[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkvJYWh48sMntp94MMiz3Wi1iwgPcNo6Z3mOCq-QcPdg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2224,"Pahkakuppi ynnä muita kertomuksia","Kajander, Kalle",1862,1928,"2224-kajander-kalle-pahkakuppi-ynna-muita-kertomuksia","2224__Kajander_Kalle__Pahkakuppi_ynnä_muita_kertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1902,31763,191389,false,61746,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Pahkakuppi ynnä muita kertomuksia\" by Kalle Kajander is a collection of short stories written in the early 20th century. The stories depict the everyday lives and struggles of rural Finnish characters, illustrating their interactions, traditions, and the impact of their environment on their existence.\"   \"The opening of the collection introduces a rather large wooden bowl, or \"pahkakuppi,\" that children have broken while playing in the house during a harsh winter. The bowl holds significant sentimental value as it was crafted by the father of the household, symbolizing both family heritage and the passage of time. The father, while initially furious about the children's carelessness, reflects on the history of the bowl, from its origin to its repeated repairs, setting the stage for themes of nostalgia, the challenges faced within family dynamics, and the tension between modernity and traditional values as he decides to seek a blacksmith for repairs.\" (This is an automatically generated summary.)",[],245,"Kajanderin novellikokoelma sisältää kertomuksia suomalaisesta kansanelämästä ja maaseudun arjesta 1900-luvun alussa. Avaustarinassa suuri pahkakuppi särkyy lasten leikeissä köyhässä Kolkkalan talossa, mikä valottaa perheen niukkaa elämänmenoa ja ankaria olosuhteita.","Kalle Kajanderin 'Pahkakuppi ynnä muita kertomuksia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2224. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PAHKAKUPPI YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nKalle Kajander\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1902.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPahkakuppi\nEräs joulu\nKöyhän hauta\nSuuri hyväntekijä\nVala\nLesken ruusu\nVanhapoika\nÄidin kuoltua\nTukkimetsässä\n\"Meren Valloittaja\"\nMies, jolla oli peukalo keskellä kämmentä\nRatsumestari\n\n\n\n\nPAHKAKUPPI.\n\n\nKolkkalassa olivat lapset taas särkeneet vanhan pahkakupin, talon\nainoan keittoruoka-astian, joka vuosien kuluessa oli jo ennen kahdesti\nsäretty, vaan kummallakin kerralla jälleen paikattu ja pitäväksi tehty.\n\nSe oli valtavan suuri, koivun pahkasta vuoltu kuppi, johon mahtui\npadallinen puuroa kerrassaan ja johon yht'aikaa soveltui koko talonväen\nlusikat, vaikka heitä olikin hyvän matkaa toistakymmentä henkeä.\n\nKahdesta kohti oli se jo ennen vahvoilla rautasinkilöillä yhteen\nliitetty, niinkuin tukkiruuhen pohja, ja oli siltä ollut pitävä ja\nsileä ja täyttänyt tarkoituksensa, mutta lapset, jotka aina tekevät\nkaikenlaista pahaa, halkasivat sen taas uudesta kohdasta.\n\nHe olivat jääneet omin päinsä tupaan isännöimään ja kiskoneet kupin\nalas hyllyltä pöydän yläpuolella. Oltiin keskellä kovinta talvea,\nikkunat olivat paksussa jäässä ja suuri jääpallo pullotti ovessakin\njokaisen naulankannan kohdalla, niin ett'ei lasten tehnyt erittäin\nmielikään mekkosillaan pihalle teutaroimaan. Sillä Kolkkalassa ei\ntehty pojille housuja, ennenkuin kykenivät edes hevosta ajamaan,\neikä tyttölapsille hametta, ennenkuin pystyivät edes vettä kaivosta\nnostamaan.\n\nSuojaisemmalla säällä vilahtelivat kyllä mekot pihamaallakin, mutta nyt\npiti keksiä keinoja tuvassa. Koetettiin ensin käyttää kumoon käännettyä\njakkaraa kelkkana, vaan kun ei se oikein ottanut luistaakseen\nkuluneella lattialla, jossa korkealle jääneet oksat olivat pahana\nhaittana, niin tulivat siinä miettiessä mieleen rattaat, kiekot ja muut\nkesäiset kojeet. Ja kun ei ollut muuta pyörivää esinettä saatavissa,\nniin otettiin pahkakuppi miehissä hyllyltä alas ja alettiin sitä\njyryytellä pitkin lattiaa.\n\nLoppu oli se, että kuppi kolahti ankarasti uunin kulmaan ja halkesi,\nvaikka vahva olikin. Eikä se halennut edes vanhoista liitoksistaan,\nvaan ihan uudesta kohdasta, sillä rautasinkilät pitivät kyllä entiset\nhalkeamat koossa.\n\nKova siinä luettiin tuomio lapsille, kun asia huomattiin, ja isä,\nKolkkalan jäykkä isäntä, pani sen heti vastustamattomalla voimalla\ntäytäntöön.\n\nMutta kuppi pysyi siitä huolimatta kahtena kappaleena.\n\n-- Nyt siitä on taas asia sepälle, ja mentävä Soijaan saakka, kun ei\nole omassa kylässä edes seppää, sanoi isäntä niskaansa kylmien ja\ntirauttaen pitkän, äkäisen syljen hammastensa välistä.\n\nHän seisoi keskellä tuvan lattiaa kupin puolikkaat kädessä, seisoi\nsiinä kauvan ja katseli niitä. Mutta lapset istuivat vetisin silmin\nyhteen ahtautuneina ovinurkkauksessa, kuin säikähtyneet lampaat, ja\nkoettivat mekkonsa liepeillä peitellä paljaita kinttujaan.\n\nTämä odottamaton tapaus keskellä jokapäiväistä, rauhallista elämän\njuoksua, oli hämmentänyt isännän kokonaan. Hän ei osannut ensi hopussa\nryhtyä mihinkään. Sen hän ainoastaan tiesi, että sepälle oli mentävä.\n\nVihdoin asetti hän kupin puolikkaat hartaalla varovaisuudella pöydälle,\nrupesi niitä siinä sovittelemaan yhteen ja katseli ja tarkasteli,\nolisiko jotain sirua lentänyt hukkaan.\n\nHän tunsi ja muisti tämän kupin synnyn ja elämän yhtä tarkkaan kuin\nomankin elämänsä. Lehdeksessä oltaissa kerran oli hänen isänsä tämän\npahkan löytänyt, iskenyt kirveellään irti koivun kyljestä ja kantanut\nkotiin. Monet pitkät syyspuhteet oli hän sitä sitten veistellyt\nja vuoleskellut ja välillä suolavedessä liotellut, ett'ei siihen\nilmestyisi halkeimia. Joulupuuro siitä oli ensimmäiseksi syöty, ja se\noli ollut niin komea, se uusi ja valkea pahkakuppi, että naapuritkin\nolivat sitä ihannelleet, kun niitä Tapanina oli tullut heillä käymään.\n\nSiihen saakka, kun tämä kuppi saatiin, oli heillä aina syöty suorastaan\npadasta. Pata oli nostettu tukin päähän keskelle lattiaa, saman tukin\npäähän, joka nytkin vielä oli heillä padanalustukkina uunin edessä, ja\nsiitä olivat kaikki ympyrässä istuen lusikoineen pistelleet. Isä oli\nollut tyystä ja tarkka mies, oli aina pitänyt kaikkia liikoja astioita\ntarpeettomina, koska niitten puhdistamiseen ja kunnossa pitämiseen\ntärväytyi vaan suotta aikaa. Mutta mikä lienee tullut aatosten käänne\nhänen päähänsä, kun ryhtyi tätä kuppia tekemään, sitä ei koskaan saatu\ntietää.\n\nEdellisillä kerroilla, jolloin kuppi sitten oli halennut, oli tämä\nvallinko tullut tapaturman kautta, eikähän tapaturmille voi mitään. Sen\noli kummallakin kerralla paikannut Soijan kylän seppä, Joose-mestari.\nMutta nyt piti omain lasten särkemän se tahallaan! Näkevät kylässä\nturhamaisilla naapureilla niitä uudenaikaisia kivivateja, joita\nrätti-äijä kiskoo ympäri ihmisten viekoituksena, ja sitten ei panna\nvanhalle, vaarivainajan tekemälle pahkakupille enää arvoa mitään.\nRuvetaan sitä kiekkona käyttämään ja pitkin lattiata pyörittämään!\n\nNäin mietti isäntä sovitellessaan kupin puolikkaita pöydällä yhteen, ja\npäästi aina välillä mietteensä murahtaen muittenkin kuuluviin.\n\n-- Häh? Mitä sinä siinä mutiset? Annatko vielä lisää yltyä lapsille?\ntiuskasi hän äkkiä emäntäänsä kääntyen. -- Ettäkö minä rupeisin\ntärväämään rahojani niitten rauskoihin saviastioihin! En koskaan!\nEnnen homehtukoot aitan parv -- -- --, hän keskeytti lauseensa, kun\nhuomasi kiivaudessaan liikoja sanoja pääsevän suustaan. Lasten ei\ntarvinnut tietää, missä rahoja säilytettiin. Kun ovat noin vallattomia,\nniin saattavat vielä nekin penkoa sieltä käsiinsä ja viskellä niillä\nlammessa voileipiä, niinkuin Penttilän Aatu muorivainajansa plootuilla.\n\n-- Vai niitä minä ostaisin, jatkoi hän -- ja niitä sitten vasta oikein\nsärettäisiin joka päivä ja heitettäisiin tunkiolle, kun niitä ei\nvoi edes paikata. Huokeitako ovat ostaa, ja mukavia puhtaina pitää?\nJopa kylläkin! Ei sitten muuta ehdittäisi, kuin niitä pyyhkiellä ja\nniitten läikkävistä pohjista kuviaan katsella, niinkuin naapurin piiat\nkehuvat. Hiekkaa meillä on kyllä vielä, ja kun sitä vaan käytätte joka\nlauvantai, niinkuin tähänkin saakka, niin kyllä kelpaa meidän väen\ntästä pahkakupistakin syödä. Kunhan saisi edes tämänkään pysymään\nehjänä, mitä saviastioista puhettakaan. Kauniit rahat siitä taas seppä\nnykäsee ja minun, vanhan miehen, täytyy vielä tällainen jalkajuoni\nnähdä.\n\n-- Pane sitten edes Jussi paikkuuttamaan sitä, niin säästät omat\nvaivasi, ehdotteli emäntä.\n\nJussi oli talon vanhin poika. Hänellä oli jo housut, tallukat ja\nlammasnahkaset, hän kun pystyi jo miesten töihin.\n\n-- Ei osaa Jussi tällaisia asioita ajaa, ei osaa rahaa laskea eikä edes\npaletta painaa. Vielä seppä kiivastuisi ja heittäisi hänet pajastaan\nulos. Joose-seppä on tiukka ja kärttyisä mies. Itse menen kuin\nmenenkin, ja paikalla lähden. Tällainen asia on miehen ajettava eikä\npoikanulikkain, sanoi isäntä.\n\nHän pisti leivän kannikan ja palasen kuivaa, suolankartuista\njuustoa taskuunsa, otti kupin puolikkaat selkäänsä säkkiin ja lähti\ntaivaltamaan Soijan sepälle.\n\n-- Joll'ei seppä tänään enää ennättäisi, niin olenma siellä kylässä\nyötä. Ja jos keittoruokaa haluatte, niin saatte sillä aikaa syödä\npadasta, niinkuin meillä minun lasna ollessani tehtiin, puhui hän vielä\nlähteissään ovessa.\n\nHän oli pahalla päällä ja astui alkumatkasta niin tulisesti, että tuli\nhikeen.\n\n-- Rupeappas tässä vielä juonittelemaan, akka! mietti hän itsekseen\nkävellessään metsäistä kyläinvälin nummea. -- Vai niitä uudenaikuisia\nlemmon vehkeitä, niitä pyöristeltyjä, siliteltyjä ja kuvitettuja\nsaviastioita nyt tekisi mieli. Minä olen aina vastustanut kylällä\nkäyntiä, ja pahat siitä näkyy olevan seuraukset. Mitä ei yksi piru\nosaa, sitä toinen piru opettaa, sanoi Heikkilä ennen, jolla oli\njuonikas akka. -- Ja hän oli oikeassa. -- Hm, vai saviastioita! Kun ei\nvaan olisi varsin asettanut vekaroita tätä pahkakuppia särkemään --\nmene tiedä. Mutta minäpä näytän, että tähän on tyydyttävä, ja paljon\nsitä on jo tässäkin.\n\nHän lauhtui, asteli hiljempaa ja oli melkein hyvillään ajatellessaan,\nkuinka kupista taas tulee luja, kuinka hän kotiin tultuaan lukee\nsellaisen lain, ett'ei häntä enää neljättä kertaa sen paikkauksella\nvaivata, ja kuinka siitä vielä syövät hänen poikansakin lapset.\n\nHän lähestyi Soijan kylää ja lumisen männikön takaa kuului jo vasaran\nkalke.\n\nSeppä-Joosen paja ja tupa olivat kylän päässä hiekkakuopan äyräällä,\npaja lähempänä maantietä, tupa hiukan ylempänä kuopan toisella\npuolella. Nokinen polku kulki kuopan poikki pajasta tupaan, ja polun\nvieressä, ihan kuopan pohjassa, pisti lumesta näkyviin nelijalkainen\npukki, jonka päällä Joose keväisittäin kiristi rautoja rattaanpyöriin.\nPajan kaksipuolisiin oviin ja ovenpieliin oli poltettu hevosen\nkengän kuvioita ja muita, vaikeammasti käsitettäviä koukeroita,\nja seinivieressä oli hirsistä rakennettu ristikko, johon seppä\nkengittäissään telkesi pahantapaisia ja potkuria hevosia, sellaisia,\njotka eivät suosiolla antaneet lyödä rautaa kavioihinsa.\n\nTämä Joose, Soijan kylän seppä, oli tuiki erilaatuinen mies, kuin\nmuut ihmiset paikkakunnalla, seikka, joka seppien suhteen usein on\ntavallista. Hän erosi niin paljon ympäristönsä jäykistä hämäläisistä,\nkuin eroaa tulinen juoksijahevonen hitaasta ajohärästä.\n\nHehkuva ahjo, johon hän aina tähysteli, oli tehnyt hänen katseensa\nteräväksi ja tuimaksi. Tulinen rauta, jota hän oli tottunut mielensä\nmukaan alasimellaan muovailemaan ja taivuttelemaan, oli tehnyt hänet\nitseensä luottavaksi ja antanut hänelle melkein ylimielisen rohkeuden\nkäymään empimättä käsiksi mihin seikkaan tahansa, joka hänen mielestään\njollain tavalla oli taivutuksen tarpeessa. Mutta aivan samoin kuin\nsähähteli ja kipenöitsi rautakin, kun hän sen kiehuvana tempasi ahjosta\nalasimelle, aivan samoin saattoi hän kiehahtaa ja säkenöidä itsekin,\njos sattui tavallista enemmän kuumenemaan.\n\nKupin puoliskot säkissä selässään lähestyi Kolkkala pajaa.\n\nSeppä seisoi ahjon vieressä selin oveen. Vasemmassa kädessään piteli\nhän pihdin varsia, oikeallaan heitteli hiekkaa ahjoon ja kohenteli\npitkävartisella rautakauhalla hiiliä. Muuan Soijan mies, jonka\nkirveeseen parhaillaan oli kiehumassa uusi taika, painoi paletta ja\nvastasi Kolkkalan hyvään päivään.\n\nSeppäkin vilkasi taakseen, hellittämättä sentään pihtiä kädestään.\n\n-- Kolkkalahan se on. Päivää!\n\n-- Niin olen. Kyllä on taas aika pakkanen.\n\n-- Taitaapa olla, vastasi seppä huolettomasti.\n\n-- Täysi talvinen pouta, koska melkein varpaita kynnistelee, vakuutti\nKolkkala ja koputteli jalkojaan pajan kynnyshirteen, seisten vielä\nulkopuolella ovea. Seppä oli huomannut säkin Kolkkalan selässä.\n\n-- Mitä sitä nyt niin säkkikaupalla kuljetetaan? kysäsi hän olkansa\ntakaa, kohentaen kirvestä ahjossa ja viskaten taas hiekkaa keitokseen.\n\n-- Hm! Tuotanoin! Olisi tässä vähän paikattavaa, jos seppä ennättäisi,\nyskähteli Kolkkala ja astui yli kynnyksen, katsellen jalkoihinsa,\nsillähän tiesi entuudestaan, että pajassa hyvin helposti saattaa astua\nkuuman raudanpalan päälle. -- Lapset vallattomat särkivät kupin\nja nyt -- --\n\n-- Senkö vanhan pahkakupin? kysäsi seppä tiukasti.\n\n-- Niin, sen vanhan, vahvan pahkakupin. Sepän huulissa kävi pieni\nvavahdus. Hän hellitti pihdit kädestään ja kääntyi Kolkkalan eteen.\n\n-- Kyllä minä sen kupin tunnen, sanoi hän niin kireällä äänellä, että\nKolkkala peräytyi askeleen. -- Siitä on jo ainakin kolmekymmentä\nvuotta, kun minä pahaisena poikana vanhassa pajassani sen ensi kerran\nsinkilöitsin. Sitten liitin sen yhteen taas tässä pajassani toistain,\nja silloin jo sanoin, että elä tuo sitä tänne enää kolmatta kertaa.\nSinä luulet, että seppä ja sika tekevät iankaikkisesti vanhasta uuden,\nmutta -- --\n\nSamassa kääntyi hän niinkuin leimaus ahjoonsa päin, josta oli alkanut\nlennähdellä tulikipunoita ja kuulua omituista sihinää.\n\n-- Jeekunantrastit! karjasi hän ja tempasi kirveen ahjosta. Ja samassa\nsilmänräpäyksessä maiskahti se alasimeen, levittäen tulisia säkeitä\nympäri koko pajan, niinkuin pommi olisi räjähtänyt. Pajamies ja\nKolkkala hyökkäsivät sivummalle, kumarassa, silmiään suojellen, mutta\nsilloin lensi jo kirves pihtineen päivineen Joose-sepän jäntevän käden\nkaikella voimalla avoimesta pajan ovesta kauvas hankeen, johon se\npihisten ja poristen alkoi upota, painuen yhä syvemmälle.\n\n-- Jeekunantrastit! huusi Joose toisen kerran, hammasta purren. --\nEttä teidän viheliäisten haisevien ja homehtuneitten puukuppienne\ntähden piti hyvän kirveen silmän palaa poroksi! Tullaan tähän vanhoilla\npaikkauksilla häiritsemään toista kesken hänen tärkeitä toimiaan,\nkesken parasta keitosta -- jeekunantrastit -- trastit!\n\nHän sieppasi nahkalakin päästään, sylkäsi siihen, hieroi sitä\nvimmatusti kämmenissään, löi sen alasimelle ja pui nyrkillään päälle,\nja paiskasi sen sitten pajan lattiaan sellaisella rajulla voimalla,\nettä jos se olisi ollut hauraampaa ainetta, niin ei siitä olisi jäänyt\njälelle mitään.\n\nHän oli aivan raivona. Hänen hampaansa kalahtelivat yhteen niinkuin\nraudan kappaleet, hänen silmänsä kiiluivat tuuheitten, nokisten\nkulmakarvain alta kuin hehkuvat hiilet, hän heiskui ja hihkui, ja alkoi\ntuntua siltä, kuin hän olisi tahtonut hajottaa koko pajansa. Sillä nyt\nrupesi lentelemään pihtejä ja puntteja, vasaroita sekä muuta pienempää\nkäsillä olevaa työkalua ympäri pajaa ja ovesta ulos kuin vasamia, niin\nettä Kolkkala ja Soijan mies olivat jo oikeassa hengen vaarassa, kun\neivät tienneet mihin välttää.\n\nLopulta iski Joose-seppä kovat kouransa kiinni alasimeenkin ja alkoi\ntempoa sitä irti. Mutta hän oli itse naulinnut sen siksi lujasti maahan\nupotettuun tukkiin kiinni, ett'ei se heti ensi nykäsyllä irtaantunut.\n\n-- Voi onnetonta raivopäätä, sopersi pajamies, tullen esiin kumarastaan\nahjon takaa, jonne hän oli piiloutunut siksi aikaa, kun pienemmät\nesineet lentelivät pajassa.\n\n-- Ulos minun verstaastani, te typerät kollot! huusi Joose-seppä,\nhellitti kouransa alasimesta, iski ne pajamiehen niskaan kuin haukka,\nja samassa oli mies kellellään hangella, sun täynnä lunta.\n\nKolkkala seisoi oven pielessä tyrmistyneenä ja sanatonna ja haparoitsi\ntakakättään säkkiään seinivierestä, mutta ei tohtinut hetkeksikään\nkääntyä selin seppään, eikä tavannut säkkiä käteensä.\n\n-- Sinä pahkan paikkuuttaja, sinä tasanenäinen puukupin nuolija, pois\ntäältä kuppinesi! Osta kivivateja eläkä mädätä rahojasi, huusi Joose.\n\nNäytti siltä, kuin nyt olisi tullut Kolkkalan vuoro, ja hänen päänsä\npainui olkapäitten sisään, niin ett'ei siitä näkynyt muuta kuin\npuuhkalakki ja kaksi pientä, tihkuraa silmää, jotka pälyen seurasivat\nsepän liikkeitä.\n\n-- Minä a-a-arvelen -- -- sai Kolkkala sentään sammalletuksi, ennenkuin\nseppä vielä oli ehtinyt käsiksi häneen.\n\n-- Arvele pian, mitä arvelet, tiuskahti seppä, joka näytti jo vähän\nlauhtuvan.\n\n-- Minä vaan arvelen, ett'ei tämä tällainen ole oikein sopivaa tointa\noppineelle mestarimiehelle, sanoi Kolkkala.\n\nJoose-seppä hengähti syvään, pyyhkäsi otsaansa kämmenellään ja katsahti\npajan ovesta ulos, aivan kuin olisi herännyt.\n\nSoijan mies oli kömpinyt ylös ähkien ja puhkien, mutta kumminkin\nniellen vihansa, sillä hän tiesi, ett'ei vastustus olisi auttanut\nmitään. Hän oli kaivanut kirveensä hangesta ja katseli sitä nurpean\nnäköisenä. -- Siinä se nyt oli, hänen paras työkalunsa ja talvikausien\nleivässä pitäjä, silmä kokonaan pois palaneena ja muutenkin\nturmeltuneena. -- Millä hän nyt huomenna työhön menee? -- Ja kun oli\nollut juuri kuntoon tulemaisillaan. Hän heitteli kyyräileviä katseita\nsekä seppään että Kolkkalaan, mutta lopulta muuttui koko hänen muotonsa\ntoivottoman ja haikean näköiseksi, ja hänen suunsa meni melkein itkun\nkarvaiseksi, kun hän yhä käänteli kirveensä jäännöstä käsissään,\nhiljalleen päätään nyykytellen.\n\nTämän huomasi seppä katsahtaessaan pajan ovesta ulos, ja säihky hänen\nsilmistään katosi kokonaan. Hän otti ruhjotun lakkinsa pajan lattialta\nja painoi sen päähänsä.\n\n-- Mitä me miehet turhia itkemme, sanoi hän. -- Tuo tänne kirveesi,\nniin tehdään siihen uusi silmä kokonaan. Tuo samalla pihdit ja vasara.\n\nHän kääntyi ahjoon päin, hieroi kämmeniään nahkaiseen esiliinaansa ja\njatkoi:\n\n-- Katsos, naapurini, kun ihmisen luonto on sellainen, että se\ntoisinaan hiukan tuinahtaa, niin ei sille voi mitään. Mutta sillähän\nsiitä päästään, että tehdään kirveeseesi uusi silmä, entistä parempi.\nAinahan kirvestä tarvitaan, eikä sitä vielä toki romuläjään viskata.\nTehdään uusi koko kalusta. Mitä me tosiaan turhia itkemme, me miehet.\n\nHän tuli jo kokonaan hyvälle päälle, aivan toiseksi mieheksi.\n\n-- Latesii latesimerit puerit, se on me aivan oppineet pojat, sanoi hän\nahjoaan kohennellen. -- Se on vanhain ruomilaisten kieltä, ja ne olivat\nviisaita miehiä ne, mutta kiivasta väkeä, tulista väkeä, lisäsi hän ja\nhymyili sankan partansa alta. -- Olipa tässä tulla koko Jerusalemin\nhävitys, hah, hah! Mutta eihän sille voi mitään, että ihminen hiukan\ntuinahtaa, ei niin mitään -- varsinkin kun sattuu tyhmyyksiä, jotka\nvievät hyvän kirveen silmän poroksi.\n\nKolkkala ja Soijan mies, joka oli tuonut kirveensä, pihdit ja vasarat\ntakaisin pajaan, olivat äänettöminä, eivätkä he oikein tietäneet, mistä\npäästä olisivat puhetta alkaneetkaan.\n\nVihdoin avasi Kolkkala suunsa.\n\n-- Mitä kieltä se on se jeekuna, taikka rastit eli kuinka se oli?\nkysäsi hän uteliaasti, mutta sentään aristellen, niinkuin uutta\nräjäystä peläten.\n\n-- Mitä sinä sillä tiedolla tekisit? Elä utele turhia, et sen\nsisällystä kumminkaan ymmärrä, tokasi seppä.\n\nMutta hetkisen ahjoon katseltuaan kääntyi hän kiivaasti Kolkkalaan ja\nsanoi karahtavalla äänellä:\n\n-- Se on ryssää! Mutta elä saata minua sanomaan sitä toista kertaa.\n\n-- Vai ryssää, ihmetteli Kolkkala. -- Kaikkia se mestari osaa. Mutta\nniinhän se on, että joka on hyvä yhteen, se on hyvä toiseenkin.\nMiks'eikä Joose-mestari osaisi ryssääkin, hän kun osaa mitä vaan tahtoo.\n\n-- Elä turhia imartele, sanoi seppä jyrkästi. Hän otti Soijan miehen\nkirveen ja katsasti sitä.\n\n-- Ei muuta kuin uusi hitsi, joka pitää, sanoi entinen seppä. Olipa\nhyvä, että jäi edes tämän verran jälelle, puhui hän sitten kirvestä\ntarkastellen.\n\n-- Kuka seppä se sillä tavalla sanoi? kysäsi Soijan mies, joka huomasi,\nettä Joose-mestarin kanssa taas saattoi puhua niinkuin ennenkin.\n\n-- Se oli seppä, joka ei ensi kuumentamalla saanut hitsiä pitämään,\nja sellaisia on ollut monta. Sellainen oli minunkin oppimestarini,\nRastilan vanha Jaakko, ja on sitä sananpartta sovitettu häneenkin. Hah,\nhah! Lysti äijän kämpyrä muuten. Kirosi ja noitui hitsiä tehdessään\nja pyrähteli kuin harakka, niin että housut höllähteli. 'Tässä on se\npeijakkaan pohle, missä ne isot pihlitkin nyt ovat?' mekusi hän ja\nsotki koko ahjon sekaisin, vaikka hänellä monasti oli juuri hakemansa\npihdit kourassaan. Sitä oli pohtija, ja monta makeata naurua hänelle\nnaurettiin. Mutta hyviä seppiä tuli hänen oppipojistaan kaikista, puhui\nJoose-mestari. -- Paina! sanoi hän sitten käskevällä äänellä Soijan\nmiehelle, asettaen vahvan kangen pötkyn ahjoon kirveen silmäksi.\n\nPajassa vallitsi taas entinen rauha ja säännöllinen meno, eikä kuulunut\nmuuta kuin ahjon kohina ja palkeen kantimen pitkäveteinen kitkutus.\n\nJoose-mestari seisoi ahjon edessä, molemmat kädet pistettyinä\nrintapieliin nahkaisen esiliinan alle.\n\n-- Soh! sanoi hän taas lietsojalle. -- Lyöpä tuohon, ohennetaan tätä\nvähän.\n\n-- Kas niin. Paina!\n\nKolkkala istui vuoron pajan kynnyksellä, vuoron seisoi ahjon takana\nkäsiään lämmitellen, ja odotteli kärsivällisesti, kunnes Soijan miehen\nkirves oli valmis. Eikä se pitkältä kestänytkään valmistaa, sillä seppä\ntakoi huitomalla, löi niin että esiliina keikahteli, löi ja jutteli\nja pyyhkäsi välillä hikeä otsastaan. Kimeltäviä tähtiä alkoi kyllä jo\npilkottaa pakkastaivaalla, mutta pajassa ei oltu vielä pantu pärettä\npihtiin, kun kirveessä oli jo uusi silmä, uusi taika ja koko kapine\nmuutenkin kuin aivan uusi.\n\n-- Siinä se nyt on, mutta olipa sen kanssa heilumistakin, sanoi seppä\nja laski kirveen pajan kynnykselle, tarkasteltuaan vielä ovella päivän\nheikkenevässä valossa sen terää karkaisun jälestä. -- Ja kaikki tämä\nliika hiki tuli sinun pahkakuppisi vuoksi. Saisit nyt maksaa puoliksi\ntämän, lisäsi hän Kolkkalaan kääntyen.\n\nKolkkala kyhnäsi korvallistaan ja tuli nähtävästi levottomaksi. --\nJokohan tekee seppä niin lujan päätöksen, että hänen täytyy\nalistua -- --\n\nMutta seppä jätti tuomion tekemättä, eikä määrännyt kirveen\nomistajaltakaan maksua kuin ihan halvimman mukaan.\n\n-- Tuo nyt sitten tänne se kuppisi, että tästä pääsee edes huoneelle\nennen yötä, sanoi hän Kolkkalalle.\n\nKolmessa miehen tarkasteltiin siinä nyt pahkakupin puolikkaita, jotka\nKolkkala kaivoi säkistään alasintukille.\n\n-- On siinä ollut pahkaa, ihmetteli Soijan mies ja nauroi. -- Ja\nluulisipa siinä olevan jo rautaakin tarpeeksi.\n\n-- Neljä sinkilää, sanoi seppä. -- Jaa'ah! Minä olin silloin vielä\npahainen poika, kun nuo ensimmäiset siihen kiinnitin. Tunnenpa hyvästi\npoikaiset käsi-alani.\n\n-- Kyllä se on ollut mainio astia, eikä meillä vaan tultaisi ilman sitä\ntoimeen, vakuutti Kolkkala. -- Ja kun sen vielä pitäväksi saan, niin ei\nsitä neljättä kertaa säretä. Siitä minä vastaan.\n\n-- Onhan tuo tainnut aikoinaan olla hyväkin, silloin, kun parempia ei\ntunnettu, sanoi Joose-mestari. Mutta maailma muuttuu ja sinun pitäisi,\nKolkkala, ottaa ajastasi vaari. Minä sanon sinulle suoraan, että kautta\npitäjän käy maine tästä sinun pahkakupistasi, eikä se ruoka-astiaksi\ntätä nykyä enää kelpaakaan muille kuin sioille. Osta sinä kivivateja\nsinäkin, niinkuin muutkin ihmiset. Kuluuhan tämän hiekkauksessa jo\npiikain kynnetkin, joll'et muutakaan ajattelisi.\n\n-- Meillä ollaan siihen niin totuttu, että kyllä siitä vaan kaipuu\ntulee, ell'ei sitä ehjäksi saada, arveli Kolkkala. -- Ja mitä niistä\nuudenaikuisistakaan astioista? Eivät niillä näy sen vauraammiksi\npääsevän, jotka niitä käyttävät.\n\n-- Sinä olet auttamaton, sanoi seppä. -- Tässähän on jo entisestään\nsinkilöitä niin, ett'ei ymmärrä, mihin uusia kiinnittäisi. Tuohon nyt\nsopisi juuri ja juuri yksi -- vaan entä toinen? Yhdellä se ei pysy\nkoossa, ymmärrätkö?\n\nKolkkalalle tuli hätä. Hänen sormensa ihan vapisivat ja silmäin väliin\ntuli tuskallinen kurttu, kun hän kiihkeästi etsi sopivaa sinkilän\nkohtaa kuppinsa puolikkaissa.\n\n-- Panisiko häntä toisen tuohon kohtaan? osoitti seppä sormellaan.\n\n-- Siihen, juuri siihen! Eipä parempaa kohtaa voisi keksiäkään. Ihan\nsiihen se pannaan, ja tästä tulee vielä mainio kalu, parempi kuin\nuusi, huudahti Kolkkala innoissaan ja hyvillään, valmiina tarttumaan\nvuorostaan palkeen painimeen.\n\n-- Paikataan nyt sitten, pannaan paikkaa paikan päälle ja sinkilää\nsinkilän selkään vaikka tuhanteen ristiin, koska sinä et uusia astioita\nosta, silloin kun niitä jo on hyviä tarjolla. Paina!\n\nJa seppä pisti palasista jatkellun, pitkän ja hoikaksi taotun\nnaulakangen pään ahjoon, tehdäkseen siitä sinkilät Kolkkalan\npahkakuppiin.\n\nIltapuhde oli alkamassa. Soijan miehelläkään ei ollut mitään kiirettä\nja hänkin jäi vielä pajaan tupakoimaan, jutustelemaan ja katselemaan\nKolkkalan kupin paikkausta. Sillä paja on sellainen paikka, jossa\naika kuluu hyvästi, jolla on oma erityinen viehätyksensä. Siellä on\nuteliaisuudelle laajat alat, siellä näkee aina vanhaa kaikellaista,\nmonenmoisia loppuunsa käytetyitä ja hylyksi heitetyitä esineitä\nhajallaan pitkin nurkkia ja seiniä ja pitkin nokista, kovaksi tallattua\nmaapermantoa, monta sellaista kapinetta, jonka aika jo on ollut ja\nmennyt. Mutta siellä näkee myös saman vanhan romun ohessa joka hetki\nsyntyvän jotain uutta, sillä jokainen vasaran isku, jonka seppä rautaan\npudottaa, on uusi syntysana, on jonkun uuden muodon alku. Pajassa on\naina miettimisen ja arvailemisen varaa, että mikähän tuokin on ollut --\nja mitähän tuostakin tulee --?\n\n-- Pistähän pärettä pihtiin aikasi kuluksi, koska tässä jo alkaa\nhämärtää, sanoi seppä Soijalaiselle.\n\nHän seisoi taas miettivän näköisenä ahjoon katsellen, kädet pistettyinä\nrintapieliin nahkaisen esiliinan alle, niinkuin hänen tapansa oli,\nkun rauta oli kuumenemassa. Vasemman jalkansa oli hän nostanut\nalasintukille ja nojasi samanpuolista kyynäspäätään polveensa.\n\nYht'äkkiä vetäsi hän oikean kätensä poveltaan, heilautti sitä ja\nsylkäsi kämmeneensä, niinkuin kiivaasti johonkin tarttuakseen, mutta\noli sentään yhä mietteissään ja katseli ahjoon.\n\nKolkkala ja Soijalainen huomasivat sen ja hymähtivät salavihkaan, mutta\neivät hiiskuneet mitään. Edellinen painoi vaan hartaasti paletta.\n\nTämä sepän temppu tunnettiin laajalta. Se tiesi sitä, että joku uusi\ntuuma oli äkkiä pistänyt hänen päähänsä, ja sattui monasti, että hän\nsen saman tempun teki kirkon penkissäkin, keskellä parasta saarnaa.\n\nPian olivat sinkilät valmiit ja niitä alettiin kiinnittää kupin\npuolikkaihin, jotka kiristettiin tiukasti yhteen.\n\nKolkkala seurasi hyvillä mielin sepän liikkeitä, oli nöyrä ja valmis\nnoudattamaan hänen pienintäkin viittaustaan ja koetti olla kaikin\npuolin apuna. Hänen pienet, tihkurat silmänsä kiiluivat ilosta, hän\nnuolasi tavan takaa huuliaan, puhkui ja kumarteli ja piteli kuppia\nalasimella, kun seppä teki kotkauksia sinkiläin kärkiin. -- Ah, tuleepa\nsiitä hyvä! mietti hän. -- Näkevätpähän vielä siellä kotona, ett'ei\nsitä niin vaan -- --. Paneskinhan tahallasi lapset särkemään, akka --\ntahallaanhan se aivan varmaan teki sen. -- Mutta minäpä olen viisaampi.\n-- Onni, ett'ei mennyt kolmeksi, silloin olisi pahateko tainnut\nonnistua. -- Kyllä tulee hyvä! -- Mitähän tuosta ottanee seppä -- ehkä\nkymmenen kopeekkaa. -- Viisikin riittäisi tuollaisesta työstä, mutta\njos niikseen tulee, niin minä vaikka kaksikymmentä maksan -- kun vaan\nsaan näyttää niille siellä kotona -- --.\n\nKuppi oli koossa ja seppä asetti sen kumolleen alasimelle.\n\n-- Siinä sen nyt näet. Latesii latesimerit puerit, se on me aivan\noppineet pojat, sanoi hän naurahtaen, mutta sentään painolla.\n\nKolkkalan suu meni leveään hymyyn.\n\n-- Niin, kyllähän Joose-mestari -- alkoi hän puhua ja oli juuri\nottamassa kuppia alasimelta, mutta ennenkuin hän sen ennätti tehdä,\nsieppasi Joose-mestari niinkuin leimaus moukarin käteensä ja heilautti\nsen hirveällä voimalla Kolkkalan nenän editse hänen pahkakupilleen,\nniin että säikäleet singahtelivat ympäri pajan ja napsahtelivat seiniin\nja kattoon.\n\n\n\n\nEräs joulu.\n\n\n-- Kylläpä kelpaisi vaarille nauraa, joll'ei päivää tulisi ollenkaan!\nKiirehtiä meitä yöllä, ensimmäisestä kukon laulusta heinään, ikäänkuin\nei päivemmällä olisi ennätetty. Tosinhan tämä on joulu-aatto, mutta\nolisi vaari voinut rauhassa maata itse ja antaa muidenkin levätä\ntarpeekseen. Mitä tästä nyt on apua, että koko pitkän puhteen täällä\nladossa venymme, kun ei täältä kumminkaan pimeässä kuormilla kotiin\npäästä? -- Kestääpä totisesti tämä talvinen päivän tulo, varsinkin kun\nsitä rupeaa ensimmäisestä kukon laulusta odottelemaan.\n\n-- Olikohan kukko meidän kotoa lähteissä vielä laulanut ollenkaan?\nTaisivat korvasi haarata. Minusta näytti otava vasta niinkuin\nensimmäistä hetkeä aamuyöstä, kun sitä Mustansuon lakeudella katselin.\n\n-- Lauloi kuin lauloikin juuri rinnustinta kiinni vetäissäni,\nja äänestä tuntui, että se oli vast'ikään herännyt. Mutta sinun\nkohmeloisessa silmässäsi saattoi ota van kärki olla kallellaan.\n\n-- Ja minä voin yhtä hyvin väittää, että kolmen päiväiset viinat\nlauloivat sinun korvissasi kukon äänellä, niinkuin ennen paha omatunto\nPietarille. -- Yhdentekevää, mutta kummallisen pitkä on todellakin\ntämä aamupuhde. Minusta tuntuu, niinkuin se yhä vaan pimenisi. Ja\nalkaa jo vähän viluttaakin. Huh! Onko siellä matissa enää tilkkaakaan?\nKummallinen aamu, sanon minä! Kun Murron pirtistä lähdimme, oli minusta\nkuin itä jo olisi sarastanut. -- Sitten alkoi niin riivatusti nukuttaa\nja taittiinhan tässä tuntikausi köllitellä, niin että pitäisihän nyt jo\npäivän valjeta.