[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkL_TFxo1Y_ePN5Mfi84FXs-wmaqVg7ghBvRPxqIcZO0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2228,"Ristilukki","Järventaus, Arvi",1883,1939,"2228-jarventaus-arvi-ristilukki","2228__Järventaus_Arvi__Ristilukki","Rakkauskertomus","romaani",[],[],"fi",1923,null,36991,227363,false,61814,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Ristilukki: Rakkauskertomus\" by Arvi Järventaus is a novel written in the early 20th century. The story follows Juho Kostia, a theology student navigating the challenges of city life while searching for accommodation in Helsinki alongside his friend Helge Hollander. The book delves into themes of love, longing, and the contrast between urban living and the serene beauty of Lapland, Juho's homeland.  At the start of the novel, Juho and Helge are seen searching for a place to live, showcasing Juho's picky yet determined nature as they evaluate potential apartments. Juho’s internal reflections reveal his romantic ideals about love, shaped by his past experiences and aspirations for a future partner. As they finally secure a modest room in a building inhabited by the Fagerholm family, Juho’s thoughts drift to the enchanting landscapes of Lapland and the promise of finding true love. His encounters with Margareeta Fagerholm and the intriguing Johanna Lang hint at a budding emotional journey, setting the stage for the developing relationships and themes of heartfelt longing that the story will explore. (This is an automatically generated summary.)",[],105,"Romaani seuraa jumaluusopin ylioppilas Juho Kostiaa, joka etsii opiskeluaikanaan asuntoa ja suuntaa elämälleen Helsingissä. Kertomus syventyy nuoren miehen sisäiseen maailmaan, ihmissuhteisiin sekä kaipuuseen pohjoisen kotiseudulle Pyhätunturin katveeseen.","Arvi Järventauksen 'Ristilukki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2228.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RISTILUKKI\n\nRakkauskertomus\n\n\nKirj.\n\nARVI JÄRVENTAUS\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\n1.\n\n\nJumaluusopin ylioppilas Juho Kostia oli koko päivän etsinyt asuntoa.\nHänen toverinsa, luonnontieteitä lueskeleva Helge Hollander oli jo\nruvennut kyllästymään. Mutta Juho oli itsepintaisesti väittänyt\nasunnon vielä löytyvän. He istuivat Esplanaadin penkille kaasulyhdyn\nalle tarkastelemaan \"Hufvudstadsbladetin\" takasivua; se oli jo\nmoneen kertaan läpikäyty, mutta pari paikkaa lehden alareunassa oli\nvielä tarkastamatta. Ne oli jätetty hätävaraksi, sillä kaupunginosa\nei miellyttänyt. He olisivat halunneet Kaivopuistoon taikka\nKatajanokalle, mutta sieltä oli turha hakea; kaikki asunnot oli viety\neivätkä jäljellejääneet olleet miellyttäneet Juhoa. Hän oli saanut\nratkaisuvallan, sillä Helge Hollander luotti hänen makuunsa. Juho\nKostia oli nyt kerta kaikkiaan sellainen omituinen olio, jolla oli vain\nyksi mittapuu: -- asunnon piti olla vilkasliikkeisellä paikalla, mutta\nsellainen, jossa \"unohti kaupungin\", kuten hän sanoi. Ja sellaista oli\nvaikea löytää.\n\nToverukset lähtivät sanomalehden mainitsemalle kadulle. Hollanderilla\nei ollut enää toivon hiventäkään; hän seurasi väsyneenä kumppaniaan.\nJuho oli hänen mielestään liian tarkka, liian omintakeinen. Hän olisi\njo aikoja sitten valinnut.\n\nMutta hän oli jättänyt sen asian kerta kaikkiaan Juhon huoleksi eikä\nsitä sen enempää ajatellut.\n\nKostia pysähtyi likaisen paraadikäytävän eteen. Hän koetti eroittaa\nnumeroa oven yläpuolelta ja saikin sen hetken aikaa tirkisteltyään\nselville.\n\n-- Tässä se on.\n\nHe lähtivät kiipeämään, mutta yhdelläkään ovella ei ollut\nsanomalehdessä mainittua nimeä. Kostia kynsi korvallistaan. Hän soitti\neräälle neljännen kerroksen ovelle.\n\n-- Vahtimestari Fagerholm? kysäisi hän avaamaan tulleelta\npalvelustytöltä.\n\n-- Asuu pihan puolella. Ovi paukahti kiinni. Toverukset laskeutuivat\nalas ja tulivat pihalle.\n\nSe oli täynnä pakkilaatikoita ja kaikenlaista törkyä. Ryssännäköinen\nmies kiskoi lyhdyn valossa auki kookasta omenalaatikkoa.\n\n-- Vahtimestari Fagerholm? kysyi Kostia.\n\n-- Tredje våningen, vastasi mies osoittaen kolmannen kerroksen\nikkunoita.\n\nKäytävä oli likainen ja pimeä. Siellä tuoksuivat kaikki keittiön hajut.\nJuho Kostian sydäntä ahdisti. Hän muisti kotitalonsa Pyhätunturin alla.\nTällainen tuoksu oli hänestä perin vastenmielinen.\n\nVaivaloisen kompuroimisen jälkeen he saapuivat perille. Hollander\nraapaisi tulta. Siinä asui vahtimestari Fagerholm.\n\nKostia soitti. Hetken kuluttua aukeni ovi ja lyhyt, vilkkaan näköinen\nrouvashenkilö seisoi kynnyksellä.\n\n-- Täällä pitäisi olla huone vuokrattavana?\n\n-- Juu. Härrat on hyve ja astu sisse.\n\n-- Ruotsalaisia, mutisi Hollander, mutta seurasi toveriaan, sillä hän\noli huomannut vastapäätä olevassa ovessa viehättävät tytön kasvot.\n\nRouva aukaisi vuokrattavana olevan huoneen oven ja sytytti lampun.\nHuone oli pienenpuoleinen, rauhallinen, vaaleine seinäpapereineen,\nhuonekalut kuluneenpuoleiset, mutta kodikkaat, piirongilla\nyksinkertainen vanhanaikainen peili. Se miellytti Kostiaa, samoinkuin\nsekin, ettei huoneessa ollut sähkövaloja.\n\nHän tiedusteli vuokraa.\n\n-- Kuskymmen... sexti' mark i må'n.\n\n-- Mitä arvelet?\n\nHelge Hollander ajatteli äsken näkemiään tytönkasvoja.\n\n-- Otetaan pois.\n\n-- Niin... me otamme tämän. Mutta me haluaisimme täysihoitoa.\n\n-- Teysi...? Tala icke herrarna svenska? Kostia selitti ruotsiksi.\n\nRouvalla ei ollut mitään sitä vastaan. Entisetkin asukkaat olivat\nasuneet täysihoidossa.\n\n-- No niin. Asia on sitten selvä. Kostia esitti itsensä ja toverinsa.\n\n-- Teolog? Ack, de' ä' trefligt. Och herr Hollander?\n\n-- Vyysismatemaatiker.\n\n-- Ack ja... trefligt, mycket trefligt.\n\nRouva Fagerholmin kasvot loistivat. Hän ilmoitti illallisen olevan pian\nvalmiina.\n\nJuho Kostia heitti päällystakin yltään ja sytytti savukkeen. Hän\nistahti väsyneenä nojatuoliin.\n\n-- Mitäs pidät? kysyi hän haukotellen.\n\n-- Ojah! Porraskäytävä ja piha ovat hirveät, mutta meneehän tämä.\n\n-- Tjah! Täällä unohtaa kuitenkin kaupungin. Katsohan tuota peiliä. Se\non aivan samanlainen kuin Suvannon kievarissa -- siellä kotipuolessa.\nJa se on pääasia.\n\n-- Talossa on kaunis tyttö, huomautti Hollander veitikkamaisesti,\nhyräillen muuatta merimieslaulua.\n\n-- Oh!\n\nJuho Kostia oli jo saanut kyliänsä kauniista tytöistä. Hänen kaksi\nensimmäistä lukukauttaan olivat kuluneet yhtämittaisessa rakastumisen\nhumussa. Viimeinen hyvä asunto Kaivopuistossa oli täytynyt jättää\nkauniin tytön vuoksi: -- hän oli rakastunut korviaan myöten. Luvuista\nei ollut tahtonut tulla mitään; aika oli kulunut haaveilussa ja\nviulunsoitossa. Lopuksi oli tyttö ruvennut osoittamaan vieraantumisen\noireita; hän ei kai ollut ottanutkaan asiaa vakavalta kannalta. Ei\nollut auttanut siis muu kuin muuttaa, -- sillä asunto oli ruvennut\ntuntumaan kolkolta sen jälkeen kuin pianonsoitto seinän takana\noli lakannut. Oh! -- maailma kohteli kovin ankarasti sellaista\nluonnetta kuin Juho Kostia oli, joka oli pannut päämääräkseen vaimon\nvalitsemisen. Hänestä oli rakkaus pyhä, jumalallinen. Sillä ei sopinut\nleikkiä, niinkuin entisen isäntäväen tytär oli tehnyt.\n\nHän oli päättänyt hillitä itsensä. Helsinki ei ollut papinvaimojen\nkasvatuspaikka, ei. Tutkinto oli otettava ja sitten -- pois vihatusta\nkaupungista... pois kauvas Perä-Pohjolaan, Lappiin... sinne, missä\naurinko kesällä seisoi viikkokaudet alallaan kuin muinoin Giibeonissa\nJoosuan aikaan.\n\nJuho Kostia oli päättänyt heittää haaveilut ja lukea hepreaa. Rakkauden\nkivuista oli päästävä. Perä-Pohjolassa oli hänen tuleva vaimonsa, ei\ntäällä.\n\nHän hymyili surumielisesti. Hänen herkästi syttyvä sydämensä oli jo\ntuottanut hänelle paljon kiusaa. Hän ei saattanut \"hakkailla\" sanan\ntavallisessa merkityksessä. Tavattuaan jonkun miellyttävän tytön hän\najatteli kohta asiaa vakavammasti: -- voisiko tuosta tulla hänen, Juho\nKostian, vaimo? Jo koulupoikana, yläluokilla, hän oli katsellut asiaa\ntältä kannalta. Hänellä oli sellainen tavattoman voimakas halu ajatella\nkotia. Jokaisen tuntemansa koulutytön hän oli sijoittanut kotiin, --\naivan kuin maalari, joka asettelee taulujaan näyttelyhallin seinälle.\nMutta tähän saakka hän ei ollut löytänyt \"oikeaa\". Ja Juho Kostia\ntahtoi sen löytää.\n\n-- Huomenna meidän on noudettava matkalaukut asemalta, huomautti Helge\nHollander.\n\n-- Niin...\n\nHelge Hollander oli jo mieltynyt huoneeseen. Siihen olivat syynä\nhänen äsken näkemänsä tytön kasvot. Hän oli köyhän papinlesken poika,\nJuho Kostian luokkatoveri. Jo kouluaikana he olivat olleet paljon\nyhdessä. Juho oli asunut Helgen naapurina monet vuodet. Iltapäivät\nolivat kuluneet rouva Hollanderin yksinkertaisessa kodissa, jossa\nvierasta kestittiin väkevällä kahvilla. Juho Kostiaa oli houkutellut\nyhtä paljon luokkatoverin seura kuin rouva Hollanderin kahvikin. Hän\noli intohimoinen kahvinjuoja aivan kuin Helgekin. Tämän isä oli ollut\npappina Kainuun puolessa. Oltuaan kymmenkunta vuotta poikamiehenä\nhän oli mennyt naimisiin rotevatekoisen emännöitsijänsä kanssa.\nPastori Hollander oli ollut omituinen mies, vähäpuheinen ja itseensä\nsulkeutunut. Hänen vaimonsa sitävastoin oli puheliaampi -- melkein\nliiankin puhelias. Jollei hänen miesmäinen olentonsa ja äänensä olisi\njossakin määrin antanut hänen sanoilleen pontta, olisi hän tuntunut\nlörpöttelijältä. Mutta tuon karkean pinnan alla sykki lämmin sydän.\nSen oli Juho Kostia useamman kuin yhden kerran havainnut. Saattoipa\nhän, rouva Hollander, toisinaan olla aivan lapsellisen lempeä ja\nhyväntahtoinen, -- varsinkin silloin, kun pääsi tarjoamaan hyväksi\nkiitettyä kahviaan. \"Otahan nyt, hyvä lapsi\", kuului hänen tavallinen\nkehoituksensa -- huolimatta siitä, istuiko hänen edessään koulupoika\nvai joku kaupungin papeista. Kaikki he olivat 'hyviä lapsia', --\nsilloin kuin rouva Hollanderin kahvia joivat. Monet monituiset illat\noli Juho Kostia istunut rouva Hollanderin kamarissa kuunnellen hänen\nesitystään 'Niiles-vainajasta', hänen miehestään. Se oli ollut sitten\nlukenut mies. Sellaistapa harvoin tapasi. Niin se tutki kaikki kirjat\neikä juuri monta sanaa puhunut. Mutta Runtviikille se oli vihainen!\nHerra Jumala, kuinka se kerran suuttui rovastin apulaiselle, kun\ntämä puolusti Runtviikia! Sellainen iloluontoinen ristillisyys ei\nnyt kelvannut mihinkään! -- Se oli laiha, solakka mies... se Niiles\nHollänteri, mutta -- se olikin saksalaista lähtöä. Helkestä oli tullut\nisäänsä. Jos vielä tulisi pappi ja se pukisi kauhtanan ylleen, niin se\nolisi kuin ilmetty Niiles Hollänteri...\n\nOvelle koputettiin. Rouva Fagerholm ilmoitti illallispöydän katetuksi.\n\nToverukset lähtivät uteliaina ruokasaliin, jonne kuljettiin suuresta\nsalista väliseinällä erotetun kapean, käytävän tapaisen huoneen kautta.\nSe oli nähtävästi talon tyttären kammio, päättäen kirjahyllystä ja\nkapean neitseellisestä sängystä, joka oli aivan ruokasalin oven suussa.\n\nRuokasalissa oli vahtimestarin perhe koolla. Vahtimestari itse, kookas,\nkolmikyynäräinen mies tuuheine viiksineen ja poikamaisen vilkkaine\nsilmineen istui uunin luona pitkää piippua poltellen. Perheen muut\njäsenet, kuuden- tai seitsemäntoista vuotias tytär sekä kolme poikaa\nseisoivat kukin tuolinsa takana ruokapöydän ympärillä. Pojista vanhin\noli arviolta viidentoista, toiset nuorempia.\n\nVahtimestari nousi tervehtimään ojentaen suuren, karvaisen kouransa\nrouva Fagerholmin esitellessä.\n\n-- Tervetuloa! lausui hän ruotsiksi.\n\n-- Ja tässä ovat meidän lapsemme: Margareeta, Raimund, Georg ja Runar.\n\nMargareeta-neiti kumarsi sirosti ojentaen hienon, valkoisen kätensä.\nHänellä oli nauravat silmät ja hieno hipiä. Pojat tervehtivät\njäykästi, hieman aristokraattisesti. Juho Kostia pani merkille, että\nMargareeta-neiti erityisellä mielihyvällä mittaili hänen toverinsa\nsolakkaa vartta.\n\nIstuttiin pöytään.\n\nJuho Kostia tunsi itsensä hiukan hermostuneeksi. Perhe teki kovin\nhelsinkiläisen vaikutuksen, varsinkin vanhin tytär; hän käyttäytyi\naivan kuin täysikasvuinen nainen, vapaasti, ujostelematta. Häntä ei\ntuntunut painostavan kahden ylioppilaan läsnäolo; hän oli tottunut\nheidänlaisiinsa.\n\nJuho Kostia rauhoittui pian. Vahtimestari Fagerholm oli entinen\nmerimies, jonka puhe oli hiomatonta, välistä melkein karkeaa. Hän\nmuistutti Juhon mielestä hänen kotiseurakuntansa vanhaa suntiota, joka\nnuoruudessaan oli oleskellut Ruijassa kalanpyynnissä. Meri vaikutti\nnähtävästi kaikkiin samalla tavoin.\n\nToverukset saivat kuulla, että talossa oli viime lukukaudella asunut\npari suomalaista kauppakoululaista. He olivat alussa olleet melkein\nummikoita, mutta lukukauden lopulla jo puhuneet ruotsia yhtä sujuvasti\nkuin vahtimestari itse. Rouva Fagerholm toivoi, että herrat oppisivat\nyhtä nopeasti.\n\n-- Tietysti ylioppilas osaa jo kouluajaltaan niin paljon ruotsia, ettei\nhänen tarvitse ottaa esikuvakseen -- kauppakoululaista, huomautti\nMargareeta nyrpistäen siroa nenäänsä. -- Ja sitäpaitsi -- ei pappa sovi\nmiksikään mittapuuksi.\n\n-- Miksi en?\n\n-- Pappa puhuu bromarvia.\n\n-- Ojah! Se kyllä kelpaa.\n\n-- Ätsh! Miltähän kuuluisi, jos herra Kostia saarnaisi bromarvin\nmurteella?\n\nJuhoa nauratti. Perheen jäsenet tuntuivat suorasukaisilta.\n\nVanhin poika hymyili hiukan ivallisesti. Hänen mielestään sisar\nkäyttäytyi kovin vihaisesti.\n\n-- Får ja' pee prööt, pyysi Helge Hollander rohkeasti.\n\nPikku pojat tirskuivat, mutta pappa Fagerholmin ankara katse musersi\nheidät silmänräpäyksessä.\n\n-- Så'na galjonbilder! murisi hän partaansa.\n\n-- Eikö herra Hollander ole ruotsalainen? kysyi vahtimestari hetken\nkuluttua. -- Teillä on skandinaavilainen nimi.\n\nHelge Hollander selitti, ettei hän osannut ruotsia enempää kuin\nkuultiin. Hänen isänsä oli kyllä puhunut sitä, mutta äiti sitävastoin\nselvää Sotkamon kieltä. He, lapset, olivat pitäneet äidin kieltä\nparempana ja oppineet sen.\n\n-- Mistä maasta oli isänne?\n\n-- Kyllä hän oli suomalainen, vaikka suku kai on alkuaan Saksasta.\n\n-- Mikä mies hän oli?\n\n-- Präst, vastasi Helge suu täynnä leipää.\n\n-- Så fint! huudahti Margareeta.\n\nPikku pojat tirskahtivat uudelleen ja hyvä tuuli tarttui koko\npöytäseurueeseen.\n\n-- Nämä ovat semmoisia rakkareita, joille pitäisi antaa tervapamppua,\nhuomautti vahtimestari.\n\nSe vaikutti kuin öljy valkeaan. Pikkupojat hihkuivat ja hurrasivat.\nKävi sellainen meteli, että palvelija tuli kurkistamaan kyökin ovelta.\n\nJuho Kostiaa huvitti suuresti. Reipasta väkeä.\n\nHän sai nyt vuorostaan selittää sukunsa ja syntyperänsä.\n\nMargareeta-neiti ihmetteli, että hän oli niin kaukaa; ja vielä enemmän\nsitä, että hänellä oli molemmat silmät terveet ja kulki ontumatta.\n\n-- Kuinka niin? tiedusteli Juho Kostia hämillään.\n\n-- Meille on maisteri koulussa selittänyt, että joka toinen lappalainen\non ontuva ja silmäpuoli.\n\nJuho Kostian kasvot olivat yhtenä kysymysmerkkinä.\n\n-- No, katsokaas! Lappalaiset loukkaavat silmänsä poron sarviin ja\nkatkaisevat jalkansa -- pulkalla ajaessaan.\n\nJuho Kostia nauroi. Hän ei tuntenut kuin yhden lappalaisen, joka oli\nnilkku, ja hänkin oli taittanut jalkansa sileällä jäällä langetessaan\nkerran juovuspäissään.\n\n-- Se minun pitää koulussa kertoa! Pikkupojat kyselivät sääskistä.\nHeille oli kerrottu, että ne olivat yhtä suuria kuin västäräkit ja\naivan valkeita.\n\nJuho Kostia sai oikaista senkin tiedon. Ne olivat tavallisia sääskiä,\nvaikka verenhimoisia kuin vampyyrit.\n\n-- No mutta -- teiltä ne eivät ainakaan ole paljon saaneet, huomautti\nMargareeta nauraen. -- Tehän olette punainen kuin piooni.\n\n-- Herra Kostia on todellakin terveen näköinen, yhtyi vahtimestarin\nrouva puheeseen.\n\n-- Mitä te syötte siellä pohjoisessa?\n\nJuho Kostia sai luetella kaikki Lapin herkut.\n\n-- Ajattele, mamma, viiliä ja ohrarieskaa vastakirnutun voin kanssa! --\nMinä kadehdin teitä.\n\nJuho Kostia hymyili. Margareeta-neiti teki sen havainnon, että hänen\nposkiinsa muodostui kaksi somannäköistä hymykuoppaa hänen nauraessaan.\n\nKeskustelu jatkui yhtä vilkkaasti. Vahtimestari innostui kertomaan\nmerimatkoistaan. Hän oli käynyt kerran Ruijassakin -- muutamalla\nenglantilaisella höyryllä; hän oli silloin jungmannina. Siellä hän oli\ntavannut merilappalaisia ja ostanut muistoksi muun muassa omituisen\nnäköisen tupakkakukkaron. Herrat voivat nähdä sen tuolla seinällä,\nkellon vieressä.\n\nJuho katsoi osoitettuun suuntaan. Todellakin siellä riippui\nlappalaistekoinen tupakkakukkaro.\n\nMutta nyt nousi hirveä hälinä. Pikkupojat, Georg ja Runar kirkuivat\nkilpaa:\n\n-- Pappa on sitten valehdellut! Pappa on kertonut ostaneensa sen\nAmerikan intiaaneilta!\n\nVahtimestari joutui hiukan hämilleen.\n\n-- Niinkö olen kertonut?\n\n-- Niin, niin! huusivat pojat yhteen ääneen.\n\n-- Pappa on erehtynyt.\n\n-- Erehtynyt... valehdellut! Pappa valehtelee aina.\n\nVahtimestari iski pöydän yli silmää Juho Kostialle.\n\n-- Minä olen menettänyt auktoriteettini, kuten herrat huomaavat. Minä\nolen kuin vanha priki, joka on vedetty telakalle loppuiäkseen.\n\n-- Niin pappa onkin, vaikka pappa uskottelee olevansa sotalaiva.\n\nGeorg pullisti poskiaan ja tyrkkäsi nuorinta veljeään kylkeen.\n\nSeurasi yleinen nauru, jonka kestäessä noustiin pöydästä. Juho ja Helge\ntoivottivat hyvää yötä. He olivat väsyneitä päivän juoksusta. Helge\nolisi halunnut jäädä hieromaan tuttavuutta Margareeta-neidin kanssa,\nmutta häneltä puuttui vielä rohkeutta. Hän seurasi toveriaan.\n\n-- Somaa väkeä, tuumi Juho heidän päästyään huoneeseensa.\n\n-- Tentit jäävät, huokasi Helge teeskennellyn murheellisena.\n\n-- Minulta eivät jää, lausui Juho vakavasti. -- Minä tutkin jo sen\ntytön: -- pintapuolinen...\n\n-- Mutta miellyttävä, vai mitä?\n\n-- No, miten ottaa...\n\n-- Hyvä on, ettet iskenyt häneen silmääsi, sillä minä tunnen jo haavan\nrinnassani. Lasaretti tästä talosta tuli.\n\n-- Työpaja, työpaja, puheli Juho ripustaen sukkiaan kuivamaan.\n\nHetken kuluttua vetelivät toverukset unia. Helsinki oli sulkenut heidät\nhelmaansa.\n\n\n\n\n2.\n\n\nLukukausi oli alkanut. Ylioppilasnuoriso oli palannut kesälomaltaan.\nValkolakkeja vilisi kaupungilla. Helsinki uhkui iloa ja terveyttä. Oli\nkirkas päivä. Esplanaadi kuhisi kävelijöistä. Torvisoittokunta soitti\nKappelissa.\n\nJuho Kostia astelee luennoilta. Hänen ajatuksensa liitävät Lappiin.\nSiellä olivat vielä päivät pitkät. Eloja puitiin ja riihistä kuului\nvarstojen kalke. Ihmiset häärivät perunamailla satoa korjaten. Sitten\ntuli jäkälän nostoaika. Kenttärova saisi taas syksyiset vieraansa.\nKuinka monesti hänkin oli ollut siellä mukana -- naapurin poikien ja\ntyttöjen kanssa jäkälää nostamassa. Se oli ollut hauskaa aikaa. Tuore,\npehmeä jäkälä painui niin somasti jalan alla ja antautui suopeasti\npoimijan käsiin. Lehtimetsä loisti väririkkauttaan. Se oli kuin\nsatumaa. -- Ilma värisi kuulakkuuttaan. Järven toisella puolen kohosi\nPyhätunturin mahtava selkä -- kuin suojamuurina rauhattoman maailman ja\nhiljaisen kiveliöseudun välillä. Se oli lumottu maa, hänen sydämensä,\nhänen kaipauksensa maa.\n\nHän tunsi itsensä yht'äkkiä perin vieraaksi tässä kuhisevassa\nympäristössä. Mitä tiesivät nämä ihmiset rauhasta ja levosta? Eivät\nmitään... tuskin he sitä enää kaipasi vatkaan. Iltahetkinäkin\ntunkeusi heidän ahtaisiin asuntoihinsa suurkaupungin levoton pauhu.\nTäällä erämaan ihminen kuolisi, menehtyisi. Juho Kostia muisti\nkotiseurakuntansa vanhan kirkkoväärtin. Hän oli kahdeksankymmenen\nikäinen, mutta ei ollut koskaan käynyt Rovanientä etelämpänä; sekin\noli jo hänestä ollut kadotuksen esikartano. Entä sitten tämä -- tämä\nhumajava kaupunki! Oh -- hän olisi kuollut jo matkalla tänne.\n\nKiveliön asukkaan sydän on herkkä. Hänen tunteensa ovat\nturmeltumattomat ja väkevät, hänen sydämensä neste on ehtymätön. Hän\nyksin osaa tuntea rajattoman ilon ja rajattoman kaipauksen. Näillä --\npääkaupungin ihmisillä oli kaikki kalvon peitossa. -- Hyvää päivää,\nherra Kostia! Juho Kostia heräsi mietteistään. Hän oli ollut niihin\nniin vaipunut, ettei ollut huomannut vastaantulevaa neitosta, joka jo\npitkän matkan päästä oli tähystellyt häntä.\n\nHän nosti lakkiaan ja tervehti. Omituisen suloinen, lämmin aalto\nhuuhteli hänen poveaan.\n\nSe oli neiti Johanna Lang, ruotsalaisen tyttökoulun kahdeksannen\nluokan oppilas, solakka, hymyilevä impi, jonka silmien väri johti\nmieleen Itämeren viheriän veden. Hän oli oppinut tuntemaan neiti Langin\nvahtimestari Fagerholmin perheessä; hän oli nimittäin Margareeta\nFagerholmin koulutoveri. Heti toisena iltana heidän muuttonsa jälkeen\nhän oli tullut perheessä käymään ja aito helsinkiläisellä nopeudella\ntutustunut talon täysihoitolaisiin. Nuori tyttö oli säteilevän iloinen.\nHänen silmiään verhosi väreilevä huntu. Silloin tällöin läikähti niiden\nloisto kirkkaana, -- mutta heti verhosi salaperäinen peite ne jälleen.\nHän oli kuin unissaan itkenyt, joka on yht'äkkiä herännyt säteilevään\nauringon paisteeseen ja ruvennut hymyilemään -- lämpimän, kyyneleisen\nkiillon vielä jäädessä silmiin väikkymään. Hänestä uhkui keväinen sulo.\nJuho Kostian mielestä hän oli poikkeus Helsingin tytöistä. Oli kuin\nei suurkaupungin räiskyvä elämä olisi yhtään vaahdon pärskettä hänen\nyllensä heittänyt.\n\n-- Mitä te nyt taas niin syvään ajattelitte? kysyi tyttö luoden kauniit\nsilmänsä Juho Kostian vakavaan muotoon.\n\n-- Minä ajattelin Lappia -- kotiseutua, vastasi tämä hiukan lämmeten.\n\n-- Ah, ääretön Lappi! (Hän lausui sen suomeksi; he keskustelivat muuten\nruotsiksi.)-- Tiedättekö, herra Kostia, -- suomenkielessä on yksi sana,\njota minä yli kaiken rakastan. Se on 'ääretön'. Se on niin valtava,\nniin suurenmoinen. Se ei peloita yhtään, -- vaikka tuokin mieleen\nlaajaa, mittaamatonta. Siinä on samalla jotakin pehmeää... sitä teidän\njäkäläänne. Se sana soveltuu teidän kotiseutuunne.\n\nHänen äänensä helisi. Siinä soi joulukulkusten riemuitseva sävel.\nJuho Kostia muisti yht'äkkiä joulun, Lapin suuren, hiljaisen juhlan,\njoka oli täynnä lapsuusajan onnea. Neiti Langin puhe toi sen\nvastustamattomasti mieleen.\n\n-- Tiedättekö, mistä minä viime yönä uneksin?\n\nJuho Kostiasta tuntui tuo kysymys somalta keskellä sanomalehtipoikain\nhuutoa ja omenasaksain rähinää. Mutta nyt -- tuo meteli ei häirinnyt\nhäntä yhtään. Hän eroitti vain omenain tuoksun.\n\n-- No mistä?\n\n-- Jäkälästä. Minä näin vain suuria jäkälämaita, äärettömiä... niin\nkauvas kuin silmä kantoi. Minä kävelin niitä pitkin ja ihmettelin,\nkun askelteni jäljet niin pian hävisivät. Pehmyt jäkälä painui\nvain hetkiseksi, mutta kohosi pian pystyyn taas. Ja minua rupesi\npeloittamaan.\n\n-- Mitä te pelkäsitte?\n\n-- Pelkäsin eksyväni, kun jäljet hävisivät. Kaikkialla hohti vain\nvaaleankeltainen jäkälä. Olisin halunnut palata, mutta -- en tiennyt\nenää suuntaa. Jäkäläaavikko oli kuin meri, rannaton, ääretön meri.\n\n-- Ja sitten te heräsitte?\n\n-- Niin.\n\nHän hymyili herttaisesti.\n\n-- Tuntui hyvälle, kun en ollut siellä -- mutta sittenkin kaipasin sitä\naavikkoa. Olisin halunnut nähdä sen uudestaan, mutta en nähnyt enää.\n\n-- Se taisi johtua siitä, mitä kerroin teille?\n\n-- Niin... kai se siitä johtui... aivan varmaan. Minusta se oli niin\njännittävää, minä ihan vapisin. - Tiedättekö -- täällä Helsingissä ei\nolekaan mitään jännittävää.\n\n-- Eikö? Minusta täällä on paljon.\n\n-- Mitä? Teistä? Sitä minä en luullut. Olin ajatellut, että kaikki\njännittävä oli vain siellä ylhäällä. Hän lausui sangen herttaisesti\ntuon 'där uppe'. Juho Kostian mielestä hän sai siihen salaperäisen\nsoinnun.\n\n-- Kyllä täälläkin on.\n\n-- No... voi olla. Minustakin oli ennen, mutta nyt, kun te olette\nkertonut Lapista, ei minusta enää ole. Tai... ehkä sentään.\n\nHän naurahti hämillään. Sitten hän yht'äkkiä löi käsiään yhteen.\n\n-- Tiedättekö, herra Kostia, mitä minä teen! Meillä on ensi perjantaina\nvapaa aine. Minä kirjoitan jäkälämaista! Teidän täytyy vain kertoa\nminulle lisää. Lupaattehan?\n\nHän oli säteilevän iloinen ja hänen kauniit silmänsä pyysivät hartaasti.\n\n-- Miksipä en...\n\n-- Siitä tulee erinomainen, suurenmoinen!\n\nHe olivat saapuneet Fagerholmin portille. Juho Kostia jätti hyvästit.\n\nJohanna Lang ojensi kätensä hiukan pettyneenä. Hän olisi toivonut\nsaattajaa.\n\nJuho huomasi sen vasta, kun oli jo menossa hämärässä porttikäytävässä.\nHän torui itseään. Olisihan hänen toki pitänyt mennä saattamaan.\n\n-- No... nyt se oli liian myöhäistä. Ja sitäpaitsi -- hänellä oli\nheprean kertaus kahdeltatoista. Ja sitäpaitsi... se voisi olla hiukan\nvaarallista.\n\nHän ei tahtonut sitä myöntää, mutta -- hänen täytyi myöntää se\nsittenkin. Johanna Lang oli sukeltanut kuin outo ilmestys hänen\ntielleen. Hän oli erilainen kuin kaikki muut -- niin kokonaan\ntoisenlainen kuin esimerkiksi Margareeta Fagerholm. Niin, niin... älä\nhouraa, poika! Kuka sinut on pannut vertailemaan ihmisiä toisiinsa\ntuossa hengessä? Lue sinä hepreaasi vain!-- Ihmisiä -- enkeleitä!\nNo, no... Margareeta Fagerholm ei nyt ainakaan ollut enkeli. Mutta\nJohanna... niin -- hän kyllä... Vaikka olihan Margareetakin... Helgen\nmielestä... Äh!\n\nJuho nousi vihellellen kolmanteen kerrokseen. Tänään eivät portaat\ntuntuneet yhtään vastenmielisiltä. Ja keittiöstä tuleva ruuan haju\nsynnytti vain ruumiillisen hyvinvoinnin tunteen. Fagerholmin nimilevy\nhymyili hänelle vastaan jo kolmannen kerroksen rappujen alapäästä.\nHän pysähtyi ovelle tarkkaamaan kahta valkoista nimikorttia. 'Helge\nHollander, fys. mat.' seisoi ylempänä ja sen alla jäykällä, vakavalla\nkäsialalla: 'Juho Kostia, teol. yliopp.'\n\nHän avasi oven ja astui eteiseen. Margareeta ripusti parhaillaan\npäällystakkiaan naulaan. Hän hymyili veitikkamaisesti.\n\n-- Kenenkä kanssa te kävelitte? Ai, ai!\n\nHän pudisti sormeaan.\n\n-- Jaa... minäkö?\n\n-- Kukas muu? Eikö se ollut Johanna Lang?\n\n-- Kyllä... mutta mistä neiti...?\n\n-- Ai, ai, kun te olette naivi! Minähän kävelin teidän ohitsenne.\n\n-- Niin... tietysti.\n\nJuho Kostia kiskoi kalossia jalastaan. Oli hyvä, että eteisessä\nvallitsi hämärä. Muuten olisi Margareeta nähnyt hänen vahvasti\npunastuvan.\n\n-- Näyttäkääpäs, ettekö jo punastunut?\n\nSellainen viehättävä tytönlepakko!\n\n-- Tuo teidän naivisuutenne se meitä niin huvittaa. Sitä ei juuri\ntavata Helsingissä. Hän taputti Juhoa poskelle.\n\nJuho Kostia karahti punaiseksi kuin kukko. Hänet sai tuollainen\ntytönveitikka enemmän hämilleen kuin seminaariharjoitusten aramealaiset\ntekstit. Hän astui kamariinsa. Helge istui pöydän ääressä ja luki. Hän\nkäännähti sukkelasti päin ja hypähti pystyyn. Käyden käsiksi Juhoon hän\ntorui hyväntuulisena.\n\n-- Vai sinä minun heiliäni puhutat siellä! Tiedä, poika, että annat\nsiivon rauhan.\n\n-- No, älähän nyt ole noin kade. Jos häntä minäkin vähäsen...\n\nJuho heitti kirjansa pöydälle ja nauroi vallattomasti.\n\nOvelle naputettiin. Runar ilmestyi juhlallisena, tukka pystyyn\nkammattuna ja ilmoitti:\n\n-- Var så go' o' kom o' äta.\n\nRuokasalissa olivat jo kaikki koolla. Vahtimestari poltteli piippuaan\nja lapset seisoivat tuoleinsa takana. Raimund vain työskenteli vielä\npöytänsä ääressä. Hänellä oli vaikea suomenkirjoitus. -- No, Raimund,\nme odotamme.\n\nPoika nousi päätänsä raapien.\n\n-- Kyllä tuo suomi on koko sekamelskaa!\n\nHän oli hermostunut ja tyytymätön. Perheen jäsenet eivät osanneet\nsuomea juuri ollenkaan. Vahtimestari puhui jonkunlaista satamakieltä.\nHän palveli tullissa ja joutui joka päivä tekemisiin satamatyömiesten\nkanssa.\n\n-- Mikke vaikke se on. Anta mine korja.\n\n-- Kylläpä sille nauraisi koko luokka, kun pappa pääsisi korjaamaan.\n\nRouva Fagerholm tarjoili ruokiaan loistavin kasvoin. Hän oli\naina hyvällä tuulella. Pieni, ahkera ihminen, joka johti omaa\nsilityslaitostaan. Jalat olivat jo käyneet huonoiksi, mutta silmät\nsäteilivät.\n\n-- Minulla olisi eräs ehdotus, hymyili hän katsellen vanhinta tytärtään\nkuin lupaa pyytäen. -- Me olemme sellaista kotiväkeä, joilla on vaikea\nkäyttää arvonimiä. Minä ehdotan, että herrat kutsuisivat minua tädiksi.\n\n-- Ja minua Adrianiksi.\n\nVahtimestari nauroi ja vilkutti silmää.\n\n-- Vahtimestari on liian vanha meidän sinuteltavaksi, vaikka saman\nminulle tekee.\n\nHelge Hollander vilkutti silmää takaisin.\n\n-- No, minä olen sitten \"setä\", huokasi vahtimestari.\n\n-- Ja minä olen Helge.\n\nHän kumarsi kohteliaasti neiti Margareetalle nauraen veitikkamaisesti.\n\n-- Vai te otatte sen oikeuden!\n\nHän kääntyi Juhon puoleen hymyillen loistavinta hymyään.\n\n-- Minä olen Margareeta.\n\n-- Juho, lausahti Kostia hämillään.\n\n-- Älkää punastuko. Minä olen Margareeta.\n\n-- Ja minä Juho.\n\nJuho Kostiankin täytyi nauraa. Tämä perhe oli erikoisen hauskaa väkeä.\n\n-- \"Juho\" kuulostaa liian juhlalliselta. Sinä olet Janne. Se on\nnäppärämpi lausua.\n\n-- Mistä arvasit? Janneksi häntä koulussakin kutsuttiin.\n\n-- Sanotteko _te_ minua sinuksi? Margareeta-neiti loi Helgeen murhaavan\nkatseen. -- Tietysti! Mammahan tässä juuri esitti lähempää tuttavuutta.\n\n-- \"Mamma\"? Mitä minä kuulen? Sanotteko te, herra Hollander, minun\näitiäni mammaksi?\n\n-- Tietysti, koska papalla ei ole mitään sitä vastaan.\n\nSyntyi yleinen nauru. Sen kestäessä löysi Helge-parkakin armon. Neiti\nMargareetakin salli hänen sinutella itseään.\n\nSitten tuli poikien vuoro. Hekin sai van kunnian kutsua ylioppilaita\nristimänimiltä. Pikku Runar vain sai tyytyä 'setiin'.\n\n-- Eikö mitä... sano sinä Janneksi vain.\n\n-- No se on liikaa, vastusti Margareeta.\n\n-- Eikö mitä... sanohan pois vain.\n\nPöydässä vallitsi mitä iloisin mieliala. Juho Kostia oli tyytyväinen.\nTällaista hänen kömpelö olemuksensa tarvitsikin.\n\nHän oli loistavalla päällä. Heprea sujui kuin leikki. Vähää ennen\nkahtatoista hänellä oli kertauspaikka selvänä. Hän lähti yliopistolle.\n\nMargareeta saavutti hänet porttikäytävässä.\n\n-- Janne, saanko viedä terveisiä?\n\n-- Kenelle?\n\n-- Ai, ai, sinä fariseus! Etkö tiedä?\n\n-- No en totisesti!\n\nHänen harmaat silmänsä hymyilivät.\n\n-- Johanna Langille tietysti.\n\n-- Mitäpä hän minun terveisilläni...\n\n-- Hänkö? Hän odottaa niitä aivan varmaan.\n\n-- Älä joutavia!\n\nJuho nosti lakkiaan ja lähti. Hänen takanaan kaikui Margareetan iloinen\nnauru.\n\nSydän löi kiivaasti. Margareeta oli ollut niin salaperäinen. Olivatko\nHelsingin tytöt niin joutuisia? Eivätkö he ymmärtäneet odottaa? -- hm!\n-- vai oliko hänellä aikomus valmistaa tyttö odottamaan? Hänhän oli\npäättänyt lukea ja säästyä sydänkivuilta. Nuo ihmiset eivät tienneet,\nminkälainen sydän hänellä oli...\n\nJuho harppasi kuin jotakin vaaraa pakoon. Esplanaadin nurmikko välkkyi\nauringon paisteessa. Hänestä näytti Helsinki tänään kauniilta.\nOli satanut hiukan. Vihreä, pehmoinen nurmikko kiilteli kaikissa\nsateenkaaren väreissä. Se näytti sametilta.\n\nMikä häntä vaivasi? Oliko tuo väri nyt niin mielenkiintoista? Ihan\nvarmaan. Se muistutti Johanna Langin silmiä, uinailevia samettisilmiä.\n\nOliko hän rakastunut taas? Herra varjele, silloin hänen kävisi\nhullusti jälleen! Heprea jäisi ja viulu otettaisiin esille taas. Ei --\nhänen piti ponnistaa loppututkintoon. Helsingistä ei löytynyt papin\nelämäntoveria...\n\n\"... Koska Siionin tyttäret käyvät kenossa kauloin, nilkkarenkaitaan\nkiristellen ja iskien silmää vastaantulijoille?\"... Sehän oli\nkertaustehtävänä tänään. Professori Hårdh oli aloittanut valituilla\nkappaleilla Jesajasta. Se oli erinomainen paikka... sopi Helsinkiin ja\nHelsingin elämään.\n\nJuho kääntyi Unioonille. Hänen rintaansa ahdisti. Miksi oli Jumala\nantanut hänelle niin herkän sydämen? Jokainen suloinen tytönkatse sai\nsen tasapainostaan. Kuka oli Johanna Lang? Tilapäinen tuttavuus, --\njonka johdosta hän tietysti rupeaisi rakentamaan oikein esikuvaksi\nkelpaavaa Perä-Pohjolan pappilaa herttaisine papinemäntineen. Hän oli\nsuuttunut itselleen. Tänään hän osaisi kääntää Jesajan kolmannen luvun\nkuudennentoista värssyn.\n\n-- -- -- -- --\n\nKun Juho Kostia kolmelta palasi, sattui hän taas vastatuksin\nMargareetan kanssa. Tyttö hymyili jo kaukaa ja heilutti kättään.\n\n-- Terveisiä! huudahti hän nauraen.\n\n-- Kiitos! Kukas niitä lähetti?\n\n-- Janne, sinä olet sydämetön. Johanna Lang ei ollut kuulemma osannut\nmitään yhdelläkään, tunnilla.\n\n-- Mitä se minuun kuuluu?\n\n-- Jaa, sellaisia te olette! Hän oli masentunut, kun ei saanut\nterveisiä.\n\n-- Kyllä kai sinä ne sanoit kuitenkin?\n\n-- Mistä arvasit? Tietysti sanoin! En olisi hennonut jättää sanomatta.\n\nMikä tässä nyt oli totta, mikä leikkiä? Juho ei kyennyt sitä\nratkaisemaan. Hän kävi alakuloiseksi. Tällaisessa ristiaallokossa ei\nhänen taitonsa riittänyt. Nyt hän olisi todella tahtonut varmuuden,\nmillä mielellä Johanna Lang oli ollut. Mutta hän ei uskaltanut kysyä.\n\n-- Hän tulee illalla meille.\n\n-- Vai niin...\n\n-- 'Vai niin.' Juokse hongikkoon! Sinä olet mahdoton!\n\nMargareeta juoksi hänen edellään ylös. Hän olisi tahtonut jättää Juhon\noven taakse, mutta hänen avaimensa oli unohtunut. Hän sai siis luvan\nodottaa, kunnes Juho ehti avaamaan.\n\n-- Pitikin jäädä avain kotiin! Olisin sulkenut sinut oven taakse.\n\n-- Ohoh! Mistä sellainen sydämettömyys?\n\n-- Sydämettömyys? Kumpi meistä on sydämetön? Hän nipisti Juhoa\nposkesta. -- Kas niin! Tulehan syömään nyt. Joko Hollander on kotona?\n\n-- En tiedä.\n\nHelge avasi kamarin oven. Hänen kasvonsa olivat yhtenä hymynä.\n\n-- Tsäära Margareeta, sinäkö puhuit Hollanderista?\n\n-- Minä.\n\n-- Tsäära Margareeta! Minähän olen Helge, din Helge.\n\n-- Åsna!\n\nMargareeta löi oven perässään kiinni ollen olevinaan vihoissaan.\n\n-- Jokos te olette niin pitkällä? kysäisi Juho.\n\n-- Jo vain. Minä aion illalla kosia.\n\n-- Oho, kovinpa sinä rutosti.\n\n-- Ei auta, huokasi Helge teeskennellyn murheellisena. -- Nyt täytyy\nkiirehtiä, kun on vielä rahaa sormukseen.\n\nHe lähtivät päivälliselle, Helge reippaana edellä.\n\nIllalla tuli Johanna Lang. Hän oli punaposkinen ja vastasi hiukan\nujolta. Aluksi hän ei taipunut ottamaan päällystakkia eikä hattua\nyltään, mutta kun Helge Hollander vaatimalla vaati, hän suostui viimein.\n\nNuoret istuivat kahvipöydän ympärillä. Rouva Fagerholm puuhaili\nsilittäjättäriensä parissa, pistäytyen vain silloin tällöin\nruokasalissa. Raimund laski laskujaan pöytänsä ääressä. Georg ja Runar\nolivat menneet tätinsä luo. Vahtimestari oli tullikamarissa.\n\nJuho katseli Johanna Langia, joka istui kumartuneena lukien Margareetan\nainevihkoa. Hänen tukkansa oli musta, häikäisevän musta. Lampunvalo\nkimalteli sillä saaden sen välkehtimään melkein sinertävänä. Jos tukka\nolisi ollut tuuheampi, olisi Johanna Lang ollut täydellinen kaunotar.\nNyt teki ohut palmikko hiukan avuttoman vaikutuksen.\n\nMutta -- Juho ei välittänyt tukasta, vaikka myönsikin, että musta\nhiusten väri sopi Johanna Langille. Hän ajatteli silmiä. Niissä oli\njotakin selittämätöntä -- samalla kertaa lämmintä ja syvää, mutta\nkuitenkin jotakin kevyttä, -- varsinkin silloin kun ne kirkastuivat.\nNoita silmiä hän ajatteli. Luennoilla ne olivat välkkyneet hänen\nmielessään. 'Siionin tyttäret'... niin... Kuuluiko Johanna Langkin\n'Siionin tyttäriin'? Hän ei tahtonut sitä uskoa.\n\nJohanna Lang kohotti päätään ja katseli hymyillen Juhoa. Tuntui,\nkuin olisi hän aavistanut tämän ajatukset. 'En minä ole niin\nkevytmielinen kuin te luulette. Te hämmästytte, kun haluan tutustua\nniin nopeasti. Mitä pahaa siinä on?' 'Te itse pakoitatte minut siihen\n-- sulkeutuneisuudellanne.'\n\n-- Herra Kostia, minä tulin muistuttamaan teitä lupauksestanne.\n\nJuho katseli häntä hiukan hämillään. Hän ei muistanut.\n\n-- Niin... se aine, äänsi hän.\n\n-- Niin, jäkälämaat. Minä haluan kirjoittaa jäkälämaista. Teidän täytyy\nkertoa.\n\n-- Emme me nyt rupea jäkälämaista haaveilemaan. Me rupeamme soittamaan\nja laulamaan. -- Muuten -- Hollander voi sinulle kertoa soista, sillä\nhän on koko viime kesän ollut maanmittarin apulaisena.\n\nHelge hymyili suloisinta hymyään.\n\n-- Ack, kära Margareta... 'Hollander'. Juhoa nauratti. Helge oli\nniin kärsivän näköinen kuin kuoliniskun saanut. Hän ei ollut ennen\nhavainnutkaan, että toveri oli niin erinomainen näyttelijä.\n\nJohanna Lang nauroi ja painoi poskiaan. Hänellä oli sellainen omituinen\ntapa. Hän hermostui aina, kun tunsi poskensa liian hehkuviksi.