[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffkqE-Nf2xYG_ihgp9YDpDTzuHSr2-I9cqoIGWaCCSkk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2222,"Rintakyliä ja larvamaita","Paulaharju, Samuli",1875,1944,"2222-paulaharju-samuli-rintakylia-ja-larvamaita","2222__Paulaharju_Samuli__Rintakyliä_ja_larvamaita","Kurikan vanhaa elämää","tietokirja",[],[],"fi",1943,null,69483,461373,true,[],[],[],"Paulaharjun teos tallentaa Kurikan vanhaa kansanelämää ja perinteitä Etelä-Pohjanmaalla. Kirja kokoaa yhteen tietoa maanviljelystä, käsityöammateista, uskomuksista sekä arjen ja juhlan tavoista 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta.","Samuli Paulaharjun 'Rintakyliä ja larvamaita' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2222. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RINTAKYLIÄ JA LARVAMAITA\n\nKurikan vanhaa elämää\n\n\nKirj.\n\nSAMULI PAULAHARJU\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1943.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLYS:\n\nAlkusana\nVanhoilla kotokyIillä\nPitkin rintakyliä\nLarvamailla\nMaata asutahan\nRintapeltojeo haltijoota\nLarvamairen raatajia\nVittaruomat, kotkafältti ja konehia\nTervaa ja muuta mettää\nPyhään päivältä juhlahan\nPitkin kevättalvia\nSuvipäivistä mettumaarihin\nKesantomaalta syksyn fälttööksillen\nHantvärkkäriä\nKaikenmoisia mestaria\nKärrymiehiä\nKurinvartahat, rukki ja sohlot\nPorvaria\nSyömäjuurta, pylsyvelliä ja muuta väkevää\nPaikkojani porottaa\nNoirat pahoo\nSijattomia sieluja\nMettänväkiä, haltijaasia, häjylääsiä\nKun tulis pyhä\nNenättömän siialla tapellahan\nSaiskos teillä riehua\nKirja kätehen -- kinkerit tuloo\nKoulus, kirjan ääres ja kirkos\nOutoja sanoja\n\n\n\n\nAlkusana.\n\n\n    Asia on vanheet kun puhuja.\n\nJoutui vanha maankiertäjä taas kerran Etelä-Pohjanmaan lakeuksille,\nKurikkaan, entiseen kotipitäjäänsä. Neljänä kesänä -- 1939-42 --\nneljät, viidet kerrat tuli kierrellyksi Kurikan sekä rintakyliä että\nlarvamaita peränevoja myöten, ja keräilijätoverina oli, kuten ennenkin,\nvaimoni, Jenny Paulaharju.\n\nNäiden matkojen tuloksena on suuri osa seuraavien kirjoitusten asioita.\nPuhuttelimme toista sataa henkilöä, enimmäkseen mummia ja paappoja,\nvähän muitakin raavahia ja ikäihmisiä, ja he kertoivat, kuka mitäkin\nedesmenneiltä perittyä tietämystä -- paperit täyttyivät. Mutta\nhuomattava osa kirjan tietoa pohjautuu kolmen-, neljänkymmenen vuoden\ntakaisiin merkintöihin. Vuosisatain vaihteessa ja tämän vuosisadan\nensi- ja toisellakymmenellä jouduin kirjoittelemaan kotikyläni\nvanhoilta ja nuoriltakin kaikenlaista kansantietoutta. Näihin\nmuistiinpanoihin perustuvat enimmäkseen kirjan loitsut, taiat ja\nparannustavat sekä noita-, kummitus- ja haltijatarinat -- kaikki\nvanhojen omaa oppimaa, kokemaa, kuulemaa ja näkemää. Näiltä ajoilta\novat myös kirjan sananlaskut, arvoitukset ja kansanlaulut, samoin monet\npyhäpäivän viettoon liittyvät asiat.\n\nPaljon sisältyy kirjaan myös omaa muistitietoa, itse nähtyä, koettua ja\nkuultua larvamaitten ja rintakylienkin elämää -- keväiset halonhakkuut,\nkesäiset silakkareisut, Kainaaston heinänteot, aina markkinamatkoja,\nkinkereitä ja kirkkomatkoja myöten. Ja pieni Kampinkylä, kärrymiesten\nkylä Karhuvuoren juurella eli silloin parhainta aikaansa -- isät,\nserkut ja setämiehet, sepät, nikkarit ja maalarit ahersivat väliin yötä\npäivää. Nähty kaikki ja oltu samassa matkassa.\n\nNäistä ajoista on paljon muuttunut sekä rinta että larva. Toinen polvi\non jo parhaassa elossaan, kolmas, neljäskin nousemassa -- vanha on\nvaipunut hautaan jo aikoja sitten, toinen vanha vaipumassa.\n\nMutta ystävinä ja vanhoina tuttuina kylänkävijät otettiin vastaan.\nAla-Jyrän ylähätuvassa oli meillä aina valmiina hyvä asunto, kylän\nmummat ja paapat olivat valmiina muistelemaan tietojansa. Kiskopaappa\nkertoili monet kerrat, Perälän 85-vuotiaan Hermannin kanssa käytiin\nKristiinan matkat aitan portahilla istuen, ja vanha pieni 91-vuotias\nHirsimäen Maija haasteli kesällä 1940 viimeiset tietonsa vuoteella\nleväten -- molemmin puolin ymmärrettiin, vaikk'ei mitään sanottu, että\nnyt on tämän maailman asiat puhuttu, mitä on puhuttu...\n\nKirkon juurella Hirsimäen mumma seuraavana kesänä jo lepäsi, ja siellä\nlepäävät monet muutkin kertojavanhukset. Kiitollisina heitä muistamme\nja siunaamme. Yhdessä on kirjaa rakennettu -- osanne olette antaneet\ntekin, nurmen alla nukkujat.\n\nKiitokset saamme lausua myös monelle muulle, jotka ystävällisesti ovat\nkeräystyötämme avustaneet, Ison-pappilan rovastista, Yrjö Alasesta\nalkaen -- kirkonarkisto oli meille aina avoinna. Samoin saamme kiittää\nkirkkoherra Sakari Sarparantaa -- monet henkilötiedot hän on\netsiskellyt kirkonkirjoista -- sekä opettaja J.E. Ujoista, joka myös on\npaljon avustanut työtämme. On vielä mainittava Eeli Oja-Kurikka,\nserkunpoika, taitavana valokuvaaja-apulaisena.\n\nLukujen otsakirjoitukset ja alkukirjaimet on jäljennetty vanhojen\nhautaristien sekä vanhan kirkon alttaritaulun kirjoituksista. Lukujen\nalkuun sovitettujen sananlaskujen ja säkeitten kirjoituksessa on\nseurattu Salomon Saarpäri-vainajan omistaman, käsin kirjoitetun, toista\nsataa vuotta vanhan \"Brobfetissa Sjibyllaen\" ennustuskirjan\nkirjaimistoa.\n\nOulussa, toukokuussa 1943.\n\n                                         _Samuli Paulaharju_.\n\n\n\n\nVanhoilla kotokylillä.\n\n\nJyristen ja kiljuen juna ajaa kautta Kurikan, pysähtyy asemalle\npuhaltamaan ja kilistellen kuin kiukkuinen oris lähtee taas\nlaukkaamaan. Maa tärähtelee Pölhölänmäkeä myöten, kun rautaiset kaviot\ntakovat rukihista rintavainiota, kautta monien sukupolvien möyrittyä.\n\nVäen täyttämät autot törähtelevät, tuhahduttavat tunkkaisen höyryn ja\nlähtevät puskuttamaan, kuka kohti Kauhajokea, kuka Jalasjärveä, ken\ntaas alaskäsin Ilmajoelle. Ja pikku autot kirnuavat kiiliäisinä sinne\nja tänne.\n\nTehtaitten pyörät hyrräävät, höyrymyllyt ja sähkömyllyt jyrisevät, ja\nsahat kirskuen purevat puuta. Kahdet, kolmet pankit laskevat ja\nliikuttelevat seteleitä, monet porvarit laskevat ja liikuttelevat rahaa\nja tavaraa. On kauppapuoteja, vielä kirjakaupat ja kukkakaupat,\natteekit ja rohtokaupat, on koulutalot, seuratalot ja seurakuntatalot\nsekä kaikenlaiset tuvat ja talot -- Isot-pappilat ja Pikku-pappilatkin.\n\nKurikan kirkonkylä on suurkylä -- ihmisenpesiä nurkka nurkassa kuin\nkoperoita vaapsahaispesässä. Kylässä on suuri kansanpaljous, ja\nkaikilla on kiirus. Ollaan, tullaan ja mennään.\n\nVain komea kivinen kirkko seisoo jokitörmällä laitapuolessa ja totisena\nkohottaa tervatun kupukattonsa korkealle, pyhän ristinsä vielä\nkorkeammalle. Risti katselee matalan maan aherrusta taivaan sinestä --\nsanoo:\n\n\"Nostakaa silmänne joskus tännekin! Vai eikö ole aikaa?\"\n\nVanha temppeli muistelee mennyttä aikaa -- suurta hiljaisuutta ja\nrauhan tyventä, jolloin sen vierillä oli vain harmaita matalia\nkirkkotalleja, pieni punainen kirkkotupa, talvihauta ja lainajyvästö\nsekä tuonnempana, Kirkonojantehen takana, haalistunut punainen pappila,\nynnä toisaalla vanhan Mampsällin asumus, kaksi Ala-Jyrää ja ikivanha\nKeski-Jyrä, vielä jokin pahainen kauppapuoti.\n\nEikä sitten koko vainion mitalta ollut mitään.\n\nSitä muistelee vanha vaeltajakin, muistelee kuin muinaista\npäiväpaisteista kesää, joka on ollut ja mennyt jo kauan kauan sitten.\n\nMuistelee ja kohta pakenee pois koko vaapsahaaspesästä.\n\nEtsimään \"mennyttä kesää\". -- -- --\n\nNäinpä ajelet taas vanhoja tuttuja teitä.\n\nJumalan kirkas päivä katselee kevätkesän taivaalta yhtä korjasti kuin\nennenkin, ja taivas on yhtä korkea ja sininen kuin entisinä suurina\npäivinä -- jo kauan sitten.\n\nMaan tuores multa höyryää ja tuoksuu, metsä tuoksuu, ja levenevä lehti\nhuokuu kuin mettumaarin saunavihta. Kultahelpeiset keltakukat\nvilkuttavat iloisina tien pyörtänöltä, ja kesän ensimmäiset\nkissinkäpälät ojentelevat pieniä vaaleanpunaisia pumpuloitaan. Aivan\nkuin ennen muinoin ne kurottelevat pehmeitä tassujaan:\n\n\"Miu mau, täälä me ollahan!\"\n\nTaivas ja maa ja metsä, pellot ja luhdat ja luhdanaidat -- kaikki\nkatsovat kuin vanhat hyvät tuttavat, katsovat ja hymähtävät:\n\n\"Jokos tulit -- tuhlaajapoika?\"\n\nVästäräkki, vähälintu; piipertaa pitkin aidanselkää, pysähtyy pyrstöään\nkeikuttaen ja päätään kallistellen. Sen pienet silmät vilkahtavat:\n\n\"Tairat olla vähä niinkun tämän mettäperän väkiä -- vai? Olet niin\nmettäkylääsen näköönen -- vai?\"\n\nHarakka, pitkähäntä, tanssaa tasapökkää pitkin metsätien pyörtänötä, jo\nlennähtää aidanseipääseen katsomaan outoa kulkijaa. Katsoo tarkkaan\noikealla silmällä, katsoo vielä vasemmalla, jo rävähtää suu auki korvia\nmyöten, ja lintu säkättää:\n\n\"Ka-ka-ka... jopas olet vanhennut, äijä riepu... kä-ka-kä!\"\n\nJo vain! Mutta sinä, ikuinen kaiken nauraja, olet sama harakka kuin\nennenkin. Ei ole pitkä peräpuntarisikaan ei venynyt eikä vanunut.\nNaurat hyvälle ja naurat pahalle -- naurettavalta näyttänee tämä\nmaailma, kun sitä katselee seipähännenästä.\n\nVanhoja tuttuja on pitkin tietä ja tienviertä. Tämähän on Kytörauska,\ntämä on Kivineva, tämä Arkkurämäkkä, ja ja, tuossahan on Isookivi.\n\nTunnethan toki ja muistat Palomäen mustan metsän harmaan köyryn,\nIsoonkiven. Näytpä sinäkin, vanha harmaaselkä, muistavan, kuinka ennen\nmonet kerrat piti kapaista hartioillesi. Etkä pahastunut, vaikka siinä\nkahinassa turmeltui hyvä sammalturkkisi. Näithän toki ja ymmärsit\nankarat asiat -- ylpiä lehmä asteli ohitse ja oli kiukkuisennäköinen,\nvaikk'ei, ruokales, ollut näkevinäänkään.\n\nKiitoksia vain, metsän vanha harmaa! Ystävä olit, samoja metsäläisiä\noltiin -- ja ollaan.\n\nMutta kun Palomäen metsässä kummitteleva Mekkoopoika valkoisena\nvilkahteli männikössä, ei ollut turvaa ei isoista eikä pienistä\nkivistä. Silloin täytyi laukata henkeä haukkoen yhtä soittoa rinnalle\nasti, ja parasta oli palata takaisin Pappilantietä.\n\nTuttu sekin, metsakyläläisten polkema metsätie. Vanhat muistot\nvaeltavat sitä, ajelevat mutka mutkalta ja pysähtyvät katsomaan latteaa\nSorkkakiviä, Siellä se on vieläkin, ja sen lappeassa yhä samat\nmerkilliset koperot: lehmän sorkanjälki ja lapsen jalanjälki kovassa\nkalliossa. Toki olet kuullut, että ne on silloin polkaistu, kun kivet\novat olleet pehmoisia. Siitä on jo pitkä, pitkä aika, ainakin sata\nvuotta, vaikka montakin sataa.\n\nKyllä muistat Isoonnevan Palomäen takana. Suuri neva, suuri, suuri\nneva, lakea luhtamaa, ainakin kaksi vanhaa virstaa kunnakin. Ja tuolta\ntakaa, metsän ylitse, jo siintävät komeat Karhuvuoret vuoret kaikkein\nkaunehimmat, kohta yhtä suuret ja ylpeät kuin parahat lapintunturit.\n\nMutta voi kumminkin, vanha rakas Isooneva!\n\nSadat kerrat olet sitä mennen tullen laukkonut, pahimmassa pyryssäkin\nniska kryhässä ja pää väärässä mennä tohmertanut vasten jumalanilmaa ja\ntaas sateessa rähjännyt. Olet väliin kuokkinut, väliin kyntänyt siellä\npyhää kontoasi, väliin kaivanut ojia kaksin kolmin lapiopistoin. Ja\nsitten olet leikannut kauraa, pitkää ja rytevää kuin paras ruis, taikka\nselkä märkänä niittää huitonut pystyä hiirenhäntää ja hyvälle\nhajahtavaa imiäästä.\n\nOma neva olit, omat olivat kontoiset sarkasi -- pieni kaistale\ntuoksuvaa kotiturvetta. Miehen hikipisarat ruokkivat väkevää kontoasi\nyhtä paljon kuin taivaallinen sade. Otit mieheltä voiman ja väen --\nkukkuraisin viljatynnyrein ne maksoit.\n\nOn taaskin paras kesäinen poutapäivä, aivan kuin ennen muinoin.\nJumalanilma väräjää ja värvyttää, koko neva hymyilee. _Tuulenkoinaaja_,\nvanha tuttu, tuolla keijailee ilmassa, ja _vitkanpöhöttäjäänen_ veisaa\nvanhaa nevavirttänsä. Ilma värvyttää, virsi värvyttää ja samaa\nvärvytystä pitää tumma tuulenlintu -- nevakummajainen.\n\nMutta sielusi aivan ilahtuu, kun yht'äkkiä koko neva helähtää valtavaan\nriemuun. Kaikkein kerkeimmasta taivaansinestä vuodattelee pieni\n_kiventiera_ ihanaa kesävirttänsä, on kuin itse taivas valuttaisi\nsuurelle nevamaalle yltäkylläisen riemunsa runsautta, Yht'äkkiä\nriemuvirsi loppuu, ja laulaja tulla suhahtaa alas, pyörähyttää pikku\nkaarron ja istahtaa kytöpellon aidalle hengähtämään -- vain pikkuruinen\nruskeanharmaa höyhentukko. Lahokylkinen aidas suuren laulajan\nistuimena! Kydönaitahan oli ennenkin ensimmäinen lepopaikkasi, kun\npalasit ylhäisiltä laulumatkoiltasi. Etkä kiitosta pyytänyt, lauloit\noman sydämesi kyllyyttä ja Isoonnevan kesäistä ihanuutta. Sitä sopi\nlaulaa silloin, sitä kannattaa laulaa vieläkin. Oma on nevasi.\n\nKaikki kuuntelevat kesävirttäsi ja ilahtuvat -- aivan tietämättään.\n\nTuolla Isoonnevan laidassa, Perkiön heinikossa, yhä vain kimaltelee\nlähteen kirkas silmä. Yhtä kauniina se katseli jo kuusikymmentä vuotta\nsitten. Pitkinä kesäpäivinä janoinen paimenpoika polvistui monet kerrat\nsen rantaruohikkoon -- sydän kaipasi maan elävää vettä. Ja ruohikon\nsilmästä katseli pieni kappale sinistä taivasta.\n\nTutkit taaskin tuttua kirkassilmääsi. Muinaisina päivinä sieltä joka\nkerta kurkisteli pörrötukkainen paimenpoika, katsellen hailein silmin\nkuin korkeilta taivaanovilta.\n\nNyt sieltä katsella killistelee harmaa metsäperäläinen...\n\nLähdet astelemaan.\n\nKuljet kautta pienen metsäkylän, kiertelet karjanpolkua kautta metsän\nja nevan ja lahonneen karjansillan -- jo kaahaiset Isoon-Karhuvuoren\nkaikkein jyrkimmän ja korkeimman louhikon harjalle.\n\nNiinkuin et tietäisi, minkä koko metsäperä, mistä kiipeillään kaikkein\nkorkeimmalle: pystyä kivikkoa, sileäksi kahnattua kalliota,\nvuorenkoloa, ja lopuksi pieni pyörähdys ahtaan kujan kautta -- ylhäällä\nolet.\n\nJa siellä harmaan Isoon-Karhun hartioilla, kivennoukalla,\npetäjäntyvellä, istut taas marjapoikana kuin vuorilinnassa ja koko\nmetsän isäntänä -- allasi tuhannet männynlarvat, ylläsi tuhannet\nmännynlarvat, ja sinä, pieni resupelli, siinä välillä, vieressäsi\ntuohiroves puolillaan punaisia puolamia, paljaat jalkasi\nverinaarmuissa, housunpultut riekaleina.\n\nMutta täällä olet ylimmäisillä istuimilla, tuttuinasi punakylkiset\npetäjät, tupsularvat, ja harmaat hongat, vuoren vanhimmat, jotka\nnatisevat jumalan tuulissa ja päiväpaisteessa nauravat partaisin\nnaamoin. Ja punalakkinen palokärki -- mitäpä pelkäisit resupelliä,\nvaikka Kampin Matti kapistikin hänet naurismaastaan? Kapsahdat lähelle\nkomohonkaan, kohta ulottuville, isket noukkasi sen kylkeen, nostat\npäätäsi ja puhallat huikean huudon. Itkunääni kajahtaa kautta korven,\nkajahtaa toinenkin. Kalliot vastaavat kaikuna.\n\nJa taas pärisee hongankylki.\n\nLujassa on leipäsi, punapäinen puunhakkaaja. Älä muuta kuin itkien iske\nnoukkaasi kovaan keloon. Sellaista on metsäperäläisen elämä. On puuta\nnikarrellut toinenkin poikä, ainakin hakorenkun ääressä ja\nsaunapinolla. Samoja hongankolistajia ollaan. Kuka pani toisen\nKarhuvuoreen koputtelemaan komohonkaa, toisen saunapinolle tilsaamaan\nkirveskalsulla?\n\nEtpä vain liene sinäkään itse valinnut virkaasi, et hankkinut kaksia\npeukaloita jalkoihisi, etkä silmiesi väliin terävää kirvestä.\n\nMutta eipä itketä. Tule ja katso, kuinka korkealta täältä katsellaan,\nyli pisimpien männynlarvojen. Siintävät vain metsät ja rintamaat ja\nparahat pellot tuolta kaukaa, alhaalta ja matalalta. Ei täältä\nkatseitakaan seipähännenästä, katsellaan kuin korkeimmista\nkirkontornista. Herran temppelikin on tuolla kovin kaukana metsän\ntakana, tuskin risti näkyy.\n\nMutta täällä on meillä metsän temppeli, käsittä rakennettu pyhä\nkorkeus, jossa pohjatuuli soittaa urkuja honkien larvoissa, sinä,\nmustalintu, luikkaat lukkarina, ja vuoren juurelta kantautuu pihlajien\nja tuomien tuoksu pyhänä uhrisauhuna. Täällä koko luonto ja luomakunta\npitävät suurta saarnaa -- taivas ja maa ja maanruohot, metsä ja\nmetsänpuut puhuvat, linnut messuavat, orava tirskahtelee, pieni\nvihalaanenkin piipertää polkujaan saarnaten ahkeruutta ja työniloa.\nSarviaan keikutellen hän viedä retuuttaa hartioillaan pitkää hakoneuiaa\n-- suuri kalleus sekin, monen hikipisaran arvoinen.\n\nJa tuossa alhaalla, vuoren juurella, ahertaa metsäkylä -- raahaten\nkukin omaa hakoneulaansa. Kampin muori Näätäkorvessa kantaa riussuttaa\nlehtikervoja itse rakentamaansa latoröttelöön, Luoman Matti korventelee\nAitanevaa, ja Karhulan Jolli hallan kanssa kamppaillen repii kylmää\nrämäkkää, Hautalaanen häärii kyntöpellolla, Vähänvuoren Matti on\nojamiehenä, ja Heikin Santeri roikastaa Luhtanevalla, että kaikuu\nkautta kylän.\n\nSiellä he kaikki raatavat -- on monta suuta ottamassa, ja kaikki\nhuutavat kuin kaarneenpojat.\n\nMikäs on raataessa? Väkeviin hoitoihin on pieni metsäkylä laitettu,\nVähä-Karhu katselee aivan aidan tauksilta, ja Isoo-Karhu on lujana\ntakavarana.\n\nMetsä vartioitsee omaa kyläänsä ja pitää siitä hyvää huolta. Se antaa\nkomohonkaa hakkaavalle punalakille hänen einespalansa, samoin kuin\nmännyn tyvellä istuvalle paljasjalkaiselle resupellille.\n\nSillä he ovat kuin samaa metsää, samaa suurta Jumalan luomakuntaa.\n\n\n\n\nPitkin rintakyliä.\n\n\n    Oikias' ollahan,\n    Koska Hoveräätti näkyy.\n\nIsooneva on suuri iakea, mutta kun joudut Kurikan rintamaille, näet\naukean, jolla ei, jos katsot pitkin alavirtaa, toista laitaa näytä\nolevankaan. Taivaansini ja maansini vain jossakin kaukana käyvät\nkäsityksin, ja metsän kaitainen siniviiva värähtelee välillä.\n\nOn edessäsi ylpeä aukea, joka alkaa jossakin Kauhajoen perillä ja ajaa\npeninkulmittaan miltei yhtämittaisena kautta Kurikan, läpi Ilmajoen,\nsivuaa Seinäjokeakin ja sitten yhä leveämpänä työntyy halki Ylistaron\nja kahden Kyrön ruotsalaisiin merimaihin. Pitkän pitkä, pian\nparikymmen-peninkulmainen Kyröön joki, joka on lähtöisin Kauhajoen\nmetsäperiltä, ajelee kautta aukean maan. Joki se vain on Kurikassa, ja\njokainen tietää ilmankin, että se on _meirän joki_, Kurikanjoki, johon\nmuilla ei ole näillä vainioilla mitään sanomista. Tulkoon vain\nKauhajoelta, menköön vain Ilmajoelle ja Kyrönmaille, omana jokena se\nkumminkin kulkee Kurikassa.\n\nJa suuri joki hoitaa virkansa, vyöryilee hiljalleen pitkin lakeutta ja\ntoisinaan taas kohisee koskena korkeitten nyrkkien törmien välissä.\nMaassa maan tavalla. Vanhojen väättyrien vainioilla tasamaitten\nhiljainen vaeltaja joutuu helposti samaan henkeen. Se paiskelehtii\nkivikoissa pauhaten ja ärjähdellen. Rannan raataja kuulee sen\nmöyryävän, että samoja väkipäitä ollaan. Kaivetaan hartiavoimin ja\nhuutamatta suurta ja väkevää maakamaraa, mutta kun kova kohta sattuu\neteen, pusketaan sen kimppuun, että paikat ryskyvät.\n\nNäin tekee joki, näin tekee jokirannan raataja.\n\nSiitäpä onkin joen rantatöyrillä kahta puolta leveät rukihiset vainiot,\nvainioitten keskellä suuret kylät ja talot. Koko lakeuden mitalta.\n\nKen haluaa nähdä, lähteköön katsomaan -- ei ole kieltoa.\n\nLähdet taivaltamaan vaikka Kauhajoelta päin jokivartta myötävirtaan\nvanhaa tuttua tietä, vasemman rannan valtatietä, joka tulee, mistä asti\ntulleekaan, etelästä poikki Pohjan- ja Hämehenkankahien ja kautta\nsuuren Kauhajoen. Tätä ikivanhaa kruununsarkaa ovat entisinä aikoina\nkuninkaatkin ja suuret sotaherrat sekä kokonaiset sotajoukot vaeltaneet\n-- jopa sitten perässä itse kurikkalaiset.\n\nKylläs muistat -- samaa kuningasten ja sotaherrojen suursarkaa ajaa\npärrästettiin niinkuin paremmatkin hyväkkäät. Sama, ajettiinko\nheinäkuormalla, tervakuormalla taikka silakkakuormalla. Oma tuttu tie,\noma joki tietä ohjaamassa ja tien ohessa tuttavat talot.\n\nTaipalus, vanha tuttu, on siinä heti vastassa rajavahtina ja suuren\nMietaankylän ensimmäisenä. Notkahdat poikki Lohiluoman -- vieressä joki\nLohikoskena veisaa ikuista elämän virttä ja täysin voimin puhaltuu\nkautta Lohen myllyn. Sieltä kuuluu toinen elämänvirsi: koski jauhaa\ntöyriensä tuottamaa jumalanviljaa rantojensa raivaajille.\n\nOn tuttua taloa tien kahta puolta, Lohiluomaa, Lohikoskea, Virkaviitaa,\noikein kyläksi, ja joen takarannalta katsovat Koivulat, Krekoolat,\nKorkiaviita ja Matalamäki. Ikkunat iloisesti tervehtien välkähtelevät\npäiväpaisteessa, aina metsänvieriä myöten.\n\nSamoin kuin tälläkin rannalla.\n\nTuolta metsän reunasta, omalta mäeltään Torkkoolat viittoilevat\ntoistensa ylitse niinkuin ennenkin. Täällä ollaan! Kyllä muistetaan,\nmuistetaan vielä Torkkoon kuulu puumerkkikin:\n\n    \"Mies seisoo käret leviällä,\n    toinen polovi ylähällä koukus.\"\n\nMiehen merkki, jopa kuin itse Torkkoo-paappa.\n\nEtpä liene unohtanut, että juuri Torkkoolain vieriltä pitää Koukkarten\nkurotella kaksin savuin. Ja sitten on kohta Kreininmäen pitkä aharet,\njota ennen Liisan Sampan kanssa Kasköö-kuormalla ajaa klenuutettihin\nalaha, että edesmenneet silakat hyvillään hyppelivät syrpyskopassa\nkärryjen perällä, ja matokärpääset hyrräsivät parvena hännillä.\nSamppojen päässä taisi olla vähän kaupunginhöyryä taikka unentoheroa,\nja aisojen välissä hyssytteli hyvänpuolohoinen luontokappale. Siinä\nrytäkässä sivuutettiin Hakunit -- vilahti vain. Ei edes muistettu mennä\n\n    \"Hakunista lapaluulla lihaa vaihtohon\",\n\nniinkuin ennen vanhaan oli tehty. Emäkirkon hyväkäskin Kainaastolle\nkoluutellessaan oli juossut, lapaluu kourassa, ovelta äyläälöhön, mutta\nHakunin emäntä oli vastannut:\n\n\"Kyllä Hakunis lihaa piisaa. Mutta voi aina kumminkin teitä Emäkirkon\nkomeeta köyhiä, kun jo menomatkall' on eväslihat luina.\"\n\nSiinä vilahtivat takarannan Laalajatki, joita on koko kuoro. Ne ovat\ntöyrällään kuin ennenkin, ja yhä ne vain ajaa notkuttelevat vetistä\nlauttasiltaa joen ylitse valtatielle. Mutta Krekoolat ovat jo\nhävittäneet vanhan hakkulasillan, jonka he aina joka kesäksi rötistivät\nKoukkarin kohtaan -- Koivulan kohdassa on vieläkin, kapulasillaksi\nsanovat.\n\nJoutuu jo Kyttäluoman mutka ja notkahdus, jossa aina heinäkuormaa\nmukavasti heilahdutti. Ja luoman rantamalla on Kyttälä. Jo saapuvat\nkolmet Kakkorit, ja joki kohajaa tuonnempana monisaarisena\nKakkorinkoskena. Lienet toki kuullut, että saarien välissä oli ennen\nmuinoin uiskennellut isoja kirjavia lintuja, joita oli sanottu\nkakkoriiksi. Ainakin olet kuullut, kuinka heistä hypeltiin ja\nlaulettiin:\n\n    \"Kakkori, kikkori, kirijava lintu,\n    viirellä kuurella äänellä vinkuu.\"\n\nTiedä, vaikka Kakkorinkosken vanha vooromyllyki olisi jauhaessaan sitä\nkitkuttanut. Taisivat samaa natista myös sutikat, joita myöten Kakkorin\nkohdasta kuljettiin joen ylitse.\n\nAina vain riittää Mietaankylän aukeaa ja taloja. Tulee Piirtoolaa,\nTassia, Mietoja, ja Mietaan mylly, varsin Sinaatiksi koroteltu,\njyrrästää joessa, jauhaa ja sahaa. Kaukaa takarannalta katsoo monta\nSänttiä, komea Hoveräätti-Säntti parhaana, sekä Lukkari-Säntti, jonka\nselväkurkkuinen isäntä usein luikkasi lukkarina lehterin rinnasta, ja\nkirkonpenkeissä päät pyörähtivät katsomaan:\n\n\"Sänttikös sielä taas? Mihinäs meirän lukkari nyt on?\"\n\nAjat yli Paloluoman, vilkaiset vasemmalle ja vavahdat. Tuossahan juuri,\nluoman rannalla, on entisinä aikoina ollut kamala paikka -- pää pois,\nettä naksahti! Pööveli, julmettu, oli mestausplassis leveäteräisellä\npiilulla sukaissut pahantekijän kaulan poikki. Veri vain oli\ntirskahtanut, ja pää pyörähtänyt luoman rantaan.\n\nMutta tienkävijä pitää päänsä, pyörähtää matkaan ja on kohta\nJyllintaipalehella. Muistat hyvin mustan metsän, jossa möykähääset\nöisin peloittelivat yksinäisiä kulkijoita. Mutta silti vain on\ntaipaleen tietä vaellettu, on kulkenut kerran itse kuningas ja\nkäylähtänyt suuren kiven takana.\n\n[\"Sacelli Curickensis eller Curicka Kyrko Historia\" Kurikan\nkirkonarkistossa kertoo: \"V. 1752 heinäk, 18 p:nä H. M. Kuningas Aadolf\nFredrik tullen Turusta matkusti tämän seurakunnan kautta Vaasaan.\"]\n\nTuossa onkin, metsän laidassa, tien vieressä, yhä sama kivi, harmaa\nkallion järkäle, ruma kuin möykähäinen. Sanotaan, että sen juurella on\nsyvä krono, johon on kätketty aarnehia -- ilmitulessa ne joskus palaa\nvärvyttävät.\n\nKiveä nimitellään Kusikiveksi.\n\nJyllintaipaleen kapea metsännoukka hypähtää yli tien ja menee rantaan\nasti. Metsä, joelta kauas karkoitettu, tahtoo joskus hiipiä\ntervehtimään vanhaa tuttuansa. Yksissä ennen elettiin, vieri vierin,\njoki juosta ujutteli, kohisi ja lorisi, metsä vartioitsi rantoja,\nhumisi ja suhisi.\n\nJa metsännoukka seisoo joen töyrällä, katsoo ja äänetönnä kuuntelee\nsuuren Harjakosken valkoista kohinaa. Jo se itsekin hiljaa kohahtaa\nvastaan ja yhtyy samaan soittoon. Tuttu virsi, ikuinen erämaan virsi.\nYhdessä maanvanhimmat, koski ja metsä, muistelevat menneitä, väliin\nhiljaa kuiskaillen ja suhahdellen, väliin taas innostuen suureen\nyhteiskohuun.\n\nMaanaukea kuuntelee virttä ja pysähtyy -- ja väistyy. Se lennähtää\nMallun kohdalta korkean kuusikkovierteen ja Harjakosken ylitse joen\ntakarannalle, Lusan puolelle. Siellä on komea töyräkylä vainioitten\nkeskellä, isot lakeat ympärillä, hyvä rukihinen kylä, vaikk'ei sieltä\nentiseen aikaan kuulunut muuta kuin\n\n    \"Ho-hoi ja kirvehen hijominen.\"\n\nKuului sieltä päin sitten jo muutakin. Kovetusta Jyllinkoskesta, joka\nmöyrysi syvässä kuopanteessa Lusansaaren vierillä, kuului kahden myllyn\njyryytes, Jyllinmyllyn ja Hoveräätin, ja ylempänä Harjakoskessa\nkolkutteli kolmas jauhomestari.\n\nVanhat lusalaiset eivät tarvinneet sutikoita eikä muita rötistöksiä,\nkahlasivat vain takarannaltaan ja kahlauttivat juhtansakin matalasta\nkohdasta yli joenmutkan Kiskonniemen kaulaan, vetivät keisilarosta\nkärryt hevosen perään ja lähtivät ajaa koluuttelemaan.\n\nJyllin möykähäistaipaleesta ja aarnekiven kuuluvilta alkaa maanaukea,\njolla ei pian loppua ole. Saat mennä poukottaa vanhaa kuningasten tietä\nhalki vainioitten notkotellen ja mutkitellen kautta kumpujen ja\nojantehien. Tuttua, monikertaisesti tuttua maanpaikkaa. Kirkkokin\nsieltä kumottaa, ja tapuli nostaa torniaan. On kuin edesmenneet\nvanhemmat sekä vanhat saarnamiehet, liperikaulat, kaloppipäät, sieltä\nviittoisivat.\n\nJa talot ovat yhä tutumpia. Rintamaita käydessäsi olet nähnyt ne varsin\nennenkin, Kiskotat, Jylläät ja monet Jyrät. Ei ole vieras Kankahan\nkaupunkikaan, eikä Jyränvieru, merkillinen maantienkaarto, josta\nparisataa vuotta takaperin oli jyrkkä törmä mäntyineen kaikkineen\nlasketellut jokeen.\n\nKirkko vain seisoo ja valvoo suurta lakeuttansa, katsoo yli metsienkin.\nJa aivan ääressä on vanha pappila, joki ja kivinen Kirkonsilta sekä\ntakarannalla töyrän täysi Kurikoota. Ne katselevat sieltä toistensa\nkorvalta ja takaa, ylitsekin kurkistelevat. Siellä on Rinta-Kurikkaa ja\nharva-Kurikkaa, Oja-, Mäki-, Yli- ja Ala- ja vielä muuta Kurikkaa, niin\nettä niitä on monta kirkonpenkillistä. Ja he ahertavat keskellä parasta\npitäjää, ympärillä pienen Kurikanlaharen, takana kivisen Kirkonsillan.\n\nIlmankos Emäkirkon entinen metsäperä, vanhojen väättyrien kotoperä, on\npantu Kurikaksi, vaikka se alkuaan ristittiin Kylmän-Jyrän kappeliksi.\n\nTaas muutamia ruisvainioita -- Reinikat jäivät Kukkaasojan rantamille,\nsitten kolme, neljä notkahdusta ja nousua entisten nuijamiesten\ntappelukentällä -- olet mainittavalla Paavoolanmäellä. On taloja puolin\nja toisin, Paavoolooksi sanotaan. Hyvin muistat, mutta osannetko\nvastata, kun vanha Reinikan Juha tietelee:\n\n\"Tieräkkös, poika, mihinä on maailiman keskipalkka?\"\n\nVasta tiedät, kun Juha julistaa:\n\n\"S'oon Paavoolanmäellä -- mene mittaamahan, jons' et usko.\"\n\nVoit mennä mittomaan, jos vielä haluat, kun saat kuulla, että ainakin\nVaasaan ja Kristiinaan on mäeltä sama matka, kahdeksan vanhaa\nperinkuulemaa. Vaasa ja Kristiina olivat entisten kurikkalaisten\nmaailman rajoina.\n\nSopii katsella maailman keskimailta maailmaa, vastarannan talojakin ja\nkyliä. Hyvin näkyvät -- Saaret, Lipastit ja Nisulat, Piillinkiki ennen\nmonine päätyineen, Tuiskutat ja Hoiskalat sekä Kurikan viimeiset\nalapääläiset, Nikkoolat, joiden takaa katselee kuulu Santavuori.\nSutikoita pitkin ennen kuljettiin joen ylitse Levulasta Ala-Lipastin\nakkunan ala, ja vähän alempaa ajettiin Tuiskulaan lauttasiltaa.\n\nKalavehen puoleksi länsirannan pojat haukkuivat joen takarantaa ja\nhuutaa kilottivat joen ylitse vastarannan väättyreille:\n\n\"Kalavehen vasikat, Kalavehen vasikat hypätä kanhoostaa häntä pystys ja\nhuutaa airanraosta, jotta kirnupiimääää!\"\n\n\"Hoo, mitä te, sen päivälokkooset, sieltä hölötättä?\" karjuttiin\nvastaan.\n\nSamoja mölkähäisiä kaikin oltiin, saman aukean perillisiä. Kun tultiin\nisoiksi isänniksi, niiteltiin rantaluhtia korvan, kummatkin puolellaan,\neikä enää joen ylitse älvistelty.\n\nKurikan aukeaa on vielä aika matka maailman keskipaikan takana. On\nPlosilaa ja Levulaa suurine vainioineen, on iso Orhaasen mäkiköyry\nmonine savuineen, ja Antilan mäellä on Antilaan talorykelmä. Vanhat\näijät ennen soittelivat ja lauloivat:\n\n    \"Menkäämme Antilaan pelaamaan,\n    siellä me hyvää syörä saamm'...\"\n\nMutta kun olet huono pelaamaan, et kehtaa mennä, vaikka kuinka hyvää\nsaisit, ajat vain kiireesti ohitse, painut notkoon, nouset ylös --\nsiinä Äijälät ja Hirvelät ja taas Panttilat. Taloja on kahden puolen\ntietä, aivan akkunain alatse saat lasketella. Ja vielä viimeiseksi,\nNenättömänluoman rannalla on koko joukko Koivistoja -- Isooksikyläksi\nennen sanottiin. Kylä oli jo siiloinkin iso, taloja kuin taloja,\naikatalojakin, ja miestä sitä mukaa.\n\nNenättömänluoman Isoohinkylähän Kurikka loppuu ja komeasti loppuukin --\nei tarvitse hävetä.\n\nSitten tulee pitkä vainio, vainiolla tien vieressä on paalu, pitäjehen\nraja, ja vainion takana Jouppila, joka jo on Ilmajoen kyliä.\n\nJokikin juoksee Ilmajokena, ja kohta Pukarankoskessa heittelee kovia\nkuupperiskeikkoja.\n\nPyörähdät pitäjehen rajalta takaisin omalle kirkollesi ja muistelet\nvanhojen lailla Kurikan Alaasenpään taloja Koivistosta Jyrälle asti\nluetellen talonnimien lopputavuja:\n\n\"-visto, -tila, -velä, -jälä, -tila, -haanen, -vula, -sila, -voola,\n-nikka, -pila, -rä.\"\n\nKoivistoon ja Nikkoolaan päättyvät Kurikan rintakylät. Mutta on isoja\nrintakyliä vielä toisaallakin.\n\nAjat Kirkonsiltaa yli joen, nouset Kurikkain kylätoyrälle, ajat poikki\nparivirstaisen metsämaan, Ikarintaipalehen, jo taas levittäytyy eteesi\nsuuri lakeus -- peninkulma pituutta, pian peninkulma leveyttäkin. Tämä\non Luovankylän aukea. Ikarintaipaleesta se alkaa, suureen Lapionevahan,\nJalasjärven rajoille, loppuu, Meskaasvuori, Kaihlavuori ja Niileskallio\nsinertävät sen laitamilla, Loukajanvuoriki komottaa jylhänä ja\nharmaana.\n\nJo siellä aukean keskimailla vilkahtaa tien vierestä, oikealta, leveä\njoki, ohjaillen kulkua. Jalasjoeksi sitä mainitaan kirjoissa ja\nkartoissa, Jalasjärven perämetsistä se on kotoisin, mutta Luovan jokena\nse ajelee täällä kuin parahin naapuri ja kylänmies. Jokainen tietää sen\nvaelluksen ja tavat -- ikuinen matkamies, aina tulossa ja menossa.\nHiljalleen se vyöryilee kautta aukean, kohahtaen joskus koskena ja\nkäyttäen vanhan myllärin kanssa jauhoja kylänmiehille. Kohta se\nkäännähtää halkomaan ison Myllykylän vainioita, jo lähtee\nmutkittelemaan metsiä ja metsänlaitoja, pauhaa parivirstaisena\nPiikanakoskena, kierrellen Lusankylan laitoja sekä Hunnakon äijän\npyörtänoitä, kunnes viimein korkeitten törmien katsomana yhtyy\nKurikanjokeen Kankahankylän yläpuolella, Jokienhaaroos.\n\nIkarintaipaleen takainen tasamaa on luovankyläästen oma valtamaa,\nviljavainioitten ja luhtamaitten tasavalta -- Loukajanvuori keskellä\nharmaana linnana. Ja ympärillä siellä täällä pitkin lakeutta, metsän\nvieriä myöten, on maan raatajien asumuksia. Mutta vanhimmat jokirannan\nraivaajat ovat nostaneet kotonsa jokivarsille.\n\nSiellä niitä onkin pitkin virran juoksua, väliin kylittäin ja kylien\nvälillä taloittain. Loukajanvuoren juurella, tuonnempana tiestä, näet\nLuopia kolmet, neljät, toisia vielä joen rannalla kahta puolta.\nLaitilanmäen seutuvilta on Laitila ja monet Hornit löytäneet parhaan\npaikkansa, ja Kaakoolat ovat joen vastarannalla täyttäneet koko mäen.\nHeidän naapuripelloiltaan, Kaihiavuoren vieriltä, katselevat Kaihlat,\nmutta Käkelät kukkuvat omalla mäellään aivan maantien vieressä, niin\nettä saat ajella akkunain alatse, aittojen ohitse, Käki-paapan vainion\nhalki. Omalla laajalla mäellään leveilevät Oppahatki, ja heitä on mäki\ntäynnä sekä mäen laita kahta puolta tietä.\n\nOppaat ovat Kurikan viimeiset talot. Ohoonluoman takana on iso\nLapioneva ja nevan takana vielä isompi Jalasjärven ylämaan pitäjä.\n\nVahva valtatie sieltä vetää, aina etelästä Hämehenmaasta, kohti\nKurikkaa ja Pohjanmaata, Valtaherrojen vanha tie on tämäkin,\nkuningaskin on sitä kerran kulkenut, Jalasjärven Jokipiissä levähtänyt.\n[Kustaa II Aadolf matkusti tätä tietä maaliskuussa 1626.] Tie on\nsilloin vienyt Oppahanmäen alalaitoja, rantaluhtia, Isoonkiven\nvieritse. Mutta Isookivi ei ole aarnehien hoitaja, vain Kurijenkivi,\njoka komottaa lähellä joessa, on aarnekivi. -- -- --\n\nNykyaika ajelee autoilla pitkin teitä huutaen ja jyryten. Nykyaika on\nnostanut omalaatuisiansa taloja pitkin rintamaita -- ja muitakin maita.\nSe on raastanut ja kopeltanut monet entisten paappojen rakentamat\nkauniit asumukset \"parempahan ja komiempahan laihin\". Vanha paappa ja\nhänen henkensä on karkoitettu kauas koko kartanosta.\n\nMutta monessa paikassa vielä asuu ja viihtyy vanha paappa -- vaikka hän\njo makaakin kirkon maassa.\n\nOikein mielesi lämpenee, ja tuntuu tutulta, kun huomaat valtatien\nvieressä isienaikaisen aittarivin, kolme komeaa vanhusta korvan.\nPyörähdät heti pihaan ja näet paapanaikaiset tallit, liiverit sekä\nkahdet kauniit tupararit vinkkelissä pihan vieressä, tallinoven kahta\npuolta pienet neliruutuiset ikkunat, ylähäoven kamanassakin pieni\nikkuna. Täytyy jossakin poiketa pihaan katselemaan harmaata luttiratia\n-- tikat ja solat sieltä vilkahtavat --, täytyy joskus pysähtyä\nkeskelle maantietä, kun sen vieressä on kovin tuttu vanhus, pitkä\nolkikattoinen sammaloitunut riihirati, elossa vielä. Siinä riihenovet,\nolkilaron ovi, luuvanovi tikkoonensa ja ruumennoksenovi maanrajassa,\nlisäksi olkikattoinen leveä keula sekä sen alla hevooskierto -- kaikki\nvanhan paapan riihineuvot, vielä mukana väärentämätön jumalanviljan ja\nriihen tuoksu, sitten elokuussa nokisesta luukusta pullahteleva\nuutisentuntuinen kostea savu. Kunhan ei vain riihessä kähmisi jo aikoja\nedesmennyt tuttu paappa leveäperäisine pellilakkeineen, harmaat hiukset\nlakin partahan alta käppyrässä, hiuksissa oljenkorsia, partahaivenissa\nhauteita.\n\nJa hyvillä mielin katselet, kun tien vieressä on kaunis pitkä\nvanhanpunainen tuparati, pitkin valkopielisin ikkunarivein ja valkoisin\nnurkin, vielä pienet rästäsklasit ylhäällä ja katolla komea vellikello.\nTaikka on tien ohessa pystyyn laudoitettu talo, ainakin paappojen\npaapan aikainen, pääty tielle päin, päädyssä kolmet isot ikkunat,\nylähäklasin kahden puolen pienet ymmyriädset plakkarinklasit, vielä\nylimpänä harjan alla puoliymmyriäänen kokinklasi.\n\nNäet metsän laidassa vanhojen punaisten talojen kauniin rivin -- on\nkuin hyvä vaari-vainaja sieltä viittoilisi. Jopa taas luulet näkeväsi,\nettä oikein aika paappa, jo aikoja kirkon hoitoihin kahdeksin miehin\nkannettu, hiljaa käydä käpsehtii ja sitten hymähdellen katselee\nkaksifooninkisen tuparatinsa ylähätuvan ikkunasta -- molemmin käsin\nnojailee aakkunalautahan ja koyryselkänä, pää kumarassa, silmät\nsippurassa seisoo ja katsoo ja nyökyttelee päätään...\n\nKatso vain, paappa-kulta, ja nyökyttele, et ole aivan yksin!\nRintamailla on sentään vielä vanhoja kaksifooninkisia. Koivistossa on\nja Hirvelässä on sekä Antilanmäellä ja Yli-Reinikassa, Levufassa on\npieni piharakennus, niin myös Vähässä-Kurikassa, Oppahanmäelläkin on\njoku ja Loukajanvuoren laidassa varsin komea. Mutta Paavoolanmäellä\nvasta oikein -- pidätäpä, katso ja lue klasit, jos taidat! On vain\nOtto-vainaalla ollut klasia, joista katsella ja Oton emännällä lattiaa\nkäyskennellä -- ja pestä. Komeassa kaksifooninkisessa asuu Ala-Jyräkin,\nkatolla heläjää vellikello ja kuuluu kauas. Mutta korkealta joen\ntakatöyrältä Oja-Kurikka vasta oikein kauas näkee, kun kaahaisee\nylähätupahansa.\n\nKelpaa kurikkalaisen katsella korkealtakin komeita vainioita, joissa\njumalanvilja lainehtii -- oma kyntö ja kylvö.\n\nMutta Kivenlieru, pieni jumalanlintu, katselee kaikkein korkeimmalta.\nHänellä on armo nousta yli kaikkien ja katsella yli koko aukean maan ja\nlaulaa taivahan ovilta. Hän on kuin suuren viljavainion hyvä haltija,\nja pieniä laulajia on niin pitkälti kuin lakeuttakin.\n\nJoka vainiolla taitaa olla oma Kivenlierunsa.\n\n\n\n\nLarvamailla.\n\n\n    Niin mettä vastaa,\n    kun sinne uukutellahan.\n\nViljavat vainiot ja komeat talot kahta puolta suurta jokea, valtatie\nhalki vainioitten -- tämä on rikasten rintamaata. Tämä on parasta\npitäjää, tämä elää ja elättää.\n\nMutta molemmin puolin pitkää loputonta rintamaitten aukeaa ovat ankarat\nmetsäiset mäkimaat, joihin ei kurikkalaisenkaan kuokka ole vielä\npystynyt. Ja niiden takana avautuvat tavattomat larvamaat. Ne ovat\nlaajinta pitäjää, ja ne myös elävät ja elättävät.\n\nSamaa suurta Kurikkaa ovat kaikki, sekä rintamaat että larvat, vaikka\nlarvat ovatkin vain mettää ja mettäkylien valtamaata.\n\nOletko kierrellyt metsiä, jotka ulottuvat Teuvan, Jurvan ja Laihian\nmetsärajoihin asti, taikka taas toisaalla yhtyvät Kauhajoen ja\nJalasjärven perämetsiin jossakin Tokerotien seutuvilla? Oletko\nlaukkonut erämaan satoja polkuja, jotka mutkittelevat kautta mustien\nkorpien ja kiertelevät aukeita nevoja? Oletko katsellut kaukaisimpia\nlarvamaita jonkin kallion korkeimmalta harjalta taikka pisimmän kuusen\nylimmiltä oksilta?\n\nKaahaiset Karhuvuorelle ja katsot, kiipeät Lehtivuorelle tai\nJuonenvuorelle taikka Pahkavuorelle ja katsot kohti läntisiä ilmoja,\nkohti pohjoistakin, et juuri muuta näekään kuin metsää ja nevaa ja\nrämäkkää -- Kaihlarämäkkää, Lehtinevaa, Hiivanaasnevaa,\nNiinistönnevaa... Näet myös kangasta ja mäkimaata -- notkoilevaa\nNiinistönkangasta, kolkkoa Kärmesmäkeä ja ruokotonta Pirunpeltoa. Ja\nsuurien peränevojen keskeltä, Jurvan rajoilta, pilkoittaa pieni\nNiinistönjärvi.\n\nSiinä on, vanha metsien kiertäjä, taas edessäsi suuri aukeama\nkotiseutusi kauimmaista larvamaata -- Jumalan suurta luomakuntaa\njokapäiväisessä olossaan ja elossaan, metsän ja metsäkylien omaa tuttua\nmaailmaa.\n\nKaikki, jotka täällä asuvat ja elävät, ovat kuin kotonaan -- kotonaan\novatkin. Palokärjet ja tikat nakuttelevat puun kylkeä ja kiljuvat,\nmustat mettäpääskyset lentelevät ja kirskahtelevat jylhän vuorimaan\ntummina henkinä, vitkanpöhöttäjäänen pöhistää nevoilla, ja harmaa\nhaukka keijailee pilviin asti tyytyväisenä lasketellen pitkiä\nluikauksia.\n\nOmassa valtakunnassaan he kaikki asustavat ja hoitelevat kukin omaa\nleiviskäänsä -- pitkäkoipinen kurkeloonenki, kenokaula, joka\nNiinistönnevoilla sadetta huikkailee, ja jänis, kankaan laidassa\nkyykkäilevä arka villahousu, sekä viirunaamainen mettäsika, joka\nkillistelee Pahkavuoren komeroista, Sikalanmaan laidasta. Mikäs on\nhätänä viirunaamallakaan, vaikka killisteleekin kivenraosta? Kyllä\nmetsä miehensä elättää.\n\nNiinistön takaisilla metsäperillä, maanharjoilla, toimitetaan suuri\nvesien jako -- maat punnitaan ja vedet siivilöidään, sekä pannaan vedet\njuoksemaan, toiset länteen päin, toiset kohti itää.\n\nSiellä, vetisillä maanharjoilla, on kuin elämän alkulähteet. Siellä,\nkaikkein suurimmilla nevanseljillä, tuutissa, myrskyissä ja\nrankkasateissa synnytellään luomaa, ryvetellen porisevissa rapakoissa,\nsammalissa kieritellen -- ja kurkeloiset ovat kummeina, sammakat\nsaarnamiehinä. Kevättulvissa nevojen lasta lullataan ja kiikutellaan\npunaisten kalaparomättähien vaiheilla, ja sitten lasketaan pitkälle\nankaralle taipaleelle. Kaikkein synkimpien korpien lävitse se saa itse\netsiä polkunsa, kierrellä kiviä ja kantoja, puskea puunjuurien ja\nronttojen alatse ja läpi rumien rytöjen, käväistä joskus maankuorenkin\nalla pimeässä Manalassa. Mutta mustista nevoista hersyneessä\nvesipisarassa, joka itse luo tiensä, on suuri eläväinen kipinä, Sen\nmieli palaa rannattomaan mereen, joka suurena ja sinisenä kimmeltää\njossakin hyvin kaukana.\n\nKuka lienee hänelle siitä haastellut?\n\nMutta sitä kohden se puskee kautta korpien ja tuhansien mutkien, puskee\nväsymättä yöt ja päivät, yhä väkevämmin, ja aina mielessä sama päämäärä\n-- suuri sininen meri, joka päiväpaisteessa päilyy. Joskus vain luoma\niloisena itsekseen lorisee ja kohahtelee, ja kirkkaina päivinä sen\npienet lammikot läikähtelevät sinisinä -- niinkuin merikin.\n\nMutta rintakylillä larvametsien luoma liikkuu tummana ja hiljaisena\nkuin oudoissaan. Se on kotoisin synkiltä metsäperiltä, sen veressä on\nmetsää, ja se on vaeltanut ankaran nuoruutensa aikana monen mustan\nkorven kautta. Hänelläkin, kurkeloisen kummilapsella, on oma\nkorpivaelluksensa.\n\nTunnet hyvin, metsäkylien eläjä, tumman luomasi. Sehän on parhain\nystäväsi, kanssaveljesi. Luoma sinut tänne metsäperille houkutteli\npitkien yksinäisten päiviensä kuluksi. Ystävänä se sinulle kertoi\nkorpien tummasta elämästä, ja sinäkin pidit metsäveljestäsi sekä\ntarvitsit häntä. Se juoksutti sinulle juomavedet ja saunavedet, se\nloruili saunan sivulla ja pyykkirannassa, se pyöritteli perillistesi\npientä siipihäkkyrää, käyttipä joskus jauhavaa jalkamyllyäsikin.\n\nLuoma, metsien hiljainen kiertäjä, on korpelaisen _jokena_, luoman\n_rantamaa_ on metsän raatajan rintamaana, ja metsän harmaa rantakylä\nlarvamaitten _rintakylänä_.\n\nNäinpä onkin metsien \"rintakyliä\" ja \"rintamaita\" isoina ja pieninä\naukeina pitkin larvamaita joka luoman rannoilla, paikoin peränevoja\nmyöten. Pohojaaskylä, Polovenkylä ja Peräkorpi raatavat ja aukovat\nLohiluoman rantoja aina Niinistön nevoille asti. Luomaanväli,\nPaskoonkylä ja Häjyluoma taas asustelevat Kyttäluoman sekä sen\nlisävesien, Kariluoman ja Häjynluoman, varsilla tapaillen Juonenvuoren\ntauksia ja Lehtivuoren lähimetsiä. Paloluoman larvamaita, Karhuvuorten\njuurille saakka, hoitelevat ominansa Kampinkylä ja Luomaankylä, Ison\nNenättömänluoman ja sen apulaisen, Riitaluoman, rantoja möyrivät\nRiitaluoman, Ekyhtinloukon ja Viitalankylän asuvaiset Kylävuoren\ntauksilta Flinttaloukon ja Kalamoon synkille perille.\n\nSamalla lailla on itäisillä äärillä, Luovanjoen tietämillä. Kiipeät\nLoukajan vuorilinnalle -- Luovan aukea on ympärilläsi, kaahaiset\nKaihlavuorelle -- etelässä isoja metsiä ja nevamaita, nouset\nNiileskalliolle -- edessäsi Myllykylän avarat takamaat Kurijennevaa ja\nHousujärveä myöten. Pirttivuoren itäisillä ja eteläisillä ilmoilla näet\nsilmäkannot metsää ja nevaa, vain pieniä asuinpälviä niiden\nkierroksissa.\n\nLuomienrannat ovat täälläkin metsäkylien rintamaita, Ohoonluoma,\nNevaluhuran-, Lustilan- ja Ikarinluomat ajavat suurta luhtien ja\nviljavainioiden aukeaa, samoin alajuoksullaan Kurijenluoma, joka on\nkotoisin Kurijennevalta. Pitkä ja mutkainen Pitkämöönluoma tulee\nPonsiluomineen kaikkein suurimmilta selkänevoilta, Tokerotien\ntienohilta, Susinevalta, Pallo- ja Ponsinevoilta, ja on jyrkille\ntörmilleen saanut rukihisia metsänaukeita aina Pirttilästä ja\nPolovisalosta, Kontiosta ja Susivuoresta Pitkämöönloukon ja Syvänojan\nkautta Lusan kylille asti.\n\nPitkämÖÖnluoma on luomien kummimpia. Lähäresperääsillä peränevoilla se\nrähjäilee alkutaipaleensa milloin piiloutuen maan alle pitkiin\npimeisiin komuuhin, milloin pilkistellen mustista mutarapakoista ja\npohjattomista lähteensilmistä. Viimein se joutuu kulkemaan kautta\nPitkämöön kankaitten. Suurina nuoruusvuosinaan väkipäinen kotpiluoma on\nvillinä puskenut läpi kaikkien vastusten, rohmunnut syliinsä ja vienyt\nmatkassaan valtavat töyrät pohjiaan myöten. Syvällä korkeitten rantojen\nvälissä se nyt kiertelee hiljaisena ja talttuneena.\n\nSanotaan, että samat töyrämaat ovat vähäkyröläisten parhaina\npeltomaina.\n\nMonet luomien rantamaitten lakeat iiittyvät pitkinä metsien\nvilja-aukeina rintamaitten lakeaan. Larvamaat ja rintamaat lyövät kättä\ntoisilleen -- samaa suurta mannunväkeä ollaan, laajan pitäjän parasta\npohjaa.\n\nSamoja ovat niiden raatajatkin, ja samat suuret leiviskät on uskottu\nkumpaisillekin, Toiset vain ovat saaneet savipohjaisen pellon, toisilla\non hiuvesmaata, toiset saavat möyriä kontoista nevaa, toiset repiä\nrapaista ryteikköä.\n\nMutta jokahinen hoitelee leiviskäänsä niinkuin parhaiten osaa.\n\n\n\n\nMaata asutahan.\n\n\n    Mies syöö ja mies saa,\n    miehellen antaa Jumala.\n\nEntisinä kaukaisina aikoina ei Kurikan jokirannoilla ollut lakeita\nviljavainioita, ei ylpeitä rintakyliä, eikä liioin Kalinan Jaakkoo\nkäynyt \"Kakkorin myllynssuuttia piikittemäs\". Ei ollut myllyjä eikä\nmyllyjen tarvitsijoita. Oli vain metsää -- metsää.\n\nSuuri tumma joki vyöryili läpi metsän, ja isot mustat luomat\nujuttelivat pitkin synkkiä korpimaita. Metsissä laukkoi ja hiiviskeli\nvain villejä elukoita.\n\nMutta jo ammoisina aikoina, ainakin kolme-, neljätuhatta vuotta\ntakaperin -- Vanhan Testamentin Aaprahamin ja Mooseksen päivinä --\ntäällä kaukana Pohjan sumuisissa korpimaissa vaelteli ihmisenkaltaisia\nmetsäläisiä. Leveän joen rantatörmällä, honkaisen mäen -- Salonmäen,\nVierikontörmän, Saloharjun -- päivärinteellä kotakömmänöissä he asua\ntuhertelivat kuin ainakin hyvät rintalaiset, vaikka olivatkin\nkarvanahkoihin käärittyjä takkutukkaisia olioita, enemmän metsän\nmöykähäisten kuin ihmisten näköisiä. Kivisillä kirveskalsuilla he\ntilsasivat puuta, kivinuijilla, kivikärkisillä nuolilla ja keihäillä\nkävivät toisten metsän elävien kimppuun ja pajumerroilla sekä\nverkontapaisilla pyysivät kaloja, meloen yksipuisilla ruuhilla. Jumalan\nluomia he toki olivat, sielullisia karvapakanoita, jotka kiertelivät\nerämaita ja söivät mitä saivat -- tulivat joskus itsekin syödyiksi.\nArmottoman korven kirjoittamaton ikuinen laki oli ankarampi kuin\nSiinain korvessa julistettu kivisten taulujen laki. Siinain laki sanoi:\n\"Älä tapa!\" Mutta erämaan laki laukaisi: \"Jos et tapa, niin toinen\ntappaa sinut -- tappaa ainakin nälkä, taikka metsän peto.\"\n\nEi metsäkömmänäin kansalla ollut taitoa kirjoittaa historiaansa, ja\nmitäpä siinä olisi suurin ollut kirjoittamistakaan. Samanlainen oli\nmiltei joka ikinen päivä -- nuijaa metsän elukka, syö ja pane\nkylläisenä nukkumaan. Ja saa pesääsi sikiöitä, joilla on samanlainen\nvaellus. Siinä oli heidän historiansa.\n\nMetsäkörrit möykkäsivät täällä aikansa ja sitten hävisivät. Mihin, --\nei ole tietoa. Tiedä, vaikka olisivat muuttuneet vuoripeikoisiksi,\njotka vielä tuhansien vuosien kuluttua peloittelivat kristikansaa.\n\nMaasta löydetyt kiviset kirveet ja monet oudot kivikalut sekä ikivanhat\nkotasijat heistä enää kertovat. Niihin on kirjoitettu entisen, jo\nammoin aikoja eläneen korpikansan kova elämän vaellus.\n\nKivikirvesten karvaturkkinen kansa katosi. Mutta suuri joki vain\nvyöryili halki metsien -- lakkaamatta, ja vuosisadat vyöryivät, ajoivat\nyli äärettömien erämaitten, jotka olivat yhtä ikuisia.\n\nKierteli erämaissa jälleen asukkaita, kierteli lappalainen, pieni\nkäpsä, tiirosilmä, tuhraili kotapöksissä siellä ja täällä, kalasteli\nja metsästeli, ja porot kuljeskelivat jäkäläisillä kankailla.\nNiinistönkangas, Roopakanmaa, Pättikangas, Pitkämöön männiköt -- oliko\nparempia poromaita?\n\nMutta arka lappi paineli poroineen päin pohjoista, kun erämaihin\nilmestyi taas uutta kansaa.\n\nSaapui etelästä poikki Hämehen- ja Pohjankankaiden harmaakauhtanaisia,\noikein miehennäköisiä miehiä, rautakirves vyön takana, rautakeihäs\nkainalossa, hartioilla teräksinen jousi. Keihäs sohaisi -- karhu\nkaatui, jousi helähti -- hirvi meni kynsilleen, kirves välkähti -- susi\nsai surmansa.\n\nMiehet olivat etelän erämiehiä. He tulivat ja menivät. Pohjankankaan\ntämänpuoleisissa suunnattomissa erämaissa oli viljaa, mitä vain\nmetsissä liikkui, hirvestä, peurasta ja karhusta oravaan asti -- ei\nmuuta kuin ottaa. Ja suuri Korpijoki kuohui kalaa, monilukuiset luomat\nkuhisivat, Lehtijärvi, Niinistönjärvi ja Vuorusjärvi pulahtelivat --\nsen kuin ammensit ruuheesi. Verkoilla ja merroilla miehet saalistivat\nviljavia vesiä.\n\nSavuisissa metsäsaunoissa metsien miehet asustelivat pyytöaikansa ja\ntaas lähtivät painelemaan kohti kotikankaita.\n\nPohjankankaan takainen erämaa oli etelän miesten suuri riistamaa,\nseinätön, sinikattoinen metsänaitta, josta polvi polvelta käytiin\nkorjaamassa parhaat saaliit omaan aittaan. Kun ukot uupuivat, niin\npojat jatkoivat, ja sitten taas pojanpojat lähtivät polkemaan isien\nteitä samoille metsäsaunoille.\n\nEikä aitasta loppunut ottaminen.\n\nMoni korpien kiertäjä mies mielistyi rikkaaseen erämaahan, joka\nloppumattomana sinisenä metsien merenä avautui korkealle\nvuorenharjalle. Siellä täällä vain harmaat kalliot kohosivat jylhinä\nsaarina, suuri tumma joki vaelteli kautta valtavan maan, ja jostakin\nkaukaa kankaan laidasta nouseskeli sininen savukiemura. Rannattomien\nmetsien henki veti väkevästi. Korpien kiertäjä mies jäi erämaan\nmieheksi, jäi toinenkin, jäi kolmas ja neljäs, jäi mies mieheltä, niin\nettä viimein oli Korpijoen rannoilla laaja asutus. Tarvittiin jo kirkko\n-- eivät eläjät olleet enää pakanoita. Jo 1500-luvun alussa\nrakennettiin kirkko parhaalle paikalle Kyröön kankahillen,\njokitöyrälle, oikein jättiläiskivistä röykytetty korpitemppeli, jylhä\nja harmaa kuin vuorelaisten koto, parahiksi metsien möykkääjille.\nPohojan-Kyröön kirkoksi sitä sanottiin -- erämiehet taisivat\nenimmäkseen olla kotoisin vanhan Hämehen-Kyröön mailta.\n\nSattui muudan pyytömies pysähtymään Kurikan metsämaille. Hirvi-Heikki\noli, hirvenajossa oli, kaukaa Hämehestä, monien kankaiden takaa,\njostakin Huittisista oli lähtenyt pyytöretkelle. Metsä ottikin\nmiehekseen. Huittisten Hirvi kohtasi metsien hirven, ja kohta kaimakset\npainelivat perätoukuria, että metsä ryskyi. Pohjan häkkyräpää mennä\nlonhi edellä, Hämehen jouttiselkä kanhoosti kantapäillä. Mentiin\nhöyryten ja hohuuttaen, hanki kahisi. Jo viimein helähti Hämehen Hirven\nteräksinen jousi, ja Pohjan Hirvi kuukahti komealle jokitörmälle.\n\nKotikummuilleen sortui metsien laukkoja -- ajomiehenkin kotikummuille.\nHirven kaataja katseii hetkisen ympärilleen, löi kohta mäntyä maahan ja\nkopelsi metsään saunan.\n\nSiinä oli talon alku. Heikki hiihti jälleen Hämeeseen, palasi takaisin\nakkoineen ja rupesi jokitöyrälle asumaan taloa. Ja Hirvi-Heikin talosta\ntuli Hirvelä, Kurikan esikoinen.\n\nMetsä piti miehinänsä Heikin ja Heikin pojatkin. Vanhin meloi joen\ntakarannalle ja teki talon, Karjalan, Emäkirkon ensimmäisen, toinen\nasteli ja laittoi asumuksen Nenättömänluoman taakse koivikkoon, ja\nsiitä tuli Koivisto. Kolmas poika jäi kotiin isännöimään, ja vanhalle\nHeikki-äijälle koppuloitiin vaarinmökki kotitalon korvalle. Talo\nsiitäkin vasta tuli -- Äijälä.\n\nLähti kerran Pohjan-Kyrön kivikirkolta Krekoo-ukko etsimään uutta ja\nparempaa -- lastuja kun tulla kelletteli jokea pitkin, niin sinne käsin\nalkoi soudella. Lastut olivat kotoisin Karjalasta -- Hirvi-Heikin\nperillinen siellä ryskehti. Krekoo pusketti ylöspäin vielä päiväkauden,\nnäki komean hongan jokitörmällä, kaatoi sen nuotiopuuksi ja pani\nnukkumaan.\n\nYöllä alkoi kaadettu puu puhella:\n\n\"Olit hyvä, kun päästit vanhan lepohon... Allani on aarnes... Ota siitä\nniin palijo kun tarvittet, mutta älä kumminkaa kaikkia ota!\"\n\nAamulla Krekoo kaiveli kannon juurta -- löysi rahakätkön, tuli\nrikkaaksi. Ja jokitöyrälle nousi metsäperän kaikkein suurin talo.\nLehmiä oli Krekoolan navetassa puolitoista sataa. Mutta kun isäntä\nkerran suututti paimen pahasen, niin poika, villitty, vei karjan karhun\nkitaan. Viisikymmentä elukkaa kontio löi samaan kasaan Luirenlaksohon,\nsata jäi. Isäntä kirosi, kun tämän kuuli:\n\n\"Ja Krekoolas ei pirä ikänä enämpää olemankaa!\"\n\nEikä ole ollut.\n\nKarjalaanen kun kuuli Krekoolaasen suurista rehkimisistä, tuli viimein\nkatsomaan ja yipeilemään:\n\n\"Sin' oot tullu mun hevooshakani perällen asuulohon. Mee pois!\"\n\nKrekoolaanen vain naurahti ja sanoi:\n\n\"Mee itte!\"\n\n[Toinen muistelus kertoo, että Krekoolan olisi aloittanut Hirvi-Heikin\npoika, Krekoo, -- Toht. Aulis J. Alasen antaman tiedon mukaan\nNenättömän kylässä on 1500-luvulla asunut Matti Hirvi, ja hänen\npoikansa, Grels, on 1540-luvulla muuttanut Krekoolaan.]\n\nTuli kerran mies, mistähän tuli, kulki talonpaikkaa etsiskellen ja\nviimein rupesi röykyttämään metsää jyrkän ojantehen partahalla,\njokimutkan rannalla. Työmaansa vieressä, ojantehen paltossa,\ntalontekijä nukkui yönsä ja aamulla viluissaan kärvistellen sanoi:\n\n\"Tuola mä kylmäs jyräs makasin yöni.\"\n\nTalo oli vasta tekeillä, mutta komea nimi oli valmiina. Kylmä-Jyrä\nnousi kylmän jyrkän ojantehen törmälle, ja se oli ensimmäinen Jyräin\njoukossa. [Kylmä-Jyrä, Kylmegöra, mainitaan jo kevaritalona ainakin\nkolmattasataa vuotta takaperin. Siitä annettiin Kauhajoen\nHämes-Havuusesta saapuneelle matkustavaiselle hyvä kyyti Ilmajoen\nPeltoniemeen.]\n\nAstella koppailee taas erämies pitkin jokirantaa, kontti selässä\nkeikkuu. Ukko on painellut Hämehestä asti, Pirkkalasta pitäisi\nlähteneen. Sattuu konttiselkä Jyllinkosken niskalle, kurkistelee\nkorkealta törmältä kuohuvaan virtaan, katselee reheviä rantoja, istuu\nmättäälle, heittää konttinsa maahan, lausahtaa:\n\n\"Tuosta ma rupian kiskomahan!\"\n\nKohta ukko rupeaakin kiskomaan metsää ja maata, tekee talon kuohuvan\nkosken törmälle ja repii sen ympärille peltoa.\n\nKiskotan talolle oli paiskittu pohjat.\n\nJo kuuluu möyke Jyllinkosken takarannalta, vastapäätä Kiskolaa. Siellä\nukko hakkaa ja häärää, kaataa mäntyä ja lyö kasaan -- ihmisenpesä\nrupeaa rakentumaan. Kiskolan ukko katselee törmältänsä naapurin kovaa\ntouhuamista. Takarannan mies ei kuin röykyttää puuta puun selkään, ja\npauke kuuluu yli kosken kohinan. Jo kesken kaiken möykkääjä juoksee ja\nkyykähtää töyrälle kohti koskea. Kiskolaanen katsoo, nauraa levein\nnaamoin, kohta huikkaa, että kuuluu yli kovan kohun:\n\n\"Ka ka, kun näyttää lusansa!\"\n\nHyvin huikattu. Takarannan talolle saatiin komea nimi -- sitä ruvettiin\nsanomaan Lusaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlavesillä asuvat kivikirkon kyröläiset nousivat kalamiehinä korpista\nvirtaa Kauhajoelle asti. Mietaankylän Lohikoski oli vanha kyröläästen\nkalavesi. Sinne he joka kesä tulla kolusivat Krekoo-ukon jokirannoille,\nammensivat kalaista vettä lohiparoolla, verkoolla ja merroolla, saivat\nparasta lohta ja haukea ja taas lähtivät laskettelemaan -- joku saattoi\njäädä asumaankin Krekoolaasen naapuriksi.\n\nMutta entiset emäkirkkooset soutivat Luovanjokea kalastelemaan, jopa\nmenivät aina Luopajärvellen asti, jossa aikoinaan Lempäälän hämäläiset\nolivat kulkeneet kalamiehinä. Luovanjoen hoidoissa oli hyvät kalavedet,\nhyvät metsät ja maat -- moni alhaalta tullut erämies jäi perämetsien\nmieheksi, ainakin Hyövällin alkumies lienee lähtenyt Ilmajoen\nHyövällistä.\n\nMutta Luopa on kaikkein vanhin, sanotaan, ja sekin lienee ilmajokisen\nalkama. Toinen vanha on Opas, kylän yläpäässä, Lapionevan laidassa. Sen\nasukas on ollut oppahana Jalasjärvelle mentäessä, ja siitä on talo\nsaanut nimensä. Vanhimpia ovat myös Homi ja Kaukoola.\n\nOli yhä uutta miestä nousemassa, ja taloja nousi jokien rannoille, niin\nettei niitä enää tarvinnut lähteä etsimään hevooshakaan periltä. Savu\nnäkyi miltei jo naapurista, ja asuminen kuului, paikoin näkyikin.\n\nJo 1500-luvun jälkipuoliskolla kohosi Kurikan jokirannoilla\nkolmekymmentä savusuitsua. Nenättömänluoman suulle, Hirvi-Heikin\npohjille, oli saatu kymmenen taloa: Hirvelää, Koivistoa, Panttilaa.\nKrekoo, Mietaankylän napa-äijä, oli saanut yksitoista naapuria:\nMatalaamäkeä, Laulajaa, Sänttiä, Kyttää, Lohikoskea, Mietoa. Kurikan\ntörmällä naapureineen -- Paavoola ja Kylmä-Jyrä lienevät myös olleet\nnaapureita -- oli viisi savua, ja Tuiskulassa neljä, ainakin Nisula.\n\nSuurien sotien rytinöissä monet tulet sammuivat, ja talot joutuivat\nkylmällen savullen. Mutta Korpijoki ei tahtonut sammua -- uusia\ntupatulia sytyteltiin pitkin rantoja. Näinpä jo 1600-luvulla rupesi\nsavu nousemaan Mietaankylän Kakkorista, Torkkoolasta, Mäntylästä ja\nKiskolasta, vielä Lusan korkealta töyrältä. Orhaasenki mäkirannalta\nalkoi näkyä savusuitsu, samoin Antilan mäeltä sekä joen takarannalta\nTuiskulasta ja Hoiskalasta, jopa Luovan jokivarrelta Luovasta ja\nOppahasta. Saman sataluvun lopulta lienevät alkuisin Isonvihan aikoina\nmainitut talot: Taipalus, Koivula, Lohiluoma, Koukkari, Hakuni ja\nTassi, sitten Kohtala, Reinikka ja Saari, vielä Plosila, Levula ja\nÄijälä, Lipaskuusi ja Nikkoola, ynnä lopuksi Luovanjoella Kaukoola ja\nHomi. Mutta Kaihia, Käkelä ja Risku ovat 1700-luvun lähtöä [Niilo\nLiakka, Ilmajoen pitäjä. -- Myös, Kurikan sukutilain kunniakirjoja. --\nKohtala, nyk. pappilana. Lipaskuusi, nyk. Lipasti], samoin Jyllilä.\n[Kurikan seurakunta lahjoitti 1769 Jyllilän maat kappalaiselleen \"Isak\nAstrénille perillisineen niin kauvaksi aikaa kuin haluavat\".]\n\nMonet olivat ikivanhoja verotaloja, mutta toiset olivat kruununtiloja,\njotka maksoivat kuninkahan verua -- \"Ruot tin kuninkahallen piti\nmaksaa, kun foori kayy perimäs\".\n\nSiinä oli tarinain Hirvi-Heikistä lähtien kohta koko Kurikka savuamassa\n-- kaikki vanhoja tuttuja. Satoja vuosia kirkon tyvillä maanneet paapat\nja mummat elivät silloin parhaita päiviään, köykyttivät metsässä ja\npellolla, löivät puuta pesään, ja musta savu tuprahteli tornista.\n\nVarsin monet talontekijät virittivät tulensa aivan jokitöyrälle.\nLuovankylän talot olivat järjestään joen rannassa. Krekoo-äijä sytytti\nnuotionsa ja teki tupansa korkealle rantapättärälle -- Ätänottaksi\nsanotaan samaa pättärää. Entinen Kisko-paappa katseli Jyllinkoskea\njyrkältä talotörmältään ja huikahteli yli joen lusalaaselle. Sieltä oli\nmukava katsella, melkein kuin Emäkirkon lehteriltä.\n\nJa iso joki oli vanhojen vaeltajien parhaana valtatienä. Jokea nousten\nmonet olivat osuneet hyville kotisijoilleen. Virta oli vanha hyvä\ntuttu, se toi ja vei erämaan matkamiehiä ja sanomia.\n\nKulki tie kyllä sitten myös maata myöri pitkin jokivartta, kulki oikein\nvaltatienä. Luovan jokirantoja mutkitteli vanha rattastie, jota\nkesäisin ajettiin hevosella rattahin ja talvella niinkuin muutakin\ntietä. Mutta keväällä paisunnan, vahingonvetten, aikana, ei päästy\nmillään, kun koko Lapioneva oli järvenä. Se nähtiin jo Oppahan\nKurjenkivestä. Kun kivi joessa painui uppohon, ei Lupionevalle enää\ntarvinnut yrittää.\n\nVasta jälkipolvien pojat rupesivat siirtelemään kotituliansa vainion\nlaitaan ja valtatien varrelle. Moni talo on kyllä edelleenkin vanhojen\npaappojen panemilla jokirannan pohjilla.\n\nVanhat korpirantojen raivaajat tarvitsivat paljon maata -- hevoshaan\nperä piti olla kaukana. Mutta kun talot täyttyivät perillisistä, ja\npojat erosivat omiin savuihinsa, ei suurikaan rintamaa lopulta tahtonut\nvetää kaikkia yhdessä asumaan.\n\nMutta larvassa oli laajat maat, metsiä ja luomien rantoja aina\nperänevoja myöten. Sielläkin oli maata möyriä, nevoja luhtamaiksi ja\nlehmille laidunta.\n\nJa monet rintamaitten perilliset lähtivät kirves olalla painattelemaan\npitkin luomanrantoja, samoin kuin hyvät paapat olivat aikoinaan\nastelleet Korpijoen rantamaita. Paapat olivat etsineet omaa kotipaikkaa\nja löytäneet, pojilla oli metsissä jo jotakin katsottuna -- mäntyinen\nmäenlaita tai tervahaudan paltto, taikka koivuinen töyrämä tuomisella,\npihlajaisella luomanrannalla. Paattami ja kuusan kasvoivat kauempana\nryteikössä, kasvoi siellä kollinmarjapuskiaki, ja viinanmarjat siellä\npunoittivat.\n\nSiinä oli paras kotopaikka, ja mies oli heti kototöissä. Kirves rupesi\niskemään puun kylkeä, ja hirsikömmänä alkoi nousta. Pieni metsäsauna\noli korven raatajan parhain koti -- siitä paapatkin olivat aloittaneet\nsekä paappojen paapat. Korven omista hoidoista oli kaikkein mieluisinta\nlähteä korven töihin. Kun savuisen saunan ja tervashongan tuoksu oli\nmiehen matkassa, niin metsä tunsi kävijänsä ja otti omaksi miehekseen.\n\nUudistaloja, torppia, näin tehtiin larvamaihin rintalaasten\nmettäsaroallen, tehtiin vähitellen kokonaisia mettäkyliä. Ja yksinäisiä\nkorpelaisen koteja nousi luomien larvoja myöten kaikkein\nperimmäistenkin hevoshakojen perille, kontioitten ja kurkeloisten\nasuinmaille.\n\nVanhimmat raatajat ryskehtivät metsäsaunojen teossa jo 1700-luvulla.\nSavusuitsuja nouseskeli jo sieltä ja täältä perä metsiämyöten. Tuolla\nryöhäsi Ryönän ukko, tuolla Pirtti-Juha ja Pitkämöön äijä, tuolta\ntuikutti Viitalan tuli, tuolta Peräkampin, tuolla päin tuherteli\nPaskoon ukko, Poloven äijä, Pohojaasnevan ja Peräkorven röykyttäjät.\nKierähteli savukiemura jo Meskaasista, Noksoonmaasta, Luovankylän\ntakametsistä ja Syvänojan periltä.\n\nKovia miehiä olivat larvakorpien raivaajat -- isiensä poikia,\nedesmenneitten paappojen jälkipolvea, niinkuin pitikin olla, kun\nmetsäläisiksi ruvettiin. Sikalan Iikkoo meni Pahkavuoren taakse\nmettäsikojen naapuriksi, ryski sinne oman pesän ja repi suuren rämäkän\npeltomaaksi, Kalamoon Taavetti mennä tohmersi Vuorusjärven\ntakarämäkkäin laitaan ja laittoi metsäkömmänän kaikkein synkimpiin\nsydänmaihin. Sata vuotta on Kalmoossa jo asusteltu, kohta sata Sikalan\nmaassakin, metsä ainaisena naapurina. Kontioina siellä möykättiin\nsuuressa erämaassa, itse kontio möykkäsi samoilla mailla. Tuli karhu\ntoisinaan, kun kuuli asumisen pauketta, aidan taakse katsomaan,\nkarjahteli kiukuissaan ja nakkeli suuria kiviä.\n\nSamoille takanevojen laitamille asteli toistasataa vuotta sitten\nNiinistön Iisakki ja jyskäsi Niinistönkankaan taakse mökkipahasen,\nkaikkein kauimmaisen, ja kuokki ryteikköön pienen peltotilkun. Ei ollut\nnevanlaita ennen nähnyt jumalanviljaa, villiä metsää se kyliä osasi\npuskettaa. Iisakki kiikutti korpeensa selkälaipioillaan tynnyrin\nrukihia tallustellen peninkulman vastamäkisiä ja nevaisia metsäpolkuja,\nnäytti kuokokselleen rintapeltojen raskasta satoa, jotta tällaista\npitäisi antaa.\n\nJa metsäperä ymmärsi.\n\nIisakin kuokkumaa sai luomisen päivien jälkeen hoitoihinsa ensimmäiset\njumalanviljat. Maan elävät voimat heräsivät, juoksuttivat väkeä\npellonsiemenille, työnsivät kortta, tekivät tähkää ja terää.\nPerämetsien taivas katsoi hymyillen, ajeli pilviä idästä ja etelästä ja\nvihmoi vettä Iisakin pellolle.\n\nJa kuokkumaa antoi Iisakille selvän leivän.\n\nMaan raatajan luonto veti suuriin asumattomiin korpiin. Sisäkerrassa,\nrintaluitten alla, jomotti sama voima, joka oli isäpaappojakin polvi\npolvelta ajanut raivaamaan erämaita. Se oli suomensuvun ikivanha suuri\nperintö ja Isonkirjan suuri käsky. Se soi aina rinnassa, vaikka monet\nkorvenraatajat tuskin koskaan olivat korvin kuulleet:\n\n    \"Hedelmöitkät ja lisantykät ja täyttäkät maata\n    ja tehkät se teillenne alamaiseksi!\"\n\n\n\n\nRintapeltojen haltijoota.\n\n\n    Joka ruista kylyvää,\n    se ruista syöö.\n\nKorpien vaeltaja oli löytänyt kotonsa. Suuren joen metsärannoilla oli\nmieluista asustella.\n\nIso Korpijoki rantoineen ja metsineen oli kalamiehen, karhumiehen ja\nleipämiehen oikea erämaa. Jokitörmillä paukkui, metsätalon\npäiväpaisteinen aukko ilmestyi sinne, toinen tänne, ja sininen savu\nkierrähteli ilmassa -- entisten kivikirvesten ja kotalappien rannoilla.\n\nMutta jokirantojen ja luomanvarsien pelloksi raivaaminen oli ankaraa\ntyötä. Se oli elämänikäistä kirves- ja kuokkatappelua korpien,\nrämäköitten ja nevojen kanssa sekä samalla monesti veristä\nrinnustelemista susien ja karhujen kera.\n\nParahiksi jokirannan väättyrille. Menköönpä toinen ukko ja tehköön\nsamoin!\n\nMutta mikäs oli väättyrin olla -- oli kotonaan, luvatussa maassa. Ja\nmaa oli savipohjainen -- niinkuin pitikin.\n\nJokirannan mies iski kuokkansa savipohjaiseen maahan. Mättäät rupesivat\nlentelemään, kannot keikkumaan, ja metsäisen maan tumma pellonpuoli\nkääntyi kohti päivää ja taivaan kastetta. Maa ja mies, kaksi suurta\njumalanluomaa, olivat kohdanneet toisensa ja ruvenneet työkumppaneiksi.\nMolemmat höyrysivät suurista tulevaisuuden toiveista, ja höyryt\nsekaantuivat kuokoksella rätisevän tulen savuun. Maan ja tulen väet ja\nväättyrin väki kierrähtelivät kolmiyhteisinä jumalantuulessa kuokkumaan\nyllä ja viimein otollisina uhreina kohosivat korkeuksiin.\n\nJa alhaalla huuhteli kuokkumaan vieriä suuri joki, maanvanhin, katsoi,\nkuunteli ja odotteli.\n\nEikä kuokan varresta loppunut väki. Oli kuin Könni-vainaan kuokkaäijä\nolisi väännetty metsärannalle köykyttämään -- se vain, ettei se mennä\nsöhlännyt jokeen. Kaksin haaroin äijä painatteli, keikkui, keikkui,\nkuokka nousi ja laski lakkaamatta, ja mättäitä lennähteli kuokokselle.\nVain sen verran kuokka joskus pysähtyi, että mies ennätti\nhurstimekkoonsa hialla pyyhkäistä hikistä otsaansa.\n\nOli pian pieniä kuokkamiehiä ison perässä, ja kaikkien ase heilui, iso\nkeskellä harvaan, mutta kovasti, pienet sivuilla sukkelina. Toinen\npolvi köykytti samalla lailla, sitten kolmas ja neljäs. Metsäpesän\nympärille revittiin peltomaa toisensa viereen, raastettiin rantapuolet,\nmyllerrettiin mäkipuolet aina kivikkoihin ja Kissikaltioihin,\nLoukajanvuoriin ja Luirunmäkiin asti, puskettiin lopulta\nluomanrantojakin pitkät matkat.\n\nKorpirannan koti oli viimein aivan vainioitten keskellä, ja vainiot oli\nristitty kotoisilla nimillä. Oli Kartanokäälyä ja Kotopeltoa,\nAlavainiota, Ylivainiota ja Rantavainiota. Täällä oli Yliset pellot ja\nRintapellot, tuolla Mäkipellot, Keskipellot, Larvajatkot ja\nLarvapellot, tuolla ylimpänä männikön reunassa Hakavainio ja\nMettävainio, metsässä vielä Umpiaita.\n\nAlhaalla jokirannassa oli raivattuna Prunniluhtaa, Keskiluhtaa,\nHakuluhtaa ja Pahaarantaa, Haisuluhtaa ja Humalaperää.\n\nRevittiin kovaa korpimaata sulillen. Mutta tuli toisinaan töihin\näkkipysähdys.\n\nKauhea sota vaelsi kautta maan.\n\nOli tuskin päästy vähän elämisen alkuun, saatu kolmisenkymmentä\ntalonsavua nousemaan metsäjoen rannoilta, kun Nuijasota raivosi pitkin\njokirantoja, ja korven kuokkatappelu muuttui klupusoraksi. Paavoolan\nojantelussa otettiin yhteen, ja Piirtoolan kankahilla vasta oikein\nverissä päin tapeltiin ja tapettiin -- hanget punertuivat Etelä-Pohjan\nylpeitten, vapaitten miesten verestä. Jo taas yli sadan vuoden perästä\npaukahti surkea Isooviha -- ryssä ryntäsi kautta maan, ja veri punasi\nhanget. Sai taas sota sata vuotta myöhemmin, Ryssänviha -- jälleen\nryssä riesana, ja maa kasteltiin verellä.\n\nEi riittänyt Korpijoenkaan savipohjaisille vainioille vain miehen hiki,\nne vaativat vielä verta. Ja saivat. Mutta sitten ne vasta oikein omat\nolivatkin, omalla hiellä ja verellä ostetut ja kastetut.\n\nKalliit olivat verot -- sitä kalliimmat isien pellot.\n\nSitä äkäisemmin ruvettiin töihin, kun taas päästiin rauhassa raatamaan\n-- pakolaisetkin saivat palata pakolarooltansa metsistä luomien\nrannoilta. Kirves iski jälleen puun kylkeen, kuokkaäijä poikineen\nilmestyi metsittyneille pelloille, ja lapio lähti aukomaan umpeen\nmenneitä ojia. Maat olivat aivan ruomenes ja itkivät kurjuuttaan.\nPyörtänöitten tiheät pajupuskat olivat kuin maahan jääneitä ryssiä,\nvihollisen viimeisiä, samoin tuhatpiikkiset karrat pitkin peltoja.\nPuhtaaseen saveen asti kumpaisetkin olivat puskeneet juurensa. Irvissä\nikenin ne kaikki iskettiin nurin ja poltettiin.\n\nSavipohjainen elävä maa sai taas kääntää piiloisen puolensa kohti\njumalanpäivää. Vanhat tutut kotipellot hymyilivät hyvinä ystävinä.\nOltiin jälleen kaikin samaa kotiväkeä, pellot ja pellontekijät, suuria\ntyökumppaneita, oikein veriveljiä. Kuka olisi uskonut, että kotipelto\nsaattoi olla niin oma ja rakas?\n\nNyt vasta elämä alkoikin, nyt vasta maa tuntui tutulta ja omalta, kun\noltiin veriliitossa.\n\nJa jumalanviljan ala rupesi levenemään yhä enemmän. Mettäpuskat\nhävisivät aukeilta, vainio liittyi vainioon, naapurinkin vainioon, ja\nnaapurikylät tapasivat toisensa samoilla pelloilla. Aitoja vain oli\nvälillä ristiin rastiin pitkin lakeutta. Oli viimein koko rintamaa\nkahta puolta jokea yhtämittaisena aukeana, jokirannat alhaalla luhtana,\npellot ylempänä talojen ympärillä, sikavallit sivuilla, metsässä\nitikkaan laituumena suuri pruta.\n\nJa maa, jumalanluoma, elätti toisia jumalanluomia, karjat ja kaikki --\nmaattomatkin. Väkevä maa antoi, kun vain oli ottajaa, eikä se pettänyt,\nkun ei vain sitä petetty. Maa kysyi kuokkaa, eikä turhia puheita, ja\nkuokan kolosta löytyi leipä.\n\nJokahinen tunsi maansa, liittokumppaninsa, ja tiesi, mitä se vaati  --\nkohta ruumiin ja sielun, ilman petosta. Ja se sai ne. Isäntä,\nhurstimekkoo, asteli edellä, hurstimekkoinen väki paineli perässä, ja\npellolla aherrettiin kaiket päivät aivan rutajamatta, kuin olisi ollut\nhenki kysymyksessä. Niinkuin olikin. Etunoukassa asteleva hurstimekkoo\nsanoi:\n\n    \"Jos maa ei anna leipää,\n    niin ei sitä muoltakaa saa.\"\n\nOli kyllä kuultu kirkossa ja luettu kirjasta, että työ oli pantu synnin\nrangaistukseksi. Mutta ei se siltä tuntunut. Pursuvat elämänvoimat\nvaativat työtä ja liikkumista, ja tuorehelta tuoksuva maa odotteli\nhöyryten hoitajaansa, lapiota ja kuokkaa ja kylväjän kouraa. Oli suurta\njumalanpalvelusta, kun hurstimekkoinen kansa itseään surkuamatta,\nhartiat höyryten köykytti pellolla täysinäiset päivät, oli kymärässä ja\nkumarruksissa varhaisesta huomenhetkestä hamaan ehtoohin asti. Se oli\nkuin harrasta rukousta. Sitä jumalan viljalla siunattu pelto parhaiten\nkuuli.\n\nKoko talonväki, isännästä pahaiseen paimeneen ja emännästä pieneen\nlapsennammaan, eli samassa hengessä. Trengit ja piiat puskivat kuin\nomaa peltoaan, äestäjäpoika, vaikka housujenpersusta repalehti, astella\nhaarikootti kuin itse isäntä, ja tyttökersa kuokkia toksasi ojamaita --\nhikinen olkapää luikki rikkinäisestä paidan hiasta. Itse kukin tiesi,\nmihin hän kelpasi, jokaisella oli jotakin virkaa. Vain kaikkein häjyin\ntenava sai kuulla: \"Sull' ei ole mitää virkaa. Sin'et kelepaa vielä\nmihinkään!\"\n\nOli toki tenavallakin hänen \"virkansa\" -- oli edessä suuri tulevaisuus.\n\nKirves ja kuokka olivat pellon palvelijan ikivanhat työkalut,\nvirkavärkit. Hyvä oli sitten jo rautanoukkainen lapio, jossa oli puinen\npesä ja varsi, hyvä oli leveäteräinen ojapiilu puunjuurien katkoja,\nkontonevan viiltelijä. Kovin tarpeellinen oli aarra, jonka rautainen\nleipä tonki maata, ja puinen sianleuka sitä levitti, tarpeellinen myös\nsianleuaton lieppuaarra, jonka kahtaalie käännettävä puinen siipi.\n_lieppu_, penkoi multaa milloin toiselle, milloin toiselle puolelle.\nVarsin tarpeellinen oli rautapiikkinen äjes ynnä rautakourainen\nkrökkyäjes, sekä sitten vielä luja, maata kääntävä rautasiipinen\n_fältti_ ja viilletaarra, jonka julma rautainen puukkoo viilteli ketoon\nsyviä piirtoja. Tarvittiin myös _lata_, leveä kuin ladonovi,\nmaakokkarehien kolistaja, tarvittiin vahva puinen taikka rautainen\nsontatarikko, tarvittiin vielä pieni krökky ja kovettu kolmipiikkinen\npirunkoura, jolla tunkiota revittiin. Näitä kaikkia kun oli liiveris ja\nliiverin orsilla, jo talo tuli toimeen. Kun työmaalle asteltaessa oli\nmatkassa oikea ase aina ajallansa, maa oli hyvin kuuliainen.\n\nOli polvesta polveen, kaukaisista nimettömistä paappojen paapoista asti\naherrettu pellon palvelijoina, ja pojat olivat tehneet perässä, minkä\nisät edellä, Maantuoksu ja pellonkäry olivat painuneet veriin ja\nkulkeneet perintöinä jälkipolville. Vasta kikistä vieroitettu peltomaan\nperillinen oli saanut välisärpimikseen ryypiskellä rukihista\npenkkivelliä, aikamiehen suurusta.\n\nPenkkivellillä ruokitusta pellonpojasta saattoi vielä paisua rukihisten\nvainioitten pääpaappa, jonka piti tietää, kuinka maata asutaan, piti\ntietää ja asua, niin ettei suinkaan voitu sanoa:\n\n    \"Taloon all' on anturat\n    ja hyyppäteekki-velekaa.\"\n\nSiinä olikin tietämistä.\n\nParasta oli puskea aina hartiavoimin, iskeä kuokka silmää myöten ja\npolkea lapio pohjaan asti. Ja sen mukaan piti elääkin, eikä kepsutella\nherrojen perässä niinkuin muutamat isoiset naapurikirkon isännät, jotka\npäiväkausin vain kävellä paarustelivat isoontuvan laattialla taikka\npihamaalla ja ylpeilivät:\n\n    \"S' oon häjy taloo,\n    jok' ei isäntää laiskana elätä.