[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnD5-cMriEpAkGJMwi7_9pO7Z40l5vnurucXDSQLT9R0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2230,"Kurjuksen kulukusta pelastunna","Hemmo, Kaarlo",1858,1940,"2230-hemmo-kaarlo-kurjuksen-kulukusta-pelastunna","2230__Hemmo_Kaarlo__Kurjuksen_kulukusta_pelastunna","Entisestään vähissä meärin loajennettu murrejuttu","romaani",[14],"kansanperinne",[],"fi",1912,null,13660,81191,false,61838,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Novels","\"Kurjuksen kulukusta pelastunna: Entisestään vähissä meärin loajennettu\" by Kaarlo Hemmo is a narrative story written in the early 20th century. The book explores ancient beliefs from the Savonian people regarding a mythological ocean whirlpool, illustrating how these beliefs have persisted over time. The tale is told through the eyes of a boy learning the craft of shoemaking from his father, entwining personal growth with cultural lore.  The opening of the story introduces us to Joakko, a young boy who is being trained as a shoemaker by his father. It paints a picture of a traditional upbringing where Joakko is often reprimanded for not being studious enough, as he prefers crafting shoes to reading. As Joakko’s identity begins to form, so do his dreams of exploring the wider world beyond his father's shop. These thoughts of adventure and escape from the confines of his rural life set the stage for his eventual journey, which promises further growth and fulfillment of his aspirations. (This is an automatically generated summary.)",[],69,"Savon murteella kirjoitettu kertomus käsittelee kansanperinteestä tuttua merennapaa eli valtavaa kurimusta. Teos yhdistelee historiallisia ja mytologisia kuvauksia tarinaan, jossa seurataan nuoren pojan elämää ja kasvua vanhojen uskomusten keskellä.","Kaarlo Hemmon 'Kurjuksen kulukusta pelastunna' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2230. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KURJUKSEN KULUKUSTA PELASTUNNA\n\nEntisestään vähissä meärin loajennettu murrejuttu\n\n\nTarinoi\n\nKAARLO HEMMO\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSananen selitykseksi.\n\n\nTarina \"Kurjuksen kulukusta pelastunna\" osottaa, mitenkä savolaisen\nkansan keskuudessa on meidän päiviimme saakka säilynyt muinaisaikainen\nkäsitys merennavasta, suunnattomasta kurimuksesta, josta ja jonne\nkaikki maailman vedet virtaavat.\n\nPari kreikkalaista kirjailijaa toiselta vuosisadalta jälkeen Kristuksen\nsyntymän, Ailianos ja Lukianos, ovat esittäneet matkakertomuksia,\njoissa tämmöisestä merenkurimuksesta kerrotaan. Edellinen asettaa sen\nHyperborealaisten (pohjantakalaisten) maan rajalle, nimittäen sitä\nAnostos (mistä ei voi palata) ja mainiten sen olevan nieluntapaisen.\nJälkimäinen kuvailee, mitenkä laiva saatiin seisahtumaan huimaavan\nvesikuilun partaalle; se oli jo vähällä syöksyä parin sadan kilometrin\nsyvyyteen, vaan viime hetkellä laskettiin purjeet ja soudettiin vaivoin\nvesisiltaa myöten kuilun yli.\n\nKahdeksannella vuosisadalla Kaarle Suuren hovissa elänyt Paulus\nDiaconus kertoo, mitenkä Norjan lappalaisten maasta länteen päin, mistä\nvaltameri ulottuu rajattomiin, on kauhean syvä vesien nielu, jota\nmerennavaksi nimitetään. Kaksi kertaa päivässä se imee laineita\nsisäänsä ja oksentaa ne jälleen ulos. Tämä kurimus vetää laivoja niin\nsuurella nopeudella, että sitä voi verrata nuolen lentoon ilmassa.\nVälistä ne joutuvat kauheaan perikatoon tässä pyörteessä, vaan usein,\nkun juuri ovat uppoamaisillaan, äkillinen aaltojen voima ne tempaa\ntakaisin ja työntää poispäin yhtä suurella nopeudella.\n\nYhdennellätoista vuosisadalla pohjoismaiden kuuluisa kuvaaja Adam\nBremiläinen esittää muutamien friisiläisten meriretken Islantiin ja\nsieltä pohjoisnapaa kohti keskelle hyytyneen meren sumua ja pimeää.\nÄkisti epävakaisen meren virta vetäytyi takaisin salaiseen lähteesensä\nja veti vimmatulla vauhdilla onnettomat merimiehet siihen syvään\nkurimukseen, johon sanotaan kaikkien meren pakojen eli luoteitten\nimeytyvän, uudestaan ulos sylkeytyäkseen, mitä nimitetään vuokseksi.\nMuutamat heidän laivoistaan pakovesi vei mukanaan, mutta toiset\nvuoksivirta työnsi kauaksi pois. Silminnähtävästä kuolemanvaarasta\nsiten pelastuneet vielä avustivat aaltoja kaikin voimin soutamalla.\n\n1500-luvulla kuvaukset merenkurimuksesta paikallistuvat Lofotenin\ntienoille Norjan rannikolla, missä on tunnettu Malströmmen. Eräs\nLofotenin vouti mainitsee monen olevan sitä mieltä, että tässä\nvirtapaikassa tai heti sen ulkopuolella olisi merennielu, ja kertoo,\nmitenkä valaskala virtaan joutuessaan, kun ei pääse eteenpäin, päästää\nison äänen niinkuin suuri härkä ja sinne jääpi.\n\nUudemmalla ajalla esiintyy sama mielikuva meren nielusta eli\nkurimuksesta sekä valaskalasta, joka isoon onkikoukkuun\ntarttuneena vetää laivan pyörteen piirin ulkopuolelle, virolaisten\nkansallisrunoelmassa Kalevipoeg.\n\nMyös Kalevalan viimeisen runon kansanomaisissa toisinnoissa Väinämöinen\npurrellansa tavallisesti poistuu: \"kurimuksen kurkun alle, kian (kita =\nvalaskala) kielen kääntimelle\". Tätä paikkaa kuvataan joskus säkeillä:\n\"kurimuksen kulkun suussa tulena veessä kiehui\".\n\nMahdollisesti käsitys meren kurimuksesta vielä elää muissakin osissa\nmaatamme. Tämän kirjan lukijaa, joka siitä voi tietoja saada, pyydetään\nne lähettämään postimaksutta osotteelle: \"Suomalaisen Tiedeakatemian\ntieteellinen toimisto, Helsinki. Vapaakirje\".\n\n_Kaarle Krohn_.\n\n\n\n\nKurjuksen kulukusta pelastunna...\n\n(Entisestään vähässä meärin loajennettu murrejuttu.)\n\n\n-- Suutarjhan -- tähän tappaan alako vanaha Joakko-suutarj, jota\ntavallisest Merj-Joakoks kututtii, erräänä sunnuntai-iltana kertoo, kun\nensiks olj soanna piippunysäsä syttymään -- suutarjhan se olj minun\nisävainoon ja suutarijahan sitä ihan syntymästä ast olj minustai\nmeinattu. Niin pienestä poikanulikasta lähtiin, ett'ei äit antanna\nminun vielä housujakkaa pittee muullon kunj pyhinä kirkk'aikana, rupes\nisä minuva opettammaa suutarjtyöhön. Muut lapset, etennii kyläläisten\nparlakat, eivät soanna lähelle issee tulla hänen suutaroijjessaan ja\njos ne voan tulivat, niin isä naulas ne voatteistaan penkkiin kiin tahi\npistee sujjautti salloo naskalilla. Äkänen se olj isommillennii, jos\nkovin paljon nenneesä lähelle työnsivät ja tulivat kahtoo voulottammaa.\nMut minut hän pit melekein aina eärellään, pan kirveen lappeelleen\npolvellen ja siinä minä sitte sain märkee nahkapalloo lyyvvä\nkalakutella vasaralla. Välliin minä iskee hivvautin poloveennii.\nSilloin aina itku peästä möläht. Mut het minä salasin itkun, niinkunj\näksy lehmä maitosa, kun isä sano:\n\n-- Aikamiehet ja varsinnii suutarjmiehet eivät soa olla niin\nakkamaisija, jotta ihan joutavasta itkee öllöttäävät.\n\nOlj se lystijäi tuo nahan kalakutteleminen ja etenni sillon, kun\nakkaväk minuva -- ihan vennonvieraattii välistä -- lukemaan pottuuttel,\nkalakuttelin vasarata, että tupa raiku. Lukemissee mulla ei ollunnai\nyhtään haluva, niin että niskat jäpässä ja huulet pitkällään kunj\nvanahalla hevosella otin kirjan kätteen ja koitin lukkee juprata. Kun\näit näk että luku on minusta väkvetosta, sano se aina:\n\n-- Mikkään sen tuon poijjan vielä perrii, kun sei lukemaan\nmielittele... eihän lukematon immeine peäse seurakunnan yhteyteen ies.\n\nKerran minä puoleks vahingossa satun tuummoomaan:\n\n-- Minä ruppeen hevosväkkee, se onnii kommiempata...\n\nSen enempee en ennättännä hoastoo, kun jo äit hattuutti tukkoon kunj\nkarhu sammalikkoo, että hivuksen oikeen pöllys. Ja lukkee sitä voan\npit, vaikk'ei mielkään tehnä. Joskus koitinnii ihan täyttä totta\ntoimittoo, mut ei sitä sittenkään tahtonna kirjassa pysyvä... muuanne\nse voan miel palo. Jos ei muuta, niin unneun oapiksen kuvija\nkahtelemmaa. Ja kun äit sattu tuvasta lähtemään, silloin minnäi pistin\nkirjan vakkaasa ja lippasin isän luo. Takas tultuvaan sano äit het:\n\n-- Etkö sinä, poijjanmukula, laita luitas lukemaan!\n\n-- Johan minä luvin, vastasin minä tavallisesti ja rupesin issään hyvin\npitkillä silimillä kahtelemmaa.\n\n-- Vieläkö sinä tulukutat... mokoma lukumies, alako äit toruva\nrämpättöö ja lupas laittoo Koivumäin herran Saparoniemeen vieraaks.\n\nEikä siin ois muu etteen tullunna, kunj selekäsauna ja lukemaan\nruppeeminen, ell'ei isä ois antanna apuva. Hän olj itekkii huononlainen\nkirjamies ja sano:\n\n-- Ou tuossa toas suutas soittamata!... Ja mittee pappija sinä siitä\npoijjasta meinoot tehä, kun sen lakkoomata pitäs lukkee höyryyttöö?\nKyllä sill on vielä ikkee lukkeekkii... ja erittäin ne kirjamiehet ja\nsuutarit pittää ollakkii. Ja meijjän poijjasta tehhäännii suutarj...\n\nVälistä äit suuttu ja äsäht:\n\n-- Opeta sitte ite... jos ossoot...\n\nKun ei äit, eikä isäkää mittää sen enempätä virkkanna, läksin minä ulos\njuosta lippailemmaa tahi rupesin toasiisa nahkapalloo kalakuttelemaan.\nLystimpätä minusta kuitennii olj nahkapalojen silippuileminen terävällä\nveitellä. Se se ollii hauskoo, kun sai vielä piälle piätteeks koittoo\nossoisko sitä leikata pieksunemäksijä ja soappaanpohjia. Kyläkuunan\ntoisille poijjille annon pollinahkoja ja sain niistä välistä jonkun\npenninrahhookii. Rahat pantiin tallelle äijjin voatekukkaroon, ja\nsemmoset oli meillä meiningit, että mulle ostetaan uus lakki ja\nkaulahuiv, kunhan voan rahhoo tarpeeks ast karttuu.\n\nMut vuos seuras toista vuotta ja minullennii alako jo ikkee karttuva ja\nkokkoo tulla siihen meärään, jotta olin jo mustalaispoijjan lainen. Ja\nsillon sain leikkisuutaroimisenj muuttoo täyveks toiks. Tosinhan tuota\nminun annettiin oamusilla vähän pitempään moata kunj oppipoikain, voan\nvähitellen sekkii armo kiellettii, sillä isä sano, ettei tule hyvvee\nsuutarija, jos ei soa vähän kiusaustakkii kärsijä. Hännii kun olj ennen\noppiaikasa täyteen palavellunna, niin mestar olj voan jättännä errään\ntalon nurkkaan makkoomaan ja sanonna talonväille:\n\n-- Onpahan sillä nyt taito käissään -- pitäköön itestään huolen.\n\nJa koko oppiaika olj ollunna kovvoo kouluva.\n\nKaikista peättäin sitä minnäi rupesin tuntemaan, että nyt olj leikki\nlopussa -- minuva, neät, alakovat pittee ihan samalla tappoo kunj\noppipoikijai, sillä erotuksella tok kuitennii, että mulle annettii\nvoita ja kahvija, joita herkkuja kotosalla ollessa oppipoijjat eivät\nsoanna muullon kunj pyhinä. Pittäällä töissä kulukiissa ne nekkii\nsaivat sekä voita että kahvija, vaikk'ei heille annettu kahta kuppija\nniinkunj isälle ja mulle, eikä isä niitä salloo suhahtamalla tahikka\nsilimee iskemällä käskennä paljon sokerija ja kermoo kuppiin panemaan,\nniinkunj se minuva tek. Minusta ollii pittäälä paremp olla kunj\nkotosalla. Immeisettii olj kaikki mulle hyvin kohtelijaita ja kuhtuvat\nminuva nuoreks mestariks. Se arvonim tek mielellen niin hyvvee, että\noikeen syväntä hiipas, niinkunj tähkällä huulija vettäissä kutkuttaa.\nMinä sain moatakkii ihan mahantäyveltä, sillä isä sano:\n\n-- Pötköttäkköön poika voan moata, niin suuremmaks kasvaa.\n\nTeräväoppiseks minuva isä muille aina kehas. Enkä tainnakaan monta\nvuotta yl toistakymmenen ikävuotenj olla, kun jo tekasin soappaat ihan\nomin päin. Siitä lähtiin rupesin vähän ylypeemmäksii tulemaan. Pyhinä\nkirkolla käyvvessä en paljon muihin roppiin männä, kunj mestarmiesten.\nJa ihan voan rikkaampiin talloin tyttölöitä minä kahvittelin, mut en\nkettää muita. Tästä minuva pilikattiin ja sanottiin:\n\n-- Kahtokeepas, kuinka se tuo poijjanmukula on olevinnaa, ikkäänkunj se\njottain muuta ois, kunj voan pelekkee sinuva.\n\nSiitä semmoisesta min en ollunna toppanankaan, tuummailinhan voan\nomalle itellen:\n\n-- Puhukootpa mitä tahhaasa -- eipähän haukkuva koira pure...\nOuttakoothan, kunhan ite mestariks peäsen, niin sittepähän soavat\nhävetä, että nenät ryömii.\n\nJärkähtämätön se peätöksen ollii, että suutarj minusta pittää tulla ja\nhyvä suutarj vielä peälliseks. Olin jo peässynnäi niin pitkälle, että\nisä laitto minut oppipoikain kanss pittäälle ja ite jäi kottii. Kyllä\nse mielestä vähän niinkunj apilaalle maisto, kun sai ite olla\nmestarina... ei sitä tahtonna paijjassaan pysyvä. Iteksen minä jo\naprikoin, etenni sillon kunj isä tupakoimisesta ja muusta\nsensemmosesta pottuuttel, että annetaanhan aikoo vähän vierähtee, niin\npois minä isän matkuveestae erroon ja ruppeen yksinän mestaroimaan,\nettä jutkahtaa.\n\n... Jos sitte vielä hyvän akkaonnen sattus soamaan, niin eihän sit ois\nmuuta kunj hojjaileis... Immeäsettiin näytti minusta ruppeevan hyvin\npaljon tykkeemään ja työtän kehu melekein jokkainen. Monta monituista\nkertoo minä ihteen kuulin arvosteltavan tällä lailla:\n\n-- Paremp suutarj se tää nuor mestar onnii kunj isäsä, mut hätäkös sen\npoijjan on suutaroijessa, kun sen peä on terävä kunj partaveiht.