[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjvShc5zvxOUydzeXlDlR_GDcsVzFMVzcNSsThuPKvLQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2231,"Kristiina Lauritsantytär I: Seppele","Undset, Sigrid",1882,1949,"2231-undset-sigrid-kristiina-lauritsantytar-i-seppele","2231__Undset_Sigrid__Kristiina_Lauritsantytär_I_Seppele",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1920,1923,80249,488633,false,61848,[24,25,26],"Historical fiction","Norway -- Social life and customs -- Fiction","Women -- Norway -- Fiction",[28,29],"Historical Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Kristiina Lauritsantytär 1 (of 3): Seppele\" by Sigrid Undset is a historical novel published in 1920. Set in 14th-century Norway, it follows Kristin, a nobleman's daughter who defies her family and faith when she falls passionately in love with Erlend, a disgraced knight already bound to another woman. Their forbidden romance leads to seduction, betrayal, and death, forcing Kristin to wear her virgin's bridal crown as a lie that haunts her conscience. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Siegberg, Siiri",304,"Historiallinen romaani sijoittuu 1300-luvun Norjaan ja seuraa Kristiina Lauritsantyttären kasvua lapsuudesta nuoruuteen. Se kuvaa Kristiinan suhdetta vanhempiinsa sekä hänen intohimoista rakkauttaan Erlend Nikulauspoikaan keskiaikaisen yhteiskunnan sääntöjen ja uskonnollisten velvollisuuksien keskellä.","Sigrid Undsetin 'Kristiina Lauritsantytär I: Seppele' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2231. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KRISTIINA LAURITSANTYTÄR I: SEPPELE\n\nKirj.\n\nSigrid Undset\n\n\nTekijättären luvalla suomentanut\n\nSiiri Siegberg\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nJØRUNDGAARDIN KARTANO\n\n\n\n\nI.\n\n\nIvar Gjeslingin, Sundbyn herran kuoleman jälkeisessä perinnönjaossa\narmon vuonna 1306 joutuivat hänen tiluksensa Silissä tyttärelle,\nRagnfridille, sekä tämän puolisolle Lauritsa Bjørgulfinpojalle.\nNämä olivat asuneet aikaisemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan kartanossa\nSkogissa, Folion pitäjässä lähellä Osloa, mutta muuttivat nyt\nJørundgaardiin, joka sijaitsi ylinnä Silsvoldissa.\n\nLauritsa kuului sukuun, jota tässä maassa nimitettiin Laamanninpojiksi.\nSe oli tullut Ruotsista silloin kun Laurentius Itägööttiläinen, joka\noli ryöstänyt Bjelbojaarlin sisaren, neito Bengtan Vretan luostarista,\ntämän kera pakeni Norjan puolelle. Laurentius-herra eli kuningas\nHaakon Vanhan turvissa ja joutui suureen suosioon; sai kuninkaalta\nSkogin tilan. Mutta asuttuaan maassa kahdeksan ajastaikaa hän kuoli\ntautiin, ja leski, Folkungien tytär, jota Norjassa nimitettiin\nkuninkaantyttäreksi, lähti takaisin kotimaahan, jossa teki sovinnon\nheimolaistensa kanssa. Hänet naitettiin sitten rikkaaseen sukuun\ntoiseen maahan. Häntä ja Laurentiusherraa ei oltu siunattu lapsilla,\nja niin peri Laurentiuksen veli Ketil Skogin. Tämä oli Lauritsa\nBjørgulfinpojan isoisä.\n\nLauritsa oli joutunut naimisiin nuorella iällä; hän oli ainoastaan\nkahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha tullessaan Siliin, sekä kolme\nvuotta nuorempi vaimoansa. Kasvavana hän oli ollut henkivartiossa\nja saanut hyvän kasvatuksen; mutta naituansa jäi hän asumaan\nrauhassa tilallensa, sillä Ragnfrid oli jonkun verran omituinen\nja raskasmielisyyteen taipuvainen luonteeltansa eikä viihtynyt\netelänpuoleisten parissa. Kadotettuaan kolme poikaa kapalolapsina hän\ntuli kerrassaan ihmisaraksi. Jotta vaimo silloin joutuisi lähemmäksi\nsukuaan ja muita tuttaviaan, muutti Lauritsa Gudbranninlaaksoon. Heillä\noli sinne saapuessaan yksi lapsi elossa, pieni tytär, jonka nimi oli\nKristiina.\n\nMutta juurruttuaan paikalle he elivät enimmäkseen entistä hiljaista\nelämäänsä, pysyttäytyen omissa oloissaan; Ragnfrid ei näyttänyt\nvälittävän suuria omaisistaan, sillä hän ei käynyt näissä useammin\nkuin mitä sopu vaati. Osaksi tämä johtui siitä, että Lauritsa ja\nRagnfrid olivat hyvin hurskasta ja jumalaapelkääväistä väkeä, jotka\nkävivät ahkerasti kirkossa, kestitsivät luonaan Herran palvelijoita\nja kirkon asiamiehiä tai pyhiinvaeltajia, näiden matkatessa laakson\npohjaa pohjoiseen, Nidarosiin. Myös kirkkoherralleen -- joka oli\nheidän lähin naapurinsa ja asui Romundgaardissa -- he osoittivat\nalamaista kunnioitusta. Mutta muu laakson kansa piti kirkkolaitosta\nkymmenyksineen, maaveroineen ja rahankantoineen muutenkin liian\nrasittavana, eikä siis viitsinyt enää huolehtia tarkasti paastoista ja\nrukouksista ja kuljettaa luokseen pappeja ja munkkeja muulloin kuin\ntarpeen vaatiessa.\n\nMuuten nautti Jørundgaardin väki suurta kunnioitusta ja suosiota,\nvarsinkin Lauritsa, joka oli tunnettu voimakkaaksi ja rohkeaksi,\nvaikka rauhaarakastavaksi mieheksi, tavoiltaan siivoksi ja\noikeuttarakastavaksi, käytökseltään säädylliseksi, mainioksi\nmaanviljelijäksi sekä taitavaksi metsästäjäksi; varsinkin oli tämä\ninnokas suden ja karhun sekä muiden petoeläinten pyytäjä. Muutamassa\nvuodessa hän kokosi hallintansa alle suuret alat maata, mutta oli silti\nhyvä ja auttavainen isäntä alaisiaan kohtaan.\n\nRagnfridia nähtiin niin harvoin, että hänestä pian lakattiin puhumasta\nmelkein tyystin. Ensi aikoina hänen muuttonsa jälkeen kotilaaksoon\nmoni oli ihmetellyt hänen muuttumistaan, sillä hänet muistettiin\nentisiltä Sundbyn ajoilta. Kaunis hän ei ollut ollut koskaan, mutta\nsilloin hän oli sentään näyttänyt raikkaalta ja iloiselta; nyt hän oli\nniin surkastuneen näköinen, että häntä huoleti olisi voinut luulla\nkymmentä eikä kolmea vuotta vanhemmaksi miestään. Ihmisten mielestä\nhän suri liiaksi lapsiansa, sillä muissa suhteissahan hänen osansa oli\nparempi kuin useimpien muiden vaimojen -- hän eli hyvissä varoissa ja\noli arvossapidetty, eikä tiedetty olevan mitään moitteen sijaa hänen\nsuhteessaan mieheensäkään: Lauritsa ei etsinyt toisten naisten seuraa,\nneuvotteli hänen kanssaan perinpohjin kaikista asioista, eikä päästänyt\nsuustaan yhtään tylyä sanaa, olipa juovuspäissään taikka selvä. Ja\neihän tämä ollut edes niin ikäloppu vielä, ettei olisi voinut saada\najanpitkään useampiakin lapsia, jos Luoja salli.\n\nJørundgaardiin ei ollut aivan helppo saada nuorta palveluskuntaa,\nmihin oli syynä emännän raskas mielen laatu sekä se, että siellä\npidettiin niin ankarasti kaikki paastot. Muuten ei kartanosta puuttunut\nmitään ja hyvin harvoin tarvitsi siellä turvautua nuhteisiin tai\nojennukseen; Lauritsa ja Ragnfrid olivatkin itse esikuvana työssä.\nMies oli tavallaan iloinenkin, otti väliin osaa tanssiin ja lauluun\nnuorison leikkiessä kirkkomäellä valvonta-öinä. Mutta sittenkin kävi\nJørundgaardissa etupäässä vanhempaa väkeä; nämä viihtyivät hyvin ja\nistuivat siellä kauan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun heidän lapsensa Kristiina oli seitsemän vuoden iässä, lupasi isä\nkerran ottaa hänet mukaansa karjalaitumelle.\n\nOli kaunis aamu keskikesän aikaan. Kristiina seisoi parvella, jossa\nhe kesäaikaan makasivat; hän näki auringon paistavan ja kuuli isänsä\npuhelevan miesten kanssa ulkona pihamaalla -- ja iloitsi niin, ettei\nmalttanut pysyä yhdessä kohden äidin pukiessa häntä, vaan tanssi ja\nkeikkui aina kun jokin vaatekappale oli saatu ylle. Hän ei ollut\nmilloinkaan ennen käynyt tunturilla, ainoastaan Vaagen harjun takana\näidin omaisissa Sundbyssä, ja sitten lähimetsissä äidin ja talonväen\nkanssa, näiden poimiessa marjoja, joista Ragnfrid laittoi juomaa.\n\nHänkin survoi puolukoita ja karpaloita happamaksi hilloksi, jota\nlevitti leivälle voin asemesta pitkänpaaston aikana.\n\nÄiti hajoitti Kristiinan pitkän vaalean tukan ja solmi sen hänen vanhan\nsinisen hilkkansa sisään, sitten suuteli hän tytärtään poskelle,\nminkä jälkeen Kristiina juoksi alas isänsä luokse. Lauritsa istui\njo satulassa, hän nosti lapsen taakseen hevosen selkään, jonne oli\npistänyt vaippansa alustaksi. Siellä istui Kristiina hajasäärin, pitäen\nkiinni isän vyöstä. Sitten huusivat he jäähyväiset äidille, mutta tämä\ntuli juosten alas parvelta kantaen Kristiinan huippuvaippaa, jonka\nantoi Lauritsalle, pyytäen tätä huolehtimaan hyvin lapsesta.\n\nPäivä paistoi, mutta yöllä oli ollut rankkasade, ja purot vilistivät\npärskyen ja loiskahdellen alas mäen rinteitä, usvatukkojen purjehtiessa\npitkin tunturinsivuja. Mutta tunturin harjan takaa lipui valkoisia\nsuvihattaroita siniselle taivaalle, ja Lauritsa puheli miesten kanssa,\nettä oli tulossa kuuma päivä, kunhan kerkeää. Lauritsan myötä oli\nneljä miestä, kaikki hyvin asestetut -- tuntureilla piili siihen\naikaan monenlaista outoa väkeä -- vaikkakin heitä oli näin monta ja\nmentiin ainoastaan lyhyen matkan päähän, joten ei tarvinnut pelätä\nmitään. Kristiina piti kaikista mukanaolevista miehistä; kolme heistä\noli ikämiehiä, mutta neljäs, Arne Gyrdinpoika Finsbrekkenistä, oli\npuolikasvuinen poika ja Kristiinan paras ystävä; hän ratsasti lähinnä\nLauritsan ja Kristiinan perässä, sillä hänen tuli puhella Kristiinalle\nkaikesta, mitä he matkan varrella näkivät.\n\nMiehet ratsastivat Romundgaardin rakennusten välitse ja vaihtoivat\njonkun sanan Eirik-papin kanssa. Tämä seisoi tanhualla toruen\ntytärtään, joka hoiti isän taloutta, siitä, että tämä oli unohtanut\nvastavärjätyn langan yöksi sateeseen; nyt se oli pilaantunut.\n\nYlempänä pappilan takana oli kirkko; se ei ollut suuren suuri, mutta\nhyvää tekoa, kaunis, hyvin säilynyt ja uudelleen tervattu. Ristin\nkohdalla kirkonportin luona pyyhkäisi Lauritsa miehineen hatun päästään\nja taivutti päänsä alas; sitten hän kääntyi satulassa ja vilkutti\nKristiinan kanssa äidille, jonka he näkivät alempana kotikartanon\nedessä; tämä vilkutti heille huntunsa liepeellä.\n\nKirkkomäellä ja tarhassa oli Kristiina ollut leikkimässä melkein joka\npäivä; mutta tänään, kun hän oli matkalla niin kauas, tuntui hänestä\ntuttu kotilaakso jollain lailla uudelta ja ihmeelliseltä. Jørundgaardin\nrakennusryhmät olivat kummasti kutistuneet ja käyneet harmaammiksi\ntuolla alanteessa, pihaton piirissä ja syrjemmällä. Joki kaartui\nkiiltävänä vyönä kauemmaksi ja laakso levitti vihreitä ruohomaitaan ja\nsoitaan peripohjassa, talojen ja peltosarkojen kiipeillessä rinteillä\nharmaita, äkkijyrkkiä tunturiseinämiä kohden.\n\nHyvin kaukana laakson toisessa päässä, missä tunturit sulkivat\nnäköpiirin, tiesi Kristiina Loptsgaardin sijaitsevan. Siellä asuivat\nSigurd ja Jon, kaksi vanhaa miestä, joilla oli valkea parta; nämä\ntahtoivat aina leikkiä ja pilailla hänen kanssaan, tullessaan\nJørundsgaardiin. Jonista hän piti, sillä tämä veisti hänelle niitä\nkauneimpia eläimiä puusta, ja Kristiina oli kerran saanut tältä\nkultaisen sormirenkaan. Mutta viimeksi heillä käydessään pääsiäisen\njälkeen tämä oli tuonut Kristiinalle tuliaisiksi ritarin, joka oli niin\nkauniisti veistetty ja koreaksi maalattu, että Kristiinasta tuntui,\nettei hän milloinkaan ollut saanut mieluisampaa lahjaa. Hänen piti\nsaada ritari viereensä vuoteeseen joka yöksi, mutta aamulla hänen\nherätessään se seisoi aina porrasastuimella sängyn luona, jossa hän\nnukkui vanhempiensa kanssa. Isä sanoi, että se hyppäsi vuoteesta kukon\nensi kertaa kiekaistessa, mutta Kristiina kyllä ymmärsi äidin ottaneen\nsen pois, kun hän oli nukkunut, sillä hän oli kuullut äidin sanovan,\nettä se oli niin kova ja terävä, jos se joutui kyljen alle yöllä. --\nLoptsgaardin Sigurdia Kristiina pelkäsi, sillä tämä jutteli aina,\nettä kun Kristiina varttui ja tuli neito-ikään, nukkuisi hän tämän\nkainalossa. Häneltä oli kuollut kaksi vaimoa ja hän arveli kolmannenkin\nehtivän kuolla, sitten Kristiina saattoi tulla neljänneksi. Mutta\nKristiinan pillahtaessa itkuun nauroi isä ja sanoi, ettei hän luullut\nMargitin heittävän henkeään niin helposti; mutta jos nyt niinkin\nhullusti kävisi ja jos Sigurd sitten pyrkisi sulhaseksi, niin rukkaset\nsaisi, siitä Kristiina saattoi olla varma.\n\nNuolenlentämän päässä kirkon pohjoispuolella oli tien syrjässä iso\nkalliopaasi, jonka ympärillä kasvoi taajasti koivua ja haapaa.\nSiellä oli lasten tapana leikkiä jumalanpalvelusta, ja Tomas,\nEirik-papin nuorin tyttärenpoika, nousi kivelle ja messusi kuin\nisoisänsä, pirskoitti vihkivettä ja kastoi, milloin kallionkoloissa\noli sadevettä. Mutta menneenä syksynä kävi heille kerran huonosti.\nTomas oli ensin vihkinyt Kristiinan Arnen kanssa -- Arne oli vielä\nniin lapsekas, että hän joskus pujahti toisten joukkoon kun pääsi\ntöiltään. Sitten otti Arne kiinni porsaan, joka juoksenteli tiellä,\nja se kannettiin kastettavaksi. Tomas voiteli sen mudalla, pisti sen\nvesilätäkköön matkien isoisänsä eleitä, messusi latinaksi ja torui\nsanankuulijoita siitä, etteivät he uhranneet tarpeeksi kirkolle --\njolloin lapset nauroivat, sillä he olivat kuulleet isojen puhuvan\nEirikin pohjattomasta ahneudesta. Ja mitä enemmän he nauroivat, sitä\nhassummaksi Tomas yltyi, kunnes hän viimein sanoi, että tämä lapsi\noli siitetty pitkänpaaston aikana ja että heidän tuli maksaa sakkoa\npapille ja kirkolle syntinsä tähden. Silloin nauroivat isommat pojat\naivan ulvomalla, mutta Kristiinaa rupesi niin kauheasti hävettämään,\nettä hänelle nousi itku kurkkuun, kun hän seisoi siinä porsasta\npidellen. Ja heidän leikkiessään sattui nyt niin hullusti, että\nEirik itse ratsasti siitä ohi palatessaan matkoiltaan. Kun hän näki,\nmitä lapset touhusivat, hyppäsi hän alas hevosen selästä, työnsi\npyhät kalut Benteinille, vanhimmalle tyttärensä pojalle, joka oli\nollut hänen mukanaan, niin rajusti, että Bentein oli pudottaa maahan\nhopeakyyhkysen, missä pyhä leipä, Vapahtajan ruumis, oli; pappi ryntäsi\nlasten joukkoon ja pieksi heistä niin monta kuin käsiinsä tavoitti.\nKristiina pudotti porsaan, joka lähti vinkuen lipittämään tietä pitkin,\nkasteliinan laahatessa maata, ja papin hevoset nousivat takajaloilleen\npelästyksestä; pappi pieksi Kristiinaakin niin että tämä kaatui, ja\npotkaisi vielä jalallaan lonkkaan niin pahasti, että se oli kipeä monta\npäivää. Silloin Lauritsa tuumi, että Eirik-pappi oli ollut liian ankara\nKristiinaa kohtaan, tämä kun oli niin pieni. Hän sanoi tahtovansa puhua\npapille asiasta; mutta Ragnfrid pyysi, ettei hän tekisi sitä, sillä\neihän lapselle ollut tapahtunut muuta kuin oikeus ja kohtuus, koska\ntämä kerran oli ollut pilkanteossa mukana. Silloin ei Lauritsa enää\npuhunut enempää asiasta, mutta hän antoi Arnelle sellaisen selkäsaunan,\nettei tämä vielä eläessään ollut mokomaa maistanut.\n\nHeidän ratsastaessaan saman kiven ohi nykäisi nyt Arne Kristiinaa\nhihasta. Puhua hän ei tohtinut Lauritsan tähden, hän vain irvisti,\nhymyili ja läimäytti takapuoltaan. Mutta Kristiina painoi häpeissään\nalas päänsä.\n\nTie puikahti tiheään metsään. He ratsastivat Hammeraasin alalaitaa;\nlaakso kävi ahtaaksi ja pimeäksi ja joen jymy kuului selkeämmin\nja vihaisempana; kun he ohimennen näkivät vilahduksen Laagenista,\npauhasi se jäänvihreänä ja vaahtoa puskuttaen kallioseinien välissä.\nMolemmin puolin kasvoi sakeanaan havumetsää, rotko oli pimeä ja ahdas\nja peloittava, ja siellä kävi kylmä viima. He ratsastivat toiselle\npuolen vievää porrasta kohti, ja näkivät kohta joen yli vievän sillan\nalhaalla laaksossa; onkalossa sillan alla asui Ahti; Arne alkoi kertoa\nKristiinalle siitä, mutta Lauritsa kielsi ankarasti poikaa puhumasta\nsellaisia metsässä. Heidän jouduttuaan sillalle hyppäsi isä alas\nhevosen selästä ja kävi taluttamaan sitä kuolaimista, tukien toisella\nkädellään lasta vyötäisiltä.\n\nTuolla puolen joen alkoi äkkijyrkkä ratsastuspolku, ja miesten täytyi\nlaskeutua kävelemään; mutta isä nosti Kristiinan eteenpäin satulassa,\nniin että tämä saattoi pitää kiinni satulansangasta ja ratsastaa yksin\nGuldsveinenillä.\n\nYhä uusia vuorenjullia ja sinertäviä kyöpeleitä valkoisine\nlumiläikkineen ilmestyi tunturiseinien takaa sitä mukaa kuin he\netenivät, ja äkkiä näki Kristiina puiden välitse vilahduksen rotkon\npohjoispuolisesta seudusta, ja Arne osoitti sormellaan taloja, jotka\nilmestyivät esiin, mainiten kunkin nimen.\n\nViimein he tulivat ylänteellä olevalle pienelle tuvalle.\n\nHe pysähtyivät aidan luokse. Lauritsa huikautti tulohuudon, joka\nkimmahteli kaikuna vuoren seinästä toiseen. Kaksi miestä saapui juosten\nalas peltotilkkujen keskitse. Ne olivat mökin molemmat pojat. Nämä\nolivat taitavia tervanpolttajia, ja Lauritsa oli tullut pestaamaan\nheitä itsellensä miilumiehiksi. Poikien äiti tuli perästä, kantaen\nsuurta maitokulhollista kellarista, sillä oli tullut kuuma päivä, kuten\nmiehet olivat ennustelleet.\n\n\"Näin, että sinulla oli matkassa tyttäresi\", sanoi vaimo tervehdittyään\nvieraita, \"ja tahdoin tulla katsomaan. Otapa pois tuo hilkka, hänellä\nkuuluu olevan niin kaunis tukka.\"\n\nLauritsa teki kuten vaimo pyysi ja Kristiinan tukka valui hänen\nylitsensä satulaan asti. Se oli paksu ja keltainen kuin kypsä vehnä.\nIsrid, vaimo, koetteli sitä ja sanoi:\n\n\"No kyllä näen, ettei huhu ole puhunut päättömiä tästä pikku tytöstäsi\n-- niin on kuin liljankukka ja ritarin lapsia. Lempeät silmätkin\non tällä -- hän on sinun näköäsi eikä Gjeslingien. Suokoon Luoja\nsinulle iloa lapsestasi, Lauritsa Bjørgulfinpoika. Ja Guldsveinenin\nselässä sitä istutaan niin suorana kuin hoviherra\", pisti hän leikiksi\nKristiinan juodessa maitoa.