\n\n-- Älä välitä hänestä. Hän on hullu.\n\n-- Ack, kära Margareta!\n\n-- \"Tsäära\". Minä kiellän sinua käyttämästä sitä sanaa, kunnes opit sen\noikein lausumaan.\n\n-- Sittenkö minulla on toivoa?\n\n-- Toivoa? Mitä toivoa sinä tarvitset? Että suoritat tutkintosi.\n\nMargareetan ääni oli pureva, mutta siitä huolimatta hänen silmänsä\nloistivat.\n\n-- Tiedätkö, Janne... herra Kostia laulaa ja soittaa viulua.\n\nJuho kääntyi Margareetan puoleen.\n\n-- Mistä... sinä tiedät?\n\n-- Minä olen kuunnellut... 'Bak villande skog på en grönskande slätt'...\n\nJohanna Lang taputti käsiään.\n\n-- Osaatteko sen? Hänen äänensä soi kiihkeänä.\n\n-- Olenhan minä sitä joskus laulanut.\n\n-- Se on minun lempilauluni! Teidän pitää laulaa se.\n\nVastaväitteet eivät auttaneet, Juhon täytyi suostua. Nuoret siirtyivät\nsaliin. Margareeta haki nuottikasasta laulun ja istui pianon ääreen.\n\nHetken kuluttua kaikui avarassa salissa Juho Kostian tummahko baritoni:\n\n    -- Bak villande skog på en grönskande slätt,\n    där solskenet gassar så hett,\n    där sitter en spindel så svart och så stor\n    i gräset och stirrar och glor.\n    Han solstrålar fångar och tvinnar och gnor\n    och spinner till mörker och knyter ett flor,\n    så stark och så tätt,\n    så luftigt och lätt.\n    I dess maskor han fångar var lefvande själ\n    och pinar och plågar ihjäl...\n\nJohanna Lang kuunteli henkeään pidättäen. Hän oli hämmästynyt. Hänen\nmieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että Juho Kostia osaisi laulaa. Ja\nniin ilmehikkäästi. Hän oli kuullut \"Ristilukin\" monta kertaa, mutta\nJuho Kostia antoi sille omituisen sivuvärityksen: -- samalla kuin hän\ntulkitsi hämähäkin työtä, soi hänen laulustaan valitus, että hämähäkki\nsaattoi menetellä niin julmasti. Siinä ilmeni tavallaan sääliä verkkoon\njoutuneita kohtaan.\n\n\"Ristilukin\" esitys antoi Johanna Langille uuden näkökulman\nJuho Kostian olemuksen tarkkaamiseen. Hän huomasi ylioppilaan\ntunteelliseksi. Mutta samalla häntä hiukan tympäisi tämän\ntunteellisuuden naivi ilmaus. Hän oli etsinyt tunteellista miestä,\nmutta nyt kun hän oli sellaisen löytänyt, hän tunsi pettymystä. Juho\nKostia ilmaisi tunteensa liian välittömästi.\n\nJoka tapauksessa hän tunsi suurta mielenkiintoa häntä kohtaan.\n\nNuoren naisen vaistolla Johanna Lang tajusi, että Juho Kostian\nkaltainen luonne tulisi voimakkaasti tarttumaan kiinni häneen, jos hän\nvain antaisi tämän huomata jonkinkaanlaista vastakaikua itsessään.\nYhtäältä tämä peloitti häntä, mutta toisaalta se taas kiihoitti hänen\nkoulutyttömäistä haluaan tehdä hiukan kiusaa, piinata ja kiduttaa.\nHän oli lukenut romaaneja, joissa kerrottiin sellaisista naisista. Ne\nolivat aina erikoisesti huvittaneet häntä.\n\n-- Nyt sinä noudat viulusi, Janne. Me soitamme hiukan yhdessä.\n\nMargareetalla oli ihmeellinen komentamisen taito. Juho taipui nöyränä\nhänen tahtoonsa. Hän puhui kyllä jotakin hepreasta, mutta Margareeta\nkeskeytti hänet kiivaasti:\n\n-- Äsh, joutavaa! Sinä ehdit sitä vielä yllin kyllin tutkia.\n\nJuho toi viulunsa. He rupesivat soittamaan \"Caro mio beniä\". Johanna\nteki nytkin havaintoja, niinkuin laulunkin aikana. Tuo ei ollut viulu,\njoka lauloi. Se oli tunturi, tonttujen asunto, joka itsekseen iloitsi\nympäristöstään Välittämättä. Tunturin haltijat hyppelivät edestakaisin,\nkatosivat vuoreen ja tulivat uudelleen esiin. Niiden laulu soi\nsalaperäisenä kuin porontiuku kuutamoisella tiellä.\n\n    \"Senza di te\n    languisce il cor...\"\n\nJohanna Lang taputti käsiään. Häntä ihastutti Juho Kostian soitto.\nHelge tömisti jalkojaan, huulilla tavallinen, poikamainen hymynsä.\n\n-- Äsh, Helge turmelee taas kaiken! Tuollaista töminää niin hienon\nlaulun jälkeen.\n\n-- Minä aplodeeraan... sinun säestyksellesi.\n\n-- Sinä! Sinä saat luvan olla aplodeeraamatta. Helge oli harpannut\npianon ääreen.\n\n-- Oi kiitos, kara Margareta! Sinä kutsuit minua 'Helgeksi'. Kiitos,\nkiitos!\n\n-- Teinkö minä sen?\n\nMargareeta iski punastuneena silmää Johanna Langille.\n\n-- Kyllä, kyllä! Kiitos, kara Margareta... min egen...\n\n-- Se oli erehdys, Hollander. Minä pyydän anteeksi.\n\n-- Oi, sinä olet murhaava!\n\nHelge hoippui paikoilleen teeskennellyn murheellisena, käsi sydämellä.\n\nJuhonkin täytyi nauraa ääneensä. Helge veitikka osasi mainiosti\nnäytellä ensimmäisen rakastajan osaa.\n\nJohanna Langkin nauroi. Hänestä Margareeta olisi saanut olla hiukan\nsuopeampi. Olihan herra Hollander moitteeton kavaljeeri. Hänen\nkujeilunsa vain lisäsi hänen miellyttäväisyyttään.\n\nJuho laski viulun pianolle ja sytytti savukkeen. Hän oli hiukan\nhermostunut. Viulun esilleotto oli ennen merkinnyt lukujen\nlevähtämistä. Saisi nähdä, kävisikö nyt samoin.\n\n-- Te soitatte erinomaisesti.\n\nJuho kumarsi. Häntä kiusasi tuollainen avomielinen tunnustus, samalla\nkuin se hivelikin hänen itserakkauttaan.\n\n-- Oletteko ottanut tunteja?\n\n-- Kyllä vähän.\n\n-- Sen kuulee kyllä.\n\nMargareeta oli haltioissaan. Viimevuotiset asukkaat eivät olleet mitään\nuusien rinnalla. Kuivia konttoristin alkuja, joille oli pääasia,\nettä jakaus oli keskellä päätä ja nenäliina takin ylätaskussa hiukan\nnäkyvissä.\n\n-- Meille tulee hauska talvi, kun Janne soittaa ja laulaa, virkkoi hän\nkatsoen Johanna Langia merkitsevä hymy huulilla.\n\n-- Etkö usko, Johanna?\n\n-- Kyllä.\n\nJuhoa oudostutti hänen äänensä sävy. Oliko se luonnollinen? Ei tuntunut\nsiltä.\n\n-- Mutta, herra Kostia, te lupasitte kertoa minulle Lapista. Miten käy\nminun aineeni ilman teidän apuanne?\n\n-- Voinhan minä kertoa.\n\n-- Älkää viitsikö. Ennätättehän sittenkin, kun olette kahden kesken.\n\nJohanna Lang punastui, Juho Kostia samoin. Edellisen silmät suurenivat\nhiukan. Meri... vihreä, aaltoileva meri hurmasi Juho Kostiaa. --\nJohanna Langin silmät olivat kuin meri.\n\nOliko hän mustasukkainen? Molemmat ajattelivat samaa -- Johanna Lang\nMargareetaa, Juho Johanna Langia.\n\nHeidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Molemmat painoivat päänsä alas.\n\nKahden kesken!... Olisipa Margareeta tiennyt, millaista oli olla kahden\nkesken Juho Kostian kanssa. Kahden kesken... niin... Margareetalla ei\nollut aavistustakaan, millaista oli olla kahden kesken Johanna Langin\nkanssa.\n\nIlta kului, mutta Johanna Lang ei saanut kuulla jäkälämaistaan.\nLeikittiin, kätkettiin sormusta, lunastettiin pantteja. Ilo kohosi\nkattoon. Kun vahtimestari Fagerholm tuli kotiin, kuuli hän vallatonta\nnaurua salista.\n\nKello oli jo puoli kaksitoista, kun Johanna Lang lähti. Juho katsoi\nvelvollisuudekseen lähteä saattamaan. Häntä harmitti vain se, että\nHelge ennätti ennen häntä auttamaan tytölle päällystakkia ylle. Tämä\nnäytti panevan tuolle pikku kohteliaisuudelle suuren arvon. Hän kiitti\nherttaisesti.\n\nIlta oli kaunis. Kuunvalo hopeoi merta. Laivat uinuivat satamassa.\nSuurkaupunkikin tuntui ottaneen pienen lepohetken. Vain yksinäinen auto\nhyrräsi poikki aution kauppatorin.\n\nHe kulkivat äänettöminä, Johanna Lang hehkuvin poskin. Ilta oli ollut\nhauska ja he olivat puhelleet paljon. Heidän äskeiset ajatuksensa\nkahden kesken olosta eivät tuntuneet pitävän paikkaansa. -- Eivätkö ne\npitäneet? Kyllä: -- he nauttivat äänettömästi toistensa seurasta.\n\nSaavuttuaan Katajanokalle Johanna Langin portille he pysähtyivät.\nKummallakaan ei ollut halua sanoa hyvää yötä. He seisoivat jutellen\njokapäiväisistä asioista. Johanna Lang ajatteli, että hänen sopisi\nesittää lähempää tuttavuutta.\n\nJuho Kostia taas mietti kohtaloaan. Oliko hän jälleen antautumassa\ntuolle tuskaiselle etsimistielle: löytää itselleen elämäntoveri? Oliko\nJohanna Lang etsimisen arvoinen? Tänä iltana hänestä tuntui siltä.\nMutta -- jos hän pettyisi jälleen, niinkuin niin monta kertaa ennen?\nHänen sydäntään ahdisti.\n\n-- Herra Kostia, minulla on pieni ehdotus. Me voisimme olla lähemmin\ntuttuja, vai mitä? Minusta se olisi hauskaa.\n\n-- Minusta myöskin.\n\n-- Johanna.\n\n-- Juho.\n\n-- Saanko minäkin sanoa Janneksi?\n\nJohanna Lang ojensi kätensä. Se oli pehmyt ja lämmin ja värisi hiukan.\n\n-- Sano vain. Sepä minun kotinimeni onkin.\n\n-- Niin... Janne, miten käy minun aineeni?\n\n-- Ai, ai, olen kokonaan unohtanut sen. Ehkä sinulle sopisi huomenna?\n\n-- Kyllä. Ehkä sinä tulet minun luokseni. Minä olen kertonut sinusta\ntädilleni. Hän tulisi varmaan iloiseksi saadessaan tutustua sinuun.\n\n-- Kyllä. Sehän sopii erinomaisesti.\n\n-- No niin... hyvää yötä sitten, Janne!\n\n-- Hyvää yötä, Johanna!\n\nTyttö hävisi pimeään porttikäytävään. Juho lähti astumaan asuntoaan\nkohti. Hänen sydämensä riemuitsi: -- Johanna oli kertonut hänestä\ntädilleen! Oliko tämä enempi kuin tavallinen helsinkiläistuttavuus?\nHänen sydämensä vastasi myöntävästi. Siellä soi vain yksi ääni:\nJohanna, Johanna... rakas, rakas! Hän oli onnellinen -- pitkästä,\npitkästä aikaa taas: -- hän oli löytänyt ystävän.\n\nEsplanaadi oli hänestä kuin sadun puutarha. Kaasulamppujen pitkä rivi\nnäytti tietä \"Onnelaan\". Häntä eivät häirinneet yö-Helsingin asukkaat.\nHiekka narskui jalan alla. Sekin kuiski: Johanna, Johanna, rakas,\nrakas...\n\nKun Juho tuli kotiin, seisoi Helge sukkasillaan Margareetan oven takana\nja kuiskaili jotakin avaimen reijästä. Hän oli niin hullunkurisen\nnäköinen, että Juhoa nauratti. Kamarista kuului Margareetan äkäinen\nääni, jonka nauruntirskahdukset tuontuostakin katkaisivat.\n\n-- Säj nu go' natt åt mej.\n\n-- Mene tiehesi!\n\n-- Kära Margareta! Helgen ääni oli pyytävä.\n\n-- Sano nyt hyvää yötä minulle.\n\n-- Aasi!\n\nHelge nauroi ja pudisti sormeaan. Mutta Margareeta oli kuullut Juhon\ntulon. Hän huusi iloisesti:\n\n-- Hyvää yötä, Janne!\n\n-- Hyvää yötä!\n\nHelge koetti hoilata sekoittaakseen Juhon vastauksen, mutta\nitsepintainen tytön ääni jatkoi:\n\n-- Janne, hyvää yötä!\n\n-- Hyvää yötä!\n\nEi auttanut. Helgen täytyi nauraen lopettaa. Kamarista kuului vain\nkiusoitteleva tirskunta.\n\n-- Kyllä se on itsepäinen, virkkoi Helge heidän päästyään kamariinsa.\n\n-- Niin... kuka?\n\n-- Tuo Margareeta. Olen ainakin puoli tuntia seisonut hänen ovensa\ntakana ja kerjännyt hyvää yötä, mutta tyttö vastaa vain haukkumisilla.\n'Et osaa sanoa \"kära\".' Minä koetan parastani. Ei kelpaa. Minä parannan\nja parannan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. 'Mene tiehesi, aasi!'\n-- Minulla ei ole juuri toiveita.\n\nHän oli hyvällä tuulella. \"Vastoinkäyminen\" ei näyttänyt häntä painavan.\n\n\n\n\n3.\n\n\nJohanna Langin isä oli kuollut. Hän oli ollut raastuvanoikeuden\nnotario. Tyttö oli kolmivuotiaana jäänyt isättömäksi. Äiti -- oltuaan\nmuutaman vuoden leskenä -- oli mennyt uusiin naimisiin. Hän asui nyt\nmaalla Helsingin lähistöllä. Äidin naimisiinmeno oli vieraannuttanut\ntyttären kodista. Hän ei voinut pitää isäpuolestaan yhtään. Viime\nvuodet hän olikin asunut kaupungissa tätinsä, leskirouva Hällströmin\nluona, joka oli häntä kasvattanut ja kouluuttanut.\n\n-- -- -- -- --\n\nJuho Kostia astelee Pohjois- Esplanaadia Katajanokalle. Hän on matkalla\nJohanna Langin luo.\n\nTämä päivä on kulunut kuin unessa, suloisessa unessa. Aamulla\nherättyään hän oli muistanut eilisillan ja hänet oli vallannut\nvapisuttava riemu. Oliko totta, että Johanna Lang oli esittänyt\nlähempää tuttavuutta? Hän ei voinut sitä epäillä. Hän muisti tytön\nlämpimän katseen, kun tämä hävisi pimeään porttikäytävään. Hän tunsi\nvieläkin hänen pehmeän kätensä kosketuksen omassaan. -- Hän oli\nloikonut vuoteessa autuaiden ajatusten vankina ja ollut myöhästyä\nluennoilta. Pitkin päivää hän oli ollut hajamielinen ja suljettu. Mutta\nse, joka olisi kyennyt pilkistämään hänen sydämeensä, olisi huomannut,\nettä siellä oli syntynyt jotakin... jotakin, jota Juho Kostia ei ennen\nollut kokenut. Entiset sydämen läikähtelyt olivat vain olleet leikkiä\ntämän uuden, väkevän tunteen rinnalla. Oli tullut kevät, tuntureiden\nkevät, jolloin sulava lumi vuolaina puroina syöksyy tunturin rinteitä\nalas. Sen oli aurinko saanut aikaan... aurinko -- Johanna Lang.\n\nFagerholmin sali ja ruokasali olivat saaneet aivan toisen sävyn kuin\nennen. Niissä oli nyt jotakin hiljaista, pyhäaamua muistuttavaa,\nsuvisen Lapin sunnuntain sanatonta riemua. Johanna Langin hopeanheleä\nnauru oli jäänyt niihin soimaan. Nuo keskinkertaisesti kalustetut\nhuoneet olivat muuttuneet salaperäisiksi onnen ja hiljaisen kaipauksen\nkammioiksi, joissa nyt piti melkein varpaillaan kulkea. Hän oli\nollut siellä... istunut salin haalistuneessa sohvassa... Ennen se\noli näyttänyt hyljätyltä -- kuin jostakin huutokauppakamarista\nhuudetulta. Tänään se oli ollut kuningattaren valtaistuin. Ja ruokasali\nyksinkertaisine huonekaluineen oli muuttunut itse kodikkuuden\nsymbooliksi. Hän oli hengessään moittinut Raimundia, joka saattoi\nlyödä kirjat sellaisella paukahduksella pöytään. Hänestä oli tuntunut\nikävältä, ettei Fagerholmilla ollut erityistä huonetta poikia varten.\nHe turmelivat ruokasalin rauhan melullaan. Setä Fagerholm oli kuin\nvaistomaisesti ymmärtänyt, minkälainen muutos hänen ruokahuoneessaan\noli tapahtunut: -- hän oli ollut tavallista hiljaisempi. Ei mitään\nmerimiesjuttuja, vaan tyyntä, arvokasta aterioimista ja sitten --\nrauhallinen piippuun pano ja -- ulos tullikamarille virkaa hoitamaan.\nTäti Fagerholmin herttainen olemus taas oli kuin kasvanut. Ei saattanut\najatellakaan, että hän olisi häirinnyt ruokasalin kodikkuutta; hän\npäinvastoin lisäsi sitä. Hän oli sen ruumiillistunut edustaja, jonka\npehmeä, äidillinen ääni sopi erinomaisesti huoneen muuttuneeseen sävyyn.\n\nJuho Kostia ei ajatellut enää perääntymistä. Hän oli antautunut\ntunteensa vietäväksi. Se seikka, että Johanna Lang oli kertonut hänestä\ntädilleen, oli takeena siitä, ettei nyt ollut kysymyksessä tavallinen\nkoulutytön mieltymys. Se oli kuin vanha, hyväksitunnettu tehtaanmerkki,\njohon saattoi luottaa.\n\nKuinka toisenlaiseksi oli kaikki muuttunut sitten eilisen!\nPohjois-Esplanaadi ei ollut enää tavallinen katu. Se oli pyhä polku,\njonka Johanna Langin jalat olivat pyhittäneet. Paperossinpätkät ja\nkatulika eivät pystyneet sitä turmelemaan. Tietoisuus siitä, että\nJohanna Lang oli kulkenut sitä, teki sen vastustuskykyiseksi...\n\nAinoa paikka, joka oli säilyttänyt entisen arkisen leimansa, oli aukea\nPäävahdin edustalla.\n\nSiinä kulki ajurinrattaita ja kuorma-autoja. Ne olivat kuluttaneet\nJohanna Langin jalanjäljet. Mutta -- sillalla ne alkoivat taas jatkuen\nkatua ylös, ohi venäläisen katedraalin. Juhosta tuntui hyvältä, että\nJohanna Lang kulki juuri tätä tietä. Tuo kultakupoolinen temppeli\nnäki hänen joka aamu kiiruhtavan kouluun. Nuo sikarilaatikot tuon\ntupakkamyymälän ikkunassa sanoivat hänelle hyvää huomenta. Hän ei ollut\nennen huomannutkaan, että siinä oli niin hienoja lajeja. \"La Rosa\", \"La\nRegina\", \"El Paradiso\". Oh, hänen teki mieli ostaa yksi laatikko \"El\nParadisoa\". Hänhän olikin pääasiallisesti sikarinpolttaja.\n\nJuho poikkesi myymälään. Nuori, avokatseinen neiti, jolla oli\nvaalea kiharatukka ja siniset silmät, vastasi kohteliaasti hänen\ntervehdykseensä. Juho hymyili hänelle ja neiti hymyili vastaan. Hänestä\noli luonnollista, että juuri tuonnäköinen myyjätär palveli tässä\nmyymälässä... puhtaamman ja luonnollisemman näköinen kuin Espiksen\nsuurten tupakkakauppani neidit. Myyjätär ehkä tunsikin Johanna Langin.\nAsuihan hän tässä aivan lähellä -- kulkien joka aamu kouluun hänen\nikkunainsa ohitse.\n\n-- Mitä saisi olla?\n\nJuho pani merkille, ettei neiti sanonut: 'mitä saisi luvan olla'. Hän\noli luonnollinen, niinkuin hän oli ajatellutkin.\n\n-- Yksi laatikko \"El Paradisoa\".\n\nNeiti katseli hyllyjä ja pudisteli päätään.\n\n-- Ne ovat loppuneet.\n\n-- Ikkunassa näkyi olevan yksi.\n\n-- Jaa...\n\nNeiti riensi katsomaan. Olihan siellä. Juho oli iloinen, että hän sai\njuuri tuon laatikon.\n\n-- Kahdeksantoista markkaa.\n\nHän maksoi ja lähti. Mennessään hän hymyili jälleen ja neiti hymyili\ntakaisin. Oli kuin olisivat he ymmärtäneet toisensa. 'Niin... tuo\nlaatikko on nähnyt hänet.' 'Niin, niin.'\n\nLähellä tupakkamyymälää oli Johanna Langin portti. Juho hiljensi\naskeleitaan. Hän lähestyi porttikäytävää juhlallisin mielin, sykkivin\nsydämin kuin muhamettilainen Kaaban pyhää kiveä.\n\nRakkaus on ihmeellinen. Se lumoaa uhrinsa ja saa hänet katsomaan\nasioita ja esineitä sadunhohteisessa valossa. Porttikäytävä, josta\nJohanna Lang joka päivä kulki, oli aivan tavallinen, sillä eroituksella\nvain, että arkkitehti oli sommitellut sen graniittisiin sivupylväisiin\nkaksi enkeliä miekat kädessä -- yhden kummallekin puolelle. Se\noli Juhon mielestä kuin paratiisin portti. Enkelien miekat olivat\nalaslasketut, kärki maata kohti -- kuin merkiksi, että sisäänpääsy\noli vapaa. Mutta samalla ne herättivät tuskallisen ajatuksen, että\nkivimuurista voisi kerran tulla 'kadotettu paratiisi'. Oi, ettei vain\ntulisi hänelle! --\n\nHän löysi porraskäytävän ja lähti kiipeämään. Toisessa kerroksessa asui\nleskirouva Hällström. Juho painoi ovikelloa ja jäi odottamaan.\n\nSydän sykki rajusti. Johannan koti! Hänen armas, siro peukalonsa oli\npainanut tuota nappia monen monta kertaa. Ja nyt sitä oli painanut hän,\nJuho Kostia.\n\nOven takaa kuului askeleita. Ovi avautui ja hämärästä eteisestä kuului\npehmeä ääni, joka hiveli Juhon korvaa kuin musiikki.\n\n-- Sinäkö, Janne?\n\n-- Hyvää iltaa!\n\nTyttö ojensi kätensä ja Juho puristi sitä rajusti.\n\n-- Ai, ai, sinulla on hirveä koura!\n\n-- Puristinko liian lujaa?\n\n-- Melkeinpä.\n\nJuho kävi hiukan hämilleen. Oliko hän käyttäytynyt tuhmasti?\n\nJohanna johdatti hänet sisään. Huone oli kodikkaasti, vaikka köyhästi\nkalustettu. Erikoisesti kiinnitti Juhon huomiota korkea lipaspiironki.\nSe oli melkein samanlainen kuin hänen kotonaan Lapissa.\n\nVanha, ystävällisen näköinen nainen nousi pöydän äärestä, jossa oli\nneulonut. Hän siirsi silmälasit otsalle ja katseli tutkivasti Juhoa.\n\n-- Herra Kostia, ellen erehdy?\n\nJohanna esitti heidät.\n\n-- Tervetuloa! Johanna on jo ehtinyt odottaa teitä, vaikk'ei kello ole\nvielä kuin vähän yli neljän. Käykää istumaan, olkaa hyvä!\n\nJohanna katseli häntä loistavin silmin. Juhosta tuntui, että hän oli\nastunut onnensa kynnykselle.\n\n-- Mitä, oikein pitkässä takissa! Kylläpä sinä olet juhlallinen.\n\nJohanna nauroi iloisesti.\n\n-- Ensi visiitti, Johanna, ensi visiitti... katsopas.\n\n-- Niin, niin. Minä toivon, ettei se ainakaan ole viimeinen.\n\nJuho istui pöydän ääreen. Hän huomasi seinällä sitran.\n\n-- Kuka täällä soittaa? Sinäkö...?\n\n-- En... se on Leenin, serkkuni sitra. Hänelle sinun pitäisi puhua,\nJuho. Hän on niin jumalaton, ettei usko mitään... soittaa ja rallattaa\nkaiket pyhäpäivätkin.\n\nJuho katsahti häneen hämillään. Oliko se todella tarkoitettu, vai\nhurskasteluako vain?\n\nJohanna nauroi. Juho ei päässyt hänestä selville.\n\nRouva Hällström tuli kyökistä kahvitarjotinta kantaen.\n\n-- Johanna on kertonut, että juotte paljon kahvia siellä Lapissa.\nMinulla oli tämä jo odottamassa.\n\n-- Vai on Johanna sellaista kertonut, se veitikka!\n\n-- Mutta sehän on totta, Juho. Sinä olet hirveä kahvinjuoja. Tädillä on\ntarkoitus saada sinut heti hyvälle tuulelle.\n\nNuoret siirtyivät sohvaan huoneen perälle. Otettiin esille Johannan\nainevihko.\n\n-- Et saa katsoa! Minä haluaisin vain näyttää, etten ole saanut vielä\nyhtään riviä kokoon. Ja kahden päivän päästä on perjantai.\n\nJuho oli ehtinyt kuitenkin jo vilkaista. Viimeinen aine oli nimeltään:\n'Mitä ymmärretään pintapuolisuudella?'\n\n-- Vai sellaisia filosoofisia kysymyksiä sinä mietit, virkkoi hän\nlaskien kahvikupin pöydälle.\n\n-- Ei se ole mitään. Se on kaikkein huonoin aine, mitä olen\nkirjoittanut. -- Mitä sinulla on tuossa?\n\nJohanna osoitti sikarilaatikkoa piirongin kulmalla. -- \"El Paradisoja\".\n\n-- Mitä --?\n\n-- Paratiisisikaareja. Johanna huusi kyökkiin:\n\n-- Kuulepas, täti, kuinka hienoja sikareja tämä meidän herra polttaa.\n\"El Paradiso\".\n\n-- Jaa, jaa...\n\n-- Nyt sinun pitää panna yksi palamaan ja ruveta loihtimaan minulle\nLappia esiin. Minä aion saada kymmenen, Juho!\n\nHän pyörähti ympäri notkeasti ja nosti paketin pöydälle.\n\nMikäs auttoi, Juhon täytyi totella. Hetken kuluttua höyrysi sikari\nhänen hampaissaan. Johanna valmistausi panemaan paperille hänen\nesitystään.\n\n-- Mitä, aiotko panna muistiin?\n\n-- Tietysti, enhän muuten muista.\n\n-- Mutta -- minä ajattelin kertoa sadun.\n\n-- Mitä? Jäkälämaistahan sinun piti kertoa.\n\n-- Niin... sadun jäkälästä.\n\n-- No, annahan tulla sitten.\n\nJuho puhalsi muutaman savurenkaan ja siristi silmiään. Hänen huulillaan\nkarehti onnellinen hymy. Hän muistutti pikku poikaa, joka puhaltelee\nsaippuapalloja ilmaan.\n\n-- -- -- -- --\n\n-- Oli kerran aika, jolloin Lapissa asui vain lappalaisia, aloitti Juho\nkatsoen katonrajaan. -- Ainoastaan joku yksinäinen uudisasukas oli\nuskaltanut raivata itselleen asumasijan keskelle kaukaista kiveliötä.\nMutta uudisasukasta häiritsi lappalaisten läheisyys. Sen vuoksi hän\nvälistä pisti jäkälämaat palamaan karkoittaakseen lähettyviltään\nvastenmielisen naapurin.\n\n-- Tekipä sitten kerran muuan uudisasukas talonsa Sompion erämaihin,\njoita omisteli rikas pororuhtinas Ponku. Hänen laumansa kävivät\nlaitumella uudistalon ympärillä. Porot söivät kesällä uudistalokkaan\nheinät, sotkivat niityt ja tekivät kaikenlaista vahinkoa. Uudistalokas\nkiivastui viimein ja uhkasi karkoittaa Pongun laumat kauemmas...\netäisempiin tunturiseutuihin. Hän päätti sytyttää metsävalkean, joka\ntuhoisi kaikki lähiseudun jäkälämaat.\n\n-- Uudistalokkaalla oli poika nimeltä Sippa. Tämä oli rakastunut Pongun\ntyttäreen, kauniiseen Maaretaan. Porometsässä ollessaan hän tapasi\ntyttöä muutaman jängän laidassa, jonka yli tyttö saapui sulhonsa\nluo...; hän oli sanonut menevänsä kenkäheinää leikkaamaan, mutta --\nkäyttikin tilaisuutta hyväkseen kulkeakseen yli jängän metsän reunassa\nodottelevan uudistalonpojan luo. Jo kaukaa tämä näki hänen kirjaillun\nmekkonsa, kun tyttö ujona lähestyi, alasluoduin katsein. Poika kertoi\ntytölle isänsä uhkauksen. Tämä oli kauvan aikaa vaiti, mutta virkkoi\nviimein: 'Jos isäsi toteuttaa päätöksensä, emme me koskaan tapaa.'\nPoika katseli häntä rakkautta uhkuvin kasvoin ja sanoi: 'Minä taivutan\nisäni luopumaan päätöksestään.' 'Jos sen teet, niin minä rukoilen\nisääni päästämään meidät yhteen.' He sopivat siitä ja tyttö poistui.\n\n-- Sippa palasi kotiin ja ryhtyi suostuttelemaan isäänsä. 'Mitäs nyt\nlappalaista vainoamaan.' 'Tappoporonhan mekin tarvitsemme silloin\ntällöin.' Monta päivää hän sai puhua, kunnes isä lopuksi taipui.\nIloissaan hän riensi sovitulle kohtauspaikalle kertomaan päätöksestä.\n\n-- Mutta sillä aikaa oli Pongun kylään saapunut rikas lappalainen\nGuttorm. Hänellä oli poroja monia tuhansia ja hänen vyössänsä helisi\nsilkka hopea. Hän oli saapunut kosimaan kaunista Maaretaa. Ponku oli\nantanut sanansa: -- Mikkelinä piti nuorten matkustaa kirkolle papin\nluo kuulutusta ottamaan. Tyttö kertoi tämän kaiken sulholleen ja itki.\nPoika koetti taivuttaa häntä, -- hän rukoili ja pyysi, hän ehdotti\npakoa, mutta -- Maareta pudisti surullisena päätään: -- 'Minä tulin\nsanomaan sinulle hyvästiä. Minun täytyy mennä Guttormille.' Mutta\nminä olen saanut isäni taipumaan', väitti poika. 'Vaikka... ei auta',\nvastasi tyttö. 'Silloin on parempi, että nämä maat palavat!' huudahti\npoika. Nyt rupesi tyttö puolestaan rukoilemaan. Paikka oli käynyt\nhänelle rakkaaksi. Hän tahtoi palata sinne joka vuosi -- naimisiin\nmentyäänkin. Mutta poika pysyi taipumattomana. 'Ei... ennemmin\npalakoot!'\n\n-- Tyttö lähti murheellisena kodalleen. Kun hän oli päässyt jängän\ntoiseen laitaan, huomasi hän savun nousevan metsästä. Siellä Sippa jo\nsytytti. Oli vallinnut moniviikkoinen pouta ja tyttö kyllä arvasi,\nmiten tulisi käymään. Hän lähti takaisin jängän yli estääkseen poikaa.\nHän tahtoi palata seudulle seuraavanakin vuonna -- vielä naimisiin\nmentyäänkin... Mutta päästyään keskelle jänkää hänen jalkansa horjahti\nja hän putosi kaltioon. Hän koetti päästä ylös, mutta ei jaksanut\nponnistaa. Sippa kuuli hänen huutonsa, mutta ei mennyt auttamaan; hän\ntiesi, että tyttö päästyään kaltiosta palaisi kodalleen. Hän sytytti\nsytyttämistään. Pian oli koko jängän ympäristö yhtenä tulimerenä.\nLiekit nuoleskelivat jo jänkääkin, joka oli kuivunut kauttaaltaan.\nVoimakas tuuli kaatoi tulimeren sen yli. Valitushuudot vaikenivat.\nKaunis Maareta oli saanut surmansa liekeissä.\n\n-- Sippa oli raivoavin silmin katsellut tihutyötään. Hän näki, miten\ntuuli painoi liekkejä jängän yli. Hän tiesi, että sen toiselta\nlaidalta alkoivat penikulmaiset jäkälämaat. Niitä myöten leviäisi\nmetsäpalo kauvas pohjoiseen ja karkoittaisi Pongun. Mutta -- nähdessään\nraivoavien liekkien räiskeen ja tietäessään Maaretan kuolleeksi hän\nhurjistui äärimmilleen. Hän lähti juoksemaan -- tietämättä, minne.\nHän tunsi vain, että Maareta oli kuollut. Hänen nimeänsä huutaen hän\nsyöksyi jängälle ja hävisi liekkien sekaan. Hän ei koskaan palannut.\nHänen isänsä löysi jängältä myöhemmin kahden palaneen ihmisen ruumiit.\n-- Siitä alkaen on jänkää kutsuttu Maaretasipan jängäksi.\n\nJohanna Lang oli alussa hymyillyt Juhon kertomukselle, mutta kuultuaan\ntarinan surullisen lopun hän kävi totiseksi. Hymy kuoli hänen\nhuulillaan. Silmien alle ilmestyi tuskallinen piirre. Ja kun Juho\nlopetti, hän huokasi syvään ja näytti murheelliselta.\n\nJuho karisti tuhkaa sikaristaan. Hänen katseensa lepäsi Johannan\nkasvoilla ja hän hymyili surullisesti.\n\n-- Oletko kirjoittanut mitään? kysyi hän hiljaa.\n\n-- Hyi, kuinka sinä olet julma! Kerrot tuollaisia tarinoita. Mitä minä\nniistä saan?\n\nJuho katseli häntä vakavana.\n\n-- On yksi asia, jonka kertomus opettaa.\n\n-- Mikä se olisi?\n\n-- Että on vaarallista panna tulta kuivaan jäkälikköön. Siitä syntyy\npalo, kauhea palo.\n\nJohanna Lang kohautti hartioitaan.\n\n-- Mutta, Janne, -- hän loi äkkiä silmänsä vastapäätä istuvaan\nylioppilaaseen -- ei tästä tule mitään! Kerro minulle oikein, kerro\nniin, että saan jotakin kokoon.\n\nHänen äänensä hiveli Juho Kostian korvaa. Se oli niin suloinen ja\nlämmin, että Juho tunsi omituista hellyyttä povessaan.\n\n-- Kyllä... minä vain usein muistelen vanhoja tarinoita. Niistä on\npaljon oppimista...\n\nJa Juho kertoi. Hän kuvasi Lapin luontoa, loihti Johannalle sen\nihmeellisen, salaperäisen tenhovoiman. Hän maalasi rannattomat metsät\nja penikulmaiset, puuttomat aavat. Hän todisti jäkälän taloudellisen\nmerkityksen. Se oli Lapin elämä, Lapin leipä. Ilman sitä oli\nsaamekansan mahdoton tulla toimeen.\n\nMaaretasipan jänkä unohtui. Kamarissa oli jälleen kaksi onnellista\nihmistä, joiden sydämet sykkivät toisilleen. He keskustelivat\nvilkkaasti, tuttavallisesti. Tunnit vierivät. Kun rouva Hällström\ntarjosi teetä, oli ilta jo pitkälle kulunut.\n\n-- Mitä satua herra Kostia täällä kertoi? kysyi rouva Hällström.\n\n-- Oi, sellaista kamalaa, täti... et usko.\n\nJohannan ääni värähteli. Hän mainitsi lyhyesti Juhon kertomuksesta.\n\n-- Lappi on salaperäinen maa. Minulla oli veli monta vuotta Lapissa.\nMe luulimme hänet jo kuolleeksi, kun hän muutamana talvi-iltana\nilmestyi luoksemme lapinturkissa ja karvakintaissa. Hän oli toiminut\nporonostajana muutamalla Norjan kauppiaalla. Hän jäi tänne, sai paikan,\n-- mutta aina hän kaipasi takaisin. Varsinkin keväällä, jäidenlähdön\naikana hän oli onneton. Hän istui tuntikausia huoneessaan synkkänä ja\nalakuloisena. Silloin hän nouti lapinturkkinsa vinniltä ja ripusti sen\nkamarinsa seinälle. Meillä oli koko talo täynnä poronkarvoja.\n\n-- Setä Ivar. Hän muistutti sinua, Janne.\n\n-- Todellakin... herra Kostia muistuttaa häntä paljon.\n\n-- Onko hän kuollut?\n\n-- On... viisi vuotta sitten.\n\nRouva Hällström siirtyi jälleen kyökin puolelle.\n\n-- Minä pidin setä Ivarista. Hän oli niin hyvä... erilainen kuin kaikki\nmuut. Hän kertoi minulle Lapin elämästä ja silloin loistivat hänen\nsurulliset silmänsä niin herttaisesti.\n\n-- Mutta miksi se Maareta ei suostunut pakenemaan? Olisivathan he\nvoineet muuttaa kauvas oudoille seuduille ja asua siellä onnellisina.\n\n-- Niin... miksi? Sitä on vaikea selittää. Naisen sydän on arvoitus.\n\n-- Ja miksi piti Sipan sytyttää metsävalkea? jatkoi Johanna\nkiinnittämättä huomiota Juhon vastaukseen. -- Olisihan hän saanut nähdä\nMaaretan joka vuosi.\n\n-- Olisi... toisen omana...\n\n-- Niin, mutta nähdä kuitenkin.\n\n-- Jaa...\n\nJuho kohautti olkapäitään. Hänen katseensa oli synkkä. -- Mieskin on\narvoitus.\n\n-- Ehkä...\n\nHe istuivat hetkisen äänettöminä, kunnes Johanna katkaisi hiljaisuuden:\n\n-- Ei, Janne! Nyt sinun pitää laulaa. Laula \"Ristilukki\". Minä pidän\nsiitä laulusta tavattomasti.\n\nJuho vastusteli. Hän moitti käheyttä.\n\n-- Mitäs tyhjää! Kyllä se menee.\n\n-- Ei ole säestystä.\n\nJohanna katsoi häntä hellästi, pää kallellaan.\n\n-- Minä en välitä säestyksestä. Minä haluan vain kuulla sinun lauluasi.\n\nJuhon täytyi suostua. Hän kakisteli kurkkuaan, etsi ääntä, näytti\nkiusaantuneelta, mutta nojasi sitten sohvan kulmaan ja lauloi.\n\nSamoinkuin ensi kerrallakin kuunteli Johanna nytkin hänen lauluaan\nomituisin, selittämättömin tuntein. Juho lauloi ilmehikkäästi, aivan\nkuin alleviivaten erityisiä kohtia. Mutta tällä kertaa ei laulusta\nsoinut sääliä verkkoon joutuneita kohtaan. Päinvastoin: -- Juho\ntulkitsi nyt sen kohdan intohimoisesti, kuin nauttien tuskista, joita\nristilukki uhreilleen valmisti.\n\n    ... och pinar och plågar ihjäl!\n\nJohanna oli haltioissaan. Niin vaikuttavasti hän ei ollut koskaan\nkuullut \"Ristilukkia\" esitettävän. Tosinhan se konserteissa laulettiin\nmonta vertaa taiteellisemmin, mutta sitä tunnetta, jonka Juho lauluunsa\nsai, hän ei ollut tavannut missään.\n\nHänen äänensä värähteli, kun hän kiitti.\n\nKello oli kymmenen, kun Juho Kostia kulki katua alas, matkalla kotiaan.\nIlta oli ollut ihana. Hän oli oppinut tuntemaan Johannaa enemmän. Hän\noli saanut pilkistää hänen sydämeensä ja -- hän oli rauhoittunut. Antaa\njäkälikön palaa vain. Sitä ei tarvinnut käydä sammuttamaan. Johanna ei\nainakaan sitä tahtonut. Se oli hän, joka sytytti... sytytti loistavin\nsilmin...!\n\n\n\n\n4.\n\n\nTaivaalla vyöryy mustia pilvenmöhkäleitä raskaasti, hitaasti, kuin\nliitoksissaan vapisten, valmiina joka hetki särkymään. Ne vaihtavat\nmuotoa alinomaa muistuttaen milloin raskasliikkeistä sotajoukkoa\nhevosineen ja vankkureineen, milloin Vanhan Testamentin profeetan\npäätä tuulessa liehuvine tukkineen. Kuunvalo, joka pääsee esille vain\nsilloin, kun pilviröykkiössä sattuu ohuempi paikka, antaa niille yhä\nsatumaisempia muotoja... Nyt nousee aurinko Austerlitzissa ja kummulla\nseisoo Napoleon kenraaleineen katsellen 'kolmen keisarin taistelua'...\nSavupilvet vyöryvät kumpua kohti, peittävät sen alleen, pyyhkivät\npois Napoleonin kenraaleineen ja kas: -- siinä seisoo Mooses valtavan\nkookkaana katsellen Jumalan kirkkautta Siinain vuorella!... Kuu saa\nkokonaan kasvonsa esille, häikäisee Mooseksen, hävittää hänet tyyten --\nja taas vyöryvät pilvimassat raskaasti, hitaasti, kuin liitoksissaan\nvapisten, valmiina joka hetki särkymään... Meri käy vaahtopäänä, tuuli\nvinkuu pitkän laiturin kaidepuissa heiluttaen laiturin päässä olevan\nlautakopperon seinällä riippuvaa pelastusrengasta kuin hätämerkkiä.\nIhmisiä ei näy missään. Satamatalojen ikkunoista tuikkivat tulet\npettämättömän vakavina, kuin kutsuen suojaan laiturin päässä seisovaa\nkahta ihmistä -- suojaan myrskyltä ja sydämen pettäviltä tunteilta.\n\nMutta nuo kaksi eivät sitä huomaa. Heillä on sydämellä paljon, paljon,\nmikä on sanottava juuri tänä iltana ja tässä paikassa.\n\nKuunvalo välähtää hetkisen tytön kasvoilla. Hänen silmänsä ovat\nkyynelissä. Johanna Lang itkee onneaan ja onnettomuuttaan. Hänen\nedessään seisoo Juho Kostia palttoonkaulus pystyssä, puhuen lämmöllä,\nvakuuttavana, katkerana -- toisin vuoroin uhmaten taivasta ja maata --\ntoisin vuoroin nöyränä kuin syntejään anteeksi aneleva.\n\n-- Miksi, Johanna... miksi et voi luvata? Jos rakastat minua, niin...\nsilloinhan pitäisi olla helppoa luvata.\n\n-- Voi, Janne... minä pidän sinusta tavattomasti, mutta sittenkään en\ntiedä...\n\nJohanna Lang luo kyyneleiset silmänsä Juho Kostiaan. Tällä hetkellä hän\non liikuttavan kaunis.\n\nJuho Kostian sydäntä kouristaa. Tässä on nyt tilinteon hetki...\nHäntä hullua, kun oli päästänyt sydämessään sellaisen palon\nvalloilleen! Mutta minkä sille oli voinut? Ei mitään. Johanna Lang\noli osoittanut niin pettämättömiä merkkejä, ettei hänellä enää ollut\nvoimia perääntymiseen, kun suhde kerran oli alkanut. Eikä hän ollut\nsitä halunnutkaan. Päinvastoin: -- hän oli rientänyt eteenpäin kuin\njanoinen, joka luulee hetken päästä löytävänsä virvoittavan lähteen.\nAh, Juho Kostia elää hengessään kaikki ne onnen hetket, jotka hän\non Johanna Langin seurassa viettänyt. Iltoja Kaivopuiston teillä ja\nKatajanokan rannoilla -- ja aamuja, jolloin hän on rientänyt ystäväänsä\nvastaan tämän mennessä kouluun, -- niitä hän ei unhoittaisi koskaan!\n\n-- Minä uneksin kaunista unta, mutta heräsin pettävään todellisuuteen,\nsanoo hän katkerasti.\n\n-- Voi, Janne, jos näkisit sydämeeni! Se rakastaa sinua, niinkuin\nsydän voi rakastaa. Mutta sittenkin tunnen arkuutta ja pelkoa...\ntulevaisuuteen nähden. Minä en uskalla antaa ratkaisevaa lupausta.\nSehän sitoisi minut täydellisesti.\n\nJuho Kostia nauraa katkerasti. Naisen sydän oli arvoitus, ikuinen\narvoitus. Se voi rakastaa, mutta ei sittenkään uskaltanut sitoa itseään\n-- täydellisesti.\n\n-- Sinä et siis rakasta, lausuu hän ja äänessä soi tuomarin ankaruus.\n\n-- Voi, Janne, miksi kiusaat minua! Emmekö voi olla edelleenkin\nniinkuin tähänkin asti... hyviä, sydämellisen hyviä ystäviä? Miksi\npitää olla lupaukset ja lupaukset? Minä en voi ymmärtää...\n\n-- Ei! Minun uskontunnustukseni on 'kaikki tai ei mitään'. Kun sinä et\nkerran voi antaa lupausta, on suhteemme särkynyt.\n\nJuho Kostia lausuu sen synkällä vakavuudella, mutta tuntee siitä\nhuolimatta, etteivät sanat oikein vastaa todellisuutta. Hänen on\ntyöläs, niin perin työläs unhoittaa onneaan.\n\nMutta -- seuraavassa hetkessä hänestä tuntuu, että hän on jo\nratkaisevasti katkaissut rakkautensa siteen ja heittänyt Johannasta\nirti. Tämä on luisumassa pois hänen luotaan... väkisten...\nauttamattomasti. Ja sitä hän ei tahdo, sitä hän ei voi nähdä, sitä\nhän ei jaksa kestää! Hänen täytyy kuvitella päinvastaista. Onhan hän\nkuvittelijaksi syntynyt.\n\nHänen täytyy uskotella itselleen, että portti Eedeniin on juuri auennut\n-- ja että he parast'aikaa kulkevat siitä käsikädessä sisään. Hän on\nsyntynyt kuvittelujen maassa, -- siellä, missä haaveillaan rikkaudesta,\nvaikka ei rikkautta ole, -- siellä, missä uskotaan näkyihin ja uniin\nsekä toimitaan niiden mukaan. Hänen täytyy kuvitella, että Johanna Lang\non hänen yksin... ratkaisevasti... juuri lupautunut hänen omakseen...\n\nJa hän alkaa puhua suuresta rakkaudestaan, kauniisti, liikuttavasti,\nnöyrästi... sisäisellä ilolla, niinkuin unennäkijä, joka nauraa\nunissaan.\n\n-- Johanna, tiedätkö, mitä sinä minulle olet? Voi, jos tietäisit, et\nvoisi ehdottaa tuollaista löyhää suhdetta ilman lujaa, riemullista\nlupausta! Tiedätkö, mitä sinä minulle olet? -- Sinä et ole koskaan\nnähnyt tunturien kevättä -- tuota aikaa, jolloin Lapin jäinen luonto\nherää elämään. Se tapahtuu niin äkkiä, että ihan hämmästyy! Äsken\nvielä liikkumattomuus, kylmyys ja hiljaisuus -- ja yht'äkkiä sanoin\nselittämätön liike ja elämä: -- tunturipurojen solina, veden läiske\nkaikkialla... joka paikassa... pihamaalta pinttyneimmälle jängälle\nsaakka. Ilmassa tuhatääninen lintujen kuoro! Ne tulivat yöllä, yhdessä\njoukossa kaikki -- kuin varkain. Ja aurinko -- aurinko niin polttava,\nniin lämmin, ettei täällä Etelä-Suomessa koskaan sellaista tunneta.\nKaikkialla silmää häikäisevä kirkkaus! -- Katso, Johanna, minä olin\nkuin tunturi, joka en ollut koskaan oikeata kevättä kokenut; vain\nhiljaista auringon paistetta, joka sulattelee vain lunta pinnalta.