[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fl_RL6PRQU56E95q5VE5lgsl395JPVorOYoJl7g8MX8I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2223,"Mansikoita ja mustikoita III","Usea tekijä",null,"2223-usea-tekija-mansikoita-ja-mustikoita-iii","2223__Usea_tekijä__Mansikoita_ja_mustikoita_III","runous",[12],"kansanperinne",[],"fi",1861,16153,102448,false,61749,[21],"Finnish literature",[23,24],"Mythology, Legends & Folklore","Poetry","\"Mansikoita ja Mustikoita III\" by Various is a collection of folk songs and poetry written in the mid-19th century. The work presents a rich tapestry of themes found in Finnish folklore, including nature, love, and national pride, expressed through various lyrical forms and styles. This anthology likely serves to preserve and celebrate the cultural heritage of Finland.  At the start of this collection, readers are introduced to a variety of poems that reflect the beauty and sorrow found in nature and human experiences. The opening portions feature touching verses that evoke feelings of nostalgia and longing for a better, simpler time, as well as an admiration for the Finnish landscape. Themes of change and transience are prevalent, illustrated through lyrics that lament the loss of the past while hoping for renewal in the future. The voices of common people resonate through these verses, making it a heartfelt tribute to Finnish identity and cultural memory. (This is an automatically generated summary.)",[],291,"Kokoelma sisältää suomalaisia kansanlauluja sekä käännöksiä kansainvälisestä lyriikasta. Teos koostuu muun muassa savolaisista kansanrunoista sekä suomennoksista sellaisten kirjailijoiden kuin Petöfin, Schillerin ja Thomas Mooren tuotannosta.","'Mansikoita ja mustikoita III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2223.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MANSIKOITA JA MUSTIKOITA III\n\n\n        \"Soisin Suomeni hyväksi,\n        Maani marjan kasvavaksi.\"\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1861.\n\n\n\n\n\n\n      Paino-luvan antanut _L. Heimbürger_.\n\n\n\nAINEHISTO:\n\nKansanlauluja:\n\nLauluin kaipaus (Iivanainen Nilsiässä.)*\nAikain muuttuvaisuudesta (Pentti Lyytinen Rautalammilla.)\nPojat tytöille (Savosta.)*\nRiika, piika parka (Savosta)*\nRakkauden tuskissa valitus (Luultavasti Heinäveden lukkari Wenell.)*\n\nN.N.:\n\nHoration ode XVI Lib. II. (Karjalassa suomennettu.)*\n\nA.:\n\nKolme velimiestä (Jerem, Gotthelff.)\n\nO.D.:\n\nMinne?\n\nB.F.G.:\n\nVapunpäivä (Auerbach.)\n\nSantala:\n\nHeinäkuun 5:s päivä (Runeberg.)\nPoikani syntyessä (Petöfi.)\nMaansa pettäjille (Petöfi.)\nJoudu, joudu, kultani!\nMuinoin mullakin sydän sykki.\n\n*) Näin merkityt runoelmat ovat kirjallisuusseuran varoista.\n\nSuonio:\n\nLaulu auringolle (Arvidsonin ruotsinnos Ossianista.).\nKultain ja miekkain (Petöfi.)\nLorelei (Heine.)\nKun. Taavetin 1 psalmi\n             12   \"\n             19   \"\n             23   \"\n             42   \"\n            139   \"\nSuomalainen maamme Ruotsalaiselle\nRunoniekan sydän\nSotamiesten laulu\nVarotus\nVarotus tytöille\nKaste ja kyynel\nLaulu Anakreonin tapaan\nNeidon rukous\nSuurelle herralle\nNeuvo\nElämän menot\nKova rangaistus\nYhteen kasvaneet koivut\nNuoruuttaan surija\nKultaa odottaessa\nPohjolan valkeneminen\n\nTuokko:\n\nWilhelm Tellin kuolema (Uhland.)\nSyyslaulu (Runeberg.)\nKanteleeni (Thomas Moore.)\nIltasella (Thomas Moore.)\nNuori runoilija (Thomas Moore.)\nÄl' unhota hautoja urhoin (Thomas Moore.)\nKannel Taaraan linnassa (Thomas Moore.)\nMaan jako (Schiller.)\nNuoren sotijan ero kodistaan.\n\n\n\n\nLauluin kaipaus.\n\n\n    Lauloi ennen laululaumat,\n    Sulomielin soittelivat\n    Äänellä helisevällä.\n    Kuminalla kultarinnan.\n    Lauloit puussa, lauloit maassa,\n    Lauloit luonnon laaksoloissa,\n    Lauloit päivistä pahoista,\n    Lauloit päivistä hyvistä.\n    Lauloi ennen laululinnut,\n    Kultarinnat kuikutteli\n    Suomen suurilla saloilla,\n    Kaunihilla kankahilla,\n    Lauloit vierillä vesillä,\n    Vetten päällä veisasivat\n    Kesän kaunihin ajalla,\n    Ajalla suven suloisen;\n    Soitot kaikui kankahille,\n    Laulut laaksoihin leveni;\n    Sit' oli korvin kaunis kuulla,\n    Ilo meidän mietiskellä. --\n    Ei nyt laula laululinnut,\n    Kultarinnat kuikuttele,\n    Josta laulu luonnon saisi,\n    Ilo soittohon sopisi.\n    Halla on pannut laulun luonnon,\n    Kylmä laulajat lumonna,\n    Pakkanen pojes ajanut,\n    Talvi jättänyt jälelle\n    Varpuset valittamahan,\n    Tijaiset tirisemähän,\n    Harakat hatsattamahan.\n    Mut on tuolla toisiakin\n    Lintuja liriseviä,\n    Soman laulun laativia,\n    Uutta ääntä antavia\n    Tuossa siistissä salissa,\n    Hyvin sievässä häkissä\n    Ilona asujamilla.\n    Net linnut, lihavat linnut\n    Eivät Suomea selitä; --\n    Vieras kieli, vieras mieli!\n    Ei se luonto laulussansa\n    Suomen luontohon sopisi.\n    Siis ne laulut laulajoitten\n    Eivät kai'u kunnahille,\n    Eivät laaksoihin levene.\n    Jos kerran kesä tulisi,\n    Saisi Suomiki sulonsa,\n    Isänmaammekin ilonsa,\n    Luonto loisi laulurinnat,\n    Suomen mieli, Suomen kieli\n    Soisi soittoja somia,\n    Jotka kauvas kaikuisivat\n    Oman Suomemme sulona\n    Ilona imantehena!\n\n\n\n\nAikain muuttuvaisuudesta.\n\n\n    Ajat aina muutteleksen\n    Sekä vuodet väisteleksen\n    Niinkuin Salomo sanopi.\n    Koko luonnon valtakunta\n    Ain' on muutosten alainen.\n    Aika asettaa asiat,\n    Aika laitkin laittelepi,\n    Aika muuttavi monarkit,\n    Valtakunnat vaihtelepi.\n    Aika linnat liittelepi,\n    Aika vallit vahvistapi,\n    Myöskin muuttapi muruiksi.\n    Aika kaupungit kutopi,\n    Aika poroks polttelepi.\n    Aika sytyttää sodatkin,\n    Aika riidat ratkaisepi.\n    Aika kansat kasvattapi,\n    Aika mullaks muuttelepi.\n    Aika kaikki kääntelepi,\n    Kaikki paikat kallellensa,\n    Mailmanki mahtinensa\n    Muuttelepi mullinmallin.\n    Aika muuttanut minunki,\n    Tieni monenmutkaiseksi,\n    Kun olen elänyt ennen,\n    Vaeltanut vaivan kanssa\n    Ylös ja alas mäkeä.\n    Aika antoi onnen mulle,\n    Aika antoi aika käellä,\n    Aika antoi arvon mulle,\n    Aika arvoni alensi.\n    Kyllähän minäi kykenin\n    Nuotallen nuorempanani,\n    Vaan nyt vanhana vapisen,\n    Voimatoinna voivottelen.\n    Aika kummasti kulupi,\n    Aikalaillansa ajelee,\n    Aika viepi vuodet kaikki.\n    Aika viikot vierettäpi.\n    Aika arvon ansaitsepi,\n    Aika kaikki kirjottapi,\n    Aika Amenen sanopi.\n\n\n\n\nPojat tytöille.\n\n\n    Tytöt hyppi, helmet helkki,\n    Nuorten miesten silmät välkki,\n    Nuoret miehet laulamaan:\n    Jos oisit maassa mansikkaisna,\n    Maan povessa puolukkaisna,\n    Söisin sun sydämehein.\n\n         *   *   *\n\n    Riika, piika parka,\n    Meni aivan varhain\n    Laumaans katsomaan.\n    Käkilinnun kuuli,\n    Vaikk' ol' raskas tuuli\n    Oksall' kukkuvan,\n    Kuudest' käki parkas,\n    Siitä Riika arvas\n    Naimavuotensa;\n    Itkusuulla huusi:\n    Pitkää vuotta kuusi\n    Miestä odottaa!\n\n\n\n\nRakkauden tuskissa valitus.\n\n\n    Minne on rientänyt rinnastain rauha.\n    Sortunut sieluni raittius?\n    Alati povessain myrsky nyt pauhaa,\n    Mennyt on entinen vapaus.\n\n    Ennen ma käyskelin talosta taloon,\n    Miellytin tyttöjä ilossain;\n    Nyt mua murhe vaan työntävi saloon,\n    Löydä en sielläkään lepoain!\n\n    Ennen ma juttelin jalosti juuri,\n    Lasketin lauseita lystikseni;\n    Nyt olen ääneti aivan kuin muuri,\n    Kaino ja kehnokin mielessäin.\n\n    Ennen ma kantelen ääressä lauloin,\n    Sopivatpa soitollen sormeni;\n    Nyt ovat kynteni kiedotut pauloin.\n    Ei taho taipua ääneni.\n\n    Muutos on julmasti murtanut mielein\n    Toimista tarkoista viettänyt;\n    En toki soisi kujertavan kielein,\n    Tyydyn vaikka taivas on pimennyt.\n\n    Nyt vasta viisaus virvottaa alkaa,\n    Luonnonki salasuus selviävi;\n    Yksin en oo minn' astuukin jalka,\n    Tuttuja mulla on salossaki.\n\n    Taivahan piiri ja luonnonki luodut,\n    Eläimet, linnut, virvat ja puut,\n    Opiksi mulle ne kaikk' ovat suodut,\n    Vaikka en siksi heit' omistanut.\n\n    Lintuki laulavi rakkaudesta,\n    Luvaten ikuisen lempeyden;\n    Virtaki virkkavi kaipauksesta,\n    Lehdissä näen katoovaisuuden.\n\n    Sitten jos katselen piiriä taivaan.\n    Tähdet ne tuikkavat taukoomata,\n    Lupaavat lujasti jälestä vaivan\n    Iloa, onnea loppumata.\n\n    Miksikäs annan murheelle sijaa,\n    Toivossa aikani kuluvi vaan;\n    Onnipa mullakin kukoistaa pian.\n    Autuutta minäki maistella saan.\n\n    Taivossa yhtyvät ystävät jälleen,\n    Tavata tuttuni taivossa saan;\n    Tätäpä toivon ma taas ilotellen.\n    Rupean lauluja latelemaan.\n\n\n\n\nHoration ode XVI. Lib. II\n\n(Karjalassa suomennettu)\n\n\n    Hahtimies rauhaan haluaa, merellä\n    Myrsky kun kohtaa sekä pilvi musta\n    Pois valon viep', ei nävy tähdet varmat\n                        Laivaväellen.\n\n    Vaittelee rauhaa väki tuima Turkin.\n    Vaittelee Greekan sotasankaritkin;\n    Ystävät! Kalliimp' lepo, rauha on kuin\n                        Kulta ja korkuus;\n\n    Sillä ei rikkaus eli ruhtinasten\n    Vahtikaan salpaa sydämestä vaivaa\n    Eikä linnoihin tulemasta estä\n                        Lentoja murheen.\n\n    Eletään kelvoin vähäsellä, kun on\n    Pöytä herkutoin, oma suola, leipä.\n    Unta eik' estä paha pelko eikä\n                        Saastanen ahneus.\n\n    Miks' anoin paljoo lyhyt aika voiman\n    Tuhlataan kauvas kotomailta kulkein?\n    Maalta pois muuttain kuka muutti koskaan\n                        Mieltä ja luontoo.\n\n    Laivahan kiipee suru vaskettuunki,\n    Ratsumiehen myös suru kiinni ottaa,\n    Liukkahamp' peuraa sekä tuulta aikaan\n                        Myrskysen ilman.\n\n    Mieli kun tyytyy osahans unhottaa\n    Huomenen huolet, kovat onnet ottaa\n    Naurusuin vastaan. Alituista onnee\n                        Eip' ole kellään.\n\n    Kuoli pois varhain ulias Akilles,\n    Vaipui vanhuuttans ijäkäs Tithonos,\n    Mullen ehk' antaa mitä sulta kieltää\n                        Rientävä hetki.\n\n    Ammoovat karjat monet ympärilläs,\n    Hirnuvat sulla kenokaulat orhit.\n    Verkaset vaatteet etähältä tuodut\n                        Päälläsi kannat.\n\n    Luoma peltoisen vähän antoi mulle\n    Ynnä myös pienen runotaidon, että\n    Naapurien nauruks' ite irvihampaat\n                        Laulelen ilkeet.\n\n\n\n\nHeinäkuun 5:s päivä.\n\n(Runeberg.)\n\n    Nyt kesäpäivä loistavi,\n    Niin outo ompi mieleni\n    Täll' aamupuhtehella.\n    Lähetkö poika lehtohon,\n    Suvinen siellä ilma on\n    Nyt meidän lainoskella:\n    Tää päivä juhlapäivä on.\n\n    Soturi sen kun lausuvi,\n    Hän korjaa työnsä, nousevi\n    Ja käden mulle antaa:\n    Ja kylän kautta astumma.\n    Ja niitun kukkapolkuja\n    Sinisen lammin rantaan,\n    Ku loisti kasteen helmissä.\n\n    Voi sitä maata, taivasta!\n    Sanaa ei vanhus virkkana,\n    Hän senkuin katsasteli.\n    Välistä silmä kyynelti,\n    Puristain viimein kättäni\n    Hän hiljaa lausutteli:\n    \"Tään eestä voisko kuollaki?\"\n\n    En vastannunna. Silmä vaan\n    Sai syömestäni vastaamaan.\n    Hän toist' ei tahtonunna.\n    Ja hetken aikaa ääneti\n    Kun seutua, kuin ennenki.\n    Hän oli katsellunna:\n    Sanoiksi virkki viimeinki:\n\n    \"Jaa, poika, tältä rannalta\n    Palasen näet sä Suomea,\n    Jok' isänmaa on sulla.\n    Näin kaunihit kuin Virtaan veet,\n    Saimaan on saaret, niemekkeet.\n    On missä Wuoksi tulvaa,\n    Imatran koski kohisee.\n\n    Ja saitko kauvas Pohjahan,\n    Maan sielläi yhtä armahan\n    Näkisit vaaroiltansa;\n    Ja rannetta jos aukeaa\n    Näit Pohjanlahden huuhtomaa,\n    Ois Suomi sulossansa\n    Ja sytyttäisi sinua.\n\n    Vaan arvaatkos sa mieltäni,\n    Ja ymmärrätkö silmäni,\n    Se miksi kyynelöipi?\n    Ja tämä päivä, tiedätkö\n    Tää sulon sulo miksikö\n    Niin katkera mull' ompi.\n    Tää viides Heinäkuuta on.\n\n    Koittaapi päivä, vierevi;\n    Kuin moni jälkee jättävi\n    Kun toista saat jo oottaa?\n    Heinäkuun viides päivä, ah!\n    Jälett' ei mennyt, muistanpa\n    Sen seitsentoista vuotta;\n    Silloin sai Duncker surmansa.\n\n    Olj muinoin kansa Suomessa,\n    On vieläkin: se onnensa\n    Kaikk' oppi kantamahan.\n    Ei säästele se henkeään;\n    Jaloa, jyrkkää mieltähän\n    Ei murra kuolokahan.\n    Se kansa ompi meidän tää!\n\n    Sinä sen näet nyt rauhassa,\n    Sit' eivät sorra, haaskaha\n    Ja syömes sille sykkii,\n    Mie näin sen koiteltaessa,\n    Sodan ja näljän tuskassa,\n    Samana näin kuin nytkin.\n    Mi mielein voinet arvata!\n\n    Ma näin sen verta vuotavan,\n    Näin tappioita, voittoja,\n    Vaan pettäjää en nähnyt.\n    Kussa ei noussut päiväkään.\n    Sotijan jäätynehenkään,\n    Pakohon miel' ei tehnyt,\n    Vaikka turvaa ei, ei toivookaan.\n\n    Mi malttamusta, miehuutta,\n    Mi neroa, mi intoa,\n    Mi mieltä miehen siksi.\n    Mi uros-töitä tarvitsi,\n    Tää, jota kansa, miehetki\n    Sanoisi sankariksi,\n    Ja kuoltua kunnioittaisi.\n\n    Vaan kysy sotavanhusta,\n    Ketään jos saanet kohdata\n    Sit' joukkoo urhokasta:\n    Tiesikö miestä kuitenkiin,\n    Jot' yli muita mainittiin,\n    Ja varmahan hän vastaa:\n    Jaa, Duncker häntä kutsuttiin.\n\n    Ja suvun suuren lahjatta,\n    Sai tämä mökin lapsena\n    Syvistä sydänmaista.\n    Ja korotettiin kunniaan,\n    Ja mainittihin ympär' maan\n    Varminna vartioista,\n    Ja unohdu ei Suomessa!\n\n    Ja tämän kunnialoistehen,\n    Hän lemmellänsä voitti sen,\n    Syvimmän sydämensä.\n    Valan hän vannoi maallensa,\n    Sen kuin emonsa, kultansa\n    Edestä kuollaksensa. --\n    Tää lempi tuotti kuulunsa!\n\n    Hän kaatui; mutta kuitenkiin,\n    Oi onnellista, kenpä niin\n    Saa kuolla kunnialla;\n    Uhaksi unhon-järvenki,\n    Sen aalloista hän nousevi\n    Vihannan luodon lailla --\n    Ja elää kuoltuansaki!\n\n    Nyt loista kukkasissa maa!\n    Sä kaikkialla aallosta\n    Vihanta nosta ranta!\n    Rusottaa anna vaarasi,\n    Veet anna vilkkuu virtasi,\n    Ja kohti taivon kantta\n    Luo loistain Saimasilmäsi!\n\n    Niin jotta Muisto, mainiten\n    Tänään nimeä Dunckerin\n    Sinusta silloin voisi\n    Kehua: Kah noin kauniina\n    Lempensä saanut loisti maa,\n    Ken syttymättä oisi?\n    Tään kullan eestä kuoli hän!\"\n\n\n\n\nPoikani syntyessä.\n\n(Petöfi.)\n\n\n    Saakaa tänne poikani,\n    Likistelläkseni soisin!\n    Katso! elonpuustani\n    Vesa nuori mulle nousi!\n\n    Sikiö sa sieluni!\n    Terve tuhannesti tullut!\n    Riemulauluiltani en\n    Parkujasi vielä kuullut.\n\n    Kasvojasi katselen,\n    Isänmieltä miellytellen.\n    Papittai sua kastan jo\n    Itse ilo-kyynelillän.\n\n    Tähteintutkijaksi sain\n    Tätä tähteä tarkastaksein,\n    Ko'in silmist' ennustain\n    Onneansa aavistaksein.\n\n    Toivon, riemun kukkapuu\n    On hän minun silmissäni;\n    Elköön panko halla vaan\n    Ennen aikaa kukkaistani!\n\n    Kuolo! ethän julma lie\n    Kukkivata katkomahan!\n    Ei minulle -- muista se! --\n    Maallein suon sen kasvamahan.\n\n    Niinkö poikain! -- saatuas'\n    Kerran mieheks' aivot koittaa\n    Isän astuu jälkiä,\n    Ell'et häntä jaksa voittaa!\n\n    Sitte kerran haudallain,\n    Luottavasti lausutahan:\n    Kuoltuaanki maallensa\n    Henkens' elää poi'assahan!\n\n\n\n\nMaansa pettäjille.\n\n(Petöfi.)\n\n\n    Te pahkat maamme ruumiissa!\n    En mainita voi teitä.\n    Ett'en tulena korventaa\n    Sois teidän sydämeitä!\n\n    En ole liekki polttava,\n    Vaan laulut julmat mulla,\n    Ne annan kirouksena\n    Ma teidän päähän tulla.\n\n    Rikasko maamme ompi niin,\n    Ett'ei se teistä huolis?...\n    Sa köyhän köyhä kuitenkin, --\n    Kun kurjuuteen ei kuolis!\n\n    Te rosvot! minkä vaivoin vaan\n    Sai maamme kasvamahan:\n    Neronne voiman, oppinne,\n    Sen veitte toiseen maahan!\n\n    Jos nälkähänki nääntyköön\n    Tää kallis isänmaanne,\n    Se verta vaikka itkeköön.\n    Te piätte riemujanne.\n\n    Ja jällehen jos saattekin,\n    Niin köyhät palajalle,\n    Ja maata, jota ryöstitte,\n    Mierolla vaellatte.\n\n    Siis koska maataan hyljätä\n    Olj teistä teko mielu;\n    Niin luokoon hauta luunne pois,\n    Ja taivas teidän sielut!\n\n\n\n\nWilhelm Teliin kuolema.\n\n(Mukailema.)\n\n\n    Koht' Alpit vihoittavat,\n    Kuin lum' on paennut,\n    Ja vuoret verhon saavat,\n    Kun jää on rauennut.\n    Tää teille, Alppein kansa,\n    On kaunis kuvaus,\n    Kuin päässyt kahleistansa\n    On maanne vapaus.\n\n    Kah tuolla Schächen-virtaa,\n    Kuin juoksee vuoresta,\n    Se kalliotki murtaa,\n    Puut vääntää juuresta.\n    Se tien, kuin kulki sieltä,\n    Kuohuillaan hautasi\n    Ja nuorukaisen tieltä\n    Matkaavan tempasi.\n\n    Myös tielle rientää juuri\n    Nyt toinen vuorilta;\n    Ei häntä surma suuri,\n    Ei kuolo kauhista,\n    Kuin kotka pojan luokse\n    Hän rientää vaipuvan;\n    Vie kuololta sen, itse\n    Sai vanhus kuoleman.