\n\nLapsi punastui ilosta, sillä hän tiesi, että isää pidettiin komeimpana\nmiehenä laajalla alueella, ja tämä olikin näöltään kuin ritari\nseisoessaan miestensä keskessä, vaikka oli puettu kuin talonpoika,\nkuten hänen tapansa oli arkioloissa. Hänellä oli joltisenkin leveä ja\nlyhyt vihreäksivärjätystä sarasta valmistettu mekko, joka oli avoin\nkaulasta, josta näkyi paita; kengät olivat värjäämättömästä nahasta,\nja päässä hänellä oli vanhanaikainen, leveäreunainen villahattu.\nKoristeita hänellä ei ollut muita kuin sileä hopeasolki vyössä ja\npieni hely paidankauluksessa; kaulassa näkyi sitäpaitsi kultaketju.\nLauritsa kantoi sitä aina, siinä riippui kultaristi, johon oli juotettu\nsuuria vuorikristalleja; ristiä kävi avaaminen ja siinä oli kappale\npyhän rouva Elin Skøvden kääriliinaa ynnä joku hiuskarva, sillä\nLaamanninpojat laskivat sukunsa polveutuvan eräästä tuon autuaasti\nedesmenneen rouvan tyttäristä. Mutta metsällä tai peltotyössä ollessa\noli Lauritsan tapana pistää risti paljaalle rinnalleen, jottei\nkadottaisi sitä.\n\nMutta karkeissa arkivaatteissaankin hän oli jalosukuisemman näköinen\nkuin moni kuninkaan ritari ja henkivartiomies juhlatamineissaan. Hän\noli hyvin komea ryhdiltä, pitkä, leveä lavoista, kapea lantioilta; pää\noli pieni ja uljas-asenteinen, ja hänellä oli kauniit, pitkänsoikeat\nkasvot -- paraiksi täyteläiset posket, sirosti pyöristyvä leuka ja\nhyvin muodostunut suu. Ihon väri oli vaalea, punakka poskipäiltä,\nsilmät olivat harmaat ja tukka paksu, sileä ja silkinhieno.\n\nHän jäi juttelemaan Isridin kanssa tämän asioista ja kysyi muun ohessa\nmyös Tordista, Isridin sukulaisvaimosta, joka hoiti Jørundgaardin\nkarjalaidunta tänä kesänä. Tämä oli vasta saanut lapsen; Isrid odotti\nvain tilaisuutta päästäkseen taatussa seurassa metsän läpi tämän\nluokse, hakeakseen pojan alas laaksoon kastettavaksi. Lauritsa sanoi\nsilloin, että hänen sopi lähteä heidän kanssaan tunturille: hän aikoi\npalata seuraavana iltana, ja saattoi olla hyväkin Isridille ja tuolle\nkastamattomalle lapselle, että heillä oli näin monta vankkaa miestä\nturvanansa.\n\nIsrid kiitti: \"Totta puhuen minä olen juuri odottanutkin teitä. Me\nkyllä tiedämme, me ylämaan köyhät, että sinä teet ystävän palveluksen\nmilloin voit, kun tulet tänne.\" Hän juoksi tuvalle noutamaan eväsmyttyä\nja vaippaa.\n\nAsianlaita oli sellainen, että Lauritsa viihtyi hyvin tämän pikkuväen\nparissa, joka raivasi ja hoiteli uutismaita takalistolla; heidän\nseurassaan hän oli aina iloinen ja leikkisä. Hän keskusteli heidän\nkanssaan metsäneläimien tavoista ja retkistä ja monenmoisesta\ntaikuudesta, jota oli havaittu niillä mailla. Ja hän auttoi heitä\nauliisti neuvoilla ja töillä, tarkasti kipeän karjan, seurasi miehiä\npajaan ja hakkuutöihin eikä säästänyt suunnattomia ruumiinvoimiansa,\nkun joku kivi tai juurikko istui liian tiukassa. Siksi nämä ihmiset\naina ilolla ottivat vastaan Lauritsa Bjørgulfinpojan ynnä tämän ison,\npunertavan oriin Guldsveinenin, joka oli hänen ratsuhevosensa. Se\noli komea eläin, karva kiiltävä kuin peili, harja ja häntäjouhet\nvalkoiset ja silmät vaaleahkot -- se oli voimakas ja rohkea, kuulu\nkautta laakson, mutta Lauritsalle lempeä kuin lammas; tämä sanoikin\nrakastavansa sitä niinkuin nuorempaa veljeä.\n\nEnsimmäinen tehtävä oli lähteä katsomaan Heimhaagenin vartioroviota.\nSillä kovina sota-aikoina, satakunta vuotta sitten ja enemmänkin,\nolivat talonpojat joissakin paikoin laaksojen varsilla alkaneet\nrakentaa tuntureille rovioita, jotka muistuttivat rannikkoseudun\nmerkkitulia; nämä laaksojen vartiotulet eivät vain kuuluneet\nvakituiseen maanpuolustukseen. Niitä hoiteli talonpoikaisjärjestö, ja\nnäiden kahden veljeksen oli määrä pitää sitä vuoronperään kunnossa.\n\nHeidän saapuessaan ensimmäiselle laitumelle päästi Lauritsa irti kaikki\nhevoset, kuormajuhtaa lukuunottamatta, ja nyt alkoi jyrkkä kiipeäminen\njalkapolkua ylös. Ei kestänyt kauan, ennenkuin metsä muuttui\nraivaamattomaksi. Suuret hongat seisoivat paljaina kuin luiset rangat\nveteliköissä -- ja Kristiina näki kaikkialla alastomia kalliohuippuja\ntaivaankantta vasten. Pitkät matkat kävi kulku vieremien välitse ja\nväliin juoksi vuoripuro polun uomassa, joten isän täytyi kantaa häntä.\nTuuli puhalsi raittiisti ja esteettömästi täällä ylhäällä, ja maa oli\nsinisenään mustikoita. Mutta Lauritsa sanoi, etteivät he nyt voineet\njäädä niitä poimimaan. Arne juoksenteli milloin ensimmäisenä, milloin\nviimeisenä, taittoi marjanvarsia Kristiinalle ja kertoi kenen mikin\nlaidun oli, jonka he metsässä sivuuttivat -- sillä koko Høvringsvangen\nkasvoi metsää siihen aikaan.\n\nNyt he seisoivat viimeisen pyöreän ja paljaan tunturikupuran alla ja\nnäkivät ilmaa vasten suuren hirsirovion ja alempana kalliokielekkeen\nalla vartiokojun.\n\nKiivettyä tunturin laelle tarttui tuuli heihin ja heidän vaatteisiinsa\n-- Kristiinasta tuntui ihan siltä, kuin jokin täällä ylhäällä asuva\nelävä olento olisi ottanut heidät vastaan ja tervehtinyt heitä. Tuuli\nvinkui ja tohahteli heidän kulkiessaan Arnen kanssa sammallaattoja\npitkin. Lapset kävivät istumaan erään kielekkeen nokkaan ja Kristiina\ntuijotti ympärilleen silmät ihmetyksestä pyöreinä -- hän ei ollut ikinä\nkuvitellut maailmaa niin suureksi ja laveaksi.\n\nKaikkialla oli metsänpeittämiä pörhöisiä tunturikönkäitä; laakso oli\nvain kuin rako mahtavien tunturien lomassa ja sivulaaksot olivat\nvielä ahtaampia rakoja; niitä oli monta, mutta sittenkin jäi niiden\nluku vähäiseksi vuorimaailman rinnalla. Joka puolelta työntyi\nmetsän peitosta harmaita kallioita, jotka kasvoivat kirjavanaan\nkeltaista jäkälää, ja kaukana taivaan reunassa päilyi sinitunturi\nvalkoisine lumijuovineen, sekaantuen harmaansinisiin ja valkoisiin\nkesähattaroihin. Mutta luoteessa, lähellä heitä -- ihan tuossa\nlaidunmetsän takana -- oli kummallinen röykkiö mahtavia kallioita,\njoiden syrjiin oli kasaantunut uutta lunta. Kristiina ymmärsi niiden\ntarkoittavan Raanekampeneita, joista hän oli kuullut kerrottavan,\nsillä ne muistuttivat selvästi suurta sikalaumaa, joka oli menossa\nsisämaahan, takapuoli kirkonkylää kohti. Ja kuitenkin sanoi Arne sinne\nolevan puolen päivän ratsastusmatkan.\n\nKristiina oli luullut, että kunhan hän vain pääsisi yli kotitunturin\nlaidan, ilmestyisi sieltä heti toinen kylä, samanlainen kuin heidän\noma kylänsä, jossa oli taloja ja kartanoita; ja häntä kouraisi niin\nkummasti sydänalasta kun hän huomasi, kuinka pitkät matkat oli\nihmisasuntojen välillä. Hän näki laakson pohjalla pilkoittavat pienet\nvihreät ja keltaiset täplät ja pikkuruiset aukeat tunturimetsässä\nharmaine talopilkkuinensa; hän alkoi laskea niitä, mutta päästyään\nkolme kertaa kahteentoista ei hän enää jaksanut pitää mielessään niiden\nlukua. Ja kuitenkin olivat ihmisasumukset kuin tyhjä nolla tuntureiden\nkeskellä.\n\nKristiina tiesi, että isoissa metsissä oli susia ja karhuja ja että\ntunturien sisällä oli peikkojen ja maahisten ja keijukaisten asunto, ja\nhäntä alkoi peloittaa, sillä kukaan ei tiennyt paljonko niitä saattoi\nolla, mutta varmaan niitä oli paljon enemmän kuin ihmisiä. Silloin hän\nhuusi isää, mutta tämä ei tuulessa kuullut hänen ääntään -- hän oli\nvierittämässä miesten kanssa isoja kiviä ylös harjanteelle hirsirovion\ntueksi.\n\nMutta Isrid tuli lasten luokse ja näytti Kristiinalle, missä Vaagen\nlänsitunturi oli. Ja Arne osoitti sormellaan Harmaatunturia, missä\npeuranajajat houkuttelivat pyydystettävän saaliinsa syviin hautoihin,\nja missä kuninkaan haukanpyytäjät asuivat rauniomajoissa. Siihen\ntoimeen halusi Arnekin antautua -- mutta silloin hänen oli myöskin\nopittava harjoittamaan linnut metsästykseen -- ja hän levitti kätensä\nkuin lähettäen haukan lentoon.\n\nIsrid pudisti päätään.\n\n\"Se on rumaa elämää, Arne Gyrdinpoika -- äidillesi olisi suuri suru jos\nrupeaisit haukanpyytäjäksi. Sinne ei pääse yksikään mies kohtaamatta\npahimpia ihmisiä ja mellastelijoita, jotka ovat ihmistäkin pahemmat.\"\n\nLauritsa oli tullut heidän luokseen; hän oli kuullut viimeisen:\n\n\"Niin\", sanoo hän, \"siellä on useampia kuin yksi huonekunta, joka ei\nmaksa veroa ja kymmenystä --\"\n\n\"Niin, sinähän se olet nähnyt yhtä ja toista, Lauritsa\", mairitteli\nIsrid. \"Sinä, joka olet ollut niin kaukana tuntureilla.\"\n\n\"Olehan -- olehan\", sanoi Lauritsa venytellen. \"Ehkäpä tiedän jotain --\nmutta ei minun mielestäni pidä puhua sellaisista. On suotava niille,\njotka ovat kadottaneet rauhan ihmisten ilmoilla, se rauha, minkä nämä\nvoivat löytää tunturien koloissa, se on minun ajatukseni. Ja minä olen\nkuitenkin nähnyt keltaisia peltoja ja kauniita heinäniittyjä siellä,\nmissä ei kukaan tiedä laaksoa olevan -- ja karjaa ja katraita, joista\nen tiedä, ihmistenkö ne olivat vai minkä --\"\n\n\"Niin aivan\", sanoo Isrid. \"Karhu ja hukka saavat syyn sen karjan\nkatoamisesta, joka ei tule takaisin karjatuvalle, mutta pahempia\nryöväreitä tiedetään tunturilla piilevän kuin eläimet.\"\n\n\"Pahempiako sanot\", kysyy Lauritsa ajatuksissaan, silittäen tyttären\npäätä. \"Vuoren välissä, eteläpuolella Raanekampeneita, näin kerran\nkolme pikkupoikaa, suurin oli niinkuin tämä Kristiina tässä -- niillä\noli keltainen tukka ja nahkamekko yllä. Ne irvistivät minulle kuin\nsudenpennut ennenkuin juoksivat pois piiloon. Ei ole kovin kumma, jos\njoku köyhä äijä, jonka poikia ne olivat, haluaisi nitistää itselleen\nlehmän taikka pari --\"\n\n\"Hohoo, on ne pentunsa sudella ja karhullakin\", sanoo Isrid vihaisesti.\n\"Etkä sinä säästä niitä, sinä Lauritsa, niitä etkä pentuja. Eivätkä\nne kuitenkaan ole oppineet lakia tai kristinuskoa, kuten nuo\nilkityöntekijät, joille sinä suot kaikkea hyvää --\"\n\n\"Niinkö sinusta tuntuu, että suon heille kaikkea hyvää, jos soisin\nheille vähän parempaa kuin kaikista pahinta\", sanoo Lauritsa, hymyn\noirein. \"Mutta tule nyt, niin saamme nähdä, minkälaisen evään Ragnfrid\non valmistanut meille tällä kertaa.\" Hän tarttui Kristiinan käteen ja\nlähti taluttamaan tätä. Ja hän kumartui tämän yli ja sanoi hiljaa:\n\"Ajattelin kolmea pikku veljeäsi, pikkarainen.\"\n\nHe kurkistivat vartiomajaan, mutta siellä haisi umpealta ja\nhomehtuneelta. Kristiina kerkesi katsahtaa ympärilleen, mutta näki\nvain jonkun turvepenkin seinän vierustalla, avonaisen tulisijan\nkeskilattialla ja tervatynnyreitä, tervaspuikkoja ja tuohuksia.\nLauritsa tuumi, että syötäisiin mieluummin ulkona, ja alempaa\nkoivuhaasta löytyi sievä, vihanta nurmi.\n\nHe purkivat kuormahevosen kantamukset ja heittäytyivät nurmelle.\nJa Ragnfridin eväsreppu sisälsi runsaasti hyvää ruokaa -- pehmeää\nleipää ja hienoa ohukaisleipää, voita, juustoa, läskiä ja ilmassa\nkuivattua peuranlihaa, rasvaista, keitettyä naudanrintaa, kaksi\nisoa nassakallista saksalaista olutta ja pieni leili simaa. Sitten\nleikattiin joutuin liha kappaleiksi ja jaettiin jokaiselle, Halvdanin,\nvanhimman miehistä, hieroessa tulta -- oli turvallisempaa istua\nlämpimän ääressä täällä metsän sydämessä.\n\nIsrid ja Arne nyhtivät kanervia ja tunturikoivun varpuja ja viskasivat\nniitä rovioon; kuului sähinää kun tuli nuoli tuoreet lehdet oksista,\nniin että pieniä valkoisia höytyviä lenteli korkealle lieskan punaiseen\nharjaan asti; savu pelmusi mustana ja sakeana seesteiselle taivaalle.\nKristiina istui katsoen tuota; hänestä näytti siltä kuin tuli olisi\niloinnut siitä, että se oli päästetty irti leikkimään ja teuhaamaan.\nSe oli toisenlainen täällä kuin kotona liedessä, jossa se sai palvella\nkeitoksien tekoa ja valaista tupaa.\n\nHän istui nojautuen isäänsä toinen käsivarsi tämän polvella; isä antoi\nhänelle parhaita paloja niin paljon kuin hän tahtoi ja tarjosi olutta,\nminkä verran hän jaksoi juoda, sekä maistelutti ahkerasti simaleilin\nlaidasta.\n\n\"Lapsi tulee niin juovuksiin, ettei jaksa kävellä takaisin\nkarjatuvalle\", sanoi Halvdan nauraen, mutta Lauritsa silitti tytön\npyöreitä poskia:\n\n\"Onhan meitä silloin miehiä kantamaan häntä -- juoma tekee hänelle\nhyvää -- juo sinäkin, Arne -- te, jotka olette kasvuiässä vielä, teille\ntekee jumalanvilja pelkkää hyvää -- antaa tuoreen, punaisen veren ja\nmakean unen, mutta ei herätä hulluutta ja mieletöntä menoa --\"\n\nMiehet kallistivat hekin syvään ja ahkerasti nassakoita; Isridkään\nei ollut toisia huonompi, ja pian kuuluivat heidän äänensä ja tulen\nräiske ja ritinä kuin kaukaisena huminana Kristiinan korviin -- hänen\npäänsä alkoi kallistua alas. Hän ymmärsi vielä sen, että toiset\nkoettivat saada Lauritsaa kertomaan mitä outoja asioita hän oli nähnyt\nmetsästysretkillään. Mutta tämä ei tahtonut ilmaista paljoakaan, ja\nKristiinan mielestä tuntui niin turvalliselta ja hyvältä -- ja hän oli\nniin kylläinen.\n\nIsä istui pehmeä ohraleivän kimpale kädessään; hän vatvoi\nleivänkappaleita kunnes ne tulivat hevosen näköisiksi, sitten\nmurensi hän särvintä hienoiksi suikuloiksi ja asetti ne hajasäärin\nleipähevosten selkään; sitten pani hän ne ratsastamaan reittään pitkin\nKristiinan suuhun. Mutta pian Kristiinaa rupesi niin väsyttämään, ettei\nhän enää jaksanut avata suutaan eikä purra -- ja sitten hän kellahti\nsyrjälleen mäkeen ja vaipui uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerätessään hän huomasi olevansa pehmoisessa ja pimeässä, isän\nkainalossa -- tämä oli käärinyt vaippansa heidän molempien peitoksi.\nKristiina nousi istumaan, pyyhkäsi kasvoiltaan hien ja irroitti hilkan,\nettä ilma pääsi kuivaamaan hänen kostean tukkansa.\n\nPäivä oli varmaankin jo pitkällä, sillä auringonpaiste oli keltainen\nja varjot olivat pidenneet ja painumassa kaakkoon. Tuulesta ei ollut\nenää tietoakaan; itikat ja sääsket lauloivat ja surisivat nukkuvien\nympärillä. Kristiina istui liikkumatta, kynsi sääskenpuremia käsiään\nja katsoi ympärilleen -- vuorenköngäs heidän vieressään paistoi\nvalkoisena sammaleesta ja keltaisena jäkälästä keskipäivän helteessä,\nja myrskynkaatopuista rakennettu rovio haritti taivasta vasten kuin\njonkin ihmeellisen eläimen luuranko.\n\nKristiinasta alkoi tuntua pahalta -- oli niin kummallista nähdä\nkaikkien toisten nukkuvan keskellä kirkasta kesäpäivää. Jos hän kotona\nsattui heräämään yöllä, lepäsi hän turvallisesti kiinni äidin kyljessä,\nseinävaate toisella puolen. Hän tiesi räppänän ja salvan olevan kiinni\nsuojaksi yötä ja myrskyä vastaan, ja ääntelyiden lähtevän ihmisistä,\njotka nukkuivat makeasti taljojen ja patjojen sisässä. Mutta noita\nihmismöykkyjä, jotka kellivät ympäri mäkeä pitkin sekä poikki, pienen\nmustan- ja valkoisenkirjavan tuhkakeon ympärillä, olisi voinut luulla\nvaikka kuolleiksi -- mikä retkotti vatsallaan, mikä selällään polvet\npystyssä, ja äänet, jotka heistä lähtivät, peloittivat Kristiä. Isä\nkuorsasi raskaasti, mutta Halvdanin hengitys vinkui merkillisesti\nnenässä. Ja Arne makasi syrjällään kasvot käsivartta vasten, välkkyvä,\nvaaleanruskea tukka hajallaan kanervikossa; hän nukkui niin hiljaa,\nettä Kristiina alkoi pelätä hänen kuolleen. Hänen täytyi kumartua\neteenpäin ja koetella häntä -- silloin tämä hiljaa liikahti unissaan.\n\nKristiinan päähän pälkähti äkkiä, että he kukaties olivat nukkuneet\nyhden päivän yli ja että nyt oli toinen päivä -- ja silloin hän\nsäikähti niin kovasti, että ravisteli isää; mutta tämä vain örähti ja\nkuorsasi edelleen. Kristiinan omakin pää tuntui vielä raskaalta, mutta\nhän ei rohjennut paneutua nukkumaan. Siksi hän ryömi tuhkakasan ääreen\nja sohi sitä kepillä -- pohjalla hehkui vielä hiukan kypeneitä. Hän\npisti siihen lisää kanervia ja risuja, joita keräsi ympäriltä, mutta ei\nuskaltanut mennä ulkopuolelle nukkuvien piirin hakemaan isompia oksia.\n\nSilloin tömähti ja karahti tanner ihan hänen lähellään -- Kristiinan\nsydän hypähti ja hän jähmettyi pelosta. Sitten hän näki puiden\nvälissä jotakin punaista, ja Guldsveinen ilmestyi koivun varpujen\nkeskeen, seisahtui ja katseli häntä kirkkailla, vaaleilla silmillään.\nKristiina tuli niin iloiseksi, että nousi pystyyn ja juoksi oritta\nvastaan. Siellä oli se ruskea hevonenkin, jolla Arne oli ratsastanut,\nja kuormahevonen myös. Silloin Kristiina tunsi olonsa helpoksi ja\nturvatuksi; hän meni niiden luokse ja taputteli kaikkia kolmea\nlautasille; mutta Guldsveinen taivutti päänsä alas, niin että Kristiina\nylettyi silittämään sen turpaa ja puistelemaan sen kellertävää harjaa,\nja se nuuski hänen käsiään pehmeillä sieraimillaan.\n\nHevoset lönkyttivät hiljalleen apeksien alas koivikkoa kohti ja\nKristiina lähti niiden matkaan, sillä hän ei ymmärtänyt pelätä mitään\nvaaraa, kunhan hän vain pysytteli Guldsveinenin lähettyvillä -- se\noli antanut kyytiä karhuille ennenkin. Ja tässä kasvoi ihan mustanaan\nmustikoita ja lasta janotti ja hänellä oli ilkeä maku suussa; olutta\nhänen ei oikein tehnyt mieli, mutta imelät, mehukkaat marjat olivat\naivan kuin viiniä. Louhikossa pienen matkan päässä näki hän vattujakin\n-- ja silloin hän tarttui Guldsveineniä suitsiin ja pyysi sitä kiltisti\nmukaansa sinne, ja ori seurasi taipuisasti pikku tyttöä. Kristiinan\nedetessä yhä alemmaksi vieremän laitaa se seurasi perästä tytön\nhuutaessa sitä, ja molemmat toiset hevoset seurasivat Guldsveineniä.