\n\n-- Pitäisi kylläkin, veljeni, jos vanhoihin merkkeihin on luottamista.\n\n-- Siunatkoon hyvä isä sielujamme tänä jouluaattona ja antakoon\nmeille valkeuden. Eihän tällaisessa pimeydessä näe heinäkuormaa edes\ntehdäkään, vielä sitten umpisella tiellä kotiin viedä. -- Liian\npitkälle ryypittiin. Olisi pitänyt ajatella, ett'ei tänne ole edes\njälkiä, ja tehdä sittenkin jo eilen tämä heinämatka.\n\n-- Kullakin päivällä on suru itsestänsä. Mutta kelpaisipa vaarille\nnauraa, sanon minä, ell'ei tulisi ollenkaan päivää!\n\n-- Elä veikkonen sellaista toivo.\n\n-- Enhän minä sitä toivo, koska minusta tuntuu, että se jo on\ntapahtunut. Pimeys on ottanut vallan maailmassa, ja ihan joulu-aattona.\nAi ai! Kynsiäni kimoilee aatellessani sitä päreitten kiskomista!\n\nNäin keskusteli pimeällä talvipuhteella, jouluaattona, päivää\nodotellen, kaksi miestä heinäladossa kohisevan kuusikon rannassa.\n\nNe olivat Vuorenalustan veljekset, isäntä Eero ja hänen vanhempi\nveljensä Matti, joka oli naimaton mies ja teki talon töitä veljensä\nkanssa \"sedän\" nimellä.\n\nKaksi hevosta, tyhjät häkkireet perässä, purra murskutteli heinää ladon\novella. Ne ojensivat toisinaan päänsä pitkälle ladon sisään ja repivät\nsieltä heinää itselleen, parhaita paikkoja valiten ja puhallellen\nhuuraista henkeä latoon. Väliin ne taas peräytyivät niin pitkälle, kuin\npellavaiset, ovenpieliin sitaistut marhaminnan perät ylettyivät, ja\nhaukkelivat ahnaasti lunta.\n\nIlma oli nuoskea, niinkuin usein sattuu joulun aikana, pilvinen ja\npimeä.\n\nKorpi ladon takana kohisi hiljalleen ja tavan takaa kuului sieltä\nkahahtavia ääniä, kun kuusien oksille satanut lumi putoili suojan\nvaikutuksesta maahan, ja toisinaan risahti ja paukahti pahasti, jos\noksa sattui taittumaan. Ladon räystäistä tipahteli vesi.\n\nVeljekset olivat olleet Linnalla Tuomaan markkinoilla ja verojyviä\nviemässä, olivat alkaneet jo siellä iloisen joulun ja sitten jatkaneet\nsitä vielä kotiin tultuaan yhteen menoon pari päivää, jouluaattoon\nsaakka.\n\nSe oli siihen aikaan hyvin tavallista tuollainen rento elämä, sillä\njoka talon kodasta tupruili yötä päivää pannun savu melkein koko\ntalvikauden, ja joka ei miehisistä miehistä ollut jollain erityisellä\ntavalla \"herännyt\", siltä usein luiskahti hyvin helposti kokonainen\nviikkokin annakasta, solahti miehen tietämättä huimassa humalassa,\nniinkuin hämärä uni.\n\nVaari, Matin ja Eeron isä, joka oikeastaan vielä piti peräsintä\ntalossa, oli vihdoin kolmantena päivänä närkästynyt poikainsa\nlallatusta, kun nämä eivät saaneet edes jouluheiniä kotiin tuoduksi. Ja\nylen pahaa oli jo puhunut muorikin sekä Eeron emäntä.\n\nKaksi raavasta miestä talossa, ja pitääkö minun vanhan vapisevan tästä\nlähtemän jouluheinään, oli vaari morissut, asetellessaan puhtaita\njoulupäreitä ristikolle pirtin lakeen.\n\n-- On niissä miehiä meidän veljeksissä! Pitääkö tästä akkain lähteä\nheiniä pyhiksi noutamaan? Tuo heti aitan avain tänne! oli muori,\nveljien äiti sähissyt ja temmannut suuren avaimen Eeron kädestä, kun\ntämä taas oli hoippuroinut aittaan nelinurkkainen pullo povessa, vanha,\ntuopinvetoinen \"kanttiini\" ruohonkarvaista lasia. Sitten oli muori\nkoko aaton-aatto-illan häärinyt tuimana aitan avain vyöllään, kulkenut\npirtissä sisään ja ulos joulua varustellen ja aina välillä sähähdellyt\nveljeksille, jotka torkahdellen istuivat rahilla ja heittelivät vetisiä\nkatseita muorin vyötäreillä keikkuvaan avaimeen.\n\n-- Menkää tuosta järkenään maata, että jaksatte aamulla heinään! oli\nEeron vaimo kehoittanut.\n\nMutta tuskin olivat miehet mielestään vielä päässeet nukahtamaan,\nkun jo vaari oli rytyyttänyt heidät ylös, Eeron vasemmanpuolisesta\npirtinperäkammarista, Matin pirtistä uunin pankolta.\n\n-- Ei sitä minun nuorena ollessani ollut aikaa maata joulun edellä.\nJopa kai! Mutta mitä nämä tämänaikuiset nuoret! Akkoja, vetelyksiä. Kun\nsaadaan hiukankin miestä väkevämpää, niin sitten nukutaan nahitetaan\nkuin naatit. Ei viitsittäisi edes joulujuhlaksi elukoille heiniä tuoda.\nYlös!\n\nEero ja Matti olivat sentään kauniilla puheella saaneet hiukan evästä\nmukaansa, sillä matka oli pitkä saloniitylle, eikähän sitä tiennyt,\nmikä kipeä tarve matkan varrella olisi voinut sattua.\n\nJa niin olivat he lähteneet, lammasnahkasiin ja tallukoihin puettuina,\nkintaissa ja puuhkalakissa, miehuullisesti, vahvasti varustettuina\npimeään talviseen yöhön, ja varoittaneet vaaria, että sauna\nlämmitettäisiin jo puolisen ajaksi.\n\nEnnenkuin he pääsivät saloniitylleen, oli välillä Murron yksinäinen\nmetsätalo, jonka kautta heidän tiensä kulki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkän hetken istuivat veljekset edellä kerrotun keskustelun jälkeen\näänettöminä ladossa, kuunnellen korven kohinaa ja odotellen päivää.\nKaikki oli muuten hiljaista, raskasta ja painostavaa. Kuului vaan\nhevosten hampaitten karskuna, veden tippuminen ladon räystäiltä ja\nheinien kahina, kun veljekset liikuttivat jalkojaan tai hevoset\ntempasivat niitä kynnysalle syödäkseen.\n\n-- Merkillistä! tokasi vihdoin Matti ja siirtyi keskeltä latoa, missä\nhe polvet koukussa olivat istuneet, ovelle. -- Ei ainoaakaan tähteä\nnäy, ei edes koita.\n\n-- Vielä tähtiä tällaisessa pilvisessä pimeydessä, kun minä täältä\ntuskin erotan ovi-aukkoa, vastasi Eero ylempää ladosta.\n\nKului taas joltinenkin hetki äänettömyydessä Matin istuessa kynnyksellä\nja silitellessä hevosten päitä kummallakin puolellaan.\n\n-- Ihmeellistä! sanoi hän.\n\n-- Seisomaan rupeaa minunkin meininkini, arveli Eero; ja häntä rupesi\njo omatunto hiukan soimailemaan siitä, että oli äsken puhunut, kuinka\nvaarille kelpaisi nauraa, ell'ei päivää tulisikaan.\n\n-- Kauvankohan me viivyimme Murrossa? kysäsi Matti.\n\n-- No enhän tuota osaa arvata, kun se heidänkin taalalainen näkyi\nseisovan, mutta kauvanko tuossa nyt lienee istuttu, että pari\naamupuolikasta Murron Matin kanssa tekaistiin, arveli Eero.\n\n-- Vaan minustapa tuntui, niinkuin jo äsken sanoin, aivan kuin olisi jo\nitä sarastanut meidän laskiessa Murron mäeltä alas. Mutta sitten alkoi\nminua niin riivatun tavalla raukaista.\n\n-- Ei se ollut aamun koittoa, se oli vaan tulen kajastusta Murron\nkodasta, selitti Eero. -- Ja jos silloin jo aamu olisi ollut niin\nlähellä, niin ymmärräthän sen, että nyt pitäisi jo pakostakin auringon\nolla ylähällä, koska tässä heinissä vielä sen jälestä oltiin rupeama\npitkänämme.\n\n-- Oltiin tietenkin, vakuutti Matti, -- vaikka minä en nukkunut juuri\nollenkaan, vaan kuulin koko ajan, kuinka hevoset söivät.\n\nVeljekset istuivat taas kauvan äänettöminä ja mietiskelivät. Eikä\nheillä paljon puhumista toisilleen ollutkaan, sillä toinen tiesi\njotensakin saman kuin toinenkin. Mutta kaikki heidän miettimisensäkin\nkohdistui tähän ihmeelliseen aamuun, josta ei todella tuntunut tulevan\npäivää ollenkaan.\n\nPimeys oli yhä sama.\n\n-- Mitä mietiskelet veljeni? kysäsi Eero, ja hän melkein säpsähti omaa\nääntään, kuinka se tuntui niin oudolta ja ontolta, aivan kuin joku\nolisi puhunut ladon seinän takaa.\n\n-- En tässä osaa enää miettiä mitään muuta kuin tätä loppumatonta\npuhdetta, vastasi Matti alakuloisesti. -- Vaari ajoi meidät varmaan jo\nillasta matkalle, muuten tämä ei ole mahdollista.\n\n-- Mutta minä kuulin kukon laulun, väitti Eero.\n\n-- Kyllä se toisinaan näin ilmain käänteessä laulaa illallakin, arveli\nMatti, jossa alkoi varmentua se ajatus, että todellakin oli ollut vasta\nilta, kun he kotoa lähtivät, vaikka he eivät kohmelossa olleet sitä\nhuomanneet. Olisiko vaari tehnyt kepposet heille? Se olisi hyvin hänen\ntapaistaan. Otava oli kyllä hänen mielestään näyttänyt aamuyötä, mutta\ntämä kaikki alkoi tuntua niin kummalliselta, että hän jo epäili, oliko\nnähnyt otavaa ollenkaan, vai muistiko hän jotain muuta yötä. Ehkä hän\nmuistelikin sitä yötä, jolloin he Linnalta palasivat -- silloinhan oli\nkirkas yö ja hän katseli otavaa Lakeanummella. Hän mietiskeli tätä\nseikkaa kauvan ja joka puolelta, mutta asia kävi hänelle lopulta yhä\nsekavammaksi.\n\n-- Kuules? kysäsi hän äkkiä Eerolta ja nousi veljensä rinnalle\nylemmäksi heiniin. -- Muistatko sinä, näkyikö meidän kotoa lähteissä\ntähtiä, vai oliko ilma yhtä sumea kuin nytkin?\n\nEero kohautti päätään niinkuin olisi tahtonut katsoa taivasta, mutta\nläpinäkymätön pimeä kohtasi hänen silmiään ladon katosta, vaikka\novesta, mihin hän siihen saakka oli katsellut, heijasti lumi sen verran\nvaloa, että saattoi erottaa, millä kohtaa reikä oli.\n\n-- Totisesti, jos sanon, niin valehtelen. Mutta eiköhän ilma ollut\nsuoja jo silloin ja taivas pilvessä, kosk'en muista tunteneeni yhtään\nkylmää ruumiissani, vastasi hän Matin kysymykseen.\n\n-- Olisiko siis näköni ollut niin hairauksissa, vai muistanko jotain\nentistä yötä --? Kuule, Eero, veljeni Eero, emmehän me vaan liene\nunessa, sanoi Matti ääni painuneena ja värähtäen, ja hän alkoi pimeässä\nhaparoiden tunnustella veljensä käsivartta.\n\n-- Nyt on mies pois suunniltaan. Elä turhia! Tässähän istumme omassa\ntuohikattoisessa ladossamme, tuossa ovat hevosemme -- mitä sinä unista\nhupsit? -- Ja voi sinua tyhmää ja yksinkertaista ihmistä! Olimmehan\nMurrossa ryypyillä tullessamme ja siellä oli jo koko talon väki\nylähällä, sanoi Eero vilkkaasti, kun oli huomannut parhaan todistuksen\nkumotakseen veljensä epäilyksen siitä, olivatko he kotoa lähteneet\nillalla vaiko aamulla.\n\n-- Joka sanoo veljestään \"sinä tyhmä\" -- kuule, kuule Eero, minä\nvaroitan sinua. Ehk'eivät olleet Murrossa vielä panneetkaan levolle.\nEhkä he vielä valvoivat iltaa, tai olivat nousseet yöllä ylös, kun se\nheidän taalalaisensa seisoi. Oletko niin varma asiasta, että sanot\nveljestäsi: \"sinä tyhmä\", intti Matti.\n\n-- Mutta kun Murron Matti juuri selvästi huusi meitä aamuryypylle\najaissamme pihaan, koetti Eero selittää asiaa.\n\n-- Niin, siinäpä se juuri kysymys onkin, että tiesivätkö ne\nMurrossakaan varmaan, mikä aika vuorokautta silloin oli, kun se heidän\ntaalalainen -- --\n\n-- Mene hiiteen taalalaisinesi ja hulluine mietteinesi! Tietysti tästä\npäivä valkenee niinkuin muinakin aamuina ja aurinko nousee meille\nsyntisille niinkuin ennenkin, jahka ehtii. Mutta totta on se, että\nhirmuisen pitkä on tämä puhde, päätteli Eero ollen olevinaan rohkea\nja varma asiasta, vaikka pelko ja salainen kauhu sekä epäilys ajan\noikeasta kulusta alkoivat kyllä ahdistaa häntäkin.\n\nPimeys pysyi muuttumattomana. Hevosetkin lakkasivat syömästä kokonaan\nja kävivät liikkeistään päättäen levottomiksi.\n\n-- Alkaisikohan nyt tapahtua vanhan testamentin ihmeitä vielä\nnykyisellekin kansalle ja aurinko seisoisi jossain paikallaan? katkasi\nMatti veli taas äänettömyyden pelokkaalla vakavuudella. -- Jos me\njälestä puolen yön lähdimme kotoa ja jälkeen kukon aamulaulun olimme\nMurrossa, niin sellainen ihmetyö tässä on varmasti tapahtunut.\n\n-- Jokohan? tokasi Eero, koettaen olla niin välinpitämätön kuin\nsuinkin, vaikka hänen oma aatoksensa heti iski samaan kuin Matinkin.\n-- Eihän nyt ole kuulunut sotaakaan mistään päin sittenkuin isolta\nTurkilta pää katkaistiin ja heitettiin Punaiseen mereen.\n\n-- Mistä tiedät, epäili Matti. -- Ehkä rynnistää ristitty sotajoukko\njossain muita pakanoita vastaan ja tarvitsee siellä pitemmältä päivää.\n\n-- Niin, herran tiet ovat ihmeitä täynnä. Ei tiedetä mitä kulloinkin\ntapahtuu, myönsi jo Eerokin.\n\nIlma kääntyi yhä suojemmaksi, korpi alkoi kohahdella ja henkäillä\nraskaammin, vesi tippui puista. Paksu sumu laskeutui niitylle, niin\nett'ei enää voinut eroittaa edes valkeaa lunta, vaan maakin näytti\nmustalta niinkuin syksyllä. Kaikki alkoi tuntua nuoskealta, heinät ja\nmiesten vaatteetkin, kun he niitä koettelivat.\n\nPelko rupesi hiiviskelemään yhä lähempänä veljesten ympärillä\nja painamaan heitä, ja heidän päässään pyöri jos jonkinlaisia\nmietteitä, toinen toistaan kummallisempia tästä käsittämättömästä ja\nloppumattomasta aamupuhteesta, joka ei ollenkaan alkanut vaaleta.\n\nHe eivät voineet enää istua äänettöminä, sillä äänettömyys lisäsi vaan\nsalaperäistä pimeyttä, ja vaikk'ei heillä ollut halua puhumiseen eikä\njuuri mitään erityistä puhuttavaakaan, koettivat he kumminkin pitää\nääntään toinen toisensa kuuluvilla, sillä silloin tuntui olo jotenkuten\nturvallisemmalta. He alkoivat jutella kaikenmoisia vanhoja asioita,\njoita he ennen olivat jo tuhansiin kertoihin puhuneet sekä kuulleet\nmuitten puhuvan.\n\n-- Tämä on muorin lato, tämä tuohikattoinen, jossa nyt istumme, ja tuo\ntoinen tuolla alempana, tuo olkikattoinen, on vaarin, alkoi Matti,\nvanhempi veli.\n\n-- Niinhän sitä isä on puhunut, vastasi Eero, -- ja sinäkin joskus.\n\n-- Olen kyllä, sillä minä muistan paljo vanhempia asioita kuin sinä.\nJa sitävarten tätä sanotaan muorin ladoksi, että hän, isämme äiti,\noli ollut itse nurkalla, kun tätä tehtiin. -- Se oli reipas muija,\nmuorivainajamme. Mutta surkean lopun hän sentään sai, ja ennen\naikojaan. Sinä et häntä enää muista.\n\n-- Enhän minä muista, myönsi Eero.\n\n-- Mutta minä muistan vallan hyvin. Ja vielä tälläkin hetkellä vihlasee\nsydäntäni, kun muistelen sitä kauheaa parahdusta, jonka hän päästi, kun\npannun hattu kodassa särkyi ja koko kiehuva sisällys kuohahti hänen\npäällensä. Se huuto kävi läpi luitten ja kaikki juoksivat kotaan. Minä\nhain juuri silloin olkirödyksestä navetan katoksessa kanaa, joka oli\njoutunut navetasta hukkaan, ja säikähdin niin, että piilouduin olkiin\nja olin siellä iltaan saakka, kunnes isä minut sieltä löysi. Kuulin\nkaikki ja näin kuinka muorivainajaa kannettiin kodasta tupaan, ja yhä\nhän vaan huusi ja valitti. Hän oli silloin juuri joulupolttoa tekemässä\nja samassa poltossa oli kymmenen kappaa Korven sedän maltaita, mutta ei\nmuori itse enää sitä joulua nähnyt. Niihin palohaavoihinsa hän kuoli.\n\n-- Niinhän sitä isä on puhunut, sanoi Eero. -- Mutta ryyppäsivätkö ne\nsitten sitä polttoa? kysäsi hän tavallista kiihkeämmin,-- nauttivatko\nsitä jumalan viljaa, joka poltettaissa kuohahti yli ja tappoi muorin?\n\n-- En tiedä enkä muista, vastasi Matti. -- Siitä ei ole koskaan\nollut puhetta. Korven setä ei sen jälestä maistanut tippaakaan,\nniinkuin sinäkin muistat, mutta isämme kyllä on lasia kallistellut.\n-- Hautajaiset ne pitivät muorille hyvät, sen muistan. Muori makasi\nkirstussaan keskellä pirtin lattiaa ja siinä ne lauloivat kyläläiset\nvirsiä ympärillä, ukot karkealla äänellä, naiset itkien ja uikutellen.\nMiehet kehuivat, että siinä oli emäntä, joka oli polttanut parasta\nviinaa koko kylässä, ja suuri tuohipullo keikahteli pöydällä yhtenään,\nse sama suuri pullo, jota isä vielä kutsuu muorin pulloksi.\n\n-- Ja se oli joulu?\n\n-- Joulu, aivan niinkuin nytkin.\n\n-- Voi sitäkin joulua, ja voi niitä kaikkia muitakin sen jälkeen!\nhuudahti Eero väräjävällä äänellä ja astui ladon kynnykselle. Sitten\nviskasi hän ähähtäen jotain yli hevosten, umpimähkään pimeätä metsää\nkohden, ja sieltä kuului etäältä helähdys, niinkuin tapahtuu jonkun\nlasi-astian särkyessä. -- Kuinka monta niistä olemme mekin pimeydessä\nlallatelleet ja pirtin pahnoissa ryömineet kuin siat, jatkoi hän, ääni\nyhä tuskallisemmin värähdellen, niinkuin olisi mies pelännyt, tai\nsaanut yht'äkkiä jonkun sisällisen piston.\n\n-- Totta on kaikki, mitä sanot veljeni, myönsi Matti. -- Mutta aina on\nsentään aurinko noussut ja päivä seurannut yötä säännöllisesti, ovatpa\nmiehet maanneet tai valvoneet.\n\n-- Vaan nyt se seisahtui, tai romahti taivas navallaan nurin, sillä\npäivää ei tästä puhteesta enää tule, siitä nyt saamme jo olla varmat.\n\n-- Meiltä on ylimmäinen tainnut ottaa armonsa ja valkeutensa pois,\nhuokasi Matti.\n\n-- Hän on meihin vihastunut. Me olemme liian paljon syntiä tehneet sekä\najatuksilla että sanoilla ja töillä, vieläpä hänen omassa huoneessaan\nkohmeloisina monasti torkahdelleetkin.\n\n-- Oi, että tulisi vielä päivä, tulisi edes lyhyeksi hetkeksi vielä\nsiunattu valkeus, huokasi taas Matti.\n\n-- Ei taida tulla, epäili Eero synkkänä yhä. -- Ah, veljeni, omatuntoni\npainaa minut kasaan, se painaa minut läpi näitten heinien ja läpi ladon\nlattian syltä syvälle jäiseen suohon. Minä tunnustan sinulle, että kun\nMikon sunnuntaina viimeksi ripillä olimme, niin oli kulkkuni vielä\nHeikkilän talkooviinasta niin ahdas ja törkyä täynnä, ett'ei tahtonut\nsiunattu viini alas solua, ja maku siinä oli kuin vanhan, väljähtyneen\nkaljan.\n\nEero puhui vielä pitkältä kaikista niistä suurista synneistä, joita\nhän oli tehnyt ja joita kaikki ihmiset olivat tehneet, hän puhui\nkatkonaisin sanoin, nieleskellen ja melkein kuin itkua vastaan\nponnistellen. Ja hänen jäykkyytensä suli ja hän oli pehmeä niinkuin\nmärkä ryysy.\n\nPieni toivon kipinä syttyi heissä sentään vielä, kun Matti veli hetken\nkuluttua muisti sanassa sanottavan, että Jumala antaa aurinkonsa\npaistaa niin hyville kuin pahoillekin.\n\nHe pysyivät jonkun aikaa rauhallisempina taas ja odottivat, istua\nkyhjöttivät heinissä ja siristelivät silmiään, ponnistelivat\nnäköhermojaan kohti ladon ovea.\n\nMutta ei hituistakaan vaalennut maailma heidän ympärillään. Korpi\nkohahteli ja kahahteli vaan ja huokaili yhä yhtä raskaana ja pimeänä.\n\nEpätoivo ja masentava kauhu valtasi miehet uudestaan ja heitä alkoi jo\npeljättää heinäinkin kahina, kun he jäseniään liikuttelivat.\n\n-- Mitähän ne ajattelevat tästä Murrossa ja kotona, arveli Matti.\n\n-- Ovat kauhuissaan, tiedäthän sen kysymättäkin, mutta rukoilevat\ntietysti joukolla, vastasi Eero.\n\n-- Vaan me onnettomat olemme täällä korvessa ihan kahden, ihan\navuttomina. Lähdetään Jumalan avulla pyrkimään kotiin mekin, edes\nMurtoon saakka, sanoi taas Matti.\n\n-- Tehdään se, niinkauvan kuin vielä voimme, sillä tätä emme kestä\nenää. Vähemmästäkin on piminnyt syntisen ihmisen järki, ja minä tunnen,\nettä sellainen kauheus meitä uhkaa, ell'emme tästä pääse muitten\nihmisten pariin. -- Mutta muistakaamme viattomia eläinparkoja, jotka\neivät mitään pahaa ole tehneet. Pitäisihän meidän koettaa viedä edes\nhiukan heiniä mennessämme.\n\n-- Eläin raukat! Kyllä todellakin. Mutta eihän tässä pimeydessä\nnäe edes kuormaa tehdä ja kuinka sitä sitten kuljetat umpisella,\nupottavalla tiellä?\n\n-- Pannaan edes vähän häkkien pohjille.\n\nHe astuivat vapisevin polvin ladosta ulos ja alkoivat hätäisesti\npäästää irti hevosiaan, jotka pitkään aikaan eivät enää olleet\nmaistaneet heinän korttakaan, vaan levottomina kuopineet ladon\nedustaa, niin että maa siitä oli ihan lumesta puhdas, kamaraan saakka.\nVaan nyt, kun tunsivat olevansa irti, tulivat ne niin vauhkoiksi\nja vallattomiksi, että miesten oli mahdoton pidellä niitä molempia\nyht'aikaa ja samalla saada heiniä häkkiin.\n\n-- Pelko ja kauhistus valtaa jo luontokappaleetkin, päätti Matti. --\nSoh, soh, katsos nyt tuota! Sitaise sinä liinaharja takaisin tuohon\nnurkkaan kiinni, minä pitelen tätä suitsista ja pannaan sitten tämä\nvuorostaan kiinni. Muu tässä ei auta. Siunaa ja varjele!\n\nMatti piteli suitsista hevostaan ja Eero alkoi hätäisesti ajaa heiniä\nhäkkiin.\n\nHän ei ollut ennättänyt vielä nostaa kuin pari sylillistä, kun niityn\ntoiselta puolelta, viidakosta, kuului paha rääkähdys, jota seurasi\nihmeellinen, vinkuva suhina ja kotkottava ääni kaikkiin ilman suuntiin.\nJa siltä puolelta korpea, joka oli latoa lähinnä, alkoi samassa\nrääkähdykseen vastata outo raksutus, melkein kuin olisi taiteltu poikki\nkuivia kuusen oksia, tai joku siellä olisi kopautellut kalikalla\nkuivasen kylkeä.\n\n-- Sielumme kautta! huusi Matti ja hellitti kätensä hevosen suitsista.\n\nHevonen riipasihen heti täyteen laukkaan, häkin liisteet työnsivät\nMatin lumelle kumoon, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua kuului\nhäkkineen, rekineen kotiin päin nelistävästä hevosesta vaan\nsäännöllinen pauke, joka syntyi, kun se iski takakavioitaan reen\nsepilautaan. Ja kohta haipui sekin kalkutus pimeään, sumuiseen korpeen.\n\nToinen hevonen hyppi ja korskahteli ladon nurkalla ja vaara pyöri,\nett'ei sekin päässyt valloilleen, samalle tielle toisen jälkeen. Mutta\nmarhaminta kesti sentään, vaikka tiukalla siinä oli kolmisäinen,\npellavainen nuora.\n\nVeljet olivat kotvan aikaa aivan sanattomina tyrmistyksestä, toinen\nistuen lumessa, toinen heinissä ladon kynnysalla, sydän iskien\nrinnassa niinkuin olisi tahtonut hajottaa koko rintakomeron, jäsenet\nraukeina vavisten.\n\n-- Ne -- o-o-ovat vainajia! Minä tunsin mummu-muori vainaan\nparahduksen. Hän tulee meitä hakemaan omasta ladostaan, sai vihdoin\nMatti hätäisesti sammaltaneeksi.\n\n-- Tai pahoja henkiä! kuiskasi Eero, kurkussa ahdistus.\n\nEivät ne sentään olleet kumpiakaan ja tavallisissa oloissa olisivat\nmiehet nuo äänet kyllä tunteneet. Kettu veitikka, joka siinä nuoskeassa\nja mieleisessään pimeässä oli lähtenyt saaliilleen, oli toimittanut\nmiehille tämän kauhean pelästyksen.\n\nTuntien nälkää suolissaan ja huomatessaan sään otolliseksi, oli se\nlähtenyt korven takaa mäestä, kiven onkalosta hiiviskelemään ja\nnuuskimaan niitylle päin. Oli kierrellyt ja kaarrellut kauvan ladon\nkohdalla, turpa pystyssä, kun tunsi sieltä epäiltävää hajua, mutta\nvihdoin oli etäältä kaartaen sivuuttanut ladon ja päässyt toiselle\npuolelle niittyä, viidakkoon, missä muisti ennenkin saalista saaneensa.\nSiellä oli yllättänyt lumesta riekkoparven, yhden nujersi lumiselta\nmakuusijaltaan ja toiset lähtivät säikähtyneinä umpimähkään pimeässä\nlentämään. Mutta metso, vanha kukko, oli herännyt riekahdukseen ja\ntoisten siipien suhinaan ja nostanut päätään ja kuulostellut oksallaan\npartaisen kuusen kyljessä. Hän ei lähtenyt pimeässä lentämään, kun\ntiesi paikkansa turvalliseksi, mutta ei voinut kumminkaan olla\nhiljalleen torumatta sellaista rauhansa häiritsemistä. Hän käänteli ja\nkallisteli päätään, karskutti paksua käyrää nokkaansa, siirtyi sitten\nvarovasti keskemmälle oksaa, kun rungon vieressä tipahteli vettä, veti\npäänsä höyheniinsä ja rupesi levolle taas.\n\nMutta veljekset päästivät kiireellä ja läähättäen hevosensa ladon\nnurkalta irti ja loikkasivat häkkiin. Eero tarttui ohjaksiin ja Matti\njäi seisomaan hänen taakseen, iskien kouransa häkin liisteihin niinkuin\nhukkuva ainoaan pelastukseensa.\n\nSiinä hän seisoi ja koetteli kaikin voimin pitää rekeä tasapainossa,\npolkien jalallaan milloin toiselle, milloin toiselle kaustalle,\nmilloin taas painaen molempia yht'aikaa, aina sen mukaan kuinka reki\nkallisteli ja hyppeli paksussa lumessa, sillä hevonen laukkasi hurjana,\nhillitsemätöntä vauhtia, kun tiesi kumppaninsa menneen siitä edellä ja\nitse jääneensä jälkeen.\n\nOksat ja lumen taittamat kapealla metsätiellä pieksivät miehiä\nkasvoihin. Eerolta lennähti lakki päästä, Matti tunsi jotain lämmintä\nvalahtavan nenästään leuvalle, mutta eivät he ennättäneet puhua eivätkä\nselvästi ajatellakaan mitään, koettivat vaan pysytellä häkissä ja estää\nrekeä kaatumasta.\n\nHuonosta tiestä huolimatta porhalsi hevonen yhtä laukkaa aina Murron\naukeamalle saakka, missä veljien niittytie yhtyi metsäkulmilta\ntulevaan, vahvempaan tiehen, ja kohosi pellon poikki Murron taloon.\n\nSiinä, kovemmalle tielle päästyään, alkoi hevonen astua, vavisten,\nhuohottaen ja melkein horjahdellen.\n\n-- Voi kauhistusta! sanoi Matti syvään hengähtäen. -- Että pitää\nhevosenkin mennä kuin henkensä edestä. -- Kovinpa iski siellä korvessa\nnenääni, koska tuntuu verta vuotavan.\n\n-- Minulta on tainnut mennä lakki, sanoi Eero. -- Mutta kiitetään, että\nsillä päästiin.\n\n-- Niin, tarvittaneeko tässä enää maallista verhoa ja pään suojaa,\nhuokasi Matti, pitäen yhä vielä lujasti kämmenensä häkin rehdoissa.\n\nMurron pihalla näkyi liikuttavan suurilla päresoihduilla ja ikkunasta\nloisti tuli. Ja lähemmäksi tullessaan kuulivat veljekset kovan,\njäreä-äänisen virren veisuun, joka toisen hetken kajahti ihan selvästi\nkorviin, toisen hetken taas oli ihan kuulumattomissa.\n\n-- Siellä liikutaan joukolla, sanoi Eero.\n\n-- Ja kuljetaan ahkerasti ovessa, koska Matin veisuu kuuluu noin\nkatkonaisesti. Minä tunnen hänen äänensä. Hän pirtissä veisaa ja toiset\nkulkevat tuohuksilla ulkona. Ovat suuressa tuskassa ja ahdistuksessa\nihmisparat hekin. Kukin osaltaan! puhui Matti. -- Mutta tuntuupa\nniinkuin pallo sydänalassani sulaisi lähestyessämme muita ihmisiä.\n\nSilloin hirnahti hevonen, otti äkkiä täyden laukan taas, ja miehet\nhorjahtivat istuilleen rekensä pohjiin. Ja ennenkuin ennättivät\nkohentautua, räjähti jo häkin liiste Murron pihaveräjän pieleen\nsäpäleiksi, veljet kiirahtivat tielle ja hevonen hyökkäsi oikopäätä\nalapihalle, saunan ja navetan välikössä olevalle kaivolle, josta kuului\nkulkusten helinää ja huutoja.\n\n-- Nyt on itse paha irti ja heinään menossa joulu-aamuna! Eikä ole\njuottanut hevostaan. Tämähän on janoissaan niin, että syöksyy väkisellä\nkaivoon. Anna sille vettä, Heikki, muuten se survoo minut jalkoihinsa,\nkuului huuto kaivolta.\n\nSiinä juotti parhaillaan pari metsäkulmalta saapunutta rekikuntaa\nhevosiaan, ollen joulukirkkoon menossa. Murron pojat säälivät omaansa\naseihin tallin katoksessa ja sitoivat porokelloa aisaan. Veljesten\ntamma, joka oli heiltä ladolla karkuun päässyt, seisoi katoksessa myös,\nhiukan reen jätteitä perässään. Ja nyt hyökkäsi heidän liinaharja\nruunansa kaivolle, kirkkoon menijäin niskaan.\n\n-- Lähde nyt jo, Jussi, katsomaan Tulittoman niitylle, eläkä\nvitkastele, kuului toinen ääni kaivolta päin. -- Tässä on Vuorenalustan\nmiesten ruuna ja tyhjänä tulee tämäkin, reki särkyneenä. Siellä on\nvarmaan onnettomuus tapahtunut ja nämä hevoset palaavat nyt vasta tällä\ntavalla eilenaamuiselta menoltaan, ja ihan janoon kuolemassa.\n\n-- Niittenkö juoppojen jälkiä tässä jouluaamuna pimeässä penkomaan!\nMinä tahdon kirkkoon, minäkin, kuului vastaus.\n\n-- Mutta sinun täytyy! sanoi taas ensimmäinen ääni tiukasti. --\nAattele, että olisi oma isämme siellä.\n\n-- Siinäpä se on! Mutta kun meidän Matilla ei ole hätäpäivää. Istuu\npirtissä virsikirja, oluthaarikko ja kolmihaarainen kynttilä nenän\nedessä. Sinä kuulet hänen veisuunsa hyminän. Paimentakoon kukin omansa,\nminä en tärvele joulujuhlaani.\n\n-- Hevos parka, kun nyt juo jo kolmatta ämpäriä! kuului taas edellinen\nääni.\n\n-- Vai Vuorenalustan hevosia, sanoi toinen kirkkomiehistä. -- Käännähän\nvähän syrjään sitä, että päästään tästä tielle. Onpa leuto joulusää. --\nNo mutta missä kummassa ne ovat miehet?\n\n-- Luoja ties, kuului vastaus. -- Eilen aamulla varhain ne hyvässä\nkohmelossa poikkesivat tähän meille heinämatkallaan. Isä-ukon kanssa\nsitten, vielä vähän ryypiskelivät ja lähtivät toimeensa. Meillä\nluultiin niitten tästä palanneen huomaamatta takaisin, mutta nythän\ntämä näyttää ylen ihmeelliseltä. Tyhjät hevoset sieltä nyt vasta\nkirmasevat häkit säpäleinä, mutta miehistä ei näy jälkeäkään.\n\n-- Mentäköön nyt kumminkin teiltä etsimään niitä, kehoittelivat\nkirkkomiehet. -- Eihän nyt paleltumisen pelkoa ole ollut, mutta ehkä on\ntapahtunut joku muu onnettomuus, kuka tietää -- --\n\nPirtin ovessa käytiin taas. Joku meni sisään, toinen tuli päresoihdulla\nulos. Murron Matin veisuu, joka kaiken aikaa hiljaisena hyminänä oli\nsäestänyt pihalla käypää keskustelua, pulpahti oven auetessa taas koko\nvoimallaan kuuluviin.\n\nVeljekset, Eero ja Matti, olivat hämmästyksestä ja häpeästä\nhölmääntyneinä seisseet veräjän pielessä ja kuunnelleet sanaakaan\nsanomatta tai paikaltaan hievahtamatta puhetta pihalla.\n\n-- Kirous! kahahti vihdoin Eero hammastensa välistä. -- Ja kirottu\nviina! Että me voimme nukkua koko päivän toiseen pimeään!\n\n-- Mitä se tällainen päivä, kaksi hämärää! topautti Matti. -- Mutta\nsano, veljeni, kuinka me ilkeämme tästä käydä ihmisten pariin? Siinä\npahempi pulma. Ja kun on vielä jouluaamu, niinkuin kaikesta huomaan.\n\n-- Lähtekööt kirkkoon ensin, otetaan sitten vähin äänin hevosemme,\narveli Eero.\n\nSilloin lähestyi pihalla olijoista yksi heitä kiivain askelin,\nheiluttaen loimuavaa tuohusta kädessään, suuri pakka päreitä kainalossa.\n\nHe eivät ennättäneet enää välttää mihinkään ja tulija töyttäsi melkein\nyhteen heidän kanssaan.\n\n-- Huh! Piru vieköön! Siunaa ja varjele, että joulu-aamuna kiroan,\nhuusi tulija. -- Tässähän ne ovat miehet, vai oletteko miesten haamuja?\n\nHän astui selkä edellä takaisin ja heilutti tuohustaan korkealla päänsä\npäällä. Kaikki pihalla olijat näkivät nyt selvästi valkean loisteessa\nVuorenalustan veljesten nolot naamat, Eeron lakittomin päin, Matin nenä\nveressä ja silmät pulkkina päässä.\n\nAlkoi sataa kysymyksiä miesten heinämatkasta ja jo joukkoon\nnaurettiinkin.\n\nMurron Mattikin ilmestyi jo pirtistä portaille ja huuteli siinä\npaitahihasillaan, paljain päin ja naama punakkana hohtaen veljeksiä\njouluryypylle.\n\nMutta veljet menivät äänettöminä hevostensa luo ja alkoivat köytellä ja\nkohennella särkyneitä rekiään, syleksien ja ähkien.\n\nJa kun kirkkoon menijäin kulkusten ja porokellon kaiku oli hävinnyt\nkoivikkoon pellon taa, lähtivät he hiljalleen liikkeelle ja poikkesivat\nkirkkotiestä syrjään, kotiinsa päin, rinnassa ahdistava tunne, joka oli\nestää hengen kulkemasta.\n\nTaivas alkoi kirkastua, nuoskea usma painui alas ja keräytyi kirkkaiksi\nkiteiksi puitten oksiin. Ja kun Matti ja Eero lähentelivät kotiaan,\najoivat Mustansuon aukealla, saapui heidän korviinsa pohjoisesta päin\nkankaitten, metsien ja soitten yli kumea kirkonkellon kajahdus, sitten\ntoinen ja kolmas -- ja soittoa kesti kauvan, kaiku toisensa jälestä\nvyöryi heidän ylitsensä kuin mahtava aalto ja haipui kaukaisten nummien\nrannoille.\n\nMatti tarkasteli alakuloisena otavaa, ja huomasi viidennen hetken\naamuyötä olevan kulumassa.\n\n\n\n\nKöyhän hauta.\n\n\nJuho Nykänen, kyläsuutari, makasi kirstussaan kellastuneella nurmella\nhautuumaan kiviaidan ulkopuolella, kädet ristissä rinnalla, kynnet\npiessä.\n\nEi se oikeastaan ollut kirstukaan, jossa hän makasi, ei sellainen\nkaarevasivuinen, korkeakantinen, jaloilla varustettu, jota tavallisesti\nruumiskirstuksi kutsutaan, vaan ainoastaan jykevistä laudoista\nkokoonlyöty suora laatikko, joka oli noella ja Uimavedellä tahrittu\nmustaksi, vaan jossa sentään oli melkein yhtä paljon näkyvissä pelkkää\nharmaata sahan jälkeä.