\"\n\nVälihin vain aikansa kuluksi kissiä maksittivat.\n\nHurstimekkoo oli oikean pellon paapan virkapuku, ja känsäinen koura,\njoka vastasi herrojen käteen kaarnaiselta metsän häkkyrältä, oli komea\ntyönmerkki. Niistä nähtiin, että oltiin kotoisin sieltä, missä tehdään\ntyötä ja syödään rukihista leipää.\n\nJa jätetään perillisille velaatoon taloo.\n\nSiinä olikin vaarille kylliksi virkaa, vielä enemmän, jos poikaparveen\nsattui perillinen, joka ei oikein ollut taloohin päin, hajoitti vain,\nmitä äijä haali kokoon. Mutta tavallisesti karhulla oli karhunpojat --\npaappojen perilliset samoja työn röykyttäjiä kuin isätkin. Näinpä talo\nsaattoi lasketella isältä pojalle kautta monen polven, kautta\nvuosisatojen.\n\nKurikan jokirinnoilla on vielä kymmenittäin vanhankansan taloja, joiden\ntupatulta sama suku on hoidellut ainakin kaksisataa vuotta. Ahkerat\npaapat ja mummat sekä heidän yhtä ahkerat jälkeläisensä ovat hoitaneet\nsuuren leiviskänsä, jopa niin hyvin, että puolet sukutiloista\npolveutuvat aina 1500-luvulta. Vanhimpien talojen esiäijät,\nharmaakauhtanat, ovat köykyttäneet Nenättömänluoman rannoilla, Kurikan\nkylätörmällä ja Krekoolan jokitöyrällä jo neljäsataa vuotta takaperin\n-- samoihin aikoihin kuin Agricola kirjoitteli aapestansa, ja Lutheerus\nsaarnasi Saksanmaalla. Hirvi-Heikit, Krekoo-äijät, Kisko-paapat ja muut\nedesmenneet metsänukot ovat panneet lujat pohjat ja kantaneet\nraskaimman kuorman.\n\nSamojen ukkojen alustamia maita ja sytyttämiä savuja monien polvien\ntakaiset perilliset vieläkin hoitelevat. Ne ovat luvatun maan pyhiä\npeltoja. Ja tupatuli, joka savuaa samoilla sijoilla, mihin hyvät\nisävaarit sen ensi kerran virittivät jo aikoja, aikoja sitten, on\nsiunaten pideltävä pyhä tuli.\n\nEdesmenneitten isien hyvä henki huokuu pelloista ja tupatulista. Vaikka\npaapat makaavat jo multana, heidän verensä virtaa elävänä jälkipolvien\nsuonissa, heidän työnsä yhä jatkuu, ja heidän peltonsa tuottavat\njumalanviljaa.\n\nVanhat paapat ja mummat, peltojen hyvät haltijat, yhä elävät -- -- --\n\nOli kovia miehiä ennen, oli vielä jälkeenkin, loittoselkäisiä,\nisopersustaisia ukkoja, jotka kesäkaudet möyrivät vainioilla ja\nsyksyllä kantaa retuuttivat rukihia aitanlaarit kukkurapäähän. Hyvä\noli, että oli. Isot mennä rytistivät edellä, pienet rehkivät perässä,\nminkä jaksoivat. Vanhat sanoivat:\n\n    \"Kranni krannin asumahan opettaa.\"\n\nEntinen Viisas-Levu, Matti isäntä, joka eli toistasataa vuotta\ntakaperin, asui Levulaa, puolen manttaalin taloa, kuin aikamies, teki\ntervaa, poltti potaskaakin, pisteli vielä alamunakkahan asumisensa\nylähä, ja oli hyvänä oppina muillekin. Loukajan faari, Tillifaari,\nmainittava Väkevä-Tuisku, rysmäsi metsään Loukajanvuoren laitaan oikein\naika talon ja repäisi pelloksi suuret nevamaat vuoren vieriltä aina\nTillihin asti. Väkevä-Tuisku oli tavaton ukko, talokin oli kuin linna,\nvellikello katolla. Seitsemällä, kahdeksalla hevosella Loukajassa\najettiin, yhdeksän trenkiä oli ajomiehinä ja talon töitä ryskyttämässä.\nKova asumamies oli Tilli-faarin poikakin, Laitilaanen.\n\nMutta Käki-Jaakkoo oli koko Käkelänmäen isäntä -- Jykylä-Käkelä sai\nolla syrjässä, kun Vanha-Käki rellesti. Suuria luonnonluhtia Jaakkoo\notti ylähä, räävitti Lusankyrönkin ja asui maata, niin että sai\npalkinnoksi sellaisen fältin, jota piti vedättää kahdella hevosella.\nVaikka olisi annettu kymmenen hevosen kiskottava, ei Käkelästä olisi\nvetovoima loppunut. Olisi vielä viimeiseksi pantu aisoihin kruununoris,\ntavaton kolju, jonka tunsi koko kirkkokunta -- niinkuin tunsi\nKäki-Jaakoonkin. Vanha Leetenius varsin tunsi ja huusi, kun Jaakkoo\ntuli pappilaan: \"Tuokaa puuroo -- täälä olee Käki!\"\n\nHyvin tiesi myös Yli-Sänttin Mikki, kuinka maata asutaan, kuokitti\nnevoja monin kymmenin tynnyrinaloin, kuokitti talon lähimailla suuren\nrämäkkäisen alingon. Kaiket kesät oli Mikin mailla kuokkureita ja\nojamiehiä, eikä työ loppunut ennenkuin rämäkkä oli repäisty. Miehet\nkuokkivat isännälle nevan ja kunniakirjan -- itse saivat känsäiset\nkämmenet ja joukolleen leivän. Rakennutti maanraivaaja Mikki uuden\ntupararin, Piillingin mestari piirteli mallit, ja männikön laitaan\nnousi niin kovettu pytinki, että Pitkämöön patruuna jo imehteli:\n\n\"Siitähän tuloo koko hoveräätti!\"\n\n\"Hoveräätti-Säntti\" siitä tulikin.\n\nKaikkein kovetuin maanpruukari taisi olla Ala-Jyrän Aleksanteri, joka\nröykytti rintamaita Pölhölänmäkeä myöten sekä otti sulille suuria\nLuomaanluhtia ja asui kaikki kaikkein parhaaseen reiruhun, Santerin\npäämääränä olikin:\n\n\"Kun sais maat sellaasehen reiruhun, jotta tulis sata tynnyriä\nrukihia.\"\n\nSai Santeri sitten jo kaksikinsataa, sai myös kunniakirjan. Mutta\nasumapaapan parhaana kunniakirjana olivat pellot, jotka jaksoivat\nlykätä viljaa joka lajista niinkuin heille oli määrätty.\n\nOli rintamaalla asumamiehiä, Koiviston Juha oli kovettu, revitti nevaa\nja rämäkkää -- Viitalan Klasinevalla oli kymmenen heinälatoa samassa\nlinjassa. Larva-Kurikka oli tyränni peltomies, ja Oja-Kurikka oli jo\nsyntyperältään tavaton työntekijä ja maanraataja -- ilmankos oli\nmonesti mainittua työntekijäin sukua.\n\nJokivarsi oli pitkä, ja rintapelloilla isännöi, kotopihoilla köykytti\nmonenlaista ukkoa -- jokainen laillansa. Änkkä-Paavoolaanen, iso\näijänkölso, hääräili äkäisenä keskellä maailmaa, söi perunavoita ja\nkehahteli:\n\n\"Tä-tä-tämä sitten on hyvää ja halapaa!\"\n\nMutta Plosilaanen pisteli talkkunaa päretlastalla, väänsi päätään ja\nörisi:\n\n\"Hyvää on, mutta tyyristä!\"\n\nAika ukko oli Reinikan Hesee, kevarin isäntä, joka korventeli tervaa,\njoi joskus koko viikon ja näki topuja, sitten taas kievehti työn\nkimpussa kuin kiiliäinen. Ja mikäs oli Mansikon Jukka, Keski-Jyrän\nentinen Häjy-äijä, Reinikan Heseen appivaari -- toinen hyvä,\nhäjyjalkainen kääkerrös? Oli Jyrän ojantehen vierillä vielä muitakin\nsamanlaisia vaareja: iso ja paksu Polsoi-faari, paakales, sekä\nAla-Jyrän Paha-faari, kärnäkkä. Kun rantatöyrien raatajat sattuivat\nyhteen, ja muminan keittämää kotipellon viljaa oli pöydällä potällis,\näijät pian alkoivat metuloida. Paapat olivat kohta maahan pantavia\nhomesnoukkia, mutta pellonvilja valoi heihin uutta elämää ja henkeä.\nPaha-faari priuteerasi ja rotkasteli yksinään, mutta Polsoi ja\nHäjy-äijä rytyyttivät toisiansa rintapielistä. Polsoi äyskähteli:\n\n\"Tälläästä faaria ei ole koko Suomenniemes... ei ole, eikä tule!\"\n\nKylmän-Jyrän Häjy-äijä hypätä käpsahteli ja karjui:\n\n\"Haataa vie tohorinki mennä vaikka yösyrännä kirkonmaahan!\"\n\nYli-Jyrän metsäisellä mäellä astuskeli Juha-paappa, aika paappa olikin\n-- kahdeksan korttelia kainaloitten alta ympäri. Tavallinen mies paapan\npälsyissä oli kuin vasikka lehmän parressa. Kun Juha suutahti ja\nnyppäsi lakkinsa pellistä ja katsoa mulkoili silmän valkoosilla, ci\nkukaan tohtinut ei irahtaakaan. Yhtä kovettu oli entinen Lohi-Jaakkoo,\njoka koppasi syliinsä nevaan uponneen lehmän, kantoi kuivalle maalle ja\npuhisi:\n\n    \"Raskas on raavasta lehemää kantaa,\n    mutta hehevolehemän kantaa helepooksensa.\"\n\nOli pitkällä rintamaalla sellaisiakin vaareja, joilla ei vain aitta\nollut täynnä rukihia, mutta vielä kaapinloota täynnä rahaa ja revenssiä\ntaikka oli niitä arkun pohjalla, taikka tuohikontissa aitan jyvälaaris.\nSiellä säilyivät varkahilta, Myllykylän äijällä oli sängyn pohjalla\nkoltin alla iso kissinnahka pullollaan hopearahoja, ja se helähteli\nhyvin korjasti äijän kourissa. Korpelaas-vainaa talletteli revenssejä\nja rahoja tyhjässä tynnyripuussa aitan loukossa, ja muorikin muisti\nvaroitella:\n\n\"Jos valakianvaara tuloo, niin tuon tynnyripuun pitää täältä juuri\nkiiruhusti hakata uloos.\"\n\nVain uupumattomalla työllä ja kovalla säästämisellä oli rahoja saatu\nkokoon, eikä niitä kenenkään kätköissä kovin tuhottomasti ollut. Mutta\nrahatalot arkkuinensa, jyvälaareinensa ja kissinnahkoinensa olivat\nkumminkin entisten ukkojen rahapankkeja, ja rahapaapat pankinjohtajia,\njoilta inträssiä vastahan sai laihnata, kun tarvitsi. Piti vain antaa\nrevenssi, jossa oli lujat takoosmiehet ja kaksi vierasta miestä\ntoristamas, vielä puumerkit nimien alla ynnä inträssiä kuusi prosenttia\nsaralta vuores. Parhaitten paappojen hallussa saattoi olla muutamat\ntaloonkirjakki panttina.\n\nTaisi raha tehdä joskus välipään ja loppua -- ainakin jonkun paapan\npankosta, niin että piti ruveta rutajamahan:\n\n\"Ei-ei ole, kuule, nyt rahoja! Kovasti on huono aika, huoono aika.\nMutta rukihia, kuule, on vähä... Ota niitä ja myi, niin saat rahaa.\nKolomekymmentä markkaa, kuule, tynnyri!\"\n\nMikäs siinä, täytyi ottaa, mitä sai, ja revenssi tehtiin inträssin\nkans. Mutta kun piti lähteä aittaan mittaamaan jyviä, hyvä paappa,\naitan avainta ottaessaan käännähti ja hoksasi:\n\n\"Älähän nyt, kuule! Kyllähän sulla, kuule, on siinä vaivaa ja menöö,\nkuule, aikaa, kun pitää lähtiä niitä kaupoottelohon... Minä, kuule,\nostan ne ja maksan rahat... taitaa juuri ja juuri niin palijo olla...\nNiin pääset, kuule, vähemmällä vaivalla, Kakskymmentä markkaa, kuule,\ntynnyri!\"\n\nMutta Hyövällin äijä ei mielellään aukaissut raha-arkkuansa, nahisi\nvain:\n\n\"Vihamiehiä niistä saa, kun laihnaa rahoja.\"\n\nLaihnan pyytäjät taas pahkuloittivat:\n\n    \"Makaa kun koira luun päällä --\n    ei syö itte, eikä anna toisellen.\"\n\nArkipäivinä olivat parhaatkin paapat kovia työn röykyttäjiä ja työnsä\nnäköisiä, mutta kun he pyhänä mumman kanssa ajaa poukottivat kirkkoon,\nniin mumman kutomat, Kakkorin färjärissä klanstatut kesäharmaat\nläikkyivät päällä, vattalla kelluttelivat vanhan körnööpilääsen\nplakkarikellon hopeakuorista Jyllilän kulturilla teetetyt kieruperääset\n_kälijyt_, ja päässä keikkui Äällingistä ostettu leviäperäänen\nverkalakki.\n\nMutra viikolla heilahteli hurstimekkoo vainiolla koko päivän. Vain\nsilloin, kun vellikello alkoi katolla pompottaa, asteltiin kotiin\nsyömään ja levähtämään.\n\nAika paapan katonharjalla piti olla vellikello, jotta ohitse kulkijakin\nnäki, että oli. Ja sen piti soittua, niin että kuului yli koko kylän.\nMonen vanhan paapan kellolla oli oma soittonsa, joka sanoi jotakin,\nettä muutkin kuulivat. Tavallisen talon kello kalkatteli:\n\n    \"Vellillen, vellillen,\n    puurollen, puurollen --\n    tule jo pois!\"\n\nMutta Koiviston kylältä kuului komeasti:\n\n    \"Silakan lakakaukalo,\n    hompunpala, hompunpala,\n    silakan lakakaukalo,\n    hompunpala, hompunpala --\n    kuinpa sitäki aina sais!\"\n\nEmäkirkolta päin kalahteli:\n\n    \"Kun panorahat loppuu,\n    niin anturat on alla!\"\n\nKäkelänmäellä vasta ylpeästi helistettiin, lueteltiin oikein nuotin\nmukaan isäntä, kahdet ruorivaivaaset, Körri ja Sifferi, sekä kahdet\npiiat:\n\n    \"Käki-Jaakkoo, Käki-Jaakkoo -- Körri!\n    Prinsessa, Prinsessa -- Sifferi!\n    Mustasääri-Hessa, Mustasaäri-Hessa!\"\n\nSänttin paapan kellohoito hoki aina samaa sakiaa:\n\n    \"Tytynpää, tytynpää,\n    tytynpää, tytynpää...\"\n\nEikä siitä sen valmiimpaa tullut.\n\nPuurolle ja vellille kellot kutsuivat, puhuivat ne myös isännistä ja\ntalon asioista, helähteli niiden soitossa tynnyripuitten hopeat,\nrevenssitkin kahisivat. Motkottivat kellot vielä maista ja metsistä --\nja kannattikin.\n\nSillä entisillä paapoilLa oli maata vaikka kuinka paljon. Mettäsaraat\nulottuivat leveinä, ainakin peninkulmaa pitkinä sorkoona selekälinjahan\nasti, ja selkälinjan takana vielä oli alamänninkisarkoja. Aika talon\nisännillä oli maata melkein manttaali, ainakin puoli, aika ukko oli jo\nneljäsosan möyrijä, tuli hyvin toimeen kahdeksasosalla. Siihenkin jo\nmahtui joka lajia, mitä talo tarvitsi: rintapeltoa, luhtaa ja metsää\nsekä nevaa kytömaaksi.\n\nTällaisia paappoja rukihiset rintapellot kasvattivat, kasvattivat joka\nvaarin omaan laihinsa, niin että, minkä oli eri peltoa, eri oli pellon\nmöyrijääkin. Oli paappaa niin pitkälti kuin rintamaata riitti, kovia\nvaareja vielä vanhanakin. Nikkoolaanen kaahi jo kahdeksattakymmentään\nja vain kehahteli:\n\n\"Minä pruukaan saunasta tulles potkia puohoni ja sanua: paranen minä\naina vain!\"\n\nParanivat monet mänttinahkaiset paapat, minkä paranivat vielä\nkahdeksillakymmenillään. Mutta kun tuli loppu, niin tuli. Vaari\nkuukahti kesken köpöttelemistään jonnekin, joskus ruispeltonsa\npyörtänölle.\n\nSoittuivat kohta kahdet kellot kirkonharjoilta, vuoron perään\nmoukuivat. Ne soittuivat tuttuina kuin kotiharjan kellot, vielä\ntutummin: ne kaikuivat kuin juhlakellot. Ne ilmoittivat pitkän\npäivätyön päättyneen ja kutsuivat paappaa kotiin.\n\nNe soivat vain paapalle, eivät muille -- kutsuivat kuin juhlaan.\n\nJa vaari pääsi parhaisiin hoitoihin -- oman kirkon tyville, oman\nrakkaan joen tuttuun törmään, rintapeltojen vierille.\n\nSiellä hänen oli hyvä levätä pitkän ja raskaan päivätyön päätteeksi...\n\nMansikon Jukunkin.\n\n\n\n\nLarvamairen raatajia\n\n\n    Kaukaa pitää näläkää ohojata.\n\nRintapeltoja asuivat taloolliset Hirvi-Heikeistä ja Ätänettan äijistä\nalkaen. Jokivarret oli heille, rintalaasillen, annettu -- siinä oli\nheidän hyvänsä.\n\nMutta larvamaat aina alamänninkejä myöten olivat torpparien ja\nmettäkyläästen osana. Miestä nekin kaipasivat, sitkeää selkää ja\nkänsäistä kouraa, Niinistön Iisakkia, Relles-Samelia, Kärhys-äijää,\nKarhulan Jolli riepuakin, joka elämänikänsä repi hallaista Näätäkorven\nlaitaa ja hengissä juuri pysyi.\n\nHiellä ja verellä on larvamaatkin lunastettu ja omiksi pyhitetty.\nTorpan miehestä vasta hikeä puristettiinkin. Kuiva uupunut ukko parka\nei paljoa painanut, kun häntä kuusin miehin kiikutettiin uukkongin\nkautta kirkonmaan hoitoihin. Hän, jos kukaan, kaipasi lepoa.\n\nKuokka heilui aina peränevoja myöten. Korpikontioitten yksinäisiä pesiä\noli luomien rannoilla siellä täällä -- Karhulaa, Kontiota, Susivuorta,\nMoukolaa, Ristirämäkkää, Riitakorpea, Kolahrosta, Kalsiaa, Pyrylää,\nRouheenmaata, Pertujärveä -- oli myös kokonaisia mettäkyliä torpparien\nrepimissä aukeissa.\n\nEi tänne larvamaille ollut kuninkaitten kulkukeinoja, vanhoja\ntervateitä vain koluuteltitn kärryillä kivien ja kantojen kautta\nsilloin harvoin kuin oli asiaa. Eikä kaikkiin kyliin ollut edes\ntervatietä, vain pahainen mettänpolku, jota mennä pokkailtiin\njalakatanuusin, vetelien nevojenkin ylitse huonoja portahia pitkin. Ja\njos ukon piti metsäpesälleen jotakin kuljettaa, hän sai paariilla ajaa\nröykyttää polkua myöten. Hevoskopukka oli aisoissa, aisojen notkeat\nlarvat laahasivat maata, larvojen varassa oli lava ja Lavalla\nkorpiheikin tavarat. Karhukin parhaana kuninkaana saartoi joskus samaa\nmetsäkeinoa tallustella.\n\nMutta kun kaitojen mettäpolkujen kulkijat joutuivat jokivarren lavealle\nvaltatielle, he silloinkin astella pökkäilivät omalla laillaan. Ainakin\nrintalaaset sanoivat:\n\n    \"N' oon mettäkyiääsiä,\n    koska astovat noon ylähäättee.\"\n\nEikä kaukaisille metsäperille kuulunut kirkonkellojen moukuminen.\nLehmänkello vain mouhusi ja lampahankello kalahteli -- siinä oli\nkorpelaiselle isoa- ja pikkukelloa. Ja siinä oli larvamaitten\nraatajalle kylliksi vellikelloa, kun kakarat karjuivat portahilta\ntaikka vainion veräjältä:\n\n\"Tulukaa syöö-mähän... Pylysyvelli jähtyy!\"\n\nRintalaisilla oli tuvat, kahdet peräkamarit, porstuakamarit ja kamarit\nkokillaki, erustuvat ja vielä pihan puolessa trenkituvat, sittec pihan\ntakana aittaa, puoria, luttiratia ja liiteriä, tallia, navettaa,\nlammasnavettaa ja sijantiijua, navettalatua, puilatua ja paskalatua,\nynnä tuonnempana sauna, riihirati ja pernakuoppa. Jo oli kaikki minkä\nmanttaaliin pantu, oikein jyvitetty maa tarvitsi.\n\nYhtä hyvin oli metsäkylän ukolla tupahoidot ja muut, sen kuin ukon\nhoitoihin uskottu luoman rantakappale tarvitsi. Eikä se tavattomia\nvaatinut. Viis-, kuusseinäinen asumus: tupa, porstua ja porstuan\nsivussa kamaripöksä, johon tuvasta oli ovi -- hyvä oli, enempää ei\nkaivattu. Vain joissakuissa torpissa saattoi olla peräkamari, kaksikin.\nPienen ruohoisen pihan vierillä oli puori ja puuliiveri, talli ja\nnavetta, karjalato ja katosalusta, tunkio ja hyvä nurkantausta, riihi\nmetsän laidassa, perunakuoppa maen laidassa, ja luoman ranteessa\nnokinaamainen sauna, pari vihtaa pelsimen noukalla, seinän vieressä\nkorvee ja korkeakoipinen pyykkilavitta.\n\nHarmaa, airaksenkarvaanen oli metsän asumus. Hyvin se sopi, samoin kuin\nkoko torppakylä korpiseen ympäristöönsä, vielä paremmin, jos jäkäläinen\nkallio natisevine honkineen komotti takana, ja metsä tohisi. Ei\nmettäkylä kysynyt koreuksia, harmaassa hiljaisuudessa vain tuhersi,\neikä metsäkään moittinut.\n\nOma oli metsän koto, siinä sai olla ja asua kuin isäntä -- vaikka\n_isäntiä_ oli oikeastaan rinnalla. Mettäkylän raatajat olivat vain\nKorpi-Heikkejä, Pirtti-Mikkejä, Kontion Köyssyjä, Liisan Samppoja,\nMouko-Tanelia -- olisivat kyllä rumasti katselleet, jos heitä olisi\nisänniksi nimitelty.\n\nJokirannan isännän peräkamarin -- pieneet peräkamari oli isännän kamari\n-- kaapin Laatikossa oli kovetut taloonkirjat, joista nähtiin, että\noikeassa paikassa ne olivat ja omassa kaapissaan, kun olivat isännän\nkaapissa. Luoman ranteen Juhan kamaripöksän kaapin komerossa oli torpan\nkontrahti, kovettu paperi sekin ja tarkoin pidettävä tallella, ettei\nvain joutuisi kersojen käsiin. Siitä nähtiin, kuka täällä asui ja\nisännöi.\n\nSait mustaan korpeen kopeltaa pesäsi, puskea päiväpaisteisen aukon,\nahertaa siinä elinaikasi, muorinkin elinajan ja ottaa leipäsi, minkä\njaksoit. Kun ennätit elämäsi takarantaan, oli luoman rantakin\npuolestasi valmiina. Ja tapahtui pieni vaihtokauppa. Rintapeltojen\nisäntä sai valmiiksi raivatut larvapellot, sinä pienen valmiiksi\nkaivetun kappaleen kirkonmaata rintapeltojen vieriltä. Täyden hinnan\nolit kyllä maksanut kolmikyynäräisestä rintamaastasi, mutta siinä\nolikin iankaikkinen kontrahti.\n\nTorpan kontrahti, pienen kaapin paras paperi, oli kuin raatajakumppani.\nYhdessä elettiin ja raivattiin korpea ja vanhennuttiin muori\nkolmantena. Ja sitten tuli yhteinen loppu. Torpan raatajien ikä loppui\n-- niin myös kontrahdin.\n\nEi kaapin komeron paperi ollut kovin suuri, mutta paljon siihen mahtui\n-- koko korvenaukon elämän vaellus. Kellastuneessa paperissa sanottiin,\nmihin sait kuokkia peltosi, mihin raivata luhtamaasi, mistä sait ottaa\naitavärkkisi, mistä hakata polttopuusi ja huoneittesi hirret, sanottiin\nvielä kaikkein tärkein asia -- milloin piti mennä talon töihin.\n\nEntisen Pihlaja-Jaakoon kontrahdissa sanottiin näin:\n\n    \"Tämän kautta vastaan otan minä Aleksanteri ala Jyrä ynnä vaimoni\n    suostumuksesta minulta omistettavan ala Jyrän perintö taloon N:o 3\n    Torppariksi Jakob Isakin pojan Ja hänen vaimonsa Serafina mikin\n    tyttären heidän molempain elinajaksi seuraavaisilla eduilla ja\n    ehdoilla nimittäin\n\n    1 si Saa hän rakentaa huoneensa entisehen Pihlajamäen hakahan\n\n    2 si Pelloksi saa hän ylös ottaa ne vanhat pelto kedot Jotka alkaa\n    Harjun rajasta Joita on 20 Ja vielä peltomaata saapi hän kaikki\n    sen maan kun on huoneista mäkitiehen asti Ja kun se on kaikki\n    peltona niin sitte saa tehdä peltua Pyynpesän nevan rinnan\n    puolellen mitä siinä on pelloksi kelvollista kun hän pitää reidus\n    aidan Ja ojan talon rajalla Vaan taloon on oikeus ottaa savia\n    kydöllensä pitkin Lukkarin rajaa mistä hyväksi näköö ja kulkutie\n    pitää olla vapaa talolla näiden maiden läpi\n\n    3 si Luhtaa saa hän Isoolta luomilta perä sadasta Harjun rajasta\n    rintahan päin yli saraan sata viisi 105 kyynärää tämä tulee vasta\n    sitte kun välltorpan muori kuolee Ja sitte pitää hänen siitä\n    tekemän Hevoos taksivärkkiä seittemän 7 päivää vuosittain kesällä\n    silloin kun taloo vaati mies ja hevoonen omin roskin mutta jos ei\n    hevoosta ole niin sitte pitää tehdä työtä yksi 1 viikko heinä\n    aikana yksi 1 viikko leikkoo aikana ja omin roskin talon ruas\n\n    4 si Mettää saa hän hakata tarpeelliset Huonesten rakennus aineet\n    ensimmäiset mutta Jos huones palaa eli lahoo huolettomuuden tähden\n    niin ei saa taloon mettästä siihen mitään apua toisi kertaan Aidat\n    saa voimas pitää mettästä vaan seipähät pitää halkomalla tekemän\n    Ja kaikki mitä tarvittoo mettästä niin Ladvasta rintahan päin\n    Polttopuiksi saa ottaa kuivia ja maas makaavia\n\n    5 si Taksi värkkiä pitää hänen tekemän työtä nyt kohta aikain\n    Joka neljännen viikon vuosittain kaikki taloon ruas mutta omilla\n    työ aseillansa kun edellä sanotaan mitä työ aseita tarvittoo\n    mutta Jos taloo ei tykkää taksivärkin tekiästä niin pitää maksaa\n    rahas sen jälkeen kun kulloonkin kelpaavan työmiehen palkka on\n\n    6 si Jos ei torppari ole niinkuin kontrahti viisaa niin taloo saa\n    lunastaa torpan taloohin koska hän hyväksi näkee kun maksaa\n    torpparille yhden 1 markan Joka kapan maasta mitä torppari on\n    Uudesta tehnyt Ja huoneista 2/3 osaa kun mettän frahti on ensin\n    pois räknätty Ja tätä torppaa ei saa myidä eli vaihtaa missään\n    tapaukses silloon kadottaa se oikeutensa. Ja Jos maat tulis\n    jaettavaksi Jonki pakon tähden eli talosta erotetuksi osa pois\n    niin sitte pitää sopia Uusihin maihin niinkuin taloo vaatii\n\n    Tämä kontrahti on seisovainen heidän molempain kuolinpäivään\n    asti Jolloin se kohta lankee taloohin sen kaltaisena kun se\n    silloin on oli laista mistä hyvänsä ilman lunastusta.\n\n    Tähän olemme molemmin puolin tytyväiset Jonka me vierasten\n    miesten läsnä olles puu merkkimme ala piirtämisellä vahvistamme\n\n    Kurikas sinä 13 päivänä marraskuuta 1873\n\n                             Aleksanteri ala Jyrä\n                              torpan maan antaja\n                          Jakob Isakinpoika Pihlaja\n                                   torppari\n                               emätä Serafina\n                       Todistavat trenki Janne Marian\n                              poika ala jyrällä\n                            Matti Gabrielin poika\n                              treki ala Jyrällä\n\n    Kirjoitti\n      Isak Semelius\"\n\nSiinä olivat torpan kontrahdin kaikki tarpeelliset asiat, koulumestari\nSemeliuksen kriivaroomina, Molemmin puolin oltiin \"tytyväisiä\", ja\nJaakkoo sai Serafiinansa kanssa toivorikkaana aloittaa maan asumisensa\nLuomaan luhtien laidassa, naapurina karikka-nakkoon päässä muutamia\nvuosia aikaisemmin tullut Pihlajamäen Juha, paksu isopersustainen ukko.\nSuomen sodan sotamiehen, Kreinin Taaveen, poika, lukkarin vävy, joka\noli ottanut haltuunsa papin pojan, Kanstreenin Junneen, laittaman\nmökkipahasen. Saatiin torpankirjaan sopimaan toki toisenkinlaista\ntaksvärkkiä. Korpi-Heikin piti ensi vuosinaan joka talvi tehdä\n\"taloohin\" hyvä työreki, sitten olla talon töissä kaksi viikkoa\ntalvella, toiset kaksi kesällä, toisen heinänteossa, toisen\nleikkuupellolla, kunnes alkoi täysi taksivärkki: joka kuures viikko\npitkin vuotta, \"mutta jos Pyhäpäiviä sopis sillä viikolla monta olen,\npitä torparin ne toisella kerta palkita.\" Pitkäpartaisen Heikin piti\n\"myös tarkan varin pitä\", ettei rinnan puolelta Kampinkylää kukaan\nsaanut varastella talon metsää. Mutta Larvan puolesta ei puhuttu\nmitään. Siellä sai mennä poikki sarkoohin, eikä tarvinnut pelätä Heikin\npartaista muotoa. Peräkampin Masan piri tuoda Paavoolan aittaan\npuolitoista tynnyriä rukihia ja puoli ohria, neliikka silakoota ja\nneljä kappaa suoloja sekä ajaa omalta konnultaan isännän latoon kaksi\nkrinniä heiniä ynnä rihma olkia. Piti Masan vielä omin evähinsä paiskia\ntalon hyviksi kuusi syltä halkoja sekä olla talon töissä ja evähissä\npuolitoista viikkoa. Pian kyllä, 1853, vaihdettiin Masan jyvät, heinät,\nsilakat ja suolat rahaksi -- viideksitoista hopearuplaksi. Ison Ryönän\npiti värkkinsä täytteeksi ottaa kesäkaudeksi hoitoihinsa Oja-Kurikan\njoutilahat, ja Koiviston joutokarja vietiin Sikalaan kesäkäymähän. Oli\ntoki joukossa yksi lypsävä, jonka maitoa Kaisa sai nilkoa hyvikseen.\nHietikon Samelin piti lisävärkkinä Mäki-Reinikalle tehdä ja kantaa\nretuuttaa Isoosta-Karhuvuoresta kärrytien varteen neljäkymmentä paria\nhyviä saunavihtoja.\n\n\"Joka kuures viikko\" oli varsin tavallinen taksivärkki tavallisesta\ntorpasta, sekä siihen vielä joku savenajoviikko talvella miehineen ja\nhevosineen talon ruokossa, toisin taloin vielä jaakoonpäivän aikana\nkainaastoviikko ja samelin aikoina leikkooviikko. Mutta moni\nluomanrantojen repijä sai repiä talon töitä joka nelijännen viikon,\ntäytyipä monen larvamaan ukon, kun oli pari viikkoa ahertanut omilla\npelloillaan, astella kolmanneksi viikoksi isännän pelloille. Hänellä\noli värkkiä joka kolomas viikko. Näin kovetun värkin tekijä hoiteli jo\nhyviä ja isoja larvamaita, ja rintapeltoja hoiteli hyvin kiintiä äijä.\n\nKaikkein kovin värkki taisi olla pappilan rintatorppariilla. Niitä oli\nneljä vahvaa raatajaa, Muurimäki, Anttila, Autio ja Saarpari, jotka\nelinkeinokseen möykyttivät Muurimäen ja Pölhölänmäen laitoja pappilan\nvainion aidan takana, mutta kohta puolet päivistään saivat möykyttää\npappilan arkitöitä. Kesäkauden, valporista pyhäinpäivään, piti miehen\nhevosineen olla joka viikko kaksi päivää pappilan ajoissa -- Aution\nJoeli sai junnata kolme päivää. Talvella papintalo tuli toimeen vain\nmiehen päivätöillä. Mutta jo piti rintatorpparien _kaksin_ hevosin ja\nmiehin mennä viikoksi kauas Kauhajoelle hieranajohon pappilan pitkälle\ntieosalle -- ja omin evähin. Jopa taas, kun pappilan kauroja piti\nvietämän kaupunkiin, niin joka torpasta hevonen kaurakuorman eteen, ja\nmies kuormalle. Tyytyväisenä, napisematta ajeltiin kauramatkat,\nhietaviikot ja muut työt niinkuin oli papin kanssa puhuttu. Eikä ollut\nedes kontrahtia, suullisesti vain sovittiin, kun uusi pappi tuli --\npelolla häntä odotettiin, jotta lisääkö värkkiä.\n\nMikäs oli hätänä pappilassa, kelpasi elää, kun oli ainakin manttaalin\nmaa, ja torpparit, joita oli liki parikymmentä, Pyrylää ja Niinistöä\nmyöten, tekivät kaikki maatyöt, riihetkin ryskyrtivät. Honkirämäkällä\nvielä koko mettäkylä oli päivätöis, tavallisesti leikkuupellolla.\n\nHieranajo talon tieosalle Kauhajoella oli monen torpparin talvisena\nhevoosvärkkinä. Kurikan isännät olivat saaneet ankaraksi asiakseen\npitää kunnossa Kauhajoen maantietä Teuvolle asti, kauhajokiset taas\nIsoollejoelle ja Karijoelle menevää osaansa, emäkirkkoiset hoitivat\nKurikan tietä aina Kauhajoen rajoille, ja jalasjärvisten osana oli tie\nKurikan kirkolta Jalasjärvelle. Ja nämä kaikki olivat omaa\ntielahkuansa, torpparitkin kovina ajomiehinä.\n\nMonet entiset kontrahdit oli tehty rahan päällen. Kyttä-Iisakki, joka\nlöysi aviokumppaniksensa Paskoon Juhan Pietan Juonenvuoren vierimailta,\notti 1833 hoitoihinsa Juhan tekemän torpankin -- kontrahti oli v:lta\n1814 -- ja maksoi Mäki-Tassin Juhalle \"Näiden Edestä\", nimittäin\n\"torpan tilusten\", joka vuosi \"Pyhään Miesten Päivähän kolmekymmendä\nkuusi + 36 + Rix dallaria Ruotsin Rigvalts Rahas\".\n\nToisinaan kirjoitettiin kontrahti viireksikymmeneksi vuoreksi, mutta\ntavallisesti kumminkin elinaijaksi, niin että \"Torpan saaiain kuoleman\njälkeen Langee Torppa sellaisena kun se silloin löytyy Taloon\nomistaiallen ilman mitään lunastusta\" [Paskoon kontrahdissa v:lta\n1833]. Hautaniemen muori oli niin lujaa tekoa, että köpötteli \"liki\nsaran vuoren vanhaksi\", ja muorin kontrahti oli yhtä lujaa tekoa. Se\npysyi pystyssä niin kauan kuin muorikin.\n\nMutta jos torpan ukko leskeksi jäätyään otti toisen tupakumppanin, ei\nkontrahti tätä armahtanut. Joeli-vaari korjasi mökkiinsä vanhan päivän\nvaraksi Hyryn Alppeen, matalajalan. Mutta kun vaari kuoli, Alppee sai\nentistä matalajalkaisempana lähteä kylätietä kuuputtamaan.\n\nUsein kyllä, kun vanhat raatajat olivat kuolleet, talon isäntä uuristi\nkontrahrin torpan pojalle tai vävylle, kuten Mäki-Tassin Juha\nKyttä-Iisakille Paskoon. Mutta monesti vanhojen jälkeen perilliset\nsaivat painaa oven kiinni ja lähteä uloos -- olivat jo osalta\nlähteneet, kuka kunnekin. Reinikan Hesee antoi Hautalan mökkeineen ja\nmaineen vävylleen ja tyttärelleen \"ikuusiksi aijoeksi\", ja Juha, torpan\nperillinen, sai Tarha-Kreetansa kanssa lähteä haeskelemaan uutta\nasumapaikkaa -- Miilumäen laitaan, Soukkaan, joutuivat Mäen Juhan\naloittamille aherruksille. Peräkampin Trillingin likkoo menetti isänsä\nkuoleman jälkeen mökkinsä ja luoman rannat, kun Paavoolaanen antoi ne\ntyttärelleen ja Kakkorin Hautatorpan Masalle, kilien ja kuttujen\nviljelijälle.\n\nTalon vävyt ja pojat -- varsinkin pojat -- saivat perintömaaltaan\ntorpantilukset vähemmällä värkillä kuin ventovieraat, Levulan Tanelille\nlaitettiin 1823 hyvä torppa larvametsään, Annanmäen rintarantaan, ja\nsiitä hän maksoi veljelleen, talon isännälle, veroa \"32 sillinkiä\nRuotsin pankosa vuodes\". Sillä\n\n    \"... nämät torpan tiluxet tulovat Danelille hänen Kjintiästä\n    taloosta ja tämän kansa langee se kahdexan kymmendä Rix dallaria\n    pankosa kun Danelillen tulis Hänen Kjindiä perindö lunastustansa\n    vielä saavat Heidän lapsensa vanhempansa Kuoleman Jälkeen nämät\n    torpan tiluxet sillä että He maxavat yhden päivän Tagvärkin joka\n    vjiko Talon ruvalla.\"\n\nMutta kun ison talon perilliseksi otettu Iisakki vain tappeli ja\nryypiskeli, ajeli ja vihelteli, hän joutui lopulta parhaana perintönään\nasumaan pikkuruista tupatönöä larvakylillä mustan metsän laidassa. Ukon\nperintötalo oli kuin viidenkapan mitta, eikä ketunmultaisessa\nperunapellossa ollut rintapellon tuntua. Ilmankos Iisakkia harmitti,\nniin että piti kiukkuisena lähteä neliittelemään pojanmölkähäisten\nperään, kun ne ohi kulkiessaan hänelle viheltelivät.\n\nKun Iisakki kuoli, jäi perintömökki pienine perunamaineen ja\nketunmultineen metsän laitaan. Sai sen taas joku hoitoihinsa, mutta ei\nsiitä kukaan suuria kostunut. Oli se kumminkin parempi kuin koturin\nnurkka. Oli oma tupa ja katto pään päälkä, oma takkakin, joka\nmieluisesti lämmitti. Mökissä oli kyllä, jos missään\n\n    \"Elämä kymmenen kynnen nenäs.\"\n\nMutta Perkiön Iikoolla oli mäkensä laitamalla parin, kolmen tynnyrin\npelto- ja hakamaa, navetassa lehmä ja pari lammasta, ja siitä jo pääsi\nelämisen alkuun, kun aina pisti pisimmän sormen suuhun. Korpi-Heikillä\noli viisi tynnyrinalaa peltomaata ja Luhtaneva heinämaana, tallissa\nhevonen, navetassa pari lehmää, vasikkaprutikka ja muutamia krapehia\nlammaskarsinassa. Heikin tuvassa jo eleskeltiin, ja pitkästä parrasta\npaukahteli mieheviä sanoja. Hautalaanen hoiteli viittätoista\ntynnyrinmaata, Kainaaston luhtakappaletta, pientä hakamaata ja kolmea\nlehmää -- sai leipää ja muuta ja puhui leveästi.\n\nMutta kun torpan nimissä oli parikymmentä, viisikolmatta,\nviisikymmentä, seitsemänkymmentäkin tynnyrinalaa tekomaata, ja tallissa\nkaunootti kaksi hevosta, varsa plökki kolmantena, ja navetassa oli\nneljä, viisi kytkyessä, lammaskarsinassa ainakin puolitusinaa,\nkymmenenkin -- jo oli suuri torppa, kohta kuin häjy taloo. Jos siinä\ntorpan plassis tehtiin rutajamatta työtä, jo lähti omista pelloista\nleipä ja puuro, penkkivelli ja pylsyvelli, vielä perunat ja kropsu, ja\nfiililautaasella oli pitkä rati fiilipunkkia, oikein kolminkertaisena\nkukkurapäänä. Puorin laarissa oli jyviä joka lajista, tynnyripuissa\njauhoja, joskus vielä kaapin piiloissa muutakin kuin torpankontrahti.\n\nTorppa oli kohta parempikin kuin häjy taloo.\n\nTällaisia aikahan tulevia torppia oli larvakylillä joku siellä, toinen\ntäällä. Ojalaanen, Kakkorin ja Tassin takalistoilla, oli jo tavaton\nmaanröykyttäjä, samoin kuin saman Kyttäluoman rannoilla Myllyniemi,\njoka hoiteli kolmenkymmenen tynnyrin pelto- ja kytömaita. Tavaton oli\nIsoonkorven äijäkin, Häjynluoman rantojen asuja möyri parin-,\nkolmenkymmenen tynnyrin korpirytöä ja ajeli hyvillä hevosilla, jopa\njoskus oikein laulellen:\n\n    \"Niin kauvan juon ja ajelen,\n    kun Isoomusta jaksaa.\n    Viiren saran paikampa\n    tuo Isoomusta maksaa.\"\n\nJo ennen mainittu vanha Paskoo oli tyränni torppa, siinä oli summalta\nmaata, peltoa ja kytöä. Taula-Suutari niitä perillisineen myllersi ja\nasusteli kaksissa tuparadeissa. Oli siellä tuonnempana muitakin isoja,\nLuomaanväli, Kompsi ja Polvi. Ja mikäs oli Ryönä -- vanha suuri paikka\nMyllykylän vierillä? Taisi hallita viittäkymmentä tynnyrmmaata. Oli\nsamoilla perillä muitakin isoja, Harjamäki, Harju, Venna ja Vuollet.\nNoksoon vanha Iisakki Luovan perillä repäisi emäkirkkoisien nevaisia\ntakamaita pellon viljalle monet kymmenet tynnyrin maat.\n\nMutta Pirttineva Pitkämöön perämetsissä, Ponsiluoman rantamilla, taisi\nolla kaikkein tyrännein. Se oii asuttu viiden Tuiskulan ulkosaroille,\nja maata oli torpan hallussa niin tavattomasti, että tuskin itsekään\ntiesivät. Oli kotoista luoman rantaa pelloksi ja perkiöksi, sekä nevaa\nkytömaaksi -- Rautapäätä, Siltaperkiötä, Toholokorpea -- niin paljon\nkuin vain jaksettiin repiä sulille. Pirtti-Antti joutui torpassa\nensin yrittelemään, sitten Juha ja kohta Karjalan Sameli, jo tuli\nPirtti-Jaakkoo, Pitkämöön patruunan poika, ja rupesi rysmäämään\nmetsissä ja nevoilla. Oli Jaakoolla kaksi hevosta ja seitsemän,\nkahdeksan lehmää, tunkiokin oli aikamoinen, ja porraspäähän oli\nkaivettu suuri tynnyri, johon saattoi portailta laskettaa -- pellolle\najettiin, kun tuli täyteen.\n\nTavallisesti torpparit saivat kopsia polttopuikseen \"maas makaavia ja\npystyhyn kuivanehia\", mutta Pirtti-äijä sai ottaa muutakin. Sattui\njoskus Tuiskulan isäntä tulemaan larvatorppaansa ja rupesi moittimaan,\nkun takassa palaa romotti liian pitkistä haloista lyöty rovio. Mutta\nukko työnsi vain halkoa takkaan ja sanoi:\n\n\"Ennen minä lykkään, ennenkö hakkaan!\"\n\nTaisi Jaakkoo joskus vedättää perämetsistä mahdottomia mastopuita\nKristiinaan, taisi kun sattui korvennella tervaakin. Mikäs, ettei\nkorvennellut, kun oli metsää määrättömästi? Isäntä, kun sai kuulla,\nkyllä motaa:\n\n\"Ei se nyt, kuule, oikeen luvallista taira olla... ei kontrahris\nsellaasista puhuta mitään.\"\n\nKovan työn tuloksia isot torpat olivat -- ja hyvänlaisen maan.\nRyteikköinen luoman rantakorpi, savipohjainen kontoneva ja itsepäinen\nihminen olivat ottaneet yhteen kaikkein kiukkuisimmin, ja pitkätkin\njumalanpäivät oli usein jatkettu öillä. Oli käyty maan kimppuun kuin\npahimman vihollisen, vaikka oltiinkin parhaat ystävät, ja molemmin\nannettiin toisilleen, mitä suinkin voitiin.\n\nLarvamaitten raataja rakasti luoman rytöistä rantaa kuin omaansa --\nvaikka rantamaa olikin rintapeltojen isännän. Kyllä metsäkorven mies\ntämän tiesi, monta kertaa se kipeästi jysähti mieleen. Mutta tämä oli\n_maata_, Jumalan luomaa ja siunaamaa, tätä täytyi oletella omakseen.\nTämän kanssa oli yhdessä aherrettu kaiket päiväkaudet vuodesta vuoteen.\nJoka peltosarka ja oja ja pyörtänö, savipaikka ja hiuvespaikka,\nketunmulta ja ruminkin rytö haastelivat tuttuina ja tekivät parhaansa,\nkun niitä oikeassa hengessä palvelit. Tuttu kiviläjä tervehti\npellonnurkalta joka aamu -- monta kivikuupanota olit siihen\nkanniskellut.\n\nJa metsä katseli tuttuna aidan takaa, vuori katseli metsän takaa,\nvuorelta viittoivat vanhoina ystävinä käkkyrämännyt ja kuusenkrässyt --\ntoisaalla pohotti suuri neva. Osasi vuori haastellakin. Menit hänelle\njotakin huutamaan -- heti kuului vastaus. Mukulain kanssa hän usein\npiti pitkiä kanssapuheita. Kesäilloin laulurastas siellä piti omaa\npuhettaan, öisin hyrräsi kehruuhaukka.\n\nLarvakylillä oli oma mieluisa maailmansa -- ei taivaskaan tuntunut\nolevan niin korkealla, eikä sen ääret niin kaukana kuin rintakylillä.\n\nMutta larvamailla oli halla vanha tuttu, ainainen peränevojen kähmijä,\nharmaa häjyläinen, joka pelkäsi jumalanpäivää, vain öisin uskalsi\nhiiviskellä. Hänen kanssaan käytiin mettäkylillä ikuista taistelua,\nmutta ei mahdettu mitään, hän tuli, kun tuli. Usein nähtiin aamulla,\nkun jumalanvilja vuoditteli kirkkaita kyyneleitä, ja perunanvarret\nolivat murheellisen mustina. Pellon isäntä oli yhtä murheellinen,\noikein rintoja karvasteli -- leipä oli viety. Mutta eipä saattanut\nmanata öistä kulkijaa. Jumalan sallimana hän taisi liikkua, vaikka\nvaeltelikin ahkerammin peräkylillä kuin rintapelloilla. Täällä suurilla\nselkänevoilla hän piti ainaista asuinmajaansa -- melkein naapurina\npysytteli, ja oli aina vaanimassa sopivaa hetkeä.\n\nJumala sääteli ilmat ja antoi luvat. Mitä mahtoi pieni perämetsien\nukko.\n\nEi muuta kuin luottaa Jumalaan ja maahan sekä uskoa uuteen kesään ja\naina itsepintaisesti puskea työtä. Täytyi. Peräkylillä piti aina pelätä\nhallaa ja palvella kahta maata -- larvaa ja rintaa. Kun pääsit\nparhaaseen menoon mersäpellollasi, täytyi se heittää ja lähteä töihin\nrintapelloille. Kaapissa oli kova paperi, ja vuoluhirren almunakkaan\noli merkitty värkkiviikko. Larvamaitten eläjän, jos kenen\n\n    \"Täytyi teherä työtä elääksensä\n    ja elää työtä teheräksensä.\"\n\nNevat olivat monen torpparin ensimmäisinä luhtamaina. Nevoilta ja\nrämäköiltä ja luomien rannoilta he saivat kalvaa itikanelua talveksi,\nkarviviikattehella niitellä harvoja nevakarvoja sekä koota niitä\nsuovihin. Pikku-Matti käpsytteli viikatteineen Lehtinevalla, ja Matin\nakka toksasi Näätäkorpea. Pitkämöön perälaisillä oli nevoja vaikka\nkuinka pitkälti, samoin Luovankylän metsäperillä. Siellä oli suuri\nPeuraanneva ja Lapioneva, oli myös Porrasneva ja Lautapihti, jonka\nKarjalan isäntä oli kaupoitellut viinakannusta, sekä suuri Noksoonmaa,\njoka oli saatu Korven emännältä silkkikaadilla.\n\nMutta Pihlajamäen Juha niitteli lisäheinikseen puolikuivaksi laskettua\nLehtijärveä Lehtivuoren takana. Kuusen tyvikäyristä kaverretuilla\nsivakoolla Juha laahusteli vetelää järvilettoa haravoiden ja kantaa\nrepajuttaen heinätakkoja suovaansa. Kalmoon Taavetti, Lainesmäen Tuomas\nja monet muut rähjäsivät Vuorusjärven rantaletoissa. Siellä kasvoi\nmiehen mittaista kortetta. Kahisi vain ja päät piippailivat, kun\nheinämiehet sukeltelivat kortteikossa. Kalmoon äijäkin sotki levein\nkenkätollukoin.\n\nKesällä oli larvamaitten itikoolla kyllä eloa. Karjanlaidunta oli niin\npitkälti kuin metsääkin -- voi mennä vaikka Jurvaan ja Teuvalle asti\ntaikka toisaalla Kauhajoelle ja Jalasjärvelle, et tullut aitaa eteen.\nSiellä itikat saivat omalla kuusallaan kulkea niinkuin tahtoivat ja\nehtoolla tulla keikutella kotia mettäveräjän taakse kaula pitkällä\nkilpaa huutamaan. Mutta lampaat, kun kerran pääsivät irralleen ja\nsaivat pemahtaa metsään, pysyivät metsän hoidoissa koko kesäajan,\nolivat syksyllä niin mettittyjä, että heti kapaisivat karkuun, kun\nnäkivät ihmisen. Väkisin ja väsyttämällä ne kesytettiin ja ajettiin\nkotiin -- joskus viimeiset vasta lumikeleillä. Jotkut taisivat jäädä\nmettän märehiksi.\n\nMikäs oli elää isossa larvatorpassa? Hyvänpuolohoisesti siellä tultihin\ntoimehen ja elettihin ominsa. Mutta pienissä paikoissa, joissa oman\npellon leipä ei riittänyt kovin pitkälle, ei asuttu varsin leveästi.\nMutta kun oli jouduttu larvamaan vähäväkiseksi raatajaksi, täytyi elää\nja yrittää. Mettäkansa oli sikiävää sukua, kersoja oli monesti mökin\ntäydeltä -- totta heitä metsä ja maa tarvitsi, kun kerran niitä\nsiunautui. Mutta leipää, jumalanviljaa, piti olla jumalan luomille\npaljon.\n\nTäytyi hankkia elatusta muualta.\n\nTorpan päämies ja torpan eukko kulkivat parempiosaisten töissä\npäivämiehinä, päivälääsinä sekä latvassa että rinnalla, taikka tekivät\ntöitä akortilla, varsinkin leikkuupellolla. Ja siitä lähti apua. Jouti\ntorpan ukko toimeen tulevan naapurinsa värkkärinä käymään talon töissä,\nvaikka joka viikko, minkä kontrahti vaati. Monella isolla torpalla oli\nkoko vuodeksi sovittu vasituunen värkkäri -- Perkiön Iisakki,\nJyvä-Iikkoo, Pyrylan Sameli -- kolme, neljä markkaa viikko ja talon\nruoka. Jouti joku rehkimään talossa viikkotrenkinä joka toisen viikon\n-- kuusikymmentä markkaa vuodessa, toisin viikoin taas puskemaan\npäivämiehenä -- puoli markkaa päivältä ja ruoka. Saartoi ukko hakata\ntalon isännälle hakoja -- puoli markkaa krinniltä, päivässä pari\nkrinniä. Ja torpan akka kävi taloissa karstaamassa, kehräämässä,\npaikkootöissä, kankaitakin kutomassa, taikka hän kutoi ja kehräsi\nkotona ja vei valmiit työt emännille.\n\nJa taas penni kilahti pennin laitaan. Taikka lähti talosta\njyväpussuinen taikka joku läpileipä, jopa joskus muutamia suolaisia\nsylttysorkkia ja mahan nahan repalehia ynnä pari länkkimakkarakäivärää\n-- mukuloolle muruksi.\n\nLarvatorpan pienistä jäisistä ikkunoista kohta paistoi päivä, ja\nlumitriivut kimmelsivät luoman töyrässä, kun äitee tuli kotiin.\n\nPikku torppien ja mökkien emäntiä olivat monet kupparit, hierojamuorit\nja paarmuskat sekä suonilankojen ja syöpäläisen voiteitten tekijät.\nHeidänkin kainaloissaan oli aina jotakin hyvää, kun he virkamatkoiltaan\npalasivat.\n\nMetsässä kun elettiin, niin monta kertaa turvauduttiin metsän apuihin\nja mentiin metsän hoitopuorillen -- rinnallakin oli, kirkon luona\nhoitopuori, _hoikotespuori_, jonka seinään moni mettäkyläläinen sai\nusein käydä nojailemassa. Torpan akat ja vanhat ukot tekivät\nkoivunoksista luutia ja vispilöötä, joskus vihtojaki sekä kuivista\nkuusenhaoista pesimiä, ja kulkivat niiden kanssa pitkin rintakyliä --\nkesällä selässään kantaen, talvella raahaten kelkalla. Vanha Järven\nTiina, joka joukkoineen ja Kaappoineen asua tuhraili kaukana\nmetsäperillä, Lehtijärven takarannalla, ilmestyi aina silloin tällöin\nluutatarakkoineen ihmisten ilmoille, talvella kelkka perässä\ntohmertaen. Pitkin rintakyliä Tiina kulkea rieppasi, joskus seisahtui\ntarakka selässä hartaana kuuntelemaan vellikellon helkytystä. Tiina\ntahtoi saada kokoon niin paljon lantteja, että voisi ostaa talon, jonka\nkatolla olisi vellikello. Olisi oikein mukavaa istuskella isossa\npykningissä, katsella klasista maantielle ja aina vähän päästä\njuoksaista nykimään vellikellon nuorasta.\n\nKatolla soittuisi komeasti -- ja olisi oma kello!\n\nMonet torpan ukot käydä köppelehtivät metsiä poikki sarkoihin\netsiskellen pitkiä notkeita pihlajia, joista sai hyviä takkavittoja,\nsekä suoria pihlajia, tuomia ja koivuja -- ne taas kelpasivat luokka-\nja aisapuiksi. Mennä kepsutti äijä metsiä sinne ja tänne kokoillen\nkainaloonsa kaikenlaisia häjynäijän vääriä ja kenkuloota, mainioita\nreenkepiiksi, äkehenkoukuuksi, sontatarikooksi ja riihihangooksi. Jo\ntaas piti kuuputtaa kuusikkoon napsimaan nuoria kuusenkrässyjä, joista\nvoi halkoa airanvittooksia. Valmiit takkavitsat, luokat, reenkepit ja\nmuut olivat hyvää tavaraa, sivuaisakki kelpasivat, ja vittooksia\ntarvittiin kevätkesin paljon aidan panoihin. Kuormittain metsien miehet\njoskus raahasivat metsien tavaraa rintamaitten isännille.\n\nJotkut pikku torpparit kiertelivät pitkin koivikoita, nylkivät tuohta\nja kutoivat konttia, toiset taas löivät mäntyä mäkeen, kiskoivat\npäreitä ja kopeltelivat päretkoppia, toiset tekivät kaikenlaisia\npuuastioota, jotkut kavertelivat lusikoota ja kauhoja -- ja sitten\nlähtivät niitä kaupittelemaan. Rahalantteja niistäkin sai, taikka sai\njyviä taikka sai leipää. Tyytyväisenä ukko astella köykytti rinnalta\nlarvaan päin, ja selässä oii seipääseen pistettyinä taikka nuoraan\nsonnustettuina koko joukko kovia leipiä.\n\nHyvin monet isotkin äijät kolistelivat perämetsien vanhoja\nkoivunkärnäköitä, kaatoivat, löivät kasaan ja polttivat tuhaksi,\nkeittivät tuhasta lipeää ja lipeästä korvensivat potaskaa. Korpelan\nvanha Juha Tassin Jarvoilla, rahamies, rahallisen tynnyripuun isäntä,\npunnitsi potaskan ja luki lantit kouraan.\n\nKulkeentui potaskaukko poikki sarkoihin toisinaan aina kauhajokisen\nmetsäperille. Sattui joskus itse isäntä paikalle, heti kiukkuisena\nyllätteli kimppuun ja möyrästi:\n\n\"Mitä -- mitä kelestä sinä tääl' oikeen meinaat? Ekkö -- ekkö sä,\nryökäles, tierä, jotta täm' on mun mettääni? Mitä sen tuhannen päitä sä\nnäin kauvas oot tullu?\"\n\n\"Kaukaa pitää näläkää ohojata\", potaskaukko vain urahti.\n\nMutta kun oikein totinen nälkä rupesi mahaa kipristelemään, moni\nperäkorpien mies ajaa kahisteli katselemaan pappilan leveää\nmetsäsarkaa, onko se niin tavatonta kuin oli sanottu.\n\nEi ollut turhia puhuttu. Oli totisesti siellä muutakin kuin häjynäijän\nvääriä, oli männikköä kuin vuoripeikoosten hamppumaata. Ei sitä kukaan\nsaattanut kauan toimetonna katsella. Kohta paiskittiin parhaita\nkankaaseen ja raahattiin jonnekin kotonurkille, sahattiin koko kuorma\nkomeita lankkuja, ajettiin Kristiinan porvarille ja tulla rohistettiin\nkotopihoille jauhokuormalla.\n\n    \"Kiljaasi vain, kun meiltä näläkä lähti.\"\n\n\n\n\nVittaruomat, kotkafältti ja konehia.\n\n\n    Saa se joka saa,\n    muttei kaikki ruikoot saa.\n\nLarvamaitten elämän meno oli melkein kuin entiskansan vaellusta, mutta\nrintalaisten elämä oli toista. Rintamailla rellestivät isot isännät,\nettä paikat ryskyivät, larvamailla rähjäsivät pienet torpanukot, kitinä\nvain kuului. Kujanpään Apsaloomi kun oli liikkeellä, niin vittaruomaan\nkitajutes kuului jo mutkan takaa. Vastamaahan kinnatessaan vittaruomat\nvalittivat: \"Pitääkähän... pitääkähän...\"\n\nMutta alaspäin hölköteltäessä ruomat hyvillään hokivat:\n\n\"Piti kun pitiki.,, piti kun pitiki...\"\n\nMuut ajelivat jo mänttinahkaisilla ruomilla.\n\nKun larvakylän huonoinen ukko hevoskopukallaan lasketteli kolmisäkkistä\nmyllykuormaansa Jyllintörmää alaha, niin henkeään pidätellen hän sai\nkäpsyttää sivulla ja tarrata kärryjenaisasta vastaan. Sattui perstunut\nhäntävyö pratkähtamään poikki, koko myllykuorma oli pian samassa\nkasassa ahteen alla. Rintapaapan värkit kyllä kestivät, vaikka\nmyllykalua oli viisi, kuusi säkkiä, eikä paapan tarvinnut aisasta\ntarrata, sen kuin piti vain suitsiohjat kiintiällä ja truuskutteli.\nHyvin syötetty Suoti asteli kaula sangalla, perä pitkällä, ja neljä\njalkaa pökki vastaan kankeina kuin kryynitömpät.\n\nRintapeltoja äjestettihin isoolla-äkehellä. Kaksi hevosta oli kakuloos\nja kiskoi vakaniskasta, ajomies seisoi äkehellä laulaa roikastellen, ja\nniin mentiin ympäri peltoa, että pölisi, ja hyvää jälkeä tuli. Metsässä\nluoman rannalla pojanmölkki astella pökkylöötti pienen äkehen perässä,\njoka poukkoili sinne ja tänne. Hyvä oli, kun oli oma äes ja oma kaakki\n-- kaikilla ei ollut niitäkään.\n\nJopa kerran rintalaiset rupesivat fälttäämähän tavattomalla\nkotkafältillä. Kaksi hevosta oli kiskomassa, mies suitsissa, toinen\nfältinsarvis, sitkeitä peltoketoja mennä rytistettiin, ja maa kääntyi\nkuin nahkanauhaa, nahisi vain ja rytisi. Larvakylän ukon täytyi ensin\nrevittää ketoa viilletaarralla ja sitten ajaa fältillä toinen kerta\nsamoja jälkiä.\n\nViilletaarralla oli kyllä raastettu rintapeltojakin -- moni vanha\npaappa oli itse parhaina päivinään ollut parhaana aarran sauvan\nnoukassa. Mutta jo tuli kotkafältti ja ajoi viilletaarran liiverin\nloukkohon. Ala-Jyrän Aleksanterilla taisi 1870-luvun alkupuolessa olla\nensimmäinen, Friikoolin seppä-Tuomaan tekemä ja takoma -- Jalasjärveltä\nlienee saanut mallin. Fältin runko oli puuta, kurki, sarvet ja puukkoo\nrautaa, siipi ja leipä leveästä raudasta moukaroitu. Kaihlan Tuomaskin,\nPitkämöön patruunan poika, rupesi rakentelemaan samanlaisia kovia\nketofälttejä.\n\nSyksyn harmaina päivinä, kun jo metsät olivat kirjavina, ja kurkelooset\nja jouttenet luikkaillen aurasivat korkeita avaruuden vainioita,\njokivarren ukkojen kotkafältit aurasivat korkeita rantatörmiä ja\nrintavainioita. Ei näkynyt kurkeloosten auran jälkiä ilman kentillä,\nmutta suuri kulottunut maanvainio pohotti kotkafältin jäljiltä mustana.\n\nOli rinnan paapoilla yhä uusia keinoja. He heittivät viskelöömet riihen\nnurkkaan ja alkoivat tuulipohtimella pöyryyttää hauleeta ja muuta rojua\npois jyvistä. Riihilapiolla paasattiin pohtimen kitaan riihoa ja\nveivistä väännettiin -- pyrynä lensivät rojut toisesta päästä, ja\ntoisesta virtasivat puhtaat jyvät, vielä virnat varisivat virnaseulan\nlävitse pohtimen alle.\n\nJo köyhään vuotten aikoina karvialaiset ja hongoonjokiset kulkivat\nkaupiten tuulipohtimia, ja monen paapan luuvaan se jäi. Rupesi sitten\njo Piillingin Sameli niitä rakentelemaan sekä myös Tunterin ukko ja\nYli-Jyrän Tuomas.\n\nJa tuulipohdin oli hyvä kappale, pian sillä puhalsit puhtaaksi isonkin\nriihon. Rinnan ukko näytti naapurilleenkin ja kehuskeli erinomaista\nmasiinaansa, jossa on hyvä tuuli itsestänsä. Paappa pani hauteita\nkitaan ja kaski toisen mennä katsomaan -- vetäisi veivistä ja\npöyrähytti koko rojun vasten naapurin naamaa, vielä nauraen tieteli.\n\n\"Eikös ookki hyvä värkki?\"\n\nTorpan ukko kykötti riihessä ja vain käsin viskas viljaansa niinkuin\nennenkin, lopuksi poukutteli käsipohtimella pölyt pois. Vasta\n1880-luvulla ennätti tuulipohdin isojen torppien luuvaan.\n\nKohta taas talon isäntä ryskytti riihimasiinalla, ja hevooskierto oli\nriihen edessä katosalla.\n\nKaikkein ensimmäisiä taisi olla Kaihlan Tuomaan riihimasiina.\nSeppä-Tuomas itse sen teki omiksi tarpeikseen, miesvoimalla sitä\nväännettiin, ja puhdasta tuli. Luopalaiset kävivät katsomassa\nja imehtelemässä sepän merkillistä rekkulesta, joka toimitti\nriihentappajan työt, klupusi kaura- ja ohralyhteet, puristeli ja kohli\nja työnsi pahnoina ulos. Pojan mölkähäisetkin juoksivat Tuomaan riiheen\nkoko joukolla, Harrin Jukku etukynnessä. Seppä pani pojat vääntämään,\nlykkäsi lyhdettä kitahan suun täydeltä ja kiukkuisena karjui:\n\n\"Ei tästä tuu mitään! Jons' etta, kelehet, pyöritä kovempaa, niin minä\ntulen ja...\"\n\nPojanmölkit väänsivät kuin henkensä hinnalla. Kyllä he kohta tiesivät\ntoisille toimittaa, minkälainen kamala värkki on Kaihlan äijän\nriihessä. Sellaista ei pitäisi kenenkään laittaa.\n\nSuuruksen voimalla käypä, Vaasasta tuotu riihimasiina oii sitten\n1880-luvulla jo Ala-Jyrällä ja Mietaankylässä Matalassamäessä -- toki\npian toisissakin taloissa. Hyvät kylänmiehetkin niitä lainasivat,\nsamoin kuin ennen kotkafälttiä ja tuulipohdinta. Kohta pantiin\nriihikone pyörimään hevosvoimalla, pojanklopit ajomiehiksi. Omien\nrintakylien nikkarit ja sepät kyllä pystyivät koppuloimaan vaikka\nminkälaisia hevoskiertoja.\n\nMutta mettäkylien riihistä kuului yhä sama klapujen ja varttojen\npoukuttaminen sekä väläppään kahina. Siellä tapettihin vain vanhalla\nlailla.\n\nEnnenvanhaiset eläjät tekivät syrpyksiä vanhoilta perityin keinoin:\nterääsimellä survoen -- Viisaan-Levun almunakassa on merkintä tammik.\n13 p:nä 1819: \"Pilvinen syrpyxiä survota.\" Luuvan lattia oli salvettu\nkuin seinä, paksuista pelkoista kittaamalla, pelkkojen välissä\nsalavaarnat. Se hyvin kesti tappaa poukuttaa. Ja luuvan peräpuolessa\noli muuta lattiaa korkeammalla samanlainen kiitalaattia, joskus\nerillisenä kopperona, matalan seinäkynnyksen takana. Se oli\nsyrpyskoppero. Siinä survoa jytkytettiin syrpykset talon karjalle, ja\nse oli ankaraa työtä, kohta kuin riihen tappaminen.\n\nKaikkein vanhimmat paapat vielä muistavat muinaista syrpyksien\nsurvomista.\n\nOpittiin sitten leikkaamaan olkia syrppymyllyllä, jonka hiulua miehissä\npyöritettiin, ja hiulun käyrät terät purivat olkia. Pienet eläjät\ntulivat toimeen syrppykonkalla, jota käytettiin kuin pellovaasklihtaa.\n\nMutta kun entinen Koht'ojan Konkka-Iikkoo kulki kelkka perässä\nsyrppykonkkineen pitkin rintakyliä, ei tarvinnut pyörittää\nsyrppymyllyä. Kun Iikkoo tuli tupaan ja sanoi: \"Syrpykset pakkaa\nluikkimalaihin\", niin piti ymmärtää, että nyt saa antaa konkan käydä.\nEi muuta kuin Iikkoo luuvaan värkkeineen ja hyvä piika -- pojanmölkki\nei kelvannut -- ruuheen panijaksi, jo katkesi olki. Iikkoo oli ankara\nmestari. Ruuheen panijan piti kiskoa Iikoon varakengät jalkoihinsa ja\nvetää käsiinsä Iikoon varakintahat, vasta silloin työ kävi niinkuin\npiti. Syränalustanknappia sait syrpysmestarilta suuhusi, jos osasit\ntehdä niinkuin hän vaati. Olikin osaamista, kun Konkka komenteli:\n\n\"Tee pankko lavos! Lossaa jo! Ota pois! Kun minä sanon: top! niin ei\nyhtää olokia, mutta kun minä sanon: jop! niin silloon pitää panna niin\nhelevetin lailla.\"\n\nPäiväpalkoilla Iikkoo syrpyksiä konkkasi, ja kun oli muikeaa\nsyömäjuurta särpimenä, konkkamestari oli hyvin tyytyväinen. Vaikka ei\nhän oikeastaan ollut mestari -- parempi toki. Iikkoo oli hyvillään, kun\nmainittiin: \"Herra tehtailija, Iisakki Kohtaoja!\"\n\nPeräkylillä tehtiin syrpyksiä, jokahinen omalla laillaan --\nterääsimellä, myllyllä ja konkalla. Myllyä ja konkkaa raahattiin\ntorpasta toiseen, väliin kelkalla kiskoen.\n\nMutta rintapelloilla ajettiin aina eteenpäin.\n\nRupesi kerran Kainaastolla, Kauhajoen ison rikkaan, Sööpärin, luhdalta\nkuulumaan kamala pärpätys. Teeri-Sameli juoksi katsomaan, mikä siellä\nprätäjyttää, ja näki kun mies istui kuin poukkalaudalla ja ajoi, ja\nkumma rekkules kulki hevosen perässä, sahasi ja hoki: läp-läp-läp -- ja\nheinä kaatui kuin olisi huidoottu vasta tikutulia viikatteella.\nRinta-Paavoolaanen tiesi sanoa Samelille, että se oli vissiinkin\nluhtamasiina.\n\nSama kumma kapine se olikin. Oli rinnalla jo vähän tohistu, että\nOstermyyran pruukin patruunalla pitäisi oleman kones, jota hevonen\nvetää pitkin luhtaa, ja heinä kaatuu aivan luokona. Ja Jalasjärven\nJokipiissä oli ollut kuin kirkkokansaa katsomassa, kun luhdalla oli\najettu oudolla pyörävärkillä. Mutta se oli jättänyt ruokotonta jälkeä:\npitkää sänkeä ja sekin kuin lammasten pessaamaa.\n\n\"Hyi ryökälestä!\" jalasjärviset olivat sanoneet ja sylkäisseet ja\nlähteneet astelemaan.\n\nAjajat oiivat olleet niin pökeröitä, etteivät ymmärtäneet laskea\nterähoitoa kylliksi alas.\n\nNämä nähtiin ja kuultiin siinä 1880-luvun alussa.\n\nPian Rinta-Paavoolaanenkin hankki Mäki-Paavoolaasen kanssa yhtöhöösen\nniittomasiinan. Ja kohta havaittiin todeksi, mitä Teeri-Sameli oli\nsanonut. Ajettiin pitkin hiirenhäntä-heinikkoa, kaksi hevosta oli\nvetämässä, mies istui ja keikkui ja piti suitsiohjista, kuului vain\nkova prätinä, ja heinä lankesi maahan. Ainakin neljä, viisi miestä\nolisi saanut olla ruihoomassa, jos olisi ruvettu kappia niittämään.\nOlisivatko sittenkään pysyneet korvalla.\n\nValtio-Koivistokin oli samoihin aikoihin saanut hyvästä\nmaanviljelyksestään palkinnoksi niittomasiinan, ja seinäjokelainen\ntrenki oli sillä osannut vähän ajella. Mutta kun trenki oli lähtenyt\npois, oli koko värkki lykätty navetankokkihin, jotta olkohon siellä.\nOnko tuosta mihinkään, raskaasta ryökäleestä?\n\nMutta jopa kerran, kun talon väki oli luhdalla, Ilomäen Herkkoo,\npaimenpoika, ja talon samankokoinen pojanmölkki rupesivat masiinan\nkanssa väklästämään -- olivat noukkinensa, kynsinensä olleet\napulaisina, kun trenki oli sen kanssa askaroinut. Klopit laittoivat\nviimein hevosen aisoihin ja ajoivat heinäpellolle, vääntelivät\nveiveistä ja vivuista ja lähtivät laskemaan pitkin heinikkoa --\nläp-läp-läp... läp-läp-läp... heinä kaatui, että rytisi. Pojat\nlaukkasivat huutamaan luhtaväelle: \"Tulukaa kattohon, tulukaa kattohon\n-- heinä kaatuu!\" Isäntä ja koko luhtaväki seisoi viikate olalla\nkummissaan katsoen, kun paimenpoika istui ja ajoi ja laittoi luokoa\nkuin mies.\n\nLuoman rantojen paras luhtamasiina heilui yhä edelleenkin suuruksen\nvoimalla, viikates pani viuh-vauh, ja heinä kaatui kahisten. Kaksin\nhaaroin mettäperän luhtamasiina liikkui, köykytti ja huitoi ja teki\nhyvää jälkeä, hitaasti kyllä. Mutta kun oli monta samanlaista\nkotokorven konesvärkkiä, nevat ja luoman rantaperkiöt tulivat\nkalvetuiksi.\n\nLarvamailla ei pidetty kiirusta. Siellä elettiin niinkuin ennenkin, ja\ntultiin toimeen. Ei tarvinnut yrittää edesmenneitä isäpaappoja\nparemmiksi.\n\nEivät mökkyliäiset luhtamaat olisi outoa rintapeltojen koneshoitoa\nymmärtäneetkään. Ja mitä mettäkylä masiinalla -- peltosarat olivat\npienet, luhtamaat vähäiset, masiina maksoi paljon. Oikeassa taisi olla\nrintalaanen, kun sanoi:\n\n    \"Ei tarvita torpis tervaa,\n    eikä sianpääs sarvia!\"\n\n\n\n\nTervaa ja muuta mettää.\n\n\n    Tervaksien jatkorauta.\n    Kurjenluoma.\n\n              Kurikan museo.\n\nMetsän apua etsivät monet larvatorpparit, kun ei maa antanut kylliksi.\nMetsähän oli lähin ja parahin naapuri. Mutta vähäväkiset eivät suurelta\nnaapuriltaan paljoa pyytäneet, eivät olisi paljoon pyytämiseen\npystyneetkään. Isot rintalaiset kyllä pystyivät. Heidänkin piti\nturvautua metsän apuihin, ja he tarvitsivat muutakin kuin luutariskuja.\nKoko metsä sai tuntea, milloin itse isäntä oli liikkeellä. Isot ottivat\nniinkuin isot ottavat, täysin mitoin. Isoilla oli isot tarpeet:\nverorahat, asumarahat ja monet muut menot -- vielä arkunpohjalle piti\nkoota jotakin.\n\nSuuri metsä sai niistä kaikista vastata.\n\nEntiset paapat saivat parhaat rahansa tervasta, samoin kuin isätkin ja\nvanhat vaarit olivat monipolvisesti saaneet. Korpijoen rannoilla ja\nperämetsissä oli kumajavia kankaita ja nevojen rantamaita, jotka\npuskettivat mäntyä. Vanhojen lappien jäkälämaat olivat uusien ukkojen\nparhaita tervamaita. Monet asumapaikan etsijät löysivät pian hyvän\nkotosijan, kun sattuivat pohjaksumaan komeille männikkökankaille.\n\nAisapuitten ja aidanvittoosten krapsiminen oli vain pikkuista\nkrossottelemista, mutta kun oltiin tervatöissä lyötiin mäntyä maahan\nkankaitten mitalta. Se oli ankaraa työtä, monisatavuotista miehen ja\nmetsän kamppailua. Kankaat lykkäsivät mäntyä minkä jaksoivat -- mies\nkaatoi männyt ja poltti tervaksi. Ehtymättömät kankaat puskivat uuden\nsukupolven -- mies puski myös, ja taas paiskittiin puut pitkälleen.\nKirpeä hiki virtasi pitkin miehen ruhoa, petäjän kylkeä pitkin valuivat\nkirkkaat pihkavirrat. Jo viimein puu sai tulen tuskissa vuodattaa\nväkevän mustan verensä. Metsä sortui -- jo sitten mieskin sortui. Mutta\nmaan ikuiset luomisen voimat työnsivät molemmin puolin uutta vesaa...\n\nSe oli omalta osaltaan ikuista taistelua, jossa elämä oli panoksena. Ja\nsitä käytiin kautta korpien. Käytiin kiukkuisesti satoja vuosia.\n\nNäinpä onkin vanhojen tervahautojen pohjia kaikkialla pitkin metsiä ja\nkyliä, rintamaillakin. Yksin Paavoolan metsäsaralla on kymmenkunta\nvanhaa hautaa -- Kampinhautaa, Uutta-, Rinta- ja Pujonevan hautaa, ja\naivan talon vieressä jokitörmässä on kaikkein vanhin tervan\npolttopaikka. Reinikan äijä korvensi mäntyä joskus vainion aidan\ntakana, Lettoha'assa, ja Kiskolan paappa paistoi jokirannan Haut'ojan\ntöyrää ja Luirunmäkeä. Mietaankylässä on jokitörmässä Ätänottan\nkohdalla ikivanha korkea hautapättärä, ja Hakuninmäessäkin on vanha\nhautapaikka.\n\nLarvamaat vasta oikein savusivat. Pättikankahan pitkällä selkämaalla,\njoka Viitalankylän rintapuolella ajaa poikki sarkoihin kautta monen\ntalon metsän, oli hautoja viisin, kuusin. Äijälääset, Antilaaset,\nOrhaaset, Levulaaset ja Plosilaaset siellä savustelivat Tallukashautaa,\nKarvakouraa ja muuta. Reinikkalaaset rehasivat Kampinluoman Hautalan\ntöyrässä, Jyrälääset saman luoman Hautaharjus sekä Kettukallion\nkankaalla ja Häjynluoman töyrässä ynnä Lehtivuoren takalaidalla.\nJyllilän paapan paras hautapaikka oli Paskoonkylän takana\nKoskenkankahalla, ja Kiskolaaset korvensivat Kottikankahan kuonoa,\nKottirämäkän rannalla. Mietaankyläiäisillä oli omat hautapaikkansa\nmetsäluomien töyrissä, siellä oli Hautalaa, Hautanientä, Hautamäkeä,\nHautalaksoa. Pitkämöön takamailla, Saarenkylän ulkosaroilla, Kärhysen\nnevarannoilla, oli suuret Kaksooshaurat. Samoilla metsä- ja nevaperillä\noli Kaukoolaasten Häjyhauta sekä Kurikan ukkojen Holmanhauta, oli vielä\nYmmyriääsenmäen-, Loukajan-, Rautapään- ja Pettäjänhautaa. Riskulaaset\npolttivat tervaa Ohtohauralla, ja Oppahanmäen rintalakias oli kolme\ntervahautaa, Käki-Jaakoon tervahauta haikusi Lusankyrön laidassa.\n\nEmäkirkkoisetkin aikoinaan kävivät kärventelemässä Luovanjoen\nrantametsiä.\n\nKokonaiset kankahat paistoivat valkoisina, kun sadat, tuhannet männyt\noli nyljetty kuorettomiksi. Parkkarauralla raastaen oli kuljettu puulta\npuulle, parkattu, niin että puun kylki jäi alastomana komottamaan.\nVäkevää pihkaa se hikoili kesäkauden, hikoili toisenkin. Ja sitten\ntaas pitkävartisella jatkorauralla nyljettiin lisää puun kylkeä,\njatkettihin, sekä jälleen jätettiin vuotamaan, jotta petäjä tuli oikeen\nrasuaaseksi. Neljäkin kesää puut saivat puskettaa pihkaa, että kylki\noli lopulta valkoisena kartena.\n\nValmis oli -- mäntyjen päivät olivat luetut.\n\nSyksyllä marraskuussa oli petäjäisellä kankaalla kova pauke ja ryminä\n-- puut keikahtelivat yhtä päätä, oli metsässä miehiä ja kirvehiä, oli\ntultu tervaksia juurimahan. Kuljettiin taas mänty männyltä, kirves iski\ntyveen vesinehtua, sitten katkaisi kaatuneesta rungosta parisylisen\nkappaleen, kyynärän verran kuorimatontakin puuta. Larva sai jäädä\nsellaisenaan metsän hyviksi. \"Tervaxia Juurimahan\", on Viisas-Levu,\nentinen Matti-paappa, jo 1819, 15 p:nä marraskuuta merkinnyt\nalmunakkaansa.\n\nSitten, ainakin tammikuun pakkasilla, kun oli päästy monista juhlista,\nkuului tervasmetsän kutsu ja alkoi totinen arkityö. Hevoset ja miehet\najoivat metsään verättämähän parkkapuita haudalle, toiset niitä\nrouhimahan, pienimähän ja pilippuamahan.\n\nJa Viisas-Levu sai merkitä almunakkansa välilehteen tammik. 23 p:nä\n1823: \"Tervaxia vedettiin koko vijcko\", sekä tammik. 7 p:nä 1825:\n\"Tervaxia Rouhimahan\", ynnä helmik. 28 p:nä: \"Tervaxet pienimä.\"\n\nJo oli tervahaudalla täysi korven meno. Ymmyriäisistä hirsistä\nlapinlastullen paiskittu harmaa hautasauna oli parhaana asumuksena,\nsaunanlauteet leposijana, ja oviloukon musta kiuvas puhalsi hyvän\nlämpöisen. Viikoittain vietettiin metsässä sydätalven kovettuja\ntyöpäiviä. Ajettiin puuta haudalle, että reki rohisi ja vittaköyret\nkitaa. Miehet rouhivat puuta ja höyrysivät, sauna savusi metsän\nreunassa oven täydeltä. Aina silloin tällöin isäntä käväisi kotona\nnoutamassa uusia evähiä, Reentäyteinen tuohikontti, joka oli niin\ntavaton, että vaikka lehmän olisi siihen tukkinut, oli täynnä moonaa.\nPuuro, piimä ja silakat olivat parahinta miehen ruokaa -- voita vähän\npuuron silmäksi.\n\nHaudan ympärille kohosi vähitellen monta komeaa jataa -- pitkiä, syltä\nkorkeita tervaspinoja. Valkoisena metsälliseltä tuoksuvana\nvaltakaartona ne kiersivät suurta hautakuopannetta. Oli vierillä vielä\niso pino piluja, semmoisia laikkuja, säleetä ja tauruja, mitähän\nolivat, rahanoja, joita oli parkkapuita särjettäessä särähdellyt.\nKevätkuille asti työ saattoi kestää. Levun paappa raapusteli\nhanhenkynällä paperiinsa maalisk. 24 p:nä 1827:\n\n\"Haudalla Työ loppuu.\"\n\nKesäkuulla, kun touonpano oli toimitettu, tervahauta jo taas odotteli.\nJa miehet jälleen metsän tuttuihin töihin! \"Hautaa loima ja mättähiä\npytimä ja meitä oli 8\", tietää Levun sääkirja kesäk. 15 pmä 1819. Ja\nkerran taas kesäk. 21 p:nä 1827: \"Hautaa alooma\", sekä 23 p:nä: \"Hautaa\npanima 12 syltä 24 ymbäri Händä oli.\" Sitten jo 24 p:nä:\n\n\"Hautaa virittimä.\"\n\nOlikin kova työ, koko talon väen työ, naapureitakin vielä apuna, kun\ntervaksia laroottihin hautaan. Toiset kantoivat niitä, toiset latoivat,\nnaiset ja lapsetkin kantaa retuuttivat piluja, säleitä ja rahnoja,\njoilla hautaa nostettihin -- niitä pantiin aina tervaksien ulkopäitten\nväliin. Ja halotut parkkapuut lyötiin hautaan tervaisin tyvipää aina\nsilmään käsin. Itse hautamestari, jokin Lusan Röyhy taikka Pitkän mäen\nSameli, vällymestari, taikka Kukkaas-Sameli, piippumestari, taikka\nLait'-Antti, määräili pääisäntänä ja kävellä köpötteli latomuksella\nkirves kourassa kopsien tervaksia tasaisiksi.\n\nOli melkein kuin juhla-aikaa, kun suurin väkijoukoin ladottiin\ntervahautaa. Pitkä, tavaton työ oli päättymässä, monivuotiset metsän\nhoidokit, vanhan karhun katsomat \"mänty, honka, pihkapuu\", oli koottu\nhautamestarin hoitoihin. Jopa kohta, kun tervaspanos oli sytytetty, ja\npaksu höyryinen savupilvi nouseskeli turpeisen kummun laesta valtavana\nuhrisavuna, tervakansa seisoi äänetönnä ympärillä ja hartaana katseli\ntyömaataan.\n\nKannatti juhlahetken päätteeksi keittää ja syödä hyvä maitopuuro.\n\nHauta alkoi palaa röyhyyttää. Koko korpi haisi metsän sydämeltä,\nomaltaan. Kuluttavainen tuli lähestyi larvasta päin, ajoi takaa ja\nuhkasi petäjän sydämyksiä, mutta kun tuho tuntui tulevan, puunväki\nmuutaltihe notkeaksi tervaksi, rynnisti haudan silimää kohden ja juoksi\npakoon, Hautamestari hääri korpiröyhyn ympärillä parhaana miehenä,\njotkut talon miehistä apumiehinä. Reinikan Hesee itse, Lait'-Antin\napulaisena, hoiteli Uuttahautaa Kampinkylän takana. Paljain jaloin ukko\ntuuhasti hautapakallakin, tervasi ja paahtoi koipiansa, niin että ne\nolivat mustat kuin häjyläisen sorkat -- eivät korventuneet kuumassa\nporossakaan.\n\nPalavaa hautaa piti valvoa yöt, päivät -- vuorotellen miehet nukahtivat\nsaunanlauroolla. Hyvillä ilmoilla, kun tervakumpu tasaisesti tuhisi ja\nsavusi, ja tulikuuma terva juosta nutkutteli tronkkelin läpitte\npystypäähän, miehillä oli aikaa levähtää ja tehdä mitä vain.\nRossi-Hermanni laittoi Lehtivuoren haudalla ison tanotorven ja soitteli\nsillä, että törinä kuului iltakajulla Emäkirkolle asti. Mutta kumminkin\npiti aina olla varuillaan -- turpeen alla kyräilevä tuli oli kavala.\nPettäjänhaudalla yksinään tuherteleva hautamestari nukahti --\ntulensilmä vilkaisi torkkuvaa äijää, potkaisi äkkiä peitot pois ja\nriehahti villiin roihuun.\n\nTyhjät tynnyrit olivat haudalla valmiina. Kotona oli niitä koko\njoukolla pitkin kevättalvea puhdetöinä kopellettu, kuka oli höylännyt\nkimpiä, kuka truannu saumoja, ken pannut kimpiä kokoon, ken veistellyt\nvöitä, kuka uurretsahalla karrannut pohojien sijaa, ken häärännyt\nteleso kourassa.\n\nViisi, kuusi päivää, kymmenkuntakin, saivat ukot hautaa korvennella, ja\nkun metsä antoi hyvin, tuli kolmesta kolmisylisestä jadasta\nkuusikymmentä tynnyriä, joskus enemmänkin. Isoosta tervapruukista\nsaatiin väliin kahdeksankymmentä, puskeutui joskus toistakin sataa.\nVäkevällä-Tuiskulla oli Kaksooshaudoilla niin paljon jatoja, että piti\npaahtaa kahdet panokset kummassakin haudassa. Viisas-Levu käryytteli\n1819 hautaansa kymmenen vuorokautta ja 29 p:nä kesäkuuta sai merkitä:\n\n\"Haudan tuckima 72 tynnyriä.\"\n\nHauta oli tukittu. Suuri metsä oli antanut, minkä oli voinut. Kymmeniä\ntynnyreitä oli haudan vierillä täynnä petäjäisen kankaan parhainta\nväkeä, kuusisilla karahkoilla vyötettyinä mäntyisiin lautoihin, lujan\ntapin taakse. Viistokattoiset sysikoppiot haudan ympärillä olivat\ntäynnä heliseviä sysiä.\n\nTerva oli rahaa. Joskus kohta lämpimiltään lähdettiin ensimmäisiä\ntynnyreitä koluuttelemaan huonoja tervateitä myöten jokivarren\nmaantielle ja sitten samaa kyytiä Vaasaan taikka Kristiinaan --\nuseimmin Kristiinaan. Heinänteon ajaksi tarvittiin yhtä ja toista,\nnelikoittain silakoitakin. Levun Masa kun tukki hautansa heinäkuun\nneljäntenä, jo kuudentena hääri tervoineen Vaasassa. Reinikan Hesee\nastella floiskotteli paljahin tervatuin jaloin tervakuormansa perässä\nkohti kaupunkia, sai rahaa, sai hyvät ryypyt Kristiinan porvarilta ja\niloisena poikana ajaa poukotteli takaisin.\n\nVedätettiin tervoja sitten aina vähän päästä pitkin syksyä ja talvea\ntalon koko hevosvoimalla, joskus vielä torpparit hevosineen värkkäreinä\nmukana -- ja kolme tynnyriä oli tavallinen kuorma. Mutta jo pari\ntynnyriä oli huonon hevosen kuorma huonoilla teillä, kun syksyn\nrapakoissa ja talven umpikujissa rähjättiin Teuvan ja Myrskyn kautta\nKristiinaa kohden. Päästiin toki aina sentään perille ja saatiin\nkäälähyttää tynnyrit kaupungin Tervahovihin, joka oli kaikkein\nperimmäisimpänä Färikaran puolella.\n\nJa rahat porvarilta pois! Vanha Levu sai maksut Ruotsin rahana, viisi,\nkuusi, seitsemänkin riikintaalaria tynnyristä -- maalisk. 12 p:na 1823;\n\"Cristijnahan Tervaa 7 Rd: 4 f Tynnyri oli Hyvä fööri\" --, mutta\nReinikan Heseen tervat maksettiin ruplina, sitten jo markkoina.\n\nMutta Mallun Jaakkoo, Kisko-Heikin perillisiä, ei maksanut mitään,\nnarrasi vain kauhajokisia, jotka sanoivat vievänsä tervoja\n\"Vasassiernallen Östermyyrähän\", että hän, Mallussierna, ostaa myös\ntervaa ja maksaa paremman hinnan kuin Vasassierna. Ajakaa vain sinne ja\nsinne, tulen kohta perässä ja maksan! Kauhajokiset kolistelivat\nkelvotonta tietä Jyllintaipaleelta jokirantaan pohjaksuen pahaiselle\nMallun mökille.\n\n\"Mallussierna\" vain naureskellen ajeli, missähän ajeli.\n\nLoppui viimein tervanpoltto. Ei saanut tervoja enää Vasassierna -- eikä\nMallussiernakaan. On jo kuusikymmentä vuotta, kun Lait'-Antti hääri\nKampinhaudalla mestarina ja sitten vähän myöhemmin saman luoman\nrannalla poltteli Rintahautaa -- luultavasti viimeistään. Yli\nseitsemänkymmentä vuotta on vierinyt, kun aivan jokirinnalla,\nKoiralaharen rannalla, Harjakosken töyrässä korvennettiin viimeiset\ntervat. Kisko-Mattukin kepsutteli katsomaan, ja ensimmäiset housut,\nhurstipellit, oli juuri saanut jalkaansa. Pitkänmäen Sameli, joka hääri\nhaudalta päämiehenä, otti housumiestä kainaloista ja kiikutteli\nhöyryävän pystypään yllä hokien:\n\n\"Kastanko ma... kastanko ma?\"\n\nMattu riepu sai tervahaudasta kyllikseen sillä kertaa. Raavahana\nmiehenä hän sitten kyllä joutui korventelemaan Kottihautaa. Vanha\nPujonevan hauta on kärynnyt viimeiset kerrat yli viisikymmentä vuotta\ntakaperin ja Hakuninmäessä Korkianviiran Kaappoo savusteli samoihin\naikoihin. -- -- --\n\nAntoi metsä vanhoille paapoille potaskaaki. Jo Viisas-Levu pani miehiä\npotaskamettähän ja merkitsi kirjaansa 1824, helmik. 2 p:nä: \"Potaska\nmettäs 5 miestä vijkon\", 10 p:nä: \"Potaska mettäs 4 miestä 4 päi\", ja\n16 p:nä: \"Potaska mettähän 4 miestä.\"\n\nMoni ukko meni potaskamettään, kaatoi kaikkein suurimpia\nkoivunromettoja ja niin tavattomia haavanronttoja, ettei hakattaessa\nkirvesvarsi tahtonut ulettua, kynnet yrittivät jäädä väliin, ja oli\nlastu loppua. Kaikki lyötiin yhtehen roviohan, oksat ja rijot alle,\nkeskelle kovat puut. Monta vuorokautta piti polttaa nuoriota, ennenkuin\nvanhat rometot olivat tuhkana. Suuris pöntöös tehtiin tuhka lipiäksi,\nja isossa padassa keitettiin lipeä kuivillen, niin että se oli kuin\npuurua.\n\nKorpelaas-vainaa osti puuron, kun se oli kuivattu, ja isossa\nkalasuneerausuunis hän sitä kala suneeras -- pani uunin arinalle ja\npiti tulta alakerrassa, että arina oli aivan valakiankarvalla. Siinä\nrumanruskea potaska tuli valkoiseksi kuin lumi. Korpelaanen vei\npotaskan Kristiinaan ja rikastui kovasti.\n\nKisko-Sameli, jouduttuaan asumaan Ekyhtin korpeen, oli kova potaskan\npolttaja, Niinistön Iisakki niin ikään. Juoni-vainaa poltti ja\nkalsuneerasikin, ja Luomaanvälin Hermanni korventeli sekä tervaa\nettä potaskaa -- saihan metsässä rehata, kuka tahansa, kun vain\nosasi. Mettä-Kakkorin klopit kerran kapistivat koko joukolla\nKoiransuolenhakahan, kaatoivat ja polttivat suuria koivunjörriköitä,\nlaskivat lipeän, keittivät potaskan, veivät ja myivät Korpelaaselle --\nsaivat tupakkirahoja. -- -- --\n\nAntoi suuri metsä muutakin kuin tervaa ja potaskaa. Jo ennenkuin\ntervanpoltto loppui, ja Korpelaasen kalsuneerausuuni sammui, käytiin\nmetsän kimppuun, kaadettiin puuta ja myytiin semmoisenaan. Ainakin\nentinen Tilli-faari, Loukajan Iisakki, osteli Käkelän ja Laitilan\nmetsistä -- niillä oli hyvät metsät -- kaikkein suurimpia köriläitä ja\nvedätti niitä Pietarsaareen taikka Kristiinaan. Kolme hevosta oli\nkiskomassa kolmeatoista syltä pitkää seilinraakaa, ja mentiin, että\nrohisi, Kurikan ahteessa vain piti sonnustaa vitsasta väännetty\naharetlänkki reen anturahan tarraamaan vastaan, jotta päästiin\nkunnialla alaha. Vedätti Iisakki myös laivan laitaflankkuja,\nkymmensylisiä, viittä tuumaa paksuja kelleksiä, niin leveitä kuin\npuusta lähti. Kaksi lankkua vain saatiin samasta rungosta, miesvoimalla\nja flankkusahatla ne otettiin. Sama Iisakki, Väkevä-Tuisku, sahasi\nlankkuja usein yksinään. Iso kivi vain oli sahan alapäässä\naltavetäjänä, kun Iisakki köykytti sahoopukiilla.