\n\nKristiina kuuli puron liplattavan ja lorisevan lähellä; hän meni\nääntä kohti kunnes tuli sen luo, ja laskeutui pitkäkseen suurelle\nrantapaadelle, jossa pesi hikiset, sääskenpuremat kasvonsa ja kätensä.\nPaaden alla seisoi vesi liikkumatta mustana silmänä, sillä vastapäätä\nkohosi kohtisuora kallioseinä matalan koivu- ja pajuvesakon takaa --\nse oli paras peili, mitä olla saattoi, ja Kristiina kumartui sen yli\nkatsoen kuvaansa vedestä, sillä hän tahtoi nähdä oliko Isrid ollut\noikeassa, sanoessaan hänen muistuttavan isää.\n\nHän hymyili ja nyökkäsi ja kumartui yhä lähemmä, kunnes hänen tukkansa\ntapasi tuon pyöreänaamaisen ja suurisilmäisen pikkutytön tukan, joka\nkatsoi häntä purosta.\n\nYmpärillä kasvoi mahdottoman paljon hienoja vaaleanpunaisia\nkukkaröyhelöitä, joita kutsutaan virmajuuriksi -- ne olivat paljon\npunaisempia ja kauniimpia täällä tunturipuron partaalla kuin kotona\njoen rannoilla. Nyt poimi Kristiina niitä ja sitoi joka varren\nheinänkorrella, kunnes hänellä oli mitä ihanin, tihein, vaaleanpunainen\nseppele. Lapsi painoi sen hiuksilleen ja juoksi puron laitaan\nkatsomaan, miltä hän näytti, ollessaan nyt koristettu täysi-ikäisen\nneidon tavoin, joka on menossa tanssiin.\n\nHän kurottihe yli veden ja näki oman tumman kuvansa nousevan pohjasta\nja käyvän selvemmäksi sitä mukaa kuin se läheni -- ja silloin hän\nnäki puron kalvossa pensaiden keskellä toisella rannalla ihmisen,\njoka oli kumartunut häntä kohti. Äkisti hän ponnahti polvilleen ja\nkatsoi toiselle puolen. Ensin hänestä tuntui siltä, kuin olisi siellä\nollut vain tunturiseinä ja puut, jotka olivat yhdessä rykelmässä\nsen juurella. Mutta yhtäkkiä hän huomasi lehtien lomassa kasvot --\ntoisella rannalla seisoi nainen, jolla oli valkoiset kasvot ja liehuva\npellavankeltainen tukka -- tämän suuret vaaleanharmaat silmät ja\nvärähtelevät, punertavat sieraimet muistuttivat Guldsveineniä. Nainen\noli puettu johonkin vihreältä vivahtavaan vaatteukseen, ja oksat ja\nvarvut peittivät hänet korkeaa povea myöten, joka välkkyi ja kimalteli\nsoijista ja ketjuista.\n\nKristiina katsoi näkyä -- silloin nainen nosti kättään, näytti hänelle\nkultakukista solmittua seppeltä ja viittasi sillä.\n\nKristiina kuuli Guldsveinenin äkkiä korskahtavan kovaa ja\nsäikähtyneesti -- hän kääntyi katsomaan taakseen -- ori kimmahti\npystyyn, kiljui pitkään ja äänekkäästi, pyörähti ympäri ja porhalsi\nylämäkeen että tanner tömisi. Toiset hevoset seurasivat perästä --\nmennä pyyhälsivät suoraan vierinkivirinnettä ylös, kivien ropistessa\nympärillä ja oksien ja juurien katkeillessa ruskaen.\n\nSilloin Kristiina päästi kovan huudon. \"Isä\", huusi hän, \"isä!\" Hän\nsai jalat alleen, juoksi rinnettä ylös hevosten perästä tohtimatta\nkatsoa taakseen, kapusi vieremää ylös, takertui helmoihinsa ja vieri\nalas vähän matkaa, kiipesi taas ylämäkeen tapaillen tukea vertavuotavin\nkäsin, ryömi eteenpäin kipein, revityin polvin, huusi Guldsveineniä ja\nisää -- hien valuessa koko ruumista pitkin, virratessa kuin vesi hänen\nsilmiensä sisään, ja sydämen takoessa haljetakseen kylkiluita vastaan;\nkauhun itku pusersi hänen kurkkuansa.\n\n\"Isä, isää!\"\n\nSilloin hän kuuli tämän äänen jostakin ylempää. Hän näki tämän tulevan\npitkin harppauksin vieremän poikki -- auringossa välkkävän vieremän;\nmatalat koivut ja haavat seisoivat liikkumatta rinteellä ja niiden\nlehdet välkähtelivät auringonpaisteessa -- rinne oli niin hiljainen ja\nvaloisa, mutta isä tuli juosten mäkeä alas, huutaen häntä nimeltä, ja\nKristiina lysähti kasaan ja ymmärsi, että hän nyt oli pelastettu.\n\n\"Sancta Maria!\" Lauritsa laskeutui polvilleen tyttären viereen ja nosti\nhänet syliinsä -- hän oli kalpea ja hänen suunsa oli niin omituisen\nnäköinen, että Kristiinaa rupesi peloittamaan vieläkin enemmän; oli\nkuin hän vasta isän kasvoista olisi nähnyt, miten suuressa vaarassa hän\noli ollut.\n\n\"Lapsi, lapsi --\", hän nosti tämän veriset kädet, katseli niitä, näki\nseppeleen tämän paljaassa päässä ja kosketti sitä. \"Mitä tämä on --\nmiten olet joutunut tänne, pikkarainen --\"\n\n\"Minä lähdin Guldsveinenin perästä\", nyyhkytti hän isänsä rinnalla.\n\"Minua rupesi niin peloittamaan kun te kaikki nukuitte, mutta sitten\ntuli Guldsveinen. -- Ja sitten joku viittasi minulle joen toiselta\npuolen --\"\n\n\"Kuka viittasi -- oliko se joku mies?\"\n\n\"Ei, se oli nainen -- se viittasi ja sillä oli kultainen seppel kädessä\n-- luulen, että se oli maahis-impi, isä --\"\n\n\"Jeesus Kristus\", sanoi Lauritsa hiljaa tehden ristinmerkin lapsen ja\nitsensä yli.\n\nHän auttoi Kristiinaa rinnettä ylös, kunnes he tulivat ruohoiselle\npenkereelle; silloin hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi tätä\neteenpäin. Lapsi riippui hänen kaulassaan ja itki ääneen -- eikä voinut\nlakata, vaikka isä kuinka koetti kiellellä.\n\nVähän ajan kuluttua he kohtasivat miehet ja Isridin. Tämä löi kätensä\nyhteen, kuultuaan mitä oli tapahtunut:\n\n\"Niin, kyllä se on ollut haltia-impi -- hän on koettanut viekoitella\ntuon kauniin lapsen vuoreen, uskokaa minua --\"\n\n\"Ole vaiti\", käski Lauritsa tuimasti. \"Meidän ei olisi pitänyt puhella\nsemmoisia täällä metsän keskellä -- ei sitä tiedä kuka piilee kiven\nalla ja kuulee joka sanan.\"\n\nHän veti esiin kultaisen kaulakäätynsä paidan alta ja ripusti sen ynnä\npyhän ristin Kristiinan kaulaan, pistäen sen tämän paljasta rintaan\nvasten.\n\n\"Ja te toiset\", hän sanoi, \"tietäkääkin pitää kurissa suunne, sillä\nRagnfridin ei pidä milloinkaan saada tietää, että lapsi on ollut näin\nsuuressa vaarassa.\"\n\nNyt käytiin ottamaan kiinni hevosia, jotka olivat juosseet metsään ja\nsitten palattiin kiireesti karjalaitumelle, jonne toiset hevoset olivat\njääneet. Kaikki nousivat sitten ratsaille ja ajoivat Jørundgaardin\nkarjataloa kohti; sinne ei ollut pitkä matka.\n\nAurinko oli laskemassa heidän saapuessaan sinne; karja oli tarhassa\nja Tordis oli juuri lypsämässä vuohia. Karjatuvassa seisoi puuro\nliedellä valmiiksi keitettynä, sillä karjanhoitajat olivat nähneet\nheidät ylhäällä vartiorovion luona aikaisemmin päivällä; heitä oli siis\ntiedetty odottaa.\n\nVasta silloin taukosi Kristiinan itku. Hän istui isänsä sylissä syöden\npuuroa ja viilipiimää isän lusikasta.\n\nLauritsa aikoi seuraavana päivänä käydä eräällä lammella kauempana\ntunturilla; siellä oli pari paimenta sonnien kera. Kristiinalla oli\nalunpitäen ollut lupa päästä mukaan, mutta nyt sanoi isä, että hän sai\njäädä tupaan: -- \"ja pitäkääkin huoli siitä, Tordis ja Isrid, että\novi pysyy lukossa ja räppänä suljettuna siihen asti kun me palaamme\nmetsältä -- sekä Kristiinan että tuon kastamattoman tähden, joka makaa\nkätkyessä.\"\n\nTordis oli joutunut niin säikähdyksiin, ettei uskaltanut jäädä enää\ntunturille sylilapsen kanssa, hän oli vielä kirkottamatta synnytyksen\njälkeen -- vaan halusi mieluimmin palata laaksoon heti. Lauritsa\nsanoi, että se oli luonnollista hänestä; Tordis saattoi lähteä toisten\nmatkassa seuraavan päivän iltana; hän arveli saavansa jonkun vanhemman\nleski-ihmisen Jørundgaardista tämän sijaan.\n\nTordis oli levittänyt tuoksuvaa, tuoretta tunturiheinää nahkojen alle\nlavitsoille; sillä oli niin vahva ja makea tuoksu, että Kristiina\nnukkui jo melkein isän lukiessa isämeitää ja Avea.\n\n\"Ja kyllä nyt kuluu kotvan aikaa, ennenkuin otan sinut toistamiseen\ntunturille\", sanoi Lauritsa, taputtaen häntä poskelle.\n\nKristiina havahtui horroksestaan:\n\n\"Isä -- enkö minä pääse sinun mukanasi eteläänkään syksyllä, kuten olet\nluvannut --\"\n\n\"Sen sitten näemme\", sanoi Lauritsa, ja paikalla nukahti Kristiina\nsuloiseen uneen lammasnahkojen välissä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nJoka kesä oli Lauritsa Bjørgulfinpojan ollut tapana tehdä\nratsastusretki etelään tarkastamaan Foliossa olevaa kartanoaan. Nämä\nisän retket olivat kuin rajapyykkejä Kristiinan elämässä -- ensin\npitkät poissaolon viikot, sitten suuri ilo isän palatessa kotiin\nkauniine Oslon-tuomisineen -- vierasmaalaisine kankaineen Kristiinan\nkapioita varten, viikunoineen, rusinoineen ja hunajaleipineen; ja\nisällä oli aina niin paljon hauskaa kertomista Kristiinalle.\n\nMutta tänä vuonna ymmärsi Kristiina isän matkalla olevan erikoisemman\ntarkoituksen. Sitä lykättiin ja lykättiin, Loptsgaardin vanhukset\nilmestyivät odottamatta ratsastaen taloon, istuivat pöydän ääressä\nisän ja äidin kanssa, puhuivat perinnönjaosta ja emätilasta ja\nlunastusoikeudesta ja vaikeuksista, joita kartanonhoito täältä käsin\ntuotti, ja Oslon piispanistuimesta ja kuninkaan kartanosta, joihin\ntarvittiin niin paljon työvoimaa naapureiden tiloilta. Miehet ehtivät\ntuskin ollenkaan leikkiä Kristiinan kanssa, hänet lähetettiin kotaan\npalvelustyttöjen luokse. Kristiinan eno, Trond Ivarinpoika Sundbystä,\nkävi heillä useammin kuin ennen -- mutta hän ei ollut koskaan leikkinyt\ntai naljaellut Kristiinan kanssa.\n\nVähä vähältä hänelle selvisi, mitä tämä kaikki merkitsi. Isä oli\nsiitä pitäen kun he olivat muuttaneet Siliin, koettanut kerätä\nhaltuunsa maita näillä seuduin, ja ritari Andres Gudmundinpoika oli\nnyt ehdottanut Lauritsalle tilanvaihtoa; hän olisi luopunut Formosta,\njoka oli Andres-herran äidin perintötila, ja pyysi sijaan Skogia,\njoka olisi sopinut hänelle paremmin, sen jälkeen kun hänet oli\nmäärätty kuninkaan henkivartioväkeen ja hän harvoin jouti käymään\nkotilaaksossa asti. Lauritsa ei ollut halukas luopumaan Skogista, joka\noli hänen perintötilansa -- se oli joutunut hänen sukuunsa kuninkaan\nlahjoitusmaana; mutta vaihto saattoi sentään olla edullinenkin monessa\nsuhteessa. Mutta Lauritsan veli, Aasmund Bjørgulfinpoika olisi myös\nmielellään lunastanut Skogin -- hän asui Hadelandissa, oli naimisen\nkautta saanut kartanon sieltä -- ja nyt oli epätietoista, tahtoiko\nAasmund luopua perintöosuudestaan.\n\nMutta eräänä päivänä sanoi Lauri Ragnfridille, että hän tänä vuonna\nottaa Kristiinan mukaan Skogiin -- tämän tuli toki nähdä kartano, missä\noli syntynyt ja mikä oli hänen isänsä syntymäkoti, jos se joutuisi pois\nheidän käsistänsä. Ragnfrid myönsi tämän oikeaksi, vaikka häntä vähän\npeloitti lähettää noin avutonta lasta sellaiselle retkelle, kun hän ei\nitse päässyt mukaan.\n\nEnsi aikoina sen jälkeen kun Kristiina oli nähnyt haltia-immen, hän oli\nniin arka, että enimmäkseen pysytteli sisällä äidin luona -- hän joutui\njo pelon valtaan nähdessään jonkun niistä miehistä, jotka olivat olleet\nmukana matkalla ja tiesivät, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän iloitsi\nsiitä, että isä oli kieltänyt kertomasta näystä.\n\nMutta kun oli kulunut joku aika, alkoi hänen tehdä mieli puhua siitä.\nItsekseen ollen hän kertoi siitä jollekin -- hän ei tiennyt kenelle, --\nja voi ihmeellistä, mitä enemmän aikaa kului, sitä paremmin hän tunsi\nmuistavansa kaiken ja sitä selvemmin hän näki edessään tuon ihanan\nnaisen --\n\nMutta suurin kumma oli kuitenkin se, että aina, kun hän ajatteli\nhaltia-impeä, alkoi hän kaivata niin kauheasti Skogin-matkaa ja häntä\nalkoi yhä enemmän peloittaa, että isä jättäisikin hänet kotiin.\n\nKerran hän sitten herätessään parvella näki vanhan Gunhildin ja äidin\nistumassa kynnyksellä, tarkastellen Lauritsan oravannahkapinkkoja.\nGunhild oli leskivaimo, joka kulki talosta toiseen valmistaen\nturkisvaippoja ja muuta samankaltaista. Kristiina ymmärsi\nheidän puheistaan, että hänelle nyt piti teettää uusi vaippa\noravannahkasisuksin, laidat näädännahkoista. Siitä hänelle selvisi,\nettä hän pääsisi isän matkaan ja hän hyppäsi seisoalleen sängyssä ja\nkirkaisi ilosta.\n\nÄiti tuli hänen luokseen ja silitti Kristiinan poskea:\n\n\"Noinko kovasti sinä iloitset, kun saat jättää minut tänne?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRagnfrid sanoi samat sanat sinä aamuna, jolloin heidän piti lähteä\nkartanosta. Oli noustu varhain, ulkona oli pimeä ja rakennusten välillä\nuiskenteli tiheä usva. Kristiinan katsoessa ovesta, minkälainen ilma\noli tulossa, aaltoili lyhtyjen ympärillä ja oviaukoissa kuin harmaa\nsavu. Miehet juoksivat aittojen ja tallin väliä ja naiset kantoivat\nhöyryäviä puuropatoja ja lihakeittopurnukoita kodan puolelta --\nmatkamiesten tuli saada yltäkyllin vahvaa ruokaa ennen aamukylmään\nlähtöä.\n\nSisällä oltiin aukomassa nahkasäkkejä, joihin työnnettiin unohtuneita\nmatkakapineita. Ragnfrid muistutteli miehelleen kaikkia asioita, joita\nhän oli antanut toimeksi tälle, sukulais- ja tuttavapaikkoja, joita oli\nmatkan varrella -- ketä Lauritsan täytyi käydä tervehtimässä ja ketä ei\nsaanut jättää kyselemättä.\n\nKristiina juoksi edestakaisin, heitti hyvästit moneen kertaan\njokaiselle eikä pysynyt paikallaan missään.\n\n\"Noinko kovasti sinä iloitset, Kristiina, kun saat jättää minut tänne\nniin pitkäksi aikaa\", kysyi äiti. Kristiina suuttui ja tuli pahoilleen\nyhdellä kertaa ja hän toivoi, ettei äiti olisi sanonut noin. Mutta hän\nvastasi parhaan ymmärryksensä mukaan.\n\n\"En, hyvä äiti, mutta olen iloinen kun pääsen isän mukaan.\"\n\n\"Niin kai se on\", sanoo Ragnfrid huoaten. Sitten suuteli hän lasta ja\nkorjasi vähän tämän pukua.\n\nJa vihdoinkin he sitten istuivat satulassa koko matkasaattue --\nKristiina Morvinin selässä, joka oli ennen ollut isän ratsastushevonen\nja joka oli vanha, viisas ja luotettava. Ragnfrid ojensi viimeisen\nsydämenvahvistusryypyn hopeapikarista miehelleen, asetti kätensä\ntyttärensä polvelle ja pyysi tätä muistamaan kaiken, mitä äiti oli\npainanut hänen mieleensä.\n\nSitten he ratsastivat kartanolta aamun hämärtäessä. Usva peitti\nkuin maito koko seudun. Mutta hetken kuluttua se alkoi ohentua ja\nsitten rupesi jo päivänpaiste loimottamaan lävitse. Ja sumusta\nilmestyi vihreitä kasteisia äpärikköniittyjä ja valjuja sänkipeltoja,\nkeltalehtisiä puita ja pihlajoita, joissa kellui kiiltävät punaiset\nmarjat. Tunturinkyljet häämöittivät sinisinä sumun ja huurun keskeltä\n-- sitten repesi usvapeite, leijuen tukkoina niittyjä pitkin; ja he\nratsastivat alas laaksoon häikäisevässä auringonpaisteessa, Kristiina\njoukon etunenässä isänsä rinnalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHamariin he saapuivat pimeänä sateisena iltana, ja Kristi istui isän\nedessä satulassa, sillä hän oli niin uupunut, että kaikki keikkui hänen\nsilmissään -- meri, joka kuulsi kelmeänä oikealla, mustat puut, jotka\nkaristivat vettä heidän päälleen heidän ajaessaan alitse, ja heidän\nharmaanlikaisilla vainioilla kohtaamansa tummat huoneryhmät.\n\nKristiina ei enää laskenut päiviä -- hänestä tuntui kuin matkaa\nolisi kestänyt loppumattomasti. He olivat olleet tervehtimässä\nsukua ja tuttavia pitkin laakson vartta; hän oli tullut tuttavaksi\nsuurkartanoiden lasten kanssa ja leikkinyt vieraissa tuvissa ja\nvajoissa ja pihamailla, ja hänellä oli ollut yllään punainen pukunsa,\njossa oli silkkihihat, monta kertaa. Päivällä he olivat levähtäneet\nmaantien laidoissa kun oli kaunis ilma; Arne oli poiminut Kristiinalle\npähkinöitä ja Kristiina oli saanut nukkua aterioiden jälkeen\nnahkasäkkien päällä, joissa oli miesten vaatteet. Eräässä talossa oli\nheille annettu vuoteisiin silkkipäällysteiset pielukset, mutta yhtenä\nyönä heidän oli täytynyt nukkua majoituspaikassa, ja siellä oli ollut\neräässä sängyssä nainen, joka itki hiljaa ja katkerasti joka kerran kun\nKristiina heräsi unesta. Mutta kaikki yöt hän oli nukkunut turvassa\nisän leveän selän takana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina heräsi säpsähtäen -- hän ei tiennyt, missä oli, mutta sama\nouto helinä ja kumu, jonka hän oli kuullut unissaan, jatkui yhä. Hän\noli yksin sängyssä, ja huoneessa, missä se seisoi, paloi tuli liedellä.\n\nKristiina kutsui isää ja tämä nousi lieden luota, missä oli istunut, ja\ntuli hänen luokseen paksu nainen mukanansa.\n\n\"Missä me olemme?\" kysyi Kristiina, ja Lauritsa nauroi ja sanoi:\n\n\"Olemme nyt Hamarissa ja tämä tässä on Margret, Farteinin vaimo -- sano\nkauniisti päivää, sillä sinä nukuit kun me tulimme tänne. Mutta nyt\nauttaa Margret sinulle vaatteet ylle.\"\n\n\"Onko nyt sitten aamu?\" sanoi Kristiina. \"Minä luulin, että sinä\nrupeaisit nukkumaan. No, auta minua nyt sitten\", pyysi hän. Mutta\nLauritsa sanoi ankarasti, että Kristiinan tuli kiittää Margretia, joka\ntahtoi auttaa häntä. \"Ja katsoppa, minkälaisen lahjan hän tuo sinulle!\"\n\nMargretilla oli kädessä punaiset kengät, silkkisillä nauhoilla\nsidottavat. Vaimo hymyili nähdessään Kristiinan ilostuvan ilmeen\nja puki hänen päälleen paidan ja sukat vuoteessa, ettei Kristiinan\ntarvinnut nousta avojaloin savilattialle.\n\n\"Mikä se panee tuolla tavoin?\", kysyi Kristiina, \"niinkuin kirkonkello,\njossa on paljon kelloja?\"\n\n\"Ne ovat kaikki meidän kellomme\", nauroi Margret. \"Etkö ole kuullut\nsuuresta tuomiokirkostamme -- sinne sinä nyt juuri pääset. Siellä soipi\niso kello. Ja sitte soivat luostarin kellot ja Ristikirkon kellot.\"\n\nMargret levitti paksusti voita Kristiinan leivälle ja pani hänelle\nhunajaa maitoon, että se vähä, minkä hän kerkesi haukkaamaan, tulisi\nruokaisammaksi -- nyt oli kiire.