiolla tien vieressä on paalu, pitäjehen raja, ja vainion takana Jouppila, joka jo on Ilmajoen kyliä.

Jokikin juoksee Ilmajokena, ja kohta Pukarankoskessa heittelee kovia kuupperiskeikkoja.

Pyörähdät pitäjehen rajalta takaisin omalle kirkollesi ja muistelet vanhojen lailla Kurikan Alaasenpään taloja Koivistosta Jyrälle asti luetellen talonnimien lopputavuja:

"-visto, -tila, -velä, -jälä, -tila, -haanen, -vula, -sila, -voola, -nikka, -pila, -rä."

Koivistoon ja Nikkoolaan päättyvät Kurikan rintakylät. Mutta on isoja rintakyliä vielä toisaallakin.

Ajat Kirkonsiltaa yli joen, nouset Kurikkain kylätoyrälle, ajat poikki parivirstaisen metsämaan, Ikarintaipalehen, jo taas levittäytyy eteesi suuri lakeus – peninkulma pituutta, pian peninkulma leveyttäkin. Tämä on Luovankylän aukea. Ikarintaipaleesta se alkaa, suureen Lapionevahan, Jalasjärven rajoille, loppuu, Meskaasvuori, Kaihlavuori ja Niileskallio sinertävät sen laitamilla, Loukajanvuoriki komottaa jylhänä ja harmaana.

Jo siellä aukean keskimailla vilkahtaa tien vierestä, oikealta, leveä joki, ohjaillen kulkua. Jalasjoeksi sitä mainitaan kirjoissa ja kartoissa, Jalasjärven perämetsistä se on kotoisin, mutta Luovan jokena se ajelee täällä kuin parahin naapuri ja kylänmies. Jokainen tietää sen vaelluksen ja tavat – ikuinen matkamies, aina tulossa ja menossa. Hiljalleen se vyöryilee kautta aukean, kohahtaen joskus koskena ja käyttäen vanhan myllärin kanssa jauhoja kylänmiehille. Kohta se käännähtää halkomaan ison Myllykylän vainioita, jo lähtee mutkittelemaan metsiä ja metsänlaitoja, pauhaa parivirstaisena Piikanakoskena, kierrellen Lusankylan laitoja sekä Hunnakon äijän pyörtänoitä, kunnes viimein korkeitten törmien katsomana yhtyy Kurikanjokeen Kankahankylän yläpuolella, Jokienhaaroos.

Ikarintaipaleen takainen tasamaa on luovankyläästen oma valtamaa, viljavainioitten ja luhtamaitten tasavalta – Loukajanvuori keskellä harmaana linnana. Ja ympärillä siellä täällä pitkin lakeutta, metsän vieriä myöten, on maan raatajien asumuksia. Mutta vanhimmat jokirannan raivaajat ovat nostaneet kotonsa jokivarsille.

Siellä niitä onkin pitkin virran juoksua, väliin kylittäin ja kylien välillä taloittain. Loukajanvuoren juurella, tuonnempana tiestä, näet Luopia kolmet, neljät, toisia vielä joen rannalla kahta puolta. Laitilanmäen seutuvilta on Laitila ja monet Hornit löytäneet parhaan paikkansa, ja Kaakoolat ovat joen vastarannalla täyttäneet koko mäen. Heidän naapuripelloiltaan, Kaihiavuoren vieriltä, katselevat Kaihlat, mutta Käkelät kukkuvat omalla mäellään aivan maantien vieressä, niin että saat ajella akkunain alatse, aittojen ohitse, Käki-paapan vainion halki. Omalla laajalla mäellään leveilevät Oppahatki, ja heitä on mäki täynnä sekä mäen laita kahta puolta tietä.

Oppaat ovat Kurikan viimeiset talot. Ohoonluoman takana on iso Lapioneva ja nevan takana vielä isompi Jalasjärven ylämaan pitäjä.

Vahva valtatie sieltä vetää, aina etelästä Hämehenmaasta, kohti Kurikkaa ja Pohjanmaata, Valtaherrojen vanha tie on tämäkin, kuningaskin on sitä kerran kulkenut, Jalasjärven Jokipiissä levähtänyt. [Kustaa II Aadolf matkusti tätä tietä maaliskuussa 1626.] Tie on silloin vienyt Oppahanmäen alalaitoja, rantaluhtia, Isoonkiven vieritse. Mutta Isookivi ei ole aarnehien hoitaja, vain Kurijenkivi, joka komottaa lähellä joessa, on aarnekivi. – – –

Nykyaika ajelee autoilla pitkin teitä huutaen ja jyryten. Nykyaika on nostanut omalaatuisiansa taloja pitkin rintamaita – ja muitakin maita. Se on raastanut ja kopeltanut monet entisten paappojen rakentamat kauniit asumukset "parempahan ja komiempahan laihin". Vanha paappa ja hänen henkensä on karkoitettu kauas koko kartanosta.

Mutta monessa paikassa vielä asuu ja viihtyy vanha paappa – vaikka hän jo makaakin kirkon maassa.

Oikein mielesi lämpenee, ja tuntuu tutulta, kun huomaat valtatien vieressä isienaikaisen aittarivin, kolme komeaa vanhusta korvan. Pyörähdät heti pihaan ja näet paapanaikaiset tallit, liiverit sekä kahdet kauniit tupararit vinkkelissä pihan vieressä, tallinoven kahta puolta pienet neliruutuiset ikkunat, ylähäoven kamanassakin pieni ikkuna. Täytyy jossakin poiketa pihaan katselemaan harmaata luttiratia – tikat ja solat sieltä vilkahtavat –, täytyy joskus pysähtyä keskelle maantietä, kun sen vieressä on kovin tuttu vanhus, pitkä olkikattoinen sammaloitunut riihirati, elossa vielä. Siinä riihenovet, olkilaron ovi, luuvanovi tikkoonensa ja ruumennoksenovi maanrajassa, lisäksi olkikattoinen leveä keula sekä sen alla hevooskierto – kaikki vanhan paapan riihineuvot, vielä mukana väärentämätön jumalanviljan ja riihen tuoksu, sitten elokuussa nokisesta luukusta pullahteleva uutisentuntuinen kostea savu. Kunhan ei vain riihessä kähmisi jo aikoja edesmennyt tuttu paappa leveäperäisine pellilakkeineen, harmaat hiukset lakin partahan alta käppyrässä, hiuksissa oljenkorsia, partahaivenissa hauteita.

Ja hyvillä mielin katselet, kun tien vieressä on kaunis pitkä vanhanpunainen tuparati, pitkin valkopielisin ikkunarivein ja valkoisin nurkin, vielä pienet rästäsklasit ylhäällä ja katolla komea vellikello. Taikka on tien ohessa pystyyn laudoitettu talo, ainakin paappojen paapan aikainen, pääty tielle päin, päädyssä kolmet isot ikkunat, ylähäklasin kahden puolen pienet ymmyriädset plakkarinklasit, vielä ylimpänä harjan alla puoliymmyriäänen kokinklasi.

Näet metsän laidassa vanhojen punaisten talojen kauniin rivin – on kuin hyvä vaari-vainaja sieltä viittoilisi. Jopa taas luulet näkeväsi, että oikein aika paappa, jo aikoja kirkon hoitoihin kahdeksin miehin kannettu, hiljaa käydä käpsehtii ja sitten hymähdellen katselee kaksifooninkisen tuparatinsa ylähätuvan ikkunasta – molemmin käsin nojailee aakkunalautahan ja koyryselkänä, pää kumarassa, silmät sippurassa seisoo ja katsoo ja nyökyttelee päätään...

Katso vain, paappa-kulta, ja nyökyttele, et ole aivan yksin! Rintamailla on sentään vielä vanhoja kaksifooninkisia. Koivistossa on ja Hirvelässä on sekä Antilanmäellä ja Yli-Reinikassa, Levufassa on pieni piharakennus, niin myös Vähässä-Kurikassa, Oppahanmäelläkin on joku ja Loukajanvuoren laidassa varsin komea. Mutta Paavoolanmäellä vasta oikein – pidätäpä, katso ja lue klasit, jos taidat! On vain Otto-vainaalla ollut klasia, joista katsella ja Oton emännällä lattiaa käyskennellä – ja pestä. Komeassa kaksifooninkisessa asuu Ala-Jyräkin, katolla heläjää vellikello ja kuuluu kauas. Mutta korkealta joen takatöyrältä Oja-Kurikka vasta oikein kauas näkee, kun kaahaisee ylähätupahansa.

Kelpaa kurikkalaisen katsella korkealtakin komeita vainioita, joissa jumalanvilja lainehtii – oma kyntö ja kylvö.

Mutta Kivenlieru, pieni jumalanlintu, katselee kaikkein korkeimmalta. Hänellä on armo nousta yli kaikkien ja katsella yli koko aukean maan ja laulaa taivahan ovilta. Hän on kuin suuren viljavainion hyvä haltija, ja pieniä laulajia on niin pitkälti kuin lakeuttakin.

Joka vainiolla taitaa olla oma Kivenlierunsa.

Larvamailla.

    Niin mettä vastaa,
    kun sinne uukutellahan.

Viljavat vainiot ja komeat talot kahta puolta suurta jokea, valtatie halki vainioitten – tämä on rikasten rintamaata. Tämä on parasta pitäjää, tämä elää ja elättää.

Mutta molemmin puolin pitkää loputonta rintamaitten aukeaa ovat ankarat metsäiset mäkimaat, joihin ei kurikkalaisenkaan kuokka ole vielä pystynyt. Ja niiden takana avautuvat tavattomat larvamaat. Ne ovat laajinta pitäjää, ja ne myös elävät ja elättävät.

Samaa suurta Kurikkaa ovat kaikki, sekä rintamaat että larvat, vaikka larvat ovatkin vain mettää ja mettäkylien valtamaata.

Oletko kierrellyt metsiä, jotka ulottuvat Teuvan, Jurvan ja Laihian metsärajoihin asti, taikka taas toisaalla yhtyvät Kauhajoen ja Jalasjärven perämetsiin jossakin Tokerotien seutuvilla? Oletko laukkonut erämaan satoja polkuja, jotka mutkittelevat kautta mustien korpien ja kiertelevät aukeita nevoja? Oletko katsellut kaukaisimpia larvamaita jonkin kallion korkeimmalta harjalta taikka pisimmän kuusen ylimmiltä oksilta?

Kaahaiset Karhuvuorelle ja katsot, kiipeät Lehtivuorelle tai Juonenvuorelle taikka Pahkavuorelle ja katsot kohti läntisiä ilmoja, kohti pohjoistakin, et juuri muuta näekään kuin metsää ja nevaa ja rämäkkää – Kaihlarämäkkää, Lehtinevaa, Hiivanaasnevaa, Niinistönnevaa... Näet myös kangasta ja mäkimaata – notkoilevaa Niinistönkangasta, kolkkoa Kärmesmäkeä ja ruokotonta Pirunpeltoa. Ja suurien peränevojen keskeltä, Jurvan rajoilta, pilkoittaa pieni Niinistönjärvi.

Siinä on, vanha metsien kiertäjä, taas edessäsi suuri aukeama kotiseutusi kauimmaista larvamaata – Jumalan suurta luomakuntaa jokapäiväisessä olossaan ja elossaan, metsän ja metsäkylien omaa tuttua maailmaa.

Kaikki, jotka täällä asuvat ja elävät, ovat kuin kotonaan – kotonaan ovatkin. Palokärjet ja tikat nakuttelevat puun kylkeä ja kiljuvat, mustat mettäpääskyset lentelevät ja kirskahtelevat jylhän vuorimaan tummina henkinä, vitkanpöhöttäjäänen pöhistää nevoilla, ja harmaa haukka keijailee pilviin asti tyytyväisenä lasketellen pitkiä luikauksia.

Omassa valtakunnassaan he kaikki asustavat ja hoitelevat kukin omaa leiviskäänsä – pitkäkoipinen kurkeloonenki, kenokaula, joka Niinistönnevoilla sadetta huikkailee, ja jänis, kankaan laidassa kyykkäilevä arka villahousu, sekä viirunaamainen mettäsika, joka killistelee Pahkavuoren komeroista, Sikalanmaan laidasta. Mikäs on hätänä viirunaamallakaan, vaikka killisteleekin kivenraosta? Kyllä metsä miehensä elättää.

Niinistön takaisilla metsäperillä, maanharjoilla, toimitetaan suuri vesien jako – maat punnitaan ja vedet siivilöidään, sekä pannaan vedet juoksemaan, toiset länteen päin, toiset kohti itää.

Siellä, vetisillä maanharjoilla, on kuin elämän alkulähteet. Siellä, kaikkein suurimmilla nevanseljillä, tuutissa, myrskyissä ja rankkasateissa synnytellään luomaa, ryvetellen porisevissa rapakoissa, sammalissa kieritellen – ja kurkeloiset ovat kummeina, sammakat saarnamiehinä. Kevättulvissa nevojen lasta lullataan ja kiikutellaan punaisten kalaparomättähien vaiheilla, ja sitten lasketaan pitkälle ankaralle taipaleelle. Kaikkein synkimpien korpien lävitse se saa itse etsiä polkunsa, kierrellä kiviä ja kantoja, puskea puunjuurien ja ronttojen alatse ja läpi rumien rytöjen, käväistä joskus maankuorenkin alla pimeässä Manalassa. Mutta mustista nevoista hersyneessä vesipisarassa, joka itse luo tiensä, on suuri eläväinen kipinä, Sen mieli palaa rannattomaan mereen, joka suurena ja sinisenä kimmeltää jossakin hyvin kaukana.

Kuka lienee hänelle siitä haastellut?

Mutta sitä kohden se puskee kautta korpien ja tuhansien mutkien, puskee väsymättä yöt ja päivät, yhä väkevämmin, ja aina mielessä sama päämäärä – suuri sininen meri, joka päiväpaisteessa päilyy. Joskus vain luoma iloisena itsekseen lorisee ja kohahtelee, ja kirkkaina päivinä sen pienet lammikot läikähtelevät sinisinä – niinkuin merikin.

Mutta rintakylillä larvametsien luoma liikkuu tummana ja hiljaisena kuin oudoissaan. Se on kotoisin synkiltä metsäperiltä, sen veressä on metsää, ja se on vaeltanut ankaran nuoruutensa aikana monen mustan korven kautta. Hänelläkin, kurkeloisen kummilapsella, on oma korpivaelluksensa.

Tunnet hyvin, metsäkylien eläjä, tumman luomasi. Sehän on parhain ystäväsi, kanssaveljesi. Luoma sinut tänne metsäperille houkutteli pitkien yksinäisten päiviensä kuluksi. Ystävänä se sinulle kertoi korpien tummasta elämästä, ja sinäkin pidit metsäveljestäsi sekä tarvitsit häntä. Se juoksutti sinulle juomavedet ja saunavedet, se loruili saunan sivulla ja pyykkirannassa, se pyöritteli perillistesi pientä siipihäkkyrää, käyttipä joskus jauhavaa jalkamyllyäsikin.

Luoma, metsien hiljainen kiertäjä, on korpelaisen jokena, luoman rantamaa on metsän raatajan rintamaana, ja metsän harmaa rantakylä larvamaitten rintakylänä.

Näinpä onkin metsien "rintakyliä" ja "rintamaita" isoina ja pieninä aukeina pitkin larvamaita joka luoman rannoilla, paikoin peränevoja myöten. Pohojaaskylä, Polovenkylä ja Peräkorpi raatavat ja aukovat Lohiluoman rantoja aina Niinistön nevoille asti. Luomaanväli, Paskoonkylä ja Häjyluoma taas asustelevat Kyttäluoman sekä sen lisävesien, Kariluoman ja Häjynluoman, varsilla tapaillen Juonenvuoren tauksia ja Lehtivuoren lähimetsiä. Paloluoman larvamaita, Karhuvuorten juurille saakka, hoitelevat ominansa Kampinkylä ja Luomaankylä, Ison Nenättömänluoman ja sen apulaisen, Riitaluoman, rantoja möyrivät Riitaluoman, Ekyhtinloukon ja Viitalankylän asuvaiset Kylävuoren tauksilta Flinttaloukon ja Kalamoon synkille perille.

Samalla lailla on itäisillä äärillä, Luovanjoen tietämillä. Kiipeät Loukajan vuorilinnalle – Luovan aukea on ympärilläsi, kaahaiset Kaihlavuorelle – etelässä isoja metsiä ja nevamaita, nouset Niileskalliolle – edessäsi Myllykylän avarat takamaat Kurijennevaa ja Housujärveä myöten. Pirttivuoren itäisillä ja eteläisillä ilmoilla näet silmäkannot metsää ja nevaa, vain pieniä asuinpälviä niiden kierroksissa.

Luomienrannat ovat täälläkin metsäkylien rintamaita, Ohoonluoma, Nevaluhuran-, Lustilan- ja Ikarinluomat ajavat suurta luhtien ja viljavainioiden aukeaa, samoin alajuoksullaan Kurijenluoma, joka on kotoisin Kurijennevalta. Pitkä ja mutkainen Pitkämöönluoma tulee Ponsiluomineen kaikkein suurimmilta selkänevoilta, Tokerotien tienohilta, Susinevalta, Pallo- ja Ponsinevoilta, ja on jyrkille törmilleen saanut rukihisia metsänaukeita aina Pirttilästä ja Polovisalosta, Kontiosta ja Susivuoresta Pitkämöönloukon ja Syvänojan kautta Lusan kylille asti.

PitkämÖÖnluoma on luomien kummimpia. Lähäresperääsillä peränevoilla se rähjäilee alkutaipaleensa milloin piiloutuen maan alle pitkiin pimeisiin komuuhin, milloin pilkistellen mustista mutarapakoista ja pohjattomista lähteensilmistä. Viimein se joutuu kulkemaan kautta Pitkämöön kankaitten. Suurina nuoruusvuosinaan väkipäinen kotpiluoma on villinä puskenut läpi kaikkien vastusten, rohmunnut syliinsä ja vienyt matkassaan valtavat töyrät pohjiaan myöten. Syvällä korkeitten rantojen välissä se nyt kiertelee hiljaisena ja talttuneena.

Sanotaan, että samat töyrämaat ovat vähäkyröläisten parhaina peltomaina.

Monet luomien rantamaitten lakeat iiittyvät pitkinä metsien vilja-aukeina rintamaitten lakeaan. Larvamaat ja rintamaat lyövät kättä toisilleen – samaa suurta mannunväkeä ollaan, laajan pitäjän parasta pohjaa.

Samoja ovat niiden raatajatkin, ja samat suuret leiviskät on uskottu kumpaisillekin, Toiset vain ovat saaneet savipohjaisen pellon, toisilla on hiuvesmaata, toiset saavat möyriä kontoista nevaa, toiset repiä rapaista ryteikköä.

Mutta jokahinen hoitelee leiviskäänsä niinkuin parhaiten osaa.

Maata asutahan.

    Mies syöö ja mies saa,
    miehellen antaa Jumala.

Entisinä kaukaisina aikoina ei Kurikan jokirannoilla ollut lakeita viljavainioita, ei ylpeitä rintakyliä, eikä liioin Kalinan Jaakkoo käynyt "Kakkorin myllynssuuttia piikittemäs". Ei ollut myllyjä eikä myllyjen tarvitsijoita. Oli vain metsää – metsää.

Suuri tumma joki vyöryili läpi metsän, ja isot mustat luomat ujuttelivat pitkin synkkiä korpimaita. Metsissä laukkoi ja hiiviskeli vain villejä elukoita.

Mutta jo ammoisina aikoina, ainakin kolme-, neljätuhatta vuotta takaperin – Vanhan Testamentin Aaprahamin ja Mooseksen päivinä – täällä kaukana Pohjan sumuisissa korpimaissa vaelteli ihmisenkaltaisia metsäläisiä. Leveän joen rantatörmällä, honkaisen mäen – Salonmäen, Vierikontörmän, Saloharjun – päivärinteellä kotakömmänöissä he asua tuhertelivat kuin ainakin hyvät rintalaiset, vaikka olivatkin karvanahkoihin käärittyjä takkutukkaisia olioita, enemmän metsän möykähäisten kuin ihmisten näköisiä. Kivisillä kirveskalsuilla he tilsasivat puuta, kivinuijilla, kivikärkisillä nuolilla ja keihäillä kävivät toisten metsän elävien kimppuun ja pajumerroilla sekä verkontapaisilla pyysivät kaloja, meloen yksipuisilla ruuhilla. Jumalan luomia he toki olivat, sielullisia karvapakanoita, jotka kiertelivät erämaita ja söivät mitä saivat – tulivat joskus itsekin syödyiksi. Armottoman korven kirjoittamaton ikuinen laki oli ankarampi kuin Siinain korvessa julistettu kivisten taulujen laki. Siinain laki sanoi: "Älä tapa!" Mutta erämaan laki laukaisi: "Jos et tapa, niin toinen tappaa sinut – tappaa ainakin nälkä, taikka metsän peto."

Ei metsäkömmänäin kansalla ollut taitoa kirjoittaa historiaansa, ja mitäpä siinä olisi suurin ollut kirjoittamistakaan. Samanlainen oli miltei joka ikinen päivä – nuijaa metsän elukka, syö ja pane kylläisenä nukkumaan. Ja saa pesääsi sikiöitä, joilla on samanlainen vaellus. Siinä oli heidän historiansa.

Metsäkörrit möykkäsivät täällä aikansa ja sitten hävisivät. Mihin, – ei ole tietoa. Tiedä, vaikka olisivat muuttuneet vuoripeikoisiksi, jotka vielä tuhansien vuosien kuluttua peloittelivat kristikansaa.

Maasta löydetyt kiviset kirveet ja monet oudot kivikalut sekä ikivanhat kotasijat heistä enää kertovat. Niihin on kirjoitettu entisen, jo ammoin aikoja eläneen korpikansan kova elämän vaellus.

Kivikirvesten karvaturkkinen kansa katosi. Mutta suuri joki vain vyöryili halki metsien – lakkaamatta, ja vuosisadat vyöryivät, ajoivat yli äärettömien erämaitten, jotka olivat yhtä ikuisia.

Kierteli erämaissa jälleen asukkaita, kierteli lappalainen, pieni käpsä, tiirosilmä, tuhraili kotapöksissä siellä ja täällä, kalasteli ja metsästeli, ja porot kuljeskelivat jäkäläisillä kankailla. Niinistönkangas, Roopakanmaa, Pättikangas, Pitkämöön männiköt – oliko parempia poromaita?

Mutta arka lappi paineli poroineen päin pohjoista, kun erämaihin ilmestyi taas uutta kansaa.

Saapui etelästä poikki Hämehen- ja Pohjankankaiden harmaakauhtanaisia, oikein miehennäköisiä miehiä, rautakirves vyön takana, rautakeihäs kainalossa, hartioilla teräksinen jousi. Keihäs sohaisi – karhu kaatui, jousi helähti – hirvi meni kynsilleen, kirves välkähti – susi sai surmansa.

Miehet olivat etelän erämiehiä. He tulivat ja menivät. Pohjankankaan tämänpuoleisissa suunnattomissa erämaissa oli viljaa, mitä vain metsissä liikkui, hirvestä, peurasta ja karhusta oravaan asti – ei muuta kuin ottaa. Ja suuri Korpijoki kuohui kalaa, monilukuiset luomat kuhisivat, Lehtijärvi, Niinistönjärvi ja Vuorusjärvi pulahtelivat – sen kuin ammensit ruuheesi. Verkoilla ja merroilla miehet saalistivat viljavia vesiä.

Savuisissa metsäsaunoissa metsien miehet asustelivat pyytöaikansa ja taas lähtivät painelemaan kohti kotikankaita.

Pohjankankaan takainen erämaa oli etelän miesten suuri riistamaa, seinätön, sinikattoinen metsänaitta, josta polvi polvelta käytiin korjaamassa parhaat saaliit omaan aittaan. Kun ukot uupuivat, niin pojat jatkoivat, ja sitten taas pojanpojat lähtivät polkemaan isien teitä samoille metsäsaunoille.

Eikä aitasta loppunut ottaminen.

Moni korpien kiertäjä mies mielistyi rikkaaseen erämaahan, joka loppumattomana sinisenä metsien merenä avautui korkealle vuorenharjalle. Siellä täällä vain harmaat kalliot kohosivat jylhinä saarina, suuri tumma joki vaelteli kautta valtavan maan, ja jostakin kaukaa kankaan laidasta nouseskeli sininen savukiemura. Rannattomien metsien henki veti väkevästi. Korpien kiertäjä mies jäi erämaan mieheksi, jäi toinenkin, jäi kolmas ja neljäs, jäi mies mieheltä, niin että viimein oli Korpijoen rannoilla laaja asutus. Tarvittiin jo kirkko – eivät eläjät olleet enää pakanoita. Jo 1500-luvun alussa rakennettiin kirkko parhaalle paikalle Kyröön kankahillen, jokitöyrälle, oikein jättiläiskivistä röykytetty korpitemppeli, jylhä ja harmaa kuin vuorelaisten koto, parahiksi metsien möykkääjille. Pohojan-Kyröön kirkoksi sitä sanottiin – erämiehet taisivat enimmäkseen olla kotoisin vanhan Hämehen-Kyröön mailta.

Sattui muudan pyytömies pysähtymään Kurikan metsämaille. Hirvi-Heikki oli, hirvenajossa oli, kaukaa Hämehestä, monien kankaiden takaa, jostakin Huittisista oli lähtenyt pyytöretkelle. Metsä ottikin miehekseen. Huittisten Hirvi kohtasi metsien hirven, ja kohta kaimakset painelivat perätoukuria, että metsä ryskyi. Pohjan häkkyräpää mennä lonhi edellä, Hämehen jouttiselkä kanhoosti kantapäillä. Mentiin höyryten ja hohuuttaen, hanki kahisi. Jo viimein helähti Hämehen Hirven teräksinen jousi, ja Pohjan Hirvi kuukahti komealle jokitörmälle.

Kotikummuilleen sortui metsien laukkoja – ajomiehenkin kotikummuille. Hirven kaataja katseii hetkisen ympärilleen, löi kohta mäntyä maahan ja kopelsi metsään saunan.

Siinä oli talon alku. Heikki hiihti jälleen Hämeeseen, palasi takaisin akkoineen ja rupesi jokitöyrälle asumaan taloa. Ja Hirvi-Heikin talosta tuli Hirvelä, Kurikan esikoinen.

Metsä piti miehinänsä Heikin ja Heikin pojatkin. Vanhin meloi joen takarannalle ja teki talon, Karjalan, Emäkirkon ensimmäisen, toinen asteli ja laittoi asumuksen Nenättömänluoman taakse koivikkoon, ja siitä tuli Koivisto. Kolmas poika jäi kotiin isännöimään, ja vanhalle Heikki-äijälle koppuloitiin vaarinmökki kotitalon korvalle. Talo siitäkin vasta tuli – Äijälä.

Lähti kerran Pohjan-Kyrön kivikirkolta Krekoo-ukko etsimään uutta ja parempaa – lastuja kun tulla kelletteli jokea pitkin, niin sinne käsin alkoi soudella. Lastut olivat kotoisin Karjalasta – Hirvi-Heikin perillinen siellä ryskehti. Krekoo pusketti ylöspäin vielä päiväkauden, näki komean hongan jokitörmällä, kaatoi sen nuotiopuuksi ja pani nukkumaan.

Yöllä alkoi kaadettu puu puhella:

"Olit hyvä, kun päästit vanhan lepohon... Allani on aarnes... Ota siitä niin palijo kun tarvittet, mutta älä kumminkaa kaikkia ota!"

Aamulla Krekoo kaiveli kannon juurta – löysi rahakätkön, tuli rikkaaksi. Ja jokitöyrälle nousi metsäperän kaikkein suurin talo. Lehmiä oli Krekoolan navetassa puolitoista sataa. Mutta kun isäntä kerran suututti paimen pahasen, niin poika, villitty, vei karjan karhun kitaan. Viisikymmentä elukkaa kontio löi samaan kasaan Luirenlaksohon, sata jäi. Isäntä kirosi, kun tämän kuuli:

"Ja Krekoolas ei pirä ikänä enämpää olemankaa!"

Eikä ole ollut.

Karjalaanen kun kuuli Krekoolaasen suurista rehkimisistä, tuli viimein katsomaan ja yipeilemään:

"Sin' oot tullu mun hevooshakani perällen asuulohon. Mee pois!"

Krekoolaanen vain naurahti ja sanoi:

"Mee itte!"

[Toinen muistelus kertoo, että Krekoolan olisi aloittanut Hirvi-Heikin poika, Krekoo, – Toht. Aulis J. Alasen antaman tiedon mukaan Nenättömän kylässä on 1500-luvulla asunut Matti Hirvi, ja hänen poikansa, Grels, on 1540-luvulla muuttanut Krekoolaan.]

Tuli kerran mies, mistähän tuli, kulki talonpaikkaa etsiskellen ja viimein rupesi röykyttämään metsää jyrkän ojantehen partahalla, jokimutkan rannalla. Työmaansa vieressä, ojantehen paltossa, talontekijä nukkui yönsä ja aamulla viluissaan kärvistellen sanoi:

"Tuola mä kylmäs jyräs makasin yöni."

Talo oli vasta tekeillä, mutta komea nimi oli valmiina. Kylmä-Jyrä nousi kylmän jyrkän ojantehen törmälle, ja se oli ensimmäinen Jyräin joukossa. [Kylmä-Jyrä, Kylmegöra, mainitaan jo kevaritalona ainakin kolmattasataa vuotta takaperin. Siitä annettiin Kauhajoen Hämes-Havuusesta saapuneelle matkustavaiselle hyvä kyyti Ilmajoen Peltoniemeen.]

Astella koppailee taas erämies pitkin jokirantaa, kontti selässä keikkuu. Ukko on painellut Hämehestä asti, Pirkkalasta pitäisi lähteneen. Sattuu konttiselkä Jyllinkosken niskalle, kurkistelee korkealta törmältä kuohuvaan virtaan, katselee reheviä rantoja, istuu mättäälle, heittää konttinsa maahan, lausahtaa:

"Tuosta ma rupian kiskomahan!"

Kohta ukko rupeaakin kiskomaan metsää ja maata, tekee talon kuohuvan kosken törmälle ja repii sen ympärille peltoa.

Kiskotan talolle oli paiskittu pohjat.

Jo kuuluu möyke Jyllinkosken takarannalta, vastapäätä Kiskolaa. Siellä ukko hakkaa ja häärää, kaataa mäntyä ja lyö kasaan – ihmisenpesä rupeaa rakentumaan. Kiskolan ukko katselee törmältänsä naapurin kovaa touhuamista. Takarannan mies ei kuin röykyttää puuta puun selkään, ja pauke kuuluu yli kosken kohinan. Jo kesken kaiken möykkääjä juoksee ja kyykähtää töyrälle kohti koskea. Kiskolaanen katsoo, nauraa levein naamoin, kohta huikkaa, että kuuluu yli kovan kohun:

"Ka ka, kun näyttää lusansa!"

Hyvin huikattu. Takarannan talolle saatiin komea nimi – sitä ruvettiin sanomaan Lusaksi.

Alavesillä asuvat kivikirkon kyröläiset nousivat kalamiehinä korpista virtaa Kauhajoelle asti. Mietaankylän Lohikoski oli vanha kyröläästen kalavesi. Sinne he joka kesä tulla kolusivat Krekoo-ukon jokirannoille, ammensivat kalaista vettä lohiparoolla, verkoolla ja merroolla, saivat parasta lohta ja haukea ja taas lähtivät laskettelemaan – joku saattoi jäädä asumaankin Krekoolaasen naapuriksi.

Mutta entiset emäkirkkooset soutivat Luovanjokea kalastelemaan, jopa menivät aina Luopajärvellen asti, jossa aikoinaan Lempäälän hämäläiset olivat kulkeneet kalamiehinä. Luovanjoen hoidoissa oli hyvät kalavedet, hyvät metsät ja maat – moni alhaalta tullut erämies jäi perämetsien mieheksi, ainakin Hyövällin alkumies lienee lähtenyt Ilmajoen Hyövällistä.

Mutta Luopa on kaikkein vanhin, sanotaan, ja sekin lienee ilmajokisen alkama. Toinen vanha on Opas, kylän yläpäässä, Lapionevan laidassa. Sen asukas on ollut oppahana Jalasjärvelle mentäessä, ja siitä on talo saanut nimensä. Vanhimpia ovat myös Homi ja Kaukoola.

Oli yhä uutta miestä nousemassa, ja taloja nousi jokien rannoille, niin ettei niitä enää tarvinnut lähteä etsimään hevooshakaan periltä. Savu näkyi miltei jo naapurista, ja asuminen kuului, paikoin näkyikin.

Jo 1500-luvun jälkipuoliskolla kohosi Kurikan jokirannoilla kolmekymmentä savusuitsua. Nenättömänluoman suulle, Hirvi-Heikin pohjille, oli saatu kymmenen taloa: Hirvelää, Koivistoa, Panttilaa. Krekoo, Mietaankylän napa-äijä, oli saanut yksitoista naapuria: Matalaamäkeä, Laulajaa, Sänttiä, Kyttää, Lohikoskea, Mietoa. Kurikan törmällä naapureineen – Paavoola ja Kylmä-Jyrä lienevät myös olleet naapureita – oli viisi savua, ja Tuiskulassa neljä, ainakin Nisula.

Suurien sotien rytinöissä monet tulet sammuivat, ja talot joutuivat kylmällen savullen. Mutta Korpijoki ei tahtonut sammua – uusia tupatulia sytyteltiin pitkin rantoja. Näinpä jo 1600-luvulla rupesi savu nousemaan Mietaankylän Kakkorista, Torkkoolasta, Mäntylästä ja Kiskolasta, vielä Lusan korkealta töyrältä. Orhaasenki mäkirannalta alkoi näkyä savusuitsu, samoin Antilan mäeltä sekä joen takarannalta Tuiskulasta ja Hoiskalasta, jopa Luovan jokivarrelta Luovasta ja Oppahasta. Saman sataluvun lopulta lienevät alkuisin Isonvihan aikoina mainitut talot: Taipalus, Koivula, Lohiluoma, Koukkari, Hakuni ja Tassi, sitten Kohtala, Reinikka ja Saari, vielä Plosila, Levula ja Äijälä, Lipaskuusi ja Nikkoola, ynnä lopuksi Luovanjoella Kaukoola ja Homi. Mutta Kaihia, Käkelä ja Risku ovat 1700-luvun lähtöä [Niilo Liakka, Ilmajoen pitäjä. – Myös, Kurikan sukutilain kunniakirjoja. – Kohtala, nyk. pappilana. Lipaskuusi, nyk. Lipasti], samoin Jyllilä. [Kurikan seurakunta lahjoitti 1769 Jyllilän maat kappalaiselleen "Isak Astrénille perillisineen niin kauvaksi aikaa kuin haluavat".]

Monet olivat ikivanhoja verotaloja, mutta toiset olivat kruununtiloja, jotka maksoivat kuninkahan verua – "Ruot tin kuninkahallen piti maksaa, kun foori kayy perimäs".

Siinä oli tarinain Hirvi-Heikistä lähtien kohta koko Kurikka savuamassa – kaikki vanhoja tuttuja. Satoja vuosia kirkon tyvillä maanneet paapat ja mummat elivät silloin parhaita päiviään, köykyttivät metsässä ja pellolla, löivät puuta pesään, ja musta savu tuprahteli tornista.

Varsin monet talontekijät virittivät tulensa aivan jokitöyrälle. Luovankylän talot olivat järjestään joen rannassa. Krekoo-äijä sytytti nuotionsa ja teki tupansa korkealle rantapättärälle – Ätänottaksi sanotaan samaa pättärää. Entinen Kisko-paappa katseli Jyllinkoskea jyrkältä talotörmältään ja huikahteli yli joen lusalaaselle. Sieltä oli mukava katsella, melkein kuin Emäkirkon lehteriltä.

Ja iso joki oli vanhojen vaeltajien parhaana valtatienä. Jokea nousten monet olivat osuneet hyville kotisijoilleen. Virta oli vanha hyvä tuttu, se toi ja vei erämaan matkamiehiä ja sanomia.

Kulki tie kyllä sitten myös maata myöri pitkin jokivartta, kulki oikein valtatienä. Luovan jokirantoja mutkitteli vanha rattastie, jota kesäisin ajettiin hevosella rattahin ja talvella niinkuin muutakin tietä. Mutta keväällä paisunnan, vahingonvetten, aikana, ei päästy millään, kun koko Lapioneva oli järvenä. Se nähtiin jo Oppahan Kurjenkivestä. Kun kivi joessa painui uppohon, ei Lupionevalle enää tarvinnut yrittää.

Vasta jälkipolvien pojat rupesivat siirtelemään kotituliansa vainion laitaan ja valtatien varrelle. Moni talo on kyllä edelleenkin vanhojen paappojen panemilla jokirannan pohjilla.

Vanhat korpirantojen raivaajat tarvitsivat paljon maata – hevoshaan perä piti olla kaukana. Mutta kun talot täyttyivät perillisistä, ja pojat erosivat omiin savuihinsa, ei suurikaan rintamaa lopulta tahtonut vetää kaikkia yhdessä asumaan.

Mutta larvassa oli laajat maat, metsiä ja luomien rantoja aina peränevoja myöten. Sielläkin oli maata möyriä, nevoja luhtamaiksi ja lehmille laidunta.

Ja monet rintamaitten perilliset lähtivät kirves olalla painattelemaan pitkin luomanrantoja, samoin kuin hyvät paapat olivat aikoinaan astelleet Korpijoen rantamaita. Paapat olivat etsineet omaa kotipaikkaa ja löytäneet, pojilla oli metsissä jo jotakin katsottuna – mäntyinen mäenlaita tai tervahaudan paltto, taikka koivuinen töyrämä tuomisella, pihlajaisella luomanrannalla. Paattami ja kuusan kasvoivat kauempana ryteikössä, kasvoi siellä kollinmarjapuskiaki, ja viinanmarjat siellä punoittivat.

Siinä oli paras kotopaikka, ja mies oli heti kototöissä. Kirves rupesi iskemään puun kylkeä, ja hirsikömmänä alkoi nousta. Pieni metsäsauna oli korven raatajan parhain koti – siitä paapatkin olivat aloittaneet sekä paappojen paapat. Korven omista hoidoista oli kaikkein mieluisinta lähteä korven töihin. Kun savuisen saunan ja tervashongan tuoksu oli miehen matkassa, niin metsä tunsi kävijänsä ja otti omaksi miehekseen.

Uudistaloja, torppia, näin tehtiin larvamaihin rintalaasten mettäsaroallen, tehtiin vähitellen kokonaisia mettäkyliä. Ja yksinäisiä korpelaisen koteja nousi luomien larvoja myöten kaikkein perimmäistenkin hevoshakojen perille, kontioitten ja kurkeloisten asuinmaille.

Vanhimmat raatajat ryskehtivät metsäsaunojen teossa jo 1700-luvulla. Savusuitsuja nouseskeli jo sieltä ja täältä perä metsiämyöten. Tuolla ryöhäsi Ryönän ukko, tuolla Pirtti-Juha ja Pitkämöön äijä, tuolta tuikutti Viitalan tuli, tuolta Peräkampin, tuolla päin tuherteli Paskoon ukko, Poloven äijä, Pohojaasnevan ja Peräkorven röykyttäjät. Kierähteli savukiemura jo Meskaasista, Noksoonmaasta, Luovankylän takametsistä ja Syvänojan periltä.

Kovia miehiä olivat larvakorpien raivaajat – isiensä poikia, edesmenneitten paappojen jälkipolvea, niinkuin pitikin olla, kun metsäläisiksi ruvettiin. Sikalan Iikkoo meni Pahkavuoren taakse mettäsikojen naapuriksi, ryski sinne oman pesän ja repi suuren rämäkän peltomaaksi, Kalamoon Taavetti mennä tohmersi Vuorusjärven takarämäkkäin laitaan ja laittoi metsäkömmänän kaikkein synkimpiin sydänmaihin. Sata vuotta on Kalmoossa jo asusteltu, kohta sata Sikalan maassakin, metsä ainaisena naapurina. Kontioina siellä möykättiin suuressa erämaassa, itse kontio möykkäsi samoilla mailla. Tuli karhu toisinaan, kun kuuli asumisen pauketta, aidan taakse katsomaan, karjahteli kiukuissaan ja nakkeli suuria kiviä.

Samoille takanevojen laitamille asteli toistasataa vuotta sitten Niinistön Iisakki ja jyskäsi Niinistönkankaan taakse mökkipahasen, kaikkein kauimmaisen, ja kuokki ryteikköön pienen peltotilkun. Ei ollut nevanlaita ennen nähnyt jumalanviljaa, villiä metsää se kyliä osasi puskettaa. Iisakki kiikutti korpeensa selkälaipioillaan tynnyrin rukihia tallustellen peninkulman vastamäkisiä ja nevaisia metsäpolkuja, näytti kuokokselleen rintapeltojen raskasta satoa, jotta tällaista pitäisi antaa.

Ja metsäperä ymmärsi.

Iisakin kuokkumaa sai luomisen päivien jälkeen hoitoihinsa ensimmäiset jumalanviljat. Maan elävät voimat heräsivät, juoksuttivat väkeä pellonsiemenille, työnsivät kortta, tekivät tähkää ja terää. Perämetsien taivas katsoi hymyillen, ajeli pilviä idästä ja etelästä ja vihmoi vettä Iisakin pellolle.

Ja kuokkumaa antoi Iisakille selvän leivän.

Maan raatajan luonto veti suuriin asumattomiin korpiin. Sisäkerrassa, rintaluitten alla, jomotti sama voima, joka oli isäpaappojakin polvi polvelta ajanut raivaamaan erämaita. Se oli suomensuvun ikivanha suuri perintö ja Isonkirjan suuri käsky. Se soi aina rinnassa, vaikka monet korvenraatajat tuskin koskaan olivat korvin kuulleet:

    "Hedelmöitkät ja lisantykät ja täyttäkät maata
    ja tehkät se teillenne alamaiseksi!"

Rintapeltojen haltijoota.

    Joka ruista kylyvää,
    se ruista syöö.

Korpien vaeltaja oli löytänyt kotonsa. Suuren joen metsärannoilla oli mieluista asustella.

Iso Korpijoki rantoineen ja metsineen oli kalamiehen, karhumiehen ja leipämiehen oikea erämaa. Jokitörmillä paukkui, metsätalon päiväpaisteinen aukko ilmestyi sinne, toinen tänne, ja sininen savu kierrähteli ilmassa – entisten kivikirvesten ja kotalappien rannoilla.

Mutta jokirantojen ja luomanvarsien pelloksi raivaaminen oli ankaraa työtä. Se oli elämänikäistä kirves- ja kuokkatappelua korpien, rämäköitten ja nevojen kanssa sekä samalla monesti veristä rinnustelemista susien ja karhujen kera.

Parahiksi jokirannan väättyrille. Menköönpä toinen ukko ja tehköön samoin!

Mutta mikäs oli väättyrin olla – oli kotonaan, luvatussa maassa. Ja maa oli savipohjainen – niinkuin pitikin.

Jokirannan mies iski kuokkansa savipohjaiseen maahan. Mättäät rupesivat lentelemään, kannot keikkumaan, ja metsäisen maan tumma pellonpuoli kääntyi kohti päivää ja taivaan kastetta. Maa ja mies, kaksi suurta jumalanluomaa, olivat kohdanneet toisensa ja ruvenneet työkumppaneiksi. Molemmat höyrysivät suurista tulevaisuuden toiveista, ja höyryt sekaantuivat kuokoksella rätisevän tulen savuun. Maan ja tulen väet ja väättyrin väki kierrähtelivät kolmiyhteisinä jumalantuulessa kuokkumaan yllä ja viimein otollisina uhreina kohosivat korkeuksiin.

Ja alhaalla huuhteli kuokkumaan vieriä suuri joki, maanvanhin, katsoi, kuunteli ja odotteli.

Eikä kuokan varresta loppunut väki. Oli kuin Könni-vainaan kuokkaäijä olisi väännetty metsärannalle köykyttämään – se vain, ettei se mennä söhlännyt jokeen. Kaksin haaroin äijä painatteli, keikkui, keikkui, kuokka nousi ja laski lakkaamatta, ja mättäitä lennähteli kuokokselle. Vain sen verran kuokka joskus pysähtyi, että mies ennätti hurstimekkoonsa hialla pyyhkäistä hikistä otsaansa.

Oli pian pieniä kuokkamiehiä ison perässä, ja kaikkien ase heilui, iso keskellä harvaan, mutta kovasti, pienet sivuilla sukkelina. Toinen polvi köykytti samalla lailla, sitten kolmas ja neljäs. Metsäpesän ympärille revittiin peltomaa toisensa viereen, raastettiin rantapuolet, myllerrettiin mäkipuolet aina kivikkoihin ja Kissikaltioihin, Loukajanvuoriin ja Luirunmäkiin asti, puskettiin lopulta luomanrantojakin pitkät matkat.

Korpirannan koti oli viimein aivan vainioitten keskellä, ja vainiot oli ristitty kotoisilla nimillä. Oli Kartanokäälyä ja Kotopeltoa, Alavainiota, Ylivainiota ja Rantavainiota. Täällä oli Yliset pellot ja Rintapellot, tuolla Mäkipellot, Keskipellot, Larvajatkot ja Larvapellot, tuolla ylimpänä männikön reunassa Hakavainio ja Mettävainio, metsässä vielä Umpiaita.

Alhaalla jokirannassa oli raivattuna Prunniluhtaa, Keskiluhtaa, Hakuluhtaa ja Pahaarantaa, Haisuluhtaa ja Humalaperää.

Revittiin kovaa korpimaata sulillen. Mutta tuli toisinaan töihin äkkipysähdys.

Kauhea sota vaelsi kautta maan.

Oli tuskin päästy vähän elämisen alkuun, saatu kolmisenkymmentä talonsavua nousemaan metsäjoen rannoilta, kun Nuijasota raivosi pitkin jokirantoja, ja korven kuokkatappelu muuttui klupusoraksi. Paavoolan ojantelussa otettiin yhteen, ja Piirtoolan kankahilla vasta oikein verissä päin tapeltiin ja tapettiin – hanget punertuivat Etelä-Pohjan ylpeitten, vapaitten miesten verestä. Jo taas yli sadan vuoden perästä paukahti surkea Isooviha – ryssä ryntäsi kautta maan, ja veri punasi hanget. Sai taas sota sata vuotta myöhemmin, Ryssänviha – jälleen ryssä riesana, ja maa kasteltiin verellä.

Ei riittänyt Korpijoenkaan savipohjaisille vainioille vain miehen hiki, ne vaativat vielä verta. Ja saivat. Mutta sitten ne vasta oikein omat olivatkin, omalla hiellä ja verellä ostetut ja kastetut.

Kalliit olivat verot – sitä kalliimmat isien pellot.

Sitä äkäisemmin ruvettiin töihin, kun taas päästiin rauhassa raatamaan – pakolaisetkin saivat palata pakolarooltansa metsistä luomien rannoilta. Kirves iski jälleen puun kylkeen, kuokkaäijä poikineen ilmestyi metsittyneille pelloille, ja lapio lähti aukomaan umpeen menneitä ojia. Maat olivat aivan ruomenes ja itkivät kurjuuttaan. Pyörtänöitten tiheät pajupuskat olivat kuin maahan jääneitä ryssiä, vihollisen viimeisiä, samoin tuhatpiikkiset karrat pitkin peltoja. Puhtaaseen saveen asti kumpaisetkin olivat puskeneet juurensa. Irvissä ikenin ne kaikki iskettiin nurin ja poltettiin.

Savipohjainen elävä maa sai taas kääntää piiloisen puolensa kohti jumalanpäivää. Vanhat tutut kotipellot hymyilivät hyvinä ystävinä. Oltiin jälleen kaikin samaa kotiväkeä, pellot ja pellontekijät, suuria työkumppaneita, oikein veriveljiä. Kuka olisi uskonut, että kotipelto saattoi olla niin oma ja rakas?

Nyt vasta elämä alkoikin, nyt vasta maa tuntui tutulta ja omalta, kun oltiin veriliitossa.

Ja jumalanviljan ala rupesi levenemään yhä enemmän. Mettäpuskat hävisivät aukeilta, vainio liittyi vainioon, naapurinkin vainioon, ja naapurikylät tapasivat toisensa samoilla pelloilla. Aitoja vain oli välillä ristiin rastiin pitkin lakeutta. Oli viimein koko rintamaa kahta puolta jokea yhtämittaisena aukeana, jokirannat alhaalla luhtana, pellot ylempänä talojen ympärillä, sikavallit sivuilla, metsässä itikkaan laituumena suuri pruta.

Ja maa, jumalanluoma, elätti toisia jumalanluomia, karjat ja kaikki – maattomatkin. Väkevä maa antoi, kun vain oli ottajaa, eikä se pettänyt, kun ei vain sitä petetty. Maa kysyi kuokkaa, eikä turhia puheita, ja kuokan kolosta löytyi leipä.

Jokahinen tunsi maansa, liittokumppaninsa, ja tiesi, mitä se vaati – kohta ruumiin ja sielun, ilman petosta. Ja se sai ne. Isäntä, hurstimekkoo, asteli edellä, hurstimekkoinen väki paineli perässä, ja pellolla aherrettiin kaiket päivät aivan rutajamatta, kuin olisi ollut henki kysymyksessä. Niinkuin olikin. Etunoukassa asteleva hurstimekkoo sanoi:

    "Jos maa ei anna leipää,
    niin ei sitä muoltakaa saa."

Oli kyllä kuultu kirkossa ja luettu kirjasta, että työ oli pantu synnin rangaistukseksi. Mutta ei se siltä tuntunut. Pursuvat elämänvoimat vaativat työtä ja liikkumista, ja tuorehelta tuoksuva maa odotteli höyryten hoitajaansa, lapiota ja kuokkaa ja kylväjän kouraa. Oli suurta jumalanpalvelusta, kun hurstimekkoinen kansa itseään surkuamatta, hartiat höyryten köykytti pellolla täysinäiset päivät, oli kymärässä ja kumarruksissa varhaisesta huomenhetkestä hamaan ehtoohin asti. Se oli kuin harrasta rukousta. Sitä jumalan viljalla siunattu pelto parhaiten kuuli.

Koko talonväki, isännästä pahaiseen paimeneen ja emännästä pieneen lapsennammaan, eli samassa hengessä. Trengit ja piiat puskivat kuin omaa peltoaan, äestäjäpoika, vaikka housujenpersusta repalehti, astella haarikootti kuin itse isäntä, ja tyttökersa kuokkia toksasi ojamaita – hikinen olkapää luikki rikkinäisestä paidan hiasta. Itse kukin tiesi, mihin hän kelpasi, jokaisella oli jotakin virkaa. Vain kaikkein häjyin tenava sai kuulla: "Sull' ei ole mitää virkaa. Sin'et kelepaa vielä mihinkään!"

Oli toki tenavallakin hänen "virkansa" – oli edessä suuri tulevaisuus.

Kirves ja kuokka olivat pellon palvelijan ikivanhat työkalut, virkavärkit. Hyvä oli sitten jo rautanoukkainen lapio, jossa oli puinen pesä ja varsi, hyvä oli leveäteräinen ojapiilu puunjuurien katkoja, kontonevan viiltelijä. Kovin tarpeellinen oli aarra, jonka rautainen leipä tonki maata, ja puinen sianleuka sitä levitti, tarpeellinen myös sianleuaton lieppuaarra, jonka kahtaalie käännettävä puinen siipi. lieppu, penkoi multaa milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Varsin tarpeellinen oli rautapiikkinen äjes ynnä rautakourainen krökkyäjes, sekä sitten vielä luja, maata kääntävä rautasiipinen fältti ja viilletaarra, jonka julma rautainen puukkoo viilteli ketoon syviä piirtoja. Tarvittiin myös lata, leveä kuin ladonovi, maakokkarehien kolistaja, tarvittiin vahva puinen taikka rautainen sontatarikko, tarvittiin vielä pieni krökky ja kovettu kolmipiikkinen pirunkoura, jolla tunkiota revittiin. Näitä kaikkia kun oli liiveris ja liiverin orsilla, jo talo tuli toimeen. Kun työmaalle asteltaessa oli matkassa oikea ase aina ajallansa, maa oli hyvin kuuliainen.

Oli polvesta polveen, kaukaisista nimettömistä paappojen paapoista asti aherrettu pellon palvelijoina, ja pojat olivat tehneet perässä, minkä isät edellä, Maantuoksu ja pellonkäry olivat painuneet veriin ja kulkeneet perintöinä jälkipolville. Vasta kikistä vieroitettu peltomaan perillinen oli saanut välisärpimikseen ryypiskellä rukihista penkkivelliä, aikamiehen suurusta.

Penkkivellillä ruokitusta pellonpojasta saattoi vielä paisua rukihisten vainioitten pääpaappa, jonka piti tietää, kuinka maata asutaan, piti tietää ja asua, niin ettei suinkaan voitu sanoa:

    "Taloon all' on anturat
    ja hyyppäteekki-velekaa."

Siinä olikin tietämistä.

Parasta oli puskea aina hartiavoimin, iskeä kuokka silmää myöten ja polkea lapio pohjaan asti. Ja sen mukaan piti elääkin, eikä kepsutella herrojen perässä niinkuin muutamat isoiset naapurikirkon isännät, jotka päiväkausin vain kävellä paarustelivat isoontuvan laattialla taikka pihamaalla ja ylpeilivät:

    "S' oon häjy taloo,
    jok' ei isäntää laiskana elätä."

Välihin vain aikansa kuluksi kissiä maksittivat.

Hurstimekkoo oli oikean pellon paapan virkapuku, ja känsäinen koura, joka vastasi herrojen käteen kaarnaiselta metsän häkkyrältä, oli komea työnmerkki. Niistä nähtiin, että oltiin kotoisin sieltä, missä tehdään työtä ja syödään rukihista leipää.

Ja jätetään perillisille velaatoon taloo.

Siinä olikin vaarille kylliksi virkaa, vielä enemmän, jos poikaparveen sattui perillinen, joka ei oikein ollut taloohin päin, hajoitti vain, mitä äijä haali kokoon. Mutta tavallisesti karhulla oli karhunpojat – paappojen perilliset samoja työn röykyttäjiä kuin isätkin. Näinpä talo saattoi lasketella isältä pojalle kautta monen polven, kautta vuosisatojen.

Kurikan jokirinnoilla on vielä kymmenittäin vanhankansan taloja, joiden tupatulta sama suku on hoidellut ainakin kaksisataa vuotta. Ahkerat paapat ja mummat sekä heidän yhtä ahkerat jälkeläisensä ovat hoitaneet suuren leiviskänsä, jopa niin hyvin, että puolet sukutiloista polveutuvat aina 1500-luvulta. Vanhimpien talojen esiäijät, harmaakauhtanat, ovat köykyttäneet Nenättömänluoman rannoilla, Kurikan kylätörmällä ja Krekoolan jokitöyrällä jo neljäsataa vuotta takaperin – samoihin aikoihin kuin Agricola kirjoitteli aapestansa, ja Lutheerus saarnasi Saksanmaalla. Hirvi-Heikit, Krekoo-äijät, Kisko-paapat ja muut edesmenneet metsänukot ovat panneet lujat pohjat ja kantaneet raskaimman kuorman.

Samojen ukkojen alustamia maita ja sytyttämiä savuja monien polvien takaiset perilliset vieläkin hoitelevat. Ne ovat luvatun maan pyhiä peltoja. Ja tupatuli, joka savuaa samoilla sijoilla, mihin hyvät isävaarit sen ensi kerran virittivät jo aikoja, aikoja sitten, on siunaten pideltävä pyhä tuli.

Edesmenneitten isien hyvä henki huokuu pelloista ja tupatulista. Vaikka paapat makaavat jo multana, heidän verensä virtaa elävänä jälkipolvien suonissa, heidän työnsä yhä jatkuu, ja heidän peltonsa tuottavat jumalanviljaa.

Vanhat paapat ja mummat, peltojen hyvät haltijat, yhä elävät – – –

Oli kovia miehiä ennen, oli vielä jälkeenkin, loittoselkäisiä, isopersustaisia ukkoja, jotka kesäkaudet möyrivät vainioilla ja syksyllä kantaa retuuttivat rukihia aitanlaarit kukkurapäähän. Hyvä oli, että oli. Isot mennä rytistivät edellä, pienet rehkivät perässä, minkä jaksoivat. Vanhat sanoivat:

    "Kranni krannin asumahan opettaa."

Entinen Viisas-Levu, Matti isäntä, joka eli toistasataa vuotta takaperin, asui Levulaa, puolen manttaalin taloa, kuin aikamies, teki tervaa, poltti potaskaakin, pisteli vielä alamunakkahan asumisensa ylähä, ja oli hyvänä oppina muillekin. Loukajan faari, Tillifaari, mainittava Väkevä-Tuisku, rysmäsi metsään Loukajanvuoren laitaan oikein aika talon ja repäisi pelloksi suuret nevamaat vuoren vieriltä aina Tillihin asti. Väkevä-Tuisku oli tavaton ukko, talokin oli kuin linna, vellikello katolla. Seitsemällä, kahdeksalla hevosella Loukajassa ajettiin, yhdeksän trenkiä oli ajomiehinä ja talon töitä ryskyttämässä. Kova asumamies oli Tilli-faarin poikakin, Laitilaanen.

Mutta Käki-Jaakkoo oli koko Käkelänmäen isäntä – Jykylä-Käkelä sai olla syrjässä, kun Vanha-Käki rellesti. Suuria luonnonluhtia Jaakkoo otti ylähä, räävitti Lusankyrönkin ja asui maata, niin että sai palkinnoksi sellaisen fältin, jota piti vedättää kahdella hevosella. Vaikka olisi annettu kymmenen hevosen kiskottava, ei Käkelästä olisi vetovoima loppunut. Olisi vielä viimeiseksi pantu aisoihin kruununoris, tavaton kolju, jonka tunsi koko kirkkokunta – niinkuin tunsi Käki-Jaakoonkin. Vanha Leetenius varsin tunsi ja huusi, kun Jaakkoo tuli pappilaan: "Tuokaa puuroo – täälä olee Käki!"

Hyvin tiesi myös Yli-Sänttin Mikki, kuinka maata asutaan, kuokitti nevoja monin kymmenin tynnyrinaloin, kuokitti talon lähimailla suuren rämäkkäisen alingon. Kaiket kesät oli Mikin mailla kuokkureita ja ojamiehiä, eikä työ loppunut ennenkuin rämäkkä oli repäisty. Miehet kuokkivat isännälle nevan ja kunniakirjan – itse saivat känsäiset kämmenet ja joukolleen leivän. Rakennutti maanraivaaja Mikki uuden tupararin, Piillingin mestari piirteli mallit, ja männikön laitaan nousi niin kovettu pytinki, että Pitkämöön patruuna jo imehteli:

"Siitähän tuloo koko hoveräätti!"

"Hoveräätti-Säntti" siitä tulikin.

Kaikkein kovetuin maanpruukari taisi olla Ala-Jyrän Aleksanteri, joka röykytti rintamaita Pölhölänmäkeä myöten sekä otti sulille suuria Luomaanluhtia ja asui kaikki kaikkein parhaaseen reiruhun, Santerin päämääränä olikin:

"Kun sais maat sellaasehen reiruhun, jotta tulis sata tynnyriä rukihia."

Sai Santeri sitten jo kaksikinsataa, sai myös kunniakirjan. Mutta asumapaapan parhaana kunniakirjana olivat pellot, jotka jaksoivat lykätä viljaa joka lajista niinkuin heille oli määrätty.

Oli rintamaalla asumamiehiä, Koiviston Juha oli kovettu, revitti nevaa ja rämäkkää – Viitalan Klasinevalla oli kymmenen heinälatoa samassa linjassa. Larva-Kurikka oli tyränni peltomies, ja Oja-Kurikka oli jo syntyperältään tavaton työntekijä ja maanraataja – ilmankos oli monesti mainittua työntekijäin sukua.

Jokivarsi oli pitkä, ja rintapelloilla isännöi, kotopihoilla köykytti monenlaista ukkoa – jokainen laillansa. Änkkä-Paavoolaanen, iso äijänkölso, hääräili äkäisenä keskellä maailmaa, söi perunavoita ja kehahteli:

"Tä-tä-tämä sitten on hyvää ja halapaa!"

Mutta Plosilaanen pisteli talkkunaa päretlastalla, väänsi päätään ja örisi:

"Hyvää on, mutta tyyristä!"

Aika ukko oli Reinikan Hesee, kevarin isäntä, joka korventeli tervaa, joi joskus koko viikon ja näki topuja, sitten taas kievehti työn kimpussa kuin kiiliäinen. Ja mikäs oli Mansikon Jukka, Keski-Jyrän entinen Häjy-äijä, Reinikan Heseen appivaari – toinen hyvä, häjyjalkainen kääkerrös? Oli Jyrän ojantehen vierillä vielä muitakin samanlaisia vaareja: iso ja paksu Polsoi-faari, paakales, sekä Ala-Jyrän Paha-faari, kärnäkkä. Kun rantatöyrien raatajat sattuivat yhteen, ja muminan keittämää kotipellon viljaa oli pöydällä potällis, äijät pian alkoivat metuloida. Paapat olivat kohta maahan pantavia homesnoukkia, mutta pellonvilja valoi heihin uutta elämää ja henkeä. Paha-faari priuteerasi ja rotkasteli yksinään, mutta Polsoi ja Häjy-äijä rytyyttivät toisiansa rintapielistä. Polsoi äyskähteli:

"Tälläästä faaria ei ole koko Suomenniemes... ei ole, eikä tule!"

Kylmän-Jyrän Häjy-äijä hypätä käpsahteli ja karjui:

"Haataa vie tohorinki mennä vaikka yösyrännä kirkonmaahan!"

Yli-Jyrän metsäisellä mäellä astuskeli Juha-paappa, aika paappa olikin – kahdeksan korttelia kainaloitten alta ympäri. Tavallinen mies paapan pälsyissä oli kuin vasikka lehmän parressa. Kun Juha suutahti ja nyppäsi lakkinsa pellistä ja katsoa mulkoili silmän valkoosilla, ci kukaan tohtinut ei irahtaakaan. Yhtä kovettu oli entinen Lohi-Jaakkoo, joka koppasi syliinsä nevaan uponneen lehmän, kantoi kuivalle maalle ja puhisi:

    "Raskas on raavasta lehemää kantaa,
    mutta hehevolehemän kantaa helepooksensa."

Oli pitkällä rintamaalla sellaisiakin vaareja, joilla ei vain aitta ollut täynnä rukihia, mutta vielä kaapinloota täynnä rahaa ja revenssiä taikka oli niitä arkun pohjalla, taikka tuohikontissa aitan jyvälaaris. Siellä säilyivät varkahilta, Myllykylän äijällä oli sängyn pohjalla koltin alla iso kissinnahka pullollaan hopearahoja, ja se helähteli hyvin korjasti äijän kourissa. Korpelaas-vainaa talletteli revenssejä ja rahoja tyhjässä tynnyripuussa aitan loukossa, ja muorikin muisti varoitella:

"Jos valakianvaara tuloo, niin tuon tynnyripuun pitää täältä juuri kiiruhusti hakata uloos."

Vain uupumattomalla työllä ja kovalla säästämisellä oli rahoja saatu kokoon, eikä niitä kenenkään kätköissä kovin tuhottomasti ollut. Mutta rahatalot arkkuinensa, jyvälaareinensa ja kissinnahkoinensa olivat kumminkin entisten ukkojen rahapankkeja, ja rahapaapat pankinjohtajia, joilta inträssiä vastahan sai laihnata, kun tarvitsi. Piti vain antaa revenssi, jossa oli lujat takoosmiehet ja kaksi vierasta miestä toristamas, vielä puumerkit nimien alla ynnä inträssiä kuusi prosenttia saralta vuores. Parhaitten paappojen hallussa saattoi olla muutamat taloonkirjakki panttina.

Taisi raha tehdä joskus välipään ja loppua – ainakin jonkun paapan pankosta, niin että piti ruveta rutajamahan:

"Ei-ei ole, kuule, nyt rahoja! Kovasti on huono aika, huoono aika. Mutta rukihia, kuule, on vähä... Ota niitä ja myi, niin saat rahaa. Kolomekymmentä markkaa, kuule, tynnyri!"

Mikäs siinä, täytyi ottaa, mitä sai, ja revenssi tehtiin inträssin kans. Mutta kun piti lähteä aittaan mittaamaan jyviä, hyvä paappa, aitan avainta ottaessaan käännähti ja hoksasi:

"Älähän nyt, kuule! Kyllähän sulla, kuule, on siinä vaivaa ja menöö, kuule, aikaa, kun pitää lähtiä niitä kaupoottelohon... Minä, kuule, ostan ne ja maksan rahat... taitaa juuri ja juuri niin palijo olla... Niin pääset, kuule, vähemmällä vaivalla, Kakskymmentä markkaa, kuule, tynnyri!"

Mutta Hyövällin äijä ei mielellään aukaissut raha-arkkuansa, nahisi vain:

"Vihamiehiä niistä saa, kun laihnaa rahoja."

Laihnan pyytäjät taas pahkuloittivat:

    "Makaa kun koira luun päällä –
    ei syö itte, eikä anna toisellen."

Arkipäivinä olivat parhaatkin paapat kovia työn röykyttäjiä ja työnsä näköisiä, mutta kun he pyhänä mumman kanssa ajaa poukottivat kirkkoon, niin mumman kutomat, Kakkorin färjärissä klanstatut kesäharmaat läikkyivät päällä, vattalla kelluttelivat vanhan körnööpilääsen plakkarikellon hopeakuorista Jyllilän kulturilla teetetyt kieruperääset kälijyt, ja päässä keikkui Äällingistä ostettu leviäperäänen verkalakki.

Mutra viikolla heilahteli hurstimekkoo vainiolla koko päivän. Vain silloin, kun vellikello alkoi katolla pompottaa, asteltiin kotiin syömään ja levähtämään.

Aika paapan katonharjalla piti olla vellikello, jotta ohitse kulkijakin näki, että oli. Ja sen piti soittua, niin että kuului yli koko kylän. Monen vanhan paapan kellolla oli oma soittonsa, joka sanoi jotakin, että muutkin kuulivat. Tavallisen talon kello kalkatteli:

    "Vellillen, vellillen,
    puurollen, puurollen –
    tule jo pois!"

Mutta Koiviston kylältä kuului komeasti:

    "Silakan lakakaukalo,
    hompunpala, hompunpala,
    silakan lakakaukalo,
    hompunpala, hompunpala –
    kuinpa sitäki aina sais!"

Emäkirkolta päin kalahteli:

    "Kun panorahat loppuu,
    niin anturat on alla!"

Käkelänmäellä vasta ylpeästi helistettiin, lueteltiin oikein nuotin mukaan isäntä, kahdet ruorivaivaaset, Körri ja Sifferi, sekä kahdet piiat:

    "Käki-Jaakkoo, Käki-Jaakkoo – Körri!
    Prinsessa, Prinsessa – Sifferi!
    Mustasääri-Hessa, Mustasaäri-Hessa!"

Sänttin paapan kellohoito hoki aina samaa sakiaa:

    "Tytynpää, tytynpää,
    tytynpää, tytynpää..."

Eikä siitä sen valmiimpaa tullut.

Puurolle ja vellille kellot kutsuivat, puhuivat ne myös isännistä ja talon asioista, helähteli niiden soitossa tynnyripuitten hopeat, revenssitkin kahisivat. Motkottivat kellot vielä maista ja metsistä – ja kannattikin.

Sillä entisillä paapoilLa oli maata vaikka kuinka paljon. Mettäsaraat ulottuivat leveinä, ainakin peninkulmaa pitkinä sorkoona selekälinjahan asti, ja selkälinjan takana vielä oli alamänninkisarkoja. Aika talon isännillä oli maata melkein manttaali, ainakin puoli, aika ukko oli jo neljäsosan möyrijä, tuli hyvin toimeen kahdeksasosalla. Siihenkin jo mahtui joka lajia, mitä talo tarvitsi: rintapeltoa, luhtaa ja metsää sekä nevaa kytömaaksi.

Tällaisia paappoja rukihiset rintapellot kasvattivat, kasvattivat joka vaarin omaan laihinsa, niin että, minkä oli eri peltoa, eri oli pellon möyrijääkin. Oli paappaa niin pitkälti kuin rintamaata riitti, kovia vaareja vielä vanhanakin. Nikkoolaanen kaahi jo kahdeksattakymmentään ja vain kehahteli:

"Minä pruukaan saunasta tulles potkia puohoni ja sanua: paranen minä aina vain!"

Paranivat monet mänttinahkaiset paapat, minkä paranivat vielä kahdeksillakymmenillään. Mutta kun tuli loppu, niin tuli. Vaari kuukahti kesken köpöttelemistään jonnekin, joskus ruispeltonsa pyörtänölle.

Soittuivat kohta kahdet kellot kirkonharjoilta, vuoron perään moukuivat. Ne soittuivat tuttuina kuin kotiharjan kellot, vielä tutummin: ne kaikuivat kuin juhlakellot. Ne ilmoittivat pitkän päivätyön päättyneen ja kutsuivat paappaa kotiin.

Ne soivat vain paapalle, eivät muille – kutsuivat kuin juhlaan.

Ja vaari pääsi parhaisiin hoitoihin – oman kirkon tyville, oman rakkaan joen tuttuun törmään, rintapeltojen vierille.

Siellä hänen oli hyvä levätä pitkän ja raskaan päivätyön päätteeksi...

Mansikon Jukunkin.

Larvamairen raatajia

    Kaukaa pitää näläkää ohojata.

Rintapeltoja asuivat taloolliset Hirvi-Heikeistä ja Ätänettan äijistä alkaen. Jokivarret oli heille, rintalaasillen, annettu – siinä oli heidän hyvänsä.

Mutta larvamaat aina alamänninkejä myöten olivat torpparien ja mettäkyläästen osana. Miestä nekin kaipasivat, sitkeää selkää ja känsäistä kouraa, Niinistön Iisakkia, Relles-Samelia, Kärhys-äijää, Karhulan Jolli riepuakin, joka elämänikänsä repi hallaista Näätäkorven laitaa ja hengissä juuri pysyi.

Hiellä ja verellä on larvamaatkin lunastettu ja omiksi pyhitetty. Torpan miehestä vasta hikeä puristettiinkin. Kuiva uupunut ukko parka ei paljoa painanut, kun häntä kuusin miehin kiikutettiin uukkongin kautta kirkonmaan hoitoihin. Hän, jos kukaan, kaipasi lepoa.

Kuokka heilui aina peränevoja myöten. Korpikontioitten yksinäisiä pesiä oli luomien rannoilla siellä täällä – Karhulaa, Kontiota, Susivuorta, Moukolaa, Ristirämäkkää, Riitakorpea, Kolahrosta, Kalsiaa, Pyrylää, Rouheenmaata, Pertujärveä – oli myös kokonaisia mettäkyliä torpparien repimissä aukeissa.

Ei tänne larvamaille ollut kuninkaitten kulkukeinoja, vanhoja tervateitä vain koluuteltitn kärryillä kivien ja kantojen kautta silloin harvoin kuin oli asiaa. Eikä kaikkiin kyliin ollut edes tervatietä, vain pahainen mettänpolku, jota mennä pokkailtiin jalakatanuusin, vetelien nevojenkin ylitse huonoja portahia pitkin. Ja jos ukon piti metsäpesälleen jotakin kuljettaa, hän sai paariilla ajaa röykyttää polkua myöten. Hevoskopukka oli aisoissa, aisojen notkeat larvat laahasivat maata, larvojen varassa oli lava ja Lavalla korpiheikin tavarat. Karhukin parhaana kuninkaana saartoi joskus samaa metsäkeinoa tallustella.

Mutta kun kaitojen mettäpolkujen kulkijat joutuivat jokivarren lavealle valtatielle, he silloinkin astella pökkäilivät omalla laillaan. Ainakin rintalaaset sanoivat:

    "N' oon mettäkyiääsiä,
    koska astovat noon ylähäättee."

Eikä kaukaisille metsäperille kuulunut kirkonkellojen moukuminen. Lehmänkello vain mouhusi ja lampahankello kalahteli – siinä oli korpelaiselle isoa- ja pikkukelloa. Ja siinä oli larvamaitten raatajalle kylliksi vellikelloa, kun kakarat karjuivat portahilta taikka vainion veräjältä:

"Tulukaa syöö-mähän... Pylysyvelli jähtyy!"

Rintalaisilla oli tuvat, kahdet peräkamarit, porstuakamarit ja kamarit kokillaki, erustuvat ja vielä pihan puolessa trenkituvat, sittec pihan takana aittaa, puoria, luttiratia ja liiteriä, tallia, navettaa, lammasnavettaa ja sijantiijua, navettalatua, puilatua ja paskalatua, ynnä tuonnempana sauna, riihirati ja pernakuoppa. Jo oli kaikki minkä manttaaliin pantu, oikein jyvitetty maa tarvitsi.

Yhtä hyvin oli metsäkylän ukolla tupahoidot ja muut, sen kuin ukon hoitoihin uskottu luoman rantakappale tarvitsi. Eikä se tavattomia vaatinut. Viis-, kuusseinäinen asumus: tupa, porstua ja porstuan sivussa kamaripöksä, johon tuvasta oli ovi – hyvä oli, enempää ei kaivattu. Vain joissakuissa torpissa saattoi olla peräkamari, kaksikin. Pienen ruohoisen pihan vierillä oli puori ja puuliiveri, talli ja navetta, karjalato ja katosalusta, tunkio ja hyvä nurkantausta, riihi metsän laidassa, perunakuoppa maen laidassa, ja luoman ranteessa nokinaamainen sauna, pari vihtaa pelsimen noukalla, seinän vieressä korvee ja korkeakoipinen pyykkilavitta.

Harmaa, airaksenkarvaanen oli metsän asumus. Hyvin se sopi, samoin kuin koko torppakylä korpiseen ympäristöönsä, vielä paremmin, jos jäkäläinen kallio natisevine honkineen komotti takana, ja metsä tohisi. Ei mettäkylä kysynyt koreuksia, harmaassa hiljaisuudessa vain tuhersi, eikä metsäkään moittinut.

Oma oli metsän koto, siinä sai olla ja asua kuin isäntä – vaikka isäntiä oli oikeastaan rinnalla. Mettäkylän raatajat olivat vain Korpi-Heikkejä, Pirtti-Mikkejä, Kontion Köyssyjä, Liisan Samppoja, Mouko-Tanelia – olisivat kyllä rumasti katselleet, jos heitä olisi isänniksi nimitelty.

Jokirannan isännän peräkamarin – pieneet peräkamari oli isännän kamari – kaapin Laatikossa oli kovetut taloonkirjat, joista nähtiin, että oikeassa paikassa ne olivat ja omassa kaapissaan, kun olivat isännän kaapissa. Luoman ranteen Juhan kamaripöksän kaapin komerossa oli torpan kontrahti, kovettu paperi sekin ja tarkoin pidettävä tallella, ettei vain joutuisi kersojen käsiin. Siitä nähtiin, kuka täällä asui ja isännöi.

Sait mustaan korpeen kopeltaa pesäsi, puskea päiväpaisteisen aukon, ahertaa siinä elinaikasi, muorinkin elinajan ja ottaa leipäsi, minkä jaksoit. Kun ennätit elämäsi takarantaan, oli luoman rantakin puolestasi valmiina. Ja tapahtui pieni vaihtokauppa. Rintapeltojen isäntä sai valmiiksi raivatut larvapellot, sinä pienen valmiiksi kaivetun kappaleen kirkonmaata rintapeltojen vieriltä. Täyden hinnan olit kyllä maksanut kolmikyynäräisestä rintamaastasi, mutta siinä olikin iankaikkinen kontrahti.

Torpan kontrahti, pienen kaapin paras paperi, oli kuin raatajakumppani. Yhdessä elettiin ja raivattiin korpea ja vanhennuttiin muori kolmantena. Ja sitten tuli yhteinen loppu. Torpan raatajien ikä loppui – niin myös kontrahdin.

Ei kaapin komeron paperi ollut kovin suuri, mutta paljon siihen mahtui – koko korvenaukon elämän vaellus. Kellastuneessa paperissa sanottiin, mihin sait kuokkia peltosi, mihin raivata luhtamaasi, mistä sait ottaa aitavärkkisi, mistä hakata polttopuusi ja huoneittesi hirret, sanottiin vielä kaikkein tärkein asia – milloin piti mennä talon töihin.

Entisen Pihlaja-Jaakoon kontrahdissa sanottiin näin:

    "Tämän kautta vastaan otan minä Aleksanteri ala Jyrä ynnä vaimoni
    suostumuksesta minulta omistettavan ala Jyrän perintö taloon N:o 3
    Torppariksi Jakob Isakin pojan Ja hänen vaimonsa Serafina mikin
    tyttären heidän molempain elinajaksi seuraavaisilla eduilla ja
    ehdoilla nimittäin

    1 si Saa hän rakentaa huoneensa entisehen Pihlajamäen hakahan

    2 si Pelloksi saa hän ylös ottaa ne vanhat pelto kedot Jotka alkaa
    Harjun rajasta Joita on 20 Ja vielä peltomaata saapi hän kaikki
    sen maan kun on huoneista mäkitiehen asti Ja kun se on kaikki
    peltona niin sitte saa tehdä peltua Pyynpesän nevan rinnan
    puolellen mitä siinä on pelloksi kelvollista kun hän pitää reidus
    aidan Ja ojan talon rajalla Vaan taloon on oikeus ottaa savia
    kydöllensä pitkin Lukkarin rajaa mistä hyväksi näköö ja kulkutie
    pitää olla vapaa talolla näiden maiden läpi

    3 si Luhtaa saa hän Isoolta luomilta perä sadasta Harjun rajasta
    rintahan päin yli saraan sata viisi 105 kyynärää tämä tulee vasta
    sitte kun välltorpan muori kuolee Ja sitte pitää hänen siitä
    tekemän Hevoos taksivärkkiä seittemän 7 päivää vuosittain kesällä
    silloin kun taloo vaati mies ja hevoonen omin roskin mutta jos ei
    hevoosta ole niin sitte pitää tehdä työtä yksi 1 viikko heinä
    aikana yksi 1 viikko leikkoo aikana ja omin roskin talon ruas

    4 si Mettää saa hän hakata tarpeelliset Huonesten rakennus aineet
    ensimmäiset mutta Jos huones palaa eli lahoo huolettomuuden tähden
    niin ei saa taloon mettästä siihen mitään apua toisi kertaan Aidat
    saa voimas pitää mettästä vaan seipähät pitää halkomalla tekemän
    Ja kaikki mitä tarvittoo mettästä niin Ladvasta rintahan päin
    Polttopuiksi saa ottaa kuivia ja maas makaavia

    5 si Taksi värkkiä pitää hänen tekemän työtä nyt kohta aikain
    Joka neljännen viikon vuosittain kaikki taloon ruas mutta omilla
    työ aseillansa kun edellä sanotaan mitä työ aseita tarvittoo
    mutta Jos taloo ei tykkää taksivärkin tekiästä niin pitää maksaa
    rahas sen jälkeen kun kulloonkin kelpaavan työmiehen palkka on

    6 si Jos ei torppari ole niinkuin kontrahti viisaa niin taloo saa
    lunastaa torpan taloohin koska hän hyväksi näkee kun maksaa
    torpparille yhden 1 markan Joka kapan maasta mitä torppari on
    Uudesta tehnyt Ja huoneista 2/3 osaa kun mettän frahti on ensin
    pois räknätty Ja tätä torppaa ei saa myidä eli vaihtaa missään
    tapaukses silloon kadottaa se oikeutensa. Ja Jos maat tulis
    jaettavaksi Jonki pakon tähden eli talosta erotetuksi osa pois
    niin sitte pitää sopia Uusihin maihin niinkuin taloo vaatii

    Tämä kontrahti on seisovainen heidän molempain kuolinpäivään
    asti Jolloin se kohta lankee taloohin sen kaltaisena kun se
    silloin on oli laista mistä hyvänsä ilman lunastusta.

    Tähän olemme molemmin puolin tytyväiset Jonka me vierasten
    miesten läsnä olles puu merkkimme ala piirtämisellä vahvistamme

    Kurikas sinä 13 päivänä marraskuuta 1873

                             Aleksanteri ala Jyrä
                              torpan maan antaja
                          Jakob Isakinpoika Pihlaja
                                   torppari
                               emätä Serafina
                       Todistavat trenki Janne Marian
                              poika ala jyrällä
                            Matti Gabrielin poika
                              treki ala Jyrällä

    Kirjoitti
      Isak Semelius"

Siinä olivat torpan kontrahdin kaikki tarpeelliset asiat, koulumestari Semeliuksen kriivaroomina, Molemmin puolin oltiin "tytyväisiä", ja Jaakkoo sai Serafiinansa kanssa toivorikkaana aloittaa maan asumisensa Luomaan luhtien laidassa, naapurina karikka-nakkoon päässä muutamia vuosia aikaisemmin tullut Pihlajamäen Juha, paksu isopersustainen ukko. Suomen sodan sotamiehen, Kreinin Taaveen, poika, lukkarin vävy, joka oli ottanut haltuunsa papin pojan, Kanstreenin Junneen, laittaman mökkipahasen. Saatiin torpankirjaan sopimaan toki toisenkinlaista taksvärkkiä. Korpi-Heikin piti ensi vuosinaan joka talvi tehdä "taloohin" hyvä työreki, sitten olla talon töissä kaksi viikkoa talvella, toiset kaksi kesällä, toisen heinänteossa, toisen leikkuupellolla, kunnes alkoi täysi taksivärkki: joka kuures viikko pitkin vuotta, "mutta jos Pyhäpäiviä sopis sillä viikolla monta olen, pitä torparin ne toisella kerta palkita." Pitkäpartaisen Heikin piti "myös tarkan varin pitä", ettei rinnan puolelta Kampinkylää kukaan saanut varastella talon metsää. Mutta Larvan puolesta ei puhuttu mitään. Siellä sai mennä poikki sarkoohin, eikä tarvinnut pelätä Heikin partaista muotoa. Peräkampin Masan piri tuoda Paavoolan aittaan puolitoista tynnyriä rukihia ja puoli ohria, neliikka silakoota ja neljä kappaa suoloja sekä ajaa omalta konnultaan isännän latoon kaksi krinniä heiniä ynnä rihma olkia. Piti Masan vielä omin evähinsä paiskia talon hyviksi kuusi syltä halkoja sekä olla talon töissä ja evähissä puolitoista viikkoa. Pian kyllä, 1853, vaihdettiin Masan jyvät, heinät, silakat ja suolat rahaksi – viideksitoista hopearuplaksi. Ison Ryönän piti värkkinsä täytteeksi ottaa kesäkaudeksi hoitoihinsa Oja-Kurikan joutilahat, ja Koiviston joutokarja vietiin Sikalaan kesäkäymähän. Oli toki joukossa yksi lypsävä, jonka maitoa Kaisa sai nilkoa hyvikseen. Hietikon Samelin piti lisävärkkinä Mäki-Reinikalle tehdä ja kantaa retuuttaa Isoosta-Karhuvuoresta kärrytien varteen neljäkymmentä paria hyviä saunavihtoja.

"Joka kuures viikko" oli varsin tavallinen taksivärkki tavallisesta torpasta, sekä siihen vielä joku savenajoviikko talvella miehineen ja hevosineen talon ruokossa, toisin taloin vielä jaakoonpäivän aikana kainaastoviikko ja samelin aikoina leikkooviikko. Mutta moni luomanrantojen repijä sai repiä talon töitä joka nelijännen viikon, täytyipä monen larvamaan ukon, kun oli pari viikkoa ahertanut omilla pelloillaan, astella kolmanneksi viikoksi isännän pelloille. Hänellä oli värkkiä joka kolomas viikko. Näin kovetun värkin tekijä hoiteli jo hyviä ja isoja larvamaita, ja rintapeltoja hoiteli hyvin kiintiä äijä.

Kaikkein kovin värkki taisi olla pappilan rintatorppariilla. Niitä oli neljä vahvaa raatajaa, Muurimäki, Anttila, Autio ja Saarpari, jotka elinkeinokseen möykyttivät Muurimäen ja Pölhölänmäen laitoja pappilan vainion aidan takana, mutta kohta puolet päivistään saivat möykyttää pappilan arkitöitä. Kesäkauden, valporista pyhäinpäivään, piti miehen hevosineen olla joka viikko kaksi päivää pappilan ajoissa – Aution Joeli sai junnata kolme päivää. Talvella papintalo tuli toimeen vain miehen päivätöillä. Mutta jo piti rintatorpparien kaksin hevosin ja miehin mennä viikoksi kauas Kauhajoelle hieranajohon pappilan pitkälle tieosalle – ja omin evähin. Jopa taas, kun pappilan kauroja piti vietämän kaupunkiin, niin joka torpasta hevonen kaurakuorman eteen, ja mies kuormalle. Tyytyväisenä, napisematta ajeltiin kauramatkat, hietaviikot ja muut työt niinkuin oli papin kanssa puhuttu. Eikä ollut edes kontrahtia, suullisesti vain sovittiin, kun uusi pappi tuli – pelolla häntä odotettiin, jotta lisääkö värkkiä.