\n\n    Kuin kuolleena luo rannan\n    Hän juoksi virrasta,\n    Niin ääni kaiken kansan\n    Niin kaikui surusta.\n    Kuin siirtynyt ois sieltä\n    Perustus kallion:\n    \"Nyt Tell on mennyt meiltä,\n    Jo kuollut Telli on!\"\n\n    Jos paimenena oisin\n    Mä lumivuorilla,\n    Tai jos ma souteleisin\n    Noill' Urin virroilla,\n    Niin murheissani luoksen\n    Mä Tellin rientäisin\n    Ja kyyneleeni juosten\n    Noin virren veisaisin:\n\n    Nyt oot sä hengetönnä,\n    Kuin muille turvan toit;\n    Sä vielä harmaapäänä\n    Työn urhon tehdä voit.\n    Sä lapsen hengen säästit\n    Omallas; -- isänmaa,\n    Jon kahleistansa päästit,\n    Vapaana kukoistaa.\n\n    Se lempi, jonka valta\n    Sun saatti surmahan,\n    Se lyömähän sun kerta\n    Sai maasi sortajan.\n    Et huollut kuolemasta,\n    Vaan valmis auttamaan\n    Sä olit nuoruudesta\n    Ain' asti kuolemaan.\n\n    Jos aika nuorukaisen,\n    Jon nyt sä pelastit,\n    Viel' ois sinulla, tai sen\n    Eloo nyt eläisit.\n    Niin sulta mainetöitä\n    Nyt toivois isänmaa;\n    Vaan työtä, jon nyt teit sä,\n    Ei löydy sulompaa.\n\n    Kuin kunniaa jo kyllä\n    Soi sullen korvihin,\n    Niin kuolon-huudon vielä\n    Sä kuulit heikonkin.\n    Ken kunniaa jo kantaa\n    Ja eestä hurskaiden\n    Voi henkens' uhriks' antaa, --\n    On uros vapaiden.\n\n    Kuin koston työtä teit sä,\n    Niin säilyi henkesi;\n    Nyt vasta armotyössä\n    Sun hylkäs' onnesi.\n    Ei taivas henkeäsi\n    Maas' eestä vaatinut,\n    Sen vasta syytöin lapsi\n    Oil sulta ansainnut.\n\n    Nyt seisoo templi rauhan\n    Avoinna paikalla,\n    Joss' ammuit kerta konnan\n    Joutsella tarkalla;\n    Vaan jossa pojan kannoit\n    Sa kuolon kourista,\n    Sait, vaikka henkes' annoit.\n    Vaan ristin louhista.\n\n    Sun työtäs urhollista\n    On kiitos kaikuva,\n    Ja maasi pelastusta\n    Jok' aika kertova;\n    Vaan paimen aamuin illoin\n    Käy kullan-ruskossa,\n    Ja kuolostasi silloin\n    Hän laulaa laaksossa.\n\n\n\n\nSyyslaulu.\n\n(Mukailema.)\n\n\n    Syys on tullut,\n    Lehti kellastuu,\n    Hautahan jo lakastunut\n    Kukka kallistuu;\n    Kohta sen jo peittää hanki;\n    Mutta joille vaan sen henki\n    Antoi riemun kesän loistossa,\n    Kukoistaa se vielä muistossa.\n\n    Kauneus sen\n    Hetken kesti vaan;\n    Eipä aikaa kukoistuksen\n    Ihmis-kukkakaan\n    Saanut kestäväistä täällä;\n    Hänkin kohta myrskyn säällä\n    Surkastuu ja hautaan kaatuupi\n    Ja myös vihdoin maaksi maatuupi.\n\n    Sä, kuin loit mun\n    Maasta maailmaan,\n    Suo mun puhtahana ruusun\n    Lailla loistamaan!\n    Että, kuin on mennyt multa\n    Kukoistuksen aika-kulta,\n    Jättäisin myös muiston armahan\n    Tänne, vaikka vaivun hautahan.\n\n\n\n\nKanteleeni.\n\n(Thomas Moore.)\n\n\n    Nyt kanteleeni kerta vielä\n    Ma kieliäsi viritän\n    Ja kanssas ehkä murhekiellä\n    Myös veisaamaanki yritän.\n    Ei riemu ääntä anna sullen;\n    Kuin sulot soitot Sionin\n    Kahleissa Israelin ollen,\n    Sä soit vaan surusävelin.\n\n    Vaan sitten kuin ma viime kerta\n    Sun soivan kuulin, rauhakin\n    On käynyt meidän maata, merta\n    Ja sytyttänyt sieluihin\n    Tuon tulen toivon, jonka leimu\n    Jo turhaan taas on rau'ennut.\n    Vaan sulle, muilla kun oil riemu\n    Ei riemun taivas au'ennut.\n\n    Ken iloo tehdä taisikahan\n    Sun kielilläsi kantele!\n    Kun joutsen viihtyy kuolemahan\n    Ei iloo leivo laulele.\n    Ja vapautta kuinka saisin\n    Sun soimaan kannel-kultainen,\n    Kun seppeleiskin kaunokaisin\n    On milt'ei kahleen kaltainen!\n\n    Ah riemua, jos vielä saisin\n    Jos hetkenkin vaan huokua,\n    Niin mailmalle näyttää voisin\n    Kuin herttaisesti kaikua\n    Tää armas kanteleeni voipi\n    Myös murheensakin ajalla --\n    Kuin pakahtunut patsas soipi\n    Eikyptin korven sannalla.[1]\n\n[1] Dimidio magicae resonant ubi Memnone chordae.\n\n\n\n\nIltasella.\n\n(Th. Mooren mukaan.)\n\n\n      Kuink' armas hetki on, kuin illan tullen\n          Jo aurinkoinen aaltoon alenee!\n    Niin mennyt aika muistuu mieleen mullen\n          Ja huokauksein luokseis pakenee.\n\n      Kuin katselen tuon valon kulta-kaarta,\n          Jon länsirannan laine kuvastaa,\n    Sen sätehillä etsiin rauhan saarta\n          Mä tahtoisin pois maasta matkustaa.\n\n\n\n\nNuori Runoilija.\n\n(Th. Moore.)\n\n\n    Runoilija nuori käy sotaan nyt,\n        Hän Tuonen jo lähenee rantaa;\n    Hän miekall' isäinsä on vyöttäinnyt\n        Ja kannelta vielä hän kantaa.\n    \"Oi runoini maa! jos maailma sun\n        Myös hylkäisi -- vieläkin koittaa\n    Ain' armasta suojella miekkani mun\n        Ja kannel sen kunniaa soittaa.\"\n\n    Runoilija kaatui -- kahle hänt' ei\n        Nyt ahdista -- vapaana tahtoi\n    Hän kuolla ja kantelen soinnon hän vei,\n        Kuin kädellään kielet sen katkoi.\n    \"Ain' ollos kahlehin saastumaton,\n        Sä lemmen ja kunnian kieli!\n    Sun soittosi luotu vaan vapaille on,\n        Ei niille, joill' orjan on mieli!\"\n\n\n\n\nEl' unhota hautoja urhoin!\n\n(Thomas Moore.)\n\n\n    El' unhota hautoja urhoin!\n    Kuin uljaat henkensä heitti\n    Vapauden eestä -- ah silloin\n    Myös multa toivomme peitti!\n\n    Ah, voisimme kuolosta ostaa\n    Henget, kuin kulkivat meiltä!\n    He konnille voisivat kostaa,\n    Meit' ohjata orjien teiltä.\n\n    Jos kahleemme voisimme murtaa,\n    Jos kohtakin hetkeksi vaan,\n    Ei voimaa maatamme sortaa\n    Ois maassa, ei taivaassakaan.\n\n    On mennyt jo kaikki -- ja tulkoon\n    Nyt kuuluksi voittajamme --\n    Vaan kirottu kunnia olkoon.\n    Kuin ahdistaa sielujamme!\n\n    On parempi haudassa maata\n    Ja kahleiss' uljaana olla.\n    Kuin kunniaa surmalla saada\n    Ja vapauden kuololla.\n\n\n\n\nMaan jako.\n\n(Schillerin mukaan.)\n\n\n    \"Te ihmislapset, tulkaa!\" huusi Luoja,\n    \"Maat, meret -- kaikki lahjaks' ottakaa!\n    Se kusta kunkin elolle on suoja,\n    Sen saa hän -- vaan kuin veljet jakakaa!\"\n\n    Se silloin, kulla kädet, kohta riensi\n    Saaliin saantaan -- vanhat että nuoret:\n    Koht' askeleensa maamies ketoon käänsi,\n    Ampujalle jäivät metsät, vuoret;\n\n    Mit' aittaan mahtui kauppamies sai koota,\n    Viinoista vei pappi parahimmat,\n    Vaan kuninkaalla työt' ei ollut muuta,\n    Kuin ottaa muilta kalut kallihimmat.\n\n    Kuin jakaus jo ammoin oli tehty,\n    Runoilija sai saapuville vasta.\n    Vaan paikkaa herratont' ei enää nähty,\n    Jakoa toist' ei ollut toivomista.\n\n    Hän tuskissansa riensi sentään vielä\n    Nyt Luojan luo ja hälle lausui näin:\n    \"Ah, armas Luoja! nyt oon mieron tiellä!\n    Mä poikais paras osatt' yksin jäin.\"\n\n    -- \"Jos unelmien maassa muuta mietit,\n    Kuin muill' oil saalis\", Luoja vastasi,\n    \"On vikais oma -- vai miss' aikais vietit?\" --\n    \"Mä seisoin\", lausui hän, \"sun luonasi.\"\n\n    \"Mä katselin sun kasvois kirkkautta.\n    Maailmaa siis muistaa en mä tainnut;\n    Ja kuunnellessain taivaan sointoisuutta,\n    Kutsuais ei korvain kuulla voinut.\"\n\n    -- \"Ei antamista nyt oo mitään mulla,\n    Jo kaikk' on viety, meret, vuoret, maat.\"\n    Niin lausui Luoja, \"vaan jos tahdot tulla\n    Mun taivaasein, sinn' aina tulla saat.\"\n\n\n\n\nOssianin laulu auringolle.\n\n(Lopussa runoelmaa _Carhonn_).\n\nArvidsonin ruotsalaisen käännöksen mukaan.\n\n\n    Oi kulkija taivahan tein,\n    Kupera kuin urhojen kilpi,\n    Kust' on valos ruostumatoin,\n    Ikunen, oi, paistehes, päivyt?\n    Kun kuljet kirkkaussais,\n    Tähet tieltäs kaikk' katoaa\n    Ja piiloon kalpea kuu\n    Pakenee pois pilvihin lännen.\n    Ypöyksinäs Sä vaellat --\n    Ken tohtisikaan toveriksi?\n    Korkea kaatuvi tammi,\n    Murskaks kalliokin murenee,\n    Noustuahan meri taas alenee,\n    Vuoroin taivahan kuu katoaa, --\n    Sinä yksin voittajana vaellat,\n    Kuljet riemuten kirkkaudessas!\n    Myrskyss' synkistyy mailma\n    Säikähtäin jyrinää, salamoita, --\n    Kasvos pilvest' tirkistelee\n    Taivasten myrinää myhäellen!\n\n    Silmäni, voi! sua nähdä ei saa,\n    Taida ei kasvojasi tähystellä!\n    Pilvivuoteheltais Itämaissa\n    Aamuin kuin kohoat hajahiuksin,\n    Taikka Lännessä lähenet\n    Vavisten pimeät meren portit. --\n    Lienetkös vai kaltaisenain,\n    Mahtava hetken ja toisena marras? --\n    Rientäös riemuten päivänen siis,\n    Riemuten vierrös nuoruen voimin.\n    Vanhuus synkeä on sulotoin\n    Kuni kuun valo kalpeaposken,\n    Sitä koska hattarat himmentää,\n    Utu harmaja hautoja peittää,\n    Pohjanen parkuvi kankarehilla\n    Ja vaivoin astuvi matkaaja mies.\n\n\n\n\nKultain ja miekkain.\n\n(Petöffin mukaan.)\n\n\n    Taivaall' on sija tähden.\n    Katolla kyyhkysen,\n    Vaan kainalossain kullan\n    On sija suloisen.\n    Niin kainalossain lepää\n    Mun hempuhelmeni,\n    Heinässä heiluvassa\n    Kuin kaste välkkyvi.\n\n    Halata häntä saanko,\n    Ja suudellako saan?\n    Ei suukkosista suuni\n    Oo köyhä, saitakaan!\n    Me puhumme -- vaan kesken\n    Puheemme vaikenee\n    Ja sulosuutelohon\n    Se kuollen raukenee.\n\n    Voi onnen autuuttamme\n    Mi säihkyy silmistä!\n    Se siitä kirkkahana,\n    Heloittaa helmenä. --\n    Mut vanha miekkain siitä\n    On mielipahoillaan;\n    Karsaasti katseleepi\n    Se tuota vaarnaltaan.\n\n    Mitä karsasteletkaan.\n    Sä vanha kumppali?\n    Kadehtimaanko, kärrys,\n    Jo mieles yltyvi?\n    Oi sotaveljyeni,\n    Täst' äl' oo milläskään!\n    Naisvirkahan ei miehen\n    Pitäisi ryhtymään.\n\n    Ja eihän sull' oo syytä\n    Impeeni suuttua;\n    Tunnethan tyttöistäni,\n    Eloni hemppua.\n    Sa sieluansa tunnet\n    Enkelinkaltaista,\n    Jonk' ei oo maailmahan\n    Luotuna vertaista.\n\n    Ja tämän kätein kerran\n    Kun vaatii kansani,\n    Omin hän kätösinsä\n    Sun vyöllein vyöttävi,\n    Ja vyöllein vyöttäessä\n    Hän lausuu innolla:\n    \"Nyt elkäät hetkekskänä\n    Eroka toisista!\"\n\n\n\n\nJoudu, joudu kultani.\n\n\n    Sylihin sydämelleni\n    Joudu, joudu kultani!\n    Yksin täällä huokailevi\n    Ikävissään impesi.\n\n    Muinaisia muistelevi\n    Armahia aikoja,\n    Jolloin rinnallansa kulki\n    Kumppalina kultansa.\n\n    Läksi armas muille maille,\n    Lupas tulla jällehen,\n    Käkesi jo kevähäksi\n    Suvilintuin parvehen.\n\n    Tuli kevät kukkinensa,\n    Tuli linnut lauluneen.\n    Vaan ei kuulu kullaistani.\n    Lemmityistä lempineen.\n\n    Sylihin, sydämelleni\n    Joudu, lennä lintuni!\n    Taikka lemmen auringolta\n    Kuihtuvi jo kukkasi!\n\n\n\n\nMuinoin mullakin...\n\n\n    Muinoin mullakin sydän sykki,\n    Riemu rintaa nosteli,\n    Sydän sykki ja silmä suihki,\n    Veri kuohuen aaltoili!\n\n    Silloin taivahan tanterella\n    Tähdet kirkkahat loisteliit,\n    Tähdet loisti ja lehvikossa\n    Lemmen lintuset lauleliit.\n\n    Nyt en tiedä mi mielen muutti,\n    Kuka kumma lie saanutkaan,\n    Ei nyt tähtyet taivon loista,\n    Laula lemmen ei linnutkaan.\n\n    Surun pilvi on peittänynnä,\n    Taivon tanteren tähtineen,\n    Kullan kylmyys on karkoittanna\n    Lemmen lintuset lauluneen.\n\n    Siit' ei sykkine sydän mulla,\n    Siit' ei rintani riemaha,\n    Siitä kurja jo huokailenki;\n    \"Terve tultua kuolema!\"\n\n\n\n\n\nKun. Taav. Ps. N:o 1.\n\n\n    Ah autuas ken käyskele\n    Ei retkii riettahien,\n    Ei synnin teitä astele.\n    Ei polkui pilkkaajien;\n    Vaan aina töillä, kielellään,\n    Herraansa kiittää mielellään,\n    Häll' onni kumppalina.\n\n    Hän on kuin istutettu puu\n    Min juurta virrat juottaa,\n    Mi kuihtumatta kukoistuu\n    Ja hedelmiä tuottaa.\n    Hän saalistansa rauhass' syö,\n    Vaan jumalattomien työ\n    Hajoo kuin tuhka tuuleen.\n\n    Ja viimein jumalattomain\n    Kuin käypi tuomiossa?\n    Ei sijaa katumattomain\n    Oo taivaan kartanossa.\n    Luo Herran hurskaitten käy tie;\n    Vaan jumalattomien vie\n    Ikuiseen kadotukseen.\n\n\n\n\nKun. Taav. ps. 12.\n\n\n    Oi Jumalani, joukkosi\n    On sangen pieni maassa,\n    Ja harva, Herra, toukosi\n    On vainiossa taassa!\n    Sanas on sangen halpana;\n    Totuuden eessä salpana\n    On viekkaus ja valhe!\n\n    Nyt jaaritukset joutavat\n    On meissä valloillansa,\n    Nyt hullut kaikki houraavat\n    Ja viettelevät kansaa,\n    Nyt kiiltää ulkokullaisuus,\n    Nyt rehkii rikkiviisaus\n    Ja syntyy eriseuroi!\n\n    Näin lausuvat: \"kyll' aikanaan\n    Ol' sana Herran hyvä;\n    Vaan alkaa tuntuu vanhallaan\n    Eik' ole kylläks' syvä.\n    Uus' oppi, usko ottakaam,\n    Ja Jumalaks' julistakaam\n    Nyt jalo ihmisjärki!\"\n\n    Kun sanoasi solkkivi\n    Näin vihollisten vaino\n    Ja pyhiäsi polkevi,\n    Oot Herra turva ainoo.\n    Sä joudut julmat häätämään,\n    Ja piinat, kiusat päättämään;\n    Siit' ijän ylistämme!\n\n    Kuin valkeasta vilkahtaa\n    Hopea hohtavaksi,\n    Tai kuumeest' ahjon kilkahtaa\n    Kuin kulta kirkkaammaksi,\n    Niin sanas myöskin vaivoista\n    Ja riettahien raivoista\n    Vaan yltyy ylemmäksi!\n\n\n\n\nKun. Taav. ps. 19.\n\n\n    Mailmat ihmetellen ratki.\n              Taivahatki\n    Herran julistavat työt;\n    Päivillensä päivät julki\n              Teot tulkkii,\n    Öilleen ilmoittavat yöt.\n\n    Kussa kaikuu ihmiskieli,\n              Missä mieli\n    Sydämissä leimuaa,\n    Nimi lausutahan Luojan,\n              Armon suojan\n    Kiitos ilmoin kohoaa.\n\n    Avaruudess' ääretöinnä,\n              Määrätöinnä\n    Luojan makaa mailma.\n    Aatoksemme lentimetki\n              Kerkeimmätki\n    Aluss' uupuu matkoa.\n\n    Niinkuin ylkä kaunis, nuori\n              Häihin suorii.\n    Päiväns nousee liemuten\n    Tahi voitollen kuin sankar',\n              Urho ankar'\n    Rientelevi riemuten.\n\n    Herra auringon on kirkkaan\n              Valovirkaan\n    Asettanut voimallaan;\n    Madon myös matelevaisen,\n              Matalaisen\n    Herra kaitsee hoimellaan.\n\n    Luojan laitos muuttumatta,\n              Puuttumatta\n    Polvet kaiket kestävi;\n    Herran lauseet, lupaukset,\n              Todistukset\n    Ikuisesti täyttyvi.\n\n    Käsky Jumalan on jalo\n              Silmäin valo,\n    Sieluun riemun johtavi.\n    Kultoakin kirkkahammin,\n              Loistavammin\n    Herran pelko hohtavi.\n\n    Usein himot haivuttapi,\n              Taivuttapi\n    Mua synnin vauloihin;\n    Usein tyhmä tietämättä,\n              Tahtomatta\n    Pahoin puutun pauloihin.\n\n    Herra Sun on voima, valta!\n              Synnin alta\n    Minun kehnon kirvoita!\n    Rukoukseni kuule Herran'!\n              Mua kerran\n    Taivahassas virvoita!\n\n\n\n\n\nKun. Taav. ps. 23.\n\n\n    Kun mua Herra paimentaa,\n    Ei multa mitään puutu;\n    Hän laitumelle johdattaa,\n    Mi milloinkaan ei muutu.\n    Ain' nurmet onpi nuorena\n    Ja lähde aina tuoreena\n    Sanansa laitumella.\n\n    Jos kuinki myrsky pauhoaa,\n    Tää tyynen' onpi keto;\n    Ei rikkomahan rauhoa\n    Voi tänne päästä peto.\n    Sen paimenemme torjuvi\n    Ja hämärässä horjuvii\n    Lohduttaa lampaitansa.\n\n    Äl' anna Herra haipua\n    Mun karjastasi kauvas\n    Eik' eksyteille taipua,\n    Vaan nosta paimensauvas,\n    Sill' uhkaellen häristä\n    Tai mua lyöden väristä\n    Sikskun ma käännyn jälleen.\n\n    Ei häpeähän häätyne,\n    Ket' armokätes johtaa\n    Siis päiväni kun päätynee,\n    Niin kuljen, Herra, kohta\n    Sun kanssas taivaan karsinaan\n    Sun luonas aina asumaan\n    Ijäisess' autuudessa.\n\n\n\n\nKun. Taav. ps. 42.\n\n\n    Niinkuin peura janossahan\n    Lähtehelle himoaa,\n    Sieluni niin tuskassahan\n    Herrahansa haluaa;\n    Pyrkii luokse Jumalan,\n    Eläväisen Jumalan.\n    Ah, ah! koska pääsnen kerran\n    Kasvoi katsomahan Herran?\n\n    Kyyneleet on ruokanani,\n    Juomanani päivin, öin.\n    Pilkka pistää: \"Jumalasi\n    Miss' on nyt näkymätöin?\"\n    Näissä murhemiettehin\n    Sydän tulvaa silmihin.\n    Jumalan, ah, joukon kanssa\n    Miilloin pääsen majahansa?\n\n    Vaan miks' suret sydän kurja,\n    Miksi liehut levotonn'?\n    Vaikka mailma kaikk' ois nurja,\n    Heikon turva Herra on!\n    Kasvos kääntää puoleheis,\n    Huojennusta huoleheis\n    Kerran armons antaa. Siitä\n    Ijäti saat Häntä kiittää.\n\n    Luojain! niinkuin luodon päällä\n    Istun tässä tuskassain,\n    Koska meri myrskysäällä\n    Riehuin ryntää rantahain!\n    Hyrsky kuohuu kauhiast',\n    Aallot aivan ankarast'\n    Vastahani vyöryy, pauhaa. --\n    Herra, Herra suo'os rauhaa!\n\n    Sakin kuinkas, kallioni,\n    Hädässäin mun hylkeät?\n    Katso, kurjan kasvohoni\n    Vihansuovat sylkevät!\n    Sydämeni raukeaa\n    Kuullen pilkkaa kauheaa:\n    \"Kuss' on nyt ken avun luottaa?\n    Herrallasi, hullu luota!\"\n\n    Vaan miks' suret sydän kurja,\n    Miksi liehut levotonn'?\n    Vaikka mailma kaikk' ois nurja,\n    Heikon turva Herra on!\n    Toivo, toivo tuskassais!\n    Pysy, pysy uskossais!\n    Herraan luja luottos liitä; --\n    Kerran armostaan saat kiittää!