\n\nUlkona oli vielä pimeä ja oli tullut pakkanen. Usva oli niin kylmää,\nettä puri. Ihmisten ja karjan ja hevosten jäljet olivat kuin rautaan\nvaletut ja Kristiinan jalkoihin koski uusissa hienonahkaisissa\nkengissä; kerran puhkesi jääkuori keskellä tietä ja Kristiinan jalat\nkastuivat ja kohmettuivat. Silloin nosti Lauritsa hänet selkäänsä ja\nkantoi häntä.\n\nKristiina koetti pinnistää silmiänsä, mutta pimeässä ei erottanut\npaljoakaan kaupungista -- tummasta harmaasta ilmasta kohosi mustia\ntalojen päätyjä ja puita. Sitten he tulivat pienelle niitylle, joka\nhohti kuuraisena, ja sen toisessa päässä näkyi harmaalta häämöttävä\ntunturinkorkuinen rakennus. Ympärillä oli isoja kivitaloja ja\nmuutamista loisti valoa ikkunaluukkujen raoista. Kellot, jotka olivat\nolleet vaiti vähän aikaa, alkoivat taas läppäillä, ja nyt niistä läksi\nsellainen kumu, että se karmi Kristiinan selkää kuin jää.\n\nOli ihan kuin he olisivat menneet vuoreen, ajatteli Kristiina heidän\nastuessaan kirkon eteisholviin; vastaan huokui pimeys ja kylmyys.\nHe avasivat oven, ja silloin heidän sieraimiinsa tunki pinttynyt\npyhän savun ja vahakynttilöiden haju. Kristiina seisoi pimeässä ja\nsuunnattoman korkeassa huoneessa. Hän ei nähnyt perille asti ylös eikä\nsivulle, mutta hyvin kaukana alttarilla paloi kynttilöitä. Siellä\nseisoi pappi, jonka äänen kaiku kiiri huoneen seiniä pitkin kuin\nhenkäisy ja kuiske. Isä pirskoitti vihkivettä itsensä ja lapsen yli,\njonka jälkeen he lähtivät lähemmäksi etupäätä; ja vaikka isä astui\nniin varovasti, kajahtivat hänen kannuksensa kuuluvasti kivilattialla.\nHe astuivat jättiläiskorkuisten pilareiden ohi, ja pilarien välit\nammottivat kuin pikimustat kidat.\n\nAlttarin edessä isä laskeutui polvilleen ja Kristiina kävi isän\nviereen. Hän alkoi eroittaa selvemmin pimeässä -- pilarien välisillä\nalttareilla välkkyi kultaa ja hopeaa, mutta etualttarilla säihkyi\nkynttilöitä, jotka paloivat kullatuissa haaroissa; pyhät astiat\nkimalsivat alttaripöydällä, samoin kaunis mahtava taulu niiden takana.\nKristiinan täytyi taaskin ajatella vuorta -- tämän näköistä hän oli\najatellut senkin sisällä olevan, tämmöisen komeuden, mutta vielä\nenemmän tulia. Ja maahisneidon kuva muistui mieleen taas -- vaan\nsilloin hän kohotti silmänsä ylös ja näki seinällä taulun yläpuolella\nitsensä Kristuksen, suurena ja ankarana, korkealla ristinpuulla.\nHäntä rupesi peloittamaan -- tämä ei ollut niin lempeän ja surullisen\nnäköinen kuin se, mikä oli heidän omassa puisessa tervatussa\nkotikirkossaan, jossa Kristuksella oli naulanjäljet jaloissa ja käsissä\nja vertavuotava pää riippui kallellaan orjantappurakruunun alla. Tämä\nseisoi astinlaudalla käsivarret jäykästi ojossa ja pää kohotettuna, sen\ntukka oli kullallekiiltävä, kultaisella kruunulla kruunattu, ja kasvot\nkatsoivat ylöspäin ja näyttivät tuimilta.\n\nKristiina koetti nyt seurata papin sanoja, mutta tämä vuoroon luki ja\nlauloi, ja hänen puheensa oli kovin sekavaa ja joutuisata. Kotona hän\noli tottunut saamaan selvän joka sanasta, sillä Sira Eirikillä oli\nhyvä puheenlahja ja hän oli opettanut Kristiinalle, mitä pyhät sanat\nmerkitsivät norjaksi, että Kristiina paremmin jaksaisi pitää ajatukset\nJumalan luona kun hän oli kirkossa.\n\nTäällä ne lentelivät milloin minnekin, sillä koko ajan hän keksi\njotakin uutta pimeässä. Korkealla katon rajassa oli rivi ikkunoita,\nne alkoivat näkyä selvemmin aamun sarastaessa. Ja aivan lähellä sitä\npaikkaa, missä he olivat polvillaan, seisoi kummallinen puusta tehty\nteline, mutta sen takana oli vaaleita kivimöhkäleitä ja siellä näkyi\nharkkoja ja kaikenlaisia työkaluja -- ja nyt Kristiina kuuli, että\nsiellä liikuttiin ja puuhailtiin. Mutta sitten hänen silmänsä jälleen\nosuivat ankaraan herra Kristukseen seinällä ja hän koetti pitää\najatuksensa menoissa. Kivilattiasta tunkeva kylmyys jäykisti hänen\njalkansa lanteisiin asti, ja polvia pakotti. Mutta lopuksi alkoi kaikki\npyöriä silmissä, niin väsynyt hän oli.\n\nSilloin isä nousi; kirkonmenot olivat ohi. Pappi tuli isän luo\nja tervehti tätä. Heidän puhellessaan kävi Kristiina istumaan\nporrasaskelmalle, sillä hän näki kuoripojankin tehneen niin. Poika oli\nhaukotellut -- ja jo alkoi Kristiinaakin haukotuttaa. Kun poika näki\nKristiinan katselevan häntä, pisti hän kielen suustaan ja mulautti\nsilmiään. Sen jälkeen kaivoi hän mekkonsa alta nahkamassin ja tyhjensi\nlattialle koko sen sisällön -- ongenkoukkuja, lyijypötkyjä, nahkahihnan\nkappaleita ja pari arpanappulaa, tehden koko ajan kasvonväänteitä\nKristiinalle. Kristiina ihmetteli suuresti.\n\nSilloin katsoivat pappi ja isä heihin. Pappi nauroi ja käski pojan\nmennä kotiin luostarikouluun, mutta Lauritsa rypisti kulmiaan ja otti\nKristiinaa kädestä.\n\nKirkko alkoi nyt valjeta. Unisena riippui Kristiina isän kädessä tämän\nja papin kulkiessa telineiden alla ja puhellessa Ingjald-piispan\nrakennuspuuhista.\n\nHe kulkivat läpi koko kirkon ja tulivat viimein eteiseen. Sieltä\nveivät kiviportaat ylös läntiseen torniin. Kristiina laahusti veltosti\nportaalta toiselle. Pappi aukaisi oven kauniiseen kappeliin, mutta\nsitten sanoi isä, että Kristiinan piti jäädä ulos ja istua rappusille\nodottamaan siksi aikaa kun hän kävi synnintunnustuksella; sen jälkeen\npääsisi Kristiina sisään ja saisi suudella Pyhän Tuomaksen lipasta.\n\nSamassa tuli vanha mullanväriseen kaapuun puettu munkki ulos ovesta.\nHän seisahtui hetkeksi, hymyili lapselle ja veti sitten muurin kolosta\nmuutamia säkkejä ja sarkahuopia, jotka oli tukittu sinne. Ja hän\nlevitti ne porrasvälikölle.\n\n\"Istu tähän, ettei sinulle tule niin kylmän\", hän sanoi ja meni alas\nportaita paljaine jalkoineen.\n\nKristiina nukkui kun Martein-herra, se oli papin nimi, tuli ulos ja\nnykäisi häntä. Kirkosta kuului mitä ihaninta laulua ja kappelissa paloi\nkynttilöitä alttarilla. Pappi teki merkin, että hänen tuli polvistua\nisän viereen, ja sitten hän otti alttaripöydältä pienen kultaisen\nlippaan. Hän kuiskasi Kristiinalle, että siinä oli tilkku Pyhän Tuomas\nKanteborgilaisen veristä viittaa ja osoitti pyhimyksen kuvaa, että\nKristiina voisi painaa huulensa sen jalkoja vasten.\n\nPyhät säveleet virtasivat kirkosta heidän tullessaan alas;\nMartein-herra sanoi urkumestarin siellä opettavan koulupojille laulua;\nmutta heillä ei ollut aikaa jäädä sitä kuuntelemaan, sillä isällä oli\nnälkä; hän oli paastonnut synnintunnustuksen edellä. Heidän piti nyt\nmennä kaniikkikoulun vierastupaan einestämään.\n\nUlkona kultasi aamuaurinko Mjøsin takaisia äyräitä ja kaikki\nlakastuneet koivulehdot paistoivat kuin kultakentät mustansinisten\nmetsien keskellä. Järvellä läikkyi iloisia lakkapäitä. Kävi kylmä ja\nnavakka tuuli, ja kirjavat lehdet lentelivät alas kuuraiselle rinteelle.\n\nPiispankartanon ja ristiveljien talon välistä ajaa karautti\nratsastusjoukko. Lauritsa astui syrjään ja kumarsi niin syvään toinen\nkäsi rinnan päällä, että lakki melkein tapasi maata; siitä Kristiina\nymmärsi, että turkkiin puettu herra varmaan oli itse piispa, ja hän\nniiasi maahan asti.\n\nPiispa pysäytti hevosensa ja vastasi tervehdykseen, viittasi Lauritsan\nluokseen ja puhui hänen kanssaan tuokion aikaa. Vähän ajan kuluttua\nLauritsa palasi papin ja Kristiinan luo ja virkkoi:\n\n\"Nyt minut kutsuttiin syömään piispankartanoon -- luuletteko,\nMartein-herra, että joku teidän miehistänne joutaisi saattamaan tämän\npikku piikaseni kotiin Fartein-mestarin taloon ja viemään sanan\nmiehilleni, että Halvdan tulisi tänne Guldsveinenin kera puolenpäivän\naikaan?\"\n\nPappi vastasi, että se kyllä kävi päinsä. Silloin astui sama\npaljasjalkainen munkki, joka oli puhutellut Kristiinaa tornirappusilla,\nesiin tervehtien:\n\n\"Meidän vierastuvassamme on muudan mies, jolla on itselläänkin asiaa\nmestarille, hän voi viedä sinne sanasi, Lauritsa Bjørgulfinpoika, ja\ntyttäresi pääsee joko hänen seurassaan sinne tai voi olla luostarissa\nsillä aikaa kuin sinä olet poissa. Minä toimitan hänelle ruokaa.\"\n\nLauritsa kiitti, \"vaikka olikin vaikea vaivata veli Edviniä lapsen\ntähden --\"\n\n\"Veli Edvin kokoaa luokseen kaikki lapset mitä saa\", sanoi\nMartein-herra naurusuulla. \"Siinä hänellä onkin saarnankuulijoita --\"\n\n\"Kuinka uskaltaisin tarjota saarnojani teille, Hamarin korkeat oppineet\nherrat\", sanoi munkki hymyillen ja vihastumatta. \"Minä en kelpaa\npuhumaan muille kuin lapsille ja kansalle, mutta eihän silti ole tarvis\nköyttää äksyilevän sonnin suuta.\"\n\nKristiina katsoi isään rukoilevasti; hän tahtoi niin mielellään lähteä\nveli Edvinin mukaan. Lauritsa kiitti tätä nyt, ja isän sekä papin\nkääntyessä ratsastajien jälkeen laski Kristiina kätensä munkin käteen\nja he alkoivat kulkea rinnettä alas luostaria kohti, joksi tämä sanoi\nmuutamia puutaloja ja vaaleaa kivikirkkoa alhaalla vedenrajassa.\n\nVeli Edvin puristi hiljaa Kristiinan kättä, ja kun he katsoivat\ntoisiinsa, täytyi kumpaisenkin nauraa. Munkki oli pitkä ja laiha, mutta\ntuntuvasti kumarainen; lapsesta hänen päänsä muistutti vanhan kurjen\npäätä, sillä se oli pieni ja kaita ja sen kiiltävää, paljasta lakea\nympäröi tuuhea valkoinen hiusseppel; ja sitten se sojotti pitkän ja\nlaihan ja kurttuisen kaulan nenässä. Nenäkin oli iso ja koukkuinen\nkuin linnun nokka. Mutta hänessä oli jotain, mikä teki mielen keveäksi\nja iloiseksi kun vain vilkaisikin noihin pitkänluiseviin, vaollisiin\nkasvoihin. Vanhojen, haalistuneiden silmien ympärykset olivat punaiset\nja luomet ruskeaanvivahtavat sekä ohuet kuin kalvo, ja niistä\nhaarautui tuhansia ryppyjä joka puoleen; kuihtuneet posket punertavine\nsuoniverkkoineen olivat myös täynnä ristiin rastiin kulkevia kurttuja,\njotka vetäytyivät kapeahuulista suuta kohden; mutta kaikki tämä näytti\nsyntyneen vain siitä, että veli Edvin hymyili kaikille ihmisille. --\nKristiina ei ollut nähnyt ketään, joka olisi ollut noin iloisen ja\nkiltin näköinen; oli kuin tästä olisi paistanut alituista salaista\niloa, josta Kristiina oli saava kuulla kun hän alkoi puhua.\n\nHe astuivat aidan viertä omenatarhaan, jossa vielä riippui joku\npunainen ja kellertävä hedelmä puussa. Kaksi saarnaveljeä mustassa\nja valkoisessa kaavussa haroi kokoon kuihtuneita härkäpavun varsia\npuutarhassa.\n\nLuostari ei ollut juuri kummempi kuin tavallinen talonpoikaistalo, ja\nvierastupa, jonne munkki talutti Kristiinan, muistutti myöskin köyhää\ntupaa; mutta siinä oli paljon makuusijoja. Yhdessä sängyssä makasi\nvanha mies, ja lieden luona istui vaimo kapaloiden rintalasta; vieressä\nseisoi kaksi isompaa lasta, poika sekä tyttö.\n\nKumpikin, mies ja nainen, valittivat, ettei heille oltu tuotu vielä\naamuruokaa: \"eivät ne viitsi tuoda tänne ruokaa kahteen kertaan, meidän\npitää nähdä nälkää sillä aikaa kuin sinä lennät kaupungilla, veli Edvin!\"\n\n\"Älähän nyt ole vihoissasi, Steinulv\", sanoi munkki, \"tule tänne\nsanomaan päivää, Kristiina -- katsokaahan, minkä hienon kauniin piian\nminä olen tuonut tänne syömään meidän kanssamme.\"\n\nHän kertoi Steinulvin sairastuneen käräjämatkalta palatessa, ja tämä\noli saanut luvan jäädä luostarin vierastupaan siitä syystä, että\nsairaalassa asui eräs tämän sukulaisvaimo, joka oli niin ilkeäsisuinen,\nettei Steinulv voinut olla siellä.\n\n\"Mutta kyllä minä alan huomata, että minuun kyllästytään täällä\", sanoi\ntalonpoika. \"Kun sinä lähdet täältä, veli Edvin, ei kukaan enää taida\njoutaa hoitelemaan minua, ja silloin minut varmasti taas lähetetään\nsairaalaan.\"\n\n\"Älä huolehdi, sinä paranet paljon ennemmin kuin minä saan valmiiksi\ntyöni kirkossa\", sanoi veli Edvin, \"ja sitten noutaa poikasi sinut\nkotiin --.\" Hän nosti liedeltä astian, jossa oli lämpöistä vettä ja\nantoi Kristiinan pitää sitä sillä aikaa kun hän siisti Steinulvia.\nSilloin tuli vanhus vähän paremmalle tuulelle, ja kohta tämän jälkeen\ntuli ovesta toinen munkki, joka kantoi heille ruokaa ja juomaa.\n\nVeli Edvin luki ruokarukouksen ja istuutui Steinulvin vuoteen\nlaidalle, jotta hän voi auttaa tätä syömäpuuhassa. Silloin asettui\nKristiina vaimon viereen ja alkoi ruokkia tämän poikaa, joka oli niin\npieni, ettei tahtonut ulottua puurokuppiin ja joka sohri päälleen\nkallistaessaan olutkulhon laitaa. Vaimo oli Hadelandista ja oli tullut\nmiehineen ja lapsineen tervehtimään veljeänsä, joka oli luostarissa\nmunkkina. Mutta tämä olikin vaelluksella, ja vaimo nurkui nyt sitä,\nettä aika meni hukkaan.\n\nVeli Edvin lepytteli häntä: Miten hän saattoi sanoa, että aika meni\nhukkaan Piispankaupungissa! Täällähän oli niin monta mahtavaa kirkkoa,\nja munkit ja kaniikit messusivat ja lauloivat läpi vuorokauden -- ja\nkaupunki oli niin kaunis, kauniimpi kuin Oslokin, vaikka se oli vähän\npienempi; mutta täällä oli melkein joka talolla oma hedelmätarhansa:\n\"sinun olisi pitänyt nähdä miten valkoinen se oli, minun tullessani\ntänne keväällä, kun kaikki puut kukkivat. Ja entä ruusun puhkeamisen\naikaan --\"\n\n\"Mitä tuo kaikki minua hyödyttää\", sanoi vaimo nyrpeästi. \"Ja minusta\nnäyttää siltä kuin täällä olisi enemmän pyhää menoa kuin pyhyyttä --\"\n\nMunkki nauroi vähän ja pudisti päätään. Sitten hän penkoi sängynolkia\nja kaivoi sieltä ison nyytillisen omenoita ja päärynöitä, jotka jakeli\nlapsille. Kristiina ei ollut koskaan syönyt niin hyviä hedelmiä. Vesi\nvalui hänen suustaan joka kerran kun hän purasi.\n\nMutta nyt täytyi veli Edvinin lähteä kirkkoon ja hän sanoi, että\nKristiina saisi tulla mukaan. He oikaisivat yli luostaripihan ja\nmenivät pienen sivuoven kautta kuoriin.\n\nTätäkin kirkkoa rakennettiin vielä ja tännekin oli sijoitettu telineitä\nkeskilaivan ja kylkien yhtymäpaikkaan. Ingjald-piispa antoi parantaa\nja koristaa kuoria, kertoi veli Edvin -- piispa oli upporikas ja hän\nkäytti kaiken rikkautensa kaupungin kirkkoihin; hän oli oivallinen\npiispa ja hyvä mies. Olavinluostarin saarnaveljet olivat myös hyviä\nmiehiä, puhdastapaisia, oppineita ja nöyriä; se oli köyhä luostari,\nmutta hänet oli otettu hyvin vastaan siellä -- veli Edvin kuului Oslon\nminoriittiveljeskuntaan, mutta oli saanut luvan oleskella täällä\nHamarin hiippakunnassa.\n\n\"Mutta tulehan nyt tänne\", sanoi hän taluttaen Kristiinan telineiden\nalle, nousi ylös tikapuita ja korjasi joitakin ylempänä olevia lautoja.\nSitten hän taas kapusi alas ja auttoi lapsen kanssaan ylös.\n\nHarmaassa kiviseinässä yläpuolellaan Kristiina näki ihmeellisiä,\nepämääräisiä valoläikkiä, toiset punaisia kuin veri, toiset keltaisia\nkuin olut, toiset sinisiä, ruskeita ja vihreitä. Hän tahtoi katsoa\ntaakseen, mutta munkki kuiskasi: \"Älä käänny\". Kun he sitten yhdessä\nseisoivat ylhäällä lautojen päällä, hän käänsi Kristiinan varovasti\nympäri, ja silloin Kristiina näki niin ihanan näyn, että hän melkein\nlakkasi hengittämästä.\n\nHänen edessään pitkänseinän eteläsivulla oli kuva, joka välkkyi kuin\nolisi se ollut hohtokivistä tehty. Kirjavat väriläikät seinällä\nheijastuivat sen säihkeestä ja Kristiina itse ja munkki seisoivat\nkeskellä säihkettä; Kristiinan kädet olivat niin punaiset kuin olisi\nhän pistänyt ne viiniin, munkin kasvot hehkuivat kuin silkka kulta ja\nhänen tumma kaapunsa hohti himmeämpänä. Kristiina katsoi kysyvästi veli\nEdviniä, mutta tämä ainoastaan nyökkäsi ja hymyili.\n\nOli kuin hänet olisi viety kauas maailmasta, niinkuin hänen olisi\nannettu katsoa sisälle taivaaseen. Mustan viivaristikon takaa erotti\nhän hetken kuluttua itsensä herran Kristuksen kalliissa punaisessa\nviitassa, neitsyt Maarian taivaan sinisessä hameessa, ja pyhiä miehiä\nja neitoja häikäisevän keltaisissa, vihreissä ja orvokinsinisissä\nvaatteissa. He seisoivat loistavien holvien ja kaarekkeiden alla ja\nheidän ympärillään kierteli oksia ja terhoja ja ihmeellisiä välkkyviä\nlehtiä --.\n\nMunkki veti hänet vähän etemmäksi sillalle:\n\n\"Seiso siinä\", hän kuiskasi, \"niin Kristuksen vaate loistaa päällesi.\"\n\nAlhaalta kirkonholvista kohosi heitä kohden heikko pyhänsavun lemu\nja kiviseinä uhosi kylmää. Alhaalla oli hämärä, mutta auringonsäteet\nkulkivat vinottain yli keskilaivan, paistaen sisään eteläsivulla\nolevista ikkuna-aukoista. Kristiina alkoi ymmärtää, että tuon\ntaivaskuvan täytyi olla jonkunlainen ikkunaruutu, sillä se täytti\ntuollaisen aukon. Toiset olivat tyhjiä tai puukehyksiin pingotetuilla\nsarvilevyillä suljetut. Lintu pyrähti sisään, istahti ikkunalaudalle,\nlirautti pienen laulun ja lensi pois, ja kuoriseinän takaa kuului\nmetallin kilkettä kiveä vasten. Muuten oli kaikki äänetöntä; tuuli vain\nsilloin tällöin hengähti sisään, huokasi hiljaa holvien alla ja hävisi.\n\n\"Niinpä niin\", sanoi veli Edvin huoahtaen. \"Tämmöistä ei kukaan osaa\ntehdä tässä maassa -- Nidarosissa maalataan kyllä lasille, vaan ei se\nnäytä tältä --. Mutta etelämaissa, Kristiina, suurissa tuomiokirkoissa,\nsiellä on tämän näköisiä kuvaruutuja, suuria kuin kirkon ovi tuossa --.\"\n\nKristiina ajatteli kotikirkossa olevia kuvia. Siellä oli Pyhän\nOlavin alttari ja Pyhän Tuomas Kanterborgilaisen alttari, joissa oli\nkuvatauluja syrjillä ja alttarikaappi takaseinällä -- mutta nuo kuvat\ntuntuivat nyt Kristiinasta himmeiltä ja värittömiltä, kun hän muisteli\nniitä.