\n\nVarsinkin kansi, joka oli nostettu pystyyn aitaa vastaan Nykäsvainajan\npään kohdalle, oli keskeltä aivan sen värinen, kuin vanha sahalauta\nluonnostaan on, sillä siltä kohdalta oli kaikki maali lähtenyt\nkyytimiehen hevosloimeen, kun hän Nykästä viimeiselle retkelle\nkyyditessään oli siinä kannella hajareisin istunut, loimi allaan.\n\nNykäselle oli näet tälle matkalle hommattu hevoskyyti, vaikka hänen\nennen kyllä täällä maailmassa oli aina täytynyt taivaltaa jalan, ja\nlopulta rajoittaa kulkemistaan samassa suhteessa kuin jalat, hänen\nainoat kulkuneuvonsa heikkenivät.\n\nJalan oli hän kulkea sipaissut kylästä kylään, talosta taloon,\nlestipussi selässä ja kupeella nahkainen laukku, jossa suuriin\npuurasioihin järjestettyinä olivat olleet vasarat ja hohtimet, naskalit\nja pinninaulat sekä muut pienemmät tarpeet. Kaikkia teitä oli hän\ntallustanut monen kylän piirissä, kaukaisimpiin salotorppiinkin oli hän\ntuntenut polut. Ei ollut sitä talon tupaa, ei paljo sitä mökkipahaista,\njonka pihanpuolisen ikkunan alla hän ei olisi matalalla jakkaralla\nselkä kumarassa osaa iästään istunut, ei ollut paljo sitä ihmistä\npaikkakunnalla, jota hän ei olisi jalkineihin auttanut.\n\nVikkelästi oli hän nuorempana kylien ja talojen välit kulkenut, mutta\njota enemmän ikää karttui, sitä enemmän kului häneltä aikaa työpaikkoja\nmuuttaissaan, kunnes hänen vihdoin oli täytynyt pientä vuokraa vastaan\nasettua paikoillaan elämään erään talon saunaan ja koettaa pysytellä\nhengissä vaan vanhojen jalkineitten paikkauksella. Ja oli siihen osalta\nvaikuttanut sekin, että uusi aika oli tuonut tullessaan kaikenmoiset\nuudet kuosit ja ompelut, joihin hänen vanhat sormensa eivät enää\nottaneet taipuakseen.\n\nMutta ei hän kauvan enää viimeisen muuttonsa jälkeen ollut naskalia\npidellyt eikä nahkaa nakutellut.\n\nKerran keväisenä yönä, kun hän illalla vielä oli parin saappaita\npuolipohjannut, kuukahti hän jakkaraltaan saunan nurkkaukseen\nlevitetylle olkikuvolle kumoon, oikasihen siihen viimeisen kerran,\ntyöntäen vuosikymmeniä koukussa olleen selkänsä suoraksi, puristaen\npikirihmain uurtamat kämmenensä nyrkkiin sivuilleen ja suunnaten\nsammuneet silmänsä jäykästi saunan nokiseen lakeen -- --.\n\nJa silloin tapahtui hänelle se kunnia, jota hän sitä ennen ei vielä\nkoskaan ollut saanut: hän sai oman, vakinaisen olinpaikkansa, joka\ntosin oli hätäisesti kyhätty, mutta oli kumminkin hänen omansa ja hän\nsai hevoskyydin kirkonmäelle. Ja sillä matkallaan hän nyt oli.\n\nMutta ei hän ollut kumpaistakaan sentään saanut omilla ansioillaan\nnytkään, ja sen vuoksi olikin hänen parransänkisillä, laihoilla ja\nsaunan nurkissa harmaantuneilla kasvoillaan katkera, melkein toivoton\nilme, kun hän siinä tarkkaavaisena, suu puoleksi auki, kuunteli\nvieressään käypää keskustelua.\n\nTalon renki oli ollut hänellä kyytimiehenä ja vanhoilla, tärisevillä\nhäkkirattailla oli häntä tuoda koluutettu, niin että takaraivo oli\nahtaan laatikon päähän jysähdellyt, mutta isäntäkin oli sentään\ntoisella hevosella ja vieterirattailla tullut jälestä ja ottanut\nmukaansa vanhan kestivaimon, saman, joka rengin kanssa oli Nykäsen\nhänen uuteen asuntoonsa nostanut ja häntä hiukan siivonnut.\n\n-- Mitä? Eikö hänen työkaluillaan saa niin paljoa, että se vastaisi\nkirstun hintaa ja hautaan tuomista? sanoi lukkari, joka lauluvirkansa\nohessa hoiti myöskin pitäjän vaivaiskassaa ja nyt isännän kanssa\nkeskusteli Nykäsvainajan laatikon vieressä.\n\n-- Ei! vastasi isäntä jyrkästi.\n\n-- Mutta jos nyt isäntä sentään koettaisi ne ensin pienellä\nhuutokaupalla panna rahaksi. Minä toimittaisin jo tänään huutokaupasta\nkuulutuksen.\n\n-- Kanttori saa itse pitää huutokaupan, jos tahtoo. Minä en hänen\nkaluihinsa kajoa. Siellä se on meidän saunan porstuassa vanhassa\npuuvakassa koko hänen omaisuutensa, pitäkää hänestä sitten huutokauppa\ntai miten tahdotte, mutta kahta markkaa enempää siitä ei kartu,\nvakuutti isäntä, pullea, punakka mies, kiiltovartisissa saappaissa.\n\n-- Eikö enempää! Maksavathan hohtimetkin jo yksinään pari markkaa,\ntuumaili lukkari harmistuneesti naurahtaen.\n\nNäytti aivan siltä kuin Nykäsvainaja olisi nykäyttänyt päätään ja\nkuulostanut. -- Kaksiko markkaa vaan -- ja kaikkein parhaat enkelska\nhohtimet, joista hän itse oli maksanut neljä ja joilla nytkin vielä\npingoitti lestille vaikka kaikkein jäykimmän lautasnahan -- --\n\n-- Ei niistä vanhoista naskalipahasista eikä lestikalhuista moniakaan\nmakseta, joshan nyt juuri vasarasta ja hohtimista saisikin markan\nverran, väitti isäntä. -- Mutta kirstu ja hautaan tuominen maksavat jo\nkaksitoista, joka ei suinkaan ole liikaa tällaisella kevätkelillä, kun\nei tiedä lähteäkö reellä vai rattailla. Sitten kahden kuun hyyry, se on\nkolme markkaa -- ja entä saunan siivous? Eihän siellä kuolleen jäleltä\nvoi kukaan kylpeäkään, ell'ei sitä perin pohjin siivota, ja siihen\nmenee piioilta ainakin kaksi päivätyötä, jos heitä siihen toimeen\nsaa ollenkaan ryhtymäänkään. Niin että siitä toimesta on laskettava\nvähintäin kolme markkaa -- ja vielä yksi markka karpuuniveteen, sillä\nsiellä on sellainen löyhkä -- ja kanttori tuntee kyllä kunnalliset\nterveys-ohjesäännöt. -- Kaikkia viheliäisiä tulee ottaneeksikin\nhuoneihinsa!\n\nNykänen melkein liikahti laatikossaan. -- Kun tämän kaiken olisi\naikoinaan arvannut, niin ennemmin melkein olisi itsensä suohon\nupottanut, syvimpään silmänteeseen sukeltanut, sinne pohjaan itsensä\nkiinni puraissut ja sinne jäänyt kuin ammuttu sorsa -- -- Eikö hän\nollut siihenkin taloon kymmeniä kenkäparia pelkillä ruokapalkoilla\npaikannut -- --\n\n-- Niin, niinhän se on tässä maailmassa, sanoi lukkari mietteissään,\nmutta jonkunhan niistäkin täytyy huolta pitää. Mutta kovin paljon te\nmääräsitte kirstusta ja hautaan tuonnista.\n\n-- Sitten olisi kanttorin pitänyt toimittaa ne itse, antoi isäntä\nkiivaan vastauksen. -- Kun ei ollut edes lautoja valmiina, vaan nekin\npiti luuvan laipiosta repiä. Ja onko tämä sitten keli, kuten jo sanoin?\n\n-- No no, ei kiivastuta! Teidän laskunne tekisi siis yhdeksäntoista\nmarkkaa.\n\n-- Osavasti. Eikä siinä ole tinkimisen varaa, vaan pikemmin päinvastoin.\n\n-- Ja ottaisitte sen rahan nyt heti?\n\n-- Niin, aivan tällä matkalla. Sitävartenhan juuri tänne itse\nlähdinkin, sillä ei tässä köyhällä olisi aikaa odotella. Kyllähän\nkanttori sitten saa myödä ne kalut.\n\n-- No tulkaa sitten jumalanpalveluksen päätyttyä luokseni, niin teemme\ntilin, sanoi kanttori. -- Mutta tuoltahan tuleekin jo kirkkoherra,\njatkoi hän, katsahdettuaan sivulleen. -- Täällä on meillä tämä toinen\ntoimitus, joka on ensiksi tehtävä. Alakylän rusthollari, niinkuin\ntiedätte. Hän on laulettava ja saatettava ensiksi. Tämän nyt olisitte\nvoineet tuoda jonakuna arkipäivänäkin, kyllähän sitten olisi ensi\npyhänä siunattu.\n\n-- Mikä sitä lämpimällä kevätsäällä talossaan pitää. Mutta kanttori\ntoimittaa sieltä sitten hauturin ja pari muuta miestä kantamaan tätä,\nhuusi isäntä vielä lukkarin jälkeen.\n\n-- Niitä köyhiä, niitä köyhiä! huokaili lukkari ja asteli sivummalta\nkiviaidan vierestä hautuumaan portille, missä havutetulla käytävällä,\npaareille nostettuna lepäsi komeassa kirstussa toinen vainaja, Alakylän\nrusthollari, suuren kansa- ja saattojoukon ympäröimänä.\n\nHyvin oli häntä viimeiselle matkalleen varustettu, parta ajettu,\nhiukset suittu sekä muutenkin kaikin puolin pesty ja siistitty.\n\nNyt otti koko suuri suku ja koko kaipaava saattojoukko häneltä\nviimeiset hyvästinsä, ja kirstun kantta alettiin asetella paikoilleen.\n\nIsäntä, renki ja se vanha kestivaimo, jotka Nykäsvainajan seurassa\nolivat kirkolle saapuneet, siirtyivät lähemmäksi rusthollaria hekin,\ntervehtivät siinä muutamia tuttavia pienellä pään nyykäyksellä ja\nihmettelivät rusthollarin komeata kirstua, jossa oli kahdeksan\npallonmuotoista hopeoittua jalkaa ja valkea metallilevy päässä.\n\n-- Mitähän maksaneekaan?\n\n-- Sata markkaa tietenkin.\n\n-- Sata viisikymmentä, kuiskasi joku saattojoukosta. -- Ja on sille\nkuulinma jo kyselty tuhannen markan hautakiveäkin.\n\n-- Ai ai! Kylläpä kelpaa sitten maata ja odotella tuomiota, tokasi\nNykäsvainajan kyytimies, mutta vaikeni heti ja tempasi lakin päästään,\nkun joku samassa nyhkäsi häntä hihasta.\n\nKirkkoherra oli lukkarin kanssa asettunut seisomaan hautuumaan portille\ntulijaa vastaanottamaan, kaikki paljastivat päänsä ja kellot alempana\nolevan kirkon tornista paukahtivat juhlallisesti.\n\nLukkari alkoi virren ja kahdeksan kantajaa, valituita miehiä\njuhlapuvussa, kohotti kirstun paareilta ja lähti hitain askelin\nkirkkoherran ja laulavan lukkarin jälestä hautuumaan portista sisään,\nmistä pienityillä kuusenhavuilla sirotettu käytävä osoitti heille tien\naina rusthollarin haudalle saakka.\n\nRusthollarin leuka hiukan nytkähti joustavalla päänalasella, jolla\nhänen niskansa oli tuettu, ja hän oli kaikesta tympäisevästä\ntyhjyydestä huolimatta sentään tyytyväinen pimeässä kirstussaan, että\ntoimitus kävi niinkuin käydä pitikin, että kaikki tapahtui hänen\narvonsa ja niitten määräysten mukaisesti, jotka hän jo hyvissä ajoissa\nennen muuttoaan oli omaisilleen antanut.\n\n-- Äh häh! -- Näin ne häntä veivät -- näin niitten täytyi viedä -- --\nsadan viidenkymmenen markan kirstun ostivat -- erityisen kammion\nkaivattivat -- jo kuuluivat hautakiveäkin kyselleen määräyksensä mukaan\n-- --. Tunnin soitattivat sanomakelloja -- -- ne minua surevat --\nitkevän kuuluvat -- mutta niitten täytyy -- hän oli niille niin paljon\nhyvyyttä koonnut ja jättänyt -- ooh! monta taloa ja ainakin kuorman\nrahaa -- --. Siitä riitti koko hänen suurelle suvulleen ja vielä\nmuillekin --. Kaikkia hän oli muistanut -- jokaista ansionsa mukaan\n-- -- kirkkoa hän oli muistanut -- pakanoita oli muistanut -- vielä\nköyhiäkin oli ennättänyt muistaa ihan pikkuista ennen tuota kauheata\nhetkeä. -- Kiitollisessa muistossa ne saavat kaikki hänen nimeään\nsäilyttää -- ja sen ne tekevät -- sillä hän oli aina hyvä -- rehellinen\nja kaikille hyvä -- --. Uh, sitä pimeyttä ja ahtautta --!\n\nKirstu jysähti havutetun haudan pohjaan, mustat kantovyöt vedettiin\nylös, ja sinne rusthollari jäi -- -- --\n\nKellonsoittaja sai rahaa, lukkari sai rahaa ja kirkkoherra tiesi\nsaavansa rahaa vielä enemmän kuin molemmat edelliset yhteensä, ja\nkaikki he panivat parastaan, yksi ponnistaen käsivarsiaan, toiset\nkurkkuaan avittaakseen rikasta rusthollaria taivaan iloon ja\nkiinnittääkseen muiston hänen hyvistä töistään maan päälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta alakuloisena ja surkastuneena kuin vasta lumen alta päässyt\nkeltainen nurmi, ja sama toivoton ilme parransänkisillä kasvoillaan\nmakasi Nykänen laatikossaan, jonka kansi yhä vielä oli kiviaidan\nnojalla pystyssä.\n\nKaikki olivat seuranneet rusthollarin saattojoukkoa aidan sisäpuolelle,\nainoastaan kaksi keskenkasvuista tyttöä halvoissa tamineissa seisoi\nNykäsen laatikon vieressä.\n\nNe olivat hänen orvot tyttärensä, jo pienuudesta mieroa kiertäneet,\nhuutolaisina olleet, sitten varttuneemmiksi päästyään palvelukseen\njoutuneet, ja nyt, kuultuaan isänsä kuolleen ja ehkä tänään hautaan\ntuotavan, tulleet toiselta laidalta pitäjää häntä viimeisen kerran\nkatsomaan.\n\nÄitiään eivät he muistaneet ollenkaan ja vähän oli heillä ollut apua\nisästäänkään. Nykäsvainajan ansiot olivat hänen vanhemmilla päivillään\nolleet hyvin niukat. Mutta rakkautta sitä saattaa sentään olla\nköyhäinkin kesken. Nykänen oli voimainsa ja varainsa mukaan koettanut\npitää tyttörievuistaan huolta, jos kohta se olikin supistunut melkein\nkokonaan siihen, että oli saanut heille kummallekin hommatuksi parin\nkunnollisia kenkiä vuodessa. Tytöille taas oli kaikki kylmä vieraitten\nhoteissa tuntunut siedettävämmältä, kun jalkoja ei palellut, kun oman\nisän tekemä kenkä niitä lämmitti.\n\n-- Voi isä parkaa, kuinka on näivettynyt ja harmaa ja synkkä katsella,\nsanoi toinen tytöistä, sittenkun heidän isänsä saattomiehet olivat\nmenneet katsomaan rusthollarin hautausta.\n\n-- Ja kärsineen näköinen. Eipä hänelle helppoa ollut elämä, lie ollut\nkuolemakin katkera yksinäisessä saunan nurkassa, lisäsi toinen.\n\nJa miltei katkerammalta vielä näytti ilme Nykäsen kasvoilla, kun kellot\nrusthollarin kunniaksi alkoivat kumahdella, kun lukkari kurkun täydeltä\nlauloi ja kun kirkkoherra tulvanaan lasketteli muistopuhetta hänelle.\n\n-- Hm! Alakylän rusthollari! -- Niin sitä rahallista kunnioitetaan\nja taivaaseen toimitetaan -- aina on apumiehiä rikkaalla, --\nmutta muistaneeko tai auttaneeko kukaan minua nyt enemmän, kuin\nennenkään -- --?\n\nRusthollarin haudalla jatkoi kirkkoherra vielä puhettaan ja suuri\nsaattojoukko seisoi puoliympyrässä hänen edessään, mutta Nykäsvainajan\nkyyditsijät, isäntä, renki ja vanha kestivaimo tulivat saatettavansa\nluo ja alkoivat pidellä hänen laatikkonsa kantta.\n\n-- Ottakaa varotellen kiinni, siitä lähtee kuin riihen kiukaasta,\nvarotteli renki isäntäänsä. -- Minä siitä tulomatkalla tahrin hyvät\nhousuni piloille, vaikka oli loimikin allani.\n\nEnnenkuin kansilauta oli pantu kiinni, liittyi joukkoon\nhaudankaivajakin kahden muun miehen kanssa, jotka häntä tavallisesti\nkävivät kiireimpinä aikoina auttamassa ja olivat tavallaan hänen\nammattikumppaneitaan. Heidän piti nyt olla apuna Nykästä hautaan\nkantamassa.\n\n-- Nykäsparka! Siinä hänkin nyt makaa! Kyllä hänessä aikoinaan oli\nmiestä pikirihmaa kiskomaan ja ammattiinsa hän oli tottunut kuin Hasti\nnaskaliin, puhui haudankaivaja, leikkisä mies. -- Sen tiedän minä,\njoka tunsin hänet hyvästi, jatkoi hän. -- Yhdessä käytiin rippikoulua.\nEi kenkää lujempaa tehnyt kukaan, vaikka hitaasti kävi lopulta työ,\nsillä taudit ja kärsimykset ahdistivat häntä. Mutta loppuunsa saakka\nhän yritti ja näettehän sen, kuinka ovat nyrkkinsä rihmain uurtamat\nja kummoinen käsnä pullottaa tuossa peukalohangassa naskalin päästä,\nkatsokaas! -- Mutta miksi ette ole häntä edes pesseet? lisäsi hän\npahaksuvalla äänellä, katsellen yhä kuihtunutta vainajaa. -- Me pidämme\npuhtaudesta täällä meilläkin. Noin likasena minä en sallisi ketään\nkatseltavan.\n\n-- Häh! Luuletteko te monen vuotiset noet ja piet niin vaan lähtevän?\nvastasi kestivaimo närkästyneesi haudankaivajan moitteeseen.\n\n-- Nämähän ne sen tyttäret tahtoivat arkkua avaamaan, niinkuin tapa\naina on ollut, selitteli isäntä.\n\n-- Soitetaanko tälle, että tiedän antaa merkin kellotapuliin? kysyi\nhaudankaivaja.\n\nKysymys tuntui isännästä melkein typerältä ja hän katseli kummastuneena\nhaudankaivajaa.\n\n-- Vai vielä soitettaisiin! vastasi hän melkein pilkallisella äänellä.\n-- Millä sille soitetaan, vaivaiselle? Kiitän, jos saan kanttorilta\ntäysiksi edes kirstun hinnan ja tuontipalkan.\n\nHaudankaivaja loi nurpean katseen Nykäsen laatikkoon, mutta vainajan\ntyttäret, jotka yhä seisoivat isäänsä katsellen, kääntyivät pois\nkiviaitaan päin ja peittivät silmänsä, purskahtivat itkuun poloiset.\n\nHe olisivat niin kernaasti soitattaneet isälleen hautauskellot, mutta\nei heilläkään ollut rahaa. Ja heidän mielensä kävi vielä haikeammaksi,\nkun kuulivat, että siinä juuri sitä tarvittiin, juuri rahaa, eikä\nmitään muuta.\n\nJa piirre Nykäsvainajan omallakin otsalla, ohuilla poskilla ja puoleksi\navoimilla huulilla kävi melkein vielä entistään synkemmäksi. -- Eivät\nsoita hänelle -- -- eiväthän ne ilmoittaneet hänen lähtöäänkään -- mitä\nne sitten ottaisivat pyhillä kelloilla häntä tervetulleeksikaan -- mitä\nne kuluttaisivat siunattua metallia hänen tähtensä, kun häneltä ei\njäänyt rahaa, millä se kulutus korvattaisiin -- ei häneltä jäänyt kuin\nkaksi orpoa tyttöriepua ja muutama vanha naskali -- --.\n\n-- Vai ei soiteta, sanoi haudankaivaja. -- Mutta hän oli kumminkin\nhyvä mies ja hyvä suutari, lisäsi hän vilkkaasti. Minä menen ja soitan\nhänelle kellot. Kyllä te ilman minuakin jaksatte hänet kantaa.\n\nIsäntä katsoi ihmetellen haudankaivajaan, mutta silloin oli tämä jo\nripein askelin menossa kellotorniin päin.\n\nRusthollarin hautauspuhe oli loppunut ja väki haudalta alkoi hajaantua.\nSittenkun asianomaiset olivat kädestä kiittäneet kirkkoherraa ja yksi\nsamalla oli pistänyt kymmenen markan setelin hänen kouraansa, jonka\nhän likisti virsikirjansa väliin samanpäiväisen evankeliumin kohdalle,\nniinkuin kirjanmerkiksi, alkoi hän astuskella yhteisen haudan puolelle,\nkoska tiesi sinne vielä tuotavan yhden siunattavan.\n\nSamassa kajahtivat kellot.\n\nKirkkoherra kohautti hämmästyneenä päätään, ja samoin kaikki muutkin.\n\n-- Eikö se ole suutari Nykänen -- --?\n\n-- Sehän se on.\n\n-- Kuka sille soitattaa?\n\n-- Mitä kummaa tämä on?\n\n-- Eikö liene erehdys. Vai olisiko sillä joku varakas sukulainen?\n\n-- Hauturi kuului menneen soittamaan, omalla kustannuksellaan.\n\n-- Onko sillä toisella köyhällä työntää markka kellokassaan, kun markan\nvaan saa haudasta -- --?\n\nLukkari, ollen pois lähdössä, seisattui hämillään hautuumaan portille.\n-- Mitä tämä nyt on? Pitäisikö sille laulaakin? Mutta eihän häntä ole\npyydetty -- eikä hänen sovi vaivaiskassasta laulupalkkaansa ottaa, kun\nsinne tämän vainajan tähden tulee jo muutenkin sellainen lovi.\n\nSamassa kantoikin jo neljä miestä kylkivääränä, vaatteitaan noetusta\nlaatikosta suojellen, Nykäsvainajaa portista sisään.\n\nOlivatko Nykäsen kuihtuneet kasvot kellojen kaijunnasta saaneet\niloisemman muodon, sitä ei enää näkynyt, koska laatikon kansi oli\nsulettu, mutta kun kirkkoherra huolettomasti ja tuossa tuokiossa\npidettävää saarnaansa mietiskellen lasketteli ulkomuistista siunausta\nhänen haudallaan, kuului hautuumaan yläpuolella leivosen viserrys.\n\nMoni nosti katsettaan.\n\n-- Kah, kiuru!\n\n-- Ensi kerran ilmoittaa äänensä tänä kevännä.\n\n-- Hyvä merkki!\n\nKukaan ei nähnyt kiurua, vaikka kuinkakin silmiään siristi, sillä se\noli niin korkealla. Ja yhä korkeammalle sen tahdikas ja iloinen liritys\nkohosi kohti kirkasta lakea, kohosi, kohosi yhä, kunnes sitä lopulta ei\nkuulunut enää ollenkaan.\n\nMutta olikohan se kiuru -- -- --? Ehkä se olikin Nykäsvainaja, joka\nkaiken ikänsä toisten nurkissa, noessa ja piessä aherrettuaan oli\nkyllästynyt ahtaaseen laatikkoonsa ja lähti nyt omille, väljille\nasuma-aloilleen, lehahti riemastuneena kerran täyteen vapauteensa\n-- ehkä se olikin hän, joka iloisena laulellen häipyi rajattomaan\navaruuteen -- kuka tietää?\n\n\n\n\nSuuri hyväntekijä.\n\n\nSamppanja oli kaadettu laseihin, se vaahtosi ja kuohui tulisena yli\nreunojen suurille tarjottimille, joilla sitä kannettiin ympäri ja\njoilta kymmenet kädet sitä kiihkeästi kurottelivat ottamaan. Ravintolan\nsuuri sali oli loistavasti valaistu, pöydät notkuivat herkkujen\npainosta, hännystakit keikahtelivat, silkki kahisi, hajuvesien ja\nhienojen sikarien tuoksu suli yhteen salin parvelta kajahtelevan\nmusiikin kanssa huumaavaksi lämmöksi, joka nosti hehkun kalpeimmillekin\nposkille ja sai tylsimmänkin katseen säteilemään.\n\nSoittajat lopettivat kappaleensa ja puhalsivat fanfaarin.\n\nKävi kohaus yli salin ja kaikki yksityinen, äänekäs keskustelu hiljeni.\n\n-- Hs, hs! Nyt tulee juhlapuhe. Tohtori Baner kuuluu aikovan puhua,\nkuiskailtiin joka puolella. -- Hän tahtoo pitää puheen isännälle,\npäivän sankarille, juhlan toimeenpanijalle. -- Kaupunkimme ensimmäinen\npuhuja. -- Siitä tulee varmaan mainio puhe.\n\nJa tohtori Baner nousi seisaalleen perimmäisen pöydän ylimmässä päässä,\ntarttui varmalla, tottuneella kädellä korkean samppanjalasin jalkaan,\nkohautti sitä vähän ja asetti sen sitten takaisin pöydän reunalle,\nhiukan sivummalle.\n\nHän oli mahtavan näköinen mies ja teki jo seisaalle noustessaan\nvaltavan vaikutuksen moniin läsnäolijoihin, jota vaikutusta lisäsi\nvielä se reipas liike, millä hän kohautti lasiaan ja siirsi sitä\nsyrjemmäksi tehdäkseen etumustansa pöydällä väljäksi ja vapaaksi\nliiallisista esineistä.\n\n-- Hyvä, hyvä! pamahutti heti usea, jonka into jo oli päässyt täyteen\nvireeseen ja kielen kanta kyllin liukkaaksi.\n\n-- Hs, hs! kuului toisaalta.\n\nTohtori oli jo ennättänyt ryäistä kerran, mutta kun hänet heti\nhyvä-huudoilla keskeytettiin, vaikeni hän, jäi odottamaan hiljaisuutta\nja alkoi hymyillä. Mutta hänen hymynsä oli enemmän halveksuvan kuin\ntyytyväisen näköistä, se oli pikemmin pilkallista kuin iloista. Outo\nsiitä olisi saattanut loukkautua, vaan ne, jotka tohtorin tarkemmin\ntunsivat ja hänen hymynsä huomasivat, kuiskailivat sen tulevan siitä,\nettä hän ylenkatsoi tuollaisia tarpeettomia kunnianosoituksia, hänellä\nkun oli arvoa ja kunniaa jo niin äärettömän paljon, hänellä, joka\noli pankin johtaja, joka oli valtuuskunnan puheenjohtaja, joka oli\nanniskeluyhtiön puheenjohtaja, joka oli -- --\n\nTohtori rykäsi taas kaikuvasti ja nostatti hartioitaan, niin että\nkovaksi kiilloitettu paidan rinta paukahti, heitti ylemmyyttään uhkuvan\nkatseen yli salin, silitti kerran pari suippoa leukapartaansa ja alkoi\npuhua:\n\n-- Hyvät naiset -- hyvät herrat! Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun\nkaupunkimme intelligensi on koolla tässä samassa salissa, tämän saman\nseurahuoneen katon alla.\n\n\"Intelligensin\" kohdalla alkoi sellainen silkin kahina ja supatus, että\nseuraavia sanoja tuskin kuului.\n\nTohtori otti sen huomioonsa ja hengähti vähän.\n\nSitten puhui hän taas:\n\n-- Satoja, tuhansia katoamattomia muistoja ovat nämä seinät jättäneet.\nMonta ihanaa hetkeä on täällä vietetty, monta juhlaa juhlittu, joitten\nsankareista useat jo ovat ennättäneet painua turpeen alle.\n\nTällä kohdalla kuului monelta puolelta syviä huokauksia.\n\nTohtori jatkoi, ääni melkein väristen:\n\n-- Sadat, sanon minä, tämän kaupunkimme parhaista pojista ja\niloisimmista, ihanimmista tyttäristä, jotka tämän saman laen alla\novat nuoruuden innossa ja rohkeassa toimintahalussa pyörähdelleet,\nsadat ovat jo menneet tuonen tuville, manalan majoille, sillä juuri\ntänäpäivänä, tänä iltana on ummelleen kulunut viisikymmentä vuotta\nsiitä, kun tämä sali ensi kertaa valaistiin, kun täällä ensi kertaa\nsoitto kaikui ja maljat kilahtelivat.\n\n-- Hyvä, mainiota! huudettiin monelta taholta. Tohtori hymyili taas,\npitkän hetken. Mutta nyt loisti hänen hymyilystään täydellinen itseensä\ntyytyväisyys, oikein leppoisa mielihyvä.\n\n-- Yksi elää sentään vielä tästä vanhasta kantajoukosta, yksi, joka\njo puoli vuosisataa sitten oli etummaisena niitten joukossa, jotka\nymmärsivät kaupunkimme kipeimmän tarpeen. Hyvät naiset, hyvät herrat,\nte tiedätte ketä tarkoitan -- --\n\n-- Wille, Wille! Setä, setä! -- Herra Mattson, missä teidän lasinne\non? kuiskailtiin, ja nyhkittiin hihasta ja hännystakin liepeistä\npientä, vanhaa ja ryppyistä herrasmiestä, joka hiukan kumarassaan,\nsilmät viekkaina vilkkuen hiiviskeli pöytien välissä, seisattuen\nmilloin yhden, milloin toisen luo, ja viittaillen tarjoilijoille, suu\nmyhähdellen.\n\n-- Minä tarkoitan isäntäämme, tämän Seurahuoneemme vanhaa,\nkunnianarvoisaa isäntää, herra Wille Mattsonia, huusi tohtori lujalla\näänellä ja kohotti kättään vanhaan mieheen päin, joka samalla jäi\nkahden pöydän väliin yhteen kohti seisomaan ja painoi katseensa\nlattiaan.\n\n-- Elää viisikymmentä vuotta, on jo paljon, mutta palvella\nviisikymmentä vuotta yhteiskuntaa tarmolla ja suurimmalla\nalttiiksiantavaisuudella, se on onni, joka ei tule yhdenkään\nkuolevaisen osaksi tuhannesta. Mutta sen on Wille Mattson tehnyt ja sen\njohdosta on hän meidät kutsunut tänne tätä harvinaista riemujuhlaansa\nviettämään.\n\nSalissa vallitsi syvä hiljaisuus ja tohtori vaikeni hetkeksi,\nhypistellen taas suippoa leukapartaansa ja heittäen silmäyksiään\noikealle ja vasemmalle.\n\n-- Huomatkaamme yhtä kohtaa, jatkoi hän taas erityisellä painolla. --\nHän on itse meidät kutsunut tänne, hän on itse omalla kustannuksellaan\npinonnut pöydät kukkuralleen ja laskenut parhaitten tynnyriensä tapit\nselki seljälleen -- --\n\n-- Mainiosti! -- Eläköön! -- -- -- Hs, hs!\n\n-- -- kun päinvastoin meidän välttämätön velvollisuutemme olisi\nollut omasta puolestamme toimeen panna tälle kunniavanhukselle\nriemujuhla -- --\n\n-- Kori samppanjaa -- minun maksuuni -- ylimääräisestä huusi vallan\nkuuluvalla äänellä eräästä sivupöydästä muuan kaksileukainen, paljaspää\nherra, pistäen kätensä housunsa taskuun ja viittoillen toisella\nkädellään tarjoilijaa.\n\n-- Elköön ymmärrettäkö minua väärin, elköön otettako minua jumalansanan\npilkkaajaksi, jatkoi tohtori -- mutta mieleni tekisi tästä\nriemuvanhuksesta sanoa, että kun me olemme isonneet, on hän antanut\nmeille ruokaa, ja janoisina on hän meitä juottanut, aina ovat hänen\novensa olleet auki, aina on hän tarjonnut meille auliin palveluksensa,\naina ottanut meitä herttaisella hymyllään vastaan -- --\n\n-- Mitä se sanoo? tiuskasi samassa karkea, humalansekainen ääni eräältä\nsivuovelta.\n\nSiihen oli keräytynyt arkikapakan puolelta oven raosta kuuntelemaan\njoukko jokapäiväisiä viinaveikkoja, eräs vanhanpuolinen mies\netummaisena, tukka ja tuuhea leukaparta pörrössä.\n\n-- Mitä se sanoo? Se valehtelee. Viisikymmentä penniä minä olen\nmaksanut jokaisesta olutpullosta ja kahdeksankymmentä tyytingistä ja\nmarkan -- -- soh! -- ja sata kertaa on minut täältä heitetty ulos -- --\nno nooh -- --!\n\nViimeiset sanat kuuluivat jo melkein oven takaa, sillä mies oli saatu\ntyönnetyksi takaisin kapakkapuolelle ja ovi lukkoon. Mutta seinän\ntakana tuntui nousseen rähinä, joka ei sentään suuremmassa määrässä\nhäirinnyt salissa olijoita.\n\nJuhlivien kesken oli syntynyt pieni hämmennys.\n\n-- Kuka se mies oli?\n\n-- Kuinka äärettömän hävytöntä!\n\n-- Kuinka sikamaista!\n\n-- Fyy, kuinka raakaa!\n\n-- Kuka on se roisto?\n\n-- Se on räätäli Itkonen.\n\n-- Sekö saastainen se oli, kyllä minä olen kuullut hänestä.\n\n-- Se on itse täydellisin kurjuus, suurin juoppo ja tappelupukari.\nRetuaa yöt ja päivät, ja perhe näkee nälkää.\n\nTohtori oli vaijennut hetkeksi, purrut huultaan ja taivutellut pientä\nparran typästä leukakuopassaan hampaittensa väliin. Hän oli heittänyt\nkatseensa läpitunkevan tuimana ovea kohden, missä räätäli rähisi, mutta\nsamassa kävi hänen suussaan taas pilkallinen, halveksiva hymäys, ja hän\njatkoi:\n\n-- Aina hän on ollut valmis palvelemaan yhteiskuntaa, voimiaan\nsäästämättä vielä nytkin tällä korkealla ijällään, jolloin useimmat\nkuolevaiset jo haluavat päästä nauttimaan kauvan sitten ansaittua\nrauhaa. -- Mutta ei sillä hyvä, että tämä kunnian vanhus Wille\nMattson on koko elämänsä uhrannut kaupunkimme hyväksi, että hän\non viisikymmentä vuotta seissut vakavana paikallaan myrskyistä ja\nvastoinkäymisistä huolimatta -- seikka, joka jo yksinään riittäisi\nantamaan hänelle kuolemattoman nimen kaupunkimme aikakauskirjoissa --\nei vielä sillä hyvä, sanon minä:\n\n-- Hyvät herrat ja naiset! Hän on tehnyt vielä paljoa enemmän, jonka\nminä suurimmalla kunnioituksella ja vilpittömimmällä kiitollisuudella\nsaan tämän yhteydessä teille kaikille tiedoksi antaa. Hän on\ntänäpäivänä, tämän riemujuhlansa johdosta muistanut kahdentuhannen\nmarkan lahjoituksella kaupunkimme köyhäinlasten kotia, jonka\njohtokunnassa minulla on kunnia olla puheenjohtajana -- -- --\n\nTähän täytyi tohtorin keskeyttää, sillä nyt alkoi uudestaan sama ikävä\nhäiriö, joka jo äsken oli uhannut.\n\nSe tuli tällä kertaa pääoven puolelta.\n\nKaikki ravintolan palvelusväki oli sellaisessa juhlatouhussa, ett'ei\nräätäli Itkosta kukaan sen koommin muistanut pitää silmällä, kun hänet\noli potkittu bufetista kadulle. Ja kun rauhallisessa kaupungissa ei\nriittänyt panna poliisia joka kokoushuoneen ovelle, pääsi humalainen\nräätäli astumaan komeasti pääovesta saliin.\n\n-- Nyt tuli jo ihan emävale, huusi hän heti ovelta, keskeyttäen\ntohtorin puheen, ja alkoi astua kumarrellen peremmälle. -- Mattsonniko\nne rahat on lahjoittanut? Antakaas, kun minäkin kerran otan\npuheenvuoron. Minä en lähdekään tästä ensi heitolla, en -- -- räätäli\npuhuu kerran kans' -- --\n\nPari kyypparia ja joitakuita nuoria, urhoollisia herrasmiehiä oli\nhyökännyt hienosti sadatellen ja hammasta kiristellen Itkosen kimppuun,\nja aikoivat työntää hänet oikopäätä ulos.\n\nMutta räätäli oli erityisesti sapettunut ja sitkeämpi kuin oli\nluultukaan. Hän tiesi miltä kohdalta hännystakki helpoimmin repeää,\neikä ottanutkaan lähteäkseen salista ensi hopussa.\n\nSyntyi aimo mylläkkä oven puolella ja ylinnä kuului Itkosen karkea ääni:\n\n-- Me ne olemme lahjoittaneet -- minä ja ne tuhannet muut, jotka tänne\nveroa kannamme -- me onnettomat ja nöyrät viinan palvelijat -- -- Pois\nkurkustani, kakkulanenä, minulla on puheenvuoro --! Alakerrassa tuolla\n-- tillikkapuolella -- siellä Mattsonni niitä rahoja on koonnut -- --\nsiellä hän ei anna velaksi penninkään edestä -- -- Tämä ei ole yhtä\nrosenttia niistä -- ei sadasosaa rosenttia niistä, mitä me sinne olemme\nkantaneet --\n\nEnnenkuin useampia miehiä ennätti Itkosen kaulukseen, oli hän saanut\novea lähinnä olevan pöydän syrjästä kiinni, ja pöytä siirrähti sivulle\nkovalla ryskeellä ja helähdyksellä.\n\nKuului naisten kimakoita kirkaisuja ja äänekkäitä siunauksia.\n\nJoku pyörtyi.\n\n-- Apua -- apua! -- Tuokaa kylmää vettä.\n\n-- Kaatakaa etikkaa ohimoille -- kiireesti -- jumalan tähden!\n\n-- Lääkäriä -- tohtoria? Eikö täällä ole tohtoria?\n\nEräs kutsuvierasten joukossa oleva lääkäri riensi apuun.\n\nItkosta alettiin jo painaa kovalla ylivoimalla ovelle, mutta hänen\nsuutaan ei saatu tukituksi.\n\nHän huusi kaiken aikaa miesparven keskellä, näkymättömissä, niin\nettä tuntui siltä, kuin ääni olisi lähtenyt tuosta kummallisesta,\nmonipäisestä, huitovasta ja ovea kohti teutaroivasta kummituksesta\nkokonaisuudessaan.\n\n-- Te rakennatte viinalla köyhäinlasten kotia ja vihitte niitä täällä\nsamppanjalla, huusi hän. -- Onhan se hyvä, että lapset saavat edes\nhiukan sakkaa leiväkseen kaikesta siitä, jolle isät ovat ytimensä\nuhranneet -- -- -- Elä revi partaani! -- -- -- Pitäkää te puheita\nminulle -- ja meille kaikille juopoille -- pitäkää te kerran juhlapuhe\nitse viinalle, elkääkä ylistelkö näitä perkeleen pääkorttierin\novenvartijoita -- --\n\nHänet saatiin vihdoin ulos, mutta vielä eteisestä kuului hänen\ntuhkauksensa:\n\n-- Eläköön viina -- hip, hip hurraa-aa -- ja olut myös -- -- eläkööt\nviinan juojat -- -- hip -- -- --!