[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSQkXPqtwiUqg6IJfhydIR3QVfWvCICKDqGpMRrNSwjY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2225,"Karjalan kankahilta II","Koito (oik. Juuti, Kustaa)",1855,1911,"2225-koito-karjalan-kankahilta-ii","2225__Koito__Karjalan_kankahilta_II",null,"novelli",[14],"kansanperinne",[],"fi",1889,19912,127033,false,36392,[23,24],"Fiction","Short stories",[26],"Mythology, Legends & Folklore","\"Karjalan kankahilta I\" by Anonymous is a collection of folk stories written in the late 19th century. This work draws from the rich oral traditions of the Karelian people, encompassing tales that reflect their history, culture, and mythology. The opening chapters introduce us primarily to characters like Katri Hillutar and the misty legends surrounding the five brothers' daughters, delving into themes of loss, survival, and sacred folklore.  The opening of the book features Katri Hillutar, an elderly woman who shares her memories of a time when her community thrived before the ravages of war and hardship. She recounts a tale connected to a legendary treasure guarded by the spirits of her ancestors, highlighting the difficult choices faced during dire times, including thoughts of sacrificing her own child due to famine. The initial stories blend personal anecdotes with broader historical narratives, intertwining Karelian myths with vivid character portrayals, setting the stage for a journey through the cultural landscape of Karelia as passed down through generations. (This is an automatically generated summary.)",[],290,"Kokoelma kertoelmia Itä-Karjalan elämästä ja ihmiskohtaloista. Tarinat kuvaavat muun muassa ankaria perhesuhteita, sosiaalista asemaa sekä kansanelämän koettelemuksia 1800-luvun lopulla.","Koiton 'Karjalan kankahilta II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2225.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KARJALAN KANKAHILTA II\n\nKertoelmia\n\n\nKirj.\n\nKoito [K. J. Juuti]\n\n\n\n\n\nTampereella,\nHj. Hagelberg'in kustannuksella.\n1889.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nOppipojan kertomus.\nMannisten kaupunki.\nKaksi hirttoyritystä.\n\n\n\n\nOppipojan kertomus.\n\n\n\n1.\n\nMinun isäni oli kova mies...\n\nHän oli aikoinaan ollut päällysmiehenä eli \"valttarina\" eräässä\nItä-Karjalan isommassa tehtaassa, vaan syistä, joita en tarkemmin\ntiedä -- enkä tahdokaan tietää -- oli hän joutunut pois tuosta\n\"herrasvirasta\" sekä eleli nyt pienoisella maatilalla, minkä oli saanut\nostaneeksi muutamasta erittäin syrjäisestä sopukasta parin päivämatkan\npäästä Sortavalan kaupungista.\n\nVaikkapa vähilläkin varoillaan käytti isäni minut Siitoisen kansakoulun\nläpi, mutta siinä olikin se sivistyksen määrä, minkä hän tahtoi suoda\nainoalle pojalleen; sillä vaikka opettajat kehoittivat häntä -- minun\nmuka hyväpäisyyteni tähden -- toimittamaan minut varsinaiselle\nlukutielle ja vaikka eräs varakas sukulainen tarjoutui siinä\ntapauksessa pitämään huolta minun aineellisesta puolestani, ei häntä\nsaatu millään keinoin luopumaan siitä peri-aatteestaan, että minusta,\nsiinä tapauksessa, ei tulisi muu kuin \"renttuherra.\"\n\n\"Vähänkö noita vielä on herroja!... Ja harva heistä rehellisesti\nhenkensä elättää. Enimmät elävät koiruudella taikka köyhän kansan\nnylkemisellä... Minun pojastani ei pidä ikinä tuollaista tuleman!...\nTehköön työtä niin kauan kuin jaksaa ja sitte... no, kerjätköön!\"\n\nNäin lausui isäni. Se oli hänen maailman-viisautensa.\n\nMuutoin täytyy minun tässä, vaikkapa vastenmielisesti, kertoa, mikä\nmuutos isässäni oli tapahtunut hänen ruukista eroamisensa jälkeen.\n\nRuukin päällysmiehenä ollessaan oli isäni ollut komea herra. Hän oli\nperheineen -- s.o. äitini ja minun kanssani -- asunut komeassa,\navarassa kartanossa, ja muutoinkin viettänyt, niin sanoakseni, ylhäistä\nelämää. Kahden kuorskuvan hevoisen vetämissä vaunuissa teki hän\nmatkustuksensa kesällä, eikä hän talvisaikaankaan milloinkaan lähtenyt\nkuomutta ja parihevoisitta lyhemmillekään matkoille. Kaikki tehtaan\nala-päällysmiehet sekä työväki osoittivat hänelle tavatointa\nkunnioitusta -- lieneekö se sitte, tuo arvon anto, tullut todellisesta\nkunnioituksen tunnosta vai pelvosta, sitä en osaa taata. Vieraita kävi\nmeillä paljon, jopa korkea-arvoisiakin, ja heitä kohdeltiin ylellisellä\nkestitsemisellä. Eipä siis kummaa, jos isääni, missä ikinä hän\nliikkuikin, kohdeltiin vastaavalla tavalla. Ja että hän, isäni, osasi\narvostansa pitää sekä katsoi kaiken tämän kunnioituksen ja\nkohteliaisuuden itselleen todellisesta ansiosta tulevaksi -- siitä ei\nole epäilemistä.\n\nKuinka toisiksi nyt olivat olot muuttuneet! Elämä ruukissa oli maksanut\npaljon, joten isälle ei suuria jäänyt siitä erotessaan. Nekin vähät\nsäästönsä pani hän, viisaasti kyllä, \"maahan kiini\" ja aikoi nähtävästi\nruveta nyt yhtä ylenpalttisella tarkkuudella varojansa vaurastuttamaan\nkuin ennen oli ylellisellä tuhlaamisella niitä hävittänyt. Toisenlaista\nelämää sitä vietettiinkin nykyisessä isäni talossa. Kadonneet olivat\nnuo iloiset kestit, joita ennen vähä väliä pidettiin, hävinneet olivat\nvaunut ja kuomut parihevoisineen, mutta -- kadonneet myöskin olivat\nkunnian ja kohteliaisuuden osoitukset isääni kohtaan, hävinnyt tuo\nmateleva pelko, jolla alhaiset ihmiset häntä ennen lähestyivät.\nHalveksumista, pilkkaa, jopa törkeää panetteluakin sateli vaan tuon\ntuostakin entisten ystäväin puolelta.\n\nVaan niinhän se käypi tavallisesti tämän meidän kiertotähtemme\nmykevällä pinnalla...\n\nJa muuttunut, äärettömästi muuttunut, oli isäni itsekin...\n\nKiihkeästi, kärsimättömästi toimitti hän kaikki tehtävänsä, Ei kukaan\nosannut mitään hänen mieliksensä tehdä, eipä hän itsekään. Hän ei\nnäyttänyt saavan yön lepoa ei päivän rauhaa, sillä joko hän valvoi tai\nmakasi, istui tai astui, aina vaan kuului hänen rinnastaan\nkärsimättömyyden ja tuskallisuuden huokauksia. Hänen parhaana työnään\nja kentiesi huvituksenaankin tästä lähtien oli kalastus. Siellä,\nyksinäisten salojärvien autioilla seljillä ja niiden jylhillä\nrantamilla, vietti hän enimmät kesä-aikansa. Kentiesi toivoi hän siellä\nlöytävänsä kadonneen mielenrauhansa; kentiesi ajatteli hän siellä\nyksinäisyydessään, entisistä vertaisistansa eroitettuna, voivansa\npikemmin unohtaa taannoiset onnensa päivät; kentiesi ei hänen\nmasentumatoin ja ylpeä luontonsa sallinut hänen näin köyhtyneenä enää\nniin usein kuin ennen näyttäytyä entisille tuttavillensa -- kentiesi.\n\nMutta turhaa on aprikoida, mitä isäni kentiesi mietti asuessaan kesät\npäästänsä venheessänsä, josta hän ainoastaan öiksi nousi maalle, tehden\nnuotiovalkean jonkin sydänmaan järven hongikkorannalle. Se vaan on\nvarmaa, ett'ei hän nyt enää tahtonut pitää mitään seuraa muiden\nihmisten kanssa, ei tahtonut tietää mitään maailman yleisistä eikä\nentisten tuttujensa yksityisistä asioista, eipä hän näyttänyt paljoa\nhuolehtivan itsestänsäkään. Hänen luontonsa oli muuttunut äreäksi ja\nkiukkuiseksi, jonka tähden hänen ainoastaan harvoin kuultiin enää\ntavallisesti muita ihmisiä puhuttelevan. Kiroilemalla ja sadattelemalla\nilmoitti hän ajatuksensa muille -- milloin hän ne ilmoitti; sillä usein\noli hän monta päivää perätysten sanaakaan puhumatta, eikä hän, jos ken\nhäneltä jotain uskalsi kysyä, tavallisesti virkkanut mitään\nvastaukseksi. Yhtä ainoata henkilöä, äitiäni, näytti hän kohtelevan\njonkinmoisella kunnioituksella, vaikk'ei hän hänenkään kanssaan\nryhtynyt pitempiin keskusteluihin. Jos äitini rupesi milloin pitempään\nkyselemään jotakin isältä, vetäytyi tämä aina pois hänenkin seurastaan.\n\nVähitellen muuttui hänen ulkomuotonsakin kokonaan. Tuo ennen niin suora\nja kookas vartalonsa painui muutaman vuoden kuluessa pieneksi\nköykkyiseksi ukoksi ja hänen vakava, ryhdikäs käyntinsä muuttui\nepätasaiseksi hoipertelemiseksi. Ennen tummat kiharat kantoivat nyt\ntalven vaaleata väriä, ja kun isäni nyt oli jättänyt pois partansa\najelemisenkin, näytti hän todellakin seitsenkymmen-vuotiaalta\nvanhukselta, vaikka hänen ikänsä oli vasta vähää enemmän kuin puolet\nsiitä. Ja kun tähän lisään, että yksin hänen silmiensä kirkas loistekin\noli kadonnut ja niiden pinnalle laskeutunut ikäänkuin pölyinen kelmu,\nniin voipi helposti arvata, mitä ääretöintä tuskaa ja murhetta äitini\nsai hänen tähtensä kärsiä. Kylässä hoettiin isäni tulleen hulluksi\ntaikka ainakin vähämieliseksi, vaan me, jotka asian paremmin tiesimme,\nemme sitä uskoneet.\n\nMinut aikoi isäni pitää kotona. Siellä, hänen silmänsä ja johtonsa\nalla, oli minusta tuleva kova työmies, vankka maan raataja, ja siellä\nolisin minä varjeltuna kaikilta tämän \"pahan\" maailman mahdollisilta ja\nmahdottomilta viettelyksiltä ja kiusauksilta. Ja niin ehkä olisi\nkäynytkin, isäni toiveet ehkä täydellisesti toteutuneet, ell'eivät\nomituiset tapaukset olisi odottamattomalla tavalla minun kohtaloani\ntoisille teille johtaneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin muutamia päiviä sitte päästötodistuksineni tullut koulusta kotiin.\nNeljäntoista vuotiaassa päässäni kiehui äärettömän paljon suuria\najatuksia. Alkavan nuoruuden ijän rohkeimmat tuulentuvat kuvautuivat\nselkeinä silmieni eteen ja rehevän kevätkasvullisuuden tavoin sekä sen\nmukana täydentyi mielikuvitusteni mitta ylitsevuotavaksi...\n\nNäistä viisaista mietteistäni herätti minut eräänä aamuna isäni tuttu,\nkäskevä ääni, ennenkuin vielä olin ehtinyt pukeutuakaan.\n\n\"Tänään lähden kalaan ja viivyn siellä kaksi yötä. Alapas, Elias,\nvalmistautua soutamaan.\"\n\nJa muutamien minuuttien perästä astuin minä isän jälestä rantaan suuri\nkalakontti hartioillani. Isäni kantoi isoa selkärihma vasua ja hänellä\noli, sitä paitsi, airot vasemmalla olalla sekä kirves vyön alla.\nÄitini, joka oli lähtenyt meitä saattamaan, kantoi eväskonttia. Me\nastuimme ääneti, sillä, niinkuin tiedämme, isäni oli sangen\nharvapuheinen, eikä hänen kanssaan muutoinkaan ollut leikin laskemista.\nÄitini sanoi, ett'ei isäni suusta oltu tavallista leikkipuhetta kuultu\nsen jälkeen kun hän oli ruukista pois joutunut.\n\nMinun isäni oli kova mies...\n\nRantaan päästyämme asetimme kapineet paikoilleen venheesen. Rihmavasu\nkeskelle venettä sitä varten tehdylle laudalle, eväskontti sekä tyhjä\nkalakontti kokkaan ja kirves teljon eteistä kaarta vasten. Pienoisen\npaksusankaisen kattilapotin pistin minä teljon alle; se otettiin mukaan\nrantakalan keittoa varten. Vihdoin syleilin minä itkusilmin rannalle\njääpää kyynelsilmäistä äitiäni.\n\n\"Vieläkö sinä marakatin pentu, siinä vetistelet! Etkö joudu venheesen!\"\n-- tiuskasi minun isäni.\n\nMe lähdimme.\n\nMinä näin kyynelieni lävitse vielä kauan äitin seisovan rannalla ja\nhuiskuttavan nenäliinallansa meille jäähyväisiä -- isäni ei sitä\nnähnyt, hän istui perässä eikä hänen tapansa ollut taaksensa katsoa...\n\nKolme kertaa nousi ja laskeusi aurinko meidän kalassa ollessamme,\nkunnes vihdoin isäni -- \"suolausasteen puutteen tähden\", niinkuin hän\nitse sanoi, -- käänsi venheen kokan kotiin päin, ja koko tällä ajalla\nei meillä ollut kummallakaan aikaa kertaakaan nukahtamaan. Palatessamme\ntapasimme vielä nuottamiehet erään saaren rannalta, jonka ainoastaan\nparin virstan levyinen selkä eroitti kotirannasta, ja isäni päätti kuin\npäättikin vielä kotiin mennessä laskea selkärihman järveen \"koskapa\nmaimat ovat näin saapuvilla\", -- sanoi hän.\n\nLaskimme siis venheen rantaan ja, maimat saatuamme, aloimme pistellä\nniitä onkiin. Mutta tuo liian pitkällinen valvominen vaikutti sen,\nettä Nukkumatti voitti minut maimottaessani. Tuon tuostakin tuiskahdin\nminä nenälleni rannan hietikkoon, enkä voinut kestää millään tavoin\nistuvillani. Viime kerran kaatuessani ärjäsi isäni:\n\n\"Katsopas tuota marakattia, mitä se tanssii!\"\n\nViimmein saimme kuin saimmekin noin kolmesataa koukkua maimotetuiksi ja\nnyt piti meidän lähteä niitä laskemaan. Vaan kun minä rupesin\nsoutamaan, putosivat airot vähä väliä käsistäni ja minä retkahdin\nnukkumaan seljälleni venheen teljolle. Vähintäin viisi kertaa kävi\nisäni minua siitä aina uudelleen nostattamassa sillä tavoin, että\ntempasi minut hiuksista koholle ja karjasi:\n\n\"Nouse ylös s--tanan kakara!\"\n\nEnhän, näet, vähemmällä olisi herännyt...\n\nVaan vihdoin ei auttanut mikään. Tuskin viisikymmentä koukkua olimme\nehtineet laskea, ennenkuin \"sokea ukko\" valloitti minut niin kokonaan,\nett'en millään keinoin herännyt -- en tiedä lieneekö isäni enää\nkoettanutkaan herättää. Herätessäni oli venheemme saaren reunassa,\njosta olimme lähteneet, ja kasvoni tuntuivat olevan turvoksissa...\n\nLähdimme nyt uudestaan lopettamaan koukkujen laskua. Mutta minun\nmaatessani oli noussut jokseenkin ankara vihuri-tuuli kylästä päin,\njonne päin meidän oli kuljettava koukkuja laskiessamme. Kun siis minä\nolin jonkun matkaa soutanut, vähenivät voimani niin, ett'ei raskas\nvenhe ankarassa vastatuulessa tahtonut enää kulkea eteenpäin. Tämä\nnäytti tulisesti suututtavan isääni, ja sentähden ponnistin minä\nviimmeiset voimani päästäksemme eteenpäin, vaan -- mitä auttavat\nhyttysen voimat myrskyssä! Koettakoonpa se kuinka sukkelaan tahansa ja\nomasta mielestänsä kuinka voimakkaasti hyvänsä siipiänsä räpyttää,\nmyrskyn mukaan sen on kuitenkin aina kulkeminen, sen valtaan\nheittäyminen. -- Ja niinpä se oli silloin minunkin laitani. Kotvasen\nponnisteltuani loppuivat vähätkin voimani ja venhe alkoi vähitellen\nsiirtyä takaperin.\n\nSilloin ärjäsi isäni hirmuisesti kiukustuneena:\n\n\"Souda!\"\n\nIkäänkuin minä en olisi soutanut!...\n\n\"Etkö sinä riivattu souda?\" -- huusi isäni vielä enemmän kiukuissaan.\n\n\"Oih... armas... isä... kul... kulta! Näettehän, että... että... en...\njaksa!\" vaikeroin minä hengähdyksestä tukehtumaisillani.\n\n\"Vai et sinä, senkin kynnellä puhkaistava, jaksa! Kyllä minä tiedän,\nettä sinä jaksat, vaan sinä et kehtaa voimiasi käyttää. Mutta maltahan\nkun rantaan päästään, niin sinut ottaa p--le luinesi sekä nahkoinesi!\"\n\nJa isäni heitti jäännösrihman yhdessä tukussa järveen, hyppäsi perästä\nluokseni ja viskasi minut nurinniskoin venheen peräpuolelle. Sitte\nalkoi hän itse kaikin voimin soutaa kotirantaa kohden, mihin muutaman\ntunnin kuluttua pääsimmekin.\n\nSitte muistan minä, että me nousimme maalle ja isäni tempasi airon...\nMinä näin, että hän heristi sillä minua... Muuta en muista...\n\nHerättyäni näin olevani naapurimme Tontkolan tuvassa ja päässäni tuntui\nolevan kääreitä. Sittemmin, parattuani, ilmoitti äitini minulle, että\nisäni ei enää koskaan tahtonut nähdä minua, vaan että hän oli määrännyt\nminut suutarin oppiin Sortavalan kaupunkiin, jossa muka paikka oli jo\nvalmis minulle.\n\nNiin. Minun isäni oli kova mies...\n\n\nII.\n\nHaikeasti itkin äidistäni erotessani, kun hän oli minut suutarin\noppiin vienyt ja läksi itse kyynelsilmin takaisin kotiinsa. Häntä,\narmasta kantajaistani, en sen päiväsen perästä enää nähnyt, vaan\nunohtumattomina pysyvät muistossani hänen viimmeiset sanansa, jotka hän\nlausui minua viimmeisen kerran syleillessänsä.\n\n\"Hyvästi, oma, ainoa poikani!\" -- lausui hän.\n\n\"Pidä mielessäsi, että\n\n    \"Ei saada tääll' ain' käyskennell'\n    Pääll' kukkaisten ja ruusuin!\" --\n\nMutta minulle ei nyt annettu pitkää aikaa vetistelläkseni, sillä tuskin\noli äitini ehtinyt oven jälkeensä sulkea, kun mestari äänsi:\n\n\"No Elias!\"\n\n\"Mitä, hyvä mestari?\"\n\n\"Nyt sinä olet suutarin oppipoika.\"\n\n\"Niin... olenhan minä.\"\n\n\"Ja tiedätkös sinä myös, mitkä suutarin oppipojan ensimmäiset\nvelvollisuudet ovat?\"\n\nSitä minä en tiennyt.\n\n\"No pane nyt mieleesi, että suutarin oppipojan ensimmäinen ja tärkein\ntehtävä on unohtaa itkemisen taito, sillä se ei sovi laisinkaan yhteen\nhänen tärkeän kutsumisensa kanssa. Samoin tulee suutarin oppipojan\nvähitellen harjoittautua olemaan nauramatta, laulamatta, puhumatta,\nmakaamatta, jopa johonkin määrin -- syömättäkin. Nämä kaikki ovat\nsellaisia taitoja ja vapauksia, jotka eivät suutarin oppipojan\noppimäärään kuulu, vaan joita saavat ja voivat harjoitella ainoastaan\nnuo tyhjäntoimittajat, nuo muut ihmiset. -- Ymmärräthän?\"\n\n\"Kyllä... kyllä\", -- vastasin minä ehdottomasti. Minä, näet, mestarini\nedellä antamien neuvojen johdosta ja arvaamalla panin, että suutarin\noppipojan tärkeihin velvollisuuksiin kuuluu, paitsi niitä, olla\nkenenkään ja erittäinkin mestarinsa kanssa kiistelemättä. Jälkeen päin,\nlisäneuvoja saadessani, havaitsin olleeni oikeassa...\n\nJa siihen se loppui meidän silloinen keskustelumme. Jälkeenpäin opin\nvähitellen havaitsemaan, että nuo ensimmäisenä oppipäivänä saamani\nneuvot olivat todellakin varsin tärkeät suutarin oppipojalle. Ja\nankarasti harjoitellen täytyi minun vähitellen oppia niitä\nnoudattamaankin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä olin suutarin opissa toista vuotta, enkä laisinkaan pidä tuota\naikaa turhaan kuluneena. En kadu kauppojani, jos sain tuon tuostakin\ntuntea, miltä polvinauha maistoi, ja jos melkein aina kaupungilla\nkäydessäni parempivirkaiset herraspojat minua pilkkasivat. Tällä ajalla\nopin minä tuntemaan, miltä elämä maailmassa tuntuu, kun tuuli --\nniinkuin sanotaan -- käypi omaan otsaan. Ja usein, sangen usein sain\nlohduttaa itseäni äitini viimmeisellä neuvolla. -- Suutari tuli minusta\njommoinenkin. En vieläkään tarvitse hävetä töitäni \"sillä alalla\", jos\nmilloin tarvis vaatisi naskaliin tarttumaan.\n\nLähes puolitoista vuotta opissa oltuani sain eräänä päivänä isältäni\nseuraavan kirjeen:\n\n                            \"Hirvivaaralla 23 p. Lokakuuta 18..\n\n    Suutarin oppilaalle Elias Eskeliselle.\n\n    Äitisi on kuoleman kielissä ja pyytää kutsumaan sinua tänne\n    muka vielä kerran ennen kuolemaansa nähdäksensä. Minun\n    mielestäni olisi kuitenkin parasta, että et tulisi, vaan\n    pysyisit, suutari, lestissäsi.\n\n                                          Entinen isäsi.\"\n\nTämän luettuani pääsi tuskallinen \"voih kuitenkin!\" huuliltani.\n\nKoko oppi-aikanani en ollut saanut mitään varmoja tietoja\nkotipuoleltani. Ensimmältä tosin äitini kirjoitti yhtä ja toista, vaan\nhän nähtävästi tahallaan salasi minulta ikäviä asioita, ja nyt oli jo\nlähes neljä kuukautta kulunut siitä kun sain häneltä viimmeisen\nkirjeen.\n\n\"Voih kuitenkin!\" huokasin toisen kerran.\n\nSydämmeni tuntui niin täydeltä, elämäni niin tuskalliselta, että luulin\nharmiin halkeavani. Eivät kyyneleetkään nyt tulleet murhettani\nsulattamaan, niinkuin usein ennen olivat tehneet, vaan kokonaan\nsortuneena vaivuin toivottomuuteen. Äitini, ainoa ihminen, joka minua\ntässä maailmassa-rakasti, oli kuolemaisillaan; se hellä sydän, joka\nenemmän kuin yksikään muu olento oli minua lempinyt, oli kohta lakkaava\ntai kentiesi jo lakannutkin tykyttämästä. -- Ja minulla ei ollut toivoa\npäästä häntä edes katsomaan, edes viimmeistä kertaa häntä syleilemään\nja lausumaan hänelle viimmeiset jäähyväiseni.\n\nVoih kuitenkin!...\n\nTurhaan mietin jos jotakin keinoa päästäkseni matkalle. Mestarini oli\näreä ja tuiki ahne mies, jolta en suinkaan voinut matka-apua toivoa.\nJa tuskinpa hän lupaisikaan minua, oppipoikaa, matkalle, jolla\nviipyisin vähintäänkin viikkokauden. Muita tuttavia minulla taas ei\nkaupungissa ollut -- kukapa se suutarin oppipojan tuttavaksi rupeaisi\n-- ja tuntemattomilta ihmisiltä avun pyytäminen oli minusta vaikeaa,\nvarsinkin kun avun saanti heiltä oli luonnollisesti sangen epävarmaa.\n-- Tuskissani kävelin verstaassa edestakaisin käsiäni väännellen\ntietämättä mitään keinoa lohdutuksekseni.\n\nVoih kuitenkin!...\n\nSilloin astui mestarini työhuoneesen ja nähtyänsä minun levottomuuteni\närähti hän:\n\n\"Mikäs nyt Eliasta vaivaa? -- Oletko sinä, lurjus, taas naskalin\nkatkaissut, vai häh?\" --\n\n\"En, hyvä mestari, en ole naskalia taittanut, vaan sain kotoani\nkirjeen, jossa sanotaan äitini olevan kuolemaisillaan\", -- vastasin\nminä nöyrästi.\n\n\"Vai jo toki ämmäriepu kuolee pois... Sepä parasta hänelle.\"\n\n\"Niin, kuuluu kuolevan, ja hän on kutsunut minua sinne viimmeisen\nkerran nähdäksensä\", -- lausuin minä vapisevalla äänellä.\n\n\"Vai vielä sinua sinne! Jopa, koira vieköön, muija on mielensä\nkadottanut hengissä ollessaan!\" -- räyhäsi mestarini. \"Kutsua sinua,\nsuutarin oppipoikaa, hänen kuolinvuoteensa ääreen itkeä volmottamaan!\nHah, hah, hah! Sepä oli viisaasti tehtyä se!