\n\nMut niin luppoovalta, kunj se tulova suutarjmoaliman näyttikii, alako\nminusta yhtäkaikki tuossa kahenkymmenen korvilla ollessan koko virka\npuulle maistoo. En ollenkaan tiijjä, mikä sissään lie pistännäkkää,\nvoan tukalalta se suutarjtyö rupes tuntumaan. Etennii sillon kunj\npoikarakit virnuilivat, että minusta tulloo irvisuu, kun minun täytyy\ntammavainoihen nahkoja hampaissan virutella ja niitä suutarjlauvvalla\nleikellä, vieläpä minuva pikienkeliks haukkuvat, -- niin sillon oikeen\nvihaksen pist... Kerran sitte jo isällennii ilimotin, että minä taijjan\nkoko suutarjviran heittee. Mut voi Toakho Rytkösen lapikkaat, kuinka\nukko suuttui. Se nost hirvittävän metelin ja pauhas:\n\n-- Jos sinä vielä suus avvoot semmosesta, niin minä polovinauhallan\notan selästäs pieksunpohjain mitan, lätkin sen niin mustaks, jotta\nnäyttää samanlaiselta, kunj pakanamoan kartta tuossa seinällä.\n\nSen uhkauksen kuultuvan en tohtinna mittää virkkoo, mut siihen\nvakkuutukseen minä kuitennii päivä päivältä tulin, että ei minuva ou\nsuutariks luotu... ei ainakaan kotseuvulla asuvaks. Tuonne minuva voan\nrupesii suureen moalimaan haluttammaa, vaikken itekkään tarkkaan\ntietännä, minnekkä sitä oikeastaan mänisin...\n\nSiinä syntymäkotin lähellä on se korkeuvestaan kuulusa Töyryvuor. Sinne\nminä aina, millon voan joutoaikoo sattu olemaan, kapusin kahtelemmaa\netteen ja taaksen sekä kuppeelle kumpasellennii. Minusta tuntu tämä\nkotseutu niin ahtaalta ja mielen palo peästä pois. Kun minä\nTöyryvuorelta silimäilin kauvvas ettäisyyteen, josta näky voan semmosta\npelekkee sinistä, kunj taivaslaistakii, rupes oikein jalakapohjijan\nkutkuttammaa... niin kovast tek miel sinne. Sielläköhän se -- tuumailin\niteksen -- lie sekkii moaliman reuna?... Voi jos sinne ast jaksas\nmännä... Semmosissa mietteissä minä välistä istun monet monituiset\ntunnit peräkanasin ja lopulta aina ihten tunsin hyvin onnettomaks.\nSuutaroimaan ruvettuva tuntu melekein hävettävän, vaikka tätä ennen\nolin siitä virasta ihan ylypeillynnä. Pittääkö tässä nyt koko ikäsä\nimmeisten tammainnahkoja leikellä ja kenkärajoja paikkailla? Ei,\nhitolle minä heitän koko työn, enkä pikenkelinä uhallakkaa ou --\nmänempä häntä, vaikka suoparuukkiin! Sen päätöksen minä tein.\n\nMinä muutun hyvin harvapuhheiseks ja olin voan omissa mietteissän.\nImmeiset luulivat minut ylypeyven vallanneen ja toiset toas arvelivat,\nettä mulle on mahtanna jokkii kumma tulla... En minä mittää virkkanna\n-- annon asian voan omassa itessään hautuva.\n\nErräänä talavena olj tavallisuuvven mukkaan Kuopijon markkinat.\nEnskertoo elläissän läksin minnäi markkinnoille, kun peäsin Luikalan\nPentin toista juoksijaoritta ajamaan. Hän ite ajo toisella. Kovalle\nsiinä pantiin, ennenkunj isä ja äit laskivat, sillä hyö pelekäsivät,\nettä siellä johonnii voaraan satun joutumaan tahi lankiin syntiin. Mut\nmin en antanna perrään, voan läksin kun läksinnii. Siilon toasiisa\ntuummasin, että omiks miehikseen sitä pittää ruveta, niin ei tarvii\nriisreättijä pittee; jos mihin meinoo lähtee, niin lähtöö kans ilman\nkennenkään mutisemata.\n\nKauvvan aikoo jo olinnii eiltäpäin tehnä valamistuksia markkinamatkoo\nvarten. Ite ompelin oikein pitkävartiset soappaat, joihenka vonearsuuss\nolj punasta nahkoo melekein kämmenen levveyveltä. Nauha-Maija neulo\nmulle kaulahuivin, joka yletti kolome kertoo kaulan ympär ja nenät\nvielä sittekii pitkällä riippu, sekä kirjavan, paksun vyön.\nMannis-Tahvolta ostin taskukellon ja oikeen ison vielä, kunj hyvän\npalonauriin, niin että liivintasku käv pullolleen, kun sen sinne\npistin. Vitjattii olj semmoset väläkkävät, että ois näkynnä ihan\nkaivolta kotti. Mut kyllä Tahvo kelloo kehukii ja sano, että se käy ja\nkukkuu. Näitä tavaroitan en tohtinna kotona näytteekkää, sillä sillon\nois syntynnä silimänvilike, isä ja äit kun eivät niittään semmosta\nsuvanna, voan kahtovat sitä moalimalliseks ja syntiseks. Vasta kirkolla\nmännessä minä huivin kaulaan panin sekä vyön vyöllen ja soappaat\njalakaan. Mahtavalta poksakkeelta minä ite mieiestän tunnun ja\nmahtavalta lienen muistai näyttännä, koskapa immeiset kuuluvat heijjän\nohi aijjoo hurruuttaissan sanovan:\n\n-- Tuota ihan oikeeks herraks luuloo.\n\nLystijä se olj tuo markkinoille mänö! Tiet olj hevos- ja jalakamiehijä\nihan täpösten täynnä. Hyvijä myös olj ne laulut ja puhheet, joita\ntiellä ja syöttöpaikossa sai kuulla. Kaikki immeiset tuntuvat olovan\nerlaisella tuulella, ilosija kunj kolomen markan hevoset... Se\nvissiinnii olj sitä markkinahenkee vai mittee tuo lie ollunna. Hirnuvat\nja inkuvat ne hevosettii, kunj joulu-oamuna kirkkomailla. Minä kun\norriila ajjoo kuhhauttelin toisten sivute, niin tunnuttiin minuva hyvin\nrikkaaks arveltavan... Peästyvämme likelle kaupuntija ne meijan ropin\nmiehet tek karsikoita puihin ja sanovat, että palluumatkalla minun\npittää niillä kohilla lyyvvä ryypyllä vasten suuta, minä kun oun\nenskertoo markkinoilla.\n\nOamuhämärässä myö tultiin kaupuntiin. Sillon olj jo väkkee enemmän\nliikkeellä, kunj meijjän kirkolla tunköpyhinä. Päivän valettua tahto\nsilimän revetä -- niin kommeelta kaikki näytti. Mistä tuo moalii lie\nriittännä, koska pienet kartanorähjättii ja lauta-aijjattii olj\nmoalattu. Ilimankos kaupuntija moalkyläks sanotaan. Paljon pulskempija\nolj kaikki talot, kunj meijjän pappila. En minä malttanna kauvvan\nkorttierissa siekailla, voan läksin muita kahtomaan ja ihteen\nnäyttämään. Sepäs olj vasta siivoo tämä immeistuluva... ihan niitä olj\nimmeisijä niin paljon, että toisijaan hankasivat. Ja puotija ja\ntavaroita... otappas niihin meärästä selevä... kyllä varmaannii koko\nmoalima on tänne kokkoontunna... Mut eihän, -- mietin kuitennii iteksen\n-- sieltä meijjänkään seuvvulta vielä puoletkaan tullunna... Suur\nmahtaa moalima olla -- tokko tuolla reunoja lienöökkää?...\n\nKolome päivee myö oltiin markkinoilla. Sillä ajalla sitä jo tok ennätti\njos jottain nähä ja kuulla. Enimmäkseen minä kuleksin Mattilan Maijan\nkans ja eiltäpäin meillä ollii jo sopimus siitä tehtynä. Makson minä\nMaijan eistä karusellissa ajamisen ja vein hänet panoraamoo ja\nkometijjoo kahtomaan. Siinä panoraamassa toivon soaha nähä kuvija\nmaaliman reunapuolelta, mut tappeluita ja muita sen semmosija siinä\nvoan näytettiin. Ne kometiijjalaiset kuitennii velkultija olivat, kun\nkeänsivät immeisten silimät, että kaikki näytti toiselta, kunj\noikeestaan olj, nielivätpä terävijä miekkojakkii aivan kunj\njuustonherroo... Mäntiin myö Maijan kans rahtyöriinnii, semmoseen ihan\nmissä voan pelekkijä herroja käy. Het sissää astuttuva laitto rahtyörin\nmampsel meille istumet... se tais jo peältäpäin huomata, että min oun\nmestarjmiehijä. Minä oisin ostanna meille kumpasellennii lasin\nporkviinijä. Mut Maija pelekäs, että se männöö hänen peähäsä jos koko\nlasillisen juo, eikä sitä toas ois sopinna juomata jättee, kun se olj\nniin kallista, että makso kokonaisen markan las. Sitten minä ostin voan\nyhen lasin, josta vuoronperrään ryypittiin. Eikä se Maija uskaltanna\npaljon ottoo -- korreita huulijaan sen verran kasto, kunj peäsk kesällä\njärvessä purstoosa. Herrat kahtovat meihin ja nauroo vornottivat. Minä\nyritin heille kiljaista:\n\n-- Naurakee omilla noamollanne elekeekä meillä, mokomattii\npartajiehkanat!\n\nMut Maija kiels minun mittää virkkamasta ja minä itekkii arvelin eitä\nne varmaannii ilohtoovat siitä, kun soavat katella Maijan punakoita\nposkija. Mut vilikas ne minnuunnii, etennii minun soappaisiin.\nMeinailin minä niille jo sannookkii, että soappaat on minun ihten\ntekemät, voan tuumasin sitte, että mittee minä joutavija... Vielä myö\nMaijan kans ihmisvossikallakii ajettiin ja se vasta ollii nöyrä mies se\nihmisvossikka... se pokkuroi ja peittel meitä ihan kunj parasta\nherrasväkkee. Ja kunj sitte ajjoo pyyhästiin, niin lum oikein pöllys ja\npolliissimies kättään nost... Torilla myö ostettiin Poavo Putkosen\nviisuja, kun se ensin opetti nuotin. Samalla matkalla minä Maijalle\nostin ison Viipurin rinkelin, joka kuulu olevan Vaittisen emännän\nihtesä leipoma. Muihinnii suuta sitä tulj muistoo, kun ne minut\nkorttierissa mestariks nostivat, niin että kyllä minulta markka\npoikineen männä pyöräht. Kottuomisija pit ostoo kans.\n\nMut kun sitte kottiin palasin, niin olj tora vastassa, kunj jeasai.\nVanahukset eivät ollenkaan suvanna, että olin niin kommeen huivin ja\nvyön hankkinna. Vahingossa sattu äit näkemään tärkätyn simpsetin ja\nrikkooliivit, jotka markkinoilta ostin... ja sillonkos jouvvun\nhelisemmää... Ne rupesivat -- isä ja äit -- oikein toruva pauhoomaan,\nuhkasivatpa, että mulle tästälähin tehhään voatteet vanahasta säkistä\nja likellä olj, ett'en soana selekään... Sillon minusta tuas alako kot\ntuntuva ikäväks ja elämä niin tukalaks, että luulin paremmaks itellen\npeästä issoon moalimaan. Siellähän sitä -- tuumailin iteksen -- oppis\nyhtä ja toista... Tuskimpa muuvvalla niin pöllöjä immeisijä onkaan,\nkunj meäjjän pittäässä... Kaupunnissa on suutarii herra ja sen akkookii\nsanotaa rouvaks, niinkunj rovastin ruustinnoo... Jos sitä voan teallä\ntäytyy olla, niin semmosena pöllöpeänä pyssyy, että kometiijjalaiset\nsoavat silimät keäntee. Ei, liikeliepeelle sitä pittää lähtee ja männä\nniin kauvaks, kunj peäsöö... ihan vaikka moaliman reunaan ast...\nAnnahan olla, jahka Luojan poika Jyväskylästä palatessaan lumet\nsulattaa ja kesän talavesta tekasoo, niin tokkohan mun hiken teällä\nhaisoo...\n\nSoatto niillä immeisillä olla syytä lapsempana ollessan minun\nylypeemmäks tulemisestan puhuva, mutta nyt ne varmaanni olj ihmeeseen\nyhtynnä, minä kun en pitännä seuroo kenenkää kans, voan olla murnotin\nyksinän omissa lämpösissän, kunj entinen Hankasalamen akka jouluoamuna\nreissään. Kun sattu selekeemp ilima olemaan, sillon roahasin ihten\nTöyryvuorelta kahtelemmaa moaliman toilauksija. Siinä sitä jos jottain\ntulj tuummineeks. Valliin muistu mieleen Mattilan Maijai ja tuntu\nsillon syvänalloo vähän niinkunj ellostelevan... mittee kipristöstä se\nlienöö ollukkaan? Mut minä arvelin kuitennii, että kyllä sit on ensinnä\nmäntävä viisastummaa, tavottaahan sen Maijan sittekii... ja eikös niitä\nlöytyne muitai Maijoja, jos hänet sattuu jokkuu toinen akakseen\nkoappasemmaa.\n\nKaikessa hiljasuuvessa minä pitkin talavee seästelin rahhoo -- ja\noljhan mulla sitä jo pien summa ennaltaannii -- matkan varalta sekä\ntiettelin yhtä ja toista kampsuva. Eikä ajatukset ennee kotseuvussa\nyhtään pysynnä, voan kauvaks halu palo. Muistiin johtuvat kaikki ne\nimmeiset, joita markkinoilla näin. Ois hyvin lyst -- tuumailin -- soaha\ntietee, mistee niistä mikkii olj kotosi ja oljkohan kukkaa läheltä\nmoaliman reunoo, jonne päivä päivältä rupes yhä enemmä haluttammaa,\njotta ei unjkaan tahtonna silimiin tulla. Vanahempan luulivat, että\nmulle varmaannii on tehty taikoja. Hyö meinailivat kuhtuva ukko\nLehmosta minuva puoskaroimaan ja alakovat syyttee Oatun Vappuva, että\nse muka johonnii tyttöön tartuttookseen on minuva huusloaranna taikoisa\nkansj jonka tähe minä ruppeen näivettymmää, kunj pyy moaliman lopun\neillä, tahi vielä hassuksii tulen... Minä kyllä koitin vakkuuttoo, että\nhyö hupattavat tyhjee, mulla kun ei ou mittää hättee, mut ne voan\npottuuttel minuva ja kivenkovvaan tiijjustelivat, että ounko minä\nkettää tyttöö luvanna akaksen ottoo ja sitten oun pettee jutkauttanna.\nJa kun väittee kinistin vastaan, niin äit arvel, että min oun\nmarkkinamatkalla langenna syntiin ja soan siitä rangaistusta kärsijä...\nParraan kykyn mukkaan koitin selittee, ett'en koko matkalla koatunna\nollenkaan, yhen ainuvan kerran yritin veskorvon tähe horjahtoo, mut\nsillonnii peäsin piisinrautaan kiin. Voan eihän ne uskonna, vaikk ois\nmikä ollunna.... Kun siinä sitten elämä olj semmosta vastakäläkistä,\nsanon erräänä päivänä vanahemmillen näin:\n\n-- Antakee työ minun olla rauhassa, niin kylläpänhän vielä peäsette\ntietämään, mikä minuva vaivoo...\n\nKulu tuossa sitte talavii kun kulukii, ja ensin tulj kevät ja sen\nperästä kesä. Multa loppu myös ruunankummina oleminen, sillä minä sain\nlusikkanj pappilasta ja peäsin ripille. Ja olihan tuo mulla aikai\npeästä, minä kun en ennee vasikka ollunnai, voan ihan jo mynttimies.\nTaishan siihen ripille peäsyyn olla apuna sekkii, kun minä aina\nkouluviikolla kävin joka oamu lankkoomassa lukkarin soappaat niin\nväläkkäviks, että niistä kuvvaisesa näk, ja syötin kaks kertoo\nrenikoita suntijan poijjilla. Sitä paits minä jo olin oppinna\nlukemaannii, että sanasta kyllä selevä tulj, kun voan aikoo annettiin.\nNyt olin siis tullunna siihen ikkään, että soaton ruveta aikeitan\ntoimeenpanemaan...\n\nMuuvvanna sunnuntaina kun äit ja isä tulj kirkosta, sano isä:\n\n-- Nousviikoks pittää sinun männä Antin kans Lapinmäkkeen suutaroimaan.\n\nMut kun mulla olj jo kaikki tuumman valmiina, vastasin minä:\n\n-- Kyllä mun eistän soa jokkuu toinen männä -- minä ite lähen moalimata\nkahtelemmaa.\n\n-- Mittee se tuo poika nyt hoastaa? tiuskas isä het. Ja minnekkä sulla\nsitte on meinink männä?\n\n-- Lähempä häntä voan miilustammaa ja jos matkan hyvin rottii, niin\npistäyn ihan moaliman reunassa ast.