Mikäs oli hätänä pappilassa, kelpasi elää, kun oli ainakin manttaalin maa, ja torpparit, joita oli liki parikymmentä, Pyrylää ja Niinistöä myöten, tekivät kaikki maatyöt, riihetkin ryskyrtivät. Honkirämäkällä vielä koko mettäkylä oli päivätöis, tavallisesti leikkuupellolla.

Hieranajo talon tieosalle Kauhajoella oli monen torpparin talvisena hevoosvärkkinä. Kurikan isännät olivat saaneet ankaraksi asiakseen pitää kunnossa Kauhajoen maantietä Teuvolle asti, kauhajokiset taas Isoollejoelle ja Karijoelle menevää osaansa, emäkirkkoiset hoitivat Kurikan tietä aina Kauhajoen rajoille, ja jalasjärvisten osana oli tie Kurikan kirkolta Jalasjärvelle. Ja nämä kaikki olivat omaa tielahkuansa, torpparitkin kovina ajomiehinä.

Monet entiset kontrahdit oli tehty rahan päällen. Kyttä-Iisakki, joka löysi aviokumppaniksensa Paskoon Juhan Pietan Juonenvuoren vierimailta, otti 1833 hoitoihinsa Juhan tekemän torpankin – kontrahti oli v:lta 1814 – ja maksoi Mäki-Tassin Juhalle "Näiden Edestä", nimittäin "torpan tilusten", joka vuosi "Pyhään Miesten Päivähän kolmekymmendä kuusi + 36 + Rix dallaria Ruotsin Rigvalts Rahas".

Toisinaan kirjoitettiin kontrahti viireksikymmeneksi vuoreksi, mutta tavallisesti kumminkin elinaijaksi, niin että "Torpan saaiain kuoleman jälkeen Langee Torppa sellaisena kun se silloin löytyy Taloon omistaiallen ilman mitään lunastusta" [Paskoon kontrahdissa v:lta 1833]. Hautaniemen muori oli niin lujaa tekoa, että köpötteli "liki saran vuoren vanhaksi", ja muorin kontrahti oli yhtä lujaa tekoa. Se pysyi pystyssä niin kauan kuin muorikin.

Mutta jos torpan ukko leskeksi jäätyään otti toisen tupakumppanin, ei kontrahti tätä armahtanut. Joeli-vaari korjasi mökkiinsä vanhan päivän varaksi Hyryn Alppeen, matalajalan. Mutta kun vaari kuoli, Alppee sai entistä matalajalkaisempana lähteä kylätietä kuuputtamaan.

Usein kyllä, kun vanhat raatajat olivat kuolleet, talon isäntä uuristi kontrahrin torpan pojalle tai vävylle, kuten Mäki-Tassin Juha Kyttä-Iisakille Paskoon. Mutta monesti vanhojen jälkeen perilliset saivat painaa oven kiinni ja lähteä uloos – olivat jo osalta lähteneet, kuka kunnekin. Reinikan Hesee antoi Hautalan mökkeineen ja maineen vävylleen ja tyttärelleen "ikuusiksi aijoeksi", ja Juha, torpan perillinen, sai Tarha-Kreetansa kanssa lähteä haeskelemaan uutta asumapaikkaa – Miilumäen laitaan, Soukkaan, joutuivat Mäen Juhan aloittamille aherruksille. Peräkampin Trillingin likkoo menetti isänsä kuoleman jälkeen mökkinsä ja luoman rannat, kun Paavoolaanen antoi ne tyttärelleen ja Kakkorin Hautatorpan Masalle, kilien ja kuttujen viljelijälle.

Talon vävyt ja pojat – varsinkin pojat – saivat perintömaaltaan torpantilukset vähemmällä värkillä kuin ventovieraat, Levulan Tanelille laitettiin 1823 hyvä torppa larvametsään, Annanmäen rintarantaan, ja siitä hän maksoi veljelleen, talon isännälle, veroa "32 sillinkiä Ruotsin pankosa vuodes". Sillä

    "... nämät torpan tiluxet tulovat Danelille hänen Kjintiästä
    taloosta ja tämän kansa langee se kahdexan kymmendä Rix dallaria
    pankosa kun Danelillen tulis Hänen Kjindiä perindö lunastustansa
    vielä saavat Heidän lapsensa vanhempansa Kuoleman Jälkeen nämät
    torpan tiluxet sillä että He maxavat yhden päivän Tagvärkin joka
    vjiko Talon ruvalla."

Mutta kun ison talon perilliseksi otettu Iisakki vain tappeli ja ryypiskeli, ajeli ja vihelteli, hän joutui lopulta parhaana perintönään asumaan pikkuruista tupatönöä larvakylillä mustan metsän laidassa. Ukon perintötalo oli kuin viidenkapan mitta, eikä ketunmultaisessa perunapellossa ollut rintapellon tuntua. Ilmankos Iisakkia harmitti, niin että piti kiukkuisena lähteä neliittelemään pojanmölkähäisten perään, kun ne ohi kulkiessaan hänelle viheltelivät.

Kun Iisakki kuoli, jäi perintömökki pienine perunamaineen ja ketunmultineen metsän laitaan. Sai sen taas joku hoitoihinsa, mutta ei siitä kukaan suuria kostunut. Oli se kumminkin parempi kuin koturin nurkka. Oli oma tupa ja katto pään päälkä, oma takkakin, joka mieluisesti lämmitti. Mökissä oli kyllä, jos missään

    "Elämä kymmenen kynnen nenäs."

Mutta Perkiön Iikoolla oli mäkensä laitamalla parin, kolmen tynnyrin pelto- ja hakamaa, navetassa lehmä ja pari lammasta, ja siitä jo pääsi elämisen alkuun, kun aina pisti pisimmän sormen suuhun. Korpi-Heikillä oli viisi tynnyrinalaa peltomaata ja Luhtaneva heinämaana, tallissa hevonen, navetassa pari lehmää, vasikkaprutikka ja muutamia krapehia lammaskarsinassa. Heikin tuvassa jo eleskeltiin, ja pitkästä parrasta paukahteli mieheviä sanoja. Hautalaanen hoiteli viittätoista tynnyrinmaata, Kainaaston luhtakappaletta, pientä hakamaata ja kolmea lehmää – sai leipää ja muuta ja puhui leveästi.

Mutta kun torpan nimissä oli parikymmentä, viisikolmatta, viisikymmentä, seitsemänkymmentäkin tynnyrinalaa tekomaata, ja tallissa kaunootti kaksi hevosta, varsa plökki kolmantena, ja navetassa oli neljä, viisi kytkyessä, lammaskarsinassa ainakin puolitusinaa, kymmenenkin – jo oli suuri torppa, kohta kuin häjy taloo. Jos siinä torpan plassis tehtiin rutajamatta työtä, jo lähti omista pelloista leipä ja puuro, penkkivelli ja pylsyvelli, vielä perunat ja kropsu, ja fiililautaasella oli pitkä rati fiilipunkkia, oikein kolminkertaisena kukkurapäänä. Puorin laarissa oli jyviä joka lajista, tynnyripuissa jauhoja, joskus vielä kaapin piiloissa muutakin kuin torpankontrahti.

Torppa oli kohta parempikin kuin häjy taloo.

Tällaisia aikahan tulevia torppia oli larvakylillä joku siellä, toinen täällä. Ojalaanen, Kakkorin ja Tassin takalistoilla, oli jo tavaton maanröykyttäjä, samoin kuin saman Kyttäluoman rannoilla Myllyniemi, joka hoiteli kolmenkymmenen tynnyrin pelto- ja kytömaita. Tavaton oli Isoonkorven äijäkin, Häjynluoman rantojen asuja möyri parin-, kolmenkymmenen tynnyrin korpirytöä ja ajeli hyvillä hevosilla, jopa joskus oikein laulellen:

    "Niin kauvan juon ja ajelen,
    kun Isoomusta jaksaa.
    Viiren saran paikampa
    tuo Isoomusta maksaa."

Jo ennen mainittu vanha Paskoo oli tyränni torppa, siinä oli summalta maata, peltoa ja kytöä. Taula-Suutari niitä perillisineen myllersi ja asusteli kaksissa tuparadeissa. Oli siellä tuonnempana muitakin isoja, Luomaanväli, Kompsi ja Polvi. Ja mikäs oli Ryönä – vanha suuri paikka Myllykylän vierillä? Taisi hallita viittäkymmentä tynnyrmmaata. Oli samoilla perillä muitakin isoja, Harjamäki, Harju, Venna ja Vuollet. Noksoon vanha Iisakki Luovan perillä repäisi emäkirkkoisien nevaisia takamaita pellon viljalle monet kymmenet tynnyrin maat.

Mutta Pirttineva Pitkämöön perämetsissä, Ponsiluoman rantamilla, taisi olla kaikkein tyrännein. Se oii asuttu viiden Tuiskulan ulkosaroille, ja maata oli torpan hallussa niin tavattomasti, että tuskin itsekään tiesivät. Oli kotoista luoman rantaa pelloksi ja perkiöksi, sekä nevaa kytömaaksi – Rautapäätä, Siltaperkiötä, Toholokorpea – niin paljon kuin vain jaksettiin repiä sulille. Pirtti-Antti joutui torpassa ensin yrittelemään, sitten Juha ja kohta Karjalan Sameli, jo tuli Pirtti-Jaakkoo, Pitkämöön patruunan poika, ja rupesi rysmäämään metsissä ja nevoilla. Oli Jaakoolla kaksi hevosta ja seitsemän, kahdeksan lehmää, tunkiokin oli aikamoinen, ja porraspäähän oli kaivettu suuri tynnyri, johon saattoi portailta laskettaa – pellolle ajettiin, kun tuli täyteen.

Tavallisesti torpparit saivat kopsia polttopuikseen "maas makaavia ja pystyhyn kuivanehia", mutta Pirtti-äijä sai ottaa muutakin. Sattui joskus Tuiskulan isäntä tulemaan larvatorppaansa ja rupesi moittimaan, kun takassa palaa romotti liian pitkistä haloista lyöty rovio. Mutta ukko työnsi vain halkoa takkaan ja sanoi:

"Ennen minä lykkään, ennenkö hakkaan!"

Taisi Jaakkoo joskus vedättää perämetsistä mahdottomia mastopuita Kristiinaan, taisi kun sattui korvennella tervaakin. Mikäs, ettei korvennellut, kun oli metsää määrättömästi? Isäntä, kun sai kuulla, kyllä motaa:

"Ei se nyt, kuule, oikeen luvallista taira olla... ei kontrahris sellaasista puhuta mitään."

Kovan työn tuloksia isot torpat olivat – ja hyvänlaisen maan. Ryteikköinen luoman rantakorpi, savipohjainen kontoneva ja itsepäinen ihminen olivat ottaneet yhteen kaikkein kiukkuisimmin, ja pitkätkin jumalanpäivät oli usein jatkettu öillä. Oli käyty maan kimppuun kuin pahimman vihollisen, vaikka oltiinkin parhaat ystävät, ja molemmin annettiin toisilleen, mitä suinkin voitiin.

Larvamaitten raataja rakasti luoman rytöistä rantaa kuin omaansa – vaikka rantamaa olikin rintapeltojen isännän. Kyllä metsäkorven mies tämän tiesi, monta kertaa se kipeästi jysähti mieleen. Mutta tämä oli maata, Jumalan luomaa ja siunaamaa, tätä täytyi oletella omakseen. Tämän kanssa oli yhdessä aherrettu kaiket päiväkaudet vuodesta vuoteen. Joka peltosarka ja oja ja pyörtänö, savipaikka ja hiuvespaikka, ketunmulta ja ruminkin rytö haastelivat tuttuina ja tekivät parhaansa, kun niitä oikeassa hengessä palvelit. Tuttu kiviläjä tervehti pellonnurkalta joka aamu – monta kivikuupanota olit siihen kanniskellut.

Ja metsä katseli tuttuna aidan takaa, vuori katseli metsän takaa, vuorelta viittoivat vanhoina ystävinä käkkyrämännyt ja kuusenkrässyt – toisaalla pohotti suuri neva. Osasi vuori haastellakin. Menit hänelle jotakin huutamaan – heti kuului vastaus. Mukulain kanssa hän usein piti pitkiä kanssapuheita. Kesäilloin laulurastas siellä piti omaa puhettaan, öisin hyrräsi kehruuhaukka.

Larvakylillä oli oma mieluisa maailmansa – ei taivaskaan tuntunut olevan niin korkealla, eikä sen ääret niin kaukana kuin rintakylillä.

Mutta larvamailla oli halla vanha tuttu, ainainen peränevojen kähmijä, harmaa häjyläinen, joka pelkäsi jumalanpäivää, vain öisin uskalsi hiiviskellä. Hänen kanssaan käytiin mettäkylillä ikuista taistelua, mutta ei mahdettu mitään, hän tuli, kun tuli. Usein nähtiin aamulla, kun jumalanvilja vuoditteli kirkkaita kyyneleitä, ja perunanvarret olivat murheellisen mustina. Pellon isäntä oli yhtä murheellinen, oikein rintoja karvasteli – leipä oli viety. Mutta eipä saattanut manata öistä kulkijaa. Jumalan sallimana hän taisi liikkua, vaikka vaeltelikin ahkerammin peräkylillä kuin rintapelloilla. Täällä suurilla selkänevoilla hän piti ainaista asuinmajaansa – melkein naapurina pysytteli, ja oli aina vaanimassa sopivaa hetkeä.

Jumala sääteli ilmat ja antoi luvat. Mitä mahtoi pieni perämetsien ukko.

Ei muuta kuin luottaa Jumalaan ja maahan sekä uskoa uuteen kesään ja aina itsepintaisesti puskea työtä. Täytyi. Peräkylillä piti aina pelätä hallaa ja palvella kahta maata – larvaa ja rintaa. Kun pääsit parhaaseen menoon mersäpellollasi, täytyi se heittää ja lähteä töihin rintapelloille. Kaapissa oli kova paperi, ja vuoluhirren almunakkaan oli merkitty värkkiviikko. Larvamaitten eläjän, jos kenen

    "Täytyi teherä työtä elääksensä
    ja elää työtä teheräksensä."

Nevat olivat monen torpparin ensimmäisinä luhtamaina. Nevoilta ja rämäköiltä ja luomien rannoilta he saivat kalvaa itikanelua talveksi, karviviikattehella niitellä harvoja nevakarvoja sekä koota niitä suovihin. Pikku-Matti käpsytteli viikatteineen Lehtinevalla, ja Matin akka toksasi Näätäkorpea. Pitkämöön perälaisillä oli nevoja vaikka kuinka pitkälti, samoin Luovankylän metsäperillä. Siellä oli suuri Peuraanneva ja Lapioneva, oli myös Porrasneva ja Lautapihti, jonka Karjalan isäntä oli kaupoitellut viinakannusta, sekä suuri Noksoonmaa, joka oli saatu Korven emännältä silkkikaadilla.

Mutta Pihlajamäen Juha niitteli lisäheinikseen puolikuivaksi laskettua Lehtijärveä Lehtivuoren takana. Kuusen tyvikäyristä kaverretuilla sivakoolla Juha laahusteli vetelää järvilettoa haravoiden ja kantaa repajuttaen heinätakkoja suovaansa. Kalmoon Taavetti, Lainesmäen Tuomas ja monet muut rähjäsivät Vuorusjärven rantaletoissa. Siellä kasvoi miehen mittaista kortetta. Kahisi vain ja päät piippailivat, kun heinämiehet sukeltelivat kortteikossa. Kalmoon äijäkin sotki levein kenkätollukoin.

Kesällä oli larvamaitten itikoolla kyllä eloa. Karjanlaidunta oli niin pitkälti kuin metsääkin – voi mennä vaikka Jurvaan ja Teuvalle asti taikka toisaalla Kauhajoelle ja Jalasjärvelle, et tullut aitaa eteen. Siellä itikat saivat omalla kuusallaan kulkea niinkuin tahtoivat ja ehtoolla tulla keikutella kotia mettäveräjän taakse kaula pitkällä kilpaa huutamaan. Mutta lampaat, kun kerran pääsivät irralleen ja saivat pemahtaa metsään, pysyivät metsän hoidoissa koko kesäajan, olivat syksyllä niin mettittyjä, että heti kapaisivat karkuun, kun näkivät ihmisen. Väkisin ja väsyttämällä ne kesytettiin ja ajettiin kotiin – joskus viimeiset vasta lumikeleillä. Jotkut taisivat jäädä mettän märehiksi.

Mikäs oli elää isossa larvatorpassa? Hyvänpuolohoisesti siellä tultihin toimehen ja elettihin ominsa. Mutta pienissä paikoissa, joissa oman pellon leipä ei riittänyt kovin pitkälle, ei asuttu varsin leveästi. Mutta kun oli jouduttu larvamaan vähäväkiseksi raatajaksi, täytyi elää ja yrittää. Mettäkansa oli sikiävää sukua, kersoja oli monesti mökin täydeltä – totta heitä metsä ja maa tarvitsi, kun kerran niitä siunautui. Mutta leipää, jumalanviljaa, piti olla jumalan luomille paljon.

Täytyi hankkia elatusta muualta.

Torpan päämies ja torpan eukko kulkivat parempiosaisten töissä päivämiehinä, päivälääsinä sekä latvassa että rinnalla, taikka tekivät töitä akortilla, varsinkin leikkuupellolla. Ja siitä lähti apua. Jouti torpan ukko toimeen tulevan naapurinsa värkkärinä käymään talon töissä, vaikka joka viikko, minkä kontrahti vaati. Monella isolla torpalla oli koko vuodeksi sovittu vasituunen värkkäri – Perkiön Iisakki, Jyvä-Iikkoo, Pyrylan Sameli – kolme, neljä markkaa viikko ja talon ruoka. Jouti joku rehkimään talossa viikkotrenkinä joka toisen viikon – kuusikymmentä markkaa vuodessa, toisin viikoin taas puskemaan päivämiehenä – puoli markkaa päivältä ja ruoka. Saartoi ukko hakata talon isännälle hakoja – puoli markkaa krinniltä, päivässä pari krinniä. Ja torpan akka kävi taloissa karstaamassa, kehräämässä, paikkootöissä, kankaitakin kutomassa, taikka hän kutoi ja kehräsi kotona ja vei valmiit työt emännille.

Ja taas penni kilahti pennin laitaan. Taikka lähti talosta jyväpussuinen taikka joku läpileipä, jopa joskus muutamia suolaisia sylttysorkkia ja mahan nahan repalehia ynnä pari länkkimakkarakäivärää – mukuloolle muruksi.

Larvatorpan pienistä jäisistä ikkunoista kohta paistoi päivä, ja lumitriivut kimmelsivät luoman töyrässä, kun äitee tuli kotiin.

Pikku torppien ja mökkien emäntiä olivat monet kupparit, hierojamuorit ja paarmuskat sekä suonilankojen ja syöpäläisen voiteitten tekijät. Heidänkin kainaloissaan oli aina jotakin hyvää, kun he virkamatkoiltaan palasivat.

Metsässä kun elettiin, niin monta kertaa turvauduttiin metsän apuihin ja mentiin metsän hoitopuorillen – rinnallakin oli, kirkon luona hoitopuori, hoikotespuori, jonka seinään moni mettäkyläläinen sai usein käydä nojailemassa. Torpan akat ja vanhat ukot tekivät koivunoksista luutia ja vispilöötä, joskus vihtojaki sekä kuivista kuusenhaoista pesimiä, ja kulkivat niiden kanssa pitkin rintakyliä – kesällä selässään kantaen, talvella raahaten kelkalla. Vanha Järven Tiina, joka joukkoineen ja Kaappoineen asua tuhraili kaukana metsäperillä, Lehtijärven takarannalla, ilmestyi aina silloin tällöin luutatarakkoineen ihmisten ilmoille, talvella kelkka perässä tohmertaen. Pitkin rintakyliä Tiina kulkea rieppasi, joskus seisahtui tarakka selässä hartaana kuuntelemaan vellikellon helkytystä. Tiina tahtoi saada kokoon niin paljon lantteja, että voisi ostaa talon, jonka katolla olisi vellikello. Olisi oikein mukavaa istuskella isossa pykningissä, katsella klasista maantielle ja aina vähän päästä juoksaista nykimään vellikellon nuorasta.

Katolla soittuisi komeasti – ja olisi oma kello!

Monet torpan ukot käydä köppelehtivät metsiä poikki sarkoihin etsiskellen pitkiä notkeita pihlajia, joista sai hyviä takkavittoja, sekä suoria pihlajia, tuomia ja koivuja – ne taas kelpasivat luokka- ja aisapuiksi. Mennä kepsutti äijä metsiä sinne ja tänne kokoillen kainaloonsa kaikenlaisia häjynäijän vääriä ja kenkuloota, mainioita reenkepiiksi, äkehenkoukuuksi, sontatarikooksi ja riihihangooksi. Jo taas piti kuuputtaa kuusikkoon napsimaan nuoria kuusenkrässyjä, joista voi halkoa airanvittooksia. Valmiit takkavitsat, luokat, reenkepit ja muut olivat hyvää tavaraa, sivuaisakki kelpasivat, ja vittooksia tarvittiin kevätkesin paljon aidan panoihin. Kuormittain metsien miehet joskus raahasivat metsien tavaraa rintamaitten isännille.

Jotkut pikku torpparit kiertelivät pitkin koivikoita, nylkivät tuohta ja kutoivat konttia, toiset taas löivät mäntyä mäkeen, kiskoivat päreitä ja kopeltelivat päretkoppia, toiset tekivät kaikenlaisia puuastioota, jotkut kavertelivat lusikoota ja kauhoja – ja sitten lähtivät niitä kaupittelemaan. Rahalantteja niistäkin sai, taikka sai jyviä taikka sai leipää. Tyytyväisenä ukko astella köykytti rinnalta larvaan päin, ja selässä oii seipääseen pistettyinä taikka nuoraan sonnustettuina koko joukko kovia leipiä.

Hyvin monet isotkin äijät kolistelivat perämetsien vanhoja koivunkärnäköitä, kaatoivat, löivät kasaan ja polttivat tuhaksi, keittivät tuhasta lipeää ja lipeästä korvensivat potaskaa. Korpelan vanha Juha Tassin Jarvoilla, rahamies, rahallisen tynnyripuun isäntä, punnitsi potaskan ja luki lantit kouraan.

Kulkeentui potaskaukko poikki sarkoihin toisinaan aina kauhajokisen metsäperille. Sattui joskus itse isäntä paikalle, heti kiukkuisena yllätteli kimppuun ja möyrästi:

"Mitä – mitä kelestä sinä tääl' oikeen meinaat? Ekkö – ekkö sä, ryökäles, tierä, jotta täm' on mun mettääni? Mitä sen tuhannen päitä sä näin kauvas oot tullu?"

"Kaukaa pitää näläkää ohojata", potaskaukko vain urahti.

Mutta kun oikein totinen nälkä rupesi mahaa kipristelemään, moni peräkorpien mies ajaa kahisteli katselemaan pappilan leveää metsäsarkaa, onko se niin tavatonta kuin oli sanottu.

Ei ollut turhia puhuttu. Oli totisesti siellä muutakin kuin häjynäijän vääriä, oli männikköä kuin vuoripeikoosten hamppumaata. Ei sitä kukaan saattanut kauan toimetonna katsella. Kohta paiskittiin parhaita kankaaseen ja raahattiin jonnekin kotonurkille, sahattiin koko kuorma komeita lankkuja, ajettiin Kristiinan porvarille ja tulla rohistettiin kotopihoille jauhokuormalla.

    "Kiljaasi vain, kun meiltä näläkä lähti."

Vittaruomat, kotkafältti ja konehia.

    Saa se joka saa,
    muttei kaikki ruikoot saa.

Larvamaitten elämän meno oli melkein kuin entiskansan vaellusta, mutta rintalaisten elämä oli toista. Rintamailla rellestivät isot isännät, että paikat ryskyivät, larvamailla rähjäsivät pienet torpanukot, kitinä vain kuului. Kujanpään Apsaloomi kun oli liikkeellä, niin vittaruomaan kitajutes kuului jo mutkan takaa. Vastamaahan kinnatessaan vittaruomat valittivat: "Pitääkähän... pitääkähän..."

Mutta alaspäin hölköteltäessä ruomat hyvillään hokivat:

"Piti kun pitiki.,, piti kun pitiki..."

Muut ajelivat jo mänttinahkaisilla ruomilla.

Kun larvakylän huonoinen ukko hevoskopukallaan lasketteli kolmisäkkistä myllykuormaansa Jyllintörmää alaha, niin henkeään pidätellen hän sai käpsyttää sivulla ja tarrata kärryjenaisasta vastaan. Sattui perstunut häntävyö pratkähtamään poikki, koko myllykuorma oli pian samassa kasassa ahteen alla. Rintapaapan värkit kyllä kestivät, vaikka myllykalua oli viisi, kuusi säkkiä, eikä paapan tarvinnut aisasta tarrata, sen kuin piti vain suitsiohjat kiintiällä ja truuskutteli. Hyvin syötetty Suoti asteli kaula sangalla, perä pitkällä, ja neljä jalkaa pökki vastaan kankeina kuin kryynitömpät.

Rintapeltoja äjestettihin isoolla-äkehellä. Kaksi hevosta oli kakuloos ja kiskoi vakaniskasta, ajomies seisoi äkehellä laulaa roikastellen, ja niin mentiin ympäri peltoa, että pölisi, ja hyvää jälkeä tuli. Metsässä luoman rannalla pojanmölkki astella pökkylöötti pienen äkehen perässä, joka poukkoili sinne ja tänne. Hyvä oli, kun oli oma äes ja oma kaakki – kaikilla ei ollut niitäkään.

Jopa kerran rintalaiset rupesivat fälttäämähän tavattomalla kotkafältillä. Kaksi hevosta oli kiskomassa, mies suitsissa, toinen fältinsarvis, sitkeitä peltoketoja mennä rytistettiin, ja maa kääntyi kuin nahkanauhaa, nahisi vain ja rytisi. Larvakylän ukon täytyi ensin revittää ketoa viilletaarralla ja sitten ajaa fältillä toinen kerta samoja jälkiä.

Viilletaarralla oli kyllä raastettu rintapeltojakin – moni vanha paappa oli itse parhaina päivinään ollut parhaana aarran sauvan noukassa. Mutta jo tuli kotkafältti ja ajoi viilletaarran liiverin loukkohon. Ala-Jyrän Aleksanterilla taisi 1870-luvun alkupuolessa olla ensimmäinen, Friikoolin seppä-Tuomaan tekemä ja takoma – Jalasjärveltä lienee saanut mallin. Fältin runko oli puuta, kurki, sarvet ja puukkoo rautaa, siipi ja leipä leveästä raudasta moukaroitu. Kaihlan Tuomaskin, Pitkämöön patruunan poika, rupesi rakentelemaan samanlaisia kovia ketofälttejä.

Syksyn harmaina päivinä, kun jo metsät olivat kirjavina, ja kurkelooset ja jouttenet luikkaillen aurasivat korkeita avaruuden vainioita, jokivarren ukkojen kotkafältit aurasivat korkeita rantatörmiä ja rintavainioita. Ei näkynyt kurkeloosten auran jälkiä ilman kentillä, mutta suuri kulottunut maanvainio pohotti kotkafältin jäljiltä mustana.

Oli rinnan paapoilla yhä uusia keinoja. He heittivät viskelöömet riihen nurkkaan ja alkoivat tuulipohtimella pöyryyttää hauleeta ja muuta rojua pois jyvistä. Riihilapiolla paasattiin pohtimen kitaan riihoa ja veivistä väännettiin – pyrynä lensivät rojut toisesta päästä, ja toisesta virtasivat puhtaat jyvät, vielä virnat varisivat virnaseulan lävitse pohtimen alle.

Jo köyhään vuotten aikoina karvialaiset ja hongoonjokiset kulkivat kaupiten tuulipohtimia, ja monen paapan luuvaan se jäi. Rupesi sitten jo Piillingin Sameli niitä rakentelemaan sekä myös Tunterin ukko ja Yli-Jyrän Tuomas.

Ja tuulipohdin oli hyvä kappale, pian sillä puhalsit puhtaaksi isonkin riihon. Rinnan ukko näytti naapurilleenkin ja kehuskeli erinomaista masiinaansa, jossa on hyvä tuuli itsestänsä. Paappa pani hauteita kitaan ja kaski toisen mennä katsomaan – vetäisi veivistä ja pöyrähytti koko rojun vasten naapurin naamaa, vielä nauraen tieteli.

"Eikös ookki hyvä värkki?"

Torpan ukko kykötti riihessä ja vain käsin viskas viljaansa niinkuin ennenkin, lopuksi poukutteli käsipohtimella pölyt pois. Vasta 1880-luvulla ennätti tuulipohdin isojen torppien luuvaan.

Kohta taas talon isäntä ryskytti riihimasiinalla, ja hevooskierto oli riihen edessä katosalla.

Kaikkein ensimmäisiä taisi olla Kaihlan Tuomaan riihimasiina. Seppä-Tuomas itse sen teki omiksi tarpeikseen, miesvoimalla sitä väännettiin, ja puhdasta tuli. Luopalaiset kävivät katsomassa ja imehtelemässä sepän merkillistä rekkulesta, joka toimitti riihentappajan työt, klupusi kaura- ja ohralyhteet, puristeli ja kohli ja työnsi pahnoina ulos. Pojan mölkähäisetkin juoksivat Tuomaan riiheen koko joukolla, Harrin Jukku etukynnessä. Seppä pani pojat vääntämään, lykkäsi lyhdettä kitahan suun täydeltä ja kiukkuisena karjui:

"Ei tästä tuu mitään! Jons' etta, kelehet, pyöritä kovempaa, niin minä tulen ja..."

Pojanmölkit väänsivät kuin henkensä hinnalla. Kyllä he kohta tiesivät toisille toimittaa, minkälainen kamala värkki on Kaihlan äijän riihessä. Sellaista ei pitäisi kenenkään laittaa.

Suuruksen voimalla käypä, Vaasasta tuotu riihimasiina oii sitten 1880-luvulla jo Ala-Jyrällä ja Mietaankylässä Matalassamäessä – toki pian toisissakin taloissa. Hyvät kylänmiehetkin niitä lainasivat, samoin kuin ennen kotkafälttiä ja tuulipohdinta. Kohta pantiin riihikone pyörimään hevosvoimalla, pojanklopit ajomiehiksi. Omien rintakylien nikkarit ja sepät kyllä pystyivät koppuloimaan vaikka minkälaisia hevoskiertoja.

Mutta mettäkylien riihistä kuului yhä sama klapujen ja varttojen poukuttaminen sekä väläppään kahina. Siellä tapettihin vain vanhalla lailla.

Ennenvanhaiset eläjät tekivät syrpyksiä vanhoilta perityin keinoin: terääsimellä survoen – Viisaan-Levun almunakassa on merkintä tammik. 13 p:nä 1819: "Pilvinen syrpyxiä survota." Luuvan lattia oli salvettu kuin seinä, paksuista pelkoista kittaamalla, pelkkojen välissä salavaarnat. Se hyvin kesti tappaa poukuttaa. Ja luuvan peräpuolessa oli muuta lattiaa korkeammalla samanlainen kiitalaattia, joskus erillisenä kopperona, matalan seinäkynnyksen takana. Se oli syrpyskoppero. Siinä survoa jytkytettiin syrpykset talon karjalle, ja se oli ankaraa työtä, kohta kuin riihen tappaminen.

Kaikkein vanhimmat paapat vielä muistavat muinaista syrpyksien survomista.

Opittiin sitten leikkaamaan olkia syrppymyllyllä, jonka hiulua miehissä pyöritettiin, ja hiulun käyrät terät purivat olkia. Pienet eläjät tulivat toimeen syrppykonkalla, jota käytettiin kuin pellovaasklihtaa.

Mutta kun entinen Koht'ojan Konkka-Iikkoo kulki kelkka perässä syrppykonkkineen pitkin rintakyliä, ei tarvinnut pyörittää syrppymyllyä. Kun Iikkoo tuli tupaan ja sanoi: "Syrpykset pakkaa luikkimalaihin", niin piti ymmärtää, että nyt saa antaa konkan käydä. Ei muuta kuin Iikkoo luuvaan värkkeineen ja hyvä piika – pojanmölkki ei kelvannut – ruuheen panijaksi, jo katkesi olki. Iikkoo oli ankara mestari. Ruuheen panijan piti kiskoa Iikoon varakengät jalkoihinsa ja vetää käsiinsä Iikoon varakintahat, vasta silloin työ kävi niinkuin piti. Syränalustanknappia sait syrpysmestarilta suuhusi, jos osasit tehdä niinkuin hän vaati. Olikin osaamista, kun Konkka komenteli:

"Tee pankko lavos! Lossaa jo! Ota pois! Kun minä sanon: top! niin ei yhtää olokia, mutta kun minä sanon: jop! niin silloon pitää panna niin helevetin lailla."

Päiväpalkoilla Iikkoo syrpyksiä konkkasi, ja kun oli muikeaa syömäjuurta särpimenä, konkkamestari oli hyvin tyytyväinen. Vaikka ei hän oikeastaan ollut mestari – parempi toki. Iikkoo oli hyvillään, kun mainittiin: "Herra tehtailija, Iisakki Kohtaoja!"

Peräkylillä tehtiin syrpyksiä, jokahinen omalla laillaan – terääsimellä, myllyllä ja konkalla. Myllyä ja konkkaa raahattiin torpasta toiseen, väliin kelkalla kiskoen.

Mutta rintapelloilla ajettiin aina eteenpäin.

Rupesi kerran Kainaastolla, Kauhajoen ison rikkaan, Sööpärin, luhdalta kuulumaan kamala pärpätys. Teeri-Sameli juoksi katsomaan, mikä siellä prätäjyttää, ja näki kun mies istui kuin poukkalaudalla ja ajoi, ja kumma rekkules kulki hevosen perässä, sahasi ja hoki: läp-läp-läp – ja heinä kaatui kuin olisi huidoottu vasta tikutulia viikatteella. Rinta-Paavoolaanen tiesi sanoa Samelille, että se oli vissiinkin luhtamasiina.

Sama kumma kapine se olikin. Oli rinnalla jo vähän tohistu, että Ostermyyran pruukin patruunalla pitäisi oleman kones, jota hevonen vetää pitkin luhtaa, ja heinä kaatuu aivan luokona. Ja Jalasjärven Jokipiissä oli ollut kuin kirkkokansaa katsomassa, kun luhdalla oli ajettu oudolla pyörävärkillä. Mutta se oli jättänyt ruokotonta jälkeä: pitkää sänkeä ja sekin kuin lammasten pessaamaa.

"Hyi ryökälestä!" jalasjärviset olivat sanoneet ja sylkäisseet ja lähteneet astelemaan.

Ajajat oiivat olleet niin pökeröitä, etteivät ymmärtäneet laskea terähoitoa kylliksi alas.

Nämä nähtiin ja kuultiin siinä 1880-luvun alussa.

Pian Rinta-Paavoolaanenkin hankki Mäki-Paavoolaasen kanssa yhtöhöösen niittomasiinan. Ja kohta havaittiin todeksi, mitä Teeri-Sameli oli sanonut. Ajettiin pitkin hiirenhäntä-heinikkoa, kaksi hevosta oli vetämässä, mies istui ja keikkui ja piti suitsiohjista, kuului vain kova prätinä, ja heinä lankesi maahan. Ainakin neljä, viisi miestä olisi saanut olla ruihoomassa, jos olisi ruvettu kappia niittämään. Olisivatko sittenkään pysyneet korvalla.

Valtio-Koivistokin oli samoihin aikoihin saanut hyvästä maanviljelyksestään palkinnoksi niittomasiinan, ja seinäjokelainen trenki oli sillä osannut vähän ajella. Mutta kun trenki oli lähtenyt pois, oli koko värkki lykätty navetankokkihin, jotta olkohon siellä. Onko tuosta mihinkään, raskaasta ryökäleestä?

Mutta jopa kerran, kun talon väki oli luhdalla, Ilomäen Herkkoo, paimenpoika, ja talon samankokoinen pojanmölkki rupesivat masiinan kanssa väklästämään – olivat noukkinensa, kynsinensä olleet apulaisina, kun trenki oli sen kanssa askaroinut. Klopit laittoivat viimein hevosen aisoihin ja ajoivat heinäpellolle, vääntelivät veiveistä ja vivuista ja lähtivät laskemaan pitkin heinikkoa – läp-läp-läp... läp-läp-läp... heinä kaatui, että rytisi. Pojat laukkasivat huutamaan luhtaväelle: "Tulukaa kattohon, tulukaa kattohon – heinä kaatuu!" Isäntä ja koko luhtaväki seisoi viikate olalla kummissaan katsoen, kun paimenpoika istui ja ajoi ja laittoi luokoa kuin mies.

Luoman rantojen paras luhtamasiina heilui yhä edelleenkin suuruksen voimalla, viikates pani viuh-vauh, ja heinä kaatui kahisten. Kaksin haaroin mettäperän luhtamasiina liikkui, köykytti ja huitoi ja teki hyvää jälkeä, hitaasti kyllä. Mutta kun oli monta samanlaista kotokorven konesvärkkiä, nevat ja luoman rantaperkiöt tulivat kalvetuiksi.

Larvamailla ei pidetty kiirusta. Siellä elettiin niinkuin ennenkin, ja tultiin toimeen. Ei tarvinnut yrittää edesmenneitä isäpaappoja paremmiksi.

Eivät mökkyliäiset luhtamaat olisi outoa rintapeltojen koneshoitoa ymmärtäneetkään. Ja mitä mettäkylä masiinalla – peltosarat olivat pienet, luhtamaat vähäiset, masiina maksoi paljon. Oikeassa taisi olla rintalaanen, kun sanoi:

    "Ei tarvita torpis tervaa,
    eikä sianpääs sarvia!"

Tervaa ja muuta mettää.

    Tervaksien jatkorauta.
    Kurjenluoma.

              Kurikan museo.

Metsän apua etsivät monet larvatorpparit, kun ei maa antanut kylliksi. Metsähän oli lähin ja parahin naapuri. Mutta vähäväkiset eivät suurelta naapuriltaan paljoa pyytäneet, eivät olisi paljoon pyytämiseen pystyneetkään. Isot rintalaiset kyllä pystyivät. Heidänkin piti turvautua metsän apuihin, ja he tarvitsivat muutakin kuin luutariskuja. Koko metsä sai tuntea, milloin itse isäntä oli liikkeellä. Isot ottivat niinkuin isot ottavat, täysin mitoin. Isoilla oli isot tarpeet: verorahat, asumarahat ja monet muut menot – vielä arkunpohjalle piti koota jotakin.

Suuri metsä sai niistä kaikista vastata.

Entiset paapat saivat parhaat rahansa tervasta, samoin kuin isätkin ja vanhat vaarit olivat monipolvisesti saaneet. Korpijoen rannoilla ja perämetsissä oli kumajavia kankaita ja nevojen rantamaita, jotka puskettivat mäntyä. Vanhojen lappien jäkälämaat olivat uusien ukkojen parhaita tervamaita. Monet asumapaikan etsijät löysivät pian hyvän kotosijan, kun sattuivat pohjaksumaan komeille männikkökankaille.

Aisapuitten ja aidanvittoosten krapsiminen oli vain pikkuista krossottelemista, mutta kun oltiin tervatöissä lyötiin mäntyä maahan kankaitten mitalta. Se oli ankaraa työtä, monisatavuotista miehen ja metsän kamppailua. Kankaat lykkäsivät mäntyä minkä jaksoivat – mies kaatoi männyt ja poltti tervaksi. Ehtymättömät kankaat puskivat uuden sukupolven – mies puski myös, ja taas paiskittiin puut pitkälleen. Kirpeä hiki virtasi pitkin miehen ruhoa, petäjän kylkeä pitkin valuivat kirkkaat pihkavirrat. Jo viimein puu sai tulen tuskissa vuodattaa väkevän mustan verensä. Metsä sortui – jo sitten mieskin sortui. Mutta maan ikuiset luomisen voimat työnsivät molemmin puolin uutta vesaa...

Se oli omalta osaltaan ikuista taistelua, jossa elämä oli panoksena. Ja sitä käytiin kautta korpien. Käytiin kiukkuisesti satoja vuosia.

Näinpä onkin vanhojen tervahautojen pohjia kaikkialla pitkin metsiä ja kyliä, rintamaillakin. Yksin Paavoolan metsäsaralla on kymmenkunta vanhaa hautaa – Kampinhautaa, Uutta-, Rinta- ja Pujonevan hautaa, ja aivan talon vieressä jokitörmässä on kaikkein vanhin tervan polttopaikka. Reinikan äijä korvensi mäntyä joskus vainion aidan takana, Lettoha'assa, ja Kiskolan paappa paistoi jokirannan Haut'ojan töyrää ja Luirunmäkeä. Mietaankylässä on jokitörmässä Ätänottan kohdalla ikivanha korkea hautapättärä, ja Hakuninmäessäkin on vanha hautapaikka.

Larvamaat vasta oikein savusivat. Pättikankahan pitkällä selkämaalla, joka Viitalankylän rintapuolella ajaa poikki sarkoihin kautta monen talon metsän, oli hautoja viisin, kuusin. Äijälääset, Antilaaset, Orhaaset, Levulaaset ja Plosilaaset siellä savustelivat Tallukashautaa, Karvakouraa ja muuta. Reinikkalaaset rehasivat Kampinluoman Hautalan töyrässä, Jyrälääset saman luoman Hautaharjus sekä Kettukallion kankaalla ja Häjynluoman töyrässä ynnä Lehtivuoren takalaidalla. Jyllilän paapan paras hautapaikka oli Paskoonkylän takana Koskenkankahalla, ja Kiskolaaset korvensivat Kottikankahan kuonoa, Kottirämäkän rannalla. Mietaankyläiäisillä oli omat hautapaikkansa metsäluomien töyrissä, siellä oli Hautalaa, Hautanientä, Hautamäkeä, Hautalaksoa. Pitkämöön takamailla, Saarenkylän ulkosaroilla, Kärhysen nevarannoilla, oli suuret Kaksooshaurat. Samoilla metsä- ja nevaperillä oli Kaukoolaasten Häjyhauta sekä Kurikan ukkojen Holmanhauta, oli vielä Ymmyriääsenmäen-, Loukajan-, Rautapään- ja Pettäjänhautaa. Riskulaaset polttivat tervaa Ohtohauralla, ja Oppahanmäen rintalakias oli kolme tervahautaa, Käki-Jaakoon tervahauta haikusi Lusankyrön laidassa.

Emäkirkkoisetkin aikoinaan kävivät kärventelemässä Luovanjoen rantametsiä.

Kokonaiset kankahat paistoivat valkoisina, kun sadat, tuhannet männyt oli nyljetty kuorettomiksi. Parkkarauralla raastaen oli kuljettu puulta puulle, parkattu, niin että puun kylki jäi alastomana komottamaan. Väkevää pihkaa se hikoili kesäkauden, hikoili toisenkin. Ja sitten taas pitkävartisella jatkorauralla nyljettiin lisää puun kylkeä, jatkettihin, sekä jälleen jätettiin vuotamaan, jotta petäjä tuli oikeen rasuaaseksi. Neljäkin kesää puut saivat puskettaa pihkaa, että kylki oli lopulta valkoisena kartena.

Valmis oli – mäntyjen päivät olivat luetut.

Syksyllä marraskuussa oli petäjäisellä kankaalla kova pauke ja ryminä – puut keikahtelivat yhtä päätä, oli metsässä miehiä ja kirvehiä, oli tultu tervaksia juurimahan. Kuljettiin taas mänty männyltä, kirves iski tyveen vesinehtua, sitten katkaisi kaatuneesta rungosta parisylisen kappaleen, kyynärän verran kuorimatontakin puuta. Larva sai jäädä sellaisenaan metsän hyviksi. "Tervaxia Juurimahan", on Viisas-Levu, entinen Matti-paappa, jo 1819, 15 p:nä marraskuuta merkinnyt almunakkaansa.

Sitten, ainakin tammikuun pakkasilla, kun oli päästy monista juhlista, kuului tervasmetsän kutsu ja alkoi totinen arkityö. Hevoset ja miehet ajoivat metsään verättämähän parkkapuita haudalle, toiset niitä rouhimahan, pienimähän ja pilippuamahan.

Ja Viisas-Levu sai merkitä almunakkansa välilehteen tammik. 23 p:nä 1823: "Tervaxia vedettiin koko vijcko", sekä tammik. 7 p:nä 1825: "Tervaxia Rouhimahan", ynnä helmik. 28 p:nä: "Tervaxet pienimä."

Jo oli tervahaudalla täysi korven meno. Ymmyriäisistä hirsistä lapinlastullen paiskittu harmaa hautasauna oli parhaana asumuksena, saunanlauteet leposijana, ja oviloukon musta kiuvas puhalsi hyvän lämpöisen. Viikoittain vietettiin metsässä sydätalven kovettuja työpäiviä. Ajettiin puuta haudalle, että reki rohisi ja vittaköyret kitaa. Miehet rouhivat puuta ja höyrysivät, sauna savusi metsän reunassa oven täydeltä. Aina silloin tällöin isäntä käväisi kotona noutamassa uusia evähiä, Reentäyteinen tuohikontti, joka oli niin tavaton, että vaikka lehmän olisi siihen tukkinut, oli täynnä moonaa. Puuro, piimä ja silakat olivat parahinta miehen ruokaa – voita vähän puuron silmäksi.

Haudan ympärille kohosi vähitellen monta komeaa jataa – pitkiä, syltä korkeita tervaspinoja. Valkoisena metsälliseltä tuoksuvana valtakaartona ne kiersivät suurta hautakuopannetta. Oli vierillä vielä iso pino piluja, semmoisia laikkuja, säleetä ja tauruja, mitähän olivat, rahanoja, joita oli parkkapuita särjettäessä särähdellyt. Kevätkuille asti työ saattoi kestää. Levun paappa raapusteli hanhenkynällä paperiinsa maalisk. 24 p:nä 1827:

"Haudalla Työ loppuu."

Kesäkuulla, kun touonpano oli toimitettu, tervahauta jo taas odotteli. Ja miehet jälleen metsän tuttuihin töihin! "Hautaa loima ja mättähiä pytimä ja meitä oli 8", tietää Levun sääkirja kesäk. 15 pmä 1819. Ja kerran taas kesäk. 21 p:nä 1827: "Hautaa alooma", sekä 23 p:nä: "Hautaa panima 12 syltä 24 ymbäri Händä oli." Sitten jo 24 p:nä:

"Hautaa virittimä."

Olikin kova työ, koko talon väen työ, naapureitakin vielä apuna, kun tervaksia laroottihin hautaan. Toiset kantoivat niitä, toiset latoivat, naiset ja lapsetkin kantaa retuuttivat piluja, säleitä ja rahnoja, joilla hautaa nostettihin – niitä pantiin aina tervaksien ulkopäitten väliin. Ja halotut parkkapuut lyötiin hautaan tervaisin tyvipää aina silmään käsin. Itse hautamestari, jokin Lusan Röyhy taikka Pitkän mäen Sameli, vällymestari, taikka Kukkaas-Sameli, piippumestari, taikka Lait'-Antti, määräili pääisäntänä ja kävellä köpötteli latomuksella kirves kourassa kopsien tervaksia tasaisiksi.

Oli melkein kuin juhla-aikaa, kun suurin väkijoukoin ladottiin tervahautaa. Pitkä, tavaton työ oli päättymässä, monivuotiset metsän hoidokit, vanhan karhun katsomat "mänty, honka, pihkapuu", oli koottu hautamestarin hoitoihin. Jopa kohta, kun tervaspanos oli sytytetty, ja paksu höyryinen savupilvi nouseskeli turpeisen kummun laesta valtavana uhrisavuna, tervakansa seisoi äänetönnä ympärillä ja hartaana katseli työmaataan.

Kannatti juhlahetken päätteeksi keittää ja syödä hyvä maitopuuro.

Hauta alkoi palaa röyhyyttää. Koko korpi haisi metsän sydämeltä, omaltaan. Kuluttavainen tuli lähestyi larvasta päin, ajoi takaa ja uhkasi petäjän sydämyksiä, mutta kun tuho tuntui tulevan, puunväki muutaltihe notkeaksi tervaksi, rynnisti haudan silimää kohden ja juoksi pakoon, Hautamestari hääri korpiröyhyn ympärillä parhaana miehenä, jotkut talon miehistä apumiehinä. Reinikan Hesee itse, Lait'-Antin apulaisena, hoiteli Uuttahautaa Kampinkylän takana. Paljain jaloin ukko tuuhasti hautapakallakin, tervasi ja paahtoi koipiansa, niin että ne olivat mustat kuin häjyläisen sorkat – eivät korventuneet kuumassa porossakaan.

Palavaa hautaa piti valvoa yöt, päivät – vuorotellen miehet nukahtivat saunanlauroolla. Hyvillä ilmoilla, kun tervakumpu tasaisesti tuhisi ja savusi, ja tulikuuma terva juosta nutkutteli tronkkelin läpitte pystypäähän, miehillä oli aikaa levähtää ja tehdä mitä vain. Rossi-Hermanni laittoi Lehtivuoren haudalla ison tanotorven ja soitteli sillä, että törinä kuului iltakajulla Emäkirkolle asti. Mutta kumminkin piti aina olla varuillaan – turpeen alla kyräilevä tuli oli kavala. Pettäjänhaudalla yksinään tuherteleva hautamestari nukahti – tulensilmä vilkaisi torkkuvaa äijää, potkaisi äkkiä peitot pois ja riehahti villiin roihuun.

Tyhjät tynnyrit olivat haudalla valmiina. Kotona oli niitä koko joukolla pitkin kevättalvea puhdetöinä kopellettu, kuka oli höylännyt kimpiä, kuka truannu saumoja, ken pannut kimpiä kokoon, ken veistellyt vöitä, kuka uurretsahalla karrannut pohojien sijaa, ken häärännyt teleso kourassa.

Viisi, kuusi päivää, kymmenkuntakin, saivat ukot hautaa korvennella, ja kun metsä antoi hyvin, tuli kolmesta kolmisylisestä jadasta kuusikymmentä tynnyriä, joskus enemmänkin. Isoosta tervapruukista saatiin väliin kahdeksankymmentä, puskeutui joskus toistakin sataa. Väkevällä-Tuiskulla oli Kaksooshaudoilla niin paljon jatoja, että piti paahtaa kahdet panokset kummassakin haudassa. Viisas-Levu käryytteli 1819 hautaansa kymmenen vuorokautta ja 29 p:nä kesäkuuta sai merkitä:

"Haudan tuckima 72 tynnyriä."

Hauta oli tukittu. Suuri metsä oli antanut, minkä oli voinut. Kymmeniä tynnyreitä oli haudan vierillä täynnä petäjäisen kankaan parhainta väkeä, kuusisilla karahkoilla vyötettyinä mäntyisiin lautoihin, lujan tapin taakse. Viistokattoiset sysikoppiot haudan ympärillä olivat täynnä heliseviä sysiä.

Terva oli rahaa. Joskus kohta lämpimiltään lähdettiin ensimmäisiä tynnyreitä koluuttelemaan huonoja tervateitä myöten jokivarren maantielle ja sitten samaa kyytiä Vaasaan taikka Kristiinaan – useimmin Kristiinaan. Heinänteon ajaksi tarvittiin yhtä ja toista, nelikoittain silakoitakin. Levun Masa kun tukki hautansa heinäkuun neljäntenä, jo kuudentena hääri tervoineen Vaasassa. Reinikan Hesee astella floiskotteli paljahin tervatuin jaloin tervakuormansa perässä kohti kaupunkia, sai rahaa, sai hyvät ryypyt Kristiinan porvarilta ja iloisena poikana ajaa poukotteli takaisin.

Vedätettiin tervoja sitten aina vähän päästä pitkin syksyä ja talvea talon koko hevosvoimalla, joskus vielä torpparit hevosineen värkkäreinä mukana – ja kolme tynnyriä oli tavallinen kuorma. Mutta jo pari tynnyriä oli huonon hevosen kuorma huonoilla teillä, kun syksyn rapakoissa ja talven umpikujissa rähjättiin Teuvan ja Myrskyn kautta Kristiinaa kohden. Päästiin toki aina sentään perille ja saatiin käälähyttää tynnyrit kaupungin Tervahovihin, joka oli kaikkein perimmäisimpänä Färikaran puolella.

Ja rahat porvarilta pois! Vanha Levu sai maksut Ruotsin rahana, viisi, kuusi, seitsemänkin riikintaalaria tynnyristä – maalisk. 12 p:na 1823; "Cristijnahan Tervaa 7 Rd: 4 f Tynnyri oli Hyvä fööri" –, mutta Reinikan Heseen tervat maksettiin ruplina, sitten jo markkoina.

Mutta Mallun Jaakkoo, Kisko-Heikin perillisiä, ei maksanut mitään, narrasi vain kauhajokisia, jotka sanoivat vievänsä tervoja "Vasassiernallen Östermyyrähän", että hän, Mallussierna, ostaa myös tervaa ja maksaa paremman hinnan kuin Vasassierna. Ajakaa vain sinne ja sinne, tulen kohta perässä ja maksan! Kauhajokiset kolistelivat kelvotonta tietä Jyllintaipaleelta jokirantaan pohjaksuen pahaiselle Mallun mökille.

"Mallussierna" vain naureskellen ajeli, missähän ajeli.

Loppui viimein tervanpoltto. Ei saanut tervoja enää Vasassierna – eikä Mallussiernakaan. On jo kuusikymmentä vuotta, kun Lait'-Antti hääri Kampinhaudalla mestarina ja sitten vähän myöhemmin saman luoman rannalla poltteli Rintahautaa – luultavasti viimeistään. Yli seitsemänkymmentä vuotta on vierinyt, kun aivan jokirinnalla, Koiralaharen rannalla, Harjakosken töyrässä korvennettiin viimeiset tervat. Kisko-Mattukin kepsutteli katsomaan, ja ensimmäiset housut, hurstipellit, oli juuri saanut jalkaansa. Pitkänmäen Sameli, joka hääri haudalta päämiehenä, otti housumiestä kainaloista ja kiikutteli höyryävän pystypään yllä hokien:

"Kastanko ma... kastanko ma?"

Mattu riepu sai tervahaudasta kyllikseen sillä kertaa. Raavahana miehenä hän sitten kyllä joutui korventelemaan Kottihautaa. Vanha Pujonevan hauta on kärynnyt viimeiset kerrat yli viisikymmentä vuotta takaperin ja Hakuninmäessä Korkianviiran Kaappoo savusteli samoihin aikoihin. – – –

Antoi metsä vanhoille paapoille potaskaaki. Jo Viisas-Levu pani miehiä potaskamettähän ja merkitsi kirjaansa 1824, helmik. 2 p:nä: "Potaska mettäs 5 miestä vijkon", 10 p:nä: "Potaska mettäs 4 miestä 4 päi", ja 16 p:nä: "Potaska mettähän 4 miestä."

Moni ukko meni potaskamettään, kaatoi kaikkein suurimpia koivunromettoja ja niin tavattomia haavanronttoja, ettei hakattaessa kirvesvarsi tahtonut ulettua, kynnet yrittivät jäädä väliin, ja oli lastu loppua. Kaikki lyötiin yhtehen roviohan, oksat ja rijot alle, keskelle kovat puut. Monta vuorokautta piti polttaa nuoriota, ennenkuin vanhat rometot olivat tuhkana. Suuris pöntöös tehtiin tuhka lipiäksi, ja isossa padassa keitettiin lipeä kuivillen, niin että se oli kuin puurua.

Korpelaas-vainaa osti puuron, kun se oli kuivattu, ja isossa kalasuneerausuunis hän sitä kala suneeras – pani uunin arinalle ja piti tulta alakerrassa, että arina oli aivan valakiankarvalla. Siinä rumanruskea potaska tuli valkoiseksi kuin lumi. Korpelaanen vei potaskan Kristiinaan ja rikastui kovasti.

Kisko-Sameli, jouduttuaan asumaan Ekyhtin korpeen, oli kova potaskan polttaja, Niinistön Iisakki niin ikään. Juoni-vainaa poltti ja kalsuneerasikin, ja Luomaanvälin Hermanni korventeli sekä tervaa että potaskaa – saihan metsässä rehata, kuka tahansa, kun vain osasi. Mettä-Kakkorin klopit kerran kapistivat koko joukolla Koiransuolenhakahan, kaatoivat ja polttivat suuria koivunjörriköitä, laskivat lipeän, keittivät potaskan, veivät ja myivät Korpelaaselle – saivat tupakkirahoja. – – –

Antoi suuri metsä muutakin kuin tervaa ja potaskaa. Jo ennenkuin tervanpoltto loppui, ja Korpelaasen kalsuneerausuuni sammui, käytiin metsän kimppuun, kaadettiin puuta ja myytiin semmoisenaan. Ainakin entinen Tilli-faari, Loukajan Iisakki, osteli Käkelän ja Laitilan metsistä – niillä oli hyvät metsät – kaikkein suurimpia köriläitä ja vedätti niitä Pietarsaareen taikka Kristiinaan. Kolme hevosta oli kiskomassa kolmeatoista syltä pitkää seilinraakaa, ja mentiin, että rohisi, Kurikan ahteessa vain piti sonnustaa vitsasta väännetty aharetlänkki reen anturahan tarraamaan vastaan, jotta päästiin kunnialla alaha. Vedätti Iisakki myös laivan laitaflankkuja, kymmensylisiä, viittä tuumaa paksuja kelleksiä, niin leveitä kuin puusta lähti. Kaksi lankkua vain saatiin samasta rungosta, miesvoimalla ja flankkusahatla ne otettiin. Sama Iisakki, Väkevä-Tuisku, sahasi lankkuja usein yksinään. Iso kivi vain oli sahan alapäässä altavetäjänä, kun Iisakki köykytti sahoopukiilla.

Kamalana köyhänä talvena löytyi suuria puurumilaita pappilankin perämetsistä, kun mentiin etsimään. Joskus mentiin. Nälkäinen metsäperä ajoi Lehtivuoren vierille, kaatoi tukkipuita, kaatoi vaikka mastopuitakin ja monin hevoskaakein raahasi Kristiinaan. Ukko rukat, resupälsyt, olivat ahtaneet sisäänsä homppurohojua, niin että olivat aivan tukossa, mutta kun pappilan perämetsien puulla saivat vaihtaa jumalanviljaa, jo väylät aukesivat.

Mutta kaikkein enimmin vietiin metsää valmiiksi sahattuina flankkuuna. Entisillä paapoilla oli ankaran hyvä mettä, päiväkausin sieltä ajettiin tukkeja sahoopukeille. Vain pari tukkia oli takareen pankalla, hännällään ne juoksivat ilman jälkirekeä, ja kakuloissa keikkarehti puuanturainen tukkireki. Mutta kun oli oikein suuria metsänpölkkyjä, jo yhdessäkin oli raahaamista.

Ja kovetut sahurit köykyttivät kaiket päivät pimeästä pimeään – toisista taloista kuului sahaaminen koko talven. Toltti päivässä oli sahuriparin tinki, palkkana kuuskymmentä penniä päivältä ja taloon ruoka, joskus jo markka. Sama palkka oli pinnan veistäjällä eli flankkaajalta. Jo siinä sahoopukeilla höyryttiin sekä alla että päällä, lyötiin suutetta kitahan yhä syvemmälle, ja vedeltiin ylös alas, että sahanterä kättä poltti. Saatiin monesti kiskoa pukeille sellainenkin neljätoista-jalkainen metsän rometto, josta lähti kuusi kolomituumaasta, yhdeksän tuuman lankkua.

Kiirusta oli. Sattui vellikello poukuttamaan juuri, kun oli uusi tukki saatu pukeille, sahata rapsahdutettiin lankun raot auki ja sanottiin:

    "Puu päällen, päät auki – ja syömähän."

Omin hevosin ja myös frahtihevoosilla vedätettiin lankkuja kaupunkiin – kyllä torpanukot lähtivät ajamaan ja tienaamahan. Toltti oli tavallinen kuorma, kolme, neljä, viisi markkaa maksettiin hevosmiehelle, ja kolme päivää kesti kaupunkimatka. Isäntä itse oli mukana ja peri rahat – pari markkaa terveeltä lankulta. Muutaman kymmenkunnan kuormaa kun oli nimiinsä tuonut, jäi markkoja isännänkin kukkaroon.

Nousi sitten jo joku toimellinen kylän ukko ja rupesi rajaamahan omin päinsä, ostaen isänniltä metsää, laittaen sitä lankuiksi ja ajattaen kaupunkiin. Yritti toinen jos toinenkin – joskus meni niin, joskus meni näin. Perälän Hermanni, Paskoon kyläläinen, pieni mieheksi, mutta kovettu, alkoi myös kokeilla. Kymmenen markan paperiraha taisi olla Hermannin taskussa, kun hän asteli ensimmäistä metsäkauppaansa tekemään, mutta voi niitä olla jo vähän useampiakin, kun viimeisiä löi lukkoon. Mitäs Hermanni, käydä kääperteli vain, teki kauppoja, että "seipähän kokoosehen asti", ja pnrkisti metsän, taikka pantiin "kymmenehen tuumahan neljäntoista jalaan korkeurelta Isoosta-Karhuvuoresta Lehtivuoren ylitte Lehtinevan laitahan – ja kaksi vuotta kaatoaikaa". Ja taas lyötiin mustaa metsää maahan, että päivä pääsi paistamaan. Milloin Peräläänen paukutti Piirtoolan saraalla taikka Mettä-Kakkorin mailla, milloin taas Yli-Reinikan taikka Koiviston larvassa, milloin oli Teuvan Norissa "mettää hävittämäs".

Oli möykettä metsän perillä, kun siellä Perälääsen joukkokunta peuhasi. Luminen korpi, kymmeniä miehiä, hevosia, rekiä, sahoopukkia, kirvehien ja kankien pauketta ja sahojen kirskuntaa. Mettäperäläisiä olivat järjestään kaikki mettän röykyttäjät, kovan työn karkaisemia luisevia miehiä, muutamat kuin kelohongasta kirvestettyjä, muutamat repäistyjä naavaisesta kuusesta. Toiset kaatoivat puita ja panivat teloollen, toiset niitä vedättivät sahoopukeille. Sahurien pukeilta putoili lankkuja, niitä taas eri miehet ajoivat kylätien vierille isoihin flankkutapuliihin, Oli vielä sellaisia huonoisia miehen käkkyröitä, jotka larvoja hakkasivat halooksi.

Ja kymmenestä markasta lähteneen Paskoonkylän miehen piti joka lauantaina laskea selvät lantit joka miehen kouraan.

Sitten pitkin kevättalvea, parahiten seisovilla ilmoilla, ajettiin lankkuja Kristiinaan. Silloin taas saivat hevoset ja hevosmiehet työtä, silloin oli kruunun maantiellä hevosta ja miestä sekä lankkukuormaa.

Mutta vasta täysi meno oli, kun ruvettiin lähestymään Kristiinaa. Tiellä ajaa rohisti vaikka minkälaista menijää, hevoset kuurassa, miestenkin naamapuoli ja pälsyjenkarvat valkoisina. Oli kurikkalaasia, jurvalaasia ja teuvalaasia, karijokisia, kauhajokisia ja jalasjärvelääsiä, jopa lopulta miestä Isooltajoelta, Hongoonjoelta ja Parkanon periltä. Ja kaikkien kuormat oli täynnä metsien tavaraa.

Siinä ajettiin rullafapriikin puita, neliskulmaisiksi veistettyjä koivuriukuja, sekä monenlaisia pölökkyjä ja pelekkoja, siinä meni lehtereitä, mahdottoman pitkiä saikaroota, joita ulkomailla tarvittiin savihökkelien rakennuspuiksi. Meni monet kuormat kaikenlaisia laivanparruja, juurakkopelekkoja sekä seiliraakoja. Parkanolaiset raahasivat mahdottomia mastopuita, kaikkein pisimpiä roikalehia, mitä olivat metsästä löytäneet, ja Tiukan hurrit rähjäsivät tukkikuormien kanssa. Vielä muiden mukana mennä keikutteli kaikenlaista halakokuormaa ja tervakuormaa, mutta kaikkein enimmin flankkukuormaa.

Ajeli siinä Perälääsenkin lankkuja kymmenet kuormat mettäperien hevosvoimalla.

Katsoit taaksesi jonkin ahteen, vaikka Tiukanmäen alta, kun kuljettiin Vanhaatietä Teuvan kautta, et muuta nähnytkään kuin hevosia ja kuormia ja miehiä. Aina vain tuli hevosta ja kuormaa loppumattomana jonona tien täydeltä, ja mies istui joka kuormalla. Oli ainakin virstaa pitkä nuti, oli kuin koko mäki olisi ollut liikkeellä. Eikä siinä auttanut kenenkään pysähtyä, täytyi mennä klenuuttaa samassa rytäkässä. Kun vain hevonen pakeni edellä, kyllä kuorma myötämaassa luiotti perässä.

Takamaitten suuri metsä oli lähtenyt laskettelemaan kohti suurta merta.

Mutta kun päästiin meren jäälle, jossa oli väljemmät tilat, tuli kovettu kilpa-ajo. Jokahinen huitoi suittiperillä juhtaansa ja yritti mennä kanhoostaa edelle, jotta pääsisi ensimmäisenä purkimaplassillen. Perämetsien ukko riepukin koetti hamppuloukullaan pysytellä muiden matkassa hokien:

    "Ei ole kiirusta piretty,
    ja aina on keriitty."

Töttermanni ja Kalströmi sekä Vanha- ja Uusi-Vänteliini olivat Kristiinan suurimmat metsäporvarit. Heidän nimissään tultiin jo tielle vastaan karjumaan, jotta "Tulukaa meeillen!" Heidän kartanoilleen ja purkimapaikoilleen kuormat hajaantuivat, kukin tuttuun taloonsa. Porvarin pihalle sai laskea hevosen, ja reisumiesten tuvas sai maata yönsä komppeiin olkipahnoilla.

Vai vielä siitä maksaa! oli kylliksi maksua, kun siellä koko yön tappelit luteitten ja sonsarien kanssa. Piti ottaa kovat ryypyt, jos halusit komppelissa rauhassa hornata.

Sellainen oli kaupungin porvarin yösija. Siinä oli melkein moitteen sijaa. Mutta metsän tavarassa sitä ei saanut olla. Vajakantttnen lankku putosi puoleen hintaan, eikä lahua kärsitty ollenkaan. Pienetkin lahokronot piti kuormaa purettaessa taitavasti pyörähdyttää alapuolelle.

Antoi porvari rahaa, antoi vielä mielen nouteheksi joka miehelle tupakkitruutun ja valkoisen savipiipun sekä Hermannille kaffet- ja sokuritruutun, vieläpä oikein viinipoton.

Mutta kun oli saatu rahaa, täytyi mennä istumaan olutpuorihin, ja siellä kului aika hyvin mukavasti – oli paljon toisempaa kuin Koivistonkylän Lopotis.

Ja hauskaa oli taas päästellä kotia päin, kun oli karvalakin alla vähän lämmitestä. Takarämäkän Masakin paikkapälsyissään möyrästeli kuin aikatalon isäntä. Monella oli matkassa potollinen hyvää kauraviinaa, niin että kaupungista palattiin hyvin rentua. Väliin laulettiin, väliin ryypättiin, jopa joskus yöpymispaikas otettiin yhteen ja rähäättihin kauhajokisten kanssa – koivuiset korennat toisinaan heiluivat.

Oli tien vieressä monta lepäjytespaikkaa, joka kulmakunnalla omansa. Karijoen kautta kun kuljettiin Isojatietä, niin tavallisesti lepäjytettihin mennen tullen Mustaasluomalla taikka Saaraluomalla. Ja taas Teuvan kautta ajettaessa mentiin Myrkyn kylässä Kössin taloohin taikka Ruusenpärihin. Ei kummassakaan pantu ovia koskaan hakahan – sai mennä vaikka yösydännä, aina oli paikat auki, ja pian kahvipannu lämminnä. Aina vähän päästä oli talon lattia täynnä reisumiehiä, ja kun ne olivat lähteneet, oli piha täynnä heinänrehua ja hevossontaa. Talo lapioi sonnan tunkioon – tunkio nousi, laski lampaat korjaamaan heinänrehut – lampaat voivat hyvin.

Ja talon isäntä sai reisumiehiltä kaupunginmuruna hyvän aamuryypyn. – – –

Loppui lankkujen sahoo ja vienti. Tulivat tukkipomot, ostivat ja veivät metsän semmoisenaan, pyöreinä pölkkyinä – ensimmäiset ehkä Käkelän, Laitilan ja Halpäri-Jyrän saroista, jotakin seitsemänkymmentä vuotta sitten. Kristiinan porvarien ja muittenkin ostomiehet, jotkut ruotsinmaalaisetkin, kulkivat rahapusseineen talosta toiseen. Maksoivat he jotakin, mutta metsä sai maksaa käynnit. Kaadettiin paljon puuta, raastettiin jonkun ukon sarka niin parkkihiksi, että hän voi talonsa katolta katsella vaikka selkälinjaan asti. Viiteenkintoista penniin taisi mennä runko.

Ja joki, vanha Korpijoki, joka haikein mielin oli nähnyt metsän siirtyvän yhä kauemmas rannoiltaan, sai joka kevät aivan täysin sylin kuljettaa erämaitten komeimpia puita kohti rantapuolten suuria sahoja. Siellä ne merien rannoilla odottelivat metsien parhainta puuta, ja sitten kun saivat sen kitaansa, purivat, että hampaat kirskuivat.

Saivat rinnan rikkaat metsistään, parhaistaan, paljon rahaa – kuka sai. Tukkien ajomiehet ja kaatajatkin pääsivät vähän osille sekä sitten uittomiehet.

Mutta suurimmat rahat taisi pistää arkkuunsa metsien ostaja.

Pyhäänpäivästä juhlahan.

    Se olis hyvä tapa taloos,
    jotta nostaasihin varahin
    ja syötääsihin varahin,
    jotta sais sitten ruokansa päällen
    penkillä hetken selijällänsä köllöttää.

Poltettiin tervaa, sahattiin lankkuja, hakattiin metsää, ja taas toisin vuoroin tehtiin työtä maan päällen. Oli työtä maan raatajalla vuoret ympärihinsä, eikä loppua tullut. Työt ajoivat toisiansa takaa niinkuin vuodetkin ja viikot.

Tämä työ kun päättyi, toinen heti alkoi. Tulivatpa työt toisinaan kaksin, kolmin yhtaikaa päälleksyttäin, vaikka vuodet ja viikot vierivät peräksyttäin.

Ja viikkoja, pyhien ja juhlapäivien katkomia, oli lyöty vuoteen viisinkymmenin, kaikki työn täyteisiä, vielä kaksi päänpitoviikkoa päällisiksi.

Hyvin tiedettiin, koska päänpitoviikot olivat.

Oli ensin pyhäänpäivä, ja silloin puhuttiin kirkossa edesmenneistä pyhistä miehistä. Entiset rintapeltojen ja larvamaitten raatajat, Hirvi-Heikeistä ja Krekoo-äijistä alkaen taisivat olla samassa luvussa, vaikk'ei niitä nimiltä mainittukaan. Ainakin heitä, pyhien peltojen perkaajia, takkatulien hoitajia, joiden nimiä pitkin rivein oli tallella pappilan isoissa kirjoissa, olisi hyvin sopinut muistella. Edesmenneitten pohjillahan täällä elettiin, maan raivaajat paapat olivat kärsineet ja kantaneet kaikkein suurimman kuorman. Sai heitä hyvin muistella, varsinkin näin syksyllä, kesän viimeisinä hetkinä, kun talvi oli tulossa, ja maa oli antanut, minkä oli antanut.

Oli ainakin taas vuorentulo tallella. Rinnan isäntien laarit ja ladot olivat täynnä, larväkylienkin ukot osapuilleen tiesivät, kuinka oli yriteltävä talven ylitse.

Näinpä kaikista tuntui, että jälleen oli päästy vuoren päähän. Kesän raskaitten töitten jälkeen taas hetkiseksi hiukan helpotti, oli kuin olisi tultu tuttuun lepäjyttämäpaikkaan. Piijat ja trengit kaikkein parhaiten tiesivät, että päänpitoviikko oli varsin heidän viikkonsa ja heidän vuotensa pää.

Sopikin piikojen ja trenkien olla hyvillään ja pitää rentoa elämää. Viisikymmentä kovaa viikkoa oli puskettu talon töitä kuin omiansa – ja viisikymmentä markkaa työnsi isäntä maanantaiaamuna piian kouraan näin sanoen:

"Olen ajatellu, jotta annan sullen viiskymmentä markkaa."

Oh siinä palkkaa – markka viikolta! Saattoi isäntä hyvälle piialle antaa toki enemmänkin. Valtio-Koivisto kökötti kuuttakymmentä ja toimitti:

"On kyllä tullu nerkoo vuosi... Mutta minä annan sullen nyt näin palijo, kun s' oot ollu niin hyvä työihiminen."

Mutta kaikkein parahuisin piika, rontti ja roteva tarhamaija, sai joskus kahdeksankymmentä markkaa.

Paljon sai trenkikin – seitsemän-, kahdeksankymmentä, sai joskus sata, kun oli oikein kovettu työnpuskija.

Ja parseelia oli piikatyttö vuoden mittaan saanut kengät ja kahdet pieksut – joskus karvakengäkki –, kapan pellovaasmaan sekä kolme naulaa villoja taikka lampaan ruokon. Hyvälle trengille oli annettu kahdet pieksut ja karvakengät sekä saappahat ja rasat ynnä mahatakuusta kudotut syylingit, vielä hurstihousut, -paita ja mekkoo, jopa kaiken lisäksi kartanon takaa kessutarha, joka oli samas läänis isännän kessumaan kanssa. Trenki sai hoidella molemmat.

Kun isäntä oli maksanut palvelijoille palkan, jo emäntäkin antoi osansa. Sekä piika että trenki saivat lähtiessään mosseloonsa hyvää jumalanviljaa: pääsinkyrsiä viisin, kuusin – kolme läpileipää, kaksi knäkkileipää ja varileivän – vielä seitsemänneksi hyvän pääsinjuuston. Kelpasi lähteä astelemaan päänsä pirollen.

Kotimökille tie ohjasi.

Pienien larvatorppien ja rinnan pikkuisten mäkitupien suurena asiana oli pitää talot piioissa ja trengeissä. Niitä purkautui parhaista mökeistä oven täydeltä. Jo toisella kymmenellään torpan perilliset lähtivät vuoro vuoroonsa astelemaan lapsenammooksi ja ajopoijiksi. Äidin kantapäillä he kapsuttelivat, jopa useinkin samaa metsätietä, jota äidit ja isät olivat muutama vuosikymmen takaperin astelleet samankokoisina ja samoilla asioilla. Saattoivat he mennä nyykyttää yksinäänkin, pikkuinen mosselo kainalossa ja pienen mekoon povessa hiljainen kaipaus. Mosselossa oli jokunen vaateriepu ja katikismus, pojanmölkin taskussa vielä lampaannahasta kursittu pikkuruinen kiuttu aarteineen – ainakin tusina kaikenmoisia knappeja: tina- ja luuknappia, vielä iso elofantinluinen knappi ja kiiltävä pietarinpollo. Mutta kohta kiutussa taisi olla suurempiakin rikkauksia, tiedä, vaikka viisi penniä... Voi, jos saisi markan!

Lantteja voi jostakin joskus tipahtaa, mutta ruokipalakoolla lapsenammat ja ajopojat saivat alkuvuotensa rehkiä, jonkin vaatepahasen vielä saivat verhoikseen ja kengät jalkoihinsa. Vasta rupesi rahoja irtautumaan, kun päästiin raavasten ihmisten kirjoihin, ja pyhäänpäivän maanantaina saatiin niinkuin muutkin vuorollaan astella isännän kamariin saamaan palkkaansa.

Mökistä alkoi palveluskansan vaellus, ja tavallisesti se mökkiin myös päättyi. Metsä piti omansa. Monen veressä jo oli metsää ja mökkiläistä, niin että mihinkäpä heistä pääsit.

Mutta kun oltiin nuoria, ei tulevia päiviä suurin surtu. Ei oltu kenenkään käskettäviä, oltiin vain niinkuin oltiin – päivät käveltiin pitkin kyliä, ehtoot hypeltiin ja öisin kuljettiin kopistelemas. Ei oltu köyhiä eikä kipeitä. Oli toista jos molempia – juustoakin oli, jotta sai haukata välipalaksi, oli vielä makoista varileipää, kotomökille muruna tuotua.

Kovin lyhyeen vain loppui köyhän ilo.

Seuraavan viikon lauantaina vaatemosselo jälleen hiljaa mennä hipsutteli larvakyliltä rintahan päin. Sen kantaja oli syyskesällä, joskus jo heinänteon aikana, ottanut pestin – joko omasta talosta taikka jostakin toisesta –, oli uudestaan myiny selekänahkansa ja saanut kymmenen markkaa nahaan hintaa. Piikatyttö oli saanut emännältä vielä komian kaulahitten, ja sen kun oli sitaissut korvilleen, toiset olivat heti hoksanneet:

"Jopas oot myiny nahkas!"

Nahka oli myyty – mikä muukaan oli neuvona? Tämä taisi olla Jumalan määräämä maailman meno. Sillä ilman pikku mökkejä ja pikku mökkien perillisiä eivät rmtapellot eivätkä larvamaat olisi olleet niin leveitä kuin olivat. Pikkuisia olivat torpat ja mökit, pieniä ja kuivettuneita niiden haltijat, mutta heille uskottu leiviskä oli miltei kaikkein painavin. Maa tarvitsi heitäkin – jo varsinkin heitä.

Torpat ja mökit repivät sekä rintaa että larvaa.

Pikkuiset piiat menivät uuteen paikkaansa niinkuin menivät, kättä jalkaa heittäen. Mutta hyviä haettiin hevosella, heillä kun oli kaikenmoista tavaraa, arkkua, lavittaa, pöytäkaappia ja paljon vaatteen puolta. Hyvin otettiin hänet talossa vastaan – oikein kamarin pöydältä piika sai pistellä siansylttyä ja maitopuuroa kuin papit ja parahat hantvärkkärit.

Maitopuuroa! Kamarinpöydältä! Piika riepukin tunsi kerran jotakin olevansa. Oikein piti panna kätensä ristiin ja siunata, ennenkuin nousi pöydästä.

Helpot päänpitoviikot olivat menneet, ja taas alkoi täysi työ. Oli jo kylmä kouristellut rapakot ja tiet routikolle, luomat, jokirannat ja saviprunnit jäähän, oli joskus jo

    "Simuna siltoja tehenyt."

Talvea jo odoteltiin, kohta saatiinkin nähdä, kun

    "Kesä menöö kenkinensä,
    talavi tuloo takkinensa."

Vanha Levu sai kerran marraskuun alkupuoliskolla merkitä almunakkaansa: "nyt tuli hyvä talvi äckiä kaunihista kesästä ia on nätty aio lumi."

Talvi toi tullessaan talven työt. Kohta kun nevat ja rämäkät rupesivat kannattamaan, päästiin metsiin tervaksia juurimaan sekä hirsiä ja rankoja hakkaamaan. Kotipihoilla ajella koluuteltiin maata, nevamutaa, karijatarhahan, tunkiohon. Mutta kun tuli lunta keliksi asti, saatiin suuremmat ajot, ainakin jo kuun lopulla, jolloin itse

    "Antti aisoolta ajoo."

Ja Levun Masa piirsi paperiinsa: "Reki fööri."

Silloin rantalaisetkin pääsivät vaikka perämetsiin asti. Tarvittiin polttopuita, piti vedättää rankoja riihipinua varten. Kolmin, neljin hevosin, viisin, kuusinkin, talon miehet ajaa kahistivat metsää kohden. Loukajan Tilli-faari lasketteli seitsemällä, kahdeksalla hevosella, Hoveräätti-Säntti yhdeksällä, Käki-Jaakkoo joskus kymmenellä. Umpikulu taikka tavallinen kulu takoi luokassa tahtia, taikka kaltru helisi sitolkan selkämystässä, taikka kuluvyhti piti helinää hevosen kaulassa. Se oli rintalaisten komeaa metsään menoa, koko metsä soittui ja helähteli. Valkoinen talvi oli lähtenyt soitellen vaeltamaan.

Viisin, kuusinkin taloin ajettiin samaa metsätietä, larvakylien tietä. Torppien tenavat katselivat ikkunoista ja pitivät lukua hevosista: "Kattohan, siinä menöö Pitkän-Jaakoon Plakki ja Pruuni ja vielä Salavia välihevoosena... Siinä ajetahan Yhtälöön Suorilla ja Sukkajalaalla, ja Kaatipääki siinä köpsottelöö... Jo tuloo Valakoosenmäen Jaakkoo suurella Kohjullansa, ja Mäkitaloon trenki-Iikkoo mennä klenuuttaa Inkkumeralla... ka, ka, kuinka se hieputtaa häntäänsä ja inkkuu... ja Jaskan Hiiroo hyssyttelöö peräs..."

"Jo jo tuloo Isoo-Kärpäänen, eikä hevoonen taharo mennä mihinkäa... s' oon sellaanen unkuri... Klipu-Jussiki tuloo pritakallansa... ka ka, se kräpistelöö vain ja pritakoottoo... Ja Karoo-Matti ajaa vanhalla Ruskialla."

"Katto, katto, kun Kakkorin Masa tuola taas tuloo Isoolla-Liinoolla... näekkös, kun sill' on kaharet sieramet? Masa sanoo, jottei se henkämästy, vaikka ajaas täyttä nelijää Vaasahan asti." Halkokuormilla tultiin metsästä takaisin, ajomies kuormalla sivuttain istumassa, aikansa kuluksi laulaa lunutellen. Kulut ja kakrut soittuivat, kun hevoset köpöttelivät kakuloos, kiskoen puuanturaasta rekeä, joka reenkepillä oli jukovittasta sonnustettu kakalanlänkkihin. Pakkasilla jukovitta piti pientä porua, prätkähti joskus poikki – mutta metsästä sai uuden. Vain taitamaton Kukkoo-Tuppu, joka ei kyennyt vitsaa vääntämään, sai nylkäistä päältään hurstimekoon jukovittaksi. Siitä saatiin sanoa, kun nähtiin hurstimekkoisia miehiä:

"Siinäpäs on hyvää jukovittamettää."

Pitkin talvea piti aina silloin tällöin käydä polttopuita noutamassa, vielä suuret röykkiöt kuusisia riihirankoja. Kuusi oli parasta riihipuuksi, se ei liikoja savunnut, eikä liian kuumaksi korventanut eikä polttanut kiuasta.

Varahin aamulla, jo pimiön päähän lähdettiin töihin ja ehtoolla pimiän hämys ennätettiin kotia. Syksyinen päivä oli lyhyt, sitä pitemmät aamu- ja ehtoopuhtehet.

Mutta entispaappojen kansa ei niitä kuluttanut jouten. Talo teki työtä päivällä – metsät ryskyivät ja tie helisi, talo teki työtä illat ja aamut – tupa kahisi ja paukkui. Tehtiin tuvan täydeltä puhurestöitä, ehtatöitä. Isossa talossa oli iso trenkitupa. Siellä naiset keheräsivät, karstasivat ja kutoivat, miehillä taas oli omat työnsä, värkkäreitä myöten. Ei ollut mies eikä mikään, joka ei osannut edes päreetä kiskoa. Niitä talossa paljon tarvittiin, sillä oli monet kerrat nähty ja kuultu, kuinka

    "Ämmät on äreetä,
    kun ei ole puita eikä päreetä."

Oikean trengin piti ehtatöikseen tehdä jouluun mentäessä korvee ja sankoo, vielä kiulu korveen korvaan, taikka näiden sijasta hyvä työreki. Ja värkkärillä oli samat asiat – työreki taikka reen erestä astioota.

Ja tavaton tervaksinen rovio loimotti takassa.

Myöhäiseen iltaan, yhdeksään asti, ylikin, aherrettiin. Päretvalakia enää vain kitisi takkapielen pihiris, toinen tantarin pihdissä, vielä kolmas lattialla valakiamatin rautaisissa hampaissa. Voi myös ajopoika taikka talon poika olla valakian näyttäjänä.

Jo viimein väsyttiin ja valkiamatit sammutettiin, kun vanha värkkäri lennätti mahorkkimällinsä takanperään ja laukaisi:

    "Eikähän pirä mennä maata,
    pitää aamulla einehetä nosta ylähä."

Trenkituvassa työntekijät nukkuivatkin. Värkkärit ja torpparit kaahaisivat oven päälle komppelihin, ja siellä oli niin lämmin, ettei vällyjä tarvittu. Oli siellä päreenkatkuakin ja savua enemmän kuin lattian puolessa. Piiat makasivat peräsängyn alahasängys etehittien takana, pojat ylähäsängys, toiset pojat ovisängys alhaalla, trengit ylähäsängyssä. Eikä kalsonkia kaivattu, paitaasillansa maattiin. Hurstipaidan helma vain heilahti, kun trenki mennä keikahti ylähäsänkyyn.

