Eteenpäin -- kaikesta huolimatta
Henry Ford (1863–1947)
Fordin teos käsittelee teollisuuden johtamista, joukkotuotantoa ja taloudellista edistystä. Hän tarkastelee työn ja pääoman suhdetta, palkkausta sekä teknologian vaikutusta yhteiskunnan varallisuuteen ja köyhyyden poistamiseen.
Henry Fordin 'Eteenpäin -- kaikesta huolimatta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2227. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
ETEENPÄIN -- KAIKESTA HUOLIMATTA
Kirj.
Henry Ford
Avustajana
Samuel Crowther
Suomentanut
Yrjö Ratinen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1931.
SISÄLLYS:
I. Tie rikkauteen.
II. Liikatuotannon pelko.
III. Työtä palveleva vai työtä säästävä?
IV. Palkkojen perustelu.
V. Työttömyyttä vaiko joutoaikaa?
VI. Joutoajan arvo.
VII. Kysymys iästä.
VIII. Köyhyyden hävittämistä kohden.
IX. Uusi ammattilaisuus.
X. Hallinto ja koko.
XI. Teollisuuden muuttaminen.
XII. Joustava joukkotuotanto.
XIII. Muuttuva näyttämö.
XIV. Miljoonasosa tuumaa.
XV. 199 laivan tarina.
XVI. Menetelmien siirto merien taakse.
XVII. Työ ulkomailla.
XVIII. Esimieskasvatus.
XIX. Kieltolaki vai köyhyys?
XX. Edistyminen.
XXI. Rahan rajat.
I luku.
TIE RIKKAUTEEN.
Onko mahdollista, että Yhdysvaltojen saavutukset liikealalla ovat vaarassa? Puhutaan taakaksi käyneistä korkeista palkoista, hintojen noususta, jolla koetetaan peittää pienentyneen kysynnän vuoksi kasvaneet valmistuskustannukset, tuotannon supistamisesta sopimusten avulla, jotta estettäisiin maa joutumasta tavaratulvan valtaan, vieläpä lakien laadinnastakin työttömyyden torjumiseksi.
Jos palkkoja yleensä lainkaan alennetaan, jos hintoja koroitetaan ja tuotantoa säännöstellään sopimusten avulla siten, että tehtailijat jokaisella teollisuusalalla voivat saada määrätynsuuruisen liikevaihdon, ansaitsivatpa sen sitten tai eivät, voimme yhtä hyvin pitää Amerikan edistymisen tarinaa loppuneena. Liike-elämä on silloin tunnustanut olevansa kykenemätön luomaan johtajia, jotka voivat viitoittaa teitä suurempaa ja laajemmalle levinnyttä varallisuutta kohden, joka hävittää köyhyyden.
Tämä olisi todellakin kansallisen edistyksemme murheellinen loppu. Se on kuitenkin välttämätön loppu, jos maan liike-elämä kieltäytyy tajuamasta omaa vastuunalaisuuttaan ja toivoo tyhjin iskusanoin ja -lauselmin saavuttavansa sen, minkä vain kova hellittämätön ajattelu ja kova hellittämätön työ voivat luoda.
Kukoistava liike-elämä, mikä taasen merkitsee yleistä varallisuutta ja ansionmahdollisuuksia, ei suinkaan ole mikään sattuman tulos. Se on seuraus siitä taidosta, jolla liikeasioita yleensä johdetaan – ja liike-elämä itse on vain liikeyksiköiden toiminnan summa. Koko sinä aikana, jonka olen työskennellyt liikealalla, en kertaakaan ole havainnut asioittemme huonontumisen johtuneen minkään ulkoapäin tulevan voiman vaikutuksesta. Sen on aina aiheuttanut jokin vika omassa liikkeessämme, ja päästyämme siitä selville ja korjattuamme sen ovat liiketoimemme jälleen sujuneet oivallisesti – täysin riippumatta siitä, miten jotkut toiset ovat menetelleet. Aina tullaan havaitsemaan, että kansallinen liike-elämämme on huono silloin, kun liikemiehet hellittävät otteensa, mutta hyvä jälleen, kun miehet käyvät asioihin käsiksi, ryhtyvät niiden johtoon ja esteistä huolimatta raivaavat itselleen tien eteenpäin. Vain onnettomuus on seurauksena, kun jätetään ottamatta huomioon liike-elämän perussäännöt ja valitaan tie, joka näyttää helpoimmalta. Nuo perussäännöt ovat minun nähdäkseni seuraavat:
1) On valmistettava parhainta mahdollista laatua olevia tavaroita suurin, alituisesti lisääntyvin määrin, valmistettava niitä parhaimmalla ja taloudellisimmalla tavalla ja pakotettava ne markkinoille.
2) On tavoiteltava yhä paranevaa laatua sekä halvempia hintoja ja pienempiä kustannuksia.
3) On nostettava palkkoja asteittain, mutta jatkuvasti – eikä koskaan niitä alennettava.
4) On toimitettava tavara kuluttajalle parhaalla taloudellisella tavalla, jotta pienikuluisen tuotannon edut ulottuisivat häneenkin asti.
Kaikki nämä perussäännöt sisältyvät yhteen ainoaan sanaan "palvelus" (service), mutta tätä sanaa käytetään usein halpojen ja tyhjänpäiväisten eleiden peittämiseksi, eleiden, jotka eivät sisällä ajattelua eivätkä työtä. Siksi onkin välttämätöntä huomauttaa, että palveluksen, yleensä jotakin merkitäkseen, tulee olla liiketoiminnan perusohjeena ja vaikuttimena jokaisessa teossa. Palvelus alkaa sillä, että havaitaan ihmisten tarpeet, ja se johtaa sitten näiden tarpeiden tyydyttämiseen edellämainittujen perussääntöjen mukaan. On kuitenkin pyrittävä määrittelemään jo etukäteen ihmisten tarpeet eikä yksinkertaisesti rajoituttava vain niin sanotun kysynnän tyydyttämiseen. Tätä juuri tarkoitan johdolla. Jos johto herpautuu, herpautuu myöskin liiketoiminta ja liikeasiat alkavat ohjailla johtajien toimintaa sen sijaan, että nämä ohjailisivat liikeasioiden kulkua.
Liikkeiden johtajien havaitessa yleisön ostavan kiihkeästi ollaan taipuvaisia istumaan rauhassa ja antamaan asioiden luistaa entiseen hyvään tapaansa. Pyrittiinpä aikaisemmin tuollaisina aikoina nostamaan hintojakin, jotta saataisiin haalituksi kokoon niin paljon rahaa kuin mahdollista tilaisuuden tähän ollessa tarjolla. Ns. hyvinä liikeaikoina ei siis ponnisteltu liiketoiminnan pysyttämiseksi vilkkaana, vaan koetettiin kerätä nopeasti rahaa, ja koska hintojen nostaminen näyttää aina nopeimmalta rahanhankkimiskeinolta, nostettiin hintoja jatkuvasti, kunnes ne kohosivat ostokyvyn yläpuolelle, jolloin osto äkkiä lakkasi ja hyvästä liikevaihdosta olimme joutuneet huonoon. Onneksi kuitenkin useimmat henkilöt ovat nyt havainneet hintojen korotukseen perustuvien rahanhankintayritysten petollisuuden, eikä meillä ole ollut huomattavissa kuin heikkoa nousua – tai ei nousua lainkaan – sinä aikakautena liike-elämämme historiaa, joka päättyi paniikkiin arvopaperimarkkinoilla loka- ja marraskuussa 1929.
Keinottelukauden alkaessa oli liiketoiminta maassa hyvin tyydyttävää ja tasaista. Voittoja toivottiin saavutettavan ainoastaan työn avulla, mikä loppujen lopuksi onkin ainoa tapa, jolla mitään voittoja voidaan saavuttaa. Ihmiset pyrkivät jatkuvasti alentamaan hintoja ja saavuttamaan korkeampia palkkoja – s.o. saamaan liiketoimintansa terveeksi ja kestäväksi. Kun sitten tarjoutui tilaisuus rahanansaitsemiseen arvopaperimarkkinoilla, niin monen liikettä johtaneen henkilön, monen häntä auttaneen ja monen hänen työssään olleen henkilön huomio kiintyi yhä suuremmassa määrin keinotteluun. Tämä johti mieleeni farmien omistajat aikoina, jolloin kaupunki laajeni ja kiinteistöagentit palstoittelivat ympäristön tiluksia. Farmien omistajat seurasivat toisella silmällä kiinteistöagenttien puuhia, toisella auraansa. Se koitui kohtalokkaaksi maanviljelykselle. Vain toisen silmän avulla suoritettu liikeasioiden hoito ja toisen suuntaaminen arvopaperimarkkinoille osoittautui turmiolliseksi myöskin liiketoiminnalle.
Liikeasioiden oikea hoito vaatii jokaisen unssin johtajankykyä, mikä suinkin voidaan saada irti, mikään hellittäminen tai huomion suuntaaminen muualle ei saata tulla kysymykseen. Arvopaperimarkkinoihin kiinnitetty huomio johti kuitenkin huomion pois varsinaisista liikeasioista ja tylsistytti kärjen pyrkimykseltä aina edistyä. Asiakkaiden saanti ja hallussa pysyttäminen oli liian helppoa, ja liike-elämä yleensä sen sijaan, että olisi koettanut luoda parempia tuotteita, yritti vain lisätä tuotteiden määrää eikä paljoakaan välittänyt hinnanalennuksista tai palkkojen korottamisesta. Kaikki luisti niin mainiosti, ettei näyttänyt olevan mitään syytä häiritsevään levottomuuteen tai pelkoon. Pelon todellinen aihe piili syvällä kätkössä. Sen muodosti täydellinen pysähdys tavaroiden laadun ja tuotantomenetelmien parantamisessa, mikä puolestaan aiheuttaa pysähdyksen ostavan rahan arvon kasvussa. Täytyy välttämättömästi koittaa aika, jolloin arvopapereita tarjotaan kaupaksi niiden arvoa niin paljon korkeampiin hintoihin, että yleisö epäröi ostaa ja sitten luopuu kokonaan ostoista, voipa lisäksi joutua paniikin valtaan jo tekemiensä kauppojen johdosta. En tunne lainkaan arvopaperiasioita. Tiedän kuitenkin, että arvopaperien tuotantoa voidaan jatkaa hyvin suuressa määrin samalla tavoin kuin tavaroidenkin ja niiden hintoja nostaa kuten kauppatavaroiden, samoin mahdollisin seurauksin. Arvottomia osakkeita voidaan saada kaupaksi korkeisiin hintoihin.
Tästä kaikesta tulisi selvästi ilmetä se opetus, että lopuksi jokainen menettää eikä kukaan voita keinoteltaessa omaisuuksilla, jotka jo ovat valmiita – olkootpa nuo omaisuudet sitten kauppatavaroita tai yhtiöiden osakkeita. Varallisuus ja edistys piilevät vielä tekemättömissä asioissa. Toinen saamamme opetus on, ettei liike-elämässä voida mitään pitää taatusti varmana. Jos liiketoiminnan annetaan jatkua entiseen tapaansa vain syystä, että valmistetut määrät tulevat ostetuiksi, eikä lainkaan yritetä parantaa tuotteita tai valmistusmenetelmiä tai alentaa hintoja, silloin saadaan jonakin päivänä havaita, ettei tuotteille löydetäkään ostajia. Jokaisen liikkeen, jonka toivotaan vaurastuvan, tulee pysytellä yleisön vaatimusten edellä. Se ei yksinkertaisesti voi kehittyä rinnan niiden kanssa.
Jos kansamme äskeiset kokemukset ovat opettaneet, ettei rahaa voida ansaita muulla tavoin kuin palveluksen avulla, silloin ne ovat maksettujen oppirahojen arvoiset. Maamme tarvitsi todellakin tuonkaltaisen, suuressa mittakaavassa annetun opetuksen askeleena sellaista liike-elämää kohti, joka vaurastuttaa koko kansaa eikä vain muutamia harvoja. Meitä on ehkä autettu käsittämään, että tavarat ja palvelukset ovat harvoin ylellisyyttä, että puheet ihmisten tulemisesta vähemmällä toimeen ovat loruja ja että ainoan todellisen ylellisyyden muodostaa liike-elämästä syrjään vetäytynyt liikemies. Osa vaikeuksista, joista syytetään liikatuotantoa, johtuu vain siitä ajatustottumuksesta, että ihmisellä on määrätty asema elämässä ja että liiallinen määrä tavaroita ja palveluksia saattaa koitua hänelle vahingolliseksi – että häntä tulee suojella liiallisuuksista, ei sivistyksen avulla, vaan ehkäisemällä häntä hankkimasta rahaa ja tavaroita. Köyhyydessä voi olla henkilökohtaista jaloutta, mutta se on luokkatietoisuutta, jota ilman voimme hyvin tulla toimeen.
Epäilemättä on rahajärjestyksessä puutteellisuuksia, jotka toisinaan estävät tavaroiden ja palvelusten vapaan virtauksen, mutta emme vielä toistaiseksi tunnu olevan tarpeeksi selvillä näistä puutteellisuuksista käydäksemme niihin käsiksi. Tiedämme hyvin, että on aikoja, jolloin ihmisillä yleensä, vaikka heidän tarpeensa jatkuvasti lisääntyvät, ei kuitenkaan ole rahaa ostaa sitä, mikä ne tyydyttäisi. Ei ole mitään järkiperäistä syytä, jonka vuoksi tuotantomahdollisuuksien ollessa laajoja ja kulutushalun alituisesti kasvaessa milloinkaan esiintyisi ajanjaksoja, jolloin toiveita ei voitaisi täyttää ja tuotantoa käyttää hyväksi vain rahanpuutteen tähden. Onkohan itse asiassa koskaan oikein puhua "rahanpuutteesta"? Eiköhän se pohjaltaan liene jonkin muun puuttumista? Raha on samanlaista kuin muutkin koneet – sitä voidaan kehittää ja sitä kehitetään jatkuvasti. Mutta koneitten rinnalle on saatava opetettuja henkilöitä, jotka osaavat niitä oikein käyttää. Raha, kuten meillä täällä on usein tapana sanoa, on verrattavissa myymälän takana olevan suuren hiilikasan hiiliin. Minkälainen on siis se johto, joka ei pysty tuota kasaa täydentämään? Maamme on juuri nyt saanut oppia, että raha on teollisuuden sivutuote. Kiinnittäessämme kaiken huomiomme sen alkulähteisiin – toisin sanoen siis teollisuuteen – ei rahakaan tule loppumaan. Eivät rahamarkkinat yhtä vähän kuin arvopaperimarkkinatkaan aiheuttaneet äskeisiä kokemuksiamme liikealalla. Se, että ihmiset jättivät liikeasiansa hoitamatta, aiheutti häiriön arvopaperimarkkinoilla. Liiketoiminta on hankinnan ja ylijäämän alkulähde. Eivät edes arvopaperimarkkinatkaan voi kestää tämän tosiseikan syrjäyttämistä. Ketään sellaista henkilöä ei vielä ole syntynyt, joka voisi samalla kertaa käsitellä arvopapereita markkinoilla ja hoitaa liikettä siten, että se tuottaa voittoa. Ne ovat kaksi eri asiaa, joita ei voida yhdistää. Olemme juuri äskettäin saaneet kokea, mitä merkitsee, kun melkoinen osa kansasta siirtää huomionsa liikeasioista, ja ryhtyy keinottelemaan arvopapereilla.
Ahdinkotilan pikainen parannus – ahdinkotilalla tarkoitan aikaa, jolloin ihmiset ovat ilman työtä eivätkä voi kohottaa elintasoaan – sisältyy yhteen ainoaan sanaan "määrä" – markkinoille toimitettuun tavaramäärään.
Tavaroiden valmistus ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Sen ohessa on huomioitava paljon muutakin. Koneen tai voimanlähteen rakentaminen ja sen työn muuttaminen tavaroiksi ei sinänsä merkitse palvelusta. Palvelus käsittää suunnitelman jokaisen yksityiskohdan, valmistuksen, maksetut palkat ja myyntihinnan. Näistä ei ainoatakaan voida pitää lopullisesti oikeana – ne edustavat vain ponnistusten parhaita saavutuksia kysymyksessä olevana hetkenä. Siksi juuri joukkotuotanto vaatiikin niin paljon enemmän johdolta kuin aikaisempi tuotanto. Jokainen, joka perustaa suuren tehtaan jonkin tuotteen valmistamiseksi ja pitää sitten itsestään selvänä, etteivät mitkään muutokset piirustuksissa, aineissa tai valmistusmenetelmissä ole tarpeellisia, tulee ihmeteltävän lyhyessä ajassa tekemisiin liikatuotannon kanssa, ja silloin alkavat omistajat puhua markkinoiden tulvillaan olosta.
Hyvä tuote ei koskaan saata markkinoita tulvilleen, mutta huono tekee sen hyvinkin pian. Huolimatta siitä, kuinka erinomainen tuote sitä markkinoille laskettaessa mahdollisesti on, se ei kuitenkaan saata pysyä hyvänä, ellei sen tasoa alituisesti kohoteta. Tämä ei merkitse, että pitäisi vähän väliä tehdä uusia hämmästyttäviä muutoksia, sillä se ei ole mahdollista tuotteissa, jotka markkinoille laskettaessa jo olivat niin hyviä kuin ne suinkin voitiin valmistaa. Jokaisen uudistuksen mainostaminen ei liioin ole aina tarpeellista eikä suotavaa. Yleisön suosio saavutetaan ahkeroimalla hiljaisuudessa sellaisten uudistusten luomiseksi, jotka tekevät tuotteen yhä tyydyttävämmäksi, sillä silloin tuo kauppatavara saavuttaa maineen, että se pystyy yksinkertaisesti aina tyydyttämään ostajan tarpeet. Yleisö vaatii vain harvoin muutoksia, mutta muuttuu sitävastoin huomaamattaan alituisesti itse, ja yleisesti tyydyttävä tuote on sellaisen johdon luoma, joka taukoamatta tehostaa tuotteen parantamista.
Oikea myyntihinta on hinta, johon – kaikki seikat huomioonottaen – tavara voidaan toimittaa. Kun valmistuksessa saadut kokemukset ja myyntimäärä vähentävät kuluja, voidaan myyntihintaa säännöllisesti alentaa. Tehtailijan velvollisuus on vakituisesti alentaa hintoja ja nostaa palkkoja. Tuo velvollisuus ei kohdistu yksinomaan yleisöön. Tehtailija on sen velkaa itselleen, sillä muuten hän ei voi valvoa liiketoimintaansa. Näyttää kuitenkin siltä, kuin tässä kohdassa olisi havaittavissa paljonkin väärinkäsityksiä.
Hinnan alentaminen lisää tavallisesti liikevaihtoa, ellei se ole puolustava, vaan edistyksestä johtuva toimenpide. Ostokyky ilmenee monena eri vivahduksena, mitkä kuitenkaan eivät suuresti eroa toisistaan. Ne näyttävät vaihtelevan melkein joka päivä, ja pieninkin hinnanalennus voi johtaa uudelle ostoalueelle, jota aikaisemmin ei ole tultu tutkineeksi. Hinnanalennuksen ei aina tarvitse tapahtua dollareina. Se voidaan sijoittaa laatuun – toisin sanoen siis: samalla rahalla annetaan jotakin lisää. Parhaimmat alennukset ovat sekä hintaa että laatua koskevat. Hinnanalennus, johon päästään alentamalla laatua, ei itse asiassa ole mikään hinnanalennus, ja vastavaikutus yleisössä ilmeneekin varmalla tavalla. Ei ole olemassa mitään varmempaa ja nopeampaa keinoa liikkeen nauttiman luottamuksen tuhoamiseksi kuin hinnan alentaminen antamalla vähemmän ja arvoltaan huonompaa tavaraa kuin aikaisemmin.
Hintojen alentaminen yksinomaan myynnin lisäämiseksi ei kuitenkaan ole tervettä liikepolitiikkaa, sillä silloin voi huomio helposti siirtyä valmistuksesta myyntiin. Myyntihän on ennen kaikkea tulos hyvästä valmistuksesta eikä ihmisten houkuttelemista ostoihin. Hintojen alentaminen, jotta myynti lisääntyisi, ei luonteeltaan eroa lainkaan hintojen pysyttämisestä samoina vain siitä syystä, että ihmiset näyttävät olevan halukkaita ne maksamaan. Jos hintoja pidetään ainoastaan ostajien syötteinä ja niitä nostetaan ja lasketaan sen mukaan, miltä ne ostajista tuntuvat, se merkitsee itse asiassa liikkeen valvonnan siirtymistä ostajille, jotka voivat menetellä mielensä mukaan. Tämä valvonta muodostuu silloin sangen kouraantuntuvaksi ja sitä harjoitetaan hyvinkin drastillisella tavalla. Tämänkin on maamme saanut kokea kerran jos toisenkin.
Hintojen jatkuvaa laskua tarkoittava politiikka kuuluu pikemmin liikkeen hallintoon kuin myyntiin ja sitä tulisi harkita valmistuksen kannalta asiaa tarkastellen eikä pitämällä silmällä etupäässä liiketoiminnassa viimeisinä ilmeneviä myyntejä.
Jos hinta pysytetään paikallaan vain siitä syystä, ettei myynti ilmeisesti näy antavan aihetta sen alentamiseen, missä silloin ilmenevät hallinnon saavutukset? Tehostaako se jatkuvasti kulujen alentamista, jotta paikoillaan pysyvästä hinnasta muodostuisi yhä kasvava voittomäärä? Juuri tätä ei tapahdu. Hinnan paikallaan pysyttäminen saa hallinnon uneliaaksi. Ollaan taipuvaisia antamaan hyvän pysyä hyvänä, mutta hyvääkään ei koskaan saa jättää hoivatta. Mikään ei voi pysyä muuttumattomana. Kaikki joko edistyy tai taantuu. Jos hallinto jättää hyvän tilanteen silleen kuudeksi kuukaudeksi tai vuoden ajaksi, siirtyy liikeasioiden valvonta välttämättömyyden pakosta sen käsistä – pieniä rappeutumisia pääsee pujahtamaan liiketoimintaan, niitä seuraavat suuremmat, ja lopuksi kustannukset ovat niin valtavat, että voitot häviävät. Hallintoa ei mitenkään voida pysyttää tehtävässään, elleivät sen laatimat parannukset ja säästöt kohdistu hintojen alentamiseen ja palkkojen korottamiseen. Silloin todetaan jokainen edistysaskel hintojen alennusmerkinnällä. Kun tällainen merkintä on tehty, täytyy hallinnon jatkaa työtään ainakin yhtä menestyksekkäästi kuin koskaan aikaisemmin. Tavallisesti sen täytyy suorittaa työnsä entistäkin paremmin. Siksi juuri tuleekin ottaa huomioon muuta kuin myynnit hinnanalennuksien yhteydessä.
Hintapolitiikka osuu suoraan hallinnon sydämeen. Jos hinta pysytetään aina niin korkeana kuin mahdollista, ei mitään varasummaa ole varattu hinnan korottamiseksi, kun tuotteen asiallinen myynti tai yleisö sitä vaativat. Yleisö suhtautuu ymmärtämyksellä sellaisen tuotteen hinnannousuun, minkä myynnistä on aikaisemmin oikeudenmukaisesti huolehdittu yleisöön nähden. Mutta vasta silloin, kun hintoja alennetaan ottamatta lainkaan huomioon, onko yleisö mahdollisesti halukas maksamaan enemmän vai ei, säilytetään se yleisön luottamus, joka ei ainoastaan johda tasaiseen ostoon, vaan sallii myös hintojen korotuksen, jos tilanne tekisi sen välttämättömäksi. Ei voida samalla käyttää valmistus- ja myyntihinnan erona olevaa summaa ja samalla säilyttää sitä. Yleisö tietää oman kokemuksensa perusteella, että korotus on tapahtunut vain syystä, ettei sitä ole voitu välttää, ja siksi ei tällaiseen korotukseen suhtaudutakaan nurjamielisesti eikä se aiheuta suosion menetystä. On parempi omata hyvä erotussumma mahdollisesti välttämättömäksi käyneen korotuksen varalle kuin pakollista laskua varten. Tuote, jonka hinnoittelu on tapahtunut sen perusteella, mitä yleisö jaksaa siitä maksaa, ei hädän hetkenä voi odottaa yleisöltä apua eikä usein saada apua omasta liikkeestäkään, kun väärä hintapolitiikka on herpaannuttanut hallinnon lihakset – seurauksena liian mukavasta ja helposta toimeentulosta. Näin on pyrkimys parempiin menettelytapoihin tuonut meille tullessaan niin paljon odottamattomia säästöjä, ettei voittoja yksinkertaisesti ole voitu välttää. Ratkaistavaksemme on aina jäänyt, miten pitää voitot alhaisina eikä korkeina. Hinnanalennuspolitiikasta ja hallinnolle alituisesti esitetyistä uusista vaatimuksista, minkä tuo politiikka sisältää, ei ole voinut olla muuta seurausta.
Nämä perussäännöt eivät pidä paikkaansa vain automobiiliteollisuudessa, vaan koskevat kaikkea liiketoimintaa, olipa se sitten suurta tai pientä. Ne ovat yleismaailmallisia. Jos ne sovellettaisiin käytäntöön, tulvisi kunnollisesti valmistettuja tavaroita vuolaana virtana maan joka soppeen ja kulmaukseen karkoittaen korkeat hinnat, avaten työmahdollisuuksia hyvin palkoin kaikkialla ja tehden köyhyyden mahdottomaksi. Näiden tavaroiden kulutukseen toimittaminen on liikkeen johdon ratkaistavaksi kuuluva probleema.
Kysymyksessä ei ole saada ihmiset yksinkertaisesti ostamaan enemmän tavaroita, vaan saada heidät ostamaan enemmän sellaisia tavaroita, jotka koituvat heille itselleen hyödyksi. Käytämme sanaa "ostaa", sillä se on ainoa tuntemamme tavaroiden jakelumenetelmä. Meidän täytyy käyttää rahaa.
Tuotannon rajat saavutetaan silloin, kun jokaisella on kaikki tarvitsemansa tavarat tai tuotteet, joita hän tarvitsee tai voi käyttää lisätäkseen elämänsä mukavuutta. Koska jokainen tavaroiden tai valmistusmenetelmien parannus synnyttää uuden tarpeen, on päivä, jolloin todella joudumme liikatuotantoon, vielä kaukana tulevaisuudessa.
Harkitkaapa meidän teoriojamme ylellisyydestä ja säästäväisyydestä. Liikemaailmassa pidetään tuhlauksena sitä, että tehtailija tyytyy koneeseen, joka suorittaa työn tyydyttävästi, jos on saatavissa toinen kone, joka tekee työn paremmin tai halvemmalla. Amerikan teollisuus ei hetkeäkään epäröi luopua koneesta, jonka sijalle voidaan hankkia parempi. Sitä pidetään säästäväisyytenä liikeasioissa. Aikaisemmat käsityksemme säästäväisyydestä, jotka liike-elämästämme olemme jo karistaneet, esiintyvät kuitenkin yksilön kotioloissa. Pidetään säästäväisyytenä esineen säilyttämistä kotona, kunnes se on loppuun kulutettu – ottamatta lainkaan huomioon, mitä vaivoja tai vastenmielisyyksiä se saattaa aiheuttaa asianomaiselle itselleen. Tämä ei ole säästäväisyyttä, vaan tuhlausta. Edistymme ottaessamme säilöön ihmisenergiaa – saadessamme enemmän aikaan samoin ponnistuksin. Tämä todellinen kansantaloudellinen periaate on sovellettava myös kotielämään. Vanhan Maailman elintaso vaikuttaa vielä liian voimakkaasti koteihimme ja elintapoihimme.
Nuoruudessamme tunsimme miehiä, jotka käyttivät takkejaan, kunnes ne tulivat vihreiksi ja nukkavieruiksi, ja näitä miehiä kutsuttiin säästäväisiksi. Tuo säästäminen vastusti kuitenkin kehitystä. Siinä ei ollut vaihtoa, ei palvelusten kiertokulkua eikä elämää. Tavarat ovat valmistetut käytettäviksi. Niiden olemassaoloon ei voi olla muuta syytä. Käytäntö on voima, joka pitää elämän pyörät pyörimässä.
Mutta kuinka ihmiset voivat hankkia rahaa näiden tavaroiden ostamiseen? Se on jälleen hallinnon – johdon – asia. Jos jäämme odottelemaan kysyntää, saamme odotella ikuisesti. Kysyntä ei synny itsestään, se luodaan. Jos aloitamme tavaroiden suurvalmistuksen ja teemme palkat riittävän suuriksi, leviää lisääntynyt ostokyky yli koko maan, ahmaisten tavarat – olettaen, että nämä ovat oikein valmistetut ja hinnoitetut. Yhteiskunnan veri – vaihto – on silloin jälleen saatu kiertokulkuun. On olemassa vain yksi tie – ja se alkaa tuotannosta.
Jos omaksuisimme ns. teollisuuden stabilisointi-aatteen, valmistaen vain sen verran, mihin kysyntää riittää, eikä enempää, katoaisi ostokyky – sillä tarpeeksi ostovoimaa ei voitaisi jakaa. Stabilisointiajatus on kylläkin kaunis, mutta se vakaannuttaa väärän tilanteen. Se vakaannuttaa juuri sen tilanteen, josta maa tahtoisi päästä eroon. Se päättyisi tietynlaiseen seisahdukseen, sillä ei olisi olemassa mitään tehostusta tavaroiden tai menettelytapojen parantamiseksi, ja me alkaisimme taantua.
Teollisuuden tarkoituksena on valmistaa tavaroita, jotka hyödyttävät ihmisiä. Teollisuuden tarkoitukseen ei sitävastoin kuulu ihmisten avustaminen, ja jos aloitamme teollisen toiminnan antaaksemme apua jollekin joukolle palkannauttijoita, silloin tuhoamme teollisuuden todelliset tarkoitusperät ja teemme sen kykenemättömäksi avustukseen omalla tavallaan. Toisin sanoen: tuotanto on olemassa tavaroiden luomiseksi, mitkä tavarat puolestaan palvelevat yleisöä.
Jollei suuria palkkoja kuitenkaan makseta eikä mitään tehostusta tuotannon kasvaessa yhä korkeampien palkkojen maksamiseksi ole, silloin ei myynti varasto ja saada sijoitetuksi eikä liioin ole olemassa mitään syytä niiden valmistamiseen. Näin ollen ei siis teollisuus, vaikka sen alkuperäisenä tarkoituksena ei olekaan korkeiden palkkojen hankinta, voi suuressa mittakaavassa tulla toimeen, ellei se maksa korkeita palkkoja.
Siirtyminen näihin on kuitenkin tärkeätä. Jos kuvittelemme teollisuuden olevan olemassa ihmisten avustamiseksi, silloin voimme jatkaa päätelmää lisäämällä, että mitä enemmän ihmisiä sen palveluksessa on, sitä parempi on tilanne. Tämän mukaan siis työnantaja, joka ottaa palvelukseensa kaksisataa miestä kahden dollarin päiväpalkalla, palvelisi paremmin yhteiskuntaa kuin toinen, joka ottaa viisikymmentä miestä kahdeksan dollarin päiväpalkalla. Tämänkaltaista ohjelmaa vaaditaan usein toteutettavaksi yhteiskunnan edun nimessä: antakaa useammille työtä, sanotaan, vaikka teidän pitäisikin tällöin maksaa pienemmät palkat.
Tämä käsitys on kuitenkin yhteiskunnan todellisten etujen vastainen ja johtaa köyhyyteen. Kahden dollarin päiväpalkkalaiselle ei jää mitään ylimääräistä kulutuspääomaa eikä hän siis esiinny minään tekijänä markkinoilla. Kahdeksan dollarin miehellä on sitävastoin kulutuspääomaa, ja käyttämällä tätä hän tulee ehdottomasti luomaan uutta työtä, joten toisetkin miehet voivat mahdollisesti saada hyväpalkkaisia paikkoja. Suurempaa pettymystä ei voida kokea kuin olettamalla, että työn hankkiminen suurelle joukolle pienipalkkaisia miehiä on ihmisrakkautta tai hyödyttää maata. Ihmisten sitominen työhön maksamalla pieniä palkkoja ja syrjäyttämällä korkeimmat tuotantovaatimukset merkitsee vain köyhyyden tekemistä yleiseksi.
Teollisen johdon tehtäviin ei kuulu työn hankinta mahdollisimman monelle, vaan korkeapalkkaisten toimipaikkojen hankkiminen niin monelle kuin mahdollista, ja tähän on pyrittävä aloittamalla muutamasta hyvin palkatusta miehestä. Muutoin ei voida pysyttää kuluja alhaisina, mikä lisää kulutusta ja tekee useammat korkeapalkkaiset toimet välttämättömiksi. Tuotanto luo käyttöä miesvoimalle: miesvoima ei voi luoda tuotantoa.
Kuljemme tietä, jota kukaan aikaisemmin ei ole kulkenut. Tie ei ole helppo. Useat hyvää tarkoittavat henkilöt ovat huomauttaneet, että on olemassa toinenkin tie, jolla kulku on helpompaa. He viittaavat säännösteltyjen hintojen, valtionavun tiehen ja asioiden hyväksymiseen sellaisina kuin ne ovat. He eivät tiedä, että tuon tien loppu on hyvin kova. Ei voi olla mitään vastiketta – ei tilapäistä enempää kuin pysyväistäkään – työlle ja johdolle.
Onhan mahdollista, ettei meidän tietämme kannattaisi kulkea. Siitä on kuitenkin päästävä varmuuteen, ennenkuin siirrymme toiselle tielle. Sillä tiedämme, että tuo toinen tie johtaa takaisin yleiseen köyhyyteen.
II luku.
LIIKATUOTANNON PELKO.
Vaikka puhutaankin paljon liikatuotannon vaaroista, ei tämä pelko kohdistu tavaroiden liian suureen hankintaan. Todellisena pelkona on, että voittojen ja palkkojen hankinta voi häiriytyä.
Työläinen pelkää, että valmistettaessa enemmän kuin mitä yleisö ostaa hän joutuu työttömäksi, kunnes yleisö ehtii siirtyä ylituotannon kuluttamiseen. Työnantaja pelkää, että myymättömiä tavaroita keräytyy varastoihin ja että hänen on mahdollisesti myytävä ne tappioin. Olemme kaikki sekä ostajia että myyjiä. Ollessamme ostajia meitä ei lainkaan huolestuta, jos hyvin valmistettuja tavaroita tarjotaan meille liian huokealla. Olemme iloisia keksiessämme halvan ostonmahdollisuuden. Ensiluokkaisia tavaroita voidaan aina myydä – johonkin hintaan. Näyttää siis siltä, ettei liikatuotanto ole aivan sitä, minä sitä on totuttu pitämään – se ei ole kirous jokaiselle.
Voi olla mahdollisuus joutua tilapäiseen liikatuotantoon – tilanteeseen, jolloin ensiluokkaisia tavaroita ei osteta syystä, että jokaisella on jo niitä hallussaan. Mutta tämä on aina muista seikoista riippuva tilanne eikä sitä ole lainkaan sekoitettava liian suureen tavaranhankintaan. Liikatuotanto viittaa aina tavaroilla varustettuihin markkinoihin, mutta liikahankintaa on harkittava ottamalla huomioon ihmisten kyky kuluttaa tuotetta, jos heillä olisi rahaa sen ostoon. Tämä merkitsee, että ajattelemme liikatuotantoa, kun myynti hidastuu, kun sitävastoin tarpeiden täydellinen tyydytys voisi saada meidät ajattelemaan liikahankintaa. Liikahankintatilanteeseen ei tähän mennessä vielä ole tässä maassa jouduttu. Mitä tavaraa on jokaisella kansalaisella tarpeeksi? Se, mitä on kutsuttu liikatuotannoksi, ei näin ollen ole liikatuotantoa lainkaan. Maassamme on muodostunut myymättömiä tavaravarastoja silloin, kun kyky niiden ostamiseen on puuttunut. Mutta niin tarve kuin halukin ostoihin on aina olemassa. Oletan tietysti tällöin, että myymättömät tavarat ovat kokoonpanoltaan ja laadultaan yleisön tarpeita ja toiveita vastaavia.
Kaikkina aikoina, mutta etenkin nousukauden lopulla, on markkinoilla tavaroita, jotka jäävät myymättä, eivät liikatuotannon tähden, vaan siksi, ettei ole olemassa mitään syytä, miksi kukaan niitä ostaisi – niin hyödyllisiä kuin ne aikaisemmin lienevätkin olleet, ne eivät enää tyydytä tarvetta. Niiden omistajat saattavat suuriäänisesti valitella liikeaikojen huonoutta, mutta itse asiassa tavarat ovat niin huonosti suunnitellut ja valmistetut, että niiden myynti on epäedullisempaa kuin varastoiminen. Liike-elämä näyttää toisinaan hitaalta vain siitä syystä, että yleisön käsitys arvoista ja piirustuksista kehittyy nopeammin kuin muutamien tehtailijoiden luomiskyky. Sanan todellisessa merkityksessä liikkeen henkilökunta on tällöin hidas eikä yleisö. Useimmat tehtailijat tietävät, että – jättämällä kaikki toiset vaikuttimet syrjään – ei kannata lähettää markkinoille huonoa tavaraa. Sitä voidaan myydä jonkin aikaa, mutta jonakin hetkenä – hetkenä, jolloin yleisön tieto ja maku astuvat askeleen eteenpäin – osto lakkaa ja tehtailijalla on hallussaan myytäväksi kelpaamatonta tavaraa. Jollei liike-elämän tiehyitä tukittaisi tavaroilla, joilla ei ole mitään olemassaolon oikeutta, olisi eräs liike-elämän lamaannuksen säännöllisesti uudistuvista syistä poistettu.
Jollei kuitenkaan ensiluokkaisia tavaroita, jotka vastaavat kuluttajien tarpeita, voida myydä alituisesti lisääntyvin määrin, silloin vaikeus rajoittuu riittämättömään ostokykyyn. Tämä voi johtua tuotteen liian korkeasta hinnasta tai – useammin – liian monen tuotteen liian korkeasta hinnasta. Ehkä tehtailijan ei ole mahdollista tuona hetkenä alentaa suuresti hintojaan, vaikka, jos hän on edistyvä henkilö, hän voi aina tehdä joitakin hinnanalennuksia, mutta jos halutaan antaa yleisölle kaikki mahdollinen hyöty, täytyy hinnanalennusten alkaa raaka-aineiden hinnasta, jatkua valmistuskustannuksien kautta ja täydentyä jakelukustannuksien alennuksilla. Tehtailija havaitsee usein, kuinka nopeasti tuhlaava jakelu nielee valmistuksen säästöt, eikä tämä jakelu ehkä ole tehtailijan valvonnan alainen. Ei ole mitään aihetta säästöihin valmistuksessa, jos tavaroiden jakelijat ja edelleentoimittajat rasittavat samalla myyntiä kaikella sillä, minkä se suinkin kestää. Mainittakoon tämä vain sen tosiseikan tähdentämiseksi, että liiketoiminnan saattaminen paremmille perustoille kuuluu sen jokaisen osaston tehtäviin eikä yksinomaan tavaroiden valmistajalle. Mikään ei voi olla halpaa, jos jokin osa on kallista. Ainoa kohta, jossa emme voi arvostella halpuutta alennettujen hintojen muodossa, on inhimillinen työ. Työkustannukset ovat pidettävät alhaisina, mutta ainoa pettämätön keino tämän aikaansaamiseksi on pitäminen palkat korkeina.
Yleensä voidaan pitää sääntönä, että kuluttajia varten merkityt hinnat voidaan aina alentaa, ja hätätilassa saattaa osoittautua edulliseksi alentaa hinnat voittorajankin alle. Kasvanut liikevaihto synnyttää ajan mittaan suurempia voittoja. Olemme useita kertoja alentaneet hintamme sen alle, mitä pidimme tuotantokustannuksien rajana, ja tästä on viipymättä koitunut meille kahdenlaista hyötyä. Seurannut liikevaihdon kasvu ei ole ollut tärkein saavutuksistamme. Meitä on eniten hyödyttänyt tämän vapaaehtoisen kustannusten alentamisen vaikutus omaan järjestöömme – s.o. meihin itseemme. Se on aina saanut meidät valppaiksi ja neuvokkaiksi. Olen havainnut olevan edullisempaa kiinnittää enemmän huomiota valmistusjärjestelmään kuin myyntimarkkinoihin. Kiinnitämme suhteellisesti vähän huomiota ns. "myyntiin liiketoiminnan loppupäässä". Mielestämme valmistusjärjestelmän tuotantokyky ja kehittyminen vaikuttavat suurelta osalta määräävästi myynteihin. Siksi voin kokemusteni perusteella sanoa, että hintoja voidaan aina alentaa sekä tuotteen valmistajan että käyttäjän suureksi hyödyksi.
Hintojen alentaminen voi toisinaan jo sinänsä olla riittävä toimenpide tuotteiden saattamiseksi ostokyvyn ulottuville. Mutta ostokyky ei ole muuttumaton käsite. Hintojen alentaminen on vain eräs tapa sen lisäämiseksi. Sitä on kohotettava niin absoluuttisessa kuin relatiivisessakin merkityksessä, muutoin tavaramarkkinat eivät jatkuvasti laajene. Siksi ei hintojen alentaminen yksinomaan riitä. Teollisuuden on myös pyrittävä jatkuvasti hankkimaan toiminnastaan yhä suurempia tuloja jokaiselle sen palveluksessa olevalle henkilölle. Tämä tuo tarkastelun kohteeksi hyvinkin perusteellisella tavalla teollista johtoa ja rahoitusta koskevan kysymyksen koko laajuudessaan.
Meidän on ensiksikin painettava mieleemme, ettei tilannetta, jota tavallisesti kutsutaan liikatuotannoksi, ole tähän mennessä sanan todellisessa merkityksessä vielä esiintynyt. Tilapäisillä seisahduksilla vapaassa tavaranvirtauksessa tuottajilta kuluttajille ei näytä olevan minkäänlaista tekemistä tavaroiden määrien kanssa. Sen sijaan, että pelkäämme oikeata liikatuotantoa, tulisi meidän lausua päivä, jolloin se voi olla mahdollinen, tervetulleeksi, sillä silloin jokainen saisi itselleen hankituksi kaikki tarvitsemansa tai haluamansa tavarat ja palvelukset. Aikojen alusta alkaen on käyty taistelua tavaroista. Ei koskaan ole ollut aikakautta, jolloin ihmiset eivät yleensä olisi halunneet yhä enemmän tavaroita – mutta kylläkin aikakausia, jolloin ihmiset ovat lopullisesti luopuneet toivosta saada niitä ja alistuneet köyhyyteen välttämättömänä pahana. Saatiinpa jotkut heistä uskomaan, että köyhyys oli hyve eikä yhteiskunnallinen sairaus. Meidän on rehellisesti myönnettävä moraalisaarnaajien olevan oikeassa heidän väittäessään, ettei ihmiskunta ole olemassa vain aineellista tavaraa omistaakseen, mutta ehdottoman varmasti on totta, että aina siihen saakka, kunnes yhteiskunta huipulta pohjaan saakka on tavaroiden kyllästämä, meillä tuskin on tilaisuutta päästä selvyyteen siitä, mitä elämä todella on. Siksi voimmekin pitää todellista ylituotanto-päivää hetkenä, jolloin vapaudumme orjuuttavasta aineellisesta ahdistuksesta. Valitettavasti ei ole olemassa mitään toiveita tuon päivän pikaisesta koittamisesta. Ihmiskunta kokonaisuudessaan ei ole vielä kärsinyt liiallisesta runsaudesta.
Niistä kolmesta tekijästä, jotka yksin tai yhdessä aiheuttavat seisahduksen, jota niin väärin kutsutaan liikatuotannoksi, on kaksi liikkeen itse valvottavissa, kun taas kolmas suurelta osaltaan on sen valvonnan varassa. Laatu ja hinta ovat suunnittelusta, insinööritaidosta ja hallinnosta johtuvia seikkoja, kun ostokyvyn lisääminen taasen siltä kansallisen tulon osalta, joka muodostuu teollisuudesta, on suunnittelun, insinööritaidon, hallinnon ja rahavarojen asia.
Kun myymättömien tavaroiden ylijäämä ei koskaan johdu tehtaiden todellisuudessa liian suuresta valmistuksesta, ei ole ihmeellistä, että pintapuolinen mielipide, jonka mukaan pulakaudet ovat liikatuotannon seurauksia, johtaa sellaisten, tilanteen parantamiseksi suunniteltujen menettelytapojen käytäntöönottoon, jotka tosiasiallisesti vain huonontavat tilannetta. Potilaalle annetaan voimakasta hoitoa sellaisen taudin poistamiseksi, jota hänessä ei lainkaan ole.
Lääketieteen lapsuudenaikoina tohtori, määriteltyään taudin laadun, iski poikkeuksetta potilaan suonta. Potilaan arveltiin tulevan voimakkaammaksi tekemällä hänet heikommaksi. Liike-elämämme paranteleminen on yhä vieläkin tällä asteella.
Ohjeet, mitä ne sitten lienevätkin, keskittyvät kaikki hintojen korotukseen, tuotannon supistamiseen ja palkkojen ostokyvyn suoranaiseen tai epäsuoraan vähentämiseen. Hyvin tavallinen parannusohje tarkoittaa tuotannon niin pitkälle ulottuvaa supistamista, että tuotanto vastaa tarkalleen kysyntää. Ajatus on mielenkiintoinen, mutta se perustuu siihen harhaluuloon, että tuotanto riippuu kysynnästä. Totuus liike-elämässä on päinvastainen. Kysyntä riippuu tuotannosta, ja jos siis tuotantoa vähennetään, vähenee kysyntäkin, ja siksi tämä ehdotus johtaisi siihen, että tuotanto ja kysyntä kulkisivat käsi kädessä perikatoaan kohti. Tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan vakavaa, sillä teollisuus, joka suostuisi alistamaan liikevaihtonsa säännöstelyn alaiseksi, on joka tapauksessa kulkemassa perikatoaan kohti. Monet paikallisjärjestelyt saman teollisuuden eri osastojen välillä kuuluvat tähän ryhmään. Toisinaan nämä järjestelyt naamioidaan yhteensulautumisiksi. Liikkeiden yhteensulautuminen saattaa olla ilmeisesti edullista, liittäessään joukon yhteenkuuluvia yksilöitä toisiinsa, mutta tavallisemmin heikot liikkeet yhdistyvät kuin vahvat. Heikkojen tai liiaksi rasitettujen liikkeiden tueksi ei ole pystytetty mitään lyhtypylvästä, ja siksi ne ovatkin taipuvaisia nojautumaan toisiinsa. Syleilyä kutsutaan yhteensulautumiseksi.
Joka tapauksessa niin monien teollisuuksien uudelleen järjestely ajan vaatimuksien tyydyttämiseksi on todistuksena siitä, että uudestijärjestelyn tarve – vaikk'ei itse järjestely vastaakaan ajan vaatimuksia – on olemassa ja että olemme sivuuttaneet määrätyn teollisen kehitysvaiheen huippukohdan. Tämän tosiseikan toteaminen on ensi askel perinpohjaisempaa uudestijärjestelyä kohti, joka takaa säännöllisen kehityksen ja tekee mahdottomaksi orgiat, jollaisia aika-ajoin on esiintynyt arvopaperimarkkinoilla.
Muutokset, joita kohti nyt kuljemme, ovat hyvin laajoja, kuten huomautettiin. Ne käsittävät pikemminkin muutoksen henkisessä asioihin suhtautumisessamme kuin itse asioissa. Me tarvitsemme uuden kuvan liikeyksiköstä, sen voitoista, henkilökunnan palkkauksesta ja taloudellisuudesta. Meidän on varsinkin päästävä eroon siitä käsityksestä, että me olemme liikeasioiden palvelijoita, ja ryhdyttävä sijoittamaan liikeasiat omalle paikalleen meidän palvelijoiksemme. Tämä merkitsee, että meidän on kaikkialla luovuttava asioiden palveluksesta ja saatava asiat palvelemaan itseämme. Me tarvitsemme korkeamman ja eheämmän taloudellisuuden, jolloin asioille ja esineille annetaan arvoa vain sen palveluksen perusteella, minkä ne meille suorittavat, ja ainoastaan niin kauan kuin ne pystyvät sen meille suorittamaan. Meidän on luovuttava siitä kurjasta asenteesta, joka on pelon synnyttämä ja johtaa kokoonhaalimiseen käytännön asemesta. Tämä koskee liikeasioiden järjestelyä yhtä hyvin kuin henkilökohtaisia asioitammekin. Muutos on jo alkanut, ja me voimme sen yhtä hyvin myöntää todeksi. Muutoksen itsensä ei tarvitse ketään huolestuttaa. Se on aivan luonnollinen. Pessimisti, joka näkee kaiken sortuvan, ei vain luulottele; hän tiedoittaa reilusti, mitä hän todella näkee. Optimisti, joka näkee kaiken kohoamisen täydellisyyttä kohti, on aivan yhtä hyvä tiedoittaja – hän näkee, mitä väittääkin näkevänsä. Mutta kumpikaan ei näe koko kuvaa. Heidän tiedoituksensa näkemyksistään ovat oikeat, mutta ne eivät ole täydelliset. Määrätyt vallitsevat tavat, järjestelmät, menettelyt, säännöt ja traditiot häviävät auttamattomasti. Tämä auttamattomuus peloittaa useita henkilöitä. He haluavat eilispäivän palaavaksi. Mutta eilinen ei palaa. Vanha aikakausi on kuollut ja haudataan pala palalta.
Monien vallitsevien menettelytapojen ja sääntöjen häviäminen saa ihmiset levottomiksi. Sen ei kuitenkaan tarvitse aiheuttaa levottomuutta kenellekään. Evolutio on täysin luonnollinen.
Eräs suuri muutos, joka on tapahtuva, koskee sellaisia, lukumäärältään alati kasvavia henkilöitä, jotka eivät työskentele yksinomaan rahan tähden. Nykyjään ei kukaan todellinen johtaja tee työtä rahan tähden. Heillä on kaikilla enemmän rahaa kuin he voivat käyttää, ja he jatkavat rahan ansaitsemista suurissa määrissä toimimalla rahajärjestelmän koneiston eräänä osana koko yhteiskunnan hyväksi. Kaikki ns. yksityisomaisuudet eivät ole muuta kuin yleisiä reservivaroja. Olen havainnut, että henkilöt, jotka työskentelevät yksinomaan rahan tähden ja jonakin aikana sitä ansaitsevat, eivät voi pitää sitä hallussaan, elleivät jatkuvasti sitä käytä yleiseksi hyödyksi. Pelkkä rahanhimo osoittautuu petolliseksi – hyvin varmalla tavalla. Aivan samoin on liikeasioiden laita ja erittäinkin uuden tilanteen vallitessa. Jos liiketoiminnan päätarkoituksena on määrätyn voitto-osingon ansaitseminen, silloin tuo liike on varmasti tuomittu perikatoon. Voittojen on muodostuttava seurauksena hyvin suoritetusta työstä tai niitä ei muodostu lainkaan. Mitään kiinteästi määrättyä ei ole missään liikkeessä, ja liikkeen onkin oltava joka hetki valmis muuttamaan tuotantoaan ja menettelytapojaan. Teollisuusyksikkö, liike – voitte kutsua sitä miksi tahansa – on vain ylimalkainen rakennusten ja koneistojen yhdistelmä. Liikkeen arvon määrittely sen omistamien omaisuusmäärien tai etujen perusteella on käytännöllisesti arvoton. Ei kukaan tulisi ajatelleeksi maksaa kirvesmiehille palkkaa heidän työkaluarkkunsa laadun mukaan. Hyvillä työkaluilla varustetun miehen pitäisi tehdä parempaa työtä kuin huonoilla työkaluilla varustetun ja siksi vaatia korkeampaa palkkaa. Mutta tämä paremmuus olisi ensin osoitettava todeksi; sitä ei voitaisi pitää ilman muuta selvänä.
Tehdas on vain työkalu ja sen arvo on sen tuotannossa. Tämä tuotanto pohjautuu siihen voimaan ja niihin menettelytapoihin, jotka johtajat ovat sen taakse sijoittaneet. Useassa suhteessa tehdas itse on paljon arvokkaampi kuin sen tuotteet. Jos tuotteena on kone, joka on jollakin tavoin hyödyllinen yleisölle, on se ihailun kohteena, mutta todellisesti paljon ihailtavampi on itse kone, joka valmistaa yleisön ostamia koneita, sekä tehtaan järjestely ja varusteet. Tehdas on voimalähde, jota voidaan käyttää moneen muuhunkin kuin yleisön parhaiten tuntemaan tarkoitukseen. Voimaa, voiman tuntemista, voiman käyttöä eikä vain määrättyä voiman tuotetta, joka jonakin hetkenä sattuu meitä kiinnostamaan – sitä kaikkea teollisuuslaitos merkitsee.
Teollisuutta harjoittava liike on yhdenarvoinen vain valmistamansa tuotteen kanssa, ja ellei tätä tuotetta jatkuvasti paranneta, ei se jatkuvasti vedä yleisön ostohalua puoleensa. Tämä on alkeissääntö, mutta tämä perusajatus näytetään usein jätettävän huomiotta, sillä muutoin ei niin monia liikkeitä voitaisi syyttää pelkkien rahallisten päämäärien tavoittelusta menneisyydessä. Saavutetut menestykset edellyttävät, että on hankittu arvokkaita kokemuksia. Mutta jos yhtiö kadottaa aktiivisen hallintonsa – miehet, jotka loivat sen menestyksen – silloin tuon yhtiön, lainkaan riippumatta varallisuudestaan, on aloitettava kaikki jälleen alusta, elleivät uudet johtajat pysty käyttämään hyödykseen aikaisempia kokemuksia. Tämä ilmenee usein vanhoissa yhtiöissä, jotka uuden johdon alaisina siirtyvät joukkotuotantoon, eivät siksi, että tyydyttäisivät kysyntää sellaisena kuin se ilmenee, vaan juuri tuottaakseen suuria määriä tavaroita markkinoille pakotettaviksi. Näissä tilaisuuksissa laiminlyödään aina laatu. Laiminlyönti ei mahdollisesti – eikä todennäköisesti – ole tahallista, mutta jos hallinnon into suuntautuu liikevaihdon laajuuteen, silloin kaikki sen alaiset miehet tuntevat tämän, tarkastus syrjäytetään, jos se haittaa valmistussaavutuksia, ja laatu luonnollisesti huononee.
Ainoat sisäiseltä merkitykseltään tärkeät seikat esimerkiksi meidän ryhmämme teollisuuksissa ovat raaka-aineet ja yleistä laatua olevat hankinnat, jotka ovat hallussamme, odottaen tehdasmaista valmistusta määrättyjä tarkoituksia varten, ja näitä pidämme aina minimiarvossaan. Mitä rakennuksiin ja koneistoihin tulee, täytyy ne arvioida dollareina lain vaatiman tarkoituksettoman laskujärjestelmän mukaisesti. Todellisesti ne ovat vain sen arvoisia, mitä niillä saamme aikaan. Työpaikkamme ei ole vain aineellinen tehdas: siinä ovat kaksikymmentäviisi vuotta ajasta, kahdenkymmenenviiden vuoden kokemukset muodostetut hallinnoksi, menettelytavaksi ja koneistoiksi. Koneen tai työpaikan suurimmat perusvoimat ovat ne, joita ette näe – ajan, uhrautuvaisuuden ja hitaasti hankitun viisauden näkymätön henki, joka niille on omistettu. Meidän tehtäviimme johtajina kuuluu sellaisen työpaikan luominen, jossa tuotetta voidaan valmistaa, ja koska jokaisen päivän tulisi opettaa meille, miten parantaa tuotettamme tai sen valmistusmenetelmää, niin ovat tuote ja työpaikka alituisten muutosten alaisia.
Meidän politiikkanamme, jonka muuttamiseksi emme ole löytäneet mitään aihetta – on ollut pitää velvollisuutenamme parhaan tavan keksiminen kaiken suorittamiseksi ja pitää jokaista teollisen valmistuksemme menetelmää puhtaasti kokeilevana. Useita vuosia sitten sanoin:
"Tiedämme jo tapahtuneiden muutoksien perusteella, että paljon suurempia muutoksia on tulossa ja että emme suorita ainoatakaan tointa niin hyvin kuin se pitäisi voida suorittaa. Emme tee muutoksia vain niiden itsensä tähden, mutta emme koskaan jätä muutosta tekemättä niin pian kuin meille on osoitettu, että uusi tapa on vanhaa parempi. Pidämme velvollisuutenamme olla antamatta minkään seistä esteenä edistyksen tiellä – parempien palvelusten ja niistä seurauksena olevien palkkojen ja hintojen tiellä."
Tämä politiikka saa meidät jatkuvasti pitämään tasapainossa parannusten edut niin valmistusmenetelmissä kuin suunnitelmissakin. Tämä käsittää luonnollisesti raaka-aineet, sillä millään suunnalla ei ole havaittavissa suurempaa edistystä kuin uusien ja vahvempien teräslajien ja metalliyhdistysten luomisessa. Muutamiin muutoksiin on pakko ryhtyä raaka-aineiden vähyyden takia ja toisiin taasen kohtuuttoman korkean hinnan tähden, jonka raaka-aineen hankkijat vaativat, mutta useimmat muutokset ovat seurauksia kokemuksista. Ensimmäinen kysymys, johon on vastattava uutta muutosta ehdotettaessa, kuuluu:
Johtaako muutos parempaan palvelukseen? Palvelus suuntautuu monelle taholle. Niistä voidaan mainita:
1. Alhaisemmat kustannukset. Tämä on palkoille, voitoille ja hinnoille
tehty palvelus ja koskee siis useaa asiaa.
2. Voima ja kestävyys. Nämä palvelevat jokaista.
3. Ulkoasu. Tämä on kasvavaa merkitystä saava tekijä.
Kun ehdotusta on tarkastettu palveluksen kannalta, on sen jälkeen syvennyttävä muutoksen aiheuttamiin kuluihin vertaamalla niitä aikaansaatavaan säästöön. On ryhdyttävä vaivalloiseen harkintaan ja arvioitava kokemuksen kannalta asiaa ajatellen, tuleeko muutos lisäämään liikevaihdon laajuutta.
Meidän politiikkanamme on ollut vuodesta 1908 lähtien pitää vain yhtä perusmallia muutamine muunnelmineen, jotka perustuvat erilaisten tarpeiden tyydyttämiseen, ja tehdä parannuksia tuohon malliin aika-ajoin, silti kuitenkaan luopumatta mallin perusajatuksesta. Tämä oli meidän osuutemme omistajan käsissä tapahtuvan vanhentumisen estämiseksi.
Joukkotuotannon vaikeus – ja sana "joukkotuotanto" on aivan harhaanjohtava – on siinä, että sillä on taipumus jäykistyä kaavoihin ja jatkaa tuotantoa lainkaan välittämättä markkinoista. On oletettu, että meidän yhtiömme on ollut joukkotuotannon erikoisharrastaja. Tämä ei ole koskaan ollut totta, ja minä olen usein selittänyt, miksi se ei ole ollut totta. Me olemme vain yksinkertaisesti valmistaneet suuren joukon automobiileja käyttäen menettelytapoja, jotka olimme havainneet taloudellisimmiksi. Tuote on aina määrännyt valmistustavat. Tämä on vain toinen tapa sanoa, että yleisön tarpeet ovat olleet määräävinä.
Joukkotuotannon nimellä kulkevan tuotannon kaltainen kangistunut koneellinen valmistus päättyy pian, sillä se rikkoo suuressa mittakaavassa harjoitetun tuotannon ensimmäistä periaatetta – nimittäin sitä, että valmistajien on jatkuvasti parannettava tuotettujen tavaroiden kokoonpanoa ja laatua. Tämä on tuotannon järkähtämätön laki, ja se on saatu todeta yhä uudelleen oikeaksi. Ainoastaan harvat standarditavaroista kaksikymmentä vuotta sitten ovat nykyisinkin standarditavaroita. Miksi? Nuo aikaisemmat tavarat muodostuivat standarditavaroiksi syystä, että ne tyydyttivät aina ihmisten tarpeet. Niitä ostettiin, sillä niiden ensiluokkaisuudesta oltiin aina varmoja, mutta ne olivat ensiluokkaisia vain syystä, että niitä jatkuvasti parannettiin – vaikka parannuksista mahdollisesti vain harvoin mainittiin. Mutta jos tavaroiden saavutettua maineensa henkilöt, jotka olivat luoneet tämän maineen, asettuivat lepäämään tai heitä seurasivat miehet, jotka ilman muuta tyytyivät tavaroihin sellaisina kuin ne olivat ja luottivat hyvään maineeseen, silloin alkoi lahoa ilmaantua liikkeeseen, tuotteet taantuivat säännöllisesti ja toiset tuotteet valtasivat niiden paikan. Mikään tuote ei voi ainaisesti jäädä standardituotteeksi. Se on pidettävä standardituotteena.
On totta, että joukkotuotanto kasaa usein suuria tavaravarastoja, joita ei voida myydä, ja tämä johtaa luuloon, että liikatuotanto on seurauksena joukkotuotannosta. Jäykistynyt joukkotuotanto alkaa todellakin kasata tavaroita varastoihin sinä hetkenä, jolloin tavarat eivät enää sovellu ostajille tai niiden hinnat ovat liian korkeat, mutta tämä ei ole valmistustavan vika. Se on johtajien vika heidän luullessaan yhden ainoan suunnitelman tai menettelytavan voivan jatkua pitkän aikaa. Jos joukkotuotanto todellakin olisi sitä, mitä sen uskotellaan olevan, olisi täysi syy levottomuuteen – mutta ainoastaan joukkotuotannon harjoittajien keskuudessa. Sillä he joutuisivat siitä kärsimään. Juuri suurtuottajat muuttavat alituisesti valmistusmenetelmiään ja suunnitelmiaan; pienet tuottajat eivät voi sitä tehdä. Euroopan talonpoikien ja Kaukaisen Idän kylien keskuudessa on elämä standardisoitunutta. Loppumattomien sukupolvien aikana he ovat suorittaneet samat tehtävät samalla tavalla. Konetuotanto maassamme on tehnyt elämämme monipuoliseksi, antanut laajemman valinnanmahdollisuuden tavaroihin nähden kuin koskaan pidettiin mahdollisena – ja samalla myöskin huolehtinut välineistä, joilla ihmiset voivat ostaa tavaroita. Me standardisoimme vain puhtaasti mukavuussyistä. Standardisointi on, sen sijaan, että se olisi johtanut yhtäläisyyteen, tuonut äärettömän vaihtelurikkauden elämäämme. On hämmästyttävää, ettei tätä ole yleisesti havaittu.
Tämä kaikki käsittää aivan perusteellisen muutoksen yhtiörahoituksessa. Yhtiön on tehtävä muutakin kuin pidettävä tehtaansa ja varusteensa korjattuina. Sen on alituisesti niitä muutettava voidakseen tehdä muutokset suunnitelmissa, raaka-aineissa ja valmistustavoissa – ei ainoatakaan varusosaa voida pitää vakinaisena. Ei edes sijaitsemispaikkakaan ole lopullisesti määrätty. Luovuimme Highland Parkissa olevista tehtaistamme, jotka aikoinaan olivat maailman suurimmat automobiilitehtaat – ja muutimme River Rouge'in tehtaisiin, sillä uusissa tehtaissa oli raaka-aineiden käsittely helpompaa, mikä merkitsi säästöä. Me poistamme usein kokonaisia liikejaostoja – vanhentuneina. Ja lisäksi on valmistauduttava päivää varten, jolloin täydellinen muutos saattaa olla välttämätön ja aivan uudelleen suunniteltu tehdas uutta tuotetta varten tarpeellinen. Olemme saaneet tämän kaiken kokea.
Nykyjään on tehdas, lainkaan huolimatta siitä, mitä se maksaa, vain siitä saadun metalliromun arvoinen, sillä täydellinen muutos valmistustavoissa voi tehdä välttämättömäksi, melkein minä päivänä tahansa, tehtaan muuttamisen romuksi. Tästä johtuu, ettei mikään liike ole todella vakavarainen, ellei sillä ole vararahastoja, jotka sallivat sen tehdä kaikki tarpeelliset muutokset viipymättä ja omilla rahavaroillaan. Liike on rahallisesti epävarma, jos sen on lainattava rahaa täyttääkseen edistyksen vaatimukset. Sillä se ei voi maksaa lainaa voittovaroistaan ja samalla kertaa hankkia uusia vararahastoja lisämuutoksien varalle tulevaisuudessa ilman, että se veloittaa tuotteestaan enemmän kuin mitä sen pitäisi. Se ei voi jatkaa liikettään jonkin aikaa ilman voittoja, jos tämä olisi välttämätöntä kaupan avustamiseksi. Rahareservi on aivan yhtä välttämätön kuin tuotannon työkalutkin, mutta samalla on liike velvollinen maksamaan pois niin paljon kuin mahdollista hankkimistaan rahoista, sillä muussa tapauksessa se ei levitä tarpeeksi ostovoimaa, mikä tekisi mahdolliseksi sen omien tuotteiden oston. Tämä on tärkeä kohta alituisesti kasvavan tavaranvirtauksen säilyttämiseksi.
Liian suurien vararahastojen hallussa pito poistaa liian paljon ostovoimaa yleisöltä, kun liian pienet vararahastot vaarantavat liiketoiminnan jatkumisen. Omalta kohdaltamme pidimme vuosikausia hallussamme suuria vararahastoja, sillä tiesimme jonakin päivänä olevamme pakotettuja tekemään perinpohjaisia muutoksia.
Tehtyämme nyt yhden täydellisen muutoksen ja tietäessämme, mitä se maksoi, olemme päättäneet pitää riittävästi käteisvaroja hallussamme ja sitten saada hintamme ja palkkamme niin määritellyiksi, että tulomme ja menomme pysyvät tasapainossa. Tämä ei merkitse sitä, että liiketoimintaamme johdetaan jonkinlaisena armeliaisuutena – se ei kestäisi armeliaisuutena kauankaan pystyssä. Kenellekään ei makseta muusta kuin työstä. Mutta miksi hankkia voittoja, ellei niitä haluta? Työläisten palkat ovat maalle tärkeämpiä kuin osakkeenomistajien osingot. Voitoilla ei ole muuta tarkoitusta kuin joutua jälleen teollisuuteen, ja tämä pitää paikkansa, jäävätpä voitot sitten tai eivät ylijääminä liikkeeseen tai tulevat jaetuiksi palkkoina tai osinkoina. Elämän ylläpito on ainoaa oikeaa rahankäyttöä.
Mitä tekemistä tällä on liikatuotannon kanssa? Paljonkin. Sillä se, mitä kutsutaan liikatuotannoksi, johtuu osittain harkitsemattomasta tuotannosta ja osittain ostokyvyn muodostamisen jättämisestä tarpeellista huomiota vaille. Eikä mitään huomiota voida kiinnittää tarpeiden mukaiseen, järkiperäiseen tuotantoon enemmän kuin ostokyvynkään muodostamiseen, ellei yhtiön raha-asioita hoideta laajakantoisella teollisella tavalla ahdasmielisen rahapoliittisen tavan asemesta.
III luku.
TYÖTÄ PALVELEVA VAI TYÖTÄ SÄÄSTÄVÄ?
Jos konetta pidetään vain tapana säästää työtä – keinona, jonka avulla työnantaja tulee vähemmillä miehillä toimeen – silloin se voi olla kiusana jokaiselle. Työläiset, jotka särkivät ensimmäiset koneelliset kangaspuut, olivat johdonmukaisia omaamiensa tietojen perusteella; oikeastaan on voiman ja koneellisuuden vastustuksella kokonaisuudessaan ollut järkiperäinen perusta. Kapinallisuus – vaikka vain harvat sen käsittävät – suuntautuu käsityön syrjäyttävää koneiden käyttöä vastaan. Sanontatapa "työtä säästävä" on tavallinen todistus siitä, kuinka vähän koneiden toimintaa on ymmärretty. Sillä elleivät koneet ole työtä palvelevia, ei niillä ole olemassaolon oikeutta.
Koneitten oikea ja voittoa-antava käyttö tuotannossa vaatii teollisilta järjestöiltä hyvinkin suuressa määrin siitä käsityksestä poikkeavaa mielipidettä, mikä vallitsi vanhoina käsityön päivinä – tai aikoina, jolloin koneet olivat vain miesvoiman apuna. Se oli oikeata koneiden aikakautta. Mutta nyt on koneiden aikakausi jo itse asiassa sivuutettu. Koetamme nykyisin päästä selville, miten saada koneet parhaiten palvelemaan meitä. Ne ovat nyt vain osana uudessa järjestelmässä.
Tätä ei näy täydellisesti käsitettävän. Nykyinen ajattelu on vielä suureksi osaksi sillä kehitysasteella, että se sovittaa työtä palvelevia koneita käsityön aikaiseen yhteiskuntaan. Niitä ei voida soveltaa yhteen, ja paljon, mistä syytetään koneita, voitaisiin panna sen uuden tilanteen puutteellisen käsittämisen tilille, missä nyt olemme. Emme jaksa ymmärtää, että me tarvitessamme tavaroita jatkuvasti ja lisääntyvin määrin, emme voi säilyttää vanhan eristetyn, itseensä sulkeutuneen yhteiskunnan kaikkia perinnäistapoja. Emme liioin voi säilyttää vanhaa riippuvaisuussuhdetta työnantajan ja työntekijän välillä. Maailma ei ole kenellekään meistä velkaa elatustamme, mutta me olemme elatuksestamme velassa toinen toisellemme.
Näyttää siltä kuin aika, jolloin ihmiset alkavat innostua teollisesta toiminnasta, olisi myöskin aika, jolloin tuo toiminta on joko häviämässä tai huomattavasti muuttunut. Kun profeetat kokoontuvat päättelemään, milloin ja miten onnettomuus on tuleva, on tilanne, jonka perusteella he ennustavat onnettomuutta, jo ehtinyt muuttua. Niin on aina ollut koneittenkin laita. Vähän väliä joku, joka ei tunne täydellisesti asioita, saa yleislaatua olevan käsityksen siitä, mitä tapahtuu, alkaen sitten saarnata ja ennustella. Heidän ennustustensa mukaan maailma on pian niin täynnä koneita, ettei siinä ole enää sijaa ihmisille.
Jotkut koneet poistavat miehiä toimipaikoistaan, mutta tämä on vain eräs kehityksen aste. Oja voidaan tarkoituksenmukaisemmin kaivaa voimalapion kuin miesjoukon avulla, mutta tämä toimestaerottaminen tapahtuu ihmiskunnan eduksi, sillä pelkkä maan siirteleminen lapiolla ei ole ihmisarvoista työtä. Ojien kaivun halventuminen tekee mahdolliseksi useampien ojien kaivun, ja halvoista ojista johtuvien seurausten joukkoon kuuluvat myös suurempi putkiverkosto ja parempi terveys, vesiputkien kysyntä, rumien ja vaarallisten rautalankojen poistaminen ja niin jatkuvasti yhä edelleen. Pian päästään selville, että ojankaivukone, ollen siunaus jokaiselle, on erikoinen siunaus miehelle, joka aikoinaan kaivoi ojia, sillä se aukaisee hänelle uusia ja parempia työnmahdollisuuksia.
Voiman käyttämä kone on ainoastaan työkaluja jos pidämme kehittyneimpiäkin koneita vain työkaluina, käy tilanne jonkin verran helpommaksi ymmärtää. Tuumanmitta on työkalu, mutta se ei säästä työtä siinä merkityksessä, että se tuhoaisi työpaikkoja. Ilman mittapuuta ei meillä voisi olla teollisuutta. Taltta ei liioin säästä työtä; se tekee miehelle mahdolliseksi suorittaa työn, mitä hän ei muutoin voisi saada aikaan. Ensiluokkainen kirvesmies voi rakentaa enemmän ja parempia rakennuksia kuin tuhat luolaihmistä. Hän ei karkoita tuhatta miestä työstä; hän tekee vain sen, mitä he ilman työkaluja eivät voisi tehdä. Jos kirvesmiehen pitää kaataa puita tehdäkseen niistä lautoja työkalujensa avulla, saa hän paljon vähemmän aikaan kuin lautojen tullessa hänelle toimitetuiksi valmiina. Jos hakkuu ja sahaus on suoritettu koneitten avulla, silloin laudat saapuvat hänelle täysin valmiina ja hänen tarvitsee käyttää nyt työssään vain taitoaan sensijaan, että hänen olisi muussa tapauksessa pitänyt käyttää sekä taitoaan että lihaksiaan. Koneisto on häntä palvellut. Kukaan ei maassamme valita savupiippujen nuohouksen häviämistä. Siitä huolimatta antoi nuohous aikoinaan elatuksen monille henkilöille.
Kukaan ei voi kieltää, että työläinen tarvitsee jonkinlaisia työaseita, joilla tehdä työtä. Mutta onko olemassa astetta, mistä lähtien työkalujen erinomaisuus aiheuttaa vähemmän työtä suuremman työmäärän asemesta? On tarpeetonta keskustella siitä, onko teollisuus olemassa työn hankkimiseksi ihmisille vai tavaroiden hankkimiseksi ihmisille. Tavaroiden tuotannon ja työn hankkimisen välillä ei satu olemaan mitään kamppailua, aivan kuten ei alhaisten kulujen ja korkeiden palkkojenkaan välillä ole. Jos koneistoa, olkoon se sitten kuinka yksinkertainen tai monimutkainen tahansa, käytetään mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin vapaan tavaravirran luomiseksi mahdollisimman alhaisiin hintoihin, silloin tasapaino tuotannon ja kulutuksen välillä tulee häirityksi ja ihmisten on tyydyttävä harvempiin työpaikkoihin. Mutta silloin on koneiden tuotteille myös harvempia ostajia ja koneet koituvat omistajilleen vain rasitukseksi. Jos konetta pidetään työtä säästävänä työtä palvelevan asemesta, voi se koitua vaaralliseksi. Syy ei ole kuitenkaan koneessa, vaan sen toimintaa ohjaavissa henkilöissä.
Sellaista hetkeä ei ole, jolloin koneen kehitys olisi vaara. Rautainen taltta on parempi kuin kivinen ja teräksinen taltta parempi kuin rautainen. Saattaisiko ajatella sellaista ajankohtaa, jolloin taltan irroittamiskyky muodostuisi niin erinomaiseksi, että se koituisi vaaraksi? Ilmeisesti ei.
Vastustajien ajatuskannassa on paljon väärää. Se ei perustu tosiasioihin, vaan hyvin pintapuolisiin päätelmiin. Hyvä joukko noita päätelmiä alkaa virheellisellä olettamuksella, että koneisto on ainoastaan "työtä säästävää" syystä, että joku henkilö menneisyydessä on kutsunut sitä "työtä säästäväksi". Useimmat tärkeimmistä koneistamme eivät nykyjään säästä työtä paitsi sanan laajemmassa merkityksessä. Ne suorittavat töitä, joita ei voitaisi käsin tehdä tai joita ei tehtäisi lainkaan, ellei konetta olisi ilmaantunut tekemään tuotetta niin halvaksi, että se voi kohota yleismaailmallisen kysynnän asteelle.
Auto on eräs sadoista kauppatavaroista, jotka kone on tehnyt mahdollisiksi. Voidaanhan autoa pitää vain miesvoiman laajennuksena, mutta se on itse asiassa aivan itsenäinen esine. Mies voi liikkua nopeammin rullaluistimilla kuin jalan ja polkupyörä voi tehdä hänen voimansa vielä tehokkaammaksi. Mutta autossa hän käyttää vain ohjaustaan ja silmälläpitoaan. Hänen henkilökohtainen voimansa ei merkitse mitään. Siksi ei auto olekaan mikään työtä säästävä kone. Se tekee mahdolliseksi sellaiset asiat, joita muuten ei voitaisi lainkaan suorittaa. Takomiskone tekee tavallaan jotakin, minkä miehet raskain moukarein voisivat suorittaa, mutta voimapuristin – joka pusertaa metallinpalan määrättyyn muotoon – suorittaa työn, mikä vaatii niin paljon voimaa ja jäntevyyttä, etteivät ihmisolennot pysty sitä saamaan aikaan. Aina vuoteen 1925 saakka eivät tehtaamme olleet koskaan käyttäneet kolmeakymmentämiljoonaa kilowattituntia sähkövoimaa kuukaudessa. Vasta viime vuonna ensi kerran koskettelimme neljääkymmentämiljoonaa kuukaudessa, mutta nyt olemme kuudenkymmenenmiljoonan paikkeilla. Sellaisen voimamäärän ajatteleminen orjien työn muodossa tai ihmisvoiman käytön syrjäyttämisenä tai missä inhimillisessä muodossa tahansa olisi vain tosiasioiden vääristelyä, sillä ihmisvoimaa ei voitaisi mobilisoida yhteen ainoaan paikkaan sellaisen voimamäärän keskittämiseksi.
Voima itsessään ei ole mitään. Sitä täytyy käyttää koneiden avulla hyödyksi. Sitä ei voida käyttää miesten avulla hyödyksi. Siksipä ovatkin nämä koneet muutakin kuin pelkkiä ihmiskäsien lisiä. Ne ovat työtä palvelevia – eivät työtä säästäviä. Kuvaileminen ne työtä säästäviksi johtaa mieleen ajatuksen, että maailmassa on tehtävänä vain määrätty määrä työtä ja että on valittava, suoritetaanko tämä työ koneellisesti vai miesvoimin. Sellaista valintaa ei ole olemassa. Miehet eivät yksinkertaisesti voisi tehdä tuota työtä.
Luullaan yleisesti, että koneiden ottaminen käytäntöön työssä, jonka miehet aikaisemmin olivat suorittaneet, edistäisi työttömyyttä. Näin ei kuitenkaan tavallisesti ole asian laita, sillä jos koneita käytetään oikein, ne luovat enemmän työnmahdollisuuksia kuin aikaisemmin eikä ylimenokausi ole pitkä eikä vaikea. Enemmän työttömyyttä syntyy poistettaessa käytännöstä kokonaisia teollisuuksia teknillisen edistyksen tähden, samaten kuin teollisuuksissa tai teollisuusjaostoissa, jotka kieltäytyvät pysyttelemästä tieteen tai käytännön saavutusten rinnalla. Meillä ei voi olla jatkuvaa työttömyyttä, jos teollisuuden johtajat pysyvät täysin valveilla. Ainoastaan sellaiset teollisuudet, jotka vaipuvat uneliaisuuteen, heräävät havaitakseen, ettei niitä enää tarvita. Ja me tulemme paremmin toimeen uneliaiden teollisuuksien toiminnan päättyessä, sillä ne ovat poikkeuksetta pienipalkkaisia teollisuuksia.
Oli tapana pitää itsestään selvänä, että joukkotuotannon valmisteiden täytyi olla ns. "tusinatavaraa". Luultiin, ettei kone ollut yhtä tarkka kuin taidokas työmies. Siirtyessäni automobiilien suurtuotantoon oli yhden sadannestuuman poikkeus äärimmäisen tarkkuuden raja. Mutta yleisöä, etenkin automobiilialalla, on opetettu vaatimaan parempaa työtä, joten yhden tuhannesosatuuman poikkeus on nyt tavallinen vaatimus, eikä yhden kymmenestuhannesosatuumankaan ole tavaton. Sellainen tarkkuus ei muka saattaisi tulla kysymykseenkään muutoin kuin mitä kalleimman, taitavimman käsityön avulla. Vanhat koneet ja tuotantotavat eivät olisi voineet tätä tarkkuutta noudattaa.
Ei saata liian usein toistaa, että tuotannon ja suunnittelun täytyy kulkea käsi kädessä. Sellaisia työvälineitä ei vielä ole laitettu, jotka voisivat valmistaa jonkin osan aivan mittojen mukaan. Lähimmäksi ehdotonta tarkkuutta olemme joutuneet Johanssenin mittaosastolla, joka valvoo mittasuhteita koko teollisuudessamme. Sinikopioon on merkitty jonkin osan tarkat mittasuhteet. Tätä tarkkaa kokoa ei aina saavuteta, ja niinpä onkin mittasuhteiden lisäksi merkitty ns. "sallittu poikkeus" – mikä tarkoittaa sitä, että osa voi olla määrätyn murto-osan tuumaa piirustettua kokoa suurempi tai pienempi.
Kun aloitimme joukkotuotannon vuosia sitten, oli sallittu poikkeus melko suuri, vaikka kuitenkin pienempi kuin missään koneiston osassa, jota aikaisemmin oli valmistettu suurin määrin. Tämä oli välttämätöntä, sillä ei ollut koneita, jotka olisivat voineet suorittaa työn tarkemmin. Vuosien vierähtäessä ja meidän kehittäessä koneistoja paremmiksi pieneni myöskin sallittu poikkeus, kunnes koneita uudistaessamme meidän oli mahdollista tehdä suuri hyppäys tarkkuutta kohden. Me teimme kolmen kymmenestuhannesosatuuman rajan verraten yleiseksi, ja muutamien osien tarkkuusrajaksi määräsimme yhden kymmenestuhannesosan. Tätä tarkkuutta ei vaadita vain taidon kokeena. Mitä paremmin koneen osat soveltuvat toisiinsa, sitä paremmin kone työskentelee ja sitä kauemmin se kestää. Meidän nykyisen tuotteemme moottori on vain hieman suurempi ja hieman painavampi kuin vanha moottori, mutta se kehittää kaksi kertaa suuremman voiman. Sen suunnittelua ei olisi voitu näin laatia, ellemme olisi ryhtyneet uudelleen järjestämään joukkotuotannon tarkkuutta. Tämän yhteydessä on pantava merkille se tosiseikka, että tarkkuus on perinpohjin muuttanut koneiden toiminnan sekä niiden miesten laadun, jotka niillä työskentelevät. Tuhannesosatuumalla on osoittanut olevan huomattava vaikutus miesten palvelukseen ottamisessa.
Tämä vaikutus kulkee aivan päinvastaiseen suuntaan kuin yleinen mielipide asiasta. Kehittymättömällä koneistolla työskennellessään täytyy miehen olla koneen osana ja toimia sen kanssa, ja näissä olosuhteissa hän suorittaa parhaimmin työnsä, kun hänen toimensa rajoitetaan yhteen ainoaan tehtävään. Me kehitimme tämän periaatteen pitemmälle kuin mihin se koskaan aikaisemmin oli kehitetty – niin pitkälle todellakin, että sen huomattiin olevan vain askel eteenpäin tiellämme. Työläiset ovat hyvin yleisesti epäilleet tai vastustaneet tieteellistä johtoa, ja tässä he ovat olleet vaistomaisesti oikeammassa kuin mitä monet johtajat ovat halukkaita myöntämään. Miehellä on oikeus vastustaa itsensä muuttamista koneeksi. Me säädöstelimme miesten nopeuden tavaransiirtolaitteiden nopeudella ja havaitsimme mahdolliseksi päästä suureen ja säästävään tuotantoon kohtuullisella, tasaisella nopeudella, ottaen saavutukset huomioon palkkamäärissämme ja myyntihinnoissamme. Mikään teollinen säästäväisyys ei kannata, ellei sen säästöjä siirretä sekä palkkoihin että myyntihintoihin. Ei riitä säästöjen siirto yksinomaan myyntihintoihin, sillä silloin ei palkannauttijoita ole saatu lisätyksi mahdollisten asiakkaiden luetteloon. Ja kaikkien säästöjen käyttö voittovaroina on hyvin lyhytnäköistä, sillä voitot siirtyvät suhteellisesti harvoille henkilöille ja vaikuttavat hyvin vähän kulutukseen.