\nMutta olin aina toivonut, rukoillut, että saisin kerran omassa\nsydämessäni kokea, mitä kokee tunturi keväällä... sellaista valtavan\nsuurta kaiken muuttumista. -- Ja sitten tulit sinä, Johanna, -- tulit\nmerenvihreine silminesi, arvoituksellisine olemuksinesi... ja minä\nheräsin, -- heräsin kuin tunturi keväällä. Minä tunsin rinnassani sen,\nmitä olin monesti yksinäisinä iltoinani rukoillut: -- kaiken valtavan\nmuuttumisen! Johanna, jos on koskaan maan päällä sydän lyönyt riemusta,\n-- lyönyt niin, että paljas ajatuskin siitä jo huikaisee mieltä, --\nniin on lyönyt minun sydämeni!\n\nJuho Kostia on puhunut äänellä, joka hivelee Johanna Langin sydäntä\nja korvia sekä nostattaa kyyneleet uudelleen hänen kauniisiin\nsilmiinsä, -- mutta sittenkin hän pudistelee surullisena päätään:\n-- häntä peloittaa lupauksen anto. Hän tuntee todellakin rakkautta\ntuota kömpelöä teoloogia kohtaan, mutta pelkää samalla sitä voimaa,\njolla tämä tahtoisi hänet omakseen riistää. Hän on joskus toivonut\nkohtaavansa nuoren miehen, joka osaisi tuntea syvästi ja voimakkaasti,\nmutta nyt, kun hän on sellaisen kohdannut, hän perääntyy peloissaan.\n\nHän vaikenee eikä puhu hetkiseen mitään. Sitten hän kohottaa\nkyyneleiset kasvonsa ja hymyilee onnellisena.\n\n-- On hauskaa kuulla sinun puhuvan, Janne. Minä voisin kuunnella sinun\nääntäsi maailman loppuun asti.\n\nJuho Kostia havahtuu mietteistään. Niin... niin... siinä oli jälleen\ntuo ikuinen arvoitus... maailman loppuun asti.\n\n-- Johanna, sinulla on kylmä?\n\nHän tuntee, kuinka tuuli tunkeutuu läpi vaatteiden ja hän säikähtää,\nettä on seisottanut tyttöä ulkona myrskyssä monta tuntia.\n\n-- Ei... ei minulla ole -- jaa... ehkä vähän, mutta ei se tee mitään.\n\n-- Kyllä. Me lähdemme kotiin.\n\n-- Ei... ei vielä. Etkö puhuisi vielä, Janne? Minä haluaisin kuulla\nsinua.\n\nTyttö hymyilee pyytävästi.\n\n-- Ei enää. Minä en voi puhua enää mitään. On tullut yö.\n\n-- Voi, Janne, et saa sanoa niin. Minusta se kuulostaa hirveältä...\nhirveältä.\n\n-- Yö, yö! Katsopas, kuinka pilvet syöksyvät eteenpäin. Ne eivät pysy\nhetkeäkään samannäköisinä. -- Johanna, sellaista on elämä... yhtä\nmuuttelevaista.\n\nJohanna Lang pyyhkii silmiään. Ilta on ollut sanomattoman ihana ja\nsanomattoman surullinen. Miksi on kaikki käynyt niin omituisesti?\n\nHänet herättää Juho Kostian ääni:\n\n-- Nyt lähdemme, Johanna. Tämä oli tilinteon ilta ja tilinteon paikka.\nMe emme palaa tänne enää koskaan.\n\nHänen äänensä kuulostaa tavattoman masentuneelta.\n\nHe lähtevät -- Johanna Lang vastahakoisesti, kuin peljäten, että paikan\nlumous häviäisi heidän lähdettyään. Juho Kostia ei sitä ajattele.\nMutta -- Johanna Lang on ruvennut pitämään tärkeänä, että hänellä\nolisi monta paikkaa, joista väkevinä tuoksahtaisivat vastaan kaikki\nelettyjen onnen hetkien muistot. Ja nyt on pitkä laituri astunut\npyhimpien joukkoon niistä. Mutta häntä surettaa, ettei se mahdollisesti\nhänen ensi kerralla sinne tullessaan vaikuttaisi yhtä tenhoavasti.\nHän tietää kokemuksesta, kuinka lyhytaikainen oleskelu jossakin ei\nriitä jättämään paikalle pyhitettyä leimaa. Hän muistaa muutaman aidan\neräällä Katajanokan rantakadulla. He olivat istuneet sillä eräänä\nkuutamoisena iltana hetkisen -- Jannen kanssa. Se oli ollut hauska\nhetki. Mutta kun hän seuraavana aamuna kouluun mennessään oli kiertänyt\nsaman rantakadun kautta, oli aita kalseassa aamuvalossa tehnyt perin\nalastoman vaikutuksen: -- se oli tuonut mieleen pyykkinuoran, joka on\nmenettänyt valkeat ja värikkäät kuivattavansa ja nyt alastomana vapisee\ntuulessa autiolla pihalla. Se oli tuntunut masentavalta ja hän oli\nollut surullinen koko aamupäivän.\n\nJuho Kostia kulkee synkkänä. Hän ajattelee Lapissa olevaa kotiaan.\nHänen sydämensä on turtunut tuskasta ja epätoivosta. Se ei kykene edes\nkyllin selvästi tuntemaan hänen tekemänsä kysymyksen kohtalokkuutta.\nNiin kauan kuin hän oli elänyt toivossa, että Johanna Lang vastaisi\nmyöntävästi, olivat kaikki ajatukset ja tunteet kohdistuneet tähän\nratkaisevaan hetkeen. Mutta nyt -- ratkaisun tapahduttua -- on isku\nollut niin ankara, että ajatukset hajallelyötyinä tarttuvat kiinni\nensimmäisiin muistoihin, jotka ne kohtaavat. Ja niin johtuu Juho Kostia\najattelemaan kotiaan -- itsekään oikein käsittämättä, minkävuoksi.\n\nHän muistelee kotinsa tupakamarin ikkunaverhoja. Ne huokuvat\nalakuloisuutta -- väriloistostaan huolimatta. Niissä on vieretysten\nkeltaista ja valkoista, -- mutta keltainen vie voiton. Sitä väriä\nymmärtää kesäyönaurinko kaikkein parhaiten: -- se saa keltaiset raidat\nloistamaan riuduttavaa kaipausta herättävällä tavalla. Istuessaan\niltaisin Fagerholmin kamarissa Helge Hollanderin viipyessä kaupungilla\non hän muistellut kotoista kammiotaan ja iloinnut sen ikkunaverhoista;\nhän oli päässyt niistä silloin aivan päinvastaiseen käsitykseen:\n-- keltainen oli tulkinnut heräävää toivoa, joka ilosta väräjöiden\naavisteleikse tulevaa onnen päivää. Päästyään varmuuteen Johanna Langin\nrakkaudesta hän oli monesti väkevästi kuvitellut kesää -- kesäyötä,\njolloin hän heräisi tupakamarissaan huoneen ollessa täynnä keltaista,\nväreilevää valoa. Se olisi tuonut mieleen kaipauksen, suloisesti\nhivelevän kaipauksen, joka olisi pannut venyttelemään paljaasta\nmielihyvästä. Oh, keltainen, keltainen, se väri olisi ilahduttanut\nhänen sydäntään! Nyt se oli kuoleman, toivottomuuden väri...\n\n-- Janne, miksi olet niin synkkä ja äänetön?\n\nJuho Kostia hymyilee väkinäisesti. Kuinka saattoi Johanna kysyä\nsellaista -- kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut?\n\n-- Iloinenko minun pitäisi olla?\n\n-- Oi, Janne, minä en saata nähdä sinua surullisena. Sinä et ole oma\nitsesi silloin.\n\nSiinä oli Johanna Lang kerrankin oikeassa. Hän ei ollut koskaan\ntuntenut itseään niin itselleen vieraaksi kuin tänä iltana. Hänen\nvaloisa maailmansa oli hävinnyt.\n\n-- Johanna, kaikki on nyt lopussa... kaikki... kaikki!\n\nHän lausui viimeisen sanan tukahtuneella äänellä.\n\n-- Ei, Janne, ei sentään.\n\n-- Sinusta ei tullut minun unelmaini morsianta.\n\n-- Voi, Janne, mutta minä olen sinun Johannasi sittenkin.\n\nTyttö lausui sen hellästi, melkein nyyhkien.\n\nJuho Kostian valtaa voimakas halu pysähtyä ja sulkea tyttö syliinsä.\nHän olisi sen ehkä tehnytkin, jos he olisivat olleet syrjäisemmässä\npaikassa. Mutta -- nyt he juuri saapuivat Päävahdin edustalle ja se\noli valaistu. Ei käynyt siis päinsä... ja sitäpaitsi... hänellä ei\nollut oikeutta siihen. Oikeutta? Ei sanan vasituisessa merkityksessä:\n-- Johanna Lang ei ollut hänen morsiamensa. Hän ei ollut antanut\nlupausta...\n\nJuho Kostia pysähtyy ojentaen kätensä.\n\n-- Nyt, Johanna, hyvästi! Tiemme eroavat tässä. Sinä menet kotiisi --\nluonnollisesti.\n\nTyttö katsoo häntä hämmästyneenä, silmät kosteina.\n\n-- Etkö tulekaan saattamaan?\n\n-- En... kuinka voin enää? Sinä pyydät mahdottomia. Me emme saa tavata\nenää. Minulla on helpompi niin.\n\n-- Enkö minä saa tavata sinua enää, Janne?\n\nJuho Kostia ei voi käsittää sellaista.\n\n-- Mitä hyötyä siitä olisi? Me kiduttaisimme vain toisiamme\nmuistelemalla vanhaa... mennyttä. Ja se olisi liian raskasta... ainakin\nminulle. Sitäpaitsi -- minä matkustan pian...\n\nHänen äänensä värähtää ja silmänurkassa kimaltelee kyynel.\n\n-- Hyvästi, Johanna!\n\nTyttö ei vastaa mitään, vaan lähtee nopein askelin astumaan\nKatajanokalle päin. Juho katselee hänen jälkeensä. Siellä hän meni...\nvenäläisen katedraalin kohdalla... siro, kaunis pää alaspainuneena.\nHän näytti hyljätyltä. Juho Kostian sydäntä kaihertaa sääli. Mutta\n-- oli liian myöhäistä lähteä jälkeenkin -- ja... mitäpä se olisi\nhyödyttänyt...\n\nSyvä huokaus pusertuu hänen rinnastaan ja poskilihaksissa nykii\nomituisesti. Hänen tekee mieli heittäytyä kadulle pitkäkseen ja lyödä\npäätänsä jäiseen asfalttiin. Saisivat korjata siitä... hulluna taikka\nhumalaisena -- samantekevä. Johanna oli mennyt, hänen onnensa oli\nlopussa. Se oli ollut lyhyt kuin päiväkorennon elämä. Ja nyt oli elämä\naloitettava alusta. Miten, miten se tulisi luonnistumaan, -- sitä hän\nei tänä iltana jaksanut ajatella.\n\nKatu, jota pitkin hän laahustaa, tuntuu autiolta. Hän silmää kuin\nmoittien vastaantulevaa, paksuun nahkapuuhkaan verhoutunutta naista,\njoka kiirehtii Katajanokalle päin. Mikä oikeus tuolla naisella oli\nkulkea noin suojattuna, sillä aikaa kuin hänen täytyi vaeltaa sydän\nalastonna -- jäisessä, suolaisessa tuulessa? Juho Kostia kiroaa\nhengessään kylmän kadun ja sen suojatut ihmiset, joilla ei ollut\nhituistakaan sääliä.\n\nKiiltävä, liukas, mustana pohottava asfalttikäytävä, jolle\nhotellilyhdyt luovat väsynyttä, velttoa valoaan, repii hänen sydäntään\nvielä pahemmin verille. Hotellilyhdyn valo tuo mieleen valvoneen\nviinurin pöhöttyneet kasvot. Niiltäkään ei nyt saattaisi lukea\nvähintäkään osanottoa niinkuin ennen... Kerran, istuessaan Johanna\nLangin kanssa ravintolassa kahvia juomassa, hän oli lukenut viinurin\nkasvoilta saman onnen tunteen, joka hänen oman rintansa täytti. Ja se\nviinuri oli vielä katsonut kieroon, -- mutta se ei ollut silti yhtään\nhäirinnyt... pikemmin päinvastoin...\n\nJuho Kostia kiipesi portaita ylös asuntoonsa. Ovea avatessaan hän kuuli\nMargareetan ja Helgen äänet. Jälkimäinen nauroi huolettomaan tapaansa.\nTytön ääni tuntui kiusoittelevalta. Juho toivoi heidät hengessään\nmahdollisimman kauvas. Mutta -- ei auttanut... täytyi avata ovi.\n\nMargareeta Fagerholm seisoi uunia vasten nojaten -- tukka hiukan\nepäjärjestyksessä, poskilla hehkuva puna. He inttivät jostakin Helgen\nkanssa. -- Kas, Janne, kuinka myöhään sinä tulet!-- Jaa, jaa... taitaa\nolla, vastasi Juho koettaen tekeytyä huolettoman näköiseksi.\n\n-- Emme odottaneet sinua illalliselle. Mamma on kattanut sinulle\nhuoneeseesi. -- Kiitos, kiitos... ja hyvää yötä.\n\n-- Hyvää yötä.\n\nJuho oli jo vuoteessa, kun Helge tuli huoneeseen. Hän vihelteli\nonnellisena ja rupesi riisuutumaan.\n\n-- Margareeta on rakastunut Kalle Länsiöön... siihen kiharatukkaiseen\nteoloogiin, joka kävi sinun luonasi viime viikolla.\n\n-- Vai niin... Tuo kaikki tuntui Juhosta perin joutavanpäiväiseltä.\n\n-- Mutta minä lyön hänet laudalta, Janne, ihan varmaan!\n\nJuho ei viitsinyt kuunnella, vaan kääntyi seinään päin ollen\nnukkuvinaan. Se auttoi. Pian kuorsasi huonetoveri täyttä päätä.\n\nJuho Kostia valvoi turtuneena ja onnetonna. Uni ei tullut. Hän ei\nyrittänytkään hillitä ajatuksiaan. Ne kiersivät sekavina illan\ntapausten ympärillä. Kuu paistoi kamariin. Juho Kostiasta tuntui, että\nse valaisi autiota huonetta, jossa makasi -- kuollut.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\n1.\n\n\nPohjanmaan juna vyöryy kohisten pääkaupunkia kohti. Lumenpeittämät\nmaisemat vilahtelevat ohitse, metsiä, taloja, kokonaisia kyläryhmiä.\nIhmiset asemilla ovat turkkeihin kääriytyneet, punaposkisia, reippaita\nja hymyileviä. Taotaan jalkaa, kopistellaan ja puhallellaan; henki\nhuuruaa. Vilkas puheensorina täyttää asemasillan, hyvästellään,\nnaureskellaan, lausutaan joku keskinkertainen sukkeluus, jolle\nsivullinenkin suvaitsee vetää suutansa hymyyn. \"Hyvästi!\" ja \"älä\nunohda!\" ja \"muista kirjoittaa!\" Pieniä sirusia elämästä ja sitten\nvihellys, nykäys -- ja juna ottaa vauhtia pysähtyäkseen taas\nseuraavalla asemalla kuuntelemaan katkonaisia lauseita, naurunpäitä ja\njalkojen töminää.\n\nJuho Kostia seisoo vaunusillalla seuraten aseman vilkasta liikettä.\nMitään tuosta kaikesta ei kuulu hänelle, yksinäiselle, alakuloiselle,\njolla ei ole muuta kiinnipidintä elämään kuin äidille annettu lupaus\nlukea tutkinto loppuun. Vain äiti oli sanonut hänelle \"hyvästi\" ja \"älä\nunohda\" ja \"muista kirjoittaa\". Ne olivat helpot täyttää, sillä tällä\nkertaa ei siihen tarvittu muuta kuin tottumus. Mutta siihen toiseen --\nse oli vaikeampaa. Asua huoneessa, johon liittyi kuvitelmia, näkyjä,\nhaaveilua -- kirkasta, hopeanheleää naurua ja palavaa, päämäärästään\ntietoista kaipausta, -- miten hän sen kaiken kestäisi?\n\nHelge oli kirjoittanut matkustavansa kaupunkiin heti loppiaisen\njälkeen. Hän aikoi lukea sitkeästi. Tietysti -- se oli hänelle helppoa\n-- hänelle, jolla ei ollut näitä sydämen murheita. Mutta hänen, Juho\nKostian, asiat olivat hullusti, tuiki hullusti. Rakkauden helposti\nitävä siemen oli taas kylvetty hänen sydämeensä ja se kasvoi kuin\npolttiainen saunan kupeella, -- kasvoi niin että humisi vain.\n\nJuho Kostia hymähti katkerasti ja siirtyi vaunuun. Kunpa voisikin ottaa\nasian humoristisesti. Silloin hän olisi jälleen vapaa mies. Mutta hän\noli sitä maata, ettei hän tuntenut huumoria rakkausasioissa. Niihin hän\naina tarttui vakavasti kuin lukkari aamuvirteen.\n\nMinkäpäs ihmislapsi sydämelleen mahtoi. Se oli sellainen kuin miksi\noli luotu. Hän, Juho Kostia, oli jo syntymässään saanut aimo annoksen\nnaivisuutta -- ja se kai se hänestä tekikin elämän leikkikalun.\nNämä muut -- tässä hänen ympärillään olivat totuttautuneet järjen\nhallintaan. Ainakin he näyttivät siltä -- niinkuin tuokin isovatsainen,\ntyytyväisen näköinen herrasmies, joka sikari suupielessä tutki\nsanomalehteä sangen tarkkaavasti. Hän oli -- kaikesta päättäen --\ntasapainossa elävä mies, jota ei mikään horjuttanut. Hän tiesi junan\nsaapuvan perille määrättyyn aikaan ja se ei tehnyt häntä yhtään\nlevottomaksi. Päinvastoin: -- hän oli siihen sangen tyytyväinen.\n\nJuho Kostia sytytti savukkeen ja tuijotteli tylsänä vaununikkunasta\nulos. Ennen hän oli Helsinki-matkasta suuresti iloinnut. Vaihtelu,\nvilkas kaupunkielämä yksitoikkoisen maalaiselämän vastakohtana oli\nkiinnittänyt mieltä -- ainakin matkan kestäessä. Perillä hän oli tosin\npian kyllästynyt kaikkeen, -- mutta silloin häntä taas oli ylläpitänyt\ntoivo kotiinpääsemisestä. Nyt oli kaikki samantekevää.\n\nVai miten oli oikeastaan?\n\nJos hän täysin vilpittömästi tunnusti totuuden, hän tavallaan nytkin\niloitsi Helsinkiin pääsystä. Mutta hänen ilonsa oli varkaan iloa --\nvarkaan, joka ennakolta nauttii mahdollisuudesta päästä huomaamatta\nnaapurin omenatarhaan. Niin hänkin nautti mahdollisuuksista saada\nehkä silloin tällöin kuulla sanan Johannasta, -- miten tämä eli, mitä\npuuhasi, ja kukaties joskus syrjästä nähdäkin häntä. Kohtaaminen oli\narmotta pyyhitty ohjelmasta pois ja sen pyyhkimisen oli toimittanut\nhän, Juho Kostia itse -- toisen vastalauseista huolimatta. Hän oli\nperiaatteen mies, niitä enten-eller-luonteita niinkuin Kirkegaard,--\njonka hän muuten oli esikuvakseen valinnut. Mutta hän ei kirjoittaisi\nmitään \"Viettelijän päiväkirjaa\". Hän kirjoittaisi \"Pettyneen\npäiväkirjan\" -- ja siinä olisi hänen sydänrievulleen kylliksi\naskartelemista.\n\nOmituinen oli naisen sydän. Juho Kostia oli miettinyt sitä koko\njoululoman. Rakastaa ja olla rakastamatta. Joulusaarnassaankin,\njonka hän kotiseurakunnan kirkkoherran pyynnöstä oli pitänyt, olivat\najatukset pyörineet tämän ainoan kysymyksen ympärillä. Kuinka\ntoisenlainen oli Neitsyt Maaria. \"Katso, Herran piikanen. Tapahtukoon\nminulle sinun sanasi jälkeen.\"\n\nJuho Kostian täytyi väkistenkin hymyillä. Olisiko hän toivonut Johanna\nLangin samankaltaiseksi?\n\nHän muisti, kuinka hän tähän kohtaan tulleena oli hengessään pannut\nvoimakkaita vastalauseita evankelista Matteuksen liian suoraviivaista\nkuvausta vastaan. Nainen ei ollut sellainen kuin miksi Matteus Neitsyt\nMaarian esitti. Hän ei koskaan vastannut niin nöyrästi. Hän pani\nvastaan, -- jollei muusta, niin pelkästä vastustamishalusta. Jaa...\nen tiedä... Se olisi ollut paremmin paikallaan kuin tuo nöyrä 'katso\nHerran piikanen'. Jos Neitsyt Maaria olisi vastannut näin, silloin\nolisi hän päässyt joulusaarnassaan lämpenemään. Hän olisi saarnannut\nnaisesta, joka sanoi: 'Miksi pitää olla lupaukset?' Hän olisi kuvannut\nkamppailun tuota epämääräisyyden kalliota vastaan, joka murskasi ja\npelasti, pelasti ja murskasi: -- kamppailun, jonka voittamisesta olisi\nollut itse enkeli Gabrielillekin kunniaa.\n\nEikö epämääräisyys Johanna Langin suhteessa häneen ollutkin juuri\nkaikkein mielenkiintoisinta? Eikö siihen juuri sisältynyt koko\nnaisellisuuden arvoitus. Täältä -- pitkän matkan päästä katsottuna,\n-- junan vyöryessä näiden lumisten metsien halki, se oli vapauttavaa\ntodeta. Traagillisuus johtui vain siitä, että mies purjehti liian\nselvin lipuin. 'Halloo, ken siellä?' 'Minä!' 'Ja täällä minä!' Ei\nmitään nimiä, vain pimeys ympärillä ja tuo kiehtova 'halloo!' --\nSilloin se olisi menetellyt.\n\nMutta -- olisiko sellainen ollut elämää -- sitä verenpunaista, jota\nhänen sydämensä kaipasi?\n\nEi, tuhat kertaa ei! Se olisi ollut vain perhosleikittelyä -- ja sitä\nhän ei hyväksynyt.\n\nParempi siis niin, että toinen puoli, mies, purjehti selvin lipuin ja\nkoetti saavuttaa, voittaa yhden pysyväisesti. Hän oli koettanut voittaa\njo useamman kerran... viimeksi Johanna Langin. Siitä oli muodostunut\nkaikkein verisin ottelu, mutta siinäkin hän oli joutunut tappiolle --\nauttamattomasti. Hänen kohtalonsa oli siis olla yksin.\n\nNaimattomuus... apostoolinen selibaatti -- olihan siinäkin jotakin\nmieltä kiehtovaa. Yhden ihmisen tähden...\n\nJuho Kostia katseli ohikiitäviä maisemia. Monissa paikoin olivat\nasukkaat luoneet korkean lumivallin rakennustensa ympärille\nsuojatakseen itseään talven viimaa vastaan. Noin hänenkin pitäisi\nsuojata itsensä -- sisäinen olemuksensa, lisäpettymyksiä vastaan. Paras\nkeino siihen oli johdonmukainen Johanna Langin väitteleminen, vaikka\nsydän kuinka kapinoisi.\n\n-- Helsingin liput, olkaa hyvä!\n\nJunailija korjasi matkalippuja talteensa. Juho Kostian mielessä vilahti\najatus, että nyt oli jo liian myöhäistä. Pohjoisimmalla asemalla oli\nvielä saattanut ajatella, että sopihan tätä koettaa... tätä etelään\npäin menoa. Pahimmassa tapauksessa saattoi keskeyttää ja palata\ntakaisin -- kotiin... levähtelemään. Nyt se oli liian myöhäistä.\nHänet valtasi epämääräinen turvattomuuden tunne -- samanlainen kuin\nluvattoman karusellilla ajajan, jonka laitoksen omistaja saattoi minä\nhetkenä hyvänsä heittää niskasta ulos -- ja päällepäätteeksi pahinta\nvihamiestä pahki.\n\nJuna kiljahteli vähä vähä. Se oli kuin pitkältä matkalta palaava\nmarkkinahevonen, joka kotitalon näkyvissä hirnaisee ja parantaa\nvauhtia. Tuntui, kuin olisi juna haistanut pääkaupungin läheisyyden ja\nsiitä riemusta lasketellut pitkiä vihellyksiä.\n\nMatkustajat virkosivat kuin horroksista. Tyytyväisinä he kokoilivat\ntavaroitaan. Äskeinen lihava herra vilkaisi syrjäsilmällä ohitselipuvia\nKaisaniemen ravintolarakennuksia, -- aivan kuin todetakseen, että\nsiinäpä ne olivat taas. Juho Kostia käänsi päänsä pois. Hän oli\nkerran istunut siellä Johanna Langin kanssa -- muutamalla pitemmällä\nkävelymatkalla.\n\nJuna pysähtyi ja matkustajat rupesivat solumaan vaunusta ulos.\nKantajain huudot kajahtelivat asemalaiturilta. Korviin kantautui\nsuurkaupungin kohina. Se lauloi kuin meri.\n\nJuho Kostia tunsi äkkiä itsensä perin turvattomaksi ja orvoksi tämän\nhyörivän, pauhaavan elämän keskellä. Hänen sydäntään viilteli.\n\nHän pysähtyi laiturille laskien matkalaukkunsa maahan ja vetäen syvään\nilmaa keuhkoihinsa. Mieleen muistuivat Heinen sanat \"Doppelgängerissä\":\n\n    \"In diesem Hause\n    wohnte mein Schatz...\"\n\nNiin... Helsinki sai merkityksensä ja oli olemassa ainoastaan Johanna\nLangin vuoksi. Hän oli asunut täällä kerran -- silloin kuin hän, Juho\nKostia, vielä toivoi. Nyt häntä ei enää täällä ollut -- ei ainakaan\nhänelle. Oli vain kaupunki, suuri, kohiseva kaupunki, joka huokui kuin\ntuhatpäinen peto.\n\n-- Janne! kajahti äkkiä kirkas ääni hänen takanaan.\n\nJuho Kostian sydän lakkasi miltei sykkimästä. Hän tunsi tuon äänen\ntuhansien joukosta.\n\nHän kääntyi hitaasti. Hänen edessään seisoi Johanna, kauniina,\nhymyilevänä, povi aaltoillen nopeasta kävelystä.\n\nHän muisti selvästi päätöksensä: -- hän ei saanut enää Johanna Langia\ntavata. Mutta nyt, kun tämä kukoistavana seisoi hänen edessään, hänen\npäätöksensä horjui. Sydän rupesi lyömään, poskille kohosi puna, silmiin\nsyttyi niiden entinen valo.\n\nHän tarttui tyttöä kädestä puristaen sitä pitkään.\n\nTyttö kävi hiukan levottomaksi ja veti hiljaa kätensä pois. Hänen\nmielestään Juho piteli sitä liian kauvan. Hän vilkaisi ympärilleen --\nkuin rauhoittaakseen, ettei kukaan ollut heihin huomiota kiinnittänyt.\n\nJuho Kostia käsitti tytön tarkoituksen. Siinä oli jälleen tuo ikuinen\nristiriita \"ollako vai ei olla\". Hänet valtasi syvä alakuloisuus.\n\n-- Mitä varten tulit? Et kai minua vastaanottamaan?\n\nTyttö hymyili hiukan surumielisesti.\n\n-- Ketäs muuta? Olen käynyt koko viikon asemalla jokaista Pohjanmaan\njunaa vastassa.\n\nJuho Kostian alakuloisuus haihtui -- haihtui kuin usva raikkaan tuulen\ntieltä. Hän seisoi taas lujalla pohjalla: -- Johanna rakasti häntä,\nrakasti sittenkin.\n\n-- Eikö sinulla olekaan viulua, Janne?\n\nJuho Kostia tapaili sanoja. Hän oli syvästi liikutettu.\n\n-- Jätin sen kotiin.\n\n-- Se oli paha. Minä olin koko ajan toivonut, että toisit sen takaisin.\n\n'Takaisin!' Siihen sanaan sisältyi lupaus.\n\nKaikki epävarmuus hälveni. Johanna rakasti häntä! Hänet valtasi\njonkunlainen uhkapäinen hurjuus.\n\n-- Otammeko ajurin ja ajamme Fagerholmille? Tyttö säikähti. Hän ihan\nkalpeni.\n\n-- Ei, ei... sinä voit ottaa, mutta minä en uskalla. Joku voisi nähdä.\n\nSiinä oltiin taas. Jälleen tuo iankaikkinen arvoitus.\n\n-- No, me kävelemme sitten, virkahti hän hiukan väsyneesti. Luja pohja,\njonka hän hetki sitten oli tuntenut jalkainsa alla, rupesi myötäämään.\n\nNäinkö se alkoi? Kidutuspenkkiin heti ensi askeleelta. Eikö Johannalla\nollut yhtään sääliä?\n\nTyttö jutteli jotakin hänen vierellään, jotakin teatterista ja Helge\nHollanderista. Mutta Juho ei kuunnellut häntä. Hän ajatteli vain\nmuuatta lausetta, jonka Johanna Lang oli kerran sanonut:\n\n\"Kutsu minua 'Ristilukiksi', Janne.\"\n\nHän oli sitä sanoessaan ollut kaunis kuin keijukainen ja hänen\nolemuksessaan oli ollut hyvä annos pikku tyttöä -- tuollaista viatonta\nviisivuotiasta, joka pyytää päästä katsomaan vasikan teurastusta.\n\n\"Näyttelijä!\" ajatteli Juho Kostia, mutta katui samassa. Sehän oli\nJohanna, joka kulki hänen vierellään jutellen teatterista ja Helge\nHollanderista.\n\n-- Helgekö sinut sinne vei?\n\n-- Niin, ja ajattele, meillä oli vasta hauskaa!\n\nJuho ei vastannut mitään. Tietysti -- Helgen seurassa oli aina hauska.\nOlihan hän \"stilig\", niinkuin Margareeta Fagerholm oli tulkinnut.\n\nHän ei joutanut syventymään näihin ajatuksiin. Oli katsottava, että\npäästiin kunnialla katujen yli. Autoja kulki kuin kesällä, vaikka oli\ntammikuu. Lumenluojat häärivät katujen vierillä. Helsinki oli saanut\ntaivaan lahjan -- lumivaipan mustille kaduilleen, mutta paatuneena\nkuten tavallisesti se ei ottanut lahjaa vastaan, vaan vedätti lumen\nkiireimmän kaupalla pois.\n\nKirottu kaupunki!\n\n-- Saitko minun joululahjaani? kysäisi Johanna Lang äkkiä.\n\n-- Sain... kiitos siitä.\n\n-- Minä odotin sinulta joulukorttia, mutta ei tullut.\n\nTyttö huokasi teeskennellysti.\n\n-- Niin armoton sinä voit olla!\n\n\"Armoton!\" Kuka oli oikeastaan armoton? Hän, Juho Kostia, oli mennyt\njoulupostia hakemaan ja siellä oli ollut pieni paketti tutulla,\nrakkaalla käsialalla. Paketti oli sisältänyt kirjoituspöytämaton,\nkauniisti kirjaillun. Siinä oli ollut hopeaa ja kultalankaa. Johanna\nLangin hienot sormet olivat sen neuloneet. Mutta -- vaikka lahja oli\nkaunis, ei se ollut Juhon sydäntä ilahduttanut. Päinvastoin: -- se oli\nvienyt viimeisetkin rippeet hänen jouluilostaan. Hän oli haudannut\nkirjoituspöytämaton syvälle piirongin laatikkoon. Sinne se oli jäänyt.\nÄiti sen löytäisi sieltä... ja arvaisi jotakin. Mutta -- äidin sydän\nymmärtäisi...\n\nHänestä oli tuntunut hyvälle, että Johannan joululahja lepäsi siellä\näidin hajuheinältä tuoksuvien vieraslakanain välissä. Vähitellen sekin\nsiellä koteutuisi -- toisten, vuosikymmeniä vanhojen vaatekappalten\nvälissä. Ja joskus sen saattaisi sieltä ottaa esiin... käytäntöön, --\nkun sydän olisi rauhoittunut. Silloin se olisi vain -- muisto.\n\n-- Nyt sinä olet perillä.\n\nHe seisoivat Fagerholmin porttikäytävän suulla. Juho Kostia taisteli\nitsensä kanssa. Tuliko hänen pyytää Johannaa sisälle vai eikö?\nSe olisi samaa kuin antautuminen, kuin kahden kuukauden vanhan\npäätöksen rikkominen heti alussa. Minkäpä hän sille voi, jos Johanna\nFagerholmilla kävisikin. Olivathan he Margareetan kanssa koulutovereita.\n\n-- Ja kukaties ei Johanna halunnutkaan tulla...\n\nYht'äkkiä välähti hänen päässään ajatus, joka pisti kuin\nkäärmeenpurema. Olisiko mahdollista? Hänpä panisi Johannan koetukselle\nja heti tässä paikassa.\n\n-- Etkö tule sisään? virkkoi hän koettaen saada äänensä niin\nluonnolliseksi kuin suinkin.\n\nTyttö epäröi. Hänkin taisteli itsensä kanssa. Mutta Juho Kostia halusi\nsaada selville taistelun syyn: -- Tapahtuiko se hänen vuoksensa vai --?\n\n-- Minä luulen, että siellä on Helgekin kotona. Kas niin, siinä se oli!\nJohanna Lang hätääntyi.\n\nHän katsoi rukoilevasti Juhoa. Sitten hän äkkiä punastui.\n\n-- En... en minä nyt tule, sopersi hän kuin anteeksipyytäen. -- Minä\ntulen joskus toiste... siellä tätikin jo odottaa. -- Hyvästi, Janne!\nMuista käydä katsomassa.\n\nTuo olisi ollut palsamia Juho Kostian sydämelle, jos hän vielä olisi\nollut samassa vireessä kuin asemalla. Mutta nyt oli hänessä herännyt\nepäilys, joka poltti kuin tulinen rauta.\n\nHän sanoi lyhyet hyvästit ja sukelsi porttikäytävään. Se oli\npäivälläkin hämärä ja tuoksui lialle ja mädäntyneille hedelmille.\nPiha oli hiukan valoisampi, pakkilaatikoita täynnä niinkuin hänen\nlähtiessäänkin. Sama omenaryssä, jonka he olivat Helgen kanssa asuntoa\nhakiessaan tavanneet, puuhaili siellä nytkin. Hän tunsi Juhon ja nosti\nkohteliaasti lakkiaan.\n\nPorraskäytävässä tuoksui ruokien haju kuten ennenkin. Juho oli juuri\nastumaisillaan ensimmäiselle portaalle, kun kuuli askeleet ja tutun\nvihellyksen päänsä päältä.\n\nSe oli Helge!\n\nKuin jonkun käsittämättömän vaiston ohjaamana hän pujahti portaiden\ntaa. Hän ei halunnut tavata toveriaan.\n\nHelge astui pihalle häntä huomaamatta. Palttoonkaulus pystyssä ja\nknalli päässä hän kulki pihan poikki reippain askelin vihellellen\nmennessään.\n\nYht'äkkiä valtasi Juho Kostian hurja ajatus. Hän ihmetteli itsekin\nitseään. Seuraavat sanat, jotka hän lausui Helgen juuri hävitessä\nporttikäytävään, kuulostivat kokonaan vieraan sanoilta:\n\n-- Hoi, Stukaloff! Kaksi markkaa, jos viette kapsäkkini vahtimestari\nFagerholmille. Minulta unohtui junaan tärkeä paketti.\n\nRyssä katsahti häneen kummissaan, mutta nosti kuitenkin lakkia\nkohteliaasti, tarttui kapsäkkiin ja lähti kiikuttamaan sitä portaita\nylös.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kadulla. Hän silmäsi\nKatajanokalle päin. Aivan oikein! Siellä asteli Helge reippaana,\npalttoonkaulus pystyssä ja knalli päässä. Hienoksipa oli poika tullut!\n\nJuho lähti samaan suuntaan. Hän halusi nähdä, menikö toveri todellakin\nsinne, johon hän arveli.\n\nHelge kulki kiireesti Päävahdin aukean yli poiketen Katajanokan\nsillalle. Aivan oikein! Sinnepä tietysti! Hänen teki mieli kääntyä\ntakaisin, mutta mustasukkaisuuden raivottaret ajoivat häntä eteenpäin.\nHyvä Jumala, näinkö olivat asiat!\n\nHelge kulki pahaa aavistamatta -- kuin ainakin mies, jolla on\npuhdas omatunto. Juho seurasi häntä kiihkeästi. Yksi ja toinen\nvastaantulijoista loi häneen kummeksivan katseen. Mutta Juho Kostia\noli nyt sillä päällä, ettei hän sellaisesta välittänyt. Nähköön vaikka\nkoko Helsinki, mikä hänen askeleitaan johti! Hän oli mennyttä miestä,\nhän kulki alaspäin. Mutta siihen oli syynä rakkaus -- tuo siunattu,\ntuo kirottu tunne, joka teki ihmisestä joko jumalan tahi perkeleen.\nHän ei välittänyt enää mistään -- ei siitäkään, vaikka olisi joutunut\nraitiotievaunun alle ja tullut yliajetuksi.\n\nHelge pysähtyi Johanna Langin portille ja katsahti ympärilleen.\nOnneksi oli Juho niin kaukana, ettei toveri häntä huomannut. Eikä\nhän sitäpaitsi aavistanutkaan, että kiihkeä silmäpari piti silmällä\njokaista hänen liikettään.\n\nSeuraavassa hetkessä oli Helge hävinnyt porttikäytävään. Juho pysähtyi\nmuutaman kivijalkapuodin eteen kuin katsellakseen näytteille pantuja\ntavaroita.\n\nHänen sisässään kiehui ja raivosi. Oh, olipa tämä kurjaa! Tähänkö oli\ntultu? Hän rupesi katumaan, että oli ollenkaan lähtenytkään matkaan.\nNäin alas oli mies jo vaipunut, -- vakoili toveriaankin kuin varas...\n\nMutta -- oliko Helge Hollander enää mikään toveri? Eikö toveruus olisi\nhäntä velvoittanut pysymään erillään Johanna Langista? Vai oliko\nJohanna --?\n\nKirous pyöri hänen huulillaan, kun hän samassa hätkähti. Ikkunaan oli\nasetettu näytteille sikarilaatikoita. Muutaman kannessa seisoi \"El\nParadiso\".\n\nHänen silmänsä kostuivat ja hän lähti pää riipuksissa astumaan takaisin\nasuntoaan kohti. Hän muisti illan, jolloin hän oli käynyt tuossa\nkaupassa ostamassa sikareja ja sitten mennyt Johanna Langin luo. Sen\nillan muisto oli niin säteilevän kirkas, ettei hän saattanut kirota.\n\nHän kulki katua ylöspäin höpisten itsekseen:\n\n-- Ristilukki, ristilukki...\n\n\n\n\n2.\n\n\nAamu valkenee vitkaan ja sitä seuraa surullinen herääminen. Juho\nKostia raoittaa silmiään. Huonekalut erottautuvat epäselvinä hämärässä\nhuoneessa. Vastapäätä olevasta ikkunasta häämöittää kuurainen\npeltikatto. Sen takana ja yläpuolella valkenee vähitellen taivaan kansi\nja auringon ensimmäiset säteet punaavat peltikaton harjan.\n\nPöydän päässä -- piirongin ja pöydän välissä on tuoli, jonka selkänojan\nylälaidasta on puuleikkauskoriste murtunut poikki. Sillä tuolilla oli\nkerran -- kauvan aikaa sitten istunut Johanna Lang kuunnellen, kuinka\nhän lausui Robert Burnsin runoa:\n\n    \"En, Hanna, jää vain kasvojas\n    ja varttas ihannoimaan,\n    vaikk' ilmestyen sulossas\n    saat veret kuumat soimaan.\n    Tuo hempi itse olennon\n    mua viehtää, hurmaa, impi;\n    sun muotos mulle kallis on,\n    sydämes kallihimpi.\"\n\nJohanna Lang oli istunut kuunnellen, kuumat läikät poskillaan; hän\noli tajunnut sakeisiin sisältyvän rakkaudentunnustuksen kohdistuvan\nitseensä. Eikä hän ollut liikuttanut sormeaankaan vastaansanoakseen;\nhän oli vain nauttinut siitä sydämen lämmöstä, joka huokui häntä\nvastaan. Hän oli kääriytynyt siihen kuten kalliiseen turkisvaippaan --\nja liidellyt ovesta ulos nyökäyttäen kynnyksellä päätään.\n\nMutta se katse, jonka hän oli Juhoon luonut, oli puhunut omaa kieltään:\n'Minäkin rakastan!'\n\nJuho Kostia väänteleikse vuoteellaan. Oliko tämä kaikki ollut totta\nkerran? Vai oliko hän vain uneksinut?\n\nTotta se oli ollut. Hän muisti, kuinka rouva Fagerholm oli kerran\npuhunut Johannan kanssa kauvan ja pitkään; hän oli saanut kuulla sen\nvasta jälkeenpäin. Rouva Fagerholm oli laskenut Johannan sydämelle\nsen edesvastuuta herättävän tosiasian, että hän, Juho Kostia, oli\nrakastunut, -- rakastunut juuri Johanna Langiin, -- sekä ettei\nsellaisen sydämen kanssa pitänyt leikitellä. Tämä oli tavallaan\nrohkaissut häntä kosimaan. -- Mahtoiko rouva Fagerholm nyt aavistaa,\nmillä kannalla asiat olivat? Eilen illalla hän oli tarkastellut\nJuhoa pitkään illallispöydässä, vaikka hän olikin koettanut tekeytyä\nmahdollisimman rauhalliseksi.\n\nRuumista värisytti, päätä pakotti, kuumat laineet soutelivat suonissa\nja niitä seurasi kylmän puistatus. Hän oli nähtävästi sairas.\n\nHelge Hollander heräsi. Jo pitkän aikaa oli Juho pitänyt häntä\nsilmällä. Asuintoverilla oli omituinen tapa nukkua melkein istuallaan.\nSilmälaudat olivat värähdelleet, -- kuin olisi vielä unimaailmassa\nharhaileva katse tahtonut vangita jonkun ihastuttavan näyn. Sitten\nsilmät aukenivat, suu vetäytyi hymyyn ja käsi ojentautui kuin käskystä\ntarttumaan yöpöydällä lepäävään piippuun ja tupakkakukkaroon.\n\nSiinä oli onnellinen mies! Heräsi ilman sielun ristiriitoja ja pani\npaikalla tupakaksi.\n\nJuho koetti olla nukkuvinaan. Hän sulki silmänsä, mutta korvat\nteroittautuivat kuulemaan toverin pienimmänkin liikkeen.\n\n    Äl' itke, Selma, pienoinen,\n    kyll' sinä minut saat!\n    Kun taasen tulen takaisin,\n    vietämme hauskat häät!\n\nhyräili Helge piippuaan ladaten.\n\nJuho tunsi mustasukkaisuuden viheriän käärmeen matelevan povessaan. Se\npoika se lauleskeli heti noustuaan! Ihmekö tuo, kun rakasti kahta.\n\nJuho puri hampaansa yhteen. Tällä hetkellä hän vihasi toveriaan. Veri\nkuohui kuumana suonissa ja pakottava tunne päässä vain kasvoi.\n\nHän kuunteli henkeään pidättäen. Jokainen toverin sängyn narahdus,\npatjan kahahdus tuntui hänen mielestään kuiskaukselta onnen maasta.\nHelgen ryinnässäkin oli riemukasta itsevarmuutta. Nyt tämä kohosi\nistualleen ja raapaisi tulta. Juhon sieraimiin tunkeutui miellyttävä\ntupakan tuoksu. Sekin kiusasi ja harmitti häntä tavattomasti. Oli kuin\nolisi savukin itsetietoisena kuiskinut: 'Haistele, poika, Eedenin\nparatiisin tuoksuja!'\n\nJuho vetäisi peitteen päänsä yli; hän halusi välttyä toverin\naamupakinoilta. Mutta Helge käsitti hänet väärin. Tuo peitteen vetäisy\npään yli oli tavallisissa oloissa merkinnyt Juhon valmistautumista\naamurukoukseen. Helge kiusasi toisinaan toveriaan vetämällä peitteen\nvarovasti alas. Niin teki hän nytkin.\n\n-- Joko se Janne poika sukelsi taas?\n\nHelgen ääni soi Juhon mielestä paljon kiusoittelevammalta kuin\ntavallisesti. Ennen hän oli sille vain hymähtänyt, mutta nyt teki mieli\nsanoa jotakin oikein pistävää.\n\n-- Anna minun olla! sai hän vain sanotuksi.\n\nHelge katseli toveriaan hetkisen. Liekö hän mitään aavistanut -- mutta\nseuraava kysymys tehtiin vakavammin:\n\n-- Oletko sairas?\n\n-- Vähäsen... vilustumista, mitä lie...\n\n-- Missä olit koko eilisen päivän?\n\nJuhon olisi tehnyt mieli kysyä samaa, -- mutta tiesihän hän sen\nkysymättäkin. Hän puolestaan oli harhaillut koko iltapäivän satamassa,\nkuljeksien siellä laiturilta toiselle, -- kunnes lopulta oli joutunut\npitkän laiturin päähän Pohjoissatamassa. Siellä hän oli seissyt\ntuntikausia kylmässä tuulessa, seuraten sairaan sielunsa liikkeitä.\nSe oli sama paikka, jossa hän kerran oli seissyt Johanna Langin\nkanssa -- muutamana myrskyisenä iltana. Silloin oli yritetty vaikeaa\ntemppua: surmata erään nuoren ylioppilaan rakkautta kahden todistajan\nläsnäollessa, mutta onnistumatta. Eilen oli Juho yrittänyt sitä\nuudelleen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Hänen oli lopuksi täytynyt\npalata, -- mutta mukana oli seurannut entinen tuska, suloinen ja\nomituisesti herpaiseva, -- mutta samalla niin kipeä ja pistävä, että\nsilmät olivat väkistenkin tahtoneet kyyneltyä.\n\n-- Kuljin vain... asioilla, vastasi hän soinnuttomasta\n\nHelge tyytyi siihen; hän ei jatkanut keskustelua. Ehkäpä hän arvasi\ntoverin tilan, koskapa lausui ystävällisesti, melkein lämmöllä:\n\n-- No... kylläpä kaikki vielä korjaantuu.\n\nHän lähti luennoille Juhon jäädessä makaamaan.\n\n\"Korjaantuu\". Ei koskaan! Siitä oli turha puhuakin -- Helgen\nkaikkein vähimmin, joka oli osaltaan syynä hänen onnettomuuteensa.\nJuho ei voinut enää ymmärtää toveriaan. Ennen oli tämä ollut mitä\nhienotunteisin ystävä, mutta nyt oli hänestäkin tullut kaappari --\nrosvo, joka varasti toiselta tämän ainoan karitsan. Rakkauden tuska\nolisi ollut helpompi kantaa, jos Johanna vain olisi ollut täydellisesti\nvapaa -- kuulumatta kenellekään erikoisemmin. Mutta -- nyt hän kuului\nHelgelle ja se teki Juhon taistelun vielä epätoivoisemmaksi.\n\nPalvelijatar kurkisti huoneeseen.\n\nSiinä oli tuolilla vielä hänen tuomansa aamukahvi koskematta. Juho\nkohottautui ryntäilleen koettaen juoda. Kahvi oli aivan kylmää. Sydäntä\nvihloi, kun hän huomasi kahvikupin reunassa suuren kolon. Sekin oli\ntodistus elämän säälimättömästä ankaruudesta.\n\nOvelle koputettiin. Rouva Fagerholm ilmestyi kynnykselle hymyilevänä ja\npunaposkisena.\n\n-- Hyvää huomenta! No sairaanako me olemmekin?\n\nRouva Fagerholmilla oli usein tapana puhua monikossa.\n\n-- Niin... hiukan kuumetta... Ei se sen vaarallisempaa ole.\n\nJuho yritti hymyillä, mutta se kai näytti rouva Fagerholmista kovin\navuttomalta, koskapa hän vakavana pudisti päätään.\n\n-- Onkohan tädillä mikstuuraa?\n\n-- On, on, puheli ystävällinen rouva. -- Mutta paraneeko se\nmikstuuralla?\n\nHän tarkasteli tutkivasti potilasta. Juho vilkaisi häneen kulmainsa\nalta ja nähtyään rouva Fagerholmin silmänurkassa omituisen\nkimmellyksen, hän päätti olla varuillaan. Oli turhaa purkaa sydäntään\nihmiselle, joka -- vaikka olikin äidillinen ja lempeä -- oli kuitenkin\nvieras -- tavallinen ruokarouva vain.