\n\n-- No, mut outko sinä mieles myönnä ja rahat sitten juonna ja syönnä\nvai mittee tämä merkihtöö? Ja iliman sitä, mittee sinä siitä\nparaneisit?\n\n-- Paranen tok paljonnii. Ja kyllä se voan ihan varma on, ett'en ruppee\nkoko ikkeen teällä pöllöin immeisten parissa olemaan.\n\n-- Vai pöllöin immeisten parissa, sano äit ja lyyvvä lävväytti\nkämmenijjään yhteen. Voi herranen aika tuota poikoo, mittee se nyt\nhöpisöö... Vai pöllöin immeisten parissa! Mikäs viisas sinä ite out? Ja\nkehenkä tässä sinusta on muita viisaamp tullunna, häh? Sanoppa se!...\nVoi kuitennii tuota poikoo!... Ja ollaanko myökii, isäs ja minä,\npöllöjä?\n\n-- Olokeepa työkii mitä tahhaasa -- sanon minä -- mut ei tässä muu kunj\nlähtö auta. Ja ihan jo huomisoamuna minä luun taipaleelle laitan, enkä\nijankaikkisest ruppee yhtä paikkoo hautomaan...\n\n-- Nyt sinut ottaa ojantakanen, niin että opit vielä hautomaannii, kun\nminä polovinauhalla kirjutan matkapassin selekääs, kiljas isä ja\nkoappas suutarvakan penkin alta lattialle.\n\nÄitii alako seinälle pälyvä -- se tais katella hierintä assekseen...\n\nSilloin minä arvasin, ett'ei kohta ou lyst olla. Peätin ensinnä\nturvautuva jäniksen keinoon ja luistoo pakkoon, mut tuummasin sitte,\nettä annappas olla, kun minä koitan vanahuksilta ottoo säikäyttämällä\nluonnon pois iliman voan pilollan... Koappasinpa siis korennon sopelta,\nnostin sen pystyyn ja oikeen kovast karjasin:\n\n-- Elekee tulla niin lähelle, että minä yletän, tahi tässä jokkuu\njoutuu lautoin ja jokkuu rautoin.\n\nSilloin samassa hyppäs uunilta Jysky-Jussi, joka meillä loisena asu, ja\nnost hirveen möläkän huutain:\n\n-- Vai ruppeette työ jumalattomat immeiset helaperjantaina -- Jussi,\nneät touhuksissaan ollessaan muist rukkouspäivee helatorstaiks --\ntappelemmaa. Hävetkee tok seihtemännen käskyn rikkojat, kun ette pyhitä\nlepopäivee. Vai semmostako siellä kirkossa neuvottu? Ja mittee työ\nsiitä poijjasta tahotte estellä? Jos sen halu hyrree mänemään, niin\nmännööhän se kuitennii, kun hän mynttimiehenä soa tehä, mitä ite\ntahtoo. Eikähän sitä ennee soa komentoo, kunj lasten joukkoon\nkuuluvata, sillä johan hän on ripille peässyt mies. Antakee työ voan\npoijjan männä -- sielläpä oppii tietämään, miltä pii haisoo ja tulloo\nviisautesa perille.\n\nTämän kuultuvaan viskas isä polovinauhasa vakkaan, potkas sen penkin\nala ja istu. Äit istu kans. Minä panin korennon sopelle. Jussii män\nsänkyysä, eikä ennee ollunna niin hirveen näkönen kunj äsken, että sitä\noikeen pelekäs. Vari sillä Jussilla näky olovan, mut kummakos tuo\noljkaan, kun uunilta tulj. Ei ollunna vilu mullakaan.\n\n-- No, onhan se sittäi, sano isä viimmen. Jos poikoo haluttaa lähtee\nleivän luota näläkee näkemään, niin mänköön sitte.\n\nMut äit paraht silloin täyttä kulukkuvaan itkemään ja ilikeest minunnii\nmieltän veäns. Voan isä hönkäs äijjille:\n\n-- Rupeeppas tuossa volisemmaa! Tiijjän minä, ett'ei tuommosija\nmatkamiehijä tarvihte itkee, sillä kyllä routa porsaan kottiin ajjaa.\nEtkö muista, mitenkä Mikon Alapetinnii matkalle käv? Eihän se sekkää\npeässynnä kunj Hannilaan ast, kun jo sika söi evväät, vaikka niin\nmiehiks olj ijäks päiväks lähtevinnää. Samoin ihan käy tällennii...\nKunhan näläkä ruppee suolija kurnimaan, niin het paikalla, on siitä\nvarma, keäntää poika nenäsä kotija koht... No, etkös ala pittee\nkiirettä, jos matkas pitkäi lienöö... Mut paa se mielees, ett'et meiltä\nmittää soa -- yhtä alastomana kunj meille tulit, soat lähteekkii...\n\n-- No, sitä paremp, mitä välemmin tästä ampiaispesästä peäsen,\ntuummasin minä ja läksin voate-aittaan. Sieltä keräsin kaikki omat\nhankkiman tavarat nyyttii. Samalla siinä muuttoo sukasin\nkuruhihapaijjannii peällen ja pistin jalakaan aivinaiset alushuosut,\njois olj oikeen taskuttii. Sukat ja muut kampsut olj jo kirkolla\nKahvi-Mallan mökillä, jonne ne jo eiltäpäin olin laittanna valamiiks.\nEikä nyt kylymä ollunnai, niin että paljaat soappaat voan jalakaan\npanin. Sitten sujjautin pistee peällen uuvvet kesävoatteet, joita äit\nja isä ei multa tiennä ies olevankaan, ja otin simpsetin kaulaan sekä\nläksin tuppaan takas. Minusta näytti, kunj jokkaine siel ois ollunna\nniin pilokkoovan näkönen, että tahto sappeen sattuva, ja varma min oun\nsiitä, että minun matkan luultiin yhellä tavalla musukoppaan mänövän,\nkunj Mikon Alapetinnii.\n\n-- Kas kummoo -- sano isä tuppaan tultuvaan -- tuohan se ollii\nmatkamies ja minä kun säikäin papin sieltä tulla porskuttelovan.\nMissees ne on matkustajan vaunut ja hevoset vai ajatko nuilla sijolla,\njotka tuossa kujan eustalla kärsillään moata tonkii, kinkerinkirkkoon?\n\nTuommonen pilikka tek mulle ilikeetä, mut eihän sitä bsanna mittään\nvirkkoo, kun olj niin tärkee hetk, kunj koista erroominen. Minä astun\nisän etteen ja ojensin käten hyvästiks. Mut isä ei antannakkaan\nkättään, voan sano:\n\n-- En minä viiti tyhjän tähe kättän kuluttoo.\n\nMinä vilikasin sitte äitiin. Sekkään ei ollunna minuva näkövinnäänkää\n-- kahto karsina-akkunasta pellolle ja mitä lienöö hoastellunna toukoin\nkasvamisesta. Ei minun siinä muu auttanna, kunj keännyn ovveen päin ja\nmännessän hiljoo hymmäin:\n\n-- Jeäkee Herran halttuun!\n\nOvvee kiin painaissan kuul isä hoastavan jäläkeen:\n\n-- Jos huomisiltaan jo tarpeeks ast näläkiinnyt, niin koita joutuva\nvalavonta-aikaan kottiin, että soat ruokoo. Minä keitätän äijjilläs\ntattarpuuroo, oikein vielä sakkeentyhnäkkätä, että on ruokasata, kunj\nLassi Jäntin oamijaiskeitto.\n\nOppipoijjat meinas pihamoalta lähtee minuva soattamaan, mut isä avas\nakkunan ja huus:\n\n-- Ei soa meijjän poijat kyitiin männä -- pitäköön herra omat\nkuskarisa!\n\nTuntu vähän kummalta kottoosa lähtö niin tiettymättömän varraan,\noikeempa luulin, että syvämmen on aijoltaan peässynnä... Mielellän\noisin vilassuna jäläkeenpäin, mut kun olin kuullunna, että ikävä tulloo\nparemmin, jos voan jäläkeesä kahtoo, niin empä uskaltanna. Minäpä en\ntahokkaa -- tuumasin iteksen -- ruveta ikävöimään tahikka muuten\npalluuhommiin ryhtymään, niin soavatpa nähä, käykkö mun matkailen\nniinkunj Mikon Alapetin. Mut entäs jos akka sattus vastaan tulemaan,\npitäsköön keäntyvä takasi? kysäsin iteltän siinä tietä astuva\nhiepruttaissan. En tok keäntyskään -- vastasin ite samalla tavalla kunj\nolin kysynnäi -- vaikka viis akkoo ihan mustanaan vastaan tulis. Ja jos\nminä voan takas keäntysin, niin ihanhan ne kotona ihtesä naurasivat\nristisuisiks, kunj jänikset. Uskokoot muut sitä taikoo, että sillon käy\nmatkalla huonost, jos akka lähtiissä ensiks vastaan tulloo -- minä voan\nen sitä tällä kertoo usko... Soa nähä, miten tää matkan männöökää, kun\nen nähnä yhtään immeistä enkä elläintä koko välillä Mallan mökille\nkulukiissan. Siellä tavallisuuvven mukkaan olj väkkee paljonnii, sillä\nkaikki siinä olj tottunna käymään kahvikupin ryypätä hörräyttämässä,\njopa hevosettii Kahvi-Mallan mökin kohalla seistä töksähtivät. Kun\nsitte soatiin tietee, että min oun lähtennä kottoo moalimata\nliikkumaan, niin siitäkös hoastamista tulj. Yks kiels, toinen käsk ja\nmikähän mittäi pörpätti. Mut min en voan ollunna koko puhheista\ntoppanankaan -- nauron ja iliveilin niinkunj ei mittään ois tekeillä.\nSitten yön kulluissa alako Mallai minuva pelotella ja kun hän kuul,\nett'ei keitään vastaan tullunna, arvel hän ett'ei se merkihte hyvvee.\nVielä hän lisäks kerto, mitä mikkii immeine olj takanapäin sanonna mun\nlähöstän. Toiset olj tuuminna, että se olj vanahempain syy, kun ovat\nliijjan ankaroita ollunna, eivätkä muka ou paremmin lastaan\nkasvattanna, toisten mielestä olj toas lähtön syynä se, että kun en ou\noikeen oppinna lukemaan, niin pöllöyspäissän lähen kuleksimmaa ja\nkolomannet olj peättännä, että min ou itepintanen, kunj äksy hevonen.\nKaikki kuitennii olj ollunna varmoja siitä, että minä, näläkä\nkintussan, hyvin pijan palloon takas. Näitä tämmösijä kuullessan minä\nsanon itellen:\n\n-- Puhukoot pukille ja hoastakoot hämähäkille. Malttakoohan, jahka\nmänen siihennii moahan, josta kometiijjalaiset ovat kotosi ja opettelen\nulokomoan kielijä lukemaan, niin eivätpä teällä ymmärrä niin\nhölynpölyvä, jos kerran palattuvan jottain luven. Ja soatanhan minä\nopetella silimijäi keäntämään, niin ovat vielä ihmeessä mun kanssan --\npaan heijjät vaikka peälaillaan kävelemään... Ja entäs kun käyn\nmoaliman reunassa ast, -- eiköhän kotpuolen immeisten silimät mäne\nsillon nurin peässä?...\n\nOamulla vehnäskahvit ryypättyvä, alon arvella, että nyt ei ou aikoo\npiiskutella, voan pittää lähtee lyömään lapikasta kettoon. Vaikka Malla\nolj tähän ast ollunna ensimäisijä minuva kehottamassa isän päntyveestä\nerroomaan, niin nyt se alako kiellellä ja sano nähneesä pahoja unija.\nEi mun sopinna keäntymistä ies tuumaillakkaa ja sentähe sanonnii:\n\n-- Akkahan tieltä keäntyy, mut ei mies minkäänlainen.\n\nJa sitte minä rupesin lähtöö tekemään. Malla ja ne toiset, joita olj\nlähtökahville kututtu, siunailivat minuva matkan varalle. Etteisessä\nmännessän tulj vanaha Annastiina jälkeen, otti olokapäistän kiin ja\npuist, että evän täris. Hammasta purren hän sitten sano:\n\n-- Nyt ei ennee mikkää paha pysty... Tavaroita ei niin kovin paljon\nmatkaan tullunnai, jotta ne hyvin jakson selässän kantoo. Mittään\nerityistä suuntoo en olluna osanna matkailen tehä, voan läksin\nkulukemaan sitä ilimoo koht, mikä Töyryvuorelta näytti kaikkiin\nloajemmalta. Ensimältä astuminen rupes jalakoja vaivoomaan, mut\nvähitellen siihennii tottu. Uutta ja toisenlaista sai jokapäivä nähä ja\ntuskinpa koskaan kahta kertoo samanlaista näk. Immeiset luul minuva\nkauppijaaks, ja kyselivät, ostanko minä vai myönkö ja tievustelivat\nrohtoja minulta. Luultiin minuva käinkahtojaksii. Voan kun sekkää en\nollunna, niin peäteltiin, että oun lukuherra ja kuleksin viisastumassa.\nOlj toas seassa semmosijjai, jotka utelivat:\n\n-- Minne matka vettää?\n\n-- Ilimampa voan kävelen, vastasin välistä.\n\n-- Ei sitä tyhjee kävelemistä kauvvan tie omissa evväissään, sanoivat\nimmeiset sillon ja naurovat.\n\nKun joskus niin utelijaita tapas, ett'eivät lakanna kyselemästä,\nvastasin suoraan:\n\n-- Minä oun matkalla moaliman reunaan.\n\nTämän kuultuvaan yhet rupes nauroo kikattammaa, että suu veny ihan\nkorviin kohalle ast, toiset sanovat toasiisa, että multa ennen ikä\nloppuu, kunj moailman reunan tappoon, sillä kun ei reunoo oukkaan, ja\nkolomannet pitivät minuva koiranleukana ja tuummivat:\n\n-- Katoppas, minkälainen viisanikki sin out olevinas!... Mahatkoon sinä\nolla viisain isäs lapsista vai sekö niistä viisain olj, joka kuolleena\nsynty?\n\nMin en sanonna muuta, kunj voan pahottelin, että vielä teälläi on\nimmeiset niin pöllöjä ja toivotin, että jo pijannii peäsisin\nviisaampain sekkaa. Eikä talonpoikaset yksinään tyhmijä ollunna, voan\nyhenlaisia olj herrattii. Niinpä kerrannii ajjoo körötti kommeilla\nkiessillä mun vastaan herra, jolla olj lakissaan samanlainen merkki,\nkunj meijjän vallesmannilla. Se seisotti hevosesa ja kysäs:\n\n-- Mistee sinä tulet?\n\n-- Jäleltäpäin, vastasin minä.\n\n-- Minnekkäs sinä mänet?\n\n-- Etteenpäin.\n\n-- Kuule, mies, elä sinä viisastele, voan sano het, mistee sin out.\n\n-- Lihasta ja luusta sekä vähän henkee välissä.\n\n-- Kirottu lurjus! Sano het, mistee sin out kotosi?\n\n-- Sieltä, josta tämmönen poika on poikessa ja -- sinä soat männä\nsijjaa, jos haluttaa.\n\nSen kun voan sain suustan sanotuks, niin voi halavattava, kuinka se\nherra suuttu. Se uhkas minut panna köysiin ja laittoo linnaan ja\nSipirjaan. Minä jo vähällä säikäin. Mut sitte yht'äkkijä jysäht\nmieleen, että ottakoon kiin, jos tavottaa -- ja läksin mehtään juosta\nkapristammaa, minkä käpälästän keänty... siinäkos lepikko rapis, kun\nminä männä vilistin. Ärjyminen voan kuulu jäläkeen. Kun se lakkas\nkuulumasta, tulin moantielle ja kaikessa rauhassa matkoon jatkon.\n\nPäivä päivältä kulin etteenpäin, enkä kiirettä pitännä, kun ei kiirettä\nollunakkaa, eikä vilua eikä näläkee. Rahhookii olj vielä taskussan,\nvaikk oisin köyttä tehnä, kun voan en ois kovin pitkee ja paksuva\ntehnynnä, ja rahalla toas sai, mitä suinnii suuhusa ja säkkiisä\ntarviht. Ja monessa paikassa, missä nuorija tyttöjä olj, syötettii ja\njuotettii minua ilimaseks -- varmaannii ne luul mun suluhasena\nkuleksivan. Hyväst mun matkan männii, kunj messinkbjjylällä.\n\nJalakapatikkata minä enimmäkseen pistelin, kunj Jierusalemin suutarj,\njokska minuva yks akka luulii, kun kuul, että min oun matkalla moaliman\nreunaan ast. Välliin minä hujjautin kyijjilläi ajjoo, kun voan sattu\nmyötänen kyit.\n\nKaukana minä jo kotpaikalta olin, koko pitkän matkan Haukvuoren\ntoisella puolla, jossa immeiset sano moaliman keskpaikan olovan. Kerta\nsattu kanssan kulukemaan muuvvan ikämies, joka olj paljon ollunna\nliikeliepeillä ja käynnä aina Tyrnävällä ast. Siltä minä nuin voan\nsivumännen kysäsin:\n\n-- Vieläköön mahtaa näiltä seuvvun olla pitkä matka moaliman reunaan?