\n\nKamalana köyhänä talvena löytyi suuria puurumilaita pappilankin\nperämetsistä, kun mentiin etsimään. Joskus mentiin. Nälkäinen metsäperä\najoi Lehtivuoren vierille, kaatoi tukkipuita, kaatoi vaikka\nmastopuitakin ja monin hevoskaakein raahasi Kristiinaan. Ukko rukat,\nresupälsyt, olivat ahtaneet sisäänsä homppurohojua, niin että olivat\naivan tukossa, mutta kun pappilan perämetsien puulla saivat vaihtaa\njumalanviljaa, jo väylät aukesivat.\n\nMutta kaikkein enimmin vietiin metsää valmiiksi sahattuina flankkuuna.\nEntisillä paapoilla oli ankaran hyvä mettä, päiväkausin sieltä ajettiin\ntukkeja sahoopukeille. Vain pari tukkia oli takareen pankalla,\nhännällään ne juoksivat ilman jälkirekeä, ja kakuloissa keikkarehti\npuuanturainen tukkireki. Mutta kun oli oikein suuria metsänpölkkyjä, jo\nyhdessäkin oli raahaamista.\n\nJa kovetut sahurit köykyttivät kaiket päivät pimeästä pimeään --\ntoisista taloista kuului sahaaminen koko talven. Toltti päivässä oli\nsahuriparin tinki, palkkana kuuskymmentä penniä päivältä ja taloon\nruoka, joskus jo markka. Sama palkka oli pinnan veistäjällä eli\nflankkaajalta. Jo siinä sahoopukeilla höyryttiin sekä alla että päällä,\nlyötiin suutetta kitahan yhä syvemmälle, ja vedeltiin ylös alas, että\nsahanterä kättä poltti. Saatiin monesti kiskoa pukeille sellainenkin\nneljätoista-jalkainen metsän rometto, josta lähti kuusi\nkolomituumaasta, yhdeksän tuuman lankkua.\n\nKiirusta oli. Sattui vellikello poukuttamaan juuri, kun oli uusi tukki\nsaatu pukeille, sahata rapsahdutettiin lankun raot auki ja sanottiin:\n\n    \"Puu päällen, päät auki -- ja syömähän.\"\n\nOmin hevosin ja myös frahtihevoosilla vedätettiin lankkuja kaupunkiin\n-- kyllä torpanukot lähtivät ajamaan ja tienaamahan. Toltti oli\ntavallinen kuorma, kolme, neljä, viisi markkaa maksettiin\nhevosmiehelle, ja kolme päivää kesti kaupunkimatka. Isäntä itse oli\nmukana ja peri rahat -- pari markkaa terveeltä lankulta. Muutaman\nkymmenkunnan kuormaa kun oli nimiinsä tuonut, jäi markkoja isännänkin\nkukkaroon.\n\nNousi sitten jo joku toimellinen kylän ukko ja rupesi rajaamahan omin\npäinsä, ostaen isänniltä metsää, laittaen sitä lankuiksi ja ajattaen\nkaupunkiin. Yritti toinen jos toinenkin -- joskus meni niin, joskus\nmeni näin. Perälän Hermanni, Paskoon kyläläinen, pieni mieheksi, mutta\nkovettu, alkoi myös kokeilla. Kymmenen markan paperiraha taisi olla\nHermannin taskussa, kun hän asteli ensimmäistä metsäkauppaansa\ntekemään, mutta voi niitä olla jo vähän useampiakin, kun viimeisiä\nlöi lukkoon. Mitäs Hermanni, käydä kääperteli vain, teki kauppoja,\nettä \"seipähän kokoosehen asti\", ja pnrkisti metsän, taikka\npantiin \"kymmenehen tuumahan neljäntoista jalaan korkeurelta\nIsoosta-Karhuvuoresta Lehtivuoren ylitte Lehtinevan laitahan -- ja\nkaksi vuotta kaatoaikaa\". Ja taas lyötiin mustaa metsää maahan, että\npäivä pääsi paistamaan. Milloin Peräläänen paukutti Piirtoolan saraalla\ntaikka Mettä-Kakkorin mailla, milloin taas Yli-Reinikan taikka\nKoiviston larvassa, milloin oli Teuvan Norissa \"mettää hävittämäs\".\n\nOli möykettä metsän perillä, kun siellä Perälääsen joukkokunta peuhasi.\nLuminen korpi, kymmeniä miehiä, hevosia, rekiä, sahoopukkia, kirvehien\nja kankien pauketta ja sahojen kirskuntaa. Mettäperäläisiä olivat\njärjestään kaikki mettän röykyttäjät, kovan työn karkaisemia luisevia\nmiehiä, muutamat kuin kelohongasta kirvestettyjä, muutamat repäistyjä\nnaavaisesta kuusesta. Toiset kaatoivat puita ja panivat teloollen,\ntoiset niitä vedättivät sahoopukeille. Sahurien pukeilta putoili\nlankkuja, niitä taas eri miehet ajoivat kylätien vierille isoihin\nflankkutapuliihin, Oli vielä sellaisia huonoisia miehen käkkyröitä,\njotka larvoja hakkasivat halooksi.\n\nJa kymmenestä markasta lähteneen Paskoonkylän miehen piti joka\nlauantaina laskea selvät lantit joka miehen kouraan.\n\nSitten pitkin kevättalvea, parahiten seisovilla ilmoilla, ajettiin\nlankkuja Kristiinaan. Silloin taas saivat hevoset ja hevosmiehet työtä,\nsilloin oli kruunun maantiellä hevosta ja miestä sekä lankkukuormaa.\n\nMutta vasta täysi meno oli, kun ruvettiin lähestymään Kristiinaa.\nTiellä ajaa rohisti vaikka minkälaista menijää, hevoset kuurassa,\nmiestenkin naamapuoli ja pälsyjenkarvat valkoisina. Oli kurikkalaasia,\njurvalaasia ja teuvalaasia, karijokisia, kauhajokisia ja\njalasjärvelääsiä, jopa lopulta miestä Isooltajoelta, Hongoonjoelta ja\nParkanon periltä. Ja kaikkien kuormat oli täynnä metsien tavaraa.\n\nSiinä ajettiin rullafapriikin puita, neliskulmaisiksi veistettyjä\nkoivuriukuja, sekä monenlaisia pölökkyjä ja pelekkoja, siinä meni\nlehtereitä, mahdottoman pitkiä saikaroota, joita ulkomailla tarvittiin\nsavihökkelien rakennuspuiksi. Meni monet kuormat kaikenlaisia\nlaivanparruja, juurakkopelekkoja sekä seiliraakoja. Parkanolaiset\nraahasivat mahdottomia mastopuita, kaikkein pisimpiä roikalehia, mitä\nolivat metsästä löytäneet, ja Tiukan hurrit rähjäsivät tukkikuormien\nkanssa. Vielä muiden mukana mennä keikutteli kaikenlaista halakokuormaa\nja tervakuormaa, mutta kaikkein enimmin flankkukuormaa.\n\nAjeli siinä Perälääsenkin lankkuja kymmenet kuormat mettäperien\nhevosvoimalla.\n\nKatsoit taaksesi jonkin ahteen, vaikka Tiukanmäen alta, kun kuljettiin\nVanhaatietä Teuvan kautta, et muuta nähnytkään kuin hevosia ja kuormia\nja miehiä. Aina vain tuli hevosta ja kuormaa loppumattomana jonona tien\ntäydeltä, ja mies istui joka kuormalla. Oli ainakin virstaa pitkä\n_nuti_, oli kuin koko mäki olisi ollut liikkeellä. Eikä siinä auttanut\nkenenkään pysähtyä, täytyi mennä klenuuttaa samassa rytäkässä. Kun vain\nhevonen pakeni edellä, kyllä kuorma myötämaassa luiotti perässä.\n\nTakamaitten suuri metsä oli lähtenyt laskettelemaan kohti suurta merta.\n\nMutta kun päästiin meren jäälle, jossa oli väljemmät tilat, tuli\nkovettu kilpa-ajo. Jokahinen huitoi suittiperillä juhtaansa ja yritti\nmennä kanhoostaa edelle, jotta pääsisi ensimmäisenä purkimaplassillen.\nPerämetsien ukko riepukin koetti hamppuloukullaan pysytellä muiden\nmatkassa hokien:\n\n    \"Ei ole kiirusta piretty,\n    ja aina on keriitty.\"\n\nTöttermanni ja Kalströmi sekä Vanha- ja Uusi-Vänteliini olivat\nKristiinan suurimmat metsäporvarit. Heidän nimissään tultiin jo tielle\nvastaan karjumaan, jotta \"Tulukaa meeillen!\" Heidän kartanoilleen ja\npurkimapaikoilleen kuormat hajaantuivat, kukin tuttuun taloonsa.\nPorvarin pihalle sai laskea hevosen, ja reisumiesten tuvas sai maata\nyönsä komppeiin olkipahnoilla.\n\nVai vielä siitä maksaa! oli kylliksi maksua, kun siellä koko yön\ntappelit luteitten ja sonsarien kanssa. Piti ottaa kovat ryypyt, jos\nhalusit komppelissa rauhassa hornata.\n\nSellainen oli kaupungin porvarin yösija. Siinä oli melkein moitteen\nsijaa. Mutta metsän tavarassa sitä ei saanut olla. Vajakantttnen lankku\nputosi puoleen hintaan, eikä lahua kärsitty ollenkaan. Pienetkin\nlahokronot piti kuormaa purettaessa taitavasti pyörähdyttää\nalapuolelle.\n\nAntoi porvari rahaa, antoi vielä mielen nouteheksi joka miehelle\ntupakkitruutun ja valkoisen savipiipun sekä Hermannille kaffet- ja\nsokuritruutun, vieläpä oikein viinipoton.\n\nMutta kun oli saatu rahaa, täytyi mennä istumaan olutpuorihin, ja\nsiellä kului aika hyvin mukavasti -- oli paljon toisempaa kuin\nKoivistonkylän Lopotis.\n\nJa hauskaa oli taas päästellä kotia päin, kun oli karvalakin alla vähän\nlämmitestä. Takarämäkän Masakin paikkapälsyissään möyrästeli kuin\naikatalon isäntä. Monella oli matkassa potollinen hyvää kauraviinaa,\nniin että kaupungista palattiin hyvin rentua. Väliin laulettiin, väliin\nryypättiin, jopa joskus yöpymispaikas otettiin yhteen ja rähäättihin\nkauhajokisten kanssa -- koivuiset korennat toisinaan heiluivat.\n\nOli tien vieressä monta lepäjytespaikkaa, joka kulmakunnalla omansa.\nKarijoen kautta kun kuljettiin Isojatietä, niin tavallisesti\nlepäjytettihin mennen tullen Mustaasluomalla taikka Saaraluomalla. Ja\ntaas Teuvan kautta ajettaessa mentiin Myrkyn kylässä Kössin taloohin\ntaikka Ruusenpärihin. Ei kummassakaan pantu ovia koskaan hakahan -- sai\nmennä vaikka yösydännä, aina oli paikat auki, ja pian kahvipannu\nlämminnä. Aina vähän päästä oli talon lattia täynnä reisumiehiä, ja kun\nne olivat lähteneet, oli piha täynnä heinänrehua ja hevossontaa. Talo\nlapioi sonnan tunkioon -- tunkio nousi, laski lampaat korjaamaan\nheinänrehut -- lampaat voivat hyvin.\n\nJa talon isäntä sai reisumiehiltä kaupunginmuruna hyvän aamuryypyn.\n-- -- --\n\nLoppui lankkujen sahoo ja vienti. Tulivat tukkipomot, ostivat ja veivät\nmetsän semmoisenaan, pyöreinä pölkkyinä -- ensimmäiset ehkä Käkelän,\nLaitilan ja Halpäri-Jyrän saroista, jotakin seitsemänkymmentä vuotta\nsitten. Kristiinan porvarien ja muittenkin ostomiehet, jotkut\nruotsinmaalaisetkin, kulkivat rahapusseineen talosta toiseen. Maksoivat\nhe jotakin, mutta metsä sai maksaa käynnit. Kaadettiin paljon puuta,\nraastettiin jonkun ukon sarka niin parkkihiksi, että hän voi talonsa\nkatolta katsella vaikka selkälinjaan asti. Viiteenkintoista penniin\ntaisi mennä runko.\n\nJa joki, vanha Korpijoki, joka haikein mielin oli nähnyt metsän\nsiirtyvän yhä kauemmas rannoiltaan, sai joka kevät aivan täysin sylin\nkuljettaa erämaitten komeimpia puita kohti rantapuolten suuria sahoja.\nSiellä ne merien rannoilla odottelivat metsien parhainta puuta, ja\nsitten kun saivat sen kitaansa, purivat, että hampaat kirskuivat.\n\nSaivat rinnan rikkaat metsistään, parhaistaan, paljon rahaa -- kuka\nsai. Tukkien ajomiehet ja kaatajatkin pääsivät vähän osille sekä sitten\nuittomiehet.\n\nMutta suurimmat rahat taisi pistää arkkuunsa metsien ostaja.\n\n\n\n\nPyhäänpäivästä juhlahan.\n\n\n    Se olis hyvä tapa taloos,\n    jotta nostaasihin varahin\n    ja syötääsihin varahin,\n    jotta sais sitten ruokansa päällen\n    penkillä hetken selijällänsä köllöttää.\n\nPoltettiin tervaa, sahattiin lankkuja, hakattiin metsää, ja taas toisin\nvuoroin tehtiin työtä maan päällen. Oli työtä maan raatajalla vuoret\nympärihinsä, eikä loppua tullut. Työt ajoivat toisiansa takaa niinkuin\nvuodetkin ja viikot.\n\nTämä työ kun päättyi, toinen heti alkoi. Tulivatpa työt toisinaan\nkaksin, kolmin yhtaikaa päälleksyttäin, vaikka vuodet ja viikot\nvierivät peräksyttäin.\n\nJa viikkoja, pyhien ja juhlapäivien katkomia, oli lyöty vuoteen\nviisinkymmenin, kaikki työn täyteisiä, vielä kaksi päänpitoviikkoa\npäällisiksi.\n\nHyvin tiedettiin, koska päänpitoviikot olivat.\n\nOli ensin pyhäänpäivä, ja silloin puhuttiin kirkossa edesmenneistä\npyhistä miehistä. Entiset rintapeltojen ja larvamaitten raatajat,\nHirvi-Heikeistä ja Krekoo-äijistä alkaen taisivat olla samassa luvussa,\nvaikk'ei niitä nimiltä mainittukaan. Ainakin heitä, pyhien peltojen\nperkaajia, takkatulien hoitajia, joiden nimiä pitkin rivein oli\ntallella pappilan isoissa kirjoissa, olisi hyvin sopinut muistella.\nEdesmenneitten pohjillahan täällä elettiin, maan raivaajat paapat\nolivat kärsineet ja kantaneet kaikkein suurimman kuorman. Sai heitä\nhyvin muistella, varsinkin näin syksyllä, kesän viimeisinä hetkinä, kun\ntalvi oli tulossa, ja maa oli antanut, minkä oli antanut.\n\nOli ainakin taas vuorentulo tallella. Rinnan isäntien laarit ja ladot\nolivat täynnä, larväkylienkin ukot osapuilleen tiesivät, kuinka oli\nyriteltävä talven ylitse.\n\nNäinpä kaikista tuntui, että jälleen oli päästy vuoren päähän. Kesän\nraskaitten töitten jälkeen taas hetkiseksi hiukan helpotti, oli kuin\nolisi tultu tuttuun lepäjyttämäpaikkaan. Piijat ja trengit kaikkein\nparhaiten tiesivät, että päänpitoviikko oli varsin heidän viikkonsa ja\nheidän vuotensa pää.\n\nSopikin piikojen ja trenkien olla hyvillään ja pitää rentoa elämää.\nViisikymmentä kovaa viikkoa oli puskettu talon töitä kuin omiansa -- ja\nviisikymmentä markkaa työnsi isäntä maanantaiaamuna piian kouraan näin\nsanoen:\n\n\"Olen ajatellu, jotta annan sullen viiskymmentä markkaa.\"\n\nOh siinä palkkaa -- markka viikolta! Saattoi isäntä hyvälle piialle\nantaa toki enemmänkin. Valtio-Koivisto kökötti kuuttakymmentä ja\ntoimitti:\n\n\"On kyllä tullu nerkoo vuosi... Mutta minä annan sullen nyt näin\npalijo, kun s' oot ollu niin hyvä työihiminen.\"\n\nMutta kaikkein parahuisin piika, rontti ja roteva tarhamaija, sai\njoskus kahdeksankymmentä markkaa.\n\nPaljon sai trenkikin -- seitsemän-, kahdeksankymmentä, sai joskus sata,\nkun oli oikein kovettu työnpuskija.\n\nJa _parseelia_ oli piikatyttö vuoden mittaan saanut kengät ja kahdet\npieksut -- joskus karvakengäkki --, kapan pellovaasmaan sekä kolme\nnaulaa villoja taikka lampaan ruokon. Hyvälle trengille oli annettu\nkahdet pieksut ja karvakengät sekä saappahat ja rasat ynnä mahatakuusta\nkudotut syylingit, vielä hurstihousut, -paita ja mekkoo, jopa kaiken\nlisäksi kartanon takaa kessutarha, joka oli samas läänis isännän\nkessumaan kanssa. Trenki sai hoidella molemmat.\n\nKun isäntä oli maksanut palvelijoille palkan, jo emäntäkin antoi\nosansa. Sekä piika että trenki saivat lähtiessään mosseloonsa hyvää\njumalanviljaa: pääsinkyrsiä viisin, kuusin -- kolme läpileipää, kaksi\nknäkkileipää ja varileivän -- vielä seitsemänneksi hyvän pääsinjuuston.\nKelpasi lähteä astelemaan päänsä pirollen.\n\nKotimökille tie ohjasi.\n\nPienien larvatorppien ja rinnan pikkuisten mäkitupien suurena asiana\noli pitää talot piioissa ja trengeissä. Niitä purkautui parhaista\nmökeistä oven täydeltä. Jo toisella kymmenellään torpan perilliset\nlähtivät vuoro vuoroonsa astelemaan lapsenammooksi ja ajopoijiksi.\nÄidin kantapäillä he kapsuttelivat, jopa useinkin samaa metsätietä,\njota äidit ja isät olivat muutama vuosikymmen takaperin astelleet\nsamankokoisina ja samoilla asioilla. Saattoivat he mennä nyykyttää\nyksinäänkin, pikkuinen mosselo kainalossa ja pienen mekoon povessa\nhiljainen kaipaus. Mosselossa oli jokunen vaateriepu ja katikismus,\npojanmölkin taskussa vielä lampaannahasta kursittu pikkuruinen kiuttu\naarteineen -- ainakin tusina kaikenmoisia knappeja: tina- ja\nluuknappia, vielä iso elofantinluinen knappi ja kiiltävä pietarinpollo.\nMutta kohta kiutussa taisi olla suurempiakin rikkauksia, tiedä, vaikka\nviisi penniä... Voi, jos saisi markan!\n\nLantteja voi jostakin joskus tipahtaa, mutta ruokipalakoolla\nlapsenammat ja ajopojat saivat alkuvuotensa rehkiä, jonkin vaatepahasen\nvielä saivat verhoikseen ja kengät jalkoihinsa. Vasta rupesi rahoja\nirtautumaan, kun päästiin raavasten ihmisten kirjoihin, ja pyhäänpäivän\nmaanantaina saatiin niinkuin muutkin vuorollaan astella isännän\nkamariin saamaan palkkaansa.\n\nMökistä alkoi palveluskansan vaellus, ja tavallisesti se mökkiin myös\npäättyi. Metsä piti omansa. Monen veressä jo oli metsää ja mökkiläistä,\nniin että mihinkäpä heistä pääsit.\n\nMutta kun oltiin nuoria, ei tulevia päiviä suurin surtu. Ei oltu\nkenenkään käskettäviä, oltiin vain niinkuin oltiin -- päivät käveltiin\npitkin kyliä, ehtoot hypeltiin ja öisin kuljettiin kopistelemas. Ei\noltu köyhiä eikä kipeitä. Oli toista jos molempia -- juustoakin oli,\njotta sai haukata välipalaksi, oli vielä makoista varileipää,\nkotomökille muruna tuotua.\n\nKovin lyhyeen vain loppui köyhän ilo.\n\nSeuraavan viikon lauantaina vaatemosselo jälleen hiljaa mennä\nhipsutteli larvakyliltä rintahan päin. Sen kantaja oli syyskesällä,\njoskus jo heinänteon aikana, ottanut pestin -- joko omasta talosta\ntaikka jostakin toisesta --, oli uudestaan myiny selekänahkansa ja\nsaanut kymmenen markkaa nahaan hintaa. Piikatyttö oli saanut emännältä\nvielä komian kaulahitten, ja sen kun oli sitaissut korvilleen, toiset\nolivat heti hoksanneet:\n\n\"Jopas oot myiny nahkas!\"\n\nNahka oli myyty -- mikä muukaan oli neuvona? Tämä taisi olla Jumalan\nmääräämä maailman meno. Sillä ilman pikku mökkejä ja pikku mökkien\nperillisiä eivät rmtapellot eivätkä larvamaat olisi olleet niin leveitä\nkuin olivat. Pikkuisia olivat torpat ja mökit, pieniä ja kuivettuneita\nniiden haltijat, mutta heille uskottu leiviskä oli miltei kaikkein\npainavin. Maa tarvitsi heitäkin -- jo varsinkin heitä.\n\nTorpat ja mökit repivät sekä rintaa että larvaa.\n\nPikkuiset piiat menivät uuteen paikkaansa niinkuin menivät, kättä\njalkaa heittäen. Mutta hyviä haettiin hevosella, heillä kun oli\nkaikenmoista tavaraa, arkkua, lavittaa, pöytäkaappia ja paljon vaatteen\npuolta. Hyvin otettiin hänet talossa vastaan -- oikein kamarin pöydältä\npiika sai pistellä siansylttyä ja maitopuuroa kuin papit ja parahat\nhantvärkkärit.\n\nMaitopuuroa! Kamarinpöydältä! Piika riepukin tunsi kerran jotakin\nolevansa. Oikein piti panna kätensä ristiin ja siunata, ennenkuin nousi\npöydästä.\n\nHelpot päänpitoviikot olivat menneet, ja taas alkoi täysi työ. Oli jo\nkylmä kouristellut rapakot ja tiet routikolle, luomat, jokirannat ja\nsaviprunnit jäähän, oli joskus jo\n\n    \"Simuna siltoja tehenyt.\"\n\nTalvea jo odoteltiin, kohta saatiinkin nähdä, kun\n\n    \"Kesä menöö kenkinensä,\n    talavi tuloo takkinensa.\"\n\nVanha Levu sai kerran marraskuun alkupuoliskolla merkitä almunakkaansa:\n\"nyt tuli hyvä talvi äckiä kaunihista kesästä ia on nätty aio lumi.\"\n\nTalvi toi tullessaan talven työt. Kohta kun nevat ja rämäkät rupesivat\nkannattamaan, päästiin metsiin tervaksia juurimaan sekä hirsiä ja\nrankoja hakkaamaan. Kotipihoilla ajella koluuteltiin maata, nevamutaa,\nkarijatarhahan, tunkiohon. Mutta kun tuli lunta keliksi asti, saatiin\nsuuremmat ajot, ainakin jo kuun lopulla, jolloin itse\n\n    \"Antti aisoolta ajoo.\"\n\nJa Levun Masa piirsi paperiinsa: \"Reki fööri.\"\n\nSilloin rantalaisetkin pääsivät vaikka perämetsiin asti. Tarvittiin\npolttopuita, piti vedättää rankoja riihipinua varten. Kolmin, neljin\nhevosin, viisin, kuusinkin, talon miehet ajaa kahistivat metsää kohden.\nLoukajan Tilli-faari lasketteli seitsemällä, kahdeksalla hevosella,\nHoveräätti-Säntti yhdeksällä, Käki-Jaakkoo joskus kymmenellä. Umpikulu\ntaikka tavallinen kulu takoi luokassa tahtia, taikka kaltru helisi\nsitolkan selkämystässä, taikka kuluvyhti piti helinää hevosen kaulassa.\nSe oli rintalaisten komeaa metsään menoa, koko metsä soittui ja\nhelähteli. Valkoinen talvi oli lähtenyt soitellen vaeltamaan.\n\nViisin, kuusinkin taloin ajettiin samaa metsätietä, larvakylien tietä.\nTorppien tenavat katselivat ikkunoista ja pitivät lukua hevosista:\n\"Kattohan, siinä menöö Pitkän-Jaakoon Plakki ja Pruuni ja vielä Salavia\nvälihevoosena... Siinä ajetahan Yhtälöön Suorilla ja Sukkajalaalla, ja\nKaatipääki siinä köpsottelöö... Jo tuloo Valakoosenmäen Jaakkoo\nsuurella Kohjullansa, ja Mäkitaloon trenki-Iikkoo mennä klenuuttaa\nInkkumeralla... ka, ka, kuinka se hieputtaa häntäänsä ja inkkuu... ja\nJaskan Hiiroo hyssyttelöö peräs...\"\n\n\"Jo jo tuloo Isoo-Kärpäänen, eikä hevoonen taharo mennä mihinkäa... s'\noon sellaanen unkuri... Klipu-Jussiki tuloo pritakallansa... ka ka, se\nkräpistelöö vain ja pritakoottoo... Ja Karoo-Matti ajaa vanhalla\nRuskialla.\"\n\n\"Katto, katto, kun Kakkorin Masa tuola taas tuloo Isoolla-Liinoolla...\nnäekkös, kun sill' on kaharet sieramet? Masa sanoo, jottei se\nhenkämästy, vaikka ajaas täyttä nelijää Vaasahan asti.\" Halkokuormilla\ntultiin metsästä takaisin, ajomies kuormalla sivuttain istumassa,\naikansa kuluksi laulaa lunutellen. Kulut ja kakrut soittuivat, kun\nhevoset köpöttelivät kakuloos, kiskoen puuanturaasta rekeä, joka\nreenkepillä oli jukovittasta sonnustettu kakalanlänkkihin. Pakkasilla\njukovitta piti pientä porua, prätkähti joskus poikki -- mutta metsästä\nsai uuden. Vain taitamaton Kukkoo-Tuppu, joka ei kyennyt vitsaa\nvääntämään, sai nylkäistä päältään hurstimekoon jukovittaksi. Siitä\nsaatiin sanoa, kun nähtiin hurstimekkoisia miehiä:\n\n\"Siinäpäs on hyvää jukovittamettää.\"\n\nPitkin talvea piti aina silloin tällöin käydä polttopuita noutamassa,\nvielä suuret röykkiöt kuusisia riihirankoja. Kuusi oli parasta\nriihipuuksi, se ei liikoja savunnut, eikä liian kuumaksi korventanut\neikä polttanut kiuasta.\n\nVarahin aamulla, jo pimiön päähän lähdettiin töihin ja ehtoolla pimiän\nhämys ennätettiin kotia. Syksyinen päivä oli lyhyt, sitä pitemmät\naamu- ja ehtoopuhtehet.\n\nMutta entispaappojen kansa ei niitä kuluttanut jouten. Talo teki työtä\npäivällä -- metsät ryskyivät ja tie helisi, talo teki työtä illat ja\naamut -- tupa kahisi ja paukkui. Tehtiin tuvan täydeltä puhurestöitä,\nehtatöitä. Isossa talossa oli iso trenkitupa. Siellä naiset\nkeheräsivät, karstasivat ja kutoivat, miehillä taas oli omat työnsä,\nvärkkäreitä myöten. Ei ollut mies eikä mikään, joka ei osannut edes\npäreetä kiskoa. Niitä talossa paljon tarvittiin, sillä oli monet kerrat\nnähty ja kuultu, kuinka\n\n    \"Ämmät on äreetä,\n    kun ei ole puita eikä päreetä.\"\n\nOikean trengin piti ehtatöikseen tehdä jouluun mentäessä korvee ja\nsankoo, vielä kiulu korveen korvaan, taikka näiden sijasta hyvä\ntyöreki. Ja värkkärillä oli samat asiat -- työreki taikka reen erestä\nastioota.\n\nJa tavaton tervaksinen rovio loimotti takassa.\n\nMyöhäiseen iltaan, yhdeksään asti, ylikin, aherrettiin. Päretvalakia\nenää vain kitisi takkapielen pihiris, toinen tantarin pihdissä, vielä\nkolmas lattialla valakiamatin rautaisissa hampaissa. Voi myös ajopoika\ntaikka talon poika olla valakian näyttäjänä.\n\nJo viimein väsyttiin ja valkiamatit sammutettiin, kun vanha värkkäri\nlennätti mahorkkimällinsä takanperään ja laukaisi:\n\n    \"Eikähän pirä mennä maata,\n    pitää aamulla einehetä nosta ylähä.\"\n\nTrenkituvassa työntekijät nukkuivatkin. Värkkärit ja torpparit\nkaahaisivat oven päälle komppelihin, ja siellä oli niin lämmin, ettei\nvällyjä tarvittu. Oli siellä päreenkatkuakin ja savua enemmän kuin\nlattian puolessa. Piiat makasivat peräsängyn alahasängys etehittien\ntakana, pojat ylähäsängys, toiset pojat ovisängys alhaalla, trengit\nylähäsängyssä. Eikä kalsonkia kaivattu, paitaasillansa maattiin.\nHurstipaidan helma vain heilahti, kun trenki mennä keikahti\nylähäsänkyyn.\n\nKuului kohta kovan työn röykyttäjäin kova hornaaminen sekä katon\nrajasta että lattian rajasta. Ei nukkumamiehiä liikoja häirinnyt,\nvaikka jokunen sonsar taikka luret liikkui virkamatkoillaan. Oli varsin\ntotta vanhojen sanoma:\n\n    \"Luretsänky ja leviäperäänen lakki\n    ei tule koskaan vanhaksi laiksi.\"\n\nAamulla jo ainakin viiden aikana isäntä tuli kapistamaan ylähä. Jos ei\ntulen kiilua pian ruvennut näkymään tuvasta, isäntä köppelehti\nuudestaan oven taakse kautioimaan ja mökisemään:\n\n\"Kun ei ylähä päästä taas ollenkaa... ja tallihin hevoosia hoitohon.\"\n\nKesken kovia talvitöitä ja kiiruhia tuli juhula, talven suuri joulu.\nAkkoja se hyppäjytti etukäteen jo viikoittain. Piti etsiä kokilta vanha\ntalikirnu ja kastaa kynttylöötä, piti tehdä maltoota, sitten hakea\naitasta kuurna ja juoksuttaa vierrettä, prykätä juomaa, piti tappaa\nsyötetty sika, vielä kötistää lampahiaki. Ja sitten piti leipoa\nrieskoja, knäkkileipiä, varileipiä ja välipäiväleipiä, niin että koko\nkatto oli kuin leivistä rakennettu, ja suuri tupa tuoksui suurukselta.\nJo taas täytyi pestä pyykit, pestä tuvat, kamarit ja kaikki, vielä\nlaittaa lipiäkaloja.\n\nEivätkä miehet muuta kuin tekivät omia töitään taikka olivat akkojen\ntiellä ja äkäilivät heidän aherrustaan. Polttopuita he kumminkin\najoivat, niin että niitä oli, sekä heiniä ja muuta karjanrehua\nvedättivät kartanoladot täyteen.\n\nOlivat miehet jo toki rakentaneet riihi pinon. Korkeana ja kukkurapäänä\nkuusinen pino komotti riihen päädyllä -- ison talon pino kuusi-,\nseitsensylisenä. Riihipino piti olla pystyssä jo ainakin jouluna. Oli\nhuono talo, jonka riihipuut joulunpyhinä romottivat rankoina -- huonoa\nvuotta ennustivat talolle. Mutta kun pino joulun saapuessa paistoi\nvalmiina ja valkoisena kuin tervehtien suurta juhlaa ja pitenevää\npäivää, kuulutti se talon kunniaa. Vanha paappa katseli sitä\ntyytyväisenä hymähdellen ja uskoen hyvään uuteen vuoteen.\n\nMutta juhul'auttuna vasta oikein kiirus oli. Miehet lähtivät metsään jo\npuoliyöstä -- larvakyläkin heräsi, kun rintalaiset pimeässä mennä\npoukuttivat ohitse. Piti joutua takaisin puolipäiviin, sillä sauna jo\nsilloin puhalteli viimeisiänsä.\n\nAkat olivat koko aamupäivän hääränneet kuin valakianhäräs. Mutta\nkystäpä oli tullut. Olivat valmiina sianlihat ja lihapernat, lipiäkalat\nja kryynipuurot, vielä länkkimakkaraaki lämmähytetty. Ja kaksikorvainen\njuomatouppi vahtus pöydällä. Kohta kulmiin kihahti, kun sitä kovin\nkallistelit.\n\nMutta silakka oli pistetty piiloon. Laihaposkinen arkipäiväisen\nnäköinen nuhjus ei kumminkaan olisi ymmärtänyt suurta juhlaa --\npilannut olisi.\n\nOli akkaväki vielä kerran siivonnut kaikki huoneet. Kaulooskoippura oli\nkolissut pöydällä, kaulooslauta sitä kieritellyt. Rypyttömäksi kaulattu\npyhäpaita oli jokaista odottamassa. Eivät jääneet työt viimeiseen\nhetkeen niinkuin entisen emännän, jonka täytyi haikailla:\n\n    \"Juhul'auttu pitkä päivä.\n    prykätä, leipua, pyykkiä pestä.\"\n\nSauna oli päähnyt, vaikka vasta puolipäivä oli vierähtänyt. Sinne koko\nväki asteli, miehet ja naiset, minkä mahtui, meni vielä viimeiseksi\nsaunaton mökkiväki ottamaan lopputuhahduksia.\n\nNokisten seinien suojasta, mustan mölkkerökivisen kiukaan äkäisistä\nhenkäyksistä ja koivuisten vihtojen läiskeestä valkoinen juhla lähti\nvaeltamaan. Kun punoittavin ihoin ja puhtain paidoin, pyhähousut\njalassa, istuttiin takan ääressä, suuren pystyvalakian loimossa, joulu\noli joutunut jo tupaankin.\n\nJoulu istui kohta pöydässä, talon väki pöydän ympärillä. Oli\nlipeäkalan, maitopuuron, kanelparkin tuntua -- juhlan henki liikkui\npöydän yllä.\n\nSeurasi hiljainen ehtoopuoli. Jokin Suuri Näkymätön tuntui asustelevan\nhämärtyvässä tuvassa, tuntui liikkuvan myös ulkona himmenevässä\nhiljaisuudessa. Tummalla taivaalla tuikki jo tähti, kohta toinen ja\nkolmas, vilkutti joku muita kirkkaammin -- kunhan ei vain ollut\nItäisenmaan valoja. Tuikahti sama valo tupaankin -- tuntui kuin olisi\nkuulunut ikivanha sanoma:\n\n    \"Sillä me näimmä hänen Tähtensä idäsä,\n    ja tulimma händä kumarten rukoilemaan.\"\n\nKynttilä tuikki tuvassa pyhänä tähtenä, ja vanhat paapat julistivat\njuhla-auttua jouluvirsiä veisaten -- pitkä virsikirja peukaloitten\nalla. Reinikan Hesee piti kovaa ääntä koko ehtoon, lasketti virren\ntoisensa jälkeen, kaikki samalla nuotilla, vielä viimeiseksi\nyksivärsyisen veisun, jossa oli yksitoista äksää:\n\n    \"Tapahtui täällä tain päivän päällä\n    Ihmellinen ihme.\n    On tullut tänne Jumal' its' yhdex ihmisex täydex.\n    Ihmisten ilox, ijäisex elox,\n    Toivotux turvax, autudex aivax;\n    Kaikk' siis iloitkam, HERraa kunnioittakam;\n    JEsus Christ kiitett', Ihmisex siinnyt,\n    Isä yiistett' Hengi kunnioitett'.\"\n\n[Sanottiin virttä: \"Yks' virsi, yks' värsy, yks'toista äksää.\"\nVanha virsik. 115.]\n\nMutta katkesi paappojen paraskin virsi, kun yht'äkkiä tultiin ovelta\nkysymään:\n\n\"Saisko vierahat tulla tupahan?\"\n\nJo toki saivat tulla, oikeita jouluvierahia taisivat olla. Mutta\nsieltä tulla kompuroi rumia ruokalehia: karvatteja, nokinaamoja,\nrohdinpartoja, pälsyt päällä väärin puolin. Ja heti rupesivat\nhyppelemään rinkiä ympäri lattiaa -- sitten taas sanan puhumatta mennä\nkolistelivat pihalle.\n\nJuhulapukkia ne olivat -- tiedä, vaikka olisivat karanneet Karvakouran\nmettäsaunalta.\n\nJa taas alkoi vanhan paapan ja vanhan virsikirjan vuoro.\n\nAukesi ovi illan kuluessa vielä muutamat kerrat, pikkuisen vain, että\npieni käärö ja outo ääni juuri mahtuivat siitä pirahtamaan. Käärö\nlennähti lattialle, ääni ilmoitti asian: \"Maijullen... Jaskallen...\nIisullen... Liisullen... Käärön heittäjä kapisti pakoon, ettei talosta\nkapaissut takaa-ajaja olisi saanut kiinni. Nuoret ja lapset näin\nnakkelivat toisilleen juhulaklaffia, mitähän heittelivät, rasaa,\nsukkarihmaa, kaulahista, tuohipönttöä, puuhevosta.\n\nLarvakylilläkin juhlapukit liikkuivat ja juhlakiaffit rapsahtelivat\novenraosta -- pienistäkin oltiin iloisia ja odotettiin oven kahausta.\n\nOli suuri juhla-auttu, pimeimmän päivän ja pisimmän yön aika,\nsuurimpien ihmeitten aika. Taisi olla totta, mitä vanha vaari sanoi:\n\n    \"Auttu juhulaa korkiee.\"\n\nKorkea oli toki itse joulupäiväkin. Jo kirkkaat kynttilät sitä\njulistivat pimeään aamuun, ja suuren syntymän sanoma hallitsi koko\npäivää. Piti mennä oikein kirkkoonkin sitä kuulemaan. Kaukaisinta\nmetsäperää myöten ajettiin, että helisi, ja vilkkuvat kynttilät\nkatselivat joka aakkunalta. Rintalaiset lennättivät isosti ja\nkomeasti, larvakylän pienet ajaa keikuttelivat, työreki täynnä\nselekäkaulahittihin, roitiihin ja fällyroukkoosihin käärittyä\nperikuntaa, isämies itse reennoukalla ajomiehenä, lammasnahkaiset\nkirkkotulupit, kittarukset, päällä, siperiannahkainen kikkurakaulus\npystyssä. Mutta hevosettomat mökin perilliset pökkylöivät kolmin,\nneljin perä perää isän kantapäillä pitkin pimeää korpitietä.\nPetleheemin kirkas tähti ja kirkon kynttilät kutsuivat heitäkin.\n\nIstuttiin kirkossa penkkien täysin, seisottiin käytävillä minkä mahtui.\nKynttilät lepattivat, henkipilvet leijailivat, ja kengät pitivät\nyhtämittaista koputusta -- jalkoja paleli. Saarnastuolista papin suusta\npuhaltui jumalansanaa ja harmaata henkeä. Kuultiin mitä kuultiin\nPetleheemin tuhatvuotista sanomaa, mutta kun pappi oli painanut\nsakaastin oven kiinni, kristikansan väkevä virta alkoi painua kohti\nkirkonovea.\n\nJa kohta oli kaikkilla teillä tavaton meno. Helisi ja kilisi, kaviot\nkopsuivat ja lumitierat lentelivät, reet keikkuivat ja siristelivät.\nLarvakylän ukkokin perikuntineen kahnusteli samassa joukossa, vaikka\nmonet paremmaiset mennä poukottivat pattti.\n\nOli kylmä, pälsyjen povessakin tahtoi oikein hytäjyttää. Kotona odotteh\npystyvalkea, lihakeitto ja klimppivelli.\n\nTuli taas hiljainen päivä ja ehtoopuoli -- pitkä hämyinen päivä,\nmelkein ikävältä tuntui. Ei saanut edes mennä kylään, jokaisen tuntokin\njo sanoi, että se olisi ollut kovin synnillistä. Vanhat lukivat ja\nveisasivat ja olivat tyytyväisiä -- nuoret kuluttivat aikaa nukkuen\ntaikka istuskellen.\n\nMutta tenavien aika kyllä kului. He pistelivät lipeäkalan selkänikamia,\nmunkkia, pitkään äimänuoraan, ja pelasivat niillä arvausta; \"pari vai\nvaaru?\" ja yrittivät saada toisiansa valakupalliiksi.\n\nSaattoi taas tulla pitkään äänettömyyteen eloa, kun oven raosta\nlennähti joku juhlaklaffi, taikka kävi uusia joulupukkeja rinkiä\nhyppelemässä. Se kuului juhlan menoon, eikä ollut syntiä.\nKarvanaamaisia vieraita olivat vanhat nähneet jo lapsina ja pelänneet.\n\nTapaninpäivänä ei tarvinnut enää aivan kotona istuskella. Ajettiin\ntapania, maisteltiin juhlaviinoja ja oltiin hyvällä tuulella. Ehtoolla\njo hypeltiin. Eikä sekään tainnut olla kovin suuri synti -- itse\nTeffaanit rytkyttelivät samassa rytäkässä.\n\nSamassa juhlasaatossa menivät jussinpäivät, viattomaan-iasten päivät ja\nvälipäivät, uuretvuoret ja loppiaaset. Ei suurin tehty töitä,\njussinpäivänä palvelijatkin saivat olla omia aikojaan, kunhan karjan\nhoitivat. Auttuina käytiin kylypömäs päivällä ja pidettiin pyhää, uunna\nvuonna käytiin kirkossa kuulemassa, kuinka paljon on seurakunnan väki\nlisääntynyt. Loppiainen oli juhlien loppu. Knuuttina vielä vanhat\npaapat lähtivät knuuttia ajelohon, hyvillä mielin ajelivat, laulelivat\nja ryypiskelivät. Ja se oli monen paapan parasta iloa. Hyvä oli, että\noli joskus juhlien aika, vaikka lyhytkin. Kohta alkoi taas ankara työn\naika.\n\n\n\n\nPitkin kevättalvia.\n\n\n    Kylläpä on viikkua koittaa.\n\nVanhat kylänpaapat ajelivat Knuutti-vaarin kanssa sydäntalven hangilla.\nSamoilla hangilla laukottelivat toisetkin ikäpaapat. Lasketteli perässä\nkohta ikivanha Henterikki, karhun kyljen kääntäjä, itikanelon tasaaja,\njo poukotti pyhä Paavali, pakkasäijä, Vaasan markkinain isäntä, ja\nviimeisenä tulla kahisteli Kyntteli, kylmä mies, talvimessujen ja\nKristiinan markkinain pitäjä. Anturat kitisivät, kun kuurainen vaari\noli liikkeellä.\n\nTaisivat edesmenneet paapat ja muut pyhät oikein mielihyvikseen ajella\nvalkoisilla hangilla katsellen jälkipolvien aherrusta. Kelpasi ajella\nja katsella.\n\nSillä heti loppiaiselta alkoi maan raatajien ankara ajo, koko\nkevättalven mittainen. Pakkanen ja pyry olivat parhaina ajokumppaneina,\njos toinen hellitti, niin toinen otti vallan. \"Kova packanen...\npackaasia vaan\", Levun vanha Matti sai pistellä pikku kirjaansa, sekä\nsitten taas; \"suuret tuulet ia Lumen juoxu ia Toista välijn tuloo...\nsuuri Pohia tuuli ia pyry... Pohia tuulet kylmät ia paha fööri.\" Mutta\nvälillä aina silloin tällöin oli soimia taikka neitiä ilma antamassa\nhyvää anturan luistoa, \"neitiän Laiset ilmat ia useen lunda sateloo\",\npiirtää kirja-Levu.\n\nOli kevättalven hangilla ja metsissä elämää. Metsässä vedätettiin ja\nrouhittiin tervaksia, sieltä ajettiin sahatukkeja, sieltä raahattiin\nrankoja, halkoja, rakennushirsiä ja kattomalkoja. Oli metsässä puuta ja\nkotona puun tarvetta, oli hakojaki, joita vedätettiin kotiin vanhojen\nvaarien ja poikakloppien hakattavaksi navettaan kuivikkeiksi ja sonnan\njatkoksi. Väliin aherrettiin tarhakartanolla ja ajettiin sontaa\nvainiolle, väliin käytiin Kainaaston luhdilta noutamassa heiniä -- ja\nse oli kokopäiväinen ajo. Komea ajo. Tulla rehustettiin kaksin-,\nkolminkymmenin heinäkuormin peräkanaa kautta rintakylien, lasketeltiin\nkuin leveät maantien isännät, kulusoitto joka hevosella, eikä sivuhun\najettu. Tuli vastaan kuka tahansa, hän sai suistaa hevosensa tien\nvierehen, lumipurkuhun ja odottaa, kunnes pitkä heinäjono oli junnannut\nohitse.\n\nJo taas täytyi lähteä Kauhajoen tielle vedättämään hietaa -- ainakin\nviikko siinä vierähti. Tuli talvikuilla kaupunkimatkojakin, tervaa ja\nlankkuja ajettiin, milloin Vaasaan, milloin Kristiinaan.\n\nKaupunkimatka oli kyllä mukava vaihtelu arkipäiväisiin sonnan\nvedätyksiin ja metsäajoihin. Kun oli palattu kotiin, naapurin ukot heti\nhaistoivat ja saivat asiaa -- kaupunginmuruullen piti tulla.\nRinta-Tassin paappa köppäili Piirtoolahan tietelemään:\n\n\"Onko Piirtoo kotona? -- Tuota tuota tuokkeroosta... koskas, kuule,\nonkaa se prouvaastin tihunnin makso?\"\n\nTuli pian Piirtoo-paapan tihunnin maksu, oikein manttaalin mukaan, ja\nsiinä oli vanha hyvä maku. Piirtoo vielä saatteli Rintapaapan\npihaveräjälle, jo pyörähti takaisin ja sanoi: \"Ei, mutta mennähän ja\nmaistetahan vielä!\" Toki maistettiin, ja sama oli maku. Tyytyväisenä\nRinta-paappa asteita tassutteli kotiinsa, ja Piirtoo-paappa yksinään\nhypellä hipsutteli kamarissaan yöhön asti.\n\nMutta kesken kaiken, kun ankara pyryilma ajoi pitkin maita riepoitellen\ntiet tukkoon ja kujat sileiksi, että juhta sai mahaa myöten rähmiä ja\nreki aivan lauttas, täytyi lähteä lumireen ajohon. Minkä jumalanilma\noli tukkinut, sen miehet aukaisivat. Kolme, neljä taloa kerrallaan piti\naina vuoroonsa olla määrättyä tieosaa ajamassa, ja se oli ylpeää menoa.\nKolme, neljä hevosta kiskoi raskasta rumilusta, joka puskeutui\nlumipurkuun ja levitti siipensä tien pyörtänöltä toiselle, miehet\najoivat ja ohjasivat, toiset hölköttelivät perässä lapioiden pahimpia\npaikkoja.\n\nLumireen ajosta huolehti lumirekitaulu, suippokärkinen laudankappale,\njohon ajovuoronsa toimittaneet isännät piirsivät puumerkkinsä ja\njuoksuttivat sen sitten toiseen taloryhmään. Niiden vuoro oli seuraavan\npyryn perästä. Valtamaantie piti aina olla auki.\n\nKevättalven suuria töitä oli savenajo -- elettiin kytöpeltojen maassa,\nvaikka rantapelloilla asuttiin.\n\nLarvassa, isoilla nevoilla oli rintalaisilla suuria kytömaita, oli\nniitä vähän torppareillakin. Omasta luonnostaan ne tuottivat\nihmiseneloa ja itikaneloa, kun niitä vain polttaa käryyteltiin, jotta\nsaatiin pellon höystöksi tulimultaa -- ja tulimultaan heitettiin\nsiemen. Mutta vielä enemmän ne puskivat, jos niille annettiin savia.\nSitä mustat kytömaat kaikkein enimmin kaipasivat. Vanhat paapat olivat\noppineet:\n\n\"Rapa kun on sellaasta faaria, jotta se syöö savia, ja siitä kasuaa\nruokamultaa, joka kasuattaa hyvästi ruista ja kauraa.\"\n\nJa tämä kaivattu maanväki makasi tavallisesti kytömaan pohjalla.\n\nOli sellaisiakin nevoja, joissa oli\n\n    \"Korttelia vahava rapa päällä ja savi kun saipua alla.\"\n\nJa niihin sai saven nostaa lapiolla vain ojasta pistellen. Mutta oli\nmyös paksurapaisia rämäköitä, oli myös suuria kontonevoja, joiden\nrytöisen pinnan alle oli paiskittu tummia kontoisia laattoja kuin\nladonovia toinen toisensa selkään. Ja niiden alla oli musta\nväkevätuoksuinen rapa, ravan alla sininen savi.\n\nKaivettiin savi nevan laitapuolesta ja vedätettiin pellolle. Kahdet,\nkolmet miehet köykyttivät savikruuvas ja loivat kuormia, kolmet,\nneljät hevoset niitä vetivät, pojanklopit ajoivat ja kaatomiehet\nkeikauttelivat. Jo saatiin savea, sinistä pehemoosta pikleeriä,\nkytömaalle kaksinkin sadoin kuormin päivässä, kahdet rarit joka\nsaralle, melkein kuorma kuormaan kiinni.\n\nOli suuri kytömaa savettavana -- viikkoja kesti, viisin kuusin. Oli\nisolla nevalla toisiakin savenajajia. Kuului pauke tuolta ja täältä\nsekä kulujen kilkatus ja rekien rohina. Ison nevan kevättalvisilla\nhangilla oli suuri työnjuhla, kytökansan savipäivät. Lumiset pellot\ntohmerrettiin sekaisin ja peitettiin sinisenharmailla kuupanoilla.\n\nKoko kytömaa, koko neva tuoksui maanalaiselta. Suuri mannunväki,\ntuhansia vuosia pimeässä piileskellyt, oli ajettu päivännäköön antamaan\napua kontoiselle turpeelle jumalanviljaa varten. Elävänä se hetkisen\nhöyrysi ja puhalteli syvyyden henkeä -- jo torkahti kirkkaassa\njumalanilmassa ja jäi odottamaan kevättä.\n\nNevanalainen tuntu ajeli miesten matkassa ehtoolla kotiinkin. Savisin\npieksuin ja kintahin he tulivat, housunpultut savitöhryssä.\n\nJa kumminkin taas hetkiseksi istuttiin ehtatöitten ääreen. Nälkäisimmät\nvain iltakeittoa odotellessaan nieleskelivät ensi hätään muutamia\nsilakoita ja laskivat kaljaa päälle. Jyvä-Iikkoo seivästi krassikin\nyhdeksän suolaista silakkaa, työnsi takkaan ja sanoi:\n\n\"Taas notkollisen paistan!\"\n\nSamoille saventuoksuisille helmenkuun hangille, joita kytökansa\nlasketteli, piti joutua laskiaasenki ajelemaan. Ja silloin oli\nIsoolla-nevalla kuin jotakin kummempaa ilmassa -- muutakin kuin\nmaanalaista. Ainakin ehtoolla, kun tultiin kotiin, heti tuntui, että\noli kropsutespäivä. Jyvä-Iikkoo unohti silakkanotkollisensa, kun sai\nison vinkalehen kropsua ja sitten ehtoolla mahan täydeltä ruskeaa\nhernehrokkaa.\n\nTyötä kyllä tehtiin. Naiset vain eivät tohtineet kehrätä -- lampaat\nolisivat tulleet pääkööksi ja ruvenneet pöllöinä pyörimään. Rukki pois\ntuvasta! Jos joku taitamaton ei tätä tietänyt, toiset heti juoksuttivat\nja sitoivat rukin tallinseinään hollirenkahasehen ja panivat\nhevosenloimen selkään.\n\nSillä laskiainen ei ollut oikea työnpäivä, vaikka ahneet miehet olivat\ntyöntouhussa. Laskiainen oli parempi kuin häjy juhla, se oli suuri\nkropsujuhula. Ja siinä oli akkaväelle työtä, jota tohti tehdä --\nkropsuttaa, vaikka koko päivän. Eivätkä lampaat ruvenneet\npössöttelemään. Uuni lämpesi ja tohisi, perunoita keitettiin ja\nsotkettiin, vielä riivattihin ja puserrettihin. Tehtiin pernakropsua ja\nriivinkropsua, tehtiin myös jauhokropsua ja kalijakropsua, ja ainakin\nperunakropsua oli näköisällä koko päivän ehtoohin asti -- ei muuta kuin\nrepäistä pala ja pistää suuhunsa.\n\nEhtoopäivällä, kropsulla ruokittuina, mentiin laskettelohon, kun kerran\nlaskiainen oli. Luoman rannat, hautapakat ja jokitöyrät olivat parhaita\nmäkiä. Jäätyneeltä prunninkanneltakin sai kyllä hyviä luikoja kolalla,\nkontilla ja kopparauskalla -- mitä vain saatiin puon ala. Nuoret\nisännät ja emännätkin monesti juoksivat toisten joukkoon. Lasketeltiin\ntyöreellä jokitöyrää, hypittiin toistensa syliin ja selkään ja mentiin\nmeluten alas samaan rysyyn ja sanottiin:\n\n    \"Ei se luiko mitää,\n    mutta se kössährös!\"\n\nPöökerrös-Tiina vain lasketteli yksinään isolla kattotuohella\nRinta-Paavoolan töyrää karjuen:\n\n    \"Pitkiä pellovaattia... pitkiä pellovaattia!\"\n\nSaunan piti laskiaisena savuta, kylpömässä piti käydä -- niin olivat\nentisetkin eläjät tehneet. Ja sitten oli hyvä mennä hyppelemään, oli\nvielä mukava kulkea kopistelemassa tuttuja ikkunoita, jotta\n\n    \"Flikat -- kissi kaatoo tikat!\"\n\nNiin olivat edesmenneetkin paapat tehneet.\n\nLaskiaisehtoo ja yö oli taas ihmeitten aikaa. Silloin annettiin ilmi\ntulevaisia asioita. Kiersit illalla pimeässä tuvan ympäritse yhdeksän\nkertaa vastapäivään ja menit salaa kurkistelemaan ikkunasta sisään.\nKenen näit tuvassa päätönnä, hän ensi laskiaisena makasi jo\nkirkonmaassa. Riisuit ehtoolla kenkäsi ja heitit yli vasemman olkapään.\nJos kenkä putosi lattialle noukka oveen käsin, näytti se tietä\nkirkonmaahan, mutta jos noukka oli perään päin, sait elää ainakin ensi\nlaskiaiseen.\n\nTyttärillä oli omat menonsa. He hiipivät yön pimeydessä kolomen tien\nhaarahan kuuhoilemaan -- tulevan ylkämiehensä näkivät, he astelivat\nsaunapinolle, koppasivat sylillisen halkoja -- sattui parillinen luku,\npian sait miehen. Jo taas täytyi mennä tulevia totuuksia tietelemään\nsiantiijusta. Potkaisit tiiunovea: kuului oven takaa iloinen, \"nöh?\" --\njo oli oikea tulossa. Mutta jos sait potkaista toisen kerran ennenkuin\ntiiu röhähti, sait odottaa toiseen vuoteen, jopa aina kolmanteen, jos\ntiiusta vasta kolmannen potkun perästä kuului kiukkuinen röhkäisy.\n\nEhtoolla maata mennessään tyttäret söivät kuin Jyvä-Iikkoo yhdeksän\nsuolaista silakkaa, mutta leivättä, paistamatta ja hännästä päin, ja\nsitten totisina, puhumatta sukelsivat takaperin vällyjen alle\nodottelemaan jotakin suurta ja ihmeellistä. Ja jokin tuli yöllä tuomaan\njanoiselle nukkujalle kaljatouppia. Pienelle piika rievulle pimeä yö\nnäytti aivan ihmeet:\n\n\"Se ajoo valakoosella hevoosella, ja oli isoo pönttö rees... ja se oli\ntäynnä hyvää juotavaa.\"\n\nKirkon hoidoissa nukkuvat hyvät mummat olivat nuoruutensa\nlaskiaisehtoina askaroineet aivan samoissa asioissa.\n\nLaskiaisena alkoi suuri paastonaika, ja se oli peloittavaa\ntrullitusaikaa, jota kesti seitsemän viikkoa, aina pääsiääsehen asti.\nNuoret eivät saaneet silloin edes hypellä, ei pitää häitäkään, eikä\nviettää synnillistä remuelämää. Täytyi aivan kristillisesti kaiket\npyhäillat oleskella kotona ja kotokylillä ja muistaa, että on\npaastonaika.\n\nMutta trullit kyllä saivat olla liikkeellä vaikka joka yö laskiaisesta\nalkaen. Ne kähmivät navetoissa keriten lampaista villoja kolmet kohdat:\ntukun selästä, toisen poskesta, kolmannen kyljestä. Leikkelivät ne\nlehmien häntiäkin aina verta myöten. Vanhat rumat noitamaijat taisivat\nkulkea trulleina oikeilta ihmisiltä onnea varastamassa. Lentäen ne\nliikkuivat, tornin kautta tohahtivat ulos ja sitten mennä vouhottivat\nilmassa, että kitinä kuului. Nähtiinkin niitä joskus pimeänhämärissä,\nja niiden jälkiä oli navetan ikkunan alla niinkuin olisi kepillä\npistelty reikiä. Vanhoihin myllyihin trulliämmät kokoontuivat\nvillojansa punnitsemaan.\n\nMentiin trulleja joskus kuuntelemaan. Tunkion kukkurallekin saattoi\nmennä, mutta parempi oli kaahaista kolmannella sijalla olevan huoneen\nkatolle. Sinne kuului, jos kuului, kaikkein parhaiten pääsiäisöinä --\nkahinaa ja pauketta ja lautojen kapsetta, mitä vain. Ja ne kaikki\nmerkitsivät jotakin.\n\nMutta pääsiäisyönä, lankalauantain iltamyöhäisenä jo leimahtivat\nvaltavat pääsiääsvalakiat ilmoittaen, että trullien valta on kohta\nloppunut sekä pimeät yöt ja pitkät paastot. Valkeat loimottivat kuin\nsuuret riemunuotiot pitkin rintaa ja larvakyliä. Nuori kansa hyppi ja\nilakoitsi nuotioitten ympärillä, naamat läikähtelivät punaisina, Ja\nsitten lähdettiin jonnekin hyppelemään sekä laittamaan kesäpesää.\n\nPitkä paastonaika ja piinaviikot olivat päättyneet.\n\nMutta monet äkäiset paapat kurkistelivat aamulla olkilatoonsa,\nkraapivat korvallistaan ja manailivat. Eivät olleet muistavinaan, että\nennen muinoin olivat itse samasta ladosta salaa retuuttaneet\nolkilyhdestä.\n\nPääsiäinen oli täyttä kevättalvea. Vanhat vaarit tiesivät:\n\n    \"Kevättä kyntteliltä,\n    syystä pärttyliltä.\"\n\nOli siinä kevättouhuissa mennyt kevät-matti, tuoden matkassaan\npäivällisen, piimän, leivän ja silakan iltapuoliseksi, pitkän päivän\nneljänneksi ateriaksi. Oli mennyt palamusunnantai palmuineen, oli\nmennyt myös marianpäivä, piikaväen merkkipäivä.\n\nSillä piioilla oli omaa aikaa juhlasta marianpäivään, muutamissa\ntaloissa kynttelistä valporiin -- trenkien aika oli aina talon omaa,\npaitsi öisin. Omana aikanaan piiat saivat olla vähän kuin omia\nkäskijöitään ja tehdä omia töitään, mitä vain halusivat.\n\nSilloin elämä tuntui mukavalta. Oma rukki hyrräsi ahkerasti\naamuvarhaisesta ehtoohin asti, hyrräsi vielä silloinkin, kun trengit jo\nhornasivat ja tuhnailivat ylähäsängyssä. Piti kehrätä oman pellon vähiä\npellovaattia ja rohtimia, omia loukuttamia ja klihtaamia, piti sitten\ntaas karstata ja kehrätä omasta lampaasta kerittyjä villoja. Ja milloin\noli vähänkin välipäätä, sai pistellä sukkaa ja rasaa. Jo taas piti\njoutua soholoohin kutomaan lakana- ja paitaliinaa sekä hurstisia\nhelmoja. Piti hyvällä piialla olla kaikenlaista vaatteenpuolta, omista\nkäsistä lähtenyttä: sänkyvaatteita joka lajista sekä päälle panemista\nverhoista alkaen kaulahittiin asti, ynnä vielä paljon muuta -- luttiin\nne antoivat näköä.\n\nJa kun piikatyttö ehtoomyöhäisellä yksinään istui tuvassa rukkia\nhyrryttäen, jo sieltä jostakin larvakylän takaa, Isoonnevan laidasta,\nmäenlappiosta, nuokkuviin silmiin häämöitti kirkkaana oma pikkuinen\nmökki.\n\nTrenki-Masako ylähäsängyssä unissaan jotakin urahteli -- vai mikä se\noli?\n\nOli piika rievulla työtä, omana aikanaan vasta oikein oli. Silloinkin\nhänen piti hoitaa talon karjaa, vielä tehdä askarehet ja siivota\nhuoneita. Ja aina vähän päästä, aivan kuin varta vasiten, oli suuria\nleipomuksia, kun kevättalvella leivottihin pankkohon monet kerrat\ntuvankatto täyteen läpileipiä. Päivät siinä menivät, ja aina ehtoolla\npiti huomiseksi sotkea uusi panos. Ison taikinan sotkeminen oli\nraskasta työtä -- sai siitä toki palkakseen hyvän sotkukyrsän, jolla\nvoi vaikka jurvalaiselta vaihtaa syöstävän.\n\nSitten taas pyörähdä auttamaan emäntää, kun kirnu ei tahdo tulla voille\n-- kuka lienee pahonut. Tuntikauden saat huisuuttaa kuin mikäkin\nkirnumara. Tyränni voileipä, leivän neljännekselle peukaloitu, on\npalkkanasi. Jo tulevat illan suussa miehet Kainaastolta -- juokse\nlatoon heinien kanssa tappelemaan, kun miehet oven täydeltä paasaavat\nniitä kuormasta.\n\nOh hyvässä talossa tarhapiikaa ja tupapiikaa -- toinen hoiteli tuvan\npuolet, toinen töherteli tarhakartanolla, ja siellä vasta työtä oli.\nSait häärätä itikkain ja itikanelon ja sonnan kanssa -- navetan tuntu\noli aina matkassasi. Talon tyttäret kyllä olivat lypsämässä apuna,\ntoisissa taloissa sontapaarienki sarvissa. Mutta kevätpuoleen, kun\ntarhatrollee oli toimellisesti koko talven touhannut takapihoilla ja\nkiikuttanut sontalapiota navetan ja tunkion väliä, hän sai emännältä\nison floorijuuston. Se oli hyvä kappale, siitä saattoi trenki-Masalle\nsivaltaa suupalasen, kun hän silloin tällöin sattui luttiin asioilleen.\nMutta kun karvarin muorikin mieli juustoa ja kokotteli puolta markkaa,\npiika riepu joutui kohta kahden vaiheille -- Masako vai raha?\n\nPääsiäiseltä talvi jo rupesi kallistumaan kohti kevättä. Saattoi silti\nvielä olla pakkasiakin, sekä selekiöötä että pilivipakkaasia, jopa\nkiinteetä pakkaasia, saattoi hyvin olla kovia pyryilmoja, kylmiä ja\nkalasioota pyryjä, ja voi väliin lunta vain hitiä, sitten taas, kun oli\nsuojaseka ilma, voi\n\n    \"Sataa lunta kun paikkarasoja.\"\n\nUsein oli sentään kohtuullinen ja kaunihinlaanen, vielä taas kauniski\nilma -- vanha Viisas-Levu niistä piti tarkkaa kirjaa.\n\nJumalaniLmat ajelivat niinkuin niiden määrä oli, mutta mies ajeli\nniinkuin työt vaativat. Oli ilma minkälainen tahansa, työt täytyi tehdä\naina ajallansa, jos tahdottiin pitää talo kohdallansa.\n\nTöitä ja ajoja oli alituisesti metsän ja kotirinnan vaiheilla. Aamulla\nkohti Larvakyliä ja vastamaita, ehtoopuoleen kohti rintakyliä pitkin\nmyötämaita. Tämä oli kevään suurta laskettelua. Aherrettiin\ntervahaudallakin, hakattiin myös ja vedätettiin aidaksia ja seipäitä\nkesän tarpeiksi.\n\nNeli-, viisisylinen saunapino oli pitänyt olla valmiina jo\nmarianpäivänä.\n\nSilloin jo tuntui kevät ilmassa, kun huhtikuun hankikeleillä jouduttiin\nhalakomettähän. Larvakylien taakse mettäsaunallen saateltiin talon\nmiehet neljin, viisin, suuri tuohikontti kuudenneksi, piimäleili ja\nsyömäjuuri seitsemänneksi.\n\nNevojen takaiset vuoret jo sinersivät, ja koivunvarpu punerteli.\nPäiväpaisteisilla rinteillä virtasi mahala koivujen sisuksissa,\nmäntyjen ja kuusien kyljistä valui kirkas pihka. Koko metsä tuoksui\ntuoreelta. Oli kesä tulossa, ja väkevät elämänvirrat läikähtelivät\nkaikkien suonissa.\n\nMutta tuli metsään mies ja kirves. Tarvittiin talveksi tupalämmintä --\nmetsästä se haettiin. Silloin kuin puut suuressa keväthuumassa\nparhaillaan valmistautuivat suureen kesän viettoon, oli paras aika\nlyödä niitä maahan, hakata ja halkoa sekä panna pinoon. Pakkasen vihat\nolivat metsästä paenneet, mutta jäljellä oli lämpöisen luonto.\n\nJa kirves upposi puun kylkeen melkein silmää myöten. Mahala vain\npurskui, ja pihka rupesi pillittämään.\n\nSyli halkoja oli päivän tinki, miehen mitta mieheltä, oikea\nkolmikyynäräinen miehen syli, sormenpäästä sormenpäähän, eikä mikään\nnyrkkisyli, nyrkeillä mitattu huonon hakkaajan halkoläjä. Joka mies\nheilui omassa hakkiossaan, joka metsikkö ryskyi ja paukkui. Oli oikein\nkilpa, kenenkä työpaikasta ensiksi näkyi täysi syli, korva-astimien\nväliin komeasti ladottu halakopino, joka halon syrämmen puoli ylöspäin,\nhalko kuusikorttelinen. Viidessä, kuudessa tunnissa tavallinen mies\nhyvästä metsästä iski sylen -- puolet aikaa meni puun kaatoon ja\npöläkkyämisehen, toinen puoli halakoomisehen ja pinuamisehen. Iso talo\ntarvitsi paljon talvihalkoja, kaksi-, kolmekymmentä syltä, enemmänkin.\nViisi miestä kun viikon ryskehti mettäsaunan lähimailla, jo rupesi\nhalkoa olemaan. Ja metsässä oli paistavaa pinoa ja kantoa, kantojen\nympärillä lastuja sekä oksien ja larvojen risukkoa.\n\nKankaan rinteessä, nevan laidassa, pisimmän kuusen larvakerkän nenässä\nistui pieni laulurastas, istui melkein aamusta iltaan ja lauloi. Omia\nriemuvirsiään hän viserteli luetellen loppumattomiin pienen rintansa\nsuuria kevättuntemuksia. Hän oli ihmeellinen larvakerkän laulaja.\nKorkealta hän katseli suurta erämaataan ja haasteli sen kanssa. Mutta\nkun hän huomasi halkomiehet, hän voi kesken kaiken ruveta haastelemaan\nheille, näki joukossa Hulikko-Elkanan ja lasketteli kuusenlarvasta;\n\n    \"Hulikko, Hulikko, istu jo, istu jo,\n    paa piippuhun, paa piippuhun!\"\n\nSai Hulikko istumaan ja savut vetäisi. Mutta pian taas kuulu\nkuusenkerkästä:\n\n    \"Hulikko, Hulikko, laiska mies, laiska mies --\n    matala pino tuli, matala pino tuli!\"\n\nLämpöinen mettäsauna antoi hyvän yösijan, tuohikontti ja leilit pitivät\nhuolen ruokapuolesta. Halkometsässä meni aika hyvin, ja mettäsaunalla,\nmetsän kotona oli mukava asustella. Oli huhtikuun aurinkoiset päivät.\nTeeret kukertelivat koivuissa, mettot metuloitsivat joka aamu nevan\nlaidassa, ja mettikanat väkättivät rämäkällä. Koivutkin puskivat\nmakoista mahalaa. Sitä voi välitöikseen juoksuttaa ropeeseen taikka\nleiliin ja ryypiskellä. Syömäjuuri kyllä oli ruokaisempaa, hyvää oli\npiimäkin.\n\nMutta kun rinnan paappa ei antanut panna piimää miesten matkaan\nmettäsaunalle, jotta \"juoksuttakohot mahalaa koivusta\", hän sai kohta\nsyytä juosta mumman puheille:\n\n\"Maija, kyllä sinne pitää lähärättää piimää -- ja paikalla! Sielä ne\nvain istua kököttää koko päivän koivun juurella.\"\n\n\n\n\nSuvipäivistä mettumaarihin.\n\n\n    Hohoi, ja-jaa -- huomenna taas!\n    Ja sitten koko viikon.\n\nKevät ajeli mailla. Larvametsissä hakopuun nenässä haasteli\nlaulurastas, rintavainioilla ja Isoollanevalla lauleli kivenlieru.\n\nTiet rupesivat purottamahan -- \"nyt vähä suoiatti tiet pudottaa\",\nkirjoitti Viisas-Levu 5 p:na huhtikuuta ja kohta taas: \"Reki fööri\nloppuu.\" Vanhat sanoivat:\n\n    \"Maaliskuu maata näyttää,\n    huhtikuu humahuttaa.\"\n\nHanki humahteli vainioilla, selekäjää nousi joessa, kohta oli joki\nriurullansa, pian lykkäsi jäät teliihin -- \"jo jäät telijhen särköö\",\nLevu sai merkitä. Ja sitten jäät menivät, että rannat ryskyivät, veivät\nmatkassaan luhtalatoja, veivät siltojakin, ajoivat suuren paisunnan ja\nuhkasivat joskus rantaisäntien asumuksia, puhalsivat Emäkirkolla kerran\nniin tavattoman vedenpaisumuksen, että Kuhnalan uuniin ui hauki, ja\njäi.\n\nEdesmenneitten paappojen hyvät tuttavat liikkuivat parhaillaan\nkeväisillä vainioilla ja metsissä kertoen kesän tulosta. Vasiten he\nolivat lähteneet vaeltamaan, joka kevät piti tulla. Julius, Justiinus\nja Tipurttius, vanhat suvipäivien ja -öitten paapat, tiesivät paljon,\ntiesivät myös vielä vanhemmat, Yrjö, Markus ja Kletus. Kovin hitaasti\ntuli kesä, jos vanhat merkkivaarit köppelehtivät viluissaan\nkärvistellen, vielä hitaammin, jos heidän joukossaan kulki yöpakkanen.\nMutta jos he kepsuttelivat kesäisissä hurstimekoissa ja öisin pitivät\nsuojaisia pilvisäitä, kesä ajeli kuin Kakkorin Isoolla-Liinoolla,\ntäyttä neljää, eikä henkämästynyt.\n\nSilloin nähtiin, että itse Kesä oli kulkemassa, ja hän kulki komeammin\nkuin kuningas, kulki kukkia kylväen kahta puolta kaksin käsin.\n\nValapori, Ikivanha vaeltaja-muori, tulla köyssytti vaarien perässä. Hän\noli vanhojen karjamuorien hyviä kevättuttuja niinkuin oli ollut\nedesmenneittenkin emäntien. Jopa vielä mukulat häntä muistivat, hypätä\nkanhoostaen ympäri kylää, ja monet kellot kalisivat kaulassa. Soittui,\nsoittui kuin olisi koko kylän karja laskettu laukkaamaan. Se oli kesän\ntulosoittoa. Mouhuten ja poukkuen kauan odotettu kesä ajoi vanhan\nValpori-muorin kanssa rintapelloille ja larvakylille. Varsankulut,\nlehmän- ja lampaan- ja vasikankellot olivat soittimina, terveet tenavat\nsoittomestareina.\n\nItikat kuulivat kovan mouhun, kiekkasivat ja möyrästivät navetassa,\nsonni mulkoili ja kuopi pahnatukkua, ja seinäklovehet kalahtelivat. Jo\nlaskettiin karja pihalle vähän jaloittelemaan, jos vain maassa oli\nvähänkään kesänmerkkejä.\n\nMutta kun oli pitkä kevät, täytyi karjaa pitää kauan navetassa ja\nsyöttää elikoille ladonkattoja, männynhakoja, kanervia ja muita metsän\nroskia, täytyi jo itikat päästää uloskin, vaikka maa oli vielä\nroutikolla. Larvakylien lehmät ja lampaat kulkivat nevojen pälävistä\nrepimässä ruttahien juuria, ja rintalaisten karja nuuski jokirantojen\nsulia töyriä. Oli tarhanpuolessa joskus niin huonot elannot, että\nlehmät oli nostettavina. Vasta käki toi hyvät kesän evähät, ja vanhat\nsanoivat:\n\n    \"Käki kukkuu -- pane lato lukkuhun.\"\n\nKyllä vanhatmummat tiesivät, kuinka Kellarit, Kyyssät ja Kiriiukeet,\nNapat, Nuukoot ja Leviäsarvet, Vallat, Panoot, Mansoot ja Mustoot oli\nlaskettava kesälaitumelle, ja pitikin tietää, mitä olivat tietäneet\nvielä vanhemmat mummat. Muuten elämä ei olisi pysynyt kohdallansa.\nVanhat karjamuorit kävivät kraappimassa naapurien takanpielestä nokia\nja panivat sitä lehmänkelloon, ennenkuin sonnustivat sen Kellurin\nkaulaan. Se oli hyvä, vielä parempi oii pyyhkäistä tervaa joka lehmän\nnoukkaan sekä nakata vyöltänsä kaati navetan kynnyksen alle. Harjan\nmuori viskasi vielä raataasen avaamen ja sanoi:\n\n    \"Käänny meirän kujalla niin monta kertaa,\n    kun tämä avaan pyörähtää!\"\n\nNiiden ylitse kun itikat astuskelivat, jo oli heillä hyvä kesänmeno.\n\nOli ainakin rintalaisten karjalla. Mettäkylät kyllä saivat katsoa ja\npaimentaa karjaansa -- muorien navettamenot eivät aina auttaneet.\nSudet, joskus karhutkin, tahtoivat myös katsoa ja paimennella. Hyvin\nusein sattui, että susi törmäsi metsästä, sieppasi vasta vainiolle\nlasketusta joukosta lampaan ja laukkasi takaisin korpeen. Vain surkea\nmääkyminen kuului viimeisinä terveisinä. Kesän mittaan susi surmaili\nlampaita metsässä, tappoi joskus hevosenkin. Kalmoosta karhu kaatoi\nlehmän, ja Pitkämöön ahteessa kontio kiljui kuin kiukkuinen äijä, kun\nyritti raahata härkää ylös ja aina pyörähti takaisin.\n\nMutta Susi-Elli ja Susi-Herkkoa sekä Liikajärven äijä taas puolestaan\nkoettivat paimennella metsän petoja. Kevätkesin he kiertelivät erämaita\netsiskellen sudenpesiä, monesti löysivät, ryöstivät penikat ja pistivät\npussiinsa. Ja siitä loppui susien suku. Viimeinen peto pakeni\nKauhajoelle, erehtyi siellä repimään _hauskaa_ ja ampui itsensä. Tämä\ntapahtui silloin, kun vuosiluvussa oli kolme kahdeksanmerkkiä.\n\nViimeinen Kurikan kirjoihin merkitty karhu taas kierrettiin ja\nkaadettiin viisi-, kuusikymmentä vuotta takaperin Pitkämöön takana\nPallonevan saaresta. Liikajärven ukko siinäkin oli parhaana miehenä.\nHän oli vanhoja mettämiehiä. Harjun Mikki, Hunnakon äijä, Hulikko ja\nKuusiston Iisakki olivat myös mettästäjiä, mutta he olivat vain\nlintujen, oravien, jänisten, kettujen ja mettäsikojen pyytömiehiä.\n\nKylmiä kevätilmoja oli vielä toukokuullakin. Ennen pasiliusta ja\nnikoteemusta oli entisten ukkojen kauluksen viikko, ja se tahtoi olla\nkylmänlainen. Vanhat sanoivat:\n\n    \"Nyt on vissihin kantuksen viikko,\n    kun on niin kylymä.\"\n\n    \"Jos kantuksen viikolla kylymä tarpoo kuusenneniä,\n    niin kesällä halla tarpoo vilijaa.\"\n\nSaattoi kylmä tarpoa kuusenneniä, mutta toukokuu oli kiiruhinta\nkevätkylyvöjen aikaa. Maa puski jo ruohoa, Levukin sai pistältää\npaperiinsa 16. toukok.: \"kyllä ny Ruoho kasuaa\". Puski maa myös\nheinänkortta ja kukanvartta, työnsi ensimmäiset keltakukat\nseinänvierustoille ja pikkuruiset punertavat sinisilmät märkäperäisille\npellonpyortänöille.\n\nMutta syksyiset fälttöökset piti panna puskettamaan jumalanviljaa. Maa\njo höyryten odotteli.\n\nKohta kun routa oli paennut ja pelto kuivahtanut, oli vainioilla vanha\nmeno, sekä rintamailla että larvassa. Joka talo ja torppa tiesi\ntehtävänsä, ei tarvinnut mennä naapurilta kysymään neuvoa, vielä\nvähemmin pappilan nuorelta pehtorilta, joka kovin oli olevinaan\nmaanpruukari. Vanha akkojen kutoma hurstimekkoo, entispaappojen\nperintö, tiesi maanpruukit ja pellonreiroot paremmin kuin herrojen\nkoulun käynyt pehtori. Kotovainio ja kytöpelto, sontatarikko ja\ntunkionpaltto olivat parasta maanpuskijan koulua.\n\nÄjestettihin kohta joka tahoila -- fälttööksiä soorrettihin.\nLarvakylien pieni torppari ajatti hevoskopukallaan äestä ympäri\npeltosarkaa kolomi-, neliilauttahan, neljäkin kertaa samaa jälkeä,\nmutta rintapelloilla mennä rymistettiin neljällä hevosella ja tuli\nkerralla valmista. Isolla rintalaisella olikin äestettävänä laaja\nvainio, larvakylän pienillä vain pikkuinen kääly. Torpan ukko viskeli\nkäälyynsä muutaman säkillisen -- selässään ne kantaa riussutti pellon\npäähän, rinnan isäntä vedätti vainiolleen siemensäkkejä monta kuormaa.\n\nKauran vuoro oli ensin joutua pellon hoitoihin, ja sitä kylvettiin\nsuuret vainiot. Sitten annettiin ohra, ja se sai vielä kovan\nkattosonnan. Tunkiosta ja lammaskarsinasta revittiin rautaisella\npirunkouralla olkisekaista sontaa ja ajettiin pellolle, suonisella\nihmisenkouralla sitä hajoitettiin, väkevätuoksuista elävää tunkiota\nmultaan peitetyn siemenen katteeksi. Siinä oli ohramaan väki, koko\nvainio höyrysi ja tuoksui tunkiolta. Maa oli saanut, mitä kaipasi, ja\nkasvatti sitten kauniit pitkätukkaiset, kuusiratiset tähkäpäät --\npuurojauhojen, kryynipuurojen viljan. Mutta kaura oli parhaasta päästä\nkarjan ruokaa ja kauppatavaraa.\n\nJo viimein joutui pernaanpano, kesäkuu oli kohta käsissä. Huhtikuussa\noli perunoita nostettu isot kopalliset orsille katonrajaan iteellen.\nSieltä lämpöisessä hämärässä ne olivat jo aloittaneet luomisen työn --\njoka silmästä piikitti pikkuinen punasinertävä itu. Maata ne\nkaipasivat, pientä multaista pesää, jossa saisivat elää ja lisääntyä.\nHyvää maata ne kysyivätkin, olivat jo vanhoille opettaneet:\n\n    \"Pernamaa pitää olla pehemoosta kun jauhovakkaa.\"\n\nPernaan istutespäivä oli mieluisa kevätpäivä. Naapurien mukulat ja\nnuori väki olivat apuna nakkelemas siemenperunoita vakoohin, kun\naarralla ajettiin vuoroin maa auki, vuoroin taas tukkoon. Nakkelijoota\noli koko vaon mitalta, ääntä ja iloa oli yhtä pitkälti. Väliin\npudoteltiin perunoita, väliin istuttiin perunakiululla ja odotettiin.\nJa perunapelto toisensa perästä tuli tarhoja täyteen.\n\nKevätviljat ja perunat, ja hernehekki -- ken niitä viljeli -- oli\nannettu maan hoitoihin ja taivaan armoille. Oikeassa opissa ja\nedesmenneitten vaarien ja muorien hyvissä tavoissa oli kaikki hoidettu.\nOli vielä muistettu roiskata sangollinen vettä jokaisen vaimoisen\nihmisen niskaan, kun hän keväällä ensi kertaa tuli ulkotöistä. IIkeältä\nse tuntui, mutta hyväksi oli: kasteltu pysyi viriänä koko kesän, ja maa\nkasvoi.\n\nSiitä maan raatajat joutuivat hetkiseksi toisiin töihin.\n\nAiran panoa ja korjausta oli hyvässä talossa joka kevät, oli vähän\ntorpassakin. Siinä oli miehelle kova päivän työ, kun hajoitti vanhaa\naitaa sata seiväsparia ja teki uutta tilalle yhtä pitkälti. Aivan\ntäyttä panentoaitaa, jossa oli kolme seiväsparia aina airasta kohden:\nkaksi paria keskellä, ja aidaksen päät aina seiväsparien välissä,\nkorkeutta kymmenen aidasta kolmella vittooksella. Se oli ikivanhaa\nvanhan paapan aitaa, rakennettu kuusisin aidaksin, seipähin ja\nvittooksin. Kun se oli oikein laillisesti tehty, ei pahinkaan\naiturikaroo hypännyt sen ylitse, eikä väättyreinkään sika, jos sen\nkaulassa oli ränget, päässyt lävitse. Mutta vanhat puhuivat vielä\nlujemmasta aidasta:\n\n    \"Kun on haapaanen airas ja katajaanen seiväs\n    ja kuusikarahka vittooksena,\n    niin aita kestää miehen ijän.\"\n\nVanhojen paappojen vanhoja perintöjä oli myös rijoaita -- oksineen\nlyöty puuta maahan metsävainion ympärille, sekä hakkula-aita -- komea,\nvittookseton aidaksien ja seipäitten ristikkorakennelma metsäkäälyn\nympärillä, seipähien noukat vihaisina pystyssä. Orsiaitaaki pistettiin\nkotipelloille ja kytömaille parin, kolmin aidaksin, pajuvittooksin,\njoskus vain olkiväätein.\n\nMutta kun Mietaankylän entiset äijät koppuloivat metsärajalleen\nKoukkaria vastaan lairuunmairensa turvaksi lujan mettäairan, niin se\noli katehenaitaa. Ja kun rintapeltojen hyvät naapurit riitelivät sekä\nkiukkupäissään seivästivät ruman lötistöksen rajaojan varteen kumpikin\nomalle pyörtänölleen, se oli aina mainittavaa kiusa-aitaa.\n\nKevätkuilla kulki tornisyyni, valakianvarijelussyyni, ja se oli niin\ntärkeä vaellus, että sen edellä liikkui oikein oltermannin kapula,\njonka itse oltermanni oli pannut kiertämään, jotta\n\n    \"Antaa kapulan kulukia!\"\n\nKapula kulki, ja sen sisässä oli paperi, joka sanoi asian, vaikkapa:\n\n    \"Tämän kautta tietä\n          annetaan\n    Jotta pidetään se tavallinen torni\n    syyni 26 päivänä täs sisällä olevas\n    kuus ja pitää kaikki vika paikat\n    olla syynin täyttävässä tilassa sen\n    Jälkeen kun meidän Balo Rekla\n    menti viisaa\n       Kurikasta 19 päivänä Huhtikuuta 1884\n              Juhan H. Latvakurikka\n    Kapula kulkee myötäpäivin Koskelta\n    Rinta kurikkaan ja Ylikurikasta\n    Vainiolipastiin ja Mäkisaadesta kotia.\"\n\nKovin tärkeännäkoisenä tornisyyni, itse oltermanni parhaana, kulki,\nkatseli ja koputteli kokit ja puuloukot ja uuninpäällystät, kurkisteli\nja huikkaili tornihin, uunihin ja uuninröörihin.\n\nKulki sama kapula ilmoitellen monenlaisia asioita, aitasyyniä,\nkokouksia ja muita. Kutsui se etsimään hukkunutta, joskus juoksi\nhätäisenä talosta toiseen huutaen, että kylässä on valakianhätä.\n\nMutta Kalinan mökin tulen tohinaan kapula ei ennättänyt, Liisa vain\nperästä päin kulkea touhotti paasaten:\n\n\"Navetta hyppäs kolome kertaa airan päältä kattohon, kun Jaakkoo paloo.\nMinä sieppasin porstuan korveesta ja panin kuokan Jussia hakohon, ja\nmäki hyppäs häntä pystys, jotta lehemät kömää.\"\n\nKeväällä, kun paisunta oli laskeutunut, alkoi Hunnakon äijän ja muiden\nkalamiesten paras aika. Kala yhä nousi ikivanhoja teitään jokeen ja sen\nmoniin metsäluomiin, pitkäkuonoinen hauki etumiehenä, jo perässä komea\nlohi. Hunnakko meloi ruuhella Luovanjoen lahtipaikkoja, meloi myös\nJyllinkosken alalammikkoa ja kiersi nuotalla, jossa oli perä kuin suuri\nsukanvarsi sekä kymmensyliset havakset ynnä yli- ja alapaulat, kohot ja\nkivekset. Rannasta ukko lähti ja rantaan palasi, kiskoi nuotan maalle\nja sai haukia, ahaventa, särkiä, salakkaa, räkästä, sai joskus lohenki,\nharvoin meni pallit patahan.\n\nOli joillakuilla toisillakin ukoilla samanlainen nuotta, mutta\nmuutamat taas vetivät näläkänuottaa, rannasta käsin kourivat jokea\npitkävartisella lipolla, muutamat yrittivät kalaa rysällä.\nKoskipaikoissa ja vuoltehis ynnä luomissa olivat pajumerrat -- sekä\nisot nousumerrat että pienet suipot laskumerrat -- parhaita\npyytömiehiä. Monta lohta niihinkin sukelsi. Lohiluoma, Kariluoma ja\nPitkämöönluoma olivat oikeita lohiluomia, jopa Lohiluomassa oli ennen\nollut lohipato. Entiset kalavaarit olivat tarvinneet arinaaki, ja\npoikakloppien parhaita pyytöneuvoja oli onki, hyvä oli myös katajainen\nmatehenkoukku.\n\nMutta Myllykylä kävi kalan kimppuun kuin villi. Kun lohta nousta\njollotteli jokea ylös, Myllykylä veti lohiverkkoja Pitkänkoskensa\nlampihin -- Vatajanlampeen taikka Niileksenlampeen -- ja sitten\nsuurella voimalla lähti kahlaamaan aina kaulaa myöten, porkkaamaan ja\npotkimaan yli lammikon. Oltiin kun surenajos ja saatiin joskus samalla\nkertaa kymmenenkin lohta. Ja Myllykylässä syötiin ennen lohta kuin\nfläskiä. Sitä räkkäsi viedä Emäkirkon pappilaankin, vireällä hevosella\nviedä lennätettiin tuoreeltaan, eikä paljon hintoja pluutaaltu.\n\nMetsäjärviäkin kalasteltiin. Paskoonkyläläiset laskivat verkkoja\nLehtijärveen, ja oli heillä siellä katittojaki. Nostettiin katittasta\njoskus niin suuri mares, että kaksi oikein nälkäistä miestä sai siitä\nmahansa täyteen, ja vielä jäi pää. Pitkämöö ja Myllykylän puoli kävivät\nHousujärvellä. Se oli pieni musta järvi suurien nevojen sylissä, ja\nkalatkin, ahvenet, olivat pieniä ja mustia kuin kekälehiä -- oli vähän\nmyös haukia, mustia nekin. Onkimalla Housujärven outoja eläviä\nparhaiten pyydettiin, ja oli melkein ruma nähtävä, kun niitä oli joukko\nratustettu kuusenoksasta vuolaistuun kräkkyhyn. Hulmuusen vaari, vanha\nsotamies, tuli yöllä kalapusseineen oven taakse huutelemaan muorille:\n\n    \"Kreetuni, Kreetuni,\n    tuu aukaasohon ovi!\n    Mustia ahavenia mustas pussis --\n    mahaa myöri mies märkänä.\"\n\nKevätkesän suuret juhlat menivät kovia työviikkoja katkoen,\nhelatorstaiki, joka oli niin kallis päivä, ettei silloin maanruohokaan\nsaattanut kasvaa, sekä heluuntai, jolloin käytiin kirkossa kaksin\npäivin.\n\nJa tuomenkukka jo tuoksui.\n\nMutta vasta mettumaari oli oikea kesäjuhla. Pihlajakin oli pannut\npäälleen parhaimman pyhäpukunsa. Se vietti suurta mettumaaria\nviikkokauden, oli valkoisissa verhoissa tuoksuen kaikkein syvimmältä\nmetsältä ja kesältä.\n\nKesänviheriä metsä piti saatella pihamaalle. Hakattiin nuoria koivuja,\ntuotiin ja pystytettiin pieneksi lehtimajaksi oven eteen porraspäähän.\nMetsän pyhää tuoksua ja henkeä tuotiin tupaankin ja kamareihin. Pihlaja\noli parasta, kukkivia pihlajanoksia pistettiin seinän rakoihin ja\nistutettiin ikkunoille. Piikatyttö vei niitä kotiinsa hyväksi hajuksi,\ntrenki-Masakin taisi pistää pienen oksan hittinsä ikkunapieleen -- vai\npiikako oli sen salaa pistältänyt? Mutta pian sen kesähaju hukkui\nkessunsavuun. Kessun tuoksu oli melkein mieluisempaa -- maan\nkesäkasvuja oli kessukin.\n\nMettumaari-autun sauna oli koko kesän mieluisimpia kylpyjä. Suuren\nkesäpyhän henki asui tuvassa ja pihalla, asui myös saunan lämpöisissä.\nJo ovelta löyhähti vastaan savun ja hakometsän hiljainen tuntu sekä\nkuumaksi korvennetun maakiven vaisu kitku.\n\nAinakin mettumaarina kylpijöillä piti olla uuret vihirat. Vainion aidan\ntakaa koivunoksista koottu pehmeä pihkalehtinen tukku tuoksui elävältä\nkesältä, sen helmoissa piileskeli maan, ilman ja päiväpaisteen salattua\nväkeä. Hikisen löylyn kanssa se hyvin hoiteli työstä väsyneitä jäseniä\n-- metsän pehmoinen käsi. Uusi vihta oli vanha hyvä ystävä samoin kuin\nkesä ja mettumaari. Kesä, mettumaari, sauna ja uusi vihta -- samoja\nolivat.\n\nTäysi vesikiulu kiukaalle, pamahdus ja kiukkuinen kihinä, höyryn harmaa\npöllähdys ja polttava havarrus hartioihin, oli maanpuskijan parhainta\nsaunamenoa. Silloin vihta kaikkein mieluisimmin pyyhiskeli kihelmöivää\nihoa, vanhan vaarinkin jäykät jäsenet nuortuivat, ja muorin jalkaa\nlakkasi raistamasta. Silloin myös sonsaret poukahtelivat pois orsille\nlevitetyistä paidoista. Polttavassa löylyssä pojan mölkähäisten oli\noikein vaikea olla puhaltelematta toistensa selkään -- kuului väliin\npaha parkaisu. Vasta kun vaari ärähti peräpenkiltä, täytyi poikakossien\nolla korjasti.\n\nOli vihta vielä pehmoisena alastomuuden peittona, kun alhaalla\nlattialla häärittiin peseskelemässä saman vesikorveen ympärillä. Ja kun\nhöyryten ja punoittavin ihoin, paitamytty edessä, asteltiin ulos, niin\nnuoret lennättivät uuden vihtansa saunan katolle -- samoin olivat\nvanhat tehneet. Mihin päin vihdantyvi viittasi, siellä asusteli hän,\njoka oli tuleva. Mutta jos tyvi näytti kirkolle käsin, saattoi se yhtä\nhyvin viittoa kohti kuolemaa.\n\nOli kesä ja mettumaari ihmisten asunnoissa porraspäästä alkaen, mutta\nulkona kedoilla ja vainioilla vasta oikein oli -- rintapelloilta\nperämetsiin asti. Tien pyörtanöt alkoivat kukoistaa, peränevojen\nkeitahilta katseli jo valkoinen valokin kukka, ja kytöpeltojen\nojanpättäriltä pilkisteli punainen luhrikan kukka, nevojen ja rämäkkäin\nväkevä henki tulvahteli nevakanervaan valkoisista kukkapehkoista,\npuolamet ja mustikakki metsissä rakentelivat pieniä valkoisia ja\npunaisia kesän koreuksiaan. Katajikkomäet löyhäyttelivät harmaita\nsavupöllyjä, jopa ruisvainiotkin olivat kohta herelmöömisen touhussa.\nPitkien tarhojen pimeään haudatut perunat rupesivat nousemaan ylös.\nPienet viheriäiset herkät korvat piipoittivat mullasta ja kuuntelivat\nkesän suurta ylösnousemisen sanomaa.\n\nVäkevän maan lämpöisestä povesta kaikki kohosivat. \"Maasta olet sinä\ntullut\", saattoi heille sanoa, ja maan mullasta nousi yhä uutta elämän\ntainta, ja kaikki katsoivat kohti kirkasta jumalanpäivää. Kesä oli\nparhaassa nousussa, luomisen työ jatkui.\n\nEhtoolla, kun aurinko oli painunut metsien taakse, kuului vainion aidan\ntakaa kehruuhaukan hiljainen hyrinä. Vai Vuorenmuoriko siellä\nkallionkolossaan kehrätä hyrrytteli?\n\nTytärihmisetkin elivät täydessä mettumaarin hengessä. Pikku tyttöset,\nsaparoniskat, istuskelivat pellon pyörtänöillä ja sitelivät\npäänkukkuralleen heinänkorsista somia lauhalakkia sekä keltakukista\nkoreita kranssia -- olivat kuin kirjavien pyörtänöitten pikkuisia\nhaltijoita. Mutta raavahat palmikkoniskat noukkivat yhdeksänlaisia\nkukkia, piilottivat niitä tyynynsä alle ja panivat nukkumaan. Ja\nmettumaarin yö näytti heille, kenenkä takia kukat oli kerätty. Näkyi\nhän myös yksinäisestä lähteestä, kun meni yöllä, kiersi kirkkaan\nmetsänsilmän, pesi siinä kasvonsa ja katseli syvyyteen. Jumalanviljakin\ntiesi kesän ihmeellisimpänä yönä elämän asioita. Hiipi tytär ruispellon\npyörtänölle, sitoi villaisen langan neljän korren kolmanteen solmeen.\nKorsi, joka kolmena yönä kasvoi pisimmäksi, puhui totta: keltaanen\ntiesi kehtoa, musta sanoi murhetta, valakoonen ilmoitti kuolemaa, mutta\npunaanen -- \"sitä mä juuri orotinki\".\n\nMuutamat tyttäret taas menivät mettumaarin yönä tupaan, pistivät oven\nhakaan ja apposen alastomina rupesivat lakaisemaan lattiaa ovesta\nperään päin. Yhdeksään kertaan kun huiskivat, joskus omalla paidallaan,\njo piti tulevan ylkämiehen ilmestyä siihen omassa haamuhnansa, niin\nettä hänet hyvin tunsi, jos tunsi.