\n\nRouva Fagerholm oli istahtanut sängyn viereen ja tarttunut Juhoa\nkädestä. Hän koetteli valtasuonta. Se löi kiivaasti. Hänen kasvoilleen\nlevisi huolestunut ilme.\n\n-- Kuumetta, totesi hän.\n\nNiinpä niin. Senhän Juho kyllä hyvin itsekin tiesi.\n\n-- Onko Jannella jokin asia hullusti? kysäisi rouva Fagerholm äkkiä.\n\nJuhoa suututti moinen tunkeilevaisuus. Äskeinen hyvän mielen\ntunne siitä, että rouva Fagerholm häntä ymmärtäisi, oli kuin\npoispuhallettu. Tuollainen silityslaitoksen omistajatar kertoisi\ntietysti työntekijöilleen ensi tilaisuudessa hänen salaisuutensa. Se\nleviäisi pian asiakkaidenkin keskuuteen. Jokainen vanhapoika, jonka\nkauluksia rouva Fagerholmin \"jäntat\" silittivät, muistaisi kaulusta\nkiinnittäessään naivia ylioppilasta, joka riutui rakkaudesta. Se\nantaisi heille vain tarpeellisen hyvän tuulen heidän pyhäisille\npyyntiretkilleen.\n\n-- Kyllä kai täti tietää, että minä elän säännöllisesti, virkkoi Juho\nposkilla kuumeinen puna.\n\nYstävällinen rouva löi käsiään yhteen.\n\n-- Herra siunatkoon! Enhän minä sellaista? Minä vain tarkoitin, että\nJuho on kenties -- saanut rukkaset.\n\nJuhon povessa kiehui. Hänen teki mieli jo vastata äkäisesti, mutta hän\nhillitsi itsensä.\n\n-- Rukkaset --? Kuka minulle olisi sellaiset antanut? Ehkä Margareeta?\n\nRouva Fagerholm ei yhtään loukkaantunut. Hänellä ei olisi ollut mitään\nsitä vastaan, että Juho olisi seurustellut enemmän Margareetan kanssa.\nHän oli sitä joskus salaa toivonutkin. Saada tyttärensä kunniallisesti\nnaitetuksi -- oli hänen samoinkuin muidenkin äitien salainen toivomus.\nMutta -- se täytyi Juho Kostiankin myöntää -- rouva Fagerholm ei ollut\npienimmälläkään tavalla sitä asiaa auttanut -- paremmin häneen kuin\nHelgeenkään nähden.\n\n-- Ei. Janne käsittää minut väärin. Minä tarkoitin, että Janne rakastaa\nJohanna Langia.\n\nJuhon sydämeen koski. Pitikö hänen nyt kieltää rakkautensa? Eikö\nrakkaus ollut pyhä asia niinkuin uskokin, jonka oli velvollinen\ntunnustamaan, jos joku sitä kysyi?\n\n-- En... enkä ole koskaan rakastanut, vastasi hän jyrkästi. -- Mistä\ntäti Fagerholm on sellaisiin ajatuksiin tullut?\n\n-- Minä olen vain ollut panevinani merkille ja sitäpaitsi... Hän\nkeskeytti Juhon jäädessä jännityksellä odottamaan, mitä tuota viimeistä\nsanaa seuraisi.\n\n-- ... sitäpaitsi ei Johanna Lang sitä kieltänyt, kun kerran puhelin\nhänen kanssaan.\n\nJuho Kostiaa kadutti, että oli asettunut niin jyrkälle kannalle. Nyt\nolisi ollut soma kysyä, mitä Johanna Lang oli puhunut, -- mutta se ei\nnyt enää käynyt päinsä. Täti Fagerholm saattaisi arvata koko asian, --\njollei jo ollut arvannut.\n\n-- Mitä neiti Lang on mahdollisesti puhunut, luettakoon kokonaan hänen\nomalle tililleen. Minä en ole koskaan vakavasti tarkoittanut.\n\nRouva Fagerholm huokasi pitkään. Niinkö se olikin. Hän oli päinvastoin\npitkin syyslukukautta ollut panevinaan merkille... mutta Jannen\npuolelta saattoi asia hyvinkin olla niin, kuin hän sanoi.\n\n-- Seurustellaanhan sitä muutenkin tässä maailmassa, jatkoi Juho\nhetkisen kuluttua ja nyt oli hänen äänensä jo varmempi.\n\nRouva Fagerholm nousi ja meni hakemaan mikstuuraa. Hän antoi Juholle\naimo ryypyn. Se tuntui tekevän hyvää. Vilunväreet lakkasivat\nvähitellen. Rouva Fagerholm poistui luvaten lähettää aamiaisen\nkamariin. Juho jäi yksin.\n\nMitä hän oli tehnyt? Oliko hän kieltänyt rakkautensa?\n\nSe oli totta. Hän oli tavallaan tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan\nkieltämällä sen, mikä oli tosinta, pyhintä hänen elämässään.\n\nSe oli kurjaa!\n\nUusi tuska sai hänet saaliikseen. Mustasukkaisuuden ja rakkauden\nlisäksi hyökkäsi tämä kolmas hänen kimppuunsa: -- tunne, että hän oli\nkieltänyt totuuden. Sen hän oli aina leimannut suurimmaksi synniksi.\nHänen omatuntonsa oli kehittynyt ihan sairaalloisen herkäksi tässä\nsuhteessa. Hänen oli joskus täytynyt mennä toveriensa luo pyytämään\nanteeksi pahoja ajatuksiaankin. Niin herkkä hän oli. Se oli kai monessa\npolvessa perittyä uskonnollisuutta, joka Perä-Pohjolassa välistä\npukeutui hyvinkin omituisiin muotoihin. Hän oli toisinaan taistellut\nsitä vastaan yrittäen vapautua siitä. Välistä se oli onnistunut, --\nmutta usein hän sai viettää pitkän iltahetken sydämensä ristiriitoja\nselvitellessään. Kieltämättä hän oli jonkun verran hermostunut, --\nmutta sehän ei asiaa auttanut -- pikemmin päinvastoin.\n\nNyt tuntui siltä, kuin olisi hän kypsynyt tuomiolle. Kieltää paras\nosa itseään -- sehän oli kuolemansynti. Rakkaus Johanna Langiin oli\nherättänyt hänen sydämessään eloon kaiken sen hienon, sen herkästi\nsoivan, joka oli perintöä isältä. Heidän, Kostioiden, sydän oli pieniä\nkelloja täynnä -- pieniä kuin vanamon kukat, -- mutta jokaisesta niistä\nlähti erinkaltainen, hillitty sävel, jonka vain hiljaa kuunnelIen\nerotti. Juho Kostia oli kuunnellut näitä säveliä lapsuudestaan\nasti, -- siitä saakka kuin muisti. Mitä erilaatuisimmat pikku\ntapahtumat saivat nuo kellot heläjämään: -- ensimmäisen juhannuskukan\nilmestyminen kotivainion reunaan, ensimmäisen peipposen viserrys\nmetsässä, jänkälinnun surunvoittoinen piipitys kesäyön hiljaisuudessa\nja kellastuneen syyslehden putoaminen mättään koloon. Erilaisia\nsäveliä, erilaisia tunnelmia -- vienoja, herkkiä kuin tuulen henkäys,\njotka toisinaan yhtyivät sanoin selittämättömäksi, riuduttavaksi\nkaipaukseksi, mikä toi mieleen laskevan auringon viimeisen hohteen\nsammaloituneen saunan kylkeen. Tuo vanha sauna muuttui silloin maailman\npienoiskuvaksi, joka puheli: 'Kaikki lahoo ja hajoaa kerran'. --\nSellaisina hetkinä oli vaikea ymmärtää, että saunan ympärillä oli\npäivällä juostu, oltu piilosilla, hiivitty sisälle saunaan, joka\nrisahteli ja tuoksui kuivilta koivunlehviltä, -- pilkistetty ulos\npukuhuoneen rikkinäisestä ikkunasta. Laskevan auringon valossa oli\npukuhuoneen rikkinäinen ikkunakin näyttänyt vain ammottavalta aukolta,\njosta Jumala kurkisti ihmisen sieluun havaiten sen köyhäksi ja tyhjäksi.\n\nTällainen sydän tarvitsi vain joko ulkoa- tai sisästäpäin tulevan\nsysäyksen antaakseen kellojensa soida -- murheen sävelin, riemun\nsävelin -- miten kulloinkin. Juho Kostia oli sen sysäyksen saanut\nedellisellä lukukaudella: -- hän oli tavannut Johanna Langin. Rakkaus\noli leimahtanut ilmituleen. Se oli pannut kaikki nuo pienet kellot\nheläjämään. Ne olivat soittaneet kukin eri säveltään -- toiset\nsurumielisesti, toiset voitonvarmasti -- yhtyen lopuksi ilon ja ikävän\nsekaiseen yhteissointuun:\n\n    Oi, sydän, joka rakastat ja kuolla tahdo et!\n    Ja kuitenkin jo kuolemaa samassa kaipailet!\n    On onni suurin, korkehin, elää ja rakastaa.\n    Mut tuskan loppu lauhkehin on kuolo, kirkkomaa...\n\nSiinä oli noiden pienten kellojen yhteissoitto, se heläjävä kilkutus,\njoka sai sydämen joko onnesta paisumaan tahi hiljaisesti alistumaan\nkohtaloonsa.\n\nHän, Juho Kostia, oli kokenut pyhän tulen voiman. Hän oli elänyt siitä\nja kärsinyt siitä, -- mutta se oli kuitenkin ollut hänen kallein\nsisäinen aarteensa. Nyt hän oli kieltänyt sen.\n\nJuho Kostia heitteleikse vuoteellaan. Hänen rintaansa pusertaa sanoin\nselittämätön tuska. Hän loihtii sielunsa silmäin eteen Johanna\nLangin kauniit kasvot. Hän tuijottaa niihin apua etsien -- kuin\nroomalaiskatolilainen Neitsyt Maarian kuvaan.\n\n\"Anteeksi, Johanna! Olen kieltänyt rakkauteni, jonka sinä jalkoihisi\ntallaat. Mutta se on sinun asiasi, se ei kuulu minulle. Olen kieltänyt\nrakkauteni, joka riemuineen, kärsimyksineen on kuitenkin sydämeni\nomaisuus, sen pyhä tavara. Anteeksi, Johanna!\"\n\nHän on vaipunut jonkunlaiseen horrostilaan. Kuume takoo ohimoissa,\nkuumat ja kylmät laineet soutavat suonissa, käsi pusertautuu nyrkkiin\nauetakseen jälleen, ja etsii haparoiden jotakin, johon tarttuisi,--\nmutta ei löydä muuta kuin sängyn reunan. Siihen se pusertautuu\ntuskaisesti kiinni.\n\n-- -- -- -- --\n\nIllalla haettiin lääkäri. Hän totesi Juhon sairastuneen\nkeuhkokuumeeseen.\n\nLääkäri kertoi useammasta samanlaisesta tapauksesta, joita viime\nviikolla oli sattunut pääkaupungissa. Hän oli nuori mies, vasta\naloittanut praktiikkansa. Hän nosteli hermostuneesti olkapäitään ja\nlevitteli avuttoman näköisenä käsiään.\n\nVoi olla, voi olla. Ehkä hän on seissyt ulkona kylmässä tuulessa... Voi\nolla. Mutta keuhkokuumetta se joka tapauksessa on.\n\nHän määräsi potilaan vietäväksi sairaalaan.\n\n-- -- -- -- --\n\nKun Johanna Lang illalla tuli Fagerholmille, sai hän kuulla\ntapauksesta. Hän kävi merkillisen vähäpuheiseksi ja lähti ennen pitkää\npois. Sen panivat tietysti kaikki merkille, Helge Hollanderkin.\n\nMutta sitä, ettei Johanna Lang huolinut Helgeä saattajakseen, eivät\ntienneet muut kuin asianomainen itse. Helge istui alakuloisena\nkamarissaan.\n\nSinä iltana hän ei kerjännyt Margareetalta \"hyvää yötä\", vaikka tämä\nsitä odotti.\n\n\n\n\n3.\n\n\nMuutamassa \"Kirurgin\" yksityishuoneessa lepää Juho Kostia valkoiseksi\nmaalatussa rautasängyssä. Hän on hourinut monta päivää ja valvomisesta\nväsyneelle hoitajattarelle on tuottanut suurta vaivaa hänen\nvartioimisensa. Sillä Juho Kostia on ollut tavattoman vaikeasti\nhoidettava potilas.\n\nOnpa väsynyt sisar saanut kuulla katkelmia romanttisesta tarinasta,\njoka toisinaan on ajanut punan hänen poskilleen. Hän on tosin tottunut\nsellaiseen, mutta tässä \"tapauksessa\" on kertautunut muuan nimi\nalinomaa: -- Johanna. Se oli lausuttu mitä erilaisimmin äänenvärein\nja vivahtein -- milloin hellästi, pehmeästi kuin lapsen kuiskaus,\nmilloin vaikeroiden, tuskasta väräjävin äänin, joka on saanut valvovan\nsisaren silmät kostumaan. Oi, kuinka suuren rakkauden voi ihmissydän\nsisältää! -- Hoitajatar on ajatellut vuoroin kateudella vuoroin vihalla\nsitä tuntematonta, jolle nuo monet tuskaiset ja lempeät sanat olivat\nlausutut. Kerran on tuntematon yrittänyt sairasta katsomaan, -- mutta\nsaatuaan kuulla tämän hourailevan -- punehtuvin poskin kiiruhtanut\npois. Häpesikö hän nuoren ylioppilaan rakkautta? Tätä kysymystä on\nsairaanhoitajatar mietiskellyt.\n\nMutta onhan sisar sellaisessa ammatissa, jossa värisevin sydämin sai\nkatsella elämän kulkua kuin syrjästä -- itse koskaan pääsemättä mukaan.\nJa -- kukaties on hänelläkin oma \"tarinansa\", joka ehkä on ollut\nvälillisenä syynä hänen nykyisen toimensa valintaan.\n\nNyt on sairas rauhallisempi. Hän on jättänyt taakseen ne\nruskeahiekkaiset, aurinkoiset puistokäytävät ja pitkät laiturinpäät,\njoilla hän on kuumehoureissaan liikkunut. Heitä on ollut kaksi,\ntyttö ja poika -- ja toisinaan he ovat kieppuneet laiturin päässä\nkuin kaksi kärpästä päreen nokassa. Käsittämätön voima on nostanut\nheidät korkeuteen, taivaan pilvien reunustamalle partaalle, jolta\nJumala on isällisesti ojentanut heille kätensä -- kuin auttaakseen\nheidät onnellisesti maihin. He ovat astuneet pilvien keskitse -- kuin\nmerihädästä pelastuneet rantamaininkien pärskeestä -- enkelijoukkojen\nlaulaessa: \"Norra hamnen! Norra hamnen!\" Juhon sydän on paisunut\nriemusta kuullessaan, että taivaassakin puhuttiin samaa helskyvää\nkieltä, joka kumpusi hänen rakkaan Johannansa huulilta kuin kirkas\nhopeavirta. -- He olivat astelleet taivaan kukoistavia käytäviä käsi\nkädessä, -- kunnes äkkiä olivat pysähtyneet taulun eteen, johon oli\nkirjoitettu: \"Paperien heitteleminen teille kielletty!\" Seuraavassa\nhetkessä oli seutu muuttunut ja he olivat käyskelleet Korkeasaaressa\nJohannan liverrellessä: \"Vi ska' si på renen!\" Ja kas: -- siinä oli\nseisonut heidän edessään surkean näköinen otus, joka juuri vaihtoi\nkarvaa. Johanna oli lausunut: \"Usch, va' den ä' ful!\" Hänen sitä\nsanoessaan oli Juhon selkää karsinut kylmä viima. Seuraavassa hetkessä\nhän oli ollut yksin -- kaukana kotoisilla mailla -- poron viilettäessä\nlumista lakeutta pitkin ja hänen läimäytellessään sitä hihnalla\nkupeille. Jokainen hihnan läimäisy oli merkinnyt: Miksi hylkäsit\nminut? Katso, näin hurjapäiseksi minä olen muuttunut. Minä pieksän\nporosta hengen! -- Kunnes seuraavassa silmänräpäyksessä revontulet\nolivat leimahtaneet palamaan hulmuten monivärisinä kuin mustalaisen\nhuivi tuulessa. Ja ääni oli puhunut korkeudesta: \"Kirjoituspöytämatto!\nOta vastaan taivainen lahja!\" Revontulet olivat pudonneet alas ja hän\noli istunut kamarissaan kotitalossa katsellen polvillaan lepäävää\nkirjoituspöytämattoa, jonka hopeiset kirjaukset himmeässä kynttilän\nvalossa olivat sädehtineet kuin tähdet.\n\nTällaisia kuumekuvia oli hänen polttavassa päässään risteillyt\nlukemattomia. Mutta kaikilla niillä oli ollut sama kahtalainen\nominaisuus: -- ne joko tuottivat ääretöntä iloa tahi tukahduttavinta\ntuskaa. Toisinaan, selvempinä hetkinään hän oli tuntenut hennon käden\npitelevän omaansa. Silloin hän oli kuiskaten puhellut: \"Johanna, näin\nme kuljemme yhdessä läpi elämän tuskan ja riemun!\" Mutta Juho ei ollut\ntiennyt, ettei hento käsi kuulunut Johannalle, vaan hänen vuoteensa\nvieressä valvovalle sairaanhoitajattarelle.\n\nLääkäri oli sanonut:\n\n\"Hänellä on harvinaisen vahva sydän ja se pelastaa hänet.\"\n\nJa lääkäri on oikeassa. Sillä muutamana aamuna tammikuun lopulla on\nkuume poissa ja Juho avaa silmänsä täysin tajuisena.\n\nHän näkee valoisan huoneen, valkeaksi kalkitut seinät, siistin pöydän\nikkunan edessä, jolla komeilee tuoksuva hyasintti.\n\nSen on edellisenä päivänä lähettänyt Johanna Lang, joka tähän saakka ei\nollut uskaltanut käydä häntä katsomassa kuultuaan hänen hourailevan.\n\n-- Missä minä olen?\n\nJuho katselee kummastuneena valkopukuista sairaanhoitajatarta, joka\nistuu pöydän ääressä -- kädessä pieni, valkoinen nimikortti. Siihen on\nkirjoitettu: 'Sydämellinen tervehdys! Toivoen pikaista paranemista.\nRistilukki.'\n\nLääkäri oli kieltänyt hoitajatarta ilmaisemasta sairaalle kukan\nalkuperää samoinkuin näyttämästä nimikorttia.\n\nHoitajatar pistää kortin taskuunsa ja kääntyy potilaan puoleen.\n\n-- Te olette sairaalassa ja nyt te paranette pian.\n\nJuhon katse ilmaisee hämmästystä.\n\n-- Sairaalassa? Kuinka olen tänne joutunut?\n\n-- Te olitte kuolemansairas ja lääkäri määräsi teidät tänne.\n\nNyt rupeaa Juhon tajunnassa selkenemään. Hän muistaa tulopäivänsä ja\nsitä seuranneen surkean illan. Hän muistaa sairastumisensa ja rouva\nFagerholmin mikstuuran. Onko hän todellakin ollut niin sairas, että on\njoutunut tänne?\n\n-- Olenko minä kauankin maannut täällä?\n\n-- Kokonaisen viikon.\n\nKokonaisen viikon! Se oli käsittämätöntä.\n\n-- Ja tajutonna koko ajan?\n\n-- Niin... mutta teidän pitää nyt levätä. Lääkäri on kieltänyt teitä\npuhumasta. Te olette hyvin heikko vielä.\n\nKyllähän Juho sen itsekin tunsi. Hän katsahti käsiinsä. Ne olivat\nlaihat ja kalpeat ja vatsa tuntui hävinneen olemattomiin.\n\nMutta yhtä seikkaa hän halusi vielä tiedustella. Hän epäröi,\nuskaltaisiko kysyä sitä.\n\n-- Olenko minä... puhunut paljon?\n\nHoitajatar pudisti päätään. Juho ei päässyt selvyyteen, mitä hän\ntarkoitti.\n\n-- Minä meinaan... hourannut.\n\n-- Ette yhtään! Te olette maannut tajutonna koko ajan.\n\nSen Juho saattoikin uskoa. Hänen ruumiinsa oli puutunut kauttaaltaan.\nHäntä ei kai oltu saatettu liikuttaa ollenkaan.\n\nHän mieli vielä kysyä jotakin, mutta aivankuin arvaten potilaan\najatukset nousi hoitajatar ylös, astui hänen luokseen, otti kädestä ja\nsanoi vakavasti, mutta lempeästi:\n\n-- Nyt, herra Kostia, teidän pitää totella. Te ette saa puhua. Muuten\nlääkäri kiukustuu.\n\nJuho nyökäytti päätään. Hyvä oli. Hän saisi kuitenkin ajatella.\n\nHoitajatar poistui jättäen hänet yksikseen.\n\nJuho kiinnitti huomionsa pöydällä olevaan kukkaan. Hyasintti! Hän veti\nkeuhkoihinsa kukan suloista tuoksua. Johanna Lang rakasti erikoisesti\nhyasintteja.\n\nHän muisti viimeisen syntymäpäivänsä. Se oli ollut lokakuun alussa. Hän\noli saanut Johanna Langilta kauniin, punaisen ruusun.\n\n'Janne, olisin tuonut sinulle hyasintin, mutta niitä ei saa nyt.'\n\nSe oli tapahtunut heidän tutustumisensa alussa. Hän oli jo silloin\nollut selvillä tunteestaan. Punainen ruusu kirjoituspöydällä oli\nheloittanut kuin paratiisin kukka. Hän oli lukenut hepreaa sen\ntuoksun ympäröimänä ja raamatun kertomus Saaronin ruususta oli\nkirkastunut hänelle. Siihen liittyi välttämättömästi tyttö, kukkea,\nuljasvartaloinen impi, joka koristi ruusuilla sodasta palaavan sulhonsa\nmajan. Hän oli lukiessaan toisella kädellä hivutellut ruusun runkoa ja\nhänestä oli tuntunut suloiselta, kun piikkien terävät kärjet pistivät\nsormenpäätä.\n\nSilloin hän ei ollut ajatellut muuta kuin että hän rakasti ja oli\nrakastettu -- sekä että hänellä edessään oli heprealainen teksti,\njoka piti osata kertauksessa. Sen jälkeen hän tapaisi Johanna Langin.\nTodennäköisesti tämä tulisi häntä jo yliopiston kulmassa vastaan.\nNiinkuin oli tullutkin...\n\nMutta nyt -- nyt oli tammikuun loppupuoli. Ensimmäiset hyasintit\nilmestyivät kukkakauppojen ikkunoihin -- hyasintit, Johanna Langin\nlempikukat. Ja Helge tietysti veisi hänelle ensimmäisen...\n\nSyvä alakuloisuus valtasi hänet. Johanna ei nähtävästi ollut käynyt\nhäntä katsomassa.\n\nHänen piti päästä varmuuteen. Hän painoi soittokellon nappia.\n\n-- Onko minua kukaan käynyt katsomassa?\n\nOvelle ilmestynyt hoitajatar katseli häntä tarkkaavasta Sanoisiko\nhän totuuden vai eikö? Lääkäri oli maininnut jotakin 'onnettomasta\nrakkaudesta' ja arvellut, että olisi onni poikaraukan päästä irti\nniistä ajatuksista. Mielen rauha ja tyyneys olisi hänelle nyt kaikkein\nparas.\n\n-- On... eräs herra ja rouvashenkilö.\n\n-- Eikö muita?\n\n-- Heillä taisi olla muassaan muuan nuori neiti.\n\nJuho veti syvään henkeä. Hänen poskensa punehtuivat ja silmät\nrupesivat oudosti hehkumaan.\n\n-- Neiti? Mikä hänen nimensä oli?\n\n-- En muista... Fagerlund tahi jotakin sinnepäin. Margareeta.\n\nHehku sammui Juho Kostian katseesta ja alakuloisena hän silitteli\npeitteensä reunaa. Hän huokasi syvään.\n\n-- Herra Kostia ei tottele minua. Minä olen kieltänyt teitä puhumasta.\n\n-- Kyllä minä tottelen, lausui Juho nöyrästi ja hänen äänensä värähti\navuttomasti.\n\nSairaanhoitajattaren kävi häntä sääli. Mutta mikäs auttoi. Poloinen\npoikariepu! Hänet piti saada terveeksi. Hänen parantumisensa\nnykyinenkin aste oli jo pikkuinen ihme. Sellainen ankara keuhkokuume,\njosta toipumiseen tarvittiin kaikki sielun ja ruumiin voimat. Pitikö\nhänen nyt totuus ilmaisemalla kiihoittaa potilasta ja siten estää häntä\nlepäämästä. Se tummatukkainen neiti, joka kerran oli käynyt sairasta\nkysymässä ja sitten -- kuultuaan tämän hourailevan -- poistunut\npunaisena kuin piooni, ei ansainnut yhtään myötätuntoa. Oli parasta,\nettä sairasta autettiin irtaantumaan hänestä, maksoi mitä maksoi. Sen\nverran oli hoitajatar Juhon katkonaisista lauseista päässyt selvyyteen,\nettä tämä kanta oli kaikkein paras.\n\n-- Herra Kostia ei saa soittaa minua muulloin kuin silloin, kun jotakin\ntodella tarvitsette.\n\nHoitajatar meni.\n\n'Jotakin todella tarvitsette'. Tällä hetkellä olisi Juho Kostia\n'todella' tarvinnut vain yhtä: -- Johanna Langin rakkautta. Se\nhänet olisi parantanut. Se hänet olisi jälleen auttanut saamaan\nelämästä kiinni. Mutta nyt, kun tämä ainoa häneltä kiellettiin, oli\nsamantekevää, miten hänen kävi.\n\nMiksi ei Jumala ollut korjannut häntä pois, kun hän jo oli seissyt niin\nlähellä iäisyyden portteja? Mitä järkeä siinä oli, että hänen annettiin\n'parata', 'toipua' -- jatkamaan toivotonta, harmaata elämää? Tarvitsiko\nhäntä kukaan? Kirkko, seurakunta? -- Mitä teki kirkko papilla, jonka\nlohdutuksen malja oli viimeistä pisaraa myöten tyhjä? Eikö ollut\nkohtalon ivaa, että hänen kaltaisensa piti ojentaa malja janoisen\nhuulille ja sanoa: 'Juo!'\n\n-- Ei, kuolla pois, se olisi kaikkein parasta, kuolla täällä\nsairaalassa, jossa oli totuttu kuolemaa näkemään. Siinä olisi ollut\njärkeä. Kuoleman talo oli kuolevia varten.\n\nJa -- kuka häntä sitten olisi surrut? Niin... isä ja äiti. Mutta heillä\noli uskonsa ja he olisivat sen kyllä kestäneet. Johanna olisi itkenyt\nkaksi ja puoli kyyneltä ja hakenut lohdutusta Helge Hollanderin sylistä.\n\nElämä oli järjetöntä alusta loppuun asti. Se teki ihmiselle saman\ntempun kuin Jäämeren kalastaja tainarille: tämä viilsi kalan vatsan\nauki, riisti maksan, heitti kalan mereen ja pilkkasi: 'Ui matkoihisi!'\n\nSillä eroituksella vain, että elämä riisti sydämen.\n\nElämä oli tyly ja kova. Taivaallinen tuomari tuntui sangen vähän\npiittaavan maan lasten kohtalosta.\n\nTaivaassa hänellä pikemminkin olisi ollut jotakin tehtävää: -- hän\nolisi rukoillut esirukouksia Johanna Langin puolesta tämän kauniiden\nsilmien tähden. Sellaiset sopi kyllä pelastaa... Jumalankin, sillä\nne olisivat kyllä kaunistuksena... taivaassakin. Nyt hän ei voinut\nrukoilla hänen eikä itsensä puolesta.\n\nMutta oliko hän niin varma taivaaseen pääsystä?\n\nEikö ollut mahdollisempaa, että hän olisi joutunut sinne toiselle\npuolelle? Sellainen viulunsoittaja ja tyttöjen narri! Ehkä paholainen\nolisi pannut hänen lausumaan Robert Burnsin runoa 'Hannalle'\n-- päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Siinä olisi ollut hänen\niankaikkinen kadotuksensa.\n\nHänhän oli viime aikoina melkein tyyten jäänyt kirkosta pois. Soitteli\nkaiket sunnuntait ja rustasi lemmenlauluja; ajatteli sakramenttiopin\nluennoillakin vain Johannaa, kuvitellen alttarivaatteisiin hänen\npäätään pienet enkelin siivet niskassa ja käsi poskella. Sellainen\nteoloogi... oikea publikaani!\n\nJuho Kostiasta tuntui tällä hetkellä, ettei hän nurkuisi, joutuipa hän\nkumpaan paikkaan hyvänsä. Hänelle, joka ei voinut uskoa iankaikkiseen\nkadotukseen ja joka sen vuoksi tuskin pääsisi taivaaseen, olisi ollut\nsuurin onni päästä osalliseksi 'jumalattomien hävityksestä'. Se olisi\nollut parasta hänelle, jonka sydämen rakkaus oli jo tuhkaksi polttanut.\n\nKuume tuntui palaavan. Eipä hän tainnut tästä nousta.\n\nNyt tuli lääkäri. Hän oli vanha mies, hiukan kumarainen, hiukset ihan\nlumivalkeat ja posket kuopallaan. Mutta silmät tekivät miellyttävän\nvaikutuksen; niistä loisti sydämellinen hyvyys.\n\n-- No, nuori mies, kas nyt on vaikeus voitettu! Nyt ruvetaan\nparanemaan, vai kuinka?\n\nHän koetti valtasuonta ja hänen kasvoillaan häivähti huolestunut ilme.\n\n-- Kuumetta hiukan, mutta (hän katsahti hymyillen Juhoa silmiin) sen me\najamme pois. Eikö niin?\n\n-- Eipä minusta taida olla mihinkään enää.\n\nLääkäri nauroi.\n\n-- Kuulkaapa, nuori mies, tuollaiset sanat ovat luvattomia teidän\niällänne. Ne ovat luvattomia vielä minunkin iälläni ja minulla on\nsentään jo valkea pää. Hänen olemuksestaan huokui tyynnyttävää\nvarmuutta, joka teki tavattoman hyvää. Oliko hän mahtanut elämässä\nkärsiä?\n\nAivan kuin arvaten potilaan ajatukset virkkoi lääkäri katsoen Juhoa\nkiinteästi silmiin:\n\n-- Minä olen menettänyt vaimon ja kaksi täysikasvuista poikaa. Minä\nolen elämässä aivan yksin, mutta juuri senvuoksi ovat kaikki täällä\nolevat minun lapsiani.\n\nHän painosti sanaa 'juuri'; Juho pani sen merkille.\n\nHän määräsi lääkkeitä, keskusteli puoliääneen hoitajattaren kanssa,\nvilkaisi kuin sivumennen pöydällä kukkivaan hyasinttiin ja kääntyen\nJuhon puoleen virkkoi hymyillen:\n\n-- Tuo kukan tuoksu ei ole teille terveellinen. Minä en ymmärrä, kuinka\nhoitajatar -- (hän katsahti ankarasti hoitajattareen).-- Me viemme sen\npois!\n\nJa ottaen hyasintin käteensä hän poistui huoneesta kuin mies, joka\nsuorittaa sankariteon.\n\nHoitajatar toi lääkettä. Juho nautti sen vastustelematta. Lääkärin\nkäynti oli tehnyt häneen rauhoittavan vaikutuksen.\n\n-- Kuka lääkäri se oli?\n\n-- Tohtori Selán.\n\nAivan oikein. Kumma, kun hän ei ollut häntä ennemmin tuntenut. Hänhän\noli tavallaan kuuluisuus. Juho oli kuullut hänen joulunviettotavastaan.\nTohtori tilasi vaivaistalosta muutamia vanhuksia joka jouluaatto\nkotiinsa. Niiden kanssa hän sitten vietti iltaa, soitti ja lauloi.\nJa lopuksi he kaikki istuivat illallispöytään syömään lipeäkalaa ja\nriisipuuroa. Kello 10 tulivat vaivaistalon hevoset hoidokkaita hakemaan\nja tohtori jäi yksin.\n\nJuho oli kerran -- käydessään erään pääkaupungin papin kanssa\nvaivaistalolla puhumassa -- kuullut pastorin kysäisevän muutamalta\nharmaapäiseltä vanhukselta:\n\n--. No, toivooko se Vinkvist ensi joulunakin pääsevänsä tohtori Selánin\nkesteihin?\n\nJohon vanhus oli kirkkain silmin vastannut:\n\n-- Kyll' mar mä vieläkin polttaisin yhren sellaasen sikarin ko viime\njoulunakin. Mä luulen, ettei taivaassakaan ol' parempii.\n\nJuho oli tiedustellut pastorilta, mitä miehiä tohtori Selán oli,\nja saanut hiukan yliolkaisen vastauksen: hän oli jonkunlainen\ntolstoilainen, mutta perin hyvä ja rehti mies siitä huolimatta.\n\nHän jäi miettimään. Merkillistä, että tohtori Selán jaksoi niin\ntoimellisesti hoitaa virkansa, ruokkia auliisti köyhiä ja kovaosaisia,\nvaikka olikin elämässään kärsinyt raskaita tappioita. Hänelle oli\nselvinnyt elämän tarkoitus: -- se ei ollut elämistä itseä, vaan\nmuita varten. Siitä kai johtui hänen rauhallinen, tyyni katseensa ja\nystävälliset sanansa...\n\n... Kuinka toisella tavalla tohtori Selán suhtautui elämään kuin hän.\nHänhän oli ollut surussaankin itsekäs, -- hautonut omia mielialojaan ja\nkatkeroituneena halunnut kuolla. Olihan maailma onnettomia täynnä ja\nkutkapa niitä osasivat paremmin hoitaa kuin juuri ne, jotka itse olivat\nonnettomia.\n\nNäin ollen -- saattoi vastoinkäymisestä, surusta, muodostua elämän\nparhaita liikkeellepanevia voimia, -- kunhan ihminen vain osasi\nsijoittaa surut oikealle paikalleen: -- sydämen rauhalliseen,\nhiljaiseen soppeen. Siellä ne vähitellen kirkastuisivat -- muodostuen\naarteiksi, jalokiviksi, jotka tekivät ihmisen rikkaaksi...\n\nHänelläkin oli kutsumus, papin jalo, pyhä toimiala. Siinä työssä hänen\ntuli lohduttaa murheellisia.\n\nKuka osasi paremmin lohduttaa kuin se, joka itse tiesi, mitä\nlohduttomuus oli. Kuka osasi paremmin ruokkia nälkäistä kuin se, joka\nitse oli nälkää nähnyt.\n\nJuho Kostia painoi silmänsä umpeen. Hän näki kauniin näyn: -- hän oli\nkulkemassa yli kukkivan kedon kirkkoa kohti, joka seisoi kummulla\njonkun matkan päässä pappilasta. Kellot soivat papille. Hänellä oli\nkädessä evankeliumikirja ja päivän tekstin muodostivat Vapahtajan\nsanat: 'Minä annan teille levon.'\n\nHän oli pappi ja matkalla jumalanpalvelukseen. Hänen virkansa oli\nlohdutus.\n\nRauha hiipi hänen poveensa ja hän nukahti.\n\n\n\n\n4.\n\n\nJuho Kostia istuu Nikolainkirkossa. Hän on ruvennut käymään\njumalanpalveluksissa, varsinkin iltajumalanpalveluksissa. Tuo viiden\nja kuuden välinen aika oli tavallisesti se, jolloin Johanna Lang tuli\nFagerholmille käymään. Juho Kostia pakeni siksi ajaksi pois, temppelin\nhiljaiseen rauhaan.\n\nHän oli ruvennut vakavasti valmistautumaan pyhään tehtäväänsä.\nJokainen, joka oli aikaisemmin hänet tuntenut, ihmetteli hänessä\ntapahtunutta suurta muutosta. Hän ei nauranut juuri koskaan enää. Hän\nkulki totisena kuin lihansa kiduttaja haastellen harvakseen kuin vanha\nmaalaispappi. 'Löytyisiköhän Tuomas Kempiläisen kirjaa \"Kristuksen\nseuraamisesta\"... latinaksi? -- \"De imitatione Christi\"?' Hän piti\npaussin kahden viimeisen sanan välillä ja 'Christi' lausuttiin\njuhlallisesti kuin alttarilta.\n\nHäneen suhtauduttiin erikoisella kunnioituksella. Tuo vakava, kalpea\nteoloogi, jolla oli kaulaan saakka napitettu musta liivi, teki\narvokkaan vaikutuksen. Kirjakauppa-apulainen juoksi portaissa kuin\norava tuoden pyydetyn kirjan. 'Se on hiukan kallis... Saksan markan\nkirjakauppakurssi... nähkääs.' Juho kaivoi totisena lompakostaan\nsetelin, sai kirjan ja lähti.\n\nNyt hän istui iltaisin kamarissaan niinkuin munkki kammiossaan,\ntutkien Tuomas Kempiläistä. Latina oli kouluaikana ollut hänen\nvahvoja puoliaan. Siksipä oli erikoinen nautinto tutkia Kempiläistä\nalkukielellä. Häntä huvitti kirjoittajan paikka paikoin käyttämä\nmunkkilatina. Siinä oli jotakin erikoisuutta -- niinkuin hänen\nkotimaakuntansa Lapin murteessa.\n\nFagerholmilla suhtauduttiin häneen arasti. Kaikki olivat kuin\nvarpaillaan hänen edessään. Häntä kiusasi toisinaan rouva Fagerholmin\ntutkiva katse. Vahtimestarikin oli muuttunut hiljaiseksi. Oli kuin\nolisi koko pöytäseuraa painanut tuon heikolta näyttävän teoloogin\nläsnäolo. Se laskettiin tosin sairauden syyksi, -- mutta siitä\nhuolimatta se teki painostavan vaikutuksen. Juho ei enää koskaan jäänyt\njuttelemaan kahvipöytään: -- hän pelkäsi Johanna Langin ilmestymistä.\nUsein hän kuunteli ovikellon soittoa hermostuneena, levottomana;\nsilloin vaihtelivat värit hänen kasvoillaan. Hän oli kyllä oppinut\neroittamaan Johannan soiton kaikista muista. Siinä oli alkuaikoina\nollut jotakin voitonvarmaa, kuin riemuitsevaa. Nyt oli siihenkin\nilmaantunut jotakin arkaa, anteeksipyytävää. Margareetakin sen huomasi.\n\n'Se on Johanna. Kaikki ovat niin muuttuneet. Hänkin painaa ovikellon\nnappia kuin kerjäläinen...'\n\nUrkujen pauhu täytti kirkon holvit. Juho antautui sävelten vietäväksi;\nhän ei veisannut mukana, hän kuunteli.\n\nSävel toi mieleen kuvan pitkästä kulkueesta, joka vaelsi maasta\ntaivaaseen. Se oli palmukulkue, jonka etunenässä ratsasti Vapahtaja.\n\n_Dominica palmarum_ -- palmusunnuntai. Se oli kaunis sunnuntain nimi\nja se sopi tähän kevätaikaan, jolloin maa virkosi talven vallan alta.\nSiinä nimessä kajahteli kellojen soittoa. Se toi mieleen iloisia\nkasvoja, ystävällisiä tervehdyksiä -- ja ennen kaikkia purojen ja\npellon ojien solinaa. _Dominica palmarum_ oli sunnuntailapsi kaikkien\nmuiden pyhäpäivien joukossa.\n\nPappi oli noussut saarnatuoliin. Hän ryhtyi lukemaan päivän\nepistolatekstiä. Se oli kirje Laodikean seurakunnalle ja siinä\nsanottiin muun muassa: 'Minä tiedän sinun tekosi, et ole kylmä etkä\npalava; oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!'\n\nJuhon ajatukset saivat vauhtia, -- mutta -- ne eivät pysähtyneet\nLaodikeaan, ne kulkivat toista suuntaa: -- ne lähtivät Vantaankoskelle\nja Vanhaankaupunkiin.\n\nFagerholmilaiset olivat päivällä tehneet \"palmunhakuretken\". He olivat\nmenneet Vantaankoskelle. Häntäkin oli pyydetty mukaan, mutta hän ei\nollut lähtenyt; hän oli arvannut, että Johanna Lang liittyisi seuraan.\nHelgen puheista se oli käynyt ilmi. Hän oli siis jäänyt kotiin pikku\npoikien kanssa.\n\nPäivälliseksi he olivat palanneet punaposkisina ja reippaina. Rouva\nFagerholm oli pujahtanut hänen kamariinsa ja ojentanut kimpun lampaan\nkäpälällä olevia pajunoksia.\n\n\"Nämä käskettiin antaa Jannelle.\"\n\nKuka? Kuka oli käskenyt?\n\n\"No, Johanna Lang tietysti!\"\n\nTäti Fagerholm oli säteillyt sitä sanoessaan ja kuiskannut korvaan:\n\n\"Ei ole vielä kaikki toivo mennyt.\"\n\n'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!' Juho Kostia ymmärsi erinomaisesti\nlaodikealaisten sieluntilan: -- ne olivat Johanna Langeja kaikki.\n\nKuinka tavattomasti häntä oli piinannut Johannan mielialojen\nvaihtelu. Hän rakasti, ilmeisesti rakasti -- ja toisin vuoroin ei\nrakastanut. Rakkauden esineet vain vaihtelivat: -- hän ja Helge\nHollander vuoronperään. Paljon huokeampi olisi ollut sydämen tuskaa\nkantaa, jos Johanna olisi ollut aivan kylmä häntä kohtaan; silloin\nhäntä olisi voinut ajatella kaukaisena, saavuttamattomana olentona.\nSydämen tuska olisi vähitellen lientynyt suloiseksi kaipaukseksi,\njoka oikeastaan olisi ollut hiljaista iloa. -- Mutta tämä alituinen\npiinapenkissä istuminen, -- se väsytti, se kulutti; se teki elämän ihan\nsietämättömäksi...\n\nEikö Johanna Lang ollut hänen sairaalasta tulonsa jälkeen koettanut\npäästä yhteyteen hänen kanssaan. Oli, oli monta kertaa. Juho muisti\nuseita eri tilaisuuksia. Kuka oli odottanut häntä yliopiston kulmassa\nheti ensimmäisen luennon jälkeen, jolle hän tervehdyttyään oli mennyt?\nJohanna Lang. Kuka oli kirjoittanut pari, kolme kertaa ja pyytänyt\ntulemaan luokseen? Johanna Lang. Aina ja yhä uudelleen Johanna Lang.\n\n'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!' Kuka oli kerran kiinnittänyt kukan\nhänen rintaansa ja sanonut: 'Vi ska' dekorera Janne'? Johanna Lang. Ja\nkuka oli tänään kiinnittänyt pajunoksan Helge Hollanderin rintaan ja\nsanonut luultavasti samalla tavalla: 'Vi ska' dekorera Helge'? Johanna\nLang.\n\nJa siitä huolimatta hän, Juho, oli saanut kimpun \"palmuja\" terveisiksi!\n\n'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!'\n\nJuho pyyhkäisi polttavaa otsaansa. Aina vain Johanna Lang! Joka\npaikassa hän valtasi ajatukset -- yksin kirkossakin. Kaikki epistola-\nja evankeliumitekstit käsittelivät häntä: ainakaan ei hän voinut niitä\ntoisin tulkita. Tämäkin 'oi, jospa olisit kylmä tai kuuma' soveltui\nJohanna Langiin...\n\nJuho tarkasteli kirkon seiniä. Ne olivat hyvinkin puolitoista metriä\nvahvat. Ne estivät kaupungin humun tänne kuulumasta. Mutta -- ne eivät\nvoineet estää häntä tuomasta kaupunkia sydämessään tänne. Hän kuljetti\nsen tänne muassaan kuin kalliin tavaran -- tämän Helsingin Vantaineen\nja Vanhoine kaupunkeineen...\n\n'Te viette mukananne kalliin tavaran savisissa astioissa.' Eikö\npappi lausunut tuota sanaa saarnatuolista juuri nyt -- ja eikö se\ntarkoittanut häntä?\n\nEikö hän koskaan pääsisi tästä kaupungista eroon? Vetäisikö se häntä\npuoleensa vielä vuosien takaakin -- niinkuin kuutamokaupunki vaeltajaa\n\"Doppelgängerissä\"? Olisiko hänen osansa aina Helsinkiin tullessaan\nmuistaa noita surumielisiä sanoja:\n\n    \"In diesem Hause\n    wohnte mein Schatz\"?\n\nHänen rinnastaan pusertautui syvä huokaus ja hän painoi päänsä penkkiin.\n\nKuvat vierivät hänen sielunsa silmien ohitse, kuvat toistansa\nkauniimmat.\n\nJohanna Langin kamari Katajanokalla oli taivaan esikartano.\nSen kalusto, sen seinäpaperit, ikkunaverhot -- kaikki olivat\nyliluonnollista tavaraa. \"Välskärin kertomukset\" ja Runebergin \"Hanna\"\nsaivat arvonsa vasta sitten, kun kuuluivat Johanna Langin kirjojen\njoukkoon...\n\n'Minun sieluni ikävöi ja halajaa Herran esikartanoihin. Milloin pääsen\nHerran kasvoja näkemään?'\n\nJuho Kostian olisi tehnyt mieli ääneensä nauraa. Puhuiko papin suun\nkautta Jumala vai perkele? Juuri sinä hetkenä, jolloin hän muistoissaan\nvaelteli Johanna Langin kamarissa, sinetöi pappi raamatunlauseella\nhänen ajatustensa sisällön. Se oli kuin \"amen\" saarnan jälkeen.\n\nNiin... niin... Katsokoon Herra taivaastaan armollisesti kurjan\nteoloogin puoleen, joka on painanut päänsä kirkonpenkkiin eräässä\nsuuressa kaupungissa. Hän on tullut tänne Herran esikartanoita\netsimään, mutta kiusaaja johdattaa hänet Johanna Langin kamariin\nKatajanokalla.\n\nKuumat kyyneleet täyttävät Juho Kostian silmät. Joku lähelläistujista\nvilkaisee säälien nuorta miestä, joka itkee pää penkkiin painuneena.\n'Synnin tie, synnin tie!' ajattelee säälivä sivustakatsoja. Ei, taivaan\ntie, taivaan tie! -- mutta rakennettu niin kummallisesti, että se\nkulkee -- Johanna Langin kamarin kautta...\n\n'Erhetykset kuka ymmärtää?' Niin... siinä oli saarnaaja kerrankin\noikeassa! Erhetykset kuka ymmärtää --?\n\nHänen, Juho Kostian, täytyi itkeä kadonnutta onneaan. Ei hän syntejään\nitkenyt. Synti --?... se käsite oli hänelle tällä hetkellä tuiki\nvieras. Mitä oli synti? Mahdollisesti varkaus, huorinteko ja murha.\n\n-- Mutta oliko rakkaus syntiä? Ei, ei, -- se oli vain tuskaa,\npolttavaa, pistävää tuskaa...\n\nJa tämä tuska, joka on kuin ruumiillistunut olento, kuin nainen\nkärsimyksen uurteet kasvoillaan, kuljettaa kirkon penkkiin kumartunutta\nylioppilasta ja sanoo: 'Katso, siinä on Johanna Langin koulu!'\n\nNiin... siinä oli Johannan koulu, \"Backlådan\", -- niinkuin sitä\nleikillä kutsuttiin. Vanha, hiukan ränsistynyt puutalo, mutta\ntäynnä tyttölapsia, suuria ja pieniä. Toiset olivat jo kehitysikään\npuhjenneet, toiset leikkivät vielä lastenkamarissa. Mutta suloisia\nolentoja kaikki tyyni, -- sillä heidän joukossaan oli yksi, joka teki\nheistä kaikista enkeleitä: Johanna Lang.\n\nEikö Juho Kostia muistaisi aamuja, jolloin hän riensi ystäväänsä\nvastaan saattaakseen tätä kouluun? Voiko häntä estää sitä ajattelemasta\nurkujensoitto, joka nyt taas vyöryy kirkon holveissa? Pappi on sanonut\namenensa ja laskeutunut saarnatuolista alas. Hyvä -- hän ei siis enää\nollut Juho Kostiaa kiusaamassa. Tämä urkujensoitto teki sydämelle\nhyvää. Se säesti ymmärtämyksellä hänen kulkuaan Johanna Langin rinnalla\nKatajanokalta \"Pakkilaatikon\" portille.\n\n... Ensin oli Johanna tullut yksin ja hän oli saanut seurata ihan\nkoulun portille saakka. Johanna oli jutellut johtajattaresta: se\noli ilkeä ihminen. Ja kun Johanna Lang sen sanoi, se piti uskoa.