\n\n-- Voi veikkonen -- sano se ikämies ja nauraht -- kyllä vielä matkoo\non, kun Iitinnii takapuolla kuuluu ihan kokonaisija pittäitä olovan.\n\nMut eipä mun sopinna siitä tiijjosta säikähtee! Etteenpäin voan peätin\nkulukee. Kumminnii tein matkansuuntaan sen muutoksen, että tästä\nalakain rupesin mänemään vähän vinnoon eli kalanleikkaukseen sitä ilmoo\nkoht, josta päivä talavella Töyryvuoren takkoo nous. Sitte taisin\njoutuva rättimiesten moahan, koska puhe olj samallaista kovakulukkusta\npolittamista, kunj niilläi rättiukolla, jotka talavkauvvet niin\nlikasija riepuja ajeloovat ehtimässä, ett'ei meijjänpuolen akat niitä\nilikii pestäkkää. Paljon erlaisempoo moalima toas teällä olj.\nVarmaannii olj kunnon suutarjloista puute, koska kengät olj niin\nkummallisija poslikkaita. Meinasin jo ilimottoo, että min oun suutarj\nja näyttee oikeen kengäntyylin. Mut sikseenhän tuo jäi, kun tuummailin,\nettä suolen soa ensin leipee huutoo, ennenkunj sanon suutarj olovan.\n\nKulin voan eimmäks ja luulin jo peässeen ulkomaille. Mänin vieläi\nkauvemmaks ja viimmen tulj kaupunt vastaan, jota minä arvelin siks\nvanahaks Poapeliks, kun sen keskessä seistä törrötti semmonen tornin\ntörilö ja kun siellä hoastettiin niin monenlaisija kielijä, ett'ei\nhiiskään taijja kaikkija ymmärtöö. Immeisijjäi olj jos jonni karvasija\n-- mikä heistä sitte lienöö ollunna herra ja mikä narri... Mut olj\nniitä mampsellijjai ja ne olj semmosija kuvatoksija, että ihan niitä\nkotopuolellan hevoset pelekees -- niin kummallissii hörstylä- ja\ntörstylävoatteisii ne olj ihtesä värpännä. Suun selällään kunj\nheinälaun ov minä kaikkija kahtelin. Viimmen sitte erräältä tievustin:\n\n-- Tässäkö se on se vanaha Poapelin kaupunt?\n\n-- Ei tää mikkää Poapel on, voan Viipur, olj vastaus.\n\nSiinä kävellessän pitkin ja poikki tuummailin, että jahka löyvvän sen\nViipurinrinkeliin tekopaikan, niin syön niitä ihan kyllältän, sillä\ntottahan niitä teältä soa hyvin helepolla hinnalla, varsinnii jos\niteltään emännältä ottaa. Toas sain olla koko kiipelissä, kun\njokkainen, jonka kans panneusin pakinoimaan, aloko tiijjustoo, mistee\noun kotosi ja minnekkä mänen ja kun muutamille sanon matkustavan\nmoaliman reunaan ast, niin toiset nauro ja toiset arvel, että järken\nmahtaa olla veillä sekotettuna. Kerta muuvvan herralta haiskahtava\nuhkas minut antoo polliissin kynsiin, niin tottahan herkiin emättömijä\nhoastelemasta. Mulle tulj kova kävelylyst koko miehen lähheisyyvvestä\npois.\n\nYhtä pitkee katuva astuissan ja töllistellessän huohmasin ikkunan,\njosta kymmenijä hirveitä noamoja kahtoo vornotti... nekös vasta olj\nnäykkäitä! Enstopakassa luulin, että siinä mahtaa luisuohtija olla,\nihan peäpaholaisija, mut sitte juolaht mieleen, että samanlaisija\nnoamoja olj niilläi kometiijjalaisillai. Teältä ne varmaannii --\ntuummin iteksen -- olj kotosi ne kuojailijat, jotka talavella Kuopijon\nmarkkinoilla immeisten silimijä keäns. Enkä malttanna olla, voan mänin\nkysymään. Mut voi turkanen, minkälainen Ilomantsin leimaus mulle\nannettii -- semmosella Könösen kyijjillä minut ulos ajettii, että tahon\nnurin lentee... Kyllähän se paikka kauppapuojjilta näytti, mut jos\nsiinä niin kiukkusija kaikille ollaan, niin eipä taijja kauppa liijjaks\nkäyvvä, arvelin loitommaks peästyän. Sitten jouvvun issoon väinkihhuun\nja luulin siinä markkinoita piettävän, vaikk ei siinä kuitenkaan\nmarkkinoita ollunna -- joka päivä siinä kuuluttiin yhellä lailla\nkihistävän semmosen pyöreen kivrakennuksen ympärillä, joka olj\nikkäänkunj ruisaumma. Siellä olj kaupan Viipurin rinkelijjäi. Puutun\nsiinä puhheisille muutaman paksun akan kans, joka sano olovasa ite\nVaittisen emäntä ja parraihen rinkeliin olovan hänen leipomijjaan. Hän\nmahto olla tavattoman allainen immeine, kun ite viiht seisoo myömässä\nja kaikkija ostajoita kuhtu isännäks, mut minuva sano oikeen herraks.\nOlj se akka voan semmonen suka, ett'ei sen kans ollunna lempokaa\nkauppoo tekemätä. Kolome rinkelijä minnäi ostoo porrautin ja siinä\njutun alakuun peästyvän kysäsin:\n\n-- Oiskoon teällä kettää, joka ossois suorimman tien neuvvoo moaliman\nreunaan ja opettoo silimijä keäntämään?\n\n-- On teällä yks herra -- vastas se Vaittisen emäntä -- semmonen, että\nse ossoo mielennii keäntee, koskapa on soanna vieraan moan viran ja\nsuomalaiset rahat itelleen, mut se on useimmiten pahalla peällä...\n\nSen kuultuvan tuummasin, että mitteepä minä mänen paljain käsin\nhaukanpesälle ja rinkelijä syyvvessän läksin astuva loappailemmaa\npitkin rantoo.\n\nSitä rantoo liikkuissan minä vasta ihmeeseen yhyn. Sinne, neät, tulla\ntupruutti järvee myöten semmonen kummitus, ett'en ollunna ennen\nnähnynnä, enkä ymmärtännä, mikä ihme se olj. Paksuva savuva se mustan\ntorven kautta pössyytti sisästään, leähötti ja kuluk etteenpäin, vaikk\nei sitä mikkää ollunna vetämässä ja järvii olj ihan rasvatyyn, niin\nett'ei sitä tuulkaan tuonna. Meinasin mokomoo noitakaluva lähtee\npakkoon ja arvelin, että se mahtaa olla merjpeto, mut kun muutkaan\nimmeiset ei sitä pelännä, jäin minnäi seisomaan. Kuitennii minuva vielä\nsiks pelotti, ett'en uskaltanna likelle männä, ennenkunj se herkes\ntohisemasta ja höyryvä kuppeeltaan työntämästä. Siinä sain kuulla, että\ntuota kummoo sanottiin höyrylaivaks. Minä rupesin tuummailemmaa, että\nmikkään juutas sitä kulettannoo, mut kun näin siihen halakoja\nruvettavan kantamaan, hoksasin siilon, että varmaannii sen sisuksessa\npoltetaan tulta, jotta ves järvessä ruppee kiehumaan ja sitte se\nkiehuva ves työntää laivoo etteenpäin. Kova tulj siinä voan pittää olla\n-- tuummailin itseksen, -- että ves niin kosken tavalla kiehuu, kunj\näskön vielä laivan rantaan peästyväkkii näky tekövän...\n\nKun siinä seistä töllötin, tulj sieltä höyrylaivasta yks vahvatekonen\nmies, jonka posket olj pyöreet ja punaset, kunj maijjonpeällisellä\nhivellyn kalakukon. Sen peässä olj semmonen kumma lakki, jonka\nlaijjassa olj oikeen kullalla tehtyvä kirjotusta, ja sen nutunkaulus\nolj hartijoilla levveellään riippumassa, kunj akkain kaulahuiv. Hajalla\nhoaron se kävel ja tulj suoraan minuva koht, Kun se peäs ihan etteen,\nlöi se loajalla kämmenellään olokapeähän ja sano:\n\n-- Paa suus kiin, Tupa-Jussi, ett'ei kärpäsijä kulukkus täyteen lennä.\n\nMinä säpsäin, puristin suun kiin, kunj mampsel, ja pelekäsin, että nyt\ntaisin ihan uhhoon yhtyvä. Mut eipä siinä hättee tullunnakkaa, sillä se\nmies rupes hoastelemmaa, niinkunj immeine ainai ja sano jo peältäpäin\nnähneesä, että min oun Tupa-Jussi.\n\n-- En minä mikkää Jussi ou, voan Joakko minun nimen on, koitin minä\nselittöö. Mut sillon hän alako nauroo rötköttöö ja sano:\n\n-- Tupa-Jussi sinä sittennii out minnuun verraten, joka oun merjmies,\nenkä mikkää moanpolkija. Jos tahot semmosija ihmeitä kuulla, ett'et ou\nosanna uneksijakkaa, niin lähe kansan kävelemmää.\n\nKahiste minuva ei tarvinnakkaa pyytee, sillä het olin valamiina\nastumaan, vieläpä hänelle hökäsin:\n\n-- Mulla se ois meinink männä ihan moaliman reunaan ast.\n\n-- No, jos sulla semmoset meiningit on -- sano se merjmies -- niin\nparast on, että tulet sitte meijjän laivaan.\n\n-- Käykkös se teijjän laiva moaliman reunassa ast ja outtekos työ\nsiellä millonkaan käynnä? kysäsin minä.\n\n-- Voi, Tupa-Jussi, ihtees, mittee sinä hoastatkaan! Ounhan minä jo\nneljätoista vuotta merta purjehtinna ja kolome kertoo moalimarähjänän\nympär kiertännä... jossainhan sitä jo sillon on soanna kärseesä\nkäyttee.\n\nMinä tulin utelijjaaks, kunj vanaha piika ja kysyn:\n\n-- Elekee panna pahaks, mut minkälaista se on se moaliman reuna?\n\n-- Sinä näyt vielä olovan -- vastas se merjmies -- semmonen Tupa-Jussi,\nett'et sinä kaikkija kohtija ymmärrä, jonkatähe sulle voan selitän\nvähän sinnepäin. Välmatka olokoon hoastamata, mut siellä perillä on\nsamallaista, kunj jos pakkoos ihteesä ahtaaseen kolloon. Ensin ruppee\nvähitellen pimenemmää ja lopuks tulloo niin tervapimmee, että luuloo\nsäkissä olovasa. Sen jälkeen ei mahu ennee seisallaan kulukemaan, voan\npittää käyvvä kyykkysissää ja viimmeks vatalleen lotkahtoo. Ja kun\nsitte ihteesä vähän venyttää ja kätesä oikasoo, niin kesksormen peällä\nylettää koittoo moaliman reunoo...\n\nNytkös oikeen syvämmen rupes hyppeemään.\n\n-- Oiskoon mahollista -- aion minä pyytee -- peästä siihen teijjän\nlaivaanne?\n\n-- No, minkästähe ei -- sano hän --, jos voan merjmieheks tahot ruveta.\nEikä sinuva mikkää estäkkää ruppeemasta -- ja toista tok on olla\nmerjmiehenä, kunj Tupa-Jussina. Tule voan pest ottamaan -- tottahan\ntuommonen poika merjmieheks oppii, jos voan et hätähousu liene.\n\n-- En taho ihteen kehuva -- virkon minä, -- mut kyllä se isä minuva\nherkkäoppiseks kehu, kun opin soappaat omin päin välemmin tekemään kunj\noppipoijjat.\n\n-- Vai out sinä suutarj. Sepä on hyvä, sillä semmosta meillä juur\ntarvitaan. Kyllä peäset -- ou ihan huoleti voan.\n\nMinä tulin yhä rohkeemmaks ja tievustin:\n\n-- Onko tuo se teijjän laivanne, jolla työ rantaan tulitte?\n\nSiilon se merjmies rupes toasiisa nauroo rötköttämmää ja sano:\n\n-- Mikä laiva se tuommonen on! Ilimahan tuo on leikkikalu meijjän\nlaivaan verraten, joka on Uuraassa. Se on niin hirveen suur, ett'ei ies\nmahu tähän rantaputeroon tulemaankaan. Sinä soat lähtee mun kanssan\nUuraaseen pestinottoon. Mut ensiks sun on ostettava korkkikiikar, jolla\nyhessä vähän katellaan.\n\nKun en tiennä, mistee niitä soa ostoo, niin se merjmies otti multa\nrahhoo ja män yhteen puotiin. Pijan se sieltä palas takasi, toi putelin\npunasta rommija ja sitten myö mäntiin yhteen paikkaan rannalle\nistumaan.\n\nPutelin aukastuvvaan se merjmies otti aika kullauksen ja käsk minunnii\nryyppeemään sekä sano:\n\n-- Tämmönen se on merjmiesten korkkikiikar, jolla hyö moalla\nkäyvvessään kahteloovat.\n\nKun väkevä rommi ryypätessän vet suutan kieroon, tuummas se merjmies:\n\n-- Ei niin hyvvee ystävättään suuvveltuva, kunj putelija, soa suutaan\nirvistellä, jos voan meinoo merjmieheks ruveta. Mut pelekeetkö sinä\ntuulta ja outko ies puhuttavankaan oikeesta tuulesta kuullunna?\n\n-- Misteepä tuota on tuulta oppinna pelekemään, kun sei vielä\nmillonkaan ou luitan rikkonna, ja tuskimpa sen kovempata tuulta\nmuuvvallakkaa lienöö, kunj ennen vanahaan olj ollunna Löttölässä, jossa\nse olj etteisestä kiskassunsa vasikannahkan ja viennä sen seinähirressä\nolleen vintilänreijjän lävite muvassaan, vaikka seihtemen akkoo olj\nollunna pitämässä hännästä kiin. Eikä lie ihan tyyn ollunna sillonkaan,\nkun Karttulan pappi olj oikeen soarnassaan kieltännä sanankuulijoita\nkirkosta ennen myrsky-iliman loppumista lähtemästä. Suutarj Viitisen,\njolla olj ollunna lainnavene, olj kuitennii ollunna pakko kiellosta\nhuolimata poistuva. Mutt kyllä miesparkoo olj sitten selällä\nkiikuttanna, niin että välliin olj ollunna Viitinen alla ja vene peällä\nja välliin olj tullunna vettäi venneesee.\n\n-- No, jottaihan nuo on, kun moatuulista on puhe, mutta merjtuulet ne\novattii toista lajija, niinkunj entisen leipurin pullat, sano se\nmerjmies. Mut en niistä nyt tässä ruppee kertomaan, kun kohta peäset\nite niitä kokemaan.\n\nSitten aina vähän aijjan peästä kahtel sillä korkkikiikarilla, tulj\nhyvin puhelijjaaks ja kaikenmoisija kummija juttel. Yht'äkkijä se kysäs\nminulta:\n\n-- Ossootkos sinä kirota ja tapella? Ne taijjot on merjmiehelle ihan\nvälttämättömijä, kun ulokomaihin satamissa pittää välistä näyttee\nSuomen poikain kurssija.\n\n-- Kyllähän tuota tok -- vastasin minä -- kirroomisen konstin ossoon,\nvaikk en sitä ou soanna paljon harjottoo, sillä äit olj äkänen siitä ja\nselitti, ett'ei sielun vihollisen nimmee soa muullon mainita, kunj\nkirjoo lukkiissaan. Ja rukkiista leipeehän min oun ikän purrunna, niin\nett'ei näläkä ou voimijan kuivanna, enkä vielä koskaan ou kokkoisten\njoukosta vertastan kissanhännän ja väkkartun veossa sekä\nhousunkauluspainin heitossa löytännä. Tapellunna en ou muuta, kunj\ntälle matkalle lähtiissän iliman voan leikillän äitijä ja issee\nkorennolla säikäytin, eivätkä ne uskaltanna minuun tarttuva, vaikka\nniitä olj kaks immeistä... Se olj mun puolestan voan leikkijä, laps kun\nei soa kättään vanahempijjaan vastaan nostoo...\n\n-- Kaikki hyvin, sano se merjmies. Mutta onkos sulla kirjoja?\n\n-- Ei mull ou millonkaan omintakkeisija kirjoja ollunna, kun min oun\nvähät lukun lukenna äijjin ja isän kirjosta, vastasin minä.\n\nSillon se merjmies jälleen nauroo röhötti ja sano:\n\n-- Joka hoaralta sinä näyt vielä Tupa-Jussi olevan, mut tottapahan\nvielä viisastut. Katoppas, minä tarkotin kysymyksellän, että onko sulla\npassija eli reissukirjoo, josta nähhää, kuka sin out ja mistee sin out.\n\n-- Mittee sillä semmosella kirjalla tekköö -- tuummailin minä -- kun\nkerran ite oun nähtävänä...\n\nSen kuultuvaan se merjmies taputtel minuva olokapeähän ja sano:\n\n-- Merjmieheks sin out syntynnäkkii. Etkä sinä vielä ossoo ies\naavistoo, kuinka merjmiehen elämä on hauskoo ja kuinka siellä merellä\non lyst olla. Siellä soa huutoo ja lauloo niin paljon kunj jaksaa, eikä\nsiellä ou toiset tiellä, eikä ite ou kennenkään tiellä. Ja rahhookii\ntulloo, kunj suopoo, niin ett'ei tiijjä, mihin sitä pannookkaa.