\n\nMutta Mettoomäen Maija, Teeriniemen pieni piikainen, käyskenteli\nmettumaarin hiljaisena yönä yksinään Isoonnevan laidalla, kiertäen\nyhdeksän luhtaladon ympäritse vastapäivään, ja kaahaisten yhdeksän\nveräjän ylitse, hiipi takaisin kotopihoilleen odotellen häntä, jonka\npiti tuleman.\n\nJa odotettu saapui -- kannettiin vastaan ruumispaareja, peittona musta\nverho...\n\n\"Herra Jumala! Kuka tääl' on kuollu?\" Maija kauhuissaan hätkähti. Mutta\npaarit samassa katosivat, ja tyttö äkkiä muisti, millä asioilla oli\nkulkenut.\n\nKalpeana, rintojaan pidellen piikatyttö hiipi hiljaa huoneeseensa.\n\nSyksyllä päänpitoviikkojen päätyttyä pientä piikaista kannettiin\nmustilla paareilla.\n\n\n\n\nKesantomaalta syksyn fälttööksillen.\n\n\n    Ei tekövältä työ lopu.\n\nKesän kiiruhina päivinä ei ollut aikaa pitää pitkiä juhlia, mettumaaria\nvain vähäisen. Kesantomaa jo vartoi vuoroansa, sen pyörtänöt\nviheriöitsivät, ja viimekesäinen ohransänki odotteli. Maa ei saanut\nviettää pitkiä lepoja, enempää kuin maan raatajakaan -- molempien piti\nmiltei yhtä mittaa olla puskeman päällä.\n\nTalo asteli kesannolle. Alkoi tavaton ruismairen reiroo, viikkoja\nkestävä. Saikin kestää. Sillä ruisvainioissa olivat talon pohjakerrat,\nsieltä lähti leipä.\n\nKesantopellot vältättiin ja äestettiin, ojat luotiin ja auottiin,\npyörtänöt kuokittiin ja ojamullat kuokittiin. Jokaisella oli oma\ntyönsä.\n\nJa pieni västäräkki hääri myös ahkerana peltomiehenä, juoksenteli\nvälttääjien perässä pitkin vakoa etsiskeilen ja nappaillen, mitä vain\nhyvää auennut maa antoi, mutta suuria rumia toukkia hän kauhistuen\npakeni. Pieni valppaisiin puettu kesälintu oli kuin kesantopellon hyvä\nhaltiainen, joka kaiket päivät pyörähteli mukana niin kauan kuin\npeltotöitä kesti.\n\nKohta alkoi kova sonnanveto. Monin hevosin ajettiin sontaa\ntarhatunkiosta ja pelloille rakennetuista tunkioista, mentiin ja\ntultiin, pantiin hevosta tamppihin ja päästettiin, luotiin kuormia ja\npurettiin. Tummia somaläjiä oli peltosaroilla kuin kuupanoita pitkin\nrivein. Latojen ja aittojen elo oli jälleen joutunut maan hoitoihin.\nTyhjennettiin vielä tallin lattian alusta ja navetan lattian alusta,\nvedätettiin ja vuodatettiin pitkin peltoja. Siitä vasta voimaa lähti --\nja muutakin. Suuri vainio hajahteli väkevästi, kartano vielä\nväkevämmin.\n\nJa kun tunkiomiehet tulivat tupaan kaljatouppia kallistamaan, jo\nEmäkirkolta tuotu emäntä veti noukkaansa sikkarahan. Mutta vanha\nvärkkäri juoda römisti kaljaa ja röhähti:\n\n    \"S' oon emännän kunnia,\n    kun väki haisoo.\n    Haisus kasuaa,\n    kun vain saattaa olla.\"\n\nTaisi olla totta. Ruma maronlakki kasvoi kaikkein parhaiten\ntunkionpaltossa, pahat nokkooset kukoistivat tallin seinustalla, ja\nhyvin sonnitettu maa lykkäsi rytevää laihoa.\n\nSitten kun vielä sianleukaisella aarralla kynnettihin pellot\nviteehinsä, jotta sonnat ja mullat menivät sekaisin, oli suuri ruismaa\nsaanut hänen väkensä.\n\nKytömaitakin oli kesantomaina, osaltaan, vuorollaan, ja samat\naherrukset oli niidenkin kanssa, piti vältätä, äestää, ojia aukoa, piti\nvielä tulella korventaa. Oli tuimat paikat, kun olkiväättiä vetäen tuli\noli laskettu jumalanluoman maan kimppuun. Ruohoiset mättäät\nkärähtelivät ilmi liekissä, ja punainen kiilu puskeutui kihisten\ntummaan turpeeseen. Koko neva oli savun vallassa, kydön polttajat\nhäärivät hikisinä ja nokisina savun seassa, ja aurinko katseli\nkytömaailmaa kuin karvasäkistä. Joka taholla larvamailla pöllähteli\nharmaa kytösavu, Nikkoolan ja Hoiskalan rintalakialla, Santavuoren\nalla, haikusi kontoinen Paskoonneva.\n\nOh viikkoja vierähtänyt kesantomaan kimpussa -- oli aina välillä ollut\nvähän muutakin työtä. Pietarin päivän aikoina oli kylvetty nauris --\nkytöpeltoihin se heitettiin, lusikallinen kapanmaahan. Väkevässä tuli\nmullassa nauris oli kuin kotonaan, kasvoi leveäksi ja makoiseksi. Oli\nmyös monet päivät oltu lehtimettäs lehtiä murtamas, koukkunoukkaisella\nvesurilla oli katkottu kaikenlaisten lehtipuinen oksia ja sidottu\nkervoohin. Sata kervoa oli murtajan päivän tinkinä. Ja metsiin,\nrämäkkäin laitoihin, oli noussut haasioota, joissa oli satamäärin\nlehtikervoja, lammasten talviruokaa. Koivua ja leppää niissä oli\nenimmin, viisaat muorit tiesivät, että leppä kasvatti parhaat villat.\n\nKesken kaikkia kiiruhia piti vielä käydä Kasköössä silakas. Hyvä talo\ntarvitsi talvisilakoita kymmenen, parikymmentä neliikkaa. Tuoreina ne\ntuotiin, kotona peraattihin ja suolattiin. Silakka oli hyvä suolakala,\nkaikki sitä kaipasivat. Jyvä-Iikkoo, joka Kreetansa kanssa kahden\ntuhraili koturina Kampinluoman kamaripöksässä, tarvitsi talven mittaan\nviisi nelikkaa -- kesken yrittivät nekin loppua. Kuumina kesäpäivinä\npiti tuoreella silakkakuormalla kovaa joutua hyssytellä kotia päin.\nKalinan Jaakkoo tulla poukotti Kreinin ahdetta, ja Liisa-muori toimitti\nnaapurin akoille:\n\n\"Jaakkoo ajoo matokärpääskuormalla, ja silakat lenti fyrraten peräs.\"\n\nNiihin aikoihin kulutetuin jo heinäkuuta. Ruis oli hedelmöinyt, jyvää\nkokoili, ohra oli tähällä, käki oli lakannut kukkumasta, koska\n\n    \"Ohorantähkä oli tarttunut kurkkuhun.\"\n\nHeinät hedelmöitsivät ja vahtosivat, ja pellonpyortänöt olivat\nkorjankirjavina. Maantien väkevät ojanvieret vasta oikein olivat\nkirjavina -- kahdet, kolmet kärryjenraiteet kiertelivät kahden\nkukkatarhan välissä. Siinä rehoitti vaikka minkälaista maanyrttiä, aina\nnokkoosista ja karroosta, \"Pako-Heikin pellovaattista\", ruveten. Kuka\nheitä kaikkia liesikään? Imiäästä ainakin oli ja lauhaa ja\nvuohensilimää, kuminaa, koirankuminaaki, hevoosenherua ja miespujua,\njohanneksenkukkaa, kloosterinunnaa, pyörtänökukkaa ja knappikukkaa. Oli\npaljon sinistä kissinkellua ja keltakukkaa ja keltaista voikukkaa sekä\npientä kissinkäpälää, ynnä vielä hiirenhernestä, pilliäästä, murua ja\nmuuta niin pitkälti kuin tietäkin, aina kutakin omassa paikassansa ja\ntaas kaikkia sekaisin.\n\nItse kaiken Isäkö lienee heitä istutellut, jumalantuuliko sirotellut\nsiemeniä, vai yrtitkö omin neuvoin hiljaa hiipineet pitkin maantien\npyörtänöitä?\n\nValtatietä vaeltelivat ihmiset valtaherroista kylänvaivaisehen asti,\ntien pyörtänöitä katselivat sadattuhannet kukansilmät -- pikkuinen\nkissinkellokin.\n\nHeinänteko oli ovilla, piti joutua luhurallen. Vanhat paapat jo\nkiirehtivät:\n\n    \"Kur ohoras on tähkä,\n    on aika mennä luhurallen --\n    kun on kaksi, niin juosten.\"\n\nHokivat paapat vielä:\n\n    \"Koska joutuu marketanpäivä,\n    täytyy meirän luhurallen käyrä --\n    jaakoonpäivänä jo laiskaki menöö.\"\n\nValmiina oli paapalla kaikki. Viikattehenterät oli kallittu, niottu\nkuusenkarahkalla vartehen ja kovasti suutittu sekä vielä laskettu. Oli\nvalmiina myös haravat haapaisin varsin, koivuisin lavoon, piikit\npihlajaiset, varren leveä lavanpuoli ja lapa tervalla vetäisty,\nviisloppisella ja puumerkillä varattu. Oli vielä katsottu pihlajaiset\ntakkavittat, parisyliset, koivuisine rahkeenensa ja napuloonensa, oli\ntahoot, viikattehentikut ja tikkukiulut.\n\nKotoluhtia niitettiin ja korjattiin kotoa käsin, tuonnempana käytiin\npäiväkunnas, eväskontit selässä ja piimäleilit haravan varressa taikka\nkanninpuussa hartioilla.\n\nMutta Kainaastolle piti mennä viikkokuntahan, Monin hevosin sinne ajaa\nkoluuteltiin, kärryt täynnä heinämiehiä, aseita ja evähiä, aina\nperunasäkkejä, taksivärkkäreitä, tahkoa ja tikkukiulua myöten. Jo oli\nemäntä saanut koota piimää isot hinkit ja suuret leililliset -- oli\njoku näläkähinen muori kaatanut muutamia napollisia kirkasta kaivovettä\nsekahan ja sanonut:\n\n\"Jatkanko ma vielä sitä piimää, koska tuota vettä jumalanlahajaa on\nkyllä?\"\n\nHein'aika oli kovinta ja kiiruhinta työnaikaa -- kaikkein enimmin\nKainaastolla. Aamulla jo ainakin neljältä alkoi viikatteen tikkaaminen\nkuulua joka taholta, sumustakin se kantautui aina Kovaasenväärästä ja\nPiikkilän alta kuin kummajaisten aamukitkutus, eikä mitään näkynyt.\nAherrettiin kahdeksaan, yhdeksään asti ehtoolla, välillä vain käytiin\neinehellä, puolipäivällä ja päivällisellä. Niitettiin, niitettiin ja\nharavoitiin luokoa karheellen, jo taas pireltihin karhetta, jotta\nnopeammin kuivaisi, pantiin yöksi kuupanollen sekä jälleen toisena\npäivänä hajotettihin. Aina aamupuoli niitettiin, aamukastehen aikana\nviikate pystyi kaikkein parhaiten, märkä heinä kaatui kahisten.\nYöunestaan heränneenä se katseli tuhansin kirkkain silmin ja vuodatteli\nkyyneleitä.\n\nJa ehtoolla oli viikattehien laskeminen, kova olikin, sillä viikatteen\npiti pystyä. oli vanhoilta monesti kuultu:\n\n    \"Viikattehen pitää olla terävä\n    kun maronkieli.\"\n\nSilloin se pystyi vaikka kuivankeltaiseen sikavillahan. Ei kuin\ntomahteli vain, jos sitä tylsällä huitelit.\n\nMutta vasta ankara päivä oli, kun heiniä kannettihin latoon. Naiset\ntekivät takkoja, neljä lapohista panivat, huonoimmat veti perää, ja\nmiehet kantaa koyssyttivät. Takka takan jälkeen keikahti ylös ja lähti\nkahdella jalalla astelemaan latoa kohden, polvet vain notkahtelivat.\nRehustaen se ahtautui ovesta sisään, toisinaan puskeutui takaperin,\nväliin väkipakolla. Joskus ajettiin heiniä leheroolla. Kaksi hoikkaista\nkoivua karsimattomine larvoineen sonnustettiin hevosen aisoiksi,\nlarvoille lyötiin heinäkuorma ja laahattiin ladon eteen.\n\nOli hyvä heinäntulo -- ei tahtonut lato vetää. Silloin piti panna\nväkipakolla. Mentiin monet kerrat koko joukolla latoon ja trommittihin\n-- väliin hevonenkin otettiin apumieheksi --, että heinät painuivat\nlujaan. Jo oli täyttä menoa, kun oikein rytkytettiin ja laulettiin:\n\n    \"Hei, jumpun jumpun,\n    jutkun jutkun...\n    Söiskös kuppari silakkaa,\n    vaikka se vähä janottaa?\n    Lopotis on olutta,\n    joka janon sammuttaa.\n    Hei, jumpun jumpun,\n    jutkun jutkun...\"\n\nSamanlainen latopolska kaikui monesti ympäri Kainaaston nevoja. Kuului\nTeuvalle asti, kun kurikkalaiset laittoivat itikaneloa talven varaksi.\n\nLadossa asusteltiin ja ladon sivulla keittää tuherrettiin perunat,\npuurot ja vellit. Pata kiikkui puukäkkyrän noukassa, tuuli lennätti\ntoisinaan siihen luhtaroskia, mutta mitä niistä, sanottiin vain:\n\n    \"Puhuras on mettän roska.\n    Kyllähän syöpä seliittää.\"\n\nMaistui heinämiehille ruoka. Puuro oli kohta parasta ja hyvää myös\npiimä, vaikka se viikon lopulla oli klökkärööstä ja muikeaa. Mutta se\noli sen sanoosampaa. Saattoi piimä väliin olla jo vähissä, saattoi\njoskus leipäkin ruveta loppumaan. Mutta todettiin vain:\n\n    \"Ei ole väliä perjantain piimistä,\n    eikä lauantain leivistä.\"\n\nLadon heinäkasassa nukuttiin ruokalevot, nukuttiin myös yöt vieri\nvierin ladon leveydeltä, vaatteet yllä, roitia ja heiniä peittoina. Ei\ntarvinnut ketään soutaa eikä lullata, päivän työ oli parasta univiinaa\nja lepotroppia. Hiljainen tuhina vain kuului ja kova hornaaminen.\n\nSuuri luhtaneva laskeutui yön lepoon. Yksinäiset tulensilmät\npilkoittivat ja viimeiset savusuitsut nouseskelivat sieltä ja täältä\nhiljaiselta latojen lakeudelta. Piikkilän äijäkin oli jo kömpinyt\nyötiloilleen, vaikka vasta iltakajulla soitteli pukinsarvella monet\nkerrat korjaa ehtoovirttänsä:\n\n    \"Tuituli tui tuli,\n    tuli tuli tuu,\n    tuituli tutut,\n    tuituli tuu,\n    tuituli tuttut tuu...\"\n\nEipä sentään nuorta kansaa joka ilta nukuttanut. Kuului joskus pelin\nääni jostakin yli nevan, helisten kuin kaikkein ihanin soitto, kuului\npian laulukin:\n\n    \"Voi voi voi, kuinka korjasti\n    tuo kultani peli soi soi soi!\n    Voi voi voi, kuinka paha oli olla,\n    kun se erokirjan toi!\"\n\nKajahti jo toisaalta:\n\n    \"Vaikk' ei oo kun markka taskus,\n    ompa poika nuori,\n    vävyksensä puhutteli\n    aika taloon muori.\"\n\nKaikui kohta kolmannelta:\n\n    \"Iloonen ja irti maasta,\n    vaikk' ei kannataasikkaa,\n    rakastelen sellaasta mamman poikaa,\n    jota ei annetaasikkaa.\"\n\nJa peli päästeli mitä riemullisinta polskaa:\n\n    \"Heijuni siniset silimät,\n    beijuni siniset silimät,\n    ne loistavat kun aurinko kirkkahasti...\"\n\nNuoret väkevät veret vavahtivat. Ei ollut nälkä eikä nukuttanut, oli\nheinäkuun himmeänpehmoinen yö. Elämä oli ihanaa, veret vetivät.\nTyttäret muuttivat pyhävaatteet päälleen -- ne oli vasiten varattu\nmatkaan --, pojat kelpasivat semmoisinaan, kunhan naamansa pesaisivat.\nJo piti lähteä katsomaan -- jossakin rantakylässä taidettiin hypellä.\n\nKyllä nuoret jaksoivat. Vähät yhden yön unista, kunhan vain vatsa oli\nruokaa täynnä. Kaikki oli hyvin, kun taas aamukasteen aikana oltiin\nviikatteen varressa.\n\nIsoilla taloilla oli oikein luhtamajat, pienet majatuvat, ettei\ntarvinnut heinäladossa kellehtiä. Majan oviloukossa oli takka, jossa\nkeitettiin ruoat, perässä ikkuna, lattialla iso pöytä ja pöytälavittat,\nseinillä katon alla makuulavat kuin saunanlauteet. Majoissa oli\nheinämiesten hyvä asustella, varsinkin jos sattui sateita ja kylmiä\nilmoja.\n\nNiitä vain sattui suurella Kainaastolla -- heinäkuussakin. Ehtoolla\nkurkelooset luikkaalivat Ontonnevoilla, Rahkapakan takana. Ne olivat\nilkeitä lintuja, kamalasti karjuivat -- huomenna jo satoi, ja kuupanot\nkastuivat. Näki tarkka heinämies sateen uhan monesta merkistä. Iränsuu\noli aamulla auki -- sadetta tiesi päivällä, taivas oli rastahanrinnalla\n-- sade oli tulossa, aurinko laski pilveen, vastassakin, kakos, oli\nruma pilvi -- huomenna satoi, siipivihalaaset lentelivät suurin joukoin\n-- sateen lintuja, mokomat, huomiseksi saivat sateen, sammakot hyppivät\nkuivalla maalla -- sateeksi loikkivat. Ja kun aamulla kovin ruskotti,\nvanhat tiesivät:\n\n    \"Aamurusko lakkipaskaa.\"\n\nJo päivällä pudotettiinkin vettä, vielä kovemmin, jos tuuli oli kaakon\npuolessa. Silloin kaikki touhusivat:\n\n    \"Nopiaa, nopiaa heiniä latohon,\n    tuuli on Hunnakon loukolla -- tuloo saret!\"\n\nMuisti joku vielä:\n\n    \"Ei kako kauvan turhia tuule.\"\n\nSanoivat vanhat sateen vieläkin varmemmin:\n\n    \"S' oon vissi sateen merkki,\n    kuu tihijähäo piskot teloo.\"\n\nHeleena oli paha vaimo -- heinät kasteli. Paapat häntä manailivat:\n\n    \"Heleena, vesihelema,\n    joka luo'on kasteloo.\"\n\nSamanlainen vesihäntä oli vanha Markkakreetakin -- tuli ja prisahutti\npilalle kuivamaan levitetyt karheet.\n\nSadetta hankki vielä harava, jonka heinämies heitti maahan, piikit\nylöspäin. Sattui vanha vaari sen näkemään, heti ärähti:\n\n\"Sarettakos sen siehen nakkasit orottelohon? Pane oikeen päin se!\"\n\nUkonpystyt, jotka mettumaarin edellä ajelivat sivupuolia, mennä\npohottivat päivän puhoksen jälkeen korkiaalle yli taivahan, löivät\nsalahmaata, pitivät ankaraa jyrinää ja pudottelivat kovia kuuroja. Kun\nukkoosen pilivet komottivat mustina, ukot katsoivat ja sanoivat:\n\n    \"Musta pilivi peloottaa,\n    hiirenkarvaanen kastaa.\"\n\nNiinkuin tekikin. Hiirenkarvainen vasta oikein valoi vettä, oli rankka\nsaret. Ja kun tumma taivas vielä väliin väipähteli vaalakkana, kyllä\nannettiin kastetta. Satoi, satoi niinkuin vanhat sanoivat:\n\n    \"Kalakkahasta kaiken päivää.\"\n\nHeinämiesten täytyi vain katsoa ja todeta:\n\n    \"Antaa sataa niin kauvan,\n    kun ittestänsä lakkaa.\"\n\nMutta sitten jo rupesi varsin kalakastohon, ja ehtoolla oli lännensuu.\nauki. Se oli hyvä merkki -- huomenna oli pouta. Toisina iltoina\nsontiaanen lenteli, komeasti kaksin siipiparein pörräsi --\nparemmaksikin linnuksi olisi luullut. Ja vanhat ihastuivat:\n\n    \"Sontiaanen lentää --\n    huomenna on pouta!\"\n\nJa oli pouta, oli lämmin. Taivas kaartui korkeana sinisenä kumuna yli\nKainaaston suuren nevan. Taivaan laidat olivat kaukana metsien takana,\nainakin Jurvassa, Teuvalla ja Kauhajoen perillä.\n\nTäällä sinisen kupukaton alla ahertelivat sadat heinämiehet aamusta\niltaan.\n\nAamulla, kun aurinko nousi idästä, heinämiehet nousivat heinäladosta,\nja viikatteentikut alkoivat heti soitella, päivällä silitteli\nheinäsirkka ja kiljui vaäränoukkainen kuikka, ehtoolla luritteli\nluhtien takana Piikkilän äijän pukinsarvi.\n\nViikatesjuustohon päättyi heinänteko, kesän kiiruhin työaika. Ison\ntalon emäntä sai pusertaa maitopunkistaan ja paistaa takkavalkean\nloisteessa monta isoa juustoa. Sillä jokaiselle, kuka vain oli ollut\nluhdalla töissä, viikatteen varressa ja haravan varressa,\nvärkkäreillekin ja peränvetäjille, piti antaa juuston neljännes.\n\nHyvinä heinäkesinä ladot tulivat täyteen selekähirttä, viertilöömiä ja\novipuita myöten, ja paapat, koputellessaan viimeistä ovipuuta\npaikoilleen, hymähtelivät hyvillään ja sanoivat:\n\n    \"Täyrest' on hyvä lukua pitää.\"\n\nMutta muutamina kesinä ei latoihin tullut paljon mitään. Rumat\nruskeankeltaiset luhtamarot matelivat mettumaarin edellä loppumattomina\nlaumoina yli veheriäisten luhtien, söivät jok'ikisen ruohonkorren ja\njättivät jälkeensä ruskean kulon. Jo Levun Matti sai 1825 kesäkuun\nalussa piirtää almunakkaansa: \"kovin nyt on matoia luhdis ia\npeltokedoos olis muutoon hyvä Heinän alku.\"\n\nLuhtamadot oli samanlainen suuri Jumalan vitsaus kuin heinäsirkat ennen\nmuinoin Ekyhtinmaalla. Minkätähden niiden, rumaasten, pitkäselkien,\npitikin tulla turmelemaan ahkerien ihmisten suuria vaivannäköjä? Vasta\nmettumaarin jälkeen kun matojen aika oli loppunut, luhdat uudestaan\npääsivät kasvattamaan jotakin.\n\nElokuulle asti kesti heinäntekoa. Takkoja vielä kanniskeltiin, periä\nharavoitiin, latojen ovia tukittiin, kun jo ruis rupesi kiiruhtamaan.\n\nHyvin oli pellonvilja menestynyt. Ei ollut Kohtojan Sameli syksyllä\nnähnyt kelluteskaasua ilmassa -- pahaa hallanmerkkiä, eikä ollut halla\nahdistellut ainakaan rintapuolia, larvakylien kitumärkiä maita oli\nvähän katsellut.\n\nKäpyyset kuuset puolestaan lupasivat hyvää ruisvuotta, samoin marjaaset\npihilajat. Hyvää vuotta oli ruiskrääkkä koko kesän kärissyt pelloissa,\nhyväksi vuodeksi laiho lakoontunut pohjoiseen päin. Eipä ollut tähkissä\nkovin paljon rumia turranjyviäkää -- ei ollut taivaasta suurin satanut\nmötiääsen mettä, josta turran jyvät saivat alkunsa.\n\nJo keväällä pellonpaapat olivat katsoneet leikkuuajan. Edesmenneiltä he\nolivat kuulleet, että ensimmäisestä kovasta tuulesta lehden puhkeamisen\njälkeen yhdeksän viikon perästä astellaan leikkuupellolle. Olivat äijät\nvielä pyörähdyttäneet selälleen ensimmäisen sontiaisen, mikä keväällä\noli sattunut tielle, ja tarkoin tiirailleet sen mahanalustaa. Jos\nkeltaiset pikkuelävät kutisivat pään puolessa, tuli varhainen leikkuu,\njos tuhersivat puon puolessa, tuli myöhäinen.\n\nJa niin myös tapahtui. Jykylässä vielä heilutettiin haravaa, kun\nKäki-Jaakoossa jo juostiin sirppi kourassa ruispellolle.\n\nKohta kumminkin joka pellolla köyssytettiin, pohtimenkorvasirppi koukki\nja katkoi kahisevaa laihoa, kourajokset lennähtelivät korkein kaarroin\nlyhtehisihin, ja kellertäviä varijalakoja kohosi pitkät rivit, hattu\nkomeasti jokaisen päässä.\n\nTenavat juoksentelivat letkkuupelloilla. Vaikka terävä sänki pisteli\npaljaisiin kinttuihin, niin kumminkin pikkuinen sorapilli soitteli joka\nsuunnalla. Pienet pillimiehet hieraisivat soittokapinetta kämmenissään\nja sanoivat:\n\n    \"Soi soi, sorapilli!\"\n\nJa sitten puhallettiin hurstimekoon täydeltä. Pitkä piipotus, oljen\nääni, oli leikkuuajan suurta alkusoittoa. Ruis vainio piipotti,\njumalanviljan pikkuinen korrenpala soittui jumalanluoman ihmisen vesan\nhengessä. Ja soittajan päässä oli Kriikun Soffiijan näpertelemä\nolkihattu.\n\nElokuun päivä katseli kirkkain silmin, ja vainion yllä leijaili rukihin\nmetinen tuntu.\n\nKohta oli kahta puolta jokea töyrät täynnä rukihisia pellontonttuja,\nheillä helmat täynnä raskasta leipäviljaa. Oli niitä myös larvakylillä,\nsirppi liikkui sielläkin ja sorapilli soitteli. Ison talon vainioilla\nsaattoi lopulta olla parituhatta varijalkaa, hyvä larvatorppa oli\nsaanut pelloilleen joskus kolme-, neljäsataa.\n\nKun leikkuupellolta palattiin ja istuttiin ehtoopöytään, oli tuvassa jo\nniin hämärä, että täytyi pistää kynttilään valkea. Siitä paappa muisti\npöydän päähän köpötellessäan:\n\n    \"Varijalaka pellolla,\n    kynttylä pöyrällä.\"\n\nJa pihamaan hämärissä jo liikkui yökköö, pimeän yön kumma lintu, pieni\npehmoinen mosselo, joka lentää repalehti ympäri kartanoa ja helposti\ntuijasi kiinni, jos käveli pihalla, valkoinen kauiahinen päässä.\n\nMonen vähäväkisen larvatorpan, jonkun rintatalonkin ruislaarit jo\nkopisivat tyhjinä -- ja riihi odotteli virkaansa. Sai riihi\nruislyhteitä lakensa täyteen -- peräloitot, keskiloitot, isootloitot,\npikkuloitot -- rupesi puhaltamaan höyryistä savua joka reiästään, oli\nmärkähöyryllä.\n\nPäästiin pian uolevia tappamahan elikkä kääkistämähän, ja kohta\nnälänhiuka loppui. Pikku-Matin muori kyllä sanoi:\n\n\"Ei uolevia ole saatu meillä koskaa tapetuksi -- kääkistetty vain\nkruuhullen kontillensa.\"\n\nOli monessa peräkylän torpassa vielä tallella vanhat hyvät jauhinkivet.\nNiillä heti jyrrättiin jyviä, keitettiin ja syötiin karkea uutispuuro.\nMukulat tuskin ennättivät lusikkaansa nuolaista, kun jo täysin vatsoin\njuosta remputtivat huutelemaan toiskan tenaville: \"Meilläpä on syöty\nuutispuurua!\" Kannatti huudella. Puuro oli kuin parasta maitopuuroa, ja\nsitä oli oma pieni kääly tuottanut. Ilmankos ruispelto jo mettumaarista\nalkaen oli hajahdellut kovin makoiselta, ja sitten taas siinä korjat\nsinikukat olivat viljan seasta vilkuttaneet.\n\nLeipäjauhojakin tarvittiin, ja lähdettiin viemään viljaa myllyyn,\nuolevia kyytittemähän. Oli myllyssä muitakin uolevin kyytimiehiä,\nuseimmat larvakyliltä. Täytyi, kun oli kiirus, yrittää toiseen myllyyn:\n\n    \"Jons' ei Hoveräätis saanut päällen,\n    täytyy veroota Sinaattihin.\"\n\nRinnalla oli myllyjä joka koskessa pitkin jokivartta. Ne olivat\nmyllylahkojen laittamia vanhoja vooromyllyjä. Myllyjen osakkahat, talon\npaapat, käytti niitä vooron perähän, käyttivät muillekin, minkä\nennättivät -- kappa tynnyriltä myllyn frahtia. Päämiehinä oli jokin\nvanha Käki-Jaakkoo, Lusan Röyhy. Karva-Mietoo, taikka muita hyviä.\nEntisissä myllyissä oli vielä kryynitömppä, joka tömppäs ja survoi\nohria kryyniiksi, oli myös myllytömppä, jolla tömpättihin jauhoja\ntynnyripuihin. Vanhat paapat kuljettivat myllykatunsa puisissa\ntynnyreissä eivätkä tarvinneet säkkejä.\n\nJa myllymiehet istuskelivat odotellessaan myllykamaris, sekoittivat\nvasta saatuja jauhoja veteen, leipoivat ja paistoivat takan hiiloksessa\nmyllypöllöjä, vuolaisivat askista voita lämpöiselle kyrsälleen, ja se\noli mieluista myllyevästä.\n\nOli muutamissa metsäluomissakin -- Kampinluomassa, Nenättömässä,\nLohiluomassa -- jokin mylly, pieni vanha jalakamylly, joka syksyin ja\nkeväin käydä klaakkerootti, mutta silloin kuin uolevia kääkistettiin,\noli luoma useinkin kuivillaan, ja mylly istuu. Jollakin torpan äijällä\n-- ja talonkin -- oli kotona porstuan loukossa oma kryynitömppä ja\nkryynihuhumari, ja kun äijä itse rupesi kolmanneksi, jo saatiin äntihin\npuurokryynit ja kryynipuurot.\n\nMonen ukon piti kantaa ruissäkkejä riihestä suoraan kesantovainiolle.\nVuosi takaperin oli vilja kirvonnut kylväjän kourasta, ja nyt maa antoi\nsiemenen, antoi vielä monin kerroin, ja jyvät olivat joskus\n\n    \"Suurevia ja vääreviä\n    kun Mallun Jaakoon rukihit.\"\n\nJa leipäviljan viimeinen suku heitettiin taas heti verekseltään maan\nhoitoihin tuottamaan uutta polvea.\n\nKesantosarat oli vielä kerran kynnetty viteehinsä, ristiin ensi\nkynnökseen, ja ristihin riivattuhun peltoon kylvettiin paras\njumalanvilja -- ensi vuoden leipä. Samelinpäivä oli parhainta kylvön\naikaa. Silloin oikeat isännät astelivat vainiolla kylyvövakka\nkainalopuolessa, ja joka askeleelta antoivat pellolle kourallisen uutta\nvuotta. Mutta jo\n\n    \"Mooseksenpäivänä piti\n    kylyväjän kouran olla kiinni.\"\n\nVain muutamat aikahan saamattomat kylvivät mooseksen ruista.\nToimelliset isännät katselivat pihoiltaan ja naureskelivat, jo\nhuikkasivat:\n\n\"Mooseksen ruistakos kranni nakkeloo? Ei ne taira ainakaa juurekkahia\nolla.\"\n\nJuurekkahia kylvettiin tavallista varemmin, hyvään maahan ja hyvin\nharvaan. Ja kun ne kasvoivat ja vesoivat ja juuresta yhä lykkäsivät\nuutta haaraa, siitä vasta rukihia lähti -- tynnyri kapasta kun hyvin\nsattui.\n\nMutta kaikkein merkillisintä oli, kun ohora muuttuu rukihiksi.\nSellaistakin oli entisten paappojen päivinä tapahtunut. Oli nähty, kun\nleikatun ohran sängestä oli seuraavana kesänä itsestään ruvennut\nkasvamaan ruista, aivan oikeaa ruista.\n\nLeikkuuaikana, jolloinkin leikkuupäivien välissä, piti muistaa\nvihtaleheret. Jos ne olisivat unohtuneet, olisi talvella saatu kamalat\nsaunareisut. Vihtahan oli läheisin saunatoveri, se kylvötti hyvästi\nsekä peitti myös alastomuuden.\n\nNäinpä muutamana poutapäivänä koko joukolla, miehin ja naisin, evähät\nmukana, ajella kolisteltiin perämetsien tietä, vaikkapa Kirunharjun\nsaunalle. Kaadeltiin komeita rautakoivuja, semmoisia rautalehtisiä\nriippukoivuja, hyviä ripsukkapuita, ja tehtiin niistä vihtoja, pehmeitä\nriepsukoita, joilla saattoi mopsia ruhoaan, selkäänsäkin vaikka teuvan\nkautta. Mutta tönävartiset, pystyoksaiset suokkookoivut, pihkalehdet,\neivät kelvanneet vihdoiksi, hyviä luutia niistä vain sai.\n\nVihtalehtimatka oli mieluinen metsämatka. Koko päivä meni savuisella\nsaunalla. Keitettiin ja syötiin ja tehtiin vihtoja, loikoiltiin\nsaunanlauteilla, kittastettiin piikojen kanssa, käytiin mustikoitakin\nnoukkimassa ja vasta ehtoolla ajettiin kotia.\n\nVihtaparia riippui liiverin orsilla kohta neljin-, viisinkymmenin.\n\nJa leikkuuta yhä kesti. Ruisjalkoja vielä kokoiltiin, kun jo ohrapelto\nodotteli.\n\nJoutui sirppi heti ohrankin juureen, ja pystykokoja rupesi nousemaan\npellonpituisin rivein kautta jokirinnan, pieniä ja matalajalkaisia\nlyllymuoreja. Nousi vainion täydeltä. Varijalat katselivat toisilta\nvainioilta leveinä ja korkeina kuin aika talojen emännät.\n\nRiitti rintalaisilla leikkuutyötä miltei syksyn mitalta. Oli pitkä\nmatka viimeisen ohrapellon päähän, vielä pitempi kaurapelloin\nloppupyörtänölle. Ja kaura vasta viikkoja vei. Sitä oli rintapelloilla,\nlarvakyröillä oli enemmän, oli vielä Kainaaston nevoilla. Kauran\ntyvessä sai köykyttää päivä päivältä aamusta ehtoohin niin pimeään,\nettei tahtonut löytää sirppiään pellosta. Selkäromppa yritti katketa ja\nluntioomet loppua, kaluumetkin menivät niin kipeiksi, ettei enää\nauttanut edes Apsan Liisan suonilanka.\n\nPystykokoja kohosi kaurapelloillekin, parhaille kytömaille melkein kuin\nruisjalkoja, komeita, sirpillä leikattuja. Mutta lyhyttä ja harvaa\nkauraa kaadettiin karviviikattehella, koottiin ja sidottiin lyhteisiin.\n\nParas talo tarvitsi paljon leikkuumiehiä. Oli vainioilla oma väki ja\nvärkkärit, vielä päivämiehiä ja akortilla leikkaajia. Kymmenen,\nkaksitoista varijalkaa taikka kaksikymmentä pystykokoa oli tavallinen\nleikkuupäivän tinki. Oli perki häjy, ken ei saanut sitä tehdyksi -- ei\nollut kysytty piika, eikä haluttu trenki, ei liioin kelvannut\nvärkkäriksi. Akorttari sai leikata, minkä jaksoi. Vuorenmaan\nRasa-Paavali repäisi päivässä kuusikymmentä pystykokoa. Vainionpään\nMaija toksasi kaksikymmentä varijalkaa. Kymmenen penniä maksettiin\njalalta, joskus vain kahdeksan, ohrapystykoko oli viiden pennin koko,\nkaura vain neljän -- kaikki tavallisesta laihosta leikattuna.\n\nLarvakylien ei kovin kannattanut pitää päiväläisiä eikä akortilla\nleikkauttaa. Siellä pidettiin leikkookökkiä -- pidettiin joskus myös\nrinnan vähäväkisissä taloissa. Käskettihin ihmisiä toisistakin kylistä,\ntultiin käskemättäkin, ja koko ehtoopäivä pimeään asti, elikkä pellon\npäähän asti aherrettiin vainiolla kirjavana parvena, juotiin monet\nkerrat kaffetta ja kastettihin -- pellollakin. Ja oltiin hyvällä\ntuulella, oltiin vielä paremmalla, jos kaiken lopuksi saatiin hypellä.\n\nMökin ukko saattoi pitää kökkää itse talonisännän pellolla. Oli mies\nriepu pitkin talvea leikkoon päällen tehnyt talon jyvälaariin niin\nsuuren loven, ettei jaksanutkaan sitä sirpillään täyttää, vaikka koko\njoukkonsa kanssa monet päivät yritti. Isäntä antoi luvan, mökin ukko\nantoi sanan kylälle, että tulla avuksi. Kylä tuli sirppi kourassa,\nkaatoi kauraa, teki pystykokoja vainion täyteen, ja jyvälaarin lovi\ntuli täytetyksi. Mökin ukko leikkasi viljan, talon väki sen söi. Vaikka\ntaisi ukko paha taas talven mittaan itse kanniskella leikkaamaansa.\nMökin leipivarras tahtoi olla liika ylähällä, vaikka katto ei ollut\nkovin korkealla.\n\nKylmän kanssa saatiin jo kärvistellä, kun Kainaaston lakealla\nkatkottiin viimeisiä kaurantyviä. Mutta kun viimeisen pystyko'on päähän\noli lyöty hattu, pantiin hevoset aisoihin, tavarat kärryille, hypättiin\nitsekin ja lähdettiin ajaa pärrästämään kohti kotipihoja. Rapa roiskui\nsyksyisellä tiellä.\n\nPitkä elonleikkuu oli päättynyt. Emännällä cli, jottei ankarasta työstä\npäässeitä sirppejä heitettäisi hänen kaulallensa, valmiina\nsirppeenpuuro, oikein maitoon keitetty kryynipuuro.\n\n    \"Sitä kun oikeen veti, se vasta täytti mahan.\"\n\nLeikkuupäivien välissä piti aina vähän päästä olla riihellä. Nokisessa\nriihessä ja tomuisessa luuvassa jyskättiin kova päivä, nokisia ja rumia\noltiin itsekin, mutta aitan laareihin kannettiin valkoista\npellonviljaa. Ei vanhojen isäntien riiheen ollut koreilla eikä\nlaiskoilla asiaa. Riihiryökälehis piti riihimiehen olla, kluvun piti\nheilua tavallisen korkiaalle ja kovasti -- muutoin ukot pian ärähtivät:\n\n\"Kokotellen korija työtä teköö!\"\n\nLaiskantöhkälle saattoivat työpaapat sanoa:\n\n    \"Tiellä laiska riihellä.\n    Vai ookko sä mu uroon vain\n    kun Vahava-Jussi kökäs?\"\n\nKun laattia oli tapettu pahanoollen, ja pidettiin, pahnoilla\nloikoillen, pieni lepohetki ennen kuin ruvettiin koholimahan, jo taas\npaapat ensi miehenä kapsahtivat pystyyn ja nauraa hörähtivät:\n\n    \"Työhön elikkä varkahisihin --\n    ei Jumala laiskoja elätä!\"\n\nRuisriihellä oli kuka vain, ei se liikoja rasittanut. Larvat lyötihin\nseinähän riihessä, tyviä tapettihin luuvassa, ja jyvät lähtivät irti,\nettä rapisi. Kluvuilla vain muutamaan kertaan kopsittiin tyviä taikka\ntaas pieksettiin vartoolla, seiväskepakoilla, priiran päällä, ja priita\noli kuin neljälle jalalle nostettu tarhaveräjä, jonka orret lonksuivat\nreijissään -- hyvin vanhat vielä muistavat.\n\nMutta riihen lämmitessä rumat laiskat, rasvaisennäköiset elomarot\nolivat lyöneet lynkkyä lattialla, taikka pitkäkoipiset hämmähäkit\nolivat hädissään juosta hänkkylöineer sinne ja tänne. Elojen mukana he\nolivat joutuneet parsille -- jumalanviljalla hekin, kurjat, elivät.\nMutta kun kiuas alkoi puhaltaa kamalaa savua, jo tuli hätä ja rupesi\nkäymään hengen päälle, piti nopeasti pudottautua alas. Riihen\nlämmittäjä lakaisi elukat riihilapiollen, nakkasi pihalle ja sanoi:\n\n    \"Elomato -- hyvä sato,\n    hämmähäkki -- tyhyjä säkki.\"\n\nEi ohrariihikään ollut kovin raskas, ohrat olivat tavallisesti\nhyvänlähtöösiä, mutta kauroja sai möykyttää kauan ja monikertaan.\n\nMutta hyvää viljaa kaikista tuli, se elätti ihmiset ja itikat,\nrintamaat ja larvakylät -- ei kuoltu nälkään. Ja kun eloa tuli hyvin,\nniin sitä tuli, tuli kymmenen jyvää, tuli joskus enemmänkin. Tavallinen\ntulo oli kolome kappaa ruisjalaasta ja kappa pystyko'osta, ohria taikka\nkauroja -- elikkä seittemän, kahareksan jyvää. Tuli toisinaan\nhuonommin, meni väliin kolomehen, nelijähän jyvähän, meni joskus, kun\nhalla otti oikeen reiruhun, aivan tuppehensa ja tyhyjäkatohon, eikä\ntullut juuri jyvääkään. Rukihien sijasta saatiin pohtimen nurkkaan\npikkuruisen mustia kuusenhakoneuloja. Eikä Kalinan muori saanut\nohrapellostaan edes puurojauhoja. Sitä piti toisillekin toimittaa:\n\n\"Minä kun kattoon vainion kynnykseltä luuvan larvalien, niin sianhännät\noli kun ohoranpäitä.\"\n\nRiihen ryskyttäminen kesti aina lokakuuhun asti. Oli suuret vainiot\nvarijalkoja sekä pystykokoja -- kaikki piti kuljettaa kautta savuisen\nriihen.\n\nTuntui varsin mukavalta, kun harmaana syysehtoona palattiin viimeiseltä\nkaurariiheltä, ja saunanlöyly odotteli. Saunasta päästyä pidettiin\npienet _parttenkolijaaset_. Isäntä antoi väkevän ryypyn jokaiselle.\nKipparaan se veti trengin näköpuolen ja piialta otti hengen kiinni,\nmutta vanha Jyvä-Iikkoo nakkasi ryypyn naamaansa ja kerran vain\nröhähti.\n\nMutta talosta ja isännästä, joka ankaran riihen tappamisen päätteeksi\nei antanut piimää parempaa, puhuttiin paljon.\n\nJo elokuussa, susannanpäivänä, mentiin katsomaan pernan juurehen,\nkroukittiin sieltä ja täältä isoimpia ja tultiin takaisin käsipuolessa\nsangoollinen uusia pernoota kuin kananmunia.\n\nIkäloppu Susanna-muori, jolla oli nuoria ja vanhoja kaimoja rinnalla\nja larvassa, Ekyhtinloukkoa ja Raamatunmaita myöten, oli oikea\nperunamuori. Hän tulla köyssytti joka kesä ja antoi päivänään\nerinomaisen einehen. Niin hyviä perunoita oli tuskin ennen syöty -- ei\nkoskaan! Ei tarvinnut edes kuoria. Ja vielä voikastetta pahkakupissa!\nSilakanlakakin olisi kelvannut.\n\nKäytiin pitkin syksyä perunan juuressa, mutta vasta syyskuun lopulla\nalkoi pernaan kaivo. Toiset lopettelivat kauran leikkuuta, toiset jo\ntouhusivat perunamaalla. Kohta oli koko kylä, joka talo omalla\npellollaan, jokahinen tarhojensa päässä, kielekkähät ja krökyt aseina,\nvanhat äijät torrien vielä puutarikolla. Saatiin perunoita kopat,\nkiulut ja sangoot täyteen, korveellisittaan niitä mitattiin ja\nkorennoksissa kannettiin taikka kärryillä vedätettiin kuoppahan. Tuli\nkymmeniä korveellisia, hyvä talo sai satoja. Ja oli kohta tallella\ntalveksi\n\n    \"Kuopallinen kuollusia.\"\n\nKuoppaan maan alle \"kuolluset\" vietiin -- maan mullasta ne oli\nkaivettukin, kovalla työllä, syksyisinä päivinä. Toisinaan maa oli\naamulla valkoisena kuurasta, ja taas toisin vuoroin oli kylmiä sateita\nsekä kalseita pohjatuulia. Kädet tahtoivat kohmettua ja selkaromppaa\npakotti. Taisi olla totta, mitä vanhat sanoivat, kun joku talvella\nmoitti ilmaa kylmäksi:\n\n    \"Ei nyt kylymä oo,\n    mutta pernaan kaivoaikana.\"\n\nMutta silloin, kun maa aamulla kahisi valkoisena, oli päivällä lämmin,\naurinko paistoi peräkorpiinkin. Ja riihi lämpesi. Mukulat veivät\nperunoita riihen kiukaalle paistumaan, ja kun äitee antoi vielä pienen\nvoinnokarehen, lämpöiset paistulaaset olivat niin hyviä, ettei parempia\nei ikinä missään.\n\nPerunamaalla oli kumminkin mukava köykyttää.\n\nJoutui viimein naurismaan vuoro.\n\nIso kytöpelto oli täynnä veheriäistä naattia, vaikka kesällä oli\npeltoon piroteltu vain muutamia lusikallisia pieniä ruskeita siemeniä,\npienempiä kuin sonsaret. Nykäisit naatista -- suuri mollisko nousi\nperässä. Vanhat viisaat näppäsivät nauriista hyvän arvootuksen:\n\n    \"Tieräkkös, mikäs s'oon,\n    kun keväällä nakkaa klasihin,\n    niin paukahtaa keskilaattiallen,\n    mutta kun syksyllä nakkaa,\n    niin lentää kauvas pellollen?\"\n\nSellaisia ihmeitä oli kesä ja kytöpellon tulimulta tuottanut.\n\nAsteltiin kydölle ja verettihin nauris suuriin läjiin, listittihin\nnaatit pois, korjattiin nauriit kuoppaan ja naatit pantiin haasiolle\nitikkain eloksi.\n\nSyksyisellä kytömaalla oli mukava olla. Aina väliin leikattiin\nnauriista juusto ja syötiin, kraaputettihin naurista ja syötiin\nkaikkein makoisinta kraappua, paistettiin nuotiossa paistulaasia, ja ne\nvasta oikein makoisia olivat. Toki vielä piti naurista kuoriessa\nyrittää leikata kuoriviilu yhtämittaisena kiertona navasta\nnaattipuoleen asti ja nakata se ilmaan. Jos kierukka putosi ehjänä\nmaahan, saatiin iloisena todeta:\n\n\"Pääsempä häihin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHäihinpä hyvinkin.\n\nNauris oli kuopassa, kesän viimeiset kasvut oli korjattu. Oli jo\nmikkeli, syksyn merkkipäivä, häitten ja kultarinkien aika. Kristiinassa\npidettiin mikkelimarkinoota. Kauhajoen, Teuvan, Karijoen ja muiden\nlähipitäjien nuoret menivät markkinoille suurin joukoin. Korja sormus\nkiilteli kohta tyttären nimettömässä, niin korja, että näytti koko käsi\nkultana loistavan. Parhaat kurikkalaisetkin joskus ajaa köröttivät\nsamaan iloon -- kiiltävin silmin ja sormin tyttäret palasivat. Kun\njouduttiin omille rintakylille, kultaringin ostaja nykäisi suittista ja\nsanoi kiilusormelleen:\n\n\"Piräs nyt, Hetafiija, kiinni mun reirestäni -- nyt ajetahan lujaa!\"\n\nMutta monille rintalaisille ja mettäkylille oli kylliksi mikkeliä, kun\npyhäehtoolla saatiin hypellä. Vielä mikkelimaanantai oli ikivanha\nfriipäivä. Silloin ei tehty töitä, oltiin vain ja käytiin kylässä,\nhypeltiinkin. Ja myös ryypättiin. Vanhat paapatkin pörräsivät\nhyvillään, Piirtoo-paappa hipsutteli yksinään kamarissaan.\n\nKun kerran kesätyöt oli tehty.\n\nOli jäljellä vain syksyn fälttöökset.\n\n\n\n\nHantvärkkäriä\n\n\n    Suutari on suren sukua,\n    Kräätäri karhun veljenpoika.\n\nRinta ja larva ahersivat vuodet ympärihinsä milloin vainiolla, milloin\nmetsässä. Maa oli heille kaikki kaikessa. Oli vielä monipäinen\njoukkokunta hantvärkkäriä, jotka eivät kovin paljoa ennättäneet möyriä\nmaata, mutta silti he olivat varsin tarpeellisia sekä rinnalla että\nlarvassa.\n\nKylän laidassa, luoman rannalla, metsän reunassa, kökötti harmaa matala\nkömmänä, jonka musta ikkuna kiilteli päiväpaisteessa. Kömmänästä kuului\nväliin kova vuorottainen kalkutus ja helkytys, väliin taas ankara\ntohina, ja lautakaton nokisesta aukosta syoksähteli valakiaasia\nsäteetä. Harmaa huone soitteli kylän kellona ja puhalteli pimeään\nkirkkaita tulisoihtuja. Huone oli kuin peikoosten pesä.\n\nPaja se oli, seppä siellä kalkutteli kaiket päivät.\n\nSeppä, tohisevan pajanahajon isäntä, oli enimmin kysytty hantvärkkäri.\nHänen käsistään lähtivät kaikki rautakalut, mitä talo tarvitsi. Seppä\ntakoi orat ja varat, puukot, purahat ja höylänterät, telesot, piilut,\nkirvehet ja parkkaraurat, sirpit, vesurit ja viikattehet, lapiot,\ntarikot, kuokat ja kielekkähät, krökyt ja pirunkourat. Seppä teki\nhevoosenkengät ja nakutteli naulat, sepän pihdeistä lähtenyt rautapihti\npiteli palavaa pärettä, seppä raurootti kärryt ja reet, arkut ja vakat,\nsepän takomissa saranoos kitisi ovi, seppä pani aitanovet lukkuhun ja\ntuvanoven hakahan, sepän takomilla nauloilla lyötiin rumihinarkku\nkokoon ja vielä kansi kiinni.\n\nSeppä ja sepän paja -- samoja olivat. Musta mies -- paja vielä\nmustempi, nokiset sepän noukkapielet -- nokisemmat pajan nurkkapuolet.\nTuikeana kiilui sittaasen ahjon tuli -- yhtä tuikeana seppä siihen\ntuijotti, rauta pohotti punaisena -- seppä iski kiinni rautaisin\nkourin.\n\nOli monet kerrat kuultu vanha totuus:\n\n    \"Ei kukaa ole seppä syntyehnänsä.\"\n\nOli ainakin sepän poika, pojankin poika, ja heillä oli pajatulen tohina\njo veressä sekä kämmenissä pihrien pitimet. Sepän perillinen oli jo\nhäjynä kersana tuherrellut pajassa ja ollut monesti mustana kuin\nsyntyisin sysimiilusta.\n\nVanhat sepät olivat kovia miehiä. Kaiket päivät he tiirailivat\nhehkuvaan ahjoon taikka pieksivät rautaa, joka kiukuissaan sähisten\nsyyti valkeankarvaista vihaansa. Kyllä seppä tunsi raudan luonnon ja\ntaisi sen taltuttaa. Hän käänteli rautaa alasimella ja antoi pajamiehen\nmoikottaa sitä moukarilla, itse vain härnäili pikku vasaralla. Loppui\nsähinä, rauta totteli ja taipui, venyi ja vanui niin kuin seppä tahtoi\n-- vasaran komeat jäljet vain jäivät raudan pintaan.\n\nPajassa rääkättiin rautaa -- rautaiset olivat aseetkin. Kovettu\nalaasin, paksuun palakkuhusehen istutettu, tönötti keskellä mustaa\ntyömaata. Se oli pajakalujen paras, sepän virkatoverina se soitteli\nhelkkyvää virttä kuuluttaen, kuinka pahankurisintakin taltutettiin.\nAhjon reunalla oli pihtiä puolet tusinat, pikkupihtejä, koukkupihirit,\nammosuiset kirvespihirit, oli vielä ahajokauha. Paikkuun vieressä oli\nmoukari vasarain päämiehenä, käsivasarat pikkumiehinä, mikä missäkin.\nHyvänä apuväkenä oli naulaastoolia, punttia, kalapeetia sekä pöydällä\nikkunan edessä fiilaa, raspia, poraa, kruuvimasiinaa, jopa joukossa\nkaikenlaista voiteen ja noen tuhrimaa pientä apulaista kruuvinauloohin\nja mutterihin asti. Ja pöydän laitaan oli istutettu lujaleukainen\nfiilapenkki.\n\nMutta musta sysiläjä, tulenruoka, pysytteli pajan peräloukossa, ja\nsivuseinän vieressä lojotti pitkä vesiruuhi, josta nostettiin teräksen\noikea luonto. Teräs puhkui vihanpunaisena, kun sitä työnnettiin ruuheen\nja mornotti kiukkuisesti vedessä, mutta eri miehenä hän sieltä nousi --\naivan kalpeana. Vihainen sisu oli piiloutunut kylmään kovaan kuoreen --\nmutta puri sitä pahemmin, kun paikalle sattui.\n\nAhjon vierinurkassa puhkuivat palakehet, joita pikku pojat tuskin\nuskalsivat lähestyä. Totta varmasti oli, mitä seppä sanoi:\n\n\"Vanhan mustalaasämmän raato sielä pouhuuttaa. Älä mene likillen!\nKuules, kuinka se klapsuttaa!\"\n\nOli toinenkin tulisen ahjon isäntä. Kyllä tiedettiin -- Häjyläänen. Hän\ntaisi pitää seppää vähän kuin virkaveljenään, koska joskus tuli pajaan\nkurkkimaan. Ainakin Hakkoolan entinen seppä oli kuullut sanomat --\nViitalan loukolla lienee tapahtunut: Seppä oli terästänyt kirvestä ja\nmanannut, kun tulinen pala ei tahtonut tarttua kiinni. Oli tullut piru\npajanovelle muina miehinä ja kysynyt:\n\n\"Kuinkas monta kirvestä olet tänäpäivänä jo terästänyt?\"\n\n\"Seittemän!\" seppä oli kiukuissaan karjaissut, vaikka vasta ensimmäistä\nkorventeli.\n\n\"Kylläpäs siinä sai hien pusertaa ja hietahan kastaa\", piru oli\nimehdellyt.\n\nSiitä oli seppä hoksannut ja kastanut kirveen hietaan -- teräs oli heti\ntarttunut.\n\nOli jollakin entisellä sepällä ollut oikein sopimus vanhan Häjyn kanssa\n-- sielu hintana. Jo oli piru tullut noutamaan omaansa, ruvennut\npuskeutumaan pajaan seinän reiästä, kun ei muualta päässyt. Mutta\nreiässä oli ollut pyssyn suu. Kun paha oli työntynyt reikään manaten\nsoukkaa ovea ja pitkää läpeä, seppä oli ampua präiskähyttänyt -- piru\noli kiljuen lentänyt metsään.\n\nSanotaan, ettei häntä ole sen koommin nähty koko seurakunnassa.\n\nTiedä, vaikka sama seppä olisi ollut entinen Pölhölänmäen Tölöpäri,\ntaitava takoja, kiukkuinen mies, sysi muoto. Ainakin hän joka kerta,\nkun oli siepannut sähisevän raudan alasimelle ja ruvennut sitä\nvasaroimaan, oli karjaissut:\n\n\"Pois pirut pajasta, kun Tölöpäri takoo!\"\n\nPaljon oli vanhoja pajakarhuja, melkein kaikki samanlaisia kärnäköitä,\nkovin tärkeitä viinaan. Hyvän ryypyn kun heille annoit, vasara jätti\nhyvän jäljen, mutta jos et antanut, vasara takoi miten sattui.\n\nNiinkuin entisen Varpahaas-sepän, Aaprahaamin.\n\nPitikös rintapeltojen paapan aina yksinään käväistä pajan takana\nkallistelemassa, vaikka pitkä potonkurkku piipahteli poviplakkarista?\nKyllä vanha Aaprahaami sen näki ja tiesi, että mitä pitempikurkkuinen\npotto, sitä parempaa ainetta. Näinpä sattui teräs tarttumaan\nviikatteeseen niin kuin sattui. Ukko meni, laski aseensa ja lähti\nhuitelemaan -- ei ollut terässä pystymäluontoa. Äijä tuli heti sepälle\nlauteeraamaan:\n\n\"Ei tällä mitää tee! Taisi teräs tulla takapuolellen.\"\n\n\"Takapuolella täälä käytihin ryyppäämäski\", seppä sanoi.\n\nKaikkein vanhimpia raudan takojia oli kuulu Paavoolan seppä, Täikosken\nJuha, saman Täikosken, joka aikoinaan oli vaihdettu toiseen tilaan ja\nannettu väliä uudet pieksut. Juha oli raudan ja tulen tuttu ja monen\nmuun tuttu, mies, joka teki vaikka mitä, teki niin konstillisia aitan\nlukkojakin, etteivät pahimmatkaan rosvot saaneet tirkoollansa niitä\nauki. Seppä itse kyllä aukaisi vaikka minkälaisen lukon, vaikka\nkirkonlukon -- selkänahalla ne kyllä piti maksaa. Teki Juha myös\npyssyjä, laittoi itselleen vyöliivit, joiden rintapielissä riippui niin\nkirkkaiksi hiottuja ampuma-aseita, että silmiä huikaisi. Jo viimein\nTäikosken saunassa ruvettiin rakentamaan rahaa, ja kun sitä tuli, niin\nsitä tuli -- kannatti ajella kaikki markkinat aina Hämeenlinnaa myöten\nja levittää Täikoskella lyötyä rahaa.\n\nVeti Paavoolan sepän rahanteko vieläkin pitemmälle -- Siperiaan. Vanha\nlaulunpätkä muistelee, kuinka seppä yllätettiin Täikosken saunasta:\n\n    \"Se oli Paavoolan muorin Jussi,\n    joka nakkas sen kruutipussin.\n    Ja hätä oli sangen suuri,\n    kun saunasta kaatuu muuri.\"\n\nSille matkalleen seppä jäi, mutta hänen takomansa lujat lukot kestävät\nja kelpaavat vieläkin.\n\nOli sitten muitakin kovia raudan mestareita sekä jokivarrella että\nlarvamailla. Saa heitä mainita. Vanhat muistavat vielä Viitalankylän\nPahka-sepän, Friikoolin Tuomahan, joka myös takoi aitanlukkoja melkein\nkuin entinen Paavoolan seppä, sekä Ekyhtinloukon, Tuomiston ja Koskelan\ntulikourat, jotka olivat lisäksi fälttiseppiä. Koskelan miehillä oli\nNenättörmänluomassa veren voimmalla käypä hamari, jolla lyötettiin\nfältinleipiä, että maa jytää, ja jytinä kuului Koivistonkylään asti.\nMiksei kuulunut -- moukari oli tavaton, sen varsi kuin ladonhirsi.\nKoskelan Salamoni oli tuonut 70-80 vuotta takaperin fältinmallin\nLaffääristä. Hyviä fälttejä mettäkylillä tehtiin, laitettiin niin, että\nleivässä oli oikeaa maahan menua, ja niitä vietiin ympäri maakuntaa,\nvietiin aina Hämeenlinnaan asti. Kymmenen markkaa maksoi kruuvifältti,\nkruuviton kahdeksan.\n\n[Viisaan-Levun almunakassa on 18.10.1819: \"Paavoolan seppä uutta aitan\nlukkua teki 4 päivää Stuuren kans 4 R:d.\"]\n\nOli toki toisiakin vasaramiehiä, vanhoja, jo aikoja sitten edesmenneitä\nnokinoukkia. Sellaisia kuin Jyrän seppä, pahansisuinen kuin rauta, jota\nhän korventeli, sekä Seppä-Matti, samanlainen sähisevä kärnäkkä,\nKäkelänmäellä moikotti Korpi-seppä, Oppahanmäellä Helepäri,\nKaihlavuoren vierillä Kaihlan Tuomas, äkäinen äijä, Mietaankylän\ntauksilla kautiootti Luhtaanen ja Seppä-Jussi, papin jälkeläinen, Lusan\npuolelta kuului Junneen Aatun, toisen papin perillisen paukuttaminen.\n\nJoka talossa oli oma paja, johon seppä tuotiin takomaan -- markka,\npuolitoista, ynnä ruoka, oli päiväpalkkana. Miltei joka kylässä oli\nainakin jonkinlainen porovasara, känäseppä, joka kalkutteli kylälle,\nmitähän kalkutteli. Kylä sanoi:\n\n    \"Seppä-känä tehenykkänä\n    mullenkana ollenkana\n    yhtäkänä veistäkänä.\"\n\nMelkein yhtä paljon kuin seppää tarvittiin suutaria ja kräätäriä,\nainakin kerran vuodessa niinkuin oli vanhojen tapa:\n\n    \"Talven suus suutaria\n    keväällä kräätäriä.\"\n\nSyksyllä, kun talvi lähestyi, tarvittiin uusia kenkiä -- ja suutaria.\noli aikoja jo puhuttu, moni oli pyytänyt jo kesällä. Kenkämestari oli\nsyksyllä kysytty mies, joka taloon ja torppaan olisi pitänyt joutua.\nKarvarissa käytetyt nahat odottivat jo valmiina, peräkylien mukulut\nvasta oikein odottivat, juosta presajuttaen syksyisiä rapakoita ja\nroutikoita paljahin jaloin, taikka menneen talven kuivettunehet\nkenkärauskat kempuroissa. Punaiset varpahat vain luikkivat ja kantapää\nirvisteli:\n\n    \"Paremmat on pahaasekki rasat\n    kun aiva iliman.\"\n\nKauan saatiin odottaa. Jo viimein aamupimeissä tulla notkutteli tupaan\nlestaknippu ja roska-arkku ratsastaen suutarin hartiaköyryllä --\npolvihihina pitimenä. Ja kohta oli tuvan penkkipuoli mestarin työmaana.\nPenkillä oli kaikkia, mitä kenkä kysyi: naskalia vaikka minkänäköistä,\nplikinaskalia ja neulomanaskalia, suutarinveittiä, hohtimia,\nnäpsyttimiä, vasaraa, raspia, kruusoospuuta ja putsookapulaa, naulaa ja\nnahkapaskaa, harjastukkua, plikiä, pikiä, pikilankaa ja pikilappua. Oli\nvielä lestaknippu lattialla sekä saappahan päällisen paininpuu.\n\nPian istui penkin ääressä mies matalana köyryselkänä, repi sutena\nsuurta sonninnahkaa, pikipeukalona sujutteli pieksunpohjaa, pisteli\nnaskalilla ja nakutteli ja sanoi:\n\n    \"Kyllä kuollusen nahkaa on niin paljo,\n    kun elävä polokoo.\"\n\nJa nahantuoksuinen, pieltä hajahtava ilmapiiri oii ahertajan ympärillä\nsekä aina silloin tällöin talon tenavia antamassa lisätuntua.\n\nHeti pistettiin paapalle pieksua, isäpaappojen ruskeaa ilttikenkää,\njonka pohjat oli sivallettu vuodan parhaasta selkänahasta, puon\npuolesta, iltti koipisuikaleesta, notkea ruojus vasikannahasta. Tuli\npieksu, nysänenä, kantapää irvisteli sammakansuuna, tuli toinenkin,\nja mestari näpräili kenkäparin ruojuhunreimistä toisiinsa\nsuutarinsolmella, nakkasi lattialle ja sanoi:\n\n\"Siin' on yks'.\"\n\nJa alkoi toista paria.\n\nVälillä vain piti vyhdetä uutta pikilankaa. Kyynärpää ja käsivarsi oli\nsuutarin vyhdinpuuna, polvenpäällys kehruupuuna, pikilappu\nloppusivalluksena.\n\nLähti mestarin polvilta taas pieksupareja. Saivat jo lapsetkin omansa,\nkietaisivat heti koipiinsa ja kapistivat pihalle. Lopuksi tuli mustaa\nsaapastu, oikein väärällä lestalla tehtyä, tuli oikoosella lestalla\nlaitettua akkaväen kenkua. Omitekoisin koivunauloin, piikein, suutari\nniitä nakutteli kokoon. Eikä saanut naru puuttua pohjasta. Sikavallin\nmestarikin panetti narun, asteli kirkonmäellä ja ihasteli:\n\n\"Jopas nyt narajaa!\"\n\nJoskus piti vanhoille paapoille tehdä vanhojen paappojen\npikisauma-saappahat. Ne tehtiin vain neulomalla.\n\nAamusta iltaan kenkäseppä istua kyrjytti ja oikoi käsiään, pistäisi\ntenavaa naskalilla ja naurahti:\n\n    \"Syli sijaa suutarillen!\"\n\nJa samalla pisteli pikilankaisia tikkiä, nyki narua ja laususkeli:\n\n    \"Tuuma ja tikki, sanoo Hippi,\n    jons' ei pirä, niin menköhön rikki.\n    Ei se ennen ratkee,\n    ennenkö lanka katkee.\"\n\nVanha pikipeukalo teki hartaana tärkeää työtänsä, pisti ja nakutteli\nkuin hyvään käyntiin vedetty konesvärkki -- pitkän päivän kuluksi\ntuumaillen maailman menoa. Oli siinä aikaa tuumailla -- kädet vain sekä\npikilanka liikkuivat tuttua tietänsä. Oli aikaa vaikka lauleskella.\nEntinen kenkämestari pistäisi naskalin aina välillä nenänsä alle,\nylähuulen kopruun, nyki pikilankaa ja hyvää tahtia pitäen lunutteli\nnoukkaansa:\n\n    \"Sii monga, pekkai, rungen...\n    effir, första, venttai...\n    pöhö-höhö -- höö!\"\n\nSitten nakutteli vasaralla neuletta ja yrisi:\n\n    \"Surirattai, surirattai,\n    suriratta riurallaa!\"\n\nJoka kylä tarvitsi ainakin oman kenkämestarin, ja heitä oli,\nSuutari-Joelista ja Mooses-suutarista, Soukan, Mäenpään ja Anttilan\nsuutareista aina Hoti-Naskalihin ja Kipiän-tarpehen-suutarihin asti.\nKylän töissä he nakuttelivat, saivat hantvärkkärin päiväpalkan ja hyvät\nsyömiset, pistelivät töitä kotonakin ja ottivat pieksuparista\npuolitoista markkaa. Mutta kotoväki usein sai odotella omia kenkiä ja\nolla ilman. Monesti\n\n    \"Suutarin akka kuluki,\n    ja oli koirahat kengät jaloos.\"\n\nKeväällä taas käytiin kräätärin kimppuun. Kesävaatekangas oli jo\nvalmiiksi klanstattuna, ja ainakin mettumaariksi piti saada uudet\nvaatteet.\n\nVuolteen Iisakki oli luvannut, hevosella piti käydä hakemassa, kun\nIisakilla oli jo neulomamasiina. Kräätäri tuli ja masiina oli, oli\nprässirauta ja suuret sakset, vielä kyynnäräpuu ja iso neulatyyny. Ja\nmestari alkoi heti paperista leikatulla nauhalla mittailla miestä. Ei\nsiinä monta mittaa tarvittu, eikä pännää. Pieni repäisy nauhan reunaan\n-- miehen paksuus oli otettu, toinen mittaus ja repäisy -- takin pituus\noli tallella, vielä hian pituus ja housujen pituus, ja nauhaan pienet\npoikkioimet -- valmis oli, saat mennä.\n\nIisakki kuusaili kangasta, piirteli kliirulla ja leikata klipsutti\nmilloin pitkin, milloin poikin -- sakset vain kitisivät.\n\nKohta koko tupa sai kuulla ja katsoa, mikä mies oli tullut taloon. Tuli\ntoinen ja kolmaskin tupa imehtelemään Iisakin kummaa värkkiä, Iikkoo\npolki mennen tullen, polokuumen hyppäri tanssasi ylähä ja alaha, ja\nneula hyppi ja pisteli kuin vimmattu.\n\n\"Voi erinomaasta kapinesta, kuinka se pritkuttaa... niin panoo kun\nhäjyläänen! Mikä raakkules sielä neuloo?\" kylä kummasteli. Ja siitä\nIisakki lasketti oikein täyttä neljää. Huitaisu vain, ja housunpulttu\noli ajettu kiinni vyÖtärästä suuhun asti, pieni nosto, käännös ja kova\npritkutus -- persusta oli tukossa, ja taas pikku näpräykset,\npyörähdykset ja pritkutukset -- paapan housuissa kleparehti komea\nklaffi.\n\nNo, jo oli masiina, jos oli mestarikin. Ei ollut liikaa laittaa\nkorppumaitoa ja kryynipuuroa kamarin pöydälle, sokuriakin murkentaa ja\nkanelparkkia kanneksi. -- Ruokittiin toki muitakin hantvärkkäreitä\nkamarissa, arvoihmisiä he olivat. Talterikki, pöytäveittet ja kaffelit\nkalahtelivat, että kuului tupaan asti, kun mestari aterioitsi.\n\nVuolteen Iisakki taisi olla ensimmäinen neulomakonehen käyttäjä, ja\nlujaa oli Iisakin työ. [Ompelukoneen muistetaan tulleen 1870-luvun\nalussa.] Saivat pian toisetkin samanlaisen värkin, mutta Reinikan\nOntu-kräätäri napsi vain neulalla ja äyski:\n\n\"Ei sellaasen prätäjyttehen neulet pirä... eikä pirä!\"\n\nKohta kyllä Ontu-Mattikin istui oman masiinan ääressä.\n\nOli kräätäreitä, minkä kyliäkin, Santran Iikkoja, Palamusta, Nikoteemus\nNevasta, oli Koivusen Sameliki, joka neuloessaan päiväkaudet hasaa\nakkojen kanssa ja sanoskeli:\n\n\"Mull' on sellaanen luonto, jotten voi kärsiä heikkojen tyhmyyttä.\"\n\nJa Tuomiston Juuseella, pienellä pampalla, oli aina kova kiirus, kova\nkiirus. Menit vaatemosseloinesi kysymään, Juusee jahkaili:\n\n\"En joura nyt... joura nyt! Palonevallenki olis pitänyt jo aikaa\nmennä... aikaa mennä.\"\n\nLopulta kumminkin Paloneva joutui vieläkin odottelemaan. Juusee otti\nmitat ja mosselot. Menit sitten hakemaan pukuasi, kiskottiin takki\nsäkeesi ja katsottiin. Juusee nosteli niskasta, nykäisi hännästä,\nnyppäsi hioistakin ja piti puhetta:\n\n\"Kyy-yllä tästä hyvä takki tuli... takki tuli. Mutta tuo sun vanha\ntakkis on vähä niinkun kissahtanu... kissahtanu. Taitaa olla\nLenko-Iisun tekemä... Iisun tekemä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTavallinen talonmies, värkkäri ja trenki kopsivat ehtatöikseen hyviä\nrekiä ja astioita, mutta kun rustattiin tytärtä, piti mennä nikkarin\npuheille, että saatiin soffaa, pöytää ja piirronkia sekä puolt tusinaa\nvääräsarijaasia lavittoota -- suorakarmiset lavittat sorvattuine\njalkoineen kelpasivat hyvin torpan tyttärelle ja piikaflikalle.\nKilijuva-nikkari kyllä osasi pidellä puuta ja panna kokoon, vaikka hän\nväliin manaili tukka pystyssä, osasi myös Viitalan nikkari sekä\nJärvisen Juha, oikein kaupungin opin käynyt mestari, joka taisi panna\npuun puleerihinki-- mutta se oli tyyristä työtä. Hyvä nikkari oli\nAina-lähtöväki, joka puserteli pappilan ovia ja klasinpuita niin\njoutua, että itse päämestarin, Piillingin, piti pidätellä:\n\n\"Vaikkas olsikki, niin sin' et saa olla mua paree!\"\n\nEntiset suuret mestarit rakentelivat komeita koukerokylkisiä\nkarmikaappia, joista parhaat paapat vieläkin pitävät. Ei ollut talo\neikä mikään, jonka tuvan peräseinällä ei ollut kamarinovien välin\ntäyttävää leveää karmikaappia. Hyvissä torpissakin se piti olla, ja\npikku mökeissä ainakin pieni kaapiton, käiväräsivuinen fatikarmi\nnurkkapuolessa, Oli karmissa ortta vasten kallellaan muutamia\nkivivateja, joku posliinitalterikki ja leveällä hyllyllä muuta\ntarpeellista. Samojen nikkarien tekoja olivat paapankamarien isot\nseinäkaapit, joissa säilytettiin kirjoja sekä tärkeitä papereita,\nrahaakin. Vielä vanhemmat mestarit olivat rakennelleet ikivanhojen\nmallien mukaan kauniita arkkuja, pöytäkaappeja, nurkka- ja\nseinäkaappeja.\n\nVanhat viisaat paapat ja mummat niitä kovin rakastivat. Mutta vielä\n\"viisaampi\" jälkipolvi on monesti katsonut ne rumiksi ja raahannut\nkokille ja hiverin loukkoon -- karmikaapitkin ja komeat sänkyradit.\n\nSieltä saat mennä niitä etsimään.\n\nNikkarit olivat puun mestareita. Kirvehet, sahat sekä höylät aina\nsarvihöylästä ja krupurista oja-, kluva-, kimpi- ja käivärähöylähän\nsekä simpsihin asti olivat heidän työtovereitaan, vielä vinkkelit ja\nvintilät, riismootit ja sirkkilät, orat ja purahat apulaisina\nauttamassa, kaikkein parhaimpana kumminkin iso nikkaripöytä. Ja\nlattialla seisoa kökötti paksu matala palakus, pää täynnä kirveen\nhaavoja. Osasitko vastata, kun sitä arvoitellen kysyttiin:\n\n    \"Mikäs s'oon kun mies seisoo laattialla,\n    sata haavaa pääs?\"\n\nKaikki työkalut olivat vanhoja hyviä tuttuja, käden kiiltäviksi\nkuluttamia, kovan hikisen kouran hieromia ja savuntuntuisen tupahengen\nruskettamia. Vuosikausin oli yhdessä aherrettu. Käsi tunsi\nhöylänsarven, höylä tunsi pitelijänsä ja sen mukaan teki työnsä.\n\nHöylän jälijellen nikkari tavallisesti jätti teoksensa, mutta maalari\nvetäisi niihin värin. Maalarit askaroivatkin aina värien ääressä,\nkrumppasivat ja paklasivat, hieroivat ja hinkkasivat, panivat\npohjamaalihin, sutisivat taas toisikertahan, raitoovat, kruusasivat ja\nkrimpsuuttelivat ja ootrasivat, vielä viimeiseksi pyyhkäisivät\nlakeerin.\n\nLeveä maalikivi oli tarpeellinen kappale. Siinä karkeat maaliaineet\nlööpärillä hierustettiin ja jauhettiin liin'öljyn kanssa sekaisin. Oli\nhierustettavaa, oli mestarilla aineita kuin atteekissa, kymmenittäin,\nsinkvitistä ja silivenkritistä liusokkerihin, taresiinahan,\ntunkoffihin, kruunkultahan ja kintröökihin asti. Ja sutia oli sutikiulu\ntäynnä, sekä oravan häntäkarvoista kanan siipikynään pujotettuja\nraitoomapensseliä rasvattuina seinän raossa.\n\nVanhojen paappojen parhaita maalareita oli Myllykylän Vennan Iisakki,\njoka maalauksiinsa veteli raitoja, vielä koristeli niitä kullalla,\nLarva-Kurikan paapantuvan monet ovet hän maalasi niin komeiksi, että\npaapan hyvin kelpasi siinä mumman kanssa kulutella hiljaisia\nvanhanpäiviään. Ovien peilit oli koukeroitu ja viiruteltu siniharmain\nvärein, oli vielä istutettu joukkoon elämänpuita ja muita koreuksia\nkuin paratiisin metsistöön. Vielä parempi mestari taisi olla saman\nkylän Koskiniemen Juha, joka kelpasi maalaamaan kirkkojakin. Vaasan\npalon päivinä [Vaasa paloi 3 p:nä elok. 1853] Juha maalaili\nYli-Reinikan lautamiehen kaksifooninkista, ja apulaisina olivat\nSaarpärin Juha ja Siltalan Jaakkoo. Koskiniemen mestari osasi melkein\npuhua ruotsia, jopa ryssää, ainakin: \"kappusi vai -- lau koo!\"\nKraanholoma oli myös vanhoja mestareita, samoin Kolokkilan maalari,\njoka lienee ollut oikein ulosoppinut, koska osasi toisia ojennella\ntyhmästä puheentavasta: \"Ei se on suti -- se on pänsseli!\"\n\nMestareita olivat muurimestarikki, ja heitä tarvittiin aika talosta\nmökkipahaiseen asti. Oli Hulikko-Elekanaa, Hilakoskea, Jyrän Tuomasta,\nNiemen Mattia ja muitakin. Savilasta ja terävänoukkainen vasara olivat\nheidän parhaita neuvojaan. Tiilikiviä he nakuttelivat, mottailivat\npaksua savivelliä lastallisittain ja löivät kiveä kiven selkään lattian\nalta kattoon asti, puskivat läpi kokin ja kattojen ja nousivat aina\ntornin noukkahan, johon rakensivat paksun klopin. Tuli muuria,\nkakluunia, kuuppelomuuria, tuli myös pesää, uunia ja uunin arinaa,\nkruuhua, puuloukkua, piisinottaa, muurin päällystää ja savurööriä.\nVanhat mestarit muurasivat, kun vain aineita oli, vaikka\nkellanviheriäisenä läikkyvän kakelimuurin ison talon peräkamarin\nloukkohon.\n\nPiti olla jo aika mestari, joka osasi laittaa röörit ja kuuppelot\noikeaan järjestykseen, että savu nousi mutkaisesta kuuppelomuuristakin\nsuorana taivaalle, seka rakentaa sellaisen uunin arinan, että se oli\nhyvä kypsentöhön. Entinen Piru-Antti, kun rupesi muuraamaan, sanoi heti\nalussa:\n\n\"Jos viinaa pannahan uunin arinahan, niin sitten siitä tuloo hyvä\nkypsentöhön, ja savu menöö, jotta tohajaa.\"\n\nPiti panna. Antti nakkasi aineen omaan arinaansa, ja se auttoi -- tuli\nhyvä uuni. Törmän Hermanni olisi antanut oikein punssiryypyn, mutta\nKaisa mokisi; \"Vai punssia sillen, ryökööllen!\" Antti sattui kuulemaan\nakan mokinat, ja näinpä sattui nousemaan niin merkillinen uuni, ettei\nsavu mennyt ensinkään ulos.\n\nMutta menipä lukkarissa, kun sanottiin Antille:\n\n\"Pitää teherä sellaanen muuri, jotta savu menöö pihallen... eikä\nniinkun Törmällä!\"\n\n\"Teherähän, teherähan!\" Antti irvisteli ja roiski savea. Hyvä tulikin.\nSavua puhaltui tornin täydeltä, eikä tarvinnut edes pelliä aukaista.\n\nTalonsa menettäneistä miehistä vanhat sanoivat:\n\n    \"Sen on mennyt torninkloppi puon läpitte.\"\n\nJotkut muurimestarit olivat sellaisia. Vanha talostaan hävinnyt\nHilakoski tiesi asiat parhaiten:\n\n\"Kun torninkloppi menöö puon läpitte, niin on paras ruveta\nmuurimestariksi.\"\n\nVaikka olikin mennyt torninkloppi jonkun lävitse, olivat kaikki\nmuurimestarit, Piru-Anttia myöten, oikeita ihmisiä -- niinkuin oli\nnähty:\n\n    \"Muurimestarit on rehtiä miehiä:\n    eivät syö savia\n    eikä pistele tiilenpäitä plakkarihinsa.\"\n\nKankahankylän jokitöyrässä, Sikavallin vierillä, pikku mökissä,\nnakutteli Iisakki Tassi, vanha Sikavallin mestari. Hän oii seppien\nsuurta joukkokuntaa, oli oikein kelloseppä, jopa kuulun Könnin opin\nkäynyt uurmaakari, Iisakki oli Mietaankylän Rinta-Tassin poikia, ja\nsepitteli kellojansa ensin Paloluomalla, mutta sitten muutti\nmestaroimaan Kankahankylän laitaan.\n\nSikavallin korkealla törmällä tehtiin ajanmittareita ja mitattiin aikaa\nhuoneen täydeltä. Menit mökin peräkamariin, jo näit, että mestari oli.\nKoko kamari eli. Joka seinällä heilui ja naskui, tikitti ja nakutti, ja\nymmyriäisiä naamoja katseli katonrajasta. Mestari itse heilui ja\nnakutti joukon parhaana. Milloin hän valoi ja rakenteli vaskirattaita,\nviisareita ja kellonkuluja, milloin takeli rautaisia napoja, akseleita\nja kellontauluja. Toisin vuoroin taas piti korjailla ja panna käyntiin\nvanhoja väsyneitä kellovärkkejä.\n\nSikavallin töyräitä kellot lähtivät mittaamaan aikaa pitkin rintaa ja\nlarvamaita, ja kaikkein parhaita olivat repeteerit. Niiden\ntärpäntikkeli heilui samalla vetämällä yhtä mittaa koko viikon, kahdet\nviisarit näyttivät aikaa, ja vasara helähdytti kulun laitaan sekä\ntäydet että puolet tunnit. Mutta kun oli oikein aika paapan repeteeri,\nsiinä oli viisareita viisin, kuusin: tiimaviisari, minuuttiviisari,\nkuuntaatumi ja päiväntaatumi ynnä viikkoviisari, ja vielä\nsikunttiviisariki mennä nytki.\n\nVanha mestari ei juuri tehnyt töitään silloin, kun vieras sattui\ntulemaan asioille. Hän näytteli vain seinällä seisovia rakkaita\nlapsiaan, jotka jokainen elivät ja ääntelivät omalla tavallaan. Ja\nvanha isämies puheli nenäänsä nahisten:\n\n\"Kattos nyt, kun on kelloja! Kuulesta, kun ne naskuu! Käännys tuonnekki\npäin kattohon, kuinka ne naskuu! Ja tuo naskuu tuola: 'tik, tak, tik,\ntak', ja tuo panoo: 'tik-tak tik-tak tik-tak'. Eikös pane mukavasti?\nEikös ole sukkelaa, kun naskuu niin monella lailla?\"\n\nMutta yrititpä vain koskea, mestari heti kielsi:\n\n\"Ei saa sattua, s'oon puleeris!\"\n\nAikansa kuluksi Iisakki pureskeli nelikoota. Pienestä tuohitoosasta hän\ntarjosi niitä kävijällekin, ainakin poikasille ja sanoi:\n\n\"Paa, poika, tuosta suuhus nelikka!\"\n\nMutta miehille oli varattu piippuhun pantavaa, oikeinpa\nkahdemmanlaista. Sait panostaa nysäsi, kun kellomestari kehoitti:\n\n\"Tuus nyt panohon täältä piippuhus oikeen herraan tupakkia! Mutta älä\naiva täytehen paa -- ne on aapelissa profeeratuuta ja hyvin tyyrihiä.\nNuo tuos on kasakkaa, ne ei oo niin tyyrihiä.\"\n\nMarjuska-muori yksinään istuskeli ja askaroi tuvassa, kun mestari\nperäkamarissa rakenteli viikon käypiä repeteerikelloja, valoi vaskisia\nkrananselekiä ja reenknuppia. Vanha mestari, Könniltä repeteerin teon\noppinut, liikkui itse ja kävi kuin kaikkein parhain repeteeri -- kävi\nsamalla vetämällä yhtä vaille yhdeksänkymmentä vuotta.\n\nSikavallin mestarin oppipoikia oli Mietaankylän Alangon Matti, taitava\nkelloseppä hänkin, repeteerien tekijä, vasken valaja, kirkon\nkynttiläjalkojen valaja. Taisi samoja oppipoikia olla Lähäresmäki\nHakunin kulmilla.\n\nSeppien joukkokuntaan kuului myös kuparus, kuparipellin mestari. Muudan\nkupariseppä kalkutteli Koivistonkylillä jo niihin aikoihin kuin\n\"kuusikymmentä kuus tuli Suomeen laki uus\". Silloin oli kuparuksilla\ntyötä ja työaineita. Kruununmiehet kulkivat pitkin rintaa moukaroiden\nlittiin kaikki viinapannut, niin ettei niistä enää lähtenyt oikeaa\nainetta. Oli paras viedä ne kuparukselle ja lyöttää siihen laihin, että\nlähti edes kahvia.\n\nOli sitten kuparus jo Kankahankylässä, pitkäpartainen paksu Santeliini.\nKoivistonkylän Mäki-Juuseen poikana hän oli kulkenut Porin kautta\nkuparukseksi ja Santeliiniksi. Vielä vanhanakin vaari pajassaan\npompotteli puuvasaralla punaista peiliä ja juotti kokoon kaffetpannuja,\nkattiloota ja kuparinappoja, pannujh, lootia, toupin ja kannun mittoja,\nkaikenlaisia kupariastioita, lopuksi minas tinalla, niin että ne olivat\nsisästä kuin hopeasta puhalletut. Valkoinen vaari naputteli peiliä ja\nlasketti leikkipuhetta, mutta kun hän rupesi minaamahan, jo laskerti\nniin myrkyllisen kaasun, että sivullinen äkkiä muisti, että on tässä\nvähän asiaa Äällingin porvarihinkin.\n\nKupariastioita ei kannattanut kaikkien ostaa, larvakylillä oli jo\ntarpeeksi, kun oli kuparinen kahvipannu, hyvä jos vielä pari nappaa --\nisooja vähä.\n\nLarvakylille kelpasi paremmin pläkki ja pläkkyri -- kelpasi toki\nrinnallekin.\n\nKuparus oli kalliin kuparin seppä, mutta pläkkyri takoi ja juotteli\nhalpaa pläkkipelliä, laittoi tavaraa kelkan täyteen ja kulki pitkin\nkyliä, larvamaita myöten. Oli kelkan isossa kopassa päkkinöitä,\nhopealta ne hohtivat ja läikkyivät kuin peili. Siinä oli talon tarvetta\nlampputuijusta ja komeasta lyhyrystä alkaen nappua, sihivilää,\npläkkitouppia, piimälekkeriä, riivinrautaa, kropsupannua,\nkynttyläjalakaa, hiirenkillerötä, vielä lopuksi fyrryjä, joita tenavat\nhyvin tärkiää puhaltelivat. Reinikan pläkkyri oli vanhoja pläkkiseppiä,\npaljon nuorempia oli Kurikan puolen Salonen.\n\nMutta Jyllilän vainiolla asusteleva Ookerplummi ei aherrellut\npläkkipellin ääressä, vaikka se hohti hopealta, eikä kuparinkaan,\nvaikka se kiilteli kuin kulta. Hän oli suuri kulturi, joka näpräili\nvain kirkasta kultaa ja puhdasta hopeaa. Menen hyvän isännän ja monen\naika pojan rinnalla kelluttelivat kulturin tekemät kellonkälijyt,\nhopeasta näperretyt kieruperääset, ja monen tyttären sormessa kiiluvat\nOokerplummin kultaringit sekä korvissa riepsuivat komeat makorenkahat,\nVälitöikseen kulturi valeli sormuksia ja korvarenkaita piispakista,\nkastoo vielä kullansavuhun, ja silloin ne kiiltelivät kuin kihlakalut.\n\nTuli Fiikun Oskari, lateli niitä laukkuunsa ja lähti kaupittelemaan.\nJonkun markkakäivärän Oskari niistä otti kappaleesta.\n\nVanhasta Kiskojasta kulturi oli kotoisin, mutta kaupungin opissa\nollessaan hänkin oli tullut herraksi ja ottanut komeamman nimen. Mallun\nJaakkoo, joka oli samoja veljeksiä, oli niin huonomuistinen, että\nnimitteli velimiestään Kääkerrösplummiksi.\n\nVärien mestareita olivat färijärit, jotka askaroivat naisten töiden,\nlankojen ja kankaitten kanssa, ja olivat vähän kuin akkaväen apumiehiä.\n\nOli färjärillä työtä. Menit katsomaan Kakkoriin, jossa Heliini hääräili\nhyyryläisenä, heti näit, että on kaupungin opissa oltu. Entiset emännät\nosasivat toki kaikenlaisilla mettän tuottehilla painaa hyvää väriä,\nmutta kun Heliini paiskoi suuriin patoihinsa vaikka minkälaista\nulkomaan rehua ja roskaa, milloin mitäkin, prisiljaa, santelipuuta,\nsinipuuta, kallepperiä, kaalikiviä, kuparröökiä, veheriääsenöljyä,\nturkinpunaasta, jo nousi vaikka mitä väriä. Kannatti Kakkoria sanoa\nFärijäri Kakkoriksi.\n\nSilioin taas oli paljon työtä, kun emännät toivat kankaita\nklansteellen. Niitä piti panna koko klanstihin taikka puolehen\nklanstihin. Sitten taas toisin vuoroin piti hoidella miesten\ntalvikankaita.\n\nKakkorin jauhomyllyssä oli myös tamppimylly, jossa Heliini tamppas sekä\nharmaata lankaasta että mustaa veraaksi laitettavaa villakangasta.\nKangaskääröt pantiin ruuhehen, jossa vesi virtasi, ja puutömpät kovaa\njyskettä pitäen hakkasivat kääröjä. Se oli koko menoa. Salkreenin\nkarvari kun sattui paikalle, näki kummat:\n\n\"Vesi vain loolasa flotai ja masiinat prätäi.\"\n\nJohan siinä toki kankaat vanuivat. Ja sitten ne pingoitettiin kuivamaan\nsekä vielä prässättihin. Mutta kun Heliini leikkas veraaksi, niin hän\ntampattua ja nukattua kangasta pitkin lykkäsi ja pyöritti sellaista\nmasiinaa, joka kuin syrppymylly keritti nukkaa lyhemmäksi. Kun mestari\nvielä prässäsi kankaan, jo se läikkyi kuin paras Littoosten verka.\n\nHyvä hantvärkkäri oli myös karvari, parkkiammeitten päämies, joka\nvalmisteli suutareille työmaita. Edesmenneet paapat olivat kyllä itse\nomia karvareitaan ja hyvin taisivat käyttää sekä kalkki- että\nparkkitynnyrit, mutta kun kaupungin opin käynyt tuli kylille, niin\njoutipa hoitaa hänen virkansa.\n\nKäyskentelit kruunun maantietä Kankahankylillä, tulit Jyränvierun\ntuohon päähän, kohta tunsit harmaan asunnon kohdalla, että tässä vasta\ntyöpaikka on. Väkevä parkinhaju sekä kova kalkin ja nahan tuoksu ajeli\nilmassa, ja kaikenkokoisia itikannahkoja roikkui nuoralla kuivamassa.\nKarvari Salakreeni siinä poikineen ahkeroitsi ja lykkäsi kamalan lemun.\n\nTumma äijä-köyry itse valvoi mestarina, Anttoni, Vikku ja Ekku\ntampioivat parkkiammetta taikka pihalla päiväpaisteessa karikalla\nnuljuttivat karvoja irti nahoista, jotka vasta oli nostettu\nkalkkiliemestä. Iira ja Arviiti ilman vain asuilivat pihamaalla.\n\nNahat viipyivät viikkomäärin karvarin hoidoissa, paperilapulla sait ne\nsieltä noutaa. Ruskeaa pieksunahkaa Salkreenin äijä laittoi, valmisti\nvasikan- ja lampaannahoista mustaa passeeria ja sanoi:\n\n\"Mine se mustasi ja rasva.\"\n\nKankahan töyrällä oli kaksi mestaria korvan -- jo tuoksusta ne\ntunnettiin. Karvarista kun pääsit, heti pienen ojantehen tuolla puolen\nhajahteli nisu. Oli maantien vieressä pitkähkö matala rakennus, siinä\npieni porstua ja porstuan oven päällä iso nisukrinkulan kuva.\nRoima-pakari, Vaasasta tullut Fältmarkki, asui talossa ja leipoi\nnisukyrsiä, palamikoota, korppu-käiväröötä, pennin korppujaki ja vielä\npieniä makoisia sarvileipiä.\n\nNisun hyvä tuoksu tuntui larvakylillä asti. Suutarille ja kräätärille\npiti ainakin olla korppu maitoa, ja kun tuli hyviä vierahia, piti panna\nsekahan ja kastaa. Häissä tarvittiin paljon hoijakkanisuja, ja kun\nkökkää pidettiin, meni nisua iso mosseto.\n\nHyvin jaksoi Roima sotkea isonkin nisutaikinan. Kainaloissaan hän\nkanniskeli Äällingistä kymmenen leiviskän nisujauhosäkkejä, säkki\nkummassakin käsikoukussa.\n\nRoima-pakari sotki suurilla nyrkeillään nisutaikinaa, mutta pakarin\npuuliiverin takana, vähässä matkaa Juusee-kräätäriin päin, asusteli\npieni Laakeströmi, joka sotki ja vanutteli savitaikinaa. Hän oli\nkruukmaakari, vain kruukuksi sanottu. Kiskolan töyrästä, Jyllinkosken\nrannalta, kruukku sai parhaan saven, Pitkämöön töyristä hyvän punaisen\nhiedan, Käräjävuoresta valkoisen kuutelokiven. Kovia aineita mestari\nsotki sekaisin ja pyörivällä pöydällä savisin kourin sorvaili\nemooksista kivifatia, kukkapurkkia, yksi- ja kaksikorvaasia kruukkuja,\nvielä lopuista kokoili kivikukkoja. Kun astiat oli kuivattu sekä\nsisästä maalattu ja klaseerattu ja viimein isossa tiiliuunissa\npoltettu, jo valmiina olivat. Sai tulla ostamaan.\n\nKäytiin ostamassa, kun tarvittiin. Saapui myös Paskoon porvari\nKoputes-Sussoon kanssa, kanniskeli ajopelinsä täyteen kruukun tavaroita\nja lähti niitä kaupittelemaan.\n\nKankahankylä oli oikein hantvärkkärien kylä -- ilmankos sitä\nnimiteltiin kaupungiksi. Tien vieressä, jokitöyrässä heitä oli viisin\nkuusin, karvarista Sikavallin mestariin asti, oli vielä viimeisenä\nkaupunkilaisena Äällingin porvari. Sopi heistä vaikka runoa rakentaa:\n\n    \"Äällinki lanskaa haukkaa,\n    mestari nelikoota kauppaa,\n    kuparukses vain vasarat paukkaa,\n    kraatari neuloo ja troklaa,\n    kruukku se saven kans molokkaa,\n    pakari fleetoolla ihimisiä vetkaa,\n    karvari Salakreeni nahkoja fletkaa.\"\n\nKirkossa, Isoollaristillä, Herraanpenkin takana, mestareilla oli oma\npenkkinsä, Hantvärkkärien penkki. Siinä he pyhisin arvokkaina\nkönöttivät toinen toisensa korvalla, Sikavallin mestari vanhimpana.\nIstui siinä pitkäpartainen kuparus ja laiha tumma karvari, istui\nkruukku ja kulturi, nähtiin joskus myös hiljainen Juusee-kräätäri ja\nNiemen Marti. Piru-Anttia vain ei näkynyt.