\nHän nimitti häntä 'priorittareksi'. Niin vartioitsi tyttöjään kuin\nmustasukkainen nainen miehensä askeleita. Kutsui luokseen, jos kuuli\njonkun \"seurustelevan\". -- Hän oli nauranut ja lyönyt leikiksi: häneen\nnähden ei Johannan tarvinnut peljätä. Tuskinpa johtajatar sentään\nteoloogeja vihasi; ehkä hän tarkoitti polyteikkareita, jotka olivat\nhiukan huonossa huudossa. 'Oh, vai polyteikkareita!' 'Niiden joukossa\non monta fiksua poikaa!' 'Sekin Palmroos, jonka Helge kerran toi\nFagerholmille, ja joka minulta otti sen tuumanpituisen tulitikunpätkän\nhampaiden välistä... sekin oli fiksu poika!' Niinpä niin... mutta ei\njohtajattaren mielestä. 'Sinä et ymmärrä! Johtajatar on kieltänyt\n_kaiken_ seurustelun!' 'Ja minä olen vapaa oppilas.' Hohhoh, vai sillä\nlailla! Vai uhkasi vapaapaikan menettämisellä! Se vanha humalasalko!\nNo, ei hätää... uhatkoon vain...; muutaman ylioppilaan isä oli varakas.\nVoisihan tämä ylioppilas kirjoittaa isälleen... valehdella, että kaikki\noli kallistunut kaksinkertaisesti. Johannan vuoksi hän saattaisi senkin\nsynnin tehdä. Sitten käytäisiin koulua omilla varoilla... yhteisillä,\neikä priorittarella olisi mitään sanomista. Johanna olisi tietysti --\nperinyt! Hahhaa!\n\nTyttö oli muikistanut suutaan. 'Pohatta!' Vai niin yksinkertaisesti\nasiat järjestyivät!\n\nNiinpä niin... Vanhassa Kostiassa oli rahaa. Tukkimetsästäkin oli saatu\nkaksisataatuhatta ja vielä oli kotipalsta koskematta. Ei kehuttu...\nälköön käsitettäkö väärin... mutta -- jos ei muuta keinoa, niin --\nVanhan Kostian rahoilla. Eikö sallittaisi, että neidille ostettaisiin\nuusi syyshattu? Erään muotikaupan ikkunassa oli erinomaisen sopiva.\nSiinä oli tällaiset reunat...\n\nHän oli ruvennut kepillään piirtämään katuojan hiekkaan, kunnes kello\noli soinut ja Johanna hiukan nuhtelevasti huomauttanut:\n\n\"Näin minä myöhästyn taas sinun tähtesi!\"\n\nOliko hän ennenkin myöhästynyt?\n\nOli monta kertaa -- silloinkin, kun ei ollut ketään saattajaa.\n\n... Senkövuoksi vai minkätähden oli Johanna sitten ruvennut kulkemaan\nmuutaman koulutoverinsa kanssa, muutaman alaluokkalaisen pikkutytön,\njoka katseli häntä kunnioittavasti kuin setää. Hän ei ollut aluksi\nsiitä sen enempää välittänyt, mutta viimein oli Johanna huomauttanut:\n\n\"Minun täytyy pyytää, ettet minua saattelisi.\" Hän oli ollut pöllö, kun\nei ollut tuota aikaisemmin huomannut. Tietysti! -- sen täytyi herättää\nhuomiota, kun koulutyttöä -- vaikkapa kahdeksantoista vuotiastakin --\nsaatteli nuori ylioppilas, jonka nenänpäästä jo näki, että tämä oli\nrakastunut. Tietysti!...\n\nMutta minkä hän sille oli mahtanut. Hän oli kerta kaikkiaan sellainen\nnaivi raukka, jonka kohtalo oli saada nenälleen.\n\nSe oli ollut ensimmäinen kerta, jolloin säröä oli ilmaantunut heidän\nvälilleen. Sinä päivänä hän oli ajatellut leivosta, jolta on kieli\nleikattu poikki. Naivi, lapsellinen vertaus, mutta sillä kertaa eletty\nkatkera tosiasia.\n\nSuhde ei ollut kuitenkaan siitä kärsinyt. Hän vain oli käynyt hiukan\nvarovaisemmaksi, -- kunnes Johanna taas oli ruvennut merkkejä antamaan.\nHän odotteli yliopiston kulmassa, piti vahtia kadulla, seisoskeli\nvarsinkin muutaman kravattimyymälän näyteikkunan edustalla. Siitä hän\noli hänet useimmin tavannut. Se oli vanha rakennus Aleksanterilla; hän\nei ollut aikaisemmin siihen huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt hän rupesi\ntutkimaan rakennusta tarkkaan. Se oli ainakin parin sadan vuoden vanha,\nyksikerroksinen, vaaleanpunaiseksi kalkittu, taiteelliset korkokuvat\nikkunoiden päällä. Sen nurkassa oli kravattimyymälä, pieni, hiljainen\nliike, jossa ei näyttänyt käyvän kukaan.\n\nKuinka viehkeästi osasikaan Johanna tulla yllätetyksi! Pieni huudahdus,\nlievä hämmennys, pari punaista läikkää poskilla -- ja sitten: \"Sinäkö\nse olet, Janne?\" Se oli kuin leivosen liverrys. Johanna oli pysähtynyt\nikkunan eteen \"sattumalta\".\n\n\"Sattumalta\". Elämä olikin kokoonpantu sattumuksista. Eilen sattui\nniin ja tänään näin. Johanna Langiin tutustuminenkin oli ollut vain\nsattuma...\n\nVai -- oliko siinä korkeampaa johtoa?\n\nJuho Kostia kohotti päänsä. Virsi oli loppunut hänen sitä huomaamatta.\nViereisestä penkistä nouseva naishenkilö katsoi häntä moittivasti;\nluuli kai hänen nukkuneen.\n\nOliko siinä korkeampaa johtoa -- jotakin, joka oli tarkoitettu hänen\nhyväkseen, hänen kehittymisekseen... kasvatuksekseen --?\n\nJuho katsoi kiinteästi alttaritauluun kuin vastausta pyytäen... Ihmiset\ntunkivat penkistä ulos työntäen häntä edellään. Siitä huolimatta hän\nkatsoi alttaritauluun. Enkelinpäät sen yläosassa hymyilivät lempeästi.\n\n-- No, olkaa nyt hyvä ja liikkukaa!\n\nMuuan vanhanpuoleinen herrasmies sen sanoi katsoen häntä tuikeasti.\n\nNiin -- eipä Jumalallakaan tainnut olla muuta vastausta. \"Olkaa\nnyt hyvä ja liikkukaa!\" Taivaassa hoidettiin kyllä asiat kenenkään\ntiedusteluista välittämättä.\n\nJuho soljui joukon mukana. 'Olkaa nyt hyvä ja liikkukaa!' Se oli\nJumala, joka oli niin kohtelias. Vastaanotto oli päättynyt. Ei täällä\nsiedetty turhia kysymyksiä.\n\nVerkalleen, askel askeleelta läheni ovi. Ei ollut tuumankaan varaa\nsyrjään. Väkijoukko painoi häntä eteenpäin. Kohtalo kuljetti ihmislasta\nja työnsi häntä edellään. Se sanoi: 'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!'\nKyllä kohtalo piti muusta huolen.\n\nPortailla Juho pysähtyi hetkiseksi ja veti ilmaa keuhkoihinsa.\nAjurinrattaat täristivät yli torin, raitiotievaunu kolisi mennessään.\nAleksanterin patsaan ympärillä paloivat lamput. Niiden alta vaelsi\nihmisvirta katkeamattomana vuona. 'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' Se\nkai oli elämän laki...\n\nHän asteli verkkaan kiviportaita alas. Siinä oli vasemmalla tuttu\npaviljonki, jossa he harjoittelivat saarnaamista. Hän oli koesaarnansa\npitänyt. Keväällä hän ilmoittautuisi maturiteettiin.\n\nSitten kesän luvut vielä... ja syksyksi hän saisi tutkintonsa. Sitten\npohjoiseen hiippakuntakaupunkiin vihittäväksi ja niin maalle...\njonnekin... samantekevä, minne...\n\nSiinä oli kravattimyymälän ikkuna. Kaasulamppu valaisi kulmaa heikosti.\nSe oli muistojen paikka... niinkuin koko katukin. Tässä... tämän portin\nvieressä oli Johanna kerran odottanut... Juho vilkaisi porttikäytävään.\nSe ammotti häntä vastaan mustana kuin hauta.\n\n'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' ajatteli Juho Kostia ja viimeinen\nkynttilä hänen sielussaan sammui. Hän kääntyi Esplanaadille. Siinä,\nmuutaman askeleen päässä oli hänen porttinsa, likainen, pimeä holvi,\njoka johti heikosti valaistulle pihalle.\n\nHän oli jo menossa porttikäytävässä, kun kuuli askeleita takanaan. Hän\nei niihin huomiota kiinnittänyt; talossahan asui sadoittain ihmisiä.\nKunnes hänet äkkiä pysähdytti lempeä, hiukan nuhteleva ääni, jossa soi\ntukahdutettu nyyhkytys:\n\n-- Janne!\n\nHän pyörähti ympäri. Kuka häntä kutsui? Pimeästä astui häntä kohti\ntyttö, pitkä ja solakka. Hänellä oli virsikirja kädessä.\n\n-- Johanna!\n\nSe oli Johanna Lang. Juho huokui syvään kuin hukkuva. Hänen päässään\nmeni hetkiseksi kaikki sekaisin. Vain yksi ääni tuntui muita selvempänä\nkuiskaavan:\n\n'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' Se oli elämän sääntö. Hänen olisi\npitänyt paeta.\n\n-- Kuinka... olet täällä?\n\nJohanna Lang pyyhkäisi silmänurkkaansa. Ilmeisesti hän itki.\n\n-- Janne, minä en kestä tätä... en kestä, että sinä kuljet vieraana\netkä ole minua näkevinäsi.\n\nHän itki. Totisesti, Johanna Lang itki!\n\nJuhon valtasi omituinen tunne. Ensimmäinen ajatus, joka syttyi päässä,\nkehoitti häntä sulkemaan syliinsä tuon turvattoman olennon, joka itki\nkuin loppututkinnossa hyljätty rippikoulutyttö, ja sanomaan: 'Johanna,\nminä rakastan sinua! Älä itke!' Mutta sitten hän muisti, ettei Johanna\nollut suostunut antamaan lupausta. Ankarana moraalin miehenä ei Juho\nuskaltanut toteuttaa houkuttelevaa ajatusta, vaan tarttui tyttöä\nkädestä.\n\nTämä nähtävästi odotti hellempää kohtelua, koska kyyneleet vuotivat yhä\nvuolaammin.\n\n-- Mistä sinä tulet?\n\n-- Kirkosta. Minä olin siellä myös ja näin sinut koko ajan. Koetin\nkiiruhtaa perässä, mutta sinä astuit kuin vimmattu.\n\nViimeistä sanaa lausuessaan hän naurahti. Hän oli suloinen nähdä.\nKyyneleet riippuivat pitkissä silmäripsissä kuin säteilevät helmet. Nuo\nihmeelliset, merenväriset silmät olivat kaipausta täynnä. Povi aaltoili\npidätettyjen tunteiden painosta. Käsi värähteli heikosti hänen omassaan.\n\nKauempaa ei Juho jaksanut itseään pidättää. Hän vilkaisi\nporttikäytävään -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Johanna Lang\nhänen povellaan.\n\nJuhon sydäntä puristi raju tuska ja kaipaus. Mielestään hän oli kuin\nvaras, joka ottaa toisen omaa, -- mutta toisaalta taas hänestä tuntui,\nettä hän piteli sittenkin omaansa. Kuin paetakseen näitä ristiriitaisia\ntunteita hän suuteli Johannaa tulisesti ja pitkään. Hämärä piha tuoksui\nomenilta; Johanna Langin tukka tuoksui -- miltä, sitä ei Juho ehtinyt\najatella, -- mutta se sai hänen ruumiinsa onnesta värähtelemään. Tähdet\nkatselivat korkealta kivimuurien yläpuolelta. Portin ohi kulki joku\nhyräillen. Taivas ja maa yhtyivät hetkiseksi. Suurkaupunki pidätti\nhenkeään...\n\n-- Johanna, minä rakastan sinua! Älä itke! Tyttö painoi päänsä hänen\nolkapäätänsä vasten ja nyyhkytti:\n\n-- Janne, Janne!\n\nJuho riistäytyi ensimmäisenä vapaaksi; huumaus rupesi menemään ohi. Hän\npiteli Johannaa käden ulottuman päässä.\n\n-- Anna minun katsoa sinuun!\n\nSamassa helähti hopeankirkas nauru hänen korvaansa.\n\n-- Ethän sinä pimeässä näe!\n\nJuho masentui. Niin todellakin: -- siinä, missä he seisoivat, oli\nmelkein pilkkopimeä.\n\n-- Minä näen sinut sieluni silmillä aina... joka hetki.\n\n-- Oi, sinä suuri poika!\n\n-- Niin... se on totta!\n\nMissä oli entisyys, missä kasvojen kalpeus ja juhlallinen vakavuus?\nMissä sydämen tuskat ja raateleva epätoivo?\n\nMissä oli kolkko kaupunki, missä Fagerholmin likainen piha? Missä\nylioppilas Juho Kostian ankara munkkielämä?\n\nKaikki, kaikki oli kadonnut. Entisyyttä ei ollut -- ei ollut koskaan\nollut. Kasvojen kalpeus oli väistynyt hehkuvan punan tieltä. Sydämen\ntuskat olivat loppuneet.\n\nKolkko kaupunki oli muuttunut paratiisiksi, Fagerholmin likainen piha\ntaivaan esikartanoksi. Ja ylioppilas Juho Kostia hyräili:\n\n    -- En, Hanna, jää vain kasvojas\n    ja varttas ihannoimaan,\n    kun ilmestyen sulossas\n    saat veret kuumat soimaan...\n\nJohanna ehdotti, että lähdettäisiin heille. Juhoa ei tarvinnut kahdesti\npyytää. He lähtivät.\n\nSinä iltana, palmusunnuntai-iltana ei ollut taivasta eikä ollut maata;\nei ollut hepreaa eikä ollut Helsinkiä; -- ei ollut yhtään mitään.\nKaikki oli lakannut olemasta; kaikki oli rauennut tyhjiin.\n\nOli vain yksi ainoa: -- Johanna Lang.\n\nMutta hän oli kaikki...\n\n\n\n\n5.\n\n\nPienessä kolmannen kerroksen kamarissa on kaikki muuttunut. Sen täyttää\ntulviva auringonvalo, joka saa vanhat seinäpaperit loistamaan. Niiden\nhaalistuneet ruusukiehkurat, jotka muutama viikko sitten valittelivat\nvai vaisuuttaan, julistavat nyt elämää, sitä verenpunaista, jota\nihmissydän ikävöi. Pieni, keltapuitteinen peili piirongilla ilkkuu\nviattomasti, puhellen edessään seisovalle nuorelle ylioppilaalle:\n'Taiteilijarusetti ja vapaasti solmittava kaulaliina! -- ka se!' Joku\nviikko takaperin sekin haasteli vakavaa, juhlallista kieltä: 'Siltä\npitää oikean papin näyttää.' Ruusukiehkurat seinillä karkeloivat kuin\nkevytjalkaiset tanssijattaret. Niillä on suuri pää, mutta kas -- sen\ntekee tukkalaite: -- kasvot kyllä ovat kapeat ja hienot -- ja jalat\nvippelehtivät ohuen harson sisässä. Sen helma käpertyy kaarelle kuin\nmerenneidon pyrstö -- vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan. Peilin\nedessä seisova ylioppilas soittaa viulua intohimoisesti. Se on äsken\ntilattu Perä-Pohjolasta sähkösanomalla: 'Lähettäkää viulu heti!' Jousi\njuoksee sulavasti kuin itsestään; kalvonen taipuu taiteellisesti, leuka\npuristaa viulun syrjää tanakasti. Siellä -- kasvojen alaosassa on kuin\nukkosta, mutta ylempänä -- silmissä ja otsalla asustaa taivas, selkeä\nja siintävä. Tukka on valahtanut hiukan otsalle. Ylioppilas seuraa\npeilistä ruusukiehkurain karkeloa: -- ne pyörivät kuin keijukaiset.\n\nYlioppilas keskeyttää soittonsa, katselee ympärilleen ja myhäilee.\nOvatko huonekalut paikoillaan? Hänen mielestään niiden olisi pitänyt\nsaada henki; niiden olisi pitänyt hyppiä, tanssia, rikkinäisestä\ntuolista tukevaan sohvaan saakka. Eikö rakkauden voima ollut\nkaikkivaltias kuin itse Jumala?\n\nYlioppilas kurkistaa peiliin. Niin -- taiteilijarusetti sopi\nerinomaisesti. Se on toverin keksintöä, tuon hyväsydämisen fyysismatin,\njolla on jo veressä taipumus hienoon käytökseen. Kaulaliinat on\nneulonut Margareeta; he itse olivat ostaneet kankaan. Ja markan hän oli\nsaanut -- Margareeta, markan vain näppäröiden sormiensa työstä. Silloin\noli oltu pöllöjä. Suudelman hän olisi ansainnut -- suudelman tai kaksi.\nSe olisi ollut ritarillista.\n\nNiin -- nuo silmät. Kenelle kuuluivat nuo silmät? Ylioppilas Juho\nKostialle, joka on hulluna rakkaudesta.\n\nNe ovat viidennen luokan kahvilan soittajan silmät, joissa kuvastuu\nhehkuva antaumus taiteelle -- taiteelle, joka on liian hyvää\nkahvilayleisön kuultavaksi. Mutta nuo silmät eivät välitä arvostelusta;\nne pyytävät vain heijastaa, mitä sydämessä liikkuu. Silmät ovat sielun\npeili, -- mutta piirongilla seisova keltapuitteinen peili on nenäkkyys\nitse. Se sanoo: 'Liian kuumat, liian kuumat! Nuo eivät sovi Fagerholmin\npäivällispöytään.'\n\nMutta -- mitäpä siitä välittää nuori mies, joka on hulluna rakkaudesta.\nHän nauraa, hän laulaa, hän houkuttelee viulustaan mitä ihmeellisimpiä\nsäveleitä. Toisin vuoroin hän panee viulun itkemään; -- mutta se ei\noikein soinnu; se on keinotekoista. Ei, leivosten laulu ja peipposten\nviserrys on päivän ohjelma! Ja aurinko: -- ole hyvä ja paista vain!\n\nHän kulkee huoneessaan kuin juopunut, viulu kädessä. Heprealainen\nraamattu pöydällä pyytää anteeksi olemassaoloaan. Ylioppilas viskaa sen\nsänkyyn. Levähdä, vanhus, ja nauti elämästä! Nyt on toivoon ja lempeen\naikaa!\n\nYlioppilas asettuu hajasäärin seisomaan sohvan yläpuolella riippuvan\ntaulun eteen. Se kuvaa kuutamomaisemaa. Jää kimaltelee kuin peilinlasi\nja sitä pitkin kiitää nuori, onnellinen pari, naisella tiukasti istuva,\nvartalomyötäinen lyhyt päällystakki, jossa on turkisreunus. Hei,\nliidelkää, hei, kiidelkää! Juho Kostia soittaa onnellenne!\n\nSoitto oli samentinpehmoista. Kummakos se, kun taulussa on\ntummanpunaisella sametilla päällystetty kehys. Se sopii tuohon\nidylliseen maisemaan.\n\nJuho Kostia laskee viulun syrjään ja vaipuu nojatuoliin istumaan.\nTunteet vellovat, ajatukset kiertyvät sykkyrään kuin liian ohut\nvillalanka rukin puolassa. Mutta ajatusten kehrääjälle tuottaa\nnautintoa käpertyneitten langansäikeiden selvittely.\n\nVoiko maailma uskoa, että tuolla olkapäällä, jolla nyt lepää pari\nkatkennutta hiusta, on levännyt tytön pää? Maailma on epäuskoa täynnä;\nse ei sellaista usko, vaikka näkeekin joka päivä. Juho Kostia ei tahdo\nsitä itsekään uskoa.\n\nMutta -- se on totisinta totta! Tuolla olkapäällä on levännyt tytön\npää. Juho Kostia voi sen nähdä siinä vielä nytkin. Hän vaipuu\nmuistoihinsa.\n\n... Ihme, että naisella saattoi olla niin pehmeä leuka! Se oli kuin\npienoismaailma -- tuollainen leppoisa kumpu, jolla kasvoi ohuenohutta,\nsilkinhienoa haituvaa: -- ne olivat ihokarvoja. Kumpu päättyi laaksoon,\npyöreäpohjaiseen laaksoon, joka sijaitsi leuvan päässä. Se oli\nhikihelmen aurinkoinen kehto -- sen suloinen syntymäpaikka...\n\n...Ihme, että naisen kulmakarvat kasvoivat niin ujostelematta! Valkea\nhipiä niiden alla kuulteli viattomuuttaan, silloin tällöin hiljaisesti\nvärähtäen: -- oli kuin olisi se pyrkinyt piiloon katseelta, joka\nhehkuvana hiveli sen pintaa.\n\n... Oliko ihmisellä ylimalkaan niin valkoinen päänahka kuin muutamalla\ntyttökoululaisella \"Pakkilaatikossa\"? Juho Kostia oli sitä sangen\nläheltä katsellut -- noin vajaan viiden sentin päästä. Tuon tytön\npäänahka oli vaikeimmista valkein. Mikään sivuajatus ei saattanut\njohtua mieleen sitä katsellessa; sellainen olisi ollut pyhyyden\nloukkausta...\n\n... Entä uinuvat silmälaudat! Ne olivat kuin kuultava vaippa taivaan\nihanuuden yllä. Niiden alla uinui itse autuus unelmoiden. Ne\nvärähtelivät, rypistyivät hienosti ja sitten -- aukenivat. Se oli kuin\nauringon nousu merellä.\n\nOmituinen puistatus käy nuoren ylioppilaan läpi. Hän on merellä,\nkaukana maasta, kylmät väreet puistattavat ruumista. Sitten -- yks'\nkaks' kaikki lämpenee ja poskille kohoaa hehkuva puna.\n\nSuutelo!\n\nJuho Kostia muistaa muutaman runosäkeen... Se on ennen tuntunut hänestä\nimelähköltä, mutta nyt se on totisinta totta, verisintä vakavuutta:\n\n    \"Kai enkelit siis taivahan\n    jo keksi suutelon!\"\n\nTotisesti, suutelo oli taivaallista alkuperää! Itse Isä Jumala\nhuvitteli toisinaan puhaltelemalla saippuapalloja ilmaan. Enkelit\nottivat niitä punaisten huultensa väliin, pitivät siinä hetken aikaa\nja painoivat sitten huulet hiljaa kiinni. Kuului suloinen tupsahdus\n-- ja nauruun purskahtaen enkelit lensivät toistensa kaulaan antaen\ntoisilleen suuta: -- he halusivat koetella, tuntuiko toisten huulilla\nvielä saippuan maku. Ei tuntunut -- se oli hävinnyt kuin taikaiskusta.\nJumala katseli päältä ja hymyili. Se oli suutelon alkuperä.\n\nJuho Kostia oli ottanut kaikkiaan kolme suudelmaa. \"In nomen Patris,\nFilii, Spiritusque Sancti\" olisi hän voinut sanoa. Mutta hän ei ollut\nsanonut mitään; hän oli vain ajatellut:\n\n'Rakastan, rakastan, rakastan.'\n\nJa sehän oli ymmärrettävää. Sen ymmärsi kai Jumalakin, koskapa ei ollut\nlähettänyt Juho Kostialle omantunnonvaivoja. Eihän Johanna Lang ollut\nvieläkään antanut minkäänlaista lupausta.\n\nJuho Kostia ei nyt ajatellut sellaisia pikkuseikkoja. Hän tunsi\nkerrankin olevansa vapaa, vapaa ennakkoluuloista. Omantunnonvaivat,\nne kuuluivat menneisyyteen, -- siihen aikaan, jolloin hän vielä oli\ntankannut Tuomas Kempiläistä. Nyt hän luki \"Paul ja Virginiaa\".\n\nVarmasti ei koko Helsingissä löytynyt onnellisempaa ihmistä kuin Juho\nKostia, jumaluusopin ylioppilas. Hän tosin \"skraapaili\" luennoilta\nja soitteli viulua. Kuka hänen asemassaan olisi voinut mennä\nkatekiseeraamaan aineesta: \"Johannes Kastajan kaulanleikkaus\". Sehän\nolisi ollut samaa kuin pistää kätensä vereen, nuo kädet, jotka olivat\nsilitelleet Johanna Langin pehmyttä poskea.\n\nHän oli lähettänyt professorille kirjelipun ja ilmoittanut olevansa\nsairas. \"Kaulanleikkaus\" sai siirtyä.\n\nTänä iltana hän lähtisi Johanna Langin kanssa Alppilaan. Se oli\nvappukunnossa, vaikka tuohon kevään juhlaan olikin vielä pari viikkoa.\nSiellä he saisivat jonkun rauhallisen nurkan istuakseen. Siellä ei\ntavallisesti, käynyt Johannan opettajia; he kulkivat Seurahuoneella.\nJuho oli ottanut asioista selvän; hän oli puhutellut Seurahuoneen\nportieria. Viisimarkkanen oli avannut ovenvartijan suun. Sellaista sai\nrakkaus aikaan.\n\nHän ottaa viulunsa ja rupeaa jälleen soittamaan. Hän soittaa mitä\nmieleen johtuu, polkkia, masurkkoja, marsseja ja vienoja lemmenlauluja.\nNiissä -- viimeksimainituissa on viulu omalla alallaan.\n\nHän kuvittelee mielessään lähestyvää iltaa. Viulun sävelet tulkitsevat\nhänen ajatustensa kulkua:... Kävely viertotiellä... Johannan keväthatun\nsulka heilahtaa ja hän sanoo: 'Ush, kun tulee lämmin.' He hiljentävät\naskeleitaan ja silloin Juho voi mukavasti tarkastella Johannan niskan\nkaunista kaarta: se muistuttaa joutsenen kaulaa. Autoja hurisee ohitse,\ntäynnä nuoria herroja ja naisia. Heille heilutetaan nenäliinaa. Se\non Juhon mielestä liikuttavaa. Mutta sitten sanoo Johanna: 'Ush, kun\nihmiset ovat tulleet julkeiksi!' Juho yhtyy siihen hengessään ja\nlausuu: 'Kevytkenkiä... mitä lienevät, konttoristeja.'\n\nViulun sävelet huokuvat halveksumista:... kehtaavatkin häiritä heitä!\nOikeastaan pitäisi Helsingin viertoteillä saada aikaan saksalainen\njärjestys: vissille välimatkalle kaksi tolppaa ja kummankin ääreen\npoliisi kello kädessä tarkastamaan, millä nopeudella autot ajoivat.\nSitten sakkoa jokaiselle nopeuden ylittäjälle. Jäisi nenäliinan\nliehutus...\n\n...Alppila on nimensä arvoinen. Mistä keksivätkin niin sopivan nimen?\nJuho muistaa ylioppilaaksi tulonsa. He olivat istuneet Alppilassa ja\ntoverit olivat hiukan maistelleet. Hän oli juonut vain sitruunavettä,\nmutta yhtäkaikki -- sekin oli mennyt päähän.\n\nAamuyöstä hän oli samonnut kaupunkia kohti parin naisylioppilaan\nseurassa. Ne olivat pohjalaisia tyttöjä, toinen vasta illalla\nesitetty. Hän oli esitelmöinyt 'Jumalan suuruudesta luonnossa'; hän\noli sanoilla tahtonut toistaa Beethovenin kuolemattoman sävellyksen.\nMutta -- ylioppilasneitoset olivat olleet liiaksi lakeissaan kiinni.\nSilloin oli hän vaipunut muistelemaan \"Vinsentti Aallonhalkaisijaa\"\nja tyttöä, joka kylpi kyynelissään, kun laulettiin \"Riemun ruususia\".\nOsasivatko neidit \"Riemun ruususia\"? Neitoset olivat katselleet\nhäntä ihmeissään. Ehkä neidit tahtoivat itkeä, jos hän laulaisi sen\nheille? Yhä kummastuneempia katseita ja omituista hymyilyä. Oliko mies\npäissään? Tavallaan kyllä, -- mutta juopunut ainoastaan lämpimästä\nkesäyöstä, syreenien tuoksusta ja nuoren ylioppilaan onnesta, johon\nsekaantui hiukan leikillistä uhkamielisyyttä -- tuollaista runollista\nhaljuilemista. Olisipa hänen vierellään silloin astellut Johanna Lang!\n\nJuhoa nauratti ajatellessaan, että Johanna oli siihen aikaan ollut\nneljäntoista vuotias, lyhythameinen koulutyttö, joka luki vain\nläksyjään. Siellä hän oli kulkenut Alppilan viertotiellä ja haljuillut\n-- tietämättä, että muutamassa toisen kerroksen kamarissa Katajanokalla\nkasvoi impi, joka kerran tulisi hänen kohtalokseen.\n\nKohtalokseen? Mistä se sana sukelsi esiin?\n\nViulun soitto katkesi. Juho vaipui mietteisiinsä. Oliko hän vielä\nkerran pettyvä Johannaan nähden?\n\nEi, se oli mahdotonta! Silloin ei löytynyt oikeutta taivaassa eikä\nmaan päällä. Murskata rakastava, tulinen sydän! Se ei voinut olla\nJumalankaan tahto.\n\nHänen kuohuvat tunteensa viilentyivät hiukan. Järjen äänikin sai\nkuiskutuksensa esiin: 'Ole varovainen! Naisen sydän on petollinen.'\n\nPetollinen? Hänenkö Johannansa, joka oli levännyt hänen sylissään ja\ntarjonnut huulensa suudeltaviksi? Kolme kertaa!\n\nIn nomen Patris, Filii, Spritusque Sancti.\n\nNyt ne sanat olivat paikallaan. Totisesti, hän oli kihlannut morsiamen\nJumalan kasvojen edessä, hänen sinisen taivaansa alla! Ensimmäinen\nsuudelma oli annettu Fagerholmin pihalla ja kaksi seuraavaa Johannan\nporttikäytävässä, -- mutta molempiin näkyi taivas, uskollisen lemmen\niankaikkinen todistaja. Tosin ei sormuksista oltu vielä puhuttu mitään,\nmutta puhuttaisiin syksypuoleen... syksypuoleen...\n\nOvelle koputettiin. Runar pisti päänsä oven raosta ja ilmoitti\npäivällisen olevan katetun.\n\n-- Eikö Helge ole tullut?\n\nHelge? Juho oli vallan unohtanut hänet.\n\nSamassa aukeni eteisen ovi ja Helge ja Margareeta astuivat sisään.\nHelge näytti tyytyväiseltä eikä Margareetankaan ilmeessä huomannut\nmitään erikoisempaa. Hän vilkutti silmää kamarin ovella seisovalle\nJuholle.\n\n-- Ack så fin, så fin! Mihinkäs nyt aiotaan?-- Päivälliselle, vastasi\nJuho nauraen. Margareeta iski silmää Helgelle, joka suu hymyssä auttoi\ntältä päällystakkia yltä.\n\nTyttö teki oikein vallasnaisen kumarruksen ja nauraa hihitti:\n\n-- Tehkää hyvin, herrat, ja tulkaa syömään!\n\n\n\n\n6.\n\n\nAlppilassa, pienessä sivuhuoneessa, josta päivällä on hauska näköala,\nistuvat Juho ja Johanna kahvin ääressä. Edeskäypä on kantanut kahvin\nsisään, saanut maksun ja hyvät juomarahat sekä Juholta viimeisen\nvarauksen: 'Tämä huone on siis tilattu.' Edeskäypä on nyökäyttänyt\npäätään ymmärtämyksen merkiksi ja poistunut kuulumattomin askelin.\nKahvikannu kimaltelee sähkölamppujen valossa. Tunnelma on kuin\n\"Tuhannen ja yhden yön\" saduissa.\n\nJohanna katselee hiukan arastellen ympärilleen. Hän on koulutyttö\nja hän pelkää; hän ei ole ennen istunut kenenkään kanssa tilatussa\nhuoneessa. Sana soinnahtaa hänen korvassaan hiukan salaperäiseltä.\nMutta Juho Kostia on kerta kaikkiaan siinä mielenvireessä, ettei hän\nsellaista huomaa. Hän on halunnut vain turvallisuutta, saadakseen\nolla kahden kesken Johannan kanssa ja puhua ylitsevuotavan sydämensä\nkyllyydestä.\n\nHän ei osaa asettua Johannan kannalle. Itse koulunpenkiltä päässeenä\nhän ei enää muista \"peruukien\" hirmuista valtaa. Hän on ylioppilas ja\nvapaa kansalainen; sitäpaitsi hän on teoloogi.\n\nJuho nauraa Johannan arkuudelle. Jumalalla on erityinen syy varjella\nheitä juuri tänä iltana opettajain argussilmiltä.\n\nHän on tunteeton kaikelle muulle. Vain yksi sana tulkitsee hänelle\nelämää tänä iltana. Se sana on: rakkaus.\n\nJuho kaataa kahvia kuppeihin. Hän on onnellinen. Jo siitä tavasta,\nmillä hän kallistaa päätään ja pitää kahvikuppia silmällä, voi nähdä,\nettä hän on onnellinen. Hän ei tahdo muistella menneitä päiviä.\nNykyisyys riittää kyllin.\n\n-- Katsotaanpas, tuleeko sinusta rikasta, lausuu hän kumartuen Johannan\nkahvikupin ylitse. Kupin pinnalla kelluu vaahtoympyröitä suurempia ja\npienempiä. Yksi on markan kokoinen.\n\n-- Rikas! huudahtaa Juho Kostia ja hänen silmänsä loistavat. Se on\notollinen ennemerkki. Vanhassa Kostiassa on runsaasti rahaa ja Juho\ntulkitsee vaahtoympyröiden merkityksen omalla tavallaan.\n\nJohanna naurahtaa. Hänenkin sydämensä lämpenee tulevaisuutta\najatellessa. Ei olisi hullumpi olla rikas. Hän on aina ollut köyhä. Hän\nsilmää Juhoa hymy suupielessä ja kysyy:\n\n-- Saatko sinä periä paljonkin?\n\nKas, kas, kuinka laskeva jo! Aito helsingitär... Juho käy hiukan\nalakuloiseksi. Mitä on rikkaus sydämen rinnalla? Kulta kuluu ja\nhopea homehtuu kerran, mutta sydän pysyy iankaikkisesti. Se ei häviä\nkuolemassakaan. Kuoleman jälkeen Jumala punnitsee sen ja asettaa\ntalteen. Siellä se loistaa taivaan perähyllyllä kimaltelevan lasikuvun\nalla. -- Ja ylimmäisinä ovat ne, jotka ovat paljon kärsineet ja paljon\nrakastaneet...\n\nJuho Kostian sydän on kokenut kumpaakin. Sekin on paljon kärsinyt ja\npaljon rakastanut. Sen on aiheuttanut Johanna Lang -- tämä ruotsalaisen\ntyttökoulun kahdeksannen luokan oppilas, jolla on merenviheriät silmät\nja joutsenen kaula.\n\n-- Minä olen ainoa poika, lausuu hän hiukan väkinäisesti silmissä\nharhaileva katse.\n\nJohanna katselee häntä hymyillen.\n\n-- Satuprinssi! Sinä olet onnellinen!\n\nSe lausuttiin sokuriäänellä, vienosti, lempeästi, mutta se vaikutti\nJuho Kostiaan kuin kylmä suihku. Hän heräsi todellisuuteen.\n\n-- Niin -- minä olen onnellinen, mutta en Vanhan Kostian rahojen vuoksi.\n\nHe ryyppäävät kahvia ja hymyilevät toisilleen. Juhon hymy kyselee,\nymmärsikö Johanna, minkävuoksi hän oli onnellinen.\n\nKaipa Johanna sen ymmärsi; ainakaan ei Juho voi lukea hänen kasvoiltaan\nmitään epäilystä herättävää. Hän on vain tullut varovaiseksi. Amorin\nkoulussa hän on oppinut, ettei pitänyt \"rukatella\". Tuo kotimurteen\nsana sopi hyvin tällaisiin tilanteihin. Ei pitänyt kiirehtiä.\n\n-- Miksi oikeastaan rupesit teoloogiksi? Etkö olisi voinut lukea\nkandidaattia niinkuin Helge?\n\nHelge! Sana särähti pahasti tänä aurinkoisena hetkenä. Se vaikutti\nproosallisesti, toi mieleen huoneen vuokran -- tämän tilatun huoneen\nvuokran. Johanna Langilla oli ihmeellinen kyky usein puhua niin, että\nmieleen johtui raha. Ja kuitenkaan hän ei tuntunut rahasta välittävän.\n\nMutta -- Juho Kostia on tänä iltana sillä päällä, ettei mikään voi\nhäntä syvemmin järkyttää.\n\n-- Jos tahdot, Johanna, niin tänä iltana poltan kaikki kurssikirjani!\n\nJuho Kostia ajattelee \"Biblia hebraicaa\". Se on korukansiin sidottu,\nkaunis kirja. Hän on kirjain ystävä ja ymmärtää niiden arvon. Mutta\ntänä hetkenä hän on valmis luopumaan niistäkin -- Johanna Langin tähden.\n\nJohanna tekee kauhistuneen liikkeen. Kuinka somasti hän osasi nostaa\nhennon kätensä pystyyn!\n\n-- Ei! -- se olisi viimeinen hulluus. Minun mielestäni sinä sovit\npapiksi erinomaisesti.\n\nHyvä! -- ei Juholla ollut mitään sitä vastaan; kuinka vain Johanna\ntahtoi. Hän oli vain tänä iltana valmis vaikka tähden nountiin\ntaivaalta, jos se ylimalkaan olisi ollut mahdollista.\n\n-- Minä näen sinut pappina jossakin kaukaisessa maaseurakunnassa ja\nkaikkien nuorten naisten sinuun syvästi rakastuneen.\n\nSillä päälläkö Johanna olikin? Halusiko hän taas ruveta kiduttamaan?\n\nNaivisuudessaan ei Juho huomaa tuota maailman alusta asti käytännössä\nollutta keinoa, johon naiset turvautuvat. He haluavat kuulla rakkauden\ntunnustuksia, kunhan vain itse saavat olla merkitsemättä kantaansa. Se\non suloisinta soittoa heidän korvilleen.\n\n-- Johanna, sinä ymmärrät väärin. Tietysti minä menen naimisiin.\n\nSitä oli tyttö odottanutkin. Hänen Eevan-luontonsa heräsi. -- Oli taas\nkovin suloista syödä kielletystä puusta: -- saada Juho haltioitumaan\nja mahdollisesti suutelemaan kerran, pari, -- kunhan vain ei omasta\npuolestaan tarvinnut luvata mitään.\n\n-- Tietystikin! -- sitä minä tarkoitin! -- hänen äänensä helisi kuin\nhopea -- ... tietysti! Sinä luonnollisesti valitset -- kauneimman,\njonka kanssa menet naimisiin. -- Oi, Janne, minä haluaisin olla sinun\nhäissäsi!\n\nJuho vapisi kuin vilutautinen. Hän katseli Johannaa suurin, kysyvin\nsilmin.\n\n-- Sinä et tarkoita totta, Johanna, sammalsi hän.\n\n-- Totta! nauroi tyttö.\n\n-- Sinä et voi olla minun häissäni kuin yhdellä ehdolla.\n\n-- Oi, sano minulle se ehto!\n\nJuho mietti. Uskalsiko hän antautua niin pitkälle? Hän riemuitsi ja\npelkäsi. Hän oli kuin kuilun partaalla seisova. Hyppäisikö hän yli?\n\nHän oli kerran yrittänyt ja pudonnut.\n\nTyttö katseli häntä pyytävästi; hän ojensi kätensä pöydän yli. Juho\ntarttui siihen kiihkeästi puristaen sitä lämpimästi.\n\n-- Oi, sano minulle se ehto, Janne, pyyteli hän silmissä kostea kiilto.\n\n-- Sillä ehdolla, että me... seisomme rinnakkain.\n\nHän oli aikonut sanoa, \"että me menemme naimisiin\". Sitä oli tyttö\nodottanut; hän ei olisi hämmästynyt siitäkään. Hänhän oli loihtinut\nJuhon tuohon mielentilaan, jolloin tämä puhui kuin unissaan. Silloin ei\ntarvinnut peljätä suoria kysymyksiä.\n\nJuhon vastaus tarjosi hänelle tilaisuuden yhden ylimääräisen solmun\ntekoon.\n\n-- Se on helppo täyttää! huudahti hän ja kaasi lisää kahvia kuppeihin.\nJuhon mielestä hän palveli pöydässä kuin uskollinen aviovaimo. Hänen\nsydämensä vapisi.\n\n-- Se on helppo täyttää, Janne! Minä voin seista sinun rinnallasi, jos\n-- morsian sallii.\n\n\"Ristilukki\", ajatteli Juho Kostia ja pilvi peitti hänen otsansa. Eikö\nJohanna milloinkaan päässyt tuosta ominaisuudestaan? Tuottiko hänelle\niloa toisen kiusaaminen loppumattomiin?\n\n-- Minulla on vain yksi morsian, Johanna, eikä tule koskaan olemaan\ntoista, lausui hän alakuloisesti. -- Jollen häntä saa, jään yksin.\n\nKuinka tuo tunnustus hivelikään Johanna Langin korvaa! Hän oli\nsentään nainen, vaikka ei ollutkaan kuin kahdeksantoista. Hän iloitsi\nsydämessään kuullessaan olevansa niin suuren rakkauden esine. Hän\nhalusi vain kuulla lisää -- ohjatakseen sitten keskustelun muille\naloille, jos \"unissapuhuja\" osoittaisi heräämisen oireita.\n\n-- Ajattelepas, Janne, että minä tulisin vasta kymmenen vuoden\nkuluttua; tulisin sinun kirkkoosi jumalanpalveluksen kestäessä. Mitä\nsilloin tekisit?\n\n-- Minä messuaisin sillä kertaa kauneimmin elämässäni: 'Herra olkoon\nteidän kanssanne!' Mutta minä tarkoittaisin vain sinua -- sinua yksin,\nJohanna.\n\nPitemmälle ei Johanna Lang halunnut mennä; eikä hänen tarvinnutkaan.\nHän oli koskettanut oikeaan kieleen Juho Kostian sydämessä. Nyt hän sai\nloppuillaksi asettua kuuntelemaan tuon kielen sointia.\n\nJuho Kostia tunsi hengen laskeutuvan ylleen. Jumala itse laski linnun\nlentoon käsistään ja se laskeutui Juho Kostian pään päälle. Se oli\nrakkauden kuhertava kyyhkynen.\n\nHän pääsi taas puhumaan, hän pääsi taas purkamaan sydäntään; hänestä\ntuli runoilija, lemmen laulaja -- lemmen, joka kestää kuoloon saakka.\n\nTiesikö Johanna, miten hänen päivänsä kuluisivat siinä tapauksessa,\nettei hän saapuisi? Yhtämittaisessa kaipauksessa, yhtämittaisessa\nodotuksessa; -- hän kutsuisi häntä luokseen... alituiseen. Hänen\nsydämessään soisi vain yksi sävel: -- 'Tule!' Se soisi aamusta iltaan,\npäivästä toiseen, vuodesta vuoteen... -- hän kuulisi sen ympärillään,\nmissä ikinä hän kulkisi. Sitä kuiskaisi metsäinen polku, sitä tien\nvieressä kasvava kanerva; sitä kahisisi kaislikko kalajärven rannassa,\nsitä kesäöisen metsän hiljainen suhina tuskin kuuluvasti kertaisi. Se\nsoisi kurkien huudossa varhaisena kevätaamuna, se väräjäisi jänkälinnun\nyksitoikkoisessa piipityksessä syysaution suon reunalla. Pappila\nolisi täynnä sitä; -- sen huoneissa asuisi kaipauksen henki. Illoin\nistuessaan kirjoituspöytänsä ääressä hän vaipuisi kuuntelemaan sen\nsurumielistä soittoa. Kaipaus -- se olisi hänen sielunsa iäti humiseva\nlehtimaja, jossa jokainen lehti kuiskaisi: -- 'Tule!'\n\nMissä tahansa hän tuon sanan lausuisi -- kenelle hyvänsä\njokapäiväisessä elämässä -- joka kerta siihen sisältyisi hänen\nsielunsa hiljainen kutsu. Hän kirjoittaisi sen huoneensa seinälle; hän\nkatselisi sitä ensimmäiseksi aamulla herätessään ja illalla viimeksi\nlevolle laskeutuessaan. Sen saisivat seurakuntalaiset tulkita miten\ntahtoisivat, joko rukoukseksi Jumalalle tahi omituiseksi päähänpistoksi\n-- yhdentekevää. Hän yksin sen merkityksen ymmärtäisi. 'Tule!' 'Tule,\nJohanna Lang!'\n\nKerta vuodessa hän lähettäisi kutsun alas; hän ei kirjoittaisi muuta\nkuin tuon yhden ainoan sanan: 'Tule!' Se tulkitsisi parhaiten hänen\nsydämensä ikävän, hänen polttavan kaipauksensa.\n\nEntäpä -- jos hän ei vastaisi?\n\nHyvä niinkin! -- hän ei lakkaisi häntä kutsumasta sittenkään. Elämänsä\nloppuun saakka hän kutsuisi häntä. Vielä hautaristiinsäkin hän määräisi\ntuon sanan hakattavaksi; hän kutsuisi häntä kuoleman virran toiselta\npuoleltakin.\n\nEntäpä -- jos hän jo olisi naimisissa toisen kanssa?\n\nHyvä niinkin! -- silloin hän ei tietysti voisi kirjoittaa. Mutta\nkutsumasta sydämessään hän ei lakkaisi vielä silloinkaan; Johanna saisi\nsen tuntea päivin ja öin. Päivällä yksin ollessaan hän havahtuisi\ntuohon kutsuun ja yöllä hän heräisi siihen. Se soisi hänen ympärillään\nkuin hiljainen valitus. Auttamattomasti.\n\n-- Sinä olet hirmuinen, Janne! Sinä häiritsisit kahden ihmisen rauhan.\n\nJohanna oli aikonut sanoa: 'onnen', mutta naisen vaisto ohjasi häntä\ntaas.\n\n-- En voisi sille mitään, virkkoi Juho ja hänen äänensä värähteli\nsurullisena.\n\nTyttö katseli häntä hellästi. Hän tutki hetken itseään. -- Oliko hän\nnoin suuren rakkauden arvoinen?\n\nHän ei ratkaissut kysymystä, vaan imeytyi kiinni hetken tunnelmaan;\nhänestä oli vain suloista todeta, että toinen rakasti häntä noin\npalavasti.\n\n-- Voi, Janne, nyt olen taas saattanut sinut murheelliseksi! Annathan\nminulle anteeksi?\n\nHän ojensi Juholle kätensä. Tämä puristi sitä ja hänen silmänsä\nkostuivat.\n\n-- Minä kiusasin sinua taas, puheli tyttö leppeästi, -- Katso, minä\nolen sellainen... ilkeä ihminen.\n\nJuhon sydän suli kuin vaha; Johanna ei saanut käyttää itsestään\nsellaista nimitystä.\n\n-- Et sinä ole ilkeä. Sinä olet -- Johanna Lang.\n\n-- Sano \"Ristilukki\", se sopii paremmin.\n\n-- Minun Ristilukkini!\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi tyttö Juho Kostian sylissä. Hän\npusersi häntä kiihkeästi rintaansa vasten.\n\n-- Ristilukki! kuiskasi hän hellästi sivellen tytön poskea.\n\nHe istuivat kauan unelmoiden. Juho katseli Johannan hienoa profiilia\najatellen, ettei hän elämältä muuta pyytäisi kuin saada omistaa tämän\nsuloisen olennon. Se oli nainen, joka istui hänen vieressään, nuori,\nkukoistava nainen; mutta se oli enempi kuin nainen ylimalkaan: -- se\noli Johanna Lang.\n\nJuho Kostia ajatteli heidän omituista suhdettaan. Johanna ei ollut\nantanut minkäänlaista lupausta. Hän ei estellyt hyväilyjä eikä\nsäikkynyt suudelmaakaan, mutta -- siitä huolimatta Juho tunsi, että\ntyttö olisi ruvennut pudistelemaan päätään, jos hän olisi tehnyt\nratkaisevan kysymyksen. Nyt lepäsi tuo pää hänen olkapäätään vasten,\nmutta se teki Juhon omituisen levottomaksi. Hän ajatteli huonetta,\njossa he istuivat; hän katseli sähkövaloja ja huoneen perällä seisovaa\nmustaa pianiinoa. Tässä huoneessa oli pidetty paljon hauskaa...