\"\n\nJa mestarini nauroi niin pirullisesti, että nahkaani karsi...\n\n\"Niin kumminkin kirjeessä seisoo\", -- virkoin minä.\n\n\"Näytäpäs tänne se kirje!\"\n\nMinä en rohjennut kieltää.\n\n\"Pyytääpä totta tosiaan tulemaan, sen vannon pikinahkani kautta!\" --\nihmetteli mestari. \"Mutta onhan tässä vielä jotakin\", -- ja mestari\ntavasi läpeensä tuon isäni tässä tapauksessa ainakin omituisen neuvon.\nJa mitä pitemmälle hän tavasi, sitä kirkkaammasti vilkkuivat hänen\npikkuiset silmänsä, sitä pirullisempaan hymyyn vetäytyivät hänen\nnahkaiset huulensa. Vihdoin, loppuun päästyänsä, viskasi hän kirjeen\ntyöpöydälleni, sylkäsi pitkän ja äärettömän mustan tupakkäsyljen sekä\nhuudahti:\n\n\"Kas siinä on vasta oikein järkevä isällinen neuvo! 'Suutari pysy\nlestissäsi'... Enpä, sen vannon parhaiden lesteini kautta, olisi tuota\nukko Eskelistä uskonut noin järkeväksi mieheksi! 'Suutari pysy\nlestissäsi'... Hah, hah, hah! Se on todellakin erinomaisen järkevästi\nsanottu, hah, hah, hah, haa!\"\n\nTämä ilkeä nauru ja se tunnotoin pyhimpäin perheellisten asiain\npilkkaaminen, jota isäntäni noin julkeasti harjoitti, saattivat veren\nnousemaan kasvoihini. Inholla käänsin selkäni mestariin päin, astuin\noven luokse ja lausuin:\n\n\"Mestari! Te ette saa noin häväistä viatointa äitiäni. Hän on kentiesi\nparempi ihminen kuin sekä isäni että te!\"\n\n\"Katsopas mokomata piki-enkeliä!\" -- huudahti mestari. \"Vai vielä sinä\nuskallat antaa neuvoja minulle! Pane mieleesi poika, että jos rupeat\nkovin paljon suutasi käyttämään, niin vielä se polvinauha nytkin\nsaattaa vinkua selkänahkassasi, vaikka luulet olevasi aikamies!\"\n\n\"Minä aion lähteä vielä kerran äitiäni näkemään\", -- lausuin minä\nvakavasti, -- \"ja rukoilen sentähden, että te, hyvä mestari, lupaisitte\nminun käydä kotonani, ja -- jos mahdollista -- antaisitte minulle\nmuutaman kopeikan matkarahaksi. Minä lupaan tämän apunne\nkaksinkertaisesti palkita kun opista pääsen.\"\n\nTätä puhuessani mustenivat mestarin kasvot, jos mahdollista, entistään\nvielä mustemmiksi, hänen harva ieukapartansa nytkähteli kummallisella\ntavalla ja hän kohotti pari kertaa ylähuultansa niin, että hänen\nmolemmat kulmahampaansa näkyivät. Ja kun minä olin lopettanut, hyppäsi\nhän eteeni, jossa nyrkkiänsä nenäni edessä pudistellen ja hampaitansa\npurren ärjyi:\n\n\"Huuti, hävytöin koira!... Suus' kiini, sika!... Sanopas vielä kerran,\nettä aiot lähteä tuota äitihutkuasi katsomaan... sanopas!\"...\n\nJa hän hyppi edessäni kuin hurja.\n\n\"Lähden kylläkin!\" -- vastasin minä. -- Kuuma veri oli noussut minunkin\npäähäni.\n\nNämä sanat kuultuansa rauhoittui mestari kuin tai'an voimasta, vaikka\nminä odotin hänen päälleni hyppäävän. Hän näkyi saaneen jonkin uuden,\nentistänsä pirullisemman, ajatuksen päähänsä.\n\n\"Mene sitte!\" -- lausui hän jokseenkin lauhkealla äänellä outo loiste\nsilmissään. \"Enhän minä tahdo kieltää sinua osoittamasta viimmeistä\nkunnioitusta äidillesi, varsinkin kun sinun oma viisas pääsi kerran\nniin on päättänyt. Mutta sinun tuleekin lähteä paikalla --\nsaattaisihan, näet, äitisi kuolla, jos vielä viivyttelisit. Sentähden\nhae nyt heti ullakosta omat vaatteesi, jotka silloin olivat ylläsi,\nkun tuo armas äitisi sinut tänne luokseni oppiin toi, ja jätä nuo nyt\nylläsi olevat minun vaatteeni takasin minulle, sillä voinethan arvata,\nett'ei minulta jouda vaatteita kaikille juoksulaisille mukaan antaa.\"\n\nTätä en ollut odottanut, vaan nyt käsitin silmänräpäyksessä mestarin\npirullisen aikeen. Olinhan minä kasvanut niin paljon oppi-ajallani,\nett'eivät entiset vaatteeni, jotka muutoinkin olivat jo repaleina,\nylleni mahtuisi.\n\n\"Älkää toki, rakas mestari, laittako minua alasti pois\", -- rukoilin\nminä, -- \"eiväthän entiset vaaterepaleeni enää mahdu ylleni ja\nsitäpaitsi...\"\n\n\"Mene paikalla noutamaan!\" -- keskeytti hän. \"Ja sitäpaitsi kuluivat ne\nrepaleiksi teidän työssänne\", -- jatkoin minä.\n\n\"Kuulitko, mitä sanoin!\" -- ärjäsi mestari.\n\nHaikealla mielellä täytyi minun totella.\n\nVaatemytyn tuotuani purki mestari sen ilkeä hymy tupakkavesisissä\nsuupielissään. Hän käänteli kaikki taskut nurin koetellakseen muka\nolisiko niissä jotain talon tavaraa, jonka tehtyään hän käski uudestaan\nminua riisumaan hänen vaatteensa ja pukeutumaan omiini.\n\n\"Mutta rakas, armas mestari!\" -- uskalsin minä puhua, -- \"armahtakaa\ntoki minua!...\"\n\n\"Tee niinkuin käskin!\" -- toisti hän ankaralla äänellä.\n\nMinun täytyi ryhtyä vaatteiden muuttamiseen.\n\nHelposti arvattava on, miten lähes kolme vuotta sitte tehdyt vaatteet\nsopivat minun ylleni, varsinkin kun olin erittäin rohkeakasvuinen.\nHousuni mahtuivat ainoastaan sen verran, että virpirihmasta nappien\nvälille pari korttelia pitkän raksin tehtyäni, (Kiitos mestarille, että\nhän virpirihmaa antoi!) sain ne uumillani pysymään, jota paitsi\nhousujen lahkeet ulottuivat parahiksi polviin saakka. Liivini niinkuin\nnuttunikin jäivät luonnollisesti kokonaan auki rehottamaan, joten hattu\noli ainoa kappale, mikä joinkuin täytti tehtävänsä, todellakin surkean\nja naurettavan näköinen lienen tuossa puvussani ollut syrjästä\nkatsojasta, vaan minua ei silloin naurattanut... Sitä vastoin käytti\nmestari tätä tilaisuutta kentiesi liiaksikin nauraaksensa, sillä sitä\ntehdessään ryvitti häntä tuon tuostakin varsin kamalalla tavalla...\n\nVaatteet vaihdettuani lausui mestari juhlallisella äänellä:\n\n\"Nyt kun olet saanut omat hynttyyt yllesi, niin olet minun\npalveluksestani vapaa. Koeta nyt kiiruhtaa ja jouduttaa askeleitasi,\nett'et myöhästyisi äitisi hautaan lähdöltä, sillä minä pahoin pelkään,\nettä häntä et enää muualla elävänä tapaa kuin joko taivaassa taikka\nhelvetissä.\"\n\n\"Antakaa, mestarikulta, minulle edes vähän leipää evääkseni, ett'en\ntarvitsisi kerjätä\", -- anelin minä vielä.\n\n\"Ei niin muruakaan! Ala vaan tallustaa matkoihisi ja opi vasta olemaan\nnöyrempi isäntä-väellesi. -- Mars!\"\n\nNäin sanoen avasi minun rakas isäntäni oven osoittaen tietä ulos.\n\n\"Hyvästi, hyvästi isäntä kulta!... Kiitoksia paljon kaikesta\nhyvyydestänne!\" -- nyyhkyttelin minä astuen ovea kohden.\n\n\"Ahaa, rosvon alku! Vai aiot sinä varastaa minun kenkäni!\" -- karjahti\nsilloin mestari ja töytäsi minun eteeni. \"Sulitapas heti pois kengät\njaloistasi.\"\n\n\"Mutta enhän minä miten voi kulkea avojaloin kylmässä syksyisessä\nmaassa\", -- vaikeroin minä. -- \"Antakaa toki, kallis mestari, minun\npitää nämä jalkineet, kyllä teille Jumala sen hyvän työnne\nmoninkertaisesti palkitsee. Ja, tätä paitsi, kuluivathan minun kodista\ntuomat kenkäni tässä talon työssä ollessani, jotta te ette suinkaan\nsuureen vahinkoon joudu, jos nyt nämä kengät minulle jätätte.\"\n\n\"Ahaa! Jokos sinä nyt osaat toisella nuotilla laulaa! Vaan laula vaikka\nenkelien äänellä, niin se nyt ei tässä auta. Riisu sukkelaan minun\nkenkäni pois ja marssi matkaasi!\"\n\nMikäs auttoi. Minun täytyi jättää isäntäni omat kengät taloon ja lähteä\npaljasjalkaisena ulos avaraan maailmaan, jossa minulla ei ollut yhtään\nmuuta tiettyä ystävää kuin armas äitiseni ja hänkin kuolemallansa.\n\nVoih kuitenkin!...\n\n\nIII.\n\nSuutarin asunnosta kadulle tultuani oli jo ilta pimeä. Rajusti vinkui\npohjatuuli katujen kulmissa ja lauta-aitain halenneissa sekä heitteli\nyhtämittaa suuria lumisirpaleita kosteanlikaiseen maahan. Jonkun aikaa\npimeässä astuskeltuani (siinä kaupungissa ei silloin vielä ollut\nkatulyhtyjäkään) tuntui rupeavan ankarasti jalkojani kylmämään. Tätä\npaitsi alkoi jo vatsakin vaatia osaansa ja sentähden päätin umpimähkää\npistäytyä erään edessäni olevan talon kyökkiin. Sen talon vanhalle\nrouvalle olin usein edellisenä oppiaikanani vienyt joko uusia tai\nkorjatuita kenkiä meidän verstaastamme. Sellaisessa puvussa ja\nsellaisena aikana huoneesen tulijaa säikähdettäisi varmaan\nsuuremmissakin taloissa kuin tuossa pienessä hökkelissä, johon\naskeleeni minut olivat johdattaneet, vaan se ei silloin juolahtanut\nminun mieleeni. Tuskin siis olin ehtinyt saada kyökin oven jäljestäni\nkiini vedetyksi, kun sen huoneen silloinen ainoa asukas päästi kimakan\nhuudahtuksen ja ryntäsi sisähuoneesen. Hämmästyksissäni en minäkään\ntiennyt mitä tehdä ja minne mennä, seisoinhan vaan siinä ovensuussa\nkäsiini puhallellen ja ympärilleni tirkistellen.\n\nSisähuoneessa vallitsi jonkun aikaa täydellinen hiljaisuus, mutta sitte\nalkoi sieltä kuulua hiljaista astunnan hipinätä ja hiljaisia sekä\nhätäisiä voihkahduksia. Viimmein raotettiin hiukan kammarin ja kyökin\nvälistä ovea, jonka jälkeen sieltä oven takaa kuului äänekkäämpi\nkiljahdus.\n\nMinä puolestani luulin jonkun oikean hädän olevan talossa ja tein,\nniinkuin arvattavasti moni muukin sijassani olisi tehnyt: minä rykäsin.\nSilloin kuului vielä surkeampi äännähdys kammarista ja minun päähäni\nalkoi lennellä jos jonkinlaisia aavistuksia siellä sisällä olevien\nhädästä.\n\n\"Lienee tuonne tunkeutunut rosvo tai karhu, turkki tai juuti, koskapa\nvirressäkin veisataan 'Turkki tääll' ja juuti siell',' -- arvelin minä\nja päätin pelastaa nuo onnettomat heidän ahdistuksestaan. Sen vuoksi\nhiivin minä varovasti tuon raollisen oven luo, asetin suuni aivan oven\nrakoon ja rykäsin uudestaan paljoa voimakkaammin kuin ensi kerralla.\nTahdoin näet saattaa talon väen tietoon, että hän oli uljas pelastaja\nomassa kyökissään. Mutta tuskin olin ehtinyt ottaa huulen pois\novenraosta, kuin sieltä sisältä viskattiin korvilleni hyväkin\nkannullinen aivan märkää vettä, ovi paiskattiin seljälleen ja\nkammarissa olijat alkoivat kirkua:\n\n\"Voi voi voi!... Voi voi voi!... Rosvo tappaa... rosvo syöpi!... Tulkaa\nhyvät ihmiset apuun...! Voi voi!...\"\n\nTämän kuultuani ei minulla enää ollut aikaa miettiä mistä syystä olin\nsaanut vettä korvilleni. Minä hypähdin kammariin ja juoksin ympäri\nhuonetta huutaen:\n\n\"Missä se on... missä se on?!\"\n\nSamalla aikaa kirkuivat myös muut huoneessa olijat minkä jaksoivat, ja\ntässä yleisessä häiriössä en minä ehtinyt muuta näkemään, kuin että\nhuoneessa oli kaksi naista, joista toinen seisoi huoneen perällä\nsijaitsevalla sohvalla, vaan toinen oli kiivennyt sohvan vieressä\nolevan piirongin päälle. Sen verran kuin tuossa pikaisessa\nsilmänräpäyksessä kerkisin nähdä, oli piirongin päälle noussut nainen\nvanha lihava rouva, joka oli jo ehtinyt pukeutua yötamineihin, vaan tuo\ntoinen sohvalla seisova oli nuori verevä tyttö, nähtävästi talon piika,\njoka tuon tuostakin vilkasi rouvaan päin aikoen suurimman hädän\nuhatessa hypätä hänkin samalle korkealle turvankalliolle, jolla\nemäntänsä jo seisoi.\n\nPari kertaa huoneen ympäri juostuani mitään \"rosvoa\" kohtaamatta,\nseisahduin vihdoin hengästyneenä kyökin oven suulle ja kysyin, naisten\nyhtämittaa parkuessa, missä se rosvo oli, joka armollisia rouvia\nhätyytti.\n\n\"Vielä hän kysyy!... Voi voi meitä poloisia!... Tuossahan se on...\nsiinähän se on!?\" -- änkytti vanha rouva osoittaen kädellään minuun\npäin.\n\n\"Mitä sanotte, armollinen herrasväki?\" kysyin minä kokonaan hämilläni.\n\"Jottako minä olisin rosvo? -- Oh, älkää minua laisinkaan peljätkö, en\nminä ole rosvon tointa vielä tähän saakka harjoittanut.\"\n\n\"Eivät suinkaan rehelliset ihmiset tuollaisissa vaatteissa kuljeksi\nvarsinkaan tähän vuoden ja vuorokauden aikaan\", -- ehätti tuo sohvalla\nyhä seisova tyttö selittämään.\n\nVai niin. Minäkö se siis olinkin rosvo.\n\nNo eipä ihmettä kummempaa, eikä totta perään näin pirullisen-hauskaa\ntapausta joka päivä sattune!\n\n\"Minuun nähden saatte, hyvä herrasväki, laskeutua alas, en minä teille\nmitään pahaa tee. Vaatteeni tosin ovat tämmöiset, vaan jos tahdotte\nkuunnella, niin selitän teille syyn niiden nykyiseen omituisuuteen\", --\nrauhoitin minä.\n\n\"Selittäkää... ja selittäkää paikalla\", komensi vanha rouva. \"Minä en\nennen sijaltani liikahda.\"\n\nJa minä kerroin heille siinä lyhyesti äskeiset tapaukset suutarin\nkotona. Sillä aikaa lienee kuitenkin vanhan rouvan jalkoja ruvennut\nraukaisemaan, sillä tuskin olin ehtinyt kertomukseni loppuun kuin hän\nlausui:\n\n\"No, koskapa niin ovat asianne, niin tulkaa ja auttakaa minua\npiika-Marin kanssa alas täältä piirongin päältä.\"\n\nMe autoimme rouvan alas, vaikk'ei se tehtävä ollut niinkään helppoa,\nsillä siinä rouvassa oli vähän muutakin kuin luut ja nahka. Rouvaa\nlaskiessamme katseli piika-Mari minuun vielä tuon tuostakin varsin\nepäilevillä silmäyksillä.\n\nLaattialle päästyänsä katsoi rouva tarkoin minun silmiini ja tunsi\nlopulla kuin tunsikin minut suutari Löttösen oppipojaksi. Sitte käski\nhän piika-Marin laittamaan minulle kammarin pöydälle illallista, vaan\nsitä ennen tuomaan valmiiksi keitetyn teekyökin sisään. Teekyökin\ntuotuansa meni piika-Mari kyökkiin illallista laittamaan ja rouva alkoi\nnyt kysellä, mistä minä olin peräsin ja miten olin joutunut suutarin\noppiin y.m. Ja saatuansa kuulla, että minä olin Antti Eskelisen poika,\nkysäisi hän:\n\n\"Onko isänne milloinkaan asunut P--n tehtaalla?\"\n\n\"Onhan se siellä asunut ja siellähän minä olen syntynytkin\", --\nvastasin minä.\n\n\"Jopa totta tosiaan oletkin sitte minun maailmaan saattamani!\" --\nhuudahti tuo nähtävästi hyväsydämminen vaikka jokseenkin liukaskielinen\nvanha rouva. Ja piika-Marin ruokaa sisään tuodessa sanoi hän sille:\n\n\"Kylläpä minä jo tunnen tämän vieraamme, vaikka sitä ensin pelkäsin\nenemmän kuin karhua. Mutta sinä sitä et tunne, et!\" -- ilkkui vanhus\nhyvillään.\n\n\"Mistäpä minä kaikki suutarin oppipojat tuntisin\", -- vastasi\npiika-Mari oikealla kaupunkipiikain miinillä. -- \"Mikäs sen nimi on?\"\n\n\"Elias Eskelinen\", -- vastasin minä kohteliaasti, vaikka piika-Mari\nrouvalta sitä kysyikin.\n\n\"Mitä?... Elias Eskelinen!\" -- huudahti Mari. Hän peitti esiliinallaan\nkorvia myöten punastuneet kasvonsa ja töytäsi kyökkiin.\n\nJa kohta tämän jälkeen olin minä tuttu talon molemmille asukkaille. Tuo\npiika-Mari, joka niin ylpeästi oli minua kohdellut, pyysi minulta\nvesissä silmin anteeksi tuhmuuttansa. Hän näet ei ollut kukaan muu kuin\nentinen lapsuuteni tuttava Kuokkalan Mari, joka niinkuin siihen aikaan\nmeidän puolen talontytöillä oli yleisenä tapana, piti parempana\npalvella kaupungissa herrasväkeä, kuin tehdä työtä isänsä kotona.\n\nAamulla noustuani annettiin minulle kahvia ja ruokaa ja antoipa vanha\nrouva vielä minulle miesvainajansa vanhan nutun sekä rikkinäiset sukat\nja kengät, jotta muka en ihan avojaloin tarvitsisi kulkea. Muuta\nmatka-apua en siitäkään talosta saanut, vaikka nöyrästi pyysin ja\nvaikka Mari sanoi rouvalla olevan \"satoja\" piirongissansa. Hän kuului\nolevan äärettömän saita rahoilleen ja leipää en julennut pyytääkään.\n\nLähdin siis astelemaan kolkkoa kotoani kohden.\n\n\nIV.\n\nEnsimmäisenä päivänä menihän tuo matkani vielä jotenkin mukiin, vaikka\njo iltasilla alkoi joltinenkin nälkä vaivata, vaan toisena aamuna\nyötalosta matkaa jatkamaan lähtiessäni tuntui elämäni kovin tukalalta.\n\nOi miten onnelliset ne ihmisten lapset ovat -- ajattelin minä --, jotka\neivät koskaan eläissään joudu sellaisille kurjille poluille, joilla\nminut oli luotu vaeltamaan! Kuinka onnelliset ne lienevät, jotka eivät\nkoskaan ole tarvinneet sellaista nälkää nähdä, kuin minä paraikaa sain\nkokea!...\n\nKoko sen päivää astuskelin uutterasti toivoen illaksi joutuvani\nkotipitäjääni rajalle erääsen taloon, jossa kävin äitini kanssa\nsuutarin oppiin tullessani. Mutta lyhyt syyspäivä kului pikaisemmin\nkuin olin odottanutkaan, ja minä, äkkinäinen astumaan kun olin, tunsin\ntuon tuostakin väsymystä ja jalkojani kolotti sanomattomasti. Nuo hyvän\nrouvan antamat kenkärajat lyöttivät sitä paitsi jalkojani niin, että\niltapuolella täytyi ne heittää pois jaloistani.\n\nTätä kaikkea paitsi kalvasi minua sanomatoin nälkä, sillä puoleentoista\nvuorokauteen en ollut suuruksia maistanut, ja siinä oli kylliksi aikaa\nkuusitoista vuotiaan aamurupeamaksi. Talojen sivuitse kulkiessani\nkehoitti vatsani minua poikkeamaan niihin ja pyytämään joltakin hyvältä\nemännältä, vaikkapa vaan salaisesti, leipäpalaista, vaan kunniantuntoni\nei vielä sallinut minun kerjäävän.\n\nJa tuota yksinäistä maantietä astuessani kuvautui kurjaan mieleeni olot\nihanimmat, paikat parahimmat, jotka vielä kiihoittivat vatsani\nvaatimuksia, aivan samalla tavoin kuin pettävä kangastus maailman\nlaajimmalla hietamerellä vaikuttaa janoon nääntyväin matkustajain\nmielikuvitukseen. Ajatuksiini kuvautui milloin ruo'ista notkuva pöytä,\njonka ympärillä vieraat, -- tietysti minäkin joukossa -- parhaillaan\nmaistelivat maukasta sianlihakukkoa tai riisiryyni puuroa; milloin taas\nolin sieluni silmillä näkevinäni joukon pikkuisia herraslapsia, jotka\nleikittelivät vehnäpullilla, omenoilla ja muilla makeisilla niistä vähä\nväliä haukaten. Ja antoivatpa he minunkin tuon tuostakin tuomisistaan\nmaistella...\n\nNäissä mietteissäni astuskellessani en hoksannut illan hämärtymistä --\nkunnes löysin itseni tiepuolessa istumassa ja pureskelemassa ravin\nvarrella kasvavia suolaheiniä. Nälkä ja väsymys olivat tehneet\nvaikutuksensa...\n\nTaas lähdin liikkeelle. Kymmenkunnan askelta hoiperreltuani kompastuin\nkeskelle sileätä tietä, josta ainoastaan ryömimällä pääsin syrjemmäksi\n-- oli näet vielä älyä mennä tieltä pois. -- Ja siinä istuin sitte\nmelkein tunnottomana hyvänkin tunnin ajan, jolla välin jo pilkkoinen\npimeä ehti tulla joko sulkeakseen minulta silmäinkin huvituksen tai\nosoittaakseen minulle, minkä näköinen se \"kuoleman varjon maa\" oli,\njohon kenties piankin olin joutuva...\n\nMutta silloin alkoi kuulua hiljaista kärryin ratinaa kaukaa sieltäpäin,\nmistä olin tullut, ja hetkisen kuluttua kuulin hevoisen askelten\nlähenevän sekä kärryissä istuvan miehen veisaavan kumealla äänellä\nseuraavaa virren värssyä:\n\n    \"Vaikk' täytyy maata monen\n    All' murheen pitkältä,\n    Ja kerjät' edes' oven,\n    Syöd' leipää kyynelten,\n    Kans' nälkää kärsiä,\n    Viel' pilkkaa häpiää,\n    Ja rukoil' nöyräst' sangen\n    Täss' maailmass' häijyssä.\"\n\nKummallista! Miehelle tietysti sattui tämä värsy mieleen... Mutta hänen\nlähetessään tuntui minunkin mieleni tekevän veisaamaan. Kun siis mies\nalotti seuraavaa värsyä:\n\n    \"Niin vihdoin hänen nostaa\n    Its' Jumal' tomusta\",\n\nyritin minäkin seurata mukana, vaan ääneni ei tuntunut juoksevan,\nsuustani pääsi ainoastaan oudonlainen älähdys.\n\n\"Kuka siellä, hei!\" -- huusi kärryissä ajaja mies.\n\n\"Minä\", -- vastasin minä levollisesti.\n\n\"Kuka minä? -- Sano paikalla nimesi taikka loput!\" -- ärjäsi mies ja\nhyppäsi kärryistä eteeni. Hän lienee luullut minua rosvoksi, sillä\nhänellä oli kirves kädessään...\n\n\"Minä Elias Eskelinen, suutarin oppilas Sortavalasta\", -- koetin minä\nsopertaa.\n\nTämän lausuttuani tuntui minusta ikäänkuin mies olisi hammasta\npuraissut...\n\n\"Vai niin, no... Miksikäs et ennen nimeäsi sanonut? Kiitä ett'et saanut\nkalloasi möyhyksi.\"\n\nTämä puhe rupesi naurattamaan minua -- tietysti tenhottomuudesta.\n\nSilloin pudisteli mies minua kauluksesta ja sanoi:\n\n\"Mitäs sinä naurat, sanoppas se tänne?... Ja mitä teet sinä\ntienvieressä yöllä?\"\n\n\"Syön heiniä.\"\n\n\"Minkätähden sinä heiniä syöt?\"\n\n\"Ne ovat niin makeita.\"\n\n\"Etkös leipää söisi?\" -- jatkoi mies nähtävästi leppeämmällä tuulella.\n\n\"Tietysti, vaan sitä ei minulla ole.\"\n\n\"Sinulla siis on nälkä?\"\n\n\"Taitaahan tuo hiukan olla.\"\n\n\"No nouse sitte kärryihini, niin kohta saat syödä leipää\", -- kehoitti\nmies.\n\nMinä koetin nousta, mutta eihän siinä ollut muuta kuin nousta vaan!\nJalkani olivat niin hermottomat...\n\n\"En jaksa!\" -- huokasin.\n\n\"Sitte pitänee sinua auttaa\", -- lausui mies ja nosti minut\nkärryihinsä. Sitä tehdessään puheli hän ikäänkuin itsekseen:\n\n\"No sattuuhan sitä jos johonkin! Kukas olisi luullut tähän aikaan\nvuodesta tapaavansa nälkään kuolemaisillaan olevan ihmisen tien\nvierestä. 'Keyrinä keliäkin, Jouluna jollakin, miten pääty Pääsiäissä'\nsanotaan, vaan tällä pojalla ei näy olevan mitään vaikk'ei vielä\nKeyrikään käsissä ole.\"\n\nKärryihin päästyämme kuljimme äänettöminä pari kiven heittoa, kunnes\nmies seisautti hevoisensa erään tienvarrella olevan talon pihalle ja\nsanoi siihen jäävänsä yöksi. Hevoisen riisuttuansa, juotettuansa ja\nsille appeen tehtyänsä, auttoi mies minut kärryistä alas, otti\neväskonttinsa ja me menimme pirttiin.\n\n\"Hyvää iltaa!\" -- lausui hyväsydämminen kumppalini.