\nKaikkiin maihin tytöt tykkeevät merjmiehistä niin kovast, että kun voan\nsilimeesä vilikuttaa, ne het tahtovat ihan suuhusa syyvvä...\n\nKotvasen vielä istuttuva lähettiin myö kävelemmää. Minusta tuntu niin\nlystiltä, etten soattanna luontoon hillitä, voan hypätä kirvotin, kunj\nvasikka kevväillä niitylle peästyvään ja täyttä kulukkuva huutoo\nparkasin:\n\n-- Mittees näistä moallisista, kunhan voan siirappija soa!\n\nMut silloin yks semmosissa kiiltonappisissa voatteissa olova mies läks\njuosta kunttuuttammaa meitä koht ja likelle peästyvään alako\nmarmattoo... mittee tuo lienöö marmattannakaan. Se merjmies hoastel\nvähän aikoo ja, minuva lyyvven olkapeähän, sano:\n\n-- Tää on meijjän poikija.\n\nEikä se kiiltonappisissa voatteissa olova mies ennee suutaan\nauvassunsa. Myö lähettiin sitte matkojamme mänemään ja se merjmies sano\nmulle:\n\n-- Nyt sinä iliman minuta oisit joutunna kiipeliin. Se mies olj, neät,\npolliissi ja polliissit pelekeevät huutamista, kunj jänis rumpuva. Ja\njos ne voan huutajan soavat kynsiinsä, niin ne vievät putkaan, jossa\nkerihtöövät peän ihan paljaaks ja syöttävät pelekkee vettä ja leipee\nniin kauvvan, että mahanahka on selekärankaan kiin tarttuva. Sillon\nvasta peästävät pois tahi laittavat ruununkyijjillä kotseuvvulle sekä\ntervatulla rauvalla polttaavat pahan merkin ohtaan, niin että\nkotpittään pappi tietää panna jalakapuuhun, eikä millonkaan anna ruveta\nlapsenkummiks, ikkäänkunj ois hevosennylkijänä ollunna. Mut\nmerjmiehelle ei kukkaa uskalla mittää tehä, kunj voan ihtesä\nukko-keisarin luvalla...\n\nKun sitte käveltiin, niin jouvvuttiin semmosten mustain immeisten\nparriin, jotka vet hihasta ja takinhelemasta ja mongersivat, että pitäs\ntulla heijjän tavaroitaan kantomaan, vaikk ei myö kuitenkaan mänty. Se\nmerjmies selitti, että ne ovat juutalaissija, jotka outtaavat syntymään\nuutta Moosesta, peästäkseen sen joholla rieskamoahan. Muuten ei sanonna\nniihin kans olovan hyvän kauppoin käyvvä, sillä ne keäntäävät silimät\nja antaavat uutena vanahoo.\n\nMut nyt alako rannasta kuuluva kimakka vinkuminen, ikkäänkunj\naijjanraossa olovan sijan parkuminen. Se merjmies sano, että laiva\nkuhtuu meitä Uuraaseen lähtemään sekä pyys, että pitäs vielä toinen\nkorkkikiikar ostoo, siinä äskösessä kun ei ennee ou, kunj tilikka\npohjassa. Minä annon toas rahhoo. Sinä aikana, kun merjmies käv\npuojjissa, kummeksin minä, että minkälainen se laiva oikeen lienöökkää,\nkun se ossoo kuhtuvakkii... mahtanookkoo se hoastellakkii?...\nKynttäkantta myö sitte juosta loatamalla laivaan mäntiin. Minun ihhoon\nhipro ihan kunj vilulla, kun siihen laivaan astuttiin. Mut siitä en\nilennä hisahtookkaa, voan painausin sen merjmiehen viereen istumaan...\nJa sitte siellä yks mies nykäs semmosta häkkyrätä, kunj kärrinpyöree ja\närjäs torveen, ikkäänkunj ois hevosta käskennä -- ja silloin rupes\nrutisemmaa ja tutisemmaa laivan sisässä... Minä säikäin niin, että\nsilimän ihan itestään painuivat kiin, oisimpa tainna kiljastakkii, jos\nvoan oisin uskaltanna... Sen minä tunsin, että liikkeellä sitä\noltiin...\n\nPitkä matka lie jo varmaannii männä hurotettu, ennenkunj uskalsin\nsilmijän longottaa, ensiks yhtä ja sitte toista. Sepäs olj kyitijä,\njota myö kulettiin! Savu pössys ja tuul puhals vastaan niin kovast,\nettä lakki ei tahtonna peässä pysyvä. Rannat näytti hyppeevän rinnalla.\nJa yks mies ihan lakkoomatta tunk halakoja uuniin... Sillä merjmiehellä\nolj korkkiikar käsissään, se maistel siitä yhtenään ja puhel\njokkaiselle -- kaikki taissii olla tuttuja sille.\n\nMinustai se hoastel ja sano tulovan oikeen hyvän merjmiehen. Kehuminen\ntek hyvvee, kunj maitovellin syönt, ja minä tulin niin rohkeeks, että\nalon ympärillen töllistellä. Oisin minä männä sitä laivoo tarkemmin\ntutkimaan, mut kun pelekäsin, että soatan johonnii hormiin puota, en\nheilahtanna, voan kahella käillä pein penkistä kiin. Pijan se matka olj\nkatkastu, ja merjmies makso kyitrahan minunnii puolestan. Sitte toas se\nyks mies nykäs sitä pyöreetä häkkyrätä ja vähän ärjäs torveen, niin het\nlaiva seista töksäht, kunj kantoon ois sattunna, sitä ennen kuitennii\nniin ilikeest vingastuvvaa, että säikäyksestä yritin järveen kimmota.\nJa niin myö peästiin Uuraasee.\n\nKyllä se olj nimesä mukkaine paikka se Uuraa, sillä uuraita siellä\noltii -- siinä olj semmosta kiirettä ja sutinata, ett'ei siunooma-aikoo\noltu joute. Ja olj siellä lankkuja, lautoja ja muuta pärtöö niin\nhirmusest, että niistä puista ois tullunna pärreitä monelle pittäälle,\njos niitä voan ei ois tänne tuotu. Minne nuo lopulta joutunoovatkaan?\nLaivoja ja venneitä -- niitä toas liikkuu, kunj lämpösen tuvan seinällä\ntorakoita. Tuummailin siinä iteksen, että luultavast on moaliman reunai\ntässä lähellä, sillä eihän muuten ois laivojakkaa nuin paljon\nsylypääntynnä yhteen koht. Ihan olj täys työ pujotellessa etteenpäin,\neikä sittenkään tahtonna peästä, vaikka venneemme olj pien. Kielijäkkii\nsai toasiisa niin monenlaisija kuulla, ett'ei kaikki tainna ies kunnon\nkielijä ollakkaa -- mittee voan lienöövät lystikseen pulittanna... Mut\nne isot laivat vasta peäihmeitä olivat, ne kun olj niin hirmusen\nsuurija, että sais kymmeniin pittäihen kirkkovenneet yhteen pinkkaan\nlattoo, eikä sittekään tulis, kunj voan iliman pottaatti niihin laivoin\nverraten. Jokkaisen laivan paksussa keskpuussa eli mastossa hulumus\nvärjätty voate, korree kunj tyttöin esliina kesällä, ja siihen olj\nvielä kuvijai moalattu. Ja niitä laivoja olj paljon, niin että mastot\nnäyttivät kolotulta tukkimetältä. Sitten niissä laivossa olj\nkummallisia köysijä ja nuoraportaita, joita myöte miehet kapus, kunj\noravat -- ihme voan, että ne niissä pysyvättii...\n\nViimmen myö peästiin sennii laivan luo, josta se merjmies olj. Ja se\nlaiva vasta ollii ite peäpeto kokosa puolesta. Se olj niin korkeekii,\nkunj emäpittää kirkko, ja pittuuveltaan semmonen, että kaks miestä pit\nolla välhuutajina, jos toisesta peästä olj toiseen jottain sanomista ja\nvieläpä nekkii saivat kulukuntäyvveltä kiljuva, ennenkunj kuulu... Olj\ntottaasa siinä laivoo palanen...\n\nSe merjmies, jonka kans minä tulin, ollii laivan tyyrmanni eli perämies\nite ja sitä näyttiin palaveltavan, kunj mitä herroo ikkääsä. Kun se\nlaivan luo peästyvä voan hoihkas, niin het juoksetettii portaat, joita\nmyöten myö noustiin laivaan. Suoroo peätä se män katteinin pakkeille,\neikä kulunna, kunj pikkaraisen aikoo, niin jo minuttii sinne kututtiin.\nNäytti siltä, kunj se kattein ois ollunna moalla korkkikiikarilla\nkahtelemassa, sillä se tuntu olovan aika katteinina... Ison lötkyn\nsitte minun tultuvan se perämies ja kattein hoastel vierasta kieltä,\njoka kuulu samallaiselta, kunj jos kumpasennii suussa ois ollunna\nvarija pottaattia, joita ne hättäissää hökels. Puhheen loputtuva se\nkattein keänty minnuun päin ja sano:\n\n-- Jasso! Sine tahto tullo mermees... Hyve on... Me tarvis yks mees...\non pitke reissu tekke...\n\n-- Sitä paremp, että on pitkä matka -- virkon minä -- sittehän minnäi\npeäsen moaliman reunaan ast...\n\n-- Mitte mailma reuna? kysy kattein.\n\nSilloin se perämies ropes hoastamaan sitä vierasta kieltä, jonka\njäläkeen kattein sano:\n\n-- Jasso! Kylle sine peese tolle poole mailma reuna... Mut pane meele,\nette sinu pitte aina olla hööli, tekke paljo töö, mut ryyppe vehe...\nSine ei olj reissupassi?... No, ei tekke mitte... Ensin minu ei maksa,\nkon peeni palka, mut sit enemppi, kon nekke, ett sinu on hyve poike...\nTesse on kontrakt kolme vuos peelle. Mikke on sinu nirn?\n\n-- Joakko.\n\n-- Ente sukunime?\n\n-- Misteepä minä kaikkiin sukulaisten nimet tiijjän.\n\n-- Jasso! Sine ei tiete sukunime... No, mikä on sinu isen nimme?\n\n-- Joakko.\n\n-- No, eikkö sille olj muu nimme?\n\n-- En min ou sattunna hänen nimijään millonkaan utelemmaa.\n\n-- Jasso! No, kenenke poike sinu on?\n\n-- Suutarj Joakko Asikaisen.\n\n-- Aha!... Hyve, hyve!\n\nJa nyt se kattein keänty vieressään istuvan kisällin puoleen, hoasto\nsille sitä vierasta kieltä ja se kisälli kirjutti. Sitte se keänty\nminnuun ja sano:\n\n-- Anta puumerkke.\n\n-- Misteepä minä sen nyt tässä koppoon, sanon minä ja rupesin pälymään\nympärillen, kun luulin, että se kattein voatii semmosija karsikoita,\njoita siellä markkinamatkalla ne kumppalit puihin asettivat. Mut sillon\nse perämies ojens oikeesta käistän kaks sormee, pan ne paperille, ja\nsitte se katteinin kisälli kirjutti samallaiset hoarukat, kunj sihtier\nSuluka yhen kerran kotona isän velekakirjaan mun piennä ollessan. Ja\nkattein sano mulle:\n\n-- Jasso! Sine on suutarin poike. Ossako sine tekke suutartöö?\n\n-- No, kyllä min oun jo monta vuotta tehnä soappaita ihan omin päin,\nvastasin minä.\n\n-- Hyve! Teele sine saa tekke monta saapat. Jasso! Nyt sine on möö\nittes mulle ja sine on mermees. Sine tottele minu, etke saa mene pois\nlaivast ilma minu luppa. Jos sine ei totele, minu anta tete pamppu...\n\nMinun housun rupes lokattammaa, kun se kattein otti seinältä\nkasakinpampun... Mut perämies nykäs minuva ja sano:\n\n-- Tule pois -- ei tässä ou mittää hättee, sen kunj ollaan voan.\n\nKun muut laivamiehet peäs tietoon, että min oun nahkan myönnä, niin ne\nalako kuhtuva minuva rengiks ja luvettelivat töitä, joita vielä soan\ntehä. Mut perämies virkko:\n\n-- Ei teill ou mittää komentamista -- min oun sen poijjan herra.\n\nSitte se perämies vei minut kajjuuttaasa ja käsk muutamija parraita\nmerjmiehiä sinne. Niille se anto siitä korkkiikarista harjakaisryypyt\nja tarjos mullennii. Kun en ryypännä muuta, kunj voan nimeks huulijan\nkaston, tuummas perämies:\n\n-- Se on oikein -- pysy vastai yhtä siistinä, niin myö toiset soahan\nsinunnii osas.\n\nSiinä pakinoijjessa sain kuulla, ett'en ois niin heleposti merjmieheks\npeässynnäkkää, jos voan laivasta ei ois yks mies sattunna karkoomaan.\nSen sijjaan pit soaha toinen, vaikka kivensilimästä -- ja miestä\nehtimään se perämies olj kaupuntiin tullunnai. Minä sitte satun siihen\nlaivarantaan niin tillilleen joutumaan...\n\nMut päivä olj kulunna loppuun, tulj iltapimmee ja viimmen yö. Kelepas\nsitä nyt ruveta moata köllöttämmää, kun olj iltasekseen mättännä\nriisryynpuuroo sisuksesa niin täyteen, että ihan nahka tais kiiltee.\nSiinä unta outtaissa alako vähän aprikoittoo, kun olin tullunna nahkan\nmyöneeks. Ja suoraan sannoissa rupes kummalta tuntumaan, Mut kun\nmuistin, että nythän sitä peäsöö moaliman reunaannii, tuummasin\niteksen, että mittee minä suotta murehin -- surkoon härkä, jolla on\nkovemp peäkii kunj mulla. Ja mikäs mulla on ollessan, kun ruoka taitaa\nolla hyvä ja vielä palakkai juosta hönöttää... Niissä mietteissä minä\nnukkuva tupsain ja makasin, kunj ruummensäkki. Hirveeseen jytäkkään\nminä oamulla havvain... ihan luulin jo moaliman lopun tulovan, siellä\nlaivan kannella kun niin hurjast juostiin, mitä lie juostukaan,\nhuuvvettiin ja kolistiin. Lopuks tultiin sennii kajjuutan ovelle, jossa\nmyö perämiehen kans moattiin, ärjäseinmää, että tulukee työhön. Eikä\nsiinä kuulunna sopivan ruveta siekailemmaa ja oamukahvija outtamaan,\nvoan niin pit pystyyn kavahtoo, kunj ois pyssystä ammuttu -- semmosen\nsano perämies tavan olovan. Kiireen kautta sukasin peällen mulle\nillalla annetut työvoatteet, melekeen samankuosiset, kunj perämiehellä\nolj öylön, ja sitten myö lähettiin kannelle. Siellä olj jo katteinii ja\nvarraisesta oamusta huolimata olj se tainna ennättee korkkikiikarilla\nkatella, koska niin hirmusest kilju ja komentel, että oikeen pelotti.\nMeijjän laiva olj, neät, ihan lähtemäisillään ja sentähe semmone kiire\nolj. Purjeita jo nostoo kiskottii yllää. Minuvai käskettiin tarttumaan\ntouvvinpeähän ja vetämään, jotta ikenet on irvessä. Sitte veittii\nhirveen suur ankkur järven pohjasta kannelle, ja het alako laiva\nkulukee etteenpäin. Sekä rannalla että toisissa laivossa immeiset\nhuiskuttivat lakkijaan ja huivijaan ja myö tehtiin samate. Kun\nihmettelin, minkätähe muutamat naiset rupes rannalla itkee\nvoulottammaa, niin yks merjmies sano:\n\n-- Etkös tiijjä, ett'ei merjmiehen morsijan ja kalamiehen koirra soa\nmukkaan lähtee, voan niihin pittää jeähä rannalle ulisemmaa...\n\nJa nyt sitte mäntiin js lysthän tuo mänö ollii, kun ei ies tarvinna\nsoutookkaa. Kun kaikki kompeet olj reilassa, rupes miehet lauloo\nloilottammaa näin:\n\n    Laiva se on jo lastissa\n    Ja kaikki meill on valmisna...\n    Ja nyt meijän täytyy lähtejä,\n    Ja yks on mies mastissa.\n\nSe olj hyvin pitkä se laulu. Minä seistä törötin mastopuuta vasten ja\nkuuntelin. Sillon perämies viittas minut luokseen ja sano:\n\n-- Mittee sinä toljotat, kunj Tolovasen akka! Merjmiehen pittää olla\nilosen -- sill ei soa suruva ollakkaa, voan ilo evväännä ja viinaputel\nrahakukkarona... Eikä sinuva kukkaa tuonnekkaa rannalle jeännä\nitkemään. Tokko sulla siellä kotpuolellaskaa olj morsijanta? Sanoppas\nsuoraan, tykkäsitkö yhestäkkää tytöstä?