\n\nMutta Kraanholman maalari kepsutteli väkkärinä kirkon kongilla sinne ja\ntänne ja vaihteli virren merkkejä sifratauluihin. Arvo ihmisen virka se\noli, hyvin sopi mestarille pyhätoimeksi -- nosti merkit tauluihin,\ntoiset mestarit Herrainpenkin takaa laskettivat virren. Ja taas kun\nväkkärimestari kurkotteli pitkävartista lippoansa Hantvärkkärien\npenkkiinkin, kurkotteli sieltä vastaan käsiä toisensa takaa, ja\nkukkaroon kilahti toinenkin lantti, milloin kuparuksen vasaralla\npompotettu, milloin kellosepän keervärkillä kehrätty taikka ansaittu\nparkkiammehella.\n\n\n\n\nKaikenmoosia mestaria\n\n\n    Yritäs erän antaa.\n\nHantvärkkänt olivat oikeita mestareita -- Herrainpenkin takana kirkossa\nkönöttivät.\n\nOli vielä iso joukko ihmisiä, jotka tekivät ja näpertelivät kuka\nmitäkin käsityötä, jotkut kävivät taloissakin työtelemässä, mutta ei\nheitä sanottu hantvärkkäreiksi, eivätkä he menneet Herrainpenkin taakse\nistumaan. Olisi ainakin naurettu, jos vaikka fällymestari ja\nkarstaprättäri olisivat istuneet kulturin ja kuparuksen vieressä,\ntaikka isokourainen Kömppäles-Sameli könöttänyt laihan karvarin\nkorvalla. Eikä heitä taloissa kovin korppumaidolla kohdeltu.\n\nPikku mökkipröttelöören ja mäkitupaan, Mynninkien ja Kuuppeloiden,\nPurttujen ja Putkahdosten, eläjiä useimmat olivat taikka taas olivat\nkoturia. Elää heidänkin piti, kun kerran elämään oli pantu ja henki\nriepu huokui rinnassa, vielä mökin pihamaata kömisteli monta\njalkaparia. Puoli markkaa päivältä ja ruoka oli tavallinen palkka, kun\nhe talossa tekivät töitään.\n\nOli heitä, puolen markan miehiä. Niinkuin entinen Kömppäles-Sameli,\nporstuattoman Mynningin päämies, joka kulki talosta taloon -- ja lujia\nkärrynpyöriä lähti Samelin suurista kourista, vaikk'ei varsin nopeasti,\nharvakseen vain kuin sanoja Samulin suusta. Saattoi Mynningin Kömppäles\nvasta lauantaina työstä palatessaan matkakumppaninsa maanantaiseen\nnäkemykseen jäniksen jäljistä, jorahtaa:\n\n\"Niinpä... on... menny!\"\n\nToiset taas tekivät tynnyripuita ja tervatynnyriä, ja heitä oli lauree\npitäjän, Pitkänmäen Samelia, Lepolan Anttia, Kulakulan Niklasta ja\nLusan Röyhyä. Pari, kolme markkaa kun maksoit tynnyristä, sait viedä.\n\nSiellä täällä jyrisi rukkivarvarin sorvi. Siltalan Juha vaunuseppä,\njoskus sorvaili rukkeja välitöikseen, samoin Piillingin mestari sekä\nKoskiniemen maalari. Koskiniemen paappa kun rupesi töihin, polki ja\njurrasi niin ahneesti, ettei edes ennättänyt kuunnella, kun mumma\nkoetti toimittaa matkansa näkemyksiä.\n\n\"Paappa... kun min' ajoon Kirkonaharett' alaha, niin enkeli istuu\nkärrynaisalla.\"\n\nVasta varvauksen loputtua paappa murahti:\n\n\"Häh! Häjylääsiäkö s' oot nähäny?\"\n\nKarjanmaan Heikki oli Koskiniemen oppipoikana ja rupesi sitten omiin\nrukkitöihinsä -- sorvasi ainakin toistatuhatta kehruuvärkkiä.\n\nRukki oli tarkka tehtävä. Monet kymmenet kappaleet, pulikat ja pahkat\npiti sorvata tarkoin mitoilleen sekä sitten sovittaa rukinpenkkihin --\njalaat, polokuumet, hyppärit, reiret, kerit, nukkahaarukat ja\nkeheräpäät sekä kruuvi läpi rukinpenkin ja paskapenkin, lopuksi vielä\nkatsoa, että värkki veti hyvin päällensä, ei nakellut nööriä päähänsä\neikä luohannut.\n\nJa rukki hyrräsi niinkuin vanhojen arvoitus oli nähnyt:\n\n    \"Hyppii häppii, mennä kräppii,\n    pikku rensselit selijäs.\"\n\nRänkimestaria kysyttiin aina silloin tällöin. Pitkänmäen Sameli oli\nränkienkin tekomies, samoin kuin Perälän Juha ja Ylisen Matti.\nMestareita olivat. Hevosen kaulaa he vain katsoivat, mittoivat ja\nkuusailivat, ja sitten juurivääristä kavertelivat ränget, jotka\npassasivat justihin, eivätkä ajettaessa ottaneet lavallen. Entisillä\nmestareilla oli vielä aikaa koristella töitään. Katsele heidän\nkäsialojansa, näet, etteivät he olleet aivan arkipäiväisiä miehiä.\nRänkien komeasti kaartuvat kaulapuolet on somisteltu monilukuisin\nleikkauksin, ja sarvikäyrät harijuksen yläpuolella vasta oikein on\nkiverretty ja kaverrettu ja kauniisti kruusattu. Samassa hengessä kuin\nentiset kellokaappien ja karmikaappien mestarit, ahertelivat\nränkimestaritkin -- samoja koukeroita sovittelivat teoksiinsa.\n\nIsolle hevooskolijullen, konkarillen ja romuluisellen hamppaloukullen\npiti tehdä kahdenkolmatta tuuman ränget, mutta tavallinen koko oli\nkahdeksantoista, joskus vähän päälle. Oli sellaisiakin pikkuisia\näijäkäpsyn heppoja, joiden kaula oli kuin lampaan. Lusikkapuista niille\nsai kaulapuut.\n\nVanha Kisko-Jaakkoo kaverteli puisia krananselekiä. Mestari oli hänkin,\nkomeita kappaleita teki. Hyvin sopivat koukerot ja kourupurahan\nkoverrukset käyriin krananselkiin ja paattöihin.\n\nMutta Järven Manu, Lehtijärven perämetsien yksinäinen eläjä,\nkäyskenteli etsiskellen hyviä haapoja -- oksattoman suoran puun kun\nlöysi, löi maahan ja otti parhaat paikat. Kaiveli Manu mettäsikana\npuitten juuria, käpsehri kontiona pajukoissa ja tuomistoissa ja\nkanniskeli mökilleen koko röykkiön metsän ryteikköä.\n\nManu sahasi ja höyläili haapansa ohuiksi laudoiksi, hautoi kuumassa\nsuolavedessä ja painoi niistä vakkojen, pohtimien, väläppien ja\nseulojen laitoja. Kansiksi ja pohjiksi kelpasi muukin puu, mutta seulan\npohjan ukko kutoi puunjuurista, välpän pohjan pujotteli pajujen ja\ntuomien halaaspuoliskoosta. Puunjuurella hän sievästi nitoo laitojen\npäät toisiinsa sekä seulojen ja välppien korvat paikoilleen.\n\nMetsien Manu, Kalmoon metsäperiltä lähtenyt, oli mestari vakkojen\nteossa.\n\nMetsien miehenä käpsehti myös Kontti-Elli, Peräkorven ukko, Lahoontien\nHautasilmän isäntä. Elli kuljeskeli koivuja myöten ja kun löysi\nvalkoisen tuohipuun, kurotti kätensä, alkoi kiertää ja kiskoa pitkää\ntuohinauhaa, tanua. Monet koivut Elli riisui, iso röykkiö tuohirullia\noli hartioilla, kun hän palasi Hautamökilleen. Tuohista rupesi mökissä\nkohta kokoontumaan konttia, vähän virsuaki, vielä pyöreää tuohipönttöä\nja moikuliaasta nuuskutoosaa. Metsä ja tuohikoivu olivat Ellin\nkesätuttuja. Mutta syksyllä hän kuljeskeli pyssymiehenä ammuskellen\nlintuja, oravia ja jäniksiä, ampua paukaisi joskus harmaata kantoa\njäniksenä ja sanoi:\n\n\"Omani oot!\"\n\nJoka talo ja torppa oli ennen itse oma köysimestarinsa, vanhat paapat\nparhaina. He kokosivat tarkasti talteen hevosten ja lehmien\nbäntäjouhet, hevosen harijatki ja siankarvat. Sitten haettiin kokilta\nkelat, ja miehet rupesivat kelaamahan karvaköyttä. Sitä tuli tuvan\nmitalta, moni kertaan seinästä seinään, rohtimia ja siankarvoja\nsiteinä. Se oli vanhojen isäntien parasta köyttä, oman tuvan tuotetta.\nVäänsivät hyvät vaarit myös oikein metsällistä köyttä -- vittaköyttä.\nNatisi vain sitkeä metsä ukkojen kovissa kourissa, kun koivuliimikosta\nkoottuja, takassa haudottuja hoikkaisia vitsoja väännettiin ja\nkierrettiin pitkäksi monisäiseksi köydeksi. Vitsaa pantiin vitsan\njatkoksi, teräväksi vuolaistu tyvi vain työnnettiin väliin ja\nväännettiin -- ja köyttä tuli vaikka kuinka pitkälti. Kyllä\nkoivuliimikossa riitti vesaa.\n\nMetsän antama köysi \"oli kun parasta manillaa\".\n\nHyötylän salmakari taas rahanikootti nahkanauhoista ruoskansiimoja.\nJoka miehellä, kuka vain hevosella ajeli, piti olla ruoska kainalossa.\nViriää, hyvänkulukuusta hevosta ei sillä tarvinnut lyödä, vähän hälpätä\nvain, se jo auttoi. Ja se oli hevoselle helpompaa kuin suitsista\nrepiminen. Mutta hituria piti jo krapsia sekä laiskaa kaakkia, köppäriä\nja kompuraa huitaista, niin että tuntui.\n\nSaattoi salmakari, kun sattui, vuolaista lestan, käännältää nahan sen\nympärille ja pistellä pikilangalla kiinni -- tuli hyvä tuppi. Suutarit\nniitä myös tekivät, suoranoukkaisia leveälapaisia puukon suojia, rehtiä\nvanhojen vaarien tuppihoitoja, jotka joskus mukavasti mulkkerehtivat\ntakana paapan persustalla. Monet trengit ja muut hyvät kopelsivat itse\ntuppensa ja ratustivat sen lonkalleen komeaan vaskisolkiseen\nnahkavyöhönsä.\n\nReinikan lähellä, Kukkaasojan rannalla, asusteli Helviikinsä kanssa\nvanha Kukkaas-Sameli, taitava piippumestari. Hän kaverteli\nkoivunvisasta piipunpesiä, Reinikan pläkkyri takeli ja juotti niihin\nläikkyvät pislait. Kun sitten itse laitoit paattamesta taikka kuusamen\noksasta pitkän varren, jo vetelit kessunsavuja, vetelit vaikka\nkasakkaa. Sitä paremmin vetelit, kun Sameli oli piipunpesän puleerannu,\nettä se läikkyi kuin itsensä mestarin housujen takamaa, johon näppärä\nHelviiki oli istuttanut suuret nahkapaikat.\n\nKoiviston larvoilla asuva Sairasmäen Kaappoo oli äimäseppä, tärkeä\nmies. Äimät olivat varsin kysyttyjä kapineita. Niitä tarvittiin\npieksuja sekä kintaita paikattaessa -- pieksut kestivät paikaten monta\nvertaa kauemmin kuin ehjäpohjaisina, samoin kintaat. Vanhasta\nkärrynpyörän päällisraudasta, joka kivikoissa oli oikein hakkaantunut,\nKaappoo nakutteli kaikkein lujimmat äimät. Ne olivat kuin hapriikin\ntekoja, monen paapan mielestä parempiakin.\n\nKaikkia kylä kysyi -- hyviä tinaknappiaki. Ne olivat parhaita\nhurstihousujen pitimiä, ja ainakin yksi tarvittiin hurstimekoon\nrinnukseen, vielä pari hiansuihin. Kelpasi tinainen pyörylä\ntavallisiinkin housuihin, ja hyvin se piti myös kengänpaulan kiinni\nruojuhun reimessä, vaikka kuparinen pietarinpollo oli siinä komeampi.\n\nPaloluoman rannalta, entisen mestausplassin paikalta, tinaknappeja\npurkautui parvittain. Siellä oli melkein kuin niiden hapriiki. Hökkärin\nMasa valoi tinaa rautaisiin kaavoihin, ja knappeja tuli tusinoittain,\nkymmenin tusinoin, pojatkin valoivat ja sitten kulkivat niitä kaupalla.\nMutta äijä itse välitöikseen tappoi ja nylki koiria, joskus ajeli\npitkin maita Pikiöljy-Mattina.\n\nKysyi kylä, kysyi joka talo, torppa ja mökki kampaa -- pitkät tukat\nvasta oikein kysyivät. Kampa-Teemu, Pitkänmäen Samelin veli, oli\nkampamestari, tarpeellinen mies. Teemu keittää poruutti isossa padassa\nlehmän- ja häränsarvia, jopa karoonkin-, että tupa haisi itikalta,\nmutta sarvet pehmenivät, ja toloho muljahti ulos. Ukko halkaisi sarvet,\noikoi ja kuivasi painon alla, sitten vuoleskeli ja sahaili niistä\nkampoja. Köökki-Jaakkoo Sahanloukolla oli toinen kampamestari, ja\nkolmas oli Koiviston kylillä Kelles-Sameli. Jaakkoo, Köökki-Lotan mies,\nHänkkyläksi ja Heilupalliksi nimitelty, oli taitava kampojen tekijä --\nitsekin saattoi kehuskella:\n\n\"Kuulekkos siitte, ei joka miehell' oo terävä veitti... Kuulekkos\nsiitte, kun minä s' oon, joka tunnen luun.\"\n\nKelles-Sameli taas, iso röhtöönen äijä, paskasilmä, resutakki, kulkea\nköpsötteli pussi kainalossa kampojaan kaupitellen. Jumalanluoma toki\nhänkin oli, elääkseen nakerteli itikansarvia ja myyskenteli\nnakerroksiaan eikä kerjännyt. Ja hyviä olivat Kelleksenkin kammat. Oli\nniinkuin ainakin toisessa laidassa harvat piikit, joilla sai seliittää\ntakkuisen pönsön, toisessa tihiä puoli, jolla saattoi suoria loput ja\nnaksutella. Sai poikakloppiakin porajuttaa ja uhkailla:\n\n\"Jons' et anna kammata päätäs, niin täit teköö tukastas karvaköyren ja\nviöö saviprunnihin... siel' on rumia röntiääsiä ja kuppimatoja.\"\n\nPellovaattien hyvät mummat, jotka huulet truutulla tyytyväisinä\nkehrätä hyrryttivät pörheää luutaasta, tarvitsivat usein harijaa,\npellovaasharijaa. Häkilöimisen jälkeen mummat toimittivat sillä\nviimeisen sukimisen, saivat harjan terän täyteen harijeeta, ja kouraan\njäivät parhaat syränpellovaatteet.\n\nHarja oli vaimoisten ihmisten työkalu, vaimoiset niitä tekivätkin.\nNopankylän Lehtimäen muori kuuputti metsässä, kynsi ja kravasi\nveittikakiolla kuusien kylkiä ja kokosi pihkaa pussillisen. Oli\nmummalla mukava lesta, sianharjaksia siinä pystyssä. Vanhassa\nnapporauskassa muori korventeli metsällistään, kaatoi lestaan ja heitti\nhyytymähän. Sitten muori valmisti siihen vielä varren, kierteli\nnuoralla, valoi pihkaa päälle, puristeli ja silitteli, että aivan\nkorjana kiilsi.\n\nYhtä hyviä harjoja puserteli Mietaankylan Soiton Pieta, yhtä myös\nKoiviston Pollan Priita, jonka mies oli kuollut köyhänä vuotena.\n\nNaiskansan työkaluja olivat myös karstat, joilla villoja karstattihin\niltakaudet, päiväkaudet, joskus tuvantäyteisellä kökällä. Vanhoilla\nkarstarievuilla kraaputettiin karvalankaa varten, vaikka lehmänkarvoja.\n\nPiti olla mestari, joka osasi tehdä karstoja, karstaprättäriksi häntä\nsanottiin, ja ainakin jonkinlaiset kolehet siinä työssä tarvittiin.\nEmäkirkon puolella muudan karstaprättäri asui ja kulki töitään\nkaupitellen pitkin pitäjiä, ja toinen kulki Kauhajoelta.\n\nKaitehet olivat niin ikään akkaväen aseita. Niistä piti huolen\nKaituri-Kustee, joka asusteli mökissä Panttilanmäellä ja teki työtä,\nvaikka oli mustalainen. Kaitehia ainakin teki, meriryriistä pani\ntryijyt ja pirut, lujalla pikinuoralla sitoi joka raosta ympärihinsä.\nKustee teki niin monipasmaasia kaitehia kuin emännät tarvitsivat, teki\nharvoja okulinkaitehiaki. Ja kun vanha kaide rupesi hajoamaan, Kustee\notti ja sitoo sen uudestansa.\n\n\"Ja kaires oli yhtä hyvä kun ennenki.\"\n\nMestareitten ja maakareitten suurta joukkoa olivat vielä fällymestarit,\npeitturit, hyvin kysytyt kinnarit. Joka talo heitä tarvitsi, pahaisessa\nmökissäkin täytyi olla edes jonkinlaiset fällyroukkooset, pienen piika\nrievun piti iartaa, jotta sai kylmään luttiinsa hyvät loimivillaaset,\ntrenki-Masa tarvitsi säkeensä päläsykittarukset, ja ajopoika oli\nhyvillään, kun sai korvilleen kissinnahkaisen lakkimösän.\n\nItse kyllä monesti ennen oltiin peittureina, mutta suuri oli silti\nfällymestareitten työvainio. Ja heitä oli: Törmän Peitturi-Hermanni\nJyllilän töyrässä, vielä vanha tuttu monimestari, Pitkänmäen Sameli ja\nTassin takainen Salon Sameli ynnä Paloluoman Kinnari-Sameli kolmantena,\njopa Putkahroksen Teemu Saarten takana. Kaikki peittosit ja kinnasit\nkarvanahkoja.\n\nTyö oli tuttua. Muikeata jauhovelliä tuhrutettiin nahan lihapuolelle,\nkäärittiin nahka kokoon ja nostettiin pariksi, kolmeksi päiväksi uunin\npäälle lämpöiseen. Otettiin taas ja katsottiin, pestiin ja kuivattiin\nsekä seinällä kinnaamarauras kinnattiin, vielä käsinkin hierottihin ja\nhierustettihin. Se oli ankaraa aherrusta. Hiki päässä Kiskolan Mattikin\nsai koko päivän reuhtoa apumiehenä, kun Pitkänmäen Sameli kirmaili\nKiskolan fllynahkoja. Pehmoisia nahkoja lähti peitturien kourista,\nlammasnahkoja fällyiksi ja pälsyiksi, koiran- ja kissinnahkoja\nkauluksiksi ja lakinpartahiksi. Muikioolta ne kyllä alussa\nhajahtelivat.\n\nKissinnahka oli varsin tarpeellinen talvella, mutta kesällä tarkeni\nvaikka olokihatulla. Se oli ainakin poikamuksuille mukava lakkihoito ja\nlämpöisellä hippoinen pidettävä.\n\nMustassa metsänkorvessa, Karhulan takana, asui Kriikan Soffiija,\nolkihattujen mestari. Soffiija valitsi hyviä rukihinolkia, kasteli ne\nvarissa vedessä ja palamikootti seittemältä korrelta olkinauhaa pitkät\nrämpsyt, tömppäsi tasaisiksi ja sitten ompeli niistä korjan hatun. Se\noli leviäröytäänen kuin hattu ainakin, ja partahat koukertuivat\nkomeasti ylähäpäin.\n\nTämä oli metsän muorin tupatyötä, kesäpuolen aherrusta. Viisiäkolmatta\npenniä siitä lähti, pieni hopeapyörylä toisensa jälkeen, taikka pari,\nkolme lanttia, taikka pari leipää ja viisipenninen.\n\nJa poikaklopit saivat kevein kesähatuin laukkoa metsissä ja vainioilla,\nPienimmät vain, kun sattuivat härän kanssa samoille laitumille,\nkapaisivat nopeasti aidan toiselle puolelle -- liivihousujen pyrypelli\njäi vain kovissa kiiruhissa rempottamaan auki. Kersat olivat kuulleet,\nettä oljet ovat hyvää härän ruokaa.\n\n\n\n\nKärrymiehiä\n\n\n    Pöllööki puuta hakkaa,\n    mutta asias miestä tarvitahan.\n\nOli mestareita ja maakareita kirvessepistä äimäseppiin asti. Oli vielä\nsellaisiakin, ettei muualla missään, jopa oikein kylämäärin.\n\nPitkin larvamaita Luomaankyliltä alkaen kautta Kampinkylän ja\nRiitakorven, Viitalan ja Ekyhtinkorven, aina Emäkirkon Koskelanloukolle\nja Rehuperälle, jopa Kalajaasjärvelle kuului kärrymestarien suuri meno.\nTäällä oli kuulujen kärrymiesten paripeninkulmainen metsäperä, täällä\nkohta joka mies oli kärrymies -- talvella myös rekimies. Moni ei juuri\nmuuta ollutkaan, toiset leivänlisäkseen möyrivät mökinmaata, toiset\nasuivat torppaa. Kärryjä lähti metsäperältä aina vähän päästä pyörimään\nympäri maakuntaa, kärryinä pyörivät metsäperän ajatuksetkin hyvin\nahkerasti -- talvella jonkin aikaa ajelivat käiväräsärmisinä rekinä.\n\nKärrynpyörä kun lähti metsäperältä pyörimään maailmalle, pyöri pian\nhopeamarkkoina takaisin -- ja sitten markat leipinä.\n\nKärrymiehiä oltiin. Kaikkein enimmin Kampinkylässä, Kampinkylästä taisi\nsuuri pyöriminen lähteä matkaan.\n\nEmäkirkolla, Ujaasissa, mainitaan tehdyn kärryjä jo satakunta vuotta\ntakaperin. Könnin takana, Ujaasten Melloossa, asui Kölströmi,\nkirkkomestari, mutta Melloon vävy, Juveeli, kätevä mies, oli\nkärrymestari, samoin hänen poikansa. He tekivät sekä isoja- että\npikkupalakehia. Sanotaan niitä tehdyn myös Könnillä.\n\nEmäkirkon palkehiako Kampinkylän Siltalan Juha lienee katsellut,\nmutta hänkin rupesi rakentelemaan kärryjä. Juhan isä, Kisko-Sameli,\njoka asusteli Ekyhtinkorven Tuohisaaren potaskametsässä ja\ntervasmänniköissä, kopsi välitöikseen ajorekiä, lohonia, mutta Juha\nteki melkein vaikka mitä, teki jouttikeisiä, teki pikkupalkehia, teki\nisojakin, laittoi ne lujiin rautoihin ja veti maaliin, nikkaroi\nlohnia, raudoitti ja maalasi, vielä välitöikseen sorvaili rukkia.\nKukkoonikkarin kanssa hän rakenteli pappilaan oikein nelipyöräiset\nkaleessit, jo viimein yksinään laittoi samanlaiset nelipyörät\nKorsnääsin papille. Oli Juhalla jo kolme poikaa apumiehinä, ja lastua\nlyötiin joskus lattian täydeltä. Pieni Liisa-muori, Tuomiston\nPuuro-Juuseen tytär, aherteli ja työnteli lastuja suureen uuniin taikka\ntakkaan, joka mölkkerökivistä muurattuna komotti oviloukossa.\n\nMutta silloin kuin Siltalaanen ei itse ennättänyt sepän töihin, Juhan\nvelimies, Kampinluoman Joeli, joka asui vähän tuonnempana, Hautalan\nnaapurina, löi Juhan tekemät kärryt ja reet rautoihin. Joelilla oli oma\npaja, oma oli Juhallakin, saman luoman rannalla molemmat.\n\nNelipyöräiset kaleessit olivat jo aika rekkulehet ja kysyivät\ntaitomiestä. Eikä isojapalkehiakaan, kaksipyöräisiä kirkkokeisejä,\njoiden komeat koukeromuodot pohjautuivat menneeltä vuosisadalta,\nkopeltanut kuka vain. Niiden mahtava monikäiväräinen istuin,\npakuraselkä, retkui rentona jouttien ja nahkahihnojen varassa. Takana\noli käyrät rautaiset fieterit kuin jouttiäkehen piikit, ja nahkahihnat\nkuin silojen kannattimet, pikku hihnat vielä edessä. Istuimen kaareva\nselkä sekä nahkatyyny oli topattu siankarvoilla. Samanlaiset olivat\npikkupalkehet, vain pienemmät, samaa vanhaa komeaa koukeromallia olivat\njouttikeisit, mutta niiden istuin keikkui vahvoilla puujouttiilla.\nMestari oli tehnyt puutyön, mestariseppä raudoittanut, ja maalari\nvetänyt värit, samat mielivärit, joita vanhat ihastelivat arkuissaan,\nkello- ja karmikaapeissaan. Istuimen selkämystän ja poskien\nkellanruskealla pohjalla oli koreita kukkia ja ässänvääriä, samoin\nsärmissä, mutta reunapuolet, aisat ja takalaudat oli maalattu tummiksi.\nTaikka oli koko ajopeli sivelty tummanveheriäiseksi sekä vedelty\nvaaleita raitoja reunoihin, särmi ja istuimenselkä koukeroitu oikein\nkorjiksi.\n\nKaleesseilla ajelivat papit ja muut isot herrat, palkehilla ja\njouttikeiseillä keikuttelivat rintakylien isot isännät. Jouttikeisit\noli miltei joka talossa. Mietaankylän Virkaviita niillä muoreineen ajaa\npoukotti, samoin Ala-Reinikan Jaakkoo Maijoineen, Jaska-poika vielä\nistua kyrjytti takalaudalla kivertäen kyntensä laudan kripoohin.\nYli-Reinikan lautamies lasketteli pikkupalkehilla, mutta entinen\nKisko-Mikki ja Koivisto, Lohiluoma ynnä muut ajelivat isoilla. Vanha\nRinta-Paavoolaanen ajaa rymisti mumman kanssa, ja se oli ison\nisäntäparin komeaa menoa. Kärryjen kenoselkä istuin retkui ylähä ja\nalaha, heittelehti sivuillekin sinne ja tänne -- ajajien päät vain\npiippailivat selkäkaaren ylitse.\n\nMutta monet talot ja parhaat torpat ajaa kolistelivat myös\nhäkkikärryyllä. Hyvät olivat nekin, hyvin nytkyttivät ja keikuttivat.\nSelkänojainen istuin oli notkuvilla vartailla korkeitten häkkilaitojen\nvälissä. Siltalaanen teki häkkikärryjäkin, vielä enemmän rupesi niitä\nvalmistelemaan Siltalaasen poika, Harjun Jaakkoo, joka asui samassa\nkylässä, Karhuvuoren laidassa. Jaakkoo rakenteli häkkikärryt valmiiksi\nasti, teki puutyön, raudoitti ja maalasi -- taikka antoi Joeli-sepän\nraudoittaa. Ekyhtin Sameliki, Tuohisaari, Kisko-Samelin poika, oli\nhäkkikärryjen mestari.\n\nMutta kerran, 1870-luvulla, kun Harjun Jaakkoo häkkikärryineen oli\nmettumaari-markkinoilla Vaasan torilla, muudan herra sattui Jaakoon\nluo, katseli kärryjä -- jo vei häkkikärryjen mestarin jonkin talon\npihalle, osoitti Turun kärryjä ja sanoi:\n\n\"Rupia teköhön tuollaasia... ne kaupaksi menöö!\"\n\nJaakkoo katseli ajopelejä, mittoi ja kaavaili vähän mallia\npaperillekin. Olivatpahan hiukan kuin häkkikärryt, mutta kumminkin eri\npelit.\n\nJa Jaakkoo rupesi koppuloimaan. Sai siinä häkkikärryjen,\nisojenpalkehien ja jouttikeisien rakentaja värkkäillä viikon,\ntoisenkin, veistellä ja höyläillä aisapuita ja laitapuita sekä\njuurikenkuloita, vielä näperrellä pyöreäkylkisiä puupuikkoja\nsekä suoria että keikkaselkiä. Sai sepitellä pajassa toisen\nmokoman, kolmannen ahertaa maalisuti kourassa taikka hyppysissä\nraitoomapensseli. Mutta kärryt rakentuivat, eivätkä olleet häkkikärryt.\noli matala laita, pyöreäkulmainen perä, kapea kaidespuu, ja\npuupuikkoja, nippuloita, nappuloita ympäriinsä, vielä kahdet istuimet,\nkenoselät, käyräkaaret, nippulain, nappulain kannattamat. Ja koko\nkärryhoito notkahteli kaksien teräksisten linijaarien varassa, kahden\npyörän välisessä akselissa, peräpuolessa kolmas linjaari koossa\npitäjänä. Neljä henkeä saattoi kärryillä istua ja ajaa rytkytellä --\nheilui vain ja keikkui.\n\nJa kärryt menivät kaupaksi.\n\nOli saatu hyvä kärryjenmalli, turkulaaset. Jaakkoo sai tehdä puita ja\nmaalata, minkä ennätti, Joeli-seppä poikineen pouhuutti pajassa ja pani\nrautoihin. Ostajia oli kyllä. Kolmet, neljät kärryt oli kytketty perä\nperää, kun Jaakkoo ajaa nutkutteli Vaasan markkinoille. Ja kaikki\nkelpasivat -- lisää vain kysyttiin, kun loppuivat.\n\nKysyttiin kohta kotorinnallakin. Isot rintalaaset pian ajelivat\nturkulaasilla, nuoretkin ajoivat, parhaat pojat päästelivät kärryjen\ntäysin ja lauloivat:\n\n    \"Liinukka varsa ja nappulirattahat,\n    ja itte pirän ohojista kiinni.\n    Kun vertaastansa rakastaa,\n    ei tarvitte olla fiini.\"\n\nJo rupesivat toisetkin kylänmiehet kokastelemaan kärryjen teossa --\nsiitähän taisi lähteä rahaa kuinka paljon hyvänsä. Viimein oli pieni\nmettäkylä melkein kokonaan kärrymiesten kylä, Ekyhtinloukko ja Viitala\nsamassa matkassa. Turkulaiset hallitsivat Karhuvuoren kansaa ja\nEkyhtinkorpea koko kesäkauden, osan talveakin. Oli nikkareita, seppiä,\nmaalareita, oli topparikin. Korpi-Heikki kopelteli kärrynkoria pikku\ntuvassaan, Peräkampin Juha tehdä rytisti ja Luoman Matti kautiootti.\nJoeli-sepän perilliset, Juha ja Liisan Samppa poikineen iskivät\nrautcihin, Teeri-Heikki kolmantena. Mutta Harjun Jaakkoo joukkoineen ei\nenää ennättänyt juuri muuta kuin maalata. Milloin pantiin kärryihin\ntopit, topattihin, Salmakarin Iisakki -- sekä myöhemmin Hautalaanen --\nrupesi repimään passeerinahkaa, neulomaan ja toppinastoja naputtelemaan\n-- karvoja tukki väliin täytteiksi. Oli naapurikylillä asiaa laulella:\n\n    \"Kampinkylä kun kaupunki,\n    on sielä yhyret urvukki,\n    ja on sielä kolome seppääki,\n    Teeri-Heikki ja Suutari.\"\n\nJa mettäkylä meni mettumaari-markkinoille monin kärryjonoin. Eikä\nturkulaasia tarvinnut tuoda takaisin. Vaasan torilla oli maakunnan\nmiehiä, rahamiehiä, joille kärryt kelpasivat, oli hurrejakin, jotka\ntulivat katsomaan ja mongersivat jotakin:\n\n\"Va kostare oopokärry?\"\n\nKyllä kärrymies ymmärsi, että ihmisen puhetta se taisi olla ja arvasi,\njotta hurri tiedusteli, paljonko kärryt maksavat. Osasi oikea kärrymies\nhyvin vastata:\n\n\"Huntra viiskymmentä markkaa... huntra tiuku markkaa...\"\n\nToisetkin kylät, aina Rehuperää myöten, rupesivat kärryjä rakentamaan.\nRiitakorven metsäperän parhaina ahersivat Riitaluoman Juha, Kaihlan\nIisakki, Tuomi-Hermanni ja Ristiläänen. Tuohisaaressa takoi ja nikkaroi\nvanha Sameli sekä Koskelasta tullut Santeriseppä, Viitalassa monet\nmiehet, Viitalan nikkarit ja Tuomiston maalarit, ja Friikooli oli\nhyvänä seppänä. Koskelan loukolla olivat fälttisepätkin kärryseppinä,\nRehuperällä häärittiin, ja viimein Kalajaasissakin ruvettiin\nkopertelemaan kärrynpuita, vaikka ennen oli värkätty vain maan ja\nmyllyn kanssa.\n\nToisaalla taas Luomaankylässä Väliluoman Juha, Siltalaasen poika,\naskarteli ajopelejä ja maalasi, ja Häjynluoman perillä Lakso-seppä,\nJoeli-sepän poika, kopisteli kärryjä rautoihin. Palomäen kylilläkin\naherrettiin, seppä kalkutteli siellä Alangossa, ja Honkalan Jaakkoo\npuristeli kärryjen puita -- Kisko-Samelin perikuntaa olivat.\n\nSatuit mettumaarin edellisviikoilla kulkemaan pitkin peräkyliä, jo\nhuomasit joutuneesi kärrymiesten valtakuntaan. Joka kylässä oli pajoja,\njoka pajassa paukutettiin, Kampinkylässä neljin, viisin, Ekyhtissä\nkaksin pajoin, Viitalassa kolmin, Koskelassa koko joukoin. Nokinen\npöksä puhalteli tuhansia poukkoja läpi katon, ja kolmet, neljät\nnokinaamat tuhersivat. Tuolla porattiin reikiä ja kieriteltiin kiskoja\nkiinni, taikka taottiin aisarautoja, tuolla tehtiin linijaareja, tuolla\nkourarautoja, tuolla taas ulkona luoman rannassa pantiin pyörärautoja\npäällen.\n\nPyörärautojen panossa vasta olikin koputusta ja kaputusta, tulta ja\ntulista kiirusta. Taottiin vasaroilla, pideltiin pihdeillä, ja\nvyöhaoilla kiskottiin -- valkea soihasi miesten kourissa ja kintuissa,\nja savu kierrähteli. Lopulta lyötiin vettä -- kihisi ja höyrysi kuin\nsaunankiuas.\n\nJossakin pajan edessä kärryt olivat sepän vasaralta jo valmiina\npyörillään, vain linjaaria piti vielä koetella. Sepät nousivat\nkärryille ja rytkyttivät vuoroin toista ja toista puolta, että kärryjen\npohja kopsahteli linjaareihin. Hyvät olivat, eivät katkenneet, eivätkä\nlievänneet. Luoman Mattikin, kova linjaarien koettelija siihen sattui,\nkaahaisi kärryille rytkyttämään, puri mälliä ja sanoi:\n\n\"Runnotahas vielä niitä!\"\n\nVasaran pauke kuuluu nikkarinkin työpaikasta, väliin taas visaisen\nkluvun kopse, taikka sahan pureminen -- kirveskin joskus veistää ja\npuukko kavertelee. Kiirus on, markkinoille pitää vielä nämäkin kärryt\njoutua, ensin sepän kouriin, sitten maalarin käsiin.\n\nJa taas visainen klupu kopsahtaa purahan päähän, saha puree ja höylä\nviheltää. Aika paukkukouria miehet ovatkin. Luoman Mikki lyö\nkärrynpyörät päivässä kokoon, Heikin Samppa kopsii kohta koko korin.\nMikki onkin oikein pyörämestari, eikä juuri muuta teekään, pyörän kun\nheittää menemään, toista jo kokottelee. Ja Sameli, pahannahkainen\nKorpi-Heskin poika, on tyytyväinen, kun saa täysin päivin purra puuta\nja puristaa, iskeä reikiä ja lyödä tappia, höylätä ja paukuttaa. Väliin\nvain pitää höylän väsyttämää kättä heilahduttaa suoraksi, ja taas käydä\nkiinni.\n\nMaalarissa taas heiluu suti, monta sutia, väliin kohta kiulullinen.\nVanha maalari ahertelee koko huonekuntansa kanssa. Ja kirkkaana\nkesäpäivänä on pieni pihamaa suurena työtupana -- kärryjä täynnä.\nNuoremmat, yhtä hyvin tyttäret kuin pojatkin, suttaavat pohjamaalla,\nisommat sutiavat toisikertahan, vetelevät jo raitojakin. Mutta vanha\nmaalari tarttuu lakeerisutihin ja vetäisee päällisiksi läikkyvän\npinnan, sivelee kultaprompsin särminortehen ja kärrynkapan\nkärsärautoohin. Ja kärryjen nenälautaan pitää painaa kultaisin\npuustavin: \"Juho Peräkamppi Kurikka\", tai \"Iisak Kahila Kurikka\",\ntaikka \"Matti Luoma Kurikka\", taikka jonkun muun kärrymiehen nimi. Se\non siinä näkyvällä paikalla komea ja niinkuin vakuutuksena, jotta\ntohtii poskimällin takaa puhaltaa ostajalle:\n\n\"Katto tuohon, jos epäälet! Siin' on nimi ja osootes, jotta saa kysyä\nperähän, jos mitä vikaa on. Ja saa tierustella hintoja elikkä tingata\nuusiaki... kyllä tuloo! Kurikasta min' oon niinkus näet tuostaki... ja\nkärryt on kurikkalaasia. Kyllä tieretähän, jotta ne kestää!\"\n\nKurikkalaasten nimellä kärryt jo kulkivat, turkulaasista ei enää\npuhuttu. Eivätkä ajopelit aivan entisenlaisia olleetkaan. Rautaisiin\nkehyksiin pingoitettu pyöreäkulmainen kangassärmi oli muuttunut\nkomeaksi neliskulmaiseksi etulaudaksi, joka pystynä, rautaisin orsin ja\npystykorvin kohosi nenälaudasta. Istuimien selkäkaaret olivat\nkohonneet, ja käyristyivät entistä komeammin. Ne oli tehty kuusen\nkarahkasta painamalla, eikä kuten ennen, juurikäyristä, joita\netsiskellen oli saatu laukkoa pitkin metsiä muorivainaan saroollen\nsaakka. Kaikkein suurin muutos oli tullut puikkoihin. Entiset hiukan\nkäyrähköt puupalikat oli vaihdettu rautaisiin. Pikkusormen paksuisesta\npyöreästä puikkoraurasta katkottuja kappaleita oli vasaroitu sopivan\nkäyriksi rautapuikoiksi -- ja työ kävi paljoa nopeammin kuin\npuupulikkain näperteleminen. Kaihlan Iikkoo lienee laittanut\nensimmäiset rautapuikot siinä 1888-1890:n vaiheilla.\n\nRautapuikkoisina kärryt olivat keveämmän näköiset -- olivatko\nkauniimmat, oli eri asia.\n\nKurikkalaisia olivat myös pussikärryt, pienet yksi-istuimiset\nkököttimet, joiden takaosan päällys oli tasaisena lautana -- lauta oli\nsaranoilla, niin että sen voi käännältää kolmannen henkilön istuimeksi.\nHyvät torpparit niillä ajaa nytkyttivät, saattoi talon paappakin mumman\nkanssa niillä mennä keikottaa. Saivat hyvän keikutuksen, sillä\npussikärryissä oli tavallisesti notkeat saksilinijaarit.\n\nJa mettumaari-markkinoille mentiin yhä suuremmin joukoin. Vaasan\ntorilla oli pitkät rivit kärryjä ja kärrymiehiä, oli pyörä pyörän\nvieressä, aisapari toisensa rinnalla, mies aina kärryryhmän takana.\nKaikki olivat \"kurikkalaasia\", vaikka olisivat olleet Emäkirkon\nRehuperältä. Suuri tori oli väkeä ja tavaraa täynnä. Mutta suuri ja\nväkevä maakunta oli Vaasan ympärillä, Etelä-Pohjanmaan viljavainioiden\nkansa ja rantaruotsalaiset. Oli joukossa kärryjen kysyjiä -- mutta\nkärryjä miltei enemmän, parhaana aikana joskus kolmetsadat, ylikin.\nKatseltiin niitä, kysyttiin ja ostettiin. Mutta entiset hyvät hinnat,\npuolitoistakin sataa markkaa kärryistä, olivat menneen ajan saaliita.\nSadalla jo myytiin oikeita pelejä, taisivat jotkut peräkylien\nkopellosnikkarit myydä hutkia joskus seitsemälläkymmenella. Sen\nmukaisia olivat tekeleetkin.\n\nMettumaari meni markkinoineen, mutta kesää kesti, ja kärryjä yhä\npuserrettiin. Saivat mestarit valmiiksi hevosensa perään neljät, viidet\najopelit, jo lähtivät kiertelemään ja kyselemään pitkin maakuntaa:\n\n\"Tierättäkö, kuka tääl' olis hyviä kurikkalaasia vailla? Nyt niitä sais\nkohtuhinnalla.\"\n\nLuoman Matti ajeli ahkerasti, Peräkampin Juha vielä ahkerammin,\nTuomi-Hermanni lähti usein junnaamaan, samoin Koskelan ukot. Oli\nsellaisiakin kärrymiehiä kuin Saarelan Teffaani, Kriikku-Aukusti, Pakan\nMatti, Koskelan Kärry-Salu, jotka eivät itse tehneet ei pyörän\nkoippuraa, antoivat vain nikkarien nakertaa, seppien takoa ja maalarien\ntuhrata, maksoivat ja lähtivät jälkipuolessaan vedättelemään\nkurikkalaasia pitkin maantietä. Pakan Matti rymysi Vaasan markkinoilla\njoskus kymmenien kärryjen kauppamiehenä, ja vanha Kärry-Salu rehasi\nmaita pitkin ja poikin kaiket kesät.\n\nKun hyvin sattui, tavattiin ostajia jo naapuripitäjistä ja saatiin heti\nrahamiehenä ajaa hyssytellä takaisin. Oltiin rikkahia, vaikka oltiin\nkotoisin larvakyliltä. Pitihän Karhuvuorenkin vierillä joskus olla\nrahanpuolta. Kukkaro kyllä sitten kovin kutistui, kun oli maksettava\nseppä ja maalari sekä porvarille raudat. [1890:n korvilla maksoi\nkärryjen raudoittaminen 24:--, raudat 22:--, kärryjen kori 15:--,\npyörät 9:--, maalauttaminen 7:--.] Monesti kumminkin tehtiin\nvaihroskauppaa ja korvattiin sekä seppä että maalari kärrynpuilla.\n\nToisinaan täytyi ukkojen ajella viikko, parikin, ennenkuin oli\nviimeiset myyty. Kärry-Salu junnaili joskus kuukauden. Kulkeennuttiin\nväliin Uuteenkaarlepyyhyn ja Kokkoolahan asti, Kannuksehenkin,\nVetelihin, Halsualle, Toholammille, Lestijärvelle ja Karstulahan sekä\ntoisaalle Kuurtanehelle, Alaurelle, Ättärihin, Keuruulle, Parkanohon,\nVirroolle, Karvialle ja Ikaalisihin, vielä Hongoonjoelle, Siikaasihin\nja Merikarvialle. Sitten taas toisin vuoroin mettäkylän miehen\nkärrynuti mennä nutkutteli ruotsalaisia rantamaita.\n\nPeräkylien kärrymiehet ajelivat sivuitse monen kirkon ja tapulin ja\nvaivaispojan sekä saivat nähdä muutakin maailmaa kuin kotorintaa,\nKampinkylää ja Ekyhtinloukkoa. Tuskin maailman keskipaikka olikaan\nPaavoolanmäellä. Monta kummaa saatiin nähdä ja kuulla, monenlaista oli\nmaailman puheenlaatu -- Ikaalisten ja Parkanon puolessa raavahat\nihmisetkin puhuivat paskakielellä kuin häjyt mukulat, jotta \"meilän ja\nteilän\". Ja monenlaisia oli kirkkoja, Teuvan kirkko kaikkein kummin. Se\noli rakennettu niin mukavasti, että se oli keskeltä halki, ja mitä\nenemmän väkeä puskeutui kirkkoon, sitä leveämmäksi repesi rako. Sitten\nse sitä mukaa kuin kirkko tyhjeni, painui kokoon. Närpöön kirkonmäellä\ntaas oli kirkkotalleja niin ylettömästi, että sekaisin menit, kun\nrupesit niitä laskemaan -- oli ainakin kolmesataa, Korpi-Heikki oli\nlaskenut.\n\nSuuren kumman toi Luoman Matti matkaltaan -- harmaan kanelin. Tuvan\nloukossa syrpyskopassa se pitkäkorvaisena kykötti ja mukristeli\npartaista noukkaansa. Koko kylä kävi sitä katsomassa, ja jotkut\nsanoivat:\n\n\"Ei tuo taira olla kun keskenkasuoonen kesäjänis.\"\n\nVietiin kärryjä vieläkin kauemmas kuin Kannukseen. Lehtisen Manu, joka\nmyös nikarteli kärryjen koreja, laittoi 1890-luvun alkupuolella pienen\nilmoituksen Oulun \"Kaikuun\", että kysykää hintoja ja tilatkaa.\nKysyttiin hintoja, kysyttiin kärryjen muotoa ja sitten tilattiin.\n\nKurikkalaasilla ajettiin pian Oulun seutujen teillä, ajettiin viimein\naina Tornion takana.\n\nKurikkalaasten kanssa rehattiin koko kesäkausi, ja tehtiin samalla\nmaatyötäkin, minkä sitä kenelläkin oli. Jotkut kävivät ajopeleineen\nvielä Kristiinan mikkelimarkkinoilla.\n\nMutta sitten talven tultua kärrymiehestä tuli rekimies.\n\nJo vanha Kisko-Sameli rakenteli lohonia, samoin Siltalan Juha\npoikineen. Lohna oli entisten isojenpalkehien isäntien ja\njouttikeisipaappojen talvinen ajoneuvo, vanhaa laija, komea reki, jonka\nkaarevien laitojen takaosa kohosi selkälaudan korkuiselle, ja viisto\nnenälauta päättyi anturakäyrien korkeaan noukkaan. Jouttikeisien\nvärimestarit olivat lohnankin maalanneet, raitoneet ja koristelleet\nkukilla ja kukoonkuvilla.\n\nEdesmenneet paapat ja isäpaapat ajelivat komeasti sekä kesällä että\ntalvella. Kukat ja kukoonkuvat vilkkuivat korjasti -- paapat ja mummat\nolivat mielissään.\n\nMutta sitten ruvettiin tekemään rekiä -- sanottiin kirkkoreeksi --,\njotka olivat vähän samanmallisia kuin lohnat, mutta laidat oli laitettu\nohuesta laudasta kairespuiren ja välipattahien varaan, ja nenälaudan\nkorokkeena oli käivärä särmi, särmin korvissa vaskiset knupit, Iisakki\nTassin valamat -- oli vielä siivet sivuilla. Isossa kirkkoreessä, jota\nvanhat vaarit nimittelivät myös lohnaksi, oli kutsinistuun ja vielä\nselkälaudan, perän, takana kapsäkinlauta. Pienen kirkkoreen perä oli\ntavallisesti pyöreäkulmainen, eikä reki kaivannut kutsinistuinta\nenempää kuin kapsäkinlautaakaan.\n\nJa kirkkoreestä tuli kärrymiesten kauppareki. Saatiin jo taas malli\noikein herraan rekehen. Siinä 1870-luvun puolivälissä tuli jokin suuri\nherra Harjun Jaakoon tupaan, pasteeraili lattialla niinkuin herrat\npruukaavat ja sanoi:\n\n\"Mine ole Östermyyra pruuki inspektor. Taitako sine teke minulle yks\nteme malli reki?\"\n\nJa herra piirteli plyijööspännällä kamarin seinäpaperiin reen kuvan.\nSiinä oli käivärä nenä ja käivärä perä, sivulaudatkin käivärät ja\npulleat, kutsinistuin nenän edessä, kapsäkinlaudan paikalla iso loota.\nJaakkoo katseli kuvaa, kipristeli silmiään ja sanoi:\n\n\"Noo -- koitanpahan yrittää.\"\n\nRekimies yritti, ja reki tuli, käiväränenäinen ja -peräinen niinkuin\noli kamarinseinään piirretty. Pruukin herra sai hyvän reen ja oli\ntyytyväinen, Jaakkoo sai hyvän reenmallin ja oli tyytyväinen.\n\nJaakkoo rupesi rakentelemaan käiväränenääsiä rekiä, ja ne hyvin\nkelpasivat markkinoilla, herrat niitä ostivat, toiset tilasivat,\nprouvaastit ja lääsmannit, Leeteniukset, Viliam Pettersonnit, Mietaan\nkatteenit ja muut, ynnä Emäkirkon ja oman kirkon isot isännät,\nValtio-Koivistokin. Sanottiin rekeä myös kasaanireeksi. Samaa\nkäivärämallia Jaakkoo teki pienen soukan ajoreen, pulukan, ja siihen\nmahtui vain yksi henki, mutta takana anturain kantapäillä oli\nrautakannattimien varassa lesta, jolla ajomies saattoi istua.\n\nPulkka oli parasten poikien mielireki. Sillä oli mukava lasketella\nfriijoomatkoilla, vaikka aina toiseen seurakuntaan, ja sitten itse\nlestalla istuen lennättää morsianta miniäkestihin taikka kirkkoon,\nvaikka hyppyynkin.\n\nMutta jos iso paappa olisi mummansa kanssa pulkalla ajaa köröttänyt\nkirkkoon, koko maantie olisi katsonut nauraen.\n\nKasaanirekiä ja pulkkia tekivät, kutka tekivät, Väliluoman Juha teki\nuseita, Luoman Mikki nikarteli muutamia, Kaihlan Iikkookin taisi tehdä.\nKäyrine peräpatsaineen ja nenäkäiväröineen ne eivät olleet joka miehen\nrakennettavia.\n\nMutta kirkkoreet melkein olivat, ja niitä kopsi kokoon joka\nkärrynikkari, -- vielä Teeri-Samppa ja Pikku-Mattikin -- kaikkein\nahkerimmin syystalvella, joulun edellä. Tuomaan markkinoille Vaasaan\npiti joutua joka miehen Rehuperää myöten. Kolme rekeä oli kuormassa,\njoskus vielä neljäs perässä juoksemassa. Vaasan torilla seisoa\nkärvisteltiin viluissaan rekien ääressä, kun ostajat kulkivat katsellen\nja kysellen. Kurrikin tuli ja tieteli:\n\n\"Va kostare lera?\"\n\nKolme, neljä kymppiä rekimies sai \"lerastaan\", ja kun yhdenkin oli\nmyynyt, jo teki mieli ryypätä viluunsa kupillinen varimakiaa. Torilta\nsitä sai paksulta hurriämmältä, lasillisen varia vettä, johon oli\nsekoitettu lusikallinen siirappia -- kymmenen penniä maksoi. Kannatti\nehtoolla mennä toisten rekimestarien kanssa olutpuorihin ottamaan lisää\nlämmikettä. Ja matkavakkaan piti vielä saada potollinen kaupunginmurua\nsekä mukuloille krinkulavyhti ja joitakuita hurrinsitimiä.\n\nMuutamat rekimiehet kävivät Vaasassa taas paavalin markkinoilla, monet\nvielä Kristiinassa kynttelimarkkinoilla. Rekiä oli, ostajiakin aina\nsattui, ja larvakylän mies tarvitsi rahaa.\n\nMutta kevättalvella, kun päivät rupesivat pitenemään, ainakin jo\nmarianpäivältä, ruvettiin käsittelemään kärryvärkkejä. Niitä oli\norsilla kuivamassa aisapuista alkaen. Oli kärrynpyörän kappaa ja\nkoippuraa, oli valmiiksi veistettyä ja pykälöityä kiekopuuta, oli myös\nlautaa ja istuimen k aarikäyrää.\n\nKesä oli tulossa, kylätiet kohta rupesivat humahtelemaan, kärryt\npääsivät pian taas liikkeelle.\n\nKorpi-Heikki liikkui jo aisapuita hoyläillen, Luoman Mikki paukutti\npyöriä kokoon, ja Joelin poikien pajassa tohisivat palkeet. Siellä oli\njo kärrynkori pukkien varassa kumollaan.\n\nKärrymestarien vuosi oli pyörähtänyt ympäri, ja kärrynpyörät lähtivät\ntaas pyörimään. Kärrymiehet, jos kutka, tiesivät:\n\n\"Ei makaavan kissin suuhun hiiri juokse.\"\n\n\n\n\nRurinvartahat, rukki ja sohlot\n\n\n    Niin pois kun poomillenki.\n\nMiehet tekivät, mitä tahtoivat, vaikka vittaköysiä, vaikka\nkäiväränenääsiä rekiä, repeteerikellojakin -- eivät olleet\ntaitamattomia.\n\nEivät olleet noloja naisetkaan. Samoja kurikkalaisia hekin, samoista\nnokisaunoista noukittuja, samat olivat perinnöt: näppärät sormet ja\ntäysijärkinen pää sekä loppumaton työninto. Sama, olivatko isojen\nrintapeltojen perillisiä taikka tummien peräkorpien tyttäriä.\n\nJa koto oli kaikkien kaikkein paras koulu.\n\nSilloin kuin pojanmölkähäiset, takkupäät maanperilliset, kavertelivat\npuuhevoosia ja päretrekiä, viipperöötä ja vesimyllyjä ja hiansuulla\nhoitelivat varsanjalkaansa, flikkamukulat asuulivat trasutyttyjen\nkanssa ja neuloa kruttasivat niille tanttuja. Hiukset vain haapsottivat\nsilmillä, ja niskassa heilui lampahansaparo, kun pieni tytär huulet\ntruutullaan hoiteli ja hyssytteli mokkelootansa, laittoi niitä\nnukkumaan ja taputteli niiden pyöreitä poskia. Siloiset trasunaamat,\njotka tuhruisina mollottivat peiton alta, olivat kovin tyytyväisen\nnäköisiä -- mitä he ajattelivatkaan, pikku mokkelopäät, pienet ystävät.\nTyytyväisenä haapsotukkakin otti taas \"neuleensa\".\n\nSiinä oli hyvä alku ja oikeat pohjat.\n\nHyvä oli jatkokin.\n\nKohta saivat pienet sormet pidellä kurinvartahia, juoksuttaa\nkurinlankaa vartaalta vartaalle ja katsoa, ettei lykky puronnu. Mokkelo\ntoki sai ensimmäiset tulokset, klumppuiset näperrykset, mutta kumminkin\nkaikkein mieluisimmat ja kauneimmat. Sitten jo piti itsellekin kutoa\nsukkaa ja rasaa, jopa lopulta, isona ihmisenä, oikein raitavartisia\nsukkia ja kuvarasoja. Niitä tuli ja niitä oli, oli sitten lutissa\ntaikka kamarissa koko orren komeana, sukkaa moniraitaa ja\nkaikenkirjavaa kuvarasaa. Kelpasi niitä näytellä kylätiellä ja\nkirkkotiellä. Kesällä kun larvakyliltä asteltiin kirkolle avojaloin,\nkannettiin raitavarsia sukkia käsivarrella -- korjat olivat,\nkantajaansa kiittelivät.\n\nKutimesta tuli tyttärien elämänikäinen tuttava, kudinvartahista sormien\nalituiset seuranpitäjät. Työhön mentäessä, työstä palattaessa sormet ja\nvartahat askartelivat, ja lanka lappautui verhan kaulukseen pistetystä\nkeräkoukusta. Silloinkin, kun miehet työmaalla hornasivat ruokalepoaan,\ntyttäret saattoivat istua kököttää jossakin kalvespaikassa ja\nkudinvartahat pitivät ainaista piirileikkiänsä.\n\nPitivät vielä muorivuosinakin. Vanhat käppyräiset sormet käyttelivät\nvartaita, kun mumma mennä köykytti naapuriin, käyttelivät yhtä\nahkerasti kylän muorin kahvia odoteltaessa. Joskus vain rautavarras\nlennähti poikkipuolin suuhun, kun kutoja peukalotuumalla mittaili\nkutimensa pituutta. Hyvä oli, kohta sai ruveta soukentamahan. Paapan\nhyviksi toki vanhan mumman sormet askartelivat, paapalle piti vielä\nainakin syylingit pistellä -- tiedä, koska tässä kuukahtaa.\n\nToinen elinkautinen työtoveri oli rukki. Kaiket talvipäivät se hyrräsi.\nMinkä pyörivät päivät, pyöri rukkikin, pyöri monesti öitä myöten. Rukin\nhyrinä, monenkin rukin, oli talven suurta tupavirttä. Hyrräsi rukkeja\nviisin, kuusin, toiset takan ääressä, toiset sivuseinällä ja\nperäpuolessa. Piirtoolassa oli joskus ison takan ympärillä seitsemän,\nkahdeksan pörinää -- kolmet, neljät tyttäret, pari piikaa, miniä ja\npäiväläinen --, ja koivuinen valkea loimotti takassa koko päivän.\n\nRohtimista alkoi joka tyttären pitkä kehruutaival. Jalkatassut tuskin\nulottuivat lavittalta polkuumelle, kun tytär jo sai ruveta rukkia\npyörittämään. Piikkinen kräkky ja rohdintukko oli kuin krätyinen äijä,\njota piti repiä parrasta, nyhtää ja venyttää ja laskettaa lankana\nrullalle -- ruma sarvipää paljastui äijän suuren pönsön alta. Vanha\npaappa katsoi naureskellen ja kysyi pieneltä kehrääjältä:\n\n    \"Tieräkkös, mikä s' oon,\n    kun on yks leipä ja kaks varrasta,\n    ja ämmä vetää äijää parrasta?\"\n\nKlumppuusta tuli lanka, ei kaikiste tahtonut mahtua nukkahaarukan\nnielusta, ja suu yritti aivan kuivaa, kun piti yhtä mittaa kastaa\nsormeansa. Mutta lankaa tuli, yhä parempaa tuli, kyllä vain kelpasi\nhurstin kuteeksi. Monta kräkkypartaa tyttö sai riepoittaa ja\nvuosikausia polkea vanhaa luohaavaa rukkiklosaa ennenkuin kelpasi\nkehräämään syrämmiä ja osasi kieritellä pellovaasluutaasen tortin\nympärille, niin että se kehrättäessä hyvästi juoksi.\n\nSydämien kehrääminen oli raavasten ihmisten työtä, eikä kaikkien\nraavastenkaan. Komea pellovaastortti oli kuin paksuihin karvaturkkeihin\nkääritty pikku tonttuäijä. Totisena se seisoa kökötti torttiväärän\nnoukassa ja hiljalleen pyörähteli, kun kehrääjätyttö riisui turkkia ja\nlasketti hienona säikeenä rullalle. Ei pyörähdellyt tortin tonttuäijä\nhalvan hurstin hyviksi. Hienot syränlangat, liinaaset, olivat parhaita\npaitalankoja sekä naisten kesäpukujen loimilankoja. Kaikkein\ntaitavimpien kehruumuorien hyppysistä lähti niin pienen pientä\npellovaaslankaa, että parikymmenpasmaisen vyhyrin saattoi vetäistä\nkultaringin lävitse.\n\nTalvikauden kun rukit hyrräsivät, jo kevätpuoleen tuvanorret notkuivat.\nOli sydänlankoja, oli myös hurstinlankoja.\n\nMutta oli tehty työtäkin. Salamoninpäivänä oli pellovaanen kylvetty ja\nkesällä pellavaasmaa peraattu, sitten syksyllä, kun kuitu oli ruvennut\nruskahtamaan, veretty, riivoottu, sidottu pijoohin ja saviprunnissa\nlijotettu, ynnä aidanselällä kuivattu, sitten saunassa kuivattu,\nloukutettu ja klihirattu, vielä häkilööty ja hariattu seka lopuksi\nkehrätty langooksi ja vyhyrin puis kieputettu vyhtiihin, laskettu\npasmoottaan ja sidottu pasmalangalla, neljäkolmatta pasmaa vyhtiin. Ja\ntappurat oli kannettu saunan taakse.\n\nKesäinen pellovaasmaa, emäntien ja mummien mielipelto, joka\npäiväpaisteessa sinisenä lainehtien oli saanut ylhäältä jumalanilmaa ja\ntaivaankastetta, alhaalta maan väkevyyttä, oli nostettu tuvanorsille\nodottamaan aikaansa.\n\nTuvanorsilla olivat ja odottivat kevään suurta pesua. Pellovaaslankoja\npiti vielä päiväkausi keittää poropadassa, pestä ja pyykitä avennalla\nsekä levittää viikkokaudeksi keväthangille. Hohtavilla lumikentillä\nmaan kasvattamat langat saivat taivaanvaltojen suurpesun: sadetta,\ntuulta ja päiväpaistetta. Jo erkani niistä sienteä mullanharmaa, ja\njäljelle jäi puhdas vaalea pellovaanen.\n\n\nOli työtä silloinkin, kun kehrättiin villoja ja karstattihin.\n\nIsossa talossa ja hyvässä torpassa oli paljon lampaita, ja villoja oli\n-- syksyllä saatuja loimivilloja, kevättalvella kerittyjä kuretvilloja\nsekä mettumaarin aikaisia kesäkuteeta, ynnä vielä mahatakkuja,\nreisivillojaki ja kakunlieminääsiä. Kaikkia tarvittiin, kun oli iso\nväki, paljon piti olla sukkaa, rasaa ja villavaatetta.\n\nPienimmät tyttäret ja piika rievut saivat kraaputella alussa\nmahatakkuja sekä nyppiä ja hossata, ja taas nyppiä hossooksia. Mutta\nraavahat karstasivat parasta villaa, mitä lampaat antoivat. Näppärästi\nkarstasivatkin ja pyöräyttelivät polviltaan komeita hahtuoota,\nköykäisiä kuin kessumiehen savupuhalluksia. Takan ympärillä lämpöisessä\nhe leveästi istua kököttivät, mutta mahatakkujen kraaputtajat saivat\nkuruilla syrjäpuolissa ja puristella karstapahasistaan kissanhäntiä.\n\nToiset taas kehräsivät. Nuorimmat töhersivät kurinlankaa, mutta vanhat\nrukin ja villan tuttavat hyrräsivät lujaa ja kierää lankaasen kuretta\ntaikka pientä kläningin kuretta, joka painoi vain viisi, kuusi luoria\nkymmenpasmainen vyhti. Siinä jo tarvittiin vanhaa taitomuoria, muoria,\njoka kerralla nykäisi hahtuan käsivarren mittaiseksi ja sitten hiljaa\nhyrräten juoksutti sen rukin rullaan. Silmät ummessa muori hyrräsi ja\nhyrisi, ei tarvinnut katsoa, kun vanhoissa hyppysissä oli hyvä tunto.\nKolmekin kymmenpasmaista vyhtiä hän päivän pitkään juoksutti rullalle.\nParhaissa taloissa oli oman väen apuna vielä vasituiset karstaajat ja\nkeheruuämmät, Perna-Alppeet, Hakkoo-Liisat, Jyvä-Iikoon Kreerat.\n\nOli pörinää ja karstojen kraaputusta. Ehtoolla kun miehet koteutuivat\nulkotöistään ehtatöihin, oli tupa täynnä työtä, jokahittella oma\naherruksensa.\n\nMutta väliin pysähtyi koko tupa kuuntelemaan, kun jollakin oli jotakin\nsukkelaa toimittamista. Piika-Liisa siinä kesken kaiken innostui\nnäyttämään, kuinka vanhapiika kehrää: nukkui ja kehrätä pöristi, ei\nkuullut, vaikka mitä olisi hänelle huudettu, yrisi vain itseksensä ja\npää kuuppaili. Mutta kun sanottiin: \"poikia tuloo!\" heti hyppäsi ylös\nhösyten:\n\n\"Mihinä-mihinä-mihinä?\"\n\nSe oli kaikista hauskaa. Toisetkin rupesivat kehräämään vanhaapiikaa,\njo viimein myös Jyvä-Iikoon Kreeta. Mutta kun trenki-Masa töksäytti:\n\"Jyvä-Iikkoo tuloo!\" akka huitaisi torniväärällä ja ärähti:\n\n\"Oos sinä, ryökäles!\"\n\nJa lankamyttyjä yhä karttui kattoon ja seinille, mitä enemmän kevät\nkului.\n\n\nPiti lankoja myös värjätä, painaa.\n\nEntiset emännät tulivat toimeen hyvillä perinnöillään, tuhersivat\nsamoin keinoin kuin kirkonmaassa makaavat mummat ja mummain mummat\nennen muinoin. Mettänroskat ja maantuotteet olivat parahia paineeta.\nVainiot, luhrat ja kankahat niitä kyllä antoivat, kun menit pyytämään.\n\nMuori meni, nylki koivunparkkia kaadin täyden, repi sianmarjan varpuja\nkainalollisen -- siinä oli harmaanpaineeta. Ei muuta kuin keittää\npadassa ja panna sekaan vähän kuparröökiä. Taikka kantoi muori kasan\nnevakanervia -- ne antoivat kuparroökin avulla samaa harmaata. Mutta\nkun mummu tarvitsi ruskianpaineeta, hän kynsi airantieroja taikka\nkiventieroja, kastoi langat ensin kuparröökivetehen, sitten\ntieravetehen -- hyvää tuli. Kestävää korjaa ruskeaa mumma sai\nnevakanervillakin, kun pani painetpatahan vähän kaalikiviä. Jos mumma\ntahtoi keltaasta, hän kävi repimässä koivunlehtiä, keitti niitä ja\nantoi hiukan kaalikiveäkin. Samalla lailla mumma sai hyvää keltaista\nmyös löökinleherillä.\n\nMutta mustaa ei muori mettänneuvoilla saanut, eikä tummanpruunia.\nSilloin piti mennä Äällingistä ostamaan iso truutullinen ruskeita\ntikkuja elikkä pruuninpaineeta, keittää niitä ja kastaa langat ensin\nkuparrööki- taikka kaalikivivedessä, sitten painetpadassa. Ja\nsammalveheriäästä sai Äällingin sarttelinpaineella. Mutta punaasta,\npuhumattakaan kippiänpunaasesta, eivät osanneet painaa muut kuin\nopinkäyneet färijärit, eivät liioin sinistäkään. Riitaluoman Hessa oli\nkyllä toimittanut Ekyhtin muorille, että pitäisi pissiä sankoohin ja\nantaa sen oikein muiota, niin jo tulisi korjaa sinisenpainetta ja niin\nlujaa, ettei vieryysi ei koskaan.\n\nKolmannet ahkerat työtoverit kurinvartahien ja rukin jälkeen olivat\nsoholot. Kerran ja toisenkin niiden piti päästä tupatöihin --\napumiehinä vielä puolarukki ja kerinleheret, etuväkenä loinpuut ynnä\nrullapenkki ja rivi kehiä.\n\nMarianpäivältä alkoi ankara kankahien kutominen.\n\nLoinpuut olivat jo pyörineet tuvanlattialla mennen-tullen, ja pitkä\nripa oli sitten joutunut sohloihin. Jo olivat akat saaneet ahertaa ja\nasetella. Kluvat ja kluvaanorret, niiret ja niittenpyörät, pelekit\nsinne, kaitehet tänne, solomuvarvat, polokuumet, harakat,\npolokuumiennuorat ja kaikki rekkulehet oli pitänyt ratustaa reisipuiren\nväliin lailliseen järjestykseen, niin että jokahinen hoiti virkansa,\nkun ruvettiin yhteistyöhön.\n\nJopa hyvin hoitikin, kun emännät ripaa poomillen väännettäessä olivat\nmuistaneet sanoa:\n\n    \"Niin pois kun poomillenki!\"\n\nOli helskettä, kun taitava tytär istui kangaslauralla täydessä\ntoimessaan. Jalat hyppelivät, polkuumet hyppelivät, vielä niidetkin\ntanssivat, sonninsarvinen harakka hypähteli ja kluvat keikkuivat\nedestakaisin tavoitellen kiinni työstävää, joka sukkelana suikkelehti\nsinne ja tänne hyppysistä hyppysiin. Tytär pelasi, sohlot soittelivat,\nkaikin hypeltiin. Iloinen helsket täytti tuvan, kun vanhat hyvät\ntuttavukset yhdessä ahkeroitsivat.\n\nJo taas, kun loimet olivat joutuneet kohta lopuilleen, kutoja sieppasi\npelkit polviensa väliin ja lähti hyvillään hyppimään ympäri kartanota.\nOli tärkeä asia -- kumman hän ensin sattui näkemään, miehen taikka\nnaisen, samaa sukupuolta hän vasta tuli saamaan ensimmäisen\nperillisensä.\n\nHurstia kyllä kutoi kuka hurstihelma hyvänsä. Sen kuin omilla\npolkimillaan poukutti sohlojen polkimia ja nakkeli syöstävää, sai\nvääntää karkeaa kangasta lukkarillen kymmenin kyynärin päivässä.\nSarvipäinen lukkari joutui umpikääröön heti ensi päivänä niinkuin\npitikin, ettei kutojan tarvinnut ruveta hänen yökumppanikseen. Kutoja\nsai vain naureskella:\n\n\"Eipä trenkänny mennä lukkarin vierehen maata.\"\n\nMuutaman päivän kun sohlot paukuttivat hurstiksi, jo tuli säkkikangasta\ntalon tarpeiksi, tuli myös koltinkuorta sekä miehille kesämekkoa ja\nhousuvaatetta, tuli lakanaaki, tuli vielä vaimoisille pairanhelemaa\nniin pitkälti kuin kivijalakapairat tarvitsivat. Hursti oli kovettua jo\nvanhojen muorien ja paappojen neliinvartista kangasta, kymmen-,\nnelijätoistapasmaasella kaitehella kudottua.\n\nEi varsin suuria vaatinut liinaasen liinan eikä aivinaasen kutominen --\nkaharenvartista ja neliinvartista kyllä pian opittiin nakkelemaan,\nvaikka nelijäkolmattapasmaasella, ja kudottiin, kuka kulloinkin\nennätti. Sydänlangoista kun pantiin sekä loimet että kuteet, taikka\nkuteet harijeesta tai häkilyksistä, tuli paitaa ja paidan miehustaa,\njoka kesti miltei ihmisen iän -- parani vain vanhuuttaan ja kirkastui.\n\nJa se oli oman pellon pellovaasta, kuljetettu kautta monen vaivan --\nsaviprunnin ja saunan, loukun ja klihdan, häkilän piikkitarhan ja rukin\nrullan.\n\nMutta siniraitaiset, sydänlangoista parkkumiksi kudotut parijanvaarut\nja tyynynvaarut sekä siniristiset tyynynliinat, sydänlangoista nekin,\njo tarvitsivat taitajaa, samoin kuin pummuliset, puolivillaaset ja\nvillaaset tanttu-, verha- ja kläninkikankahat, ynnä myös miesten kesä-\nja talviverhot puolivillaisista lankaasihin ja verkoihin asti.\n\nTyttäret, yhtä hyvin larvassa kuin rinnalla, olivat omia taitajiansa.\nHe polkivat puita ja nakkelivat syöstävää ja kiersivät lukkarille\nristiraitaasta, poikki- ja pitkinraitaasta, kuvaasta, flammuusta,\nklumppulangoostaki laitettua, neliniitistä, jo kuusi- ja\nkahareksaniitistäki. Ja mallitilikkuja lennätettiin ympäri kyliä, kun\nsaatiin sanoma:\n\n\"Sillä kuuluu olovan vähä komiaa kangasta... pitää mennä hakohon\nmallitilikkua.\"\n\nKelpasi tyttärien omissa kutomissaan mennä vaikka mettumaarina\nkirkonmäelle. Siellä kyllä nähtiin -- tekijä kantoi työtään, työ\nkiitteli tekijäänsä. Samoin myös hyvät emännät liikkuivat omissaan,\njopa mummatkin kuuputtivat kurttuisten käsiensä kutomissa\ntummanharmaissa. Eivätkä vain tyttäret, emännät ja mummat,\nKöyryselkäinen paappa asteli pyhät ja arjet käärittynä mummansa\nkäsialoihin, samoin isäntä perillisineen emännän aikaansaannoksissa --\nminkä emäntä vain oli ennättänyt istua kangaslaudalla. Ylkämieskin\ntotisena seisoa tönötti vihillä seka hyvillään hyppeli häitään\nvihkivaattehis, joihin morsian oli helskyttänyt kaikkein suurimman\ntaitonsa ja mielihyvänsä.\n\nTalon naisväen suurena virkana oli pitää kotoväki paapasta alkaen\npahaiseen kersaan oikeissa verhoissa, sekä riihirökäleissä että\nkirkonkemputtimissa. Muutamat ennättivät vielä itse klanstata\nkutomansa -- kastelivat kankaan nepsäksi ja kiersivät tiukasti\nklanstookoippurallen, vielä vavioolla suutittivat, ja pistivät\nlämpöiseen uuniin yöksi. Jotkut itse tamppasivat lankaasensa,\nvanutellen isossa pykäläpohjaisessa vesiruuhessa niin lujaksi, että\nkesti vuosikausia hierustaa ennenkuin persusta meni hiuki.\n\nOli naiskansalla työtä -- vaatteenpuoli oli alati huolena. Ja silti\npiti joutua vielä moneen muuhun asiaan -- kesät raataa ulkotöissä,\nsyksyllä kautioida riihellä, ja aina hoitaa karja sekä katsoa, että\nruoka oli pöydässä ajallansa. Heille jos keille sopi vanhojen sanoma:\n\n    \"Vie putua mennehnäs,\n    tuo puita tullehnas,\n    oo karjalla ollehnas!\"\n\nJa ehtoolla taas, kun miehet jo etehittien takana kiskoivat vällyjä\nkorviinsa, naisten piti hoidella hiilosta sekä huolehtia, että\ntakanpelli tuli kiinni.\n\nNukkuessaankin nuori emäntä sai yöllä monesti toisella kädellään\nkeikuttaa kehtoa, jossa pieni perillinen ketturoi.\n\nKaikkiin piti pystyä vaimosta syntyneen vaimoisen ihmisen -- vaikka\nsontalapion varteen, vaikka paukuttamaan kahdeksaniitistä ja\nkaikenraitaasta. Perintöveret vetivät ja velvoittivat -- ja eläminen.\n\nMutta jokivarren ja mettäluomien rantasaunojen savuisiin pimentoihin\noli piiloutunut paljon suurta taitoa. Löydettiin sieltä ja kannettiin\nkamarinpesän eteen koppakääröjä, joista sitten kasvoi moninaisia\nkangastaitureita -- kutoa paukuttivat kukin laillansa ja purkivat\nsohloista kuka mitäkin, kuka mitä tahansa.\n\nSäkkihurstia paiskotti kuka vain sohloihin päästettiin. Mutta kun\nPiika-Samppa pääsi kangaslaudalle, hän lasketti hurstia, jossa ei ollut\nei päätä eikä puota. Samppa pujotteli loimilangat niin merkillisesti,\nettä oli väliin kahdet suut, väliin vain yksi kita, polki ja kutoi, ja\ntuli valmista säkkiä, ettei muuta kuin leikata paloiksi ja pallistaa.\n\nPellovaattista aivinaasta ja lakanakangasta polki ja poukutti\ntavallinen ihminen, mutta suurempaa taitoa jo tarvittiin, kun piti\nkutoa rivanmurteesta hantuukikangasta. Pantiin loimet niisihin\nerestakaasin ja poljettiin niinkuin poljettiin, ja siitä tuli komeaa\nkoukkausta, Mutta jos vielä poljettiinkin edestakaisin, tuli vielä\nkomeampaa silimäästä. Ekyhtin mumma polkea hipsutti edestakaisin,\nnakkeli syöstävää ja kutoi paapan iloiksi oikein pienistä\nsydänlangoista sieviä silmäisiä nästyykejä.\n\nMutta vain harvan sohloista saatiin kaunista salaveetia.\nTiupäkki-Jaakkoo, Teuvalta tullut Syvänojan poika, oli niiden mestari\n-- kutoi ristisiä ja kaikenkuvaisia. Pieni mustanpuhuva teuvalainen oli\noikein kankuri, joka kutoi vaikka mitä, neuleettomia säkkejäkin ja\nkaikenmoisia konstikankaita, kutoi niin tivihiä kaulahittia, että kun\npani sellaisen päähänsä kirkkoon, niin ei kuullut mitään. Kankuri\nasusteli usein Lepolassa, Jyllilän myllytien varressa, paukutti lukitun\noven takana, ettei olisi oppia varastettu, ja sitten kulki säkki\nselässä töitään kaupitellen. Toisinaan Tiupäkki kyllä toi emännille\nmallitilkkujakin ja kievehti akkaväen joukossa puhua klipottaen joskus\nniin, että sivusta katseleva isäntä nousi ja nakkasi Kankuri-Kaupin\npihalle.\n\nPummulisia ohuita hintuja kaulahittia, jotka kesälämpöisellä olivat\nhippoisia pidettäviä, kutoi moni omiksi tarpeikseen, kun sattui sopiva\nkankaan loppu, ennenkuin tutkaimet tulivat käsiin. Mutta taitavat\nkaulahittien kankurit kutoivat niitä vaikka koko kirkkokunnalle,\nkoreita ristiraitaisia ja reunaraitaisia ja kaikenraitaisia, vanhoille\nihmisille tummantuntuisia, nuorille sitä korjempia. Ja rinta ja larva\nliikkui pää peitettynä kotoisilla kaulahittilla. Pitkät paksut,\nkolmelta palmikoorut piiskat riepsuivat kaksittainkin kaulahitten alta\n-- jo oli komea nähtävä.\n\nMutta selkäkaulahitten kutojat olivat melkein mestareita. Entinen\nPikkulan Alappee niitä kutoi, tummanharmaita suuria villahuiveja,\njoiden reunapuolissa olivat vaaleat raidat, taikka isot ristiraidat\najoivat yli koko vaatteen. Piti olla oikein vartavastiset leveät\nsohlot, joissa kaulahittia kaksinkin hengin kudottiin.\n\nSelkäkaulahinen oli tarpeellinen kappale. Talvella kun ajettiin\nkirkkoon taikka kylään, leveä huivi, kulmittain kaksin kerroin\nkäännettynä, oli lämpöisenä pään ja hartiain suojana. Reenperän ylitse\nnäkyi vain paapan ruskea samettiperäinen hilleri, pitkä tukka ja\nsiperiannahkainen kikkurakaulus sekä selkäkaulahitteen körtätty mumman\npää. Ja kylmässä kirkossa näit, kun katsoit ovensuusta, akkain puolella\nvain selkäkaulahittiin käärittyjä tummia hartiaköyryjä kumaraisine\npääknuppeineen vieri vierin penkki penkiltä saarnastuolin juurelle\nasti. Toisella puolella käytävää taas oli pitkät rivit pälsyjen\nkauluksia ja pitkätukkaisia päitä, vielä paljaita pääkukkuroita siellä\nja täällä.\n\nNäppärät naiset pystyivät vieläkin enempään. Hyvässä talossa tarvittiin\nmonia roitia, peitteitä, pahainen larvatorppa tarvitsi varojensa mukaan\nainakin muutaman, pienellä piikasellakin piti olla peite lutin\nsängyssä, toinen orrella. Sukkelat sormet ja nokkela pää niitä\nrakentelivat, toisen toistaan komeamman.\n\nPaksut, mahatakuista, reisivilloista ja karvalangoista kudotut ruskeat\nkarvaroirit, olivat vain rekiroiteja, hevosenloimia ja torpparien\nsängynpeirteitä. Mutta ristiraitaiset tapeetit ja lautaroirit jo olivat\nkauniita vaikka iutin sänkyyn, kelpasivat hyvin myös talontyttärien\nylähäkamariin. Pojatkin, kun asioillaan kulkivat, sellaisen heti\nmielihyvikseen huomasivat, vaikka vain taitamattomat rupesivat\nimehtelemään:\n\n\"Onpas siinä korija roiti!\"\n\nJa kun vielä fällyjen päällinen oli väsköötiä, valkoisiin loimiin\npunaisen- ja veheriäisenraitaiseksi ja -kuvaiseksi kudottua roitia,\nniin se vasta korja oli. Oli väsköoti korjaa muuallakin. Talon\nsänkyratikaan ei näyttänyt miltään, elleivät sen etehittet olleet\nväsköötiä. Pikkulan Alppee oli taitava tapeettien ja väsköötien kutoja,\nkutoi niitä aikoinaan myös ahkera Kallion Maija.\n\nMutta komea _täkänä_ oli niin konstillinen kudottava, ettei siihen moni\npystynyt. Siinä kun oli laureehinsa kahdenkertaiset, toisistaan\nirtaallaan olevat kudonnat kuin Piika-Sampan säkkihurstissa, niin\notappa siitä selvä. Kuvien laidoissa langat juoksivat ristiin, ja kuvat\nvaihtuivat eri puolille. Oli siinä kaikennäköistä koukeroa, puuta ja\nkukkapuskaa, komeaa ässänväärää, vielä pikkuisia kukkoja istumassa\nkukannoukalla. Täkänä oli tavallisesti mustapohjainen, kuvat punaiset\n-- toisen puolen pohja oli punainen, kuvat mustat.\n\nEipä juuri nähty täkänää piikatyttöjen lutissa, eikä pienten talojen\ntyttärien kamarissa.\n\nNukkaroitia kyllä nähtiin -- moni kutoi niitä itse, mutta Pikkulan\nAlppee oli mestari. Mustaa pohjaa Alppee paukutti pummulilangasta ja\naina väliin nosti lakkapunaasella villalangalla pieniä nukkia, käyttäen\napunaan hienoja rautavartaita. Ja Alppee asetteli nukat, niin että\nniistä tuli kaikenmoisia tähtiä, kuvia ja kiemuroita ja kukkaisia\npuunoksia. Hyvin kudottu nukkaroiti oli komea roiti. Piikatytön,\ntorpparin ja pikku talon sängyn peitteeksi se kyllä kelpasi, jopa usein\nisommankin paikan.\n\nMutta komea ryijy oli komiaan ja rikkahien komeuksia. Piikatytön silmiä\nhuikaisi sitä katsoakin. Ei pystynyt tekemään, ei ollut aikaakaan, ja\nviidenkymmenen markan vuosipalkka olisi uponnut yhteen ryijyyn, tuskin\nolisi riittänytkään.\n\nAinakin sata vuotta on Kurikan rintakylillä kudottu ryijyjä.\n\nRinta-Tassin Kaisa, Laulajan tytär, mainitaan ensimmäisenä taitajana.\nKun hän seitsemäntoista ikäisenä 1830-luvun lopulla tuli Tassiin\nemännäksi, hän jo osasi kutoa ryijyjä -- mustapohjaisia ne taisivat\nolla, keskellä punainen kukkapurkki puuta kasvattamassa ja ympärillä\nkaikenmoisia koukeroita. Jo Laulajassa ollessaan Kaisa oli kulkenut\ntöitään kaupitellen pitkin pappiloita ja muita isoja paikkoja, oli\nsattunut Emäkirkon pappilaankin ja saanut siellä Alceniuksen\nmampsälleiltä erinomaisia malleja. Kaikkein korjimmat ja kirkkahimmat\norjantappuran kukat, kissinkellot ja keltakukat ja kukkien lehdet\nniissä hehkuivat ja heloittivat. Kaisa rupesi niitä sovittelemaan\nryijyihinsä, nukitti toisiin lisää, toisia jätti nukittamatta, jopa\nnäperteli uusiakin kuvia, hänellä kun oli sellainen pää, että vain\n\n    \"Soholojen alta sieppas mallin.\"\n\nSai Kaisa toki sitten lisää muitakin malleja, kun kulki ryijyineen\njoskus Vaasaan ja Kristiinaan asti, käyden pappiloissa ja muissa\nhyvissä. Ja omien metsien ja vainioitten roskilla Kaisa painoi kaikki\nlangat, kunkin lajinsa mukaan -- painoi myös jo porvarien roskilla.\n\nSaatiin komeita ryijynmalteja vielä toisaaltakin. Maanmittari Erlingin\nrouva ja tyttäret Jalasjärvellä olivat oikein taitavia kutojia,\nAleksandra oikein mestari.\n\nSaapui kerran, taisi olla 1880:n vaiheilla, Erlingin entinen palvelija,\nKurikkaojan Kaisa, Oja-Kurikkaan kutomaan ryijyjä, ja matkassa oli\nAleksandran malleja. Jo tuli taloon kova touhu -- ryijynloimet\nsohloihin ja tyttäret auttamaan mestaria. Sanna, Soffiija, Lissu ja\nAlpertiina saivat kukin oman ryijyn, saivat vielä enemmänkin -- suuren\nopin, Oja-Kurikka rupesi välitöikseen kutomaan ryijyjä, eikä enää\ntarvinnut mestaria.\n\nSamoilla vanhoilla pohjilla ollaan vieläkin -- Rinta-Tassin ja\nOja-Kurikan. Paloluoman Maija on vanhan Kaisa-muorin tyttärentytär,\noppitytär, sekä taitojen perillinen, ja istuu alituisesti leveissä\nsohloissa korjat kuvat silmien edessä. Samoilla opeilla askartelee\nRyijy-Amaliija, Oja-Kurikan tytärparvi pysyy kotiperinnöissään, joutaen\nvain lepohetkinään ryijylankoja näpertelemään. Samoja Oja-Kurikan\ntyttäriä, samoja taitureita, mutta vanhaa polvea, on Rinta-Tassin\nAlapertiina, komea mumma, hehkuvien ruusutarhojen istuttaja.\n\nIsoisten talojen tyttärillä piti olla iso ja komea sänkyryijy, joka\nsitten tyttären häissä levitettiin lattialle vihkimälavittan alle.\nSiinä kirkkailla kukkapohjilla kuunneltiin papin lukuja, pantiin\nkultaringit pyhille paikoilleen ja sanottiin lujat sanat. Oikein\nhyvällä tyttärellä saattoi olla toinenkin, sänkyryijyä pienempi\nrekiryijy, samanlainen korjin kukkasin ja kiemuroin koristeltu.\n\nKamarin korjana oli rekiryijy, mutta tarvittiin sitä toki muuhunkin --\nnimensä mukaan. Talvella kun talon haltijaväki ajoi kirkkoon taikka\nhyviin vieraisiin, ryijy oli vällyjen peitteenä, niin että se hyvin\nuloosti. Selän takana oli nukkaroiti, jonka tupsuinen reuna riippui\nreenperän sarjalla, ja alla heinien peittona oli raitainen karvaroiti.\n\nTämä oli isojen rintalaisten menoa.\n\nMutta häjylle talolle ja larvakylälle kyllä kelpasi, kun oli sylissä\nfällyroukkoisten peittona punakuvainen nukkaroiti ja alla kulunut\nkarvaroiti.\n\nOlisi melkein ollut liikaa, jos mettäkyläänen olisi levittänyt\nreenperälle jotakin korjaa. Ainakin Onton Matti olisi pian tullut\nhuutamaan perään:\n\n\"Mies, mies -- roitis putuaa!\"\n\nVarsin hyvin sopivat komeat kirkkaat kukkaryijyt ja kiemurakuvaiset\ntäkänät rikkaaseen rinnan taloon. Ne olivat kamarin kaunistoksina, kun\ntaas ison tuvan parhaina olivat ylpeät sänkyrarit väskööti-etehittineen\nnurkkapuolissa, peräseinällä leveä kiemurakylkinen karmikaappi ja\nkruunupäinen pullokylkinen kellokaappi, vielä oviloukossa tavaton\ntakkamuuri, jonka piisinotta koukertui komeana kaarena.\n\nJa korkean katon alla poikittain oli valtava jumihirsi, alempana paksut\nvuoluhirret täysine leipävartaineen.\n\nJa leveällä lattialla liikkui pystypäinen emäntä.\n\n\n\n\nPorvaria\n\n\n    Maa se on, joka elättää,\n    mutta kauppa rikastuttaa.\n\nKärrymiehet kiertelivät ympäri maakuntaa ja toivat markkoja\nlarvakyliinsä -- hyvin tarvitsivat.\n\nRintalaisetkin rehasivat -- rahan perässä hekin ajelivat, moni mies.\n\nVanhan-Kakkorin Iikkoo jo oli aikamoinen rehari. Hän osteli lintuja,\nitsekin ammuskeli, ja vei niitä aina Helsinkiin asti, toisin vuoroin\ntaas leivotti läpileipiä ja kuivasi tuvan katon täysin, täytti suuren\nkuorman ja ajaa nutkutteli Helsinkiin. Rahamiehenä nutkutteli takaisin.\n\nMutta entinen Väkevä-Tuisku, Loukajan äijä, joka oli Vanhaa-Kakkoria\nvanhempia miehiä, lasketteli ohrakuormalla Pietariin asti, vaihtoi\nohransa lankakuormaan ja lähti ajelemaan kotia päin -- monet kerrat\nkävi Pietarissa. Mutta sattui muutamasti, kun Tuisku ei ollut hankkinut\nlupaa vaihtokauppaansa, että hän joutui kiinni ja olisi menettänyt\nhenki riepunsa, ellei muudan herra olisi puhunut hänen puolestaan.\nHenkensä hintaa Väkevä-äijä sai sitten maksaa ryssälle monta vuotta.\nViimein kumminkin Tuisku hoksasi ilmoittaa, että hän on jo kuollut, ja\nnäin pääsi liioista henkirahoistaan.\n\nSamoihin aikoihin teki Pietarin matkoja Mäki-Tassin Iisakki, oikein\njymy ukko. Rahakukkaroineen Iisakki meni, tavarakuormalla tulla rymisti\ntakaisin -- tuli kerran melkein rahakuormalla. Mutta kovalle oli\nsilloin ukko otettu -- sitä vaille, ettei joutunut elävältä\npaistetuksi.\n\nIisakki sattui Pietarin kaduilla vastaksuttain kovin ystävällisen\nherran kanssa. \"Trastuit -- kappusivai?\" herra sanoi, rupesi\npuhuttelemaan ja näyttämään kaupunkia, jotta tuolla on keisarin taloo\nja tuolla on keisarin kirkko, tuolla se ja se. Viimein vieras tarttui\nIisakin käsikynkkähän ja sanoi:\n\n\"Lähäretähänpäs kattohon synäkookkaa, johona rukoollahan! Se komia on,\nja s' oon justihin tuos.\"\n\nTassi lähti, tallusteli edellä huoneeseen. Herra paiskasi oven kiinni\nja väänsi lukkoon -- ukko jäi sisään. Vaikka olikin synäkookassa, ei\nTassilla ollut aikaa ruveta rukoilemaan, sillä huoneen peräseinä\npohotti aivan valkeankarvaisena, niin että Iisakki oli läkähtyä.\nSuurilla nyrkeillään hän paukutti ovea ja potki ja karjui:\n\n\"Ovi auki, perkeles vie -- ja pian!\"\n\nSeinällä oli rautapuntari. Tassi sieppasi sen ja väänsi rautaisen oven\nraolleen, että tuli vähän vilpoisempaa ilmaa. Iisakki vetäisi sitä\nrintaluihinsa ja rupesi katselemaan ympärilleen: loukossa oli suuri\nrahaläjä. Tassi heti tukki kaikki taskunsa täyteen, pisteli vielä\nsaappaitten varsiinkin, otti rautapuntarin ja rupesi odottelemaan. Jo\ntuli synäkookan päämies katsomaan paistiansa. Kurikkalainen komahutti\npuntarilla päähän ja lähti nopeanlaisesti harppomaan.\n\nSuurena rahamiehenä Iisakki ajaa rohisti Mäki-Tassin kartanolle, kuorma\nvielä kukkuroillaan kaikenlaista Pietarin tavaraa. Jo kelpasi Tassin\nemäntienkin elää. Silkeissä kahisten he astuskelivat, rusinoita\npistelivät tynnyreistä suuhunsa, toisin vuoroin napsivat mötyksiä ja\nkivisydämiä, sitten taas, kun niihin kyllääntyivät, natustelivat\nprenikoita.\n\nPietarissa ajeli monet kerrat myös Iisakki Kurikka, Mäki-Tassin Iisakin\npoika. Rahakukkaroineen hänkin meni ja toi palatessaan monenmoista\nPietarin tavaraa, mahorkkia ja ryssänlehtiä sekä tökötiltä haisevaa\nhalpaa ryssännahkaa ja mänttinahkaisia ruomia, toi kaffeetakin ja\nsokuria, toi lankoja ynnä kaikenlaista kangastavaraa.\n\nToimellinen Iisakki-pari, Kurikan ja Mäki-Tassin isännät, olivat jo\nkuin porvareita, jotka hankkivat ja myivät yhtä ja toista tarpeellista\ntavaraa. Oikea porvari sitten tuli Kurikkaan, kun Iisakki Kurikka\nlaittoi kauppapuorin ovineen ja tavaroineen. Tuli sitten myös Tassiin.\n\nMutta jo ennen Iisakkia, siinä 1860-luvun alussa, oli ruvennut\nporvariksi Kallee Leetenius, pappilan poika, ja laittanut kirkon\ntienoille kaupan. Siellä, vanhaa Kylmää-Jyrää vastapäätä, Sikasaaren\nlaidassa, maantien vieressä oli Kalleen kauppapuoti, ja\n\n    \"Kauppa käyy kun siimaa.\"\n\nMutta kohta tuli, 1866, Kankahankylähän Äällingin Villee ja rupesi\nkauppamieheksi. Ihmiset mennä köyssyttivät Kalleen sivuitse Villeen\npuorihin, ja Kalleen puori rupesi jäämään tyhjäksi. Levulan Iisukin\njuosta hyssytteli äideen asialle Äällinkiin päin, kun Kallee sattui\nolemaan kauppansa portailla ja kysyi:\n\n\"Mihinkäs Iisu on menos?\"\n\n\"Porvarihin!\" poika vastasi ja lähti neliittelemään.\n\n\"On mullakin myirä!\" Kallee huusi perään, mutta Iisu vain paransi\nvauhtiansa.\n\nOli Iisu ennenkin hyssytellyt Kankahankylassä ja hyvin osasi Villeen\npuorihin. Siellä oli tien vieressä punainen matala rakennus --\nklasioves helähti kulu, kun oven työnsi auki. Iisu oikein säikähti ja\nkatseli ympärilleen:\n\n\"Kuka täälä kuluus ajeloo?\"\n\nOvi soitteli, ja porvari tuli hoitelemaan pojan asioita, punnitsi\nvittiskoolis kahvia ja sokuria viisi naulaa tasan, antoi muutakin, mitä\nostaja halusi. Kaikkia oli, mistähän oli saatukin niin paljon kraamaa.\nSeinät olivat täynnä, katot täynnä, vielä lattiallakin kaikenlaista.\nOli lankapunttia, kangaspakkoja, kaulahittia, kahvikuppia,\nmaittilaknekkoja, sokuriastioita, oli tupakkia mitä vain: parikuntaa,\nprofeetaria, piknellapötkiä ja lanskarullia. Katossa kiikkui karstoja,\nkahvimyllyjä, hevoosensukia, ja lattialla oli sillitynnyri,\nsilakkaneliikka ja suuria köysirullia, oviseinällä mänttinahkaasia\nruomia ja kriimunvarsia. Laatikoissa oli ainakin sokuria ja kahvia,\nkryyniä, nisujauhoja, mahorkkia, ryssänlehtiä, nuuskua.\n\nJo piti olla vaikka mitä. Kuka muisti kaikkien hinnatkaan?\n\nKyllä Äällinki muisti ja tiesi, mitä missäkin oli, mittaili ja\npunnitsi, mitä kukin kysyi ja teki truitttuja -- vain paperin pyörähdys\nhyppysissä ja pieni näpräys, jo tuli luja truuttu. Ja lootahan porvari\nnakkeli, mitä sai rahoja, helähteli vain. Kyllä siellä taisi olla\npaljon rahaa.\n\nVillee-porvari oli mukava mies. Koko ajan hän puheli ostajille, laski\nleikkiä ja naurahteli, eikä pitänyt kiirusta. Muisti hän hyvin, että\nemännille ei tahtonut kelvata sokuritopin pehmoinen pohjapuoli, mutta\npiti olla kovaa noukkaa. Kyllä Villee tiesi akkojen mielen: topin pohja\nsuli suussa heti tyhyjäkatohon, mutta noukka oli näkyysää. Sitä kun oli\nvaikka pieni kipenö kielellä, saattoi juoda koko kupillisen, jos kaatoi\nvadille ja puhalteli. Poikasille porvari antoi kaupan päällisiksi ison\nlakrissan palan ja sanoi:\n\n\"Panes tuosta suuhus lanskaa... se sitten on makoosta. Lanskaa munki\nsuuhnani on.