\n\n\n\n\nKun. Taav. ps. 139.\n\n\n    Herra Sä mun tutkii tiennet,\n    Tiedät suuret, tiedät pienet.\n    Joko istun, nousen, makaan\n    Isän silmä näkee rakkaan.\n    Edelt' ajatuksein arvaat,\n    Luet hiuksein kaikki karvat.\n\n    Tiedät kaikki mutkat mielein!\n    Sanat kaikki tunnet kielein!\n    Mikin mitä päivä tuopi,\n    Jumala sen mulle suopi.\n    Kätens armollisen alta\n    Mu' ei mikään tempaa valta!\n\n    Töitäs kaikki tunnustellen.\n    Armoasi ajatellen,\n    Ihmehellä täyttyy mielein,\n    Ei voi kyllä kiittää kielein;\n    Ylety ei ymmärryksein,\n    Kykenekkään käsityksein.\n\n    Kuhun paennen kasvojasi,\n    Mihin, Herra, henkeäsi?\n    Taivaasen jos kohoaisin,\n    Sinut siellä kohtoaisin!\n    Helvettiin jos vajonnenki,\n    Sielläi läsnä Herran henki!\n\n    Jos mun aamurusko veisi,\n    Siivin suhautteleisi\n    Meren äärimpäänki rantaan, --\n    Kätes mua sielläi kantaa,\n    Pivos vahva piteleepi,\n    Voimas aina varjeleepi!\n\n    Huutanenko: \"Pimiä peitä\n    Näkemättömäksi teitän'!\"\n    Herran välttää en voi silmii,\n    Syntin' saapi Hällen ilmi.\n    Valkeana Häll' on pimjä.\n    Päivänä on yökin himjä.\n\n    Mielein miettehet siis tutki\n    Sydämeni salatutki\n    Himot, Herra, tunnustele,\n    Munaskuuni koettele!\n    Väärällä jos lienen tiellä,\n    Käelläs käännytä mun vielä!\n\n\n\n\nSuomalainen maamme Ruotsalaiselle.\n\n\n    Oi lyö'ös liittohon nyt kätes veikkoin!\n    Käet yhdistäin väki voittavi heikkoin!\n    Ken meitä voi murtaa.\n    Ken Suomea sortaa,\n    Kun yhtenä kilpenä seisotahan?\n\n    Mun päivyt nouseva paisteli kehtoon,\n    Sun pesähäs aurinko nukkuvi ehtoon;\n    Vaan yksiä teitä\n    Tok' Jumala meitä\n    On käskenyt veljinä kulkemahan.\n\n    Sun kalliohos meren murtuvi hyrsky,\n    Mun lampeni tyyni ei tuntena myrskyy;\n    Mut tuulien tuiske\n    Ja kuusien kuiske\n    On kumpoai lapsena viihyttänyt.\n\n    Sun rantasi Ruotsin lauluja raikkuu,\n    Mun korpeni Suomen runoja kaikuu;\n    Mut yksi on mieli\n    Ja kummanki kieli\n    Tok' vaan sulo-Suomea yht' ylistää!\n\n    Sun kasvoi vainios vehneä, ruista.\n    Ma pettuni vuoltelin korpeni puista;\n    Mut maan yhen juotti\n    Tok' vereni, mi vuoti\n    Tään armahan Suomenmaan etehen!\n\n    Siis veljeni heittäöm pois viha, vaino!\n    Tää Suomi tok' kummanki armas on ainoo;\n    Siit' olkohon riita\n    Ja kiistamme siitä,\n    Ken Suomea parhaten rakastanee.\n\n\n\n\nRunoniekan sydän.\n\n\n    Meri täynnä heliöitä helmii,\n    Jotk' ei vois ihastuttaa ihmissilmii,\n    Jos myrsky ei, mi pohjaan asti telmii,\n    Ne syvyydestä saattais ilmi.\n\n\n\n\nSotamiesten laulu.\n\n\n    No miehet, miekat naulahan\n    Nyt pankaa riippumaan!\n    Käs' vasen neidon kaulahan\n    Ja malja oikeaan!\n    Kuin syksyn kukka kerkiä\n    On sotamiehen elämä:\n    Sen mettä aik' on imeä\n    Kun vielä kukoistuu!\n\n    Mi siitä josko juotanee\n    Nyt liika pisara, --\n    Se verenämme vuotanee\n    Jo ehkä huomenna.\n    Siis juokahamme veikkoset,\n    Ett' tappelussa punaiset\n    Ei loppuis veren lähtehet\n    Tok' ennen aikojaan!\n\n    Jos huuleen huuli haipunee,\n    Hiis tuota moittikoon!\n    Koht' Tuonen päämme vaipunee\n    Jo kylmään kainaloon.\n    Siis lempikäämme veikkoset!\n    Siis suudelkaamme siukkoset!\n    Kun vielä huulet lämpöset\n    Nyt suuta tarjoaa.\n\n\n\n\nVarotus.\n\n\n    Poikani, lemmen purpuraperhoo\n    Mielin pyytäesäis palavin,\n    Hellin oi tempaos hyppyisin,\n    Ett'ei sen runtau vienoinen verho!\n\n\n\n\nVarotus tytöille.\n\n\n    Sydän poikien lampena lie.\n    Min pintahan tien vene piirtää;\n    Vaan tuuli kun venheä siirtää, --\n    Taas tietymätönnä on tie!\n\n\n\n\nKaste ja kyynel\n\n\n    Kukkanen kaunis on kauneinnaan,\n    Siinä kun kastehen kiiltävi kyynel.\n    Viel' ikävän haluhelmiä täynnä,\n    Silm' ilon säikkyy sulohinnaan.\n\n\n\n\nLaulu Anakreonin tapaan.\n\n\n    Kukka kuihtuvi ihana\n    Synkeän käsissä syksyn;\n    Perhon liedon liipottimet\n    Runneltuupi, raukeaapi\n    Talven kourissa kovissa.\n    Nyt on aika armaiseni,\n    Kukkaiseni, kaunoiseni,\n    Aika suuta suihkaella,\n    Hunajata huuliltasi\n    Imeskellä ahnehesti,\n    Kun on kerkiän kevähän\n    Päivyt vielä paistamassa\n    Aurinko alenematta!\n\n\n\n\nNeidon rukous.\n\n\n    Mikä kultaa kiiltävää rukoelevi,\n    Mikä ankaraa anovi valtikasta,\n    Viisautta Salomo kuningas suuri\n    Pyys' polvillahan.\n\n    Mitäpäs rukoellen ma neito-raukka?\n    Soisin lähteheks' sydämein puhtaimmaksi,\n    Sulokuvan siihen armaan sulhaseni\n    Ain' asumahan.\n\n\n\n\nSuurelle herralle.\n\n\n    Kuin pilvi paksu peittänyt\n    Oot meiltä taivahan\n    Ja varjon valjun heittänyt,\n    Mi synkistävi maan.\n\n    Sä maasi hikihelmet joit,\n    Siit' oot Sä aittunut!\n    Sä veren veljiesi söit,\n    Siit' oot niin paisunut.\n\n    Mut vihans ukko valkeat\n    Kun kerran virittää,\n    Sä pilvi synkkä halkeat\n    Ja taivas selkiää!\n\n\n\n\nNeuvo.\n\n\n    Pojallensa pilkkasuulle\n    Neito närkästyen lausui:\n    Mikä turva on Sinussa?\n    Olet heinä heiluvainen,\n    Kaikkia kumartavainen. --\n    Miten luotan ma Sinuhun?\n    Olet laine läikkyväinen: --\n    Lempein aaltohon asetan.\n    Pian aalto pettänevi. --\n    Miten uskon ma Sinua?\n    Olet lieto perhokkainen:\n    Kukan kerran suutelevi,\n    Muihin sitten lentelevi.\n\n    Poika vastas pilkkasuinen:\n    Vähä turvoa vesassa,\n    Heinäsessä heiluvassa, --\n    Ota kanto turvaksesi!\n    Vankka tynkkä on tukena,\n    Jos ei juuri kaunokainen,\n    Musta, paksu ja rypinen.\n    Paha aalloilla asua:\n    Yhä laine läikkyilevi; --\n    Jäähän luottosi aseta;\n    Jää ei läiky lainehena,\n    Josko kylmiikin kuvetta.\n\n    Ei oo perho uskottava,\n    Lieto kun lepertelevi; --\n    Ota toukka toveriksi!\n    Se on aina uskollinen,\n    Se ei luotas lennäkänä.\n    Josko syöpikin sydämes.\n\n\n\n\nElämän menot.\n\n\n    Nuoruus nopsakenkä tepastellen\n    Elon tanssiin rientävi\n    Vanhuus sauva käessä hoiperrellen\n    Ringist' eri pyrkivi.\n\n\n\n\nKova rangaistus.\n\n\nNeito:\n\n    Hyi poika häijy, sydämen\n    Kun ryöstit rinnastain!\n    Sua ilkiöt' en ikinä\n    Nyt laske linnastain!\n\n    Sa olet aartein armaimman,\n    Kalleimman ryöstänyt;\n    Siit' otan ikiorjaksein\n    Ma sielus, ruumiis nyt.\n\n    Kovasti sormes sitonut\n    Oon kultapaulahan\n    Ja kahleheksi kytkenyt\n    Käsvartein kaulahan.\n\n    Muill' leipeä ja vettäkin\n    Varkaill' on ruokanaan;\n    Sun rangaistukses julmempi, --\n    Saat suuteloita vaan.\n\nPoika:\n\n    Oi neiti, rangaistukseni\n    On aivan armoton\n    Ja sieluinkin ett' orjana, --\n    Se kauhe'inta on!\n\n    Niin vahvast' olet vanginnut\n    Mun sieluin, että sois,\n    Ett' ijät kaiket kestävä\n    Tää orjuutensa ois.\n\n\n\n\nYhteen kasvaneet koivut.\n\n\n    Kaks kasvoi koivahaista,\n    Kaks vesoi valkeaista\n    Yksillä perillään;\n    Yhtehen juuret juuttui,\n    Yhtehen tyvet puuttui,\n    Latvat on erillään.\n\n    He niillä huiskiellen,\n    He niillä kuiskaellen\n    Virkkavat toisilleen:\n    Oi kumppalini kulta,\n    Kuin tiesit tänne tulta,\n    Kuin vierrä vierehein?\n\n    Mun emä maahan puotti,\n    Sun kevättuuli tuotti\n    Kaukoa siipisin.\n    Meist' toinen nyt jos sortuis,\n    Jo murehisin murtuis\n    Myös kohta toinenkin!\n\n\n\n\nNuoruuttaan surija.\n\n\n    Voi aika autuas! minunkin\n    Kun silmä päärlynä päilyi,\n    Kun minä ruusuna rusotin\n    Ja hemppuheinänä häilyin;\n    Kun luoksein perhoset lenteli\n    Ja vieno tuulonen kuiskeli\n    Mun korvahain mesihuulin!\n\n    Jos oisin silloin ma vaipunut\n    Lepohon turpehen alla,\n    Ma oisin kukkana karissut\n    Min keväinen pani halla.\n    Mu' oisit surreet ja itkeneet\n    Ja huolivirsiä laulaneet.\n    Voi kuolo autuas, armas!\n\n    Nyt ompi poskeni vaalennut\n    Ja koko muotoni musta;\n    Jo muit' on kukkia puhjennut,\n    Tulj kuloheinä minusta.\n    Muit' ihaellahan, kiitetään;\n    Mua poljetaan, mua hyljetään --\n    Voi mua neitoa parkaa!\n\n\n\n\nKultaa odottaessa.\n\n\n    Istun ikävissäni, --\n    Kauvan kulta viipyvi, --\n    Verkkaan aika vierevi, --\n    Riennä, aika riennä!\n\n    Joudu linnun lentimin,\n    Sotkan siivin sukkelin! --\n    Verkkaan vierret kuitenkin, --\n    Riennä, aika riennä!\n\n    Tullut on jo kultani.\n    Lepää kainalossani.\n    Mailma kaikk' unohtuvi, --\n    Viivy, aika, viivy!\n\n\n\n\nPohjolan valkeneminen.\n\n(Laulettu Porthanin juhlassa Marrask. 9 p:nä 1861.)\n\n\n    Pohjolan pitk' oli yö!\n    Kauvan ol' synkkä, Suomeni, kulkus,\n    Pimeydessä riemuton polkus,\n    Vaikea vaiva ja raskas työ.\n    Pitk' oli Pohjolan yö!\n\n    Vaan ei yö valoton!\n    Tähtyet tuikki välkähytellen;\n    Otavanais, Sua tiell' opastellen,\n    Loisteli säihkyen sammumaton\n    Lempi Juslenion.\n\n    Vaan jopa Pohjolaan\n    Aurinko aamun riens' rusotellen;\n    Vaikeni, loistollaan herätellen\n    Kalevan urhot kaikk' unestaan,\n    Nerosi, oi Porthan!\n\n    Pitk' oli Pohjolan yö!\n    Vaan pimeää kesäpäivä jo poistaa,\n    Sätehin sammumattomin loistaa.\n    Pohjolan, kun kesähetkens lyö.\n    Päivänä paistaa yö!\n\n\n\n\nLorelei.\n\n(Heine.)\n\n\n    En tiedä mistähän lienee\n    Näin mielein murheinen!\n    Sen ehkä tarina tiennee\n    Tää vanhanaikuinen. --\n\n    Jo vilvas on illan ilma\n    Rein tyynenä rientävi,\n    Tuon vuoren takoa silmä\n    Viel' auringon välkkyvi.\n\n    Kas kalliolla neiti\n    Tuoss' istui ihana\n    Ja hajallehen heitti,\n    Hän kultahiuksensa.\n\n    Net sukien kummanlaisen\n    Hän laulun lauleli;\n    Se laulu lumoavainen\n    Sydämet vietteli.\n\n    Venheessään poika sousi; --\n    Het' iskuin palavin\n    Tuonn' ylös silmäns nousi.\n    Ei katsonut karihin.\n\n    Ma luulen kitahansa\n    Sen poikasen pyörre vei. --\n    Sen lumouslaulullansa\n    On tehnyt Lorelei!\n\n\n\n\nNuoren sotijan ero kodistaan.\n\n\n    Nyt sodan ääni saloissamme soi,\n    On rauha rakkain mennyt majoistamme;\n    En levon unta siis ma maata voi,\n    Kun vihollinen väijyy rajoillamme.\n\n    Siis aik' on tullut käydä kodistain\n    Ja rakkaus ja rauha jättää teidän;\n    En kauhulla mä lähde, armahain!\n    Kun teidät nyt mä Herran huomaan heitän.\n\n    Sä isäin armas! mielessäis mit' on,\n    Sen silmästäis nyt nään mä suruisesta;\n    Sä suret, voimas' ett' on voimaton\n    Ja jäsenesi jäykät vanhuudesta.\n\n    Sä kilvoitella vielä kultaisen\n    Maas' eestä soisit, kuollen kunnialla;\n    Sen vuoksi sielus' on sun suruinen\n    Ja rinta raskas huokaa huolen alla.\n\n    Vaan vaikka voimas onkin rauennut\n    Ja kukkais kuihtui alla syksyn hallan,\n    Niin majastais ei miehuus paennut\n    Viel' oo, sen vannon eessä Kaikkivallan.\n\n    Jo lapsukaisna kuulin huuliltais\n    Kuink' isille on maa tää kallis ollut;\n    Ain' asti siitä mietin: \"ah ken sais'\n    Elää kuin he\" -- se riemu-aik' on tullut.\n\n    Ja kultain armas! kuin mä näin nyt nään\n    Sun kyyneleissä, hellän hempukkaisen!\n    Mä tiedän kuolla eestä maamme tään,\n    Ei kallihin, vaan eestä taivahaisen.\n\n    Mä riemulla nyt vielä muistelen,\n    Kuink' aina murhe multa viihtyi aivan,\n    Kuin kuulin ääneis ja sun kantelen, --\n    Kuin harppu Saulilta vei sielun-vaivan.\n\n    Kuin kunniasta muinoin kuuntelin,\n    Niin rintain aaltoili kuin järven laine;\n    Sun näin, niin lempi -- kohta huomasin --\n    Oil suurempi, kuin kunnia ja maine.\n\n    Siis riemulla mä riennän miekkahan!\n    Nyt lemmen kylvön elonaik' on mulla;\n    En lempee, kunniata saakahan\n    Nyt muualla, kuin urhoin vainiolla.\n\n\n\n\nKannel Taaraan linnassa.\n\n(Thomas Mooren mukaan.)\n\n\n    Se kannel, kuin niin kauvan soi\n       Tuon Taaraan linnassa,\n    Ei soida suloa nyt voi,\n       Äänt' ei sen rinnassa.\n    Niin maine muinais-aikojen\n       Ja henk' on herjennyt,\n    Kuin kunniasta urhojen\n       Ei rinnat riehu nyt.\n\n    Ei kannel kaikua se saa\n       Urosten voitosta.\n    Nyt katkeissaan vaan kajahtaa\n       Sen kieli kuolosta.\n    Niin vaivoin myöskin vapaus\n       Nyt tointuu unestaan,\n    Vaan kuolon kuin käy huokaus, --\n       Sen näät viel' elossaan.\n\n\n\n\nMinne?\n\n\n    Minne siivillänsä mieles lentää\n    Yli maita, yli lahdelmoita,\n    Kun sa istut loistavaisin silmin\n    Lorisevan joen vieressä?\n\n    Herkkä pilvi kulkee taivahalla,\n    Kah! se lentää, lentää punaiseksi,\n    Niinkuin immen omat ruusu-posket.\n\n    Tulen varastiko sydämestäs,\n    Ruskon ottikohan poskiltasi,\n    Että kantaisi ne kaukaiselle,\n    Että veisi tiedon armahalle?\n\n    Pilvi lentää, edellensä lentää.\n    Ilta joutuu pimentojen kanssa,\n    Vaan sa istut liikahtamatoinna,\n    Pilven tietä silmilläsi seuraat.\n\n    Sano, Impi, minne mieli lentää,\n    Missä viipyy? -- oisko minun luona?\n\n\n\n\n\n\nKolme Velimiestä.\n\n\n\n\nMelkein kahdeksantoista sataa vuotta sitte oli Schveitziläiset\nRoomalaisten ylivallan alla, vaan pidettiin näiltä korkeassa arvossa\nheidän mainion urhoollisuutensa vuoksi ja saivat heiltä lahjaksi\nmonen edun, jota ei muille kansoille suotu. Niin oli heillä omat\nesimiehensä ja valittunsa jokaisesta paikkakunnasta, tulivat tuumille\nkokoon, yhteisiä asioita neuvottelemaan, aivan kuin nykyisin kuntien\nneuvokunnat; linnakin, maan avain, oli heillä Alemannia vastaan omin\nväkin miehitettynä. He ylpeilivät urhoollisuutensa vanhaa mainetta,\nvaan että vanha maine on kuin ruostunut kilpi, jos ei se voima\nsäilytetä ja hoideta, joka sen ansainnut on, ajattelivat nämät yhtä\nvähän kuin kahdeksantoista sataa vuotta sen jälkeen heidän lastensa\nlapset.\n\nSilloin oli maa hedelmällisempi ja tihiämpi asukkaista kuin muutamia\nvuosisatoja myöhemmin. Roomalaiset rakastivat ja kunnioittivat sitä,\ntulivat usein sinne asuntoa nostamaan itselleen. He rakentivat sen\nläpi maanteitä; he tunsivat sen arvon sodassa. Kuumassa Afrikassa,\nylöllisessä Aasiassa kootut rahat menettivät he mielellään ennen\nkuulumattomalla tuhlaamalla Helveetian viileissä laaksoissa, ja\nvirkistyivät Afrikan varista Helvetian voimia antavassa ilmassa.\nHupinsa, elämänlaatunsa veivät he muassansa kaikin paikoin, antoivat\nkalliita aterioita -- ja nuot oivalliset vuorimullot siinä eivät\npitäneet halvimpaa siaa, -- rakensivat komeat amphiteaterit, ja\npauhaava Aare virtaili muurien ympäri, joiden aloja vuoret\nympäröitsivät. Vindonissan amphitheateriin sopi kaksitoista tuhatta\nihmistä, ja siinä ei kuitenkaan ollut pääkaupunki. Helvetialaiset\netsivät silloin Roomalaisilta elatuksensa, niinkuin nykyisiin\nSchveitziläiset ulkomaalaisilta, ja niinkuin yksin-kertainen kansa\nainakin ylöllisen ihmisosan turhuudella elää. Vaan eivät ainoastaan\nomassa maassa rikastuneet rikkaitten tuhlaavaisesta tyhmyydestä;\nniinkuin mehiläiset kokosivat he mettä omien ketojen ulkopuolelta ja\nkantoivat sen majoihinsa sisään. Jo niinä aikoina kuletettiin mäntyjä\nHelveetiasta Rheinin virtaa alas aina valtamereen asti, ja juusto oli\nkuuluisa niin kauas kuin Roomalaisia tuli, joita silloin löytyi koko\ntunnetussa maailmassa. Siitä syystä oli silloin Helveetiassa moni komea\nkylä ja moni iso kaupunki joista nykyjään vaan suurimmat tunnetaan\nnimeltä, joissa Roomalaisilla oli päämajoja; ne ovat Wiflisburg,\nWendisch, ja Baselaugst. Myöskin löytyy Roomalaisia muinaismuistoja\nmonessa kohden missä ei ole tietty Roomalaisten asuneenkaan; ja monessa\nkohden missä jutun jälkeen olisi pitänyt olla Roomalaisia, ei ole\nollenkaan löytynyt jäännöksiä. Niin on Sumisvaldin laita.\n\nLuultavasti oli Sumisvald alusta yksi niitä yhdistyskeskuksia, joita\nRoomalaiset pitivät maassa että olisivat maat heille kaikin puolin\naukeat, ja että eri leirit sukkelaan voisivat toinen toiselle apua\nantaa. Luultavasti yhdisti Sumisvald läntisiä maita Luzerniin, ja oli\nvoimakkain paikka siinä laksossa, joka kulkee samaa suuntaa kuin iso\nAare-lakso, josta yksi perukka Langen-laksolla aukenee pää-laksoon\nsillä aikaa kun toinen Sur-järvellä lähestyy siihen laksoon, joka\nLuzernin yhdistää Aargau'n kanssa, ja jonka avain Zofingen on. Niin\npian kuin Roomalaisia asettui korkealle tasamaalle ja meni niitä\ntavallisia yhdistysteitä yhdestä paikasta toiseen, oli se aivan\nluonnollista että ne, jotka Roomalaisilta ja heidän teiltään hyötyä\nvetivät, sinne tulivat asumaan heidän läheisyyteen. Niin nousi tähän\nitsestään suurenmoinen kylä, se oli Alppien kauppapaikka; johonka\ntuotiin tuota kiitettyä juustoa, joka on kiitoksessansa kauemman aikaa\npysynyt kuin Siidonin ja Tyyron, Karthagon ja Egyptin maan tuotteet.\nLöysivät hoikat männyt jo silloin sitä tietä kuin nykyisiin aina\nkulkevat, alas villipäätä Emmeä valtaisaan Rheiniin, missä Roomalaiset\nniin paljon rakensivat, johon sitte eivät tarvinneet hakea tuota\nsitkeätä puuta sisämaasta.