\n\n-- No, en tiijjä, mittee se lie ollunna, voan kyllä meillä sen Mattilan\nMaijan kans semmosta siivenvetämistä olj... vaikka en minä millonkaan\nsille naimiseen mänöstä ja akaks ottamisesta hoastanna, vastasin minä.\n\n-- Katoppas toasiisakkii, minkälainen Tupa-Jussi sinä siinäi suhteessa\nout... Meillä toisilla on niin paljon morsijamija, ett'eivät kaikki\nmahtus tähän laivaan, jos ne yht'aikoo tulisivat... Ja niinhän niitä\nnuorilla miehillä pittää ollakkii... tottapa häntä sitte vanahempana\nyhen pysyvännii löytää... Nyt voan morsijamija vaihetaan, kunj\nrukkasija... hi-hi-hi...\n\n    Tällä kertoo tytön eistä\n    Annan vaikka henkeni --\n    Toisen kerran liijan paljon\n    Siit ois vanahat kenkäni...\n\nKuule, etkö sinä ossoo sitä lauluva, vai etkö ossoo ollenkaan lauloo?\nAvvoo suus ja laula!\n\nTuommosella puhheella se perämies sai minut iloselle mielelle ja minä\nalon loilottoo:\n\n    Laulan kyllä pienen laulun,\n    Jos soan hyvät anteet.\n    Isännäll' on nivuset\n    Ja emännäll' on lanteet...\n\n-- No, männööhän tuokii mukkiisa... Mut laula kullanlauluja -- etkös\nniitä yhtään muista, sano perämies.\n\nMinä kurotin kaulan pitkäks, kunj kurenkaulan ja sitte kulautin:\n\n    Minun kultan' on ihana,\n    Kunj kalliolla marja,\n    Sen on tukka kihara,\n    Kunj maitovarsan harja...\n\nSillä lailla lystijä pittäin myö mäntiin etteenpäin, sivuten soarija ja\nniemijä. Sitte viimmen aukes selekä... ja sekös vasta selekä olj...\nTöyryvuorelta katellessan ei ollunna näyttännä puolikskaan niin\nloajalta, eikä moaliman reunasta ollunna tietookaan. Mitä etemmä myö\nmoasta peästiin, sitä kiivaammast alako merjtuul puhaltoo ja laiva\nkulukee. Ja jos tuulella olj voimoo, niin poikija olj ne merjlainettii\n-- niin laiva niihin selekään nous, kunj hevonen jyrkee mäkkee ylös.\nSitte toas mäntiin semmosta kyitijä allaappäi, että peätä huimas.\nVaikka meijjän laiva olj niin hirveen suur, niin sitä hutjauttel ja\nletkauttel kuitennii, että melekeen pelotti, jotta kyllä ne\nlainehirvijöt koko laivan särköövät, kun niin julumast sen peälle\nkäyvät... Yhtenä kuohuvana koskena olj koko merj niin kauvvaks, kunj\nsilimä kanto, ja ves pärsky ympär, niin että sitä laivaannii\nroiskahtel. Eikä oikeen pystyssä tahtonna pysyvä, kun laiva niin kellu.\nJa sitte minut paiskas pitkäksen, ikkäänkunj toinen immeinen ois\nviskanna, enkä muuta osanna, kunj köntin ryömimällä mastopuun viereen\nja voarnistauvvun siihen sylillän kiin. Minä jo alon käsittöö,\nminkälaista on merjtuul... ilimankos se perämies ei ruvenna sitä\nselittämmää...\n\nSamassa näytti moalima mustuvan silimissän ja sisuksijan kouristel\nkummallisest sekä mieltän veäns, niin jotta luulin, että johan tässä\ntaitaa ihan nurin keäntee... Oisin jo huutanna apuvai, mut eipä tok\nsoanna sannoo suuhusa sopimaan millään lailla, se kun olj muuta\ntäynnä... Välliin olin tiijjotonnakii. Jos sitte selevittyvä toisille\nvaivoosa valitti, niin ne nauroo vornottivat, ja lohutellessaan sanovat\nmun soavan vannoo merjmiehen valloo... Kyllähän minuva olj vannomisesta\naina peloteltu, mut niin julumaks en ollunna valloo luullunna...\nViimmesen päivän luulin jo tulovan ja koittelin siunailla ihteen, mut\nliekkö jo järkii sekasi ollunna, kun en mittään lukuja muistanna.\nLopulta kuitennii juolaht mieleen pien pätkä ruokalukuva, jota\nkuitenkaan ei sopinna lukkee, kun pelekkä syömisen ajatussii mieltä\nveäns... Voimannii jo loppuvat, niin että käten höltis mastopuusta, ja\nminä alon vieryvä ympär laivan märkee kantta. Sillon vasta alettiin\nseälijä ja kannettiin kajjuuttaan, jossa rohtojai tarjottiin, mut\nsyvämmen ei ottanna mittään vastaan... Yhä voan huononin ja taisin jo\nkummituksijai nähä, enkä ennee ymmärtännä, ounko kuollunna vai elänkö\nvielä...\n\nKun sitte toas tajjuun peäsin, valtas minut kuoleman peleko -- ja\nsillon muistu äit ja isä mieleen. Minuva pist, kunj puukolla ikkääsä,\nkun syytä ja pakota olin tänne lähtennä kuolemaan. Peätän vieppas ja\nolin näkövinän isän polovinauhoo ja kuulovinan äijjin itkuva... ja\ntoasiisa pyörryn. Sillä tavalla kulu monta päivee ja yötä. Viimmen minä\nkuulin hoastettavan Ahvenanmoasta. Säikäin oikeen, kun sen nimen\nkuulin, sillä immeiset kotseuvvulla sanovat, että merjmiehet mänövät\nAhvenanmoan kautta Tuonelaan... Mut sitte kohta alako tuntuva siltä,\nkunj laiva ois herennä heilahtelemasta ja mänis tasasest etteenpäin,\neikä minuva ennee niin pahast panna, kunj tähän ast. Heikko kuitennii\nolin, etten tahtonna kynsillen kyvetä, kun läksin kannelle kömpimään.\nSiellä mulle voan naurettiin ja sanottiin vannoneen merjmiehen valan.\nLuovimalla lopulta peästiin rantaan, joka kuulu olovan Ahvenanmoata.\nKuinka kauvvan matkalla olj viivytty, sitä en ollenkaan tiennä.\n\nEi siellä mittään Tuonelata näkynnä, eikä kauvvan rannassa\nviivyttykkään -- mitä lienöö vähän asijantapasta ollunna. Ei tuoss ois\ntainna lyst ollakkaa viipyvä, kun immeisettii hoastoo mölököttivät\nsemmosta voan mölökystä... Etteenpäin männessä sivvuutettiin jos\njonniinlaisija laivoja ja venneitä. Lopulta tultiin suureen kaupuntiin,\nRuotin peäkaupuntiin, sen valtakunnan nimittäin, josta pirtamiehet on\nkotosi. En tohtinna koko siihen kommeeseen kaupuntiin männä, kun en\nymmärtännä immeisten puhetta. Hyvin siellä näyttiin kohteljaita\noltavan, sillä mullennii rannalla nostettiin hattuva. Kun minnäi\nhattuvan nostin, niin sillon keännettiin selekä ja ronkatettiin.\nMerjmiehet selitti niihen pyytävän rahhoo ja kun eivät soa, niin\nsentähe ronkattavat.\n\nKattein pan parraat kirkkovoatteesa peälleen ja kuulu käyneen ihan\nihtesä Ruotin keisarin puhheilla viemässä Suomenmoan kiitollisuuvven\nvelan korkoja sekä tuomiseks Suomen viinoo. Sitä olj keisar kehunna\nhyväks ja yhessä katteinin kans ryyppinnä. Ihan kunj parasta vierasta\noli katteinija keisarin hovissa pietty ja olj se soanna opettoo\nkeisarin tyttölöitä tanssimaan Vanhooloikkoo ja Laukaalaista. Aika\nkatteinina se kattein olj keisarin kestistä palatessaan.\n\nMyö merjmiehet ei voan paljon jouvvettu lystäilemmää, sillä melekein\nkoko yö soatiin punnata tavaroita purkaissa ja lastatessa. Tauvvistan\nen ollunna vielä ihan paranna, mut työtä pit tehä. Ja kovvoo se työ\nolj, eikä siinä soanna jäpästellä -- totta tosijaannii siinä\nlaiskansuon katkes... Kun perämiehelle puhun, ett'ei merjmiehenä olo\ntaijja niin lystijä ollakkaa, niin se nauro voan.\n\nOamulla päivän silimeesä longotettuva lähettiin toas männä\nviilettämmää. Monijen maihin ja kaupuntiin sivu kulettiin. Välliin tulj\nlaivojai niin paljon vastaan, että pit oikeen pujottelemalla kulukee.\nToisin aijjon kun ei tuullunna, mäntiin hittaast etteenpäin, melekeempä\njoskus vei takaperinnii. Sitte toas tuulemaan ruvettuva matka hyvin\nsuju, enkä minäkään ennee kippeeks tullunna, vaikka ois keikuttannai.\nMäntiin myö semmosennii salamen yl, jonka alate kuulu tie kulukovan\nParriissista Saksanmoalle, ja sen salamen perästä alako sitten\nsummattoman loaja merj, ihan se Moalimanmerj, jota sanottiin olovan\nihan moaliman reunaan ast. Se tieto illautti minuva.\n\nKyllä ollii kokkoo sillä Moalimanmerellä -- ei sen loajuutta ossoo\nmitenkään sanolla selittöö. Parraiten siitä soa käsityksen, kun sulukoo\nsilimäsä kiin ja sitte aatteloo -- ihan se olj semmosta sekkii\nMoalimanmerj: ei näkynnä moata, ei taivasta, eikä mittään. Ja siellä ne\nlaineettii vasta hirmusija olj: niinkunj suuret vuoret ne vastaan tulla\nmöyrys ja laineen harjalta olj sen pohjaan varmaannii kaks virstoo\nmatkoo. Sinne kun laiva sitten painu, niin ihan luul, että\nvastaantulova laine sen sissääsä nielasoo. Mut aina niistä tok\nselevittiin. Viikkokaus olj jo kulettu ja aina voan olj samallaista.\nRupes jo pelottammaa, että sinne eksyy, kun ei ou kylijä, joista sais\ntietä kysyvä. Kun pelekon toisille mainihin, niin ne naurain sano:\nKyllä kattein merjkartastaan ja kompassistaan tietää, minnekkä sitä\nmännään.\n\nJa kun sen jäläkeen tarkastin, peäsin seleville, että katteinilla olj\neissään kajjuutassaan semmonen paperlevy, joka olj täynnä moalauksija\nja samanlaisija viivoja, kunj on harmoossa kallijossa. Sitä kumpassija\nen nähnä, voan varmaannii se olj katteinin reissupassi, jota minultai\nlaivaan tullessan tiukottiin. Siihen merjkarttaasa se kattein ussein\nkahtoo tiirottikkii, mut minä arvelin, että tuskin se siitä pöllöö\nviisaammaks tulloo, sillä kun kerran merj on aukee, niin se on aukee,\neikä se paremmaks tule, vaikka sen paperillennii moaloo. Parasta on --\ntuummailin itseksen -- ett'ei luota koko merjkarttaan, voan on Luojasa\nvarassa, kunj Heikki Hipraus koskessa tukilla laskiissaan. Niin minä\nolin peättännä tehäkkii, kohatkoompa matkalla, vaikka mitä. Ja kyllä\njos jottai tässä avaruuvvessa sai kohata vetelän vein peällä. Immeinen\nonnii hyvin ylypee kuivalla moalla, mut kyllä merellä ei tie miel\nylypeillä... Vaikka meijjän joukossa jumalattomijjai olj, niin muistupa\nLuoja niihinnii mieleen ies välistä ja joskus oikeen soarnakirjookii\nluvettiin...\n\nYhä voan olj matka yhenlaista ja välliin olj ilima ihan lystiks ast\nkorreeta ja välliin toas olj hirmumyrskyvä, joka tahto koko moaliman\nsärkee... Minnäi jo olin kaikkeen tottunna, kunj sus näläkään, vaikka\nmeill' ei ollunna näläkee, kun peätyönä olj syöminen.\n\nEi niitä meren ihmeitä käsitä semmonen immeinen, joka ei ou muuvvalla\nkäynnä, kunj kotpittääsä kirkolla. Ihan sitä ensimältä tahtoo järk\nkieroon männä, kun esmerkiks laiva yhtäkkiä töksähtää seisomaan,\nikkäänkunj ois moalle ajjoo suhhautettu. Jonkun hetken peästä kuitenni\npeäsöö irt ja soa huomata, että olj satuttu sakkeen kalaparven\nkeskuuteen. Toisinaan toas ajjautuu lintuja niin paljon etteen, että\npäivä yöks muuttuu, ja laiva niihin painosta, kun ne laivalle\nlaskeutuvat, painus pohjaan, kunj porokontti, jos ei niitä tervoo\npolttamalla sais pakkoon ajetuks. Välliin näkkyy suuria purjeettomija\nlaivoja ympär merta -- ja yks kaks ne kattoo, kunj kummitukset... Ne\novat valaskaloja, jotka päiväpaisteeseen tulloovat lämmittelemään. Vein\nalla männessään ne niin kovast purstollaan läiskäyttävät, että\nmahottoman suur laine kulukoo virstoin peähän... Pahin vastus on\nkuitennii merjkeärmeistä, jotka on niin paksuja, kunj kirkon pahtaat ja\nkymmenijä kertoja niitä pitempiä, -- ne, neät, tahtoo pistellä laivaan\nreikijä. Meijän laiva kun olj paksulla rauvvalla vuorattu, niin sille\nne eivät muuta mahtanna, kunj voan purivat keulapuuta, että hampaat\nkatkeil ja purressaan laivoo puistoo juttuuttivat, niin että merjmiehet\nkannella könähtel polovilleen. Kummallista on myös yöllä olla\nlaivankannella vahtina. Taivaalla roihuvaa kummallisija tulija, tähet\nväläkkyy, ikkäänkunj seuloc pyörittäs palavan uunin eissä, ja välliin\nkoko taivaslak hulumahtaa auveta selälleen... Meressä kiiltää kans\ntähtijä ja kuuluu semmosija sihhauksija ja sähhäyksijä, että iho ihan\nkananlihalle nousoo...\n\nMut näkkyy eärettömmyyvelläi olevan rajasa niin myös silläi\nMoalimanmerellä. Viimmen, neät, tulj moa vastaan, vaikk'ei se vielä\nollunna moaliman reuna, jota minä toivon, ja niin lujan linnan ohite,\njota vallottammaa kuulu tarvittavan kaikki moaliman tykit ja vielä\nLuojan kolome sannoo lisäavuks, myö tultiin Panjuutinmoahan eli\nPanskanmoahan. Sen takana toas sanottiin olovan sen moan, josta\nposetiivinsoittajat kulukoo ympär moaliman. Mahtaa niihin molempiin\nmaihen asukkaat olla sukulaisija keskenään, koska ne yhteen näkköon\nvivaht. Meitä ne kilivassa ryykäs kahtomaan, että silimät olj\nvärähtämätä kunj kellontaulu. Tyttöjäi olj paljon joukossa, mut minusta\nne olj semmosija kitjanoita ja tokko nuo ihteesä pessöövätkään, kun\nolivat likapirkon kalttasija ja muutennii mustilla silimä-tirrikoillaan\nkatella viulauttelivat, että oikeen suututti. Toiset laivamiehet tais\nniitä entuuveltaan tuntee, koska ne niitä taputtel ja pyöräyttel...\nMinä heistä en paljon piitanna ja tuummailin, ett'ei ne ou kunj iliman\nhengettömijä hoilauksija Mattilan Maijaan verraten, joka on semmoinen\ntyttö, ett'ei moatekosta ou parempata missään...\n\nKova toas työ lastija purkaissa etteen tulj. Lautain ja ukkolankkuin\nlaivasta veäntäminen ei ou leikkityötä. Niitä Panjuutinmoan poikija\nkyllä avuks otettiin, mut ne olj huonoo immeissorttija. Kovast ne\nsuomalaisija ja sitä Suomen poikain kurssija pelekäsivät. Ja kun\niltasilla meijjän miehet käv herrastelemassa ja olj voimankoitokset\nsattunna, niin panjuuttija ne olj viskanna, kunj koirannahkarukkasija\nvoan...