Ryhdyimme ensin poistamaan raskasta työtä ja havaitsimme sitten, että koneita voitiin rakentaa korvaamaan myöskin useita käsin suoritettuja toimia tai toimia, joissa koneiden työskentelyä täytyi käsin kokonaan ohjata. Tämä johti meidät nopeasti koneisiin, jotka suorittivat enemmän kuin yhden tehtävän samalla kertaa, kuten esimerkiksi monien reikien poraamiseen yht'aikaa, useiden muutosten tekemiseen jossakin osassa samalla kertaa, vieläpä kokonaisten osien täydelliseen valmistukseen automaattisten tai puoliautomaattisten koneiden avulla. Täysin automaattinen on kone, joka ei tarvitse lainkaan ihmisen silmälläpitoa; puoliautomaattinen tarvitsee yhden käyttäjän – jollei muuhun, niin valmistamattomien osien asettamiseen koneeseen ja niiden poistamiseen valmiina. Ja niin aloimme ymmärtää, että työn yksityiskohtainen jaoittelu perustui miesvoiman käyttöön ja jätti käyttämättä konevoiman mahdollisuudet. Silloin ryhdyimme suunnittelemaan koneita, jotka suorittaisivat useita tehtäviä samalla kertaa, ja aloimme ryhmitellä tehtäviä sen sijaan, että aikaisemmin olimme niitä erotelleet. Tämä on automaattiseen koneistoon johtava tie.
Nykyisenä tehtävänämme on periaatteiden keksiminen ja suunnitelmien laatiminen sellaista automaattista koneistoa varten, joka valmistaa täydellisesti tavarat millä halutulla mittasuhteiden tarkkuudella tahansa. Meillä on parhaillaan eräs työ, joka vaatii suurta tarkkuutta ja antaa tehtävää yhdeksällesadalle miehelle. Koko tuo työ voitaisiin paljon paremmin suorittaa oikealla koneella muutamien hoitajien avulla. Sellainen kone on suunniteltava. Tarkalla suurtuotannolla täytyy nykyisin olla automaattisia tai melkein automaattisia koneita, jotta kustannukset ja ihmistyön virheellisyydet saataisiin vähenemään. Ja näitä koneita tarvitaan kohdakkoin niin paljon, että niiden valmistus tulee jättämään erikoisasemansa ja siirtymään suurtuotannon luokkaan.
Koneisto kehittyy näin ollen nopeasti valtaamaan vanhan käsityöläisen aseman tuotannossa. Tämä on etu, sillä se sekä parantaa tuotannon laatua että lisää miesten mahdollisia ansioita. Jos mies työskentelee koneella, joka tuottaa sata yksikköä yhtä käsinvalmistettua yksikköä kohti, silloin useammat ihmiset voivat saada tavaroita ja samalla kertaa mies edustaa korkeampaa ansiovoimaa. Mies, joka avustaa koneen rakentamisessa, mikä kone puolestaan valmistaa koneen, joka sittemmin tuottaa tavaroita, on asemassa, jossa hänelle voidaan maksaa paremmin kuin kyvykkäimmälle miehelle tavaroiden valmistuksessa – sillä hän luo välikappaleita, jotka tekevät suurtuotannon mahdolliseksi. Ja vaikka konetta itseään käytetään mahdollisesti vain yhteen ainoaan tarkoitukseen, niin mekaanikkojen, jotka valmistavat koneita tai hoitavat niitä, tulee olla tiedoiltaan monipuolisia miehiä. Tämä on eräs konekehityksen tuloksia, jota ei ole ennakolta aavistettu.
Todellinen kehitys kulkee täydellisesti perinnäistapoja vastaan, ja tulee kulumaan vuosia, ennenkuin miehet saadaan totutetuiksi pitämään itseään yleisinä mekaanikkoina ja asiantuntijoina, jotka nopeasti oppivat hoitamaan melkein minkälaista konetta tahansa. On aina oleva paikkoja taitaville käsityöläisille, sillä he ovat taiteilijoita ja heitä on niinä pidettäväkin. Mutta heitä ei tulla käyttämään tuotannossa, sillä ei ole mitään hyötyä tuhlata taiteilijain aikaa työntekoon, minkä kone voi tehdä yhtä hyvin ja usein paremminkin.
Käsityöläisen henki voi olla jokaisessa, mutta kyky tulla todelliseksi käsityöläiseksi on varattu vain muutamalle harvalle, ja nämä harvat tulevat nousemaan huipuille kaikissa olosuhteissa. Tavallinen keskinkertainen mies oppii vain määrätyn määrän, eikä enempää, työstä, johon hänet on pantu, eikä ole mitään syytä olettaa, että hän on henkisesti nälkäinen ihminen, jolla on kalvava tiedonhalu. Ehkä hänen pitäisi sellainen olla ja ehkä hän sellaiseksi muodostuu, mutta hän ei ole koskaan vielä sellainen ollut eikä ole tänäkään päivänä. Tavallisilla päiväpalkkalaisilla, mekaanikoilla tai käsityöläisillä, on vain määrätty määrä taitoa, jonka he panevat työhönsä, ja vain mitä poikkeuksellisin mies voi selviytyä tavallisuudesta poikkeavissa tilanteissa. Muita on johdettava ja ohjattava, jotta saadaan heidät tekemään ensiluokkaista työtä.
Suunta ammateissa kulkee siksi osittain suurempaa erikoistumista ja osittain taasen suurempaa vapautta kohti. Esimerkiksi kirvesmiehen ammatissa ovat rakennusten eri osat, jotka kirvesmies aikaisemmin laittoi työssään, nyt valmistetut erikoisten koneistojen avulla tehtaissa ja vain sijoitetut paikoilleen työssä olevan kirvesmiehen avulla. Tämä erikoisvaatimuksista vapautuminen tuo tullessaan tilaisuuden tai välttämättömyyden laajentaa yksilön työkenttää niin, että tapaamme nyt miespolven, joka osaa olla avullisena useilla eri aloilla, joka itse asiassa omaa hyvin kohtuullisen tietomäärän puolessa tusinassa eri töitä, yhden ainoan työn tuntemisen asemesta. Vanha kokkapuhe "tuhattaiturista" on poissa muodista. Mikään tieto ei nyt mene mieheltä hukkaan työssä. Niin monia, aikaisemmin täysin tuntemattomia työpiirteitä on tullut yksinkertaisimmankin tuotteen valmistukseen, että miehestä on tehtävä monipuolinen vastoin hänen omaa tahtoaankin. Olemme havainneet, että vaikka mies ei ehkä koskaan saavutakaan erikoistuntijan asemaa missään toimessa, minkä vain harvat saavuttivat vanhankaan järjestelmän aikana, hän silti voi oppia kohtuullisella tavalla hallitsemaan puolta tusinaa erilaisia toimia yhtä helposti kuin yhtä ainoatakin. Kyky työskennellä monissa eri toimissa samalla ymmärtäen, mitä kulloinkin tekee, on välttämättömyys, joka on kuvaavaa uudelle, nykyaikaisen teollisuuden tarvitsemalle yleistyöläiselle. Sellaiset työläiset kehittyvät varsin nopeasti, mutta muuttaessamme teollisuuksiamme olisi meillä ollut työtä paljon useammalle tällaiselle miehelle, jos heitä olisi ollut saatavissa.
Me elämme muutosten maailmassa. Mikään teollisuus ei koskaan pysy paikallaan, eikä mikään teollisuusyksikkö pysy paikallaan. Jokainen yhtiö tässä maassa joko edistyy tai taantuu – riippuen sen toimittamien palvelusten tarpeellisuudesta ja toimituslaadusta. On hyvin mukavaa ajatella suurta tehdasyhtiötä laitoksena, jonka toiminta jatkuu ikuisesti ollen elatuslähteenä suurelle joukolle ihmisiä. Tämä ei yksinkertaisesti ole mahdollista, mutta kaikeksi onneksi jonkin teollisuuden kuollessa jokin suurempi ja tärkeämpi teollisuus astuu aina sen sijalle.
Ei tehdasta enemmän kuin työpaikkaakaan voida pitää pysyvinä. Molemmat ovat hetkellisiä. Käsityskanta, jonka mukaan työpaikka on pysyvän tulon tuottaja, tarvitsee tarkistusta. Tuonkaltaista pysyväisyyttä ei voi olla olemassa. Teollisuus voi pysyä pystyssä vain niin kauan kuin se on hyödyllinen. Sen jälkeen sitä ei pitäisi olla olemassa.
IV luku.
PALKKOJEN PERUSTELU.
Palkkojen maksaminen ja vastaanotto käsittää paljon muutakin kuin pelkän rahasumman siirron. Palkkojen maksu, kuten palkkoja vastaan palvelukseen ryhtyminenkin, ovat kumpikin perinnäistapojen synkistyttämiä. Toisella puolen on vallalla isäntä- ja palvelija-käsitys, jonka mukaan isännän tulisi olla ystävällinen ja arvokas ja palvelijan puolestaan alamainen ja kiitollinen. Toisella puolen taasen on voimassa suurperhe-aate, jossa tasa-arvoisuus, sopusointu ja demokraattinen johto ovat tekijöinä.
Minun mielipiteeni palkoista ja työnantajan suhteesta työntekijään on se, etteivät nämä muodosta mitään pientä irrallista maailmaa; molemmat ovat osia suuremmassa yhteiskunnallisessa maailmassa ja siitä riippuvaisia. Se työn määrä, joka on tehty yhteiskunnalle, ja se rahamäärä, jonka yhteiskunta voi edullisesti maksaa tuosta työstä, määräävät teolliset suhteet, kun taasen ensinmainitut puolestaan riippuvat niiden palveluksien laajuudesta ja laadusta, mitkä teollisuus voi tehdä. Näiden suhteiden parantaminen on aina mahdollinen siellä, missä halua parannukseen on olemassa.
Mutta on välttämätöntä irroittautua kokonaan ajatuksesta, että työnantajan ja työntekijän välisessä suhteessa on mitään halventavaa. Työnantajia ja työntekijöitä tulee arvostella saman mittapuun mukaan – ovatko he kelvollisia vai kelpaamattomia? Työnantaja, joka ei sovellu tehtäväänsä, on saman lain alainen kuin mikä kelpaamaton työmies tahansa. Hänen asemassaan työnantajana ei ole mitään sellaista, mikä voisi hänet pelastaa. Hänellä on vastuunalaisuuksia, mutta ei mitään jumalallista oikeutta. Jos hän on kunnon mies työssään, niin hän maksaa kunnon palkkoja, aivan kuten hän valmistaa kunnon tuotteitakin. Ja työläiset hänen opastaminaan voivat ansaita hyviä palkkoja. On kysymys työtehosta eikä ihmisystävällisyydestä. Ainoa ylpeys tai tyydytys, jonka kumpikin voi saada työstään, vieläpä kiitollisuuskin, on tunne siitä, että tämä on maailma, joka palkitsee oikealla tavalla oikeat ponnistelut.
Työnantajan ja työntekijän välisessä suhteessa ei ole pienimmässäkään määrin tunteellisuutta, ja keinotekoisesti aikaansaadut "hyvät välit" ovat vain omiaan sumentamaan todellista asiallisuutta. Keinotekoisesti järjestetyllä yrityksellä "hyvien välien" kasvattamiseksi on tavallisesti tarkoituksena peittää jotakin syvää "huonojen välien" alkulähdettä. "Hyvät välit" syntyvät tilanteen perusteella tai ne eivät synny lainkaan. Rahan maksu ja vastaanotto on juuri rahan maksua ja vastaanottoa. Ellei rahaa ole ansaittu, ei sitä voida maksaa, eikä sitä pitäisi maksaa, vaikka voitaisiinkin. Jos se on ansaittu, silloin ei työntekijällä ole mitään syytä tuntea kiitollisuutta saadessaan maksun siitä, mikä oikeudenmukaisesti kuuluu hänelle, eikä työnantajalla ole syytä itseoikeutettuun ylpeyteen palkanmaksun johdosta. Tällä käsityksellä työnantajan ja työntekijän välisistä suhteista on useita seurauksia, jotka suuntautuvat vanhoja perinnäistapoja vastaan.
Kuitenkin saa kuulla puhuttavan työnantajan velvollisuuksista ja työntekijän oikeuksista kuin nämä suhteet olisivat ainoat, jotka jotakin merkitsevät maailmassa – kuin ne käsittäisivät koko yhteiskunnan sen sijaan, että ne ovat ainoastaan osa siitä. On ihmeellistä todeta, että ne, jotka pahimmin moittivat teollista järjestystä, ovat henkilöitä, jotka ehdottomasti haluavat juurruttaa sen itse yhteiskunnan sydämeen tekemällä työnantajan ja työntekijän välisen suhteen syvimmäksi ja läheisimmäksi ihmisten välillä. Se on kuitenkin mahdotonta. Me olemme kaikki osia suuremmassa järjestelmässä.
Katsokaamme asiaa havainnollisen esimerkin valossa. Mielipiteemme on, ettei tehdas ole mikään pysyvä laitos ja että se voi olla olemassa vain niin kauan kuin se palvelee yleisöä. Sinä hetkenä, jolloin se lakkaa palvelemasta, hyvä johto lopettaa sen toiminnan tai muussa tapauksessa yhteiskunnan järkähtämätön hyljeksiminen sen lopettaa. Ellei este palveluksien tekoon ole aivan perusteita koskeva, silloin ei ehkä ole tarpeellista hylätä tehdasta täydellisesti, vaan ainoastaan uudistaa se. Me itse, vaikka emme pidäkään mitään osaa tehtaissamme, emmekä edes itse tehtaitakaan, pysyväisinä, koska kaikki muuttuu jatkuvasti, jouduimme tilanteeseen, jolloin oli välttämätöntä perin pohjin muuttaa tuotteemme ja sen valmistusmenetelmää. Siksi luovuimme laitoksista, joita siihen aikaan pidettiin maailman suurimpina automobiilitehtaina, säästimme ja siirsimme pois sellaiset koneistot, joita voitiin käyttää tai soveltaa käytäntöön, sijoitimme osan niistä toisiin tehtaisiin, joita samaan aikaan rakennettiin, ja sitten jaoimme loput koneistoista tehtaille tähän maahan ja ympäri maailmaa. Koko traktoritehdas lähetettiin Irlantiin.
Näyttää ehkä siltä, ettei tällä ole mitään tekemistä palkkojen kanssa. Se on kuitenkin mitä kiinteimmässä suhteessa palkkoihin, sillä nämä muutokset tekivät meille mahdolliseksi palvella paremmin yleisöä ja sen vuoksi maksaa korkeampia palkkoja. Näiden muutosten tapahtuessa jotkut miehet, jotka olivat työskennelleet purettavilla osastoilla, jäivät väliaikaisesti ilman työtä, toiset saivat siirtyä toimiin, jotka poikkesivat täydellisesti heidän aikaisemmin tekemästään työstä, kun jotkut taasen eivät osanneet mukautua outoihin työtapoihin, jotka uusi järjestely toi tullessaan. Jos me olisimme toimineet teoreetikkojen mielipidettä silmälläpitäen, jonka mukaan työnantajan ensi velvollisuus kohdistuu työntekijään eikä yleisöön, emme olisi ryhtyneet näihin muutoksiin, mistä ilmeisesti olisi seurannut, että meillä tänään sen sijaan, että meillä on useampia työpaikkoja kuin koskaan aikaisemmin ja korkeammat palkat kuin koskaan ennemmin, olisi vähemmän työpaikkoja, sillä liikevaihtomme olisi pienempi. Meillä olisi laskeva palkka-asteikko nousevan asemesta ja jokainen tulisi huonommin toimeen eikä kukaan paremmin.
Jos yhtiö työskentelee sen teorian pohjalla, että se on elatuksen velkaa niille, jotka tekevät työtä sen puolesta, silloin se ajan mittaan kuolee – ja on kykenemätön maksamaan velkaansa, jonka se luulee itseään rasittavan. Aivan samaan tilanteeseen joudutaan toimittaessa sen väittämän mukaisesti, että osakkeenomistajille tulee aina jakaa voitto-osinkoja. Ellei palveluksen ensi kohteena ole yleisö, ei yritys palvele ketään.
Tätä periaatetta ei näytä täydellisesti käsitettävän, ja sitä on usein vaikea soveltaa käytäntöön, sillä toisinaan sen soveltaminen näyttää sydämettömältä. Se näyttää sisältävän välinpitämättömyyttä ihmisolentoja kohtaan. Mutta tosiasiallisesti sillä on ihmisten hyvinvointi vaikuttimenaan. Niiden miesten pula, jotka joutuvat väliaikaisesti työttömiksi muutoksen tapahtuessa, näyttää ajattelemattomasta katselijasta paljon tärkeämmältä kuin mahdollisesti kasvanut palveluskyky kaikkia kohtaan. On vaikeata nähdä kuvaa kokonaisuudessaan ja käsittää, että yksityisten tai joidenkin ryhmien etuja palvellaan parhaiten muodostamalla ne osiksi laajemmassa palveluksessa. Yksilö tai ryhmä voi lyhytnäköisen, omiin etuihinsa suuntautuvan katsantokantansa perusteella olla mahdollisesti täysin syytön tahalliseen edistyksen vastustamiseen, mutta tämä on kuitenkin seuraus siitä, jos yksityinen hyvä asetetaan yleisen edelle. Ihmisen oikeus tehdä työtä on pyhä oikeus, mutta työpaikan säilyttäminen vain siitä yksinkertaisesta syystä, että se on työpaikka, voi kylläkin näyttää ystävällisyydeltä yksilöä kohtaan, mutta se tapahtuu monen muun kustannuksella, jotka tosin eivät esiinny kuvassa, mutta jotka silti ovat aivan yhtä arvokkaita ja tunnollisia kuin puheenaoleva yksilökin. Tällainen päätteleminen näyttää kuitenkin kovalta, ei siitä syystä, että edistyksessä itsessään olisi mitään kovuutta, vaan ainoastaan siksi, että tarkastelemme edistystä niin monien harhapäätelmien valossa. Kun se sovelletaan palkannauttijoihin, se näyttää kovalta ainoastaan perinnäisen käsityksemme johdosta isännästä ja palvelijasta ja sen harhaluulon tähden, että työläinen on halpa työnantajasta riippuva olento. Monet arvokkaat henkilöt eivät todellakaan saata käsittää muunlaista suhdetta, ja sellaisina aikoina, jolloin miehet, joiden tulisi johtaa liikeasioita, siinä epäonnistuvat ja työmarkkinat tämän johdosta ovat huonot, nousee huuto "Antakaa miehille työtä". Jokainen käsittäisi työnantajien järjettömyyden näiden marssiessa "Antakaa meille tilauksia" lippuja kantaen. Oikeastaan ei työnantajan ja työntekijän todellisen aseman välillä ole mitään eroa. Tämä on juuri tärkeätä huomata. Jos työnantaja saa tilauksensa suosionosoituksina ja luulee, palveltuaan määrättyjä asiakkaita pitkän aikaa, tämän itsessään olevan riittävän syyn tilauksien saamiseen jatkuvasti, hän toimii samojen väärien periaatteiden mukaan kuin työntekijäkin, joka luulee, että työpaikassa oleminen velvoittaa työnantajan alituisesti varaamaan hänelle työtä. Tämä on huono sääntö, joka ei vaikuta molempiin samalla tavalla. Työnantajan tai työntekijän suorittaman pitkän palveluksen pitäisi olla aiheena jatkuvaan palvelukseen – sillä saavutetun kokemuksen tulisi tehdä heidän palveluksensa paremmiksi kuin kenenkään toisen. Työläisen olisi pitänyt hyötyä pitkän palveluksensa aikana siinä määrin, että hän olisi arvokkaampi kuin mikään toinen mies ilman hänen kokemuksiaan. Samoin on työnantajan laita. Mutta liikkeen, työläisen – tai kenen tai minkä tahansa arviointi on yksinomaan nähtävissä tehtyinä palveluksina. Ja lopuksi luulen havaittavan, että jos me kaikki – olkoon asemamme tällä hetkellä mikä tahansa – irtaannumme siitä käsityksestä, että maailma tai jokin muu on meille velkaa elatuksemme, se koituu meille vain hyödyksi. Riippuvaisuutta kohden kulkeminen, olkoonpa sitten kysymyksessä mies tai yhtiö, on kulkemista avuttomuutta kohden ja johtaa elatuksen anelemiseen suosionosoituksena ansaitun elatuksen asemesta. Yhtiö, joka etsiskelee vain voittoja, ei pääse pitkälle, eikä liioin mies, joka etsiskelee yksinomaan palkkoja – työn asemesta.
Ei ole olemassa mitään luonnollista palkkatasoa, kuten ei myöskään mitään luonnollista voittotasoa. Käsitys luonnollisesta palkkatasosta on peräisin sellaisesta yhteiskunnasta, jossa kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten on perinnäistapojen pyhittämää. Jos teollisuuden keksimiskyky pysähtyy – ja tämä tapahtuu aina, kun teollisuutta valvoo yksinomaan rahallinen näkökanta – silloin syntyy määrätty taso palkoille ja jonkin ajan kuluttua myöskin voitoille. Mutta tämä taso on ainoastaan väliaikainen ja sitä tullaan säännöllisesti alentamaan. Teollisuus, joka on saavuttanut oman tasonsa, joutuu pian epävireeseen yleisön kanssa – joka ei koskaan saavuta tasoa – ja lakkaa suorittamasta palveluksia, jolloin sekä voitot että palkat alkavat laskea, aleten lopuksi katoamispisteeseen.
Ei voida liian usein korostaa, että aivan samoin kuin ei ole vakituisia liiketoimia, ei myöskään ole vakituisia teollisuuksia. Jollei jokin teollisuus meitä palvele, meidän on pakko kääntyä jonkin toisen puoleen, ja mitä ensiksi on pidetty aikaisemman teollisuuden sijaisena, muodostuukin paremmaksi kuin tämä. Gasoliini ja kumi ovat nykyjään välttämättömiä automobiiliteollisuudelle, mutta jos jompi kumpi tulisi laadultaan hyvin huonoksi tai pitkäksi ajaksi hyvin kallishintaiseksi, keksisi automobiiliteollisuus vastikkeet, jotka pian kehitettäisiin niin pitkälle, että ne sulkisivat ainaiseksi gasoliinin ja kumin pois – lainkaan riippumatta siitä, kuinka hyviä ne silloin olisivat laadultaan tai kuinka kohtuullisia hinnaltaan. En tiedä, mitkä nuo vastikkeet tulisivat olemaan eikä meidän tarvitse todennäköisesti niitä koskaan keksiä. Minä vain tiedän, että jos meidän täytyy ne keksiä, me myös keksimme ne.
Puheet luonnollisista ja pysyväisistä palkka- ja voittotasoista ovat merkkeinä sairaasta liiketoiminnasta. Samoin ovat merkkeinä sairaasta liiketoiminnasta puheet rajattomasta palkkojen nostamisesta. Tämä ei poikkea lainkaan rajattomasta hintojen nostamisesta. Korkea palkka on yhtä tuhoisa kuin korkea hintakin. Mikä tunnetaan korkeaksi, on kaiken kuvailun ulkopuolella. Oikeita palkkoja ei koskaan tunneta korkeiksi enempää kuin oikeita hintojakaan. Oikeat palkat ja oikeat hinnat synnyttävät jokaisessa tyytyväisyyden tunteen. Parhaimmat palkat eivät ole korkeita mikäli valmistuskustannukset ovat kysymyksessä. Ne palkat, jotka tuottavat varallisuutta, kehittyvät johdon keksimiskyvystä ja insinööritaidosta – yhdistettyinä miesten soveliaisuuteen ja yhteistoimintaan. Jos johdon käsitys palkasta ei ole kehittynyt pitemmälle kuin miesten pakottamiseen hyväksymään alhainen palkka ja miesten käsitys palkasta ei liioin pitemmälle johdon maksamaa korkeaa palkkaa, syntyy sakkipelin "pattia" muistuttava tilanne, eikä todella merkitse paljoakaan, minkälaisia palkkoja maksetaan, sillä tuo teollisuus ja kaikki sen työt tulevat pian loppumaan.
Kaikessa tässä maamme kokonaisuudessaan edistyy huomattavasti tilanteen parempaa ymmärtämystä kohden. Ei kukaan voi väittää, ettei tämän päivän teollisuus hanki enemmän mukavuutta ja joutoaikaa maailmaan kuin eilispäivän. Jokainen, joka aamulla kernaammin särkee jään pesukannussaan olevan veden pinnalta kuin laskee kuumaa vettä vesihanasta, voi menetellä näin ilman, että teollinen järjestelmä häntä siitä rankaisee. Se on hyvin vapaa järjestelmä.
Varallisuuden yleinen tila on ainaisena erimielisyyksien aiheena. On aina olemassa henkilöitä, jotka väittävät, ettei se tule jatkumaan. Maan varallisuus on aina lisääntynyt – silloinkin, kun hyvin yleisesti väitettiin sen vähenneen. Varallisuus ei ole sattuma, vaan jotakin, jota voidaan kasvattaa. Mutta olisi hyvin onnetonta, jos jokainen olisi tyytyväinen olotilaansa, sillä silloin olisimme suuressa vaarassa.
Me olemme kuitenkin varmasti edistyneet. Tämän todistaa nykyisen arvostelun oma luonne. Kerran muinaisuudessa ihmiset vaativat vain ruokaa; nyt arvostelijat väittävät, että varallisuutemme on vahingollista syystä, etteivät ihmisten henkiset ominaisuudet kehity. Maamme ei koskaan aikaisemmin ollut tarpeeksi ravittu kiinnittääkseen huomiota henkisiin ominaisuuksiin. On myöskin rohkaisevaa havaita, että köyhyys paikkapaikoin tuodaan esiin näytteenä järjestelmämme heikkoudesta. Aikaisemmin pidettiin köyhyyttä selviönä ja köyhiä oli aivan liian paljon, jotta heitä olisi voinut esittää minään poikkeuksena. Köyhyyttä pidettiin silloin luonnollisena asiana. Nyt sitä pidetään luonnottomana. Ja kohta tulemme suhtautumaan köyhyyteen kuin sairauteen. Me tulemme päästämään yhteiskunnan siitä. Tämä on edistystä.
Tätä toivottavaa päämäärää ei saavuteta maksamalla kansallisen politiikkamme mukaisesti alhaisia palkkoja ja järjestämällä sitten köyhyyden torjumiseksi yleisiä töitä, jotka rahoitetaan veroilla. Sellainen ohjelma ei koskaan vähennä köyhyyttä. Se hyväksyy köyhyyden luonnollisena tilana ja ryhtyy sitten toimenpiteisiin puutetta vastaan. Mutta pitkän ajan kuluessa tämä suunnitelma ei pysty vastustamaan köyhyyttä teollisuusvaltiossa. Alhaiset palkat estävät kotimaisten markkinoiden laajenemisen, sillä elintaso tulee olemaan elantovaatimusten tyydyttämisen asteella. Liian alhaiset palkat tekevät vielä muutakin vahinkoa – sillä ne tekevät tavarat kalliiksi. Jos työnantaja voi saada työhön alhaisin palkoin niin monta miestä kuin haluaa, hän on taipuvainen rajoittamaan koneistoon ja uusiin suunnitelmiin tarvittavat menonsa, sillä alhaisen palkka-asteikon vallitessa ne eivät todennäköisesti kannata. Ja niin hän tuottaa vanhanaikaista tavaraa korkeisiin hintoihin. Kotimaiset markkinat ovat näille tavaroille rajoitetut. Hän voi saada haltuunsa ulkolaiset markkinat, mutta nämäkin ovat hinnan rajoittamat, ja niin lopuksi palkkojen ja verotuksen lähteet kuivuvat.
Ainoa tehokas palkkapolitiikka on se, joka ponnistelee korkeampia palkkoja, alhaisempia kustannuksia ja halvempia hintoja kohden, mutta kuljettavanamme on vielä pitkä matka kaikessa tässä, sillä kaikki on maassamme aivan liian korkeata – palkkoja lukuunottamatta. Ne ovat liian pienet. Vanhassa liikejärjestelmässä pidettiin kaikkea paitsi voittoja välttämättömänä pahana. Myyntihinta määrättiin melkein aina toivossa myydä jollekin jotakin kalliimmasta kuin minkä arvoinen tuo "jokin" oli. Vanha liikemies suunnitteli myyntiä melko pienelle piirille, kutsuen tätä kaupakseen, eikä hänen päähänsä koskaan pälkähtänytkään, että hän voisi myydä kokonaiselle kansakunnalle. Siksi hän hyvin luonnollisesti näkikin tuotteensa joutuvan tekemisiin vain hyvin harvojen ihmisten kanssa ja saattoi tinkiä. Niillä henkilöillä, jotka möivät hänelle hänen raaka-aineensa, oli aivan samat edellytykset, ja he tinkivät hänen kanssansa hinnoista. Ottaessaan palvelukseensa apulaisia ja työmiehiä hän noudatti samaa menettelytapaa. Jos asiakas tarvitsi hänen tavaroitaan, tuo asiakas pakotettiin maksamaan korkea hinta, mutta jos tehtailija päinvastoin tarvitsi rahaa, oli asiakkaalla valtti kädessään. Jos seudulla oli enemmän työläisiä kuin työpaikkoja, palkat olivat halvat, jos taasen oli enemmän työpaikkoja kuin työmiehiä, palkat olivat korkeat. Vanhoille työnantajille ei koskaan juolahtanut mieleenkään – ja tämä on tilanne Euroopassa tänäkin päivänä – että korkeat palkat ovat muutakin kuin tuotannon lisäkustannuksia.
Palkat ovat tuotannon kuluja, mutta tästä ei seuraa, että maksamalla ainoastaan alhaisia palkkoja päästään vähäisiin tuotantokuluihin. Tie pieniin kuluihin kulkee järkiperäisen voiman ja koneistojen hankinnan kautta, minkä lisäksi liike-elämän eri tekijät tulee pitää tasapainossa. Kenelläkään työnantajalla ei ole oikeutta vaatia mieheltä älyllistä työtä, ellei hän maksa tästä älyllisyydestä. Hyvästä työtaidosta on maksettava ja hyvä työtaito on halpaa melkein mihin hintaan tahansa. On yksinkertaisesti ajan ja rahan hukkaa hankkia viimeisteltyjä teollisuuskoneita ja sitten olettaa, että huonopalkkaiset miehet voivat niitä hoitaa.
Palkoissa eivät mitkään tunnesyyt tule kysymykseen. Miesten palkkaaminen syystä, että he ovat halpoja, tuhoaa liikkeen yhtä nopeasti kuin raaka-aineen ostaminen vain siksi, että se on halpaa. On olemassa jotakin luonnonlain tapaista, joka tekee jakamisen ei ainoastaan vaistomaiseksi, vaan myöskin pakolliseksi. Ei esimerkiksi olisi mahdollista pitää liikettämme tai mitä hyvänsä uudenaikaista liikettä pystyssä orjien avulla – olivatpa orjat kuinka taitavia ja älykkäitä tahansa. Ja tämä ei johdu vain vaikutuksesta, joka palkanmaksuilla on kulutukseen, sillä jollei miehen mielenkiintoa – s.o. järkeä – ole saatu palkatuksi työhön, ei ole mitään syytä palkata vain hänen käsiään. Hänen palkkansa tulee edustaa jotakin osuuden tapaista.
Ei ole mitään sellaista, jonka mies voi tehdä rajoittaen teon hyödyn vain itseensä. Yhteiskunta on rakennettu siten, että kaikki tehty hyvä tulvii alkuperäisten rajojensa yli ja hyödyttää läheisyydessä olevia ihmisiä. Itsekkään aikeen äärimmäinen hullunkurisuus on siinä, ettei sitä voi toteuttaa. Aie voi kyllä olla olemassa ja itsekkyys saattaa olla rajaton, mutta luonnon laki tekee tyhjäksi suunnitellut seuraukset. Lääkäri voi harjoittaa toimintaansa ansaitakseen vain mainetta ja rikkautta, mutta juuri hänen maineensa ja rikkautensa riippuvat hänen tekemästään hyvästä. Leipuri voi valmistaa leipänsä äärimmäisessä itsekkyydessä, välittäen vain rahasta, jonka hänen ammattinsa hänelle hankkii, mutta siitä huolimatta hänen leipänsä ravitsevat toisia. Haluammepa tai emme, kukaan ei silti tuota hyvää vain itseään varten. Mitään omaisuutta ei koskaan ole koottu ilman, että keinot rikkauden saavuttamiseksi ovat moninkertaistetut. Suuret rikkaudet ovat todellakin aina avustaneet useampia henkilöitä kuin mikä olisi ollut mahdollista, jos niiden omistusoikeus olisi jaoiteltu, sillä yhdistetyssä hallinnossa on taikuutta.
Yksityinen omistusoikeus, absoluuttisesti ajateltuna, ei ulotu kovinkaan laajalle. Ainoa asia, mikä on ihmisen ehdotonta yksityisomaisuutta, on hänen kokemuksensa. Meidän periaatteemme omaisuuden yksityisestä omistusoikeudesta – s.o. jokaisen miehen oikeudesta täyteen varmuuteen ansioistaan – perustuu tähän yksityiseen kokemukseen. Mikä miehelle kuuluu, sen tulee olla myöskin hänen omansa.
Tosiasia on, että me elämme maailmassa, missä millään ei ole arvoa ennen sen jakamista. Arvo nousee suhteessa omistavien ihmisten lukumäärään. Luovaa voimaa ei ole muualla kuin liikkeissä, jotka haluavat sitä jakaa. Itse yritys salata arvo herättää epäluuloja arvon olemassaolosta. Rikkaus merkitsee meille, että perheet seuraavan kadun varrella, maan toisella kulmalla, jopa toisella puolella maailmaakin ovat onnellisia ja hyvin varustettuja. Emme koskaan ainoastaan yksinämme tunne rikkautta täydelliseksi. Ennen kuin rikkautta on viimeiselläkin perheellä, emme voi tuntea sen täysin saapuneen luoksemme. Tämä johtuu ihmisten vaistosta jaella.
Me uskomme, että palkkojen säännöstely elinkustannuksien mukaan on ainoastaan tapa toteuttaa eräänlainen orjuus. Se on täysin epäloogillinen menettely, sillä mitta, jolla silloin mittaatte, on tehty riippuvaksi mitattavasta esineestä, se on: palkat määräävät ensi kädessä elintasonne; sen tekeminen toiselta puolen maksamanne palkan mitaksi on yksinkertaisesti vain toisen mitä virheellisimmän kierron keksimistä. Määrätessämme liikkeemme palkkaerät emme vähimmässäkään määrin ota huomioon elinkustannuksia. Meillä ei ole mitään tilastoa elinkustannuksista työntekijöittemme keskuudessa emmekä sitä haluakaan. Me ainoastaan toivomme, että elintasot ovat korkeat ja yhä kohoavat. Maksamamme hinnat eivät perustu elinkustannuksiin, vaan tuotannon arvoon. Mitään muuta perustetta palkoille ei ole. "Elinkustannukset" ovat sanontatapa, joka ei merkitse mitään, ellei sitä käsitellä yhdessä elintason kanssa. Jos elintaso on korkea, ovat elinkustannukset myöskin korkeita. Mutta ennenkuin elintaso tai -kustannukset voivat nousta, on palkkojen noustava. Palkat määräävät elintason.
Koko palkkakysymyksen tulee lopuksi ratkaisemaan se taitavuuden määrä, joka työläisiltä vaaditaan. Tämä on oleva heidän koneiden avulla saavuttamansa tuotantokyvyn mittana. Taitavuusvaatimukset ovat tehtaissa jatkuvasti kasvamassa, niin että mies tehtaassa tulee tavallisesti nykyjään paremmin toimeen kuin toimistomies. Koneiden ääressä työskentelevät miehet tarvitsevat enemmän taitavuutta kuin koneellisesti työskentelevät miehet toimistoissa, kun taasen työkalujen valmistajien täytyy omata hyvinkin suuressa määrässä taitavuutta. Tämä on asteittain, mutta varmasti, hävittävä valkoisen kauluksen paremmuuden, ja pian älykkäimmät nuorukaisemme haeskelevat työpaikkoja mieluummin tehtaista kuin toimistoista. Aivot muodostuvat niin välttämättömiksi tehtaissa, että katsotaan kannattavan maksaa niistä korkeitakin palkkoja, ja silloin ei enää ole keinotekoista yhteiskunnallista luokkarajaa kirjoituspöydän ääressä työskentelevän miehen ja tehtaassa työskentelevän miehen välillä.
Emme vielä ole konttaamistilaa pitemmällä liikealalla. Kun liike-elämä oppii kävelemään, silloin saamme oppia jotakin enemmän työpalkoista ja todennäköisesti tulemme hävittämään ne rajat, jotka tänään erottavat tehdaspalkat muista työpalkoista. Jokainen suuri liike maksaa nykyjään palkkoja, joita viisikymmentä vuotta sitten olisi pidetty mahdottomina – omistajat pitivät silloin kaikkia työntekijöitään tiettynä määränä palkatuita miehiä, joiden olisi pitänyt olla iloisia siitä, että heillä lainkaan oli toimi. On täysi syy olettaa, että paremman järjestelyn vallitessa palkat jatkavat kehitystään samaan suuntaan – sillä ehdolla kuitenkin, ettei keskuuteemme saada istutetuksi sitä ulkolaista mielipidettä, jonka mukaan palkannauttijan tulee tuntea olevansa palkannauttija ja täysin riippuvainen jonkun tahdosta pysyäkseen paikassaan.
Kaikki, mitä edellä on mainittu, perustuu omiin kokemuksiimme palkoista. Vuonna 1910 maksoimme keskimääräisenä tuntipalkkana 25 centiä. Tämä aleni 2 centillä vuonna 1911, mutta oli 1913 26 1/2 centissä. Tammikuun 12 päivänä 1914 saatoimme voimaan $. 5:00 minimipalkan päivässä. Tämä nosti keskimääräisen tuntipalkan tuona vuonna hieman alle 60 centiin saakka. Vuosina 1915 ja 1916 aleni keskipalkka useilla centeillä, mutta oli noussut 1918 aina 67 centiin saakka. Tammikuun 1 päivänä 1919 nostimme minimipäiväpalkan $. 6:00. Tämä sai tuon vuoden tuntipalkan nousemaan 77 centiin. Se saavutti melkein 86 centin korkeuden inflaatiovuosina 1920 ja 1921, nousten silloin maksetun voitto-osuuspalkkalisän (bonus) kanssa 87 1/2 centiin. Vuonna 1922 tämä palkka oli hieman alle 80 centin, mutta todellisuudessa palkka oli paljon korkeampi kuin kahtena edellisenä vuotena, sillä sen ostokyky oli paljon suurempi. Vuonna 1923 keskimäärä oli yli 82 1/2 centiä tunnissa, kohoten seuraavana vuonna centillä ja alentuen sitä seuraavana vuonna centillä. Vuonna 1926 keskimäärä oli yli 85 1/2 centiä, lähennellen siis centin murto-osan tarkkuudella palkkoja, jotka maksettiin inflaatiovaluutan aikana vuonna 1920. Tämä nousi 10 centillä 95 centiin saakka 1927 ja aleni 5 centillä 1928. Vuoden 1929 keskimäärä oli hieman alle 92 1/2 centiä, ja sitten joulukuun 1 päivänä 1929 nostimme minimin $. 7:00 päivässä. Tämä sai keskimääräisen tuntipalkan nousemaan tammi- ja helmikuussa 1930 murto-osan verran $. 1.00 yläpuolelle.
Tämän mukaan ovat keskimääräiset tuntipalkkamme kahdenkymmenen vuoden kuluessa nelinkertaistuneet. Nykyinen keskimääräinen tuntipalkkamme on melkein sama kuin ammattitaidottomasta työstä maksamamme päiväpalkka 1910 – ja siihen aikaan pidettiin yhden dollarin palkkaa kymmentuntisesta työpäivästä hyvänä palkkana. Tämän ajanjakson kuluessa valmistuskustannuksemme ovat tasaisesti alentuneet, joten meille maksaa nykyisin oivallisella ja tarkalla koneella varustetun, parhaimmista erikoisaineista kokoonpannun kappaleen valmistus vähemmän kuin puolet siitä, mitä vuonna 1910 suhteellisesti puutteellisen kappaleen valmistus maksoi suhteellisesti puutteellisista raaka-aineista. Nämä ovat tosiasioita, eikä siis ole tarpeellista mietiskellä, voidaanko korkeita palkkoja maksaa vai ei.
Jos palkat ovat tehdyt neljä kertaa suuremmiksi kahdenkymmenen vuoden aikana, silloin ne voidaan tehdä enemmän kuin neljä kertaa suuremmiksi seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana. Vuonna 1910 myönnettiin yleisesti, että teollisuus oli saavuttanut korkean täydellisyysasteen, ja oli miehiä, jotka olivat taipuvaisia levähtämään, pitäen tuloksia täysin tyydyttävinä. On myöskin miehiä, jotka ajattelevat, että teollisuus vuonna 1930 on saavuttanut korkean täydellisyysasteen, ja jotka ovat taipuvaisia pitämään tuloksia tyydyttävinä. Nämä palkat ovat tehdyt mahdollisiksi, ei työläistä pakottamalla – sillä hän tekee tänään vähemmän kovaa työtä kuin hän teki kaksikymmentä vuotta sitten – vaan uuden edistyksen, uusien koneiden ja raaka-aineiden avulla. Tämä kahdenkymmenen vuoden aikana kerätty tietomäärä takanaan Amerikan teollisuuden tulisi voida seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana edistyä paljon nopeammin. Siksi voidaan odottaa palkkojen tulevaisuudessa nousevan entistäkin nopeammin – olettaen kuitenkin, että teollisuuden johtajat ovat todellakin johdossa. Elleivät palkat jatka nousuaan, on virhe inhimillinen – johtuen älyn puuttumisesta.
Ei koskaan ole helppo nostaa huomattavasti palkkoja ja samalla kertaa alentaa hintoja. On aina useampia syitä, jotka puhuvat tämänkaltaista askelta vastaan, kuin sen puolesta. Kaikki palkankorottamisemme ovat olleet vapaaehtoisia – s.o. miehemme eivät koskaan ole vaatineet yleistä nostamista. Kun asetimme minimiksi seitsemän dollarin päiväpalkan, se sälytti kannettavaksemme noin kahdenkymmenen miljoonan palkkalisäyksen vuodessa, sillä koroitus annettiin jokaiselle työmiehellemme, ottamatta lainkaan huomioon sitä, oliko hänen aikaisempi palkkansa ollut minimin ylä- vai alapuolella. Mutta kolmen kuukauden kuluessa työläistemme lisääntynyt mielenkiinto, kehittyneemmät koneistot ja menettelytavat sekä alhaisten hintojen takia kasvanut myyntimäärä saivat kulumme laskemaan senkin alapuolelle, mitä ne olivat olleet ennen toteuttamaamme palkannostoa.
Jos palkkojen koroitus lykätään aikaan, jolloin kulut muodostuvat niin alhaisiksi, että myyntihinnoista syntyy laaja voittomarginaali – silloin se lykkäytyy ikuisiksi ajoiksi. Emme vielä koskaan ole nostaneet palkkoja aikana, jolloin ylimääräisten maksujen kattaminen olisi ollut vain yksinkertaisesti "pussin-aukaisemis-ja-sulkemis-asia". Meidän politiikkamme mukaisesti ei kenenkään miehen palkkaa nosteta syystä, että hän pyytää enemmän rahaa. Me nostamme automaattisesti jokaisen miehen palkan joka kuudes kuukausi. Kaikki miehet eivät kuitenkaan kehity tarpeeksi nopeasti ansaitakseen korkeammat palkkansa; jos mies saavuttaa kohdan, jossa hän ei enää ansaitse palkkaansa, voidaan hänet erottaa ja ottaa uudelleen työhön alemmalla palkalla. Sitten hänen palkannousunsa alkaa jälleen, ja harvoin on tarpeellista erottaa hänet toistamiseen, sillä hän oppii läksynsä ja antaa arvoa palkalleen. Toiset miehet ovat taasen saamiensa koroitusten arvoiset ja jatkavat säännöllisesti nousuaan. Meillä on voimassa minimi, jonka alle mikään palkka ei voi laskea. Toimintamme menestyy aina paremmin, kun miehet voivat ansaita korkeimman palkan, minkä saatamme maksaa. On onnetonta, etteivät kaikki miehet tahdo tai voi tätä tehdä.
Esitetään vastaväitteitä sen johdosta, etteivät kaikki palvelukset johda korkeisiin palkkoihin. Tämä on vanha juttu. Ensimmäinen kone oli suunniteltu tekemään tavaranvalmistuksessa työtä melkein samalla tavalla kuin se tapahtui käsin. Rakentaessamme ensimmäiset automobiilimme kuvittelimme ne hevosettomiksi rattaiksi ja käytimme runkoja, jotka muistuttivat suuresti rattaita. Kesti kauan, ennenkuin opimme ymmärtämään, etteivät automobiilit ole hevosettomia rattaita. Kesti kauan, ennenkuin opimme, ettei maalisivellin ole tarpeellinen maalauksessa – että maali voitiin paljon paremmin ruiskuttaa. Kesti vielä kauemmin, ennenkuin opimme, ettei erilaisista osista kokoonpantua konetta tarvinnut täydellisesti valmistaa yhdessä tehtaassa ja että se voitiin panna kokoon käyttöpaikalla. Voidaan pitää selviönä, että työssä, joka ei voi maksaa korkeita palkkoja ja samalla pitää niitä halpoina palkkoina tuotantokustannuksien kannalta katsoen, on jotakin vikaa – että tuo työ voidaan suorittaa jollakin toisella ja halvemmalla tavalla.
Asteittain ja olematta itse siitä tietoisia tarkistamme kaikki mielipiteemme tästä asiasta. Ei esimerkiksi ole mitään syytä, miksi hylkytavaran kerääjä ei voisi olla ensiluokkainen työläinen. Mutta tätä tarkoitusta ei voida saavuttaa vain maksamalla palkkoja. Se voidaan saada aikaan vain pitämällä hylkytavaraa arvokkaana tuotteena. Menettelemme nyt näin brittiläisessä tehtaassamme – joka kehittää osan voimastaan polttamalla Lontoon hylkytavaraa.
Meidän käsityskykymme on kasvamassa. Mikään ei luonnollisesti ole läheskään niin oikein kuin sen tulisi olla. On hullunkurista ylistää mitään nykyisiä saavutuksia, ikäänkuin olisimme kiivenneet edistyksen huipulle. Mutta parannuskeinot sille, mikä on väärin, eivät ole niiden käsissä, jotka äänekkäimmin julistavat itsensä yhteiskuntamme ja taloutemme parantajiksi. Eivät poliitikot, eivät opinkappaleiden laatijat eivätkä hempeämieliset uudistajat voi meitä auttaa. Liiketoiminnan kahlehtiminen lakien avulla ei anna meille sitä taloudellista vapautta, jota me kaikki toivomme. Useimmat lait, jotka käsittelevät taloudellisia asioita, ovat vahingollisia, sillä ne koettavat säilyttää asiat sellaisina kuin ne ovat – tai ne olivat. Laki käsittelee tilannetta, mikä eilen muodostui sietämättömäksi ja mikä tänään jo kulkee häviötään kohti; näin eilispäiväisen virheen korjaukseksi tehty laki muodostuu esteeksi huomisen edistykselle. Liiketoiminta muuttuu ja tulee paremmaksi menettelytavoiltaan, yhteiskunnallisemmaksi katsantokannaltaan, mutta vanha laki jää voimaan.
Lainsäädäntö ei ole koskaan luonut taloudellista edistystä.
V luku.
TYÖTTÖMYYTTÄ VAIKO JOUTOAIKAA?
On usein sanottu, että vastuu työttömyydestä kuuluu teollisuuden johtajille. Tämä ei ole aivan totta. Nykyaikainen teollisuus itse nojautuu hyödylliseen työnantoon. Mutta tämä on eräs hyvin määrätty muoto työnantoa. Pelkkä miesten palkkaus ja asettaminen johonkin työhön jonkinlaisilla palkoilla ei ole työnantoa nykyaikaisessa teollisessa merkityksessä. Työnanto ja korkeat palkat ovat niin erottamattomasti liittyneet yhteen, että yhtymä, joka maksaa alhaisia palkkoja monille miehille, muodostuu yleiseksi vaaraksi ja todelliseksi esteeksi taloudelliselle edistykselle verrattuna yhtymään, joka maksaa korkeita palkkoja harvemmille miehille. Sillä työnanto ei ole määrää, vaan laatua koskeva asia. Työttömyys on tavallisesti seuraus huonolaatuisesta työnannosta. Tässä mielessä siis teollinen johtaja, joka edistää huonolaatuista työnantoa, edistää suoranaisesti työttömyyttä, mistä häntä on moitittava.
Sekä palkoilla että voitoilla on laaja yhteiskunnallinen vaikutus kulutuksen tukemisessa, ja kulutus tukee teollisuutta ja teollisuus tukee työnantoa. Jos palkkarengas on ketjussa heikko, katkeaa ketju ja koko kone pysähtyy.
Tarkastamalla teollista kuvaa kokonaisuutena ja objektiiviselta näkökulmalta päädymme tulokseen, että ainoa työnanto, jolla on merkitystä, on korkeapalkkainen työnanto, ja meidän on opittava erottamaan joutoaika työttömyydestä. Me olemme tottuneet pitämään työtöntä miestä tukea vailla olevana miehenä, sillä varhempaan aikaan palkoissa ei ole koskaan ollut mitään marginaalia joutenolon rahoittamiseksi. Kun miehet yleensä työskentelivät kymmenestä kahteentoista tuntiin päivässä, yhtymä siirtyi kahdeksan tunnin työpäivään vain lamakausien aikana. Se merkitsi tappiota kaikille. Nyt on kahdeksan tunnin työpäivä muodostunut melkein standardipäiväksi ja miehillä on kaikkea enemmän kuin aikaisemmin, jolloin he tekivät työtä kauemmin ja ansaitsivat vähemmän. Samoin koitti aika, jolloin miehille annettiin työtä vain viitenä päivänä viikossa yksinkertaisesti siitä syystä, ettei ollut työtä kuudeksi päiväksi. Omissa teollisuuksissamme olemme ottaneet käytäntöön viisipäiväisen normaaliviikon, tehden lauantaista täyden vapaapäivän puolittaisen vapaapäivän asemesta. Lauantain puolta työpäivää ei nykyisin missään pidetä merkkinä lamassa olevasta liiketoiminnasta. Sitä pidetään joutoaikana eikä työttömyytenä. Yleiset käsitykset joutoajasta ja työttömyydestä ovat jo muuttuneet. Ja käytäessä käsiksi kysymykseen työttömyydestä on välttämätöntä liikkua varovaisesti, muutoin joutoaika ja työttömyys voidaan siinä määrin sekoittaa toisiinsa, että saadaan aikaan todellista työttömyyttä.
Jos palattaisiin jälleen kuusipäiväiseen viikkoon kaksitoistatuntisine työpäivineen nykyaikaisten valmistusmenetelmien aikana, silloin saisivat monet tehtaat lakata työskentelemästä yksinkertaisesti vain siitä syystä, että ihmiset, ottamatta lainkaan huomioon heidän varallisuuttaan, eivät omaisi tarpeeksi joutoaikaa kuluttaakseen sitä, mitä on tuotettu. Teollisuuden johtajien tehtäviin kuuluu ei vain asioittensa järjestäminen siten, että he maksavat korkeita palkkoja, vaan myöskin huolenpito siitä, että työläisillä on joutoaikaa – sillä muulla tavoin ei voida pitää pyöriä jatkuvasti pyörimässä. Joutoajoilla on tärkeä taloudellinen merkitys ja ne ovat tarkoin erotettavat työttömyyden aiheuttamasta toimettomuudesta.
Siksi kuuluukin vastuunalaisuus ihmisten hyvinvoinnista, suuremmassa määrässä kuin mitä olemme ajatelleetkaan, teollisuuden johtajille – ei poliittisille johtajille, vaan ihmisten jokapäiväisen työn johtajille. Valtiomies on henkilö, joka tekee tien selväksi sille, mitä Kaikkivoipa Jumala tulee tekemään. Mutta valtiomies ei aina ole poliittisen hallituksen jäsen; hän saattaa olla vain jokapäiväisen työn johtaja. Olemme tulleet aikaan, jolloin meidän on tunnustettava ja hyväksyttävä teollisten johtajien ilmeinen valtiomiesominaisuus. Harhaanjohdetuilla poliitikoilla on valta estää kehitystä, mutta se ei voi luoda varallisuutta.
Sillä varallisuus voi syntyä – ja tätä ei voida liian usein toistaa – ainoastaan tuottamalla suuret määrät täysipitoista tavaraa ja suunnittelemalla tavarat ja niiden valmistusmenetelmät siten, että korkeat palkat ja halpahintaiset tavarat ovat saavutettuina tuloksina. Näin ollen on liiketoimintaa pidettävä jonakin paljon tärkeämpänä tekijänä kuin pelkkänä elatuksen ansaitsemistapana. Se on myöskin yksi niitä voimia, jotka muovailevat kansan elämän.
Liike-elämän johtajat ovat yhtä vastuunalaisia ihmisten hyvinvoinnista kuin armeijan kenraalit sotilaittensa hyvinvoinnista. Liike-elämän johtajat ovat myös vastuussa toinen toisilleen. Sillä kaikki on toisistaan riippuvaa. Tarkoituksenani ei ole sanoa, että liike-elämän johtajat ovat ihmisten vartioita tai valtiaita. He ovat palvelijoita, muussa tapauksessa heidän valtiutensa on hyvin lyhyt. Heidän vastuunalaisuuteensa kuuluu pitää jatkuvasti huolta siitä, että heidän toimeliaisuutensa koituu kaikille ihmisille hyödyksi. Suuri liike ei koskaan kehity suureksi olemalla ahdas yhtiö, joka pitää huolta vain oman järjestönsä ja omien osakkeenomistajiensa eduista.
Se, mitä nimitämme varallisuudeksi tässä maassa, on vain yksinkertaisesti kansallisen tulon yleisempää jaoittelua teollisuuden avulla. Tämän kansallisen tulon laajuus ja käyttökyvyllisyys on luotu konevoiman käytön avulla halventamalla tavaroiden tuotantokustannuksia ja samalla kertaa maksamalla korkeampia palkkoja. Vanhan tilanteen vallitessa olivat tavaramäärät välttämättömyyden pakosta pienet ja niiden valmistukseen täytyi palkata niin monta miestä, että palkkojen täytyi myöskin olla pieniä. Voimme lisätä varallisuutta vain lisäämällä tuotantoa. Jos lisäämme työhön otettujen miesten lukua lisäämättä myöskin tuotantoa, emme lainkaan ole lisänneet työnantoa, olemme vain "laimentaneet" sitä, sillä meidän täytyy jakaa palkkoihin varattu rahamäärä jokaisessa liikkeessä miesten lukumäärällä, ja jos tuotanto miestä kohden alenee, kaikki palkat alenevat luonnollisesti myöskin.
Tämän tosiseikan merkitys työttömyyskysymyksessä on mitä suurin, sillä jos työssä on useampia miehiä kuin mitä valmistettavina oleviin töihin tarvitaan, silloin voimme olla paljon huonommassa tilanteessa kuin ottamalla palvelukseen joukon miehiä hyvillä palkoilla, toisten jäädessä joko työttömiksi tai saadessa toimipaikkoja muualla – sillä nämä viimeksimainitut eivät ainakaan tuhoa työnantoa laimentamalla sen vaikutusta. Vuosina 1919-1920, esimerkiksi, oli palkattu liian paljon miehiä suorittamaan työtä, joka silloin oli tehtävänä – ei ollut minkäänlaista teollista johtoa ja jokainen tavoitteli vain sokeana palkkoja ja voittoja työn asemesta. Hinnat kohosivat hyvin korkealle ja sitten yötyö melkein loppui. Palkkojen oletettiin silloin olevan korkeita syystä, että ne käsittivät suuren joukon dollareita, mutta hinnat olivat niin kalliit, että palkkojen ostokyky oli pieni ja ne siis itse asiassa olivat alhaiset. Teollisen johdon puute aiheutti, että liian monta miestä otettiin työhön, ja syystä, ettei kuluja pidetty silmällä, hinnat tietysti kohosivat runsaasti.
Tiettyä työmäärää suorittamaan otettujen miesten luku jollakin hetkellä ei siis mitenkään ilmennä teollisuuden varallisuustilaa. Se voi olla merkkinä lähestyvistä vaikeuksista. Ei voida liian usein teroittaa, että teollisuus eräänä inhimillisen toiminnan osana ei ole olemassa ainoastaan ihmisten avustamiseksi – sen päätarkoituksena on luoda tavaroita, jotka palvelevat ihmisiä.
Näkyy kuitenkin pidettävän selvänä, että tehtaan työn venyttäminen kuudeksi kuukaudeksi, kun sama työ voitaisiin paremmin suorittaa kolmessa kuukaudessa, merkitsee työtilaisuuksien hankkimista ihmisille – että se on työttömyyden vastustamista. Näin ei ole asian laita. Jokainen suunnitelma, joka käsittää työn suorittamisen muulla tavalla kuin parhaalla, sekä lyhyimmässä ajassa, tulee loppujenlopuksi vain vähentämään sellaisten työssä olevien miesten lukua, joiden palkat ovat tarpeeksi korkeat tehdäkseen heistä asiakkaita.
Tässä kaikessa on vaikeutena se, että jokainen puhuu väärästä asiasta. Tuotanto tai työttömyys eivät ole vaikuttavina tekijöinä. Itse työ on tärkeä. Työn jatkuminen voi jokaisessa teollisuudessa keskeytyä seuraavien seikkojen tähden:
1) Tuotteen kysynnän ajoittaisuuden takia – vain muutamia tuotteita kulutetaan tasaisesti vuoden kahdentoista kuukauden aikana.
2) Tuotteiden tai koneiden kokoonpanon muuttamiseksi tapahtuneen tehtaan sulkemisen tähden. Nämä muutokset voivat myös merkitä suuremman tai pienemmän miesmäärän palveluksessa pitämistä olosuhteiden mukaan.
3) Teollisuuden lamaannustilan johdosta, mikä lamaannus aiheutuu joko yhdestä tai useammasta seikasta.
Se ajatus on aivan yleinen, että jollei työtä ja sen seurauksena työntekoa mikään edellämainituista seikoista keskeyttäisi – tai jos sitä ei tosiaan keskeytettäisi lainkaan – varallisuus lisääntyisi tasaisena virtana. Melutaan vakiinnuttamisesta. Ohjelma näyttää useassa suhteessa puoleensavetävältä – ja jokainen ohjelma, joka sisältää lupauksen helposta tulevaisuudesta, on puoleensavetävä. Yhteiskunnalliset parantajat lupaavat poikkeuksetta levon ja runsauden päiviä, jos heidän oppinsa sovelletaan käytäntöön. Jos me nyt hyväksymme teollisuuden ja siis myöskin työnannon vakiinnuttamismahdollisuuden, olemmeko silloin myöskin tarkoin selvillä siitä, minkä tilanteen haluamme vakiinnuttaa? Olemmeko tähän mennessä kertaakaan olleet tilanteessa, joka, kaikki seikat huomioonottaen, on niin erinomainen, ettemme voi vaatia mitään enempää kuin toivoa sen jatkuvan ikuisesti? Tai onko yleisenä toivomuksena istua rauhassa ja yltäkylläisyydessä ja samalla edistyä vielä parempaa tilannetta kohden? Onko se mahdollista? Onko muuttumattomuus asioille luonteenomaista? Ja kuinka suuren hinnan olemme halukkaat siitä maksamaan?
Ja mitä on pidettävä vakituisena työnä? On toimia, jotka tarjoavat vakituisen työpaikan viideksikymmeneksikahdeksi viikoksi vuodessa, seitsemäksi päiväksi viikossa ja kymmeneksi tunniksi päivässä, mutta mitään suurehkoa kysyntää ei tämänkaltaisille työpaikoille ilmene. Ei ole kysymystäkään siitä, että nämä olisivat vakituisia paikkoja! Kuka ratkaisee, kuinka monta tuntia päivässä ja kuinka monta päivää viikossa ja kuinka monta viikkoa vuodessa tekee paikasta vakituisen?
Ilmeisesti ei kukaan voi tätä ratkaista. Kukaan ei ole koskaan ratkaissut, kuinka pitkä päivän työn tulisi olla, Koneisto sen ratkaisi, ja meillä on kahdeksan tunnin työpäivä vain syystä, että olemme säännöllisesti alentaneet tuntimäärää koneiston käyttämisen avulla. Kahdeksan tunnin työpäivällä ei ole takanaan mitään todistevoimaa. Kahdeksan ei ole mikään pyhä luku. Joku esitti väitteen, että kahdeksan tuntia muodosti hyvän yöunen, ja niin on tapa jakanut vuorokauden jäljellä olevat tunnit kahteen osaan – kahdeksan tuntia työhön ja kahdeksan lepoon. Jako on mukava, mutta sillä ei ole mitään tieteellistä pohjaa. Jos päivä tehdään liian lyhyeksi, tulee aika, joka tarvitaan toimeen saapumiseksi ja sieltä poistumiseksi suhteettoman pitkäksi työaikaan verrattuna, ja mieluummin kuin lyhensimme päivää omissa teollisuuksissamme poistimme yhden päivän työviikosta. Onko siis työ vähemmän vakituinen vain siitä syystä, että siihen tarvitaan viisi viikon päivää kuuden asemesta?
Nykyinen työpäivän ja työviikon pituus on kehityksen tulos. Tulevaisuudessa voi olla mahdollista työskennellä harvempina päivinä viikossa tai myöskin voi osoittautua parhaimmaksi tehdä säännöllisesti työtä kuutena päivänä viikossa muutamien kuukausien aikana ja sitten jälleen lakata. Ainoa asia, mistä voimme nyt olla varmoja, on se, että meillä ei vielä ole tarpeeksi tietoja voidaksemme ehdottomasti määrätä jonkin työajan – ja epäilen, tulemmeko koskaan tarpeeksi tietämäänkään voidaksemme sen tehdä. Voi olla niin, että toiset teollisuudet menestyvät paremmin keskittäessään työskentelynsä pääasiallisesti sesonkiajakseen, eivätkä vaikeudet tällöin johdu teollisuudesta, vaan miehistä, jotka hakevat koko vuoden apua teollisuudelta, joka pystyy antamaan sitä vain puoleksi vuodeksi. Jos teollisuus tai jokin teollinen yksikkö voi säännöllisesti työskennellä koko vuoden, sen parempi, mutta vuoden kestävää säännöllistä työtä ei saa hankkia venyttämällä työtä tai alentamalla palkkoja. Mitään ei ole voitettavissa, mutta paljon menetettävissä, ajattelemalla tähän suuntaan.
Palkannauttijan lopullisten etujen mukaista ei ole – eikä siis myöskään yhteiskunnan etujen mukaista – saada keinotekoisesti aikaan työtä tarkoituksessa pitää tarpeettomia miehiä toimessa. Ajatus voi olla terve, mutta menettelytapa on väärä, sillä se työskentelee taloudellisen virheen puolesta turvatakseen taloudellisia oikeuksia. Sekä työnantajat että työntekijät ovat tehtävät riippumattomiksi, ja se ajatus on tukahdutettava, että teollisuus on olemassa ihmisten avustamiseksi. Meidän on ollut pakko muutama kerta hätätilassa poiketa tästä politiikasta. Meidän on täytynyt jakaa työtä joukolle miehiä, kullekin miehelle muutamaksi päiväksi viikossa. Mutta me pidämme tätä hätäkeinona, ja varmasti tänä tieteellisenä aikakautena teollisuuden pitäisi olla vapautunut hätäkeinoista. Meidän täytyisi olla vähintään yhtä edistyneitä inhimillisen elämän järjestämisessä yhtä varmalle pohjalle kuin tehdastuotantommekin eri puolien järjestelyssä. Kodin tulisi olla ainakin yhtä terveellä pohjalla kuin tehtaankin. Jokainen sääliimme perustuva hätäkeino on vain todisteena tieteemme nykyisestä riittämättömyydestä. Työn keinotekoinen aikaansaamispolitiikka on mitä petollisin ja matelee luoksemme usein eri nimityksin. Yhtiö rakennuttaa rakennuksia, joita se ei tarvitse – vain hankkiakseen rakennustoiminnalla työtä miehille. Kaupunki ryhtyy nopeasti harkittuihin, huonosti suunniteltuihin ja pintapuolisesti suoritettuihin töihin saadakseen itselleen sen maineen, että se hankkii työtä työttömille. En sano, että tämä menettely on väärä, mutta sen alkujuuri varmasti on väärä, ja hedelmistäänhän puu tunnetaan. Miesten palkkaaminen hyödyttömiin töihin johtaa vain vieläkin huonompaan tilanteeseen kuin se, mistä halutaan päästä. On sittenkin parempaa – ja ehdottomasti halvempaa – ryhtyä hätätilassa avustamaan jollakin hyväntekeväisyystavalla kuin naamioidulla työllä. Kumpikaan paha ei kuitenkaan ole välttämätön.
On tarpeeksi työtä jokaiselle, eikä miehen ole mahdollista tehdä hyödyllistä työtä saamatta siitä tavalla tai toisella asianmukaista maksua. Olen usein ajatellut, että jos työttömät, joita ajoittain on suurkaupungeissa, kävisivät käsiksi töihin, jotka he näkevät kaikkialla tekemistä odottamassa, he saisivat pian havaita hankkineensa itselleen hyvän työpaikan. Työtä on aina olemassa, mutta miehet odottavat työnantoa. Syy ei ole heidän; heille on aikakausien kuluessa opetettu, että työpaikka on tekijä, joka jotakin merkitsee, eikä itse työ. Työnantaja on tavallisesti mies, joka on käynyt toden teolla työhön käsiksi: työntekijä on tavallisesti mies, joka tyytyy varmaan paikkaan toisen miehen työssä.
Useammat miehet etsivät palkkoja kuin työtä. Jos työ asetettaisiin etusijalle, silloin pääsisimme jonnekin – sillä tehtävää työtä on aina rajattomasti. Tehtävän työn määrä ei koskaan lopu – vain työstä maksettava raha näyttää loppuvan. Mutta rahakaan ei lopu, jos huomio on kiinnitetty jatkuvasti työhön palkkojen tai voittojen asemesta. Työ tuottaa silloin sekä palkkoja että voittoja.
Fordin teollisuuksissa koetamme säännöllisesti asettaa työn etusijalle. Tehtaittemme sisustus on järjestetty parhaimmalla tavalla, minkä olemme osanneet saada aikaan, suoritamme työmme niin taloudellisesti kuin ihmisenergian säästöä silmälläpitäen vain osaamme ja maksamme parhaimmat palkat, mitkä suinkin voimme maksaa. Mutta emme tee mitään tehtaittemme ulkopuolella, paitsi milloin meille on osoitettu, että työläisiämme on johdettu harhaan tai saatu taisteluun jonkin ryhmän etujen puolesta. Silloin puolustaudumme irroittautumalla tästä niinkuin puolustautuisimme taistelussa ruttotautia vastaan. Tehtaissamme oli vuosikausia voimassa siirtojärjestelmä, jonka mukaan mies, joka ei pitänyt työstään, saattoi anoa siirtoa toiseen työhön. Tämän suunnitelman olimme laatineet tehdäksemme kokeen miesten pysyttämiseksi tyytyväisinä. Mutta me olemme hylänneet tuon suunnitelman, sillä havaitsimme, että muutamien miesten siirtokerrat kasvoivat hyvinkin moniksi ja sen sijaan, että he olisivat etsineet itselleen paikkoja, joiden työ soveltui heille paremmin, he etsivät paikkoja, joissa ei olisi työtä. Koska meillä ei ole sellaisia paikkoja, me yksinkertaisesti hylkäsimme siirtojärjestelmän. Jos nykyjään esimies havaitsee, ettei mies sovellu tekemäänsä työhön, hän lähettää miehen toimistoon saamaan toista työtä. Tämä merkitsee yksinkertaisesti työn asettamista etusijalle. Ja se näyttää tyydyttävän paremmin kuin vanha siirtosuunnitelma.
Säännöllisen edistyksen aikana liiketoiminta, koneet ja toimet alituisesti muuttuvat. Nämä muutokset poistavat miehiä työstä, ja jos erotetut miehet ovat pitäneet paikkojaan osana itsestään, silloin he varmasti joutuvat kärsimään puutetta – ja tätä jatkuu, kunnes he hankkivat itselleen toisen ajatuskannan. Työpaikka ei ole pysyvän myötäjäislahjan luonteinen. Se on tilaisuus kokemuksien hankintaan määrätynlaatuisessa työssä, ja työssä olevan miehen tulisi ponnistella eteenpäin voidakseen paremmin käyttää kokemuksia, jotka hän saavuttaa. Johtaa lopulliseen köyhyyteen pitää työssä olevaa miestä riippuvaisena henkilönä, joka täytyy pysyttää paikassaan, tai säilyttää jotakin paikkaa vain siitä syystä, että joku tietty henkilö siinä työskentelee. Se voidaan tehdä politiikassa, mutta sitä ei voi tehdä liike-elämässä. Asiakkaat ovat vapaammat kostamaan kuin veronmaksajat.
Teollisuuksissamme olemme tasaisesti lisänneet palveluksessa olevien miesten yleislukua, mutta olemme säännöllisesti alentaneet palveluksessa olevien miesten lukua valmistusyksikköä kohden. Meidän tehtävänämme on saada ensiluokkaisia miehiä, ja jokainen muutos, jonka toteutamme, antaa tilaisuuden vaihtaa miehiä. Me hylkäsimme äskettäin kokonaisen osaston, jossa työskenteli kuusisataaviisikymmentä miestä. Näistä miehistä käytimme yli viisisataa viisikymmentä muilla osastoilla. Loput sata olivat miehiä, jotka mielestämme soveltuivat paremmin johonkin toiseen teollisuuteen. Ei ole kenenkään auttamista rohkaista työläistä tai muuta palkannauttijaa luulossa, että hän on oikeutettu saamaan elatuksensa jostakin tietystä toimesta, ottamatta lainkaan huomioon, mitä hän saa aikaan. Työnantajan vastuunalaisuuteen kuuluu ehdottomasti maksaa korkeimmat palkat, jotka hän vain suinkin voi suorittaa. Työntekijän vastuunalaisuuteen kuuluu varmistautua siitä, ettei hänelle makseta liikaa – sillä palkka, joka ilman muuta hyväksytään, ei voi jatkua kauan. Se täytyy ansaita, ja tämä pitää yhtä hyvin paikkansa, olipa palkka sitten yksi dollari tai sata dollaria päivässä.
Jos vaihdoksen liikkeessä on tapahduttava tai jos laajat muutokset ovat välttämättömiä, tulisi ne toimittaa niin nopeasti ja perusteellisesti kuin mahdollista, ottamatta huomioon muuta kuin yleisen edun. Jokaisen asiaan osallistuneen henkilön välitön etu on luonnollisesti tärkeä, mutta muutamien harvojen etuja ei voida suojella paljon useampien henkilöiden etujen kustannuksella. Sen, että tuotanto lakkautetaan muutosten toimeenpanemiseksi, ei aina tarvitse merkitä hyvin yleistä työttömyyttä – sillä tarvitaan suuri määrä miehiä muutosten suorittamiseen. Kun lakkasimme T-mallin tuotannosta ja teimme perinpohjaisia muutoksia (jotka selostetaan kappaleessa IX) tarkoituksena ryhtyä valmistamaan toisenlaatuista tuotetta, olisimme voineet panna muutokset toimeen pitemmän ajan kuluessa. Tässä tapauksessa olisi työttömyys ollut aivan yhtä suuri, mutta se olisi jakautunut siten, että liikkeen ulkopuolella olevat eivät olisi sitä havainneet. Se olisi kuitenkin koskenut kovemmin miehiin, sillä se olisi kestänyt kauemmin. Kuten sittemmin ilmeni, käytämme työssämme, suoranaisesti tai epäsuorasti täydellisten muutostemme seurauksena, enemmän miehiä kuin aikaisempana huipputuotantokautenamme. Ja me annamme työtä 5.200 amerikkalaiselle liikkeelle, omaamme lukuunottamatta. Tämä on mielestäni riittävä todiste siitä, että yleisö on hyötynyt – ja me myöskin – meidän käytyämme kysymykseen perinpohjaisesti, eikä tilapäisesti, käsiksi.
Jos jotakin on tehtävä, on parasta tehdä se ja päästä asiasta rauhaan.
Meidän kokemuksemme on osoittanut väitteen, että koneet alituisesti syrjäyttävät miehiä, paikkansa pitämättömäksi. Sanontatapa "teknologinen työttömyys" on keksitty kuvaamaan tätä tilaa, ja vaikka kukaan ei ole väittänyt, ettei parannuksia koneistoissa pitäisi tehdä, on silti vakavasti väitetty, että kone, joka kerran loi enemmän työtä kasvaneen liikevaihdon johdosta, minkä halpa tuotanto teki mahdolliseksi, syrjäyttää nyt todella enemmän miehiä kuin mitä liike-elämä yleensä voi uudelleen käyttää. Ei ole väitetty, että tämä on mikään nopeasti tapahtuva asia, sillä ei ole mahdollista tehdä muutoksia tarpeeksi nopeasti, jotta huomattava määrä miehiä voitaisiin äkkiä erottaa. Mutta erotettujen miesten lukumäärän hidas kasvu pitkähkön ajan kuluessa on mainittu todistuksena jonkin hyvin vakavan seikan alkamisesta. Voi todellakin olla mahdollista osoittaa, että tehtaissa on ollut, sanokaammepa noin yhden prosentin vuotuinen työnantovähennys viimeisten seitsemän vuoden kuluessa. Ja ellei tiedä, että teollisuus ei muodosta kansamme suurinta työnantoryhmää, luku on tehoava. Mutta varmasti jokaisen amerikkalaisen ennen muita tulisi käsittää, että teollisuus muodostaa juuri lähteen sadoille eri ansiomahdollisuuksille, jotka eivät ole kaukaista sukua teollisuudelle. Teollisuus on vain työnantokoneen käyntiinpanolaite. Automobiilien valmistus on luonut suuret määrät työpaikkoja, jotka eivät ole missään tekemisissä automobiilien kanssa. Kahdeksansadan ihmisen suuruisessa kaupungissa teollisuus, joka antaisi työtä kuudellekymmenelle ihmiselle nykyaikaisin palkoin, loisi monenlaisia työnmahdollisuuksia kaupungin jäljellä olevalle väestölle. Tarkastellessamme siis työnantoa on teidän suunnattava katseenne pitemmälle kuin vain teollisuuden itsensä palveluksessa oleviin henkilöihin, sillä teollisuuden päähyödyllisyys taloudellisessa asemassamme on siinä, ettei teollisuus ole kaikki itseensä imevä pyörre, vaan kuuma lähde, joka jatkuvasti purkaa voimaa itsestään: juuri tämä ominaisuus on luonut enemmän työpaikkoja teollisuuden ulkopuolella kuin itse teollisuudessa. Tilanne on täysin terve. Jos edistys poistaa miehiä työstä teollisuudessa, entäpä sitten? Tuo sama teollisuus on jo luonut heille paikkoja itsensä ulkopuolella. Nämä seikat ovat selviä, kunhan ne vain tulevat analysoiduiksi. Vaikeus on siinä, että puhuessamme niin paljon teollisuudesta me unohdamme sen olevan vain erään muodon, vaikka tosin hyvin tärkeän muodon, amerikkalaista toimintaa. Teknologinen työstä poistaminen on aivan toista kuin teknologinen työttömyys. Ja rohkenenpa uskaltautua arvaamaan, että työttömyys on yleisempi siellä, missä ei ole teknologista työstä syrjäyttämistä, kuin siellä, missä sitä on. Meidän kokemuksemme kulkevat päinvastaiseen suuntaan kuin mitä teoreetikot sanovat. Meidän työläistemme lukumäärä on kasvanut, palkkaustilimme määrä on suurentunut, ja vielä sittenkin meidän on annettava työtä liikkeemme ulkopuolella suoritettavaksi. Vuonna 1929 annoimme työtä 2.200 liikkeelle; tänä vuonna käytämme säännöllisesti 3.500 liikettä niistä 5.800 liikkeestä, jotka suorittavat meille hankintoja. Työ on leviävää eikä supistuvaa. Se on talouden paradoksi. Tuotteemme ovat hankkineet vähintään kymmenen tai kaksikymmentä kertaa niin paljon työnantoa liikkeemme ulkopuolella kuin itse yhtiössämme, ja mitä halvemmaksi hinnoittelemme tuotteemme ja mitä enemmän sentähden tuotamme, sitä enemmän hyödyllisiä toimia liikkeemme ulkopuolella syntyy. En viittaa tehtäviin, jotka kuuluvat tuotannon sarjaan, en tehtäviin, jotka palvelus, hankinta ja viimeistellyn tuotteen käyttö luovat – mutta kaikkiin liikeseurauksiin liikkuvaan yleisöön nähden – s.o. autoon tiellä. Automobiiliteollisuus itsessään on vastaus mieliä kuohuttavaan luuloon, että koneet vakituisesti poistavat miehiä työstä. On usein vakuutettu, että ollessamme tekemisissä tuon laajan kysymyksen kanssa, miten hankkia miehille hyödyllistä ja siksi edullista työtä, me tarvitsemme ainoastaan enemmän tosiseikkoja. Tämä on vain osittain totta. Me tarvitsemme enemmän tosiseikkoja – mutta niiden pitää olla yleismaailmallisia tosiseikkoja eikä vain paikallisia tai väliaikaiseen tilanteeseen perustuvia tosiseikkoja tai pelkkiä perinnäistapavirheiden varmistamisia. Mutta me tarvitsemme muutakin kuin tosiseikkoja. Me tarvitsemme näkemystä. Sillä tosiseikat voivat olla pelkkiä kadun kiviä, mutta näkemys on itse tie – tie, jota uranuurtajat ovat ensimmäisinä astuneet ja jonka raatajat ovat jälkeenpäin laskeneet kivillä. Ei silti, että tosiseikat ja näkemys olisivat toistensa vastakohtia, mutta tosiseikkojen arvo riippuu yksinomaan meidän näkemyksestämme, kannastamme niihin. Emme koskaan edisty tunnetuilla tosiseikoilla: opimme tosiseikat vasta jälkeenpäin. Maailma on itse perustotuus. Kuinka vähän sitä tuntisimmekaan, ellemme olisi ryhtyneet etenemään vain uskomme perusteella! Mutta ne meistä, jotka kuluttavat päivänsä hankkimalla ja antamalla kokemuksia, tarvitsevat tosiseikkoja. Ja mekin tarvitsemme varsin erikoisen ajatuskoneiston erottaaksemme tosiseikkojen joukosta kaiken sen, mikä on lakannut olemasta totta.
Tosiseikka on vaihteleva asia. Hetkenä, jolloin joku on saanut kerätyksi laajan kokoelman tosiseikkoja jostakin asiasta, näiden tosiseikkojen arvo on usein niin muuttunut, niiden lukumäärään ja uusiin suhteihin katsoen, että tosiseikat ovat ainoastaan kertomuksia menneisyydestä eivätkä nykyisyyden oppaita. Epäilen, onko kukaan todella koskaan kerännyt kaikki jotakin asiaa koskevat tosiseikat, muuttamatta keräilyn kestäessä jokaisen aikaisemmin omistamansa tosiseikan luonnetta.
Tosiseikkojen arvoa ei voida yliarvioida – jos niitä käytetään hyväksi oikealla tavalla. Mutta epärehellisyys naamioituna tosiseikoiksi tai tosiseikat käytettyinä ilman mielikuvitusta tai harkitsemiskykyä ovat suorastaan tuhoavia.
Kansamme yleensä hyötyisi suuresti, jos liikemiehemme olisivat parempia ajan merkkien vaarinottajia. Liikemiehenä olo merkitsee taloudellisen johtajanominaisuuden vastuun ottamista itselleen. Kun mies ryhtyy hoitamaan liikettä yhteiskunnassa, hän itse asiassa vakuuttaa: "Otan huolekseni osan taloudellisen elämänne ohjauksesta, aivan kuten lääkäri ottaa huolekseen osan terveydellisestä ohjauksestanne, koulun opettaja osan lastenne ohjauksesta ja seurakunnan paimen osan mielenne ohjauksesta henkisiä totuuksia kohden."
Jos lääkäri pakottaisi potilaansa seuraamaan jokaista lääketieteellistä päähänpistoa, jos opettaja opettaisi pelkkiä mitättömyyksiä tärkeiden asioiden sijasta, jos pappi pitäisi sekaannusta, järjettömyyttä ja vastuunalaisuuden puutetta kutsumuksensa päämääränä, jokainen tuntisi, että nämä miehet loukkaavat ammattejaan. Aivan sama on asia, kun liikemies menettelee mielettömästi. Hänellä on enemmän mahdollisuuksia tehdä vahinkoa kuin kenelläkään toisella syystä, että hänen yhteytensä ihmisten kanssa on säännöllinen, kun toisten taasen vain tilapäinen.
Siksi onkin osana liikemiehen velvollisuuksista yhteiskuntaa kohtaan ajan merkkien tulkitseminen siten, että hän voi olla hyvä ja avulias ihmisten johtaja heidän taloudellisissa pyrkimyksissään. Hänellä ei ole enemmän oikeutta johtaa heitä harhaan, houkutella heitä väärään menettelyyn kuin kirkonmiehellä, lääkärillä tai opettajallakaan. Asioiden nykyisillään ollen ovat paikalliset liikemiehet kuitenkin asiamiehiä, joista väärien taloudellisten menettelytapojen keksijät ovat riippuvaisia aatteittensa yleistämisessä ja levittämisessä. Ei mikään taloudellinen menettelytapa, ei mikään onneton liikeasioiden hoitojärjestelmä voisi saada jalansijaa ilman paikallisia liikemiehiä.
Saamme oppia, että liiketoiminnan, ollakseen menestyksellinen – mikä on vain toinen tapa sanoa asia: ollakseen parhaiten palveleva – täytyy voida valvoa ei vain hintojaan ja palkkojaan, vaan myöskin voittojaan; ja tämä on johdon ensimmäinen velvollisuus. Aivan uusi käsitys liike-elämästä on kaikissa suhteissa syntymässä. Olemme irtautumassa pikkumaisesta liiketoiminnasta kaikkine pikkumaisine ajatuksineen.
Palvelus on menestyksellisen liiketoiminnan perusta. Mutta tämä sana on saanut niin monta tarkoitusta ja sitä on niin usein käytetty halpahintaisella tavalla, että se on alkanut muodostua pääasiallisesti ulkokultaisuuden naamioksi.
Se, että liiketoiminta täytyy pyhittää ihmiskunnan palvelukselle, on täydellisesti sellaisen miehen käsityskyvyn ulkopuolella, joka näkee tapahtumien kulun päivästä toiseen eikä pysty katselemaan liiketoimintaa enempää kuin muitakaan asioita suuremmalta näkökulmalta.