\nvarmastikin. Tässä oli rakasteltu, kuiskailtu ja suudeltu -- samalla\ntavoin kuin he nyt...\n\nJuho Kostian sydämeen hiipi arkuus. Hän tunsi olevansa rikollinen,\nkaikkein noiden tuntemattomien kaltainen, jotka olivat istuneet\ntäällä ennen häntä. Ehkä heidän joukossaan oli ollut joku kihlautunut\nparikin, sormukset sormessa. Heitä ei ollut häirinnyt tämä huone;\nheidät oli sitonut toisiinsa sydämellinen, luja side: -- rakkaus ja\nvapaaehtoisesti annettu lupaus. Heidät, Juhon ja Johannan, yhdisti\ntänä hetkenä vain rakkaus. Mutta lupaus puuttui -- tuo 'amen', jonka\nrakastavat lausuvat toisilleen -- vapaasta tahdosta, Jumalan ja\nihmisten edessä.\n\nTätä 'amenta' kaipasi Juho Kostia tänä hetkenä. Se olisi ollut helppo\nlausua. 'Minä kuulun sinulle ikuisesti.' 'Minä olen sinun morsiamesi.'\nMiksei Johanna saattanut sitä lausua? Mitä koululla ja kesken olevilla\nopinnoilla oli siinä tekemistä? Olisihan kihlaus voitu pitää salassa\nsiksi kunnes Johanna olisi suorittanut ylioppilastutkintonsa. Kyllä\nhän, Juho, olisi odottanut. -- Mutta nyt puuttui lupaus; nyt oli kaikki\nvielä pettävällä pohjalla...\n\nHän tunsi mielensä käyvän alakuloiseksi. Mustana kiiltelevä pianiino\nhuoneen perällä tuntui ilkkuvan: 'Sellaisia on täällä nähty monta.\nHe ovat suudelleet ja he ovat hyväilleet -- ja lopuksi on soitettu\n\"Iloista leskeä\". -- Mutta kukaan heistä ei ole soittanut: \"Jag\növergifva dig?\"'\n\n-- Oletko huomannut, että täällä on pianiino? kysäisi Johanna äkkiä.\n\nJuho säpsähti. Oliko Johanna ajatellut samaa kuin hänkin?\n\n-- Olen.\n\n-- Minkähänlainen siinä mahtaa olla ääni? Johanna nousi ja meni\nsoittokoneen ääreen. Hän avasi kannen ja siveli koskettimia hetkisen;\nhänen sormensa hipuivat niitä pitkin kuin arastellen. Sydän tuntui\nkäskevän, mutta sormet eivät ottaneet oikein totellakseen. Lopuksi\nhelähti tuttu akordi; Johanna löi varovasti -- pari tahtia, mutta\nkeskeytti yht'äkkiä.\n\n-- Se on epävireessä, kuiskasi hän pannen kannen kiinni.\n\nHän oli yrittänyt laulua: \"Jag övergifva dig?\"\n\n-- Janne, sinun pitää laulaa se, kun ensi kerran tulet meille. Minä\npidän siitä äärettömästi.\n\n'Äärettömästi' -- sitä sanaa Johanna Lang rakasti. Mutta Juho Kostiasta\ntuntui, ettei hän nyt lausunut sitä täysin vilpittömästi.\n\n-- Johanna, me lähdemme nyt, sanoi hän nousten. Hän näytti\nalakuloiselta.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, Janne?\n\n-- Ei mikään, me lähdemme nyt. Kello on jo yhdeksän.\n\n-- Yhdeksän! Hyvänen aika ja minulla on läksyt vielä lukematta!\n\nKoulu -- taas tuo iankaikkinen, kirottu \"Pakkilaatikko\". Läksyt! --\nne olivat Johannan mielestä paljon tärkeämmät kuin se, mitä hän, Juho\nKostia, tällä hetkellä tunsi. 'Mikä sinua vaivaa, Janne?' Se oli\nkysytty noin vain -- sivumennen. Siihen ei olisi tarvinnut mitään\nvastata. Vasta lupauksen pohjalta olisi kysymyksen voinut vilpittömästi\ntehdä -- ja siihen yhtä vilpittömästi vastata... Nyt he molemmat\nteeskentelivät, valehtelivat toisilleen. Se johtui heidän suhteensa\nomituisuudesta. Se oli rakennettu ilmaan...\n\nHe lähtivät -- Johanna säteilevän iloisena, Juho synkkänä kuin\nukkospilvi... Turhaan Johanna koetti häntä ilahduttaa. Hän puheli\nkukista ja kesän vietosta. Tiesikö Janne, että hän aikoi kesäksi maalle\n-- tänne lähistölle, erään vanhan tädin luo? Talo oli tyyten syreenien\nja omenapuiden peitossa. Siellä oli parikeinu vanhan tuomen alla. Se\npudotti kukkansa keinussa kiikkuvan niskaan. Niitä ihan satoi, satoi\nkuin lumihiutaleita. Hän, Johanna, oli toisinaan saanut niitä päälleen\nkokonaisen pilven -- tuomenkukkia päässä ja hartioilla! \"Kesämorsian\"!\noli täti sanonut, kun hän oli hiipinyt huoneeseen tuomenkukkien\npeittämänä. Silloin hän oli pyristellyt kuin lintu; hän ei halunnut\nolla \"kesämorsian\". Se sana oli tuonut mieleen häät ja hän oli halunnut\nolla vapaa -- ainakin toistaiseksi.\n\n\"Kesämorsian\", ajatteli Juho Kostia astuen vaieten Johannan rinnalla.\nSe sana särähti pahasti hänen korvissaan. Se toi mieleen syksyn,\njolloin kaikki unelmat sammuivat. Kesän kukkeus on mennyt ja alkaa\nkolkko, kylmä talvi. -- Miksi piti Johannan kertoa juuri tämä? Miksi\nhän ei saattanut antaa tuomenkukkien levätä päällään? Miksi hän pudisti\nne pois ja tallasi jalkoihinsa?\n\nJuho Kostia näki tuomenkukissa omien unelmiensa vertauskuvan. Nekin\nsatoivat Johannan ylle kuin valtava kukkaispaljous. -- Mutta tämä\npudisti ne yltään nauraen ja ilkamoiden; hän halusi olla vapaa --\nainakin toistaiseksi.\n\nAinakin toistaiseksi -- niin. Miksi piti Johannan lisätä juuri nuo\nsanat kertomuksensa loppuun? Niin hän ei ollut sanonut tädilleen.\nJuho Kostia olisi uskaltanut vaikka vannoa: -- hän lisäsi nuo sanat\nvain tätä hetkeä silmälläpitäen. Hän oli ristilukki, joka taas oli\nkutonut uuden säikeen uhrinsa ympärille. Hän ei halunnut, että se\nmenisi poikki. 'Ainakin toistaiseksi.' Juho Kostia tunsi vihaavansa\nnoita sanoja. Mutta -- hän oli sidottu jo liian lujaan; hän tunsi sen.\nNyt hän ei voinut enää vapautua. Hän sai tyytyä vain kiukuttelemaan\nmielessään. -- Mutta se oli kärpäsen kiukuttelua hämähäkin verkossa.\n\n-- Ush sinua, kun kuljet synkkänä kuin hauta! Tytön poskilla\nläikehtivät punaiset täplät ja hän naurahti katkerasti.\n\n-- Mitäpä minä tässä puhuisin. Onhan kerran minunkin vuoroni vaieta.\n\n-- Sinä olet ilkeä tänä iltana! Mikä sinuun meni?\n\n\"Käärme\", ajatteli Juho Kostia sanoa, mutta ei sanonut mitään.\n\nHe kulkivat vaieten loppumatkan. Johannan portilla he hyvästelivät.\n\n-- Hyvää yötä ja kiitos hauskasta seurasta!\n\n-- Johanna! äännähti Juho Kostia kuin torjuen iskua, joka oli suunnattu\nhäntä kohti.\n\nMutta tyttö juoksi porttikäytävään ja nauroi.\n\n\n\n\n7.\n\n\nJuho Kostia astuu Katajanokalta käsin. On toukokuun loppupuoli\nja hän on vasta tullut maalta kaupunkiin. Hän asuu muutamassa\nmaalaispappilassa Turun lähellä. Hän on päättänyt viettää kesän\nEtelä-Suomessa lukeakseen; hän aikoi valmistua syksyksi.\n\nHelge oli jo pari viikkoa sitten matkustanut Pohjanmaalle; hän oli\naikonut metsiin muutaman maanmittarin kanssa. Heidän välinsä olivat\nviime aikoina taas jonkun verran kylmenneet; -- Helge oli näet\nseurustellut enimmäkseen Johanna Langin kanssa. Tämä oli Alppilassa\nvietetyn illan jälkeen suuresti muuttunut: -- hän ei ollut halunnut\nJuhoa tavata. Kun tämä sattui seuraan, istui Johanna joko äänettömänä\ntahi puhellen kaikenlaista kevyttä, jonninjoutavaa. Jotakin oli\nilmeisesti tapahtunut. Hän, Juho, oli ripustanut viulunsa naulaan ja\nsyventynyt kirjoihinsa. Hän oli jälleen koonnut voimansa lopettaakseen\nkiduttavan suhteen -- ja onnistunutkin siinä jotenkin.\n\nMutta -- muutamana päivänä Vapun jälkeen oli Johanna kirjoittanut pari,\nkolme riviä; hän oli pyytänyt Juhoa tulemaan tätinsä asuntoon. Se oli\nsama täti, jonka luo Johanna aikoi kesäksi. Hänellä oli pari pientä\nhuonetta Katajanokalla, aivan lähellä Johannan kotia. Juho ei ollut\nsitä ennen tiennyt.\n\nNyt oli täti matkustanut maalle pariksi päiväksi ja pyytänyt Johannaa\nkotimieheksi. Tämä oli jo viettänyt päivän tätinsä asunnossa, mutta se\noli käynyt liian yksitoikkoiseksi; hän kaipasi seuraa ja senvuoksi hän\noli pyytänyt Juhoa tulemaan.\n\nHän oli mennyt. Kuin jonkun sisällisen äänen kehoituksesta hän oli\npukeutunut mustiin. Kaulaan saakka napitettu liivi oli jälleen joutunut\nkäytäntöön; hän ei itsekään oikein tiennyt, minkävuoksi. Saipahan olla\n-- jonkunlainen jäähyväiskäynti, koska hän pian aikoi jättää kaupungin.\nJa silloin kai oli musta puku paras.\n\nJohanna oli ollut vastassa portailla. Hän oli myös pukeutunut\ntavallista juhlallisemmin, mutta hänen pukunsa oli ollut vaalea.\nAvorintainen leninki oli sopinut hänelle ihmeen hyvin; -- kyllähän\nJohanna tiesi, missä arvossa Juho piti hänen kaulaansa. Se olikin\npäässyt sillä kertaa täysiin oikeuksiinsa. Kaarevana, kauniina se oli\npistänyt esiin leningin avarasta kaulantiestä.\n\nSoma, hiljainen huone, lattialla paksut matot, joihin jalka\näänettömästi upposi; vanhanaikaiset, hauskat huonekalut, joista\nJuhon huomiota oli erikoisesti kiinnittänyt kuperaotsainen piironki\ntaiteellisine puunleikkauksineen.\n\nKuka oli tämä täti?\n\nVanha neiti, puolittain varakas, joka omisti pienen maatilan; sitä\nhoiti vanha isäntärenki parin palvelijattaren kanssa. Se ei tosin\ntuottanut paljon, mutta oli kuitenkin lisänä pikku perinnössä, jonka\ntäti oli vuosikymmen sitten saanut. Sen oli testamentannut hänelle\nmuuan vanhapoika, merikapteeni, joka oli ollut tädin nuoruuden ystävä.\n\nSeinällä oli riippunut isonnettu valokuva. Ystävälliset, hiukan\nsurumieliset kasvot olivat siitä katselleet hiljaiseen huoneeseen.\nVarsinkin suun ympäristöä oli Juho Kostia tarkastanut kauan.\n\nSitä ympäröivät rypyt olivat kertoneet pettymyksistä ja suruista.\nKatse oli ollut hiukan alakuloinen, mutta otsa valoisa ja kirkas.\nMerikapteenin virkalakki oli levännyt polvella avuttoman näköisenä\nkuin rippikoulupojalla, joka on ensi kertaa valokuvassa. Naivi,\nlapsenomainen sielu -- jykevästä leuastaan huolimatta.\n\nKuka oli tämä mies?\n\nHän oli kuullut romanttisen tarinan. Se oli tädin \"mielitietty\", joka\noli monta kertaa turhaan pyytänyt tämän kättä. Valokuva oli levännyt\npiirongin laatikossa paksun kirjepinkan välissä, niissä oli ollut\nenimmäkseen ulkomaiden postimerkkejä päällä. Täti oli antanut toiveita,\nmutta vihdoin ratkaisevan vastauksen: -- se oli ollut lopullisesti\nkieltävä. \"Mielitietty\" oli kuollut kymmenkunta vuotta sitten ja\ntestamentannut tädille omaisuutensa. Sen jälkeen oli täti isonnuttanut\nkuvan -- ja tuossa se nyt riippui.\n\nJuho Kostia oli tuntenut kurkkuaan kuristavan. \"Ristilukki\", oli\nvilahtanut hänen mielessään. Oliko täti samanlainen kuin Johannakin?\n\n\"Minä olen monta kertaa nuhdellut tätiä siitä, ettei hän kapteenia\nkorjannut\", oli Johanna lopettanut kertomuksensa.\n\nIhmeellinen oli naisen sielu! -- niin käsittämätön ja monimutkainen,\nettei siitä koskaan päässyt täyteen selvyyteen. Tässä oli täti ja hänen\nveljentyttärensä. Edellinen oli leikitellyt ihailijansa -- kaikesta\npäättäen kelpo miehen tunteilla -- ja tässä seisoi veljentytär, joka\nkertoi nuhdelleensa häntä siitä.\n\nKenen velvollisuudeksi oli kerran jääpä nuhdella Johanna Langia\nsamanlaisesta kevytmielisyydestä?\n\nHän oli nähnyt näyn: -- Muutaman vuoden perästä hänenkin kuvansa\nriippuisi erään nuoren naisen seinällä ja silloin tämä saisi\ntuttavilleen esittää vanhan ihailijansa. 'Hän on nyt pappi.' Se\nlausuttaisiin jonkunlaisella kerskailulla, -- aivan kuin tahdottaisiin\nsanoa: 'Minä tein hänestä sen.'\n\nHän oli tuntenut syvää osanottoa kuollutta merikapteenia kohtaan.\n\nNaivi, lapsenomainen sielu niinkuin hänkin. Mutta oliko sellaisten\nkohtalona kulkea ummessa silmin joutuakseen lopuksi ansaan?\n\nKaipa -- koskapa hän, Juho Kostia, seisoi huoneessa ja hänen edessään\npyörähteli \"Ristilukki\" n:o 2.\n\nMutta -- ihmeellistä! -- siitä huolimatta hän ei ollut katunut tuloaan;\nhän oli päinvastoin tuntenut itsensä onnelliseksi: -- saada olla kahden\nkesken Johannan, rakkaan Johannan kanssa, -- se oli täyttänyt hänen\nsydämensä vapisuttavalla ilolla.\n\nJohanna oli istunut ikkunalle ja pyytänyt häntä istumaan sohvaan.\nMerikapteenin kuva oli riippunut häntä vastapäätä. Hän oli istunut\nodottaen, mitä Johannalla olisi sanomista.\n\n-- Eikö sinulla ole mitään puhumista? Voi, Janne, kuinka olet tullut\nkylmäksi!\n\nTyttö oli peittänyt kasvot käsiinsä. Hän teeskenteli ilmeisesti. Mutta\nyhtäkaikki: -- se oli tuntunut sangen suloiselta.\n\n\"Sinulla ei ole enää mitään sanottavaa minulle.\"\n\nSanottavaa! -- oh, Herra! Hänellä olisi ollut kokonaisen saarnan aihe!\nHän olisi voinut puhua tädistä ja merikapteenista. Eikö täti koskaan\nkärsinyt tuon virkalakin avuttomasta asennosta? Sehän ihan pyysi,\nkerjäsi kuin kulkurin kulunut reuhka, vaikka olikin kultanauhoin\nkoristeltu. Eikö tädin sydäntä koskaan vihlaissut tuon katseen\nalakuloisuus? Eikö hän koskaan vaikeroinut tarkastellessaan suun\nympärillä olevia, paljon puhuvia ryppyjä? Kuka oli tämä täti -- tämä\nkaikesta päättäen hienoaistinen ihminen, joka sisusti kotinsa mukavasti\neläen ihailijansa perinnöstä huolettomana ja iloisena -- sillä\naikaa kuin tuon kuolleen miehen sydän vielä haudassaankin huokaili?\nRistilukki hän oli, hirveä, julma peto, joka oli hiljaa kiduttanut\nuhrinsa kuoliaaksi.\n\nMutta hän ei ollut sanonut sanaakaan tästä; hän oli vain katsellut\nikkunalla istuvaa tyttöä, joka yhä piteli käsiä silmäinsä edessä.\nSormet raoittuivat hiukan ja niiden välistä katseli häntä kaksi\nmerenvihreää silmää. Ne loistivat, ne hymyilivät, ne kutsuivat.\n'Janne, nosta minut syliin!' 'Sinun sylissäsi on turvallista olla.'\n'Janne, suutele minua!' 'Vaikka oletkin kömpelö, ovat sinun suudelmasi\nhehkuvinta taidetta!' -- 'Janne, suutele minua!'\n\nEikö hän ollut tuntenut kaikkea tätä istuessaan siinä kaulaan saakka\nnapitetussa liivissään? Oh oli kyllä; -- mutta hän oli päättänyt olla\nvaruillaan. Enempää hän ei antautuisi perhosleikittelyyn, näyttipä\nJohanna kuinka kiehtovalta tahansa.\n\nHän oli painanut päänsä pöydän reunaa vasten; hän oli ollut mielestään\nkuin kirkossa. Merikapteenin kuva oli alttaritaulu. Sen edessä kannatti\npainaa päänsä penkkiin ja vaipua surullisiin mietiskelyihin.\n\nHuoneessa oli hetkisen vallinnut hiiskahtamaton hiljaisuus. Hänestä oli\ntuntunut suloiselta istua noin -- pää pöydänreunaa vasten painuneena.\nJohannan läheisyyden hän oli tuntenut ihan selvään. Häntä olivat\nkeinuttaneet hänen omat surulliset mietteensä. Ne olivat laulaneet\nsamalla tavoin kuin veneen laitaa vasten liplattavat laineet hiljaisena\nsyysiltana -- alakuloisesti, surunvoittoisesti.\n\n\"Janne, älä istu noin. Minun on paha sinua katsoa.\"\n\nSe oli vain lisännyt nautinnon suloisuutta; kyyneleet olivat kiertyneet\nsilmiin. Hänet oli vallannut samanlainen tunne kuin vieraalle maalle\nmuuttavan, joka viime kertaa katselee tuttua kotipihaa. Siinä oli ollut\niloa ja tuskaa -- tuskaa kuitenkin monin verroin enemmän.\n\n\"Itketkö sinä, Janne? Oi, minä en saata nähdä sinun itkevän.\"\n\nKyyneleet olivat vuotaneet vuolaina. Rintaa oli pusertanut sanoin\nselittämätön ikävä.\n\nÄkkiä hän oli tuntenut pehmeän käden kaulallaan. Se laskettiin ensin\nvarovaisesti, -- mutta pusertui sitten lujasti, lujasti. Hän ei ollut\nkoskaan aavistanut, että nuoren tytön käsivarressa oli niin paljon\nvoimaa.\n\n\"Oi, Johanna, anna minun olla. Tämä on kaikki niin toivotonta.\"\n\nKäsivarsi oli puristanut yhä lujemmin. Hän oli tuntenut kuuman\nhenkäyksen poskellaan. Hieno nenä oli hiipinyt ihan hänen korvansa\njuureen ja suloinen ääni oli kuiskannut:\n\n\"Janne, rakas, oma Janne!\"\n\nKuuliko hän todellakin tuon sävelen? Oma? Sanoiko Johanna todellakin\nniin?\n\nSeuraavassa hetkessä oli merikapteenin kuva unohtunut. Johanna Lang oli\nlevännyt hänen povellaan nyyhkyttäen.\n\n\"Itketkö sinä, Johanna? Oi, minä en saata nähdä sinun itkevän.\"\n\nMerikapteenin kuva oli hymyillyt. -- 'Kas niin! -- tuota minä olen\nodottanut ikäni kaiken.' 'Lapset, heittäkääpä pois se tyyny siitä\nsohvalta.' 'Se on vain tiellä.'\n\nHän oli siirtänyt sohvatyynyn tuolille pöydän viereen. Nyt oli helpompi\nnojata. Muutaman minuutin he olivat istuneet siten eikä ollut kuulunut\nmuuta kuin heidän sydäntensä riemukas sykintä.\n\nHuoneeseen oli kantautunut kirkonkellojen ääni. Venäläisen katedraalin\nkellot soittivat iltajumalanpalvelukseen: 'Isakoffi, Jakopoffi, pom,\npom, pom!' Ja sitten:... 'Kuka köyhän nai, kuka köyhän nai?' 'Toinen\nköyhä, toinen köyhä!'\n\n\"Johanna, avaapa ikkuna. Kuuntelemme kellojen ääntä.\"\n\nJohanna oli noussut. Hänen solakka, nuortea vartalonsa oli piirtynyt\nkauniina ikkunan aukkoa vasten. Hän oli ollut kuin morsian, joka\non sulkeutunut tyttökammioonsa häiden edelliseksi päiväksi, ja nyt\nnotkealla liikkeellä avaa ikkunan kuunnellakseen lintujen laulua\npuutarhassa; ne laulavat hänen onnestaan, joka on päivän matkan päässä.\nSellaista vapaaehtoiseen, suloiseen yksinäisyyteen vetäytynyttä\noli Johannakin tuona hetkenä muistuttanut; hänen päänsä asenne ja\nheikosti eteenpäin taipunut vartalonsa olivat kertoneet hiljaisesta,\nsykähdyttävästä onnesta. Sinä hetkenä oli Johanna kuulunut hänelle\nruumiineen, sieluineen.\n\nSe oli ollut heidän viimeinen tapaamisensa. Parin päivän päästä hän oli\nmatkustanut kaupungista kuin varas; hän oli halunnut viedä muassaan\ntuon päivän muiston ja maakylän hiljaisuudessa haudata sen. Hän ei enää\njaksanut luottaa Johannaan.\n\nMutta -- päivien vieriessä hänestä oli ruvennut tuntumaan, että hän\nehkä teki väärin tyttöä kohtaan. Hän oli taistellut, hän oli väittänyt\nvastaan, kunnes oli saapunut Johannan kirje.\n\n'Sinä olet hävinnyt minulta', oli Johanna kirjoittanut.\n\nOh, Herra, hävinnyt, vai hävinnyt! Hän oli maannut puutarhassa ja\nkatsellut koppakuoriaista, joka koetti kaivautua maahan. Mutta\nmaanpinta oli siinä paikassa ollut liian kovaa. Ei siis ollut auttanut\nmuu kuin antaa auringon lekottaa suoraan selkään.\n\nNiin oli käynyt hänenkin, juuri samalla tavalla. Johannan kirje oli\nvaatinut vastauksen ja hän oli vastannut. Suhde oli korjautunut\nentiselleen, -- siirtynyt samalle asteelle kuin millä se oli ollut jo\nniin monta kertaa ennen. Se oli kuin kellon vetämistä seisahtumisen\njälkeen. Toivo oli herännyt uudelleen, -- yhtä väkevänä, yhtä tuoreena\nkuin luonto talviunen jälkeen. Ja tällä kertaa tuntui toivo varmemmalta\nkuin koskaan ennen.\n\nJuho Kostia pysähtyy sillalle jääden katselemaan Pohjoissataman\nvilkasta liikettä. Moottoriveneitä puikkelehtii tiheässä kuin sorsia\nruohikossa. Tuossa oli muuan huonekaluilla lastattu, joka nähtävästi\naikoi saaristoon. Voimakkaan näköinen mies hoiti peräsintä ja keulassa,\nkorituolissa, istui nuori nainen pieni sulkahattu päässä, kirjava\nshaali harteilla. Vene porhalsi kivilaiturin varjosta kirkkaaseen\npäivänvaloon. Värikäs shaali naisen hartioilla leimahti kuin tuleen.\nSinistä, harmaata, punaista -- eniten kuitenkin punaista. Shaalin\nliepeet hulmusivat tuulessa; se oli kuin satojen eri väristen pikku\nlippujen liehuntaa. Hatun sulka viipotti; sen kärki vapisi kuin reimari\nväkevässä merivirrassa. Nainen kietoi shaalin tiukemmin ympärilleen ja\nhymyili perämiehelle. Siinä oli onnellinen pari, matkalla kesäiseen\nsaareen nauttimaan nuoresta elämästä ja toistensa rakkaudesta. Siellä\nulompana näkyi pitkä, valkoiseksi maalattu laituri. Se pisti kauas\nmereen. Pieni koppero sen päässä loisti auringon valossa. Lokit\nleijailivat sen ympärillä kirkuen kilpaa. Auringon valo välkehti\nniiden siivissä. Vähä väliä ne suikersivat alas vedenpintaa kohti --\nkohotakseen seuraavassa hetkessä jälleen ylös ilmaan. Vedenpisarat\npärskähtelivät niiden ympärillä kuin kimaltelevat helmet. Ne näyttivät\nJuho Kostiasta enkeleiltä, jotka poimivat muistojen sirpaleita.\n\n'Kriik, kriik, minä löysin yhden!' 'Se on nuoren tytön kyynel --\ntyttökoululaisen. Kas... kuinka se on kiteytynyt kauniiksi!'\n\n'Se lennähti kerran tuuleen... muutamana myrskyisenä syysiltana. Mutta\nse ei hävinnyt; se kieteytyi helmeksi tarttuen kiinni lastiproomun\nlaitaan. Se pitää korjata talteen!' Ja kuin yhteisestä sopimuksesta\nkohosi lokkiparvi ilmaan hajoten yksi yhtäälle, toinen toisaalle...\n\nPitkä laituri, muistojen paikka! 'Maailman lopuksi' oli Johanna sen\nristinyt. -- Mutta tänä hetkenä tuntui maailma siitä alkavan...\n\n-- Ack, men si, ä' de' icke Janne!\n\nJuho Kostia pyörähti ympäri. Hän punastui ja vaaleni vuoron perää.\nJohanna Lang seisoi hänen edessään.\n\nTyttö oli säteilevän kaunis; hänen silmänsä loistivat. Kuin ujostellen\nhän hymyili muutamille koulutovereille, jotka kulkivat ohi hiukan\nkiusoittelevasti iskien silmää.\n\n-- Milloin olet tullut?\n\n-- Noin pari tuntia sitten.\n\nHe lähtivät astumaan Katajanokalle käsin. Huomasi selvään, että Johanna\niloitsi tästä kohtauksesta; se oli tullut todellakin yllättämällä.\nJanne oli lähtenyt kaupungista kuin viimeistä kertaa -- hävinnyt\nsalaa, eikä hän, Johanna, ollut saanut tietää edes osoitetta; --\nvasta Helgeltä hän oli saanut Jannen osoitteen ja kirjoittanut. Hän\noli monesti kaipauksella muistellut Jannen kanssa vietettyjä hetkiä.\nHelge Hollander oli saatellut häntä kotiin, mutta ihmeellistä kyllä\n-- ei Helgen seura ollut enää oikein tyydyttänyt. Hän oli kyllä hieno\nkavaljeeri ja hänellä oli merkillinen kiusoittelemisen taito, joka\nviehätti sanomattomasti sellaista läikkyvää tytönsydäntä kuin Johanna\nLangin; -- mutta siitä huolimatta hän toisinaan kaipasi syvempää. Helge\nHollander oli yllätyksien mies. Hänelle saattoi yht'äkkiä pälkähtää\npäähän ostaa esim. hieno, silkkinen päivänvarjo ja lahjoittaa se mitä\nsulavimmin gentlemannin kumarruksin. Siten hän oli kerran yllättänyt\nMargareetan; koko koulu oli siitä puhunut kokonaisen viikon. Mutta\nHelgestä ei koskaan päässyt selvyyteen, tarkoittiko hän leikkiä\nvai totta. Siihen kai kätkeytyikin juuri hänen viehätystaitonsa\nsalaisuus. Seurustelu Helgen kanssa muodostui jonkunlaiseksi vedellä\npärskimiseksi, jommoisella lapset toisinaan kesällä huvittelevat; --\nse on hauskaa, kunhan ei vain saa kovin suurta ryöppyä silmilleen.\nSellaisen sattuessa saattaa aivoissa vilahtaa vakavampikin ajatus: --\n'Mitähän äiti sanoo?' -- Niin oli Johanna Langkin kesken ilonpitoa\nHelgen kanssa yht'äkkiä johtunut ajattelemaan Jannea... 'Mitähän Janne\nsanoo?' Nuoren teoloogin surumieliset silmät olivat suuntautuneet\nhäneen tutkivina. Sellaisina hetkinä oli Johanna riemuinnut siitä, että\nhän kykeni saamaan nuo silmät loistamaan. -- Leikki oli jatkunut yhä\nintohimoisemmin, kunnes lopulta oli täytynyt lähteä \"kuivaamaan\".\n\nJohanna Lang oli tehnyt useita tuollaisia \"kuivausmatkoja\". Välistä hän\noli istunut Nikolainkirkossa kuunnellen urkujen pauhaavaa ääntä. Se oli\nJannen ilmapiiri ja siitä oli huokunut häntä vastaan äänetön, lempeä\nmoite. 'Kuinka sinä tuolla lailla?' 'Ihanhan sinä turmelet pukusi!'\nJumala oli saanut äidin vakavan hahmon. Hän oli näyttänyt surulliselta\nja niskaan valahtanut huivi oli puhellut: 'Minä putoan, mitä putoan!'\n-- Hän oli pannut merkille, että huivi oli vain yhdellä solmulla\nkiinni. -- Seuraavassa hetkessä se oli pudonnut, -- mutta se ei ollut\nollutkaan Jumala, vaan vanha mummo, joka oli istunut häntä vastapäätä.\n\nTaikka -- hän oli istunut Alppilassa tai Kaisaniemen ravintolassa.\nNekin olivat olleet \"kuivausmatkoja\". Silloin hän oli lämmitellyt\nlieden ääressä. Se oli loimottanut leppoisasti, väliin räiskähdellen\nja syytäen kipunoita ympärilleen; -- mutta... se oli lämmittänyt\nsuloisesti ja \"kuivannut\". Jannen suuri rakkaus oli nostanut hänet\njälleen kotoiseen ympäristöön. Hänellä oli ollut sama tunne kuin\nlapsella, joka on saanut kuivaa ylleen ja syö, syö valtavalla\nruokahalulla.\n\nMutta nyt teki mieli pärskytellä taas. Johanna oli sillä päällä ja\nJanne tuntui olevan samoin. Hänen silmänsä loistivat ja hän puhui niin\nlystikkäitä, että täytyi nauraa.\n\nOliko Johanna huomannut, että muutamain ihmisten ilme muistutti\neläintä? Tuokin vanha herra, joka seisoi keppiinsä nojaten ja kyräsi\nympärilleen, oli aivan sen näköinen, kuin tahtoisi puskea kumoon ohitse\nkiitävän raitiotievaunun. Hän muistutti pappilan nautasonnia, joka\nseisoo kuistia vastapäätä pää riipuksissa ja kuopii maata. Menisikö\ntekemään kuulutuskirjan -- vai puhkaisisiko sarvillaan kuistin seinän?\nHehhee, katsopas! -- herra livahti alakertapuotiin, jonka oven päällä\nseisoi: \"Utminutering\"!\n\nJohannan täytyi hillitä Jannea. Oh, sitä vaille, ettei osoittanut\nsormellaan! -- Ei kaupungissa sopinut sellainen käyttäytyminen.\n\n-- Sinustahan on tullut ihan villi! Villi, villi! -- Juho Kostia\nhyväksyi sen sanan: se oli paikallaan. Hän olisi tahtonut nostaa\nJohannan käsivarrelleen ja kantaa hänet kotiin -- keskellä katua,\nkaiken kansan nähden, huudellen kuten tavarakärryjen työntäjät\nrautatieasemilla: 'Väistykää, väistykää!' 'Täältä tulee Saaban\nkuningatar!'\n\nHe sopivat siitä, että viideltä lähtisivät saareen. Fagerholmin olivat\njo muuttaneet. Johanna oli luvannut Margareetalle tulevansa. Hän jäisi\nyöksi, mutta Janne voisi palata illalla takaisin. Koulu oli loppunut\neikä läksyistä ollut huolta.\n\n-- Jaa-a, sinä olet nyt viimeisellä luokalla. Vuoden päästä sinä olet\nylioppilas.\n\nJuho Kostia lausui sen vakavasti kuin saarnatuoliin kohonnut pappi\nlausuu alkutervehdyksen. Hänen mielessään vilahti ajatus: \"Miten ovat\nasiat silloin?\"\n\nMutta -- nyt ei ollut aikaa sellaisiin mietiskelyihin. Nyt oli kesä\nja aurinko paistoi. Helsingin yllä lepäsi kuulakas kirkkaus. Se hohti\njokaisen laivan savupiipun kyljestäkin; ne olivat vasta maalatut.\nMattoa puistava pitsipäähineinen palvelustyttö ylhäällä parvekkeella\noli kesän kuuluttaja. Hän heilutti kädessään lippua ja huuteli: 'Tomut\npois, tomut pois, talven tomut pois!'\n\n-- Näkemiin, Johanna!'\n\n-- Näkemiin, Janne!'\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe seisovat sillalla, punakaiteisella sillalla jonkun matkan päässä\nhuvilasta. Sieltä kuuluu vasaran pauke ja lautojen räminä. Siellä setä\nFagerholm heiluu rakennustöissä. Hän rakentaa huvilaa.\n\nSilta on matalan notkon pohjassa. Molemmin puolin kohoaa kärrytie. Se\ntulee huvilasta ja johtaa varjoisaan metsään. Vuokot kukkivat tien\nreunalla. Ne heiluttelevat hentoja varsiaan aivan kuin kuiskutellen:\n'Katsokaa, siinä on taas kaksi... ja toinen on ylioppilas!'\n\nSillan kaidepuut ovat punaisiksi maalatut. Ne hehkuvat auringon\nvalossa. Törmän alta alkaen ne ulottuvat notkon poikki -- toisen törmän\nalle. Siellä ne jälleen kohoavat aivan kuin ojentaen kättä jollekin\nnäkymättömälle, joka seisoo hämyisen, tuomien reunustaman tien suulla\nkuin itsekseen puhellen: 'Kaupunki ja maakylä!' 'Vain yksi askel\nsillalle ja molemmat yhdistyvät.'\n\nSe on suurenmoinen symbooli tämä hiljainen, notkelmassa lepäävä silta,\njohon kuuluu vasaran pauke ja metsän suhina. Se on vertauskuva kahta\nerilaista maailmaa yhdistävästä voimasta, suuresta ja salaperäisestä.\nSe voima on rakkaus.\n\nSiinä seisoo kaksi nuorta ihmistä, toinen tyttö ja toinen poika.\nTyttö on kaupunkilainen, aito kaupunkilainen, poika on maalta, kaukaa\nsaloseuduilta. Kaupunkia hänessä ei ole muuta kuin kävelykeppi ja\nkova kaulus; ylioppilaslakki voi yhtä hyvin kuulua kumpaankin. Tyttö\non kaupunkilainen, mutta hänessäkin on jotakin maakylästä: tuo\nvanhanaikainen, \"tyköistuva\" päällystakki, jossa on avonainen, leveä\nkaulus. Se ei tosin sovi oikein hyvin vaaleanharmaiden hansikkaiden\nkanssa; ne pistävät nimittäin hiukan avuttomina esiin hihoista, joissa\non leveät käänteet ja suuret ruskeat napit. Mutta -- siitä huolimatta\ntekee puku soman yleisvaikutuksen. Johanna Lang on kuin vaistonnut,\nettä tänä iltana tarvittaisiin kaikki -- hienot hansikkaat ja\nvanhanaikainen päällystakki, jonka kauluksen alta pilkistää esiin hieno\nharsokaulus viimeistä kuosia. Ja hame: -- se on lyhyt kuin alpeille\nnousijan.\n\nJossakin lähellä visertää peipponen. Se panee parastaan -- aivan kuin\nrohkaistakseen noita kahta lähentymään toisiaan tällä punakaiteisella\nsillalla, joka yhdistää kaksi eri maailmaa.\n\nEivätkö he uskalla? Kyllä. He ovat vain vaipuneet hetken tunnelmaan,\nsillä he ovat molemmat puhelleet sydämensä tunteista. Tyttö nojaa\nkaidepuuta vasten kuunnellen puron lirinää. Se kiemurtelee notkelman\nhalki väliin sukeltaen sammalmättään alle, väliin muodostaen\npienen-pienen putouksen. Se on vain korttelin korkuinen, mutta se on\nhurja laskettava tikun palasille ja puolukan lehdille. Ne sukeltavat\nsyvään putouksen alapuolella poreilevaan suvantoon.\n\nJuho Kostia hengittää metsän tuoksuja täysin siemauksin. Hän oikein\nhekumoi. Tämä paikka on idyllinen, se on kuin käytävä paratiisiin,\nEedeniin. He eivät ole sieltä karkoitettuja; päinvastoin: he ovat\nkutsutut sinne. Ja kahden -- aivan kahden... Tämä silta johtaa sinne.\nHe ovat vain pysähtyneet tähän hetkiseksi -- kuin todetakseen onnensa\nsuuruuden, kuin mitatakseen sen syvyyden ja korkeuden.\n\nMitä ovat kaikki koetut pettymykset tämän hetken rinnalla! Tämä pieni,\npunakaiteinen silta antaa täyden korvauksen. Eikö tuossa seiso Johanna\nLang saman selittämättömän tunnelman vallassa kuin hänkin, Juho Kostia!\n\nMitä tapahtuu tänä hetkenä kahden nuoren sydämessä? Siellä liikutaan,\nsiellä kuiskitaan; -- mutta kaikki tapahtuu hiljaa, äänettömästi.\nEnkelit siellä sipsuttelevat. -- Jumala, tuo taivaan suuri\nmuuttourakoitsija on lähettänyt uskottunsa hiukan \"järjestelemään\".\nNythän on muuttoaika kaupungissakin. Mutta mitä se on tämän ihmeellisen\nmuuton rinnalla, jonka kautta valmistetaan tietä Rakkaudelle, nuorten\nsydämien hymyilevälle kesävieraalle.\n\nJuho Kostia piirtelee kepillä hiekkaan. Mitäpä piirtelee tämä miettivä\nteoloogi? Alfaa ja oomegaako? Ei -- vaan sydämen kuvia ja ristin\nmerkkejä.\n\nMiksikä juuri ristinmerkkejä?\n\nSitä hän ei itsekään tiedä; hän piirtelee vain; hänellä on sellainen\nomituinen taipumus. Hän ajattelee usein hautausmaita. Ne ovat hänestä\nkauniita -- varsinkin kesällä.\n\n-- Janne, kuiskaa tyttö ja katsoo nuorukaista lempeästi silmiin. --\nAjatteletko todella niin, ettet voi elää ilman minua?\n\nKävelykeppi piirtää viimeisen ristinmerkin; se on kuin vertauskuva\nverisestä totuudesta.\n\n-- Niin... kuinka voit epäillä sitä?\n\nTyttö katselee hetkisen muurahaisen vaellusta jaloissaan. Se yrittää\nnyrkin kokoisen kiven yli. Kivi on sileäpintainen ja muurahaisen jalka\nluiskahtaa joka kerta takaisin. Viimein se kiertää kiven ja jatkaa\nmatkaansa.\n\n-- Mutta minä ajattelen, että sinä tottuisit. Ihmiset tottuvat kaikkeen.\n\nJuho Kostia hymyilee valoisasti... Hän kuuntelee kaunista säveltä,\njoka soi täysin harmoonisesti: Johannan äänessä on riemukas sointu. Se\nei ole ristilukin laulua; se on heräävää varmuutta omasta, nuoresta\nonnesta, joka tutkii perustusta rakastetun sydämessä.\n\n-- Minä en totu koskaan siihen ajatukseen, ettet sinä kuuluisi minulle.\nYhtäkaikki... kävi miten tahansa: -- aina olet sinä minun!\n\nHän lausuu sen voitonvarmalla äänellä katsellen ylös puiden latvoihin.\nHän vetoaa niihin -- vanhoihin mäntyihin ja kuusiin kuin todistajiin.\nJa kuin ymmärtäen tämän vetoomuksen ne hiljaa heiluttelevat latvojaan.\n\n-- Niin... Janne, minä uskon, mitä sinä sanot: Minä kuulun sinulle\naina...\n\nJuho Kostia katsahtaa häneen nopeasti.\n\n-- Etkö itsekin ajattele niin?\n\nTyttö astuu askeleen lähemmäksi. Miksi ei Janne nyt ottanut ensimmäistä\naskelta? Oliko niin, että sen, joka kantoi niin suurta rakkautta\nsydämessään kuin Janne, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä askelta? Hän\nvain veti, veti puoleensa... rakkautensa voimalla.\n\n-- Ajattelen, Janne, ajattelen minä. Se on selvinnyt minulle\nlopullisesti tätä iltana, tällä paikalla.\n\nJuho Kostia avaa sylinsä. Silmänräpäys vain ja Johanna Lang lepää hänen\npovellaan. Hän ei enää katsele puiden latvoihin; hän katselee vain\nJohannan suloista muotoa, hänen joutsenkaulaansa ja mustia kiharoita.\nKorvan ympärillä ne kiertyvät vallattomasti. On kuin kutittaisivat ne\ntuota pientä, siroa ruumiinosaa, jonka nipukka on punertava kuin ruusun\nterälehti.\n\nHe seisovat kauan toisiinsa nojaten. Johanna on nyt kohottanut päänsä\nylös; hän seuraa Fagerholmin huvilasta kuuluvia vasaran iskuja. Siellä\nrakennettiin; -- niin täälläkin... sillalla... mutta vasaraniskut\nkaikuivat toisenlaisina. Ne kumahtivat vain hiljaa: -- heidän sydämensä\nlyönnit.\n\nJuho Kostia ei tahtonut uskoa tapahtunutta todeksi. Johanna oli\nvapaaehtoisesti liittynyt häneen... oman sydämensä vaatimuksesta hän\noli antanut lupauksen. Hän oli sanonut: 'Se on selvinnyt minulle\nlopullisesti tänä iltana.' -- Juho Kostia oli tyytyväinen, hän ei\nkaivannut mitään. Mitä sanoisi äiti kuullessaan, että hän oli kihlannut\nruotsalaisen tytön -- hän, supisuomalaisen talonpojan poika?\n\nKaipa hän sen ymmärtäisi. Olihan äidin sydän avara.\n\n-- Kuule, Johanna, sinun täytyy ruveta opettelemaan suomea. Minun\nvanhempani eivät ymmärrä sanaakaan sinun puhettasi.\n\nJohanna naurahti; Janne souteli jo kaukana. Hän otti kaikki asiat niin\nkiusallisen perusteellisesti.\n\n-- Kyllä minä rupean. Minähän osaankin sitä jo melkoisesti.\n\nYht'äkkiä lensi Juhon päähän hauska ajatus.\n\n-- Kuulepas, Johanna, sanopas nyt minulle suomeksi: 'Minä rakastan\nsinua.'\n\nJohanna kätki kasvot käsiinsä. Juho tarttui niihin vetäen hennot sormet\nhajalleen ja kertasi:\n\n-- Sanopas nyt suomeksi! Johanna tempasi kätensä irti.\n\n-- En minä osaa!\n\n-- Ja äsken sanoit osaavasi 'melkoisesti'. Sanopas minun perässäni:\nMinä...\n\n-- ... Minä...\n\n-- ... rakastan...\n\n-- ... r-rakastan...\n\n-- ... sinua...\n\n-- En sano!\n\nJohanna koetti riistäytyä irti, mutta Juho piteli häntä kiinni. Tyttö\nnauroi ja kiemurteli hänen otteessaan, mutta Juho ei hellittänyt.\n\n-- ... sinua! Sano minun perässäni!\n\n-- ... s-sinnua!\n\n-- Kas niin! Juho laski tytön irti. -- Nyt olit kiltti ja ansaitsisit\nsokuripalasen.\n\n-- Minä rakastan sinua! viserteli tyttö nauraen vallattomasti. Hän\nmuistutti kottaraista, joka pesää rakentaessaan laulaa. Juhosta hän oli\nsuloinen; hän yritti siepata tytön uudelleen syliinsä, -- mutta tämä\npyrähti juoksuun ja hävisi metsään.\n\n-- Johanna, kuule, älä mene sinne! Siellä on märkää.\n\nMutta tyttö vain nauroi:\n\n-- Tule sinäkin tänne! Ei täällä ole märkää. Juho lähti ääntä kohti,\nmutta tyttö pakeni hänen edellään kuin keijukainen. Harmaa, lyhyt hame\nvain vilahteli puiden välistä.\n\nJuho ryntäsi eteenpäin kuin noiduttu; hän oli ihan huumaantunut. Metsän\nvarjoisa hämärä, kostean sammalen lämmin tuoksu, vanhojen puiden\nnaavaiset rungot, -- kaikki huumasi häntä. Lintujen säikähtyneet äänet,\npikku siipien suhahtelu pensaissa ja puiden välissä sai jokaisen\nhermon värähtelemään sanoin selittämättömällä tavalla. Siinä oli\njotakin uimasta nousseen tunteesta -- lämpimän ja kylmän nykäyksiä, --\nkunnes vaatekappaleen toisensa perästä solahtaessa ylle lämpö, väkevä,\nsuloinen lämpö valtaa ruumiin. -- Mutta se ei ollut ainoa tunne;\nsiinä oli muutakin: -- rajua kiihkoa, hillitsemätöntä kaipausta --\nsellaista, joka sai sieraimet väräjämään ja silmät oudosti hehkumaan.\nJumaluusopin oppisaleissa se olisi jäsennelty kuudennen käskyn piiriin\nkuuluvaksi; -- ja se olisi kuulunutkin, jos noihin vaistomaisiin\ntunteisiin olisi kohdistunut itsetietoinen ajatus. -- Mutta täällä...\nmetsän varjoisassa hämärässä, sammalen suloisessa tuoksussa se oli\nonnea, rajatonta rakkautta... mittaamatonta kuin meren ulappa. Siihen\nhukkui kaikki... teologia, jäsentely ja järkeily. Se kumpusi esiin\nihmisolennon uumenista omasta sisäisestä pakostaan. Juoksun kestäessä\nsitä ei juuri joutanut ajattelemaan: -- sen ehti vain tuntea...\nsuloisesti, hivelevästi, kuin lämpimän tuulen leyhkän kasvoillaan. Se\noli rakkautta, nuoren miehen rakkautta nuoreen, kukoistavaan naiseen.\n\nOksat katkeilivat hänen tieltään, lakki putosi päästä. Ainoa vakavaa\nopiskelua muistuttava kappale jäi riippumaan puun oksaan. Ja nyt\n-- Juho Kostian päästä irtautuessaan -- sekin yhtyi leikkiin: --\nse viipotti oksalla hetkisen ja putosi sitten pehmeästi kosteaan\nsammalikkoon kultainen lyyra hentoa vuokon terää vasten. Se oli\nsyleilyä se!\n\nJuho Kostia katsahti taakseen. Niin -- lakki, se taisi pudota, -- mutta\npudotkoon! Se kyllä löytyisi sieltä. Hän jatkoi juoksuaan. Nyt hän oli\navopäin Hihjahei! Kuusen naavaa tarttui hänen tukkaansa, terävä oksa\npuhkaisi takin olkapäähän reiän.\n\n\"Absalom!\" vilahti hänen mielessään... Näin hänkin ravasi tammien alla,\n-- kunnes hiukset tarttuivat oksiin. Mutta hänpä ei aikonut tarttua;\n-- hän halusi saada kiinni tytön, sulkeakseen hänet syleilyynsä...\nkiinnittääkseen hänet puuhun vahvojen, tukevien käsivarsiensa avulla.\nTuo nauru, suloinen, kutkuttava nauru kiihoitti häntä. Hän oli\nintiaani, joka ajoi saalista; -- se pakeni tuolla -- hänen edellään --\nvalkoinen... tyttö, hento ja notkea. Se juoksi hänen edellään kuin\nhirvi, kuin metsäkauris, -- mutta intiaani aikoi sen saavuttaa.