\n\nSiten kasvoi tähän juuston tähden komea kauppapaikka, ja kun siinä,\njossa juustoa on, tavallisesti lehmiäkin löytyy, niin haettiin\ntäältä semmoisiakin. Roomalaisten ja muiden tarpeeksi, erittäin ison\nAventicum'in, missä enin viljeltiin peltoa ja viiniä. Jommoinen\nkaupunki levesi sen tähden itään päin, aina yli Hirschstaldia alas,\nmikä nykyjäänkin vielä esi-kaupungiksi sanotaan. Läntisellä puolen\ntäytti kaupunki koko sen maan, missä ensin Grünen sitte Fährsen ovat,\naina Myllyvuoreen asti; todenmoisesti senaikuisella tavalla, että\nhuonerivit eivät seisoneet tihiään vaan väliteltiin yrttimailta ja\nruohikoilta. Niinkuin enimmissä kaupungeissa myllyt ovat kaupungin\nperällä, niin oli täälläkin. Myllyvuoren juurella, myllyt, vaan\nharjulla seisoi vartiatorni, joka kauas katseli laksoihin ja muiden\nvartiatornien kanssa oli yhdistyksessä Aardau'een asti, minkä kautta\nsukkela tieto tuli päämajaan siitä kun syrjälaksoissa tapahtui.\nLuultavasti tämä tieto ei tullut telegrafilla miksi nykyjään sanotaan\nrakennuksia, joilla, penikuormia pitkälle, toisilleen tietoja annetaan.\nVaan niinkuin Roomalaiset kaikin puolin omistivat sitä kun oli hyvää ja\nmaalle sopivaa, ovat he luultavasti käyttäneet saksalaisia kokkojakin,\njoilla vuorisessa maassa saattaa arvaamattomalla sukkeluudella julistaa\nmitä tarpeen on. Vielä ennen Ranskan vallankumousta oli meillä näitä\nvuorivartioita. Vaan nykyisiin kun varustaumme toisinaan Ranskalaisten,\ntoisinaan Preussilaisten mukaan, sen jälkeen kuinka meidän sotakurkut\novat oppineet ranskalaisia tai preussilaisia komanto-sääntöjä, niin\nmeillä ei ole enään vuorivartioita, kun ei niitä käytetä Preussin\nmaassa eikä Ranskan. Siihen siaan on meillä kolme höyryvaunua; yksi\nkulkee joka päivä Geneveen, toinen joka päivä Basel'iin, kolmas joka\npäivä Zyrichiin, ne meitä auttavat pian epätiedosta, jos jotain\ntärkeätä lähestyy, se on, jos silloin hyväksi katsotaan päästää\nniitä eteenpäin kulkemaan estämättä. Vartia Myllyvuorella, joka,\nniinkuin jo ennen sanoimme, valvoi niin monen lakson suita, saattoi\nyli Affoltern'in kukkulain muutamissa minuutissa tietoa lähettää\naina Herzogenbuchsee'n asti, aina Aarburg'iin asti, ja yli Veggisen\nyhtä monessa minuutissa läntisiin järviin, Aventicum'iin asti. Kun\nsemmoisessa maassa tiedot eivät olleet diplomatilaisia nootia, kun\naivan yksinkertaista laatua, tavallisesti vaan sanoivat: \"Varokaat,\nvihamies on likellä!\" eli \"Ylös, lähdetään vihollisille!\" niin\nsaatettiin kokkojen kautta hyvin hyvästi toimeen tulla.\n\nSinä aikana, josta nyt tahdon puhua, nuot vartiatulet eivät olleet\nisoon aikaan enään palaneet. Maakuntien sydämmissä oli väkevien\nRoomalaisten suojeluksen alla pitkä rauha, ja Helvetian pohjaisilla\nrajoilla sotieltiin Alemannia vastaan, jotka, tuimapäät ja\ntuli-mieliset, naapurilleen olivat suvaitsemattomia vieraita. Maalla\noli hyviä varoja ja mieluisuutta, jotta jo luultiin tämmöistä aina\nkestävän muuttumattomana, niinkuin kauvan kestävällä kauniilla säällä\ntuskin voipi uskoakaan myrskysateen enään tulevaksi; muutamilla\nkeisarilla niillä ajoin kyllä oli tiikeri-sydän, ja levottomuus\nvallitsi toisinaan Roomassa, vaan tästä ei tunnettu Helveetiassa mitään.\n\nHelveetiassa pidettiin vaan tuota pikkuista veljen-riitaa, ensin kuka\nlehmiä ja voita saattaisi parhaasti myydyksi; sitte kuka enemmältä\nsaattaisi rahoja ko'ota; ja viimein kuka siitä saisi korkeimman\narvon päästäkseen Maanpäivillä edustamaan vuortaan eli kuntaansa, ja\npuheita pitämään tahi ainakin ääntänsä antamaan yhteisten kuormain\njakelemisesta maan vaurastumiseksi. Joskin ei siitä paljon tullutkaan\nhyötyä, ja moni niinä päivinä ei näyttänyt muuta kun että hänellä\noli istuma-sia, vaan ei antanut suustansa kuulla sanaakaan, niin oli\nkuitenkin suuri kunnia siinä istua ja se antoi kotona sen enemmän arvoa.\n\nSilloin eli Sumisvaldissa kolme veljestä, jotka olivat kauas\nympäristöllä kuuluisimmat. Niillä oli kauneimpia vuoria, paraimpia\nniittymaita, heidän juustolla oli suurin kuulu, ja kun sen kanssa\nnäkyivät Aventicumissa tahi Vindonissassa, niin heti ostajia tunki\nympärille, ja se, jolle myivät, piti sen suosiona.\n\nSumisvaldissa olivat talven, kesän elivät vuorilla ja missä heitä\nnäkyi taisteluissa, siellä tiettiin kuka voittajaksi tuli. Heidän\nväkevyytensä oli mainio. Raivokkain sonni kun juosta rynnälti heitä\nvastaan, niin tempasivat sen vakaalla mielellä sarvesta ja nakkasivat\nkerrassaan selälle; kädellä pidättivät juoksevan härän niin että\nseisattui kuin maahan juurtununna. Sitä keihästä, jota toinen veljistä\nsadan askeleen päästä lennätti petäjään, ei kukaan muu vetänyt ulos\nkuin toinen heistä. He olivat myös korskeat ja yli-mieliset, jota\nHelvetialaiset eivät silloinkaan mielellään kärsineet toisiltaan;\nvieläpä pitivät muita koreampia vaatteita, usein Roomalaisten tavalla,\njonkatähden heitä peljättiin vaan ei rakastettu. Mutta tätä eivät\npaljon panneet mieleen, ajatellen että jolla on väkeä ja valtaa,\nsen ei ole tarvis rakkautta. Yhtä ylpeät olivat renkinsä; tuskin\noli ainoata tarhan-hoitajata, jolta ei kuulunut valitusta heidän\nyli-mielisyydestään, vaan veljesten mahtavaisuuden tähden ei tohtinut\nkukaan kostaa, vaan pani vääryyden korvan taakse, säästäen kostoa\nsopiviin aikoihin.\n\nAinoastaan yhdellä näitä veljeksiä oli lapsi, yksi ainoa ihmeellisen\nihana tyttöinen, josta vähittäin kasvoi kumman kaunis Helveetian neiti.\nHän paistoi kauneudessaan kuin vuorten takaa nouseva aurinko; kun\nkävi taisteluilla, ja milloin rinkihin rupesi, niin näytti kun olisi\nkeijukaisten ruhtinatar tanssinut alamaistensa kanssa. Hän olikin kovin\nylpeä eikä ollut nuorukaisista vielä kukaan saanut häneltä ystävällistä\nsilmänluontia; muut tytöt häntä eivät kiittäneet, sanoen korskeaksi\nja ylimieliseksi, vaan köyhät ylistivät häntä, ja niityillä juoksivat\nkaikki lehmät häntä takaa, ja ikäänkuin pitkät helmat kellotteli usein\npaimenten lapsia hänen perässään, poimien hänelle kukkia, leikitellen\nhänen kultaisilla palmikoillaan, ja kärsivällisesti odottaen siksi\nkuin hän kääntyi ja heitä vuorostaan lemmitteli. Missä jonkun kuuli\nsairaaksi, paimenen lapsen tahi lehmän tahi karitsan, siinä hoiteli ja\nvalvoi, alhaisimman piian tavalla, lempeällä ja suosivalla nöyryydellä\nja säälillä, ja koti-tiellään taisteli kontion tai hukan kanssa, kuin\nrohkein mies.\n\nNyt tapahtui, että tämän seudun eli maakunnan Maapäivän edusmies\nkuoli. Hän oli ollut vanha sankari, mainio neuvosta ja teostaan,\nvaan rikkautta hänellä ei ollut, ja siitä syystä oli jo kanan aikaa\nrikkailla kateutta sydämessä, sillä jo niinäkin aikoina luultiin\nrikkauden antavan oikeutta kaikkiin, ja ansaitsevan korkeimman arvon.\nSuurinna rikkautenaan oli ollut poikansa, joka nuorempana Roomalaisten\nsotaväessä oli palvellut, kun ei rohkeuttaan omassa maassa saattanut\nnäyttää, vaan viime aikoina oli hän uskollisesti hoidellut isää. Hänkin\noli voimiensa ja kauniin ruumiinsa puolesta mainio sankari, suloinen\npuheeltaan ja jokaiselle hädässä avullinen. Nyt kotona taas oleskeltua,\nmyöntyi hän vanhan kansan tapoihin ja heitti pois kaiken muukalaisuuden\npuheessa sekä elämänlaadussa, jota olikin hänen helppo tehdä kun aina\noli pitänyt schveitziläisen sydämen.\n\nNiin kävi hän siellä täällä vuoripidoissakin, joissa ensin painia\nlyötiin, sitte tanssittiin korkealla kukkulalla sinisen taivaan kannen\nalla. Pian tuli väkevyytensä ja lempeytensä kauas kuuluksi; se nyt\nvasta oli onnen kantamoinen, sanottiin; painisilla ja tanssissa,\nmiesten ja naisten joukossa etevin.\n\nNe kolme veljestä tämän kuultua nauroivat pilkaten, ja ajattelivat että\ntämä maine ei kestäis kauvemman kuin suvaitsivat; ilkeän-kurisesti\nantoivat sen oikein nousta ja kauas levetä, eivätkä näkyneet missään\nkilvoitteluissa, arvellen että kuta korkeimpaan joku nousee sitä\nsyvempään sitte lankee ja sitä isommaksi tulee pilkka.\n\nKun oli kevät-työt tehdyt, silloin vasta näytti itsensä nuorin\nveljistä. Yleinen huhu nousi, moni sydän sykki kovasti, ja ensimäiset\npainin-lyöjät tekivät työnsä nopeaan, sillä kaikki tiesivät että\nnyt tuli painin-lyönti minkä vertaista ei ollut kauan aikaan nähty.\nVoittajan omituisella ylpeydellä seisoi veli siinä niinkuin ei arvelisi\nruvetakaan tähän, eikä huolisi ollenkaan uudesta kilpa-veljestä.\nHuolimatonna kielsi hän painisille ruvetaksensa ja vasta sitte kun\nSigbert oli kaikki muut taistelijat voittanut, kun voitetut kaikki\nhäntä yllyttelivät, ja itse Sigbert tuli ja kysyi ojentaen kättä:\n\"Emmekö mekin koittelisi voimiamme?\" vasta silloin sanoi kylmyydellä\nGuntram, että se hälle oisi yhtä-kaikkia; tosiaan hän ei siitä nähnyt\npaljon voitettavan, vaan kun niin pakolla tahdottiin, niin olkoon\nmenneeksi.\n\nSisältään täynnä harmia, vaan ulkonäöltään kaikella yli-mielisellä\nhuolimattomuudella astui tuo väkevä Guntram, puna-hiviä, puna-tukka,\njättiläis-jäseninen, niinkuin se joka on rasvaisella maidolla ja\nrasvaisella juustolla syötetty, piirin keskelle, yhtä isoa vaan\nhoikempaa Sigbertiä vastaan, joka nuoruuden ihanuudessa veti vertoja\ntuolle täysimiehiselle, muserrusta uhkaavalle jättiläisrakennukselle.\nAnnettua toinen toiselle kättä kunnialliseen leikkiin, karkasivat\nnopiaan yhteen ja ennen kuin voi arvatakaan makasi Guntram selällänsä,\nja ainoalla keveällä askeleella hyppäsi Sigbert ringin keskelle.\nHitaisesti nousi voitettu, astui sitte sukkelaan voittajan luokse ja\nhelposti vaan häntä kätellen tarttui häneen kiinni; hirveällä voimalla\ntemmaten häntä syliinsä, nosti Sigbertin korkealle, vuihahti häntä\njättiläis-käsivarsillaan ilmassa ympäri kuin olisi ollut lapsi, ja kun\nluuli hänen olevan tasallansa niin paiskasi maahan. Näkijöiltä sykähti\nsydän, niinkuin makaisi jo Sigbert ringissä, selkä muserrettuna; vaan\nGuntram horjahti niinkuin torni, jonka maanjäristys täristyttää, hän\nhorjahti ja lankesi toisen kerran selälleen, ja Sigbert, joka ei\nhäntä ollut milloinkaan päästänyt irti käsistään, joka ei milloin\nkadottanut tasa-painoa, joka oli pysynyt jäsenensä herrana ja pudotessa\npotkaissut häneltä jalan syrjään, ja vielä kädellä auttanut matkaan, ei\nlangennutkaan, vaan hypähti keveästi keskelle rinkiä. -- Kun Guntram\nnousi vihasta paisuneilla veri-suonilla ja kättä antamatta tarttui\nSigbertiin, silloin kävi kauhistus useimpain läpi, rohkeimmatkin\nvapisivat, ei niin paljon pelvosta kuin kiistan innosta, joka syntyi\nkatsellessa tätä tuimaa taistelua. Voimat jännitettyinä, päät\nrinnakkain, astuivat taistelijat, selät koukussa, ympäri ringissä,\ntoisinaan hitaasti, toisinaan sukkelampaan, varovasti nostaen jalkaa\neteen-päin, varovasti pois-sysäten tahi luokse-vetäen vastustajaansa.\nVaan voimaa vastaan oli voima, varovaisuutta vastaan varovaisuutta,\njalkaa ei nostettu väärään, väärää temppua ei tehty sysätessä eikä\nvetäessä. Kumpikin oli aloittavinaan, vaan se ei ollut kun\nhoukutellakseen toista aloittamaan, että siinä sille saisi edun viedä.\nViimein Guntram hengen ahdistusta tuntien kun täytyi astua\nkoukkuselkänä, veti vastustamattomalla väkevyydellä Sigbertin\nluoksensa; kauan teki Sigbert vasta-rintaa kaikilla voimillaan ja\nkiivastutti riita-veljeään aina vihaisempaan ponnistukseen. Äkisti\nmyönnähytti hän sitte, nakkautui kaikin voimin vastustajan päälle, löi\nhältä taas jalan koukulle, ja tämä, omasta raskuudesta painuen\ntaaksepäin, ei voinut vastustaa Sigbertin syöksemistä, vaan lankesi\nkolmannen kerran ähkyen ja paukahtaen selällensä, ja raikkuvat\nriemuhuudot jokaisesta suusta julistivat vuorelle ja laksolle tämän\nodottamattoman voiton. Sellaista Guntram ei ollut milloinkaan vielä\nkärsinyt; hänessä kiehui kostonhimo, vaan sitä peitteli kaikin tavoin\nollakseen siitä sitä varmempana.\n\nGertrud, vanhemman veljen tytär, oli paininlyöntiä katsellut ja\nharmillisena tuntenut setän lankeemuksen. Mielensä paloi itse vaatia\nvoittajaa taisteluun, silmiään hän ei saattanut hänestä kääntää, johon\nitse luuli olevan syynä vihan. Ja kun sitten tuo kaikista etevin\nvoittaja leikissä lähestyi tätä kaikista etevintä neitoa, paras\npyrkien parahan seuraan, niin kopea tyttö häntä kohteli nurjasti ja\nniskoittelemalla; hän ei säästänyt häntä sanoissa eikä silmäyksissä ja\ntahtoi setän sortamisen kostaa vielä syvemmällä sortamisella. Mutta\nrohkea Sigbert ei nöyristynyt hänelle, vaan kääntyi pois. Silloin tunsi\ntyttö polton sydämessään; ankarasti iski hän silmää niille, jotka\nantautuivat kisoihin; hänessä aaltoili vihan virta, niin luuli hän;\npois lähti hän ringistä petäjien varjoon tulistuneena vihasta niinkuin\nluuli. Hänen näin suutuksissaan seisoessa nousi kuu veri-punaisena\npimeälle taivaalle. Silloin vilahti verisiä aavistuksia hänen mieleensä\nja vapisten meni hän muiden seuraan jälleen. Sigbert oli poissa ja\nGertrudilta tuntui kun pitäisi hänen lähteä kotiin. Synkän setän täytyi\nlähteä matkaan vielä synkeämmän tytön kanssa, joka vielä synkempänä\ntuli kotia, sillä tiellään ei nähnyt muuta kuin yö-lintuja raskaasti\nlentelevän ja arkaa metsän-viljaa, joka poikki ahtaiden polkujen rienti\npakoon. Guntram kun veljilleen kertoi miten oli tullut voitetuksi, he\nkaikki kolme päättivät että Sigbert pitäisi kurittaa. Klodomir, väkevin\nheistä, tahtoi tulevissa pidoissa kostaa häpeän, vaan sinä syksynä ei\nolis ollut enää tilaisuutta, ja talvi piti lumellaan kilpa-veljet\nerillään, kun Sigbert asui kaukaisessa laksossa, vanhan jutun jälkeen\nsiinä missä Würzbrunnen nyt on, yläpuolella Rothenbachia; siinä oli\nsilloin mainio uhripaikka, myöhempänä muuan ensimäisimpiä kristinuskon\nkirkkoja.\n\nKeväällä, toukokuun alkupäivinä oli ne isot keräjät, joissa piti\nmaanpäivihin valita lähettiläisiä; sen perästä lähtivät paimenet\nvuorille, eivätkä joutaneet enään muiden seuraan kuin lehmiensä, koska\nnämä aamusella ja iltasella tarhaan tulivat lypsylle. Niinä aikoina oli\nkeräjä-paikoissa markkinatkin. Paimenet ennenkuin läksivät vuorille\nmöivät liikoja karjoistaan, täyttivät mitä puuttui ja ostivat muutakin\njos kukkaro kaupasta oli paisunut. Ken sellaisia markkinoita saisi\nnähdä, havaitsisi ihmeellisen erilaisuuden verraten ne nyky-aikuisiin.\n\nJyrkkiä vuori-rinteitä ja kapeita rotkoja myöten tulvasi ammuvien\nkarjojen perässä väkeviä miehiä väkevin vaimoineen ja pulskin\nlapsineen; heidän pukunsa oli karkea vaan koristettu kulta- ja\nhopea-heloiila, muinoin sodasta perimillä. Heitä seurasi joukko\nrenkiä, eläinten nahkoja päällään, villimielisiä kuin pedot joiden\nkarvat heillä oli verhona, jokaisella miekka tahi kirves, keihäs tahi\njoutsi aseena. Muutamilla nähtiin Roomalaista vaatepartta, jonka\nolivat omistaneet ynnä Roomalaisen nimen kanssa. Silloinkin jo näissä\nmetsiköissäkin oli muukalaisen parren turha noudattaminen valloillaan.\nKaikki majailivat avarassa kehässä taivaan kannen alla, ihmiset ja\neläimet sekasin ylänkömaalla Schoneggin seudussa. Arkoina kuin nuoret\npantterit kurkistelivat pojat karjojen väliltä, irvistelivät toinen\ntoiselle, karkasivat huimilla hyppäyksillä tappelemaan, tahi istua\nkököttivät, kehuen toinen loiselle asettansa ja hieroen kauppaa, josta\nlopulla tavallisesti tulivat tukkanuottasille.\n\nÄitin luona oli neito, auttaen häntä tulen ääressä, josta iso\nsininen silmänsä arasti ja ujosti vilkkui oudoille esineille. Tässä\nnähtiin kulkevia kauppamiehiä liikkeellä. Juutalaisia jo silloin\nja Italialaisia; he näyttelivät kiiltäviä kalujaan; soljet ja\nsormukset, kalliit kivet, kirjavat näkinkengät, korean-karvaiset\nhuivit viekoittelivat äitien halua ja herättivät tytärten himoa, joka\naroissa silmissä säkeninä säihkyi; niinkuin käärmeestä sanotaan että\nse silmänsä tulella metsän eläimiä lumoo, niin lumosi kiiltelevät\nkalvoisrenkaat Helveetian tyttöä, että hän liikkumatta seisoi vieraan\nmiehen edessä, että se häntä lähestyi, että se hänestä tuskin malttoi\nerota. Sillä välin kulkivat miehet vanhalla perityllä vakuudella\nkarjasta karjaan, vertaellen vieraat karjat omiinsa, ostivat täällä,\nmyivät tuolla, tehden ensinnä kauppaa keskenään, ennenkuin käänsivät\nkorvansa Windonissan tahi Aventicum'in vierasten ostajain puoleen.\n\nSuuressa väkijoukossa voittivat nuot kolme veljestä kaikki muut\nkarjansa ja seuransa paljoudella; olipa heidän tulensakin suurinna,\nja korein neito sitä hoitamassa; rikkaimmat kauppiaat tunkivat sen\nlikisyyteen. Näkyipä myös näiden kolmen muodosta että mielestään\nolivat kansan etevimmät, että tiesivät kuinka vieraat heitä saattoivat\narvella ruhtinaiksi vapasukuistensa joukossa. Kauan pöyhkeilivät näin\netevimpinä, antaen jäykkää vastausta sekä yhdelle että toiselle ja\npuhuen kovasti monelle, ei mistäkään muusta syystä, kuin että se niin\npisti heille mieleen.\n\nSilloin kuului lännestä päin suuren karjan ammunta, ja suuren\nihmisjoukon huhina. Kesyttömiä sonnia juosta junttasi Sumisvaldista\nmaja-paikalle, rohkeita renkejä juoksi kumminpuolin, kaikin voiminsa\nlyöden heitä isoilla kepillä. Lehmiä tunki jälestä, ihmisiä aaltoili\nperässä; ne olivat laksolaisia Schangnau'sta päin, Rothenbachin\nvastapäätä. Heidän keskeltä kohosi komea mies korkealle ja loisti kauas.