Ainoa vaikeus, jonka jokainen liike-elämässä kohtaa omistautuessaan täydellisesti palvelukselle, koskee voittoja. Nämä tulevat ihmeteltävän suuriksi. Palvelukseen perustuvan politiikan seuraaminen merkitsee liikeasioiden ohjaamista sen sijaan, että annettaisiin jonkin ulkoapäin vaikuttavan voiman niitä ohjailla. Eikä mies ole todella liikemies, ennenkuin hän on omien asioittensa herra. Mies tuskin osallistuu liiketoimintaan, jos hän valmistaa tuotetta, joka ei ole parempi eikä huonompi kuin muidenkaan valmisteet, maksaa käytännössä olevat palkat ja myy markkinahintoihin. Hän voi omistaa tehtaansa, mutta hän ei omista liikeasioitaan. Jotta voitaisiin seurata palvelukseen perustuvaa politiikkaa, täytyy liikkeellä olla johto, joka on halukas tekemään työtä ja ajattelemaan. Silloin palvelusaate tulee jakaantumaan liikkeen joka osastolle. Se laatii tuotteen ja suunnittelee sen valmistuksen, myy omiin hintoihinsa ja maksaa omat palkkansa. Se tulee ehdottomasti hoitamaan omat raha-asiansa. Ja elleivät liikkeen rahavarat synny seurauksena sen omasta edistyksestä – lainkaan välittämättä siitä, miltä sen tila saattaa näyttää – liike on taantumassa eikä edistymässä.
Liikkeen jatkuva menestys ei ole seurauksena sarjasta onnellisia sattumia. Pelkkä onni voi tehdä liikkeestä näennäisesti menestyvän joksikin aikaa, mutta liiketoiminnan kehittyessä siinä ei tarvitse olla mitään valvonnan ulkopuolella olevia tekijöitä. Jotkin ulkopuoliset vaikutukset, kuten sota tai poliittinen asioihin sekaantuminen, voivat muuttaa tai ehkäistä kehitystä, mutta muuten voi liiketoiminta olla oma herransa hyvinkin suuressa määrässä. Jos tusinan verran suurimpia yhtiöitä tässä maassa toimisi yhdessä tietyissä pääasioissa, silloin olisi ilmeisesti mahdollista estää noita kovia aikoja koittamasta, jotka syntyvät, eivät välttämättömyyden pakosta, vaan seurauksena palveluksen perussäännöistä poikkeamisesta ja etenkin kun poiketaan perusteesta luoda aina jotakin arvokasta. Ensimmäiset merkit lähestyvistä kovista ajoista ovat nähtävissä, kun varallisuus näyttää niin suurelta, että lyhytnäköiset tehtailijat joko huonontavat laatua tai, mikä on tavallisempaa, nostavat hintoja hyötyäkseen ymmärtämättömän yleisön kustannuksella. Miehet, jotka näin menettelevät, ovat ensimmäisiä juoksemaan piiloon ja itkemään kovia aikoja, kun yleisö havaitsee tulleensa petetyksi ja lakkaa ostamasta.
Tällä sukupolvella ei ole paljonkaan syytä anteeksipyyntöihin ns. huonojen aikojen johdosta. Eikä mitään syytä halveksitun köyhyyden tähden. Kaikkea, mitä ihminen tarvitsee, on maailmassa, odottaen vain käyttöä. Ihmisen tarvitsee vain laajentaa, parantaa ja jakaa luonnon antimia. Ja kuitenkin, kun ihminen epäonnistuu tässä, valittaa hän huonoja aikoja, ikäänkuin nämä olisivat sellaisen voiman säätämiä, jota hän ei pysty hallitsemaan.
On kohtia, joissa hallitus voi auttaa estämällä laajallelevinnyttä työttömyyttä, jonka oletetaan johtuvan työn puutteesta, mutta joka todellisuudessa johtuu raharenkaan murtumisesta tuotannon ja kulutuksen välillä. Näitä käsitellään myöhemmässä luvussa. Tällaiset toimenpiteet saattavat olla avuksi, jos niiden tarkoituksena on estää haaskausta – haaskausta kuljetuksessa, voiman kehityksessä tai missä muussa seikassa tahansa. Mutta ajan mittaan todellisen edistyksen hyväpalkkaisen työn hankkimisessa ihmisille täytyy syntyä – kuten se on syntynyt aikaisemminkin – liiketoiminnan johtajien vaativasta painostuksesta halvempien hintojen ja korkeampien palkkojen voimaansaattamiseksi. Vähentäessämme haaskausta lisäämme työtä.
VI luku.
JOUTOAJAN ARVO.
Jotta koneet olisivat joksikin hyödyksi ihmiselle, niiden täytyy saada aikaan muutakin kuin tavaroita. Niiden täytyy luoda täydellisemmät ja paremmat elinmahdollisuudet johdattamalla ihmiset pois vanhojen hyvien aikojen tilasta, jolloin heidän täytyi raataa aamunkoitosta illan hämyyn saakka ansaitakseen karun ja hyvin kovan elatuksensa.
Koneen, oikein johdettuna, täytyy tuottaa sitä käyttävälle miehelle tarpeeksi tuloja kaiken sen ostamiseen, mitä hän valmistaa, sekä lisäksi vielä antaa hänelle joutoaikaa. Tällä joutoajalla on tärkeä merkitys niiden tavaroiden kulutuksessa, joita kone valmistaa.
Vuonna 1914 nostimme minimipalkkamme viiteen dollariin päivässä; muutamia vuosia myöhemmin nostimme minimin kuuteen dollariin päivässä; ja vuoden 1929 loppupuolella ns. arvopaperimarkkinoiden romahduksen jälkeen nostimme minimipalkkamme seitsemään dollariin päivässä. Maksamamme keskipalkka on hieman yli yhden dollarin tunnissa. Mikään maksamamme palkka ei ole alle 87 1/2 centin tunnissa – se on minimi. Työpäivä on kahdeksantuntinen. Syyskuussa 1926 lyhensimme työviikon viiteen kahdeksantuntiseen työpäivään.
Seuraukset ovat osoittaneet jokaisen näistä muutoksista oikeaksi. Viisi dollaria päivässä ja sen jälkeen kuusi dollaria päivässä sekä nyttemmin seitsemän dollaria päivässä ovat osoittautuneet palkoiksi, jotka kannattaa maksaa, ja samoin on laita kahdeksantuntisen työpäivän ja viisipäiväisen viikon.
Jokaista näistä muutoksista väitettiin aikanaan kumoukselliseksi. Ne olivat todellisuudessa vain evolutionisia ja huolellisen ajattelun ja kokeilun tuloksia. Ne ovat vain luonnollisia askeleita koneteollisuudessa. Julistaessani viisipäiväisen työviikon voimaanastuneeksi sanoin:
Maa on valmis viisipäiväiselle viikolle. Sen on pakko koittaa
jokaisessa teollisuudessa. Hyväksymällä sen olemme saattamassa
sen voimaan noin viidessäkymmenessä teollisuudessa, sillä me
olemme hiilikaivosmiehiä, rautakaivosmiehiä, puutavaramiehiä ja
niin edespäin. Lyhyen viikon on pakko koittaa, sillä ilman sitä
ei maa voi käyttää tuotantoaan ja pysyä varakkaana.Tapahtumat ovat selvästi osoittaneet, että viisipäiväinen viikko on yhtä tuottelias kuin kuusipäiväinen viikkokin. Tuotantomäärää ei ole saavutettu kiirehtimällä miehiä tai tekemällä jotakin muuta yhtä nurinkurista. Tuotanto on pääasiallisesti seuraus paremmista menettelytavoista, lisätystä konetehosta ja miesten kasvaneesta mielenkiinnosta. Me teimme hieman alle vuoden kestäneen kokeen T-mallilla viisipäiväisestä työviikosta, mutta se riitti antamaan meille yllin kyllin numeroita tuon viikon arvosta, ja niin otimme sen käytäntöön sovittuna politiikkana yhdessä minimipalkkojen kanssa. Se on osoittautunut enemmän kuin tyydyttäväksi uuden mallin valmistuksessa, missä tarvittiin suurta tarkkuutta. Mainitsen tuon tarkkuuden yhä uudelleen, sillä se on uuden teollisuuden pohjana. Viisipäiväisen viikon tehokkuus on tullut meidän menettelyllämme täysin toteennäytetyksi. Ja se on siinä määrin saavuttanut Amerikan teollisuuden huomiota, että se on kokeilun alaisena useissa paikoissa. Luonnollisesti ei viisipäiväisen viikon täyttä merkitystä voida todeta, ellei sitä ole yhdistetty kuusipäiväiseen maksuun. Viisipäiväisen viikon tarkoituksena ei ole pakottaa ihmisiä elämään viidellä kuudesosalla aikaisemmista tuloistaan, vaan tehdä heille mahdolliseksi ansaita nykyisen tulonsa, tai enemmän, viidessä kuudesosa-ajassa. Ansaitakseen täytyy miehillä olla tilaisuus ansaita, ja tämän tilaisuuden hankkiminen kuuluu johdon vastuuseen.
Inhimilliset ominaisuudet täytyy tällaisissa järjestelyissä ottaa tarkastettaviksi, vieläpä kahdelta eri puolelta. Ensiksikin, ottamalla huomioon todellisen tehokkuuden verrattuna teoreettiseen, ja toiseksi, tarkastamalla asioita joutoajan hankkimisen kannalta elintason kohottamiseksi ja elintason kohottamisen avulla kulutuksen lisäämiseksi. Olemme panneet merkille – kuten jokainen – että kahdeksan tunnin päivä on tehokkaan tuotantoajan raja keskinkertaiselle tehtaantyöläiselle.
Suunnitelmamme viisipäiväisestä viikosta merkitsee, ettemme työskentele lauantaisin emmekä luonnollisesti myöskään sunnuntaisin. Pidämme itsestään selvänä, että sunnuntai on aivan erikoinen päivä. Se on Herran päivä, ja pidän jokaisen työnantajan velvollisuutena antaa työläisilleen tilaisuuden mennä perheineen kirkkoon. Heidän asiansa on sitten, miten he käyttävät tätä tilaisuutta, eikä meillä ole lainkaan sunnuntaityötä, vahteja ja vartioita lukuunottamatta. Mutta jättämällä muut mietelmät syrjään voimme sanoa, ettei sunnuntaityö kannata paremmin kuin työ keskiyönkään jälkeen; se ei ole päivä, jolloin ihmiset haluavat tehdä työtä tehtaissa, ja vaikka he mahdollisesti tekeytyisivätkin halukkaiksi, he eivät silti saavuta normaalista työmäärää.
Meille on tarpeeksi selvästi osoitettu, että miehille myönnetty viisipäiväinen työviikko tuo mukanaan parempia tuloksia kuin kuusipäiväinen. Vain tuotannon kannalta asiaa arvosteltaessa se on yhtä paljon parempi kuin kahdeksantuntinen työpäivä on kymmentuntista parempi. Viisipäiväinen työviikko kuuluu siksi vakiintuneeseen liikepolitiikkaan.
Lyhyemmän työviikon vaikutus kulutukseen on selvä. Tämän maan teollisuus ei voisi kauankaan pysyä pystyssä, jos tehtaat palaisivat yleisesti kymmentuntiseen työpäivään, sillä ihmisillä ei olisi aikaa kuluttaa valmistettuja tuotteita. Työläisellä ei esimerkiksi olisi paljonkaan hyötyä autosta, jos hänen pitäisi olla tehtaassa aamusta iltaan. Ja tämä vaikuttaisi lukemattomiin suuntiin, sillä auto, tehdessään ihmisille mahdolliseksi liikkua nopeasti ja mukavasti, hankkii heille myös tilaisuuden nähdä, mitä maailmassa tapahtuu – mikä taasen johtaa kehittyneempään elämään, vaatien enemmän ruokatarvikkeita, enemmän ja parempia tavaroita, enemmän kirjoja, enemmän musiikkia – enemmän kaikkea. Matkustuksen siunaukset eivät ole yksin niitä varten, jotka voivat tehdä kalliita matkoja ulkomaille. Aivan kuten kahdeksantuntinen työpäivä aukaisi meille tien varallisuuteen, samoin viisipäiväinen viikko aukaisee meille tien vielä suurempaan varallisuuteen.
Luonnollisesti on lyhyemmällä työpäivällä ja lyhyemmällä viikolla myöskin inhimillinen puolensa, mutta siihen pysähtyminen on omiaan vain sekoittamaan käsityksiä, sillä joutoaika voi silloin tulla asetetuksi työn sijalle eikä työn jälkeen – minne se kuuluu. Kahdeksantuntisen päivän soveltaminen käytäntöön kaksikymmentä vuotta sitten olisi yleensä johtanut köyhyyteen eikä rikkauteen. Viisipäiväisen viikon käytäntöönotto kymmenen vuotta sitten olisi johtanut samaan tulokseen. Työn järjestely, eikä mikään muu, säännöstelee työnteon tunnit. Suurten yhtymien nousu mahdollisuuksin käyttää voimaa, käyttää tarkasti suunniteltuja koneistoja ja yleensä pienentää ajan, raaka-aineiden ja ihmisenergian haaskausta, teki mahdolliseksi kahdeksantuntisen päivän toteuttamisen.
Nykyinen kahdeksantunnin työpäivälaki vain vahvistaa sen, minkä teollisuus oli jo aikaisemmin keksinyt. Muussa tapauksessa laki johtaisi köyhyyteen rikkauden asemesta. Miehelle ei voida maksaa palkkaa, joka ylittää hänen tuotantonsa. Vanhoina aikoina, ennenkuin meillä oli johtoa ja voimaa, miehen täytyi työskennellä koko päivä saadakseen pelkän elatuksensa. Nyt pitkä päivä hidastuttaisi sekä tuotantoa että kulutusta. Tällä hetkellä olisi viisituntisen työpäivän lailla säätäminen epäviisasta, sillä kaikki teollisuudet eivät ole siihen vielä kypsyneet, mutta suuri osa teollisuuksista on valmis, ja suhteellisesti lyhyen ajan kuluessa luulen tämän käytännön muodostuvan teollisuudessa niin yleiseksi, että siitä voidaan tehdä yleismaailmallinen.
Ei ole lainkaan tarpeellista sekoittaa tunnetta työläisten joutoaikakysymykseen. Vanhoina aikoina oli henkilöillä, jotka luulivat, että joutoaika on vahingollista, tavallisesti valvottavanaan omia etuja teollisuustuotteissa. Myllyn omistaja vain harvoin huomasi palkkalaistensa joutoajan hyvät puolet, ellei hän käyttänyt niitä antaakseen vauhtia tunteilleen. Nyt voimme pitää joutoaikaa kylmänä liiketotuutena.
Joutoajan ja toimettomuuden välillä on suunnaton ero. Meidän ei ole sekoitettava joutoaikaa turhanpäiväisyyteen. Työntekijämme ovat täysin kykeneviä käyttämään vapaa-aikansa omaksi edukseen – työn jälkeen. Se on jo selvästi osoitettu. Ehkä he eivät käytä loma-aikaansa parhaimmalla tavalla edukseen. Se ei ole meidän ratkaistavissamme, olettaen, että heidän työnsä on parempaa kuin silloin, jolloin heillä ei ollut vapaa-aikaa. Me emme kuulu niihin, jotka väittävät voivansa määrätä ihmisille, miten käyttää aikaansa tehtaan ulkopuolella. Me uskomme, että jokainen tavallinen mies löytää itse oman parhaan tapansa – vaikk'ei tuo tapa ehkä täysin soveltuisikaan yhteiskunnallisten parantajien ohjelmaan. Me tiedämme, että useat miehet ovat rakentaneet taloja itselleen ja osoittaneet toisillakin tavoin, että esi-isien toimeliaita hyveitä ei ole puuttunut pojilta.
Luulen, että kun ihmisille annetaan siihen mahdollisuus, he yhä paremmin oppivat käyttämään joutoaikaa tehokkaasti hyödykseen. Sillä vain harvoilla on ollut tilaisuus opetella tätä.
Joutoajan vaikutus kulutukseen tekee lyhyen päivän ja lyhyen viikon välttämättömäksi. Ihmiset, jotka kuluttavat suurimman osan tavaroista, ovat ihmisiä, jotka niitä valmistavat. Tämä on tosiasia, jota emme saa koskaan unohtaa – se on varallisuuden salaisuus. Työpäivän pituuden vähennys Yhdysvalloissa toi tullessaan tuotannon kasvun, sillä on saavutettu paremmat menettelytavat miesten ajan käyttämisessä, parempien menettelytapojen avulla heidän energiansa käyttämiseksi. Ja niin yksi hyvä asia on tuonut mukanaan toisen.
Missä ihmiset tekevät työtä kauimmin ja vähimmin joutoajoin, siellä he ostavat vähimmin tavaroita. Mitkään kaupungit eivät olleet niin köyhiä kuin Englannissa ne, missä ihmiset työskentelivät jo lapsuudesta alkaen viisitoista ja kuusitoista tuntia vuorokaudessa. Ne olivat köyhiä syystä, että nuo liikatyön rasittamat ihmiset kuluivat pian loppuun – he tulivat yhä arvottomammiksi työläisinä. Siksi he ansaitsivat yhä vähemmän ja saattoivat ostaa yhä vähemmän. Tarpeet ovat tyydytetyt vain sikäli kuin niitä tunnetaan. Ne tunnetaan parhaiten juuri joutohetkinä. Mies, joka teki työtä viisitoista ja kuusitoista tuntia vuorokaudessa, toivoi vain nurkkauksen nukkuakseen ja kannikan ravinnokseen. Hänellä ei ollut aikaa kehittää uusia tarpeita. Mitään teollisuutta ei koskaan olisi voitu luoda tyydyttämällä hänen tarpeensa syystä, ettei hänellä niitä ollut, mitä alkeellisimpia lukuunottamatta. On aivan oikein hallituksen puolelta säätää lakeja tiettyä teollista tilannetta varten – olettaen, että nuo lait vakiinnuttavat vain sen, minkä kokemus on osoittanut olevan parasta käytännössä. Kahdeksan tunnin työpäivälait käyvät nyt laatuun, sillä kahdeksan tunnin päivä on tullut otetuksi käytäntöön. Mutta viiden päivän työviikkolaki olisi typeryyttä tällä hetkellä ja samoin olisi lakien laita, jotka rajoittaisivat koneitten käyttöä. Jokainen laki, joka säädetään siinä uskossa, että se tulisi hankkimaan työtä tai levittämään työtä useammalle kuin tavalliselle määrälle miehiä, on köyhyydelle lähetetty kutsu. Ja köyhyys hyväksyy aina kutsun. Osan ulkomailla vallitsevaa köyhyyttä voi havaita johtuneen poliittisista, keinotekoisista työnhankintalaeista.
Joutoajan oikea käyttö on opittava kokemuksen avulla. Aikaisempina aikoina ei ollut mitään oikeata joutoaikaa. Oli ainoastaan työttömyyttä. Pelkkien elantotarvikkeidenvalmistus, s.o. tavaroiden, joita kulutetaan jatkuvasti, kuten ruokatarvikkeita ja vaatetustavaroita, ei vaadi paljoakaan aikaa. Pelkkä elanto on ansaittu hyvin nopeasti työpäivänä. Se osa asiasta on suoritettu ja selvä, ennenkuin aamu on kunnolla ehtinyt alkaa. Osumme hyvin väärään sanoessamme, että elantomme ansaitseminen vaatii kaiken työn, jonka teemme. Mutta on tuhansia muita asioita, jotka nyt ilmaantuvat – kaikki aineelliset välttämättömyydet, mukavuudet, edut ja mahdollisuudet sivistykseen. Meidän teollisuutemme tuottavat näitä suurissa määrissä ja työläinen tuottaa niissä oman osansa.
Meillä ei ole mitään joutilasta luokkaa tässä maassa. Rikkaiden kaikki ostot eivät pystyisi tukemaan yhtä ainoata teollisuutta. Meidän ostava luokkamme on meidän työtätekevä luokkamme ja meidän työtätekevästä luokastamme täytyy myöskin tulla meidän "joutilas luokkamme", jos ääretön tuotantomme on pidettävä tasapainossa kulutuksen avulla. Lisäksi on vain oikein ja inhimillistä ja edistyväistä ja opettavaa, että ihmiset käyttäisivät sitä, mitä valmistavatkin. Tämä on silloin uusi perusta joutoajalle. Sen sijaan, että se vahingoittaisi liiketoimintaa, se auttaa sitä. Näytämme unohtavan, että liiketoiminta on puoleksi käyttöä. Jos me aina vain tuottaisimme emmekä koskaan käyttäisi, ei liiketoimintaa voisi olla olemassa. Mutta kun jaamme ajan tuotannon ja käytön välillä, toimimme taloudellisen lain mukaisesti.
Taakka näiden tehtävien järjestelystä siten, että ne tukevat toinen toistaan, jää johdon kannettavaksi. Siihen ei sisälly mitään hyväntekeväisyyttä. Joutoaika, kuten kaikki muukin, on ansaittava. Ei kenelläkään ole hallussaan mitään niin paljon tässä maailmassa, että hän voisi jatkuvasti toimittaa sitä jokaiselle; meidän täytyy kaikkien yhdessä se tuottaa. Ja tämä merkitsee sellaista työmieslaatua, joka ymmärtää sekä joutoajan että työn arvon. Mies, joka tietää, miten käyttää hyvin vapaahetkensä, tietää myöskin, miten käyttää työtuntinsa edullisimmin. Näitä kahta ei helposti voi sekoittaa, mutta sellainen henkilö, joka voi työskennellä tahdonlujuudella, on myöskin henkilö, joka voi huvitella tahdonlujuudella, ja huvituksessaan hän joutuu käyttämään työnsä koottua tuotantoa.
Viisi päivää viikossa työskentelevät henkilöt kuluttavat enemmän tavaroita kuin kuusi päivää viikossa työskentelevät. Ihmiset, joilla on enemmän joutoaikaa, tarvitsevat enemmän vaatteita. He tarvitsevat suuremman valikoiman ruokaa. He tarvitsevat enemmän kuljetushelpotuksia. He tarvitsevat luonnollisesti enemmän erilaatuista palvelusta.
Tämä lisääntynyt kulutus tulee vaatimaan suurempaa tuotantoa kuin mikä meillä on nykyisin. Sensijaan, että liiketoiminta hidastuisi, kun ihmiset ovat "työstä poissa", se tulee vilkastumaan, sillä ihmisillä on enemmän joutoaikaa ostaa ja he tulevat kuluttamaan enemmän joutoaikanaan kuin työaikanaan. Tämä johtaa lisääntyneeseen työhön. Ja tämä lisääntyneihin voittoihin. Ja nämä lisääntyneihin palkkoihin. Seuraukset joutoajasta tulevat olemaan aivan päinvastaiset kuin useimmat ihmiset luulevat.
Johdon on pysyttävä samassa tahdissa uuden kysynnän kanssa – ja se pysyy. Voiman ja koneiston käytäntöönotto johdon valvonnan alaisena on tehnyt lyhyemmän päivän ja lyhyemmän viikon mahdolliseksi. Tämä on tosiseikka, jota ei ole hyvä unohtaa.
Luonnollisesti eivät kaikki palvelukset voi siirtyä viiden päivän pohjalle. Toisten täytyy olla jatkuvia ja toiset eivät vielä ole niin järjestettyjä, että ne voisivat ottaa viiden päivän viikon käytäntöön. Mutta jos tehtäväksi on annettu saada aikaan enemmän viidessä päivässä kuin nyt saamme aikaan kuudessa, silloin johto kyllä keksii siihen keinot.
Viiden päivän viikko ei ole mikään lopullinen saavutus, eikä liioin kahdeksan tunnin päivä. On tarpeeksi hallita sitä, mitä olemme varustetut hallitsemaan, ja antaa tulevaisuuden pitää huolta itsestään. Se tekee sen kuitenkin. Se kuuluu sen tapoihin. Mutta todennäköisesti tulee seuraava askel suuntautumaan mieluummin päivän lyhentämistä kuin viikon lyhentämistä kohden.
VII luku.
KYSYMYS IÄSTÄ.
Palkasta työtä tekevän miehen kauhuna on aina ollut ikä. Tehdessään työtä käsin hän kulutti itsensä nopeasti loppuun ja lähestyi vanhuutta jo neljänkymmenen paikkeilla. Suurimpana osana hyvin alkeellista konekautta – josta nyt olemme pelastumassa – työ oli kovaa ja vaati vain niin vähän taitavuutta, ettei vanha mies ollut yhtä tuottelias kuin nuori mies. Mutta nyt kokemuksemme ovat osoittaneet, että korkeammat palkat ja helpompi työ ovat suuresti pidentäneet jokaisen miehen tehokasta työvuosimäärää, ja vanha mies on harjaantumisensa ja säännöllisyytensä tähden meille hyödyllisempi kuin nuori mies. Eräänä vaikeuksistamme nykyjään onkin pitää huolta siitä, että tarpeeksi nuoria miehiä tulee palkatuksi, jotta meillä säännöllisesti olisi käytettävänämme riittävästi harjaantuneita miehiä.
Ikä ei ole koskaan merkinnyt itselleni mitään, ei henkilökohtaisesti enemmän kuin suhteissani toisiin. Olemme palkanneet satojatuhansia miehiä kuluneiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana ja meillä on ollut tilaisuus oppia nuoruuden ja vanhuuden verrannolliset arvot kylminä dollareina ja centeinä. Seurauksena tästä on ollut, ettemme lainkaan kiinnitä huomiota ikään, vaan ainoastaan kokemukseen ja oppimiskykyyn.
Jokainen, joka lakkaa oppimasta, on vanha – tapahtukoonpa tämä sitten kahdenkymmenen tai kahdeksankymmenen iässä. Jokainen, joka jatkuvasti hankkii itselleen tietoja, tulee alituisesti yhä arvokkaammaksi – huolimatta lainkaan ruumiillisista voimistaan.
Miehen tai naisen kaupallisen arvon rajoituksilla ei nykyjään ole mitään tekemistä elettyjen vuosien lukumäärän kanssa. On aina olemassa paikka jokaiselle, joka on halukas tekemään työtä ja pyrkimään eteenpäin. Ei taasen ole olemassa mitään paikkaa henkilölle, joka kieltäytyy työnteosta tai edistyksestä. Ei ole tarpeeksi olla vain halukas tekemään työtä. Ei ole liioin tarpeeksi toivoa pääsevänsä edistymään. Molemmat ovat yhdistettävät, sillä toinen on arvoton ilman toista. Jokainen, joka tyytyy nykyiseen edistykseensä tai on taipuvainen olemaan kiitollinen saavutettuaan nykyisen asemansa, on vanha.
Elettyjen vuosien lukumäärä on suuri etu jokaiselle, jos nuo vuodet ovat kokemuksien avulla häntä rikastuttaneet. On tavallista rinnastaa ikä vuosien eikä lisääntyneiden kokemusten kanssa vain syystä, että niin monet miehet ja naiset, jossakin ns. keski-iän paikkeilla, lakkaavat yrittämästä. He jättäytyvät vanhoiksi. Ja kuitenkin melkein kaikki kestävä menestys kohtaa ihmisiä vasta neljänkymmenen jälkeen. Sillä vain harvoin saavutetaan kypsä arvostelukyky aikaisemmin.
Oikeastaan ei mitään ikäkysymystä ole olemassa. Todellinen pulma on se, miten saada ihmiset käyttämään sisässään piileviä voimia. Olen aivan varma siitä, että jokainen voisi tehdä vähintään kaksi kertaa enemmän kuin hän nyt tekee. Ihmisiä on vain kannustettava tähän.
Sitten on olemassa ihmisiä, jotka vakavasti ajattelevat, että he voivat tehdä vain eräänlaista työtä. Muutamia vuosia sitten, vähän sen jälkeen, kun olimme ryhtyneet kokeilemaan traktoreilla, ajoin yksin tehtaalle ja otin mukaani vanhahkon miehen, joka kuluneine matkalaukkuineen näytti odottelevan vuorovaunua. Jouduimme keskusteluun matkalla, ja hän tiedusteli minulta, tietäisinkö jotakin hyvää vuokratallia hevosille Detroitissa.
"Nykyjään ei ole montakaan vuokratallia", sanoin hänelle. "Ne alkavat kadota muodista, eikö totta?"
"Niin, sen ne ovat tehneet Ypsilantissa, mistä tulen", hän vastasi, "mutta Detroitissa on vielä joitakin, ja koetan löytää niistä jonkin."
"Pitääkö teidän sitten hakea käsiinne vuokratalli?" tiedustelin.
"Se on ainoa, jota osaan hoitaa", hän vastasi. "Viimeinen talli kaupungissani suljettiin eilen, ja nyt olen matkalla katsomaan, mitä Detroitissa voi tehdä."
Jatkoimme ajoamme kaupunkiin, ja minä ehdotin, että voisimme mahdollisesti hakea hänelle työpaikkaa tehtaassa. Hän ei osannut siihen mitään sanoa; ajatus oli hänelle uusi; hän tunsi, että hänen täytyisi työskennellä hevosten kanssa. Ennen tehtaalle saapumistammehan kuitenkin oli muuttanut mieltään. Työnanto-osasto hankki hänelle paikan, ja siitä lähtien hän on ollut työssä ansaiten nyt "sattumalta" monin verroin enemmän kuin mitä hän olisi voinut ansaita vuokratallilla. Hän ei itse tullut koskaan ajatelleeksi, että hän voisi tehdä muutakin kuin hoitaa hevosia. Me voimme hymyillä hänelle, mutta hämmästyisitte kuullessanne, kuinka paljon on samanlaisia ihmisiä. Kysymyksessä ei aina vain satu olemaan vuokratallit.
Tiedossamme on tuhansia samanlaisia tapauksia, sillä aina siitä lähtien, kun tuli yleisesti tunnetuksi, ettemme ottaneet huomioon aikaisempia kokemuksia, on tehtaamme ollut jonkinlaisena pakopaikkana kyvykkäille miehille, jotka epäonnistuivat ensiksi valitsemissaan toimissa tai näkivät niiden häviävän. Meillä on pappeja, lääkäreitä, lakimiehiä sekä kaikenlaatuisia mekaanikkoja ja ammattimiehiä työssä koneiden ääressä; itse asiassa emme vielä koskaan ole tarvinneet minkäänlaatuista erikoistuntijaa, jota emme olisi voineet löytää tarkastelemalla palkkauskorttejamme. Nämä miehet ovat valmistaneet tavaroita yhdessä meidän kanssamme. He olisivat voineet menestyä yhtä hyvin toisaalla, mutta he pelkäsivät yrittää – he luulivat, etteivät he voisi hakea mitään paikkaa ilman todistuksia aikaisemmista kokemuksista.
Huomattava määrä miehiä ja naisia pitää parempana olla jonkun palveluksessa kuin yrittää jotakin omaan laskuunsa. Tästä ei ole olemassa mitään yleistä sääntöä. Toiset ihmiset menestyvät parhaiten työskennellessään omaan laskuunsa, kun taasen toiset – ja todennäköisesti useimmat – menestyvät parhaiten johdon alaisina. Toinen luokka ei ole kyvykkäämpi kuin toinenkaan. Asia ei riipu niin paljon kyvykkyydestä kuin temperamentista. Toiset ihmiset osoittavat kymmenkertaisesti suurempaa vastuunalaisuutta työnantajiaan kohtaan kuin he osoittaisivat itse yrittäessään. Toiset miehet ja naiset välttävät kaikkea vastuunalaisuutta siitä hetkestä lähtien, jolloin he aloittavat työnsä. Vähän väliä kuulee kerrottavan, että tämä tai tuo yhtymä kieltäytyy palkkaamasta yli neljänkymmenen olevia miehiä ja naisia, ja sitten seuraa aimo annos sanomalehtikirjoituksia, jotka käsittelevät vakavaa kysymystä niiden miesten ja naisten tulevaisuudesta, jotka tarvitsevat työtä, mutta eivät voi sitä saada syystä, että he ovat yli neljäkymmentä vuotta vanhoja. Joka toinen tai kolmas vuosi saamme hämmästykseksemme kuulla, että me emme ainoastaan kieltäydy ottamasta palvelukseemme jokaista, joka on täyttänyt neljäkymmentä, vaan vieläpä erotamme toimesta sellaiset henkilöt, jotka ovat saavuttaneet tuon iän. Kuluneiden kymmenen tai viidentoista vuoden aikana emme edes ole vaivautuneet väittämään näitä tiedoituksia vastaan. Pitäisimme tosiasiallisesti parempana, jos voisimme valikoida ja antaa työtä vain kolmenkymmenenviiden ja kuudenkymmenen vuoden välillä oleville henkilöille, sillä silloin olisi käytettävänämme vakava ja kokenut työvoima. Emme pitäisi sillä väliä, kuinka paljon yli kuudenkymmenen miehet olisivat, niin kauan kuin he vain voisivat suorittaa tehtävänsä. Missään tapauksessa emme panisi työvoimaamme kokoon vain nuorista miehistä. On ehdottomasti välttämätöntä, jotta työ saataisiin suoritetuksi, omata vanhemmista ja enemmän kokemuksia saavuttaneista miehistä muodostunut kantajoukko, jonka jäsenet tarkalleen tietävät, mitä he tekevät. Halusin jokin aika sitten päästä selville erään työn yksityisseikoista, mitä työtä tehtiin koelaitoksessamme Dearbornissa. Mies, joka selitti minulle kaiken, mitä halusin tietää, ja lisäksi selvällä nopealla tavalla, oli harmaahapsinen, hieman kumaraharteinen vanhus. Hän oli koko ryhmän terävin mies ja aivan yhtä virkeä henkisesti kuin ruumiillisestikin. Tiedustelin häneltä hänen ikäänsä, ja hän vastasi olevansa seitsemänkymmentäneljä-vuotias.
Ei saata olettaa, että seitsemänkymmenen vuoden vanhalla miehellä on yhtä paljon kestävyyttä kuin kaksikymmentäviisi vuotisella. Ei ole lainkaan tarpeellista, että hänellä sitä on, sillä miehen saavuttaessa seitsemänkymmenennen ikävuotensa hänellä pitäisi olla jotakin, mikä on hyvinkin paljon arvokkaampaa kuin ruumiillinen voima. Työnanto-osastomme kirjat kuitenkin osoittavat, että miehet, jotka ovat neljäkymmenvuotiaita tai vanhempia, suorittavat yleensä parhaiten työn, joka vaatii kestävyyttä. Nuoremmat miehet näyttävät väsyvän tämänkaltaiseen työhön nopeammin ja haluavat tulla siirretyiksi keveämpään työhön.
Syy, miksi työnantoa ei voida rajoittaa yli kolmekymmentäviisi vuotta oleviin miehiin tai naisiin, on siinä, että jokin määrä nuoria miehiä on otettava palvelukseen harjaantumista varten, ja lisäksi pitäisi laajan palkkauslistan olla niin paljon kuin mahdollista yhteiskunnan ikäluokkia vastaava. Eräänä päivänä äskettäin, jolloin tehtaan palkkauslista käsitti 92.208 henkeä, joista muut paitsi 1.477 olivat päiväpalkkalaisia, iät ja henkilöiden lukumäärä kutakin ikäkautta kohden olivat seuraavat:
Ikä 18 vuodesta 20 vuoteen 1.233 henkilöä
" 21 " 30 " 25.213 "
" 31 " 40 " 34.585 "
" 41 " 50 " 21.764 "
" 51 " 60 " 6.600 "
" 61 " 70 " 1.257 "
" 71 " 73 " 57 "
" 74 " 83 " 22 "Luulen, että tämä on hyvin edustava pienoiskuva yhteiskunnasta. Siitä havaitaan, että me palkkaamme huomattavasti yli kaksi kertaa enemmän henkilöitä kolmenkymmenen ylä- kuin alapuolelta ja että laajin ikäluokka on kolmenkymmenenyhden ja neljänkymmenen välillä. Työssämme on enemmän yli kuusikymmenvuotiaita kuin alle kaksikymmenvuotiaita. Nämä numerot eivät tee sitä vaikutusta, että neljäkymmentä tai mikä muu ikä tahansa muodostaisi työnannon loppurajan. (Huomaa: tarkka ikäjärjestys ilmenee kappaleen lopussa olevasta taulukosta.) Työnanto-osastomme ei tosiasiallisesti tee mitään ikäerotuksia. Sopivaisuus työhön on ainoa vaatimus. Vanhemmat henkilöt tulevat todennäköisesti sijoitetuiksi hieman hitaampiin töihin kuin nuoremmat – se on melkein ainoa havaittavissa oleva erotus. Oletamme nuorien miehien olevan nopeampia kuin vanhat miehet, ja tämä yleensä – vaikkakaan ei aina – osoittautuu oikeaksi. Muutamat nopeimmista miehistämme – millä tarkoitetaan miehiä, jotka voivat käsitellä tietynlaisia keveitä töitä hyvin nopeasti – ovat viidenkymmenen paikkeilla.
Kokemuksemme naispuolisista työntekijöistä eivät ole suuret – vaikkakin huomattavat. Meillä ei ole mitään muistuttamista naisten palkkausta vastaan, mutta ainoastaan pieni osa työtämme soveltuu heille, ja me olemme hyvin tarkkoja siinä, ettemme ota palvelukseemme naisia, joilla ei ole muita huollettavinaan. Muuten olen sitä mielipidettä, että naisten vähimmin arvokas työkenttä elämässä on teollisuuden palveluksessa.
Ikäkysymys kokonaisuudessaan ei minusta näytä tärkeältä. Ikä ei ole niin paljon esteenä vanhoille kuin nuorille ja etenkin juuri nuorille pojille.
Ainoat työpaikat, jotka ovat vapaasti avoimina useimmissa liikkeissä kokemattomille pojille, ovat mitättömiä toimipaikkoja pienin palkoin. Jos paikasta on mahdollista yletä, oletetaan pojan aloittavan työnsä melkein ilmaiseksi. Mitenkä hän tulee toimeen, mitenkä hänen on lakattava olemasta normaalinen olento ja muututtava orjaksi, se ei näytä liikuttavan ketään. Me rankaisemme poikaa tämän kokemuksien puutteen tähden. Meidän tulisi rangaista itseämme tuosta puutteesta.
Juuri koulusta päässeellä pojalla ei ole kokemuksia millään työalalla. Mitä hän oppii koulussa, se ei tee häntä soveliaaksi työhön eikä etenkään mekaaniseen työhön. Usein hän saapuu koulusta voimakkain, työhön kohdistunein ennakkoluuloin ja varsinkin kysymyksen ollessa sellaisesta työstä, jossa hän ei voi käyttää valkeita kauluksia. Kasvatus, jonka hänen on oletettu saaneen, ei näytä häneen vaikuttavan. Tämä on eräs syistä, miksi avasimme ammattikoulumme – josta lähemmin myöhemmässä luvussa.
Me emme kallista korvaamme puheille, että pojat ja tytöt olisivat degeneroituneita. He eivät ole villiintyneempiä tänään kuin mitä ennenkään ovat olleet – voi päinvastoin olla niin, että heillä on enemmän järkeä kuin aikaisemmin. Tytöillä varmasti on enemmän järkeä, sillä heillä on enemmän vapautta ja siis suuremmat mahdollisuudet hankkia järkeä. Jotkut henkilöt näyttävät ajattelevan, että he pukeutuvat kummallisesti ja käyttäytyvät kummallisesti. Meidän mielestämme he pukeutuvat järkevästi ja he ovat älykkäämpiä ja pystyvät pitämään itsestään parempaa huolta kuin koskaan aikaisemmin.
Näiden poikien työhön asettaminen ei ole tarpeeksi. Minkäänlainen hyödyllinen työ ei ole alentavaa, mutta eräänlainen työ voi olla moraalisesti auttavampaa kuin toinen. Tarkalla työllä on aivan oma moraalinsa. Me tahdomme opettaa näille pojille tarkkaa työtä ja maksaa heille siitä hyvin. Silloin uskomme, ettei heille tarvitse saarnata rikoksen moraalittomuutta. Sillä rikos näyttäytyy silloin sinä, mitä se on – hyvin kovana ja jalansijattomana tapana koettaa hankkia rahaa.
Olisi avuksi, jos kasvattajamme voisivat keksiä jotakin opetettavaa teollisuudestakin ja muuttaisivat kasvatuksensa suuntaa sitä kohden, sen sijaan, että johdattaisivat siitä poispäin. Sillä kauan aikaa ajateltiin, että henkilö, joka kävi kirjoihin käsiksi, tuli "oppineeseen" maailmaan, kun taasen henkilö, joka askarteli koneistojen kanssa, joutui alemmalle elintasolle. Vain harvat vielä nykyjäänkään käsittävät, mikä suunnaton määrä oppimista sisältyy mekanismiin, lakkaamattomaan tutkintaan ja kokeiluihin, jotka sen kehittyminen vaatii, luonnon lakien tarkkaan tuntemiseen ja tieteen rajojen loppumattomaan laajentamiseen.
Aikamme on tarkkuuden aikakausi. Tämä on kunnollisen työn aikakausi. Me laskemme ajan pienempinä murto-osina kuin aikaisemmin ja voimme nyt saada paljon enemmän päivässä aikaan. Kaikkialla on tarkkuutta, tarvetta yhä suurempaan tarkkuuteen ja teknillisten välineiden kasvua suuremman tarkkuuden saavuttamiseksi – kuten jo mainitsimme aikaisemmissa luvuissa.
Tarkalla suunnittelulla tarkan työn aikaansaamiseksi on toinen ja hyvin tärkeä inhimillinen puoli. Työ ja työpaikat ovat kaikki suunniteltuja, ja niin ne voidaan luokitella sen taidon ja voiman perusteella, mitä kussakin tarvitaan. Toisin sanoen: teollisuudella alkaa olla paikkoja, jotka voidaan lajitella iän, kyvykkyyden ja kokemuksen asteiden mukaan yhteiskunnassa. Työpaikkojen luettelo teollisuudessa voi siis – ja sen tulee – vastata yhteiskunnan kokoonpanoa.
Jokainen ihmisolentojen luokka, yhtä lukuunottamatta, saa kuitenkin tilaisuuden ansaita elatuksensa. Tuleeko tämä tilaisuus käytetyksi, se on eri asia. Ainoaan luokkaan, joka tätä tilaisuutta ei saa, huolimatta kyvystä tai todellisista työnäytöksistä työpaikassa, kuuluvat miehet, jotka ovat olleet vankilassa. Pidetään jollakin tavalla korkean hyveellisenä olla olematta missään tekemisissä miehen kanssa, joka on ollut vangittuna; miehet, jotka koettavat sovittaa virhettään, joutuvat erotetuiksi niin pian kuin heidän menneisyytensä tulee tunnetuksi. Ja luonnollisesti he tulevat ajetuiksi takaisin rikosten tielle. He ovat miehiä, jotka tarvitsevat apua ja jotka eivät sitä saa.
Olemme tehneet parhaamme auttaaksemme, esittämättä lainkaan kysymyksiä tai tekemättä muistiinpanoja aikaisemmista toimipaikoista. Me emme kiinnitä mitään huomiota suosituksiin, ja mies pidetään työssä tai erotetaan yksinomaan omassa työssämme pidettyjen muistiinpanojen perusteella. Näitä muistiinpanoja todella teemme. Silloin tällöin on miehiä tullut luoksemme suoraan vankilasta, kertonut tarinansa ja pyytänyt työtä. Useimmat noista miehistä olemme voineet sijoittaa, eikä edes työnanto-osastomme tiedä, että heidän papereissaan on vankilamerkinnät, sillä me emme koskaan lähetä miestä työnantotoimistoomme työpaikan saantia varten sillä perusteella, että hän on kääntynyt tai käännytettävä rikollinen. Hänet lähetetään sinne ystävänämme, jonka toivomme voivan tulla otetuksi työhön, ja siinä kaikki. Mies seisoo omilla jaloillaan ja hänestä tulee melkein aina arvokas työläinen – saatuaan kerran takaisin itsekunnioituksensa ja tietoisena siitä, ettei häntä ahdisteta minkään tähden, mitä hän on menneisyydessä tehnyt. Muistan erään miehen, joka saapui luokseni vietettyään useita vuosia vankilassa. Kysyin häneltä, elikö hän yhdessä vaimonsa kanssa, ja hän vastasi hieman hämmästyneenä kieltävästi. Sanoin hänelle, että hänen olisi palattava vaimonsa luo.
"Niin", hän vastasi epäröiden, "mutta siinäpä pulma juuri onkin. Juuri siksi jouduin vankilaan. Minä näet ammuin häntä erään riidan aikana."
Tämä juuri teki tapauksen sitäkin mielenkiintoisemmaksi. Panimme hänet työhön. Hänelle ilmaantui sitten sukulainen, joka tarvitsi työtä, lopuksi saimme miehen jälleen sovitetuksi kotinsa kanssa, ja nyt hän on tehnyt työtä luonamme useita vuosia. On useita samanlaisia merkillisiä tapauksia, mutta me tunnemme ne vain henkilökohtaisesti emmekä lainkaan virallisesti, sillä näistä tapahtumista ei tehdä muistiinpanoja. Eräs Detroitin viranomainen pyysi meitä kerran antamaan hänelle luettelon kaikista työssämme olevista miehistä, jotka olivat olleet vankilassa. Me kehoitimme häntä tulemaan sen ottamaan, jos hän voisi sen saada.
Entinen vankilan asukas, joka koettaa pysyä poissa rikoksista ja ansaita elatuksensa, saa tavallisesti kokea kovia. Hänen vaikeutensa ovat todellisia. Mutta miehet ja naiset, jotka puhuvat iästään työnteon esteenä, esittävät tavallisesti vain anteeksipyynnön työn välttämiseksi. He voivat vakuuttaa itselleen olevansa vakavissaan – ei ole vaikeata pettää itseään – mutta todellisuudessa he eivät ole niin halukkaat työhön, kuin mitä he väittävät. Sillä muussa tapauksessa he unohtaisivat ikänsä, pujahtaisivat sisään ja saisivat työtä.
VIII luku.
KÖYHYYDEN HÄVITTÄMISTÄ KOHDEN.
Heilahdusfilosofia on siinä määrin tartuttanut liikeajattelumme, että on harvinaista tavata ketään, joka ei käyttäisi sanoja nousukausi ja lamaannus liikeasioista puhuessaan. Näyttää olevan mahdotonta ajatella liikeasioita paitsi toisessa tai toisessa näistä äärimmäisyyksistä. Ihmiset näyttävät luulevan, että liiketoiminnan tulee tapahtua yhä kasvavan korkeapaineen alaisena, muutoin jotakin on hullusti. Samoin ei ole laita heidän puhuessaan veden hankinnasta. Hyvänä vesijohtona pidetään laitetta, joka tyydyttää kunnan vedentarpeen siinä määrin ja niinä aikoina, jolloin vettä tarvitaan. Silloin emme puhu nousu- ja laskukausista. Jatkuvaisuus ja riittävä hankinta ovat tarpeeksi. Mitä muuta liiketoiminta sitten on kuin toisenlaisten tarvikkeiden hankintaa? – joista yksikään ei ole tärkeytensä puolesta verrattavissa veteen. Työmme maailman tarpeiden tyydyttämiseksi jää hyvin usein tekemättä, sillä nousuja laskukausifilosofiamme hajoittaa huomiomme.
Toivon, että poliitikot lähiaikoina luopuvat keräämästä pääomaa liiketoiminnasta. He eivät kuitenkaan luovu tästä, ennenkuin liiketoiminnan johtajat luopuvat yrityksistä voittaa luuloteltuja liike-etuja poliitikkojen avulla. Sillä paljon ei muuta asiaa, jos poliitikot maalaavat kaiken ruusuisin värein saadakseen ihmiset uskomaan, että kansa voi ansaita elatuksensa ilman työtä, tai maalaavat kaiken synkin värein saadakseen ihmiset uskomaan, ettei kannata tehdä työtä. Tulos on kuitenkin sama – työläisten mielet saadaan irroitetuksi todellisesta työstä.
Nousukauden hengen vallitessa johdetaan ihmiset liiallisuuksiin, sitten velkoihin ja sitten uhkapeliin, heidän toivoessaan jollakin tavoin ansaitsevansa nopeasti rahaa, joka pelastaisi heidät taloudellisesta pulasta, mihin liiallisuudet ja velat ovat johtaneet. Vastavaikutuksen kohdatessa kulutus laskeutuu yhtä paljon normaalitarpeen rajan alapuolelle kuin mitä se oli tämän rajan yläpuolella nousukauden aikana. Ja tästä johtuu, että maamme liike-elämällä on ollut hyvin vähän kokemuksia mistään normaalisen tapaisesta, kehittyvästä kulutuksesta.
Tätä seikkaa on syytä harkita. Silmätessämme menneisyyteen selviää, että meillä on ollut tarpeeksi kokemuksia liiallisuuksista, veloista ja keinottelusta. Mutta paljon muutakin, kuin mitä tahdomme tunnustaa, selviää, nimittäin että ihmiset oli johdettava näihin taloudellisten virheiden eri asteisiin; että ovet oli avattava selkosen selälleen ja houkuteltava ihmisiä astumaan sisään; ja kaikki tämä tapahtui Amerikan liike-elämän myötävaikutuksen alaisena. Ihmiset eivät voi mennä pitemmälle liiallisuudessa kuin mihin liike-elämä heidät houkuttelee; he eivät voi enemmän velkaantua, kuin mitä liike-elämä sallii; he voivat antautua uhkapeliin vain liiketoiminnan – tai jonkin, joka kulkee tällä nimellä – valmistaessa heille siihen tilaisuuden. Harkitkaamme näitä seikkoja rehellisesti ja vakavasti ja kysykäämme sitten itseltämme, eikö tätä liike-elämän suurta voimaa yhteiskunnan kasvattamiseksi ja yhteiskunnan johtamiseksi voida käyttää normaalisen, jatkuvan ja edistyvän hankinta- ja kulutusjärjestelmän aikaansaamiseksi, joka voisi korvata ajoittain luhistuvan järjestelmän, minkä alaisena olemme työskennelleet. Me emme voi syyttää "aikoja": ajoilla on omat syynsä. Me emme voi ikuisesti puhua noususta ja lamaannuksesta: nämä ovat vain merkkejä, eikä meidän tavallinen nousukautemme ole edes hyvä merkki.
Tarve tarkoittaa puutteen täyttämistä. Kansan tarpeet määrää kansan sivistys. Amerikan tarpeet ovat suuret syystä, että Amerikka on, materiaalisesti asiaa ajatellen, korkeasti sivistynyt maa. Ja kansan astuessa materialistisen sivistyksen portaille sen tarpeet lisääntyvät.
Yksilön tarpeiden ratkaiseminen on jätettävä yksilölle itselleen. Hänen itsensä on määriteltävä, mikä muodostuu välttämättömyydeksi hänelle. Hänen laskelmiensa pohjana täytyy olla hänen järkiperäinen kykynsä maksaa, käyttö, johon hän aikoo panna esineen, ja selvyys siitä, onko tuo käyttö nykyisyyteen vai tulevaisuuteen kuuluva asia.
Kun ihmiset johdetaan ostamaan tavaroita, joita he eivät tarvitse ja joita heidän ei kannata ostaa, syntyy keinotekoinen varallisuus. Ostot, jotka ylittävät maksukyvyn ja käyttötarpeen, johtavat tarpeettomien tavaroiden suurimääräiseen vaihtoon ja vaaralliseen velkojen kasvuun. Kun luonnollinen vastavaikutus kohtaa, ihmiset joutuvat paniikin valtaan. Ne henkilöt, jotka ovat ostoissaan ylittäneet rajansa, heilahtavat paljon jokapäiväisen käytön alapuolelle ja kieltäytyvät ostamasta vieläpä tavallisia välttämättömiä tavaroita. Tämä äkillinen ostovoiman katoaminen vaikuttaa teollisuuden kaikkiin luokkiin. Siitä saattaa olla vain yksi seuraus. Liiketoiminta pysähtyy, tehtaita suljetaan, miehet ajetaan työstä pois. Ja kaikki vain syystä, että tietty normaalinen ja laskettavissa oleva tasapaino tuli tuhotuksi, ei "aikojen", vaan harhaan johdettujen, usein loistavien liikeponnisteluiden avulla.
Aivan yhtä monta ihmistä kuin ennenkin tarvitsee tavaroita. Aivan yhtä monta tarvitsee työtä. Kuitenkin joidenkin harhalaskelmien tai paremminkin laskelmien täydellisen puuttumisen johdosta yhteys tuotannon ja kulutuksen välillä katkeaa ja jokainen kärsii. Vastuu ei kuulu yksinomaan tuottajalle – vaikka hänen johtajana täytyykin kantaa suuria osia syytöksistä – ostavan yleisön joutuessa ne jakamaan hänen kanssansa – vaan pääpaino on nyt pantava liiketoiminnan vastuunalaisuuden tutkimiselle.
Vanhanaikainen liiketoiminta oli aina raukkamainen luonteeltaan. Se pelkäsi. Pelkäsipä se myöntää sitäkin, että sää saattoi olla huono. Jokainen suuri sanomalehtitoimisto voi kertoilla vastaväitteistä, joita kauppiaat esittivät, kun otettiin käytäntöön säätiedoitukset, joiden mukaan sadetta oli odotettavissa huomenna tai kylmyyttä lauantaina.
Liikemiehen taikauskona on ollut ajatus, että hänen kutsuessaan liiketoimintaa hyväksi se todellakin olisi hyvä. Kovaääninen kerskailija oli optimisti; ajan merkkien todellinen lukija oli pessimisti. Ja sen sijaan, että he olisivat tehneet jotakin liiketilanteen parantamiseksi, tämänkaltaiset miehet jatkoivat vain jaaritteluaan, kunnes ei enää ollut olemassa liikeasioita, joista puhua.
Tilastotiedoitukset, joiden tarkoituksena on osoittaa maan tilaa, ovat usein epäluotettavat, koska ne eivät voi tehdä erotusta terveen ja epäterveen liiketoiminnan välillä. Terve liiketoiminta on se, jossa tavarat vaihtuvat kädestä käteen ja niistä maksetaan. Epäterve liiketoiminta on taasen se, jossa tavarat pakotetaan markkinoille vain syystä, että saataisiin säilymään näennäinen vilkkaus, eikä tavaroista makseta. Ja aina on mahdollista kiihoittaa yhtiön näennäistä liiketoimintaa määrättyyn pisteeseen, jolloin yhtiö voidaan esittää yleisölle menestyksellisenä liikeyrityksenä, vaikka se itse asiassa on rappeutumassa.
Niiden seikkojen lukumäärä, jotka alituisesti mainitaan hyvän liikeajan tai huonon liikeajan aiheuttajina, on todella erikoinen, jos näitä seikkoja tarkastellaan yksinään. Se ei sitävastoin ole niin erikoinen, jos niitä tarkastellaan omassa ympäristössään, sillä silloin havaitaan, että ne ovat vain asianmukaisia apukeinoja, joiden avulla saadaan työ välttelemään ajattelua. Luonnollinen taipumus on tehdä sitä, mitä joku toinenkin tekee, ja olettaa, että koska tuo toinenkin näyttää menestyvän, on varmaa seurata sokeasti hänen jälkiään. Tämä on kaikkien niiden johto järjestelmien petollisuus, joita järjestelmiä tyrkytetään menestyksen valmistusohjeina. Ei kukaan voi laatia toimenpidejärjestelmää, jonka avulla liikettä voidaan aina ohjata. Parasta, mitä voidaan saada aikaan, on laatia suunnitelma siitä, mitä parhaillaan tehdään. Huomenna, opittuamme lisää, voi suunta jo olla muuttunut. Nykyajan liiketoiminta on purjehtimista kartoittamattomalla merellä. Se tarvitsee johtajia johtojärjestelmien asemesta – johtajia, joiden valtakirjana on tieto, asiantuntemus ja ajan merkkien selvä tulkinta. Johto, järjestelmä, on ainoastaan kokoelma vanhoja menetelmiä, jonka entiset johtajat ovat luoneet heidän aikanaan vallinneissa tilanteissa; tilanteet ovat muuttuneet: vanhat menetelmät eivät enää ole voimassa. Nykyinen liiketoiminta ei tarvitse vanhojen menetelmien seuraajia, vaan uusien menetelmien luojia, ja tämä ei voi koskaan olla lähtöisin miehistä, joiden liike-elämä käsittää vain myyntejä ja voittoja: sen täytyy olla lähtöisin miehistä, jotka näkevät liiketoiminnassa hankinnan yhteiskunnallisen kiertokulkujärjestelmän. Hankinta, eikä myyntitaito, on sen tunnussana.
Myyntitaito, kehitettyään jokaisen suunnitelmansa tavaroiden saattamiseksi kaikkien käsiin, joutuu pysähdyksiin. Liike, joka toimii vain antaakseen myyntivoiman tehdä, mitä tuo voima haluaa ja miten se haluaa, voi jonkin aikaa kukoistaa, mutta sitten sen kukoistus loppuu äkkiä.
Eräs yleisiä harhaluuloja on, että se, mitä kutsumme myyntitaidoksi, on tekemisissä kilpailijan myynnin kanssa yleisön asemesta. Koska tahansa kuulen liikemiehen puhuvan vakavasti jostakin, jota hän nimittää "kilpailijaksi", tiedän, ettei hän johda liikettään, vaan että sitä johtavat kavalasti ne vaikutukset, jotka hänen kilpailijoillaan on hänen mieleensä Jos liiketoiminta omistetaan palvelukselle, ei sillä voi olla kilpailijoita. Liike, joka hankkii suunnitelmansa toisista liikkeistä joko pelon tai kateuden tähden ja ainoastaan jäljittelee näitä liikkeitä, on vailla kaikkea sitä, jota voisimme nimittää pohjaksi. Olen usein sanonut, että aika, joka käytetään kilpailijoiden tutkimiseen, on hukkaan heitettyä aikaa. Tuota aikaa voidaan käyttää edullisimmin tutkimalla omaa tuotetta ja yleisön tarpeita.
Päättäessämme omista suunnitelmistamme tai hinnoistamme emme koskaan ole kiinnittäneet vähintäkään huomiota siihen, mitä muut samalla alalla tekevät. Jos me emme tiedä, miten parantaa omaa tuotettamme, olemme yksinkertaisesti osoittaneet, ettei meillä ole oikeutta jatkaa liiketoimintaamme ja että meidän olisi väistyttävä edistyksen tieltä. Jokainen yritys kilpailijan tuhoamiseksi tarkoituksessa hankkia itselleen tämän liikevaihto ei ainoastaan ole rikollista voiman väärinkäyttöä, vaan myöskin suurta ponnistusten haaskausta, sillä joku toinen ilmaantuu varmasti ja valtaa ostavan yleisön kilpailijoiden kamppaillessa keskenään.
Halu kilpailijan musertamiseen on alhaisin voiman ilmaus. Henkilö, joka käyttää väärin voimaa, häviää enemmän kuin henkilö, jota kohtaan väärinkäyttö tapahtuu. Voiman väärin käyttöä on esteiden laatiminen kilpailijalle, sillä se on sellaisen henkilön asiaan sekaantumista, jolla ei ole mitään oikeutta sekaantua asiaan. Jokaisella miehellä on tarpeeksi työtä omalla alallaan. Kilpailun suuri vaara, pidettäessä ainoastaan kilpailijaa silmällä, on siinä, että kumpikin kilpailijoista sekaantuu riitaisuuksiin, yleisön ostaessa muualta. Kilpailu, tarkoittaen kilvoittelua palveluksissa, on toinen asia; se on kilpailua yleisön hyvää silmälläpitäen ja tästä kilpailumuodosta kaikki kilpailijat sekä yleisö hyötyvät. Mutta "nujerra kilpailija"-tapa on tuomittu johtamaan surulliseen loppuun.
Köyhyyden hävittäminen on, sikäli kuin minä saatan nähdä, liiketoiminnan ainoa päämäärä, joka on harkinnan arvoinen. Juuri tältä näkökannalta, ja ainoastaan tältä, voimme nähdä itsekkään kilpailun mitättömyyden ja voittovaikuttimien äärimmäisen petollisuuden. Kun kerran näemme liiketoiminnan lopullisen tarkoituksen yhtenä tekijänä ihmiselämässä, olemme selviytyneet kaikista pienistä kieroista mielikuvista, joita aikaisemmin pidettiin liiketoiminnan viisauksina. Köyhyyden hävittäminen on liiketoiminnan ainoa laillinen tarkoitus, eikä tämän tarkoituksen toteuttaminen ole mahdottomuus, ellemme kuvittele, että se voidaan tehdä viipymättä käskykirjeellä. Köyhyyden syyt ovat hyvin yksilöllisiä ja samalla hyvin yhteiskunnallisia – s.o. on olemassa köyhdyttäviä vaikutuksia, joista yhteiskunta kokonaisuudessaan on vastuussa, ja toisia, joista yksilö on vastuussa. Liiketoiminnalla menettelytapoineen ja tarkoituksineen voi olla suuri vaikutus köyhyyden yhteiskunnallisten syiden poistamiseen ja taidokkaan pyrintöjen ja toiveiden käsittelyn avulla yhtäläinen hyväätekevä vaikutus köyhyyden yksilöllisiin syihin. Sillä ei saata asettaa kysymyksenalaiseksi sitä joukkosuggestiovoimaa, joka nykyisellä liiketoiminnalla on. Mutta sitä ei ole vain vielä käytetty korkeampien tarkoitusperien saavuttamiseksi.
Varallisuutta voidaan jossakin määrin valvoa ja samoin myös köyhyyttä. Köyhyyttä voidaan valvoa aina sen katoamispisteeseen saakka. Mutta kummankaan valvonta ei voi tulla ylhäältä käsin. Valvonnan täytyy alkaa perheyksiköstä itsestään, sen ostoissa – ei rajoittamalla sen ostoja, mutta ostamalla viisaasti ja ostamalla arvokasta.
Varallisuuden perustana on perhe. Jokainen perhe on, tai sen tulisi olla, oman liiketoimintansa johtaja. Perheen aineelliset asiat ovat yhtä suuressa määrässä liikeasioita kuin teollisen yhtymänkin asiat. Onneksi riittävä määrä perheitä on tästä vaistomaisesti tietoinen tai nämä perheet ovat päässeet siitä itse selville. Ne ovat riittävänä takeena kansan taloudellisesta horjumattomuudesta. Perhe, joka ei pysy vakavaraisena, joka tarpeettomasti kiinnittää tulevaisuutensa turhanpäiväisten ja tuottamattomien tavaroiden tähden, ei ainoastaan vaaranna omaa vakavaraisuuttaan, vaan vähentää varmuusmarginaalia, josta koko kansa on riippuvainen.
Jokainen liiketoiminnan järjestelmä, jossa rahanlainaaja liian silmiinpistävästi hyötyy, ei ole todella varakas järjestelmä. Mitä suurempi railo hankinnan ja tarpeen välillä on, mitä enemmän välikäsiä ahtautuu tuotannon ja kulutuksen väliin, sitä raskaampi on kansan varallisuuden harteille sälytetty kuorma. Luotto on ihailtava keksintö sen kaventaessa railoa, mutta kun se leventää railoa, siitä muodostuu taloudellisen terveyden vihollinen.
Rahansijoituksen ja velan välillä on mitä suurin ero, ja se tulisi oppia ymmärtämään. Loppujen lopuksi maan oikea johto joutuu jokaisen kotitalouden käsiin, mutta tätä siirtoa ei voi toimittaa voittoja keräävä pääoma, sillä silloin myynnit, eikä tuotanto, muuttuvat vaikuttimeksi; eivätkä nämä myynnit ole oikeita myyntejä, vaan ainoastaan näennäisiä, sillä ostoksista ei silloin vielä ole mitään maksettu. Liiketoimi, jonka mukaisesti ostaja ei todella omista ostamaansa esinettä syystä, ettei hän ole siitä maksanut, ja jonka mukaisesti myyjä ei ole päässyt eroon tavarasta syystä, ettei hän ole saanut siitä rahaa, ei ole myyntiä. Se on epävarma tilanne, jossa ostaja ei todella ole saanut tavaraa eikä myyjä hintaansa.
Määrättyjen tarmokkaiden myyntimenetelmien avulla saadaan ihmiset uskomaan, että he haluavat joukon tavaroita, joita he eivät lainkaan tarvitse. Tämä on huonoa liiketoimintaa, joka kohdistuu jokaiseen, sillä ostokyvyn keinotekoinen jännitys ilmenee vastavaikutuksena tuotannossa, ja kauppa saa pahan iskun. Tarvitaan normaalista ostoa ja normaalista myyntiä.
On väitetty, ettemme me kansana osaa kestää varallisuutta. Mutta mitä varallisuudessa sitten on kestettävää? Onko meillä koskaan todella ollut kansallista varallisuutta? Ja eikö varallisuuden tulisi olla luonnollinen tila mieluummin kuin epäluonnollinen? Tuottaako meille huolia se, ettei mies mahdollisesti voi kestää terveyttä? On myöskin väitetty, että me kansana olemme edistyneet niin pitkälle tuotannon täydellisyyttä kohden, että olemme vaarassa hukkua tavaramereen. Mitä perää tässä on?
On hyvä muistaa, että varallisuus tai varattomuus riippuu siitä mittatasosta, jota käytämme vertailussa. Jos vertaamme nykyistä tilaamme aikaisempaan tilaamme, silloin meillä on varallisuutta. Jos kuitenkin vertaamme sitä, mitä meillä on, siihen, mitä meillä tulevaisuudessa tulee olemaan, silloin olemme tuskin raapaisseet varallisuuden pintaa. Sillä niin paljon kuin joku mahdollisesti luuleekin meidän edistyneen tässä maassa, me todellisuudessa olemme tuskin päässeet edistyksen alkuun. Me olemme tuskin vallanneet maatamme vielä. Emme ole edes oppineet, mitä maassamme on edistettävää. Kaukana siitä, että näkisimme edistyksen lopun, me näemme tuskin muuta kuin sen alkua siellä ja täällä.
Samoin on tuotannon laita. Olemme hieman edistyneet tuotannossa, mutta ainoastaan sen eräässä osassa – nimittäin tehdasosassa. Muu on kaikki tekemättä. Mutta nykyisen edistyksemme avulla saamme aavistuksen siitä, kuinka paljon enemmän meidän tulisi tietää ja saamme mahdollisesti tietää. Olemme varmasti yhtä kaukana tuotannon täydellisyydestä kuin koskaan aikaisemmin, sillä tuotanto alkaa paljon kauempaa kuin tavallisesti luulemme ja päättyy paljon edempänä. Onko mitään todellisesti tuotettu, ennenkuin se on jaeltu ja kulutettu ja sen olemus saatu palvelemaan jotakin tärkeätä inhimillistä tarkoitusta? Jokainen askel vie meitä eteenpäin matkallamme, mutta taivaanranta pysyy silti yhtä kaukana.
Jos tämän maan ihmiset ajateltaisiin järjestetyiksi toistensa takana oleville, ostokyvyn muodostamille tuoliriveille, silloin voi saada käsityksen siitä, mitä on tapahtunut. Ei kovinkaan monia vuosia sitten oli ainoastaan ylimmillä tuoliriveillä – rikkailla ja heitä lähinnä olevilla – tarpeeksi asianmukaista ostovoimaa, eikä heillä ollut todellakaan paljon ostamista. Alimmat tuolirivit olivat melkein täydellisesti ilman ostovoimaa – niillä istuvat henkilöt pitivät itseään onnellisina saadessaan tarpeeksi ravintoa ja paikan nukkuakseen.
Mr. Edison on oikein huomauttanut, että ihmisen kerran taattua itselleen tarpeellisen ravinnon hänen toiveensa tulevat rajattomiksi. Tämä pitää paikkansa. Ei kukaan, jonka koko kamppailu koskee vain ravintoa, tule ajatelleeksi sen ulkopuolella olevia seikkoja. Mutta kun ravinnon hankinta ei enää ole ahdistuksena, silloin toiveet alkavat ilmaantua – ja kohota. Maassamme ei käytännöllisesti katsoen kukaan taistele vain ravintonsa puolesta.
Olemme muuttaneet määrittelymme köyhyydestä. Oli tapana ajatella, ettei kukaan ihminen ollut köyhä, ellei hän nähnyt nälkää. Ravinnonpuute johtuu nykyjään enemmänkin ravinnon ymmärtämättömästä valinnasta kuin ravinnon puuttumisesta. Siksi vain harvat kansalaisistamme ovatkin tilassa, jolloin he eivät haluaisi mitään. Ihmiset haluavat tavaroita syystä, että he haluavat elämää ja tavarat ovat elämän palvelijoita. Ensinnä toiveet ja valinta eivät ehkä ole harkittuja. Mutta runsauteen tottumisen levitessä laajemmalle maku, arvostelukyky ja vastuunalaisuus ilmaantuvat. Ainoa tapa kohottaa ihmiset karkeasta materialistisesta mielentilasta on antaa heille yllin kyllin aineellista omaisuutta, sillä todellinen materialismi syntyy puutteesta eikä runsaudesta.
Me olemme oppineet hieman käyttämään sitä, mitä meillä on, ja tuo käyttö on saanut rahan kiertokulkuun – mikä merkitsee, että ostovoima on saatettu kiertokulkuun. Tämän kiertokulun laajetessa se koskettaa rivi riviltä yleisöä, ja siten kasvaa tuotteiden kysyntä säännöllisesti. Meidän oppiessamme yhä enemmän tuntemaan käyttöä ja käytön ja tuhlauksen välistä suhdetta kysyntä tulee jatkamaan nousuaan. Se tulee vähenemään vain silloin, kun vetäydymme syrjään ja laiminlyömme maamme kehityksen siinä väärässä uskossa, että olemme jo suorittaneet kehityksen loppuun, tai – vieläkin pahemmin – kuvittelemme kehittäneemme sitä niin nopeasti, ettei niille, jotka tulevat jälkeemme, jää mitään tehtävää.
Ei koskaan ole ollut vähemmän todennäköistä kuin nykyjään, että tyhjentäisimme maan luonnolliset lähteet, sillä kaikenlaisen hylkyaineen määrä on nyt alennettu katoamispisteeseen, samoja raaka-aineita käytetään yhä uudelleen ja uusia käyttömuotoja on jatkuvasti keksitty kaikelle, mitä meillä on. Suhteellisesti puhuttaessa voimme sanoa käyttävämme vähemmin alkulähteitä hyväksemme, sillä me saamme enemmän siitä, mitä käytämme. Nykyjään saadaan niin paljon sivutuotteiden muodossa siitä, mikä aikaisemmin kelpaamattomana hylättiin, että on usein vaikeata erottaa tuotetta sivutuotteesta. Omissa teollisuuksissamme emme esimerkiksi enää käytä polttoaineena raakaa kivihiiltä. Se on meille kemikaali, josta saamme joukon hyödyllisiä johdannaisia, ja näistä muutamia käytämme polttoaineena. Lämpö on vain eräs hiilen sivutuotteista. Hylkypuun tislauksen avulla saavutamme arvoja, jotka ovat verrattavissa puutavaroiden arvoihin. Nykyjäänkin esiintyy haaskausta, mutta se ei ole samanlaista haaskausta kuin se, mikä huolestutti esi-isiämme. He kiinnittivät melko paljon huomiota aineen haaskaukseen, mutta eivät lainkaan ihmisolentojen haaskaukseen. Me tulemme päinvastaiseen tulokseen, ja me pidämme aineen haaskausta merkittävänä vain silloin kuin se edustaa ihmishaaskausta, sillä haaskaus, jota me harjoitamme alkuperäisissä varallisuuslähteissä, korvaa aina itsensä. Haaskattu ainemäärä tulee korvatuksi toisella. Maa ei koskaan lakkaa valmistamasta sitä, mitä tarvitsemme, ja se on valmis tyydyttämään tulevaisuudenkin tarpeet, joista meillä ei ole vähäisintäkään aavistusta. Jos miehet haaskaavat energiaa, he menettävät sen yksilöinä – mutta suuri energiasäiliö, josta elämä ammentaa, ei ole tyhjennetty.
On eräänlaista taloudellisuutta, joka edustaa vain pelkoa. Se on liiallisuuden vastakohta. Säästäväisyys on puolivalmiiden mielien sääntö. Se on parempi kuin tuhlaus, mutta se ei ole yhtä hyvä kuin käyttö. Ne henkilöt, jotka ylpeilevät säästäväisyydellään, nostavat toisinaan karvansa pystyyn sen kimppuun hyökättäessä, kuin olisi jotakin hyvettä uhattu. Mutta onko olemassa mitään säälittävämpää kuin halpa ahdasmielinen henki, joka kuluttaa rikkaat päivät ja kuukaudet kiskomalla irti muutamia kolikoita ja pakottamalla elämän välttämättömyydet mahdollisimman pieniksi. On todella kahdenlaista tuhlausta: tuhlarin, joka kuluttaa varallisuutensa ylellisessä elämässä, ja tuhlaajan, joka antaa varallisuutensa käyttämättömänä mädätä. Käytön periaatteen kauneus on siinä, että se sisältää kaikki säästäväisyyden edut ja samalla kertaa antaa terveen esiintymismahdollisuuden kaikille vaistoille, joille tuhlaavaisuus on sairaalloisuuden merkki. Useimpien ihmisten liiallisuus on ankaran menojenrajoituksen vastavaikutus. Käytännön periaatteen vallitessa saavutetaan laajeneva kokemus menoista sekä myöskin itsehallinta ja talouskuri.
Pelokkaat ennustavat iankaikkisesti yhden tai toisen välttämättömän tarvikkeen loppumista – mutta pula ei koskaan ilmene laskujen mukaan. Vähän väliä meille ilmoitetaan, että öljyn tuotanto voi jatkua ainoastaan muutamia vuosia. Ennustetaan, että maa kadottaa hedelmällisyytensä vuosien kuluessa ja me kuolemme nälkään. Ja niin jatkuvasti edelleen. Jos joku ihmisryhmä määrittelee päivän ja tunnin, jolloin maailmanloppu koittaa, emme kiinnitä huomiota heidän ennustuksiinsa. Mutta jos joku mies, jota kutsutaan taloustieteilijäksi tai tiedemieheksi, päättelee, että ainakin osa maailmasta loppuu – öljy, puu, rauta – viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua, silloin hänen väittämänsä otetaan vakavasti harkittavaksi.
Eikö olisi enemmän paikallaan arvostella tilannetta näkemämme todellisuuden perusteella, odottaen, että milloin tahansa jonkin tarvikkeen pulaa syntyy, uusi ja parempi vastike keksitään sen sijalle? Maassamme on jo niin monta vastiketta puulle, että puutavaramiehet ovat huolissaan, peläten yleisön kulkevan liian kauaksi puun käytöstä. Kaukainen tulevaisuus pitää huolen itsestään joka tapauksessa, ja parasta, mitä me voimme tehdä, on suunnitelmien laadinta tätä päivää ja läheistä tulevaisuutta varten. Tältä kannalta asiaa tarkasteltaessa on selvää, ettemme vielä ole alkaneet kerätä tätä päivää varten sellaisia varastoja, jotka voisimme kerätä.
Nykyinen suhteellisen varallisuuden aikakausi on yhteydessä automotiivisen kuljetuksen kehityksen kanssa. Tämä on kehittänyt useita miljoonia liikkuvia hevosvoimia, mikä puolestaan on antanut alun maan jälleenrakentamiselle. Se on johtanut teiden rakentamiseen tuhansien mailien pituudelta ja tuhansien uusien esikaupunkien syntyyn suurkaupunkien läheisyydessä. Se on levittänyt kaupunkeja, mutta se on tuonut maatalot myöskin niitä lähemmäksi. Yksinomaan se seikka, että ihmisille tarjoutuu tilaisuus liikehtimiseen ja maailman katselemiseen, on sinänsä tekijä, joka olisi riittävä muuttamaan ihmisien luonteen.
Tämän kehityksen tulokset – parhaimmassakin tapauksissa vain osittaisen kehityksen – antavat selvästi aavistaa, mitä voi tulla täydellisemmän kehityksen aikana. Tai "täydellisemmän kehityksen" asemesta voitaisiin sanoa laajempien mahdollisuuksien avautuessa.
Ei ole johdonmukaista jakaa maa maanviljelys- ja teollisuusryhmiin. Teollisuus on jo siirtynyt lännessä Chicagoon ja pitemmälle, etelän taasen, joka aikaisemmin tunsi vain puuvillan, kehittyessä nopeasti teolliseksi, sillä se alkaa käyttää vesivarojaan voiman kehittämiseen. Muutos tapahtuu kaikkialla puhtaasti teollisesta tai puhtaasti maanviljelyksellisestä tilasta näiden kahden välistä tasapainoastetta kohden. Jos joku laskisi yhteen pienien kaupungin laidassa olevien puutarhojen tuotannon, puutarhojen, joita niin monet tehdastyöläiset voivat nyt omistaa autojen tultua käytäntöön, olisi summa epäilemättä hämmästyttävä.
Me olemme hyvin asteittain oppimassa kuljetuksen ja voiman merkityksen sekä niiden suhteen niin teollisuuteen kuin maanviljelykseenkin. Me tiedämme nyt, että jos mille alueelle tahansa annetaan kaksi perustekijää, nimittäin kuljetus ja voima, tuon alueen on pakko kehittyä. Tämä on ilmennyt suurten teollisuuksien asteittaisessa leviämisessä suuremmille alueille. Teollisuus voi keskittyä raaka-ainelähteen ja voiman taikka sitten markkinoiden ympärille. Teollisuus tosiaan keskittyi toiseen tai toiseen näistä paikoista. Tässä on tapahtumassa muutos, sillä kummatkin keskukset ovat laajenemassa ja täyttymässä, ja nyt voi keskuksena olla melkein mikä paikka tahansa, mihin teollisuus haluaa asettautua. Tästä on ollut erinomaisena seurauksena, että teollisuus on levinnyt laajemmalle alalle, ja sen työnannon levittäminen moniin kaukana toisistaan oleviin seutuihin on käynyt mahdolliseksi.
Me tarvitsemme epäilemättä enemmän rautateitä ja tarvitsemme myöskin hyvin suuressa määrässä lisää yleisiä teitä autoja ja voimavaunuja varten. Rautatiet ja voimavaunut eivät ole kilpailijoita – kuten ensin kuviteltiin. Kumpikin alallaan ravitsee toista. Lentokone kehittyy, silläkin tulee olemaan oma toimipiirinsä ja se tulee edistämään kaikkien muiden kuljetusmuotojen toimintaa, sillä se tulee aukaisemaan liikenteelle alueita, jotka nyt ovat ajan kannalta luoksepääsemättömiä. Mutta meillä on hyvin vähän varattu raskaan isokuormaisen rahdin halpaa kuljetusta varten, rahdin, jolla ei ole kovaa kiirettä minnekään. Maassamme on myöskin suuria alueita, jotka ovat vain harvaan asuttuja kuljetusvaikeuksien, voiman- ja vedenpuutteen tähden.
Vesitie on halvin kuljetusmahdollisuus raskaalle tavaralle. Meillä on runsaasti vesiteitä. Vesitien kehittäminen kuljetukseen hyödyttää onneksi useita muitakin aloja. Ensiksikin padot ja säiliöt, jotka tarvitaan säännöllisen vedensyvyyden säätämiseksi purjehdusta varten, soveltuvat erinomaisesti sähkövoiman kehittämiseen. Me tiedämme nyt, miten saada äärimmäinen voima vesivirrasta, ja myöskin, miten siirtää taloudellisesti tuo voima huomattavien matkojen päähän. Toinen hyöty koituu vesivirran valvonnasta, mikä on välttämätöntä. Vesimäärien virtailu, joka synnyttää joen, voi siinä määrin ehtyä, että on ryhdyttävä toimenpiteisiin tasaisen virtailun aikaansaamiseksi kuivina aikoina. Kolmas suuri etu on siinä, että isojen vesimäärien yhdistäminen edistää sateen kehitystä ja siis myöskin kastelua.
Jossakin määrätyssä tapauksessa jokin näistä voimista saattaa olla toisia tärkeämpi, mutta ne työskentelevät kaikki yhdessä. Kansallemme on jo esitetty joukko tämänlaisia suunnitelmia – jotka kuitenkin kaikki ovat joutuneet odottelemaan vuosikausia, ei siksi, että niiden edut olisivat riidanalaisia tai välttämätöntä insinööritaitoa tai rahaa puuttuisi, vaan syystä, että kaikki suunnitelmat vaativat kansallisen hallituksen toimenpiteitä yhteistoiminnassa valtioiden hallitusten kanssa tien aukaisemiseksi suunnitelmille.
On muutamia suunnitelmia, joiden työt voitaisiin heti aloittaa ja joiden teknillisestä puolesta on käytännöllisesti katsoen päästy yksimielisyyteen muutamia, melkein yksityisseikkojen tapaisia kohtia lukuunottamatta. Niiden kustannukset eivät ole tärkeitä. Meillä on tuo rahamäärä olemassa. Ja kansalliselta kannalta ei niitä pitäisi arvostella käytettyjen dollarien, vaan mieluimmin kiertokulkuun saatettujen dollarien mukaan. Sillä näiden suunnitelmien yksin pitäisi saada tarpeeksi rahaa liikkeelle, työn hankkimiseksi jokaiselle, joka tahtoo tehdä työtä, ja siten siirtää jälleen eräs ihmisrivi suuremman ostovoiman alueelle. Sillä vaikka todellinen rakennustyö tapahtuu kaukana nykyisistä kauppakeskuksista, raha kiertäisi kuitenkin kansan jokaisen osan kautta ja lisäisi sekä maatalous- että tehdastuotteiden kysyntää.
Näiden rakennustöiden suorittaminen – kestäen pakostakin vuosikausia – ei ainoastaan ehkäisisi työttömyyttä rakennusaikana, vaan rikkaus, jonka ne valmistuttuaan synnyttävät ja vapauttavat, tulee nostamaan koko maan uudelle varallisuustasolle. Sillä ne eivät ainoastaan lisää suoranaisesti tuotantoa uusien voimalähteiden avulla, vaan ne levittävät vielä lisäksi teollisuutta, joka puolestaan tulee vaikuttamaan kiihoittavasti muihin toiminnan aloihin, ja lisäävät siten ihmisten työnsaantimahdollisuuksia.
Eräänä syynä näiden suurien yleisten suunnitelmien alun viivästymiseen on luulo, että valtion tulisi hallita yleisiä varallisuuslähteitä ja huolehtia niiden käytöstä. Tämän luulon takana on ajatus, että omistusoikeus on tärkeämpi kuin käyttö, ja se synnyttää tilanteen, jolloin yleisön täytyy suorittaa ylimääräinen yleinen maksu kohtuullisen yksityisvoiton asemesta.
Sillä on selvästi osoitettu, että yksityinen omistaja voi ansaita tyydyttävän voiton minkälaatuisessa liikeyrityksessä tahansa veloittamalla hintoja tai maksuja, jotka hallituksen valvonnan alaisina johtaisivat tappioihin. En ole koskaan kuullut miehestä, joka olisi saavuttanut jonkinlaisia kokemuksia jonkin liikkeen johdossa ja silti luottanut hallituksen omistusoikeuteen ja liiketoimintaan. Se on tuhlaavaista ja sen on pakko olla tuhlaavaista, sillä miehet, jotka työskentelevät hallituksen kokemattoman johdon, poliittisen epäröinnin ja useasti uusiutuvien puolueellisten tutkimusten alaisina – puhumattakaan teoreettisten uudistajien päähänpistoista, uudistajien, jotka ajattelevat, että liiketoiminta on vihollinen, jonka kynsistä ihmiset ovat pelastettavat, – ovat henkilöitä, joita kiinnostaa enemmän olla tekemättä mitään sellaista, mitä saatettaisiin arvostella, kuin pyrkimys eteenpäin. Saattaa tuskin tulla kysymykseen, että hallitus – ottamatta ollenkaan huomioon palkkaa – voisi saada palvelukseensa parhaimmat johtokyvyt liikealalla. Sillä parhaimmat kyvyt tulevat aina panemaan enemmän arvoa työlle kuin työpaikalle, mutta hallituksessa on kiusauksena säilyttää vain paikka.