\n\n\"Jumal' antakoon!\" -- vastattiin talossa. \"Mitäs kaupunkiin kuuluu?\"\n\n\"Eipähän juuri erikoista; siellä näkyvät elävän tavallista elämäänsä.\nVaan tullessani tuossa teidän kujosien suussa tapasin tämän pojan,\njolla ei näy olevan kovin hauska elämä.\"\n\nNäin puhuen saatti hän minut lavitsalle istumaan.\n\nKaikki talonväki hypähti nyt minun luokseni katsomaan minkälainen\nolento minä olin. Kotvasen katseltuansa ja yhtä ja toista paikkaa\nminusta koeteltuansa menivät vihdoin tarkastelijat yksi kerrassaan pois\nluotani jokainen vuorostaan lausuen:\n\n\"Poikaparkaa!\"\n\nHe eivät nähtävästi voineet aavistaakaan, minkä tähden minä tällä\nkertaa oikeastaan \"parka\" olin.\n\nSillä välin aukaisi vieras, joka näkyi olevan talossa tunnettu,\nlaukkunsa, latoi siitä penkille suuren kalakukon, voivakan,\nleipäkannikan ja pari lähnän silakkaa sekä lausui:\n\n\"Tuleppas nyt Elias Eskelinen syömään!\"\n\nMinä hiivittäydyin lavitsaa myöten ruokain luo ja nielasin\nsilmänräpäyksessä ensimmäisen suuren kukkovinkaleen, jonka vieras oli\nkäteeni pistänyt. Ahnain silmin katsoin sitte kukkoon toivoen lisää,\nvaan kun vieras ei näyttänyt siitä olevan tietävinäänkään, kohotin\nsilmäni katsoakseni hänen kasvoihinsa. Silloin kiljahdin\nhämmästyksestä, sillä istuihan siinä edessäni -- isäni.\n\nNälän vaikutuksesta mielimuutuksissani en ollut tuntenut häntä äänestä,\nenkä pirttiinkään tultuani tullut häntä heti kasvoihin katsoneeksi,\nmihin minulla ei juuri ollut aikaakaan, kun talonväki kohta tunkeutui\nympärilleni. Tätä paitsi oli isäni, kentiesi tahallaan, välttänyt\nnäyttämästä muotoansa minulle. Ja olipa hän jo sitte viime näkemäni\nkokolailla muuttunutkin, sillä \"vuosi vanhan vanhentaa.\" Hänen päänsä\noli tullut melkein paljaaksi ja hänen kasvojensa rypyt yhä enemmän\nsyvenneet, jota vastoin hänen äänensä -- kumma kyllä -- oli paljon\nselvinnyt ja hän oli taas tullut jokseenkin puheliaaksi. Aika oli\nnähtävästi ruvennut hänen haavojansa parantamaan. Luontonsa tosin oli,\nniinkuin vielä tulemme näkemään, pysynyt melkein yhtä äreänä kuin\nennenkin, vaan jotain muutosta oli hänessä siinäkin suhteessa\ntapahtunut.\n\nEnsi hämmästyksestä toinnuttuani ojensin käteni häneen päin ja\nhuudahtin:\n\n\"Isäni!... Tehän se olettekin!\"\n\nViha sai silloin taas vallan hänen sydämmessään. Kasvot tulipunaisina\nojensi hän minulle toisen viipaleen kukkoa ja lausui:\n\n\"En ole enää sinun isäsi. Syö tuo ja pane maata, kerjäläinen, enempää\net saa tänä iltana.\"\n\nJa minä tottelin, vaikka nälkäni noista muruista sai ainoastaan\nyllykettä. Mutta kenties olikin hyvä ett'en silloin saanut sen enempää\nruokaa...\n\nVaan miltä maistuivat minusta nuo kukkopalaiset?\n\nSen tietää ainoastaan se, joka kuusitoista vuotiaana ja myöhään\nsyksyllä on puoleentoista vuorokauteen paljain jaloin kulkenut lähes\nkuusi peninkulmaa einettäkään maistamatta. Niinkuin ruusu-öljy\nhaiskahtaa hyvältä ruhtinattaren nenään ja niinkuin hunaja sulaa\nkylläisenkin ihmisen suussa heti sinne jouduttuansa, yhtä hyvälle, jopa\nparemmallekin, hajahti minulle tuo veres kukko ja yhtä sukkelaan suli\nsen kova kuori minun nälkäisessä suussani. Enkä minä koskaan sitä\nennen, en sen jälkeenkään, ole maistanut mitään niin hyvänmakuista,\nkuin tuota isäni yksinkertaista kalakukkoa tuossa syrjäisessä talossa\nmaantien varrella. Tahtoisinpa sanoa, ett'ei Eevan mehevä omena ennen\nmuinoin paratiisissa voinut Aatamista maistua makeammalle kuin silloin\nminusta isäni kalakukon kuori.\n\nJo varhain seuraavana aamuna herätti minut nälkä, ja nyt en enää voinut\npidättää itseäni, vaan pyysin salaa porstuassa talon emännältä leipää;\nisäni makasi vielä silloin, enkä minä hänen eväihinsä omin lupineni\nuskaltanut kajota. Armelias emäntä antoikin minulle kokonaisen\n\"umpikuoren\" ynnä vielä puolikymmentä silakkamuikkua, jotka pisteltyäni\ntunsin nälän eronneen vatsastani.\n\nIsäni nousi makaamasta vasta päivän hämärissä. Heti pukeuduttuansa ja\njuotuansa talosta kahvia, avasi hän laukkunsa ja kutsui minua syömään.\nHyvältä maistui minusta vieläkin kukonkuori, vaikka olin jo aika\naamiaisen sitä ennen saanut, mutta tätä en katsonut tarpeelliseksi\nisälleni ilmoittaa. Koko ruoka-aikanamme ei hän puhunut sanaakaan, vaan\naterian loputtua ja eväänsä korjattuaan sanoi hän:\n\n\"Tulepas tänne Elias Eskelinen!\"\n\nMinä seisahdin hänen eteensä ja hän jatkoi:\n\n\"Nyt kun olet saanut unta nahkaasi ja vatsasi täyteen, tahdon tehdä\nselvän tilin kanssasi. Äitisi kuoli saman päivän iltana, kun kirjoitin\nsinulle sen ensimmäisen ja viimmeisen kirjeeni. Nyt kaupungissa\nkäydessäni pistäysin tuon entisen isäntäsi luona antaakseni sinulle\nerään riepuläjän, jonka äitisi pyysi minun sinulle toimittamaan, sillä\nen tahtonut jättää täyttämättä vainajan viimmeistä tahtoa. Isäntäsi,\ntuo kunnon suutari, kertoi minulle sinun ruvenneen yhä rohkeammasti ja\nrohkeammasti näpistelemään talon tavaroita, milloin mitäkin, ja sanoi\nsentähden olleensa pakoitettu ajamaan sinut pois luotansa. Sanoi hän\nkuitenkin -- kiitos sille jalosydämmiselle miehelle -- antaneensa\nsinulle ihka uudet vaatteet ja kengät sekä kaksi ruplaa rahaakin, vaan\nsanoi jo seuraavana päivänä kuulleensa sinun juoneen sekä rahasi että\nvaatteesi eräässä pahamaineisessa salakapakassa sekä kuljeksivan nyt\npitkin kaupungin katuja puoli alastomana ja irti ainoastaan 'nuorien\npuutteessa.' -- Näiden syiden tähden tahdon minä nyt vielä viimmeisen\nkerran, koskapa käsiini satuit, antaa sinulle pienen muistutuksen\nennenkuin jätän sinulle tuon äitisi rättimytyn.\"\n\nViimmeisiä sanoja puhuessaan tempasi hän vierestään lavitsalta hyvänkin\nkyntövitsan vertaisen varvun, otti minua niskasta kiini sekä alkoi\nvoidella selkääni.\n\n\"Kuulkaahan toki, rakas isäni...\" -- yritin minä selittämään.\n\n\"Suus' kiini, rosvon alku!\" -- huusi hän ja löylytti minua niin kauan\nkuin jaksoi. Viimmein lienee hänestä työ tuntunut rasittavalta, sillä\nvitsan vasta puoliksi huvettua heitti hän sen kädestään ja nakkasi\nminut oven suuhun. Sitte haki hän kärryistänsä isohkon nyytin ja,\nheittäen sen eteeni, lausui ivallisesti nauraen:\n\n\"Tuossa on äitisi perintö -- äsken sait sen isältäsi!\"\n\nJa näin pidettyänsä tilin minun kanssani, sanoi hän talonväelle\njäähyväiset sekä meni.\n\nMinuun ei hän luonut enää silmäystäkään...\n\n\nV.\n\nVai niin!\n\nTuo minun entinen mestarini, tuo \"kunnon mies\", oli siis keittänyt\nkokoon sopan, jota syötti ei ainoastaan isälleni, vaan koko Sortavalan\nkaupungille. Ja tällä tavoin antoi hän minulle paljoa tuntuvampia ja\nkauemmin kirveleviä iskuja kuin nuo isäni antamat tuolla talossa\nmaantien varrella. Hän aikoi pistää minuun syvän haavan ja -- terävällä\nnaskalilla...\n\nKohta isäni lähdettyä ajoi isäntä minutkin pois talostaan -- eihän hän\nmiten voinut rosvon suojelijaksi ruveta.\n\n\"Allapäin pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin\" läksin pois tietä\nastuskelemaan tietämättä minne päin askeleeni ohjaisin. Maantielle\ntultuani päätin kuitenkin ensin tarkastaa, mitähän äitivainajani\ntosiaankin oli minulle lähettänyt. Istuin tienviereen ja aloin vesissä\nsilmin purkaa hellän äitini viimmeistä lähetystä.\n\nKauan ja turhaan sain etsiä löytämättä mitään muuta kuin vanhoja\nhajallisia vaaterepaleita, joiden sekaan oli mätetty ikäänkuin\nhöysteeksi suuria tilkkutulloja. Jo aloin ruveta epäilemään koko nyytin\nolevan ainoastaan isäni pilantekoa minulle, kunnes vihdoin käsiini\nsattui muudan tilkkutorvi, joka tuntui kummallisen raskaalta toisiin\nsamanlaisiin verraten. Tulisella kiiruulla reviskelin riepuja pois\nmytyn ympäriltä nähdäkseni mitä kummaa sen piti sisältämän. Viimmein\nloppuivat rievut ja niiden sisältä ilmaantui käsiini paperitullo, jossa\nnäytti olevan kirjoitusta. Varovasti rupesin paperia avaamaan, vaan se\nrepesi ja minun suurimmaksi hämmästyksekseni helisi sen sisästä eteeni\nyhdeksäntoista kappaletta vanhoja ruotsinvallan aikuisia riksin rahoja.\nIhastuksissani kokoilin rahat ja käärin ne jälleen riepuihin sekä\nkatselin ympärilleni olisiko joku pahasilmäinen sattunut näkemään\naarrettani. Kun näet olin näin yht'äkkiä rikkaaksi päässyt, oli aivan\nluonnollista, että aloin peljätä varkaita! Vaan niinhän se käy tässä\nmaailmassa: Äkkiä rikastunut köyhä on paljoa hullumman näköinen kuin\nköyhtynyt rikas. Tultuani vakuutetuksi olevani yksinäni, pistin\nrahamytyn sisälleni ja, kokoiltuani rievut jälleen myttyyn sekä\nheitettyäni sen metsään, aloin astua takaisin Sortavalaan päin.\n\nTuossa astuessani juohtui yht'äkkiä mieleeni katsoa mitä oli\nkirjoitettu tuohon paperiin, joka oli ollut rahain ympärillä. Otin siis\nsen taskustani ja äärettömäksi hämmästyksekseni havaitsin sen olevan\näitini käsialaa. Vavissut tosin oli kirjoittava käsi, niin ett'en\nkaikista sanoista tahtonut saada selvää, vaan asetettuani rahain\npudotessa revenneet kappaleet paikoillensa, sain siitä kokoon seuraavat\nsanat:\n\n    \"Armas, ainoa poikani!\n\n    Silloin kuin sinä näitä rivejä luet, on äitisi jo jättänyt tämän\n    maailman kärsimykset. Minä menen turvallisesti ijankaikkisuutta\n    kohden, sillä minä tiedän vapahtajani elävän; vaan siitä ja\n    ainoastaan siitä on sieluni murheissansa, kun tiedän sinun saavan\n    vielä kauan kokea tämän katoovaisen elämän kurjuutta. Mutta ole,\n    poikani, kärsiväinen ja tiedä, että kuta enemmän meitä tässä\n    maailmassa vaivataan, sen parempi palkka on meillä tulevaisessa\n    elämässä -- jos vaan me uskomme sen saavamme. Herra, taivaan\n    Jumala, sinua siunatkoon ja johdattakoon sinun askeleesi aina\n    totuuden tietä kulkemaan! Suokoon Hän, että sinusta tulisi\n    Hänelle ja isänmaallesi kunniaa. Minä aavistan, minä tiedän...\"\n    (Tästä kohden kirjeestä en voinut arvaamallakaan selkoa saada).\n    \"Ja vihdoin viimeksi tahdon vielä kerran teroittaa sinulle noita\n    sanoja, joita usein ennenkin olen koettanut mieleesi painaa:\n\n        'Ei saada tääll' ain' käyskennell'\n        Pääll' kukkaisten ja ruusuin!'\n\n    Hyvästi oma, ainoa kohtuni hedelmä!... Jää hyvästi armas\n    lapseni!... Me tapaamme vielä kerran toisemme... Sinua kohtaan\n    hehkuvan rakkauden voimasta vielä elävä\n\n                                                  Äitisi.\n\n    J.K. Tämän sisässä on sinulle minun morsiuslahjani, jonka sain\n    äidiltäni ennen muinoin morsiameksi tultuani. Nyt olen toisen\n    kerran morsian, vaan nyt saankin toisellaisia lahjoja...\n\n                                                  Sama.\"\n\nVirtoina valuivat kyyneleet silmistäni nuo rutistuneet rivit luettuani\nja useampia kertoja suutelin tuota ränstynyttä paperia, joka minun\nmielestäni nyt oli tuhatta kertaa kalliimpi noita sen sisällä äsken\nolleita hopeita. Huolellisesti käärin sen kokoon ja kätkin lähimmäksi\nsydäntäni aikoen aina säilyttää sen siellä kallihimpana muistona\narmaasta äitivainajastani.\n\n\nVI.\n\nJouduinhan minä viimmein takaisin Sortavalaan. Siellä koetin,\nsoveliaammat vaatteet puuhattuani, pyrkiä puotipalvelukseen useampaan\nkauppataloon, vaan jokaisessa sanottiin olevan täydet miehet ja --\nluotiin minuun epäileviä, ylenkatseellisia silmäyksiä. Niistä en\ntietänyt juuri mitä ajatella, ihmettelinhän vaan, kunnes erään talon\nisäntä suoraan sanoi ei huolivansa rosvoa taloonsa. Nämä sanat löivät\nminua kuin puulla päähän, ja minä sanoin nöyrästi isännälle, ett'en\nvielä siihen saakka ollut neulaakaan varastanut. Vastaukseni johdosta\nilmoitti kauppias, että suutari se ja se, minun entinen isäntäni, oli\nvaroitellut kaupunkilaisia minun suhteeni, sanoen ajaneensa minut pois\nopista varkauden tähden.\n\nNyt vasta aukesivat minun silmäni; nyt vasta käsitin koko laveudessaan\nsen kavaluuden, jonka tuo entinen mestarini, tuo isäni \"kunnon mies\",\noli minua vahingoittaakseen keksinyt; nyt vasta tunsin kuinka syvälle\nhänen naskalinsa oli minuun pistänyt...\n\nTurhaan etsin minä jotakin tointa ansaitakseni edes ruokani. Kukaan ei\nminulle uskonut vähintäkään tehtävää, ei vanhain kenkärajain\nkorjaustakaan, vaan kadulla kävellessäni katseli jokainen minua yli\nolkansa ja osoitteli sormellansa kuiskaillen kumppanillensa: \"Voi\ntuotakin raukkaa! Se on rosvon alku.\"\n\nPäätin siis vihdoin lähteä pois koko hyvästä Sortavalan kaupungista\netsimään muualta onneani. Vaan kun matkalla arvelin tarvitsevani käypää\nrahaa, niin menin senvuoksi erääsen puotiin, aikoen nuo äitini\nperintöriksit vaihtaa kulkevaksi rahaksi. Puodissa sattui silloin\nolemaan kauppatalon isäntäkin ja, luullen hänen antavan paremman hinnan\nhopealevyistäni, kysyin minä häneltä itseltään paljonko hän riksistä\nmaksaisi.\n\n\"Onko sinulla paljonkin niitä rahoja?\" -- kysyi kauppamies hyvin\nepäilevän näköisenä.\n\n\"Kuusitoista kappaletta\", -- vastasin minä. Kolme riksiä olin jo\nmenettänyt vaatteihin ja ruokaan.\n\n\"Näytäppäs tänne ovatko ne vielä täysipainoisia, vai joko ovat\nkuluneita.\"\n\nMinä panin aarremyttyni kauppiaan eteen tiskille.\n\n\"Hm; vain on sulia näin paljon rahaa... Ja vielä aivan kulumattomia...\nVaan sanopas, poikaseni, mistä sinä nämä sait?\" -- kysyi kauppias\npunniten rahoja sormillaan.\n\n\"Ne lähetti äitini minulle viimmeisen tervehdyksensä kanssa. Hän kuoli\näskettäin\", -- selitin minä.\n\n\"Hm... hm..., vai äitisi lähetti... Menkääpäs pojat hakemaan suutari\nLöttönen tänne, niin saadaan tietää, mistä tämä poika on rahat saanut\",\n-- käski isäntä ja eräs puotilainen lähti juoksujalassa hakemaan minun\nentistä mestariani.\n\nSillä välin koetin minä kauppiaalle todistaa saaneeni rahat äidiltäni.\nMinä kerroin hänelle kaikki ne tapaukset, joita olin saanut kokea sitte\nsuutarista pois jouduttuani, ja näytinpä minä hänelle äitini\nkirjettäkin, vaan kaikki nämä keinoni eivät auttaneet mitään. Suutarin\nitsensä piti selittää asia, sitte se vasta varma olisi, arveli\nkauppias.\n\nJa suutari tuli.\n\nPirullinen hymy huulillaan loi hän silmäyksen minuun sanoen:\n\n\"No hyväpä se, että viimeinkin kiini jouduit, rosvon alku!\"\n\nSitte meni hän kauppiaan luo ja sanoi rahain olevan häneltä varastetun,\nvaikk'ei hän sitä vielä näihin asti ollut huomannut, kun muka ei ollut,\navaimiensa häviämisen tähden, voinut tarkastaa raha-arkkuaan.\n\n\"No nythän hyvä tuli entisen hyvän lisäksi!\" -- ajattelin minä, ja noin\nkauhea valehteleminen kauhistutti minua niin, että aloin vavista...\n\n\"Mikä sinua vapisuttaa, poika?\" -- tiuskasi kauppias. \"Oletko\nvarastanut suutarilta rahat?\"\n\n\"En, hyvä kauppias, en koskaan!\" --\n\n\"Vieläkö te rosvolta kyselette onko hän varastanut tahi ei\", -- sanoi\nsuutari. \"Eiväthän ne virkamiehet pidä tapanaan ilmoittaa töitänsä.\"\n\nJa suutaria ryvitti niin hirmuisesti... Hän kulki ohitseni aivan\nläheltä minua puodin ovelle sylkemään...\n\nTakaisin tultuansa loistivat hänen silmänsä kahta kummemmasti kun hän\nsanoi:\n\n\"Mutta koska tämä poika on varastanut rahani, niin kentiesi on hän\nvienyt myöskin avainkimppuni, joka on ollut kadoksissa siitä saakka kun\npoika joutui pois minun luotani. Minä pyydän, että poika paikalla\nsyynättäisiin.\"\n\n\"Olkaa hyvät ja syynätkää paikalla. Jos minulta suutarin avaimet\nlöytyvät, niin olen nämä rahatkin häneltä varastanut\", -- lausuin minä\nrohkeasti tietäessäni ett'ei minulla mitään avaimia ollut.\n\nKauppias tuli luokseni ja alkoi koetella taskujani. Ja minun\nsuurimmaksi hämmästyksekseni vetikin hän nuttuni päällystaskusta\nlikaisen nenäliinan, jonka sisästä löytyi jokseenkin suuri kimppu\npieniä avaimia.\n\n\"Ovatko nämä teidän avaimenne?\" -- kysyi kauppias suutarilta.\n\n\"Vieläkö sitä kysytte!\" -- huudahti entinen mestarini ottaen\navainkimpun käteensä. \"Aivan minun omat avaimenihan nämä ovat ja tämä\",\n(suutari näytti kauppiaalle erästä avainta kimpussa) \"on juuri tuon\nraha-arkkuni avain.\"\n\n\"Kunnotoin nuorukainen!\" -- jupisi kauppias.\n\nTämä meni jo liian pitkälle. Minä olin vähällä vaipua laattialle enkä\nkyennyt sanallakaan puolustamaan itseäni. Kavala suutari oli siis\näsken, sylkemään mennessään, pistänyt salaa taskuuni avainkimppunsa,\nsaattaakseen siten minut selvemmin syylliseksi. Hän oli käyttänyt\nsamallaista keinoa, kuin ennen muinoin Egyptin maaherra Jooseppi\nveljeänsä Benjaminia kohtaan, vaikka hänen tarkoituksensa ei ollut\nläheskään niin viatointa leikintekoa kuin viisaan patriarkan.\n\n\"Vaan sanokaapas, suutari, kuinka monta riksiä teiltä on hävinnyt?\" --\nkysyi kauppias hetkisen kuluttua.\n\nTämä kysymys näytti kummastuttavan suutaria. Hänen silmänsä pyörivät\nniin oudosti kun hän, väkinäisesti nauraa hohottaen, sanoi:\n\n\"No mitä te, herra kauppias, sitä kyselette! Tiedättehän tarkkaan,\nett'ei tämä poika mistä muualta olisi voinut niin paljon rahaa saada\nkuin tuossa mytyssä on.\"\n\nNäin puhuen tempasi hän tiskillä olevat rahat, jotka kauppias ennen\nsuutarin tuloa oli paperiin käärinyt, kouraansa ja repäsi paperin auki\nniin että paljaat riksit helisivät tiskille.\n\n\"Minun rahojani... minun omia riksiäni!\" -- mutisi hän. \"Ja olihan\nnäitä minulla lähes kolmekymmentä kappaletta, vaan johan se pojan\nlurjus on näistä ehtinyt puolet juoda, koskapa ei näy enää olevan\ntäyttä kahtakymmentäkään.\"\n\nTämä suutarin nerokas teko saatti kauppiaankin hämille, eikä hän\nnähtävästi voinut aavistaakaan suutarin valehtelevan. Sentähden käski\nhän puotilaisensa heti kaupungin järjestysmiestä hakemaan jättääksensä\nrahat, avainkimpun ja minut mainitun virkamiehen huostaan.\n\nMutta tätä ei näyttänyt suutari odottaneen.\n\n\"Mitä te tässä järjestysmiehellä teette? -- Minä otan vaan rahani sekä\navaimeni pojalta pois ja annetaan sitte hänelle kelpo selkäsauna sekä\nlasketaan menemään -- mitäpä häneltä muutoin saisikaan. Enkä minä tahdo\nhäntä saattaa edesvastaukseen, kunhan vaan omani saan. Annetaan hänen\nvaan mennä, tottapahan maailma hänet vielä neuvoo rehellisesti\nelämään\", -- leperteli suutari teeskennellen jalomielisyyttä.\n\n\"Ei laisinkaan! Minun täytyy välttämättömästi antaa asia ruunun\nhuostaan ja se selvittäköön sen miten parhaaksi katsoo; olenhan ainakin\nminä sitte syytöin. Ja sitä paitsi on poika jo siinä ijässä, että voipi\nsaada ansaitun rangaistuksen työstänsä\", -- päätti kauppias ja otti\npois rahat sekä avainkimpun suutarilta käärien ne jälleen myttyyn\nantaaksensa kaupungin järjestysmiehelle.\n\nHämmästyneenä, melkein tunnotoinna olin minä koko ajan katsellut ja\nkuunnellut heidän puhettansa.\n\nJärjestysmiehen tultua pidettiin asiassa poliisitutkinto. Avaimet\nannettiin heti suutarille, vaan rahat otettiin takavarikkoon, ja\nmeidät molemmat, -- suutari ja minut, kutsuttiin huomisaamuna kello\nkymmenen saapumaan kaupungissa muiden rikosasiain vuoksi pidettäviin\nvälikäräjiin; suutari valvomaan oikeuttansa rahoihin ja minä vastaamaan\nvarkauden rikoksesta. Mutta ett'en minä jollain tavoin välttäisi\noikeuteen tuloani tahi pujahtaisi tieheni koko kaupungista, määrättiin\nminut jo nyt heti vietäväksi kaupungin vankilaan eli \"ruuttahuoneelle.\"\n\nJa siihen loppui se rahan vaihto yritykseni.\n\nPyytämällä pyysin, rukoilemalla rukoilin \"korkeasti kunnioitettavaa\"\nherra järjestysmiestä sekä \"herra tastienaria\" armahtamaan minua ja\nlaskemaan minut vapaaksi, varsinkin kun aivan varmaan olin syytöin --\nvaan siinä ei auttaneet kauniit sanat.\n\n\"Ruunun käsi on kova!\" -- murisi kaupungin palvelija, vaan tarttui\nomalla kädellään minun niskaani viedäkseen minua vankeuteen, ja minä\ntunsin vallan hyvin, ett'ei hänenkään kätensä pehmeä ollut...\n\n\nVII.\n\n\"Terve tuloa kunnioitettavaan seuraamme, sinä meidän tuotteliaan\nelinkeinomme harjoittajain nuorin vesa!\" -- lausui minulle\nvankihuoneesen astuttuani eräs hirveännäköinen rosvo, joka juuri\näskettäin oli otettu kolmannen kerran kiini ja syytetty ryöväyksestä.\n\nMinä en kyennyt vastaamaan mitään, vaan pyysin vanginvartijaa viemään\nminut toiseen huoneesen.\n\n\"Ei täällä ole joka rosvolle eri huonetta!\" -- ärjäsi tämä ja paiskasi\noven kiini sekä lukitsi sen mennessään.\n\n\"Hah, hah, hah!\" -- nauroi rosvo. \"Vai olet sinä vielä tottumatoin näin\nylhäiseen seuraan. Pitäneepä siis sinulle opettaa, miten oikeain\nihmisten joukossa tulee itsensä käyttää, jotta voisit todella ansaita\noikean rosvon nimen. Tulepas tänne luokseni, sinä varkauden jumalan\nvarhainen suosikki, niin neuvon sinulle keinoja, joiden avulla voit\nvastaisuudessa välttää sellaisia onnettomuuksia kuin sinulle nyt\ntyhmyytesi tähden näkyy tapahtuneen!