\n\nTyhjennettyvä laivamme, alettiin siihen hyvin makkeeta lastija panna:\nrusinoita, sokeria ja viinijäi. Se Panjuutinmoa onnii oikein Luojan\nsiunooma moa ja kaikki siellä viljelemätä kasvaa. Keskmoa taitaa ihan\nrikkain olla. Ei kuulu tarvihtovan muuta, kunj kirveellä puun kylykeen\nisköö, niin siitä mahalana alakaa juosta parasta porkviinijä, josta\nKuopijon markkinoilla sai maksoo markan pienestä kupista. Rusinapuut\novat niin tihheessä, kunj lepät teällä kotmoassa. Eikä siellä sovi\ntuulella männä mehtään kävelemmää -- omenapuista, neät, tipahtelloo\nsemmosija omenanjurikoita, että ne peän puhkasoovat, jos kohalle\nsattuu. Vuorettii ei ou tätä tavallista kivlajija, voan ne ovat joko\nsuoloo tahi sokerija. Ei kuulu muuta tarvihtovan, kunj voan kangilla\nirtauttaa aika sokurkimpaleen ja sitte topaks pyörittää. Suoloo sitä\nkans soa samalla lailla, niin ett'ei siinä moassa näläkä näpäse -- ja\njos mitä puuttuu, niin sitä rikas moa tavaroillaan muuvvalta soa.\n\nTuommosta tavarata lastatessa tahto käs ihan melekeen väkisi herkkuja\nsuuhun pistee, mut bengenuhalla olj kielletty mihinkään koskettamasta.\nKun sitte laiva olj täyteen soatu, annettiin itekullennii lahjaks iso\ntynnör viinijä ja rusinoita sekä omenoita niin paljon ilimaseks, kunj\nvoan tahto ottoo -- eipä sillon maha peässynnä moittimaan, että sitä\npahana pietään...\n\nNyt meijjän matka kuulu vetävän Murjoaniin moahan, jossa immeisten\nsanottiin olovan niin mustija, että jos esmerkiks hiilellä niihin\nselekään viirun vettää, niin se viiru valakoselta näyttää.\nImmeislihhaan siellä ollaan hyvin ahnaita, että pittää kahtoo sekä\netteesä että taaksesa, jotta eivät soa lihhoo haukata. Kun sen moaliman\nreunannii meinattiin siellä päin olovan, näin mielellän, että purje\nalako laivoomme vettee, vaikka vähän arveluttikii, että näinköhän\ntuolta kunnijalla takas peäsöö...\n\nKylymästä ei tällä matkalla ollunna vastusta, sillä niin olj lämmin,\nettä katveessai pit leähättöö ja muutaman kuukauvven peästä alako\naurinko paistoo ihan peän peältä. Lopulla tulj ilima niin kuumaks, että\nlaivan yl pit levittöö voate, jota lakkoomata kasteltiin, ett'ei se\npeässynnä tulleen syttymään. Kun voan ois vastoja ollunna, niin kyllä\nois kelevanna kylypee repsutella. Meressä ves kiehuva ryplätti. Ja jos\nkeittee tahi paistoo tahto, niin päiväpaiste pijan kypsytti. Ei\ntämmöistä ois kauvvan kestännä -- immeinennii siinä ois sulanna...\nOnneks tok rupes vähitellen jeähtymään ja myö peästiin viliposempaan\nilimanallaan, vaikka vielä sittennii tarken...\n\nEtteenpäin männessä myö kohattiin yksinäinen soar, jonka rantaan\nlystiksemme laskettiin. Se olj kummallinen paikka -- siinä, neät, kasvo\npumpulvilloja, jotka niin pitkinä lepereinä puista riippuvat, ett'ei\ntahtonna kävelemmää peästä. Myö puisteltiin alusistamme olet moahan ja\ntäytettiin pumpulvillolla -- kelepas niihen peällä sitte kelliä...\nYhtään immeistä ei tainna koko soarella olla, ja kattein peätti, että\nse on vielä löytämätön moa, sekä merkiht sen merjkarttaasa. Lähtiissä\ntuummattiin, ett'ei tulomatkaks oteta mittää lastija, voan poiketaan\npumpulvillolla laivamme täyttämään...\n\nKun laivamiehiltä lahjaviin loppu, niin ne rupes, kun tavara olj\nhoukuttelevoo, salakähmässä lastija näpistelemään ja kähvels ne voan,\nvaikka koitettiin varjellakkii -- ja yhtälyytä juuvva tossottivat.\nMinä sain osaviinillän niiltä hyvän hinnan, kun en ite halunna sitä\nryyppijä. Pienestä pittäin minä, neät, oun ollunna sitä mieltä, että\nsyömisellä sitä immeinen kaikkiin parraiten ellää, kunj millään muulla\nelinkeinolla... eikä muuta sissääntulloo tarvihtekkaan, kunj syömistä\nvoan, niin kyllä ellää, vieläpä hyväst oikeen... Sikspä ryyppiminen sai\nnyttii mun osaltan sinnääsä olla, mut rusinat ja omenat eivät joutanna\nhappanemmaa.\n\nMeijjän katteinin olj paha toas soanna kelekkaasa -- se, neät, olj\nsamanlaisena katteinina, kunj alkumatkallai, vaikka jo pit vähän\nlommookii. Miten se yhtenä yönä lienöö siellä kajjuutassaan ryskännä,\nmut semmosen tepposen se olj tehnä, että olj merjkartan ryvettännä ihan\npilalle ja kompassi olj särkynnä tuusanporoks. Ja siinä vasta ihme olj\neissä! Myö, neät, jouvvuttiin lampaattomiks kelloks, ei kunj tuota nuin\npit sannoon, että nyt oltiin kunj kellottomat lampaat. Muihin\nsäikähtäissä se kattein sano:\n\n-- Ei se tekke mitte, anna menne vaa! Keenny sitt kun tulla laitta\nvasta. Kuulla tyyrmanni, laske tonne noin... Kylle meille rooka\npiisa....\n\nKun ite kattein tämmöstä puhu, niin ei muut uskaltanna suutaan avata.\nSe kattein onnii merellä suurvaltanen herra ja on sillä lupa viskata\nmies merreen, jos voan ei tottele. Sentähe sitä pittääki pelätä. Myökii\noltiin hiljoo, kunj hiir kissan lähheisyyvvessä. Eikähän tuota vielä\nnäkyvätä hättee ollunnai. Evästäkkii olj kolomeks vuoeks. Minä\npuolestan olin tyytyväinen, että yhtä suuntoo mäntiin -- välempihän\nmoalimanreunaan jouvutaan.\n\nHyvä ois ollunna männäkkii, jos eivät myrskyt ois välliin ollunna niin\nhirmusija. Alakumatkan ilimat ollii niihin verraten voan vasikoita.\nLuultavast myrskyt syntyvättii tällä merellä ja kun ne eimmäks\njoutuvat, niin ne taltuvat immeisemmiks ja ikkäänkunj narripelikseen\npelemakoivat...\n\nNuin par vuotta myö sillä lailla mäntiin mistään tietämätä. Rupes jo\nikävältäi tuntumaan, mut kunj moaliman reunaan peäsy juohtu mieleen,\nniin tuumasin itellen, että hutipuu ja purjetuul -- antaa pyyhkijä\nvoan!\n\nSiinä olla tossaroijjessa olin huohmoovinan, että meijjän laiva on\nruvenna kovemmin kulukemaan, vaikka ei hyvvee tuultakaa ollunna. Tästä\nen hiiskunna kellenkään, kun pelekäsin olovan veärässä. Mut erräänä\nyönä satun olemaan kansivahtina. Yö olj jotennii pimmee. Illalla laiva\nasetettiin seisomaan puottamalla kaks ankkurija merreen ja viistuhatta\nsyltä pit laskee touvvija, ennenkunj pohja tulj vastaan -- niin syvä\nkohta sattu siinä olemaan. Kun kävelin ja hyrräilin hiljakseen, niin\ntuntu siltä, kunj laiva ois kulukee jullittanna etteenpäin. Minä\nsäpsäin ja katon taivaalle, kun luulin, että pilivien kuluku pannoo\nsilimän valehtelemaan. Pilivet eivät kuitenkaan liikkunna, voan laiva\nkuluk kun kulukii... ei siinä mikkään auttanna... Tartun touvviin ja\nkoitin nostoo ankkurija, mut en jaksanna. Selevä siis olj se asija,\nettä ankkur on touvvissa kiin ja pohjassa. Mut mikäs ilimonen ihme --\nkysäsin iteltän -- tässä on, koska laiva kuitennii tuntuu kulokovan?...\nMinnuun tulj salaperänen peleko, että nyt on paha taikinassa. Mänin\nsentähen perämiehen kajjuuttaan, nykäsin häntä kylestä ja sanon:\n\n-- Kuulkoopas työ kummoo, kun tämä laiva kulukoo...\n\nPerämies nost peätään ja kysy puol unissaan:\n\n-- Mittee sinä puhut?\n\n-- Puhumpahan voan sitä -- vastasin minä -- että tää laiva kulukoo,\nvaikka ankkurit illalla puottoo jutkautettiin pohjaan.\n\n-- No, kukas ne ankkurit on ylös nostanna?\n\n-- Eihän niit ou kukkaan nostanna, meressä ne vieläi on, mut kulukoo\ntämä laiva sittennii...\n\nSilloin perämiss keänty toiselle kuppeelleen ja äräht:\n\n-- Voi kuitennii, minkälainen taulapeä sin out, etkä jo ies ala\nviisastuva. Kumma voan, ett'ei sulle ou hametta hankittu!... Ja jos et\nnyt het mäne hyvin kauvvaks, niin...\n\nPerämiehen puhelu olj niin ärreenmakusta, että tavallista pikemmin\npötkin oven ulukopuolelle. Tulin toas kannelle, kahtelin ja tiirailin,\nenkä peässynnä muuhun peätökseen, kunj siihen, että laiva kuluki kun\nkulukikii. Kun tiesin varmaan, ett'en uneksinna, alon uuvvestaan\ntarkastoo ankkurija. Siellä ne olj meressä, koska touvvi ei noussunna,\nvaikka kuinka öisin vetännä. Mut laiva se voan kuluk. Minä tuummasin,\nettä tulukoompa mikä tahhaasa, mut minä mänen ilimottammaa asijan\nkatteinille. Astun sitten hänen kajjuuttasa ovelle koputtammaa ja\nkauvvan sietii jyrryyttöö, ennenkunj se havaht. Viimmen se kuitennii\nmöräht kunj karhu:\n\n-- Mitte ny?\n\n-- Vaht teällä tahtos ilimottoo, että tää laiva kulukoo.\n\n-- Nu, se on hyve, ette laiva kulkke -- anna menne vaa.\n\n-- Yökshän myö tähän illalla jeätiin, jokkainen makkoo vielä ja\nankkurittii on pohjassa, voan tämä laiva kuitennii kulukoo.\n\n-- Tumpuin! Jos sine on humala, panne vette peehen, ett selvene. Mene\nvelle pois!\n\nMikäpä muu siinä autto, kunj poistuminen. Ja sitten toas alon\ntarkastella ja katella toilailla. Koitin minä silimijännii kiin pittee,\nmut sillon ihhoo ilikeest karmi ja laiva tuntu mänövän semmosta\nkyitijä, että korvissan huris...\n\nViimmennii tok valakes päivä. Vähitellen laivamiehet konkoilivat ylös\nja ilemestyvät kannelle. Kun huomijon ilimotin, sanottiin siinä:\n\n-- Kas, eiköön tuokii poika ou jo toisellakymmenellä?\n\nMut sillon oamusumun läp huomattii toisija laivoja, joista meille\nnäytettiin hätämerkkijä ja ammuttiin hätälaukauksija. Nyt jo alettiin\narvella, ett'ei oikee siunaus ou ja mitä enemmän katella tissaroitiin,\nsitä enemmän ällistyttiin, vaikk'ei ymmärretty, mikä tässä on eissä.\nLopuks yks vanaha merjmies hoksas, että myö on taijjettunnai joutuva\nKurjuksenkulukkuun.\n\nVoi herranen aika sitä hättee ja elämätä, mikä nyt nous, -- ja arvoohan\nsen, kun tietää, että Kurjuksenkulukku on se paikka moaliman takana,\njosta kaikki moaliman liijjat veit juoksoovat moaliman ala. Kymmeniin\npeninkuormiin alalla joutuu merj häränsilimänä pyörimään, ihan kunj\nvirran niskassa ikkääsä. Sitten siellä keskuksessa on suur hormi,\nmahottoman iso kolo, niin avara, että siitä sopis kokonaisija\nkaupuntija mänemään, joka vettee kurnii vettä moaliman ala. Siinä\nKurjuksenkulukun nielussa kuuluu käyvän semmonen posinakkii, ett'ei\nvertoo missään, eikä toista niin voimakasta koskee ou koko\nmoalimassa...\n\n-- Nyt tais tulla kurlupsis ja meijjän rykmentin loppu, sano se vanahin\nmerjmies. Mut toiset ei osanna ies niinkään paljon puhuva, voan\njokkainen olj, kunj puulla peähän lyötyjä. Tiijjettiin, neät, ihan\nvarmaan, että jos Kurjuksenkulukun vaikka alakupyörteeseennii joutuu,\nniin sillon soa sannoo hyväst tälle makkeelle moalimalle, pelastuminen\nkun on ihan mahoton... Nyt käv silimät pyöreiks ja unj karkkos...\nRuvettiin kuitennii koittamaan, eikö vielä voitas laivoo keäntee ja\nvenattiin jos jollain tappoo, mut kaikki koitokset olj turhija, --\nlaiva se voan kuluk kulukuvaan, vaikka ankkurit olj vieläi pohjassa...\n\nOnhan teistä jokkainen ies yhen kerran elläissään nähnä, kun lastu\nkoskessa sattuu joutumaan häränsilimään: ensiks se kiertelöö ja pyörii\nympäriisä, ikkäänkunj hättäissään jottain ehtis, männöö kovemmin ja\nkovemmin ja lopuks sitte hutkahtaa häränsilimän sissää ja kattoo sinne.\nKurjuksenkulukussa käy laivalle ihan samalla tappoo. Mut kun siinä ves\nhyvin loajalla alalla häränsilimänä pyörii, niin männöö usseita\nkuukausija, ennenkunj laiva nieluhormiin joutuu. Ens alussa kulukoo\nlaiva hiljasest junnottain, mut viimmen kyit kiihtymistään kiihty, niin\nettä tukka pujossa kuulutaan männä huristettavan siihen ast, kunj\njouvvutaan hormin kittaa ja hupsahettaa ijankaikkisuuteen... ahventen\nvaltakuntaan...\n\nMeijjän olloo on paremp käsittöö, kunj kertoo. Katteinii säikäht\nenstopakassa, että meleken yritti selevitä. Mut kun hän sitte vähän\naikoo olj kajjuutassaan ja korkkiikarija pyörittel, niin siihempä se\npeleko hävis. Hän sano meille:\n\n-- Yks pee, kon lanttu -- samma se, jos koole, niin koole, kon yks\nkertta pitte kuitenkki koole... Ottaka viini, poikkat, ja ryyppeke,\nsitt ei janno koole...\n\nTuommosen jumalattoman puhheen kuultuvaan laivamiehet ryykäs\nviintynnörilöihin kimppuun, kunj jannoiset lehmät järven rannalle ja\nsitte ne rupes kerrassaan pahhoo elämätä pitämään... Mut minä sitä\npolonen poikaparka jouvvun tuliseen tuskaan -- arvoohan sen, kun tietää\nkuoleman olovan ihan silimiisi eissä... Minä mänin kajjuuttaan itkemään\nja päivittelemmää. Koittelin siunailla ja jos jottai tehä, niinkunj\nhättäinen ainai... Mieleen muistu kot, äit ja isä... heijjän ja\nkaikkiin muihin immeisten varotukset. Toruva pöllyytin ihteen, kun en\nuskonna, mitä immeiset sano, ett'ei moalimalla ou muuta reunoo, kunj\nkuolema... siihen reunaan minä nyt kohta peäsen... Mut paremp tok ois\nollunna kottiisa kuolta, niin ois ies hauvvattu siunattuun moaha\nmakkoomaan tuomijopäivään ast... Ja sitten minä alon ihteen valamistoo\nkuolemaan -- siunailin ja pyytelin rikoksijan anteeks. Kaikki ne\nkorreet opetukset, joita vanahempan olj mulle lapsena neuvonna ja joita\nsillon pein heijjän kiukkunaan, juohtu nyt mieleen ja tek syvämmelle\nhyvvee. Minä huokasin, että voipa tokkiisa, jos vanahemmat ois tässä\nläsnä, niin ne toasiisa neuvos ja opettas hyvijä opetuksija... ja jos\nvoan äit vielä eläs ja voaran tietäs, niin kyllä se rukkouksillaan\nminut pelastas...\n\nVähitellen voaran suuruus vaikutti toisiinnii laivamiehiin, yksimpä ite\nkatteiniinnii. Tuo viimmesen päivän viettäminen loppu ihan itestään ja\njokkainen tulj, kunj painon ala -- suruva voan noamosta näky... Eikähän\ntoisin voinna ollakkaa, kunj huohmattiin, että laiva tek kiertoosa\nsamalla tappoo, kunj ne toisettii laivat, jotka eillempänä kulukivat.\nSitä usseinnii ihmetellään, minnekkä niin monta laivoo teille\ntietymättömille hävijöö -- nyt se puluma mulle selevisi: ne joutuvat\nKurjuksenkulukkuun...