\n\nTulijoita vastaan tulvasi joukko katselemaan karjoja ja tervehtimään\nihmisiä. Moni vanhus astui tuon korkean miehen luo, jonka\nyksinkertaisessa puvussa ei ollut muuta koristusta kuin vanhan-aikuisia\nsolkia. Ystävyydellä ja kunnian osoittamisella tervehti hän heitä,\nja he kiittivät hänen muotoansa mitenkä se oli isän näköinen sekä\nhänen koristuksiaan, joiden sukuperän tunsivat; he kiittivät isää ja\niloitsivat pojasta. Mutta yksinään nähtiin ne kolme veljestä seisovan;\nhe eivät askeleltakaan astuneet likemmäksi, iskivät vaan joukolle\nvihaista silmää ikäänkuin tuliset leimaukset, jotka iskevät vihaansa\nmetsän korkeinta mäntyä vastaan.\n\nSigbert se oli, jota niin ystävällisesti kohdeltiin; lapsi nyt leikkasi\nsen ystävyyden, mitä hyvät vanhemmat olivat kylväneet. Hän asetti\nmajansa melkein vasta-päätä niitä kolmea veljestä, jotka synkkänä\nkuin mustat pilvet tätä katselivat. Ilo-mielessänsä hän heitä tuskin\nhuomasikaan, ja kun muiden tavalla ympäri kulkiessaan tuli heidänkin\nluokse, niin ojensi heille kättä, jota eivät hekään kieltäneet, vaan\npuistelivat sanoen kohta aikovansa puristaa häntä toisella lailla.\nGuntram muka ei ollut heistä väkevin, vaan niinkuin hän oli tullut\nkaadetuksi, niin piti nyt Sigbert-voittajankin vuorostaan kaatua heidän\nkäsissä. Iloisella naurulla vastasi Sigbert olevansa valmis koetteluun,\nvaan ei vielä olevan varmaa kumpi kaatuisi. Hän astui tulellekin, missä\nGertrud hallitsi ja tervehti äkkiä ystävällisesti. Tumman punaiseksi\nmeni tyttö, vaan kättä ei ojentanut tervehystä vastaamaan. Kun pimeä\njoutui ja karjat paneusivat maata, istahtivat miehetkin rinnakkain\ntulten ympäri juttelemaan; puhuivat ajan menosta ja huomispäivästä,\nvirkkoivat kuka ystävänsä oli, kuka vihamiehensä. Nuori väki kuljeskeli\nympärillä, ja karjojen keskellä makasivat rengit.\n\nAamulla herätti aurinko joukon ja elämätä nousi paikalle. Karjat\nliikkuivat, ihmiset valmistausivat tärkeään päivään. Ne kolme olivat\nrikkaasti koristettuna niinkuin mahtavaisuutensa vaati; vaan moni\nkoristus, moni tapa oli semmoinen etteivät isänmaalliset silmät sitä\nmielellään nähneet. He istuivat kiirehtimättä ylölliselle eineelle,\nmiehinä jotka itse eivät ole oppineet odottamaan, vaan joita muitten\nhyvin sopii odottaa. Monta astiallista makeata mettä tyhjennettiin ja\njokaiselle, joka sitte lupasi veljiä seurata, tarjottiin malja. Viimein\nnousivat komein seuroineen ja astuivat vapaiden miesten piiriin, johon\nei orjat eikä vaimot saaneet tulla. Siinä aaltoili jo väki kunnittain,\nja toimellisia miehiä kulki joukosta joukkoon, niinkuin nykyjäänkin\nnähdään ennen vaalia. Esimiehet menivät papin kanssa yhteen,\ntavalliset uhrit teurastettiin, käräjät aljettiin. Yksinkertaiset\nolivat päätettävät asiat, yksinkertainen päätös itse, edusmiehen vaali\nmaanpäiviin oli pää-asiana. Puolipäivän rinnassa oltiin ennenkuin vaali\nalkoi; ympärillä ammui karjat, pyrkien pois lakeasta varjokkaasen\nmetsään, ympärillä liikkui levottomasti vaimoja ja lapsia tyhjentäen\nleirit, joita heidän oli täytynyt heittää, että kokouksella olisi siaa.\n\nJuhlallisesti kehoitti pappi rauhaan ja rehellisyyteen, ja hänen\nvai'ettua rupesi kuulumaan täältä Sigbertin, tuolta Klodomirin ja\nvälistä muutamia muita nimiä. Silloin viittasi pappi taas ja sääti,\nettä vasemmalle pitäisi mennä niiden, jotka olivat Klodomirin\nhuutaneet, oikealle Sigbertin puoluskunnan. Siinäpä ilmoittihe\nkummallinen epäilys, joukko aaltoili kauvan aikaa; ei astunut kukaan\ntoisesta puolesta toiseen. Vaarallista oli vasemmalta astua oikealle;\noikeasta vasempaan veti sydän juuri harvoja niin väkevästi että\nolisivat tahtoneet mennä ensimäisiksi. Viimein erosi koko joukko\nmiehiä, kotosin kaukaisista laksoista, jotka sattuivat seisomaan kolmen\nveljesten puolella, astuen oikealle, ja tätä joukkoa seurasi heti\nmuita; muutamia yksityisiä juoksi joukkojen väliltä oikealta vasempaan;\nja pian seisoi kansan enin ja paras osa oikealla, veljekset harvojen\nkanssa vasemmalla.\n\nTämä heihin koski kuin ukkosen nuoli selkeästä taivaasta. He eivät\najatelleet kuinka syvästi vuorikansa vihaa muukalaisia tapoja, ja\nvierautumiseen suuttuu; eivät ajatelleet kuinka harvoin siinä,\nmissä elämä on niin yhdenmukainen, loukkaamisia unohdetaan, millä\nihmeellisellä maltilla odotetaan koston aikaa; ylimielinen ei tiedä\nkuinka monta hän itse on loukannut, vielä vähemmin tietää kuin monta\nhänen palvelijansa ovat loukanneet. Viha kuohui veljesten suonissa,\nkoura tapaeli miekkaa, vaan vastustajain paljous hillitsi heidät. He\nhankkivat paikalla matkaan eivätkä kuulleet mitenkä Sigbert valitti\nettä häntä oli parempiensa yli ylennetty, ja että liian vaadittiin\ntaitoa hänen nuoruudeltaan. Kauas kaikkui riemu lähtevien veljesten\njälkeen, kaikki rinnat hengähtivät kuin olisivat vapautetut raskaasta\npainosta ja kaikki tohtivat nyt kahta kovemmin nostaa ääntänsä.\nNyt alkoi avaralla kedolla hupaisa elämä. Juominki ja leikki kesti\nmyöhäiseen iltaan, ja pimeä tuli ennen kuin kaukaisimmat lapsineen\nkarjoineen suorivat matkaan. Sigberttiä viivytettiin kaikin puolin;\ntäällä ei päässyt ystäviltä, tuolla esi-miehiltä, jotka hänen kanssa\ntahtoivat kansan asioita puhella, vieläpä tuntemattomiltakin, jotka\ntahtoivat semmoisia asioita ajaa, joita muut jo mennä päivänä olivat\nsuorittaneet; hänellä kyllä ei näihin ollut tilaa enään, vaan\naikaa meni kuitenkin heitä kieltäessäkin. Siten kerkesivät hänen\nlaksolaisensa lähteä matkaan ja hän kun kiirehti jälkeen, tuli tiellä\nyhä uutta viivykettä eteen, vielä kaupungin portillakin pidätti häntä\nRoomalainen päämies, joka hänen sodan ajasta tunsi.\n\nHänen portista ulos astuessa oli pimeä ja hän ypöyksinään; takaa\nkaikkui riemu, edellä ratisi myllynratas. Silloin kuului äkkiä hänen\nkorviinsa ääni: \"Varo itseäsi. Mylly-vuorella!\" Hän ei tiennyt tuliko\ntuo ääni edestä vai takaa; kurkisteli kuinka hyvänsä, varottajata\nei näkynyt. Niinä aikoina Helveetian miehellä ei ollut ainoastaan\nsateen-varjo muassansa; hänellä oli paljon muutakin matkalla\npelättävänä kuin kastumista. Sigbert turvaten hyviin aseisin ja\nvoimihinsa ei säikähtänyt, piti vaan miekan varalla, kätki rinnan ja\npään hyvällä kilvellään, jonka siihen asti oli kantanut selässänsä, ja\nkulki sitte iloisesti eteenpäin. Vieressä suhisi ruohikot, haavoissa\ntohisi tuuli, muuten ei kuulunut mitään. Vaan tuskin oli päässyt myllyn\nsivutse ja alaspäin menemässä sitä tietä, missä Stalden alkaa ja missä\nsiihen aikaan tie kierteli vartiatorniin, niin puristi häntä äkkiä\nikäänkuin maasta kasvaneet lujat kourat; kuinka monta heitä oli, hän ei\ntiennyt, -- ketkä ne oli, ei pimeällä näkynyt. Mutta tässä äkillisessä\npäällekarkauksessakin hän ei unhottanut raikuttaa tuota huutoa, millä\nmetsästäjä kutsuu seuraajansa, sillä kuinka kaukana nämät olivat, hän\nei tiennyt; muuten antoi itsensä viedä eikä voimiaan menettänyt turhiin\nponnistuksiin. Kohta havaitsi hän sen, että häntä mielittiin heittää\ntulvaavaan virtaan ja hukuttaa siihen. Vasta silloin kun pensaikosta\nnäki rannalla oltavan, ponnisti äkkiä kaikki jäsenensä voimat. Muutamat\nkädet päästivät, toiset vastustelivat, kadottivat tasapainoaan,\nkaatuivat hänen kanssa törmän yli veteen; siinä vielä nytkähys ja hällä\noli jäsenensä vapaana; hän kavahti seisaalle, tarttui aseisinsa eikä\ntarvinnut enään pelätä, että hukutettaisiin kuin koira, vaan saattoi\nkuolla tappeluun kuin mies, jos muka siksi tulikaan. Sillä näyttikin\nkuin olisi tämä hälle katsottu, sillä voimallisilla iskuilla tunkivat\nnäkymättömät viholliset päälle, ja ainoastaan pimeys, jossa toinen ei\nsaattanut loista auttaa, ja pensaat, jotka hyvin usein olivat kilpenä,\nestivät Sigbertin masentumista. Vaan jo valui verta monesta haavasta,\nhän jo kuuli vihollisia vedessä porskuvan selkänsä takanakin, kilvet jo\npainoivat häntä taakse-päin, -- silloin äkkiä räsähti pensaat, koirien\nulvominen raikahti, koiria syöksi Sigbertin vihollisten päälle, likellä\nkaikkui hänen seuraajiensa huuto. Silloin päästivät äkisti viholliset\nuhrinsa irti ja hyppäsivät vaahtoavasta virrasta, hurtat kintuillaan.\nPian kuului hevoisten hirnunta ja sukkelat kaviot kumisuttivat maan.\n\nSigbert oli pelastettu koiransa kautta. Tämän hurjan, ihmisille\nvihaisen, vaan uskollisen elävän, oli hän rengille antanut\ntalutettavaksi. Jo pian ollen Emmevirran rannalla kuuli tämä isäntänsä\nhuudon, repi itseään irti ja seuraten vainuaan juoksi lyhyintä tietä\nisäntänsä avuksi. Muut koirat, vahinkoa vainuten, seurasivat sitä,\nkoirien jälestä joutuivat rohkeimmat nuorukaiset ja apu tuli paraasen\naikaan hätyytetylle sankarille. -- Myllyssä sidottiin haavat, ja\nvarottajaa ruvettiin etsimään, vaan turhaan. Sigbert tiesi missä hän\noli huutanut, vaan siitä ei nyt kuulunut mitään.\n\nSemmoisia väijyksiä ei ollut milloinkaan kuultu Helveetiassa, inhon\nkarju kaikkui maassa, tekijöitä aavistettiin, vaan kun Sigbert oli\nääneti, niin ei kukaan puhunut valitustansa.\n\nAventicum'issa oli vireä elämä, lähettiläitä kaikista seura-kunnista\nkokoontui, ei yksinänsä kulkien vaunuissa kuin nykyjään, vaan jokainen\nsuurella seuralla, usein koko suku muassaan, usein tuli joukkoa\nenentämään miehiä muistakin suvuista, jotka tahtoivat asioita ajaa\ntahi huvitella itseään. Roomalaisia tuli tänne kaukaa, enimmiten\npelien tähden, joita juhlallisen ajan kunniaksi pidettiin tai kenties\nhoukutteli heitä maan tytärtenkin kauneus, joita semmoisina päivinä\nnähtiin kaikessa koreudessaan tepastelevan Aventicum'issa.\n\nErinomaisen riemuiset olivat tällä kertaa nämät päivät, sillä Julio\nAlpino, arvokkain mies Helveetiassa, joka voimalla sekä älyllään aina\nvalvoi maan hyvää, oli saanut heille julistaa ne iloiset tiedot,\nettä keisari Galba heille lahjaksi antoi neljännen osan verosta.\nYksinkertaisessa mielessään kauhistuen keisari Neronin hirmu-töitä\nolivat yksin neuvoin Vindelician maaherran Gallinon kanssa nousseet\npoisajamaan hirveää Neronia ja valta-istuimelle nostamaan rehellistä\nmiestä, Galbaa. Tämä kun viimein istui keisarina, muisti, mikä ei aina\ntapahdu, niitä jotka häntä hädässä olivat auttaneet, ja antoi lahjaksi\nosan veroa. Riemuisella mielellä istuutuivat miehet neuvostelemaan,\nriemuisella mielellä aterioivat rikkaan Alpinon salissa ja moni emäntä\nkoreili rikkaissa vaatteissa, ylpeästi katsellen ympärinsä avaroihin\npiirihin, olisko missään komeampaa ja rikkaampaa kuin hän itse. Vaan\njos oliskin tahtonut olla komeinna, niin täytyi kuitenkin jokaisen\ntodeksi tuta, että se toivo oli turha ja että Julia Alpina, maaherran\ntytär, kaikkia yleni loistossa ja herttaisessa ihanuudessa. Jaa, heidän\ntäytyi sen lisäksi myöntää että, jos saattaisi ketään verrata Juliaan,\nniin oli se Gertrud, vanhimman veljen tytär; vaan niitä likinnä arveli\njokainen olevansa kolmantena kaunokaisten parvessa. Gertrud oli tullut\nvanhan setänsä kanssa, jonka nimi oli Achim. Hän oli veljistä häijyin,\nteki kauppaa suurimmalla voitolla ja tiesi parahiten tullimiesten\nkanssa sovitella että hänen tuli vaan vähän maksaa ja väkensä paljon\nvoitti; tiesi parahiten keskustella ruunun urakkamiesten kanssa että\nsiinä kaupassa vaurastui ja he kanssa. Missä oli ihmis-kokousta, siinä\nhän näkyi ja siitä ei ainoasti kääntynyt kotia rikkaampana, vaan oli\nsen lisäksi saanut paljon tietääkin, paljon tehnyt, monen tehnyt\nonnettomaksi, joka kodissansa ei tiennyt että Achim'en kädestä lyönti\ntuli. Veljekset olivat majaa Alpinon huoneissa; siinä Sigbert tuli\nGertrudin kanssa yhteen, vaan ei saanut häneltä pienintäkään puhetta;\nyhä ylpeämmin kohteli häntä neiti, yhä synkemmästi paloi neidon silmät.\nSitä vastaan Achim ei näyttänyt kiukkua, oli ystävällinen Sigbertille\nja kiitti häntä selänkin takana.\n\nKesken riemua tuli äkkiä sanoma että Germanian legionat olivat\nkeisariksi huutaneet Witellion, erään ahmatin. Tämä sanoma lensi kuin\ntuli Helveetialaisten uskollista mieltä läpi ja ilman pitkällistä\nepäilystä, ilman likempiä tiedustelemisia päättivät hyvän hyvällä\npalkita ja lujasti pitää Galban puolta; päätöksen tehtyä panivat\nsen paikalla tekoon, nostivat miehistön aseisin, korjasivat\nvartiatorniaan, valitsivat yli-päällikön sekä oman päämiehensä\njokaiselle seurakunnalle. Kokous-paikat olivat jo vanhastaan määrätyt,\nja kuhunka vaara kutsui, se oli tulella ilmoitettava. Claudio Severo,\nrohkea metsästäjä, muuten rikkaassa talossa isän maineella elävä,\ntuli ylipäälliköksi, Sigbert Emmen ja Entlibuchin laksolaisten\njohtajaksi. Salaan asiaa ei hierottu. Sen aikuiset ihmiset eivät\ntunteneet sala-neuvoja, eivätkä milloinkaan ajatelleet että siinä\npettäjiä saattaisi olla, missä ei muita istunut kuin Helveetialaisia.\nSentähden oli juomingit heidän totiset neuvottelupaikkansa, ja mitä\nvaahtoavammaksi olut nousi, sitä vihaisempia tuli päätökset. Mitä\npohjempaan kannut tyhjennettiin, sitä loistavammin astuivat silmien\neteen menneet sankarien päivät, sitä selvemmin näkivät he muinaisten\nsankariten kehoittavan uusiin sankaritöihin isien maassa, näkivät\nheidän lupaavan voitonriemullisilla osoituksilla, tappiosta kostoa\nvieraassa, tuntemattomassa maassa.\n\nKun huomis-päivä valkeni, pyrkivät he levolle, humalat haihtuivat,\npäätös pysyi kuin kuoren pois kaavittua hedelmän sydän ja päätös\npantiin heti toimeen. Rahoja lähetettiin paikalla Badeniin -- jo\nniinä aikoina vaikuttivat nämät paljon sodassa ja rauhassa. Pyrittiin\nyhdistykseen niiden legionien kanssa, jotka kulkivat Helveetian läpi,\ntahdottiin tietää kuka oli ystävä, kuka vihollinen, mihinkä turvata\nsaisi, mitä varoa pitäisi. Sanomia lähetettiin kaikkiin laksoihin\nasukkaille ilmoittamaan että varustausivat tappeluun. Aventicum'issa,\njossa pää-miehet istuivat ko'ossa ja odottaen käskyä töihin,\nedeltä-päin nautitsivat voiton riemua ja puhuivat paljon isistään sekä\nLemani-järven muistoista, nähtiin pian Roomalainen päämies, orjan\nlailla sidottuna, riemuitseva kansa ympärillään, vietävän komeiden\nporttien läpi.\n\nRiemu raikkui taivaalle kuin olisi jo kaikki ne sadat Rooman legionat\nkahleissa viety Helveetialaisten porttien läpi. Kaiken yötä pauhasi\nilo, niinkuin vuoren-virta, joka yhä kovemmin pauhaa, mitä mustemmiksi\ntaivaan pilvet pimenevät, mitä lähemmäksi maata ne painuvat. Mitä\npahempi sää on tulossa, sitä punaisempana palaa aamusella pilvet;\nmitä raskaampi rasitus on, sitä isompi ilo edeltä-päin, ja ensimäistä\nvoiton-tietoa seuraa tavallisesti pakolaisia, jotka tappion\njulistavat. Riemua Roomalaisen päämiehen vangitsemisesta seurasi ne\nsanomat, että Roomalaiset, jotka heti olivat saaneet tietää asian ja\nvihastuneet tästä Rooman kunnian loukkaamisesta, olivat rohkealla\npäällekarkauksella ryöstäneet ne Baden'iin lähetetyt rahat. Silloin\ntuli kiukku, painaen veri-punaiseksi ne kasvot, jotka ennen hohtivat\nilosta; heti päätettiin kurittaa ryöstävä legiona Windisch'issä; mutta\nsillä aikaa kuin neuvoteltiin mitenkä päätös oli toimeen pantava, ja\njokainen yö toi uuden neuvon, ja jokaisesta päämiehestä asia näytti\ntoisin, aina sen jälkeen kuin asiata oli katseltu oluen tahi viinin\nääressä, tuli taas ne sanomat että Galba oli tapettuna ja huima uros\nhuimien legionain kanssa tulemassa Rheiniä ylös heidän maille.\n\nKun nyt se päivä äkkiä tuli, jolloin isien maine oli uudistettava, niin\nkävi Helveetialaisten samaten kuin niiden, jotka piloillansa kutsuvat\nperkelettä ja äkkiä saavat sen eteensä. Ensimäisetki sanomat koskivat\nheihin kovasti, vaan tätä näyttivät niin vähän kuin mahdollista.\nPäättivät olla väkeä kokoon kutsumatta, siksi kun olisi vihollinen\nlikellä, mutta parantaaksensa Badenin linnoitusta, korjata sen muurit\nja pitää kaikki valmiina, että ensimäisellä sanalla väki kokoontuisi\nmäärättyyn paikkaan. Helveetialaiset tiesivät että eivät sietäisi\npitkää sotaa, kun maat ja karjat eivät saattaneet olla miehiä vailla,\nkun miehet eivät ole mielellään raavaistaan ja lapsistaan kauvan\naikaa poissa. Vaan luottaen voimiinsa sekä maansa omituiseen laatuun\ntoivoivat pikaista voittoa.