\"\n\n\"Antakaa, hyvä mies, minun olla rauhassa!\" -- niiskutin minä yrittäen\ntunkeutua erääsen nurkkaan, jossa ei muita vankeja näkynyt.\n\n\"Älä ole milläsikään, nuori ystäväni. Tule vaan tänne luokseni ja kerro\ntässä meidän keskellämme, mikä onnettomuus sinut kiinni saatti?\"\n\nNäin puhuen veti tuo hyväntahtoinen varas minut pois komerostani ja\nasetti istumaan eräälle jakulle keskelle laattiaa. Siihen kokoontuivat\nsitte ympärilleni kaikki muutkin huoneen helisevät asukkaat\nkuunnellakseen mistä syystä minut oli kiini otettu. He laskivat, yksi\ntoisensa perästä, mitä häijyintä ja ruokottominta pilaa toisistaan sekä\nminusta; eikä minun auttanut muuta kuin tuon tuostakin vastata heidän\ntiheisin kysymyksiinsä.\n\n\"No sanohan nyt ensiksi mitä varastit?\" -- kysyi tuo yllämainittu\nrosvo, joka näytti olevan ikäänkuin toisten puheenjohtajana, ja,\nniinkuin sittemmin sain kuulla, nimeltään Serbinä, joka siihen aikaan\noli urostöidensä maineella täyttänyt koko Itä-Karjalan.\n\n\"En mitään\", -- vastasin minä lyhyesti.\n\n\"Hän lienee tappanut miehen\", -- arveli eräs toinen vanki.\n\n\"Eihän tuollaisessa maitoparrassa ole niin juhlallisen työn tekijää\",\n-- ivaili kolmas. \"Hän lienee hätyyttänyt jotakuta yksilahkeista.\"\n\n\"Suus' kiini, hupakko!\" -- ärjäsi neljäs herra. \"Jos hän jotakin\nsellaista olisi yrittänyt, olisivat naiset aivan varmaan pistäneet\nhänet 'kirkkoon!'\"\n\n\"Hst!\" -- äänsi päällikkö. \"Olkaapas ääneti ja antakaa minun tutkia\ntätä poikaa.\" Ja kääntyen minuun päin lausui hän melkein lohduttavalla\näänellä: \"Sanopas nyt, poikaseni, mistä syystä jouduit noiden ruunun\nroistojen hoitoon?\"\n\n\"Yritin vaihtamaan rahaa.\"\n\n\"Jahah! Se näkyy olevan viisas poika\" -- muistutti joku.\n\n\"Missä sinä rupesit rahan vaihtoon?\"\n\n\"Poutasen puodissa.\"\n\n\"Minkälaisia rahoja sinulla oli vaihdettavana?\"\n\n\"Riksiä.\"\n\n\"Kaisoja [keisarinna Katariina II:sen aikuisia hopea ruplia] ne ovat\nolleet, vaan poikapahainen ei niitä tuntenut\", -- kuului seuran\njäsenten joukosta.\n\n\"Mistä sinä tiesit, että ne riksiä olivat?\" -- jatkoi johtaja.\n\n\"Siitä kun minä tunsin ne\", -- vastasin tiukasti.\n\n\"Kuulehan poikaseni!\" -- puhui nyt Serbinä. \"Tahdon jo nyt tässä, kesken\npuheen, muistuttaa sinulle, että jos milloin vasta aiot saada joko\nriksiä tai muita rahoja vaihdetuiksi, niin ei sinun laisinkaan pidä\nmennä Poutasen puotiin, sillä sen talon miehet ovat sellaisissa\nasioissa liian niipukkaita. Parasta on, että, näillä seuduin\nliikkuessasi, pyörähdät rahan vaihtoon suutari Löttösen luokse. Hän\nkyllä vaihtaa rahat ryhtymättä joutaviin kinastuksiin, kun vaan annat\nhänelle muutaman ruplan 'na votki'.\"\n\nSiis tuo entinen mestarini olikin jo kauemman aikaa ollut yksissä\ntuumin rosvojen kanssa. Ilmankos hänen luonaan öisinä aikoina useinkin\nkävi tuntemattomia miehiä...\n\n\"Vaan mistä sinä riksit sait? Tunnusta pois suoraan asia, sillä minä\nvakuutan kunniasanallani, ett'ei kukaan tämän seuran jäsenistä rupea\noikeudessa sinua vastaan todistamaan -- jos he muutoin siihen toimeen\nkelpaisivatkaan\", -- lisäsi puheenjohtaja hiljemmällä äänellä.\n\n\"Minä sain riksit äitivainajaltani, joka ne isääni myöten lähetti\nminulle viimmeisen tervehdyksensä kanssa\", selitin minä näyttääkseni\nnoille rosvoillekin, että olin viattomasti vankeuteen joutunut.\n\n\"Hah hah hah haa!\" -- kaikui ympäri huonetta ja rosvojen kesken syntyi\nsellainen naurukahakka, että olisi luullut kaikkien naurupirujen\nkokoutuneen yhteen tuohon vankihuoneesen.\n\n\"Hiljaa pojat!\" -- ärjäsi Serbinä. \"Jos mikään, niin on se tässä\nnuorukaisessa kunnioitettavaa, että hän puolustaa itseänsä.\"\n\n\"Vaan milläs sinä voit näyttää toteen, että sait rahat äidiltäsi?\" --\njatkoi hän kyselyään metelin tauottua.\n\n\"Tässä on äitini omakätinen kirje, joka tuli rahain mukana, vaan\nrepeytyi niitä purkaessani\", -- selitin minä ja vedin poveltani äitini\nkirjeen näyttääkseni rosvoille että puhuin totuutta.\n\nSerbinä silmäili kirjettä jonkun aikaa, vaan kun hän ei osannut sitä\nlukea, antoi hän sen eräälle seurueen jäsenelle -- entiselle\nkäräjäkirjurille --, joka luki sen sisällön, sen verran kun sitä eheänä\noli, kaikkien kuultavaksi.\n\nNyt seurasi äänettömyys, jolla aikaa kaikki katsoivat Serbinään\nikäänkuin odotellen hänen oraakkeli-lausettaan. Parin minuutin\nvaitiolon jälkeen ryhtyikin hän, huoattuansa, taas puheesen.\n\n\"Tämä kirje, poikaseni, on aivan nähtävästi joko oma kirjoittamasi\ntaikka jonkun hyvän kumppanisi tekemä, jonka tähden se ei voi mitään\ntodistaa. Vaan minkätähden hoidit sitä noin huolettomasti, että se sai\nrepeytyä? -- Kentiesi juuri parhaat lauseet ovat siitä repeytyneet\npois?\"\n\n\"Luuletteko sitte tekin, että minä valehtelen?\" -- kysyin minä puoliksi\nhämmästyneenä puoliksi peljästyneenä.\n\n\"Vielä hän kysyy!\" äänsi muudan rosvo. \"Ansaitsisipa poika oikein\ntavallisen korvapuustin, kun kehtaa meidän kesken tuollaisia\njaaritella.\"\n\nNyt en minä enää kyennyt puhumaan mitään.\n\nSerbinä otti puheenvuoron:\n\n\"Hyvät ystävät ja urhoolliset seuraveljet! Te olette nyt olevinanne\naivan varmat siitä, että tuo poika valehtelee ja ett'ei hän suinkaan\nole rahoja saanut äidiltänsä, vaan on ne varastanut. No, samalla tavoin\nluulette te minunkin joutuneen nyt varkaudesta kiini, varsinkin kun\nmuka minua on jo kahdesti ennen siitä asiasta syytetty. Vaan entäs jos\nme kumpikin, sekä poika että itse minäkin, olisimme kuitenkin nyt\nsyyttömästi kiini? -- Ja kun minä nyt olen melkein vakuutettu tuon\npojan viattomuudesta, niin tahdon tässä kertoa teille sen asian, josta\nminut nyt on kiinni otettu.\"\n\n\"Kuulkaa! Kuulkaa!\" -- kuului läsnä olijoilta.\n\n\"Kun minä viime viikon toisena päivänä\", -- jatkoi Serbinä, -- \"kuljin\nKorpiselän pitäjäässä Hoilolan ja Havuvaaran välistä saloa, ajoi\nminulle vastaan kauppamies Iivana Patjunen, joka kerran ennen kiini\nollessani pilkkasi minua, sanoen minun kylläkin pelkureilta rahoja\nryöstävän, vaan ett'ei minussa koskaan olisi hänen hätyyttäjäänsä.\nTuossa juuri hänen vastaan tullessansa juohtui nyt minulle mieleen\nhänen taannoinen kehumisensa, ja vaikka hänellä oli muassaan kaksi\nmiestä, tartuin minä rohkeasti hevoisen turpaan sekä heitin sen kumoon\nmaantielle. Kärryistä pudonneet miehet alkoivat nyt koiveta metsään,\nvaan minä tempasin samassa pistoolin ja uhkasin ampua jokaisen ken\nkarkuun yrittäisi. Miehet jäivät silloin kuin naulatut paikoilleen ja\nminä astuin Iivana Patjusen eteen sekä lausuin:\n\n\"'No Iivana, kauppamies! Nythän olemme tässä, mitäs kuuluu?'\n\n\"Vapisten vastasi hän ei kuuluvan mitään erikoisempaa.\n\n\"'Kuulkaapas, kauppamies!' -- jatkoin minä. 'Te kehuitte aikoinaan\nolevanne niin väkevä, ett'en minä voisi teille mitään tehdä. -- Onko\nasianlaita niin, isäntä?' --\n\n\"'Taisinhan tuota tulla kehuneeksi', -- vastasi hän.\n\n\"'No olkaa siis nyt hyvä ja antakaa minulle rahanne.'\n\n\"Iivana Patjunen päästi setelinahkansa, jossa näytti olevan useampia\ntuhansia, ja ojensi sen minulle. Vaan hetken pideltyäni annoin minä\nrahakäärön hänelle takaisin ja pyysin hänen antamaan siitä minulle\nainoastaan välikin (viisikolmatta ruplaa).\n\n\"'Ota itse!' -- kehoitti minua kauppamies.\n\n\"'Ohoh, vai itse ottaisin!' -- vastasin minä. 'Sittehän te syyttäisitte\nminua ryöväyksestä. Olkaa hyvä ja lukekaa tuohon kivelle viisikolmatta\nruplaa ja menkää sitte matkoihinne.'\n\n\"Ja kauppamies Iivana Patjunen, seudun rikkain pajari, luki\nlompakostaan vierasten miesten läsnä ollessa eräälle tienvieressä\nolevalle isolle kivelle viisi viiden ruplan rahaa, pisti sitte lompakon\nliivinsä sisustaskuun, solmisi taskun suunauhat umpisolmuun ja,\nautettuani hevoisen ylös, lähtivät miehet rauhassa matkaansa jatkamaan.\n\n\"Olenko siis minä nuo viisikolmatta ruplaa varastanut? Eikö kauppamies\nIivan Patjunen niitä minulle itse antanut? -- Tottakai!\n\n\"Ja entäs kun minua tultiin kiini ottamaan tuolla kaupungin laidassa\ntoissa iltana. Luuletteko että minä pakenin, vaan en päässyt karkuun?\nKaukana siitä! Tiedättehän te itse, ett'ei neljä tavallista miestä\nminun kynsissäni paljoa painele, ja sitä paitsi tiedätte senkin, että.\nkerran kaksi kasakkia ajoivat puolitoista peninkulmaa minun\nkintereilläni täyttä laukkaa, minua kuitenkaan tapaamatta, ja\nhukuttivatpa vielä hevosensakin rimpisuohon, kun lähtivät minun\njälestäni sen yli kulkemaan. Ei siis minua pelko eikä hitaisuus kiini\nsaattanut, vapaasti antauduin minä miehille tietäen syytöin olevani.\nVaan saadaanhan nähdä, miten oikeus asian päättää. Sen vannon kuitenkin\nkautta karhun sydänveressä karaistun puukkoni, ett'ei se tuomari, joka\nminut tässä asiassa syylliseksi tuomitsee, kovin kauan sen jälkeen\nkahdella jalalla kävele!...\"\n\nTämmöinen oli Serbinän puhe, ja joko pelvosta taikka kunnioituksesta\nSerbinää kohtaan, antoivat toiset rosvot minun sitte rauhassa vetäytyä\nkomerooni, missä -- kumma kyllä -- sangen rauhallisesti nukuin\nseuraavaan aamuun saakka.\n\n\nVIII.\n\nSeuraavana aamuna kunnioitettiin minua vanginvaatteilla ja --\njalkaraudoilla.\n\nKello yhdeksän aikana tuli vanginvartija noutamaan minua oikeuteen.\nHuhu pienen \"poikarosvon\" vangitsemisesta oli heti asian tapahduttua\nlevinnyt ympäri tuon hyvän pikkukaupungin. Ja kun nyt minua raudoissa\nkatua myöten oikeuskartanolle saatettiin, oli suurin osa Sortavalan\nsekä hienommasta että karkeammasta yleisöstä, varsinkin naisista,\nkeräynyt kaduille, omin silmin nähdäksensä ja surkutellaksensa minua,\ntuota jo niin nuorella ijälläni muka syvästi langennutta poikaparkaa.\nNe noista armeliaista ihmisistä, jotka eivät voineet tai viitsineet\nlähteä ulos, asettivat kuitenkin kasvonsa niin lähelle kapeille\nkaduille päin antautuvia ikkunoitansa kuin suinkin mahdollista. Ja\nolipa, tottatieköön, pari vanhaa rouvaa pyhäpukuihinsa puettuina ja\nsuuret silmälasit päässä, istua kököttämässä hökkeliensä katoilla --\ntotta lienevät peljänneet niin suuren säentungoksen tulevan, ett'eivät\nluulleet muualta saavansa päivän sankaria oikein mieliksensä ihailla.\n\nJa arvaahan sen jo sanomattanikin jokainen, miltä minusta tuntui\ntämmöinen arvon anto!...\n\nEhdittyämme lähelle oikeushuonetta juoksi vastaani Kuokkalan Mari,\njoka, niinkuin tiedämme, oli tuon ennen kertomani \"ensimmäisen\ntervehtijäni\" palveluksessa. Itkusta tukehtumaisillaan riensi hän\nluokseni saadakseen muka vielä kerran nähdä minua, lapsuutensa ystävää\nja leikkitoveria.\n\n\"Voi voi kuitenkin, Eliasparka, mille viralle sinä nyt olet\nheittäytynyt! Mi... minun sy... däm... meni on pa... pakahtua\najatellessani, että si... sinä olet ros... rosvo!\" -- nyyhkytteli Mari.\n\nSilloin murtui kokonaan minunkin sydämmeni, vaikka siihen asti olin\nkoettanut näyttää levolliselta.\n\n\"Voi Marirukka, voi minua!\" -- vaikeroin tuskissani. \"Surkuttele minua,\nvaan älä koskaan usko minua varkaaksi. Vaikka minut hirtettäisiin, niin\nJumala tietää, että olen viatoin!\"\n\n\"Astu matkaasi! Vai vielä tässä vetistelet ja rupeat itseäsi\npuolustamaan. Tee se oikeudessa, jos voit!\" -- ärjyi saattajani ja\nantoi minulle tuntuvan muistutuksen liiasta heikkohermoisuudestani.\n\nHeti oikeuskartanoon tultuamme olikin minun asiani esillä.\n\nOikeuden esimies luki ensin -- luultavasti virallisuuden vuoksi --\nerittäin tarkan kertomuksen eilisestä tapauksesta Poutasen puodissa,\njonka jälkeen alkoi asian tutkinto.\n\nYleinen syyttäjä pyysi oikeutta, antaen tuomarille papinkirjani,\ntuomitsemaan minut lain mukaan ankarimpaan edesvastaukseen varkaudesta\n\"pojalle itselleen rangaistukseksi ja muille varoitukseksi\" kuten hänen\nviimeiset sanansa kuuluivat.\n\n\"No olethan varastanut nämä rahat sekä tuon avainkimpun tältä suutari\nLöttöseltä, vai miten?\" -- kysyi tuomari minulta.\n\n\"En, korkea oikeus, en milloinkaan ole varastanut mitään, saatikka\nsitte noita rahoja ja avaimia\", -- vastasin minä niin tyynesti kuin\nensikertalaiselle oikeuden edessä oli mahdollinen.\n\n\"No, mistä sinä ne sait?\"\n\n\"Rahat sain äitivainajaltani, korkea oikeus, vaan avainkimpun pisti\nsuutari itse minun tietämättäni taskuuni eilen Poutasen puodissa\nollessamme.\"\n\n\"Äitivainajaltasi!\" -- kertoi tuomari. \"Jopa taisit poikaparka erehtyä,\nsillä eihän vainaja voi mitään antaa.\"\n\n\"Ei, mutta hän lähetti rahat minulle.\"\n\n\"Voiko vainaja sitte jotakin lähettää?\"\n\n\"Niinkuin näette, korkea oikeus, osaa tämä nuori rosvo sangen huonosti\nvalehdella. Sentähden pyytäisin minä, että hänet pitemmittä mutkitta\ntuomittaisiin\", -- ehätti suutari selittämään.\n\nTämä lainopillinen ongittelu saattoi minut niin hämille, ett'en osannut\npuhua mitään. Viimmein purskahdin hillittömään itkuun.\n\nTämä näytti vaikuttavan sääliä sekä tuomarissa että syyttäjässä ja he\nantoivat minun jonkun aika rauhassa tehdä mielityötäni -- luulivat\nsuruani kenties katumuksen vaikuttamaksi. Vihdoin, kun itkuni alkoi vähän\nasettua, jatkoi tuomari kyselyään.\n\n\"Voitkos sinä, poikaseni, näyttää toteen saaneesi nuo rahat\näitivainajaltasi?\"\n\n\"Voinhan sen helposti tehdä\", -- vastasin minä, vedin taskustani tuon\näitivainajani lähettämän kirjeen ja kerroin oikeudelle juurta jaksain\nkaikki kohtaloni sitte suutarin opista pois jouduttuani. Tämä\nkertomukseni näytti herättävän osanottavaisuutta sekä tuomarissa että\nmuissa läsnäolijoissa (paitsi tietysti suutarissa), kunnes tulin\nkertoneeksi siitä, miten ja missä paikassa nuo rahat nyytistä löysin.\nSilloin rypistyivät tuomarin kulmat ja kun olin ehtinyt kertomukseni\nloppuun kysyi hän:\n\n\"Oliko ketään siinä luonasi silloin kun nyytin avasit?\"\n\n\"Ei niin sielua.\"\n\nSyvä huokaus pääsi läsnäolijain rinnasta, vaan suutarin silmät\nsäteilivät pirullisesta ilosta.\n\n\"Johan minä sanoin, että poika on huono valehtelija, vaikka koettaakin\npuoltansa pitää\", -- sanoi hän. \"Eihän kukaan rehellinen ihminen voi\nuskoa hänen puheitansa, koskapa hän ei kenellekään rahoja ilmaissut\nennenkuin Poutasen puodissa vaihto-yrityksessään. Mitä taas tulee\ntuohon muka äitivainajansa kirjeesen, niin ei se voi häntä vähääkään\npuolustaa, sillä sellaisia papereja saavat kaikki rosvot väleen\nvalmiiksi. Näiden syiden ja etenkin avainten häneltä löytymisen tähden\npyydän minä vaan, että poika langetettaisiin edesvastaukseen ja rahat\nheti annettaisiin minulle.\"\n\n\"Voitko sinä poika tuoda mitään tämän parempia todistuksia\nviattomuudestasi?\" -- kysyi sitte tuomari.\n\n\"Mitäpä minä muuta enää voinen\", -- vastasin toivottomana.\n\n\"No suostuuko suutari Löttönen vannomaan, että nämä rahat, jotka tässä\npöydällä ovat, ovat todella hänen omiansa ja että ne ovat häneltä\nvarastetut?\" -- kysyi tuomari vähän ajan kuluttua.\n\nTämän kysymyksen kuultuansa lensivät suutarin kasvot mustemmiksi\nkekälettä. Hänen silmänsä vilkuilivat ympäri huonetta ja hänen huulensa\nvavahtelivat kummallisella tavalla. Hän yritti puhumaan, vaan kauhea\nyskä keskeytti häntä useampia kertoja, kunnes hän viimmein sai\nlausuneeksi:\n\n\"Mitäpäs valan sijaa tässä lienee?\"\n\nSilloin näytti tuomari suuttuvan. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:\n\n\"Sanokaa paikalla, suostutteko vannomaan vai ette?\"\n\n\"Kyllä... kyllä..., korkea oikeus... mi.. mi... minä su... os... tun\",\n-- sopersi suutari rykien.\n\n\"Astukaa sitte valalle\", -- lausui tuomari juhlallisella äänellä, --\n\"vaan muistakaa, että seisotte tässä korkean Jumalan tuomio-istuimen\nedessä, joka on hirmuisesti rankaiseva teitä, jos uskallatte väärällä\nvalalla Hänen pyhää nimeänsä häväistä!\"\n\nTaas ryvitti suutaria hirveästi... Vaan ryvityskohtauksen ohitse mentyä\nkuului hänen suustansa kummallinen kirahdus, ikäänkuin hän olisi\nhammasta purrut, ja hoiperrellen, nahkaiset huulet yhteen\npuristettuina, astui hän oikeuspöydän ääreen. Siinä luki hän tuomarin\njälestä seuraavan valan, vaikka äänensä vapisi ja ärähteli kuin\nirtonainen ikkunapaperi, jota vihuri tärisyttää, ja vaikka yskä... tuo\nkummallinen yskä... häntä tuon tuostakin keskeytti:\n\n\"Minä Pietari Löttönen todistan ja vannon Jumalan ja Hänen pyhän\nevankeliuminsa kautta, että nämä rahat, kuusitoista riksiä, jotka tässä\npöydällä ovat, ovat minun rahojani, ja että ne minulta ovat\nvarastetut... niin totta Jumala minua auttakoon hengen ja sielun\npuolesta!\"\n\n\"Pellit auki\", [entiseen aikaan oli tuomareilla tapana aukaisuttaa\noikeushuoneen uuninpellit, kun selvästi näkivät jonkun väärin\ntodistavan] -- käski tuomari \"ja asianomaiset astukaat ulos!\"\n\nHoiperrellen ja hampaitansa näytellen huojui suutari ulos, vaan\npäästyänsä eteishuoneesen, ei hän enää kyennytkään oikeuden päätöstä\nkuulemaan -- hänet näet taas tapasi tuo omituinen yskänsä...\n\nOikeuden päätös oli seuraava:\n\n\"Kihlakunnan oikeus on asian lopullisesti tutkinut; ja koska entinen\nsuutarin oppilas Elias Eskelinen ei ole voinut toteen näyttää saaneensa\nrahat ja avainkimpun jollain rehellisellä keinolla, sekä koska toteen\non näytetty ja Elias Eskelinen itse tunnustanut, että suutari Löttösen\navaimet löydettiin Eskelisen taskusta; sentähden ja varsinkin Eskelisen\nomiin sekaviin puheisin sekä suutari Löttösen todistukseen katsoen,\nnäkee kihlakunnan oikeus selville tulleen, että Elias Eskelinen on\nmainitut rahat ja tavarat suutari Löttöseltä varastanut, jonka tähden\nrahat ja avaimet määrätään Löttöselle takaisin annettaviksi ja vastaaja\nEskelinen tuomitaan saamaan kuusi paria raippoja ensi kerran\nvarkaudesta sekä vetämään sakkoa kolme kertaa varastetun tavaran arvon\neli neljäkymmentä kahdeksan ruplaa, joka sakko on, varojen puutteessa,\nsovitettava kahdentoista päivän vankeudella vedellä ja leivällä.\"\n\n\"Tahdotko särkeä poika asian?\" -- kysyi tuomari päätöksen luettuansa.\n\nMitäpä minä vielä siihen aikaan nuista \"särkemisistä\" tiesin kuin\nsavi-astioiden rikkomisesta! Sentähden jäinkin ääneti ällöttämään\ntietämättä sanoa sitä taikka tätä.\n\n\"Astukaa ulos!\" -- kaikui tuomarin ääni -- ja minua lähdettiin\nkuljettamaan takaisin vankeuteeni.\n\nEtehiseen tultuani näin suutarin istuvan tuolilla sanomattoman ahnailla\nsilmillä katsellen käsissään noita kuuttatoista riksiä, jotka oikeuden\npalvelija oli hänelle juuri tuonut.\n\n\nIX.\n\nJa sitte minua pidettiin vankeudessa, kunnes aika joutui, että minun\ntuli kärsiä määrätty rangaistukseni.\n\nSe tapahtui 29 p:nä Marraskuuta v. 18.. Ankara pakkainen oli yöllä\nkylmänyt maan kovaan routaan ja vaikka lunta tosin ei sanottavasti\nnäkynyt, oli ilma täydellinen talvisää, Kansaa oli vankihuoneen\npihalle, jossa piiskuupaalu seisoi, kokoontunut niin paljon kuin siihen\nsuinkin mahtui, ja nimismies sekä piiskaajamustilainen seisoivat minun\nsaapuessani jo patsaan juurella valmiina panemaan toimeen rangaistusta,\njoka kaikkien muiden sivistyskansain käsityksen mukaan on tuskin\neläimillekään sovelias, vaan jota meidän rakkaasta isänmaastamme ei\nliene vielä kokonaan ihmistenkään suhteen lakkautettu.\n\nTämä oli kuitenkin kenties liian kova koettelemus kuusitoista\nvuotiaalle viattomalle nuorukaiselle -- ja luultavasti sentähden --\npyörryin minä jo ennenkuin minut ehdittiin patsaasen nostaa.\n\nEn tiedä kuinka kauan siinä lienevät minua selvitelleet, vaan kun\nsilmäni avasin käski nimismies taas vetämään minut ylös patsaasen.\n\n\"Armoa, herra nimismies, armoa!\" -- rukoilin minä.\n\n\"En minä ole mikään armon jakaja\", -- murisi hän ja minut nostettiin\nkäsiraudoistani niin ylös patsaasen, ett'eivät jalkani maahan\nulottuneet.\n\n\"Tästä näette, hyvät ihmiset, esimerkin\", -- puhui nimismies läsnä\nolevalle kansalle, -- \"miten varkaat rangaistaan. Olkoon se\nitsekullekin varoitukseksi ryhtymästä tuohon häpeälliseen rikokseen.\"\n\nSitte kääntyi hän piiskaaja-mustilaiseen ja lausui ankarasti:\n\n\"Ota vitsat ja tiedä lyödä kovasti, sillä muussa tapauksessa saat niitä\nitse maistaa!\"\n\nPaita vedettiin ylös hartioiltani...\n\n\"Armias Jumala auta minua!\" -- kirkasin minä kun kuulin vitsain ilmassa\nsuhahtavan.\n\nSilloin kuului takaani, vähän kauempaa, karkea ääni:\n\n\"Älä lyö!\"\n\nEnempää en kuullut sillä kertaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSelvittyäni näin olevani vankihuoneessa paljon väkeä ympärilläni.