\"\n\nPiknellaa porvari kyllä itse puri, vaikka se tahtoi korvennella\nrintoja. Mutta lanska, vaikka olikin makoista, kovin syljetti.\n\nKun Villee pääsi varsin vauhtiin, ei Kalleen kauppa enää oikein\nkannattanut. Leetenius lopetti porvaroimisensa ja rupesi asumaan maata.\nYritti Sikasaaren rannalla sitten jokin Paklunti, joka piti\nolutkauppaakin -- pois pakeni, yritti taas, mikähän oli, Kilisiä -- ei\nmenestynyt. Ukko hoiteli vähän aikaa Ei-oo-puoria, jo heitti ja lähti\nkävelemään.\n\nMutta Aällinki sai kävellä vain puorissaan tiskin takana, hoidella\nvittiskoolia ja tehdä truuttuja.\n\nAina vähän päästä ovikulu helähteli. Ostajia oli puori joskus täynnä.\n\nJa kraamaa oli yhä enemmän, kaikki paikat täynnä, vielä makasiinissa\nsuolaa ja rautaa. Oli emännille kaikenlaisia paineita sekä lankarullia\nja monenvärisiä lankoja turkinpunaisista oljaanisiin ja krekliinisiin\nasti. Isäntämiehille oli sikaareita sekä hyvää kasakkaa, nuorille\nmiehille Väinämöösen punaisia paperossipuntteja. Oli myös jo lamppuja,\nhuulilamppuja sekä klasilamppuja, vielä kattolamppujaki, oli myös\nlamppuöljyä. [Vainämöis-paperossi ilmestyi kauppoihin 1880-luvun\npuolivälissä, kattolamppu 1880:n vaiheilla.] Kylänmiehet sanoivat:\n\n    \"Porvaris on kyllä,\n    ja myirähän rahan tarpehes.\"\n\nTiesivät vielä asiankin:\n\n    \"Kauppaa teherähän ja voitooll' eletähän.\"\n\nRupesi klasiovi helähtelemään muuallakin. Yli-Reinikan kartanolla jo\n1880-luvun alkupuolella, kun Matti muuttui porvariksi, kohta Tassin\nmäelläkin soittui Israelin ovikello, ja Koivistosta oli kauan kuulunut\nkulun ääni. Äällingin aikoina oli siellä jokin Teeni yritellyt, sitten\ntaas Forssanteri, mutta ei Isookylä oikein voitoilla elättänyt -- pois\nolivat paenneet. Viimein Levulan Iisakki, joka pikku Iisuna oli\nlaukkonut Villeen puorissa, laittoi 1887 kaupan Levulan kujan suuhun.\n\nSaatiin vähitellen porvari joka kylään -- Salamoni Kruunaa, Laulajan\nElliä, Paloluoman porvaria, Lohen porvaria, Kreinin porvaria, Pakan\nMattia, Loukajan Mattia... Kyllä miestä riitti, ja jokahinen sanoi:\n\n\"Kyllä minä pirän huolen, jotta mun puorihnani on kraamaa.\"\n\nOlikin siinä pitämistä -- jokahinen kysyi jotakin, kuka mitäkin.\nIlmankin oli ennen kyllä eletty, mutta kun porvarin puorissa nähtiin,\njo tarvittiin sitä ja sitäkin -- mänttinahkaisista ruomista ja\nkattolampuista syränalustan knappeihin asti. Ja mettäkylien\nkärrymestarit vielä tarvitsivat omat tavaransa -- reki- ja kärryrautoja\nkokonaisin kuormin, kaupungista niitä oli ennen vedätelty. Mutta nyt\nporvari toi Vaasasta ja Kristiinasta vaikka mitä. Kymmenelläkin\nhevosella yht'aikaa tuotiin Levun Iisakille tavaraa suoraan Vaasasta.\n\nJa sitten taas vietiin.\n\nPorvarit ostivat pitkin syksyä viljaa, enimmin kauroja, paljon myös\nrukihia, monet ostivat suuret makasiinit täyteen. Oli rinnan paapoilla\nviljaa, kytökauraa ja rintapeltojen rukihia, oli torppareillakin vähän,\nja torppien hyvät eukot, Pussi-Sussoot -- jotkut talojenkin muorit --\njoskus pussittivat kaatinsa piiloissa pikku mosselon pienestä\nruislaaristaan ja vaihtoivat sillä naulan tasan -- porvari hyvin tiesi,\nmitä piti punnita. Toivat monet emännät myös voita ja kantoivat\nkananmunia, omaa tavaraansa. Kahvia ja sokuria kaipasi sydän.\n\nKevättalvella, kun kaupungin isot porvarit rupesivat varustelemaan\nviljan laivausta ulkomaille, maakunnan porvarit alkoivat raahata\nkaurojansa ja rukihiansa kaupunkiin. Hevosia kysyttiin, torpan ukot\nlähtivät ajamaan, jopa rinnan isännätkin, jotkut parhaat paapat, joilla\noli vielä aitan laareissa myytävää, lähtivät viemään omia viljojaan\nporvarin laskuun, ja saivat vetopalkan omiksi hyvikseen sekä viljastaan\nparemman hinnan kuin syksyllä.\n\nJa maakunnan vilja vaelsi joskus pitkinä kuormajonoina kohti\nmerenrantaa.\n\nKaikki saivat rahaa -- kaupungin isolla äijällä oli sitä kyllä.\nPorvarit saivat paljon, rinnan isännät aika lailla, saivat vähän\ntorpparitkin. Neljä, viisi markkaa porvari maksoi neljän-,\nviidenkymmenen leiviskän kuormasta.\n\nOli vielä muitakin porvareita -- ainakin sanottiin porvareiksi.\n\nEi kumminkaan pientä Lylly-Salu riepua, joka kulki knappikaupalla, ei\nkontti-äijää, eikä häkilöitä kaupittelevaa Kalan Hottipuota, ei\nmyöskään Pikiöljy-Mattia, joka kierteli kyliä, myi pikiöljyä ja haisi\npikiöljyltä, eikä liioin pikkuista Kuupano-Kaappiakaan, vaikka hänellä\noli kaikenlaista kaupusta. Kauppi kun tuli tupaan, heti lähti suusta\nnauhana ja pian pussistakin purkautui:\n\n\"Olis myirä... eikö tarvita äimiä, neuloja, knuppia, knappia, Tanskan\nkuninkahan rintatroppia, eserssiä, tunssia, univiinaa, lepotroppia,\ninspiritystä, hokmannia, täinsalavua, pirunpaskaa, aniksia, fänkkoolia,\nkanfäärttiä, teherassinistä ja plehtevänpunaasta ja vielä oikeeta\nonnenlehtiä?\"\n\nToisinaan sentään sanottiin toki näitäkin porvareiksi, ainakin jos ei\ntiedetty nimeä -- oli knappiporvari, oli pikiöljyporvarikin.\n\nNäinpä lapualainen, joka kelkalla veteli kintröökipönttöjä, usein\nhevosella ja heinäkrinnilläkin kuljetteli, jo oli kintröökiporvari,\nsamoin isoojokinen, joka ajeli reki täynnä puuvateja, vulipunkkeja,\nleilejä, vakkoja, oli fatiporvari, jopa jurvalaanen, joka kulkea\njunnaili klasikuormineen, oli klasiporvari -- klasinruutuja,\nklasiastioota oli kuormassa, mukuloille vielä ymmyriääsiä\nklasimölleröötä.\n\nJa Kauppa-Jussi, joka asusteli Viitalankylän Pahkalassa ja kuljeskeli\nsuuri mosselo hartioilla kaupaten vaatetta ja kaikenmoista pientä\ntavaraa, oli Pahka-porvari. Sama sille! Jussi oli suruton poika, asteli\npitkin kyläteitä, lauleli vain ja vihelteli -- ja pian oli tyhjänä\nJussin pussi. Mutta kohta se taas oli täynnä ja edessä uusi taivallus\nja viheltely. Viimein Jussi hääri isona Kauppa-Jussina, Ketomäen\nporvarina, Harjanmäellä.\n\nJo oli mainittava porvari Paskoon äijäkin, Paskoon porvari, joka\nKoputes-Sussoon kanssa ajeli valkoisella hevosella kautta kylien ja oli\nkoko Kurikan tuttu, Kauhajoenkin ja Emäkirkon. Joku häjynelkinen\nsaattoi kyllä sanoa:\n\n\"Paskoon porvari, pahahenki, tuola taas tuloo.\"\n\nKyllä tiedettiin, kuka oli kulkemassa, kun nähtiin valkoinen juhta\naisoissa, harmaa pälsyäijä reen noukalla ajomiehenä, toppitakkeihin ja\nselkäkaulahitteihin körtätty Sussoo takana heinäsäkillä kököttämässä.\nJa näin porvarit mennä junnasivat pitkin rintaa ja larvaa ja aina\nasumusten kohdalla pidättivät hevosen ja köpöttelivät kysymässä. Hyvin\ntiedettiin, että valkoisen hevosen vetämässä Paskoon porvarin\nkauppapuodissa oli muutakin kuin Koputes-Sussoo.\n\nKävi porvari kaivelemaan kuormaansa, ja sieltä nousi kaikenlaista\nkruukmaakarin tavaraa: kivivatia ja kruukkua, sekä yksi- että\nkaksikorvaista, kuppia ja kippoa, jopa vielä viheltävää kivikukkoa.\nRupesi Koputeskin kopeloimaan -- heinistä löytyi vaikka mitä. Sait\nSussoolta hyvää hieromavoiretta, sait monenmoisia linijamänttiä ja\natteekin troppia lusikallisittain, sekä pikiölijyä ja tärpättiä\npotollisittain, sait myös punaasenpainetta, ja se oli niin tyyristä,\nettä Sussoo mittaili sitä pienellä finkerporilla, jonka varsi oli\nkierretty vaskilangasta. Mutta kun Susanna oikein pengasteli ja\nkallasi, nousi heinistä komeita krinkulakranssia, nousi prenikootaki.\n\nSilloin loppui kivikukkojen kiljuminen, ja mukulat rupesivat\nkirrastamaan krinkuloota ja prenikoota.\n\nRahalla niitä sai ja kaikkia muutakin, mitä kuormassa oli. Sai myös\nvaihtaa luntuulla sekä viljalla. Kivivadin täyden kun annoit rukihia\nporvarin pussiin, sait saman vadin nostaa karmisi orteen nojaamaan.\n\nJäi karmiin kirkaspohjaisia kivivateja  -- tarpeellisia olivat ja\nkauniita karmissa --, jäi tupaan hieromavoiteen ja pikiöljyn hajua, kun\nvalkoosen hevoosen kauppapuori lähti taas vaeltamaan.\n\nPorvari istui reen noukalla, ja Koputes-Sussoon körtätty pää piippaili\nlautakoijasta.\n\nTenavat syödä pavensivat prenikoita ja murkentelivat krinkulakranssia.\nJa väliin kuului sieltä ja täältä kuin lähtösoittona kivikukoon\nkiljuminen.\n\nKoko kylä kuuli, että Paskoon porvari oli liikkeellä.\n\n\n\n\nSyömäjuurta, pyllyvelliä ja muuta väkevää\n\n\n    Niin muori ruokkii,\n    kun faari kuokkii.\n    Niin faari kuokkii,\n    kun muori ruokkii.\n\nNurrulaitainen juuripytty, joka tuvan peräpuolessa toisinaan\npäiväkaudet elävänä kuohui, muikosi ja mossahteli, oli rukihisen\nläpileivän, muikean juurileivän lähtöpaikka. Ja läpileivästä lahti\npellonraatajan parahin väki. Murea leipä, tuvan katossa kuivattu, aitan\nlaarissa talletettu, oli aterian aikana keskellä ruokapöytää leipäkoris\nkorkeana kasana.\n\nSiinä oli -- ota ja murra, minkä tarvitset! Mutta muista, että leipä on\nsiunaten siemennettyä jumalanviljaa ja sen mukaan sitä hoitele.\n\nSynnin teit, jos et korjannut lattiaan pudonnutta leivän palasta, vielä\nsuuremman, jos palankin paiskasit hukkaan. Leipä oli yhtä kallista, oli\nse saatu rintapeltojen rotevasta laihosta taikka larvarämäkkäin\nruturukihista. Yhtä hyvin olivat ihmisen eloksi annetut. Rikkainkin\nrinnan paappa tiesi:\n\n    \"Ei niin hyvää vuotta koskaa tule,\n    jott' ei leipä kelepaa.\"\n\nKelpasikin se terveelle ja nälkäiselle työnpuskijalle. Neljänneksen\nnäperteli kuka vain, ruokamies, moni murkensi muun syötävän mukana ison\npuoliskon, oikein aikamies saattoi ahtaa joka syömäkerralla kokonaisen\nleivän. Syvänojankylän Isoo-Vihtori rouhi vuorokaudessa joskus\nneljä, viisi leipää -- mutta kaivoikin sitten kydönojaa kahdelle\nurakkamiehelle.\n\nAlussa, vasta leivottuna ja tuvan leipävartahis kuivattuna, leipä oli\nmelkein liika muikeaa, mutta kun se oli muutaman viikon, kuukauden,\nasustanut lauhkeassa aitanlaarissa, silloin se vasta oli oikeassa\nmaussaan. Aamulla kun lähdettiin savenajoon, värkkärit ja trengit\njoskus pistivät leivänpuoliskan poveensa, jotta saivat savityössä\nhaukkoa sitä välipalakseen. Sama, vaikka olisi ollut kovaakin, kovat\nolivat myös leuat. Sanottiin, sanomattakin tiedettiin:\n\n    \"Kyllä hyvästä kovasta\n    aina elonsa saa.\"\n\nTäytyikin saada. Miehen kourissa piti kovimmankin leivän murtua.\nRupesit sitä poukuttamaan lavittankarmiin, sait kuulla:\n\n    \"Et saa viel\" ottaa akkaa,\n    kosk' et saa leipää murretuksi.\"\n\nOikea leipä oli sairaankin parasta. Ainakin jotkut vanhat olivat\nnähneet:\n\n    \"Ei kipiä mies syö kun leivän reisulla,\n    jopa jos pienen palan päällen.\"\n\nMutta kaikkein mieluisinta oli itsestään irtautuva leivän syrijä. Se\noli kuin nisukrinkulaa -- jokahinen sitä puokootteli.\n\nJa suuren juhlan parhaita olivat vasiten imellyksestä leivotut,\nkuohuvalla juomalla voidellut makeat varileivät sekä knäkätyt\nohrasekaiset rieskat leivät, knäkkileivät, joita kaksittain kuivattiin\nvartaissa vanhoihin niisiin silimustettujen napulaan varassa.\n\nMutta läpileipä, rukihin juuresta lähtenyt, oli oikeaa pitkän\nkatikismuksen _jokapäiväästä leipää_, mikä ruumiin ravinnoksi ja\ntarpeeksi tuli. Sen voimalla puskettiin arkiset työt ja pehmitettiin\npellot, eikä suinkaan varimakoisilla. Oli vanhojen sana:\n\n    \"Leipä saa muuttua, mutt' ei puuttua.\"\n\nKova leipä, kovat työviikot -- hyvin sopivat yhteen. Joskus lisämauksi\nja suolaisen puoleksi vielä silakkapaistikka.\n\nJokapäiväistä leipää varten talon naiskansa sai viikot ahertaa\njuuripyttyjen, leipuumien, taikinapöytien ja uunien vaiheilla.\nJauhoisina, paljain käsivarsin naiset häärivät, sotkien ja vanuttaen,\nvanutellen emooksia ja leipoen.\n\nUuni tohisi tulisena ja häätyi, sai kuumaan kitaansa uuninluuran, joka\nveti hiilet ja tuhat pois, sai leveän arinansa täyteen, huokui\nsuurukselta ja viimein puhalsi suustaan höyryävää läpileipää. Uunin\nedessä häärivä emäntä sai liikuttaa pitkävartista kerähtäänsä niin\nnopeasti kuin kerkesi.\n\nKun syksyin ja keväin tuvan katto oli muutamat kerrat täynnä täysiä\nleipävartahia, jo vieraskin näki, että talo seisoi lujilla rukihisilla\npohjilla. Parasta työnvoimaa oli, että orret notkuivat.\n\nJa leivänkäry pysyi tuvassa seka elämän tuntu.\n\nTynnyrin rukihia, jopa enemmänkin, tavallinen suu murkensi leipänä\nvuoden mittaan.\n\nLeipä syötiin leipänä suolaisen puolen sekä piimän ja maidon kanssa.\nMutta toisinaan keitettiin ja syötiin leipäressua. Se oli voimallista\nmiehen ruokaa, siinä oli vahva tuoreen leivän ja elopellon tuoksu.\n\nSama väkevä pellon tuoksu ja maku oli puuroski. Elävänä jumalanviljana\npuuropata höyrysi ja pussahteli takanperässä, kun emäntä männällä sitä\nhierusteli ja tampootti. Männynlarvasta katkaistulla häkkyräpäällä,\njoka oli viisipiikkinen niinkuin keittäjän kourakin, vanhat mummat\nhiersivät parahan puuron. He olivat jo mummiltaan kuulleet:\n\n    \"Nelipiikki nälijän mäntä,\n    viispiikki vilijan mäntä,\n    kuuspiikki kurijan mäntä.\"\n\nPaksu sakia puuro oli keittäjän määränä:\n\n    \"Niin sakiaa puuron pitää olla,\n    jotta mäntä pystys pysyy.\"\n\nPienen perämökinkin akka keitti nälkäisilleen paksun padallisen ja\nsanoi:\n\n    \"Sakia on köyhän makiaa!\"\n\nJauhoja kyllä meni enemmän, mutta sakiasta paremmin täyttyi mako, eikä\nsaattanut syomämies moittia:\n\n    \"Tuuli on vienyt jauhot,\n    kun on niin vetelää puurua.\"\n\nVoisilmä keskellä puurovatia, vieressä iso pahkakuppi täynnä paksua\npiimää, suuri lusikka ja nälkäinen mies -- jo oli puurolla oikea meno.\nMaha täynnä parasta ohrapellon viljaa syömämies paneutui penkille\npitkälleen ja murahti:\n\n    \"Syorä jonkin pitää,\n    ei palakoolla hamahan mee.\"\n\nPaneutui toinenkin ja todisti:\n\n    \"Syöminen ja makoo\n    tuloo parahite omahan etehen.\"\n\nRuskea ruispuuro jo kelpasi, valkoinen, ohran kräärijauhoosta -- ohrat\noli ensin käytetty myllyn kaunahaukan, kryynikiven, kautta, sitten\ntavallisten kivien -- keitetty kelpasi paremmin, käsikivillä\njauhetuista rouheista laitettu rukihinen hölöpuuro oli hyvää, mutta\nkryyni- ja maitopuurot olivat vain juhlia ja pyhiä varten sekä\nkamarissa ruokittavia suutareita ja kräätäreitä ynnä muita herroja\nvarten -- eivätkä suinkaan työmiehen arkipäiväisiä syötäviä.\n\nMarja-aikana vain oli joskus arkisena makuruokana marijapuuro, metsän-\nja pellon viljan yhteiskeitto -- jumalanhyviä molemmat. Rukihiseen\npuuroon tuoreet mustikat taikka puolamet antoivat mieluisen metsällisen\ntunnun.\n\nMutta kotoisalla oleskeleva talonväki taikka pieni torpanväki rupesi\njoskus puokoottelohon jopa äkkinäästä eli tikkuhöyryä. Perkiön muori\nsitä usein laittoi perillisilleen, syötiin sitä Paavoolassakin ja\nReinikassa -- ja missä vain. Äkkiä sitä tuli -- äkkinäistähän se oli.\nVettä vain pataan sekä höystyä ja suolaa, ja kun vesi kiehui, jauhot\ntomahutettiin kerralla sekaan, sitten nopeasti männällä hierrettiin\noikein paksuksi puuroksi. Hetkisen se sai höyrytä ja puhista, jo\nnostettiin pata lattialle oljista väännetylle patakranssillen,\ntökättiin keskelle iso voisilmä ja sanottiin:\n\n    \"Köyhä malttaa keittää,\n    mutt' ei jahäryttää.\"\n\nOikopäätä, pärelastat ja tikut kourassa hyökättiin padan ympärille ja\nnokittiin kuin kanaparvi kaukalolla. Reinikan Helviikin pojat\nkravasivat vielä padankin ja nuolivat ja kehuskelivat:\n\n    \"Kyll' on mosnaa!\"\n\nMutta Helviiki ajoi viimein pojat pois ja sanoi:\n\n\"Olokohon mosnaa... mutta menkää jo riihipinollen siitä! Ei nuolu\nvattaa täytä.\"\n\nMosnaa taisi olla talakkunaki, jota kotoväki pisteli välipalakseen\npyhäisin, kun muut olivat kirkossa. Otettiin keittopadasta kuumaa\nmaitolientä vatiin ja sekoitettiin siihen jauhoja paksuksi puuroksi.\nVielä silmäksi samaa keittolientä ja voita -- jo tuntui oikein\npyhäpäivältä, kun pärelastoineen häärittiin talkkunavadin ympärillä.\nJaksoit hyvin odottaa, vaikka kirkkoväki olisi viipynyt kauankin.\n\nMutta vanhojen luovankyläläisten talkkuna oli varta vasiten\nvalmistetuista tahalasjauhoosta piimään sekoitettua tahalasta.\n\nJa taas kun metsän marjoihin siltään seattihin ja sotkettiin jauhoja\npuuroksi, saatiin hillua, metsällistä välipalaa, hyvää puokkojen\nruokaa.\n\nVanhat olivat kuulleet vielä vanhemmiltaan, mitä sanoivat:\n\n    \"Puuro miehen tiellä pitää,\n    velli aina ojahan vetää.\"\n\n    \"Ei vellillä jaksa kun veräjän taa.\"\n\nKokemuksiaan puhuivat. Sakealla puurolla ruokittu mies puski paremmin\ntöitä kuin vetelän vellin syönyt. Mutta silti kumminkin aina väliin\nvaihteeksi piti olla velliä. Vanhat muorit sanoivat:\n\n    \"Elli keitti vellin,\n    Maija maistoo suolan,\n    Liisa sen lippas.\"\n\nAinakin ehtookeitoksi kelpasi piimävelli. Maata kyllä jaksettiin, jopa\nKainaaston heinäladossa, vaikka oli saatu vain muikealla piimällä\nhöystettyä kakkaraasta velliä. Syötiin minkä syötiin, ja vanhat\nvärkkärit korjasivat loput -- joivat ison vadillisen vasta täytettyyn\nhurstimekkoohinsa ja sanoivat:\n\n    \"Minä syön kuus farillisia velliä,\n    välistä vattan täyren.\"\n\nMutta pylysyvelli elikkä pylysykäs, pylysy, oli päiväruokia, oikein\nleivän kanssa syötävää. Ruskeassa pylsyssä oli paljon suolaa ja hyvästi\nrasuan puolta -- höystyä taikka sianlihan kipenöötä taikka palasiksi\nleikottuja siannahaan riekalehia, joita oli revitty puorin orresta\nriippuvasta sianreidestä, kun fläskit oli jo syöty. Jo oli ruokaasaa\nruokaa, oikein syöneeltä tuntui, kun oli rasvaisensuolaista pylsyvelliä\nvaskisolkisen tuppivyön kierroksessa, niin että piti päästää muutamia\nreikävälejä.\n\nMiehen ruokaa oli myös maitopylysykäs eli maitoon keitetty pylsyvelli.\n\nSamoja veteliä vellejä oli myös ruskea rokka, kotopellosta kotoisin.\nPieniä veheriäisiä hernehiä -- kakarat olivat niitä tahtoneet aivan\nikisoki syödä pellosta jo lautikoona ja palakoona -- oli rokkapadan\nparhaina, ohrajauhoja suuruksena ja syötäessä vielä piimää taikka\nmaitoa makuna. Rokka oli hyvä ehtookeitto, vaikka väki tahtoi väliin\nmoittia herneitten vähyyttä. Trenki, huuritoon, oli joskus käärinyt\nhiansa, jotta lähteä kourin melomaan, kun ei lusikalla tavoittanut.\n\nOsattiin toki keittää parempaakin, jopa oikein kryyni- ja maitovelliä,\nvielä klimppivelliä. Mutta ne olivat valkoisia ja pyhäpäivän tuntuisia\n-- pyhäpäivien omia olivatkin.\n\nMutta kruppanat olivat työviikkojen klimppivelliä ja sopivat hyvin\nhurstimekoon hoitoihin. Ohrajauhoista vain veteen paksu taikina,\ntaputeltiin se ohueksi nauhaksi, että oli kuin mänttinahkaa, leikeltiin\nsiitä pikku palasia kiehuvaan vesipataan, vielä vähän voita höystöksi\n-- hyvää oli. Taikka kämmenien välissä hierreltiin taikinasta\nsuikaleita, hiertiääsiä, ja heiteltiin pataan kiehumaan --\npannuvasikooksiki sanottiin. Samoja kruppanoita kaikki olivat, täyttä\npellonviljaa. Eivät ne kysyneet leipää kumppanikseen -- olivat samaa\njumalanviljaa. Piimää, karjanviljaa, kun saivat peräänsä, pannuvasikat\nolivat tyytyväisiä, ja syömämies oli tyytyväinen.\n\nLehmällinen oli pellonviljan perästä parasta ihmisen ruokaa. Niiden\nvoimalla kyllä elettiin ja puskettiin töitä. Paksuna venyvänä piimänä\nsärvettiin lehmällistä kaikkein enimmin. Piimä oli läpileipien ja\ntyöviikkojen parahin toveri. Ison talon ruokapöydässä oli\nkaksikorvainen isomahainen pahkakuppi, jonka toinen korva kurkotteli\nlinnun päänä, toinen pyrstönä piipotti, ja pullea maha oli täynnä\npiimää. Vuoron perään ympäri pöytää tartuttiin linnun päähän ja\npyrstöön ja tyhjennettiin mahaa -- oma täyttyi. Taikka oli piimää\nkaksikorvaisessa toupis. Sakea piimä maistui hyvin, sen tukevuus tuntui\nkurkussakin, mutta maittilootu maitoklusu ei ollut miehen mieliruokaa\n-- se mennä hölähti alaha, eikä tuntunut paljon miltään. Suolamaitona\neli maitosuolaasena sitä paremman suolaasen puutteessa syötiin leivän\nkanssa.\n\nMutta fiilipunkki, joka pyhäaamuna kannettiin pöytään, kelpasi vaikka\nkellenkä. Entinen Niemelän äijä ja Jyrän seppä ja muutkin vanhat paapat\npirottelivat viilipunkin toiseen laitapuoleen suolaa ja söivät sen\nensin suolaisen puolena alle, sitten pistelivät suolattoman puolen\njälkiruokana.\n\nJa hökkylä kelpasi. Silloin kuin lehmä oli kantanut, tehtiin uuresta\nmairosta juustoja, ja laitettiin vielä maidosta juuston herahan\nhökkylää -- puolipäiväksi syötiin. Mutta piti olla hökkylöötä, niin\nettä niitä oli. Muuten syömäkansa pian lennätti lusikkansa nuolematta\nkoriin ja mokisi:\n\n    \"Herre-ie, aiva heraa,\n    eikä yhtää hökkylää!\"\n\nHökkylä, piimä ja fiili olivat parasta lehmällistä, vasta oikein hyviä,\nkun sattui huono viljavuosi.\n\nMutta taas, kun talvella lehmät olivat ummes, ja piimästä oli puute,\notettiin piimä pellosta. Tehtiin syömäjuurta. Rukihisia jauhoja\nimellytettihin pytyssä kuumassa vedessä ja seattihin lavantehella,\npantiin muikea leivänpala pyttyyn, jotta imellys pian rupesi oikein\nvahtupääs käymähän, lisättiin vielä varia vettä ja saatiin ruskeaa\nvelliä. Penkin alla oli pytyn paras paikka, ja penkkivelliä oli\npytyssä. Se oli hyvää pellonpiimää, sitä saattoi särpää leivättäkin.\n\nPenkkivelli oli varsinkin peräkylien talvista piimää, joskus jo\nsyyssärvintä, jopa kesäistäkin, oli myös monen vähävaraisen talon. Sitä\noli väliin monta pyttyä penkin alla, toiset valmiiksi muionneita,\ntoiset vasta elävinä käydä puhisivat. Sitä vietiin keväällä\nhautasaunalle, vietiin kesällä luhdallekin. Se oli vahvaa ruokaa, ei\npaljon muuta tehnyt mieli, kun veti syömäjuurta mahansa täyteen. Ja kun\nohrapuuron kasteena oli rukihista penkkivelliä, jo tiesi istuneensa\nruoan ääressä. Oli siinä väkevyyttäkin. Mettäsaunan lämpöisissä juuri\nleili saattoi ampua tappinsa kattoon ja ryösätä ruskean sisustansa\nympäri seiniä.\n\nSilloin penkkivelli oli kaikkein parhaimmillaan, kun se oli oikein\nkäynyttä ja muionnutta. Huulet tarttuivat yhteen, kun sitä ryyppäsit --\nja jo se pani mahan laulamaan. Kakkorin sahurit kävivät aina vähän\npäästä juomassa vahtupäätä syömäjuurta, keikkuivat sahoopukeilla ja\nolivat hyvällä sahootuulella -- laukoivat koko päivän, että kuului\nmaantielle asti. Meni muikea penkkivelli helposti päähänkin. Vanha\nPyrylän Sameli Kirun mettäsaunalla, Paskoonkylän takana, joi ehtoolla\ntoupillisen -- kihahti kulmihin, joi pian toisenkin -- makasi pökkerönä\nja möyrästi koko yön.\n\nJa varsin tervehellistä pellonpiimä oli. Parhaat syömäjuuripaapat\nkehuskelivat:\n\n    \"Sauna, terva ja syömäjuuri\n    on parasta lääkitösta.\"\n\nSamat hyvät paapat olivat jo mukulana karjuneet kehdosta:\n\n\"Työmäjuurta tarvehen -- ja pian!\"\n\nHyvä syömäjuuri oli monen vanhan vaarin mielijuoma, piimää parempi.\nSiinä kun oli oikea pellon maku ja jumalanviljan tuntu. Harjun Mikki,\nvanha mettämies, joka vanha sotapyssy kainalossa oli miltei koko ikänsä\nkuljeskellut metsiä, makaili viimeisiään ja aina silloin tällöin otti\nsuun täyden suuresta pahkakupista, joka oli lavittalla sängyn vieressä.\n\nJoi vaari kerran ehtoomyöhällä koko kupillisen -- aamulla nukkui\nautuaassa levossa.\n\nSamaa suuruksen voimaa, samalla lailla laitettua kuin syömäjuuri, vain\nvetisempää, oli kalija, janoisen juotava, vanhastaan tunnettu kotoinen\njuoma. Leveäperäisessä pyöreässä kalijapuolikas, tapin takana se\nloukossa puhkui ja ähisi. Jo vanhat olivat sen ähinän kuulleet ja\nsaaneet siitä hyvän arvoituksen:\n\n    \"Mikäs se on,\n    kun ämmä loukos äräjää,\n    ja tappi puos päräjää?\"\n\nPellonviljasta sai lähtönsä myös kropsu. Laskiainen oli varta vasiten,\njotta kropsuttaa, mutta muulloinkin, kun leivottiin ja uunia\nlämmitettiin, lykättiin uunin lämpöisiin lopuksi kropsupannuja. Siitä\ntalo oli hyvillään, Kivelän Jaakkookin, niin että koko kylä tiesi:\n\n    \"Palijo hyvää ainetta,\n    kun Kivelän Jaakoon kropsus.\"\n\nVanha vaarikin syödä möykytti isoa vinkalesta ja ökisi:\n\n    \"Kropsu on hyvää, vaikka se olis tuohesta.\"\n\nEipähän kropsua varsin tuohesta sentään valmistettu, mutta ainakin\nennen vanhaan sitä korvennettiin tuohiropehis, jopa paksua\nperunakropsua paistettiin vain kaalinleherillä. Tuohiropehista kropsu\nkaivettiin ja syötiin, mutta kaalinlehdet, leherekkähät, syötiin\nkaikkineen, tuhka vain pyyhällettiin jäniksenkäpälällä lehden alta\npois.\n\nOlivat ennenvanhaiset muorit tehneet mämmiä, rukihisista jauhoista\nimellyttäneet kuin varitaikinan ja tuohiropeessa paistaneet. Laskiaisen\ntaikka pääsiäisen hyviksi oli mämmiä askaroitu.\n\nMutta silloin kuin lahtipäivät olivat, paistettiin kiskua -- ennen\nropehelliset ja lehdekkähät. Niitä laitettiin oikein pankkohon puorin\nlautaaselle ja sitten pitkin talvea keitettiin pyhäruokina\nkiskokastetta.\n\nSyksyiset lahtipäivät olivat ruokaisia päiviä -- keitettiin ja\npaistettiin aamusta iltaan. Ei elettykään karjanviljalla, eikä paljon\npellonkaan -- syötiin itseä karjaa. Makkaroota prutkutettihin puolen\npäivää, sitten huuhutettihin keittopadassa, lopulta lykättiin uuniin\npaistumaan. Tehtiin oikoosia- ja länkkimakkaroota ja sianmakkaroota, ja\nlampaastakin saatiin seitsemän käivärää. Keitettiin myös syrämmyksiä\npadan täydeltä, teuhoosia ja maksaa, syränkarsinanaitaa ynnä muita\nsyränkaluja -- vain hurtankorvat ja perna nakattiin kissille.\n\nSyötiin sydämmyksiä mahan täydeltä, maistui myös höyryävä makkara.\nVanhat puokoot puskettivat makkaranpäärä poskeensa ja mökisivät:\n\n    \"Joka keitetyn paistaa,\n    se makian maistaa.\"\n\nOli elävän veren, keitetyn ja paistetun lihan ja makkaran tuoksua tupa\ntäynnä. Nousi tornista makea käry taivaan tuuliin ja painui pihalle --\nohitse kulkijakin tunsi väkevän tuoksun. Mökin muorin noukka\nnouseskeli, kun hän maantietä pitkin mennä köykytti ja mutisi:\n\n    \"Appa se suus, mikä nenäs!\"\n\nHyvä kun nenässäkin. Muori mennä köykytti vain ja sanoi vanhojen\nsanalla:\n\n    \"Antaa nenän liikkua,\n    ei sitä suuhun anneta.\"\n\nMakkaroita talletettiin puorin orrella, ja talvella pyhäpäivinä saatiin\nniistä hyvää mustaa makkarakastetta. Verileivistä taas tuli väkevää\nleipäressua. Mutta minkä sydämmykstä jäi syömättä, ne hakkaris\nhakattiin pikku murusiksi ja suolattiin -- saatiin hyvää hakkukastetta\npitkin talvea. Mahannahaat, satakertut, kuninkahanlakit pestiin,\nkeitettiin ja suolattiin syltyyksi, samoin sorkat ja päät.\n\nSorkkia keitettäessä saatiin sorkkarasuaa, joka oli parasta\nrukinvoiretta, Muuriklasin vieressä riippui pieni pahkakuppi sitä\nvarten, ja kehrääjillä oli aina silloin tällöin sen luokse asiaa.\nSianmahasta raastettu ihirakyrsä kelpasi vain kenkien ja kärryjen\nvoiteeksi -- vanhana ja härskiintyneenä se haisi kuin ryökäle.\n\nTarpeellinen oli myös sian rakko -- kuppari hieroi siitä mainioita\nkuppisarven kalavoja. Ja entiset paapat saivat karoon pallinahaasta\nerinomaisen pussin, jossa säilytettiin tuluksia: tulirautaa, flinttaa\nja taulaa. Pimeässäkin löysi tuluspussin, kun meni kopeloimaan\ntakanorren päätä, joka oli sen kotopaikka.\n\nNaiset kyllä aivan omin päinsä pystyivät lampaalta, vaikka\nsarvipäiseltä karoolta laskemaan veren ja hengen. Toinen vain piteli\npäätä, toinen kokosi jalat kouriinsa, ja kolmas nirhasi kurkkuja, vielä\njoku tenava sekoitteli verikiulua.\n\nMutta kun lahtinauta, härkä taikka lehmä, aamupimeissä talutettiin\ntupaan ja köytettiin ja romahutettiin reelle, naiset saivat olla\nsyrjäpuolissa. Melkein itkien he katsoivat, kun miehet ahersivat vanhan\nPunoon kimpussa. Äitee vesitteli takan ääressä, mukulat kurkistelivat\nporaaten ylähäsängystä. Punookin katseli oudoissaan, silmät märkinä,\nkun jalkoja sidottiin.\n\nMutta sinen kyllä taas, kun Punoo oli raamastettu paloiksi, ja\nsydämmykset kiehuivat padassa, tuoreelta höyryävä keitto herätti\nruokahalun.\n\nJa liha maistui lihalta.\n\nRikas rintalainen saattoi joka syksy kaataa reelle montakin lehmää ja\nkötistää lampaita koko joukon, mutta larvatorppari sai tyytyä muutamaan\nlampaaseen ja pieneen härkämullikkaan. Vain harvoin hän pääsi lehmän\nlihoille, kovin vanhan silloinkin. Eivät nekään tuvan täyteisessä\nparvessa pitkälle riittäneet. Jo kevätpuoleen eukko sai ukolle\nselitellä:\n\n    \"Kaula -- kauvankos se kesti?\n    Selekä -- pitkäkös se on?\n    Kylijet -- kylläs ne tierät!\n    Reiret -- reisuus ne meni!\n    Lavat -- lapset ne söi!\"\n\nEli sentään larvakyläkin, eikä kuollut nälkään, vaikka rinnan rikas\nemäntä, taitamaton, joskus imehteli:\n\n\"Mitähän nuo köyhät oikeen syöö, kun ei ole kun yksi lehemä tappaa?\"\n\nSöivät mitä saivat. Ei köyhäkään paljahalla hengellänsä elänyt. Maa\nelätti heitäkin sekä surkuamaton työnteko. Oli peräkyliä myöten kuultu\nvanhojen kovat totuudet:\n\n    \"Ei ruoka syören lopu,\n    mutta saamattomuuren.\"\n\n\n\n\nPaikkojani porottaa.\n\n\n    Oih, nuota luntioomia!\n\nLuonnostansa rintalaiset ja larvakylien eläjät, jotka suuruksen\nvoimalla heiluttelivat kirvestä ja kuokkaa ja muutakin asetta, olivat\ntervehiä ja komeaa sekä hyvässä hangassa päänkukkuralta linkkoohin,\nkeheräsluihin ja kantapäihin asti. Mikäs oli hätänä, kun oli sitkeä\nselekäromppa ja lujat luntioomet; vahva reisikontti heilui kuppiluus,\nja polovikyrsä piti pryhtinsä, käsivarsi käännähteli ränkiluun ja\nolokahatun alla, sekä rintalastan alla, syränkarsinas, pouhuuttivat\ntervehet keuhkot ja jyskytti luja syrän, vielä syränkarsinanairan alla\nmaha otti vastaan ja kunnialla hoiteli, mitä sille annettiin --\npenkkivellistä pylsyvelliin asti.\n\nJa tavallinen pää, joka hoiteli kaikki tarpeelliset asiat sekä\nrintapelloilla että mettäluomien rannoilla, pyörähteli kilijaluun\npäällä.\n\nVarsinkin nuorena ihminen oli hyvännäköinen. Jo piti tyttären oikein\npeilin edessä imehdellä:\n\n    \"Kyllä ihiminen on sentähä nuorna komia!\"\n\nJopa vanha paappa, sänkinaama, katsahtaen mummaansa, keussuleukaan,\njonka suusta uukutteli pari hammastelsoa, muisteli:\n\n    \"Kyllä minä ja mumma\n    olimma nuorna surkian koreeta!\"\n\nMuutamien muotoa kyllä keväisin kirjavoittivat ruskeat kärpääsenpaskat\nelikkä korttehenpriskät, mutta ne eivät hyvää komeaa kovin haitanneet.\nEikä paljon päivän parkkikaa, vaikka korjempi olisi ollut valkoinen\ntalveniho niinkuin pappilan mampsälleillä, jotka katselivat fluurien\ntakaa. Senkin sait, valkoisen ihon, jos tiesit jotakin. Kun keväällä\npesit naamasi sammakankurulta, ei kesällä parkittu, ja vielä paremmin\nvaikutti, jos huuhdoit muotosi vesitiinussa, kun mettumaarin edellä,\nennen keritsemistä, pestiin lampaita. Pieni luomikaa ei suuria\nhaitannut, olipahan vain rikkaudeksi, jos ei sitä itse nähnyt.\nSavipuolet, joita keväisin tahtoi tulla poskiin ja nenänronttohon,\nkatosivat, kun niihin knuppineulan knupilla piirrettiin viisloppinen.\nHuunpurema oli vain musteloon, joka tuli itsestänsä, mistähän tuli,\neikä se ollut kipeä, oli kun oli ja taas omia aikojansa lähti pois --\nmutta pahaa se ennusti.\n\nElämän monimutkaisilla poluilla ihmisen syntistä kroppaa röykytettiin\nmonella lailla. Työt ja taudit, tarttumukset ja kaikenlaiset tapahtumat\nvaikuttivat kukin tavallaan. Tuli kipeäksi ja porotti.\n\nJo pienen lapsen, joka vielä kitisi keheros taikka vänkkyröitsi renkus,\npiti monesti kitistä kipujen kourissa. Oli pienellä pahoja.\n\nMutta oli myös pahojen parantajia.\n\nKorvia porotti -- täytyi tirauttaa kikkimaitoa korvaan taikka sulattaa\nnokare jäniksen ruskeaksi vetistämää lunta. Suu vaahtosi valkoisena\nsampahalla -- parani, kun pistettiin maitotilkka, jossa oli uitettu\nelävää sammakkaa, ja annettiin vielä sammakan hohuuttaa suuhun. Oli\nkielen alla jännet -- tuli paskakielinen, ellei sitä lapsena leikattu\npoikki. Pieni mako riepu oli kääntynyt ylösalaisin, sitä kipristeli,\nlapsi kitisi ja oksenteli. Piti nostaa kiperistä koivista ja rävistää,\nettä vatsa kääntyi oikein päin, ja kitinä lakkasi. Selkää kutisi,\nharijakset vaivasivat, lapsi kovin itki. Miksikäs äitee oli vahavana\nollessaan potkinut sikaa? Selkää täytyi voidella nisujauhopuurolla,\nsitoa silkkikaulahittella, ja sitten kylvötellä saunan löylyssä --\nharjakset irtautuivat ja tarttuivat kaulahitteen. Napa nousi, jos lapsi\nsai kovin paljon parkua. Painui se takaisin, jos sidottiin navalle\nkymmenen pennin lantti, vielä paremmin, jos voideltiin napaa\nkirkonkellon aksilasta otetulla piellä. Isot mukulat kyllä saivat itkeä\nja raakua, minkä jaksoivat, sanottiin vain:\n\n    \"Antaa poraata, ei sen napa paisu!\n    Ei se poruhunsa kuole,\n    kosk' ei oo piennä pikipaskahansa kuollu.\"\n\nKamalaa oli, kun ruma syöpäläänen vaivasi vähäistä ihmisen alkua. Se\nlymyili pienessä ruhossa, missähän lymyili, pullisti vatsan isoksi\nrempaksi taikka pöhisti rinnat taikka paisutti pään rumaksi\nmolliskoksi, taikka väänsi jalat luokallen, että lapsi kävellä\nhaarikootti kuin Hänkkylä-Jaakkoo. Emäkirkon Paulasaaren ämmä\nkylvetteli syöpäläistä, teki syöpälääsen voiretta ja pani siihen\nyhyreksää laija. Kampin Kaisaki teki -- keitti rämpimäruohoja, männyn\nkerkkiä ja muuta maan väkevää ja sai veheriäästä velliä.\n\nPaha oli lapsen olla painees -- nukkuessaan aina vähän päästä pelästyi\nja rupesi parkumaan. Taisi olla jonkun katehen panemissa pahoissa.\nMutta pahat pakenivat, kun lapsi kierrätettiin kolmen kovan kautta --\nränkien lävitse ja luokan alatse sekä rautaisen takan tantarin\nympäritse. Pakenivat ne vielä nopeammin tulen voimaa, kun Kyröön ämmä\npujotteli lapsen kolme kertaa päreisen kolmikulman lävitse, ja\nkolmikulman nurkat paloivat. Pertun Liisa käytti jumalansanan voimaa --\nluki Isä-meirää ja kuljetteli Kuulan Sankerin kitisevää kääröä\npöytälavittan istuimen ympäritse. Mutta kaikkein lujinta oli pyhä\nsaunanlöyly ja koivuinen vihta yhdistettyinä jumalansanaan. Pienellä\npehmoisella vihdalla kylvöteltiin untuvaista päätä ja luettiin\nIsä-meirää, hössöteltiin pikkuista vatsaa ja peppua ja muisteltiin\nValavo-Herraa, vielä viimeiseksi vihdottiin pieniä jalkakäppyröitä\nsanellen Herran-siunausta. Ja sitten kannettiin lapsi kolmen kynnyksen\nylitse kehtoonsa nukkumaan sekä heitettiin isän housut peitteelle\npoikki puolin.\n\nJa pahojen painama ihmisen taimi nukkui Herran siunauksessa ja\nvalvonnassa, oma isä housujensa hengessä vielä viimeisenä valvojana.\n\nOli ennen muinoin itse Herra ihmisenä vaeltanut ihmisten joukossa ja\nsanan voimalla sekä vähillä neuvoilla toimitellut suuria tekoja,\nparantanut sairaita, sokeita ja kuuroja. Siitä hyvät ihmisetkin olivat\noppineet käyttämään sanaa ja välikappaleita, ja ruvenneet tekemään\nhyviä tekoja, parantamaan lapsia paineesta ja muusta pahasta,\nparantamaan raavaitakin ihmisiä.\n\nOli vain pikkuinen vika, kun oli laki puronnu -- kitalaki kipeänä.\nNiemen muori nosteli, taikka nosteli Niileskylän muori, ja pian oli\ntaas laki kohdallaan. Eikä ollut suuri vika, kun oli korvamantilat\npuronnu. Salamakarin muori hiereli kurttuisilla sormillaan kipeitä\nleukaperiä, sanoi: \"Korvamantilat on puronnu... pitää nostaa!\" Ja pani\nmantilat paikoilleen. Oli taas ääni langehroksis, kärisi kuin\npäröteskaroon kurkku -- parani kun joi pakkulakaffetta. Toisinaan\nnikkaautti. Sanaa se parhaiten pakeni ja heitti heti, kun henkeä\nvetämättä hoki yhdeksän kertaa:\n\n    \"Nikkaa nakkaa yhyreksän kertaa\n    yhyren hengen vetämällä.\"\n\nOli silmän luomi taituksis, ja oli kipeä. Tuomiston Maija nosti\nsormella ja pyyhki peukalolla -- napsahti vain, kun luomi oikeni. Meni\nraiska silmään, sama Maija otti knuppineulan, tarttui räpsykarvoohin,\nkäänsi silimänlauran nurin ja nuolaisi raiskan pois. Muutamat pistivät\nsilmään sisäkulmasta pienen pienen krapukiven -- atteekista taisivat\nsen saada. Kivi kiersi ympäri silmän, tuli ulkokulmasta pois ja toi\nraiskan tullessaan. Paskoo oli paha tauti, silmäröppänät verestivät ja\nvaluttivat rääppää -- vaativat väkevää kotoista voidetta. Kun oli\nluonnostaan häjyt silmät, oli metsässä niille hyvä lääkitys. Menit\nkeväällä ennen käen kukkumaa krötäämähän vihalaaspesää, panit naamasi\nhyvin lähelle ja annoit vihalaasten ruiskia silmiisi, että aivan säti.\n\nMutta kun leikkuupellolla sirpin varressa kaluun tuli niin kipeäksi,\nettä naraa, taikka linkka niukahtuu, silloin tarvittiin seka apuneuvoja\nettä sanoja. Luoman muori sitaisi peukalossaan kolmenmoiseen\nvillalankaan yhdellä vetämällä yhyreksän solomia ja luki hyvät Herran\nluvut:\n\n    \"Iesus kirkkohon menööpi\n    hevoosella hiirikolla,\n    lohen mustan muotoosella,\n    kalan hauvin karvaisella.\n    Hevoosen jalaka hiveltyy --\n    Maria maahan rattahalta\n    suonia hivelemähän:\n    'Jos tämä on luilta luikahtanu,\n    jäseniltä järkähtäny,\n    alta tuntumattomaksi,\n    päältä nuuvaamattomaksi.\"\n\nNiinkuin teki pyhä Maria muori, niin myös teki hyvä Luoman muori --\nhiveli kipeää paikkaa, joka oli jäseniltä järkähtänyt, ja kääri sen\nympärille yhdeksäsolmuisen suonilangan, luki vielä samat Herran sanat.\nSanat semmoiset, joita ei saanut turhaan lausua enempää kuin muitakaan\nvanhoilta opittuja lujia lukuja.\n\nSiunattu lanka sai olla paikoillaan, kunnes itse irtaantui ja putosi.\n\nUsein sattui terävä rauta repäisemään -- joko puukko puraisi kättä,\ntaikka kirves iski jalkaan pahan ärämän. Joskus veri soihasi aivan\nvirtana, laittoi oikein lammikoita. Katsojankin huonoa päätä alkoi\nviemistää ja sydäntä kuoletella. Tarvittiin kovat sanat. Hunnakon äijä\nkatsoi ja manaili:\n\n    \"Kyllä, perkeles, pirättää!\n    Seiso, veri,\n    seiso niinkun seittemän lautamiestä\n    seisoo tuomion eres!\"\n\nVihaisena äijä sieppasi kirveen, iski irvissä hampain sen terään, puri\nja ähisi:\n\n    \"Rauta puri mua,\n    minä purin rautaa.\n    Eppäs silloonkaa suuri ollut,\n    kun suosta sotkettibin\n    ja vetelästä vellottihin!\"\n\nKirveen terällä Hunnakko vielä pyyhiskeli haavaa ja otti siitä pois\nrauran vihat.\n\nMaan ja metsän terveelliset aineet, pihka ja pikiöljy, koivun urpiviina\nja luhtakaalin punaisen sutitupsun ruskea neste sekä aakkunalta\npunakukkaisen palasamin rontosta saatu vesineste olivat hyviä haavojen\nlääkityksiä.\n\nTulessa korvennettu, vedessä vihoitettu rauta oli kamala, mutta valakia\nitse oli vielä kamalampi, kun se otti pahat päällensä. Valkea oli kyllä\nkorkeaa lähtöä. Sitä Hunnakon äijä heti muistutteli, kun katsoi tulen\nrumia jälkiä:\n\n    \"Neittyt tuli taivahalta\n    tulikattila käres.\n    Tuli tulta tuiskuttaa,\n    valakiaasta hehkuttaa.\"\n\nja taas:\n\n    \"Virmelö, värmelö väläkytteli\n    keskellä merikiviä.\n    Kirjavasta kärmehestä,\n    soortavasta valakiasta\n    vahinko tuloo.\"\n\nTuli poltti, vesi sammutti. Ja Luoman muori sammutti -- pani\nkuparinappoon kylmää vettä ja tulista poroa, joilla peseskeli pois\nvalakian vihat. Edesmenneitten vanhojen suurilla lausehilla muori\njaati, kutsui vanhat hyiset vaimot avukseen, kutsui vielä Taivahan\nsuuren Pojan, puhellen:\n\n    \"Vaimo tuolta kaukaa tuli\n    helistellen helemojansa.\n    Jäinen sill' oli hytty,\n    jäinen sill' oli hattu.\n    Tuos' on kultasulukaanen sisällä,\n    jolla hän hyttä hyyrytteli\n    ja lämmintä jähärytteli.\n    Iesus Kristus siunattu olokohon.\n    Valakia, ota omas pois!\"\n\nPahoin teki rauta, pahoin teki tuli, pahoin saattoivat tehdä monet\nmuutkin luontokappalehet. Ainakin kärmes, kiven alla kiiluvaanen. Se\nvasta panikin pahat: pistää sävähytti ja lykkäsi hirveän myrkyn. Koko\njäsen mustui ja paisui. Kärmehen kähyt ja myrkylliset jäljet\ntarvitsivat suuria parantajia. Sianihra ei yksinään auttanut, eikä\nHunnakon äijä. Näinpä Hunnakko heti saneli:\n\n    \"Pietari sanoo: 'Orma puri!'\n    Maria kysyy: 'Tuliko veri?'\n    Iesus sanoo: 'Se jo parani'!\"\n\nOli kyllä viisainta sanoa kärmestä vain isooksi-maroksi, silloin se ei\nniinkään helposti pistänyt. Eikä se tohtinut tulla lähellekään, kun\ntiesi kärmehen sanat -- paikalla pysähtyi, jos ennätti sille karjaista:\n\n    \"Mato musta maan alaanen,\n    kiekura kiven alaanen.\n    Pirätä, piru, hevooses,\n    jotta ma saan suittet suuhun\n    ja päittet päähän!\"\n\nSaattoi kärmes joskus, kun ihminen nukkui ulkona, loikerrella vaikka\nvatsaan. Oli kyllä kuultu -- nukkuva oli luullut vain juovansa kylmää\npiimää. Yhtä hyvin sisälisko, joka vikkelänä juosta vilisteli kannon\njuurella, voi livahtaa nukkuvan suuhun. Hyvä oli heti, kun näki, sanoa\nsisäliskolle lujat totuudet:\n\n    \"Sisälisko, silimakisko,\n    sin' oot niin raskas kun rautakanki,\n    min' oon niin köijyc kun lepänlehti.\"\n\nSammakkaki, joka vedestä joi myrkyn, saattoi joskus, vaikka\nkloppisammakkana joutua ihmisen vatsaan ja ruveta siellä kasvamaan.\nUsko taikka älä, mutta ainakin entisen Piippu-Jaakoon mahassa sen\nkuultiin kurnuttavan.\n\nMutta vaapsahaanen lentää hyrräsi vain ja väliin, kun vihastui,\nkiukkuisesti tuiskahti silmäkulmaan ja ampua pritkahutti -- vasta\noikein, jos sitä yllytti:\n\n    \"Pure isäs hampahilla\n    ja äitees suulla!\"\n\nKovaa oli kun paikkoja oikeen porotti. Korpi-Heikki voihki usein\nluntioomiansa. Ylöltääsestä työstä taikka kovasta vilustumisesta taisi\nporottaminen saada alkunsa samoinkuin paikkojen raistaminen, joka\nennusti pahoja ilmoja. Usein kuultiin vanhojen valittavan:\n\n\"Taitaa tulla häjyt ilimat, kun taas niin jalakaani raistaa.\"\n\nHunnakon äijä keitteli rämpimäruohoja, nevakanervia ja männynkerkkiä\nsekä vihalaaspesää, sitten kuumalla keitoksellaan hauteli porottavia\njäseniä. Rintojen porotusta Hunnakko katsoi viinasta ja saattoi joskus\nnähdä: \"Koira on sun pelijättäny.\" Sianihrasta äijä luki siihen lujan\nvoiteen.\n\nHampahan porotes oli kaikkein kamalinta -- ei antanut yön ei päivän\nrauhaa. Mutta oli toki siihenkin apu. Pitkämöön patruuna pisti hampaan\nkoloon kärmehen lihaa, jota oli hankittu ennen käen kukkumaa, Laksin\nTuomas krassasi hammasta kolmella koivuisella tikulla, niin että tuli\nveri, Korven äijä kaiveli pihlajaisella tikulla ja löi sen leppään.\nMutta Sikalan Kaisalla oli kovimmat menot: jumalansanat ja sammakat.\nKaisa käänsi kasvonsa itään päin, puhallutti sammakalla suuhunsa ja\nsamalla laususkeli Isä-meirää \"lähestulkohon\" asti.\n\nKova pistos oli yhtä paha kuin porottaminen. Itsestänsä, aivan\nkäskemättä se taisi tulla ja pisti kuin puukolla mihin milloinkin.\nMutta vanha muori tiesi parahat keinot: verätti pistoksen pois\nvesiklasilla. Muori pani klasin kumoon paljaalle iholle, pistoksen\nkohdalle ja pisti pienen rohdintukon klasiin palamaan. Kun muori sitten\nkiskaisi klasin irti, paukahti vain, ja pistos oli mennyt tiehensä.\n\nJoskus sattui jokin jäsen nuljahtamaan pois tilooltansa -- kova paikka\noli. Emäkirkon Hattu-Amaliija kyllä korjasi pahatkin jäsenten viat,\nsitoi ja paranteli poikki menneet luut, sellaisetkin, joihin tohtorit\neivät kyenneet. Helmannin äijän molemmat jalat olivat vääntyneet aivan\nväärin päin, Amaliija kiskoi ja käänsi ne oikein päin. Tuomi-Hermanni\nkaatui kärrykuormineen ojaan ja meni kuudesta kohden tiloiltansa, vielä\nränkiluu ja kylkiluita ruskahti poikki, sekä lapaluun noukka kääntyi\nkeuhkoihin. Amaliija kokoili ja sijoitteli kaikki jäsenet ja luut\njälleen oikeihin paikkoihinsa ja kuudessa viikossa teki Hermannista\ntervehen miehen.\n\nPahoin kävi, kun ihminen kaatua paukahti takaraivollensa -- kiljaluu\nmeni suuhun, ja kaatunut tukehtui. Mutta jos heti kovasti revittiin\ntakaraivan tukkaa ja niskatakkuja, kiljaluu painui paikoillensa, ja\npökertynyt ihminen virkosi.\n\nAjokset, mökämät ja äkämät ajelivat sekä rinnalla että larvassa. Ne\ntulivat, mistähän tulivat ja asettuivat mihin sattui -- kipeitä olivat\nja kiusasivat.\n\n    \"Äkämä, pukama, putkenpolttama\",\n\nniitä noiduttiin ja lyötiin elävää kuusenpihkaa ja sianihraa noukkahan\nja sanottiin:\n\n    \"Pirä koiras kotona!\"\n\nAjoksia oli myös paha veripahka, ja sille oli parasta lääkitystä\nkärmehen nahka. Mutta kaikkein pahin ajoksista oli _vaarnehros_, ruma\näkämä. Hunnakon äijän mökille täytyi lähteä taikka itse Pitkämöön\npatruunan töyrälle Perä-Pitkämööhin, taikka Jyllilän töyrälle Törmän\nKaisaa luettamaan sianihran nahkaan, taikka puhuttelemaan Apsan Liisaa,\nihranpala valmiina plakkarissa. Ihrasta kun otettiin vaarnehdokseen\nparhain vuoto. Liisa huiskutteli ihranpalaa noukkansa alla ja höpötti\nsiihen, mitähän höpötti, ja hyvä tuli. Luoman muorikin puhalsi lujat\nluvut, melkein raamatulliset manaukset:\n\n    \"Onko mantu maasta tullu?\n    Menköhön mantu maahan.\n    Onko mantu puusta tullu?\n    Menköhön mantu puuhun.\n    Onko mantu pahaan ihimisten kiroosta tullu?\n    Menköhön mantu pahaan ihimisten kiroohin.\n    Ja Jumala sun upottakohon,\n    kun faraoonin Punaasehen merehen.\"\n\nAjoksia kamalampi oli koi, ruma Koisen poika, joka -- Hunnakon äijä\nlienee nähnyt, kun Lusan puolella\n\n    \"Koi mennä koiskotteli,\n    pitkin tietä roiskotteli\",\n\nja sitten aivan itsestänsä iski ihmis-raukan sormeen, puri ja porotti\nyöt päivät kuin itse paha. Eikä häntä saatu ajetuksi pois muuten kuin\nJumalan avulla ja sianihralla. Kovat manaukset ja tuomiot Koisen\npoika sai. Mutta kuka käski lähteä häjyylemähän -- kuka jo? Vanha\nKömppäles-Sameli jorisi ihraan koin sanat, samoin Törmän Kaisa, Luoman\nmuori otti palan siannahkaa ja saneli sille Koisi-raukan kovat\nkohtaukset:\n\n    \"Iesus tuli Koisi-raukan vastahan\n    ja kysyy Koisi-raukalta:\n    'Mihinkäs meet?\n    Tänne menen ihimisen ihua syömähän\n    ja luita eroottamahan\n    ja suonia katkoomahan.'\n    Mutta siunattu Iesus sanoo:\n    'Ei sun pirä ihimisen ihua syömän,\n    eikä suonia katkooman!\n    Minä manaan sun Manalahan,\n    päivättömähän Pohojaasehen,\n    yhyreksän valaskalan vattahan,\n    johona ei kulije karijan kynnet,\n    eikä vajella hevoosen varsa!\"\n\nKoskelanloukon muori muisteli samaa kohtausta, kuinka\n\n    \"Jumala kirkkohon ajaa\n    punaasella pukilla\n    ja sinisellä uuhella\",\n\nja kohtaa kamalan Koisen pojan tuhotöihin menossa sekä antaa hänelle\nankaran tuomion:\n\n    \"Mene kiven rakohon\n    ja ole sielä niin kauvan,\n    kun Jumala on taivahas\n    ja perkeles helevetis!\"\n\nSinne, kolkkoon paikkaan Koskelan muori ajoi Koisen pojan -- tiedä,\nmihin lienee joutunut karkeloon, joka tavallisesti oli Koisen pojan\nmatkassa. Se oli kummallinen kulkuri, pieni häjyläänen, jonka piti aina\nklekkarehtaa parempainsa joukossa, kun yksinään se, kelvoton, ei\nkyennyt mihinkään. Mutta kun tuli ajos, koi taikka muu kipu käteen,\nkarkeloon ajoi heti kainalokuoppahan, taikka ilmestyi kipu jalkoihin,\nkarkeloon kapsahti paikalla reiren juurehen. Ja kipeä se koetti olla,\nkova mukura, ei kohta liikkua antanut. Mutta heti kun pääkipu katosi,\nkarkeloonkin luikki tiehensä suun sanan pyhkimättä.\n\nEi ollut tarttumuskaa mielivieras. Kysymättä se puhaltui, mistähän\npuhaltui, saviprunnista, vesiojasta, rämäkästä, takanperästä, sitä\npahemmin, jos satuit pelästymään. Eikä pois lähdöstä ollut puhettakaan.\nSe nosti vain, minkä ennätti, ihoon punaista näppyä ja krähyä, että\naivan kuhisi ja kynsitti.\n\nMutta Hunnakon äkäinen äijä tuli kovana ja ajoi tarttumuksen pois,\nTarha-Maijaki koetti olla tylynä ja noitua. Apsan Liisa teki\ntarttumuksen vettä, pani siihen kolme koivuista hiiltä ja sipaa ja\nmutaa, sylki ja siunasi. Veräjä-Kreeta krassasi veteen lattian raosta\nmustaa moskaa -- kun oli tuvassa pesty rumihia.\n\nOikein tehty tarttumuksen vesi oli voimallista ainetta. Siunaten piti\nsillä pestä ja valella kipeää ihoa ja sitten viedä veden loppu\nkirkonmaahan taikka nakata vasemman olkapään ylitse pohojaasta kohori.\n\nSyyttö taisi olla samoja tarttumuksia, ja se oli viheliäinen vastus. Ei\nmuuta kuin kynsi ja kraaputa milloin mitäkin paikkaa ja saunan\nkuumimmassa löylyssä hakkaa irvissä hampain vihdalla ruhoasi kuin Lusan\nRöyhy -- eikä ole apua. Mutta jos teit vihdan kuusen oksista ja sillä\nhosuit ihoasi, jo taisi syyttäminen loppua. Puskan Jaakkoo voiteli\ntervalla, löi kuuman löylyn ja rupesi huitelemaan. Kuului löylystä\nkohta kova ökinä:\n\n\"Voi, herre-ie, kun mun räyhääsiäni kärvästelöö!\"\n\nHyvää oli lääkitys, ja hyvä oli, että oli sellaisia, jotka tiesivät\njotakin, Hunnakoita ja muita, sekä sellaisia mökkien ja pikku torppien\nemäntiä, saunassa kupsehtijoita, hierojia, kupparia, paarmuskoota --\nTarha-Maijaa, Salmakarin muoria, Pihlajamäen Loviisaa, Äkkinääsen\nSoffiijaa, Lappion Leenaa, Pikkulan Alppeeta, Kirruus-Maijaa, Perkiön\nmuoria. Törmän Kaisaa --, jotka suuren virkansa ohessa olivat muutenkin\nparannusmuoreja. Milloin he hieroa nuljuttivat, milloin kupparina\nlaskivat verta, milloin paarmuskana noutivat kitiseviä kääröjä saunan\nlämpöisistä, ja toisin vuoroin taas tarpeen tullen tekivät vaikka\nsyöpälääsen voidetta ja tarttumuksen vettä.\n\nMutta ei aina auttanut Hunnakon eikä kylänmuorien parhainkaan taito, ei\nsaunanlöylyt, ei tarttumuksen vedet, eivätkä kärmehen lihat.\n\nLiikkui usein oikeita tautia, kovia jumalantauteja, jotka kulkivat\npitkin rintaa, kulkivat kautta larvakylien ja heittivät viikoiksi aivan\nsängyn omaksi -- heittivät hautaankin. Jotkut viisaat ja kirjanoppineet\nolivat tietävinään, että ne tarttuivat. Mutta todeksi oli nähty, mitä\noli vanhoille sanottu:\n\n    \"Ei tauti tartu, eikä rutto rupia\n    iliman Jumalan sallimata.\"\n\nKun tauti tarttui, niin se tarttui niinkuin oli sallittu, mutta kun ei,\nniin ei -- vaikka olisi maannut rupulitautisen kanssa samassa sängyssä.\noli se kyllä nähty.\n\nRupuli olikin kamalimpia tauteja, mitä ikinä oli näitä maita vaeltanut.\nSe ajeli rinnan taloissa ja osasi kaukaisimpaankin peräkorven mökkiin,\npani joskus koko perillisparven pitkälleen, otti toisia matkaansa ja\ntoisiin puri pahat elämänikäiset merkkinsä. Naapurien pojat, kun\nmoniviikkoisen rievuissa pehtaroimisen perästä rupulinarpisina\nsattuivat yhteen, katselivat kummissaan ja melkein häpeillen toistensa\noutoa, laihaa ja kröpöliäästä näköä, joka oli entisen punaposkisen,\npyöreän muodon paikalla.\n\nTaisi olla vieras poika -- ei tahtonut olla sille sanomista. Aivan itku\nkurkussa pojat erkanivat ja juoksivat kotiinsa.\n\nAjeli tuhkuri kautta kylien, tuli taloon, tuli mökkiin ja riepoitti\nkoko perikuntaa vuoronsa perään, puhaltaen punaista krihamaa ruhon\ntäydeltä, mutta ei kumminkaan käynyt hengen päälle eikä pilannut\nmuotoa.\n\nJo kerran -- taisi olla köyhänä vuonna -- sai punatauti luvat, jotta\nkäydä kyliä ja vähän kiusata syntistä sukukuntaa. Punatauti otti koko\nkesän -- punatauti-kesäksi sanottiin -- ja riehui, niin että\nkirkossakin piti kuulutettaman:\n\n\"Ei pirä syörä mustikoota -- niistä tuloo punatauti.\"\n\nPantiin taas kulkeelle keltatauti, Se ajoi ihmisen ihon aivan\nkeltaiseksi, ja hengestä oli kysymys. Mutta tauti pelästyi ja pakeni,\nkun keltainen sairas kannettiin kuumaan saunaan ja heitettiin tuima\nlöyly -- millähän heitettiin, omilla vesillä, jotta tauti sai omansa.\n\nAnnettiin valta sikataurillen. Jo nähtiin pian joka talossa ja mökissä\nkomeita muotoja, leveitä leukaperiä kuin aikatalon haltijaväellä.\nKomeat kyllä, mutta kipeät ne olivat ja paranivat kumminkin, kun niitä\nhaudottiin palanusilla sianpahanoolla.\n\nOh tauteja, kuka tiesikään kaikkia kulkureita, kuumaatautia,\npoltetautia, vattatautia ja mitä he olivat. Ne tulivat ja menivät --\npoltetauti pakeni, kun sai noukkaansa kirpeitä nasianmarijoja, ja\nvattataudin parasta lääkitystä oli karvas turkinpippuriviina.\n\nOmaa lajiansa oli suluku, kova tauti, hautaa kohden aina vetämässä. Ei\nse tarttunut, eikä kulkenut, oli vain kenessä oli, yskitti ja köhitti\nkoko elämän iän. Ja kun oli oikein sulukuhinen, yskitti yhtä päätä,\npiti sellaista kuivaa köhinää, mutta ei mitään lähtenyt, kun suluku\noli eres. Se oli monella ihmisellä, oli nuorella ja vanhallakin.\nPtkku-Matti köhi koko elämänsä -- oli saanut taudin kylmästä pajasta.\nKloves-Juhan poika oli talvella tukkimetsässä hikisenä juonut jäistä\nmaitoklusua -- suluun sai. Harjun Mikin Antti työssä ollessaan joi\nkuumina päivinä Perkiön lähteen kylmää vettä, sai suluun ja kuoli.\nSamasta kylmästä lähtehestä Soukan Jaska jo nuorena joi kuoleman vian.\nKauan Jaakkoo kyllä eli, teki työtä ja yskiä kiuskutti, ja ihmiset\nsanoivat:\n\n\"Kohta se menöö aiva maan ala.\"\n\nKeuhkot kyllä kasvoivat toisesta päästä, minkä toisesta mätänivät.\nKärmehen rasuaa kun olisi ottanut, niin olisivat kasvaneet nopeammin.\nMutta kun ei ottanut, niin keuhkot lopultakin loppuivat, ja Jaska\nkuoli.\n\nSulkuhisen sydänkarsinassa lymyili kuolemantauti.\n\nKuolema oli myös rumihinmaron matkassa. Ei ollut siihen lääkitystä,\neikä ollut sen parantajaa. Kamala mato söi, söi ja jäyti ihoa yhä\npahemmaksi -- vei viimein sinne, mistä hän oli kotoisin, kirkonmaahan.\nHautalaasen se otti jo nuorena. Mokkapää-Alppee sai rumihinmaron, kun\nkantoi kuollutta riiheen, ja tuuli heilahutti lakanaa, niin että se\nsipaisi poskea. Alppee säikähti -- kuolema, rumisko sipaisi? Sipaisikin\nja rupesi kalvamaan poskea. Mädättämällä se otti vanhan Mokkapään.\n\nEi ollut kuolovaasen taurinkaa parantajaa. Kuolema asui jo sen nimessä,\nkuolema kulki sen korvalla ja aina vähän päästä kouristi hengettömäksi,\nkouristi viimein täysin kourin.\n\nAnkarasta pelästymisestä sanottiin taudin saaneen alkunsa.\n\nEipä silti, että kuolemantauti. Jokaisen elävän matkassa, oli hän\nihminen taikka luontokappales, maan kurja mato, saviprunnin iso\nröntiäanen tai pieni kiuriaanen, taikka suuri korpikuusi,\nkollinmarjapuska tai matala kärmehenkukka, oli elamänsiemenen korvalla\nkuoleman itu, salaa jäytävä rumihinmato. Loppu tuli ennemmin taikka\nmyöhemmin. Toisien kohdalla päivät riensivät nopeammin -- olikohan\narmoa vai rankomista? Muutamat koukistuivat jo kuusissa-,\nseitsemissäkymmenissä ja rupesivat kulkea köykyttämään selkä vääränä,\nkeppi kourassa kolmantena jalkana. Eivätkä luntioomet enää kestäneet\ntyön tekoa. Kumminkin he mennä köpöttelivät päivästä toiseen ja\nsanoivat:\n\n    \"Pareet on päiväki elettyä.\"\n\nJotkut vielä tuhauttivat:\n\n\"Vielä vain henki kulukoo läpi rumihin\" -- vaikka taisi jo kylmä maa\nhuokua. Ainakin kylä sanoi:\n\n    \"Kuolema jo koukkii.\"\n\nMutta toiset taas elivät niin vanhoiksi, että kopisivat pelkkinä luina.\nNäytti, ettei heihin, luukasoiksi kuivettuneisiin maankimpaleisiin,\nvaikka leuka jo väkätti, ja silmät haraastivat, pystynyt kuolemankaan\nkirves. Kysyit heidän ikäänsä, sait kuulla nahinan:\n\n    \"Saran selijältä,\n    kuurenkymmenen kummaltaki kylijeltä.\"\n\nKylä sanoi:\n\n    \"Luusta on vanhan peukalo.\"\n\nVaati maa viimein omansa, ja vanha keikahti kerralla.\nKukkaas-Heleviiki, taikka joku muu tuttu rumihin pesijä, tulla\nköpötteli, pesi vanhan vaeltajan ja laittoi laurallen -- liiverin\norsilla sitä talletettiin --, tuli taas ja pujetti arkkuhun, pani vielä\nvanhan virsikirjan rinnalle. Kylän lapsia oli katsomassa, naapurin\nnaisia apuna. Hiljaisina kaikki häärivät, lapsetkaan eivät liikoja\nmetuloineet. Pienimmistä tuntui oudolta, että vaari saattoi aivan\nliikkumatta maata. Olisi vaikka vähän silmiään raoittanut!\n\nJa lopuksi Helviiki-muori toisten muorien kanssa veisasi lähtövirren.\nVanhat äänet vapisivat, lapset katsoivat oudoissaan -- vaari arkussa\nnukkui. Valkoisten verhojen alla, virsikirja leuan alla.\n\nRiiheen tuli kohta lähtö, levolle toki, eikä raskaaseen elojen\npuintiin.\n\nElot oli puitu, mitä oli puitaviksi annettu.\n\n    \"Päähnyt kuollut voorostansa\",\n\nsanottiin. Oli loppunut pistokset ja porottamiset ja muut maailman\nvaivat.\n\nOli alkanut suuri lepo.\n\n\n\n\nNoirat pahoo\n\n\n    Niin s'on kun noiruttu.\n\nVanha Tölpäri, vai kuka Lienee ollut, edesmennyt suurseppä, oli antanut\npajastaan vanhalle Häjylääselle niin tulisen lähdön, ettei häntä sen\nkoommin enää nähty koko seurakunnassa. Tottako lienee, ettei ole nähty\n-- ainakin sanotaan. Häjyn käryä kumminkin, rumaasesta, jäi jälkeen\nsekä rinnalle että larvaan.\n\nMitä olivat katehelliset ihmiset, sellaiset kamalat kuvatukset, jotka\nkattoot niin pahoon, jotta tuli pahat. Heillä oli paha silimä, pahempaa\nsilmän takana. Vanha Häjyläänen siellä sittenkin taisi lymyillä --\nakkaväessä vielä ahkerammin luun miehissä.\n\nOikein pahan silmän, noitumasilimän, lähestyminen tuntui jo kauas.\nKuteilla oleva kangaskin sen tunsi -- päitä tuli yhta päätä. Sohloissa\nistuva kutoja heti arvasi:\n\n\"Kukahan nyt tuloo, paha ämmä ruokales, kun nuo loimet niin katkeeloo?\"\n\nKirnuunkin paha silmä saattoi kurkistella. Emännän käsissä se\nparhaillaan hyvässä reirussa täyttä päätä oikealla voinäänellä\niloisesti tohisi:\n\n    \"Kaikki on ruuuurhuus,\n    turhuus turhuus turhuus,\n    kaikki on tuuuurhuus,\n    turhuus turhuus turhuus...\"\n\n    \"Meeeeirän vanha Juuha Juha Juha,\n    noooouse ylähä ylähä ylähä,\n    pääääset kylähän kylähän kylähän...\"\n\nMutta yht'äkkiä voilaulu loppui, ja kirnu rupesi tohajamaan kovin\noudosti ja aivan eri nuotilla. Joku katehellinen oli katsonut. Eikä\nemännällä, aikansa tuskailtuaan ja mäikättyään -- suolankirppukaan ei\nauttanut --, ollut muuta keinoa kuin tehdä edesmenneen äitimuorin\nlailla: kova paukaus kirnuun, kirnu pyörien pitkin lattiaa, sitten\naidan seipääseen kumoon kolmeksi vuorokaudeksi.\n\nSiellä vasta, jumalantuulissa, pahat panot pakenivat.\n\nVielä pahempaa oli, jos lapsi nukkui kehdossa, ja paha silmä kiepsahti\ntupaan. Äkkiä peite silmille! Mistäpä tiesit, mikä kukin oli? Sattui\ntulija näkemään pienen perillisesi, tuhunoukan. Hyvin tiesit, kun\nkatselit kehdossa potkivaa kippurakoipeasi, ettei koko maailmassa ollut\nainakaan korjempaa. Mutta jos vieras tuli ja katsoi ja kehuskeli:\n\n\"Voi voi, kun on korija lapsi... juuri justihin isänsä näköönen!\"\n\nSilloin jo pahat olivat tulemassa, ellet heti tokaissut:\n\n\"Pistä noukkas p...!\"\n\nJo heitä oli kaikenlaisia kateensilmiä. Jos toinen oli paha, niin\ntoinen oli vielä paheet -- samoja pahoja molemmat.\n\n    \"Yhtä sutten silimään väli.\"\n\nOli sellaisiakin kuin ennenvanhainen Kalinan muori. Männikön mökissä\nelää tuhraili äkäinen ämmä, ja äkäisellä ämmällä oli äkäinen silmä, ja\nmännikön laidassa mäen alla tuijotti lähtehen silmä. Kun muori mennä\nköykytti metsäpolkua, taikka missä vain kuuhki katajikossa, ja tuima\nsilmä ennätti nähdä vastaan tulijan, ennenkuin tämä huomasi muorin, jo\ntarttuivat pahat. Ajoksia ilmestyi pian ihoon. Syljeskellen koettivat\nne, jotka tunsivat muorin, päästä ajoksien pahoista.\n\nItikat olivat emännän parahia. Paha silmä katseli niitä aina\nsyrjäpuolin. Emännän täytyi alituisesti olla varpaillansa.\n\nVarsinkin metsässä -- vaikka vainioillakin -- itikat olivat\nkaikenlaisten katehien katsottavina ja kohdeltavina. Sekö hänet tiesi,\nmitä he kukin siellä tekivät, mutta lehmä saattoi palata metsästä\npahaan panoos, niin ettei syönyt mitään, eikä märehtinytkään.\nKatsottiin ja sanottiin:\n\n    \"Niin s' on kun noiruttu!\"\n\nVielä pahemmin voivat pahat noirat ja pohakat tehdä: itikat eivät\ntulleet kotiin ensinkään, eikä niitä löydetty hakemallakaan. Tottahan\nmuistetaan Kytölän vasikat -- hiiren kätköhön oli pantu. Koko joukolla\nniitä haettiin ympäri Juonenvuorta, eikä löydetty, vaikka kaiketi juuri\nsivuitse mennä tömpättiin ja kepeillä hutkittiin kiviä ja kantoja,\njotta eivätkö ne vasikkana ynähtäisi.\n\nVasta omia aikojaan vasikat tulla nulkuttelivat veräjän taakse\nmökäjämään. Helviiki köpötteli katsomaan ja sanoi Pullerin Seikulleen:\n\n\"Johan mä sanoon, jotta n' oon hiiren kätkös! Kuka raakkules oli pannu\nja pahoonu?\"\n\nEikä tarvinnut vierasta ämmää päästää navettaan, ei ovellekaan. Hän voi\nkatsoa katehena niinkuin Oppahassa, kun emäntä oli ehtoolla lypsämässä.\nMitenkäs kävi -- aamulla ei lehmästä tullut mitään, vaikka kuinka olisi\nnilkonut. Vielä pahempi oli, jos paha pääsi navettaan imehtelemään:\n\n\"Voi voi, kyllä kelepaa, kun tuloo nuon palijo maitua! Ja kylläpä sill'\non komiat sarvet!\"\n\nOli parasta, kun vieras tuli navetan ovelle, heti varalta sanoa:\n\n    \"Noki noiran nuolehen,\n    karsta katehen silimähän!\"\n\nSekä sarvien kehujalle:\n\n    \"Suustansa lehemä lypsää,\n    eikä suurista sarvistansa.\"\n\nTerveellistä oli vielä viskata, niinkuin Ojaanvälin ämmä, suoloja\nvieraan perään, kintuille.\n\nJa kuka käski uskoa kaikkia tuttujakaan. Perämökin muori ei muistanut,\nja pian sai syytä motkottaa:\n\n\"Kyllä m' olin aika pössöö! Kun tuo toiskan Priita, sen tuhannen\nkuvaanen, käyy navetas, niin kohta lehemä ehtyy.\"\n\n\"Trenkääpäs kaikkia ruikkoja vierä navettahansa\", vaarikin mokisi, kun\nei vasta kantaneesta lehmästä tullut edes juustomaitoa.\n\nVanhat hyvät muorit antoivat juottoovasikailen täydet särpimet ja\nsanoivat:\n\n    \"Se vasikka elää, joka juoo!\n    Kiulus on vasikan onni.\"\n\nMutta kun pahat muorit saivat vaikka kerran vain rumasti katsahtaa,\nvasikka ei enää juottaenkaan kostunut.\n\nLampahankin onni piti toiselta ottaa. Paaston aikana, jopa juuri\npääsiäisöinä, kun oikeat ihmiset viettivät suurta ylösnousemuksen\njuhlaa, ja nuoret rakentelivat kesäpesää, pahimmat pohakka ämmät\nkäpsehtivät navetassa villoja keritsemässä. Laksoharjun lampaista oli\nnirhattu oikein isoja plättejä ympäri naamaa. Melkein arvattiin, kuka\noli kulkenut.\n\nJa mettumaariyönä, kun nuoret etsivät omaansa, vanhat muoriköppänät\nmyöskin etsivät omaansa -- hiiviskelivät lakanaa perässään laahaten\npitkin luhtia ja väänsivät lakanasta yökasteen omille heinämailleen\ntaikka omille elukoilleen. Oli luhtanevoilla merkillinen mettumaariyö.\nKesäyön hiljainen hämäryys, nukkuva luhta, ladon varjossa lakanaa\nvääntävä muori, arkana sivuilleen vilkuillen.\n\nSattuivat omilla asioillaan kulkevat kylänpojat näkemään, väänsivät\nvärsynpäätä:\n\n    \"Noita-Maija nevatietä\n    pari virstaa tromppas.\"\n\nOli jo kylliksi pahojen kiusaa, kun kankahan loimet katkeilivat, eikä\nkirnu tullut voille, lapsi parkui pahan katsomana, ja itikat olivat\nhiiden kätkössä. Eipä joutanut emäntä paljon hoinoostelemaan eikä\nistumaan sorossa sormin. Ei tahtonut päästä ei kurista marihin.\n\nMutta vielä kovempaa oli, kun itse jouduit noitien panemiin kiroohin.\nSattui kamala kohtajos, tuli aivan ihroon ehroon äkkiä kuin ammuttuna\n-- kuka vihollinen oli pannutkin. Tiedä häntä, vaikka olisi yöllä\nkuuhkaillut kirkonmaassa pyytämässä apua kuollehilta. Sait kitua\nnoitien kovissa kiroissa, vuoroin ähkyä ja puhkua kuin vehkataikina,\nvuoroin oksentaa aivan henkeäsi haukkoen. Oli niin kova paikka, että\nsiitä pääsit vain jumalansanalla ja rumihin voimalla. Täytyi mennä ja\nsylisin mittailla kolme kertaa ristiin nurkasta nurkkaan riihen ovea\ntaikka muuta ovea, josta oli rumihia kuljetettu, ja samalla lueskella\nIsä-meirää.\n\nMutta ellei tämäkään auttanut, oli parasta, että menit makaamaan ja\nvetäisit peitteeksesi rumihin lakanan.\n\nKohtajos oli kovimpia noitien kiroja. Pienempiin pahoihin tuli apu, kun\nkirojen kiusaama kuljetettiin kolme kertaa vastapäivään hurstin\nlankavyhdin lävitse. Auttoi myös, kun pantiin kolme koivuista hiiltä ja\nkolme kovaa puukkoa puuvatiin veteen, juotettiin vettä sairaalle ja\nloppu kaadettiin kartanolle istuntakivellen. Mutta jos tiesit, kuka oli\nkirot lähettänyt, teit viisaimmin, kun pyyhit ihoasi suoloilla ja\nsitten veit ne salaa pahojen panijan kaljatouppiin taikka\nvesikorveehin.\n\nSiitä he joivat ja saivat itse omat kironsa -- jotta äikkis!\n\nKaikkein kamalimmin kävi, jos ilkeä kuppari sai vetäistä sarvellisen\nvertasi ja antaa jollekin pahalle ämmälle. Jo huomenna olit niin\nhulluna, ettei joukaan kurikkalaanen voinut tulla hullummaksi. Hunnakon\näijänkin ja Pitkämöön patruunan taidot loppuivat.\n\nOli kumminkin hyvä keino jo etukäteen syödä sammalia kolmannella\nsijalla olevan huoneen seinän raosta. Silloin eivät voineet tarttua\npahimmankaan noidan kirot.\n\nMutta tämä oli sanottu vain muutamille vanhoille.\n\nTätä ei tietänyt entinen Yli-Jyrän lautamies, joka joutui pahojen\npanoihin. Lautamies ylimielisenä istui Kakolasta palaavan vangin\npuuhevossäkille, niin että hevoset ruskahtivat rikki. Vanki kirosi:\n\"Vielä sinäkin niitä teet!\" Ja lautamiehen täytyi vanhana ruveta\nnakertelemaan puuhevosia, omia aikojaan vain istua ja nakerrella koko\nlopun ikäänsä kokille suuret kopalliset. Eikä tietänyt Kylmän-Jyrän\nMansikon Jukkukaan, joka naureskeli ontuvaa miehen kääkerröstä. Mies\nmanasi:\n\n\"Kyllä saat sellaasen taurin, jotta klänkytät samoon!\"\n\nJukku rupesi pian klänkyttamään. Ja vähitellen kulkea kääkersi moni\nJukun perillinenkin. \"Ykskolomatta... ykskolomatta...\" oli näiden\nkäymätahtina kolmanteen ja neljänteen polveen.\n\nMutta Sokia-Matti, joka vanhana eleli Santtin ja Lusan ruorivaivaasena,\noli pantu oikein piruuhin. Olipahan vain jokin emäkirkkoonen itse\nperikuntansa panemissa piruissa ja Lusan myllyssä antoi, muka hyvän\nhyvyyttään. Matin poskeen mällin mahorkkia, ison kuin köyhän vuoden\nmurokuupanon.\n\nMahorkissa piileskelivät emäkirkkoosen pirut.\n\nMatti sai ne -- viheliääset pidettävät, oikein emäkirkkooset. Eivät ne\nantaneet Matille toisinaan nukkumarauhaa, eikä taas syömärauhaa. Joskus\nne kävivät hengen päälle, joskus aukoivat hehkuvaa helvetin ahjoa --\njotta tuonne! Mutta Matti, Raamatun mies, karjui niille elävää\njumalansanaa ja paukutti käsiänsä yhteen. Pirujen piti heti ruveta\nsammuttamaan tulista ahjoa.\n\nTuhannen pikku pirua tuli ja meni ja vaskikattilalla tuhatta kierua\nkiikutti vettä.\n\nNe olivat huonoja hupulaasia, ja niitä oli paljon, tuhansia topuja,\npäämiehenä Isoo-Topu -- tuttuja nimeltään koko ruorille. Matin kimpussa\nne aina kievehtivät, mutta kirkon pyhään kuoriin ne eivät uskaltaneet\nseurata, eivät myöskään saunaan, joka oli toinen pyhä paikka. Niissä\nMatti sai olla rauhassa, saunassakin, vaikka pikku äijät irvistelivät\nikkunasta ja hipsuttelivat katolla.\n\nLopulta kumminkin pahat vähitellen erkaantuivat ja painuivat takaisin\nkotokirkolleen, päämiehetkin, Pikku-Topu, Töpö-Kriisi, Hyönnes ja\nLollon-Töntömi. Vain Isoo-Topu jäi, ja hänen kanssaan vanha Masa\npäreitä kiskoessaan usein kaikessa rauhassa hiljaa sipaa, mutta pian\ntaas suuttui ja huitaisi päretsaleella, kahahtaen:\n\n\"Mene jo tiehes siitä!\"\n\nSaattoi joskus käydä niinkin, että ihminen joutui omihin kiroohinsa.\nKuinkas kävi Kalanterin Sopun, kun hän Sussu-siskoon kanssa oli menossa\nkirkkoon. Ristirämäkällä Sussu meni edellä porrasta myöten pahan\nrapakon ylitse ja heitti sitten kepin Sopuile, heitti niin\ntaitamattomasti, että se kalahti sääreen. Soppu konkotti ja piteli\nkoipeansa, itki, hyppi ja sadatteli:\n\n\"Voi-voi-voi, tanan keles, kun tuli kipiää!\"\n\nJa oli juuri pitkäperjantai.\n\nHeinäkuussa rupesi säärtä porottamaan niin armottomasti, että piti\nlähteä Lapuan noitiin. Lapuan äijä katsoi säärtä ja sanoi:\n\n\"Siin' on sun omat kiros!\"\n\nKaikenlaisia heitä pitikin olla, pohakoota ja pooskaria, kristillisessä\nseurakunnassa, jossa aina joka pyhä pappi saarnasi ja kirkonkellot\nmoukuivat.\n\nSamoja seurakuntalaisia he olivat, rintalaasia taikka mettäkylääsiä --\ntotta heitä tarvittiin. Tarha-Maijasta alkaen, hierojamuorista, joka\nsai jukuripäisen sonninkin liikkeelle vain vasempaan korvaan\nkarjaisten: \"Marseeraa, käy!\" Ja Apsan Liisasta, Maijan tyttärestä,\njoka paranteli tarttumuksia, Pohjaasen Fiikusta, perämökin taikurista,\nLaksin Tuomaaseen, Pertun Liisaan ja Törmän Kaisaan asti. Pikkuisia\nparantajia ja poppamuoreja he olivat, tuskin tohtivat pääsiäispimeöissä\nlammasrautoineen yrittää naapurien navettaan taikka mustana syysyönä\nmennä köppelehtämaän kirkon kiviaidan kierrokseen.\n\nMutta Tippa-Kaisa tohti. Hän oli pelkäämätön muori, pieni\nkieräsilmäinen tumma krupelo, eläväinen ja kielevä jumalanluoma\nnostettu kaksin jaloin teutumaan. Muori käpsehti pimeät kirkonmaat --\npalavat silmät vain kiiluivat, krossotteli paastonaikaiset navetat --\nlammasraudat klapsuttivat, katsoi ja nuuski kaikki hyvän- ja\npahantiedon paikat. Ja teki niinkuin teki, teki joskus hyvää, mutta\nteki myös pahaa, antoi mitä häntä kutakin milloinkin antoi nielaista,\njotta tuli sairaaksi ihminen taikka elukka. Sokeaksi taisi joku itsensä\nryypätä, Lait'-Antin Maijakin, komea tytär, jota Soukan suutari\nkatsahteli.\n\nKirkonmaa oli kova paikka, vanha talavihauta kohta kovempi. Sieltä sai\nkaikkein lujimmat ja armottomimmat noituusvälinehet, varsinkin\ntalvihaudasta, kun aukaisi rumihinarkun ja sieltä otti jotakin, vaikka\nnirhasi pikku palasen vainajasta taikka otti muuta kuolleelle kuuluvaa.\nNiillä voi tehdä vaikka mitä hyvää ja pahaa, kun vain oli luontoa sekä\ntietoa ja taitoa.\n\nEikä säikkynyt, vaikka olisi nähnyt minkälaisia ryokälehiä.\n\nVanha Hunnakon äijä taisi usein kulkea kirkon öisillä nurkilla,\nkeikarootti noituma-asioissaan kerran tapulissakin isoonkellon kanssa,\nhuomenkelloa soitettaessa yritti lentää ympäritse, mutta ääkkäsikin\nkäki, ja kello antoi äijälle pahat paukahdokset. Silti Hunnakko kyllä\npooskarootti kuin ennenkin. Pitkämöön patruuna, kumarahartiainen,\nröyhkeä-ääninen köriläs, oli sellainen noita sekä pooskaroottija, että\njoskus piti käydä kuolleitten kanssa tietelemässä. Hiaton takkiloiroo\nkuin suurilla herroilla, oli äijä relleksen hartioilla, kun hän hääri\nhautojen vaiheilla. Suurella suotikoljulla hän ajeli istua kenottaen\nvanhassa lohnassa, ja hevoselle heiniä heittäessään äijä ärähti:\n\n    \"Syö suren suulla\n    ja särijen vattalla!\"\n\nOli toki muillakin yöllistä asiaa kirkonmaan kansalle. Santtin Matti,\nvanha sotamies, pelkäämätön koljatti, kaahi joskus tapuliin öisiä\nkummia kuulemaan, köpsehti väliin kirkon tauksillakin, missä harmaat\nhautaristit kismittelivät ja levittelivät käsivarsiaan kuin öiset\nsokkoosilla olijat. Masa vain ei pelännyt. Ei säikkynyt hän\nsilloinkaan, kun talvihaudasta niinkuin valkea kullasi kirkonmaahan --\nmeni vain. Jo törmäsi sieltä kaksi mustaa möykähäistä, ja Santti sai\nkovan kolahduksen kalloonsa, mutta ei lähtenyt laukkomaan. Saunalaanen\nja Mutilaanen, mainittavat Jalasjärven noidat, siellä liikkuivat\nasioillaan. Samoilla asioilla olivat -- noituuskappalehia kaikki\nkaipasivat.\n\nVaikka katikismus puhui ja papit saarnasivat noitia ja noituutta\nvastaan, niin vanhat papit kumminkin taisivat olla mestareita\nnoitumisen taidossakin. Emäkirkon Essi-pappi osasi ainakin nostaa\ntuulen. Essi pyysi myllyä käyttääkseen, sanottiin, ettei nyt mylly\npyöri, kun ei tuule. \"Kyllä tuuli tuloo, kun minä vain myllyn saan\",\nEssi sanoi. Ja kohta, kun pappi oli paiskanut jyvänsä tuuttiin,\nmyllynsiivet rupesivat viuhtomaan.\n\nLukkaritkin kyllä koettivat hieroa ja väännellä jäseniä, kun ne olivat\nnuljahtaneet tilooltansa, ja tuhruttaa kaikenmoisia troppeja, mutta\npapeille oli annettu eri voima. Muutamat saivat puoskaroiduksi mökin\nlehmät tulemaan kotiin, kun toinen pohakka oli ne noitunut metsään,\nmuutamat saivat veren seisotetuksi, jopa valkean. Entinen\nMoliini-pastori, kun Oja-Kurikan aitta paloi täyttä tohinaa, asteli\nvain aitan ympäritse, ja tuli alkoi kohta soihata ylähäpäin kuin\nkynttilä, eikä ruvennut toisiin huoneisiin. Tiedä, mitä Moliini\naskaroitsi, tekikö niinkuin Korven äijä, joka Alajoella kolme kertaa\nkiersi vastapäivään valkeanvaaran ja kolmeen kertaan luki Herran\nsiunauksen? Ja siihen tuli tyrehtyi.\n\nKorven äijä luki parhainta, mitä oli mukulana oppinut, ja se auttoi.\nMutta papeilla taisi olla mustakirja, merkillinen noitakirja, jonka\npaperit olivat mustat, mutta puustavet valkoiset. Siitä sielunpaimenet\nottivat voimansa. Kaikkien pappien piti taitaa se ulkoa, jotta jos\noikein kova hätä sattuu, niin he saattavat auttaa. Ainakin\nKanstreeni-vainaalla oli joskus nähty mustakirja.\n\nOli mustakirja ollut myös Latti-Esalla, joka asui Emäkirkolla,\nVästilän takana ja kulki ympäri kirkkokuntia hevoosia salavaan ja\nhuusaten. Mutta tuskin sitä oli Tuomiston huuslaarilla, tuskin\nMettä-Kakkorillakaan, joka myös hevosia huusaili. Eikä taida olla\nVentälän Samelillakaan, hevosten ja itikkain parantelijalla.\n\nPapit ja parhaat pohakat vain tarvitsivat mustaakirjaa, ja kaikki,\njotka sitä viljelivät, olivat muita voimallisempia.\n\nMutta kaikkein voimallisimmat noidat olivat Leivättömäs-Lapis. Siellä\nkannatti käydä vaikka opissa.