\n\nEräänä valoisana yönä pidettiin pitkää neuvottelua, jossa Achimkin oli\nläsnä, lupasi apunsa, ja näkyi olevan varma voitosta. Suuriksi kehui\nhän veljiensä, seutunsa sekä omia voimia, ja jos Sigbert turvaisi\nheihin niinkuin he Sigberttiin, toivoi hän heidän yksinäänki voivan\ntehdä vihamiehille vastarintaa. Sigbert sen uskoi ja lupasi suin\nja käsin mennä heidän kanssa. Aivan kummallinen on ihmisen sydän,\nniin helposti houkutellaan se oman herransa pettäjäksi. Sigbert\ntunsi veljesten luonteen, tiesi heidän salaiset tuumansa, tiesi mitä\nhänelle joessa oli tapahtunut. Mutta Gertrud oli Helveetian tyttö,\njonka vertaa ei hän vielä ollut nähnyt milloinkaan; sen synkät silmät\npolttivat hänen sydämensä pohjaa; sen jos saisi naida, niin arveli\nitseään rikkaimmaksi ja mahtavimmaksi koko Helveetian maassa. Ennen\nhän ei ajatellut semmoista ollenkaan, vaan keräjissä käytyä ja nähtyä\nkomeutta Aventicum'issa sekä erittäin Alpinon talossa, oli Sighertin\npää pyörryksissä. Sotijat lähtivät varhain aamulla kukin kotiseutuunsa,\nhankkimaan tarpeensa ja selittämään sodan syytä ja tarkoitusta. Kaikki\ntunsivat että Galban kuoleman jälkeen eivät oikein tienneet kenen\nhyväksi sotaan menivätkään, vaan olivat siihen kerran ruvenneet,\nja sanoivat sen nostavansa Legionien yli-mielisyyttä vastaan, joka\nheitä muka oli loukannut. Vaan heidän sydäntänsä kuitenki ahdisti,\nvaikk'eivät sitä virkkaneet kellenkään, ajatellessa mitenkä, ilman\ntukea Roomasta sekä muista legionista, kykeneisivät puoltansa pitämään\nsotaan tottuneita, ylimielisiä Germanian legionia vastaan, joitten\nmielestä sota oli tavallista päivä-työtä, joista rasitukset olivat\nriemua, poltot ja verenvuodatukset silmäin miellykettä. Sigbert varhain\naamulla hevoisen selkään noustessa ja tuttavien seurassa lähtiessä,\nkuuli aivan likeltä nämät sanat: \"Varo niitä kolmea.\" Hän kääntyi\npaikalla, vaan ei nähnyt ketään; hän kysyi kuka se oli joka hänelle\noli puhunut jotain; ei kukaan ollut kuullut ääntäkään; viimein rupesi\nitse epäilemään oliko mitään kuullut ruumiin korvalla vai kumman sanan\nomasta sielustansa. Samassa astui Achim väkitungon läpi ystävällisesti\nhänen luoksensa, puristi lempeästi kättä ja antoi vielä monta hyvää\nsanaa matkaan, ja niiltä monilta unohti Sigbert ne muutamat.\n\nNyt koittivat kuumat päivät Helveetialle ja kuumien päivien jälissä\njoutui pitkä yö. Windonissassa seisoi huima legiona, joka tiesi, mitä\ntahtoi ja oli koko päivän aseissaan. Jo Cesarin ajoista tiesivät\nRoomalaiset hyvinki, että asiaa päättämään sukkelin keino on odottaa\nsiksi kun on kylliksi voimia ko'olla. He siis piirittivät Badenin\nlinnaa, vaan ei rynnättäneet sitä eikä marssineet ulommaksi, ja\nHelveetialaiset antoivat lumota itseään eivätkä arvelleet mitenkä\npitkä teottomuus päätöksen tehtyä voimat heikontaa, niinkuin\njoutsessa ponnistettu jänne pitkästä ponnistuksesta löyhtyy. Tämä\nHelveetialaisten vitkaileminen oli Roomalaisten mieleen; he tiesivät\nmitä tahtoivat ja varustausivat siihen hetkeen kun sen saisivat\ntoimeen. Niinkuin tuuliais-pää kiiti Cecina Rheiniä ylös, ja hänen\nlähetessä nousivat Rhetiassakin oleskelevat sekä ylä-puolella\nZyrichin-järveä majailevat sotajoukot, tunkivat läpi laksojen ja\npyrkivät muiden yhteyteen, yhteiseen yritykseen. Päivä ja hetki oli\nmäärätty, sanan-viejät kulkivat luotettavasti ja yksityiset kohortit\nliikkuivat kuin yhteisen ruumiin jäsenet.\n\nClaudio Severo viivytteli kutsumusta kokoukseen, hän laski tarkkaan\nlukua kuinka kaukana Roomalaisten legionat vielä olisivat ja kuinka\nsukkelaan Schveitziläiset voisivat tulla ko'olle. Hän pelkäsi heidän\npaheksuvan jos heitä kahta päivää ennen tappelua kutsuisi aseisin,\njoten heidän tulisi olla päivän työstä erillä. Veljekset suostuivat\nkaikkiin näihin tuumiin, tiesivät tarkasti sanoa missä milloinkin\nRoomalaisten päällikkö seisoi ja kuinka sukkelaan Helveetialaiset\nolisivat paikalla kun tulet kerran kutsuisivat tappeluun. Mutta äkkiä\ntuli ne odottamattomat sanomat, että Cecina jo oli mennyt yli Rheinin,\nja heti olisi saapuvilla. Nyt nosti pelko Severon viivyttelemisestään,\nhän lähetti sananviejät ulos, hän sytytti tulen merkit, hän odotti\ntornissa ystäviä, vaan näki viholliset ennenkun heitä. Suurimpia\nkokkoja useimmin paikoin ei sytytettykään, kaukaisemmat vartijat\neivät tienneet mistään, vähin osa sananviejiä teki tehtävänsä, ne\njotka tulivat perille löysivät väen sen pitkän odottamisen tähden\naivan varustamatoinna. Sentähden tulivat apuväet yksitellen ja\nhitaasti, ja ennenkun Severolla tarpeelliset voimat oli ko'ossa,\ntulvasi Reuss lakson kautta kohortit Rhetiasta, tuoden lisänään nuorta\nväkeä sikäläisiltä vuorilta. Edessä ja takana seisoi sillä muodoin\nviholliset, apuväen tulo oli estetty, kauan odotettu vihollinen karkasi\näkkipäätä Helveetialaisten päälle ja hänellä oli se suuri etu, mikä\nmyöhemmin niin usein antoi Helveetialaisille voiton -- hän saattoi\nlyödä milloin ja missä tahansa. Hän hajotti huimalla rynnäköllä Badenin\npäävoimat ja saatua tiet sekä vuorten solat valtaansa, löi sitten\napujoukot yksitellen tuhoon.\n\nSumisvaldissa oli Sigbert, kaikki hyvin varustettua, odottanut\nsotakäskyä sillä rakkaudella, joka maansa eteen uhraa kaikki, paitsi\nJumalansa. Yhä kovemmin paloi hänessä levottomuus odottaessa loistavaa\ntulimerkkiä; hän tunsi Roomalaiset ja tiesi että ainoastaan lujin\ntahdoin sekä yhdistetyin voimin heille saattoi tehdä vastarintaa. Hän\noli sanan-saattajia lähettänyt ala-maihin, vaan ne eivät palanneet.\nVeljekset, jotka olivat Sumisvaldissa, teeskentelivät ystäviksi,\nkoettivat häntä rauhoittaa ja tiesivät kaikellaista sanoa kuinka\nvihollinen vielä olisi kaukana, kenties menisi Helveetian sivutse,\npeläten heitä. He tekivät väen suruttomaksi, vaan ei Sigberttiä.\nHänellä ei ollut lepoa, yön sydämessä herättivät häntä unet valveelle,\nhän näki vihollisten legionat karkaavan Helveetialaisten päälle, näki\nnämät hajotettavan, ajettavan kuin metsän viljaa, näki maan tulessa\nja savussa. Näistä kavahteli hän ylös, juoksi likimpään kukkulaan,\nvartiatorniinkin Myllyvuorella, missä uskollisin miehensä seisoi,\nvaan pimeänä oli ja pimeänä pysyi taivaan ranta. Eräänä aamuna tuli\nmiehiä alas korkeimmilta vuorilta, tuoden sanoman että olivat tulta\nnähneet sinisellä vuorella ja Aargau'ta alaspäin, vaan harvassa,\ntäällä yhden, tuolla toisen; ylä-maat olivat pysyneet pimeänä. Olivat\nkokoajan odottaneet merkkiä lähemmiltä vartiatorneilta, vaan tyhjään.\nSilloin tunsi Sigbert tietämättömyyden tuskan, synkkä aavistus antoi\nhänen arvata olevansa kiedottuna petoksen verkkoon, hänessä nousi\nsotamiehen kiukku kun ei kuullut ystävän huutoa hädässä. Ensimäisen\nkiukun kuohuessa tahtoi seuransa kanssa ratsastaa alanko-maahan, itse\ntietoa noutamaan tahi apua viemään. Vaan veljekset huusivat: kun hän\nolisi poissa ja tulet tulevana yönä ehkä nostaisivat väkeä, kuka sitte\nkokoaisi joukot, järjestäisi, johdattaisi? Päällikön velvollisuus oli\npaikallaan pysyä, että mikä häntä hakisi, siinä tapaisikin. Voisihan\nhän sanan-saattajia lähettää, jotka olisivat yhtä sukkelat kuin hän\nitsekin, vaan joiden poissa-olo ei vaikuttaisi mitään. Tämän käsittikin\nSigbert, veti jalan jalustimesta, vaan teki myös rohkean päätöksen\nko'ota seutunsa väen, ja käskyä enempää odottamatta omin takauksin\ntulevana aamuna mennä veljiensä avuksi, joiden hätää tänä samana\npäivänä hän kyllä ei tiennyt, vaan eriskummaisella aavistuksella näkyi\ntuntevan, niinkuin kaksois-veli tuntee sen haavan, jonka veljensä\non saanut toisella puolen merta. Hämärän tullessa lähetti sanoman\nlikempiin torniin, että annettaisiin kovimman hädän merkki; hän\nlähetti ketä vaan saattoi, komentonsa julistamaan ja syynsä siihen.\nNe kolme vaikka puhuivat vastaan, sanoen sen tyhmäksi, kiljuen ettei\nhänellä semmoisiin ollut valtaa, uhkaten että eivät seuraisi häntä,\npidättäen muitakin sentähden, että hän muka oli itsevaltainen. Hän\nei siitä huolinut eikä antanut estää itseään, tahtonsa oli luja ja\nsiitä sai hän jonkun levon. Kummalla silmällä katseli häntä Gertrud,\njoka Helveetian neitojen tavan mukaan oli saapuvilla kun maan etuja\nkeskusteltiin. Vielä synkemmin paloi silmänsä, monasti näytti kun olisi\nhän tahtonut puhua ankarasti ja kovasti. Se painoi Sigbertin mieltä,\nSigbertin, jonka sydän vielä tänäkin hetkenä paloi hänelle, ettei\nsillä ihanalla neidolla ollut suloisempia silmäyksiä hänelle, että se\nei tahtonut heittää vihaa häntä vastaan, että niin kovin lujasti piti\nsukulaistensa puolta. Vaan päivän hälinässä, kun aina enempää väkeä\npakkautui Sumisvaldiin ja ankarasti taisteltiin veljesten puolesta ja\nniitä vastaan, unohtui Sigbertiltä nuot silmäykset; palavin sanoin\nsai hän enimmät puolellensa ja huimemmaksi nousi sotahuuto, niin että\nkuka ei tahtonut näyttää pelkurilta, ja sitä ei kukaan tahtonut, se\nei puhunut enää vastaan, kaikki varustelivat itseään; aamunkoitteessa\nkun kukko laulaisi, piti heidän oleman paikalla. Sumisvaldissa vaikeni\nhälinä, aurinko peittihe synkkien pilvien alle; ja raskasta sadetta\nalkoi resahdella maahan. Pelolla katseli sitä Sigbert, hän pelkäsi että\nsade voisi estää tulet näkymästä ja siis estää kokouksen. Sade herkesi,\npimeämmäksi, mustemmaksi kävi yö, vaan ei yhtään tulta leimahtanut, ei\nlikinkään Myllyvuorella.\n\nSilloin nousi hänessä vimma ja tuska niinkuin äitissä joka silmäteränsä\nnäkee käärmeiden kierroksessa. Huimasti juosten riensi hän vuorta\nkohti. Samassa paikassa koin ennenkin kuuli hän vierestänsä huudon:\n\"Älä mene Myllyvuorelle!\" Niin huudettiin kolme kertaa, ja kolme kertaa\nSigbert vimmassa ja tuskassa ei huolinut siitä, vaan riensi kiireisillä\naskelilla eteenpäin. Silloin hänestä näytti kuin rientäisi joku hänen\nedessä, likellä häntä, melkein kuulumattomana ja mitä enemmin hän\nriensi, sitä enemmän toinenkin joudutti askeliaan ihan hänen edellänsä.\nYhä huimemmin karkasi hän sen kammottavan olennon jälkeen, jota ei\nnähnyt, jonka askeleita ei kuullut, jota hiljainen äyhkiminen vaan\nilmoitti; niin juoksi myllyjen sivu. Silloin kuuli viuhahduksen,\nlankeemuksen, hiljaisen äänen; hänen jalkojensa juuressa makasi\nruumis, johon jalkansa oli kompastua! Silloin viuhahti toisen kerran,\nkolme keihästä lensi häneen, kolme miekkaa viuhahti hänen päällään ja\nennenkun saattoi varustautakaan vastarintaan, makasi hän kuolleena,\nensimäisen vieressä. Kun ne kolme kummaksensa löysivät kaksi ruumista\nyhden sijasta, tahtoivat tietää kuka ensimmäinen oli. Silloin löysi\nKlodomir lapsensa, ja sen rinnassa, missä salainen rakkaus oli palanut\nja jonka oli tahtonut panna kilveksi armaiselleen, kolme keihästä; veri\noli jo hyytynyt, henki haihtunut. Silloin nousi varmaan tuima tuska\nhänessä, vaan joka isänmaansa voipi pettää, siltä lapsensakin kuolon\nmurhe pian vaikenee.\n\nKolkkoa oli huomis-aamulla Sumisvaldissa. Harvat tulivat paikalle,\nsillä ei yksikään tuli ollut kutsunut; minkä olivat pettäjät heittäneet\nsytyttämättä, minkä vieressä makasi uskollinen vartia kuoliaaksi\nlyötynä. Nämät harvat eivät löytäneet Sigberttiä, pauhasivat häntä\nvastaan ja haukkuivat häntä pettäjäksi. Tuota veljekset eivät puhuneet\nvastaan ja kysyivät tiettiinkö nyt kuka maan ja väen hyvää mieli. Niin\npuhelivat ja pauhasivat, kun äkkiä tuli ikään kuin taivaasta alas se\ntieto, josta ei kukaan tiennyt kuka sen oli tuonut, että kaikki olisi\nhukassa ja viholliset tulossa Sur-järveltä päin. Alankomaissa piti\nkaikki olla tulessa ja savussa. Silloin rupesivat vaimot kiljumaan,\nkiroten pettäjää, ja miehet löivät aseensa yhteen, sanoen tahtovansa\nkuolla maan eteen; muutamat arvelivat että pitäisi vuorissa kokoontua,\nettei olisi vielä hukassa kaikki, vaan veljekset astuivat väliin,\nkysyen minkä ja kenenkä tähden he todella tahtoivat tapella. Sata\nvuotta oli muka Roomalaiset olleet hyvinä ystävinä; koko sotaan ei\nollut syynä muu kuin väärä luulo, kun eivät tienneet Galbaa kuolleeksi,\nvaan sen hyvin hyvästi tiesivät legionat; jos olisi heitä kuultu\nennen, niin olisi päästy kaikesta tästä onnettomuudesta. Niin pian\nkun tämä väärä luulo olisi tullut selkoon, herkeäisi sotakin. Parasta\nolisi lähettää Roomalaisille sana, ett'eihän heidän tahtonsa ollut\nmuu kuin legionain tahto ja että tahtoivat tästä lähin olla hyviä\nystäviä uudestaan. Tämä oli monen mielestä, joka ei oikein käsittänyt\nsodan syytä, hyvin lohduttavaa; siihen suostuivat iloisesti, vaan ei\nkukaan tahtonut sanomilla lähteä Roomalaisten luokse. Kun viimein ne\nkolme siihen suostuivat, oli samana päivänä koko laksossa se ajatus,\nettä he parahiten tarkoittivat maansa hyvää, vaan että Sigbert oli\npelkuri, joka läksi pakoon niinpian kuin tuli totta. Oli niitäkin,\njotka virkkoivat, ettei hän ole pelkuri, vaan Roomalaisten ystävä,\njoka heillä kerran oli palvellut; häntä ei enään ollut uskomista; ensi\ntilassa rupeaisi pettäjäksi, semmoinen Sigbert.\n\nKomeasti varustettuna lähtivät ne kolme matkaan ja tapasivat\nRheetialaiset sekä Roomalaiset alhaalla laksossa, keskellä polttoa ja\nmurhaa. Semmoisina, jotka luulevat ostaneensa ystävyyttä, astuivat\nhe vihollisten joukkoon, sanoivat osto-hinnan ja ilmoittivat itsensä\nniiksi kolmeksi veljeksi, joita Windonissassa hyvin tunnettiin, jotka\nolivat Roomalaisille säästäneet verta, aukaisseet vuorten solat ja\ntiet sillä, että pettämällä ja pakoittamalla olivat katkaisseet\nHelveetialaisten liiton. Vaan aivan kuin heitä ei olisi kuultu,\ntempasivat heidät, ryöstivät, sitoivat, varsinkin Rhetialaiset,\narvellen että isänmaan pettäjiä pitää rangaista missä niitä löytyy.\nVeljekset luulivat tämän erehdykseksi, joka selviäisi kun tulisi\ntuttuja kohorttia jälkeen. Alastoinna kuin raavaita ajettiin heitä\nSumisvaldia kohti; siinä näkivät kaupungin leimahtavan tuleen,\nhuoneensa palavan, varansa ryöstettävän, karjansa teurastettavan tahi\najeltavan hajalle; jopa huusivat kahleistaan armoa, sanoen sen olevan\nheidän omaisuuttansa, jotka muka olivat ystäviä; vaan iskuja saivat\nvastaukseksi. He näkivät tuttuja päämiehiä, ihmisiä, joiden kanssa\nolivat kauppaa tehneet; pyysivät heiltä armoa irti päästäksensä; vaan\nnämät pilkkasivat nauraen, löivät heitä kasvoihin, ja kun viimein\nSumisvald oli tuhaksi palanut, kaikki ryöstettynä, riistettynä ja\nkaupunki ikuiseksi ajaksi porona, ajettiin heitä muiden ihmisten\nja raavaitten kanssa maata ylöspäin. Roomalaiset löivät heitä;\noma-maalaiset kirosivat, sillä nyt tunnettiin oikeiksi pettäjiksi.\nVielä paloivat myllyt, korkealle loiskivat virran vedet tulisista\nrattaista. Tuolla puolen näkyi koiria tien varrella kalvamassa\nruumiita, jotka olivat vetäneet pensastosta. Nyt näkivät kaikki mihinkä\nSigbert oli saanut ja kuka hänen kanssa oli kaatunut. Vaan veljekset\nkiljahtivat kauheasti ja yksillä askelilla hyäkäsivät yhdessä rattaiden\nalle, rattaat heidät musertivat, aallot nielahtivat kitaansa ja niitä\nkolmea veljestä ei näkynyt enää sinä ilmoisna ikänä.\n\nVaan lepoon eivät päässeet. Vielä nykyjäänkin kuuluvat kävelevän synkän\njoen rannalla, viittaellen ja selitellen, ja niin kauan täytyy heidän\nsiinä kummitella kuin niitä löytyy, jotka turhuuden, ahneuden tahi\nyli-mielisyyden tähden rikkovat velvollisuutensa. Moni vouti joka sorti\nleskiä ja orpoja, moni tuomari joka väänteli oikeutta vääryydeksi, moni\nseurakunnan virkamies joka omaa hyötyä muisteli enemmän kuin yleistä,\nmoni maaherra joka oman säkkinsä mukaan mittasi maan etuja ja piti\nhuolta omasta, vaan ei maan kunniasta, on ne kolme nähnyt itkemässä,\nviittaamassa, anovaisin silmin päätänsä pudistelemassa, ja aallot\nsilloin kohisevat ikäänkuin Amenen siihen sanoen ja haavat tohisevat\nikäänkuin varoittaen.\n\n\n\n\n\n\nVapun-päivä.\n\n(B. Auerbachin mukaan.)\n\n\n\n\n1.\n\n\nVapun-päivän aamuna näkyi kaunis ja hoikka mänty vaunumaakari Mikon\ntalon edessä; koko puu oli karsittu ja ainoastaan latva jäänyt\nhakkaamatta. Se ulottui kaikkia huoneita korkeammalle, ja ellei kirkon\ntorni seisoisi mäellä, niin olisi kohonnut senkin yli. Ei ollut\ntoista sellaista puuta koko kylässä ja kaikki tytöt kadehtivat Eevaa,\nvaunumaakari Mikon vanhinta tytärtä, joka yksinään oli saanut tämmöisen\nriuvun.\n\nLapset juoksentelivat pitkin kylää; heidän keskellä liikkui\nkukkuran-muotoinen maja. Se oli sidottu vitsoista ja peitetty\nviheriäisillä lehvillä. Poika, joka oli kätketty majaan, pani sen\nliikkeelle; hän meni tällä tavoin talosta taloon; joka oven edessä\nseisahtui vähäksi aikaa. Kaksi poikaa kävi hänen vieressään kantaen\nkoria täynnänsä ruumenia ja munia. Iso joukko muita poikia, viheriäisiä\nlehviä käsissä, seurasi heitä. Joka talon edessä lauloivat runon, jossa\nilmoittivat \"Toukokuu-miehen\" tulleen sekä pyysivät munia koriinsa;\nmuuten lupasivat hajottaa ruumenia kynnykselle ja uhkasivat, että\nnäätä tulisi viemään kanat, ellei heille mitään annettaisi. Missä\neivät saaneet munia, täyttivät sitten uhkansa sekä viskasivat nauraen\nja riemuten kourallisen akanoita kynnykselle. Melkein joka paikassa\ntehtiin heille mieliksi; näin kulkivat talosta taloon. Mutta kyläläiset\neivät tällä kertaa paljon huomanneetkaan tätä hälinää; sillä kaikki\nolivat riukua ihailemassa vaunumaakari Mikon huoneen edustalla. Riuku\noli nähtävästi tuotu vähintäkin kuuden miehen ja kahden hevosen avulla.\nIhmeellistä oli, kuinka se oli voinut tapahtua näin salaa; sillä\nsemmoisten riukujen asettaminen oli kovasti kielletty ja pidettiin\nsuurena metsän raiskauksena; sitä rangaistiin kolmen kuukauden\ntyöllä ojennus-huoneessa. Siitä syystä ei kenkään pojista tohtinut\nvanhaa tapaa myöten panna kultansa kodin eteen tämmöistä koristusta;\nainoastaan Vendel'in Matti, joka \"käveli Eevan tykönä\", teki sen\nkuitenkin, huolimatta tästä kiellosta. Ei kukaan voinut arvata, kenen\navulla oli tuonut männyn; sanottiin häntä auttamassa käyneen muutaman\npojan Dettensee'stä, joka oli parin virstan päässä sieltä ja kuului\nSigmaringen'in pieneen valtakuntaan.