\nKäsiraudat minulta jo oli päästetty ja muutamat miehet päästelivät\nparaikaa naulain päätteitä jalkaraudoistani. Pääni luona oli polvillaan\nKuokkalan Mari, joka tuon tuostakin valeli päätäni kylmällä vedellä.\nLäsnä olivat myöskin kaupungin järjestysmies, nimismies ja seurakunnan\nkirkkoherra.\n\nEnsin tuntui minusta kuin olisin nähnyt outoa unta, vaan vähitellen\nselveni kuitenkin muistini ja minä arvasin piiskatessa pyörtyneeni.\nKaikki läsnäolijat olivat hiljaa, Mari ainoastaan hiljakseen itkeä\nnyyhkytteli, ja minua kummastutti mitä varten kaikki olivat siihen\nkokoontuneet.\n\nYksi asia minua kuitenkin epäilytti. Selkäni tuntui aivan terveeltä,\nvaikka siihen äskettäin oli lyöty kahdeksantoista eri kertaa ja joka\nkerta mustilaisen kädellä. Olisivatkohan nuo hyvät ihmiset kumminkin\narmahtaneet minua ja jättäneet lyöttämättä, kun heitä rukoilin?...\nTaikka olisikohan armollinen Jumala vihdoinkin muistanut minun\nviheliäisyyttäni ja lähettänyt enkelinsä pidättämään lyöjän kättä,\nniinkuin muinoin patriarkka Abrahamin kättä hänen yrittäessään\nuhraamaan ainokaista poikaansa?...\n\nNämä ajatukset lensivät salaman nopeudella aivoissani yksi toisensa\nperästä, enkä minä niistä yhdestäkään voinut saada tyydyttävää\nselvitystä nykyiseen tilaani. Silloin kuului joukosta miehen ääni:\n\n\"Hän näyttää jo virkoavan.\"\n\nNyt tuikahti muististani esille nuo kaukaiset sanat: \"Älä lyö!\" jotka\nviimeksi kuulin piiskuupaalussa riippuessani. Sehän oli sama ääni, joka\nnuo molemmat lyhyet lauseet sanoi, ja nyt tunsin sen tuomarin ääneksi.\n\nSillä aikaa olivat miehet saaneet jalkani raudoista irroitetuiksi ja\nminä nousin istualleni lattialle. Seppälän Mari yritti halaamaan minua,\nvaan muudan mies esti sen ja minä kuulin tuomarin lausuvan:\n\n\"Elias Eskelinen! Tästä hetkestä lähtien olette te vapaa ja saatte\nmennä mihin haluatte. Minä lähetän heti asiasta tiedon ylioikeuteen,\njonka päätöksen saatte jälkeenpäin kuulla. Me tapaamme kohta toisemme.\"\n\nMinä kuuntelin tuomarin sanoja kuin härkälinnun laulua ja katselin\navossasuin ympärilläni oleviin ihmisiin. Hetkisen tuossa katseltuani\nnousin seisaalleni ja silloin ei voinut enää mikään Maria pidättää. Hän\nhyppäsi kaulaani ja huudahti:\n\n\"Oi Elias! Sinä olet kuitenkin viatoin!\"\n\nJa siinä hän sitte itkeä nyyhkytteli kotvasen aikaa kenenkään\nhäiritsemättä.\n\n\"Viatoin... viatoin!\" -- kaikui korvissani ja se tuntui minusta niin\nihmeen suloiselta...\n\nVaan mitä oli tapahtunut? -- Oliko taivaan vanhurskas hallitsija\nvihdoinkin käynyt tuomiolle meidän maan matoisten kanssa ja näyttänyt\ntoteen minun viattomuuteni, jota itse en ollut osannut tehdä? -- Oliko\njärkähtämätöin oikeus ja taivaallinen viisaus viimmeinkin voittanut\ntämän maailman pahain ihmisten kavalat juonet?...\n\nVaan minulla ei ollut aikaa pitkiin mietteisin.\n\n\"Lähde\", -- kuiskasi Mari korvaani ensimmäisen puuskan ohi mentyä,\n\"lähde kanssani minun asuntooni, siellä kerron sinulle ihmeellisen\npelastuksesi.\"\n\nJa niin me lähdimme vapaasti Marin kanssa läpi ihmisjoukon, joka teki\nmeille tietä.\n\nOi vapaus, vapaus, minkä arvoinen sinä oikeastaan olet!, Eipähän sinun\ntodellista arvoasi tuntenekaan se, ken ei koskaan ole tarvinnut sinua\nkaivata. Ainoastaan ne, jotka viattomasti kadottavat sinun ja joiden\nsydän ei vielä kokonaan ole paatunut, voivat antaa oikean arvon\nsinulle. Kenpä muu parhainkaan säveltäjä voisi antaa noille\nlukemattomille omituisesti surullisille vankien lauluille sen\nverrattoman kaipauksen kaiun, kuin juuri ne itse, jotka sielunsa\npohjasta sinua halajavat, vaan joiden täytyy toivottomina viettää\naikansa yksinäisyydessä lukkojen ja telkkimien takana, yksin armaan\nauringon valonkin puutteessa! Melkeinpä täytyy epäillä, että \"Hän antaa\naurinkonsa paistaa niin pahain kuin hyväinkin ylitse.\" -- Ja kuinka\nmoni tässä maailmassa lienee saanut ja saanee syyttömästi sinua\nkaivata!... Oi vapaus, vapaus! Koska kuitenkin kaikkein viattomain\nkahleet katkotaan ja kaikille vääryyttä kärsiville suodaan\noikeudenmukainen sovitus?!...\n\n\nX.\n\n\"Viatoin... Viatoin...\"\n\nVaan mikä ihme oli saattanut minun viattomuuteni ilmi? --\n\nSillä aikaa kun minua koetettiin totuttaa vankilan ilmaa hengittämään,\nvietettiin entisen mestarini suutari Löttösen talossa sangen tukalaa\nelämää.\n\nSuutaria oli ruvennut yskä vaivaamaan tavallista kovemmin...\n\nEräänä iltana minun piiskuu-yritykseni edellä huusi suutari ruo'an\nlaittajaansa, jona oli eräs vanhanpuolinen naisihminen, makuusuojaansa.\n\n\"Varistapas tsajua ja laita tila kuntoon\", -- lausui hän.\n\n\"Mikäs mestaria nyt vaivaa?\"\n\n\"Tuo vietävän yskähän se kun...\"\n\nJa suutaria rupesi taas tikeyttämään.\n\nTsajua laitettiin ja sitä juotuansa laittausi mestari makaamaan, vaikka\noli vielä jotenkin aikainen.\n\n\"Haenko minä tohtorin?\" -- kysyi ruoan laittaja.\n\n\"Ole hupisematta -- eihän se ole muuta kun tavallista yskää. Mene\nmakaamaan!\"\n\nJa niin sitä ruvettiin makaamaan.\n\nMutta mestarin kammarista kuului tuon tuostakin kyökkiin outoa\nliikettä. Milloin sieltä kuului ikäänkuin ihmisen kävelyä, milloin\ntuolien tai muiden huonekalujen siirtelemisestä syntyvää narinaa,\nmilloin taas ikäänkuin kaksi ihmistä olisi keskenään haastellut.\nEnsimmältä ei tuo palvelijatar siitä sen enempää välittänyt, vaan\nvihdoin kuului sieltä sisältä sellainen kiljahdus, että nainen\nsäikähtyneenä hyppäsi vuoteeltaan. Hän hiipi sen oven luo, joka hänen\nhuoneensa suutarin makuukammarista eroitti, ja asetti silmänsä avaimen\nreikään.\n\nSieltä sisältä näkyi outoa.\n\nMestari oli noussut vuoteeltaan, sytyttänyt kynttilän ja käveli nyt\nympäri kammarin lattiaa ikäänkuin jotain etsien. Hänen silmänsä olivat\nnurin päässä ja koko muotonsa hurjan ja kauhistuneen näköinen. Muita ei\nhuoneessa näkynyt.\n\nYht'äkkiä katsahti suutari taaksensa ja ärjäsi:\n\n\"Älä liikuta minua!...\"\n\nKauhistuksesta vavisten avasi palvelijatar kammarin oven.\n\n\"Herra siunatkoon! Kuka täällä mestaria hätyyttää?\"\n\n\"Etkö näe, sen narttu, Eliashan se on!\"\n\n\"Mitä hän teistä ajelee?\" -- kysyi muija yhä kauhistuneempana, kun tuli\nvakuutetuksi, ettei huoneessa ketään muita ollut kuin he kahden.\n\n\"Etkö kuule!... Hän helisyttää korviini noita riksin riivatuita ja\nnäyttelee minulle veristä selkäänsä. Katsos!... katsos nyt!... Tuossa\nse lurjus 011 ja huutaa korviini: 'Pellit auki!'... Vaan kyllä minä\nsinut vielä opetan!... Tuokaapas tänne polvinauhani!...\"\n\nJa suutari lähti kuin hurja juoksemaan ympäri huonetta.\n\nMutta säikähtynyt palvelijatar töytäsi ulos naapurista apua hakemaan.\n\nHetken perästä joutui hän apumiehineen takaisin ja kun he tulivat\nsuutarin makuusuojaan, oli tämä polvillaan sänkynsä vieressä ja\nasetteli polvinauhaa sängyn tolppaan... Ihmisten tultua kapsahti\nsuutari ylös ja ärjäsi:\n\n\"Mitä teillä on täällä tekemistä?\"\n\n\"Minä hain vaan näitä ihmisiä avuksi, kun mestari sanoi Eliaksen\nolevan täällä hätyyttämässä\", -- lausui vaimo.\n\nMutta suutari oli jo tullut tuntoihinsa ja sanoi:\n\n\"Mokoma hupsu, mitä juoksentelee! Eihän se ollut muuta kuin pahaa unta.\nMenkää hyvät ihmiset kotiinne.\"\n\nJa lopun yötä makasi suutari rauhallisesti.\n\nAamulla ei hän kumminkaan enää jaksanut nousta vuoteeltaan. Hän\nkäänteli ja kiemurteli siinä koko päivän kuin tulisilla hiilillä,\npyyhkien tuon tuostakin kylmää hikeä otsaltaan. Lääkäriä tai pappia ei\nhän suvainnut kutsuttavan, vaikka hoitajattarensa vähä väliä niistä\nhuomautti. -- Ja niin sai vihdoin sekin päivä iltaan kuluneeksi.\n\nMutta seuraavana yönä puoliyön aikaan -- se oli juuri sen aamun\nedellinen yö kuin minua aiottiin piiskata -- oli suutarille tullut\nhirmuinen tuska. Hän kutsutti seurakunnan kirkkoherran ja pari\ntodistajaa luoksensa ja tunnusti heidän kuultensa, että hän oli tehnyt\nväärän valan tuossa minun riksiasiassani. Sitte pyysi hän kirkkoherran\ntekemään testamentin hänen omaisuudelleen -- muka siltä varalta, että\nhän siihen tautiin kuolisi. Kirkkoherra teki testamentin ja siinä oli\nsuutari määrännyt kaiken muun omaisuutensa noin kolme tuhatta ruplaa --\nseurakunnan vaivaisille, vaan tuhannen ruplaa oli hän määrännyt minulle\nmaksettavaksi heti hänen kuoltuansa.\n\nPyhän ehtoollisen annettuansa lähti kirkkoherra pois suutarin luota ja\ntämä oli näyttänyt rauhassa rupeavan nukkumaan. Mutta kun hoitajamuija\naamulla varhain meni sairasta katsomaan, näki hän tämän hirttäytyneenä\npolvinauhaansa, jonka oli sitonut sänkynsä tolppaan. Muija juoksi heti\nhätäpäissään viemään tapauksesta tietoa kirkkoherralle, joka taas\nkiiruhti asiata ilmoittamaan tuomarille, jolle hän testamentin ohessa\nantoi myös erään paperilapun, mikä oli löydetty tuolilta suutarin\nsängyn vierestä, ja jossa suutari omakätisesti oli tunnustanut\ntehneensä väärän valan tuossa minun varkausjutussani ja itse panneensa\navainkimpun taskuuni Poutasen puodissa. Tuomari taas lähti vuorostaan\nvankihuoneelle asiata minulle ilmoittamaan ja joutui juuri parahiksi\npaikalle, kun piiskaaja-mustilainen oli jo nostanut kätensä minua\nlyödäksensä. Hän oli huutanut nuo sanat: \"Älä lyö!\" jotka sitte\nvaikuttivat sen, ett'ei minua piiskattu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä edellä kerrottujen tapausten jälkeen kutsuttiin minut\ntuomarin luokse, joka ilmoitti minulle, että koska suutarilla ei ketään\ntiettäviä perillisiä ollut, jotka voisivat ruveta testamentista\nriitelemään, saisin minä siinä määrätyt tuhannen ruplaa kohta omikseni.\nVaan kun olin vielä ala-ikäinen, niin oli tuomari ilmoittanut asian\nisälleni, minun luonnolliselle holhojalleni, jonka tuli laillisesti\nvalvoa suutarin testamentti sekä hoitaa omaisuuteni kunnes lailliseen\nikään pääsisin. Tuomari kertoi myös minulle, että vaikka hän lain\nmukaan ei ollutkaan oikeutettu estämään minun rangaistustani, kun\noikeuden tuomio jo oli lakivoimainen, sanoi hän sen kuitenkin\ntämmöisessä kovin \"harvinaisessa\" tapauksessa uskaltaneensa tehdä, ja\noli varma siitä, että ylioikeus, vaikka särky-aika jo olikin ohitse,\npurkaisi tuon väärän tuomion. Jonkun ajan perästä kutsui hän minua\nkuulemaan ylioikeuden päätöstä asiassa.\n\nJa tähän päättyi minun rosvona oloni.\n\n\nXI.\n\nVankeudesta päästyäni viivyin ainoastaan muutaman viikon Sortavalassa.\nEn joutanut enää odottamaan niin kauan kuin ylioikeuden päätös tuossa\nminun omituisessa rosvojutussani joutuisi. Se tuli jälkeenpäin. Minun\ntäytyi rientää kotiini. Minun täytyi tavata isääni. Minulle tuli\nkiire...\n\nJa onkos tuo niin ihmeellistä?\n\nJo siitä lähtien kuin vähänkin kykenin jotain ajattelemaan, toivoin\nminä pääseväni kouluun, jopa korkeaan kouluun. Vaan, niinkuin olemme\nnähneet, ei isäni ollut suostunut minua \"herraksi\" tekemään. Kun\nminulla nyt kuitenkin oli omia rahoja kokonainen tuhat ruplaa, aioin\nvielä kerran koetella taivuttaa häntä minua lukutielle toimittamaan. Ei\ntuo siis niinkään kumma ollut, jos minulle tuli kiire kotiin.\n\nMutta miten saada isäni luopumaan tavanmukaisesta jyrkkyydestään? Miten\ntaivuttaa hänen järkähtämätöin tahtonsa tässä kohden vihdoinkin perää\nantamaan? Millä keinoin kääntää hänen mielensä tämän minun hartaimman\ntoiveeni toteuttamiseen? -- Siinä kysymyksiä, mitkä panivat minun\nkuusitoista-vuotiaan pääni pyörälle ja saattoivat monta huokausta\nrinnastani puhkeamaan kotiin ajaessani.\n\nVihdoinkin seisoin hänen edessänsä. Minä lankesin polvilleni ja ojensin\nkäteni häneen päin...\n\n\"Isäni!...\"\n\n\"Minun poikani!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana syksynä suoritin minä pääsytutkinnon Viipurin\nylä-alkeiskoulun kolmannelle luokalle.\n\n(Loppu.)\n\n\n\n\nMannisten kaupunki.\n\n\nI.\n\nParikymmentä vuotta takaperin -- kenties hiukan enemmänkin -- asui\nKastelammin kylässä, eräässä Pohjois-Karjalan herttaisimmassa\nsopukassa, kolme kovaa talon isäntää. He olivat heimoa keskenänsä ja\nkaikilla heillä oli yksi ja sama sukunimikin, Manninen, vaikka -- sen\npuolen kansan yleisen tavan mukaan -- kunkin heidän sukunimensä eteen\noli pantu lisäke eli \"korkonimi\", jotka korkonimet eivät ainoastaan sen\nvuoksi olleet tarpeelliset, että naapurit, heistä puhuessaan, taisivat\nheidät toisistansa eroittaa, vaan erittäin huvittavatkin siihen\nkatsoen, mistä nuo \"karahteerit\" olivat alkunsa saaneet.\n\nVanhinta ja varakkainta näistä Mannisista kutsuttiin joka paikassa,\nmihin vaan hänen nimensä kuuluisuus ulottui, Vävy-Manniseksi, ja siihen\noli aivan luonnollisena syynä sekä se yksinkertainen ja varsin\nluvallinen seikka, että hän oli mennyt kotivävyksi erääsen seudun\nvarakkaimpaan taloon naiden sen ainoan tyttären, että myöskin tuo tämän\npuolen ihmisten yleinen ehk'ei kenties niinkään luvallinen halu\npilkkaamaan toista sellaisilla lauseparsilla kuin: \"Harakka ei ole\nlintu, kotivävy ei ole mies\" y.m.\n\nToinen isännistä ikäjärjestyksessä oli Saksa-Manninen, joka\naatelintapaisen nimensä etupuolen oli hankkinut jo kauvemman aikaa\nharjoittamallansa kaupitsemisella. Erittäin innokkaasti oli tämän\nkunnianimen omistaja edesmenneinä aikoina \"saksuvoinut\" voita, ja oli\ntuo voikauppa siihen aikaan ollutkin tavallista edullisempaa ei\nainoastaan salomailla asuvain voin myyjäin hinnan tietämättömyyden ja\nasian ymmärtämättömyyden tähden, vaan paljoa enemmän voin ostomitassa\nkäytettyjen puupuntarien aina vettä tirskuvain ponsien vaikutuksesta,\njonka tähden uskaliaimmilla pilkkakirveillä oli väliin, sopivassa\ntilaisuudessa, tapana Saksa-Manniselta kysyä: \"Paljonkohan puupuntari\nnyt nokkaansa ottaisi?\" --\n\nNuorin ja viimeinen heimoksista, Pata-Manninen, kuljetti vielä tämän\nkertomuksen aikoina useammat talvikuormalliset malmikattiloita\nSuojärveltä kotiseudullensa ja kaupitsi niitä sitte siitä käsin aina\nKuopiota ja Savonlinnaa myöten. Patain välissä sanottiin hänellä\nkuitenkin melkein aina olleen kulirepaleihin kääritty puolikko\nreessään, jossa hän, kysyttäessä, tavallisesti sanoi \"Aunuksen jötkiä\"\nkuljettavansa, vaan jonka sisustaa ostajat tavallisimmasti käyttivät\nerään paljoa liukkaamman ja itsekullekin likeisemmän kappaleen\nsaranoiden voiteeksi, kuin kärrin akselien, ja verrattomasti sulavamman\nnahkan pehmittämiseen kuin meillä on tapana nähdä nahkurien\ntyöhuoneissa. Eikä ihmettelemistä sentähden kovinkaan ollut, jos oman\nkylän pojatkin, useinkin pyhän seutuina, saivat Pata-Manniselta\n\"Aunuksen jötkiä\" kenkäinsä voiteeksi; ja jos he sitte joskus, voiteen\nkäytettyänsä, pahemmin lipesivät ja kaatua köntsähtelivät liukkaalla\nkylän tiellä livakoilla lapikkaillaan, niin kenpä sitä olisi millään\ntavalla voinut kääntää Pata-Mannisen syyksi? -- Pois se! Täytyyhän\nvoiteen vaikuttaa. Ja livetä kumpsahtelevathan nuo ihmiset joskus\npaljaalla tervallakin voidelluilla lapikkailla. Tottakai jötki on\ntoista kuin terva ja vieläpä Aunuksen jötki...\n\n\nII.\n\n\"Terve taloon!\" -- lausui Saksa-Manninen astuissaan eräänä kirkkaana\nHeinäkuun sunnuntai-aamuna naapurinsa ja hyvän ystävänsä Vävy-Mannisen\ntuvan kynnyksen yli juuri kun talon väki parhaallaan oli aamiaisella,\n-- \"terve taloon ja siunaa Jumala ruokaa!\" --\n\n\"Sitä Jumala suokoon! Käypä istumaan, naapuri, ja pistä piippuun.\"\n\nNäin sanoen päästi isäntä vyönsä alta puoliksi täyden pässinnahkaisen\nmassinsa, jossa riippui komea vaskinen \"hunsvotti\", ja ojensi sen\nkesken syöntinsä vieraalle.\n\nTalon väki jatkoi ruokailuaan ja vieras pani piippuun.\n\n\"Sinähän, Saksa, kävit eilen kaupungissa. Missä hinnassa siellä nyt voi\non?\" -- kysyi isäntä, puheen aluksi.\n\n\"Hehei!\" -- vastasi Saksa-Manninen haukotellen. \"Ei nyt olisi voita\nlähelläkään, kun vaan emännät paljon hätää kirnuaisivat. Pekkalassa\ntehdään voikauppaa siten, että: kuli voita puuta jauhoja, vaihda kuin\nveistä.\"\n\n\"Näinköhän?\"\n\n\"Eipä siltä, eipä siltä, jos vähän erehdyin puheessani, vaan kaikkeahan\nsitä kiireessä sattuu\", -- oikasi Saksa-Manninen vähän hämillään. \"Se\nkumminkin on totta, että Pekkalan puodissa vaihdetaan voipuuta ja\njauhokuli päänään.\"\n\n\"Semmoinenhan asianlaita on hyvä\", myönsi isäntä jatkaen suurusteluaan.\n\n\"Ja syy siihen, että voin hinta on niin korkealla, kuuluu olevan\nse, kun Pietarissa maksetaan nykyään siitä tavarasta valikki\n[viidenkolmatta ruplan raha] puudalta.\"\n\n\"Näinköhän?\"\n\n\"Eipä siltä, eipä siltä.\"\n\n\"No semmoinenhan ei ole paha.\"\n\nIsäntä pisti puukon tuppeen vyöllensä, pani kätensä ristiin, sihautti\nvähän kielellään siunaukseksi ja nousi pöydästä.\n\n\"Syy siihen -- --\", alkoi Saksa-Manninen puhetta jatkaaksensa.\n\n\"Lähdetään tänne mökkiin tarinoimaan\", -- keskeytti Vävy-Manninen,\nkutsuen siten vierastaan talon vierashuoneesen, jota hän\nvaatimattomasti \"mökiksi\" nimitti.\n\n\"Tulisihan tätä tuvassakin toimeen\", esteli vieras, vaan astui\nkuitenkin isännän jälestä kammariin. --\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Minkä tähden sinä, naapuri, noin julkisesti kaikkien kuullen puhuit\nvoihinnan nousemisesta? Eikö olisi ollut parasta pitää se salassa,\nostaa koko kyläjään voit ja viedä ne Pietariin?\" -- lausui rikas\nVävy-Manninen naapurusten kahden kesken kammariin tultua.\n\n\"Syy siihen -- --\", rupesi Saksa-Manninen vastaamaan, vaan samassa\nastui talon emäntä sisään pannen pöydälle vanhanaikaisen nahkoitetun\ntaskumatin, suuren hopiapikarin ja leipäkannikan. Hän poistui kohta.\n\n\"Syy siihen -- --\" alkoi Saksa taas puhettaan.\n\n\"Kasteleppas, naapuri, huuliasi\", -- keskeytti häntä yhä isäntä,\nkaataen matista kotitekoista tislieriä pikarin kukkurilleen. Siihen\nhyvään aikaan ei näet vielä vieraan taloon tultua emännän tarvinnut\nensi töikseen tarttua kahvipannun sankaan. Kahvin keitto oli erittäin\nharvinaista.\n\n\"Syy siihen, että kaikkien kuullen olen ilmoitellut voipuudan\nPietari-hinnaksi valikin, onkin oikeastaan se, että... että...\" (tässä\nvilkasi hän molemmin puolin kupeillensa) \"sen oikea hinta Pietarissa\nonkin kaksi sinikauhtanaa\" [venäläiset 25 ruplan setelit olivat silloin\nsinisiä] sai Saksa-Manninen vihdoin sanoneeksi. Viimmeiset sanat lausui\nhän puoleksi supattamalla Vävy-Mannisen korvaan.\n\nTästä sanomasta hämmästyi isäntä niin, että hänen isot harmaat silmänsä\nkävivät kahta suuremmiksi ja hän sai sanotuksi ainoastaan tuon tavaksi\ntulleen kysymyksensä:\n\n\"Näinköhän?\"\n\n\"Eipä siltä, eipä siltä!\" -- vakuutti naapuriserkku hyvillänsä ja\nkasteli huuliansa pikarissa sen verran, että sen sisus vajui ainoastaan\npuolillensa.\n\n\"Kylläpä sinulla ovat vielä lujat hampaat, naapuri\", -- lausui isäntä\ntointuneena ja katsoen pikariin, -- \"vaikka olet jo yli\nviidenkymmenen.\"\n\n\"Syy siihen?\" -- kysyi vieras leikaten leipää sapuskaksi.\n\n\"Kun kehtaat puraista poikki noin pienen palan\", lausui isäntä\nleikillisesti osoittaen pikaria.\n\n\"Eipä siltä, eipä siltä\", -- vastasi Saksa-Manninen nyt jo yskän\nymmärtäen, -- \"vaan väliin on ruoka makea.\"\n\n\"Napauta vaan pohjaan, naapuri. Tämän pitäisi olla tavallista ruokaa,\nvaikka se on kotiliedellä keitettyä, puhellaan sitte enemmän\nvoi-asioista.\"\n\n\"Hyvä on ruoka, eipä siltä; kyllä tätä kelpaa ihmisen nauttia\", --\nmyönsi Saksa-Manninen ja tyhjensi pikarin jättäen siihen kuitenkin\ntilkan pohjaan, ett'ei muka juomariksi oppisi.\n\nJa siinä istuivat heimokset sitte puolille päivin, vähä väliä\nmaistellen kotitekoista \"ruokaa\" sekä keskustellen voi-asioista.\n\nTästä keskustelusta tuli selville, että kun Saksa-Manninen eilen oli\nollut kaupunkiin voita viemässä, oli hän jo mennessään kaupungin\nrintataloloissa kuullut voinhinnan äkkiä nousseen. Kun hän sitte tuli\nkaupunkiin ja aikoi ajaa hevoisensa Heikkilän pihaan, oli jo\npuolikymmentä kauppamiestä puhutellut häntä kadulla. \"Onko isännällä\nvoita?\" -- olivat ne kysyneet, ja kuultuansa, että semmoista tavaraa\nhänen kuormansa oli täynnä, olivat kaikki kuiskanneet: \"Tulkaa meille,\ntulkaa meille, kyllä me hinnoilla sovimme!\" Päästyänsä sitte Heikkilän\npihaan ja riisuttuansa hevoisensa kärriltä syömään, oli jo itse ukko\nHeikkikin huutanut hänelle rappusiltaan: \"No voitakos Saksa nyt lähti\nkaupunkiin tuomaan?