Kaikki tämä on totta, missä ikinä hallitus on koettanut pyrkiä liikealalle. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että hallituksen todellisten asioiden hoitajina on tavallisesti ollut onnellinen määrä teräväjärkisiä miehiä. Nämä miehet hallituksessa havaitsevat parhaimmin aseman toivottomuuden hallituksen tavoitellessa menestystä liikealalla jossakin muodossa. Mikään voitto- ja tappiotili ei voi uhata hallitusta. Mikään ei ole esteenä kalliille hinnoille tai huonolle palvelukselle, jota voitaisiin verrata asiakkaiden puolelta mahdolliseen yksityisiä yhtymiä kohtaan harjoitettuun painostukseen. Hallitus voi ottaa palveluksen yksinoikeudekseen ja niin pakottaa ihmiset sitä käyttämään. Tämä palvelus voi olla huonoa laadultaan ja kallista hinnaltaan, mutta hallitus voi maksattaa erotuksen ihmisillä verojen muodossa.
Mitä yksityisen voiton mahdollisuuteen tulee, kun kansan varallisuutta, kuten vesivoimaa, kehitetään, niin on mielestäni järkiperäistä ajatella näin: Mikä on tärkeämpää: mitä mies saa, vai mitä yleisö saa? Emme tällöin havaitse, että jokainen kehitys, olkoonpa se sitten mitä laatua tahansa, on yleistä kehitystä. Ei mikään muu kuin laaja ja tyydyttävä yleinen käyttö voi tehdä yksityistä yritystä tuottavaksi. Yleisöllä loppujen lopuksi on oikeus jokaisen yksityisen palveluksen täyteen käyttöön ilman minkäänlaista vastuunalaisuutta siitä, muodostuuko se tappioksi tai onnettomaksi yritykseksi. Mutta hallituksen omistaessa yrityksen tulevat erotukset veroina yleisön taskusta. Yksityiset voitot sen sijaan palaavat jälleen yleisön keskuuteen. Mitään muuta ei niillä voida tehdä. Kukaan ei voi kuluttaa paljoakaan itsensä tai perheensä hyväksi, ja hänen ylijäämänsä on pakko siirtyä johonkin yritykseen, josta hän toivoo saavuttavansa voittoa.
Kaikella tällä ei ole tarkoitus sanoa, ettei hallituksella tulisi olla mitään osuutta. Mutta hallituksen suurena velvollisuutena yleisissä, kuten muissakin töissä, on tehdä yleisölle tie helpoksi voittojen saavuttamiseen. Hallitus ei ole varustettu varallisuuden luomiseen, mutta se on varustettu tekemään varallisuuden mahdolliseksi – aivan samoin kuin se on varustettu tekemään varallisuuden mahdottomaksi.
Suurin vaara on siinä, että kehitysohjelma voi olla niin mutkikas, että siitä tulee hyväntekeväisyysohjelma – että työtä annetaan miehille syystä, että he tarvitsevat paikkoja, eikä siksi, että työn pitää tulla tehdyksi.
Parhainta hyväntekeväisyyttä on auttaa mies paikkaan, missä hän ei koskaan tarvitse hyväntekeväisyyttä. Mikään ei näytä hyödyttömämmältä kuin nähdä vaivaa vaikutuksien heikontamiseksi, kun puolet tuosta vaivasta riittäisi hävittämään syyn.
Inhimillinen myötätunto on suuri liikkeellepaneva voima, eikä mikään kylmä laskeva mahti tule riistämään siltä sen paikkaa. Kaikki suuret parannukset johtuvat inhimillisestä myötätunnosta. Mutta me olemme käyttäneet tuota suurta liikkeellepanevaa voimaa liian pieniin tarkoituksiin. Jos inhimillinen myötätunto pakottaa meidät ruokkimaan nälkäisiä, miksi se ei sitten paljon painavammin pakottaisi tekemään nälkää mahdottomaksi? Jos meillä on myötätuntoa tarpeeksi auttaaksemme ihmisiä heidän pulassaan, meillä varmasti pitäisi olla tarpeeksi tunnetta auttamaan heidät pois pulastaan. On kummallinen tosiseikka, että useampia ihmisiä voidaan saada avustamaan köyhyyden helpottamisessa kuin uhraamaan energiansa köyhyyden täydelliseksi poistamiseksi.
Ensimmäinen velvollisuutemme kohdistuu meihin itseemme. Meidän on tehtävä parhaamme, missä olemmekin. Meidän on oltava oikeudenmukaisia, missä olemmekin. Meidän on tehtävä rehellistä työtä, missä olemmekin. Ei kukaan, joka heittää työaseensa maahan, auta köyhyyden hävittämisessä. Mitä ikinä teemmekin tulevaisuudessa, voimme olla varmoja tästä: me emme koskaan saata toteuttaa mitään ohjelmaa ilman työtä.
Työ on hyvälaatuista kehitettävää. Jokainen mies, joka tekee työtä, on apuna köyhyyden karkoittamisessa maailmasta – ensin omansa ja sitten kanssaveljiensä.
Mies, joka tekee tänään parempaa ja enemmän tuottavaa työtä kuin hän teki eilen, on yhteiskunnallinen parantaja korkeinta laatua. Miehet, jotka puhuvat, eivät ratkaise probleemaamme, vaan miehet, jotka ovat työssä.
Jokainen aikakausi on täynnä väittämiä, joiden tarvitsee vain hetkisen olla olemassa, ennenkuin niiden valheellisuus tulee paljastetuksi. Jos jokin asia on oikea, se kestää. Jos se on väärä, yleisön mieli kääntyy siitä yksinkertaisesti pois. Ei kukaan voi kuvitella, kuinka paljon huonommassa tilanteessa olisimmekaan, jos olisimme seuranneet jokaista väittämää ja jokaista johtajaa, jotka lupailivat kultaista aikakautta. Jos siis edistyksemme näyttää hitaalta, se johtuu vain ihmisten varovaisuudesta välttää harha-askelta. Mutta edistys tapahtuu koko ajan, toisinaan tällä, toisinaan tuolla suunnalla ja sitten koko rintamalla.
Eräs hyvin suuri väärä siirto olisi hyväntekeväisyyden tekeminen uudistuksen sijaiseksi. Me voimme antaa kehittämällä. Me emme voi kehittää antamalla.
IX luku.
UUSI AMMATTILAISUUS.
Se käsitys on katoamassa, että koneellisesti valmistettu tavara ei voi olla yhtä hieno kuin käsin valmistettu; mutta näkyy vielä pidettävän selvänä, ettei koneen hoitaja ole yhtä taidokas ja neuvokas ammattimies kuin vanha käsityöläinen, että mekaanisen taidon yleinen taso on alenemassa ja että konetuotteet yhdenmukaisuutensa tähden luovat ikävän ruman maailman. Ihmiset, jotka elävät vain kirjoissa, arvostelevat tavallisesti asioita tältä kannalta.
Tämä ajatus ei itsessään ole tärkeä, mutta on tärkeätä, että erotamme totuuden mielikuvista, sillä ilman koneita ei voida ratkaista maailman tärkeitä taloudellisia kysymyksiä. Seuraukset maailman harhaanjohtamisesta tässä asiassa – mikä tuskin kävisi ajan mittaan laatuun – voisivat helposti muodostua traagillisiksi.
Tarkastelkaamme ensin koneen vaikutusta miehiin. On niin usein vakuutettu – ja tämä on sentähden muodostunut yleiseksi tavaksi – että koneen melkein mekaaninen hoito ei ainoastaan tuhoa miehen kestävyyttä, vaan myöskin hänen aloitekykynsä ja tekee hänestä kummallisen olennon, joka näyttää ihmiseltä, mutta ei todellisuudessa ole ihminen. Tässä tehdään se virhe, että oletetaan kaikkien koneitten olevan samanlaisia, että ne kaikki tarvitsevat vain mekaanista huolenpitoa ja että niitä hoitavat miehet ovat hyvin taitavia koneenkäyttäjiä, jotka haaskaavat elinpäiviään.
Kaikki koneet eivät ole läheskään toistensa kaltaisia, ja niiden hoito vaatii monipuolista älykkyyttä ja käsityskykyä. Jos kone ei tarvitse käyttöönsä mitään ymmärtämystä, silloin on parempi tehdä koneesta automaattinen kuin rasittaa ihmistä sen hoidolla. Alinta luokkaa olevat miehet, jotka nyt hoitavat koneistoja luonamme, ovat miehiä, jotka muutamia vuosia sitten olisivat tulleet luokitelluiksi ammattitaidottomiksi työntekijöiksi ja joiden olisi ollut pakko jatkaa kurjaa olemassaoloaan vetojuhtina savikaukaloiden ja työntörattaiden ääressä tai selkää pakottavassa työssä taltat, lapiot tai rautakanget käsissään. Oppiessamme paremmin tuntemaan taloudellista tehdasvalmistusta olemme jatkuvasti vähentäneet työpaikkoja, joissa vaaditaan raakaa voimaa, samoin kuin työpaikkoja, joissa vaaditaan vain vähän tai ei lainkaan älykkyyttä – vaikka meillä ei ole koskaan ollut minkäänlaista työpaikkaa taidottomimmallekaan miehelle, missä ei olisi tarvittu enemmän todellista järkeä kuin siinä alkeellisessa työssä, johon hän työtaidottomana oli tottunut. Aikaisemmin meillä oli tietty määrä työpaikkoja, joissa tarvittiin hyvin vähän henkisiä ponnistuksia työläisen tai koneenhoitajan puolelta; me havaitsimme, että miehet, jotka pysyivät noissa paikoissa, olivat miehiä, jotka eivät halunneet kehittää järkeään tai joilla oli hyvin vähän järkeä kehitettäväksi. Olisi mitä onnettominta, jos teollisuus voisi hankkia työpaikkoja vain ajatteleville miehille. Sillä silloin ajatukseen kykenemättömät muodostuisivat yleiseksi rasitukseksi – hyvin köyhät ovat melkein yksinomaan lähtöisin sellaisten ihmisten joukosta, jotka kieltäytyvät ajattelemasta ja siksi kieltäytyvät tekemästä työtä huolellisesti.
Meillä on vielä joitakin työpaikkoja, joissa ei tarvita erikoista kyvykkyyttä, ja näissä paikoissa on miehiä, jotka ansaitsevat vähintään seitsemän dollaria päivässä ja jotka muussa tapauksessa pystyisivät vain hankkimaan huonoja kovatöisiä paikkoja. Kukaan älykäs mies ei voisi pysyä, eikä pysyisi, näissä paikoissa – emmekä me sallisi älykkään miehen jäädä niihin. Niissä suoritettu työ on äärimmäisen yksitoikkoista, mutta nämä paikat täytetään poikkeuksetta sellaisilla miehillä, jotka pitävät yksitoikkoisuutta tervetulleena siitä syystä, ettei se vaadi ajattelua. Ja näissäkin työpaikoissa tarvitaan sentään jotakin älyä.
Ehkä vaatimukset eivät kohdistu niin paljon taitoon, vaan suurempaan valppauteen kuin on tarpeellista esimerkiksi ojan kaivamisessa tai ylikäytävän vartioimisessa. Miehen täytyy tietää, mitä hän tekee – ottamatta lainkaan huomioon, kuinka mekaanista työ on – tai hän jää jäljelle työssään tai jatkaa työskentelyä vielä sittenkin, kun jokin erehdys tai vika on sattunut. Tarvitaan jotakin ammattitaitoisuuden tapaista, mutta tavallaan jotakin, joka poikkeaa tämän käsitteen aikaisemmasta merkityksestä. Huolimatta mistään mekaanisista varokeinoista inhimillisten virheiden välttämiseksi mies, jolla ei ole jotakin, mitä voisimme nimittää konevaistoksi, tulee turmelemaan paljon työtä, jos hänen annetaan sitä jatkaa. Ainakin jonkin verran vaistoa tarvitaan halvimpaankin työhön. Tarvitaan korkeampiasteista miestä hoitamaan sähköllä käypää nostokurkea kuin tela- ja taljatyössä. Alin paikka tehtaassamme tänään vaatii suuremman määrän älykkyyttä kuin alin paikka parhaassa käsityöpajassa menneinä aikoina. Tämä on tosiseikka, josta vanhoja hyviä aikoja ylistelevät henkilöt eivät ole tietoisia. Ammattimiehet sata vuotta sitten eivät suhteellisesti olleet yhtä lukuisia kuin nykyjään. Vain muutamia harvoja nimiä on kantautunut meidän aikaamme saakka. Nykyjään on korkealle kehittynyt ammattitaito teollisuudessa tavallista. Sen täytyy olla. On yleensä otaksuttu, että vanhoissa konepajoissa kaikki miehet olivat hyvin käteviä kisällejä tai oppipoikia, jotka hankkivat tietoja ammattitaitoisuutta varten. Näin ei koskaan ollut asian laita. Parhaimmissakin pajoissa oli ensiluokkaisten koneenkäyttäjien lukumäärä hyvin pieni ja suuri osa työtä suoritettiin puolioppineiden tai oppimattomien työläisten avulla, jotka oli otettu palvelukseen pääasiallisesti voimiensa tähden. Nykyjään ei ainoastaan alin paikka teollisuuksissamme ole paljon korkeammalla kuin alin paikka vanhassa teollisuusjärjestelmässä, vaan myöskin parhaimmat paikat vaativat enemmän taitoa ja ammattitietoja kuin mitä vain harvat – jos kutkaan – vanhoista ammattimiehistä omasivat. Meillä ei ole teollisuuksissamme ainoatakaan ehdottomasti taitamatonta työläistä, mutta verrattaessa alinta astetta vanhan ajan työtaidottomuuteen saamme hyvin ammattitaitoisten miesten suhdeluvun ammattitaidottomiin nähden korkeammaksi nyt kuin ennen. Ja omasta kokemuksestamme päätellen tämä nousu tulee jatkumaan. Me annamme nykyjään työtä suuremmalle määrälle taitavia koneenkäyttäjiä kuin koskaan aikaisemmin, ja jokainen parannus, jonka saamme aikaan, vaatii yhä enemmän sellaisia miehiä. Tämä ei ole niin kummallista kuin miltä se ensiksi näyttää, jos vain tarkastelee, mitä viimeisten kahdenkymmenenviiden vuoden aikana on tapahtunut koneellisen tuotannon alalla.
Aikaisemmilla koneilla oli siksi rajoitettu työala, että tuotteiden suunnittelijoiden täytyi myös rajoittua puolivalmiisiin välttämättömyystavaroihin. Nykyjään ovat koneet niin paljon monipuolisempia kuin aikaisemmin, että työn ja tuotteiden suunnittelijoiden toiminta ei ole rajoitettu. Käsityön perinnäistavat ovat vakavana esteenä suunnittelijoiden ajatustoiminnalle. Suunnitelmat, jotka käyttävät hyväkseen suuremmassa määrässä koneiden voimaa mennäkseen pitemmälle kuin mitä käsityö voi tehdä, tulevat luomaan meille kokonaan uuden ammattityön. Joitakin merkkejä tästä on jo nähtävissä.
Taito ja omintakeisuus eivät kuolleet käsin luodun aikakauden kanssa. Ammattimiestä on nimitetty "käsityötaitoiksi", toisinaan "taiteilijaksi", ja taiteilijan määrittely on: "Henkilö, joka harjoittaa ja harrastaa taitoa, jossa mielikuvitus ja maku ohjaavat valmistusta, etenkin kaunotaiteissa, kuten maalauksessa ja kuvanveistossa". Lisäksi hänet kuvataan "henkilöksi, joka osoittaa harjaantunutta taitoa ja harvinaista makua kaikissa töissä tai tehtävissä". Tämä viimeinen lause osuu maaliinsa. Vanhan ajan ammattimies vain harvoin osoitti harjaantunutta taitoa. Hyvin harvat tulivat mestareiksi. Useammin heidän taitonsa oli alkeellinen ja makunsa huono. Muutamat kokoilijat pitävät vanhojen esineiden etuna sitä tosiseikkaa, että ne olivat käsin tehtyjä – lainkaan välittämättä niiden epätäydellisyydestä. Mutta ne olivat hyvin harvoin kirjaimellisesti käsin tehtyjä. Varhaisemmista ajoista alkaen on savenvalajalla ollut pyöränsä ja kutojalla kangaspuunsa. Molemmat olivat koneita. Suuri muutos on vain tapahtunut liikkeellepanevassa voimassa, joka käyttää niitä. Aikaisemmin se oli käsivoimaa, jalkavoimaa, tuuli- tai vesivoimaa; nyt se on höyryä tai sähköä, mutta tuuli ja vesi ovat edelleenkin perusvoimia mekaanisen energian luomisessa.
Kerran oli sanalla "kone" (machine) paljon laajempi merkitys kuin nykyjään. Sitä käytettiin yleisesti rattaista, vankkureista, laivasta ja veneestä. Sanaa "ase" (engine) (saanut sittemmin merkityksen "työase" ja siitä edelleen "kone". Suom. muist.) sovellettiin taasen sodankäymistä varten suunniteltuihin keksintöihin sekä keksintöihin, joita käytettiin rauhan töissä. Vuosisatojen kuluessa on yhä enemmän koneita keksitty ja yhä tehokkaampia keinoja niiden käyttämiseksi löydetty.
Nykyaikainen teollisuuden harjoittaja ei voi hylätä niitä välikeinoja, jotka hänellä on käytettävänään esineiden valmistamiseksi nopeasti, tarkasti ja tehokkaasti, tarkoituksessa palata takaisin vähemmin tehokkaisiin menettelytapoihin. Kun ihmiskunnan tarpeet ovat lisääntyneet, on tuotantokeinoja täytynyt myös lisätä ja kehittää. Koneiden käyttö tavaroiden valmistamiseen ei ole uutta.
Olemme keränneet Dearborniin näytteitä melkein kaikista esineistä, joita on käytetty tässä maassa sen asuttamisesta alkaen, tarkoituksessa ryhmitellä ne siten, että jokaisen, joka haluaa nähdä, mitä minkä tahansa aikaisemman miespolven ihmiset käyttivät päivän askareissaan, tarvitsee vain mennä rakentamamme museon vastaavaan osastoon nähdäkseen jokaisen talousesineen, joka mallia olevat ajoneuvot, kaikenmoiset työaseet. Siellä saattaa nähdä tavalliset talousesineet käsityökaudelta, seurata niiden kehitystä käsityö- ja konekauden kautta konekauteen ja sitten koko konekauden kehityksen aikana.
Käsin valmistetut esineet ovat yleensä parempia kuin ensimmäiset koneilla valmistetut esineet ja näyttävät varmasti hauskemmilta; ensimmäiset koneilla valmistetut esineet jäljittelivät käsin valmistettuja, sensijaan, että olisivat luoneet oman tyylinsä. Mutta myöhäisemmät konetuotteet ovat paljon hienompia kuin keskinkertaiset käsin valmistetut. On kuitenkin muistettava, että hienon työtaidon näytetuotteet, jotka ovat joutuneet käsiimme aikaisemmilta ajoilta, ovat ainoastaan kaikista parhaimpia valmisteita eivätkä lainkaan edusta ihmisten yleisesti käyttämiä esineitä. Mikä tahansa hienosti valmistettu esine merkitsi pitkää ajanjaksoa. Työstä maksettiin huonosti, mutta sitä täytyi käyttää niin paljon, että valmistettu esine muodostui hyvin kalliiksi, ja siitä syystä sen omistus rajoittui vain rikkaisiin.
Vanhan ammattimiehen taitoja ei ole hävitetty eikä liioin hänen valmistusaineitaan. Ellemme seuraa hänen jälkiään nykyaikaisessa työssämme, ei se johdu siitä, ettemme sitä voisi tehdä, vaan syystä, että me olemme joka suhteessa edistyneet valtavasti. Me voimme, jos niin haluamme, tehdä kaiken, minkä hän teki, ja tehdä sen paremmin. Tämä on epäämättömästi näytetty minulle toteen saavuttamiemme kokemusten avulla keräämiemme esineiden korjauksessa. Jokainen näyte-esine tullaan lopuksi korjaamaan tarkalleen samanlaiseksi kuin se oli alkuperäisen käyttönsä aikana, ja me olemme jo uusineet niin monta tuhatta esinettä, että olemme tarvinneet jokaista ammattilajia – eikä kuitenkaan vielä kertaakaan ole ilmaantunut mitään työtä, jota joku suoraan työläistemme riveistä otettu mies ei olisi voinut suorittaa. Me annamme pyörein luvuin työtä noin sadalletuhannelle miehelle Detroitin piirissä. Tämä olisi ollut melko suuren valtion työläisarmeija aikaisempina aikoina, sillä silloin maataviljelevä väestö oli aina paljon suurempi kuin teollisuusväestö, mutta minä epäilen suuresti, olisiko mikään kahden miljoonan asukkaan suuruinen maa – mikä olisi likimäärin ollut asukasluku sataatuhatta kisälliä kohden – voinut esittää sellaista armeijaa kätevyytensä puolesta kuin mikä meillä on tehtaillamme. Jos me haluamme korjauttaa jälleen entiseen kuntoonsa vanhan asuinrakennuksen tai vanhan majatalon, meille ei tuota mitään vaikeuksia keksiä omasta työläisjoukostamme kirvesmiehiä, jotka voivat tarttua aivan samanlaisiin työaseisiin kuin mitä vanhat kirvesmiehet käyttivät ja suorittaa työn aivan yhtä hyvin kuin nämä sen tekivät. Samoin on kaappien valmistuksen laita, ja meillä on muutamia hienoimpia kaappivalmisteita, mitä vanhat ammattimiehet ovat koskaan luoneet. Metallityössä korjaamme vaikeuksitta kaikkea mahdollista laatua olevat koneet ja kojeet, mitä siroimmista kelloista ja tieteellisistä kojeista aina höyrykoneisiin ja vetureihin saakka. Useimmat näistä esineistä ovat miehillemme täysin tuntemattomia, ja niinpä onkin heidän kaikkein ensimmäiseksi päästävä selville siitä, miten ne alun pitäen toimivat. Tämä jo sinänsä vaatii korkealle kehittynyttä mekaanista älyä. Sitten heidän täytyy hajoittaa esine, puhdistaa ja kiilloittaa jokainen osa ja lopuksi panna se jälleen kokoon – korvaamalla kuluneet, särkyneet tai puuttuvat osat uusilla. Tämä vaatii hyvinkin laajaa taitoa ja kekseliäisyyttä, mutta silti eivät miehemme ole ainoatakaan kertaa joutuneet häpeään. He ovat osanneet ei ainoastaan tehdä pyydettyä osaa, vaan tehdä sen paremmin ja tarkemmin kuin alkuperäinen oli tehty. He voivat tehdä tämän hyvin nopeasti nykyaikaisin työasein, mutta kun koetteeksi pyydämme heitä käyttämään ainoastaan niitä työaseita, joita vanhoilla työläisilläkin oli, he onnistuivat yhtä hyvin kuin nämäkin. Ja kun sanon heidän käyttäneen vanhoja työaseita, tarkoitan juuri sitä mitä sanon, sillä meillä on tuhansia näytteitä vanhoista työaseista, jotka ovat korjatut alkuperäiseen kuntoonsa, ja me voimme varustaa työläisen minkä aikakauden työvälineillä tahansa.
Mitä valmistusaineisiin tulee, meillä on nykyjään käytettävänämme sellainen valikoima metalleja ja niiden seoksia, että me voimme aina hankkia paljon parempaa valmistusainetta jotakin osaa varten kuin mitä alun pitäen oli käytetty. Mutta jos tarve vaatii, voimme tehdä aivan saman asteen rautaa, terästä, pronssia tai kuparia kuin mitä vanhalla työläiselläkin oli.
Ei ole mitään perää siinä legendassa, että vanhan ajan ihmisillä olisi ollut aineita, joita me emme voi valmistaa tai jotka olivat parempia kuin mitkään nykyjään tuntemistamme aineista. Jokainen insinööri ja metallurgiaa tunteva henkilö tietää tämän. Jos me emme todellakaan olisi edistyneet metallialalla, useat nykyisistä mukavuuksistamme – auto niihin luettuna – olisivat olleet mahdottomia, sillä koneemme olisivat muodostuneet niin painaviksi ja kömpelöiksi, että ne olisivat olleet epäkäytännöllisiä. On mahdotonta sanoa, olisivatko parhaimmat työläiset aikaisemmilta vuosilta, saatuaan nykyaikaiset työaseet, olleet yhtä taitavia kuin nykyajan miehet, mutta on mahdollista sanoa ehdottoman varmasti ja tosiasioihin vetoamalla, että parhailla menneiden aikojen ammattimiehillä ei ollut enemmän kyvykkyyttä kuin parhailla nykyajan ammattimiehillä ja että nykyaikana koneiden käytön avulla suoritetun työn laatuaste on korkeampi kuin mikään, mikä aikaisemmin oli mahdollista.
Edistystä, joka jo on tapahtunut, näytetään tuskin ymmärrettävän. Esimerkiksi autotehtailijat nykyjään valmistavat aivan luonnollisena asiana koneen, joka on tarkemmin tehty kuin parhain kello. Tämä on kirjaimellisesti totta, ei ainoastaan mittoihin, vaan myös tasapainoon nähden. Hyvin harvat kellot valmistetaan yhden tuhannesosatuuman tarkkuudella, mutta tuo tarkkuus on aivan yleinen painavissa automobiilinosissa. Koneen pyörivät osat, kuten kampiakseli ja vauhtipyörä, ovat saatetut tasapainoon sekä dynaamisesti että staattisesti, lähennellen hienon kellon säätörattaan tasapainoa. Tämä ei merkitse, että tarkkuus on juuri keksitty tai muuta sen tapaista. On vain huomattava, että tarkkuus, joka aikaisemmin oli varattu kaikista kalleimpia kojeita varten, on nyt jokapäiväisen elämän tarpeiden käytettävissä.
Yleisten tarvikkeiden tarkka valmistus merkitsee paljon enemmän kuin miltä ensi silmäyksellä näyttää. Nykyaikaisilla koneilla, etenkin niillä, joita käytetään yleisessä elämässä tehdaslaitosten ulkopuolella, täytyy olla ehdottomasti vaihdettavissa olevat osat, niin että taidotonkin mies voi sen korjata, ja myöskin syystä, että rahti- ja kuljetuskustannuksia voitaisiin säästää panemalla kone kokoon paikalla, missä sitä tullaan käyttämään. Käytännöllinen vaihdettavuus voidaan saavuttaa ilman äärimmäistä tarkkuutta, ja vaihdettavuusvaatimukset ovat jo aikoja sitten tulleet tyydytetyiksi. On muita ja tärkeämpiä vaatimuksia. Minkä tahansa liikkuvan osan tarpeeton tärinä merkitsee haaskausta voiman siirrossa ja myöskin haaskausta tarpeettoman kulumisen muodossa. Taistelu melua vastaan on eräässä muodossaan taistelua tuhlattua liikettä – s.o. haaskausta vastaan. Koneiston tärinä voi aiheutua useista syistä, mutta yleensä se on johdettavissa tasapainon puutteesta ja epätarkasta osien sovittelusta. Siksi onkin koneiden tarkka valmistus eräs parhaita tapoja niiden halventamiseksi. Vähentäessämme tärinää emme ainoastaan säästä voimaa, vaan myöskin pitennämme koneen ikää ja teemme sen käytön sen johdosta halvemmaksi.
Tässä ei ole mitään uutta. Vaikeutena on ollut keksiä tapoja ja keinoja tarkkuuden saavuttamiseksi, ilman että samalla kertaa lisätään valmistuskustannuksia niin paljon, että koneen hinta muodostuu liian kalliiksi muiden kuin muutamien harvojen ihmisten maksettavaksi. On aina ollut mahdollista saavuttaa tarkkuus, mutta ei saavuttaa sekä tarkkuus että täydellinen vaihdettavuus halvoin kustannuksin. Tarkkuuden taloudellisista vaikutuksista voi laatia oman erikoisen tutkielman.
Tarkkuuden saavuttaminen halvoin kustannuksin on hyvin asteittainen menetelmä, joka ei selvene millekään teollisuudelle yhdessä päivässä. Eräs yhtä ainoata tuotetta valmistavan tehtaan hyvinkin suuria etuja on tilaisuus, joka tarjoutuu jokaisen osan valmistuksen yksityiskohtaiseen tutkimiseen. Olemme havainneet, että huolimatta siitä, kuinka huolellisesti suunnittelemme valmistusmenetelmän, kokemus aina osoittaa paremman tavan. Tätä voidaan pitää yleisenä periaatteena. Yleinen suunta omissa töissämme viime vuosina on johtanut epäselvästä menettelytapojen jaoittelemisesta niiden yhdistämistä kohden. Käsityöammattilaisuuden vanhoina päivinä yksi työläinen suoritti kaiken työn, sitten ilmaantui keskeneräinen kone ja havaittiin taloudellisimmaksi jakaa työ siten, että jokainen kone ja jokainen mies valmisti vain jonkin pienen osan työstä. Nyt kuljemme taasen vanhoja aikoja kohden, kuitenkin se erotuksena, että silloin yksi mies suoritti koko työn, kun sen tekee nyt kone, mikäli suinkin mahdollista. Ihanteena olisi täydellisesti automaattinen kone, joka työskentelisi millä vaaditulla tarkkuudella tahansa. Tämä ihanne on kuitenkin kaukana toteutumisesta melko, yksinkertaisia osia lukuunottamatta. Parasta, mitä voimme tehdä, on yhdistää niin paljon työliikkeitä kuin mahdollista, käyttäen hyvin huomattavassa määrässä hyväksemme kiertopöytäperiaatetta – mikä on eräs nykyajan teollisuuden tärkeimmistä periaatteista. Jos esimerkiksi osa piti rei'ittää, porata, väljentää, sorvata ja viimeistellä vanhan järjestelmän aikana, se olisi kulkenut kahdeksan tai yhdeksän yhtä ainoata tarkoitusta varten tehdyn koneen kautta, joista jokaista hoitamaan olisi tarvittu erityinen mies. Nyt useimmat näistä tehtävistä suoritetaan yhden ainoan koneen avulla, jota yksi mies hoitaa, kiinnittäen osan kierrepöytään. Määrätyn ajan kuluttua, joka on laskettu tehtävään tarvittavien minuuttien mukaan, taottava osa vapautuu ensimmäisestä työasemasta ja pyörähtää koneen toiselle työasemalle, missä poraus mahdollisesti tapahtuu. Sillä välin on uusi valmistumaton osa asetettu latauspaikalle ja siirtynyt siitä ensimmäiselle työasemalle. Toiselta työasemalta osa jatkaa matkaansa kolmannelle, missä uusi koneellinen käsittely saattaa tapahtua automaattisesti; sitten neljännelle, missä osa on lopullisesti valmistunut.
Tällaisessa multikierre- tai kiertopöytäkoneessa on tavallisesti työasemia latauspaikan lisäksi viidestä seitsemään. Ne ovat järjestetyt ympyrään siten, että osa, jouduttuaan koneellisen käsittelyn alaiseksi eri kohdissa, sulkee ympyrän, palatessaan konetta hoitavan miehen luo viimeisteltynä. Hän siirtää sen koneesta ja asettaa tavaransiirtolaitteen kuljetettavaksi, ottaen siitä samalla kertaa uuden valmistamattoman osan ja sijoittaen sen valmistuneen osan poistamisen jälkeen tyhjäksi jääneeseen koneosastoon.
Näin ei synny mitään ajan ja liikkeen hukkaa; osia käsitellään vain kahdesti – asetettaessa koneeseen valmistumattomina kappaleina ja siitä poistettaessa valmistuneina. Koneet valmistavat suhteellisesti harvoissa minuuteissa osia, joiden tekeminen vanhan järjestelmän aikana olisi vaatinut tunteja, jopa päiviäkin. Osien käsittely on useissa tapauksissa supistettu kahteen tai kolmeen vaiheeseen. Muutamien osien kulut ovat vähentyneet enemmän kuin puolella ja valmistustarkkuus lisääntynyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi.
Viimeiset tehtävät käsinvalmistustuotannon aikana olivat leikkely ja koetteleminen – mikään ei koskaan soveltunut tarkalleen, ja jos tarkkuutta tarvittiin, täytyi osa hioa paikkaansa sopivaksi. Meidän tuotantomenetelmässämme, ja nykyaikaisissa amerikkalaisissa menetelmissä yleensä, tarkastus on tullut vanhan leikkelyn ja koettelemisen sijalle, ja eräs nerokkaimmista käytännössä olevista koneistoista on keksintö, jonka avulla koetetaan vähentää ihmisen osuutta tarkastuksissa. Huolimatta siitä, kuinka tarkasti tuotekoneiston toiminta on järjestetty, kaksi saman koneen valmistamaa osaa ei koskaan ole aivan samanlaista – valmistusaine itsekään ei koskaan ole laadultaan aivan yhdenmukaista. Tarkastuksen tehtävänä ei ainoastaan ole virheiden löytäminen, vaan myöskin varmistautuminen siitä, että jokainen osa, paino ja tasapaino vastaavat vaadittuja. Jotkut tarkastukset ovat äärimmäisen tarkkoja ja täydellisesti apuneuvottoman inhimillisen havaintokyvyn ulkopuolella. Mikä tavallisesti olisi monimutkainen laboratoriossa suoritettava koe, täytyy yksinkertaistaa siinä määrin, että samat tulokset kuin koelaitoksessa saavutetaan tehtaassa tottumukseksi muodostuneella tavalla.
Koneen kampiakseli on hyvä esimerkki. Kampiakselin on oltava kestävää ja samalla hyvin tarkkaa työtä. Ja se täytyy saada tasapainoon dynaamisesti, s.o. liikkeellä ollessaan. Tasapainokone muistuttaa pöytää, joka nojaa vieteritukeen siten, että se joutuu heilumaan, kun sen päälle asetetaan jatkuvasti tärisevässä liikkeessä oleva esine. Akseli asetetaan tälle pöydälle laakerien kannattamana ja kiinnitetään vauhtipyörän puoleisesta päästä pyörään, joka on samanlainen kuin auton vauhtipyörä.
Sitten määrätään poikkeusta tasapainosta edustava kulma toisen pyörivän liikkeen avulla samassa koneessa. Käyttämällä yksinkertaista korttia koneenhoitaja tulkitsee koneen hänelle antamat luvut, määräten niiden avulla sen kulman lopullisen suunnan, jossa porauksen täytyy tapahtua, sekä varren tasapainoa varten tarvittavien reikien lukumäärän ja syvyyden. Kun akselin toinen pää on koeteltu, joutuu se porattavaksi, jotta täten poistettaisiin dynaamisen tasapainon saavuttamiseksi tarvittava määrä. Kun tämä pää on saatu dynaamiseen tasapainoon ja tullut tarkastetuksi, saatetaan toinenkin pää samanlaiseen tasapainoon paljon yksinkertaisemman menettelyn avulla. Miehiemme kehittämän kojeen avulla he voivat määrätä toisen pään tasapainottomuuden staattisen tasapainotilan avulla.
Tasapainottomuuden korjaussuunnat ovat merkityt jokaiseen kampiakseliin, ja tämän merkinnän suorittaa korttia käyttävä koneenhoitaja. Kampiakseli menee sitten porauskoneen hoitajalle, joka asettaa sen konepöytänsä kiinnikkeelle. Paikanmääräysosoittimen avulla jokaisen konepöydälle asetetun akselin tulee joutua asemaan, joka on samanlainen kuin sen asema tasapainokoneessakin. Pöydän kummassakin päässä on pora, joka on sijoitettu juuri akselin päätesivujen yläpuolelle. Jokainen pora on varustettu pyörällä, joka joutuu pyörimään poran tunkeutuessa akseliin ja merkitsee tunkeutumissyvyyden tuhannesosien tarkkuudella. Tämä poistaa kaikki mahdollisuudet liian suuren tai liian pienen ainemäärän poistamiseksi kampiakselista tasapainotilan saavuttamiseksi.
Nämä esimerkit ovat valitut ainoastaan jonkinmoiseksi osoitukseksi suuressa mittakaavassa harjoitetun amerikkalaisen teollisuuden tuotteiden herkästä yhdenmukaistamisesta. Siinä ei ole mitään "tusinatyötä". Me käytämme äärettömät määrät raakaa voimaa, mutta se ei ole lähtöisin ihmisolennoista – se saapuu sähköjohtoja pitkin. Miehillä, jotka työskentelevät näiden koneiden kanssa, tulee olla tietty määrä kätevyyttä, mutta ennen kaikkea he tarvitsevat sellaista henkistä yhdenmukaisuutta, joka saa heidät mukautumaan tuotannon nopeuteen. Mies ei muodostu koneeksi, sillä hänen tulee ennen kaikkea olla terävä ja valpas. Hänen täytyy ymmärtää pienten seikkojen tärkeys, ja kun me muutamia vuosia sitten teimme perinpohjaisia muutoksia valmistusmenetelmissämme ja nostimme suuresti tarkkuustasoa, eräs pahimpia kohtaamiamme esteitä oli miesten kieltäytyminen mukautumasta uuteen toimintatapaan. Meidän täytyi vaihtaa suuri osa henkilökuntaamme yksinkertaisesti siitä syystä, että monet vanhemmista miehistä itsepäisesti kieltäytyivät uskomasta uuden tarkkuusmäärän saavuttamisen mahdollisuutta.
Vaikka kone voikin olla melkein automaattinen eikä tehtävä, mikä sen hoitajalla on huolenaan, näytä tärkeältä, olemme havainneet, että vain hyvin intelligentit miehet voivat riittävästi ymmärtää, mitä koneet tekevät, ja elleivät he ymmärrä tätä, he eivät valvo kunnollisesti työtänsä. Muutamia vuosia sitten ei meillä ollut mitään valmistustyötä, mitä kuka tahansa keskinkertaisella ymmärryksellä varustettu mies ei olisi voinut oppia kuukaudessa, ja ehkä puolet töistämme olisi voitu oppia viikossa. Nykyjään niiden töiden lukumäärä, jotka voidaan oppia viikossa tai lyhyemmässä ajassa, on melko pieni, ja joidenkin tärkeämpien valmistustöiden oppiminen vaatii kahdesta viikosta kuukauteen kestävää harjoittelua – ottamalla huomioon, että mies omaa jonkin verran synnynnäistä mekaanista taipumusta. Arkaluontoisemmat tarkastus- ja tasapainonmääräystoimet vaativat kuudesta viikosta kahdeksaan viikkoon kestävän oppiajan, ja hidasjärkiset miehet eivät voi koskaan niihin perehtyä. Nämä ovat ainoastaan työpaikkoja valmistuksessa – s.o. niiden osien tuottamisessa, jotka lopuksi ovat kootut automobiiliksi.
Suurien koneistomäärien pitäminen korjatussa kunnossa, työaseiden ja muovaajien toimittaminen sekä kaiken kunnollinen järjestely vaatii, kuten helposti voi käsittää, suunnattoman joukon koneenkäyttäjiä, jotka ovat mestareita ammatissaan. Monet näyttävät kuvittelevan, että koneet vain rakennetaan ja ne työskentelevät sitten ilman ihmisapua. Tämä on luonnollisesti mieletöntä. Nykyaikainen teollisuus tarvitsee hyvin taitavia miehiä, ja enemmän kuin heitä nykyjään on maailmassa. Me kärsimme selvästi taitavien miesten puutetta, ja eräs teollisuuden heikkouksia onkin, ettei se ole voinut luoda helpotuksia sen miesjoukon harjaannuttamiseksi, jota nyt tarvitaan. Yhtiömme tekee, minkä se voi, tämän pulan poistamiseksi perusteellisesti harjaannuttamalla nuoria miehiä ja koroittamalla teknillisempiin toimiin älykkäämmät miehet valmistusalalta. Mutta ellei teollisuuden kehitysnopeus hidastu, se tulee jatkuvasti kärsimään taitavien miesten puutetta. Tilanne on aivan päinvastainen kuin miksi sitä yleensä luullaan, sillä sen sijaan, että teollisuus tarvitsisi jatkuvasti pienenevässä määrässä taitavia miehiä, se tarvitsee heitä suhteellisesti yhä runsaammin. Nämä miehet tarvitsevat ei ainoastaan taitavuutta, vaan myöskin monipuolisuutta – ja on vaikeampi saada monipuolisuutta kuin taitoa. Itse asiassa kuitenkin niiden monien ihailtavien ominaisuuksien joukossa, joka tässä maassa palkasta työskentelevillä miehillä on, heidän mukautuvaisuutensa ei ole vähimmin ihailtava. Esimerkiksi kivihiilituotantokauden vähittäinen muuttuminen muuksi on muodostunut murhenäytelmäksi Englannissa, ja se olisi murhenäytelmä tässäkin maassa, jollei muita teollisia mahdollisuuksia olisi avautunut kaivostyöläisillemme. Amerikkalainen kaivostyöläinen ei tee työstään elämänkutsumustaan. Se tyydyttää hänen seikkailunhaluaan nuoruusvuosina, ja sitten hän löytää itselleen toista työtä. Amerikkalainen työläinen voi käydä mihin tahansa käsiksi. Jos hänen toimintansa seppänä loppuu, hän avaa autotallin. Jos kaivostyö lakkaa, hän ryhtyy rakennustöihin tai johonkin muuhun.
Mutta minä en voi valittaa ja pitää teollisuudelle ominaisena heikkoutena sitä seikkaa, että miehen tultua kerran otetuksi palvelukseen häntä ei silti ole palkattu ikuisiksi ajoiksi samaan tehtaaseen. Jos mies on sopimaton teollisuusalalla, niin mitä pikemmin hän sen havaitsee tai mitä pikemmin hänen työnantajansa sen havaitsee, sitä parempi miehelle itselleen. Meillä on teollisuudessamme paikkoja jokaista kyvykkyysastetta ja jokaista ruumiillista voima-astetta varten, mutta meillä ei ole mitään paikkoja miehelle, joka koettaa saada meiltä vain niin paljon rahaa kuin mahdollista. Jokainen teollisuus, joka ottaisi hoiviinsa – tai jonka olisi pakko ottaa hoiviinsa – tämänkaltaisia miehiä, harjoittaisi taloudellista tuhlausta. Ehkä on väärin puhua "tämänkaltaisista miehistä". On käsittämätöntä, että sellainen mies voisi olla olemassa, jota ei jonkinlainen työpaikka jossakin kiinnostaisi. Tämä on kuitenkin asia, jota jo aikaisemmin olen kosketellut.
Miehet itsekin alkavat käsittää, ettei teollisuus ole sellaista, mitä se on näyttänyt olevan, ja että monet vääristellyt kuvat siitä ovat vain pelkkää satua. Eräs meidän yhtiöjulkaisuistamme piti kirjeenkirjoittamiskilpailut, tarkoituksena saada selville, kuinka monia miehistämme kirjeiden kirjoittaminen kiinnosti, ja myöskin tutustuakseen heidän ajatuskantaansa. Alla on erään sepän lähettämä kirje, joka on monessa suhteessa arvokas. Ensiksikin se tuo ilmi ammattimiehen suhtautumisen koneteollisuuteen ja toiseksi se antaa jonkinlaisen kuvan työläisten ymmärrystasosta:
Harjaantuneena seppänä näen luonnollisesti useimmat vaikutelmat
työstäni siltä kulmalta katsoen, miten ne vaikuttavat ammattiini.
Aina siitä lähtien, kun aloitin työni takomo-osastolla, en
voi lakata panemasta merkille, mitenkä melkein ihmeellinen
järjestelmän tarkkuus korvaa päivittäin ehkä vanhimman
käsityöammatin, tehden siitä yhtä vanhentuneen, kuin miksi
auto on tehnyt vanhat kuljetusmenetelmät maanteillä. On
melkein uskomatonta nähdä ensimmäisen kerran vasaramiehen vain
muutamien iskujen avulla höyryvasaralla valmistavan muodoltaan
täysipitoisen kampiakselin tai muita osia, jotka sitten
tarvitsevat vain yhden käsittelyn sovittelupuristimessa, jotta
työ olisi valmis, sama työ, jonka valmistukseen erittäin taitavan
sepän täytyisi käyttää useita päiviä.
Jos olin ihmeissäni työni alkaessa takomo-osastolla, miten voin
toivoa pystyväni ilmaisemaan tunteitani tuotantomenetelmien
ihmeellisen kehityksen johdosta? Terästavaroiden kuumentaminen
on ehkä kuvaavinta minun kannaltani asiaa katseltaessa.
Tullessani työhön oli tapana asettaa kaksikymmentäviisi kankea
uuniin samalla kertaa, sitten ne kuumennettiin ja taottiin
ja uusi määrä sijoitettiin uuniin, joten jonkin verran aikaa
meni "kuumennuksien" välillä aina hukkaan. Tähän kiinnitettiin
huomiota, ja nyt kuljetetaan kankia raiteita pitkin säännöstellyn
uunin kautta, mikä tarvitsee vain yhden miehen lastaukseen.
Lopun suorittaa sähkön avulla käypä automaattinen työntölaite.
Siten syntyy yhtenäinen oikein kuumennettujen kankien virta,
joka jatkuvasti kulkeutuu vasaramiehelle, samalla kun tehtävään
käytetään minimimäärä työtä.
Suuri, työstä saamani oppi on epäilemättä se, että me todella
olemme vasta siirtymässä koneitten aikakauteen ja että meidän
tuotantojärjestelmästämme täytyy välttämättömästi tulla
standardijärjestelmä. Ei voi olla epäilystäkään siitä, ettei, kun
käytännössä olevat menetelmät antavat koneellisen täsmällisyyden
ja melkein laskemattoman ajansäästön avulla parempia tuloksia
kuin mitä vanhan järjestelmän menettelytavat antoivat, edistys
teollisuudessa yhä jatkuisi.Kone on suurin ja monipuolisin kaikista avartavista voimista. Se tullaan pian käsittämään.
Tavallisissa asioiden kulussa käsien ja aivojen täytyy työskennellä yhdessä päästäkseen tuloksiin; toisen erottaminen toisesta olisi samaa kuin riistää laivalta ohjaajansa ja antaa sen kulkea minne se mielii. Seurauksena olisi onnettomuus. Tämä käsien ja aivojen yhdistelmä on välttämätön menestyksen saavuttamiseksi. Maanviljelijä kyntää peltonsa ja kylvää siemenen, mutta mitä edullisimpien sääsuhteiden vallitessa maan viljeleminen ja siemenen kylvö antaisivat huonoja tuloksia ilman asiallista siemenen valintaa ja oikeata lannoitusta.
Samoin on insinöörien ja rakentajien laita. Teräspalkki voi olla erinomainen työn tuote, mutta sen sijoittamiseksi paikoilleen tarvitaan insinöörin ohjaavaa kättä; patsas tai kaarenkannatin voivat olla ihmetöitä kestävyytensä puolesta, mutta arkkitehti määrää niiden sijoittamispaikan siten, että ne ovat tukena siellä, missä niitä eniten tarvitaan. Sekä insinööri että arkkitehti ovat tutkineet näitä asioita ja heidän arvosteluihinsa luotetaan.
Mies, joka käyttää aivojaan yhtä hyvin kuin käsiään määrätyn työn suorittamisessa, tai mies, jonka älykkyys tekee hänet sopivaksi johtamaan ja ohjaamaan toisia työn suorittamisessa, on yhtä suuressa määrin työtä tekevä mies kuin kuka tahansa. Hän on yhtä vilpitön kuin mies, joka suorittaa työn. Ja samoin on laita kaikissa ammateissa. Kaikki, jotka suorittavat velvollisuutensa uskollisesti, ovat työtä tekeviä miehiä yhtä todellisessa merkityksessä kuin raatajat metsissä, pelloilla tai tehtaissa. Kaikki, jotka tekevät laillista työtä, joko käsin tai aivojen avulla, ovat työtä tekeviä miehiä; kaikilla, jotka eivät vetelehdi joutilaina, on oikeus sisältyä tähän nimitykseen.
X luku.
HALLINTO JA KOKO.
Valmis hallintojärjestelmä ei todellisuudessa ole mikään hallintojärjestelmä – se on vain järjestelmä. Ja jokainen, joka koettaa hallita sääntöjen mukaan, tekee oikein tiedustellessaan, hallitseeko hän vai hallitaanko häntä. Sillä on todella huvittavaa tietää hallitessa, johtaako itse asioita vai johtavatko nämä henkilöä itseään.
On aivan helppo istua toimistossa, lukea tiedoituksia ja tietää enemmän tai vähemmän asioita – jotka jo ovat tapahtuneet. Mutta se ei ole hallintoa. Kaiken, mikä tapahtuu tai voi tapahtua liikkeessä – sen sisässä, sen toimintapiirissä – pitäisi olla suoranainen seuraus siitä, mitä johtajat ovat erikoisesti järjestäneet. Jos nämä seuraukset ovat hyvät, se johtuu vain siitä, että johtajien arvostelukyky on ollut hyvä. Täysi vastuunalaisuus menestyksestä tai epäonnistumisesta kuuluu hallinnolle. Mutta sanoessani "hallinnolle" tarkoitan johtajia – miehiä; en tarkoita aikaisempien tapahtumien perusteella muodostettua sääntö- ja ohjejärjestelmää.
Merikapteeni purjehtii korttiensa mukaan; hän voi menetellä näin syystä, että meritie on tullut kartoitetuksi. Mutta Amerikan liike-elämä purjehtii nyt vesiä, joilla koskaan aikaisemmin ei ole purjehdittu. Edistyvän liike-elämän ohjaushytissä ei ole mitään hallintokortteja; jos siellä joitakin on, ne kuuluvat jo kauan sitten sivuutettuihin vesiin. Amerikan liike-elämä riippuu nyt komentosillalla seisovasta miehestä – elinvoimaisesta johtajasta – jonka johtokortteina ovat hänen älykkyytensä, asiantuntemuksensa ja vaistonsa sekä kykynsä tajuta uusia liiketuulia, jotka alkavat puhaltaa. Oletettaessa, että miehestä voidaan tehdä johtaja ahtamalla hänet täyteen vanhan järjestelmän sääntöjä, oletetaan samalla, että liike-elämä on lautan kaltainen, joka kulkee tuttuja vesiä kahden jokapäiväisen laiturin välillä. Mutta nykyajan liike-elämä on kuin tutkimusretkeilijän laiva; se joutuu aina outoihin tilanteisiin; mikään hallinnon järjestelmä ei voi sitä ohjata; se on riippuvainen komentosillalla olevasta miehestä. Jos vain voimme saada itsellemme selvitetyksi erotuksen hallintojärjestelmän ja johtajan välillä, silloin olemme astuneet pitkän askelen nykyisen liike-elämän probleemojen tarkastelua kohden käsitellen niitä kannalta, josta voimme niitä hallita.
Toisinaan me Ford Motor Company'sta tapaamme miehiä, jotka pitävät kirjojamme omina liikeraamattuinaan ja koettavat ohjata liiketoimintaansa, kuten me ohjasimme omaamme kymmenen vuotta sitten. He luulivat tavanneensa kirjoissamme täydellisen hallintojärjestelmän, joka tarvitsi vain soveltaa käytäntöön, jolloin se johtaisi automaattisiin tuloksiin. Mutta kirjat kuvasivat seurausta, joka johtui kuolleen hallinnon korvaamisesta elävällä hallinnolla. Jos tässä oli mitään arvokasta, se piili opetuksessa, että miehen, eikä järjestelmän, tuli aina hallita. Mitä hyötyä saattoi silloin koitua liikemiehelle hänen hyväksyessään tuloksemme ja luodessaan niistä uuden hallintojärjestelmän? Tahdomme saada hänet hylkäämään kaikki järjestelmät, tarttumaan oman liiketoimintansa ohjauspyörään ja antautumaan toimeensa koko sielullaan. Tämä on ainoa tehokas hallintotapa nykyjään – tärkeä johtolanka henkilön ja niiden palveluksien välillä, jotka hän liiketoimintansa avulla koettaa suorittaa yhteiskunnalle.
Tämä ei luonnollisesti ole mikään hallintoteoria. Se on liiketeoria. Ja vanha väärä hallintoteoria on epäilemättä ollut voimassa niin kauan syystä, että vanha, laiska ja itsekäs liiketeoria on saanut olla olemassa niin kauan. Liike-elämää on pidetty pumppuna, jota voidaan edullisesti käyttää tyydyttämään pumpun omistajan tarpeita. Jos pumppu olisi voitu saada toimimaan automaattisesti ja siten voitu vapauttaa omistajan käsi pumppuvivusta, olisi se ollut sitä parempi; sitä olisi pidetty suurena edistyksenä liikemenetelmissä. Todellisuudessa se kuitenkin olisi ollut menestyksen suuri vastakohta. Hallintojärjestelmät ovat laaditut omistajien vapauttamiseksi pumppujen täytöstä. Omistajat haluavat tulla tällä tavoin vapautetuiksi, sillä he eivät käsitä, että heidän pumppunsa ovat välttämättömät yhteiskunnan pelastamiseksi – s.o. he eivät näe liiketoimintaa muussa kuin ahtaassa itsekkäässä valossa. Jos nyt muutokset puhuvat meille jotakin, lausuvat ne, että liiketoiminta on muutakin kuin keino elannon ja ylellisyyden hankkimiseksi, että liike on kansallinen puolustusväline, yhteiskunnallinen kasvattaja, taloudellinen vakuus, rodun kohtalo, kaikki sisällytettynä yhteen ainoaan käsitteeseen, joka on tänä päivänä kaiken sen maallinen ankkuri, mitä me kutsumme sivistykseksi, ja että liikemies ei ole mitään muuta kuin dollaripalkkalainen suuren asian palveluksessa. Me saimme sen nähdä sodan aikana. Miksi emme sitten saata sitä nähdä vielä suurempien nykyisten pulmien aikana? Ilman koneiden aiheuttamaa melua, ilman poliittisten lakien vaikutusta, vieläpä itsekästä järjestystä tai järjestelmää edustavien viisasten miesten ja profeettojen tietämättä, liiketoiminnan perusteet muuttuvat – tai mieluummin, tulevat muutetuiksi. Juopa sellaisen liiketoiminnan, joka perustui kaiken mahdollisen kiskomiseen liikevaihdosta, ja tasapuolisen tavaroiden ja palveluksien vaihdon välillä laajenee. "Otetaan mitä saadaan"-järjestelmä on tuomittu, se on kuullut tuomionsa ja siirtyy hiljalleen ulkopuoliseen pimeyteen. Mikään ei näyttänyt niin varmalta ja kestävältä kuin itsekkään liiketoiminnan varmuus: todellisuudessa se muistuttaa tällä hetkellä lumikinosta, joka hitaasti sulaa huhtikuun auringossa. Se häviää sellaisen lain voimasta, jota lakia kongressi ei tuntisi, vaikka tämä laki kävelisi pääkäytävää pitkin suoraan puhujanlavalle.
Jos tämä on totta – eikä todennäköisesti ole olemassa ketään, joka on tarpeeksi korkealla liike-elämän vartiotornissa nähdäkseen ympärilleen ja joka kieltäisi sen, – mitä sillä on silloin sanottavana nuoremmille liikemiehille? Se sanoo yksinkertaisesti näin: Jos liiketoiminta on kutsumuksenne, palveluksenne, veronne vertaisillenne, pitäkää sitä sellaisena. Älkää koskaan pitäkö sitä pumppuna, jota voidaan ehkä automaattisesti käyttää henkilökohtaisten voittojen hankkimiseksi itsellenne. Pitäkää sitä osana tärkeästä yhteiskunnallisesta elimistöstä, josta kaikki elämän arvot riippuvat. Ja varokaa teitä ja tapoja, joita vanha itsekäs liikejärjestelmä käytti. Nämä eivät ole meille suuremmaksi hyödyksi kuin entiset kidutus- ja piinajärjestelmät. Aikamme on uutta aikaa. Teidän itsenne on otettava liiketoiminnan valvonta käsiinne. Sen täytyy olla työnne, huvituksenne, ammattinne, voittonne ja tappionne – juuri saman liikepalveluksen, johon olette ryhtyneet: taiteenne, tieteenne, uskontonne; sillä sitä kaikkea liiketoiminta on. Ja kun se vain likimainkin lähentelee jotakin näistä, mitä silloin näette? Näette miehen, joka on johtaja eikä vain jonkin hallintojärjestelmän käyttäjä. Ja näette liiketoiminnan, joka sykähtelee, ei ainoastaan kaupallisesti, vaan elämän kaikissa valtasuonissa. Näin ei ainoastaan tule tapahtumaan, näin on jo tapahtunut. Miehet liiketoiminnan komentosillalla tulevat vahvistamaan tämän todeksi.
Ei ole mitään, mikä voisi auttaa paremmin ymmärtämään hallinto-käsitettä kuin oikea käsitys liiketoiminnan tehtävästä; ja ilman oikeaa käsitystä liiketoiminnasta ei mikään hallinto, niin tarmokas ja valpas kuin se saattaa ollakin, voi luoda menestystä. Liiketoiminnan menestystä ei mitata sillä, mitä omistajat voivat kerätä itselleen, vaan mitä liiketoiminta tekee maan hyväksi. Tämän arvosteluperustan suhteen on liiketoiminta jättänyt meille paljon toivomista. Se ei ole ollut täysin menestyksellistä. Ei voida kutsua menestykselliseksi mitään toimintaa, joka aika-ajoin pettää kansan tai joka jatkuvasti toistaa samat virheet yleisön kustannuksella. Jos maamme hallituksen perustajat olisivat suunnitelleet sen sellaiseksi, että hallitusjärjestelmä viisi- tai kymmenvuotisina ajanjaksoina luhistuisi, olisimme nopeat päättelemään, etteivät he olleet menestyksellisiä hallituksen rakentajia tai että johtajat olivat kyvyttömiä. Olemmeko vähemmän älykkäitä tai avomielisiä liiketoiminnan arvostelemisessa? Liiketoiminnan älyllisyys- ja vastuunalaisuusmäärää voidaan määrätä sen häpeän ja parempien päätösten määrän perusteella, millä liiketoiminta suhtautuu epäonnistumisiinsa toiminnassaan koko kansan mukavuuden ja varmuuden hyväksi. Mikä murtuu, on vain todisteena huonosti suunnitellusta tai arvottomasta hallinnosta. Liike-elämää, kuinka korkealle se lieneekin kohonnut rahallisen voiman ja kaupallisen yritteliäisyyden avulla, ei voida pitää poikkeuksena tästä säännöstä.
Ja kuitenkin olisi väärin päätellä, että toivomiimme parannuksiin päästäisiin poistamalla jotakin liiketoiminnasta sellaisena kuin se on nykyjään. En saata havaita missään tuotteliaassa ja palvelevassa liikkeessä ainesta, joka olisi poistettava. Suunta, johon olemme kulkeneet, näyttää oikealta. Mitä olemme tehneet, näyttää tarpeelliselta ja hyödylliseltä. Meillä ei ole edessämme työ, joka vaatisi purkamista ja sen hävittämistä, minkä aikaisemmin olemme rakentaneet. Me tarvitsemme vain lisäksi jotakin, jota nyt puuttuu, enemmän uusia perusosia, jotka edustavat inhimillistä henkilöllisyyttä, mikä henkilöllisyys loppujen lopuksi on liiketoiminnan päätekijä. Mies oli liikemies tarkoituksessa hankkia tarpeeksi rahaa, mikä tekisi hänelle mahdolliseksi olla jotakin muuta. Nyt ei taiteilija kuitenkaan ole taiteilija hankkiakseen tarpeeksi varoja ja aikaa tullakseen vapaamuurariksi, eikä valtiomies uhraudu valtiotaidolle tarkoituksessa hankkia varoja kilpa-ajo-hevosia varten. Mutta liiketoimintaa on aivan yleisesti pidetty hätäkeinona eikä elämäntehtävänä yleisön palveluksessa. Kaikki hallinnon järjestelmät kiinnostavat henkilöitä, jotka haluavat päästä liiketoiminnastaan niin kauaksi kuin mahdollista ja hoitaa sitä vain asiamiehen välityksellä. Ei kukaan henkilö, joka omistautuu tieteelle tai taiteelle tai muulle palvelukselle, hoida tehtäviään valtuusmiehen kautta. Kun liiketoiminnalta riistetään koko persoonallisuus, siitä tulee vaivainen. Liike-elämä on kehittänyt niinkin patologisen sanontatavan kuin "kauppa kuin kauppa". Itse asiassa liiketoiminta on inhimillistä. Mikään inhimillinen ei ole sille vierasta. Siinä on juuri puuttuva aines. Kun se lisätään, muuttuu koko seoksen luonne.
Juuri kauniin sään vallitessa tulee hallinnon olla erittäin valpas ja varovainen. Mikään ei koettele liikejärjestön moraalia siinä määrin kuin jatkuva menestys. Silloin ollaan taipuvaisia antamaan liiketoiminnan jatkua ja suorittamaan tilaukset, johtajien mielihyvin miettiessä voittojaan. Vaara ei ole näkyvä, mutta se on jo olemassa. Se on sama vaara, joka käy jalkapallojoukkueen kimppuun harjoitus- ja pelikauden loputtua: järjestö veltostuu. Viisas johtaja tekee kierroksensa useammin niin sanottujen hyvien aikojen vallitessa, sillä juuri hyvinä aikoina kylvetään kaikki huonojen aikojen siemenet. Tämä on totuus, jota on koetettu herkeämättä juurruttaa liikeyhteiskuntaan, mutta toistaiseksi sitä ei ole hyväksytty. Hyvien aikojen vallitessa viisas johtaja pitää järjestönsä yhtä ankaran harjoituksen alaisena kuin aikojen ollessa huonompia. Hän kenties alentaa hintaa, ei tarkoituksessa lisätä myyntiä (tämä on harvoin todella tärkeä seuraus), vaan tarkoituksessa pysyttää järjestönsä innokkaasti parempia menettelytapoja etsivänä. Hän voi tahallisesti suunnitella tyydyttäviä markkinoita varten parannetun myyntitavaran, ei syystä, että yleisö sitä vaatisi (yleisö tekee sen harvoin), vaan syystä, ettei hänen kannata antaa järjestönsä livetä. Tuon luovan tuottavan järjestön terveys on hänelle kalliimpi kuin mikään pienempiarvoisista seikoista, kuten arvopaperimarkkinat tai keinottelevan kaupan ilotulitukset. Kuten kapteeni huolehtii viisas johtajakin ensin laivastaan – järjestöstään. Kaunis sää ei merkitse hänelle joutoaikaa, liiketoiminnassa on kaunis sää todellisuudessa aika, jolloin kaikki vuodot syntyvät. Jokainen ns. varallisuuskausi on uusi tilaisuus niiden tapojen tutkimiseen, joita epäviisas johto käyttää, auttaakseen ns. lamaannuskauden syntymistä.
Ottakaamme viime varallisuuskausi esimerkiksi. Miten se vaikutti Amerikan liike-elämään? Sen pahin vaikutus oli siinä, että se sai järjen siirretyksi pois liiketoiminnasta. Liikemiehet hylkäsivät suuremmin joukoin kuin koskaan aikaisemmin palveluksen alttarin ja kumarsivat Mammonan alttarin edessä. Tarkoitan, että he lakkasivat hankkimasta tavaroita ja ryhtyivät hankkimaan rahaa. Ihmisen sydän on siellä, missä hänen aarteensakin, ja lukemattomilla joukoilla liikemiehiä aarteet olivat markkinoilla. Heidän todellinen liiketoimintansa tuona aikana kohdistui osakkeihin. Heidän liikkeensä toiminta jatkui vanhaan tapaansa. Mutta mikäli liikkeen hyvinvointi on kysymyksessä, ei ole mitään eroa, onko omistajan maniana kilpa-ajorata vaiko arvopaperimarkkinat, liike kärsii kuitenkin hänen täydellisen mielenkiintonsa puutteesta.
Useimmat näistä miehistä ovat palanneet takaisin työhönsä, mutta muutamat heistä eivät enää koskaan ole yhtä hyviä työntekijöitä kuin aikaisemmin. Keinottelun jättämä maku on heikontanut heidän luomiskykyään. Toiset kuitenkin ovat saaneet oppia läksyn, joka ei ole tärkeä ainoastaan heille itselleen, vaan koko maalle: kun meille ensi kerran koittaa ns. varallisuuskausi, nämä miehet tulevat silloin taistelemaan vastakkaisen kauden syitä vastaan. Voi suhtautua hyvin toivorikkaasti Amerikan liike-elämään nähdessään sen alttiuden, millä liikemiehet ovat valmiit oppimaan läksynsä. Amerikan liikemaailma, ja tällä tarkoitan meidän liikemiestemme henkistä ja moraalista tasoa, on paljon voimakkaampi tänään kuin kaksi vuotta sitten. Liikemiehet ovat oppineet, ettei työlle ole olemassa mitään vastiketta sekä ettei ole saavutettavissa mitään voittoja, joita voitaisiin verrata heidän ammattinsa mestarilliseen taitamiseen.
Jokaisen liikkeen tarkoituksena täytyy olla hyödyllisen tuotteen aikaansaaminen mahdollisimman taloudellisella tavalla. Mikään liike ei voi toimia yksinään. Mitään menettelytapoja tai kaavoja ei voida keksiä korvaamaan inhimillistä arvostelukykyä ja johtoa. Mitään arviointia ei voi suorittaa tuntematta täydellisesti sitä asiaa, mikä on arvioitavana. Mitään johtoa ei voi olla, ellei johtaja tiedä, mitä hän johtaa. Johdon täytyy kuulua yhdelle henkilölle, ja siksi on lopullisen ja ratkaisevan päätösvallan myös kuuluttava yhdelle henkilölle.
Liike-elämässä ei ole mitään sijaa demokratialle, jos demokratialla tarkoitetaan suuren ihmisjoukon tai heidän lähetystöjensä äänillä muodostettua politiikkaa. Demokraattinen hallitusteoria, sellaisena kuin se on sovellettu kansaan, ei koskaan ole osoittautunut tarpeeksi käytännölliseksi, jotta sillä olisi edes kokeiltu liike-elämässä. Tämä johtuu siitä, ettei teoria pidä millään tavalla huolta siitä, että jotakin saadaan tehdyksi. Se alkaa ja loppuu keskustelulla. Se, mitä tavallisesti kutsutaan demokratiaksi, hupenee johtajan kyvyksi vakuuttaa kaikkien ihmisten enemmistölle, että mitä hän on tehnyt tai tekee, on oikein ja heidän kaikkien etujen mukaista.
Teollisen järjestelmän täytyy muodostua jotakin tarkoitusta varten, eikä sen aikaansaannosten laatu saa olla arvailun tai väittelyn varassa. Tasetili näyttää tulokset. Mikään yhtymä ei voi jatkaa vuosikausia toimintaansa tulojen kohotessa menojen yläpuolelle ilman, että se suorittaa palvelusta. Se saattaa jonkin aikaa rikkoa palveluksen periaatteita vastaan, jotka ovat luonteenomaisia liiketoiminnalle, mutta ei kovin kauan. Periaatteiden soveltaminen vaatii sekä arvostelukykyä että johtamiskykyä.
Liikkeen päälle ei ole mitään hyötyä, jos hän yksinkertaisesti saa vain tiedoitukset tapahtumista tai jos hänen harteillaan on sellainen työtaakka, ettei hänellä ole aikaa harjoittaa arvostelua. Tärkeiden seikkojen liikkeessä pitäisi käydä ilmi joka päivä, niin että kaikki tarpeelliset korjaukset voitaisiin suorittaa viipymättä. Korjauksia ei ehkä suoriteta viipymättä; toisinaan on eduksi miesten harjaannuttamiselle antaa hevosen tulla varastetuksi – ottamalla huomioon, että varkautta pidetään silmällä ja eläin voidaan hankkia takaisin aikanaan. Tämä on viisaan hallinnon toinen merkki – antaa tilanteen toisinaan kehittyä huonommaksi lisäheikkouksien paljastamiseksi järjestelmässä ja niiden henkilöiden saamiseksi ilmi, jotka ovat voimassa olevan tilanteen vaikutuksen alaisia. Pienien puutteellisuuksien alituinen paikkaileminen voi olla sen huomion ja energian tuhlausta, joita tarvittaisiin suurempiin tehtäviin. Virheellisyyksien käyttäminen lisävirheellisyyksien paljastamisessa voi olla hyvin tehokas tapa viisaan johtajan käsissä, mutta se on luonnollisesti jokseenkin mahdoton minkään joukkohallinnon aikana. Päätotuutena on, että hallinnon täytyy keskittyä miehiin, jotka tietävät, mitä tapahtuu.
Siksi demokratia liikkeessä ei ole toivottava ihanne, jos sillä tarkoitetaan liikepolitiikan muodostamista suuren ihmisjoukon äänimäärien avulla, ihmisjoukon, jonka jäsenistä ei yksikään täydellisesti tiedä, mitä tapahtuu. Käsitykseni demokraattisesta hallinnosta johtuvat halustani tunnustaa kyvykkyys ja pitää edistymismahdollisuudet avoimina jokaiselle miehelle hänen pystyväisyytensä perusteella. Sillä silloin voimme olla kohtalaisen varmat siitä, että työn suorittavat miehet, jotka parhaiten siihen pystyvät, ja että jokainen mies tulee palkituksi ansioittensa mukaan tekijänä eikä puhujana. Ei kukaan voi saada autoa liikkeelle vain puhumalla sille. Mutta pikemmin juuri tämänkaltainen piirre, kuin ansioiden ja kykyjen tunnustaminen, näyttää kätkeytyvän liiketoimintaan sovelletun demokraattisen ihanteen taakse.
Minä uskon todellisen hallinnon alkavan tuotteesta ja sen valmistuksesta sekä tähän tarvittavan suurimman osan johtokykyä, sillä tehostuksen parempien tuotteiden ja valmistusmenetelmien saavuttamiseksi tulee alituisesti jatkua. Ei voida koskaan olla tyytyväisiä. Parannusten tärkeyden tähdentäminen ja itsetyytyväisyyden vastustaminen vaativat johtoa. Rahavarat muodostuvat silloin vain yksinkertaisesti valmistussuunnitelman osaksi. Me tarvitsemme määrätynlaatuisia hankintoja määrättyinä aikoina määrättyihin paikkoihin. Tästä huolehtiminen kuuluu suunnittelulle. Me tarvitsemme tietyn määrän rahaa miesten palkkojen, hankintojen, varustusten, muutosten tai lisäysten maksamiseksi. Tästä huolehtiminen kuuluu suunnittelulle. Mutta näihin tarvittavat rahavarat ovat pelkkä välttämätön seuraus oikeasta toiminnasta.
Me keksimme tavan jokaisen tehtävän suorittamiseksi, ja näiden tehtävien tulokset kokoamme tuotteeksi. Sitten on vain pidettävä huolta siitä, että ohjeitamme kaikkialla noudatetaan. Ihmisillä on taipumus poiketa ohjeista. Siksipä sen hallinnon osan, jonka pääasiallisena tehtävänä ei ole suunnittelu, tulee valvoa, että suunnitelmia seurataan. Osaston päällikkö on vastuussa osastostaan – vastuussa siitä, että suunnitelmia, sikäli kuin ne koskevat hänen osastoaan, ehdottomasti noudatetaan. Ja niin yhä edelleen pitkin koko linjaa jokaisen päällysmiehen ja esimiehen tehtäviin kuuluu huolehtiminen siitä, että suunnitelmia hänen osastollaan seurataan.
Tietyn määrän raaka-ainetta tulisi johtaa tiettyyn valmistusmäärään ja antaa työtä tietynsuuruiselle miesjoukolle. Standardien tulisi aina parantua käytännön ja valmistusmenetelmien kehityksen johdosta. Jos ne sitävastoin huononevat, on asiasta otettava selvä. Siten on mahdollista pitää sormensa koko ajan liiketoiminnan valtimolla silti siirtämättä huomiota todella tärkeästä liiketoiminnan kehittämisestä.
Meillä on luonnollisesti myöskin muita tarkastuskeinoja. Meillä on Dearbornin koelaitoksella osasto, jonka ainoana tehtävänä on käydä tehtaissamme, käydä käsiksi kaikkeen, minkä se näkee, ja viedä se Dearborniin koeteltavaksi. Meidän liiketoimintamme ei suju oikealla tavalla, ellei kaikkea, pienintä yksityiskohtaa myöten, tehdä tarkalleen suunnitelman ja määräysten mukaan, ja vaikka valmistuksen jokaisella asteella suoritetaankin jokainen ajateltavissa oleva koe ja tarkastus, pidämme kuitenkin tämän lentävän osaston riippumattomana lisätarkastuksena. Ja lentävää osastoa itseäänkin on aina silloin tällöin tarkastettava.
Meidän hallintomenetelmämme vallitessa, jossa kaikki on edeltäpäin harkittua ja kaikki suuntautuu yhteen ainoaan tuotteeseen, ei yhtiömme koko vaikuta asiaan. Mitä suuremmaksi toimintamme tosiasiallisesti kehittyy, sitä halvemmaksi valmistus muodostuu, sillä silloin voimme käyttää suurempia ja nopeampia työvälineitä. Olisi monella tavalla yksinkertaisempaa valmistaa miljoona autoa päivässä kuin tuhat autoa, sillä tuhannen auton valmistus parhaitten tuotantomenetelmien mukaan voisi vaatia varusteita, jotka eivät ole riippuvaisia valmistuksen suuruudesta. Tehtaiden koko ei merkitse mitään, jos tuote on yleisön edun mukainen ja sitä myydään niin halpaan hintaan kuin mahdollista.
Meidän hallintomenetelmämme on perustettu käsitykselle, että koko yhtymä on vain työase määrätyn työn suorittamiseksi. Työaseen koon määrää tehtävänä olevan työn laatu ja helppous. Se on: kellon korjauksessa ei käytetä kankea eikä kymmenen tonnin lapiota aseteta ojankaivajan käteen. Kysymys koosta syntyy usein hallintoa koskevien seikkojen yhteydessä. Kysytään, kuinka suuri on liian suuri. Kuinka suuri voi tehdas olla joutumatta tehokkaiden hallintomahdollisuuksien ulkopuolelle? Ja vastaus kuuluu aina samalla tavalla: vain harvat liikkeet voivat kasvaa liian suuriksi; kaikki terveet liikkeet kasvavat; yritys mitata hallinnon mahdollista laajuutta maantieteellisin rajoin on virhe. Me emme vielä tiedä, missä tehokkaan hallinnon rajat ovat. Tiedämme, että muutamat liikemuodot eivät sovellu kasvamaan laajoiksi yhden ainoan hallinnon alaisina. Ne ovat liian henkilökohtaisia palvelukseltaan tai liian paikallisia laadultaan voidakseen olla kansallisia. Yhdessä ne muodostavat hyvin laajan liikejärjestön, mutta paikallisen hallinnon tarvetta ei voi tyydyttää muu kuin paikallinen hallinto. Mutta teollisuuden kannalta katsoen on mahdollista sanoa, että hallinto on yhtä lavea kuin valmistuksen valvonta. Valvokaa tuotteiden valmistusta ja niiden tuotantomenetelmiä, ja samat tulokset voidaan saavuttaa yhdessä tai sadassa tehtaassa, Amerikassa tai Euroopassa, yhden tai kymmenen vuoden aikana. Kun kaikesta on sovittu ja kaikki on tehty, huolehtii työ itse valvonnasta.
On olemassa passiivista ja aktiivista hallintoa. Edellinen vain toteaa, mitä on tehty, mutta jälkimmäinen todella hallitsee. Positiivinen keskitetty hallinto, joka alituisesti tähdentää parempien valmisteiden ja parempien valmistusmenetelmien aikaansaamista, on ainoa todellinen hallinto. Se ei vain istu ja katsele tapahtumien kehitystä. Voi pitää sääntönä (ja säännöillähän on aina poikkeuksensa), että tusinallinen yhtymiä, joista jokainen valmistaa eri tuotetta, menestyy paremmin jokaisen toimiessa erikseen kuin yhdistettyinä yhdeksi suureksi yhtymäksi. Yksi yhtymä ei koskaan voisi hallita eri yksiköitään niin hyvin kuin näistä jokainen pystyy itseään hallitsemaan. Mutta tätä ei ole pidettävä hallinnon rajojen määräämisenä, vaan ainoastaan näytteenä määräämisen luonteesta.
Monipuolisemman teollisuustoiminnan luonnollisena seurauksena on ilmennyt, että vaikka hallinnolla onkin vain muutamia rajoja, on silti olemassa seikkoja, jotka – vaikka eivät rajoitakaan yhtiön kokoa – estävät sen toimintaa, eikä siksi jokaisessa yhtiössä ole aina parhaimman ja taloudellisimman tuotannon etujen mukaista koettaa suorittaa kaikkien raaka-aineiden jalostusta alkulähteistä aina viimeisteltyyn tuotteeseen saakka. Tämä on vain eräs tapa sanoa, että teoriaa siitä, mitä on nimitetty vertikaalitrustiksi, on huolellisesti harkittava ennen sen soveltamista kaikkiin teollisuuden muotoihin. On pidettävä ehdottomasti tuhlauksena muutamien yksilöiden yrityksiä sitoa kaikkien tarpeittensa hankinnat liikkeeseensä aina alkulähteistä viimeisteltyyn tuotteeseen saakka. Jokaisen yhtiön tulisi tietää kaikki, mikä koskee sen tuotetta, mutta tämä on aivan toista kuin kaiken pitäminen vallassaan. Sellainen hallinta saattaisi helposti johtaa sen kehityksen estämiseen, minkä riippumattomat liikemiehet voisivat saada aikaan erikoisaloilla.
Yleinen mielipide, silloin kun se ei pohdi koneitten vaaroja, näyttää kohdistuvan yhtymien koon aiheuttamiin vaaroihin. Vähän väliä saa kuulla yhtymistä, jotka tulevat pitämään kaiken vallassaan ja saavuttamaan monopoliaseman. Yhtymän koon rajoittavat sen markkinat ja toiminta. Hyvin yksinkertaisen tuotteen ollessa kysymyksessä yhtymä voi omistaa koko valmistus- ja myyntikoneiston raaka-aineesta viimeisteltyyn tuotteeseen saakka. Tuotteen muodostuessa monimutkaisemmaksi tällainen järjestö tulee yhä epätaloudellisemmaksi, sillä silloin määrätty osa toimintaa pääsee liukumaan keskushallinnon käsistä.
Meille on suunnitelmien ja tuotantomenetelmien valvonta mitä tärkeintä. Piirustuksen, raaka-aineen tai valmistusmenetelmän parantaminen auton pienimmässäkin osassa on suuri asia, joka vaatii yhtiön jokaisen miehen tarkinta huomiota. Muut tavaksi tulleet tai laadultaan jokapäiväiset asiat voidaan lykätä. Ne ovat vain seurauksia tuotannosta. Keksittyämme sitten oikean tavan jonkin työn suorittamiseksi hallinnolle on aivan yhdentekevää, rakennammeko yhden vai tuhat sarjaa koneistoja. Eikä sillä liioin ole väliä, mihin maailman nurkkaan koneistot ovat sijoitetut.
Auton tavallinen valmistus ja kokoonpano on vakiinnutettu kaikkialla maailmassa. Koneisto on kaikkialla samanlainen, ja harjaannuttamalla miehiä Detroitissa voimme lähettää heidät minne tahansa ja he ovat täysin perehtyneitä tapaamiinsa työvarusteihin. Jokaisen kokoonpanotehtaan tai muun tehtaan tuotteita voidaan tarkastaa Dearbornissa.
Suuren asian hoito ei ole vaikeampaa kuin pienenkään asian hoito. Suurta asiaa voi olla helpompi hoitaa. Suuruus ei merkitse mitään, vain mahdollisuus yhdistää kaikki toiminta yhteen ainoaan valvontakohtaan. Jollei toimintaa voida täten yhdistää, silloin sen hallinnolla ei voi olla sitä tarkkuutta, mikä tarvitaan parhaimman ja taloudellisimman työn suorittamiseksi.
Toisinaan on yhtiön välttämätöntä valmistaa kaikki, mitä se käyttää – so. aloittaa toimintansa raaka-aineista ja lopettaa se viimeisteltyihin tuotteisiin. Tämä on välttämätöntä, jos esimerkiksi hankinnasta huolehtivat tehtailijat haluavat suorittaa sen oman suunnitelmansa mukaan sen sijaan, että noudattaisivat heille lähetettyjä suunnitelmia, tai jos hankinnasta huolehtivat tehtailijat haluavat ansaita ylimääräisiä voittoja korkeiden hintojen avulla, arvellen liikevaihdon voivan kestää korkeammat hinnat. Tämän maan liike-elämä käy kuitenkin päivä päivältä yhä valistuneemmaksi, se luopuu vanhoista perinnäistavoista, on joka päivä halukkaampi valmistamaan tuotteita tarkalleen suunnitelmien ja määrittelyiden mukaan sekä tähdentämään kulujen alentamista, samalla nostaen palkkoja. Jos tehtailijan tuote on monimutkainen – ja auto on hyvin monimutkainen tuote – niin osan erikoistuntija valmistaa sen paremmin ja halvemmalla kuin tehdas, joka tuottaa suuret määrät erilaisia esineitä. Sääntö, että yksi tuote on tarpeeksi tehtaalle, pitää paikkansa jokaista yksityistä osaa myöten, joka sisältyy automobiilinrakennukseen – tai muuhun teolliseen valmistukseen. Siksi onkin sääntönämme antaa huomattava määrä valmistuksestamme muiden suoritettavaksi. Yli 5.200 teollista yritystä Yhdysvalloissa suorittaa töitä Ford Motor Companylle. Me valmistamme itse muutamia kappaleita jokaisesta käyttämästämme osasta valvoaksemme menetelmiä ja kustannuksia sekä kokeillaksemme jokaisen osan parannustapoja, mutta me valmistamme vain hyvin harvoja osia täydellisesti tarvitsemamme määrät. Ja yleensä teemme näin vain silloin, kun emme voi toisin menetellä.
Meidän on ryhdyttävä ensimmäisinä valmistamaan uutta kappaletta ja kehitettävä sitä tarkalleen omien tarpeidemme mukaan. Kun olemme saaneet sen valmiiksi ja ryhtyneet sen valmistukseen, liiketoiminta saavuttaa meidät, ja lyhyen ajan kuluttua tarjoutuu jokin liike valmistamaan meille joitakin niistä lukuisista esineistä, joita itse valmistamme. Mutta ilman meidän varusteitamme ja kykyämme edistyä, ilman meidän edeltäkäsin tapahtuvaa harkintaamme, jonka kohdistamme piirustuksiin ja valmistusmenetelmiin, tämä yhteistoiminta toisten tehtailijoiden kanssa olisi meille hyödytöntä. Näin ei pitäisi olla asian laita: meidän pitäisi voida tiedustella eri alojen tehtailijoilta erikoisesineitä, joita tarvitsemme, ja meidän pitäisi myöskin voida ne saada. Mutta monella teollisuusalalla on havaittavissa outoa hitautta, mikä tekee aloitteen ottamisen välttämättömäksi.