\n\nEntinen Isoonkylän mies, kuka lienee ollut, kävi Leivättömässä-Lapissa\noppimassa noitumista, ja oli siellä suuren noidan koulussa. Päivät\nopeteltiin noitakonsteja, yöt nukuttiin noitaväen kanssa samassa\nnahkasäkissä, jonka suu vedettiin kuretnuoralla tukkoon -- oikein\ntukehtua tahtoi, kun säkissä kaikin tuhistiin. Ja kovalla kyydillä mies\npääsi takaisin kotiinsa Koivistonkylään. Lapinnoita kysyi:\n\n\"Kuinka nopiaa sä menisit -- niinkö kun ajatus, vai niinkun\nkoirasteeri?\"\n\n\"Niinkun koirasteeri\", mies sanoi -- ei tohtinut lähteä sen kovempaan\nkyytiin.\n\nNoita talutti koivistolaisen rekiroidille ja sanoi:\n\n\"Matkalla töyttäjää sua yksi tervaskanto, mutta älä piittaa mitää.\"\n\nRekiroiti tohahti ilmaan ja lensi kuin koirasteeri yli metsien ja\nmaitten, johonkin kirkontorniin kerran vähän hälppäsi. Ja niin tuli\nKoiviston mies kotopihalle.\n\nMutta navetan oviparresta piti taluttaa musta härkä rekiroidille noidan\npalkaksi. Ja kohta lähti lentävä roiti riepoittamaan Koiviston suurta\nsonnia kohti Leivätöntä-Lappia.\n\nMölinä vain kuului ja kova tohina, kun musta härkä lensi kuin\nkoirasteeri.\n\n\n\n\nSijattomia sieluja\n\n\n    Kuu paistaa heliää,\n    Kuolleet ajaa keviää --\n    Ekkös, elävä, pelekää?\n\nToimelliset muorit ja vaarit, jotka koko elämänsä olivat raataneet\nrintamaata ja larvamaata, käydä kuuputtaneet kirkossa ja kirkon\nperällä, lähtivät haudan lepoon, oikeaan omaan maahansa, tyytyväisinä\nkuin ainakin pitkän taipaleen kulkijat päästessään matkansa päähän.\nPappi vain kävi antamassa viimeiset lohdutukset. Haasteli vanha hänelle\nelämänsä erheitä, vuosien takaisia, mutta nyt kuin eilisiä, kertoi\näänettömän tuskansa, uskoi hiljaisen toivonsakin.\n\nJa melkein huomaamatta väsynyt vaeltaja huokaisi viimeisen\nhenkäyksensä. Kirkkain silmin hän hetkisen katseli ylöskäsin, päänsä\ntaakse suuriin korkeuksiin, sitten silmät sammuivat, leuka nytkähti, ja\nkurttuisiin kasvoihin jäi vaisu hymy. oli tapahtunut, mitä sanoi paapan\nvanha Raamattu, ja katkismuksestakin oli luettu:\n\n\"Ja jotka toimellisesti vaeltanet ovat, tulevat rauhaan, ja lepävät\nkammioisansa.\"\n\nOli toki toisenkinlaista lähtijää. Kun vanha vaari parka, paljon\npuhuttu ja pelätty, teki yöllä loppua, ilmestyi oudonnäköistä väkeä\nsängyn ääreen huutaen:\n\n\"Nyt tullahan, nyt tullahan!\"\n\nTaikka taas, kun toinen surkean suruton, Iikkoo riepu, kimpuroi\nkuoleman kielissä, syöksähti musta koira tupaan, hyppi ympäri seiniä,\nnousi kahdelle jalalle sängyn laidalle, katseli kieli pitkällä,\nhaisteli sairasta ja sitten laukkoi tiehensä.\n\nSiunaten ja kauhistuen kaikki katsoivat. Melkein arvattiin, mihin\nmiesparka oli lähdössä ja kuka oli koirana. Kreeta-muorinkin täytyi\nporaata:\n\n\"Kyllä se taisi olla häjyläänen, kun Iikkoo oli niin paha sarattohon,\nSamalla suulla söi ja saratti... ja joi.\"\n\nEikä oltu epätietoisia silloinkaan, kun häjyäijä iski pirunkouransa\ntalonäijään, joka paitamytyllään alastomuuttaan peittäen juuri asteli\njuhla-autun saunasta, ja paiskasi hänet takassa loimottavaan\npystyvalkeaan.\n\nKirkonmaa kokosi kaikki, ja samanlaisia olivat kaikkien viimeiset\nmaanpäälliset menot, olivat he rikkaita rintalaisia taikka larvakylän\npieniä torppareita, olivat he leveän tien taikka kaidan polun\nkulkijoita. Vainaja pestiin ja laitettiin laudalle, veisattiin ja\nvietiin riiheen, puettiin ja veisattiin arkkuun, veisattiin\nkotopihoilta matkaan, veisattiin ja kannettiin paareilla kautta\nuukkongin, pappi ja lukkari parhaina edellä, saattajat perässä, ja\nkirkonkellot mouhusivat ylhäällä. Kirkonmaassa vielä luettiin viimeiset\nluvut ja siunaukset sekä heitettiin arkulle kolme lapiollista multaa.\n\n\"Multa pitä jällen maahan tuleman, niinkuin se ollut on, ja Henki pitä\njällen tuleman Jumalan tykö, joka sen antanut on\", sanottiin paapan\nRaamatussa. Ja pappi sanoi multia heittäessään:\n\n    \"Maasta olet sinä tullut,\n    maaksi olet jälleen tuleva...\"\n\nSiitä vainaja hautaan, maan syliin, ja syli maata peitoksi. Siellä\nväsynyt vanha sai levätä, kunnes tuomiopasuuna oli törähtävä.\n\nMutta kaikki eivät saaneet levätä. Jo jonkun piti tulla kovin sureville\nsukulaisilleen sanomaan:\n\n\"Ei pirä surra! Ei täälä niin paha ole olla -- jos ei hyväkää.\"\n\nKaupunkimatkalla surmansa saaneen miehen täytyi lähteä kotiväelle\nkertomaan, että hänet oli tapettu, ja entinen Kurikan paappa tuli kohta\nkolisten kotiin, vaikka vainajan lähtiessä oli lavittat nakattu arkun\nalta nurin. Paappa tahtoi parempaa paitaa -- miksi oli annettu\nrikkinäinen? Uusi paita vietiin riihen orrelle -- heti yöllä katosi. Jo\nvanhan pappi vainajankin piti lähteä kirja kainalossa vaeltamaan.\nTorppari hänet näki, mutta miehen leuat olivat niin tankissa, ettei hän\nsaanut kysytyksi, mitä varten pappi oli liikkeellä. Ja Koiviston ison\nisännän, joka kaikella kunnialla kultakelloineen oli kannettu\nkirkonmaahan, täytyi yöllä haamuta kello kourassa sanomaan emännälle:\n\"Täm' ei enää käy... on veto loppunu. Se pitää vetää.\"\n\nJumalattomat kuolijat eivät saaneet lepoa ensinkään. Jo hautaan\nvietäessä he unkasivat vastaan. Ruumis oli niin raskas, että hevonen\nsitä vetää kinnatessaan aivan vaahtosi. Kun mentiin katsomaan hevosen\nkaulan ja ränkien välitse, nähtiin pientä pirua istumassa arkun kannen\ntäydeltä.\n\nJa jumalattomat kuolleet liikkuivat yhä entisillä kotisijoillaan. Kun\nPerkiön Iikkoo ja Tarha-Jussi ajelivat öisillä friijoomatkoillansa,\ntulee vanha, vasta haudattu lautamies, laskettelee isolla Pruunillaan\nmaantietä edestakaisin, väliin päästäen täyttä neljää sivuitse, että\nvalkea soihaa hevosen kavioista ja sieraimista, väliin taas tulla\nkanhoostaen vastaan. Neljä kertaa pappilan ja Kukkaasojan välillä\nlautamies laukottaa edelle ja tulee vastaan.\n\nJa Pruunin mako moukuu.\n\nTippa-Kaisakin, hautaan viety noitamuori, nähtiin monet kerrat öisillä\nretkillään. Muorin linkat oli laudalle laitettaessa sidottu yhteen,\nmutta mitäs muori -- meni hyppien pitkin talvista tietä, pitkin\njokeakin, että jää roskui. Oli totta, mitä vanhat sanoivat:\n\n    \"Ei sovi ketää uskua, ei kuollut takaa,\n    jons' ei siro käsiä ja jalakoja.\"\n\nVanha väkevä noita ei välittänyt sitomisistakaan, kun oli meno\nmielessä. Oli asiaa kotiin, oli muuallekin. Vasta muori katosi, eikä\nenää tullut, kun ammuttiin häntä hopeaisella luodilla.\n\nEi saanut vanha paappakaan lepoa, kun talvihaudassa makasi arkussaan --\nkotona piti aina öisin käydä kolistelemassa. Kanneltiin papille, pappi\nlähti talvihautaan katsomaan -- paapan arkku oli tyhjä. Pappi jäi\ntalvihautaan, pani oven kiinni ja siunasi.\n\nJo kuuluu oven takaa hiljainen kähmiminen ja valitus. Kähmijä kiertää\nympäri rakennusta, voihkii ja huokailee, kun ei pääse siunatusta ovesta\nsisään. Pappi viimein avaa oven, valkoinen vainaja humahtaa huoneeseen\nja keikahtaa arkkuun. Mutta pappi menee, kääntää ruumiin suulleen ja\npainaa arkun kannen kiinni.\n\nJo paappa rievun täytyi pysyä paikoillaan.\n\nMutta kaikkein kamalinta oli, kun vanhan vaarin -- saman, jonka piru\npisti juhla-auttuna pystyvalkeaan -- pääkallo aina tuli tuvankokkiin\nkolisemaan, vaikka se joka kerta kaksin hevosin vedätettiin\nkirkonmaahan -- yksi ei saanut sitä liikkeellekään.\n\nSijatoon sielu, joka ei saanut lepoa missään, näin liikkui omassa\nhaamuhnansa -- saattoi kulkea irvistelevänä pääkallonakin.\n\nToisinaan kuultiin vain jotakin ääntä, itkua taikka kolinaa, mutta ei\nmitään nähty. Se oli kuulo. Toisinaan taas nähtiin ihmisen näköinen\nhaamu, joka kummitteli, ei puhunut mitään, aivan äänetönnä vain\nliikkui, liukui pitkin maata, viimein lysähti kokoon ja katosi. Se oli\nnäkö. Samoja sijattomia sieluja olivat kaikki. Niitä olivat myös\nmännikääset, semmoiset pöyrööt, joita nähtiin kirkonmaassa ja\nmuuallakin, missä joku ihminen oli menettänyt henkensä. Samoja oli\npiristin, joka useasti oli nähty Ilmajoen vanhassa kirkonmaassa.\n\nMonessa paikassa heitä liikkui, edesmenneitten ihmisparkojen sijattomia\nsieluja, näköjä, pöyröjä, männikääsiä. Ikarin taipaleella oli matkamies\nmenettänyt henkensä -- jo joutui rauhattomaksi sieluksi. Palomäen\nmetsikössä kummitteli Mekkoopoika. Kaperon pikku mökin poika hoippuroi\nköyhänä vuonna nälissään nylkemään männynkylkeä, sattui isäntäkin\nmetsään, tuli avuksi ja armahti. Paljonkos nälkiintynyt petunnylkijä\ntarvitsi? Kerran koppasit kirvespohjalla päähän, jo nälkä loppui.\nKannettiin ja siunattiin poika kirkonmaahan odottamaan lopputuomiota,\nmutta ei saanut raukka rauhaa sielläkään. Hurstimekkoisena haamuna\nhänen täytyi harhailla monet vuodet petun nylkemäsijoilla ja peloitella\nohitse kulkijoita. Nähtiin hänet joskus iltahämärissä laskettelevan\nisännän rankakuorman hännillä Palomäen ahdetta...\n\nSe oli hurjaa menoa. Sijaton sielu ratsasti rankojen larvoilla\nhurstimekoissaan, kauhu istui isäntänä tyvillä huitoen hevosta. Ja\npimeänä iltana valkoinen hurstimekkoo vielä väipähteli talon ikkunain\ntakana.\n\nMutta silti isäntä sai kirkonmaan levon, kun kuoleman jo oven takana\nkolkutellessa riisui papin eteen tuntonsa raskaan taakan, ja\nsielunpaimen todisti Jumalan äärettömästä armosta.\n\nVanhoilla Nuijasodan tappelukentillä, Paavoolan tienoilla liikkuivat\nvielä entisten nuijamiesten henget. Kuopiojassa oli tapeltu ja tapettu,\nsamoin Paavoolan paikoilla, ja Paavoolan jokitöyrään oli kaivettu\nkaatuneet. Ihmisen sääriluita sitten aikojen kuluessa yhä nouseskeli,\nkun ojaa kaivettiin. Ja pitkät ajat nuijamiesten sijattomat sielut\nelivät rauhattomina. Kuopiojassa nähtiin näköjä, Paavoolan mäellä\nkuultiin kuuloja -- kokilla jokin näkymätön kollasteli, toinen\nnäkymätön kulkea natajutti lutintikkoja.\n\nMutta kaikkein enimmin männikääsiä ja pöyröjä oli kirkonmaassa ja\nkirkon lähimailla -- kirkonväeksi ja kirkonmaan väeksi heitä sanottiin.\nEi ollut hyvä mennä yöllä kirkonmaahan. Jos menit, sait helposti väkeä\nkintereillesi, ettet ollut päästä poiskaan. Vasta pääsit heistä eroon,\nkun nakkasit vaikka rasasi ja huusit:\n\n\"Nyppikää nuo!\"\n\nMoni sai laukata kirkon tienohilta paljahm käsin taikka lakitonna,\ntakitonnakin. Kokkoo-äijä sai heittää kirkonväelle nuuskutoosansa.\nMiksi rupesi ylpeillen yöllä kirkon ohitse ajaessaan panemaan nuuskua\nnoukkaansa ja vielä huutelemaan kirkonmaahan päin:\n\n\"Tulukaa nyt teki, pulikkapäät, panohon nuuskua noukkahanna!\"\n\nEi tarvinnut toista kertaa sanoa. Väkeä oli äijän perässä heti tien\ntäydeltä.\n\nOikeat ihmiset sanoivat aina, oli yö taikka päivä, kirkon ohitse\nmennessään niinkuin olivat vanhoilta oppineet:\n\n    \"Terve Herran temppelillen,\n    Herran rauha kuollehillen!\"\n\nNoidat kyllä tohtivat yölläkin mennä kuolleitten maahan noutamaan\nnoitumisneuvoja, jopa nostamaan kirkonväkeä avukseen. Santtin Matti\nmeni yöllä kellotapuliin ja käski:\n\n\"Noskohon ylähä se suku, jok' on viimmeeseksi haurattu!\"\n\nViimeiseksi haudattu suku nousi, nosti mukaansa muitakin sukuja, niin\nettä väkeä oli oli joukossa niinkin pitkiä hontteloita, että maassa\nseisoen katselivat tapulin luukusta kellolattialle.\n\nKun Santtin äijä oli aikansa heitä katsellut ja puhutellut, hän löi\nkolme kertaa kellon laitaan, ja kellon moukumisen aikana piu ennättää\njuosta alas tapulin viereen, Ala-Jyrän ristihin riivatulle pellolle.\nSinne ei kirkonväki päässyt. Ojiin se kyllä tuli kurkottelemaan, mutta\nei ulettunut ottamaan kiinni.\n\nItse vainajakin saattoi joskus nostaa kirkonväen apumiehikseen, ja\nsiinä vasta paikat oli. Juuri hautaan viety köyhä ämmä tuli koko\nkirkonmaan kansan kanssa naapurinsa kimppuun Kurikan puolen\njokitöyrälle. Mitäs kun naapuri oli jättänyt ämmältä ostamansa\nplakkarikellon maksamatta. Jo oli miehellä hätä -- piha täynnä\nkirkonväkeä, että kuhisi. Juoksutettiin tieto Vierun muorille. Muori\ntulla touhotti ja sai sanan voimalla ajetuksi kaikki tiehensä.\nKirkonmaahan ne mennä tohistivat, mistä olivat tulleetkin.\n\nSielläpä he, siunatussa maassa, kaikki sijattomatkin sielut, minkä\nsaivat rauhaa, makasivat, ja saivat kuulla aina viikko viikolta\npyhäkellojen moukumisen. Kuulivat he silloin tällöin sanomakellojenki\näänen ja siitä tiesivät, että taas on uutta vieruskumppania tulossa\nsekä maanalainen seurakunta yhä lisääntymässä.\n\nMutta joskus pimeinä öinä kirkonmaan kansan piti nousta koko joukolla\nHerran temppeliin pitämään omaa kirkonmenoansa. Perkiön Iikkoo\npappilassa trenkinä ollessaan tuli yöllä, mistähän tuli, ja näki\nkirkosta loistavan kirkkaat tulet. Iikkoo meni sanomaan papille:\n\n\"Kattokaa, kattokaa, kun kirkosta näkyy valakia! Ketä sielä on?\"\n\nPappi asteli akkunan ääreen, katseli kirkkoon päin, näki tulet ja\nsanoi:\n\n\"Kuolluvet sielä valakiaa pitää.\"\n\n\n\n\nMettänväkiä, haltijaasia häjylääsiä\n\n\n    Tunturista tullahan,\n    Santavuorehen mennähän.\n\nEntisinä suurina aikoina, jolloin tervahaudat haikusivat joka\nkankaalla, ja huuhkajat huutelivat rämäkkäin takana, jolloin porotuksia\nja muita pahoja parannettiin jumalansanalla ja vanhojen pyhillä\nluvuilla, edesmenneitten isien henki vielä liikkui mailla ja värjyi\nmetsien sekä vainioitten yllä. Silloin suuri luonto ja kaikki\njumalanluomat olivat paljon tutumpia -- oltiin melkein kuin samaa\njoukkokuntaa. Jylhät metsät tohisivat silloin toisella lailla, kosket\nja korpiluomat kohisivat komeammin, vanhat vooromyllyt kalkuttivat eri\näänellä, saunankiukaasta kihahteli uusien sukupolvien huohotus, ja\nriihen mustasta akkunasta väipähtelivät ja tiirailivat kirkonmaahan\nkannetut vainajat.\n\nSilloin vielä asusteli erämaissa suurta näkymätöntä kansaa,\nkaikenlaisia pöyröjä, peikoosia ja möykähääsiä. Omissa hoidoissaan ja\npiiloissaan he oleskelivat. Jumalan luomia hekin toki olivat, samoja\nkurikkalaisia, jopa kaikkein vanhimpia, oikeita mettäperäläisiä,\nvaikk'ei heidän nimiään tainnut olla vanhan Emäkirkonkaan kirjoissa. He\nkuuluivat metsään ja olivat vain metsänkirjoissa.\n\nVaikka olivatkin näkymätöntä mettänväkiä, saatiin heitä,\nmettäperäläisiä, kumminkin toisinaan nähdä, vielä useammin kuulla. Oli\nmonia vieskoollisia paikkoja, joissa näkymätön kansa elämöi, sellaisia\nkuin Huhuranmäki, jossa varsinkin pyhisin marjamatkoilla kuultiin kovaa\njyminää. Vieskoollinen oli Rajakallioki sekä Jyllintaival. Joskus\nmetsäneläjä nähtiin, milloin pitkänä puitten larvojen ylitse\nkurkistelevana kuvatuksena, milloin taas äijän köriläänä, joka istui\nkärryjennenällä ja ajaa poukotti pitkin Lehtivuoren kivikkorintaa --\neikä hevosta näkynyt aisoissa.\n\nMoolin Jaakkoo, vanha mettämies, näki vielä kummemmat, kun nukkui polun\nvieressä nuotiolla. Tuli mettänmies ja sanoi:\n\n\"Siirtää pois valakia poluulta, jotta päästähän kulukemahan!\"\n\nJaakkoo siirsi. Kohta tuhahti tuulenhenki, ja öinen metsä rupesi\ntohisemaan. Pian alkoi lappaa polun täydeltä väkeä, ihmisennäköistä\njoukkiota, yhä vain tuli ja meni pitkänä nutina ja tohuna. Jaakkoo\noikein oudoissaan katsoi polun vierestä nuotioltaan, jo uskalsi\nviimeisiltä köppänöiltä kysäistä:\n\n\"Mihinkäs siinä nyt niin mennähän?\"\n\nMettäläinen vastasi:\n\n    \"Tunturista tullahan\n    ja Santavuorehen mennähän\n    pienen lapsen ristiääsihin.\"\n\nOli suuressa metsässä kummia. Siltarämäkän suutari ja Sanna saivat\nnähdä metsän tyttären, kun Rouheenmaan luhdan laidassa istuivat\niltanuotiolla. Mitäs Sanna, taitamaton, teki tulen polulle, jotta\nruveta keittämään piimävelliä. Mutta valkealle ilmestyi äkkiä pienuunen\nkorja tyttö. Suutari säikähti ja muisti, ettei metsäpolulle saa tehdä\nnuotiota.\n\nOuto tyttö oli mettänpiika.\n\nMutta Mansikon Jukku näki itse vuoripeikoosen.\n\nJukku meni Koskuenperälle Mutilan noidalta tietelemään metsään\nkadonnutta hevostaan. Noita käski Jukun astella naapuriin yöksi, että\nkyllä hän aamulla sanoo. Jukku kääkersi vain tarhalatoon. Puoliöissä\nMutilaanen köppelehti portaille ja rupesi huikkailemaan vuoreen päin.\nVuoresta tuli ruma körri, vuoripeikoonen, kysyä hörähti, mitä on asiaa,\nja sitten puhua röhisi:\n\n\"Hevoonen on sielä ja sielä. Mutta tieräkkös, mihinä se mies on?\"\n\n\"No, mihinä?\" noita kysyy.\n\n\"S' oon tuola laros.\"\n\n\"Mene ja väännä sen niskat nurin!\" Mutilaanen sähähti.\n\n\"En minä pääse sinne, kun se makaa kolomen lukun takana.\"\n\nMansikon Jukku oli siunannut itsensä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen\nnimeen.\n\nMetsänväki oli toimessa silloinkin, kun noidat panivat itikoita hiiren\nkätköhon. Mitä lienevät metsän kummia olleet, mutta niin ottivat ja\npeittivät elukat, ettei niitä omin avuin löydetty hakemallakaan. Ne\nolivat menneet kuin mettän märehiksi. Vasta löytyivät, kun joku noita\ntuli ja otti tulen avukseen -- korventeli palavassa uunissa lehmien\nkytkyet ruskeiksi ja vei ne takaisin navetan parsiin.\n\nKohta rupesi lehmänkello kuulumaan.\n\nMelkein kaikki mettäsaunat olivat vieskoollisia. Vaikka niissä oli\nihmisenhajua ja savuntuntua -- taikka ehkä juuri sen takia --,\nmettäkansan kulku kävi useasti vanhan mettäsaunan kautta.\nTallukashauralla aina yöllä mossahuteltiin tallukkaalla saunan seinään,\nja Kalasian hautasaunan sivuitse mennä pouhotti keskellä kesäyötä\nyksinäinen mies. Jo kaukaa nevalta kuului kova hohuuttaminen, ja kohta\niso äijä paineli paitti, ettei paljoa ennätetty nähdäkään. Karvakouran\nsaunan akkunasta puskeutui öisin sisään suuri karvainen käpälä, ja\nrömeä ääni kysyi:\n\n\"Joko täst' on mun joukkoni menny sivuu?\"\n\n\"Jo aikaa! Mihinkäs sin' oot yksin jääny?\" saunamiehet sanoivat.\n\nVanhassa mettäsaunassa asui aina omakin haltijaasensa. Mikäs oli siellä\noleskella nokisten seinien suojassa, metsän rauhassa? Kristitty\nihminen, konttiselkä, kirveskoura, oli kömmänän kopeltanut itseään\nvarten, mutta mitäs menäläänen siitä -- otti ja oleskeli kuin omassaan,\nlaudoilla makasi ja nuhisi nurkissa, harvoin tultiin häiritsemään. Sopi\nsinne kyllä vielä ihminenkin ja sai rauhan, kun vain muisti pyytää\nlupaa. Haltiaanen oli kuin isäntä. Lontomin Santeri aina muisti ovelta\nkysyä, ja sauna vastasi roskahtaen. Lahden äijä meni metsäpöksään ja\nkysyi lupaa -- suuri musta koira hyppäsi laudoilta kiukaan eteen,\nkismitteli ja katosi. \"Ohhoh!\" äijä sanoi, kömpi lavalle, siunasi ja\npani maata. Kriikun Hermanni löi kolme kertaa oviseinään kysyen:\n\n\"Saako olla yötä täs saunas?\"\n\n\"Anna mä ensin otan housurauskani!\" kuului oven takaa huuto, ja kun\nHermanni astui yli kynnyksen, haltiaanen väipähti nurkkaan.\n\nMutta kun Laatokan metsämökissä, Lehtijärven päässä jotkut nuoret\nmiehet, ymmärtämättömät, viikkokunnassa kun olivat, öisin lauloivat ja\nmetuloitsivat, saunanhaltija ei siitä pitänyt. Vihoissaan hän kiukaan\ntakana ärähteli kuin olisi päreitä risattu.\n\nVanhat paapat parhaiten ymmärsivät vanhan mettäsaunan olemuksen ja\nelivät, niin että haltiaanen sai olla rauhassa. Oltiin kuin hyviä\nmetsäkumppaneita, ei kaunaa kummaltakaan puolen.\n\nSillä vanhat paapat, harmaapäät, hyvin tiesivät -- olivat nähneetkin,\nsait epäilemättä uskoa --, että haltiaanen oli kaikissa huoneissa,\nluhtaladoissa vain ei. Monet harmaat kotosaunakki olivat vieskoollisia,\nhaltiaasen niissä joskus kuultiin jyskehtivän. Samoin riihissä.\nPappilan vanhassa riihessä oli kova isäntä. Anttilan Santeri vainaa oli\nmonta kertaa kuullut sen elämöivän, kun oli riihtä lämmittäessään\nyrittänyt nukkua pesän edessä.\n\nIhmisten asuinhuoneissakin piti haltiaasen saada asuntonsa -- jopa\njuuri niissä.\n\nSaman katon atla, samoissa lämpöisissä vietettiin silloin päivästä\npäivään, vuosi vuodelta yhteistä elämää ja tunnettiin toisensa molemmin\npuolin. Miksei tunnettu? Haltiaanen oli samanlainen ja samanluontoinen\nkuin ensiksi kuollut taloneläjä -- aivan samaa menoa piti. Toisissa\npaikoissa oli niin hiljainen eläjä, ettei hänestä tiedetty juuri\nmitään, mutta toisissa taas vanha pahankurinen äijä jyskytti ja\npriuteerasi, ettei väliin saatu nukkumarauhaa.\n\nVanhoissa vooromyllyissä asui kova äijä. Täytyikin asua, kun myllyn\npiti väliin yötä päivää jauhaa jyrrästää jumalanviljaa. Kovan näki\nMyllykylän ukko Koskiniemen myllyssä, kun oli yöllä kallista pyhää\nvastaan käyttämässä -- antoi vain myllyn jyristä, vaikka suuri pyhä oli\nnousemassa. Yht'äkkiä jyrinä lakkasi ja kivet seisahtuivat, Myllymies\nmeni katsomaan alakertaan.\n\nSuuri kuvatus piti myllynrattahista kiinni kaksin käsin.\n\nKovemman kohtasi Isookoura-Antti Mietaan myllyssä yöllä, kun oli\nkäyttämässä ja parhaillaan keitti puuroa. Tuli pimeästä ruma\nmöykähäänen myllynovelle, repäisi kitansa oven kokoiseksi ja honotti:\n\n\"Ookkos nähänyt suuta suurempaa?\"\n\nTuskinpa oli nähnyt, mutta ei Antti ainakaan säikähtänyt. Isookoura\niski kiinni pannun varteen, lennätti tulisen keittohoidon puuroineen\nkamalaan kitaan ja kysyi:\n\n\"Ookkos sinä saanut puurua kuumempaa?\"\n\nVanhat vaarit ja muorit muistavat vielä merkillisen lehtikelikon, joka\nennen metsissä elämöi -- mihin lienee hävinnyt?\n\nLehtikelikko oli täysi mettäperäläänen. Se oleskeli kaikkein\nmieluisimmin kaukana synkässä metsänkorvessa, johon ei kuulunut\njumalansana eikä kirkonkello. Niitä se pelkäsi, vaikkahan olikin\njumalanluoma. Mutta se oli vähältä kuin häjyläänen, ja nimiteltiin sitä\nmyös pirunlinnuksi, Sitä oli sen menokin. Hietahaudan mettäsaunalle\noli yöllä kuultu kamalaa rääkymistä, oli kuin olisi korvessa iso\nkakarajoukko poraata röhöttänyt suurella ja pienellä äänellä. Oikein\noli peloittanut saunalla olijoita, niin oli ollut turmaa kuulla. Oli\narvattu, että lehtikelikko siellä piti elämää, eivätkä suinkaan oikeat\nihmisten lapset.\n\nMutta jos lehtikelikkoa rupesit osoottelohon ja montimahan, se heti\nrupesi seuraamaan mukana, ja silloin vasta sait pelätä, vielä pahemmin,\njos oli pimeä yö. Rantalaas-vainaata se, onneton, Karhulan kydöllä\npimeänä yönä hyppäjytti, ja Kiskolan Masan perässä Rajakallion tiellä\npysytteli pitkät matkat, väliin räykyttäen kuin rakkikoira, väliin\nhyrräten kuin rukki -- ja taas räpäkööden korvalla. Mutta ei mitään\nnäkynyt, pimeästä vain kuului ilkeä meno.\n\nVielä kamalamman piti Kampin muorin Lehtivuoren korvessa oikein nähdä\n-- sellaisen ruman retalehen, joka pelehti monessa hahmossa. Se mennä\nrepalehti ulisten edellä kuin kelvoton rakkikoira, etujaloillaan juosta\nräpiköiden pitkin polkua, häntäpuoltaan laahaten maassa. Muori yritti\nryökälettä potkaista -- se ulisi jo tuolla metsässä, muori ajatteli\nsitä potkaista -- se jo kaukana vinkui. Jo repale muuttui mustaksi\nlinnuksi ja lentää leuhotti kuin palokärki, jo kohta taas oli koirana\nkintuissa liekarehtamassa, väliin hampain yritti purra näljätä\nlinkkoja.\n\n\"Lehtikelikko tuo ryökäles on!\" muori arvasi. Mutta äkkiä se katosi,\nkun muori viimein hädissään muisti karjaista: \"Mene ristihin\nriivatullen pellollen!\"\n\nKummaa menoa kuulivat entiset Kurikan tyttäret Jäniskallion rotkosta,\nkun olivat pyhänä kirkonaikana Pihamäessä mustikassa. Rotkosta kuului\nilkeä huuto ja koiran räykyttäminen ja kivien nakkeleminen ja\npikkulapsen rääkyminen ja vaikka mikä meno, väliin sieltä, väliin\ntäältä, väliin tuolta -- ja aina eri äänellä. Lehtikelikko siellä\nkumminkin oli, pelästyttiin ja kysyttiin niinkuin oli entisiltä\nvanhoilta satuttu kuulemaan:\n\n\"Ookkos Kristuksen hautaa nähäny?\"\n\nHeti loppui elämöiminen. Lehtikelikko riepu, metsien kurja repale, ei\nkärsinyt tällaista kysymystä.\n\nLehtikelikon piti metuloida metsissä, mutta kylämaille oli pantu mara.\nKyllä hyvät mummat hänet vielä muistavat. Häjylästä hän taisi olla\nlähtöisin, ainakin häjylääsen oli virka -- piti öisin kulkea navetassa\nratsastamassa lehmällä. Kovasti pitikin ratsastaa. Märkänä lehmä\nhohuutti aamulla, ja kartanomaalla ajelehti ratsastajan keltaista\nrapaa.\n\nMutta säikähti vanha mara, eikä enää tullut, kun Sänttin muori piiskasi\nlehmää koivuisilla raipoilla, säikähti vielä kovemmin, kun Hunnakon\nJaakkoo naulasi navetan peräseinään vanhan almunakan ja upotti\nkynnykseen eläväähopeaa. Ei pitänyt itikkain kiusaaja siitäkään, että\nsen hätärapaa piiskattiin ja poltettiin, ja kun yöllä ampua\npamahutettiin läpi navetan, mara kauhistuen pakeni tiehensä.\n\nMutta silloin kuin vasta syntynyt ihmisen sikiö vaihrettihin, oli itse\npahahenki toimessa. Oli surkea paikka -- paha oli liikkeellä, ja pahan\noli valta, vaikk'ei hänellä aina ollut onnea. Tuiskulan puolella\nhäjyläänen pisti kouransa saunan akkunasta ja aikoi ryöstää pienen\nkitinän aivan tuoreeltaan, mutta äitee ennätti siepata kiinni ja\nsiunata.\n\nJoskus paha onnistui ja varasti yksikseen jätetyn kastamattoman lapsen\nsekä heitti oman sikiönsä sijaan. Pian nähtiin, kuka oli vaihrokas.\nLapsi kärisi kehdossa monet vuodet, söi kuin susi, mutta silti\nnäivettyi, pää vain kasvoi. Kylän ämmät tulla köyssyttelivät, katsoivat\nja kauhistuivat ja sanoivat:\n\n\"S' oon vaihrettu!\"\n\nPeloissaan äitee riepukin piteli, katseli ja katseli isoopäistä\nhoidokkiaan. Tuntui se tutulta ja omalta, mutta oli kumminkin kovin\noudon näköinen.\n\nVanha noita kyllä otti selvän, kenenkä perikuntaa isoopäinen oli. Äijä\npani kananmunan kuoreen takanperään maitoa kiehumaan, ja sitten mentiin\nsalaa katsomaan akkunasta tupaan. Kehdosta kompurootti ylös iso kuvatus\n-- luntioomet ulottuivat kattohirteen, kun se kumartui katsomaan\ntakanperään sadattaen: \"Mitä kelestä lapsi tuosta syöö!\"\n\nHypättiin tupaan, raipat kädessä -- isoopäinen kitisi kehdossa kuin\nennenkin. Piiskattiin sikiötä, joka ulvoi ja parkui kuin itse paha. Jo\ntuli hajyläänen lapsi kainalossa huutamaan:\n\n\"Ei saa tappaa mun lastani! Tuos' on teirän kakaranna.\"\n\nParasta oli viedä vastasyntynyt ristillen, vaikka jo huomispäivänä.\nSilloin pieni ihmisenalku tuli sellaisiin hoitoihin, ettei pahalla\nollut valtaa. Oli kolmen lujan lukon takana, vielä nimi papin isossa\nkirjassa ja kummit takausmiehinä.\n\nOli hyvä äidinkin, pelonalaisen pirttikeen, pian käydä kirkon kynnyksen\ntakana. Kivi-Lirkku, Köökki-Lotan sisar, yksinäinen silmäpuoli\nrupulinarpinen naisriepu, ei vain käynyt kirkkohan otattamas.\nEnsimmäisen saatuaan Lirkku kyllä koetti, mutta suutahti, kun pappi\nihmetteli, että kukahan häntäkin oli katsellut. Eikä tainnut mennä\nenää, eleli vain syntisenä vaimona ja sai perillisiä neljin viisin.\n\nMutta eipä annettu syntiselle rauhaa. Kun Lirkku hääri leikkuupellolla,\nmetsä nakkeli häntä kivillä, klihtoosaunassa kiukaan kivet\npoukahtelivat häntä kohden, ja pihamailla käsittä temmatut elokarikat\nkoippuroivat hänen kintereillään.\n\nLehtikelikkokin, kurja, viskeli metsässä Lirkku riepua kävyillä.\n\nJoka paikkaan vanhan pahan piti puuttua. Ruman mustan kouransa\nhäjyläänen työnsi maan poveen itse valkoisen Iesuksen kämmenen viereen.\nSieltä löysit korjan sinilarvaisen kukan juuresta kauniin valkoisen\nkäden ja silittelit sitä, mutta peloissasi heitit pois ruman kouran --\nhyi, pirunkäpälä! Metsän puihin paha ilkeyksissään väänteli häjynäijän\nvääriä, ja vuorien vierille hän rakenteli ruokotonta pirunpeltua.\nPeltoa toki piti olla hänelläkin, vaikk'ei äijäpaha tainnut pellon\nreiroosta ymmärtää mitään, koska äestäkin imehteli, niinkuin vanhat\nolivat kuulleet:\n\n    \"Kumma reki -- sanoo piru kun äkehen näki --\n    ei kulije kumos, ja kun on kohorallansa,\n    niin ei voi istua.\"\n\nMikä lienee ollut syynä, mutta siitä häjy oli hyvillään, kun samalla\nsilimiverellä toinen ja useampikin pesaisi naamansa. Ja kun ämmä oli\npyykiltä tulossa, häjyläänen oli jo vastassa kavalana kysymässä:\n\n\"Saanko mä sen, joka jäi pesemättä?\"\n\n\"Saat kyllä\", ämmä vastasi, kun tiesi kaikki pyykinneensä. Mutta ämmä\noli unohtanut pestä silmänsä, ja piru kroukkasi naaman. Näinpä\npyykkärien piti muistaa aina viimeiseksi pesaista näköpuolensa.\n\nYritti paholainen joskus kroukata koko ihmisen. Kauhistuen kuultiin\naina peräkyliä myöten, kuinka jossakin Jalasjärvellä outo herra oli\nklasivaunuilla helisten ajanut ottamaan talon emäntää. Mutta isäntä oli\narvannut, että itse piru on, ja oli ennättänyt panna Raamatun emännän\nrinnoille. Pahan oli täytynyt paeta -- kiljuen oli lähtenyt.\n\nPitikös emännän aina viettää ja vannua, että vaikka pirut vieköhon,\nniin...\n\nMuutamille hyväkkäille häjyläänen toi rahaa ja tavaraa, niin että sitä\noli. Mutta saattoi hän taas viedäkin. Totta puhuivat paapat\nisäpaapoilta kuultua:\n\n    \"Kyllä sen piru viöö,\n    joonka perkeles tuoo.\"\n\nIhmisten tavaroihin paha usein puuttui. Pientä kiusaa piti tehdä,\nsaattaa kristityt sielut suuttumaan ja sadattelemaan. Oli jotakin\nkadonnut, eikä löytynyt, vaikka koko joukolla haettiin. Arvattiin, että\npiru oli piilottanut. Täytyi ottaa piilottaja koville. Isävaareilla oli\nsiihen parhaat keinot, vanhoilta perityt -- panivat pirun pallit\npihtikin. Pian tämä oli tehty. Pantiin kaksi pärettä ristihin lattialle\ntaikka maahan, kivi vielä ristille painoksi. Ja sitten uhattiin, että\njos ei löydy, niin...\n\nHeti löytyi.\n\nKoetitpa viheltää. Vanha vaari katseli rumasti, jo ärähti ja äkäisesti\nkielsi. Tienhaaran Iikkoo oli niin kiukuissaan, että lähti keppi\nkourassa laukkaamaan viheltäjän perään.\n\nViheltäminen oli pirun kuttumista.\n\nMutta kun saratit, kutsuit häjyläästä vielä kiivaammin. Eikä tarvinnut\nhäntä kahta kertaa houkutella -- äijä oli aina valmiina korvat höröllä\nodottamassa.\n\nOli silloinkin, kun entinen trenki niitteli, missähän niitteli,\nHäjynluoman luhdilla, hioi ja tikkusi viikatettaan koko päivän -- ei\npystynyt. Viimein trenki nakkasi aseensa puskikkoon ja manasi:\n\n\"Hijokohot nyt jo perkelehet tuota!\"\n\nJa lähti syömään.\n\nTuli vastaan kaikennäköistä kääkerröstä, kellä kovaasin, kellä harsti,\nkellä tikku kourassa. Viimeisenä tulla köppyröötti äijänkänkkyrä\ntahoonpuoliska kainalossa ja sanoi trengille:\n\n\"Minä menen kans hivomahan!\"\n\nKun trenki taas meni ottamaan viikatettaan, oli se tahoottu, hiottu ja\ntikuttu, niin että vain pinsi oli jäljellä.\n\nVanhat tiesivät jotakin häjylääsen kotielämästäkin. Huonoa menoa\npidettiin Häjylässä -- mitäpä siellä muutakaan. Ainakin ämmä sai\nsilloin tällöin selkäänsä, että roiskui. Paapat olivat panneet\nmerkille, milloin se tapahtui. Katsellessaan ikkunasta ulos he\nsaattoivat naurahtaa ja sanoa:\n\n\"Piru piiskaa taas ämmäänsä.\"\n\nUlkona kovasti sataa tömisti, vaikka päivä paistoi.\n\n\n\n\nKun tulis pyhä\n\n\n    Moiset moisiansa,\n    toiset toisiansa.\n\nPyhäpäivä oli suuri päivä. Kutsumatta se tuli kuin valtaherra, riipaisi\nrinnukset auki ja päästi aseista sekä juhdat että ihmiset, vei kirvehet\nvinkkaan, kuokat ja lapiot liiverin loukkoon, viikattehetkin tikkojen\npuolapuihin.\n\nPyhä oli kaikkien odottama jokaviikkoinen vaeltaja. Vain joku tinki\nnälkähinen äijä, joka joskus yritteli täinkoivista kintahia, saattoi\nmielessään harmitella, kun ei voinut silloin ajaa työväkeään vainiolle.\n\nEi voinut, kun oli almunakka vuoluhirressä, ja almunakkaan oli\nmerkitty, että oli pyhä. Sama, oliko se niin ja niin mones sunnuntai\n_alaväntistä_, pääsiääsestä, kolominaasuuresta taikka itse pyhän\nkolominaasuuren päivä. Pyhä kuin pyhä -- ei sinun pidä silloin työtä\ntekemän, eikä sinun juhtasikaan. Jo aapeksesta oli opittu: \"Muista\nlepopäivää, ettäs sen pyhittäisit.\"\n\nTalvella kyllä, kun pakkanen paukutteli kartanolla, taikka pyry reuhusi\npitkin rintaa ja larvamaita, taikka harmaa taivas lepäsi lumisen metsän\nlarvakerkkien nenässä, maailma tuntui melkein ahtaalta, ja pyhäisessä\npäivässäkin oli jotakin outoa olemusta. Jokin raskas, näkymätön\nhaltiaanen painoi koko luomakuntaa. Suuri harmaus asui rintaluitten\nalla, kaikki huokuivat harmaata huurua, taivaskin ja nevojen sulat\nletot. Ihmiset käydä köntystelivät pälsyissä, karvalakki korvilla,\nolokiväätit kenkien pohjilla -- vanhat äijät köpöttelivät yskien ja\nköhien.\n\nEi edes harakka räkättänyt.\n\nMutta kumminkin kirkkaina talvipyhinä, kun päivä katseli taivaalta, ja\numpikulujen ja kakrujen helkytys ajeli yli valkoisten, tuhansin silmin\nkatselevien hankien, ihminenkin oli melkein oikeassa luonnossaan.\n\nMutta keväällä, kun koivut olivat hiirenkorvalla, ja leppien urvut\nriippuivat kesän kihloina kuin korvarenkahien kultaiset puikulat, kun\nruoho nousi maasta, ja katajat puhalsivat harmaata sauhua -- silloin\ntaivas oli niin korkealla, ettei koskaan. Taivas oli auennut\nvuodattamaan armoansa, maa aukaissut sylinsä sitä ottamaan. Maa aivan\nvärisi ja huokui kuin siunattuna, ja taivaan hyvyys lepäsi leveillä\nrintapelloilla sinisiä metsiä myöten, Karhuvuoren tauksille sekä yli\nSantavuoren harmaan kukkulan ynnä Loukajanvuoren ja Niileskallion.\n\nNyt vasta pyhä oli pyhä ja Herran sapatti. Oli päiväpaistetta,\nlinnunlaulua ja kukan koreutta sekä nousevan kesän riemua. Ei vanha\nenää köpötellyt köhien -- jalka nousi kepeästi ja silmä vilkkui\nkirkkaana, selkäköyrykin oli oiennut.\n\nJa harakka oli kuin eri lintu. Se hyppi ja hääri, rakenteli\nasuinmajaansa männyn larvaan ja aina vähän päästä kiepsahti toiseen\npuuhun, katsoi kamalannäköistä rötistystään ja pärähti leveään nauruun.\n\nLauantaina ehtoopuolella soitti kirkonkello Herran sapattia suurille\nrintavainioille. Iltakajeella kuului pyhäkellojen kajahtelu kauas, aina\nperäkylille asti. Pyhän henki kiiri kellojen äänen mukana. Metsä ja\nmetsän sielu värähteli, metsäkansa kallisti päänsä.\n\nSuuri pyhä lähestyi.\n\nSauna puhalsi viimeiset haikunsa. Rintakylien kansa kävi saunassa,\nperämökkienkin väki käväisi pienessä nokipirtissään. Arkisina\ntyönraatajina mentiin saunaan, puhtaina höyryten, savulta tuoksuen\nsieltä palattiin. Vanhat paapat muistivat teroittaa nousevalle\npolvelle:\n\n\"Sauna on kun kirkko.\"\n\nOlikin. Kirkonkellojen ääni kuulutti pyhää. Saunasta se haettiin.\n\nVanhat viettivät Herran sapattia niinkuin Sanassa sanottiin. He kävivät\nkirkossa -- kävivät toki usein nuoretkin -- taikka lukivat Postillaa\ntaikka lepäilivät. Hyvää sapatin viettoa ja Taivaan Herran palvelusta\noli myös, kun parhaat paapat iltapuoleen käyskentelivät vainioilla\nhartaina katsellen ruohon nousua ja jumalanviljan kasvamista. Selkä\nköyryssä, kädet selän takana he hiljalleen painattelivat pyörtänön\nsinne, toisen tänne -- saattoivat saman tien astella naapuriinkin.\nPenkillä siellä sitten istuttiin, käsivarret polvien varassa, savuja\nvedellen, pelloista ja jumalanilmoista haastellen. Lopuksi\nkaiverrettiin väkevät perät kouran syrämmehen ja nakattiin suuhun,\nlapioitiin kielellä ne poskeen ja sanottiin:\n\n\"Hoh! Olipas hyvät perät.\"\n\nJa köpöteltiin ovelle. Mitäpä siinä turhia jäähyväissanoja.\n\nKaikkivaltiaan suurta käskyä noudattivat myös nuoret. Oma luonto heille\nkuulutti, kuinka lepopäivä on vietettävä, elävät veret virkkoivat, mitä\nsisältyi suureen sunnuntaihin. Pieni ylähäkamari, piiloisa lutti ja\nrytkyvä hyppytupa -- siinä oli nuorille kylliksi pyhäpäivää. Niitä\nodotellen kannatti kyllä vaikka koko viikon rääpiä rapaista kydönojaa.\nNuorille, jos keille, lauantaiehtoon kirkonkello soitti pyhää, ja\nlauantaisaunasta alkoi Herran sapatti.\n\nHeti pyhävaatteet säkeen, narajavat saappaat jalkoihin, letkuvarsi\nleukoihin -- hyvin kelpasi lähteä astelemaan isien polkuja. Oli vielä\nhyvä saunantuntu matkassa. Mutta hurstimekkoo, paulapieksut,\nsavipiippu! Jo olisi ollut pahempi kuin synti lähteä sellaisissa\nvärkeissä yökulukuhun, friijoohin. Tyynyä olisi annettu arvelematta.\n\nRintapeltojen rikkaat perilliset ajelivat hevosella, vaikka se\ntoisinaan piti varkahin siepata vainiolta. Kysymättä pistettiin\nisä-äijän Isooharmaa aisoihin, taikka otettiin naapurin lautamiehen\nkomea Ruskia, sidottiin nästyykistä sen otsaan pläsi, ja sitten ajaa\npoukotettiin, niin että itse lautamieskin imehteli:\n\n\"Kenenkähän pläsipäällä ne, ryökälehet, taas siinä präisköttää?\"\n\nJo ryökälehet präisköttivätkin. Ja miksikäs eivät? Samalla lailla\nolivat lautamiehet ja muut parhaina päivinään laukoittaneet, vielä\nsanoneet:\n\n    \"Kun on toisen hevoonen ja oma ruoska,\n    kyllä siiloon matka joutuu.\"\n\nOli matkassa menoa ja lentoa, soittoa ja laulua. Linjaarit soutuivat\nalla, vai soutuiko maa? Raikui ja pärisi maantie ja kylänraitti. Oli\ntotta, mitä kärryistä kuului:\n\n    \"Suru ei vaivaa, vaikka väivehet söis!\"\n\nTotta oli laulukin:\n\n    \"Hellitä, poika, ne varsan suittet,\n    jotta se juoksis lujaa,\n    jottei se juosta höloköttääsi\n    joka portin kujaan.\"\n\nParhailla pojilla oli toki omat nimikkohevoset ja ajopelit, ettei\ntarvinnut varkahin liikkua. Eikä pannut isä vastaan, vaikka poika olisi\nottanut aisoihin Silkkimustan, jos tiesi perillisensä kulkevan aika\npaikoos.\n\nMutta trengit ja mettäkylien yökulkurit astella tankuttivat\njalkatanuisin. Vanhat jurrit painattelivat etumiehinä, viime kesänä\nrippikoulusta päässeet jullikat nulkuttelivat oppipoikina häntäpäässä.\n\nMetsäperienkin pyhäinen yö soitti ja lauloi, Paljespeli päästätteli\niloista polskaa:\n\n    \"Kopinan kopinan kuulin,\n    kultani tulovan luulin,\n    lennätin minä leukani aakkunallen...\"\n\nJoku hyväkäs vielä, katsellessaan isoisten ajelua, lasketti komean\nlaulun:\n\n    \"Minä menen markinoollen\n    ja ostan mustan pukin,\n    lähären sitten ajelemahan\n    ja ajelen kun muukki.\"\n\nTiesi metsäperä asiansa ja sanoi:\n\n    \"Saat' eipäs olla kerijuulla,\n    vaikk' ollahan kulukeella.\"\n\nOli päivällä kissi monet kerrat pihalla pessyt silmiänsä,\nylähäkamareissa ja luteissa oli koko illan syyttänyt ylähähuulta ja\nkäennyt, että kohta on hyviä tulossa. Oli kamareissa ja luteissa\nvalvovia silmiä ja korvia...\n\n    \"Yhyren yön minä orotin hukkaan,\n    eikä minun kultaani kuulunukkaa...\"\n\nKohta kuului ja hyvin kuuluikin, vaikka vain hiljaa koputettiin ja\nsopotettiin:\n\n    \"Kolis kolis, poikiaki olis.\n    Joko flikat nukkuu,\n    vai muutoonko ovat pannuvet\n    ovensa lukkuhun?\n\n    Meitä on täälä pari kolome noukkaa,\n    kyllä ne pian koukkaa.\n    Tulukaa ottohon ovi lujasta\n    ja päästöhän meitä pimiästä kujasta!\n    Tääl' on hyttyysiä ja paleloo hyppyysiä.\n\n    Flikkoja, hei!\n    Onko niitä, vai ei?\n    Tääl' olis komeeta poikia.\n    Huolittako vai ei?\n\n    Kääntäkää nyt varpahat ovehen päin\n    ja kantapäät perähän päin!\n    Ei ole kun laattian mitta matkaa,\n    ei sitä sovi lyhentää eikä jatkaa.\n\n    Auvaaskaa nyt ovi,\n    kun tältä puolen ei sovi!\n    Keskeltäki kerkiää, seinältäki ennättää,\n    seki, joka äärellä makaa.\n\n    Naskuu naskuu, mutta hilijaa.\"\n\nSe oli hämärtyvän kesäyön hiljaista veren hyrinää. Ja kartanon takaa,\nmetsän laidasta kuului kehruuhaukan yhtä hiljainen hyrrytys.\n\nKorjasti kyllä oltiin ja koputettiin, mutta mitäs kun lutinsolan\nlattiapalkit parahtivat, taikka tuli toisen kylän poikien kanssa niin\nkova ottelu, että muutamat laskettelivat tikkoja heikinreellä. Siitä\nkoko kartano sai kuulla, missä asioissa pihamaalla askaroitiin.\n\nKannatti lutinsolassa kyllä rinnustella ja nakella naapurikylän\nklaffihousuja alaha. Kyllä pojat tiesivät, mitä oli oven takana.\n\nLutti oli komea kuin häähuone. Valkoiset lakanat kattona, monenkirjavat\nverhat, mekoot ja kaarit, hurstit, roirit ja selkäkaulahittet seininä,\nvielä orsilla kuvarasoja sekä korjaraitaisia kaulahittia, koreita\nrahejakin. Ja loukossa väsköötietehittten piiloissa, raitavartisten\nsukkien ja kirjavien sukkarihmojen suojissa oli sievä seinäsänky\nnukkaroiteineen ja täkkeineen.\n\nSieltä siniraitaisilta tyynynliinoilta, punatäkin alta, tumman tukan\nvieriltä, katseli pyöreä muoto ja punaiset posket -- pieni piikanen,\njoka ei ollutkaan hoinoostellut Hunnialasta Pennialahan, eikä\nPennialasta Hunnialahan, vaan oli aina ollut alvarina toimissaan. Oli\nrakentanut puorin päälle itselleen soman kesäpesän. Kevättalvella, kun\nperunnansiemen oli pantu tuvan sänkyihin iteellen, tyttö oli muuttanut\nolentonsa luttiin ja syksyllä päänpito-viikkojen loputtua aikoi taas\npalata tupaan. -- Monet kyllä makasivat talvellakin pyhäyöt lutissa.\nSiellä nuoret veret lieskasivat lämpöisinä loimivillaisten alla, vaikka\nhenki huokui valkoista huurua villoihin.\n\nSopi poikien kulkea komeassa hitissä. Huonot kolipoijat tulivat sieltä\npian tyynyytettyynä takaisin, vaikka taas jotkut hyväkkäät yrittivät ja\nparemmuuttaan muka housuuttivat. Mutta jotka olivat, niin olivat ja\ntaas lähtivät. Sikavallin mestarikin asteli Emäkirkolta päin, pyyhki\notsaansa ja kehuskeli:\n\n\"Sielä kun oli loimivillaaset fällyt... Koitasta ku vieläki on pääni\nmärkänä!\"\n\nKakkorin Sameli oli niin kurillinen, että lähti astella pököttelemään\ntakaperin yöllä satanutta lunta pitkin, jotta talonväki aamulla sai\nkatsella jälkiä ja päivitellä:\n\n\"Kukahan pöhjänä siel' on, kun ei ymmärrä lähtiä poiskaa?\"\n\nMutta kun Alangon Matti akkamettäs kulkiessaan kopisteli Möökelin\nSannan, katteenin komean piian, oven takana, eikä lutista kuulunut ei\ninahdusta, vaikka mies puhalteli parahat lukunsa, Masa viimein potkaisi\noveen ja mökisi:\n\n    \"Saat' ei kerijeläänen siitä häviä,\n    jos yhyren taloon sivuuttaa --\n    On vielä yhyreksän jälijellä!\"\n\nYhtä mieluisia olivat ylähäkamarit. Niissäkin nähtiin loimivillaiset ja\nkaikki korjat käsialat, vielä täkänät ja ryijyt, ynnä komeat kamarin\nkalut -- vääräsarjaisia lavittoita myöten.\n\nHyvä oli ylähäkamari, hyvä oli lutti, molemmat korkean katon alaiset,\nhyvä oli myös alakerran puori taikka pieni porstuakamari, jotka olivat\nmonen mettäkylän tyttären mieluisena pesänä.\n\nLauantain iltamyöhäisinä kaikkien ikkunat ja ovet kopisivat. Pojat\nolivat hakeman päällä, tyttäret orottaman päällä. Oli tyttäriä rinnalla\nja larvassa, kaikki valkoisissa verhoissa ja mekoissa -- kohta kuin\nkesähämyisen yön pyhiä haltiaasia.\n\nOli suuri etsikkoaika.\n\nMutta hyppeleminen oli pyhäpäivän ehtoopuolen parasta etsikkoa.\nJok'ikisen nuoren mielessä liikkui, mitä joku joukosta laukaisi:\n\n\"Hypellä kun saataasihin, niin voi-ie!\"\n\nTotta saatiinkin, kun käytiin pyytämäs hyppytupaa. Tyttäret tämän asian\nparhaiten hoitivat. Ainakin Vainionpään Maija osasi Koiviston\nSamelille, joka juuri kirkosta palattuaan pisteli klimppivelliä,\nmuljahuttaa silmiänsä ja kääntää kieltä ruoholle:\n\n\"Min' oon vain täs toisten asialla... ei mun itteni niin mieleni tee...\nMutta saataasko teirän trenkituvas vähä hypellä?\"\n\n\"Soo soo, vai niin! Noo -- joos' että römpötä palijespelillä...\nfiulilla kun pelaatta, niin hypelkää sitte\", isäntä sanoi, nuolaisi\nlusikkansa ja nakkasi koriin.\n\nMäki-Tassikin, vaikka oli vanha kärnäkkä, antoi erustupansa\nhyppytuvaksi, samoin Isoo-Kakkori, joskus myös Koiviston Juha, ja\nlarvakylillä saatiin usein hypellä Torpalla, jos ei Palon Samelilla\nsopinut. Oli pitkin rintaa ja larvaa aina joitakin niin rentonaasia,\nettä sallivat lattiallaan nuorten notkutella. Ukot muistivat entisiä\nilojaan.\n\nMutta jos ei saatu tupaa, kelpasi vaikka luuva, taikka mentiin tyhjään\nlatoon kauteeraamahan.\n\nKohta tiesi koko kylä, toinen ja kolmaskin, mihinkä päin varpahat on\nkäännettävä.\n\nPaljespeli, peliloota, parkuva tulokas, yritti hypyissä pitää parasta\nääntä, vaikka vanha fiuli oli parempi. Paljespeliä repi ja römpötti\nmelkein kuka hyvänsä, mutta komeanhenkinen fiuli ei antanut ääntänsä\nmuille kuin oikeille pelimanniillen, kitisi vain ja voihki tuskissaan\ntaitamattoman kourissa. Eihän taitamaton osannut edes laittaa sen\nherkkiä kieliä oikeaan tämmikin, Aikansa kun yritti, nakkasi koko\nvärkin pois ja sanoi:\n\n\"Ehtoolla minä pelaan -- siinä fiulis on niin palijo tämmäämistä.\"\n\nMutta jo fiuli ilostui ja laski vaikka mitä, kun joutui Mooses-suutarin\nkäsikynkkään taikka Pikku-Kaapoon olkahattuun, elikkä vanhan\nKullu-Santerin sormet saivat hypellä sen kaulalla, taikka\nMylläri-Juusee kihnutteli sen kieliä. Vanha pelimanni ja hänen vanha\npelivärkkinsä olivat samaa olentoa. Tumma fiuli ja truka, keikkuva\nkäsivarsi ja kapsuva jalka, sänkinen leuka, nukkuvat silmät, vipattavat\nsormet ja värisevät kielet -- peränurkassa pöydän vieressä kykötti\nkumma olio, joka täytti koko hyppytuvan soitolla. Se oli merkillistä\nsoittoa -- nuorten veret vavahtivat ja vastasivat samaan tahtiin.\nPöydän päästä lähti väliin hiljaista falassia, väliin taas vinkiää\npoloskaa, mitä milloinkin hyppytupa kaipasi.\n\nOli jo hyvä valssin alku, kun pelistä lähti rummakkaa ja pani nuoret\nheti pyörimään. Polvet notkuivat tahdin mukaan, ja käsivarret\nviipahtelivat sievästi sivuille. Melkein päätä viemisti, kun soitto sai\nvielä sanan voimaa:\n\n    \"Haalituli rummakkaa, rummakkaa taas,\n    pelatahan flikoollen rummakkaa taas.\n    Flikat on lutis ja ovi on haas,\n    kissit on katolla ja hiiret on maas,\n    Pelatahan flikoollen rummakkaa taas.\"\n\nPyörryttävään lattiankiertoon veti myös Korven Esan falassit,\nPihlaja-Jaakoon falassi ja Ristilän Jaskan falassi -- kyllä niitä oli\n-- peukalo-falassia myöten, jossa poika piteli tyttöään\npeukalohankurasta.\n\nMutta vasta rymy alkoi, kun peli soitti ja lattian täyteinen rinki\nrytkytti polskaa. Käsi havartui käteen, soitto pani jalan painattamaan\nlattiapuita, puhalsi vielä sanatkin suuhun:\n\n    \"Ensin kaappas Kaijan,\n    sitten sieppas Maijan,\n    Priita-Liisan, Tiinan lopulla...\"\n\nPiiri pyöri ympäri lattiaa kuin väkevä myllynratas, tupamylly. Sitä\nkäytti elävän veren voima sekä peränurkan peli, joka soitti samaa veren\nnuottia. Lattia jyskyi, kädet kiertyivät toisiinsa, kirkkaat silmät\nliekehtivät, ja kirjavat kaulahittet hulmusivat palmikoilla. Saattoi\npuhaltua laulukin:\n\n    \"Ostin lammasraurat,\n    sitten mallaslaurat,\n    kurinvartahat ja rukinrullat.\n    Ei saa meillen tulla,\n    sanoo Harjun Ulla,\n    vaikkas olit kyllä ennen mulla.\"\n\nRinki pysähtyi, rupesi pyörimään toisin päin, saattoi soitto ja\nlaulukin muuttua:\n\n    \"Kissi-Kaappoo,\n    Knapinan Sorvari-Jaakkoo,\n    tulukaa ottohon Kampin Jussia\n    toiselle puolen!\"\n\nMutta aina väliin piti saada pieneksi vaihteeksi muitakin hyppyjä.\nTanssattiin kakkoria-kikkoria, vanhaa-loikkaa ja korkiaa-nousua,\nhypittiin sivuittain tanttaa, konkaroitiin joskus iipuli-konkkaa sekä\npyörittiin, pysähdeltiin ja pyörittiin pirätös-polokkaa ja laulettiin:\n\n    \"Halaa hiljaa, halaa hiljaa,\n    jottei pappani kuulla saa...\"\n\nKeikuteltiin joskus isojavarvasta vuoroin varpailla ja kantapäillä\nlaulun tahtiin:\n\n    \"Isoovarvas ja kantapää\n    ja sitten koko jalaka...\"\n\nJoutui joukkoon vielä kolomuusta, mellun-maijaa, martin-vappua, jo\nmustalaastaki:\n\n    \"Hai leeku, hai leeku, hai leeku lelle,\n    joko täst' on meirän joukko aikaa sivu menneet?\"\n\nPelimanni osasi ja pelistä lähti, lähti jo polokkaaki -- Toolisuutari\ntaisi tuoda sen kaartista palatessaan 1870-luvun alussa --, ja siitä\ntuli kohta valtahyppy, hyppy, jota nuori jalka jaksoi kaikkein\nahkerimmin rynkyttää, vaikka koko ehtoopuolen. Oli vaikka minkälaisia\npolkkia: napsautes-polokkaa, mettäkyläästen-polokkaa, Hakuninmaalaasten\nlammastenhaku-polokkaa, Nisu-Tiinan-Antin polokkaa... Jaksoi pelimanni\nniitä soittaa. Peränurkassa hän istui ja ummessa silmin lasketti pitkät\nnutkutukset -- lattia kyllä kesti, minkä nuoretkin. Vaikka pelistä\npuhaltui soittoa tuvan täydeltä, laskettiin joskus ja mahtui katon alle\nvielä lauluakin. Kuului hyppyjoukosta:\n\n    \"Yksikolomatta nättiä poikaa\n    polokan päällen painattaa...\"\n\n    \"Muistakkos sinä sitä sinistä soffaa,\n    sinistä soffaa, sinistä soffaa...?\n    -- En minä muista mitää sinistä soffaa,\n    sinistä soffaa...\n    -- Muistakkos sinä sitä liiton sanaa,\n    joonkas sä vannoot minullen?\n    -- En minä muista mitää liiton sanaa,\n    enk' ole vannonu sinullen.\"\n\n    \"Sosimen Kaupin pitkät pieksut,\n    pitkät pieksut, pitkät pieksut,\n    Sosimen Kaupin pitkät pieksut\n    ne menöö vähä natevaa.\"\n\n    \"Tuli tuli tuli tuli Kytölän Heleviiki\n    Paloluoman puorilta,\n    saipa se sielä kaffekkupin\n    tuolta Hokkarin muorilta.\"\n\n    \"Iisakki, Iivari, Koreili ja Hemmenki,\n    Illalla menen, jos vain jaksan,\n    samalla lailla kun ennenki,\n    illalla menen, jos vain jaksan,    Kirruus-Maijaa kattomahan.\"\n\nHyvä oli hypellä myös polokkamarsuskaa, jota peli väliin lasketteli.\nNisu-kräätärin marsuskaa vahvistettiin sanoilla:\n\n    \"Taijai itajuta Soukan Juha, Soukan Juha,\n    taijai itajuta Soukan Juha taas --\"\n\nTuli sitten oolannin polokka ja pani rytkyttämään ja pyörähtelemään\nvähän erilailla. \"Jeerusen Tiltua\" ja mitähän piti silloin asioikseen\nlaulella.\n\nOli maailmalla hyppyjä ja tuli, tuli aina larvakyliä myöten. Mikä\nsoittui maailman rannoilla, soittui sitten vaikka Peräkorvessa ja\nKurjenluoman rannoilla. Ympäri lattiaa ne heti rupesivat ylpeinä\npyörimään -- iipulikonkat, martin-vaput ja muut vanhat loikat saivat\nsiirtyä loukoista katselemaan.\n\nJa kovettuja hyppyihmisiä oli, naisia liiatenkin, vielä miehiäkin.\nPurtun Mikki häitänsä hypellessään poukahteli valssin kierrossa\ntakanlaudan tasalle, ja kintut siputtivat hyvää tahtia. Törmän Liinun\njalat olivat aivan kuin hyppelemistä varten, ja kun Tuomi-Soffiia\nsivuittain sievästi hypähdellen tanssasi polkkamarsuskaa, niin sitä\nviitsi katsoa vaikka kuka. Hyvä oli Rumihinlauta-Liisakin hyppelemään,\nkomeasti tapahtui myös Mooseksen Maijan pökkimäpolokka, kun hän isänsä\nkanssa tanssaten sitä opetti hyppytuvalle. Mutta koko häätupa sai\nimehdellen katsoa, kun Koskelan loukolla Vainionpään Kaisa, ylkämiehen\näitee, ja Sorvarin Kaisa päästellen helapäänauruja kilvan hyppiä\nkrenkkuloottivat kyykkyryssää.\n\nNuoret hyppelivät, veri oli väkevä, jalka köykäinen, ja käsivarressa\nkuin vartavastinen kyynärpään koukku, joka vei ja viipoitti. Voi polkan\npyörteessä poika pusertaa lämmintä kättä, noin niinkuin vain... Lämmin\nkäsi pusersi vastaan -- ylähäkamarin taikka hitin ovi oli avoinna.\n\nMutta oli mukava vielä viimeiseksi pelimannin ringis astella käsikkäin\nlattialla kahareksanmerkkiä, kun pelimanni soitti komeaa marsia, sitten\nvielä rytkyttää loppupolska. Viisi penniä hengeltä maksoit -- se oli\npelimannin palkkaa. Komeat pojat maksoivat ja veivät rinkihin koko\nflikkajoukon. Tyttäret olivat hyvillään ja mainitsivat.\n\nLaulaen asteltiin kesäistä yötä myöten, kyläteitä ja metsäteitä myöten,\navopäinen tyttölauma edellä, kaulahittet niskalla, onnellinen odotus\nmielessä, parvi poikia perässä, hyvä mieli rintaluitten alla. Oli\nvärsyjä, minkä matkaakin. Eivät laulut laulaen loppuneet. Maailmalta\nniitä virtasi niinkuin hyppyjäkin, ja itse tehtiin lisää.\n\nMaanantaiaamuna piti taas olla pellolla töissä. Oli imehellistä, että\nlapio puski ja kuokka nakkeli ojamättähiä väkisinkin kuin eilistä\npolkantahtia noudattaen:\n\n    \"Maanantaina koko päivän,\n    koko päivän, koko päivän,\n    maanantaina koko päivän\n    luulin mun onneni kukkuvan.\"\n\nSama meno oli joka sunnuntaina. Arkiset viikot aherrettiin elämisen\ntähden, pyhäpäivät liikuttiin myös -- elämisen tähden. Pyhäpäivillä oli\nollut sama oma elämänmenonsa niin pitkälti kuin oli Korpijoen rinnalla\nja larvassa asuttu. Sama kesällä, sama myös talvella, vaikka\nliikkuminen talvella oli vaivalloisempaa, ja pakkanen painoi mieliä.\nMutta ei kyennyt kylminkään ilma, vaikka se joskus riiteli korvia,\nhyydyttämään eläviä veriä. Luonto veti ja täytyi mennä, minkä suinkin\njaksettiin. Parhaat pojat ajelivat hevosella, pulkassa kenottivat.\nEivät he kumminkaan kovin kauas päästelleet, sillä\n\n    \"Ennen ei lennetty leviää,\n    pysyttihin vain omilla kylillä.\"\n\nKyllä tiedettiin, mihin hyppytupien, luttien ja ylähäkamarien kautta\nkuljettiin kiiltäviin kultarinkiihin ja silkkikaulahittiin,\nkirkonkattoon ja häätupaan, sitten leveän lattian emännäksi taikka\npieneen perämökkiin tuhertamaan. Yhtä suuri palo kumpaankin, kuka vain\nensiksi ennättäisi.\n\nTätä piti joskus jo etukäteen tunnustella. Tyttäret ja piiat leipoivat\nkiiltävän sormuksen kyrsään, paistoivat kyrsän ja jakoivat keskenään.\nKen sai sormuspalan, hänet ensiksi tultiin korjaamaan. Nauraen ja\nhoikotellen tyttäret päivittelivät:\n\n    \"Hohoi ja jaa! Kukahan mimki saa?\n    Vaivaasen vastuksen mustaki saa.\"\n\nMutta jotakin järkeä piti olla pyhäpäivän asioissakin, eikä vain\npaljasta veren vetoa. Oli jo vanhoille sanottu\n\n    \"Lai laibinsa.\"\n\nNiin myös\n\n    \"Moiset moisiansa,\n    toiset toisiansa.\"\n\nOlipa kaupunkimatkoilla kuultu Kristiinan vanhan kirkon kellojen\nsoittavan ikivanhaa totuutta:\n\n    \"Kuka köyhiä naii? Kuka köyhiä naii?\n    Toiset köyhät toisia naii.\"\n\nSamoissa hyppytuvissa rytkyttivät sekä rinta että larva, vielä piiat ja\ntrengit samassa rytäkässä. Jopa ison talon poika saattoi hyppelööttää\nhyvän torpan tytärtä taikka komeaa piikaa, viedä joskus pelimannin\nrinkiinkin. Ja tämä lämmitti tyttären mieltä vielä viiden-,\nkuudenkymmenen vuoden kuluttua. Tohti joskus hyvä torpanpoika sekä\nrohkea trenki viedä traksia talontytärtä tanssaamaan.\n\nMutta ei kumminkaan ollut soveliasta ison talon perillisen kulkea\nkoputtelemassa piika rievun lutinovea. Ylpeä isä ja äiteemuori, kohta\nkoko rinta, kaikki konttiämmät parahina, löivät heti ronttoa\npoikkipuolin pojan eteen.\n\nKylän silmät ja korvat olivat aina auki, kylä näki kaikki ja kuuli\nhiljaisetkin yön koputukset, ja surkuamatta sanoi asiat halki.\nKoputtelijaa on vissiinkin pienenä liiaksi kovaa kiikutettu, niin ettei\nsen lakissa ole kaikkia kairoja, ainakin on hänen kainalossaan\npäretpuuta, kunhan ei vain olisi maannousua napahan asti ja siitä ylähä\npäin kollonvikaa. Elikkä on syntymäviinat vielä päässä. Pössöö se on!\n\nJa piikatussu! Mikä hän sitten luulee olevansa? Komiaksi sitä kuuluvat\nsanovan. Kunhan olisikin. Mutta kun ei ole, ei ole edes minkään\nnäköinen -- kun on pää kun pääskyysellä ja suu kun variksella.\nSellaanen kituunen ihminen, tyhjää kouran täydeltä. Näkeehän sen kuka\nvain. Samppa-Maijakin sanoi, kun näki:\n\n\"Miksei tuot' ole piennä annettu kissillen?\"\n\nPiti olla jo koko väättyri, joka sittenkin vain meni ja koputti.\n\n\"Tierä, vaikka piika olisi syöttäny perähänsä\", kylä sanoi.\n\nMutta kun oli rahaa ja tavaraa ja maata ja metsää, vielä laarit täynnä\nrukihia, niin oli sellaiset takausmiehet, että tohti mennä jyskyttämään\nvaikka kuinka komean talon ylähäkamarin ikkunaa. Jopa nyt lutteihin!\nPiti toki olla jotakin suhtaa.\n\nTämä piti olla jo isoisen pojan verissä, yhtä hyvin komean tyttärenkin,\nniin että hän erotti trenkimiehen ja larvakylän rintaperillisen\nleveitten rintapeltojen perillisestä.\n\nVaikka he jumalanluomalta olivat samoja jumalanluomia, ihmisen näköisiä\nkaikki -- suunnilleen. Sama olivatko isolta rinnalta vai Moukolasta.\nMutta raha ja rukihit antoivat hyvää näköä. Jo vanhoilta viisailta oli\nkuultu vanha totuus:\n\n    \"Ei siitä naamapläsistä\n    monta velliä syörä.\"\n\nAinakin kahdet kultaringit ja isot makorenkahat sekä silkkien kahinaa\nkorvissa ja tiipetin läikettä vartalolla -- jo olivat parhaimmankin\ntyttären toivehet täyttymässä. Toisinaan kyllä annettiin taikka saatiin\nnahaat, ja pitkästä kopistelemisesta tuli loppu. \"Ero tuli meistä\",\nsanottiin. Ja saamattomat trenki rievut joskus pistivät piika pahasensa\nnimettömään hottisormuksen. Täydestä se meni ja korja oli, kultana\nkiilteli -- ei ollut kissinkultaa.\n\nMutta kun ylykämies, friijari, oli jonakin perjantaina kosianmiehen\nkanssa käväissyt pappilassa, niin heti pyhänä saarnastuolista pamahti.\nJa koko kirkko kuunteli.\n\nOli kyllä monesti ollut pappilan kävijöillä kovat paikat. Ankara pappi\nsaattoi ruveta tutkimaan naimamiehen kirjantaitoa, vieläpä ottaa\nkoville kosianmiehenkin, jos ylkämiehen luku kangerteli. Sitä vaille,\netteivät molemmat saaneet painua parannuksen tekoon.\n\nHäis viimein ajettiin lujaan päätökseen monestikin monivuotiset\npyhäiset vaellukset, valvomiset ja koputukset -- jopa oikein hypellen.\nIstumahäis kyllä vain istua kökötettiin ja otettiin, mitä annettiin\nsekä pisteltiin markkoja nuorellen parillen, mutta oikees häis,\nkruunuhäis, hypeltiin ja remuttiin päiväkausin.\n\nNäin pitikin. Se oli oikeaa häämenoa. Sitä jo häihin kuttujat kävivät\npitkin kyliä joka tutun ja sukulaisen luona sanomassa:\n\n\"Tervehyysiä Hautakorven haltijoolta ja nuorelta parilta, jotta tekisiä\nhyvin ja tulisia vihkijääsihin ensi pyhänä\" -- myös usein perjantaina\n-- \"ryyppyjä ottohon ja hyppyä orottamahan... Ja ruokaaki sais.\"\n\nTehtiin hyvin ja tultiin, minkä lattialle mahtui miestä ja naista, niin\nettä \"ensi pyhänä\" vasta oikeaa pyhäpäivää vietettiin. Suuri häätupa\noli kuin taivahansali, kruunupäinen morsian salin komeimpana.\nYlähäkamarin taikka lutin löytöjä hän vain oli, mutta kun Väkkärin\nKaisa, vanha hopiafrouva, oli vähän aikaa askaroinut, jo tuli lutin\ntyttärestäkin kuin kuninkahan tytär -- korkeissa kruunuissa keikkui,\nkultaa ja hopeaa oli päänkukkuralla että helisi, ja musta\ntiipettitanttu kahisi.\n\nJa kun pappi oli vihkimässä, niin juuri silloin kuin hän sanoi:\n\n\"O Abrahamin Jumala! Isakin Jumala! ja Jakobin Jumala! vuodata Pyhä\nHenkesi näiden palveliais sydämihin...\"\n\nNiin silloin tellapoijat ja tellaflikat kohottivat valkoisen tellan\nkuin taivahan nuoren parin yläpuolelle suureksi suojaksi.\n\nJa sitten alkoi suuri häähyppy.\n\nVanhalla valssilla oli paras aloittaa, ja ensi valssi piti pelata\nseinillen. Hääväki vain seisoi ja kuunteli, seinätkin seisoivat ja\nkuuntelivat, ja valkoinen lattia odotteli hiljaisin mielin. Mutta ei\nainoakaan pari saanut mennä pyörähtelemään. Vasta kun pelimanni aloitti\nuuden valssin, oli lattian täyteinen hyppy käynnissä. Vain jurvalaaset\nolivat niin taitamattomia, että heti ensi soitolla törmäsivät lattialle\n-- muun hääkansan imehiksi.\n\nJo alkoi taati, joka oli tärkeintä hyppyä, ja sekin oli ensin pelattava\nseimllen. Siitä vasta alkoi oikea häitten meno. Hyvä pelimanni\npäästätteli pöydän päässä elävää polskaa, joskus vielä kuluseulamies\npompotti värkkinsä pohjaa, ja vömpelöhön kiinnitetyt pienet kulut\nsoittuivat, että koko häätupa helisi.\n\nKäsihinlaittajat asettelivat tyttäriä ja poikia, miehiä ja naisia\nparittain sulhasen ja morsiamen kanssa tanssamaan taatia. Markka siinä\nmeni kummaltakin, eikä paljoa ollutkaan, kun sai kruunupäätä\npyöritellä. Rahapilikkumi, joskus iso hopiapokaali, odotteli pöydällä,\nja kosianmies istui vieressä penkillä. Pari parin perästä\nhyppelöötettihin, nuoret ja vanhat, ryttyrättyysekkin ja kaikki, jotka\nvain kutsutut olivat, Hytty-Jussit ja Kirruus-Maijat, Pörrikkä-Masat\nynnä muut, maankasvuja toki hekin -- isoisten häihin ei vain joka\nkluutuhäntää käskettykää. Kaikki vietiin taatihypyn jälkeen\nperäkamariin, jossa kaffarit häärivät. He antoivat hyppelijöille hyvät\nkorppukahvit, antoivat vielä viinaryypyn -- raharikkahille, jotka\nolivat maksaneet morsiamelle markkoja, oikein tasa pään.\n\nJa aina väliin vaihteeksi pyörittiin valssia taikka jyskytettiin\npolkkaa -- lattian täydeltä. Lakanasta kattoon ratustettu himmeliki\nhyvillään pyörähteli sekä himmelin lankatupsujen siniset ja punaiset\nhelmat heiluivat, vielä valkoiset hantuukit seinillä liikahtelivat, ja\njoka seinäpeilissä hypeltiin ja iloittiin. Oli häät.\n\nEi joka pyhä häitä annettu. Mutta kun kerran annettiin, niin silloin\npiti oikein tanssata ja iloita. Parhaat häät hypeltiin mikkelinä,\npyhäinpäivänä ja pääsiäisenä.\n\nEi tarvinnut hyvässä häätalossa hypellä nälkäisinä eikä tyhjin vatsoin.\nParhaat kokit laittoivat mitä parasta osasivat, sinsallatista,\nlipiäkaloosta, lihapaistista ja pernaloorasta, kryynipuurohon,\nklimppivellihin ja kräämihin asti. Ryyppy vielä päälle painoksi.\n\nHyvin jaksettiin sitten ehtoopuolella hoijakoora. Tuli vielä\nkutsumattomia vierahia, nurkkuria, ovensuu ja porstua täyteen --\nKello-Tupunkin piti hääräillä joukossa kellonkauppoja tekemässä, rinta\ntäynnä kellonkäljyjä, taskut plakkarikelloja.\n\nJa häätupa hoijakootti, sekä nurkkurit että kuttuvierahat. Leveän\nlattian täyteinen rinki toisensa perästä ryskytti polskaa, ja\nkruunupään taikka ylkämiehen piti aina olla mukana. Rikkahimmat rinnan\npojat veivät parhaita tyttäriä hoijakkaan koko ringin, joskus joukon\nrumia koliflikkojaki, raukkoja, joista ei kukaan suuria välittänyt,\nsurvoten veivät, sillä.\n\n    \"Ruinaa s'oon nurkista kattella,\n    kun toisia vierähän yhtä mittaa.\"\n\nViisikolmatta penniä tyttäreltä maksoit, nisukahvit kamarissa kaikille\n-- hyvä oli. Rahaa siinä meni, ja tyttäret saivat hoijakkanisuja\nmosselohonsa.\n\nMutta parhaat pojat saivat tasapäitä. Mitäpä kun oli rahaa. Ja viinan\npuokkoja oli. Tasapää nousi pian miehen päähän ja rupes nakkelemaan.\nKantonevan Kaappoo käveli kuin kissi pistoksissa mutta jo kohta heilui\nja karjahteli:\n\n\"Kattokaa mun perähäni, jotten mä särije kehuani!\"\n\nLoukon Masa puhalteli tasapäitä jo takaisin ja kauhuissaan parkui:\n\n\"Tulooko verta?\"\n\nMutta tasapäitä piti oikeissa häissä olla. Kymmenellä kannulla ei\npäästy kuin alkuun, viisikolmatta loppui kesken, viidelläkymmenellä jo\nvietettiin vaikka minkälaiset häämenot. Silloin jotkut väättyrit\nsaattoivat ruveta jo kirrastamaan ja repimään toisia rintapielistä,\nmutta ei tullut kumminkaan tappelua eikä ketään tapettu, kun oli\nhankittu kovetut perähänkattojat. Entinen Kakkorin Iikkoo nakkeli pian\npahimmat priutikkamikit niskasta pihalle, ja Mäki-Tassi, Pietarin\nkävijä, oli jymymiehiä -- hiljaa oltiin, kun Tassi oli talossa. Mutta\nvasta oikein siivosti pysyttiin, kun Yli-Sänttin Mikki perähänkattojana\nhyppäsi lattialla tasapökkää ja karjaisi:\n\n\"Min' oon meltto Mietaankylästä -- tulukaa koittohon! Elikkä pian\nhilijaa!\"\n\nUlkona kriinastettaessa Yli-Säntti saattoi siepata elolavan aisoista ja\nruveta ruihoomaan ympäri pihamaata. Sippuloottaan ja kuuppeluijaa\nmenivät metuloitsijat, elleivät ennättäneet pinkaista pakoon.\n\nHyvät häät eivät heti loppuneet, täytyi hypellä vielä toinenkin päivä.\nOli syötävää kyllä ja juotavaa, oli myös hääväellä ja nurkkureilla\nrahaa. Ja vanhojen määrä oli:\n\n    \"Niin kauvan häis pitää olla,\n    kun puuro velliksi muuttuu.\"\n\nVäkkärin Kaisa oli jälleen askaroinut. Tumma kruunupää oli kadonnut, ja\nlattialla liikkui valkoinen olento kuin kesäinen päiväpaiste, vielä\nkorja kukkakranssi päänlaella. Morsianta kattomahan tulleet kylän\ntenavat killistelivät väkijoukosta ja luulivat näkevänsä ainakin\nenkelin ja odottivat, koska tuo levittää siipensä ja lähtee lentämään.\n\nMelkein lähtikin. Keijui ja hyppeli taatit ja hoijakat, vielä\nkiepsahteli vinkiää valssia, että valkoiset helmat hulmusivat.\n\n\"Enkeli kumminki taitaa olla, koska siivet väipähtelöö\", tenavat\narvasivat.\n\nEhtoopuoleen tanssattiin vielä poikaan- ja flikkaanringit sekä\näijäänrinki ja ämmäänrinki. Ja kun oikeat äijämiehet jyskyttivät,\nvanhat paapatkin, partanaamat, jo jyskehti parhain ja painavin maan\nvoima. Ylkämies, vasta äijämiesten suureen joukkoon koroitettu,\nkäpsähteli kuin maitopartainen poikakloppi -- tuskin oli leukaperiä\nvielä tarvinnut raakata.\n\nKun ämmäänrinki vuorostaan rupesi lattialla lainehtimaan, eipä enää\nnähty valkoista kesäpäivää eikä kukkakranssia -- Väkkärin Kaisan oli jo\ntaas pitänyt päästä näpertelemään. Oli ämmien ja mummien tohisevassa\nparvessa vain tavallinen nuori ihminen aivan tavallisessa pyhäpuvussa.\nJa mummat ja ämmät viedä touhottivat häntä mukanaan ympäri lattiaa,\nettä verhojen hännät oikoisina siirottivat sinne ja tänne.\n\nValkoiset tytärpäivät olivat päättyneet sekä akkunain koputukset ja\nkesäöitten hiljaiset onnentäyteiset valvomiset ja odotukset. Kesän\nkukkakranssit oli karistettu pois päänkukkuralta.\n\nYritettiin huomenna vielä -- saattoi olla sunnuntaipäivä -- vähän\ntanssata himmelihäitä. Ja sitten maanantaina, kun oli runtupäivä,\nriistettiin valkoinen himmeli alas.\n\nEi ollut tupa enää häätupa, eikä korjatupsuinen himmeli enää häilännyt\nhäitä. Oli vain tavallinen arkitupa. Häävieraat olivat hävinneet, oma\nväki vain oli ja nuori pari ja nuoria lähisukulaisia -- väsähtäneen\nnäköisiä kaikki, silmät solkerolla.\n\nOli saatu kyllikseen hypellä.\n\nLeveässä lattiassa kiilteli suuri pyörö, kymmenien hoijakkarinkien\nhivuttama. Kuului siitä melkein vieläkin kenkien ja saappaitten kopse\nsekä Mooseksen peli:\n\n    \"Kopinan kopinan kuulin...\"\n\nMutta sammui kiilto ja häipyi pelinääni, kun lattiaa pyyhkäistiin\nmärällä vaatteella.\n\nAlkoi arkinen elämä.\n\n\n\n\nNenättömän sillalla tapellahan.\n\n\n    Mies miestä vastahan,\n    Krosoon poika pirua vastahan.\n\nNuoret taisivat luulla, että juhlia ja pyhäpäiviä oli pistelty\nalmunakkaan vain sitä varten, jotta vanhat saisivat käydä kirkossa ja\nlevätä sekä nuoret kuljeskella kopistelemassa ylähäkamarien klasin\ntakana ja luttien ovilla, sitten taas toisin vuoroin hypellä.\n\nJa myös tapella.\n\nSillä monet miehiset miehet olivat pahannahkaisia kärnäköitä. Hyvän\nryypyn kun olivat ottaneet, joskus ilmankin, heidän täytyi aina silloin\ntällöin hyppiä tasapökkää, kirrastaa toisten rintapielissä ja karjua:\n\n\"Tohorikkos koittaa naamasta? Täs' onki poika, joonk'ei rintoja polta\neikä sääret klapaja!\"\n\nJumalanluomalta he sellaisia olivat, syntymäperinnöt heissä möyrysivät.\nEntisten väättyrien veret, tiesi häntä, kuinka monipolviset,\nläikähtelivät nahan alla ja panivat poukkimaan. Lapio, kuokka,\npirunkoura -- hyviä toki nekin miehen kourassa, mutta niillä tongittiin\nvain maata ja tunkiota. Piti poukahdella joskus irti tunkkaisesta\nturpeesta ja iankaikkisen harmaasta arkipäivästä, piti kerrankin\nhyppiä, repiä ja riepoitella kuin itse häjyläänen.\n\nJa kun sattui muitakin samanlaisia villipäitä samaan joukkoon, niin\nmeteli siitä nousi. Rähistiin ja karjuttiin suuressa rytäkässä ja\npyörittiin kuin Kakkorin entinen mylly, niin että\n\n    \"Pikku pirut luuraali orsilta,\n    ja itte isä katteli karahkamettästä.\"\n\nVerissä päin lopulta reuhattiin.\n\nToiset hyväkkäät, siivot sivusta katsojat, saivat syytä melkein kuin\näikistellen sanoa;\n\n    \"Ylypiä koira saa aina revityn nahaan.\"\n\nJa vanhat muorit siunailivat kädet ristissä:\n\n    \"... sus siunakkohon,\n    N' ei pelekää Jumalaa\n    eikä häpee ihimisiä.\"\n\nVähät väättyri heistä välitti, rääkäisi vain verisin naamoin:\n\n\"Älä iraja! Ei se porusta parane, vaikka papillen valittaas. Itte koira\nhaavansa nuoloo. Heleposti vain heiluu, vaikk'on torpasta!\"\n\nOli heitä vanhan polven väättyreitä, mustanpuhuvia miehiä -- Tammen\nJuhaa, Vartion Freskaa, Plosilan poikia, Kräätäri-Mattia, Hurstipakkaa,\nKartano-Samppaa, Hakalan veljeksiä, Tunterin Nikoa, Karvarin tummia\nköyryjä, Prönä-Masoja ynnä muita -- rauhassa jo kaikki lepäävät.\nTavallisia miehiä he toki olivat arkitöissä, mutta kivenmuljakka taikka\nnahkoihin neulottu pannunjalka mollotti pahimpien plakkarissa, kun he\npyhäpäivinä kievehtivät häissä ja hyppypaikoilla luohaillen, luohaillen\nsinne ja tänne, krääkyen ja kavalasti katsellen.\n\nOmissa hypyissä, omilla hääpaikoilla näin kirmuseerattihin. Mutta kun\nsatuttiin samoille kartanomaille emäkirkkoisten kanssa, silloin oltiin\nkaikin yhtä poikaa ja moikotettiin naapurikirkon väättyreitä. Oli\nheitä, varsinkin Havuusen larvassa, mitä heitä oli, Pippuri-Hermannia\nja Prislinki-Iiskaa sekä muita sellaisia mettityytä, joitten kanssa\nusein täytyi tapella. Yrittivät vielä, sen kuvaaset, tulla\nkopistelemaan Kurikan kylille. Vaikk'ei heidän katsomistaan\ntytärihmisistä kovin välitetty, annettiin heille kumminkin hyvä kyyti\ntakaisin. Pysykööt omalla puolellaan ja tulkoot toimeen omillaan!\n\nMutta kuusi-, seitsemänkymmentä vuotta, jo satakin vuotta takaperin oli\ntapahtunut emäkirkkoisten kanssa suuria joukkotappelulta. Oli toisinaan\nrähjätty Nikkoolan takana Lepänojalla, mutta parhaat metelit, oikein\npitäjehien koitokset, oli pidetty Nenättömänluoman sillalla, itse\nkruunun maantiellä.\n\nJa suuri heluuntai taisi olla juuri sitä varten.\n\nKesän lähestyessä, kun kaikkein väkevimmät pihkat ja mahalat pursusivat\npuissa, ja maan hedelmällisyys jo alkoi puhkua höyryten ja tuoksuen,\ntäytyi elävien verienkin iskeä yhteen oikein miesvoimalla. Mitäpä aina\nomilla nurkilla nahista ja yksinään kriinastella, kun ei kaikiste\ntahtonut saada miehen vastusta. Toista oli koittaa koko pitäjehen\nvoimalla. Silloin sai oikein olan takaa antaa tullen mennen, vieläpä\nitse Emäkirkon komioollen. Sitä he tarvitsivatkin, hyväkkäät. Kovin\nrehevää he aina kulkivat läpi Kurikan. Kun he tulivat Kaskööstä\nsilakasta ja olivat vähän maistelleet eväitään, niin jo piti liikkua\nälvistellen ja haukkuen oikeita ihmisiä puulaukkuusiksi, irvistellä\nkahdesta vaivaaspoijasta, jopa lopuksi rääkyä, että he ajelevat\nsilakkakuormalla Paskavasaran kirkonporstuassa.\n\nKurikan kirkonovien edessä kun ei ollut eteishuonetta.\n\nMokomatkin puukirkkooset, haisevien silakkain kyytirättärit, jotka\nvanhassa kirkossaan vuoluhirsien alla kuuluivat messuavan:\n\n    \"Urvuut on juooootu!\"\n    \"Niin oon... niiiin oon!\"\n\nOlisivat saman tien luiluttaneet, kuinka ennen:\n\n    \"Piru meni Piirtoolahan,\n    kautta Ratinan Karjalahan,\n    yli joen Jouppilahan;\n    pussi putos Pukarahan,\n    perä puhkes Penttilähän,\n    rasat jäivät Rahkoolahan,\n    ilon piti Itikkalassa,\n    väsyi viimein Västilähän,\n    talutettihin Talooselahan.\"\n\nOli vanha määrä, vanhoilta paapoilta peritty, että heluuntaipyhien\nvälisenä yönä piti kokoontua Isoohinkylähän, Nenättömän sillalle\nkoittamaan, kummatko jotakin ovat, puulaukkuusetko vai puukirkkooset.\nPiti näyttää naapurikirkon miehille:\n\n    \"Sellaasta se on mätisilakka leivätä.\"\n\nSilloin kansa nousi lauree seurakunnan, pitäjehien pahimmat kärnäkät ja\nväättyrit olivat matkalla kohti Koiviston isoa kylää. Joskus ajaa\npoukotettiin kolminkymmenin miehin kummaltakin puolelta, jalkaväkeäkin,\nkäypälääsiä, mennä kääkerteli kuin kirkkotiellä.\n\nOli tappelutiellä Kurikan kaikkein ylpeimpiä klaffihousuja --\nÄijäläästä, Plosilaasta ja Mäki-Paavoolan pahankurista Iisakkia. Siinä\nmennä köykytti kovettu Suutari-Joeli sekä Isoo-Liinoo, oikea häjypari,\njopa nähtiin joukossa pahanelkinen Paavoolan seppä taluttelevan\nRinta-Paavoolan Sokiaa-Tanelia. Nähtiin myös notkea Noivelo, Saaren\nIisakki, Sokean Tanelin tappelutoveri, puikkelehti isompainsa joukossa\nKukkaas-Samelin Joppi, pieni mies kuin murokuupano, kuivankälppä ja\nnerkoonen kyllä, mutta musta, pahankurinen ja riivattu kuin pikkuinen\npirun penikka.\n\nJa Emäkirkolta tulla kanhoosti toista joukkoa. Nenättömän takarannalla\nliikkui monenlaista tappelijaa, joukossa miehiä\n\n    \"Suuria ja rumia kun vuoripeikoosia.\"\n\nKuka heitä kaikkia tiesi ja tunsikaan. Mutta ainakin Puukkoo-Matti ja\nJuveelin Jussi, vanhat väättyrit, jotka joskus paremman puutteessa\nsöhivät ja kupittivat toisiansa kolminkymmenin puukonpistoin, olivat\njohtomiehinä. Oli joukossa pahansisuinen Rollikka-Iikkoo, Juveelin\nnaapuri Ujaisista, oli myös iso mies, Karvakorvaksi haukuttu.\n\nMutta kurikkalaisten parhaina, oikein johtoona, olivat Isoo-Liinoo ja\nSuutari-Joeli.\n\nPaljon oli paikalla muutakin väkeä, naisia ja mukuloota, jopa\nvanhoja äijiä ja ämmiäkin kahta puolta luomantöyrillä katsomassa --\nKarva-Liisa, pappilan kehruuakka, oli kaahaissut isoon koivuun.\n\nSeisottiin kanki kourassa kummallakin rannalla ja lennätettiin kiviä,\nhypittiin ja karjuttiin kahden puolen. Naiset, pojanklopit ja nuoret\nmiehet, Louvoon Iisakit ja muut, kanniskelivat kiviä kasaan. Tappelijat\nniitä liskottelivat takarannalle huudellen:\n\n    \"Ei soras silimiä kattota!\"\n\nJa luontoa nostatettiin älvistellen, äyläällen ja haukkuen toisiansa.\nKirkot ja kirkonporstuat, vaivaispojat ja vellikellojen soitot,\nvelkahittet, köyhät ja komiat, kaikki lennätettiin puolin ja toisin yli\nNenättömän luoman. Ja aina väliin lentelivät nyrkkikivet.\n\nJo krääkäistiin takarannalta:\n\n\"Tulukaa koittohon, jos tohoritta!\"\n\n\"Sika tohorii ja ihiminen uskaltaa!\" parkaistiin vastaan.