\n\n    -- Minä oon kuni metsien intiaani,\n    sinä vaal-koi-neen...!\n\nhoilasi Juho niin että metsä raikui.\n\n-- Päivää, herra intiaani! Missä teillä on lakki?\n\nSe veitikka! Seisoi suuren kuusen takana. Hän olisi ihan varmasti\njuossut ohi, jollei Johanna olisi ääntänyt.\n\nLakki... niin... se taisi jäädä.\n\n-- Ja takin olkapäässä on reikä!\n\n-- Mitä sinä sellaisista! Pääasia, että sain sinut kiinni! Nyt minä\nskalppeeraan sinut!\n\nJuho seisoi hänen edessään hehkuvin silmin, läähättävin rinnoin,\nsilmissä villi kiilto.\n\n-- Hui, hui, sinä olet ihan raivo!\n\nJuho kiersi kätensä puun ympärille sulkien Johannan syleilyynsä.\n\n-- Nyt et enää karkaa!\n\nTyttö koetti riistäytyä irti; hän potki ja tempoili, -- mutta Juho\npainoi häntä puun runkoa vasten.\n\n-- Palkka, palkka, löytäjäiset, Johanna! Ne on rehellisten ihmisten\nkesken aina tapana maksaa.\n\n-- Mitkä löytäjäiset?\n\n-- Löytäjäiset siitä, että löysin sinut. Kas niin... pää ylöspäin\nvain... koreasti, koreasti! Harhaileva ritari haluaa juoda siemauksen\nhunajaa!\n\nTyttö jännitti leukaansa kaikin voimin painaen sitä rintaansa vasten.\nMutta se oli kuin pihdeissä Juhon peukalon ja etusormen välissä. Iho\npeukalon ympärillä kävi ihan valkoiseksi. Ei auttanut, leuka kohosi\nhitaasti ja tytön täytyi tarjota huulensa suudeltaviksi.\n\n-- Juo sitten sinä hirmuinen, sinä tyrr...! Viimeinen sana hukkui\ntuliseen, pitkään suudelmaan.\n\n-- Eipä uskoisi, että sinusta tulee pappi! huudahti tyttö hengittäen\nsyvään. -- Niinhän sinä suutelet kuin -- joku Don Juan tai Romeo...\nteatterissa. Hyi, kuinka papitkin ovat himokkaita!\n\n-- Ihmisiä, luuta, lihaa ja verta, Johanna!\n\n-- Ovatko kaikki papit samanlaisia?\n\n-- Luultavasti, luultavasti... -- Hyi minä inhoan pappeja!\n\nJuho siveli tytön pehmyttä poskea katsellen häntä hymyillen, pää\nkallellaan.\n\n-- Pappien pitäisi suudella niinkuin enkelien.\n\nJuho Kostia nauroi. Hänen äänensä kajahti raikkaana tuoreessa\nmetsässä. Se ei ollut enkelin naurua; siinä soi päinvastoin Paanin,\nmetsänhaltijan ääni.\n\n-- Miten ne enkelit suutelevat?\n\n-- Kainosti... siveästi.\n\n-- Pyh, sinä fariseus! Vai 'siveästi'! Näinkö? Juho venytti huulensa,\npani kädet ristiin rinnalle, sulki silmänsä ja ottaen hurskaan ilmeen\ntaivutti päätään Johannaa kohti.\n\nTyttö pisti peukalonsa pojan suun eteen. Tämä raivostui, oli purra\nsormeen, purskahti sitten nauruun ja pusersi tytön lujasti rintaansa\nvasten.\n\n-- Vai konstailemaan sinä rupeat! Minä vakavasti näytän\n'enkelisuudelmaa' ja sinä työnnät syntisen peukalosi eteen!\nHyvitykseksi sinun pitää antaa minulle syntinen suudelma!\n\n-- Minkälainen se on?\n\n-- Minä näytän. Panepas kädet seljän taa! Juho komensi kuin kenraali\nrekryyttiä.\n\nTyttö totteli. Hän teeskenteli ujoa ja kainostelevaa. Häntä huvitti\nsuuresti saada syntinen suudelma -- teoloogilta, joka syksyllä\nvihittäisiin papiksi.\n\n-- Et saa liikuttaa käsiäsi, ennenkuin minä lupaan.\n\nTyttö nykäytti päätään.\n\n-- Panepa nyt silmät kiinni.\n\n-- Ja suuko auki?\n\nMetsässä kajahti iloinen, hilpeä tytön nauru.\n\n-- Ätsh! Älähän sotke meininkejä! Silmät kiinni, silmät kiinni!\n\nJuho otti hänen päänsä käsiensä väliin, painoi ensin suudelman\nhuulille, pitkän ja palavan, -- suuteli sitten silmät, otsan ja\nmolemmat posket. Hän oli vielä aikeissa suudella leukaa, kun tyttö\nriistäytyi irti.\n\n-- Miks'et suudellut nenänpäätä? Oh, sinä tuhma teoloogi, nenänpää jäi\nsuutelematta!\n\nTyttö vaipui mättäälle nauraen katketakseen.\n\n-- Jaa, jaa, niinpä taisi jäädä. Mutta kuitataan se toisella kertaa.\n\n-- Toisella kertaa! Sinä villitty! Saat odottaa sitä toista kertaa!\n\n-- So, soh, äläpäs uhkaile!\n\nJuho katseli mättäällä istuvaa tyttöä imien muistoonsa jokaisen\npienimmänkin piirteen. Siinä istui Johanna Lang ja hän oli suudellut\nhänen kasvonsa ylt'ympäri!\n\nPäässä vilahti jotakin äsken juoksun aikana mielessä ailahtanutta,\nmutta Juho puistahutti päätään aivan kuin karkoittaakseen pahan\najatuksen ja katseli tyynesti ympärilleen. Vihreä sammal loisti\nrauhallisesti mättään kupeella. Yläpuolella puussa lauloi peipponen;\nsen ääni kohosi korkeuteen. Se ylisti Luojaa, joka oli luonut ihmisen\nsekä antanut hänelle onnen tuntea rakkauden -- omantunnon rauhan\nhäiriintymättä.\n\n-- Lähdetäänpäs hakemaan sinun lakkiasi.\n\nJohanna nousi pudistellen hamettaan. Hän huomautti Juholle tämän vinoon\nkääntyneestä kaulaliinasta.\n\n-- Sinä näytät hulluinhuoneesta karanneelta.\n\nHyvä! -- Juho Kostia myöntyi kaikkeen. Hänellä ei ollut mitään\nvastaansanomista Johannan käyttämään vertaukseen. Se oli totta; hän\noli kuin hullu. Hän olisi voinut nauraa ja laulaa -- oikein hoilottaa\nisolla äänellä. Pikkupoikana hän oli toisinaan hoilottanut kotimetsissä\njääden sitten kuuntelemaan oman äänensä vyöryä hiljaista saloa pitkin.\nNyt hän olisi halunnut hoilata samalla tavoin -- kuunnellakseen, kuinka\nkauas rakkauden ääni kantoi. Sen olisi pitänyt kantaa kauas, kauas...\n\nJuho astelee Johannan rinnalla paljain päin, huiskien kepillä puiden\noksia. Hän muistuttaa hurjapäistä, joka on ollut tappelussa ja nyt\nsisarensa houkuttelemana palaa kotiin. Otsa on vieläkin hiessä ja\ntuuheassa tukassa riippuu havun neulasia ja naavankappaleita. Hän on\nkuin Paan, metsänhaltija, joka vaihteen vuoksi on kerran pukeutunut\nraitaiseen kesäpukuun.\n\nLakki löytyi. Johanna puhdisti huolellisesti Juhon tukan ja asetti\nlakin päähän.\n\n-- Nyt sinä olet taas ihmisen näköinen, sanoi hän vakavuutta\nteeskennellen.\n\n-- Niin kai, sillä äsken minä olin ihminen, huokasi Juho Kostia\nsilmissä onnekas ilme.\n\nAurinko tekee laskua. Sillan kaidepuut ovat jääneet pimentoon; niiden\nväri on nyt tummunut. Notkosta nousevan usvan keskeltä ne näyttävät\nharsoon käärityiltä. Mutta Juho Kostian sydän sykähtää riemusta, kun\nhän astuu sillalle; -- se on muuttunut hänelle pyhäksi paikaksi. Sillä\n-- eikös tässä paikassa Johanna ollut sanonut: 'Se on selvinnyt minulle\nlopullisesti tänä iltana'?\n\n'Lopullisesti, lopullisesti!' soi Juho Kostian sydämessä. Sanat\nkumahtelivat juhlallisina kuin lauantai-illan kellot, jotka soittavat\npyhää. Juho Kostia kuuntelee niiden ääntä onnekas hymy huulillaan.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\n1.\n\n\nAurinko on korkealla kesäpäivän taivaalla, linnut laulavat, ruoho\ntuoksuu, tuulenleyhkä hienosti heiluttaa puiden lehtiä varistaen\nkukkia omenapuusta, jonka alla Juho Kostia mukavasti loikoo, kädessä\npaksu kirja. Se on dogmatiikka, ostettu muutaman Pohjois-Suomen\nkaupungin kirjakaupasta, missä se oli vuosikausia virunut toimettomana\nmuiden kirjojen joukossa. Sen lehdet ovat kellastuneet ja vahvat,\nvanhanaikaiset kirjaimet muistuttavat kirkkopukuun puettuja vanhuksia,\njotka vaeltavat jumalanpalvelukseen ankaran totisina. Nuo kirjaimet\nsaarnaavat elämän vakavuutta ja kellastunut paperi tuo mieleen\nsakariston viileän, hiukan ummehtuneen ilman. 'Noin kuluu sinunkin\nelämäsi', puhelevat kirjaimet. 'Sinä istut sakaristossa kuunnellen\nvirttä, jossa soi tuomiopäivän ääni, ja ulkona kukkivat tuomet ja\npihlajat.'\n\nMutta nyt -- nyt sataa kukkia omenapuusta kirjan kellastuneille\nlehdille -- kukkia kainon punertavia ja viattoman valkoisia. Niihin on\nkätketty kaikki nuoren sydämen toiveet, aavistukset ja onnen unelmat.\nNe peittävät vähitellen avatun kirjan, sen molemmat sivut. Kumarat\nkirjaimet, kirkkopukuiset vanhukset, hautaan tuvat omenankukkien alle.\nJa ne puhelevat: 'Onnea nuorelle parille!'\n\nJuho Kostia vaipuu unelmiinsa. Hän on pappi ja istuu sakaristossa\nodottamassa morsiantaan. On hääpäivä, kirkas ja kesäinen. Sakariston\nikkuna on auki; se on poikkeustapaus. Vanha kirkonpalvelija on\nkiskonut sen auki hänen määräyksestään. Sakaristoon tunkeutuu puiden\ntuoksu ja lintujen laulu kajahtaa kirkkaana sen kivisistä, kosteista\nseinistä. Urut rupeavat soittamaan juhlamarssia. Sieltä saapuu morsian\nmorsiushuntu yllään vanhan tädin saattamana. Hän, sulhanen, on sen\nhalunnut niin. Nyt ei täti enää ole ristilukki; -- hän tekee parannusta\npahoista töistään -- tuomalla tämän yhden... tämän ainoan, kuolleen\nveljensä tyttären sille, joka on odottanut häntä kuin muinoin Jaakob\nRaakelia. Hän uhraa hänet Herran alttarille... nuoren papin vaimoksi,\n-- papin, joka keskikäytävällä ottaa hänet vastaan taluttaakseen\nalttarin ääreen, missä vihkijäpappi jo odottaa. Vanha merikapteeni\nhaudassaan saa rauhan. Vihkiäisluvut ovat kuin viimeinen siunaus hänen\nlevolleen...\n\n'Ei pidä kiusata ihmisiä!' tirskuttaa kivitasku vanhan koivun\nlatvassa. Juho Kostia hymyilee. Hän antaa hyväksymisensä kivitaskun\nihmisystävälliselle laululle. Johanna Lang oli kiusannut häntä kauan.\nNyt hän ei enää kiusannut.\n\nEipä olisi uskonut, että asiat näin päättyisivät. Silloin --\nviime lukukauden alussa, kun hän oli saapunut pääkaupunkiin, oli\ntulevaisuus näyttänyt synkältä. Johanna Lang oli siirtynyt kauas --\nsaavuttamattoman kauas. Hän, Juho Kostia, oli silloin tahtonut niin,\n-- vaikka tahto lukukauden kuluessa oli taittunutkin niin monen\nmonta kertaa. Johanna oli näytellyt ristilukin osaa. Nyt hän ei enää\nnäytellyt.\n\nHeitä eroittivat nyt vain muutamat penikulmat -- kymmenisen, pari\nkorkeintaan. Mutta -- mitäpä se merkitsi, kun kerran rakkaus yhdisti\nheidät. Johanna kirjoitti: -- 'Käre, gulle vän!' Ja hän, Juho Kostia:\n'Oma armahin!'\n\nSiellä vietti Johanna kesää maalla tätinsä luona. Hän istui keinussa\nja vanha tuomi pudotteli kukkia hänen päälleen, -- niinkuin omenapuu\ntäällä hänen, laiskottelevan teoloogin päälle, joka haaveili häistä.\n\nOlipa elämä todella ihanaa!\n\nDogmatiikkakaan ei tuntunut vastenmieliseltä. Kaikki nuo monet asiat:\n'läran om Anden', 'läran om Sonen' ja 'dogmatikens öfvergång till\nethiken' olivat kuin valmistusväkeä hänen onnelleen. Ne lakaisivat\nkirkon käytävät, ne koristivat temppelin; -- ne rakensivat sillan hänen\nja Johannan käsikädessä käydä yli yksinäiselämästä yhteiselämän onneen.\n\n'Läran om Anden' -- niin, se merkitsi dogmatiikassa jotakin muuta.\nMutta tänä hetkenä, hänen loikoessaan tämän kukkia pudottelevan\nomenapuun alla, ruohon väkevänä tuoksuessa ja lintujen laulaessa, se\ntulkitsi hänelle kahden rakastavan yhteishenkeä, yhteistä rakkautta.\nSe oli kuin harsopeite ihanan kuvan yllä, ohut ja hieno, joka antoi\naavistaa allensa kätkeytyvän kuvan kauneuden...\n\n'Läran om Sonen'... niin, niin -- Jumalan Pojasta, Jeesuksesta\nKristuksesta... Mutta miksi ajatteli Juho Kostia tänä hetkenä äitejä,\njotka toivat lapsia Vapahtajan luo? Niitä oli monta, nuoria ja\nkukoistavia kaikki -- ja heidän lapsensa: -- niitä oli kerrassaan ilo\nkatsella! Ei ihme, että Vapahtaja sanoi: \"Älkää heitä kieltäkö!\"\n\nMillainen oli Johanna Lang oleva äitinä?\n\nJuho Kostia ummisti silmänsä. Omenapuu pudotteli kukkia hänen päälleen\n-- peittäen otsan ja silmät. Oli kuin olisi tuo myhkyräinen puu\npuhellut: 'Nyt on sinun hyvä miettiä sitä. Kukat, nuo viattomuuden\nvertauskuvat suojelevat kaikelta pahalta...'\n\nOh, oli somaa ajatella Johanna Langia äitinä, samaa Johanna Langia,\njoka aina sanoi: 'Ush!' kun joku hankaluus sattui. -- Sanoisiko hän\nsilloinkin 'Ush!' --?\n\nJuho Kostia muisti \"viimeisen illan\". He olivat palanneet metsästä\nja kulkeneet punakaiteisen sillan yli. Siinä he olivat joku tunti\naikaisemmin seisoneet, uskaltamatta juuri äännähtääkään, jotteivät\nrikkoisi rakkauden lumousta. Nyt oli kulku johtanut sillan yli\nylös mäkeä. Aurinko oli tehnyt laskua; sen viimeiset säteet olivat\nkullanneet pienen mökin päädyn mäen toisella puolen. Mies ja vaimo\nolivat istuneet ruohopenkillä ikkunan alla ja kaksi pikku tyttöä\noli leikkinyt tiellä. -- Paljasjalkaisia olentoja, jotka hyppäsivät\n\"barbiidaa\". Johanna Lang oli pysähtynyt katselemaan heidän leikkiään.\n'Kas, ettekö mene jo nukkumaan?' 'Emme, ennenkuin Saga on käynyt\n\"mummolassa\" yhtä monta kertaa kuin minäkin.' Tyttö oli osoittanut\nsisartaan, joka jalat haarallaan oli seissyt kahden ruudun välissä --\nkädessä kappale porsliinilautasen pohjaa. 'No, monestiko sinä olet\nkäynyt?' 'Kuusi kertaa... mutta eilen minä kävin kaksikymmentäyksi\nkertaa.' Johanna oli siepannut tyttösen syliinsä ja tanssinut hänen\nkanssaan pitkin tietä. 'Voi, täti, Saga voi tehdä vääryyttä, jollen\nminä näe.' 'Vai vääryyttä, sinä pikkuinen mamsselli!' Johanna oli\nsuudellut tyttöä poskelle ja laskenut sitten irti. Tämä oli rientänyt\nsisarensa luo ja katsahtanut sieltä voitonriemuisena -- aivan kuin\nhuomauttaen: 'Kerkesinpähän ajoissa!' -- Sinä hetkenä oli hänen\nsydämensä paisunut onnesta: -- Johanna Langin kasvoja oli kaunistanut\nnuoren äidin hymy.\n\nOmenankukkia putoilee Juho Kostian päälle. Hän hengittää niiden\ntuoksua. Hän ajattelee sunnuntaiaamua maalaispappilassa.\n\nHe heräävät Johannan kanssa yhteiseltä vuoteelta. Makuuhuoneen ikkuna\non auki ja puutarhassa laulaa leppälintu. Huoneeseen tunkeutuu kukkien\nlemu. Hän lepää Johannan vieressä silitellen tämän mustaa, tuoksuvaa\ntukkaa. Meren vihreät silmät ovat aivan hänen lähellään... ja häntä\nhuikaisee ajatus, että hän on niin lähellä naista, joka ennen oli\nJohanna Lang. Johanna kietoo käsivarret hänen kaulaansa ja sanoo: 'Oh,\nonko teoloogilla noin karvainen rinta!'\n\nJuho Kostia kavahtaa istumaan ja katselee ympärilleen. Siinä on\ndogmatiikka hänen vieressään; se on lennähtänyt kiinni hänen\nnoustessaan. Omenankukkia pistää näkyviin kirjan raosta. Niitä on\npaljon eikä kirja omalla painollaan jaksa puristaa niitä rikki. Juho\nKostia istuu ja ajattelee:\n\n'On onni, ettei jumaluusoppi jaksa pusertaa elämää kuoliaaksi.'\n\nHän huokaa syvään ja onnellisena. Hän on viime viikkoina taas\nkiduttanut itseään vanhoilla mietiskelyillä luvallisesta ja\nluvattomasta; hänen suhteensa Johanna Langiin oli nostanut tämän\nkysymyksen jälleen esille. Oliko luvallista suudella nuorta tyttöä\nolematta hänen kanssaan kihloissa? Hän oli rakkauden hurmiossa joutunut\nriistämään suudelmia punaisilta huulilta, jotka itsestään olivat\ntarjoutuneet hänelle. Hän ei silloin -- tunteiden korkeina kuohuessa --\nollut kysymystä ajatellut. Mutta jälkeenpäin kotona, yksinäisyydessä\nolivat nuo suudelmat polttaneet hänen sieluaan. Hän oli tuntenut\njoutuneensa valtamerellä ajelehtivan haaksirikkoisen asemaan --\nhaaksirikkoisen, jonka huulia poltti jano, mutta joka ei saanut juoda.\nKaikki siveysopin kysymykset olivat liittoutuneet häntä vastaan aidaten\nhänet lopulta umpikujaan, josta ei löytynyt poispääsyä lainkaan. Vain\nlupaus, Johanna Langin antama, vapaaehtoinen lupaus olisi avannut tien\nvapauteen.\n\n-- Lupaus, lupaus! kuiskasi Juho Kostia katsellen peipposta, joka\naaltoilevin kurkuin lauloi koivun oksalla.\n\nKaipasiko rakkaus mitään lupauksia? Johannan mielestä ei, mutta hänen,\nJuho Kostian, mielestä kyllä.\n\nViime kerralla heidän seistessään punakaiteisella sillalla oli Johanna\nsanonut:\n\n\"Se on selvinnyt minulle lopullisesti tänä hetkenä, tällä paikalla.\"\n\nMutta sisältyikö siihen oikeastaan mitään lupausta? Se sisälsi kyllä\nvaltakirjan suudelmiin; -- mutta oliko se oikeastaan lupaus siinä\nmerkityksessä, kuin missä hän sen olisi halunnut ottaa?\n\nJohanna kirjoitti: 'Käre, gulle vän!' Mutta tulkitsiko tuo 'käre'-sana\nsitä, mitä hän olisi halunnut sen tulkitsevan?\n\nEikö se ollut hetken sana, sekin -- hetken, jommoisista Johanna Langin\nelämä näytti kokoonpannun?\n\n-- Ei! Juho Kostia ei saattanut sitä uskoa; siksi monta kertaa hän\noli lukenut tuon sanan. Se oli seisonut ainakin viisikymmentä, jollei\nsata kertaa. Jos Johanna Lang oli hetken lapsi, oli hänen elämänsä\nkokoonpantu hetkistä, jotka kuuluivat yksin hänelle. Ja niin oli\njatkuva -- kautta koko pitkän ihmiselämän.\n\nLupaus, lupaus! Eikö peipponen koivun oksalla laulanut lupauksesta?\nEivätkö putoilevat omenankukat saarnanneet lupauksesta? -- Syksyllä oli\npuun hedelmänkantoaika. Tilapäiset suudelmat olivat vain omenankukkia,\njotka putoilivat puusta. Mutta niiden pohjana oli lupaus, hiljainen ja\näänetön -- niinkuin elämä puun suonissa. Se teki hiljaa työtään -- ja\nsyksyllä oli sato valmis. Lopullisesti...\n\nJuho Kostia hymyili onnellisena. Jumaluusoppi ei kyennyt pusertamaan\nelämää kuoliaaksi. Hänen oma ristiriitainen sydämensä, johon teologia\nja etiikka olivat kyntäneet omat vakonsa syntymässä perityn aran,\nuskonnollisen omantunnon vartioidessa työtä, oli pudistanut päältään\norjuuden kahleen: -- Se kasvoi, mutta ei liljoja eikä orvokeita, vaan\nrakkauden villiä viholaispensasta.\n\nHänestä oli tullut pakana, mutta onnellinen pakana. Hän ei enää\nvälittänyt säännöistä eikä elämänohjeista. Dogmatiikkakin oli vain\nkurssikirja, välttämätön paha; se ei enää sisältänyt totuutta siinä\nmielessä kuin ennen. Omenankukat sisälsivät sitä monin verroin enemmän:\n-- ne toivat mieleen Johanna Langin.\n\nPunaista ja valkoista! Mitä oli Johanna Langissa punaista ja valkoista?\n\nAjatus lähti taas retkilleen. Se kulki tuon kuperan otsan alla, jota\nreunustivat jykevät ajatuskulmat. Silmäluomien heikko värähtely\noli merkkinä siitä, että ajatus löysi. Mutta se teki työtään\nitsetiedottomasti...\n\nEdellistä ei ollut paljon, -- mutta se, mitä löytyi, oli lumoavaa; --\nsitä peitti kevyt pusero, joka salasi sen uteliaan silmiltä. Mutta Juho\nKostian, teoloogin, ajatus vaelteli teitään kenenkään estämättä. Se\nkiipeili ja laski -- kahden \"tunturin\" välillä kunnes se lopulta seisoi\ntoisen huipulla, pienen nystyrän nenässä, joka oli punainen kuin kypsä\nvadelma. Oh, sinua, \"Kumpu-Janne\"!\n\nJuho Kostia avasi silmänsä. Senniminen mies oli hänen kotikylässään --\noikea maakylän Don Juan. Lämmin puistatus värisytti hänen ruumistaan;\nhänen teoloogiset vaistonsa nostivat uhkaavina päätään. Eikö tämä ollut\nsyntiä?\n\nMutta -- jokin selittämätön ääni jostakin olemuksen syvyydestä puhui\ntoista kieltä. Syntiä? -- vai syntiä! Pannaan koko jumaluusoppi!\nSehän oli nuoren miehen itsetiedotonta askartelua toisen sukupuolen\nsalaisuuksissa. Vain itsetietoinen ajatus joko säikähti sitä ja\nsäikähtäessään säikähdytti tuon toisenkin pakoon, tahi juopui\nnäkemästään ja käyttäytyi juopuneen lailla -- säädyttömästi. -- Mutta\nJuho Kostian ajatus oli edellistä lajia, arka ja säikkyilevä. Se ei --\nainakaan tietensä -- uskaltanut antautua hurjisteluun.\n\nTaas painuivat umpeen nuoren teoloogin silmät ja ajatus lähti\nretkilleen. Mutta tälläkin kertaa se kulki itsetiedottomana tietään.\nJa nyt se näki valkoista, oh, niin ylenmäärin! Se oli häikäisevää!\nJuho Kostian silmissä väikkyi milolainen Venus. Sen lanne oli\nkainosti taipunut -- aivan kuin se olisi pyytänyt: 'Ei liian tarkkaa\ntutkistelua!' Herra varjele! -- ei Juho Kostian itsetiedoton ajatus\nsuinkaan pyrkinyt liian lähelle. Se kaarsi kainosti, aivan kainosti\nvain; se liiteli kuin lokki, joka silloin tällöin koskettaa siiven\nkärjellä vedenpintaa. Se pysähtyi ihastuneena sen eteen, mitä se näki,\n-- aivan kuin kulkija, joka hämmästyksen valtaamana pysähtyy silmiä\nhuikaisevan lumiaavan laitaan...\n\n'Sinä olet luu minun luustani ja liha minun lihastani; kutsuttakoon\nsinua miehettäreksi, sillä miehestä sinä olet otettu.'\n\nJuho Kostia mietiskelee luomiskertomusta. Nyt on ajatus taas tutulla\nmaaperällä; se vaeltelee teologian yrttitarhoissa. Mutta nyt se\non kriitillinen: se ei ihastu itsetiedottomasti; se arvostelee.\nLuomiskertomus -- sitä ei käynyt ottaminen kirjaimellisesti. Vaimo\noli miehelleen yhtä läheistä sukua, aivan kuin olisi otettu tämän\nkylkiluusta...\n\nJohanna Lang, sinä ihmeellinen Johanna Lang! Sinä selvität\nteologiankin. Ainakaan ei Juho Kostia muita kommentaareja kaipaa. Hän\nsaa ne sinun kauniista kädestäsi tai löytää ne kainalosi kuopasta...\nSinä olet todella ihmeellinen olento! Sinä sanot dogmatiikasta: 'Ush!'\n-- ja katso: -- siinä makaa kymmenen markkaa maksava kirja avutonna\nmaassa; se muuttuu kasvipuristimeksi. Sinä sanot luomiskertomuksesta:\n'Tarua!' -- ja katso: -- Juho Kostia, teoloogi, uskoo sen! Oi rakkauden\nkaikkivaltaa!\n\nJuho Kostia istuu omenapuun alla ja hyräilee:\n\n    -- En, Hanna, jää vain kasvojas\n    ja varttas ihannoimaan,\n    kun ilmestyen sulossas\n    saat veret kuumat soimaan.\n    Tuo hempi itse olennon\n    mua viehtää, hurmaa, impi;\n    sun muotos mulle kallis on,\n    sydämes kallihimpi!\n\nNiin -- sydän oli sittenkin pääasia; -- Juho Kostia myöntää sen. Se\noli uskollinen, se oli kestävä, se oli luja rakkaudessa. Entiset\nhäilähtelyt olivat vain ohimenevää laatua; ne kuuluivat kehitysikään.\nSillä: -- eikö Johanna Lang nyt ollut nainen, nuori, kypsynyt nainen.\n\nVanha pastorska huutaa \"herraa\" syömään. Ystävälliset kasvot\nkurkistavat päärakennuksen ikkunasta. Juho Kostia muistaa pastorskan\nkerralliset sanat:\n\n\"Minä olisin seurannut Konradia vaikka kuuhun, jos siellä vain olisi\nollut papinpaikka avoinna!\"\n\nSaattaisiko Johanna sanoa samalla tavalla?\n\nKahden viikon perästä se nähtäisiin. Silloin hän oli päättänyt\nasian lopullisesti järjestää. Ostettaisiin sormukset ja oltaisiin\nsalakihloissa. Hän oli viitannut siihen kirjeessään -- tosin\nvarovaisesti, mutta sittenkin kyllin selvään. Eikä Johanna ollut\nhuomauttanut mitään. Hän oli vain kirjoittanut jälleennäkemisen ilosta.\n\n'Kihloissa oleva mies, kihloissa oleva mies!' tirskutti kivitasku.\n\nJuho Kostia pudisti omenankukat yltään ja lähti astumaan pappilan\npäärakennusta kohti.\n\n\n\n\n2.\n\n\nOn juhannusaatto; juna on täynnä matkustajia. Ihmiset rientävät maalle\nkesän pisimmäksi päiväksi -- konttoristeja, sentraalineitejä, jotka\novat saaneet parin, kolmen päivän loman. Vaunuosaston täyttää vilkas\npuheensorina. Kuuluu huudahduksia ja lyhyttä, katkonaista naurua;\nlakkeja siirrellään eri asentoihin -- otsalle ja takaraivolle, aina\nsen mukaan, minkä vaihteen keskustelu kulloinkin sivuuttaa. Ilmoista\npuhuttaessa lentää lakki takaraivolle... On kuuma, todellakin kuuma!\n-- Mutta loma-aika on liian lyhyt! Lakit siirtyvät otsalle taas ja\nkaipaava, hiukan alakuloinen katse heitetään ikkunasta ohitsekiitäville\npelloille ja vainioille.\n\nJuho Kostia istuu vaunun nurkassa ylioppilaslakki takaraivolle\ntyönnettynä. Hänelläkin on kuuma, jotenka lakki on aivan oikeassa\nasennossa; -- mutta hänellä onkin lomaa vaikka kuinka pitkäksi aikaa.\nHän saa määrätä siitä itse -- oman mielensä mukaan. Hänellä ei siis\nole mitään syytä siirtää lakkia otsalle -- edes silloinkaan, kun joku\nrohkea, hymyilevä katse suuntautuu häneen. Katselkoot -- hän on jo\nsulhasmies, jotenka ei ole olemassa minkäänlaista vaaraa.\n\nHän oli kirjoittanut Johannalle saapuvansa juhannukseksi. Johanna\non järjestänyt niin, että hän saa saarnata pitäjän kirkossa\njuhannuspäivänä. Ja se on tapahtuva ruotsiksi.\n\nHän koettelee povitaskuaan. Oli kai saarna tallella? Hän oli\nkirjoittanut sitä öisin, avatun ikkunan ääressä. Ja monenmoista hän oli\nehtinyt miettiä noina hetkinä. Milloin puuttui sana, milloin pari; ei\nsopinut mennä vanhalta pastoriltakaan kysymään. Hän nukkui rakennuksen\ntoisessa päässä vaimonsa kanssa.\n\n\"Kärleken, kärleken!\" Juho Kostia ei ollut laskenut, kuinka monta\nkertaa hän oli tuota sanaa käyttänyt -- varmaankin viisikymmentä,\njollei sata. -- Mutta olihan saarnakin rakkaudesta. Hän oli yhdistänyt\nsiihen vanhan pastorinkin rouvineen, -- vaikka hän puhuikin Sakariaasta\nja Elisabetista.\n\nTeksti oli hiukan mutkikas; siinä puhuttiin lapsettomasta parikunnasta.\nSe oli tuntunut jonkun verran nololta. Hän olisi suonut, että\nSakariaalla ja Elisabetilla olisi ollut jo yksitoista ja tämä Johannes\ntusinan täyttäjä. Olisihan silloin ollut soma kuvata pitkää perhepöytää\njäsen monia syömämiehiä. Siihen olisi sopinut virren värssykin:\n\n    \"Mit' useampi pieni suu\n    on pöydässämme läsnä,\n    sit' innokkaammin raikahtuu\n    myös rukouskin tässä...\"\n\nEräs maisteri, Juhon entinen opettaja, oli sitä usein lausunut\naamurukouksissa koulussa. Ja se oli joka kerta tehnyt erittäin soman\nvaikutuksen. Mutta tämä maisteri olikin ennen ollut näyttelijänä ja\npannut virteenkin oman, erikoisen vauhtinsa.\n\nTekstiä ei siis ollut käynyt muuttaminen. Hänen oli täytynyt tyytyä\nsiihen semmoisenaan. Mutta -- niinpä olikin vanha pastori astunut\nhäntä auttamaan. Hän kuvasi siis sellaista rakkautta -- kahden vanhan,\ntoisiinsa sydämellisesti kiintyneen vanhuksen. Siihen mahtuivat vielä\njuhannuskoivut ja lehtimaja. Näillä ulkonaisilla keinoilla olikin\nJuho sivuuttanut tekstin arkaluontoiset asiat. Hän oli siroittanut\nsiihen kukkia mahdollisimman paljon -- omenankukkiakin. Hän ei puhunut\n\"viinistä eikä väkevistä juomista\", vaan korvasi ne kesän hengellä,\njoka leijaili mailla -- täyttäen nuoret rinnat aavistelevalla onnella.\n\nMutta -- kuin jonkunlaiseksi ankkuriksi yksinäisille kuulijoilleen\nhän oli omistanut saarnansa lopun 'kaikille pettyneille sieluille'.\nHän ei silloin ollut niinkään paljon ajatellut lapsettomia parikuntia\nkuin kaikkia niitä, jotka elämältä toivoivat paljon, mutta jäivät\nosattomiksi sen lahjoista -- varjossa istumaan ja surkastumaan. Hän oli\najatellut etupäässä kaikkia yksinjääneitä -- Johannan tätiä ja muita,\njoilla ei ollut muita muistoesineitä kuin suurennettu valokuva seinällä\ntai virsikirjan välissä lakastunut kukka. Johannan tätikin, vanha\n\"ristilukki\" oli löytänyt armon hänen edessään. Olihan hän luultavasti\nsaanut moninkertaisesti kärsiä nuoruutensa kevytmielisyydestä. Ja\nsitäpaitsi: -- Johanna Lang hyvittäisi hänenkin rikoksensa.\n\nNiin -- Johanna Lang! Hän istui keinussa vanhan tuomen alla odottaen\nhäntä. Vahinko vain, että tuomi oli jo pudottanut kukkansa.\nVastakkaisessa tapauksessa hän olisi saanut nähdä \"kesämorsiamen\".\n\nTuo sana vihlaisi pahasti. Aivan vaistomaisesti Juho Kostia siirsi\nlakkinsa otsalle. Kultainen lyyra jäi totisena tuijottamaan häntä\nvastapäätä istuvan tytön syliin. Mitä -- omenaako tyttö pyöritteli\nkädessään? Hän aikoi nostaa sen huulilleen, mutta häntä nähtävästi\nujostutti vastapäätä istuva, vakavan näköinen ylioppilas.\n\nJuho Kostian mielessä vilahti paratiisikohtaus. Noin kai se Eevakin\nennen nakersi omenaansa viattoman, häveliään näköisenä; häntä kai\nepäilytti ottamansa askeleen vakavuus. Mutta Aadam-pöhlö katseli vain\nnaivisti päältä, -- kunnes Eeva veikeästi tarjosi omenaa hänelle ja\nkehoitti syömään.\n\n-- Saanko luvan kysyä, onko herralla veistä?\n\nJuho säpsähti. Uudistuisiko nyt tässä paratiisikohtaus?\n\nHän katsahti avuttomasti puhujaan. Tämä pyöritteli kädessään omenaa\nhämillään ja ujostellen. Ahaa! -- nyt Juho ymmärsi: -- omena oli\nmadonsyömä.\n\nHän ojensi linkkuveitsen heikosti kumartaen. -- Tuollaista ei sentään\nviitsi syödä, jos suinkin voi välttää, sanoi tyttö.\n\nEipä ei, tyttö oli oikeassa: -- jos suinkin voi välttää. Ikävä vain,\nettei elämässä aina voinut välttää mädäntyneen syömistä.\n\nTyttö leikkasi sirosti mätäpaikan pois heittäen sen ikkunasta ulos.\nJuho ihaili hänen kauniita sormiaan. Ne pitelivät veistä sangen somasti\nhänen tarjotessaan sitä takaisin.\n\n-- Kiitos!\n\nTyttö loi häneen kiitollisen, myötätuntoisen katseen. Nyt vasta Juho\ntuli lähemmin tarkastaneeksi häntä. Hänellä oli yllään vaalea, ruudukas\nleninki. Hänen kasvonsa kirkastuivat.\n\nJohanna oli kirjoittanut saaneensa vaalean, ruudukkaan kesäleningin\nlahjaksi tädiltään.\n\nSe kai oli suunnilleen tuontapainen. Niitä näkyi vaunussa muuten pari\nmuutakin; kangas oli nähtävästi muodissa.\n\n-- Minne saakka neiti matkustaa?\n\nTyttö mainitsi saman aseman, jolle hänkin aikoi.\n\nHänen mielenkiintonsa heräsi.\n\n-- Onko neiti kotoisin sieltä?\n\n-- En... minulla on vain veli siellä kansakoulunopettajana. Menen hänen\nluokseen juhannukseksi.\n\nJuho muisti nyt, että Johanna oli viimeisessä, viikko\nsitten saapuneessa kirjeessään maininnut jotakin eräästä\nkansakoulunopettajasta, joka oli 'reipas poika' ja 'taisteli pitäjän\nsuomalaisten puolesta kuin nuori leijona'.\n\nSepä oli hauska sattuma. Hän ilmaisi tytölle aikovansa samaan paikkaan.\n\n-- Onko herralla omaisia siellä?\n\n'Omaisia' -- se sana soi somalta Juho Kostian korvissa.\n\n-- Ei -- vastasi hän vältellen ja punastui hiukan -- muuten tuttuja\nvain.\n\nHeidän kesken syntyi vilkas keskustelu. Neiti sai tietää, että herra\noli teoloogi ja valmistuisi syksyllä papiksi -- lisäksi, että herra oli\nkotoisin Lapista.\n\n-- Se on äärettömän laaja maa.\n\nJuho Kostia hymyili valoisasti. Tyttö lausui sanan 'äärettömän'\nsamanlaisella välittömyydellä kuin Johanna Langkin.\n\nKyllähän se oli... jotakuinkin; -- siellähän ne varsinaiset erämaat\nolivatkin. Nämä metsät täällä olivat vain vähäpätöisiä Lapin metsien\nrinnalla.\n\nNyt oli Juhon vuoro puolestaan kysellä. Hän sai tietää, että neiti\npalveli sentraalissa; oli ollut vasta vuoden. Rasittava toimi;\nkesälomaa vain hiukkasen. Neidilläkin oli vain kaksi päivää. Se olisi\nkyllä ollut jonkun verran pitempi, mutta hän oli lupautunut hoitamaan\ntointa muutaman toverinsa puolesta, joka matkustaisi veljensä häihin...\n\nHäihin! -- niin -- niin, nythän vietettiin häitä kautta Suomen.\n'Juhannushäät' -- nehän olivat hänenkin kotipuolessaan melko tavallisia.\n\nJuho Kostia vaikeni hetkiseksi. Totisesti! juhannuksena hänenkin häänsä\nvietettäisiin; hän taivuttaisi Johannan tulemaan Lappiin -- Vanhaan\nKostiaan; -- siellä pidettäisiin häät -- kesäyöauringon loputtomassa\nvalossa...\n\nHänen rinnassaan läikähteli onnen tunne. Oliko neiti huomannut kuinka\nihmeellisesti luonto vaikutti ihmisen ajatuksiin ja tunnelmiin\n-- varsinkin näin kesällä? Kun oli iloinen, löysi koivumetsästä\ntulkitsijan tunteilleen; tuoreenvihreät lehdet ja valkoinen runko\nherättivät toivomaan. Aurinko siivilöi valoaan lehvien lomitse -- ...\nsiellä kulki kuin omien toiveidensa ja aavistustensa ympäröimänä,\njotka muuttuivat todellisuudeksi, kun niitä vain ajatteli. Siellä\npääsi irti jokapäiväisyydestä, mielikuvitus lehahti lentoon ja --\nyks' kaks' vaelteli kulkija kuin toisessa maailmassa! Ruohomättäät\nkoivujen tyvillä heloittivat ihanina kuin taivaalliset toppatuolit\nJumalan suuressa vastaanottohuoneessa: -- ne tuntuivat vain odottelevan\nistujiaan... Kas: -- siinäpä olikin kuin käskystä valkopukuinen tyttö\nistumassa ruohomättäällä... avojaloin, kengät kädessä... ja poika,\nnuori ja notkea nojasi koivunrunkoon veistellen kirjokeppiä... Niin,\nniin... koivumetsä auringon valossa viritti vissiin tunnelmaan: --\n... se herätti toivomaan ja kaipaamaan... ei aina tiennyt, mitä --\nmutta jotakin vastaavaa sille, mitä sydämessä läikähteli tuoreena...\naavistelevana -- kuin vasta puhkeamaisillaan oleva kukka. Siitäkään\nei tiennyt, minkälaiseksi se muodostui; -- sen saattoi vain aavistaa\nterälehtien päistä...\n\nTyttö kuunteli ihastuneena. 'Runollinen sielu', vilahti hänen nuoressa\npäässään. Hän oli lukenut romaaneja yövuoroilla valvoessaan ja\nparhaaseen paikkaan päässeenä usein säpsähtänyt telefoonin soittoa.\nNytkin hän säpsähti veturin kimakkaa vihellystä.\n\nJuho Kostia nauroi:\n\n-- Tepäs säikähditte!\n\n-- Minusta veturin vihellys on aina niin vihlovan proosallinen. Se tuo\nmieleen hevosen, joka vauhkona laukkoo ryytimaassa ja sotkee sekaisin\nkukkapenkit. Meillä oli ennen sellainen hevonen kotona. Se pääsi\ntoisinaan irti ja vauhkoutui laukkomaan ympäri puutarhaa kuin hullu.\n\nVertaus ei ollut hullumpi. Tyttö oli kaikesta päättäen sangen järkevä.\n\n-- Niin -- hevoset. Muutamat ihmiset muistuttavat myös hevosia. He,\nliikkuvat rajusti, suupielet hiukan väännyksissä, -- aivan kuin\ntahtoisivat he polkea alleen kaikki muut. He eivät huomaa mitään, ovat\nhillittömiä, häikäilemättömiä; -- voivat viedä vaikka kahvikupin toisen\nnenän alta.\n\n-- Viljo, minun veljeni on juuri sellainen! Hän ei sitten välitä\nmistään!\n\nTyttö punastui vahvasti. Juho ei oikein päässyt selville, johtuiko se\nmielihyvästä vai paheksumisesta.\n\n-- Onko teidän veljenne naimisissa? Tyttö nauroi niin että hampaat\nloistivat.\n\n-- Viljoko naimisissa! Hän tuskin menee naimisiin koskaan, mutta siitä\nhuolimatta hän riijaa kaikki tytöt.\n\nJuhon mieli painahti apeaksi. Vaarallinen mies Johannan läheisyydessä.\n'Reipas poika'... Kas, kun hän ei ennemmin ollut siihen huomiota\nkiinnittänyt...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Staffansböle...\n\nJunailija kulki läpi vaunun matkalippuja korjaten. Juho Kostian\nmielestä hän oli epätavallinen olento -- lausui aseman nimen, niinkuin\nse olisi ollut maailman jokapäiväisin asia. Eikö hän tiennyt, että\ntällä asemalla seisoi Johanna Lang?\n\nJohanna Lang! -- Nuo sanat soivat Juho Kostian mielestä kuin aamukellot\njumalanpalvelukseen; ne kutsuivat viettämään juhlaa. Niissä oli jotakin\npyhää... ylimaailmallista... jotakin vapisuttavaa ja salaperäistä.\nOliko Johanna asemalla?\n\nOli, oli! Siellä hän seisoi nuorena ja solakkana. Auringonvalo tulvehti\nhänen ympärillään. Hänellä oli päässä punainen paperihattu, jonka\nreunat riippuivat velttoina alas. Hänen kasvojaan ympäröi purppura...\n\n-- Janne! Siinäpä sinä olet! Tervetuloa! Juho Kostia ojensi vapisten\nkätensä. Hän tunsi itsensä yht'äkkiä perin saamattomaksi, ujoksi ja\nkömpelöksi. Jalat tuntuivat liikkuvan viimeiskuosisten housujen sisässä\nkuin puupölkyt. Johanna vastasi hiukan vieraalta.\n\n-- No, lemppari! Sieltähän se Helmikin heruu vähitellen.\n\nJuho katsahti ympärilleen. Hän oli unohtanut matkatoverinsa. Sieltä\ntämä tuli kapsäkkiä kantaen. Häntä hiukan harmitti, ettei ollut tyttöä\nauttanut. -- Mutta näkyipä hänellä olevan vastaanottaja. Nuori,\nreippaan näköinen ylioppilas tarttui tytön matkalaukkuun ja nakkasi sen\nolalleen.\n\n-- Keveätpä ne ovat tyttölapsen kamppeet. Johanna nauroi.\n\n-- Se on Viljo! -- Viljo Kosunen. Ehkä minä saan esittää teidät tässä\nheti paikalla? Hän tulee kyllä myöhemmin meille.\n\nJuho tunsi pettymystä. Siinäkö olikin hänen ilonsa? Hän oli toivonut\nsaavansa kulkea Johannan kanssa kahden; ja nyt tässä liittyi\nseuraan ihan outo herrasmies -- ja vielä päällepäätteeksi sellainen\nrajukäytöksinen.\n\n-- Kuule, onko se tarpeellista? Johanna katseli häntä pitkään.\n\n-- Mutta -- hänhän tulee meille kuitenkin myöhemmin... jo tänään.\n\n'Jo tänään'. Juhon sydämeen pisti. Johanna lausui sen huomattavalla\nilolla.\n\n-- Jaha! Tämä taitaa olla herra Kostia? Kosunen.\n\nVieras tervehti välinpitämättömästi. Juhoa piinasi hänen käytöksensä.\n\nKovat, ylimieliset kasvot, suu yhtenä viivana; otsa korkea ja kaunis,\nkulmakarvat tuuheat. Ne yhtyivät nenän juurella antaen kasvoille\npäättäväisen, miltei ankaran leiman. Mutta -- harmaat silmät elehtivät\nvilkkaasti tylystä puhetavasta huolimatta.\n\nHerra Kosunen esitti sisarensa.\n\n-- Aijaa! -- tehän taidattekin olla jo tuttuja, kun noin höröstelette\ntoisianne.\n\n-- Minä tutustuin herra Kostiaan junassa. Johanna tervehti neiti\nKosusta sydämellisesti, melkein liian sydämellisesti.\n\nJuhon mieli painui yhä apeammaksi; hän ei ollut oikein selvillä\nitsestään. Mikä häntä vaivasi? Eihän nyt saanut heittäytyä noin\nherkäksi ja avuttomaksi. Piti pitää puolensa; -- Johannahan kuului\nhänelle...\n\nLähdettiin astumaan. Tie kulki kapeaa kujaa pitkin mäkeä ylös kummulle,\njolta näkyi talo tuuhean puistikon sisästä. Punakeltainen lippu liehui\nkatolla.\n\n-- Te olette tullut pirunmoiseen pitäjään, herra Kostia. Täällä ei\nkuule muuta kuin ruotsia. Tämäkin tässä -- (Kosunen nipisti Johannaa\nkäsivarresta) on sellainen sveessi, että vie pois! -- Mutta minä olen\npaljon häntä taltuttanut -- saatte uskoa!\n\nKyllähän Juho sen uskoi. Hän huomasi, kuinka veikeästi Johanna kierteli\nkäsivarttaan, -- aivan kuin olisi halunnut sitä uudelleen nipistettävän.\n\nHän ei vastannut mitään, kulki vain äänetönnä neiti Kosusen rinnalla.\n\nSekin vielä, ettei hän saanut kulkea Johannan rinnalla! Herra Kosunen\noli anastanut hänen paikkansa tavallisella häikäilemättömyydellään. Hän\noli todellakin kuin hevonen, joka polki toiset allensa.\n\n-- Oletko viihtynyt hyvin siellä pappilassasi? kysyi Johanna pyörähtäen\nympäri ja hypellen takaperin herra Kosusen pitäessä häntä silmällä.\n\nJuho murahti jotakin vastaukseksi.\n\n-- Oletko valmistanut saarnasi? Sinun on huomenna esiinnyttävä.