Pidämme aina käsissämme keinot oman tarpeemme tyydyttämiseksi, joten voimme tehostaa muutosten tekoa tarvitsematta pelätä saavamme kylmän kieltävän vastauksen muutoksiimme. Tämä on lisäyksenä vakuutukseen, minkä olemme hankkineet siitä, ettei meidän tuotantoamme keskeytetä. Jos joku voi valmistaa minkä tahansa tuotteemme osan paremmin ja halvemmin kuin me itse, on se jo itsessään hyvä syy hänen tottumuksensa käyttämiseksi hyödyksemme antamalla hänen tässä suhteessa tyydyttää tarpeemme. Emme luovu tottumuksistamme, mutta emme niitä myöskään levitä. Leviäminen kuitenkin tapahtuu pelkästään sen perusteella, että käytämme hyväksemme toisten tottumuksia. Tämä eroaa hyvin suuresti ajatuksesta, että koetamme tyydyttää kaikki tarpeemme kaikissa tilanteissa omista lähteistämme.
Me tarvitsemme esimerkiksi määrätynlaatuista villaa verhoilu- ja sisustustöihimme, ja meille kävi vaikeaksi sen hankinta. Siksi lähetimme 1926 omat villanostajamme Michiganiin, Ohioon ja Indianaan, saimme ilmoitukset kaikista laumoista ja teimme sopimukset ennen leikkaamista kaiken vaatimustemme mukaisen villan ostosta näissä piireissä. Meillä on omat villatehtaamme, jotka valmistavat aivan vaatimuksiamme vastaavaa kangasta hyvin halvalla. Mutta me emme ryhdy lampaanhoitoon tai siirry villatavara-alalle. Mieluummin haluaisimme päästä niistä täydellisesti eroon. Me käymme käsiksi tämänkaltaisiin asioihin vain silloin, kun emme muuten voi saada mitä haluamme, ja meidän on pakko osoittaa, että on mahdollista saada mitä haluamme. Meidän oli meneteltävä samoin lasinvalmistuksessa, sillä emme saaneet lasinvalmistajia heti muuttamaan menettelyltään parhaimman ikkunalasin valmistamiseksi halvimpaan hintaan. He vaativat pysyttelemistä vanhoissa menetelmissään. Saadaksemme siis menettelytapamme käytäntöön me rakensimme omat lasitehtaamme, ja meillä on nyt neljä tehdasta, jotka valmistavat lasia vaatimustemme ja hyväksymiemme kulujen mukaan. Mutta näkisimme mieluummin jonkun toisen hoitavan lasihankintamme. Meidän oli pakko hankkia hiilikaivoksemme Kentuckyyn hiilen hinnanvaihteluiden ja usein ilmaantuvien hiilipulien tähden (joista muutoin monet olivat tahallisia pulia). Uskoimme hiiltä voitavan nostaa kaivoksista tavalla, joka vastasi meidän työ- ja maksutapojamme. Me myymme osan hiiliä ja suuren osan koksia, sillä hiili ei ole meille polttoainetta, vaan kemiallista raaka-ainetta. Myymme monta sivutuotetta, kuten bentsolia ja ammoniumisulfaattia. Mutta emme hankkineet kaivoksia syystä, että olisimme halunneet siirtyä kaivosteollisuuteen. Kernaimmin jättäisimme sen kaivosyhtiöille. Kuitenkin, kun kaivostyöstä koituu este teollisuudelle, ei teollisuudella ole muuta valitsemisen varaa kuin ryhtyä kaivostöihin. Ei voida sallia kenenkään ryhtyvän patoamaan hankinnan virtaa.
Ei ole mitään syytä teollisuuden keskittämiseen, ellei se johda säästöihin. Jos me esimerkiksi keskittäisimme koko tuotantomme Detroitiin, olisi meidän otettava palvelukseemme noin kuusi miljoonaa ihmistä. Se olisi aivan liian suuri ihmismäärä kerättäväksi yhteen paikkaan yhden ainoan tuotteen valmistamista varten – nuo kuusi miljoonaa ihmistä tulisi levittää kautta maan, jotta jokainen kunta voisi vaurastua heidän ansioittensa ja menojensa avulla. Tuotetta, jota käytetään kaikkialla maassa, tulisi valmistaa kaikkialla maassa, tarkoituksessa säästää kuljetuskustannuksia ja jakaa ostovoimaa tasaisemmin. Jo usean vuoden ajan olemme noudattaneet menetelmää valmistaa haaraliikkeissä kaikki ne osat, joita nämä pystyvät valmistamaan, niiden palvelemaa paikkakuntaa varten. Hyvä tehtailija, joka kehittäytyy erikoistuntijaksi, valvoo tarkoin tuotantoaan ja häntä voidaan käyttää alallaan. Siksi annammekin muiden suoritettavaksi niin paljon työtä kuin mahdollista ja tulemme todennäköisesti jatkamaan samaa menettelyä niin kauan kuin yhteistoiminta jatkuu.
Tämän kirjoittamishetkenä on meillä, kuten jo olen huomauttanut, 5.200 riippumatonta liikettä työskentelemässä suunnitelmiemme hyväksi ja menettelytapojemme mukaisesti. Näistä on 3.500 pidetty melko jatkuvasti työssämme. On ainoastaan kaksi asiaa, joita kukaan ei koskaan tee meille, eikä kenenkään sallita niitä tehdä, nimittäin moottorimme ja autojemme kokoonpaneminen. Nämä suoritukset kuuluvat yksin omille tehtaillemme muiden töiden osien mukana.
Pienellä itsenäisellä yhtiöllä on laaja työkenttä edessään suuren yhtiön täydentäjänä, eikä ole täysin mahdotonta ajatella sellaisen yleisen yhdistelmän muodostamista, jossa keskusyhtiö olisi pikemmin koelaitoksen, kokoonpanotehtaan, yleisten suunnitelmien ja rahan selvittelykeskuksen luontoinen laitos kuin keskitetty tuotantoyksikkö.
Lopullinen ihannemuoto on täydellinen epäkeskittäminen, jolloin useimmat tehtaat olisivat pieniä ja niin sijoitettuja, että työläiset olisivat sekä maanviljelijöitä että teollisuustyöläisiä. Tämä ei johtaisi vain suurempaan yleiseen riippumattomuuteen yksilön kannalta, vaan myöskin halvempiin tavaroihin ja halvempaan ravintoon. Nykyinen ero teollisuuden ja maanviljelyksen välillä on väliaikainen ja johtuu rajoitetuista alueista, joista voimaa aikaisemmin oli saatavissa. Kun voimaa on sähkölankojen avulla kaikkialla käytettävissä, silloin teollisuus ja sen työläiset tulevat vapautetuiksi. Teollisuuskaupunki on vain ohimenevä kausi teollisuudessa. Hallinto oppii asteittain käyttämään hyväkseen suurempia mahdollisuuksiaan.
XI luku.
TEOLLISUUDEN MUUTTAMINEN.
Muutoksestamme T-mallista A-malliin saavuttamamme kokemukset ovat selvästi osoittaneet, että nykyinen tuotanto on joustavampi kuin vanha tuotanto. Muutos ei koskenut ainoastaan tyyliä. Se koski perustuksia. Me ryhdyimme valmistamaan aivan uutta tuotetta aivan uudella tavalla. Me melkein kaksinkertaistimme valmistuksen tarkkuuden. Tämä käsitti maailman suurimman konetehtaan muodostamisen uudelleen. Tämän lisäksi siirsimme kaikki koneistot maailman suurimmasta tehtaasta toiseen tehtaaseen, josta silloin tuli maailman suurin. Noin kuuden kuukauden kuluessa oli tuotantomme jo osittain käynnissä; vuoden kuluessa olimme jo päässeet täyteen tuotantoon.
Nykyaikainen teollisuus jakaantuu kahteen suureen luokkaan. Ensimmäinen luokka valmistaa yhtä ainoata tuotetta – tai, jos se valmistaa useampia tuotteita, se valmistaa ne eri tehtaissa – ja muodostaa koko laitoksensa tuon yhden tuotteen ympärille. Itse asiassa ovat kaikki varusteet – yhtiö itsekin – vain suuri työase tuon tuotteen valmistamiseksi parhaalla ja halvimmalla tavalla. Toiseen luokkaan kuuluva teollisuus suorittaa töitä vain tilauksesta ja on luonteeltaan suuren yleisen konekaupan tapainen, valmistaen erilaatuisia työaseita – kiertopöydästä alkaen täydellisiin voima-asemiin tai valssitehtaisiin saakka. Jälkimmäiseen luokkaan kuuluva teollisuus on tavallaan apuna edelliselle, sillä useimmat sen tuotteista ovat tarkoitetut tyydyttämään edellisen tarpeita.
Ensiluokkaisessa teollisuudessa on kaikki ajatus kohdistettu parasta laatua olevan tuotteen valmistamiseen mahdollisimman taloudellisella tavalla. Tämäntapaista tuotantoa on kutsuttu "joukkotuotannoksi", mutta se on oikeastaan "palvelustuotantoa". Jos kymmenentuhatta kappaletta käsin käytettäviä kangaspuita koottaisiin saman katon alle, silloin varmasti voitaisiin puhua joukkotuotannosta. Mutta se ei olisi palvelustuotantoa.
Palvelustuotanto voi ulottua ainoastaan sellaisiin tavaroihin, joita voidaan kuluttaa suuria määriä ja jotka todella palvelevat ja hyödyttävät ihmisiä. Kukaan ei voi tarkalleen sanoa, mitä nämä tavarat ovat, sillä niiden lukumäärä kasvaa jatkuvasti. Eräs aikamme parhaita merkkejä on entisten ylellisyystarvikkeiden säännöllinen muuttuminen välttämättömyystarvikkeiksi yleisessä kulutuksessa. Kellot, kylpyammeet, keskuslämmityslaitteet ja autot kuuluvat niihin moniin tavaroihin, jotka ovat jo tällä tavoin muuttuneet syystä, että paremmat valmistusmenetelmät ovat alentaneet niiden hintatason ihmisjoukkojen ulottuville.
Yhtiömme oli ensimmäinen, joka sovellutti palvelustuotannon periaatteet taitoa vaativien ja monimutkaisten koneistotarvikkeiden valmistukseen. Ensin sanottiin, että menetelmä oli ominainen meidän yhtiöllemme, ja sitten koko autoteollisuuden seurattua esimerkkiämme väitettiin, että näitä menettelytapoja voitiin käyttää vain autoteollisuudessa. Mutta nyt valmistetaan melkein kaikki yleiset tavarat samalla tavalla ja myönnetään yleisesti, että vain tällä tavalla voidaan päästä hyvään laatuun, halpoihin hintoihin ja suuriin palkkoihin.
Varsinaisesti tämä menettelytapa kohdistuu yhden ainoan standardituotteen valmistamiseen ja sitten koneiston rakennuksen ja toiminnan järjestämiseen siten, että tuote voidaan valmistaa mahdollisimman taloudellisesti. Jokainen, joka keskittäytyy yhden ainoan standardituotteen valmistukseen, joutuu pakostakin keksimään uusia ja parempia valmistustapoja tuotteelle – olettaen, että tuotetta voidaan pitää eheänä ja terveenä. Peruserotus vanhan ja uuden tuotannon välillä on siinä, että edellinen piti konetta ihmisen apuna, kun taasen jälkimmäinen pitää ihmistä koneen apuna. Aikaisempi teollisuus ei ymmärtänyt koneen toimintaa, eivätkä sitä ymmärtäneet poliittiset taloustieteilijätkään. Rahoittajat eivät liioin ymmärtäneet, eivätkä suuressa määrin ymmärrä vieläkään, että pelkkä suurten koneistomäärien omistaminen on aivan toista kuin teollisuuden johtaminen.
Palvelustuotannossa – jota niin virheellisesti kutsutaan joukkotuotannoksi – tuotteen valmistuksen määrää insinööritaito eivätkä rahavarat. Tarkoituksena on jakaa työ niin moneen osastoon kuin osoittautuu välttämättömäksi taloudellisen tuotannon aikaansaamiseksi ja sitten käsitellä jokaista osastoa aivan kuin se olisi erikoistehdas sekä järjestää toiminta niin, että raaka-aineet toimitetaan osastolinjojen toiseen päähän ja toisesta päästä saadaan tuote valmiina koneista. Osat kulkevat koneesta toiseen valmistuksen aikana ja lopulta yhtyvät kokoonpanolinjalla, missä ne yhdistetään tuoteyksiköksi. Meidän moottorimme esimerkiksi syntyvät kokoonpanolinjalla, mihin suuret joukot konelinjoja johtavat, ja nämä puolestaan ovat huolehtineet osien valmistuksesta sekä osittain myös pienemmistä kokoonpanoista. Taka-akselit, etuakselit, ohjauslaitteet ja niin edespäin ovat valmistetut aivan samalla tavalla. Osittain kokoonpannut kappaleet kohtaavat toisensa lopullisella kokoonpanolinjalla, jossa ne yhdessä muodostuvat automobiiliksi.
Jotkut osista saapuvat kokoonpanolinjalle satojen mailien päässä olevista tehtaista, lopullinen kokoonpanolinja itse on päätehtaassamme River Rouge'issa vain paikallinen yksikkö paikallisen tarpeen tyydyttämistä varten. Detroitissa valmistetut erikoisosat voivat sen sijaan, että ne joutuisivat lopulliselle kokoonpanolinjalle, tulla kuormatuksi autoihin tai laivoihin ja joutua kokoonpanolinjalle jossakin muualla Yhdysvalloissa, vieläpä maailman toisessa päässä. Kokeillessamme ensin tämänkaltaisella palvelustuotannolla luulimme, että meillä täytyi olla konelinjat kokoonpano-osastoineen ja myöskin lopullinen kokoonpano-osasto saman katon alla, mutta tietojemme lisääntyessä opimme ymmärtämään, että jokaisen osan valmistus oli aivan irrallinen tehtävä ja suoritettava siellä, missä se saattoi tapahtua tehokkaimmin. Lisäksi havaitsimme, että lopullinen kokoonpanolinja voi sijaita missä tahansa. Tämä antoi meille ensimmäisen todistuksen nykyaikaisen tuotannon joustavuudesta, samoin kuin se osoitti, kuinka voidaan säästää vähentämällä tarpeettomia laivauksia.
On kuitenkin huomattava, että tämä teollisuuden jaoitteleminen ja hajoittaminen teki välttämättömäksi tarkkuuden, joka oli täysin tuntematon vanhassa teollisuudessa. Vanha teollisuus voi hioa kahta metalliosaa, kunnes ne soveltuivat toisiinsa, mutta se ei voinut hioa miljoonaa kappaletta siten, että niistä kaksi olisi soveltunut toisiinsa kuin hiottuina toisiaan varten. Tarkkuus ja osien vaihdettavuus ovat palvelustuotannon korkeamman kehityksen perusteita. Vaihdettavuus yksin edustaa kerrassaan suurenmoista säästöä vanhaan käsisovitteluun verrattuna. Tämä tuotantotapojen yhtäläisyys osien vaihdettavuuden kanssa on seikka, josta syy nykyaikaisen teollisuuden joustavuuteen on löydettävissä.
Täydellisen tuotteen valmistuksen tulee säästäväisyyssyistä alkaa yhden ainoan kaavan mukaan, jonka suhteen mitkään poikkeukset eivät ole sallittuja. On tarpeeksi oppia alussa valmistamaan määrätty tavara määrätyllä tavalla. Jos me olisimme alussa sallineet mitään värin tai kokoonpanon valintaa T-mallissa, emme olisi voineet saavuttaa halpaa hintaa, johon suunnittelimme myynnin. Me jaoittelimme valmistuksen yksikköihin, mutta tuotantomme määrä oli liian pieni salliakseen vaihteluita yksiköissä. Tarkastakaapa esimerkiksi yksinkertaista kysymystä väristä tai vaununkorimallista. Voidaan keksiä suuri valikoima automobiilin vaununkoreja ja ne voidaan kaikki sovittaa samaan runkoon. Hyvien autovaununkorien suurvalmistus vaatii raskasta tarkkaa koneistoa ja taidokasta työtä. Jos valmistetaan tuhat autoa päivässä, ei olisi taloudellista tuottaa useita vaununkorimalleja, sillä jokaisen mallin tulisi kulkea aivan erikoisen tuotanto-osaston kautta, jollei kaikilla sattuisi mahdollisesti olemaan muutamia yhtäläisiä osia. Tällaisessa tapauksessa valmistettaisiin nämä osat samalla osastolla ja jaettaisiin sitten eri kokoonpanolinjoille, jotka edustaisivat erilaisia vaununkorimalleja. Jos autojen tuotanto nousee kymmeneen tuhanteen päivässä, silloin voidaan mahdollisesti sallia suurempi vaununkorien valinta ilman, että se vaikuttaisi valmistuksen taloudellisuuteen, sillä silloin meillä on riittävä tuotanto voidaksemme käyttää kokemustaulukoita asiakkaiden enimmin kysymistä vaununkorimalleista ja väreistä, sekä siirtymättä silti muotokirjavuuteen voimme etukäteen järjestää tuotantoyksikkömme siten, että kokonaistuotanto muodostuu pienoiskuvaksi yleisön kysynnästä. Me voimme sijoittaa mitä summia tahansa tehtaaseen jokaista vaununkorimallia varten. Itse asiassa muutamat meidän vaununkorimalleistamme ovat liikkeemme ulkopuolella olevien tehtailijoiden piirustustemme mukaisesti valmistamia. Me saavutamme täten mallien joustavuuden tarvitsematta siirtyä tilausten mukaiseen erikoisvalmistukseen – mikä luonnollisesti olisi mahdotonta, jos tuote on myytävä halpaan hintaan. Aivan samat säännöt pitävät paikkansa kaikkiin yksikköihin nähden, jotka yhdessä muodostavat täydellisen yksikön, ja vaikka vielä pysyttelemmekin täysin standardisoidussa tuotteessa, voimme silti koota eri yksiköiden tuotteet siten, että valmistamme lopulliselle ostajalle suuret valinnanmahdollisuudet.
Aivan samoin kuin nämä yksiköt voidaan järjestää antamaan suuremmat valinnanmahdollisuudet ostajalle, voidaan ne muuttaa paremman kokoonpanon tai paremman valmistuksen etuja silmälläpitäen – olettaen kuitenkin aina, että näin syntyvä yksikkö on vaihdettavissa korvaamansa yksikön kanssa. On luultu, että palvelustuotanto eli joukkotuotanto on kiinteä ja joustavuutta vailla oleva menettelytapa. Näin on asian laita, mikäli sen toiminta on kysymyksessä, mutta itse tuotanto on jaoiteltu ja osastoitu niin yksityisseikkoja myöten, että hyvinkin suuria muutoksia voidaan toteuttaa yhdessä yksikössä, tarvitsematta silti uudistaa koko valmistusta. Kuten aikaisemmin on huomautettu, olemme vuosien aikana tehneet perusteellisia muutoksia T-mallin osien kokoonpanoon ja niiden tuotantomenetelmiin – silti kertaakaan keskeyttämättä tuotantoa. Me valmistimme vain yksinkertaisesti enemmän osia kuin valmistussuunnitelma sisälsi ja sitten, näiden osien siirtyessä kokoonpano-osastolle, teimme kaikki tarvittavat muutokset uudistettavassa osastossa siten, että hetkenä, jolloin vanhanmalliset osat olivat loppuneet, uudenmallisia jo valmistettiin. Jokainen automobiilitehtailija menettelee näin, mutta me emme koskaan kutsu parannettuja tuotteitamme uusiksi malleiksi syystä, että uudet osat olivat aina vanhoihin vaihdettavissa, ja muutoskehityksen ollessa jatkuvaa olisi väärin esim. tammikuussa autonsa hankkineita ostajiamme kohtaan ilmoittaa uudesta mallista elokuussa. Me olisimme voineet mainostaa uusia malleja joka kuukausi.
Jatkoimme tätä menettelyä yhdeksäntoista vuotta ja teimme sitten päätöksen uusia täydellisesti tuotteemme, sen valmistusmenetelmät ja paikat, joissa sitä valmistettaisiin. Päätimme muovailla uudelleen koko teollisuutemme ylhäältä alas asti ja tehdä tämän kaiken viipymättä, venyttämättä muutosta useita vuosia kestäväksi. Tämä uudistus ei, kuten yleensä on kuviteltu, tarkoittanut yksinomaan tuotetta, vaan pikemminkin valmistusmenetelmiä ja teollisuuksiemme yleistä järjestelyä.
Meillä oli kaksi päävalintaa tehtävänämme. Toinen oli ryhtyä myönnytyksiin uuden kokoonpanon ja uusien valmistustapojen puolesta, tarkoituksena keskeyttää niin pienessä määrin kuin mahdollista tehtaamme toiminnan jatkuvaisuutta ja johdonmukaisesti myöskin työnantoa omille työvoimillemme, samoin kuin niidenkin liikkeiden työvoimille, joista ostimme osia, raaka-aineita ja muita tarvikkeitamme. Toisen mukaisesti tuli meidän tehdä perinpohjainen muutos niin lyhyessä ajassa kuin mahdollista ja sitoa niin paljon miehiä kuin vain voimme siirtotehtäviin, kuitenkin täysin tietoisina siitä, että meidän olisi poistettava osa miehiä työstä. Toivoimme kuitenkin, ettei meidän tarvitsisi vähentää palkkaustiliämme minään aikana enemmällä kuin kahdellakymmenelläviidellä tuhannella miehellä.
Olisimme pitäneet parempana puhtaasti henkilökohtaisista syistä tehdä muutokset asteittain ja pitää suuren joukon miehiä työssä. Mutta oli vielä muita ja suurempia syitä. Useimmat pitkäaikaiset työttömyydet, jos niiden alkulähdettä ryhdytään hakemaan, eivät johdu uusien menettelytapojen otosta käytäntöön, vaan pysyttelemisestä vanhoissa menettelytavoissa ajatellen, ettei työnannon jatkuvaisuutta saa keskeyttää. Ja jokainen yhtiö, joka ryhtyy noudattamaan tätä politiikkaa, havaitsee lopuksi itse olevansa ilman tarpeellista liiketoimintaa kenenkään palkkaamiseksi. Emme pidä viisaana säilyttää vanhoja menetelmiä voimassa, vaan pidämme parempana, että kestettäisiin muutoksien tähden lyhyet ajat työttömyyttä, sillä viisaat ja välttämättömät muutokset johtavat pitkiin työnantoaikoihin. Lyhyt ja nopea työttömyyskausi ilmenee räikeänä, mutta työnannon asteittainen väheneminen siksi, että riiputaan vanhoissa menettelytavoissa, ei ilmene räikeänä eivätkä kiihkoilijat siksi kiinnitäkään siihen paljon huomiota.
Emme ryhtyneet ilman kokemusta asiaan. Vuonna 1908, jolloin alistimme T-mallin uuden palvelutuotannon alaiseksi, oli meillä ensiluokkainen autokonetehdas, joka kokonsa puolesta vastasi mitä muuta maamme tehdasta tahansa. Me olisimme voineet säästää nämä koneet ja siirtyä asteittaisesti työskennellen T-mallin uusiin valmistusmenetelmiin. Mutta me emme olisi voineet tehdä tätä määräämäämme hintaan, ja hinta oli silloin, kuten nykyjäänkin, olennaisena osana kokoonpanossa. Laskimme, että tehtaittemme uudelleen järjestely suunnitelmamme mukaan vaatisi kaksisataaviisikymmentä tuhatta dollaria, ja se oli suuri summa rahaa noina aikoina. Mutta me päätimme uskaltaa yrityksen ja suoritimme melkein täydellisen uusinnan hankkien erikoiskoneistoja omien piirustustemme mukaan. Seurauksena oli uuden käytännön keksiminen tuotannossa, mikä käytäntö tunnetaan nyt joukkotuotannon nimellä ja mikä suuressa määrin on vaikuttanut maan varallisuuteen. Me sijoitimme yritykseen kaksisataaviisikymmentä tuhatta dollaria aikana, jolloin väitettiin, ettei hyvää halpahintaista autoa voida valmistaa ja että me heitimme rahamme hukkaan sitä yrittäessämme.
Siirryttyämme A-malliin ei rahakysymys tuottanut meille vaikeuksia. Me emme tienneet, emmekä pitäneet sillä väliä, paljonko muutokset tulisivat maksamaan. Meillä oli runsaasti rahaa, ja kaiken tuon rahan oli yleisö suorittanut seurauksena valmistamiemme autojen laadusta. Me pidimme näitä rahavaroja haltuumme uskotun rahaston luontoisina, ja rahaston ehtoihin kuului, että meidän oli alituisesti sijoitettava kaikki tietomme halpahintaiseen kuljetukseen. Vuonna 1927 ei ratkaistavanamme ollut samaa rahakysymystä kuin 1908.
Me tunsimme, että siirtyminen A-mallin tuotantoon oli vieläkin tärkeämpi askel kuin siirtyminen T-mallin tuotantoon ja että suorittaessamme tehtävämme hyvin ja viipymättä olisivat seuraukset lopuksi aivan yhtä edulliset kuin T-mallissakin. Tämä on osoittautunutkin todeksi.
Me päätimme siksi sulkea liikkeemme viimeisteltyämme viidennentoistamiljoonannen T-mallisen vaunun ja siirtyä valmistamaan tietä A-mallille. Jatkoimme luonnollisesti T-mallin osien valmistusta, ja se oli sinänsä hyvin laajaa liiketoimintaa. Me harjoitimme alituisesti melko laajaa rakennustoimintaa – esimerkiksi 1927, joka oli muutosvuosi, me lisäsimme lattian pinta-alaa puolellatoista miljoonalla neliöjalalla tavallisen liiketoimintamme lainkaan häiriytymättä. Päättelimme, että Highland Park, joka oli ollut suurin tehtaamme, oli muodostumassa vanhanaikaiseksi ja että keskittäisimme toimintamme River Rouge'in tehtaaseen ja muuttaisimme Highland Parkista kaikki koneistot, joita voitiin käyttää uuden auton valmistuksessa, jättäen vain muutamia T-mallin valmistuskoneita vanhalle paikalle toistaiseksi. Koneistojen muutto ei ole lainkaan vaikeata, sillä harjoitamme sitä alituisesti. Me nostimme yksinkertaisesti koneet paikoiltaan sähkökurkien avulla ja kuormasimme ne vaunuihin. Vaunuista ne siirrettiin samalla tavalla niitä varten jo rakennetuille alustoille eri määräpaikoissaan – joko tässä maassa tai ulkomailla. Tämän kaiken suorittaminen oli vain yksityiskohtia koskeva asia.
T-mallin valmistusta varten oli meillä Detroitin alueella käytännössä neljäkymmentäviisituhatta koneellista työvälinettä, joista kolmekymmentäviisituhatta oli tuotantovälineitä. Toiset olivat työvälineidemme valmistusosastolla eivätkä siis joutuneet muutosten alaisiksi, paitsi siten, että meidän täytyi lisätä niiden määrää uutta työtä varten tehtaan varustamiseksi jälleen toisenlaisilla koneilla. Tuo työkalujen uusinta käsitti seitsemänkymmentäviisi prosenttia tuotantovälineistä, sillä T-mallin osien lukumäärän ollessa 5.275 oli A-mallissa 5.580 osaa ja käytännöllisesti katsoen olivat kaikki erilaisia. Uusia menettelytapoja ja uutta koneistoa käsitellään seikkaperäisemmin myöhäisemmässä kappaleessa. Osittain ne johtuvat uusista valmistustavoista, osittain taas uusista tarkkuusperusteista.
Olemme jo täydellisesti luopuneet koko voima-asemastamme Highland Parkissa. Se edusti aikanaan parhaita menettelytapoja käytäntöön sovellettuina, mutta meidän täytyi saada enemmän ja halvempaa voimaa sähkösulattimojamme ja sähköuuttausmenetelmiämme varten, samoinkuin koneistojemme käyttöönkin. Siksi laajensimme River Rouge'in tehtaan voima-asemaa ja sijoitimme neljä turbogeneraattoria, jotka kehittivät meille kaksisataaviisikymmentä tuhatta hevosvoimaa. Tämä on enemmän kuin kaksi kertaa se voimamäärä, mitä aikaisemmin olimme käyttäneet – mikä antaa käsityksen nykyaikaisen teollisuuden voimantarpeesta. Olemme edeltä käsin varanneet paikan neljälle lisägeneraattorille.
Uudet valmistustavat vaativat kuumametalli-sentrifugaalikoneiden ottamisen käytäntöön, mikä teki mahdolliseksi puristetun teräksen käyttämisen siinä, missä aikaisemmin oli käytetty valua. Nämä koneet ovat periaatteeltaan hieman savenvalajan pyörän tapaisia. Kuumat metallilevyt asetetaan pystysuoraan pyörivien muovaajien väliin ja ne valmistuvat muutamissa sekunneissa melkein viimeistellyiksi osiksi, joiden kestävyys on paljon suurempi, kuin mikä olisi mahdollista saavuttaa valamisen avulla. Menimme paljon pitemmälle kuin aikaisemmin voimapuristimien alalla. Suurin T-mallissa käytetty puristin painoi jonkin verran yli kaksisataatuhatta naulaa. Muutamat uusista, käytäntöön ottamistamme puristimista painoivat yli puoli miljoonaa naulaa. T-mallissa olimme työskennelleet taontaa ja painantaa kohden käyttäen uuttausta yhä kasvavassa määrässä. Mutta yhdeksänkymmentä prosenttia A-mallista on puristettua terästä, ja valuosat ovat rajoitetut ehdottomasti minimimääräisiksi. Useimmat osat ovat taottuja, puristettuja tai keskipakoisvoiman avulla valmistettuja. Nämä saavat aikaan keveyden ja lujuuden, mutta aiheuttavat samalla uusia täydellisiä muutoksia uuttausmenetelmiin.
Me olisimme useimmissa tapauksissa voineet soveltaa uudet piirustuksemme jo olemassa oleviin koneisiin, mutta se ei olisi muodostunut lopulta niin taloudelliseksi kuin koneistamme luopuminen ja uusien koneitten avulla aloittaminen. Uusi koneisto on hankittu tulevaisuutta silmälläpitäen, ja jos T-mallissa saavuttamamme kokemukset toistuvat, voidaan tulevaisuudessa tehdä alituisia ja olennaisia muutoksia, tarvitsematta uudistaa tehdasta perusteellisesti. Lopulta osoittautuu aina kannattavaksi suorittaa työ oikein.
Lisäksi oli luotava uusi kokoonpanolinja niitä monia kokoonpano-osastoja varten, jotka johtavat lopulliselle kokoonpanojaostolle. Mutta tässä kaikessa meillä oli pitkäaikainen kokemus. Pitämällä silmällä kokonaisuutta täytyy sanoa, että tehtävä oli laaja, mutta jos jokainen yksityinen kone on oikein suunniteltu, valmistettu, koeteltu sekä havaittu kunnolliseksi, silloin ei niiden lukumäärä merkitse mitään. Ja silloin päästään edistymisen vauhtiin.
Tässä yhteydessä voi mainita muutamia niistä opetuksista, jotka saimme tehdessämme tämän yleisen perusteellisen muutoksen. Ne näyttävät olevan laadultaan yleisiä. Ne ovat seuraavat:
(1) Säännöllinen painostus parempien menettelytapojen ja paremman tuotteen aikaansaamiseksi tulee lopuksi johtamaan uuteen tuotteeseen, johon voidaan soveltaa kaikki se, mitä aikaisemmin on opittu.
(2) Tätä muutosta ei pidä tehdä ylimalkaiseksi eikä koskaan vain ns. myyntitodisteiden hankkimiseksi – sillä myyntitodiste on, kuten aina, tuotteessa eikä sen "höysteessä".
(3) Korjaukseen ja uudistukseen käytettävien vararahastojen säästämisen lisäksi tarvitaan varoja hyvin suuria muutoksia varten, jotka aika tuo tullessaan.
(4) Meidän ei ole tarvinnut muuttaa ainoatakaan perusperiaatteistamme.
XII luku.
JOUSTAVA JOUKKOTUOTANTO.
Eräs suurimpia vaikeuksia teollisuudessa – tai missä muussa tahansa – on itsetyytyväisyyden välttäminen. Jos joku suorittaa työn hyvin, on vain inhimillistä huokaista ja silmäillä sitä tyytyväisenä. On vaikeata pitää tehtyä työtä vain väliasteena, josta huomio olisi heti siirrettävä sen suorittamiseen paremmin. Alla on erään ulkomailla syntyneen työläisemme kirjoittama, tätä seikkaa koskeva mielenkiintoinen kirje:
Vuonna 1921 työskentelin erään Saksan suurimman sähkövalo- ja
-voimayhtymän johtojenasennusjoukkueessa Badenin suurherttualle
kuuluvassa vanhassa linnassa. Neljä miestä työskenteli erään
yhtiön parhaimman työnjohtajan valvonnan alaisena.
Oli porattava useinkin neljä jalkaa paksuja seiniä. Tämä ei ole
mitään tavatonta, kun melkein kaikissa saksalaisissa taloissa
on paksut tiili- ja kiviseinät. Sähköjohdot vedetään Saksassa
kattoa pitkin. Tikapuilla seisoen ovat reiät tehtävät vasaran ja
reikäraudan avulla. Yhden ainoan reiän teko vei usein tunteja.
Pääjohto oli vedettävä erään kellarinseinän läpi, joka oli neljä
jalkaa paksu. Maaten pitkällämme lattialla ja käyttäen vain
vasaraa ja reikärautaa apunamme tarvitsimme kolme ja puoli päivää
tämän reiän tekoon. Työhön harmistuneena sanoin johtajalle:
"Miksi ei kukaan laadi työaseita, jotka tekisivät tämän työn
helpommaksi?" Seurasi hyvin kuvaava vastaus: "Olemme aina tehneet
nuo reiät tällä tavalla; olemme aina saaneet ne valmiiksi.
Vanha tapa on hyvä; miksi koettaisimme sitä muuttaa? Sellaiset
työaseet, joita sinä ehdotat, tekisivät meistä kaikista pian
työttömiä."
Teimme kovasti työtä, mutta saimme vain vähän valmiiksi päivässä.
Palkkamme oli pieni ja se riitti tuskin elinkustannuksiin.
Kuuluimme kaikki työläisliittoon, ja muistan, kuinka monta kertaa
puhuttiin: Palkkamme ovat liian alhaisia ja hinnat ovat liian
kalliita. (Työnjohtaja sai noin neljä dollaria viikossa ja miehet
kahden ja kolmen dollarin välillä.)
Eräänä iltana mainitsin, että tulisin pian matkustamaan
Amerikkaan. "Arvaan, että pian ansaitset rahaa suuret määrät ja
ajat autolla kuin miljonääri meidän ihmetellessä, miten saisimme
tarpeeksi ruokaamme varten", huomautti eräs tovereistani.
"Amerikassa on kaikkea syystä, että he voittivat sodan."
Muutamia kuukausia myöhemmin seisoin tehtaan ikkunan ääressä
Highland Parkissa. Tavaransiirtolaite, osia, moottoreita, pyöriä,
työssä hyöriviä miehiä – ja muutamien satojen yardien päässä –
auto. Seisoin tuntikausia ja katselin. Ilmavasara, traktori ja
ilmapuristin, kuinka helposti olisimmekaan voineet saada tuon
reiän mainitsemaani seinään muutamassa minuutissa sellaisten
työaseiden avulla. Työnjohtajan huomautus muistui jälleen
mieleeni: "Vanha tapa on hyvä; miksi koettaisimme sitä muuttaa?"
Jätin työnhakemuksen tehtaaseen ja sain työtä.
Näin uusia koneistoja, uusia menettelyitä, uusia tapoja
otettavan jatkuvasti käytäntöön. Kuulin hintojen alennuksista ja
palkkojen nostoista, mutta en koskaan kuullut kenenkään sanovan:
"Olemme aina tehneet reiät tällä tavalla; olemme aina saaneet
ne valmiiksi – vanha menetelmä on hyvä, miksi koettaisimme
sitä muuttaa?" En kuullut koskaan tämäntapaisia mielipiteitä
Amerikassa.
Minunkin, vaikka en olekaan miljoonien omistaja, kannattaa nyt
pitää omaa autoa syystä, että oli ihmisiä, jotka sanoivat:
"Tehkäämme nuo reiät vähän nopeammin" ja siten alensivat
autojen, talojen, radioitten, pesukoneiden ym. kustannukset niin
alhaisiksi, että työläisenkin kannattaa ne hankkia.
Opin täten työstäni, että Amerikan asukkaat ovat varakkaita ja
saavat korkeita palkkoja, ei siksi, että he voittivat sodan, vaan
siksi, että he etsivät aina parempia ja nopeampia menettelyitä
työn suorittamiseksi sen sijaan, että kiinnittäisivät toiveensa
parempien päivien saavuttamisesta poliittisiin riitoihin ja
vehkeilyihin.Tuo mies oli osunut oikeampaan kuvatessaan Amerikan teollisuuden eteenpäin pyrkivää henkeä kuin useimmat omista kansalaisistamme. Monet nykyaikaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset virtaukset maassamme voitaisiin todellakin kylmästi analysoituina kuvata tuon kirjeen kirjoittajan mainitseman esimiehen tai työnjohtajan sanoilla: "Vanha tapa on hyvä; miksi koettaisimme sitä muuttaa?"
Tiedämme kaikki, että mies tai yhtiö, joka aina ottaa käytäntöön kaikki uutuudet, mitkä ilmaantuvat markkinoille, on ikäänkuin alati lähtöön valmistuva henkilö, joka ei tule koskaan silti aivan valmiiksi. On ero tavan tai esineen ottamisella käytäntöön yksinkertaisesti siitä syystä, että se on uutuus, tai syystä, että se on entistä parempi. Amerikan johtavat tehtailijat – ja tämä pitää erikoisesti paikkansa autoteollisuudessa – ovat valmiit hyväksymään uutuuden, melkein lainkaan ottamatta huomioon kustannuksia, niin pian kun on tullut tyydyttävästi näytetyksi toteen, että uutuus on edeltäjiänsä parempi. Fordin teollisuuksissa pidämme parannuksia vain askeleina eteenpäin, mutta emme koskaan täydellisyyden toteutumisina. Me kokeilemme kaikella, mikä näyttää tarjoavan mahdollisuuden lisäparannukseen. Tarkastakaa mitä tahansa viisivuotista ajanjaksoapa tulette silloin havaitsemaan, ettei tuon ajanjakson lopussa mikään osa, mikään kone tai menettely teollisuuksissamme ole sama kuin alussa, ovatpa jotkut osat olleet monien muutoksien alaisia. Kuitenkin voimme hylätä jokaista tekemäämme muutosta kohti sata tai ehkäpä tuhatkin ehdotusta huolellisen harkinnan jälkeen. On ero avoimen mielen ja kaikkinielevyyden välillä.
Joukko- eli suurtuotanto tuhoaa itsensä, jos sen annetaan muodostua kiinteäksi jäykistyneeksi tuotannoksi. Meidän yhtiömme valmisti yhdeksäntoista vuoden aikana, sikäli kuin muu maailma oli kyseessä, vain yhtä tuotetta – T-mallista autoa. Yhtiö valmisti samanmallisia autoja kaikkien noiden vuosien aikana aivan samasta syystä, kuin miksi se ei valmista niitä nykyjään. Kokeilin hyvin monilla vaunumalleilla ja todellisuudessa myin kaksikymmentätuhatta autoa, jotka olivat kahdeksaa eri mallia, ennenkuin omaksuin T-mallin. Toiset autoista olivat neljän hengen, toiset kuuden hengen vaunuja. Syy siirtymiseemme T-maliin oli sama kuin syy siirtymiseemme A-malliin ja kaipaa hieman selittelyä, sillä kysymys joukkotuotannon joustavuudesta näyttää aiheuttaneen koko joukon sekaannusta.
Me muutimme täydellisesti tuotteemme, jopa menettelytapojen ja raaka-aineiden pienimpiä yksityiskohtia myöten. Me emme saaneet tuotetuksi vain uutta automallia, sillä siinä hommassa olimme olleet kaiken aikaa, 1 päivänä lokakuuta 1908 saimme valmiiksi ensimmäisen T-mallisen auton ja 26 päivänä toukokuuta 1927 päättyivät kokemuksemme viidenteentoistamiljoonanteen. Viimeisessä autossa ei ollut ainoatakaan osaa, joka olisi ollut piirustukseltaan tarkalleen samaa ensimmäisen auton osaa vastaava tai samasta aineesta tai samalla tavoin valmistettu, mutta osat, jotka valmistuksensa puolesta eivät olleet liian pitkien ajanjaksojen päässä toisistaan, olivat silti toisiinsa vaihdettavissa olevia osia. Tähän täydelliseen muutokseen oli tarvittu yhdeksäntoista vuotta. Sitten teimme viidessä kuukaudessa paljon perusteellisempia muutoksia kuin noiden yhdeksäntoista vuoden aikana tapahtuneet ja siirryimme aivan toisenlaatuiseen ja toisentapaiseen tuotantoon, joka käsitti uusia menettelytapoja ja raaka-aineita ja pakotti meidät poistamaan tai aineellisesti uudistamaan seitsemänkymmentä prosenttia koneistoistamme. Tämän työn aikana hajoitimme koko traktoritehtaamme ja siirsimme sen Gorkiin Irlantiin. Samoin hajoitimme silloisen maailman suurimman autotehtaan, siirsimme siitä osan toiseen tehtaaseen – ja suoritimme tämän kaiken lainkaan sekaantumatta enemmän ensimmäisen kuin toisenkaan tehtaan tuotantoon. Lähetimme koneistot, joita emme voineet käyttää uudessa tehtaassa, muihin tehtaisiin, jotka perustimme tai jotka jo olivat olemassa maassamme tai ulkomailla. Ja sillä välin oli meidän muutettava ja harjaannutettava työhön noin kaksisataatuhatta työläistä. Seurauksena oli, että ensimmäisen puolentoista vuoden aikana tuotimme ensimmäisen miljoonan uusiin sarjoihimme kuuluvia autoja. Kesti kymmenen vuotta, ennenkuin T-malli saavutti ensimmäisen miljoonansa.
T-malli ei ollut paras auto, jonka tuona aikana osasin suunnitella. Sen piti olla kompromissi. Tiet olivat silloin huonoja, ja oli valmistettava auto, joka saattaisi kulkea vaikka mistä. Maan asukkaat eivät tietäneet mitään autoista tai muista hienovalmisteisista koneista. He eivät luottaneet kehenkään muuhun kuin insinööriin minkäänlaisen koneen käytössä. Siksi täytyikin auton käyttämisen olla hyvin yksinkertaista ja koneen olla helposti korjattavissa. Auto täytyi myydä halpaan hintaan, mutta sen tuli samalla olla kestävä. Insinööritaito oli sillä asteella, että oltiin melkein kokonaan ilman minkäänlaisia koneellisia apukeinoja niin tarkan mekanismin valmistamiseksi suurin määrin, että tämä mekanismi olisi soveltunut edes kehittymättömiin automobiileihin. Joukkotuotanto oli aina noihin aikoihin saakka ollut kehittymätöntä tuotantoa. Me olemme vieläkin hyvin kaukana minkään mekaanisesta täydellisyydestä, mutta vuonna 1908 koneellinen tuotanto oli todella hyvin keskeneräistä.
Väitettiin hyvin yleisesti, ettemme voineet valmistaa T-mallia siihen hintaan, johon sitä myimme, ja että me piakkoin kukistuisimme. Hinta oli tuhatkaksisataa dollaria. Vuosien kuluessa myimme samaa mallia suuresti parannettuna niinkin halvalla kuin kaksisataayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Valmistimme tuota mallia seuraavien perusohjeiden mukaan, joista emme koskaan ole nähneet olevan syytä poiketa:
1) Tulevaisuuden pelon ja menneisyyden kunnioittamisen puuttuminen. Joka pelkää tulevaisuutta, joka pelkää epäonnistumista, rajoittaa toimintamahdollisuutensa. Epäonnistuminen on ainoastaan tilaisuus aloittaa älykkäämmin uudelleen. Kunniallisessa epäonnistumisessa ei ole mitään häpeällistä; häpeällistä on epäonnistumisen pelko. Mikä kuuluu menneisyyteen, on hyödyllistä ainoastaan neuvoessaan teitä ja tapoja edistykselle.
2) Kilpailusta piittaamattomuus. Kuka ikinä tekee työn parhaimmin, hänen tulisi olla työn suorittaja. On rikollista koettaa riistää toiselta tämän liiketoimintaa – rikollista syystä, että silloin koetetaan oman edun tähden huonontaa kanssaihmisen tilaa – hallita voiman eikä älyn avulla.
3) Palveluksen asettaminen voittojen edelle. Liike ei voi laajeta ilman voittoa. Voiton hankinnassa ei ole mitään olennaisesti väärää. Hyvin johdettu liikeyritys ei voi epäonnistua voiton hankinnassa, mutta voiton täytyy muodostua ja voitto ehdottomasti muodostuukin palkkiona hyvästä palveluksesta. Se ei voi olla palveluksen perusta – sen täytyy olla palveluksen seuraus.
4) Valmistus ei ole halvalla ostamista ja kalliilla myymistä. Se on raaka-aineiden ostamista kohtuushinnalla, niiden muuttamista mahdollisimman pienin kulunlisäyksin käyttökelpoiseksi tuotteeksi ja tuotteen toimittamista kuluttajille. Uhkapelin harjoittaminen, keinottelu ja ahnehtiminen toimissa ovat omiaan ainoastaan estämään tätä menettelyä.
On pitkä matka kaukaisiin T-mallin alkupäiviin. On melkein mahdotonta nähdä nyt selvästi silloista tilannetta. Ohjaajan istuin oli noina aikoina oikealla. Painavista syistä, jotka itse olimme keksineet, ryhdyimme toteuttamaan vasemmanpuolista ajoa. Se oli yhtä mullistavaa ihmisten mielestä kuin mitä takaperin ajo olisi. Tarvittiin pitkä aika, ennenkuin ihmiset tottuivat ajatukseen ja heidät saatiin kokeilemaan. Nyt he eivät luopuisi tästä tavasta. Tämä sukupolvi, joka on syntynyt vasen käsi ajoon, voi pitää asiaa mitättömänä pikkuseikkana, mutta me, jotka panimme toimeen muutoksen, tiedämme, kuinka vaikea se oli. Vuonna 1907, T-mallin ilmestymisen edellisenä vuonna, oli teiden korjuu suurimmaksi osaksi paikallinen asia. Nyt ylittää maan vuotuinen tietili biljoonan dollaria. Alhaalla etelässä käytettiin leveitä vankkureita, ja asukkaat halusivat kuusi jalkaa kaksi tuumaa leveän auton, joka kulkisi heidän teillään. Meidän automme oli siksi välttämätön uranuurtajana: se ilmaantui ennen hyvien teiden aikakautta. Autosta tuli voimakkain vaikutin teiden rakentamiseen ja parantamiseen. Suurten muutosten mukana, jotka tapahtuivat teiden laadussa kaikkialla maassa, monet autojen aikaisemmista välttämättömistä ominaisuuksista kävivät tarpeettomiksi. Suurempi hienous muodostui mahdolliseksi. Se muistutti kehitystä katetuista vankkureista ajorattaisiin – kun uraauurtavien ominaisuuksien aika oli ohi, valmistusmenetelmien jalostaminen muodostui seuraavaksi askeleeksi.
Tarpeen ja toiveen välillä on ero. Yleisö voi tarvita jotakin esinettä, silti sitä tuntematta, sillä se ei ole vielä nähnyt esinettä, jota se tarvitsee. Yleisö tarvitsi autoa paljon ennemmin kuin se osasi sitä toivoa. Tarpeen arvioiminen ei ollut täysin väärin. Oikean halun kiihoittaminen oli vain tavalliseen tapaan vaikeata. Mutta ei ollut kohtuullista ajatella, että yksi ainoa perusmalli tulisi iankaikkisesti jatkuen tyydyttämään edistyvän maailman tarpeen. T-malli tyydytti sen yhdeksäntoista vuotta – vaikka se ei olisi sitä niinkään kauan tyydyttänyt, elleivät muutokset olisi olleet jatkuvia. Viimeisenä kokonaisena tuotantovuotena – siis 1926 – valmistimme ja myimme 1.800.000 autoa.
Vuosien kuluessa, ensimmäisen T-mallin ilmestyttyä, maa on rakentanut teitä ja yleisö on oppinut käsittelemään koneita. Autojen käyttö on opettanut puolikasvuiselle pojalle yhtä paljon koneista kuin mitä taidokkainkin mekaanikko tiesi kaksikymmentä vuotta sitten. Autojen valmistuksessa olemme oppineet paljon. Olemme oppineet, miten käyttää voimaa ja miten siirtää mekaanisen taidon tarpeet tuotantokoneiston käytöstä tuon koneiston valmistukseen. Meillä on nyt niin lujia ja keveitä raaka-aineita, että niistä tuskin uneksittiinkaan kaksikymmentä vuotta sitten. Ennen kaikkea olemme oppineet rakentamaan tuotantokoneistoja, jotka toimivat mitä tarkimmin. Viimeinen T-mallinen auto myytiin hintaan, joka oli vähemmän kuin kolmasosa dollareita ensimmäisen T-mallin hinnasta, mutta itse auto oli kolme kertaa parempi. Se oli todellisuudessa auto, jota emme olisi voineet panna kokoon 1908 mistään hinnasta. Tähän viimeiseen autoon oli kuitenkin sovellettu vain osa siitä, mitä olimme oppineet. Siksi meidän oli pakko tehdä suuri päätöksemme.
Teiden kehitys teki mahdolliseksi suuremman nopeuden ja matalamman painokeskuksen. Yleisö oli oppinut riittävästi käsittelemään automobiileja, pystyäkseen hallitsemaan nopeutta. On huomattava, että nämä tarpeen muutokset eivät ole kotoisin yleisön keskuudesta, vaan syntyivät autojen parannusten yhteydessä. Yleisön kasvatus ja oma kasvatuksemme olivat kulkeneet käsi kädessä.
[Tässä ovat tiedot T-mallista yhdeksäntoista vuoden aikana – sen osuudesta maan vaurastumiseen.
Yhtiö maksoi viikko- ja vuosipalkkoja yhteensä $. 1.970.414.172,29. Tästä on kokonaan poissa vuosi 1918, jolloin yhtiö suoritti pääasiallisesti sotatöitä. Tämä edustaa keskimäärin $. 100.000.000 suuruista vuotuista palkkatiliä yhdeksäntoista vuoden aikana.
Mutta tämä on ainoastaan murto-osa niitä tuloja, joita T-malli loi työläisille. Kauppiaiden ja myyjien kunnossapito- ja palvelustyöläiset, palvelusasemien, autotallien ja korjauspajojen palkkaväki, joka on tehnyt työtä tämän auton hyväksi, täytyy tulla lasketuksi mukaan. Nämä paisuttavat maksettujen viikko- ja vuosipalkkojen kokonaismäärän summaan $. 5.467.614.172,29.
Yhtiön kokonaisostot T-mallin valmistukseksi yhdessä kanadalaisen yhtiön ja ulkolaisten sekä amerikkalaisten haaraliikkeiden kanssa nousivat summaan $. 4.868.427.012,32. Tilastotieteilijät ovat arvioineet 33 1/3–40 prosenttia tästä summasta edustavan palkannauttijoille maksettuja viikko- ja vuosipalkkoja. Käyttäen alempaa määrää laskun perusteena saadaan summaksi $. 1.622.809.004.10, mikä aikaisempaan kokonaismäärään yhdistettynä tekee $. 7.090.423.176,39 T-mallin synnyttämien palkkojen ja palkkatulojen loppusummaksi. Sellaisen rahamäärän suuruutta on vaikea käsittää. Se on suurempi kuin kolmenkymmenenviiden valtion arvioitu rikkaus Unionin neljästäkymmenestä kahdeksasta valtiosta. Tämä merkitsisi $. 373.180.167,18 suuruista palkkatiliä joka vuosi yhdeksäntoista vuoden aikana. Tämäkään summa ei käsitä rautatienvirkailijoita, kumi- ja öljytyöläisiä ja lukemattomia muita.
Nämä luvut osoittavat, mitä yksi ainoa ajatus saa aikaan maailman rikkauden ja tulojen hyväksi – ja kuinka perusteetonta on katsoa taaksepäin suunnitelmiin rikkauden jakamisesta, kun voimme katsoa eteenpäin rikkauden luomiseen. Keksimättömiä teollisuuksia piileskelee kaikkialla. Maailma on vasta pääsemässä alkuun – eikä loppumassa.]
Alkuperäisessä autossa ilmeni osa senaikaisista tiedoistamme, ja me olemme työskennelleet tältä pohjalta eteenpäin. Ratkaistavaksemme jäi joko ilmaista kaikki, mitä tiesimme, kääntämällä drastillisesti ja perinpohjaisesti ylösalaisin kaikki, mitä meillä oli, tai aloittaa alusta lähtien jollakin aivan uudella. Me valitsimme jälkimmäisen.
Tämä merkitsi enemmän kuin mallin muuttamista. Se merkitsi perustan muuttamista. Me olisimme suuremmitta vaikeuksitta voineet laatia uuden mallin, joka ei olisi vaatinut muuta kuin muutoksia tuotantomenetelmien yksityiskohtiin. Sellainen malli ei kuitenkaan olisi voinut käyttää kaikkea meidän oppimaamme hyväkseen. Me emme päättäneet valmistaa vain uutta autoa, vaan myöskin käyttää tilaisuutta hyväksemme valmistaaksemme sen toisella tavalla. Auton piirustukset eivät ehdottomasti vaatineet näitä uusia valmistusmenetelmiä, mutta me päätimme suorittaa kaiken loppuun yhdellä kertaa, jotta voisimme palkata rakennustoimintaan niin paljon kuin mahdollista niitä miehiä, jotka pakosta tulivat vapautetuiksi valmistustoimista.
Perustan muutos on hyvin tärkeä suurteollisuudessa, sillä päästyämme jälleen asettautumaan uudelle pohjalle voimme jatkaa työskentelyämme eteenpäin, aivan kuten olimme menetelleet T-mallissakin. Tapanamme on tehdä kaikki kokeemme ennen valmistusta. Jos voimme saada yhden auton ehdottomasti oikein valmiiksi, silloin voimme valmistaa niitä miljoonan tai kymmenen miljoonaa enemmän aivan halumme mukaisesti – eivätkä ne tarvitse kokeilemista. Me käytämme kaikkia tunnetuita laboratoriokokeita, mutta mikään koelaitosten kokeilu ei korvaa todellisia kokeita kaikenlaisilla teillä ja kaikenkaltaisten ilmojen vallitessa. Kulutimme siten satoja autoja. Se oli kallista – mutta ei niin kallista kuin siirtyminen eteenpäin huonommin varustettuina kuin kaikki mahdolliset tiedot hallussamme.
Muutosten yksityiskohdat suunnitelmassa eivät ole tärkeitä, sillä ne ovat teknillisiä, lisäksi hyvin tunnettuja ja jokaisen asiaan innostuneen saatavissa. Pääasia on, että kaikki perusteelliset muutokset olivat seurauksia hankkimistamme valmistusta koskevista tiedoista. Uusissa suunnitelmissamme menimme tahallisesti pitemmälle kuin me itse tai kukaan muu oli koskaan kokeillut tuotannon laajuudella. Otimme päämääräksemme sen laatuisen työn suurimääräisen valmistuksen, mitä laatua eivät aikaisemmin muut kuin taidokkaimmat työmiehet olleet käyttäneet ja vain kalleimpien tuotteiden valmistuksessa.
Emme yksinkertaisesti lopettaneet liikettämme ja siirtyneet uuteen malliin. Me lopetimme vain T-mallisten autojen kokoonpanon ja myynnin. Me jatkoimme osien valmistusta, ja kuka tahansa olisi voinut ostaa osat ja panna niistä kokoon uuden auton, jos se olisi häntä huvittanut. Noita autoja liikkui silloin teillä kymmenen miljoonaa; niitä on nyt rekisteröitynä yli viisi miljoonaa. Huolimatta siitä, että ryhdyimme valmistamaan uusia autoja, jatkoimme itse asiassa vielä hyvin laajaa vanhaa liiketoimintaa.
Esimerkiksi siirtyminen Highland Parkista River Rouge'iin oli jatkunut jo useita vuosia. Kaiken muun tultua muutetuksi me vain kiiruhdimme siirtymistoimitusta. Kaiken raskaamman työn keskittäminen yhteen tehtaaseen säästi meiltä noin kahdentuhannenviidensadan rahtitavaravaunun siirron vuodessa molempien tehtaiden välillä. Tätä säästöä oli kauan suunniteltu, mutta emme silti suorittaneet muuttoa loppuun, ennenkuin valmistus oli ollut jo hyvän aikaa käynnissä. Muutto oli eräs suurimpia muuttotehtäviä, mitä teollisuusmaailma on koskaan nähnyt, mutta se suoritettiin silti niin helposti, että vain muutamat henkilöt sen havaitsivat kaupungissa, jonne muutto tapahtui (Huomaa: Kaikki osastot Highland Parkista – varusteineen, koneineen ja miehineen – oli uudelleen sijoitettava, uudessa toimipaikassa jo olleiden entisten koneiden tarkoituksenmukaisuus arvioitava, koneet järjestettävä uudelleen, lähetettävä muualle tai muutoin saatava tieltä pois. Koneistoja lähetettiin kokoonpanotehtaisiin Detroitin alueen ulkopuolelle, vieläpä merien taakse. Tehtaiden asemakaavoja muutettiin, uusia rakennustöitä suoritettiin ja samalla kertaa laitettiin uusia sähkönostolaitteita, kaivettiin uusia rakennusperustuksia, uusia kuljetuslaitteita asetettiin kuntoon, uusia parvekkeita järjestettiin ja paikalla jo olevia varusteita saatettiin kuntoon. Tämä johti muutamissa tapauksissa käytännössä olevien tuotantomenetelmien täydelliseen uudelleen linjoittamisee, aikaisempien konelinjojen täydentämiseen, supistamiseen, korvaamiseen uusilla koneilla jne. – Suom. muist.) vanhalta tehtaalta saapuneiden lisäkoneistojen tähden. Tämä kaikki suoritettiin päälle päätteeksi siten, ettei keskeytetty A-malli-autojen ja AA-malli-vaunujen valmistusta. Tosiasiallisesti lisääntyi tuotanto päivä päivältä muuttojärjestelyidenkin aikana.
Toiminnan siirtäminen Highland Parkista Rouge'in tehtaaseen ei sisällä mitään uutta. Syksyllä 1927 muutettiin lopullinen kokoonpanolinja. Se käsittää uudessa työpaikassa vain puolet aikaisemmasta pinta-alastaan, vaikka se tuottaa aivan yhtä monta kokoonpantua autoa kuin ennen. Kaikki painavat osittaiset kokoonpanot ja osat kuljetetaan nyt uusia siirtolaitteita pitkin valmistuspaikoistaan tarvittavaan kohtaan kokoonpanolinjalla eikä enää ole tarpeellista lähettää moottoreita, vaununkoreja ja rungonosia rautateitse Highland Parkiin.
Enemmän kuin kaksitoista pituudeltaan sangen huomattavaa teräsparveketta oli rakennettava Rouge'in tehtaalle, ja uusia on syntymässä. Neljä on sijoitettu sulattimon eteläpäähän saapuvien koneiden vastaanoton helpottamiseksi ja toisia on valssimyllyssä sekä moottorien rakennusosastolla.
Uudet Rouge'in tehtaan siirtolaitteet ovat myöskin huomion arvoisia. Tehtaassa on siirtolaitteita yli kahdenkymmenenviiden mailin pituudelta; ja monet uusista ovat erikoisen mielenkiintoisia, kuten esimerkiksi valssimyllyn keskustassa kiertelevät kuljetuslaitteet, jotka siirtävät rengasrattaat suoraan viimeistelyn suorittaviin koneisiin, sekä laitteet, jotka kuljettavat kokoonpannut taka-akselit eräästä rakennuksesta suoraan raiteilla odottaviin rautatienvaunuihin.
Useat nyt täydellisesti siirretyistä osastoista olivat suurimmat alallaan maailmassa. Työkaluhuoneet olivat suunnattoman suuret, ja muihin tärkeihin osastoihin kuuluivat valssilaakeri-, kuulalaakeri-, akselinvarsi-, hammaspyörä-, ohjauspyörä-, painovoimavalu-, jäähdytysputki-, yleinen liitostyö-, kylmäuuttaus-, ohjauspyörän varsi-, akselinapa- ja jarrurumpuosastot. Vuonna 1924 kuvattiin Highland Park "maailman suurimmaksi käynnissä olevaksi automobiilitehtaaksi". Jäähdytysosastosta sanottiin, että "se pystyi valmistamaan enemmän jäähdytyslaitteita kuin kaikki muut jäähdytyslaitetehtailijat yhdessä". Vieteri-, akseli- ja ohjauspyöräosastoista lausuttiin, että "jos ne vapautettaisiin Fordin tarpeiden tyydyttämisestä, ne voisivat näiltä osilta tyydyttää muun automobiiliteollisuuden kysynnän". Kaikki nämä osastot muutettiin.
Samaan aikaan yhdistettiin Highland Parkin työkaluosastot Rouge'in tehtaan vastaaviin osastoihin ja osastot järjestettiin uudelleen siten, että tehoa tuli lisätyksi, mutta siitä huolimatta osastojen ja palkattujen miesten lukua vähennettiin. Kahdeksantoista osastoa käsittävä kokonaismäärä alennettiin neljääntoista osastoon, ja tieteellisempi lattia-alan käyttö teki mahdolliseksi vähentää näiden osastojen pinta-alaa 667.984 neliöjalasta 595.252 neliöjalkaan.
Koneistot ja osastot muutettiin kaikki saman siirtosuunnitelman mukaan. Ensimmäisinä saapuivat miehet, jotka olivat vastuussa uudelleen sijoittelusta, verratakseen lattian pinta-alaa heidän sijoitettavikseen tulleiden koneiden lukumäärään ja järjestääkseen miesten ja työn sijoitukset parhaalla mahdollisella tavalla. Työläiset ja heidän valmistuksen alaisina olevat työnsä siirrettiin ennen varsinaisia varusteita ja työt olivat jaetut siten, että ne jatkuivat tehtaan toisessa osassa, toisen ollessa suljettuna muuton tähden. Saapuessaan Rouge'iin sijoitettiin työläiset asumaan väliaikaisesti työpaikkojen lähistöllä saatavissa oleviin vapaisiin asuntoihin, kunnes heidän varsinaisten asuinpaikkojensa täydennys- ja sisustustyöt saatiin suoritetuiksi. Kun tuotantoa ei voitu hetkeksikään täysin pysähdyttää, tämä kaikki vaati huolellista suunnittelua.
Raskaimmat koneet kuljetettiin rautateitse avonaisissa erikoisvaunuissa ja keveämmät tavaravaunuissa. Työkaluhuoneen varusteita siirrettäessä muutettiin päivässä kaksikymmentäviisi, kolmekymmentäviisi konetta. Tähän työhön tarvittiin suuria miesjoukkoja eri tarkoituksia varten. Sähkötyöläiset uurastivat johtojen ja kiinnitysten kimpussa. Oli suoritettava suuri määrä uusia rakennustöitä. Muutamat suurimmat koneet, kuten esimerkiksi suuri rotaatiokone, joka on neljäkymmentäkahdeksan jalkaa pitkä ja painaa noin sata tonnia, täytyi hajoittaa ja kuljettaa osina. Viisitoista jalkaa syviä peruskuoppia oli kaivettava toisia koneita varten. Useat suuremmista osista oli varustettava jarruilla kuljetettaessa. Sulattimon eteläisen seinän ovet oli laitettava korkeammiksi ja leveämmiksi. Viisi uutta nostokurkea, joista kaksi kymmenen ja kolme viiden tonnin kurkia, oli sijoitettava sulattimoon.
Oli rakennettava uusia teräsparvekkeita muutamia osastoja varten. Sulattimon eteläisellä ja kaakkoisella sivustalla on eräs maamme suurimpia työkaluosastoja. Täällä, voimalaitoksen läheisyydessä, se voi huolehtia hyvin turbiininosien kunnossapidosta. Ja sinne myöskin kerätään ja siellä pannaan uudelleen kuntoon kaikki tuotantokoneet Rouge'in linjoilta. Vanhanaikainen tapa suorittaa korjaustyö tuotannon välittömässä läheisyydessä on kadonnut, ja nyt työ suoritetaan keskitetyissä työpajoissa, joissa on käytettävänä kokeneita miehiä ja erikoiskoneita. Työkaluhuoneessa säilytetään sen omat työaseet sekä myöskin tehtaassa tarvittavat työaseet.
Keskipakoisvoiman käyttöön perustuva valuosasto, missä pieniä tuotteen osia valetaan suoraan muovaajista, siirtyi Highland Parkista Rouge'in tehtaan sulattimorakennuksen erääseen nurkkaan. Työssään se käyttää yhdistettyjä sulatusuuneja ja koneita; sen raaka-aineita ovat aluminiumi ja sinkki; se suorittaa nikkelillä päällystyksen; se valmistaa enemmän kuin neljäkymmentä erilaista Lincoln-osaa; se valmistaa työkaluja, muovaajia ja puristusvalun muovaajia sekä myös oman osastonsa puristusvalukoneet ja tarpeet; se tuottaa kirjavan joukon erilaisia osia, ruuvitalttojen metallisista kädensijoista aina teräslankarulliin saakka. Se käyttää joka päivä kaksisataa tuntia osien valmistukseen ilmailuvoimia varten, ja se on Detroitissa tai sen läheisyydessä niitä harvoja paikkoja, missä aluminiumia ja sinkkiä päällystetään nikkelillä. Tässä vain eräitä sen suorittamista tehtävistä.
Sen koko koneisto, yhdessä raaka-aineiden sekä niiden varustuksien kanssa, joita tarvittiin pitämään osasto täydessä työssä, muutettiin uuteen paikkaansa kahden "week-endin" aikana. Seitsemänsataa miestä, noin kolmesataa konetta ja täydellinen työkaluosasto sisältyi muuttoon. Tämän osaston muutto kuului monimutkaisimpiin, sillä osastolla oli mitä erilaisimmat varusteet. Esimerkiksi kuusikymmentäkaksi matalapaine-painovalukonetta oli yhdistettävä ilma-, kaasu- ja vesisäiliöihin ja lopuksi uuteen imujärjestelmään. Jokainen näistä koneista tarveosineen painoi noin tuhatviisisataa naulaa. Jokaista seurasi metallinen työpöytä, savukupu ja ilma- tai vetotorvi, joka johti tavallisen savutorven tavoin kattoa kohden ja yhtyi muihin johtoihin pääjohdossa, mikä myöskin oli laitettava kuntoon.
Kaksi alkeislämmitykseen tarkoitettua sulatusuunia oli rakennettava ja saatettava toimikuntoon osaston oman romun sulattamista varten, jota romua käytettiin uudelleen valannassa. Jokaisen sulatusuunin sulatuskyky oli tuhatyhdeksänsataa naulaa metallia, joka sulatettiin uudelleen kuusi tai kahdeksan kertaa päivässä. Nämä sulatusuunit ovat muodoltaan erikoisia ja niissä on munanmuotoinen polttokammio, johon on sijoitettu valurauta-astia sulanutta metallia varten. Eristäjä jakaa sisuksen kuumaan ja kylmään puoleen, ja pohjassa olevan reiän kautta pääsee metalli valumaan. Aluminiumin tultua poistetuksi poistetaan tähteet kuonakammiosta ja myydään.
Valannan jälkeen osat sahataan, tasoitetaan, kiilloitetaan ja muutoin viimeistellään. Näissä töissä käytettyjen koneiden joukossa on vannesahoja, reikäpuristimia, ruuvikoneita, automaattisia koneita, porapuristimia, jopa puhdistuspöytiäkin. Nämä kaikki oli sijoitettava paikoilleen ja yhdistettävä oikealla tavalla. Tehokkaan käsittelyn aikaansaamiseksi oli ne sijoitettava sillä tavalla, että työ edistyi sopivasti; ja siirtolaitteet oli rakennettava kuljettamaan valinkoreja työpaikasta toiseen sekä noutamaan hylkytavaraa takaisin sulatusuuneihin. Tämä merkitsi yksiraiteisen, koko osaston kiertävän siirtolaitteen rakentamista. Lisäksi oli hankittava neljä uutta keskipakoisvoimaan perustuvaa valinkonetta, jotka toimivat korkeapaineella matalapaineen asemesta, ja nämä koneet oli yhdistettävä muuhun tuotantoon.
Ajatelkaahan hetkinen imujärjestelmää, joka oli asetettava kuntoon. Sulattimon katon läpi oli rakennettava 120 jalkaa korkea imutorvi; tähän keskustorveen oli kaikki keskipakoisvoimaan perustuvien valukoneiden ja sulatusuunien torvet johdettava. Tämä itsessään jo oli laaja tehtävä, ja kuitenkin se oli vain yksi muuton yhteydessä ilmenneitä seikkoja.
Sitten seurasi kaksikymmentäviisi nikkelipäällystyksessä käytettävää säiliötä. Niitä varten oli kaivettava maakuopat; generaattorit oli pantava kuntoon ja käyntiin virran hankkimiseksi anodeja varten; putket ja johdot olivat asetettavat paikoilleen; kuumaa vettä tarvittiin höyryä varten.
Ainakin seitsemänkymmentäviisi prosenttia osista, jotka valetaan tällä osastolla, on aluminiumseoksia, ja kahdeksankymmentäviisi prosenttia näistä on uusittua, sylinterinporauksessa syntynyttä romua. Näiden osien joukossa ovat A-mallin valonsytytin, polttoainemittarin asteikko ja kehys, vesipumpun tulkka – nopeusmittarin kuori, kääntönappulat, tuulettajan hihnapyörä, kaasuttajan säätötangot ja niin edespäin. Sinkkiosiin kuuluvat ikkunan kädensija, oven lukkolaitteen kädensija ja tuulilasin nappulat. Osastolla käytetään yli viisi tonnia sinkkiä kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, sekoitettuna noin 250 naulaan kupariromua. Sinkki sulaa helposti, ja siksi on nikkelipäällystyksessä osat pysytetty koossa pidikkeiden avulla, joita siirtolaitteet pikemmin hiljaa heiluttavat kuin upottamalla käyttävät liuoksessa.
Tällä osastolla valmistetaan joka päivä yhteensä yli satakaksikymmentätuhatta osaa. Kun ottaa huomioon, että nämä tarkastetaan ja useissa tapauksissa pakataan laatikkoihin käärepaperiin käärittyinä sekä lähetetään edelleen, saa käsityksen työmäärästä, jonka tämän osaston siirtäminen kahtena "week-endinä" sisälsi.
Tämän tapahtuessa Detroitissa kokoonpanotehtaat Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa täytyi muuttaa, ja lyhyemmässä ajassa kuin kahdeksan kuukautta yhdeksänkymmentäneljä prosenttia näistä tehtaista oli uusittu, ollen toiminnassa – toisin sanoen siis kolmekymmentä tehdasta jatkoi tuotantoaan. Ensimmäinen A-mallinen auto valmistui kokoonpano-osastolla lokakuun 20 päivänä 1927. Se tarjottiin yleisölle kaupaksi joulukuun 2 päivänä, ja 1 päivänä marraskuuta 1928 oli tuotanto noussut yli kuuteentuhanteen autoon päivässä, ollen työssä 186 313 miestä, joista 125.000 miestä oli Highland Parkin ja River Rouge'in tehtaissa.
Seurauksena tehtaiden sulkemisesta ja perusteellisen muutoksen toimittamisesta on ollut liiketoiminnan lisääntyminen siinä määrässä, että se tarvitsi suoranaista apua yli sadaltatuhannelta mieheltä enemmän kuin aikaisemmin. Palkka-asteikko on asteittain kasvamassa; ei ainoakaan mies ansaitse vähemmän kuin aikaisemmin, mutta monet ansaitsevat enemmän. Vähintään satatuhatta miestä entisten lisäksi on näiden lisävaatimuksien johdosta otettu työhön eri paikoissa maata. Näihin hyötyihin verrattuna ei sulkemisesta aiheutuneista tappioista kannata paljoakaan puhua.
XIII luku.
MUUTTUVA NÄYTTÄMÖ.
Maailman suurimman automobiilitehtaan muuttaminen ja sen kaikkien osastojen sijoittaminen toiseen tehtaaseen, jonka jo oletettiin olevan täynnä koneita, osoitti meille useita säästämismahdollisuuksia, jotka voisimme toteuttaa. Pieniä seikkoja on juuri vaikea huomata – pieniä nurinkurisia tapoja työn suorituksessa, jotka ovat itsestään syntyneet ja joita kukaan ei havaitse. Ja koska valmistus perustuu yksinomaan yksityisseikkoihin, muodostavat nämä yhdessä hyvinkin suuria asioita.
Suunnitellessamme esimerkiksi River Rouge'in voima-asemaa menimme monessa suhteessa käytännössä olevien menettelyiden edelle, etenkin tehdessämme mahdolliseksi hiilipölyn käytön polttoaineena. Me suunnittelimme joukon voimankehitysyksiköitä ja pidimme selvänä, että jokainen yksikkö tarvitsi määrätynsuuruisen tilan. Tässä seurasimme vallitsevaa tapaa. Se tapahtui 1919. Mutta me tarvitsimme jatkuvasti yhä enemmän voimaa, ja lopulta meidän piti kaksinkertaistaa voimankehitysmahdollisuudet. Kun lisävoima-aseman rakentaminen olisi ollut kallista, päätimme kaksinkertaistaa meillä jo olevan voima-aseman kehityskyvyn. Alalle, joka oli määrätty 65 000 kilowattia kehittävää turbiinia varten, asetimme turbiinin, jonka itse piirustimme ja rakensimme ja joka kehittää 145.000 kilowattia. Turbogeneraattoreista kehittää kukin 30 000 kilowattia. Tämän ylimääräisen kuormituksen kestämiseksi oli välttämätöntä, että pannujen lämmitystehoa lisättiin; mutta pannujen lukumäärän lisääminen olisi vaatinut suuria rahansijoituksia rakennuksiin ja varusteihin, sillä voima-asemalla ei ollut lainkaan tilaa uusille pannuille. Siksi muovailimme uudelleen alkuperäiset yksiköt ja suurensimme jokaisen neljän yksikön lämmityskyvyn enemmän kuin kaksinkertaiseksi. Toisin sanoen, tuo uudelleen järjestely johti samaan tulokseen kuin kahden suuren voima-aseman rakentaminen samaan rakennukseen, johon jo oli sijoitettu yksiköitä, alallaan suurimpia, mitä missään oli käytännössä. Koko kysymys tilan säästämisestä, silti yhteen sullomatta, pakotettiin ratkaistavaksemme siirtäessämme Highland Parkin tehtaan River Rouge'in tehtaalle. Olemme aina sijoittaneet koneet toisiaan lähelle ja koettaneet vähentää jokaisen valmistuksen alaisen osan käsittelyn minimaaliseksi, mutta tähän muuttoomme saakka emme todella tienneet, mitä tilan säästäminen merkitsi. Luulimme vain sen tietävämme. Saman tilansäästämiskysymyksen kohtasimme useissa jaostoissamme, ja erään jaoston pyyntö tilan lisäämiseksi, mikä olisi maksanut meille lähes puoli miljoonaa dollaria, johti huomiomme tähän asiaan, jonka jo olimme pitäneet selvitettynä.
Aikaisemmin oli avoimia ja suljetuita vaununkoreja varten omat uuninsa, siirtolaitteensa, sulatusasemansa, ikkunanlaittamonsa ja imujärjestelmänsä. Kokeet osoittivat, että yksi ainoa uuni- ja siirtolaitejärjestelmä soveltuisi molempia vaununkorimalleja varten ja että tarvittiin vain pienehköjä muutoksia tämän sovellutuksen toteuttamiseksi. Meille ei tuottanut mitään vaikeuksia näiden kahden järjestelmän yhdistäminen. Samoja uuneja voitiin käyttää sekä suljettujen että avonaisten vaununkorien valmistukseen. Ja säästö oli huomattava.
Pienemmällä pinta-alalla, kuin mikä ennen tarvittiin tuottamaan vanhan menetelmän mukaan sata autoa kahdeksassa tunnissa, osasto nyt voi tuottaa 180 autoa. Jonkinlaisen käsityksen tämän muutoksen avulla mahdolliseksi käyneestä säästöstä voi saada tiedosta, että keskimäärä jaostoa kohti oli lähes seitsemänkymmentäviisi tuhatta dollaria ensimmäisenä vuotena. Koko työ on keskitetty yhteen järjestelmään, mikä teki mahdolliseksi läheisemmän valvonnan ja työläisten monipuolisemman käytön. Uusi järjestelmä valmistaa enemmän autoja kuin molemmat aikaisemmat yhdessä. Kysymyksessä oleva jaosto, joka aiheutti syventymisemme asiaan, saattoi uuden järjestelmän käytäntöönoton jälkeen luopua kahdeksantoistatuhannen neliöjalan suuruisesta lisäpinta-alasta, jota muussa tapauksessa olisi tarvittu.
Tässä taas aivan erilainen tapaus. Muovaajat ovat aina olleet tärkeänä osana teollisissa menetelmissä, joissa taotut tai levymetalliset osat on valmistettu painamalla tai puristamalla ja muovaajien valmistus ja kunnossapito ovat muodostaneet tärkeän tehtävän tuotannossa. Esimerkiksi erään muovaajan valmistukseen tarvittiin noin seitsemän tuntia ja se täytyi uusia muovailtuaan noin neljäkymmentätuhatta kappaletta. Me keksimme uuden menetelmän, joka voi valmistaa toisinnon kahdessa minuutissa, ja jokainen näin tehty muovaaja voi muovailla kahdeksastakymmenestä tuhannesta sataantuhanteen kappaleeseen saakka. Entisessä muovaajienvalmistusmenetelmässä käytettiin kaiverrus- tai halkileikkauskonetta, missä mallimuovaaja johti teriä, jotka piirsivät sen kaksoiskappaleen teräskappaleeseen. Sitten kappale siirrettiin viimeistelypöydälle, sillä kaiverruskone jätti merkit siihen. Ihmistyön käytön vuoksi oli mahdotonta saada kahta aivan samanlaista muovaajaa.
Uuden menetelmän mukaan karkaistu mallimuovaaja pakotetaan kuuman teräskappaleen sisään, mikä menettely muistuttaa hyvin suuressa määrässä sinetin painamista kuumaan lakkaan. Mallimuovaajasta saadaan tarkka jäljennös, joka puhdistetaan ja hiotaan jäähdyttyään, minkä jälkeen se on valmis käytettäväksi. Painamalla saadun muovaajan pitempi kestävyys verrattuna kaivertamalla saatuun johtuu teräksen pinnasta. Kaiverrusaseet rikkovat kylmän teräksen pinnan tasaisuutta, kun taasen uuden menetelmän mukaan, terästä ensin kuumentamalla, saadaan joustavuutta ja pinta kaavautuu mallin mukaan.
Aluslevyn asettaminen ruuviin on aina suoritettu käsin. Me keksimme pienen koneen tätä tarkoitusta varten ja olemme tehneet hyvin suuria säästöjä. Kun muistetaan, kuinka monta tuhatta aluslevyä täytyy käsitellä ainoastaan tässä työssä päivittäin, voi käsittää, että tämänkaltaisen työn suorittaminen koneellisesti kannattaa. Ruuvit valuvat kaltevaa pintaa pitkin neliömäisestä säiliöstä. Pinnan alapäässä koneen leuat tarttuvat niihin siirtäen ne paikoilleen, yhden kerrallaan, kiertävän rummun kehässä oleviin aukkoihin. Hieman ennen ruuvin putoamista aukkoon on aluslevy sovitettu sen suulle, valuen pois pystysuoran kangen päästä, johon aluslevyt ovat pujotetut tavalla, mikä muistuttaa hieman vanhanaikaista kiinalaista rahansäilytystapaa.
Kun ruuvi putoaa aukkoon, on siihen jo sovitettu aluslevy. Ruuvi jää tähän asemaan rummussa, kunnes tämä on pyörähtänyt ympäri kohtaan, missä sen sisältö puretaan siten, että ruuvi kiepsahtaa ylösalaisin ja putoaa, pää ylöspäin, kaltevalle pinnalle, joka aukeaa poikkipienoilla varustettuun "tarjottimeen". Tässä on joukko koururivejä, jotka ovat valmistetut siten, että ruuvit sopivat niihin ja jokainen "tarjotin" voi ottaa huostaansa kaksituhatta viisisataa ruuvia.
Koneenhoitaja poistaa kangen, josta kaikki aluslevyt ovat valuneet pois, ja asettaa sen tilalle toisen, joka sillä välin on tullut täytetyksi ilmalla käyvän ravistajan avulla. Koneenhoitaja valvoo myös kääntökangen avulla "tarjottimen" liikkeitä, siirtäen esiin koururivin toisensa perästä niiden tultua vuoron perään täytetyiksi. Yksinkertainen laite estää ruuveja sulloutumasta yhteen. Jos väärää kokoa oleva ruuvi ilmaantuu toisten joukkoon, heittää sen pois automaattinen "potkaisija", joka sijaitsee suppilossa kaltevan pinnan yläpäässä. Kone on varustettu vietereillä, jottei mikään voisi aiheuttaa kasaantumista. Ilmavirtaa käytetään aluslevyjen siirtämisessä rumpuun ja ruuvien poistamisessa siitä, rummun käännyttyä poistoasemaan. Tämä kone säästää joukon yksitoikkoista työtä.
Kehittämällä uuden liikkeellepanevan voiman on sähkö suuresti muuttanut teollisuutta. Sulatusuunien ja muiden samankaltaisten laitteiden lämpölähteenä se on aiheuttanut lisämuutoksia. Mutta vielä suurempienkin muutoksien aika on koittanut. Nämä ovat kumouksellisia laadultaan.
Palkat eivät voisi olla sellaisia kuin mitä ne tänään ovat, jos meidän täytyisi edelleenkin turvautua vanhaan akseli- ja voimansiirtojärjestelmään. Tämä ei ainoastaan rajoittanut koneen nopeutta ja tuhlannut paljon voimaa, vaan oli esteenä myöskin koneen sijoittamiselle. Kaikki täytyi sijoittaa akselin kulkusuunnan mukaan, sensijaan, että koneet olisivat tulleet sijoitetuiksi työn kulkusuunnan mukaan. Toimenpidettämme pidettiin hätiköitynä meidän ensimmäisinä rakentaessa tehtaassamme sähkömoottorin jokaisen koneen yhteyteen ja ryhtyessä käyttämään hyväksemme sähkösulatusuunien täysin säännösteltävissä olevaa kuumuutta, mutta nyt nämä menettelytavat ovat muodostuneet jokapäiväisiksi teollisuudessa. Kulutus, tuotanto ja palkat riippuvat tänään sähkön teollisesta käytöstä.
Uusi kumouksellinen sähkön käyttö tulee laajetessaan aiheuttamaan sen, että tavarat voidaan valmistaa paljon kestävämmiksi ja halvemmalla kuin koskaan ennen, mikä vaikuttaa suoraan kulutukseen, tuotantoon ja palkkoihin. Tämä uusi sähkön käyttö on osien liittäminen yhteen ilman pultteja ja mittauksia – toisin sanoen uuttamalla.