\" \"Ka mitäpäs sitä muutakaan näin heinäaikana\njoutaisi ajelemaan\", -- oli hän vastannut. \"No menehän puodin puolelle,\nniin pojat antavat ryypyn pölyiseen suuhusi\", -- oli ukko Heikki\nvirkkanut. Ja kun hän vaan puotiin pistäysi, niin heti pojat\nkynkkäpuoleen viemään puotikamariin, jossa konjakkia, rommia, punssia\nja viiniä olisi saanut juoda vaikka kuinka paljon ja -- kaikki ilman\nmaksutta. Ja sitte ei muuta kuin voita mittaamaan. Mutta hänpä ei\nollutkaan noin vaan petettävä, hän oli muka jo monta mutkaa maailmassa\nnähnyt. \"Antakaahan kun käyn hevoistani katsomassa\", -- oli hän sanonut\nja siltä tieltään pyörähtänytkin Pekkalan puotiin. Siellä olivat\npuotilaiset par'aikaa olleet voikauppaa tekemässä erään tuhman\nLiperiläisen kanssa, jolta olivat kuin olivatkin narranneet voit,\njauhokulilla aina puudan, ja jauhokulin hinta kuului olleen kahdeksan\nruplaa. Kun sitte olivat saaneet kaupat Liperin miehen kanssa\npäätetyiksi, olivat ruvenneet häntä, Saksa-Mannista, kauppaan\nkiusaamaan. \"Minun voini eivät lähde niin helpolla kuin Liperiläisen\",\n-- oli hän vaan murahtanut. \"No miksi ei?\" -- oli ukko Jehki, Pekkalan\npääpuukhollari, sanonut. \"Syy siihen on se\", -- oli hän lausunut\näkäisesti, \"ett'en minä ole Liperiläinen!\" -- Silloin oli Jehki\nkuiskaissut jotakin Uti Sinkkosen, tuon rehellisen ja viisaan Sinkkolan\nUtin, korvaan, joka oli puodissa seissut sikaria poltellen. Heti sen\njälkeen oli Uti Jehkin huomaamatta vihjaissut häntä jälestään pihalle,\nja siellä kertonut, että Jehki muka oli pyytänyt Utia maanittelemaan\nhäntä myymään voinsa Pekkalaan, vaan että Uti, joka aina tietää kaikki\nasiat ennenkuin muut, vanhan ystävyytensä vuoksi, kielsi häntä myymästä\nvoitansa mihinkään, vaan käski hänen viemään ne itse Pietariin, jossa\nvoinhinta nykyään oli viisikymmentä ruplaa puudalta. \"Mistä te sen niin\ntarkoin tiedätte?\" -- oli Saksa-Manninen kysynyt Utilta. Silloin oli\ntämä vetänyt taskustaan paperin, jossa oli nähtävästi ollut\nvenäjänkielistä kirjoitusta, vaan jossa numero 50 oli aivan selvästi\nkirjoitettu. Tämän paperin eli kirjeen oli Uti sanonut viime postissa\nsaaneensa ystävältään, Niemis-Tahvolta, joka oli parhaallaan Pietarissa\nvoikauppaa pitämässä. Siinä kirjeessä seisoi, niinkuin Uti Sinkkonen\noli hänen kuultensa selvällä Venäjän kielellä lukenut, että voista\nmaksetaan nyt Pietarissa viisikymmentä hopearuplaa ja enemmänkin\npuudalta. Tästä yhtä hauskasta kuin hyödyllisestäkin ilmoituksesta oli\nhän, Saksa-Manninen, tietysti niin ihastunut, että osti heti-Pekkalasta\nrommiputelin, jonka sitte Pekkalan portin pielessä yhtenä Utin kanssa\nnauttivat. Sitte oli hän hiipinyt Heikkilän pihaan ja pistänyt\nsukkelaan hevoisen takaisin puikkoihinsa, vaikk'ei se vielä ollut\nehtinyt tarpeeksi syödäkään, sekä lähtenyt kiireimmittäin ajamaan\nkotiin. Tosin olivat Heikkilän niinkuin Pekkalankin pojat huutaneet\nhäntä vielä kauppoja tekemään, vaan hän oli porottanut tammaa\nKurkijokelaisella kupeelle eikä enää kuunnellut edes heidän\npuheitaankaan. --\n\nTämän kertomuksen aikana istui Vävy-Manninen niin hiljaa, kuin hän\nolisi kuunnellut hevoisen kelloa sitä kiinni ottamaan mennessään\nlaajasta aituuksestaan. Ja loppupäätökseksi miesten keskustelusta tuli\nse, että heidän tulee niin pian kuin mahdollista, ja viimmeistäänkin jo\nhuomisaamuna, lähteä voin ostoon, yhden yhtäännepäin toisen toisaanne,\nja ostaa sitä tavaraa niin paljon kuin suinkin lähiseuduilta yhteisillä\nrahoilla saada voi. Kenellekään muille ei heidän pitäisi voin oikeata\nPietarihintaa sanoa, kuin molempain heimomiehelle Pata-Manniselle,\njonka naapurukset päättivät ottaa yhteen kauppaan osalliseksi,\nvarsinkin sen vuoksi, kun tiesivät hänellä olevan \"takana\" muutaman\nsataruplaisen. Tiedon asiasta ja yhteisestä \"affääristä\" lupasi jo\nsamana iltana Saksa-Manninen antaa Pata-Manniselle, jonka tuli käydä\nostamassa voit lähiseutujen salotaloista ja mökkilöistä; he itse\nsitävastoin pitäisivät huolen pääkylästä. Päälle päätteeksi luettiin\nnyt molempain isäntäin rahavarat ja nähtiin, että heillä oli tähän\ntärkeään voi-asiaan käytettävänä yhteensä vähän yli puolen\nkuudettasadan ruplan ja muutamia kymmeniä kopeikoita.\n\nKun voi-asia vihdoinkin oli sovittu niin hyväksi kuin mahdollista ja\nkun matissakaan ei enää päivää vasten katsoessa näyttänyt olevan\nenempää kuin noin puolen pikarillista, päätti Saksa-Manninen viimmein\nlähteä viemään asiasta tietoa Pata-Manniselle. Lähtiessä vielä\nvakuutteli häntä Vävy-Manninen ostamaan voit niin huokealla kuin\nmahdollista, vaikkapa saisi kymmenellä ruplalla puudan, sekä mittaamaan\nhyvästi; ett'ei mittatappua Pietarissa tulisi.\n\n\"Viittätoista ruplaa vähemmällä en osta puutaakaan\", -- lausui\nSaksa-Manninen pontevasti lyöden hatullaan kämmeneensä.\n\n\"Näinköhän?\" -- kysyi Vävy-Manninen ehdottomasti.\n\n\"Ja syy siihen on se, kun me itse saamme vähintäänkin viisikymmentä\nruplaa\", -- jatkoi Saksa mielissään.\n\n\"Semmoinenhan ei olisi paha.\"\n\n\"Eipä siltä, eipä siltä!\" -- vakuutteli Saksa-Manninen vielä porstuassa\nmennessään.\n\n\nIII.\n\nNiinkuin hyvällä syyllä sopi odottaa, oli Pata-Manninenkin varsin\nkärkäs rupeamaan osakkaaksi yhteiseen voikauppaan toisten kanssa --\neipä hän ilman olisi Pata-Manninen ollutkaan!\n\n\"Ostetaan vaan voit; täytyyhän tässä koettaa edes jotakin kauppaa\ntehdä\", -- oli hän lausunut Saksa-Manniselle kun tämä hänelle\nvoisalaisuuden ilmaisi. \"Ja eihän tuo patakauppakaan tahdo enää tähän\nmaailman aikaan oikein luonnistua.\"\n\nTehty kuin puhuttu.\n\nHeimokset läksivät voin ostoon kukin sovitulle suunnalleen. Ja\npyhäiltana vähää ennen maata menoansa olivat Vävy- ja Pata-Manniset\npanneet puupuntarinsa vanhaan lihan suolaveteen yöksi likoamaan, \"jotta\nei Pietarissa mittatappua tulisi.\" Mutta Saksa-Manninen, joka ennestään\noli kuuluisin voin mittausopissa, oli niin vakuutettu suuresta\nvoitostaan tässä voi-asiassa, että päätti nyt mitata ostettavansa voit\nvarsin tunnollisesti, ja viskasi siis kaikkein nähden puupuntarinsa\nyöksi uunille kuivamaan.\n\n\"Vähemmänpähän sanovat liikaa ottavani\", vastasi hän, kun hänelle\nhuomautettiin, että niin menetellen saattaisi tulla mittatappua. Mutta\nkukapa sen tiesi, mistä syystä Saksa-Manninen tällä kertaa päätti näin,\nsuoraan sanoen, aivan rehellisesti kauppaa tehdä. Kenties aikoi hän\nnykyisellä suoruudellaan keventää edes hiukan entisellä väärällä\nmitalla hankitusta syntikuormastaan. Niin kenties --.\n\nJa voita saivat puulaakimiehet kovasti.\n\nSeuraavana keskiviikko-iltana, joksi ostajat olivat myyjien käskeneet\ntuoda voit Vävy-Mannilaan, tulla töyhysi voikorvoja toinen toisensa\nperästä Vävylän isoon pirttiin. Siellä lyödä päntättiin ne miehissä\nsuuriin putsiloihin, jotka sitte visusti kiinnilyötyinä ja\nvannehdittuina vieritettiin yöksi talon tyhjään talliin \"missä muka ei\nainoastaan vilpoisa ilma, vaan erittäinkin tallin terveellinen haju,\nestäisi kalliita voiloita sulamasta.\" Tämä oli sitäkin mukavampi, kun\nhevoisia ei kesillä koskaan tallissa pidetty, ja kun voiputsien talon\nkellariin laskeminen sekä niiden sieltä ylösnostaminen olisi vaatinut\nei ainoastaan verrattomasti enemmän työtä, vaan ollutpa vielä\nvaarallinenkin; sillä olisivathan raskaat voitynnyrit voineet särkyä\nvierittäessä kolahdellessaan kellarin koviin kivirappuihin. Ja kaikissa\ntapauksissa oli voiputsien talliin panosta se silminnähtävä etu, ett'ei\ntarvinnut peljätä kellarissa olevien täysien viilipyttyjen kaatuvan,\neipä edes läikähtelevänkään, putseja vieritellessä. -- Mitä tuo tallin\nhaju mahdollisesti tuli vaikuttamaan voiden vastaiseen makuun, se ei\njuohtunut kellekään mieleen, ja jospa se olisi jollekulle juohtunutkin,\nniin se kai arveli, että \"kyllä se kuitenkin venäläiselle välttää,\nsillä milloinkahan me saanemme edes mitään hänen tavaraansa, olipa se\nsitte joko henkistä tahi aineellista laatua, jossa ei olisi sekä\nVenäjän nahkan että myöskin tupakan hajua\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kuin nuo kolme Mannista itse puuhasivat voiputsien keralla,\nhikoilivat heidän emäntänsä, kukin kodissansa, eväiden hommassa\nmiehillensä pitkää Pietari-matkaa varten. Jokainen heistä koetti olla\ntoistansa etevämpi eväiden \"panossa\" ja saavuttaa mainetta tällä\nemäntien viisauden alalla, sillä emännän neroa ja kekseliäisyyttä\nmitataan niillä seuduin usein vielä nytkin sen mukaan, millaiset\nkirkko-eväät kukin on osannut paistaa. Ja olihan tämä nyt kokonaan\ntoista kuin tavallinen kirkkomatka! Eipä siis ollut kummakaan, jos\nhyväsydämmiset emännät tuon tuostakin panivat sormen nenällensä tai\nvasemman käden kupeellensa ja katsoen pirttiensä mustiin kattoihin\nlausuivat: \"No entäs sitte?\" --\n\nJa nuo Mannisten Pietari-eväät ne vasta eväitä olivatkin. Niistä\npuhuttiin Kastelammin kylän emäntien kesken seitsemän viikkoa\nyhtämittaa, eivätkä niitä tuon herttaisen kylän vanhat mummot ole vielä\ntänäkään päivänä kokonaan hampaistaan heittäneet, ehk'ei niiden\n\"pureskelemisesta\" enää muuta hyötyä liene kuin veden suuhun tuleminen.\n\nSaksa-Mannilan eloisa emäntä paistoi ensin kolme kukkoa, joita jokaista\npantiin kahdella leipälapiolla uuniin. Yksi niistä oli tavallisesta\nhapantahtaasta ja raavaan lihasta tehty rahtikukko, joka kuitenkin\neroitukseksi renkien ja päiväläisten tavallisesta rahtikukosta uunista\notettua voisulalla voideltiin. Toinen kukko, n.s. kirkkokukko, sitä\nvastoin ummistettiin rievään lestykuoreen ja sen sisästä olisi etsijä\nlöytänyt valkeanläskin ohessa pari vahvaa lampaan jalkaa sekä kolme\nsuurta ja kokonaista haukia hyvästi hautuneina. Mutta kolmas kukko\nvoitti molemmat edelliset ei ainoastansa ulkonaisella kauneudellansa ja\nhyväsydämisyydellänsä, vaan paljoa enemmän kalleudellansa; sillä ehk'ei\nmauntuntija tekijä nyt ollutkaan tilaisuudessa panemaan siihen\njäniksen rasvaa eikä riikinkukon kieliä, joita muinoisten Rooman\nkeisarien sanottiin syöneen, kätki hän kuitenkin sen hiivalla\nkohotettuun tosivehnäiseen kuoreen lehmän ja sian kieltä, matikan\nmaksaa, ahvenen aivoja, keitetyitä munia, riisiryyniä, voita, siirappia\nja sipulia siinä määrässä, että hellästi rakastetulle eväiden syöjälle\noli varmaankin tuleva ilokyyneleet silmiin sitä Pietarissa\npureskellessaan. Ja päälle päätteeksi voideltiin se uunista otettua\nviinasekaisella kanväri-linjamentilla, sillä emäntä pelkäsi sen\nmaistavan liian \"yöpläkältä\" ell'ei siihen mihinkään kohden tulisi\nvähääkään väkevän puolta. Tällaista piiraata ei Saksalan emäntä ollut\nennen tehnyt, eikä hän siis tiennyt sen oikeata suomalaista nimeäkään,\nmutta hetken keskusteltuansa asiasta heillä loisina asuvan ja paljon\nmaata kulkeneen Kuppari-Suson kanssa, päätettiin otukselle panna\nnimeksi kaupunkikukko, ja ristiäisiksi keitti emäntä puukantisella\nkattilalla kahvit, vaikka se muutoin olikin hyvin harvinaista.\n\nPaitsi tässä mainituita kukkoja pani Saksalan helläsydäminen emäntä\nhyväpäiselle miehellensä vielä paljon muutakin hyvää evääksi. Siinä\nlaitettiin munavoit, ryynipiirakat, maanvehnäset, ohrarieskat, palvatut\nlihat, lahnan-, muikun- ja hau'in silakat y.m., y.m. niin paljon ja\nniin hyvää, että ukko Saksa-Manninen niitä seuraavaan aamuna kärriin\nlatoessaan ei tiennyt sanoa oikeata \"syytä siihen\", miksi eväät eivät\noikein tahtoneet kärrin seville mahtua. Varsinkin tekivät kaksi isoa\nmaitolaskua, joissa toisessa oli vasta lypsettyä maitoa toisessa\nkynnellä kestävää kokkelipiimää, hänelle haittaa kuormaa laatiessaan.\nHän aikoi jo jättää ne kokonaan mukaansa ottamatta, vaan silloin\njuohtui hänen mieleensä, että ryynipiiraat munavoin kanssa eivät voi\nmaistua miltään, ell'ei edes joka toiselle palalle saa ryypätä suun\ntäyttä paksua piimää, ja sen vuoksi, kun ei muuanne sijaa saanut, sitoi\nhän maitolaskut vahvalla nuoralla kärrin akseliin riippumaan, jossa\nniitä ei tiennyt olevankaan muulloin kuin syöntiaikoina, sitoessaan\naina tuontuostakin lausuen: \"Eipä siltä, eipä siltä!\" --\n\nVävy-Mannilan ja Pata-Mannilan emännät eivät suinkaan hekään tahtoneet\nlähettää miehiänsä tyhjin suin Pietarissa käymään. Mutta kun\nymmärtäväiset lukijani jo siitä, mitä yllä on sanottu, voivat saada\nkäsityksen näidenkin arvoisain naapurusten ammattiviisaudesta, jätän\nheidän eväshuoltensa yksityiskohdat kertomatta. Ett'ei minua kuitenkaan\nsaatettaisi syyttää siitä, ett'en muka ole tehnyt oikeutta tai antanut\ntäyttä arvoa näidenkin emäntien eväille, täytyy minun sanoa, että he\nmolemmat, vaikka asuivatkin eri taloissa, eväitä paistaessaan\nvalittivat: \"Voi voi, kun ei ole siitaroita eikä suolia, että saisi\ntehdä edes makkaroita!\"\n\nOli näet kesä ja kesällä ei näitä herkkuja talonpojissa saada.\n\n\nIV.\n\nNiin. -- Tulihan se Torstai-aamukin, jolloin Mannisten oli määrä lähteä\nvoinensa Pietari-matkaansa aloittamaan. Aamusella varhain, jo ennen\npäivän nousua, kokoontuivat molemmat toiset Manniset hevoisinensa\nVävy-Mannilaan, jonka talon tallissa yhdeksän täyttä voitynnyriä\nodotteli rattaille päästäksensä ja josta sitte oli päätetty yhdessä\nlähteä matkaa jatkamaan.\n\nAlussa näyttivät kaikki asianhaarat lupaavilta. Hevoiset\nlöydettiin metsästä ilman erityistä etsimistä, eikä Pata-Mannisen\nliinakkotammakaan, joka aina muulloin oli ollut pakenia, sinä aamuna\nollut pakoa edes yrittänytkään; aivan niinkuin muutkin hevoiset oli se\nkiini antautunut ja tinkimättä antanut panna suitset päähänsä. Yöllä\noli myöskin kaupungista tullut Perna-Pekka, ja hän oli kertonut\nvoihinnan eilen nousseen parikymmentä kopeikkaa. Ja näitä kaikkia\npaitsi näytti tulevan erinomaisen suotuisa ilmakin voin kuljettajille,\nsillä taivas, joka auringon noustessa oli ollut aivan selkeä, peittyi\nvähitellen harmailla, kovannäköisillä pilvillä, ja tuulikin oli yöllä\nkääntynyt pohjanluoteelle. Ei siis ollut huolta siitä, että voit\nsulaisivat auringon paahtaessa, ei ainakaan alkumatkasta. Kuten\nsanottu: matkan alku näytti varsin onnistuvalta.\n\nMutta niinkuin kaikki muutkin suuret ja hyvät asiat, ei Mannisten\nPietari-matkakaan saanut alkaa ilman vastoinkäymisiä ja pahoja enteitä,\nvaikka ne olivatkin vähemmän tärkeää laatua. Pata-Manninen, näet, oli\njuuri lähtöpäivää vasten yöllä nähnyt unta, että Uti Sinkkonen oli\nvaihtanut hänen sataruplaisensa puhtaaksi hopearahaksi, jotka\nhopearahat sitte hän, Vävy- ja Saksa-Manninen olivat jakaneet\nkeskenänsä. Sitä paitsi nauraa räkättivät harakat koko aamun miesten\nkuormia laatiessa milloin Vävylän saunan katolla, milloin pihamaan\naidanseipäistä, niin ett'ei tahtonut toisensa puhetta kuulla.\nSaksa-Manninen tosin kerran huusi: \"Syy sihen!\" ja viskasi aimo halon\nharakoihin päin, vaan nämät eivät siitä pitäneet sen enempää lukua kuin\nettä muuttivat riihen katolle, jossa rupesivat pitämään vielä pahempaa\nelämää. Ja päälle päätteeksi sai sika käsiinsä Vävylän isännän\neväsvakan, josta se jo ennenkuin huomattiinkan sai purreeksi rikki\nmunavoi-askin ja popsi nyt sitä hänelle kovin harvinaista ruokaa\nmielihyvissään suutansa maiskuttaen. -- Eipä siis puuttunut pahoja\nenteitäkään pitkämatkalaisilta.\n\nSaatiin siinä vihdoin kuormat laadituiksi ja nuoritetuiksi, niin\nmentiin tupaan jäähyväisille. Siellä veti Saksa-Manninen povestaan aimo\ntaskumatin, jonka hän oli äsken täyttänyt kärrissään olevasta\nviisikannuisesta eväsnassakasta, ja pyysi emännältä \"kyynärää.\"\n\n\"Otetaampas, naapurit, tästä piiskaryypyt, niin eroavat kaikki\nhiimostit meistä\", -- lausui hän totisesti pikarin saatuansa.\n\n\"Näinköhän\", -- vastasi Vävy-Manninen pelonalaisesti ja jo jokseenkin\nalakuloisena.\n\n\"Eipä siltä, eipä siltä\", -- selitti Saksa pikaria täyttäessään. --\n\"vaan syy siihen on juuri se, kun emme tänä aamuna ole ottaneet edes\naamusiunausta.\"\n\n\"Syy mihinkä?\" -- kysyi Pata-Manninen keskusteluun puuttuen.\n\n\"Syy siihen, että harakat nauravat ja että sika yritti syömään naapurin\neväät, -- -- -- mutta saadaanpas täältä!\" Ja Saksa-Manninen paiskasi\nsuuren pikarillisen tislieriä pyöreään poskeensa.\n\n\"Näinköhän meille ei käy huonosti tällä Pietari-reissulla\" -- tuumasi\nVävy-Manninen Saksan uudelleen pikaria täyttäessä.\n\n\"Niin minäkin luulen, että tie nousee pystyyn, jos ei ennen niin\nPietarin portilla\", jatkoi Pata-Manninen naapurinsa puheesen.\n\n\"Syy sihen?\" -- kysyi Saksa-Manninen saatuansa pikarin täytetyksi.\n\n\"Vieläkö siihen sen parempia syitä tarvitsee kuin ne, jotka itse äsken\nmainitsit\", -- vastasi Pata-Manninen.\n\n\"Eipä siltä, eipä siltä\", -- sanoi Saksa-Manninen tapansa mukaan\nhätäisesti, -- \"vaan ottakaahan ryypyt, että päästäisiin viimeinkin\nlähtemään.\"\n\n\"Minua jo rupeaa epäilyttämään koko tämä voiasia\", -- lausui\nVävy-Manninen pikaria huulilleen nostaessaan.\n\n\"Ja syy siihen, jos saan luvan kysyä?\" -- kysyi Saksa-Manninen\ntiukanlaisesti.\n\n\"Eivätkö liene narranneet sinua siellä kaupungissa käydessäsi.\"\n\n\"Eipä siltä, eipä siltä;\" -- huudahti Saksa vähän vihastuneena. \"Tuossa\non Pata-Manniselle ryyppy; nakkaa se naamaasi ja lähdetään paikalla\najaa hiveltämään. Saadaan nähdä, missä se tie pystyyn nousee, kun minä\najan edellä.\"\n\nJa heimosnaapurukset istuivat kukin kuormallensa sekä läksivät ajaa\nhuijottamaan Pietariin päin. Saksa-Manninen ajoi edellä ja lauloi:\n\n    \"Pietarista, Pietarista mulle muija tuodaan\n    Ensi vuonna Juhannussa kuuliaisia juodaan.\"\n\n\"Jos kaiken hyvän lisäksi akka sattuisi ensiksi vastaan tulemaan\", --\nsanoi Vävy-Manninen noin pari virstaa saloa kuljettua, kun hevoiset\nastuivat ylämäessä.\n\n\"Silloin minä en aja enää askeltakaan eteenpäin, vaan käännyn paikalla\ntakaisin\", -- vastasi siihen Pata-Manninen.\n\n\"Sen minäkin teen.\"\n\n\"Ja sen minäkin teen!\" -- huusi Saksa-Manninenkin toisille kuormansa\npäältä nauraen. \"Vaan saattepa nähdä, että akka ei uskalla ensiksi\nvastaamme tullakaan, sillä syy sihen -- -- --\"\n\n\"Tpruuuu\" -- huusi Saksa-Mannisen perässä ajava Pata-Manninen niin että\nsalo kajahteli.\n\nHe olivat tulleet kylätietä ajaen eräälle noin parin virstan päässä\nkylästä olevalle matalahkolle mäen nyppylälle, joka oli ainoa korkeampi\npaikka sillä penikulman pituisella tasaisella hongikkokankaalla, joka\neroitti Kastelammin kylän vallan maantien varrella olevasta\nkirkonkylästä. Tälle kunnaalle näkyi jokseenkin pitkältä kirkkotietä,\nja kun tuttavamme nyt sen korkeimmalle kohdalle pääsivät, näki\nPata-Manninen vanhan vaimo-ihmisen astua jupparoivan noin\nviidenkymmenen sylen päässä heille vastaan.\n\nNyt meidän lienee helppo arvata \"syy siihen\", miksikä Saksa-Mannisen\nlause jäi keskentekoiseksi ja minkä tähden hänen heimomiehensä\nPata-Manninen niin äkkisesti pidätti hevoistansa.\n\n\"Tpruu vieläkin!\" -- ärjäisi Pata-Manninen seisattaen hevoisensa ja\nhypäten alas rattailtaan.\n\n\"Mikä nyt tuli?\" -- kysyi viimmeksi ajava Vävy-Manninen, joka oli\nkaiken huomionsa kiinnittänyt Pata-Mannisen kummalliseen käytökseen,\neikä niin heti havainnut asian oikeata laitaa.\n\n\"Katso eteesi, ettäs näet\", lausui Pata-Manninen hieman juhlallisesti.\n\"Tässä on nyt tällä kertaa Mannisten kaupunki\", -- lisäsi hän sitte\nkatkerasti hymyillen.\n\nNyt vasta hoksasi Vävy-Manninenkin millä kannalla asiat olivat. Hänkin\nnäki omilla kristillisillä silmillään, että Kati Laukatar, Jormanalan\npuolihupsu ruotisyöttiläs, astua nilkutti vesisuinensa kummun rinnettä\nylöspäin heille vastaan. Ja Vävy-Manninen ei tässä ankarassa\nsilmänräpäyksessä tainnut muuta kuin panna kätensä ristiin ja lausua:\n\n\"No, semmoinenhan nyt ei ollut hyvä!\"\n\nSaksa-Manninen, joka tavallansa oli koko retken johtaja, oli tällä\nvälin hänkin seisattanut hevoisensa ja katsoa tuijoitti nyt, sanaakaan\nlausumatta, suu auki, tuohon pahan onnen enkeliin, joka Kati\nLaukattaren muodossa hitaasti mutta varmasti par'aikaa nosti Mannisten\nPietaritietä pystyyn -- ja aivan alamäessä! Vihdoin, kun Kati\nhelmojansa kannatellen oli ehtinyt lengertää matkamiesten kuormain luo,\npääsi Saksan pakahtuneesta rinnasta käheät sanat:\n\n\"Syy siihen -- -- --\"\n\nJa hän hyppäsi alas kuormansa päältä hänkin.\n\n\"Syy siihen!\" -- kiljasi hän nyt selkeämmällä äänellä ja astui Katin\neteen, puistellen jykevää nyrkkiänsä kolmen tuuman päässä tämän\nlitteästä ja asianomaisella tavalla noetusta nenästä.\n\n\"Mittee sie huuvat?\" -- kysyi vähäkuuloinen onnen enkeli omituisesti\nhymyillen.\n\n\"Sekö s--tana sinut juuri pani tänne kuljeksimaan\" -- ärjyi vihasta\nvaahtoava Saksa-Manninen, -- \"vaan kyllä minä näytän sinulle Ilomantsin\nleimauksen\", -- Ja hän yritti tarttumaan kamarakourillaan\nruotivaivaiseen.