\n\nHe laskeutuivat tikapuita ja menivät kuoriin. Siellä oli alttaripöytä\ntyhjänä ja alastomana ja kivilaatalle oli asetettu pieniä metallisia\nja puisia ja savisia rasioita ja kuppeja; siinä oli kummallisia pieniä\nveitsiä ja rautoja, kyniä ja pensseleitä. Ja veli Edvin sanoi, että nuo\nolivat hänen työkalujansa; hänen ammattinsa oli semmoinen, että hän\nmaalasi tauluja ja veisteli alttarikaappeja, ja nuo kauniit taulut,\njotka Kristiina näki kuorissa, oli hän myöskin tehnyt. Ne tulivat\nsaarnaveljien kirkkoon alttarikoristeiksi.\n\nKristiina sai nähdä, miten hän sekoitti erivärisiä jauhoja ja sotki\nniitä pienissä kivikupeissa, ja hän sai auttaa veli Edviniä kantamaan\nkapineita jakkaralle seinän viereen. Munkin kulkiessa taululta toiselle\nja piirtäessä hienoja punaisia viivojaan pyhien miesten ja naisten\nvaaleaan tukkaan, niin että ihan näki miten ne kähäröityivät ja\nlankesivat laineille, seurasi Kristiina hänen kintereillään, katsellen\nja kysellen, ja toinen selitti hänelle mitä kuvat merkitsivät.\n\nYhdessä kuvassa istui Kristus kultatuolissa ja Pyhä Nikolaus ja Pyhä\nKlemens seisoivat hänen luonaan katon alla. Ja syrjiin oli maalattu\nPyhän Nikolauksen elämä. Yhdessä kuvassa hän istui kapalolapsena\näitinsä polvella; hän ei huolinut rintaa, jota äiti tarjosi hänelle,\nsillä hän oli niin pyhä syntymästään asti, ettei hän tahtonut imeä\nkuin kerran perjantaina. Sen vieressä oli kuva, jossa hän laski\nrahakukkaroita sen huoneen oven eteen, missä asui kolme niin ylen\nköyhää neitoa, etteivät he voineet saada itselleen sulhasta. Sitten\nKristiina näki, miten hän paransi roomalaisen ritarin lapsen, ja näki\nritarin istuvan purjeveneessä väärä kultakalkki kädessä. Hän oli\nluvannut piispalle kultaisen kalkin, joka oli ollut hänen suvussaan\ntuhannen vuotta, palkaksi siitä, että tämä parantaisi hänen lapsensa.\nMutta sitten hän tahtoi pettää Pyhää Nikolausta ja antaa tälle väärän\nkultakalkin; siksi putosi poika mereen oikea kultakalkki kädessään.\nMutta Pyhä Nikolaus vei lapsen vahingoittumatta veden alitse maalle, ja\nhän seisoi rannalla toisessa kuvassa, jossa isä uhrasi väärää kalkkia\nPyhän Nikolauksen kirkossa. Se oli kirjoitettu tauluun kultaisin ja\nkoreakoukeroisin kirjaimin.\n\nToisessa taulussa istui Neitsyt Maaria Kristuslapsi sylissään; tämä\npiti toisella kädellä äitiään leuasta, toisessa oli omena. Heidän\nluonaan seisoivat Pyhä Sunniva ja Pyhä Kristiina. Näiden lanteet olivat\nviehkeästi kaarevat ja kasvot kauniin punaiset ja valkoiset; heillä oli\nkultahiukset ja kultakruunu päässä.\n\nVeli Edvin kannatti vasemmalla kädellä oikeata rannettaan ja piirsi\nlehtiä ja ruusuja heidän kruunuihinsa.\n\n\"Minusta on lohikäärme kovin pieni\", sanoi Kristiina katsoen\nnimikkopyhimyksensä kuvaa. \"Ei se näytä siltä, kuin se olisi voinut\nnielaista neidon.\"\n\n\"Eihän se voinutkaan\", sanoi veli Edvin. \"Se ei ollut tuota suurempi.\nLohikäärmeet ja sen sellaiset, jotka palvelevat paholaista, näyttävät\nsuurilta vain niin kauan kuin me pelkäämme niitä. Mutta jos ihminen\netsii Jumalaa niin palavalla halulla, että se kantaa Hänen luokseen\nasti, silloin kärsii paholaisen voima raskaan tappion, tämän keinot\nkäyvät tuiki avuttomiksi -- lohikäärmeet ja pahat maahiset vajoavat\nalas ja kutistuvat pieniksi kuin kääpiöt ja kissat ja varikset.\nNäethän, ettei koko vuori, jossa Pyhä Sunniva oli, ole suurempi kuin\nettä hän voi kantaa sen helmassaan.\"\n\n\"Mutta eivätkö he sitten olleet sisällä luolassa\", kysyi Kristiina,\n\"Pyhä Sunniva ja Seljamiehet? Eikö se sitten ole totta?\"\n\nMunkki myhäili ja sanoi häneen kääntyen:\n\n\"Se on totta sekä valhetta. Se näytti siltä ihmisistä, jotka löysivät\nnuo pyhät ruumiit. Ja totta on, että se tuntui siltä Sunnivankin\nja Seljamiesten mielestä, sentähden, että nämä olivat nöyriä ja\najattelivat, että maailma on kaikkia syntisiä ihmisparkoja väkevämpi,\neivätkä ymmärtäneet sitä, että he olivat maailmaa voimakkaammat, koska\neivät rakastaneet sitä. Mutta jos he olisivat itse tämän tienneet,\nolisivat he voineet ottaa kaikki tunturit käsiinsä ja viskata ne veteen\nniinkuin pikkukiven. Meitä ei voi vahingoittaa mikään eikä kukaan,\nlapsukainen, paitsi mitä itse pelkäämme ja rakastamme.\"\n\n\"Mutta jos joku ei pelkäisi ja rakastaisi Jumalaa?\" kysyi Kristiina\nkauhistuen.\n\nMunkki silitti hänen keltaisia hiuksiaan, taivutti hiljaa taapäin\nKristiinan pään ja katsoi häntä kasvoihin; hänen silmänsä olivat suuret\nja siniset.\n\n\"Ei ole sitä ihmistä, Kristiina, joka ei rakastaisi ja pelkäisi\nJumalaa, mutta siksi, että sydämemme on niin kummallinen, että\nse samalla rakastaa Jumalaa, pelkää paholaista ja riippuu kiinni\nmaailmassa ja lihassa, me olemme viheliäisiä elämässä ja kuolemassa.\nEllei joku ollenkaan ikävöi Jumalaa ja hänen töitään, silloin viihtyisi\nhän hyvin helvetissä ja silloin me ihmiset emme ymmärtäisi, että hän\nsai sellaisen osan, jota hänen sydämensä halasi. Mutta silloin ei tuli\npolttaisi häntä, ellei hän kerran halaisi viivoitusta, eikä hän tuntisi\nkipua käärmeen puremasta, ellei hän tuntisi rauhan kaipausta.\"\n\nKristiina katsoi häntä silmiin; hän ei ymmärtänyt mitään tästä\nkaikesta. Veli Edvin jatkoi:\n\n\"Siinä on Jumalan armo meitä kohtaan, että hän näki, miten rikkinäinen\nmeidän sydämemme on, ja että hän tuli alas keskellemme tunteakseen\nlihassaan paholaisen kiusaukset, kun tämä kiusaa meitä vallalla ja\nkunnialla tai maailman tuomiolla, kun se ruoskii ja pilkkaa meitä ja\niskee nauloja käsiimme ja jalkoihimme. Näin osoitti hän meille tien ja\nantoi tuta rakkautensa --\"\n\nHän katsoi lapsen totisia kasvoja -- naurahti sitten ja sanoi aivan\ntoisella äänellä:\n\n\"Arvaappas kuka ensimmäiseksi sai tietää, että Vapahtaja oli syntynyt\nkeskellemme? Se oli kukko; se näki tähden taivaalla ja silloin se sanoi\n-- siihen aikaan osasivat kaikki eläimet latinaa. Silloin se kiekui:\n'Christus natus est!'\"\n\nTämän hän kiekaisi niin kukkoa muistuttavalla äänellä, että Kristiinan\ntäytyi nauraa ihan katketakseen. Ja tuntui niin hyvältä nauraa kaiken\nsen ihmeellisen jälkeen, mitä veli Edvin äsken oli kertonut, sillä se\noli painanut raskaan juhlallisen tunteen hänen ylitsensä.\n\nMunkki nauroi itsekin:\n\n\"Niin se on, ja kun härkä kuuli tämän, rupesi se mylvimään: 'Ubi, ubi,\nubi?'\"\n\nMutta vuohi kävi mäkättämään: \"Betlem, Betlem, Betlem.\"\n\nJa lammas alkoi ikävöidä niin kauheasti Neitsyttä ja tämän poikaa, että\nse heti määki: \"Eamus, eamus!\"\n\nJa vastasyntynyt vasikka, joka lepäsi oljilla, nousi jaloilleen. \"Volo,\nvolo, volo!\" sanoi se.\n\n\"Tätä sinä varmaankaan et ole kuullut ennen? Enkös arvannutkin; tiedän,\nettä teidän pappinne Sira Eirik on hyvä pappi ja kovin oppinut mies,\nmutta hän ei voi tietää tätä, sillä sitä ei opita muualla kuin\nPariisissa --\"\n\n\"Oletteko te sitten ollut Pariisissa?\" kysyi lapsi.\n\n\"Voi sinua herttaseni, minä olen ollut Pariisissa ja muuallakin\nmaailmassa, eikä sinun tarvitse ollenkaan luulla, etten minäkin\npelkäisi paholaista ja rakastaisi ja himoitsisi niinkuin hullu. Mutta\nminä koetan pitää kiinni rististä kaikin voimineni -- siihen täytyy\nkäydä kynsin hampain, niinkuin kissa kalikkaan pudotessaan veteen --\"\n\n\"Entä sinä, Kristiina -- miltä sinusta tuntuisi uhrata tämä kaunis\ntukkasi ja käydä palvelemaan Neitsyttä kuten nämä morsiamet, jotka olen\npiirustanut tähän?\"\n\n\"Kotona ei ole muita lapsia kuin minä\", vastasi Kristiina. \"Kai\nminun pitää mennä naimisiin. Äidillä on jo arkut ja laatikot täynnä\nmyötäjäisiäni.\"\n\n\"Niinpä niin\", sanoi Edvin sivellen kädellään Kristiinan päätä.\n\"Semmoinen se on maailman järjestys tätä nykyä. Jumalalle annetaan ne\ntyttäret, jotka ovat ontuvia ja heikkonäköisiä ja rumia ja rampoja,\ntai sitten annetaan Jumalan ottaa takaisin liikalapset. Ja kuitenkin\nihmetellään, etteivät kaikki miehet ja neidot ole pyhiä, jotka asuvat\nluostareissa --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeli Edvin vei hänet kanssaan sakaristoon ja näytteli Kristiinalle\nluostarin kirjoja, jotka seisoivat alustalla; niissä oli mitä\nkauneimpia kuvia. Mutta kun eräs munkeista tuli sisään, sanoi veli\nEdvin, että hän etsi vain aasinpäätä, jäljentääkseen sen. Perästäpäin\npudisti hän päätään itsellensä:\n\n\"Tässä nyt näet pelon, Kristiina -- mutta tässä talossa säälitään niin\nkauheasti kirjoja. Jos minulla olisi ollut totinen usko ja rakkaus, en\nolisi valehdellut vasten silmiä veli Aasulville. -- Mutta silloin minä\nolisin voinut ripustaa nämä vanhat nahkalapaset tuonne auringonsäteen\npäälle --\"\n\nKristiina kävi munkin mukana vierastuvassa, jossa sai ruokaa, mutta\nmuuten hän istui kirkossa koko päivän katsellen tämän työtä ja puhellen\nhänen kanssaan. Ja vasta sitten kun Lauritsa tuli hakemaan häntä,\nmuistivat he sanan, joka heidän olisi tullut lähettää kengäntekijälle.\n\nHamarissa vietetyt päivät muisti Kristiina sitten parhaiten koko tuon\npitkän matkan ajalta. Oslo oli kyllä isompi kaupunki kuin Hamar, mutta\nhän oli sinne tullessaan jo nähnyt yhden kauppapaikan, eikä se ollut\nhänestä enää niin suuri ihme. Ei hänestä Skogissakaan ollut yhtä\nkaunista kuin kotona Jørundgaardissa, vaikka rakennukset olivatkin\nkomeammat -- Kristiina oli iloinen, ettei hänen tarvinnut asua siellä.\nKartano sijaitsi mäellä ja sen alapuolella oli Botnvuono, harmaa ja\nsurullisen näköinen vesi, jonka varrella kasvoi mustaa metsää, ja\ntoisella rinteellä ja talojen takana oli taivas aivan metsän päällä. Ei\nsiellä ollut korkeita ja jyrkkiä tunturiseiniä, niinkuin kotona, jotka\nnostivat taivaan korkealle ja suojasivat ja rajoittivat näköalan, niin\nettei maailma ollut liian suuri eikä pieni.\n\nPalatessa oli kylmä; alkoi olla käsissä adventin aika, mutta kun\nhe olivat päässeet kappaleen matkaa ylälaaksoon, tuli eteen lunta;\nja silloin heidän täytyi lainata rekiä ja ajaa niissä suurin osa\nloppumatkaa.\n\nKartanonkaupat päättyivät siten, että Lauritsa jätti Skogin\nlunastettavaksi veljelleen Aasmundille, jolta se oli siirtyvä tämän\njälkeentuleville.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKristiinan pitkän matkan jälkeisenä keväänä synnytti Ragnfrid\ntyttären. Molemmat vanhemmat olisivat tosin toivoneet poikaa, mutta\nlohduttautuivat pian ja kiintyivät hellästi pikku Ulvhildiin. Tämä\noli hyvin kaunis lapsi, terve, raikasvärinen, iloinen ja rauhallinen.\nRagnfrid piti tästä uudesta lapsesta niin paljon, että hän jatkoi\nimettämistä toisenakin ikävuonna; ja vähensi Sira Eirikin neuvosta\nankaria paastojaan ja hartaudenharjoituksiaan imettämisaikana. Kaikki\ntämä ynnä ilo Ulvhildista virvoitti hänet uuteen kukoistukseen, niin\nettei Lauritsa muistanut nähneensä vaimoaan noin kauniina ja iloisena\nja reippaana koko heidän naimisissaoloaikanansa.\n\nMyöskin Kristiina tunsi pikkusiskon tuoneen taloon suuren onnen. Hän\nei ollut koskaan ymmärtänyt ajatella ennen, että äidin raskas luonto\nteki kodin hiljaiseksi; hänestä kaikki oli ollut kuten piti äidin\nkasvattaessa ja kurittaessa häntä ja isän leikkiessä ja kujeillessa\nhänen kanssaan. Nyt oli äiti paljon ystävällisempi, soi Kristiinalle\nenemmän vapautta ja hellitteli useammin; ja silloin Kristiina ei niin\nhuomannut sitä, että äidillä nyt oli paljon vähemmän aikaa hänelle.\nHänkin rakasti siis Ulvhildia kuten kaikki toiset ja iloitsi saadessaan\nkantaa ja soudatella pikkusiskoa; ja vielä hauskempi tuli sitten kun\ntämä alkoi ryömiä ja kävellä ja tapaella sanoja ja ottaa osaa leikkiin.\n\nNäin kului kolme hyvää vuotta Jørundgaardin kartanossa. Onni oli\nmuutenkin seurannut heitä monella tapaa, ja Lauritsa rakenteli uutta ja\nparanteli entistä, sillä huoneet ja karjatallit olivat vanhat ja ahtaat\nhänen muuttaessaan kartanoon -- Gjeslingit olivat antaneet sen olla\nvuokrattuna monen miespolven ajan --\n\nOli sitten pääsiäisen jälkeinen sunnuntai kolmantena vuonna; heidän\nluonaan oli käymässä Trond Ivarinpoika Sundbystä, vaimonsa Gudridin\nja kolmen pienen poikansa kera. Eräänä aamuna istuivat isot ihmiset\nparvella keskustellen, lasten leikkiessä pihamaalla. Lauritsa oli\npannut alulle uuden tuparakennuksen ja lapset peuhasivat esiinajetulla\nhirsiköllä. Yksi Gjeslingin pojista oli lyönyt Ulvhildia, ja tämä\nitki; silloin Trond tuli alas rankaisemaan poikaa ja nosti Ulvhildin\nsyliinsä. Tämä oli kaunein ja kiltein lapsi mitä ajatella saattoi, ja\neno piti hänestä paljon, vaikkei hän juuri ollut lapsirakas muuten.\n\nSamassa tuli joku miehistä läävästä kiskoen pihan poikki isoa mustaa\nsonnia, joka oli vihainen ja äksy; se reutoi itsensä irti. Trond juoksi\nhirsikasalle, ajoi isompia lapsia edellään sinne, kantaen Ulvhildia, ja\ntaluttaen pienintä poikaansa käsipuolesta. Silloin luiskahti iso hirsi\nhänen jalkojensa alta, Ulvhild putosi maahan, hirsi ponnahti sivuun\nlähti vierimään alas ja pysähtyi lapsen selän päälle.\n\nLauritsa oli samassa alhaalla; hän juoksi paikalle ja koetti nostaa\nhirren pois; silloin tuli sonni häntä kohti. Hän tarttui sitä sarviin,\nmutta se kaatoi hänet nurin, sitten sai isä kiinni sen sieraimista,\npääsi nousemaan koholle ja sai pidellyksi sonnia niin kauan kuin Trond\nselvisi hämmennyksestään, kunnes joka puolelta esiin rientävät miehet\nköyttivät sen nuorilla.\n\nRagnfrid oli polvillaan maassa, koettaen kohottaa hirttä; nyt sai\nLauritsa nostetuksi sitä sen verran, että äiti saattoi vetää lapsen\nesiin ja painaa sen rinnalleen. Pienokainen vaikeroi kauheasti kun\ntoiset koskettivat häneen, mutta äiti huusi ääneen itkien: \"Hän elää,\nkiitos Jumalan, hän elää --\"\n\nOli suuri ihme, ettei tämä ollut kokonaan murskana; vaan hirsi oli\npudonnut siten, että sen toinen pää oli pysähtynyt ruohikossa olevalle\nkivelle. Kun Lauritsa nousi seisomaan, virtasi hänen suupielistään\nverta ja hänen vaatteensa olivat rintaan asti repaleina härän sarvien\njäljiltä.\n\nTordis juoksi nyt heidän luokseen nahkaraiti kädessä; varovasti\nsiirsivät he Ragnfridin kanssa lapsen siihen, mutta tämä näytti\nkärsivän sietämättömiä tuskia paikalla kun häneen kajottiin. Äiti ja\nTordis kantoivat hänet sitten isoon talvitupaan.\n\nKristiina seisoi valkeana ja jäykkänä hirsikasan harjalla; pikkupojat\nriippuivat itkien hänessä. Koko kartanon väki oli nyt kokoontunut ulos\nja naiset itkivät ja vaikeroivat. Mutta Lauritsa käski valjastamaan\nGuldsveinenin ja erään toisen ratsun; kuitenkin hän kaatui kumoon Arnen\ntuodessa hevosia ja hänen yrittäessään kiivetä satulaan. Silloin käski\nhän Arnen ratsastaa papin luokse, Halvdanin lähtiessä etelään joen\nsuupuoleen hakemaan lääkevaimoa, joka asui siellä.\n\nKristiina näki, että isä oli tuhkanharmaa kasvoiltaan, ja hänestä oli\nvuotanut niin paljon verta, että hänen vaaleansininen pukunsa oli\ntäynnä ruskeanpunaisia tahroja. Äkkiä isä kavahti suoraksi, tempasi\nkirveen lähimmältä mieheltä ja astui toisten joukkoon yhä sonnia\npidellen. Hän iski sitä hamaralla sarvien väliin, niin että se kyyhähti\npolvilleen, mutta Lauritsa hakkasi hakkaamistaan, kunnes veri ja aviot\nroiskahtivat kylkiä pitkin. Silloin hän sai rykimiskohtauksen ja vaipui\nselälleen maahan. Trond ja eräs talon miehistä kantoivat hänet sisään.\n\nNyt luuli Kristiina, että hänen isänsä oli kuollut; hän parkaisi\nkovasti ja juoksi heidän perästään huudellen isää sielun hädässä.\n\nTalvituvassa oli Ulvhild pantu vanhempien vuoteeseen; kaikki pielukset\noli viskattu lattialle, että hän makaisi tasaisella. Näytti siltä\nkuin hän olisi jo ollut kuolinvuoteella. Mutta hän valitti ääneen ja\nlakkaamatta, ja äiti oli kumartunut hänen ylitsensä, viihdytellen ja\nsilitellen häntä, mielettömänä surusta, kun ei voinut auttaa.\n\nLauritsa makasi toisella sängyllä, hän kohosi ylös ja tuli hoippuen\nlattian yli lohduttamaan vaimoaan. Silloin tämä syöksähti pystyyn ja\nhuusi:\n\n\"Älä koske minuun, älä koske minuun. Jeesus, Jeesus, syystä sinä löit\nminut maahan -- milloinkaan eivät lopu onnettomuudet, joita minä kerään\nsinun ylitsesi --\"\n\n\"Sinä -- rakas vaimoni, ethän sinä ainakaan tähän ole syypää\", sanoi\nLauritsa laskien kätensä hänen olkapäälleen. Toinen vavahti hänen\nkosketuksestaan ja hänen vaaleanharmaat silmänsä kiilsivät laihojen,\ntummapintaisten kasvojen keskeltä.\n\n\"Hän tarkoittaa! kaiketi, että syypää olen minä\", sanoi Trond\nIvarinpoika tuikeasti. Sisar loi häneen vihaa uhkuvan katseen sekä\nvastasi:\n\n\"Trond kyllä tietää, mitä tarkoitan.\"\n\nKristiina juoksi vanhempien luo, mutta nämä työnsivät hänet kumpikin\nluotaan. Ja Tordis, joka toi lämmintä vettä kattilalla, sysäsi häntä\nhiljaa olkapäähän ja sanoi: \"Mene toiseen tupaan, Kristiina; sinä olet\ntiellä täällä.\"\n\nHän tahtoi ruveta hoitelemaan Lauritsaa, joka oli istuutunut\nsängynedusportaalle, mutta tämä sanoi, ettei hänellä ollut mitään hätää:\n\n\"Mutta ettekö voi lievittää vähän Ulvhildin kipuja -- auta armias\nLuoja, hänhän valittaa niin, että se saa kivenkin itkemään.\"\n\n\"Häntä emme uskalla liikuttaa ennenkuin pappi tai lääke-Ingegjerd\ntulee\", sanoi Tordis.\n\nSamassa tuli Arne ilmoittamaan, ettei Sira Eirik ollut kotosalla.\nRagnfrid seisoi hetken käsiänsä väännellen. Sitten hän sanoi:\n\n\"Lähettäkää sana Aashildille Haugeniin. Menköön muu vaikka miten,\nkunhan Ulvhild pelastuu --\"\n\nKukaan ei kiinnittänyt huomiota Kristiinaan. Hän kiipesi penkille,\njoka oli piilossa sängyn takana, veti jalat alleen ja laski päänsä\npolvelleen.