Kuului kohta kovan työn röykyttäjäin kova hornaaminen sekä katon rajasta että lattian rajasta. Ei nukkumamiehiä liikoja häirinnyt, vaikka jokunen sonsar taikka luret liikkui virkamatkoillaan. Oli varsin totta vanhojen sanoma:

    "Luretsänky ja leviäperäänen lakki
    ei tule koskaan vanhaksi laiksi."

Aamulla jo ainakin viiden aikana isäntä tuli kapistamaan ylähä. Jos ei tulen kiilua pian ruvennut näkymään tuvasta, isäntä köppelehti uudestaan oven taakse kautioimaan ja mökisemään:

"Kun ei ylähä päästä taas ollenkaa... ja tallihin hevoosia hoitohon."

Kesken kovia talvitöitä ja kiiruhia tuli juhula, talven suuri joulu. Akkoja se hyppäjytti etukäteen jo viikoittain. Piti etsiä kokilta vanha talikirnu ja kastaa kynttylöötä, piti tehdä maltoota, sitten hakea aitasta kuurna ja juoksuttaa vierrettä, prykätä juomaa, piti tappaa syötetty sika, vielä kötistää lampahiaki. Ja sitten piti leipoa rieskoja, knäkkileipiä, varileipiä ja välipäiväleipiä, niin että koko katto oli kuin leivistä rakennettu, ja suuri tupa tuoksui suurukselta. Jo taas täytyi pestä pyykit, pestä tuvat, kamarit ja kaikki, vielä laittaa lipiäkaloja.

Eivätkä miehet muuta kuin tekivät omia töitään taikka olivat akkojen tiellä ja äkäilivät heidän aherrustaan. Polttopuita he kumminkin ajoivat, niin että niitä oli, sekä heiniä ja muuta karjanrehua vedättivät kartanoladot täyteen.

Olivat miehet jo toki rakentaneet riihi pinon. Korkeana ja kukkurapäänä kuusinen pino komotti riihen päädyllä – ison talon pino kuusi-, seitsensylisenä. Riihipino piti olla pystyssä jo ainakin jouluna. Oli huono talo, jonka riihipuut joulunpyhinä romottivat rankoina – huonoa vuotta ennustivat talolle. Mutta kun pino joulun saapuessa paistoi valmiina ja valkoisena kuin tervehtien suurta juhlaa ja pitenevää päivää, kuulutti se talon kunniaa. Vanha paappa katseli sitä tyytyväisenä hymähdellen ja uskoen hyvään uuteen vuoteen.

Mutta juhul'auttuna vasta oikein kiirus oli. Miehet lähtivät metsään jo puoliyöstä – larvakyläkin heräsi, kun rintalaiset pimeässä mennä poukuttivat ohitse. Piti joutua takaisin puolipäiviin, sillä sauna jo silloin puhalteli viimeisiänsä.

Akat olivat koko aamupäivän hääränneet kuin valakianhäräs. Mutta kystäpä oli tullut. Olivat valmiina sianlihat ja lihapernat, lipiäkalat ja kryynipuurot, vielä länkkimakkaraaki lämmähytetty. Ja kaksikorvainen juomatouppi vahtus pöydällä. Kohta kulmiin kihahti, kun sitä kovin kallistelit.

Mutta silakka oli pistetty piiloon. Laihaposkinen arkipäiväisen näköinen nuhjus ei kumminkaan olisi ymmärtänyt suurta juhlaa – pilannut olisi.

Oli akkaväki vielä kerran siivonnut kaikki huoneet. Kaulooskoippura oli kolissut pöydällä, kaulooslauta sitä kieritellyt. Rypyttömäksi kaulattu pyhäpaita oli jokaista odottamassa. Eivät jääneet työt viimeiseen hetkeen niinkuin entisen emännän, jonka täytyi haikailla:

    "Juhul'auttu pitkä päivä.
    prykätä, leipua, pyykkiä pestä."

Sauna oli päähnyt, vaikka vasta puolipäivä oli vierähtänyt. Sinne koko väki asteli, miehet ja naiset, minkä mahtui, meni vielä viimeiseksi saunaton mökkiväki ottamaan lopputuhahduksia.

Nokisten seinien suojasta, mustan mölkkerökivisen kiukaan äkäisistä henkäyksistä ja koivuisten vihtojen läiskeestä valkoinen juhla lähti vaeltamaan. Kun punoittavin ihoin ja puhtain paidoin, pyhähousut jalassa, istuttiin takan ääressä, suuren pystyvalakian loimossa, joulu oli joutunut jo tupaankin.

Joulu istui kohta pöydässä, talon väki pöydän ympärillä. Oli lipeäkalan, maitopuuron, kanelparkin tuntua – juhlan henki liikkui pöydän yllä.

Seurasi hiljainen ehtoopuoli. Jokin Suuri Näkymätön tuntui asustelevan hämärtyvässä tuvassa, tuntui liikkuvan myös ulkona himmenevässä hiljaisuudessa. Tummalla taivaalla tuikki jo tähti, kohta toinen ja kolmas, vilkutti joku muita kirkkaammin – kunhan ei vain ollut Itäisenmaan valoja. Tuikahti sama valo tupaankin – tuntui kuin olisi kuulunut ikivanha sanoma:

    "Sillä me näimmä hänen Tähtensä idäsä,
    ja tulimma händä kumarten rukoilemaan."

Kynttilä tuikki tuvassa pyhänä tähtenä, ja vanhat paapat julistivat juhla-auttua jouluvirsiä veisaten – pitkä virsikirja peukaloitten alla. Reinikan Hesee piti kovaa ääntä koko ehtoon, lasketti virren toisensa jälkeen, kaikki samalla nuotilla, vielä viimeiseksi yksivärsyisen veisun, jossa oli yksitoista äksää:

    "Tapahtui täällä tain päivän päällä
    Ihmellinen ihme.
    On tullut tänne Jumal' its' yhdex ihmisex täydex.
    Ihmisten ilox, ijäisex elox,
    Toivotux turvax, autudex aivax;
    Kaikk' siis iloitkam, HERraa kunnioittakam;
    JEsus Christ kiitett', Ihmisex siinnyt,
    Isä yiistett' Hengi kunnioitett'."

[Sanottiin virttä: "Yks' virsi, yks' värsy, yks'toista äksää." Vanha virsik. 115.]

Mutta katkesi paappojen paraskin virsi, kun yht'äkkiä tultiin ovelta kysymään:

"Saisko vierahat tulla tupahan?"

Jo toki saivat tulla, oikeita jouluvierahia taisivat olla. Mutta sieltä tulla kompuroi rumia ruokalehia: karvatteja, nokinaamoja, rohdinpartoja, pälsyt päällä väärin puolin. Ja heti rupesivat hyppelemään rinkiä ympäri lattiaa – sitten taas sanan puhumatta mennä kolistelivat pihalle.

Juhulapukkia ne olivat – tiedä, vaikka olisivat karanneet Karvakouran mettäsaunalta.

Ja taas alkoi vanhan paapan ja vanhan virsikirjan vuoro.

Aukesi ovi illan kuluessa vielä muutamat kerrat, pikkuisen vain, että pieni käärö ja outo ääni juuri mahtuivat siitä pirahtamaan. Käärö lennähti lattialle, ääni ilmoitti asian: "Maijullen... Jaskallen... Iisullen... Liisullen... Käärön heittäjä kapisti pakoon, ettei talosta kapaissut takaa-ajaja olisi saanut kiinni. Nuoret ja lapset näin nakkelivat toisilleen juhulaklaffia, mitähän heittelivät, rasaa, sukkarihmaa, kaulahista, tuohipönttöä, puuhevosta.

Larvakylilläkin juhlapukit liikkuivat ja juhlakiaffit rapsahtelivat ovenraosta – pienistäkin oltiin iloisia ja odotettiin oven kahausta.

Oli suuri juhla-auttu, pimeimmän päivän ja pisimmän yön aika, suurimpien ihmeitten aika. Taisi olla totta, mitä vanha vaari sanoi:

    "Auttu juhulaa korkiee."

Korkea oli toki itse joulupäiväkin. Jo kirkkaat kynttilät sitä julistivat pimeään aamuun, ja suuren syntymän sanoma hallitsi koko päivää. Piti mennä oikein kirkkoonkin sitä kuulemaan. Kaukaisinta metsäperää myöten ajettiin, että helisi, ja vilkkuvat kynttilät katselivat joka aakkunalta. Rintalaiset lennättivät isosti ja komeasti, larvakylän pienet ajaa keikuttelivat, työreki täynnä selekäkaulahittihin, roitiihin ja fällyroukkoosihin käärittyä perikuntaa, isämies itse reennoukalla ajomiehenä, lammasnahkaiset kirkkotulupit, kittarukset, päällä, siperiannahkainen kikkurakaulus pystyssä. Mutta hevosettomat mökin perilliset pökkylöivät kolmin, neljin perä perää isän kantapäillä pitkin pimeää korpitietä. Petleheemin kirkas tähti ja kirkon kynttilät kutsuivat heitäkin.

Istuttiin kirkossa penkkien täysin, seisottiin käytävillä minkä mahtui. Kynttilät lepattivat, henkipilvet leijailivat, ja kengät pitivät yhtämittaista koputusta – jalkoja paleli. Saarnastuolista papin suusta puhaltui jumalansanaa ja harmaata henkeä. Kuultiin mitä kuultiin Petleheemin tuhatvuotista sanomaa, mutta kun pappi oli painanut sakaastin oven kiinni, kristikansan väkevä virta alkoi painua kohti kirkonovea.

Ja kohta oli kaikkilla teillä tavaton meno. Helisi ja kilisi, kaviot kopsuivat ja lumitierat lentelivät, reet keikkuivat ja siristelivät. Larvakylän ukkokin perikuntineen kahnusteli samassa joukossa, vaikka monet paremmaiset mennä poukottivat pattti.

Oli kylmä, pälsyjen povessakin tahtoi oikein hytäjyttää. Kotona odotteh pystyvalkea, lihakeitto ja klimppivelli.

Tuli taas hiljainen päivä ja ehtoopuoli – pitkä hämyinen päivä, melkein ikävältä tuntui. Ei saanut edes mennä kylään, jokaisen tuntokin jo sanoi, että se olisi ollut kovin synnillistä. Vanhat lukivat ja veisasivat ja olivat tyytyväisiä – nuoret kuluttivat aikaa nukkuen taikka istuskellen.

Mutta tenavien aika kyllä kului. He pistelivät lipeäkalan selkänikamia, munkkia, pitkään äimänuoraan, ja pelasivat niillä arvausta; "pari vai vaaru?" ja yrittivät saada toisiansa valakupalliiksi.

Saattoi taas tulla pitkään äänettömyyteen eloa, kun oven raosta lennähti joku juhlaklaffi, taikka kävi uusia joulupukkeja rinkiä hyppelemässä. Se kuului juhlan menoon, eikä ollut syntiä. Karvanaamaisia vieraita olivat vanhat nähneet jo lapsina ja pelänneet.

Tapaninpäivänä ei tarvinnut enää aivan kotona istuskella. Ajettiin tapania, maisteltiin juhlaviinoja ja oltiin hyvällä tuulella. Ehtoolla jo hypeltiin. Eikä sekään tainnut olla kovin suuri synti – itse Teffaanit rytkyttelivät samassa rytäkässä.

Samassa juhlasaatossa menivät jussinpäivät, viattomaan-iasten päivät ja välipäivät, uuretvuoret ja loppiaaset. Ei suurin tehty töitä, jussinpäivänä palvelijatkin saivat olla omia aikojaan, kunhan karjan hoitivat. Auttuina käytiin kylypömäs päivällä ja pidettiin pyhää, uunna vuonna käytiin kirkossa kuulemassa, kuinka paljon on seurakunnan väki lisääntynyt. Loppiainen oli juhlien loppu. Knuuttina vielä vanhat paapat lähtivät knuuttia ajelohon, hyvillä mielin ajelivat, laulelivat ja ryypiskelivät. Ja se oli monen paapan parasta iloa. Hyvä oli, että oli joskus juhlien aika, vaikka lyhytkin. Kohta alkoi taas ankara työn aika.

Pitkin kevättalvia.

    Kylläpä on viikkua koittaa.

Vanhat kylänpaapat ajelivat Knuutti-vaarin kanssa sydäntalven hangilla. Samoilla hangilla laukottelivat toisetkin ikäpaapat. Lasketteli perässä kohta ikivanha Henterikki, karhun kyljen kääntäjä, itikanelon tasaaja, jo poukotti pyhä Paavali, pakkasäijä, Vaasan markkinain isäntä, ja viimeisenä tulla kahisteli Kyntteli, kylmä mies, talvimessujen ja Kristiinan markkinain pitäjä. Anturat kitisivät, kun kuurainen vaari oli liikkeellä.

Taisivat edesmenneet paapat ja muut pyhät oikein mielihyvikseen ajella valkoisilla hangilla katsellen jälkipolvien aherrusta. Kelpasi ajella ja katsella.

Sillä heti loppiaiselta alkoi maan raatajien ankara ajo, koko kevättalven mittainen. Pakkanen ja pyry olivat parhaina ajokumppaneina, jos toinen hellitti, niin toinen otti vallan. "Kova packanen... packaasia vaan", Levun vanha Matti sai pistellä pikku kirjaansa, sekä sitten taas; "suuret tuulet ia Lumen juoxu ia Toista välijn tuloo... suuri Pohia tuuli ia pyry... Pohia tuulet kylmät ia paha fööri." Mutta välillä aina silloin tällöin oli soimia taikka neitiä ilma antamassa hyvää anturan luistoa, "neitiän Laiset ilmat ia useen lunda sateloo", piirtää kirja-Levu.

Oli kevättalven hangilla ja metsissä elämää. Metsässä vedätettiin ja rouhittiin tervaksia, sieltä ajettiin sahatukkeja, sieltä raahattiin rankoja, halkoja, rakennushirsiä ja kattomalkoja. Oli metsässä puuta ja kotona puun tarvetta, oli hakojaki, joita vedätettiin kotiin vanhojen vaarien ja poikakloppien hakattavaksi navettaan kuivikkeiksi ja sonnan jatkoksi. Väliin aherrettiin tarhakartanolla ja ajettiin sontaa vainiolle, väliin käytiin Kainaaston luhdilta noutamassa heiniä – ja se oli kokopäiväinen ajo. Komea ajo. Tulla rehustettiin kaksin-, kolminkymmenin heinäkuormin peräkanaa kautta rintakylien, lasketeltiin kuin leveät maantien isännät, kulusoitto joka hevosella, eikä sivuhun ajettu. Tuli vastaan kuka tahansa, hän sai suistaa hevosensa tien vierehen, lumipurkuhun ja odottaa, kunnes pitkä heinäjono oli junnannut ohitse.

Jo taas täytyi lähteä Kauhajoen tielle vedättämään hietaa – ainakin viikko siinä vierähti. Tuli talvikuilla kaupunkimatkojakin, tervaa ja lankkuja ajettiin, milloin Vaasaan, milloin Kristiinaan.

Kaupunkimatka oli kyllä mukava vaihtelu arkipäiväisiin sonnan vedätyksiin ja metsäajoihin. Kun oli palattu kotiin, naapurin ukot heti haistoivat ja saivat asiaa – kaupunginmuruullen piti tulla. Rinta-Tassin paappa köppäili Piirtoolahan tietelemään:

"Onko Piirtoo kotona? – Tuota tuota tuokkeroosta... koskas, kuule, onkaa se prouvaastin tihunnin makso?"

Tuli pian Piirtoo-paapan tihunnin maksu, oikein manttaalin mukaan, ja siinä oli vanha hyvä maku. Piirtoo vielä saatteli Rintapaapan pihaveräjälle, jo pyörähti takaisin ja sanoi: "Ei, mutta mennähän ja maistetahan vielä!" Toki maistettiin, ja sama oli maku. Tyytyväisenä Rinta-paappa asteita tassutteli kotiinsa, ja Piirtoo-paappa yksinään hypellä hipsutteli kamarissaan yöhön asti.

Mutta kesken kaiken, kun ankara pyryilma ajoi pitkin maita riepoitellen tiet tukkoon ja kujat sileiksi, että juhta sai mahaa myöten rähmiä ja reki aivan lauttas, täytyi lähteä lumireen ajohon. Minkä jumalanilma oli tukkinut, sen miehet aukaisivat. Kolme, neljä taloa kerrallaan piti aina vuoroonsa olla määrättyä tieosaa ajamassa, ja se oli ylpeää menoa. Kolme, neljä hevosta kiskoi raskasta rumilusta, joka puskeutui lumipurkuun ja levitti siipensä tien pyörtänöltä toiselle, miehet ajoivat ja ohjasivat, toiset hölköttelivät perässä lapioiden pahimpia paikkoja.

Lumireen ajosta huolehti lumirekitaulu, suippokärkinen laudankappale, johon ajovuoronsa toimittaneet isännät piirsivät puumerkkinsä ja juoksuttivat sen sitten toiseen taloryhmään. Niiden vuoro oli seuraavan pyryn perästä. Valtamaantie piti aina olla auki.

Kevättalven suuria töitä oli savenajo – elettiin kytöpeltojen maassa, vaikka rantapelloilla asuttiin.

Larvassa, isoilla nevoilla oli rintalaisilla suuria kytömaita, oli niitä vähän torppareillakin. Omasta luonnostaan ne tuottivat ihmiseneloa ja itikaneloa, kun niitä vain polttaa käryyteltiin, jotta saatiin pellon höystöksi tulimultaa – ja tulimultaan heitettiin siemen. Mutta vielä enemmän ne puskivat, jos niille annettiin savia. Sitä mustat kytömaat kaikkein enimmin kaipasivat. Vanhat paapat olivat oppineet:

"Rapa kun on sellaasta faaria, jotta se syöö savia, ja siitä kasuaa ruokamultaa, joka kasuattaa hyvästi ruista ja kauraa."

Ja tämä kaivattu maanväki makasi tavallisesti kytömaan pohjalla.

Oli sellaisiakin nevoja, joissa oli

    "Korttelia vahava rapa päällä ja savi kun saipua alla."

Ja niihin sai saven nostaa lapiolla vain ojasta pistellen. Mutta oli myös paksurapaisia rämäköitä, oli myös suuria kontonevoja, joiden rytöisen pinnan alle oli paiskittu tummia kontoisia laattoja kuin ladonovia toinen toisensa selkään. Ja niiden alla oli musta väkevätuoksuinen rapa, ravan alla sininen savi.

Kaivettiin savi nevan laitapuolesta ja vedätettiin pellolle. Kahdet, kolmet miehet köykyttivät savikruuvas ja loivat kuormia, kolmet, neljät hevoset niitä vetivät, pojanklopit ajoivat ja kaatomiehet keikauttelivat. Jo saatiin savea, sinistä pehemoosta pikleeriä, kytömaalle kaksinkin sadoin kuormin päivässä, kahdet rarit joka saralle, melkein kuorma kuormaan kiinni.

Oli suuri kytömaa savettavana – viikkoja kesti, viisin kuusin. Oli isolla nevalla toisiakin savenajajia. Kuului pauke tuolta ja täältä sekä kulujen kilkatus ja rekien rohina. Ison nevan kevättalvisilla hangilla oli suuri työnjuhla, kytökansan savipäivät. Lumiset pellot tohmerrettiin sekaisin ja peitettiin sinisenharmailla kuupanoilla.

Koko kytömaa, koko neva tuoksui maanalaiselta. Suuri mannunväki, tuhansia vuosia pimeässä piileskellyt, oli ajettu päivännäköön antamaan apua kontoiselle turpeelle jumalanviljaa varten. Elävänä se hetkisen höyrysi ja puhalteli syvyyden henkeä – jo torkahti kirkkaassa jumalanilmassa ja jäi odottamaan kevättä.

Nevanalainen tuntu ajeli miesten matkassa ehtoolla kotiinkin. Savisin pieksuin ja kintahin he tulivat, housunpultut savitöhryssä.

Ja kumminkin taas hetkiseksi istuttiin ehtatöitten ääreen. Nälkäisimmät vain iltakeittoa odotellessaan nieleskelivät ensi hätään muutamia silakoita ja laskivat kaljaa päälle. Jyvä-Iikkoo seivästi krassikin yhdeksän suolaista silakkaa, työnsi takkaan ja sanoi:

"Taas notkollisen paistan!"

Samoille saventuoksuisille helmenkuun hangille, joita kytökansa lasketteli, piti joutua laskiaasenki ajelemaan. Ja silloin oli Isoolla-nevalla kuin jotakin kummempaa ilmassa – muutakin kuin maanalaista. Ainakin ehtoolla, kun tultiin kotiin, heti tuntui, että oli kropsutespäivä. Jyvä-Iikkoo unohti silakkanotkollisensa, kun sai ison vinkalehen kropsua ja sitten ehtoolla mahan täydeltä ruskeaa hernehrokkaa.

Työtä kyllä tehtiin. Naiset vain eivät tohtineet kehrätä – lampaat olisivat tulleet pääkööksi ja ruvenneet pöllöinä pyörimään. Rukki pois tuvasta! Jos joku taitamaton ei tätä tietänyt, toiset heti juoksuttivat ja sitoivat rukin tallinseinään hollirenkahasehen ja panivat hevosenloimen selkään.

Sillä laskiainen ei ollut oikea työnpäivä, vaikka ahneet miehet olivat työntouhussa. Laskiainen oli parempi kuin häjy juhla, se oli suuri kropsujuhula. Ja siinä oli akkaväelle työtä, jota tohti tehdä – kropsuttaa, vaikka koko päivän. Eivätkä lampaat ruvenneet pössöttelemään. Uuni lämpesi ja tohisi, perunoita keitettiin ja sotkettiin, vielä riivattihin ja puserrettihin. Tehtiin pernakropsua ja riivinkropsua, tehtiin myös jauhokropsua ja kalijakropsua, ja ainakin perunakropsua oli näköisällä koko päivän ehtoohin asti – ei muuta kuin repäistä pala ja pistää suuhunsa.

Ehtoopäivällä, kropsulla ruokittuina, mentiin laskettelohon, kun kerran laskiainen oli. Luoman rannat, hautapakat ja jokitöyrät olivat parhaita mäkiä. Jäätyneeltä prunninkanneltakin sai kyllä hyviä luikoja kolalla, kontilla ja kopparauskalla – mitä vain saatiin puon ala. Nuoret isännät ja emännätkin monesti juoksivat toisten joukkoon. Lasketeltiin työreellä jokitöyrää, hypittiin toistensa syliin ja selkään ja mentiin meluten alas samaan rysyyn ja sanottiin:

    "Ei se luiko mitää,
    mutta se kössährös!"

Pöökerrös-Tiina vain lasketteli yksinään isolla kattotuohella Rinta-Paavoolan töyrää karjuen:

    "Pitkiä pellovaattia... pitkiä pellovaattia!"

Saunan piti laskiaisena savuta, kylpömässä piti käydä – niin olivat entisetkin eläjät tehneet. Ja sitten oli hyvä mennä hyppelemään, oli vielä mukava kulkea kopistelemassa tuttuja ikkunoita, jotta

    "Flikat – kissi kaatoo tikat!"

Niin olivat edesmenneetkin paapat tehneet.

Laskiaisehtoo ja yö oli taas ihmeitten aikaa. Silloin annettiin ilmi tulevaisia asioita. Kiersit illalla pimeässä tuvan ympäritse yhdeksän kertaa vastapäivään ja menit salaa kurkistelemaan ikkunasta sisään. Kenen näit tuvassa päätönnä, hän ensi laskiaisena makasi jo kirkonmaassa. Riisuit ehtoolla kenkäsi ja heitit yli vasemman olkapään. Jos kenkä putosi lattialle noukka oveen käsin, näytti se tietä kirkonmaahan, mutta jos noukka oli perään päin, sait elää ainakin ensi laskiaiseen.

Tyttärillä oli omat menonsa. He hiipivät yön pimeydessä kolomen tien haarahan kuuhoilemaan – tulevan ylkämiehensä näkivät, he astelivat saunapinolle, koppasivat sylillisen halkoja – sattui parillinen luku, pian sait miehen. Jo taas täytyi mennä tulevia totuuksia tietelemään siantiijusta. Potkaisit tiiunovea: kuului oven takaa iloinen, "nöh?" – jo oli oikea tulossa. Mutta jos sait potkaista toisen kerran ennenkuin tiiu röhähti, sait odottaa toiseen vuoteen, jopa aina kolmanteen, jos tiiusta vasta kolmannen potkun perästä kuului kiukkuinen röhkäisy.

Ehtoolla maata mennessään tyttäret söivät kuin Jyvä-Iikkoo yhdeksän suolaista silakkaa, mutta leivättä, paistamatta ja hännästä päin, ja sitten totisina, puhumatta sukelsivat takaperin vällyjen alle odottelemaan jotakin suurta ja ihmeellistä. Ja jokin tuli yöllä tuomaan janoiselle nukkujalle kaljatouppia. Pienelle piika rievulle pimeä yö näytti aivan ihmeet:

"Se ajoo valakoosella hevoosella, ja oli isoo pönttö rees... ja se oli täynnä hyvää juotavaa."

Kirkon hoidoissa nukkuvat hyvät mummat olivat nuoruutensa laskiaisehtoina askaroineet aivan samoissa asioissa.

Laskiaisena alkoi suuri paastonaika, ja se oli peloittavaa trullitusaikaa, jota kesti seitsemän viikkoa, aina pääsiääsehen asti. Nuoret eivät saaneet silloin edes hypellä, ei pitää häitäkään, eikä viettää synnillistä remuelämää. Täytyi aivan kristillisesti kaiket pyhäillat oleskella kotona ja kotokylillä ja muistaa, että on paastonaika.

Mutta trullit kyllä saivat olla liikkeellä vaikka joka yö laskiaisesta alkaen. Ne kähmivät navetoissa keriten lampaista villoja kolmet kohdat: tukun selästä, toisen poskesta, kolmannen kyljestä. Leikkelivät ne lehmien häntiäkin aina verta myöten. Vanhat rumat noitamaijat taisivat kulkea trulleina oikeilta ihmisiltä onnea varastamassa. Lentäen ne liikkuivat, tornin kautta tohahtivat ulos ja sitten mennä vouhottivat ilmassa, että kitinä kuului. Nähtiinkin niitä joskus pimeänhämärissä, ja niiden jälkiä oli navetan ikkunan alla niinkuin olisi kepillä pistelty reikiä. Vanhoihin myllyihin trulliämmät kokoontuivat villojansa punnitsemaan.

Mentiin trulleja joskus kuuntelemaan. Tunkion kukkurallekin saattoi mennä, mutta parempi oli kaahaista kolmannella sijalla olevan huoneen katolle. Sinne kuului, jos kuului, kaikkein parhaiten pääsiäisöinä – kahinaa ja pauketta ja lautojen kapsetta, mitä vain. Ja ne kaikki merkitsivät jotakin.

Mutta pääsiäisyönä, lankalauantain iltamyöhäisenä jo leimahtivat valtavat pääsiääsvalakiat ilmoittaen, että trullien valta on kohta loppunut sekä pimeät yöt ja pitkät paastot. Valkeat loimottivat kuin suuret riemunuotiot pitkin rintaa ja larvakyliä. Nuori kansa hyppi ja ilakoitsi nuotioitten ympärillä, naamat läikähtelivät punaisina, Ja sitten lähdettiin jonnekin hyppelemään sekä laittamaan kesäpesää.

Pitkä paastonaika ja piinaviikot olivat päättyneet.

Mutta monet äkäiset paapat kurkistelivat aamulla olkilatoonsa, kraapivat korvallistaan ja manailivat. Eivät olleet muistavinaan, että ennen muinoin olivat itse samasta ladosta salaa retuuttaneet olkilyhdestä.

Pääsiäinen oli täyttä kevättalvea. Vanhat vaarit tiesivät:

    "Kevättä kyntteliltä,
    syystä pärttyliltä."

Oli siinä kevättouhuissa mennyt kevät-matti, tuoden matkassaan päivällisen, piimän, leivän ja silakan iltapuoliseksi, pitkän päivän neljänneksi ateriaksi. Oli mennyt palamusunnantai palmuineen, oli mennyt myös marianpäivä, piikaväen merkkipäivä.

Sillä piioilla oli omaa aikaa juhlasta marianpäivään, muutamissa taloissa kynttelistä valporiin – trenkien aika oli aina talon omaa, paitsi öisin. Omana aikanaan piiat saivat olla vähän kuin omia käskijöitään ja tehdä omia töitään, mitä vain halusivat.

Silloin elämä tuntui mukavalta. Oma rukki hyrräsi ahkerasti aamuvarhaisesta ehtoohin asti, hyrräsi vielä silloinkin, kun trengit jo hornasivat ja tuhnailivat ylähäsängyssä. Piti kehrätä oman pellon vähiä pellovaattia ja rohtimia, omia loukuttamia ja klihtaamia, piti sitten taas karstata ja kehrätä omasta lampaasta kerittyjä villoja. Ja milloin oli vähänkin välipäätä, sai pistellä sukkaa ja rasaa. Jo taas piti joutua soholoohin kutomaan lakana- ja paitaliinaa sekä hurstisia helmoja. Piti hyvällä piialla olla kaikenlaista vaatteenpuolta, omista käsistä lähtenyttä: sänkyvaatteita joka lajista sekä päälle panemista verhoista alkaen kaulahittiin asti, ynnä vielä paljon muuta – luttiin ne antoivat näköä.

Ja kun piikatyttö ehtoomyöhäisellä yksinään istui tuvassa rukkia hyrryttäen, jo sieltä jostakin larvakylän takaa, Isoonnevan laidasta, mäenlappiosta, nuokkuviin silmiin häämöitti kirkkaana oma pikkuinen mökki.

Trenki-Masako ylähäsängyssä unissaan jotakin urahteli – vai mikä se oli?

Oli piika rievulla työtä, omana aikanaan vasta oikein oli. Silloinkin hänen piti hoitaa talon karjaa, vielä tehdä askarehet ja siivota huoneita. Ja aina vähän päästä, aivan kuin varta vasiten, oli suuria leipomuksia, kun kevättalvella leivottihin pankkohon monet kerrat tuvankatto täyteen läpileipiä. Päivät siinä menivät, ja aina ehtoolla piti huomiseksi sotkea uusi panos. Ison taikinan sotkeminen oli raskasta työtä – sai siitä toki palkakseen hyvän sotkukyrsän, jolla voi vaikka jurvalaiselta vaihtaa syöstävän.

Sitten taas pyörähdä auttamaan emäntää, kun kirnu ei tahdo tulla voille – kuka lienee pahonut. Tuntikauden saat huisuuttaa kuin mikäkin kirnumara. Tyränni voileipä, leivän neljännekselle peukaloitu, on palkkanasi. Jo tulevat illan suussa miehet Kainaastolta – juokse latoon heinien kanssa tappelemaan, kun miehet oven täydeltä paasaavat niitä kuormasta.

Oh hyvässä talossa tarhapiikaa ja tupapiikaa – toinen hoiteli tuvan puolet, toinen töherteli tarhakartanolla, ja siellä vasta työtä oli. Sait häärätä itikkain ja itikanelon ja sonnan kanssa – navetan tuntu oli aina matkassasi. Talon tyttäret kyllä olivat lypsämässä apuna, toisissa taloissa sontapaarienki sarvissa. Mutta kevätpuoleen, kun tarhatrollee oli toimellisesti koko talven touhannut takapihoilla ja kiikuttanut sontalapiota navetan ja tunkion väliä, hän sai emännältä ison floorijuuston. Se oli hyvä kappale, siitä saattoi trenki-Masalle sivaltaa suupalasen, kun hän silloin tällöin sattui luttiin asioilleen. Mutta kun karvarin muorikin mieli juustoa ja kokotteli puolta markkaa, piika riepu joutui kohta kahden vaiheille – Masako vai raha?

Pääsiäiseltä talvi jo rupesi kallistumaan kohti kevättä. Saattoi silti vielä olla pakkasiakin, sekä selekiöötä että pilivipakkaasia, jopa kiinteetä pakkaasia, saattoi hyvin olla kovia pyryilmoja, kylmiä ja kalasioota pyryjä, ja voi väliin lunta vain hitiä, sitten taas, kun oli suojaseka ilma, voi

    "Sataa lunta kun paikkarasoja."

Usein oli sentään kohtuullinen ja kaunihinlaanen, vielä taas kauniski ilma – vanha Viisas-Levu niistä piti tarkkaa kirjaa.

JumalaniLmat ajelivat niinkuin niiden määrä oli, mutta mies ajeli niinkuin työt vaativat. Oli ilma minkälainen tahansa, työt täytyi tehdä aina ajallansa, jos tahdottiin pitää talo kohdallansa.

Töitä ja ajoja oli alituisesti metsän ja kotirinnan vaiheilla. Aamulla kohti Larvakyliä ja vastamaita, ehtoopuoleen kohti rintakyliä pitkin myötämaita. Tämä oli kevään suurta laskettelua. Aherrettiin tervahaudallakin, hakattiin myös ja vedätettiin aidaksia ja seipäitä kesän tarpeiksi.

Neli-, viisisylinen saunapino oli pitänyt olla valmiina jo marianpäivänä.

Silloin jo tuntui kevät ilmassa, kun huhtikuun hankikeleillä jouduttiin halakomettähän. Larvakylien taakse mettäsaunallen saateltiin talon miehet neljin, viisin, suuri tuohikontti kuudenneksi, piimäleili ja syömäjuuri seitsemänneksi.

Nevojen takaiset vuoret jo sinersivät, ja koivunvarpu punerteli. Päiväpaisteisilla rinteillä virtasi mahala koivujen sisuksissa, mäntyjen ja kuusien kyljistä valui kirkas pihka. Koko metsä tuoksui tuoreelta. Oli kesä tulossa, ja väkevät elämänvirrat läikähtelivät kaikkien suonissa.

Mutta tuli metsään mies ja kirves. Tarvittiin talveksi tupalämmintä – metsästä se haettiin. Silloin kuin puut suuressa keväthuumassa parhaillaan valmistautuivat suureen kesän viettoon, oli paras aika lyödä niitä maahan, hakata ja halkoa sekä panna pinoon. Pakkasen vihat olivat metsästä paenneet, mutta jäljellä oli lämpöisen luonto.

Ja kirves upposi puun kylkeen melkein silmää myöten. Mahala vain purskui, ja pihka rupesi pillittämään.

Syli halkoja oli päivän tinki, miehen mitta mieheltä, oikea kolmikyynäräinen miehen syli, sormenpäästä sormenpäähän, eikä mikään nyrkkisyli, nyrkeillä mitattu huonon hakkaajan halkoläjä. Joka mies heilui omassa hakkiossaan, joka metsikkö ryskyi ja paukkui. Oli oikein kilpa, kenenkä työpaikasta ensiksi näkyi täysi syli, korva-astimien väliin komeasti ladottu halakopino, joka halon syrämmen puoli ylöspäin, halko kuusikorttelinen. Viidessä, kuudessa tunnissa tavallinen mies hyvästä metsästä iski sylen – puolet aikaa meni puun kaatoon ja pöläkkyämisehen, toinen puoli halakoomisehen ja pinuamisehen. Iso talo tarvitsi paljon talvihalkoja, kaksi-, kolmekymmentä syltä, enemmänkin. Viisi miestä kun viikon ryskehti mettäsaunan lähimailla, jo rupesi halkoa olemaan. Ja metsässä oli paistavaa pinoa ja kantoa, kantojen ympärillä lastuja sekä oksien ja larvojen risukkoa.

Kankaan rinteessä, nevan laidassa, pisimmän kuusen larvakerkän nenässä istui pieni laulurastas, istui melkein aamusta iltaan ja lauloi. Omia riemuvirsiään hän viserteli luetellen loppumattomiin pienen rintansa suuria kevättuntemuksia. Hän oli ihmeellinen larvakerkän laulaja. Korkealta hän katseli suurta erämaataan ja haasteli sen kanssa. Mutta kun hän huomasi halkomiehet, hän voi kesken kaiken ruveta haastelemaan heille, näki joukossa Hulikko-Elkanan ja lasketteli kuusenlarvasta;

    "Hulikko, Hulikko, istu jo, istu jo,
    paa piippuhun, paa piippuhun!"

Sai Hulikko istumaan ja savut vetäisi. Mutta pian taas kuulu kuusenkerkästä:

    "Hulikko, Hulikko, laiska mies, laiska mies –
    matala pino tuli, matala pino tuli!"

Lämpöinen mettäsauna antoi hyvän yösijan, tuohikontti ja leilit pitivät huolen ruokapuolesta. Halkometsässä meni aika hyvin, ja mettäsaunalla, metsän kotona oli mukava asustella. Oli huhtikuun aurinkoiset päivät. Teeret kukertelivat koivuissa, mettot metuloitsivat joka aamu nevan laidassa, ja mettikanat väkättivät rämäkällä. Koivutkin puskivat makoista mahalaa. Sitä voi välitöikseen juoksuttaa ropeeseen taikka leiliin ja ryypiskellä. Syömäjuuri kyllä oli ruokaisempaa, hyvää oli piimäkin.

Mutta kun rinnan paappa ei antanut panna piimää miesten matkaan mettäsaunalle, jotta "juoksuttakohot mahalaa koivusta", hän sai kohta syytä juosta mumman puheille:

"Maija, kyllä sinne pitää lähärättää piimää – ja paikalla! Sielä ne vain istua kököttää koko päivän koivun juurella."

Suvipäivistä mettumaarihin.

    Hohoi, ja-jaa – huomenna taas!
    Ja sitten koko viikon.

Kevät ajeli mailla. Larvametsissä hakopuun nenässä haasteli laulurastas, rintavainioilla ja Isoollanevalla lauleli kivenlieru.

Tiet rupesivat purottamahan – "nyt vähä suoiatti tiet pudottaa", kirjoitti Viisas-Levu 5 p:na huhtikuuta ja kohta taas: "Reki fööri loppuu." Vanhat sanoivat:

    "Maaliskuu maata näyttää,
    huhtikuu humahuttaa."

Hanki humahteli vainioilla, selekäjää nousi joessa, kohta oli joki riurullansa, pian lykkäsi jäät teliihin – "jo jäät telijhen särköö", Levu sai merkitä. Ja sitten jäät menivät, että rannat ryskyivät, veivät matkassaan luhtalatoja, veivät siltojakin, ajoivat suuren paisunnan ja uhkasivat joskus rantaisäntien asumuksia, puhalsivat Emäkirkolla kerran niin tavattoman vedenpaisumuksen, että Kuhnalan uuniin ui hauki, ja jäi.

Edesmenneitten paappojen hyvät tuttavat liikkuivat parhaillaan keväisillä vainioilla ja metsissä kertoen kesän tulosta. Vasiten he olivat lähteneet vaeltamaan, joka kevät piti tulla. Julius, Justiinus ja Tipurttius, vanhat suvipäivien ja -öitten paapat, tiesivät paljon, tiesivät myös vielä vanhemmat, Yrjö, Markus ja Kletus. Kovin hitaasti tuli kesä, jos vanhat merkkivaarit köppelehtivät viluissaan kärvistellen, vielä hitaammin, jos heidän joukossaan kulki yöpakkanen. Mutta jos he kepsuttelivat kesäisissä hurstimekoissa ja öisin pitivät suojaisia pilvisäitä, kesä ajeli kuin Kakkorin Isoolla-Liinoolla, täyttä neljää, eikä henkämästynyt.

Silloin nähtiin, että itse Kesä oli kulkemassa, ja hän kulki komeammin kuin kuningas, kulki kukkia kylväen kahta puolta kaksin käsin.

Valapori, Ikivanha vaeltaja-muori, tulla köyssytti vaarien perässä. Hän oli vanhojen karjamuorien hyviä kevättuttuja niinkuin oli ollut edesmenneittenkin emäntien. Jopa vielä mukulat häntä muistivat, hypätä kanhoostaen ympäri kylää, ja monet kellot kalisivat kaulassa. Soittui, soittui kuin olisi koko kylän karja laskettu laukkaamaan. Se oli kesän tulosoittoa. Mouhuten ja poukkuen kauan odotettu kesä ajoi vanhan Valpori-muorin kanssa rintapelloille ja larvakylille. Varsankulut, lehmän- ja lampaan- ja vasikankellot olivat soittimina, terveet tenavat soittomestareina.

Itikat kuulivat kovan mouhun, kiekkasivat ja möyrästivät navetassa, sonni mulkoili ja kuopi pahnatukkua, ja seinäklovehet kalahtelivat. Jo laskettiin karja pihalle vähän jaloittelemaan, jos vain maassa oli vähänkään kesänmerkkejä.

Mutta kun oli pitkä kevät, täytyi karjaa pitää kauan navetassa ja syöttää elikoille ladonkattoja, männynhakoja, kanervia ja muita metsän roskia, täytyi jo itikat päästää uloskin, vaikka maa oli vielä routikolla. Larvakylien lehmät ja lampaat kulkivat nevojen pälävistä repimässä ruttahien juuria, ja rintalaisten karja nuuski jokirantojen sulia töyriä. Oli tarhanpuolessa joskus niin huonot elannot, että lehmät oli nostettavina. Vasta käki toi hyvät kesän evähät, ja vanhat sanoivat:

    "Käki kukkuu – pane lato lukkuhun."

Kyllä vanhatmummat tiesivät, kuinka Kellarit, Kyyssät ja Kiriiukeet, Napat, Nuukoot ja Leviäsarvet, Vallat, Panoot, Mansoot ja Mustoot oli laskettava kesälaitumelle, ja pitikin tietää, mitä olivat tietäneet vielä vanhemmat mummat. Muuten elämä ei olisi pysynyt kohdallansa. Vanhat karjamuorit kävivät kraappimassa naapurien takanpielestä nokia ja panivat sitä lehmänkelloon, ennenkuin sonnustivat sen Kellurin kaulaan. Se oli hyvä, vielä parempi oii pyyhkäistä tervaa joka lehmän noukkaan sekä nakata vyöltänsä kaati navetan kynnyksen alle. Harjan muori viskasi vielä raataasen avaamen ja sanoi:

    "Käänny meirän kujalla niin monta kertaa,
    kun tämä avaan pyörähtää!"

Niiden ylitse kun itikat astuskelivat, jo oli heillä hyvä kesänmeno.

Oli ainakin rintalaisten karjalla. Mettäkylät kyllä saivat katsoa ja paimentaa karjaansa – muorien navettamenot eivät aina auttaneet. Sudet, joskus karhutkin, tahtoivat myös katsoa ja paimennella. Hyvin usein sattui, että susi törmäsi metsästä, sieppasi vasta vainiolle lasketusta joukosta lampaan ja laukkasi takaisin korpeen. Vain surkea määkyminen kuului viimeisinä terveisinä. Kesän mittaan susi surmaili lampaita metsässä, tappoi joskus hevosenkin. Kalmoosta karhu kaatoi lehmän, ja Pitkämöön ahteessa kontio kiljui kuin kiukkuinen äijä, kun yritti raahata härkää ylös ja aina pyörähti takaisin.

Mutta Susi-Elli ja Susi-Herkkoa sekä Liikajärven äijä taas puolestaan koettivat paimennella metsän petoja. Kevätkesin he kiertelivät erämaita etsiskellen sudenpesiä, monesti löysivät, ryöstivät penikat ja pistivät pussiinsa. Ja siitä loppui susien suku. Viimeinen peto pakeni Kauhajoelle, erehtyi siellä repimään hauskaa ja ampui itsensä. Tämä tapahtui silloin, kun vuosiluvussa oli kolme kahdeksanmerkkiä.

Viimeinen Kurikan kirjoihin merkitty karhu taas kierrettiin ja kaadettiin viisi-, kuusikymmentä vuotta takaperin Pitkämöön takana Pallonevan saaresta. Liikajärven ukko siinäkin oli parhaana miehenä. Hän oli vanhoja mettämiehiä. Harjun Mikki, Hunnakon äijä, Hulikko ja Kuusiston Iisakki olivat myös mettästäjiä, mutta he olivat vain lintujen, oravien, jänisten, kettujen ja mettäsikojen pyytömiehiä.

Kylmiä kevätilmoja oli vielä toukokuullakin. Ennen pasiliusta ja nikoteemusta oli entisten ukkojen kauluksen viikko, ja se tahtoi olla kylmänlainen. Vanhat sanoivat:

    "Nyt on vissihin kantuksen viikko,
    kun on niin kylymä."

    "Jos kantuksen viikolla kylymä tarpoo kuusenneniä,
    niin kesällä halla tarpoo vilijaa."

Saattoi kylmä tarpoa kuusenneniä, mutta toukokuu oli kiiruhinta kevätkylyvöjen aikaa. Maa puski jo ruohoa, Levukin sai pistältää paperiinsa 16. toukok.: "kyllä ny Ruoho kasuaa". Puski maa myös heinänkortta ja kukanvartta, työnsi ensimmäiset keltakukat seinänvierustoille ja pikkuruiset punertavat sinisilmät märkäperäisille pellonpyortänöille.

Mutta syksyiset fälttöökset piti panna puskettamaan jumalanviljaa. Maa jo höyryten odotteli.

Kohta kun routa oli paennut ja pelto kuivahtanut, oli vainioilla vanha meno, sekä rintamailla että larvassa. Joka talo ja torppa tiesi tehtävänsä, ei tarvinnut mennä naapurilta kysymään neuvoa, vielä vähemmin pappilan nuorelta pehtorilta, joka kovin oli olevinaan maanpruukari. Vanha akkojen kutoma hurstimekkoo, entispaappojen perintö, tiesi maanpruukit ja pellonreiroot paremmin kuin herrojen koulun käynyt pehtori. Kotovainio ja kytöpelto, sontatarikko ja tunkionpaltto olivat parasta maanpuskijan koulua.

Äjestettihin kohta joka tahoila – fälttööksiä soorrettihin. Larvakylien pieni torppari ajatti hevoskopukallaan äestä ympäri peltosarkaa kolomi-, neliilauttahan, neljäkin kertaa samaa jälkeä, mutta rintapelloilla mennä rymistettiin neljällä hevosella ja tuli kerralla valmista. Isolla rintalaisella olikin äestettävänä laaja vainio, larvakylän pienillä vain pikkuinen kääly. Torpan ukko viskeli käälyynsä muutaman säkillisen – selässään ne kantaa riussutti pellon päähän, rinnan isäntä vedätti vainiolleen siemensäkkejä monta kuormaa.

Kauran vuoro oli ensin joutua pellon hoitoihin, ja sitä kylvettiin suuret vainiot. Sitten annettiin ohra, ja se sai vielä kovan kattosonnan. Tunkiosta ja lammaskarsinasta revittiin rautaisella pirunkouralla olkisekaista sontaa ja ajettiin pellolle, suonisella ihmisenkouralla sitä hajoitettiin, väkevätuoksuista elävää tunkiota multaan peitetyn siemenen katteeksi. Siinä oli ohramaan väki, koko vainio höyrysi ja tuoksui tunkiolta. Maa oli saanut, mitä kaipasi, ja kasvatti sitten kauniit pitkätukkaiset, kuusiratiset tähkäpäät – puurojauhojen, kryynipuurojen viljan. Mutta kaura oli parhaasta päästä karjan ruokaa ja kauppatavaraa.

Jo viimein joutui pernaanpano, kesäkuu oli kohta käsissä. Huhtikuussa oli perunoita nostettu isot kopalliset orsille katonrajaan iteellen. Sieltä lämpöisessä hämärässä ne olivat jo aloittaneet luomisen työn – joka silmästä piikitti pikkuinen punasinertävä itu. Maata ne kaipasivat, pientä multaista pesää, jossa saisivat elää ja lisääntyä. Hyvää maata ne kysyivätkin, olivat jo vanhoille opettaneet:

    "Pernamaa pitää olla pehemoosta kun jauhovakkaa."

Pernaan istutespäivä oli mieluisa kevätpäivä. Naapurien mukulat ja nuori väki olivat apuna nakkelemas siemenperunoita vakoohin, kun aarralla ajettiin vuoroin maa auki, vuoroin taas tukkoon. Nakkelijoota oli koko vaon mitalta, ääntä ja iloa oli yhtä pitkälti. Väliin pudoteltiin perunoita, väliin istuttiin perunakiululla ja odotettiin. Ja perunapelto toisensa perästä tuli tarhoja täyteen.

Kevätviljat ja perunat, ja hernehekki – ken niitä viljeli – oli annettu maan hoitoihin ja taivaan armoille. Oikeassa opissa ja edesmenneitten vaarien ja muorien hyvissä tavoissa oli kaikki hoidettu. Oli vielä muistettu roiskata sangollinen vettä jokaisen vaimoisen ihmisen niskaan, kun hän keväällä ensi kertaa tuli ulkotöistä. IIkeältä se tuntui, mutta hyväksi oli: kasteltu pysyi viriänä koko kesän, ja maa kasvoi.

Siitä maan raatajat joutuivat hetkiseksi toisiin töihin.

Airan panoa ja korjausta oli hyvässä talossa joka kevät, oli vähän torpassakin. Siinä oli miehelle kova päivän työ, kun hajoitti vanhaa aitaa sata seiväsparia ja teki uutta tilalle yhtä pitkälti. Aivan täyttä panentoaitaa, jossa oli kolme seiväsparia aina airasta kohden: kaksi paria keskellä, ja aidaksen päät aina seiväsparien välissä, korkeutta kymmenen aidasta kolmella vittooksella. Se oli ikivanhaa vanhan paapan aitaa, rakennettu kuusisin aidaksin, seipähin ja vittooksin. Kun se oli oikein laillisesti tehty, ei pahinkaan aiturikaroo hypännyt sen ylitse, eikä väättyreinkään sika, jos sen kaulassa oli ränget, päässyt lävitse. Mutta vanhat puhuivat vielä lujemmasta aidasta:

    "Kun on haapaanen airas ja katajaanen seiväs
    ja kuusikarahka vittooksena,
    niin aita kestää miehen ijän."

Vanhojen paappojen vanhoja perintöjä oli myös rijoaita – oksineen lyöty puuta maahan metsävainion ympärille, sekä hakkula-aita – komea, vittookseton aidaksien ja seipäitten ristikkorakennelma metsäkäälyn ympärillä, seipähien noukat vihaisina pystyssä. Orsiaitaaki pistettiin kotipelloille ja kytömaille parin, kolmin aidaksin, pajuvittooksin, joskus vain olkiväätein.

Mutta kun Mietaankylän entiset äijät koppuloivat metsärajalleen Koukkaria vastaan lairuunmairensa turvaksi lujan mettäairan, niin se oli katehenaitaa. Ja kun rintapeltojen hyvät naapurit riitelivät sekä kiukkupäissään seivästivät ruman lötistöksen rajaojan varteen kumpikin omalle pyörtänölleen, se oli aina mainittavaa kiusa-aitaa.

Kevätkuilla kulki tornisyyni, valakianvarijelussyyni, ja se oli niin tärkeä vaellus, että sen edellä liikkui oikein oltermannin kapula, jonka itse oltermanni oli pannut kiertämään, jotta

    "Antaa kapulan kulukia!"

Kapula kulki, ja sen sisässä oli paperi, joka sanoi asian, vaikkapa:

    "Tämän kautta tietä
          annetaan
    Jotta pidetään se tavallinen torni
    syyni 26 päivänä täs sisällä olevas
    kuus ja pitää kaikki vika paikat
    olla syynin täyttävässä tilassa sen
    Jälkeen kun meidän Balo Rekla
    menti viisaa
       Kurikasta 19 päivänä Huhtikuuta 1884
              Juhan H. Latvakurikka
    Kapula kulkee myötäpäivin Koskelta
    Rinta kurikkaan ja Ylikurikasta
    Vainiolipastiin ja Mäkisaadesta kotia."

Kovin tärkeännäkoisenä tornisyyni, itse oltermanni parhaana, kulki, katseli ja koputteli kokit ja puuloukot ja uuninpäällystät, kurkisteli ja huikkaili tornihin, uunihin ja uuninröörihin.

Kulki sama kapula ilmoitellen monenlaisia asioita, aitasyyniä, kokouksia ja muita. Kutsui se etsimään hukkunutta, joskus juoksi hätäisenä talosta toiseen huutaen, että kylässä on valakianhätä.

Mutta Kalinan mökin tulen tohinaan kapula ei ennättänyt, Liisa vain perästä päin kulkea touhotti paasaten:

"Navetta hyppäs kolome kertaa airan päältä kattohon, kun Jaakkoo paloo. Minä sieppasin porstuan korveesta ja panin kuokan Jussia hakohon, ja mäki hyppäs häntä pystys, jotta lehemät kömää."

Keväällä, kun paisunta oli laskeutunut, alkoi Hunnakon äijän ja muiden kalamiesten paras aika. Kala yhä nousi ikivanhoja teitään jokeen ja sen moniin metsäluomiin, pitkäkuonoinen hauki etumiehenä, jo perässä komea lohi. Hunnakko meloi ruuhella Luovanjoen lahtipaikkoja, meloi myös Jyllinkosken alalammikkoa ja kiersi nuotalla, jossa oli perä kuin suuri sukanvarsi sekä kymmensyliset havakset ynnä yli- ja alapaulat, kohot ja kivekset. Rannasta ukko lähti ja rantaan palasi, kiskoi nuotan maalle ja sai haukia, ahaventa, särkiä, salakkaa, räkästä, sai joskus lohenki, harvoin meni pallit patahan.

Oli joillakuilla toisillakin ukoilla samanlainen nuotta, mutta muutamat taas vetivät näläkänuottaa, rannasta käsin kourivat jokea pitkävartisella lipolla, muutamat yrittivät kalaa rysällä. Koskipaikoissa ja vuoltehis ynnä luomissa olivat pajumerrat – sekä isot nousumerrat että pienet suipot laskumerrat – parhaita pyytömiehiä. Monta lohta niihinkin sukelsi. Lohiluoma, Kariluoma ja Pitkämöönluoma olivat oikeita lohiluomia, jopa Lohiluomassa oli ennen ollut lohipato. Entiset kalavaarit olivat tarvinneet arinaaki, ja poikakloppien parhaita pyytöneuvoja oli onki, hyvä oli myös katajainen matehenkoukku.

Mutta Myllykylä kävi kalan kimppuun kuin villi. Kun lohta nousta jollotteli jokea ylös, Myllykylä veti lohiverkkoja Pitkänkoskensa lampihin – Vatajanlampeen taikka Niileksenlampeen – ja sitten suurella voimalla lähti kahlaamaan aina kaulaa myöten, porkkaamaan ja potkimaan yli lammikon. Oltiin kun surenajos ja saatiin joskus samalla kertaa kymmenenkin lohta. Ja Myllykylässä syötiin ennen lohta kuin fläskiä. Sitä räkkäsi viedä Emäkirkon pappilaankin, vireällä hevosella viedä lennätettiin tuoreeltaan, eikä paljon hintoja pluutaaltu.

Metsäjärviäkin kalasteltiin. Paskoonkyläläiset laskivat verkkoja Lehtijärveen, ja oli heillä siellä katittojaki. Nostettiin katittasta joskus niin suuri mares, että kaksi oikein nälkäistä miestä sai siitä mahansa täyteen, ja vielä jäi pää. Pitkämöö ja Myllykylän puoli kävivät Housujärvellä. Se oli pieni musta järvi suurien nevojen sylissä, ja kalatkin, ahvenet, olivat pieniä ja mustia kuin kekälehiä – oli vähän myös haukia, mustia nekin. Onkimalla Housujärven outoja eläviä parhaiten pyydettiin, ja oli melkein ruma nähtävä, kun niitä oli joukko ratustettu kuusenoksasta vuolaistuun kräkkyhyn. Hulmuusen vaari, vanha sotamies, tuli yöllä kalapusseineen oven taakse huutelemaan muorille:

    "Kreetuni, Kreetuni,
    tuu aukaasohon ovi!
    Mustia ahavenia mustas pussis –
    mahaa myöri mies märkänä."

Kevätkesän suuret juhlat menivät kovia työviikkoja katkoen, helatorstaiki, joka oli niin kallis päivä, ettei silloin maanruohokaan saattanut kasvaa, sekä heluuntai, jolloin käytiin kirkossa kaksin päivin.

Ja tuomenkukka jo tuoksui.

Mutta vasta mettumaari oli oikea kesäjuhla. Pihlajakin oli pannut päälleen parhaimman pyhäpukunsa. Se vietti suurta mettumaaria viikkokauden, oli valkoisissa verhoissa tuoksuen kaikkein syvimmältä metsältä ja kesältä.

Kesänviheriä metsä piti saatella pihamaalle. Hakattiin nuoria koivuja, tuotiin ja pystytettiin pieneksi lehtimajaksi oven eteen porraspäähän. Metsän pyhää tuoksua ja henkeä tuotiin tupaankin ja kamareihin. Pihlaja oli parasta, kukkivia pihlajanoksia pistettiin seinän rakoihin ja istutettiin ikkunoille. Piikatyttö vei niitä kotiinsa hyväksi hajuksi, trenki-Masakin taisi pistää pienen oksan hittinsä ikkunapieleen – vai piikako oli sen salaa pistältänyt? Mutta pian sen kesähaju hukkui kessunsavuun. Kessun tuoksu oli melkein mieluisempaa – maan kesäkasvuja oli kessukin.

Mettumaari-autun sauna oli koko kesän mieluisimpia kylpyjä. Suuren kesäpyhän henki asui tuvassa ja pihalla, asui myös saunan lämpöisissä. Jo ovelta löyhähti vastaan savun ja hakometsän hiljainen tuntu sekä kuumaksi korvennetun maakiven vaisu kitku.

Ainakin mettumaarina kylpijöillä piti olla uuret vihirat. Vainion aidan takaa koivunoksista koottu pehmeä pihkalehtinen tukku tuoksui elävältä kesältä, sen helmoissa piileskeli maan, ilman ja päiväpaisteen salattua väkeä. Hikisen löylyn kanssa se hyvin hoiteli työstä väsyneitä jäseniä – metsän pehmoinen käsi. Uusi vihta oli vanha hyvä ystävä samoin kuin kesä ja mettumaari. Kesä, mettumaari, sauna ja uusi vihta – samoja olivat.

Täysi vesikiulu kiukaalle, pamahdus ja kiukkuinen kihinä, höyryn harmaa pöllähdys ja polttava havarrus hartioihin, oli maanpuskijan parhainta saunamenoa. Silloin vihta kaikkein mieluisimmin pyyhiskeli kihelmöivää ihoa, vanhan vaarinkin jäykät jäsenet nuortuivat, ja muorin jalkaa lakkasi raistamasta. Silloin myös sonsaret poukahtelivat pois orsille levitetyistä paidoista. Polttavassa löylyssä pojan mölkähäisten oli oikein vaikea olla puhaltelematta toistensa selkään – kuului väliin paha parkaisu. Vasta kun vaari ärähti peräpenkiltä, täytyi poikakossien olla korjasti.

Oli vihta vielä pehmoisena alastomuuden peittona, kun alhaalla lattialla häärittiin peseskelemässä saman vesikorveen ympärillä. Ja kun höyryten ja punoittavin ihoin, paitamytty edessä, asteltiin ulos, niin nuoret lennättivät uuden vihtansa saunan katolle – samoin olivat vanhat tehneet. Mihin päin vihdantyvi viittasi, siellä asusteli hän, joka oli tuleva. Mutta jos tyvi näytti kirkolle käsin, saattoi se yhtä hyvin viittoa kohti kuolemaa.

Oli kesä ja mettumaari ihmisten asunnoissa porraspäästä alkaen, mutta ulkona kedoilla ja vainioilla vasta oikein oli – rintapelloilta perämetsiin asti. Tien pyörtanöt alkoivat kukoistaa, peränevojen keitahilta katseli jo valkoinen valokin kukka, ja kytöpeltojen ojanpättäriltä pilkisteli punainen luhrikan kukka, nevojen ja rämäkkäin väkevä henki tulvahteli nevakanervaan valkoisista kukkapehkoista, puolamet ja mustikakki metsissä rakentelivat pieniä valkoisia ja punaisia kesän koreuksiaan. Katajikkomäet löyhäyttelivät harmaita savupöllyjä, jopa ruisvainiotkin olivat kohta herelmöömisen touhussa. Pitkien tarhojen pimeään haudatut perunat rupesivat nousemaan ylös. Pienet viheriäiset herkät korvat piipoittivat mullasta ja kuuntelivat kesän suurta ylösnousemisen sanomaa.

Väkevän maan lämpöisestä povesta kaikki kohosivat. "Maasta olet sinä tullut", saattoi heille sanoa, ja maan mullasta nousi yhä uutta elämän tainta, ja kaikki katsoivat kohti kirkasta jumalanpäivää. Kesä oli parhaassa nousussa, luomisen työ jatkui.

Ehtoolla, kun aurinko oli painunut metsien taakse, kuului vainion aidan takaa kehruuhaukan hiljainen hyrinä. Vai Vuorenmuoriko siellä kallionkolossaan kehrätä hyrrytteli?

Tytärihmisetkin elivät täydessä mettumaarin hengessä. Pikku tyttöset, saparoniskat, istuskelivat pellon pyörtänöillä ja sitelivät päänkukkuralleen heinänkorsista somia lauhalakkia sekä keltakukista koreita kranssia – olivat kuin kirjavien pyörtänöitten pikkuisia haltijoita. Mutta raavahat palmikkoniskat noukkivat yhdeksänlaisia kukkia, piilottivat niitä tyynynsä alle ja panivat nukkumaan. Ja mettumaarin yö näytti heille, kenenkä takia kukat oli kerätty. Näkyi hän myös yksinäisestä lähteestä, kun meni yöllä, kiersi kirkkaan metsänsilmän, pesi siinä kasvonsa ja katseli syvyyteen. Jumalanviljakin tiesi kesän ihmeellisimpänä yönä elämän asioita. Hiipi tytär ruispellon pyörtänölle, sitoi villaisen langan neljän korren kolmanteen solmeen. Korsi, joka kolmena yönä kasvoi pisimmäksi, puhui totta: keltaanen tiesi kehtoa, musta sanoi murhetta, valakoonen ilmoitti kuolemaa, mutta punaanen – "sitä mä juuri orotinki".

Muutamat tyttäret taas menivät mettumaarin yönä tupaan, pistivät oven hakaan ja apposen alastomina rupesivat lakaisemaan lattiaa ovesta perään päin. Yhdeksään kertaan kun huiskivat, joskus omalla paidallaan, jo piti tulevan ylkämiehen ilmestyä siihen omassa haamuhnansa, niin että hänet hyvin tunsi, jos tunsi.

Mutta Mettoomäen Maija, Teeriniemen pieni piikainen, käyskenteli mettumaarin hiljaisena yönä yksinään Isoonnevan laidalla, kiertäen yhdeksän luhtaladon ympäritse vastapäivään, ja kaahaisten yhdeksän veräjän ylitse, hiipi takaisin kotopihoilleen odotellen häntä, jonka piti tuleman.

Ja odotettu saapui – kannettiin vastaan ruumispaareja, peittona musta verho...

"Herra Jumala! Kuka tääl' on kuollu?" Maija kauhuissaan hätkähti. Mutta paarit samassa katosivat, ja tyttö äkkiä muisti, millä asioilla oli kulkenut.

Kalpeana, rintojaan pidellen piikatyttö hiipi hiljaa huoneeseensa.

Syksyllä päänpitoviikkojen päätyttyä pientä piikaista kannettiin mustilla paareilla.

Kesantomaalta syksyn fälttööksillen.

    Ei tekövältä työ lopu.

Kesän kiiruhina päivinä ei ollut aikaa pitää pitkiä juhlia, mettumaaria vain vähäisen. Kesantomaa jo vartoi vuoroansa, sen pyörtänöt viheriöitsivät, ja viimekesäinen ohransänki odotteli. Maa ei saanut viettää pitkiä lepoja, enempää kuin maan raatajakaan – molempien piti miltei yhtä mittaa olla puskeman päällä.

Talo asteli kesannolle. Alkoi tavaton ruismairen reiroo, viikkoja kestävä. Saikin kestää. Sillä ruisvainioissa olivat talon pohjakerrat, sieltä lähti leipä.

Kesantopellot vältättiin ja äestettiin, ojat luotiin ja auottiin, pyörtänöt kuokittiin ja ojamullat kuokittiin. Jokaisella oli oma työnsä.

Ja pieni västäräkki hääri myös ahkerana peltomiehenä, juoksenteli välttääjien perässä pitkin vakoa etsiskeilen ja nappaillen, mitä vain hyvää auennut maa antoi, mutta suuria rumia toukkia hän kauhistuen pakeni. Pieni valppaisiin puettu kesälintu oli kuin kesantopellon hyvä haltiainen, joka kaiket päivät pyörähteli mukana niin kauan kuin peltotöitä kesti.

Kohta alkoi kova sonnanveto. Monin hevosin ajettiin sontaa tarhatunkiosta ja pelloille rakennetuista tunkioista, mentiin ja tultiin, pantiin hevosta tamppihin ja päästettiin, luotiin kuormia ja purettiin. Tummia somaläjiä oli peltosaroilla kuin kuupanoita pitkin rivein. Latojen ja aittojen elo oli jälleen joutunut maan hoitoihin. Tyhjennettiin vielä tallin lattian alusta ja navetan lattian alusta, vedätettiin ja vuodatettiin pitkin peltoja. Siitä vasta voimaa lähti – ja muutakin. Suuri vainio hajahteli väkevästi, kartano vielä väkevämmin.

Ja kun tunkiomiehet tulivat tupaan kaljatouppia kallistamaan, jo Emäkirkolta tuotu emäntä veti noukkaansa sikkarahan. Mutta vanha värkkäri juoda römisti kaljaa ja röhähti:

    "S' oon emännän kunnia,
    kun väki haisoo.
    Haisus kasuaa,
    kun vain saattaa olla."

Taisi olla totta. Ruma maronlakki kasvoi kaikkein parhaiten tunkionpaltossa, pahat nokkooset kukoistivat tallin seinustalla, ja hyvin sonnitettu maa lykkäsi rytevää laihoa.

Sitten kun vielä sianleukaisella aarralla kynnettihin pellot viteehinsä, jotta sonnat ja mullat menivät sekaisin, oli suuri ruismaa saanut hänen väkensä.

Kytömaitakin oli kesantomaina, osaltaan, vuorollaan, ja samat aherrukset oli niidenkin kanssa, piti vältätä, äestää, ojia aukoa, piti vielä tulella korventaa. Oli tuimat paikat, kun olkiväättiä vetäen tuli oli laskettu jumalanluoman maan kimppuun. Ruohoiset mättäät kärähtelivät ilmi liekissä, ja punainen kiilu puskeutui kihisten tummaan turpeeseen. Koko neva oli savun vallassa, kydön polttajat häärivät hikisinä ja nokisina savun seassa, ja aurinko katseli kytömaailmaa kuin karvasäkistä. Joka taholla larvamailla pöllähteli harmaa kytösavu, Nikkoolan ja Hoiskalan rintalakialla, Santavuoren alla, haikusi kontoinen Paskoonneva.

Oh viikkoja vierähtänyt kesantomaan kimpussa – oli aina välillä ollut vähän muutakin työtä. Pietarin päivän aikoina oli kylvetty nauris – kytöpeltoihin se heitettiin, lusikallinen kapanmaahan. Väkevässä tuli mullassa nauris oli kuin kotonaan, kasvoi leveäksi ja makoiseksi. Oli myös monet päivät oltu lehtimettäs lehtiä murtamas, koukkunoukkaisella vesurilla oli katkottu kaikenlaisten lehtipuinen oksia ja sidottu kervoohin. Sata kervoa oli murtajan päivän tinkinä. Ja metsiin, rämäkkäin laitoihin, oli noussut haasioota, joissa oli satamäärin lehtikervoja, lammasten talviruokaa. Koivua ja leppää niissä oli enimmin, viisaat muorit tiesivät, että leppä kasvatti parhaat villat.

Kesken kaikkia kiiruhia piti vielä käydä Kasköössä silakas. Hyvä talo tarvitsi talvisilakoita kymmenen, parikymmentä neliikkaa. Tuoreina ne tuotiin, kotona peraattihin ja suolattiin. Silakka oli hyvä suolakala, kaikki sitä kaipasivat. Jyvä-Iikkoo, joka Kreetansa kanssa kahden tuhraili koturina Kampinluoman kamaripöksässä, tarvitsi talven mittaan viisi nelikkaa – kesken yrittivät nekin loppua. Kuumina kesäpäivinä piti tuoreella silakkakuormalla kovaa joutua hyssytellä kotia päin. Kalinan Jaakkoo tulla poukotti Kreinin ahdetta, ja Liisa-muori toimitti naapurin akoille:

"Jaakkoo ajoo matokärpääskuormalla, ja silakat lenti fyrraten peräs."

Niihin aikoihin kulutetuin jo heinäkuuta. Ruis oli hedelmöinyt, jyvää kokoili, ohra oli tähällä, käki oli lakannut kukkumasta, koska

    "Ohorantähkä oli tarttunut kurkkuhun."

Heinät hedelmöitsivät ja vahtosivat, ja pellonpyortänöt olivat korjankirjavina. Maantien väkevät ojanvieret vasta oikein olivat kirjavina – kahdet, kolmet kärryjenraiteet kiertelivät kahden kukkatarhan välissä. Siinä rehoitti vaikka minkälaista maanyrttiä, aina nokkoosista ja karroosta, "Pako-Heikin pellovaattista", ruveten. Kuka heitä kaikkia liesikään? Imiäästä ainakin oli ja lauhaa ja vuohensilimää, kuminaa, koirankuminaaki, hevoosenherua ja miespujua, johanneksenkukkaa, kloosterinunnaa, pyörtänökukkaa ja knappikukkaa. Oli paljon sinistä kissinkellua ja keltakukkaa ja keltaista voikukkaa sekä pientä kissinkäpälää, ynnä vielä hiirenhernestä, pilliäästä, murua ja muuta niin pitkälti kuin tietäkin, aina kutakin omassa paikassansa ja taas kaikkia sekaisin.

Itse kaiken Isäkö lienee heitä istutellut, jumalantuuliko sirotellut siemeniä, vai yrtitkö omin neuvoin hiljaa hiipineet pitkin maantien pyörtänöitä?

Valtatietä vaeltelivat ihmiset valtaherroista kylänvaivaisehen asti, tien pyörtänöitä katselivat sadattuhannet kukansilmät – pikkuinen kissinkellokin.

Heinänteko oli ovilla, piti joutua luhurallen. Vanhat paapat jo kiirehtivät:

    "Kur ohoras on tähkä,
    on aika mennä luhurallen –
    kun on kaksi, niin juosten."

Hokivat paapat vielä:

    "Koska joutuu marketanpäivä,
    täytyy meirän luhurallen käyrä –
    jaakoonpäivänä jo laiskaki menöö."

Valmiina oli paapalla kaikki. Viikattehenterät oli kallittu, niottu kuusenkarahkalla vartehen ja kovasti suutittu sekä vielä laskettu. Oli valmiina myös haravat haapaisin varsin, koivuisin lavoon, piikit pihlajaiset, varren leveä lavanpuoli ja lapa tervalla vetäisty, viisloppisella ja puumerkillä varattu. Oli vielä katsottu pihlajaiset takkavittat, parisyliset, koivuisine rahkeenensa ja napuloonensa, oli tahoot, viikattehentikut ja tikkukiulut.

Kotoluhtia niitettiin ja korjattiin kotoa käsin, tuonnempana käytiin päiväkunnas, eväskontit selässä ja piimäleilit haravan varressa taikka kanninpuussa hartioilla.

Mutta Kainaastolle piti mennä viikkokuntahan, Monin hevosin sinne ajaa koluuteltiin, kärryt täynnä heinämiehiä, aseita ja evähiä, aina perunasäkkejä, taksivärkkäreitä, tahkoa ja tikkukiulua myöten. Jo oli emäntä saanut koota piimää isot hinkit ja suuret leililliset – oli joku näläkähinen muori kaatanut muutamia napollisia kirkasta kaivovettä sekahan ja sanonut:

"Jatkanko ma vielä sitä piimää, koska tuota vettä jumalanlahajaa on kyllä?"

Hein'aika oli kovinta ja kiiruhinta työnaikaa – kaikkein enimmin Kainaastolla. Aamulla jo ainakin neljältä alkoi viikatteen tikkaaminen kuulua joka taholta, sumustakin se kantautui aina Kovaasenväärästä ja Piikkilän alta kuin kummajaisten aamukitkutus, eikä mitään näkynyt. Aherrettiin kahdeksaan, yhdeksään asti ehtoolla, välillä vain käytiin einehellä, puolipäivällä ja päivällisellä. Niitettiin, niitettiin ja haravoitiin luokoa karheellen, jo taas pireltihin karhetta, jotta nopeammin kuivaisi, pantiin yöksi kuupanollen sekä jälleen toisena päivänä hajotettihin. Aina aamupuoli niitettiin, aamukastehen aikana viikate pystyi kaikkein parhaiten, märkä heinä kaatui kahisten. Yöunestaan heränneenä se katseli tuhansin kirkkain silmin ja vuodatteli kyyneleitä.

Ja ehtoolla oli viikattehien laskeminen, kova olikin, sillä viikatteen piti pystyä. oli vanhoilta monesti kuultu:

    "Viikattehen pitää olla terävä
    kun maronkieli."

Silloin se pystyi vaikka kuivankeltaiseen sikavillahan. Ei kuin tomahteli vain, jos sitä tylsällä huitelit.

Mutta vasta ankara päivä oli, kun heiniä kannettihin latoon. Naiset tekivät takkoja, neljä lapohista panivat, huonoimmat veti perää, ja miehet kantaa koyssyttivät. Takka takan jälkeen keikahti ylös ja lähti kahdella jalalla astelemaan latoa kohden, polvet vain notkahtelivat. Rehustaen se ahtautui ovesta sisään, toisinaan puskeutui takaperin, väliin väkipakolla. Joskus ajettiin heiniä leheroolla. Kaksi hoikkaista koivua karsimattomine larvoineen sonnustettiin hevosen aisoiksi, larvoille lyötiin heinäkuorma ja laahattiin ladon eteen.

Oli hyvä heinäntulo – ei tahtonut lato vetää. Silloin piti panna väkipakolla. Mentiin monet kerrat koko joukolla latoon ja trommittihin – väliin hevonenkin otettiin apumieheksi –, että heinät painuivat lujaan. Jo oli täyttä menoa, kun oikein rytkytettiin ja laulettiin:

    "Hei, jumpun jumpun,
    jutkun jutkun...
    Söiskös kuppari silakkaa,
    vaikka se vähä janottaa?
    Lopotis on olutta,
    joka janon sammuttaa.
    Hei, jumpun jumpun,
    jutkun jutkun..."

Samanlainen latopolska kaikui monesti ympäri Kainaaston nevoja. Kuului Teuvalle asti, kun kurikkalaiset laittoivat itikaneloa talven varaksi.

Ladossa asusteltiin ja ladon sivulla keittää tuherrettiin perunat, puurot ja vellit. Pata kiikkui puukäkkyrän noukassa, tuuli lennätti toisinaan siihen luhtaroskia, mutta mitä niistä, sanottiin vain:

    "Puhuras on mettän roska.
    Kyllähän syöpä seliittää."

Maistui heinämiehille ruoka. Puuro oli kohta parasta ja hyvää myös piimä, vaikka se viikon lopulla oli klökkärööstä ja muikeaa. Mutta se oli sen sanoosampaa. Saattoi piimä väliin olla jo vähissä, saattoi joskus leipäkin ruveta loppumaan. Mutta todettiin vain:

    "Ei ole väliä perjantain piimistä,
    eikä lauantain leivistä."

Ladon heinäkasassa nukuttiin ruokalevot, nukuttiin myös yöt vieri vierin ladon leveydeltä, vaatteet yllä, roitia ja heiniä peittoina. Ei tarvinnut ketään soutaa eikä lullata, päivän työ oli parasta univiinaa ja lepotroppia. Hiljainen tuhina vain kuului ja kova hornaaminen.

Suuri luhtaneva laskeutui yön lepoon. Yksinäiset tulensilmät pilkoittivat ja viimeiset savusuitsut nouseskelivat sieltä ja täältä hiljaiselta latojen lakeudelta. Piikkilän äijäkin oli jo kömpinyt yötiloilleen, vaikka vasta iltakajulla soitteli pukinsarvella monet kerrat korjaa ehtoovirttänsä:

    "Tuituli tui tuli,
    tuli tuli tuu,
    tuituli tutut,
    tuituli tuu,
    tuituli tuttut tuu..."

Eipä sentään nuorta kansaa joka ilta nukuttanut. Kuului joskus pelin ääni jostakin yli nevan, helisten kuin kaikkein ihanin soitto, kuului pian laulukin:

    "Voi voi voi, kuinka korjasti
    tuo kultani peli soi soi soi!
    Voi voi voi, kuinka paha oli olla,
    kun se erokirjan toi!"

Kajahti jo toisaalta:

    "Vaikk' ei oo kun markka taskus,
    ompa poika nuori,
    vävyksensä puhutteli
    aika taloon muori."

Kaikui kohta kolmannelta:

    "Iloonen ja irti maasta,
    vaikk' ei kannataasikkaa,
    rakastelen sellaasta mamman poikaa,
    jota ei annetaasikkaa."

Ja peli päästeli mitä riemullisinta polskaa:

    "Heijuni siniset silimät,
    beijuni siniset silimät,
    ne loistavat kun aurinko kirkkahasti..."

Nuoret väkevät veret vavahtivat. Ei ollut nälkä eikä nukuttanut, oli heinäkuun himmeänpehmoinen yö. Elämä oli ihanaa, veret vetivät. Tyttäret muuttivat pyhävaatteet päälleen – ne oli vasiten varattu matkaan –, pojat kelpasivat semmoisinaan, kunhan naamansa pesaisivat. Jo piti lähteä katsomaan – jossakin rantakylässä taidettiin hypellä.

Kyllä nuoret jaksoivat. Vähät yhden yön unista, kunhan vain vatsa oli ruokaa täynnä. Kaikki oli hyvin, kun taas aamukasteen aikana oltiin viikatteen varressa.

Isoilla taloilla oli oikein luhtamajat, pienet majatuvat, ettei tarvinnut heinäladossa kellehtiä. Majan oviloukossa oli takka, jossa keitettiin ruoat, perässä ikkuna, lattialla iso pöytä ja pöytälavittat, seinillä katon alla makuulavat kuin saunanlauteet. Majoissa oli heinämiesten hyvä asustella, varsinkin jos sattui sateita ja kylmiä ilmoja.

Niitä vain sattui suurella Kainaastolla – heinäkuussakin. Ehtoolla kurkelooset luikkaalivat Ontonnevoilla, Rahkapakan takana. Ne olivat ilkeitä lintuja, kamalasti karjuivat – huomenna jo satoi, ja kuupanot kastuivat. Näki tarkka heinämies sateen uhan monesta merkistä. Iränsuu oli aamulla auki – sadetta tiesi päivällä, taivas oli rastahanrinnalla – sade oli tulossa, aurinko laski pilveen, vastassakin, kakos, oli ruma pilvi – huomenna satoi, siipivihalaaset lentelivät suurin joukoin – sateen lintuja, mokomat, huomiseksi saivat sateen, sammakot hyppivät kuivalla maalla – sateeksi loikkivat. Ja kun aamulla kovin ruskotti, vanhat tiesivät:

    "Aamurusko lakkipaskaa."

Jo päivällä pudotettiinkin vettä, vielä kovemmin, jos tuuli oli kaakon puolessa. Silloin kaikki touhusivat:

    "Nopiaa, nopiaa heiniä latohon,
    tuuli on Hunnakon loukolla – tuloo saret!"

Muisti joku vielä:

    "Ei kako kauvan turhia tuule."

Sanoivat vanhat sateen vieläkin varmemmin:

    "S' oon vissi sateen merkki,
    kuu tihijähäo piskot teloo."

Heleena oli paha vaimo – heinät kasteli. Paapat häntä manailivat:

    "Heleena, vesihelema,
    joka luo'on kasteloo."

Samanlainen vesihäntä oli vanha Markkakreetakin – tuli ja prisahutti pilalle kuivamaan levitetyt karheet.

Sadetta hankki vielä harava, jonka heinämies heitti maahan, piikit ylöspäin. Sattui vanha vaari sen näkemään, heti ärähti:

"Sarettakos sen siehen nakkasit orottelohon? Pane oikeen päin se!"

Ukonpystyt, jotka mettumaarin edellä ajelivat sivupuolia, mennä pohottivat päivän puhoksen jälkeen korkiaalle yli taivahan, löivät salahmaata, pitivät ankaraa jyrinää ja pudottelivat kovia kuuroja. Kun ukkoosen pilivet komottivat mustina, ukot katsoivat ja sanoivat:

    "Musta pilivi peloottaa,
    hiirenkarvaanen kastaa."

Niinkuin tekikin. Hiirenkarvainen vasta oikein valoi vettä, oli rankka saret. Ja kun tumma taivas vielä väliin väipähteli vaalakkana, kyllä annettiin kastetta. Satoi, satoi niinkuin vanhat sanoivat:

    "Kalakkahasta kaiken päivää."

Heinämiesten täytyi vain katsoa ja todeta:

    "Antaa sataa niin kauvan,
    kun ittestänsä lakkaa."

Mutta sitten jo rupesi varsin kalakastohon, ja ehtoolla oli lännensuu. auki. Se oli hyvä merkki – huomenna oli pouta. Toisina iltoina sontiaanen lenteli, komeasti kaksin siipiparein pörräsi – paremmaksikin linnuksi olisi luullut. Ja vanhat ihastuivat:

    "Sontiaanen lentää –
    huomenna on pouta!"

Ja oli pouta, oli lämmin. Taivas kaartui korkeana sinisenä kumuna yli Kainaaston suuren nevan. Taivaan laidat olivat kaukana metsien takana, ainakin Jurvassa, Teuvalla ja Kauhajoen perillä.

Täällä sinisen kupukaton alla ahertelivat sadat heinämiehet aamusta iltaan.

Aamulla, kun aurinko nousi idästä, heinämiehet nousivat heinäladosta, ja viikatteentikut alkoivat heti soitella, päivällä silitteli heinäsirkka ja kiljui vaäränoukkainen kuikka, ehtoolla luritteli luhtien takana Piikkilän äijän pukinsarvi.

Viikatesjuustohon päättyi heinänteko, kesän kiiruhin työaika. Ison talon emäntä sai pusertaa maitopunkistaan ja paistaa takkavalkean loisteessa monta isoa juustoa. Sillä jokaiselle, kuka vain oli ollut luhdalla töissä, viikatteen varressa ja haravan varressa, värkkäreillekin ja peränvetäjille, piti antaa juuston neljännes.

Hyvinä heinäkesinä ladot tulivat täyteen selekähirttä, viertilöömiä ja ovipuita myöten, ja paapat, koputellessaan viimeistä ovipuuta paikoilleen, hymähtelivät hyvillään ja sanoivat:

    "Täyrest' on hyvä lukua pitää."

Mutta muutamina kesinä ei latoihin tullut paljon mitään. Rumat ruskeankeltaiset luhtamarot matelivat mettumaarin edellä loppumattomina laumoina yli veheriäisten luhtien, söivät jok'ikisen ruohonkorren ja jättivät jälkeensä ruskean kulon. Jo Levun Matti sai 1825 kesäkuun alussa piirtää almunakkaansa: "kovin nyt on matoia luhdis ia peltokedoos olis muutoon hyvä Heinän alku."

Luhtamadot oli samanlainen suuri Jumalan vitsaus kuin heinäsirkat ennen muinoin Ekyhtinmaalla. Minkätähden niiden, rumaasten, pitkäselkien, pitikin tulla turmelemaan ahkerien ihmisten suuria vaivannäköjä? Vasta mettumaarin jälkeen kun matojen aika oli loppunut, luhdat uudestaan pääsivät kasvattamaan jotakin.

Elokuulle asti kesti heinäntekoa. Takkoja vielä kanniskeltiin, periä haravoitiin, latojen ovia tukittiin, kun jo ruis rupesi kiiruhtamaan.

Hyvin oli pellonvilja menestynyt. Ei ollut Kohtojan Sameli syksyllä nähnyt kelluteskaasua ilmassa – pahaa hallanmerkkiä, eikä ollut halla ahdistellut ainakaan rintapuolia, larvakylien kitumärkiä maita oli vähän katsellut.

Käpyyset kuuset puolestaan lupasivat hyvää ruisvuotta, samoin marjaaset pihilajat. Hyvää vuotta oli ruiskrääkkä koko kesän kärissyt pelloissa, hyväksi vuodeksi laiho lakoontunut pohjoiseen päin. Eipä ollut tähkissä kovin paljon rumia turranjyviäkää – ei ollut taivaasta suurin satanut mötiääsen mettä, josta turran jyvät saivat alkunsa.