\n\nJoukko nuoria miehiä astui eteisestä takaisin saliin, hengästyneinä\nkovin, vapisevin polvin ja käsin ja punakoina kuin kukot, kuka\nkorjaillen kulustansa, kuka kalvosimiaan, kuka tarkastellen\nhännystakkinsa rintapieliä, kuka silmät hataroina ja nolon näköisenä\nhypistellen sormissaan hienoa nauhan pätkää, jonka toisessa päässä\nhetki sitten olivat riippuneet nenärillit.\n\nHämmennys oli ollut suuri.\n\nSiitä toinnuttiin sentään verrattain pian, mutta mieliala tuntui jäävän\nmasentuneeksi.\n\nIsäntä oli hyörinyt ja kävellyt koko tämän ikävän välinäytöksen ajan\nympäri salia, pahoitellut ja selitellyt vikkelillä käden liikkeillä\nsitä auttamatonta erehdystä, minkä hän oli tullut tehneeksi, kun oli\njättänyt bufettipuolen ja alakerran auki muun jokapäiväisen yleisön\nkäytettäväksi niinkuin ainakin.\n\n-- Minun olisi pitänyt sulkea ne, lakkauttaa täksi illaksi kaikki\nanniskelu siellä, mutta -- tjaah! -- hän levitti käsiään ja nypersi\nnenäänsä.\n\n-- Siinähän setä olisi tehnyt hyvin väärin kunniallisia ravintolassa\nkävijöitä kohtaan -- --\n\n-- Aivan niin. Sinä ymmärrät tämän asian hyvin -- velvollisuuksien\nristiriita, näetkös -- --\n\n-- Ja sitähän on ihan mahdoton tietää, kenenkä nahassa roisto piilee,\nhyvä setä --\n\n-- Se olisi ollut ihan mahdotonta, herra Mattson.\n\n-- Ihan totta, ihan totta, vakuutti isäntä, tehden kohteliaan liikkeen\nkädellään.\n\nTohtori oli pahimman metelin ajaksi istuutunut ja alkanut hyvin\nkiivaasti keskustella parin vanhemman pöytäkumppaninsa kanssa,\nkääntämättä kertaakaan päätään tai katsettaan rähisijään päin, aivan\nkuin ei olisi kuullut mitään.\n\nMutta kun rauha oli palautettu, kohosivat hänen leveät hartiansa\ntaas juhlallisesti ylös ja hänen kasvoillaan vallitsi kylmä\ntyyneys. Ainoastaan vilaukselta vetäytyivät hänen suupielensä\npilkallissurumielisen sekaiseen myhähdykseen, ja hän alkoi taas puhua\ntyynesti, maltillisesti ja valituin sanoin.\n\nHän veti kaikki mukaansa ja mieliala kohosi heti ennalleen, kuin\ntaikavoimalla. Hän selitti monelta taholta ja perinjuurin sitä suurta\nmerkitystä, mikä herra Mattsonin lahjoituksella todellakin oli.\n\n-- Hyvät vieraat, naiset ja herrat! alkoi hän lopettaa puhettaan. --\nOn todella kurjaa, että meillä löytyy näin paljon raakuutta, kuin\njuuri tässäkin paikassa hetki sitten on haikeaksi mielikarvaudeksemme\nnähty. Mutta sitä suuremmalla syyllä kohotan minä lasini tämän päivän\nsankarin, isäntämme, herra Wille Mattsonin kunniaksi, joka on tehnyt\nlahjoituksensa juuri siihen suureen tarkoitukseen, että kaikkinainen\nraakuus jo kapalossaan tukahutettaisiin -- että se jo alussaan --\nkaduiltamme ja kurjuuden ja pimeyden onkaloista joutuisi työn ja\nsivistävän kasvatuksen kuriin.\n\nInnostus nousi korkeimmilleen.\n\n-- Hyvä, hyvä! -- Eläköön! huusivat kaikki, ja useat kädet viittilöivät\nkiihkeillä soittajien parvelle.\n\n-- Marssia -- marssia!\n\nTorvet kajahtivat, samppanjapullot paukahtelivat tarjoilijain käsissä,\nja korkealla, hurmautuneen yleisön päitten yläpuolella, kymmenien\nkäsien kantamana keikahteli tuolillaan pikkuinen, ryppyinen Wille\nMattson, heitellen viekkaita katseita allansa pauhaaviin ihmisiin.\n\n\n\n\nVala.\n\nKuvaus Raja-Karjalasta.\n\n\nMiihaili Kuismanen tarkastelee eräänä pakkasaamuna keväthankiaisen\naikaan suksiaan mökkinsä edustalla korkean vaaran laella. Tatjana,\nhänen emäntänsä, koputtelee jäitä kelkan jalaksista ja koettelee onko\nvetonuora sen sevissä eheä ja kestävä.\n\nKun sukset ja kelkka ovat kunnossa, työntää Miihaili ruskeat\nlapikassaappaansa varpaallisiin, ottaa kelkan nuoran toiseen, sauvan\ntoiseen käteensä, ja laskee pienen peltotilkkunsa yli vaaran läntistä\nrinnettä alas. Hanki ei ole vielä siksi kova, että se kestäisi hänen\njalan vetää kelkkaa, ja sen vuoksi lähtee hän matkalle tällä tavalla.\n\nEmäntä ristii silmänsä ja katselee miehensä jälkeen, kun tämä laskee\nvaaran alla olevaan viidakkoon ja siitä suurelle rimpisuolle.\n\nSuon takana kohoaa toisia vaaroja, ja sieltä jostain, penikulman tai\nparin päästä, nousee jonkun laelta pieni savu, ja kun Miihaili on\nkadonnut näkyvistä, tähystelee Tatjana vielä kauan aikaa länttä kohti\nja keksii savut. Sitten ristii hän toistain silmänsä, tietäen, että\nvielä naapureissakin eletään.\n\nMutta idän puolelta ei näy elon merkkiä mitään. Niin pitkälle kuin\nsilmä kantaa leviää siellä vaan vuorinen, jylhä, hiljainen ja huurainen\nsalo Venäjän rajalle saakka, ja miten pitkälle ulottuneekaan vielä sen\ntoisellekin puolelle, sitä ei Tatjana tiedä; vaan katselee hän sentään\nsitäkin, kuinka se auringon nousussa punertaa.\n\nKaikki on hiljaista, niinkuin koko luomakunnassa ei olisi eloa mitään,\nei muuta kuin tuo vanha vaimo, joka mökkinsä edustalla yksinään\nkatselee uuden päivän alkamista.\n\nEi ole mökissäkään ketään.\n\nPoikia heillä kyllä on neljäkin kappaletta, mutta kolme vanhinta on\njo vuosikausia kuleksinut ulompana savottatöissä, käymättä kotona\nollenkaan. Nuorin poika, Jyrki, on kyllä vielä vanhempainsa luona,\nmutta hän on mökin ainoalla hevosella tukinajossa ruunun savotalla,\neikä käy kotona muulloin kuin pyhinä, sillä matka on liian pitkä. Hän\nmakaa siellä salolla toisten savottamiesten kanssa havumajassa, jonka\nkeskellä kaiket yöt kytee kelohongista tehty nuotio, ja elättää sekä\nitsensä että hevosensa savottapäälliköltä ostamillaan ruuilla, tuoden\njoka lauvantai-ilta viikkoisesta saaliistaan tähteet kotiin.\n\nVanha Miihaili vaimonsa kanssa on vaan kahden kotosalla ja kolmantena\neläjänä on lehmä.\n\nOli heillä viime talvena lehmiä kaksi, vaan toisen kaatoi kesällä karhu\nja söi lihat suuhunsa. Toinen on vaan enää jälellä, ja pulaa on senkin\nruokinnassa.\n\nNyt se ynähti lääväpurtilossaan mökin seinämällä. Tatjana kuuli sen ja\nriensi katsomaan, sillä hän odotti sitä juuri kantamaan. Hän kumartui\nmatalasta ovesta läävään, vaan kun huomasi, ett'ei lehmä vielä ollut\nhajoamassa, heitti hän sille lehtikervon eteen ja taputti sitä laihalle\nkaulalle. \"Saat heinää, lehmäni, saat. Miha on juuri noutamassa, ei\näijää viivy\", sanoi hän lohduttavalla äänellä ynisevälle lehmälleen.\n\nSillä heinää oli Miihaili juuri lähtenyt kelkkoineen noutamaan.\n\nHänellä oli rimpisoitten takana parin tunnin hiihtomatkan päässä\nheinäpieles, jota oli juuri tätä tapausta varten säästetty, ja jota\npehmeän lumen aikana tuskin olisi kotiin saanutkaan. Koita oli koko\nkesän tulvinut ja peittänyt mustalla vedellään kaikki luhtaiset\nrantansa, jonka vuoksi niiltä oli saatu heinää kovin niukasti. Mutta\ntämän edempänä olevan pieleksen oli Miihaili vaimonsa kanssa keräillyt\nvanhoilta kaskiahoilta ja Luhtavaaran rinteellä ennen eläneen asukkaan\nkarjehtineilta tiluksilta.\n\nSiellä oli näet ennen ollut asukas Luhtavaarassakin, Kuismanvaaran\nlähimpänä naapurina, vaan hän oli köyhyydessään vihdoin hyljännyt\ntilansa ja jättänyt sen autioksi, sillä maa ei ollut hänen omansa, vaan\noli hänen isänsä sen jo nälkävuosina myönyt rikkaalle savotan herralle\nkahdesta jauhokulista, ja siinä he sitten olivat eläneet herran\nlampuoteina.\n\nJa lampuoti se oli Miihailikin. Sen saman herran oma oli hänenkin\ntilansa, samoihin hintoihin oli sekin myöty, vaikka hän oli sen samana\ntukalana aikana myönyt itse, ja siinä hän nyt koki vielä elellä,\nkäyttäen entisen naapurinsa tiluksia hyväkseen siten, että korjaili\nniiltä heinää. Hädin tuskin sai hän kesän mittaan sen verran rehua\nkokoon, että saattoi hyvinä vuosina elättää hevosen ja kaksi lehmää,\nsamalla kun herra korjasi kymmeniä tuhansia hänen entisistä metsistään,\nsillä kahdeksan virstaa pitkä ja neljä leveä oli se palsta, joka\nMiihailille oli jaossa lohkaistu.\n\nKuusikymmentä vuotta oli Miihaili Kuismanen jo vaaransa laelta nähnyt\nauringon nousevan samoilta itäisiltä saloilta ja laskevan läntisten\ntaa, aina yhdellä tavalla, muuttumatta; ja yhtä yksitoikkoisen\nsäännöllistä kulkua oli hänen omakin elämänsä koko sen ajan tehnyt:\nsamaa huolta, samaa ponnistusta, samaa yksinäisyyttä vuodesta vuoteen.\nMutta hän ei osannut muuta kaivatakaan, sillä hän ei tuntenut mitään\nmuuta, kunhan eli vaan. Ja tähän saakka olikin elämä mennyt kutakuinkin\nhyvin, mutta sitä mukaa kuin hänen hiuksensa alkoivat harmaantua, alkoi\nelämäkin käydä harmaammaksi, hämärtyä, niinkuin hämärtyi talvinen\npäivä hänen hiljaisella vaarallaan rannattomien rimpien ja äärettömien\nsalojen keskellä.\n\nVähä oli hänen elämässään ollut hauskoja hetkiä, mutta sattui niitä\nsentään joskus. Yksi sellainen oli ollut kesällä, silloin kun oli saatu\nheinäsuova Luhtavaaralla valmiiksi ja vankka pisteaita sen ympärille\nmetsän ryöväreitä vastaan. Ja toinen hauska hetki oli nyt, kun hiihti\nsieltä heinää noutamaan.\n\nMiihaili sai intoa poveensa ja kevyesti juoksi vielä suksi. Jalkaan\ntuli vielä nuoruuden notkeus ja sitä lisäsi tieto siitä, että taas\npitkän talven kuluttua saisi kerrankin maistaa maitoa. Tuntui jo ihan\nsuussa lämpimän maidon tuoksu. Hän hymähti, sylkäsi, ja potkasi yhä\ninnokkaammin eteenpäin -- --.\n\nTatjana on taas käynyt katsomassa lehmää, joka pureskelee lehtikerpoja,\nja on juuri avaamassa mökin ovea, kun sattuu kääntämään katseensa\nvaaran rinteelle alas. Hän jää seisomaan kivettyneenä hämmästyksestä,\neikä osaa edes ristiä silmiään, sillä eikö se ole hänen miehensä, Miha\nilmi elävänä, vaikka paitahihasillaan ja paljain päin, joka tuiskuna ja\nhiestä höyryen sekä ilman kelkkaa hiihtää rinnettä ylös mökille.\n\n-- Hyvä taatto! Vastahan Mihan pitäisi olla heinäpieleksellä. -- Ei ole\nMiha -- -- on hänen haamunsa -- -- hänelle on vahinko tapahtunut -- --.\n\nTatjana on jäykkänä kauhusta, ei pääse eteen eikä sivulle, eikä saa\nedes ääntä.\n\nMutta se on Miihaili sittenkin, joka hyökkää läähättäin pirtin eteen ja\nnousee tulisesti suksilta.\n\n-- Hirvet tshorttahiset, karahtaa hän hammasta purren, ja Tatjanan\npainuu pala kurkusta, kun kuulee miehensä äänen.\n\nMiihaili loikkaa pirttiin, sieppaa seinältä vanhan kiväärin ja koppasee\nampumatarpeet housunsa taskuun.\n\n-- Entä aituu? ennättää Tatjana hätäisesti kysästä.\n\n-- Ka särkeneet ovat --, heinät syöneet -- vielä viime yönä viimeksi\nkäyneet, puhuu Miihaili katkonaisesti ja laskee jo samassa entistä\nlatuaan vaaralta alas. Ja vilauksessa katoo hänen höyryävä selkänsä\nviidakkoon rimpisuon rannassa.\n\nTatjana jää pitkäksi aikaa miettimään sitä kamalaa uutista, jonka\nMiihaili on tuonut.\n\nLehmä ynähtää taas navetassa. Hän menee katsomaan sitä, mutta kyynel\nvierähtää hänen poskelleen, kun lehmä nuolasee hänen helmojaan. Ja kun\nhän istahtaa navetan kynnykselle, sammenevat hänen silmänsä kokonaan\nja hänestä tuntuu niinkuin hänen lehmänsä olisi jossain hyvin kaukana,\ntuolla suon takana, hetteesen painumassa -- ja hän kuulee sen ammuvan\napua, mutta ei pääse auttamaan.\n\nTulee ilta ja tulee jo yö, mutta ei kuulu Miihailia kotiin.\n\nTatjana on kovin levoton ja hänen levottomuuttaan lisää vielä lehmän\ntuskallinen kantaminen, kun se yöllä alkaa ponnistella. Hän koettaa\nsitä auttaa joka tavalla, ja ajattelee aina välillä Mihaa. Kun lehmän\ntuskat kovenevat, menee hän pirttiin, ottaa varovasti jumalan kuvan\nnurkasta, käärii sen villahuiviin ja kantaa povellaan navettaan,\nmutisten rukouksia.\n\nKaikki käy lopulta hyvin ja hän vie kuvan takaisin entiselle paikalleen.\n\nMutta sitten tulee taas mieleen Miha ja heinät, ja uudestaan lehmä\nja sen pieni vasikka. Mitä hän nyt antaa lehmälle? Pelkillä kuivilla\nkervoilla se ei elä, vaikkapa niitä olisikin -- mutta niitäkään ei ole\nenää kuin aivan vähän -- ei tullut kesällä tarpeeksi taitettua, kun\noli luotettu siihen suureen heinäsuovaan, joka oli saatu Luhtavaaran\nrinteelle.\n\nHän kopistelee vakan pohjalta jauhot, joista piti iltapuuro\nkeitettämän, ja tekee niistä lehmälle juoman. Mutta ne olivat viimeiset\njauhot, eikä ole enää leipääkään paljon jälellä, ellei saada uutta\nsäkkiä pogostasta, kunhan Jyrki huomenna tulee hevosineen kotiin.\nSitten vetäsee hän raintaan ne muutamat maitotipat, mitä lähtee lehmän\ntyhjistä utareista, imettää niistä osan sormeaan myöten vasikalle ja\nvie lopun pirtin uuniin tekeytymään tuohisessa juustoksi. Laskeutuu\nsitten uupuneena kolpitsalle uunin sivuun, itkee ja nukkuu vihdoin\nkostein silmin.\n\nAamulla murentaa hän leivän kannikan sankoon, riipii kervosta kuivia\nlehtiä sekaan, kaataa kuumaa vettä päälle ja tekee niistä lehmälle\nhauteen.\n\nPäivä kuluu, eikä Miihailia kuulu. -- Olisiko lähteä hiihtämään hänen\nlatuaan -- eipä tiedä kuinka hänen on käynyt -- on se ruotsin laki --\nja ne ruunun metsänvartiat -- jos yhdyttäneet ovat. Yllättivätpä ennen\nIlja Patrosenkin -- käräjissä käyttivät -- Kuopiossa kuljettivat -- ja\ntukka kulittuna hän sieltä vihdoin palasi.\n\nMoneen suuntaan miettii Tatjana ja on jo puolisen aikaan nousemassa\nsuksilleen, kun näkeekin Miihailin hiljalleen hiihtävän kotiinpäin\nsuolla.\n\nAlakuloisena, mutta silmäkulmat tuimassa rypyssä tulee Miihaili kotiin\nja kertoo retkensä. Koko vuorokauden oli hän heinäsuovan lähellä\nlymyillyt ja hirviä odotellut, ne kun usein entisille syöntitiloilleen\npalaavat, mutta eivät olleet tällä kertaa vielä palanneet, eikä ollut\nhän tohtinut lähteä niitä takaa ajamaan, kun olivat länteen, pogostalle\npäin kulkeneet. -- Vielä ne palaavat, päätti Miihaili, ja odottanut\nolisi vieläkin, mutta vilu tuli ja nälkä -- --.\n\nPitkän neuvottelun jälkeen ja hiukan syötyään otti Miihaili kirveen\nkäteensä ja meni navettaan.\n\n-- Parempi näin, päättivät he, kuin että se nälkään kuolee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltahämärässä on Jyrki tullut kotiin ja istuu nyt isänsä kanssa saunan\nlavolla. Äiti heittää löylyä ja kuuntelee miesten pakinaa, jonka\nvälillä katkasee tyytyväinen ähkiminen ja vastain pehmeä hössötys.\n\n-- Kavahtakaa, ett'ei kukaan näe, sanoo hän.\n\n-- Muistakaa Ilja Patrosta -- kova on ruotsin laki\n\n-- Meillä on oma lakimme, sanoo Miihaili lyhyesti ja astuu alas lavolta.\n\nHe panevat syötyään levolle, mutta jo aamuyöstä, kun tähdet vielä\nkirkkaina loistavat ja itäisetkin vaarat vielä häämöttävät tummina,\nnyhkäsee vanha Miihaili poikaansa Jyrkiä kylkeen, ja hetkisen päästä\nviilettävät jo isä ja poika entistä latua rimpisuolle, pyssyt kädessä,\nkontit selässä.\n\nMetsän eläimet tuntevat asuintilansa ja entiset jälkensä. Vaikka\nsamoilevatkin suuria saloja sinne tänne, muistavat ne kumminkin aina\nkohdan, jossa ovat hyvän aterian syöneet, ja palaavat jonkun ajan\nkuluttua katsomaan, vieläkö sieltä mitään saisi vatsansa täytteeksi.\n\nKun Miihaili ja Jyrki juuri auringon noustessa lähestyvät kesäisen\nheinäsuovansa paikkaa, seisattuu edellä hiihtävä isä yhtäkkiä,\npainautuu kyyrylleen suksillaan ja viittaa sauvallaan edessä olevaan\nkoivikkoon.\n\nSiellä seisoo kolme hirveä, kaksi aikuista ja yksi vasikka, ja niiden\ntummat vartalot on Miihailin tarkka silmä huomannut aukean ylitse\nvalkokylkisten koivujen lomassa, joita nouseva aurinko kirkkaasti\nvalaisee. Mutta hirvet ovat myös huomanneet miehet ja seisahtuneet\nyhteen kohti sieramiaan levitellen.\n\nHetken aikaa on kaikki hiljaista. Ei kuulu kuin kaksi pientä\nnapsahdusta, kun kumpikin miehistä vetää pyssynsä vireeseen. Vaan he\nepäröivät ampua, sillä matka on liian pitkä.\n\nMiihaili yrittää kumarassa työntää lylyään vähän eteenpäin, mutta\nsamassa tuokiossa kääntyvät hirvet pakosalle. Jyrin luikku pamahtaa\nMiihailin olan ylitse ja elukat katoavat metsään.\n\n-- Yhteen on sattunut, täällä on verta, huutaa Miihaili, joka\nensimmäisenä ennättää hirvien seisontapaikalle. -- Sinä olet jaloiltasi\nkeveämpi, tuossa pyssy, lähde edellä, lisää hän hätäisesti ja ojentaa\npyssynsä Jyrille, lataa sitten Jyrin tyhjän pyssyn ja lähtee luikumaan\nsamaa latua.\n\nYksiä jälkiä ovat hirvet juosseet ja aina välistä näkyy niissä verta,\njota on roiskunut pieniä pisaroita sivummallekin hankeen. Yli rimpien,\nhalki korpien, poikki huimaavien vaarojen ovat ne kulkeneet, mutta yhä\non Jyrki hiihtänyt jälestä. Jo ensimmäisen vaaran alta tapaa Miihaili\npoikansa kontin. Hän viskaa sen ladusta vähän sivummalle näreen juureen\nja heittää siihen omansakin. Vaaran toisella puolella suolla on Jyrin\nnuttu. Sen ottaa Miihaili matkaansa.\n\nHurjasti pakenevat hirvet, mutta hurjemmin vielä karkaa Jyrki niiden\njälestä. Paksu hanki kantaa hiihtomiehen mainiosti, mutta hirveä se\nupottaa ja uuvuttaa, niin korkeajalkainen kuin onkin. Ja Jyrki huomaa,\nettä yksi niistä on alkanut jäädä jälelle -- se on vasikka, jota hän\nhaavoitti -- hän vasikkaa tähtäsi, se kun kääntyessä jäi viimeiseksi.\n\nKahta kiivaammin työntää hän lylyä ja tulee yhä lähemmäksi hirviä,\nkunnes vihdoin eräälle suolle tultuaan näkee jo viimeisen niistä,\nvasikan, suon toiselta rannalta vaivaloisesti ponnistelevan ylös\nmetsään. Häneltä pääsee ulahdus niinkuin koiralta, joka näkee\nsaaliinsa. Vihurina on hän suon toisessa laidassa ja kohahtaa siitä\nmetsään, nousee jyrkkää ylös polvet vavahdellen, ja harjun selällä\naukealla kohdalla vilahtaa saalis jo toistain hänen silmiinsä. Hän on\nkuin heittämällä tasaisen harjanteen toisessa laidassa, joka loivasti\nlaskeutuu pohjoista kohti, ja siinä näkee hän harvan petäjistön läpi\nhirven vasikan rämpivän puolimäessä ja tuskin pääsevän enää ollenkaan\neteenpäin.\n\nHän laskee kohti ja lävistäisi sen suksiensa kärkiin ja kaatuisi sen\npäälle, mutta hän kaartaa sievästi sivulle ja kääntyy poikkiteloin\nrinteellä vasikan alapuolelle.\n\nHirven vasikka on kaiken aikaa kääntänyt päätään hiihtomiehen mukaan,\njoka sivutse on laskenut hänen eteensä, ja yrittää nyt entisiä\njälkiään harjulle takaisin. Se katsoo taakseen Jyrkiä suurilla,\nkosteankirkkailla silmillään, mutta samassa pamahtaa pyssy niin että\nhongikko kaikuu, Jyrki hyppää suksiltaan ja painaa vielä puukollaan\nsiltä kurkun poikki, ja kostea loisto sen silmissä sammuu.\n\nSamassa kuuluu toinen laukaus kaukaa harjun laelta päin. Jyrki alkaa\nkatsella ympärilleen ja säpsähtää kamalasti, kun päätään kääntäessään\nhuomaa harjun alapuolella hevosmiehen, joka parhaillaan sitoo\nrimpuilevaa hevostaan puuhun kiinni.\n\n-- Hirtehinen! Siinähän kulki Lylyvaaran talvitie -- --\n\nOikeastaan se ei ollut mikään tie, olihan pari umpeen mennyttä reen\njälkeä ja kovaksi hiihdetty suksen latu. Mutta se oli kuitenkin\ntavallinen kulkureitti pogostalta salolle päin, ja aina siinä pohja\ntuntui sen verran, että Matti Solehmainenkin, pitäjän poliisi, siitä\nnyt hevosineen ajoi palatessaan salolta joltain virkamatkalta. Hän\noli äsken juuri päässyt harjun kohdalle ja loikonut mietteissään\nliistereessään, kun hevonen oli äkkiä seisattunut ja alkanut teroitella\nkorviaan. Samassa oli ilmestynyt tien sivuun aivan hänen kohdalleen\nkaksi hirveä aikeessa tulla tielle, vaan kun olivat huomanneet\nhevosmiehen, olivat loikanneet sivuun ja kaartaneet harjulle päin\ntakaisin.\n\nHän oli seisattanut hevosensa ja katsellut jonkun aikaa niiden jälkeen.\nSilloin oli hän huomannut kolmannen, vasikkahirven, ja ennenkuin hän\nvielä oli päässyt reestään ylös, oli Jyrki jo tehnyt siitä lopun.\n\n-- Ahaa, tuumaili Matti poliisi, katsotaanpa, ken tuo on miehiään.\nNäyttääpä Kuismanvaaran Jyriltä, eikäpä tässä lähitienoilla muita\nolekaan niin rohkeita hiihtäjiä -- -- Kas! olipa siellä toinenkin mies,\nkoska taas pamahti -- --\n\nMutta harjulle takaisin ponnistelee jo Jyrki mitä koivista lähtee ja\njättää hirven vasikan veriinsä virumaan valkealle hangelle suuren\npetäjän juurelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin viikon kuluttua saavat Miihaili ja Jyrki haasteen kahden hirven\ntappamisesta ja saapuvat kelirikon aikana viikkoisilla eväillä, soita\nsompien käräjille pogostaan.\n\n-- He ovat syyttömiä. -- Mitä heitä sinne vaivataan. Maksakoon poliisi\nheille vaivan palkat, sillä he eivät ole koko talvena hiihtäneet\nLylyvaaran kulmalla, vielä vähemmin tappaneet hirviä.\n\nOikeus ei voi tuomita miehiä, mutta he jäävät kuitenkin epäluulon\nalaisiksi ja asia alistetaan hovioikeuteen. Siellä määrätään Miihaili\npoikineen puhdistusvalalle sekä käymään sitä ennen papin tutkinnossa.\n\nSeuraavana kevännä saapuvat he, ensin papin luona käytyään, taas\nkäräjille ja astuvat lakitupaan puhdistusvalalle. Pappi on myös\nsaapuvilla ja hänen lausuntonsa mukaan on isällä kyllä täydelliset\ntiedot valan tärkeydestä ja pyhyydestä, mutta pojan käsityskanta siitä\non hänen mielestään horjuva. Ei hän kuitenkaan voi poikaakaan valalta\nestää.\n\n-- Ette siis ole tappaneet niitä kahta hirveä, jotka poliisi\nSolehmainen viime vuonna kymmenentenä päivänä maaliskuuta tapasi\nammuttuina lähellä Lylyvaaran talvitietä? kysyy tuomari tuimana.\n\n-- Emme ole.\n\n-- Astukaa valalle.\n\nPappi asettaa raamatun ja ristin oikeuspöydälle, panee kasukan\nkaulaansa ja viittaa Miihailia ja Jyrkiä astumaan pöydän eteen ja\nnostamaan kaksi sormeaan ylös. Tuomari alkaa ankaralla äänellä lukea\nvalaa ja katselee vannotettavia tuikeasti silmiin.\n\n-- Minä Miihaili Kuismanen -- ja Jyrki Kuismanen -- -- lupaan ja vannon\n-- ett'en ole viime vuonna kymmenentenä päivänä maaliskuuta -- --\n\n-- Ka en minä päivää muista, tokasee Jyrki -- siinähän se oli\nhankiaisen aikaan -- parhaalla hiihtokelillä --\n\nTuomari, pappi, yleinen syyttäjä, poliisi ja lautamiehistä kaikki\nne, jotka ovat asian menoa seuranneet, rykäsevät ja alkavat katsella\ntoinen toistaan. Mutta vanha Miihaili lausuu rohkealla äänellä tuomarin\njälestä ja heittää tuiman sivukatseen Jyrkiin, jonka käsi alkaa\nvavista, kun hän huomaa puhuneensa jotain asiaan kuulumatonta.\n\nTuomari keskeyttää valan lukemisen. Mihan käsi on siltä yhä jäykkänä\npystyssä niinkuin kelohongan oksa, mutta Jyrin käsi painuu kuin\nitsestään olan tasalle ja siitä vähitellen kokonaan alas, vaikka kaksi\netumaista sormea pysyy sentään vielä pitkän ajan erillään toisista.\n\n-- Tarvitseeko sinun päivää muistaa, ellet koko talvena ollut sillä\nkulmalla edes hiihtämässä, niinkuin olet väittänyt, tiuskaa tuomari\nJyrille. -- Ajoit siis kuitenkin hankiaisen aikaan hirviä Lylyvaaran\npuolella.\n\n-- Ka tulihan niiden jälkiä katsastelluksi, sanoo Jyrki, pälyiltyään\nkauvan aikaa miehestä mieheen, jotka kaikki katselevat totisina häntä.\n\n-- Ja ammuit myös --\n\n-- A lienee tuo yhteen sattunut --\n\n-- Astu sivulle!\n\nPappi viittaa Jyriä poistumaan, ja hän peräytyy nolona oven suuhun,\nkatse lattiassa.\n\nTuomari katselee hetkisen vanhaa Miihailia, mutta tämä seisoo vakavana\nyhä, käsi pystyssä, niinkuin se olisi siihen asentoon kasvanutkin.\n\n-- Kuka ampui sen toisen hirven? kysyy tuomari.\n\n-- Ka, en minä! paukauttaa Miha, aivan kuin olisi lyöty vasaralla\nnaulaa.\n\nMiha lukee tuomarin jälestä valan loppuun, suutelee papin viittauksesta\nristiä ja raamattua, pyyhkäsee harmaata partaansa ja poistuu selkä\nedellä ovelle sekä siitä eteiseen.\n\nJyrki tuomitaan hirven taposta kahdensadan markan sakkoon, tai sitä\nvastaavaan vankeusrangaistukseen, ja kun hän astuu lakituvasta ulos,\nkohtaa häntä ensimmäisenä eteisessä vanhan Miihailin pistävä ja\nhalveksuva katse ryppyisten kulmien alta.\n\n-- Miestä sinusta toivoin, sanoo Miihaili, -- hyvästi päätti asiamme\nkihlakunta, hyvästi hovi, itse et suutasi voinut hillitä, kehno olet.\n\n\n\n\nLesken ruusu.\n\n\n-- Katso, lapseni -- katso, poikani pienoinen -- isän ruusu puhkee\ntänään kukkaan -- toivomme täyttyy, odotuksemme toteutuu. Muutetaanpa\nse toiselle akkunalle, tuolle, johon aurinko jo paistaa. Siinä se\nriemastuu, siinä se tuossa tuokiossa avaa teränsä -- --\n\nNiin puhui äiti lapselleen, istuen ikkunan ääressä pieni poikanen\npolvella ja neule käsissä, ja katsellen hellyyttä ja iloa uhkuvin\nsilmin ikkunalaudalla olevaa ruusua, jonka vaaleanpunainen umppu juuri\noli aukeamaisillaan.\n\nHän ei ollut sen näköinen, että olisi ilon päiviä viettänyt, mutta\njuuri nyt, juuri tuota puhdasta ja pehmeän hienoa kukkanuppua\nkatsellessa muuttuivat hänen kasvonsa kokonaan. Ne saivat eloa, silmä\nvälähti niinkuin joku kaukana kangastava toivo olisi yht'äkkiä tullut\nihan lähelle, valjuille, kuoppiin painuneille poskille nousi heikko\npuna niinkuin ruusun umpusta tarttuneena, ja suu aukesi hymyyn.\n\nPois hän asetti neuloksensa, siirsi pojan polvelta käsivarrelleen ja\nnosti toisin käsin ruusun vastapäiselle akkunalle, josta keväinen\naurinko juuri alkoi katsella sisään.\n\nHän oli eilen iltapäivän pitänyt ruusuaan lännenpuolen akkunalla, sillä\nhän tahtoi, että aurinko paistaisi sille koko päivän. Hän tahtoi, että\nsillä aina olisi lämpöä ja valoa. Mutta ei ollut hän voinut sitä vielä\nulkona pitää, sillä talven routa henkäili vielä viimeisiä henkivetojaan\npinnalta sulaneen nurmen alla. Hänen ruusunsa ei ollut villiruusu,\nvaan hellällä hoidolla kasvatettu, jalostettu. Se olisi ulkona vielä\nvilustunut, joskin muut maan ruohot jo nostivat terhakasti vihantia\npäitään talven painamien kuivien korsien seasta.\n\nAuringonpuoliselle akkunalle nosti äiti ruusunsa ja raotti akkunaa,\nsillä ilma tuntui lämpimältä, oli kuin kesä olisi jo sieltä pyrkinyt\nsisään. Ja hän hengähti syvään ja pitkään, puhalsi jotain raskasta\nrinnastaan ulos ja veti suun täydeltä kevyttä kevätilmaa tilalle\nkeuhkoihinsa. Hän tiesi loppuneeksi ensimmäisen talven sitten miehensä\nkuoltua, kylmän ja pimeän talven, joka synnyttää synkkiä ajatuksia\nmurheelliseen mieleen, joka luo kolkkoja ja kalpeita varjoja, joka\näännähtelee salaperäisesti ja aaveentapaisesti kaikkialla, huoneitten\nnurkissa, metsissä, kuja-aidoissa, joka valittaa jalan alla -- --.\n\nJa lapselleen hän puhui, eikä ollut hän vuosikauteen juuri muille\npuhunutkaan.\n\n-- Se on isän ruusu. Katso kuinka suloinen se on, sanoi hän ja taivutti\ntuoksuvaa nuppua hiljaa huulilleen.\n\n-- Itä -- itä -- sopersi pienoinen, joka opetteli ensimmäisiä sanojaan\näännähtelemään, ja tavotteli pieneen käteensä kukkaa hänkin, toinen\nkäsi äidin kaulassa.\n\nÄiti peräytyi edemmäksi, sillä hän tiesi pojan kädessä olevan jo\nniin paljon voimaa, että hän olisi kukan murtanut, jos olisi siihen\nylettynyt.\n\n-- Itä -- itä, huusi poikanen äskeistä kiivaammin, melkein jo\nkiukkuisena, sillä hän olisi välttämättä tahtonut saada kukan käteensä.\nHänelle oli äiti ruusun yhteydessä puhunut niin paljon isästä, että hän\noli alkanut kutsua sitä \"isäksi\".\n\n-- Ei sinulla ole isää -- ei ole meillä isää, pienoiseni. Isä kuoli ja\nvietiin mustalla hevosella hautaan -- hop, hop! poikaseni, mustalla\nhevosella hautaan. Siitä on huomenna kulunut jo kokonainen vuosi, puhui\näiti puoleksi laulavalla äänellä ja hypitti poikaa kainaloista.\n\nHänen katseensa, joka äsken juuri keväistä taivasta katsellessa oli\nkirkastunut, muuttui murheelliseksi ja hämäräksi taas.\n\n-- Ooh! hengähti hän raskaasti. -- Kokonainen vuosi! Kuinka murehtia\npitkä, ja kuinka sentään muistossa lyhyt. On kuin tuossa vielä\nmakaisit, rakkaani, kuolinvuoteellasi.\n\nHän katsahti äkkiä ja vaistomaisesti taakseen vuoteelle ja oli siten\ntehnyt tuhansia kertoja.\n\n-- On kuin näkisin sinut siinä vielä, niinkuin hetki sitten olisit\nsilmäsi ummistanut, ja sentään on juuri huomispäivänä jo kulunut\nvuosi umpeen, kulunut kesä ja talvi, kun ne sinut siitä jäykkänä ulos\nkantoivat. Niin olet muistossa lyhyt, sinä synkeä vuosi nyt -- ja\nsentään -- ne syksyiset pimeät ja kaamean hämärät talviset yöt, niistä\noli jokainen niin pitkä, kuin olisi aurinko jo yhden kuluessa tehnyt\ntuhannen kierrosta muilla mailla, muilla taivailla, ja jättänyt minut\niankaikkiseen pimeään. Ah! Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla\nlapsi sylissä.\n\n-- Ja kun muistelen hääpäivääni, on kuin sekin olisi ollut vasta eilen\n-- tuo kirkas, kesäinen päivä, joka mielestäni silloin toi minulle\nloppumattoman onnen, joka puhalsi kaikki murheet, kaiken tuskan ja\nepäilyksen näköpiiristäni pois, pois lämpimältä ja iloiselta taivaalta\nsellaiseen kaukaisuuteen, jota en edes rohkeimmalla kuvitusvoimallani\nvoinut mitata. -- Oi sitä autuasta kesäistä aamua, jolloin _hän_\ntuli ja toi tullessaan tuon ruusun -- se oli kukassa silloin myös --\ntäydessä kukassa. Se oli hääpäiväni huomenlahja -- -- ja voi! kun\nruusuni oli toista kevättään umpulla, silloin jäykistyi ainiaaksi se\nkäsi, joka sen minulle oli notkeana ojentanut. Oi onneni, onneni,\nkuinka pian sinä jätit minut pimeässä hapuilemaan.\n\nHän alkoi taas katsella kukkaansa, ja äkkiä kirkastui hänen silmänsä\nuudelleen. Hän suuteli lastaan tulisesti, kiireellä, otsalle, poskille,\nkaulaan, ja kietoi hänet syliinsä sellaisella voimalla, kuin olisi\npelännyt, että se häneltä riistettäisiin pois. Ja huudahti melkein\nilonsekaisella äänellä:\n\n-- Se on muistojemme ruusu, mutta se on samalla myös toivojemme ruusu,\npienoiseni. Meidän toivomme on toteutunut, isän kukka avaa teränsä jo\nhuomenna, ehkä jo tänään, ja sitten me huomenna, isän kuolinpäivänä\nviemme sen hänen haudalleen. Me otamme hevosen, me otamme kylän\nTaavetin, vanhan Taavetin kyytiin. Mutta emme ota sitä mustaa hevosta,\njolla isää itseään vietiin, otamme sen Taavetin varsan, sen iloisen\njuoksijan, ja viemme sillä isän ruusun. Hop, hop! noin me menemme,\ntuomme sieltä ruusun takaisin taas -- hoidamme sitä ja annamme sen\nkukkia kesän kotona. Se hukkuu talveksi, mutta me elämme toivossa, että\nse hellästi pitäen avaa taas silmänsä isän kuolinpäiväksi. Ja sitten\nme sen taas viemme sinne haudalle, istumme siellä sen kanssa päivän\nja muistelemme menneisyyttä. Niin me teemme aina, vuodesta vuoteen --\nkeväästä kevääseen, mutta aina tuomme ruusun haudalta pois, ett'eivät\npahat ihmiset sitä siellä taittaisi, ett'ei se saisi siellä turmiota\nja näivettyisi. -- Meillä on niin vähän puhtaita ja ehjiä ruusuja,\nlapseni, mutta tämän me sellaisena säilytämme. Me isän muiston puhtaana\npidämme.\n\n-- Oi poikani, oi sinä toinen ruusuni, puhui hän yhä, silitellen\nhellällä kädellä pojan hienoja hiusuntuvia.\n\n-- Niinkauvan kun sinäkin pysyt puhtaana kuin kukkamme tuossa, on\nonni ja rauha kumppaneinasi. Ja jos sinua onnettomuudetkin lyövät,\nniin sinä ne kestät, sinä ne voitat, kun teräsi on terve ja täysi. Et\nennen lakastu, ennenkuin oma syksysi tulee ja painaa sinut levolle\n-- -- mutta se aika on vielä kaukana, se on hyvin kaukana, lapseni.