\n\nJa hänestä tuntui kuin kovat kädet olisivat rutistaneet rikki hänen\nsydämensä. Aashild-rouva piti haettaman! Äiti ei ollut antanut hakea\nAashild-rouvaa silloinkaan, kun hän itse oli kuolla lapsivuoteeseen\nUlvhildin syntyessä, eikä myöskään silloin kun Kristiina oli kuumeessa.\nHän oli velho, oli Kristiina kuullut sanottavan -- hän oli ollut\nsyytteessä Oslon piispan ja tuomiokapitulin edessä; hänet olisi jo\nmestattu tai poltettu, ellei hän olisi ollut niin korkeata sukua, että\nhän oli melkein kuin kuningatar Ingebjørgin sisar -- vaan kansa sanoi\nhänen myrkyttäneen ensimmäisen miehensä, ja sen, joka hänellä nyt oli,\noli hän viekoitellut luokseen noituudella; tämä oli niin nuori, että\nolisi voinut olla hänen poikansa. Hänellä oli lapsiakin, mutta nämä\neivät koskaan käyneet hänen luonaan, ja nuo kaksi korkeasukuista, Bjørn\nja Aashild, elivät nyt yksin Dovren tunturilla eikä heille ollut jäänyt\nmitään rikkauksistansa. Kukaan laakson isoisista ei tahtonut tietää\nheistä, mutta salaisesti haettiin Aashild-rouva apua; köyhä kansa kävi\njulkisestikin hänen luonaan suruineen ja vahinkoineen; he kiittivät\nhäntä hyväksi ihmiseksi, mutta pelkäsivät samalla.\n\nKristiina mietti, että äiti, joka alituiseen eli rukouksessa, olisi\nmieluummin voinut kääntyä Jumalan ja Neitsyt Maarian puoleen. Hän\nkoetti itsekin rukoilla -- etenkin Pyhää Olavia, sillä Kristiina tiesi,\nettä tämä oli hyvä ja oli auttanut niin usein taudissa ja haavoissa ja\njalankatkeamissa. Mutta hän ei voinut pitää ajatuksiaan koossa.\n\nVanhemmat olivat jääneet kahden tupaan. Lauritsa oli jälleen paneutunut\nsängylle ja Ragnfrid istui kumartuneena sairaan lapsen yli, pyyhkien\nvähän väliä tämän otsaa ja käsiä märällä vaatteella ja kostuttaen hänen\nhuuliansa viinillä.\n\nKului pitkä aika. Tordis kurkisti silloin tällöin sisään ja tarjoutui\nauttamaan, mutta Ragnfrid lähetti hänet joka kerran takaisin. Kristiina\nitki ääntä päästämättä, rukoillen itseksensä, mutta sitten hän taas\nmuisti noitavaimon ja odotti jännityksellä, milloin tämä ilmestyisi\nsisään.\n\nÄkkiä kuului Ragnfridin ääni hiljaisuudesta:\n\n\"Nukutko, Lauritsa?\"\n\n\"En\", vastasi mies. \"Kuuntelen Ulvhildia. Jumala on auttava viatonta\nkaritsaansa, vaimo -- sitä älkäämme epäilkö. Mutta odotus käy\npitkäksi --.\"\n\n\"Jumala vihaa minua syntieni tähden\", sanoi Rangfrid epätoivoisesti.\n\"Lapsillani on hyvä siellä missä ovat, sitä en rohkene epäillä, ja nyt\non kai Ulvhildin hetki tullut -- mutta minut hän on hylännyt, sillä\nsydämeni on synnin ja surun käärmeenpesä --\"\n\nSilloin tartuttiin oveen. -- Sira Eirik astui tupaan, oikaisi valtavan\nvartalonsa ja sanoi kirkkaalla, syvällä äänellään: \"Jumalan armo tänne!\"\n\nPappi pani lääkelaatikkonsa sängynportaalle ja meni lieden ääreen,\njossa kaasi lämmintä vettä käsillensä. Sitten hän otti ristin\nrinnaltansa, heilautti sitä kaikkiin tuvan nurkkiin ja mutisi jotain\nlatinaksi. Sen jälkeen hän aukaisi räppänän, niin että valo pääsi\ntupaan, ja meni Ulvhildia katsomaan.\n\nKristiina pelkäsi, että pappi löytäisi hänet ja ajaisi hänet ulos --\nSira Eirikin silmiltä ei moni seikka jäänyt huomaamatta. Mutta tämä\nei katsonut taakseen. Hän otti lääkelaatikosta pullon, kaasi siitä\ntilkkasen hienoksi kartatulle villatukolle ja asetti sen Ulvhildin\nsuulle sekä nenälle.\n\n\"Hänen kipunsa helpottavat kohta\", sanoi pappi. Hän meni Laurin\nluo ja hoiteli tätäkin, pyytäen tämän kertomaan, miten onnettomuus\noli tapahtunut. Lauritsalta oli kaksi kylkiluuta poikki ja hän oli\nsaanut haavan keuhkoihinsa; pappi luuli kuitenkin, ettei se ollut\nhengenvaarallista.\n\n\"Entä Ulvhild\", kysyi isä huolen vallassa.\n\n\"Sanon sen kun olen katsonut häntä\" vastasi pappi. \"Mutta sinä saat\nmennä makaamaan parveen, niin täällä tulee hiljaisempaa ja enemmän\ntilaa niille, jotka hoitavat lastasi.\" Hän laski Lauritsan käsivarren\nolkapäälleen, otti häntä kainalosta ja kantoi hänet ulos. Kristiina\nolisi mieluummin mennyt isän mukana, mutta ei uskaltanut näyttäytyä.\n\nKun Sira Eirik palasi, ei hän puhunut mitään Ragnfridille, vaan\nleikkasi vaatteet irti Ulvhildin päältä, joka oli alkanut valittaa\nvähemmän ja tuntui olevan torkuksissa. Hiljaa tunnusteli hän lapsen\nruumista ja jäseniä kädellään.\n\n\"Niinkö huonosti on lapseni laita, ettet tiedä hänelle neuvoa, koska et\nvirka mitään\", kysyi Ragnfrid kuiskaten.\n\nPappi vastasi hiljaa:\n\n\"Näyttää siltä kuin hänen selkänsä olisi pahasti ruhjoutunut, Ragnfrid.\nEn tiedä muuta neuvoa kuin jättää hänet Jumalan ja Pyhän Olavin\nhaltuun; en voi tehdä tässä paljoa.\"\n\nÄiti sanoi kiivaasti:\n\n\"Sitten meidän täytyy rukoilla -- arvaat kai sen, että Lauritsa ja minä\nannamme kitsastelematta kaiken mitä pyydät, jos voit saada Jumalan\njättämään Ulvhildin eloon.\"\n\n\"Olisi mielestäni ihme\", sanoi pappi, \"jos hän jäisi eloon ja saisi\ntäyden liikuntokyvyn.\"\n\n\"Etkö sinä saarnaa ihmeistä myöhään sekä varhain -- etkö usko\nlapselleni voivan tapahtua ihmettä\", sanoi hän entiseen tapaan.\n\n\"Oikeassa olet\", sanoi pappi, \"ihmeitä tapahtuu kyllä, mutta Jumala ei\nkuuntele jokaista ihmistä -- emme tiedä hänen aivoituksiansa. Ja eikö\nsinusta tuntuisi vielä pahemmalta, jos tämä pieni kaunis piika jäisi\nrujoksi tai rammaksi?\" Ragnfrid heitteli päätään ja uikutti hiljaa:\n\n\"Pappi, minä olen kadottanut jo niin monta, en voi antaa enää häntä,\"\n\n\"Koetan kaiken mitä voin\", pappi vastasi, \"ja tahdon rukoilla koko\nvoimastani. Mutta koeta, Ragnfrid, kestää se kohtalo, jonka Jumala on\nmäärännyt osaksesi.\"\n\nÄiti valitti hiljaa:\n\n\"Ketään lapsistani en ole rakastanut niinkuin tätä tässä -- jos\nhänetkin nyt otetaan minulta, luulen sydämeni halkeavan.\"\n\n\"Jumala olkoon apunasi, Ragnfrid Ivarintytär\", sanoi Sira Eirik\npäätään pudistaen. \"Tahdot pakottaa Jumalaa myöntymään tahtoosi monien\nrukoustesi ja paastojesi tähden. Voitko ihmetellä, ettei niistä ole\nollut enempää apua.\"\n\nRagnfrid katsoi häneen uhmaten ja lausui:\n\n\"Olen lähettänyt sanan Aashild-rouvalle.\"\n\n\"Sinähän hänet tunnet, enkä minä\", virkkoi pappi.\n\n\"En voi elää ilman Ulvhildiä\", sanoi Ragnfrid kuten ennen. \"Ellei\nJumala tahdo auttaa häntä, haen neuvoa Aashild-rouvalta tai vaikka\npaholaiselta, jos he voivat auttaa!\"\n\nPapin kielellä näytti pyörivän terävä sana, mutta sitten hän hillitsi\nitsensä. Hän kumartui alas ja koetteli uudestaan sairaan lapsen jäseniä.\n\n\"Hänen kätensä ja jalkansa ovat kylmät\", hän sanoi. \"Saamme panna\nkuumaa vettä lekkereihin hänen ympärilleen -- ja sitten ette saa\nliikuttaa häntä, ennenkuin Aashild-rouva tulee.\"\n\nKristiina liukui ääneti pitkälleen penkille ja oli nukkuvinaan. Hänen\nsydämensä takoi pelosta -- hän ei ollut ymmärtänyt paljoa Sira Eirikin\nja äidin keskustelusta, mutta häntä oli ruvennut peloittamaan kauheasti\nja hän tiesi, ettei se ollut aiottu hänen korvillensa.\n\nÄiti nousi mennäkseen lekkereitä hakemaan; mutta äkkiä hän puhkesi\nitkuun: \"Rukoile sittenkin puolestamme, Sira Eirik!\"\n\nVähän ajan kuluttua äiti tuli takaisin Tordiksen kanssa. Pappi\nja naiset häärivät nyt Ulvhildin ympärillä, ja silloin Kristiina\nlöydettiin ja lähetettiin ulos.\n\nValo häikäisi hänen silmiään, kun hän tuli ulos pihalle. Hänestä\noli tuntunut, että suurimman osan päivää jo oli täytynyt kulua\nhänen istuessaan pimeässä talvituvassa, ja nyt paistoivatkin\nseinät vaaleanharmaina ja ruoho kiilsi niinkuin silkki valkoisessa\nkeskipäiväauringossa. Joki välkkyi lepikön hiirenkorvaa tekevän,\nkultaisen vitsaverkon välissä -- se täytti ilman iloisella,\nyksiäänisellä pauhinallaan, sillä se juoksi vuolaana laakeassa,\nkivisessä uomassaan Jørundgaardin kohdalla. Tunturit kokosivat kirkasta\nsineä kohden ja purot syöksyivät rinnettä alas sulavan lumen keskeltä.\nJa voimakas, imanta kevään tulo sai hänet itkemään, tajutessaan kaiken\nympärillä olevan avuttomuuden.\n\nUlkona ei ollut ketään, mutta hän kuuli ääntä miesten tuvasta. Tuoretta\nmultaa oli ripoteltu siihen paikkaan, missä isä oli lyönyt sonnin\nkuoliaaksi. Hän ei tiennyt mihin ryhtyä -- meni viimein uutistuvan\nsalvoksen taakse, jota oli rakennettu pari hirsikertaa. Siellä olivat\nhänen ja Ulvhildin leikkikalut; hän työnsi ne koloon alemman hirren ja\nkivijalan väliin. Viime aikoina oli Ulvhild tahtonut viedä kaikki hänen\nlelunsa; se oli toisinaan suututtanut häntä. Hän ajatteli, että jos nyt\nsisko paranisi, antaisi hän tälle kaiken mitä omisti. Ja tuo ajatus\ntuotti hiukan lohtua.\n\nHän muisti Hamarin munkkia -- tämä uskoi, että ihmeitä saattoi tapahtua\njoka ihmiselle. Mutta Sira Eirik ei ollut yhtä varma asiasta, eivätkä\nvanhemmatkaan -- ja hän oli tottuneempi kuulemaan näitä. Hän tunsi\naivan kuin suuren painon päällään ensi kertaa aavistaessaan, että\nihmiset voivat ajatella näin eri lailla monista asioista -- eivätkä\nainoastaan pahat, Jumalaa karttavat ihmiset ja hyvät, vaan vielä\nsellaisetkin kuin veli Edvin ja Sira Eirik -- ja äiti sekä isä; hän\ntajusi yhtäkkiä, että nämä ajattelivat eri lailla monestakin asiasta --.\n\nTordis löysi hänet nukkumasta nurkasta illan lähetessä ja vei hänet\nomaan sänkyynsä; silloin ei lapsi ollut syönyt mitään aamusta asti.\nTordis valvoi Ulvhildin luona yöllä äidin kanssa ja Kristiina nukkui\nhänen sängyssään Jonin, hänen miehensä ja Eivindin ja Ormin, heidän\npikku poikiensa kanssa. Heidän ruumiittensa lemu, miehen kuorsaaminen\nja pikkupoikain tasainen hengitys pani väkisin Kristiinan itkeä\ntuhuuttamaan. Vielä eilen illalla hän oli käynyt sänkyyn oman isänsä ja\näitinsä ja pikku Ulvhildin viereen, kuten aina tähän asti elämässään --\nse oli ollut kuin pesä, joka nyt oli hajoitettu ja revitty, ja hän itse\nheitetty pois niiden siipien suojasta, jotka olivat lämmittäneet häntä\naina. Viimein hän itki itsensä uneen, orpona ja onnettomana vieraiden\nihmisten välissä --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Kristiina seuraavana aamuna nousi ylös, sai hän kuulla, että\neno koko joukkoineen oli lähtenyt talosta -- vihassa. Trond oli\nsanonut sisartaan hourupäiseksi ja mielettömäksi naiseksi ja lankoaan\nlapaseksi ja hölmöksi, joka ei ollut milloinkaan osannut pitää vaimoaan\nkurissa. Kristiina kävi kuumaksi suuttumuksesta, mutta samalla häntä\nhävetti -- hän ymmärsi sen kovin sopimattomaksi teoksi, että äiti oli\nkarkoittanut lähimmät sukulaisensa talosta. Ja ensi kerran hän alkoi\naavistella, ettei äidissä ollut kaikki niinkuin olla piti -- että hän\noli toisellainen kuin muut vaimot.\n\nHänen tuumiessaan tätä tuli palvelustyttö sanomaan, että Kristiinan oli\nmentävä isänsä luokse parvelle.\n\nMutta astuessaan ylistupaan unohti Kristiina mennä katsomaan häntä,\nsillä vastapäätä avattua ovea, josta valo paistoi suoraan tämän\nkasvoihin, istui pieni nainen, jonka Kristiina arvasi noitavaimoksi.\nVaikkei Kristiina ollut ajatellut häntä tuon näköiseksi.\n\nTämä näytti hennolta ja pieneltä kuin lapsi, istuessaan isossa\nselkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hänen eteensä oli myös\nasetettu pöytä, joka oli katettu äidin parhaimmalla kirjaillulla\naivinaliinalla. Läskiä ja linnunlihaa oli hopealautasella; visakulhossa\noli viiniä ja isän oma hopeapikari oli tuotu hänen juoma-astiakseen.\nHän oli lopettanut syömisen ja pyyhki parhaillaan käsiään äidin\nhienoimpaan käsiliinaan. Ragnfrid seisoi itse hänen edessään pitäen\nkäsissään vedellä täytettyä messinkivatia. Aashild-rouva antoi liinan\nvaipua syliinsä, hymyili lapselle ja sanoi kirkkaalla, pehmeällä,\nviehättävällä äänellä:\n\n\"Tuleppas tänne, sinä sieltä! Kauniit ovat lapsesi, Ragnfrid\", sanoi\nhän äidille.\n\nHänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, mutta rusottavan punaiset ja\nvalkoiset, ja iho oli yhtä sileä ja hieno kuin lapsen. Suu oli verevä\nja punainen kuin nuorella naisella ja hänen suuret, kellertävät\nsilmänsä loistivat. Ohut, valkea huntu kulki poskia pitkin ja oli\nsidottu leuan alle kultaisella soljella; sen päällä hänellä oli pehmeä,\ntummansininen villaliina, joka lankesi hartioille ja pitkin hänen\ntummaa, ruumiinmukaista pukuaan. Suora hän oli niinkuin kynttilä, ja\nKristiina aavisti paremmin kuin tiesi, ettei hän milloinkaan ollut\nnähnyt niin kaunista ja säädykästä naista kuin tämä vanha noitavaimo,\njonka kanssa kylän isoiset eivät tahtoneet olla missään tekemisissä.\n\nAashild-rouva piti Kristiinan kättä vanhassa, pehmeässä kädessään;\nhän puhui tälle lempeästi ja leikillisesti, mutta Kristiina ei saanut\nsanaakaan suustaan. Silloin Aashild-rouva sanoi naurahtaen:\n\n\"Pelkääköhän hän minua?\"\n\n\"Ei, ei\", Kristiina melkein huusi. Silloin nauroi Aashild-rouva entistä\nenemmän ja sanoi äidille:\n\n\"Tällä on viisaat silmät, tällä tyttärelläsi, ja hyvät, voimakkaat\nkädet, häntä ei ole totutettu velttouteen, huomaan minä. Sinä voit\ntarvita jonkun avuksesi Ulvhildin hoidossa, kun minä olen poissa. Siksi\nvoit antaa Kristiinan minun ohjaukseeni, niin kauan kuin viivyn talossa\n-- hän on jo kyllin vanha siihen, yksitoista vuotta, vai kuinka?\"\n\nNäin sanottuaan Aashild-rouva lähti, ja Kristiina aikoi seurata häntä.\nSilloin kutsui Lauritsa häntä vuoteestaan. Hän makasi selällään\ntasaisella tilalla, pielukset koholle nostettujen polvien alla;\nAashild-rouva oli käskenyt häntä makaamaan siten, että rinnassa oleva\nhaava paranisi pikemmin.\n\n\"Sitten te kai pian paranette, isä?\" kysyi Kristiina. Lauritsa katsoi\nhäneen -- lapsi ei ollut vielä milloinkaan sanonut isälleen te. Hän\nsanoi vakavasti:\n\n\"Minulla ei ole hätää; pahemmin on sisaresi laita.\"\n\n\"Niin\", sanoi Kristiina ja huokasi.\n\nSitten hän seisoi viivytellen sängyn ääressä. Isä ei virkkanut\nenempää, eikä Kristiina keksinyt mitään sanottavaa. Ja kun Lauritsa\nhetken kuluttua sanoi, että Kristiina saattoi mennä alas äidin\nja Aashild-rouvan luokse, kiiruhti hän ulos ja juoksi pihan yli\ntalvitupaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nAashild-rouva jäi Jørundgaardiin suurimmaksi osaksi kesää. Tästä\njohtui, että heillä kävi kansaa kysymässä neuvoja häneltä -- Kristiina\nkuuli Sira Eirikin pistelevän heitä ja aavisti, ettei se ollut\nvanhempien mieleen. Mutta hän karkoitti luotaan kaikki tämän tapaiset\najatukset, eikä liioin miettinyt, mitä hän piti Aashild-rouvasta, vaan\noli aina tämän kanssa eikä väsynyt kuulemaan ja katselemaan häntä.\n\nUlvhild makasi yhä selällään suuressa sängyssä. Hänen pienet kasvonsa\nja huulensa olivat verettömät ja silmien ympärille oli ilmestynyt\nmustat renkaat. Hänen kaunis keltainen tukkansa haisi kovasti hielle,\nkun ei sitä oltu pesty niin pitkään aikaan, se oli tummunut ja\nmenettänyt kiiltonsa ja kiharansa, ja oli nyt kuin vanha kuivunut\nheinä. Hän oli väsyneen ja kärsivällisen näköinen ja hymyili heikosti\nja surullisesti, kun Kristiina istui hänen luokseen ja puhui ja\nnäytteli tälle kauniita lahjoja, joita isä ja äiti ja kaikki tuttavat\nja omaiset olivat lahjoitelleet, moni pitkän matkan takaa. Siinä\noli nukkia ja lintuja ja karjaa, oli pieni lautapeli, oli koruja ja\nsamettihilkkoja ja kirjavia nauhoja: Kristiina säilytti niitä siskon\nvaralta erityisessä laatikossa -- ja Ulvhild katseli kaikkea totisine\nsilmineen ja antoi huoaten lelut väsyneistä käsistään.\n\nMutta kun Aashild-rouva tuli hänen luokseen, kirkastuivat Ulvhildin\nkasvot. Hän joi halukkaasti virvoittavia ja uneenvaivuttavia juomia,\njoita Aashild-rouva valmisti, ei valittanut tämän hoitaessa häntä, vaan\nkuunteli onnellisena, kun tämä soitti Lauritsan harppua ja lauloi --\nhän osasi niin paljon lauluja, joita ei tunnettu tässä laaksossa.\n\nUsein hän lauleli Kristiinalle, kun Ulvhild oli nukkunut. Ja silloin\nhän väliin kertoi nuoruudestaan, jolloin hän oli asunut etelässä ja\nkulkenut Maunu- ja Eirik-kuninkaiden ja näiden kuningatarten saattueessa.\n\nKerran heidän istuessaan näin ja Aashild-rouvan jutellessa, pujahti\nKristiinan huulilta kysymys, joka usein oli mietityttänyt häntä:\n\n\"Ihme se on minusta, että te aina voitte olla noin iloinen, vaikka\nolette tottunut --\" hän keskeytti puheensa ja lensi punaiseksi.\n\nAashild-rouva katsoi lapseen hymyillen:\n\n\"Tarkoitatko, että kun se nyt on niin kaukana kaikki?\" Hän nauroi hiljaa\nja sanoi sitten: \"Minulla on ollut onnenaikani, Kristiina, enkä ole\nniin tyhmä, että valittaisin, siksi että nyt saan tyytyä kurnaaliin ja\npiimään, juotuani loppuun oluen ja viinin. Hyvät päivät kestävät kauan,\njos osaa järjestää asiansa viisaasti ja varovasti; järkevät ihmiset\ntietävät tämän ja siksi luulenkin, että heidän täytyy tyytyä hyviin\npäiviin -- parhaimmat päivät maksavat paljon. Ja sitä, joka hävittää\nisänperintönsä nuoruuden huimuudessa, kutsuvat he mielettömäksi.\nAjatelkoon asiasta kukin ymmärryksensä mukaan. Mutta vasta sitä minä\nsanon hulluksi ja mielettömäksi, joka katuu kauppojaan jälkeenpäin, ja\nnarrien narriksi sitä, joka luulee näkevänsä luonaan juomaveikot kun\nperintö on menetetty --.\"\n\n\"Tarvitseeko Ulvhild jotakin?\" kysyi hän lempeästi, Ragnfridiin\nkääntyen; tämä oli tehnyt äkkinäisen liikkeen istuessaan lapsen luona.\n\n\"Ei, hän nukkuu sikeästi\", sanoi äiti, tullen Aashildin ja Kristiinan\npariin lieden äärelle. Käsi räppänänriukua vasten hän seisoi paikallaan\nkatsoen alas Aashild-rouvan kasvoihin.