\n\nUseat talonpojat, jotka auroineen aseineen olivat menossa pelto-työlle,\nseisahtuivat vähän aikaa katsellaksensa riukua. Myöskin Vendel'in Matti\noli heidän joukossa; hän hymyili itsekseen ja iski silmää Eevalle, joka\niloisena katseli ikkunasta; -- hänen silmänsä ilmoittivat paljon. Kun\nkysyttiin Eevalta, kuka oli asettanut riuvun, vastasi hän ainoastaan\nleikillisesti kohauttamalla olkapäitänsä.\n\nPojat tulivat par'aikaa vaunumaakari Mikon huoneen kohdalle ja\naloittivat laulunsa, kun kylän poliisimies astui esille ja kiljui\nheille kovasti: \"Olkaa vaiti, poikanulikat!\" Lapset yht'äkkiä\nvaikenivat; sitten kävi poliisimies suoraan Mattia kohtaan ja tarttui\nhänen käsivarteensa sanoen: \"lähde mukanani kylän-voudille!\"\n\nMatti sysäsi pois hänen leveän kätensä ja kysyi: \"minkä tähden?\"\n\n\"Kyllä sen saat nähdä; lähde vaan mukaan; muuten käypi pahasti.\"\n\nMatti katseli oikealle katseli vasemmalle, ikään kuin ei tietäisi,\nmitä hänen piti tekemän, tahi odottaisi joltain puolelta apua ja\nneuvoa. Silloin lehtimaja yht'äkkiä liikkui poliisimiestä vastaan ja\nlöi häntä silmiin. Poika varmaankin luuli olevansa suojeltuna kaikista\nloukkauksista, koska oli Toukokuun edusmiehenä; mutta poliisimies ei\ntunnustanut kenenkään muun loukkaamattomuutta, kuin omansa, ja särki\nyhdellä reväistyksellä pojalta koko lehtimajan. Kristiani, Matin nuorin\nveli, hyppäsi sieltä ulos. Niin hävisi \"Toukokuu-mies.\"\n\nSillä välillä oli Eeva tullut huoneesta; hän tarttui Matin käsivarteen,\nikäänkuin häntä pelastaaksensa; mutta tämä sysäsi yhtä tuikeasti\nhänenkin kättä luotansa ja poliisimies sanoi Eevalle: \"Saat vielä\nkokottaa, siksi kuin tullaan sinua hakemaan.\"\n\n\"Jo lähden\" sanoi Matti, heittäen silmänsä paljoa ilmoittavaisella\ntavalla Eevan päälle. Vaan tämä ei nähnyt enää mitään, sillä katkerat\nkyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja, esiliinalla kasvojansa peittäen,\npalasi hän kiireesti huoneesen.\n\nTalonpojat läksivät pelloilleen; Matti meni kahden poliisimiehen kanssa\nkylään ja lapset hoihottaen juoksivat perässä. Kun poliisimies ei\ntainnut enää kuulla, niin muutamat rohkeimmat pojista huusivat: \"Soges,\nSoges!\" Tämä oli poliisimiehen soimaus-nimi; sitä kuullessaan hän aina\njulmasti suuttui. Hän oli nimittäin toimittanut tätä virkaa Itävallan\nhallituksen viimeisinä vuosina; virallisessa innossaan luuli, että\nhänen pitäisi myöskin puhumaan Itävallan kieli-murretta, ja sentähden\nsanoikin kerran; \"I sog es\" [= Ich sage es = sen sanon]. Siitä ajasta\njäi Soges hänen pilkka-nimeksensä.\n\nSoges, Matti ja toinen poliisimies katosivat kylänvoudin mustan oven\nta'a. Kylänvouti heti torui kovasti Mattia hänen rikoksestaan.\n\nMatti seisoi rauhallisena; hän liikutti vaan hiljasti jalkaansa erästä\nsävelettä myöten, jonka lauloi mielessään; vihdoin sanoi hän: \"Joko\nkohta olette lopulla? ei tuo kaikki minuun koske ensinkään; en ole\nasettanut riukua. Jatkakaatte nyt vaan, jaksanhan minä kuunnella vielä\nvähäisen aikaa.\"\n\nKylänvouti kiivastui, hän aikoi karata Matin päälle; mutta Soges\nkuiskutti hänelle jotain korvaan ja puristettu nyrkkinsä laskeutui. Hän\nkäski Sogesin viedä Matin neljäksi kolmatta tunniksi vankihuoneesen,\nkoska muka hävyttömästi oli kieltänyt tehneensä rikoksen.\n\n\"Olen kotoisin tästä kylästä, kyllä minun löytää, en minä näin\njoutavasta asiasta lähde pakoon; minua ei saa panna kiinni\", sanoi\nMatti vapaasti.\n\n\"Ei saa panna?\" huusi kylänvouti kiivastuneena, \"kyllä sen saapi nähdä,\nsinä...\"\n\n\"No! johan on haukuttu kylläksi, jo lähden poies\", sanoi Matti, \"mutta\ntalonmiehen poikaa ei pitäisi kohdella tällä tavalla. Jos serkkuni,\nBuchmaier, olis kotona, niin se ei suinkaan voisi tapahtua.\"\n\nMentäessä vankihuoneesen näki Matti Eevan, mutta hän ei kokenutkaan\npuhua hänelle. Eeva ei tainnut sitä ymmärtää, kauan katsasti hänen\njälkeensä; viimein läksi kylänvoudin huoneesen, sortuneena häpeästä\nja huolesta. Kylänvoudin vaimo, näet, oli Eevan kummi; hän ei aikonut\nlähteä sieltä ennen kuin Matti pääsisi vapaaksi. Mutta tämä\nvaikuttavainen välitys tällä kertaa ei auttanut mitään;\nkylän-vouti odotti tutkinto-käräjiä ja koki järkähtämättömällä\nankaruudella suositella itsensä pää-tuomarin mieliin.\n\nUskollisen ja viisaan apulaisensa Sogesin avulla pani kylänvouti\nkokoon kertomuksen asiasta; varhain seuraavana aamuna vietiin Matti\nHorb'in kaupunkiin. Hyvää oli, että tie meni kylän toisella puolella\nja ett'ei Eeva saanut nähdä Mattia; sillä surkealta näytti, kun tuo\nmuulloin uljas ja siveä poika nyt oli niin sortuneen ja hävinneen\nnäköinen; yksi ainoa yö oli hänen muuttanut semmoiseksi. Vihoissaan\ntaittoi Matti lehden joka kerta, kun kuljettiin metsän läpi ja viskasi\nsen aina järkiään poies. Kun tultiin töyräälle männikköön, taittoi\nhän mänty-risun ja piti sen hampaissaan. Koko tiellä ei virkkanut\nsanaakaan. Tämä risu oli niinkuin merkkinä, ett'ei ilmoittaisi mitään\nriuvun asettamisesta; se piti hänen kielensä ikään kuin jollakulla\nloihdolla. Käräjä-huoneelle tultua otti hän kiireesti risun suusta\nja pisti melkein tietämättänsä tämän kanteen-alaisuutensa kuvauksen\nlakkariinsa.\n\nSe, jok'ei koskaan ole ollut lain kourissa, ei tiedä, miten hirmuiselta\ntuntuu, kun et ole enää omassa vallassasi; on ikään kuin ruumiisi olisi\nsinulta otettu pois. Lykättynä kädestä käteen täytyy itsestään nostaa\njalkojansa ja kuitenkin käydä ainoastaan mihin muut tahtovat. Sen\ntunsi Mattikin; sillä hän oli ensikerran elämässään oikeuden edessä.\nHän oli niin alakuloinen ja pelkäsi niin kuin olisi oikein suurikin\npahantekijä, melkein ikään kuin olisi tappanut ihmisen. Polvensa olivat\nvaipumaisillaan, kun häntä vietiin pitkistä portaista ylös mäkeä. Hän\nsuljettiin torniin, joka seisoo korkealla mäellä kuin valloitus-linna,\ntaikka iso, kivinen etu-sormi, häristävä koko ympärystölle ja käskevä\nolemaan varoillansa.\n\nAika oli Matin mielestä kovin pitkä. Hän ei muistanut olleensa koskaan\nyksinään tuntiakaan työtönnä. Mitä hänen nyt piti tekemän? Hän\nkatseli hetken ulos ikkunasta, joka oli kaksinkertaisella ristikolla\nvarustettuna kuuden korttierin paksussa muurissa, mutt'ei nähnyt\nmuuta kuin palasen sinistä taivasta. Rahilla maaten leikitteli hän\nkauan männyn oksalla, jonka löysi lakkaristaan; se oli vielä jäännös\nulkonaisesta vihannasta maailmasta. Hän pisti sen lautojen rakoon ja\nmielensä kuvitteli sen pitkäksi riuvuksi, joka seisoi Eevan huoneen\nedessä; hänestä näytti jo sata vuotta kuluneen siitä, kun sen oli\nnähnyt. Huoaten kavahti hän ylös, katsahti hämmästyneenä ympärilleen\nja löi jalkaa maahan; viheltäen alkoi hän lukea havuja männyn oksassa.\nVaan sen työn heitti kohta kesken ja katseli oksaa tarkemmin; silloin\nhavaitsi ensikerran, kuinka kaunis on semmoinen oksa; alapuolella\nolivat havut tumman viheriäiset ja kovat, mutta päässä vielä ihan\nhellät ja vaaleat sekä niin pehmeät kuin nuoren linnunpojan höyhenet,\nja varsin ylhäällä oli pikkarainen itu kauniisti päällitysten olevine\nhelpeineen; -- siitä piti kävyn syntymän. Suloisempi kuin lavendelin ja\nrosmariinin haju oli oksan tuores pihka-tuoksu. Matti pyyhki sillä\nhiljaan ja verkalleen kasvojansa ja ummistettuja silmiänsä; viimein\nnukkui, oksa kädessä. Unessa näytti hänestä, kuin olisi lumouksella\nkiinnitetty heiluvaan mäntyyn, niin ett'ei voinut liikuttaa ainoatakaan\njäsentä, hän kuuli Eevan ääntä, joka rukoili pahaa henkeä päästäksensä\nsiihen ylös häntä pelastamaan. Silloin kavahti; hän kuuli todellakin\nEevan ja veljensä Kristianin ääntä. He toivat hänelle päivällistä ja\nanoivat vankivartijalta luvan päästä sen läsnä-ollessa Matin puheillen;\nvaan sitä ei annettu.\n\nVasta ilta-puolella vietiin Matti tutkimukseen. Yli-amtmanni [\"amtmann\"\non virkamies Saksassa, jolla on sekä tuomarin että voudin ammatti\nkihlakunnassa] heti kutsui häntä \"sinuksi\" ja haukkui häntä\nkirja-kielellä samoin kuin kylän-vouti edellisenä päivänä talonpoikain\nmurteella. Niin kanan, kuin käräjät eivät ole julkisia, kuten muinoin\nolivat koko Saksassa, voi virkamies kohdella kanteen-alaista, miten\nitse tahtoo; vaikk'ei enää saa pieksettää tai kiduttaa tunnustukseen,\nniin toki löytyy monta muuta, usein vaikeampaakin rääkkäystä.\n\nYli-amtmanni käveli rämisevillä kannuksilla edes takasin huoneessa,\nkerkeästi vääntäen pikku paperia sormillansa, ja kysyi häneltä:\n\n\"Mistäs olet puun varastanut?\"\n\n\"En tiedä mitään koko asiasta, herra yli-amtmanni.\"\n\n\"Saakelin konna, sä valehtelet!\" sanoi tulisesti amtmanni, astuen\nMattia kohtaan ja tarttuen hänen takkiinsa.\n\nMatti peräytyi, kätensä itsestään puristihen nyrkiksi.\n\n\"En ole konna\", sanoi hän vihdoin, \"teidän pitää kirjoittamaan\npöytäkirjaan, mitä olette sanonut; tahdon nähdä, olenko konna. Kyllä\nserkkuni Buchmaier taas tulee kotiin.\"\n\nTämän kuultuansa puri amtmanni huuliansa, kääntyen toiselle puolellen.\n\nJos Matin asia vaan olisi ollut paremmalla kannalla, niin olisi\namtmanni voinut joutua pahaan pulaan; mutta hän oli niin älykäs, ett'ei\nantanutkaan panna puhettansa pöytäkirjaan. Hän helisytti kelloansa ja\nkäski Sogesin tulla sisälle.\n\n\"Mitä todistuksia on teillä, että tuo on asettanut riuvun?\"\n\n\"Joka lapsi kylässä, yksin tiilitkin katoilla tietävät että Matti\nkäypi Eevan tykönä; elkää panko pahaksi, mutta minun mielestäni olisi\nparasta, että Eeva käsketään tänne; silloin ei hän suinkaan kiellä; hän\nei voi tehdä valaa, ett'ei ole totta.\"\n\nMatti sen kuultuansa avasi silmät leveälle ja huulensa vävähtivät,\nmutta hän pysyi äänetönnä. Amtmanni oli vähän aikaa hämmästyksissä; hän\nymmärsi aivan hyvin semmoisen todistuksen olevan mitättömän; mutta hän\ntahtoi \"näyttää muille varoituksen\", kuten la'in lauseella virkkoi.\n\nKun Matti, Soges ja tavalliset kaksi lautamiestä olivat kirjoittaneet\nnimensä pöytäkirjan alle, oli tutkimus lopullaan. Matti ei tohtinut\nenää toista kertaa vaatia, että yli-amtmannin haukkumiset pantaisiin\npaperille; hän vietiin jälleen takaisin vankihuoneesen.\n\nJo oli myöhään illalla, kun Eeva istui ylhäällä kukkulalla ja katsoi\ntorniin päin, joka näkyi tuonpuoliselta mäeltä; luuli Matin toki\nviimein tulevan. Hän istui pensaston takana, ett'eivät ihmiset häntä\nnäkisi ja puhuttelisi. Silloin näki Sogesin tulevan niitun ylitse; Eeva\nriensi maantielle, Soges viittasi hänelle ja hän juoksi kiireesti häntä\nvastaan.\n\n\"Käy hiljaa, Eeva\", huusi Soges, \"tahdoin vaan sanoa, että mulla on\nvähemmän käymistä, koska tapaan sinut täältä; sinun pitää huomen aamuna\nkello kahdeksan tulla oikeuden eteen.\"\n\nEeva vaaleni ja hämmästyi; sitten juoksi mäestä alas ja seisahtui\nvasta Neckarin rantaan; kummastuneena katsahti taakseen; hänestä oli\nikäänkuin heti pantaisiin vankeuteen ja järkiään pitäisi juoksemaan\npakoon. Itkeä nyyhkyttäen palasi hän alla-päin kotiinsa.\n\nMelkein koko yöhön Eeva ei sulkenut silmiänsä; sillä huomennahan\npiti hänen ensikerta astuman oikeuden eteen. Kaikenlaisia kuvia\nmustaan verhotuista huoneista juohtui hänen mieleensä, ja ellei\nleikkikumppalinsa, räätälin Agata olisi luvannut maata hänen kanssansa,\nniin olisi nääntynyt tähän hätään.\n\nAamun tuskin koittaessa meni Eeva kaapillensa ja otti pyhävaatteensa.\nAgatan täytyi häntä pukea; Eeva vapisi niin, ett'ei itse voinut solmia\nnauhaakaan. Surumielisesti katseli itseänsä särkyneessä peilissään;\nhänestä oli ikäänkuin pitäisi pyhä-vaatteissaan lähteä maahanpaniaisiin.\n\nVaunumaakari Mikko saattoi tytärtänsä, eihän muka voinut antaa lapsen\nmennä yksinään. Tultua käräjähuoneelle vaunumaakari otti hatun\npäästänsä, silitti lyhyet hivuksensa ja oli aivan nöyrän näköinen\njo oven edessä seisoessansa. Hän laski ora-tuomisen keppinsä seinää\nvastaan; sitten kolkutti ovea, pää nöyrästi kuurullansa ja pitäen\nkolmisärmäisen hattunsa rintaa vastoin. Ovi aukeni. \"Mikä asiana?\"\nkysytään tylyllä äänellä.\n\n\"Minä olen vaunumaakari Mikko ja tuo on tyttäreni Eeva; se pelkää niin\nkauheasti, sen tähden tahtoisin kysyä, enkö minä myöskin saisi tulla\noikeuden eteen.\"\n\n\"Et saa\", oli tyly vastaus ja ovi paikalla paiskattiin kiinni, niin\nettä Mikko hämmästyi. Hän ei voinutkaan mainita, mitä oli aikonut, että\noikeastaan hänen, mutt'ei Eevan, pitäisi vastaamaan oikeuden edessä,\nkoska riuku oli asetettu hänen huoneensa eteen.\n\nMolemmat kädet kepin päällä ja leuka kätten nojassa istui vaunumaakari\nMikko tyttärensä vieressä portaalla ja loi silmänsä kivien päälle,\njotka näyttivät yhtä kylmiltä ja säälimättömiltä kuin virkamiehen\nkasvot. Sitten mutisi itsekseen: \"Jos Buchmaier vaan olisi täällä,\nkyllä hänelle silloin tulisi toinen marsi eteen.\" Eeva ei voinut\nvirkkaa sanaakaan; kädet ristissä välistä vaan köhisi kauniisti\nsilitettyyn niistin-liinaansa.\n\nVihdoin kutsuttiin häntä huoneesen, hän nousi urheasti; isä ja tytär\nääneti silmäilivät toisiansa ja Eeva katosi oven taa. Hän seisahtui\noven suuhun, yli-amtmanni ei vielä ollut saapuvilla; mutta kirjuri\nistui siinä leikitellen kynällänsä ja hänen vieressänsä olivat molemmat\nlautamiehet; he kuiskuttelivat hiljaa keskenänsä. Eevan koko ruumis\nvapisi. Noin kymmenen minuuttia kesti äänettömyys; se oli Eevan\nmielestä ijankaikkisuus. Viimein kuului kannusten räminä; yli-amtmanni\ntuli. Eeva nähtävästi oli hänelle mieleen, sillä hän tarttui hänen\nleukaansa, taputteli sitten hänen hehkuvia, punaisia poskiansa ja\nsanoi: \"käy vaan istumaan.\" Eeva totteli ja istuutui epäillen tuolin\näärelle.\n\nKun hän, silmät maahan luoden, oli vastannut tavallisiin kysymyksiin ja\nilmoittanut nimensä, säätynsä, ikänsä j.n.e., kysyi amtmanni: \"No kuka\non sulle asettanut riuvun?\"\n\n\"Sitä en voi tietää, herra yli-amtmanni.\"\n\n\"Etkö tiedäkkään, kuka on kultasi?\"\n\nEeva rupesi kovasti itkemään. Mielestänsä oli julmaa kieltää, eikä\nkuitenkaan voinut tunnustaa. Amtmanni auttoi häntä sanoen:\n\n\"No, mitä siinä on epäämistä? Matti on kultasi, aiottehan kohta mennä\nnaimiseen.\"\n\nEeva ajatteli, miten neljän viikon takaa piti tulla oikeudelta\nnaimis-kirjaa hakemaan; hän luuli, ett'ei silloin saisikaan\n\"paperiansa\", jos nyt kieltäisi. Eihän nyt käynytkään epääminen; se oli\nomatuntoa vastaan. Sydämmensä sykki kuvasti; eräs ylentäväinen uljuuden\ntunto heräsi hänessä; se kohosi kaikkien vaarojen yli ja virkisti häntä\nkokonansa; hän ei muistanut enää paperiansa, eikä yli-amtmannia, eikä\najatellut, missä oli; hän muisti ainoastaan Mattia. Viimeinen kyynel\nvieri hänen silmäripsistään, silmänsä loistivat kirkkaasti; hän nousi\nkiireesti, katsahti ikäänkuin voitosta kirkastettuna ympärilleen ja\nlausui; \"Niin, en ottaisi ketään muuta maailmassa.\"\n\n\"Mattiko siis on asettanut sulle riuvun?\"\n\n\"Saattaa niin olla; mut emme saa olla läsnä, ja minä olen tämän\nyön...\" taas ei voinut puhua enempää itkultaan.\n\nHyvää oli, että Eevan silmät olivat ummessa, niin ett'ei nähnyt\nlakimiesten naurua.\n\n\"Tunnusta vaan; ei kukaan muu ole pannut sulle riukua.\"\n\n\"Mitä minä voin tietää?\"\n\nKun amtmanni teki kaikenlaisia senkaltaisia kysymyksiä ristin rastin ja\nystävällisesti vakuutti, että rangaistus tulisi sangen helpoksi, niin\nsai vihdoin Eevan tunnustuksen.\n\nSilloin luettiin hänelle pöytäkirja, jossa hänen sanojansa oli käännetty\nkirja-saksaksi ja saatettu järjestetyksi puheeksi; kaikista tytön\nkyynelistä ei ollut sanaakaan siinä. Eeva hämmästyi kuullessansa\nmitä kaikkia oli sanonut; mutta hän kirjoitti kuitenkin alle ja oli\nhyvin iloisena, koska taas pääsi poies. Kun ovi taas oli suljettuna\nhänen takanansa, seisahtui hän yht'äkkiä kuin lumottuna ja pani\nkätensä ristiin; syvä huokaus tunkeutui hänen rinnastansa. Hänestä\noli ikäänkuin maa vajoaisi hänen altansa; sillä nyt vasta ajatteli,\nmitä kenties oli tehnyt Matillensa. Portaan käsipuista kiinni pitäen\nmeni hän pelon-alaisena kivi-rappuisia alas etsimään isäänsä, joka\n\"Karitsa\"-kapakassa joi tuopillisen sydämmensä lohdutukseksi. Sanaakaan\nvirkkamatta ja huuliansa kastamatta istui Eeva hänen viereensä.\n\nSillä välillä otettiin Matti taasen tutkittavaksi; kuultuansa Eevan\ntunnustuksen, löi hän jalkaa maahan ja kiristi hampaitaan. Tämä\nkäytöksensä otettiin heti tunnustuksen perustukseksi, ja väsyneenä\nantautui Matti; mutta hän käyttihen vielä niinkuin metsän eläin, joka\non käynyt verkkoon ja käännäikse joka puolelle päästäksensä irti, vaan\naina enemmän kääreytyy.\n\nKun kysyttiin Matilta, mistä oli tuonut männyn, sanoi hän ensinnä\nottaneensa sen Dettensee'n metsästä (Sigmaringen'in maasta). Mutta\nkoska silloin tahdottiin ruveta uuteen tutkimukseen ja lykätä asian\nHaigerloch'in käräjiin, niin vihdoin tunnusti ottaneensa puun omasta\n\"Weiherle'ssä\" olevasta metsästään. Hän sanoi sen olleen niitä, jotka\nmetsäherra oli määrännyt hakattaviksi ensi-päivinä.