Jo keväällä pellonpaapat olivat katsoneet leikkuuajan. Edesmenneiltä he olivat kuulleet, että ensimmäisestä kovasta tuulesta lehden puhkeamisen jälkeen yhdeksän viikon perästä astellaan leikkuupellolle. Olivat äijät vielä pyörähdyttäneet selälleen ensimmäisen sontiaisen, mikä keväällä oli sattunut tielle, ja tarkoin tiirailleet sen mahanalustaa. Jos keltaiset pikkuelävät kutisivat pään puolessa, tuli varhainen leikkuu, jos tuhersivat puon puolessa, tuli myöhäinen.

Ja niin myös tapahtui. Jykylässä vielä heilutettiin haravaa, kun Käki-Jaakoossa jo juostiin sirppi kourassa ruispellolle.

Kohta kumminkin joka pellolla köyssytettiin, pohtimenkorvasirppi koukki ja katkoi kahisevaa laihoa, kourajokset lennähtelivät korkein kaarroin lyhtehisihin, ja kellertäviä varijalakoja kohosi pitkät rivit, hattu komeasti jokaisen päässä.

Tenavat juoksentelivat letkkuupelloilla. Vaikka terävä sänki pisteli paljaisiin kinttuihin, niin kumminkin pikkuinen sorapilli soitteli joka suunnalla. Pienet pillimiehet hieraisivat soittokapinetta kämmenissään ja sanoivat:

    "Soi soi, sorapilli!"

Ja sitten puhallettiin hurstimekoon täydeltä. Pitkä piipotus, oljen ääni, oli leikkuuajan suurta alkusoittoa. Ruis vainio piipotti, jumalanviljan pikkuinen korrenpala soittui jumalanluoman ihmisen vesan hengessä. Ja soittajan päässä oli Kriikun Soffiijan näpertelemä olkihattu.

Elokuun päivä katseli kirkkain silmin, ja vainion yllä leijaili rukihin metinen tuntu.

Kohta oli kahta puolta jokea töyrät täynnä rukihisia pellontonttuja, heillä helmat täynnä raskasta leipäviljaa. Oli niitä myös larvakylillä, sirppi liikkui sielläkin ja sorapilli soitteli. Ison talon vainioilla saattoi lopulta olla parituhatta varijalkaa, hyvä larvatorppa oli saanut pelloilleen joskus kolme-, neljäsataa.

Kun leikkuupellolta palattiin ja istuttiin ehtoopöytään, oli tuvassa jo niin hämärä, että täytyi pistää kynttilään valkea. Siitä paappa muisti pöydän päähän köpötellessäan:

    "Varijalaka pellolla,
    kynttylä pöyrällä."

Ja pihamaan hämärissä jo liikkui yökköö, pimeän yön kumma lintu, pieni pehmoinen mosselo, joka lentää repalehti ympäri kartanoa ja helposti tuijasi kiinni, jos käveli pihalla, valkoinen kauiahinen päässä.

Monen vähäväkisen larvatorpan, jonkun rintatalonkin ruislaarit jo kopisivat tyhjinä – ja riihi odotteli virkaansa. Sai riihi ruislyhteitä lakensa täyteen – peräloitot, keskiloitot, isootloitot, pikkuloitot – rupesi puhaltamaan höyryistä savua joka reiästään, oli märkähöyryllä.

Päästiin pian uolevia tappamahan elikkä kääkistämähän, ja kohta nälänhiuka loppui. Pikku-Matin muori kyllä sanoi:

"Ei uolevia ole saatu meillä koskaa tapetuksi – kääkistetty vain kruuhullen kontillensa."

Oli monessa peräkylän torpassa vielä tallella vanhat hyvät jauhinkivet. Niillä heti jyrrättiin jyviä, keitettiin ja syötiin karkea uutispuuro. Mukulat tuskin ennättivät lusikkaansa nuolaista, kun jo täysin vatsoin juosta remputtivat huutelemaan toiskan tenaville: "Meilläpä on syöty uutispuurua!" Kannatti huudella. Puuro oli kuin parasta maitopuuroa, ja sitä oli oma pieni kääly tuottanut. Ilmankos ruispelto jo mettumaarista alkaen oli hajahdellut kovin makoiselta, ja sitten taas siinä korjat sinikukat olivat viljan seasta vilkuttaneet.

Leipäjauhojakin tarvittiin, ja lähdettiin viemään viljaa myllyyn, uolevia kyytittemähän. Oli myllyssä muitakin uolevin kyytimiehiä, useimmat larvakyliltä. Täytyi, kun oli kiirus, yrittää toiseen myllyyn:

    "Jons' ei Hoveräätis saanut päällen,
    täytyy veroota Sinaattihin."

Rinnalla oli myllyjä joka koskessa pitkin jokivartta. Ne olivat myllylahkojen laittamia vanhoja vooromyllyjä. Myllyjen osakkahat, talon paapat, käytti niitä vooron perähän, käyttivät muillekin, minkä ennättivät – kappa tynnyriltä myllyn frahtia. Päämiehinä oli jokin vanha Käki-Jaakkoo, Lusan Röyhy. Karva-Mietoo, taikka muita hyviä. Entisissä myllyissä oli vielä kryynitömppä, joka tömppäs ja survoi ohria kryyniiksi, oli myös myllytömppä, jolla tömpättihin jauhoja tynnyripuihin. Vanhat paapat kuljettivat myllykatunsa puisissa tynnyreissä eivätkä tarvinneet säkkejä.

Ja myllymiehet istuskelivat odotellessaan myllykamaris, sekoittivat vasta saatuja jauhoja veteen, leipoivat ja paistoivat takan hiiloksessa myllypöllöjä, vuolaisivat askista voita lämpöiselle kyrsälleen, ja se oli mieluista myllyevästä.

Oli muutamissa metsäluomissakin – Kampinluomassa, Nenättömässä, Lohiluomassa – jokin mylly, pieni vanha jalakamylly, joka syksyin ja keväin käydä klaakkerootti, mutta silloin kuin uolevia kääkistettiin, oli luoma useinkin kuivillaan, ja mylly istuu. Jollakin torpan äijällä – ja talonkin – oli kotona porstuan loukossa oma kryynitömppä ja kryynihuhumari, ja kun äijä itse rupesi kolmanneksi, jo saatiin äntihin puurokryynit ja kryynipuurot.

Monen ukon piti kantaa ruissäkkejä riihestä suoraan kesantovainiolle. Vuosi takaperin oli vilja kirvonnut kylväjän kourasta, ja nyt maa antoi siemenen, antoi vielä monin kerroin, ja jyvät olivat joskus

    "Suurevia ja vääreviä
    kun Mallun Jaakoon rukihit."

Ja leipäviljan viimeinen suku heitettiin taas heti verekseltään maan hoitoihin tuottamaan uutta polvea.

Kesantosarat oli vielä kerran kynnetty viteehinsä, ristiin ensi kynnökseen, ja ristihin riivattuhun peltoon kylvettiin paras jumalanvilja – ensi vuoden leipä. Samelinpäivä oli parhainta kylvön aikaa. Silloin oikeat isännät astelivat vainiolla kylyvövakka kainalopuolessa, ja joka askeleelta antoivat pellolle kourallisen uutta vuotta. Mutta jo

    "Mooseksenpäivänä piti
    kylyväjän kouran olla kiinni."

Vain muutamat aikahan saamattomat kylvivät mooseksen ruista. Toimelliset isännät katselivat pihoiltaan ja naureskelivat, jo huikkasivat:

"Mooseksen ruistakos kranni nakkeloo? Ei ne taira ainakaa juurekkahia olla."

Juurekkahia kylvettiin tavallista varemmin, hyvään maahan ja hyvin harvaan. Ja kun ne kasvoivat ja vesoivat ja juuresta yhä lykkäsivät uutta haaraa, siitä vasta rukihia lähti – tynnyri kapasta kun hyvin sattui.

Mutta kaikkein merkillisintä oli, kun ohora muuttuu rukihiksi. Sellaistakin oli entisten paappojen päivinä tapahtunut. Oli nähty, kun leikatun ohran sängestä oli seuraavana kesänä itsestään ruvennut kasvamaan ruista, aivan oikeaa ruista.

Leikkuuaikana, jolloinkin leikkuupäivien välissä, piti muistaa vihtaleheret. Jos ne olisivat unohtuneet, olisi talvella saatu kamalat saunareisut. Vihtahan oli läheisin saunatoveri, se kylvötti hyvästi sekä peitti myös alastomuuden.

Näinpä muutamana poutapäivänä koko joukolla, miehin ja naisin, evähät mukana, ajella kolisteltiin perämetsien tietä, vaikkapa Kirunharjun saunalle. Kaadeltiin komeita rautakoivuja, semmoisia rautalehtisiä riippukoivuja, hyviä ripsukkapuita, ja tehtiin niistä vihtoja, pehmeitä riepsukoita, joilla saattoi mopsia ruhoaan, selkäänsäkin vaikka teuvan kautta. Mutta tönävartiset, pystyoksaiset suokkookoivut, pihkalehdet, eivät kelvanneet vihdoiksi, hyviä luutia niistä vain sai.

Vihtalehtimatka oli mieluinen metsämatka. Koko päivä meni savuisella saunalla. Keitettiin ja syötiin ja tehtiin vihtoja, loikoiltiin saunanlauteilla, kittastettiin piikojen kanssa, käytiin mustikoitakin noukkimassa ja vasta ehtoolla ajettiin kotia.

Vihtaparia riippui liiverin orsilla kohta neljin-, viisinkymmenin.

Ja leikkuuta yhä kesti. Ruisjalkoja vielä kokoiltiin, kun jo ohrapelto odotteli.

Joutui sirppi heti ohrankin juureen, ja pystykokoja rupesi nousemaan pellonpituisin rivein kautta jokirinnan, pieniä ja matalajalkaisia lyllymuoreja. Nousi vainion täydeltä. Varijalat katselivat toisilta vainioilta leveinä ja korkeina kuin aika talojen emännät.

Riitti rintalaisilla leikkuutyötä miltei syksyn mitalta. Oli pitkä matka viimeisen ohrapellon päähän, vielä pitempi kaurapelloin loppupyörtänölle. Ja kaura vasta viikkoja vei. Sitä oli rintapelloilla, larvakyröillä oli enemmän, oli vielä Kainaaston nevoilla. Kauran tyvessä sai köykyttää päivä päivältä aamusta ehtoohin niin pimeään, ettei tahtonut löytää sirppiään pellosta. Selkäromppa yritti katketa ja luntioomet loppua, kaluumetkin menivät niin kipeiksi, ettei enää auttanut edes Apsan Liisan suonilanka.

Pystykokoja kohosi kaurapelloillekin, parhaille kytömaille melkein kuin ruisjalkoja, komeita, sirpillä leikattuja. Mutta lyhyttä ja harvaa kauraa kaadettiin karviviikattehella, koottiin ja sidottiin lyhteisiin.

Paras talo tarvitsi paljon leikkuumiehiä. Oli vainioilla oma väki ja värkkärit, vielä päivämiehiä ja akortilla leikkaajia. Kymmenen, kaksitoista varijalkaa taikka kaksikymmentä pystykokoa oli tavallinen leikkuupäivän tinki. Oli perki häjy, ken ei saanut sitä tehdyksi – ei ollut kysytty piika, eikä haluttu trenki, ei liioin kelvannut värkkäriksi. Akorttari sai leikata, minkä jaksoi. Vuorenmaan Rasa-Paavali repäisi päivässä kuusikymmentä pystykokoa. Vainionpään Maija toksasi kaksikymmentä varijalkaa. Kymmenen penniä maksettiin jalalta, joskus vain kahdeksan, ohrapystykoko oli viiden pennin koko, kaura vain neljän – kaikki tavallisesta laihosta leikattuna.

Larvakylien ei kovin kannattanut pitää päiväläisiä eikä akortilla leikkauttaa. Siellä pidettiin leikkookökkiä – pidettiin joskus myös rinnan vähäväkisissä taloissa. Käskettihin ihmisiä toisistakin kylistä, tultiin käskemättäkin, ja koko ehtoopäivä pimeään asti, elikkä pellon päähän asti aherrettiin vainiolla kirjavana parvena, juotiin monet kerrat kaffetta ja kastettihin – pellollakin. Ja oltiin hyvällä tuulella, oltiin vielä paremmalla, jos kaiken lopuksi saatiin hypellä.

Mökin ukko saattoi pitää kökkää itse talonisännän pellolla. Oli mies riepu pitkin talvea leikkoon päällen tehnyt talon jyvälaariin niin suuren loven, ettei jaksanutkaan sitä sirpillään täyttää, vaikka koko joukkonsa kanssa monet päivät yritti. Isäntä antoi luvan, mökin ukko antoi sanan kylälle, että tulla avuksi. Kylä tuli sirppi kourassa, kaatoi kauraa, teki pystykokoja vainion täyteen, ja jyvälaarin lovi tuli täytetyksi. Mökin ukko leikkasi viljan, talon väki sen söi. Vaikka taisi ukko paha taas talven mittaan itse kanniskella leikkaamaansa. Mökin leipivarras tahtoi olla liika ylähällä, vaikka katto ei ollut kovin korkealla.

Kylmän kanssa saatiin jo kärvistellä, kun Kainaaston lakealla katkottiin viimeisiä kaurantyviä. Mutta kun viimeisen pystyko'on päähän oli lyöty hattu, pantiin hevoset aisoihin, tavarat kärryille, hypättiin itsekin ja lähdettiin ajaa pärrästämään kohti kotipihoja. Rapa roiskui syksyisellä tiellä.

Pitkä elonleikkuu oli päättynyt. Emännällä cli, jottei ankarasta työstä päässeitä sirppejä heitettäisi hänen kaulallensa, valmiina sirppeenpuuro, oikein maitoon keitetty kryynipuuro.

    "Sitä kun oikeen veti, se vasta täytti mahan."

Leikkuupäivien välissä piti aina vähän päästä olla riihellä. Nokisessa riihessä ja tomuisessa luuvassa jyskättiin kova päivä, nokisia ja rumia oltiin itsekin, mutta aitan laareihin kannettiin valkoista pellonviljaa. Ei vanhojen isäntien riiheen ollut koreilla eikä laiskoilla asiaa. Riihiryökälehis piti riihimiehen olla, kluvun piti heilua tavallisen korkiaalle ja kovasti – muutoin ukot pian ärähtivät:

"Kokotellen korija työtä teköö!"

Laiskantöhkälle saattoivat työpaapat sanoa:

    "Tiellä laiska riihellä.
    Vai ookko sä mu uroon vain
    kun Vahava-Jussi kökäs?"

Kun laattia oli tapettu pahanoollen, ja pidettiin, pahnoilla loikoillen, pieni lepohetki ennen kuin ruvettiin koholimahan, jo taas paapat ensi miehenä kapsahtivat pystyyn ja nauraa hörähtivät:

    "Työhön elikkä varkahisihin –
    ei Jumala laiskoja elätä!"

Ruisriihellä oli kuka vain, ei se liikoja rasittanut. Larvat lyötihin seinähän riihessä, tyviä tapettihin luuvassa, ja jyvät lähtivät irti, että rapisi. Kluvuilla vain muutamaan kertaan kopsittiin tyviä taikka taas pieksettiin vartoolla, seiväskepakoilla, priiran päällä, ja priita oli kuin neljälle jalalle nostettu tarhaveräjä, jonka orret lonksuivat reijissään – hyvin vanhat vielä muistavat.

Mutta riihen lämmitessä rumat laiskat, rasvaisennäköiset elomarot olivat lyöneet lynkkyä lattialla, taikka pitkäkoipiset hämmähäkit olivat hädissään juosta hänkkylöineer sinne ja tänne. Elojen mukana he olivat joutuneet parsille – jumalanviljalla hekin, kurjat, elivät. Mutta kun kiuas alkoi puhaltaa kamalaa savua, jo tuli hätä ja rupesi käymään hengen päälle, piti nopeasti pudottautua alas. Riihen lämmittäjä lakaisi elukat riihilapiollen, nakkasi pihalle ja sanoi:

    "Elomato – hyvä sato,
    hämmähäkki – tyhyjä säkki."

Ei ohrariihikään ollut kovin raskas, ohrat olivat tavallisesti hyvänlähtöösiä, mutta kauroja sai möykyttää kauan ja monikertaan.

Mutta hyvää viljaa kaikista tuli, se elätti ihmiset ja itikat, rintamaat ja larvakylät – ei kuoltu nälkään. Ja kun eloa tuli hyvin, niin sitä tuli, tuli kymmenen jyvää, tuli joskus enemmänkin. Tavallinen tulo oli kolome kappaa ruisjalaasta ja kappa pystyko'osta, ohria taikka kauroja – elikkä seittemän, kahareksan jyvää. Tuli toisinaan huonommin, meni väliin kolomehen, nelijähän jyvähän, meni joskus, kun halla otti oikeen reiruhun, aivan tuppehensa ja tyhyjäkatohon, eikä tullut juuri jyvääkään. Rukihien sijasta saatiin pohtimen nurkkaan pikkuruisen mustia kuusenhakoneuloja. Eikä Kalinan muori saanut ohrapellostaan edes puurojauhoja. Sitä piti toisillekin toimittaa:

"Minä kun kattoon vainion kynnykseltä luuvan larvalien, niin sianhännät oli kun ohoranpäitä."

Riihen ryskyttäminen kesti aina lokakuuhun asti. Oli suuret vainiot varijalkoja sekä pystykokoja – kaikki piti kuljettaa kautta savuisen riihen.

Tuntui varsin mukavalta, kun harmaana syysehtoona palattiin viimeiseltä kaurariiheltä, ja saunanlöyly odotteli. Saunasta päästyä pidettiin pienet parttenkolijaaset. Isäntä antoi väkevän ryypyn jokaiselle. Kipparaan se veti trengin näköpuolen ja piialta otti hengen kiinni, mutta vanha Jyvä-Iikkoo nakkasi ryypyn naamaansa ja kerran vain röhähti.

Mutta talosta ja isännästä, joka ankaran riihen tappamisen päätteeksi ei antanut piimää parempaa, puhuttiin paljon.

Jo elokuussa, susannanpäivänä, mentiin katsomaan pernan juurehen, kroukittiin sieltä ja täältä isoimpia ja tultiin takaisin käsipuolessa sangoollinen uusia pernoota kuin kananmunia.

Ikäloppu Susanna-muori, jolla oli nuoria ja vanhoja kaimoja rinnalla ja larvassa, Ekyhtinloukkoa ja Raamatunmaita myöten, oli oikea perunamuori. Hän tulla köyssytti joka kesä ja antoi päivänään erinomaisen einehen. Niin hyviä perunoita oli tuskin ennen syöty – ei koskaan! Ei tarvinnut edes kuoria. Ja vielä voikastetta pahkakupissa! Silakanlakakin olisi kelvannut.

Käytiin pitkin syksyä perunan juuressa, mutta vasta syyskuun lopulla alkoi pernaan kaivo. Toiset lopettelivat kauran leikkuuta, toiset jo touhusivat perunamaalla. Kohta oli koko kylä, joka talo omalla pellollaan, jokahinen tarhojensa päässä, kielekkähät ja krökyt aseina, vanhat äijät torrien vielä puutarikolla. Saatiin perunoita kopat, kiulut ja sangoot täyteen, korveellisittaan niitä mitattiin ja korennoksissa kannettiin taikka kärryillä vedätettiin kuoppahan. Tuli kymmeniä korveellisia, hyvä talo sai satoja. Ja oli kohta tallella talveksi

    "Kuopallinen kuollusia."

Kuoppaan maan alle "kuolluset" vietiin – maan mullasta ne oli kaivettukin, kovalla työllä, syksyisinä päivinä. Toisinaan maa oli aamulla valkoisena kuurasta, ja taas toisin vuoroin oli kylmiä sateita sekä kalseita pohjatuulia. Kädet tahtoivat kohmettua ja selkaromppaa pakotti. Taisi olla totta, mitä vanhat sanoivat, kun joku talvella moitti ilmaa kylmäksi:

    "Ei nyt kylymä oo,
    mutta pernaan kaivoaikana."

Mutta silloin, kun maa aamulla kahisi valkoisena, oli päivällä lämmin, aurinko paistoi peräkorpiinkin. Ja riihi lämpesi. Mukulat veivät perunoita riihen kiukaalle paistumaan, ja kun äitee antoi vielä pienen voinnokarehen, lämpöiset paistulaaset olivat niin hyviä, ettei parempia ei ikinä missään.

Perunamaalla oli kumminkin mukava köykyttää.

Joutui viimein naurismaan vuoro.

Iso kytöpelto oli täynnä veheriäistä naattia, vaikka kesällä oli peltoon piroteltu vain muutamia lusikallisia pieniä ruskeita siemeniä, pienempiä kuin sonsaret. Nykäisit naatista – suuri mollisko nousi perässä. Vanhat viisaat näppäsivät nauriista hyvän arvootuksen:

    "Tieräkkös, mikäs s'oon,
    kun keväällä nakkaa klasihin,
    niin paukahtaa keskilaattiallen,
    mutta kun syksyllä nakkaa,
    niin lentää kauvas pellollen?"

Sellaisia ihmeitä oli kesä ja kytöpellon tulimulta tuottanut.

Asteltiin kydölle ja verettihin nauris suuriin läjiin, listittihin naatit pois, korjattiin nauriit kuoppaan ja naatit pantiin haasiolle itikkain eloksi.

Syksyisellä kytömaalla oli mukava olla. Aina väliin leikattiin nauriista juusto ja syötiin, kraaputettihin naurista ja syötiin kaikkein makoisinta kraappua, paistettiin nuotiossa paistulaasia, ja ne vasta oikein makoisia olivat. Toki vielä piti naurista kuoriessa yrittää leikata kuoriviilu yhtämittaisena kiertona navasta naattipuoleen asti ja nakata se ilmaan. Jos kierukka putosi ehjänä maahan, saatiin iloisena todeta:

"Pääsempä häihin!"

Häihinpä hyvinkin.

Nauris oli kuopassa, kesän viimeiset kasvut oli korjattu. Oli jo mikkeli, syksyn merkkipäivä, häitten ja kultarinkien aika. Kristiinassa pidettiin mikkelimarkinoota. Kauhajoen, Teuvan, Karijoen ja muiden lähipitäjien nuoret menivät markkinoille suurin joukoin. Korja sormus kiilteli kohta tyttären nimettömässä, niin korja, että näytti koko käsi kultana loistavan. Parhaat kurikkalaisetkin joskus ajaa köröttivät samaan iloon – kiiltävin silmin ja sormin tyttäret palasivat. Kun jouduttiin omille rintakylille, kultaringin ostaja nykäisi suittista ja sanoi kiilusormelleen:

"Piräs nyt, Hetafiija, kiinni mun reirestäni – nyt ajetahan lujaa!"

Mutta monille rintalaisille ja mettäkylille oli kylliksi mikkeliä, kun pyhäehtoolla saatiin hypellä. Vielä mikkelimaanantai oli ikivanha friipäivä. Silloin ei tehty töitä, oltiin vain ja käytiin kylässä, hypeltiinkin. Ja myös ryypättiin. Vanhat paapatkin pörräsivät hyvillään, Piirtoo-paappa hipsutteli yksinään kamarissaan.

Kun kerran kesätyöt oli tehty.

Oli jäljellä vain syksyn fälttöökset.

Hantvärkkäriä

    Suutari on suren sukua,
    Kräätäri karhun veljenpoika.

Rinta ja larva ahersivat vuodet ympärihinsä milloin vainiolla, milloin metsässä. Maa oli heille kaikki kaikessa. Oli vielä monipäinen joukkokunta hantvärkkäriä, jotka eivät kovin paljoa ennättäneet möyriä maata, mutta silti he olivat varsin tarpeellisia sekä rinnalla että larvassa.

Kylän laidassa, luoman rannalla, metsän reunassa, kökötti harmaa matala kömmänä, jonka musta ikkuna kiilteli päiväpaisteessa. Kömmänästä kuului väliin kova vuorottainen kalkutus ja helkytys, väliin taas ankara tohina, ja lautakaton nokisesta aukosta syoksähteli valakiaasia säteetä. Harmaa huone soitteli kylän kellona ja puhalteli pimeään kirkkaita tulisoihtuja. Huone oli kuin peikoosten pesä.

Paja se oli, seppä siellä kalkutteli kaiket päivät.

Seppä, tohisevan pajanahajon isäntä, oli enimmin kysytty hantvärkkäri. Hänen käsistään lähtivät kaikki rautakalut, mitä talo tarvitsi. Seppä takoi orat ja varat, puukot, purahat ja höylänterät, telesot, piilut, kirvehet ja parkkaraurat, sirpit, vesurit ja viikattehet, lapiot, tarikot, kuokat ja kielekkähät, krökyt ja pirunkourat. Seppä teki hevoosenkengät ja nakutteli naulat, sepän pihdeistä lähtenyt rautapihti piteli palavaa pärettä, seppä raurootti kärryt ja reet, arkut ja vakat, sepän takomissa saranoos kitisi ovi, seppä pani aitanovet lukkuhun ja tuvanoven hakahan, sepän takomilla nauloilla lyötiin rumihinarkku kokoon ja vielä kansi kiinni.

Seppä ja sepän paja – samoja olivat. Musta mies – paja vielä mustempi, nokiset sepän noukkapielet – nokisemmat pajan nurkkapuolet. Tuikeana kiilui sittaasen ahjon tuli – yhtä tuikeana seppä siihen tuijotti, rauta pohotti punaisena – seppä iski kiinni rautaisin kourin.

Oli monet kerrat kuultu vanha totuus:

    "Ei kukaa ole seppä syntyehnänsä."

Oli ainakin sepän poika, pojankin poika, ja heillä oli pajatulen tohina jo veressä sekä kämmenissä pihrien pitimet. Sepän perillinen oli jo häjynä kersana tuherrellut pajassa ja ollut monesti mustana kuin syntyisin sysimiilusta.

Vanhat sepät olivat kovia miehiä. Kaiket päivät he tiirailivat hehkuvaan ahjoon taikka pieksivät rautaa, joka kiukuissaan sähisten syyti valkeankarvaista vihaansa. Kyllä seppä tunsi raudan luonnon ja taisi sen taltuttaa. Hän käänteli rautaa alasimella ja antoi pajamiehen moikottaa sitä moukarilla, itse vain härnäili pikku vasaralla. Loppui sähinä, rauta totteli ja taipui, venyi ja vanui niin kuin seppä tahtoi – vasaran komeat jäljet vain jäivät raudan pintaan.

Pajassa rääkättiin rautaa – rautaiset olivat aseetkin. Kovettu alaasin, paksuun palakkuhusehen istutettu, tönötti keskellä mustaa työmaata. Se oli pajakalujen paras, sepän virkatoverina se soitteli helkkyvää virttä kuuluttaen, kuinka pahankurisintakin taltutettiin. Ahjon reunalla oli pihtiä puolet tusinat, pikkupihtejä, koukkupihirit, ammosuiset kirvespihirit, oli vielä ahajokauha. Paikkuun vieressä oli moukari vasarain päämiehenä, käsivasarat pikkumiehinä, mikä missäkin. Hyvänä apuväkenä oli naulaastoolia, punttia, kalapeetia sekä pöydällä ikkunan edessä fiilaa, raspia, poraa, kruuvimasiinaa, jopa joukossa kaikenlaista voiteen ja noen tuhrimaa pientä apulaista kruuvinauloohin ja mutterihin asti. Ja pöydän laitaan oli istutettu lujaleukainen fiilapenkki.

Mutta musta sysiläjä, tulenruoka, pysytteli pajan peräloukossa, ja sivuseinän vieressä lojotti pitkä vesiruuhi, josta nostettiin teräksen oikea luonto. Teräs puhkui vihanpunaisena, kun sitä työnnettiin ruuheen ja mornotti kiukkuisesti vedessä, mutta eri miehenä hän sieltä nousi – aivan kalpeana. Vihainen sisu oli piiloutunut kylmään kovaan kuoreen – mutta puri sitä pahemmin, kun paikalle sattui.

Ahjon vierinurkassa puhkuivat palakehet, joita pikku pojat tuskin uskalsivat lähestyä. Totta varmasti oli, mitä seppä sanoi:

"Vanhan mustalaasämmän raato sielä pouhuuttaa. Älä mene likillen! Kuules, kuinka se klapsuttaa!"

Oli toinenkin tulisen ahjon isäntä. Kyllä tiedettiin – Häjyläänen. Hän taisi pitää seppää vähän kuin virkaveljenään, koska joskus tuli pajaan kurkkimaan. Ainakin Hakkoolan entinen seppä oli kuullut sanomat – Viitalan loukolla lienee tapahtunut: Seppä oli terästänyt kirvestä ja manannut, kun tulinen pala ei tahtonut tarttua kiinni. Oli tullut piru pajanovelle muina miehinä ja kysynyt:

"Kuinkas monta kirvestä olet tänäpäivänä jo terästänyt?"

"Seittemän!" seppä oli kiukuissaan karjaissut, vaikka vasta ensimmäistä korventeli.

"Kylläpäs siinä sai hien pusertaa ja hietahan kastaa", piru oli imehdellyt.

Siitä oli seppä hoksannut ja kastanut kirveen hietaan – teräs oli heti tarttunut.

Oli jollakin entisellä sepällä ollut oikein sopimus vanhan Häjyn kanssa – sielu hintana. Jo oli piru tullut noutamaan omaansa, ruvennut puskeutumaan pajaan seinän reiästä, kun ei muualta päässyt. Mutta reiässä oli ollut pyssyn suu. Kun paha oli työntynyt reikään manaten soukkaa ovea ja pitkää läpeä, seppä oli ampua präiskähyttänyt – piru oli kiljuen lentänyt metsään.

Sanotaan, ettei häntä ole sen koommin nähty koko seurakunnassa.

Tiedä, vaikka sama seppä olisi ollut entinen Pölhölänmäen Tölöpäri, taitava takoja, kiukkuinen mies, sysi muoto. Ainakin hän joka kerta, kun oli siepannut sähisevän raudan alasimelle ja ruvennut sitä vasaroimaan, oli karjaissut:

"Pois pirut pajasta, kun Tölöpäri takoo!"

Paljon oli vanhoja pajakarhuja, melkein kaikki samanlaisia kärnäköitä, kovin tärkeitä viinaan. Hyvän ryypyn kun heille annoit, vasara jätti hyvän jäljen, mutta jos et antanut, vasara takoi miten sattui.

Niinkuin entisen Varpahaas-sepän, Aaprahaamin.

Pitikös rintapeltojen paapan aina yksinään käväistä pajan takana kallistelemassa, vaikka pitkä potonkurkku piipahteli poviplakkarista? Kyllä vanha Aaprahaami sen näki ja tiesi, että mitä pitempikurkkuinen potto, sitä parempaa ainetta. Näinpä sattui teräs tarttumaan viikatteeseen niin kuin sattui. Ukko meni, laski aseensa ja lähti huitelemaan – ei ollut terässä pystymäluontoa. Äijä tuli heti sepälle lauteeraamaan:

"Ei tällä mitää tee! Taisi teräs tulla takapuolellen."

"Takapuolella täälä käytihin ryyppäämäski", seppä sanoi.

Kaikkein vanhimpia raudan takojia oli kuulu Paavoolan seppä, Täikosken Juha, saman Täikosken, joka aikoinaan oli vaihdettu toiseen tilaan ja annettu väliä uudet pieksut. Juha oli raudan ja tulen tuttu ja monen muun tuttu, mies, joka teki vaikka mitä, teki niin konstillisia aitan lukkojakin, etteivät pahimmatkaan rosvot saaneet tirkoollansa niitä auki. Seppä itse kyllä aukaisi vaikka minkälaisen lukon, vaikka kirkonlukon – selkänahalla ne kyllä piti maksaa. Teki Juha myös pyssyjä, laittoi itselleen vyöliivit, joiden rintapielissä riippui niin kirkkaiksi hiottuja ampuma-aseita, että silmiä huikaisi. Jo viimein Täikosken saunassa ruvettiin rakentamaan rahaa, ja kun sitä tuli, niin sitä tuli – kannatti ajella kaikki markkinat aina Hämeenlinnaa myöten ja levittää Täikoskella lyötyä rahaa.

Veti Paavoolan sepän rahanteko vieläkin pitemmälle – Siperiaan. Vanha laulunpätkä muistelee, kuinka seppä yllätettiin Täikosken saunasta:

    "Se oli Paavoolan muorin Jussi,
    joka nakkas sen kruutipussin.
    Ja hätä oli sangen suuri,
    kun saunasta kaatuu muuri."

Sille matkalleen seppä jäi, mutta hänen takomansa lujat lukot kestävät ja kelpaavat vieläkin.

Oli sitten muitakin kovia raudan mestareita sekä jokivarrella että larvamailla. Saa heitä mainita. Vanhat muistavat vielä Viitalankylän Pahka-sepän, Friikoolin Tuomahan, joka myös takoi aitanlukkoja melkein kuin entinen Paavoolan seppä, sekä Ekyhtinloukon, Tuomiston ja Koskelan tulikourat, jotka olivat lisäksi fälttiseppiä. Koskelan miehillä oli Nenättörmänluomassa veren voimmalla käypä hamari, jolla lyötettiin fältinleipiä, että maa jytää, ja jytinä kuului Koivistonkylään asti. Miksei kuulunut – moukari oli tavaton, sen varsi kuin ladonhirsi. Koskelan Salamoni oli tuonut 70-80 vuotta takaperin fältinmallin Laffääristä. Hyviä fälttejä mettäkylillä tehtiin, laitettiin niin, että leivässä oli oikeaa maahan menua, ja niitä vietiin ympäri maakuntaa, vietiin aina Hämeenlinnaan asti. Kymmenen markkaa maksoi kruuvifältti, kruuviton kahdeksan.

[Viisaan-Levun almunakassa on 18.10.1819: "Paavoolan seppä uutta aitan lukkua teki 4 päivää Stuuren kans 4 R:d."]

Oli toki toisiakin vasaramiehiä, vanhoja, jo aikoja sitten edesmenneitä nokinoukkia. Sellaisia kuin Jyrän seppä, pahansisuinen kuin rauta, jota hän korventeli, sekä Seppä-Matti, samanlainen sähisevä kärnäkkä, Käkelänmäellä moikotti Korpi-seppä, Oppahanmäellä Helepäri, Kaihlavuoren vierillä Kaihlan Tuomas, äkäinen äijä, Mietaankylän tauksilla kautiootti Luhtaanen ja Seppä-Jussi, papin jälkeläinen, Lusan puolelta kuului Junneen Aatun, toisen papin perillisen paukuttaminen.

Joka talossa oli oma paja, johon seppä tuotiin takomaan – markka, puolitoista, ynnä ruoka, oli päiväpalkkana. Miltei joka kylässä oli ainakin jonkinlainen porovasara, känäseppä, joka kalkutteli kylälle, mitähän kalkutteli. Kylä sanoi:

    "Seppä-känä tehenykkänä
    mullenkana ollenkana
    yhtäkänä veistäkänä."

Melkein yhtä paljon kuin seppää tarvittiin suutaria ja kräätäriä, ainakin kerran vuodessa niinkuin oli vanhojen tapa:

    "Talven suus suutaria
    keväällä kräätäriä."

Syksyllä, kun talvi lähestyi, tarvittiin uusia kenkiä – ja suutaria. oli aikoja jo puhuttu, moni oli pyytänyt jo kesällä. Kenkämestari oli syksyllä kysytty mies, joka taloon ja torppaan olisi pitänyt joutua. Karvarissa käytetyt nahat odottivat jo valmiina, peräkylien mukulut vasta oikein odottivat, juosta presajuttaen syksyisiä rapakoita ja routikoita paljahin jaloin, taikka menneen talven kuivettunehet kenkärauskat kempuroissa. Punaiset varpahat vain luikkivat ja kantapää irvisteli:

    "Paremmat on pahaasekki rasat
    kun aiva iliman."

Kauan saatiin odottaa. Jo viimein aamupimeissä tulla notkutteli tupaan lestaknippu ja roska-arkku ratsastaen suutarin hartiaköyryllä – polvihihina pitimenä. Ja kohta oli tuvan penkkipuoli mestarin työmaana. Penkillä oli kaikkia, mitä kenkä kysyi: naskalia vaikka minkänäköistä, plikinaskalia ja neulomanaskalia, suutarinveittiä, hohtimia, näpsyttimiä, vasaraa, raspia, kruusoospuuta ja putsookapulaa, naulaa ja nahkapaskaa, harjastukkua, plikiä, pikiä, pikilankaa ja pikilappua. Oli vielä lestaknippu lattialla sekä saappahan päällisen paininpuu.

Pian istui penkin ääressä mies matalana köyryselkänä, repi sutena suurta sonninnahkaa, pikipeukalona sujutteli pieksunpohjaa, pisteli naskalilla ja nakutteli ja sanoi:

    "Kyllä kuollusen nahkaa on niin paljo,
    kun elävä polokoo."

Ja nahantuoksuinen, pieltä hajahtava ilmapiiri oii ahertajan ympärillä sekä aina silloin tällöin talon tenavia antamassa lisätuntua.

Heti pistettiin paapalle pieksua, isäpaappojen ruskeaa ilttikenkää, jonka pohjat oli sivallettu vuodan parhaasta selkänahasta, puon puolesta, iltti koipisuikaleesta, notkea ruojus vasikannahasta. Tuli pieksu, nysänenä, kantapää irvisteli sammakansuuna, tuli toinenkin, ja mestari näpräili kenkäparin ruojuhunreimistä toisiinsa suutarinsolmella, nakkasi lattialle ja sanoi:

"Siin' on yks'."

Ja alkoi toista paria.

Välillä vain piti vyhdetä uutta pikilankaa. Kyynärpää ja käsivarsi oli suutarin vyhdinpuuna, polvenpäällys kehruupuuna, pikilappu loppusivalluksena.

Lähti mestarin polvilta taas pieksupareja. Saivat jo lapsetkin omansa, kietaisivat heti koipiinsa ja kapistivat pihalle. Lopuksi tuli mustaa saapastu, oikein väärällä lestalla tehtyä, tuli oikoosella lestalla laitettua akkaväen kenkua. Omitekoisin koivunauloin, piikein, suutari niitä nakutteli kokoon. Eikä saanut naru puuttua pohjasta. Sikavallin mestarikin panetti narun, asteli kirkonmäellä ja ihasteli:

"Jopas nyt narajaa!"

Joskus piti vanhoille paapoille tehdä vanhojen paappojen pikisauma-saappahat. Ne tehtiin vain neulomalla.

Aamusta iltaan kenkäseppä istua kyrjytti ja oikoi käsiään, pistäisi tenavaa naskalilla ja naurahti:

    "Syli sijaa suutarillen!"

Ja samalla pisteli pikilankaisia tikkiä, nyki narua ja laususkeli:

    "Tuuma ja tikki, sanoo Hippi,
    jons' ei pirä, niin menköhön rikki.
    Ei se ennen ratkee,
    ennenkö lanka katkee."

Vanha pikipeukalo teki hartaana tärkeää työtänsä, pisti ja nakutteli kuin hyvään käyntiin vedetty konesvärkki – pitkän päivän kuluksi tuumaillen maailman menoa. Oli siinä aikaa tuumailla – kädet vain sekä pikilanka liikkuivat tuttua tietänsä. Oli aikaa vaikka lauleskella. Entinen kenkämestari pistäisi naskalin aina välillä nenänsä alle, ylähuulen kopruun, nyki pikilankaa ja hyvää tahtia pitäen lunutteli noukkaansa:

    "Sii monga, pekkai, rungen...
    effir, första, venttai...
    pöhö-höhö – höö!"

Sitten nakutteli vasaralla neuletta ja yrisi:

    "Surirattai, surirattai,
    suriratta riurallaa!"

Joka kylä tarvitsi ainakin oman kenkämestarin, ja heitä oli, Suutari-Joelista ja Mooses-suutarista, Soukan, Mäenpään ja Anttilan suutareista aina Hoti-Naskalihin ja Kipiän-tarpehen-suutarihin asti. Kylän töissä he nakuttelivat, saivat hantvärkkärin päiväpalkan ja hyvät syömiset, pistelivät töitä kotonakin ja ottivat pieksuparista puolitoista markkaa. Mutta kotoväki usein sai odotella omia kenkiä ja olla ilman. Monesti

    "Suutarin akka kuluki,
    ja oli koirahat kengät jaloos."

Keväällä taas käytiin kräätärin kimppuun. Kesävaatekangas oli jo valmiiksi klanstattuna, ja ainakin mettumaariksi piti saada uudet vaatteet.

Vuolteen Iisakki oli luvannut, hevosella piti käydä hakemassa, kun Iisakilla oli jo neulomamasiina. Kräätäri tuli ja masiina oli, oli prässirauta ja suuret sakset, vielä kyynnäräpuu ja iso neulatyyny. Ja mestari alkoi heti paperista leikatulla nauhalla mittailla miestä. Ei siinä monta mittaa tarvittu, eikä pännää. Pieni repäisy nauhan reunaan – miehen paksuus oli otettu, toinen mittaus ja repäisy – takin pituus oli tallella, vielä hian pituus ja housujen pituus, ja nauhaan pienet poikkioimet – valmis oli, saat mennä.

Iisakki kuusaili kangasta, piirteli kliirulla ja leikata klipsutti milloin pitkin, milloin poikin – sakset vain kitisivät.

Kohta koko tupa sai kuulla ja katsoa, mikä mies oli tullut taloon. Tuli toinen ja kolmaskin tupa imehtelemään Iisakin kummaa värkkiä, Iikkoo polki mennen tullen, polokuumen hyppäri tanssasi ylähä ja alaha, ja neula hyppi ja pisteli kuin vimmattu.

"Voi erinomaasta kapinesta, kuinka se pritkuttaa... niin panoo kun häjyläänen! Mikä raakkules sielä neuloo?" kylä kummasteli. Ja siitä Iisakki lasketti oikein täyttä neljää. Huitaisu vain, ja housunpulttu oli ajettu kiinni vyÖtärästä suuhun asti, pieni nosto, käännös ja kova pritkutus – persusta oli tukossa, ja taas pikku näpräykset, pyörähdykset ja pritkutukset – paapan housuissa kleparehti komea klaffi.

No, jo oli masiina, jos oli mestarikin. Ei ollut liikaa laittaa korppumaitoa ja kryynipuuroa kamarin pöydälle, sokuriakin murkentaa ja kanelparkkia kanneksi. – Ruokittiin toki muitakin hantvärkkäreitä kamarissa, arvoihmisiä he olivat. Talterikki, pöytäveittet ja kaffelit kalahtelivat, että kuului tupaan asti, kun mestari aterioitsi.

Vuolteen Iisakki taisi olla ensimmäinen neulomakonehen käyttäjä, ja lujaa oli Iisakin työ. [Ompelukoneen muistetaan tulleen 1870-luvun alussa.] Saivat pian toisetkin samanlaisen värkin, mutta Reinikan Ontu-kräätäri napsi vain neulalla ja äyski:

"Ei sellaasen prätäjyttehen neulet pirä... eikä pirä!"

Kohta kyllä Ontu-Mattikin istui oman masiinan ääressä.

Oli kräätäreitä, minkä kyliäkin, Santran Iikkoja, Palamusta, Nikoteemus Nevasta, oli Koivusen Sameliki, joka neuloessaan päiväkaudet hasaa akkojen kanssa ja sanoskeli:

"Mull' on sellaanen luonto, jotten voi kärsiä heikkojen tyhmyyttä."

Ja Tuomiston Juuseella, pienellä pampalla, oli aina kova kiirus, kova kiirus. Menit vaatemosseloinesi kysymään, Juusee jahkaili:

"En joura nyt... joura nyt! Palonevallenki olis pitänyt jo aikaa mennä... aikaa mennä."

Lopulta kumminkin Paloneva joutui vieläkin odottelemaan. Juusee otti mitat ja mosselot. Menit sitten hakemaan pukuasi, kiskottiin takki säkeesi ja katsottiin. Juusee nosteli niskasta, nykäisi hännästä, nyppäsi hioistakin ja piti puhetta:

"Kyy-yllä tästä hyvä takki tuli... takki tuli. Mutta tuo sun vanha takkis on vähä niinkun kissahtanu... kissahtanu. Taitaa olla Lenko-Iisun tekemä... Iisun tekemä."

Tavallinen talonmies, värkkäri ja trenki kopsivat ehtatöikseen hyviä rekiä ja astioita, mutta kun rustattiin tytärtä, piti mennä nikkarin puheille, että saatiin soffaa, pöytää ja piirronkia sekä puolt tusinaa vääräsarijaasia lavittoota – suorakarmiset lavittat sorvattuine jalkoineen kelpasivat hyvin torpan tyttärelle ja piikaflikalle. Kilijuva-nikkari kyllä osasi pidellä puuta ja panna kokoon, vaikka hän väliin manaili tukka pystyssä, osasi myös Viitalan nikkari sekä Järvisen Juha, oikein kaupungin opin käynyt mestari, joka taisi panna puun puleerihinki– mutta se oli tyyristä työtä. Hyvä nikkari oli Aina-lähtöväki, joka puserteli pappilan ovia ja klasinpuita niin joutua, että itse päämestarin, Piillingin, piti pidätellä:

"Vaikkas olsikki, niin sin' et saa olla mua paree!"

Entiset suuret mestarit rakentelivat komeita koukerokylkisiä karmikaappia, joista parhaat paapat vieläkin pitävät. Ei ollut talo eikä mikään, jonka tuvan peräseinällä ei ollut kamarinovien välin täyttävää leveää karmikaappia. Hyvissä torpissakin se piti olla, ja pikku mökeissä ainakin pieni kaapiton, käiväräsivuinen fatikarmi nurkkapuolessa, Oli karmissa ortta vasten kallellaan muutamia kivivateja, joku posliinitalterikki ja leveällä hyllyllä muuta tarpeellista. Samojen nikkarien tekoja olivat paapankamarien isot seinäkaapit, joissa säilytettiin kirjoja sekä tärkeitä papereita, rahaakin. Vielä vanhemmat mestarit olivat rakennelleet ikivanhojen mallien mukaan kauniita arkkuja, pöytäkaappeja, nurkka- ja seinäkaappeja.

Vanhat viisaat paapat ja mummat niitä kovin rakastivat. Mutta vielä "viisaampi" jälkipolvi on monesti katsonut ne rumiksi ja raahannut kokille ja hiverin loukkoon – karmikaapitkin ja komeat sänkyradit.

Sieltä saat mennä niitä etsimään.

Nikkarit olivat puun mestareita. Kirvehet, sahat sekä höylät aina sarvihöylästä ja krupurista oja-, kluva-, kimpi- ja käivärähöylähän sekä simpsihin asti olivat heidän työtovereitaan, vielä vinkkelit ja vintilät, riismootit ja sirkkilät, orat ja purahat apulaisina auttamassa, kaikkein parhaimpana kumminkin iso nikkaripöytä. Ja lattialla seisoa kökötti paksu matala palakus, pää täynnä kirveen haavoja. Osasitko vastata, kun sitä arvoitellen kysyttiin:

    "Mikäs s'oon kun mies seisoo laattialla,
    sata haavaa pääs?"

Kaikki työkalut olivat vanhoja hyviä tuttuja, käden kiiltäviksi kuluttamia, kovan hikisen kouran hieromia ja savuntuntuisen tupahengen ruskettamia. Vuosikausin oli yhdessä aherrettu. Käsi tunsi höylänsarven, höylä tunsi pitelijänsä ja sen mukaan teki työnsä.

Höylän jälijellen nikkari tavallisesti jätti teoksensa, mutta maalari vetäisi niihin värin. Maalarit askaroivatkin aina värien ääressä, krumppasivat ja paklasivat, hieroivat ja hinkkasivat, panivat pohjamaalihin, sutisivat taas toisikertahan, raitoovat, kruusasivat ja krimpsuuttelivat ja ootrasivat, vielä viimeiseksi pyyhkäisivät lakeerin.

Leveä maalikivi oli tarpeellinen kappale. Siinä karkeat maaliaineet lööpärillä hierustettiin ja jauhettiin liin'öljyn kanssa sekaisin. Oli hierustettavaa, oli mestarilla aineita kuin atteekissa, kymmenittäin, sinkvitistä ja silivenkritistä liusokkerihin, taresiinahan, tunkoffihin, kruunkultahan ja kintröökihin asti. Ja sutia oli sutikiulu täynnä, sekä oravan häntäkarvoista kanan siipikynään pujotettuja raitoomapensseliä rasvattuina seinän raossa.

Vanhojen paappojen parhaita maalareita oli Myllykylän Vennan Iisakki, joka maalauksiinsa veteli raitoja, vielä koristeli niitä kullalla, Larva-Kurikan paapantuvan monet ovet hän maalasi niin komeiksi, että paapan hyvin kelpasi siinä mumman kanssa kulutella hiljaisia vanhanpäiviään. Ovien peilit oli koukeroitu ja viiruteltu siniharmain värein, oli vielä istutettu joukkoon elämänpuita ja muita koreuksia kuin paratiisin metsistöön. Vielä parempi mestari taisi olla saman kylän Koskiniemen Juha, joka kelpasi maalaamaan kirkkojakin. Vaasan palon päivinä [Vaasa paloi 3 p:nä elok. 1853] Juha maalaili Yli-Reinikan lautamiehen kaksifooninkista, ja apulaisina olivat Saarpärin Juha ja Siltalan Jaakkoo. Koskiniemen mestari osasi melkein puhua ruotsia, jopa ryssää, ainakin: "kappusi vai – lau koo!" Kraanholoma oli myös vanhoja mestareita, samoin Kolokkilan maalari, joka lienee ollut oikein ulosoppinut, koska osasi toisia ojennella tyhmästä puheentavasta: "Ei se on suti – se on pänsseli!"

Mestareita olivat muurimestarikki, ja heitä tarvittiin aika talosta mökkipahaiseen asti. Oli Hulikko-Elekanaa, Hilakoskea, Jyrän Tuomasta, Niemen Mattia ja muitakin. Savilasta ja terävänoukkainen vasara olivat heidän parhaita neuvojaan. Tiilikiviä he nakuttelivat, mottailivat paksua savivelliä lastallisittain ja löivät kiveä kiven selkään lattian alta kattoon asti, puskivat läpi kokin ja kattojen ja nousivat aina tornin noukkahan, johon rakensivat paksun klopin. Tuli muuria, kakluunia, kuuppelomuuria, tuli myös pesää, uunia ja uunin arinaa, kruuhua, puuloukkua, piisinottaa, muurin päällystää ja savurööriä. Vanhat mestarit muurasivat, kun vain aineita oli, vaikka kellanviheriäisenä läikkyvän kakelimuurin ison talon peräkamarin loukkohon.

Piti olla jo aika mestari, joka osasi laittaa röörit ja kuuppelot oikeaan järjestykseen, että savu nousi mutkaisesta kuuppelomuuristakin suorana taivaalle, seka rakentaa sellaisen uunin arinan, että se oli hyvä kypsentöhön. Entinen Piru-Antti, kun rupesi muuraamaan, sanoi heti alussa:

"Jos viinaa pannahan uunin arinahan, niin sitten siitä tuloo hyvä kypsentöhön, ja savu menöö, jotta tohajaa."

Piti panna. Antti nakkasi aineen omaan arinaansa, ja se auttoi – tuli hyvä uuni. Törmän Hermanni olisi antanut oikein punssiryypyn, mutta Kaisa mokisi; "Vai punssia sillen, ryökööllen!" Antti sattui kuulemaan akan mokinat, ja näinpä sattui nousemaan niin merkillinen uuni, ettei savu mennyt ensinkään ulos.

Mutta menipä lukkarissa, kun sanottiin Antille:

"Pitää teherä sellaanen muuri, jotta savu menöö pihallen... eikä niinkun Törmällä!"

"Teherähän, teherähan!" Antti irvisteli ja roiski savea. Hyvä tulikin. Savua puhaltui tornin täydeltä, eikä tarvinnut edes pelliä aukaista.

Talonsa menettäneistä miehistä vanhat sanoivat:

    "Sen on mennyt torninkloppi puon läpitte."

Jotkut muurimestarit olivat sellaisia. Vanha talostaan hävinnyt Hilakoski tiesi asiat parhaiten:

"Kun torninkloppi menöö puon läpitte, niin on paras ruveta muurimestariksi."

Vaikka olikin mennyt torninkloppi jonkun lävitse, olivat kaikki muurimestarit, Piru-Anttia myöten, oikeita ihmisiä – niinkuin oli nähty:

    "Muurimestarit on rehtiä miehiä:
    eivät syö savia
    eikä pistele tiilenpäitä plakkarihinsa."

Kankahankylän jokitöyrässä, Sikavallin vierillä, pikku mökissä, nakutteli Iisakki Tassi, vanha Sikavallin mestari. Hän oii seppien suurta joukkokuntaa, oli oikein kelloseppä, jopa kuulun Könnin opin käynyt uurmaakari, Iisakki oli Mietaankylän Rinta-Tassin poikia, ja sepitteli kellojansa ensin Paloluomalla, mutta sitten muutti mestaroimaan Kankahankylän laitaan.

Sikavallin korkealla törmällä tehtiin ajanmittareita ja mitattiin aikaa huoneen täydeltä. Menit mökin peräkamariin, jo näit, että mestari oli. Koko kamari eli. Joka seinällä heilui ja naskui, tikitti ja nakutti, ja ymmyriäisiä naamoja katseli katonrajasta. Mestari itse heilui ja nakutti joukon parhaana. Milloin hän valoi ja rakenteli vaskirattaita, viisareita ja kellonkuluja, milloin takeli rautaisia napoja, akseleita ja kellontauluja. Toisin vuoroin taas piti korjailla ja panna käyntiin vanhoja väsyneitä kellovärkkejä.

Sikavallin töyräitä kellot lähtivät mittaamaan aikaa pitkin rintaa ja larvamaita, ja kaikkein parhaita olivat repeteerit. Niiden tärpäntikkeli heilui samalla vetämällä yhtä mittaa koko viikon, kahdet viisarit näyttivät aikaa, ja vasara helähdytti kulun laitaan sekä täydet että puolet tunnit. Mutta kun oli oikein aika paapan repeteeri, siinä oli viisareita viisin, kuusin: tiimaviisari, minuuttiviisari, kuuntaatumi ja päiväntaatumi ynnä viikkoviisari, ja vielä sikunttiviisariki mennä nytki.

Vanha mestari ei juuri tehnyt töitään silloin, kun vieras sattui tulemaan asioille. Hän näytteli vain seinällä seisovia rakkaita lapsiaan, jotka jokainen elivät ja ääntelivät omalla tavallaan. Ja vanha isämies puheli nenäänsä nahisten:

"Kattos nyt, kun on kelloja! Kuulesta, kun ne naskuu! Käännys tuonnekki päin kattohon, kuinka ne naskuu! Ja tuo naskuu tuola: 'tik, tak, tik, tak', ja tuo panoo: 'tik-tak tik-tak tik-tak'. Eikös pane mukavasti? Eikös ole sukkelaa, kun naskuu niin monella lailla?"

Mutta yrititpä vain koskea, mestari heti kielsi:

"Ei saa sattua, s'oon puleeris!"

Aikansa kuluksi Iisakki pureskeli nelikoota. Pienestä tuohitoosasta hän tarjosi niitä kävijällekin, ainakin poikasille ja sanoi:

"Paa, poika, tuosta suuhus nelikka!"

Mutta miehille oli varattu piippuhun pantavaa, oikeinpa kahdemmanlaista. Sait panostaa nysäsi, kun kellomestari kehoitti:

"Tuus nyt panohon täältä piippuhus oikeen herraan tupakkia! Mutta älä aiva täytehen paa – ne on aapelissa profeeratuuta ja hyvin tyyrihiä. Nuo tuos on kasakkaa, ne ei oo niin tyyrihiä."

Marjuska-muori yksinään istuskeli ja askaroi tuvassa, kun mestari peräkamarissa rakenteli viikon käypiä repeteerikelloja, valoi vaskisia krananselekiä ja reenknuppia. Vanha mestari, Könniltä repeteerin teon oppinut, liikkui itse ja kävi kuin kaikkein parhain repeteeri – kävi samalla vetämällä yhtä vaille yhdeksänkymmentä vuotta.

Sikavallin mestarin oppipoikia oli Mietaankylän Alangon Matti, taitava kelloseppä hänkin, repeteerien tekijä, vasken valaja, kirkon kynttiläjalkojen valaja. Taisi samoja oppipoikia olla Lähäresmäki Hakunin kulmilla.

Seppien joukkokuntaan kuului myös kuparus, kuparipellin mestari. Muudan kupariseppä kalkutteli Koivistonkylillä jo niihin aikoihin kuin "kuusikymmentä kuus tuli Suomeen laki uus". Silloin oli kuparuksilla työtä ja työaineita. Kruununmiehet kulkivat pitkin rintaa moukaroiden littiin kaikki viinapannut, niin ettei niistä enää lähtenyt oikeaa ainetta. Oli paras viedä ne kuparukselle ja lyöttää siihen laihin, että lähti edes kahvia.

Oli sitten kuparus jo Kankahankylässä, pitkäpartainen paksu Santeliini. Koivistonkylän Mäki-Juuseen poikana hän oli kulkenut Porin kautta kuparukseksi ja Santeliiniksi. Vielä vanhanakin vaari pajassaan pompotteli puuvasaralla punaista peiliä ja juotti kokoon kaffetpannuja, kattiloota ja kuparinappoja, pannujh, lootia, toupin ja kannun mittoja, kaikenlaisia kupariastioita, lopuksi minas tinalla, niin että ne olivat sisästä kuin hopeasta puhalletut. Valkoinen vaari naputteli peiliä ja lasketti leikkipuhetta, mutta kun hän rupesi minaamahan, jo laskerti niin myrkyllisen kaasun, että sivullinen äkkiä muisti, että on tässä vähän asiaa Äällingin porvarihinkin.

Kupariastioita ei kannattanut kaikkien ostaa, larvakylillä oli jo tarpeeksi, kun oli kuparinen kahvipannu, hyvä jos vielä pari nappaa – isooja vähä.

Larvakylille kelpasi paremmin pläkki ja pläkkyri – kelpasi toki rinnallekin.

Kuparus oli kalliin kuparin seppä, mutta pläkkyri takoi ja juotteli halpaa pläkkipelliä, laittoi tavaraa kelkan täyteen ja kulki pitkin kyliä, larvamaita myöten. Oli kelkan isossa kopassa päkkinöitä, hopealta ne hohtivat ja läikkyivät kuin peili. Siinä oli talon tarvetta lampputuijusta ja komeasta lyhyrystä alkaen nappua, sihivilää, pläkkitouppia, piimälekkeriä, riivinrautaa, kropsupannua, kynttyläjalakaa, hiirenkillerötä, vielä lopuksi fyrryjä, joita tenavat hyvin tärkiää puhaltelivat. Reinikan pläkkyri oli vanhoja pläkkiseppiä, paljon nuorempia oli Kurikan puolen Salonen.

Mutta Jyllilän vainiolla asusteleva Ookerplummi ei aherrellut pläkkipellin ääressä, vaikka se hohti hopealta, eikä kuparinkaan, vaikka se kiilteli kuin kulta. Hän oli suuri kulturi, joka näpräili vain kirkasta kultaa ja puhdasta hopeaa. Menen hyvän isännän ja monen aika pojan rinnalla kelluttelivat kulturin tekemät kellonkälijyt, hopeasta näperretyt kieruperääset, ja monen tyttären sormessa kiiluvat Ookerplummin kultaringit sekä korvissa riepsuivat komeat makorenkahat, Välitöikseen kulturi valeli sormuksia ja korvarenkaita piispakista, kastoo vielä kullansavuhun, ja silloin ne kiiltelivät kuin kihlakalut.

Tuli Fiikun Oskari, lateli niitä laukkuunsa ja lähti kaupittelemaan. Jonkun markkakäivärän Oskari niistä otti kappaleesta.

Vanhasta Kiskojasta kulturi oli kotoisin, mutta kaupungin opissa ollessaan hänkin oli tullut herraksi ja ottanut komeamman nimen. Mallun Jaakkoo, joka oli samoja veljeksiä, oli niin huonomuistinen, että nimitteli velimiestään Kääkerrösplummiksi.

Värien mestareita olivat färijärit, jotka askaroivat naisten töiden, lankojen ja kankaitten kanssa, ja olivat vähän kuin akkaväen apumiehiä.

Oli färjärillä työtä. Menit katsomaan Kakkoriin, jossa Heliini hääräili hyyryläisenä, heti näit, että on kaupungin opissa oltu. Entiset emännät osasivat toki kaikenlaisilla mettän tuottehilla painaa hyvää väriä, mutta kun Heliini paiskoi suuriin patoihinsa vaikka minkälaista ulkomaan rehua ja roskaa, milloin mitäkin, prisiljaa, santelipuuta, sinipuuta, kallepperiä, kaalikiviä, kuparröökiä, veheriääsenöljyä, turkinpunaasta, jo nousi vaikka mitä väriä. Kannatti Kakkoria sanoa Färijäri Kakkoriksi.

Silioin taas oli paljon työtä, kun emännät toivat kankaita klansteellen. Niitä piti panna koko klanstihin taikka puolehen klanstihin. Sitten taas toisin vuoroin piti hoidella miesten talvikankaita.

Kakkorin jauhomyllyssä oli myös tamppimylly, jossa Heliini tamppas sekä harmaata lankaasta että mustaa veraaksi laitettavaa villakangasta. Kangaskääröt pantiin ruuhehen, jossa vesi virtasi, ja puutömpät kovaa jyskettä pitäen hakkasivat kääröjä. Se oli koko menoa. Salkreenin karvari kun sattui paikalle, näki kummat:

"Vesi vain loolasa flotai ja masiinat prätäi."

Johan siinä toki kankaat vanuivat. Ja sitten ne pingoitettiin kuivamaan sekä vielä prässättihin. Mutta kun Heliini leikkas veraaksi, niin hän tampattua ja nukattua kangasta pitkin lykkäsi ja pyöritti sellaista masiinaa, joka kuin syrppymylly keritti nukkaa lyhemmäksi. Kun mestari vielä prässäsi kankaan, jo se läikkyi kuin paras Littoosten verka.

Hyvä hantvärkkäri oli myös karvari, parkkiammeitten päämies, joka valmisteli suutareille työmaita. Edesmenneet paapat olivat kyllä itse omia karvareitaan ja hyvin taisivat käyttää sekä kalkki- että parkkitynnyrit, mutta kun kaupungin opin käynyt tuli kylille, niin joutipa hoitaa hänen virkansa.

Käyskentelit kruunun maantietä Kankahankylillä, tulit Jyränvierun tuohon päähän, kohta tunsit harmaan asunnon kohdalla, että tässä vasta työpaikka on. Väkevä parkinhaju sekä kova kalkin ja nahan tuoksu ajeli ilmassa, ja kaikenkokoisia itikannahkoja roikkui nuoralla kuivamassa. Karvari Salakreeni siinä poikineen ahkeroitsi ja lykkäsi kamalan lemun.

Tumma äijä-köyry itse valvoi mestarina, Anttoni, Vikku ja Ekku tampioivat parkkiammetta taikka pihalla päiväpaisteessa karikalla nuljuttivat karvoja irti nahoista, jotka vasta oli nostettu kalkkiliemestä. Iira ja Arviiti ilman vain asuilivat pihamaalla.

Nahat viipyivät viikkomäärin karvarin hoidoissa, paperilapulla sait ne sieltä noutaa. Ruskeaa pieksunahkaa Salkreenin äijä laittoi, valmisti vasikan- ja lampaannahoista mustaa passeeria ja sanoi:

"Mine se mustasi ja rasva."

Kankahan töyrällä oli kaksi mestaria korvan – jo tuoksusta ne tunnettiin. Karvarista kun pääsit, heti pienen ojantehen tuolla puolen hajahteli nisu. Oli maantien vieressä pitkähkö matala rakennus, siinä pieni porstua ja porstuan oven päällä iso nisukrinkulan kuva. Roima-pakari, Vaasasta tullut Fältmarkki, asui talossa ja leipoi nisukyrsiä, palamikoota, korppu-käiväröötä, pennin korppujaki ja vielä pieniä makoisia sarvileipiä.

Nisun hyvä tuoksu tuntui larvakylillä asti. Suutarille ja kräätärille piti ainakin olla korppu maitoa, ja kun tuli hyviä vierahia, piti panna sekahan ja kastaa. Häissä tarvittiin paljon hoijakkanisuja, ja kun kökkää pidettiin, meni nisua iso mosseto.

Hyvin jaksoi Roima sotkea isonkin nisutaikinan. Kainaloissaan hän kanniskeli Äällingistä kymmenen leiviskän nisujauhosäkkejä, säkki kummassakin käsikoukussa.

Roima-pakari sotki suurilla nyrkeillään nisutaikinaa, mutta pakarin puuliiverin takana, vähässä matkaa Juusee-kräätäriin päin, asusteli pieni Laakeströmi, joka sotki ja vanutteli savitaikinaa. Hän oli kruukmaakari, vain kruukuksi sanottu. Kiskolan töyrästä, Jyllinkosken rannalta, kruukku sai parhaan saven, Pitkämöön töyristä hyvän punaisen hiedan, Käräjävuoresta valkoisen kuutelokiven. Kovia aineita mestari sotki sekaisin ja pyörivällä pöydällä savisin kourin sorvaili emooksista kivifatia, kukkapurkkia, yksi- ja kaksikorvaasia kruukkuja, vielä lopuista kokoili kivikukkoja. Kun astiat oli kuivattu sekä sisästä maalattu ja klaseerattu ja viimein isossa tiiliuunissa poltettu, jo valmiina olivat. Sai tulla ostamaan.

Käytiin ostamassa, kun tarvittiin. Saapui myös Paskoon porvari Koputes-Sussoon kanssa, kanniskeli ajopelinsä täyteen kruukun tavaroita ja lähti niitä kaupittelemaan.

Kankahankylä oli oikein hantvärkkärien kylä – ilmankos sitä nimiteltiin kaupungiksi. Tien vieressä, jokitöyrässä heitä oli viisin kuusin, karvarista Sikavallin mestariin asti, oli vielä viimeisenä kaupunkilaisena Äällingin porvari. Sopi heistä vaikka runoa rakentaa:

    "Äällinki lanskaa haukkaa,
    mestari nelikoota kauppaa,
    kuparukses vain vasarat paukkaa,
    kraatari neuloo ja troklaa,
    kruukku se saven kans molokkaa,
    pakari fleetoolla ihimisiä vetkaa,
    karvari Salakreeni nahkoja fletkaa."

Kirkossa, Isoollaristillä, Herraanpenkin takana, mestareilla oli oma penkkinsä, Hantvärkkärien penkki. Siinä he pyhisin arvokkaina könöttivät toinen toisensa korvalla, Sikavallin mestari vanhimpana. Istui siinä pitkäpartainen kuparus ja laiha tumma karvari, istui kruukku ja kulturi, nähtiin joskus myös hiljainen Juusee-kräätäri ja Niemen Marti. Piru-Anttia vain ei näkynyt.

Mutta Kraanholman maalari kepsutteli väkkärinä kirkon kongilla sinne ja tänne ja vaihteli virren merkkejä sifratauluihin. Arvo ihmisen virka se oli, hyvin sopi mestarille pyhätoimeksi – nosti merkit tauluihin, toiset mestarit Herrainpenkin takaa laskettivat virren. Ja taas kun väkkärimestari kurkotteli pitkävartista lippoansa Hantvärkkärien penkkiinkin, kurkotteli sieltä vastaan käsiä toisensa takaa, ja kukkaroon kilahti toinenkin lantti, milloin kuparuksen vasaralla pompotettu, milloin kellosepän keervärkillä kehrätty taikka ansaittu parkkiammehella.

Kaikenmoosia mestaria

    Yritäs erän antaa.

Hantvärkkänt olivat oikeita mestareita – Herrainpenkin takana kirkossa könöttivät.

Oli vielä iso joukko ihmisiä, jotka tekivät ja näpertelivät kuka mitäkin käsityötä, jotkut kävivät taloissakin työtelemässä, mutta ei heitä sanottu hantvärkkäreiksi, eivätkä he menneet Herrainpenkin taakse istumaan. Olisi ainakin naurettu, jos vaikka fällymestari ja karstaprättäri olisivat istuneet kulturin ja kuparuksen vieressä, taikka isokourainen Kömppäles-Sameli könöttänyt laihan karvarin korvalla. Eikä heitä taloissa kovin korppumaidolla kohdeltu.

Pikku mökkipröttelöören ja mäkitupaan, Mynninkien ja Kuuppeloiden, Purttujen ja Putkahdosten, eläjiä useimmat olivat taikka taas olivat koturia. Elää heidänkin piti, kun kerran elämään oli pantu ja henki riepu huokui rinnassa, vielä mökin pihamaata kömisteli monta jalkaparia. Puoli markkaa päivältä ja ruoka oli tavallinen palkka, kun he talossa tekivät töitään.

Oli heitä, puolen markan miehiä. Niinkuin entinen Kömppäles-Sameli, porstuattoman Mynningin päämies, joka kulki talosta taloon – ja lujia kärrynpyöriä lähti Samelin suurista kourista, vaikk'ei varsin nopeasti, harvakseen vain kuin sanoja Samulin suusta. Saattoi Mynningin Kömppäles vasta lauantaina työstä palatessaan matkakumppaninsa maanantaiseen näkemykseen jäniksen jäljistä, jorahtaa:

"Niinpä... on... menny!"

Toiset taas tekivät tynnyripuita ja tervatynnyriä, ja heitä oli lauree pitäjän, Pitkänmäen Samelia, Lepolan Anttia, Kulakulan Niklasta ja Lusan Röyhyä. Pari, kolme markkaa kun maksoit tynnyristä, sait viedä.

Siellä täällä jyrisi rukkivarvarin sorvi. Siltalan Juha vaunuseppä, joskus sorvaili rukkeja välitöikseen, samoin Piillingin mestari sekä Koskiniemen maalari. Koskiniemen paappa kun rupesi töihin, polki ja jurrasi niin ahneesti, ettei edes ennättänyt kuunnella, kun mumma koetti toimittaa matkansa näkemyksiä.

"Paappa... kun min' ajoon Kirkonaharett' alaha, niin enkeli istuu kärrynaisalla."

Vasta varvauksen loputtua paappa murahti:

"Häh! Häjylääsiäkö s' oot nähäny?"

Karjanmaan Heikki oli Koskiniemen oppipoikana ja rupesi sitten omiin rukkitöihinsä – sorvasi ainakin toistatuhatta kehruuvärkkiä.

Rukki oli tarkka tehtävä. Monet kymmenet kappaleet, pulikat ja pahkat piti sorvata tarkoin mitoilleen sekä sitten sovittaa rukinpenkkihin – jalaat, polokuumet, hyppärit, reiret, kerit, nukkahaarukat ja keheräpäät sekä kruuvi läpi rukinpenkin ja paskapenkin, lopuksi vielä katsoa, että värkki veti hyvin päällensä, ei nakellut nööriä päähänsä eikä luohannut.

Ja rukki hyrräsi niinkuin vanhojen arvoitus oli nähnyt:

    "Hyppii häppii, mennä kräppii,
    pikku rensselit selijäs."

Ränkimestaria kysyttiin aina silloin tällöin. Pitkänmäen Sameli oli ränkienkin tekomies, samoin kuin Perälän Juha ja Ylisen Matti. Mestareita olivat. Hevosen kaulaa he vain katsoivat, mittoivat ja kuusailivat, ja sitten juurivääristä kavertelivat ränget, jotka passasivat justihin, eivätkä ajettaessa ottaneet lavallen. Entisillä mestareilla oli vielä aikaa koristella töitään. Katsele heidän käsialojansa, näet, etteivät he olleet aivan arkipäiväisiä miehiä. Ränkien komeasti kaartuvat kaulapuolet on somisteltu monilukuisin leikkauksin, ja sarvikäyrät harijuksen yläpuolella vasta oikein on kiverretty ja kaverrettu ja kauniisti kruusattu. Samassa hengessä kuin entiset kellokaappien ja karmikaappien mestarit, ahertelivat ränkimestaritkin – samoja koukeroita sovittelivat teoksiinsa.

Isolle hevooskolijullen, konkarillen ja romuluisellen hamppaloukullen piti tehdä kahdenkolmatta tuuman ränget, mutta tavallinen koko oli kahdeksantoista, joskus vähän päälle. Oli sellaisiakin pikkuisia äijäkäpsyn heppoja, joiden kaula oli kuin lampaan. Lusikkapuista niille sai kaulapuut.

Vanha Kisko-Jaakkoo kaverteli puisia krananselekiä. Mestari oli hänkin, komeita kappaleita teki. Hyvin sopivat koukerot ja kourupurahan koverrukset käyriin krananselkiin ja paattöihin.

Mutta Järven Manu, Lehtijärven perämetsien yksinäinen eläjä, käyskenteli etsiskellen hyviä haapoja – oksattoman suoran puun kun löysi, löi maahan ja otti parhaat paikat. Kaiveli Manu mettäsikana puitten juuria, käpsehri kontiona pajukoissa ja tuomistoissa ja kanniskeli mökilleen koko röykkiön metsän ryteikköä.

Manu sahasi ja höyläili haapansa ohuiksi laudoiksi, hautoi kuumassa suolavedessä ja painoi niistä vakkojen, pohtimien, väläppien ja seulojen laitoja. Kansiksi ja pohjiksi kelpasi muukin puu, mutta seulan pohjan ukko kutoi puunjuurista, välpän pohjan pujotteli pajujen ja tuomien halaaspuoliskoosta. Puunjuurella hän sievästi nitoo laitojen päät toisiinsa sekä seulojen ja välppien korvat paikoilleen.

Metsien Manu, Kalmoon metsäperiltä lähtenyt, oli mestari vakkojen teossa.

Metsien miehenä käpsehti myös Kontti-Elli, Peräkorven ukko, Lahoontien Hautasilmän isäntä. Elli kuljeskeli koivuja myöten ja kun löysi valkoisen tuohipuun, kurotti kätensä, alkoi kiertää ja kiskoa pitkää tuohinauhaa, tanua. Monet koivut Elli riisui, iso röykkiö tuohirullia oli hartioilla, kun hän palasi Hautamökilleen. Tuohista rupesi mökissä kohta kokoontumaan konttia, vähän virsuaki, vielä pyöreää tuohipönttöä ja moikuliaasta nuuskutoosaa. Metsä ja tuohikoivu olivat Ellin kesätuttuja. Mutta syksyllä hän kuljeskeli pyssymiehenä ammuskellen lintuja, oravia ja jäniksiä, ampua paukaisi joskus harmaata kantoa jäniksenä ja sanoi:

"Omani oot!"

Joka talo ja torppa oli ennen itse oma köysimestarinsa, vanhat paapat parhaina. He kokosivat tarkasti talteen hevosten ja lehmien bäntäjouhet, hevosen harijatki ja siankarvat. Sitten haettiin kokilta kelat, ja miehet rupesivat kelaamahan karvaköyttä. Sitä tuli tuvan mitalta, moni kertaan seinästä seinään, rohtimia ja siankarvoja siteinä. Se oli vanhojen isäntien parasta köyttä, oman tuvan tuotetta. Väänsivät hyvät vaarit myös oikein metsällistä köyttä – vittaköyttä. Natisi vain sitkeä metsä ukkojen kovissa kourissa, kun koivuliimikosta koottuja, takassa haudottuja hoikkaisia vitsoja väännettiin ja kierrettiin pitkäksi monisäiseksi köydeksi. Vitsaa pantiin vitsan jatkoksi, teräväksi vuolaistu tyvi vain työnnettiin väliin ja väännettiin – ja köyttä tuli vaikka kuinka pitkälti. Kyllä koivuliimikossa riitti vesaa.

Metsän antama köysi "oli kun parasta manillaa".

Hyötylän salmakari taas rahanikootti nahkanauhoista ruoskansiimoja. Joka miehellä, kuka vain hevosella ajeli, piti olla ruoska kainalossa. Viriää, hyvänkulukuusta hevosta ei sillä tarvinnut lyödä, vähän hälpätä vain, se jo auttoi. Ja se oli hevoselle helpompaa kuin suitsista repiminen. Mutta hituria piti jo krapsia sekä laiskaa kaakkia, köppäriä ja kompuraa huitaista, niin että tuntui.

Saattoi salmakari, kun sattui, vuolaista lestan, käännältää nahan sen ympärille ja pistellä pikilangalla kiinni – tuli hyvä tuppi. Suutarit niitä myös tekivät, suoranoukkaisia leveälapaisia puukon suojia, rehtiä vanhojen vaarien tuppihoitoja, jotka joskus mukavasti mulkkerehtivat takana paapan persustalla. Monet trengit ja muut hyvät kopelsivat itse tuppensa ja ratustivat sen lonkalleen komeaan vaskisolkiseen nahkavyöhönsä.

Reinikan lähellä, Kukkaasojan rannalla, asusteli Helviikinsä kanssa vanha Kukkaas-Sameli, taitava piippumestari. Hän kaverteli koivunvisasta piipunpesiä, Reinikan pläkkyri takeli ja juotti niihin läikkyvät pislait. Kun sitten itse laitoit paattamesta taikka kuusamen oksasta pitkän varren, jo vetelit kessunsavuja, vetelit vaikka kasakkaa. Sitä paremmin vetelit, kun Sameli oli piipunpesän puleerannu, että se läikkyi kuin itsensä mestarin housujen takamaa, johon näppärä Helviiki oli istuttanut suuret nahkapaikat.

Koiviston larvoilla asuva Sairasmäen Kaappoo oli äimäseppä, tärkeä mies. Äimät olivat varsin kysyttyjä kapineita. Niitä tarvittiin pieksuja sekä kintaita paikattaessa – pieksut kestivät paikaten monta vertaa kauemmin kuin ehjäpohjaisina, samoin kintaat. Vanhasta kärrynpyörän päällisraudasta, joka kivikoissa oli oikein hakkaantunut, Kaappoo nakutteli kaikkein lujimmat äimät. Ne olivat kuin hapriikin tekoja, monen paapan mielestä parempiakin.

Kaikkia kylä kysyi – hyviä tinaknappiaki. Ne olivat parhaita hurstihousujen pitimiä, ja ainakin yksi tarvittiin hurstimekoon rinnukseen, vielä pari hiansuihin. Kelpasi tinainen pyörylä tavallisiinkin housuihin, ja hyvin se piti myös kengänpaulan kiinni ruojuhun reimessä, vaikka kuparinen pietarinpollo oli siinä komeampi.

Paloluoman rannalta, entisen mestausplassin paikalta, tinaknappeja purkautui parvittain. Siellä oli melkein kuin niiden hapriiki. Hökkärin Masa valoi tinaa rautaisiin kaavoihin, ja knappeja tuli tusinoittain, kymmenin tusinoin, pojatkin valoivat ja sitten kulkivat niitä kaupalla. Mutta äijä itse välitöikseen tappoi ja nylki koiria, joskus ajeli pitkin maita Pikiöljy-Mattina.

Kysyi kylä, kysyi joka talo, torppa ja mökki kampaa – pitkät tukat vasta oikein kysyivät. Kampa-Teemu, Pitkänmäen Samelin veli, oli kampamestari, tarpeellinen mies. Teemu keittää poruutti isossa padassa lehmän- ja häränsarvia, jopa karoonkin-, että tupa haisi itikalta, mutta sarvet pehmenivät, ja toloho muljahti ulos. Ukko halkaisi sarvet, oikoi ja kuivasi painon alla, sitten vuoleskeli ja sahaili niistä kampoja. Köökki-Jaakkoo Sahanloukolla oli toinen kampamestari, ja kolmas oli Koiviston kylillä Kelles-Sameli. Jaakkoo, Köökki-Lotan mies, Hänkkyläksi ja Heilupalliksi nimitelty, oli taitava kampojen tekijä – itsekin saattoi kehuskella:

"Kuulekkos siitte, ei joka miehell' oo terävä veitti... Kuulekkos siitte, kun minä s' oon, joka tunnen luun."

Kelles-Sameli taas, iso röhtöönen äijä, paskasilmä, resutakki, kulkea köpsötteli pussi kainalossa kampojaan kaupitellen. Jumalanluoma toki hänkin oli, elääkseen nakerteli itikansarvia ja myyskenteli nakerroksiaan eikä kerjännyt. Ja hyviä olivat Kelleksenkin kammat. Oli niinkuin ainakin toisessa laidassa harvat piikit, joilla sai seliittää takkuisen pönsön, toisessa tihiä puoli, jolla saattoi suoria loput ja naksutella. Sai poikakloppiakin porajuttaa ja uhkailla:

"Jons' et anna kammata päätäs, niin täit teköö tukastas karvaköyren ja viöö saviprunnihin... siel' on rumia röntiääsiä ja kuppimatoja."

Pellovaattien hyvät mummat, jotka huulet truutulla tyytyväisinä kehrätä hyrryttivät pörheää luutaasta, tarvitsivat usein harijaa, pellovaasharijaa. Häkilöimisen jälkeen mummat toimittivat sillä viimeisen sukimisen, saivat harjan terän täyteen harijeeta, ja kouraan jäivät parhaat syränpellovaatteet.

Harja oli vaimoisten ihmisten työkalu, vaimoiset niitä tekivätkin. Nopankylän Lehtimäen muori kuuputti metsässä, kynsi ja kravasi veittikakiolla kuusien kylkiä ja kokosi pihkaa pussillisen. Oli mummalla mukava lesta, sianharjaksia siinä pystyssä. Vanhassa napporauskassa muori korventeli metsällistään, kaatoi lestaan ja heitti hyytymähän. Sitten muori valmisti siihen vielä varren, kierteli nuoralla, valoi pihkaa päälle, puristeli ja silitteli, että aivan korjana kiilsi.

Yhtä hyviä harjoja puserteli Mietaankylan Soiton Pieta, yhtä myös Koiviston Pollan Priita, jonka mies oli kuollut köyhänä vuotena.

Naiskansan työkaluja olivat myös karstat, joilla villoja karstattihin iltakaudet, päiväkaudet, joskus tuvantäyteisellä kökällä. Vanhoilla karstarievuilla kraaputettiin karvalankaa varten, vaikka lehmänkarvoja.

Piti olla mestari, joka osasi tehdä karstoja, karstaprättäriksi häntä sanottiin, ja ainakin jonkinlaiset kolehet siinä työssä tarvittiin. Emäkirkon puolella muudan karstaprättäri asui ja kulki töitään kaupitellen pitkin pitäjiä, ja toinen kulki Kauhajoelta.

Kaitehet olivat niin ikään akkaväen aseita. Niistä piti huolen Kaituri-Kustee, joka asusteli mökissä Panttilanmäellä ja teki työtä, vaikka oli mustalainen. Kaitehia ainakin teki, meriryriistä pani tryijyt ja pirut, lujalla pikinuoralla sitoi joka raosta ympärihinsä. Kustee teki niin monipasmaasia kaitehia kuin emännät tarvitsivat, teki harvoja okulinkaitehiaki. Ja kun vanha kaide rupesi hajoamaan, Kustee otti ja sitoo sen uudestansa.

"Ja kaires oli yhtä hyvä kun ennenki."

Mestareitten ja maakareitten suurta joukkoa olivat vielä fällymestarit, peitturit, hyvin kysytyt kinnarit. Joka talo heitä tarvitsi, pahaisessa mökissäkin täytyi olla edes jonkinlaiset fällyroukkooset, pienen piika rievun piti iartaa, jotta sai kylmään luttiinsa hyvät loimivillaaset, trenki-Masa tarvitsi säkeensä päläsykittarukset, ja ajopoika oli hyvillään, kun sai korvilleen kissinnahkaisen lakkimösän.

Itse kyllä monesti ennen oltiin peittureina, mutta suuri oli silti fällymestareitten työvainio. Ja heitä oli: Törmän Peitturi-Hermanni Jyllilän töyrässä, vielä vanha tuttu monimestari, Pitkänmäen Sameli ja Tassin takainen Salon Sameli ynnä Paloluoman Kinnari-Sameli kolmantena, jopa Putkahroksen Teemu Saarten takana. Kaikki peittosit ja kinnasit karvanahkoja.

Työ oli tuttua. Muikeata jauhovelliä tuhrutettiin nahan lihapuolelle, käärittiin nahka kokoon ja nostettiin pariksi, kolmeksi päiväksi uunin päälle lämpöiseen. Otettiin taas ja katsottiin, pestiin ja kuivattiin sekä seinällä kinnaamarauras kinnattiin, vielä käsinkin hierottihin ja hierustettihin. Se oli ankaraa aherrusta. Hiki päässä Kiskolan Mattikin sai koko päivän reuhtoa apumiehenä, kun Pitkänmäen Sameli kirmaili Kiskolan fllynahkoja. Pehmoisia nahkoja lähti peitturien kourista, lammasnahkoja fällyiksi ja pälsyiksi, koiran- ja kissinnahkoja kauluksiksi ja lakinpartahiksi. Muikioolta ne kyllä alussa hajahtelivat.

Kissinnahka oli varsin tarpeellinen talvella, mutta kesällä tarkeni vaikka olokihatulla. Se oli ainakin poikamuksuille mukava lakkihoito ja lämpöisellä hippoinen pidettävä.