\n\n\"Terveisiäkö Holopaiselta? -- -- niinkö sanot? -- no Jumala pitäköön\nterveinä tuojat ja laittajat!\" -- pakisi puolihupakko kuuro. (Erästä\nvanhaa poikaa, Holopaista, Kati, näet, piti sulhaisenaan).\n\n\"Kyllä minä annan sinulle terveiset, eipä siltä!\" -- mutisi vihastunut\nvoisaksa ja tarttui kauniin morsiustajan olkapäihin.\n\n\"Näinköhän viitsit, miehinen mies, purkaa vihaasi viattomaan\nmielipuoleen\", -- sanoi Vävy-Manninen tullen väliin.\n\n\"Eipä siltä, eipä siltä\", -- koetti Saksa-Manninen selittää häveten\ntyhmää käytöstänsä -- \"vaan mitäs varten juuri hän tuli ensiksi\nvastaamme\".\n\nHän hellitti kätensä Katista.\n\n\"Ei suinkaan se ole hänen syynsä\", -- virkkoi Pata-Manninen\nvuorostansa.\n\n\"Jiäkee hyväst' ja sanokee terveisiä Holopaiselle kun kelevannoo\", --\npuheli Kati Laukatar mennessänsä. Hän, poloinen, ei voinut edes\naavistaa, minkä vahingon hän vastaantulollaan Mannisille teki.\n\n\"Siinä se nyt on\", -- lausui Pata-Manninen vihoissaan Saksa-Manniselle.\n\n\"Sinun kauppa-intosi on tehnyt meidät jotakuta sataa hopearuplaa\nköyhemmiksi. Olipa toki hyvä, että minä ostin voita vajaalla kymmenellä\nruplalla puudan.\"\n\n\"Samaa minä myös sanon, ja sanonpa vielä senkin, että semmoinen\nvoi-into, kuin Saksalla oli, ei ole koskaan hyväksi\" -- lisäsi\nVävy-Manninen naapurinsa puheesen. \"Ja minä poloinen, kuin maksoin joka\npuudasta puolen yhdettätoista hopiaa!\" -- jatkoi hän vaikeroiden.\n\n\"Eipä siltä!\" huudahti moitittu Saksa-Manninen jälleen innostuneena.\n\"Minä lähden uhallakin, vaikka yksinäni, Pietariin ja näytän, ett'ei\nUti Sinkkosen puhe petä ja ett'ei Niemis-Tahvo joutavia kirjoittele.\nVähät minä mokomasta vastaan tulijasta, eikä hän, sitäpaitsi, olekaan\nmikään oikea akka. Ja syy siihen -- -- --.\"\n\nHän keskeytti puheensa, sillä kirkolta päin kuului kovaa kärryin\njyrinää ja heimokset näkivät erään herrasmiehen ajavan täyttä ravia\npikimustalla hevoisella ja linjaalikärryissä heitä kohti. Pian pääsikin\najaja uuteen \"Mannisten kaupunkiin\" ja kaupungin kolme asukasta\ntunsivat hänet heti Niemis-Tahvoksi, joka jo useina kesinä peräkkäin\noli käynyt heidänkin kylässänsä voin ostolla.\n\n\"No trastui miehille!\" -- lausui tulija iloisesti pysähdyttäen\nhevoisensa. \"Mihinkäs Manniset nyt niin miehissä voita vetävät?\" --\nNiemis-Tahvon tarkka voisilmä oli näet pian huomannut, mitä tavaraa\nmiesten kuormissa oli.\n\nMiehet katselivat hämillään toistensa silmiin, eivätkä yrittäneet saada\nsanaakaan suustansa.\n\n\"Nythän kuumissa ollaan\", -- jatkoi vastatullut vieras ihmetellen, --\n\"kun eivät miehet saa sanaa suustansa. Jäikö kielenne kotia?\"\n\n\"Syy -- -- hm -- -- tuota -- siihen\", -- yritti Saksa-Manninen\nlausumaan, vaan hänen sanansa takertuivat kurkkulakiin.\n\n\"Voin hinta on Pietarissa kohonnut\", -- puhui Niemis-Tahvo koettaen\nedes tätä tietä saada isännät haastelemaan.\n\n\"Näinköhän?\" -- vastasi Vävy-Manninen katsahtaen terävästi puhujaan.\n\n\"No johan minä sen sanoin!\" -- riemuitsi Saksa-Manninen.\n\n\"Paljonko siellä voipuudasta maksetaan?\" kiehittäytyi jo\nPata-Manninenkin kysymään.\n\n\"No harassoo! Nämä taitavat olla voikauppiaita\", arveli Niemis-Tahvo\nitseksensä. \"Yksi maksaa enemmän, toinen vähemmän, vaan sanokaahan jo,\nmihin menette voikuorminenne?\" -- jatkoi hän ääneensä.\n\n\"Yritimmehän -- -- hm -- -- -- tuota -- -- -- Pietariin\", -- -- vastasi\nVävy-Manninen.\n\n\"Ha ha ha! Te Pietariin, ha ha ha!\" -- nauroi leikkisä Niemis-Tahvo,\n\"no nythän ihmeissä ollaan! ja voikaupalle, näen minä, vai mitä\nvarten?\"\n\n\"Eipä siltä, eipä siltä\", -- vastasi Saksa-Manninen, -- \"ihmisethän\nsiellä ovat ennenkin käyneet.\"\n\n\"Ovat kyllä ja käyvät vastakin; mutta eiköhän teille ole parasta, että\nmyytte nyt tässä voinne minulle, niin ette menetä hyvää heinäaikaa\nreissutessanne, eivätkä venäläiset vie voitanne polkuhinnasta\", --\ntuumaili asiantunteva Niemis-Tahvo.\n\n\"Myödään vaan, myödään vaan!\" -- huudahtivat ikäänkuin yhdestä\nsuustansa Vävy- ja Pata-Manniset.\n\n\"Eipä siltä, eipä siltä! Saatetaan tässä itsekin mennä Pietariin\", --\nrehenteli uskalias Saksa-Manninen.\n\n\"Mutta mepäs vaan emme lähde enää sinun hupsun jäljestäsi juoksemaan!\"\n-- tiuskasi Pata-Manninen.\n\n\"Myödään vaan voimme pois, kun on ostaja paikoilla\" -- tuumaili\nVävy-Manninen toisten kinaa sotkeaksensa.\n\n\"Ethän sinä osaa muuta kaupita kuin Suojärven patoja ja Aunuksen\njätkiä\", pisteli Saksa-Manninen Pata-Manniselle.\n\n\"Suus' kiini, mokoma puupuntarin lijottaja!\" -- ärjäisi Pata-Manninen\nvastaukseksi.\n\nJa siinä olisivat miehet kenties enemmänkin kinastelleet -- kukapa\ntakaa, ett'ei käsikahakkakin olisi kohta ollut valmis, ell'ei\nystävällinen Niemis-Tahvo olisi tullut väliin ja saanut riitelijöitä\nsovitetuksi. Hän vakuutti heille vakuuttamalla, että Pietarissa saapi\nnerokas myyjä nyt korkeintaan kaksitoista ruplaa voipuudalla, mutta\ntuohon hintaan myödessä pitää jo olla suurempi summa voita,\nvähintäänkin viisisataa puutaa. Ja kun hän oli usein ennenkin\nMannisilta voita ostanut, ei hän tälläkään kertaa viitsinyt heille\ntyhjää tarjoakkaan, vaan maksaa yksitoista ja puoli ruplaa puudalta.\nRahat saavat käteen paikalla, kun voit ovat mitatut.\n\n\"Ettekös te Uti Sinkkoselle kirjoittaneetkaan voin hinnasta?\" --\nkuiskasi Saksa-Manninen toisista salaa Niemis-Tahvon korvaan. Hän oli\njo kokonaan lauhtunut äsköisestä kiukustansa.\n\n\"Mille Uti Sinkkoselle?\"\n\n\"Sille Sinkkolan Uti-herralle, joka aina sikari hampaissa kaupungin\nkatuja kävelee\".\n\n\"Ahaa! Tuolle kaupungin herrain narrilleko? -- En, en koskaan ole\ntarvinnut hänen kanssaan kirjevaihdossa olla\".\n\n\"No herrain narrikos se sitte onkin?\" -- kysyi Saksa-Manninen niin\nviattomana kuin vastasyntynyt lapsi.\n\n\"Ettekös te sitä ole vielä tätä ennen tienneet?\"\n\n\"Eipä siltä, eipä siltä\", -- virkkoi Saksa-Manninen häpeissänsä ja\npoistui hevoisensa luo. Hän ei enää pitänyt tarpeellisena jatkaa\nkeskustelua Sinkkolan Uti-herrasta Niemis-Tahvon kanssa, sen olisivat\ntoiset Manniset ehkä kuulleet -- -- -- Hänen suustansa kuului kuitenkin\nouto kirahdus ja se kenties ei tietänyt hyvää Uti Sinkkoselle. --\n\nToiset Manniset olivat sill'aikaa kuiskailleet keskenänsä ja\nilmoittivat nyt Niemis-Tahvolle, että he suostuvat voikauppaan, vaan\nainoastaan sillä ehdolla, että voi mitataan Vävy-Mannilan vaakassa\nKastelammilla ja että Niemis-Tahvon tulee ne omalla kustannuksellaan\nvedättää pois.\n\n\"No sama se!\" -- lausui Niemis-Tahvo ja kättä lyötiin kaupan\nvahvistukseksi.\n\n\"Kippis sen päälle!\" -- äänsi Saksa-Manninen kuormansa luota, ja toiset\nnäkivät kuinka hän ryysti lipistä ilolientä. Matkanassakka oli hänen\nkainalossansa.\n\n\"Täältä saatte harjakkaat\".\n\n\"No jokos sinäkin myyt voisi Niemis-Tahvolle?\" kysyi Pata-Manninen\nvielä vähän niinkuin ivaten.\n\n\"No ne on niinkuin myöty, vaikk'ei vielä kättä lyöty\", -- vastasi Saksa\nlaskien nassakasta lipin uudelleen täyteen. \"Kipsaappas Tahvo! Kyllä\ntämän pitäisi olla ihmisten ruokaa\", -- jatkoi hän ojentaen lipin voin\nostajalle.\n\n\"'Isviniitte', sanotaan Pietarissa kuin ryypätään\" -- sanoi voisaksa ja\nlaski lipin sisuksen sinne mihin se oli meneväkin.\n\nJa siinä sitte harjakkaita oteltiin. Miehet sitoivat hevoisensa kiini\npetäjiin tien varrelle ja istuivat itse kuivalle käpykankaalle piiriin\nSaksa-Mannisen eväsnassakan ympärille. Vähitellen kokoontui äsken\nperustettuun \"Mannisten kaupunkiin\" väkeä enemmänkin, sillä kaikki\ntiellä kulkijat tahtoivat tietysti saada selkoa siitä, mikä matkalaisia\nkunnaalla pidätteli: Ja havaittuansa, että se oli Saksa-Mannisen\neväsnassakka, ei kellään ollut niin kiirettä, ett'ei olisi joutanut\nmiesten kanssa vähää tarinoimaan ja muutamaa lipillistä tyhjentämään,\nvarsinkin kun Saksa-Manninen evästään ehtimiseen tarjoili.\n\nMiesten siinä keshustellessa ja \"rätnäillessä\" tultiin lopulla\nhavaitsemaan, että koko se tappu, joka Mannisille tästä voikaupasta\nSaksa-Mannisen kalliin oston tähden tuli, ei tehnyt enempää kuin vähän\nvajaan valikin. Ja kun molemmat toisetki Manniset -- luultavasti\nSaksa-Mannisen eväsnassakan vaikutuksesta suostuivat rupeamaan\nosallisiksi, niin teki se yleensä, omia vaivoja lukematta, vähän yli\nkahdeksan ruplaa mieheen.\n\n\"Tuo nyt ei ole tappu eikä mikään\", lohdutteli heitä Niemis-Tahvo,\n\"tuon verran tapata kuin tapata, tahi sitte olla tykkänään\ntappaamatta\".\n\n\"Mutta sanokaapas, hyvät ystävät, mikä teidät seisatti tälle mäelle,\nkun ette eteenpäin ajaneet?\" -- kysyi Niemis-Tahvo puheen lopuksi.\n\n\"Meille tuli -- hm -- me rupesimme -- -- --\", yritteli Vävy-Manninen\nvastaamaan.\n\n\"Elähän sinä, annahan minä haastan sen asian\", -- ehätti Saksa-Manninen\nväliin. \"Syy siihen oli se, että me rupesimme -- -- tuota -- --\nmiettimään, mikä olisi pantava tämän mäen nimeksi.\"\n\n\"No, joko saitte sille nimen?\"\n\n\"Jo kyllä, eipä siltä\".\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Mannisten kaupunki\".\n\n\"Mannisten kaupunki! -- No sehän sille sopiikin vallan hyvin\".\n\n\"Sopii kyllä, ja otetaanpa ryyppy ristiäisiksi\", -- puheli\nSaksa-Manninen hyvillään, kuin oli osannut kääntää puheen tälle\nsuunnalle.\n\n\"Otetaan vaan, semmoinen tuumahan ei ole paha\", -- tuumasi\nVävy-Manninenkin.\n\n\"Niin, otetaan vaan ryyppy\", säesti Pata-Manninenkin sekaan.\n\nJa Saksa-Manninen täytti taas lipin.\n\n\"Eläköön Mannisten kaupunki!\" -- huudahti Niemis-Tahvo ryypätessään.\n\n\"Eläköön!\"\n\n\"Eläköön!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos, lukijani, sinulla joskus olisi halua ja mahdollisuutta -- ja onhan\nniitä molempia ainakin muutamilla -- matkustaa suorinta tietä Joensuun\nkaupungista Ilomantsin \"pokostalle\", tulisit matkallasi kulkemaan\nKastelammin kylän kautta. Ja se puhelias kyytipoika, joka sinua tästä\nystävällisestä kylästä eteenpäin kyyditsisi, lausuisi, pari virstaa\nkylästä eteenpäin ajettuanne, eräällä pienellä petäjikkökunnaalla:\n\n\"Oletteko, herra, ennen tätä tietä kulkenut?\"\n\n\"En\", pitäisi sinun vastata.\n\n\"Mikäs kumma teille on hattuun tarttunut?\" jatkaisi poika, ja hän\nkatsoisi vallan totisena päähineesesi.\n\nSinä tietysti paljastaisit paikalla pääsi, ottaaksesi hatustasi mitä\npikemmin pois tuon \"kumman\".\n\n\"Mutta eihän siinä mitään ole\", -- lausuisit äreästi, havaittuasi\nhattusi vallan puhtaaksi.\n\n\"Ei se ollutkaan sen vaarallisempaa, vaan tällä mäellä nostavat kaikki\nensi kertaa kulkijat hattuansa\".\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Ollaan Mannisten kaupungissa...\"\n\n\n\n\nKaksi hirttoyritystä.\n\nKirjoitti Koito.\n\n\n\"Siis murhia taas!\" -- ääntää yksi lukijoistani.\n\n\"Se on kauheata!\" -- lausuu toinen.\n\n\"Hm! Ja vanhaa\", -- jatkaa kolmas, asiantuntija.\n\nNo niin! Mitäpäs sitä on uutta auringon alla... -- -- --\n\nKen ei tahtoisi mielellänsä olla lapsi?\n\nOi te lapsuuden valoisat hetket! Teitä muistellessa tahtoisi maailman\nmyrskytuulten runtelema henki palata takaisin teidän piiriinne ja\nteihin ikuisesti sulautua! -- Mutta ah! Eihän ihminen taida paremmin\nnyt kuin ennenkään mennä jälleen äitinsä kohtuun...\n\nNiin. Ken ei tahtoisi olla mielellänsä lapsi?...\n\nJa ken ei tahtoisi lukea pikku kertomusta lapsista?... -- -- --\n\n\"Hm! Siis lapsellisuuksia koko juttu\", -- lausuu alussa mainittu, asian\nymmärtävä lukijani.\n\n-- Niin...\n\n\n1.\n\n\"Jussi hoi?\"\n\n\"Mikä hätänä?\";\n\n\"Lähdetään aamulla Kiikkalammille ongelle\".\n\n\"Sama se, lähdetään vaan. Eikös oteta Leskelän Paavoa kolmanneksi?\"\n\n\"Olisihan se otettava, vaan se kun aina rupeaa itkemään, jos mitä vähän\nsattuu...\"\n\n\"Itki mitä itki, mutta se on kuitenkin lysti poika. Sano suoraan\notetaanko...?\"\n\n\"Minusta nähden tulkoon vaan\".\n\n\"No tule sitte huomenna aamusen syötyäsi meille, niin lähdetään\nsieltä\".\n\n\"Hyvä on\".\n\n\"Ja muista kerätä sättäkolosi lieroja täyteen. Pane multaa vähän, niin\nsopii enemmän matoja. Ota myös mukaasi se pitkä onkivapa\".\n\n\"No, no!\"\n\nNäin puhelivat Saksalan Matti ja Seppälän Jussi -- pari alun toisella\nkymmenellä olevaa karjalaista -- eräänä elokuun Lauvantai-iltana lehmiä\nkotia ajaessaan.\n\n\nII.\n\nVaikka entisen miehen ei sanota toivoneenkaan muuta, kuin että aina\nolisi kesä ja aina pyhä -- olipa sitte pouta tai sade, se oli hänestä\nyhdentekevä -- oli sinä merkillisenä päivänä, jona tässä kerrottavat\nkauheat hirttoyritykset tapahtuivat, ei ainoastaan kesä ja pyhä, vaan\nmyöskin tyyni ja pouta. Ja nämä ehdot täytettyään on elokuun päivä\nKarjalassa kaunis...\n\nOli siis mitä herttaisin Sunnuntai-aamu, kun Saksalan Matti\nonkivapoineen, pikku konttineen ja täysine, vähämultaisine\nsättäkoloineen saapui naapuritaloonsa Seppälään, jossa toiset\nonkimiehet, Seppälän Jussi ja Leskelän Paavo, häntä jo olivat jonkun\naikaa odottaneet. Eikä siinä enää Matin tultua jouduttu pitkään\nsiekailemaan, vaan täytyi lähteä matkalle, jos mieli ennen päivän\nlaskua joutua takaisin kylään, mistä Kirkkolammille oli hyväkin suden\nmittaama ruotsinvirsta. Eikä sitä arveltu kaloitta kotia tultavan --\nkaukana siitä! Särkiä, ahvenia, salakoita jopa haukiakin aikoivat pojat\ntuoda kotiinsa paljon, paljon...\n\n\"Onko teillä mitään evästä?\" -- kysyi Leskelän pikku Paavo toisilta\nvähän vauraammilta onkikumppaneiltaan, kun olivat hetkisen astuneet\nsalopolkua.\n\n\"Entäs sitte?\" -- kysyi Saksalan Matti vastaan.\n\n\"On minulla kaksi voileipää vastakkain, konttini pohjalla\", -- lausui\nSeppälän Jussi.\n\n\"Minä vaan kysyin sen vuoksi, kun en lähtökiireessä muistanut syödä\naamiastakaan\", -- jatkoi Paavo vähän alakuloisesti.\n\n\"Kylläpä sillä miehellä on koko muisti!\" -- äänsi Saksalan Matti.\n\"Olipa ihme, kun muistit ottaa vatsasi mukaan\".\n\n\"Elä sinä Matti aina irvistele!... Minä kun siinä lähdön touhussa en...\nmuistanut. Vaan eiköhän sinulta liikenisi joku palanen minulle, niin\nminä...\"\n\n\"Minulla ei ole muruakaan mukanani\", -- keskeytti Matti nyhjästen\nSeppälän Jussia kylkeen, -- \"vaan minä muistin lähteissäni pistellä\nmaitovelliä sen verran, että uskallan tämän päivää nälkäistä\nhaastatella\".\n\n\"Elä ole milläsikään, Paavo, minä annan toisen voipalaseni sinulle\", --\nlohdutti Seppälän Jussi.\n\n\"En... minä... sinulta ota,... kun sinulla... on... niin... niin\nvähän... itsel... itselläsikin\", nyyhkytti Paavo poloinen nyt jo\ntäydellisesti itkun valtaamana.\n\n\"No siinä on miestä palanen!... Ruveta nyt tyhjän tähden itkemään,\nvaikka ei ole hätää vielä lähelläkään\", -- puhui Matti ylvästellen.\n\"Vaan johan minä illalla Jussille sanoin...\"\n\n\"Hyvähän sinun on rehennellä toiselle, kun olet kylläinen\", -- lausui\nSeppälän Jussi totisena.\n\n\"Minun... pi... pitää... kääntyä... ta... takaisin!\" -- tyrskytteli\nPaavo epätoivossaan ja alkoi, kohti kulkkua itkien, astella takaisin\nkylään päin.\n\n\"Voi hullua, hah, hah, hah!\" -- nauroi Saksalan Matti ja hyppäsi\nkäännyttämään Paavoa. \"Saathan sinä minulta vaikka viisi voileipää,\nvaikka minä ensin narrasin sinua. Kas niin!... Käänny nyt siivosti\ntakaisin ja heitä pois tuo tyhjä itku... niin! Joko sinulle paikalla\npitää?...\"\n\n\"Eihän... minulla... vielä... ole hyvin nälkä, vaan minä luulin, ett'en\nkoko päivänä saa yhtään palaista\", -- vastasi Paavo itkien ja nauraen\nyhtä aikaa. Hetkisen kuluttua tyyntyi hän kokonaan.\n\nNäin keskustellen olivat pojat joutuneet matkansa puolitiessä olevalle\nMyllypurolle, jonka yli heidän oli kuljettava Kuikkalammille\nmennessään. Ja vaikka he olivatkin, mielestään, jo ennen tämän puron\ntyhjäksi ongittaneet, päättivät he kuitenkin siihen kerran, kaksi,\nonkeansa viskata. Sattuisipa vaikka kiiskin torikka onkeen\ntöksähtämään... Kukin pojista meni eri \"kalapaikalta\" koettamaan.\n\nEi tuntunut syövän...\n\nSeppälän Jussi ja Saksalan Matti käärivät jo ongensiimojansa kokoon,\naikoen lähteä matkaansa jatkamaan, kun Leskelän Paavo juosta haihattaa\nhengästyneenä heidän luoksensa.\n\n\"Pojat... pojat!... Täällä... tuolla... Minä näin...\"\n\nJa hän viittoi käsillään sinne päin, mistä oli tullut, läähättäen niin,\nett'ei tahtonut saada sanaakaan suustansa.\n\n\"No no... Mitä nyt?... Mitä kummaa sinä näit?\" -- kysyivät toiset\nyhdestä suusta.\n\n\"Minä näin... tuolla... suuren... hyvin suuren hauen!\" -- sai Paavo\nvihdoin lausutuksi.\n\n\"Ole tyhjää hupajamatta! Eihän tässä purossa ole milloinkaan haukia\nnähty\", -- lausui Seppälän Jussi epäilevän näköisenä.\n\n\"Mutta nytpäs näkyy! Ja jos ette usko, niin lähtekää katsomaan. Minä\npanen vaikka sormen silmäni päälle, että se on hauki\", vakuutti\ninnostunut Paavo.\n\n\"Viitsimmekö lähteä tuon hupakon jäljestä juoksemaan\", esteli Saksalan\nMatti vastahakoisena.\n\n\"No katsokaa: Vieköön piru silmän päästäni, jos siinä ei ollut hauki!\"\n-- vannoi Paavo kiihkoissaan, pitäen sormea toisen silmänsä päällä.\n\"Niin! Mutt' siinäpäs se on vielä silmä, ja siellä se on haukikin haon\nvieressä maata votjottamassa!\"\n\nViimeisiä sanoja puhuessaan osoitti hän oikean kätensä etusormella\nvannomukseensa käytettyä silmäänsä, mutta vasemmalla peukalollaan\npurolle päin.\n\n\"Saattaahan tuota käydä katsomassa, koskapa Paavo on niin varma\nasiasta\", -- arveli Seppälän Jussi, \"eipähän tuo paljoa aikaa viene\".\n\nJa uteliaina alkoivat toiset pojat hiljakseen hiipiä Paavon jäljestä\nihmettä katsomaan. Uteliaisuus oli nyt jo niin vallannut Saksalan\nMatinkin, ett'ei hän muistanut äsköistä epäilystäänkään, vaan meni\ntoisten mukana. Astuessaan koetti Paavo varmuuden vuoksi vielä kerran\nsormellaan, oliko silmä hänen päässänsä paikoillaan...\n\n\"No mihinkä se nyt hävisi?... Se oli ihan tuossa paikassa... tuon\nlumpun juuressa... hiukan tällä puolella tuota haon oksaa\", --\nkuiskutteli Paavo hätäisesti ja osoitti vavallansa erästä vedestä ylös\npistävää puoleksi lahonnutta oksaa.\n\n\"Johan minä sen sanoin, ett'ei siinä mitään ole... Paavo joko ei ole\nmitään nähnytkään tahi... tahi on Vetehinen hänen silmänsä kääntänyt\",\närisi Saksalan Matti tyytymätönnä.\n\n\"Mutt' eipäs kääntänyt silmiäni!\" intti Paavo.\n\n\"Käänsi kuin käänsikin sinulta silmät, tahi sinuun on tarttunut joku\nmetsännenä eli... eli vesihiisi?\" -- pilkkasi Matti.\n\n\"St, hiljaa pojat! Täällä on hauki... tuon haon vieressä...\" -- supatti\nSeppälän Jussi.\n\nSilmiänsä hieroen kurkistelivat toiset pojat jyrkältä jokeen...\n\n\"Vaan enpähän minä mitään näe\", -- lausui Matti totisena katsoen niin\ntarkasti ja vihaisesti veden pintaan kuin koulumestari aapikseen.\n\n\"Hihihi! Taisi vesihiisi ottaa Matilta silmät päästä!\"\n\n\"Katso nyt tarkasti... tuossa se on!...\" -- kuiskasi Paavo iloissaan,\nkun ei joutunut valehteliaksi.\n\nJa siinä se olikin, sen näki nyt Mattikin...\n\nVarovasti poistuivat pojat joen äyräältä edemmäksi pitämään neuvoa,\nmiten saisivat hauen kotiinsa.\n\n\"Ajetaan se pois syvästä suvannosta ja säikäytetään oikein, niin se\nhyppää itse maalle\", -- ehdotteli Paavo.\n\n\"Mokoma viisas! Milloinka sinä olet nähnyt kalan maalle hyppäävän?\" --\nriuskasi Matti.\n\n\"Enhän minä sitä itse ole nähnytkään, vaan kun... kun Kala-Meriläinen\nsanoi, että... että? Mustalla merellä kalat välistä hyppäävät\nlaivoihinkin ja että... että ne ovat valmiiksi keitetyitä\", -- koetti\nPaavo selittää hämillään.\n\n\"Mene sinä Kala-Meriläisesi kanssa Mustalle merelle keitetyitä\nkaloja laivoilla pyytämään! -- Olivatkohan nuo kalat tuimia vai\nmaistuivatkohan ne riimisuolaisilta?... Etkö kysynyt Kala-Meriläiseltä,\nolivatko ne vedessä keitetyitä vai voissa paistettuja?...\"\n\n\"Kunhan vaan Kala-Meriläinen ei olisi polttanut suutaan kiehuvassa\nliemessä!\" -- - pilkkaili Saksalan Matti tavalliseen tapaansa.\n\n\"Kun olisi edes särjen liuru, jolla koetella ongittaa; eihän se\nkuitenkaan sättää syö\", -- tuumaili vakava Seppälän Jussi korvallistaan\nkynsien ja toisten kinapuheista huolimatta.\n\n\"Koetetaan ottaa leuan alta ongella\", -- ehdotteli nyt Saksalan\nMattikin vuorostaan erittäin viisaan näköisenä.\n\n\"Tehdään niin! Tehdään niin!\" -- huusi Leskelän Paavo iloissaan.\n\n\"Mutta... kelläs teillä on leukaonki?\" -- kysyi Seppälän Jussi.\n\nPojat katsoivat hetkisen suut auki toistensa silmiin. Nyt vasta\nhavaitsivat he, ettei heillä ollutkaan muassa muita kuin pieniä\n\"enkeliska\" onkia, jotka eivät missään tapauksessa olisi kestäneet\nmoista petoa.