\n\nNäitten huojentavaisten asian-haarain tähden tuomittiin Matti maksamaan\nvaan kymmenen taaleria sakkoa, koska oli hakannut puun omasta\nmetsästään, ennenkuin oli määrätty hakattavaksi.\n\nYlhäällä mäellä, siellä missä Matti edellisenä päivänä oli katkaissut\noksan, kohtasi hän Eevan ja hänen isänsä, jotka tulivat sinne niitun\npoikki. Matti tahtoi lähteä edespäin tervehtimättä. Silloin juoksi\nEeva häntä kohtaan, tarttui hänen käteensä ja huusi vaikeasti huoaten:\n\"Matti, elä ole pahoillasi; kas täss' on korvarenkaani ja helmeni\nmyöskin, jos sun täytyy maksaa sakkoa. Kiitä Jumalaa, ett'et ole enää\nvankeudessa.\"\n\nVähäisen keskusteltua antoi Matti myöten; käsityksin Eevansa kanssa\nmeni hän sitte kylään ja kaikki ottivat häntä ystävällisesti vastaan.\n\nTähän loppuu kertomus Vapun-päivän riuvusta, joka seisoi vaunumaakari\nMikon talon edessä; rakastavaisten hääpäivänä kaunistettiin sitä\npunaisilla nauhoilla. Taivaalle näkyi tämä puu olleen mieluisempi,\nkuin hyvin kunnioitettavalle poliisille; sillä puu viheriöitsi melkein\nihmeellisellä tavalla sekä juurtui uudestaan; vielä tänäpäänä näkyy se\nikuisena rakkauden merkkinä onnellisen talon vieressä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nMutta tähän kuuluu vielä toinen merkillinen kertomus. Riuvun\nasettaminen Vapun-päivänä sekä eräät muut metsän raiskaus-teot, jotka\nsen jälkeen tapahtuivat, johdattivat yli-amtmannin antamaan käskyn,\njoka jo kauan oli hänen aikeissansa ollut. Hamasta vanhoista ajoista\non nimittäin Schwartzwaldin talonpojilla oikeus ja tapa kantaa pieni\nkirves vasemmalla käsivarrella, kun käyvät kylien välillä; tämä oikeus\non ainoastaan naineilla, mut ei naimattomilla miehillä. Se lienee,\nniinkuin puhutaan, jäännös yleisestä kansan-varustuksesta.\n\nEnsimäisenä helluntaina luettiin kihlakunnan kaikissa kirkoissa\npitäjän-tuvan mustalla taululla seuraavainen sääntö:\n\n    \"Koska on havaittu, että kirvesten luvaton kantaminen usein on\n    syynä metsän raiskaukseen, niin tämän kautta julistetaan: Tästä\n    päivästä lähtein pitää jokaisen, joka teillä tai metsässä\n    käypi kirveen kanssa, asianomaiselle metsän-vartialle tai\n    poliisi-miehelle ilmoittaman, miksi tarpeeksi ja mistä syystä\n    kirves on hänen muassaan; ellei hänellä ole kelvollista syytä\n    siihen, maksakoon ensimäisen kerran taalerin sakkoa, toisen 3\n    taaleria; ja jos kolmannesti rikkoo tätä kieltoa vastaan,\n    pidettäköön vankeudessa asian laitaa myöten yksi tai kolme\n    viikkoa.\n\n                                        Yli-amtmanni Rellings.\"\n\n\nMonta talonpoikaa seisoi ilta-saarnan jälkeen pitäjäntuvan vieressä;\nMatti, joka nyt myöskin oli naineitten miesten joukossa, luki asetuksen\nkovalla äänellä. Kaikki pudistivat päätänsä ja mutisivat hiljakseen\nkirouksia; mutta vanha kylänvouti sanoi ääneen: \"ei tämä ennen aikoina\nolisi tapahtunut; sillä tuo on vanhoja oikeuksiamme.\"\n\nSilloin näkyi Buchmaier, kirves kainalossa, tulevan ylhäiseltä puolelta\nkylää; kaikki katsastivat häneen, kun läheni. Hän oli tukeva, vahva\nmies paraassa iässään, ei suuri, mutta leveä-hartiainen ja uhkea.\nLyhyistä nahka-housuista oli paita päässyt vähäisen näkyvilleen;\navonaisen, punaisen liivin alta tirkisti pauloilla kiinnitettyin\nhenkselien rinta-nauha, joka oli kudottu kirjavaksi ja kaukaa näytti\nikään kuin pistuolin-vyö; kolmisärmäinen hattu peitti melkein liianki\npienen pään, jonka lempeä muoto, varsinkin suun ja leuvan ympärillä\nilmoitti suurta hellä-tuntoisuutta; suuret, heloittavat, siniset\nsilmät ulkoilevin, tummin kulma-karvoineen osoittivat selvyyttä ja\nmiehuullista jäykkyyttä.\n\nMatti kiiruhti Buchmaieria vastaan, ilmoitti hänelle asetuksen ja\nsanoi; \"serkku, te kaikki ette ole kelpo pitäjän-neuvoksia, jos\nsuostutte tuohon.\"\n\nBuchmaier kävi verkallensa edespäin askeltakaan jouduttamatta; hän meni\nsuoraan taulua kohden. Kaikki väistivät, jotta voisi hyvästi lukea. Hän\nnykäisi hattuansa vähäisen ylöspäin; äänettömyydessä odottivat kaikki,\nmitä sanoisi. Kun Buchmaier hiljaa oli lukenut loppuun asti, painoi hän\nkämmenellään hattunsa lujemmin päähän; kyllin näkyi että oli ryhtyä\njohonkuhun yritykseen. -- Sitten otti vakavasti kirveensä kainalosta\nja löi sen mustaan tauluun asetuksen poikki, lausuen: \"noin.\" Sen\njälkeen kääntyi ympäri-seisojillen ja puhui; \"Me olemme kansalaisia\nja pitäjään-neuvoksia; ilman kokouksetta ja koko pitäjään-neuvokunnan\nsuostumatta ei saa antaa tämmöistä sääntöä; tahdon kerran nähdä, onko\nvalta kokonansa kirjurien käsissä, eikö meistä enää pidetä lukua\nollenkaan; vaikka asia menisi kuninkaasen asti, niin emme saa tätä\nkärsiä. Kellä on sama mieli kuin minulla, se ottakoon kirveeni sieltä\nja lyököön sen toisen kerran tauluun!\"\n\nMatti oli ensimäinen, joka aikoi siihen ryhtyä; mutta Buchmaier pidätti\nhänen käsivartensa sanoen: \"anna vanhain lyödä ensinnä.\"\n\nTämä sana vaikutti paljon ujoihin ja epämielisiin, jotka olivat\nhämmästyksissä Buchmaierin työstä eivätkä tietäneet, mitä heidän\npitäisi tekemän. Ensinnä hakkasi vanha kylänvouti vapisevalla\nkädellään; sen jälkeen kaikki urhoollisesti tarttuivat kirveesen. Ei\nkukaan läsnäolijoista jäänyt tähän työhön ryhtymättä ja varsinkin\nyli-amtmannin nimeä hakattiin ristiin rastiin. Vähitellen kokoontui\nkoko kylä; kaikkia kehoitettiin samaan kuvaukselliseen työhön; naurulla\nja riemulla iski jokainen iskunsa.\n\nKylänvouti, kuultuansa mitä oli tapahtunut, aikoi haettaa sotaväkeä\nHorbista. Mutta viisas neuvon-antajansa esti häntä siitä, koska muka\nkuitenkaan ei mitään auttaisi; viisas Soges ajatteli myös itsekseen:\n\"Hyvää, rikkokoot kaikki; siitä tulee koko joukko käräjän-haastoja,\nja batsen [sen paikan pieni raha] joka haastosta; hakatkaa vaan\nhakkaamistanne, se koskee omaan lihaanne ja muuttuu minulle\nbatseniksi.\" Iloisella muodolla istui hän \"Kotkassa\", viini-kortteli\nedessään, ja laski lukua kuinka paljon hän kylän riita-asioista voisi\nhyötyä.\n\nTällä tavoin ei lopuksi kukaan kylässä viimein jäänyt syyttömäksi\ntähän meteliin, paitse kylänvouti ja Soges. Vanhan kylänvoudin neuvoa\nmyöten menivät pitäjän-neuvokset itse tiistaina oikeuden eteen\nilmoittamaan, mitä olivat tehneet. Yli-amtmanni kiroili vihan-vimmassa.\nEi nimensä syyttä ollut Rellings; hän oli nyt tosiaankin kerityn kissan\n[Schwartzwaldin kieli-murteella on Rellings samaa kuin kolli-kissa]\nnäköinen, jolle olisi pantu silmälasia nenään ja kannuksia jalkoihin.\nHän aikoi paikalla antaa viedä pahantekijät vankihuoneesen; mutta\nBuchmaier astui pikaisesti hänen eteensä ja sanoi: \"sekö taitonne\nonkin? panna vankeuteen? ei se niin kohta tapahdu. Me olemme täällä\nvastustamassa; vapaasti tunnustamme, mitä olemme tehneet; siis ei voi\nolla puhettakaan vankeudesta. En ole mikään maan juoksija; tiedättehän\nmissä asun; minä olen Buchmaier, tuo on Bäck, tuo sepän Hannu ja tuo\nMikkelin Perttu; löytäähän meitä omilta konnuiltamme. Ilman tuomiotta\nmeitä ei saa panna kiinni, ja sittenkin on vielä apu hankittava\nReutlingen'istä ja Stuttgard'ista, jos niin pitää oleman.\"\n\nAmtmanni viihtyi taasen ja kutsui miehet huomiseksi kello yhdeksän\ntutkimukseen.\n\nTämä viimeinen kohta oli kumminkin hyvä sen vuoksi että Soges tällä\ntavoin jäi ilman hyvin luetuitta batsenittansa. Näin sekä suuret että\npienet herrat usein pettyvät aprikoimisissaan.\n\nMelkein sodalle näytti, kuin toisena päivänä enemmän kuin sata\ntalonpoikaa läksi kylästä, kirveet kainalossa. He seisahtivat usein\nhuoneitten eteen kutsuaksensa jonkun myöhästyneen, joka kiireessä\nvielä matkalla pani takin päällensä. Moni leikki-puhe jäi puoleksi,\nkun nähtiin Buchmaieria, joka ankarasti supisti kulma-karvojansa. Ei\npisaraakaan juotu, ennenkuin mentiin oikeuden eteen. \"Tee ensinnä työ,\nsitten syö\" oli talonpoikain mielilauseena.\n\nYö-nuttu päällänsä, pitkä piippu suussa, katseli yli-amtmanni\nikkunasta. Kun näki heitä tulevan näin varustettuna joukkona, sulki\nhän heti ikkunan ja kiirehti kello-nauhalle; mutta koska hänellä\naina oli kannukset saappaissa, niin takertui akkuna-kartiiniin\nja lankesi pitkällensä lattiaan; pitkä piippu jäi, ikään kuin\nase, hänen viereensä. Hän nousi kuitenkin joutuisasti, kutsui\nkelloa helisyttämällä oikeuden palvelian, lähetti hänen kaupungin\nkomentantille ja sotaväen vahtimestarille, sekä käski kaiken sotaväen\ntulla tarkasti ladatuilla pyssyillä. Mutta kovaksi onneksi kaupungissa\nei ollut kuin neljä miestä. Hän käski näitten pysyä alhaalla oikeuden\npalvelian tykönä ja joka hetki olla valmiina. Käski myöskin, että\ntalonpojat tulisivat sisällen ainoastaan yksi kerralla, ja ovi jokaisen\ntakana heti suljettaisiin. Buchmaier ensinnä kutsuttiin huoneesen.\nSisään tullessa sanoi hän, ovea pitäen: \"Hyvää huomenta, herra\nyli-amtmanni!\" sitten kääntyi ulkona seisojillen päin ja lausui heille:\n\"Tulkaa sisälle, miehet, meillä on yhteinen asia, en puhu ainoastaan\nomasta puolestani.\" Ennenkuin amtmanni tiesikään, oli koko huone\ntäynnänsä talonpoikia, joilla olivat kirveet kainalossa. Buchmaier\nastui kirjuria kohtaan ja sanoi kättänsä ojentaen: \"Kirjoittakaa\nsanasta sanaan, minkä puhun; läänin-hallituksenkin pitää se tietämän.\"\nSitten kahdesti oikealla kädellä nykäsi kaulustansa, nojasi nyrkkinsä\nviheriäiseen pöytään ja alotti:\n\n\"Puhun teidän kunniaa loukkaamatta, herra yli-amtmanni; kuningas on\nlähettänyt teidät ja meidän pitää teitä totteleman, niinkuin oikeus\nvaatii. Kuningas on kelpo, rehellinen mies, hän ei tahdo suinkaan,\nettä rääkätään talonpoikia niinkuin raavaita, taikka opetellaan heitä\nkynsille lyömällä, niinkuin lapsia. Pikku herrasilla, jotka seisovat\nylhäällä alhaallepäin, on huvitus olla olevinaan itsevaltiaina; ehkä\nviimein säätänevät nuottia, jonka mukaan kanan pitää kaakattaman\nmunittuansa. Tahdon kerran ottaa kannen maljasta ja kaataa teille\nkuppiin selvää viinaa. Kyllä sen tiedän, ei se mitään auta; mutta\nasia on sanottava, minun täytyy puhua suuni puhtaaksi; tämä muru on\njo kauvan minua kuvottanut. Ei seurakuntaa nyt enää pidetä missään\narvossa; kaikki päätetään virkahuoneissa. Tuommoinen kirjuri riepu\nräävää koko pitäjään-huoneen täynnänsä talonpoikia, ja, ennenkuin\ntiedätkään, pannaan semmoisia kirjuria kylänvoudiksi, toinen toisensa\njälkeen; silloin on kaikki paraassa kirjurin-järjestyksessä. Totta\non, että järestystä pitää oleman; mutta ensinnä pitäisi katsoman,\neikö kävisi paremmin ilman kirjuritta; emmehän juuri ole pöllöjä,\nja voisimmehan mekin toimittaa yhtä paljon, vaikk'ei kävisikään\nvirka-järjestyksen tavalle. Oppineita miehiä kyllä tarvitaan, jotka\npitävät kaikesta huolen; mutta ensinnä pitää kansan itsensä saattamaan\nasiansa järestykseen.\"\n\n\"Asiaan, asiaan,\" kehoitti amtmanni.\n\n\"Tämä kuuluu asiaan. Kirjuri-valtanne tähden ette osaa enää hallita;\nte rupeatte varjelemaan, huolta pitämään ja estämään -- niin estämään,\nolin sanoa... Viimein vielä panette poliisimiehen jokaisen puun\nviereen, jott'ei joutuisi riitaan tuulen kanssa, eikä joisi liian paljo\nvettä sataessa. Jos omavaltaisuutenne näin karttuu karttumistaan,\nniin tahtoisin vaikka lehmänkin selässä lähteä poies [saksalainen\nsananlasku, joka merkitsee: pyrkiä lähtemään poies vaikka milläkin\ntavalla]. Kaikki, kaikki tahdotte meiltä ottaa; nyt on kysymys yhdestä\nasiasta, siitä emme luovu.\" Hän nosti kirveensä korkealle ja jatkoi,\nhampaitansa purren: \"Ja vaikka minun täytyisi tällä kirveellä avata\novet päästäkseni kuninkaan luo, niin en anna sitä kädestäni. Hamasta\nvanhoista ajoista on meillä oikeus kantaa kirvestämme; jos ne tahtoo\nmeiltä ottaa, niin se on päätettävä kihlakunnan kokouksessa tai\nvaltiopäivillä ja siinä on meilläkin sana sanottava. Mutta minkätähden\ntahdotte meitä niistä luovuttaa? Jott'ei tapahtuisi metsän raiskauksia?\nSitä varten löytyy metsän-vartioita ja rangaistuksia ja sääntöjä, ja\nne pysyvät voimassaan sekä aatelis-miestä että kerjäläistä vasten.\nKuinka monta hammasta on tarpeeksi köyhän talonpoian syödäksensä\nperunaa ja puuroa? Repikää muut suusta, jott'ei joudu kiusaukseen\nvarastaa lihaa. Ja minkä tähden annatte koirien juosta ympäri, hampaat\nsuussa? Kun poika tulee noin kahdeksan, yhdeksän-vuotiseksi, on hänellä\nveitsi tupessa, ja jos leikkaa sormeansa, niin se on hänen oma syynsä;\njos sillä tekee pahaa toiselle, lyödään häntä kynsille. Kuka teille\nsanoo, että me olemme tuhmempia, kuin pienet lapset, ja että te olette\nopettajamme ja holhojamme? Te, herrat, teette ikään kuin olisi teidän\nansionne, etten paikalla hyppää ulos ikkunasta; toden perästä täytyy\nkuitenkin joka ihmisen ja joka seurakunnan pitää huolta itsestään,\nettekä te, herrat, sitä millään tavalla voi auttaa. Mitä sanon? herrat?\nmeidän palvelijoita olette, ja me olemme herrat. Te luulette meidän\nolevan luotuna maailmaan teitä varten, jotta te voisitte käskeä. Mutta\nme maksamme teille, että olisi järjestystä maassa, emmekä sen vuoksi\nsitä te'e että meitä rasitettaisiin. Valtakunnan palvelijat olette,\nja me, kansalaiset, olemme valtakunta. Jos emme saa oikeutta, niin\nemme mene pienelle kaivoselle vaan suurelle kaivolle, ja minä panen\npääni pölkylle ja annan pyövelin sen katkasta poies tällä kirveellä,\nennenkuin mikään virkamies vastoin tahtoani saa sen minulta ottaa. Niin\non, olen valmis.\"\n\nSyvä äänettömyys vallitsi yltä ympärillä, jokainen katseli toistansa\nja vilkaisi silmillään, ikäänkuin sanoakseen: \"tuo on saanut kuulla\nasiansa; tehköön nyt mitä tahansa.\" Mutta Perttu sanoi hiljaan\nBäckille: \"kyllä sanat sillä suussa sulavat.\" \"Niin, kyllä hänellä\nkieli on kannassansa\", vastasi Bäck.\n\nYli-amtmanni ei antanut kauan juurtua, mitä tämä oli vaikuttanut.\nPaperia sormillansa vääntäen rupesi hän levollisella äänellä\nselittämään, miten suuri rikos oli tapahtunut. Hän laski monen tuikan\npistopuheen Buchmaieria vastaan, joka sen kuullessaan vaan hiljaa\npudisti päätänsä, ikäänkuin puistaisi kärpäisiä. Viimeiseksi puhui\nyli-amtmanni lain-juoksijoista ja kapinoitsijoista, jotka kerran\novat juoneet maljan asian-ajajan kanssa, jotka kuulevat soivan,\neivätkä tiedä mistä? Tästä yleisestä poikkeuksesta palasi hän taasen\nkysymyksenä olevaan asiaan; hän nimitti muutamat läsnä-olevia,\nkiitti heitä rauhallisiksi, ymmärtäväisiksi kansalaisiksi, jotka\neivät suinkaan olisi ryhtyneet tälläiseen työhön. Hän sanoi olevansa\nvakuutettu, että Buchmaier oli vietellyt heitä; muistutti heille heidän\nomatuntoansa, heidän kuuliaisuuttansa kuninkaalle ja laille, heidän\nrakkauttansa vaimoja ja lapsia kohtaan ja rukoili niitten puolesta,\nett'eivät saattaisi päällensä tätä kovaa syytä; että suoraan ja\nvilpittömästi tunnustaisivat itsensä vietellyiksi, silloin muka heidän\nrangaistuksensa tulisi helpoksi.\n\nTaasen syntyi äänettömyys; muutamat katsahtivat toisiansa ja painoivat\nsitten neuvottomina silmänsä maahan. Buchmaier nosti päätänsä uljaasti\nja rohkeasti; hän katsoi suoraan kaikkien silmiin. Rintansa yleni; hän\npidätti henkeään, täynnänsä odotusta. Matti oli jo avannut suutansa\npuhuakseen, kun Sepän Hannu häntä esti; sillä vanha kylänvouti, joka\nyksinään kaikista läsnä-olevista oli istunut tuolilla, oli par'aikaa\nnousemassa. Raskailla askeleilla, tuskin nostaen jalkojansa, astui hän\nviheriäisen pöydän äärelle sekä sanoi, ensinnä läähättäen ja usein\nhengähtäen, mutta sittemmin sulalla puheella: \"Suuri kiitos siitä\nhyvästä ajatuksesta, jonka olette meistä maininneet, sekä minusta että\nmuista, herra yli-amtmanni, vaan minä suostun jokaiseen pykälään sitä,\nmitä Buchmaier sanoi. Jos vielä tarvitaan todistus, että herrat pitävät\nmeitä alaikäisinä, niin te, herra yli-amtmanni, olisitte sen meille\nantaneet. Ei, minä olen elänyt 76 vuotta ja kaksikymmentä vuotta ollut\nkylänvoutina. Emme ole pieniä lapsia, että antaisimme vietellä itsiämme\nsemmoiseen työhön, niinkuin johonkuhun koiruuteen. Kirves jääpi\nminulle, siksi kun minua pannaan kuuden laudan väliin. Se, joka seisoo\ntäällä lapsena, sen vaan tunnustakoon; minä olen mies, joka tiedän,\nminkä teen; jos tulee rangaistusta, niin minäkin olen muitten joukossa.\"\n\n\"Me myöskin\", huusivat kaikki talonpojat yhdellä äänellä; Matin ääni\nkuului muita selvemmin.\n\nBuchmaierin kasvot kirkastuivat; hän tavoitti oikealla kädellä\nkirvestänsä ja likisti sen hartaasti rintaansa vastaan.\n\nKun tavalliset käytökset olivat lopulla, kun pöytäkirja oli\nallekirjoitettu ja Buchmaier saanut kopion siitä, läksivät talonpojat\nääneti käräjä-huoneesta.\n\nVielä useat muutkin seurakunnat tekivät vastarintaa. Asia tuli\nlääni-hallitukseen asti. Ne, jotka näin sopimattomalla tavalla itse\nkirveillä olivat vastustaneet, tuomittiin maksamaan melkeän raha-summan\nsakkoa. Mutta yli-amtmanni Rellings kuitenkin jonkun ajan perästä\nmuutettiin toiseen paikkaan, eikä tätä sääntöä enää uudistettu.\n\nMiehet sen jälkeen kantoivat kirveitänsä vasemmalla käsivarrella,\nniinkuin ennenkin.\n\n\n\n"]