Mustassa metsänkorvessa, Karhulan takana, asui Kriikan Soffiija, olkihattujen mestari. Soffiija valitsi hyviä rukihinolkia, kasteli ne varissa vedessä ja palamikootti seittemältä korrelta olkinauhaa pitkät rämpsyt, tömppäsi tasaisiksi ja sitten ompeli niistä korjan hatun. Se oli leviäröytäänen kuin hattu ainakin, ja partahat koukertuivat komeasti ylähäpäin.

Tämä oli metsän muorin tupatyötä, kesäpuolen aherrusta. Viisiäkolmatta penniä siitä lähti, pieni hopeapyörylä toisensa jälkeen, taikka pari, kolme lanttia, taikka pari leipää ja viisipenninen.

Ja poikaklopit saivat kevein kesähatuin laukkoa metsissä ja vainioilla, Pienimmät vain, kun sattuivat härän kanssa samoille laitumille, kapaisivat nopeasti aidan toiselle puolelle – liivihousujen pyrypelli jäi vain kovissa kiiruhissa rempottamaan auki. Kersat olivat kuulleet, että oljet ovat hyvää härän ruokaa.

Kärrymiehiä

    Pöllööki puuta hakkaa,
    mutta asias miestä tarvitahan.

Oli mestareita ja maakareita kirvessepistä äimäseppiin asti. Oli vielä sellaisiakin, ettei muualla missään, jopa oikein kylämäärin.

Pitkin larvamaita Luomaankyliltä alkaen kautta Kampinkylän ja Riitakorven, Viitalan ja Ekyhtinkorven, aina Emäkirkon Koskelanloukolle ja Rehuperälle, jopa Kalajaasjärvelle kuului kärrymestarien suuri meno. Täällä oli kuulujen kärrymiesten paripeninkulmainen metsäperä, täällä kohta joka mies oli kärrymies – talvella myös rekimies. Moni ei juuri muuta ollutkaan, toiset leivänlisäkseen möyrivät mökinmaata, toiset asuivat torppaa. Kärryjä lähti metsäperältä aina vähän päästä pyörimään ympäri maakuntaa, kärryinä pyörivät metsäperän ajatuksetkin hyvin ahkerasti – talvella jonkin aikaa ajelivat käiväräsärmisinä rekinä.

Kärrynpyörä kun lähti metsäperältä pyörimään maailmalle, pyöri pian hopeamarkkoina takaisin – ja sitten markat leipinä.

Kärrymiehiä oltiin. Kaikkein enimmin Kampinkylässä, Kampinkylästä taisi suuri pyöriminen lähteä matkaan.

Emäkirkolla, Ujaasissa, mainitaan tehdyn kärryjä jo satakunta vuotta takaperin. Könnin takana, Ujaasten Melloossa, asui Kölströmi, kirkkomestari, mutta Melloon vävy, Juveeli, kätevä mies, oli kärrymestari, samoin hänen poikansa. He tekivät sekä isoja- että pikkupalakehia. Sanotaan niitä tehdyn myös Könnillä.

Emäkirkon palkehiako Kampinkylän Siltalan Juha lienee katsellut, mutta hänkin rupesi rakentelemaan kärryjä. Juhan isä, Kisko-Sameli, joka asusteli Ekyhtinkorven Tuohisaaren potaskametsässä ja tervasmänniköissä, kopsi välitöikseen ajorekiä, lohonia, mutta Juha teki melkein vaikka mitä, teki jouttikeisiä, teki pikkupalkehia, teki isojakin, laittoi ne lujiin rautoihin ja veti maaliin, nikkaroi lohnia, raudoitti ja maalasi, vielä välitöikseen sorvaili rukkia. Kukkoonikkarin kanssa hän rakenteli pappilaan oikein nelipyöräiset kaleessit, jo viimein yksinään laittoi samanlaiset nelipyörät Korsnääsin papille. Oli Juhalla jo kolme poikaa apumiehinä, ja lastua lyötiin joskus lattian täydeltä. Pieni Liisa-muori, Tuomiston Puuro-Juuseen tytär, aherteli ja työnteli lastuja suureen uuniin taikka takkaan, joka mölkkerökivistä muurattuna komotti oviloukossa.

Mutta silloin kuin Siltalaanen ei itse ennättänyt sepän töihin, Juhan velimies, Kampinluoman Joeli, joka asui vähän tuonnempana, Hautalan naapurina, löi Juhan tekemät kärryt ja reet rautoihin. Joelilla oli oma paja, oma oli Juhallakin, saman luoman rannalla molemmat.

Nelipyöräiset kaleessit olivat jo aika rekkulehet ja kysyivät taitomiestä. Eikä isojapalkehiakaan, kaksipyöräisiä kirkkokeisejä, joiden komeat koukeromuodot pohjautuivat menneeltä vuosisadalta, kopeltanut kuka vain. Niiden mahtava monikäiväräinen istuin, pakuraselkä, retkui rentona jouttien ja nahkahihnojen varassa. Takana oli käyrät rautaiset fieterit kuin jouttiäkehen piikit, ja nahkahihnat kuin silojen kannattimet, pikku hihnat vielä edessä. Istuimen kaareva selkä sekä nahkatyyny oli topattu siankarvoilla. Samanlaiset olivat pikkupalkehet, vain pienemmät, samaa vanhaa komeaa koukeromallia olivat jouttikeisit, mutta niiden istuin keikkui vahvoilla puujouttiilla. Mestari oli tehnyt puutyön, mestariseppä raudoittanut, ja maalari vetänyt värit, samat mielivärit, joita vanhat ihastelivat arkuissaan, kello- ja karmikaapeissaan. Istuimen selkämystän ja poskien kellanruskealla pohjalla oli koreita kukkia ja ässänvääriä, samoin särmissä, mutta reunapuolet, aisat ja takalaudat oli maalattu tummiksi. Taikka oli koko ajopeli sivelty tummanveheriäiseksi sekä vedelty vaaleita raitoja reunoihin, särmi ja istuimenselkä koukeroitu oikein korjiksi.

Kaleesseilla ajelivat papit ja muut isot herrat, palkehilla ja jouttikeiseillä keikuttelivat rintakylien isot isännät. Jouttikeisit oli miltei joka talossa. Mietaankylän Virkaviita niillä muoreineen ajaa poukotti, samoin Ala-Reinikan Jaakkoo Maijoineen, Jaska-poika vielä istua kyrjytti takalaudalla kivertäen kyntensä laudan kripoohin. Yli-Reinikan lautamies lasketteli pikkupalkehilla, mutta entinen Kisko-Mikki ja Koivisto, Lohiluoma ynnä muut ajelivat isoilla. Vanha Rinta-Paavoolaanen ajaa rymisti mumman kanssa, ja se oli ison isäntäparin komeaa menoa. Kärryjen kenoselkä istuin retkui ylähä ja alaha, heittelehti sivuillekin sinne ja tänne – ajajien päät vain piippailivat selkäkaaren ylitse.

Mutta monet talot ja parhaat torpat ajaa kolistelivat myös häkkikärryyllä. Hyvät olivat nekin, hyvin nytkyttivät ja keikuttivat. Selkänojainen istuin oli notkuvilla vartailla korkeitten häkkilaitojen välissä. Siltalaanen teki häkkikärryjäkin, vielä enemmän rupesi niitä valmistelemaan Siltalaasen poika, Harjun Jaakkoo, joka asui samassa kylässä, Karhuvuoren laidassa. Jaakkoo rakenteli häkkikärryt valmiiksi asti, teki puutyön, raudoitti ja maalasi – taikka antoi Joeli-sepän raudoittaa. Ekyhtin Sameliki, Tuohisaari, Kisko-Samelin poika, oli häkkikärryjen mestari.

Mutta kerran, 1870-luvulla, kun Harjun Jaakkoo häkkikärryineen oli mettumaari-markkinoilla Vaasan torilla, muudan herra sattui Jaakoon luo, katseli kärryjä – jo vei häkkikärryjen mestarin jonkin talon pihalle, osoitti Turun kärryjä ja sanoi:

"Rupia teköhön tuollaasia... ne kaupaksi menöö!"

Jaakkoo katseli ajopelejä, mittoi ja kaavaili vähän mallia paperillekin. Olivatpahan hiukan kuin häkkikärryt, mutta kumminkin eri pelit.

Ja Jaakkoo rupesi koppuloimaan. Sai siinä häkkikärryjen, isojenpalkehien ja jouttikeisien rakentaja värkkäillä viikon, toisenkin, veistellä ja höyläillä aisapuita ja laitapuita sekä juurikenkuloita, vielä näperrellä pyöreäkylkisiä puupuikkoja sekä suoria että keikkaselkiä. Sai sepitellä pajassa toisen mokoman, kolmannen ahertaa maalisuti kourassa taikka hyppysissä raitoomapensseli. Mutta kärryt rakentuivat, eivätkä olleet häkkikärryt. oli matala laita, pyöreäkulmainen perä, kapea kaidespuu, ja puupuikkoja, nippuloita, nappuloita ympäriinsä, vielä kahdet istuimet, kenoselät, käyräkaaret, nippulain, nappulain kannattamat. Ja koko kärryhoito notkahteli kaksien teräksisten linijaarien varassa, kahden pyörän välisessä akselissa, peräpuolessa kolmas linjaari koossa pitäjänä. Neljä henkeä saattoi kärryillä istua ja ajaa rytkytellä – heilui vain ja keikkui.

Ja kärryt menivät kaupaksi.

Oli saatu hyvä kärryjenmalli, turkulaaset. Jaakkoo sai tehdä puita ja maalata, minkä ennätti, Joeli-seppä poikineen pouhuutti pajassa ja pani rautoihin. Ostajia oli kyllä. Kolmet, neljät kärryt oli kytketty perä perää, kun Jaakkoo ajaa nutkutteli Vaasan markkinoille. Ja kaikki kelpasivat – lisää vain kysyttiin, kun loppuivat.

Kysyttiin kohta kotorinnallakin. Isot rintalaaset pian ajelivat turkulaasilla, nuoretkin ajoivat, parhaat pojat päästelivät kärryjen täysin ja lauloivat:

    "Liinukka varsa ja nappulirattahat,
    ja itte pirän ohojista kiinni.
    Kun vertaastansa rakastaa,
    ei tarvitte olla fiini."

Jo rupesivat toisetkin kylänmiehet kokastelemaan kärryjen teossa – siitähän taisi lähteä rahaa kuinka paljon hyvänsä. Viimein oli pieni mettäkylä melkein kokonaan kärrymiesten kylä, Ekyhtinloukko ja Viitala samassa matkassa. Turkulaiset hallitsivat Karhuvuoren kansaa ja Ekyhtinkorpea koko kesäkauden, osan talveakin. Oli nikkareita, seppiä, maalareita, oli topparikin. Korpi-Heikki kopelteli kärrynkoria pikku tuvassaan, Peräkampin Juha tehdä rytisti ja Luoman Matti kautiootti. Joeli-sepän perilliset, Juha ja Liisan Samppa poikineen iskivät rautcihin, Teeri-Heikki kolmantena. Mutta Harjun Jaakkoo joukkoineen ei enää ennättänyt juuri muuta kuin maalata. Milloin pantiin kärryihin topit, topattihin, Salmakarin Iisakki – sekä myöhemmin Hautalaanen – rupesi repimään passeerinahkaa, neulomaan ja toppinastoja naputtelemaan – karvoja tukki väliin täytteiksi. Oli naapurikylillä asiaa laulella:

    "Kampinkylä kun kaupunki,
    on sielä yhyret urvukki,
    ja on sielä kolome seppääki,
    Teeri-Heikki ja Suutari."

Ja mettäkylä meni mettumaari-markkinoille monin kärryjonoin. Eikä turkulaasia tarvinnut tuoda takaisin. Vaasan torilla oli maakunnan miehiä, rahamiehiä, joille kärryt kelpasivat, oli hurrejakin, jotka tulivat katsomaan ja mongersivat jotakin:

"Va kostare oopokärry?"

Kyllä kärrymies ymmärsi, että ihmisen puhetta se taisi olla ja arvasi, jotta hurri tiedusteli, paljonko kärryt maksavat. Osasi oikea kärrymies hyvin vastata:

"Huntra viiskymmentä markkaa... huntra tiuku markkaa..."

Toisetkin kylät, aina Rehuperää myöten, rupesivat kärryjä rakentamaan. Riitakorven metsäperän parhaina ahersivat Riitaluoman Juha, Kaihlan Iisakki, Tuomi-Hermanni ja Ristiläänen. Tuohisaaressa takoi ja nikkaroi vanha Sameli sekä Koskelasta tullut Santeriseppä, Viitalassa monet miehet, Viitalan nikkarit ja Tuomiston maalarit, ja Friikooli oli hyvänä seppänä. Koskelan loukolla olivat fälttisepätkin kärryseppinä, Rehuperällä häärittiin, ja viimein Kalajaasissakin ruvettiin kopertelemaan kärrynpuita, vaikka ennen oli värkätty vain maan ja myllyn kanssa.

Toisaalla taas Luomaankylässä Väliluoman Juha, Siltalaasen poika, askarteli ajopelejä ja maalasi, ja Häjynluoman perillä Lakso-seppä, Joeli-sepän poika, kopisteli kärryjä rautoihin. Palomäen kylilläkin aherrettiin, seppä kalkutteli siellä Alangossa, ja Honkalan Jaakkoo puristeli kärryjen puita – Kisko-Samelin perikuntaa olivat.

Satuit mettumaarin edellisviikoilla kulkemaan pitkin peräkyliä, jo huomasit joutuneesi kärrymiesten valtakuntaan. Joka kylässä oli pajoja, joka pajassa paukutettiin, Kampinkylässä neljin, viisin, Ekyhtissä kaksin pajoin, Viitalassa kolmin, Koskelassa koko joukoin. Nokinen pöksä puhalteli tuhansia poukkoja läpi katon, ja kolmet, neljät nokinaamat tuhersivat. Tuolla porattiin reikiä ja kieriteltiin kiskoja kiinni, taikka taottiin aisarautoja, tuolla tehtiin linijaareja, tuolla kourarautoja, tuolla taas ulkona luoman rannassa pantiin pyörärautoja päällen.

Pyörärautojen panossa vasta olikin koputusta ja kaputusta, tulta ja tulista kiirusta. Taottiin vasaroilla, pideltiin pihdeillä, ja vyöhaoilla kiskottiin – valkea soihasi miesten kourissa ja kintuissa, ja savu kierrähteli. Lopulta lyötiin vettä – kihisi ja höyrysi kuin saunankiuas.

Jossakin pajan edessä kärryt olivat sepän vasaralta jo valmiina pyörillään, vain linjaaria piti vielä koetella. Sepät nousivat kärryille ja rytkyttivät vuoroin toista ja toista puolta, että kärryjen pohja kopsahteli linjaareihin. Hyvät olivat, eivät katkenneet, eivätkä lievänneet. Luoman Mattikin, kova linjaarien koettelija siihen sattui, kaahaisi kärryille rytkyttämään, puri mälliä ja sanoi:

"Runnotahas vielä niitä!"

Vasaran pauke kuuluu nikkarinkin työpaikasta, väliin taas visaisen kluvun kopse, taikka sahan pureminen – kirveskin joskus veistää ja puukko kavertelee. Kiirus on, markkinoille pitää vielä nämäkin kärryt joutua, ensin sepän kouriin, sitten maalarin käsiin.

Ja taas visainen klupu kopsahtaa purahan päähän, saha puree ja höylä viheltää. Aika paukkukouria miehet ovatkin. Luoman Mikki lyö kärrynpyörät päivässä kokoon, Heikin Samppa kopsii kohta koko korin. Mikki onkin oikein pyörämestari, eikä juuri muuta teekään, pyörän kun heittää menemään, toista jo kokottelee. Ja Sameli, pahannahkainen Korpi-Heskin poika, on tyytyväinen, kun saa täysin päivin purra puuta ja puristaa, iskeä reikiä ja lyödä tappia, höylätä ja paukuttaa. Väliin vain pitää höylän väsyttämää kättä heilahduttaa suoraksi, ja taas käydä kiinni.

Maalarissa taas heiluu suti, monta sutia, väliin kohta kiulullinen. Vanha maalari ahertelee koko huonekuntansa kanssa. Ja kirkkaana kesäpäivänä on pieni pihamaa suurena työtupana – kärryjä täynnä. Nuoremmat, yhtä hyvin tyttäret kuin pojatkin, suttaavat pohjamaalla, isommat sutiavat toisikertahan, vetelevät jo raitojakin. Mutta vanha maalari tarttuu lakeerisutihin ja vetäisee päällisiksi läikkyvän pinnan, sivelee kultaprompsin särminortehen ja kärrynkapan kärsärautoohin. Ja kärryjen nenälautaan pitää painaa kultaisin puustavin: "Juho Peräkamppi Kurikka", tai "Iisak Kahila Kurikka", taikka "Matti Luoma Kurikka", taikka jonkun muun kärrymiehen nimi. Se on siinä näkyvällä paikalla komea ja niinkuin vakuutuksena, jotta tohtii poskimällin takaa puhaltaa ostajalle:

"Katto tuohon, jos epäälet! Siin' on nimi ja osootes, jotta saa kysyä perähän, jos mitä vikaa on. Ja saa tierustella hintoja elikkä tingata uusiaki... kyllä tuloo! Kurikasta min' oon niinkus näet tuostaki... ja kärryt on kurikkalaasia. Kyllä tieretähän, jotta ne kestää!"

Kurikkalaasten nimellä kärryt jo kulkivat, turkulaasista ei enää puhuttu. Eivätkä ajopelit aivan entisenlaisia olleetkaan. Rautaisiin kehyksiin pingoitettu pyöreäkulmainen kangassärmi oli muuttunut komeaksi neliskulmaiseksi etulaudaksi, joka pystynä, rautaisin orsin ja pystykorvin kohosi nenälaudasta. Istuimien selkäkaaret olivat kohonneet, ja käyristyivät entistä komeammin. Ne oli tehty kuusen karahkasta painamalla, eikä kuten ennen, juurikäyristä, joita etsiskellen oli saatu laukkoa pitkin metsiä muorivainaan saroollen saakka. Kaikkein suurin muutos oli tullut puikkoihin. Entiset hiukan käyrähköt puupalikat oli vaihdettu rautaisiin. Pikkusormen paksuisesta pyöreästä puikkoraurasta katkottuja kappaleita oli vasaroitu sopivan käyriksi rautapuikoiksi – ja työ kävi paljoa nopeammin kuin puupulikkain näperteleminen. Kaihlan Iikkoo lienee laittanut ensimmäiset rautapuikot siinä 1888-1890:n vaiheilla.

Rautapuikkoisina kärryt olivat keveämmän näköiset – olivatko kauniimmat, oli eri asia.

Kurikkalaisia olivat myös pussikärryt, pienet yksi-istuimiset kököttimet, joiden takaosan päällys oli tasaisena lautana – lauta oli saranoilla, niin että sen voi käännältää kolmannen henkilön istuimeksi. Hyvät torpparit niillä ajaa nytkyttivät, saattoi talon paappakin mumman kanssa niillä mennä keikottaa. Saivat hyvän keikutuksen, sillä pussikärryissä oli tavallisesti notkeat saksilinijaarit.

Ja mettumaari-markkinoille mentiin yhä suuremmin joukoin. Vaasan torilla oli pitkät rivit kärryjä ja kärrymiehiä, oli pyörä pyörän vieressä, aisapari toisensa rinnalla, mies aina kärryryhmän takana. Kaikki olivat "kurikkalaasia", vaikka olisivat olleet Emäkirkon Rehuperältä. Suuri tori oli väkeä ja tavaraa täynnä. Mutta suuri ja väkevä maakunta oli Vaasan ympärillä, Etelä-Pohjanmaan viljavainioiden kansa ja rantaruotsalaiset. Oli joukossa kärryjen kysyjiä – mutta kärryjä miltei enemmän, parhaana aikana joskus kolmetsadat, ylikin. Katseltiin niitä, kysyttiin ja ostettiin. Mutta entiset hyvät hinnat, puolitoistakin sataa markkaa kärryistä, olivat menneen ajan saaliita. Sadalla jo myytiin oikeita pelejä, taisivat jotkut peräkylien kopellosnikkarit myydä hutkia joskus seitsemälläkymmenella. Sen mukaisia olivat tekeleetkin.

Mettumaari meni markkinoineen, mutta kesää kesti, ja kärryjä yhä puserrettiin. Saivat mestarit valmiiksi hevosensa perään neljät, viidet ajopelit, jo lähtivät kiertelemään ja kyselemään pitkin maakuntaa:

"Tierättäkö, kuka tääl' olis hyviä kurikkalaasia vailla? Nyt niitä sais kohtuhinnalla."

Luoman Matti ajeli ahkerasti, Peräkampin Juha vielä ahkerammin, Tuomi-Hermanni lähti usein junnaamaan, samoin Koskelan ukot. Oli sellaisiakin kärrymiehiä kuin Saarelan Teffaani, Kriikku-Aukusti, Pakan Matti, Koskelan Kärry-Salu, jotka eivät itse tehneet ei pyörän koippuraa, antoivat vain nikkarien nakertaa, seppien takoa ja maalarien tuhrata, maksoivat ja lähtivät jälkipuolessaan vedättelemään kurikkalaasia pitkin maantietä. Pakan Matti rymysi Vaasan markkinoilla joskus kymmenien kärryjen kauppamiehenä, ja vanha Kärry-Salu rehasi maita pitkin ja poikin kaiket kesät.

Kun hyvin sattui, tavattiin ostajia jo naapuripitäjistä ja saatiin heti rahamiehenä ajaa hyssytellä takaisin. Oltiin rikkahia, vaikka oltiin kotoisin larvakyliltä. Pitihän Karhuvuorenkin vierillä joskus olla rahanpuolta. Kukkaro kyllä sitten kovin kutistui, kun oli maksettava seppä ja maalari sekä porvarille raudat. [1890:n korvilla maksoi kärryjen raudoittaminen 24:–, raudat 22:–, kärryjen kori 15:–, pyörät 9:–, maalauttaminen 7:–.] Monesti kumminkin tehtiin vaihroskauppaa ja korvattiin sekä seppä että maalari kärrynpuilla.

Toisinaan täytyi ukkojen ajella viikko, parikin, ennenkuin oli viimeiset myyty. Kärry-Salu junnaili joskus kuukauden. Kulkeennuttiin väliin Uuteenkaarlepyyhyn ja Kokkoolahan asti, Kannuksehenkin, Vetelihin, Halsualle, Toholammille, Lestijärvelle ja Karstulahan sekä toisaalle Kuurtanehelle, Alaurelle, Ättärihin, Keuruulle, Parkanohon, Virroolle, Karvialle ja Ikaalisihin, vielä Hongoonjoelle, Siikaasihin ja Merikarvialle. Sitten taas toisin vuoroin mettäkylän miehen kärrynuti mennä nutkutteli ruotsalaisia rantamaita.

Peräkylien kärrymiehet ajelivat sivuitse monen kirkon ja tapulin ja vaivaispojan sekä saivat nähdä muutakin maailmaa kuin kotorintaa, Kampinkylää ja Ekyhtinloukkoa. Tuskin maailman keskipaikka olikaan Paavoolanmäellä. Monta kummaa saatiin nähdä ja kuulla, monenlaista oli maailman puheenlaatu – Ikaalisten ja Parkanon puolessa raavahat ihmisetkin puhuivat paskakielellä kuin häjyt mukulat, jotta "meilän ja teilän". Ja monenlaisia oli kirkkoja, Teuvan kirkko kaikkein kummin. Se oli rakennettu niin mukavasti, että se oli keskeltä halki, ja mitä enemmän väkeä puskeutui kirkkoon, sitä leveämmäksi repesi rako. Sitten se sitä mukaa kuin kirkko tyhjeni, painui kokoon. Närpöön kirkonmäellä taas oli kirkkotalleja niin ylettömästi, että sekaisin menit, kun rupesit niitä laskemaan – oli ainakin kolmesataa, Korpi-Heikki oli laskenut.

Suuren kumman toi Luoman Matti matkaltaan – harmaan kanelin. Tuvan loukossa syrpyskopassa se pitkäkorvaisena kykötti ja mukristeli partaista noukkaansa. Koko kylä kävi sitä katsomassa, ja jotkut sanoivat:

"Ei tuo taira olla kun keskenkasuoonen kesäjänis."

Vietiin kärryjä vieläkin kauemmas kuin Kannukseen. Lehtisen Manu, joka myös nikarteli kärryjen koreja, laittoi 1890-luvun alkupuolella pienen ilmoituksen Oulun "Kaikuun", että kysykää hintoja ja tilatkaa. Kysyttiin hintoja, kysyttiin kärryjen muotoa ja sitten tilattiin.

Kurikkalaasilla ajettiin pian Oulun seutujen teillä, ajettiin viimein aina Tornion takana.

Kurikkalaasten kanssa rehattiin koko kesäkausi, ja tehtiin samalla maatyötäkin, minkä sitä kenelläkin oli. Jotkut kävivät ajopeleineen vielä Kristiinan mikkelimarkkinoilla.

Mutta sitten talven tultua kärrymiehestä tuli rekimies.

Jo vanha Kisko-Sameli rakenteli lohonia, samoin Siltalan Juha poikineen. Lohna oli entisten isojenpalkehien isäntien ja jouttikeisipaappojen talvinen ajoneuvo, vanhaa laija, komea reki, jonka kaarevien laitojen takaosa kohosi selkälaudan korkuiselle, ja viisto nenälauta päättyi anturakäyrien korkeaan noukkaan. Jouttikeisien värimestarit olivat lohnankin maalanneet, raitoneet ja koristelleet kukilla ja kukoonkuvilla.

Edesmenneet paapat ja isäpaapat ajelivat komeasti sekä kesällä että talvella. Kukat ja kukoonkuvat vilkkuivat korjasti – paapat ja mummat olivat mielissään.

Mutta sitten ruvettiin tekemään rekiä – sanottiin kirkkoreeksi –, jotka olivat vähän samanmallisia kuin lohnat, mutta laidat oli laitettu ohuesta laudasta kairespuiren ja välipattahien varaan, ja nenälaudan korokkeena oli käivärä särmi, särmin korvissa vaskiset knupit, Iisakki Tassin valamat – oli vielä siivet sivuilla. Isossa kirkkoreessä, jota vanhat vaarit nimittelivät myös lohnaksi, oli kutsinistuun ja vielä selkälaudan, perän, takana kapsäkinlauta. Pienen kirkkoreen perä oli tavallisesti pyöreäkulmainen, eikä reki kaivannut kutsinistuinta enempää kuin kapsäkinlautaakaan.

Ja kirkkoreestä tuli kärrymiesten kauppareki. Saatiin jo taas malli oikein herraan rekehen. Siinä 1870-luvun puolivälissä tuli jokin suuri herra Harjun Jaakoon tupaan, pasteeraili lattialla niinkuin herrat pruukaavat ja sanoi:

"Mine ole Östermyyra pruuki inspektor. Taitako sine teke minulle yks teme malli reki?"

Ja herra piirteli plyijööspännällä kamarin seinäpaperiin reen kuvan. Siinä oli käivärä nenä ja käivärä perä, sivulaudatkin käivärät ja pulleat, kutsinistuin nenän edessä, kapsäkinlaudan paikalla iso loota. Jaakkoo katseli kuvaa, kipristeli silmiään ja sanoi:

"Noo – koitanpahan yrittää."

Rekimies yritti, ja reki tuli, käiväränenäinen ja -peräinen niinkuin oli kamarinseinään piirretty. Pruukin herra sai hyvän reen ja oli tyytyväinen, Jaakkoo sai hyvän reenmallin ja oli tyytyväinen.

Jaakkoo rupesi rakentelemaan käiväränenääsiä rekiä, ja ne hyvin kelpasivat markkinoilla, herrat niitä ostivat, toiset tilasivat, prouvaastit ja lääsmannit, Leeteniukset, Viliam Pettersonnit, Mietaan katteenit ja muut, ynnä Emäkirkon ja oman kirkon isot isännät, Valtio-Koivistokin. Sanottiin rekeä myös kasaanireeksi. Samaa käivärämallia Jaakkoo teki pienen soukan ajoreen, pulukan, ja siihen mahtui vain yksi henki, mutta takana anturain kantapäillä oli rautakannattimien varassa lesta, jolla ajomies saattoi istua.

Pulkka oli parasten poikien mielireki. Sillä oli mukava lasketella friijoomatkoilla, vaikka aina toiseen seurakuntaan, ja sitten itse lestalla istuen lennättää morsianta miniäkestihin taikka kirkkoon, vaikka hyppyynkin.

Mutta jos iso paappa olisi mummansa kanssa pulkalla ajaa köröttänyt kirkkoon, koko maantie olisi katsonut nauraen.

Kasaanirekiä ja pulkkia tekivät, kutka tekivät, Väliluoman Juha teki useita, Luoman Mikki nikarteli muutamia, Kaihlan Iikkookin taisi tehdä. Käyrine peräpatsaineen ja nenäkäiväröineen ne eivät olleet joka miehen rakennettavia.

Mutta kirkkoreet melkein olivat, ja niitä kopsi kokoon joka kärrynikkari, – vielä Teeri-Samppa ja Pikku-Mattikin – kaikkein ahkerimmin syystalvella, joulun edellä. Tuomaan markkinoille Vaasaan piti joutua joka miehen Rehuperää myöten. Kolme rekeä oli kuormassa, joskus vielä neljäs perässä juoksemassa. Vaasan torilla seisoa kärvisteltiin viluissaan rekien ääressä, kun ostajat kulkivat katsellen ja kysellen. Kurrikin tuli ja tieteli:

"Va kostare lera?"

Kolme, neljä kymppiä rekimies sai "lerastaan", ja kun yhdenkin oli myynyt, jo teki mieli ryypätä viluunsa kupillinen varimakiaa. Torilta sitä sai paksulta hurriämmältä, lasillisen varia vettä, johon oli sekoitettu lusikallinen siirappia – kymmenen penniä maksoi. Kannatti ehtoolla mennä toisten rekimestarien kanssa olutpuorihin ottamaan lisää lämmikettä. Ja matkavakkaan piti vielä saada potollinen kaupunginmurua sekä mukuloille krinkulavyhti ja joitakuita hurrinsitimiä.

Muutamat rekimiehet kävivät Vaasassa taas paavalin markkinoilla, monet vielä Kristiinassa kynttelimarkkinoilla. Rekiä oli, ostajiakin aina sattui, ja larvakylän mies tarvitsi rahaa.

Mutta kevättalvella, kun päivät rupesivat pitenemään, ainakin jo marianpäivältä, ruvettiin käsittelemään kärryvärkkejä. Niitä oli orsilla kuivamassa aisapuista alkaen. Oli kärrynpyörän kappaa ja koippuraa, oli valmiiksi veistettyä ja pykälöityä kiekopuuta, oli myös lautaa ja istuimen k aarikäyrää.

Kesä oli tulossa, kylätiet kohta rupesivat humahtelemaan, kärryt pääsivät pian taas liikkeelle.

Korpi-Heikki liikkui jo aisapuita hoyläillen, Luoman Mikki paukutti pyöriä kokoon, ja Joelin poikien pajassa tohisivat palkeet. Siellä oli jo kärrynkori pukkien varassa kumollaan.

Kärrymestarien vuosi oli pyörähtänyt ympäri, ja kärrynpyörät lähtivät taas pyörimään. Kärrymiehet, jos kutka, tiesivät:

"Ei makaavan kissin suuhun hiiri juokse."

Rurinvartahat, rukki ja sohlot

    Niin pois kun poomillenki.

Miehet tekivät, mitä tahtoivat, vaikka vittaköysiä, vaikka käiväränenääsiä rekiä, repeteerikellojakin – eivät olleet taitamattomia.

Eivät olleet noloja naisetkaan. Samoja kurikkalaisia hekin, samoista nokisaunoista noukittuja, samat olivat perinnöt: näppärät sormet ja täysijärkinen pää sekä loppumaton työninto. Sama, olivatko isojen rintapeltojen perillisiä taikka tummien peräkorpien tyttäriä.

Ja koto oli kaikkien kaikkein paras koulu.

Silloin kuin pojanmölkähäiset, takkupäät maanperilliset, kavertelivat puuhevoosia ja päretrekiä, viipperöötä ja vesimyllyjä ja hiansuulla hoitelivat varsanjalkaansa, flikkamukulat asuulivat trasutyttyjen kanssa ja neuloa kruttasivat niille tanttuja. Hiukset vain haapsottivat silmillä, ja niskassa heilui lampahansaparo, kun pieni tytär huulet truutullaan hoiteli ja hyssytteli mokkelootansa, laittoi niitä nukkumaan ja taputteli niiden pyöreitä poskia. Siloiset trasunaamat, jotka tuhruisina mollottivat peiton alta, olivat kovin tyytyväisen näköisiä – mitä he ajattelivatkaan, pikku mokkelopäät, pienet ystävät. Tyytyväisenä haapsotukkakin otti taas "neuleensa".

Siinä oli hyvä alku ja oikeat pohjat.

Hyvä oli jatkokin.

Kohta saivat pienet sormet pidellä kurinvartahia, juoksuttaa kurinlankaa vartaalta vartaalle ja katsoa, ettei lykky puronnu. Mokkelo toki sai ensimmäiset tulokset, klumppuiset näperrykset, mutta kumminkin kaikkein mieluisimmat ja kauneimmat. Sitten jo piti itsellekin kutoa sukkaa ja rasaa, jopa lopulta, isona ihmisenä, oikein raitavartisia sukkia ja kuvarasoja. Niitä tuli ja niitä oli, oli sitten lutissa taikka kamarissa koko orren komeana, sukkaa moniraitaa ja kaikenkirjavaa kuvarasaa. Kelpasi niitä näytellä kylätiellä ja kirkkotiellä. Kesällä kun larvakyliltä asteltiin kirkolle avojaloin, kannettiin raitavarsia sukkia käsivarrella – korjat olivat, kantajaansa kiittelivät.

Kutimesta tuli tyttärien elämänikäinen tuttava, kudinvartahista sormien alituiset seuranpitäjät. Työhön mentäessä, työstä palattaessa sormet ja vartahat askartelivat, ja lanka lappautui verhan kaulukseen pistetystä keräkoukusta. Silloinkin, kun miehet työmaalla hornasivat ruokalepoaan, tyttäret saattoivat istua kököttää jossakin kalvespaikassa ja kudinvartahat pitivät ainaista piirileikkiänsä.

Pitivät vielä muorivuosinakin. Vanhat käppyräiset sormet käyttelivät vartaita, kun mumma mennä köykytti naapuriin, käyttelivät yhtä ahkerasti kylän muorin kahvia odoteltaessa. Joskus vain rautavarras lennähti poikkipuolin suuhun, kun kutoja peukalotuumalla mittaili kutimensa pituutta. Hyvä oli, kohta sai ruveta soukentamahan. Paapan hyviksi toki vanhan mumman sormet askartelivat, paapalle piti vielä ainakin syylingit pistellä – tiedä, koska tässä kuukahtaa.

Toinen elinkautinen työtoveri oli rukki. Kaiket talvipäivät se hyrräsi. Minkä pyörivät päivät, pyöri rukkikin, pyöri monesti öitä myöten. Rukin hyrinä, monenkin rukin, oli talven suurta tupavirttä. Hyrräsi rukkeja viisin, kuusin, toiset takan ääressä, toiset sivuseinällä ja peräpuolessa. Piirtoolassa oli joskus ison takan ympärillä seitsemän, kahdeksan pörinää – kolmet, neljät tyttäret, pari piikaa, miniä ja päiväläinen –, ja koivuinen valkea loimotti takassa koko päivän.

Rohtimista alkoi joka tyttären pitkä kehruutaival. Jalkatassut tuskin ulottuivat lavittalta polkuumelle, kun tytär jo sai ruveta rukkia pyörittämään. Piikkinen kräkky ja rohdintukko oli kuin krätyinen äijä, jota piti repiä parrasta, nyhtää ja venyttää ja laskettaa lankana rullalle – ruma sarvipää paljastui äijän suuren pönsön alta. Vanha paappa katsoi naureskellen ja kysyi pieneltä kehrääjältä:

    "Tieräkkös, mikä s' oon,
    kun on yks leipä ja kaks varrasta,
    ja ämmä vetää äijää parrasta?"

Klumppuusta tuli lanka, ei kaikiste tahtonut mahtua nukkahaarukan nielusta, ja suu yritti aivan kuivaa, kun piti yhtä mittaa kastaa sormeansa. Mutta lankaa tuli, yhä parempaa tuli, kyllä vain kelpasi hurstin kuteeksi. Monta kräkkypartaa tyttö sai riepoittaa ja vuosikausia polkea vanhaa luohaavaa rukkiklosaa ennenkuin kelpasi kehräämään syrämmiä ja osasi kieritellä pellovaasluutaasen tortin ympärille, niin että se kehrättäessä hyvästi juoksi.

Sydämien kehrääminen oli raavasten ihmisten työtä, eikä kaikkien raavastenkaan. Komea pellovaastortti oli kuin paksuihin karvaturkkeihin kääritty pikku tonttuäijä. Totisena se seisoa kökötti torttiväärän noukassa ja hiljalleen pyörähteli, kun kehrääjätyttö riisui turkkia ja lasketti hienona säikeenä rullalle. Ei pyörähdellyt tortin tonttuäijä halvan hurstin hyviksi. Hienot syränlangat, liinaaset, olivat parhaita paitalankoja sekä naisten kesäpukujen loimilankoja. Kaikkein taitavimpien kehruumuorien hyppysistä lähti niin pienen pientä pellovaaslankaa, että parikymmenpasmaisen vyhyrin saattoi vetäistä kultaringin lävitse.

Talvikauden kun rukit hyrräsivät, jo kevätpuoleen tuvanorret notkuivat. Oli sydänlankoja, oli myös hurstinlankoja.

Mutta oli tehty työtäkin. Salamoninpäivänä oli pellovaanen kylvetty ja kesällä pellavaasmaa peraattu, sitten syksyllä, kun kuitu oli ruvennut ruskahtamaan, veretty, riivoottu, sidottu pijoohin ja saviprunnissa lijotettu, ynnä aidanselällä kuivattu, sitten saunassa kuivattu, loukutettu ja klihirattu, vielä häkilööty ja hariattu seka lopuksi kehrätty langooksi ja vyhyrin puis kieputettu vyhtiihin, laskettu pasmoottaan ja sidottu pasmalangalla, neljäkolmatta pasmaa vyhtiin. Ja tappurat oli kannettu saunan taakse.

Kesäinen pellovaasmaa, emäntien ja mummien mielipelto, joka päiväpaisteessa sinisenä lainehtien oli saanut ylhäältä jumalanilmaa ja taivaankastetta, alhaalta maan väkevyyttä, oli nostettu tuvanorsille odottamaan aikaansa.

Tuvanorsilla olivat ja odottivat kevään suurta pesua. Pellovaaslankoja piti vielä päiväkausi keittää poropadassa, pestä ja pyykitä avennalla sekä levittää viikkokaudeksi keväthangille. Hohtavilla lumikentillä maan kasvattamat langat saivat taivaanvaltojen suurpesun: sadetta, tuulta ja päiväpaistetta. Jo erkani niistä sienteä mullanharmaa, ja jäljelle jäi puhdas vaalea pellovaanen.

Oli työtä silloinkin, kun kehrättiin villoja ja karstattihin.

Isossa talossa ja hyvässä torpassa oli paljon lampaita, ja villoja oli – syksyllä saatuja loimivilloja, kevättalvella kerittyjä kuretvilloja sekä mettumaarin aikaisia kesäkuteeta, ynnä vielä mahatakkuja, reisivillojaki ja kakunlieminääsiä. Kaikkia tarvittiin, kun oli iso väki, paljon piti olla sukkaa, rasaa ja villavaatetta.

Pienimmät tyttäret ja piika rievut saivat kraaputella alussa mahatakkuja sekä nyppiä ja hossata, ja taas nyppiä hossooksia. Mutta raavahat karstasivat parasta villaa, mitä lampaat antoivat. Näppärästi karstasivatkin ja pyöräyttelivät polviltaan komeita hahtuoota, köykäisiä kuin kessumiehen savupuhalluksia. Takan ympärillä lämpöisessä he leveästi istua kököttivät, mutta mahatakkujen kraaputtajat saivat kuruilla syrjäpuolissa ja puristella karstapahasistaan kissanhäntiä.

Toiset taas kehräsivät. Nuorimmat töhersivät kurinlankaa, mutta vanhat rukin ja villan tuttavat hyrräsivät lujaa ja kierää lankaasen kuretta taikka pientä kläningin kuretta, joka painoi vain viisi, kuusi luoria kymmenpasmainen vyhti. Siinä jo tarvittiin vanhaa taitomuoria, muoria, joka kerralla nykäisi hahtuan käsivarren mittaiseksi ja sitten hiljaa hyrräten juoksutti sen rukin rullaan. Silmät ummessa muori hyrräsi ja hyrisi, ei tarvinnut katsoa, kun vanhoissa hyppysissä oli hyvä tunto. Kolmekin kymmenpasmaista vyhtiä hän päivän pitkään juoksutti rullalle. Parhaissa taloissa oli oman väen apuna vielä vasituiset karstaajat ja keheruuämmät, Perna-Alppeet, Hakkoo-Liisat, Jyvä-Iikoon Kreerat.

Oli pörinää ja karstojen kraaputusta. Ehtoolla kun miehet koteutuivat ulkotöistään ehtatöihin, oli tupa täynnä työtä, jokahittella oma aherruksensa.

Mutta väliin pysähtyi koko tupa kuuntelemaan, kun jollakin oli jotakin sukkelaa toimittamista. Piika-Liisa siinä kesken kaiken innostui näyttämään, kuinka vanhapiika kehrää: nukkui ja kehrätä pöristi, ei kuullut, vaikka mitä olisi hänelle huudettu, yrisi vain itseksensä ja pää kuuppaili. Mutta kun sanottiin: "poikia tuloo!" heti hyppäsi ylös hösyten:

"Mihinä-mihinä-mihinä?"

Se oli kaikista hauskaa. Toisetkin rupesivat kehräämään vanhaapiikaa, jo viimein myös Jyvä-Iikoon Kreeta. Mutta kun trenki-Masa töksäytti: "Jyvä-Iikkoo tuloo!" akka huitaisi torniväärällä ja ärähti:

"Oos sinä, ryökäles!"

Ja lankamyttyjä yhä karttui kattoon ja seinille, mitä enemmän kevät kului.

Piti lankoja myös värjätä, painaa.

Entiset emännät tulivat toimeen hyvillä perinnöillään, tuhersivat samoin keinoin kuin kirkonmaassa makaavat mummat ja mummain mummat ennen muinoin. Mettänroskat ja maantuotteet olivat parahia paineeta. Vainiot, luhrat ja kankahat niitä kyllä antoivat, kun menit pyytämään.

Muori meni, nylki koivunparkkia kaadin täyden, repi sianmarjan varpuja kainalollisen – siinä oli harmaanpaineeta. Ei muuta kuin keittää padassa ja panna sekaan vähän kuparröökiä. Taikka kantoi muori kasan nevakanervia – ne antoivat kuparroökin avulla samaa harmaata. Mutta kun mummu tarvitsi ruskianpaineeta, hän kynsi airantieroja taikka kiventieroja, kastoi langat ensin kuparröökivetehen, sitten tieravetehen – hyvää tuli. Kestävää korjaa ruskeaa mumma sai nevakanervillakin, kun pani painetpatahan vähän kaalikiviä. Jos mumma tahtoi keltaasta, hän kävi repimässä koivunlehtiä, keitti niitä ja antoi hiukan kaalikiveäkin. Samalla lailla mumma sai hyvää keltaista myös löökinleherillä.

Mutta mustaa ei muori mettänneuvoilla saanut, eikä tummanpruunia. Silloin piti mennä Äällingistä ostamaan iso truutullinen ruskeita tikkuja elikkä pruuninpaineeta, keittää niitä ja kastaa langat ensin kuparrööki- taikka kaalikivivedessä, sitten painetpadassa. Ja sammalveheriäästä sai Äällingin sarttelinpaineella. Mutta punaasta, puhumattakaan kippiänpunaasesta, eivät osanneet painaa muut kuin opinkäyneet färijärit, eivät liioin sinistäkään. Riitaluoman Hessa oli kyllä toimittanut Ekyhtin muorille, että pitäisi pissiä sankoohin ja antaa sen oikein muiota, niin jo tulisi korjaa sinisenpainetta ja niin lujaa, ettei vieryysi ei koskaan.

Kolmannet ahkerat työtoverit kurinvartahien ja rukin jälkeen olivat soholot. Kerran ja toisenkin niiden piti päästä tupatöihin – apumiehinä vielä puolarukki ja kerinleheret, etuväkenä loinpuut ynnä rullapenkki ja rivi kehiä.

Marianpäivältä alkoi ankara kankahien kutominen.

Loinpuut olivat jo pyörineet tuvanlattialla mennen-tullen, ja pitkä ripa oli sitten joutunut sohloihin. Jo olivat akat saaneet ahertaa ja asetella. Kluvat ja kluvaanorret, niiret ja niittenpyörät, pelekit sinne, kaitehet tänne, solomuvarvat, polokuumet, harakat, polokuumiennuorat ja kaikki rekkulehet oli pitänyt ratustaa reisipuiren väliin lailliseen järjestykseen, niin että jokahinen hoiti virkansa, kun ruvettiin yhteistyöhön.

Jopa hyvin hoitikin, kun emännät ripaa poomillen väännettäessä olivat muistaneet sanoa:

    "Niin pois kun poomillenki!"

Oli helskettä, kun taitava tytär istui kangaslauralla täydessä toimessaan. Jalat hyppelivät, polkuumet hyppelivät, vielä niidetkin tanssivat, sonninsarvinen harakka hypähteli ja kluvat keikkuivat edestakaisin tavoitellen kiinni työstävää, joka sukkelana suikkelehti sinne ja tänne hyppysistä hyppysiin. Tytär pelasi, sohlot soittelivat, kaikin hypeltiin. Iloinen helsket täytti tuvan, kun vanhat hyvät tuttavukset yhdessä ahkeroitsivat.

Jo taas, kun loimet olivat joutuneet kohta lopuilleen, kutoja sieppasi pelkit polviensa väliin ja lähti hyvillään hyppimään ympäri kartanota. Oli tärkeä asia – kumman hän ensin sattui näkemään, miehen taikka naisen, samaa sukupuolta hän vasta tuli saamaan ensimmäisen perillisensä.

Hurstia kyllä kutoi kuka hurstihelma hyvänsä. Sen kuin omilla polkimillaan poukutti sohlojen polkimia ja nakkeli syöstävää, sai vääntää karkeaa kangasta lukkarillen kymmenin kyynärin päivässä. Sarvipäinen lukkari joutui umpikääröön heti ensi päivänä niinkuin pitikin, ettei kutojan tarvinnut ruveta hänen yökumppanikseen. Kutoja sai vain naureskella:

"Eipä trenkänny mennä lukkarin vierehen maata."

Muutaman päivän kun sohlot paukuttivat hurstiksi, jo tuli säkkikangasta talon tarpeiksi, tuli myös koltinkuorta sekä miehille kesämekkoa ja housuvaatetta, tuli lakanaaki, tuli vielä vaimoisille pairanhelemaa niin pitkälti kuin kivijalakapairat tarvitsivat. Hursti oli kovettua jo vanhojen muorien ja paappojen neliinvartista kangasta, kymmen-, nelijätoistapasmaasella kaitehella kudottua.

Ei varsin suuria vaatinut liinaasen liinan eikä aivinaasen kutominen – kaharenvartista ja neliinvartista kyllä pian opittiin nakkelemaan, vaikka nelijäkolmattapasmaasella, ja kudottiin, kuka kulloinkin ennätti. Sydänlangoista kun pantiin sekä loimet että kuteet, taikka kuteet harijeesta tai häkilyksistä, tuli paitaa ja paidan miehustaa, joka kesti miltei ihmisen iän – parani vain vanhuuttaan ja kirkastui.

Ja se oli oman pellon pellovaasta, kuljetettu kautta monen vaivan – saviprunnin ja saunan, loukun ja klihdan, häkilän piikkitarhan ja rukin rullan.

Mutta siniraitaiset, sydänlangoista parkkumiksi kudotut parijanvaarut ja tyynynvaarut sekä siniristiset tyynynliinat, sydänlangoista nekin, jo tarvitsivat taitajaa, samoin kuin pummuliset, puolivillaaset ja villaaset tanttu-, verha- ja kläninkikankahat, ynnä myös miesten kesä- ja talviverhot puolivillaisista lankaasihin ja verkoihin asti.

Tyttäret, yhtä hyvin larvassa kuin rinnalla, olivat omia taitajiansa. He polkivat puita ja nakkelivat syöstävää ja kiersivät lukkarille ristiraitaasta, poikki- ja pitkinraitaasta, kuvaasta, flammuusta, klumppulangoostaki laitettua, neliniitistä, jo kuusi- ja kahareksaniitistäki. Ja mallitilikkuja lennätettiin ympäri kyliä, kun saatiin sanoma:

"Sillä kuuluu olovan vähä komiaa kangasta... pitää mennä hakohon mallitilikkua."

Kelpasi tyttärien omissa kutomissaan mennä vaikka mettumaarina kirkonmäelle. Siellä kyllä nähtiin – tekijä kantoi työtään, työ kiitteli tekijäänsä. Samoin myös hyvät emännät liikkuivat omissaan, jopa mummatkin kuuputtivat kurttuisten käsiensä kutomissa tummanharmaissa. Eivätkä vain tyttäret, emännät ja mummat, Köyryselkäinen paappa asteli pyhät ja arjet käärittynä mummansa käsialoihin, samoin isäntä perillisineen emännän aikaansaannoksissa – minkä emäntä vain oli ennättänyt istua kangaslaudalla. Ylkämieskin totisena seisoa tönötti vihillä seka hyvillään hyppeli häitään vihkivaattehis, joihin morsian oli helskyttänyt kaikkein suurimman taitonsa ja mielihyvänsä.

Talon naisväen suurena virkana oli pitää kotoväki paapasta alkaen pahaiseen kersaan oikeissa verhoissa, sekä riihirökäleissä että kirkonkemputtimissa. Muutamat ennättivät vielä itse klanstata kutomansa – kastelivat kankaan nepsäksi ja kiersivät tiukasti klanstookoippurallen, vielä vavioolla suutittivat, ja pistivät lämpöiseen uuniin yöksi. Jotkut itse tamppasivat lankaasensa, vanutellen isossa pykäläpohjaisessa vesiruuhessa niin lujaksi, että kesti vuosikausia hierustaa ennenkuin persusta meni hiuki.

Oli naiskansalla työtä – vaatteenpuoli oli alati huolena. Ja silti piti joutua vielä moneen muuhun asiaan – kesät raataa ulkotöissä, syksyllä kautioida riihellä, ja aina hoitaa karja sekä katsoa, että ruoka oli pöydässä ajallansa. Heille jos keille sopi vanhojen sanoma:

    "Vie putua mennehnäs,
    tuo puita tullehnas,
    oo karjalla ollehnas!"

Ja ehtoolla taas, kun miehet jo etehittien takana kiskoivat vällyjä korviinsa, naisten piti hoidella hiilosta sekä huolehtia, että takanpelli tuli kiinni.

Nukkuessaankin nuori emäntä sai yöllä monesti toisella kädellään keikuttaa kehtoa, jossa pieni perillinen ketturoi.

Kaikkiin piti pystyä vaimosta syntyneen vaimoisen ihmisen – vaikka sontalapion varteen, vaikka paukuttamaan kahdeksaniitistä ja kaikenraitaasta. Perintöveret vetivät ja velvoittivat – ja eläminen.

Mutta jokivarren ja mettäluomien rantasaunojen savuisiin pimentoihin oli piiloutunut paljon suurta taitoa. Löydettiin sieltä ja kannettiin kamarinpesän eteen koppakääröjä, joista sitten kasvoi moninaisia kangastaitureita – kutoa paukuttivat kukin laillansa ja purkivat sohloista kuka mitäkin, kuka mitä tahansa.

Säkkihurstia paiskotti kuka vain sohloihin päästettiin. Mutta kun Piika-Samppa pääsi kangaslaudalle, hän lasketti hurstia, jossa ei ollut ei päätä eikä puota. Samppa pujotteli loimilangat niin merkillisesti, että oli väliin kahdet suut, väliin vain yksi kita, polki ja kutoi, ja tuli valmista säkkiä, ettei muuta kuin leikata paloiksi ja pallistaa.

Pellovaattista aivinaasta ja lakanakangasta polki ja poukutti tavallinen ihminen, mutta suurempaa taitoa jo tarvittiin, kun piti kutoa rivanmurteesta hantuukikangasta. Pantiin loimet niisihin erestakaasin ja poljettiin niinkuin poljettiin, ja siitä tuli komeaa koukkausta, Mutta jos vielä poljettiinkin edestakaisin, tuli vielä komeampaa silimäästä. Ekyhtin mumma polkea hipsutti edestakaisin, nakkeli syöstävää ja kutoi paapan iloiksi oikein pienistä sydänlangoista sieviä silmäisiä nästyykejä.

Mutta vain harvan sohloista saatiin kaunista salaveetia. Tiupäkki-Jaakkoo, Teuvalta tullut Syvänojan poika, oli niiden mestari – kutoi ristisiä ja kaikenkuvaisia. Pieni mustanpuhuva teuvalainen oli oikein kankuri, joka kutoi vaikka mitä, neuleettomia säkkejäkin ja kaikenmoisia konstikankaita, kutoi niin tivihiä kaulahittia, että kun pani sellaisen päähänsä kirkkoon, niin ei kuullut mitään. Kankuri asusteli usein Lepolassa, Jyllilän myllytien varressa, paukutti lukitun oven takana, ettei olisi oppia varastettu, ja sitten kulki säkki selässä töitään kaupitellen. Toisinaan Tiupäkki kyllä toi emännille mallitilkkujakin ja kievehti akkaväen joukossa puhua klipottaen joskus niin, että sivusta katseleva isäntä nousi ja nakkasi Kankuri-Kaupin pihalle.

Pummulisia ohuita hintuja kaulahittia, jotka kesälämpöisellä olivat hippoisia pidettäviä, kutoi moni omiksi tarpeikseen, kun sattui sopiva kankaan loppu, ennenkuin tutkaimet tulivat käsiin. Mutta taitavat kaulahittien kankurit kutoivat niitä vaikka koko kirkkokunnalle, koreita ristiraitaisia ja reunaraitaisia ja kaikenraitaisia, vanhoille ihmisille tummantuntuisia, nuorille sitä korjempia. Ja rinta ja larva liikkui pää peitettynä kotoisilla kaulahittilla. Pitkät paksut, kolmelta palmikoorut piiskat riepsuivat kaksittainkin kaulahitten alta – jo oli komea nähtävä.

Mutta selkäkaulahitten kutojat olivat melkein mestareita. Entinen Pikkulan Alappee niitä kutoi, tummanharmaita suuria villahuiveja, joiden reunapuolissa olivat vaaleat raidat, taikka isot ristiraidat ajoivat yli koko vaatteen. Piti olla oikein vartavastiset leveät sohlot, joissa kaulahittia kaksinkin hengin kudottiin.

Selkäkaulahinen oli tarpeellinen kappale. Talvella kun ajettiin kirkkoon taikka kylään, leveä huivi, kulmittain kaksin kerroin käännettynä, oli lämpöisenä pään ja hartiain suojana. Reenperän ylitse näkyi vain paapan ruskea samettiperäinen hilleri, pitkä tukka ja siperiannahkainen kikkurakaulus sekä selkäkaulahitteen körtätty mumman pää. Ja kylmässä kirkossa näit, kun katsoit ovensuusta, akkain puolella vain selkäkaulahittiin käärittyjä tummia hartiaköyryjä kumaraisine pääknuppeineen vieri vierin penkki penkiltä saarnastuolin juurelle asti. Toisella puolella käytävää taas oli pitkät rivit pälsyjen kauluksia ja pitkätukkaisia päitä, vielä paljaita pääkukkuroita siellä ja täällä.

Näppärät naiset pystyivät vieläkin enempään. Hyvässä talossa tarvittiin monia roitia, peitteitä, pahainen larvatorppa tarvitsi varojensa mukaan ainakin muutaman, pienellä piikasellakin piti olla peite lutin sängyssä, toinen orrella. Sukkelat sormet ja nokkela pää niitä rakentelivat, toisen toistaan komeamman.

Paksut, mahatakuista, reisivilloista ja karvalangoista kudotut ruskeat karvaroirit, olivat vain rekiroiteja, hevosenloimia ja torpparien sängynpeirteitä. Mutta ristiraitaiset tapeetit ja lautaroirit jo olivat kauniita vaikka iutin sänkyyn, kelpasivat hyvin myös talontyttärien ylähäkamariin. Pojatkin, kun asioillaan kulkivat, sellaisen heti mielihyvikseen huomasivat, vaikka vain taitamattomat rupesivat imehtelemään:

"Onpas siinä korija roiti!"

Ja kun vielä fällyjen päällinen oli väsköötiä, valkoisiin loimiin punaisen- ja veheriäisenraitaiseksi ja -kuvaiseksi kudottua roitia, niin se vasta korja oli. Oli väsköoti korjaa muuallakin. Talon sänkyratikaan ei näyttänyt miltään, elleivät sen etehittet olleet väsköötiä. Pikkulan Alppee oli taitava tapeettien ja väsköötien kutoja, kutoi niitä aikoinaan myös ahkera Kallion Maija.

Mutta komea täkänä oli niin konstillinen kudottava, ettei siihen moni pystynyt. Siinä kun oli laureehinsa kahdenkertaiset, toisistaan irtaallaan olevat kudonnat kuin Piika-Sampan säkkihurstissa, niin otappa siitä selvä. Kuvien laidoissa langat juoksivat ristiin, ja kuvat vaihtuivat eri puolille. Oli siinä kaikennäköistä koukeroa, puuta ja kukkapuskaa, komeaa ässänväärää, vielä pikkuisia kukkoja istumassa kukannoukalla. Täkänä oli tavallisesti mustapohjainen, kuvat punaiset – toisen puolen pohja oli punainen, kuvat mustat.

Eipä juuri nähty täkänää piikatyttöjen lutissa, eikä pienten talojen tyttärien kamarissa.

Nukkaroitia kyllä nähtiin – moni kutoi niitä itse, mutta Pikkulan Alppee oli mestari. Mustaa pohjaa Alppee paukutti pummulilangasta ja aina väliin nosti lakkapunaasella villalangalla pieniä nukkia, käyttäen apunaan hienoja rautavartaita. Ja Alppee asetteli nukat, niin että niistä tuli kaikenmoisia tähtiä, kuvia ja kiemuroita ja kukkaisia puunoksia. Hyvin kudottu nukkaroiti oli komea roiti. Piikatytön, torpparin ja pikku talon sängyn peitteeksi se kyllä kelpasi, jopa usein isommankin paikan.

Mutta komea ryijy oli komiaan ja rikkahien komeuksia. Piikatytön silmiä huikaisi sitä katsoakin. Ei pystynyt tekemään, ei ollut aikaakaan, ja viidenkymmenen markan vuosipalkka olisi uponnut yhteen ryijyyn, tuskin olisi riittänytkään.

Ainakin sata vuotta on Kurikan rintakylillä kudottu ryijyjä.

Rinta-Tassin Kaisa, Laulajan tytär, mainitaan ensimmäisenä taitajana. Kun hän seitsemäntoista ikäisenä 1830-luvun lopulla tuli Tassiin emännäksi, hän jo osasi kutoa ryijyjä – mustapohjaisia ne taisivat olla, keskellä punainen kukkapurkki puuta kasvattamassa ja ympärillä kaikenmoisia koukeroita. Jo Laulajassa ollessaan Kaisa oli kulkenut töitään kaupitellen pitkin pappiloita ja muita isoja paikkoja, oli sattunut Emäkirkon pappilaankin ja saanut siellä Alceniuksen mampsälleiltä erinomaisia malleja. Kaikkein korjimmat ja kirkkahimmat orjantappuran kukat, kissinkellot ja keltakukat ja kukkien lehdet niissä hehkuivat ja heloittivat. Kaisa rupesi niitä sovittelemaan ryijyihinsä, nukitti toisiin lisää, toisia jätti nukittamatta, jopa näperteli uusiakin kuvia, hänellä kun oli sellainen pää, että vain

    "Soholojen alta sieppas mallin."

Sai Kaisa toki sitten lisää muitakin malleja, kun kulki ryijyineen joskus Vaasaan ja Kristiinaan asti, käyden pappiloissa ja muissa hyvissä. Ja omien metsien ja vainioitten roskilla Kaisa painoi kaikki langat, kunkin lajinsa mukaan – painoi myös jo porvarien roskilla.

Saatiin komeita ryijynmalteja vielä toisaaltakin. Maanmittari Erlingin rouva ja tyttäret Jalasjärvellä olivat oikein taitavia kutojia, Aleksandra oikein mestari.

Saapui kerran, taisi olla 1880:n vaiheilla, Erlingin entinen palvelija, Kurikkaojan Kaisa, Oja-Kurikkaan kutomaan ryijyjä, ja matkassa oli Aleksandran malleja. Jo tuli taloon kova touhu – ryijynloimet sohloihin ja tyttäret auttamaan mestaria. Sanna, Soffiija, Lissu ja Alpertiina saivat kukin oman ryijyn, saivat vielä enemmänkin – suuren opin, Oja-Kurikka rupesi välitöikseen kutomaan ryijyjä, eikä enää tarvinnut mestaria.

Samoilla vanhoilla pohjilla ollaan vieläkin – Rinta-Tassin ja Oja-Kurikan. Paloluoman Maija on vanhan Kaisa-muorin tyttärentytär, oppitytär, sekä taitojen perillinen, ja istuu alituisesti leveissä sohloissa korjat kuvat silmien edessä. Samoilla opeilla askartelee Ryijy-Amaliija, Oja-Kurikan tytärparvi pysyy kotiperinnöissään, joutaen vain lepohetkinään ryijylankoja näpertelemään. Samoja Oja-Kurikan tyttäriä, samoja taitureita, mutta vanhaa polvea, on Rinta-Tassin Alapertiina, komea mumma, hehkuvien ruusutarhojen istuttaja.

Isoisten talojen tyttärillä piti olla iso ja komea sänkyryijy, joka sitten tyttären häissä levitettiin lattialle vihkimälavittan alle. Siinä kirkkailla kukkapohjilla kuunneltiin papin lukuja, pantiin kultaringit pyhille paikoilleen ja sanottiin lujat sanat. Oikein hyvällä tyttärellä saattoi olla toinenkin, sänkyryijyä pienempi rekiryijy, samanlainen korjin kukkasin ja kiemuroin koristeltu.

Kamarin korjana oli rekiryijy, mutta tarvittiin sitä toki muuhunkin – nimensä mukaan. Talvella kun talon haltijaväki ajoi kirkkoon taikka hyviin vieraisiin, ryijy oli vällyjen peitteenä, niin että se hyvin uloosti. Selän takana oli nukkaroiti, jonka tupsuinen reuna riippui reenperän sarjalla, ja alla heinien peittona oli raitainen karvaroiti.

Tämä oli isojen rintalaisten menoa.

Mutta häjylle talolle ja larvakylälle kyllä kelpasi, kun oli sylissä fällyroukkoisten peittona punakuvainen nukkaroiti ja alla kulunut karvaroiti.

Olisi melkein ollut liikaa, jos mettäkyläänen olisi levittänyt reenperälle jotakin korjaa. Ainakin Onton Matti olisi pian tullut huutamaan perään:

"Mies, mies – roitis putuaa!"

Varsin hyvin sopivat komeat kirkkaat kukkaryijyt ja kiemurakuvaiset täkänät rikkaaseen rinnan taloon. Ne olivat kamarin kaunistoksina, kun taas ison tuvan parhaina olivat ylpeät sänkyrarit väskööti-etehittineen nurkkapuolissa, peräseinällä leveä kiemurakylkinen karmikaappi ja kruunupäinen pullokylkinen kellokaappi, vielä oviloukossa tavaton takkamuuri, jonka piisinotta koukertui komeana kaarena.

Ja korkean katon alla poikittain oli valtava jumihirsi, alempana paksut vuoluhirret täysine leipävartaineen.

Ja leveällä lattialla liikkui pystypäinen emäntä.

Porvaria

    Maa se on, joka elättää,
    mutta kauppa rikastuttaa.

Kärrymiehet kiertelivät ympäri maakuntaa ja toivat markkoja larvakyliinsä – hyvin tarvitsivat.

Rintalaisetkin rehasivat – rahan perässä hekin ajelivat, moni mies.

Vanhan-Kakkorin Iikkoo jo oli aikamoinen rehari. Hän osteli lintuja, itsekin ammuskeli, ja vei niitä aina Helsinkiin asti, toisin vuoroin taas leivotti läpileipiä ja kuivasi tuvan katon täysin, täytti suuren kuorman ja ajaa nutkutteli Helsinkiin. Rahamiehenä nutkutteli takaisin.

Mutta entinen Väkevä-Tuisku, Loukajan äijä, joka oli Vanhaa-Kakkoria vanhempia miehiä, lasketteli ohrakuormalla Pietariin asti, vaihtoi ohransa lankakuormaan ja lähti ajelemaan kotia päin – monet kerrat kävi Pietarissa. Mutta sattui muutamasti, kun Tuisku ei ollut hankkinut lupaa vaihtokauppaansa, että hän joutui kiinni ja olisi menettänyt henki riepunsa, ellei muudan herra olisi puhunut hänen puolestaan. Henkensä hintaa Väkevä-äijä sai sitten maksaa ryssälle monta vuotta. Viimein kumminkin Tuisku hoksasi ilmoittaa, että hän on jo kuollut, ja näin pääsi liioista henkirahoistaan.

Samoihin aikoihin teki Pietarin matkoja Mäki-Tassin Iisakki, oikein jymy ukko. Rahakukkaroineen Iisakki meni, tavarakuormalla tulla rymisti takaisin – tuli kerran melkein rahakuormalla. Mutta kovalle oli silloin ukko otettu – sitä vaille, ettei joutunut elävältä paistetuksi.

Iisakki sattui Pietarin kaduilla vastaksuttain kovin ystävällisen herran kanssa. "Trastuit – kappusivai?" herra sanoi, rupesi puhuttelemaan ja näyttämään kaupunkia, jotta tuolla on keisarin taloo ja tuolla on keisarin kirkko, tuolla se ja se. Viimein vieras tarttui Iisakin käsikynkkähän ja sanoi:

"Lähäretähänpäs kattohon synäkookkaa, johona rukoollahan! Se komia on, ja s' oon justihin tuos."

Tassi lähti, tallusteli edellä huoneeseen. Herra paiskasi oven kiinni ja väänsi lukkoon – ukko jäi sisään. Vaikka olikin synäkookassa, ei Tassilla ollut aikaa ruveta rukoilemaan, sillä huoneen peräseinä pohotti aivan valkeankarvaisena, niin että Iisakki oli läkähtyä. Suurilla nyrkeillään hän paukutti ovea ja potki ja karjui:

"Ovi auki, perkeles vie – ja pian!"

Seinällä oli rautapuntari. Tassi sieppasi sen ja väänsi rautaisen oven raolleen, että tuli vähän vilpoisempaa ilmaa. Iisakki vetäisi sitä rintaluihinsa ja rupesi katselemaan ympärilleen: loukossa oli suuri rahaläjä. Tassi heti tukki kaikki taskunsa täyteen, pisteli vielä saappaitten varsiinkin, otti rautapuntarin ja rupesi odottelemaan. Jo tuli synäkookan päämies katsomaan paistiansa. Kurikkalainen komahutti puntarilla päähän ja lähti nopeanlaisesti harppomaan.

Suurena rahamiehenä Iisakki ajaa rohisti Mäki-Tassin kartanolle, kuorma vielä kukkuroillaan kaikenlaista Pietarin tavaraa. Jo kelpasi Tassin emäntienkin elää. Silkeissä kahisten he astuskelivat, rusinoita pistelivät tynnyreistä suuhunsa, toisin vuoroin napsivat mötyksiä ja kivisydämiä, sitten taas, kun niihin kyllääntyivät, natustelivat prenikoita.

Pietarissa ajeli monet kerrat myös Iisakki Kurikka, Mäki-Tassin Iisakin poika. Rahakukkaroineen hänkin meni ja toi palatessaan monenmoista Pietarin tavaraa, mahorkkia ja ryssänlehtiä sekä tökötiltä haisevaa halpaa ryssännahkaa ja mänttinahkaisia ruomia, toi kaffeetakin ja sokuria, toi lankoja ynnä kaikenlaista kangastavaraa.

Toimellinen Iisakki-pari, Kurikan ja Mäki-Tassin isännät, olivat jo kuin porvareita, jotka hankkivat ja myivät yhtä ja toista tarpeellista tavaraa. Oikea porvari sitten tuli Kurikkaan, kun Iisakki Kurikka laittoi kauppapuorin ovineen ja tavaroineen. Tuli sitten myös Tassiin.

Mutta jo ennen Iisakkia, siinä 1860-luvun alussa, oli ruvennut porvariksi Kallee Leetenius, pappilan poika, ja laittanut kirkon tienoille kaupan. Siellä, vanhaa Kylmää-Jyrää vastapäätä, Sikasaaren laidassa, maantien vieressä oli Kalleen kauppapuoti, ja

    "Kauppa käyy kun siimaa."

Mutta kohta tuli, 1866, Kankahankylähän Äällingin Villee ja rupesi kauppamieheksi. Ihmiset mennä köyssyttivät Kalleen sivuitse Villeen puorihin, ja Kalleen puori rupesi jäämään tyhjäksi. Levulan Iisukin juosta hyssytteli äideen asialle Äällinkiin päin, kun Kallee sattui olemaan kauppansa portailla ja kysyi:

"Mihinkäs Iisu on menos?"

"Porvarihin!" poika vastasi ja lähti neliittelemään.

"On mullakin myirä!" Kallee huusi perään, mutta Iisu vain paransi vauhtiansa.

Oli Iisu ennenkin hyssytellyt Kankahankylassä ja hyvin osasi Villeen puorihin. Siellä oli tien vieressä punainen matala rakennus – klasioves helähti kulu, kun oven työnsi auki. Iisu oikein säikähti ja katseli ympärilleen:

"Kuka täälä kuluus ajeloo?"

Ovi soitteli, ja porvari tuli hoitelemaan pojan asioita, punnitsi vittiskoolis kahvia ja sokuria viisi naulaa tasan, antoi muutakin, mitä ostaja halusi. Kaikkia oli, mistähän oli saatukin niin paljon kraamaa. Seinät olivat täynnä, katot täynnä, vielä lattiallakin kaikenlaista. Oli lankapunttia, kangaspakkoja, kaulahittia, kahvikuppia, maittilaknekkoja, sokuriastioita, oli tupakkia mitä vain: parikuntaa, profeetaria, piknellapötkiä ja lanskarullia. Katossa kiikkui karstoja, kahvimyllyjä, hevoosensukia, ja lattialla oli sillitynnyri, silakkaneliikka ja suuria köysirullia, oviseinällä mänttinahkaasia ruomia ja kriimunvarsia. Laatikoissa oli ainakin sokuria ja kahvia, kryyniä, nisujauhoja, mahorkkia, ryssänlehtiä, nuuskua.

Jo piti olla vaikka mitä. Kuka muisti kaikkien hinnatkaan?

Kyllä Äällinki muisti ja tiesi, mitä missäkin oli, mittaili ja punnitsi, mitä kukin kysyi ja teki truitttuja – vain paperin pyörähdys hyppysissä ja pieni näpräys, jo tuli luja truuttu. Ja lootahan porvari nakkeli, mitä sai rahoja, helähteli vain. Kyllä siellä taisi olla paljon rahaa.

Villee-porvari oli mukava mies. Koko ajan hän puheli ostajille, laski leikkiä ja naurahteli, eikä pitänyt kiirusta. Muisti hän hyvin, että emännille ei tahtonut kelvata sokuritopin pehmoinen pohjapuoli, mutta piti olla kovaa noukkaa. Kyllä Villee tiesi akkojen mielen: topin pohja suli suussa heti tyhyjäkatohon, mutta noukka oli näkyysää. Sitä kun oli vaikka pieni kipenö kielellä, saattoi juoda koko kupillisen, jos kaatoi vadille ja puhalteli. Poikasille porvari antoi kaupan päällisiksi ison lakrissan palan ja sanoi:

"Panes tuosta suuhus lanskaa... se sitten on makoosta. Lanskaa munki suuhnani on."

Piknellaa porvari kyllä itse puri, vaikka se tahtoi korvennella rintoja. Mutta lanska, vaikka olikin makoista, kovin syljetti.

Kun Villee pääsi varsin vauhtiin, ei Kalleen kauppa enää oikein kannattanut. Leetenius lopetti porvaroimisensa ja rupesi asumaan maata. Yritti Sikasaaren rannalla sitten jokin Paklunti, joka piti olutkauppaakin – pois pakeni, yritti taas, mikähän oli, Kilisiä – ei menestynyt. Ukko hoiteli vähän aikaa Ei-oo-puoria, jo heitti ja lähti kävelemään.

Mutta Aällinki sai kävellä vain puorissaan tiskin takana, hoidella vittiskoolia ja tehdä truuttuja.

Aina vähän päästä ovikulu helähteli. Ostajia oli puori joskus täynnä.

Ja kraamaa oli yhä enemmän, kaikki paikat täynnä, vielä makasiinissa suolaa ja rautaa. Oli emännille kaikenlaisia paineita sekä lankarullia ja monenvärisiä lankoja turkinpunaisista oljaanisiin ja krekliinisiin asti. Isäntämiehille oli sikaareita sekä hyvää kasakkaa, nuorille miehille Väinämöösen punaisia paperossipuntteja. Oli myös jo lamppuja, huulilamppuja sekä klasilamppuja, vielä kattolamppujaki, oli myös lamppuöljyä. [Vainämöis-paperossi ilmestyi kauppoihin 1880-luvun puolivälissä, kattolamppu 1880:n vaiheilla.] Kylänmiehet sanoivat:

    "Porvaris on kyllä,
    ja myirähän rahan tarpehes."

Tiesivät vielä asiankin:

    "Kauppaa teherähän ja voitooll' eletähän."

Rupesi klasiovi helähtelemään muuallakin. Yli-Reinikan kartanolla jo 1880-luvun alkupuolella, kun Matti muuttui porvariksi, kohta Tassin mäelläkin soittui Israelin ovikello, ja Koivistosta oli kauan kuulunut kulun ääni. Äällingin aikoina oli siellä jokin Teeni yritellyt, sitten taas Forssanteri, mutta ei Isookylä oikein voitoilla elättänyt – pois olivat paenneet. Viimein Levulan Iisakki, joka pikku Iisuna oli laukkonut Villeen puorissa, laittoi 1887 kaupan Levulan kujan suuhun.

Saatiin vähitellen porvari joka kylään – Salamoni Kruunaa, Laulajan Elliä, Paloluoman porvaria, Lohen porvaria, Kreinin porvaria, Pakan Mattia, Loukajan Mattia... Kyllä miestä riitti, ja jokahinen sanoi:

"Kyllä minä pirän huolen, jotta mun puorihnani on kraamaa."

Olikin siinä pitämistä – jokahinen kysyi jotakin, kuka mitäkin. Ilmankin oli ennen kyllä eletty, mutta kun porvarin puorissa nähtiin, jo tarvittiin sitä ja sitäkin – mänttinahkaisista ruomista ja kattolampuista syränalustan knappeihin asti. Ja mettäkylien kärrymestarit vielä tarvitsivat omat tavaransa – reki- ja kärryrautoja kokonaisin kuormin, kaupungista niitä oli ennen vedätelty. Mutta nyt porvari toi Vaasasta ja Kristiinasta vaikka mitä. Kymmenelläkin hevosella yht'aikaa tuotiin Levun Iisakille tavaraa suoraan Vaasasta.

Ja sitten taas vietiin.

Porvarit ostivat pitkin syksyä viljaa, enimmin kauroja, paljon myös rukihia, monet ostivat suuret makasiinit täyteen. Oli rinnan paapoilla viljaa, kytökauraa ja rintapeltojen rukihia, oli torppareillakin vähän, ja torppien hyvät eukot, Pussi-Sussoot – jotkut talojenkin muorit – joskus pussittivat kaatinsa piiloissa pikku mosselon pienestä ruislaaristaan ja vaihtoivat sillä naulan tasan – porvari hyvin tiesi, mitä piti punnita. Toivat monet emännät myös voita ja kantoivat kananmunia, omaa tavaraansa. Kahvia ja sokuria kaipasi sydän.

Kevättalvella, kun kaupungin isot porvarit rupesivat varustelemaan viljan laivausta ulkomaille, maakunnan porvarit alkoivat raahata kaurojansa ja rukihiansa kaupunkiin. Hevosia kysyttiin, torpan ukot lähtivät ajamaan, jopa rinnan isännätkin, jotkut parhaat paapat, joilla oli vielä aitan laareissa myytävää, lähtivät viemään omia viljojaan porvarin laskuun, ja saivat vetopalkan omiksi hyvikseen sekä viljastaan paremman hinnan kuin syksyllä.

Ja maakunnan vilja vaelsi joskus pitkinä kuormajonoina kohti merenrantaa.

Kaikki saivat rahaa – kaupungin isolla äijällä oli sitä kyllä. Porvarit saivat paljon, rinnan isännät aika lailla, saivat vähän torpparitkin. Neljä, viisi markkaa porvari maksoi neljän-, viidenkymmenen leiviskän kuormasta.

Oli vielä muitakin porvareita – ainakin sanottiin porvareiksi.

Ei kumminkaan pientä Lylly-Salu riepua, joka kulki knappikaupalla, ei kontti-äijää, eikä häkilöitä kaupittelevaa Kalan Hottipuota, ei myöskään Pikiöljy-Mattia, joka kierteli kyliä, myi pikiöljyä ja haisi pikiöljyltä, eikä liioin pikkuista Kuupano-Kaappiakaan, vaikka hänellä oli kaikenlaista kaupusta. Kauppi kun tuli tupaan, heti lähti suusta nauhana ja pian pussistakin purkautui:

"Olis myirä... eikö tarvita äimiä, neuloja, knuppia, knappia, Tanskan kuninkahan rintatroppia, eserssiä, tunssia, univiinaa, lepotroppia, inspiritystä, hokmannia, täinsalavua, pirunpaskaa, aniksia, fänkkoolia, kanfäärttiä, teherassinistä ja plehtevänpunaasta ja vielä oikeeta onnenlehtiä?"

Toisinaan sentään sanottiin toki näitäkin porvareiksi, ainakin jos ei tiedetty nimeä – oli knappiporvari, oli pikiöljyporvarikin.

Näinpä lapualainen, joka kelkalla veteli kintröökipönttöjä, usein hevosella ja heinäkrinnilläkin kuljetteli, jo oli kintröökiporvari, samoin isoojokinen, joka ajeli reki täynnä puuvateja, vulipunkkeja, leilejä, vakkoja, oli fatiporvari, jopa jurvalaanen, joka kulkea junnaili klasikuormineen, oli klasiporvari – klasinruutuja, klasiastioota oli kuormassa, mukuloille vielä ymmyriääsiä klasimölleröötä.

Ja Kauppa-Jussi, joka asusteli Viitalankylän Pahkalassa ja kuljeskeli suuri mosselo hartioilla kaupaten vaatetta ja kaikenmoista pientä tavaraa, oli Pahka-porvari. Sama sille! Jussi oli suruton poika, asteli pitkin kyläteitä, lauleli vain ja vihelteli – ja pian oli tyhjänä Jussin pussi. Mutta kohta se taas oli täynnä ja edessä uusi taivallus ja viheltely. Viimein Jussi hääri isona Kauppa-Jussina, Ketomäen porvarina, Harjanmäellä.

Jo oli mainittava porvari Paskoon äijäkin, Paskoon porvari, joka Koputes-Sussoon kanssa ajeli valkoisella hevosella kautta kylien ja oli koko Kurikan tuttu, Kauhajoenkin ja Emäkirkon. Joku häjynelkinen saattoi kyllä sanoa:

"Paskoon porvari, pahahenki, tuola taas tuloo."

Kyllä tiedettiin, kuka oli kulkemassa, kun nähtiin valkoinen juhta aisoissa, harmaa pälsyäijä reen noukalla ajomiehenä, toppitakkeihin ja selkäkaulahitteihin körtätty Sussoo takana heinäsäkillä kököttämässä. Ja näin porvarit mennä junnasivat pitkin rintaa ja larvaa ja aina asumusten kohdalla pidättivät hevosen ja köpöttelivät kysymässä. Hyvin tiedettiin, että valkoisen hevosen vetämässä Paskoon porvarin kauppapuodissa oli muutakin kuin Koputes-Sussoo.

Kävi porvari kaivelemaan kuormaansa, ja sieltä nousi kaikenlaista kruukmaakarin tavaraa: kivivatia ja kruukkua, sekä yksi- että kaksikorvaista, kuppia ja kippoa, jopa vielä viheltävää kivikukkoa. Rupesi Koputeskin kopeloimaan – heinistä löytyi vaikka mitä. Sait Sussoolta hyvää hieromavoiretta, sait monenmoisia linijamänttiä ja atteekin troppia lusikallisittain, sekä pikiölijyä ja tärpättiä potollisittain, sait myös punaasenpainetta, ja se oli niin tyyristä, että Sussoo mittaili sitä pienellä finkerporilla, jonka varsi oli kierretty vaskilangasta. Mutta kun Susanna oikein pengasteli ja kallasi, nousi heinistä komeita krinkulakranssia, nousi prenikootaki.

Silloin loppui kivikukkojen kiljuminen, ja mukulat rupesivat kirrastamaan krinkuloota ja prenikoota.

Rahalla niitä sai ja kaikkia muutakin, mitä kuormassa oli. Sai myös vaihtaa luntuulla sekä viljalla. Kivivadin täyden kun annoit rukihia porvarin pussiin, sait saman vadin nostaa karmisi orteen nojaamaan.

Jäi karmiin kirkaspohjaisia kivivateja – tarpeellisia olivat ja kauniita karmissa –, jäi tupaan hieromavoiteen ja pikiöljyn hajua, kun valkoosen hevoosen kauppapuori lähti taas vaeltamaan.

Porvari istui reen noukalla, ja Koputes-Sussoon körtätty pää piippaili lautakoijasta.

Tenavat syödä pavensivat prenikoita ja murkentelivat krinkulakranssia. Ja väliin kuului sieltä ja täältä kuin lähtösoittona kivikukoon kiljuminen.

Koko kylä kuuli, että Paskoon porvari oli liikkeellä.

Syömäjuurta, pyllyvelliä ja muuta väkevää

    Niin muori ruokkii,
    kun faari kuokkii.
    Niin faari kuokkii,
    kun muori ruokkii.

Nurrulaitainen juuripytty, joka tuvan peräpuolessa toisinaan päiväkaudet elävänä kuohui, muikosi ja mossahteli, oli rukihisen läpileivän, muikean juurileivän lähtöpaikka. Ja läpileivästä lahti pellonraatajan parahin väki. Murea leipä, tuvan katossa kuivattu, aitan laarissa talletettu, oli aterian aikana keskellä ruokapöytää leipäkoris korkeana kasana.

Siinä oli – ota ja murra, minkä tarvitset! Mutta muista, että leipä on siunaten siemennettyä jumalanviljaa ja sen mukaan sitä hoitele.

Synnin teit, jos et korjannut lattiaan pudonnutta leivän palasta, vielä suuremman, jos palankin paiskasit hukkaan. Leipä oli yhtä kallista, oli se saatu rintapeltojen rotevasta laihosta taikka larvarämäkkäin ruturukihista. Yhtä hyvin olivat ihmisen eloksi annetut. Rikkainkin rinnan paappa tiesi:

    "Ei niin hyvää vuotta koskaa tule,
    jott' ei leipä kelepaa."

Kelpasikin se terveelle ja nälkäiselle työnpuskijalle. Neljänneksen näperteli kuka vain, ruokamies, moni murkensi muun syötävän mukana ison puoliskon, oikein aikamies saattoi ahtaa joka syömäkerralla kokonaisen leivän. Syvänojankylän Isoo-Vihtori rouhi vuorokaudessa joskus neljä, viisi leipää – mutta kaivoikin sitten kydönojaa kahdelle urakkamiehelle.

Alussa, vasta leivottuna ja tuvan leipävartahis kuivattuna, leipä oli melkein liika muikeaa, mutta kun se oli muutaman viikon, kuukauden, asustanut lauhkeassa aitanlaarissa, silloin se vasta oli oikeassa maussaan. Aamulla kun lähdettiin savenajoon, värkkärit ja trengit joskus pistivät leivänpuoliskan poveensa, jotta saivat savityössä haukkoa sitä välipalakseen. Sama, vaikka olisi ollut kovaakin, kovat olivat myös leuat. Sanottiin, sanomattakin tiedettiin:

    "Kyllä hyvästä kovasta
    aina elonsa saa."