\n\n\"Tuota Kristiina ei ymmärrä\", hän virkkoi.\n\n\"Ei\", vastasi rouva. \"Mutta kai hän osasi rukouksensakin, ennenkuin\nymmärsi niitä. Ken tarvitsee rukouksia ja neuvoja, ei kaipaa oppia tai\nymmärtämistä.\"\n\nRagnfrid rypisti miettivästi mustia kulmiaan. Silloin muistuttivat\nhänen kirkkaat, syvällä olevat silmänsä taas mustan metsänrinteen\nalla lepäävää lampea, kuten Kristiina oli kuvitellut lapsena -- tai\nkuullut jonkun sanovan. Aashild-rouva katsoi häneen hymyillen hiljaista\nhymyään. Ragnfrid kävi lieden laidalle, otti oksan ja työnsi sen tuleen.\n\n\"Mutta entä se, joka on tuhlannut perintönsä huonoihin tavaroihin -- ja\nsitten keksii aarteen, josta antaisi vaikka elämänsä -- eikö sellainen\nmielestänne voi katua hulluuttansa?\"\n\n\"Missä kauppaa käydään, siellä on myöskin tappion vaara\", sanoi\nAashild-rouva. \"Ja se, ken tahtoo antaa elämänsä, saa panna sen peliin\nja katsoa sitten, mitä sillä voi voittaa --.\"\n\nRagnfrid sieppasi palavan kekäleen liedeltä, sammutti liekin ja puristi\nkourallaan kekäleen palavaa päätä, niin että sormien lomat hehkuivat\nveripunaisina.\n\n\"Nuo ovat sanoja, sanoja ja aina vaan sanoja, Aashild-rouva.\"\n\n\"Ei ole olemassa kovin paljon sellaista, josta kannattaisi maksaa niin\nkorkea hinta kuin oma elämänsä\", sanoi toinen.\n\n\"Onpas\", sanoi äiti kiihkeästi. \"Minun mieheni\", kuiskasi hän sitten\nmelkein kuulumattomasti.\n\n\"Ragnfrid\", sanoi Aashild-rouva hiljaa: \"Noin on moni neito ajatellut,\nhalutessaan sitoa miehen ja antaessaan siitä neitoutensa. Mutta\netkö ole kuullut miehistä, jotka ovat antaneet kaikkensa Jumalalle,\nmenneet luostariin tai eläneet alasti erämaissa sekä sitten katuneet\nsitä. Pyhissä kirjoissa kutsutaan heitä hulluiksi. Ja on kai syntistä\najatella, että Jumala olisi voinut pettää heitä kaupoissa.\"\n\nRagnfrid istui tuokion aivan hiljaa. Sitten sanoi Aashild-rouva:\n\n\"Nyt saat tulla, Kristiina, on aika mennä keräämään kastetta Ulvhildin\naamupesua varten.\"\n\nPihamaa lepäsi mustan ja valkoisen kirjavana kuutamossa. Ragnfrid\nsaattoi heitä läävän läpi kaalimaan veräjälle. Kristiina näki äidin\njäävän seisomaan aidanvierustalle laihana ja mustana, hänen kerätessään\nkastetta suurilta jääkylmiltä kaalinlehdiltä ja poimulehden poimuista\nisän hopeapikariin.\n\nAashild-rouva käveli ääneti Kristiinan rinnalla. Hän oli tullut mukaan\nvain vahtiakseen häntä, sillä ei ollut hyvä päästää lasta yksin ulos\ntällaisena yönä. Mutta kasteella oli parempi voima, jos sen keräsi\nkoskematon neito.\n\nKun he palasivat veräjälle, oli äiti kadonnut. Kristiina hytisi\nkylmästä, antaessaan jäisen hopeapikarin Aashild-rouvan haltuun. Hän\njuoksi märissä kengissään yli aukean parvea kohden, jossa hän nykyisin\nnukkui isän kanssa. Hän oli asettanut jalkansa ensimmäiselle portaalle;\nsilloin ilmestyi Ragnfrid pimeästä portaiden alta. Hän kantoi höyryävää\njuomakulhoa.\n\n\"Olen lämmittänyt sinulle olutta, tyttäreni\", sanoo äiti.\n\nKristiina kiitti iloisesti ja painoi huulensa sen laitaan. Silloin\nRagnfrid kysyi:\n\n\"Kristiina -- mitenhän on noiden lukujen ja opetusten laita, joita\nAashild opettaa sinulle -- eihän niissä vain liene syntiä ja\njumalattomuutta?\"\n\n\"Sitä en saata uskoa\", vastasi lapsi. \"Niissä on kaikissa Jeesuksen\nnimi ja Neitsyt Maarian nimi ja kaikkien pyhimysten nimet --\"\n\n\"Mitä hän on opettanut sinulle\", tiedusti äiti uudelleen.\n\n\"Kaikenlaista -- lääkeyrteistä -- lukuja verenjuoksua ja syyliä ja\nkipeitä silmiä vastaan -- lukuja koita ja hiiriä vastaan. Ja sitten,\nmitkä yrtit täytyy poimia auringonpaisteella ja millä on voima sateella\n--. Mutta lukuja en saa sanoa kellekään, sillä muuten ne menettävät\nvoimansa\", sanoi hän nopeasti.\n\nÄiti otti häneltä tyhjennetyn kulhon ja laski sen rappusille. Ja äkkiä\nhän kietaisi kätensä tyttären ympärille, painoi hänet lujasti itseään\nvasten ja suuteli häntä. -- Kristiina tunsi, että äidin posket olivat\nmärät ja polttavat:\n\n\"Jumala ja Pyhä Neitsyt suojelkoot ja varjelkoot sinua kaikkea pahuutta\nvastaan -- meillä ei ole muuta kuin sinut, isälläsi ja minulla, johon\nei kova onnemme ole koskenut. Rakas, rakas lapsi -- älä milloinkaan\nunhoita, että olet isäsi rakkahin ilo --\"\n\nRagnfrid meni takaisin talvitupaan, riisui vaatteensa ja kiipesi\nUlvhildin sänkyyn. Hän koukisti käsivartensa lapsen ympärille ja painoi\nkasvonsa liki pienokaisen kasvoja, niin että hän tunsi Ulvhildin\nruumiin lämmön ja kostean lapsentukan hikisen, ilkeän hajun. Ulvhild\nnukkui raskaasti ja rauhallisesti, kuten aina Aashild-rouvan iltajuoman\njälkeen. Raiti tuoksui väkevästi mataroille, joita oli levitetty sen\nalle. Kuitenkaan ei Ragnfrid saanut pitkään aikaan unta, vaan tuijotti\npientä valopilkkua laessa, jossa kuu paistoi räppänän sarvilevylle.\n\nToisessa sängyssä makasi Aashild-rouva, mutta Ragnfrid ei tiennyt\nkoskaan, nukkuiko tämä vaiko valvoi. Toinen ei ollut kertaakaan\nmuistuttanut tuttavuudesta, joka heidän välillään oli ollut entisinä\naikoina -- se peloitti niin Ragnfridiä. Eikä hän mielestään milloinkaan\nollut ollut niin kirvelevän surullinen ja peloissaan kuin nyt -- vaikka\ntiesi Lauritsan toipuvan ja Ulvhildin jäävän eloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäytti siltä kuin Aashild-rouva olisi mieltynyt puhelemaan Kristiinan\nkanssa, ja päivä päivältä tuli heistä paremmat ystävät.\n\nKerran ollessaan yhdessä yrttejä poimimassa he kävivät istumaan\npienelle vihreälle nurmikolle harjun laitaan vieremän alla. Sieltä näki\nalas Formon pihaan, jossa vilkkui Arne Gyrdinpojan punainen nuttu;\ntämä oli ratsastanut heidän kanssaan alas ja jäänyt vartioimaan heidän\nhevosiaan, sillä aikaa kun he kävelivät mäellä yrttien haussa.\n\nHeidän istuessaan siinä kertoi Kristiina Aashild-rouvalle, miten\nhän oli kohdannut maahis-neidon. Hän ei ollut ajatellut sitä moneen\nvuoteen, mutta nyt se muistui mieleen. Ja kertoessaan alkoi hänestä\ntuntua siltä kuin Aashild-rouva olisi jollakin kummallisella tavalla\nmuistuttanut tätä -- vaikka hän koko ajan selvästi tiesi, etteivät nämä\nolleet toistensa näköiset.\n\nMutta kun hän oli lopettanut puheensa, istui Aashild-rouva jonkun aikaa\nhiljaa, katsellen alas laaksoon ja sanoi sitten:\n\n\"Teit viisaasti kun pakenit, koska olit vasta lapsi! Mutta etkö ole\nkoskaan kuullut ihmisistä, jotka ovat ottaneet maahisen tarjoamaa\nkultaa ja sen jälkeen kytkeneet peikon kiveen?\"\n\n\"Olen kuullut sellaisia tarinoita\", Kristiina sanoi, \"mutta sitä minä\nen ikinä uskaltaisi tehdä. Eikä se olisi minusta kaunista.\"\n\n\"On hyvä kun ei uskalla tehdä sitä, mikä ei näytä kauniilta\", sanoi\nAashild-rouva hymähtäen. \"Mutta ei ole yhtä hyvä, jos joku asia ei\nnäytä kauniilta, siksi ettei uskalla tehdä sitä. -- Olet kasvanut\npaljon tänä kesänä\", lausui rouva äkkiä. \"Mahtanetko tietää, että\nsinusta on varttumassa kaunis neito?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Kristiina. \"Minun sanotaan muistuttavan isää.\"\n\nAashild-rouvaa nauratti.\n\n\"Paras olisikin, jos muistuttaisit isääsi päältä sekä sisältä.\nKuitenkin olisi vahinko, jos sinut naitettaisiin tänne. Ei sovi\nhalveksua talonpojan tapoja ja torpparin paitaa, mutta tämän seudun\nisoiset ovat mielestään niin mainioita, ettei vertaa koko maassa. Kai\nhe ovat kovasti ihmetelleet, että minä saatan elää ja olla tyytyväinen,\nvaikka he ovat sulkeneet ovensa minulta. Mutta itse he ovat laiskoja\nja ylpeitä eivätkä tahdo taipua uusiin tapoihin -- vaan syyttävät\nvanhaa Sverre-kuninkaan ajoilta perittyä vihollisuuttaan. Valhetta se\non, sinun kantaisäsi teki sovinnon Sverre-kuninkaan kanssa ja otti\nlahjoja häneltä, mutta jos tuo enosi tahtoisi seurata kuningastamme ja\ntaistella hänen puolestaan, täytyisi hänen suoria itsensä niin ulkoa\nkuin sisältä, ja sitä tämä Trond ei viitsi. Mutta sinut, Kristiina,\nsinut pitäisi saada naitetuksi miehelle, jolla on ritarin tavat ja\nsoreus --\"\n\nKristiina istui katsellen Arnen leveätä selkää Formon pihamaalla. Hän\nei ollut tullut huomanneeksi, että joka kerran kun Aashild kertoi siitä\nmaailmasta, jossa hän oli elänyt ennen, Kristiina heti näki ritarit\nja kreivit Arnen kaltaisina. Ennen, hänen ollessaan pieni, oli hän\najatellut ne isän näköisiksi.\n\n\"Sisarenpoikani, Erlend Nikulauksenpoika, Hasabyn herra, olisi voinut\nolla sopiva sulhanen sinulle -- hänestä on tullut kaunis mies. Sisareni\nRagnhild kävi minua katsomassa mennä vuonna, matkatessaan laakson läpi,\nja Erlend oli hänen muassaan. Häntä sinä et taida saada, mutta olisin\nmielelläni levittänyt morsiuspeitteen teidän ylitsenne -- hän on yhtä\nmusta kuin sinä olet vaalea ja hänellä on kauniit silmät. -- Vaan\njos tunnen oikein lankoni, on hän ehtinyt katsoa pojalleen paremmat\nnaimakaupat kuin mitä sinä olisit.\"\n\n\"Enkö minä sitten ole hyvä naimakauppa?\" kysyi Kristiina suuresti\nihmetellen. Hän ei milloinkaan osannut pahastua Aashild-rouvan\npuheista, vaan tunsi nöyrästi ja alistuen, että tämä oli jollain tapaa\nedellä hänen kotiväkeänsä.\n\n\"Olet sinäkin hyvä naimakauppa\", vastasi toinen. \"Vaan tuskinpa\nsittenkään voit toivoa pääseväsi minun sukuuni. Sinun kantaisäsi oli\nlainsuojaton muukalainen tässä maassa, ja Gjeslingit ovat istuneet\nhappanemassa kartanoillaan niin kauan, ettei heitä kohta muista\nyksikään ulkopuolella tämän laakson. Mutta minä ja sisareni saimme\nmiehiksemme kuningatar Margret Skulentyttären sisarenpojat.\"\n\nKristiina ei tullut maininneeksi, etteihän hänen kantaisänsä ollut\ntullut lainsuojattomana maahan, vaan tämän veli. Hän istui katsoen\ntummia tunturisyrjiä toisella puolen laakson, ja hän muisti sen päivän\nmonta vuotta sitten, jolloin hän oli ollut ylhäällä tunturilaella ja\nnähnyt miten monet vieraat tunturit eroittivat muun maailman hänen\nkotilaaksostaan. Silloin sanoi Aashild-rouva, että lähdettäisiin kotiin\nja käski hänen huutaa Arnea. Ja Kristiina pani kädet suulleen, huhuili\nja huiskutti kaulaliinaansa, kunnes näki punaisen pilkun alhaalla\nliikahtavan ja viittaavan takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoku aika tämän jälkeen Aashild-rouva matkusti pois, mutta syksyn ja\nalkutalven kuluessa kävi hän usein Jørundgaardissa, viipyen jonkun\npäivän Ulvhildin luona. Lasta pidettiin nyt päivät jalkeilla, ja häntä\nkoetettiin totuttaa kestämään jaloillaan, mutta ne antoivat myöten\nhänen yrittäessään. Hän oli itkuinen, kalpea ja väsynyt, ja kurepuku,\njonka Aashild-rouva oli laittanut hevosennahasta ja pajunvitsoista,\nvaivasi häntä kovasti, niin että hän mieluimmin istui hiljaa yhdessä\nkohden äidin sylissä. Ragnfridillä oli sairas lapsi aina kainalossaan,\nja Tordis hoiti koko talouden puolta, jossa Kristiina äidin käskystä\ntoimi hänen apunansa, tottuakseen töihin.\n\nKristiina kaipasi Aashild-rouvaa alituiseen ja väliin puhui tämä\npitkään hänen kanssaan; mutta toisin ajoin Kristiina turhaan odotti\nmuuta kuin tulo- ja lähtötervehdyksen, -- Aashild istui silloin\naikaihmisten kanssa keskustellen. Näin tapahtui joka kerta kun hänellä\noli mukanaan miehensä, sillä joskus sattui niinkin, että Bjørn\nGunnarinpoika seurasi mukana Jørundgaardiin. Lauritsa oli kerran\nsyksyllä lähtenyt ratsain Haugeniin viemään rouvalle hoitopaikkaa --\nhän antoi tälle talon parhaan hopeakannun laattoineen. Hän oli ollut\nsiellä yötä ja kehui jälkeenpäin kovin oloansa; siellä oli ollut kaunis\nja hyvin hoidettu talo, eikä lainkaan niin pieni kuin ihmiset puhuivat,\ntiesi hän kertoa. Ja sisällä oli kaikki ollut varakkaan mukaista ja\ntavat säädykkäät kuin etelän isoisilla. Mitä hän Bjørnistä piti, sitä\nLauritsa ei sanonut, mutta hän otti aina sievästi vastaan Bjørnin, kun\ntämä tuli Jørundgaardiin vaimonsa kanssa. Sitävastoin Lauritsa piti\npaljon Aashild-rouvasta ja sanoi, että hänen luulonsa mukaan suurin\nosa kaikesta, mitä tästä puhuttiin, oli valhetta. Myös selitti hän,\nettei hän luullut tämän tarvinneen noitatemppuja kaksikymmentä vuotta\nsitten, sitoakseen miehen -- Aashild alkoi olla kuusissakymmenissä ja\noli vieläkin nuorekas ja kaunis ja viehkeä olennoltaan.\n\nKristiina huomasi, ettei äiti pitänyt tuosta. Ragnfrid ei tosin koskaan\nsanonut mitään Aashild-rouvasta, mutta kerran vertasi hän Bjørniä\nkeltaiseen, painuneeseen ruohoon, jota väliin näkee isojen kivien alla,\nja Kristiinasta hän oli oikeassa. Bjørn oli kummallisen lakastuneen\nnäköinen, hän oli jotakuinkin lihava, kalpea ja vähän kaljupäinen,\nvaikkei ollut vanhempi Lauritsaa. Kuitenkin näkyi, että hän kerran\noli ollut hyvin komea mies. Kristiina ei joutunut koskaan vaihtamaan\nsanaakaan hänen kanssaan -- toinen puhuikin vähän, istui vain siinä,\nmihin oli asettunut tupaan tullessaan, kunnes meni sänkyyn. Hän joi\nsuunnattoman paljon, mutta sitä ei huomannut päältäpäin, ei syönyt\njuuri mitään ja tuijotti väliin mietteissään jotakin huoneessa olijaa\nkummallisilla haaltuneilla silmillään.\n\nSundbyn sukulaisia he eivät olleet nähneet onnettomuuden jälkeen,\nmutta Lauritsa oli käynyt jonkun kerran Vaagessa. Sitävastoin kävi\nSira Eirik Jørundgaardissa kuten ennenkin; hän sattui silloin usein\nyksiin Aashild-rouvan kanssa, ja nämä olivat ystäviä. Tätä piti kansa\nkauniina piirteenä papissa, joka itse oli taitava lääkeniekka. Yhtenä\nsyynä siihen, ettei suurkartanoiden väki ollut hakenut Aashild-rouvan\nneuvoja, ainakaan julkisesti, lienee ollut myös se, että he pitivät\npappia kyllin taitavana itselleen eivätkä oikein tienneet, miten heidän\ntuli olla noita kahta kohtaan, jotka tavallaan olivat hyljeksityt\njoka paikassa. Sira Eirik sanoi silloin, etteivät he syöneet toisensa\nosaa, ja mitä tämän noituuteen tuli, ei hän kuulunut Sira Eirikin\nseurakuntaan; saattoihan olla mahdollista, että rouva tiesi enemmän\nkuin mikä oli terveellistä hänen sielullensa -- mutta ei tullut\nunohtaa, että tietämätön kansa halukkaasti puhui noituudesta, kun joku\noli tietävämpi toisia. Aashild-rouva puolestaan kehui pappia kovin\nja kävi ahkerasti kirkossa, milloin sattui Jørundgaardiin pyhäpäivän\naikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulu oli surullinen sinä vuonna. Ulvhild ei vieläkään osannut seisoa.\nEivätkä he kuulleet mitään Sundbyläisistäkään. Kristiina kuuli siitä\npuhuttavan kylällä ja näki, että se koski isään. Mutta äiti ei\nvälittänyt koko asiasta, ja se oli rumaa Kristiinan mielestä.\n\nMutta pyhien lopulla tuli taloon kerran illalla Sira Sigurd, Trond\nGjeslingin kotipappi, suuressa ajoreessä, ja hänen tärkein asiansa oli\npyytää heidät kaikki kestiin Sundbyn kartanoon.\n\nSira Sigurd ei ollut suosiossa näillä mailla, sillä hän se itse asiassa\njohti Trondin tilanhoitoa -- ainakin hän sai niskoilleen syyn Trondin\nharjoittamasta sorrosta ja vääryydestä, sillä pelkkää puhetta ei\nollut, että tämä kiusasi jossain määrin talonpoikiansa. Hänen pappinsa\noli ylen sukkela laskemisen ja kirjoituksen taidossa, laintunteva\nja taitava lääkeniekka -- joskaan ei juuri aivan niin taitava kuin\nhän itsestään luuli. Mutta päältäpäin ei kukaan olisi arvannut häntä\nerityisen oppineeksi mieheksi; hän puhui usein typeryyksiä. Rangfrid\nja Lauritsa eivät pitäneet hänestä, mutta Sundbyn väki kehui tietysti\npappiansa, ja nämä ja hän itse olivat ylenmäärin suutuksissaan siitä,\nettei häntä oltu noudettu Ulvhildia katsomaan.\n\nPitipä nyt sattua niin pahasti, että Sira Sigurdin ajaessa\nJørundgaardiin siellä jo oli vieraana Aashild-rouva ja Bjørn-herra,\nsitäpaitsi Sira Eirik, Gyrd ja Inga Finsbrekkenistä, Arnen vanhemmat,\nvanha Loptsgaardin Jon ja veli Aasgaut, eräs saarnaveli Hamarista.\n\nRangfridin antaessa kantaa uudelleen pitoruokia pöytään ja Lauritsan\nkatsoessa papin tuomia kirjepapereita, tahtoi tämä nähdä Ulvhildin.\nLapsi oli jo nukkumassa, mutta Sira Sigurd herätti hänet, tunnusteli\nhänen selkäänsä ja kyseli kaikkea, ensin varsin lempeästi, mutta sitten\nkärsimystyen kun pientä alkoi peloittaa -- Sigurd oli pienikokoinen,\nmelkein kuin kääpiö, mutta hänellä oli suuret, punalaikulliset kasvot.\nKun hän tahtoi nostaa lapsen lattialle koettaakseen hänen jalkojansa,\nalkoi lapsi huutaa. Aashild-rouva nousi silloin, meni sängyn luo ja\npeitti Ulvhildin taljalla sekä sanoi, että lapsi oli niin uninen, ettei\nse olisi kestänyt seisomassa, vaikka sen jalat olisivat olleet kuinka\nterveet.\n\nPappi yltyi kiihkeästi selittämään, että oli hänkin tunnettu taitavaksi\nlääkitsijäksi. Mutta Aashild-rouva tarttui hänen käteensä, johti hänet\npöydän päähän, alkoi kertoa, mitä hän oli tehnyt Ulvhildille sekä kysyi\nkaikesta papin mieltä. Tämä silloin leppyi suopeammaksi ja söi ja joi\nRangfridin tarjoamia herkkuja.