Asia koskee metalliteollisuuden perustuksia ja on ensimmäinen, todella uusi teollinen perusmenetelmä, joka on esiintynyt moneen vuoteen. Me olemme ottaneet käytäntöön vanhoja menetelmiä, parantaneet ja muuttaneet niitä, kunnes lopullinen menetelmä ei näyttänyt lainkaan alkuperäisen kaltaiselta. Mutta sähköuuttauksessa joudumme aivan uusille urille. Ja tässä kohtaamme jälleen pettämättömän todisteen siitä, että nämä koneet suorittavat töitä, joita ihminen ehdottomasti ei voisi tehdä missään olosuhteissa.
Menneisyydessä oli valaminen ainoa tunnettu tapa vaikeiden metalliartikkelien valmistamiseksi yhtenä kappaleena. Valamiseen sisältyy paljon tuhlausta. Se vaatii metallin kuumentamista ja koko joukon hyvin taitavaa työtä mallien, kaavojen ja muiden ammattiin kuuluvien jäljentämistarvikkeiden avulla. Jokaisen osan valamisen täytyi tapahtua erikseen, ja vaikka jo vuosia sitten muodostimmekin valun teolliselle pohjalle ja käytimme hyväksemme työn jakelua, siirtäen valuosat siirtolaitteiden avulla miehille näiden tarvitsematta mennä niitä itse noutamaan, oli tehtävien suoritus parhaimmassakin tapauksessa alkeellisella pohjalla. Valetut esineet oli alistettava koneellisen käsittelyn alaisiksi – toisinaan oli niistä poistettava kolmekymmentä prosenttia metallia; tämä oli tuhlausta. Eikä liioin ollut mitään tapaa todeta, kuinka kestävä valettu esine oli, sillä siinä saattoi olla valureikiä tai muita vikoja, joita ei voinut huomata.
Osa voidaan valmistaa takomalla tai leikkaamalla jostakin standardikokoa olevasta, kuumasta tehdasteräksestä, jolloin se muodostuu kestävämmäksi kuin vastaava valettu osa. Jokainen on vuosikausia tietänyt tämän, ja vuosikausia olemme takoneet ja leikelleet niin monia osia kuin vain voimme. Me tiedämme, että jos voisimme muodostaa yhdistetyn osan liittämällä pieniä taotuita osia yhteen, saisimme kestävämmän kappaleen kuin valamalla. Mutta meillä ei ollut käytettävänämme mitään muuta liittämismenetelmää kuin pultit tai niittaus, ja tämä liittämismenetelmä ei ainoastaan ole kallis, vaan vaatii siinä määrässä metallia pulttien tai uuttausten kiinnittämiseen, että valmistunut osa on epäkäytännöllisempi kuin valamalla saatu.
Uuttaustyö on hyvin vanhaa. Se tarkoittaa kahden metallikappaleen kuumentamista ja vasaroimista yhteen. Vanha seppä oli uuttausalan erikoistuntija. Sähköuuttaus noudattaa samoja periaatteita, mutta kuumentaminen tapahtuu sähkövalokaaren avulla, joka muodostetaan molempien yhdistettävien osien väliin, ja puristus saadaan aikaan mekaanisesti. Sähköuuttaus on tunnettu jo pitkän aikaa, mutta mitään laitetta ei ole ollut, jonka avulla inhimillinen taito olisi voitu poistaa menettelystä – toisin sanoen, jonka avulla olisi voitu valmistaa osia koneellisesti, suuressa mittakaavassa ja halpaan hintaan. Otimme työksemme koneiden ja menetelmien keksimisen, jotka olisivat tehneet uuttamisen laajan käytön mahdolliseksi parhaana ja halvimpana valmistusmenetelmänä. Halusimme takoa, valmistaa keskipakoisvoimaa käyttäen tai leikellä osia ja ne sitten yhdistää täydellisiksi yksiköiksi uuttauksen avulla. Tämän olemme tehneet. Tehtävä ei ollut uusi meille; käytimme hieman uuttausta T-mallissa, mutta viimeisten kolmen vuoden aikana olemme olosuhteiden pakosta edistyneet pitemmälle uuttauksessa kuin kaikkina edellisinä vuosina koko yhtiömme olemassaolon aikana yhteensä.
Uuttaus tekee mahdolliseksi taottujen ja leikattujen osien yhdistämisen yhtä kestäviksi, keveiksi ja symmetrisiksi osiksi ja työn suorittamisen nopeammin kuin mitään muuta menettelyä käyttäen. On olemassa erilaisia sähköuuttaustapoja, mutta me käytämme vastusuuttausta, joka jakaantuu liekkiuuttaukseen, paikallisuuttaukseen ja saumauuttaukseen.
Liekkiuuttauksessa ei lisätä mitään metallia. Käytetään ainoastaan alkuperäistä metallia, joka kuumennettaessa suojataan täydellisesti ilman hapen ja lisäaineiden vaikutukselta. Vanhanaikaisen pajauuttausteorian ja sähkövastus-liekkiuuttauksen välillä ei ole mitään eroa. Seppä asetti teräksensä ahjoon ja kuumuus hankittiin ulkoapäin. Sopivassa kuumuudessa otettiin teräs pois, yhdistettävät pinnat puhdistettiin oksidista, pantiin vastakkain ja niitä vasaroitiin voimakkaasti. Todellisen uuttauksen suorittivat kuumuus ja paine.
Sähkövastus-liekkiuuttauksessa kuumuus tulee valokaaresta, joka yhdistää uutettavat pinnat. Kun ne eivät tarpeeksi kuumennu uuttausta varten paitsi valokaaren avulla, on välttämätöntä, että kappaleet ovat aineosiltaan jotensakin samanlaiset. Kuparipidikkeet johtavat virran uutettavaan kappaleeseen. Liekkiaika on määrätty kokemuksen perustalla. Kappaleiden yhdistettävät pinnat ovat suojatut happea ja ilman muita lisäaineita vastaan valokaaren avulla, ja osa kuumenee nopeasti oikeaan uuttauslämpömäärään saakka. Sitten molemmat kappaleet pakotetaan yhteen äärettömän puristuksen avulla. Tämä puristaminen poistaa myös kaikki ylikuumennetut metallit, jotka ovat mahdollisesti jääneet jäljelle, saaden puhtaat metallit yhtymään. Samaa periaatetta noudatetaan kahdessa muussakin uuttaustavassa – saumauuttauksessa ja paikallisuuttauksessa.
Sähkövastusuuttauksessa edistyminen on edistymistä tuntemattomuutta kohden. Tämä pitää erikoisesti paikkansa pääteuuttauksessa, joka on tärkeä uuttausmenetelmä teollisuuksissamme. Työläisen on tällä alalla aloitettava suunnittelemalla työtänsä ja lopetettava rakentamalla koneisto sen suorittamiseksi. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ei ole olemassa tietoja eikä koneistoja, jotka soveltuisivat hänen tarkoituksiinsa.
Saumauuttaus on oikeastaan vain toistettua paikallisuuttausta, ja tavallisesti sen suorittaa kone, jossa uutettava esine kuljetetaan kärjet vastatusten asetettujen, virtaa johtavien kuparilevyjen välitse.
Kaikissa tapauksissa, joissa uuttaus on otettu käytäntöön, se on tehnyt mahdolliseksi painon vähentämisen tarvitsematta vähentää kestävyyttä ja tuotantokulujen alentamisen tarvitsematta huonontaa laatua. Se on lisäksi äärettömästi helpottanut oikean aineen käyttöä oikeita osia varten.
Tarkastakaamme muutamia sähköuuttauskokeiluita, jotka ovat saatetut tuotantoperustalle ja jokapäiväiseen käytäntöön. Tarkastakaamme taka-akselin kannatus- ja suojakopan toista puoliskoa. Se on pantu kokoon neljästä erikoisosastosta, jotka on uuttamalla muodostettu yhdeksi kokonaiseksi yksiköksi ja joiden koko paino on ainoastaan kahdeksantoista ja puoli naulaa. Lyhyt pitkittäinen akseli on taontatyötä, joka on koneellisesti ja tarkasti valmistettu, ja iskunvaimentajassa oleva kuula on karkaistu. Laakerikoppa on myöskin terästaontaa, karkeaa koneellista valmistetta, ja pyörälaakerit ovat karkaistuja. Ne asetetaan uuttauskoneeseen, ja liekkiuuttauksen avulla yhdistetään sataviisikymmentä kappaletta tunnissa. Sitten ne siirretään erikoiskoneeseen, ja osa on valmis seuraavaan käsittelyyn, suojuskoppaan uutettavaksi. Tässä toimituksessa on nopeus sata kappaletta tunnissa.
Suojuskoppa on kappale metallilevyä, painoltaan seitsemän naulaa, kaksi unssia. Se irroitetaan kiilanmuotoisena kuviona suuresta teräslevystä – kolmen eri käsittelyn avulla painopuristimessa – ja sitten se yhdistetään valokaariuuttauksen avulla, tuotannon noustessa viiteenkymmeneen koppaan tunnissa. Se taotaan sitten uudelleen sekä koon että muodon yhtäläisyyden saavuttamiseksi, jolloin se on valmis liekkiuuttauksen avulla yhdistettäväksi takomalla valmistetun suppilon päähän. Valmistusnopeus on kuusikymmentä tunnissa. Tämä suppilotaonta on miestemme kehittämä menetelmä ja se suoritetaan kuumavalssauksen tai pakoisvoimamenetelmän mukaisesti juoksuttamalla kuumaa terästä kahden kovan paineen alaisena ja suurella nopeudella pyörivän valssin välistä, jolloin muodostuu kauniisti kaartuva suppilo, yhtäläinen paksuudeltaan, kestävyyden lainkaan joutumatta kärsimään. Neljä eri kappaletta on nyt yhdistetty yhdeksi uuttauksen avulla. Jokainen on lisäksi alistettu koneelliseen käsittelyyn, joka saa ne alati säilyttämään yhdensuuntaisuuden ja jäykkyyden.
Taka-akselin suojuskoppa muodostaa erään tärkeimpiä uuttaussaavutuksiamme. T-mallissa taka-akselin suojuskoppa valmistettiin taottavista valuosista. Sama kokonaisuus on nyt valmistettu sähkön avulla taotuista, puristetuista ja pakoisvoimamenettelyn avulla tehdyistä osista, joista jokainen on erikoisen käsittelyn avulla saatu soveltumaan tarkoitukseensa. Differentiaali-pyörästön suojuskoppa eli "banjo" on muodostettu U:n muotoisesta teräsleikkeleestä, valssimyllyn standardimallia. Se on muovaajien avulla puristettu ympyräksi, joka ei ole täysin suljettu. Ympyrän sulkee differentiaalipyörästön suojuskopan varsi, joka on valmistettu taontakoneella ja uuttamalla yhdistetty U:n. muotoisen kappaleen avoinna oleviin päihin, käyttämällä liekkivastusmenetelmää ja oman piirustuksemme mukaisesti rakentamaamme mekaanista uuttajaa.
Tarkastakaamme lähemmin differentiaali-pyörästön suojuskoppaa. Siitä on poistettu valutyö ja sijalle on tullut täysiteräksinen suojuskoppa, minkä uuttaus on tehnyt mahdolliseksi. Painopuristimella valmistettu osa on uuttamalla yhdistetty taottuun osaan, ja me olemme kehittäneet oman automaattisen uuttauskoneen. Tämän uusmallisen uuttauskoneen kuvaaminen osoittaa, miten insinööritaito on tällä alalla kehittymässä.
Tässä on yhteenveto vanhasta menetelmästämme: Johtoreunus on asetettu paikalleen ja suoristettu, siirrettävät pidikkeet laskettu paikoilleen ja avattu venttiili, joka päästää ilman kahteen sylinteriin, näiden puolestaan vaikuttaessa pidikkeisiin, jotka painavat johtoreunuksen kummallakin puolella olevia elektrodeja vasten. Käyttövipu on siirretty latausasennosta taaksepäin avoimeen tai alkuasentoon. Takaosa siirretään laajenevan kaulakkeen yli, mikä myöskin on elektrodi, säätäjää vasten ja suoristetaan, haarukkamainen pidike asetetaan paikoilleen ja ilmavirta päästetään vaikuttamaan, jolloin tämä paisuttaa kaulakkeen. Nyt alkaa todellinen uuttaus. Koneenhoitaja tarttuu käsi vipuun ja kääntää sähkövirran vaikuttamaan. Hän polttaa takaosan ja reunuksen likistyneet päät pois saadakseen tasaisen yhteyden. Sitten pidetään päät kolme tai neljä sekuntia tiukasti toisiaan vastaan puristettuina ja kuumennetaan alustavasti. Valokaari vedetään sitten osien väliin, vääntämällä käsi vipua taaksepäin niin paljon, että virta hypähtää raon yli muodostaen kaaren. Käyttövipua nostetaan nyt tasaisesti ja hitaasti ylöspäin muodostuneen kaaren säilyttämiseksi tiettyyn kuumennushetkeen saakka, jolloin, oikean lämpötilan vallitessa, se painetaan jälleen asemaansa niin nopeasti ja voimakkaasti kuin kaksi ravakkaa miestä voi tehtävän suorittaa. Ilma päästetään sitten pois, kolme puristinta irroitetaan, käyttövipu työnnetään takaisin avoimeen asemaan ja suojuskoppa nostetaan pois täydellisesti uutettuna. Kolme hoitajaa tarvitaan kutakin konetta varten, ja tuotanto on kahdestakymmenestäviidestä kappaleesta kolmeenkymmeneen tunnissa.
Tämä menettely on aivan yhtä monimutkainen kuin miltä se kuulostaakin, ja koneenhoitajat tarvitsevat huolellista harjaannusta. Uudessa koneessamme periaate on sama, mutta koneenhoitajan tehtäviin kuuluu vain kappaleen asettaminen koneeseen, puristimien sijoittaminen paikoilleen ja ilmaventtiilin kääntäminen, mikä kiinnittää kaikki osat samalla kertaa. Kone kulkee sitten automaattisesti uuttamiskierroksen. Ilmaventtiili avataan ja kone palaa alkuasemaan, missä suojuskoppa poistetaan valmiina ja menettelyä jatketaan. Tätä konetta hoitamaan tarvitaan vain yksi henkilö, ja suorittaa se viidenkymmenen, kuudenkymmenen kappaleen uuttauksen tunnissa. Lisäksi uuttaus on laadultaan tasaisempaa.
Uusi kone on toiminnassaan täysin vapaa virhemahdollisuuksista. Kaikki koneen työosat, lukuunottamatta puristimia, leukoja ja muita työn käsittelyyn ja virran johtoon tarvittavia varusteita, on sopivasti sijoitettu suureen koppaan, missä niihin päästään luukkujen kautta helposti käsiksi. Tämän kopan ulkopuolella olevat osat ovat suojuksessa, jonka luukku on varsinaisen uuttauksen aikana suljettu. Uuttausmenetelmän kestäessä viuhkantapaiset levyt, jotka toimivat vivun avulla, peittävät vuoron perään kaikki käyntiinpanonappulat paitsi sitä, joka tarvitaan seuraavaan liikkeeseen. Koneenhoitajan on siis mahdotonta tehdä virhettä.
Tässä on taasen toinen automaattinen uuttauskone. Siinä koneenhoitaja vapautuu jarrukenkien kiinnityspulttien sijoittamisesta käsin paikoilleen. Ne ladataan automaattisesti panosmakasiinista ja saatetaan uuttamisasentoon yläleuassa olevan magneetin ja alaleuassa olevien sijoituslaitteiden avulla. Koneenhoitajan käsi on suojeltu vaaralta tarttua koneeseen. Tämän turvallisuuden lisäksi hänen on koneen avulla mahdollista suorittaa työ paljon nopeammin. Vanhan menettelytavan aikana mies saattoi tunnissa tällä tavoin käsitellä keskimäärin kahtasataa jarrukenkää. Tällöin hän siis sijoitti käsin jarrukenkien pultit paikoilleen. Nyt on työn suoritusmäärä kasvanut yli kaksinkertaiseksi; neljänsadanviidenkymmenen jarrukengän uuttaus tunnissa on tavallinen saavutus. Tämä merkitsee yhdeksääsataa uuttauskäsittelyä, ottamalla huomioon, että jarrukengän kumpikin pää on uutettava. Kumpaankin päähän tarvitaan kaksi pulttia, yksi kummallekin puolelle, mikä siis on neljä pulttia jarrukenkää kohden eli tuhatkahdeksansataa pulttia tunnissa. Kun jokaisella pultilla on neljä suunnituskohtaa, tarvitsee tuhatkahdeksansataa pulttia seitsemäntuhatta kaksisataa suunnituskohtaa tunnissa.
Pultit uutetaan jarrukenkiin vahvistamaan päitä, joihin porataan reiät. Vanhan menetelmän mukaan koneenhoitaja asetti pultit paikoilleen, sijoitti jarrukengän toisen pään niiden väliin ja suoritti uuttauksen. Sitten hän poisti jarrukengän, sijoitti kaksi uutta pulttia paikoilleen, asetti jarrukengän toisen pään näiden väliin ja suoritti jälleen uuttauksen.
Uusi kone syöttää pultit oikeisiin asemiinsa pientä, siten järjestettyä uraa pitkin, etteivät uudet pultit sijoittaudu asemiinsa ennenkuin aikaisempi tehtävä on suoritettu loppuun. Magneetti pitää ne oikeassa asennossa, ja niiden välissä olevan jarrukengän asennosta huolehtii kone. Koneenhoitaja voi helposti sijoittaa jarrukengän paikoilleen, tarvitsematta sen asentoa juuri lainkaan tarkkailla.
Panosmakasiinia suunniteltaessa tuli monta probleemaa ratkaistavaksi. Eräs oli sen vapauttaminen magneetin vaikutukselta. Muussa tapauksessa koko mekanismin toiminta tulisi häirityksi ja pultit rykelmöityisivät urissaan. Tämän estämiseksi ovat makasiinit valmistetut messingistä, joka ei ole magneettista. Juuri ennen virran yhdistämistä uuttausta varten käännetään makasiini pois magneettipiiristä.
Neljäkymmentäneljä voimapuristinta tarvitaan jokaisen gasoliinisäiliön muodostamiseksi ja valmentamiseksi saumauuttaukseen, samoin kuin joukko muita varusteita. Kymmenen puristinta tasoittaa ja muodostaa pohjan; kuusi valmistaa kannen; kuusitoista tarvitaan nopeudenmittarin akselinkehyksen valmistukseen ja muihin tarpeisiin; kaksi valmistaa likasuojuksen, kolme säiliön niittauskohdat; yksi painaa kannen ja pohjan oikeaan asemaan uuttamista varten; kuusi puristaa reikiä ja suorittaa korjaustaonnan.
Kun säiliön kaksi osaa on painettu toisiaan vasten uuttausasemaan ja rei'ittely sekä korjaustaonta on suoritettu, vakiinnutetaan osien asema määrättyjen välimatkojen päässä suoritetun paikallisuuttauksen avulla. Ne puhdistetaan sitten voimakkaassa alkaliliuoksessa ja kiinnitetään siirtolaitteisiin. Tämä kuljettaa ne työläisten ohi, jotka täydentävät niittausta juottamismenetelmän avulla, siten lisäten säiliön kestävyyttä. Tästä käsittelystä ne sitten siirtyvät uuttauskoneisiin.
Ainoakaan yksikkö ei ole olemassaolonsa alusta alkaen ollut niin mullistavien muutoksien alainen kuin hammasrattaat. Yhtiön nykyjään käyttämä hammasratasten valmistustanko on suorakulmainen. Se leikataan pituuksiin, jotka vastaavat rattaan kehää. Nämä pituuskappaleet asetetaan koneisiin, jotka muovaavat ne ympyriäisiksi kehiksi, jättäen pienen aukon päiden väliin. Rattaat viimeistellään hehkuvan punaisina vanneuuttauksen avulla. Teräksessä syntyneen jännityksen poistamiseksi rattaat joutuvat nyt jäähdytys- eli normalisointi-kuumuuskäsittelyn alaiseksi ja niiden annetaan hitaasti jäähtyä.
Kerros, joka jäähdytysmenetelmän aikana on kerääntynyt rattaiden päälle, poistetaan. Seuraa sitten poraus, vastaporaus, taka- ja kulmareunustus, ja kaikki nämä tehtävät suoritetaan automaattisten sorvi- ja porakoneiden avulla. Kymmenen päällysruuvireikää porataan samaan aikaan jokaiseen rattaaseen multikierre-puristinporan avulla, minkä jälkeen rattaat ovat valmiit hampaiden leikkausta varten.
Erikoiskone leikkaa ensin karheasti hampaat. Entiset karheahammaskoneet eivät voineet käsitellä enempää kuin kahta ratasta kerrallaan. Nykyiset koneet, jotka ovat varustetut apumuovauslaitteilla, hammastavat kaksikymmentäneljä ratasta samalla kertaa, poistaen likimäärin naulan verran metallia kustakin rattaasta ja tarviten toimitukseen hieman yli kaksi minuuttia.
Sitten hammasrattaat siirretään koneisiin, joita kutsutaan generaattoreiksi, missä leikkely viimeistellään. Aikaisemmin käytännössä olleet generaattorit tarvitsivat erikoisen hoitajan eivätkä parhaimmassakaan tapauksessa valmistaneet enempää kuin viisitoista hammasratasta kahdeksassa tunnissa. Osastolla käytettiin kolmeatoista konetta, mikä kokonaistuotantona antoi alle kaksisataa hammasratasta kahdeksan tunnin työpäivässä. Nykyjään osastolla on yhdeksänkymmentäkuusi nopeakierre-generaattoria ja yhdeksänkymmentäviisi parannettua standardimallista generaattoria. Jokainen nopeakierre-generaattori valmistaa neljäkymmentäkolme hammasratasta kahdeksan tunnin työpäivässä, ja yksi mies voi hoitaa kahdeksaa generaattoria, mikä tekee hänen tuotantomääräkseen kahdeksan tunnin työpäivässä 344 hammasratasta.
Nykyaikaisessa hammasratas-generaattorissa asetetaan hammasratas navan päälle ja hampaat sijoitetaan tarkasti leikkaavien kärkien väliin siten, että jokaisen hampaan kummaltakin puolelta irtautuu joka kerta sama määrä terästä. Leikkuukärjet kulkevat poikittaisesti hammasrattaan kanssa, tehden neljäsataa iskua minuutissa ja poistaen hyvin pieniä määriä jokaisella iskulla, jotta viimeistely tulisi parhaiten suoritetuksi. Kun kone on suoriutunut viimeisestä hampaasta – neljännestäkymmenennestä – se automaattisesti lopettaa toimintansa.
Hammasteräs on parasta laadultaan ja sisältää suuren määrän hiiltä, joten tarvitaan ainoastaan syanidikäsittelyä kovan kulutuspinnan aikaan saamiseksi. Tultuaan syanidiuunista hammasrattaat käytetään vääntymisen estämiseksi öljyssä hammasratas-karkaisupuristimessa, joka on itse suunnittelemamme. Kaksi miestä, joista toinen toimii uunin, toinen puristimen ääressä, voi karkaista ja suoristaa 1.960 hammasratasta kahdeksassa tunnissa. Kun hammasrattaat ovat tarpeeksi jäähtyneet, että niitä voidaan käsitellä ilman käsineitä, ne poistetaan puristimista ja alistetaan toiseen kastelumenetelmään, joka poistaa syanidikäsittelyn luoman jännityksen.
Nyt ovat rei'ät valmistetut omissa hiomiskoneissamme, joihin hammasrattaat asetetaan yhdessä mallien kanssa reikien tarkkuuden varmennukseksi. Tarkkuuden poikkeamisraja on yksi tuhannesosa tuumaa. Rei'ityskäsittelyn päätyttyä hammasrattaat siirretään tarkastettaviksi, jolloin niitä pyöritetään pienien hammasrattaiden yhteydessä äänettömyyden vuoksi. Nyt ne ovat valmiit lähetettäviksi kokoonpano-osastolle tai palvelukseen.
Aikaisemmin tarvittiin kolme tarkastajaa tarkastamaan neljäätuhatta hammasratasta kahdeksassa tunnissa. Nyt yksi tarkastaja automaattisen tarkastuskoneen avulla suorittaa kuudentuhannen hammasrattaan tarkastuksen kahdeksassa tunnissa. Eräs hammasrataskäsikoettimiin tehty keksintö tekee yhdelle miehelle mahdolliseksi pyörittää tuhatkolmesataa hammasratasta kahdeksassa tunnissa. Muutamia vuosia sitten kuudensadan pyörittäminen oli tyydyttävä päivätyön tulos.
Mahdollisuus osien yhdistelyyn uuttamisen avulla tuo täysin uuden tekniikan metalliteollisuuteen. Me olemme vasta aivan alussa.
XIV luku.
MILJOONASOSA TUUMAA.
Tavaroiden valmistus mittojen hyvin suurta tarkkuusmäärää silmällä pitäen ei ole vain työtaidon koe. Se on perustana palvelustuotannolle. Sellaisessa tuotannossa ei voida sovitella osia kokoonpano-osastoilla tai korjauspajoissa. Jokaisen kampiakselin tulee olla aivan samanlainen kuin toinen kampiakseli ja niin edelleen jokaisen auton osan, joka tämän menettelyn mukaisesti valmistetaan.
Kaksi osaa ei luonnollisesti ole koskaan ehdottomasti toistensa kaltaisia muutoin kuin sattumalta, sillä ei kannata ylittää tarkkuutta määrätyn pisteen yläpuolelle. Mutta jokaisen koneen, jossa on liikkuvia osia, tulee olla tarkasti valmistettu, tai muuten ilmaantuu sen käynnissä tärinää, joka lyhentää koneen ikää ja vähentää sen käyttötehoa. Koneenpiirustaja suunnittelee aina koneen rakennettavaksi ehdottomasti määrättyjen mittojen mukaan, määräten sitten rajat, joihin saakka jokaisen osan on sallittu mittasuhteista poiketa. Joukkotuotannossa on mittauksen tapahduttava nopeasti, ja tästä syystä mitataan jokainen osa kahdella perusmitalla, jotka piirustuksien mukaan parhaiten soveltuvat mittaukseen. Nämä kaksi mittaa edustavat sallittuja suuruusrajoja. Jos osa on molempia mittoja pienempi, se on liian pieni, jos se taasen on molempia suurempi, se on liian suuri; ollakseen säädettyjen rajojen sisäpuolella tulee osan ylittää toinen mitoista ja olla toisen alapuolella.
Muutamat osat eivät kaipaa kovinkaan suurta tarkkuutta, kun taasen toisten rajat täytyy määrätä tuhannesosatuuman tarkkuudella. Jos perusmitan tulee voida tarkistaa mitattava esine tuhannesosatuuman tarkkuudella – mikä kuitenkaan ei ole äärimmäinen tarkkuus – silloin täytyy mitan itsensä olla vähintään kymmentuhannes-osatuuman tarkkuinen. Ja se täytyy pysyttää tarkkana. Siksi täytyy olla olemassa päämitta sen tarkistamiseksi – ja lopuksi vielä mitta tämänkin tarkistamiseksi. Tämä merkitsee, että jossakin läheisyydessä täytyy olla olemassa jokin ehdottomasti tarkka mitta, jonka avulla voidaan päämittaa tarkistaa.
Itse asiassa ei aina ollut mahdollista päästä selville, mitä tuuma oli, ennenkuin C. E. Johansson saatiin liittymään yhtiöömme. Ja nyt teollisuuksiemme toiminta riippuu siitä, mitä tapahtuu pienessä huoneessa Dearbornin koelaitoksessa. Samoin on myöskin monien muiden teollisuuksien laita, sillä tässä huoneessa ei vain kokeilla omaan käyttöömme tarvitsemiemme kappaleiden tarkkuudella, vaan myöskin niiden, joita myymme toisille teollisuuksille, koska liikepolitiikkamme mukaista ei olisi pidättää tarkkaa uuttaustapaa yksinään itseämme varten. Nämä uuttauskoneet ovat kaikkien käytettävissä, jotka niitä haluavat käyttää, ja ne ovat kaiken tarkan työn perusteena tässä maassa ja maailman useimmissa osissa. Perustan saavuttaminen tarkassa mittauksessa ei ole niin yksinkertaista kuin miltä se saattaa näyttää henkilöistä, jotka käyttävät mittauksessa jalan mittapuuta ja luulevat mittaavansa. Parhain saatavissa oleva teräsmitta on siksi epätarkka, että jos meidän tulisi sitä käyttää, me ajaisimme tuotantomme karille. Tämä antaa jonkinlaisen käsityksen tarvitsemastamme tarkkuudesta. [Kappaleessa nyt seuraava aineisto pohjautuu Mr. Johanssonin kuvaukseen mitä mielenkiintoisimmasta tieteestä, ja aineisto on hänen tarkastamansa ja korjaamansa.]
Aina viime vuosiin saakka ei ollut olemassa mitään keinoja todellisen tarkkuuden saavuttamiseksi koneellisessa tuotannossa. Sillä meillä ei ole ollut mitään standardituumaa tehdastyötä varten. Palvelustuotanto on pakottanut luomaan tarkkuusstandardit. Englannin kaksitoista tuumaa käsittävä jalka laillistettiin noin vuoden 950 paikkeilla, mutta se sai taistella yli kolmesataa vuotta, ennenkuin sen onnistui syrjäyttää Tungarin belgialainen jalka, joka oli 13,22 tuumaa ja joka saapui Englantiin belgialaisen vaikutuksen aikana ennen kymmenettä vuosisataa. Belgialaisen jalan alkuperä haipuu vanhanajan Aasian ja Kreikan hämärään.
Metrijärjestelmä on seuraus ranskalaisten tiedemiesten vaatimuksista, joiden mukaan perusmitta oli laadittava jonkin mitattavan ja muuttumattoman välimatkan perusteella maailmankaikkeudessa. Ranskan Kansalliskonventti valitsi pituuden, joka vastaa yhtä kymmenmiljoonasosaa maapallon Pariisin kautta kulkevasta kvadrantista. Tämä matka asianmukaisesti mitattiin, ja tulos mètre-à-traite eli matkan mitta, tunnettu metrin nimellä, tehtiin pakolliseksi kansalliseksi perusmitaksi 1801. Vuonna 1875 perustettiin Pariisiin Kansainvälinen Paino- ja Mittatoimisto (International Bureau of Weights and Measures) toimittamaan metriä vastaavia mittoja järjestelmään yhtyneille maille. Virallista ranskalaista metriä edustaa kahden mikroskoopillisen viivan välinen matka iridioplatinaisessa tangossa (joka nyt on toimiston arkistossa) nolla-asteen vallitessa satajakoisen lämpöasteikon mukaan (C°).
Tätä tankoa varten valittu metalliseos on vähimmin altis muutoksille. Lämpö on tärkeä tekijä metrin laskemisessa, sillä tangon lämpötilan noustessa tai laskiessa nolla-asteen ylä- tai alapuolelle matka merkkien välillä muuttuu pitemmäksi tai lyhyemmäksi kuin metri. Lämmön huomioiminen oli eräs suuria probleemoja ennen Ford-Johansson-perusmitan käytäntöönottoa.
Metri mitataan nolla-asteen vallitessa satajakoisen asteikon mukaan; Englannin tuuma lämpötilan ollessa kuusikymmentäkaksi astetta Fahrenheitia ja U.S:n tuuma, Kongressin lain mukaan 28 päivältä heinäkuuta 1886, lämpötilan ollessa kuusikymmentäkahdeksan astetta Fahrenheitia. Ottamalla huomioon nämä lämpötilat on selvää, että mittojen saattamiseksi yhtäpitäviksi on mittaukset toimitettava kolmen eri lämpötilan vallitessa. Jos 100 mm teräksinen perusmitta (ranskalainen) nolla-asteessa Celsiusta ja laajenemiskoeffikienttinaan .000.011,5 yhdeltä asteelta Celsiusta mitataan Englannin peruslämpötilassa, se on .019 mm pitempi kuin 1 desimetri. Mitattuna U.S:n peruslämpötilassa se on .023 mm pitempi kuin 1 desimetri. Kääntäen U.S:n perusdesimetrimitta ja Englannin perusmitta tulevat vastaavasti lyhyemmiksi kuin yksi desimetri mitattaessa Ranskan virallisessa (metrijärjestelmän) lämpötilassa.
Sen jälkeen kuin nämä perusmitat on otettu käytäntöön, on keksitty toinen mittojen tarkistustapa. Siinä käytettyä kojetta kutsutaan interferometriksi. Sen toiminta perustuu valonsäteiden muuttumattomaan pituuteen spektrissä. Jos virallinen metrimitta sattuisi häviämään, voitaisiin se laatia uudelleen yhden kymmenmiljoonasosan tarkkuudella teoreettisesta pituudestaan interferometrin avulla. Tämä koje on osoittanut, että metri vastaa 1.533.164,13 aallonpituutta punaisen säteen kadmiumspektrissä viidessätoista satajakoasteessa ja 760 mm barometripaineessa. Mutta mitä hyötyä on tuollaisesta mittausmenetelmästä tehtaassa?
Tuskin neljäkymmentä vuotta sitten useimmat keskiajan kaupallisessa mittauksessa ilmenneistä vaikeuksista olivat edelleenkin haittana. Jokaisella valtiolla, jokaisella suurella teollisuudella, vieläpä jokaisella työkalujen valmistajallakin oli yksityiset mittansa. Nämä mitat noudattivat joko metrijärjestelmää tai Englannin perusmittoja, mutta niissä ei ollut kahtakaan samanlaista, ellei niitä oltu valmistettu samasta aineesta, samassa tehtaassa ja samaan aikaan. Jokaisella tehtaalla oli oma varastonsa päämittoja, joista mittasuhteet toisinaan määriteltiin suoraan, mutta useammin näitä mittoja käytettiin uusien yksityisten mittojen määräämiseen erikoistöitä varten. Kun mittojen valmistaminen oli hidasta, kallista työtä, oli siitä seurauksena, että tehtaalla, jonka toiminta oli kohtalaisenkaan suuri, oli joukko mittoja, jotka edustivat kaikkia mittasuuruuksia siinä määrin kuin niillä oli käytäntöä. Kysymys näiden mittojen suhteesta perusmittaan oli kuitenkin vain satunnainen.
Kun mitta on valmistettu teräksestä, täytyy se karkaista kestämään kohtuullistakin käyttöä ilman sanottavampaa kulumista. Kun teräs on karkaistu, syntyy hirmuinen sisäinen jännitys mitan pintojen sisäpuolella, jotka kylmenevät, mikä jännitys lakkaa vasta mitan jäähdyttyä kuumennuksen jälkeen. Tämä jännitys lakkaa asteittain metallin hitaana laajenemisena – mitä voi jatkua vuoden tai pari mitan valmistumisen jälkeen. Ellei mittaa käytetä siis samassa lämpötilassa kuin missä se valmistui, sen koko vaihtelee lämpömäärien erotuksen mukaan.
Ottamalla siis huomioon perusmittojen vaihtelut, aineiden vaihtelut ja lämpötilojen vaihtelut, voi sanoa, että koneen- ja työaseenrakentajien polku oli kaikkea muuta kuin ruusuinen. Väittelyt tehtaan lämpöisellä puolella olevan mekaanikon ja kylmällä puolella olevan mekaanikon välillä kehittyivät usein ostajan ja myyjän välisiksi oikeusriidoiksi, jotka johtivat kauppasopimuksien rikkoutumisiin, käräjöimisiin kuukausi-, vieläpä vuosikaupalla, sekä usein myös melkoisiin vahingonsuoritustuomioihin oikeusistuimien puolelta.
C. E. Johansson aloitti uransa mekaanikkona Eskilstunassa, Ruotsissa,
1885, ja työkaluhuoneen esimiehenä hallituksen asetehtaassa hän ensiksi joutui tekemisiin epätäydellisestä mittajärjestelmästä aiheutuneiden vaikeuksien kanssa. Vaikka asevarikko olikin hyvin varustettu tavallisella määrällä mittoja, asteikkoja ja mittauslaitteita, se ei kuitenkaan ottanut poikkeusmääräjärjestelmää käytäntöön ennen vuotta 1889, jolloin arsenaalissa ryhdyttiin aseiden valmistukseen nykyaikaisessa mielessä, entisen hyvin henkilökohtaisen aseenvalmistuksen asemesta, joka ulottui vuodesta 1867 aina kivikirveiden ja nuolien valmistajiin saakka. 1867-1889 välisenä aikana valmistettiin aseita koneiden avulla, ja vaikka laatu olikin hyvä, oli joukkotuotanto kuitenkin rajoitettu, sillä mittarajoitusjärjestelmää ei ollut käytännössä.
Eräs ensimmäisiä seikkoja, johon hänen huomionsa noina päivinä kiintyi, oli se, että työkalujen valmistajat antoivat etusijan kiinteille, määrättyyn kokoon valmistetuille teräskappaleille, jotka vastasivat joitakin valmistettaviin osiin sovellettavia erikoismittoja. Asteikot vaihtelivat jaoitteluissaan ja mikrometrit kierrelukujensa määrässä, mutta koneenhoitajan merkittyä mitat teräskappaleeseen ja näiden mittamäärien tultua hyväksytyiksi hän työskenteli nopeasti ja varmasti tällä kappaleella, kunnes se kului loppuun. Mr. Johansson alkoi silloin johdonmukaisesti huolehtia näistä kiinteistä mitoista. Pian niitä oli sadoittain arsenaalissa ja useita satoja koko ajan työn alaisina. Muutoksien tapahtuessa työmääräyksissä näitä mittoja vanhentui kahdesta mitasta sataan saakka – monet niistä jo paljon ennen kulumista. Vaikka tuumat, puolituumat ja neljännestuumat eivät vaihtuneet, ei silti voitu suunnitella osia käytettävissä olevia perusmittoja vastaaviksi – mitat oli saatava vastaamaan suunnitelmia.
Mr. Johansson tiesi kokemuksestaan, että kaksi mittakappaletta, joiden viimeistely suoritettaisiin mitä huolellisimmin, tarttuisi heikosti toisiinsa, jos niitä puristettaisiin vastakkain. Tällaisten kappaleiden viimeisteltyjen pintojen tarkka tutkiminen antoi aihetta toivoa, että useita mittoja voitaisiin valmistaa niin tarkasti ja niin lopullisesti viimeisteltynä, että niitä voitaisiin käyttää erikseen tai yhdessä joko yhden tai useamman mitta-arvon valmistukseen, lukumäärän ollessa riippuvainen vain käytettyjen mittakappaleiden luvusta. Hän alkoi viipymättä työskennellä tämän mukaisesti, mutta kohtasi melkein samalla uuden vastuksen. Käytettävissä ei ollut mitään tapaa näiden mittakappaleiden koon tai paralleelisuuden määräämiseksi. Tarvittiin tuntikausia kestävää työtä jonkin mitan mittasuhteiden määrittelyyn, ja silloinkin oli virhemarginaali suuri. Lopuksi kysymys kuitenkin ratkaistiin tavalla, joka teki mahdolliseksi ei vain vastakkaisten pintojen tasaisuuden ja parallelismin viipymättömän mittauksen, vaan myöskin määrittelyn, kuinka kaukana toisistaan nämä pinnat olivat. Kun tätä päämäärää lähestyttiin, ilmaantui kuitenkin uusi, erittäin suuri vaikeus, nimittäin sen teräksen vakiinnuttaminen, mistä mitta oli tehty, ja tämä vaikeus näytti voittamattomalta.
Jollei mittakappaletta kuumenneta ja karkaista, sen käyttökelpoisuus pian suuresti vähenee kulumisen tähden. Mitan ollessa kysymyksessä tulisi tarkkuus, jota tarvittiin vain tuhannesosatuumaan saakka – nyt voidaan nopeasti ja yksinkertaisesti jakaa tämä tarkkuus kymmenellätuhannella, mittauksen tapahtuessa tällöin yhden kymmenmiljoonasosa-tuuman tarkkuudella – hyvinkin pienen käytön johdosta täydellisesti katoamaan, jollei mittaa saataisi kovaksi kuin lasi sopivan kuumennusmenetelmän avulla. Näin pienissä mittasuhteissa työskenneltäessä ilmeni, että kappale, joka oli ollut kuumennusmenetelmän ja viimeistelyn alaisena yhden kymmentuhannesosa-tuuman tarkkuuteen saakka halutusta mitta-arvosta, alkaisi hyvin hitaasti laajeta tultuaan viimeistellyksi, kunnes se vuoden päästä saattaisi olla useita tuuman kymmentuhannesosia suurempi kuin viimeisteltäessä. Mitä suurempi kappale ja sen sisältämä teräsmäärä olivat, sitä suurempi oli kasvu viimeistelyn jälkeen.
Vuonna 1899 Mr. Johansson saattoi valmistaa niin sileitä mittakappaleita, että ne tarttuivat toisiinsa tullessaan puristetuiksi vastakkain. Niiden pinnat voitiin asettaa edeltäpäin määrätylle etäisyydelle toisistaan virherajan ollessa vain muutamia tuuman sadastuhannesosia. Kappaleiden pinnat saatiin siinä määrässä toistensa kanssa yhdensuuntaisiksi, että kun ne asetettiin yhdistelmäksi, useiden kappaleiden yhteinen virhe ei ollut suurempi kuin yhdistelmän pituisen yksityisen kappaleen virhe. Mittakappaleiden valmistukseen parhaiten soveltuvan teräksen valinta ja sellaisen kuumentamisen keksiminen, joka antaisi teräkselle riittävästi pysyväisyyttä, vaati yli yhdeksän vuotta kestäneitä kokeiluja. Sitten yleismaailmallinen mittajärjestelmä muuttui ihanteesta todellisuudeksi.
Ensimmäinen valmistettu lajitelma käsitti 102 kappaletta. Vuosikausia kestäneet havainnot olivat osoittaneet, että tavallisen koneellisen tehtaan lämpötila vaihteli viidestätoista kahteenkymmeneenviiteen asteeseen Celsiusta; siksi valittiin kaksikymmentä astetta Celsiusta (kuusikymmentäkahdeksan astetta Fahrenheitia) standardilämpötilaksi, jossa nämä ja vastaavanlaiset kappaleet tulisi viimeistellä ja käytettäessä säilyttää, lukuunottamatta kappaleita, jotka olivat valmistetut käytettäviksi erikoisessa, kuudestakymmenestäkahdeksasta asteesta Fahrenheitia poikkeavassa lämpötilassa.
Näitä perusmittalajitelmia päästettiin markkinoille Yhdysvalloissa 1907 ja ne otettiin vastaan epäröiden. Ostoasiamiehet pitivät niitä ensin liian hienoina omia tarpeitaan varten. Vaikka he sallivatkin tehtaiden isännöitsijöiden houkutella itsensä ostamaan lajitelmia, he sijoittivat ne useimmissa tapauksissa toimistojen holveihin ja sallivat niiden käytön vain erimielisyyksien ilmaantuessa mitoista. Amerikan tehtailijoiden totuttautuessa mittojen käyttöön tämän uuden perustan mukaan, samanlainen asteittainen hyväksyminen tapahtui kaikkialla ulkomaillakin. Mittojen tultua tunnetuiksi niiden mahdollisuudet selvenivät yhä enemmän. Teollisuuden mittarajajärjestelmä, so. menettely, jonka mukaan jokaisen kokoonpanon jokaisen osan mittasuhteet sijoitetaan kahden rajoittavan, näiden uusien perusmittojen määräämän mitan väliin, muodostui yleismaailmalliseksi. Vieläpä rajatkin jossakin määrin vakiintuivat. Tämän mukaisesti eräs standardimitta määrittelee pyöreän kangen soveltumisen pyöreään reikään neljänä asteena. Nämä ovat: helpposovellutus, työntösovellutus, ahtosovellutus ja pakkosovellutus. Ensimmäisessä luokassa kanki liukuu reikään helposti; toisessa se voidaan työntää reikään, mutta soveltuu siihen hyvin; kolmannessa tarvitaan vasaraa kangen saamiseksi reikään ja neljännessä mekaanista tai hydraulista puristinta kangen pakottamiseksi reikään. Ensimmäisessä eli helpposovellutusluokassa standardikäytäntö vaatii kangen – olettakaamme sen olevan halkaisijaltaan yli 1 tuuman ja alle 2 tuumaa – olemaan vähintään 0,0015 tuumaa, mutta ei enemmän kuin 0,0025 tuumaa pienempi reiän halkaisijaa, so. poikkeusrajoitukseltaan 0,001 tuumaa, mikä on molempien sallittujen poikkeusmäärien ero. Ahtosovellutuksessa raja muuttuu pienemmästä suurempaan; kangen halkaisija ei saa olla vähemmän kuin 0,00075 tuumaa suurempi kuin reiän halkaisija eikä myöskään enemmän kuin 0,002 tuumaa sitä suurempi, rajan ollessa siis plus 0,00125 tuumaa; raja pakkosovellutuksessa on plus 0,002 tuumaa.
Jos edelläkuvattujen kankien tapaisia osia olisi käytettävä suuria määriä, valmistettaisiin perusmitta niiden halkaisijoiden mittausta varten. Kankia varten valmistettu mitta olisi pantu kokoon neljästä teräspalasta, jotka olisi kiinnitetty hevosenkengän muotoiseen kantaan. Kaksi teräspalaa olisi tarpeeksi kaukana toisistaan salliakseen kankien kulkemisen välistään, ellei kankien läpimitta olisi suurempi kuin suurin sallittu poikkeama, ja kaksi teräspalaa tarpeeksi lähellä toisiaan, estääkseen kankien kulkemisen niiden välistä, ellei kankien läpimitta olisi sallittua alinta rajaa pienempi. Sellaista mittaa nimitetään "menee-eikä-mene"- tai "naksahdus"-mitaksi ja pisteet voidaan määrätä halutuille etäisyyksille sijoittamalla ne tarvittavaa mittamäärää vastaaviin perusmittakappaleisiin tai niiden yhdistelmiin.
Käytännöllisesti katsoen jokaisen nykyjään suoritetun valmistusmenettelyn tarkkuus voidaan johtaa suoraan näiden perusmittojen käytöstä. Ford Motor Companyllä on sataneljäkymmentä täydellistä lajitelmaa päivittäin käytännössä sekä lisäksi suuret määrät yksityisiä kappaleita niitä tarkoituksia varten, joissa täydelliset lajitelmat ovat tarpeettomia. Tähän lukuun ei sisälly joukko taskulajitelmia, jotka työläisemme henkilökohtaisesti omistavat ja käyttävät päivittäin mikrometrien tarkkuuden koettamiseksi.
C. E. Johansson Companyn liittyminen Ford Motor Companyyn on
mielenkiintoinen kappale perusmittojen kehitystä. Ottamalla huomioon halvoin kustannuksin saavutettavissa olevan suuren tarkkuuden merkityksen Ford Motor Companylle oli C. E. Johansson Companyn keksintöineen siihen liittyminen välttämätön. Lisävälineet ja valmistuskyky tekivät myös mahdolliseksi alentaa perusmittojen hintaa Johansson Companyn liikkeeseemme liittymisen jälkeen.
Tuhansittain perusmittoja täytyy valmistaa työkaluhuoneissamme, ja näitä kappaleita käyttämällä ne voidaan valmistaa tarpeellisia rajoja vastaaviksi. Ilman Johanssonin kappaleita ja työkaluja olisivat työkaluhuoneemme sokeita. Niitä käyttämällä voi mitantarkastaja minä hetkenä tahansa todeta palveluksessa käytettyjen mittojen tilan.
Kuinka tärkeätä tämä on, siitä voidaan saada jokin käsitys ottamalla huomioon, että jonkin perusmitan kuluttua niin paljon, ettei se enää tarkasta rajoja oikein, voi tunnin jatkunut työ johtaa tuhansien kappaleiden romuraudaksi lyömiseen, pysähdyksen aiheuttamiseen kokoonpanolinjalla tai jonkin kaukana maailman äärissä olevan haaraliikkeen toiminnan keskeytymiseen.
Jos äärimmäinen tarkkuus on saatava taloudellisesti määrätyksi – kuten joukkotuotanto vaatii – täytyy pääperusmittojen vastata siinä määrin normaalikokoa kuin suinkin mahdollista. Jokainen pääperusmitan virhe tulee moninkertaistetuksi useita kertoja, ennenkuin työssä käytettävät perusmitat saapuvat valmistuspaikoille. Kun toiminta valmistuskoneissa tai kokoonpanolinjoilla tulee keskeytetyksi minuuteiksi, tai minuutin murto-osiksi, muodostuvat kulut hyvin suuriksi. Jokaisesta perusmitan virheestä täytyy maksaa koneiston työskentelyn hidastuttamisen ja kelpaamattomiksi käyneiden osien muodossa.
Tarkastakaammepa esimerkiksi "naksahdus"-mittaa, jota käytetään auton venttiilin nostajan valmistuksessa. Mittojen korjaus maksaa noin neljä dollaria kappaleelta; kahtakymmentä käytetään jokaisen kahdeksan tunnin työvuoron aikana, ja niiden kestävyys lasketaan likimäärin neljäksi tunniksi. Perusmitoissa on kaksikymmentä prosenttia sallittu kulumisraja. Tämä merkitsee kymmentuhannesosa- eli sadan miljoonasosatuuman sallittua kulumisrajaa. Tästä seuraa, että kahdeskymmenesviidesmiljoonasosa-tuuman kuluminen maksaa yhden dollarin.
Vähintään kolme lajitelmaa Johanssonin perusmittakappaleita tarvitaan näiden perusmittojen tarkastukseen niiden tultua palautetuiksi työkaluhuoneeseen korjattaviksi. Erästä lajitelmaa käyttää korjauksen suorittava mies, toista työkaluhuoneen tarkastaja ja kolmatta käytetään edellisten tarkastukseen joka neljäs tunti. Jos useamman miljoonasosan suuruinen virhe vallitsee näiden kolmen lajitelman välillä, tulisi työkaluhuoneeseen palautetuksi enemmän perusmittoja kuin niitä todellisuudessa kuluu. Tuotanto viivästyisi ja kulut muodostuisivat suuriksi. Siksi olemme päätelleet, että kannattaa pitää johtoperusmitta äärimmäisen tarkkana, sallimatta poikkeuksen ylittää plus tai minus kaksi miljoonasosa-tuumaa. Siten on siis työkaluhuoneessa ja tarkastuksessa käytetyn mitan tarkkuus plus tai minus neljä miljoonasosaa, ja työperusmitat voidaan toimittaa tuotantolinjalle lähennellen suuresti tätä tarkkuutta ja poiketen korkeintaan viisikymmentä miljoonasosa-tuumaa siitä. Kaikki käytännössä olevat lähirajaperusmitat tarkastetaan kerran päivässä ja monet niistä kolme kertaa jokaisen kahdeksan tunnin aikana. Mr. Johanssonin itsensä johtamina voivat työläiset tarkistaa eri tarkkuusasteet mitä tarkimmin. Hän uskoo, että oikeilla apuneuvoilla työskenneltäessä ei ole sen vaikeampaa saavuttaa hyvin läheisiä tarkkuusrajoja kuin aikaisemminkaan hyväksyttyä tarkkuutta.
Me olemme käytännöllisesti katsoen kaikkialta maailmasta etsineet erikoisia perusmittavarusteita. Paljon näitä aineksia on Johanssonin osasto saanut muovailla ja parannella niiden saavuttua. On todella suuritöistä saada muovaajat, mallit ja varusteet siten yhdistetyiksi, että syntyy tarkkuus. Suuri osa käyttämästämme koneistosta on rakennettava uudelleen, jotta se vastaisi tarkkuusstandardia.
Eräs perusmittajärjestelmän päävaatimuksia on lopullisesti määritelty valmistus – sallittu kuluminen määriteltynä ja pysytettynä. Ensimmäisenä ajatuksena on tarkkuus, toisena nopeus. Kolmantena ovat alkuperäiset kulut sekä lisäksi korjausten ja välttämättömien uudistuksien määrä. Täytyy keksiä jokin nopea tarkka tapa, jonka avulla voi päättää, milloin perusmitta on poistettava käytännöstä. Miehemme käyttävät tähän tarkoitukseen Johanssonin perusmittojen tarkistuskappaletta.
Näiden tarkistuskappaleiden valmistus suoritetaan Dearbornin koelaitoksella, ja niiden viimeistelytyöt täytyy tehdä kuudenkymmenenkahdeksan asteen lämpötilassa Fahrenheitin mukaan. Tähän tarvitaan erikoishuone. Vakiolämmöllä varustettu huone, jossa tarkimmat perusmitat viimeistellään ja tarkastetaan, on pinta-alaltansa seitsemäntoista kertaa yksitoista ja puoli jalkaa. Sen seinämät ovat kolmen jalan korkeuteen saakka muurisavea; sen yläpuolella ne ovat lasia. Lasiseinämät ovat kaksinkertaiset, niiden välisen tilan ollessa kaksitoista tuumaa, ja tätä tilaa käytetään lämmönjohtimena. Ulkoseinän lasi on kolminkertaista paksuudeltaan, sisäseinän lasi taasen yksinkertaista. Lasi on täydellisesti päällystetty paksulla huovalla ja ilmatiiviisti suljettu kehyksiinsä. Ovet, joita on kaksi, ovat tilkityt. Seinät ja katto on eristetty kahdella korkkikerroksella, jotka on asetettu suoraan muurauspintojen päälle, ja lattia on päällystetty samalla aineella, perustan ollessa asfalttisementtiä. Kaikki seinät nojaavat neljän tuuman sementtipohjaan.
Vakituinen lämpötila säilytetään huoneessa antamalla oikeaan lämpötilaan kuumennetun ilman kiertää lämmönjohtamina toimivissa ilmakerroksissa kaksoislasiseinien välissä. Joukko sähkölaitteita toimittaa lämmintä ilmaa johtokerroksiin sitä tarvittaessa. Jäähdytyskone toimittaa taasen kylmää ilmaa. Kolmeen paikkaan sijoitetut termostaatit valvovat lämpimän ja kylmän ilman virtausta. Työläisten läsnäolo huoneessa vähentää happipitoisuutta ja lisää ilman kosteutta. Edellisen haitan poistamiseksi käytetään otsonilaitetta, joka pystyy kehittämään kuusi grammaa otsonia tunnissa. Tämän yhteyteen on laitettu kaksi kosteudenpoistolaitetta, jotka pystyvät toimittamaan huoneeseen kolmekymmentä litraa kuivaa ilmaa tunnissa tavalla, jolla kosteus saadaan poistetuksi. Elohopeaputkivaloja käytetään valaistukseen. Niiden lämmön estämiseksi vaikuttamasta huoneen lämpöön valaistuslaitteet on suljettu lasikaappeihin, ja vastuskäämit, joilla ne ovat varustettuja, on sijoitettu huoneen ulkopuolelle.
Näiden perusmitta-tarkistuskappaleiden valmistus on monimutkainen ja mitä suurinta taitoa vaativa menetelmä. Muutamat tehtaassa käytetyistä perusmitoista ovat hyvin nerokkaita rakenteeltaan ja niitä tarkistamaan tarvitaan erikoislaitteita. Tarkastakaamme männäntappireikää A-mallin moottorin männässä. Sen tarkastus suoritetaan erikoisen Johanssonin sisäperusmitan avulla, mikä puolestaan tarkastetaan rengasmitalla. Männäntappireiän ja männäntapin täytyy soveltua toisiinsa 0.0003 tuuman tarkkuudella. Rengasmitan tarkastamiseen käytämme konetta, joka suorittaa tarkastuksen reiän seinämien sisäpuolelta. Konetta kutsutaan "sisäpuoliseksi optometriksi". Se näyttää hyvin valmistetulta mikroskoopilta. Rengasmitta asetetaan koneen keskellä olevalle pienelle pöydälle, jota voidaan kääntää mihin suuntaan tahansa. Se saatetaan oikeaan asentoonsa kahden leuan eli yhdensuuntaisuusmitan alapuolelle, jotka ovat viistossa kääntöpöytää kohden. Nämä yhdensuuntaisuusmitat ovat kiinnitetyt Johanssonin mittakappaleita käyttäen, ja niiden välinen matka on tarkoin tunnettu. Leukojen kärjet ovat varustetut timanteilla kovan, perään-antamattoman yhteyden aikaansaamiseksi rengasmitan sisäpinnan seinämien kanssa. Kun yhdensuuntaisuusmitat ovat asetetut rengasmitan sisäseinämiä vasten, saattaa koneenhoitaja, katsomalla koneen oikealla puolella olevaan valaistuun putkeen, nähdä mahdollisen eroavaisuuden. Jos seinämien ero on vähemmän kuin puolet kymmentuhannesosa-tuumasta, koneenhoitaja voi nähdä erotuksen valtavasti suurennettuna kuten mikroskoopissa. Suurennus on niin voimakas, että koneenhoitaja voi erottaa puoletkin mainitusta koosta – mikä on sata kertaa hienompi kuin ihmisen hius.
Laitetta voidaan käyttää ei ainoastaan suippenevaisuuden keksimiseksi reiän seinämissä, vaan myöskin tarkkojen sisä- ja ulkopuolisten halkaisijoiden määräämiseksi. Se voi myöskin ilmoittaa, onko työkalun tai sen osan pyöreys kulunut ja kuinka paljon.
Tässä on toinen esimerkki. Ruuvikierteitä käytettäessä täytyy tarkastaa useita mittoja oikean sopivaisuuden saamiseksi aikaan, kun kierteillä varustetut osat on pantu kokoon. Esimerkiksi ruuvipultin ja mutterin täytyy sopia toisiinsa. Sekä pultin ulkopuoliset kierteet että mutterin sisäpuoliset kierteet ovat mitattavat. Se voidaan tehdä johtoperusmittojen avulla, jotka ovat valmistetut ja kierteillä samalla tavalla varustetut kuin toisiinsa sovitettavat osat. Näiden avulla voidaan osat tarkistaa valmistuksen aikana.
Mutta miten voidaan johtoperusmitan kierretarkkuus tarkistaa? Vastauksen tähän saamme monimutkaisesta koneesta perusmittojen tarkastushuoneessa. Sitä kutsutaan "yleiseksi mittausmikroskoopiksi". Tässä koneessa olevan mikroskoopin avulla voidaan ruuvikierteet siinä määrässä suurentaa, että ne voidaan helposti mitata. Se on laatuaan toinen kone Amerikassa; ensimmäinen on meidän Dearbornin koelaitoksellamme.
Tarkistus täydennetään käyttämällä "kulmaveitsi"-menetelmää. Kulmaveitsi on kapea terästerä, jonka toisessa päässä on kulma. Kulmaveitseen on kaiverrettu hieno viiva määrätylle etäisyydelle yhdensuuntaisesti toisessa päässä olevan kulmasivun kanssa. Mikroskoopissa on viivoja, jotka ovat toisistaan yhtä etäällä kuin kulmaveitseen kaiverretun viivan ja kulman toisen sivun etäisyys. Käytetään kahta teräksistä kulmaveistä. Toisen kulma asetetaan ruuvin toista sivua vasten. Toinen asetetaan ruuvikierteen vastaiselle puolelle siten, että se koskettaa ruuvin vastakkaista sivua.
Mikroskoopin avulla on toinen okulaarilasissa olevista viivoista suurennettuna asetettu kulmaveitseen kaiverretun viivan päälle. Mittaus toimitetaan sitten suurennetusta nonius-asteikosta. Koneen kantamusta käännetään sitten siksi, kunnes toinen mikroskoopin okulaarilasissa olevista viivoista osuu suurennettuna toiseen, kulmaveitseen kaiverrettuun viivaan. Mittaus toimitetaan jälleen suurennetusta nonius-asteikosta, ja näiden mittauksien välinen ero on oikea pituushalkaisija.
Ruuvissa on kolme eri seikkaa, jotka kaikki vaikuttavat sen tarkkuuteen ja jotka kaikki täytyy mitata. Siinä on pituushalkaisija, joka teknillisesti on sen kuvitellun sylinterin halkaisija, minkä sylinterin pinta kulkisi ruuvin kierteiden läpi sellaisten pisteiden kautta, että sylinterin pinta leikkaisi tällöin yhtä paljon kierteiden kuin niiden välienkin leveyttä; siinä on vetopituus, joka on ruuvikierteen yhden täydellisen pyörähdyksen aikana akselin suuntaan etenemä matka; ja siinä on kulma, joka muodostuu kierresivujen ja akselitason välille.
Nämä kaikki yksityiskohdat voidaan tarkastaa yleisessä mittausmikroskoopissa. Koneen tultua otetuksi käytäntöön on ruuviperusmittojen tarkkuus tehtaassa parantunut itse asiassa melkein sadalla prosentilla. Kone määrittelee, onko pinta ehdottomasti suora vai kulmikas. Se mittaa sekä pyöreitä että suppilomaisia pintoja yhtä hyvin. Se on erittäin hyödyllinen tarkastettaessa malleja ja suunniteltuja reikiä. Sen on sanottu mittaavan aina yhden kymmentuhannesosa-tuuman tarkkuudella.
Jakopäällyksellä varustettuna konetta voidaan käyttää kulmien tai indeksien määräämiseen. Päällys asetetaan erikoisesti valmistettuun uurnaan, tullen oikeaan asentoon. Koneenhoitaja voi suurentavan linssin läpi nähdä kehän, jonka asteet ovat niin paljon suurennetut, että jokainen on jaettu kolmeen osaan ja joka kolmas aste kahteenkymmeneen. Koneenhoitaja voi siten lukea kulman minuutit yhtä hyvin kuin asteetkin ja voi suorittaa tarkastuksen yhden minuutin tarkkuudella. Nämä eivät luonnollisesti ole tuotantoon kuuluvia perusmittoja. Näiden mittojen täytyy vain tässä määrässä lähennellä absoluuttista tarkkuutta, jotta käytettävät perusmitat voisivat olla sellaisia kuin niiden tarkoituksena on olla, muutoin valmistetut osat eivät sovellu toisiinsa. Alkulähteessä oleva virhe tulee kerrotuksi monta kertaa ennen joutumistaan itse kysymyksessä olevan osan kanssa tekemisiin.
Yksi kymmentuhannesosa tuumaa on työhön kelpaava tarkkuus, mutta tämän tarkkuusmäärän vakaannuttamiseksi täytyy ehkä voida suorittaa tarkastus yhden miljoonasosatuuman tarkkuudella. Tämän me voimme tehdä.
XV luku.
199 LAIVAN TARINA.
Todellinen säästäväisyys ei ole missään tekemisissä supistetun käytön, ahnehtimisen tai muunlaisen elämän rajoittelun kanssa. Sellainen on hävittävää säästäväisyyttä. Minua kiinnostaa vain rakentava säästäväisyys – mikä merkitsee mahdollisimman suuren palvelusmäärän saamista esineestä ja sitten, kun palvelus on päättynyt, sen seikan tutkimista, eikö esinettä voitaisi vielä käyttää ilman sanottavampaa lisätyötä jossakin toisessa palveluksessa.
Tämä ajatus siirtyi johdonmukaisesti kappaleesta siihen työhön, jota kappale edustaa. Ellemme käytä äärimmäisyyteen saakka kaikkea, mitä on valmistettu, emme onnistu saamaan täyttä arvoa siitä inhimillisestä työstä, joka kappaleeseen on kiinnitetty. Tämä vaikuttaa lopuksi työn tulokseen, sillä tuo tulos ei voi olla suurempi kuin arvot, jotka se luo. Tavaroiden säästäminen on epäsuora tapa palkkojen alentamiseksi. Tapaamme hyvin alhaisia palkka-asteikkoja kaikissa sellaisissa maissa, missä kiinnitetään enemmän huomiota siihen, kuinka kauan kestäväksi esine voidaan valmistaa, kuin miten moneen seikkaan sitä voidaan käyttää. Jotkut ulkomaalaiset pitävät meitä Yhdysvalloissa hyvin tuhlaavaisina, mutta ainoastaan siitä syystä, että he ovat tottuneet tuhoavaan säästämiseen eivätkä saata ymmärtää rakentavaa säästämistä – so. täysimääräisimmän käytön säästäväisyyttä.
Melkein kaikella on pääasiallinen käyttönsä ja toissijainen käyttönsä – ja mahdollisesti muita jatkuvia käyttöjä, ennen joutumistaan hylyksi. Hylkytavarakasan ei tarvitse merkitä loppua; se saattaa paremminkin olla aineiden selvityslaitos uutta teollisuuteen siirtymistä varten. Kansamme ei vielä tähän mennessä ole vakavasti suhtautunut kysymykseen toissijaisten käyttöjen keksimisestä, ehkä sentähden, että useat käytetyistä aineista eivät ole olleet tarpeeksi hyviä tehdäkseen toissijaisen käytön kannattavaksi, sekä syystä, ettei liioin ole ollut tarpeeksi kyvykästä järjestöä, joka olisi tehnyt uusintakäytöstä kansallisen asian. Kun automobiilin merkitys kuljetusvälineenä on kokonaan lakannut, on se silti arvokas metallikokoelma. Jos sitä voitaisiin käsitellä ei ainoastaan aineiden talteen ottamisen kannalta asiaa katsoen, vaan pitämällä silmällä uusien käyttöjen keksimistä aineille, jotka vanhimmassakin autossa ovat aivan yhtä hyvät kuin uudessa, silloin meillä olisi uusi rikkauden lähde.
Kokeilimme yhtiössämme automobiilien uusintakäytöllä pienessä mittakaavassa, vain saadaksemme selville, mitä asiassa voitiin tehdä, ja havaitsimme, että suunnitelma oli täysin toteutettavissa. Me rajoitimme kokeilumme Detroitin alueelle emmekä ryhtyneet niihin suuressa mittakaavassa – mikä kuitenkin on ainoa perusta, joka olisi voinut johtaa tuloksiin. Opimme silti ymmärtämään, että eräänä päivänä olisi kannattavaa, sanan ahtaassa merkityksessä, ja hyvin hyödyllistä, sanan laajassa merkityksessä, käydä käsiksi uusintakäyttöön suuressa mittakaavassa.
Osan yleisistä tutkimuksistamme aineiden toissijaisen käytön ja uusintakäytön selville saamiseksi muodostavat United States Shipping Boardilta ostamamme 199 laivaa, mitä ostoa emme tehneet ajatellen yksinomaan aineiden ottamista talteen, vaan nähdäksemme, mitä muuta voitaisiin tehdä näiden laivojen käyttämiseksi, ei laivoina, vaan yhdistelminä, jotka olivat muodostetut useista arvokkaista, teollisesti valmistetuista esineistä ja aineista. Laivojen hajoittamisessa ei ole mitään uutta. Se on vakiintunut liiketoiminta Englannissa. Mutta tarkoituksena on aina ollut irroittaa vain sellaisia osia, joilla vielä on arvoa – eli tarkemmin sanoen harjoittaa "käytettyjen tavaroiden" kauppaa – ja sitten hylätä runko tai, jos se olisi tarpeellista, hinata se syville vesille ja upottaa. Tähänkään ei koskaan ole ryhdytty suuressa mittakaavassa tai käsitelty toimitusta valmistusmenetelmän osana. Me emme suunnitelleet näiden laivojen muuttamista romuksi, vaan hajoittamista osiin, näiden saattamista jälleen kuntoon ja käytön keksimistä kaikille koneille, venttiileille, höyrypannuille, nostolaitteille, pumpuille, moottoreille, säiliöille, nostotaljoille, imu- ja poistolaitteille, kaapeille, ketjuille ja muille valmistetuille esineille, jotka voitiin saada laivoista vahingoittumattomina, samoinkuin teräkselle, messingille, korkille, puulle, tinalle, asbestille, kumille, huovalle, purjekankaalle, hampulle, paperille sekä suurelle joukolle muita aineita, joita voitiin saada laivoista. Muuttaen tai muuttamatta näiden muotoa halusimme saattaa ne jälleen teollisuuden palvelukseen.
Me aioimme ryhtyä hajoittamaan hyvin suuressa mittakaavassa, eikä meillä, enempää kuin kenelläkään muulla, ollut kokemusta tämänkaltaisessa hajoitustyössä. Nämä laivat edustivat osaa Emergency Fleet Corporationin sodan ahdinkotilaa varten rakentamista aluksista. Kuten muistettaneen, oli hallituksen laivanrakennusohjelma vastauksena Saksan vedenalaiseen sotaan. Viranomaisemme, pitkäaikainen sota silmiensä edessä, ryhtyivät rakentamaan enemmän laivoja kuin mitä saksalaiset voisivat tuhota, etteivät merentakaiset joukkomme ja liittoutuneiden suurvaltojen sotavoimat missään tapauksessa joutuisi tappiolle hankintojen estymisen tähden Yhdysvalloista. Sota päättyi laivanrakennusohjelman mukaisten töiden ollessa täydessä käynnissä. Oli mahdotonta pysähdyttää niitä viipymättä ilman vakavia taloudellisia häiriöitä maalle, ja niin muutamien laivojen valmistustyöt tulivat suoritetuiksi loppuun. Heti aselevon jälkeen maailma näytti kärsivän laivojen puutetta; ja United States Shipping Board ryhtyi laivaustoimintaan. Keväällä 1920 merentakaisilla rahtimarkkinoilla tapahtui romahdus, Shipping Board alkoi telakoida aluksiaan, ja 1925 oli suuri joukko laivoja palveluksesta poissa, sidottuina laitureihin eri jokien varsilla ja satamissa. Näistä tarjottiin ostettavaksi 200 laivaa. Meiltä pyydettiin ostotarjousta. Me teimme sen, ja se hyväksyttiin – laivojen lukumäärän tullessa muutetuksi 199:ksi.
Nämä laivat olivat rakennetut ensiluokkaisesta teräksestä. Viisikymmentä oli ns. "vedenalaista mallia" (nimeksi on otettu rakentaneen yhtiön käyttämä nimi), ja näistä jokainen oli 324 jalkaa pitkä, 46 jalkaa leveä, kuolleen painon ollessa 5.060 tonnia. Toiset laivat olivat ns. "järvimallia", Suurten Järvien varrella olevien laivanveistämöiden rakentamia. Niiden pituudet vaihtelivat 251 jalasta 253 1/2 jalkaan, leveyden ollessa 43 1/2 jalkaa ja kuolleen painon vaihdellessa 3.280 tonnista 4.155 tonniin. Muutamat laivat olivat olleet sotapalveluksessa, mutta kuusikymmentä prosenttia ei vielä ollut valmiina sodan loppuessa, ja vain harvat olivat olleet kahtakaan vuotta palveluksessa. Ne olivat kaikin tavoin uusia laivoja, mutta ne olivat olleet telakoituina niin kauan, ettei niistä ainoakaan voinut lähteä merelle omin voimin. Niitä oli siroteltuna kaikkialle Atlantin rannikolle. Suuret laivat – vedenalaista mallia olevat – olivat mukavasti sijoitetut; osa oli James-joen varrella Norfolkin pohjoispuolella, osa Hog-saarella Delaware-joessa, osa Hudson-joessa, pääasiallisesti Jonespointissa, kolmekymmentäkuusi mailia pohjoiseen New York Citystä, ja osa Staten saarella. Järvimallisista oli viisikymmentäkahdeksan eteläisillä vesillä, Mobile'in alapuolella Alabamassa, suurimman osan ollessa sijoitettuna Meksikon lahteen. Loput olivat James-joella, Hog-saarella, Jonespointissa ja Staten-saarella.
Tehtävänämme oli kuljettaa kaikki nämä laivat Dearborniin ja hajoittaa ne siellä mahdollisimman nopealla ja halvalla tavalla. Vedenalaista mallia olevat laivat olivat liian suuria päästäkseen Welland-kanavan läpi, joten niiden kuljetus kokonaisina aluksina ei saattanut tulla kysymykseen. Laivojen kuljetus niiden omien koneitten avulla ei liioin ollut mahdollista. Olisi siis ryhdyttävä hinaukseen, eikä valtamerialuksen hinaaminen Atlantin rannikkoa pitkin myrskyalueelle St. Lawrence-lahden suuhun ja siitä edelleen lahden, joen ja kanavien kautta Suurille Järville ole mikään helppo tehtävä. Meksikon lahdelta olisi sanotun matkan pituus yli 4.000 mailia, ja Joinespointissa oleville aluksille muodostuisi matka 2.329 mailiksi. Pohdimme sangen monia suunnitelmia laivojen paloittelemiseksi Atlantin rannikoilla ja lähettämiseksi rautateitse River Rouge'iin, mutta tämä menettely olisi muodostunut hyvin kalliiksi. Lopullisesti hyväksymämme suunnitelman mukaan piti meidän hajoittaa vedenalaista mallia olevat alukset Norfolkin, Virginian, Kearneyn, New Jerseyn ja Chesterin, Pennsylvania, tehtaissa, lastata osat järvimallia oleviin aluksiin ja hinata näin lastatut laivat St. Lawrence'in kautta tehtaallemme River Rouge'iin.
Tämä merkitsi tuotantosuunnitelman tai pikemminkin hajoitussuunnitelman laatimista, jonka mukaan vedenalaista mallia olevat laivat tulisivat hajoitetuiksi rannikolla säännöllisessä järjestyksessä siten, että järvimallia olevat alukset voisivat saapua River Rouge'iin säännöllisin väliajoin, keskeyttämättä työtä siellä.
Ostimme seitsemän merikelpoista hinaajaa hallitukselta, maksaen $. 42 500 kustakin, ja käytimme keskimäärin $. 12.000 hinajaa kohden niiden saattamiseksi uudelleen kuntoon. Varustimme samoin uudelleen kolme järvimallista alusta New Orleansissa laivojen siirtämiseksi pohjoiseen Meksikon lahden satamista. Sillä välin aloimme myös suunnitella töitä River Rouge'issa, mutta esteeksi muodostui todellisen laivan puuttuminen, jossa suoritettujen töiden perusteella voisimme laatia suunnitelmamme. Tämä tapahtui syksyllä 1925. Talvi oli tulossa, ja nyt oli kysymys siitä, voisimmeko saada laivan perille jäiden läpi. Jollemme tässä olisi onnistuneet, olisimme pahoin viivästyneet töissämme laivojen alkaessa saapua keväällä, sillä meillä ei olisi ollut tilaisuutta kokeilla saadaksemme selville suunnitelmamme soveltumisen todelliseen käytäntöön. Päätimme siis, että kannattaisi koettaa saada laiva jäiden halki perille, ja marraskuun keskipaikkeilla Lake Fondulac aloitti matkansa Kearneystä hinaaja Ballcampin hinaamana.
Nämä laivat läpäisivät suunnattomia vaikeuksia ja ankkuroivat joulukuun kolmannentoista päivän vastaisena yönä Port Dalhouse'in edustalle Welland-kanavan suulle. Purjehduskausi oli virallisesti loppunut, mutta Kanadan hallituksen kanssa oli tehty erikoissopimus kanavan pitämisestä avoimena. Kaksi hinajaa odotteli tullakseen apuun. Matka aloitettiin jälleen varhain seuraavana aamuna. Laivat ponnistelivat hellittämättömästi eteenpäin, ja joulukuun seitsemännentoista päivän iltana ne kiinnitettiin laituriin River Rouge'in tehtaalla Fordsonissa. Matka oli kestänyt täsmälleen kolmekymmentäkaksi vuorokautta, kymmenen tuntia ja viisikymmentäkaksi minuuttia.
Valmistukset pääasiallista hajoittamistyötä varten Fordsonin tehtaassa suoritettiin samanaikaisesti kuin koetyöt Lake Fondulacilla.Laivan hajoittamisessa opitut seikat sovellettiin nopeasti työkalujen suunnittelemiseen, menettelytapojen hyväksymiseen ja miesten harjaannuttamiseen. Laivan eri osat toivat ratkaistaviksemme erilaisia tehtäviä – itse runko vaati yhdenlaatuista työtä, putket toisenlaista, samoin väliseinät ja koneisto toisenlaista.
Kokeiltiin alituisesti, uusia tapoja käyttäen, töiden suorittamiseksi paremmin; jos uusi tapa oli tehokkaampi kuin vanha, hylättiin vanha viipymättä. Menettelyitä vaihdettiin ja parannettiin jatkuvasti. Työt Lake Fondulacissa aloitettiin laivan tehtaalle saapumisen jälkeisenä päivänä. Ne päättyivät kesäkuun 15 päivänä 1926, kun viimeinen laivanpohjaosasto siirrettiin varastotarhaan. Lake Fondulacin hajoittaminen kesti 180 vuorokautta. Toisen laivan hajoittaminen kesti kaksikymmentäyhdeksän vuorokautta. Kesän loppupuolella tuli kolme laivaa hajoitetuksi joka viides työpäivä.
Lake Fondulacilla suoritettiin useita kokeilulta. Nostokurkien ja voimakkaiden hydraulisten junttien yhteistoiminnan avulla koetettiin kansilevyt irroittaa kannen niskapuista. Junttien toiminta suunnattiin alhaalta ylöspäin levyjä vastaan, kun taasen nostokurkien koukut kiinnitettiin levyjen kulmiin niiden kiskomiseksi ylöspäin. Kannet saatiin tämän menetelmän avulla helposti irroitetuiksi, mutta levyt olivat pykälöityneitä ja vääntyneitä sekä myöhemmin vaikeasti käsiteltäviä. Erikoisesti rakennettua pyörivää leikkauskonetta käytettiin Lake Fondulacin kylkilevyjen irroituksessa. Nostokurkeen ripustettuna se laskettiin kylkilevyjen viereen päästäkseen "puremaan" ja nostettiin sitten ylöspäin. Jokaisen leikkauksen jälkeen leikkuukone laskettiin jälleen alas, kunnes erikoinen pysähdin, joka kiinnittäytyi aikaisemman leikkauksen alimpaan kulmaan, pysähdytti koneen uuteen leikkuuasemaan. Leikkuukone oli suljettu kiinteään kehykseen, joka esti sen arkoja kohtia vioittumasta, ja sen sulavat ääriviivat estivät sen käsittelyn aikana vahingoittumasta toisten esineiden pintoja vasten.
Sirppirautoja kiinnitettiin myös nostolaitteiden koukkuihin sivujen kohtisuoraa leikkelemistä varten. Sekä sirppiraudat että pyörivät leikkuukoneet työskentelivät hyvin, mutta lopulta alettiin sulatusmenetelmää soveltaa suurimpaan osaan leikkuutöistä.
Lake Fondulacin hajoitustöiden jatkuessa suoritettiin nopeasti suunnitelman mukaisia töitä erikoisen hajoittamistelakan rakentamiseksi ja varustamiseksi. Laivatelakka ulottui jo River Rouge'in kääntöaltaasta puoli mailia Fordsonin tehtaan alueita kohti. Tämän toisella, puolella oli malmitelakka ja sen takana varastot, sulattimot, koksinpolttimot ja sementtitehdas.
Toiselle puolelle rakennettiin uusi telakka, likimäärin kaksituhatta kaksisataa jalkaa pitkä. Siinä oli tilaa kymmenelle vierekkäin olevalle laivalle. Kaasun, oksygeenin, puristetun höyryn, puristetun ilman ja veden johtoputket olivat kaivetut telakan sivuja pitkin kulkeviin hautoihin.
Kolme rautatieraideparia, yksi leveäraiteinen rata ja yksi raidepari siirrettäviä nostokurkia varten johdettiin telakalle. Syöttöratoja rakennettiin avoliesisulattimoihin ja eri varastojaostoille. Suuri, kahdensadan tonnin veturinnostokurki sijoitettiin kahteen kuusiakseliseen tavaravaunuun. Se pystyi nostamaan kokonaisina seitsemänkymmenenviiden tonnin koneet ja viisikymmentä tonnia painavat höyrypannut perustuksiltaan laivan ruumasta ja siirtämään ne erikoisesti rakennettuihin mataliin rautatievaunuihin. Nostolaitetta käytettiin höyryllä. Sen ollessa toimivalmiina oli paino 366 tonnia. Tämä teki välttämättömäksi 88 paalurivin ajamisen maahan ja näiden sitomisen toisiinsa sementillä, jotta saataisiin telakan sisäpuolella perusta paikkaan, missä nostokurki työskenteli. Jokaisen paalutuksen arvioitiin kannattavan kahdenkymmenenviiden tonnin kuorman. Korkein vastajännitys nostokurjen keskimmäisen kuormavarsituen päässä, kolmentoista jalan etäisyydellä nostokurjen keskipisteestä, oli 350 000 naulaa. Kun nostokurki liikkui normaalilevyisiä raiteita pitkin, se voitiin helposti siirtää mihin tahansa tehtaalle purkamaan höyrypannuja ja koneita matalista rautatievaunuista ja sijoittamaan ne varastopaikkoihin. Lisäksi asetimme paikoilleen useita raskaita nostokurkia pienempien kuormituksien käsittelyä varten. Sen sijaan, että olisimme nostaneet laivat maalle veden alla kulkevaa rautatietä pitkin, kuten ensin olimme suunnitelleet, olimme antaneet valmistaa uivan kuivatelakan viimeisten hajoittamistöiden suorittamista varten. Lisätessämme toimintamme nopeutta vähensimme miesten lukumäärää. Meillä oli työssä keskimäärin tuhatviisisataa miestä vuonna 1926 ja ainoastaan noin tuhat vuonna 1927.
Vilkas toiminta alkoi jäiden lähdettyä 1926 ja oli täydessä käynnissä huhtikuun keskipaikkeilla. Laitoimme joka laivassa yhden pannuista uudelleen käyttökuntoon apukoneiston käyttämistä varten sekä suoritimme kaikki muut välttämättömät kuntoonpanotyöt matkaa ja laivamiehistöä varten, mikä viimeksimainittu käsitti kapteenin, ylikoneenkäyttäjän, kokin, kolme lämmittäjää ja kolme merimiestä. Määräsimme jokaisen matkan ajaksi 35-38 vuorokautta, varustimme hinaajat langattomilla lennättimillä, jotta ne toisten laivojemme käyttämän tavan mukaan olisivat päivittäisessä yhteydessä kotoisen toimiston kanssa, ja suoritimme näiden laivojen siirron kokonaisuudessaan ilman ainoatakaan ihmishengen tai laivan hukkaa. Eräs laivoista ajautui rannikolle, mutta miehistö pelastettiin, samoin myöskin laiva myöhemmin.
Varmistuaksemme laivojen säännöllisestä saapumisesta kuljetettiin ne idästä siksi suurina joukkoina, että varalaivasto syntyi Detroit-joelle vain lyhyen matkan päähän River Rouge'in suusta.
Hajoitettavaksi määrätty laiva hinattiin varalaivastosta noin neljän mailin päähän River Rouge'in kääntöaltaaseen ja kiinnitettiin telakan pohjoiseen laituriin. Täällä poistettiin kaikki kulutukseen kelpaava aines, kuten ruokavarat, rautaesineet, huonekalut ynnä muut samanlaatuiset tavarat. Puu oli eräs tärkeimpiä irroitettavia aineita. Rintanojat ja kansilaudat olivat erinomaista petäjää. Tammipuista katto- ja seinälaudoitusta poistettiin jokaisesta laivasta kolme- ja neljätuhatta jalkaa. Suuri osa laudoista oli pontattuja ja erinomaisia laadultaan. Ne poistettiin vioittumattomina ja käytettiin erilaisiin rakennustehtäviin. Lattialaudoitusta saatiin suuri osa käyttökelpoisena irroitetuksi. Sekin käytettiin rakennustöissä. Puuta saatiin monesta laivan osasta: mastoista, puomeista, arkuista ja niin edespäin. Lankkuja, paksuudeltaan kahdesta ja puolesta tuumasta viiteen tuumaan, käytettiin lastitukina laivojen pohjalla. Luukkupalkit poistettiin koskemattomina ja käytettiin lavoina rakennustöissä.