\nHyvin hoidetut ruusut elävät kauvan -- ja minä sinua hellästi\nhoidan, sydämmeni ja sinusta tulee mies, -- ja hän painoi laihoilla\nkäsivarsillaan taas poikaansa syliinsä niin rajusti, että pienoinen\nparahti -- --\n\nJa hetkisen viihdyteltyään lastaan, -- melkein itsekin säikähtyen\nniin voimakkaasta tunteittensa purkamisesta -- ja saatuaan pojan\npikkuisen suun nauruun, jatkoi hän taas entistä puhettaan hänelle\n-- tai oikeastaan itselleen. Oli keveämpi itsensäkin kanssa ääneen\nkeskustella, ja tuntui sentään niinkuin olisi ollut kumppani, kun\ntoisinaan sai vastaukseksi jonkun heikon äännähdyksen.\n\n-- Lapsoseni, puhui hän -- isäsi taittui nuorena, vasta kevääseen\npäästyään. Hänet maailma oli murtanut, ja murrettuna sain hänet minä.\n-- Liian kauvan oli hän ollut rakastavan hoidon puutteessa, alttiina\nturmiolle, joka joka sopesta vaaniskelee tässä kavalassa maailmassa\n-- -- Mutta hänen muistonsa elää meissä puhtaana -- hänen ruusunsa elää\nja puhkee kukkaan. Oi ilon päivää, oi ihanaa keväistä päivää tätä, oi\nhuojennuksen hetkeä -- --!\n\nSamassa seisautti joku hevosella ajaja portille niin että jyrähti.\n\nLesken pieni asunto oli ihan maantien varressa, mutta harvoin oli\nsiihen kukaan hevostaan seisauttanut viimeisen vuoden kuluessa, harvoin\nkukaan jalankaan astuja portista sisään käynyt.\n\nMutta nyt siihen pysähytti virman juoksijansa kaksi rattailla istujaa,\nviiksinaama herrasmies ja nuori, hattupää nainen.\n\nHerrasmies jäi istumaan rattaille ja pitelemään ohjaksista levottomasti\npolkevaa hevosta, mutta nainen, pitkä heiskale keveässä kevätpuvussa,\nhyppäsi rennosti rattailta alas, kirahti maahan tultuaan, ikäänkuin\nolisi pudonnut kaivoon, käyden molemmin käsin sateenvarjon tapaisen\nhattunsa reunoihin kiinni, vaan päästi samassa tuokiossa leveästi\nremahtavan naurun ja tarttui portin salpaan.\n\nPorttia oli harvoin avattu, sen salpa oli jäykistynyt.\n\nNainen tempoili sitä tuskitellen hetken sinne tänne, herrasmiehen\nantaessa hänelle rattailta nauraen neuvojaan, mutta vihdoin aukeni se,\nja nainen juosta höllähytti suoraan lesken huoneeseen, huohottaen,\nsilmät liekehtien ja turrat huulet veripunaisina.\n\nNuori leski hämmästyi tulijaa koko lailla, vaikka se kyllä oli hänelle\nvanha tuttu, ja hän peräytyi akkunan ja ruusunsa luota poikineen\nnurkemmaksi.\n\n-- No hyvää päivää, Mari. -- Huh! siellä on jo oikein lämmin ilma\n-- ja niin pölyä, niin pölyä -- -- ai ai, millaiseksi hattuni on\nkäynyt, ja se on ensi kertaa päässäni -- -- Onpa siitä aikaa, kun olen\nsinua nähnyt, Mari. -- Kuinka sinä olet muuttunut -- laihtunut ja\nvanhentunut, rupatti tulija.\n\nPuhuteltu ei vastannut mitään, ei käskenyt vierasta edes istumaankaan,\nhymähteli vaan itsekseen, seisoen nurkkapuolella pöydän takana. Eikä\nhän olisi ehtinyt mitään vastatakaan, sillä toinen puhui tulvanaan,\nkiireellä ja hengähtämättä.\n\n-- Ja täällä sinä vaan asut tässä pienessä tuvassa, niinkuin erakko\nlapsinesi. Eikö täällä kummittele -- miehesikin kuoli niin omituisesti,\nkerrotaan. Enhän minä siitä mitään tiedä, enkä hänen kuolemaansa\nnähnyt, puheita vaan olen kuullut. --\n\nLesken suunpielissä kävi venähtävä väre, mutta ei vieras sitä\nhuomannut, puhui vaan omaa puhettaan.\n\n-- Ihmeen punaposkinen on sinulla tämä lapsesi, vaikka itse olet\nkalpea. Poikako tämä taas on, vai kuinka muistan kuulleeni?\n\nHän nypisti lasta leuvasta, mutta lapsi vierasti häntä, painoi kasvonsa\näidin korvan taa hiuksiin ja rupesi itkemään.\n\n-- Hei hei, oletpa sinä ujo, sanoi vieras leveästi nauraa hohottaen.\n\n-- Hilma, etkö jo tule sieltä? kuului rattailla istuvan herrasmiehen\nhuuto raollaan olevasta akkunasta.\n\n-- Niin tosiaankin, minulla on kiire. Akseli odottaa. -- Kuulehan,\nMari, me olemme nyt julkisesti kihloissa Akselin kanssa.\n\n-- Joko taas! sanoi leski painuneella äänellä.\n\n-- Taas! sanot sinä. Tietysti. Ja nyt se pitää. Mutta olihan minulla\nsinulle oikeastaan asiaakin, jonka vuoksi poikkesin.\n\n-- Hilma, tule nyt jo sieltä! huusi taas hevosen pitelijä melkein\nepätoivoisella äänellä.\n\n-- Heti, heti! -- Me menemme, näetkö, visiitille pappilaan ja ehkä\npannaan meidät samalla tiellä kuulutukseen -- kuinka nyt tuumitaan.\nMamma tulee jälestä ja hän ottaisi sinut kernaasti mukaan. Käski minun\npoikkeamaan ja sanomaan sinulle, että tietäisit varustautua. \"Häntä\nkäy niin sääliksi\", sanoi mamma. \"Ei hän missään liiku, siellä vaan\nyksinään suree, minä otan hänet kerran mukaani tuulahtumaan.\"\n\n-- En minä sinne, sanoi leski hiljaa, mutta toinen ei sitä ollenkaan\nkuullut, hänen huomionsa oli kääntynyt muualle. Hän löi kämmeniään\nyhteen ja hypähti ikkunan eteen.\n\n-- Sinullapa on ihana ruusu. Minä juuri kotoa lähteissämme pahoittelin\nAkselille, ett'ei pitänyt olla vielä edes ruusuissa kukkia, ei mitään\nkeväistä vielä. Meillä ovat ruusut niin kituvia, kaikki lehtensäkin\novat karistaneet talvella ja tuskin ne enää virkoavatkaan. Oi, kuinka\nAkseli nyt riemastuu -- --\n\nSilloin kuuli hän takanaan vihlaisevan huudon, jota seurasi kimakka\nlapsen itku, ja hän kääntyi katsomaan, pitäen lesken taitettua ruusua\nnäpissään nenänsä alla, pikkusormi ojona, toisista erillään.\n\nLeski oli vaipunut huoneensa nurkkapuolelle pöydän taa istumaan,\nsulkien lapsen syliinsä niinkuin suonenvedossa. Hänen silmänsä\ntuijottivat jäykkinä nuoreen naiseen niinkuin lasipallot; verettömät,\nmelkein läpikuultavat huulet ja kuopille painuneet poskilihakset\nvavahtelivat, mutta ei hän enää saanut minkäänlaista ääntä suustaan,\nvaikka näytti niinkuin hän olisi sitä yrittänyt.\n\n-- Siunatkoon jumala! huusi pitkä nainen ja hyökkäsi huoneesta\nulos -- -- --\n\nKohta polkee taas virma juoksija pölyistä maantietä niin että\ntömisee, sieramet leveinä huohottaen, karva kiiltäen hikihelmiä.\nJa vieterirattailla keinahtelee viiksinaama herrasmies, ohjakset\noikeassa kädessä ja vasemmassa kainalossa pitkä, naurava nainen, jonka\nhytkähtelevällä povella juuri puhkeamaisillaan oleva ruusun nuppu\nhelottaa.\n\n-- Ne ovat kauhean ikäviä tuollaiset sairaat ja omituiset ihmiset,\nsanoo nainen, tehden hyvin happaman näköisen liikkeen suullaan ja\nnenällään. -- Ja mitä se mammakin minua sinne -- --? Hän tietysti saa\nusein sellaisia kouristavia kohtauksia. -- Ajattele, että hän juuri\ntällä kerralla olisi sattunut kuolemaan -- jonka hän tietysti kerran\ntekee tuollaisen kohtauksen saadessaan. Mitä me olisimme tehneet?\nOli onni, että sattui se vanha eukko tulemaan sinne kuin käsketty --\nehkä oli hän sitä edeltäpäin pyytänytkin. -- Uh! saada tuollaisia\nkouristuksia! Ja kun sinä olisit nähnyt hänen silmänsä.\n\n-- Elä nyt lörpöttele ikävyyksiä, armaani, sanoo ajaja ja painaa\nvieruskumppaniaan lähemmäksi kylkeensä, -- saitpa kauniin ruusun sieltä.\n\n-- Ihanan! Kumma, että sellaisessa mökkipahasessa on ruusu voinut noin\nmenestyä, huudahtaa nainen, ottaa ruusun rinnoiltansa ja painaa sillä\nkumppaninsa huulia silmät palaen -- -- --\n\n\n\n\nVanhapoika.\n\n\nTuuli ajaa jo pudonneita lehtiä pitkin esplanaatia, kooten niitä\nkasoihin nurmikon reunoille. Puut ojentavat alastomia oksiaan pilvistä\nsyystaivasta kohti, päästäen kaasulyhtyjen tulet lävitsensä vapaasti\npilkoittamaan yli esplanaatin puolelta toiselle. Valoisat, hempeän\nhämärät kesä-illat ovat olleet ja menneet.\n\nMutta vielä rämähtelevät torvet Kappelin edustalla, laskevat viimeisiä\nsäveliään niinkuin menojaan menneen kesän haudalla.\n\nHarvoja on enää ulkona-istujia Kappelissa. Enimmät ryyppivät\ntavanmukaisia iltatuutinkeitaan sisäpuolella.\n\nIstuu siinä kuitenkin erään pöydän ääressä kolme ystävystä villavaipat\nhartioilla, jutellen kesän tapahtumista ja taas alkavista virkatoimista\nHelsingissä. Sillä he ovat virkamiehiä kaikki, ovat olleet kukin omalla\ntahollaan kesälomalla ja nyt taas tänne yhtyneet täyttämään tehtäväänsä\nyhteiskunnan palveluksessa. Kaksi heistä on lihavaa, hyvinvoipaa ja\ntyytyväisen näköistä nainutta miestä, kolmas on kalpea, kaljupää\nvanhapoika.\n\nPaljon on heillä yhteisiä muistoja menneiltä ajoilta, sillä he ovat\nvanhoja koulu- ja yliopistokumppania, täällä Helsingissä jo pari\nvuosikymmentä yksissä elelleet, vaikka aivan eri kulmilla maatamme oli\nheidän kunkin syntymäpaikkansa.\n\nJutellaan siinä ja maistellaan hiljalleen tuutingeita, vanhain,\nvakautuneitten miesten tapaan, joilla on jo vanhat, koetellut kaavat\nkaikkiin tämän elämän moninaisiin menoihin. Ja kun sattuu siitä\nheidän ja soittolavan välitse keikkumaan joku yksinäinen nainen, joka\nvilkuilee kahden puolen että huomaako häntä kukaan, niin hänestä\nlasketaan pientä leikkiä, ja puhutaan nuorenmiehen ajoista.\n\nVarsinkin molemmat naineet miehet ovat nyt, niinkuin aina ennenkin\nhyvin halukkaita vetämään esiin entisiä seikkailujaan ja nauravat\nniille makeasti. Mutta vanhapoika ei niistä koskaan puhu mitään. Hän\non toisten löpistessä ja nauraessa vaiti, ja nytkin hän katselee vaan\ntotisena maahan, näppäillen tuhkaa sikaristaan.\n\nEi siltä, ett'ei olisi hänellä niitä ollut niinkuin noilla toisillakin,\nsillä kaikki he olivat samanaikuisia \"kansan pyhän tahdon\" kannattajia,\nkaikki tuon saman, innostuneen ajan innostuttamia miehiä, jolloin\nilta-yöt mellastettiin keskikaupungilla ja aamuyöt laitakaupungilla --\nja päivät paranneltiin kohmeloa.\n\nMutta vanhapoika ei puhu niistä ajoista koskaan mitään.\n\n-- Kun et sinäkin jo kerran mene naimisiin, sanoo yht'äkkiä toinen\nnaineista vanhallepojalle.\n\n-- Mikset sinä tosiaan nai? tokasee toinenkin.\n\nSiinä se nyt taas oli! Juuri kuin ei enää olisi muuta puhuttavaa!\najattelee vanhapoika, eikä vastaa mitään. Ottaa vaan kulauksen\nlasistaan ja pistää jälleen sikarin suuhunsa.\n\n-- En minä sinuna tuollaista kituvaa elämää -- oikea koti se pitäisi\nmiehellä olla.\n\n-- Ja minusta on aina niinkuin naimattomalle miehelle ei voisi antaa\ntäyttä arvoa.\n\n-- Jotain siitä todellakin puuttuu --\n\n-- Aatteles, kun tulee kotiin ja on lapset vastassa ja vaimo -- --\n\n-- Ja saa tukkapöllyä -- niinkuin lapsetkin --\n\n-- Elä pistele.\n\n-- Mutta mitä tulimmaista te oikeastaan siitä minun naimisestani\ntahdotte? Enkö ole teille jo tuhannen kertaa sanonut, että tulen\naivan yhtä hyvästi toimeen nuorena miehenä, naimattomana, akattomana,\nvaimottomana, tai kuinka päin te sen tahdotte, tiuskahtaa lopulta\nvanhapoika kiivastuen.\n\nTätä samaa virttä olivat nämä samat kumppanit todella jo tuhannenkin\nkertaa hänelle laulaneet ja yhtä monta kertaa oli hän heille saman\nvastauksen antanut. He olivat häntä härnäilleet ja kiusoittaneetkin,\nmutta ei hän sentään koskaan tätä pahemmin suuttunut, sillä hän oli\nhyvänluontoinen mies.\n\nMutta jok'ikinen kerta, kun puhe tälle alalle kääntyy -- ja sille\nse kääntyy säännöllisesti, kun on toinen tuutinki juotu ja alettu\nnaureskella vanhoille nuorenmiehen muistoille -- niin joka ikinen kerta\nmuuttuu vanhapoika totiseksi -- vaikka hän ainakin on totisenpuoleinen\n-- ja lähtee alakuloisena astelemaan yksinäiseen asuntoonsa, pieneen\nkammariinsa vanhanaikuisessa puutalossa Kampin kulmalla, missä\nruokamatamin pöydälle asettamat pari voileipää ja maitolasi häntä\nodottavat.\n\nSinne hän aina astelee alakuloisena ja miettii, miettii juuri tuota\nsamaa asiaa, mistä häntä tänäkin iltana oli härnäilty ja millä häntä\noli kiusoiteltu.\n\nJa vaikk'ei hän siitä sanaakaan hiisku, on hän kuitenkin sitä samaa\nainaista asiaa jo miettinyt monta vuotta, joka päivä, melkein joka\nhetki, vielä iltasilla vuoteellakin, ja varsinkin juuri iltasilla\nyksinäisyydessä. Eikä saa hän siltä mietteeltään koskaan rauhaa. Se\non aina ja kaikkialla jymisevänä pohjasäveleenä hänen aatostensa\nalla, vaikka hän iloisessa seurassa kyllä osaa tekeytyä hauskaksikin,\nniinkuin sitä ei kuuluisi ollenkaan, sillä hän on siihen jo niin\ntottunut.\n\n-- Ett'eivät ne jo väsy sitä asiaa minulta kyselemästä, miettii hän\nkotiin mennessään. -- Vaan kyselkööt, ei se siitä kuitenkaan auta!\nYksinään hän on luoviva elämänsä läpi, ja eihän tuota enää paljoa\njälellä lienekään -- --\n\nHän tulee pieneen kammariinsa, jossa on monta pitkää vuotta asunut. Se\non jo aivan niinkuin osa hänestä itsestään. Tuossa tuo sama iltaruoka\nkuin ennenkin, tuossa sama vuode -- hänellä itsellään aivan samat\nmietteet tuolle vuoteelle laskeutuessaan kuin joka ilta ennenkin.\n\nMutta tänä iltana on hän tavallista alakuloisempi, hänet valtaa\nomituinen kaiho ja yksinäisyyden tunne. -- Ett'eivät ne voi olla häntä\nsillä naimajutulla härnäämättä! -- Jos hän tekisi siitä kerran lopun,\njos hän kertoisi heille tarkkaan koko elämänsä juoksun -- mutta sitä\nhän ei voi tehdä, sillä silloin ne alkavat suorastaan yrmiä häntä,\nalkavat kaihdella ja halveksua, eikä hänelle jää enää sitäkään vähää\nseuraa.\n\nHän tarkastaa voileipiä, ne näyttävät niin kuortuneilta ja\ntympäseviltä, maitolasin sisältö on niin valjun sinertävää -- hän\nei kajoa niihin tänä iltana ollenkaan. Hän riisuu vaan saappaat ja\ntakin päältään, sytyttää iltapiipun ja heittäytyy muissa vaatteissaan\nvuoteelle. Kynttilä jää palamaan.\n\nSamalla tavalla on hän usein loikonut aamupuoleen yötä, puoleksi\nvalveella, puoleksi unessa, ja mietiskellyt elämäänsä. Nytkin laskee\nhän piippunsa lattialle ja ummistaa silmänsä.\n\nJa kaikki entiset kuvat, sama joka-iltainen panoraama alkaa taas kulkea\nhänen silmäinsä ohi. Siinä kulkee koko hänen elämänsä lapsuudesta\nnykyhetkeen saakka, eikä muutu muuksi kuin mikä se on. Oi, jos olisi\nsellainen voima, joka sen muuttaisi, oi, jos sellainen olisi!\n\nNe hänen kuvansa alkavat maalta, kotipihan törmältä, puron rannalta\npellon alla, niityltä ja koivikosta puron takana, korkealta nummelta\nkoivikon takaa, mihin näkyy laajat salot, niin laajat, että ne sulavat\nyhteen sineen taivaanrannan kanssa. Hänen huulilleen nousee hymy,\nmelkein onnellinen hymy, niinkauvan kun hän kulkee lapsuutensa polkuja\nkotisavujen nähtyvillä, ja se hymy pysyy niillä sittenkin vielä, kun\nhän koirineen, pyssy kainalossa jo rohkenee painua salojen helmaan,\nmistä teeren kuherrus syysaamuina kuuluu virstain päähän. Nämä ovatkin\nhänen ainoat onnelliset hetkensä nämä, kun hän lapsuutensa muistoille\nhymyilee. Vaan jota etemmäksi hän aatoksissaan kulkee kotikulmalta,\nsitä synkemmän ilmeen saavat hänen kasvonsa.\n\nNyt on hän jo kaupunki-elämän temmellyksessä, ja hän alkaa tuskallisena\nkäännellä itseään.\n\nYht'äkkiä nousee hän istuilleen kuin säikähtyneenä.\n\n-- Hyi! äännähtää hän, vavahuttaa ruumistaan ikäänkuin pudistaisi\njotain pois päältänsä, ja aikoo vetää housuja jalastaan. Mutta\nkallistuukin sentään sinänsä takaisin vuoteelle.\n\n-- Hätäkö niiden on nauraissa ja eläissä niiden, ajattelee hän äskeisiä\nystäviään. -- Niitä on onni seurannut maailmassa -- onnellinen sattuma,\nei mikään muu. Sillä mitä tämä elämä on muuta kuin sattuman peliä -- --\nEikö olisi sopinut hänenkin naida, jos niin olisi sallittu -- naida jo\nennen heitä, silloin kun hanke oli vahva -- ja nyt olisi hän onnellinen\nmies hänkin. -- Mutta se olisi pitänyt silloin tehdä, silloin tehdä\n-- -- oi katalaa! huudahtaa hän melkein ääneensä ja ponnaseksen taas\nvuoteellaan.\n\nJa niin hän miettii ja miettii, että miksikä hän ei silloin nainut, ja\nmenee niissä mietteissään horroksiin. Ja alkaa nähdä unta.\n\nSe kuva, joka viimeksi oli hänen mielessään, ilmestyy nyt hänen eteensä\nilmielävänä -- unessa. Ja se on hänen vaimonsa, hänen nuoruutensa\nmorsian, jonka kanssa hän on naimisissa -- -- onhan hän siis naimisissa\n-- -- mitä ne turhia -- --\n\nUnikuva käy yhä selvemmäksi.\n\nHän on olevinaan maalla. Hän on kotitalossaan isäntänä -- ja emäntä\nhänellä on toimelias, ja hyvä, niin hyvä, että hän sitä käsillään\nkantaisi. Ja lapsia hänellä on, vankkoja punaposkisia poikia ja tyttöjä\n-- -- -- He ovat riihellä -- Aamu on kirkas ja kylmä -- On routanut\nmaan -- Mutta riihessä on niin mehevän lämmin. Itse lyö hän sitomia\nseinään ja vanha Heikki, se heidän vanha renki, lyö toisena. Piiat\nkepakoivat ja Janne panee alausta -- Janne on hänen oma poikansa,\nvanhin poikansa. Janne on ensi kertaa riihellä ja häntä pitää yhtenään\nopastaa -- mutta hän opastaa häntä hellästi ja siivosti -- ja taputtaa\nposkelle -- -- Sitten tulee äiti nuorempain lasten kanssa hakemaan\nheitä aamiaiselle -- Lapset heittelevät kuperkeikkoja pahnoilla --\npuhaltelevat kämmenillään ruumenta jyvistä ja maistavat niitä --\nrauskuttelevat nuorilla terveillä hampaillaan kuivia jyviä -- -- He\nlähtevät aamiaiselle -- Riihikujassa tulee karja vastaan -- Tiina, se\nvanha uskollinen Tiina, ajaa niitä hakaan -- -- lapset pelkäävät sonnia\n-- hän ottaa yhden syliinsä, tytön -- poika nousee hänen selkäänsä ja\npuristaa pienet käsivartensa hänen kaulansa ympäri -- ja itse painaa\nhän tyttöä hellästi rintaansa vastaan --\n\n-- Uuh! sonni, tuleppas vaan tänne -- --\n\nUnikuvat muuttuvat yhä. Hän elää onnellisia aikoja perheensä kanssa.\nHän raataa aamusta iltaan lastensa eteen, toivoen itselleen rauhallisia\nvanhuuden päiviä -- sittenkun pojat kykenevät talon hoitoon.\n\n-- -- Lapset ovat hänelle kaikki kaikessa -- ne ovat hänen onnensa.\n-- Niitä hän kulettaa kaikkialla mukanaan -- tekee pienemmille\nleikkikaluja -- isompia opastaa työhön -- -- Laittaa pienen vesirattaan\nja vie sen puroon pellon alle, samaan puroon, jonka rannalla itse oli\nlapsena leikkinyt -- hakee sitten lapset katsomaan, ja ne ovat riemusta\nrevetä, kun ratas pyörii purossa -- ja hän iloitsee heidän kanssaan\n-- -- Sitten tekee hän sievän tuulimyllyn ja asettaa sen porstuan\npäätyyn -- huutaa lapset tuvasta ulos -- ja voi sitä iloa ja huutoa ja\nkätten paukutusta mikä syntyy, kun myllyn siivet viipottavat tuulen\nkäsissä -- -- Hän heittäytyy itsekin pihan nurmelle pitkälleen ja\nkatselee äänetönnä sinistä taivasta -- ja hän tuntee itsensä\nsanomattoman rauhalliseksi ja onnelliseksi -- -- Hän tekee lastensa\nhyväksi ja niiden iloksi kaikki mitä voi -- hän tahtoo saada niistä\nhyviä ihmisiä, sillä tässä maailmassa tarvitaan hyviä ihmisiä enemmän\nkuin niitä todella on -- täällä on niin paljon pahaa, joka olisi\npoistettava -- hän sen tietää -- --\n\nSamassa hävittää tämän hänen ihanan unikuvansa räikeä ääni kadulla\nhänen ikkunansa alla, riettaitten yökulkijain sekava, humalainen laulu.\n\nHän herää, ja on yhdellä hyppäyksellä lattiallaan seisomassa.\n\nHänen rintaansa repii, koko hänen ruumistaan vihloo ja hän tarttuu\nmolemmin käsin päähänsä. Hän on elävässä todellisuudessa nyt ja hänen\ntäytyy siinä olla. Hän muistaa taas sen ajan, jolloin hänkin pitemmälle\najattelematta kuleksi ja reuhasi kaduilla tuolla tavalla. -- Haa, sitä\nkirottua aikaa! Joko se taas nousee hänen päähänsä! Se tekee sen, tekee\nentistään repäisevämpänä, entistään selvempänä.\n\nHänen päässään pyörii ja kohisee, kiehuu ja polttaa, ja hän alkaa nähdä\nkuvia siltä ajalta, jonka muisteleminen hänet aina saa vavahtamaan.\nJa hänestä näyttää nyt niinkuin kammarin seinä kohoaisi ylös kuin\nteaatterin esirippu, ja siellä hän näkee katkeran menneisyytensä -- ja\nylinnä kaikista näkee hän siellä erään kurjan saatanan naisen haamussa\n-- saman haamun, joka häntä kaikkialla ahdistaa, joka hänelle ei anna\nrauhaa yöllä eikä päivällä, joka häntä vainoo ja ajaa kuin painajainen\n-- joka hänen voimaansa ja ytimiänsä kalvaa ja jäytää, joka häntä pala\npalalta syö -- --\n\nHän tuijottaa eteensä niinkuin tahtoisi katseillaan lävistää seinän.\n-- Eikö siltä katalalta saa rauhaa -- eikö se enää milloinkaan häntä\njätä -- Mutta sen täytyy hänet jättää, hän ei sitä kestä -- sen täytyy\njättää -- täytyy -- -- --\n\nMatami tuo aamukahvia \"maisterille\" niinkuin aina ennenkin. Hän avaa\noven, mutta kirahtaa kauheasti ja pudottaa tarjottimen kädestään\n-- -- Hänen maisterinsa riippuu vaatenaulassa vuoteensa jalkapäässä\nhirttäytyneenä.\n\n\n\n\nÄidin kuoltua.\n\n\nEn ollut koskaan voinut ajatella, miltä tuntuisi, jos äiti kuolisi.\n\nJa pienempänä olin aina ollut suorastaan vakuutettuna siitä, ett'ei\nminun äitini kuolisi milloinkaan, vaikka kyllä tunsin toisia\npikkupoikia lähiseuduilta, joiden äiti jo oli viety kotini ohitse\nhautuumaalle ja siellä siinä mustassa arkussaan syvään hautaan\npeitetty, niinkuin oma äitini minulle kertoi, kun kyselin mihin niitä\nvietiin. Ja usein kulki muitakin ruumissaattoja kotini ohitse, joka oli\nmaantien varressa lähellä kirkkoa.\n\nKellojen soitto oli silloin kuulunut kirkontornista hautuumaan takana,\njos oli sattunut myötäinen tuuli olemaan. Minä olin talvella ikkunasta\nkatsellut pihan ylitse maantielle, ja kesällä piha-aidan raosta\npolvillani lähemmältä tarkastanut, kun ne menivät ohitse. Ja kaikki\nihmiset -- ja niitä ajoi joskus pitkä jono hevosilla perässä -- olivat\näänettömiä, jotkut pyyhkiellen silmiään. Eikä ne puhuneet minulle\nmitään, vaikka muulloin kirkkoon ajaessaan aina naurahtivat ja huusivat\njotain ohimennessään, kun näkivät minut aidan takana.\n\nJa ne kulkivat kaikki niin hiljaa, niin hiljaa sen mustan arkun\nperässä, että hevoset toisinaan kompastuivat edellä menevän rattaisiin\nja sitten ne perimmäiset seisattuivat kokonaan. Ja minä katselin yhä\nja näin kuinka ne nousivat kaarevaa mäkeä ylös, niinkuin joku sieltä\nmäen päältä olisi hitaasti vetänyt vyyhdille pitkää, mustaa köyttä.\nSen pää katosi lopulta näkyvistäni, se oli tullut kerälle mäen, päällä\nläpikäytävän ympärille, jonka katto näkyi kotipihaani.\n\nOli niitä joskus viety ohitse pieniäkin kirstuja, mutta ne eivät\nkoskaan vetäneet niin huomiota puoleensa kuin ne suuret mustat,\njoiden päällä ajaja totisena istui, ja joiden näkemisessä oli jotain\nsalaperäisen kammottavaa. Kun pieni, valkea kirstu oli poikittain\najajien polvilla ja ne silloin usein ajoivat juostenkin, tuntui minusta\naina, niinkuin siinä olisi ollut jotain iloistakin seassa. Ja minä\njuoksin pitempää katselematta huoneelle äidin luo.\n\n-- Äiti, äiti, niin pientä sievää kirstua veivät --, polvillaan vaan\nsitä pitelivät ja juosten ajoivat! -- Kukahan siinä oli?\n\n-- Joku hyvä pikkupoika, jonka Jumala on ostanut enkelikseen, sanoi\näiti.\n\n-- Ottaako se sen sieltä haudasta enkelikseen?\n\n-- Ottaa, lapseni.\n\n-- Kuinka se saa?\n\n-- Elä nyt kysele niin paljon. Kyllä Jumala saa.\n\n-- Ottaisiko minutkin?\n\n-- Kaikki hyvät pojat ottaa, kun kuolevat. Etkö muista kuinka olen\nsanonut.\n\n-- Mutta en minä tahdo sentään kuolla, äiti on parempi -- -- -- minä\nnäkisin, kuinka se ottaa. Aina kun menen puotiin hautuumaan ohitse, en\nnäe siellä muita kuin hauturi-Nikon -- -- -- Ottaisiko Jumala äidinkin?\n\nSellaista kaikkea kyselin, mutta en koskaan ottanut oikein uskoakseni,\nettä enkelinä olisi niinkään hyvä olla kuin äidin luona. Eikä sekään\nkoskaan mennyt täydelleen päähäni, että kukaan hyvä ihminen kuolisi.\nNiissä mietteissäni päätin kerran päästä näkemään, kun niitä pantiin\nhautaan, että tapahtuisiko siinä mitään erinomaista --.\n\nJa niin sattui, että pääsinkin katsomaan, kun erään toisen pikkupojan,\nnaapurin Jannen äitiä haudattiin. Äiti oli kutsuttu \"saattamaan\",\nniinkuin hän sanoi minulle, ja minä sen kuultuani aloin pyrkiä mukaan.\nÄiti ei luvannut ottaa minua mukaansa kastumaan, kun oli märkä ja huono\nkeli, ja meidän oli käytävä jalan, kun hevosta ei ollut. Vaan minä\naloin itkeä, enkä herennyt, ennenkuin pääsin.\n\nMutta äärettömän totiset ihmiset, lukkarin yksitoikkoinen laulu,\njota vanha suntio pää tutisten säesti, ja papin kumajava ääni, kun\nhän haudan pääpuolessa puhui, valkeat hiukset tuulessa hajallaan --\nkaikki se teki minuun kammottavan vaikutuksen, enkä nähnyt, en kuullut\nmitään sellaista, mitä olin odottanut, en Jumalaa enkä enkeliä. Ja kun\näitini, papin lakattua puhumasta ja lukkarin laulamasta, meni toisten\nvanhempain ihmisten kanssa ihan haudan äyräälle ja heitti sinne alas\nkädellään hiekkaa, kurotin minäkin päätäni, äidin hameesta kiinni\npitäen, ja katsoin hautaan. Vaan kun näin, kuinka syvällä se musta\narkku siellä oli, ja kuulin kuinka ontosti se kumahti vastaan, kun\nhiekan kokkare putosi sen kanteen, valtasi minut kauhu, minä vetäysin\näkkiä takaisin, takerruin molemmin käsin äitiin kiinni, ett'en putoaisi\nsinne alas, ja aloin itkeä ja itkin niin hillitsemättömästi, että äidin\npiti viedä minut hautuumaalta pois maantien puolelle.\n\nSiellä hän minua hiljalleen torui tyhmästä käytöksestäni ja kysyi, mikä\nminun tuli.\n\nEn ollut itsekään oikein selvillä, mitä se oli, joka minua pelotti ja\npani itkemään, mutta joku aavistus se oli siitä, että minunkin äitini\nmahtaisi joskus kuolla. Ja se tunki nyt ensi kertaa sotkemaan entiset\nhyvät mietteeni.\n\nLopulta sain nyyhkytellen ja äidistä yhä kiinni pitäen sanotuksi:\n\n-- Ett'ei äitiä vaan pantaisi hautaan -- --\n\n-- Sitäkö sinä, lapseni, itket!\n\n-- Ni-iin, minun tuli niin ikävä, kun aattelin, että jos äitikin\nkuolisi ja tuotaisiin kotoa pois tänne hautuumaalle -- ja ne\nheittäisivät äidinkin päälle hiekkaa.\n\nJa taas tuli uusi itku.\n\nMutta äiti pyyhkäsi pallolle käärityllä nenäliinallaan ensin omia\nsilmiään ja sitten minun, ja sanoi lohduttavalla äänellä, syvään\nhuoahtaen:\n\n-- Elä itke, ei äitiä panna hautaan, kun sinä vaan olet hyvä poika --\n\nPitemmälle hän ei sillä kerralla ennättänyt puhua, sillä minä aloin\ninnokkaasti kysellä, millä tavalla minun pitäisi olla hyvä.\n\n-- Että nyt ensinnäkin lakkaat itkemästä, sanoi äiti.\n\nMinä rauhoituin, tulin iloiseksi ja päätin pienimmissäkin asioissa\ntotella äitiä, siinä yhä lujemmassa uskossa, ett'ei hän milloinkaan\nkuolisi, kun minä vaan en pahottaisi hänen mieltään. Enkä\najatuksissanikaan sen jälestä loukannut äitiä, sillä hän oli aina niin\nhyvä ja häntä oli niin helppo totella.\n\nMinä pysyisin aina hänen kuuliaisena pikkupoikanaan. En osannut\nollenkaan ajatella, että kerran tulisin suureksikin -- --\n\nAinoastaan silloin, kun minut sisareni kanssa, joka oli minua vanhempi,\npantiin kuoppaan perunoita valikoimaan, kammotti minua, ja joka kerta\ntuli mieleeni Jannen äitivainajan hauta ja soi korvissani se ontto\nkumahdus, joka tuli kirstun kannesta, kun maata putosi sen päälle.\nMutta minä koetin voittaa pelkoni, peläten toiselta puolen, että\nsiinäkin olisi jotain pahaa, sillä olihan äiti minua juuri siitä\nsamasta pelosta nuhdellut hautuumaan aidan takana.\n\nEn puhunut siitä pelostani mitään kellekään ja vähitellen se haihtuikin\nkokonaan. Ja niin oli vakuutukseni vallan ehjä siitä, ett'ei oma äitini\nkuolisi koskaan.\n\nSe oli minun uskoni silloin.\n\nJa kun joskus jouduin asialle kylään päin ja tiellä tapasin toisia\npoikia, jotka viettelivät minua seuraansa, en mennyt, vaan riensin\nohitse ja sanoin, että äiti on kieltänyt.\n\nKesällä heitä tapasin useammin, milloin kiekkoa heittämässä maantiellä\naika mehakalla, milloin jälttää kiskomassa männistössä, joka oli kotini\nja kylän välillä, milloin taas elämöimässä vanhassa nauriskuopassa\nmännistön laidassa ja polttamassa ojukan lehdistä laittamiaan\npaperossia. Talvella heitä oli aina joku, kellä oli tarkenemaan saakka\nvaatetta, kelkkoineen nummelta kylään laskevassa mäessä. Minun piti\nlopulta välttää heitä kokonaan, kesällä kaartaen tieltä pois, ett'en\nsaisi kiekkoa sääriini, ja talvella paksun lumen aikana pyörtää kylän\nmäestä takaisin, jos mieli säästyä lumikasteesta, sillä he alkoivat\nvihata ja härnätä minua ja huusivat aina pilkallisesti jo kaukaa\nnähdessään: kas tuolta tulee taas se äitinsä kieltämä.\n\nKaikki se oli seurauksena siitä, että tottelin äitiäni ja olin alusta\npitäen kylän poikain viekotukselle luja, sillä hän oli sanonut, että ne\novat pahoja poikia, jotka maantiellä mellastavat.\n\nMinä nielin heidän pilkkansa kernaasti ja istuin joutohetket yksikseni\n-- tavallisimmin pöydän alla, joka oli minun rauhoitettu alueeni --\nja leikkelin vanhasta sanomalehdestä karjaa ja hevosia itselleni,\ntahi laskin yksikseni mäkeä kotipihan törmältä -- tahi kuuntelin\ntakkavalkean loisteessa, kun äiti luki minulle Joosepista, jonka pahat\nveljensä paimenessa möivät, tai muita ihmeellisiä kertomuksia. Ja\nsamalla opettelin itse lukemaan.\n\nElämä oli silloin niin sanomattoman iloista ja rauhallista, enkä\nkaivannut mitään muuta seuraa kuin äitini, sillä hän oli aina hellä\nja hyvä. -- Me eläisimme yhdessä aina, loppumatta, ja minulle oli\nkäsittämätöntä, että pienintäkään muutosta voisi elämässämme tapahtua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta juuri silloin, kun sitä vähimmin aavistin, tulikin ensimmäinen\nmuutos.\n\nSillä olihan minulla isäkin, vaikk'en häntä ole tullut maininneeksi,\nhän kun äitiin verraten oli tavattoman vähän minun seurassani. Hän\noleili pitkiä aikoja kotoa poissa, raha-ansioilla maailmassa, ja tuli\nvaan silloin tällöin lyhyeksi ajaksi kotiin. Viimeksi oli hän ollut\nkaupungin puolella töissä ja kun hän syyskesästä tuli kotona käymään\nja äiti pani minun hänen kuultensa lukemaan, sanoi hän luvun loputtua,\nettä \"nyt se poika viedäänkin kaupunkiin kouluun.\"\n\nEn ymmärtänyt siitä silloin mitään, mutta jonkunlainen paha käsitys\nminulla oli jo kauvan kaupungista ollut, sillä isäni oli sieltä usein\npalannut kotiin minulle käsittämättömässä tilassa, jolloin joka kerta\nluulin häntä sairaaksi. Äiti oli silloin aina ollut itkeneen näköinen\nja vienyt minut eri huoneesen, tai pannut jollekin asialle. Ja nyt\njouduin sinne itse, pois äitini hoivista, kotini tutuilta tanhuilta\npois.\n\nKatkera oli ero äidistä ja kaupunkielämä niin outoa, että teki mieleni\nkarata kotiin takaisin, ja jos olisin aavistanut, että se elämä sentään\ntuli minut kerran viemään niin kokonaan mukaansa, että unohdin äitini,\nniin olisikin totisesti ollut parasta karata silloin heti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari vuosikymmentä oli kulunut, olin jo elänyt nuoruuteni ijän\nkokonaan, kun lopulta vedin monilla kareilla kolhiutuneen ja pimeitä\nmaailmanrantoja laahanneen pursihylkyni pysyväisesti vanhoille\nkotiteloille takaisin, heittääkseni sen siihen lahoamaan. Sillä vihdoin\nolin tullut tajuuni siitä, että se muuten olisi kokonaan uppoava.