Täytyikin saada. Miehen kourissa piti kovimmankin leivän murtua. Rupesit sitä poukuttamaan lavittankarmiin, sait kuulla:

    "Et saa viel" ottaa akkaa,
    kosk' et saa leipää murretuksi."

Oikea leipä oli sairaankin parasta. Ainakin jotkut vanhat olivat nähneet:

    "Ei kipiä mies syö kun leivän reisulla,
    jopa jos pienen palan päällen."

Mutta kaikkein mieluisinta oli itsestään irtautuva leivän syrijä. Se oli kuin nisukrinkulaa – jokahinen sitä puokootteli.

Ja suuren juhlan parhaita olivat vasiten imellyksestä leivotut, kuohuvalla juomalla voidellut makeat varileivät sekä knäkätyt ohrasekaiset rieskat leivät, knäkkileivät, joita kaksittain kuivattiin vartaissa vanhoihin niisiin silimustettujen napulaan varassa.

Mutta läpileipä, rukihin juuresta lähtenyt, oli oikeaa pitkän katikismuksen jokapäiväästä leipää, mikä ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi tuli. Sen voimalla puskettiin arkiset työt ja pehmitettiin pellot, eikä suinkaan varimakoisilla. Oli vanhojen sana:

    "Leipä saa muuttua, mutt' ei puuttua."

Kova leipä, kovat työviikot – hyvin sopivat yhteen. Joskus lisämauksi ja suolaisen puoleksi vielä silakkapaistikka.

Jokapäiväistä leipää varten talon naiskansa sai viikot ahertaa juuripyttyjen, leipuumien, taikinapöytien ja uunien vaiheilla. Jauhoisina, paljain käsivarsin naiset häärivät, sotkien ja vanuttaen, vanutellen emooksia ja leipoen.

Uuni tohisi tulisena ja häätyi, sai kuumaan kitaansa uuninluuran, joka veti hiilet ja tuhat pois, sai leveän arinansa täyteen, huokui suurukselta ja viimein puhalsi suustaan höyryävää läpileipää. Uunin edessä häärivä emäntä sai liikuttaa pitkävartista kerähtäänsä niin nopeasti kuin kerkesi.

Kun syksyin ja keväin tuvan katto oli muutamat kerrat täynnä täysiä leipävartahia, jo vieraskin näki, että talo seisoi lujilla rukihisilla pohjilla. Parasta työnvoimaa oli, että orret notkuivat.

Ja leivänkäry pysyi tuvassa seka elämän tuntu.

Tynnyrin rukihia, jopa enemmänkin, tavallinen suu murkensi leipänä vuoden mittaan.

Leipä syötiin leipänä suolaisen puolen sekä piimän ja maidon kanssa. Mutta toisinaan keitettiin ja syötiin leipäressua. Se oli voimallista miehen ruokaa, siinä oli vahva tuoreen leivän ja elopellon tuoksu.

Sama väkevä pellon tuoksu ja maku oli puuroski. Elävänä jumalanviljana puuropata höyrysi ja pussahteli takanperässä, kun emäntä männällä sitä hierusteli ja tampootti. Männynlarvasta katkaistulla häkkyräpäällä, joka oli viisipiikkinen niinkuin keittäjän kourakin, vanhat mummat hiersivät parahan puuron. He olivat jo mummiltaan kuulleet:

    "Nelipiikki nälijän mäntä,
    viispiikki vilijan mäntä,
    kuuspiikki kurijan mäntä."

Paksu sakia puuro oli keittäjän määränä:

    "Niin sakiaa puuron pitää olla,
    jotta mäntä pystys pysyy."

Pienen perämökinkin akka keitti nälkäisilleen paksun padallisen ja sanoi:

    "Sakia on köyhän makiaa!"

Jauhoja kyllä meni enemmän, mutta sakiasta paremmin täyttyi mako, eikä saattanut syomämies moittia:

    "Tuuli on vienyt jauhot,
    kun on niin vetelää puurua."

Voisilmä keskellä puurovatia, vieressä iso pahkakuppi täynnä paksua piimää, suuri lusikka ja nälkäinen mies – jo oli puurolla oikea meno. Maha täynnä parasta ohrapellon viljaa syömämies paneutui penkille pitkälleen ja murahti:

    "Syorä jonkin pitää,
    ei palakoolla hamahan mee."

Paneutui toinenkin ja todisti:

    "Syöminen ja makoo
    tuloo parahite omahan etehen."

Ruskea ruispuuro jo kelpasi, valkoinen, ohran kräärijauhoosta – ohrat oli ensin käytetty myllyn kaunahaukan, kryynikiven, kautta, sitten tavallisten kivien – keitetty kelpasi paremmin, käsikivillä jauhetuista rouheista laitettu rukihinen hölöpuuro oli hyvää, mutta kryyni- ja maitopuurot olivat vain juhlia ja pyhiä varten sekä kamarissa ruokittavia suutareita ja kräätäreitä ynnä muita herroja varten – eivätkä suinkaan työmiehen arkipäiväisiä syötäviä.

Marja-aikana vain oli joskus arkisena makuruokana marijapuuro, metsän- ja pellon viljan yhteiskeitto – jumalanhyviä molemmat. Rukihiseen puuroon tuoreet mustikat taikka puolamet antoivat mieluisen metsällisen tunnun.

Mutta kotoisalla oleskeleva talonväki taikka pieni torpanväki rupesi joskus puokoottelohon jopa äkkinäästä eli tikkuhöyryä. Perkiön muori sitä usein laittoi perillisilleen, syötiin sitä Paavoolassakin ja Reinikassa – ja missä vain. Äkkiä sitä tuli – äkkinäistähän se oli. Vettä vain pataan sekä höystyä ja suolaa, ja kun vesi kiehui, jauhot tomahutettiin kerralla sekaan, sitten nopeasti männällä hierrettiin oikein paksuksi puuroksi. Hetkisen se sai höyrytä ja puhista, jo nostettiin pata lattialle oljista väännetylle patakranssillen, tökättiin keskelle iso voisilmä ja sanottiin:

    "Köyhä malttaa keittää,
    mutt' ei jahäryttää."

Oikopäätä, pärelastat ja tikut kourassa hyökättiin padan ympärille ja nokittiin kuin kanaparvi kaukalolla. Reinikan Helviikin pojat kravasivat vielä padankin ja nuolivat ja kehuskelivat:

    "Kyll' on mosnaa!"

Mutta Helviiki ajoi viimein pojat pois ja sanoi:

"Olokohon mosnaa... mutta menkää jo riihipinollen siitä! Ei nuolu vattaa täytä."

Mosnaa taisi olla talakkunaki, jota kotoväki pisteli välipalakseen pyhäisin, kun muut olivat kirkossa. Otettiin keittopadasta kuumaa maitolientä vatiin ja sekoitettiin siihen jauhoja paksuksi puuroksi. Vielä silmäksi samaa keittolientä ja voita – jo tuntui oikein pyhäpäivältä, kun pärelastoineen häärittiin talkkunavadin ympärillä. Jaksoit hyvin odottaa, vaikka kirkkoväki olisi viipynyt kauankin.

Mutta vanhojen luovankyläläisten talkkuna oli varta vasiten valmistetuista tahalasjauhoosta piimään sekoitettua tahalasta.

Ja taas kun metsän marjoihin siltään seattihin ja sotkettiin jauhoja puuroksi, saatiin hillua, metsällistä välipalaa, hyvää puokkojen ruokaa.

Vanhat olivat kuulleet vielä vanhemmiltaan, mitä sanoivat:

    "Puuro miehen tiellä pitää,
    velli aina ojahan vetää."

    "Ei vellillä jaksa kun veräjän taa."

Kokemuksiaan puhuivat. Sakealla puurolla ruokittu mies puski paremmin töitä kuin vetelän vellin syönyt. Mutta silti kumminkin aina väliin vaihteeksi piti olla velliä. Vanhat muorit sanoivat:

    "Elli keitti vellin,
    Maija maistoo suolan,
    Liisa sen lippas."

Ainakin ehtookeitoksi kelpasi piimävelli. Maata kyllä jaksettiin, jopa Kainaaston heinäladossa, vaikka oli saatu vain muikealla piimällä höystettyä kakkaraasta velliä. Syötiin minkä syötiin, ja vanhat värkkärit korjasivat loput – joivat ison vadillisen vasta täytettyyn hurstimekkoohinsa ja sanoivat:

    "Minä syön kuus farillisia velliä,
    välistä vattan täyren."

Mutta pylysyvelli elikkä pylysykäs, pylysy, oli päiväruokia, oikein leivän kanssa syötävää. Ruskeassa pylsyssä oli paljon suolaa ja hyvästi rasuan puolta – höystyä taikka sianlihan kipenöötä taikka palasiksi leikottuja siannahaan riekalehia, joita oli revitty puorin orresta riippuvasta sianreidestä, kun fläskit oli jo syöty. Jo oli ruokaasaa ruokaa, oikein syöneeltä tuntui, kun oli rasvaisensuolaista pylsyvelliä vaskisolkisen tuppivyön kierroksessa, niin että piti päästää muutamia reikävälejä.

Miehen ruokaa oli myös maitopylysykäs eli maitoon keitetty pylsyvelli.

Samoja veteliä vellejä oli myös ruskea rokka, kotopellosta kotoisin. Pieniä veheriäisiä hernehiä – kakarat olivat niitä tahtoneet aivan ikisoki syödä pellosta jo lautikoona ja palakoona – oli rokkapadan parhaina, ohrajauhoja suuruksena ja syötäessä vielä piimää taikka maitoa makuna. Rokka oli hyvä ehtookeitto, vaikka väki tahtoi väliin moittia herneitten vähyyttä. Trenki, huuritoon, oli joskus käärinyt hiansa, jotta lähteä kourin melomaan, kun ei lusikalla tavoittanut.

Osattiin toki keittää parempaakin, jopa oikein kryyni- ja maitovelliä, vielä klimppivelliä. Mutta ne olivat valkoisia ja pyhäpäivän tuntuisia – pyhäpäivien omia olivatkin.

Mutta kruppanat olivat työviikkojen klimppivelliä ja sopivat hyvin hurstimekoon hoitoihin. Ohrajauhoista vain veteen paksu taikina, taputeltiin se ohueksi nauhaksi, että oli kuin mänttinahkaa, leikeltiin siitä pikku palasia kiehuvaan vesipataan, vielä vähän voita höystöksi – hyvää oli. Taikka kämmenien välissä hierreltiin taikinasta suikaleita, hiertiääsiä, ja heiteltiin pataan kiehumaan – pannuvasikooksiki sanottiin. Samoja kruppanoita kaikki olivat, täyttä pellonviljaa. Eivät ne kysyneet leipää kumppanikseen – olivat samaa jumalanviljaa. Piimää, karjanviljaa, kun saivat peräänsä, pannuvasikat olivat tyytyväisiä, ja syömämies oli tyytyväinen.

Lehmällinen oli pellonviljan perästä parasta ihmisen ruokaa. Niiden voimalla kyllä elettiin ja puskettiin töitä. Paksuna venyvänä piimänä särvettiin lehmällistä kaikkein enimmin. Piimä oli läpileipien ja työviikkojen parahin toveri. Ison talon ruokapöydässä oli kaksikorvainen isomahainen pahkakuppi, jonka toinen korva kurkotteli linnun päänä, toinen pyrstönä piipotti, ja pullea maha oli täynnä piimää. Vuoron perään ympäri pöytää tartuttiin linnun päähän ja pyrstöön ja tyhjennettiin mahaa – oma täyttyi. Taikka oli piimää kaksikorvaisessa toupis. Sakea piimä maistui hyvin, sen tukevuus tuntui kurkussakin, mutta maittilootu maitoklusu ei ollut miehen mieliruokaa – se mennä hölähti alaha, eikä tuntunut paljon miltään. Suolamaitona eli maitosuolaasena sitä paremman suolaasen puutteessa syötiin leivän kanssa.

Mutta fiilipunkki, joka pyhäaamuna kannettiin pöytään, kelpasi vaikka kellenkä. Entinen Niemelän äijä ja Jyrän seppä ja muutkin vanhat paapat pirottelivat viilipunkin toiseen laitapuoleen suolaa ja söivät sen ensin suolaisen puolena alle, sitten pistelivät suolattoman puolen jälkiruokana.

Ja hökkylä kelpasi. Silloin kuin lehmä oli kantanut, tehtiin uuresta mairosta juustoja, ja laitettiin vielä maidosta juuston herahan hökkylää – puolipäiväksi syötiin. Mutta piti olla hökkylöötä, niin että niitä oli. Muuten syömäkansa pian lennätti lusikkansa nuolematta koriin ja mokisi:

    "Herre-ie, aiva heraa,
    eikä yhtää hökkylää!"

Hökkylä, piimä ja fiili olivat parasta lehmällistä, vasta oikein hyviä, kun sattui huono viljavuosi.

Mutta taas, kun talvella lehmät olivat ummes, ja piimästä oli puute, otettiin piimä pellosta. Tehtiin syömäjuurta. Rukihisia jauhoja imellytettihin pytyssä kuumassa vedessä ja seattihin lavantehella, pantiin muikea leivänpala pyttyyn, jotta imellys pian rupesi oikein vahtupääs käymähän, lisättiin vielä varia vettä ja saatiin ruskeaa velliä. Penkin alla oli pytyn paras paikka, ja penkkivelliä oli pytyssä. Se oli hyvää pellonpiimää, sitä saattoi särpää leivättäkin.

Penkkivelli oli varsinkin peräkylien talvista piimää, joskus jo syyssärvintä, jopa kesäistäkin, oli myös monen vähävaraisen talon. Sitä oli väliin monta pyttyä penkin alla, toiset valmiiksi muionneita, toiset vasta elävinä käydä puhisivat. Sitä vietiin keväällä hautasaunalle, vietiin kesällä luhdallekin. Se oli vahvaa ruokaa, ei paljon muuta tehnyt mieli, kun veti syömäjuurta mahansa täyteen. Ja kun ohrapuuron kasteena oli rukihista penkkivelliä, jo tiesi istuneensa ruoan ääressä. Oli siinä väkevyyttäkin. Mettäsaunan lämpöisissä juuri leili saattoi ampua tappinsa kattoon ja ryösätä ruskean sisustansa ympäri seiniä.

Silloin penkkivelli oli kaikkein parhaimmillaan, kun se oli oikein käynyttä ja muionnutta. Huulet tarttuivat yhteen, kun sitä ryyppäsit – ja jo se pani mahan laulamaan. Kakkorin sahurit kävivät aina vähän päästä juomassa vahtupäätä syömäjuurta, keikkuivat sahoopukeilla ja olivat hyvällä sahootuulella – laukoivat koko päivän, että kuului maantielle asti. Meni muikea penkkivelli helposti päähänkin. Vanha Pyrylän Sameli Kirun mettäsaunalla, Paskoonkylän takana, joi ehtoolla toupillisen – kihahti kulmihin, joi pian toisenkin – makasi pökkerönä ja möyrästi koko yön.

Ja varsin tervehellistä pellonpiimä oli. Parhaat syömäjuuripaapat kehuskelivat:

    "Sauna, terva ja syömäjuuri
    on parasta lääkitösta."

Samat hyvät paapat olivat jo mukulana karjuneet kehdosta:

"Työmäjuurta tarvehen – ja pian!"

Hyvä syömäjuuri oli monen vanhan vaarin mielijuoma, piimää parempi. Siinä kun oli oikea pellon maku ja jumalanviljan tuntu. Harjun Mikki, vanha mettämies, joka vanha sotapyssy kainalossa oli miltei koko ikänsä kuljeskellut metsiä, makaili viimeisiään ja aina silloin tällöin otti suun täyden suuresta pahkakupista, joka oli lavittalla sängyn vieressä.

Joi vaari kerran ehtoomyöhällä koko kupillisen – aamulla nukkui autuaassa levossa.

Samaa suuruksen voimaa, samalla lailla laitettua kuin syömäjuuri, vain vetisempää, oli kalija, janoisen juotava, vanhastaan tunnettu kotoinen juoma. Leveäperäisessä pyöreässä kalijapuolikas, tapin takana se loukossa puhkui ja ähisi. Jo vanhat olivat sen ähinän kuulleet ja saaneet siitä hyvän arvoituksen:

    "Mikäs se on,
    kun ämmä loukos äräjää,
    ja tappi puos päräjää?"

Pellonviljasta sai lähtönsä myös kropsu. Laskiainen oli varta vasiten, jotta kropsuttaa, mutta muulloinkin, kun leivottiin ja uunia lämmitettiin, lykättiin uunin lämpöisiin lopuksi kropsupannuja. Siitä talo oli hyvillään, Kivelän Jaakkookin, niin että koko kylä tiesi:

    "Palijo hyvää ainetta,
    kun Kivelän Jaakoon kropsus."

Vanha vaarikin syödä möykytti isoa vinkalesta ja ökisi:

    "Kropsu on hyvää, vaikka se olis tuohesta."

Eipähän kropsua varsin tuohesta sentään valmistettu, mutta ainakin ennen vanhaan sitä korvennettiin tuohiropehis, jopa paksua perunakropsua paistettiin vain kaalinleherillä. Tuohiropehista kropsu kaivettiin ja syötiin, mutta kaalinlehdet, leherekkähät, syötiin kaikkineen, tuhka vain pyyhällettiin jäniksenkäpälällä lehden alta pois.

Olivat ennenvanhaiset muorit tehneet mämmiä, rukihisista jauhoista imellyttäneet kuin varitaikinan ja tuohiropeessa paistaneet. Laskiaisen taikka pääsiäisen hyviksi oli mämmiä askaroitu.

Mutta silloin kuin lahtipäivät olivat, paistettiin kiskua – ennen ropehelliset ja lehdekkähät. Niitä laitettiin oikein pankkohon puorin lautaaselle ja sitten pitkin talvea keitettiin pyhäruokina kiskokastetta.

Syksyiset lahtipäivät olivat ruokaisia päiviä – keitettiin ja paistettiin aamusta iltaan. Ei elettykään karjanviljalla, eikä paljon pellonkaan – syötiin itseä karjaa. Makkaroota prutkutettihin puolen päivää, sitten huuhutettihin keittopadassa, lopulta lykättiin uuniin paistumaan. Tehtiin oikoosia- ja länkkimakkaroota ja sianmakkaroota, ja lampaastakin saatiin seitsemän käivärää. Keitettiin myös syrämmyksiä padan täydeltä, teuhoosia ja maksaa, syränkarsinanaitaa ynnä muita syränkaluja – vain hurtankorvat ja perna nakattiin kissille.

Syötiin sydämmyksiä mahan täydeltä, maistui myös höyryävä makkara. Vanhat puokoot puskettivat makkaranpäärä poskeensa ja mökisivät:

    "Joka keitetyn paistaa,
    se makian maistaa."

Oli elävän veren, keitetyn ja paistetun lihan ja makkaran tuoksua tupa täynnä. Nousi tornista makea käry taivaan tuuliin ja painui pihalle – ohitse kulkijakin tunsi väkevän tuoksun. Mökin muorin noukka nouseskeli, kun hän maantietä pitkin mennä köykytti ja mutisi:

    "Appa se suus, mikä nenäs!"

Hyvä kun nenässäkin. Muori mennä köykytti vain ja sanoi vanhojen sanalla:

    "Antaa nenän liikkua,
    ei sitä suuhun anneta."

Makkaroita talletettiin puorin orrella, ja talvella pyhäpäivinä saatiin niistä hyvää mustaa makkarakastetta. Verileivistä taas tuli väkevää leipäressua. Mutta minkä sydämmykstä jäi syömättä, ne hakkaris hakattiin pikku murusiksi ja suolattiin – saatiin hyvää hakkukastetta pitkin talvea. Mahannahaat, satakertut, kuninkahanlakit pestiin, keitettiin ja suolattiin syltyyksi, samoin sorkat ja päät.

Sorkkia keitettäessä saatiin sorkkarasuaa, joka oli parasta rukinvoiretta, Muuriklasin vieressä riippui pieni pahkakuppi sitä varten, ja kehrääjillä oli aina silloin tällöin sen luokse asiaa. Sianmahasta raastettu ihirakyrsä kelpasi vain kenkien ja kärryjen voiteeksi – vanhana ja härskiintyneenä se haisi kuin ryökäle.

Tarpeellinen oli myös sian rakko – kuppari hieroi siitä mainioita kuppisarven kalavoja. Ja entiset paapat saivat karoon pallinahaasta erinomaisen pussin, jossa säilytettiin tuluksia: tulirautaa, flinttaa ja taulaa. Pimeässäkin löysi tuluspussin, kun meni kopeloimaan takanorren päätä, joka oli sen kotopaikka.

Naiset kyllä aivan omin päinsä pystyivät lampaalta, vaikka sarvipäiseltä karoolta laskemaan veren ja hengen. Toinen vain piteli päätä, toinen kokosi jalat kouriinsa, ja kolmas nirhasi kurkkuja, vielä joku tenava sekoitteli verikiulua.

Mutta kun lahtinauta, härkä taikka lehmä, aamupimeissä talutettiin tupaan ja köytettiin ja romahutettiin reelle, naiset saivat olla syrjäpuolissa. Melkein itkien he katsoivat, kun miehet ahersivat vanhan Punoon kimpussa. Äitee vesitteli takan ääressä, mukulat kurkistelivat poraaten ylähäsängystä. Punookin katseli oudoissaan, silmät märkinä, kun jalkoja sidottiin.

Mutta sinen kyllä taas, kun Punoo oli raamastettu paloiksi, ja sydämmykset kiehuivat padassa, tuoreelta höyryävä keitto herätti ruokahalun.

Ja liha maistui lihalta.

Rikas rintalainen saattoi joka syksy kaataa reelle montakin lehmää ja kötistää lampaita koko joukon, mutta larvatorppari sai tyytyä muutamaan lampaaseen ja pieneen härkämullikkaan. Vain harvoin hän pääsi lehmän lihoille, kovin vanhan silloinkin. Eivät nekään tuvan täyteisessä parvessa pitkälle riittäneet. Jo kevätpuoleen eukko sai ukolle selitellä:

    "Kaula – kauvankos se kesti?
    Selekä – pitkäkös se on?
    Kylijet – kylläs ne tierät!
    Reiret – reisuus ne meni!
    Lavat – lapset ne söi!"

Eli sentään larvakyläkin, eikä kuollut nälkään, vaikka rinnan rikas emäntä, taitamaton, joskus imehteli:

"Mitähän nuo köyhät oikeen syöö, kun ei ole kun yksi lehemä tappaa?"

Söivät mitä saivat. Ei köyhäkään paljahalla hengellänsä elänyt. Maa elätti heitäkin sekä surkuamaton työnteko. Oli peräkyliä myöten kuultu vanhojen kovat totuudet:

    "Ei ruoka syören lopu,
    mutta saamattomuuren."

Paikkojani porottaa.

    Oih, nuota luntioomia!

Luonnostansa rintalaiset ja larvakylien eläjät, jotka suuruksen voimalla heiluttelivat kirvestä ja kuokkaa ja muutakin asetta, olivat tervehiä ja komeaa sekä hyvässä hangassa päänkukkuralta linkkoohin, keheräsluihin ja kantapäihin asti. Mikäs oli hätänä, kun oli sitkeä selekäromppa ja lujat luntioomet; vahva reisikontti heilui kuppiluus, ja polovikyrsä piti pryhtinsä, käsivarsi käännähteli ränkiluun ja olokahatun alla, sekä rintalastan alla, syränkarsinas, pouhuuttivat tervehet keuhkot ja jyskytti luja syrän, vielä syränkarsinanairan alla maha otti vastaan ja kunnialla hoiteli, mitä sille annettiin – penkkivellistä pylsyvelliin asti.

Ja tavallinen pää, joka hoiteli kaikki tarpeelliset asiat sekä rintapelloilla että mettäluomien rannoilla, pyörähteli kilijaluun päällä.

Varsinkin nuorena ihminen oli hyvännäköinen. Jo piti tyttären oikein peilin edessä imehdellä:

    "Kyllä ihiminen on sentähä nuorna komia!"

Jopa vanha paappa, sänkinaama, katsahtaen mummaansa, keussuleukaan, jonka suusta uukutteli pari hammastelsoa, muisteli:

    "Kyllä minä ja mumma
    olimma nuorna surkian koreeta!"

Muutamien muotoa kyllä keväisin kirjavoittivat ruskeat kärpääsenpaskat elikkä korttehenpriskät, mutta ne eivät hyvää komeaa kovin haitanneet. Eikä paljon päivän parkkikaa, vaikka korjempi olisi ollut valkoinen talveniho niinkuin pappilan mampsälleillä, jotka katselivat fluurien takaa. Senkin sait, valkoisen ihon, jos tiesit jotakin. Kun keväällä pesit naamasi sammakankurulta, ei kesällä parkittu, ja vielä paremmin vaikutti, jos huuhdoit muotosi vesitiinussa, kun mettumaarin edellä, ennen keritsemistä, pestiin lampaita. Pieni luomikaa ei suuria haitannut, olipahan vain rikkaudeksi, jos ei sitä itse nähnyt. Savipuolet, joita keväisin tahtoi tulla poskiin ja nenänronttohon, katosivat, kun niihin knuppineulan knupilla piirrettiin viisloppinen. Huunpurema oli vain musteloon, joka tuli itsestänsä, mistähän tuli, eikä se ollut kipeä, oli kun oli ja taas omia aikojansa lähti pois – mutta pahaa se ennusti.

Elämän monimutkaisilla poluilla ihmisen syntistä kroppaa röykytettiin monella lailla. Työt ja taudit, tarttumukset ja kaikenlaiset tapahtumat vaikuttivat kukin tavallaan. Tuli kipeäksi ja porotti.

Jo pienen lapsen, joka vielä kitisi keheros taikka vänkkyröitsi renkus, piti monesti kitistä kipujen kourissa. Oli pienellä pahoja.

Mutta oli myös pahojen parantajia.

Korvia porotti – täytyi tirauttaa kikkimaitoa korvaan taikka sulattaa nokare jäniksen ruskeaksi vetistämää lunta. Suu vaahtosi valkoisena sampahalla – parani, kun pistettiin maitotilkka, jossa oli uitettu elävää sammakkaa, ja annettiin vielä sammakan hohuuttaa suuhun. Oli kielen alla jännet – tuli paskakielinen, ellei sitä lapsena leikattu poikki. Pieni mako riepu oli kääntynyt ylösalaisin, sitä kipristeli, lapsi kitisi ja oksenteli. Piti nostaa kiperistä koivista ja rävistää, että vatsa kääntyi oikein päin, ja kitinä lakkasi. Selkää kutisi, harijakset vaivasivat, lapsi kovin itki. Miksikäs äitee oli vahavana ollessaan potkinut sikaa? Selkää täytyi voidella nisujauhopuurolla, sitoa silkkikaulahittella, ja sitten kylvötellä saunan löylyssä – harjakset irtautuivat ja tarttuivat kaulahitteen. Napa nousi, jos lapsi sai kovin paljon parkua. Painui se takaisin, jos sidottiin navalle kymmenen pennin lantti, vielä paremmin, jos voideltiin napaa kirkonkellon aksilasta otetulla piellä. Isot mukulat kyllä saivat itkeä ja raakua, minkä jaksoivat, sanottiin vain:

    "Antaa poraata, ei sen napa paisu!
    Ei se poruhunsa kuole,
    kosk' ei oo piennä pikipaskahansa kuollu."

Kamalaa oli, kun ruma syöpäläänen vaivasi vähäistä ihmisen alkua. Se lymyili pienessä ruhossa, missähän lymyili, pullisti vatsan isoksi rempaksi taikka pöhisti rinnat taikka paisutti pään rumaksi molliskoksi, taikka väänsi jalat luokallen, että lapsi kävellä haarikootti kuin Hänkkylä-Jaakkoo. Emäkirkon Paulasaaren ämmä kylvetteli syöpäläistä, teki syöpälääsen voiretta ja pani siihen yhyreksää laija. Kampin Kaisaki teki – keitti rämpimäruohoja, männyn kerkkiä ja muuta maan väkevää ja sai veheriäästä velliä.

Paha oli lapsen olla painees – nukkuessaan aina vähän päästä pelästyi ja rupesi parkumaan. Taisi olla jonkun katehen panemissa pahoissa. Mutta pahat pakenivat, kun lapsi kierrätettiin kolmen kovan kautta – ränkien lävitse ja luokan alatse sekä rautaisen takan tantarin ympäritse. Pakenivat ne vielä nopeammin tulen voimaa, kun Kyröön ämmä pujotteli lapsen kolme kertaa päreisen kolmikulman lävitse, ja kolmikulman nurkat paloivat. Pertun Liisa käytti jumalansanan voimaa – luki Isä-meirää ja kuljetteli Kuulan Sankerin kitisevää kääröä pöytälavittan istuimen ympäritse. Mutta kaikkein lujinta oli pyhä saunanlöyly ja koivuinen vihta yhdistettyinä jumalansanaan. Pienellä pehmoisella vihdalla kylvöteltiin untuvaista päätä ja luettiin Isä-meirää, hössöteltiin pikkuista vatsaa ja peppua ja muisteltiin Valavo-Herraa, vielä viimeiseksi vihdottiin pieniä jalkakäppyröitä sanellen Herran-siunausta. Ja sitten kannettiin lapsi kolmen kynnyksen ylitse kehtoonsa nukkumaan sekä heitettiin isän housut peitteelle poikki puolin.

Ja pahojen painama ihmisen taimi nukkui Herran siunauksessa ja valvonnassa, oma isä housujensa hengessä vielä viimeisenä valvojana.

Oli ennen muinoin itse Herra ihmisenä vaeltanut ihmisten joukossa ja sanan voimalla sekä vähillä neuvoilla toimitellut suuria tekoja, parantanut sairaita, sokeita ja kuuroja. Siitä hyvät ihmisetkin olivat oppineet käyttämään sanaa ja välikappaleita, ja ruvenneet tekemään hyviä tekoja, parantamaan lapsia paineesta ja muusta pahasta, parantamaan raavaitakin ihmisiä.

Oli vain pikkuinen vika, kun oli laki puronnu – kitalaki kipeänä. Niemen muori nosteli, taikka nosteli Niileskylän muori, ja pian oli taas laki kohdallaan. Eikä ollut suuri vika, kun oli korvamantilat puronnu. Salamakarin muori hiereli kurttuisilla sormillaan kipeitä leukaperiä, sanoi: "Korvamantilat on puronnu... pitää nostaa!" Ja pani mantilat paikoilleen. Oli taas ääni langehroksis, kärisi kuin päröteskaroon kurkku – parani kun joi pakkulakaffetta. Toisinaan nikkaautti. Sanaa se parhaiten pakeni ja heitti heti, kun henkeä vetämättä hoki yhdeksän kertaa:

    "Nikkaa nakkaa yhyreksän kertaa
    yhyren hengen vetämällä."

Oli silmän luomi taituksis, ja oli kipeä. Tuomiston Maija nosti sormella ja pyyhki peukalolla – napsahti vain, kun luomi oikeni. Meni raiska silmään, sama Maija otti knuppineulan, tarttui räpsykarvoohin, käänsi silimänlauran nurin ja nuolaisi raiskan pois. Muutamat pistivät silmään sisäkulmasta pienen pienen krapukiven – atteekista taisivat sen saada. Kivi kiersi ympäri silmän, tuli ulkokulmasta pois ja toi raiskan tullessaan. Paskoo oli paha tauti, silmäröppänät verestivät ja valuttivat rääppää – vaativat väkevää kotoista voidetta. Kun oli luonnostaan häjyt silmät, oli metsässä niille hyvä lääkitys. Menit keväällä ennen käen kukkumaa krötäämähän vihalaaspesää, panit naamasi hyvin lähelle ja annoit vihalaasten ruiskia silmiisi, että aivan säti.

Mutta kun leikkuupellolla sirpin varressa kaluun tuli niin kipeäksi, että naraa, taikka linkka niukahtuu, silloin tarvittiin seka apuneuvoja että sanoja. Luoman muori sitaisi peukalossaan kolmenmoiseen villalankaan yhdellä vetämällä yhyreksän solomia ja luki hyvät Herran luvut:

    "Iesus kirkkohon menööpi
    hevoosella hiirikolla,
    lohen mustan muotoosella,
    kalan hauvin karvaisella.
    Hevoosen jalaka hiveltyy –
    Maria maahan rattahalta
    suonia hivelemähän:
    'Jos tämä on luilta luikahtanu,
    jäseniltä järkähtäny,
    alta tuntumattomaksi,
    päältä nuuvaamattomaksi."

Niinkuin teki pyhä Maria muori, niin myös teki hyvä Luoman muori – hiveli kipeää paikkaa, joka oli jäseniltä järkähtänyt, ja kääri sen ympärille yhdeksäsolmuisen suonilangan, luki vielä samat Herran sanat. Sanat semmoiset, joita ei saanut turhaan lausua enempää kuin muitakaan vanhoilta opittuja lujia lukuja.

Siunattu lanka sai olla paikoillaan, kunnes itse irtaantui ja putosi.

Usein sattui terävä rauta repäisemään – joko puukko puraisi kättä, taikka kirves iski jalkaan pahan ärämän. Joskus veri soihasi aivan virtana, laittoi oikein lammikoita. Katsojankin huonoa päätä alkoi viemistää ja sydäntä kuoletella. Tarvittiin kovat sanat. Hunnakon äijä katsoi ja manaili:

    "Kyllä, perkeles, pirättää!
    Seiso, veri,
    seiso niinkun seittemän lautamiestä
    seisoo tuomion eres!"

Vihaisena äijä sieppasi kirveen, iski irvissä hampain sen terään, puri ja ähisi:

    "Rauta puri mua,
    minä purin rautaa.
    Eppäs silloonkaa suuri ollut,
    kun suosta sotkettibin
    ja vetelästä vellottihin!"

Kirveen terällä Hunnakko vielä pyyhiskeli haavaa ja otti siitä pois rauran vihat.

Maan ja metsän terveelliset aineet, pihka ja pikiöljy, koivun urpiviina ja luhtakaalin punaisen sutitupsun ruskea neste sekä aakkunalta punakukkaisen palasamin rontosta saatu vesineste olivat hyviä haavojen lääkityksiä.

Tulessa korvennettu, vedessä vihoitettu rauta oli kamala, mutta valakia itse oli vielä kamalampi, kun se otti pahat päällensä. Valkea oli kyllä korkeaa lähtöä. Sitä Hunnakon äijä heti muistutteli, kun katsoi tulen rumia jälkiä:

    "Neittyt tuli taivahalta
    tulikattila käres.
    Tuli tulta tuiskuttaa,
    valakiaasta hehkuttaa."

ja taas:

    "Virmelö, värmelö väläkytteli
    keskellä merikiviä.
    Kirjavasta kärmehestä,
    soortavasta valakiasta
    vahinko tuloo."

Tuli poltti, vesi sammutti. Ja Luoman muori sammutti – pani kuparinappoon kylmää vettä ja tulista poroa, joilla peseskeli pois valakian vihat. Edesmenneitten vanhojen suurilla lausehilla muori jaati, kutsui vanhat hyiset vaimot avukseen, kutsui vielä Taivahan suuren Pojan, puhellen:

    "Vaimo tuolta kaukaa tuli
    helistellen helemojansa.
    Jäinen sill' oli hytty,
    jäinen sill' oli hattu.
    Tuos' on kultasulukaanen sisällä,
    jolla hän hyttä hyyrytteli
    ja lämmintä jähärytteli.
    Iesus Kristus siunattu olokohon.
    Valakia, ota omas pois!"

Pahoin teki rauta, pahoin teki tuli, pahoin saattoivat tehdä monet muutkin luontokappalehet. Ainakin kärmes, kiven alla kiiluvaanen. Se vasta panikin pahat: pistää sävähytti ja lykkäsi hirveän myrkyn. Koko jäsen mustui ja paisui. Kärmehen kähyt ja myrkylliset jäljet tarvitsivat suuria parantajia. Sianihra ei yksinään auttanut, eikä Hunnakon äijä. Näinpä Hunnakko heti saneli:

    "Pietari sanoo: 'Orma puri!'
    Maria kysyy: 'Tuliko veri?'
    Iesus sanoo: 'Se jo parani'!"

Oli kyllä viisainta sanoa kärmestä vain isooksi-maroksi, silloin se ei niinkään helposti pistänyt. Eikä se tohtinut tulla lähellekään, kun tiesi kärmehen sanat – paikalla pysähtyi, jos ennätti sille karjaista:

    "Mato musta maan alaanen,
    kiekura kiven alaanen.
    Pirätä, piru, hevooses,
    jotta ma saan suittet suuhun
    ja päittet päähän!"

Saattoi kärmes joskus, kun ihminen nukkui ulkona, loikerrella vaikka vatsaan. Oli kyllä kuultu – nukkuva oli luullut vain juovansa kylmää piimää. Yhtä hyvin sisälisko, joka vikkelänä juosta vilisteli kannon juurella, voi livahtaa nukkuvan suuhun. Hyvä oli heti, kun näki, sanoa sisäliskolle lujat totuudet:

    "Sisälisko, silimakisko,
    sin' oot niin raskas kun rautakanki,
    min' oon niin köijyc kun lepänlehti."

Sammakkaki, joka vedestä joi myrkyn, saattoi joskus, vaikka kloppisammakkana joutua ihmisen vatsaan ja ruveta siellä kasvamaan. Usko taikka älä, mutta ainakin entisen Piippu-Jaakoon mahassa sen kuultiin kurnuttavan.

Mutta vaapsahaanen lentää hyrräsi vain ja väliin, kun vihastui, kiukkuisesti tuiskahti silmäkulmaan ja ampua pritkahutti – vasta oikein, jos sitä yllytti:

    "Pure isäs hampahilla
    ja äitees suulla!"

Kovaa oli kun paikkoja oikeen porotti. Korpi-Heikki voihki usein luntioomiansa. Ylöltääsestä työstä taikka kovasta vilustumisesta taisi porottaminen saada alkunsa samoinkuin paikkojen raistaminen, joka ennusti pahoja ilmoja. Usein kuultiin vanhojen valittavan:

"Taitaa tulla häjyt ilimat, kun taas niin jalakaani raistaa."

Hunnakon äijä keitteli rämpimäruohoja, nevakanervia ja männynkerkkiä sekä vihalaaspesää, sitten kuumalla keitoksellaan hauteli porottavia jäseniä. Rintojen porotusta Hunnakko katsoi viinasta ja saattoi joskus nähdä: "Koira on sun pelijättäny." Sianihrasta äijä luki siihen lujan voiteen.

Hampahan porotes oli kaikkein kamalinta – ei antanut yön ei päivän rauhaa. Mutta oli toki siihenkin apu. Pitkämöön patruuna pisti hampaan koloon kärmehen lihaa, jota oli hankittu ennen käen kukkumaa, Laksin Tuomas krassasi hammasta kolmella koivuisella tikulla, niin että tuli veri, Korven äijä kaiveli pihlajaisella tikulla ja löi sen leppään. Mutta Sikalan Kaisalla oli kovimmat menot: jumalansanat ja sammakat. Kaisa käänsi kasvonsa itään päin, puhallutti sammakalla suuhunsa ja samalla laususkeli Isä-meirää "lähestulkohon" asti.

Kova pistos oli yhtä paha kuin porottaminen. Itsestänsä, aivan käskemättä se taisi tulla ja pisti kuin puukolla mihin milloinkin. Mutta vanha muori tiesi parahat keinot: verätti pistoksen pois vesiklasilla. Muori pani klasin kumoon paljaalle iholle, pistoksen kohdalle ja pisti pienen rohdintukon klasiin palamaan. Kun muori sitten kiskaisi klasin irti, paukahti vain, ja pistos oli mennyt tiehensä.

Joskus sattui jokin jäsen nuljahtamaan pois tilooltansa – kova paikka oli. Emäkirkon Hattu-Amaliija kyllä korjasi pahatkin jäsenten viat, sitoi ja paranteli poikki menneet luut, sellaisetkin, joihin tohtorit eivät kyenneet. Helmannin äijän molemmat jalat olivat vääntyneet aivan väärin päin, Amaliija kiskoi ja käänsi ne oikein päin. Tuomi-Hermanni kaatui kärrykuormineen ojaan ja meni kuudesta kohden tiloiltansa, vielä ränkiluu ja kylkiluita ruskahti poikki, sekä lapaluun noukka kääntyi keuhkoihin. Amaliija kokoili ja sijoitteli kaikki jäsenet ja luut jälleen oikeihin paikkoihinsa ja kuudessa viikossa teki Hermannista tervehen miehen.

Pahoin kävi, kun ihminen kaatua paukahti takaraivollensa – kiljaluu meni suuhun, ja kaatunut tukehtui. Mutta jos heti kovasti revittiin takaraivan tukkaa ja niskatakkuja, kiljaluu painui paikoillensa, ja pökertynyt ihminen virkosi.

Ajokset, mökämät ja äkämät ajelivat sekä rinnalla että larvassa. Ne tulivat, mistähän tulivat ja asettuivat mihin sattui – kipeitä olivat ja kiusasivat.

    "Äkämä, pukama, putkenpolttama",

niitä noiduttiin ja lyötiin elävää kuusenpihkaa ja sianihraa noukkahan ja sanottiin:

    "Pirä koiras kotona!"

Ajoksia oli myös paha veripahka, ja sille oli parasta lääkitystä kärmehen nahka. Mutta kaikkein pahin ajoksista oli vaarnehros, ruma äkämä. Hunnakon äijän mökille täytyi lähteä taikka itse Pitkämöön patruunan töyrälle Perä-Pitkämööhin, taikka Jyllilän töyrälle Törmän Kaisaa luettamaan sianihran nahkaan, taikka puhuttelemaan Apsan Liisaa, ihranpala valmiina plakkarissa. Ihrasta kun otettiin vaarnehdokseen parhain vuoto. Liisa huiskutteli ihranpalaa noukkansa alla ja höpötti siihen, mitähän höpötti, ja hyvä tuli. Luoman muorikin puhalsi lujat luvut, melkein raamatulliset manaukset:

    "Onko mantu maasta tullu?
    Menköhön mantu maahan.
    Onko mantu puusta tullu?
    Menköhön mantu puuhun.
    Onko mantu pahaan ihimisten kiroosta tullu?
    Menköhön mantu pahaan ihimisten kiroohin.
    Ja Jumala sun upottakohon,
    kun faraoonin Punaasehen merehen."

Ajoksia kamalampi oli koi, ruma Koisen poika, joka – Hunnakon äijä lienee nähnyt, kun Lusan puolella

    "Koi mennä koiskotteli,
    pitkin tietä roiskotteli",

ja sitten aivan itsestänsä iski ihmis-raukan sormeen, puri ja porotti yöt päivät kuin itse paha. Eikä häntä saatu ajetuksi pois muuten kuin Jumalan avulla ja sianihralla. Kovat manaukset ja tuomiot Koisen poika sai. Mutta kuka käski lähteä häjyylemähän – kuka jo? Vanha Kömppäles-Sameli jorisi ihraan koin sanat, samoin Törmän Kaisa, Luoman muori otti palan siannahkaa ja saneli sille Koisi-raukan kovat kohtaukset:

    "Iesus tuli Koisi-raukan vastahan
    ja kysyy Koisi-raukalta:
    'Mihinkäs meet?
    Tänne menen ihimisen ihua syömähän
    ja luita eroottamahan
    ja suonia katkoomahan.'
    Mutta siunattu Iesus sanoo:
    'Ei sun pirä ihimisen ihua syömän,
    eikä suonia katkooman!
    Minä manaan sun Manalahan,
    päivättömähän Pohojaasehen,
    yhyreksän valaskalan vattahan,
    johona ei kulije karijan kynnet,
    eikä vajella hevoosen varsa!"

Koskelanloukon muori muisteli samaa kohtausta, kuinka

    "Jumala kirkkohon ajaa
    punaasella pukilla
    ja sinisellä uuhella",

ja kohtaa kamalan Koisen pojan tuhotöihin menossa sekä antaa hänelle ankaran tuomion:

    "Mene kiven rakohon
    ja ole sielä niin kauvan,
    kun Jumala on taivahas
    ja perkeles helevetis!"

Sinne, kolkkoon paikkaan Koskelan muori ajoi Koisen pojan – tiedä, mihin lienee joutunut karkeloon, joka tavallisesti oli Koisen pojan matkassa. Se oli kummallinen kulkuri, pieni häjyläänen, jonka piti aina klekkarehtaa parempainsa joukossa, kun yksinään se, kelvoton, ei kyennyt mihinkään. Mutta kun tuli ajos, koi taikka muu kipu käteen, karkeloon ajoi heti kainalokuoppahan, taikka ilmestyi kipu jalkoihin, karkeloon kapsahti paikalla reiren juurehen. Ja kipeä se koetti olla, kova mukura, ei kohta liikkua antanut. Mutta heti kun pääkipu katosi, karkeloonkin luikki tiehensä suun sanan pyhkimättä.

Ei ollut tarttumuskaa mielivieras. Kysymättä se puhaltui, mistähän puhaltui, saviprunnista, vesiojasta, rämäkästä, takanperästä, sitä pahemmin, jos satuit pelästymään. Eikä pois lähdöstä ollut puhettakaan. Se nosti vain, minkä ennätti, ihoon punaista näppyä ja krähyä, että aivan kuhisi ja kynsitti.

Mutta Hunnakon äkäinen äijä tuli kovana ja ajoi tarttumuksen pois, Tarha-Maijaki koetti olla tylynä ja noitua. Apsan Liisa teki tarttumuksen vettä, pani siihen kolme koivuista hiiltä ja sipaa ja mutaa, sylki ja siunasi. Veräjä-Kreeta krassasi veteen lattian raosta mustaa moskaa – kun oli tuvassa pesty rumihia.

Oikein tehty tarttumuksen vesi oli voimallista ainetta. Siunaten piti sillä pestä ja valella kipeää ihoa ja sitten viedä veden loppu kirkonmaahan taikka nakata vasemman olkapään ylitse pohojaasta kohori.

Syyttö taisi olla samoja tarttumuksia, ja se oli viheliäinen vastus. Ei muuta kuin kynsi ja kraaputa milloin mitäkin paikkaa ja saunan kuumimmassa löylyssä hakkaa irvissä hampain vihdalla ruhoasi kuin Lusan Röyhy – eikä ole apua. Mutta jos teit vihdan kuusen oksista ja sillä hosuit ihoasi, jo taisi syyttäminen loppua. Puskan Jaakkoo voiteli tervalla, löi kuuman löylyn ja rupesi huitelemaan. Kuului löylystä kohta kova ökinä:

"Voi, herre-ie, kun mun räyhääsiäni kärvästelöö!"

Hyvää oli lääkitys, ja hyvä oli, että oli sellaisia, jotka tiesivät jotakin, Hunnakoita ja muita, sekä sellaisia mökkien ja pikku torppien emäntiä, saunassa kupsehtijoita, hierojia, kupparia, paarmuskoota – Tarha-Maijaa, Salmakarin muoria, Pihlajamäen Loviisaa, Äkkinääsen Soffiijaa, Lappion Leenaa, Pikkulan Alppeeta, Kirruus-Maijaa, Perkiön muoria. Törmän Kaisaa –, jotka suuren virkansa ohessa olivat muutenkin parannusmuoreja. Milloin he hieroa nuljuttivat, milloin kupparina laskivat verta, milloin paarmuskana noutivat kitiseviä kääröjä saunan lämpöisistä, ja toisin vuoroin taas tarpeen tullen tekivät vaikka syöpälääsen voidetta ja tarttumuksen vettä.

Mutta ei aina auttanut Hunnakon eikä kylänmuorien parhainkaan taito, ei saunanlöylyt, ei tarttumuksen vedet, eivätkä kärmehen lihat.

Liikkui usein oikeita tautia, kovia jumalantauteja, jotka kulkivat pitkin rintaa, kulkivat kautta larvakylien ja heittivät viikoiksi aivan sängyn omaksi – heittivät hautaankin. Jotkut viisaat ja kirjanoppineet olivat tietävinään, että ne tarttuivat. Mutta todeksi oli nähty, mitä oli vanhoille sanottu:

    "Ei tauti tartu, eikä rutto rupia
    iliman Jumalan sallimata."

Kun tauti tarttui, niin se tarttui niinkuin oli sallittu, mutta kun ei, niin ei – vaikka olisi maannut rupulitautisen kanssa samassa sängyssä. oli se kyllä nähty.

Rupuli olikin kamalimpia tauteja, mitä ikinä oli näitä maita vaeltanut. Se ajeli rinnan taloissa ja osasi kaukaisimpaankin peräkorven mökkiin, pani joskus koko perillisparven pitkälleen, otti toisia matkaansa ja toisiin puri pahat elämänikäiset merkkinsä. Naapurien pojat, kun moniviikkoisen rievuissa pehtaroimisen perästä rupulinarpisina sattuivat yhteen, katselivat kummissaan ja melkein häpeillen toistensa outoa, laihaa ja kröpöliäästä näköä, joka oli entisen punaposkisen, pyöreän muodon paikalla.

Taisi olla vieras poika – ei tahtonut olla sille sanomista. Aivan itku kurkussa pojat erkanivat ja juoksivat kotiinsa.

Ajeli tuhkuri kautta kylien, tuli taloon, tuli mökkiin ja riepoitti koko perikuntaa vuoronsa perään, puhaltaen punaista krihamaa ruhon täydeltä, mutta ei kumminkaan käynyt hengen päälle eikä pilannut muotoa.

Jo kerran – taisi olla köyhänä vuonna – sai punatauti luvat, jotta käydä kyliä ja vähän kiusata syntistä sukukuntaa. Punatauti otti koko kesän – punatauti-kesäksi sanottiin – ja riehui, niin että kirkossakin piti kuulutettaman:

"Ei pirä syörä mustikoota – niistä tuloo punatauti."

Pantiin taas kulkeelle keltatauti, Se ajoi ihmisen ihon aivan keltaiseksi, ja hengestä oli kysymys. Mutta tauti pelästyi ja pakeni, kun keltainen sairas kannettiin kuumaan saunaan ja heitettiin tuima löyly – millähän heitettiin, omilla vesillä, jotta tauti sai omansa.

Annettiin valta sikataurillen. Jo nähtiin pian joka talossa ja mökissä komeita muotoja, leveitä leukaperiä kuin aikatalon haltijaväellä. Komeat kyllä, mutta kipeät ne olivat ja paranivat kumminkin, kun niitä haudottiin palanusilla sianpahanoolla.

Oh tauteja, kuka tiesikään kaikkia kulkureita, kuumaatautia, poltetautia, vattatautia ja mitä he olivat. Ne tulivat ja menivät – poltetauti pakeni, kun sai noukkaansa kirpeitä nasianmarijoja, ja vattataudin parasta lääkitystä oli karvas turkinpippuriviina.

Omaa lajiansa oli suluku, kova tauti, hautaa kohden aina vetämässä. Ei se tarttunut, eikä kulkenut, oli vain kenessä oli, yskitti ja köhitti koko elämän iän. Ja kun oli oikein sulukuhinen, yskitti yhtä päätä, piti sellaista kuivaa köhinää, mutta ei mitään lähtenyt, kun suluku oli eres. Se oli monella ihmisellä, oli nuorella ja vanhallakin. Ptkku-Matti köhi koko elämänsä – oli saanut taudin kylmästä pajasta. Kloves-Juhan poika oli talvella tukkimetsässä hikisenä juonut jäistä maitoklusua – suluun sai. Harjun Mikin Antti työssä ollessaan joi kuumina päivinä Perkiön lähteen kylmää vettä, sai suluun ja kuoli. Samasta kylmästä lähtehestä Soukan Jaska jo nuorena joi kuoleman vian. Kauan Jaakkoo kyllä eli, teki työtä ja yskiä kiuskutti, ja ihmiset sanoivat:

"Kohta se menöö aiva maan ala."

Keuhkot kyllä kasvoivat toisesta päästä, minkä toisesta mätänivät. Kärmehen rasuaa kun olisi ottanut, niin olisivat kasvaneet nopeammin. Mutta kun ei ottanut, niin keuhkot lopultakin loppuivat, ja Jaska kuoli.

Sulkuhisen sydänkarsinassa lymyili kuolemantauti.

Kuolema oli myös rumihinmaron matkassa. Ei ollut siihen lääkitystä, eikä ollut sen parantajaa. Kamala mato söi, söi ja jäyti ihoa yhä pahemmaksi – vei viimein sinne, mistä hän oli kotoisin, kirkonmaahan. Hautalaasen se otti jo nuorena. Mokkapää-Alppee sai rumihinmaron, kun kantoi kuollutta riiheen, ja tuuli heilahutti lakanaa, niin että se sipaisi poskea. Alppee säikähti – kuolema, rumisko sipaisi? Sipaisikin ja rupesi kalvamaan poskea. Mädättämällä se otti vanhan Mokkapään.

Ei ollut kuolovaasen taurinkaa parantajaa. Kuolema asui jo sen nimessä, kuolema kulki sen korvalla ja aina vähän päästä kouristi hengettömäksi, kouristi viimein täysin kourin.

Ankarasta pelästymisestä sanottiin taudin saaneen alkunsa.

Eipä silti, että kuolemantauti. Jokaisen elävän matkassa, oli hän ihminen taikka luontokappales, maan kurja mato, saviprunnin iso röntiäanen tai pieni kiuriaanen, taikka suuri korpikuusi, kollinmarjapuska tai matala kärmehenkukka, oli elamänsiemenen korvalla kuoleman itu, salaa jäytävä rumihinmato. Loppu tuli ennemmin taikka myöhemmin. Toisien kohdalla päivät riensivät nopeammin – olikohan armoa vai rankomista? Muutamat koukistuivat jo kuusissa-, seitsemissäkymmenissä ja rupesivat kulkea köykyttämään selkä vääränä, keppi kourassa kolmantena jalkana. Eivätkä luntioomet enää kestäneet työn tekoa. Kumminkin he mennä köpöttelivät päivästä toiseen ja sanoivat:

    "Pareet on päiväki elettyä."

Jotkut vielä tuhauttivat:

"Vielä vain henki kulukoo läpi rumihin" – vaikka taisi jo kylmä maa huokua. Ainakin kylä sanoi:

    "Kuolema jo koukkii."

Mutta toiset taas elivät niin vanhoiksi, että kopisivat pelkkinä luina. Näytti, ettei heihin, luukasoiksi kuivettuneisiin maankimpaleisiin, vaikka leuka jo väkätti, ja silmät haraastivat, pystynyt kuolemankaan kirves. Kysyit heidän ikäänsä, sait kuulla nahinan:

    "Saran selijältä,
    kuurenkymmenen kummaltaki kylijeltä."

Kylä sanoi:

    "Luusta on vanhan peukalo."

Vaati maa viimein omansa, ja vanha keikahti kerralla. Kukkaas-Heleviiki, taikka joku muu tuttu rumihin pesijä, tulla köpötteli, pesi vanhan vaeltajan ja laittoi laurallen – liiverin orsilla sitä talletettiin –, tuli taas ja pujetti arkkuhun, pani vielä vanhan virsikirjan rinnalle. Kylän lapsia oli katsomassa, naapurin naisia apuna. Hiljaisina kaikki häärivät, lapsetkaan eivät liikoja metuloineet. Pienimmistä tuntui oudolta, että vaari saattoi aivan liikkumatta maata. Olisi vaikka vähän silmiään raoittanut!

Ja lopuksi Helviiki-muori toisten muorien kanssa veisasi lähtövirren. Vanhat äänet vapisivat, lapset katsoivat oudoissaan – vaari arkussa nukkui. Valkoisten verhojen alla, virsikirja leuan alla.

Riiheen tuli kohta lähtö, levolle toki, eikä raskaaseen elojen puintiin.

Elot oli puitu, mitä oli puitaviksi annettu.

    "Päähnyt kuollut voorostansa",

sanottiin. Oli loppunut pistokset ja porottamiset ja muut maailman vaivat.

Oli alkanut suuri lepo.

Noirat pahoo

    Niin s'on kun noiruttu.

Vanha Tölpäri, vai kuka Lienee ollut, edesmennyt suurseppä, oli antanut pajastaan vanhalle Häjylääselle niin tulisen lähdön, ettei häntä sen koommin enää nähty koko seurakunnassa. Tottako lienee, ettei ole nähty – ainakin sanotaan. Häjyn käryä kumminkin, rumaasesta, jäi jälkeen sekä rinnalle että larvaan.

Mitä olivat katehelliset ihmiset, sellaiset kamalat kuvatukset, jotka kattoot niin pahoon, jotta tuli pahat. Heillä oli paha silimä, pahempaa silmän takana. Vanha Häjyläänen siellä sittenkin taisi lymyillä – akkaväessä vielä ahkerammin luun miehissä.

Oikein pahan silmän, noitumasilimän, lähestyminen tuntui jo kauas. Kuteilla oleva kangaskin sen tunsi – päitä tuli yhta päätä. Sohloissa istuva kutoja heti arvasi:

"Kukahan nyt tuloo, paha ämmä ruokales, kun nuo loimet niin katkeeloo?"

Kirnuunkin paha silmä saattoi kurkistella. Emännän käsissä se parhaillaan hyvässä reirussa täyttä päätä oikealla voinäänellä iloisesti tohisi:

    "Kaikki on ruuuurhuus,
    turhuus turhuus turhuus,
    kaikki on tuuuurhuus,
    turhuus turhuus turhuus..."

    "Meeeeirän vanha Juuha Juha Juha,
    noooouse ylähä ylähä ylähä,
    pääääset kylähän kylähän kylähän..."

Mutta yht'äkkiä voilaulu loppui, ja kirnu rupesi tohajamaan kovin oudosti ja aivan eri nuotilla. Joku katehellinen oli katsonut. Eikä emännällä, aikansa tuskailtuaan ja mäikättyään – suolankirppukaan ei auttanut –, ollut muuta keinoa kuin tehdä edesmenneen äitimuorin lailla: kova paukaus kirnuun, kirnu pyörien pitkin lattiaa, sitten aidan seipääseen kumoon kolmeksi vuorokaudeksi.

Siellä vasta, jumalantuulissa, pahat panot pakenivat.

Vielä pahempaa oli, jos lapsi nukkui kehdossa, ja paha silmä kiepsahti tupaan. Äkkiä peite silmille! Mistäpä tiesit, mikä kukin oli? Sattui tulija näkemään pienen perillisesi, tuhunoukan. Hyvin tiesit, kun katselit kehdossa potkivaa kippurakoipeasi, ettei koko maailmassa ollut ainakaan korjempaa. Mutta jos vieras tuli ja katsoi ja kehuskeli:

"Voi voi, kun on korija lapsi... juuri justihin isänsä näköönen!"

Silloin jo pahat olivat tulemassa, ellet heti tokaissut:

"Pistä noukkas p...!"

Jo heitä oli kaikenlaisia kateensilmiä. Jos toinen oli paha, niin toinen oli vielä paheet – samoja pahoja molemmat.

    "Yhtä sutten silimään väli."

Oli sellaisiakin kuin ennenvanhainen Kalinan muori. Männikön mökissä elää tuhraili äkäinen ämmä, ja äkäisellä ämmällä oli äkäinen silmä, ja männikön laidassa mäen alla tuijotti lähtehen silmä. Kun muori mennä köykytti metsäpolkua, taikka missä vain kuuhki katajikossa, ja tuima silmä ennätti nähdä vastaan tulijan, ennenkuin tämä huomasi muorin, jo tarttuivat pahat. Ajoksia ilmestyi pian ihoon. Syljeskellen koettivat ne, jotka tunsivat muorin, päästä ajoksien pahoista.

Itikat olivat emännän parahia. Paha silmä katseli niitä aina syrjäpuolin. Emännän täytyi alituisesti olla varpaillansa.

Varsinkin metsässä – vaikka vainioillakin – itikat olivat kaikenlaisten katehien katsottavina ja kohdeltavina. Sekö hänet tiesi, mitä he kukin siellä tekivät, mutta lehmä saattoi palata metsästä pahaan panoos, niin ettei syönyt mitään, eikä märehtinytkään. Katsottiin ja sanottiin:

    "Niin s' on kun noiruttu!"

Vielä pahemmin voivat pahat noirat ja pohakat tehdä: itikat eivät tulleet kotiin ensinkään, eikä niitä löydetty hakemallakaan. Tottahan muistetaan Kytölän vasikat – hiiren kätköhön oli pantu. Koko joukolla niitä haettiin ympäri Juonenvuorta, eikä löydetty, vaikka kaiketi juuri sivuitse mennä tömpättiin ja kepeillä hutkittiin kiviä ja kantoja, jotta eivätkö ne vasikkana ynähtäisi.

Vasta omia aikojaan vasikat tulla nulkuttelivat veräjän taakse mökäjämään. Helviiki köpötteli katsomaan ja sanoi Pullerin Seikulleen:

"Johan mä sanoon, jotta n' oon hiiren kätkös! Kuka raakkules oli pannu ja pahoonu?"

Eikä tarvinnut vierasta ämmää päästää navettaan, ei ovellekaan. Hän voi katsoa katehena niinkuin Oppahassa, kun emäntä oli ehtoolla lypsämässä. Mitenkäs kävi – aamulla ei lehmästä tullut mitään, vaikka kuinka olisi nilkonut. Vielä pahempi oli, jos paha pääsi navettaan imehtelemään:

"Voi voi, kyllä kelepaa, kun tuloo nuon palijo maitua! Ja kylläpä sill' on komiat sarvet!"

Oli parasta, kun vieras tuli navetan ovelle, heti varalta sanoa:

    "Noki noiran nuolehen,
    karsta katehen silimähän!"

Sekä sarvien kehujalle:

    "Suustansa lehemä lypsää,
    eikä suurista sarvistansa."

Terveellistä oli vielä viskata, niinkuin Ojaanvälin ämmä, suoloja vieraan perään, kintuille.

Ja kuka käski uskoa kaikkia tuttujakaan. Perämökin muori ei muistanut, ja pian sai syytä motkottaa:

"Kyllä m' olin aika pössöö! Kun tuo toiskan Priita, sen tuhannen kuvaanen, käyy navetas, niin kohta lehemä ehtyy."

"Trenkääpäs kaikkia ruikkoja vierä navettahansa", vaarikin mokisi, kun ei vasta kantaneesta lehmästä tullut edes juustomaitoa.

Vanhat hyvät muorit antoivat juottoovasikailen täydet särpimet ja sanoivat:

    "Se vasikka elää, joka juoo!
    Kiulus on vasikan onni."

Mutta kun pahat muorit saivat vaikka kerran vain rumasti katsahtaa, vasikka ei enää juottaenkaan kostunut.

Lampahankin onni piti toiselta ottaa. Paaston aikana, jopa juuri pääsiäisöinä, kun oikeat ihmiset viettivät suurta ylösnousemuksen juhlaa, ja nuoret rakentelivat kesäpesää, pahimmat pohakka ämmät käpsehtivät navetassa villoja keritsemässä. Laksoharjun lampaista oli nirhattu oikein isoja plättejä ympäri naamaa. Melkein arvattiin, kuka oli kulkenut.

Ja mettumaariyönä, kun nuoret etsivät omaansa, vanhat muoriköppänät myöskin etsivät omaansa – hiiviskelivät lakanaa perässään laahaten pitkin luhtia ja väänsivät lakanasta yökasteen omille heinämailleen taikka omille elukoilleen. Oli luhtanevoilla merkillinen mettumaariyö. Kesäyön hiljainen hämäryys, nukkuva luhta, ladon varjossa lakanaa vääntävä muori, arkana sivuilleen vilkuillen.

Sattuivat omilla asioillaan kulkevat kylänpojat näkemään, väänsivät värsynpäätä:

    "Noita-Maija nevatietä
    pari virstaa tromppas."

Oli jo kylliksi pahojen kiusaa, kun kankahan loimet katkeilivat, eikä kirnu tullut voille, lapsi parkui pahan katsomana, ja itikat olivat hiiden kätkössä. Eipä joutanut emäntä paljon hoinoostelemaan eikä istumaan sorossa sormin. Ei tahtonut päästä ei kurista marihin.

Mutta vielä kovempaa oli, kun itse jouduit noitien panemiin kiroohin. Sattui kamala kohtajos, tuli aivan ihroon ehroon äkkiä kuin ammuttuna – kuka vihollinen oli pannutkin. Tiedä häntä, vaikka olisi yöllä kuuhkaillut kirkonmaassa pyytämässä apua kuollehilta. Sait kitua noitien kovissa kiroissa, vuoroin ähkyä ja puhkua kuin vehkataikina, vuoroin oksentaa aivan henkeäsi haukkoen. Oli niin kova paikka, että siitä pääsit vain jumalansanalla ja rumihin voimalla. Täytyi mennä ja sylisin mittailla kolme kertaa ristiin nurkasta nurkkaan riihen ovea taikka muuta ovea, josta oli rumihia kuljetettu, ja samalla lueskella Isä-meirää.

Mutta ellei tämäkään auttanut, oli parasta, että menit makaamaan ja vetäisit peitteeksesi rumihin lakanan.

Kohtajos oli kovimpia noitien kiroja. Pienempiin pahoihin tuli apu, kun kirojen kiusaama kuljetettiin kolme kertaa vastapäivään hurstin lankavyhdin lävitse. Auttoi myös, kun pantiin kolme koivuista hiiltä ja kolme kovaa puukkoa puuvatiin veteen, juotettiin vettä sairaalle ja loppu kaadettiin kartanolle istuntakivellen. Mutta jos tiesit, kuka oli kirot lähettänyt, teit viisaimmin, kun pyyhit ihoasi suoloilla ja sitten veit ne salaa pahojen panijan kaljatouppiin taikka vesikorveehin.

Siitä he joivat ja saivat itse omat kironsa – jotta äikkis!

Kaikkein kamalimmin kävi, jos ilkeä kuppari sai vetäistä sarvellisen vertasi ja antaa jollekin pahalle ämmälle. Jo huomenna olit niin hulluna, ettei joukaan kurikkalaanen voinut tulla hullummaksi. Hunnakon äijänkin ja Pitkämöön patruunan taidot loppuivat.

Oli kumminkin hyvä keino jo etukäteen syödä sammalia kolmannella sijalla olevan huoneen seinän raosta. Silloin eivät voineet tarttua pahimmankaan noidan kirot.

Mutta tämä oli sanottu vain muutamille vanhoille.

Tätä ei tietänyt entinen Yli-Jyrän lautamies, joka joutui pahojen panoihin. Lautamies ylimielisenä istui Kakolasta palaavan vangin puuhevossäkille, niin että hevoset ruskahtivat rikki. Vanki kirosi: "Vielä sinäkin niitä teet!" Ja lautamiehen täytyi vanhana ruveta nakertelemaan puuhevosia, omia aikojaan vain istua ja nakerrella koko lopun ikäänsä kokille suuret kopalliset. Eikä tietänyt Kylmän-Jyrän Mansikon Jukkukaan, joka naureskeli ontuvaa miehen kääkerröstä. Mies manasi:

"Kyllä saat sellaasen taurin, jotta klänkytät samoon!"

Jukku rupesi pian klänkyttamään. Ja vähitellen kulkea kääkersi moni Jukun perillinenkin. "Ykskolomatta... ykskolomatta..." oli näiden käymätahtina kolmanteen ja neljänteen polveen.

Mutta Sokia-Matti, joka vanhana eleli Santtin ja Lusan ruorivaivaasena, oli pantu oikein piruuhin. Olipahan vain jokin emäkirkkoonen itse perikuntansa panemissa piruissa ja Lusan myllyssä antoi, muka hyvän hyvyyttään. Matin poskeen mällin mahorkkia, ison kuin köyhän vuoden murokuupanon.

Mahorkissa piileskelivät emäkirkkoosen pirut.

Matti sai ne – viheliääset pidettävät, oikein emäkirkkooset. Eivät ne antaneet Matille toisinaan nukkumarauhaa, eikä taas syömärauhaa. Joskus ne kävivät hengen päälle, joskus aukoivat hehkuvaa helvetin ahjoa – jotta tuonne! Mutta Matti, Raamatun mies, karjui niille elävää jumalansanaa ja paukutti käsiänsä yhteen. Pirujen piti heti ruveta sammuttamaan tulista ahjoa.

Tuhannen pikku pirua tuli ja meni ja vaskikattilalla tuhatta kierua kiikutti vettä.

Ne olivat huonoja hupulaasia, ja niitä oli paljon, tuhansia topuja, päämiehenä Isoo-Topu – tuttuja nimeltään koko ruorille. Matin kimpussa ne aina kievehtivät, mutta kirkon pyhään kuoriin ne eivät uskaltaneet seurata, eivät myöskään saunaan, joka oli toinen pyhä paikka. Niissä Matti sai olla rauhassa, saunassakin, vaikka pikku äijät irvistelivät ikkunasta ja hipsuttelivat katolla.

Lopulta kumminkin pahat vähitellen erkaantuivat ja painuivat takaisin kotokirkolleen, päämiehetkin, Pikku-Topu, Töpö-Kriisi, Hyönnes ja Lollon-Töntömi. Vain Isoo-Topu jäi, ja hänen kanssaan vanha Masa päreitä kiskoessaan usein kaikessa rauhassa hiljaa sipaa, mutta pian taas suuttui ja huitaisi päretsaleella, kahahtaen:

"Mene jo tiehes siitä!"

Saattoi joskus käydä niinkin, että ihminen joutui omihin kiroohinsa. Kuinkas kävi Kalanterin Sopun, kun hän Sussu-siskoon kanssa oli menossa kirkkoon. Ristirämäkällä Sussu meni edellä porrasta myöten pahan rapakon ylitse ja heitti sitten kepin Sopuile, heitti niin taitamattomasti, että se kalahti sääreen. Soppu konkotti ja piteli koipeansa, itki, hyppi ja sadatteli:

"Voi-voi-voi, tanan keles, kun tuli kipiää!"

Ja oli juuri pitkäperjantai.

Heinäkuussa rupesi säärtä porottamaan niin armottomasti, että piti lähteä Lapuan noitiin. Lapuan äijä katsoi säärtä ja sanoi:

"Siin' on sun omat kiros!"

Kaikenlaisia heitä pitikin olla, pohakoota ja pooskaria, kristillisessä seurakunnassa, jossa aina joka pyhä pappi saarnasi ja kirkonkellot moukuivat.

Samoja seurakuntalaisia he olivat, rintalaasia taikka mettäkylääsiä – totta heitä tarvittiin. Tarha-Maijasta alkaen, hierojamuorista, joka sai jukuripäisen sonninkin liikkeelle vain vasempaan korvaan karjaisten: "Marseeraa, käy!" Ja Apsan Liisasta, Maijan tyttärestä, joka paranteli tarttumuksia, Pohjaasen Fiikusta, perämökin taikurista, Laksin Tuomaaseen, Pertun Liisaan ja Törmän Kaisaan asti. Pikkuisia parantajia ja poppamuoreja he olivat, tuskin tohtivat pääsiäispimeöissä lammasrautoineen yrittää naapurien navettaan taikka mustana syysyönä mennä köppelehtämaän kirkon kiviaidan kierrokseen.

Mutta Tippa-Kaisa tohti. Hän oli pelkäämätön muori, pieni kieräsilmäinen tumma krupelo, eläväinen ja kielevä jumalanluoma nostettu kaksin jaloin teutumaan. Muori käpsehti pimeät kirkonmaat – palavat silmät vain kiiluivat, krossotteli paastonaikaiset navetat – lammasraudat klapsuttivat, katsoi ja nuuski kaikki hyvän- ja pahantiedon paikat. Ja teki niinkuin teki, teki joskus hyvää, mutta teki myös pahaa, antoi mitä häntä kutakin milloinkin antoi nielaista, jotta tuli sairaaksi ihminen taikka elukka. Sokeaksi taisi joku itsensä ryypätä, Lait'-Antin Maijakin, komea tytär, jota Soukan suutari katsahteli.

Kirkonmaa oli kova paikka, vanha talavihauta kohta kovempi. Sieltä sai kaikkein lujimmat ja armottomimmat noituusvälinehet, varsinkin talvihaudasta, kun aukaisi rumihinarkun ja sieltä otti jotakin, vaikka nirhasi pikku palasen vainajasta taikka otti muuta kuolleelle kuuluvaa. Niillä voi tehdä vaikka mitä hyvää ja pahaa, kun vain oli luontoa sekä tietoa ja taitoa.

Eikä säikkynyt, vaikka olisi nähnyt minkälaisia ryokälehiä.

Vanha Hunnakon äijä taisi usein kulkea kirkon öisillä nurkilla, keikarootti noituma-asioissaan kerran tapulissakin isoonkellon kanssa, huomenkelloa soitettaessa yritti lentää ympäritse, mutta ääkkäsikin käki, ja kello antoi äijälle pahat paukahdokset. Silti Hunnakko kyllä pooskarootti kuin ennenkin. Pitkämöön patruuna, kumarahartiainen, röyhkeä-ääninen köriläs, oli sellainen noita sekä pooskaroottija, että joskus piti käydä kuolleitten kanssa tietelemässä. Hiaton takkiloiroo kuin suurilla herroilla, oli äijä relleksen hartioilla, kun hän hääri hautojen vaiheilla. Suurella suotikoljulla hän ajeli istua kenottaen vanhassa lohnassa, ja hevoselle heiniä heittäessään äijä ärähti:

    "Syö suren suulla
    ja särijen vattalla!"

Oli toki muillakin yöllistä asiaa kirkonmaan kansalle. Santtin Matti, vanha sotamies, pelkäämätön koljatti, kaahi joskus tapuliin öisiä kummia kuulemaan, köpsehti väliin kirkon tauksillakin, missä harmaat hautaristit kismittelivät ja levittelivät käsivarsiaan kuin öiset sokkoosilla olijat. Masa vain ei pelännyt. Ei säikkynyt hän silloinkaan, kun talvihaudasta niinkuin valkea kullasi kirkonmaahan – meni vain. Jo törmäsi sieltä kaksi mustaa möykähäistä, ja Santti sai kovan kolahduksen kalloonsa, mutta ei lähtenyt laukkomaan. Saunalaanen ja Mutilaanen, mainittavat Jalasjärven noidat, siellä liikkuivat asioillaan. Samoilla asioilla olivat – noituuskappalehia kaikki kaipasivat.

Vaikka katikismus puhui ja papit saarnasivat noitia ja noituutta vastaan, niin vanhat papit kumminkin taisivat olla mestareita noitumisen taidossakin. Emäkirkon Essi-pappi osasi ainakin nostaa tuulen. Essi pyysi myllyä käyttääkseen, sanottiin, ettei nyt mylly pyöri, kun ei tuule. "Kyllä tuuli tuloo, kun minä vain myllyn saan", Essi sanoi. Ja kohta, kun pappi oli paiskanut jyvänsä tuuttiin, myllynsiivet rupesivat viuhtomaan.

Lukkaritkin kyllä koettivat hieroa ja väännellä jäseniä, kun ne olivat nuljahtaneet tilooltansa, ja tuhruttaa kaikenmoisia troppeja, mutta papeille oli annettu eri voima. Muutamat saivat puoskaroiduksi mökin lehmät tulemaan kotiin, kun toinen pohakka oli ne noitunut metsään, muutamat saivat veren seisotetuksi, jopa valkean. Entinen Moliini-pastori, kun Oja-Kurikan aitta paloi täyttä tohinaa, asteli vain aitan ympäritse, ja tuli alkoi kohta soihata ylähäpäin kuin kynttilä, eikä ruvennut toisiin huoneisiin. Tiedä, mitä Moliini askaroitsi, tekikö niinkuin Korven äijä, joka Alajoella kolme kertaa kiersi vastapäivään valkeanvaaran ja kolmeen kertaan luki Herran siunauksen? Ja siihen tuli tyrehtyi.

Korven äijä luki parhainta, mitä oli mukulana oppinut, ja se auttoi. Mutta papeilla taisi olla mustakirja, merkillinen noitakirja, jonka paperit olivat mustat, mutta puustavet valkoiset. Siitä sielunpaimenet ottivat voimansa. Kaikkien pappien piti taitaa se ulkoa, jotta jos oikein kova hätä sattuu, niin he saattavat auttaa. Ainakin Kanstreeni-vainaalla oli joskus nähty mustakirja.

Oli mustakirja ollut myös Latti-Esalla, joka asui Emäkirkolla, Västilän takana ja kulki ympäri kirkkokuntia hevoosia salavaan ja huusaten. Mutta tuskin sitä oli Tuomiston huuslaarilla, tuskin Mettä-Kakkorillakaan, joka myös hevosia huusaili. Eikä taida olla Ventälän Samelillakaan, hevosten ja itikkain parantelijalla.

Papit ja parhaat pohakat vain tarvitsivat mustaakirjaa, ja kaikki, jotka sitä viljelivät, olivat muita voimallisempia.

Mutta kaikkein voimallisimmat noidat olivat Leivättömäs-Lapis. Siellä kannatti käydä vaikka opissa.

Entinen Isoonkylän mies, kuka lienee ollut, kävi Leivättömässä-Lapissa oppimassa noitumista, ja oli siellä suuren noidan koulussa. Päivät opeteltiin noitakonsteja, yöt nukuttiin noitaväen kanssa samassa nahkasäkissä, jonka suu vedettiin kuretnuoralla tukkoon – oikein tukehtua tahtoi, kun säkissä kaikin tuhistiin. Ja kovalla kyydillä mies pääsi takaisin kotiinsa Koivistonkylään. Lapinnoita kysyi:

"Kuinka nopiaa sä menisit – niinkö kun ajatus, vai niinkun koirasteeri?"

"Niinkun koirasteeri", mies sanoi – ei tohtinut lähteä sen kovempaan kyytiin.

Noita talutti koivistolaisen rekiroidille ja sanoi:

"Matkalla töyttäjää sua yksi tervaskanto, mutta älä piittaa mitää."

Rekiroiti tohahti ilmaan ja lensi kuin koirasteeri yli metsien ja maitten, johonkin kirkontorniin kerran vähän hälppäsi. Ja niin tuli Koiviston mies kotopihalle.

Mutta navetan oviparresta piti taluttaa musta härkä rekiroidille noidan palkaksi. Ja kohta lähti lentävä roiti riepoittamaan Koiviston suurta sonnia kohti Leivätöntä-Lappia.

Mölinä vain kuului ja kova tohina, kun musta härkä lensi kuin koirasteeri.

Sijattomia sieluja

    Kuu paistaa heliää,
    Kuolleet ajaa keviää –
    Ekkös, elävä, pelekää?

Toimelliset muorit ja vaarit, jotka koko elämänsä olivat raataneet rintamaata ja larvamaata, käydä kuuputtaneet kirkossa ja kirkon perällä, lähtivät haudan lepoon, oikeaan omaan maahansa, tyytyväisinä kuin ainakin pitkän taipaleen kulkijat päästessään matkansa päähän. Pappi vain kävi antamassa viimeiset lohdutukset. Haasteli vanha hänelle elämänsä erheitä, vuosien takaisia, mutta nyt kuin eilisiä, kertoi äänettömän tuskansa, uskoi hiljaisen toivonsakin.

Ja melkein huomaamatta väsynyt vaeltaja huokaisi viimeisen henkäyksensä. Kirkkain silmin hän hetkisen katseli ylöskäsin, päänsä taakse suuriin korkeuksiin, sitten silmät sammuivat, leuka nytkähti, ja kurttuisiin kasvoihin jäi vaisu hymy. oli tapahtunut, mitä sanoi paapan vanha Raamattu, ja katkismuksestakin oli luettu:

"Ja jotka toimellisesti vaeltanet ovat, tulevat rauhaan, ja lepävät kammioisansa."

Oli toki toisenkinlaista lähtijää. Kun vanha vaari parka, paljon puhuttu ja pelätty, teki yöllä loppua, ilmestyi oudonnäköistä väkeä sängyn ääreen huutaen:

"Nyt tullahan, nyt tullahan!"

Taikka taas, kun toinen surkean suruton, Iikkoo riepu, kimpuroi kuoleman kielissä, syöksähti musta koira tupaan, hyppi ympäri seiniä, nousi kahdelle jalalle sängyn laidalle, katseli kieli pitkällä, haisteli sairasta ja sitten laukkoi tiehensä.

Siunaten ja kauhistuen kaikki katsoivat. Melkein arvattiin, mihin miesparka oli lähdössä ja kuka oli koirana. Kreeta-muorinkin täytyi poraata:

"Kyllä se taisi olla häjyläänen, kun Iikkoo oli niin paha sarattohon, Samalla suulla söi ja saratti... ja joi."

Eikä oltu epätietoisia silloinkaan, kun häjyäijä iski pirunkouransa talonäijään, joka paitamytyllään alastomuuttaan peittäen juuri asteli juhla-autun saunasta, ja paiskasi hänet takassa loimottavaan pystyvalkeaan.

Kirkonmaa kokosi kaikki, ja samanlaisia olivat kaikkien viimeiset maanpäälliset menot, olivat he rikkaita rintalaisia taikka larvakylän pieniä torppareita, olivat he leveän tien taikka kaidan polun kulkijoita. Vainaja pestiin ja laitettiin laudalle, veisattiin ja vietiin riiheen, puettiin ja veisattiin arkkuun, veisattiin kotopihoilta matkaan, veisattiin ja kannettiin paareilla kautta uukkongin, pappi ja lukkari parhaina edellä, saattajat perässä, ja kirkonkellot mouhusivat ylhäällä. Kirkonmaassa vielä luettiin viimeiset luvut ja siunaukset sekä heitettiin arkulle kolme lapiollista multaa.

"Multa pitä jällen maahan tuleman, niinkuin se ollut on, ja Henki pitä jällen tuleman Jumalan tykö, joka sen antanut on", sanottiin paapan Raamatussa. Ja pappi sanoi multia heittäessään:

    "Maasta olet sinä tullut,
    maaksi olet jälleen tuleva..."

Siitä vainaja hautaan, maan syliin, ja syli maata peitoksi. Siellä väsynyt vanha sai levätä, kunnes tuomiopasuuna oli törähtävä.

Mutta kaikki eivät saaneet levätä. Jo jonkun piti tulla kovin sureville sukulaisilleen sanomaan:

"Ei pirä surra! Ei täälä niin paha ole olla – jos ei hyväkää."

Kaupunkimatkalla surmansa saaneen miehen täytyi lähteä kotiväelle kertomaan, että hänet oli tapettu, ja entinen Kurikan paappa tuli kohta kolisten kotiin, vaikka vainajan lähtiessä oli lavittat nakattu arkun alta nurin. Paappa tahtoi parempaa paitaa – miksi oli annettu rikkinäinen? Uusi paita vietiin riihen orrelle – heti yöllä katosi. Jo vanhan pappi vainajankin piti lähteä kirja kainalossa vaeltamaan. Torppari hänet näki, mutta miehen leuat olivat niin tankissa, ettei hän saanut kysytyksi, mitä varten pappi oli liikkeellä. Ja Koiviston ison isännän, joka kaikella kunnialla kultakelloineen oli kannettu kirkonmaahan, täytyi yöllä haamuta kello kourassa sanomaan emännälle: "Täm' ei enää käy... on veto loppunu. Se pitää vetää."

Jumalattomat kuolijat eivät saaneet lepoa ensinkään. Jo hautaan vietäessä he unkasivat vastaan. Ruumis oli niin raskas, että hevonen sitä vetää kinnatessaan aivan vaahtosi. Kun mentiin katsomaan hevosen kaulan ja ränkien välitse, nähtiin pientä pirua istumassa arkun kannen täydeltä.

Ja jumalattomat kuolleet liikkuivat yhä entisillä kotisijoillaan. Kun Perkiön Iikkoo ja Tarha-Jussi ajelivat öisillä friijoomatkoillansa, tulee vanha, vasta haudattu lautamies, laskettelee isolla Pruunillaan maantietä edestakaisin, väliin päästäen täyttä neljää sivuitse, että valkea soihaa hevosen kavioista ja sieraimista, väliin taas tulla kanhoostaen vastaan. Neljä kertaa pappilan ja Kukkaasojan välillä lautamies laukottaa edelle ja tulee vastaan.

Ja Pruunin mako moukuu.

Tippa-Kaisakin, hautaan viety noitamuori, nähtiin monet kerrat öisillä retkillään. Muorin linkat oli laudalle laitettaessa sidottu yhteen, mutta mitäs muori – meni hyppien pitkin talvista tietä, pitkin jokeakin, että jää roskui. Oli totta, mitä vanhat sanoivat:

    "Ei sovi ketää uskua, ei kuollut takaa,
    jons' ei siro käsiä ja jalakoja."

Vanha väkevä noita ei välittänyt sitomisistakaan, kun oli meno mielessä. Oli asiaa kotiin, oli muuallekin. Vasta muori katosi, eikä enää tullut, kun ammuttiin häntä hopeaisella luodilla.

Ei saanut vanha paappakaan lepoa, kun talvihaudassa makasi arkussaan – kotona piti aina öisin käydä kolistelemassa. Kanneltiin papille, pappi lähti talvihautaan katsomaan – paapan arkku oli tyhjä. Pappi jäi talvihautaan, pani oven kiinni ja siunasi.