\n\nSiihenkin vastasi Juho mahdollisimman lyhyesti. Häntä piinasi kaikki --\nvierellään sipsutteleva neiti Kosunen, tämän kulunut matkalaukku, jota\nveli kantaa retusti olkapäällään, -- edessä hyppelevä Johanna, joka\nveikisteli herra Kosuselle; -- kaikki kiusasi häntä tavattomasti.\n\nJohanna huomasi sen ja rypisti kulmiaan. Siihen sisältyi hiljainen\nmoite. Mutta -- Juho etsi hänen kasvoistaan ilmettä, joka olisi\ntulkinnut hänelle tytön sisimmän ajatuksen. Mitään sellaista ei näkynyt.\n\n-- Jaha, me eroamme tässä, mutta tapaamme pian. Kuulkaahan -- pitäkää\nhuomenna jyry saarna! Korventakaa näitä kirottuja juuttaita, jotka\neivät tahtoisi hellittää niin Jeesuksen penniä suomalaisen kansakoulun\nhyväksi!\n\nHerra Kosunen nauroi ylimielisesti ja viittasi vasemmalla toisen mäen\npäällä näkyvää taloa kohti, jonka harjalla liehui sinivalkoinen lippu.\n\n-- Tuon me saimme tänään valmiiksi -- tuon lipun... nähkääs. Siinä on\npuolet minun lakanaani ja Johannan... neiti Langin vanha kesähame!\n\nJälleen sama ylimielinen, kiusoittava nauru, joka ihan repi.\n\nHe jäivät nyt kahden kesken. Juho huokasi helpoituksesta. Neiti Kosunen\noli miellyttävä ihminen, mutta veli -- raakalainen, barbaari.\n\n-- Huomasitko, että neiti Kosusella oli samanlainen hame kuin\nminullakin?\n\nEi Juho ollut sitä ennemmin ajatellut, mutta nyt hän sen huomasi. He\nkulkivat äänettöminä hetken aikaa, Johanna edellä ja Juho perässä\nsuurenpuoleista kapsäkkiään hilaten. Hän, houkkio, kun oli ottanut\nkuukauden tavarat matkaan!\n\n-- Painaako se paljon?\n\nJohanna tarttui kapsäkkiin auttaakseen. Juhon mieli hiukan lämpeni.\nHänen teki mieli kysyä jotakin, mutta samassa he olivat perillä.\n\nPortailla otti heidät vastaan vanha, hienonnäköinen nainen, musta myssy\npäässä; hopeanharmaat hiukset kiersivät kauniisti myssyn reunoja.\nHän ei ollut kasvoista päättäen kovinkaan iäkäs, vaikka käyttikin\ntuollaista päähinettä. Hän tervehti ystävällisesti.\n\n-- Tervetuloa! Me olemmekin kovin odottaneet teitä.\n\nKeitä kaikkia tuohon 'me'-sanaan sisältyi? Mahtoiko Johanna kuulua\nniihin, jotka olivat odottaneet -- ja myöskin... herra Kosunen?\n\n-- Menikö Viljo kotiinsa?\n\n-- Meni, mutta hän lupasi heti tulla. Hänen sisarensa saapui samassa\njunassa kuin Janne.\n\n-- No, sittenhän me saamme hauskaa.\n\nEipä Juho Kostiasta siltä tuntunut. Talo oli kyllä kaunis ja kauniilla\npaikalla; aurinko paistoi ja puutarhassa kukkivat pioonit. Linnut\nlauloivat; -- mutta sittenkin tuntui Juhosta, että taivas oli mennyt\npilveen. Johanna oli muuttunut.\n\nVanha neiti johdatti heidät arkitupaan. Se oli kauniisti köynnöksillä\nkoristettu -- ikäänkuin häitä varten. Pöydillä oli kukkia; -- yksin\nkahvipöytäkin oli reunustettu orvokeilla.\n\n-- Kai sinä annat meille kahvia heti, täti? Janne on intohimoinen\nkahvinjuoja.\n\nHiukan samankaltainen tunnelma kuin Juhon ensi kertaa käydessä\nKatajanokalla. Mutta huone oli toisenlainen, täti myös toinen.\n\nSe -- Katajanokan täti oli ollut arvokkaamman näköinen kuin tämä --\nmyssypäinen.\n\nHuoneen perällä seisoi vanha flyygeli. Se oli auki. Nuotteja oli\nhuiskin haiskin sen kannella. Näytti siltä, kuin olisi joku juuri\näsken sitä soittanut. Kuka se oli -- tätikö vai herra Kosunen? Hän ei\najatellutkaan, että se olisi saattanut olla Johanna.\n\nJuho tarkasteli huonetta lähemmin.\n\nOvensuussa seisoi kirjahylly. Sen päällä oli muutamia valokuvia, niiden\njoukossa hänenkin kuvansa.\n\nHän ihastui: -- oliko tämä Johannan kirjahylly?\n\nEi -- ei ollut. Valokuvien joukossa oli myös vanhan merikapteenin\nkuva. Kultareunaisen virsikirjan kannessa seisoi G. L. hopeisilla\nkirjaimilla. Rannerengas ja kello eivät kuuluneet Johannalle. Tämä oli\nvanhan neidin kirjahylly.\n\nJuho katseli valokuvia. Merkillistä, että hän oli joutunut rinnakkain\nvanhan merikapteenin kanssa.\n\nHän pani nytkin merkille virkalakin avuttoman asennon. Se pyysi ja\nkerjäsi; ehkäpä hänenkin puolestaan...\n\n-- Sinä olet niin surullinen, Janne.\n\n-- Niin... niinpä taidan...\n\nJuho kääntyi. Johanna seisoi hänen edessään tarkastellen häntä\ntutkivasti.\n\n-- Et sinä saa näyttää tuollaiselta! Sinun pitää olla iloinen niinkuin\nme muutkin.\n\n'Muutkin' -- niin tietysti. Johanna oli iloinen ja herra Kosunen myös.\nMitäpä hän...\n\n-- Kuule, Johanna, minusta sinä olet muuttunut... sitten viime\ntapaamisemme.\n\nJohanna tekeytyi surkean näköiseksi.\n\n-- Olenko minä rumentunut?\n\nHän kääntyi äkkiä keittiön ovea kohti ja huusi:\n\n-- Kuule, täti, tämä meidän herra väittää, että minä olen rumentunut.\n\nTäti ilmaantui kynnykselle. Hän hymyili leppoisasti. Juhoa kaiveli\nkiukku:... noin piti Johannan turmella tämä hetki... ehkä ainoa, jonka\nhän saisi olla hänen kanssaan kahden kesken. Johanna vältti ilmeisesti\nlähempää selvittelyä.\n\n-- Ei suinkaan... Johanna on päinvastoin komistunut.\n\nTäti hymyili leppoisaa hymyään katsahtaen hiukan tutkivasti Juhoon.\n\n-- En minä sitä tarkoittanut, virkkoi Juho alakuloisesti, kun täti oli\nmennyt takaisin keittiöön, -- ... vaan ettet sinä ole sama kuin ennen.\n\nTaas yritti Johanna tiedoittaa asian keittiöön, mutta Juho tarttui\nhänen käteensä ja esti sen.\n\n-- Älä kiusaa minua, Johanna! Sano minulle, rakastatko minua vai et!\n\nJohanna koetti vääntää kättänsä irti. Hän vilkuili keittiöön ja näytti\nkiusaantuneelta.\n\n-- Älä viitsi nyt, supatti hän -- täti voi kuulla. Jätetään tämä siksi,\nkuin olemme kahden kesken.\n\n-- Mutta -- emmehän saa olla kahden kesken koko iltana! Tännehän saapuu\npian tuo -- barbaari.\n\nJohanna tempasi kätensä irti. Hän näytti suuttuneelta.\n\n-- Hyi sinua, miten sanot! Viljo Kosunen on maailman hauskin poika!\n\n-- Saattaa olla... sinun mielestäsi. -- Minun ja kaikkien muidenkin!\n\nJuho Kostia oikaisi vartensa. Hänen silmissään leimahti, kasvoille\nlevisi kalpeus ja huulet vavahtelivat.\n\n-- Kuule, Johanna, tätä vartenko sinä kutsuit minut -- saadaksesi\nkiusata ja piinata minua kuten ennenkin?\n\nVastaus jäi antamatta, sillä samassa purjehti täti sisään\nkahvitarjottimen kanssa.\n\nHarvoin oli Juho Kostia juonut kahvia painostavamman tunnelman\nvallitessa. Orvokit tuoksuivat pöydän reunalla, mutta Juhon mieleen\ntuo tuoksu toi hautajaiset. -- Ja eivätkö nämä olleetkin hautajaiset?\nHän oli saapunut hautaamaan rakkauttaan. Oli vain niin tavattoman\nmurheellista, että Johanna istui tuossa häntä vastapäätä niin kauniina\nja kukoistavana ja auttoi häntä tässä raskaassa toimituksessa. Hän oli\nkuin äiti, joka laskiessaan hautaan omaa lastaan sanoo iloisesti: 'No\nniin... sielläpä sen on hyvä nukkua -- pikku pojusen!' -- ja sitten\nkatselee kenkiään, etteivät ne vain olleet tahraantuneet multaan.\nSellaista äitiä oli tosin vaikea kuvitella, mutta Johanna teki tänä\nhetkenä sellaisen vaikutuksen.\n\n-- Herra Kostia on hyvä ja ottaa leipää.\n\nNiin, niin -- niinhän sanottiin hautajaisissakin. Lapsen isä käveli\nmurheellisena edestakaisin huoneessa ja häntä kehoitettiin käyttämään\nhyväkseen pöydän antimia; -- niinkuin se olisi ollut isän mielestä\ntärkeintä! Eikö hänen poikansa ollut kuollut -- tuo pikku mies,\njoka puolestatoista ikävuodestaan huolimatta oli laulanut: 'Klocka,\nringfred', -- laulanut sen ihan oikein, vain muutamissa paikoin hiukan\nsotkeutuen... Ja nyt häntä kehoitettiin ottamaan kaakkua ja leivoksia,\n-- aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Niin --\nhautajaisvierasten mielestä se kai olikin...\n\n-- Aikoiko Viljo tulla tänne pian?\n\n-- Kyllä, aivan kohta. Minä ihmettelen, ettei hän jo ole täällä.\n\nJuho vaipui yhä alakuloisempiin ajatuksiin.\n\nTäti keskusteli Johannan kanssa. Jokin vaisto kai sanoi heille, että\noli parasta jättää tuo surkean näköinen teoloogi hetkeksi rauhaan.\nSehän raukka kasteli korppuakin niin kauan, että toinen puoli siitä jäi\nkellumaan kuppiin, -- eikä huomannut, että suuhun joutui kuiva pää. Nyt\nhänellä kohta oli lusikkaruokaa ihan tarpeekseen. Poika parka!\n\nTäti kyllä ymmärsi, mikä Juhon mieltä painoi. Kaipa vanhat muistot\njohtuivat mieleen, koskapa hän hiljaa huokasi.\n\nMutta -- pitkän päälle tuntui tuo tuommoinen tuijotteleminen\nkiusalliselta. Teoloogi piti saada matkaan -- välttämättömästi. Täti\nkuiskasi jotakin Johannan korvaan.\n\n-- Nyt sinun pitää laulaa meille, Janne!\n\nJohanna hymyili entiseen tapaansa. Se teki Juholle hyvää. Noin hän\noli hymyillyt aina pyytäessään häntä laulamaan. Mutta -- hän oli nyt\nmenettänyt otteen; hän ajelehti. Häntä ei voinut enää nostaa Johannan\nystävällinen hymykään, joka toi mieleen entiset onnen päivät.\n\n-- Kuinka minä veisaisin Herran virttä vieraalla maalla?\n\nHän koetti hymyillä, mutta hymykin oli avutonta kuin pienen lapsen. Hän\noli yrittänyt riistäytyä alakuloisuudestaan tuollaisella epätoivoisen\nrohkealla tempauksella, mutta se oli jo heti alussa tuomittu\nepäonnistumaan. Hän oli menettänyt sielunsa kaikupohjan. Jotakin oli\nhänessä rikki -- auttamattomasti;-- ja tuo rikkinäisyys kävi vielä\nilmeisemmäksi hänen leikiksi tarkoittamansa raamatunlauseen lainaamisen\nkautta.\n\nTilanne oli sangen kiusallinen; se painosti selvästi Johannaa ja\ntätiäkin. Juho tunsi sen ihan ruumiissaan. Hän oli käynyt niin\nmerkillisen herkäksi, että toistenkin kärsimys tuntui hänen omassa\nolemuksessaan.\n\nHerra Kosunen ilmaantui kynnykselle. Juhon viimeinen vastaus oli siinä\nmäärin saanut tunnelman epävireeseen, että Johanna kavahti tuoliltaan\nja oli lentää vastatullutta kaulaan.\n\n-- Oi, Viljo! Vihdoinkin sinä tulet!\n\nJuhonkin täytyi myöntää, että Johannan huudahduksessa oli järkeä; Viljo\nKosunen saapui kuin pelastava enkeli auttamaan heitä tasapainoon.\nHänkin tunsi kiitollisuutta sen johdosta. Hän oli mielestään kuin\nelinkaudeksi tuomittu, jota tuttava on saapunut katsomaan ennen\nikuiselle lähtöä. Hänen avuton hymynsä sanoi: 'Näin minua viedään...\nhauskaa, että tulitte katsomaan'.\n\n-- Minä olen pyytänyt Jannea laulamaan, mutta hän on tehnyt\nvaikenemislupauksen. Ajattelepas, miten kiusallista! Ja hänellä kun\nolisi ääntä -- oh!\n\nJohanna katseli ympärilleen kuin vallasnainen, jota on loukattu, --\nmutta joka samalla antaa läsnäolevien ymmärtää, ettei loukkaaja ole\ntietoinen teostaan. Hän risti kätensä teatterimaisin elein; hän oli\nkuin ruumiillistunut kärsimys, joka odotti lohduttavaa sanaa.\n\n-- Vai ei se meidän pastorimme tahdo laulaa! Ja huomenna hänen on\nkuitenkin messuttava: 'Herra olkoon teidän kanssanne!' -- No hyvä!\nKyllä minä laulan.\n\nViljo Kosunen harppasi flyygelin ääreen, löi muutamia akordeja ja alkoi\nsitten tunteellisesti, tunteellisemmin kuin Juho Kostia koskaan olisi\naavistanut hänen moisensa miehen voivan laulaa:\n\n    -- Jag öfvergifva dig?\n    Hvad kan du tro om mig?\n    Jag, som af hjärtats grund\n    har dig så kär!\n\nItsekään tietämättä kuinka, antautui Juho Kostia sävelen valtaan. Sehän\ntulkitsi hänen omaa, polttavaa kaipaustaan -- kaipausta, joka kohdistui\nJohannaan...\n\nHän katseli tätä suurin, kysyvin silmin. Katse kerjäsi ja rukoili;\nsiinä oli jotakin samankaltaista kuin koiran katseessa, kun se odottaa\ntarjonaolevaa sokuripalaa. Eikö Johanna huomannut, kenen sydämestä\nnuo sanat pulppusivat? Tuo jäyheä, ylpeän näköinen ylioppilas, joka\nistui soittokoneen ääressä ja lauloi, teki sen vain kuin käskystä,\n-- kuin lukkari, joka kirkossa veisaa: 'Olkoon Herra sinunkin\nkanssasi' -- ajattelematta sanoja sen tarkemmin. Olihan laulaja tuossa\nkansakoulunopettaja -- ja eikö se ollut jokseenkin samaa kuin lukkari...\n\nMutta Johanna seisoi flyygeliin nojaten. Turhaan etsi Juho hänen\nkasvoiltaan elämän merkkiä; kasvot kyllä puhuivat, mutta ne eivät\npuhuneet hänelle. Hänen mieleensä muistuivat Vapahtajan sanat: 'Tyttö,\nminä sanon sinulle, nouse!' Mutta -- tämä ei ollut mikään Jairuksen\nhuone eikä hän ollut mikään Vapahtaja.\n\n-- Bravo, bravo!\n\nJohanna taputti innokkaasti käsiään. Hänen poskensa hehkuivat, silmät\nkiilsivät kosteina. Mutta tuon Juholle niin tutun ja rakkaan ilmeen oli\nloihtinut esiin Viljo Kosunen eikä hän.\n\n\"Sinä olet laudalta lyöty\", ajatteli hän katkerana tuntien samalla\noutoa välinpitämättömyyttä ympärillään olevia henkilöitä kohtaan.\n\nHän ei edes vastannut neiti Kosusen tervehdykseen, kun tämä ilmaantui\nkynnykselle. Täti riensi häntä miltei avosylin vastaan. Hän pani vain\nmerkille, että neidillä oli samanlainen leninki kuin Johannallakin ja\nhänen mielessään vilahti ajatus: \"Paljonkohan tuollaista vaatetta metri\nmaksaa?\"\n\nÄkkiä hän kuuli oman äänensä. Hän kysyi huonettaan; hänen pitäisi\nhiukan valmistaa saarnaansa. Hän hymyili sisimmässään: -- kas, kuinka\nnäppärästi hän osasikaan valehdella!\n\n-- Johanna saa mennä näyttämään herra Kostian kamarin.\n\nSe oli täti, joka sen lausui. Hän näytti tulevan hyvilleen kuullessaan,\nettä synkkä teoloogi poistuisi heidän hilpeästä seurastaan.\n\nJohanna lähti. Juho koetti tarkata, millä mielellä tämä käskyyn\nsuhtautui. Mutta Johanna oli tyyni; minkäänlaista vaivautumisen merkkiä\nei ollut huomattavissa hänen kasvoillaan. Hän kulki edellä ja Juho\nasteli väsyneenä perässä.\n\nPihalle päästyä Johanna odotti, kunnes Juho oli ehtinyt hänen\nrinnalleen. Sitten hän sanoi:\n\n-- Rouva Lund on luovuttanut sinua varten kamarin toisessa\nrakennuksessa. Hän on pappien ystävä ja ihastui suuresti kuultuaan\nsinun saarnaavan huomenna.\n\nNiin -- kaikki muut olivat ihastuneet hänen tulostaan -- tuntemattomat\nrouva Lunditkin. Yksi vain, jonka ihastumiselle hän olisi osannut antaa\narvon, pysyi kylmänä.\n\nHe nousivat eteisen kiertoportaita ylös ja astuivat pienoiseen\nhuoneeseen. Heti ovea vastapäätä oli suuri peili. Juho vilkaisi siihen\nvaistomaisesti. Kylläpä hän olikin näökäs! Kalpean ja surkean näköinen\nkuin sairaalasta päässyt.\n\nJohanna järjesteli tukkaansa peilin edessä. Juho katseli häntä. Ketä\nvarten Johanna noin järjesteli -- häntäkö vai herra Kosusta varten?\nVastaus oli itsestään selvä.\n\nJuho oli nyt valmistautunut kuulemaan pahinta. Hänen sydämensä oli\nturtunut; päässä tuntui tyhjältä. Mustasukkaisuuskin oli ikäänkuin\ntainnoksissa. Kaikki oli samantekevää.\n\nHän istahti väsyneenä nojatuoliin; hän ei puhunut mitään. Johanna\npuhukoon, -- jos hänellä ylimalkaan oli jotakin sanottavaa.\n\nJa olihan Johannalla. Hän istahti sohvaan ja kysyi:\n\n-- Voi, Janne, miksi olet noin kummallinen?\n\n'Kummallinen'. Se oli luvalla sanoen kummallinen sana ja sangen\nkummallinen kysymys. Kylläpä Johanna oli muuttunut kummalliseksi.\n\n-- Minä voisin kysyä sinulta samaa.\n\n-- Mutta, Janne rakas, ethän voi kieltää, että olet käyttäytynyt hyvin\nkummallisesti?\n\nNyt täytyi Juhon nauraa.\n\n-- Taas minä voisin sanoa sinulle ihan samat sanat!\n\nJohanna nousi kävelemään.\n\n-- Nyt minä en ymmärrä sinua, Janne.\n\n-- Etpä tietenkään! Et sinä ole koskaan ymmärtänyt... etkä tule koskaan\nymmärtämään!\n\n-- Sinä olet suutuksissa.\n\n-- Niin olen. Se kai lienee sentään luvallista asiain näin ollen?\n\n-- Minä en näe mitään syytä...\n\n-- Etpä tietenkään! Minä sanon sinulle, Johanna, ettet sinä koskaan\ntule näkemään syitä. Se on sinun luonteesi heikkous.\n\n-- Sinä olet ihan loukkaava!\n\n-- Saatan olla, mutta minulla on täysi syy siihen. Logiikan mukaan\nluultavasti ei... mutta -- tässähän ei olekaan mitään logiikkaa.\n\nJohanna Lang katseli häntä avuttomana. Hän risti kätensä rinnoilleen,\nmutta päästi ne seuraavassa hetkessä putoamaan velttoina alas.\n\nJuho sytytti paperossin. Hän vetäisi muutamia savuja ja kysyi sitten\nkuin tutkinnon pitäjä:\n\n-- Minä kysyn sinulta, Johanna, viimeisen kerran: -- tarkoitatko sinä\ntotta vai et?\n\n-- Mitä sinä tarkoitat?\n\nJuho katseli häntä halveksien. Sellainen käärme! Ristilukki! Totisesti!\n-- hänen nimekseen sopi \"Ristilukki\"!\n\n-- Minä tarkoitan: rakastatko sinä minua vai et? Nyt kohosivat kädet\njälleen ristiin rinnoille, mutta -- tällä kertaa siinä ei ollut mitään\nteatteria.\n\n-- Voi, Janne, emmekö voisi olla niinkuin ennenkin?\n\n-- Sitä minäkin haluaisin.\n\n-- Ei, Janne... minä tarkoitan... niinkuin ennenkin -- silloin\nalkuaikoina... ilman mitään lupauksia.\n\n-- Ei! karjaisi Juho Kostia niin että huone kajahti.\n\nJohanna lysähti istumaan sohvaan painaen kädet kasvoilleen.\n\n\n\n\n3.\n\n\nOn aamu, varhainen aamu. Linnut laulavat puutarhan puissa; ne ylistävät\nLuojaa kauniista juhannuspäivästä. Niin -- se on todellakin kaunis,\ntämä päivä. Kaste kimaltelee ruohikossa; se välkkyy monissa eri\nvärivivahduksissa... keltaista, viheriänkeltaista, punasinervää ja\npunaista, hehkuvan punaista. Enkelit ovat itkeneet ihmiselämän katoavaa\nonnea ja kyyneleet kimaltelevat kauniina kuin jalokivet...\n\nJuho Kostiankin silmissä näkyy kyynelten jälkiä. Hän on itkenyt\nmelkein koko yön -- ja nyt aamulla on kaipaus lientynyt; kyynelvirrat,\nkuumat ja polttavat, ovat hivuttaneet sen hiljaa pois. Se on vierinyt\nniiden mukana kuin lastu, jota virta kuljettaa. Missä on lastun\npysähdyspaikka? Jossakin... kaukana joen alajuoksun varrella. Sinne\nse pysähtyy rantaan... leppoisan suvannon rantaan. Siitä löytävät sen\nuudistalon lapset leikkiäkseen sillä heloittavassa auringon paisteessa.\nSe on heidän mielestään laiva, joka kuljettaa heidät valtameren yli...\n\nJuho Kostia on tyyntynyt, ihmeellisesti tyyntynyt. Merkillistä, ettei\ntuska tunnu enää, vaikka tuossa valkoisessa rakennuksessa pihan\ntoisella puolen nukkuu Johanna Lang. He ovat leikkineet rannalla kahden\nkesken; -- he leikkivät lastunpalasella, jonka virta vei. Johanna oli\nvain heikosti huudahtanut ja noussut sitten taloon. Hän oli jäänyt\nrannalle seisomaan tuskan ja epätoivon valtaamana. Eikö hän muistanut,\nettä se oli laiva, jonka piti kuljettaa heidät valtameren yli?\n\nEilisiltainen kiivastuminen oli avannut hänen silmänsä. Hän oli ollut\nkuin nukkuja, joka karjaisee itsensä hereille. Hän oli tosin pyytänyt\nanteeksi kiivastumistaan ja he olivat eronneet sovinnossa, mutta --\nsiitä huolimatta hänen silmänsä olivat auenneet.\n\nJohanna oli vielä lapsi, kokematon lapsi. Hän ei jaksanut käsittää\nhänen tunteensa syvyyttä. Hän oli ottanut asian aivan liian verisesti.\nSydän vuoti nyt verta, vuoti hiljaa, äänettömästi, mutta -- se täytyi\nkestää. Elämä oli aljettava alusta...\n\nHän ihmetteli, kuinka ahtaasta raosta elämä toisinaan tunkeusi läpi.\nEilen illalla hän olisi saattanut lopettaa itsensä; mutta ei ollut\nollut minkäänlaista asetta. Oli ollut vain tämä rauhallinen huone,\nhiljainen, tyyni yö -- ja sitten aamulla tämä lintujen laulu auringon\nnoustessa. Tuo kaikki pisti ja haavoitti kyllä, mutta yhtäkaikki -- se\nlohdutti ja paransi samalla.\n\nJuho Kostia on itkenyt sydämensä kuivaksi. Nyt hän astuu pesukaapin\nluo huuhdellakseen kalpeita kasvojaan. Oh, kuinka vesi tuntui\nvirkistävältä! Hänellä oli niin ihmeellinen olo; hän ei tuntenut\nenää itseään:... huuhdella tässä kasvojaan... noin vain sellaisen\nromahduksen jälkeen! Oh, Herra! Hän ihmetteli, että hän vielä yleensä\npystyi ajattelemaan. Mutta suurestipa hän oli sentään muuttunut!\nPeilin edessä kasvojaan kuivaava ei ollut Juho Kostia, entinen Juho\nKostia, joka niin toivorikkaana oli lähtenyt tälle matkalle. Se oli\nmurtunut raukka, joka koetti näyttää tyyneltä... ylioppilas, mikä\nlie ollut... mutta teoloogi, pappi, -- siitä päättäen, koska hän\nnyt kiinnitti valkoista papinkaulusta kaulaansa. Hän valmistausi\nsaarnaamaan jäähyväissaarnansa. Hän oli paimen, joka jätti lampaansa\nkorpeen kuolemaan. Mutta -- hän ei voinut sille mitään: -- lammas itse\ntahtoi niin... hän halusi vain lausua jotakin... jäähyväisiksi...\nkaritsalleen, joka ei tahtonut seurata häntä elämän maahan, rakkauden\niätiviheriöitseville vainioille...\n\nPihan toisella puolen liikkui joku. Juho vilkaisi ikkunasta ulos.\nJohanna seisoi omenapuiden välissä, häikäisevän valkoisena. Hän oli\npukeutunut valkoiseen leninkiin. Juhon sydäntä vihlaisi pahasti.\n\nHän vetäisi pitkäntakin ylleen. Valkoinen ja musta, musta ja valkoinen.\nJohanna oli valkoinen kuin päivä, häntä... häntä taasen ympäröi yö...\n\nJohanna vilkaisi arasti Juhon ikkunoihin. Tämä mietti, mennäkö ulos vai\nei. Lopuksi hän rohkaisi itsensä ja astui portaita alas.\n\n-- Hyvää huomenta, Janne! Oletko nukkunut hyvin?\n\nMikä kysymys, mikä lapsellinen kysymys! Nukkunut -- kaiken sen jälkeen,\nmitä oli tapahtunut! Johanna Lang oli lapsi, lapsi -- kahdeksastatoista\nikävuodestaan huolimatta... Hän oli rakastanut lasta, mutta kaunista,\nhäikäisevää lasta...\n\nHän tunsi itsensä äkkiä kymmentä vuotta vanhemmaksi. Nuo kymmenen\nvuotta leikkivät hänen rakkaudellaan kuin lapset jääpalasilla: -- ne\nsulivat heidän suussaan kuta useamman kerran he sujahuttivat niitä\nhuultensa välitse; -- kunnes lopulta oli jäljellä vain pitkä, litteä\nneula, terävä kuin tikari...\n\n-- Kyllä, hyvin, vastasi hän koettaen hymyillä.\n\nLinnut lauloivat puissa. Niiden laulu soi taivaan täyttävänä. -- Mutta\nJuho Kostia kuunteli sitä kuin matkustavainen: -- hän oli päättänyt\nlähteä heti kirkon jälkeen.\n\n-- Me lähdemme juomaan kahvia, sanoi Johanna.\n\nHe astuivat sisään. Kahvipöydän reunaa koristivat orvokit kuten\neilenkin. Mutta ne olivat yön kuluessa kuolleet. Eriväriset, loistavat\nkukat nukkuivat valkoisella pöytäliinalla kuoleman unta.\n\nJuho Kostian sydäntä ahdisti. Eilisillan ja tämän aamuhetken välillä\ntuntui olevan iäisyys. Huone oli sama kuin ennenkin. Flyygeli seisoi\nentisellä paikallaan; se oli auki eilisen jäljiltä. Nuottikirja lepäsi\navonaisena kirjatelineellä. Siitä oli eilen illalla laulettu: 'Jag\nöfvergifva dig?' Juho Kostian mielestä tuo sävel kaikui kaukaa, kuin\nmuinaisuudesta. Hän ei voisi sitä enää koskaan laulaa -- senjälkeenkuin\nsitä oli Johannalle laulanut toinen... Viljo Kosunen -- ja sellaisella\nantaumuksella...\n\nJuho joi äänetönnä kahviaan. Hän ajatteli lähestyvää jumalanpalvelusta.\nHänen mieleensä muistui eräs kohta muutamasta runosta, jonka hän kerran\neräänä alakuloisuuden hetkenä oli sepittänyt:\n\n    Mun on kuin loppunut ois elo mailta,\n    kuin vastaisi ei päivä sunnuntailta,\n    kuin syöntä kylmäis pakkanen ja jää.\n\n    Mut, ah, on kappa, kaulus yllä mulla,\n    mun täytyy nousta miellä murretulla\n    ja käydä saarnaamahan -- elämää.\n\nJuho Kostia seisoo saarnatuolissa. Hän on kirkkoon mennessään poikennut\nseurakunnan kirkkoherran luona. Vanhanpuoleinen, ystävällinen mies oli\nottanut hänet sydämellisesti vastaan ja pusertanut lempeästi kättä.\nMyötätuntoinen katse oli puhellut: 'Kyllä ymmärrän... te olette jäänyt\nvarjossa istumaan niinkuin minäkin.' 'Minäkin olen yksin.' 'Katsokaa\nnäitä hiljaisia huoneita; näissä kaikuvat vain minun askeleeni.' 'Noita\npalmuja tuolla salissa ei hoitele naisen käsi.' 'Minä itse kastelen\nniitä.'\n\nTämä pappi, tämä hiljainen, yksinäinen mies oli toimittanut\nalttaripalveluksen. Hän oli liikkunut tehtävässään kuin äänetön tonttu.\nHänen messunsa oli hukkunut urkujen säestykseen; se oli solissut\nvain kuin heikko pohjavirta, jonka äänen kosken kuohut tukahuttavat\npauhullaan.\n\nMutta hän -- nuori, elämänhaluinen -- hän taisteli vielä vastaan.\nHäntä kauhistutti vanhan kirkkoherran kohtalo; hän ei tahtonut antaa\näänensä hukkua noin. Vaikka vuorten painon alta hän tahtoi sisällyttää\nsaarnaansa huudon: \"Johanna! Etkö näe, että seison tässä viimeistä\nkertaa ja kysyn kaikkien näiden tuntemattomien kuullen: -- rakastatko\nminua?\"\n\nHänen sydäntään pusertaa sanoin selittämätön tuska. Hän on mielestään\nkuin kuolemaan tuomittu, joka on pantu lukemaan julki omaa\nkuolemantuomiotaan. Eikö hänen saarnansa puhunut rakkaudesta -- kahden\nvanhan ihmisen rakkaudesta tosin, mutta -- eikö hän ollut sovittanut\nJohannaa ja itseään siihen? Eikö näillä tiheästi kirjoitetuilla\nlehdillä vilissyt kukkia -- omenan- ja kirsikankukkia -- ja eikö hän\nollut aikonut täyttää kirkon niiden tuoksulla tänään? Mitä hän nyt\npuhuisi? Saarnaisiko hän kuolemasta, joka kaataa kaiken -- jättäen\nvain jäljelle hävitystä? Hänen sydämessään soivat hautajaiskellot.\nRuumissaarnan hän olisi tahtonut pitää -- ruumissaarnan Rakkaudelle...\n\nHän taisteli kuin hukkuva. Tekstin lukeminen kävi vaivalloisesti.\nOh, hänen sydämessään liikahti jotakin, joka oli tuomittu kuolemaan:\n-- hänen suuri, väkevä rakkautensa! Se ei saanut koskaan astua\npäivänvaloon: -- se oli tuomittu varjossa värjöttämään. Ja se kun\noli juuri sitä lajia, joka olisi pystynyt elämään! Seppele päässä se\nolisi astunut esiin kuin nuori, kaunis kuninkaanpoika, ja sen katse\nolisi saanut metsät laulamaan. Täältä ylhäältä -- saarnatuolista se\nolisi voinut puhua kuin ylienkeli -- puhua niin, että sydämet olisivat\nsulaneet kuin vaha...\n\nTuolla -- kirkonpenkissä istui eräs, joka olisi voinut auttaa sen\npäivänvaloon. Hän olisi voinut sanoa: 'Janne, anna sen astua esiin.'\n'Älä kiduta sitä pimeässä.' 'Etkö näe, että sen katse on kummastusta\ntäynnä?' 'Sillehän on ihmettä kaikki, mitä se näkee.'\n\nMutta nyt -- nyt istui tuo tyttö hiljaa ja katseli syliinsä. Oliko\nhänellä kädessä kukka, -- vai millä hän leikki?\n\nNiin... leiki sinä, Johanna... leiki sinä vain! Sinun leikkiäsi on\nkuitenkin nautinto katsella. Sinä leikit kerran muutamalla sydämellä\nniin, ettei se tahdo jaksaa enää elää. -- Mutta kuitenkin tämä sydän\nsiunaa sinua... niin kauan kuin se lyö...\n\nHän vapautui hiukan, kuta pitemmälle saarnassaan hän ehti; hän\nrupesi lämpenemään. Hän puhui nuoruuden pettävistä toiveista. Ne\nolivat kuin kukkia, jotka kuihtuivat ja varisivat pois. Oh, hän sai\nniistä kuitenkin kiinni -- noista kukista, joita ihan vilisi hänen\nsaarnassaan. -- Mitä oli elämä? Harhakuva vain -- ei mitään muuta.\nIhminen pyydysti sitä kuin poikanen valtameren maneettia. Se hohti\nkauniina vedenpinnan alta; sen täplät ihan häikäisivät silmää! Mutta\n-- kun se nostettiin kauhaan, oli se paljasta hyytelöä vain: -- se\nsoljui ja pyrki läikkymään pois, eivätkä värikkäät täplät hohtaneet\nyhtä kauniisti enää. Veden läpi katsottuna ne saivat hehkunsa takaisin.\n-- Päästä irti elämä... luovu rakkaudestasi! Vuosien takaa... pitemmän\nvälimatkan päästä katsottuna se rupeaa kukkimaan, mutta -- harvoin\nsilloin, kun se on sinulla kädessäsi. Toisin sanoen: älä napise, vaikka\njoudutkin varjossa istumaan. Auringon leikin vainion pientareilla näkee\nkauneimpana vain se, joka varjosta sitä katselee.\n\nJuho Kostia oli lämmennyt; hän oli päässyt saarnansa viimeiseen\nosaan. Kaikille yksinäisille... niin. Oliko korkeampi voima ohjannut\nhänen kättään, kun hän oli nuo rivit kirjoittanut? Oliko taivaallinen\nviisaus auttanut häntä valmistamaan lääkkeen itselleen? Hän oli aikonut\nsen muille... muille, jotka istuivat hyljättyinä. Nyt hän sai itse\nensimmäisenä maistaa tästä lohdutuksen maljasta. Se oli itsekommuunio\n-- omin käsin nautittu ehtoollinen.\n\nJuho Kostia on lausunut lopputoivotuksensa seurakunnalle. Nyt painaa\nhän kirjan kiinni. Se oli yksi osa hänen elämäänsä, joka päättyi näin.\nHän muistaa yht'äkkiä dogmatiikan. Sen välissä oli ollut omenankukkia,\nkainon punertavia ja viattoman valkoisia. Nyt jäivät kukat kirjan\nväliin. Hän sulki ne sinne, sinetöiden syvällä huokauksella tämän\nraskaan työn. Hän ei painaisi niitä rikki -- ei. Ne olivat liian\nkauniita kuoliaaksi puserrettaviksi; ne saisivat itsekseen kuolla.\nKerran -- vuosien perästä hän avaisi kirjan. Silloin ne olisivat\nkuihtuneet. Mutta -- väkevinä tuoksahtaisivat niistä häntä vastaan\nelettyjen onnen hetkien muistot...\n\nJohanna oli istunut pää kumarruksissa koko saarnan ajan. Juho oli\npuhunut lämpimästi, liikuttavasti. Hän oli tuntenut jonkunlaista\nitsesoimausta, mutta se oli ollut sangen heikkoa vain. Seuraavassa\nhetkessä oli sen työntänyt tieltään toinen tunne, arka, mutta kuitenkin\nväkevä ja tuore. Se muistutti yöllä puhjennutta kukkaa, joka heloittaa\nnousevan auringon valossa. Hän tunsi taas rakastavansa Jannea,\nrakastavansa koko nuoren sydämensä lämmöllä. Mutta -- jos häneltä olisi\nvaadittu lupausta, hän luultavasti olisi jälleen pudistanut päätään;\nhän iloitsi vain siitä, että Janne oli tullut...\n\nJuho Kostia seisoo sakaristossa. Vanha kirkkoherra oli puristanut\nlämpimästi hänen kättään. 'Te saarnasitte kuin vanha pappi.' 'Onnea ja\nJumalan siunausta vain, nuori veli!'\n\nNiin -- vanha hän olikin -- vanha ja väsynyt. Merkillistä, kuinka\nväsyneeksi hän itsensä tunsikin tällä hetkellä.\n\nHän kiitti äänettömästi. Samassa aukeni sakariston ovi ja Johanna\nilmestyi kynnykselle, kauniina, viehättävänä, punaiset läikät\nposkillaan.\n\nHän näytti epäröivän; hän oli aikonut sanoa Juholle jotakin kaunista,\nrohkaisevaa; hän oli liikutettu. Mutta -- nähtyään kirkkoherran, joka\npää kallellaan seisoi sakariston pöytään nojaten, hän joutui hämilleen.\n\nJuho astui hänen luokseen. Hänen huulensa vavahtelivat. Hän tarttui\nJohannaa kädestä.\n\n-- Olipa hyvä, että tulit. Minä aioin juuri lähteä sinua etsimään\nsaadakseni sanoa sinulle hyvästit. Hyvästi, Johanna, ja Jumala\nsiunatkoon tiesi! Minun täytyy mennä täältä suoraan asemalle.\n\nHän osoitti matkalaukkuaan oven suussa. Hän oli ottanut sen mukaansa\nkirkkoon lähtiessään. Se oli kyllä tuntunut omituiselta, mutta\nhänestä oli ollut perin vaikeata selitysten antaminen; Johannan täti\nolisi tietysti vaatinut sellaisia. Nyt hän sai jättää asian Johannan\nhuoleksi. Hän kyllä sen jotenkin selittäisi.\n\n-- Aiotko lähteä jo?\n\nJohanna katsoi häntä kummissaan.\n\n-- Aion. Sano terveiset tädillesi ja kiitä häntä puolestani.\n\n-- Mutta -- milloin minä tapaan sinua?\n\nJuho Kostian olisi tehnyt mieli ottaa tyttöä kädestä, astua hänen\nkanssaan vanhan papin eteen ja sanoa: 'Siunatkaa meitä! Me kuulumme\nyhteen.' Mutta -- jokin ääni hänen povessaan kuiskasi: 'Mahdotonta!\nJohannahan pelkää ratkaisevaa askelta.'\n\n-- En tiedä, Johanna... en tiedä... Ääni hänen povessaan sanoi: 'Ei\nkoskaan.'\n\nSamassa rupesivat kellot tapulissa soimaan. Kirkkoherra ojensi hänelle\nkätensä.\n\n-- Minun täytyy mennä hautaamaan. Hyvästi jääkää!\n\nNiin -- hautaamaan; sitä vartenhan hänkin nyt lähti: -- hautaamaan\nrakkauttansa, jonka taistelu oli toivotonta -- lopullisesti...\n\nHän tarttui kapsäkkiinsä ja astui kirkkoherran perässä ovesta ulos.\nOvella hän vielä pysähtyi katsoen Johannaa kauan ja pitkään. Hän tunsi,\nettä se oli viimeinen kerta.\n\n-- Hyvästi, Johanna, ja... kiitos kaikesta...!\n\nHän astuu kirkkomäkeä alas omituinen kalpeus kasvoillaan. Hän kulkee\nkuin ihminen, joka on hukkunut omalta itseltään... ymmälle joutuneena\nkuin vanhus, jolta tuuli vei hatun. Se kieputtaa sitä tietä pitkin eikä\nvanhus jaksa juosta niin kovasti, että saisi sen kiinni... Kirkonkellot\nsoivat hänen takanaan. Hänen katseensa on suunnattu kauas, etäisyydessä\nsiintävän metsän laitaan. Mutta -- Juho Kostia ei katsele sitä; hän\nkuuntelee omaa sieluaan: -- siellä ei soinut enää...\n\nHänen mieleensä muistuu muuan saksalainen laulu. Sen nimi oli \"Kello\".\nSiinä kerrottiin miehestä, joka oli saanut lahjaksi ihmeellisen kellon.\nSe oli hänellä myötä murheessa ja ilossa, myrskyssä ja tyynessä. Se löi\nhänen isänsä arkun ääressä, löi lemmen syttyessä ja vihkialttarilla.\nKaikissa elämänkohtaloissa se löi, säestäen hänen mielialojaan. Mutta\n-- viimein kello seisahtui ja lakkasi lyömästä. Silloin mies kuvittelee\ntulevansa taivaaseen ja ojentavansa mestarille takaisin häneltä\nsaamansa lahjan.\n\n    \"Ah, silloin antaisin kiittäin\n    mä hälle kelloni tään:\n    'En, Herra, turmellut lahjaas:\n    se seisahti itsestään!'\"\n\nNiin -- niinkuin hänen sydämensä kello nyt -- ilman hänen syytään...\nsuuresta surusta... Se oli ollut hänen matkakumppaninsa myötä- ja\nvastoinkäymisissä. Se oli lyönyt ilosta ja lyönyt surusta. Ennen\nkaikkea se oli lyönyt rakkaudesta Johanna Langiin. Nyt se oli\nseisahtunut... lakannut lyömästä. Hänen sydämensä oli väsynyt... niin\nperin pohjin väsynyt...\n\nHän on hengessään ojentavinaan sydäntään Jumalalle; hän puhelee:\n\n\"Katso, Herra, tuollaiseksi se on tullut... ilman minun syytäni. Se\nrakasti... enkä minä voinut sitä estää; se oli luotu sellaiseksi. Mutta\nnyt... nyt se ei soi enää... Herra, ota lahjasi takaisin...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotiatulonsa jälkeisenä päivänä sai Juho Kostia kirjeen.\n\nSe oli Helgeltä.\n\nTämä kirjoitti viettävänsä kesää muutamassa Kainuun pitäjässä,\nvanhoilla syntymäsijoillaan. Hän kulki viikot metsissä erään\nmaanmittarin kanssa, mutta pyhiksi hän aina pyrki kirkonkylään, jos\nsuinkin mahdollista. Siellä oli pappilassa tyttö, kaunis ja kiehtova\nkuin synti. Siihen tyttöön oli hän nyt syvästi rakastunut.\n\n\"... Tämä on nyt minun todellinen rakkauteni\", kirjoitti Helge\nedelleen. \"Se -- Margareetan ja Johanna Langin kanssa oli vain leikkiä\n-- varsinkin mitä viimemainittuun tulee. Minä jätän hänet nyt sinulle\ntäydellisesti, kokonaan -- tahi molemmat, kuinka vain haluat...\"\n\nJuho Kostia on lukenut kirjeen ja istunut koko päivän murheellisissa\nmietteissä. Nyt on ilta ja hän avaa ikkunan. Helge osasi oikein ottaa\nelämän; hän kuittasi kaikki huumorilla. Olisipa hänkin osannut samoin,\nsilloin ei tätäkään onnettomuutta olisi tapahtunut. Mutta -- hän\nsuhtautui rakkauteen aina niin verisen vakavasti, niin koko sielullaan,\nettei siinä jäänyt sijaa muille tekijöille...\n\nLeppälintu visertelee puutarhassa. Sen laulu soi kuin vieno valitus...\nSiellä -- oikealla seisoo vanha omenapuu, jonka alla hän kerran oli\nloikonut autuaana... onnellisena... siitä tuntui kuluneen kokonainen\niäisyys. Kaikki kukat olivat jo aikoja sitten varisseet...\n\nIllan kosteus kohoaa puutarhasta. Juhoa puistattaa. On kuin\nleijailisivat hänen ympärillään kuoleman henget. Talo on äänetön. Vanha\npastori rouvineen oli hautajaisissa naapurikylässä. Vain palvelustyttö\noli kotona.\n\nJuho Kostia seisoo ikkunassa kauan, kauan. Kylmä ilman leyhkä tekee\nhänelle hyvää; se virvoittaa ja tyynnyttää. Vihdoin hän sulkee ikkunan\nja rupeaa riisuutumaan.\n\nHän tuntee itsensä väsyneeksi, mutta kuitenkin onnelliseksi tavallaan.\nPöydällä hänen edessään ovat hänen kurssikirjansa. Hän ei ole niihin\nennemmin huomiota kiinnittänyt. Nyt ne tuntuvat läheisemmiltä kuin\nkoskaan ennen. Liturgiikka on auki. Se on jäänyt häneltä siihen hänen\nlähtiessään eikä palvelustyttö ole sitä siitä liikuttanut.\n\nHän silmää kirjaan. _Dominica in albis_, seisoo siinä keskellä sivua\nharvennetuilla kirjaimilla. \"Valkoinen sunnuntai\". Se oli ensimmäinen\npääsiäisen jälkeinen sunnuntai, jolloin pääsiäisenä kastetut -- kirkon\nalkuaikoina -- viimeistä kertaa pitivät valkoista juhlapukua yllään.\n\nHänkin oli elänyt juhlahetken. Johanna Lang ja rakkaus häneen oli\nmuodostanut sen pääsisällyksen. Hän oli saanut kasteensa: -- rakkauden\ntaivaalliset pisarat olivat putoilleet hänen sieluunsa suurina ja\nloistavina. Nyt hänen oli täytynyt heittää Johannasta irti, mutta\nsiitä huolimatta hän tuntee sielussaan aavistuksen, että tämä suloisen\nkatkera elämys oli jääpä hänen sydämensä riistämättömäksi omaisuudeksi.\n\nDominica in albis -- niin, hän oli viettänyt tämän päivän rakkautensa\nmuistoissa. Mutta huomenna oli ryhdyttävä työhön, tuntuipa kuinka\nraskaalta tahansa...\n\nJuho Kostia lepää vuoteessaan. Viimeinen päivänkajo väreilee huoneessa.\nLinnut pyrähtelevät puutarhan pensaissa, yksitellen, harvakseen. Ne\novat kuin ajatuksia, jotka palaavat retkiltään...\n\nJuho Kostia ristii kätensä rinnalleen. Syvä huokaus kohoaa hänen\npovestaan ja huulet kuiskaavat:\n\n-- Hyvästi, Johanna, ja... kiitos kaikesta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksikymmentä vuotta myöhemmin, muutamana kevätiltana istuu Juho Kostia\nyksinäisessä pappilassaan kaukana Lapissa kuunnellen vedenpisarain\ntippumista räystäiltä. Hänelle on tullut sellainen tapa eikä hän siitä\npääse; se on jonkunlaista ajanviettoa.\n\nSilloin tuodaan posti. Hän avaa sen. Sanomalehtien välistä putoaa\npöydälle kirje. Sen käsiala on tuttu, mutta hän ei jaksa muistaa, missä\nja milloin hän sen on nähnyt.\n\nHän avaa kirjeen. Siinä ovat vain nämä sanat:\n\n    \"Se oli minun syyni.\n\n                   J.\"\n\nSinä iltana istuu Juho Kostia myöhään kansliapöytänsä ääressä.\nHänen perheensä nukkuu, mutta hän kuuntelee, kuinka vedenpisarat\ntippuvat räystäistä, ulkona, valoisassa kevätyössä. Ne helähtävät\nomituisen pehmeästi, -- aivan kuin naputtelisi näkymätön sormi pieniin\nhopeatiukuihin.\n\nNe ovat ääniä menneisyydestä.\n\n\n\n"]