\n\nMonta hurjaa retkeä oli sillä tehty ajattelemattomain kumppanien\nkanssa, laskettu uhkarohkeasti vaan viitattomia vesiä, tuntematta\nvaaroja, jotka vaanivat kimmeltelevän pinnan alla -- ja niin oli mennyt\nnuoruus huimaa menoa kuin alamäessä irtautunut pyörä, joka johdotta\nollen vauhtiaan yhä lisää, kivissä ja kuopanteissa pompahtelee, kunnes\nmäen alle päästyään kaatuu.\n\nJa murtuneet olivat ihanat nuoruuden toiveet ja murtunut lapsuuden usko.\n\nTyhjyys oli edessä, ja takana katkerat muistot kadotetusta\nmenneisyydestä. Ja kaikki siitä syystä, että olin tuhansia kertoja\näidille pikkupoikana tekemäni lupauksen rikkonut, hänen kuvansa\nsydämmessäni unohtanut, jouduttuani oman onneni nojassa häälyessäni\nkaupunkielämän pyörteesen. Hänen sanansa olin unohtanut, jonka hän\nkotoa lähteissäni ja usein jälestäkinpäin toisti, että \"elä herran\npelvossa, poikani, ja hyvyydessä.\"\n\nSe uskoni oli ollut hyvin lyhyt, että äiti eläisi aina, jos minä vaan\nolisin aina hyvä. -- Hänen oli kuoltava niinkuin kaikkien muittenkin,\nolinpa minä sitten hyvä eli paha. Vaan en koskaan voinut ajatella,\nmiltä todella tuntuisi, kun hän kerran kuolisi.\n\nAluksi olin kumminkin nuorempana koettanut loma-aikoina kotona ollessa\npitää jotenkuten vireillä lapsuuteni mielentilaa äidin suhteen, mutta\nvuosi vuodelta se oli himmennyt, niinkuin vanha peili, ja vihdoin\nkadottanut heijastuksensa kokonaan. Sillä aloinhan minä silloin jo\nmonessa asiassa olla äitiäni viisaampi ja tietää mielestäni paljoa\nenemmän kuin hän. Ja kun miehistyin, oli minulla tietysti jo vakautunut\nkokemus elämästä ja sen tarkoituksesta, ja kaavat selvinä ajussani,\njoidenka mukaan sen pitäisi kulkea. Ja se miehuus oli ilmaantunut usein\nkotonakin ollessa sekä puheissa että töissä, ja aina olin huomannut,\nettä äiti siitä loukkautui. Mutta enhän minä voinut sille mitään.\n\nKun olin aamusella palannut kotiin innostavista seuroista, joissa lasin\nääressä oli ilta ja yö maamiehille suurista asioista puhuttu, luin aina\näitini katseesta syvää murhetta ja kuulin hänen aina huokaavan, että\n\"mitä enää muualla, kun kotonakin tällä tavoin\", mutta en huomannut\nsitä, että hänkin oli silloin yönsä valvonut, joka yö oli saattanut\nlyhentää kokonaisen vuoden hänen elämäänsä. Koetin vaan huolettomasti\nlohdutella häntä, sillä enhän minä järkimiehenä enää voinut peräytyä\nelämän korkeista aatteista, eihän minun sopinut enää taantua ja\nruveta maata tonkimaan, syrjäytyä valtaväylältä toimettomaksi ja\naatteettomaksi sivustakatsojaksi ja unehtua siihen äitineni, joka ei\nminun korkeita pyrinnöltäni käsittänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinun täytyi kerran peräytyä sittenkin.\n\nOlin kauhulla huomannut, ett'en elämän meren vellovalta ulapalta nähnyt\nvankkaa valkamaa missään. Täytyi peräytyä lapsuuteni kotirantaan\ntakaisin ja siihen jäädä. Ja siinä päätin alkaa elämäni uudestaan siitä\nkohdasta, mihin se ensi kertaa lähteissäni oli jäänyt, elää jälleen\näidin kanssa rauhassa, niinkuin lapsena ennen, ja pitää tämän maailman\nmellastusta pahana unena vaan, joka joskus soisi korvissani niinkuin\nennen perunakuopassa ollessani se ontto kumaus Jannen äitivainaan\nkirstusta -- -- ja vihdoin haihtuisi. Kaikki pahat tekoni tunnustaisin\näidille, kaikki rikokseni häntä kohtaan sovittaisin ja pyytäisin\nhäneltä anteeksi -- häneltä yksin vaan, enkä keltään muulta, sillä\nhän se kumminkin oli ainoa koko maailmassa, joka minua oli todella\nrakastanut ja aina rakasti. Hän se minua oli hyvään opastanut, maailma\noli minun suhteeni ollut välinpitämätön. Ja hän antaisi anteeksi ja\nniin saisin levottomaan mieleeni ikuisen rauhan.\n\nMutta omituinen arkuus oli tullut minuun, kummallinen umpinaisuus äitiä\nkohtaan, vaikka kaikenlaisille maailman hylkiöille olin sitä ennen\nollut kylläkin avonainen. En saanut mieltäni _hänelle_ puretuksi, en\nsaanut anteeksipyyntöäni tehdyksi, vaan jäi se yhä tuonnemmaksi. Ja\nsillä aikaa soi räminä maailmanrattaista korvissani yhä, vaivaten minua\nkaikkialla. Se ei lakannut kuulumasta. -- Kun vaan saisin sydämmeni\navatuksi, niin se lakkaisi kyllä, ja minun täytyy se avata pian,\npäättelin aina, kiireesti, ennenkuin äiti kuolee, sillä hän alkoi jo\nkovin riutua. Vaan taas lykkäytyi hänen kuolemansakin aatoksissani\njohonkin kaukaiseen tulevaisuuteen, jota ei jaksanut ajatella.\n\nHän oli usein jo niin heikko, että isän ja sisareni kanssa nostimme\nhänet vuoteelta tuolille takkavalkean loisteesen, jota hän aina halusi,\nmutta hän virkistyi sentään taas. Ja joka kerta, kun tuin hänen\nselkäänsä tyynyllä tuolia vastaan, päätin, että nyt minä puhun. Mutta\nsilloin säälitti minua hänen heikkoutensa ja aloin epäröidä taas.\nTuskan hiki nousi päähäni ja mykkänä tuijotin eteeni.\n\nÄiti huomasi tuskaisen oloni ja sanoi joka kerta: \"elä sure minun\ntähteni, poikani; minun on niin hyvä olla, kun te olette kaikki tässä.\nPysy itse aina vaan Herran pelvossa.\" Ja joka kerta oli huulillani\nsanat, että minun on oman itseni tähden niin tuskainen olla, sillä minä\nolen liian paljon surua äidille elämässäni saattanut. Vaan sanomatta\nne jäivät -- juuri ne alkusanat, ja aloin vaan puhua muista asioista,\njokapäiväisistä huolistani ja toimistani, ja äiti kuunteli tyynenä ja\nantoi neuvojaan.\n\nKun hän sitten taas virkistyi niin, että nousi vuoteelta ylös ja\nliikkui huoneessa, olin minä päivän rauhallisemmalla mielellä töissäni\nulkona ja menin illalla hänen kammariinsa juttelemaan kaikista muista\nasioista, vaan en siitä, mikä etupäässä mieltäni kalvoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran kumminkin, eräänä syksynä, hämärtyi illaksi surumielinen päivä,\nsummeni synkäksi yöksi alakuloinen ilta, jolloin äiti ei enää vuoteelta\nnoussutkaan, ei silmäänsä avannut, ei jäsentä liikauttanut.\n\nEi sytytettykään enää takkaan tulta, ei nostettu enää äitiä sen eteen\ntuolilleen, eikä siinä hänen kanssaan päivän töistä ja huomisista\nhuolista puhuttu, niinkuin syysiltoina ennen hyvääyötä sanottaessa oli\ntehty ja menty levolle siinä toivossa, että hän taas aamulla olisi\nvirkeämpi, vaan polvillamme olimme hänen vuoteensa vieressä sisareni\nja minä ja takan edessä istui äänettömänä isä, vanha pää kumaraan\npainuneena, katsellen mustiin hiiliin.\n\nÄiti oli iltapäivällä nukkunut sikeään uneen, joka näytti\nrauhalliselta, ja me olimme olleet tyytyväisiä, että kyllä hän siitä\ntaas vahvistuu ja terveempänä herää. Olimme varpaisillamme vähän\nväliä käyneet kuuntelemassa hänen tyyntä ja tasaista hengitystään ja\nkatselemassa hänen rauhallisia, kuihtuneita kasvojaan, jotka sillä\nkerralla näyttivät niin äärettömän tyytyväisiltä, niin omituisen\nnuorekkailta ja suloisilta, että hyvänmielen huokaus oli joka kerta\npäässyt rinnastamme kumartuessamme hänen ylitsensä.\n\n-- Tehdäänköhän äidin takkaan valkeaa? oli toisiltamme kyselty.\n\n-- Ei huolita tehdä nyt, oli yhteisesti päätetty -- raittiimpi hänen on\nnukkua. Ei häiritä häntä.\n\nMutta illemmalla alkoi äidin hengitys käydä kummallisen harvaksi ja\nhiljaiseksi.\n\n-- Mitähän se merkitsi -- --\n\nKamala aavistus alkoi tunkeutua mieleeni, enkä sen painoa saanut\npäältäni pois, vaan lisääntyi se yhä. -- Jos ei äiti heräisikään enää\n-- kuolisi kerran kumminkin -- ja kaikki jää hänelle puhumatta.\n\nIsä oli tainnut ymmärtää ensimmäisenä asian laidan ja siksi istui hän\nyhä vaan pesän edessä iltahämyn painuessa huoneesen.\n\nLopulta lakkasi äiti hengittämästä kokonaan, ja kun koetin hänen\nkättänsä, oli se kylmä, koetin hätäisesti jalkojaan, ne olivat\nkylmemmät vielä. Hän oli jäsentään liikauttamatta, silmäänsä avaamatta,\ntajuunsa takaisin tulematta kuollut.\n\nSanomaton tuska valtasi minut sillä hetkellä.\n\n-- Nyt ei ole minulla enää äitiä, huudahdin silloin päätäni\nkäsiini painaen ja niin tuskasta parahtavalla äänellä, että isäkin\nsäikähtyneenä riensi vuoteen luo. Ja kaikki muistot, mihin äiti\noli yhdistyneenä, kulkivat huimaa vauhtia sieluni silmäin ohitse,\nvähäpätöisetkin.\n\nMuistin, kuinka äkäinen kukko minua kerran lapsena oli hätyyttänyt,\näiti juossut hätiin, ottanut syliinsä ja vitsalla kukon karkoittanut,\nmuistin, kuinka hän talvi-iltoina, tehtyään tulen pesään, oli huutanut\nminua tuvasta kammariin, että \"tule kuuntelemaan, kun vohkottaa\nniinkuin juna\" -- ja kuinka sitten istuin jakkaralle tulen ääreen\nja tavailin aapista, ja kuinka äiti minun väsyttyäni otti suuren\nraamatun polvilleen ja luki siitä ääneensä -- muistin, kuinka hän\noli itkenyt minun paatumustani ja pahuuttani, kun loma-ajoiksi tulin\nkaupungista kotiin hurjistelemaan -- muistin, kuinka sitten oikeaan\ntyöhön ruvettuani olin keväisen yön kylvöllä ollut, ja kun aamutuulen\nnoustessa palasin pellolta tupaan, oli äidillä kahvit keitettynä ja\nsitä juodessa iloittiin ihanasta keväästä -- muistin hänen viimeisen\nheikkouden aikansa, kuinka eilenkin vielä talutin häntä tuolilleen\nistumaan -- kaikki muistin, ja siinä oli nyt kylmänä se käsivarsi,\njolla olin lapsena ilomielin istunut, sanattomana suu, joka minulle\noli helliä sanoja puhunut, ja kiillottomana silmä, joka minua kohtaan\noli pelkkää rakkautta heijastanut -- -- ja sitten viimeiseksi muistin\nkauhulla sen, että avaamatta oli jäänyt minulta synkkä, salaisesti\nkalvava mieleni hänelle, anteeksi pyyntö tekemättä.\n\nKenties oli hän arvannut, että minä entistä elämääni todellisesti\nkaduin? Mutta oli hän myöskin saattanut ajatella minua vielä niin\npaatuneeksi, ett'en tahtonut siitä hänelle puhua. Kuka sen tietää!\nJa miksen puhunut hänelle edes eilen, tänä aamuna vielä, kun hän oli\nhengissä, että välimme olisi ollut selvä ja eheä, että tuntoni olisi\nsaanut rauhan -- -- Nyt se oli myöhäistä! --\n\nJa näin minä ajattelin sillä hetkellä, näin tuskissani äidin kuoltua\nhuokailin: kun saisin hänet takaisin vielä, niin liepeisiinsä\ntarraantuisin kiinni ja lupaisin olla hyvä aina, niinkuin pikkupoikana\nennen, lupaisin niin, että hän selvät sanat suustani kuulisi -- ja\npitäisin häntä niin hellästi, niin hellästi kuin en koskaan ennen,\nen mitään häneltä salaisi, enkä ainoaakaan kyyneltä hänen silmäänsä\nsaattaisi. Ja me eläisimme sitten vasta oikein tyytyväistä elämää, kun\ntuntoni olisi kevyt -- minä pitäisin äidin kammarissa vaan, siellä\nhän olisi turvanani ja tukenani lohduttamassa, kun vastoinkäymisiä\nsattuisi, ja iloitsisi kanssani elämäni valopäille, sillä hän oli ainoa\nihminen, joka minua todella on rakastanut -- --\n\nMutta mennyt oli mennyttä ja tyhjältä näytti kaikki, tyhjemmältä kuin\nkoskaan ennen. Tuntui kuin olisin sillä hetkellä tullut jo itsekin\nvanhaksi -- --\n\nVihdoin nousin sekavilla tunteilla vuoteen vierestä ylös. Ja kun me\nlampun himmeässä valossa vielä katselimme äidin valjuja kasvoja, oli\nniinkuin niistä yht'äkkiä olisi kirkas heijastus välähtänyt vastaani\nja huojentanut kutistavaa tunnetta rinnassani -- -- Ja sillä hetkellä\ntunsin, että me tapaamme sittenkin kerran vielä toisemme, meidän\ntäytyy tavata, saan puhua hänelle mitä puhumatta jäi, saan elää hänen\nkanssaan ikuisessa rauhassa ja pikkupoikaisessa uskossani, ett'ei hän\nkoskaan kuole, saan elää hänen kanssaan erillään maailman myrskyistä ja\nkaikesta pahuudesta, sillä asuuhan meissä kuolematon henki -- -- --\n\nJa huojennetulla mielellä taivuin välttämättömyyden painon alle ja\nsanoin viimeisen kerran äidille hyvää yötä.\n\n\n\n\nTukkimetsässä.\n\n\nKaukana tiettömällä salolla, jonka läpi luikertelee yksi suurien\nvesistöittemme äärimmäisiä latvapuroja, parin peninkulman päässä\nlähimmästä, laajemman yläjärven rannassa olevasta kylästä on päivän\npuolella korkean harjun kuvetta lumisten kuusien alla pahainen havumaja.\n\nSe muistuttaa matalaa, kaksipuolista heinälatoa, jonka keskeen on\njätetty kapea läpiajettava kuja, sillä sen seinät ovat hätäisesti\nkyhätyt pyöreistä tukin latvoista lampaankaula-nurkille, niinkuin\nlatojakin tavallisesti tehdään. Mutta katoksi on ladottu paksulta\nkuusenhavuja ja se on jätetty keskeä auki, ja samoin on jätetty auki\nmolemmat kujan vastassa olevat seinät.\n\nSe on kumminkin tavallaan ihmisasunto, vaikka onkin näin huonosti\nkyhätty, sillä ilta- ja aamuhämärässä sekä pahimpina pyrypäivinä\nhäärii siellä parikymmentä miestä, ja kaiket yöt palaa sen avoimessa\nkeskustassa suuri nuotio, jonka kahden puolen havukaton alta kuuluu\nsyviä kuorsauksia ja aina välistä hammasten kalinaa ja karkeita\nkirouksia huonommissa tamineissa olevien suusta, kun puhurin poika ei\nanna heidän rauhassa nukkua. Sillä jos kohta nuotio lämmittääkin toista\nkylkeä tai jalkoja, niin tuntuu sentään toisessa kyljessä tai pään\npuolessa talven pureva kylmä.\n\nNe ovat puulaakin tukinkaatajia nämä miehet. Mutta kun matka on liian\npitkä ihmisasunnoille, on salolle kyhätty tällainen korttieri, sillä\npuulaakin ei ole kannattanut ruveta sinne muutaman talven tarvetta\nvarten parempaa rakentamaan, koska siinä ympäristössä on heillä\nainoastaan puolen miljoonan puut. -- --\n\nIlma on ollut päivällä nuoskean puolista ja on hiuteillut lunta, mutta\nillan suussa on alkanut vahvasti pakastaa, niin että miesten vaatteet,\njotka päivällä ovat kastuneet, alkavat jo hämärissä, ennenkuin he\nmajalleenkaan ehtivät, pahasti kahahdella.\n\n-- Tehkää sukkelaan tulta, sanoo heistä yksi, kun heitä eri tahoilta\nkirveet olalla ja sahat kainalossa alkaa saapua puolipimeässä majalle.\n-- Tehkää helvetissä tulta, muuten tässä jäätyy housut kinttuihin\nkiinni, sanoo hän toistain, ja on niin kohmettunut, ett'ei hänessä\nitsessään olisikaan sen tekijää.\n\n-- Vai jo Ovaskaisen housut jäätyvät, sanoo siihen eräs toinen,\nvanhahko mies lammasnahkaturkissa, ja alkaa ilman erityisempää\nkiirettä vuolla tervassälikkeestä lastuja. -- Eipä niissä sitten ole\nhikeä, johon kesällä Lehtovaaran heinän niitossa kirosit sulavasi.\n-- Samat liinahousuthan nuo näkyvät olevan, vaikka olet niitä vähän\nsarkapalasilla peitellyt.\n\n-- Anna peitellä vaan, itsepä ne kannan. -- Kelpaa siinä nyt\nPirtti-Taavetin ylvästellä, kun on päässyt lammasnahkasiin. Mene sinne\nLehtovaaraasi takaisin vaan sontakuorman nojalle ja havuja noppimaan --\nluuletko täällä havunappuloita katkovasi, että tänne turkissasi tulit\nylvästelemään. Mene sinne vaan, minä en talonpoikia tarvitse.\n\n-- Aina sama kiista noilla kahdella, sanoi joukosta joku kolmas. --\nViikon on Taavetti jo täällä ollut, eikä ole häneltä vielä muuta\nkuultu kuin puulaakin moittimista ja kiistaa Ovaskaisen kanssa. Totta\non, niinkuin Ovaskainen sanoi, että pysyköön täältä poissa, pysyköön\ntalonpoikain uunin pankolla, koska niitä aina kehuu. -- Mutta johan\ntuli on valmis.\n\n-- Onhan se, kun on kuka tekee, tokasi Taavetti.\n\n-- Missä on kahvipannuni? jatkoi sama äskeinen mies, alkaen kiivaasti\npenkoa kodan nurkassa, missä oli pannuja useampia, sekä kaikellaista\nmuuta sälyä, kontteja, laatikoita ja muutamia peitteitä hujan hajan. --\nTuohonhan minä sen puolisilta päästyä olin pistävinäni.\n\n-- Tuossa on omasi, ja tässä on minun, sanoi muuan toinen. -- --\n\nNuotio loimusi jo täydessä liekissä, sillä siinä oli vaan pientä puuta\nensin illasta, ja vasta yöksi pantiin siihen suutasuksin kaksi suurta\nhonkatukkia, jotka kestivät kyteä aamuun saakka. Se loi toisesta\noviaukosta kajastuksen harjun rintaan ylös ja toisesta alas korpeen\nniin pitkälle kuin metsä salli, mutta keskeltä, katon katkeamasta nousi\npunertava loiste ja savu kohti kylmää pakkastaivasta ja saattoi näkyä\nvirstojen päähän.\n\nKohta kiehui seivästen neniin pistettynä nuotiolla jo kymmenkunnan\nnokista kahvipannua ympyrässä, ja jokainen kohenteli ja hoiteli\nomaansa. Muutamissa oli useampi mies samassa yhtiössä.\n\n-- On se tämä kahvikin sentään poikaa, tuumailtiin yksimielisesti, kun\nsitä alettiin kuumana ryypiskellä ja käänneltiin nuotiolle kylkeä ja\ntoista.\n\n-- Ei vedä vertoja ryypylle, sanoi Ovaskainen. -- Jos tuossa olisi,\nniin nuijan kulauttaisin yhteen henkäsyyn, ja takaanpa, että tulisi\nlämmin. Ei olisi yhteen päivään vilu eikä nälkä. Puhhuh! riivatustipa\ntänä iltana värisyttääkin. Ja hyristellen hartioitaan heitti Ovaskainen\nhiukan kateellisen katseen Pirtti-Taavetin turkkiin.\n\n-- Kyllä viina voittaa, päättivät muutkin, mutta mistä sitä nyt\ntähänkään viluun sieppaa.\n\nEi ollut sitä ainetta todella otettavissakaan, sillä puulaakin\npäälliköt eivät sallineet sitä työmailla pideltävän. He olisivat\nkyllä kernaasti sallineet ja pitäneet vaikka itse, ottaneet sillä\ntyystin samat rahat takaisin, mitä miehille antoivatkin, ja oli sitä\nennen joskus koeteltukin, mutta kun töistä silloin ei tahtonut tulla\nmitään tolkkua, oli se tapa hylätty ja suorastaan työmailta kielletty.\nEikä päässyt Rannan Maijakaan Kirkonkylän laitakulmalta talvella\nviinojaan salolle kulettelemaan, vaikka keväällä uittoaikana kyllä\nhameet kainalossa kahlaili jokivarsia, korpia sompi, ja hämärinä\nkevät-öinä lahtien poukamia veneellään souti ja rantakivien kainaloissa\ntuohipäällispullojaan piilotteli -- ei päässyt hän nyt paksun lumen\naikana penikulmia salolle, eikä oikein tohtinutkaan. Niin että miehet\nsaivat nyt härppiä vaan kahvia, höystellä sitä vehnäsellä ja ryypätä\nvaan mielikuvituksissaan \"karvaampaa\".\n\nMutta kahvia ja vehnästä olikin sitä runsaammin. Sitä, niinkuin\nruokatavaroitakin, hankki ja piti työmaalla varastossa puulaakin\noma työnjohtaja, ja oli hän nytkin parhaallaan noutamassa pötyä\nhevosellaan. Hänen sijaisenaan toimi sillä aikaa salolla eräs alempi\ntyönjohtaja, joka oli sentään kouluutettu mies hänkin ja osasi\n\"kirjoittaa\".\n\n-- Ei vaan tahdo lähteä tuo vilutus, valitti Ovaskainen kahvia\nryyppiessään. -- Kun olisi kuka keittäisi, niin joisin vaikka kannun\nyhteen kyytiin.\n\n-- Ja minusta on kupissa kyllin, sanoi Taavetti. -- Mitä sen hyvän\npaljoudesta!\n\n-- Löpise sinä! Joisit kylläkin, mutta olet itara.\n\n-- Itaruutta lienee sinultakin, ett'et talveksesi hanki parempaa\nvaatetta -- --\n\n-- Koira! ärähti Ovaskainen ja oli miltei valmis hyökkäämään Taavetin\npäälle. -- Kevyempi on heilua. Otinpa tänäänkin helposti neljä markkaa\nlienetkö sinä turkissasi könttyröinyt edes yhtä.\n\n-- Eikä ole sinulla sentään neljine markkoinesi vahvempaa vaatetta\npäällesi, kun työstä pääset, vaan siinä vilua valitat.\n\n-- Ei tuon Taavetin kanssa viitsi väitellä, se on aina niin\nrikkiviisas, päättivät kaikki, sillä he katselivat muutenkin nurpein\nsilmin samaista Taavettia, eikä vähimmin siitä syystä, että hän oli\naina säästäväinen ja jotensakin hyvissä varoissa, ja oli hänellä oma\nmökki, jossa perheineen asui, sekä pieni pellon tilkku sen ympärillä.\nEi hän vakituisesti puulaakin töissä käynytkään, mutta nyt, kun ansiot\nniissä olivat tavattoman hyvät, oli hän sentään lähtenyt kokoamaan\nhiukan \"lisärahoja\", kuten sanoi, saadakseen keväällä huoneensa\nuuteen kattoon. Sellaiset oman pirtin omistajat olivat paikkakunnalla\nniin harvinaisia, että häntä olikin senvuoksi alettu kutsua\nPirtti-Taavetiksi.\n\n-- Ei tässä turhia turista, kaadapa tuohon vielä, sanoi Ovaskainen\nojentaen tyhjän kuppinsa pannukumppanilleen. -- Ja onko siellä vielä\nvehnästä? kysäsi hän työnjohtajan sijaiselta. -- Syönmä häntä edes\npuolen markan edestä, koska tuntuu sisälmyksissäni, ett'ei tänä iltana\nrukiinen leipä ollenkaan painu. Katsopa samalla, mitä tekee koko minun\nvehnäsveroni tältä viikolta.\n\n-- Vasta kolme markkaa, sanoi sijainen tuotuaan kapean, likaisen\nkirjan lähemmä nuotiota ja selailtuaan sitä. -- Ja kahvit sekä sokeri\npuolitoista.\n\n-- Eikö muuta kuin neljä ja puoli markkaa yhteensä, ja nyt on jo\ntuorstai. Anna koko markalla vehnästä, kun sitä vielä on, ell'ei\ntulisikaan huomiseksi uutta. -- Mutta kun nyt olisi kuka keittäisi,\nniin kannun pannun joisin vielä, sanon minä.\n\n-- Ei tulisi mitään, sanoi eräs pitkä miehen roikale paikatuissa\nvaatteissa. -- Minä kerran tein sen tempun Hirvisalolla ja söin markan\nvehnäset yhteen iloon, niin yököttämään rupesi, vaikka menihän tuo\nsentään.\n\n-- Tekisi kai sen toinen, minkä toinenkin.\n\n-- Ei toki. Miehillä on eroa.\n\n-- Lyödäänpä vetoa!\n\n-- Vaikka lyödäänkin, et sinä kumminkaan jaksa sitä kuin minä, sanoi\ntuo pitkä mies ja ojensihe seisaalleen ikäänkuin näyttääkseen, kuinka\npaljon hänen mittaansa mahtuu ja kuinka turhaa Ovaskaisen väitös oli.\n\nAsia ei päättynyt muuten kuin vetoon, ja se lyötiin sellainen, että\nsen, joka häviäisi, joka vähemmän määrän jaksaisi juoda, olisi\nhankittava kannu kymmenen markan konjakkia voittajalle. Tämä saisi\nsitten oman harkintansa mukaan antaa siitä maistimia tapanneellekin,\nmutta tappaajan pitäisi joka tapauksessa jättää raha jo ensi\ntilipäivänä työnjohtajan haltuun, ett'eivät akat pääsisi asiata\nsotkemaan.\n\n-- Mutta kuinkahan sitä saa kulkemaan, tuumaili Ovaskainen hiukan\nepäröiden.\n\n-- Kyllä Makkonen panee toimeen, koska hänen hoteihinsa päätitte jättää\nrahankin, sanoi eräs miehistä. -- Hän tuottaa jauhonvetäjien mukana.\nEikä hän otakaan näistä pikkukaupungeista, hän tuottaa omansakin sinne\nensin Helsingistä saakka siltä -- siltä -- -- mikä se nyt onkaan, jolla\nsiellä on parasta?\n\n-- Siltäkö Mesmontoselta? tokasi joku.\n\n-- Niinhän se taitaa olla, sama, joka on annakassakin.\n\n-- Ei ole ihan paikallaan, huomautti joku kolmas, vaan en nyt muista\ntarkemmin minäkään. Kun olisi annakka -- --\n\n-- Mitä te pikkuasioihin takerrutte, sanoi työnjohtajan sijainen, sehän\non pääasia, että sieltä tulee hyvää, sillä kyllä ne annakan tekijät\ntietävät. Minä keitän kahvin puulaakin pannulla, että tulee saman\nvahvuista kummallekin. Viisi penniä kuppi.\n\n-- Ala keittää, veto pitää, sanoi Ovaskainen.\n\nUseimmat joukosta olivat vankan kahvinjuonnin jälkeen jo alkaneet syödä\nillallistaan.\n\nPari nuorta miestä, kuleksivia maankiertäjiä, ahmi pelkkää vehnäleipää\nAmeriikan läskin kanssa, jota he viilsivät suuria paloja kerrallaan\nsuuhunsa.\n\nMutta kahvin kiehuttua alkoivat vedonlyöjät koetella kumpi voittaisi,\nja koko miesparvi seurasi tarkkaavaisena heidän suurta kilpailuaan,\nlaskien mikä minkinmoisia arveluita ja sukkeluuksia joukkoon ja\nkohennellen nuotiota.\n\nPirtti-Taavetti oli vetäytynyt syrjemmäksi konttineen, josta naverteli\nsuuhunsa leipää ja suolaisia muikkuja. Oli hänellä siellä pieni\nrasiallinen voitakin, mutta sitä otti hän vaan silloin tällöin murenan\nsuupalan päälle, ja istui koko syöntinsä ajan melkein selin toisiin,\npimennossa, aivan kuin olisi vältellyt tuoda konttinsa sisältöä nuotion\nvaloon kaikkien nähtäville. Syötyään otti hän tupakkavehkeensä, täytti\nhiljalleen ja hartaan näköisenä piippunsa, kurkotti sitten nuotiosta\nhiilen, jota pompotteli puhallellen kämmenellään, ja laski sen siitä\nosavasti piippunsa pesään. Vetäytyi tämän tehtyään syrjemmäksi taas ja\nalkoi vakavana ja mietteihinsä vaipuneena katsella muuta joukkoa.\n\n-- Jättikö Makkonen tänne paperossia? kysyi nuorista miehistä yksi,\npyyhkiellen nuttunsa hihaan hyytynyttä rasvaa suupielistään ja hangaten\nkämmeniään saapasvarsiinsa.\n\n-- On niitä vielä.\n\n-- Annapa tänne puntti!\n\n-- Kyllä nyt Ovaskainen hävisi, koska jo noin hitaasti ryyppii, kuului\nsamassa nuotiolta.\n\n-- Sano sitten vasta, kun hävisi, vastasi Ovaskainen pahasti\nröyhtäisten.\n\n-- Menee tuo nyt sentään jo liian pitkälle, jos sallitte minunkin tähän\nasiaan suuni avata, sanoi sivultapäin Taavetti, joka tähän saakka oli\näänettömänä ja nurpean näköisenä katsellut tätä omituista kilpailua. --\nLiian pitkälle menee! Juoda tuolla tavoin markkoja kahvissa ja tärvätä\nvielä terveytensä. Ja kotona on Ovaskaisellakin akka ja lapset nälässä.\n\n-- Se on hävytön vale, että meillä nälkää nähdään, äyhkäsi Ovaskainen\nyhä pahemmin röyhtäisten. -- Ja mitä minun akkani sinuun kuuluu. Hän\nelättää kyllä itsekin itsensä ja vielä lapsetkin, jos siksi tulee.\n\n-- Elättää Helsingin herrain tappurain kehruulla ja kerjäämällä. Viime\nviikollakin kuului rovastilta saaneen viisi kappaa leivän apua, kun\nosasi hyvästi suutansa käyttää.\n\n-- No eikö se ole hyvä, että aina saa?\n\n-- Saapihan se, ja hakee aina välillä vaivaiskassastakin -- --\n\n-- Anna hakea. Sitävartenhan sinne olemme maksaneet mekin, että sieltä\nsaamme. Vai luuletko sinä, että se täytyy sinne muitten hyväksi jättää?\nintti Ovaskainen, koska ei voinut Taavetin sanoja valheeksikaan väittää.\n\n-- Pienet taitaa sinunkin maksusi kassaan olla, koska jo kymmenen\nvuotta olet maksuvapautta nauttinut, sanoi Taavetti vakavana. -- Eipä\nolisi kassoista meidän maksuilla montakaan penniä antaa, joll'eivät\ntilalliset niitä ylläpitäisi.\n\n-- Tilallisetko? Niitä nyt ei tarvittaisi maailmassa ollenkaan,\nnylkyreitä.\n\n-- Ei tarvittaisikaan, alkoivat toisetkin väittää yhdestä suusta.\n\n-- Nylkyreitä kylläkin. Koettavat puulaakeiltakin ilmaisilla metsillään\nnylkeä viimeisen pennin, vakuutti työnjohtajan sijainenkin muka varmana\nasiantuntijana.\n\n-- Niistäpä olemme kumminkin lopultakin riippuvia jokainen tässäkin\njoukossa, väitti Taavetti, alkaen jo kiivastua. -- Mihin luulisitte\nloisiksi pääsevänne, kenen kirjoihin, joll'ei niitä olisi. Vai tässäkö\neläisitte ikänne puulaakin metsässä kuin sudet ilman kattoa, eikä ole\npaljon katoista tietoa puulaakin taloissakaan.\n\n-- Herroiksi eletään missä vaan, eikä kaivata maanmyyrien apua, hihkasi\nse pitkä mies, joka Ovaskaisen kanssa joi kilpakahvia. -- Ja kun\neivät pitäne kirjoissaan, pankoot kansiinsa. Ja jos asia taas siksi\ntulee, että me koviksi rupeamme ja oikeutta vaadimme, niin elättää\nsaavat kokonaan, sillä ei laki sentään salli köyhääkään puulla päähän\nlyötävän, ehei. On niillä rahoja talollisilla maksaa kassoihin, koska\neivät palkkaakaan maksa, jos niille työnkin tekisi. Rahoja keräävät\nkirstunsa pohjille ahneuksissaan ja sen verran tarjoovat päiväpalkkaa,\nett'ei sillä mies elä. Ja rupeatko niiden ruokaan, niin tulee nälkä\nniiden kurnaalilla maatessakin. Mutta puulaaki maksaa, eikä kitsastele.\nEn ole tänäkään talvena alle neljän markan päivää tehnyt minäkään.\n\n-- Mitäpä niistä suurista paloista on ollut sinullekaan hyötyä, koska\nrepäisevän näkyvät tuossa juuri Ovaskaisenkin suun, vastasi Taavetti,\nsillä juuri samalla hetkellä alkoi Ovaskaisen sisältä purkautua kahvia\nsellaisella voimalla, että oli koko nuotio sammua.\n\nKaikki alkoivat nauraa.\n\n-- Jopa mies hävisi.\n\n-- Kyllä tämä on surkeata ja hävytöntä, päätti Taavetti vielä toistain\näkäisenä, vaikka naurattaa oli tahtonut vähän häntäkin ensin.\n\n-- Eipä olisi näin käynyt, mutta en ole muuten oikein ramussani,\nsanoi Ovaskainen painuneella äänellä, vatsaansa pidellen. -- Tuosta\nvasemmasta kylestäkin alkaa pistää kuin puukolla ja yhä viluttaa. Olisi\nnyt tässä jo se koljakki edes, että saisi lämpimän.\n\n-- Luuletko siitä sinun suuhusi tipahtavan, sanoi voittaja\npilkallisesti.\n\n-- Annathan toki vähän -- --\n\n-- Annan jos tahdon.\n\n-- Mutta joll'en minä toimittaisikaan sitä -- --\n\n-- Ohoh! Onhan tässä vierasmiehiä, vaikka lakiin mentäisiin. Onko sillä\nvielä paljonkin palkkaa sisässä?\n\n-- Kaksitoista markkaa, vakuutti työnjohtajan sijainen, katsottuaan\ntaas ensiksi kirjaansa.\n\n-- Hyvä on, kymmenen niistä jää Makkosen haltuun.\n\n-- Se on pakosta jätettävä, oli yleinen päätös. -- Ja sitten\nensimmäistä seuraavana sunnuntaina ryypätään, siksi se jo ennättää\nsaapua.\n\nMutta Ovaskainen ei enää huomannut näitä päätöksiä, sillä hän alkoi jo\nääneen valittaa ja värisi kuin haavan lehti.\n\nKaikki oivalsivat, että hän oli todellakin sairas, eikä enää naurettu.\n\nToisessa kodan puolikkaassa oli työnjohtajan erityinen makuutila, kaksi\nkarhun taljaa, joiden välissä hän makasi, kun sattui salolle yöksi\njäämään; ja kun hän oli poissa, silloin oli hänen sijaisellaan aina\netuoikeus taljoihin. Mutta nyt syntyi niistä riita, sillä useimmat\nmiehistä tahtoivat, että ne tällä kertaa olisi annettava Ovaskaisen\npeitteeksi, koska hänen uikutustaan oli mahdoton koko yötä kuunnella.\n\nSijainen oli kopea puolestaan, mutta taipui vihdoin enemmistön\nmielipiteeseen, vaikka vastahakoisesti kyllä, ja Ovaskainen peitettiin\nkarhun taljoilla lähelle nuotiota, johon taas yöksi väännettiin kaksi\nsuurta kelohongan puolikasta.\n\nToiset miehistä, ne joilla oli jotain peitteen tapaista, nukkuivat\nheti ja kuorsailivat syvemmällä kodan seinivierissä, mutta toiset\ntaas ahtautuivat lähemmä nuotiota ja valvoivat kauvan, tupakoiden,\nhiljalleen pakisten ja valitellen kylmää. Ne kaksi nuorta miestä,\njotka olivat vehnästä ja läskiä syöneet, olivat ylen huonoissa\ntamineissa ja kiroilivat, että piti taas tulla tällainen pakkanen. He\nlisäsivät pientä puuta nuotion toiseen päähän, heihin yhtyi repaleinen\nvedonvoittajakin, ja siinä alkoivat he kolmessa miehessä lyödä\nkortteja. Ja heihin liittyi vielä työnjohtajan sijainenkin, äkeillen,\nett'ei ollut tilaa missä makaisi.\n\nKauvan valvoi Taavettikin. Hänen ei ollut kylmä, mutta hän valvoi\nmuuten, mietiskeli ja äännähteli toisinaan ajatuksissaan, ikäänkuin\ntoisille puhuen, vaikk'ei häntä kukaan kuullut.\n\n-- Hm! ymähti hän. -- Noin sitä käy, noin hullusti käy, kun\naattelemattomasti ja tyhmästi eletään. Eikö sopisi säästää hiukan.\n-- Hm! Hankkisi edes nuttua päälleen silloin, kun ansiot ovat näin\nhyvät -- -- Mutta ei hankita, ei huolita -- ei surra huomista päivää\nollenkaan -- hm!\n\nTuossa puoliyön seuduissa nukkuivat jo kaikki, paitse Ovaskaista, joka\nei saanut unta, vaan yhä värisi ja valitteli. Hänen kyljessään oli\nniin kova pisto, ett'ei hän voinut jäsentäkään liikauttaa, makasi vaan\nselällään karhun taljan alla. Siinä hän lojui ja näki kattoaukeamasta\nkappaleen tummaa taivasta, tuikkivat tähdet ja hienon savupatsaan,\njoka nousi korkealle tyyneen pakkasyöhön. Ja katon reunoista nuotion\nkohdalla näki hän roikkuvan pitkät jääpuikot, jotka yhä venyivät.\nToisinaan putosi niistä vesitippa nuotioon ja silloin kuuli hän sieltä\nheikon pihahduksen.