Jo kuuluu oven takaa hiljainen kähmiminen ja valitus. Kähmijä kiertää ympäri rakennusta, voihkii ja huokailee, kun ei pääse siunatusta ovesta sisään. Pappi viimein avaa oven, valkoinen vainaja humahtaa huoneeseen ja keikahtaa arkkuun. Mutta pappi menee, kääntää ruumiin suulleen ja painaa arkun kannen kiinni.

Jo paappa rievun täytyi pysyä paikoillaan.

Mutta kaikkein kamalinta oli, kun vanhan vaarin – saman, jonka piru pisti juhla-auttuna pystyvalkeaan – pääkallo aina tuli tuvankokkiin kolisemaan, vaikka se joka kerta kaksin hevosin vedätettiin kirkonmaahan – yksi ei saanut sitä liikkeellekään.

Sijatoon sielu, joka ei saanut lepoa missään, näin liikkui omassa haamuhnansa – saattoi kulkea irvistelevänä pääkallonakin.

Toisinaan kuultiin vain jotakin ääntä, itkua taikka kolinaa, mutta ei mitään nähty. Se oli kuulo. Toisinaan taas nähtiin ihmisen näköinen haamu, joka kummitteli, ei puhunut mitään, aivan äänetönnä vain liikkui, liukui pitkin maata, viimein lysähti kokoon ja katosi. Se oli näkö. Samoja sijattomia sieluja olivat kaikki. Niitä olivat myös männikääset, semmoiset pöyrööt, joita nähtiin kirkonmaassa ja muuallakin, missä joku ihminen oli menettänyt henkensä. Samoja oli piristin, joka useasti oli nähty Ilmajoen vanhassa kirkonmaassa.

Monessa paikassa heitä liikkui, edesmenneitten ihmisparkojen sijattomia sieluja, näköjä, pöyröjä, männikääsiä. Ikarin taipaleella oli matkamies menettänyt henkensä – jo joutui rauhattomaksi sieluksi. Palomäen metsikössä kummitteli Mekkoopoika. Kaperon pikku mökin poika hoippuroi köyhänä vuonna nälissään nylkemään männynkylkeä, sattui isäntäkin metsään, tuli avuksi ja armahti. Paljonkos nälkiintynyt petunnylkijä tarvitsi? Kerran koppasit kirvespohjalla päähän, jo nälkä loppui. Kannettiin ja siunattiin poika kirkonmaahan odottamaan lopputuomiota, mutta ei saanut raukka rauhaa sielläkään. Hurstimekkoisena haamuna hänen täytyi harhailla monet vuodet petun nylkemäsijoilla ja peloitella ohitse kulkijoita. Nähtiin hänet joskus iltahämärissä laskettelevan isännän rankakuorman hännillä Palomäen ahdetta...

Se oli hurjaa menoa. Sijaton sielu ratsasti rankojen larvoilla hurstimekoissaan, kauhu istui isäntänä tyvillä huitoen hevosta. Ja pimeänä iltana valkoinen hurstimekkoo vielä väipähteli talon ikkunain takana.

Mutta silti isäntä sai kirkonmaan levon, kun kuoleman jo oven takana kolkutellessa riisui papin eteen tuntonsa raskaan taakan, ja sielunpaimen todisti Jumalan äärettömästä armosta.

Vanhoilla Nuijasodan tappelukentillä, Paavoolan tienoilla liikkuivat vielä entisten nuijamiesten henget. Kuopiojassa oli tapeltu ja tapettu, samoin Paavoolan paikoilla, ja Paavoolan jokitöyrään oli kaivettu kaatuneet. Ihmisen sääriluita sitten aikojen kuluessa yhä nouseskeli, kun ojaa kaivettiin. Ja pitkät ajat nuijamiesten sijattomat sielut elivät rauhattomina. Kuopiojassa nähtiin näköjä, Paavoolan mäellä kuultiin kuuloja – kokilla jokin näkymätön kollasteli, toinen näkymätön kulkea natajutti lutintikkoja.

Mutta kaikkein enimmin männikääsiä ja pöyröjä oli kirkonmaassa ja kirkon lähimailla – kirkonväeksi ja kirkonmaan väeksi heitä sanottiin. Ei ollut hyvä mennä yöllä kirkonmaahan. Jos menit, sait helposti väkeä kintereillesi, ettet ollut päästä poiskaan. Vasta pääsit heistä eroon, kun nakkasit vaikka rasasi ja huusit:

"Nyppikää nuo!"

Moni sai laukata kirkon tienohilta paljahm käsin taikka lakitonna, takitonnakin. Kokkoo-äijä sai heittää kirkonväelle nuuskutoosansa. Miksi rupesi ylpeillen yöllä kirkon ohitse ajaessaan panemaan nuuskua noukkaansa ja vielä huutelemaan kirkonmaahan päin:

"Tulukaa nyt teki, pulikkapäät, panohon nuuskua noukkahanna!"

Ei tarvinnut toista kertaa sanoa. Väkeä oli äijän perässä heti tien täydeltä.

Oikeat ihmiset sanoivat aina, oli yö taikka päivä, kirkon ohitse mennessään niinkuin olivat vanhoilta oppineet:

    "Terve Herran temppelillen,
    Herran rauha kuollehillen!"

Noidat kyllä tohtivat yölläkin mennä kuolleitten maahan noutamaan noitumisneuvoja, jopa nostamaan kirkonväkeä avukseen. Santtin Matti meni yöllä kellotapuliin ja käski:

"Noskohon ylähä se suku, jok' on viimmeeseksi haurattu!"

Viimeiseksi haudattu suku nousi, nosti mukaansa muitakin sukuja, niin että väkeä oli oli joukossa niinkin pitkiä hontteloita, että maassa seisoen katselivat tapulin luukusta kellolattialle.

Kun Santtin äijä oli aikansa heitä katsellut ja puhutellut, hän löi kolme kertaa kellon laitaan, ja kellon moukumisen aikana piu ennättää juosta alas tapulin viereen, Ala-Jyrän ristihin riivatulle pellolle. Sinne ei kirkonväki päässyt. Ojiin se kyllä tuli kurkottelemaan, mutta ei ulettunut ottamaan kiinni.

Itse vainajakin saattoi joskus nostaa kirkonväen apumiehikseen, ja siinä vasta paikat oli. Juuri hautaan viety köyhä ämmä tuli koko kirkonmaan kansan kanssa naapurinsa kimppuun Kurikan puolen jokitöyrälle. Mitäs kun naapuri oli jättänyt ämmältä ostamansa plakkarikellon maksamatta. Jo oli miehellä hätä – piha täynnä kirkonväkeä, että kuhisi. Juoksutettiin tieto Vierun muorille. Muori tulla touhotti ja sai sanan voimalla ajetuksi kaikki tiehensä. Kirkonmaahan ne mennä tohistivat, mistä olivat tulleetkin.

Sielläpä he, siunatussa maassa, kaikki sijattomatkin sielut, minkä saivat rauhaa, makasivat, ja saivat kuulla aina viikko viikolta pyhäkellojen moukumisen. Kuulivat he silloin tällöin sanomakellojenki äänen ja siitä tiesivät, että taas on uutta vieruskumppania tulossa sekä maanalainen seurakunta yhä lisääntymässä.

Mutta joskus pimeinä öinä kirkonmaan kansan piti nousta koko joukolla Herran temppeliin pitämään omaa kirkonmenoansa. Perkiön Iikkoo pappilassa trenkinä ollessaan tuli yöllä, mistähän tuli, ja näki kirkosta loistavan kirkkaat tulet. Iikkoo meni sanomaan papille:

"Kattokaa, kattokaa, kun kirkosta näkyy valakia! Ketä sielä on?"

Pappi asteli akkunan ääreen, katseli kirkkoon päin, näki tulet ja sanoi:

"Kuolluvet sielä valakiaa pitää."

Mettänväkiä, haltijaasia häjylääsiä

    Tunturista tullahan,
    Santavuorehen mennähän.

Entisinä suurina aikoina, jolloin tervahaudat haikusivat joka kankaalla, ja huuhkajat huutelivat rämäkkäin takana, jolloin porotuksia ja muita pahoja parannettiin jumalansanalla ja vanhojen pyhillä luvuilla, edesmenneitten isien henki vielä liikkui mailla ja värjyi metsien sekä vainioitten yllä. Silloin suuri luonto ja kaikki jumalanluomat olivat paljon tutumpia – oltiin melkein kuin samaa joukkokuntaa. Jylhät metsät tohisivat silloin toisella lailla, kosket ja korpiluomat kohisivat komeammin, vanhat vooromyllyt kalkuttivat eri äänellä, saunankiukaasta kihahteli uusien sukupolvien huohotus, ja riihen mustasta akkunasta väipähtelivät ja tiirailivat kirkonmaahan kannetut vainajat.

Silloin vielä asusteli erämaissa suurta näkymätöntä kansaa, kaikenlaisia pöyröjä, peikoosia ja möykähääsiä. Omissa hoidoissaan ja piiloissaan he oleskelivat. Jumalan luomia hekin toki olivat, samoja kurikkalaisia, jopa kaikkein vanhimpia, oikeita mettäperäläisiä, vaikk'ei heidän nimiään tainnut olla vanhan Emäkirkonkaan kirjoissa. He kuuluivat metsään ja olivat vain metsänkirjoissa.

Vaikka olivatkin näkymätöntä mettänväkiä, saatiin heitä, mettäperäläisiä, kumminkin toisinaan nähdä, vielä useammin kuulla. Oli monia vieskoollisia paikkoja, joissa näkymätön kansa elämöi, sellaisia kuin Huhuranmäki, jossa varsinkin pyhisin marjamatkoilla kuultiin kovaa jyminää. Vieskoollinen oli Rajakallioki sekä Jyllintaival. Joskus metsäneläjä nähtiin, milloin pitkänä puitten larvojen ylitse kurkistelevana kuvatuksena, milloin taas äijän köriläänä, joka istui kärryjennenällä ja ajaa poukotti pitkin Lehtivuoren kivikkorintaa – eikä hevosta näkynyt aisoissa.

Moolin Jaakkoo, vanha mettämies, näki vielä kummemmat, kun nukkui polun vieressä nuotiolla. Tuli mettänmies ja sanoi:

"Siirtää pois valakia poluulta, jotta päästähän kulukemahan!"

Jaakkoo siirsi. Kohta tuhahti tuulenhenki, ja öinen metsä rupesi tohisemaan. Pian alkoi lappaa polun täydeltä väkeä, ihmisennäköistä joukkiota, yhä vain tuli ja meni pitkänä nutina ja tohuna. Jaakkoo oikein oudoissaan katsoi polun vierestä nuotioltaan, jo uskalsi viimeisiltä köppänöiltä kysäistä:

"Mihinkäs siinä nyt niin mennähän?"

Mettäläinen vastasi:

    "Tunturista tullahan
    ja Santavuorehen mennähän
    pienen lapsen ristiääsihin."

Oli suuressa metsässä kummia. Siltarämäkän suutari ja Sanna saivat nähdä metsän tyttären, kun Rouheenmaan luhdan laidassa istuivat iltanuotiolla. Mitäs Sanna, taitamaton, teki tulen polulle, jotta ruveta keittämään piimävelliä. Mutta valkealle ilmestyi äkkiä pienuunen korja tyttö. Suutari säikähti ja muisti, ettei metsäpolulle saa tehdä nuotiota.

Outo tyttö oli mettänpiika.

Mutta Mansikon Jukku näki itse vuoripeikoosen.

Jukku meni Koskuenperälle Mutilan noidalta tietelemään metsään kadonnutta hevostaan. Noita käski Jukun astella naapuriin yöksi, että kyllä hän aamulla sanoo. Jukku kääkersi vain tarhalatoon. Puoliöissä Mutilaanen köppelehti portaille ja rupesi huikkailemaan vuoreen päin. Vuoresta tuli ruma körri, vuoripeikoonen, kysyä hörähti, mitä on asiaa, ja sitten puhua röhisi:

"Hevoonen on sielä ja sielä. Mutta tieräkkös, mihinä se mies on?"

"No, mihinä?" noita kysyy.

"S' oon tuola laros."

"Mene ja väännä sen niskat nurin!" Mutilaanen sähähti.

"En minä pääse sinne, kun se makaa kolomen lukun takana."

Mansikon Jukku oli siunannut itsensä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Metsänväki oli toimessa silloinkin, kun noidat panivat itikoita hiiren kätköhon. Mitä lienevät metsän kummia olleet, mutta niin ottivat ja peittivät elukat, ettei niitä omin avuin löydetty hakemallakaan. Ne olivat menneet kuin mettän märehiksi. Vasta löytyivät, kun joku noita tuli ja otti tulen avukseen – korventeli palavassa uunissa lehmien kytkyet ruskeiksi ja vei ne takaisin navetan parsiin.

Kohta rupesi lehmänkello kuulumaan.

Melkein kaikki mettäsaunat olivat vieskoollisia. Vaikka niissä oli ihmisenhajua ja savuntuntua – taikka ehkä juuri sen takia –, mettäkansan kulku kävi useasti vanhan mettäsaunan kautta. Tallukashauralla aina yöllä mossahuteltiin tallukkaalla saunan seinään, ja Kalasian hautasaunan sivuitse mennä pouhotti keskellä kesäyötä yksinäinen mies. Jo kaukaa nevalta kuului kova hohuuttaminen, ja kohta iso äijä paineli paitti, ettei paljoa ennätetty nähdäkään. Karvakouran saunan akkunasta puskeutui öisin sisään suuri karvainen käpälä, ja römeä ääni kysyi:

"Joko täst' on mun joukkoni menny sivuu?"

"Jo aikaa! Mihinkäs sin' oot yksin jääny?" saunamiehet sanoivat.

Vanhassa mettäsaunassa asui aina omakin haltijaasensa. Mikäs oli siellä oleskella nokisten seinien suojassa, metsän rauhassa? Kristitty ihminen, konttiselkä, kirveskoura, oli kömmänän kopeltanut itseään varten, mutta mitäs menäläänen siitä – otti ja oleskeli kuin omassaan, laudoilla makasi ja nuhisi nurkissa, harvoin tultiin häiritsemään. Sopi sinne kyllä vielä ihminenkin ja sai rauhan, kun vain muisti pyytää lupaa. Haltiaanen oli kuin isäntä. Lontomin Santeri aina muisti ovelta kysyä, ja sauna vastasi roskahtaen. Lahden äijä meni metsäpöksään ja kysyi lupaa – suuri musta koira hyppäsi laudoilta kiukaan eteen, kismitteli ja katosi. "Ohhoh!" äijä sanoi, kömpi lavalle, siunasi ja pani maata. Kriikun Hermanni löi kolme kertaa oviseinään kysyen:

"Saako olla yötä täs saunas?"

"Anna mä ensin otan housurauskani!" kuului oven takaa huuto, ja kun Hermanni astui yli kynnyksen, haltiaanen väipähti nurkkaan.

Mutta kun Laatokan metsämökissä, Lehtijärven päässä jotkut nuoret miehet, ymmärtämättömät, viikkokunnassa kun olivat, öisin lauloivat ja metuloitsivat, saunanhaltija ei siitä pitänyt. Vihoissaan hän kiukaan takana ärähteli kuin olisi päreitä risattu.

Vanhat paapat parhaiten ymmärsivät vanhan mettäsaunan olemuksen ja elivät, niin että haltiaanen sai olla rauhassa. Oltiin kuin hyviä metsäkumppaneita, ei kaunaa kummaltakaan puolen.

Sillä vanhat paapat, harmaapäät, hyvin tiesivät – olivat nähneetkin, sait epäilemättä uskoa –, että haltiaanen oli kaikissa huoneissa, luhtaladoissa vain ei. Monet harmaat kotosaunakki olivat vieskoollisia, haltiaasen niissä joskus kuultiin jyskehtivän. Samoin riihissä. Pappilan vanhassa riihessä oli kova isäntä. Anttilan Santeri vainaa oli monta kertaa kuullut sen elämöivän, kun oli riihtä lämmittäessään yrittänyt nukkua pesän edessä.

Ihmisten asuinhuoneissakin piti haltiaasen saada asuntonsa – jopa juuri niissä.

Saman katon atla, samoissa lämpöisissä vietettiin silloin päivästä päivään, vuosi vuodelta yhteistä elämää ja tunnettiin toisensa molemmin puolin. Miksei tunnettu? Haltiaanen oli samanlainen ja samanluontoinen kuin ensiksi kuollut taloneläjä – aivan samaa menoa piti. Toisissa paikoissa oli niin hiljainen eläjä, ettei hänestä tiedetty juuri mitään, mutta toisissa taas vanha pahankurinen äijä jyskytti ja priuteerasi, ettei väliin saatu nukkumarauhaa.

Vanhoissa vooromyllyissä asui kova äijä. Täytyikin asua, kun myllyn piti väliin yötä päivää jauhaa jyrrästää jumalanviljaa. Kovan näki Myllykylän ukko Koskiniemen myllyssä, kun oli yöllä kallista pyhää vastaan käyttämässä – antoi vain myllyn jyristä, vaikka suuri pyhä oli nousemassa. Yht'äkkiä jyrinä lakkasi ja kivet seisahtuivat, Myllymies meni katsomaan alakertaan.

Suuri kuvatus piti myllynrattahista kiinni kaksin käsin.

Kovemman kohtasi Isookoura-Antti Mietaan myllyssä yöllä, kun oli käyttämässä ja parhaillaan keitti puuroa. Tuli pimeästä ruma möykähäänen myllynovelle, repäisi kitansa oven kokoiseksi ja honotti:

"Ookkos nähänyt suuta suurempaa?"

Tuskinpa oli nähnyt, mutta ei Antti ainakaan säikähtänyt. Isookoura iski kiinni pannun varteen, lennätti tulisen keittohoidon puuroineen kamalaan kitaan ja kysyi:

"Ookkos sinä saanut puurua kuumempaa?"

Vanhat vaarit ja muorit muistavat vielä merkillisen lehtikelikon, joka ennen metsissä elämöi – mihin lienee hävinnyt?

Lehtikelikko oli täysi mettäperäläänen. Se oleskeli kaikkein mieluisimmin kaukana synkässä metsänkorvessa, johon ei kuulunut jumalansana eikä kirkonkello. Niitä se pelkäsi, vaikkahan olikin jumalanluoma. Mutta se oli vähältä kuin häjyläänen, ja nimiteltiin sitä myös pirunlinnuksi, Sitä oli sen menokin. Hietahaudan mettäsaunalle oli yöllä kuultu kamalaa rääkymistä, oli kuin olisi korvessa iso kakarajoukko poraata röhöttänyt suurella ja pienellä äänellä. Oikein oli peloittanut saunalla olijoita, niin oli ollut turmaa kuulla. Oli arvattu, että lehtikelikko siellä piti elämää, eivätkä suinkaan oikeat ihmisten lapset.

Mutta jos lehtikelikkoa rupesit osoottelohon ja montimahan, se heti rupesi seuraamaan mukana, ja silloin vasta sait pelätä, vielä pahemmin, jos oli pimeä yö. Rantalaas-vainaata se, onneton, Karhulan kydöllä pimeänä yönä hyppäjytti, ja Kiskolan Masan perässä Rajakallion tiellä pysytteli pitkät matkat, väliin räykyttäen kuin rakkikoira, väliin hyrräten kuin rukki – ja taas räpäkööden korvalla. Mutta ei mitään näkynyt, pimeästä vain kuului ilkeä meno.

Vielä kamalamman piti Kampin muorin Lehtivuoren korvessa oikein nähdä – sellaisen ruman retalehen, joka pelehti monessa hahmossa. Se mennä repalehti ulisten edellä kuin kelvoton rakkikoira, etujaloillaan juosta räpiköiden pitkin polkua, häntäpuoltaan laahaten maassa. Muori yritti ryökälettä potkaista – se ulisi jo tuolla metsässä, muori ajatteli sitä potkaista – se jo kaukana vinkui. Jo repale muuttui mustaksi linnuksi ja lentää leuhotti kuin palokärki, jo kohta taas oli koirana kintuissa liekarehtamassa, väliin hampain yritti purra näljätä linkkoja.

"Lehtikelikko tuo ryökäles on!" muori arvasi. Mutta äkkiä se katosi, kun muori viimein hädissään muisti karjaista: "Mene ristihin riivatullen pellollen!"

Kummaa menoa kuulivat entiset Kurikan tyttäret Jäniskallion rotkosta, kun olivat pyhänä kirkonaikana Pihamäessä mustikassa. Rotkosta kuului ilkeä huuto ja koiran räykyttäminen ja kivien nakkeleminen ja pikkulapsen rääkyminen ja vaikka mikä meno, väliin sieltä, väliin täältä, väliin tuolta – ja aina eri äänellä. Lehtikelikko siellä kumminkin oli, pelästyttiin ja kysyttiin niinkuin oli entisiltä vanhoilta satuttu kuulemaan:

"Ookkos Kristuksen hautaa nähäny?"

Heti loppui elämöiminen. Lehtikelikko riepu, metsien kurja repale, ei kärsinyt tällaista kysymystä.

Lehtikelikon piti metuloida metsissä, mutta kylämaille oli pantu mara. Kyllä hyvät mummat hänet vielä muistavat. Häjylästä hän taisi olla lähtöisin, ainakin häjylääsen oli virka – piti öisin kulkea navetassa ratsastamassa lehmällä. Kovasti pitikin ratsastaa. Märkänä lehmä hohuutti aamulla, ja kartanomaalla ajelehti ratsastajan keltaista rapaa.

Mutta säikähti vanha mara, eikä enää tullut, kun Sänttin muori piiskasi lehmää koivuisilla raipoilla, säikähti vielä kovemmin, kun Hunnakon Jaakkoo naulasi navetan peräseinään vanhan almunakan ja upotti kynnykseen eläväähopeaa. Ei pitänyt itikkain kiusaaja siitäkään, että sen hätärapaa piiskattiin ja poltettiin, ja kun yöllä ampua pamahutettiin läpi navetan, mara kauhistuen pakeni tiehensä.

Mutta silloin kuin vasta syntynyt ihmisen sikiö vaihrettihin, oli itse pahahenki toimessa. Oli surkea paikka – paha oli liikkeellä, ja pahan oli valta, vaikk'ei hänellä aina ollut onnea. Tuiskulan puolella häjyläänen pisti kouransa saunan akkunasta ja aikoi ryöstää pienen kitinän aivan tuoreeltaan, mutta äitee ennätti siepata kiinni ja siunata.

Joskus paha onnistui ja varasti yksikseen jätetyn kastamattoman lapsen sekä heitti oman sikiönsä sijaan. Pian nähtiin, kuka oli vaihrokas. Lapsi kärisi kehdossa monet vuodet, söi kuin susi, mutta silti näivettyi, pää vain kasvoi. Kylän ämmät tulla köyssyttelivät, katsoivat ja kauhistuivat ja sanoivat:

"S' oon vaihrettu!"

Peloissaan äitee riepukin piteli, katseli ja katseli isoopäistä hoidokkiaan. Tuntui se tutulta ja omalta, mutta oli kumminkin kovin oudon näköinen.

Vanha noita kyllä otti selvän, kenenkä perikuntaa isoopäinen oli. Äijä pani kananmunan kuoreen takanperään maitoa kiehumaan, ja sitten mentiin salaa katsomaan akkunasta tupaan. Kehdosta kompurootti ylös iso kuvatus – luntioomet ulottuivat kattohirteen, kun se kumartui katsomaan takanperään sadattaen: "Mitä kelestä lapsi tuosta syöö!"

Hypättiin tupaan, raipat kädessä – isoopäinen kitisi kehdossa kuin ennenkin. Piiskattiin sikiötä, joka ulvoi ja parkui kuin itse paha. Jo tuli hajyläänen lapsi kainalossa huutamaan:

"Ei saa tappaa mun lastani! Tuos' on teirän kakaranna."

Parasta oli viedä vastasyntynyt ristillen, vaikka jo huomispäivänä. Silloin pieni ihmisenalku tuli sellaisiin hoitoihin, ettei pahalla ollut valtaa. Oli kolmen lujan lukon takana, vielä nimi papin isossa kirjassa ja kummit takausmiehinä.

Oli hyvä äidinkin, pelonalaisen pirttikeen, pian käydä kirkon kynnyksen takana. Kivi-Lirkku, Köökki-Lotan sisar, yksinäinen silmäpuoli rupulinarpinen naisriepu, ei vain käynyt kirkkohan otattamas. Ensimmäisen saatuaan Lirkku kyllä koetti, mutta suutahti, kun pappi ihmetteli, että kukahan häntäkin oli katsellut. Eikä tainnut mennä enää, eleli vain syntisenä vaimona ja sai perillisiä neljin viisin.

Mutta eipä annettu syntiselle rauhaa. Kun Lirkku hääri leikkuupellolla, metsä nakkeli häntä kivillä, klihtoosaunassa kiukaan kivet poukahtelivat häntä kohden, ja pihamailla käsittä temmatut elokarikat koippuroivat hänen kintereillään.

Lehtikelikkokin, kurja, viskeli metsässä Lirkku riepua kävyillä.

Joka paikkaan vanhan pahan piti puuttua. Ruman mustan kouransa häjyläänen työnsi maan poveen itse valkoisen Iesuksen kämmenen viereen. Sieltä löysit korjan sinilarvaisen kukan juuresta kauniin valkoisen käden ja silittelit sitä, mutta peloissasi heitit pois ruman kouran – hyi, pirunkäpälä! Metsän puihin paha ilkeyksissään väänteli häjynäijän vääriä, ja vuorien vierille hän rakenteli ruokotonta pirunpeltua. Peltoa toki piti olla hänelläkin, vaikk'ei äijäpaha tainnut pellon reiroosta ymmärtää mitään, koska äestäkin imehteli, niinkuin vanhat olivat kuulleet:

    "Kumma reki – sanoo piru kun äkehen näki –
    ei kulije kumos, ja kun on kohorallansa,
    niin ei voi istua."

Mikä lienee ollut syynä, mutta siitä häjy oli hyvillään, kun samalla silimiverellä toinen ja useampikin pesaisi naamansa. Ja kun ämmä oli pyykiltä tulossa, häjyläänen oli jo vastassa kavalana kysymässä:

"Saanko mä sen, joka jäi pesemättä?"

"Saat kyllä", ämmä vastasi, kun tiesi kaikki pyykinneensä. Mutta ämmä oli unohtanut pestä silmänsä, ja piru kroukkasi naaman. Näinpä pyykkärien piti muistaa aina viimeiseksi pesaista näköpuolensa.

Yritti paholainen joskus kroukata koko ihmisen. Kauhistuen kuultiin aina peräkyliä myöten, kuinka jossakin Jalasjärvellä outo herra oli klasivaunuilla helisten ajanut ottamaan talon emäntää. Mutta isäntä oli arvannut, että itse piru on, ja oli ennättänyt panna Raamatun emännän rinnoille. Pahan oli täytynyt paeta – kiljuen oli lähtenyt.

Pitikös emännän aina viettää ja vannua, että vaikka pirut vieköhon, niin...

Muutamille hyväkkäille häjyläänen toi rahaa ja tavaraa, niin että sitä oli. Mutta saattoi hän taas viedäkin. Totta puhuivat paapat isäpaapoilta kuultua:

    "Kyllä sen piru viöö,
    joonka perkeles tuoo."

Ihmisten tavaroihin paha usein puuttui. Pientä kiusaa piti tehdä, saattaa kristityt sielut suuttumaan ja sadattelemaan. Oli jotakin kadonnut, eikä löytynyt, vaikka koko joukolla haettiin. Arvattiin, että piru oli piilottanut. Täytyi ottaa piilottaja koville. Isävaareilla oli siihen parhaat keinot, vanhoilta perityt – panivat pirun pallit pihtikin. Pian tämä oli tehty. Pantiin kaksi pärettä ristihin lattialle taikka maahan, kivi vielä ristille painoksi. Ja sitten uhattiin, että jos ei löydy, niin...

Heti löytyi.

Koetitpa viheltää. Vanha vaari katseli rumasti, jo ärähti ja äkäisesti kielsi. Tienhaaran Iikkoo oli niin kiukuissaan, että lähti keppi kourassa laukkaamaan viheltäjän perään.

Viheltäminen oli pirun kuttumista.

Mutta kun saratit, kutsuit häjyläästä vielä kiivaammin. Eikä tarvinnut häntä kahta kertaa houkutella – äijä oli aina valmiina korvat höröllä odottamassa.

Oli silloinkin, kun entinen trenki niitteli, missähän niitteli, Häjynluoman luhdilla, hioi ja tikkusi viikatettaan koko päivän – ei pystynyt. Viimein trenki nakkasi aseensa puskikkoon ja manasi:

"Hijokohot nyt jo perkelehet tuota!"

Ja lähti syömään.

Tuli vastaan kaikennäköistä kääkerröstä, kellä kovaasin, kellä harsti, kellä tikku kourassa. Viimeisenä tulla köppyröötti äijänkänkkyrä tahoonpuoliska kainalossa ja sanoi trengille:

"Minä menen kans hivomahan!"

Kun trenki taas meni ottamaan viikatettaan, oli se tahoottu, hiottu ja tikuttu, niin että vain pinsi oli jäljellä.

Vanhat tiesivät jotakin häjylääsen kotielämästäkin. Huonoa menoa pidettiin Häjylässä – mitäpä siellä muutakaan. Ainakin ämmä sai silloin tällöin selkäänsä, että roiskui. Paapat olivat panneet merkille, milloin se tapahtui. Katsellessaan ikkunasta ulos he saattoivat naurahtaa ja sanoa:

"Piru piiskaa taas ämmäänsä."

Ulkona kovasti sataa tömisti, vaikka päivä paistoi.

Kun tulis pyhä

    Moiset moisiansa,
    toiset toisiansa.

Pyhäpäivä oli suuri päivä. Kutsumatta se tuli kuin valtaherra, riipaisi rinnukset auki ja päästi aseista sekä juhdat että ihmiset, vei kirvehet vinkkaan, kuokat ja lapiot liiverin loukkoon, viikattehetkin tikkojen puolapuihin.

Pyhä oli kaikkien odottama jokaviikkoinen vaeltaja. Vain joku tinki nälkähinen äijä, joka joskus yritteli täinkoivista kintahia, saattoi mielessään harmitella, kun ei voinut silloin ajaa työväkeään vainiolle.

Ei voinut, kun oli almunakka vuoluhirressä, ja almunakkaan oli merkitty, että oli pyhä. Sama, oliko se niin ja niin mones sunnuntai alaväntistä, pääsiääsestä, kolominaasuuresta taikka itse pyhän kolominaasuuren päivä. Pyhä kuin pyhä – ei sinun pidä silloin työtä tekemän, eikä sinun juhtasikaan. Jo aapeksesta oli opittu: "Muista lepopäivää, ettäs sen pyhittäisit."

Talvella kyllä, kun pakkanen paukutteli kartanolla, taikka pyry reuhusi pitkin rintaa ja larvamaita, taikka harmaa taivas lepäsi lumisen metsän larvakerkkien nenässä, maailma tuntui melkein ahtaalta, ja pyhäisessä päivässäkin oli jotakin outoa olemusta. Jokin raskas, näkymätön haltiaanen painoi koko luomakuntaa. Suuri harmaus asui rintaluitten alla, kaikki huokuivat harmaata huurua, taivaskin ja nevojen sulat letot. Ihmiset käydä köntystelivät pälsyissä, karvalakki korvilla, olokiväätit kenkien pohjilla – vanhat äijät köpöttelivät yskien ja köhien.

Ei edes harakka räkättänyt.

Mutta kumminkin kirkkaina talvipyhinä, kun päivä katseli taivaalta, ja umpikulujen ja kakrujen helkytys ajeli yli valkoisten, tuhansin silmin katselevien hankien, ihminenkin oli melkein oikeassa luonnossaan.

Mutta keväällä, kun koivut olivat hiirenkorvalla, ja leppien urvut riippuivat kesän kihloina kuin korvarenkahien kultaiset puikulat, kun ruoho nousi maasta, ja katajat puhalsivat harmaata sauhua – silloin taivas oli niin korkealla, ettei koskaan. Taivas oli auennut vuodattamaan armoansa, maa aukaissut sylinsä sitä ottamaan. Maa aivan värisi ja huokui kuin siunattuna, ja taivaan hyvyys lepäsi leveillä rintapelloilla sinisiä metsiä myöten, Karhuvuoren tauksille sekä yli Santavuoren harmaan kukkulan ynnä Loukajanvuoren ja Niileskallion.

Nyt vasta pyhä oli pyhä ja Herran sapatti. Oli päiväpaistetta, linnunlaulua ja kukan koreutta sekä nousevan kesän riemua. Ei vanha enää köpötellyt köhien – jalka nousi kepeästi ja silmä vilkkui kirkkaana, selkäköyrykin oli oiennut.

Ja harakka oli kuin eri lintu. Se hyppi ja hääri, rakenteli asuinmajaansa männyn larvaan ja aina vähän päästä kiepsahti toiseen puuhun, katsoi kamalannäköistä rötistystään ja pärähti leveään nauruun.

Lauantaina ehtoopuolella soitti kirkonkello Herran sapattia suurille rintavainioille. Iltakajeella kuului pyhäkellojen kajahtelu kauas, aina peräkylille asti. Pyhän henki kiiri kellojen äänen mukana. Metsä ja metsän sielu värähteli, metsäkansa kallisti päänsä.

Suuri pyhä lähestyi.

Sauna puhalsi viimeiset haikunsa. Rintakylien kansa kävi saunassa, perämökkienkin väki käväisi pienessä nokipirtissään. Arkisina työnraatajina mentiin saunaan, puhtaina höyryten, savulta tuoksuen sieltä palattiin. Vanhat paapat muistivat teroittaa nousevalle polvelle:

"Sauna on kun kirkko."

Olikin. Kirkonkellojen ääni kuulutti pyhää. Saunasta se haettiin.

Vanhat viettivät Herran sapattia niinkuin Sanassa sanottiin. He kävivät kirkossa – kävivät toki usein nuoretkin – taikka lukivat Postillaa taikka lepäilivät. Hyvää sapatin viettoa ja Taivaan Herran palvelusta oli myös, kun parhaat paapat iltapuoleen käyskentelivät vainioilla hartaina katsellen ruohon nousua ja jumalanviljan kasvamista. Selkä köyryssä, kädet selän takana he hiljalleen painattelivat pyörtänön sinne, toisen tänne – saattoivat saman tien astella naapuriinkin. Penkillä siellä sitten istuttiin, käsivarret polvien varassa, savuja vedellen, pelloista ja jumalanilmoista haastellen. Lopuksi kaiverrettiin väkevät perät kouran syrämmehen ja nakattiin suuhun, lapioitiin kielellä ne poskeen ja sanottiin:

"Hoh! Olipas hyvät perät."

Ja köpöteltiin ovelle. Mitäpä siinä turhia jäähyväissanoja.

Kaikkivaltiaan suurta käskyä noudattivat myös nuoret. Oma luonto heille kuulutti, kuinka lepopäivä on vietettävä, elävät veret virkkoivat, mitä sisältyi suureen sunnuntaihin. Pieni ylähäkamari, piiloisa lutti ja rytkyvä hyppytupa – siinä oli nuorille kylliksi pyhäpäivää. Niitä odotellen kannatti kyllä vaikka koko viikon rääpiä rapaista kydönojaa. Nuorille, jos keille, lauantaiehtoon kirkonkello soitti pyhää, ja lauantaisaunasta alkoi Herran sapatti.

Heti pyhävaatteet säkeen, narajavat saappaat jalkoihin, letkuvarsi leukoihin – hyvin kelpasi lähteä astelemaan isien polkuja. Oli vielä hyvä saunantuntu matkassa. Mutta hurstimekkoo, paulapieksut, savipiippu! Jo olisi ollut pahempi kuin synti lähteä sellaisissa värkeissä yökulukuhun, friijoohin. Tyynyä olisi annettu arvelematta.

Rintapeltojen rikkaat perilliset ajelivat hevosella, vaikka se toisinaan piti varkahin siepata vainiolta. Kysymättä pistettiin isä-äijän Isooharmaa aisoihin, taikka otettiin naapurin lautamiehen komea Ruskia, sidottiin nästyykistä sen otsaan pläsi, ja sitten ajaa poukotettiin, niin että itse lautamieskin imehteli:

"Kenenkähän pläsipäällä ne, ryökälehet, taas siinä präisköttää?"

Jo ryökälehet präisköttivätkin. Ja miksikäs eivät? Samalla lailla olivat lautamiehet ja muut parhaina päivinään laukoittaneet, vielä sanoneet:

    "Kun on toisen hevoonen ja oma ruoska,
    kyllä siiloon matka joutuu."

Oli matkassa menoa ja lentoa, soittoa ja laulua. Linjaarit soutuivat alla, vai soutuiko maa? Raikui ja pärisi maantie ja kylänraitti. Oli totta, mitä kärryistä kuului:

    "Suru ei vaivaa, vaikka väivehet söis!"

Totta oli laulukin:

    "Hellitä, poika, ne varsan suittet,
    jotta se juoksis lujaa,
    jottei se juosta höloköttääsi
    joka portin kujaan."

Parhailla pojilla oli toki omat nimikkohevoset ja ajopelit, ettei tarvinnut varkahin liikkua. Eikä pannut isä vastaan, vaikka poika olisi ottanut aisoihin Silkkimustan, jos tiesi perillisensä kulkevan aika paikoos.

Mutta trengit ja mettäkylien yökulkurit astella tankuttivat jalkatanuisin. Vanhat jurrit painattelivat etumiehinä, viime kesänä rippikoulusta päässeet jullikat nulkuttelivat oppipoikina häntäpäässä.

Metsäperienkin pyhäinen yö soitti ja lauloi, Paljespeli päästätteli iloista polskaa:

    "Kopinan kopinan kuulin,
    kultani tulovan luulin,
    lennätin minä leukani aakkunallen..."

Joku hyväkäs vielä, katsellessaan isoisten ajelua, lasketti komean laulun:

    "Minä menen markinoollen
    ja ostan mustan pukin,
    lähären sitten ajelemahan
    ja ajelen kun muukki."

Tiesi metsäperä asiansa ja sanoi:

    "Saat' eipäs olla kerijuulla,
    vaikk' ollahan kulukeella."

Oli päivällä kissi monet kerrat pihalla pessyt silmiänsä, ylähäkamareissa ja luteissa oli koko illan syyttänyt ylähähuulta ja käennyt, että kohta on hyviä tulossa. Oli kamareissa ja luteissa valvovia silmiä ja korvia...

    "Yhyren yön minä orotin hukkaan,
    eikä minun kultaani kuulunukkaa..."

Kohta kuului ja hyvin kuuluikin, vaikka vain hiljaa koputettiin ja sopotettiin:

    "Kolis kolis, poikiaki olis.
    Joko flikat nukkuu,
    vai muutoonko ovat pannuvet
    ovensa lukkuhun?

    Meitä on täälä pari kolome noukkaa,
    kyllä ne pian koukkaa.
    Tulukaa ottohon ovi lujasta
    ja päästöhän meitä pimiästä kujasta!
    Tääl' on hyttyysiä ja paleloo hyppyysiä.

    Flikkoja, hei!
    Onko niitä, vai ei?
    Tääl' olis komeeta poikia.
    Huolittako vai ei?

    Kääntäkää nyt varpahat ovehen päin
    ja kantapäät perähän päin!
    Ei ole kun laattian mitta matkaa,
    ei sitä sovi lyhentää eikä jatkaa.

    Auvaaskaa nyt ovi,
    kun tältä puolen ei sovi!
    Keskeltäki kerkiää, seinältäki ennättää,
    seki, joka äärellä makaa.

    Naskuu naskuu, mutta hilijaa."

Se oli hämärtyvän kesäyön hiljaista veren hyrinää. Ja kartanon takaa, metsän laidasta kuului kehruuhaukan yhtä hiljainen hyrrytys.

Korjasti kyllä oltiin ja koputettiin, mutta mitäs kun lutinsolan lattiapalkit parahtivat, taikka tuli toisen kylän poikien kanssa niin kova ottelu, että muutamat laskettelivat tikkoja heikinreellä. Siitä koko kartano sai kuulla, missä asioissa pihamaalla askaroitiin.

Kannatti lutinsolassa kyllä rinnustella ja nakella naapurikylän klaffihousuja alaha. Kyllä pojat tiesivät, mitä oli oven takana.

Lutti oli komea kuin häähuone. Valkoiset lakanat kattona, monenkirjavat verhat, mekoot ja kaarit, hurstit, roirit ja selkäkaulahittet seininä, vielä orsilla kuvarasoja sekä korjaraitaisia kaulahittia, koreita rahejakin. Ja loukossa väsköötietehittten piiloissa, raitavartisten sukkien ja kirjavien sukkarihmojen suojissa oli sievä seinäsänky nukkaroiteineen ja täkkeineen.

Sieltä siniraitaisilta tyynynliinoilta, punatäkin alta, tumman tukan vieriltä, katseli pyöreä muoto ja punaiset posket – pieni piikanen, joka ei ollutkaan hoinoostellut Hunnialasta Pennialahan, eikä Pennialasta Hunnialahan, vaan oli aina ollut alvarina toimissaan. Oli rakentanut puorin päälle itselleen soman kesäpesän. Kevättalvella, kun perunnansiemen oli pantu tuvan sänkyihin iteellen, tyttö oli muuttanut olentonsa luttiin ja syksyllä päänpito-viikkojen loputtua aikoi taas palata tupaan. – Monet kyllä makasivat talvellakin pyhäyöt lutissa. Siellä nuoret veret lieskasivat lämpöisinä loimivillaisten alla, vaikka henki huokui valkoista huurua villoihin.

Sopi poikien kulkea komeassa hitissä. Huonot kolipoijat tulivat sieltä pian tyynyytettyynä takaisin, vaikka taas jotkut hyväkkäät yrittivät ja paremmuuttaan muka housuuttivat. Mutta jotka olivat, niin olivat ja taas lähtivät. Sikavallin mestarikin asteli Emäkirkolta päin, pyyhki otsaansa ja kehuskeli:

"Sielä kun oli loimivillaaset fällyt... Koitasta ku vieläki on pääni märkänä!"

Kakkorin Sameli oli niin kurillinen, että lähti astella pököttelemään takaperin yöllä satanutta lunta pitkin, jotta talonväki aamulla sai katsella jälkiä ja päivitellä:

"Kukahan pöhjänä siel' on, kun ei ymmärrä lähtiä poiskaa?"

Mutta kun Alangon Matti akkamettäs kulkiessaan kopisteli Möökelin Sannan, katteenin komean piian, oven takana, eikä lutista kuulunut ei inahdusta, vaikka mies puhalteli parahat lukunsa, Masa viimein potkaisi oveen ja mökisi:

    "Saat' ei kerijeläänen siitä häviä,
    jos yhyren taloon sivuuttaa –
    On vielä yhyreksän jälijellä!"

Yhtä mieluisia olivat ylähäkamarit. Niissäkin nähtiin loimivillaiset ja kaikki korjat käsialat, vielä täkänät ja ryijyt, ynnä komeat kamarin kalut – vääräsarjaisia lavittoita myöten.

Hyvä oli ylähäkamari, hyvä oli lutti, molemmat korkean katon alaiset, hyvä oli myös alakerran puori taikka pieni porstuakamari, jotka olivat monen mettäkylän tyttären mieluisena pesänä.

Lauantain iltamyöhäisinä kaikkien ikkunat ja ovet kopisivat. Pojat olivat hakeman päällä, tyttäret orottaman päällä. Oli tyttäriä rinnalla ja larvassa, kaikki valkoisissa verhoissa ja mekoissa – kohta kuin kesähämyisen yön pyhiä haltiaasia.

Oli suuri etsikkoaika.

Mutta hyppeleminen oli pyhäpäivän ehtoopuolen parasta etsikkoa. Jok'ikisen nuoren mielessä liikkui, mitä joku joukosta laukaisi:

"Hypellä kun saataasihin, niin voi-ie!"

Totta saatiinkin, kun käytiin pyytämäs hyppytupaa. Tyttäret tämän asian parhaiten hoitivat. Ainakin Vainionpään Maija osasi Koiviston Samelille, joka juuri kirkosta palattuaan pisteli klimppivelliä, muljahuttaa silmiänsä ja kääntää kieltä ruoholle:

"Min' oon vain täs toisten asialla... ei mun itteni niin mieleni tee... Mutta saataasko teirän trenkituvas vähä hypellä?"

"Soo soo, vai niin! Noo – joos' että römpötä palijespelillä... fiulilla kun pelaatta, niin hypelkää sitte", isäntä sanoi, nuolaisi lusikkansa ja nakkasi koriin.

Mäki-Tassikin, vaikka oli vanha kärnäkkä, antoi erustupansa hyppytuvaksi, samoin Isoo-Kakkori, joskus myös Koiviston Juha, ja larvakylillä saatiin usein hypellä Torpalla, jos ei Palon Samelilla sopinut. Oli pitkin rintaa ja larvaa aina joitakin niin rentonaasia, että sallivat lattiallaan nuorten notkutella. Ukot muistivat entisiä ilojaan.

Mutta jos ei saatu tupaa, kelpasi vaikka luuva, taikka mentiin tyhjään latoon kauteeraamahan.

Kohta tiesi koko kylä, toinen ja kolmaskin, mihinkä päin varpahat on käännettävä.

Paljespeli, peliloota, parkuva tulokas, yritti hypyissä pitää parasta ääntä, vaikka vanha fiuli oli parempi. Paljespeliä repi ja römpötti melkein kuka hyvänsä, mutta komeanhenkinen fiuli ei antanut ääntänsä muille kuin oikeille pelimanniillen, kitisi vain ja voihki tuskissaan taitamattoman kourissa. Eihän taitamaton osannut edes laittaa sen herkkiä kieliä oikeaan tämmikin, Aikansa kun yritti, nakkasi koko värkin pois ja sanoi:

"Ehtoolla minä pelaan – siinä fiulis on niin palijo tämmäämistä."

Mutta jo fiuli ilostui ja laski vaikka mitä, kun joutui Mooses-suutarin käsikynkkään taikka Pikku-Kaapoon olkahattuun, elikkä vanhan Kullu-Santerin sormet saivat hypellä sen kaulalla, taikka Mylläri-Juusee kihnutteli sen kieliä. Vanha pelimanni ja hänen vanha pelivärkkinsä olivat samaa olentoa. Tumma fiuli ja truka, keikkuva käsivarsi ja kapsuva jalka, sänkinen leuka, nukkuvat silmät, vipattavat sormet ja värisevät kielet – peränurkassa pöydän vieressä kykötti kumma olio, joka täytti koko hyppytuvan soitolla. Se oli merkillistä soittoa – nuorten veret vavahtivat ja vastasivat samaan tahtiin. Pöydän päästä lähti väliin hiljaista falassia, väliin taas vinkiää poloskaa, mitä milloinkin hyppytupa kaipasi.

Oli jo hyvä valssin alku, kun pelistä lähti rummakkaa ja pani nuoret heti pyörimään. Polvet notkuivat tahdin mukaan, ja käsivarret viipahtelivat sievästi sivuille. Melkein päätä viemisti, kun soitto sai vielä sanan voimaa:

    "Haalituli rummakkaa, rummakkaa taas,
    pelatahan flikoollen rummakkaa taas.
    Flikat on lutis ja ovi on haas,
    kissit on katolla ja hiiret on maas,
    Pelatahan flikoollen rummakkaa taas."

Pyörryttävään lattiankiertoon veti myös Korven Esan falassit, Pihlaja-Jaakoon falassi ja Ristilän Jaskan falassi – kyllä niitä oli – peukalo-falassia myöten, jossa poika piteli tyttöään peukalohankurasta.

Mutta vasta rymy alkoi, kun peli soitti ja lattian täyteinen rinki rytkytti polskaa. Käsi havartui käteen, soitto pani jalan painattamaan lattiapuita, puhalsi vielä sanatkin suuhun:

    "Ensin kaappas Kaijan,
    sitten sieppas Maijan,
    Priita-Liisan, Tiinan lopulla..."

Piiri pyöri ympäri lattiaa kuin väkevä myllynratas, tupamylly. Sitä käytti elävän veren voima sekä peränurkan peli, joka soitti samaa veren nuottia. Lattia jyskyi, kädet kiertyivät toisiinsa, kirkkaat silmät liekehtivät, ja kirjavat kaulahittet hulmusivat palmikoilla. Saattoi puhaltua laulukin:

    "Ostin lammasraurat,
    sitten mallaslaurat,
    kurinvartahat ja rukinrullat.
    Ei saa meillen tulla,
    sanoo Harjun Ulla,
    vaikkas olit kyllä ennen mulla."

Rinki pysähtyi, rupesi pyörimään toisin päin, saattoi soitto ja laulukin muuttua:

    "Kissi-Kaappoo,
    Knapinan Sorvari-Jaakkoo,
    tulukaa ottohon Kampin Jussia
    toiselle puolen!"

Mutta aina väliin piti saada pieneksi vaihteeksi muitakin hyppyjä. Tanssattiin kakkoria-kikkoria, vanhaa-loikkaa ja korkiaa-nousua, hypittiin sivuittain tanttaa, konkaroitiin joskus iipuli-konkkaa sekä pyörittiin, pysähdeltiin ja pyörittiin pirätös-polokkaa ja laulettiin:

    "Halaa hiljaa, halaa hiljaa,
    jottei pappani kuulla saa..."

Keikuteltiin joskus isojavarvasta vuoroin varpailla ja kantapäillä laulun tahtiin:

    "Isoovarvas ja kantapää
    ja sitten koko jalaka..."

Joutui joukkoon vielä kolomuusta, mellun-maijaa, martin-vappua, jo mustalaastaki:

    "Hai leeku, hai leeku, hai leeku lelle,
    joko täst' on meirän joukko aikaa sivu menneet?"

Pelimanni osasi ja pelistä lähti, lähti jo polokkaaki – Toolisuutari taisi tuoda sen kaartista palatessaan 1870-luvun alussa –, ja siitä tuli kohta valtahyppy, hyppy, jota nuori jalka jaksoi kaikkein ahkerimmin rynkyttää, vaikka koko ehtoopuolen. Oli vaikka minkälaisia polkkia: napsautes-polokkaa, mettäkyläästen-polokkaa, Hakuninmaalaasten lammastenhaku-polokkaa, Nisu-Tiinan-Antin polokkaa... Jaksoi pelimanni niitä soittaa. Peränurkassa hän istui ja ummessa silmin lasketti pitkät nutkutukset – lattia kyllä kesti, minkä nuoretkin. Vaikka pelistä puhaltui soittoa tuvan täydeltä, laskettiin joskus ja mahtui katon alle vielä lauluakin. Kuului hyppyjoukosta:

    "Yksikolomatta nättiä poikaa
    polokan päällen painattaa..."

    "Muistakkos sinä sitä sinistä soffaa,
    sinistä soffaa, sinistä soffaa...?
    – En minä muista mitää sinistä soffaa,
    sinistä soffaa...
    – Muistakkos sinä sitä liiton sanaa,
    joonkas sä vannoot minullen?
    – En minä muista mitää liiton sanaa,
    enk' ole vannonu sinullen."

    "Sosimen Kaupin pitkät pieksut,
    pitkät pieksut, pitkät pieksut,
    Sosimen Kaupin pitkät pieksut
    ne menöö vähä natevaa."

    "Tuli tuli tuli tuli Kytölän Heleviiki
    Paloluoman puorilta,
    saipa se sielä kaffekkupin
    tuolta Hokkarin muorilta."

    "Iisakki, Iivari, Koreili ja Hemmenki,
    Illalla menen, jos vain jaksan,
    samalla lailla kun ennenki,
    illalla menen, jos vain jaksan,    Kirruus-Maijaa kattomahan."

Hyvä oli hypellä myös polokkamarsuskaa, jota peli väliin lasketteli. Nisu-kräätärin marsuskaa vahvistettiin sanoilla:

    "Taijai itajuta Soukan Juha, Soukan Juha,
    taijai itajuta Soukan Juha taas –"

Tuli sitten oolannin polokka ja pani rytkyttämään ja pyörähtelemään vähän erilailla. "Jeerusen Tiltua" ja mitähän piti silloin asioikseen laulella.

Oli maailmalla hyppyjä ja tuli, tuli aina larvakyliä myöten. Mikä soittui maailman rannoilla, soittui sitten vaikka Peräkorvessa ja Kurjenluoman rannoilla. Ympäri lattiaa ne heti rupesivat ylpeinä pyörimään – iipulikonkat, martin-vaput ja muut vanhat loikat saivat siirtyä loukoista katselemaan.

Ja kovettuja hyppyihmisiä oli, naisia liiatenkin, vielä miehiäkin. Purtun Mikki häitänsä hypellessään poukahteli valssin kierrossa takanlaudan tasalle, ja kintut siputtivat hyvää tahtia. Törmän Liinun jalat olivat aivan kuin hyppelemistä varten, ja kun Tuomi-Soffiia sivuittain sievästi hypähdellen tanssasi polkkamarsuskaa, niin sitä viitsi katsoa vaikka kuka. Hyvä oli Rumihinlauta-Liisakin hyppelemään, komeasti tapahtui myös Mooseksen Maijan pökkimäpolokka, kun hän isänsä kanssa tanssaten sitä opetti hyppytuvalle. Mutta koko häätupa sai imehdellen katsoa, kun Koskelan loukolla Vainionpään Kaisa, ylkämiehen äitee, ja Sorvarin Kaisa päästellen helapäänauruja kilvan hyppiä krenkkuloottivat kyykkyryssää.

Nuoret hyppelivät, veri oli väkevä, jalka köykäinen, ja käsivarressa kuin vartavastinen kyynärpään koukku, joka vei ja viipoitti. Voi polkan pyörteessä poika pusertaa lämmintä kättä, noin niinkuin vain... Lämmin käsi pusersi vastaan – ylähäkamarin taikka hitin ovi oli avoinna.

Mutta oli mukava vielä viimeiseksi pelimannin ringis astella käsikkäin lattialla kahareksanmerkkiä, kun pelimanni soitti komeaa marsia, sitten vielä rytkyttää loppupolska. Viisi penniä hengeltä maksoit – se oli pelimannin palkkaa. Komeat pojat maksoivat ja veivät rinkihin koko flikkajoukon. Tyttäret olivat hyvillään ja mainitsivat.

Laulaen asteltiin kesäistä yötä myöten, kyläteitä ja metsäteitä myöten, avopäinen tyttölauma edellä, kaulahittet niskalla, onnellinen odotus mielessä, parvi poikia perässä, hyvä mieli rintaluitten alla. Oli värsyjä, minkä matkaakin. Eivät laulut laulaen loppuneet. Maailmalta niitä virtasi niinkuin hyppyjäkin, ja itse tehtiin lisää.

Maanantaiaamuna piti taas olla pellolla töissä. Oli imehellistä, että lapio puski ja kuokka nakkeli ojamättähiä väkisinkin kuin eilistä polkantahtia noudattaen:

    "Maanantaina koko päivän,
    koko päivän, koko päivän,
    maanantaina koko päivän
    luulin mun onneni kukkuvan."

Sama meno oli joka sunnuntaina. Arkiset viikot aherrettiin elämisen tähden, pyhäpäivät liikuttiin myös – elämisen tähden. Pyhäpäivillä oli ollut sama oma elämänmenonsa niin pitkälti kuin oli Korpijoen rinnalla ja larvassa asuttu. Sama kesällä, sama myös talvella, vaikka liikkuminen talvella oli vaivalloisempaa, ja pakkanen painoi mieliä. Mutta ei kyennyt kylminkään ilma, vaikka se joskus riiteli korvia, hyydyttämään eläviä veriä. Luonto veti ja täytyi mennä, minkä suinkin jaksettiin. Parhaat pojat ajelivat hevosella, pulkassa kenottivat. Eivät he kumminkaan kovin kauas päästelleet, sillä

    "Ennen ei lennetty leviää,
    pysyttihin vain omilla kylillä."

Kyllä tiedettiin, mihin hyppytupien, luttien ja ylähäkamarien kautta kuljettiin kiiltäviin kultarinkiihin ja silkkikaulahittiin, kirkonkattoon ja häätupaan, sitten leveän lattian emännäksi taikka pieneen perämökkiin tuhertamaan. Yhtä suuri palo kumpaankin, kuka vain ensiksi ennättäisi.

Tätä piti joskus jo etukäteen tunnustella. Tyttäret ja piiat leipoivat kiiltävän sormuksen kyrsään, paistoivat kyrsän ja jakoivat keskenään. Ken sai sormuspalan, hänet ensiksi tultiin korjaamaan. Nauraen ja hoikotellen tyttäret päivittelivät:

    "Hohoi ja jaa! Kukahan mimki saa?
    Vaivaasen vastuksen mustaki saa."

Mutta jotakin järkeä piti olla pyhäpäivän asioissakin, eikä vain paljasta veren vetoa. Oli jo vanhoille sanottu

    "Lai laibinsa."

Niin myös

    "Moiset moisiansa,
    toiset toisiansa."

Olipa kaupunkimatkoilla kuultu Kristiinan vanhan kirkon kellojen soittavan ikivanhaa totuutta:

    "Kuka köyhiä naii? Kuka köyhiä naii?
    Toiset köyhät toisia naii."

Samoissa hyppytuvissa rytkyttivät sekä rinta että larva, vielä piiat ja trengit samassa rytäkässä. Jopa ison talon poika saattoi hyppelööttää hyvän torpan tytärtä taikka komeaa piikaa, viedä joskus pelimannin rinkiinkin. Ja tämä lämmitti tyttären mieltä vielä viiden-, kuudenkymmenen vuoden kuluttua. Tohti joskus hyvä torpanpoika sekä rohkea trenki viedä traksia talontytärtä tanssaamaan.

Mutta ei kumminkaan ollut soveliasta ison talon perillisen kulkea koputtelemassa piika rievun lutinovea. Ylpeä isä ja äiteemuori, kohta koko rinta, kaikki konttiämmät parahina, löivät heti ronttoa poikkipuolin pojan eteen.

Kylän silmät ja korvat olivat aina auki, kylä näki kaikki ja kuuli hiljaisetkin yön koputukset, ja surkuamatta sanoi asiat halki. Koputtelijaa on vissiinkin pienenä liiaksi kovaa kiikutettu, niin ettei sen lakissa ole kaikkia kairoja, ainakin on hänen kainalossaan päretpuuta, kunhan ei vain olisi maannousua napahan asti ja siitä ylähä päin kollonvikaa. Elikkä on syntymäviinat vielä päässä. Pössöö se on!

Ja piikatussu! Mikä hän sitten luulee olevansa? Komiaksi sitä kuuluvat sanovan. Kunhan olisikin. Mutta kun ei ole, ei ole edes minkään näköinen – kun on pää kun pääskyysellä ja suu kun variksella. Sellaanen kituunen ihminen, tyhjää kouran täydeltä. Näkeehän sen kuka vain. Samppa-Maijakin sanoi, kun näki:

"Miksei tuot' ole piennä annettu kissillen?"

Piti olla jo koko väättyri, joka sittenkin vain meni ja koputti.

"Tierä, vaikka piika olisi syöttäny perähänsä", kylä sanoi.

Mutta kun oli rahaa ja tavaraa ja maata ja metsää, vielä laarit täynnä rukihia, niin oli sellaiset takausmiehet, että tohti mennä jyskyttämään vaikka kuinka komean talon ylähäkamarin ikkunaa. Jopa nyt lutteihin! Piti toki olla jotakin suhtaa.

Tämä piti olla jo isoisen pojan verissä, yhtä hyvin komean tyttärenkin, niin että hän erotti trenkimiehen ja larvakylän rintaperillisen leveitten rintapeltojen perillisestä.

Vaikka he jumalanluomalta olivat samoja jumalanluomia, ihmisen näköisiä kaikki – suunnilleen. Sama olivatko isolta rinnalta vai Moukolasta. Mutta raha ja rukihit antoivat hyvää näköä. Jo vanhoilta viisailta oli kuultu vanha totuus:

    "Ei siitä naamapläsistä
    monta velliä syörä."

Ainakin kahdet kultaringit ja isot makorenkahat sekä silkkien kahinaa korvissa ja tiipetin läikettä vartalolla – jo olivat parhaimmankin tyttären toivehet täyttymässä. Toisinaan kyllä annettiin taikka saatiin nahaat, ja pitkästä kopistelemisesta tuli loppu. "Ero tuli meistä", sanottiin. Ja saamattomat trenki rievut joskus pistivät piika pahasensa nimettömään hottisormuksen. Täydestä se meni ja korja oli, kultana kiilteli – ei ollut kissinkultaa.

Mutta kun ylykämies, friijari, oli jonakin perjantaina kosianmiehen kanssa käväissyt pappilassa, niin heti pyhänä saarnastuolista pamahti. Ja koko kirkko kuunteli.

Oli kyllä monesti ollut pappilan kävijöillä kovat paikat. Ankara pappi saattoi ruveta tutkimaan naimamiehen kirjantaitoa, vieläpä ottaa koville kosianmiehenkin, jos ylkämiehen luku kangerteli. Sitä vaille, etteivät molemmat saaneet painua parannuksen tekoon.

Häis viimein ajettiin lujaan päätökseen monestikin monivuotiset pyhäiset vaellukset, valvomiset ja koputukset – jopa oikein hypellen. Istumahäis kyllä vain istua kökötettiin ja otettiin, mitä annettiin sekä pisteltiin markkoja nuorellen parillen, mutta oikees häis, kruunuhäis, hypeltiin ja remuttiin päiväkausin.

Näin pitikin. Se oli oikeaa häämenoa. Sitä jo häihin kuttujat kävivät pitkin kyliä joka tutun ja sukulaisen luona sanomassa:

"Tervehyysiä Hautakorven haltijoolta ja nuorelta parilta, jotta tekisiä hyvin ja tulisia vihkijääsihin ensi pyhänä" – myös usein perjantaina – "ryyppyjä ottohon ja hyppyä orottamahan... Ja ruokaaki sais."

Tehtiin hyvin ja tultiin, minkä lattialle mahtui miestä ja naista, niin että "ensi pyhänä" vasta oikeaa pyhäpäivää vietettiin. Suuri häätupa oli kuin taivahansali, kruunupäinen morsian salin komeimpana. Ylähäkamarin taikka lutin löytöjä hän vain oli, mutta kun Väkkärin Kaisa, vanha hopiafrouva, oli vähän aikaa askaroinut, jo tuli lutin tyttärestäkin kuin kuninkahan tytär – korkeissa kruunuissa keikkui, kultaa ja hopeaa oli päänkukkuralla että helisi, ja musta tiipettitanttu kahisi.

Ja kun pappi oli vihkimässä, niin juuri silloin kuin hän sanoi:

"O Abrahamin Jumala! Isakin Jumala! ja Jakobin Jumala! vuodata Pyhä Henkesi näiden palveliais sydämihin..."

Niin silloin tellapoijat ja tellaflikat kohottivat valkoisen tellan kuin taivahan nuoren parin yläpuolelle suureksi suojaksi.

Ja sitten alkoi suuri häähyppy.

Vanhalla valssilla oli paras aloittaa, ja ensi valssi piti pelata seinillen. Hääväki vain seisoi ja kuunteli, seinätkin seisoivat ja kuuntelivat, ja valkoinen lattia odotteli hiljaisin mielin. Mutta ei ainoakaan pari saanut mennä pyörähtelemään. Vasta kun pelimanni aloitti uuden valssin, oli lattian täyteinen hyppy käynnissä. Vain jurvalaaset olivat niin taitamattomia, että heti ensi soitolla törmäsivät lattialle – muun hääkansan imehiksi.

Jo alkoi taati, joka oli tärkeintä hyppyä, ja sekin oli ensin pelattava seimllen. Siitä vasta alkoi oikea häitten meno. Hyvä pelimanni päästätteli pöydän päässä elävää polskaa, joskus vielä kuluseulamies pompotti värkkinsä pohjaa, ja vömpelöhön kiinnitetyt pienet kulut soittuivat, että koko häätupa helisi.

Käsihinlaittajat asettelivat tyttäriä ja poikia, miehiä ja naisia parittain sulhasen ja morsiamen kanssa tanssamaan taatia. Markka siinä meni kummaltakin, eikä paljoa ollutkaan, kun sai kruunupäätä pyöritellä. Rahapilikkumi, joskus iso hopiapokaali, odotteli pöydällä, ja kosianmies istui vieressä penkillä. Pari parin perästä hyppelöötettihin, nuoret ja vanhat, ryttyrättyysekkin ja kaikki, jotka vain kutsutut olivat, Hytty-Jussit ja Kirruus-Maijat, Pörrikkä-Masat ynnä muut, maankasvuja toki hekin – isoisten häihin ei vain joka kluutuhäntää käskettykää. Kaikki vietiin taatihypyn jälkeen peräkamariin, jossa kaffarit häärivät. He antoivat hyppelijöille hyvät korppukahvit, antoivat vielä viinaryypyn – raharikkahille, jotka olivat maksaneet morsiamelle markkoja, oikein tasa pään.

Ja aina väliin vaihteeksi pyörittiin valssia taikka jyskytettiin polkkaa – lattian täydeltä. Lakanasta kattoon ratustettu himmeliki hyvillään pyörähteli sekä himmelin lankatupsujen siniset ja punaiset helmat heiluivat, vielä valkoiset hantuukit seinillä liikahtelivat, ja joka seinäpeilissä hypeltiin ja iloittiin. Oli häät.

Ei joka pyhä häitä annettu. Mutta kun kerran annettiin, niin silloin piti oikein tanssata ja iloita. Parhaat häät hypeltiin mikkelinä, pyhäinpäivänä ja pääsiäisenä.

Ei tarvinnut hyvässä häätalossa hypellä nälkäisinä eikä tyhjin vatsoin. Parhaat kokit laittoivat mitä parasta osasivat, sinsallatista, lipiäkaloosta, lihapaistista ja pernaloorasta, kryynipuurohon, klimppivellihin ja kräämihin asti. Ryyppy vielä päälle painoksi.

Hyvin jaksettiin sitten ehtoopuolella hoijakoora. Tuli vielä kutsumattomia vierahia, nurkkuria, ovensuu ja porstua täyteen – Kello-Tupunkin piti hääräillä joukossa kellonkauppoja tekemässä, rinta täynnä kellonkäljyjä, taskut plakkarikelloja.

Ja häätupa hoijakootti, sekä nurkkurit että kuttuvierahat. Leveän lattian täyteinen rinki toisensa perästä ryskytti polskaa, ja kruunupään taikka ylkämiehen piti aina olla mukana. Rikkahimmat rinnan pojat veivät parhaita tyttäriä hoijakkaan koko ringin, joskus joukon rumia koliflikkojaki, raukkoja, joista ei kukaan suuria välittänyt, survoten veivät, sillä.

    "Ruinaa s'oon nurkista kattella,
    kun toisia vierähän yhtä mittaa."

Viisikolmatta penniä tyttäreltä maksoit, nisukahvit kamarissa kaikille – hyvä oli. Rahaa siinä meni, ja tyttäret saivat hoijakkanisuja mosselohonsa.

Mutta parhaat pojat saivat tasapäitä. Mitäpä kun oli rahaa. Ja viinan puokkoja oli. Tasapää nousi pian miehen päähän ja rupes nakkelemaan. Kantonevan Kaappoo käveli kuin kissi pistoksissa mutta jo kohta heilui ja karjahteli:

"Kattokaa mun perähäni, jotten mä särije kehuani!"

Loukon Masa puhalteli tasapäitä jo takaisin ja kauhuissaan parkui:

"Tulooko verta?"

Mutta tasapäitä piti oikeissa häissä olla. Kymmenellä kannulla ei päästy kuin alkuun, viisikolmatta loppui kesken, viidelläkymmenellä jo vietettiin vaikka minkälaiset häämenot. Silloin jotkut väättyrit saattoivat ruveta jo kirrastamaan ja repimään toisia rintapielistä, mutta ei tullut kumminkaan tappelua eikä ketään tapettu, kun oli hankittu kovetut perähänkattojat. Entinen Kakkorin Iikkoo nakkeli pian pahimmat priutikkamikit niskasta pihalle, ja Mäki-Tassi, Pietarin kävijä, oli jymymiehiä – hiljaa oltiin, kun Tassi oli talossa. Mutta vasta oikein siivosti pysyttiin, kun Yli-Sänttin Mikki perähänkattojana hyppäsi lattialla tasapökkää ja karjaisi:

"Min' oon meltto Mietaankylästä – tulukaa koittohon! Elikkä pian hilijaa!"

Ulkona kriinastettaessa Yli-Säntti saattoi siepata elolavan aisoista ja ruveta ruihoomaan ympäri pihamaata. Sippuloottaan ja kuuppeluijaa menivät metuloitsijat, elleivät ennättäneet pinkaista pakoon.

Hyvät häät eivät heti loppuneet, täytyi hypellä vielä toinenkin päivä. Oli syötävää kyllä ja juotavaa, oli myös hääväellä ja nurkkureilla rahaa. Ja vanhojen määrä oli:

    "Niin kauvan häis pitää olla,
    kun puuro velliksi muuttuu."

Väkkärin Kaisa oli jälleen askaroinut. Tumma kruunupää oli kadonnut, ja lattialla liikkui valkoinen olento kuin kesäinen päiväpaiste, vielä korja kukkakranssi päänlaella. Morsianta kattomahan tulleet kylän tenavat killistelivät väkijoukosta ja luulivat näkevänsä ainakin enkelin ja odottivat, koska tuo levittää siipensä ja lähtee lentämään.

Melkein lähtikin. Keijui ja hyppeli taatit ja hoijakat, vielä kiepsahteli vinkiää valssia, että valkoiset helmat hulmusivat.

"Enkeli kumminki taitaa olla, koska siivet väipähtelöö", tenavat arvasivat.

Ehtoopuoleen tanssattiin vielä poikaan- ja flikkaanringit sekä äijäänrinki ja ämmäänrinki. Ja kun oikeat äijämiehet jyskyttivät, vanhat paapatkin, partanaamat, jo jyskehti parhain ja painavin maan voima. Ylkämies, vasta äijämiesten suureen joukkoon koroitettu, käpsähteli kuin maitopartainen poikakloppi – tuskin oli leukaperiä vielä tarvinnut raakata.

Kun ämmäänrinki vuorostaan rupesi lattialla lainehtimaan, eipä enää nähty valkoista kesäpäivää eikä kukkakranssia – Väkkärin Kaisan oli jo taas pitänyt päästä näpertelemään. Oli ämmien ja mummien tohisevassa parvessa vain tavallinen nuori ihminen aivan tavallisessa pyhäpuvussa. Ja mummat ja ämmät viedä touhottivat häntä mukanaan ympäri lattiaa, että verhojen hännät oikoisina siirottivat sinne ja tänne.

Valkoiset tytärpäivät olivat päättyneet sekä akkunain koputukset ja kesäöitten hiljaiset onnentäyteiset valvomiset ja odotukset. Kesän kukkakranssit oli karistettu pois päänkukkuralta.

Yritettiin huomenna vielä – saattoi olla sunnuntaipäivä – vähän tanssata himmelihäitä. Ja sitten maanantaina, kun oli runtupäivä, riistettiin valkoinen himmeli alas.

Ei ollut tupa enää häätupa, eikä korjatupsuinen himmeli enää häilännyt häitä. Oli vain tavallinen arkitupa. Häävieraat olivat hävinneet, oma väki vain oli ja nuori pari ja nuoria lähisukulaisia – väsähtäneen näköisiä kaikki, silmät solkerolla.

Oli saatu kyllikseen hypellä.

Leveässä lattiassa kiilteli suuri pyörö, kymmenien hoijakkarinkien hivuttama. Kuului siitä melkein vieläkin kenkien ja saappaitten kopse sekä Mooseksen peli:

    "Kopinan kopinan kuulin..."

Mutta sammui kiilto ja häipyi pelinääni, kun lattiaa pyyhkäistiin märällä vaatteella.

Alkoi arkinen elämä.

Nenättömän sillalla tapellahan.

    Mies miestä vastahan,
    Krosoon poika pirua vastahan.

Nuoret taisivat luulla, että juhlia ja pyhäpäiviä oli pistelty almunakkaan vain sitä varten, jotta vanhat saisivat käydä kirkossa ja levätä sekä nuoret kuljeskella kopistelemassa ylähäkamarien klasin takana ja luttien ovilla, sitten taas toisin vuoroin hypellä.

Ja myös tapella.

Sillä monet miehiset miehet olivat pahannahkaisia kärnäköitä. Hyvän ryypyn kun olivat ottaneet, joskus ilmankin, heidän täytyi aina silloin tällöin hyppiä tasapökkää, kirrastaa toisten rintapielissä ja karjua:

"Tohorikkos koittaa naamasta? Täs' onki poika, joonk'ei rintoja polta eikä sääret klapaja!"

Jumalanluomalta he sellaisia olivat, syntymäperinnöt heissä möyrysivät. Entisten väättyrien veret, tiesi häntä, kuinka monipolviset, läikähtelivät nahan alla ja panivat poukkimaan. Lapio, kuokka, pirunkoura – hyviä toki nekin miehen kourassa, mutta niillä tongittiin vain maata ja tunkiota. Piti poukahdella joskus irti tunkkaisesta turpeesta ja iankaikkisen harmaasta arkipäivästä, piti kerrankin hyppiä, repiä ja riepoitella kuin itse häjyläänen.

Ja kun sattui muitakin samanlaisia villipäitä samaan joukkoon, niin meteli siitä nousi. Rähistiin ja karjuttiin suuressa rytäkässä ja pyörittiin kuin Kakkorin entinen mylly, niin että

    "Pikku pirut luuraali orsilta,
    ja itte isä katteli karahkamettästä."

Verissä päin lopulta reuhattiin.

Toiset hyväkkäät, siivot sivusta katsojat, saivat syytä melkein kuin äikistellen sanoa;

    "Ylypiä koira saa aina revityn nahaan."

Ja vanhat muorit siunailivat kädet ristissä:

    "... sus siunakkohon,
    N' ei pelekää Jumalaa
    eikä häpee ihimisiä."

Vähät väättyri heistä välitti, rääkäisi vain verisin naamoin:

"Älä iraja! Ei se porusta parane, vaikka papillen valittaas. Itte koira haavansa nuoloo. Heleposti vain heiluu, vaikk'on torpasta!"

Oli heitä vanhan polven väättyreitä, mustanpuhuvia miehiä – Tammen Juhaa, Vartion Freskaa, Plosilan poikia, Kräätäri-Mattia, Hurstipakkaa, Kartano-Samppaa, Hakalan veljeksiä, Tunterin Nikoa, Karvarin tummia köyryjä, Prönä-Masoja ynnä muita – rauhassa jo kaikki lepäävät. Tavallisia miehiä he toki olivat arkitöissä, mutta kivenmuljakka taikka nahkoihin neulottu pannunjalka mollotti pahimpien plakkarissa, kun he pyhäpäivinä kievehtivät häissä ja hyppypaikoilla luohaillen, luohaillen sinne ja tänne, krääkyen ja kavalasti katsellen.

Omissa hypyissä, omilla hääpaikoilla näin kirmuseerattihin. Mutta kun satuttiin samoille kartanomaille emäkirkkoisten kanssa, silloin oltiin kaikin yhtä poikaa ja moikotettiin naapurikirkon väättyreitä. Oli heitä, varsinkin Havuusen larvassa, mitä heitä oli, Pippuri-Hermannia ja Prislinki-Iiskaa sekä muita sellaisia mettityytä, joitten kanssa usein täytyi tapella. Yrittivät vielä, sen kuvaaset, tulla kopistelemaan Kurikan kylille. Vaikk'ei heidän katsomistaan tytärihmisistä kovin välitetty, annettiin heille kumminkin hyvä kyyti takaisin. Pysykööt omalla puolellaan ja tulkoot toimeen omillaan!

Mutta kuusi-, seitsemänkymmentä vuotta, jo satakin vuotta takaperin oli tapahtunut emäkirkkoisten kanssa suuria joukkotappelulta. Oli toisinaan rähjätty Nikkoolan takana Lepänojalla, mutta parhaat metelit, oikein pitäjehien koitokset, oli pidetty Nenättömänluoman sillalla, itse kruunun maantiellä.

Ja suuri heluuntai taisi olla juuri sitä varten.

Kesän lähestyessä, kun kaikkein väkevimmät pihkat ja mahalat pursusivat puissa, ja maan hedelmällisyys jo alkoi puhkua höyryten ja tuoksuen, täytyi elävien verienkin iskeä yhteen oikein miesvoimalla. Mitäpä aina omilla nurkilla nahista ja yksinään kriinastella, kun ei kaikiste tahtonut saada miehen vastusta. Toista oli koittaa koko pitäjehen voimalla. Silloin sai oikein olan takaa antaa tullen mennen, vieläpä itse Emäkirkon komioollen. Sitä he tarvitsivatkin, hyväkkäät. Kovin rehevää he aina kulkivat läpi Kurikan. Kun he tulivat Kaskööstä silakasta ja olivat vähän maistelleet eväitään, niin jo piti liikkua älvistellen ja haukkuen oikeita ihmisiä puulaukkuusiksi, irvistellä kahdesta vaivaaspoijasta, jopa lopuksi rääkyä, että he ajelevat silakkakuormalla Paskavasaran kirkonporstuassa.

Kurikan kirkonovien edessä kun ei ollut eteishuonetta.

Mokomatkin puukirkkooset, haisevien silakkain kyytirättärit, jotka vanhassa kirkossaan vuoluhirsien alla kuuluivat messuavan:

    "Urvuut on juooootu!"
    "Niin oon... niiiin oon!"

Olisivat saman tien luiluttaneet, kuinka ennen:

    "Piru meni Piirtoolahan,
    kautta Ratinan Karjalahan,
    yli joen Jouppilahan;
    pussi putos Pukarahan,
    perä puhkes Penttilähän,
    rasat jäivät Rahkoolahan,
    ilon piti Itikkalassa,
    väsyi viimein Västilähän,
    talutettihin Talooselahan."

Oli vanha määrä, vanhoilta paapoilta peritty, että heluuntaipyhien välisenä yönä piti kokoontua Isoohinkylähän, Nenättömän sillalle koittamaan, kummatko jotakin ovat, puulaukkuusetko vai puukirkkooset. Piti näyttää naapurikirkon miehille:

    "Sellaasta se on mätisilakka leivätä."

Silloin kansa nousi lauree seurakunnan, pitäjehien pahimmat kärnäkät ja väättyrit olivat matkalla kohti Koiviston isoa kylää. Joskus ajaa poukotettiin kolminkymmenin miehin kummaltakin puolelta, jalkaväkeäkin, käypälääsiä, mennä kääkerteli kuin kirkkotiellä.

Oli tappelutiellä Kurikan kaikkein ylpeimpiä klaffihousuja – Äijäläästä, Plosilaasta ja Mäki-Paavoolan pahankurista Iisakkia. Siinä mennä köykytti kovettu Suutari-Joeli sekä Isoo-Liinoo, oikea häjypari, jopa nähtiin joukossa pahanelkinen Paavoolan seppä taluttelevan Rinta-Paavoolan Sokiaa-Tanelia. Nähtiin myös notkea Noivelo, Saaren Iisakki, Sokean Tanelin tappelutoveri, puikkelehti isompainsa joukossa Kukkaas-Samelin Joppi, pieni mies kuin murokuupano, kuivankälppä ja nerkoonen kyllä, mutta musta, pahankurinen ja riivattu kuin pikkuinen pirun penikka.

Ja Emäkirkolta tulla kanhoosti toista joukkoa. Nenättömän takarannalla liikkui monenlaista tappelijaa, joukossa miehiä

    "Suuria ja rumia kun vuoripeikoosia."

Kuka heitä kaikkia tiesi ja tunsikaan. Mutta ainakin Puukkoo-Matti ja Juveelin Jussi, vanhat väättyrit, jotka joskus paremman puutteessa söhivät ja kupittivat toisiansa kolminkymmenin puukonpistoin, olivat johtomiehinä. Oli joukossa pahansisuinen Rollikka-Iikkoo, Juveelin naapuri Ujaisista, oli myös iso mies, Karvakorvaksi haukuttu.

Mutta kurikkalaisten parhaina, oikein johtoona, olivat Isoo-Liinoo ja Suutari-Joeli.

Paljon oli paikalla muutakin väkeä, naisia ja mukuloota, jopa vanhoja äijiä ja ämmiäkin kahta puolta luomantöyrillä katsomassa – Karva-Liisa, pappilan kehruuakka, oli kaahaissut isoon koivuun.

Seisottiin kanki kourassa kummallakin rannalla ja lennätettiin kiviä, hypittiin ja karjuttiin kahden puolen. Naiset, pojanklopit ja nuoret miehet, Louvoon Iisakit ja muut, kanniskelivat kiviä kasaan. Tappelijat niitä liskottelivat takarannalle huudellen:

    "Ei soras silimiä kattota!"

Ja luontoa nostatettiin älvistellen, äyläällen ja haukkuen toisiansa. Kirkot ja kirkonporstuat, vaivaispojat ja vellikellojen soitot, velkahittet, köyhät ja komiat, kaikki lennätettiin puolin ja toisin yli Nenättömän luoman. Ja aina väliin lentelivät nyrkkikivet.

Jo krääkäistiin takarannalta:

"Tulukaa koittohon, jos tohoritta!"

"Sika tohorii ja ihiminen uskaltaa!" parkaistiin vastaan.

Sokia-Taneli oli kaikkein pahin kärnäkkä koko joukossa, iso ja väkevä miehenköriläs. Kun hän kuunteli suupaukkaa, kivien suhinaa ja ilmajokisten irvistelemistä, rupesi hän viimein hyppimään ja huutamaan:

"Ei haukku haavaa tee! Taluttakaa mua parahan pönsohön!"

Paavoolan seppä, toinen häjy, lähti taluttamahan, ja kun Taneli pääsi sillalle, jo rääkäisi:

"Onko sielä sellaasta, joka tohtii tulla miehen rinnuksihin?"

Emäkirkkoiset panivat parahansa, ja miehet tarttuivat toistensa haturuksihin. Kuului kohta vain kova moiske ja hohuuttaminen – kaksi pahinta körriä oli toistensa kimpussa. Siinä revittiin pitkästä tukasta ja niskatakuista, riepoiteltiin rintapäistä ja kauluksista ja väliin moksittiin nyrkeillä. Pian oli emäkirkkoinen Tanelin alla, sokea antoi näkevälle ympäri korvia ja pitkin raatoa, minkä ennätti. Pääsi viimein naapurikirkon parahalta kova mökinä, mutta Paavoolan umpisilmä vain hosui ja ähisi:

"Älä mökäjä – nyt se vasta alakaaki!"

Jo lähti emäkirkkoisten joukko hätään, juoksivat kurikkalaisetkin sillalle. Karjuen ja kanget pystyssä miehet törmäsivät toistensa kimppuun:

    "Jo nyt otti olokileipä valakian!"

Kanget ja koippurat alkoivat heilua ja kalahdella vastakkain, kalahdella miesten kalloihinkin ja kopsahdella hartioihin. Luoman silta oli täynnä ähkymistä ja ärhellystä, miehiä ja heiluvia koippuroita. Molemmilta töyriltä kuului naisten, ämmien ja äijien kova yllytyshuuto:

"Lyökää kun vierasta sikaa!"

"Lyökää kun sutta selekähän!"

"... kun sutta selekähän", kuului aina Santavuoreen asti, joka harmaana komotti joen takana, nuijamiesten hautamaan, Kapalan männikön, tuolla puolen. Totisena vuori katseli ja kuunteli – siellä tapeltiin eikä vääkästetty.

Joko taas on klupusota jokirannoilla? Joko Ilkan miehet jälleen ovat joutuneet tappelemaan Suitian herran huovien kanssa? Samanlaiset sarkatakit siellä taas riehuvat kanki kourassa.

Samojen sarkatakkien jälkipolvi siinä rytistelee vanhalla Nenättömän sillalla. Suurten nuijamiesten äkäiset perilliset ovat nostaneet sodan omista nyrkeistään, kohta entisaikaisen kluputappelun. Nyt on kysymyksessä kyllä vain pitäjehen kunnia – isot Emäkirkon komiatko, vai mettäperän kappelin miehet.

Kyllä vanha nuijamiesten vuori muistaa muinaiset metelit ja melkein kuin oudoissaan katselee Nenättömän heluuntaiyön metakkaa.

Ei ole pojasta polvi muuttunut. Tappelijat ovat yhtä äkäpäisiä väättyreitä kuin entisetkin äijät. Kanget kalahtelevat kalloihin, mutta miehet eivät ole ollakseenkaan. "Sen tana!" he vain kirahtavat, pyyhkäisevät päätänsä ja maksavat heti samalla mitalla.