\n\nVielä meille ois pelastumisesta jottai toivoo ollunna, jos voan ois\nmukkaamme sattunna olokija. Kuulu, neät, se Kurjuksenkulukku\ntukkeutuvan ja ves herkiivän pyörimästä, jos siihen viskoo olokkupoja\n-- ne sotkoo reijjän vähäks aikoo umpeen... sillon sitte pittää het\npiirtee pakkoo minkä ennättää... Meill ei kovaks onneks olokija\nollunna, kun ne alusemmekkii tyhjennettiin sinne autijoon soareen...\nMuuta neuvvoo ei eissä ollunna, kunj kuolta kumahtaminen -- ja siihen\nminä puolestan olin jo ihteen valamistanna.\n\nSiinä surussa ja murheessa ollessaan tulj väkisinnii tuummimaan, että\neiköhän meijjän pelastamiseks jottai keinoo löytys. Yht'-äkkijä jysäht\nmieleen, että kerta niin suur kala tarttu uistimeen, että se monta\nvirstoo vetel venettän perässään... Annappas olla -- sanon sillon\nitellen -- ja läksin mänemään katteinin luo.\n\n-- Kuulkoopas työ kattein -- puhelin minä -- nyt luulen löytäneen\nkeinon, jonka avulla myö tästä päläkäästä voijjaan vielä pelastuva.\n\n-- Nu, mikke on se keino? kysy kattein het.\n\n-- Kahtokeepas, jos pantas syötti ankkuriin, joka viskattas merreen,\nniin soattas valaskala sen nielasta ja vetäs sitte mejjät perässään\npois, selitin minä sekä hoaston sen uistinmatkan.\n\n-- Nu, pitte koitta. Mut mitte me panno söötti? Jasso! Me lyö arppa ja\nkatto, kukke jouttu söötti.\n\nMinä säikäin tämän kuultuvan hirveest ja siinä säikäyspäissän sannoo\ntollautin:\n\n-- Pankoo minut syötiks -- samahan se on, jos minä kuolennii, kunjhan\ntyö toiset pelastutte...\n\n-- Ei mine panne sinnu -- tyyrmanni kiitte, ett sinu ou hyve poike. Mut\nme panna se koirankuonulainen, puhel kattein.\n\nSiinä meijjän laivassa olj laivamiehenä yks koirrankuonolainen,\nsemmonen melekeen koirrannäkönen immeinen, joita jossain vieraassa\nmoassa assuu, ja joka olj hyvin ahnas viinaan. Kun kattein lupas sille\nkannun viinoo, jos se voan antaa ihtesä syötiks pistee ankkuriin, niin\nse kieltään lippoin ilimotti suostuvasa. Mut sillon tulj välliin\nperämies ja sano:\n\n-- Mittees tässä tarvihtoo immeisijä tappoo, onhan meijjän laivassa\nsika syötiks.\n\n-- Mut jos me tappa sikka, niin kukke sitt ilma poova ja myrsky\nennusta? virkko kattein.\n\n-- Eihän myö ennee ilimanennustajjoo tarvita, jos laivamme on voan\nsallittu tähän Kurjuksenkulukkuun hukkumaan. Kyllä se sika hyvin hyväst\nsyötiks joutaa, tuummas perämies.\n\n-- Jaa -- se on kylle niin... Nu, panno se sikka ankkuri, käsk kattein\nsitte.\n\nHet otettiin laivan iso sijanjutkaus ja pistettiin -- voi syötävä,\nkuinka ilikeest se sillon vinkas! -- keskruummiistaan ankkuriin sekä\nviskata roiskautettiin merreen. Ankkuriin pantiin kolomenkertaset\ntouvvit -- ja ruvettiin toivovaisina outtamaan. Lieneekkö tuntijakkaa\nkulunna, niin laiva ensiks kummallisest jutkaht ja sitte seisaht. Vähän\naijan perästä sen jäläkeen nousta kölläht hirmusen suur valaskala\nveinpinnalle. Se olj nielassunna ankkurin, koska touvvit näky sen\nkulukkuun mänövän. Aluks se olj hiljoo vein peällä, ikkäänkunj ois\nkuunnellunna, sitte pnist peätään ja koitti kakistoo syöttijä\nkulukustaan, mut eipä se lähtennäkkää... Sitäkös suututti... Se löi\nvettä purstollaan niin kovast, että pelättiin laivan koatuvan, syöksäht\nsukkeloon ja läks uimaan. Meijjän laiva pyöräht ympär js siitä\nhuohmattiin, ett'ei se valaskala Kurjuksenkulukkuun päin mäne. Kiireest\nmyö nostettiin ylös ne merreen lasketut ankkurit, jotta eivät ois\nvastuksina, ja niin meijjän laiva alako valaskalan perässä kulukee\nlerottoo. Laivamiehet ryykäs ympärillen ja ilosta huutain tahtovat\nminuva pelastajana nostoo...\n\n-- Luoja meijjän pelastaja on ja äitin rukkoukset -- sanon minä -- ja\nmeijjän velevollisuus on pelastoo toisijai viskoomalla touvvija\nmuillennii laivolle mänemään.\n\nMielellään kaikki tähän suostuvattii. Lautapalanen pistetiin\ntouvvinpeähän ja monta tuhatta syltä työnnettiin touvvija merreen.\nKattein kirjutti siihen lautapalaseen ja käsk siihen tarttumaan kiin\ntoisten laivain.\n\nEns alussa pelättiin, kun se valaskala tuontuostai pist peäiään veistä\nja töllistel, että jos se paiskateksen syvvään sukeltammaa, niin se vie\nmeijjät männessään tahi voishan se keäntyvä Kurjuksenkulukkuunnii\npäin...\n\nMut ei se kuitenkaan sukeltanna, eikä Kurjuksenkulukkuunkaan päin männä\n-- se tais tieteekkii, että siinä hukka peris, -- voan etteenpäin se\ntoas läks junnoomaan. Arvoohan sen, ett'ei se kyit kovvoo ollunna, voan\nhyvvee hoijjakkata kuitennii kulettiin. Ja sehän se ollii peäasija,\nettä peästiin Kurjuksenkulukusta poispäin. Kun se valaskala millon nous\nvein peälle, niin se tuskissaan puistel ihteesä -- varmaannii se ois\ntahtonna peästä irt -- ja lävväyttel purstoosa niin kauheest vetteen,\nettä pelottavan suuret laineet rupes käymään. Lopulta myö keksittiin se\nkeino, että miesvoimalla nyvittiin touvvista. Se tek valaskalan\nikenille kippeetä: se jutkautti niskoosa ja läks äksyilemätä uimaan.\nVälliin myö sen annettiin kuitennii levätäkkii...\n\nMuutaman päivän peästä oltiin huohmoovinamme, että kuluku käv\nhittaammast, vaikk ei pyörrekkää ennee vetännä niin kovast kunj alussa.\nSiitä myö arvattiin, että ne toisettii laivat olj jo yhtynnä meijjän\nköyteen -- ja ilohuutoo ja ampumista alakokii kuuluva jäleltäpäin...\n\nMuutaman viikon kuluttuva rupes jo selevään näkemään, että myö olj\npeästy Kurjuksenkulukun pyörteestä pois. Ves ei ennee virran tappaan\nliikkunna, laineet läikky, niinkunj ainai, eikä valaskalastakkaa\nnäyttännä kuormanveto niin vaikeeta olovan, vaikka se kuitennii aina\nvähän peästä asettu vein peälle köllöttämmää. Näinä sen lepoaikona ne\ntoiset laivat tapas meijjät, kun touvvista ihteesä vetivät. Niitä\nlaivoja olj kaks. Sen arvoo, että niissä laivossa olj nauru peässynnä\nja ilo tullunna itkun sijjaan, kun lautapalanen niihin luo eht männä --\nja kun sen yks laiva ensin sai, niin se het laitto toiselle. Joitakin\nviikkoja ois vielä kulunna, ennenkunj se kaikkiin eillimmäisin laiva\nois Kurjuksenkulukkuun sutkahtanna... sitten vähitellen toiset ois\nperästä sinne joutunna...\n\nKaikki kolome laivoo asetettiin rinnattain kiin toisiisa. Valaskala\nläks toasiisa uimaan. Kyllä täytyy sillä pahhuuksella olla voimoo ja\nlujat niskat, kun jakso kolome rinnattain olevata laivoo vettee ja\nvielä peällepeätteeks olj niin paha pala kulukussa, kunj terotettu\nankkur... ei siinä sijanlihakaan mahtane kovin hyvälle maistoo...\n\nKun sitte huohmattiin, ett'ei meillä ennee ou pelekoo siitä\nKurjuksenkulukusta, ruvettiin tuummoomaan, mittee sille valaskalalle\nois tehtävä. Tappoo sitä ei mitenkään soveltunna, kun se olj meijjät\npelastanna, voan peätettiin se peästee vappauteesa. Joka laivan\nmiehistö kututtiin lähelle, kun touvvit katkastiin poikki -- ja\nvalaskala peäs irt. Voi moalima ja moaliman mannut, millee kyijjillä se\nläks uimaan! Ihan suur kosk synty sen jäläkeen ja ves hirveest pärsky\nja kohis... Tuhansija peninkuormija se olj sitte yhtä männöösä männynnä\nAmeriikinmoan rantaan, jonnekka se olj tullunna semmosella vauhilla,\nettä olj törmännä kymmeniin sylliin peähän kuivalle moalle ja kuollunna\nsiihen. Se kuulu olleen kaikista suurin valaskala, mitä millonkaan on\nmoalimassa nähtynä. Ameriikimmoan keisar olj ottanna sen luurangon ja\ntiettännä siitä suuren, kommeen kirkon...\n\nVaikka semmosesta voarasta olj peästy, ei ennee ollenkaan muistettu\nsitä, voan ruvettiin pitämään ilosija harjakaisija -- tanssittiin ja\nryypättiin niin tanakast, että toisin aijjon ei moalima laivamiesten\nsilimissä ollunna, kunj lammasnahkan kokonen. Minuva lakkoomata\nnostettiin, että ruumis siinä myssyytöksessä kippeeks tahto tulla, ja\nsanottiin, että het kotmoahan tultuva peäsen katteiniks... Monta\nmonituista päivee kest se semmonen juhlan vietto.\n\nNiistä laivosta, jotka myö pelastettiin, olj toinen sieltä Murjoaniin\nmoasta. Se olj laitettu meitä ehtimään, kunj meit ei ruvenna perille\nkuulumaankaan. Mut tapahtukkii semmonen kumma, että myö pelastettiin\nehtijämme. Kun siinä Murjoaniin moan laivassa ei ollunna lastija,\nmuutettiin meijjän last siihen. Sitte vielä kaikemmoista ystävyyttä\ntoisillemme osotettuva, lähettiin kulukemaan kukkiin suunnallemme --\nmyö suoroo peätä kotmoata koht. Niiltä toisilta myö soatiin uus\nmerjkartta ja kumpassi.\n\nMatkalla tahto kattein minut aina vieressään syömään ja pit minuva\nvertassaan. Toiset laivamiehet kunnijoitti minuva katteinin\nvierimäisenä herrana ja niin tek perämiessii, vieläpä mun komentotan\nolj toisten toteltavakii. En yhtään eppäillynnä, ett'ei minuva\nkatteiniks vielä vihittäs, jos voan siihen arvoon tahon peästä. Mut ei\ntuntunna mielen katteiniks yhtään tekövän ja koko merjmiehen olloon\nolin niin kyllästynnä, että peätin siitä pois heretä ja het lähtee\nkotpuolelle -- ja mitä lähemmä kotmoata peästiin, sitä suuremmaks voan\nhalun kasvo... niin nous, kunj hyvä taikina...\n\nTultiin tok viimennii perille! Voi millä ilolla meijjät\nvastaanotettiin, kun olj pelätty hukkuneiks! Ois sitä toas soanna\njuhloo viettee, mut siit en välittännä. Kun monvuotiset palakkarahan\nsain, läksin puolväkiste, kunj en muuten peässynnä, rientämään kotija\nkoht. Enkä minä nyt jalakapatikassa tietä tallanna, voan kyijjillä, iso\nkello aisassa, ajjoo kuorsin, ikkäänkunj suur herra.\n\nKummallisest mun syväntän vihlo kotpaikkoo lähestyissän... mittee se\nsemmonen vaiva lie ollunnai ja kun kotjmökki alako näkyvä, niin ihan\nrupes nenä tohajammaa ja näytti siltä kunj kaikki ois kahtoo\ntollottanna minnuun... yksin aijjanseipäättii... Minä sanon itellen\nhiljakseen: Kahtokoot voan... ei mull ou syytä hävetä, rahhoo on\ntaskussan ja puku peällä, kunj herrolla sekä vatsa täynnä niin hyvvee\nruokoo että kelepois kahteen kertaan syötäväks...\n\nMut sitte ihme etteen tulj, kun äit ja isä ei tuntennakkaa ennee minuva\n-- ne voan kivenkovvaan väittivät, että min en ou heijjän Joakkosa.\nViimmen ne tuns kuitennii -- eikä osattu muuta, kunj itkee myö kaikki\nkolome... ja se olj liikuttava hetk, kun vanahemmat ja laps yht'aikoo\nilosta itkivät... Lopulta sain tok sanotuks:\n\n-- Outteko työ minulle vihasija?\n\nSen jäläkeen puhu isä näin:\n\n-- Kuinkas sinulle vihasija oltasiin -- etkä sinäkään soa vihanen olla.\nEihän myökään taijjettu ymmärtöö syvämmen pahkoja rakkauven palssamilla\nvoijjella, voan kiivauven kurikkata käytettiin. Sinä toas et ymmärtännä\nsitä. Mut niinhän se onnii, että kaikkiin immeisten on huutjärvellä\nkäytävä, ennenkunj silimät aukii. Mut unneutettaan nyt kaikki entiset!\n\nJa sitte äit kahto minnuun ja sano:\n\n-- Eihän sinuva jaksanna mikkää tuntee, kun out tuommosen partahurrikan\nkasvattanna ja niin kommeeks tullunna.\n\n-- Pois minä tään parran kerihtennii... eihän teällä siitä kuosista\ntykätä, minä hoastelin.\n\nJa sitte se äit alako ruokoo puuhata ja ois lähtennä kylästä\nriisryynijä hakemaan puuroo niistä keitteekseen. Mut minä kielsin ja\nilimotin, että parempata on piimävelli, minä kun oun riisryynkeittoo\nsyönnä joka päivä.\n\n-- Ilimankos out pulskistunna, sano äit ja koitti liepsuva ruokoo\nlaittaissaan. Ei äijjin jalaka ennee niin keäntynnä, kunj lähtiissän,\nja hyvin ol issäi vanaheta rupsahtanna, niin että heitä seälillä\nkahtelin.\n\nOlj sitte vastoomista äijjin, isän ja muihinnii kysymyksiin ens alussa.\nPaljon ihmeitä loahailin, mut tästä Kurjuksenkulukusta nyt vasta\nenskertoo kellenkään immeiselle hoastan. Kerta sano äit:\n\n-- Ei meijjän kuitenkaan ois pitännä sinuva turhalle matkalle peästee.\n\n-- Myöhä sitä nyt on katuva -- tuummas isä sillon -- ja onhan hyvä,\nettä nuorii pässi soa voimijaan koittoo -- syyttäköön sitte ihteesä,\njos sarvesa poikki puskoo...\n\nVähitellen minä toas rupesin suutarjtöitäi tekemään ja kun pitkällä\nmatkallan olin nähnä monenmoisja kengäntyylijä, tein yhen parin yhtä ja\ntoisen toista lajija ja toin oikeen kengäntyylin kotseuvvulle. Isä\nviheltel ja sano:\n\n-- Katoppas, aina sitä moalimata kulukiissaan immeinen oppiikii, jos\nvoan tahtoo... Eikä poijjan matka ou turha tainna ollakkaa, tuummas isä\nlisäks ja kahto äitiin.\n\n-- Hyvähän se on -- sano äit -- mut kyllä oun rukkoillunnai. -- Sen\njäläkeen äit rupes virrenvärssyvä hyrräilemmää.\n\nMuutamain vuosiin peästä kuol äit ja isä. Minä läksin toas\nliikeliepeelle. Työ on henken elättännä, niin että nälän aikana oun\naina soanna leipee suussan pittee. Mut moaliman reunoo en ou ennee\nhalunna peästä näkemään...\n\nTähän Jaakko-suutarj lopetti, kopist piippusa penkin laitaan ja\nheittäys heinille tehylle vuoteelle makkoomaan. Vaikk olj jo\nmyöhänlainen, oltiin kuitennii siinä meärässä halukkaita kuuntelemmaa,\nettä tahottiin vielä kertomaan, tapasko hän Mattilan Maijan. Mut ei hän\nmittään vastanna, sen kun voan näytti het nukkuneen. Kumminnii hän\nvielä toiselle kuppeelleen keäntyissään unisella eänellä sano:\n\n-- Kahtokeepas, jos sitä valaskalakeinoo en ois keksinnä, niin en tässä\nmakkois, enkä ois Kurjuksenkulukusta pelastunna...\n\n\n\n"]