\n\nSilloin kirkastui yht'äkkiä Seppälän Jussin alakuloinen muoto. Hän\nhenkäsi syvään, sylkäsi rutostaan, löi näppiä ja lausui juhlallisesti:\n\n\"Vot -- niin!...\"\n\n\"No, Jussi, no! Sanoppas nyt!\" huudahtivat toiset kalamiehet yht'aikaa.\n\n\"Emmeköhän ripusta sitä hirsipuuhun -- näin vertauksilla puhuen\", sanoi\nSeppälän Jussi verkalleen.\n\n\"No niin! Hirtetään pahus, hirtetään!\"... huudahti Paavo ja tähän\nehdotukseen suostui, vaikka vähän epäillen, Saksalan Mattikin.\n\n\nIII.\n\nPojat rupesivat oikein perinpohjaisesti haukea hirttämään.\n\nEnsin mitattiin tarkasti kenen onkivapa oli pisin ja siksi havaittiin\nPaavon vapa. Sitte tarkastettiin kenellä olisi liiaksi jouhisiimaa\nvavassaan, ja sitä löytyi Jussilta vaikka yli tarpeenkin. Leikattiin\nsiis Jussin siimaa kyynärän verta ja sidottiin sen toinen pää lujasti\nPaavon pitkän onkivavan nenään; toiseen päähän laadittiin surmasilmukka\neli ansa. Ja nyt ei muuta kuin Matti haukea hirttämään.\n\nMutta eipä se ole joka miehen tehtävä tuo hauen hirttäminen...\n\nVarovasti kuin kengätön hevonen liukkaalla tiellä hiipi Matti hakoa\nmyöten niin lähelle haukea kuin mahdollista. Ja hengitystään pidättäen\nseisoivat toiset pojat rannalla vartomassa, ikäänkuin tämän yrityksen\nonnistumisesta tai onnistumattomuudesta riippuisi heidän ijankaikkinen\nautuutensa. Päästyään niin likelle otusta, että luuli vavan nenän\nansoineen ylettyvän siihen saakka, laski Matti vapansa hiljakseen\nveteen jokseenkin etäälle hauesta. Varsin hitaasti kuljetti hän sitte\nansaa haukeen päin ja kotvasen ajan kuluttua sai kuin saikin hän\nsilmukan sille päähän pujotetuiksi. Nyt yksi riuhtaus ja...\n\nPloiskis!\n\nMatti pulikoi vyötäisiänsä myöten vedessä samassa suvannossa hauen\nkanssa.\n\nKun ei olisi edes tuota onnettomuutta tässä maailmassa...\n\nLuonnollisista ja helposti arvattavista syistä ei Matti parka\npyynti-innossaan ollut muistanutkaan pitää niin tarkkaa vaaria\ntasapainostaan, kuin tässä tilaisuudessa käytettävänä olevalla\nliukkaalla haolla toimiminen olisi vaatinut, ja hän putosi siis, juuri\nhaukea riuhtaistessaan, suin päin joen poukamaan, jossa tosin ei ollut\nenempää kuin kyynärän verran vettä, vaan josta, rantaäyräiden korkeuden\nja jyrkkyyden tähden, oli täysi työ maalle päästessä. Onkivavan oli\nMatti raiska pudotessaan päästänyt kädestään ja niinpä sai hauki vielä\nsillä kertaa nuljautetuksi päänsä pois hirttosilmukasta.\n\n\"No sepä nyt vasta on aika kuntti!... Kun putoaa jokeen ihan sileältä\nhaolta!\" -- torui Seppälän Jussi. \"Minunpahan olisi pitänytkin ruveta\nhirttämään\".\n\n\"Kyllähän sitä on maalla viisaita kuin merellä vahinko tapahtuu...\nTuossa on vapa! mene ja ota nyt sinä se!\" murisi Matti vihoissaan\nkompuroiden rannalla ja riisuen kenkiään sekä vaatteitaan. Paavo auttoi\nMattia vaatteiden vääntämisessä ja kohta levitettiin ne yhdessä\nsileälle nurmikolle päivän paisteessa kuivamaan. Jussi katseli sillä\naikaa näkyisikö hauesta enää edes jälkiäkään.\n\nJa näkyihän niitä...\n\nKotvasen kuluttua, kun Matin rypemisestä sekautunut vesi ennätti\nselvitä, näkivät pojat, ei hauen jälkiä (mikä muutoinkin lienee\njokseenkin vaikeata), vaan itse kalan samassa suvannossa tuskin parin\nsylen päässä entisestä paikastaan.\n\n\"Vieläkö yritetään?\" -- kysyi Jussi toisilta.\n\n\"Niinkö hauen hirttoa?\" .- vastasi Paavo.\n\n\"Niin\".\n\n\"Yritetään!\" -- huudahti Matti ja Paavo yhdestä suusta.\n\nJa sitä yritettiin...\n\nMutta raitis veden peto oli jo ensimmäisestä hirttoyrityksestä saanut\ntarpeeksi kokemusta välttääkseen tuota hienoa ja mustaa kuoleman\npaulaa, jota sen päähän kaikkia mahdollisia kavaluuden keinoja\nkäyttämällä koetettiin pujottaa. Se tosin salli useampia kertoja tuoda\nansan aivan lähelle, että pojat jo mielikuvituksessaan näkivät sen\npeppuroivan kuivalla puron penkereellä, vaan silloin -- juuri viho\nviimeisessä silmänräpäyksessä, kuin hirttäjän käsi jo oli hevätty\nriuhtaisemaan sitä maalle -- silloin otti se aina joko hiljaista\n\"pakkia\" taikka töytäsi \"täydellä masinalla\" silmukan läpi, niin että\nuutterat pyövelin alut vihdoin väsyivät yhä uusia yrityksiä tekemään.\n\n\"Yrittäköön häntä enää se ja se!\" -- ärjäsi vihdoin Seppälän Jussi ja\nviskasi murhakoneen vapoineen tantereelle.\n\n\"Ja pitäisihän tästä jo lähteä Kuikkalammillekin\", huomautti Saksalan\nMatti pukien yllensä auringon paisteessa kuivatuita vaatteitaan.\n\n\"Niin, pitäisihän sitä, jos mieli\", myönsi Jussi.\n\n\"No lähdetään sitte ja lähdetään paikalla!\" -- kiirehti Paavo, joka\njuuri oli saanut syöneeksi Matin antaman ison voileipänsä.\n\nJa puoliksi juosten puoliksi astuen alkoivat pojat kiirehtiä matkansa\npäämaalia kohden...\n\n\nIV.\n\nEdellisessä hirttoyrityksessä eli hauen pelissä oli pojilta mennyt\nniin paljon aikaa, että kun he vihdoin hikisinä ja hengästyneinä\nKuikkalammille joutuivat, oli paras syönti-aika ohitse. Äreinä ja\näänettöminä sekä huonosta onnestaan alakuloisina astuskelivat he lammin\nrannikkoa pitkin, heittäen tuon tuostakin onkiansa veteen ja yhä\nmuuttaen vereksempiä matoja entisten vedessä kuoleutuneiden sijaan.\nMutta vähänpä olisi nyt auttanut, vaikka vehnästä olisi syöttinä\npitänyt! Kalat olivat kylläisiä, ne olivat syöneet vatsansa täyteen ja\nsilmäilivät nyt ylenkatseellisella hymyllä vedessä kiemuroivia pulleita\nlieroja, joita heille jälkiruoaksi tarjottiin. Uskalsivatpa rohkeimmat\nveitikat vielä tehdä pilkkaakin onkimiehistämme: Ne tulivat leikiten ja\ntoisiansa nyhjäillen ongen luo, aukoivat suutansa aivan lieron silmäin\nedessä, ikäänkuin aikoen ottaa sitä suuhunsa, mutta -- yks kaks\npyörähtivät ne pois ja läimäyttivätpä vielä purstollansakin mato-onkea\nniin että se ongittajasta tuntui nykäisyltä ja tämä tempasi onkensa\nylös vedestä -- tietysti tyhjänä!\n\nEi siis vedellyt nyt poikain onkiminen Kuikkalammillakaan. Ja\nmuutoinkin tuli heille tällä retkellä enemmän vahinkoa kuin saalista...\n\nJonkun aikaa lammin rannikkoa kierreltyään joutuivat onkimiehemme\nerääsen kaitaiseen lahden sopukkaan, jonka leväiset rannat olivat\nvuosisatojen kuluessa kasvaen muodostaneet vedenrajaan ylt'ympäri\nulottuvan hyllyvän peitteen, kuplun, joka parahiksi oli niin vahvaa,\nettä se poikia joinkuin kannatteli, vaan jolle aikamiehen ei olisi\nollut yrittämistäkään.\n\nTuossa kuplulla ääneti ongitellessaan kuulivat pojat aina vähä väliä\noudonlaista ääntä. Se oli alussa hyvin hiljaista ja kuului milloin\nkaukaiselta hätähuudolta, milloin kissan nauvunnalta, milloin koiran\nulvonnalta ja vieläpä joskus siltäkin, kuin olisi ihminen maatessaan\ntuon tuostakin kuornata korautellut. Ja kuuluipa kerran, ikäänkuin\nsivumennen, kuplun korkeasta ruohostossa heikko mörähdys, niinkuin se\nolisi tullut vuoden vanhan karhunpojan tahi toiskesäisen härkävasikan\nepäselvästä kurkkutorvesta.\n\nMikä kummahan se kuitenkin siellä kummitteli?...\n\nOli mikä oli, vaan pojat eivät siitä ensimmältä lukua pitäneet --\ntaikka eivät ainakaan näyttäneet lukua pitävän; sillä vaikka pelko\nalkoi jo jok'ainoalta nostaa hiukset pystyyn, heittelivät he vaan\näänettöminä onkiansa lampeen, odotellen joka hetki toisiansa alottamaan\npuhetta oudosta äänestä. Vihdoin, kun Seppälän Jussi, joka\neillimmäisenä kulki, alkoi taas muuttaa ongituspaikkaa kuplun reunalla\nja sitä varten kulki muutamia askeleita eteenpäin, päästi hän yht'äkkiä\nkauhean kiljahduksen.\n\n\"Voi voi!... Mikä tuo on?\" -- huudahti hän ja hoiperteli pari askelta\ntakaperin.\n\n\"Jos lienee karhu!\"-- tuumasi Leskelän Paavo hyvin totisena ja silmät\npelosta renkaillaan.\n\n\"Tahi rietashenki!\" -- supatti Saksalan Matti vapisevalla äänellä\nvetäytyen lähemmäksi toisia poikia.\n\n\"Ei se ole karhu eikä rietashenkikään, vaan peto se on, mikä sitte\nlieneekään?\" -- kähisi Jussi parka. Hän oli niin säikähtynyt, että\nhänen äänensä ainoastaan sihisi.\n\n\"No minkä tähden se sitte ei meitä jo syö?\" kysyi Paavo hädissään\ntarttuen kiinni Jussin käsivarteen, ja hänen suupielensä alkoivat\nosottaa semmoisia liikahduksia, joiden jälkeen itku ei tavallisesti\nkaukana ollut.\n\nJa siinä seisoivat uroomme sitte kolmisin yhdessä ryhmässä pitkän\naikaa, uskaltamatta tuskin henkeänsä vetää, sekä katsoa tuijottivat\nmilloin kuplun laidalla kasvaneiden pitkien ruohojen väliin, missä\npedon olinpaikan olisi pitänyt olla, milloin toinen toistensa silmiin,\nodottaen joka silmänräpäys pedon päälleryntäystä ja viimeistä\nhetkeänsä.\n\nNoin hyvänkin neljännestunnin, mikä aika pojista tietysti tuntui\niankaikkisuuden pituiselta, seisoivat he sillä tavoin kuulematta\npienintäkään risahdusta. Viimein rohkaisi kuitenkin Seppälän Jussi sen\nverran itseänsä, että sai sanotuksi hiljakseen:\n\n\"Aletaanpas hyvin, hyvin hiljakseen hiipiä pois maarantaan päin!\"\n\nToista kehotusta eivät pojat odottaneet; tässäkin oli jo toinen puoli\nliikaa!...\n\nNiin hiljakseen kuin mahdollista alkoivat ne nostella jalkojansa\nliikkuen varovasti kuplun pinnalla ja ohjaten matkansa lähimpänä\nolevalle kuivalle kankaalle. Mutta pehmeä kuplu upotteli heitäkin\nkokolailla ja askeleitten kahina sekä veden hiljainen loiske\nsäikyttivät petoa -- sen verran, että se alkoi taas pitää omituista\nääntelemistään. Pojat, joiden pelkoa pedon äänteleminen kiihdytti ja\njoiden askeleita se luonnollisesti joudutteli, alkoivat vihdoin juosta\nvoimainsa perästä -- ei ainoastaan petoa pakoon, vaan koettaen,\nhelposti arvattavista syistä, päästä toistensa edellekin. Silloin\ntapahtui kaiken hyvän lisäksi se onnettomuus, että Leskelän Paavo, joka\njälkimmäisenä juosten koetti kumppaneissaan pysytellä, kaatua rumpsahti\nonkivapoineen, liero-astioineen ja tyhjine kalakonttineen suin päin\nkuplun pehmeään sammaleesen sekä parkasi täyttä kurkkua minkä jaksoi.\n\n\"Kakkakakakakaa!\" kiljasi \"peto\" ruohostosta kuplun reunalta...\n\n\nV.\n\nNiinkuin puusta pudonneina ja vähän säikähtäneinä jäivät pojat pedon\näänen kuultuansa seisomaan paikoilleen. Mutta äsköinen kuolemanpelko\noli jo niin saanut heidät valloitetuksi, että kun nyt äänestä tunsivat\nsen olennon, joka oli yrittänyt heidät kuoliaaksi juoksettaa, eivät he\nensimmältä saaneet sanaakaan suustansa, vaan vähitellen vieri heille\nitsekullekin suuri kyyneleenkirpale kummankin silmän alaluomelle...\n\nNe olivat ilokyyneleet, ne!\n\n\"Se on kuikka, se on kuikka!\" -- huudahtivat he vihdoin yhdestä suusta\nja hyökkäsivät, onkivavat aseina, pedon asemapaikalle.\n\n\"Lähdet sinä sieltä, sen...!\"\n\nPaikalle päästyänsä näkivät pojat, että kuikka, jonka pesä oli kuplun\näyräällä aivan lähellä sitä paikkaa, missä he taannoin olivat\nongittaneet, räähötti siinä muniaan hautomassa.\n\n\"Vai sinä se oletkin, joka tässä kujeillasi ihmisiä pelottelet!...\nOtetaan se pakana kiinni ja nyljetään elävältä!\" -- huusi Seppälän Jussi\nhirmustuneena.\n\nMutta eipä sitä ollut niinkään helppo elävältä nylkeä. Asunnossaan\nahdistettuna ja kotirauhan rikkomisesta ärtyneenä ryhtyi kuikka\nankarasti itseänsä ja kotoansa puolustamaan. Se äänteli niin vihaisesti\nja suhahteli niin kiukkuisella tavalla sekä ojenteli avonaista\nkurkkuansa milloin yhtä milloin toista poikaa kohden niin äkäisen ja\npurevan näköisenä, että koko meidän pieni ryntäys-armeijamme näki\nturvallisuutensa vaativan seisahduttaa ensi kiihkon synnyttämän\nrajuuden ja pitää sotaneuvottelua.\n\n\"Otammekohan sen elävänä kiinni vai tapammeko ensin?\" kysyi Seppälän\nJussi, joka oli vaurain neuvostossa ja siis itsestään määrätty\npuheenjohtajaksi.\n\n\"Otetaan elävänä ja viedään kylään munimaan, niin saadaan joka päivä\nmunavoita\", ehdotteli Leskelän Paavo vilkkaasti.\n\n\"Parempi minustakin olisi ottaa se nyt elävänä kiinni ja tappaa sitten\nkotona kaikkein nähden; sillä muuten saattaisivat luulla, että me sen\nlöysimme kuolleena\", huomautti Saksalan Matti miettivän näköisenä.\n\n\"No se on päätetty niinkuin sanottu!\" lausui Seppälän Jussi\njuhlallisesti lyöden onkivavalla sammalmättääsen ikäänkuin puhettansa\nvahvistaaksensa.\n\nMutta siinä tuli vielä pikku \"niks\" väliin: kukaan ei tahtonut mennä\nensiksi eläimen käsiin, vaan kehottelivat toinen toistansa siihen\nurostyöhön, yksi yhdellä toinen toisella tavalla.\n\n\"Mene sinä Jussi, kun olet suurin ja vahvin, älä yhtään pelkää. Eihän\nsillä ole hampaita millä purra\", kehoitti Saksalan Matti.\n\n\"Mutta entäs jos on... En minä ole milloinkaan katsonut kuikalle\nsuuhun\", -- epäili Jussi.\n\n\"No katsotaanpas nyt miehissä!\"\n\nJa pojat koettivat tarkastaa kuikan avonaista kurkkua. He käyttivät\nsiinä tilaisuudessa epäilemättä yhtä taitavasti kuin paraskin\nhammaslääkäri sairaansa suuta tarkastellessaan, eikä heidän nykyinen\ntehtävänsä suinkaan ollut helpompaa kuin tämänkään arvoisan herran:\nsillä parin sylen päässä oleva kuikka ei supikaan pitänyt päätänsä\nniinkään vakavasti kuin suurimmassakin tuskassa oleva hammastautinen,\nvaan käänteli ja väänteli, huiskutteli ja keikutteli sitä pahemmin kuin\nkärme muurahaispesässä.\n\nVihdoin luulivat Matti ja Paavo nähneensä, että kuikan kurkku oli\nhampaista tyhjempi kuin Rämppä-Liisan kahdeksankymmenen vuotinen suu,\nmutta Jussi pudisteli vaan päätänsä ja sanoi vilahdukselta\nhavainneensa, että eläimellä taisi olla yksi pitkä, terävä ja liikkuva\nhammas keskellä kurkkua.\n\n\"Eihän se ole hammas, se on kieli\", -- koetti Matti vakuuttaa,\n\n\"Eihän kieli milloinkaan voi olla niin terävän näköinen\", -- väitti\nJussi.\n\n\"Voipi kyllä. Etkös sinä kuullut, kuinka Manahka-Paavo viime\nSunnuntaina pyhäkoulua pitäissänsä sanoi, että rolla-ämmät pistävät\nkielellänsä syviä haavoja. Ja sitte veisasi hän virttäkin, jossa\nsanottiin erään miehen leikanneen veljeään kielellään. Voipi siis olla\npaljon terävämpiäkin kieliä kuin tuon kuikan kieli, jota sinä hampaaksi\nluulet.\"\n\nNäin \"rohventeerasi\" Saksalan Matti, jonka puhekyky näytti toista\nyllytellessä merkillisen kypsyneeltä.\n\nMutta Jussi vaan ei tahtonut lähteä. Hänen äsköinen urhollisuutensa\nnäytti merkillisessä määrässä vähentyneen -- vaan niinhän se\ntavallisesti käypi tässä maailmassa...\n\n\"Mene sinä Paavo\", -- alkoi hän vihdoin tätä yllytellä, -- \"sinä kun\nmuutenkin olet rohkeampi luontoinen. Tartu vaan uljaasti molemmin käsin\nsen kaulaan kiinni. Ja jos se yrittäisi sinua puremaan, niin kyllä minä\nvedän sitä onkivavalla päähän, että heittää irti.\"\n\n\"Mutta entäs jos se kokonaan nielaisee minun, niinkuin Pappa-Mikon\nkäärme Vatalan kanan?\" -- pelkäsi Paavo.\n\n\"Eikös mitä! Näethän kuinka pieni kurkku sillä on; et sinä siihen\nmahdu\", -- lohdutteli nyt Mattikin, joka havaittuaan mahdottomaksi\nsaada Jussia ryntäysyrityksen etunenään, rupesi sitä innokkaammasti\nPaavoa kehottelemaan.\n\nLeskelän Paavo, joka oli nuorin ja, niinkuin sanotaan, hulluin\njoukossa, ei tietysti osannut olla niin varovainenkaan kuin toiset\nsankarit. Heidän kehotuksensa innostuttivat häntä siihen määrään, että\nviho viimeinenkin pelon oire poistui hänen vilkkaasta mielestänsä. Ja\ntämän lisäksi tahtoi hän ehkä toisille näyttää, että hän oli yhtä\nrohkea ja uskalias kuin he pelkurit ja raukkamaiset.\n\nJonkun aikaa aprikoi Paavo kuitenkin asiaa. Hän rypisti molemmat\nsilmänsä umpeen, työnsi alahuulensa niin pitkälle, kuin se ulottui,\npörhisti sieramensa leveämmälle ja seisoi sillä tavoin pari minuuttia\nodottavien kalatoveriensa silmäin edessä.\n\n\"No kävi sitte kuin kävi; minä otan sen kiinni vaikka silmän syököön!\"\nhuusi hän vihdoin, painalti hattuansa molemmin käsin, kohautti\nhousujansa ja ryntäsi kuikalle kurkkuun.\n\nJa niinkuin arvattava oli, ei eläin siinä tilassa kyennyt syömään eikä\nmuutoinkaan vahingoittamaan häntä, vaan hyvästä saaliista hyvillä\nmielin päättivät pojat heti panna otuksen Saksalan Matin kalakonttiin\nsekä lähteä kotiin. Molemmat munat pisti Paavo heti keltään lupaa\nkysymättä taskuunsa, eivätkä toiset pojat yrittäneetkään estämään hänen\nkieltämätöntä etuoikeuttansa niihin.\n\nMutta kuikka ei ruvennut mielellänsä poikain konttiin. Mokoma musta\nrepaleinen ja hänen entisiin oloihinsa verraten kaikissa tapauksissa\nkovin ahdas asunto näytti varmaankin kuikasta yhtä sopimattomalta kuin\nnykyajan asianomaisille kirkkoherroille vanhat ränstyneet puustellin\nvirkatalot. Kuikka siis luonnollisesti räpisteli siipiään ja koetti\nkaikin mokomin päästä hyväkseen käyttämästä mokomaa pimeätä palatsia.\nJa kun konttikin oli siksi pieni, ettei lintu siihen siivet levällään\nmahtunut, päättivät pojat sitä vähän kurittaa.\n\n\"Ehkäpä sitte paremmin tottelee ja menee siivolla konttiin\", tuumaili\nPaavo yksivakaisesti.\n\nEi siis muuta kuin päästettiin Paavon vyötäisiltä tuppiremeli ja\npantiin se surmasilmukasta kuikalle kaulaan. -- Pojat eivät varmaankaan\njoutaneet ajattelemaan, että he, niin tehden, aloittivat toista\nhirttoyritystänsä tuona kovan onnen päivänä, saatikka sitte sitä, miten\nhullusti heidän ensimäiselle samanlaiselle kokeellensa oli käynyt.\nNiin, se ei arvattavasti juohtunut heidän mieleensäkään...\n\n\"Minun pitää saada ensiksi lyödä\", pyysi Paavo, -- \"minähän sen kuikan\nkiinnikin otin.\"\n\nJa Paavo alkoi onkivavallansa voidella kuikan selkää min ennätti. Matti\npiteli remelin toisesta päästä kiinni ja kuikka parkui täyttä\nkurkkuansa...\n\n\"No lyö nyt sinä\", sanoi Paavo hengästyneenä, -- \"annahan minä pitelen!\"\n\nHän otti remelistä kiinni ja Matti rupesi kuikalle siveyttä opettamaan.\nMutta miten lienee sattunutkaan, ei Paavo muistanut kääräistä remeliä\nkätensä ympäri, ja kun kuikka siinä tuskissaan rimpuili, pääsikin\nhäneltä remeli irti ja kuikka vierähti sillä kertaa kuplan laidalta\nlampeen...\n\n\"Katsoppas pakanata, kun pääsi irti!...\" -- virkkoi Paavo\nyksinkertaisesti.\n\nJa kuikka leijaili keveästi omassa elementissään, koettaen kaikin\nmokomin vapautua Paavon remelistä.\n\n\"No sitä nyt vasta on oikea juurin kurikka!... Kun päästää tahallaan\nremelin irti kädestään!... No vielähän sanon ja sanon sanomasta\npäästyänikin! Entäs semmoinen saalis!... Olisi se vastannut vaikka\nkymmenenkin hauen torikkaa... Minunpahan olisikin pitänyt ruveta\nkuikkaa konttiin panemaan\".\n\nNäin torui ja riiteli, pani ja patsitteli Seppälän Jussi, joka koko\najan oli ääneti ja naurussa suin toisten poikain peliä katsellut. Nyt\nhavahtui hän kuitenkin toimettomuudestansa, hän näki, että heidän\ntummanen saaliinsa meni pois aivan sulien käsien välistä.\n\n\"Laita lapsi asialle, käy itse perästä\", -- murahti Saksalan Matti\nmiehekkäästi.\n\nTällä välin oli Paavo poloinen avossa suin ja silmiään räpäyttämättä\nkatsoa tuijottanut lammin pinnalla uiskentelevaa ja vähitellen\npoistuvaa otusta. Hän ei kuullut sanaakaan toisten poikain valituksista\nja torumisista, hänellä oli sillä kertaa tärkeämpää ajateltavaa...\n\nVihdoin menivät hänen huulensa yhteen ja muodostuivat puoli-ympyräksi,\nhänen silmänsä ummistuivat melkein umpeen ja hänen sasupäänsä kohosivat\nalimmaisten silmäripsien tasalle. Tämän näköisenä osoitti hän kuikkaan\npäin ja itkusta pakahtumaisillaan lausui nämät kaksi sanaa:\n\n\"Minun... reme... remelini!\"\n\nEnempää ei Paavo sillä kertaa olisi saanut lausutuksi, vaikka olisi\njokaisesta sanasta markka maksettu.\n\nToiset pojat eivät ensi hämmästyksessään ja harmissaan tulleet\najatelleksikaan, että kuikka todellakin kaulassaan vei Paavon remelin,\njohon se oli sidottu kiinni pitämistä varten. Mutta nyt kun he näkivät\nPaavon omituisen muodon ja hänen katkeran itkunsa käsittivät he\nvahingon koko sen laajuudessa.\n\n\"Hm! Sinä taisit jättää sille remelisi lyöntipalkasta\", -- puheli\nSeppälän Jussi pilkallisesti.\n\n\"Entäs tup... tuppi ja puukk... puukko!\" -- voivotteli koeteltu Paavo\npoloinen.\n\n\"Ne taisivat mennä kaupantekijäisiksi!\" -- säesti Saksalan Matti.\n\n\"Niinpä Paavo on saanutkin palkan laidaltaan\", -- virkkoi Seppälän\nJussi ja alkoi astuskella kankaalle päin.\n\nToiset seurasivat...\n\nVaan Paavon tuppiremelistä vapautuneena uiskenteli kuikka välkkyvällä\nlammin pinnalla ja pudisteli sekä silitteli säntilleen sulkansa, jotka\näsköisessä epätasaisessa ottelussa olivat epäjärjestykseen joutuneet...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen loppui poikain omituinen ongitusretki. Kotiin\npäästyänsä eivät he puhuneet sanaakaan hauen sen vähemmin kuikan\nhirttämis-yrityksestänsä, lausuivathan vaan, kun heiltä kaloja\nkysyttiin:\n\n\"No eiväthän nuo syöneet tällä kertaa.\"\n\n\n\n"]