\n\nSokia-Taneli oli kaikkein pahin kärnäkkä koko joukossa, iso ja väkevä\nmiehenköriläs. Kun hän kuunteli suupaukkaa, kivien suhinaa ja\nilmajokisten irvistelemistä, rupesi hän viimein hyppimään ja huutamaan:\n\n\"Ei haukku haavaa tee! Taluttakaa mua parahan pönsohön!\"\n\nPaavoolan seppä, toinen häjy, lähti taluttamahan, ja kun Taneli pääsi\nsillalle, jo rääkäisi:\n\n\"Onko sielä sellaasta, joka tohtii tulla miehen rinnuksihin?\"\n\nEmäkirkkoiset panivat parahansa, ja miehet tarttuivat toistensa\nhaturuksihin. Kuului kohta vain kova moiske ja hohuuttaminen -- kaksi\npahinta körriä oli toistensa kimpussa. Siinä revittiin pitkästä tukasta\nja niskatakuista, riepoiteltiin rintapäistä ja kauluksista ja väliin\nmoksittiin nyrkeillä. Pian oli emäkirkkoinen Tanelin alla, sokea antoi\nnäkevälle ympäri korvia ja pitkin raatoa, minkä ennätti. Pääsi viimein\nnaapurikirkon parahalta kova mökinä, mutta Paavoolan umpisilmä vain\nhosui ja ähisi:\n\n\"Älä mökäjä -- nyt se vasta alakaaki!\"\n\nJo lähti emäkirkkoisten joukko hätään, juoksivat kurikkalaisetkin\nsillalle. Karjuen ja kanget pystyssä miehet törmäsivät toistensa\nkimppuun:\n\n    \"Jo nyt otti olokileipä valakian!\"\n\nKanget ja koippurat alkoivat heilua ja kalahdella vastakkain,\nkalahdella miesten kalloihinkin ja kopsahdella hartioihin. Luoman silta\noli täynnä ähkymistä ja ärhellystä, miehiä ja heiluvia koippuroita.\nMolemmilta töyriltä kuului naisten, ämmien ja äijien kova yllytyshuuto:\n\n\"Lyökää kun vierasta sikaa!\"\n\n\"Lyökää kun sutta selekähän!\"\n\n\"... kun sutta selekähän\", kuului aina Santavuoreen asti, joka harmaana\nkomotti joen takana, nuijamiesten hautamaan, Kapalan männikön, tuolla\npuolen. Totisena vuori katseli ja kuunteli -- siellä tapeltiin eikä\nvääkästetty.\n\nJoko taas on klupusota jokirannoilla? Joko Ilkan miehet jälleen ovat\njoutuneet tappelemaan Suitian herran huovien kanssa? Samanlaiset\nsarkatakit siellä taas riehuvat kanki kourassa.\n\nSamojen sarkatakkien jälkipolvi siinä rytistelee vanhalla Nenättömän\nsillalla. Suurten nuijamiesten äkäiset perilliset ovat nostaneet sodan\nomista nyrkeistään, kohta entisaikaisen kluputappelun. Nyt on\nkysymyksessä kyllä vain pitäjehen kunnia -- isot Emäkirkon komiatko,\nvai mettäperän kappelin miehet.\n\nKyllä vanha nuijamiesten vuori muistaa muinaiset metelit ja melkein\nkuin oudoissaan katselee Nenättömän heluuntaiyön metakkaa.\n\nEi ole pojasta polvi muuttunut. Tappelijat ovat yhtä äkäpäisiä\nväättyreitä kuin entisetkin äijät. Kanget kalahtelevat kalloihin, mutta\nmiehet eivät ole ollakseenkaan. \"Sen tana!\" he vain kirahtavat,\npyyhkäisevät päätänsä ja maksavat heti samalla mitalla.\n\n\"Tairat olla isäs poika\", jylhä Santavuori kahahtaa. Hymähdellen se\nkurkistelee mäntyjen ja nevojen takaa, kun Sokia-Taneli repii tukasta\nja riepoittelee miestä tuulimyllynä sekä sitten heittää roikaisee hänet\nsillalta alas. Surmakukkulan röyhyiset kalliotkin hymähtelevät\nkatsellessaan Kukkaas-Jopin reuhaamista. Pieni käppyrä hyppii ja\nkieppuu ja huitoo koippurallaan joka taholle. Mutta joutuu Joppi\nemakirkkoisten keskelle ja saa paukkuja joka puolelta, antaa\ntakaisinkin, minkä ennättää. Tulee Noivelo avuksi, sieppaa mustan\nmurokuupanon kainaloonsa, lennättää hänet ulommaksi ja sanoo: \"Ei saa\nlyörä Joppia -- s' oon mun velijeni!\" Mies on Puukkoo-Masakin, ja mies\non myös Juveelin Jussi, Mutta ei ole heidän matkassaan nyt puukkoa,\nvaikka kummankin nahka on vanhastaan viillosarpia täynnä. Nyrkki ja\nkanki parhaina aseina reuhaavat myös Isoo-Liinoo ja Suutari-Joeli,\nKanki on pitäjehien tappelun paras sota-ase. Nyt ei pistellä eikä\nviileskellä salakavalalla teräksellä, nyt rynnätään rehellisesti päin\nmiestä ja annetaan nyrkkiä ja koippuraa.\n\nMies miestä vastaan tappelu alkoi, mutta pian paiskittiin ketä tahansa\nvastarannan miestä. Oikeaan meni joka paukku, mikä sattui naapurikirkon\npuolelle. Ja sillalla tapeltiin niin kauan, että toisen taikka toisen\npuolen miehet lopulta lähtivät kaijakkaan, kun ei enää mikään auttanut,\neikä ollut halua mänttäyttää itseään raadoksi. Isoo-Liinoo ja\nSuutari-Joeli reuhasivat aina etupään miehinä ja antoivat pakoon\nlaukkoville emäkirkkoisille lujia loppupaukkuja, taikka taas, tappion\ntullen, viimeisinä vastapuolta härnäillen ja pidätellen harppoivat\nomalle rannalleen.\n\nMutta Sokia-Taneli täytyi väkisin raahata pois tappelupaikalta. Hän ei\nomin ehtoinsa ruvennut kääntämään selkäänsä puukirkkoisille.\n\nOrhaasen Hermannin sanotaan Lepänojan kahinoissa saaneen surmansa --\npuskan juurelta löydettiin pää mäsäksi pieksettynä. Mutta Nenättömän\nsillan tappeluissa ei tainnut hengen menoa sattua, vaikka siellä kanget\nkourissa paukattiin. Moni kyllä kannettiin pois pökerröksiin lyötynä,\ntoiset tulla könttyröivät verissä päin, koko raato kupuloissa ja\nmusteloomissa, vielä muoto nyrkeillä moksittuna. Jotkut oli riepoiteltu\nniin rumannäköisiksi, etteivät tyttäretkään tahtoneet tuntea, vaikka\neilisiltana oli samoissa luteissa ja ylähäkamareissa kolistettu. Vasta\nkauan tunnusteltuaan miehen repaletta, tyttäret haikaisivat:\n\n\"Herra jukeli, kun oot kamalannäköönen! Niinhän s'oot kun ukkoosen\ntappama häjylääsen raato.\"\n\nKovaa kierua naiset juoksuttivat sangoolla vettä luomasta, pesivät ja\npaikkasivat, tuhruttivat reikäpaikkoihin sulattua suolaista voita ja\nsokuria, vuodattivat vielä väkevää viinaa ja pikiöljyäkin, niin että\noikein karvasteli. Revitty mies irvisteli, puri hammasta ja murisi:\n\n\"Mitä sen tuhatta sinä siehen panit?\"\n\nSilloin luomantöyrä vasta oikein täysin kurkuin parkaisi, kun\nvastarannan miehet hävinneinä lähtivät otattamaan kohti kotokyliä.\nJoko emäkirkkoiset ajettiin, kiviä lennätellen, Mikinpaloon,\nLuukas-Jouppilan vainiolle, taikka taas kappelin miehet saivat pylkkiä\nHirvelän ja Äijälän taakse, Piriinmäkehen.\n\nJa kova karjunta kuului aina Santavuoreen asti. Vuori nousi oikein\nvarpailleen kurkottelemaan ja katsomaan, kumpiko ranta siellä\nvoittajana huutaa.\n\n\"Mies s'oon hävinnykki\", tiesi Nuijasodan vanha ylivalvoja. Jylhä vuori\noli nähnyt miestensä suuremmankin sortumisen, nähnyt, kuinka vapautensa\nja oikeutensa puolesta tapelleet sarkatakit lyötyinäkin olivat kohta\ntaas entisiä pystypäitä.\n\nMitäpä Nenättömän metakoitsijat, jotka rinnustelivat vain oman\npitäjänsä kunnian ja maineen takia. Asia toki sekin. Oman\nmettäkappelinsa puolesta kurikkalaisetkin tappelivat, yhtä hyvin trenki\nkuin talon perillinen, yhtä kiukkuisesti talon isäntä kuin mökin mies.\n\nJotta mainittaisiin.\n\nEdesmenneitten väättyrien veri temmelsi Nenättömän sillalla. Eikä sitä\nlyömällä lyöty -- elävää jumalanluomaa verta. Ensi heluuntaina piti\nyrittää taas uudemman kerran.\n\n\n\n\nSaiskos teillä riehua\n\n\n    Kukin omansa ottaa,\n    toisen oman jättää.\n\nHyppeleminen oli nuorista mieluisinta pyhäillan viettoa. Vielä häntä\nmenit kysymään.\n\nMukavaa oli riehuminenkin, edesmenneiltä polvilta peritty ikivanha\nlepopäivien ja joutoaikojen viettämistapa. Oli ainakin entiseen aikaan.\n\nSilloin kuin ei paljespeli vielä römpöttänyt kylänraitilla, eikä\ntiedetty kymmenistä polkista eikä polkkamarsuskoista, raavahatkin\nsaivat ilonsa riehumisista, jopa talven pimeänä juhlanaikana joskus\nriehui koko kylä. Mutta kun parkuva peliloota pääsi peräkyliin asd, ja\npelimanniksi kelpasi melkein kuka hyvänsä, hyppeleminen tarttui nuorten\nveriin. Raavahat tyttäret ja pojat rupesivat riehumaan enää vain\nsilloin, kun eivät saaneet hyppyä aikaan -- pelimanni puuttui, taikka\nei saatu hyppytupaa.\n\nMutta rippikoulun käymättömille, toista kymmentään nouseville,\ntenavasekaisille nuorille riehuminen hyvin kelpasi. Pantiin vain\njoukosta paras kysymään tutulta kylänmuorilta:\n\n\"Saiskos teillä vähä riehua?\"\n\nToki tiedettiin, keneltä käytiin kysymässä. \"Vähä\" vain pyydettiin,\nmutta kohta oli tuvassa koko meteli -- toistakymmentä, joskus parikin,\nparhaassa nousussa olevaa surutonta sielua ja köykäistä jalkaparia\ntouhottamassa. Isoimpien tyttöjen silmät kyllä vilkuilivat ja mieli\npaloi hyppytupaan, mutta ei ollut luontoa mennä, kun lusikka oli vielä\npappilan sianruuhessa. Nuorimpien flikkamukulain tukka taas haapsotti\nsilmillä, ja poikakloppien pönsö oli kovin pörröinen, mutta mitä\nsellaisista. Eläväiset veret virtasivat kaikissa ja kaipasivat yhteistä\nilonpitoa. Pyhäpäivä oli toki heitäkin varten.\n\nJa riehumista riitti, vanhojen perintöä, moneen kymmenkertaan käytyjä\nleikkejä, mutta silti aina yhtä mieluisia. Jopa vielä samat\nsaparoniskat ja takkuiset pönsöpäät aina vastassa.\n\nTaisivat olla mieluisia juuri sen takia.\n\nKohta joka noukka osasi riehumisen menot, sanat ja laulut. Mutta jos\njokin asia oli unohtunut, kysyttiin vain muorilta, ja heti oltiin\noikealla tolalla.\n\nOli jo iso ilo, kun kivikätköösillä istuttiin korvan penkkien\nmitalta ja kuultiin: \"Kiviä kätken, savia sotken\", taikka oltiin\nliinanmyijääsillä, jolloin joukon parhain kulki jotakin kaulahista\nmittaillen ja kysellen:\n\n\"Ostakkos liinaa?... Kuinka palijo?... Vain niin... Tuos' on viis\nkyynnärää ja nuon palijo päällen. Ja kun minä tuun liinan hintaa\nhakohon, niin ei saa sanua juu eikä jaa, eikä nauraakkaa saa.\"\n\nMutta ostajan korvaan liinanmyyjä sipaa jotakin hassua, mitä hänen piti\nliinan hintaa perittäessä sanoa niin kovalla äänellä, että kaikki\nkuulivat. Pantti meni, jos vähänkin nauroit, vaikka koko penkki\nhohotti, vielä muorikin hihitti takan ääressä.\n\nSaatiin pantteja koko kasa. Lopuksi panttien ottaja kuulutti:\n\n\"Mitä sen pitää tekemän, joonka pantti oma on?\"\n\nJa tuomari paukutteli toisensa perään kovia tuomioita:\n\n\"Sen pitää huutaa henttuansa tornista puurollen... Sen pitää verättää\npäällänsä seittemän seinähirttä... Sen pitää hakia pihalta kolome totta\nja kolome valesta... Sen pitää takkakivellä jauhaa puollansa\npippuria... Sen pitää...\"\n\nJa kaikilla oli hauskaa. Kuka karjui piisinottan alta: \"Jykylän Maija,\ntule puurollen ja tuo lusikka tullehnas!\" Kuka puski päällään\nseinähirsiä, että jyrisi, kuka haki hassuja tosia ja valehia, kuka\nhierusti takasillaan takkakiveä.\n\nTuli jo koko rymy, kun ruvettiin yösijan pyytäjääsillen. Istuttiin\nympäri tupaa lavittoilla, penkeillä, kuka milläkin pöhköllä, ja joku\nasteli lattialla laulaa lonottaen:\n\n    \"Minä pyytääsin yösijaa,\n    minä pyytääsin yösijaa...\"\n\nKun istujat vaihtoivat toistensa kanssa paikkoja, yösijan pyytäjä\nyritti sukkelana tormata tyhjälle istuimelle, ja paikkansa menettänyt\njoutui vuorostaan lattian kiertäjäksi.\n\nKohta kovempi möyke kuului, kun päästiin patukkaasillen. Seisottiin\nisossa ringissä kädet selän takana, ja muuan kiikutellen kaulahittesta\npunottua patukkaa kiersi ympäri ja lonisi:\n\n\"Minä kannan vilttiä väättiä, vanhan ämmän ruikkuusta räättiä...\"\n\nViltin-väätti joutui salaa jonkun kouraan, ja kohta alkoi kova mokse ja\nperätoukuri ympäri rinkiä. Luiskahti jalka, mentiin kolin kolia\nlattialle, mutta patukka vain heilui -- ehkä vähän vaitoisemmin, jos\nedellä hanttalehti mukavannäköinen haapsotukka. Mutta hyväkin pönsöpää\nkyllä tarvitsi selkäänsä, minkä saparoniska jaksoi antaa.\n\nPatukka sai heilua silloinkin, kun istuttiin kumppanisilla. Oli\njollakulla asiana kulkea kysellen vuoroin toiselta ja toiselta:\n\n\"Onkos hyvä kumppani? -- Eikö? -- Kukas paree?\"\n\n\"Niinistön Anska.\"\n\nAnska hyvillään poukahti paremmuuttaan paikalle, mutta mustapäinen\nHeikin Jaska sai patukkaa niskakryhäänsä astellessaan Anskan\nistuimelle.\n\nKesti sitäkin solkkaamista, eikä lopultakaan tullut sen selvempää.\nMustapäät ja pikisilmät saivat patukkaa aina vähän päästä, sievät ja\nvaaleanveriset taisivat olla kaikkien katsottuja.\n\nMutta kun ruvettiin kenkärajaasillen, oli sama, oliko mustapää vai\nvalkoinen. Istuttiin rinkiin lattialle, aivan vieri vierin, polvet\nkoukussa piirin sisään päin. Sängyn alta koluttua kuivettunutta\nkenkärauskaa lennätettiin polven murtumain alatse kädestä käteen sinne\nja tänne. Ringin sisässä kievehti joku ajaen sitä takaa juosten ja\nkaivellen piirin pimeää käytävää. Kenen käsistä kenkä joutui kiinni,\nhänen täytyi ruveta etsijäksi.\n\nJo taas muisti joukosta joku:\n\n\"Ruvetahas puonkääntäjääsillen.\"\n\nKaikki kuopsahtivat jaloilleen -- ovileikkisillä olikin mukava olla,\nsiinä kun vuoro vuoroonsa tytöt ja poikaklopit olivat oven takana\nporstuassa ja tulivat tupaan toisillensa pukkaamahan. Jos osuit\noikeaan, oli hyvä ja sait jäädä sisään, mutta jos kuuppasit väärään,\nnousi toinen ylös, kääntyi selin ja kumarsi. Nolona sait luikkia\nporstuaan.\n\nMuistettiin viimein, jotta sokkoosillen. Siinä meno, joka oli oikein\nlaillisesti alettava. Katsottiin vartavasten luvuilla, kenen on ensin\nruvettava sokooksi. Luettiin vaikkapa:\n\n    \"Kauppi kiuppi, kilijatasku,\n    teki tuohesta venehen,\n    souti sillä portin ala,\n    näki sielä kissin veriset poijat.\n    Kauppi rupes porajamahan,\n    kissi rupes naukumahan\n    niin surkiasti.\"\n\nTaikka:\n\n    \"Meirän herran pienet kanat\n    menit toiskan heinälatohon,\n    teit sielä palijo pahaa:\n    söit piparruurit, paparruurit,\n    kaikki parahat syrämmen kryynit.\n    Tuli harmaa hevoonen, mies selijäs --\n    koira loukkohon loppis.\"\n\nKenelle sattui viimeinen sana, se joutui sokoksi. Sidottiin kaulahinen\nhänen silmilleen, talutettiin, ja sokko kysyi:\n\n    \"Saako sokkoo sotahan tulla?\"\n    \"Saa kyllä!\" sanottiin.\n    \"Kuinka monta miestä tappaa saa?\"\n    \"Niin monta kun kiinni saa.\"\n    \"Mihinkäs veri pannahan?\"\n    \"Katollen kaukalohon.\"\n    \"Mihinkäs lihat pannahan?\"\n    \"Laattian ala tynnyrihin.\"\n    \"Mikäs tuos on?\"\n    \"Rokkapata.\"\n    \"Haje mullen lusikka!\"\n    \"Haje itte!\"\n\nHeti remahti tuvan täyteinen ryminä. Muorikin takkaloukossa oli\nlavittoineen mennä kuupperiskeikkaa, kun sokko tarrasi kiinni, taputti\npäähän ja hoki:\n\n    \"Pää pää penkkihin,\n    kissinmakkara kaulahan --\n    istu tuohon paikkahan!\"\n\n\"Kissinmakkara omahan kaulahas, mutta minä vain istua kökötän täs\",\nmuori koetti tolkuttaa.\n\nJa tämä oli kaikista kaikkein hauskinta. Vasta väsyttiin, kun monet\nkerrat oli penkinpituiset rivit istutettu \"kissinmakkara kaulas\".\n\nEivät vanhojen leikkimenot kesken loppuneet, eikä samana ehtoopuolena\nsuinkaan ennätetty joka touhuun. Riehuttiin, mitä milloinkin sattui\nmieleen ja oli mieluisinta. Istumasokkoosillaki piti joskus olla ja\ntoisen sylissä istuen tunnustella sekä taas röhkimäsokkoosilla pukata\nringissä ohjaa vatsaan ja röhkäistä ja tuntea äänestä, kuka röhkäisi\nvastaan.\n\nOli taas aika iloa, kun joku kulki kysellen: \"Mitäs musta imestä näet?\"\ntaikka taas: \"Tuukkos mun häihini? -- Milläs tuut? -- Kenenkäs kans\ntuut? -- Mitäs muruksi tuot?\" Ja jokainen antoi joka kysymykseen hyvän\nvastauksen.\n\nJa sitten jokainen vuoroonsa sai kysyjän kanssa hypellä häitä.\n\n\"Mitäs nyt?\" kysyttiin. Muistutti muori takkakiveltä:\n\n\"Eipä täälä viel' oo näkyny pappilan pahaa sutta.\"\n\nEi ollut, mutta kohta näkyi, Kaikki kokoontuivat keskelle lattiaa,\nmuuan pojanmölkähäänen meni loukkoon pappilan pahaksi sureksi, ja\ntoinen kulki paimenena keppi kädessä joukon ympäritse laulellen:\n\n        \"Minä pistän aitaa, raitaa,\n        rautaasilla seipähillä,\n        kultaasilla airaksilla,\n        vaskisilla vittooksilla...\n\n    Panen nuooon korkian airan lammasten ympäri,\n    jottei tuo pappilan paha susi tulisi\n    ja söisi mun lampahiani.\"\n\nMutta kun aidanpanija paimen meni kotiin nukkumaan, susi tuli, hyppäsi\nyli aidan ja vei lampaan. Paimen palasi, näki lampaan kadonneen ja\nhaikaisi:\n\n\"Pappilan paha susi on käyny mun lampahihnani.\"\n\nJa taas alkoi aidan pano. Mutta heti kun paimen oli mennyt nukkumaan,\nsusi tuli ja vei toisen lampaan. Vei kerta kerralta, vaikka paimen\nkuinka olisi aitaa koroittanut, ja lopetti koko lauman.\n\nTuli jälleen välipää, täytyi kysyä muorilta:\n\n\"Mitäs nyt, mumma?\"\n\n\"No, mihinkäs ne äyrisfoorit on joutunut?\"\n\nMihin lienevät joutuneet, mutta pian heitä oli koko rinki lattialla, ja\niso poika kulkea kääkerteli keppi kädessä ringin ympäritse laulaen:\n\n    \"Isäntämmä tappanu,\n    emäntammä nylykeny,\n    taloomma juonu,\n    torppamma hävittäny,\n    täytyy lähtiä kerijäämähän,\n    joka porttia kolokuttohon,\n    joka koiraa haukuttohon,\n    joka kissiä naukuttohon.\n    Näin nyt kulukia täytyy,\n    keppini pääki naukuu.\"\n\nKulkuri pysähtyi, ja rinki rupesi pyörimään laulaen:\n\n    \"Mepä oomma rikkahia fooria,\n    äyrisfooria,\n    meill' on rahaa, tavarata,\n    yltäkyllin molempia.\n    Syökää poijat, juokaa poijat,\n    kyllä tonttu toista tuoo!\"\n\nMutta kun rikasten rinki pysähtyi, köyhä kulkuri otti joukosta jonkun\nrikkaan ja lähti hänen kanssaan laulaen kiertämään.\n\nTuli taas rikasten vuoro ja \"miehen\" menetys. Lopuksi oli heitä vain\nyksi ainoa jäljellä, ja hänestä tuli vuorostaan köyhä kerjäläinen.\n\nMuistutti muori taas:\n\n\"Kuinkas hanhen ruokkijaasilla ollahan, ja nuuskuplakkarisilla? Että\ntaira enää muistaakkaa.\"\n\nJo toki muistettiin. Pian oli joka poikaklopilla oma hanhensa, ja pojan\npiti kysyjälle sanoa, mitä oli sille syöttänyt. Hyvin ruokittu hanhi\nhyppäsi helposti kysyjän kepin ylitse, mutta huonoilla hoidoilla ollut\nkompuroi ja kaatui ruokkijansa häpeäksi, vaikka keppi oli vain\nalhaalla. Nuuskuplakkariksi pantiin joku tietämätön, nypittiin häntä ja\nnuuskittiin, niin että nuuskuplakkari viimein vihoissaan äyski:\n\n\"Mitä te siinä pölläälettä? Menkää haistelohon sitä ja sitä!\"\n\nOli tämäkin kumma nähty ja naurettu -- mitäs nyt? Jo muistivat parahat\ntytöt, jotta hevoosen vaihtajaasillen. Kohta taas lattia kapsui, kun\nhypättiin kahda kahda seinältä toiselle, vaihdettiin \"hevoosta\" ja\nlaulettiin:\n\n    \"Vaihretahan nyt hevoosta,\n    sä anna tamma minullen,\n    niin minä annan suotikkavarsan\n    kulu kaulas sinullen.\"\n\nJo olikin aika touhotusta -- saatiin hyppiä ja laulaa luiluttaa ja aina\nvaihtaa ja valita uutta ja parempaa.\n\nEikä tarvinnut muorin muistuttaa tytöille piirileikkiä, rinkihyppyä. Se\noli mieluista menoa -- astella hiljaista rinkiä, käsi toisessa kiinni,\nja laulaa killittää sieviä sanoja, sitten vuoroin olla ringin keskellä\nkatsomassa ja ottamassa. Kyllä tytöt osasivat laulaa, taisi muorikin\nmuistaa:\n\n    \"Tämä maa on niin veheriäänen\n    tuo poik' on niin kaunis,\n    Susta minä palijo tykkään,\n    tule kanssani tanssiin!\n    -- Nyt en enää huoli susta,\n    kun oot niin musta ja laiska.\n    -- Taas en enää erkanisi,\n    vaikka kivetki kilijuus,\n    puut puhkees, maat halakees,\n    meri mustaksi muuttuus.\"\n\nPian helähti tyttöjen toinen laulu:\n\n    \"Maija keskellä erää\n    etti kultansa perää,\n    etti ihanaasten, kaunokaasten,\n    nuorten poikaasten keskell'.\n    Kättä antoo Jussill',\n    lupas lujasti Jussill',\n    jotta olla Jussin kulta,\n    Jussin kulta ja ruusu.\"\n\n\"Jussin kulta ja ruusu\" hypellä hipsutteli kepein kengin, piiskat\npiipottivat niskassa, ja silmät loistivat hyvää mieltä -- tietämättään.\nKoetti Jussikin köpsötellä, vaikka näytti olevan vähän kuin tankissa.\nHelähti jo kolmas laulu oikein komeasti:\n\n    \"Leikakkaamme kauraa.\n    Kuka tämän sitoman sitoo?\n    Kukas muu kun oma armas.\n    Kustas sen löyrät?\n    Huomenna se tuorahan\n    iloosella mielellä,\n    suloosella sanomalla.\n    Ehtoo kaunis kirkas tähti.\n    Antaa tanssin käyrä\n    keskellä rinkiä.\n    Katto yhtä, katto toista --\n    kukin omansa ottaa,\n    toisen oman jättää.\"\n\nTuskin ennätti laulu loppua, kun rinki tohahti hajalle, ja tuli kovettu\nomansa ottaminen. Jokahinen yritti siepata mieluisensa, sylikkäin\nkäytiin kiinni. Takkupäisimmät pojanmölkähäiset vain saivat tyytyä\nkainaloimaan toisiaan -- hyvillään olivat, että jotakin.\n\nMutta kun ehtoo joutui ja kohta piti joutua kotia, tyttömukulat\nmuistivat, menivät muorin luo ja totisina toimittivat:\n\n\"Mumma, mumma -- saammako taas kattella kultarinkiä?\"\n\nMuori meni kopeloimaan arkkuansa. Sieltä nousi pieni kultarinki kuin\nrihmasta kierretty, ja sen kyljessä oli pikku-pikkuruinen loota, oikein\nkannellinen pienoinen arkku. Kuhmuiset kurttuiset sormet pitelivät\npikkuista rengasta ja tutisten kääntelivät sitä puolin ja toisin. Tytöt\nseisoivat ympärillä, katsoivat silmät kiiluen ja haikailivat:\n\n\"Voi, herra jutina, kun s' oon korija! Saanko ma vähä koittaa sitä?\nVoi, voi, kattokaa nyt jutinan tähäre, kun justihin sopii mun\nsormeheni. Eikös ole nätti?\"\n\nMutta pojanklopit ei kuin kerran kurkistivat, siirtyivät sivuseinälle\nja rupesivat katselemaan omia kalleuksiaan, Kopeloi muutama Masa\nhousujensa plakkarista koko knipun nauhaan sonnustettuja knappeja,\nsylkäisi ja sanoi:\n\n\"Mitä nuosta sormuksista! Mutta kattokaas, kun mull' on hyviä knappia,\npietarinpollojaki vaikka kuinka palijo.\"\n\nToinen takkujussi nosteli takkinsa nurkkia, pullisteli vatsaansa ja\nylpeili:\n\n\"Höh! Paskasilimäknappia tuollaaset! Mutta sopii kattua komeeta\nvyönnaamoja, kuinka kiiltää. Oottakos tällääsiä ennen nähäny?\"\n\n\n\n\nKirja kätehen -- kinkerit tuloo\n\n\n    Oppi sun päästäs\n    mun päähäni.\n\nHuolettomina rippikoulun käymättömät nuoret pyhien ehtoopuolina\nriehuivat ja remusivat, vielä laulaa luiluttivat, ettei erota vaikka\nkivet kiljuisivat, vaikka tapahtuisi vieläkin kummempaa.\n\nMutta jo muutamana sydäntalven sunnuntaina isä ja äitee tulivat\nkirkosta ja ensi sanoikseen laukaisivat:\n\n\"Kirija kätehen! Kinkerit kuulutettihin.\"\n\nSiinä oli jo kylliksi kiven kiljumista. Laula vielä ja luule lumista\nmaata veheriäiseksi sekä kehu saparoniskaa ja pörröpäätä kauniiksi.\n\nOli toki jo pitkin vuotta pyhäpäivinä kirkonaikana koetettu istua\nkatikismus kädessä. Maitovellipata oli porissut takanperässä luvaten\nhyvää talkkunan lientä, ja katikismuksen sanat olivat porisseet\nympäri tupaa. Sisarusten vanhin, sekoitellen toisella kädellä\nvellipataa, toisella pidellen avonaista kirjaa, oli ollut samassa\nsananviljelyksessä.\n\nJumalanvilja oli kiehunut padassa, jumalansana puhaltunut keittäjän\nsuusta.\n\nTämä oli miltei jokapyhäistä kotoista kirkonmenoa. Saattoi kamarista\nvielä kuulua paapan harvakseltainen äänekäs postillan lukeminen taikka\nvirren veisuu. Lattialla päiväpaisteessa istuva kissikin hyrisi\nhiljaista pyhävirttä.\n\nNuorten \"kirkonmeno\" päättyi yhteiseen ateriaan talkkunakupin ääressä.\nJotkut lopettivat lukunsa kopsauttaen katikismuksella toista sekä\nitseään päähän sanoen:\n\n\"Oppi sun päästäs mun päähäni!\"\n\nKissikin lopetti virtensä, kävi helmoja päällään silitellen\nhyvästelemässä ja sanoi lähtevänsä \"Keuruullen, Keuruullen\". Sai hän\nsuupalan lähtöpalakseen ja siitä tyytyväisenä kismitellen kellahtikin\npäiväpaisteeseen kyljelleen. Kissistä oli mieluista, kun jumalan suuri\npäivä laskeutui lattialle aivan kuin häntä varten.\n\nMutta nyt talvisena sunnuntaina, kun enää oli vain muutamia viikkoja\nparannuksen aikaa, alkoi totinen aapesten ja katkismusten katselmus.\nTenavasekaisilla oli pahimmat paikat -- ankara rippikoulu vielä edessä.\nRiehumatuvassa oli pistetty aitaa, kun pappilan paha susi oli\nahdistellut lampahia, kinkerituvassa itse pappi aikoi ahdistella aidan\npanijoita, vielä lukkari, väkkäri ja koulumestari apumiehtnä. Kyllä\npiti olla jumalansana silmäin edessä, mutta kenkärajaaset,\nröhkimäsokkooset ja muut sellaiset menot kaukana sydämestä.\n\nEivät olleet turvassa raavahatkaan, puhumattakaan viime vuosina\nrippikoulusta päässeistä. Jokaisen nimi ja taito oli pappilan isoissa\nkirjoissa, kaikkia kinkereillä kaivattiin.\n\nOli kirjan viljelijöitä joka nurkassa, ja tupa täynnä jumalansanaa.\nPurkautui koko pitkä katikismus -- joka oli \"Minun rakkaimpain\nmaanmiesteni tarpeeksi ja ylösrakennukseksi... Ruotzin kielestä\nkäätty... Skarasa, Läntisellä Gothein maalla Marras-kuusa, Wuonna 1745.\nDaniel Juslenius. Skaran Hiippakunnan Pispa.\" -- kysymysten ja\nvastausten kanssa Jumalan kymmenestä käskysanasta huoneen taulun ja\nkuuden pääkappateen kautta Taavetin pesalmiihin saakka. Toiset\nlaskettelivat kuin myötämaata sivulta sivulle täyttä vauhtia sekä\nsuuret että pienet, mutta toiset saivat paukuttaa samaa palakkia kerta\nkerralta, ja aina tarttui kiinni. Trenki-Masa tukka pörröllään tieteli\nylähäsängyn laidalta yhä uudestaan: \"Kuinka se vanha Aarami meisä\nupotetahan ja kuoletetahan?\" Ja vanha piika-Tiina istui ovisängyssä\nahkeroiden seitsemän pesalmin kanssa. Jo sieltä nousi aivan kuin hänen\nomia tuntemuksiaan:\n\n\"Minä olen niinkuin ruovonpäristäjä korvessa: minä olen niinkuin hyypiä\nhävitetyisä kaupungeisa. Minä valvon, ja olen niinkuin yksinäinen lintu\nkaton päällä...\"\n\nMutta takan vierestä lavittalta, toisella kädellä nappokoukusta kiinni\npidellen, laukoi Jaska-poika kovin tosia ja totisia asioita:\n\n\"Ihminen syntyy onnettomuuteen: niinkuin kuumain hiilten kipinät\nsinkoilevat ylöskäsin... Eikö ihmisen pidä aina oleman sodasa maan\npäällä, ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät... Yhdelle käy\nniinkuin toisellekkin...\"\n\nJo tämäkin oli joillekuille, ellei juuri sotaa, kumminkin kovaa\nkamppailua. Joka ehtoo, kun työstä oli tultu, täytyi lukea ainakin\nmuutamia palkkeja, muutamia plarejaki, ja ilman harkkoomata. Ja\npyhäpäivät olivat aivan lukupäiviä. Mutta mikä lienee ollut, että\njoskus pyhän ehtoopuolena jostakin seinän takaa kuului kuin hiljainen\nhyrinä:\n\n    \"Leikakkaamme kauraa.\n    Kuka tämän sitoman sitoo...\"\n\nKorvatko valehtelivat, vai häjyläänenkö siellä sipaa?\n\nKinkeripäivän aamuna eivät toki korvatkaan tohtineet kuuluttaa\nkummempaa kuin kulujen soittoa. Helisten ajettiin, reet täynnä\nkinkeriväkeä, poikahaarukka vielä takana anturoilla seisomassa pitäen\nkiinni peränsarjasta. Ja lukulaukut oli täynnä katikismusta. Ehkä olisi\n\"laukkuihin\" vielä jokin palkki mahtunut, mutta menitpä kinkeriaamuna\navaamaan kirjasi, oli niin ja näin, osasitko päivällä papin pöydän\nääressä mitään.\n\nKinkeritalon iso tupa oli oviloukkoa myöten täynnä totista kansaa,\njonka mieli askaroitsi enimmäkseen punakantisen aapeksen ja pitkän\nkatikismuksen vaiheilla. Silloinkin, kun pappi piti pitkää\nalkurukousta, ja koko kansa lattian täydeltä kykötti kontillaan\nkymärässä ja kumarruksissa kuin maahan lyöty syntinen lauma, silloinkin\nsaattoi moni harhailla omilla poluillaan, kirjan palkeilla. Vaimoisten\nihmisten vielä piti murehtien kokoilla korjan pyhäverhansa helmoja.\n\nMutta vasta päästiin asiaan, kun jouduttiin pitkän pöydän vierille.\nSinne toki kaikki huurettihin perä perää, talonväki edellä, torpparit\nperässä, Kalmoon loukkoa, Susivuorta ja Kainaastonmaata myöten. Sama,\nolitko rinnalta vai larvasta, Isoosta-Tuiskusta vai Moukolasta, kunhan\nvain olit kirjantaitaja. Iso isäntä saattoi joskus kangertaen vääntää\nsanoja kokoon:\n\n\"Ja ässä-suuri sota ta-tapa-pahtui tai-vuu-aasa. Mi-mieha-el ja\nhä-hänen een-ke-linsä soote-teit loo-lohi-koo lohikosken kanssa...\"\n\nEikä paljoa paremmin osannut talon väkikään. Samanlaista änkytestä ja\ntäläämistä tahtoi olla ulkolukukin. Mutta mettäkylän pienen torpan Masa\najoi aivan rentonansa -- mikä lienee tullut, mutta prikkujen kohras hän\naina vähän pirätteli. Eivät olleet huonompia Masan tyttäretkään --\nolisivat vaikka koko katikismuksen laskettaneet ulkoa lairasta\nlaitahan, minä-vaivaiset, Athanasiukset ja kaikki, kun vain väkkäri\nolisi silloin tällöin sanonut palkin pään. Täysiä ristejä pappi\npiirteli tyttärien nimen perään, antoi vielä pikkuisia kirjojakin,\nsellaisia kuin \"Fikku Kalle\", \"Kyssyselkä\", \"Kulmalan Santeri ja jalo\nkoira\". Jo toki olivat saajat hyvillään, vielä vanhoinakin muistivat,\nmitä kirjoissa kerrottiin.\n\nHyviä kirjamiehiä ja pikkuisten kirjojen saajia oli yhtä hyvin larvassa\nkuin rinnalla, oli myös häjyjä. Trenki rievut ja piika parat, jotka jo\nnuorina olivat joutuneet rintakylien kierrokselle, ajautuivat usein\nkirjan taitamattomien joukkoon. Hyvä, jos he saivat nimiinsä sorkkia,\nmonelle annettiin vain joitakin piirtoja taikka prippuja taikka\nhärijänpäitä. Ja tämä oli paha vika, ei ollut edes manaamisen oikeutta.\nJos satuit manaamaan, sait pian kuulla:\n\n    \"Älä sarata, kosk' on niin huonot lukumerkit!\"\n\nHäjyjä lukijoita jo kotona peloiteltiin, kaikkein enimmin papilla ja\npapin pöydällä. Sanottiin:\n\n\"Pappi panoo pöyrän ala, jons' et taira lukia.\"\n\nSaikin peloitella -- ja pelätä. Kun trenkijullikka taikka iso\npojanmölkki kovin taitamattomasti sohlasi jumalansanaa, pappi helposti\nuhkaili heitä pöydän alustalla, elleivät he ensi kerraksi tee\nparannusta.\n\nEntiset papit eivät vain uhanneet, vaan panivatkin, kun oikein pökerö\nja parantumaton lukumies joutui kirjaa selvittelemään. Sai pöydän alle\nkääkertää joskus aikuinenkin mies. Vaikk'ei ukko saanut kirjan\npuustavia kiinni, voi hän osata ainakin ulukua veisata. Näinpä saattoi\nruveta pöydän alta kuulumaan kova veisuu:\n\n    \"Tääll' häpiän ja kunnian välill'\n    mun täytyy oleskel.'...\"\n\nMutta moneen kertaan röykytetty, pöydän alle joutunut trenki ei\nperustanut häpeästä enempää kuin kunniastakaan, istua kyrjytti vain\nkirkonmiesten jalkain juuressa ja aikansa kuluksi jyrsiskeli juustoa --\nemännät kun toivat papille juustoa niinkuin uhmiksi, ja pappi pisteli\nne pöydän alle koppaan. Eikä liioin Kosken Taavee varsin moittinut\npöydän alustaa, koska ei tahtonut tulla sieltä poiskaan, sanoi vain:\n\n\"Kyllä minä täälä vieläki viittin olla, kun min' oon kerran tänne\npantu.\"\n\nHelpotuksen huokauksen moni puhalsi, kun pääsi kirkonmiehistä erilleen\n-- jotkut ponkaisivat oikopäätä kotiin.\n\nOli jo ehtoopuoli ennen kuin kaikki oli luetettu. Ja kansa oli saanut\nseisoa kinkerituvan lattialla koko päivän, vuoroansa odotellen -- tulla\nja mennä.\n\nMutta vielä luettamisen loputtuakin kinkeritupa sai seisoa jumalansanan\nkuulossa. Pidettiin jäläkikolut. Pappi astuskeli kansan edessä kysellen\nvastauksia katikismuksesta ja Raamatusta, Samaa suurta asiaa, mikä koko\npäivän oli ollut puheena, pappi tieteli, vaikka vähän eri tavalla,\njotta kuinka tässä nyt kinkeritupa on selvillä kristillisestä elämän\nmenosta ja autuuden asiasta. Ei ollut pakko, mutta vastata sai, kuka\nvain tahtoi ja osasi. Toiset osasivat, toiset eivät osanneet, jotkut\nluulivat osaavansa. Soukan Salukin, kun pappi kysyi: \"Millä Jumala lyoö\nihmistä?\" vastasi, mitä joku kelvoton takaa sipaa korvaan, vastasi,\nettä kaikki kuulivat:\n\n\"Kluvulla lyöö!\"\n\nJa lopuksi ehtoolla oli suuret pitopöydät, talo ruokki sekä\nkirkonmiehet että parahat vieraat. Entiseen aikaan oli annettu ruokaa\nkoko kinkeriväelle. Kirkonmiehet söivät kamarissa, raavahat istuivat\nisossa tuvassa pitkien pöytien ääressä, mukulat rähjäsivätt\nrenkituvassa. Viikkokausi oli pitoja valmisteltu kuin häitä, ja aitassa\noli pitänyt olla ottamista. Paavoolan Sokia-Taneli oli aikoinaan\nlaulellut, kuinka ennen muinoin:\n\n    \"Reinikas tuli kova kinkerikosti,\n    tuomari ploorulia haukia osti.\n    Markeetta teki kinkerikalijaa,\n    pani siehen pari kolome katajanmarjaa.\"\n\nMutta kun kirkonmiesten aisakello oli lakannut kuulumasta, teki mieli\noikein ruveta -- hyppelemään. Nuorten ainakin -- pojat olisivat menneet\nvaikka luttien ja ylähäkamarien ovia kopistelemaan, ellei olisi ollut\nparas paastonaika. Ihmiset olivat sellaisia kuin olivat -- jokahittella\noli omat tärkeät asiansa. Toisinaan piti nuoren väen ankaran ja pelätyn\nkinkeripäivän perästä saada hyvä kinkerihyppy. Silloin pian kuului\nnaapuritalon trenkituvasta:\n\n    \"Maksan Kassun raikas rinta,\n    se soi niin heliästi.\n    Perna-Alappeen polokan tahti,\n    se käy niin keviästi.\"\n\nEipä kumminkaan aina kuulunut eikä soinut. Koiviston kinkeripäivänä\npiika-Maija mennä touhotti illanhämyssä naapuriin sanaa viemään. Tuli\ntiellä nuori mies vastaan, ja Maija heti hänelle supatti asiansa:\n\n\"Kuuleppas -- muista tulla ehtoolla meillen hyppyhyn!\"\n\n\"Että mitäh?\" nuori mies tohahti -- pappi oli. Jo hän mennä poukotti\nkinkeritupaan ja piti uudet ankarat jälkikolut.\n\nEikä sinä ehtoona Koiviston trenkituvassa hypelty.\n\n\n\n\nKoulus, kirjan ääres ja kirkos\n\n\n    Herra! Kuka sinun majassas',\n    saa alat asuu ja pysyy?\n\nJo hetkeksi hellitti, kun oli päästy kovasta kinkeripäivästä. Saatiin\ntaas katsella maailmaa sellaisena kuin se oli -- nuoret saivat juosta\nkapistaa vaikka riehumatupaan.\n\nOli ollut monien vuosikausien aherrus, ennen kuin aapeksen Isämeirästä\noli ennätetty pitkän katikismuksen loppuun ja saatu viimeisen pesalmin\nviimeisen värsyn kanssa huokaista ankara ja totinen toivomus:\n\n\"Ja teloita minun viholliseni sinun laupiutes tähden: ja kadota kaikki\njotka minun sieluani ahdistavat; sillä minä olen palvelias.\"\n\nAapeksesta ja monesti jo kuudesta, seitsemästä ikävuodesta suuri\nluvunteko alkoi. Äitee ja älläntikku olivat tavallisesti ensimmäisinä\nlukumestareina, kun aapeksen alkulehdeltä ruvettiin tunnustelemaan aan\npuustavia, kamalannäköisiä mustia sarvipäitä. Älläntikku mennä nokitti\nkuin Sikavallin mestarin repeteerikellon sikunttiviisari sarvipäästä\ntoiseen, ja pienen lukumiehen piti laukoa perässä, mitä iso sanoskeli\nedellä:\n\n\"Aa pee see ree ee äffä kee...\"\n\nKun oli päässä isot silmät ja kohtuullinen muisti ja loukossa tyhjäksi\nknapsittu lehtikervo, kirjan oudot krenkulat viimein tulivat oikein\ntuttaviksi. Jokaisella oii oma kummallinen ulkomuotonsa, ja jokaisella\ntaisi olla jotakin sanomista. Jumalansanaa ne toki olivat, vaikka\nolivatkin kuin häjynäijän vääriä. Menit omin nokkisi jcskus\npoukuttelemaan:\n\n\"Aakku peekku seekku reekku eekku äffäku keekku...\"\n\nSilloin pian lammasten rijokervo loukossa liikahti, sitä vaille, ettei\npieni paikattu persustasikin rapissut. Ainakin äitee ärähti:\n\n\"Mitä sä siinä konstaalet? Luje reiruhun!\"\n\nLuettiin ja jo tavattiinkin, mutta koulumestarien hoidoissa vasta\npantiin luvut oikealle tolalle. Hyvin vielä muistetaan vanhat jo\naikoja maan sylissä levänneet, jumalansanan ja älläntikun ääressä\nharmaantuneet ja käyristyneet sananpalvelijat. Eivät he itsekään suuria\nkirjanoppineita olleet, niin vain, että osasivat johdatella kirjan\nymmärrykseen pientä hurstimekkoista kansaa. Neljin viikoin -- sitten jo\nkuusin seitsemin -- he kirjoineen kiersivät peräkyliä myöten, ja Sana\nsekä kirjantaito vaelsivat samassa matkassa.\n\nToki muistetaan Mäen Juha, pieni harmaapää, hyvä äijä, lasten ystävä,\njoka välitöikseen ahkeroitsi puuppinnarina -- kouluhuoneessakin\niltakaudet sidoskeli kirjoja, \"Suomen Kuvalehtiä\" ja muita Kirkkotuvan\nlainakirjastolle. Muistetaan pitkä Hornin Juha, kumaraselkä, joka\nhyville tyttölukijoille salaa pisteli syränalustanknappeja sekä\niltatöikseen kriivarootti värteerinki- ja ausiooni- ynnä muita\npapereita -- kiiltävä sikillasormus silloin aina piti olla\nkirjoituskäden nuolusormessa ja pöydällä pieni santaloota, jossa oli\nNummijärven hienoa ruskahtavaa rantahietaa. Muistetaan myös Saarpärin\nSalamani, joka lukutyon loputtua kessuja poltellen istuskeli kräätärin\ntöissä, ynnä Vesterlunti, äkäinen väkkäri, joka hyvin helposti\nvaskilangasta kierretyllä patukalla knapsi käden rystähän, jos et\nosannut lukea taikka et katsonut kirjaasi, nappasi joskus, ellet\nennättänyt vetäistä hurstimekoon hiaa suojaksi, niin että veri\npillahti. Mutta kun vanha väkkäri istahti sänkyyn ja nukahti,\nPiirtoolan Jussi juoksi istumaan äijän viereen ja rupesi hänen kanssaan\nkilpaa hornaamaan. Muistavat vanhat vielä Hopsin Iikoon, Semeliuksen,\nison ukon, joka näppäsi vain pitkällä älläntikulla päähän, jos et\npysynyt rarilla. Mutta kaikkein vanhin kouluvaari, Juurakko-lukkari,\njonka opetuslapset ovat jo neljin, viisin vuosikymmenin levänneet\nkirkon juurella, on itse levännyt vielä kauemmin -- pieni äijä riepu,\njoka oli mukuloita tavauttanut:\n\n\"Aa sitir aa.\" [Tarkoittanee: \"a säger a\" (suom. a sano a).]\n\nTavaaminen oli voimallisinta koulutuvan lukutyötä. Kymmenen,\nparikymmentä pörrötukkaa lasketti täysin kurkuin, koulumestari usein\nvielä älläntikkuineen samassa äänessä. Piti olla oikea tavauksen meno,\npiti olla oikea nuottikin, muuten ei jumalansana saanut kaikkia\nlukumiehiä samaan henkeen eikä samaan matkan tuntuun. Yksinäiset\näänelliset puustavit tarvitsivat vielä apumiehekseen \"sano'n\", jotta\npysyttiin oikeassa vauhdissa. Pitkän virsikirjan evankeliumit taikka\nPiplianhistoria olivat parasta sanaa koulutuvan älläntikun tunnustella.\nOli oikein komeaa kuulla, kun hurstimekkojen täydeltä työnneltiin, ja\nkoko tupa oli täynnä maailman luomisen suurta virttä.\n\nYritettiin lopulta lukea tavuuttaan, jopa sitten yhtehensä, sana\nsanalta. Kovapäisimmät poikamölmät vain kyräilivät sivusta\nvieruskumppaninsa kirjaan ja ällätikkuun ja lukivat hekin -- sama,\nkunhan joukkoon jotakin mökisivät.\n\nJa läksy, aapekseksesta taikka katkismuksesta, piti joka aamu osata\nulkoa.\n\nHyvät olivat kaikki koulun taidot, kinkereillä niitä kysyttiin,\nrippikoulussa vielä enemmän.\n\nRippikoulu oli monelle kamala paikka, vaikka sen kautta vasta tie\naukesi raavasten ihmisten elämään. Juuri sen takia se olikin kamala --\nsiellä voitiin lyödä tie tukkoon, varsinkin poikamölleiltä.\n\nOli toki oikeita lukuihmisiä, sekä poikia että tyttäriä, sellaisia\nnärväoppisia, jotka osasivat kirjansa kannesta kanteen, oli myös\nsellaisia, jotka osasivat, niin että kelpasivat, mutta oli aina\nmuutamia juuttahia, jotka saivat junnata koulua monet vuodet. Lukkarin\nkouluaki saivat kääkertää -- eikä se ollut lukkarille iloksi, ei myös\nkävijöille kunniaksi. Laiskaan koululaasiksi heitä nimiteltiin. Saattoi\nheitä, vanhoja jutikoita, olla rippikoulussa samalla kertaa koko\njoukko, Viitalan kylääsiä, Kampinkylän, Luovan ja Peräkorven poikia ja\nmitä heitä oli, isoja miehiä, jotka joskus välitöikseen öisin kulkivat\nkopistelemassa, päivin istua könnäsivät kuin hyvätkin lautamiehet\nkirkonpenkissä. Viitalan Tuomas nukahti kesken koulun menoa ja\nherättyään sanoi olkapäätä koputtelevalle Moliini pastorille:\n\n\"Min' olin yöllä tervahautaa virittämäs.\"\n\nTaisi Tuomas viritellä tervahautaakin, mutta piti hänen sekä koko\nkoulun joka aamu viritellä ääntään virren nuottiin, kun lukkari tuli\nveisaatuttamahan. Kristillistä kirkonmenoa täytyi raavasten kirjoihin\nyrittävien seurakunnan jäsenten oppia. Vanha lukkari-vaari, Vöyriltä\ntullut Halapäri sekä sitten Laakervisti veisautti:\n\n    \"Uurini mine annan.\n    Laajani etees kannan...\"\n\nMutta kun Anttoni Nieminen, Hämeestä lähtenyt urpunisti, oli vuorollaan\nveisuutoimessa, hän äkäili ja opetti:\n\n\"Äläkää sen ärrän kans pärräkkö! Pitää veisata näin:\n\n    \"Sytämmest' muistaa mahtan,\n    Ain' Herran hyvyyttä,\n    Kiittää kuin parhain taitan\n    Hänt' armons' etestä...\"\n\nHyvä niin, hyvä näin, ja vasta oikein hyvä, kun koulu loppui\nmettumaariksi, ja päästiin kunnialla lävitse. Parhaat kirjan taitajat\nastelivat iloisina kotiin, lahjaksi saatu Uusi Testamentti kainalossa,\nja hyvillään olivat toisetkin, kun olivat päähnehet, vaikk'ei ollutkaan\nmatkatoverina Uutta Testamenttia. Kampin Masa astella kepsutteli\nlaulellen:\n\n    \"Ämmät ne kantaa kontilla santaa,\n    ja alahappäin on kieli.\"\n\nJa mettumaarina tapahtui suuri asia -- lastenmessu, jolloin nuoret\nnostettiin raavasten ihmisten joukkoon. Hartaina ja täynnä pyhiä\npäätöksiä he koko kirkon kuullen tekivät lupauksensa ja polvistuivat\nkaikkein pyhimmän eteen -- oli seinällä vastapäätä Golgatan\nristiinnaulittu sekä sen alla ensimmäinen ehtoollinen...\npettäjä-Juudaksineen. Herkin sydämin, totisin mielin olivat kaikki ja\nvesissä silmin penkkiinsä päästyään kumartuivat kirjalautaan.\n\nMutta monivuotiset koulunkävijät tavallisesti saivat astella kirkon\nperälle vasta mikkelinä vanhan väen kanssa.\n\nMettumaarin nuori joukko ei kumminkaan vielä saanut olla kovin\nraavahiksi. Oli hyvä ja varsin kaunis asia, että vasta ensi ripillä\nolleet nuoret kävivät vaikka joka pyhä kirkossa ja istuivat omana\nseurakuntanaan Sakaastin ristillä kahta puolta konkia. Totisina ja\nhartaina he istua kyköttivät, vähän veisasivatkin ja kuuntelivat\nsaarnaa, ja taas vaaleat päät, poikienkin kammatut päänkukkurat\npainuivat alas. Väliin vain, sattumalta, arat ja kysyvät silmän luonnit\nlennähtivät käytävän ylitse puolin ja toisin. Rippilapsia he kaikki\nolivat siihen saakka, kun syksyllä alkoi uuden parven rippikoulu, ja\nnämä saivat vuorostaan sakaastin ristin haltuunsa.\n\nEivätkä tyttäret menneet vielä kesäyön kanssa lutteihin nukkumaan,\nkissin kanssa makasivat tuvassa, ja pojatkin saunasta päästyään\nkaahaisivat ylähäsänkyhyn.\n\nRippikouluvuosi oli nuorten suurta ja ihmeellistä aikaa,\nrippikoulutoverit melkein kuin muita läheisempiä. Heitä muistettiin\nvielä vanhanakin. Vieryneisiin verkoihin pukeutunut harmaapäinen paappa\nsaattoi puhella:\n\n\"Pitää mennä saattelohon sitä hautahan! S' oon mun viimmeenen\nrippikoulu-kampraattini, jok' oli elos.\"\n\nVanhaa Malkoon Joonasta, köyhää kylänkiertäjää, jota \"säännöt\"\nkuljettivat joskus Parkanoa myöten, hyvät emännät kohtelivat aina\nystävällisesti ja sanoivat:\n\n\"M' oomma Joonahan kans ollu yhtä haavaa rippikoulus.\"\n\nNuori mieli herkkänä, sydän sulana oli alttarin edessä tehty lujat\nlupaukset, oli monet sunnuntait pitkin syyskesää istuttu kirkossa\nomalla pyhällä ristillä, ja sitten syksyn saapuessa jouduttu raavasten\njoukkoon, tyttäret ämmään puolellen, Isoolta-ristiltä aina\nPohojaasristiä myöten, pojat miesten puolellen, Isoolta-ristiltä alkaen\nEteläristillen eli Luovankyläästen ristillen.\n\nSakaastin ristin kanssa katosi oma mieluinen kirkkoseura. Ämmien\npuolella ämmääset ihmiset istua könöttivät kaulahispääs, eivätkä\ntyttäretkään enää olleet kaulahispäätä niinkuin ennen Sakaastin\nristillä. Ja miesten puolella purtiin mälliä, joskus vielä nukuttiin ja\nhornattiin.\n\nTuntui kuin olisi jotakin kallista kadotettu.\n\nTuli sitten kylmä talvi -- oli kylmä kirkko ja palelevien jalkojen kova\nkopina.\n\nMutta hyppytuvasta kuului pelin ääni, akkunan takana lauantaiöisin\nkoputettiin ja supatettiin. Maailma ja suuri elämä kutsuivat väkevästi\nkohisten, nuoret veret kohisivat vastaan -- ja vetivät, mihin vetivät.\n\nMettumaarina, kesän kirkkaana juhlana annetut sanat häipyivät\nvähitellen yhä kaukaisemmiksi. Käytiin toki kirkossa, useinkin, käytiin\nkinkereillä, ja ainakin kerran vuodessa käytiin alttarin edessä,\nsamassa pyhässä paikassa, johon lapsuuden ihana ja huoleton aika oli\nannettu kuin uhriksi. Mutta nyt oltiin jo raavahia raavasten joukossa\n-- ei ollut enää suuri mettumaari, eikä entisen mettumaarin suuri\ntuntu.\n\nMettumaarin lastenmessu oli jo kovin kaukana. Hiljaisen kaipauksen se\nvain painoi poveen ja joskus kiersi siiman kosteaksi.\n\nElämä kuljetti ihmistä niinkuin hän kuljetti, nosti nuorista uusia\nisäntiä ja emäntiä, torppareita ja torpan eukkoja, oikeassa\njärjestyksessä niinkuin ainakin -- rintalaisista rintalaisia,\nmettäkyläisistä mettäkyläisiä. Mutta saattoi se joskus tehdä trengistä\nisännän, saattoi ajaa ison isännän perämökkiin kaivelemaan ketunmultia.\nVoi tapahtua muutakin kummaa. Kuokit takarämäkällä leipämaata --\nkuolema kuokki kantapäilläsi, askartelit terveenä aamulla -- ehtoolla\nmakasit kylmänä laudalla, astelit mettumaarin yönä tulevaisia\ntiedustellen -- kannettiin vastaasi ruumispaareja.\n\nMaailman meno oli merkillistä. Vasta kun oli vanhennuttu ja saatu\nkorvallisille, ohvaasten vierille, harmaita kuusenluppoja, ruvettiin\nkatselemaan elämää toiseltakin laidalta, enemmän kuin ennen. Ja nähtiin\nenemmän kuin ennen. Oli siinä haätuvan iloa ja pelin ääntä, oli myös\nsuurta surua ja sanomakellojen soittoa, oli ankaraa työntekoa ei vain\nelämisen tähden, vaan myös maallisen hyvyyden kokoamisen tähden.\nMuutamat raatoivat melkein hengen menoikseen saadakseen rahoja pankkoon\nja revenssiä kaapin lootaan, muutamat taas elivät aivan taitamattomasti\ntuhlaten, mitä kovalla vaivalla olivat saaneet kokoon -- jotkut isännät\nsaattoivat istua Isoossakylässä olutkorin ääressä päiväkausin ja kotiin\npalattuaan vielä juoda emäntänsä pirttiviinat.\n\nTämän maailman vaellukseen mahtui paljon sellaista, jota vasta elämä\nopetti oikein näkemään ja ymmärtämään. Mukulana luetut aapeksen sanat\nsekä katikismuksen suuret ja pienet, Taavetin pesalmeja myöten,\nrupesivat vasta elämään, samoin muu nuorena opittu jumalansana,\nvirsikirjankin virret, evankeliumit ja rukoukset. Vanhat koulumestarit\nnousivat kuin uusin aamuvirsin:\n\n    \"Christe! valo valkeudest',\n    Isäst' ijankaikkinen.\n    Katso, armos aurink' edes\n    Käypi, tuo meill' paistehen.\n    Pimeyden hajoittaa,\n    Salas' olleet ilmoittaa.\n    Luodut kaikki levoltansa\n    Kutsuu töihins' askareinsa.\"\n\nOli kuin jumalansanaa peittävä verho olisi vetäisty pois.\n\nJoka mökissäkin oli ainakin aapes, katikismus ja virsikirja, oli vielä\njokin muu hyvä kirja. Mutta isommissa paikoissa oli useita jumalisia\nkirjoja. Raamattu ja Postilla saattoivat olla yhtä hyvin toimeen\ntulevassa mettäkylän torpassa kuin rinnan rikkaassa talossa, vaikk'ei\npyhää Pipliaa suinkaan ollut joka talossakaan, eikä myöskään torpassa.\n\nEi näy Raamattua olleen vielä Levulan Antilla, Viisaan-Levun isällä,\nvaikka hänen peruissaan 1822 oli \"kirioja\" koko joukko. Oli: \"Iso virsi\nkiria, Kiria siionin juhla virret, K. Uskon peili, Rippi ja Herran E\nkiria, Achreniuksen virret, Lasten opetus kiria, E: pan: vastaus kiria,\nArmon järiestys kiria, Rippiskoulu ja king. luku, Aamu ja ehto R:\nkiria, Uskon silmääminen k, Tutkistelemus kiria\", sekä vielä \"viroon\nsuominen kiria\" ja \"Ruotsin valtakunnan laki\" ynnä \"Tieto sanomat\nkiria\". Lutheruksen Kirkko-Postilla oli usealla, muutamilla Hengellinen\naarre-aitta ja Arndtin Yrttitarha, vielä \"Ainoa tie ijankaikkiseen\nElämään\", \"Cuulusteleminen Rippiväen Cansa\", jollakulla oli Nohrborgin\nLangenneen ihmisen autuuden järjestys ja Tuomas Kempiläisen Kristuksen\nseuraamisesta. Ala-Kurikan Iisakki-paapan peruissa oli 1826 \"kerhartin\nTutkistelemus, yrtti Tarhan seura ja eläinden Tauti kiria\", Topias\nTopiaksen poika Ala-Saari omisti \"se 24 päi Huhtikuus 1840\" A.H.\nFranken Postillan. Oli toki monella muullakin kirjoja, Ala-Jyrän Taneli\nJuhanpojalla oli parhaana 1776 v:n Raamattu ja Siltalan Susannalla\nLusankylässä Raamattu, joka oli painettu 1758. Entisellä Reinikan\nHeseellä, kevarin isännällä, oli koko joukko kirjoja, Kuva-Raamatusta\nja Turun Viikkosanomista aina Pyhän Eustakiuksen merkillisiin elämän\nvaiheisiin ja Keisari Nikolain viimeisiin elämän hetkiin saakka.\n\n[Edellä mainittuja kirjoja: Abr. Achrenius, Sionin Juhla-virret, I\npainos Turussa 1769. -- E. Pontoppidan, Kaunis Uskon-Speili, I p.\nTukholmassa 1776. -- J. Ph. Fresenius, Rippi- Ja Herran Ehtollisen\nKirja, I p. Turussa 1763. -- O. Gråberg, Lasten Oppi (?), Turussa 1764.\n-- D. Hollaz, Armon Järjestys Aututehen, I p. Turussa 1745. -- I.\nLithovius, Rippi-Skoulu Ja Kingeri-Lugu, I p. Turussa 1765. -- Uskon Ja\nRakkauden Silmäminen Herran Jesuksen Puoleen Ristin Päällä, I p.\nTukholmassa 1778. -- J. Gerhard, Pyhät tutkistelemukset (?), I p.\nTurussa 1688. -- Ruotsin valdakunnan laki, I p, Turussa 1759. --\nSuomenkieliset Tieto-Sanomat, ensimmäinen suomalainen sanomalehti,\ntoim. Antti Lizelius 1776 Turussa.\n\nJ. Arndt, Paratiisin Yrttitarha, I p, Tukholmassa 1670. -- P.L.\nSellergren, Ainoa tie ijankaikkiseen elämään, I p. Turussa 1842. -- A.\nNohrborg, Langenneen ihmisen autuuden järjestys, Vaasa 1848. Tuomas\nKempiläinen, Kristuksen seuraamisesta, Helsinki 1853. -- Chr. Ganander,\nEläinden Tauti-Kirja, I p. Turussa 1788. -- Kuva-Raamattu, Porvoo 1853.\n-- Turun Viikkosanomat ilmestyivät 1820-27, 1829-31. -- J. Kr. Schmid,\nPyhän Eustakiuksen merkilliset elämän vaiheet, Helsinki 1848. --\nKeisari Nikolain viimeiset elämän hetket, seurasi Suometarta 1855.]\n\nAinakin jumalansanaa sisältävän kirjan kannessa oli tavallisesti\nomistajannimi. Torkin Juha kirjoitti ison Rukouskirjansa, Paratiisin\nyrttitarhan, laitaan: \"Tämän kirian oikia omistaia on Johan JaKonpoiKa\nStorKi joKa on syntynyt Vuona 1818.\" Koht'ojan Sameli tuhersi\nLutheruksen Kirkko-Postillaan: \"Tämän Pyhän ja kallihin Kirian omista\nSamuel Samuelin poika ja hänen Vaimonsa Susanna Jacopin Tytär Larva\nLaulajan Torpari Kohtaoja Kurikas se 12 päivä Heinä Kuus 1855 Samuel\nKohtaoja.\"\n\nMutta Petäjyksen Helviiki pränttäytti \"Totisen Käändymisen Harjoitus\neli Tien\" [A. Dent, Totisen Käändymisen Harjoitus eli Tie, I p.\nTukholmassa 1732] kanteen ankarat omistuksen sanat:\n\n    \"Hedvig Jacobin Tytär Petäys on oikia omistaja tallen kirjailen ja\n\n    Joka Tämän Kirjan varaastaa sitä piru rakastaa ilman Suolata ja\n    Leivätä\n\n    Tämän kirjan olen ostanut Petäyksellä olles ja maksanut 1 R\n    Dalarin Vuonna 1832.\"\n\nPyhäinen kirkonaika oli parasta jumalansanan tutkistelemisen aikaa.\nSilloin Petäjyksen Helviiki istui Käändymisen Harjoituksen eli Tien\nvieressä, ja Koht'ojan Sameli luki Susannalleen Kirkko-Postillasta\npäivän saarnan. Lutheruksen Postillaa luki Vähänvuoren Mattikin\njoukolleen, toisin vuoroin taas Hengellistä aarreaittaa. Harvasanainen\nSoukan Juha istui ison Raamatun takana, joka oli pöydällä aukaistuna\nraamatunjalaalla. Juha luki, samoin kuin Vähävuorikin, selvällä äänellä\nilman öököttämättä. Vähänvuoren tyttäret, jos sattuivat silloin\ntulemaan tupaan, saivat istua takkakivellä ja olla vaiti niin kauan\nkuin Juha viljeli pyhää sanaa.\n\nSitten vasta Maija-emäntäkin tohti ruveta toimittamaan tyttärille\nRasanenästä ja muista Paavoolan möykähääsistä.\n\nOli hyviä kirjoja, joista nousi monta lohduttavaa sanaa sekä vanhoille\nettä nuorille. Harmaa Torkin Juha tutki Rukouskirjaansa varsin\nahkerasti, jopa hartain mielin koukeroi kirjan viimeiselle sivulle ja\ntakalaitaan muutamia parhaita kirjan sanoja:\n\n\"O Jumala Pyhä HEnKi sinä KaikiEn murhElistEn ainua Lohutaia Vahvista\nia Lohuta minua. HEiKo mielinEn ia murhElinEn SyrämEn VariEle minun\nusKoni Jonkas minus VaiKutat ia älä ana Tämän suitsEVaisEn Kytilän\nsamua VariElE minua sEn Häiyn HEnKEn Kiusauxista\".\n\n\"minä VEisan HEran armoia IanKaisEsti ia HänEn Totuutansa Ilmotan\nsulani suvusta suKun ia san Ian KaiKisEn armoni.\"\n\n\"Älä anna suitsevaisen kynttilän sammua\", vanha Torkin Juha pyyteli.\nSama sisältyi monen paapan taikka mumman hartauteen, koska he pienessä\nkammiossaan istuivat Sanan ääressä. Usein he yksinään kyköttivät selkä\nkumarassa, ja pyhät sanat saapuivat huoneeseen hiljaa ja harvakseen --\ntiedä häntä, kuinka monennen kerran. Mutta aina oli niiden matkassa\nsama harras henki, ja pienessä kammiossa asui pyhä hiljaisuus.\n\nMutta muutamat jumaliset ihmiset, miehet ja naiset, kokoontuivat\nyhteiseen hartaushetken viettoon -- rukuuksia pitivät. Kerran pari\nkuukaudessa, joskus joka viikko, he ehtoosin mennä kuuputtivat\ntoistensa luokse, kenenkä kulloinkin. Kampinkylän mettäkunta asteli\nmilloin Siltalaan taikka Harjulle, milloin Pihlajamäkeen, joskus\nrintamaan laitaan, Mäen Juhan tupaan. Virttä veisaten pyhä palvelus\naloitettiin, ja sitten tupakunta lankesi lattialle polvilleen, pää\nkumarruksissa kämmeniä vasten. Mutta pieni Pihlajamäen Loviisa oli\nkaikkein jumalisin koko joukossa. Kontillaan ollen niinkuin muutkin,\nhän rukoili kovalla äänellä kaikkien puolesta. Raamatun ja virsikirjan\nasioita muori saarnasi ja laususkeli rukouksissaan, mutta tuli hän\njoskus oikein henkehen, heilutteli käsiään ja hoki:\n\n\"Herra Iesus olokohon kiitetty ijankaikkisesti... Hetra Iesus olokohon\nkiitetty ijankaikkisesti...\"\n\nToisinaan oli rukoilijana Mäen Tiina, koulumestarin emäntä. Joskus\nVetelin Elli, Vetelistä kulkeutunut iso sokea mies, jota poikanen\nkepillä talutteli, sattui joukkoon ja piti rukoukset. Mutta\nPihlaja-muori oli paras. Häntä oli kerran käytetty Tuonellaki ja\nnäytetty sekä taivaan ihanuus että helvetin piina. Näistä muori sai\npaljon sanomista silloin kuin oltiin rukouksissa.\n\nTuoni oli jokin haudan takainen outo paikka, mutta ei se helvetti\nollut. Sai siellä Miian Maijakin jo rippikouluvuotenaan käväistä.\nUnissaan hän saarnasi, näki tulevaisia asioita ja niistä unissaan\npuhui, saattoi joskus nähdä ja sanoa: \"Isäki on tuola helevetis.\"\n\nIsoonnevan takainen köyhä mettäperä koetti kontillaan ryömien lähestyä\nTaivaan Herraa -- Siltalan tuvassakin, jonka oviloukossa komotti\nmölkkerökivistä koppuloitu takka.\n\nMutta kirkko oli kumminkin kaikkein parahin paikka, ja kirkonaika\nkaikkein kallehin aika.\n\nJo lauantaiehtoolla kirkko muistutteli -- vähäkello soitti pyhän\nsisällen. Ja sunnuntaina isoonkellon ääni aamukajeessa ajeli yli\nmetsien. Yhdeksän kertaa kuului ensin yksinäinen herättävä kumahdus,\nkläppääminen, sitten alkoi tasainen kajahtelu. Oma tuttu kello siellä\näänteli, mutta tuntui kuin itse Herran ääni olisi liikkunut kautta\nilmojen huudellen: \"Kussas olet?\" Kirkkomatkalla oleva larvakyläkin\nkiirehti kulkuaan ja sanoi:\n\n\"Huomenkellua jo soitetahan!\"\n\nKaikkia kello kutsui, ja joka taholla se kuultiin. Rintalaiset\nlaskettelivat jouttikeisit keikkuen, linjaarirattahat notkuen, ja\npanivat hevosensa kirkkotallihin -- oli toistakymmentä harmaata\nhuonetta kirkon vierimailla. Mettäkyläästen kirkkotalleina oli pappilan\nja Ala-Jyrän riihenkeulan alustat.\n\nJalkaisinkin jaksettiin, talvellakin, vielä paremmin kesällä,\njaksettiin aina larvakyliltä asti, eikä tielle jääty. Harjun Fiikee\nmennä köyssytti melkein joka pyhä, nästyykiin kääräisty iso virsikirja\nkainalossa. Hautalaanen katsoi akkunasta ja naurahteli leveästi:\n\n\"Harijun muori taas menöö kirkkohon nukkumahan.\"\n\nKirkonkelloilla oli pyhäpäivänä paljon sanomista, milloin\njommallakummalla yksinään, milloin molemmilla vuoron perään. Soittajat\npolkivat kahta puolta, kumahdellen kellot keikahtelivat pystyyn puolin\nja toisin. Vähäkello alkoi äännähdellä heti, kun pappi pihaveräjästään\npyörähti kirkkotielle -- papinkellua soitettiin. Mutta kun vainajaa\nkannettiin hautaan läpi uukkongin, ja pappi lukkarin kanssa asteli\nedellä veisaten, ja saattoväki seurasi perässä, molemmat kellot\nylhäällä yhtyivät suureen saattovirteen -- soitettiin rumihillen.\nSitten taas, kun kuolleet oli siunattu kirkonmultiin, Herran eteen\nsuureen ylösnousemukseen, isookello kumahteli mullan päällen viimeiset\nsiunaukset. Ja taas heti molempien kellojen piti soittua yhtehen,\nkutsua ja saatella elävä kansa kirkkoon Herran kasvojen eteen.\n\nKirkon korkean oven avauksesta jo tuulahti vastaan hiljainen henki,\njossa oli jotakin pyhää ja peloittavaa. Niiata piti vaimoisen ihmisen,\nvanhan muorinkin lyykähtää, ja miehenpuolisen piti sivaltaa lakki\npäästään.\n\nSuuri temppeli oli täynnä valtavaa urkujen pauhua, taikka kuului\nhiljainen messu, taikka papin sanat harvakseen putoilivat\nsaarnastuolista. Kirkon korkea kumukatto kultaisen auringon ympärillä\nkajahteli samaan menoon -- oli kuin itse Taivaan Herran ääni olisi\nkorkeuksista vastaten kajahdellut. Ja pieni valkoinen enkelipiltti\nsaarnastuolin laidalla seisoi saarnamiehen pyhänä palvelijana\nkannatellen käsissään kultaista tiimaklasia.\n\nIstuivat isot isännät ja emännät sanankuulijoina, istuivat larvakylien\ntorpparit ja torpaneukot, niin myös monet nuoret ja vanhat. Sekaisin\nolivat kaikki sekä köyhät että rikkaat -- ei ollut Herran kasvojen\nedessä ihmisen muodon katsomista. Vain herroolla ja hantvärkkäriillä\noli oma penkkinsä. Hantvärkkärien penkki voi toisinaan kyllä olla\ntäynnä, mutta herrainpenkissä saattoi joskus yksinään istua kököttää\nvain mettäkylän pahainen Heikin Santeri kurkistellen isänsä isosta\ntakkiloijatista. Totisena pieni kirkkomies istua kyrjytti, taisi\nnukahtaakin. Mutta kun ruvettiin veisaamaan, jo takkiloijatti liikahti,\nkavahti valveille, oikaisi kurkkunsa ja lasketti virttä kuin\nLukkari-Säntti.\n\nNolpahteli pitkän saarnan aikana aikuistenkin pää. Harjun muori istui\npää kallellaan takakenossa ja silmät ummessa -- jumalansana ja kirkon\nkajahtelu keinuttivat suurena kauniina humuna.\n\nKirkonkatto kaikui ja jylisi toisinaan kuin Siinain vuori, mutta\nsilloin kuin syntien raskauttama katuvainen kansa hiljaisena polvistui\nalttarin ääreen liinallen, silloin urut soivat temppelintäyteistä\nsanomatonta tuskaa, itse orjantappuroilla kruunattu pääkin\nalttaritaulussa näytti kärsien kallistuvan. Korkeasta kumusta humisi\nkuin anteeksi antamuksen lempeä ääni, ja alhaalla alttaritaulussa\nensimmäisen ehtoollispöydän asettaja nyökkäili päätään surumielisesti\nhymyillen. Kurja Iskariot riepu vain istui syrjäpuolessa synkkänä\nhoidellen rahakukkaroaan.\n\nOli pyhäkelloilla vieläkin sanomista. Silloin kuin sanankuulijain\njoukko ovien täydeltä työntyi kirkosta ja hajaantui kotimatkalle,\nkajahteli korkealta jälkisoitto kuin suurena loppusiunauksena.\nIsoonkellon soittaja veti kieltä laitahan kolme neljä kertaa. Siinä\nhelähtivät pyhän palveluksen lujat päätössanat, lyöden kuin kolmeen\nlujaan lukkoon:\n\n\"Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Amen!\"\n\nKirkkoväkeä saatellen ne kiirivät pitkin rintamaita, ennättivät pyhänä\nviestinä edellekin kohti larvamaita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMettäkappelin seurakunta piti uudesta kivikirkostaan. Se oli omia\ntekoja, rakennettu yhteisin voimin, ja tavaton oli ollut työ.\nPehmeisiin jokirannan perustuksiin oli täytynyt upottaa perämetsien\nhirttä niin mahdottomasti, että niistä jo olisi saanut hyvän temppelin.\nKivijalan kivet oli vedätetty Käräjävuoresta, Kivelän Masakin oli ollut\nniitä vedättämässä. Kurikan ahteen päällä oli kivireki päästetty\nkakuloosta ja lasketeltu vain kantapäillä ohjaillen. Kurikanlahdella\noli tehty tiiliä ja poltettu tavattomia hautoja, ja niin kova kiirus\noli ollut, että muurimestarien kädet olivat yrittäneet korventua, kun\nhöyryävistä tiilistä oli pitänyt paiskia seinää.\n\nMutta komea kirkko siitä kohosi, iso ristikirkko, joka nosti tervatun\nkattokumunsa korkealle. Mestarina oli kuulu Kuorikoski, ja kun kirkko\noli valmis, mestari pränttäytti kattokumun alareunaan komein kirjaimin:\n\n\"KEISARI NIKOLAI Isen AIKANA ON TÄMÄ HERRAN HUONES RAKETTU W 1847 ERIK\nKUORIKOSKELTA.\"\n\nVanha pieni korkeapäätyinen puukirkko jaotettiin maahan, kun uusi tuli\nvalmiiksi, ja sen parhaista hirsistä rakennettiin kirkon entiselle\nsijalle Talavihauta sekä Kirkonojantehen ranteelle pieni Kirkkotupa.\n\nIsossa kivikirkossa oli kyllä tilaa, ja sen seinät kajahtelivat\nkomeasti, Talvihautaan saatiin sijoitella talven vainajat arkkuineen\nodottamaan sulaa kesämaata, ja Kirkkotuvassa toimitettiin monenlaisia\nasioita -- laiskain koululaisetkin siellä lukkarin kanssa lukea\npaukuttivat, oli siellä jo laihnakirijaastoki, ja seinän vieressä\nseisoa kojotti väkkäri Vesterlunnin tekemä vaivaaspoika kerjäten rahaa\n\"Lähetys toimelle\". Mutta oikea vaivaispoika, edellistä vanhempi,\nnojasi uukkongin seinään maantien vieressä ja käsi kokolla pyyteli:\n\n\"Anna mielelläs, niin sinullenkin annetaan, ja Pyhitä sinun sielus.\"\n\nVanha kiviaitakin kirkon ja kirkkomaan ympärille tehtiin uudestaan.\nJokahinen lauree seurakunnan vedätti kiviä omilta saroiltansa ja mistä\nvain parhaita löysi, ja Köökki-Jaakkoo taisi olla mestarina. Hän istua\nkökötti isolla kivellä, katsoi ja määräili, mihinkä paikkahan aidassa\nmikin järkäle ja paasi parahiten passasi.\n\nSaatiin suuri ja komea harmaitten kivien kierros komean kivikirkon ja\nvanhan kellotapulin ympärille. Edesmenneet vainajatkin saivat saman\nsiunatun kierroksen mullissa parhaan levon.\n\nMutta monet vanhat paapat ja mummat kaipasivat entistä pientä\npuukirkkoa. Se oli kaunis vanha temppeli, se oli rakennettu jo niin\naikoja sitten -- 1672 --, etteivät sitä edes kaikkein vanhimmatkaan\nmuistaneet. Ja sitten sitä oli -- kaikkein vanhimmat vielä muistelivat\nkuin kaukaista unta -- korjattu ja laajennettu, tehty uusi sakaastikin.\nOli saatu uudet saarnastuolit, alttarit ja alttaritaulut -- oikein\nkorjat. Saarnastuolikin monine koristeineen paistoi vaikka\nminkävärisenä -- ruskeasta, sinisestä ja vaaleanvihetiäisestä\nruusunpunaiseen, keltaiseen ja kultaiseen asti. Sen yllä oli korjasti\nkruusattu ja maalattu katto -- siinä kultainen aurinko sinisellä\ntaivaalla, valkoisten pilvien vaiheilla ja vierillä pienet\nruusunpunaiset siivekkäät enkelinpäät kultaknuppisten kruunujen alla.\nAlttarilla, ristiinnaulitun edessä seisoi kultainen karitsa, ja\nalttarin yllä siniveheriäisessä taulussa oli ristiinnaulitun suuri\nkehoitus:\n\n    \"Ottacat, syökät; tämä on minun Ruumini.\n    Juocat, tästä caicki: sillä tämä on minun vereni.\"\n\nOli vanhassa kirkossa aikoinaan ollut ei vain herrain ja hantvärkkärien\npenkit, vaan myös kaikilla taloilla omat penkkinsä, kahdella, kolmella\ntalolla yhteinen, ja piioilla ja trengeillä oli omat paikkansa, samoin\nlukkarin ja väkkärin emännillä. Oli siellä myös, oikein kirkon\nsisäpuolella edesmenneitten hautoja -- vanhat papit nukkuivat kuorin\npyhissä hoidoissa, isoimmat isännät sekä joku lukkari joukkoineen\npääkäytävän alla. Mutta enin osa mettäkappelia toki oli haudattu kirkon\nulkopuolelle -- köyhimmät kurjat saivat sijansa temppelin päivättömällä\npohjoispuolella.\n\nMuistivat vanhimmat vaarit kellotapulinkin vaiheet, Vanha -- jo 1695\nrakennettu -- lyötiin maahan, ja uusi Tapuli uukkonkeineen ja\nkellotorneineen nostettiin sijaan -- tapulin viirissä on vuosiluku\n1794. Samat kellot, jotka Isonvihan aikana oli pitänyt upottaa\nLuovanjokeen, soittuivat uudessa kellotapulissakin, ja ääni kaikui\nentistä kauniimmin.\n\nYhtä tuttuina kuin soivat vanhat tapulin kellot, yhtä tuttu ja\nmieluinen oli ollut entinen pieni kirkko alttareineen ja\nsaarnastuoleineen, penkkeineen ja valkoisine seinineen, kaikkineen. Se\noli ollut melkein kuin oma rakas koti -- vaikka olikin Herran huone.\n\nUusi kirkko taas tuntui vanhojen mielestä kovin suurelta ja vieraalta.\nOli kylmät kiviseinät ja isot ikkunat, katto oli peloittavan korkealla,\nja temppeli kajahteli miltei äkäisesti. Oli kuin siellä korkeuksissa\nolisi asustellut Siinain vuoren Jumala.\n\nMutta vanhan rakkaan kirkon Jumala oli aina lempeä ja lähestyi kuin\nhiljainen tuulen humina. Vanhaan pyhään temppeliin liittyivät\nkauneimmat lapsuuden muistot. Siellä oli ensi kerran nähty kirkkaat\njoulukynttilät, sen alttarin eteen oli mettumaarina viety lapsuuden\npäivät. Vanhassa kirkossa tuntuivat papin lukemat pitkän virsikirjan\nepistolat ja evankeliumit paljon tutummilta ja läheisemmiltä kuin\nuudessa. Vanha kirkko ja vanha puhdas jumalansana olivat saman hengen\nrakentamat. Vanhaa rakasta kirkkoaan muistelivat paappa ja mumma\nsilloinkin kuin kostein silmin uudessa kirkossa veisasivat:\n\n    \"O kuinka ihanat\n    Asuinsias ovat,\n    Sä Herrain Herra suuri.\n    Siellä sielun ruokit juuri,\n    Sun pyhän sanas makeull',\n    Josta kiitän sinua riemull'.\n    Yks' päivä parempi\n    Huoneessa Herrani,\n    Kuin kaikk' maailman ilo.\n    Kuin nopiast' poijes kimmoo;\n    Mä oves vartiana\n    Tahtoisin olla aina.\"\n\n\n\n\nOutoja sanoja.\n\n\naidantiera -- vanhoissa aidaksissa kasvava kellertävä jäkälä.\nantura -- jalas.\n\nElli -- miehen nimi, Elias.\n\nhakkulasilta -- pukeille, hakkuloille, rakennettu hatarahko puusilta\n   joen ylitse. Talveksi puretaan. Sanotaan myös kapulasillaksi.\nharkkoa -- kirjaa lukiessa jättää joitakin kohtia lukematta.\nhiuska -- haaska.\nhehvo -- hieho.\nheikinreki, heikinreellä -- luistaa, luikua takamuksillaan.\nhevosenhero -- hierakka (Rumex domesticus).\nhiiretihernes -- hiirenvirna.\nhiirenhäntä -- nurmitähkiö, puntarpää.\nhiiren kätkö -- hiiden kätkö,\nhinkki -- kaljapuolikan kaltainen kimmistä tehty astia, jolla piimää\n   vietiin työmaille. Kannessa aukko, pruntti.\nhiuki -- ohueksi, läpinäkyväksi kulunut vaate on jo aivan hiuki.\nhoikotespuori -- lainajyvästö.\nhoitopuori -- sama kuin edell.\nhoinoostella -- liikkua velttona ja saamattomana milloin sinne, milloin\n   tänne (vars. naisen kotitoimista sanottuna).\nhomppuleipä -- olki- ja tähkäsekainen leipä.\nhornata -- kuorsata.\nhousuuttaa -- pyrkiä tytön luokse ja luvan saatua astella tiehensä.\nhottisormus -- onttosisuksinen sormus.\nhupulainen -- toveri, kumppani, josta on hupia ja ajankulua.\nhurrinsilmä -- pyöreä, pinnalta punainen sokerileivos.\nhyssytellä -- juosta hiljalleen.\n\nIesuksen kämmen -- Maarian kämmekkä (Orchis).\nimiäinen -- apila,\nistuntakivi -- kiintonainen maakivi.\nitikka -- nautaeläin.\n\njohanneksenkukka -- angervo (Uimaria).\njonkaan, joukin -- ainakaan, ainakin.\n\nkaati -- esiliina.\nkaloppi -- kalotti.\nkanhoostaa -- ajaa, mennä touhottaa kovasti.\nkappa, kärrynkappa -- kärrynpyörän rumpu.\nkarra -- ohdake (Cirsium), takiainen (Lappa).\nKauppi -- Jaakko.\nkeervärkki -- koje, jolla kelloseppä teki valamiinsa kellonrattaisiin\n    hampaat.\nkehruuhaukka -- yökehrääjä.\nkeidas -- pehmeän aukean nevan isompi t. pienempi kiinteä saareke.\nkeltakukka -- voikukka (Taraxacum).\nkeltaho (Hieracium).\nkieko -- kärrynpyörän kehyspuu t. sen osa.\nkieruperäiset käljyt -- nuorapunontaa muistuttavat, pyöreistä t.\n   soikeista hopearenkaista kootut kellonvitjat.\nkiuriainen -- vesirapakoissa uiskenteleva hyttysen toukka.\nkivenlieru -- leivonen.\nkiventiera -- kiven pinnassa kasvava kellertävä jäkälä.\nkivisydän -- luumu.\nkloosterinunna -- sinilatva (Polemonium coeruleum).\nknappikukka -- pietaryrtti (Tanacetum vulgare).\nkoirankumina -- koiranputki (Anthriscus silvestris).\nkoivuliimikko -- nuori tiheä hoikkarunkoinen koivikko.\nkokki -- ullakko.\nkollinmarja -- musta viinimarja.\nkoitti -- oljilla täytetty hurstinen patja.\nkrananselkä, kranat -- hevosen kesävaljaat myös silat.\nkuikka -- kuovi.\nkullansavuhun kastettu sormus -- halvasta metallista tehdyssä\n   sormuksessa hienon hieno pintakultaus, joka pian kuluu pois.\nkuupano -- pieni heinäkasa. Sateen uhatessa niityllä kuivamassa olevat\n   heinät haravoidaan ja pyöräytetään kuupanolle.\nkärmehenkukka -- metsätähti (Trientalis europaea).\nkääly -- pieni vainio.\nkörnööpiläinen l. norkööpiläinen -- norrköpinkiläinen (taskukello).\n\nlankaanen -- sarka.\nlanska -- Kokkolan mllatupakka.\nlauree, laureehinsa -- ylt'yleensä, aivan peittonaan.\nlavitta -- tuoli.\nlievätä -- taipua, antaa myöten. Kruuvi lievää, kun sen kierteet\n   eivät kestä.\nlinkka -- nilkka.\nlopotti -- olutkauppa.\nluhdikka --- mesimarja (Rubus arcticus).\nluhukaali -- huopaohdakkeen (C. heterophyllum) aluslehdistö.\nluohata -- nojata, olla kallellaan jotakuta t. jotakin vasten.\nluoti -- vanha painomitta, 13,2 g.\n\nmaksia, maksittaa -- hyppäyttää kässiä yhteen asetettujen käsiensä\n   ylitse.\nmetsäpääskynen -- tervapääskyncn.\nmiespujo -- maruna (Artemisia vulgaria).\nmontia -- matkia jonkun puhetta.\nmuorivainaan saroille -- luvattomiin metsiin, vaikka kuinka kauas.\nmuro -- tähtimö (Stellaria media).\nmötys -- viikuna.\n\nneitiä ilma -- leuto, lauhkea talvinen ilma.\nneliikka -- vanha vetomitta, 1/4 tynnyriä l. 7 1/2 kappaa, tav.\n   silakkamitta.\nnelikka -- ryytineilikka.\nnepsä -- hiukan kostea, esim. vaate.\nnerko -- heikko, vähäväkinen.\nnevakanerva -- suopursu (Ledum).\nnuolusormi -- etusormi. Emännät ennen, kun \"päästivät\" fiilipunkkeja\n   ja kaatoivat piimän pois, pyhkäisivät etusormellaan punkinlaidan\n   ja nuolaisivat sormensa. Saattoi nuolusormella myös vaikka padan\n   pohjan sipaista.\nnurru -- pieni kouru l. kuurna esim. juuripytyn yläreunassa. Sitä\n   myöten kuohuva juuri saattaa painua ja tippua alla olevaan\n   leipuumehen.\nnyrkkä -- jyrkkä.\nnälkähinen -- itara, saita.\n\noljaaninen --- punakeltainen.\norma -- käärme (ruots. orm).\nosoitella -- matkia jonkun liikkeitä, esim. ontumista.\n\npaarmuska -- kätilö.\npaitsi, paitti -- ohitse, sivutse.\npankko -- säästö, talletuspaikka.\nparikunta -- piipputupakka-pakkaus, jonka paperipäällyksessa oli kahden\n   tupakoivan miehen kuva.\npaskasilmäknappi -- tasainen (ei kupera) isohko vaskiknappi, tav.\n   piintynyt likaisen näköiseksi.\nPaskoonkylä -- nyk. Juonenkylä.\npelsin -- saunanlauteiden t. riihenparsien kannatinhirsi. Saunanpelsin\n   pää ulottuu toisinaan pitkälti läpi oviseinän.\npienet ja suuret -- vanhassa katikismuksessa raamatunlauseet oli\n   painettu pienillä kirjaimilla, vars. opinkappaleet, palkit,\n   isommilla.\npietarinpollo -- isohko, kupera vaskiknappi.\nryssänknappi. piknella -- pikanella, purutupakka, nauhamaiseksi\n   punottu ja keritty pieneen kääröön.\npilliäinen -- pillike (Galeopsis).\npotälli -- isomahainen pyöreä pullo, jossa ennen säilytettiin\n   kotikeittoista viinaa.\nprofeetari -- piipputupakka-pakkaus, jonka paperipäällyksessä oli\n   iso ukon rintakuva ja sana: \"Proberaren.\"\npuo -- takapuoli.\npuokkoo, puokoitella -- perso, persoa.\npuulaukku -- kurikkalaisten haukkumanimi, he kun ennen käyttivät\n   ahkerammin kuin naapurit tuohikonttia, \"puulaukkua\".\npyörtänökukka -- kärsämö (Achillea millefolium).\npäretsale -- pärepuupölkystä halkomalla saatu ohuehko päreen levyinen\n   liistake, josta päreitä kiskotaan.\n\nrasa -- vantus.\nrevenssi -- velkakirja.\nrihma -- vanha olkimitta, 20 olkilyhdettä. Tämä mahtui kolmea syltä\n   pitkän nuoran kierrokseen.\nruomenes -- heitteillä, huonossa hoidossa maa t. jokin tavara.\nrutas -- niittyvilla (Eriophorum).\nrystä -- käden selkäpuoli.\nrämpimäruoho -- lieko (Lycopodium annotinum).\nränkiluu -- solisluu.\nrökäs -- kiiski.\nröntiäinen -- savikaivoissa ja vesilätäköissä elävät hyönteiset ja\n   niiden toukat, isoja rumia sukeltajia myöten, ovat röntiääsiä.\n\nsalmakari -- satulamaakari.\nsanoosta -- tehoisaa, ruokaisaa.\nsantaloota -- pieni lakkipeltinen rasia, josta hienojen reikien lävitse\n   piristettiin tuoreelle kirjoitukselle santaa. Liika muste tarttui\n   santaan, joka kaadettiin takaisin rasiaan.\nsarvileipä -- pieni pyöreä lovireunainen piparkakku.\nseinäklovehet -- itikkain seinään kiinnittimet. Kolme neljä\n   vitsalänkkiä kytkyestä reikäpäiseen pyöreään palikkaan, joka ulottuu\n   läpi navetan seinän.\nsianmarja -- sianpuola.\nsikillasormus -- sinettisormus.\nsilakkapaistikka -- silakoita ladottu kahden ohuen leivän väliin ja\n   paistettu uunissa.\nsitta -- pajankuona.\nsohlot -- kangaspuut.\nsoimia -- lienteä, lauhkea (talvisesta ilmasta).\nsonsar -- kirppu.\nsorossa sormin, istua s. s. -- istua kädet ristissä toimetonna.\nsukkela -- mukava, hupaisa.\nsutikat -- pukeille rakennettu jalkaisin kuljettava kapea silta\n   joen ylitse. Talveksi puretaan.\nsyrpykset, syrpyskoppa -- silput, silppukoppa.\nsydänalustanknappi -- valkoinen kirpeänmakuinen pastilli.\n\ntantari -- takanotsaa kannattava vahva rautatanko.\ntanttu -- hame, tav. pikku tytön.\ntasapää -- juomalasi.\nteuhooset -- eläimen keuhkot.\nteuvan kautta, kylpeä teuvan kautta -- ruopsia vihdalla selkäänsä\n   haarojen välitse.\ntingata, t:a jotaku tavaraa -- tilata.\ntopu -- pikku-ukko, nähdä topuja -- nähdä pikku-ukkoja.\nturran jyvä -- torajyvä.\ntuulenkoinaaja -- tornihaukka (Falco tinnunculus).\ntyränni -- hyvin iso, tavattoman suuri.\ntytty -- nukke.\ntyynyyttää -- tyttö t:ttää, kun työntää pois luokseen pyrkivän pojan.\n\nuloostaa -- näyttää komealta jo kauas.\nurvut -- urut.\n\nvaapsahaanen -- ampiainen.\nvaaru -- pariton luku.\nvalokki -- suomuurain, hilla.\nvesiklasi -- juomalasi.\nvesinehto -- kirveellä kaadetun puun kiilamainen tyvipää, hakkuujälki.\n   Kun kaadettu puu katkaistaan kirveellä, hakataan niin että vesinehto\n   tulee rungon tyvipäähän.\nviertilöön -- vesikaton kannatinhirsi.\nvieryä -- haalistua (väreistä sanottuna).\nvihalaanen -- muurahainen.\nvirna -- virnoja ovat enimmäkseen pilliäisen siemenet, jotka varisevat\n   tuulipohtimen virnaseulan alle.\nvitkanpöhöttäjäänen -- taivaanvuohi.\nvuohensilmä -- päivänkakkara (Chrysanthemum).\nväive -- itikkain, lehmien saivar.\nväkkäri -- suntio.\nväättyri -- sisukas ja itsepäinen työnteossa ja tappelussakin.\n\nylpiä -- vihainen, kiukkuinen.\n\n\n\n"]