\n\nYksi tippa putosi hänen kasvoilleen ja tuntui niin suurelta ja\nkylmältä, että hän säikähti ja koetti vetää taljaa ylemmä, mutta ei\nvoinut. Jo putosi toinen ja kohta kolmas. Enemmän kuin nuo tipat,\nalkoi häntä nyt kiusata ajatus, että mistähän niitä tipahtelee, kun\npuikkoja on vaan tuolla nuotion kohdalla. Oliko havukatto alkanut\nvuotaa, ja siellä nyt nuotion lämpimästä sulaa kaikki päivällä satanut\nlumi ja tippuu hänen päälleen, eikä hän voi välttää? -- Jo alkaa\ntehdä jääpuikkoa ihan hänen päänsä kohdalle, hän näkee sen. Jääpuikko\nsuurenee hänen silmissään hirveän suureksi, hirren kokoiseksi, ja\npaksunee. Se ulottuu jo katosta hänen kasvoihinsa saakka ja painaa\nniitä jäätävällä painollaan. Hän huutaisi, vaan ei jaksa. Kurkkua\nahdistaa -- -- Kummallista, ett'eivät toiset herää tähän kylmään, jonka\ntuo uusi jääteli luo ympärilleen -- Mutta yht'äkkiä solahtaakin koko\nhänen näkemänsä suunnaton jääpuikko kuumana vetenä hänen päälleen. Hän\nkuulee itse omissa korvissaan surkean parahduksensa, mutta samassa\nmenee hän horrostilaan, eikä tajua enää mitään. Hänellä oli ankara\nkeuhkokuume. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla saapui työnjohtaja Makkonen kuormineen salolle, sillä hän oli\nlähtenyt jo varsin varhain Kirkonkylästä liikkeelle, niinkuin virkaansa\nhuolehtiva mies ja innokas kaupantekijä ainakin.\n\nTaavetti oli kahden kesken sairaan ja hourivan Ovaskaisen kanssa\nkodassa, sillä kukaan muu ei ollut tahtonut hänen vaalinnassaan\ntyöpäiväänsä hävittää.\n\n-- Kyllä tämä on nyt toimitettava kotiin, ett'ei se tänne kuole, arveli\nTaavetti vakavana.\n\n-- Mikä sen nyt tässä toimittaa, tiuskasi työnjohtaja. -- Ettäkö\najettaisiin uupuneella hevosellani umpi hangessa heti takaisin taas.\nMinäkö hänen sairauteensa olen syypää -- elä joutavia. -- Onko sillä\nedes millä maksaa? kysäsi hän sitten, väiteltyään ensin hetken aikaa\nTaavetin kanssa.\n\n-- Ell'ette maksutta anna hevosta, niin kuuluu hänellä olevan\nkaksitoista markkaa ansaittuna.\n\n-- Alle kuuden markan tästä ei kukaan anna hevostaan sellaiseen\nlöylyyn. Lähtekää sitten, jos haluttaa, sillä eihän häntä sentään sovi\ntäälläkään pitää.\n\nSamassa ilmestyi illallinen vedon lyöjä kahden muun miehen kanssa\nkodalle, sillä he olivat kuulleet työnjohtajan tiu'ut, ja asia\npäättyikin siten, ett'ei Ovaskaiselle jäänytkään saatavaa kuin kaksi\nmarkkaa, josta rahasta työnjohtaja lopulta suostui antamaan hevosensa\nkyytiin, riitaannuttuaan ensin Taavetin kanssa niin pitkälle, että\nkäski hänet työstä pois.\n\nKun Ovaskainen oli saatettu siihen taloon, jossa hän joukkoineen asui\nloisena, tuli hänen eukolleen kova hätä. -- Mitä sille nyt tekee?\nPitäisi saada edes lääkkeitä, muuten se tuohon paikkaan kuolee. Mutta\neihän sillä onnettomalla ole rahapenniä -- kukkaro on ihan tyhjä -- kun\nei olisi vaan tuo tuoja tyhjentänyt -- kuuluu ennenkin varastetun siltä\nsiellä salolla -- ja nyt se tuokin hylky pääsi jo lähtemään -- -- Oi\nvoi! Mikä tässä nyt juoneksi, kun miespaha ei jaksa edes puhua -- -- ja\npitää olla kunnanmiehen todistus, ennenkuin lääkäri antaa maksuttoman\nlapun apteekkiin.\n\nVasta toisena päivänä pääsi Ovaskaisen vaimo miehensä sairautta\nja kovaa köyhyyttään lautakunnanesimiehelle valittamaan ja sai\nkirkonkylästä lääkkeitä.\n\nTauti parani, niin että Ovaskainen vähitellen toipui jo liikkeelle,\nmutta työhön hän ei pitkään aikaan kyennyt. Hän elää kituutteli useita\nviikkoja puolella ruistynnyrillä, jonka isäntä oli hänelle kesäisen\ntyön eteen antanut. Mutta kevättalvesta, kun hän nälkiintyneenä\nja puoli-alastomana yritti vihdoin uudestaan työhön, kääntyi hän\nkeuhkotautiin, joka vei häneltä loputkin voimat.\n\nIsäntä ei voinut hänelle enää antaa, eikä häntä luonaan pitää,\nsillä lahjaksi olivat menneet nyt kaikki entisetkin antimet, ja\nniin vietiin hänet joukkoineen, vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa\nkunnan vaivaistaloon kitumaan viimeisiä päiviään. Siellä hän ei muuta\ntehnyt kuin valitteli köyhän kansan ja työväen kurjaa asemaa tässä\nmaailmassa. Ikänsä on tehnyt työtä, vaivaisrahoja maksanut, ja sentään\nniin tunnottomasti kohdellaan, ett'ei edes kahvikuppia anneta. Ja\ntunnottomia ovat kaikki! Eikö sopinut isännän pitää häntä luonaan,\nsiellä oli edes lämpimämpi pirtti. Tai eikö isännän sopinut maksaa\nsitä palkkaa, mitä hän vaati, silloin kun puulaakiin meni, niin ei\nolisi hän tukkimetsään mennyt -- mutta kun ei maksanut, saituri, eikä\nlainannut hänelle edes nahkasia. Sieltä hän sitten sai taudin, jota nyt\nvaivaistalon viheliäisyydessä täytyi potea -- --\n\nJa siinä uskossa hän vaivaistaloon kuoli, että hän ikänsä kaiken oli\nkärsinyt suurta vääryyttä varakkaampien puolelta, -- siitä hänen\nköyhyytensä, siitä hänen tautinsa, siitä koko hänen kurja kohtalonsa.\n\n\n\n\n\"Meren Valloittaja.\"\n\n\nHe olivat valloittaneet kaiken maan, he olivat anastaneet haltuunsa\nkaiken, mitä jalan alla kovaa oli, ja he tahtoivat masentaa merenkin.\nSillä he eivät kärsineet mitään vapaata taivaan alla.\n\nHe riistivät ja raastivat ja repivät kappaleita maasta niinkuin\nnälkäiset sudet. He piirsivät siihen rajojaan verellä ja murskasivat\nraa'alla voimalla kaikki allensa, niinkuin kyntömies laskee vakojaan\npellon multaan ja tallaa mäsäksi tiellään tonkivan vaivaisen madon.\n\nHe polttivat kaikkialla ryöstämäänsä maahan kultaisten kruunujensa\nleimat, ja nyt he aikoivat painaa oman leimansa mereenkin ja käyttää\nulapoita astinlautoinaan, aivan samoin kuin heidän rautaisten jalkainsa\nalla vaikeroi ja huokaili poljettu maa.\n\nJa he panivat orjansa maalla takomaan merelle kahleita.\n\nOrjat painoivat paletta ja heiluttivat moukaria, kalke kävi ja\nahjot hehkui, miehiä murtui toisia nousi, kullan voimasta he\nkaikki pusersivat viimeisen hikensä ja mehunsa. Ja vihdoin saatiin\nsitkeimmästä teräksestä, mitä maa povestaan antoi, syntymään uljas\nlinna, joka uhkamielin ja riemun raikuessa työnnettiin hyrskähtäen\nmereen.\n\nSe ui vesillä kuin valas, sen kyljet olivat vankat kuin vuoret, sen\nterästorneista ammottivat suurisuisimmat ja kauheimmat kanuunat, mitä\nkoskaan oli nähty, ja varmoina voitosta kastoivat maan ryöstäjät uivan\nlinnansa \"Meren Valloittajaksi.\"\n\nMeri oli rauhallinen eikä säikähtänyt. Se antoi oudon linnan mielin\nmäärin ihailla ylpeätä ja korskaa kuvaansa tyynessä pinnassaan, ja sai\nsen upealla komentosillalla astuskelevat uljaat, kultatakkiset herrat\nsiihen vankkaan vakuutukseen, että nyt oli meri heidän: he laskisivat\nulapalle vaan ja ottaisivat sen ainiaaksi omaksi saaliikseen.\n\nJa kun sen uuden linnan voimaa koeteltiin, kun sen teräsputkista\nhuumaavalla tärinällä laskettiin vonkuvia kuulia halkaisemaan ilmaa,\nkesti meri tyynenä senkin, otti kuulat kohahtaen helmaansa ja kuljetti\nkaijun ylitsensä kaikkiin saariinsa ja toisille rannoilleen saakka,\nniin että sielläkin vielä vavahti maa ja luotojen kalastajat, meren\nlapset, kummeksien nostivat päätänsä kokeissaan verkkojaan. \"Se on\nse huhuttu 'Meren Valloittaja'\", sanoivat he toisilleen, \"mutta ei se\nsentään merta masenna, ei emoamme lannista\".\n\nEikä se masentanutkaan, ei taivuttanut valtikkansa alle, vaikka\nylpeydessään luuli ja uhkamielisenä varustihen sitä valloittamaan. Se\nei tuntenut merta, eikä se tuntenut taivasta, sitä ikuisen ja korkean\nvapauden kuivumatonta lähdettä, joka on meren voimakas liittolainen.\nSillä meri uinaili kyllä rauhallisen näköisenä, sen silmä loisti\nkirkkaana ja viehättävänä tummasta syvyydestään, ja sen olisi luullut\nyhdellä tempaisulla ottavansa. Mutta se uinaili vaan omaa voimaansa ja\nvapauttaan.\n\nKanuunain kidat ahneina ammollaan lähti \"Meren Valloittaja\" viiltämään\nulappaa, ja ne, jotka olivat maan ryöstäneet, päättivät nyt mereenkin\nrajansa piirtää ja leimansa lyödä. Mutta vaikka heidän uiva linnansa\nsyliä syvältä ulapoita kynti ja terässiivillään veden harjoille\nhajoitti, niin umpeen meni jälki, ja meri takana hymyili yhtä tyynenä\ntaas, kuin jos sotkaa olisi sylissään uittanut.\n\nJa kun ei saatu merkkiä mereen, kun ei saatu siihen rajaa reväistyksi,\nei kultaisen kruunun leimaa lyödyksi eikä omia loistavia värejä\npainetuksi, niin tyrmistyi \"Meren Valloittaja\", käänsi kaikki\ntuliputkensa kohti taivasta, että kaiku kuuluisi meren etäisimpiinkin\nsopukoihin saakka, ja tahtoi siten koko voimallaan julistaa, että meri\noli ääriään myöten hänen sekä niitten, jotka hänet lähettäneet olivat.\n\nKaiku kiiri entistä repäisevämpänä kauvas ja korkealle ja taivas\nvastasi siihen niinkuin isäsen iskiessä. Se vastasi pitkällä juminalla,\nse synkkeni ja musteni ja alkoi henkiä voimakkaasti, loukkautuneena\nmaan anastajain rajattomista pyyteistä. Ja samalla synkkeni ja musteni\nmyöskin meri, joka on taivaan pettämätön kuvastin. Ja jota kiivaammin\ntaivas puhalsi henkeä keuhkoistaan, sitä raskaammin myös alkoi kohoilla\nmeren vapaa rinta. Sen silmä tuimeni, vaikka oli äsken vielä ollut niin\nkirkas ja viehättävä, se rypisti kulmiaan, veti otsansa kurttuun. Se\npudisti hartioitaan, joilla hetki sitten oli valloittajaansa tyynenä\nkantanut, se ärjyi ja heittelehti ja sen joka hermo alkoi väristä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa taas syytivät kanuunain kidat tulta ja jyskyivät, ammottavampina\nkuin koskaan ennen. Terästornit tärähtelivät, kalpeina ja hikeä valuen\ntyönsivät miehet panoksia putkiinsa, hätäisiä, väräjäviä komentosanoja\nhuudettiin, ja rämisten räikyivät vaskitorvet ja paukkuivat rummut.\n\nMutta laukaukset olivat nyt hätälaukauksia, hiki miesten otsalla\noli kalman hikeä, ja kuoleman tuska ahdisti komentajain rintaa. Ja\nvaikka olisivat koko teräslinnansa yhtenä ainoana tulipallona ilmaan\nlennättäneet, ei olisi heidän hätäänsä kuultu sittenkään eikä apua\ntullut mistään. Sillä meri ärjyi ja ulvoi niinkuin raivoon kiihoittunut\nkarhu, joka ei kärsi hätähuutoa, vaan omalla äänellään tukahuttaa\nsaaliinsa valitukset.\n\n\"Meren Valloittajasta\" oli tullut meren leikkikalu.\n\nJa vaikka oli taottu sitkeimmästä teräksestä, mitä maan povesta\nlöydettiin, niin kasaan luuhistui se lopulta niinkuin vanha astia,\njosta vanne isketään poikki, luuhistui harmaakivistä kallioluotoa\nvastaan, jonka sileällä harjalla aallot vaahtona temmelsivät. Se painui\npohjaan, missä meri on aina tyyni, missä ikuinen pimeys ja kylmä\nhiljaisuus vallitsee, eikä jäänyt siitä aaltojen ajeltavaksi muuta kuin\nkappale sitä hienoimmasta puusta tehtyä siltaa, jolla kultakauluksiset\nherrat olivat uljaasti astuskelleet ja suuntailleet suuria tuumiansa.\n\nMeren kalat uiskentelivat kanuunain kidoista sisään ja ulos, ja pienet\näyriäiset, jotka pohjassa asuvat, tarkastelivat niitten ihmeellistä\nlukkorakennetta, mutta sillan kappale ajautui rannikolle ja joutui\nkalastajain omaksi. He sen vetivät saareensa maihin, ja nyt se on\nheidän astinlautanaan, porraspuuna pienessä suon silmänteessä kahden\nkallion välissä, jonne he sen kantoivat ja josta heidän polkunsa kulkee\nrantaan ja kala-aittoihin.\n\nSiitä he iltasin astuskelevat ylitse mennessään valkamaansa ja\nlähtiessään verkoilleen, siitä he aamusella palaavat tyytyväisinä\ntakaisin majaansa korjattuaan saaliinsa aittoihinsa.\n\nJa sen saman porraslaudan yli he astuskelevat silloinkin, kun meri\non vimmastunut ja he odottavat sitä lauhtumaan. He käyvät kalliolta\nkatselemassa, minkä muodon se milloinkin ottaa, äityykö se vai onko\nrauhoittumaan. Ja he odottavat tyynellä mielin, sillä he tuntevat meren\nja tietävät, ett'ei se kärsi uhkaa. He tietävät, ett'ei sitä väkisellä\noteta, ett'eikä siltä pakkokeinoilla mitään saa, vaan sen siltä saa,\nminkä se suosiosta antaa.\n\n\n\n\nMies, jolla oli peukalo keskellä kämmentä.\n\n\nUsein sattui Laukealassa, esimerkiksi keväisin kaurankylvöjä\naljettaissa, että isäntä, Vilho, kysäsi pariakymmentä vuotta\nvanhemmalta emännältään Annalta puhtaalla hämäläisellä kielellä:\n\n-- Annaa, Anna, tiälättenköhän tee, missä meilän äjes on?\n\nMutta ennenkuin hän tämän kysymyksen teki, oli hän pitkät ajat\nseisoskellut riihen katoksessa, kujassa tai jonkun nurkan takana, ja\npiippu suussa, suupielet tipahdellen, kyhninyt niskaansa.\n\nSattui taas toisinaan, esimerkiksi pyhä-aamuisin, että Vilho istui\ntukka pörrössä hievahtamatta vuoteen laidalla, kunnes muu talonväki jo\noli ehtinyt aamiaiseenkin, ja tokasi sitten vihdoin emännälleen:\n\n-- Annaa, Anna, missähän minun kirkkohousuni ovat?\n\nKylällä naurettiin Vilholle paljon, ja aina kun hänestä puhuttiin,\nlisättiin vielä, että \"minkä sille mahtaa, hänellä on peukalo keskellä\nkämmentä.\" Mutta edessä ei Vilholle puhuttu mitään, mikä olisi pilalle\ntuntunut, sillä hän oli rikkaana syntynyt ja rikkaana eli, ja oli\nsuuren talon isäntä, jos kohtakin rengit tekivät kaiken työn ja emäntä\npiti komennon.\n\nTalo hänellä oli todellakin kuin linna. Hän oli sen sellaisena isältään\nperinyt. Se oli korkealla mäen nyppylällä keskellä taajaa kylää, ja\nnäkyi heti ensimmäisenä peltojen taa, lähestyipä kylää miltä suunnalta\ntahansa. Ja Laukealasta taas näkyi koko kylä ja sen vainiot ja niitä\njoka taholta ympäröivät metsät. Kylä oli harmaja ja ikäänkuin matalaksi\nlikistynyt vanhanaikuisten, raskasten ja sammaltuneitten malkakattojen\nalla, aivankuin kokoon painunut kivikkokankaitten ja hiekkanummien\nkeskessä olevan aukeaman pohjaan pyöreän törmän ympärille.\n\nLaukeala yksin kohosi keskellä törmää kyläryhmästä erikseen näkyviin ja\noli punaiseksi maalattu, oli kuin selvästi painettu, punainen pilkku\nepämääräisen harmaalla pohjalla.\n\nJa sentään sanottiin Laukealan isännästä, että hänellä oli peukalo\nkeskellä kämmentä. Sitä oli sanottu jo hänen lapsena ollessaan, vaikka\nitse hän sitä ei ollut kuullut, kuin jonkun kerran koko elinaikanaan,\neikä hän sitä uskonutkaan, eikä ymmärtänyt, mitä sillä oli tarkoitettu.\nOmasta mielestään oli hänen peukalonsa aivan samassa kohdassa kuin\nkaikkien muittenkin ihmisten, vielä vähän paremmassakin kuin useimpain\nmuitten. Sillä hän oli mestari, hän oli taitava taituri. Hän teki\nmakkaratikkuja, sileimpiä tikkuja, mitä ajatella saattoi. Eikä hän\nmitään muuta tehnytkään. Se oli hänen erikoisalansa ja siihen oli hän\nkutsumuksen saanut jo aikaisimmassa nuoruudessaan.\n\nHän oli ollut vielä pieni poika, vasta tuossa aapiskukon tasalla,\nsenaikaisen aapiskukon, joka tukevalehtisen kirjansa viimeisellä\nsivulla seisoi yhdellä jalallaan, kirjatikku toisessa -- niille\ntasoille oli Vilho vasta ollut pyrkimässä, kun Laukealaan kerran oli\nsattunut yöksi eräs kuleksiva pohjalainen.\n\nSe oli ollut sellainen kulkurimies, joita Pohjanmaalla on paljon ja\njotka entiseen aikaan risteilivät omaa maata poikki ja pitkin, eivät\njuuri puutteen vuoksi, vaan ainoastaan sen tähden, että tahtoivat\nvapaasti kulkea ja katsella maailmaa, koska heidän oma maansa oli\nniin rannattoman lakea, että he siellä olivat tottuneet utelemaan\netäisimpiäkin esineitä ja kaukaisimpiakin kangastuksia.\n\nOli ollut talvinen iltapuhde, kun se pohjalainen oli tullut Laukealan\ntupaan. Hän oli viskannut koirannahkaiset kintaansa ja lakkinsa\npitkälle rahille ikkunan alla ja istahtanut siihen katselemaan, kuinka\nrengit kiskoivat päreitä takkavalkealla ja kuinka piiat kehrätä\nhyryyttivät taampana heistä ja kuinka Vilho torkkui takan suun sivussa,\nnenä aapisessa ja kourassa päreestä vuoltu tikku, joka oli rihmalla\nkiinnitetty aapisen selkään.\n\nKotvan istuttuaan oli pohjalainen siirtynyt lähemmäksi takkatulta,\nrenkien viereen, ottanut lattialta sydänpuun sälikkeen ja alkanut sitä\nhuvikseen vuoleskella pienellä puukollaan. -- Mutta sitä puukkoa!\n\nRengit olivat katselleet ihmeissään, kohta olivat piiatkin herenneet\nkehräämästä ja siihen hiljaisuuteen oli Vilhokin herännyt ja jäänyt\nsuu suurena katselemaan samaa kummaa, jota muutkin. Kuin taikavoimalla\noli pohjalaisen puukko vetänyt puoleensa hänenkin huomionsa, ja hänen\nuniset silmänsä olivat kirkastuneet.\n\n-- Oi ihmeellistä kalua!\n\nLastuja lähti puupalikasta kuin ilman itsestään, lähti suuntaan\nmihin tahansa. Niitä tuli suoria ja pitkiä, että solahteli, lenteli\nlyhyitä ihmeen näppärästi, milloin päinpuusta, milloin pitkin. Eikä se\npohjalainen pitänyt sitä puukkoaan edes kourassaan, piti vaan näpissään\npeukalon ja etusormen välissä ja siinä työnteli, peukalolla painaen\nhamarasta. Ja vuoltava puu kieppui vaan höllästi vasemmassa kädessä ja\nlastuja tuli vaikka minkä näköisiä, tuli lopulta jo ihan kiemuroitakin,\nniinkuin kerälle pantuja. Ja puu muutti muotoaan yhä, milloin oli\nkulmikas, milloin pyöreä, milloin minnekin päin mutkillinen, kunnes\nsiitä lopuksi oli jäljellä vaan hieno ja suora tikku, terävä molemmista\npäistään.\n\n-- Kah! tulipa siitä makkaratikku, oli pohjalainen sanonut naurahtaen\nja katsellut tikkua kädessään. -- Kunpa nyt olisi talossa makkaran\nteko, niin vuoleskelisi heitä tuossa aikansa ratoksi vaikka, kokonaisen\nparmaan, koska on hyvää puuta, oli hän vielä lisännyt.\n\n-- Kyllähän niitä makkaratikkuja aina se saadaan kuin makkaraakin\n-- mutta eiköhän kulkevainen möisi tuota puukkoaan? olivat rengit\nkyselleet katsellen pohjalaisen vuolemaa tikkua. -- Erinomaisesti tekee\nsileän jälen! Onpa siinä mainio kalu! Eivät tee tämän puolen sepät\nsellaista.\n\nVilho oli juossut isänsä luo porstuakammariin.\n\n-- Etteköhän osta isä minulle puukkoa? Siellä on tuvassa pohjalainen,\njolla on ihmeellinen puukko.\n\n-- Sinulle puukkoa! oli ukko sävähtänyt, se vanha Laukealan\nvaarivainaa, joka ensimmäisenä paikkakunnalla oli kattanut\nrakennuksensa puukkopäreillä ja tuonut punamultaa aina Porvoosta saakka\nja punannut koko talonsa. -- Mitä sinä puukolla, sormesiko leikkelisit?\nMinä olen katsellut, että sinulla on peukalo keskellä kämmentä, eikä se\nsiitä tunnu siirtyvän.\n\nSiihen se asia oli jäänyt.\n\nMutta Vilho oli katsellut peukaloaan ja ihmetellyt itsekseen, mitä isä\nsellaisella puheella tarkoitti.\n\nHän oli mennyt itku kurkussa tupaan takaisin, mutta oli sentään\nhyvillään, ett'ei pohjalainen suostunut myymään puukkoaan\nrengeillekään, vaikka nämä tekivät hyvinkin korkeita tarjouksia. Ja\nkoko osto-into oli lopulta laimennut, kun oli pohjalaiselta kuultu,\nettä se oli juuri se puukko, jolla \"heijän puolehna plaattihin miestä\nlyyä.\"\n\nSen koommin ei Laukealan Vilhosta puukkointo enää koskaan sammunut,\neikä lakannut puun vuolemisen halu hänessä kytemästä.\n\n-- Kun saisi puukon, joka ottaisi lastuja niinkuin sen pohjalaisen! oli\nhänen ainainen haikea ajatuksensa ja ainoa toivonsa vuodesta vuoteen.\n\nPuukkoja hän ei sentään mielin määrin saanut, niinkauvan kuin isä eli.\nSaihan kaikenlaisia kalhuja mielestään, niitäkin puolittain salaa.\n\nJa puuta hän vuoli, milloin vaan siihen tilaisuutta sattui, mutta\nhän ei saanut sitä koskaan riittämään saakka edes kunnolliseksi\nmakkaratikuksi. Aina se loppui kesken.\n\nMutta se oli kaikki huonojen puukkojen syy.\n\n-- Ah! saisipa sellaisen, jommoinen oli kerran ennen eräällä\npohjalaisella, huokaili hän puukkoaan moittien, kun piiat makkaroita\ntehdessään sanoivat tikkuja kehnoiksi.\n\nUsein täytyi jonkun rengeistä ruveta kesken makkaran teon vuoleksimaan\ntikkuja. Ja se pisti Vilhoa, kun piiat eivät rengin vuolemia moittineet.\n\n-- Mutta silläkin on parempi puukko ja osaa valita itselleen paraan\npuun, minulle kiusaksi, päätteli Vilho itsekseen. -- Mutta malttakaahan!\n\nIsä kuoli ja Vilhosta tuli isäntä taloon.\n\nEikä ollut nyt sitä kertaa seppää talossa, eikä käyty sitä kertaa\nsepän omassakaan pajassa taottamassa, ett'ei Vilho olisi teettänyt\nitselleen uutta puukkoa. Niitä tehtiin vanhoista sahaviiloista,\ntehtiin katkenneista vikatteen ja sirpin kärjistä, tehtiin Itäruukin\nteräksestä, ryssänteräksestä ja valuteräksestä, mutta ei vaan saanut\nVilho mieleistään, vaikka aina puukontaonnan ajan seisoi sepän vieressä\nlevottomana odotellen ja kehoittaen tekemään hyvää.\n\nAina niissä oli joku vika. Mikä oli pehmeä, mikä oli liian kova, mikä\noli jäänyt taonnalta raa'aksi, mikä taas epätasaisesti karaistu. Kunnon\nlastua ei niillä saanut yhdelläkään, puhumattakaan siitä, että niillä\nolisi saanut puun mieleisensä sileäksi.\n\nAlettiin jo nauraa hänen puukoilleen ja nauroi jo oman kylän seppäkin.\nMutta kun Vilho sai siitä hiukan vihiä, päätti hän, että naurakoon, ei\nhänessä ole kuitenkaan puukon tekijää.\n\nHän alkoi hommata taas sepitettävää ja rupesi kuulustelemaan\nnaapurikylän seppää. Emäntä sitä vastusti -- hänellä oli jo silloin\nemäntänsä Anna -- ja piti sitä ilmeisenä häpeänä, että toisesta kylästä\nseppää haettaisiin, koska oman kylän seppä oli maan parhaita.\n\n-- Mutta ei osaa sentään tehdä edes puukkoa, intti Vilho.\n\n-- Sinä niine puukkoinesi! Onhan sinulla niitä jo joka seinän rako\ntäynnä.\n\nNiitä oli todellakin pitkät rivit kammarin seinänrakoihin pistettyinä,\nniin että koko huone näytti oikealta asekokoelmalta. Eikä hän niitä\ntarvinnut koskaan Annalta kysellä, mutta ei niihin liioin ollut\nkenenkään muunkaan kajottava.\n\n-- Antakaa minun olla vaan puukkoineni, sanoi Vilho ja piti oman päänsä.\n\nHän tahtoi saada toisen kylän sepän heille takomaan, siinä ei auttanut\nmikään. Sillä ei hän ilennyt puukon vuoksi mennä varta vasten sepän\nluo, piti olla muutakin sepäntyötä. Ja kun heillä paja kerran oli\nitsellä, isän laittama paja, niin meni häntä toisiin kyliin!\n\nSattui sitten oman kylän seppä sairastumaan juuri pellonkertauksen\najaksi, kun Vilho kaiken kevättä oli ollut uusissa puukkomietteissä.\n\nHän alkoi Annalta kysellä lantarattaita, että menisi kertaukselle\nhänkin. Vaan kun sai hevosen valjaihin ja ensimmäistä kuormaansa vei,\nniin ajoi portin pieleen läävän nurkalla rattaan pyörän rikki. -- Voi\nsitä harmia, kun tekisi työtä ja kiire olisi, eikä ole kalua! Eikä\nollut sepässäkään korjaajaa, kun oli sairaana.\n\nVilhon piti hakea seppä toisesta kylästä, ja voiton riemulla hän\nkatseli, kuinka tämä, pyörän korjattuaan, takoi puukkoa aivan toisella\nmahdilla, kuin oman kylän seppä. Siitä piti tuleman hyvän, jos mistään,\nsillä hän keitti kaksi vanhaa puukkoa yhteen.\n\nEi tullut kuitenkaan kalua siitäkään, vaikka seppä oli sen pannut\ntäyteen kuntoon, tehnyt pään ja laskenut teräväksi, ja illalla saunassa\nitse Vilhon nähden ajellut sillä vielä partaansakin.\n\nEi ottanut sekään lastua puusta läheskään sillä tavalla, kuin sen\npohjalaisen puukko, jonka Vilho oli pikkupoikana nähnyt ja jota hän\nyhä vielä muisteli kaikkien sepäntekemäin ihanteena. Ja kun hän kerran\nkesemmällä tapasi naapurikylän sepän kirkonmäellä, alkoi hän jutella\nsiitä ihmeellisestä kalusta, joka otti lastun puusta pikemmin kuin\ntoinen ehti sitä ajatella ja jätti sileän jälen.\n\n-- Siinä oli taika, sanoi seppä. -- Se oli noiduttu, koska mies oli\npohjalainen. Ja hän nauroi ja neuvoi Vilhoa lähtemään Pohjanmaalle\npuukon teetäntään. Muuta keinoa hän ei tiennyt.\n\n-- No minä en lähde niin kauvas kotoa, en, vaikka saisin koko\nPohjanmaan, arveli Vilho vakavana.\n\n-- Ja mitä sinä siellä tekisit, sinulla on kumminkin peukalo keskellä\nkämmentä, sanoi seppä pilkallisesti ja närkästyneenä, että Vilho oli\nhänen käsialojaan moittinut.\n\nSiinä se oli nyt toisen kerran se peukalojuttu. Vilho muisti\nisävainaansa ja oli kuin ukko olisi haudasta kömpinyt häntä vastaan.\nKoko kirkko-ajan istui hän penkissä peukaloitaan tunnustellen, mutta ei\nhän niissä keksinyt mitään kummallista.\n\n-- Löpisköön mitä löpisee, mutta huono on sepäksi hänkin, päätti Vilho.\n\nJa kumminkin tuli Laukealan Vilhosta lopultakin mestari, joka teki\npyöreitä ja sileitä makkaratikkuja, niin että niitä jo riitti kylänkin\nvaralle, vaikka mutkikkaita ne olivat, kuinka puun luonto kulloinkin\nsattui vetämään.\n\nHän teki eräänä syksynä emäntineen kaupunkimatkan ja alkoi siellä\nrautakauppiailta kysellä puukkoa, sellaista puukkoa, jolla saisi puun\noikein sileäksi.\n\n-- Kun sellaisen puukon saisi, niin hän maksaisi vaikka mitä.\n\n-- Ahaa! huudahti kauppamies, painaen etusormellaan otsaansa. --\nIsännän pitää ostaa lasipaperia. Ensin vuolee puukolla ja sitten sillä\nhankaa.\n\nTehtiin heti koetus puukolla ja lasipaperilla pakkalaatikon syrjästä\nlohkaistuun puupalikkaan.\n\n-- Ihmeellistä! Vilho riemastui. Jokohan siitä tulisi apu? Ehkä hän\nsaisi sen avulla vielä sileämpiä makkaratikkuja, kuin pohjalainen\nennen, joskaan ei niitä puukolla vuolisi. Mutta tarvitsiko hänen niitä\npuukolla vuolla, vaikka joku muu tikkumestari ne pelkällä vuolemisella\nsaa kyllin sileiksi, hänen, jolla oli se kova onni, ett'ei päässyt\nkelvollisen puukon omistajaksi. Hän hankaa niitä lasipaperilla, eikä\npuhu kellekään mitään. Tuvassa ensin halkoo ja vuolee ja sitten\nkammarissa hankaa, kenenkään tietämättä. Ei siitä jää edes lastuja.\nHiukan pötyä jää ja sen puhaltaa pesään, näkymättömiin.\n\nNiin tuumiskeli Vilho ja osti kauppamiehen suureksi mielihyväksi\nlasipaperia aika pakan, kokonaisen lampaan hinnalla, sillä\nlampaanlihoja hän oli emäntänsä kanssa tuonut kaupunkiin myytäväksi.\n\nSen jälkeen tuli Vilhosta ammatissaan täydellinen mestari ja pysyi hän\nsellaisena kaiken ikänsä. Kesillä hän katsasteli ja pisti taiteensa\nkuivamaan hyviä puita, ja syksyllä, kun paras makkaranteon aika\nlähestyi, alkoi hän vuolla ja hangata tikkuja, niin että niitä tuli\nsuuret läjät. Tosin ne olivat hiukan mutkikkaita ja kärjet olivat\ntoisissa hiukan tylppiä, toisissa taas liiaksi kuikkapäitä, mutta\nylenpalttinen sileys korvasi Vilhon mielestä kaikki muut pienemmät\nvajavuudet.\n\n-- Eikä nyt enää saa kelvollista puutakaan, puolustihe Vilho, kun\nhänen korviinsa joskus sattui kuulumaan napinaa tikkujen huonoista\nkärjistä. -- Ei saa enää puuta sellaista meidänkään metsästä, kuin\nminun lapsena ollessani. Olisittepa nähneet, kun me kerran ennen teimme\nmakkaratikkuja erään pohjalaisen kanssa pärepuun sydämmestä. Oi sitä\npuuta! Se oli vasta suoraa ja hienoa. Syyt kulkivat kuin pellavan\nkuidut, kuin kaikkein hienoimmat liinan sydämmet suoraksi pingotetussa\nsormauksessa. Se oli vasta puuta. Sitä sai työnnellä puukollaan noin\nvaan -- noin! Mutta se täisikin olla viimeinen kunnollinen puu meidän\nmetsässä. Hyvä, että näistä nykyisistä puista saa tällaisiakin.\n\nKylällä yhä vieläkin takanapäin naurettiin Vilholle, joka ei osannut\nmitään muuta tehdä kuin makkaratikkuja, eikä niitäkään ilman\nhiekkapaperia -sekin Vilhon salaisuus tiedettiin -- ja lisättiin taas\nasian selitykseksi, että \"minkä hän sille voi, hänellä kun on peukalo\nkeskellä kämmentä.\" Mutta sentään panivat usein emännät lainaamaan\nLaukealasta tikkuja, kun sattui puute. Juoksuttivat jonkun piikatytön\nhakemaan sillä syyllä, ett'ei ollut miehiä kotosalla ja tikut loppuivat\nkesken.\n\nSilloin pääsi aina Vilholta leveä nauru.\n\n-- Saat niitä piikaseni, kyllä niitä meiltä aina saat, sillä meillähän\nniitä juuri tehdäänkin. -- Niin, niin! Ei ole hyvä tikku joka miehen\ntehtävä, ei ole. Minä sen kyllä tiedän. Ja usein niistä on monessakin\npaikassa puute.\n\nJa aina kun kotona oli tehty makkaraa ja sitä syötiin, tai kun oli\njohonkuhun naapuriin käsketty lämpimäisille, ja Laukealan Vilho\noli taittanut pötkyn käteensä ja sen syönyt tikkuun saakka, kalvoi\nhän tikun puhtaaksi ja tarkasteli sitä joka puolelta, sormissaan\npyöritellen ja niinkuin odotellen, että joku siihen jotain virkkaisi.\nVaan joll'ei kukaan suutansa avannut, arveli hän itse vakavasti:\n\n-- Niin, niin! Kyllähän tätä makkaraa kuka tahansa valaa ja paistaa,\nkun on valmiit aineet -- ja vielä useampi sitä syö -- mutta tarvitaan\nsiinä tikkujakin -- tikkujakin. Tikusta se alkaa ja tikkuun se loppuu\n-- heh!\n\n\n\n\nRatsumestari.\n\n\nKerran, eräänä rankkana syysiltana, istui joukko maalaisnaapuruksia\nkoolla paikkakunnan vankimman tilanomistajan luona jutustelemalla\nlyhentäen pitkää puhdetta ja vanhan, hyvän maalaistavan mukaan\nhämmennellen sokeria ja konjakkia kuumaan veteen.\n\nSiinä oli illan mittaan puhuttu paljon kaikenmoista jokapäiväistä\nlorua, niinkuin tapana on tavallisten kuolevaisten kesken. Lopulta\nalettiin puhua ryyppimisestäkin, sen eri muodoista ja vaikutuksista,\njotka tiedetään niin tuiki moninaisiksi, ja samalla muisteltiin monia\nvanhoja miehiä, jotka sillä alalla olivat saavuttaneet jonkunmoisen\n\"rekordin\". Oli jo joku joukosta moittinutkin koko tuota tapaa,\narvellen, että se olisi melkein hylättävä. Mutta oli sitä sentään taas\nkiitettykin, kun kuunneltiin luonnonvoimain reuhuamista ulkona ja\nhuomattiin, että nuo höyryävät, kellertävät lasit vaan lisäsivät sitä\nlämpimän, kodikkuuden ja turvallisuuden tunnetta, jonka joka ihmisessä\nsynnyttää takkavalkea pesässä ja vedenpitävä katto, silloin kun taivas\nvalaa vettä ja tuuli ulvahtelee nurkissa ja ikkunan pielissä.\n\nJoku joukosta oli juuri lopettanut jutun Junttilan vaarista, yhdestä\npaikkakunnan tunnetuimpia viinamiehiä, joka kuolinvuoteellaan oli\nviimeiset voimansa ponnistaen kääntänyt ripittävälle papille selkänsä\nja arvellut, että \"tuohan on liian pieni ryyppy niin pitkälle\nmatkalle\", kun isäntä, vanha, punanenäinen ja valkeahapsinen, jäykkä\ntilanomistaja hetken äänettömänä istuttuaan yht'äkkiä kysäsi:\n\n-- Muistaako kukaan teistä sitä vanhaa ratsumestaria?\n\n-- Ketä ratsumestaria? Sitäkö, joka on haudattuna tämän pitäjän\nhautuumaalla ja jonka haudalla on mahtava kivi?\n\n-- Sitä juuri.\n\n-- En muista minä, vastasi yksi.\n\n-- En minäkään. Tulin vasta jälkeen hänen kuolemansa tälle\npaikkakunnalle, vastasi toinen.\n\n-- En minä liioin, mutta puheita hänestä olen kyllä kuullut. Mahtoi\nolla arvossa pidetty ja etevä mies, koska on niin upea patsas\nhaudalleen pystytetty. Kuuluihan haavoittuneen Krimin sodassa ja\nelelleen sitten tässä pitäjässä lopun ikäänsä eläkettä nauttien, sanoi\nkolmas.\n\nKukaan seurasta ei ollut tuntenut, ei edes muistanutkaan häntä, vaikka\njokainen kyllä oli kuullut yhtä ja toista hänestä puhuttavan.\n\n-- Niin, tehän olitte lapsia silloin vielä useimmat, kun ratsumestari\ntäällä eleli, paitse sinä Laurila -- niin, ja Pehkonen myös, mutta te\nmolemmat asetuitte tosiaankin vasta myöhemmin näille maille, sanoi\nisäntä. -- Hahhah! jatkoi hän nauraen ja lasiaan sekoitellen. --\nEi ollut ratsumestari ruudin savua haistanut koskaan muualla kuin\nmanöövereissä, vielä vähemmin hän oli ollut Krimin sodassa, vaikka\nkyllä hän sotaväessä ollessaan oli saanut jalkaansa haavan, jota\npoti ja ontui kuolemaansa saakka. Ne olivat turhia juttuja hänen\nsotaretkensä, sen olen kyllä jälestäpäin saanut tietooni, vaikka ei\nhänen entisistä vaiheistaan tiedetä paljon mitään. Se vaan tiedetään,\nettä hän meidän pitäjässä eläkkeellä eleli kymmenkunta vuotta -- tai\noikeastaan täällä eläkettään joi, sillä viinamies hän oli vertaansa\nlöytämätön, niin tosi harras sillä alalla, että hän herätti milt'ei\nsuoraa kunnioitusta.