"Tairat olla isäs poika", jylhä Santavuori kahahtaa. Hymähdellen se kurkistelee mäntyjen ja nevojen takaa, kun Sokia-Taneli repii tukasta ja riepoittelee miestä tuulimyllynä sekä sitten heittää roikaisee hänet sillalta alas. Surmakukkulan röyhyiset kalliotkin hymähtelevät katsellessaan Kukkaas-Jopin reuhaamista. Pieni käppyrä hyppii ja kieppuu ja huitoo koippurallaan joka taholle. Mutta joutuu Joppi emakirkkoisten keskelle ja saa paukkuja joka puolelta, antaa takaisinkin, minkä ennättää. Tulee Noivelo avuksi, sieppaa mustan murokuupanon kainaloonsa, lennättää hänet ulommaksi ja sanoo: "Ei saa lyörä Joppia – s' oon mun velijeni!" Mies on Puukkoo-Masakin, ja mies on myös Juveelin Jussi, Mutta ei ole heidän matkassaan nyt puukkoa, vaikka kummankin nahka on vanhastaan viillosarpia täynnä. Nyrkki ja kanki parhaina aseina reuhaavat myös Isoo-Liinoo ja Suutari-Joeli, Kanki on pitäjehien tappelun paras sota-ase. Nyt ei pistellä eikä viileskellä salakavalalla teräksellä, nyt rynnätään rehellisesti päin miestä ja annetaan nyrkkiä ja koippuraa.

Mies miestä vastaan tappelu alkoi, mutta pian paiskittiin ketä tahansa vastarannan miestä. Oikeaan meni joka paukku, mikä sattui naapurikirkon puolelle. Ja sillalla tapeltiin niin kauan, että toisen taikka toisen puolen miehet lopulta lähtivät kaijakkaan, kun ei enää mikään auttanut, eikä ollut halua mänttäyttää itseään raadoksi. Isoo-Liinoo ja Suutari-Joeli reuhasivat aina etupään miehinä ja antoivat pakoon laukkoville emäkirkkoisille lujia loppupaukkuja, taikka taas, tappion tullen, viimeisinä vastapuolta härnäillen ja pidätellen harppoivat omalle rannalleen.

Mutta Sokia-Taneli täytyi väkisin raahata pois tappelupaikalta. Hän ei omin ehtoinsa ruvennut kääntämään selkäänsä puukirkkoisille.

Orhaasen Hermannin sanotaan Lepänojan kahinoissa saaneen surmansa – puskan juurelta löydettiin pää mäsäksi pieksettynä. Mutta Nenättömän sillan tappeluissa ei tainnut hengen menoa sattua, vaikka siellä kanget kourissa paukattiin. Moni kyllä kannettiin pois pökerröksiin lyötynä, toiset tulla könttyröivät verissä päin, koko raato kupuloissa ja musteloomissa, vielä muoto nyrkeillä moksittuna. Jotkut oli riepoiteltu niin rumannäköisiksi, etteivät tyttäretkään tahtoneet tuntea, vaikka eilisiltana oli samoissa luteissa ja ylähäkamareissa kolistettu. Vasta kauan tunnusteltuaan miehen repaletta, tyttäret haikaisivat:

"Herra jukeli, kun oot kamalannäköönen! Niinhän s'oot kun ukkoosen tappama häjylääsen raato."

Kovaa kierua naiset juoksuttivat sangoolla vettä luomasta, pesivät ja paikkasivat, tuhruttivat reikäpaikkoihin sulattua suolaista voita ja sokuria, vuodattivat vielä väkevää viinaa ja pikiöljyäkin, niin että oikein karvasteli. Revitty mies irvisteli, puri hammasta ja murisi:

"Mitä sen tuhatta sinä siehen panit?"

Silloin luomantöyrä vasta oikein täysin kurkuin parkaisi, kun vastarannan miehet hävinneinä lähtivät otattamaan kohti kotokyliä. Joko emäkirkkoiset ajettiin, kiviä lennätellen, Mikinpaloon, Luukas-Jouppilan vainiolle, taikka taas kappelin miehet saivat pylkkiä Hirvelän ja Äijälän taakse, Piriinmäkehen.

Ja kova karjunta kuului aina Santavuoreen asti. Vuori nousi oikein varpailleen kurkottelemaan ja katsomaan, kumpiko ranta siellä voittajana huutaa.

"Mies s'oon hävinnykki", tiesi Nuijasodan vanha ylivalvoja. Jylhä vuori oli nähnyt miestensä suuremmankin sortumisen, nähnyt, kuinka vapautensa ja oikeutensa puolesta tapelleet sarkatakit lyötyinäkin olivat kohta taas entisiä pystypäitä.

Mitäpä Nenättömän metakoitsijat, jotka rinnustelivat vain oman pitäjänsä kunnian ja maineen takia. Asia toki sekin. Oman mettäkappelinsa puolesta kurikkalaisetkin tappelivat, yhtä hyvin trenki kuin talon perillinen, yhtä kiukkuisesti talon isäntä kuin mökin mies.

Jotta mainittaisiin.

Edesmenneitten väättyrien veri temmelsi Nenättömän sillalla. Eikä sitä lyömällä lyöty – elävää jumalanluomaa verta. Ensi heluuntaina piti yrittää taas uudemman kerran.

Saiskos teillä riehua

    Kukin omansa ottaa,
    toisen oman jättää.

Hyppeleminen oli nuorista mieluisinta pyhäillan viettoa. Vielä häntä menit kysymään.

Mukavaa oli riehuminenkin, edesmenneiltä polvilta peritty ikivanha lepopäivien ja joutoaikojen viettämistapa. Oli ainakin entiseen aikaan.

Silloin kuin ei paljespeli vielä römpöttänyt kylänraitilla, eikä tiedetty kymmenistä polkista eikä polkkamarsuskoista, raavahatkin saivat ilonsa riehumisista, jopa talven pimeänä juhlanaikana joskus riehui koko kylä. Mutta kun parkuva peliloota pääsi peräkyliin asd, ja pelimanniksi kelpasi melkein kuka hyvänsä, hyppeleminen tarttui nuorten veriin. Raavahat tyttäret ja pojat rupesivat riehumaan enää vain silloin, kun eivät saaneet hyppyä aikaan – pelimanni puuttui, taikka ei saatu hyppytupaa.

Mutta rippikoulun käymättömille, toista kymmentään nouseville, tenavasekaisille nuorille riehuminen hyvin kelpasi. Pantiin vain joukosta paras kysymään tutulta kylänmuorilta:

"Saiskos teillä vähä riehua?"

Toki tiedettiin, keneltä käytiin kysymässä. "Vähä" vain pyydettiin, mutta kohta oli tuvassa koko meteli – toistakymmentä, joskus parikin, parhaassa nousussa olevaa surutonta sielua ja köykäistä jalkaparia touhottamassa. Isoimpien tyttöjen silmät kyllä vilkuilivat ja mieli paloi hyppytupaan, mutta ei ollut luontoa mennä, kun lusikka oli vielä pappilan sianruuhessa. Nuorimpien flikkamukulain tukka taas haapsotti silmillä, ja poikakloppien pönsö oli kovin pörröinen, mutta mitä sellaisista. Eläväiset veret virtasivat kaikissa ja kaipasivat yhteistä ilonpitoa. Pyhäpäivä oli toki heitäkin varten.

Ja riehumista riitti, vanhojen perintöä, moneen kymmenkertaan käytyjä leikkejä, mutta silti aina yhtä mieluisia. Jopa vielä samat saparoniskat ja takkuiset pönsöpäät aina vastassa.

Taisivat olla mieluisia juuri sen takia.

Kohta joka noukka osasi riehumisen menot, sanat ja laulut. Mutta jos jokin asia oli unohtunut, kysyttiin vain muorilta, ja heti oltiin oikealla tolalla.

Oli jo iso ilo, kun kivikätköösillä istuttiin korvan penkkien mitalta ja kuultiin: "Kiviä kätken, savia sotken", taikka oltiin liinanmyijääsillä, jolloin joukon parhain kulki jotakin kaulahista mittaillen ja kysellen:

"Ostakkos liinaa?... Kuinka palijo?... Vain niin... Tuos' on viis kyynnärää ja nuon palijo päällen. Ja kun minä tuun liinan hintaa hakohon, niin ei saa sanua juu eikä jaa, eikä nauraakkaa saa."

Mutta ostajan korvaan liinanmyyjä sipaa jotakin hassua, mitä hänen piti liinan hintaa perittäessä sanoa niin kovalla äänellä, että kaikki kuulivat. Pantti meni, jos vähänkin nauroit, vaikka koko penkki hohotti, vielä muorikin hihitti takan ääressä.

Saatiin pantteja koko kasa. Lopuksi panttien ottaja kuulutti:

"Mitä sen pitää tekemän, joonka pantti oma on?"

Ja tuomari paukutteli toisensa perään kovia tuomioita:

"Sen pitää huutaa henttuansa tornista puurollen... Sen pitää verättää päällänsä seittemän seinähirttä... Sen pitää hakia pihalta kolome totta ja kolome valesta... Sen pitää takkakivellä jauhaa puollansa pippuria... Sen pitää..."

Ja kaikilla oli hauskaa. Kuka karjui piisinottan alta: "Jykylän Maija, tule puurollen ja tuo lusikka tullehnas!" Kuka puski päällään seinähirsiä, että jyrisi, kuka haki hassuja tosia ja valehia, kuka hierusti takasillaan takkakiveä.

Tuli jo koko rymy, kun ruvettiin yösijan pyytäjääsillen. Istuttiin ympäri tupaa lavittoilla, penkeillä, kuka milläkin pöhköllä, ja joku asteli lattialla laulaa lonottaen:

    "Minä pyytääsin yösijaa,
    minä pyytääsin yösijaa..."

Kun istujat vaihtoivat toistensa kanssa paikkoja, yösijan pyytäjä yritti sukkelana tormata tyhjälle istuimelle, ja paikkansa menettänyt joutui vuorostaan lattian kiertäjäksi.

Kohta kovempi möyke kuului, kun päästiin patukkaasillen. Seisottiin isossa ringissä kädet selän takana, ja muuan kiikutellen kaulahittesta punottua patukkaa kiersi ympäri ja lonisi:

"Minä kannan vilttiä väättiä, vanhan ämmän ruikkuusta räättiä..."

Viltin-väätti joutui salaa jonkun kouraan, ja kohta alkoi kova mokse ja perätoukuri ympäri rinkiä. Luiskahti jalka, mentiin kolin kolia lattialle, mutta patukka vain heilui – ehkä vähän vaitoisemmin, jos edellä hanttalehti mukavannäköinen haapsotukka. Mutta hyväkin pönsöpää kyllä tarvitsi selkäänsä, minkä saparoniska jaksoi antaa.

Patukka sai heilua silloinkin, kun istuttiin kumppanisilla. Oli jollakulla asiana kulkea kysellen vuoroin toiselta ja toiselta:

"Onkos hyvä kumppani? – Eikö? – Kukas paree?"

"Niinistön Anska."

Anska hyvillään poukahti paremmuuttaan paikalle, mutta mustapäinen Heikin Jaska sai patukkaa niskakryhäänsä astellessaan Anskan istuimelle.

Kesti sitäkin solkkaamista, eikä lopultakaan tullut sen selvempää. Mustapäät ja pikisilmät saivat patukkaa aina vähän päästä, sievät ja vaaleanveriset taisivat olla kaikkien katsottuja.

Mutta kun ruvettiin kenkärajaasillen, oli sama, oliko mustapää vai valkoinen. Istuttiin rinkiin lattialle, aivan vieri vierin, polvet koukussa piirin sisään päin. Sängyn alta koluttua kuivettunutta kenkärauskaa lennätettiin polven murtumain alatse kädestä käteen sinne ja tänne. Ringin sisässä kievehti joku ajaen sitä takaa juosten ja kaivellen piirin pimeää käytävää. Kenen käsistä kenkä joutui kiinni, hänen täytyi ruveta etsijäksi.

Jo taas muisti joukosta joku:

"Ruvetahas puonkääntäjääsillen."

Kaikki kuopsahtivat jaloilleen – ovileikkisillä olikin mukava olla, siinä kun vuoro vuoroonsa tytöt ja poikaklopit olivat oven takana porstuassa ja tulivat tupaan toisillensa pukkaamahan. Jos osuit oikeaan, oli hyvä ja sait jäädä sisään, mutta jos kuuppasit väärään, nousi toinen ylös, kääntyi selin ja kumarsi. Nolona sait luikkia porstuaan.

Muistettiin viimein, jotta sokkoosillen. Siinä meno, joka oli oikein laillisesti alettava. Katsottiin vartavasten luvuilla, kenen on ensin ruvettava sokooksi. Luettiin vaikkapa:

    "Kauppi kiuppi, kilijatasku,
    teki tuohesta venehen,
    souti sillä portin ala,
    näki sielä kissin veriset poijat.
    Kauppi rupes porajamahan,
    kissi rupes naukumahan
    niin surkiasti."

Taikka:

    "Meirän herran pienet kanat
    menit toiskan heinälatohon,
    teit sielä palijo pahaa:
    söit piparruurit, paparruurit,
    kaikki parahat syrämmen kryynit.
    Tuli harmaa hevoonen, mies selijäs –
    koira loukkohon loppis."

Kenelle sattui viimeinen sana, se joutui sokoksi. Sidottiin kaulahinen hänen silmilleen, talutettiin, ja sokko kysyi:

    "Saako sokkoo sotahan tulla?"
    "Saa kyllä!" sanottiin.
    "Kuinka monta miestä tappaa saa?"
    "Niin monta kun kiinni saa."
    "Mihinkäs veri pannahan?"
    "Katollen kaukalohon."
    "Mihinkäs lihat pannahan?"
    "Laattian ala tynnyrihin."
    "Mikäs tuos on?"
    "Rokkapata."
    "Haje mullen lusikka!"
    "Haje itte!"

Heti remahti tuvan täyteinen ryminä. Muorikin takkaloukossa oli lavittoineen mennä kuupperiskeikkaa, kun sokko tarrasi kiinni, taputti päähän ja hoki:

    "Pää pää penkkihin,
    kissinmakkara kaulahan –
    istu tuohon paikkahan!"

"Kissinmakkara omahan kaulahas, mutta minä vain istua kökötän täs", muori koetti tolkuttaa.

Ja tämä oli kaikista kaikkein hauskinta. Vasta väsyttiin, kun monet kerrat oli penkinpituiset rivit istutettu "kissinmakkara kaulas".

Eivät vanhojen leikkimenot kesken loppuneet, eikä samana ehtoopuolena suinkaan ennätetty joka touhuun. Riehuttiin, mitä milloinkin sattui mieleen ja oli mieluisinta. Istumasokkoosillaki piti joskus olla ja toisen sylissä istuen tunnustella sekä taas röhkimäsokkoosilla pukata ringissä ohjaa vatsaan ja röhkäistä ja tuntea äänestä, kuka röhkäisi vastaan.

Oli taas aika iloa, kun joku kulki kysellen: "Mitäs musta imestä näet?" taikka taas: "Tuukkos mun häihini? – Milläs tuut? – Kenenkäs kans tuut? – Mitäs muruksi tuot?" Ja jokainen antoi joka kysymykseen hyvän vastauksen.

Ja sitten jokainen vuoroonsa sai kysyjän kanssa hypellä häitä.

"Mitäs nyt?" kysyttiin. Muistutti muori takkakiveltä:

"Eipä täälä viel' oo näkyny pappilan pahaa sutta."

Ei ollut, mutta kohta näkyi, Kaikki kokoontuivat keskelle lattiaa, muuan pojanmölkähäänen meni loukkoon pappilan pahaksi sureksi, ja toinen kulki paimenena keppi kädessä joukon ympäritse laulellen:

        "Minä pistän aitaa, raitaa,
        rautaasilla seipähillä,
        kultaasilla airaksilla,
        vaskisilla vittooksilla...

    Panen nuooon korkian airan lammasten ympäri,
    jottei tuo pappilan paha susi tulisi
    ja söisi mun lampahiani."

Mutta kun aidanpanija paimen meni kotiin nukkumaan, susi tuli, hyppäsi yli aidan ja vei lampaan. Paimen palasi, näki lampaan kadonneen ja haikaisi:

"Pappilan paha susi on käyny mun lampahihnani."

Ja taas alkoi aidan pano. Mutta heti kun paimen oli mennyt nukkumaan, susi tuli ja vei toisen lampaan. Vei kerta kerralta, vaikka paimen kuinka olisi aitaa koroittanut, ja lopetti koko lauman.

Tuli jälleen välipää, täytyi kysyä muorilta:

"Mitäs nyt, mumma?"

"No, mihinkäs ne äyrisfoorit on joutunut?"

Mihin lienevät joutuneet, mutta pian heitä oli koko rinki lattialla, ja iso poika kulkea kääkerteli keppi kädessä ringin ympäritse laulaen:

    "Isäntämmä tappanu,
    emäntammä nylykeny,
    taloomma juonu,
    torppamma hävittäny,
    täytyy lähtiä kerijäämähän,
    joka porttia kolokuttohon,
    joka koiraa haukuttohon,
    joka kissiä naukuttohon.
    Näin nyt kulukia täytyy,
    keppini pääki naukuu."

Kulkuri pysähtyi, ja rinki rupesi pyörimään laulaen:

    "Mepä oomma rikkahia fooria,
    äyrisfooria,
    meill' on rahaa, tavarata,
    yltäkyllin molempia.
    Syökää poijat, juokaa poijat,
    kyllä tonttu toista tuoo!"

Mutta kun rikasten rinki pysähtyi, köyhä kulkuri otti joukosta jonkun rikkaan ja lähti hänen kanssaan laulaen kiertämään.

Tuli taas rikasten vuoro ja "miehen" menetys. Lopuksi oli heitä vain yksi ainoa jäljellä, ja hänestä tuli vuorostaan köyhä kerjäläinen.

Muistutti muori taas:

"Kuinkas hanhen ruokkijaasilla ollahan, ja nuuskuplakkarisilla? Että taira enää muistaakkaa."

Jo toki muistettiin. Pian oli joka poikaklopilla oma hanhensa, ja pojan piti kysyjälle sanoa, mitä oli sille syöttänyt. Hyvin ruokittu hanhi hyppäsi helposti kysyjän kepin ylitse, mutta huonoilla hoidoilla ollut kompuroi ja kaatui ruokkijansa häpeäksi, vaikka keppi oli vain alhaalla. Nuuskuplakkariksi pantiin joku tietämätön, nypittiin häntä ja nuuskittiin, niin että nuuskuplakkari viimein vihoissaan äyski:

"Mitä te siinä pölläälettä? Menkää haistelohon sitä ja sitä!"

Oli tämäkin kumma nähty ja naurettu – mitäs nyt? Jo muistivat parahat tytöt, jotta hevoosen vaihtajaasillen. Kohta taas lattia kapsui, kun hypättiin kahda kahda seinältä toiselle, vaihdettiin "hevoosta" ja laulettiin:

    "Vaihretahan nyt hevoosta,
    sä anna tamma minullen,
    niin minä annan suotikkavarsan
    kulu kaulas sinullen."

Jo olikin aika touhotusta – saatiin hyppiä ja laulaa luiluttaa ja aina vaihtaa ja valita uutta ja parempaa.

Eikä tarvinnut muorin muistuttaa tytöille piirileikkiä, rinkihyppyä. Se oli mieluista menoa – astella hiljaista rinkiä, käsi toisessa kiinni, ja laulaa killittää sieviä sanoja, sitten vuoroin olla ringin keskellä katsomassa ja ottamassa. Kyllä tytöt osasivat laulaa, taisi muorikin muistaa:

    "Tämä maa on niin veheriäänen
    tuo poik' on niin kaunis,
    Susta minä palijo tykkään,
    tule kanssani tanssiin!
    – Nyt en enää huoli susta,
    kun oot niin musta ja laiska.
    – Taas en enää erkanisi,
    vaikka kivetki kilijuus,
    puut puhkees, maat halakees,
    meri mustaksi muuttuus."

Pian helähti tyttöjen toinen laulu:

    "Maija keskellä erää
    etti kultansa perää,
    etti ihanaasten, kaunokaasten,
    nuorten poikaasten keskell'.
    Kättä antoo Jussill',
    lupas lujasti Jussill',
    jotta olla Jussin kulta,
    Jussin kulta ja ruusu."

"Jussin kulta ja ruusu" hypellä hipsutteli kepein kengin, piiskat piipottivat niskassa, ja silmät loistivat hyvää mieltä – tietämättään. Koetti Jussikin köpsötellä, vaikka näytti olevan vähän kuin tankissa. Helähti jo kolmas laulu oikein komeasti:

    "Leikakkaamme kauraa.
    Kuka tämän sitoman sitoo?
    Kukas muu kun oma armas.
    Kustas sen löyrät?
    Huomenna se tuorahan
    iloosella mielellä,
    suloosella sanomalla.
    Ehtoo kaunis kirkas tähti.
    Antaa tanssin käyrä
    keskellä rinkiä.
    Katto yhtä, katto toista –
    kukin omansa ottaa,
    toisen oman jättää."

Tuskin ennätti laulu loppua, kun rinki tohahti hajalle, ja tuli kovettu omansa ottaminen. Jokahinen yritti siepata mieluisensa, sylikkäin käytiin kiinni. Takkupäisimmät pojanmölkähäiset vain saivat tyytyä kainaloimaan toisiaan – hyvillään olivat, että jotakin.

Mutta kun ehtoo joutui ja kohta piti joutua kotia, tyttömukulat muistivat, menivät muorin luo ja totisina toimittivat:

"Mumma, mumma – saammako taas kattella kultarinkiä?"

Muori meni kopeloimaan arkkuansa. Sieltä nousi pieni kultarinki kuin rihmasta kierretty, ja sen kyljessä oli pikku-pikkuruinen loota, oikein kannellinen pienoinen arkku. Kuhmuiset kurttuiset sormet pitelivät pikkuista rengasta ja tutisten kääntelivät sitä puolin ja toisin. Tytöt seisoivat ympärillä, katsoivat silmät kiiluen ja haikailivat:

"Voi, herra jutina, kun s' oon korija! Saanko ma vähä koittaa sitä? Voi, voi, kattokaa nyt jutinan tähäre, kun justihin sopii mun sormeheni. Eikös ole nätti?"

Mutta pojanklopit ei kuin kerran kurkistivat, siirtyivät sivuseinälle ja rupesivat katselemaan omia kalleuksiaan, Kopeloi muutama Masa housujensa plakkarista koko knipun nauhaan sonnustettuja knappeja, sylkäisi ja sanoi:

"Mitä nuosta sormuksista! Mutta kattokaas, kun mull' on hyviä knappia, pietarinpollojaki vaikka kuinka palijo."

Toinen takkujussi nosteli takkinsa nurkkia, pullisteli vatsaansa ja ylpeili:

"Höh! Paskasilimäknappia tuollaaset! Mutta sopii kattua komeeta vyönnaamoja, kuinka kiiltää. Oottakos tällääsiä ennen nähäny?"

Kirja kätehen – kinkerit tuloo

    Oppi sun päästäs
    mun päähäni.

Huolettomina rippikoulun käymättömät nuoret pyhien ehtoopuolina riehuivat ja remusivat, vielä laulaa luiluttivat, ettei erota vaikka kivet kiljuisivat, vaikka tapahtuisi vieläkin kummempaa.

Mutta jo muutamana sydäntalven sunnuntaina isä ja äitee tulivat kirkosta ja ensi sanoikseen laukaisivat:

"Kirija kätehen! Kinkerit kuulutettihin."

Siinä oli jo kylliksi kiven kiljumista. Laula vielä ja luule lumista maata veheriäiseksi sekä kehu saparoniskaa ja pörröpäätä kauniiksi.

Oli toki jo pitkin vuotta pyhäpäivinä kirkonaikana koetettu istua katikismus kädessä. Maitovellipata oli porissut takanperässä luvaten hyvää talkkunan lientä, ja katikismuksen sanat olivat porisseet ympäri tupaa. Sisarusten vanhin, sekoitellen toisella kädellä vellipataa, toisella pidellen avonaista kirjaa, oli ollut samassa sananviljelyksessä.

Jumalanvilja oli kiehunut padassa, jumalansana puhaltunut keittäjän suusta.

Tämä oli miltei jokapyhäistä kotoista kirkonmenoa. Saattoi kamarista vielä kuulua paapan harvakseltainen äänekäs postillan lukeminen taikka virren veisuu. Lattialla päiväpaisteessa istuva kissikin hyrisi hiljaista pyhävirttä.

Nuorten "kirkonmeno" päättyi yhteiseen ateriaan talkkunakupin ääressä. Jotkut lopettivat lukunsa kopsauttaen katikismuksella toista sekä itseään päähän sanoen:

"Oppi sun päästäs mun päähäni!"

Kissikin lopetti virtensä, kävi helmoja päällään silitellen hyvästelemässä ja sanoi lähtevänsä "Keuruullen, Keuruullen". Sai hän suupalan lähtöpalakseen ja siitä tyytyväisenä kismitellen kellahtikin päiväpaisteeseen kyljelleen. Kissistä oli mieluista, kun jumalan suuri päivä laskeutui lattialle aivan kuin häntä varten.

Mutta nyt talvisena sunnuntaina, kun enää oli vain muutamia viikkoja parannuksen aikaa, alkoi totinen aapesten ja katkismusten katselmus. Tenavasekaisilla oli pahimmat paikat – ankara rippikoulu vielä edessä. Riehumatuvassa oli pistetty aitaa, kun pappilan paha susi oli ahdistellut lampahia, kinkerituvassa itse pappi aikoi ahdistella aidan panijoita, vielä lukkari, väkkäri ja koulumestari apumiehtnä. Kyllä piti olla jumalansana silmäin edessä, mutta kenkärajaaset, röhkimäsokkooset ja muut sellaiset menot kaukana sydämestä.

Eivät olleet turvassa raavahatkaan, puhumattakaan viime vuosina rippikoulusta päässeistä. Jokaisen nimi ja taito oli pappilan isoissa kirjoissa, kaikkia kinkereillä kaivattiin.

Oli kirjan viljelijöitä joka nurkassa, ja tupa täynnä jumalansanaa. Purkautui koko pitkä katikismus – joka oli "Minun rakkaimpain maanmiesteni tarpeeksi ja ylösrakennukseksi... Ruotzin kielestä käätty... Skarasa, Läntisellä Gothein maalla Marras-kuusa, Wuonna 1745. Daniel Juslenius. Skaran Hiippakunnan Pispa." – kysymysten ja vastausten kanssa Jumalan kymmenestä käskysanasta huoneen taulun ja kuuden pääkappateen kautta Taavetin pesalmiihin saakka. Toiset laskettelivat kuin myötämaata sivulta sivulle täyttä vauhtia sekä suuret että pienet, mutta toiset saivat paukuttaa samaa palakkia kerta kerralta, ja aina tarttui kiinni. Trenki-Masa tukka pörröllään tieteli ylähäsängyn laidalta yhä uudestaan: "Kuinka se vanha Aarami meisä upotetahan ja kuoletetahan?" Ja vanha piika-Tiina istui ovisängyssä ahkeroiden seitsemän pesalmin kanssa. Jo sieltä nousi aivan kuin hänen omia tuntemuksiaan:

"Minä olen niinkuin ruovonpäristäjä korvessa: minä olen niinkuin hyypiä hävitetyisä kaupungeisa. Minä valvon, ja olen niinkuin yksinäinen lintu katon päällä..."

Mutta takan vierestä lavittalta, toisella kädellä nappokoukusta kiinni pidellen, laukoi Jaska-poika kovin tosia ja totisia asioita:

"Ihminen syntyy onnettomuuteen: niinkuin kuumain hiilten kipinät sinkoilevat ylöskäsin... Eikö ihmisen pidä aina oleman sodasa maan päällä, ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät... Yhdelle käy niinkuin toisellekkin..."

Jo tämäkin oli joillekuille, ellei juuri sotaa, kumminkin kovaa kamppailua. Joka ehtoo, kun työstä oli tultu, täytyi lukea ainakin muutamia palkkeja, muutamia plarejaki, ja ilman harkkoomata. Ja pyhäpäivät olivat aivan lukupäiviä. Mutta mikä lienee ollut, että joskus pyhän ehtoopuolena jostakin seinän takaa kuului kuin hiljainen hyrinä:

    "Leikakkaamme kauraa.
    Kuka tämän sitoman sitoo..."

Korvatko valehtelivat, vai häjyläänenkö siellä sipaa?

Kinkeripäivän aamuna eivät toki korvatkaan tohtineet kuuluttaa kummempaa kuin kulujen soittoa. Helisten ajettiin, reet täynnä kinkeriväkeä, poikahaarukka vielä takana anturoilla seisomassa pitäen kiinni peränsarjasta. Ja lukulaukut oli täynnä katikismusta. Ehkä olisi "laukkuihin" vielä jokin palkki mahtunut, mutta menitpä kinkeriaamuna avaamaan kirjasi, oli niin ja näin, osasitko päivällä papin pöydän ääressä mitään.

Kinkeritalon iso tupa oli oviloukkoa myöten täynnä totista kansaa, jonka mieli askaroitsi enimmäkseen punakantisen aapeksen ja pitkän katikismuksen vaiheilla. Silloinkin, kun pappi piti pitkää alkurukousta, ja koko kansa lattian täydeltä kykötti kontillaan kymärässä ja kumarruksissa kuin maahan lyöty syntinen lauma, silloinkin saattoi moni harhailla omilla poluillaan, kirjan palkeilla. Vaimoisten ihmisten vielä piti murehtien kokoilla korjan pyhäverhansa helmoja.

Mutta vasta päästiin asiaan, kun jouduttiin pitkän pöydän vierille. Sinne toki kaikki huurettihin perä perää, talonväki edellä, torpparit perässä, Kalmoon loukkoa, Susivuorta ja Kainaastonmaata myöten. Sama, olitko rinnalta vai larvasta, Isoosta-Tuiskusta vai Moukolasta, kunhan vain olit kirjantaitaja. Iso isäntä saattoi joskus kangertaen vääntää sanoja kokoon:

"Ja ässä-suuri sota ta-tapa-pahtui tai-vuu-aasa. Mi-mieha-el ja hä-hänen een-ke-linsä soote-teit loo-lohi-koo lohikosken kanssa..."

Eikä paljoa paremmin osannut talon väkikään. Samanlaista änkytestä ja täläämistä tahtoi olla ulkolukukin. Mutta mettäkylän pienen torpan Masa ajoi aivan rentonansa – mikä lienee tullut, mutta prikkujen kohras hän aina vähän pirätteli. Eivät olleet huonompia Masan tyttäretkään – olisivat vaikka koko katikismuksen laskettaneet ulkoa lairasta laitahan, minä-vaivaiset, Athanasiukset ja kaikki, kun vain väkkäri olisi silloin tällöin sanonut palkin pään. Täysiä ristejä pappi piirteli tyttärien nimen perään, antoi vielä pikkuisia kirjojakin, sellaisia kuin "Fikku Kalle", "Kyssyselkä", "Kulmalan Santeri ja jalo koira". Jo toki olivat saajat hyvillään, vielä vanhoinakin muistivat, mitä kirjoissa kerrottiin.

Hyviä kirjamiehiä ja pikkuisten kirjojen saajia oli yhtä hyvin larvassa kuin rinnalla, oli myös häjyjä. Trenki rievut ja piika parat, jotka jo nuorina olivat joutuneet rintakylien kierrokselle, ajautuivat usein kirjan taitamattomien joukkoon. Hyvä, jos he saivat nimiinsä sorkkia, monelle annettiin vain joitakin piirtoja taikka prippuja taikka härijänpäitä. Ja tämä oli paha vika, ei ollut edes manaamisen oikeutta. Jos satuit manaamaan, sait pian kuulla:

    "Älä sarata, kosk' on niin huonot lukumerkit!"

Häjyjä lukijoita jo kotona peloiteltiin, kaikkein enimmin papilla ja papin pöydällä. Sanottiin:

"Pappi panoo pöyrän ala, jons' et taira lukia."

Saikin peloitella – ja pelätä. Kun trenkijullikka taikka iso pojanmölkki kovin taitamattomasti sohlasi jumalansanaa, pappi helposti uhkaili heitä pöydän alustalla, elleivät he ensi kerraksi tee parannusta.

Entiset papit eivät vain uhanneet, vaan panivatkin, kun oikein pökerö ja parantumaton lukumies joutui kirjaa selvittelemään. Sai pöydän alle kääkertää joskus aikuinenkin mies. Vaikk'ei ukko saanut kirjan puustavia kiinni, voi hän osata ainakin ulukua veisata. Näinpä saattoi ruveta pöydän alta kuulumaan kova veisuu:

    "Tääll' häpiän ja kunnian välill'
    mun täytyy oleskel.'..."

Mutta moneen kertaan röykytetty, pöydän alle joutunut trenki ei perustanut häpeästä enempää kuin kunniastakaan, istua kyrjytti vain kirkonmiesten jalkain juuressa ja aikansa kuluksi jyrsiskeli juustoa – emännät kun toivat papille juustoa niinkuin uhmiksi, ja pappi pisteli ne pöydän alle koppaan. Eikä liioin Kosken Taavee varsin moittinut pöydän alustaa, koska ei tahtonut tulla sieltä poiskaan, sanoi vain:

"Kyllä minä täälä vieläki viittin olla, kun min' oon kerran tänne pantu."

Helpotuksen huokauksen moni puhalsi, kun pääsi kirkonmiehistä erilleen – jotkut ponkaisivat oikopäätä kotiin.

Oli jo ehtoopuoli ennen kuin kaikki oli luetettu. Ja kansa oli saanut seisoa kinkerituvan lattialla koko päivän, vuoroansa odotellen – tulla ja mennä.

Mutta vielä luettamisen loputtuakin kinkeritupa sai seisoa jumalansanan kuulossa. Pidettiin jäläkikolut. Pappi astuskeli kansan edessä kysellen vastauksia katikismuksesta ja Raamatusta, Samaa suurta asiaa, mikä koko päivän oli ollut puheena, pappi tieteli, vaikka vähän eri tavalla, jotta kuinka tässä nyt kinkeritupa on selvillä kristillisestä elämän menosta ja autuuden asiasta. Ei ollut pakko, mutta vastata sai, kuka vain tahtoi ja osasi. Toiset osasivat, toiset eivät osanneet, jotkut luulivat osaavansa. Soukan Salukin, kun pappi kysyi: "Millä Jumala lyoö ihmistä?" vastasi, mitä joku kelvoton takaa sipaa korvaan, vastasi, että kaikki kuulivat:

"Kluvulla lyöö!"

Ja lopuksi ehtoolla oli suuret pitopöydät, talo ruokki sekä kirkonmiehet että parahat vieraat. Entiseen aikaan oli annettu ruokaa koko kinkeriväelle. Kirkonmiehet söivät kamarissa, raavahat istuivat isossa tuvassa pitkien pöytien ääressä, mukulat rähjäsivätt renkituvassa. Viikkokausi oli pitoja valmisteltu kuin häitä, ja aitassa oli pitänyt olla ottamista. Paavoolan Sokia-Taneli oli aikoinaan laulellut, kuinka ennen muinoin:

    "Reinikas tuli kova kinkerikosti,
    tuomari ploorulia haukia osti.
    Markeetta teki kinkerikalijaa,
    pani siehen pari kolome katajanmarjaa."

Mutta kun kirkonmiesten aisakello oli lakannut kuulumasta, teki mieli oikein ruveta – hyppelemään. Nuorten ainakin – pojat olisivat menneet vaikka luttien ja ylähäkamarien ovia kopistelemaan, ellei olisi ollut paras paastonaika. Ihmiset olivat sellaisia kuin olivat – jokahittella oli omat tärkeät asiansa. Toisinaan piti nuoren väen ankaran ja pelätyn kinkeripäivän perästä saada hyvä kinkerihyppy. Silloin pian kuului naapuritalon trenkituvasta:

    "Maksan Kassun raikas rinta,
    se soi niin heliästi.
    Perna-Alappeen polokan tahti,
    se käy niin keviästi."

Eipä kumminkaan aina kuulunut eikä soinut. Koiviston kinkeripäivänä piika-Maija mennä touhotti illanhämyssä naapuriin sanaa viemään. Tuli tiellä nuori mies vastaan, ja Maija heti hänelle supatti asiansa:

"Kuuleppas – muista tulla ehtoolla meillen hyppyhyn!"

"Että mitäh?" nuori mies tohahti – pappi oli. Jo hän mennä poukotti kinkeritupaan ja piti uudet ankarat jälkikolut.

Eikä sinä ehtoona Koiviston trenkituvassa hypelty.

Koulus, kirjan ääres ja kirkos

    Herra! Kuka sinun majassas',
    saa alat asuu ja pysyy?

Jo hetkeksi hellitti, kun oli päästy kovasta kinkeripäivästä. Saatiin taas katsella maailmaa sellaisena kuin se oli – nuoret saivat juosta kapistaa vaikka riehumatupaan.

Oli ollut monien vuosikausien aherrus, ennen kuin aapeksen Isämeirästä oli ennätetty pitkän katikismuksen loppuun ja saatu viimeisen pesalmin viimeisen värsyn kanssa huokaista ankara ja totinen toivomus:

"Ja teloita minun viholliseni sinun laupiutes tähden: ja kadota kaikki jotka minun sieluani ahdistavat; sillä minä olen palvelias."

Aapeksesta ja monesti jo kuudesta, seitsemästä ikävuodesta suuri luvunteko alkoi. Äitee ja älläntikku olivat tavallisesti ensimmäisinä lukumestareina, kun aapeksen alkulehdeltä ruvettiin tunnustelemaan aan puustavia, kamalannäköisiä mustia sarvipäitä. Älläntikku mennä nokitti kuin Sikavallin mestarin repeteerikellon sikunttiviisari sarvipäästä toiseen, ja pienen lukumiehen piti laukoa perässä, mitä iso sanoskeli edellä:

"Aa pee see ree ee äffä kee..."

Kun oli päässä isot silmät ja kohtuullinen muisti ja loukossa tyhjäksi knapsittu lehtikervo, kirjan oudot krenkulat viimein tulivat oikein tuttaviksi. Jokaisella oii oma kummallinen ulkomuotonsa, ja jokaisella taisi olla jotakin sanomista. Jumalansanaa ne toki olivat, vaikka olivatkin kuin häjynäijän vääriä. Menit omin nokkisi jcskus poukuttelemaan:

"Aakku peekku seekku reekku eekku äffäku keekku..."

Silloin pian lammasten rijokervo loukossa liikahti, sitä vaille, ettei pieni paikattu persustasikin rapissut. Ainakin äitee ärähti:

"Mitä sä siinä konstaalet? Luje reiruhun!"

Luettiin ja jo tavattiinkin, mutta koulumestarien hoidoissa vasta pantiin luvut oikealle tolalle. Hyvin vielä muistetaan vanhat jo aikoja maan sylissä levänneet, jumalansanan ja älläntikun ääressä harmaantuneet ja käyristyneet sananpalvelijat. Eivät he itsekään suuria kirjanoppineita olleet, niin vain, että osasivat johdatella kirjan ymmärrykseen pientä hurstimekkoista kansaa. Neljin viikoin – sitten jo kuusin seitsemin – he kirjoineen kiersivät peräkyliä myöten, ja Sana sekä kirjantaito vaelsivat samassa matkassa.

Toki muistetaan Mäen Juha, pieni harmaapää, hyvä äijä, lasten ystävä, joka välitöikseen ahkeroitsi puuppinnarina – kouluhuoneessakin iltakaudet sidoskeli kirjoja, "Suomen Kuvalehtiä" ja muita Kirkkotuvan lainakirjastolle. Muistetaan pitkä Hornin Juha, kumaraselkä, joka hyville tyttölukijoille salaa pisteli syränalustanknappeja sekä iltatöikseen kriivarootti värteerinki- ja ausiooni- ynnä muita papereita – kiiltävä sikillasormus silloin aina piti olla kirjoituskäden nuolusormessa ja pöydällä pieni santaloota, jossa oli Nummijärven hienoa ruskahtavaa rantahietaa. Muistetaan myös Saarpärin Salamani, joka lukutyon loputtua kessuja poltellen istuskeli kräätärin töissä, ynnä Vesterlunti, äkäinen väkkäri, joka hyvin helposti vaskilangasta kierretyllä patukalla knapsi käden rystähän, jos et osannut lukea taikka et katsonut kirjaasi, nappasi joskus, ellet ennättänyt vetäistä hurstimekoon hiaa suojaksi, niin että veri pillahti. Mutta kun vanha väkkäri istahti sänkyyn ja nukahti, Piirtoolan Jussi juoksi istumaan äijän viereen ja rupesi hänen kanssaan kilpaa hornaamaan. Muistavat vanhat vielä Hopsin Iikoon, Semeliuksen, ison ukon, joka näppäsi vain pitkällä älläntikulla päähän, jos et pysynyt rarilla. Mutta kaikkein vanhin kouluvaari, Juurakko-lukkari, jonka opetuslapset ovat jo neljin, viisin vuosikymmenin levänneet kirkon juurella, on itse levännyt vielä kauemmin – pieni äijä riepu, joka oli mukuloita tavauttanut:

"Aa sitir aa." [Tarkoittanee: "a säger a" (suom. a sano a).]

Tavaaminen oli voimallisinta koulutuvan lukutyötä. Kymmenen, parikymmentä pörrötukkaa lasketti täysin kurkuin, koulumestari usein vielä älläntikkuineen samassa äänessä. Piti olla oikea tavauksen meno, piti olla oikea nuottikin, muuten ei jumalansana saanut kaikkia lukumiehiä samaan henkeen eikä samaan matkan tuntuun. Yksinäiset äänelliset puustavit tarvitsivat vielä apumiehekseen "sano'n", jotta pysyttiin oikeassa vauhdissa. Pitkän virsikirjan evankeliumit taikka Piplianhistoria olivat parasta sanaa koulutuvan älläntikun tunnustella. Oli oikein komeaa kuulla, kun hurstimekkojen täydeltä työnneltiin, ja koko tupa oli täynnä maailman luomisen suurta virttä.

Yritettiin lopulta lukea tavuuttaan, jopa sitten yhtehensä, sana sanalta. Kovapäisimmät poikamölmät vain kyräilivät sivusta vieruskumppaninsa kirjaan ja ällätikkuun ja lukivat hekin – sama, kunhan joukkoon jotakin mökisivät.

Ja läksy, aapekseksesta taikka katkismuksesta, piti joka aamu osata ulkoa.

Hyvät olivat kaikki koulun taidot, kinkereillä niitä kysyttiin, rippikoulussa vielä enemmän.

Rippikoulu oli monelle kamala paikka, vaikka sen kautta vasta tie aukesi raavasten ihmisten elämään. Juuri sen takia se olikin kamala – siellä voitiin lyödä tie tukkoon, varsinkin poikamölleiltä.

Oli toki oikeita lukuihmisiä, sekä poikia että tyttäriä, sellaisia närväoppisia, jotka osasivat kirjansa kannesta kanteen, oli myös sellaisia, jotka osasivat, niin että kelpasivat, mutta oli aina muutamia juuttahia, jotka saivat junnata koulua monet vuodet. Lukkarin kouluaki saivat kääkertää – eikä se ollut lukkarille iloksi, ei myös kävijöille kunniaksi. Laiskaan koululaasiksi heitä nimiteltiin. Saattoi heitä, vanhoja jutikoita, olla rippikoulussa samalla kertaa koko joukko, Viitalan kylääsiä, Kampinkylän, Luovan ja Peräkorven poikia ja mitä heitä oli, isoja miehiä, jotka joskus välitöikseen öisin kulkivat kopistelemassa, päivin istua könnäsivät kuin hyvätkin lautamiehet kirkonpenkissä. Viitalan Tuomas nukahti kesken koulun menoa ja herättyään sanoi olkapäätä koputtelevalle Moliini pastorille:

"Min' olin yöllä tervahautaa virittämäs."

Taisi Tuomas viritellä tervahautaakin, mutta piti hänen sekä koko koulun joka aamu viritellä ääntään virren nuottiin, kun lukkari tuli veisaatuttamahan. Kristillistä kirkonmenoa täytyi raavasten kirjoihin yrittävien seurakunnan jäsenten oppia. Vanha lukkari-vaari, Vöyriltä tullut Halapäri sekä sitten Laakervisti veisautti:

    "Uurini mine annan.
    Laajani etees kannan..."

Mutta kun Anttoni Nieminen, Hämeestä lähtenyt urpunisti, oli vuorollaan veisuutoimessa, hän äkäili ja opetti:

"Äläkää sen ärrän kans pärräkkö! Pitää veisata näin:

    "Sytämmest' muistaa mahtan,
    Ain' Herran hyvyyttä,
    Kiittää kuin parhain taitan
    Hänt' armons' etestä..."

Hyvä niin, hyvä näin, ja vasta oikein hyvä, kun koulu loppui mettumaariksi, ja päästiin kunnialla lävitse. Parhaat kirjan taitajat astelivat iloisina kotiin, lahjaksi saatu Uusi Testamentti kainalossa, ja hyvillään olivat toisetkin, kun olivat päähnehet, vaikk'ei ollutkaan matkatoverina Uutta Testamenttia. Kampin Masa astella kepsutteli laulellen:

    "Ämmät ne kantaa kontilla santaa,
    ja alahappäin on kieli."

Ja mettumaarina tapahtui suuri asia – lastenmessu, jolloin nuoret nostettiin raavasten ihmisten joukkoon. Hartaina ja täynnä pyhiä päätöksiä he koko kirkon kuullen tekivät lupauksensa ja polvistuivat kaikkein pyhimmän eteen – oli seinällä vastapäätä Golgatan ristiinnaulittu sekä sen alla ensimmäinen ehtoollinen... pettäjä-Juudaksineen. Herkin sydämin, totisin mielin olivat kaikki ja vesissä silmin penkkiinsä päästyään kumartuivat kirjalautaan.

Mutta monivuotiset koulunkävijät tavallisesti saivat astella kirkon perälle vasta mikkelinä vanhan väen kanssa.

Mettumaarin nuori joukko ei kumminkaan vielä saanut olla kovin raavahiksi. Oli hyvä ja varsin kaunis asia, että vasta ensi ripillä olleet nuoret kävivät vaikka joka pyhä kirkossa ja istuivat omana seurakuntanaan Sakaastin ristillä kahta puolta konkia. Totisina ja hartaina he istua kyköttivät, vähän veisasivatkin ja kuuntelivat saarnaa, ja taas vaaleat päät, poikienkin kammatut päänkukkurat painuivat alas. Väliin vain, sattumalta, arat ja kysyvät silmän luonnit lennähtivät käytävän ylitse puolin ja toisin. Rippilapsia he kaikki olivat siihen saakka, kun syksyllä alkoi uuden parven rippikoulu, ja nämä saivat vuorostaan sakaastin ristin haltuunsa.

Eivätkä tyttäret menneet vielä kesäyön kanssa lutteihin nukkumaan, kissin kanssa makasivat tuvassa, ja pojatkin saunasta päästyään kaahaisivat ylähäsänkyhyn.

Rippikouluvuosi oli nuorten suurta ja ihmeellistä aikaa, rippikoulutoverit melkein kuin muita läheisempiä. Heitä muistettiin vielä vanhanakin. Vieryneisiin verkoihin pukeutunut harmaapäinen paappa saattoi puhella:

"Pitää mennä saattelohon sitä hautahan! S' oon mun viimmeenen rippikoulu-kampraattini, jok' oli elos."

Vanhaa Malkoon Joonasta, köyhää kylänkiertäjää, jota "säännöt" kuljettivat joskus Parkanoa myöten, hyvät emännät kohtelivat aina ystävällisesti ja sanoivat:

"M' oomma Joonahan kans ollu yhtä haavaa rippikoulus."

Nuori mieli herkkänä, sydän sulana oli alttarin edessä tehty lujat lupaukset, oli monet sunnuntait pitkin syyskesää istuttu kirkossa omalla pyhällä ristillä, ja sitten syksyn saapuessa jouduttu raavasten joukkoon, tyttäret ämmään puolellen, Isoolta-ristiltä aina Pohojaasristiä myöten, pojat miesten puolellen, Isoolta-ristiltä alkaen Eteläristillen eli Luovankyläästen ristillen.

Sakaastin ristin kanssa katosi oma mieluinen kirkkoseura. Ämmien puolella ämmääset ihmiset istua könöttivät kaulahispääs, eivätkä tyttäretkään enää olleet kaulahispäätä niinkuin ennen Sakaastin ristillä. Ja miesten puolella purtiin mälliä, joskus vielä nukuttiin ja hornattiin.

Tuntui kuin olisi jotakin kallista kadotettu.

Tuli sitten kylmä talvi – oli kylmä kirkko ja palelevien jalkojen kova kopina.

Mutta hyppytuvasta kuului pelin ääni, akkunan takana lauantaiöisin koputettiin ja supatettiin. Maailma ja suuri elämä kutsuivat väkevästi kohisten, nuoret veret kohisivat vastaan – ja vetivät, mihin vetivät.

Mettumaarina, kesän kirkkaana juhlana annetut sanat häipyivät vähitellen yhä kaukaisemmiksi. Käytiin toki kirkossa, useinkin, käytiin kinkereillä, ja ainakin kerran vuodessa käytiin alttarin edessä, samassa pyhässä paikassa, johon lapsuuden ihana ja huoleton aika oli annettu kuin uhriksi. Mutta nyt oltiin jo raavahia raavasten joukossa – ei ollut enää suuri mettumaari, eikä entisen mettumaarin suuri tuntu.

Mettumaarin lastenmessu oli jo kovin kaukana. Hiljaisen kaipauksen se vain painoi poveen ja joskus kiersi siiman kosteaksi.

Elämä kuljetti ihmistä niinkuin hän kuljetti, nosti nuorista uusia isäntiä ja emäntiä, torppareita ja torpan eukkoja, oikeassa järjestyksessä niinkuin ainakin – rintalaisista rintalaisia, mettäkyläisistä mettäkyläisiä. Mutta saattoi se joskus tehdä trengistä isännän, saattoi ajaa ison isännän perämökkiin kaivelemaan ketunmultia. Voi tapahtua muutakin kummaa. Kuokit takarämäkällä leipämaata – kuolema kuokki kantapäilläsi, askartelit terveenä aamulla – ehtoolla makasit kylmänä laudalla, astelit mettumaarin yönä tulevaisia tiedustellen – kannettiin vastaasi ruumispaareja.

Maailman meno oli merkillistä. Vasta kun oli vanhennuttu ja saatu korvallisille, ohvaasten vierille, harmaita kuusenluppoja, ruvettiin katselemaan elämää toiseltakin laidalta, enemmän kuin ennen. Ja nähtiin enemmän kuin ennen. Oli siinä haätuvan iloa ja pelin ääntä, oli myös suurta surua ja sanomakellojen soittoa, oli ankaraa työntekoa ei vain elämisen tähden, vaan myös maallisen hyvyyden kokoamisen tähden. Muutamat raatoivat melkein hengen menoikseen saadakseen rahoja pankkoon ja revenssiä kaapin lootaan, muutamat taas elivät aivan taitamattomasti tuhlaten, mitä kovalla vaivalla olivat saaneet kokoon – jotkut isännät saattoivat istua Isoossakylässä olutkorin ääressä päiväkausin ja kotiin palattuaan vielä juoda emäntänsä pirttiviinat.

Tämän maailman vaellukseen mahtui paljon sellaista, jota vasta elämä opetti oikein näkemään ja ymmärtämään. Mukulana luetut aapeksen sanat sekä katikismuksen suuret ja pienet, Taavetin pesalmeja myöten, rupesivat vasta elämään, samoin muu nuorena opittu jumalansana, virsikirjankin virret, evankeliumit ja rukoukset. Vanhat koulumestarit nousivat kuin uusin aamuvirsin:

    "Christe! valo valkeudest',
    Isäst' ijankaikkinen.
    Katso, armos aurink' edes
    Käypi, tuo meill' paistehen.
    Pimeyden hajoittaa,
    Salas' olleet ilmoittaa.
    Luodut kaikki levoltansa
    Kutsuu töihins' askareinsa."

Oli kuin jumalansanaa peittävä verho olisi vetäisty pois.

Joka mökissäkin oli ainakin aapes, katikismus ja virsikirja, oli vielä jokin muu hyvä kirja. Mutta isommissa paikoissa oli useita jumalisia kirjoja. Raamattu ja Postilla saattoivat olla yhtä hyvin toimeen tulevassa mettäkylän torpassa kuin rinnan rikkaassa talossa, vaikk'ei pyhää Pipliaa suinkaan ollut joka talossakaan, eikä myöskään torpassa.

Ei näy Raamattua olleen vielä Levulan Antilla, Viisaan-Levun isällä, vaikka hänen peruissaan 1822 oli "kirioja" koko joukko. Oli: "Iso virsi kiria, Kiria siionin juhla virret, K. Uskon peili, Rippi ja Herran E kiria, Achreniuksen virret, Lasten opetus kiria, E: pan: vastaus kiria, Armon järiestys kiria, Rippiskoulu ja king. luku, Aamu ja ehto R: kiria, Uskon silmääminen k, Tutkistelemus kiria", sekä vielä "viroon suominen kiria" ja "Ruotsin valtakunnan laki" ynnä "Tieto sanomat kiria". Lutheruksen Kirkko-Postilla oli usealla, muutamilla Hengellinen aarre-aitta ja Arndtin Yrttitarha, vielä "Ainoa tie ijankaikkiseen Elämään", "Cuulusteleminen Rippiväen Cansa", jollakulla oli Nohrborgin Langenneen ihmisen autuuden järjestys ja Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta. Ala-Kurikan Iisakki-paapan peruissa oli 1826 "kerhartin Tutkistelemus, yrtti Tarhan seura ja eläinden Tauti kiria", Topias Topiaksen poika Ala-Saari omisti "se 24 päi Huhtikuus 1840" A.H. Franken Postillan. Oli toki monella muullakin kirjoja, Ala-Jyrän Taneli Juhanpojalla oli parhaana 1776 v:n Raamattu ja Siltalan Susannalla Lusankylässä Raamattu, joka oli painettu 1758. Entisellä Reinikan Heseellä, kevarin isännällä, oli koko joukko kirjoja, Kuva-Raamatusta ja Turun Viikkosanomista aina Pyhän Eustakiuksen merkillisiin elämän vaiheisiin ja Keisari Nikolain viimeisiin elämän hetkiin saakka.

[Edellä mainittuja kirjoja: Abr. Achrenius, Sionin Juhla-virret, I painos Turussa 1769. – E. Pontoppidan, Kaunis Uskon-Speili, I p. Tukholmassa 1776. – J. Ph. Fresenius, Rippi- Ja Herran Ehtollisen Kirja, I p. Turussa 1763. – O. Gråberg, Lasten Oppi (?), Turussa 1764. – D. Hollaz, Armon Järjestys Aututehen, I p. Turussa 1745. – I. Lithovius, Rippi-Skoulu Ja Kingeri-Lugu, I p. Turussa 1765. – Uskon Ja Rakkauden Silmäminen Herran Jesuksen Puoleen Ristin Päällä, I p. Tukholmassa 1778. – J. Gerhard, Pyhät tutkistelemukset (?), I p. Turussa 1688. – Ruotsin valdakunnan laki, I p, Turussa 1759. – Suomenkieliset Tieto-Sanomat, ensimmäinen suomalainen sanomalehti, toim. Antti Lizelius 1776 Turussa.

J. Arndt, Paratiisin Yrttitarha, I p, Tukholmassa 1670. – P.L. Sellergren, Ainoa tie ijankaikkiseen elämään, I p. Turussa 1842. – A. Nohrborg, Langenneen ihmisen autuuden järjestys, Vaasa 1848. Tuomas Kempiläinen, Kristuksen seuraamisesta, Helsinki 1853. – Chr. Ganander, Eläinden Tauti-Kirja, I p. Turussa 1788. – Kuva-Raamattu, Porvoo 1853. – Turun Viikkosanomat ilmestyivät 1820-27, 1829-31. – J. Kr. Schmid, Pyhän Eustakiuksen merkilliset elämän vaiheet, Helsinki 1848. – Keisari Nikolain viimeiset elämän hetket, seurasi Suometarta 1855.]

Ainakin jumalansanaa sisältävän kirjan kannessa oli tavallisesti omistajannimi. Torkin Juha kirjoitti ison Rukouskirjansa, Paratiisin yrttitarhan, laitaan: "Tämän kirian oikia omistaia on Johan JaKonpoiKa StorKi joKa on syntynyt Vuona 1818." Koht'ojan Sameli tuhersi Lutheruksen Kirkko-Postillaan: "Tämän Pyhän ja kallihin Kirian omista Samuel Samuelin poika ja hänen Vaimonsa Susanna Jacopin Tytär Larva Laulajan Torpari Kohtaoja Kurikas se 12 päivä Heinä Kuus 1855 Samuel Kohtaoja."

Mutta Petäjyksen Helviiki pränttäytti "Totisen Käändymisen Harjoitus eli Tien" [A. Dent, Totisen Käändymisen Harjoitus eli Tie, I p. Tukholmassa 1732] kanteen ankarat omistuksen sanat:

    "Hedvig Jacobin Tytär Petäys on oikia omistaja tallen kirjailen ja

    Joka Tämän Kirjan varaastaa sitä piru rakastaa ilman Suolata ja
    Leivätä

    Tämän kirjan olen ostanut Petäyksellä olles ja maksanut 1 R
    Dalarin Vuonna 1832."

Pyhäinen kirkonaika oli parasta jumalansanan tutkistelemisen aikaa. Silloin Petäjyksen Helviiki istui Käändymisen Harjoituksen eli Tien vieressä, ja Koht'ojan Sameli luki Susannalleen Kirkko-Postillasta päivän saarnan. Lutheruksen Postillaa luki Vähänvuoren Mattikin joukolleen, toisin vuoroin taas Hengellistä aarreaittaa. Harvasanainen Soukan Juha istui ison Raamatun takana, joka oli pöydällä aukaistuna raamatunjalaalla. Juha luki, samoin kuin Vähävuorikin, selvällä äänellä ilman öököttämättä. Vähänvuoren tyttäret, jos sattuivat silloin tulemaan tupaan, saivat istua takkakivellä ja olla vaiti niin kauan kuin Juha viljeli pyhää sanaa.

Sitten vasta Maija-emäntäkin tohti ruveta toimittamaan tyttärille Rasanenästä ja muista Paavoolan möykähääsistä.

Oli hyviä kirjoja, joista nousi monta lohduttavaa sanaa sekä vanhoille että nuorille. Harmaa Torkin Juha tutki Rukouskirjaansa varsin ahkerasti, jopa hartain mielin koukeroi kirjan viimeiselle sivulle ja takalaitaan muutamia parhaita kirjan sanoja:

"O Jumala Pyhä HEnKi sinä KaikiEn murhElistEn ainua Lohutaia Vahvista ia Lohuta minua. HEiKo mielinEn ia murhElinEn SyrämEn VariEle minun usKoni Jonkas minus VaiKutat ia älä ana Tämän suitsEVaisEn Kytilän samua VariElE minua sEn Häiyn HEnKEn Kiusauxista".

"minä VEisan HEran armoia IanKaisEsti ia HänEn Totuutansa Ilmotan sulani suvusta suKun ia san Ian KaiKisEn armoni."

"Älä anna suitsevaisen kynttilän sammua", vanha Torkin Juha pyyteli. Sama sisältyi monen paapan taikka mumman hartauteen, koska he pienessä kammiossaan istuivat Sanan ääressä. Usein he yksinään kyköttivät selkä kumarassa, ja pyhät sanat saapuivat huoneeseen hiljaa ja harvakseen – tiedä häntä, kuinka monennen kerran. Mutta aina oli niiden matkassa sama harras henki, ja pienessä kammiossa asui pyhä hiljaisuus.

Mutta muutamat jumaliset ihmiset, miehet ja naiset, kokoontuivat yhteiseen hartaushetken viettoon – rukuuksia pitivät. Kerran pari kuukaudessa, joskus joka viikko, he ehtoosin mennä kuuputtivat toistensa luokse, kenenkä kulloinkin. Kampinkylän mettäkunta asteli milloin Siltalaan taikka Harjulle, milloin Pihlajamäkeen, joskus rintamaan laitaan, Mäen Juhan tupaan. Virttä veisaten pyhä palvelus aloitettiin, ja sitten tupakunta lankesi lattialle polvilleen, pää kumarruksissa kämmeniä vasten. Mutta pieni Pihlajamäen Loviisa oli kaikkein jumalisin koko joukossa. Kontillaan ollen niinkuin muutkin, hän rukoili kovalla äänellä kaikkien puolesta. Raamatun ja virsikirjan asioita muori saarnasi ja laususkeli rukouksissaan, mutta tuli hän joskus oikein henkehen, heilutteli käsiään ja hoki:

"Herra Iesus olokohon kiitetty ijankaikkisesti... Hetra Iesus olokohon kiitetty ijankaikkisesti..."

Toisinaan oli rukoilijana Mäen Tiina, koulumestarin emäntä. Joskus Vetelin Elli, Vetelistä kulkeutunut iso sokea mies, jota poikanen kepillä talutteli, sattui joukkoon ja piti rukoukset. Mutta Pihlaja-muori oli paras. Häntä oli kerran käytetty Tuonellaki ja näytetty sekä taivaan ihanuus että helvetin piina. Näistä muori sai paljon sanomista silloin kuin oltiin rukouksissa.

Tuoni oli jokin haudan takainen outo paikka, mutta ei se helvetti ollut. Sai siellä Miian Maijakin jo rippikouluvuotenaan käväistä. Unissaan hän saarnasi, näki tulevaisia asioita ja niistä unissaan puhui, saattoi joskus nähdä ja sanoa: "Isäki on tuola helevetis."

Isoonnevan takainen köyhä mettäperä koetti kontillaan ryömien lähestyä Taivaan Herraa – Siltalan tuvassakin, jonka oviloukossa komotti mölkkerökivistä koppuloitu takka.

Mutta kirkko oli kumminkin kaikkein parahin paikka, ja kirkonaika kaikkein kallehin aika.

Jo lauantaiehtoolla kirkko muistutteli – vähäkello soitti pyhän sisällen. Ja sunnuntaina isoonkellon ääni aamukajeessa ajeli yli metsien. Yhdeksän kertaa kuului ensin yksinäinen herättävä kumahdus, kläppääminen, sitten alkoi tasainen kajahtelu. Oma tuttu kello siellä äänteli, mutta tuntui kuin itse Herran ääni olisi liikkunut kautta ilmojen huudellen: "Kussas olet?" Kirkkomatkalla oleva larvakyläkin kiirehti kulkuaan ja sanoi:

"Huomenkellua jo soitetahan!"

Kaikkia kello kutsui, ja joka taholla se kuultiin. Rintalaiset laskettelivat jouttikeisit keikkuen, linjaarirattahat notkuen, ja panivat hevosensa kirkkotallihin – oli toistakymmentä harmaata huonetta kirkon vierimailla. Mettäkyläästen kirkkotalleina oli pappilan ja Ala-Jyrän riihenkeulan alustat.

Jalkaisinkin jaksettiin, talvellakin, vielä paremmin kesällä, jaksettiin aina larvakyliltä asti, eikä tielle jääty. Harjun Fiikee mennä köyssytti melkein joka pyhä, nästyykiin kääräisty iso virsikirja kainalossa. Hautalaanen katsoi akkunasta ja naurahteli leveästi:

"Harijun muori taas menöö kirkkohon nukkumahan."

Kirkonkelloilla oli pyhäpäivänä paljon sanomista, milloin jommallakummalla yksinään, milloin molemmilla vuoron perään. Soittajat polkivat kahta puolta, kumahdellen kellot keikahtelivat pystyyn puolin ja toisin. Vähäkello alkoi äännähdellä heti, kun pappi pihaveräjästään pyörähti kirkkotielle – papinkellua soitettiin. Mutta kun vainajaa kannettiin hautaan läpi uukkongin, ja pappi lukkarin kanssa asteli edellä veisaten, ja saattoväki seurasi perässä, molemmat kellot ylhäällä yhtyivät suureen saattovirteen – soitettiin rumihillen. Sitten taas, kun kuolleet oli siunattu kirkonmultiin, Herran eteen suureen ylösnousemukseen, isookello kumahteli mullan päällen viimeiset siunaukset. Ja taas heti molempien kellojen piti soittua yhtehen, kutsua ja saatella elävä kansa kirkkoon Herran kasvojen eteen.

Kirkon korkean oven avauksesta jo tuulahti vastaan hiljainen henki, jossa oli jotakin pyhää ja peloittavaa. Niiata piti vaimoisen ihmisen, vanhan muorinkin lyykähtää, ja miehenpuolisen piti sivaltaa lakki päästään.

Suuri temppeli oli täynnä valtavaa urkujen pauhua, taikka kuului hiljainen messu, taikka papin sanat harvakseen putoilivat saarnastuolista. Kirkon korkea kumukatto kultaisen auringon ympärillä kajahteli samaan menoon – oli kuin itse Taivaan Herran ääni olisi korkeuksista vastaten kajahdellut. Ja pieni valkoinen enkelipiltti saarnastuolin laidalla seisoi saarnamiehen pyhänä palvelijana kannatellen käsissään kultaista tiimaklasia.

Istuivat isot isännät ja emännät sanankuulijoina, istuivat larvakylien torpparit ja torpaneukot, niin myös monet nuoret ja vanhat. Sekaisin olivat kaikki sekä köyhät että rikkaat – ei ollut Herran kasvojen edessä ihmisen muodon katsomista. Vain herroolla ja hantvärkkäriillä oli oma penkkinsä. Hantvärkkärien penkki voi toisinaan kyllä olla täynnä, mutta herrainpenkissä saattoi joskus yksinään istua kököttää vain mettäkylän pahainen Heikin Santeri kurkistellen isänsä isosta takkiloijatista. Totisena pieni kirkkomies istua kyrjytti, taisi nukahtaakin. Mutta kun ruvettiin veisaamaan, jo takkiloijatti liikahti, kavahti valveille, oikaisi kurkkunsa ja lasketti virttä kuin Lukkari-Säntti.

Nolpahteli pitkän saarnan aikana aikuistenkin pää. Harjun muori istui pää kallellaan takakenossa ja silmät ummessa – jumalansana ja kirkon kajahtelu keinuttivat suurena kauniina humuna.

Kirkonkatto kaikui ja jylisi toisinaan kuin Siinain vuori, mutta silloin kuin syntien raskauttama katuvainen kansa hiljaisena polvistui alttarin ääreen liinallen, silloin urut soivat temppelintäyteistä sanomatonta tuskaa, itse orjantappuroilla kruunattu pääkin alttaritaulussa näytti kärsien kallistuvan. Korkeasta kumusta humisi kuin anteeksi antamuksen lempeä ääni, ja alhaalla alttaritaulussa ensimmäisen ehtoollispöydän asettaja nyökkäili päätään surumielisesti hymyillen. Kurja Iskariot riepu vain istui syrjäpuolessa synkkänä hoidellen rahakukkaroaan.

Oli pyhäkelloilla vieläkin sanomista. Silloin kuin sanankuulijain joukko ovien täydeltä työntyi kirkosta ja hajaantui kotimatkalle, kajahteli korkealta jälkisoitto kuin suurena loppusiunauksena. Isoonkellon soittaja veti kieltä laitahan kolme neljä kertaa. Siinä helähtivät pyhän palveluksen lujat päätössanat, lyöden kuin kolmeen lujaan lukkoon:

"Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Amen!"

Kirkkoväkeä saatellen ne kiirivät pitkin rintamaita, ennättivät pyhänä viestinä edellekin kohti larvamaita.

Mettäkappelin seurakunta piti uudesta kivikirkostaan. Se oli omia tekoja, rakennettu yhteisin voimin, ja tavaton oli ollut työ. Pehmeisiin jokirannan perustuksiin oli täytynyt upottaa perämetsien hirttä niin mahdottomasti, että niistä jo olisi saanut hyvän temppelin. Kivijalan kivet oli vedätetty Käräjävuoresta, Kivelän Masakin oli ollut niitä vedättämässä. Kurikan ahteen päällä oli kivireki päästetty kakuloosta ja lasketeltu vain kantapäillä ohjaillen. Kurikanlahdella oli tehty tiiliä ja poltettu tavattomia hautoja, ja niin kova kiirus oli ollut, että muurimestarien kädet olivat yrittäneet korventua, kun höyryävistä tiilistä oli pitänyt paiskia seinää.

Mutta komea kirkko siitä kohosi, iso ristikirkko, joka nosti tervatun kattokumunsa korkealle. Mestarina oli kuulu Kuorikoski, ja kun kirkko oli valmis, mestari pränttäytti kattokumun alareunaan komein kirjaimin:

"KEISARI NIKOLAI Isen AIKANA ON TÄMÄ HERRAN HUONES RAKETTU W 1847 ERIK KUORIKOSKELTA."

Vanha pieni korkeapäätyinen puukirkko jaotettiin maahan, kun uusi tuli valmiiksi, ja sen parhaista hirsistä rakennettiin kirkon entiselle sijalle Talavihauta sekä Kirkonojantehen ranteelle pieni Kirkkotupa.

Isossa kivikirkossa oli kyllä tilaa, ja sen seinät kajahtelivat komeasti, Talvihautaan saatiin sijoitella talven vainajat arkkuineen odottamaan sulaa kesämaata, ja Kirkkotuvassa toimitettiin monenlaisia asioita – laiskain koululaisetkin siellä lukkarin kanssa lukea paukuttivat, oli siellä jo laihnakirijaastoki, ja seinän vieressä seisoa kojotti väkkäri Vesterlunnin tekemä vaivaaspoika kerjäten rahaa "Lähetys toimelle". Mutta oikea vaivaispoika, edellistä vanhempi, nojasi uukkongin seinään maantien vieressä ja käsi kokolla pyyteli:

"Anna mielelläs, niin sinullenkin annetaan, ja Pyhitä sinun sielus."

Vanha kiviaitakin kirkon ja kirkkomaan ympärille tehtiin uudestaan. Jokahinen lauree seurakunnan vedätti kiviä omilta saroiltansa ja mistä vain parhaita löysi, ja Köökki-Jaakkoo taisi olla mestarina. Hän istua kökötti isolla kivellä, katsoi ja määräili, mihinkä paikkahan aidassa mikin järkäle ja paasi parahiten passasi.

Saatiin suuri ja komea harmaitten kivien kierros komean kivikirkon ja vanhan kellotapulin ympärille. Edesmenneet vainajatkin saivat saman siunatun kierroksen mullissa parhaan levon.

Mutta monet vanhat paapat ja mummat kaipasivat entistä pientä puukirkkoa. Se oli kaunis vanha temppeli, se oli rakennettu jo niin aikoja sitten – 1672 –, etteivät sitä edes kaikkein vanhimmatkaan muistaneet. Ja sitten sitä oli – kaikkein vanhimmat vielä muistelivat kuin kaukaista unta – korjattu ja laajennettu, tehty uusi sakaastikin. Oli saatu uudet saarnastuolit, alttarit ja alttaritaulut – oikein korjat. Saarnastuolikin monine koristeineen paistoi vaikka minkävärisenä – ruskeasta, sinisestä ja vaaleanvihetiäisestä ruusunpunaiseen, keltaiseen ja kultaiseen asti. Sen yllä oli korjasti kruusattu ja maalattu katto – siinä kultainen aurinko sinisellä taivaalla, valkoisten pilvien vaiheilla ja vierillä pienet ruusunpunaiset siivekkäät enkelinpäät kultaknuppisten kruunujen alla. Alttarilla, ristiinnaulitun edessä seisoi kultainen karitsa, ja alttarin yllä siniveheriäisessä taulussa oli ristiinnaulitun suuri kehoitus:

    "Ottacat, syökät; tämä on minun Ruumini.
    Juocat, tästä caicki: sillä tämä on minun vereni."

Oli vanhassa kirkossa aikoinaan ollut ei vain herrain ja hantvärkkärien penkit, vaan myös kaikilla taloilla omat penkkinsä, kahdella, kolmella talolla yhteinen, ja piioilla ja trengeillä oli omat paikkansa, samoin lukkarin ja väkkärin emännillä. Oli siellä myös, oikein kirkon sisäpuolella edesmenneitten hautoja – vanhat papit nukkuivat kuorin pyhissä hoidoissa, isoimmat isännät sekä joku lukkari joukkoineen pääkäytävän alla. Mutta enin osa mettäkappelia toki oli haudattu kirkon ulkopuolelle – köyhimmät kurjat saivat sijansa temppelin päivättömällä pohjoispuolella.

Muistivat vanhimmat vaarit kellotapulinkin vaiheet, Vanha – jo 1695 rakennettu – lyötiin maahan, ja uusi Tapuli uukkonkeineen ja kellotorneineen nostettiin sijaan – tapulin viirissä on vuosiluku 1794. Samat kellot, jotka Isonvihan aikana oli pitänyt upottaa Luovanjokeen, soittuivat uudessa kellotapulissakin, ja ääni kaikui entistä kauniimmin.

Yhtä tuttuina kuin soivat vanhat tapulin kellot, yhtä tuttu ja mieluinen oli ollut entinen pieni kirkko alttareineen ja saarnastuoleineen, penkkeineen ja valkoisine seinineen, kaikkineen. Se oli ollut melkein kuin oma rakas koti – vaikka olikin Herran huone.

Uusi kirkko taas tuntui vanhojen mielestä kovin suurelta ja vieraalta. Oli kylmät kiviseinät ja isot ikkunat, katto oli peloittavan korkealla, ja temppeli kajahteli miltei äkäisesti. Oli kuin siellä korkeuksissa olisi asustellut Siinain vuoren Jumala.

Mutta vanhan rakkaan kirkon Jumala oli aina lempeä ja lähestyi kuin hiljainen tuulen humina. Vanhaan pyhään temppeliin liittyivät kauneimmat lapsuuden muistot. Siellä oli ensi kerran nähty kirkkaat joulukynttilät, sen alttarin eteen oli mettumaarina viety lapsuuden päivät. Vanhassa kirkossa tuntuivat papin lukemat pitkän virsikirjan epistolat ja evankeliumit paljon tutummilta ja läheisemmiltä kuin uudessa. Vanha kirkko ja vanha puhdas jumalansana olivat saman hengen rakentamat. Vanhaa rakasta kirkkoaan muistelivat paappa ja mumma silloinkin kuin kostein silmin uudessa kirkossa veisasivat:

    "O kuinka ihanat
    Asuinsias ovat,
    Sä Herrain Herra suuri.
    Siellä sielun ruokit juuri,
    Sun pyhän sanas makeull',
    Josta kiitän sinua riemull'.
    Yks' päivä parempi
    Huoneessa Herrani,
    Kuin kaikk' maailman ilo.
    Kuin nopiast' poijes kimmoo;
    Mä oves vartiana
    Tahtoisin olla aina."

Outoja sanoja.

aidantiera – vanhoissa aidaksissa kasvava kellertävä jäkälä. antura – jalas.

Elli – miehen nimi, Elias.

hakkulasilta – pukeille, hakkuloille, rakennettu hatarahko puusilta

   joen ylitse. Talveksi puretaan. Sanotaan myös kapulasillaksi.

harkkoa – kirjaa lukiessa jättää joitakin kohtia lukematta. hiuska – haaska. hehvo – hieho. heikinreki, heikinreellä – luistaa, luikua takamuksillaan. hevosenhero – hierakka (Rumex domesticus). hiiretihernes – hiirenvirna. hiirenhäntä – nurmitähkiö, puntarpää. hiiren kätkö – hiiden kätkö, hinkki – kaljapuolikan kaltainen kimmistä tehty astia, jolla piimää

   vietiin työmaille. Kannessa aukko, pruntti.

hiuki – ohueksi, läpinäkyväksi kulunut vaate on jo aivan hiuki. hoikotespuori – lainajyvästö. hoitopuori – sama kuin edell. hoinoostella – liikkua velttona ja saamattomana milloin sinne, milloin

   tänne (vars. naisen kotitoimista sanottuna).

homppuleipä – olki- ja tähkäsekainen leipä. hornata – kuorsata. housuuttaa – pyrkiä tytön luokse ja luvan saatua astella tiehensä. hottisormus – onttosisuksinen sormus. hupulainen – toveri, kumppani, josta on hupia ja ajankulua. hurrinsilmä – pyöreä, pinnalta punainen sokerileivos. hyssytellä – juosta hiljalleen.

Iesuksen kämmen – Maarian kämmekkä (Orchis). imiäinen – apila, istuntakivi – kiintonainen maakivi. itikka – nautaeläin.

johanneksenkukka – angervo (Uimaria). jonkaan, joukin – ainakaan, ainakin.

kaati – esiliina. kaloppi – kalotti. kanhoostaa – ajaa, mennä touhottaa kovasti. kappa, kärrynkappa – kärrynpyörän rumpu. karra – ohdake (Cirsium), takiainen (Lappa). Kauppi – Jaakko. keervärkki – koje, jolla kelloseppä teki valamiinsa kellonrattaisiin

    hampaat.

kehruuhaukka – yökehrääjä. keidas – pehmeän aukean nevan isompi t. pienempi kiinteä saareke. keltakukka – voikukka (Taraxacum). keltaho (Hieracium). kieko – kärrynpyörän kehyspuu t. sen osa. kieruperäiset käljyt – nuorapunontaa muistuttavat, pyöreistä t.

   soikeista hopearenkaista kootut kellonvitjat.

kiuriainen – vesirapakoissa uiskenteleva hyttysen toukka. kivenlieru – leivonen. kiventiera – kiven pinnassa kasvava kellertävä jäkälä. kivisydän – luumu. kloosterinunna – sinilatva (Polemonium coeruleum). knappikukka – pietaryrtti (Tanacetum vulgare). koirankumina – koiranputki (Anthriscus silvestris). koivuliimikko – nuori tiheä hoikkarunkoinen koivikko. kokki – ullakko. kollinmarja – musta viinimarja. koitti – oljilla täytetty hurstinen patja. krananselkä, kranat – hevosen kesävaljaat myös silat. kuikka – kuovi. kullansavuhun kastettu sormus – halvasta metallista tehdyssä

   sormuksessa hienon hieno pintakultaus, joka pian kuluu pois.

kuupano – pieni heinäkasa. Sateen uhatessa niityllä kuivamassa olevat

   heinät haravoidaan ja pyöräytetään kuupanolle.

kärmehenkukka – metsätähti (Trientalis europaea). kääly – pieni vainio. körnööpiläinen l. norkööpiläinen – norrköpinkiläinen (taskukello).

lankaanen – sarka. lanska – Kokkolan mllatupakka. lauree, laureehinsa – ylt'yleensä, aivan peittonaan. lavitta – tuoli. lievätä – taipua, antaa myöten. Kruuvi lievää, kun sen kierteet

   eivät kestä.

linkka – nilkka. lopotti – olutkauppa. luhdikka — mesimarja (Rubus arcticus). luhukaali – huopaohdakkeen (C. heterophyllum) aluslehdistö. luohata – nojata, olla kallellaan jotakuta t. jotakin vasten. luoti – vanha painomitta, 13,2 g.

maksia, maksittaa – hyppäyttää kässiä yhteen asetettujen käsiensä

   ylitse.

metsäpääskynen – tervapääskyncn. miespujo – maruna (Artemisia vulgaria). montia – matkia jonkun puhetta. muorivainaan saroille – luvattomiin metsiin, vaikka kuinka kauas. muro – tähtimö (Stellaria media). mötys – viikuna.

neitiä ilma – leuto, lauhkea talvinen ilma. neliikka – vanha vetomitta, 1/4 tynnyriä l. 7 1/2 kappaa, tav.

   silakkamitta.

nelikka – ryytineilikka. nepsä – hiukan kostea, esim. vaate. nerko – heikko, vähäväkinen. nevakanerva – suopursu (Ledum). nuolusormi – etusormi. Emännät ennen, kun "päästivät" fiilipunkkeja

   ja kaatoivat piimän pois, pyhkäisivät etusormellaan punkinlaidan
   ja nuolaisivat sormensa. Saattoi nuolusormella myös vaikka padan
   pohjan sipaista.

nurru – pieni kouru l. kuurna esim. juuripytyn yläreunassa. Sitä

   myöten kuohuva juuri saattaa painua ja tippua alla olevaan
   leipuumehen.

nyrkkä – jyrkkä. nälkähinen – itara, saita.

oljaaninen — punakeltainen. orma – käärme (ruots. orm). osoitella – matkia jonkun liikkeitä, esim. ontumista.

paarmuska – kätilö. paitsi, paitti – ohitse, sivutse. pankko – säästö, talletuspaikka. parikunta – piipputupakka-pakkaus, jonka paperipäällyksessa oli kahden

   tupakoivan miehen kuva.

paskasilmäknappi – tasainen (ei kupera) isohko vaskiknappi, tav.

   piintynyt likaisen näköiseksi.

Paskoonkylä – nyk. Juonenkylä. pelsin – saunanlauteiden t. riihenparsien kannatinhirsi. Saunanpelsin

   pää ulottuu toisinaan pitkälti läpi oviseinän.

pienet ja suuret – vanhassa katikismuksessa raamatunlauseet oli

   painettu pienillä kirjaimilla, vars. opinkappaleet, palkit,
   isommilla.

pietarinpollo – isohko, kupera vaskiknappi. ryssänknappi. piknella – pikanella, purutupakka, nauhamaiseksi

   punottu ja keritty pieneen kääröön.

pilliäinen – pillike (Galeopsis). potälli – isomahainen pyöreä pullo, jossa ennen säilytettiin

   kotikeittoista viinaa.

profeetari – piipputupakka-pakkaus, jonka paperipäällyksessä oli

   iso ukon rintakuva ja sana: "Proberaren."

puo – takapuoli. puokkoo, puokoitella – perso, persoa. puulaukku – kurikkalaisten haukkumanimi, he kun ennen käyttivät

   ahkerammin kuin naapurit tuohikonttia, "puulaukkua".

pyörtänökukka – kärsämö (Achillea millefolium). päretsale – pärepuupölkystä halkomalla saatu ohuehko päreen levyinen

   liistake, josta päreitä kiskotaan.

rasa – vantus. revenssi – velkakirja. rihma – vanha olkimitta, 20 olkilyhdettä. Tämä mahtui kolmea syltä

   pitkän nuoran kierrokseen.

ruomenes – heitteillä, huonossa hoidossa maa t. jokin tavara. rutas – niittyvilla (Eriophorum). rystä – käden selkäpuoli. rämpimäruoho – lieko (Lycopodium annotinum). ränkiluu – solisluu. rökäs – kiiski. röntiäinen – savikaivoissa ja vesilätäköissä elävät hyönteiset ja

   niiden toukat, isoja rumia sukeltajia myöten, ovat röntiääsiä.

salmakari – satulamaakari. sanoosta – tehoisaa, ruokaisaa. santaloota – pieni lakkipeltinen rasia, josta hienojen reikien lävitse

   piristettiin tuoreelle kirjoitukselle santaa. Liika muste tarttui
   santaan, joka kaadettiin takaisin rasiaan.

sarvileipä – pieni pyöreä lovireunainen piparkakku. seinäklovehet – itikkain seinään kiinnittimet. Kolme neljä

   vitsalänkkiä kytkyestä reikäpäiseen pyöreään palikkaan, joka ulottuu
   läpi navetan seinän.

sianmarja – sianpuola. sikillasormus – sinettisormus. silakkapaistikka – silakoita ladottu kahden ohuen leivän väliin ja

   paistettu uunissa.

sitta – pajankuona. sohlot – kangaspuut. soimia – lienteä, lauhkea (talvisesta ilmasta). sonsar – kirppu. sorossa sormin, istua s. s. – istua kädet ristissä toimetonna. sukkela – mukava, hupaisa. sutikat – pukeille rakennettu jalkaisin kuljettava kapea silta

   joen ylitse. Talveksi puretaan.

syrpykset, syrpyskoppa – silput, silppukoppa. sydänalustanknappi – valkoinen kirpeänmakuinen pastilli.

tantari – takanotsaa kannattava vahva rautatanko. tanttu – hame, tav. pikku tytön. tasapää – juomalasi. teuhooset – eläimen keuhkot. teuvan kautta, kylpeä teuvan kautta – ruopsia vihdalla selkäänsä

   haarojen välitse.

tingata, t:a jotaku tavaraa – tilata. topu – pikku-ukko, nähdä topuja – nähdä pikku-ukkoja. turran jyvä – torajyvä. tuulenkoinaaja – tornihaukka (Falco tinnunculus). tyränni – hyvin iso, tavattoman suuri. tytty – nukke. tyynyyttää – tyttö t:ttää, kun työntää pois luokseen pyrkivän pojan.

uloostaa – näyttää komealta jo kauas. urvut – urut.

vaapsahaanen – ampiainen. vaaru – pariton luku. valokki – suomuurain, hilla. vesiklasi – juomalasi. vesinehto – kirveellä kaadetun puun kiilamainen tyvipää, hakkuujälki.

   Kun kaadettu puu katkaistaan kirveellä, hakataan niin että vesinehto
   tulee rungon tyvipäähän.

viertilöön – vesikaton kannatinhirsi. vieryä – haalistua (väreistä sanottuna). vihalaanen – muurahainen. virna – virnoja ovat enimmäkseen pilliäisen siemenet, jotka varisevat

   tuulipohtimen virnaseulan alle.

vitkanpöhöttäjäänen – taivaanvuohi. vuohensilmä – päivänkakkara (Chrysanthemum). väive – itikkain, lehmien saivar. väkkäri – suntio. väättyri – sisukas ja itsepäinen työnteossa ja tappelussakin.

ylpiä – vihainen, kiukkuinen.