Jokaisesta laivasta poistetun puutavaran yhteismäärä oli keskimäärin kahdeksankymmenen tuhannen ja yhdeksänkymmenentuhannen kuutiojalan paikkeilla. Hylkypuut vedenalaista mallia olevista laivoista kuljetettiin lastina järvimallia olevissa aluksissa. Sahajauhoa käytettiin moneen eri tarkoitukseen – sitä sekoitettiin öljyyn ja käytettiin lattioiden puhdistukseen; sitä käytettiin muonitusmestariemme lihamyymälöissä; sitä käytettiin lasitavaroissa; sitä käytettiin jauhattimoihin ja sekoitettiin hiilen kanssa määrättyjä tarkoituksia varten. Kaksikymmentäviisi, kolmekymmentä tynnyrillistä nauloja lähetettiin joka päivä sähkösulattimoihin, ja niistä saatiin kolmekymmentäkaksi tai kolmekymmentäkolme naulaa terästä. Niin paljon pultteja ja muttereita kuin mahdollista otettiin talteen ja oikaistiin uudelleen; loput muutettiin teräkseksi.
Kolmesta neljäänsataan naulaan paperia otettiin talteen joka päivä. Tämä ei käsittänyt ainoastaan makulatuuripaperia, vaan myöskin erilaisia pahvilajeja ja muita paperiyhdistelmiä, joita käytettiin laivanvarustuksessa. Kaikki paperi lähetettiin yhtiön paperitehtaalle, missä se valmistettiin uudelleen. Lämpöjohdot poistettiin vioittumattomina, saatettiin uudelleen käyttökuntoon ja käytettiin uudisrakennuksissa. Reunalistat korjattiin sellaisinaan talteen, sikäli kuin ne olivat hyvässä kunnossa.
Rautatavaraa poistettiin suuria määriä – saranat, ukot ja nupit laitettiin uudelleen kuntoon ja lähetettiin varastoon. Kaikki messinkikiinnittimet otettiin talteen; mitkä voitiin, säilytettiin alkuperäisessä muodossaan; loput muutettiin metalliksi. Hyvässä kunnossa olevia peilejä käytettiin rakennuksissa; vahingoittuneet lähetettiin lasitehtaalle ja käytettiin hylkytavarana lasinvalmistuksessa. Normaalikokoa olevat hyttien ikkunat säästettiin samoin ja käytettiin rakennustyössä; kaikki muu lasitavara, kylki-ikkunat ja kuvien päällyslasit mukaanluettuina, sulatettiin uudelleen hylkytavarana.
Sähkötyöläiset irroittivat kaikki sähkötarvikkeet. Laivojen ohjauskojeet otettiin talteen, milloin niitä tavattiin. Konehuoneen kontrollilaitteet poistettiin vahingoittumattomina. Jokaisesta laivasta saatiin kolmekymmentä, neljäkymmentä höyryn- ja öljynmittaria; ne laitettiin uudelleen kuntoon ja lähetettiin varastoon. Erikokoisia ja eri tarkoituksiin käytettäviä pumppuja korjattiin suurin määrin. Höyryinjektorit ja -ejektorit otettiin talteen. Samoin jääkoneet. Kuulat, lamput, pesualtaat ja lyhdyt, kaikki lähetettiin varastoon vastaista käyttöä varten; kahvinkeittimiä, laivakeittimiä ja keittiökalustoa käytettiin pieniä määriä yhtiön metsätyömailla; muutamia vaakoja korjattiin ja käytettiin muonitusosastoilla; merkinantoliput puhdistettiin ja kangas käytettiin erilaisiin tarkoituksiin.
Korkki, joka saatiin jääkaapeista sekä pienin määrin miehistön osastolta, säilytettiin ja käytettiin eri tarkoituksiin; paljon korkkia lähetettiin Iron Mountain-tehtaalle, missä sitä käytettiin kuivausuunien eristäjänä. Asbesti leikattiin irti johdoista ja pannuista. Se lähetettiin erikoiselle asbestitehtaalle, missä se jauhettiin ja muodostettiin uudeksi levyksi. Konehuoneiden polttoöljysäiliöistä ja myrskyöljysäiliöistä saatu öljy lähetettiin öljyn talteenotto-osastolle ja puhdistettiin. Maalia löytyi useiden laivojen varastohuoneista. Se puhdistettiin.
Savupiippujen kiipeämisportaat käytettiin palotikkaina. Kylki-ikkunoiden kannat sulatettiin niissä olevan messingin tähden. Ohjauspyörät varastoitiin. Messinkiset hammasratasketjut, ohjauslaitteiden hampaat ja rissat säilytettiin ja käytettiin eri tarkoituksiin. Hyvässä kunnossa olevat teräsvaijerit poistettiin koskemattomina. Kuluneet vaijerit sulatettiin. Hinausköydet käytettiin eri tarkoituksiin. Hyvässä kunnossa olevat talletettiin koskemattomina; toiset purettiin uudelleen punottaviksi; loput leikeltiin istuinpatjojen täytteeksi.
Kaikki putket poistettiin leikkelemättä ja siirrettiin putkien talteenotto-osastolle uudelleen kuntoon laitettaviksi. Mastot poltettiin poikki kannen kohdalta, niittaukset aukaistiin, puuosat irroitettiin ja päällys kierrettiin levyteräkseksi. Nostokoneet ja ankkurinvivut poistettiin ja lähetettiin varastoon.
Sataseitsemänkymmentäkahdeksan miestä työskenteli puuosastotelakalla, lukuunottamatta savupiippujen ja sähkölaitteiden poistoihin käytettyä miehistöä. He riisuivat laivan täydellisesti ja työskentelivät ripeästi. Kun laiva oli valmis siirrettäväksi varsinaiseen hajoitustelakkaan, oli siltä jo melko tarkkaan riistetty kaikki osat runkoa myöten.
Ensimmäisenä työnä leikattiin sulattamalla koko rungon yläosa ja teräskannet, jotka nostettiin telakalle. Sitten alus siirrettiin "suureen koukkuun". Vaikka pääkone painoi likimäärin seitsemänkymmentäviisi tonnia ja kattilat yli viisikymmentä tonnia jokainen, kesti niiden poistaminen vain puolitoista tuntia. Nostokurki ei vain nostanut niitä aluksesta, vaan heilahdutti ne 180 asteen kaaressa mataliin vaunuihin, jotka kuljettivat ne varastotarhaan. Monet järvimallia olevista aluksista kuljettivat mieluumminkin vedenalaista mallia olevien laivojen koneita ja kattiloita kuin romurautaa lastinaan.
Koneiston poistamisen jälkeen siirrettiin alus vielä kerran takaisin ensimmäiseen asemapaikkaansa. Se muistutti nyt suurta kanoottia surkastuneine sivuineen ja tyhjine sisällyksineen. Sulattamalla ja nostokurkien avulla se muutettiin nyt suikaleiksi. Keula raskaine kannattimineen ja tukineen tuotti vaikean pulman. Tuet oli leikattava poikki, ennenkuin keula saatiin siirretyksi.
Akselintunnelin kehys irroitettiin sulatusliekin avulla, mutta potkurin akseli poistettiin osina, irroittamalla vain sivuosat. Alimmat siivet useimmissa potkureissa oli irroitettu ennen aluksen matkan alkamista Rouge'in tehtaalle, etteivät ne olisi vetämällä vettä hidastuttaneet kulkua. Mikä potkureista oli jäljellä, se poistettiin sellaisena. Peräsimentuki leikattiin poikki pohjasta: yläpäässä jätettiin tukitankoon kaksi pientä levyosaa käsittelyn helpottamiseksi. Kylkilevyt leikeltiin likimäärin kolmen jalan korkeuteen saakka vesirajasta.
Aluksen tultua leikellyksi tosiasiallisesti vesisäiliöiden yläosaan saakka se teki viimeisen vesimatkansa. Se hinattiin muutamien jalkojen päähän uivalle kuivatelakalle, missä molemmat pohjat nostettiin veden yläpuolelle. Useimmat kaksoispohjaosastoista olivat päällystetyt sementillä, mihin varokeinoon laivoja rakennettaessa oli ryhdytty metallin suojelemiseksi ruumaan kerääntyneen veden vaikutukselta. Oli välttämätöntä poistaa tämä sementti niistä kohdista, missä leikkaus tulisi tapahtumaan. Pieniä levyosia leikattiin irti vesisäiliön yläosasta laivan pituussuuntaan, juuri tarpeeksi suuria päästämään miehet pneumaattisten porien kanssa viileskelemään sementtiin kolmen tuuman rakoja.
Polttajat seurasivat näitä miehiä ja paloittelivat kaksoispohjan noin kuusi jalkaa leveisiin osiin. Osien pituus vaihteli riippuen siitä, mistä laivan osasta ne poistettiin, keulan ja perän muodostaessa luonnollisesti pienempiä osia kuin keskilaivan. Keskilaivaosastojen pituus oli noin 43 jalkaa 6 tuumaa. Leikkauksen jälkeen kaksoispohjaosastot nostettiin kuivatelakalta, lastattiin kolmittain mataliin vaunuihin ja siirrettiin varastotarhaan odottamaan vuoroaan avoliesisulattimoissa.
Ne kaksoispohjat, mihin oli kerääntynyt öljyä – ja näin oli laita varsinkin vedenalaista mallia olleissa aluksissa – tuottivat uusia vaikeuksia. Huolimatta lainkaan siitä, kuinka tarkoin kaksoispohjasäiliöt oli pumpattu tyhjiksi, jäi raskas öljykerros kuitenkin peittämään koko sisäpuolista pintaa, ja sulatinliekin käyttäminen olisi tällöin auttamattomasti johtanut tuhoisaan tulipaloon. Tämä teki ensin välttämättömäksi näiden kaksoispohjien puhdistamisen erään patentilla suojatun menettelytavan avulla, mikä oli hidasta ja kallista. Näin poistettua öljyä voitiin kuitenkin käyttää uudelleen.
Suuria määriä puhdasta terästä saatiin irroitetuksi laivoista, ja puhdasta terästä voitiin suoraan käyttää rakennustarkoituksiin sekä muussa työssä, tarvitsematta kuljettaa sitä sulatusuunien kautta. Tämä purettiin päätelakalle, missä miehet pneumaattisilla vasaroilla poistivat mittaukset. Puhdas teräs lähetettiin erikoiseen varastotarhaan. Niittaukset ja rikkinäiset pultit sulatettiin metallinsa tähden. Muu teräs kuormattiin mataliin vaunuihin ja vietiin viipymättä varastotarhaan.
Hankimme täten itsellemme suuren kokoelman erilaisia koneita, melko paljon parhainta terästä sekä lisäksi suunnattomat määrät erilaisia osia ja aineita. Näiden käytöstä on jo osittain kerrottu.
Emme pitäneet laivoista poistamaamme terästä romuna, paitsi milloin emme voineet keksiä sille muuta käyttöä. Romuksi lyöminen ja uudelleen sulattaminen on viimeinen apukeino, sillä se merkitsee huomattavan työmäärän käyttämättä jättämistä, mikä työmäärä on mennyt esineen valmistamiseen, sekä sitten aineen saattamista toiseen teolliseen kiertokulkuun. Tarkoituksenamme oli säilyttää niin paljon kuin mahdollista työstä, jota laivat edustivat.
Saimme keskimäärin kolmesataa, neljäsataa tonnia puhdasta terästä jokaisesta laivasta. Pintalevytys, kansilevytys, katot, savupiiput, pultinpäät ja runko, jokainen niistä antoi meille osansa.
Me keksimme kaikenlaista käyttöä näille levyille ja kappaleille. Me käytimme esimerkiksi luukkujen vahvoja pönkiä parvekkeiden I-palkkeina. Peräsinlevyjä käytettiin metallipäällyksinä gondola-tyyppisissä rautatievaunuissa. Laivalevyjä käytettiin hiillytysuunien valmistuksessa. Veneenkanninhangoista, ohjauslaitteista jne. saatu koneteräs muodostettiin uudelleen rulliksi ja käytettiin eri tarkoituksiin. Laivateräs käytettiin melkein yksinomaan aluksista rakennetun kymmenen järvilotjan valmistukseen. Osia peräakselista sulatettiin, aineet erotettiin toisistaan, kuumennettiin uudelleen ja taottiin. Näin saatu metalli oli erinomaista laadultaan ja sitä käytettiin työkaluaineksena.
Paljonkaan terästä ei voitu käyttää suorastaan autojen valmistukseen, sillä jokainen auton osa on tehty omasta erikoisteräksestään, mutta sellaiset teräslevyt, jotka kokoonpanonsa puolesta soveltuivat auton osien valmistukseen, muovailimme valssimyllyssä sopivan paksuisiksi ja leikkasimme tai taoimme auton osiksi. Sellainen teräs, jota ei silloisessa tilassaan voitu käyttää, pidettiin romuna, jota lähetimme 35-45 vaununlastia päivittäin sulattimoihimme. Tämä oli määrä, minkä sulattimomme saattoivat päivässä sulattaa, mutta se oli paljon pienempi kuin päivittäinen hajoitusmäärä, ja me varastoimme suuret joukot terästä – todennäköisesti tarpeeksi paljon tyydyttämään yhtiömme tämänkaltaisen teräksen kulutuksen useaksi vuodeksi eteenpäin. Suuri osa tästä teräksestä saatiin laivan emäpuun eri osastoilta, jotka poistettiin laivasta sulattamalla viimeisten hajoitustöiden aikana uivalla kuivatelakalla. Jokainen tällainen kappale painoi pyörein luvuin kuudentuhannen naulan paikkeilla, ja niiden sulattaminen tuotti meille koko joukon päänvaivaa, sillä kappaleet olivat suuria ja vaikeasti käsiteltäviä ja niiden edelleen paloitteleminen osoittautui hyvin kalliiksi. Lopulta huomasimme, että voimme sulattaa ne halvalla ja mukavasti laskemalla kappaleet toinen pää edellä sulavassa tilassa olevaan sulatusuunimetalliin, jolloin sekoitimme kolme tonnia laivametallia seitsemäänkymmeneenviiteen tonniin rautaa. Tällä tavoin nuo kappaleet tulevat vähitellen käytetyiksi.
Avoliesisulattimoissamme oli meidän keksittävä keinoja suurien kappaleiden paloittelemiseksi syöttöpanoksien suuruutta vastaaviin kokoihin. Teimme tämän ottamalla käytäntöön hydraulisen teräksenleikkaajan, jonka laskettiin antavan tuhannen tonnin puristuksen. Tätä käytimme suurien kappaleiden paloitteluun, ja pienempiä kappaleita varten varasimme työhön soveltuvia erikokoisia leikkureita. Suuren kappaleen paloittelu oli sangen kiinnostavaa. Se purettiin matalasta vaunusta nostokurjen ja magneetin avulla ja kiinnitettiin siirtolaitteeseen, jota hoidettiin samalta asemalta kuin tuhannen tonnin leikkuriakin. Siirtolaite kuljetti kappaleen leikkurin V:n muotoiselle alasimelle. Leikkurin pään kiilanmuotoinen takaosa murskasi kappaleen. Ensin siirtolaite kuljetti kappaleen eteenpäin, kunnes se ulottui osittain alasimen etumaisen kärjen yli. Sitten laskettiin leikkurin pää alas, jolloin se leikkasi osan kappaleesta terällään irti, kiilanmuotoisen takaosan samalla murskatessa alasimessa olleen kappaleen osan. Purkauslaitteet siirsivät murskatun kappaleen syöttöpanoslaatikkoihin, jotka oli asetettu kahteen vaunuun, kummassakin kahdeksan laatikkoa. Vaunuja siirreltiin eteen- ja taaksepäin siirtolaitteen päättymispisteen alapuolella, ja tätä liikettä ohjattiin siirtolaitteen käyttöasemaan sijoitetun koneiston avulla. Nostokurki nosti neljä täyttä panoslaatikkoa samalla kertaa ja kohotti ne syöttökerrokseen, asettaen ne samalla suoraan sähköveturin kuljettamiin vaunuihin ja täyttäen entisten syöttölaatikoiden paikat tyhjillä laatikoilla.
Otimme talteen kaikki koneet, vedenalaiset pumput ja muut samanlaiset laitteet sekä kaikki kattilat. Ne olivat oikeastaan kaikki hyvässä kunnossa, mutta kun ne olivat valmistetut sodan kiireellisinä aikoina, niiden ulkomuotoon ja viimeistelyyn oli kiinnitetty vain vähän huomiota. Meidän tapoihimme kuuluu kuitenkin pitää jokainen työkalu ja kone kunnossa, ei ainoastaan laadultaan, vaan myöskin ulkonäöltään.
Emme voineet korjata kaikkia koneita viipymättä, mutta ne, jotka lähetettiin varastoon, puhdistettiin perinpohjaisesti, maalattiin ja suojeltiin vahingoittumiselta.
Korjattava kone hajoitettiin ensin täydellisesti osiin; sitten se osa osalta puhdistettiin, soviteltiin, kokeiltiin ja pantiin kokoon suurempia tarkkuusvaatimuksia noudattaen kuin konetta alunpitäen rakennettaessa. Kaikki laakerit – kammet, pää- ja yhdistystangot – irroitettiin kappale kappaleelta, puhdistettiin hietapaperilla ja sovitettiin uudelleen. Sylinterien sisustat puhdistettiin ja raaputettiin hietapaperilla; sylinterinkannet ja venttiilinkotelot puhdistettiin ja kiinnitettiin uudelleen; sylinterit ja kammet sovitettiin yhteen. Sylinterinkannet sovitettiin sylintereihin, mäntien kannet mäntiin, vesipylväät ja luistit järjestettiin uudelleen. Männät tarkastettiin ja sovitettiin uudelleen. Venttiilit tarkastettiin täydellisesti; venttiilin varret puhdistettiin ja sovitettiin; venttiilit ja venttiilinkiinnikkeet puhdistettiin. Säätöventtiili puhdistettiin ja sovitettiin paikoilleen uudestaan.
Laivaan alunperin sijoitetun potkurin ja potkurinakselin korvaamiseksi oli välttämätöntä, jotta merikonetta voitaisiin käyttää maalla, sovittaa siihen noin kolmetoista ja puoli tonnia painava vauhtipyörä. Tarvittiin myös regulaattori. Käytännössä olevat regulaattorit havaittiin kelpaamattomiksi, ja neuvoteltuamme yhtiömme ulkopuolella olevien asiantuntijoiden kanssa nämä selittivät, että sellaisen aikaansaaminen olisi mahdotonta, jollei koko konetta rakennettu uudestaan. Me piirustimme uuden regulaattorin, joka saattoi säätää koneen tasaisen nopeuden yhden ja puolen kierroksen tarkkuudella kuudenkymmenen kierroksen aikana, koneen ollessa yhdistettynä tuhannen kilowatin generaattoriin.
Varovaisuussyistä koko koneen kehys oli suljettu messinkikoteloon, johon oli sovitettu lasi-ikkunat. Tämä ei ainoastaan lisännyt turvallisuutta, vaan esti pölyä ja likaa tunkeutumasta liikkuviin osiin.
Jokainen korjattu kone tarvitsi kaksi pannua käsittävän kattilayksikön. Näistä koneista käytimme muutamia tehtaissamme, osa on lähetetty eri haarajaostoihin kaikkialla maahamme, kun taas osa sekä myös pienemmät laivoista saadut koneet ovat joutuneet tehtaisiimme eri paikkoihin maapalloa. Kierreportaat ja ristikot olemme käyttäneet rakennustöissämme. Valonheittäjät ovat hyvin hyödyllisiä valaistusvälineinä. Jääkoneet on kerätty yhteen ja sovellettu veden jäähdyttäjiksi tehtaisiimme. Ja samoin olemme menetelleet lukemattomalla joukolla muita tavaroita.
Kaikki tämä on ollut todellista käytäntöä. Me emme ole vain luoneet käyttöä näille esineille, vaan jokaisen kerran käyttäneet niitä sen sijaan, että olisimme ostaneet jotakin muualta. Tästä kaikesta ilmenee, mitä suuria etuja pääyksiköiden standardisoiminen tekee mahdolliseksi. Tehtaita oli tapana rakentaa yksinomaan määräysten mukaan, mutta nykyjään on tehtaan tai toimiston rakentaminen suurelta osalta standardikokoa ja -muotoa olevien teräs- ja muiden ainesten järjestelyä. Laivan rakentaminen on aina ollut erikoista laadultaan. Me havaitsimme kuitenkin laivoja hajoittaessamme, että niiden osat soveltuivat hyvin rakennuksiin, eikä ole lainkaan mahdotonta, että teräsaluksen kokoonpanemisessa ja teräsrakennuksen kokoonpanemisessa on varsin paljon samanlaista.
Onko tämä hajoitustyö kannattanut? Ostimme laivat maksaen niistä $. 1.697.470. Käytimme noin miljoona dollaria hajoitustyöhön tarvittaviin erikoisvarusteihin, mutta näitä varusteita voidaan käyttää myös toisiin tarkoituksiin, joten niillä ei voi veloittaa yksinomaan tätä työtä. Tämän työn palkkojen yhteismäärä nousi noin puoleen miljoonaan dollariin, ja nämä, yhdessä käytettyjen apuhankintojen kanssa, tekevät osto- ja hajoittamismenoiksi runsaasti yli kolme miljoonaa dollaria – olettaen, että kaikki työtä varten erikoisesti hankittu koneisto on laskettu sen velaksi. Emme tunne tämän työn tulopuolta emmekä koskaan tulekaan sitä tuntemaan. Sillä meidän tulisi silloin laskea jokaisen osan korjauskustannukset ja hankkia sitten selvyys siitä, paljonko samaan tarkoitukseen muualta ostettu esine maksaisi – mikä merkitsisi vain kirjanpitosilla oloa itsemme kanssa. Meillä on kuitenkin tulopuolella jotakin, mitä ei voi muuttaa numeroiksi – meillä on kokemukset, jotka miehemme saavuttivat ratkaistessaan tämän uuden suuren probleeman. Se on aina päävoitto. Saavuttamamme harjaannus, asioihin perehtyminen, uudet käsitykset menettelytavoista, ne saavat minut suhtautumaan välinpitämättömästi kaikkeen, minkä numerot voisivat osoittaa. Voittoja arvioitaessa on arvioitava myös järjestön kasvava kyvykkyys paljon tärkeämpänä tekijänä kuin kasvava pankkitili.
Me tunsimme jo hieman aineiden ja tuotteiden uudestaan käyttöä, ja kokemuksiamme on kuvailtu kirjassa Today and Tomorrow (ilmestynyt suomeksi nimellä "Tänään ja huomenna"). Olemme nykyjään, kuten silloinkin, enemmän kiinnostuneita tuhlauksen välttämiseen kuin tuhlauksesta pelastamiseen. Koetamme saada aineet ja lähetykset saapumaan luoksemme minimituhlauksin, mutta toistaiseksi meidän on vielä tehtävä parannuksia. Käytämme esimerkiksi noin seitsemänkymmentä tonnia erikoisterästä joka päivä River Rouge'in tehtaassa työaseiden, muovaajien, koneenosien ja muiden samanlaisten esineiden kunnossapitoon ja uudistukseen. Koko poistetun määrän uusimme erikoisissa sähkösulattimoissa. Romuna teräs tuottaisi hyvin vähän, ja siksi kannattaa ottaa se talteen. Lyijy on kallisarvoinen metalli, ja siksi perustimme osaston, jonka tehtävänä on lyijyn talteenotto pattereista. Samoin meillä on osasto kumin tallettamiseksi, ja säästämme sitä kolmessa eri asteessa. Ensimmäisen asteen kumia käytetään kattojen ja verhojen vedenpitävän aineksen valmistukseen, toisen asteen kumista tehdään kovakumiosia ja kolmannen asteen kumia käytetään eristysaineena.
Meillä muodostuu joka päivä ääretön joukko kaikenlaista romua, ja tämä kaikki käytetään uudelleen tai myydään. Meillä muodostuu esimerkiksi joka päivä teräsromua viisisataa tonnia – eli siis viisitoista täyttä vaunulastia – mikä myydään eri tehtaille, sillä määrä on liian suuri yhden tehtaan käytettäväksi. Meillä on noin kymmenen täyttä vaunulastia päivässä metallilevyjen leikkuusta syntynyttä jätettä ja kolme täyttä vaunulastia takomoromua. Nämä palautetaan uudelleen sulattimoihimme. Eräs Idässä sijaitseva optillinen liike ottaa meiltä villatäytteittemme jätteet ja valmistaa niistä silmälasien puhdistimia. Ammetrien eristäjät ovat valmistetut työläisten käyttämistä korteista, jotka ovat aikakellon lävistämiä. Ja niin edespäin.
Tässä kaikessa ei ole lainkaan säästäväisyyttä; me vain yksinkertaisesti noudatamme käytön oppia. Me emme koeta säästää esineitä, vaan käyttää niitä mahdollisimman suuressa määrässä hyväksemme. Ja lisäksi: eräs parhaita tapoja täyden hyödyn saamiseksi jostakin on pitää se aina puhtaana. Maali ja valo ovat suureksi avuksi rakentavalle säästäväisyydelle.
XVI luku.
MENETELMIEN SIIRTO MERIEN TAAKSE.
Jo useina vuosina olemme myyneet tuotteitamme ulkomaille. T-malli on tunkeutunut maailman joka kolkkaan. Mutta me olemme ainoastaan myyneet – emme tähän mennessä ole tehdasmaisesti valmistaneet tuotteita – ulkomailla. Osat on suurimmalta osalta valmistettu Detroitissa ja pantu sitten kokoon ulkomaisissa kokoonpanotehtaissa. Näissä tehtaissa on vain hieman tai ei lainkaan suoritettu varsinaisia tuotantotöitä. Ainoana poikkeuksena ovat Brittein saaret, missä Irlannissa sijaitseva Corkin tehtaamme saattoi yhdessä Manchesterin tehtaamme kanssa valmistaa täydellisen auton.
Euroopassa olemme keskittäytyneet yksinomaan politiikkamme toteuttamiseen, ja siksi on täydellinen omistusoikeus tehtaisiin ollut välttämätön, sillä muussa tapauksessa emme olisi voineet valvoa johdon toimintaa. Nyt tilanne on kuitenkin riittävässä määrin muuttunut tehdäkseen mahdolliseksi politiikan muutoksen, jos yhtiö aikoo edelleen suorittaa mahdollisimman suuren määrän palveluksia mahdollisimman suurelle yleisölle.
Olemme siksi järjestäneet uudelleen yhtiömme Englannissa, Saksassa, Ranskassa ja muissa maissa, rahoittaneet ne hyvin vanhoilliseen tapaan ja myyneet jokaisen yhtiön osakkeita sen maan kansalaisille, missä yhtiö sijaitsee. Pysytämme jokaisessa yhtiössä valvontaa käsissämme vain niin paljon, että yhtiön toimintaa voidaan johtaa meidän perusperiaatteidemme mukaisesti ja että yhtiö voi käyttää hyväkseen insinööritaitomme kokemuksia. Meitä ei lainkaan kiinnosta pelkkä autoyhtiöiden lukuisa perusteleminen Eurooppaan tai muualle maailmaan. Mutta uskomme teollisen politiikkamme johtavan suuremman kulutuskyvyn syntymiseen, elintason kohoamiseen ja köyhyyden vähentämiseen tämän avulla. Tämä uskomme voi olla oikea tai väärä – mutta mielestämme kokemuksemme ovat osoittaneet sen oikeaksi.
Luullaksemme on auto itsekin, sekä suorasti että epäsuorasti, tärkeä varallisuutta edistävä laite, olettamalla kuitenkin, että se voidaan valmistaa tarpeeksi halvalla ja tarpeeksi hyvin joutuakseen suurten yleisöjoukkojen käsiin. Kesti kauan, ennenkuin Yhdysvalloissa käsitettiin, ettei halpahintainen auto ollut vain ylellisyysesine, jota ilman ihmiset tulivat paremmin toimeen. Olemme nähneet auto-ostojen asteittain alenevan rikkauden korkeudesta tasolle, jolloin jokainen voi hankkia jo käytetyn auton viidelläkymmenellä tai kahdellakymmenelläviidellä dollarilla. Ja me olemme nähneet tämän autonomistuksen vaikutuksen maan rikkauteen. Yhdysvaltojen kansalaiset eivät omista autoja syystä, että he ovat varakkaita. He ovat varakkaita syystä, että he omistavat autoja ja käyttävät niitä työaseinaan toiminta-alueensa piirin laajentamiseksi.
Tämä on eräs kehitysaste, joka on ominaista autolle, mutta on myös otettava huomioon valmistustapa, jonka ei tarvitse olla erikoista autolle. Se soveltuu kaikkiin kauppatavaroihin, ja menettely on yhteisesti otettu Amerikan varallisuuden perustaksi. Tämän menettelyn synty ja kehitys ovat tulleet selostetuiksi kirjoissani My Life and Work (Elämäni ja työni) ja Today and Tomorrow (Tänään ja huomenna), sen myöhempi kehitys, määrättyinä kausina, tämän kirjan aikaisemmissa luvuissa. Kaikki, mitä olemme tehneet tai mitä tänään teemme, on koko maailman nähtävänä. Meillä ei ole mitään salaisia menetelmiä eikä taikakaavoja, mutta kun periaatteita ja niiden sovellutuksia asteittain aletaan ymmärtää ja noudattaa Yhdysvalloissa, merentakaiset kansat eivät näy niitä joka kohdassa käsittävän.
Luonamme on vieraillut useita satoja ulkomaisia lähetystöjä, joista kaikki ovat itse asiassa etsineet nopean rikastumisen salaisuutta. Sitä löytämättä ne ovat ihmeissään poistuneet. He eivät näytä käsittävän suurten palkkojen säästäväisyyttä eivätkä sen vaikutusta kulutukseen. Olivatpa he työnantajia tai työläisiä, asia on kuitenkin sama. He eivät ymmärrä; he sanovat yksinkertaisesti, että me voimme menetellä niin tai näin Yhdysvaltojen kotoisten markkinoiden varallisuuden tähden. He eivät havaitse, että tämä on luotua rikkautta, ei ainoastaan kerättyä tai kasaantunutta rikkautta, että meidän yhtiömme, ei kovinkaan kauan sitten, oli niin pieni kuin yhtiö vain voi olla ja että olemme suuresti rikastuneet palveluksiemme avulla. Luonnollisesti ei yhtiömme tapaista liikettä voitaisi äkkiä saada aikaan vain käyttämällä rahaa. Yhtiömme on kehityksen eikä ylennyksen tulos. Kokemuksiimme sisältyvää aika-ainesta ei voisi kaksinkertaistaa pääomaamme kymmentäkään kertaa suuremman summan avulla. Kukaan ei voi aloittaa siitä, missä me nyt olemme, mutta politiikkamme perustana olevat periaatteet eivät ole missään tekemisissä koon kanssa. Osoittaaksemme, että varallisuutta voidaan määrätietoisesti luoda, olemme työntäneet juuremme ulkomaiselle maaperälle – emme etupäässä omaa hyväämme silmällä pitäen, vaan uskoessamme omaavamme teolliset menetelmät, jotka voivat tuoda enemmän mukavuutta ja enemmän mahdollisuuksia vanhojen maiden asukkaille.
Tällä en tahdo mitenkään sanoa, että ulkomaiset yrityksemme ovat perustetut hyväntekeväisyyden hengessä. Olen varmasti vakuuttunut siitä, että Yhdysvaltojen varallisuus, kuten maailman rauhakin, riippuvat varallisuustasojen tasoittamisesta kaikkien kansojen kesken. Jos suurien lainasummien myöntämis-politiikkamme johtaa ainoastaan sellaisen taloudellisen järjestelmän ylläpitoon, joka on ollut soveltumaton yleiselle varallisuudelle ja liian sovelias sodan syttymiselle, silloin ei siitä koidu paljoakaan hyvää Euroopan tavallisille asukkaille. Yhä lisääntyvän lainauksen tulee jonakin päivänä loppua. Näyttää siltä, kuten tulen myöhemmin selittämään, että tarkoitukset varallisuuden luomiseksi ja jakamiseksi ovat helpommin saavutettavissa ottamalla yhtiökumppaneiksemme niiden maiden asukkaita, missä työskentelemme. Tämä on syy osakemyynteihimme Englannissa, Saksassa ja Ranskassa. Venäjällä olemme olojen pakosta käyttäneet toista menettelytapaa. Me järjestämme siellä neuvostohallituksen laskuun automobiilitehdasta, jonka he omistavat ja jota he hoitavat. Harjoitamme heitä varten miehiä omissa tehtaissamme; lähetämme heille kaikki sinikopiomme ja suunnitelmamme ja tiedoltamme heille teknillisen kehityksemme tulokset. Kaiken tämän teemme maksusta. Jos yksinkertaisesti vain myisimme tuotteitamme, voisimme menetellä näin paljon vaivattomammin, mutta uskomme Venäjän tarvitsevan nykyaikaista teollisuutta ja etenkin automobiiliteollisuutta, jotta maan rikkaudet saataisiin esiin. Muuten se on jäävä yhdeksi maailman arkoja paikkoja.
Aiomme samoin luoda Brasiliassa kumiteollisuuden ja monestakin eri syystä. Maailman kumintarve on pakotettu kasvamaan niin nopeasti, ettei mikään kumin nykyinen tuotantolähde voi tyydyttää edes pientä osaa kysynnästä. Maailma ei vielä ole alkanut ymmärtää kumin arvoa. Se on paras tuntemistamme vaimentajista, ja jonakin lähipäivänä on meidän ryhdyttävä ratkaisemaan ääniprobleemaa, sillä ottamatta lainkaan huomioon muita seikkoja, suuri määrä ääntä, joka meitä vaivaa, syntyy tarpeettomasta tärinästä. Tämä lyhentää kaikenlaisten koneistojen ikää. Kuinka kauan kestäisikään teräsrenkailla kulkeva auto? Kumia on tuotettava suuremmin määrin ja hyvin halpaan hintaan. Ei ole viisasta monopolisoida nykyistä kumikauppaa, vaan valmistautua kumin kohdakkoin tapahtuvaan suuresti lisääntyneeseen kysyntään.
Emme minkään ulkomaisen toimintamme yhteydessä ole koettaneet hankkia konsessioneja, etuoikeuksia tai muuten päästä suosituimpaan asemaan. Tahdomme aloittaa maassa samalta tasolta muun teollisuuden kanssa.
Ulkomaiset yritykset, joihin olemme osallistuneet, ovat toisinaan joutuneet ulkomaisen arvostelun alaiseksi ja tulevat epäilemättä olemaan jatkuvasti lisäarvostelun kohteina, kunnes ne ovat toimineet muutamia vuosia. Arvostelu suuntautuu usealle eri taholle. Toisinaan se viittaa Amerikan vaikutusvallan kasvamisesta syntyneeseen pelkoon, mikä johtuu vanhasta ajatuksesta, että liiketoimintaa on arvosteltava valloituksen kannalta. Sitten on olemassa käsitys, jonka mukaan me olemme kaiken standardisoimisen kumartajia siinä määrin, että muodostamme lopuksi kaikki ihmiset, kaikki esineet ja asiat samanlaisiksi, teemmepä ehkä ihmisestä itsestäänkin konetuotteen. Ja lopuksi suhtaudutaan palkkojen kohottamiseen sangen pelokkaasti, pitäen tätä ilmiönä, joka on omiaan kumoamaan perinnäisen suhteen rikkaiden ja köyhien välillä.
Sallittakoon minun heti huomauttaa, ettei ajatus vaikutusvallan liiallisesta kasvusta ja valloituksesta sovellu normaalisesti kehittyvään liiketoiminta-käsitteeseen. Joukko eurooppalaisia toiminimiä harjoittaa liiketoimintaa – ja tuottavaa liiketoimintaa lisäksi – Yhdysvalloissa, ja olen varma siitä, ettei ainoakaan amerikkalainen liikemies pidä heidän oloaan täällä minään tunkeutumis- ja valloitusyrityksenä. He ovat tervetulleita. Me kutsumme heidät luoksemme. Useat amerikkalaiset liikemiehet valittavat, että tullitariffimme näyttävät oikeuttavan käsityksen, jonka mukaan vastustaisimme toisten kansojen liikeyritteliäisyyttä pääsemästä Amerikan markkinoille. Jokainen liikemies, joka on leipänsä arvoinen, tietää, että mitä enemmän liikemiehiä on markkinoilla, sitä enemmän on myöskin liiketoimintaa. Kun siis Amerikan liiketoiminta suuntautuu Eurooppaan, en saata käsittää, miksi sitä tulisi pitää muukalaisena ja vihamielisenä asioihin sekaantumisena. Muukalainen se ei varmastikaan ole. Ne henkilöt, jotka tuovat liiketoiminnan takaisin Eurooppaan, ovat miehiä tai niiden miesten poikia, jotka Eurooppa antoi Amerikalle. Miksi Eurooppa pelkäisi ottaa vastaan aloitekykyä ja yritteliäisyyttä, jonka se itse istutti tänne?
Mitä taasen tulee sen pelkäämiseen, mitä kutsutaan "amerikkalaiseksi standardisoimiseksi", voin sen hyvin ymmärtää; me pelkäisimme sitä kaikki, jos se jollakin tavoin vastaisi sitä käsitystä, jollaisena se kummittelee eurooppalaisten mielissä. On hyvin epäiltävää, näkeekö Amerikassa vieraileva eurooppalainen koskaan tätä pelkäämäänsä asiaa. Elämä ei ole standardisoitua; elämää palvelevien tavaroiden ja palvelusten standardit ovat pikemminkin tulleet nostetuiksi korkeammalle tasolle kuin aikaisemmin. Jos amerikkalainen standardisoiminen merkitsisi, että kaikki olisi leikattava saman mallin mukaan, olisi se tuhonnut itsensä jo aikoja sitten. Eivät edes arvostelijat usko monipuolisuuden kadonneen amerikkalaisista. On kuitenkin turhaa toivoa voitavan karkoittaa standardisoimispelkoa pelkkien sanojen avulla. Voimme vain pyytää pelokkaita muistamaan, että standardisoiminen voi merkitä muutakin kuin samanlaiseksi tekemistä, ja sitten meidän tulee luottaa siihen, että periaate itse avaa itselleen tien.
Toinen seikka, jonka havaitsimme seurauksena niin kutsutusta "teollisesta tunkeutumisesta" Eurooppaan, on pelko siitä, että amerikkalaisen tulokkaan onnistuu muuttaa jokainen tehdastyöläiseksi. Tämä on luultavasti pateettisin kaikista teollisen toiminnan harhakäsityksistä. Tehdaskulttuuri on käytännöllisesti katsoen vallinnut Euroopassa jo useiden sukupolvien aikana ilman sanottavampaa varallisuutta. Oikeita palkkoja luova ja jakava teollisuus on voimakkain tuntemistamme voimista tehtaan kasvun liialliseksi estämiseksi, se kun kiihoittaa nykyaikaisen edistyvän yhteiskunnan kaikkien muiden luonnollisten laitosten kasvua. Tarvitaan suhteellisesti pieni määrä hyvinpalkattuja, teollisuuden palveluksessa olevia ihmisiä sysäyksen antamiseksi kaikkien muiden toimialojen kehitykselle samalla kertaa. Teollisuuskulttuuriin kuuluu muutakin kuin savupiippuja – siihen kuuluvat kaikki kunnioitusta herättävät kodit, todella suuret joukot koteja sekä kaikki muut kaupallisen ja sivistyselämän muodot, jotka ovat merkkinä pisimmälle kehittyneistä ihmisistä. Tehdas ei muodostu ihmisten kaiken työn välittömäksi suorituspaikaksi, vaan koko yhteiskunnan taloudellisen energian voima-asemaksi.
Se teollisuusjärjestelmä, johon itse kuulun, pitää itsestään selvänä, että köyhyys on parannettavissa oleva sairaus, jonka parannuskeinona on siten järjestetty teollinen tuotanto, että korkeiden palkkojen avulla, jotka insinööritaidon soveltamisen kautta muodostuvat alhaisiksi palkoiksi tuotantoyksikköä kohden, nostetaan jatkuvasti kulutuskykyä, kunnes köyhyys muodostuu käytännöllisesti katsoen vapaaehtoiseksi asiaksi, johtuen haluttomuudesta työhön. Sellaisissa olosuhteissa voidaan helposti huolehtia siitä jokaisen kansan pienestä väestöprosentista, joka ei voi tehdä työtä tuottavissa yrityksissä.
Vuosisatoja sitten saapuivat uudisasukkaat Suur-Britanniasta ja mannermaalta uuteen maailmaan ja rikastuivat kehittäessään uuden maanosan oloja. Tuossa uudessa maanosassa syntyi uusia ajatuksia. Pidän amerikkalaisen liiketoiminnan siirtymistä Eurooppaan yksinkertaisesti vain näiden uusien ajatusten paluuna emämaahan. Vanhasta Maailmasta Uuteen Maailmaan saapuneet aatteet muovailtiin Uudessa Maailmassa uudelleen paremmalla tavalla. Luulen, että Uudesta Maailmasta nyt takaisin Vanhaan Maailmaan palaavat aatteet tulevat vielä kerran muuttamaan muotoaan, tulevat vielä vahvistumaan ja johtamaan useiden kulttuurien parhaimpien aatteiden ja ajatusten lopulliseen vaihtoon sekä parempiin yleistuloksiin, joihin ei Vanha Maailma enempää kuin Uusi Maailmakaan yksin toimin olisi päässyt. Sillä kumpikin omistaa jotakin, joka toiselta puuttuu.
Me tiedämme, että korkeat palkat, jotka johtuvat suurtuotannosta, mikä puolestaan on seurauksena korkeiden palkkojen synnyttämästä suuresta kulutuksesta, muodostavat parhaan varustuksen taistelussa köyhyyttä vastaan. Edistyessämme opimme vielä lisää.
Insinöörin asettaminen poliitikon sijaan on hyvin luonnollinen edistysaskel. Insinööri voi tehdä sellaista, mitä poliitikko ei voi missään olosuhteissa. Insinööri luo ja sovittaa, kun poliitikko voi parhaimmassa tapauksessa vain järjestää uudelleen sen, mikä hänellä on käsissään. Hyvä insinööri ei ole standardisoinnin harrastaja missään paheksuttavassa muodossa. Esimerkiksi robotti on täydellisesti harhaan johdetun kirjallisen mielikuvituksen luoma ja todella lapsellinen käsite. Se johtuu siitä käsityksestä, että koneisto on työtä säästävää eikä työtä palvelevaa ja että koneiston päämääränä on ihmisten poistaminen työstä – vaikka sen ainoana tarkoituksena on tavaroiden tuottaminen ihmisille.
Saattaa omistaa insinöörin mielen olematta silti insinööri. Voi myöskin olla insinööri omistamatta silti insinöörin mieltä. Todellinen insinöörimieli ei pidä koneistoa minään itsenäisenä asiana, vaan ainoastaan keinona päämäärän saavuttamiseksi.
Insinöörejä kohtaan suunnatut epäluulot maailman standardisoimisesta ovat yhtä harhaanjohtavia kuin samanlaiset epäluulot biologeja kohtaan. Ei kukaan, joka vähänkin tuntee elämää, ajattele koskaan sen standardisoimista. Parhain kone on kuitenkin helpotusten ja huojennusten aikaansaaminen, yhdistettynä lopullisen tarkoituksen ja täsmällisten suhteitten kokoomukseen. Ja kuka epäilee sitä, että, jos inhimillinen yhteiskunta olisi enemmän tämänkaltainen, vapaus maailmassa lisääntyisi ja ahdistus vähentyisi?
Insinöörityö merkitsee vapautta. Ihmiset olivat sidotut yhteen paikkaan ennen insinöörin ilmestymistä. Höyryn, automobiilin ja lentokoneen avulla hän on vapauttanut ihmisen. Hän on pidentänyt ihmisen päivää valolla, lisännyt ihmiselämän päivien lukua ruuan ja terveydenhoidon avulla, vapauttanut ihmisen mielen ja antanut hänelle tunteen alkuaineiden ja ympäristön hallitsemisesta – lyhyesti sanoen: insinööri tapasi yhteiskunnan liikkumattomana ja jätti sen jälkeensä liikkuvaisena. Ja kuitenkin kirjatoukat syyttävät häntä halusta kahlehtia maailma muovailtuun valinkaavaan!
Amerikan teollinen ja taloudellinen ajatustapa eroaa suuresti muun maailman ajatuskannasta. Jos Amerikka merkitsee mitään muulle maailmalle, on se juuri siksi, että Amerikka on Amerikka. Eikä Amerikan arvoa voida suurentaa muuttamalla se joksikin toiseksi.
Meidän ei ole jätettävä huomioimatta sitä tosiseikkaa, ettei Amerikan arvo muulle maailmalle riipu sen mahdollisesti lainaamista rahoista, vaan sen demonstratiivisesta ja kutsuvasta olemuksesta. Me olemme osoittaneet monista epäonnistumisen ennustuksista huolimatta, että ihmiset, jotka perustivat tämän maan ja joiden jälkeläiset pitävät sen nyt hallussaan, pystyvät hallitsemaan itseään. Me olemme osoittaneet, että kaikkiin käytännöllisiin tarkoituksiin on aina kansan keskuudesta ilmaantunut miehiä, jotka voivat kohdata ajan vaatimukset ja avata tien tulevaisuudelle. Me olemme osoittaneet, kuten Suur-Britanniakin, huolimatta järjestelmistään, jotka voivat näyttää aivan vastakkaisilta omiin järjestelmiimme verraten, että aateluus, jos mikään, on kansallinen eikä vain pelkkä perheominaisuus.
XVII luku.
TYÖ ULKOMAILLA.
On usein väitetty Amerikan olevan tulokkaan ulkomaisen kaupan alalla, mutta epäilen, onko kukaan koskaan kovin paljon tuntenut ulkomaankauppaa. Tämä on vain osa tiedonpuutetta liikeasioista yleensä. Tila, johon ulkomaankauppa vähän väliä joutuu, sen epäonnistuminen kansojen liittämisessä toisiinsa rauhan siteillä sekä sen pitkälle ulottunut maine rahavarojen hävittäjänä, ovat tarpeeksi selviä todistuksia siitä, että ulkomaan- eli vientikauppa on kaukana tieteestä tai edes melko kannattavasta taiteesta. Mutta loppujen lopuksi ei tämä tietämättömyys, josta yleensä moititaan Amerikan ulkomaankauppaa, ehkä ole niin kovin valitettavaa, sillä on melko vaarallista oppia jotakin, mikä ei ole oikein. On kyseenalaista, onko tähänastisella ulkomaankaupalla montakaan tai mitään periaatetta tai menetelmiä, joita kannattaisi oppia.
Olipa tähänastinen yleinen tietojen puute asiasta mikä tahansa, ei kuitenkaan ole epäilystäkään siitä, etteivät tapahtumat nyt hyvin tehokkaasti pakottaisi korjaamaan tätä puutetta. Tänään olemme lähempänä totuutta liiketoiminnan laajenemisessa ulkomaisille alueille kuin koskaan aikaisemmin teollisuuden aikakaudella. Ennen teollisuuden aikakautta ulkomaankauppa oli luonnollisella pohjalla. Asiakkaat matkustivat ulkomaille tai lähettivät asiamiehensä ostamaan, mitä nuo maat tuottivat – mausteita, silkkiä ja muita aikaisemman kaupan romanttisia tavaroita. Ihmiset lähettivät noutamaan tarvitsemiaan tavaroita sieltä, mistä he voivat niitä saada. Se oli kauppaa, joka ei pohjautunut kaupalliselle yritteliäisyydelle, vaan ansioon ja käyttöön. Tosin laajuus ei ollut suuri, mutta järjestelmä oli luonnollinen. Siinä ei ilmennyt mitään keinotekoista kiihoitinta. Se oli kykyä ostaa, etsimällä kykyä valmistaa ja myydä. Se ei ollut teollisuusmiesten tarmokasta rynnistystä maailmanmarkkinoiden valtaamiseksi. Lyhyesti: se oli ostoa, ei myyntiä.
Ei ole yksinomaan mieluista tutkia, minkälaiseksi ulkomaankauppa on senjälkeen muodostunut. Mutta me olemme nyt pääsemässä eräisiin varsin määrättyihin käsityksiin siitä, mitä ulkomaankaupan tulisi olla ja miksi se todennäköisesti muodostuu. Ensiksikin havaitsimme, kuinka naurettavaa on olettaa, että jokin kansa jäisi jatkuvasti toisen kansan markkinapaikaksi. Amerikan kaupan vaikutus useissa ulkomaisissa valtioissa on kiihoittanut näitä omaan tuotantoon. Niiden saavuttamat kokemukset koneistamme ovat innoittaneet heidät omaan teolliseen yritteliäisyyteen. Jokainen ulkomaankauppasuunnitelma, joka perustuu siihen teoriaan, että ulkomaat tulevat ikuisiksi ajoiksi tai edes pitkäksi aikaa jäämään Amerikan teollisuudesta riippuvaisiksi, on varmaankin muodostuva pettymykseksi. Voi kylläkin olla niin, että jokin kansa voi rotunsa nerokkuuden tai omistamiensa luonnonrikkauksien avulla säilyttää asemansa ja palvella muita määrätyissä suhteissa – so. pitää toiset kansat aina asiakkaiden asemassa määrättyihin tuotteisiin nähden – mutta nämä tulevat muodostumaan poikkeustapauksiksi, mikäli teollisuus on kysymyksessä. Monet huomattavat henkilöt ulkomaankaupan alalla ovat olettaneet, että Amerikan työläisestä tulisi koko maailman tehdastyöläinen, että Amerikka tulisi olemaan tehdas ja toiset kansat hyvinkasvatettu ja asiakkaitamme. Tätä ajatusta on tukenut toinen olettamus, nimittäin se, etteivät ulkomaalaiset liikemiesaivot voisi kilpailla omiemme kanssa, etteivät ulkomaalaiset työläiset olisi yhtä pystyviä kuin meidän, ja niin edespäin, kokonainen sävelasteikollinen pöyhkeilevää tietämättömyyttä. Mitä ulkomaalaisiin liikemiesaivoihin tulee, ovat ne aivan samanlaiset kuin omamme, ja Ford Motor Companyn Euroopan tehtaiden ulkomaisista työmiehistä saavuttama kokemus on osoittanut, että kun annetaan suhteellisesti samat palkat ja työnmahdollisuudet, eurooppalainen työläinen ei ole amerikkalaista huonompi. Väitetty huonommuus on luonnollisesti olemassa, mutta se ei ilmeisestikään ole miehissä, se on heidän palkoissaan ja työnmahdollisuuksissaan. Näiden tosiseikkojen myöntämisen ei pitäisi olla lainkaan vaikeata, sillä samanlaiset ihmiset muodostavat Euroopan ja Yhdysvallat.
Meidän yhtiöllämme on ollut menestystä ulkomaankaupassa, joka pohjautuu kahteen periaatteeseen: ensiksikin sellaisen kauppatavaran myymiseen kansoille, jota nämä tarvitsevat ja jonka käyttö auttaa näitä kehittämään omia liikeasioitaan, ja toiseksi ehdottomaan kieltäytymiseen kaikenlaatuisesta "saalistuksesta". Toisin sanoen tarkoituksenamme ei ollut Amerikan liiketoiminnan suurentaminen muiden kansojen kustannuksella, vaan muiden kansojen auttaminen varallisuuteen Amerikan liiketoiminnan avulla. Minkään yhtiön tai kansan ulkomaankaupalla ei voi olla muuta jatkuvaa syytä. Eikä edes tässäkään tapauksessa voi kansojen välillä syntyä mitään jatkuvaa "ostaja-ja-myyjä"-suhdetta. Kansainvälinen tavaranvaihto tulee luonnollisesti aina jatkumaan, mutta ei aina samoin tavaroin ja samoin määrin. Amerikan ulkomailla harjoittaman liiketoiminnan eräänä suurena tarkoituksena voi olla opettaa ulkomailla asiakkaillemme, miten tuottaa itselleen tavaroita, joita he nyt ostavat meiltä. Epäilemättä monet maat, jotka nykyjään ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia teollisuusmaiden tuotannosta, muodostuvat itse riittävän teollisiksi tyydyttämään omat tarpeensa. Kaupallista kieltä käyttäen tämä merkitsee, että me tulemme menettämään markkinamme. Mutta tämä kaikki koituu vain hyväksi. Edistyvinä olentoina meidän tulisi suunnata katseemme tyytyväisinä eteenpäin aikaan, jolloin kaikki uudet kansat tai takapajulla olleet kansat pääsisivät irroittautumaan riippuvaisuudestaan ja tarvitsisivat meitä vain pienessä määrässä tai eivät lainkaan. Tuona aikana siirtyisi kansainvälinen kauppa tarpeen ja hankinnan luonnolliselle perustalle, jolloin jokainen kansa hankkisi muille sitä tavaraa, minkä valmistukseen se parhaiten soveltuu. Tämä tulevaisuudenkuva on todennäköisesti kiihoittuneen myyntitaidon aika-ajoin höystämä, mutta se näyttää silti todelliselta.
Venäjä kääntyi puoleemme ja pyysi apua automobiiliteollisuuden perustamiseksi tuohon maahan, ja vaikka meillä ei tulekaan olemaan mitään määräämisvaltaa tai etuja teollisuudessa, joka siellä aloitetaan, me olimme kuitenkin valmiit vastaamaan myöntävästi sen perusteella, ettei koskaan ole väärin auttaa ihmisiä pääsemään työhön ja että automobiili on yhteiskunnalliseen varallisuuteen kuuluva laite.
Liikkeemme muut toimintahaarat Yhdysvaltain ulkopuolella olivat aikaisemmin meidän yksin omistamiamme, mutta teollisten pyrintöjemme kehittyessä ulkomailla tunsimme, että tehtaittemme tulisi osittain kuulua niiden maiden asukkaille, joiden keskuudessa harjoitimme kauppaa. Harkittuamme kaikkia asiaan kuuluvia seikkoja ja käsittäessämme, että jos kerran tiedämme, mikä on oikein, ei jää muuta tehtäväksemme kuin menetellä siten, aloimme järjestää liiketoimintaamme ulkomailla yhtiökumppanuus-periaatteen pohjalle, aloittaen Ford Motor Companystä Englannissa. Olen iloinen voidessani sanoa, että Euroopan teollisuudenharjoittajat ovat mielihyvin tervehtineet periaatteidemme täydellistä ilmentämistä eri maissa, ja vaikka heillä ei ensiksi olekaan selvillä, miten he voisivat täydellisesti hyväksyä palkkausmäärämme, en silti epäile lainkaan, että halu parantaa Euroopan työtätekevän luokan asemaa on niin voimakas Euroopan edistyvien teollisuudenharjoittajien keskuudessa, että keino parempien palkkojen maksuun keksitään. On toista arvostella Euroopan teollisuudenharjoittajia ja toista ymmärtää heidän vaikeuksiaan, mutta olen varma siitä, että teollinen johto Euroopassa saa aikaan joukon yhteiskunnallisia parannuksia, tarvitsematta pelkästään jäljitellä amerikkalaisia tapoja. He ovat liian viisaita ollakseen pelkkiä jäljittelijöitämme, sillä silloin heidän täytyisi omaksua myöskin virheemme, mikä ei ole toivottavaa.
Meille ei merkinnyt mitään, omistimmeko vai emme brittiläisen yhtiön kokonaisuudessaan. Mutta maalle itselleen ei ole yhdentekevää, onko yhtymä ulkomainen yhtymä vai liike, johon on hankittu sijoituksia myöskin omasta maasta. Meitä kiinnosti työn suorittaminen, ja jos tuo työ voitaisiin suorittaa paremmin vain myymällä osakkeita, silloin me myisimme osakkeita – olettamalla, ettei meitä johdettu tilanteeseen, jolloin tehtävänämme olisi ollut yhtiön perustaminen ja palkkioiden maksaminen pankeille sellaisen rahan hankinnasta, jota emme tarvinneet. Selostettuamme siis tarkoin, miksi tarjosimme osakkeita, järjestimme uudelleen Ford Motor Company Ltd:n seitsemän miljoonan punnan pääomiin, mikä oli jaettu yhden punnan osakkeisiin, joista neljäkymmentä prosenttia tarjottiin yleisesti merkittäviksi Englannissa. Halusimme pitää osakkeet, sikäli kuin suinkin mahdollista, poissa keinottelijoiden käsistä, jakaa pieniä osakkeita, eikä jakaa niitä amerikkalaisille sijoittajille. Tarjontaa ei allekirjoitettu eikä se sisältänyt minkäänlaisia pankkivoittoja. Me tarjosimme yksinkertaisesti osakkeet kaupaksi pari-arvoon. Osakkeentarjontamme tuli suuresti ylimerkityksi, ja vaikka osa epäilemättä joutuikin keinottelijoiden käsiin, jäi suurin osa silti brittiläisille sijoittajille, joille se oli tarkoitettukin.
Yhtiö on jo ottanut haltuunsa entisen Ford Motor Company Ltd:n Manchesterin tehtaan, ja se pysytetään kokoonpanotehtaana; yhtiö on ostanut myöskin 1.239 hehtaaria maata Dagenhamista, joka sijaitsee noin 28 km päässä Lontoosta itään. Toukokuun 16 päivänä 1929 laskettiin siellä uuden tehtaan perustukset, joka tehdas aluksi voi valmistaa tuhat autoa päivässä ja antaa työtä viidelletoista tuhannelle miehelle. Luulemme, että sekä työteho että työnanto myöhemmin voidaan kaksinkertaistaa. Tämä yhtiö on myöskin ottanut haltuunsa Henry Ford & Son, Ltd:n Corkissa sekä muut yhtiöt mannermaalla, ja me valmistamme, panemme kokoon sekä hoidamme jakelun ja markkinat Suur-Britanniassa, Irlannissa ja Euroopan manterella, Neuvosto-Venäjää lukuunottamatta. Liike tulee olemaan suurin automobiiliyhtiö Yhdysvaltain rajojen ulkopuolella. Me emme ole ryhtyneet asiaan pienessä mittakaavassa – vaikk'ei toimintaa voidakaan verrata työskentelyymme Yhdysvalloissa.
Valitsimme Dagenhamin asemapaikaksi siksi, että sinne johtavat kuljetustiet meritse, rautateitse ja moottoriajoneuvoilla, ja me voimme soveltaa siellä käytäntöön kaiken, minkä River Rouge'issa olemme oppineet aineiden taloudellisesta käsittelystä. Maa-alueen etuosa ulottuu Thames-joelle. Tähän rakennamme laituria, varustaen sen rautatieraiteella, nostokurjilla ja ilmaradoilla saman yleisen suunnitelman mukaan kuin River Rouge'issakin. Toisin sanoen: siirtolaitteet ulottuvat kaikkialle varastorakennuksiin, yhdistäen ne tehtaan eri osiin. Lisäksi kuuluu siirtovarusteihimme nostokurkia ja rautatievaunuja, ettei mitään aineita, lähetyksiä tai viimeisteltyjä osia tarvitsisi kuljettaa rattailla tai siirrellä miesvoimalla. The London, Midland & Scottish Railways kulkee maa-alueen pohjoisosan halki, samalla kuin Southendin maantie myöskin sivuaa aluetta ja tarjoaa mukavan autoyhteyden Lontooseen.
Jokialukset, suuret ja pienet, voivat saapua telakkaan ja siirtää lastinsa suoraan tehtaan mihin osaan hyvänsä. Suurin osa malmeistamme, hiilistä ja hietakivestä saapuu meritse, ja ilmaratojen avulla siirretään lastit ilman mitään käsittelyä suoraan varastoihin. Rautateitse saapuvat ainekset voidaan käsitellä samalla tavalla. Malmeja ja hiiliä on saatavissa melko lähellä aluetta, ja kuljetusjärjestelyittemme johdosta tulee rahtien säästö muodostumaan huomattavaksi.
Voima-asema tulee alussa kehittämään kolmekymmentätuhatta kilowattia, ja se tulee olemaan erikoinen laadultaan syystä, että sen pääpolttoaineena tulee olemaan Lontoon poltettavaksi soveltuva hylkytavara, jota satojen vuosien aikana on poltettu läheisyydessä olevissa kaatopaikoissa. Lontoossa käydessäni näin nuo palavat hylkytavarakasat, ja minulle juolahti mieleen, että ne voisivat yhtä hyvin palaa jotakin tarkoitusta varten ja että tuoksi tarkoitukseksi soveltuisi höyryn kehittäminen. Siksi laadimme suunnitelman kaiken tämän hylkytavaran polttamiseksi, ja kokeemme osoittavat, että 666 tonnista päivittäin poltettua hylkytavaraa voimme saada 210 000 höyrynaulaa tunnissa. Tämä hylkytavara, joka tulee saapumaan laivalla laituriimme, kuljetetaan suljetun ketjun muotoisen siirtolaitteen avulla voima-asemalle tai varastoon, kun lähetykset ylittävät tarpeemme.
Tehdasrakennukset ovat amerikkalaisen standardityylimme mukaisesti rakennettuja, mutta työn ovat suorittaneet brittiläiset urakoitsijat brittiläisellä työvoimalla ja brittiläisin ainein. Mitä enemmän työtä voimme luoda Britanniassa, sitä tyytyväisempiä itse asiassa olemme. Koko koneisto rakennetaan Englannissa meidän tekemiemme piirustusten mukaan, ja luonnollisesti kaikki järjestelyt ja muut samantapaiset asiat suoritetaan kotoista käytäntöämme noudattaen.
Myöskin kotoista käytäntöämme seuraten valmistamme jotakin kaikesta siitä, mitä tarvitaan valmiiseen autoon, mutta samoinkuin kotimaassamme tulee täälläkin olemaan pääasiana moottorin valmistus. Me aiomme itse valmistaa kaikki moottorimme, mutta mitä muihin auton valmistustöihin tulee, teemme työsopimuksia liikkeemme ulkopuolella useimpien tarpeiden tyydyttämisestä, ja Yhdistyneissä Kuningaskunnissa tulee todennäköisesti olemaan satoja yhtiöitä, jotka valmistavat meidän laskuumme osia piirustuksiemme ja mikäli mahdollista myöskin menettelytapojemme mukaisesti. Aiomme myydä viimeistellyt autot hintoihin, jotka likimäärin vastaavat hintojamme Yhdysvalloissa (lukuunottamatta virallisia lisämaksuja). Vieläpä toivomme, että englantilainen yhtiö voi myydä halvemmalla kuin amerikkalainen. Liikkeemme ulkopuolelta ostettujen osien valmistuksen tulee olla taloudellinen. Niitä voidaan valmistaa vain käyttämällä hyvin suunniteltuja, laadultaan työtä palvelevia koneita, joita hoitavat korkeapalkkaiset miehet. Laadultaan hyvää, halpahintaista tavaraa ei voida valmistaa vanhentuneiden menetelmien mukaan.
Toimitamme ainemäärät kahdelle ryhmälle hiillytysuuneja, joissa kummassakin on 88 sivutuotemallista uunia. Näiden tuotantomäärä on riittävä sulatusuuneillemme ja sulattimollemme, ainakin toistaiseksi, kun taasen käytämme täten kehitetyn kaasun useissa teollisissa töissä tehtaassa, aivan kuin River Rouge'issakin. Tulemme myymään markkinoilla sivutuotteita, kuten tervaa, ammoniumisulfaattia, bentsolia ja niin edespäin. Sulatusuunien kaasu tullaan täällä, kuten Dearbornissakin, polttamaan höyrykattiloiden alla, ja olemme sijoittaneet sulattimon ja sulatusuunit samalla tavalla kuin amerikkalaisessa käytännössäkin, valaen suoraan kuumasta sulatusmetallista välttääksemme jälleenkuumennuksen aiheuttamia kuluja.
Tosiasiallisesti ovat River Rouge'issa saavuttamamme kokemukset tehneet mahdolliseksi vieläkin taloudellisemman tavaransiirron Englannin tehtaassamme kuin se, mikä meillä on Amerikassa. Järjestämme, kuten tavallista, kaikkien käytettyjen aineiden täydellisen jälleenkäytön ja talteenoton sekä koetamme soveltaa brittiläisessä tehtaassa käytäntöön kaiken, minkä olemme kehittäneet amerikkalaisessa tehtaassa saavuttamiemme kokemuksien perusteella.
Tämän tehtaan tuotantopolitiikka tulee olemaan aivan sama kuin Yhdysvalloissakin. Meillä tulee olemaan aivan samanlainen koneisto kuin kotimaassakin, ja parannukset, joita päivittäin teemme Dearbornissa, tiedoitetaan viipymättä Dagenhamiin, samoinkuin Dagenhamissa tehdyt parannukset tiedoitetaan Yhdysvaltoihin. Kaikki tietomme ovat vaihdettavissa, ja me odotamme saavamme yhtä paljon kuin annammekin.
Emme luonnollisesti käytä ainoatakaan miestä enemmän kuin mitä tarvitsemme, sillä muuten ei yleisö voisi saada työtä palvelevan koneiston tuottamaa hyötyä halpojen hintojen muodossa eivätkä työläiset saisi sitä korkeiden palkkojen muodossa. Mutta me tulemme tarvitsemaan brittiläisten ja skotlantilaisten koneenkäyttäjien taitoa työkaluosastoissamme, me tulemme tarvitsemaan jokaista taitolajia valmistustyössämme, ja tämä tekee mahdolliseksi monien sellaisten miesten palvelukseemme palkkaamisen, joiden työpaikat ovat hajonneet murusiksi heidän jalkojensa alla – jollaisia esimerkiksi ovat hiilikaivosmiehet, jotka niin kauan ovat olleet työttömiä ja joilla ei ole mitään taitoa, joka soveltuisi muuhun brittiläisen teollisuusjärjestelmän osaan. Me tulemme maksamaan minimipalkkana yhden punnan päivässä, kuten aina olemme maksaneet Englannissa, ja miehet tulevat työskentelemään kahdeksan tuntia päivässä.
Jos yrityksen tulee jotakin merkitä, on menettelytapojamme täydellisesti noudatettava.
Samaa menetelmää, minkä sovellutimme käytäntöön Suur-Britanniassa, noudatetaan myös muissa yhtiöissämme Euroopan mantereella, mutta hieman pienemmässä mittakaavassa. Me haluamme valmistaa niin suuren osan autoa kuin mahdollista siinä maassa, missä se pannaan kokoon ja myydään, kehittääksemme mahdollisimman suuren määrän ostokykyä suuria palkkoja maksamalla.
Meidän teollisten menettelytapojemme siemen orastaa nykyjään kaikkialla Euroopassa, sillä me tarvitsemme suunnitelmiemme mukaan valmistettuja osia Tanskan, Ranskan, Belgian, Saksan, Japanin, Espanjan, Italian ja Ruotsin tehtaista. Nämä lähettävät meille kehyksiä, etuakseleita, suojuksia, suojuskoppia, kojetauluja, jäähdyttäjiä, käyntiinpanomoottoreita, generaattoreita, käämejä, etu- ja takalamppuja, renkaita, pyöriä, johtoja, lasia, täytevillaa, vaununkoriverkaa, keinotekoista nahkaa ja niin edelleen suuret määrät eri tavaroita. Kaikkia näitä valmistetaan yhtä hyvin ja yhtä halvalla kuin itse voisimme ne valmistaa ja luonnollisesti myöskin tarkalleen määräyksiemme mukaan ja noudattaen niitä menetelmiä, joita olemme voineet suositella.
Saksassa rahoitimme uudelleen yhtiömme ja aioimme tarjota neljäkymmentä prosenttia osakkeista yleisölle, mutta myimme sen sijaan koko osakemäärän I. G. Farbenindustrie'lle – joka on useita suuria kemikaalisia ja muita teollisuuksia käsittävä yhtymä ja joka on suuressa määrässä ottanut käytäntöön amerikkalaisia menettelytapoja tehtaissaan. Kun tämän yhtiön osakkeet ovat melkein yksinomaan saksalaisten käsissä, takasi suora myynti sen, etteivät osakkeemme joutuisi keinottelumarkkinoille. On myöskin yhtäläisyyttä tämän yhtiön ja oman yhtiömme tuotteiden välillä. Farbenindustrie on johtava teollisuusyhtiö keveiden metalliseoksien alalla, jotka ovat yhtä kovia kuin teräs, mutta painavat vähemmän, se on hyvin kehittynyt keinotekoisen nahkan tuottaja ja johtava liike synteettisen gasoliinin alalla. Samaa menetelmää yhtiön uudelleen järjestämisessä ja osakkeiden paikallisessa myynnissä on noudatettu Hollannissa, Belgiassa ja Ranskassa.
Brasiliassa kehittelemme toista liikeyritystä, jonka tulokset eivät ole nähtävissä vielä muutamaan vuoteen. Olemme luonnollisesti myös sijoittautuneet useihin paikkoihin Etelä-Amerikassa. Meillä on kokoonpanotehtaat Buenos Airesissa; Limassa Perussa; Montevideossa Uruguayssa; Sao Paulossa ja Pernambucossa Brasiliassa ja Santiagossa Chilessä. Mutta emme ole ryhtyneet mihinkään teolliseen tuotantoon näissä paikoissa, vaikka aina, kun paikallinen liike voi valmistaa jonkin osan tyydyttävästi, teemme sen kanssa valmistussopimuksen.
Suunnitelmamme Brasiliassa koskee riittäviä kumihankintoja, olettaen, että jolloinkin tulevaisuudessa kumia ei olisi saatavissa Kaukaisesta Idästä. Kun maailma on oppinut kumia oikein käyttämään, silloin tullaan, se on vakaumukseni, tarvitsemaan kumia paljon suuremmat määrät kuin sitä nyt tuotetaan. Kestää muutamia vuosia, ennenkuin kumipuu tulee tuottavaksi, ja vaikka maailman nykyinen kumintuotantokyky ylittääkin kumin kysynnän, ei tilanne tule pysymään kauan tällaisena. Juuri liikamäärien olemassaolo kehittää tuotteen useampilaatuisen käytön.
Para-kumi on maailman parasta, ja Brasilia, kuten jokainen tietää, oli aikoinaan ylivoimainen Para-kumin tuottaja. Ei ole lainkaan mahdotonta, että Brasilia voi vallata takaisin tärkeän asemansa kumimaailmassa kehittämällä oikealla tavalla rikkaita luontaisia etujaan. Brasilian tarvitsee vain ymmärtää, että ponnistukset ovat suunnattavat kehittämiseen eikä tyhjentävään käyttämiseen, jotta kelpo pääomalle tulisi annetuksi kaikki tarpeellinen tuki.
Olemme ryhtyneet kumin viljelykseen suuressa mittakaavassa 2.500 neliömailin suuruisella alalla Tapajoz-joen varrella, mikä on Amazon-virran lisäjoki. Ajatuksemme on, että koneviljelys-periaatteet voidaan soveltaa myöskin kumin kasvatukseen eikä sen tarvitse olla, kuten tähän saakka, käsin suoritettua työskentelyä. Ja uskomme myöskin, että kumi voidaan teollisesti valmistaa siellä, missä sitä kasvatetaankin, ja että täten voidaan luoda todellinen teollisuus, jonka miesvoimaa vaihdetaan vuorotellen plantaasien ja tehtaan välillä. Kuten tavallisesti ryhtyessämme uuteen asiaan, tunnustelemme hitaasti ja varovaisesti maaperää. Tämä on pikemminkin tulevaisuuteen kuin nykyaikaan kuuluva yritys. Mutta jo nykyjäänkin on havaittavissa eräs seikka, jota ilman mikään yritys ei ole tyydyttävä: on havaittavissa noiden alueiden asukkaille koituva hyöty, joka ennustaa, mikä varallisuus odottaa Brasilian asukkaita.
Me koetamme jokaisessa ulkomaisen teollisuutemme asteessa säilyttää voimassa palkat, jotka ovat verrattavissa Yhdysvalloissa maksettuihin palkkoihin. Me emme lainkaan pidä elinkustannuksia palkkojen perusteena, vaan vertaamme ainoastaan jokaisen maan elinkustannuksia Yhdysvaltojen kustannuksiin tarkoituksessa järjestää palkat kaikkialla saman ostokyvyn mukaan. Edistyminen tässä kohdassa ilmenee eräästä brittiläisen yhtiön toimitusjohtajan tiedoituksesta:
Melkein jokainen teollisuustalouden harrastaja on selvillä
Fordin teoriasta (ja käytännöstä), joka koskee korkeita
palkkoja. Esimerkiksi maksamamme keskipalkka Manchesterin
tehtailla (2.670 miestä) on 2 shillingiä 9 3/4 penceä
tunnilta ja Corkissa (6.705 miestä) 2 shillingiä 3 1/4 penceä
tunnilta. Työskentelemme ainoastaan 40-tuntisin viikoin.
Fordin tehtailla kaikkialla Euroopassa maksetut palkat ovat
samanlaiset, ottamalla huomioon elintason vaihtelevaisuudet.
Haluaisin mitä voimakkaimmin korostaa, etteivät nämä
työtunnit ja -palkat ole todisteena mistään umpimähkäisestä
kokeilusta tai väärästä hyväntekeväisyydestä. Ne ovat tuloksia
pitkäaikaisista, huolellisesti suoritetuista tutkimuksista ja
saavutusten käytännöllisistä soveltamisista useissa eri maissa,
kaikenlaatuisten miesten keskuudessa, jotka ovat työskennelleet
vaihtelevissa yhteiskunnallisissa, ilmastollisissa ja
taloudellisissa olosuhteissa. Aikana, jolloin kahdeksan tunnin
työpäivästä puhuttiin henkeä pidätellen – vieläpä työläisten
johtajien ja yhteiskunnan uudistajienkin keskuudessa – ja
jolloin pidettiin mahdottomuutena yhtenäisten ja minimipalkkojen
ansaitsemista, mitkä palkat olisivat olleet riittäviä
itsekunnioituksen ja riippumattomuuden säilyttämiseksi, Mr.
Henry Ford oli käytännöllisten kokemusten ja havaintojen avulla
oppinut, että korkeat palkat, lyhyet tuntimäärät ja mukavat
työpaikat olivat parhaita ja tuottavimpia sijoituksia, mitä
pääoma voi tehdä.
Edessämme tänään oleva voitto- ja tappiotili sekä palkkaustili
ovat käytännöllisiä todisteita tämän suurenmoisen teollisen
väittämän todenperäisyydestä.
Ford-auto on ilmeisesti sama ajoneuvo, missä tahansa se
sitten lieneekin valmistettu tai pantu kokoon. Tämä tuotteen
yhdenmukaisuus antaa meille melkein ainutlaatuisen tilaisuuden
vertailuiden tekoon. Samanlaiset työkalut ja koneet, samanlaiset
tuotantomenetelmät ja samanlainen kokoonpano on käytännössä
jokaisessa Fordin tehtaassa kaikkialla maailmassa. Pitämällä
silmällä ja vertailemalla tuloksia keksimme ja kokoamme mitä
mielenkiintoisimpia tietoja.
Välttääksemme esimerkiksi rahankurssin aiheuttamia harmeja ja
monimutkaisuuksia olemme keksineet "työrahan". Tehdasasioiden
erikoistuntijat nimittävät sitä "minuuttikuluiksi"! Tämän
yhtiön ja sen sisaryhtiön palveluksessa on englantilaisia,
irlantilaisia, hollantilaisia, ranskalaisia, belgialaisia,
tanskalaisia, saksalaisia, italialaisia, espanjalaisia,
ruotsalaisia, suomalaisia ja turkkilaisia, jotka kaikki
työskentelevät omissa maissaan ja suorittavat saman työn
samanlaisin työasein ja samanlaisten työolosuhteiden
vallitessa. Vertaamme, paljonko aikaa kukin mies tarvitsee
työnsä suorittamiseen. Tanskassa, missä maksamme korkeimmat
palkat Euroopassa, tapaamme alhaisimmat minuuttikulut. Toiselta
puolen taasen Belgiassa, missä palkat ovat alhaisimmat, ovat
minuuttikulut korkeimmat. Tämä ei ole minkään satunnaisen
vertailun tulos. Viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta toteavat
numerot tämän kokemuksen.
Luultavasti on vieläkin kuvaavampaa, että järjestellessämme
ja sovitellessamme paikkamääriä niin, että voisimme saavuttaa
viittaamani yhtäläisyyden, havaitsimme välttämättömäksi nostaa
minimipalkkoja Antwerpenin tehtaassa huomattavasti. Työläisten
vastaus ilmeni melkein viipymättä minuuttikulujen alenemisen
muodossa.
Loppujen lopuksi Teitä kiinnostanee kuulla, että näiden
vertailevien tilastotietojen avulla olemme voineet todeta
sen tosiseikan, ettei amerikkalainen työläinen ole mikään
taikatemppujen tekijä. Brittiläinen, irlantilainen tai mannermaan
ammattimies ei liioin ole mikään alempi olento. Samassa
tilanteessa ollen ja saman kohtelun alaisina meidän työläisemme
Euroopassa todellisuudessa voittavat amerikkalaiset serkkunsa,
kuten meidän minuuttikulu-standardimme osoittaa.XVIII luku.
ESIMIESKASVATUS.
Olen muutamien vuosien aikana työskennellyt kasvatusjärjestelmän luomiseksi sitä tarkoitusta varten, että saataisiin oppilaat käyttämään silmiään todelliseen näkemiseen. Heidän aivonsa voivat tällöin käyttää hyväkseen näkemäänsä, ja silloin heille tarjoutuu tilaisuus ajatella asioiden eikä sanojen perusteella. Tämä lyhentää mielestäni ajatusprosessia. Sillä jos ajattelee esineistä, silloin saavuttaa nopeamman, selvemmän ja tarkemman pohjan ajattelulle todellisen esineen nähdessään kuin ainoastaan siitä lukiessaan tai sitä kuvasta tarkastellessaan.
Kun itse esine on mielessä – sen sijaan, että siitä olisi vain enemmän tai vähemmän epätarkka käsitys – on järjellä mahdollisuus kehittää ajatusta tarkemmin, sillä silloin on ainakin yksi virhemahdollisuus poistettu. Jos tämän lisäksi voidaan todella työskennellä, ei ainoastaan tuolla esineellä, vaan jokaisessa asteessa, joka ilmenee sen valmistuksessa, silloin on aivoilla vielä laajempi tosiseikkojen perusta työkenttänään. Jos samaa menetelmää voidaan seurata suuressa esinejoukossa, silloin on aivoilla sitäkin laajempi työperusta, ja huomattava määrä aikaa voidaan voittaa. Ei ole lainkaan tarpeellista mietiskellä sitä, mikä jo on tullut tehdyksi, ja järki voi siirtyä eteenpäin mietiskelemään sitä, mitä vielä ei ole tehty.
Toisin sanoen: pitäisi olla mahdollista lyhentää keksintöjen tietä. Jos mies työskentelee esimerkiksi sähkömoottoreilla, säästyy hän vuosia kestäneiltä tutkimuksilta, jos hänellä on käsissään todellinen näyte siitä, mitä ihmiset aikaisemmin ovat sähkömoottorien alalla saaneet aikaan. Hän saattaa käsittää muutamissa tunneissa tai päivissä sen, minkä oppimiseen häneltä muutoin voisi kulua vuosia.
Tämä on sen suunnitelman perusajatus, jonka valmistamiseksi nyt työskentelemme. Tarkoituksena on keksiä ja kouluttaa poikia miesten teollisiksi johtajiksi. Tällä tarkoitan johtajia, jotka keksimis- tai järjestämiskykynsä avulla tulevat luomaan uusia menetelmiä tai uudistamaan vanhoja, tuottaakseen yhä hyödyllisempiä tavaroita ja siis myöskin hyödyllistä työtä ihmisille kaikkialla. Meidän kasvatusihanteemme on suunnattu tätä päämäärää kohden, ja eräs sen seurauksista saattaa olla todellisten teollisten johtajien ilmaantuminen, jotka kykenevät saamaan aikaan parasta niille monille ihmisille, jotka omasta puolestaan tyytyvät vain toisten jälkiä seuraamaan. Luulen, että koulutusta voidaan lyhentää ja todellisten kokemuksien oppijakso aloittaa aikaisemmin. Tällä en tarkoita, että mikään kasvatussuunnitelma voi itsestään luoda johtajia, mutta näyttää mahdolliselta kehittää menetelmä, jonka avulla johtajat voidaan keksiä muiden joukosta, sikäli kuin heitä esiintyy. Koko harjoitusjärjestelmä, jota suunnittelemme, suuntautuu tätä ainoata päämäärää kohden.
Järjestelmä ei ole mitenkään viimeistelty eikä peruuttamattomassa muodossaan. Sitä tullaan muuttamaan meidän kokemuksista oppiessamme. Ensimmäiset kasvatettavat henkilöt ovat ne, jotka ajattelevat kasvatusta. Itse asiassa on ainoa seikka, jonka ehdottomasti ja lopullisesti nykyjään tiedämme, se, että menetelmät tulevat alituisesti vaihtumaan – sillä muussa tapauksessa voisimme kasvattaa ihmisiä maailmaa varten, jota ei enää olekaan olemassa. Meidän suunnitelmamme eivät myöskään ole aiotut korvaamaan muita kasvatusmuotoja – vaikka toivommekin keksivämme joitakin ajatuksia, jotka voivat osoittautua soveliaiksi yleisesti käytettäviksi. Me emme tahdo väittää, että kasvatuksen teolliseen johtoon tulisi muodostua kaiken kasvatuksen päämääräksi. Me tarkoitamme vain käsissämme olevaa tehtävää, mikä meistä näyttää tärkeimmältä tehtävältä, johon voimme ryhtyä. Näyttääkö se muista yhtä tärkeältä vai ei, ei merkitse mitään. Se kuuluu meidän työhömme ja me koetamme sen tehdä omalla tavallamme. Tätä ei voi tarpeeksi korostaa.
Suunnitelma nykyisessä muodossaan on laajakantoinen, ja vaikka melkoinen määrä valmistustöitä onkin jo suoritettu, vastaavat ne silti vain pientä murto-osaa siitä, mitä tulevaisuudessa toivomme saavamme aikaan. Alkulähteinä ovat Edison Institute of Technology ja Greenfield Village Dearbornissa – jotka kumpikin ovat osittain toiminnassa ja juuri valmistumassa. Nämä ovat yhdistetyt teollisuuksiimme siitä yksinkertaisesta syystä, että toimintamme Dearbornissa avaa suuremmat mahdollisuudet kokemuksien saantiin useimmilla toimikentillä kuin olisi mahdollista, jos opistot olisivat akateemisesti eristettyjä. Edison Institute'iin otetaan poikia ja nuorukaisia, jotka ovat osoittaneet omaavansa johtajanominaisuuksia ns. alkeiskouluissamme. Me emme kuitenkaan tule rajoittamaan etsiskelyämme yksinomaan näihin kouluihin. Me tarvitsemme johtaja-ainesta, milloin ja mistä tahansa sitä on löydettävissä. Kolmekymmentä viisi poikaa työskentelee jo instituutissa.