\n\n-- Oikean kelpo sotilaan esikuva siis, naurahti joku joukosta.\n\n-- Vertaansa löytämätön, kuten ma jo sanoin, toisti isäntä. -- Ikävätä,\nett'ei teistä tämän paikkaisista ainoakaan ollut miehen mitassa hänen\neläissään, paitse minä, vanha rähjä.\n\n-- Mutta kuinka joutui hän asumaan juuri tänne? Oliko hän täältä päin\nkotoisin, vai oliko hänellä omaisia täällä?\n\n-- Ei kumpaakaan, vastasi isäntä. -- Hän putosi tänne niinkuin pilvistä\nja jäi siihen, mihin putosi, niinkuin joku omavoimaton esine, joka\nei kykene itseään siirtämään. Sukulaisia hänellä kyllä oli muualla\nmaailmassa, mahtaviakin, niinkuin tiedetään, mutta koko kymmeneen\nvuoteen ei hän heidän luonaan käynyt, eikä heistä liioin kukaan\ntäällä. Sittenkun ukko oli kuollut, tulivat kyllä ja pystyttivät\nhänen haudalleen tuon korkean kiven, että jälkimaailma näkisi, missä\nyksi suuren Nikolain aikuisia sotilaita ottaa viimeistä untaan. --\nTeitä ihmetyttää, että sanoin hänen joutuneen tänne niinkuin pilvistä\npudonneen. Tahdon antaa siitä tarkemman selityksen ja kertoa muutakin\nhänen elämästään täällä, sillä tunsinpa miehen hyvästi, lukemattomat\nryypyt yhdessä ryyppäsimme, ja olinpa kantamassa häntä vielä hautaankin.\n\n-- Kertokaahan, sanoivat kaikki, hiukan uteliaina.\n\n-- Tämä meidän rautatie, alkoi vanha tilanomistaja, tämä maamme vanhin,\nniinkuin tiedätte, oli vast'ikään avattu liikkeelle, ja sitä myöten\nalkoi tänne hiljaisiin maakyliin tipahdella yhtä ja toista -- yhtä ja\ntoista, kuinka kulloinkin sattui. Minä lähdin tästä eräänä päivänä\nasemalle, noutamaan jotain tavaraa, en nyt varmaan muista mitä. Juna\noli jo mennyt menojaan, mutta aseman edustalla oli sentään vielä\niso kansajoukko ympyrään ryhmittyneenä niinkuin jotain katsellen ja\nihmetellen keskellään. Menin tuota lähemmältä katsomaan minäkin, mikä\nkokouspaikka siinä olisi -- ja silloin näin ensi kerran ratsumestarin.\n\n-- Kas peijakas! Häntäkö se kansa niin ihmetteli?\n\n-- Aivan häntä, ratsumestaria. Ja todella olikin siinä vähän\nihmeteltävää. Joukon keskessä istui noin viiden kannun vetoisella,\npystyyn asetetulla viinanassakalla keski-ikäinen mies, sotilaslakki\npäässä, vanha, olkalaputon sinelli yllään, housuissa leveät, punaiset\nsaumat, kannus toisessa saappaassa, toisessa vaan katkennut tynkä\n-- istui siinä ja kiroili kolmella kielellä ja pitkä huuliparta\nharrillaan, äkeänä niinkuin olisi istunut sian selässä seiväs kädessä.\n\n-- Ja sekö oli ratsumestari, ihanko sama, joka nyt lepää tuon muhkean\nhautapatsaan alla? kysäsi taas joku nauraen.\n\n-- Sama mies, en minä nyt tähän muita sekoita, sillä tapani on aina\npysyä asiassa, vastasi isäntä. -- Hän oli ollut Helsingistä tulossa,\noli sikahumalassa ollen hukannut pilettinsä, ruvennut riitelemään\nkonduktöörin kanssa ja joutunut junasta pois juuri tähän meidän\nasemalle. Siihen aikaan ei oltu juuri turhan tarkkoja työntämään\njunasta pois humalaista, niinkuin nyt, mutta katsokaas, riita on\naina riita ja sen lopullinen ratkaisu on melkein aina toisen voitto,\ntoisen tappio. Kapinetta hänellä ei ollut muuta minkäänlaista, paitse\ntuo viinanassakka, jonka päällä hän siinä istui ja ärhenteli kansan\nihmeteltävänä.\n\n'Ei osoiteta kunniaa vanhalle sotilaalle', huusi hän, 'mutta kyllä minä\nvielä näytän'. -- 'Eiks kuka oli näki minun kapsäkki?' Kuka perkel\ndjeevel varasti minun kapsäkki?' -- Tähän tyyliin oikeastaan kävi\nhänen puheensa meidän kielellä, vaikka minun on vaikea matkia hänen\nmurrettansa, kun olen selvä suomalainen.\n\nKaikki vakuuttivat, ett'ei asemalle jätetty mitään pakaasia, mutta\nkysyttiin sentään, millainen se kadonnut kapsäkki oli.\n\n'Millainenko se oli? Se oli semmoinen, semmoinen' -- hän osoitteli\nkäsillään -- 'ette te kollot ymmärrä, pässinpäät. Se oli näin suuri,\njuuri kuin kymmenen kannun viina-ankkuri -- tämä on viiden kannun\ntässä, mutta se oli puolta suurempi!'\n\nKaikki remahtivat nauruun. Hän suuttui ja nousi hoiperrellen\nistuiltaan ylös, mutta kuullessaan pulpahduksen nassakastaan, jonka\nnoustessaan potkasi jalallaan kumoon, lauhtui hänen kiukkunsa ja hänen\nomakin suunsa meni irvistävään nauruun, niin että pitkän, pörröisen\nhuuliparran alta tuli näkyviin rivi suuria, mustuneita hampaita.\n\n'Ei sotamies saa surra yhtä kapsäkkiä, sanoi hän; menköön menojaan,\nmutta me otamme nyt yhden pienen pirun'.\n\nHän kopeloi nassakan suullisen auki ja antoi sen sisällön pulputa\nkauvan aikaa suuhunsa niin että hölisi.\n\n-- Olipa siinä viinamiestä. Viidenkannun nassakan suusta vaan!\n\n-- Siitä vaan. Ja vaikka oli jo niin humalassa, ett'ei tahtonut\njaloillaan pysyä, niin eipä pudottanut astiaansa, vaan keikkui sen\nkanssa kuin merimies laivan kannella. Ja mitä viinaa valahti partaan,\nniin ei hukkaan heittänyt sitäkään. Kiersi pitkän huulipartansa, ensin\nyhdeltä, sitten toiselta puolelta peukalon ja etusormen väliin ja veti\nimasta massauttaen läpi huuliensa, aivan kuin särpimen puutteessa\nkitunut köyhä ihminen vetää suolaisen silakan, ennenkuin rupeaa sitä\nsyömään. Sitten tarjosi hän nassakastaan kaikille, koko joukolle. Joka\nmiehen piti ryypätä -- ja sillä ensi tempauksellaan ihastutti hän heti\nkaikkien, mielen. 'Ihmeellinen mies, liiankin hyvä mies, vaikka vähän\nkiroilee', sanoi jokainen.\n\n-- Ei hän ainakaan ollut kitsas.\n\n-- Ei ollenkaan kitsas, silloin kun vaan oli ainetta runsaasti, olipa\nse sitten hänen omaansa tai muitten, mutta hukkaan hän ei sallinut\nsitä tärvättävän tippaakaan, sanoi isäntä. -- Niin, matkalaukkunsa\nhän unohti heti, ja liekö sitä hänellä ollutkaan. Pitkät ryypyt\nhumalluttivat hänet uudestaan niin, että hän kykertyi maahan. Siinä\nalkoi hän sorista ja soperrella hevosestaan ja korttieristaan, johon\nhänen nyt välttämättä pitäisi päästä.\n\n-- Mutta eihän hänellä ollut mitään korttieria, huomautti eräs seurasta.\n\n-- Niin sitä luultiin mekin siinä silloin, naurahti tilanomistaja,\nmutta hänelläpä oli sellainen. Hän kirosi ja vannoi, että kruunua\npalvelleella miehellä, vanhalla sotilaalla pitää olla korttieri joka\npaikassa missä vaan ihmisiä asuu -- ja vielä sielläkin missä niitä ei\nasukaan. -- Se on esivallan määräys. Ja kun hän todella alkoi meitä\nkaikkia jo vähän huvittaa ja olimme uteliaita saamaan tietoa, mikä hän\noikeastaan oli miehiään ja niillä asioilla hän kulki, niin otin minä\nhänet viinalekkerineen rekeeni ja vein kievariin. Sinne tuli jälessämme\nmuitakin, ja kun oli hänen lekkeristään taas otettu 'pieni piru\nkylmästä tultua', kuten hän sanoi, ja hän oli komentanut tulta pesään\nniinkuin kotonaan ainakin, alkoi hän kertoa elämänsä vaiheista.\n\nHän oli omain sanainsa mukaan ollut uljas sotilas, urhoollisin\nkaikista, ja kohonnut kunniakkaassa ammatissaan ratsumestariksi.\nOlisi nyt varmaan kenraali, mutta haava, kirottu haava, jonka hän\nsai Krimillä jalkaansa, oli ehkäissyt hänen kohoamisensa. Hänen\noli sentähden täytynyt maata sairashuoneessa kokonainen vuosi,\nja sill'aikaa varastettiin kaikki hänen tavaransa, paperinsa ja\nkunniamerkkinsä, joita viimemainitulta yksinään oli sellainen lipas\ntäynnä kuin 'kahden kannun viina-ankkuri'.\n\n-- Mutta maistetaanpa välillä, kehoitti tilanhaltija vieraita, jotka\ntarkkaavaisina olivat kuunnelleet hänen kertomustaan.\n\n-- Otetaanpa sen hauskan veitikan muistoksi, sanoivat vieraat,\n\n-- Niin, sitä hänen viimeistä vertaustaan kunniamerkeistään emme oikein\nottaneet uskoaksemme, jatkoi taas isäntä, mutta siitä hän julmistui,\niski nyrkkiä pöytään, ja vannoi sekä pyhän- että pahanhengen nimessä,\nettä se lipas oli vieläkin suurempi, melkein kuin puolenkolmatta kannun\nankkuri, ja yksi ainoa kunniaraha oli niin suuri kuin sotamiehen sarkan\npohja. Sen oli keisarivainaja itse kiinnittänyt hänen kaulaansa,\nkun hän eräänä päivänä oli tappanut viisitoista turkkilaista\nmurkinatyökseen. Kaikki ne kunniarahat häneltä oli varastettu -- ja kun\njalkakaan ei oikein ottanut parantuakseen, -- ei hän ollut viitsinyt\nruveta uusia ansaitsemaan, vaan otti eron ja eläkkeen, huolimatta siitä\nsuuresta kaipuusta, joka oli jäänyt hänen jälkeensä rykmenttiin. Oli\nsitten asunut vähän siellä, vähän täällä ja tullut lopulta Suomeen,\njoka oli hänen alkuperäinen syntymämaansa. Mutta kun kaupunkielämä ei\nhäntä täällä huvittanut -- mistä syystä, sitä hän ei maininnut -- oli\nhän päättänyt lähteä maalle asumaan -- ja siinä hän nyt oli.\n\n'Mutta eikö ratsumestarin matkan pitänyt olla edemmäksi?' kysyttiin\nhäneltä.\n\n'Ei kuin ihan tähän, juuri tähän kammariin', vastasi hän, riisui nutun\npäältään ja viskautui vuoteelle pitkälleen.\n\n-- Olipa siinä poikaa.\n\n-- Oli kyllä. Sitte aloimme kysellä, kuinka hän tuli haavoitetuksi, ja\nsilloin koko hänen sotilaallinen uljuutensa ilmeni täydessä kukassaan.\nHorastuaan ensin juomalasillisen viinaa suuhunsa ja nuolaistuaan\nhuulipartaansa, tempasi hän nurkasta rautaisen hiilihangon ja alkoi\nsillä manövreerata ja rynnätä nurkasta nurkkaan, niin että meillä oli\ntäysi työ vältellessämme saamasta iskua häneltä.\n\n'Romtoti romtoti romtom, pum pum, pom pom, pif puf -- -- -- siellä\noli saakelin kuuma paikka', puhui hän tehdessään sotaliikkeitä\nhiilihangolla. 'Oli vasta aamiaisen aika', jatkoi hän, 'ja minä olin jo\nhalaissut pään viideltäkymmeneltä engelsmannilta'.\n\n'Nyt tuli ilmeinen vale', huomautti joku.\n\n'Peruuta sanasi', karjasi hän. 'Tiedätkö sinä, että tämä loukkaa minun\nkunniaani, ja vanhan eläkettä nauttivan sotilaan kunnia maksaa enemmän\nkuin tällainen kylä'.\n\nJa kun epäilijä, kuultuaan asian niin kalliiksi, peruutti sanansa,\nlauhtui ratsumestari taas ja jatkoi: 'Juuri kun minä katselin,\nvieläkö siellä olisi ketään nujerrettavaa, tuli pommi suhisten, noin\nsuuri, juuri kuin kolmen kannun ankkuri, (hän näytti aina esineitten\nko'on ensin käsillään ja sitten vasta teki niitten suuruudesta\ntarkemman selon, huomautti tässä kertoja) tappoi takanani sata miestä\nrykmentistäni ja singahutti sirpaleen sääreeni, tuohon juuri. Ei\nse sirpale ollut suuri, olipahan niinkuin tuo pienempi ryyppylasi\ntuossa pöydällä, mutta luun taittoi että rauskahti. Äs!' märähti hän\nja retkahti tästä voimain ponnistuksesta uupuneena taas pitkälleen\nvuoteelle.\n\n-- Urhea sotilas, taisteli ja uupui, nauroi totiseurue tilanhaltijan\nkertomukselle.\n\n-- No siihenkö hän jäi asumaan keskievariin? kysyi joka mies, kun\ntilanhaltija keskeytti hetkeksi juttunsa.\n\n-- Siihen aluksi, noin vuosikaudeksi muistaakseni. Tämän nykyisen\nkeskievarin isä-vainaja piti silloin vielä taloa. Hän oli ajoittain\njommoinenkin viinamies hänkin ja heistä tuli ratsumestarin kanssa\nväleen hyvät veljekset. Mutta lopulta he riitaantuivat, kun isäntä\nrupesi vaatimaan tiliä, väittäen, ett'ei hänen velvollisuutensa ollut\nantaa ratsumestarille eläkettä, jos kohta korkea kruunu sen tekikin\nentiselle uskolliselle palvelijalleen.\n\nRatsumestari huusi ja rytysi, että tämä maailma on yhtä 'turakkaa'\nkaikkialla. Kun hän oli asunut kaupungissa, oli säännöllisesti\njoka kuukausi tullut mikä väkäleuka ämmä milloinkin kutsumatta ja\nhäpeämättömästi hänen kimppuunsa, niin että hän lopulta oli kyllästynyt\nkoko kaupunkeihin, niin Warsovaan, Kishineviin, Pietariin ja Helsinkiin\nkuin kaikkiin muihinkin järjestyksessä, koska hänet niissä aivan\naiheettomasti oli vähän väliä saatettu pahalle päälle. Pitikö hänen nyt\ntäälläkin ruveta tuntuvammin painamaan ihmisten mieliin oikeuksiaan ja\nantaa 'yks tommoinen', sanoi hän kievarin isäntä-vainaalle, nyrkkiään\nheiluttaen. Ja Jaakko-vainaja kiitti kun pääsi hänestä, ja piti\nvahinkonaan vuotisen hyyryn, hiukan ruokarahoja -- ratsumestari käytti\nyleensä kovin vähän hampaitaan -- ja huikean summan viinavelkaa.\n\nSen jälestä asui hän vuosikauden yhdessä, toisen toisessa paikassa, ja\nnämä hovien herrat tässä ympäristössä auttoivat häntä ja makselivat\nhänen hyyryjään, kehuen häntä \"intelligentiksi ja hienoksi mieheksi,\nniinkuin kaikkikin vanhat sotilaat, jos kohta hän oli hiukan viinaan\nmenevä\".\n\nJa autoin häntä jo vähän minäkin.\n\n-- Eikö hän sitten koskaan yrittänyt minkäänmoista tointa itselleen?\nAinahan niillä vanhoilla sotilailla on hyvä onni päästä kaikenmoisiin\nammatteihin, kysyi vieraista joku.\n\n-- Kyllä yhden kerran, vaikk'ei silloinkaan oikeastaan itse,\nsanoi isäntä ja alkoi nauraa. -- Nämä herrat hommasivat hänet\nviinakontrollööriksi, silloin kun tämän vanhan aineen elämänhistoriassa\nuusilla asetuksilla taas määrättiin sellainen vaihe, että niitäkin\ntarvittiin. Ja kumma kyllä, vaikk'ei miehestä tietty, oliko hän kala\nvai lintu, määrättiin hänet siihen tarkkaan tehtävään, ja kun hänet\ntäällä oli miten kuten saatu pestyksi, siistityksi ja selvitetyksi,\nja hän itsekin asiasta oikeaan tolkkuun päästyään oli siihen toimeen\nottanut hartaasti osaa, sukimalla kuukautisen humalan jälestä tukkansa\nvanhaan herrastapaansa, niin että jakaus kulki suorana poikki\npäälaen otsasta niskaan kuin linnunrata, lähti hän ensimmäiselle\ntarkastusmatkalleen. Mutta seuraavana päivänä kyyditettiin hänet reessä\nmaaten ja lekkeri rinnallaan Punkkalan prännistä tänne takaisin, eikä\nhän sen koommin hiiskunut siitä uudesta virastaan mitään.\n\nSe olikin ainoa kerta, jolloin hän vähän touhahti koko niinä kymmenenä\nvuotena, jotka hän tässä pitäjässä eli. Muuta ei mitään tehnyt, ei\nmissään kulkenut, ei pannut tikkua ristiin. Ei muuta kuin joi joka\nkuukauden alusta niin pitkälle, kuin eläkettä riitti -- hän sai sitä\ntodellakin joitakuita kymmeniä Venäjän ruplia kuussa -- ja kun se\nloppui ja hänen joskus täytyi muutamia kuukauden viimeisistä päivistä\npitää kohmeloa, niin ei muuta tehnyt kuin asetteli korttejaan aamusta\niltaan ja niillä povaili, että ottaisiko ensi kuun eläkkeellä heti\nkoko summan edestä viinaa, vai ottaisiko vähin erin, ja kumminko päin\nse paremmin riittäisi _koko_ kuukaudeksi. 'Sotamiehen arvolle ei sovi\ntyönteko', sanoi hän. 'Se maksaa enemmän kuin pieni kylä'.\n\n-- Kumma, ett'ei äijästä sellaisella menolla jo ennemmin henki\nluiskahtanut, ihmettelivät vieraat isäntänsä puheen keskeyttäen.\n\n-- Eihän juuttaasta, vastasi isäntä. -- Jaah, kuinka tämä aika sentään\nkuluu, jatkoi hän huokaisten. Minäkin olin vielä nuori mies, silloin\nkun ratsumestari tänne ilmestyi, ja nyt on hänen kuolemastaankin\njo kulunut monta vuosikymmentä. Tuossa hän asui viimeksi meidän\ntorpassa, tuolla lammen takana, ja sieltä me hänet kannoimme hautaan.\nMutta siellä saikin äijä ensin maata pois pohmeloaan pari kuukautta,\nennenkuin hänen viinainen multansa siunattiin.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kun ei löytynyt mieheltä paperin lappua, mistä olisi nähty, oliko\nhän kristitty vai pakana. Ja niin korkean kruunun vanha palvelija\nkuin olikin, ei vaan pappi siunannut, väittäen, että olkoot esivallat\nniin jumalalta kuin ovatkin, niin ei siltä ole sanottu, että kaikki\nesivallan palvelijat olisivat jumalasta. Vasta kun sukulaisensa toivat\nhautakiveä, siunattiin ruumis.\n\nJaah, jaah! Lukemattomia hullunkurisia, vaikka samalla surkuteltavia\ntapauksia voisin hänestä kertoa, huokaili vanha tilanomistaja hiukan\nväsyneesti ja maistoi lasiaan.\n\n-- No kertokaahan vielä, vaikka onpa tässä jo melkein kyllimmän kyllä\nkuultu viinasta, sanoivat vieraat kaikin. -- Mutta näyttää siltä, kuin\nolisikin ukko ollut kaikkien viinamiesten kuningas.\n\n-- Olihan niitä tapauksia, jatkoi isäntä. -- Täällä oli toinen hyvä\nhummaaja, se Nakkilan Kaapo, rusthollari, vaikka teistä tietysti ei\nkukaan häntäkään koskaan nähnyt. Hän oli samalla mainio hevoshuijari\nja piti aina uljaita orhiita. Kerran oli hän taas saanut rautateitse\ntähän asemalle korin konjakkia ja tuli sitä orhiillaan noutamaan.\nRatsumestari sattui olemaan siellä myös, sillä hänenkin odotuksensa\naika oli taas tullut, mutta kun hänelle ei tullutkaan mitään, päätyivät\nhe Kaapon kanssa asemalla yhdessä maistelemaan tämän tavarata.\n\nKun siitä sitten piti lähdettämän Kaapon luo, huomasi ratsumestari\nhevosen vauhkoksi ja tahtoi lähettää jonkun asunnostaan noutamaan\npuuleiliä, mihin tavarat pantaisiin, koska hän päätti, että he varmaan\nkaatuisivat ja että lasiastiain pitävyys siinä tapauksessa olisi\nliiaksi epäluotettava.\n\nMutta Kaapo hihkasi vaan, ratsumestari ei ennättänyt edes alas\nrattailta, ja niin lähtivät viinaveikot huimaa vauhtia asemalta.\nSatuin olemaan juuri pihalla, kun he ajoivat tästä ohi ryskeellä ja\nräikinällä. Kaapo ohjissa, kädet ojona, ratsumestari istuen rinnalla,\npunalierinen lakki korviin painettuna, pitkät viikset viuhkoina\nsivulla, julman näköisenä, pitäen sylissään konjakkikoria ja puristaen\nsitä rintaansa vastaan, kuin omaa sydäntään, ja minut nähtyään\nhuutaen: 'isäntä hooi! anna meille puunassakka, meillä on konjakkia\nlasiastioissa ja ne särkyvät. Herra jumala! Elä aja, elä aja, hullu\npiru! Ne särkyvät, ne särkyvät. Kun saadaan isännältä neljän kannun\nankkuri, niin aja sitten vaikka helvettiin.' --\n\nMutta Kaapo ajoi vaan ohitse kuin hurja ja minä jäin pihalle nauramaan.\n\nVaan kuinka ollakaan, en ollut siitä vielä ennättänyt mihinkään\nlähteä, kun jo ratsumestari tulla heittää \"yks'kolmattaan\", paljain\npäin ja suu veressä, niin taajassa tahdissa kuin voi, ja huutaa jo\nportilta, että toisin hänelle jonkun puuastian, 'joka sittenkin on\nkaikkein turvallisin, puhuttakoon mitä tahansa'. 'Sillä me kaaduimme',\njatkoi hän, 'se hullu ei totellut minua ja pullot menivät rikki. Anna\nkiireellä astia, jäi sinne pohjiin vielä vähän. Minä yhdestä otin\npienen, pyhhyh!' -- hän sylkäsi ja pyyhkäsi kämmenellään veristä\npartaansa.\n\n'Mutta kuinka on Kaapon laita?' kysäsin minä. 'Jaa, se hullu!' tokasi\nratsumestari, aivan kuin olisi vasta nyt muistanut, että Kaapokin oli\nollut mukana. 'Sinne se jäi maata, ei minulla ollut aikaa katsoa.'\n\nMinä aavistin pahaa ja lähdin tästä heti astumaan tuonne Nakkilan\ntienhaaraan, ratsumestarin kirotessa minua samallaiseksi hulluksi, kuin\nse toinenkin, ja kompuroidessa keittiöön kovistamaan piioilta kiulua.\n\n-- No oliko pulloissa vielä mitään? nauroi koko juomaseura.\n\nIsäntä otti pienen kulauksen lasistaan ja hengähti syvään.\n\n-- Hm! sanoi hän. Sitä en ennättänyt katsoa, sillä kun tulin paikalle,\nmenivät silmäni ensimmäiseksi Kaapoon, joka makasi selällään tien\nposkessa pää halki ja hengettömänä.\n\n-- Uh! Ihan kuolleena?\n\n-- Aivan kuin se kivi, jonka kyljessä hänen murskautunut päänsä\nretkotti. Mutta kun minä juoksujalassa riensin takaisin hakemaan\nihmisiä, tuli ratsumestari vastaani lypsinkiulu kourassa ja huusi\nkiiluvin silmin: 'siellä oli siis vielä tilkka jäljellä!' --\n\nSellaisen lopun sai Kaapo, mutta ratsumestari ei saanut naarmuakaan,\npaitse huuleensa, kahmatessaan ryyppyä rikkeimestä pullon pohjasta.\nJoka on hirteen luotu, ei se veteen huku.\n\n-- Toinen, todellakin hullunkurinen tapaus sattui vuotta myöhemmin,\njatkoi isäntä. -- Silloin asui ratsumestari Rytkölän vinttikammarissa\nja oli polttaa itsensä sekä talon.\n\nHän oli jättänyt vast'ikään saapuneen lekkerinsä vuoteensa viereen\nja nukahtanut. Talon väki, jota onneksi oli kotosalla, alkoi tuntea\nnenässään palavan vaatteen käryä, ja kohta huomattiin nurkkia\nnuuskittaissa vinniltä tulevan savua. Rynnättiin ylös, tölmättiin auki\nratsumestarin kammarin ovi -- ja huone huomattiin olevan täynnä katkua.\nLattia oli jo kytemässä ja jo oli tuli vuoteessakin, mutta ratsumestari\nnukkui vaan, kuorsaili parta pörröllään -- ei ollut vielä onneton\ntukehtunut. Hän oli luultavasti tupakista jättänyt tulen, sitä kun hän\naina polttaa tuhrusteli vuoteellaankin.\n\nKun ovi oli avattu, leimahti tuli ilmi liekkiin, ja töin tuskin saatiin\nmariseva mies vedetyksi vuoteelta pois. Rytköläinen, joka itse oli\netupäässä, huomasi lekkerin lattialla ja kiirehti saamaan sitä ulos,\nsillä hän tiesi, että jos tuli kerran pääsee siihen käsiksi, niin paloa\nei sammuta enää vähät vedetkään. Mutta käsiä kun poltti, vieritti hän\nsen potkimalla ovesta ulos. Se vyöryi samaa menoaan vinnin rapuista\nalas ja juoksi porstuan lattialle kuiviin.\n\nTuli saatiin sammutetuksi ja ratsumestari henkiin taas. Herättyään\ntuvan vuoteella ja nähdessään isännän, kävi ilon leimaus hänen samean\nharmaissa silmissään.\n\n'Jassoo, isäntä! Nyt me otamme yhden pienen pirun', sanoi hän, ja alkoi\npitkällään ollen hapuilla lattiata vuoteen vieressä.\n\nHänelle sanottiin, ett'ei hän nyt maannut omallaan, vaan alatuvassa\nrengin vuoteella, ja selitettiin koko tapaus alusta pitäen. Hän\nkuunteli koko ajan, niinkuin asia ei olisi häntä koskenut ollenkaan.\nPuhalteli vaan huuliparrastaan ikäänkuin vihellystä tavotellen,\nheilutteli kättään ja löi välillä ähkäisten kämmenellä otsaansa, mutta\nkun ennätettiin viinan kohtaloon, silloin tuli käänne koko mieheen.\nHänen huulipartansa sai silmänräpäyksessä aivan samallaisen muodon\nkuin piikkisian selkä vaaran uhatessa, ja hän ryntäsi noituen ylös,\nmutta kellistyi sentään vuoteelle takaisin heti, sillä Rytköläinen\noli tavallista vakavammalla päällä pelastettuaan töin tuskin talonsa\ntuhosta ja vielä ratsumestarin kaupan päälle. -- Sillä kertaa jäi\nratsumestari ilman ryyppyä, mutta hän manuutti Rytkölän isännän\nkäräjiin, vaatien korvausta neljästä ja puolesta viinakannusta -- --\n\n-- Ja sellaisen pukarin kanssa viitsitte tekin seurustella ja antaa\nhänelle asuntoa, arveli joku.\n\n-- Niin, kuinka tuo lienee ollut, vastasi isäntä pitkäveteisesti, mutta\nminun ja monen muunkin mielestä oli hänessä sentään jotain puoleensa\nvetävää -- jotain sellaista, joka ei ole ihan jokapäiväistä, ja jota\nminä en oikein osaa selittää. Ja se taisi olla se, että hän aina ja\njoka kohdassa otti tuon ainoan harrastuksensa niin äärettömän vakavalta\nkannalta, niin tuiki perusteellisesti, ett'ei hän minkään muun asian\nmaailmassa antanut sitä häiritä. Hän oli periaatteellisesti luja mies,\neikä kertaakaan horjahtanut.\n\n-- Hah hah! Tai horjahti aina, kumminpäin tuon nyt ottaa. Hän oli\nsuuruuden hullu juoppouden alalla, eiköhän sellainenkin määritelmä\nsoveltuisi häneen, arveli eräs vieraista. -- Mutta pääasia, jonka\nvuoksi te ratsumestaria kunnioititte, oli se, että hänen luonaan aina\nsaitte tuollaisen \"pienen pirun\".\n\n-- En voi sanoa, kuinka tuo lienee ollut, päätti isäntä, mutta ainoa\nkerta, jolloin hän periaatteestaan poikkesi, se ainoa kerta, jolloin\nhän katsoi \"arvonsa mukaiseksi\" ryhtyä muuhun toimeen kuin viinan\njuontiin tai korttien asettelemiseen, olikin hänen kuolemakseen.\n\n-- Hän asui silloin tuossa meidän torpassa, jatkoi isäntä. -- Oli\nmateen kudun aika ja aimo pakkaset. Minä pusailin rysiä jään alle.\n-- Tässä meidän lampipahasessa on runsaasti mateita -- ja ihmeekseni\nilmestyi ratsumestari luokseni jäälle kutakuinkin selvänä miehenä.\n\nHän ihmetteli, että muutaman mateen tähden täytyy nähdä tuollaista\nvaivaa. Saisihan niitä vähemmälläkin.\n\n'Jokohan saisi?' arvelin minä.\n\n'Saa jumalavit' niinkin', väitti hän heti. Hän oli Venäjällä sen\nkyllä nähnyt. Niitä ongittiin. Ja hän oli nyt yht'äkkiä saanut intoa\nkalastukseen hänkin ja tahtoi opettaa tämän puolen ihmisille tämän\nuuden mateenpyyntitavan.\n\nRatsumestari innostunut kalastukseen! Sitä en oikein ottanut\nuskoakseni. Hän, joka vuosikymmeneen ei ollut muuta sormin pidellyt\nkuin viinalasia ja kortteja, ei muuta ajatellut kuin viinamittoja,\nhän, jonka sotilaallinen arvo ja kunnia oli niin tarkoissa ja selvästi\nmäärätyissä rajoissa, ett'ei se koskaan ollut sallinut hänen tehdä edes\ntulta oman kammarinsa pesään tai kertaakaan ommella kiinni edes yhtä\nainoata irtipäässyttä nappia housuihinsa, hän, joka ei ikänään ollut\nviitsinyt kääntää edes silmäystäänkään mihinkään sellaiseen, mihin muut\nihmiset yleensä täällä maailmassa käyttävät kättensä ja ajatuksensa\nvoiman -- hänkö nyt olisi innostunut kalastamaan!\n\n-- Hän oli siis poikennut periaatteistaan, huomautti joku seurasta.\n\n-- Niin oli, vastasi isäntä. -- Hän oli todellakin saanut intoa\njohonkin todelliseen toimeen -- olkoon nyt vaikka vaan mateenkin\npyyntiin. Perinpohjin, käsin osoitellen, selitti hän minulle koko tuon\nuuden pyyntitavan. Tehtiin vaan pieni reikä jäähän, niinkuin 'kahden\nkannun ankkurin pohja -- tai yleensä niin suuri, kuinka suurta kalaa\ntahdottiin', sanoi hän. Hullu syteköön tuollaisia avantoja! -- Sitten\ntehtiin puusta vaan koukku siiman nenään ja pantiin läskiä syötiksi, ja\nmatikkata tuli, vakuutti hän.\n\nMinä nauroin, mutta hän ei kärsinyt naurua nyt, vaan lupasi näyttää\nminulle, kunhan saisi verstaat sellaiset ja minä sytisin onkilävet.\nEnsin kumminkin pitäisi olla vähän 'kylmään lähteissä, kylmässä\nistuissa ja kylmästä tultua', vaan sitäkin piti sentään saapuman\nniinkuin seuraavaksi päiväksi, sillä lekkeri kuului olleen tavallisella\nmatkallaan.\n\nKolmantena päivänä, tuli ratsumestari tavallisessa hölkkäviinassa\ntuosta yli lammen meille, kelkka mukana ja kelkassa eväät sekä nuo\nmainiot onkiverstaat, jotka hän itse oli valmistanut, paitse koukkuja,\njotka torpparin pieni poika oli hänen osviittansa mukaan vuollut\nkatajanoksista.\n\nEn ollut uskonut koko hänen hommaansa, mutta nyt huomasin, että ukolla\noli ihan täysi tosi, ja sen vuoksi otin kelkan minäkin ja lähdin hänen\nmielikseen jäälle sytemään onkiläpiä.\n\nIhmeelliset olivat ne kojeet, joilla nyt piti mateita petettämän. Hän\noli kahteen kävelykeppiinsä sitonut siimat vahvasta sahanyöristä,\ntoisessa painona iso vaskinen nappi, varustettu venäläisellä kotkalla,\ntoisessa katkennut kannustin, molemmat niitä harvoja esineitä, joita\nhänellä enää oli jälellä niiltä ajoilta, jolloin hän arvonsa ja\nkunniansa perusti. Ja että hän tuollaiset kalliit muistoesineet oli nyt\nasettanut tällaiseen kohtaan, sekin osaltaan jo näytti, kuinka tärkeänä\nhän tätä onkihommaa piti.\n\n'Otamme ensin yhden pienen', sanoi hän. Ja kun se oli otettu,\npistettiin läskipalanen puukoukkuun ja kumpikin istuimme kelkkaamme,\nvähän matkan päässä toisistamme.\n\nHän oli niin hartaan näköinen, että minun piti kääntyä häneen selin,\npeittääkseni nauruani.\n\n'Nykäseekö?' kysäsi hän hetken päästä.\n\n'Ei', vastasin minä.\n\n'No otamme sitten pienen.'\n\nOtimme pienen, vaan ei nyässyt.\n\n'Nykäseekö?' kuului taas.\n\n'Ei vieläkään.'\n\n'No sitten otamme isomman.'\n\n'En minä näin kylmässä enää ota pientä enkä isoa', vastasin minä.\n\n'Mutta minä otan', sanoi hän; ja otti hän vielä kolmannen, neljännen ja\nehkä viidennenkin, yhä isompia, kunnes humaltui kokonaan.\n\nMinua alkoi kyllästyttää tällainen leikkipeli ja päästäkseni siitä,\nlupasin välillä käydä katsomassa rysiäni.\n\nOlin astunut kappaleen matkaa, niin jo huutaa karahutti ratsumestari,\nettä 'nyt tarttui ja iso onkin'.\n\nKäännyin katsomaan ja näin hänen kylellään kelkassa kiskovan ja\nriimovan siimaansa, minkä jaksoi, eikähän se vahva sahanyöri vanhan,\nhumalaisen ja ponnettoman miehen voimilla katkennut edes, vaikka heti\nhuomasin, että se oli mutkaantunut kelkan sepiin.\n\n'Ah, peijakas, kuinka painaa', ähki hän. 'Tule auttamaan -- -- --\nonkohan se kala -- -- mutta jos se on kala, niin elä naura enää.\nKyllä on lujassa -- --. Minä kerran Riiassa nostin Ivanowin kanssa\ntrossirattaille kolmenkymmenen kannun ankkuria, rykmentin eväsviinaa,\nmutta ei se painanut näin paljon -- --. Sooh, nyt se meni', huusi hän\nja kierähti kelkastaan jäälle, huomaamatta ollenkaan, että minä nauraen\nolin irroittanut siiman. 'Elä naura -- -- kyllä minä tiedän, että se\noli kala -- -- mahdoton made, mutta pääsi irti, kun et heti tullut\nauttamaan. Jumalavit' se oli made.'\n\nSitten otti hän vierestään jäältä, huurtuneesta pullosta vielä yhden,\nja oli hetken päästä kuin ruumis.\n\n-- Ja kuoli siihen? Ei ollut ihme, kun jäistä viinaa sisäänsä kaatoi,\ntokasi eräs seurasta.\n\n-- Ei hän siihen kuollut, vastasi isäntä, mutta sen hän teki, että\nminun täytyi työntää hänet kelkassa kotiin, jossa hän kyllä virkosi\ntaas ja alkoi uhota torpan isännälle, että häneltä pääsi karkuun\nsellainen made, joka painoi enemmän kuin 'kahdenkymmenen kannun\nviina-ankkuri. Onko kenenkään onkeen koskaan sellaista tarttunut, hä?\nMinä olen ensimmäinen. Haa, sellainen kala. Ei ole Volgasta vielä\nkoskaan sellaista sampia viety keisarin pöytään. Huomenna minä koetan\nuudestaan. Romtoti romtoti romtom -- -- --'\n\nMinä lähdin kotiin, mutta illalla tuli sana, että rientäisin?\nratsumestarin luo, sillä hän on kovin sairas. Minä menin. Hän huusi\nvuoteella, huitoi käsiään ja heitteli päätään. Lääkettä oli hänelle\nkyllä annettu oman tahtonsa mukaan kaikissa mahdollisissa muodoissa.\nSitä oli keitetty maitoon, sitä sipuliin, sitä annettu paljaana, mutta\nei ollut hän tullut ennalleen, eikä nukkunut. Ja vihdoin oli hän\nalkanut tuolla tavalla huutaa ja heittelehtiä.\n\nMinusta tuntui heti siltä, että nyt se ratsumestari meni.\n\nHän asettui kumminkin hetkiseksi ja näytti tulevan tajuihinsa, sillä\nnähdessään minut, kävi jonkunlainen elon ilme hänen silmissään. Sitten\nkoetti hän nostaa päätään, mutta se painoi silloin todella enemmän kuin\nkokonainen aami, eikä noussut. Torpanmies nosti sitä, hän viittilöi\npeukalolla suuhunsa ja sai vihdoin sanotuksi: 'oikein iso perkele'.\n\n'Se tahtoo ryyppyä', sanoi torppari hädissään ja riensi ottamaan pulloa.\n\n'Elä jumalan tähden enää, kyllä hän sitä lajia jo on tarpeensa saanut,\nkaataa se vaan, eikä nosta', sanoin minä. 'Täytyy muita keinoja -- --.'\n\nMutta siihen loppui puheeni, sillä samassa kuului vuoteelta paha\nkoraus, ratsumestarin pää oli lauennut taapäin ja suusta purskui\nverensekainen vaahto, ja huone täyttyi silmänräpäyksessä sellaisella\nlöyhkällä, niinkuin koko lattia olisi revennyt ja sen täydeltä\ntulvahtanut ylös kaiken maailman viinatehtaitten katkerin sikunan\nja rankin käry yht'aikaa, niin että meidän täytyi törmätä ovi selki\nselälleen ja juosta ulos -- --\n\n-- Uh! pääsi joka miehen suusta.\n\n-- Voi kamalaa!\n\n-- Se oli rehellinen viinamies se, jos niitä lie ollut muitakin,\nsanoi tilanomistaja päättäen kertomuksensa. -- Mutta lasithan ovat\njäähtyneet, heitetään pohjaan.\n\nHyvin vastenmielisesti näyttivät lasien pohjat muutamilta sillä kertaa\ntyhjentyneen ja jokainen alkoi hankkiutua kotiinsa.\n\n\n\n"]