Jo perustetut ja toiminnassa olevat koulut ovat niin sanotut ammattikoulut Highland Parkin ja River Rouge'in tehtailla. Näissä kouluissa on noin kaksituhatta oppilasta. Koulussamme Wayside Innissä South Sudbury'ssä Massachusetts'issa on noin viisikymmentä oppilasta. Meillä on myöskin nuoria poikia ja tyttöjä varten pikkukoulu, joka työskentelee siinä vanhassa koulutalossa, missä itse kävin koulua Dearbornissa ja mikä on muutettu Greenfield Village'iin sekä korjattu entiseen kuntoonsa. Kaikkialla maassa on koulutontteja, joihin tullaan perustamaan toisia, Dearborniin johtavia kouluja, ja järjestelmää tullaan asteittain laajentamaan, kunnes se, kuten toivomme, voi ottaa huolehtiakseen miljoonasta lapsesta. Meillä on palveluksessamme kaikkialla maailmassa noin kaksisataatuhatta miestä, ja katsomme siitä syystä teollisuutemme velvollisuudeksi huolehtia helpotuksien aikaansaamiseksi näiden perhemäärien lapsille – siis toisin sanoen noin miljoonalle lapselle.
Olisi turhaakin turhempaa koettaa ennustaa, kuinka monta johtajaa tulemme saamaan siitä suuresta poikalaumasta, joka lopuksi kerätään kouluihimme. Voimme saada melko monta ja voi sattua, ettemme saa ainoatakaan, eikä olisi oikein oppilaita kohtaan, jos ainoastaan johtajantaipumuksia omaavat voisivat hyötyä järjestelmästä. Meidän suunnitelmamme eivät kuitenkaan ole niin poikkeuksellisen valikoivia. Ensimmäinen ja tärkein piirre suunnitelmassamme on ajatus tehdä jokaisesta oppilaasta itsestään huolehtiva olento niin pian kuin hän joutuu järjestelmäämme. Huolehtiessaan itse itsestään he myöskin maksavat laitokselle. Toiminta ei sisällä mitään hyväntekeväisyyttä siitä yksinkertaisesta syystä, että oppilaat pannaan suorittamaan koulussa hyödyllistä työtä hyödyttömän asemesta, mikä tekee heille mahdolliseksi ansaita riittävän toimeentulon kouluvuosinaan, tottua itseluottamukseen ja pystyä täydellisesti ansaitsemaan oman elatuksensa kaikkialla ulkopuolisessa maailmassa – jollei heitä satuttaisi valitsemaan jatkuvaan koulutukseen. Tämä tarkoittaa, että meidän lahjoituksemme sisältää oppilaan energian ja opettajan kokemukset.
Pidän itsestään selvänä, että hyvä kansalainen on jokainen, jolla muiden hyvien ominaisuuksien lisäksi on harjaannusta ja kykyä ansaita oma elatuksensa missä ja milloin tahansa. Kyvyn siihen ainakin jo annamme kaikille oppilaillemme. Jokaisella henkilöllä tulisi olla jokin ammatti ja mieluimmin useampia, niin että, ottamatta lainkaan huomioon, minkä työmuodon hän itselleen valitsee, hänellä olisi aina jotakin, mihin hätätilassa turvautua. Ja jos henkilö pyrkii johtajaksi, täytyy hänellä olla melko suuret tietomäärät melko monista ammateista. Ei kukaan onnistu millään alalla, jos häntä alituisesti vaivaa köyhyyden pelko. Miehen, joka pystyy käyttämään käsiään, ei tarvitse olla huolissaan jokapäiväisestä leivästään. Joukko hienoa, rakentavaa työtä jää tekemättä vain siksi, ettei henkilö, joka pystyisi sen suorittamaan, voi koskaan vapauttaa mieltänsä muilta huolilta ja keskittyä työhönsä. Minun ajatukseni elatuksen ansaitsemisesta on se, että elatus on vain sivutuote. Säännöllisten päivittäisten tarpeiden tyydyttämisen tulee – ja se voi – olla vain elämän pelkkä sivuseikka eikä itse elämä. Eräs syy, miksi meillä on niin paljon nuorten rikollisuutta, on se, ettei poikia jo varhaisimmassa nuoruudessaan ole opetettu ansaitsemaan omaa elatustaan – se on sivuseikka, jota heitä ei ole autettu hallitsemaan. He koettavat hankkia huonoin keinoin sen, minkä he voisivat helpommin saavuttaa hyvin keinoin. Rikollinen tekee kovempaa työtä ja ansaitsee vähemmän kuin mekaanikko.
Miksi käyttäisimme sanaa "kasvatus" kuvaamaan opintomenetelmää, joka täyttää pojan mielen joukolla hyödyttömiä asioita eikä koskaan opeta häntä käyttämään silmiään tai ajattelemaan itsenäisesti? Mitä tarkoitan hyödyttömillä ajatuksilla? Ajatuksia, jotka eivät ole hedelmällisiä kokemuksissa, ymmärtämisessä ja palveluksessa. Luonnollisesti kaikki käsitämme, millä puolustetaan tunnetusti hyödyttömien opintojen tarjoamia henkisiä voimisteluharjoituksia. Mutta miksi ei yhdistettäisi henkistä voimistelua ja hyödyllistä tietojen hankintaa samalla kertaa? Se vaatisi vain harvoin muutoksia opetusaineissa, mutta sen sijaan toisenlaista opetusmenetelmää. Tarkastakaamme esimerkiksi historian opetusta: kuinka poikkeavaa nykyaikainen historian opetus onkaan meidän nuoruudenaikoinamme käytetyistä opetustavoista. Meillä on historia aineena kouluissamme, mutta se on historia, joka käsittää kuvauksen elinkeinojen hallinnasta.
Edison School of Technologyssa koetamme kiihoittaa poikia itsenäiseen ajatteluun asettamalla heidän ratkaistavikseen käytännöllisiä probleemoja ja panemalla heidät suorittamaan käytännöllistä työtä. Heidän pääasiallisina oppikirjoinaan tulevat olemaan perustotuudet – luonnon aineet ja voimat sekä ihmiskunta – ja koneet, soveltamistavat sekä työkalut, joita he näkevät ympäristössään, ja me toivomme, että täällä, missä Mr. Edisonin elämäntyö niin valtavana henkii kaikkialla, heissä kehittyy itsenäisen tutkimisen ja keksimisen henki.
He tulevat näkemään yhden tai useamman kappaleen jokaista työasetta, jota Yhdysvalloissa on käytetty varhaisimmista ajoista aina meidän päiviimme saakka. He saavat lisäksi nähdä täydellisiä sarjoja kaikkia koneita, joita ihminen ikinä on käyttänyt keinotekoisen valon kehittämiseksi, ja lopuksi heille esitetään autenttisia esimerkkejä kaikista niistä muodoista, missä ihminen on koskaan kehittänyt liikettä. Jos pojalle annetaan siis ratkaistavaksi tehtävä, hän voi nähdä edessään, miten toiset menneisyydessä ovat sitä käsitelleet, ja ellei kukaan aikaisemmin ole joutunut ratkaisemaan samaa tehtävää, silloin hän voi ainakin saada joitakin hyviä yhdistelyehdotuksia, jotka voitaisiin toteuttaa. Ja ehkäpä hän voi näistä yhdistelyistä kehittää jotakin täysin omintakeista.
Esinekokoelmat, jotka jo ovat hankitut, käsittävät satojatuhansia esineitä, ja näiden pelkkä järjestely vaatii vuosia kestävää hyödyllistä ja mahdollista työtä edistyneimmiltä laitoksen oppilailta. Oikea teollisten aakkosten oppimistapa on työn oppiminen aivan alkuvaiheista lähtien, niinkuin aikaisemmat ihmiset sen suorittivat. Meillä on alkuperäinen koneellinen työpaja, jota Mr. Edison käytti Menlo Parkissa, ja se on varustettu samanlaisella koneistolla kuin mikä hänellä oli käytettävänään – muutamissa tapauksissa ovat koneetkin samoja. Tämän työpajan ilmakehä, niin ainakin toivomme, ei ainoastaan tule kannustamaan aherteluun, vaan antamaan myös perusteellisemman käsityksen käsityön tarkkuudesta kuin mikä muuten olisi mahdollista. Me tulemme kohdakkoin saamaan valmiiksi toisenkin koneellisen työpajan, joka on sisustettu vanhaan uus-englantilaiseen tapaan ja varustettu senaikaisilla työkaluilla, joten pojat tottuvat myöskin toisenlaisiin varusteihin ja ilmapiiriin.
Jokaiselle työjaostolle olemme sijoittaneet vanhan ja hyvin taitavan työläisen. Hän tekee poikien mukana töitä ja opastaa heitä. Heidän töittensä tarkkuus on ihmeteltävä. He ovat tällä tavoin ahertaneet korjatakseen vanhanmallisia esineitä, mikä vaatii hyvin tarkkaa työtä, ja heidän mielenkiintoisten töittensä joukossa oli muun muassa kuuluisan 'Gog and Magog'-kellon laittaminen uudelleen kuntoon, mikä kello on yli vuosisadan ajan riippunut Lontoon Cheapside'issa. Me hankimme sen huomattavana esimerkkinä nerokkaasta kellonvalmistuksesta. Kaksi suurta kuvaa, Gog ja Magog, seisoo pyörivällä kellolaudalla ja heilauttaen vasaroitaan lyö tunnit ja tuntien osat suuriin kelloihin. Kun kello on valmis, asetamme sen kylään.
Näettehän, että olemme hieman vanhanaikaisia. Mitä tekemistä tuolla vanhalla kokeneella työläisellä on poikien joukossa? Tapa on sama, jonka mukaan itse sain oppia ammattini. Pojilla pitäisi olla vanhempi mies opettajanaan: kokeneen ammattilaisen pitäisi aina opettaa pojille heidän ammattinsa. Olemme täten keränneet kokemusta sekä elävässä että esineiden muodossa.
Tämä on kuitenkin vain osa työtä. Menlo Parkin koelaitoksen ensimmäisessä kerroksessa, sillä toinen kerros tullaan säilyttämään samanlaisena kuin se oli Mr. Edisonin keksiessä sähkövalon, useat nuoret miehet työskentelevät tehtävänään ratkaista malmiköyhien rautasuonien käyttöä koskeva probleema. Nykyjään ei ole taloudellista käyttää malmiköyhiä rautasuonia, sillä niiden siirtäminen sulattimoihin maksaa liian paljon. Lähiaikoina meidän on kuitenkin pakko kiinnittää huomiomme malmiköyhiin rautasuoniin, ja silloin tarvitsemme menetelmää, jonka mukaan voimme saada raudan esille suonesta suoraan kaivoksessa. Tässä oppilaat edistyvät huomattavasti. Jauhomyllyssä toinen ryhmä poikia oppii viljan jauhatusta, ja toiset taasen oppivat paistamista ja keittämistä. Pienessä puurakennuksessa, missä Mr. Edison antoi puhaltamalla valmistaa ensimmäiset sähkölamppupallonsa – sillä hän ei voinut ostaa niitä mistään – toiset pojat oppivat lasinpuhallustaitoa, ja niin edelleen useilla eri teollisuusaloilla. Suunnitelmana on antaa poikien siirtyä näiden perusteollisuuksien osastolta toiselle tarkoituksessa muodostaa heille käsitettävä ja käytännöllinen tietopohja ja samalla valmistaa kullekin pojalle tilaisuus itse ratkaista, mihin työhön hän parhaiten soveltuu ja mistä hän enimmän pitää. Hän oppii koko lailla historiaa oppiessaan jotakin, ensi sijassa ammattien kehityksestä eri aikakausina.
Mitä enemmän poika tai mies ymmärtää, sitä suuremmat ovat hänen mahdollisuutensa tulla johtajaksi, ja kaiken ollessa esillä nähtävänä, kosketeltavana ja käytettävänä töissä voidaan varmasti tiedon polkua lyhentää. Tiedän tämän omasta kokemuksestani, sillä rakentaessani ensimmäisen autoni minun oli itse valmistettava jokainen osa ja hankittava kaikki aineet. Ei ollut mitään paikkaa, minne olisin voinut mennä oppimaan kaikkea sitä, mitä tarvittiin. Mr. Edison sai kokea aivan samaa keksintöjensä varhaisimpina päivinä.
Kaikki laitoksessa olevat pojat kuluttavat aikansa hyödyllisessä ja mielenkiintoisessa työssä, ja tästä heille maksetaan käypien palkkojen mukaan, joten he pitävät taloudellisesti täysin huolta itsestään. Nykyinen oppilasjoukko on eri tavalla valikoitua. Heidän ikänsä vaihtelee seitsemästätoista yhdeksääntoista vuoteen. Jotkut tulivat ammattikouluista, toiset taasen Wayside Innin koulusta ja muut yhtiömme ulkopuolelta. He muodostavat ainoastaan lopullisen joukon ydinosan, mutta me emme ole päättäneet – emmekä ehkä koskaan päätäkään – kuinka monta tuo lopullinen joukko tulee käsittämään. Ei liioin ole mitään määrättyä oppikurssia. Jotkut lupaavimpia poikia voivat joutua jäämään laitokseen miehuuspäiviinsä saakka, voidakseen edelleenkin kehittyä tai jatkaa työtä, johon he ovat kiintyneet ja joka näyttää lupaavalta. Toiset voivat suorittaa tutkinnon, joka johtaa omien teollisuuksiemme palvelukseen, kun taas toisia voi poistua muualle. Me emme koeta pidättää miehiä, joita harjoitamme: olemme iloisia nähdessämme heidän hajaantuvan kaikkialle teollisuuden palvelukseen. Me tahdomme säilyttää täällä vanhan yliopistollisen vapauden, jonka mukaan oppilaiden oletettiin työskentelevän yliopistossa syystä, että he halusivat jotakin oppia, eikä siksi, että heidän vanhempansa lähettivät heidät sinne. Ja mitä johtajiin tulee, olemme varmoja, että heidät tullaan havaitsemaan heidän ilmestyessään, sillä täydellinen vapaus yksilöllisyyden kehittämiseksi tulee vallitsemaan.
The Henry Ford Trade School (ammattikoulu) Highland Parkin tehtaalla perustettiin 1916, ja se oli ensimmäinen askel yleisen kasvatussuunnitelmamme toteuttamista kohden, minkä suunnitelman huippukohdan muodostaa Edison Institute. Ammattikoulussamme on nykyisin yli tuhat oppilasta, ja noin viisituhatta on tavallisesti odotuslistalla. Sen loppututkinnon on suorittanut kymmenentuhatta nuorta miestä. Tämän koulun alkuperäinen tarkoitus – ja sama tarkoitus on kaikilla valmistavilla tai alkeiskouluillamme – on suoda opiskelutilaisuus sellaiselle pojalle, jonka muussa tapauksessa olisi pakko lähteä maailmalle ansaitsemaan harjaantumattomana elatustansa – ja ellei poika ole harjaantunut, hän ei voi odottaa saavansa asianmukaista palkkaa. Tämä ei ole mikään kokelas-koulu eikä liioin ammattikoulu tavallisessa merkityksessä. Se on koulu, jossa akateeminen harjoittelu ja teollinen ohjaus kulkevat käsi kädessä. Poikien ikä vaihtelee kolmestatoista kahdeksaantoista vuoteen. He viettävät viikon luokkahuoneessa, missä heille annetaan opetusta tavallisissa alkeiskouluaineissa. Sitten he viettävät kaksi viikkoa koulupajoissa, työskennellen pystyvän tieteellisen opastuksen alaisina mitä uudenaikaisimmilla koneilla ja valmistaen käytännöllisiä esineitä Ford Motor Companyn laskuun.
Suunnitelmalle kuvaavinta on koulumme River Rouge'in tehtaalla, joka on kolmisen vuotta vanha ja jossa on noin tuhat oppilasta. Aivan nuoria poikia ei oteta tähän kouluun lainkaan, ja vaikka oppilaat saavatkin alkeiskouluopetusta, he kehittyvät myöskin mekaanisessa piirustuksessa, suunnittelussa ja monissa insinöörialan aineissa. Heidän työpajatyönsä on läheisessä kosketuksessa moottoriyhtiöön itseensä. He ovat tehtaassa eivätkä siitä erillään, muodostamatta silti osaa tehtaasta – he pikemminkin oppivat tehtaasta kokonaisuudessaan, vaikka jäävätkin omaan osastoonsa tehtaassa. Me kokeilemme pitämällä heidät tehtaassa ja työn ilmapiirissä mieluummin kuin sijoitamme heidät aivan eri rakennukseen. Heillä on omat työpajansa, joissa he työskentelevät yhdessä muutamien vanhempien kokeneiden mekaanikkojen kanssa, tarkoituksena saavuttaa käden ja silmän mestaruutta. He saavat käsityksen teollisuuden hienoimmista osastoista työskennellessään erilaisilla mittauskojeilla ja erinomaisen nerokasrakenteisilla ja tarkoilla kääntöpöytäkoneilla, monien muiden, tarkkuuden saavuttamiseksi rakennettujen koneiden lisäksi. He oppivat mitä tarkinta ja vaivalloisinta käsityötä, samoin myöskin nykyaikaisten työvälineiden käyttöä. Heidän varttuessaan tiedoiltaan ja iältään heidän vastuunalaisuuttaan lisätään ja heille tarjotaan yhä suuremmassa määrässä etua saada olla yhteistoiminnassa poikkeuksellisen taidokkaiden ja kokeneiden mestari-ammattimiesten kanssa.
Mikään kummankaan ammattikoulun tuotteista ei ole hyödytön. Jokainen joukkue suorittaa työtä, jota Ford Motor Company tarvitsee, ja yhtiö maksaa tästä työstä käypien palkkojen mukaan ja hyväksyy sen ainoastaan mitä ankarimman tarkastuksen jälkeen. Ammattikoulut ovat ulkopuolella olevien urakoitsijoiden asemassa, eikä mitään suosionosoituksia pyydetä puolelta eikä toiselta. Tämän työn palkkiot tekevät kummastakin koulusta itsekannattavia. Pojat työskentelevät tai opiskelevat – mikä täällä merkitsee samaa – kahdeksan tuntia päivässä. Oppilaille annetaan opiskelumaksu eli stipendi, joka pitää heitä yllä heidän valmistuessaan hyödyllisiksi kansalaisiksi. Opiskelumaksu on alle kuusitoistavuotisille kaksikymmentä centiä tunnissa, kuusitoistavuotisille se nousee kahteenkymmeneenviiteen centiin, seitsemäntoistavuotisille se on kolmekymmentä centiä, kahdeksantoistavuotisille kolmekymmentäviisi centiä. Opiskelumaksun lisäksi jokainen poika saa vapaan aamiaisen ja kaksi dollaria kuukaudessa, jotka hänen tulee tallettaa säästötilille. Joka kuuden viikon kuluttua laaditaan pojista opintotulokset, ja näiden opintotulosten mukaisesti on opiskelumaksujen tuntiarvoa nostettu yhdestä kolmeen centiin. Pojat suorittavat itse kaikki työt koulussaan. He ovat ovenvartijoina, huolehtivat koulunsa maalauksesta ja korjauksesta, keittämisestä ja ruokien tarjoilusta.
Wayside Innin koulu on luonteeltaan samanlainen, mutta siellä vallitsee yleensä enemmän maataloudellinen henki. Kun lähistössä ei ole käytettävissä mitään suurta tehdasta oppilaita varten, muodostavat korjaus- ja ulkorakennustyöt suurimman osan ammattitöistä. Oppilaat ovat ohjauksen alaisina rakentaneet jauhomyllyn ja tulevat suorittamaan kaikki rakennustyöt, joita tarvitaan tämän koulun jatkuvaa kehittymistä varten. Ja kuten muissakin kouluissa pojille maksetaan ja he itse ansaitsevat täydellisesti elatuksensa ja ylläpitonsa. Eri osaan maata perustamamme koulut tulevat luonnollisesti laatunsa puolesta seuraamaan paikkakunnan kehityssuuntaa ja tarpeita, ollen joko teollisia tai maataloudellisia.
Voidaan siis havaita, että pojalle kaikkein ensimmäiseksi opetetaan se, mikä tekee hänelle mahdolliseksi ansaita elatuksensa, mutta hänelle annetaan samalla kertaa tarpeeksi akateemista harjaannusta, joten hän voi jatkaa kirjaopintojaan niin pitkälle kuin haluaa. Häntä ei yksinkertaisesti harjoiteta vain mekaanikoksi. Me emme valmista koneihmisiä: me valmistamme itseään ylläpitäviä kansalaisia. Nämä eivät ole kouluja, jotka ovat suunnitellut työläisten jatkuvaksi hankkimiseksi Ford-teollisuuksille tai muille teollisuuksille. Nuoret miehet, jotka ovat suorittaneet loppuun oppimääränsä ja haluavat ryhtyä työhön, voivat aina saada paikkoja teollisuuksiemme palveluksessa, mutta tämä on kaukana kasvatuksen tarkoituksesta. Me korostamme ammatillista puolta vain varmistuaksemme siitä, että poika, joka jättää meidät, kykenee itse hankkimaan elatuksensa. Jos hän osoittaa enemmän kykyjä, silloin tie Institute'iin on hänelle avoinna ja hän voi jatkaa niin pitkälle kuin haluaa – niin pitkälle kuin hänen kyvykkyytensä voi hänet viedä. Missään tapauksessa hänen kasvatuksensa ei keskeydy rahanpuutteen tähden – sillä hän ansaitsee edistyessään.
Me toivomme tällä tavalla kehittävämme kasvatuksen, joka johtaa sekä keksintöön että johtoon. Pojan, joka voi oppia, mitä menneisyydessä on tehty keksintöjen ja suunnitelmien alalla, ei yksinkertaisesti vain lukemalla tästä, vaan näkemällä todelliset esineet ja niillä työskentelemällä, pitäisi lyhyessä ajassa voida hankkia paljon sellaisia tietoja, joita muutoin ei olisi mahdollista antaa. Hän voi käyttää hyödykseen kaikkia menneitä kokemuksia, ja tämän perusteella hänen mielensä tulisi muodostua niin avaraksi, että sen on pakko luoda paljon uusia aatteita. Nämä uudet aatteet voivat ehkä olla aiheena uuden teollisuusjohtajien rodun syntymiseen.
Me tarvitsemme varmasti johtajia, jotka tuntevat menneisyyden aikana, josta on jotakin opittavaa – eikä aikana, johon ollaan sidottuja.
XIX luku
KIELTOLAKI VAI KÖYHYYS?
Kieltolaki on moraalinen säädös. Sillä se on taloudellisesti oikea. Me tiedämme nyt, että kaikki, mikä on taloudellisesti oikeaa, on myöskin moraalisesti oikeaa. Hyvän taloudellisuuden ja hyvän moraalin välillä ei voi olla mitään ristiriitaisuuksia. Toinen ei itse asiassa voi olla olemassa ilman toista.
Oli esimerkiksi tapana ajatella, että korkeat palkat olivat taloudellisesti epäterveitä – että, niin toivottavia kuin ne saattoivatkin olla, luonto oli säätänyt asian toisin. Luultiin, että Herra oli määrännyt osan ihmisiä tekemään aina työtä alhaisin palkoin – olemaan orjia muuten paitsi nimeltään. Sillä eikö ollut itsestään selvää, että jos he saisivat korkeampia palkkoja, tavarat tulisivat maksamaan niin paljon, että vain rikkaimmat voisivat niitä ostaa? Köyhien velvollisuus oli pysyä köyhinä ja rikkaiden velvollisuus oli harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Ajatustapa kokonaisuudessaan kuulosti väärältä. Ja se oli väärä.
On osoitettu, ettei köyhyys ole kenenkään luonnollinen olotila, vaan tila, johon huono johto on johtanut. Olemme oppineet, että ainoa tapa saada todella halpoja tavaroita on maksaa korkeita palkkoja ja hyötyä niistä mahdollisimman suuressa määrässä järkevän johdon avulla. On näytetty toteen, etteivät alhaiset palkat ole koskaan olleet taloudellisesti terveitä. Kukaan ei ole koskaan väittänyt, että ne olisivat moraalisesti toivottavia. Korkeiden palkkojen maksaminen ei nykyjään ole todistuksena armeliaasta mielenlaadusta. Se on pikemminkin todistus siitä, että henkilö omaa tavallisen määrän tervettä järkeä. Paras tapa hoitaa liikeasioita on samalla moraalinen tapa.
Järjestelmää liikeasioiden hoitamiseksi korkeiden palkkojen ja alhaisten hintojen avulla voidaan nimittää amerikkalaiseksi järjestelmäksi, ja kieltolain voimaanastumisen jälkeen se on koonnut niin paljon varallisuutta, etteivät muutamat henkilöt ole voineet tätä kestää. He ovat tehneet itsestään narreja – kuten määrätynlaatuiset ihmiset aina tekevät rikastuessaan nopeasti määrättyyn asteeseen.
Ja näin olemme joutuneet siihen, että vaikka tänään olemmekin yhtä varakkaita kuin viime vuonna, emme silti ole aivan yhtä varakkaita kuin kaksi vuotta sitten. Tätä taantumusta ovat käyttäneet hyväkseen ne henkilöt, jotka tahtovat kerta kaikkiaan tuhota kansan varallisuuden ryhtymällä hyvin aktiiviseen taisteluun kieltolain lopettamiseksi ja väkijuomien palauttamiseksi. Meidän nykyinen teollinen järjestelmämme ei yksinkertaisesti voi työskennellä väkijuomien kanssa. Toimivaltainen henkilö, joka nauttii väkijuomia, ei voi laatia sellaisia suunnitelmia, joiden avulla korkeat palkat johtaisivat alhaisiin hintoihin, kun taasen väkijuomia nauttiva työläinen ei voi työskennellä tarpeeksi älyllisesti ansaitakseen korkeita palkkoja. Meidän on tehtävä valintamme toiselta puolelta väkijuomien ja köyhyyden ja toiselta puolelta kieltolain ja rikkauden välillä. Tämä on juuri valintamme. Mitään välitietä ei ole. Tarkastakaammepa vain nykyistä tilannettamme.
Tätä maata on kohdannut tilapäinen taantuminen varallisuuden alalla. Ei ole mitään syytä vältellä tätä tosiseikkaa. Mutta meillä on omassa vallassamme päättää, tulemmeko jatkuvasti liukumaan taaksepäin vai tulemmeko pysähtymään siihen, missä olemme, ja menemään taas eteenpäin. Kansa ei astunut askeltakaan varallisuutensa vahingoittamiseksi. Kansa ei koskaan liikahda itsestään. Se seuraa vain johtajiaan. Monet miehet, joiden olisi tullut johtaa kansaa suurempaan ja laajemmalle jakautuneeseen varallisuuteen, käänsivät mielensä todellisesta työstä ja ryhtyivät uhkapeliin arvopaperimarkkinoilla. Monet typerät ihmiset, seuraten näitä johtajia, ryhtyivät myös uhkapeliin. Ne, jotka voittivat tai hävisivät suuria rahamääriä, tuntevat nyt olevansa liiaksi pyörällä yrittääkseen jälleen tehdä todellista vakavaa työtä. Tämä merkitsee, että maa on ollut varakas aina siitä lähtien, kun juoppous loppui, mutta viimeisten kahden tai kolmen vuoden aikana olemme eläneet rahahumalassa.
Tämä ei kuitenkaan merkitse paljoakaan. Johtajia tulee ja johtajia menee. Monet miehet, joilla on suuria johtajanominaisuuksia ja jotka näyttävät parhaan kuntonsa vastoinkäymisissä, eivät useinkaan pysty kestämään varallisuutta. He eivät ymmärrä, että rikkauksien kerääminen on ainoastaan sivuseikka todellisen johtajan elämässä – että se on vain merkkinä edistysasteesta, mutta ei seikka, jota kannattaisi juhlia. Se merkitsee ajankohdan alkua, jolloin tulisi voida olla hyödyllisempi kuin ennen. Se ei ole lomakauden alkua. Menestyksellisen liikeyritteliäisyyden täytyy ilmetä jossakin arvokkaammassa kuin rahapinossa. Jos se tuottaa vain rahaa, silloin se ei ole kovinkaan tärkeä – sillä jokainen, joka on tarpeeksi ahkera, voi ansaita ainakin jonkin verran rahaa.
Se suuri tehtävä, joka teollisuuden johtajilla on nyt edessään, on tarpeeksi laajojen tietojen hankkiminen teollisuuden toiminnasta, jotta maan koneisto pysyisi käynnissä, ei missään nousukauden tahdissa, vaan kiinteällä, edistyvällä tavalla siten, että varallisuus leviää asteittain koko maahan. Yhtenä menettelytapana tämän aikaansaamiseksi on palkkojen pitäminen korkeina ja hintojen pitäminen alhaisina, sillä silloin emme ainoastaan anna ihmisille rahaa, millä ostaa, vaan myöskin samalla kertaa alhaisten hintojen avulla mahdollisuuden ostaa enemmän. Palkkojen koroittaminen ja hintojen koroittaminen samalla kertaa on hyödytöntä, mikäli varallisuus on kysymyksessä, kun taasen palkkojen alentaminen ja hintojen alentaminen jättävät asiat aivan samanlaisiksi kuin mitä ne olivat. Mutta palkkojen koroittaminen ja hintojen samanaikainen alentaminen vaatii paljon muutakin kuin hyvää tahtoa. Se vaatii aivojen täyden toimintakyvyn, kaiken sen, mitä suinkin voidaan saada irti, sillä voiton marginaalit ovat tehdyt niin kapeiksi, että ne tulevat täydellisesti katoamaan, ellei jokainen johtaja ja esimies, samoin kuin jokainen käsiensä avulla työskentelevä mies, uhraa työhönsä kaikkea omaamaansa terävyyttä. Ei saa esiintyä mitään antaa-mennä-henkeä, ei mitään väittelemistä.
Alkoholia käyttävän miehen aivot eivät voi toimia täysin nopeasti ja valppaasti. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että jokainen, joka ei käytä alkoholia, on nopea ja valpas. Mutta nykyaikana mies tarvitsee kaiken ajatuskykynsä, ja mitä astetta nämä aivot lienevätkin, niiden toiminta on kuitenkin useita asteita alhaisempi, jos niiden omistaja nauttii väkijuomia. En tarkoita juoppoja. Juoppo on muuttumassa invalidiksi ja tarvitsee yhtä suuressa määrässä taitavaa lääketieteellistä hoitoa kuin potiessaan jotakin muuta pahaa sairautta. Juopoista muodostuneen kansan ei tarvitsisi huolehtia edistyksestään – sillä ei olisi mitään edistystä huolehdittavanaan. Tarkoitan miestä, joka juo niin kohtuullisesti, että hän vain harvoin tuntee juomisen vaikutuksen, ja luulee sentähden, etteivät väkijuomat häntä vahingoita – hän todella pahastuu pelkästä olettamuksesta, että ne voisivat olla hänelle vahingoksi.
Kokemukseni ovat osoittaneet, ettei väkijuomien suhteen voi tehdä mitään myönnytyksiä. Me tarvitsemme miehiä, jotka tahtovat ja tulevat käyttämään koko omistamansa ajatuskyvyn. Olemme siksi jo aivan alusta alkaen ottaneet teollisuuksissamme käytäntöön ehdottoman, täydellisen pidättyväisyyden väkijuomista, sekä tehtaissamme ja toimistoissamme että niiden ulkopuolella. Me olemme soveltaneet tämän säännön poikkeuksetta niin toimihenkilöihimme kuin työläisiimmekin ja ottaneet sen käytäntöön jokaisessa maassa, missä työskentelemme. Me emme ottaneet tätä sääntöä käytäntöön vain siitä syystä, että olemme väkijuomankäytön vastustajia, vaan syystä, että olemme köyhyyden viljelemisen vastustajia.
Köyhyyden kuningaskunta on hyvin vahvasti linnoitettu. Se voidaan valloittaa vain asettamalla teollisuus koko kansan palvelukseen. Me olemme kaikki vielä hyvin kaukana tästä palveluksesta, mutta kieltolain tultua voimaan tässä maassa olemme edenneet nopeammin päämääräämme kohden teollisuuden saattamiseksi ihmiskunnan todelliseen palvelukseen kuin koskaan aikaisemmin maailmanhistorian aikana. Kun tämä palvelus on tullut toteutetuksi, olemme tehneet varallisuudesta yleismaailmallisen ja hävittäneet köyhyyden. Kansa ei voi jatkaa edistystään tämän ohjelman mukaan – mikä on hienoin kaikista ohjelmista – ellei sillä ole aivoja ja aloitekykyä jakamattoman täydellisinä käytettävänään. Mitä lähemmäksi täydellistä kansallista pidättäväisyyttä tulemme, sitä enemmän aivoja ja aloitekykyä on vallassamme.
Aivot ja aloitekyky tylsistyvät myöskin tilapäisestä alkoholinkäytöstä. Ne muodostuvat tylsiksi mitä kohtuullisimmankin, tavaksi tulleen käytön johdosta, ja ne katoavat täydellisesti alituisessa kovassa juomisessa. Tämä ei ole vain minun satunnainen ja tosiseikkoihin perustumaton mielipiteeni. Se on muodostunut monivuotisista kokemuksistani, joutuessani tekemisiin satojentuhansien miesten kanssa, jotka ovat edustaneet kaikkia kyvykkyysasteita, korkeimmasta alimpaan. Minun ei tarvitse kysellä, juoko mies vai ei työtuntiensa jälkeen. Voin saada tietää kaiken mitä haluan vain keskustellessani hänen kanssaan hänen toimialastaan. Kun toimihenkilö, joka on ollut terävä ja kykenevä, alkaa hyväksyä asioita sellaisina kuin ne ovat eikä kehitä uusia arvokkaita ajatuksia, voin olla melko varma siitä, että hän maistelee työtuntiensa jälkeen. Voin olla siitä varma, sillä kokemukseni on osoittanut, että tuskin yhdelläkään prosentilla rappiolle joutuneista miehistä, jotka ovat ruumiillisesti terveitä, on muuta kuin juominen turmionsa syynä. Olen nähnyt miehen, joka nautittuaan yhden tai kaksi lasia päivittäin lääkärinsä määräyksestä siinä määrässä henkisesti muuttui, että hänestä on tullut hyödytön. Alkoholi tappaa tahdon voiman. Useammin kuin kerran on minun ollut pakko erottaa miehiä, joista olen paljon pitänyt, joita olen kunnioittanut ja jotka ovat olleet hyvin kyvykkäitä, vain syystä, että he pitivät vähäistä väkijuomien käyttöä työtuntien jälkeen itselleen terveellisenä. Minun on ollut pakko erottaa heidät tai antaa heille pitkäaikaista virkavapautta, ei siitä syystä, että he joivat, vaan syystä, että heiltä puuttui terävyys, jota heidän toimensa vaati. Järkeä ja humalaa ei voida sekoittaa toisiinsa.
Työläisten joukossa ei tilanne ole vähemmän selvä. Nykyaikainen teollinen valmistus vaatii nopeata tarkkaa työtä, johon tarvitaan aivoja paljon enemmän kuin lihaksia. Olemme jättäneet jo taaksemme ajat, jolloin useimmat miehet olivat vain määrätty määrä lihaksia ja jänteitä ja jolloin heitä tarvittiin vain heidän voimansa ja kestävyytensä tähden. Noina aikoinakin mies, joka ei juonut, oli kestävämpi kuin mies, joka joi, mutta kun melkein jokainen joi, ei poikkeuksellisella miehellä, joka ei juonut, ollut suuriakaan mahdollisuuksia, sillä hänen toverinsa kostivat hänelle hänen pidättyväisyytensä. Taitavien työläisten luokassa tuli ero selvemmäksi, ja työnantaja antoi aina etusijan maistelemattomalle miehelle, jos työkyky hänen ja väkijuomien nauttijan välillä oli likimäärin sama. Havaitsin tämän hyvin aikaisin omana työaikanani.
Kun ryhdyin teollisuudenharjoittajaksi, keräsin ympärilleni miehiä, jotka eivät juoneet. Meillä oli hyvin vähän rahaa käytettävänämme, ja meillä ei ollut varaa tuhlata sitä lainkaan miehiin, joiden ei voinut uskoa aina olevan yhtä kykeneviä antamaan parhaimpansa. Meidän oli pidettävä huoli jokaisesta pennistä. Kun toimintamme laajeni ja otimme palvelukseemme enemmän miehiä, pidimme ilman muuta saman säännön voimassa, sillä juopotteleva mies ei koskaan näyttänyt soveltuvan palvelukseemme. Ei ollut tarpeellista tiedustella mieheltä, joiko hän vaiko ei. Mies, joka joi, erottautui aina tovereistaan, jotka eivät juoneet – hän ei koskaan suorittanut työtään yhtä hyvin. Jollei hän työssään osoittanut lopettaneensa juomistaan, silloin me yksinkertaisesti erotimme hänet. Useimmissa tapauksissa meidän ei tarvinnut pakottaa miehiä noudattamaan pidättyväisyyssääntöämme. Se pakotti itse noudattamaan itseään; miehet havaitsivat pian, etteivät he voineet juoda ja tehdä työtään, joten he joko lopettivat juomisensa tai poistuivat työstä. Siten keräsimme vähitellen ympärillemme työvoiman, jossa oli vain harvoja väkijuoman käyttäjiä, ja nämäkin olivat tilapäisilmiöitä, jotka olivat poistumassa palveluksestamme. Syystä, että meillä oli takanamme tämänkaltainen työvoima, voimme 1915 nostaa minimipalkkamme viiteen dollariin päivässä. Me emme olisi voineet maksaa tuota palkkaa juopottelevista miehistä kokoonpannulle työläisjoukolle. Me emme olisi voineet maksaa tuota palkkaa raittiille työläisjoukolle, jos esimiehemme olisivat nauttineet väkijuomia. Me voimme maksaa nuo palkat ja levittää varallisuutta yksinomaan siitä syystä, että jokainen miehistämme oli vapaa väkijuomien haitallisesta vaikutuksesta.
Vuosien kuluessa on työ tehtaissamme muodostunut jalostetummaksi, ja se vaatii lisääntyvässä määrässä taitoa ja älykkyyttä. Mies, joka työskentelee koneen ääressä, mikä suorittaa työn tuhannesosa-tuuman tarkkuudella tai tarkemminkin, tarvitsee teräviä aivoja. Hän tarvitsee hyvää käsien ja aivojen välistä yhteistoimintaa, vaikka hänen toimenaan olisi vain rautatangon työntäminen johonkin reikään. Harjaantuneen yhteistyön avulla jokainen tehtävä muodostuu helpoksi – melkein vaivattomaksi. Mutta pienikin alkoholin käyttö hävittää tuon tarkan yhteistyön, ja siitä on seurauksena joko hidas työ tai pilattu työ – tai molemmat. Ja työ näyttää aina raskaalta. Maistelijaa ei työ suurestikaan kiinnosta. Meidän tarvitsee hyvin harvoin erottaa juomareita palveluksestamme. He erottavat itse itsensä – mies ei pysy toimessa, jossa hän luisuu alaspäin.
Meillä on tehtaita Englannissa, Irlannissa, Ranskassa ja monissa muissa valtioissa, missä ei ole kieltolakia, ja sielläkin me maksamme palkkoja amerikkalaisen ostovoimastandardin mukaan – palkkoja, jotka tavallisesti ovat käypiä palkkoja korkeammat. Mutta me emme maksa näitä palkkoja miehille, jotka juovat. Me olemme havainneet, ettemme voi niitä maksaa, ja miehet, jotka työskentelevät laskuumme, hyväksyvät tämän vastaan panematta. He eivät juo, sillä he ovat havainneet, aivan kuin amerikkalaisetkin työläiset ovat havainneet, että he eivät muuten voi, suorittaa työtänsä ja ansaita palkkojansa. He pitävät mieluummin paikkansa ja luopuvat väkijuomista. Poikkeukset ovat harvinaisia.
Työläisemme ovat esimerkiksi Irlannissa yhtä raittiita kuin raittein Amerikassa tavattava työläisryhmä. Me emme sekaannu kieltolakipolitiikkaan. Englanti suistaa juomisen Englannille parhaimmalla tavalla, Belgia Belgialle parhaimmalla. Tahdon vain sanoa, että me emme voi maksaa amerikkalaisia palkkoja paitsi siellä, missä meillä on amerikkalaista raittiutta.
Korkeapalkkaisen teollisuuden on pakko olla älykästä aina huipulta alimpiin kerroksiin saakka, ja siinä ei ehdottomasti ole mitään paikkaa juovalle miehelle. Jos väkijuomat palaisivat – ja luonnollisesti ei siitä ole mitään pelkoa – silloin rakentamamme teollisuusjärjestelmä sortuisi. Se ei voisi jatkuvasti maksaa korkeita palkkoja ja myydä tavaroita halvalla, monestakin syystä. Ensiksikin sekä johdon että miesten työteho laskeutuisi siinä määrin, että korkeat palkat johtaisivat kalliisiin tavaroihin halpojen asemesta. Tämä rajoittaisi paikalla markkinat. Toiseksi: jos ihmiset kuluttaisivat osan rahoistaan juomiin, silloin tuo ostovoima katoaisi yleisiltä markkinoilta. Kolmanneksi: korkeampien hintojen ja alhaisemman ostokyvyn vallitessa markkinoiden laajuus, josta teollisuus on riippuvainen, katoaisi. Neljänneksi: ilman näitä laajoja markkinoita ei saattaisi olla olemassa todella suuripiirteistä liiketoimintaa, ja koska vain suuripiirteinen liiketoiminta voi maksaa korkeimmat palkat, alkaisimme liukua taaksepäin ja meidän olisi pakko ruveta laskemaan, kuinka vähän miehiä voitaisiin palkata työhön, sen sijaan että laskisimme, kuten nykyjään, paljonko voimme heille maksaa.
Sellaisissa olosuhteissa en minä puolestani haluaisi jatkaa liiketoimintaani. Ei olisi mitään tavoittelemisen arvoista. Työnteko yksinomaan suuremman rahamäärän hankkimiseksi ei tule kysymykseen.
Tämän kaiken lisäksi on olemassa vielä se tosiseikka, että elämämme nykyjään tehtaiden ja toimistojen ulkopuolella ilmenee sellaisin muodoin, että juova mies on koitunut vaaraksi.
Pienessä mittakaavassa suoritetun tuotannon välttämättömänä seurauksena on köyhyys, sillä jos tuotetaan vain pieni määrä rikkautta, silloin on vain pieni määrä jaettavana ja jokaisen osuus muodostuu liian pieneksi. Tästä ei päästä minnekään. Ei mitään menetelmää voida keksiä sen jakamiseksi, mitä ei ole jaettavana. Kieltolaki on tehnyt mahdolliseksi kansalle luoda suuremman tavaramäärän kuin koskaan aikaisemmin, meillä on sentähden enemmän jaettavaa, ja niin paljon enemmän, että voimme työntää köyhyyden rintaman taaksepäin.
Presidentti Hoover on taannut ryhtyvänsä kaikkiin toimenpiteisiin köyhyyden karkoittamiseksi. Köyhyyttä ei voida vähentää, ellei kieltolakia mitä omantunnonmukaisimmalla rehellisyydellä oteta huomioon köyhyyttä vastustavana lakina, jonka polkeminen aiheuttaa inhimillistä kurjuutta. Me tarvitsemme tätä näkökantaa. Rikolliset, jotka murtautuvat pankkeihin tai kuljettavat salaa maahan narkoottisia aineita, eivät luo enemmän kurjuutta eivätkä syvemmin vahingoita yhteiskuntaa yleensä kuin miehet, jotka myyskentelevät juovutusjuomia. Mielestäni on väärin puhua kieltolain "pakollisesta toteuttamisesta", ikäänkuin se olisi laki, joka on pakkovoimin sälytetty kansan hartioille, ilman tämän suostumusta. Tämän lain kansa loi omaksi turvakseen, ja kansa tulee myös tukemaan presidenttiä niin pitkälle kuin hän katsoo tarpeelliseksi mennä valvoessaan, että tätä lakia noudatetaan ja rikollinen juovutusaine karkoitetaan.
Kansamme on hyvin älykästä kansaa. Sitä ei lainkaan johda harhaan ääretön ja vankasti rahoitettu propaganda, joka toivoo kaatavansa kieltolain, hävittävänsä varallisuuden ja saattavansa jälleen voimaan laillisen köyhyyden. Ihmiset muistavat hyvin, kuinka paljon väkijuomista hyötyneet henkilöt vanhoina aikoina ajattelivat ihmisten parasta ja kuinka paljon poliitikkoja näillä henkilöillä oli takanaan. Monet mietiskelevät, ovatkohan nämä kaikki vanhat suhteet katkenneet.
Niiden ihmisten lukumäärä, jotka ovat tulleet rehellisesti johdetuiksi harhaan tämän maan suhtautumisessa kieltolakiin, on hyvin pieni. Kieltolain vastustajat pitävät aika suurta hälinää, mutta on huomattava, että hälinän pitäjinä ovat aina samat henkilöt. He muodostavat vain teatterin näyttämöarmeijan, joka marssii lavalta pois ja kiertää sille uudelleen. Ja tämän voi joukko poliitikkoja hyvin lyhyessä ajassa osoittaa oikeaksi.
Sillä kieltolaki, kuten kansamme järkevät ainekset selvästi käsittävät, merkitsee tien aukenemista taloudelliseen vapauteen. Tämä on ainoa todellinen vapaus; ilman sitä ei millään vapaudella ole mitään merkitystä. Näyttäisi siltä, että niiden henkilöiden, jotka koettavat tukkia vapauden tietä ja korvata todellisen vapauden alkoholin orjuudella, tulisi tuntea yllänsä suuren vastuun paino. Ne, jotka huolehtivat niin vähän työläisestä, että yrittäisivät saada hänet jälleen juomaan, välittävät hänestä yhtä paljon kuin koira neljännestäkymmenennestäseitsemännestä isoisästään.
Kieltolakikysymys on kuin dynamiittia. Kansa sai kieltolain aikaan ilman apua ja vastoin poliitikkojen suurta laumaa. Vasta nyt alamme silloin tällöin saada jonkun julkisen virkamiehen, joka todella ja henkilökohtaisesti on kieltolain puolella. Kunnes koko poliittinen henkilökunta on uusittu, näyttää ristiriita vallitsevan kansan ja sen virkamiesten välillä. Mutta sillä välin, jos joku julkinen virkamies haluaa tietää, mitä dynamiitti on, sallittakoon hänen koetella vastustaa kieltolakia.
XX luku.
EDISTYMINEN.
Tämä on ollut kokemuksiin perustuva teos.
Ehkäpä näistä kokemuksista voi saada jonkin käsityksen vaihtelevista ajoista, sillä läksyillä, jotka me olemme oppineet, ja uusilla suuntaviivoilla, jotka me olemme havainneet, on pelkkää yksityistä tai paikallista merkitystä laajakantoisempi merkitys.
Keinona väärän korjaamiseksi täytyy olla eteneminen siitä poispäin. Ei koskaan ole mahdollista palata mihinkään takaisin. Tämä on hyvin onnellista, sillä jos voisimme palata takaisin, kohtaisimme matkamme päässä paljon huonomman tilan kuin se, mistä luulimme pelastuvamme. Asiat ovat paremmin tänään kuin eilen. Ne voidaan tehdä paremmiksi huomenna kuin ne ovat tänään. Ei ole tarpeellista olla optimisti eikä pessimisti. On aivan tarpeeksi edistyä sen ymmärrysmäärän avulla, jonka voimme kiinnittää päivän työhön.
Esimerkiksi useimmat teoriat koneitten asemasta nykyaikaisessa elämässä – mitä koneet ovat ja mitä ne tekevät – näyttävät perustuvan melkein kaikkeen muuhun kuin koneitten ja niiden vaikutusten huomiointiin. Kirjoitetaan paljon, ajatellaan vähemmän eikä nähdä juuri lainkaan.
Tarkastakaammepa vain muutamia tavallisimpia harhaluuloja:
Koneet säästävät työtä ja poistavat siis miehet työpaikoistaan, riistäen heiltä heidän oikeutensa tehdä työtä.
Koneet eivät vaadi mitään taitoa työläisen puolelta ja tekevät hänestä asteittain tylsän, typerän, ajatuskykyä vailla olevan olennon.
Koneet täyttävät maailman tavaroilla ja siirtävät kaiken vallan niiden käsiin, jotka omistavat koneet, sillä he voivat keskeyttää tuotannon minä haluamanaan hetkenä hyvänsä.
Koneet valmistavat rumia tuotteita, ja niin joudumme rumaan maailmaan, joka tuntuu muuttuvan vieläkin rumemmaksi.
Koneet ovat riistäneet vapauden samoin kuin vapaa-ajankin ja tulevat aikanaan muuttamaan ihmisolennon jonkinlaiseksi koneeksi.
Koneet ovat kirous, ja meidän tulisi tosiaan päästä niistä eroon tai ainakin supistaa niiden käyttö järkeviin rajoihin.
On ehdottomasti totta, että muutamat lajit koneita poistavat miehiä töistään, ja jos tämä olisi ainoa laji koneita, ei työtä olisi ihmisille lainkaan. Mutta silloin ei myöskään olisi työtä koneille. Sillä koneet ovat ilmeisesti olemassa tavaroiden suurin määrin valmistamista varten, ja jos ne voisivat tehdä tämän ilman ihmisapua, olisi niiden tuotteiden asiakasmäärä niin pieni, ettei koneita voitaisi pitää jatkuvasti työssä. Palkannauttijat ovat teollisuuden suurasiakkaat.
Murhe sen päivän lähestymisestä, jolloin koko teollisuus on niin täydellisellä koneellisella pohjalla, ettei työläisillä ole mitään paikkaa suunnitelmissa, on huolestumista äärimmäisestä mahdottomuudesta. On joukko äärimmäisiä tapahtumia, joista meidän ei tarvitse huolehtia. Aikoinaan puhuttiin paljonkin siitä, mitä tulisi tapahtumaan, jos aurinko äkkiä lakkaisi antamasta lämpöä. Tämä olisi onneton tapahtuma, mutta sen vuoksi ei kannata olla huolissaan – sillä me emme mahda sille kerrassaan mitään.
Suuret yhtymät saavat joukon ihmisiä levottomiksi — vaikka yhtymät nykyjään ovat monta kertaa suuremmat kuin ne yhtymät, joista tuo levottomuus on lähtöisin. Monopoli on, kuten tiedämme, mahdoton siitä syystä, että monopoli kaikessa muussa paitsi palveluksessa tuhoaa itse itsensä. Toimintansa jatkuessa se karkoittaa asiakkaansa. Tämä on tullut näytetyksi toteen yhä uudelleen. Keskittäminen voi rappeutua monopoliksi, mutta oikea keskittäminen merkitsee parempaa palvelusta.
Nykyisten harhakäsitysten joukossa on eräs, jonka mukaan Yhdysvallat tunkeutuvat tuotteineen kaikkialle maailmaan tehden suurisuuntaisen yrityksen maailman valtaamiseksi. Tämä käsitys johtaa alkunsa vanhasta ajattelutavasta, jonka mukaan pidettiin selvänä, että oli olemassa vain määrätyt määrät kaikkia tavaroita ja että suuri kysymys oli, miten jakaa nuo määrät. Yhdysvaltain liiketoiminta ulkomailla voi onnistua vain samasta syystä, mistä se onnistuu kotimaassaankin – tyydyttämällä muutoin tyydyttämättömän tarpeen ja luomalla ostokykyä ihmisten keskuuteen tavaroiden hankkimiseksi. Se tavaramäärä, minkä Amerikan teollisuus voi myydä ulkomailla, ei ole kovinkaan tärkeä teollisuutemme yleisen asteikon mukaan. Amerikkalainen ei voi hyötyä ulkomaalaisen kustannuksella. Hän ei voi riistää ulkomaalaiselta tämän rikkautta. Muun muassa siitä syystä, että sitä ei ole tarpeeksi olemassakaan. Amerikan ulkomaisen liiketoiminnan täytyy luoda asiakkaansa itse muodostumalla osaksi maan rikkautta luovaa koneistoa.
Amerikkalaiset eivät tunkeudu minnekään; he palaavat kotiinsa matkoiltaan. Pojat, jotka lähtivät uudisasukkaina uuteen maailmaan Britannian saarilta ja Euroopan manterelta, tuovat takaisin koteihinsa aatteet, jotka he ovat oppineet uudisraivaajan työssään.
On usein sanottu, että yleisön maku muuttuu ja tehtailijan tulee pysytellä sen tasalla. Mutta näyttää siltä kuin asia olisi päinvastoin. Sillä niissä maissa, joissa tehtailijat säilyttävät koneitaan yhtä huolellisesti kuin me antiikkisia esineitä, ei yleisön maku muutu – ihmiset kysyvät jatkuvasti aivan samanlaisia tavaroita vuosikausia. Melko suuri osa maailmaa elää aivan samalla tavalla kuin keskiajalla. Käsin valmistetut esineet eivät paljonkaan vaihtele vuosien kuluessa. Näyttää siltä kuin olisi tehtailija, eikä yleisö, vastuussa maun muutoksista.
Mitä tehtailija oikeastaan on? Hän on tavaroiden selvitystoimisto ja aatteiden johtaja sekä koneisto, aineet ja miehet. Hän voi myöskin olla keksijä – mutta tämä on hänen varsinaisesta teollisuustoiminnastaan erossa oleva puoli. Ellei hän ole keksijä, hän käyttää toisten keksintöjä valmistaessaan tavaroita ja esineitä, jotka nekin ovat jonkun keksimiä – vaikka tavallinen myyntitavara, kuten esimerkiksi sukka, on keksitty, niin monia vuosia sitten, ettemme pidä sitä enää keksintönä. Jos hän pyrkii liiketoiminnassaan edistymään, hän keksii alituisesti uusia ja parempia tapoja tuotteensa valmistamiseksi. Ja näin hän ajan mittaan paremman valmistuksen avulla opettaa yleisön vaatimaan enemmän palvelusta kuin aikaisemmin. Hän on myös itse oppinut niin paljon, että hän voi valmistaa tuotteen, joka vastaa uusia palvelusvaatimuksia.
Muutokset syntyvät täten tieteellisistä saavutuksista, jotka tehtailija soveltaa työhönsä. Tämä painostus työn suorittamiseksi yhä paremmin eroaa suuresti uuden mallin luomisesta vain sen itsensä tähden tai ihmisten harhauttamisesta uskomaan, että se, mitä heillä on, on vanhentunutta. Liike voidaan nopeasti tuhota syrjäyttämällä jokin tavara toisella, joka ei ole parempi, tarkoituksena saada aikaan vain uusia ostoja. Tämä on ihmisten luottamuksen väärinkäyttöä. Vähään aikaan yleisö ei ehkä tiedä, että sen luottamusta vastaan on rikottu. Mutta lopuksi se pääsee tästä selville – ja tulee lopettamaan ostonsa. Sillä mikään tehtailija ei valmista mitään sellaista, jolle yleisö ei voisi löytää tyydyttävää vastiketta.
Liikkeen, samoin kuin koneiston osankin, täytyy olla tasapainossa, ja tämä tasapaino tarkoittaa muiltakin kuin tuotannon pitämistä kulutusta vastaavana tai huolehtimista siitä, että hankintoja voidaan aina suorittaa siten, ettei tavaroita ole liian paljon eikä liian vähän, ja että aina on tarpeeksi rahaa käytettävissä palkkojen ja laskujen maksuun sekä muutoksien ja laajennusten tekoon, silloin kun niitä tarvitaan. On olemassa tätäkin suurempi tasapaino, ja se on hintojen, voittojen ja palkkojen välinen tasapaino; ja on luonnollista, että kun liike yrittää säännöstellä jotakin näistä tekijöistä sen mukaan, mitä toiset liikkeet tekevät, tuo tasapaino häiriytyy.
Normaalinen ja kasvava liiketoiminta vaatii alituista voittojen valvontaa siirtämällä osa niistä hinnanalennuksiin tai palkkojen koroituksiin tai molempiin. Me olemme usein menetelleet näin, mutta joka kerta, kun alennamme hintoja tai nostamme palkkoja, myöskin voitot lisääntyvät, sillä painostus johtaa alhaisempiin kuluihin; hintojen alentaminen ja palkkojen nosto lisää ostoa ja siksi myös tuotannon laajuutta – mikä tekee lisäsäästöt mahdollisiksi –, miehet työskentelevät suuremmalla työinnolla, ja kaikki nämä tekijät yhdessä muodostavat jälleen lisääntyneet voitot. Me suunnittelemme hinnan kuten tuotteen osan. Laatiessamme esimerkiksi suunnitelmaamme A-mallia varten pidimme mielessämme kaiken sen, minkä olimme oppineet T-mallissa hinnasta, yksinkertaisuudesta ja kestävyydestä. Me tiesimme, että oli olemassa laaja yleinen autojen tarve, autojen, jotka hintojensa puolesta vastasivat likimäärin T-mallia, mutta että noiden autojen tuli olla paljon nopeampia, kauniimpia ja mukavampia kuin T-mallisten autojen, samalla kuitenkin säilyttäen aikaisemman kestävyyden ja korjaushelppouden. Kun suunnitelma lopulta oli valmis – tai mieluummin, kun ensimmäinen auto oli valmis tuotettavaksi, sillä suunnitelma ei tule koskaan olemaan täydellisesti lopullinen – me järjestimme hinnan sellaiseksi, jollaiseen hintaan meidän kokemuksemme mukaan auto pitäisi valmistaa. Ensimmäiset satatuhatta autoa maksoivat enemmän, kuin millä ne myimme. Seuraavan sadantuhannen auton aiheuttama tappio oli pienempi, ja tultuamme valmistuksessamme puoleen miljoonaan autoon voitto oli tyydyttävä. Tämä voitto on kasvanut jokaiselta sadaltatuhannelta autolta, niin että aikaisempien autojen aiheuttamat tappiot ovat tulleet enemmän kuin korvatuiksi.
Tämä ei ole hinnan arvailua tai muuta sen tapaista. Se on vain hinnan tekemistä suunnitelman osaksi. Suunniteltaessa esimerkiksi moottoria määrätään tarkoin sylinterin koko, niin että moottori kehittää määrätyn voiman. Jokaisen moottorin osan on kokonsa ja kestävyytensä puolesta sovittava tähän suunnitelmaan. Suunnittelulla on omat rajoituksensa; on täysin mahdollista suunnitella moottori, jota ei voitaisi valmistaa suurin määrin ja olisi hyvin helppoa suunnitella moottori, jota voitaisiin valmistaa suurin määrin, joka olisi hyvin hyvä moottori, mutta vaikeasti korjattavissa tai käytettävissä. Hinnan täytyy samassa määrin sisältyä suunnitelmaan kuin sylinterin räjähdystilankin. Hinta on olennainen osa valmistussuunnitelmaa.
Ennen vähäpätöisemmänkään muutoksen tekoa – täydellisistä muutoksista puhumattakaan – rakennamme joukon kokeiluautoja, sillä käytettyämme kaiken omistamamme teorian ja käytännölliset kokemuksemme tarkastamme ne useaan kertaan todellisen käytön avulla. Näiden kokeiluautojen rakentaminen on hyvin kallista. Ne eivät anna teille tietoja kustannuksista – ja me pidämme kuluja joka tapauksessa muuttuvina emmekä sitovina – mutta nämä kokeilut antavat meille melko läheisen käsityksen siitä, mitä meidän pitäisi voida saada aikaan määrätynsuuruisessa tuotannossa. Esimerkiksi A-mallissa määrittelimme hintamme tuotannon perusteella, jonka suunnittelimme käsittävän noin kaksi miljoonaa autoa vuodessa, täysin tietoisina siitä, että me todennäköisesti tulisimme valmistamaan useita tuhansia autoja myyntihintaa kalliimmin kustannuksin, mutta myöskin kokemuksiemme perusteella varmasti vakuuttuneina siitä, että ajan mittaan tulisimme tällä hinnalla ansaitsemaan. Jos me olisimme epäonnistuneet, emmekä olisi oppineet valmistamaan autoa määräämäämme hintaan, silloin olisimme tietäneet, että olimme suunnitelleet väärän lajin autoa. Sillä – vielä toistaakseni – hinta kuului osana suunnitelmaan. Itse asiassa kävi kuitenkin niin, että aloimme saada voittoa paljon aikaisemmin kuin olimme odottaneet.
Minusta tämä hinnan suunnitelmaan sisällyttämisen menetelmä on todellakin tieteellinen menetelmä. Mitä hyödyttää koneen osan suunnittelu, jos sen valmistus tulee maksamaan niin paljon, että ihmisillä, joiden käytettäväksi se on suunniteltu, ei ole rahaa ostaa sitä. Kun edistytään teollisessa valmistuksessa ja kulut alenevat, on mitä huonointa liikeasioiden hoitoa olla alentamatta hintaa. Tämä voi tapahtua kahdella tavalla. Ensiksikin voidaan laatua parantaa, joten ostaja saa enemmän arvoa rahallaan, ja toiseksi voidaan hintaa todella alentaa. Mutta ei ole tarpeeksi menetellä vain jommallakummalla tavalla. Yhä enemmän laatua ja työtaitoa on saatava sisällytetyksi tuotteeseen, ja milloin tahansa on tehtävä valinta laadun parantamisen tai hinnanalennuksen välillä, on parempi parantaa laatua, sillä silloin saattaa piakkoin alentaa myöskin hintaa.
Ei ole epäilystäkään siitä, että ihmisten ns. ylellisyysajanjaksot olisi saatu keinotekoisesti aikaan. Ne ovat lähtöisin sellaisten henkilöiden aivoista, jotka haluavat kiihdyttää ihmisten rahankäyttöä. Nykyjään ei ole olemassa mitään vaarallista liiketoimintaa, jota eivät henkilöt, jotka eivät lainkaan välittäneet yleisestä yhteiskunnallisesta hyvästä, olisi tahallisesti opettaneet tai tyrkyttäneet ihmisille.
Opettaa ja johtaa ihmiset viisaaseen rahankäyttöön, saada heidät hankkimaan tavaroita, jotka tekevät heidän elämänsä enemmän todellisia arvoja tuottavaksi, se on eräs puoli. Aivan toista on taasen opettaa heitä unohtamaan luonnollinen velkaantumiskammonsa, johtaa heidät luopumaan riippumattomuudestaan käyttämällä apuna pientä vähittäismaksunkerääjien armeijaa. Äärimmäinen säästäväisyys, joka lähentelee saituutta, on suurempi yhteiskunnallinen pahe kuin runsas rahojen käyttö. Käyttö ei ole pääasia. Pääasia on tarkoitus, mihin käytetään. Ja liike, joka tarvitsee yleisön epäviisasta ostoa, on vaarassa. Itserajoittuva liiketoiminta voi kestää mitkä myrskyt tahansa, mutta laajojen liikeluomien, jotka perustuvat ihmisten turhanpäiväisyyksillä pelaamiseen, täytyy kukistua.
Kaikki sellainen liiketoiminta on epävarmaa, joka koettaa pakottaa ihmiset ostamaan tuotteitaan tai koettaa myydä asiakkaille, jotka ovat jo hyvin varustautuneet tavaralla. Jokainen liiketoiminta, joka edustaa väärin tuotettaan, on hyvin suuressa vaarassa. Väärä edustus voi pukeutua useaan eri muotoon. Eräs yleisimpiä on kilpailevan tehtailijan tuotteen panetteleminen siinä tarkoituksessa, että ostajalle jää enemmän rahaa toisen tuotteen ostamiseen. Kaikki nämä tehtävät johtuvat ajatuksesta, että ihmisillä on ainoastaan määrätty rahamäärä käytettävinään ja että liiketoiminta on ponnistelua, jonka tarkoituksena on päästä ensimmäisenä käsiksi rajoitettuun dollarimäärään. Tämä ei ole lainkaan liiketoimintaa, eikä se voi kauan jatkua. Jos niin kutsutut tuotteen myyntikustannukset ovat korkeat verrattuina sen hintaan, silloin on jotakin nurinkurista itse tuotteessa.
Kaiken liiketoiminnan tarkoituksena on inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen, ja kun tämä tarkoitus on saavutettu, on liiketoiminta tuona hetkenä lopussa. Jos inhimilliset tarpeet muuttuvat – ja ne muuttuvat yhtä mittaa – eikä liiketoiminta mukaudu uusiin tarpeisiin, sen satu on lopussa. Sen jatkaminen on pelkkää taloudellista tuhlausta. Liiketoiminnan osana – ja suurimpana osana – on palveluksen suorittaminen. Kun on suoritettavana ainoastaan tunnettu ja tarkasti määritelty palvelus, ovat liiketoiminnan rajat saavutetut. Kuitenkin niin kauan kuin palvelusta voidaan parantaa, on olemassa laajennusmahdollisuuksia.
Kaksi liiketoiminnan normaalista levon aikakautta syntyy, ensiksikin kun palvelusten tai tavaroiden toimitus on riittävää kysymyksessä olevana ajankohtana, ja toiseksi kun yhtymän kehitys edustaa sen johtajien äärimmäistä kaukonäköisyyttä tuona hetkenä. Nämä hengähdysajat koittavat luonnollisina, eikä niitä pitäisi pitää paniikkina. Mies ei ole paniikin vallassa siitä syystä, että hän vetäytyy rauhaan iltapäiväksi. Amerikan liike-elämällä on yhtä vähän tieteellisiä tietoja paniikista kuin sillä on varallisuudestakin, ja jos sillä olisi enemmän tieteellisiä tietoja varallisuudesta, ei paniikilla kokeileminen olisi niin tarpeellista. Mutta niin paljon on kuitenkin ymmärrettävä – myöskin ammattitaloustieteilijöiden on se käsitettävä – että hengähdyshetki ei ole tuhoa ennustava. Se on todellakin normaalinen ja terveellinen, eikä sitä pidä hoitaa kiihoitusaineruiskeilla.
Tämä ei lainkaan tarkoita sitä, ettei liiketoimintaa voitaisi saada säännöllisemmäksi jonkinlaisen virallisen väliintulon avulla keskusvoiman puolelta – jona esimerkiksi voi olla hallitus. On aikoja, jolloin viisas hallituksen taholta tuleva rahansijoitus varallisuutta luovien yritysten tukemiseksi, kuten teiden ja vesikulkuväylien laatimiseksi ja tulvien estämiseksi, voi antaa tilapäistä apua, mutta todellisen säännöstelyn täytyy tulla itse liiketoiminnasta. Jos yleisö voidaan saada käyttämään varojaan huolettomasti ja liikemiehet käyttävät hyväkseen tätä mielentilaa – josta he tavallisesti ovat vastuussa – antaakseen vähemmän kuin täyden arvon, silloin tulee ehdottomasti vastavaikutus syntymään kaiken ostamisen suhteen. Ja samoin, milloin tahansa liike havaitsee, että se antaa vähemmän kuin täyden arvon tai antaa soveltumattoman arvon, silloin on tuolla liikkeellä aika vetäytyä syrjään ja järjestäytyä uudelleen, sillä kummassakaan tapauksessa se ei suorita tärkeätä palvelusta. Eräs hyvin suuri, hallituksen omistusoikeuteen tai säännöstelyyn kohdistuva moite on huomautus joustavuuden puutteesta. Byrokraatit ovat taipuvaisia pakottamaan ihmiset noudattamaan sääntöä tai jatkamaan samaan tapaan vielä kauan senkin jälkeen, kun tarve on lakannut.
Mitään liikettä ei voida pitää sellaisena laitoksena, joka voisi jatkaa toimintaansa ikuisesti muuttamatta politiikkaansa, tuotettaan, jopa omaa muotoaankin. Sekä teollisuuden että miesten on nykyaikoina oltava hyvin liikkuvia voidakseen olla varakkaita – mikä on vain eräs tapa puhua palveluksen suorituksesta. Ei ole mitään muuttumattomia tärkeitä teollisuuksia. Tärkeä teollisuus on se, jonka tuotteet auttavat yksilön vapaampaan elämään. Eilispäivän tarvikkeet eivät ole tämän päivän tarvikkeita. Hiilen kaivaminen oli aikoinaan tärkeä teollisuus. Se on vieläkin – mutta aivan toisella tavalla kuin aikaisemmin. Nykyaikaisen kotitalouden ei enää pitäisi tarvita hiiltä lainkaan, mutta teollisuus tarvitsee nykyjään enemmän hiiltä kuin koskaan aikaisemmin. Kotitalouspumppu oli aikoinaan tarpeellinen; nyt sen sijalle on tullut vesijohtojärjestelmä kaupungeissa ja kauppaloissa. Jokaisella farmilla, missä tarvitaan paljon vettä, on käsipumppu tuhlausta. Nämä muutokset ovat jatkuvia ja välttämättömiä. Ainoastaan silloin kuin niitä ei havaita ja kiihokkeita käytetään sen parantamiseksi, mikä oikeastaan kuuluu perustuksessa oleviin virheisiin, on meillä lamakausia.
Jos jokainen liike pitäisi huolta omasta tilastaan eikä kiinnittäisi huomiotaan kaikkeen siihen epäolennaiseen, jota kutsutaan "yleiseksi liiketilanteeksi", silloin, vaikka toinen liike kukoistaisikin ja toinen kaatuisi, keskivarallisuus voitaisiin kuitenkin säilyttää. Ei ole mitään liiketoiminnan kiertokulkua. Yleiset lamakaudet syntyvät yksinomaan intelligenssin puutteesta teollisten ja rahamaailmallisten johtajien keskuudessa.
Varallisuus itse on suhteellinen käsite. Se ilmaisee vain sen tosiseikan, että tämän päivän keskimäärä on parempi kuin eilisen. Me emme vielä tähän mennessä ole saavuttaneet todellista yleistä varallisuutta Yhdysvalloissa, vaikka olemmekin matkalla sitä kohden. Se on meidän ulottuvillamme ja se käsittää luonnollisesti köyhyyden hävittämisen.
Pitämällä kokonaisuutta silmällä voimme sanoa, että olemme nykyjään varakkaita. Mutta varallisuutta ei voida katsoa saavutetuksi, ellei se ulotu tämän maan kaikkiin osiin ja kaikkiin kansanluokkiin. Emmekä voi nostaa varallisuuttamme tuohon määrään lisäämättä samalla myöskin koko maailman varallisuutta.
XXI luku.
RAHAN RAJAT.
Suuri yksitoikkoisuus ei ole tavattavissa työssä, vaan köyhyydessä. Ei voi keksiä mitään koneellista toimintaa, ei mitään työskentelytapaa, joka olisi yhtä tyhjää kuin jatkuvan köyhyyden lyijynraskas synkkyys. Ainoa yksitoikkoisuus, joka voi lähennellä köyhyyden yksitoikkoisuutta, on pysyvän rikkauden yksitoikkoisuus. Köyhyyden syiden poistaminen on tehtävä, jota ei saa pienimmässäkään määrin vältellä tai lyödä laimin. Sitä ei saada aikaan viisastelevin lauseparsin; se täytyy suorittaa ainoastaan työllä.
Ja taipumuksena on antaa työmme päämäärän kadota silmistämme ja ajatella, että pelastumme työstä tavalla tai toisella. Mutta työ on välttämätöntä. Ilman sitä ei ole mitään. Työ määrää miehen aseman maailmassa; se osoittaa hänen henkensä ja luonteensa suuruuden, se ilmaisee hänen hyödyllisyytensä määrän hänen kanssaihmistensä suhteen.
Kasvatuksen ainoa oikeutus on siinä, että se tekee miehestä työkelpoisen – kelvollisen joko suoranaisesti siihen erikoistyöhön, johon hän aikoo ryhtyä, tai epäsuorasti karkaisemalla ja teroittamalla hänen henkisten varusteidensa työaseita. Kasvatuksen erottaminen työstä on nyt todettu harha-askeleeksi. Valkoinen kaulus lakkaa olemasta älykkyyden merkki. Teoria, jonka mukaan kasvatuksen varsinaisena tarkoituksena on yleiskatsauksen hankkiminen työstä, ei enää pidä paikkaansa. Maailma tarvitsee johtajia, ja ensimmäinen johtajanominaisuus on kyky suorittaa itse kaikki se, mitä vaatii muita oman käskynsä mukaan suorittamaan. Maailmassa on enemmän kuin tarpeeksi konttoriapulaisia, jotka merkitsevät kirjoihin toisten miesten työt. Tarvitaan työmiehiä, ei ainoastaan työskentelemään tehtävässä, mihin heidät on pantu, vaan työskentelemään itse työssä – palkkojen, rahavarojen, jakelun ja kaikkien muiden suurien probleemojen ratkaisuissa. On sanottu, että kaiken pitäisi olla helppoa. Työ, joka on edes jonkin arvoista, ei koskaan ole helppoa. Raskain työ, mitä teemme, on myöskin tärkein työ – ajattelemisen työ. Mitä korkeammalle kohotaan vastuunalaisuuden asteikossa, sitä vaikeammaksi muodostuu työ. Ajatustyötä ei voi siirtää toiselle.
Levolla on oma paikkansa. Jokaisen miehen, joka työskentelee ankarasti, tulisi saada tarpeeksi lepoa. Ei kukaan muu ansaitse lepoa – eikä todella osaa antaa arvoa levolle – paitsi henkilö, joka tekee työtä.
Mutta koskaan ei tule olemaan mahdollista soveltaa mukavaa ja "untuvanpehmeätä" helppoutta työhön. Helppo työ on sanojen ristiriitaisuutta. Jokin työ on tarpeettoman kovaa, mutta se johtuu siitä, ettei johtaja, joka sen on suunnitellut, ole keskittänyt siihen tarpeeksi ajattelua. Se voidaan oikean johdon alaisena tehdä helpommaksi. Kaikki mahdollinen olisi suunniteltava, jotta miestä voitaisiin käyttää miehen töissä. Taakkoja, joita teräs voi kantaa, ei pitäisi sälyttää lihan ja veren kannettaviksi. Mutta vaikka parhainkin on jo tehty, työ jää aina työksi, ja jokainen mies, joka todella tarttuu työhön, tuntee sen olevan työtä. Juuri tämä saa hänet pitämään joutoaikaa arvossa.
Työn avulla voi koittaa pelastus pelkästä aineellisuudesta. Siitä on jo merkkejä nähtävänä.
Koska alkuperäisenä syynä, mikä sitoi miehen työhön, oli ruumiillisen ravinnon tarve, on oletettu tämän olevan ainoan merkityksen, mikä työllä on miehelle. Tulee kuitenkin aika, jolloin normaalinen hankintahalu on tyydytetty ja yksilöt alkavat kysellä, minkä arvoista edistys on ja mitä se merkitsee. Tämä kysely saa helpoimmin alkunsa amerikkalaisessa elämässä. Sillä täällä meillä on työ perinnäistapana, vastakohtana perinnäistavalle hankkia omaisuutta tarkoituksessa vetäytyä pois työstä. Me tunnemme täällä, että työ on niin suuri osa miehen elämästä, ettei hän voi siitä luopua luopumatta samalla osasta elämäänsä.
Kun työ sattuu olemaan, kuten Amerikassa, hyvin tuottavaa ja yltäkylläisyyden ympäröimää kaikilla aloilla – käsittäen yllin kyllin aineita, työpaikkoja, palkkoja, liiketoimintaa, pääomaa ja voittoja – lyhyesti sanoen kaikkea, johon köyhät miehet eivät koskaan luulisi kyllästyvänsä, ei ole ihmeellistä nähdä sellaisen seisahduksen syntymistä, mikä ennen kaikkea on ehkä mielenkiinnon loppumista. Ajatelkaamme asiaa seuraavalla tavalla. Miksi kaikki tämä touhu ja toimeliaisuus? Vastaus: Jotta pyörät pyörisivät. Miksi pitää kaikkien näiden pyörien pyöriä? Vastaus: Liiketoiminnan ylläpitämiseksi. Jollei nyt kuitenkaan vastauksena ole, että me palvelemme elämää ja syvennämme kokemuksia, ei tähän ole vastausta lainkaan. Mielenkiinnon loppuminen tapahtuu silloin, kun meidän ei onnistu nähdä, miten työ ja liiketoiminta todella palvelevat elämää.
Sillä on kaksi asiaa, joihin ihmiset väsyvät aineellisuuden alalla – tarkoitukseton köyhyys ja tarkoitukseton rikkaus. On aivan selvää, että näiden tavara-asteikkojen molempien äärimmäisyyksien hallinta muodostuu väsyttäväksi, ellei siihen lisätä mitään muuta. Tosiseikkana pysyy, että sekä köyhyys että äärimmäinen rikkaus ovat sietämättömän tylsiä olotiloja.
Toisinaan ihmiset yksinkertaisesti väsyvät pelkkään toimeliaisuuteen ja varakkaana oloon, sillä liiketoiminta ja varallisuuskin menettävät makunsa, jolleivät ne tarkoita mitään muuta kuin mitä tavallisesti näillä sanoilla ymmärrämme. Taloustieteilijä ei ole koskaan ottanut laskelmissaan huomioon sitä mahdollisuutta, että ihmiset saattavat väsyä pelkkään liiketoimintaan ja varallisuuteen.
Seisahdusilmiö runsauden vallitessa on ollut lisääntymässä. Me alamme oppia, ettei liiketoimintapeli hoida itseään, etteivät tämän pelin pelaajat jatka peliään heidän mielenkiintonsa herpaantuessakin, että mielenkiinnon herpaantuminen näyttää olevan lakina, joka on suoraan verrannollinen peliin sisältyvien tarkoitusten mataluuteen. Itsekkyys on vähimmin kannustava vaikutin maailmassa. Jatkuvan ponnistelun ja yhä jalostetumman ponnistelun liikkeellepanevana voimana se epäonnistuu surkeasti.
Määrätyn tulosumman yläpuolella ei raha yksin saa miestä tekemään työssään parastaan. Päinvastainen ei ole totta. Toisin sanoen ei ole olemassa mitään astetta, jossa raha voitaisiin jättää huomioon ottamatta työpalkkiona, tai ainakaan se henkilö ei voi jättää rahaa huomioon ottamatta, joka johtaa työtä ja hyötyy siitä. Rahan vastiketta työn palkkiona ei tulla löytämään lelujen ja leikkien tarjoamisesta, jotka ovat naamioidut virkistykseksi ja tavallisesti suunnitellut työläisen huomion poistamiseksi siitä tosiseikasta, että hän saa vähemmän rahaa kuin mitä hänen tulisi saada. Eikä vastiketta löydetä liioin jonkinlaisen ystävällisen ja toverillisen ilmapiirin kehittämisestä, jonka tarkoituksena on koettaa esitellä, ettei työ olisi työtä.
Sikäli kuin näen, tulee johtajien velvollisuutena olemaan uupumaton työskentely, tyydytyksen löytäminen työstään, ja sen hetken koittaessa – jos se lainkaan koittaa – jolloin he eivät enää löydä tyydytystä työstä, heidän tulee viipymättä vetäytyä syrjään ja luovuttaa paikkansa niille, joita työ tyydyttää. Mutta tämä kaikki kuuluu tulevaisuuteen. On miellyttävää nähdä, että raha on kadottamassa parhaimman kiihoittimen määrätyillä työasteilla, mutta vielä ei ole aika päätellä, etteivät raha ja tavarat, joita rahalla ostetaan, ole kiihoittimia. Tämä ei olisi totuuden mukaista. Maailma haluaa vielä rahaa, ja se tulee jatkuvasti haluamaan sitä, kunnes se on ylenmäärin kylläinen. Me emme voita mitään pudistelemalla juhlallisina päätämme ja kehittelemällä teorioita. Me voimme laatia teorioita vain olettamalla, että asiat jäävät aina sellaisiksi, mitä ne ovat – että kaikki meidän havaitsemamme virtaukset tulevat vain vahvistumaan. Näin ei voi koskaan tapahtua. Asiaimme on tulevaisuudessa pakko saada lopullinen muotonsa, kuten menneisyydessäkin, sellaisten voimien vaikutuksesta, joista tänään emme tiedä mitään.
Ottakaamme valaiseva esimerkki. Monta vuotta sitten, ennen automobiilin ilmestymistä, harjoitettiin maassamme suurta agitatsionia uusien teiden rakentamisen välttämättömyydestä, sillä siihen aikaan useimmat teistämme todellakin olivat huonoja. Euroopan teitä pidettiin yleensä esimerkkinä siitä, minkälaisia teitä meilläkin olisi pitänyt olla. Ei huomattu lainkaan, että tilanne täällä oli toisenlainen kuin Euroopassa, että rautatiet olivat silloin parhaita kuljetusvälineitä ja että tavaroiden siirto hevosten avulla parhaitakin teitä pitkin oli aivan liian hidasta meidän tarpeisiimme. Tiekiihkoilijat vaativat, että meidän tuli saada uusia valtateitä, ja he laativat joitakin hyvin nerokkaita rahoitussuunnitelmia. Mutta he eivät päässeet edistymään, sillä he eivät saaneet ihmisiä innostumaan. Oli vain onneksi, etteivät he puuhissaan onnistuneet, sillä silloin olisi maahamme muodostunut tieverkko, joka olisi aivan soveltumaton nykyisille, siihen aikaan vielä tuntemattomille kuljetusmenetelmille.
Nykyjään on ratkaistavanamme maanviljelysprobleema. Sitä käsitellään sen olettamuksen perustalla, että asiat jäävät aina sellaisiksi, mitä ne ovat. On tehty ehdotuksia maanviljelijän avustamiseksi yleisistä varoista. On tehty ehdotuksia tilanteen muuttamiseksi myyntimenetelmien avulla. On tehty ehdotuksia sadon rajoittamiseksi ja keinotekoisten hinnoittelujen käyttämiseksi, jotta hinnat saataisiin pysymään luonnottomalla tasolla. Kaikki nämä suunnitelmat perustuvat olettamukseen, että asiat jäävät sellaisiksi kuin ne ovat – että maailmassa vallitseva tilanne, sikäli kuin maanviljelys on kysymyksessä, on lopullinen.
Mitä tulee tapahtumaan? Muutamien vuosien kuluttua me sen sijaan, että koettaisimme keksiä keinoja, joiden avulla estäisimme viljan virtauksen maahan, pyydämme maailmaa tuottamaan sitä enemmän maahamme. Nykyiset myyntisuunnitelmien ja rahallisen avun ratkaisut tulevat katoamaan samalla tavalla kuin postivaunut katosivat rautateiden tieltä. Maanviljelys muodostuu nyt uuden kemiallisen aikakauden pohjaksi. Mihin tähän saakka olemme käyttäneet kivihiilitervaa, sen tulemme pian suorittamaan selluloosalla. Farmit tulevat suurten teollisuuksien kanssa yhteyteen, ja suurempi tuotanto sekä tuonti kuin olemme osanneet kuvitellakaan käy välttämättömäksi.
Rahaprobleemalle tulee joskus löytymään ratkaisu – vaikka kukaan ei vielä voi nähdä, miten se syntyy. Mutta sen täytyy syntyä. Todellisen rikkauden puolelta tuleva oma painostus rikkauden merkkien – toisin sanoen siis rahan – suhteen tulee uudistamaan rahajärjestelmän ja tekemään siitä jotakin suurempaa ja hyödyllisempää. Rahan vihollinen on rikkaus, ja rikkaus on saamassa yliotteen rahasta.
Eräässä suhteessa tiedämme kuitenkin tarpeeksi, ryhtyäksemme toimintaan. Meidän nykyinen suuntamme on kokemuksien määräämä, ja hyödyllisin teko, minkä kukaan meistä voi tehdä, on päivittäisten kokemustemme tuloksen sijoittaminen jokapäiväiseen työhömme. Sillä silloin, ja ainoastaan silloin, voimme olla varmoja siitä, että edistymme.