\n\nMutta sitä mukaa kuin olut ja viini nousivat päähän, tuli Sira Sigurd\nuudestaan pahalle tuulelle, toraiseksi ja kiivaaksi -- hän tiesi, ettei\ntuvassa kukaan pitänyt hänestä. Ensin kääntyi hän Gyrdin puoleen; tämä\noli Hamarin piispan vouti Vaagessa ja Silissä, ja piispanistuimen\nja Trond Ivarinpojan välillä oli ollut paljon riitaisuutta. Gyrd ei\nvastannut paljoa, mutta Inga oli sitä tulisempi ja veli Aasgautin\ntäytyi yhtyä puheeseen; hän lausui:\n\n\"Sinun ei pitäisi unohtaa, Sira Sigurd, että arvoisa isämme\nIngjald-piispa on sinunkin päällysmiehesi -- tunnemme sinut kyllä\nHamarissa. Sinä mässäät Sundbyssä etkä muista, että sinut on vihitty\ntoisenlaiseen tehtävään kuin Trondin silmänpalvelijaksi ja hänen\napurikseen kaikessa, mikä on väärää, niin että tämä panee vaaraan\nsielunsa autuuden ja vähentää kirkon oikeutta. Etkö ole milloinkaan\nkuullut, miten käy uppiniskaisten ja uskottomien pappien, jotka\nnousevat hengellisiä isiään ja järjestystä vastaan? Etkö muista miten\nenkelit veivät Pyhän Tuomas Kantenborgilaisen helvetin ovelle ja\nantoivat hänen kurkistaa sisään? Miten tämä silloin ihmetteli, kun\nei nähnyt siellä yhtään niistä papeista, jotka olivat nousseet häntä\nvastaan, kuten sinä piispaasi. Tämä aikoi juuri ruveta kiittämään\nJumalan armahtavaisuutta, sillä tuo pyhä mies toivoi kaikille syntien\nanteeksiantamusta -- kun enkeli käski paholaisen kohottamaan häntäänsä;\nsilloin sieltä lensi hirveällä paukkinalla ja tulikiven katkun\nseuraamana kaikki ne papit ja oppineet miehet, jotka olivat pettäneet\nkirkon kutsumuksen. Ja silloin hän näki, mikä niiden paikka oli.\"\n\n\"Nytpäs valehtelet, munkki\", sanoi pappi. \"Olen minäkin kuullut tuon\ntarun, mutta eivät ne olleet pappeja vaan kerjäläismunkkeja, jotka\nlensivät ulos paholaisen takapäästä niinkuin ampiaiset ampiaispesästä.\"\n\nVanhan Jonin nauru kuului palvelijoiden honotuksen yli ja hän huusi:\n\n\"Taisi olla kumpiakin --\"\n\n\"Kyllä silloin paholaisella on ollut leveä häntä\", virkkoi Bjørn\nGunnarinpoika, ja Aashild-rouva hymyili ja sanoi:\n\n\"Etkö ole kuullut, että kaikella pahalla on pitkä perä --\"\n\n\"Pidä suusi sinä, Aashild-rouva\", huusi Sira Sigurd, \"älä sinä puhu\nmitään paholaisen perästä. Istut siinä niinkuin sinä olisit emäntä\ntalossa eikä Ragnfrid. Mutta kumma, ettet ole voinut parantaa hänen\nlastaan -- eikö sinulla ole enää sitä väkevää vettä, jota kaupittelit\nkerran? Sitä, joka saattoi ehjäksi paloitellun lampaan kattilassa ja\nteki vaimoihmisestä neidon morsiusvuoteessa. Kyllä minä tiedän niistä\nhäistä, jolloin sinä valmistit kylvyn vietellylle morsiamelle --\"\n\nSira Eirik hyppäsi pystyyn, tarttui toista pappia hartioihin ja\nlanteisiin ja viskasi hänet pöydän yli, jolloin kannut kaatuivat ja\nruoka ja juoma juoksi liinoille ja lattialle, mutta Sira Sigurd jäi\nmakaamaan maahan revennein vaattein. Eirik hyppäsi pöydän yli ja tahtoi\nuudelleen lyödä häntä, ärjyessään melun keskeltä:\n\n\"Tukitko saastaisen suusi, sinä perkeleen pappi --\"\n\nLauritsa koetti eroittaa heidät, mutta Ragnfrid seisoi valkeana kuin\nkuollut pöydän ääressä ja väänteli käsiään. Silloin Aashild-rouva\njuoksi hätään, auttoi Sira Sigurdin ylös ja pyyhki veren hänen\nkasvoistaan. Hän kaatoi tälle pikarillisen simaa ja lausui:\n\n\"Ette saa olla noin ankara, Sira Eirik, ettette siedä leikkiä\nmyöhäisellä juomahetkellä. Istukaa nyt, niin saatte kuulla noista\nhäistä. Eivät ne olleet tässä laaksossa, eikä minun oltu suotu\ntuntea sitä vettä -- jos minä olisin osannut sen valmistaa, silloin\nemme me nyt istuisi pienessä talossamme tunturilla. Silloin minä\nolisin rikas rouva ja olisin hankkinut itselleni kartanon joltakin\nisommalta seudulta -- läheltä kaupunkia ja luostaria ja piispoja ja\ntuomiokapitulia\", hän sanoi, hymyillen noille kolmelle hengelliselle\nmiehelle.\n\n\"Mutta joku on tainnut osata tuon taidon entisvanhaan, sillä se\ntapahtui Inge-kuninkaan aikaan, minkä minä tiedän, ja sulhasen nimi\noli Peter Lodininpoika, Brattelandin herra, mutta kuka hänen kolmesta\nvaimostaan tuo morsian oli, jääköön tässä sanomatta, koska jokaisesta\non jälkeläisiä vielä meidän päivinämme. No niin, tuolia morsiamella\noli voinut olla syynsä tahtoakseen tuota vettä ja hän hankki sitä myös\nja oli valmistanut itsellensä kylvyn saunassa. Mutta ennenkuin hän\noli saanut pukeutuneeksi, tuli sinne vaimo, josta piti tulla hänen\nanoppinsa. Tämä oli uupunut ja pölyinen ratsastettuaan morsiustaloon\nja niin hän riisuu sitten päältään sekä astuu ammeeseen. Hän oli vanha\nvaimo ja oli synnyttänyt yhdeksän lasta Lodinille. Mutta tuona yönä\nsaivat sekä Lodin että Peter toisellaisen leikin kuin osasivat odottaa.\"\n\nTuvassa olijat nauroivat kauan ja Gyrd ja Jon huusivat Aashild-rouvaa\nkertomaan enemmän samanlaisia juttuja. Mutta tämä sanoi ei:\n\"Tässä istuu kaksi pappia ja veli Aasgaut ynnä nuoria miehiä ja\npalvelusneitoja; on aika lopettaa ennenkuin puhe käypi karkeaksi ja\nsopimattomaksi, sillä nyt on pyhäin aika.\"\n\nMiehet vastustivat, mutta naiset kannattivat Aashild-rouvaa. Kukaan\nei ollut huomannut, että Ragnfrid oli poistunut. Mutta jonkun ajan\nkuluttua piti Kristiina, joka oli istunut alimpana naisten penkin\npäässä palveluspiikojen joukossa, lähteä levolle. Hän nukkui Tordiksen\ntuvassa, koska kartanossa oli niin täyttä monien vierasten tähden.\n\nOli purevan kylmä ja revontulet säihkyivät ja säväköivät pohjoisten\ntunturikyöpeleiden päällä. Lumi nirisi Kristiinan jalkojen alla hänen\njuostessaan pihan poikki hytisten ja käsivarret painettuina rintaa\nvasten.\n\nSilloin hän huomasi, että vanhan parven varjossa liikkui joku kiivaasti\nedestakaisin lumessa, käsiään viskoen ja väännellen ja vaikeroiden\nääneen. Kristiina tunsi äidin, juoksi kauhuissaan tämän luo ja kysyi,\noliko tämä kipeä?\n\n\"En ole, en, en,\" sanoi Ragnfrid kiihkeästi. \"Minun täytyi vaan päästä\nulos -- mene sinä nukkumaan, lapsi.\"\n\nKristiina pyörähti pois, mutta silloin äiti kutsui häntä takaisin.\n\n\"Mene alas tupaan ja käy isän ja Ulvhildin viereen -- ota hänet\nkainaloosi, ettei isä vahingossa painaisi häntä; isä nukkuu niin\nsikeästi, kun on juonut. Minä menen tänne vanhaan parveen täksi yöksi.\"\n\n\"Herra Jeesus, äiti\", sanoo Kristiina, \"te palellutte kuoliaaksi, jos\nnukutte siellä -- yksinkin vielä. Ja mitä luulette isän sanovan, kun te\nette tule vuoteeseen yöksi?\"\n\n\"Ei hän huomaa mitään\", äiti vastasi, \"hän oli melkein unessa, kun minä\nläksin ulos, ja huomenna hän herää myöhään. Mene ja tee niinkuin minä\nolen käskenyt.\"\n\n\"Teille tulee niin kylmä\", sanoi Kristiina värjötellen, mutta äiti\nneuvoi hänet pois, vähän leppeämmin tosin, ja sulki parven oven.\n\nSiellä oli yhtä kylmä kuin ulkona ja pilkkopimeätä. Ragnfrid haparoi\nsängyn luokse, riisui päähineensä, irroitti kengät jalastaan ja ryömi\nnahkojen väliin. Ne olivat kuin jäätä; oli kuin hän olisi nukkunut\nlumikinoksessa. Hän peitti päänsä, veti polvet alleen ja pisti kädet\npoveen -- ja näin hän makasi ja itki, väliin aivan hiljaa, kyynelten\ntulviessa, väliin huutamalla ja hampaita kiristäen. Viimein hän\nkuitenkin oli saanut tilan lämpiämään sen verran, että pääsi unen\nhorrokseen, ja itki sitten itsensä nukuksiin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSinä vuonna, jolloin Kristiina täytti viisitoista vuotta, päättivät\nLauritsa Bjørgulfinpoika ja ritari Andres Gudmundinpoika tavata\ntoisensa Hollandin käräjillä. He neuvottelivat tällöin siitä, että\nAndreksen toinen poika, Simon, naisi Kristiina Lauritsantyttären\nja saisi Formon, joka oli Andres-herran äidin puolelta saatu\nperintökartano. Miehet päättivät asian kädenlyönnillä, mutta mitään\nkirjaa siitä ei kuitenkaan tehty, koska Andreksen ensin tuli järjestää\ntoisille lapsilleen näiden perintöosat. Eivät he siis myöskään juoneet\nkihlaolutta, mutta ritarit Andres ja Simon seurasivat Lauritsan mukana\nJørundgaardiin morsianta katsomaan, ja Lauritsa piti suuret vieraspidot.\n\nLauritsa oli nyt saanut pystyyn uuden kartanorakennuksensa, joka oli\nkaksikerroksinen, jossa oli muuratut uunit alatuvassa ja ylisillä\nja jota koristivat kauniit salvoskoukerot ja tarvekalut. Hän oli\nmyös uusinut vanhan ylisparven, parannellut muitakin rakennuksia ja\neli nyt kuin aseenkantajan sopi. Hän oli hyvissä varoissa, sillä\nhänen toimillaan oli ollut menestystä, ja hän oli muuten viisas\nja harkitseva isäntä; varsinkin hän oli kuulu hevosten ja karjan\nkasvattamistaidostaan. Ja kun hän nyt oli saanut asiat siihen kuntoon,\nettä hänen tyttärensä piti naitaman Formoon, Dyfrin-sukuun, katsoivat\nkaikki hänen päässeen kunnialla seudun ensimmäiseksi mieheksi. Hän itse\nsekä Ragnfrid olivatkin hyvin tyytyväiset, niin myös Andres-herra sekä\nSimon.\n\nKristiina joutui ensin vähän alakuloiseksi, nähdessään Simon\nAndreksenpojan, sillä hän oli kuullut niin suuria sanoja tämän\nkauneudesta ja koreasta käytöksestä, ettei ollut mitään määrää sillä,\nmitä hän oli odottanut näkevänsä sulhasessaan.\n\nSimon oli kyllä näökäs, mutta jonkun verran lihava kahdenkymmenen\nvuotiaaksi, hänellä oli lyhyt kaula ja naama, joka oli pyöreä\nja kiiltävä kuin kuu. Tukka tällä oli hyvin kaunis, ruskea ja\nkiharainen, ja silmät harmaan väriset ja kirkkaat, mutta vähän\nniinkuin sisäänlitistyneet siksi että luomet olivat paksut; nenä\noli liian pieni, suu samoin pieni ja suppurainen, mutta ei ruma.\nJa lihavuudestaan huolimatta hän liikkui reippaasti ja notkeasti;\noli taitava metsänkävijä. Hän oli sanavalmis ja hiukan löysäsuinen,\nmutta Lauritsa sanoi hänen osoittaneen oppia ja ymmärrystä puhuessaan\nvanhempien miesten kanssa.\n\nRagnfrid alkoi pian pitää hänestä ja Ulvhildissa heräsi heti mitä\nsuurin rakkaus -- tämä olikin eritoten lempeä ja hellä pientä sairasta\npiikaa kohtaan. Ja kun Kristiina ehti vähän tottua tämän pyöreään\nnaamaan ja puhumistapaan, oli hän oikein tyytyväinen sulhaseensa ja\niloitsi siitä, miten isä oli asian järjestänyt.\n\nAashild-rouva oli myös pidoissa. Sen jälkeen kun Jørundgaardilaiset\nolivat alkaneet olla hänen kanssaan, rupesivat lähimpien seutujen\nisoisetkin muistamaan taas hänen korkeata syntyään ja olemaan\npiittaamatta hänen oudosta maineestaan, niin että tämä nyt liikkui\npaljon ihmisten parissa. Hän sanoi Simonin nähtyään:\n\n\"Tämä on hyvä naimakauppa, Kristiina, tuo Simon tulee menestymään\nmaailmassa -- tulet pääsemään monista huolista ja hänen kanssaan tulee\nhyvä elää. Mutta liian lihava ja ilomielinen hän on minun mielestäni.\n-- jos täällä Norjassa nyt olisi sellainen tapa kuin on ollut ennen\nja kuin on muissa maissa, joissa ihmiset eivät ole ankarammat syntiä\nkohtaan kuin itse Herra Jumala, silloin minä neuvoisin, että hakisit\nitsellesi ystävän, joka on laiha ja surullinen -- sellaisen, jonka\nkanssa voisit istua puhelemassa. Ja silloin minä en tietäisi sinulle\nsopivampaa miestä kuin tämä Simon.\"\n\nKristiina lensi punaiseksi, vaikkei hän ymmärtänyt kaikkea\nAashild-rouvan puhetta. Mutta sitä mukaa kuin aika kului ja hänen\narkkunsa täyttyivät ja hän alinomaa kuuli puhuttavan naimisistaan\nja siitä, mitä hän toisi pesään, alkoi hän toivoa, että asia\nlujitettaisiin kihlauksella ja että Simon tulisi taas heille käymään;\nhän ajatteli viimein aika usein tätä ja iloitsi tulevasta kohtaamisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina oli nyt täysin varttunut neito ja hänestä oli tullut\nhyvin kaunis. Hän muistutti isäänsä ja oli sujahtanut pitkäksi; hän\noli hoikka vyötäröltä ja hieno jäseniltä, mutta sentään pyöreä ja\ntäyteläinen. Hänen kasvonsa olivat jonkun verran lyhyet ja ymmyrkäiset,\notsa matala ja leveä ja valkoinen kuin maito, silmät suuret, harmaat\nja lempeät kauniisti kaartuvien kulmien alla. Suu oli isonlainen,\nmutta se oli raikkaan punainen ja mehevä; leuka pyöreä kuin omena ja\nhyvin muodostunut. Hänellä oli pitkä paksu tukka, mutta siinä oli\ntumma vivahdus, niin että se oli yhtä paljon ruskea kuin keltainen,\nja aivan sileä. Lauritsalle ei mikään ollut mieluisempaa kuin kuulla\nSira Eirikin ylistävän Kristiinaa -- pappi oli nähnyt neidon ylenevän\nlapsesta, opettanut tälle lukua ja kirjoitusta ja piti tästä paljon.\nMutta Lauritsa ei pitänyt oikein siitä, että tämä joskus vertasi hänen\ntytärtänsä virheettömään, silkinhienoon varsatammaan.\n\nKuitenkin sanoivat kaikki, että ellei Ulvhildille olisi sattunut tuota\nonnettomuutta, niin tästä olisi tullut vielä monta vertaa kauniimpi\nkuin sisarensa. Ulvhildilla oli mitä sievimmät ja herttaisimmat kasvot,\nvalkoiset ja punaiset kuin mansikka ja rieskamaito, vaaleankellertävä\nja silkinhieno tukka, joka kähertyi ja sykkyröityi kaulalle ja kapeille\nolkapäille. Silmistään hän muistutti Gjeslingeitä: ne olivat syvällä\nsuorien mustien kulmakarvojen alla, väriltään harmaan siniset ja\nläpinäkyvät kuin vesi, mutta katse oli lauhkea ja vailla terävyyttä.\nLisäksi oli lapsen ääni niin helkkyvä ja eloisa, että sitä ilokseen\nkuunteli tämän laulaessa tai muuten puhellessa; hän oli oppivainen\nlukuun ja kaikellaiseen soittoon sekä lautapeliin, mutta haluton\nkotitöihin, joissa hänen selkänsä heti väsyi.\n\nSillä siltä se nyt näytti, ettei tuo kaunis lapsi milloinkaan saisi\ntäyttä liikkumisvapautta. Vähän hän oli parantunut sen jälkeen kuin\nisä oli käynyt hänen kanssaan Nidarosissa Pyhää Olavia rukoilemassa.\nLauritsa ja Ragnfrid olivat kulkeneet sinne jalan, ilman yhtään\nsaattomiestä tai palvelijaa kerallaan; he kantoivat häntä paareilla\nkoko matkan. Tuon matkan jälkeen parani Ulvhild sen verran, että hän\nsaattoi kulkea kainalosauvan avulla. Mutta luultavaa tuskin oli, että\nhän voisi tulla siksi terveeksi, että hänet saattoi naittaa. Hänet\ntäytyi kai ajan tullen antaa luostariin nunnaksi perintöineen.\n\nTästä ei ollut koskaan puhetta, eikä Ulvhild huomannut juuri olevansa\nerilainen kuin muutkaan lapset. Hän piti hyvin paljon komeudesta ja\nkauniista vaatteista, eivätkä vanhemmat hennoneet kieltää häneltä\nmitään, vaan Ragnfrid palttasi ja neuloi ja puki hänet niinkuin\nkuninkaan lapsen. Kun laakson halki kulki kerran pari kauppasaksaa,\njotka jäivät yöksi Laugarbruhun, sai Ulvhild nähdä heidän tavaransa\nsiellä; näillä oli jotain meripihkan väristä silkkiä, josta tämä\nvälttämättä tahtoi itselleen paidan. Lauritsa ei muuten milloinkaan\ntehnyt kauppaa sellaisten kanssa, jotka kuleksivat pitkin maata\nkaupitellen salaa kaupunkitavaroita, mutta nyt hän osti heti koko\nkäärön. Hän antoi Kristiinallekin kangasta morsiuspaidaksi, ja sitä\ntämä sitten ompeli koko kesän. Siihen asti hänellä oli ollut vain\nvillaisia paitoja ja yksi aivinainen kaupunkitarpeeksi. Mutta Ulvhild\nsai silkkisen vieraspaidan ja palttinaisen sunnuntaipaidan, jonka\nyläosa oli silkistä.\n\nLauritsa Bjørngulfinpoika omisti nyt Laugarbrun kartanonkin, jota\nhoitivat Tordis sekä Jon. Heidän luonaan oli Lauritsan ja Rangfridin\nnuorin tytär Ramborg, jonka Tordis oli imettänyt. Ragnfrid ei kernaasti\nnähnyt lastaan ensi aikoina sen syntymisen jälkeen, sillä hän sanoi\ntuovansa huonon onnen lapsilleen. Hän rakasti kuitenkin suuresti tuota\npikku piikaa ja lähetteli alinomaa lahjoja tälle sekä Tordikselle;\nhän kävi itsekin useasti Laugarbrussa katsomassa Ramborgia, mutta\nmieluimmin sen jälkeen kuin tämä oli nukkunut, jolloin hän istui sen\nkätkyen ääressä. Lauritsa ja molemmat isommat tytöt kävivät usein\nLaugarbrussa leikkimässä pikkaraisen kanssa; tämä oli vahva ja terve\nlapsi, mutta ei niin kaunis kuin toiset sisarensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä kesä oli viimeinen, jolloin Arne Gyrdinpoika oli Jørundgaardissa.\nPiispa oli antanut Gyrdille lupauksen auttaa tämän poikaa eteenpäin\nmaailmassa, ja syksyllä oli Arnen määrä muuttaa Hamariin.\n\nKristiina oli kyllä huomannut, että Arne piti hänestä, mutta hän oli\nmonella tapaa niin kovin lapsellinen, ettei hän ajatellut paljon tuota\nseikkaa, vaan oli tätä kohtaan samallainen kuin ennen, lapsuusvuosista\nasti, etsi tämän seuraa niin usein kuin saattoi ja oli aina tämän\npari kun tanssittiin kotona tai kirkonmäellä. Se, ettei äiti pitänyt\ntästä, oli hänestä vähän lystikästä. Mutta hän ei puhunut koskaan\nArnelle Simonista ja naimisestaan, sillä hän näki tämän käyvän\nraskasmieliseksi, kun siitä tuli puhe.\n\nArne oli hyvin kätevä ja hän tahtoi tehdä Kristiinalle ompelutuolin\nmuistoksi itsestään. Hän oli veistänyt jo laatikon ja tuolinselän\nhienosti ja kauniisti ja askarteli nyt pajassa takomassa rautavannetta\nja lukkoa. Eräänä kauniina iltana lopummalla kesää oli Kristiina mennyt\nhänen luokseen. Hän oli ottanut mukaansa isänsä nutun, jossa oli\nkorjattavaa ja istahti kiviportaalle, jossa ryhtyi ompelemaan, jutellen\nnuorukaisen kanssa, joka työskenteli pajassa. Ulvhild oli mukana,\nhän nilkutti kainalosauvansa varassa hakien vattuja, joita kasvoi\nkivilouhikossa pientareen varsilla.\n\nHetken kuluttua Arne ilmestyi pajan oveen jäähdyttelynään. Hän aikoi\nistua Kristiinan viereen, mutta tämä vetäytyi kauemmas ja käski Arnen\nvaroa, ettei hän nokeaisi ompelusta, joka oli Kristiinan polvella.\n\n\"Semmoisetko ne nyt ovatkin meidän välimme\", lausui Arne, \"ettet tohdi\nantaa minun istua vierelläsi, siksi että pelkäät talonpojan tahrivan\nvaatteesi?\"\n\nKristiina katsoi häneen kummissaan ja vastasi sitten:\n\n\"Tottahan sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitin. Mutta riisu pois\nnahka-esiliina, pese noki käsistäsi ja istu sitten vierelleni\nlevähtämään --\", ja hän teki tälle tilaa.\n\nMutta Arne heittäytyi nurmelle Kristiinan jalkoihin; silloin tämä taas\nsanoi:\n\n\"Älä nyt ole vihoissasi, Arne. Voit ajatella, että minä olisin\nkiittämätön kauniista lahjastasi, jota valmistat minulle, tai voisin\nmilloinkaan unohtaa, että sinä olet ollut paras ystäväni aina?\"\n\n\"Olenko sitten ollut?\" kysyy toinen.\n\n\"Tiedäthän sen\", sanoo Kristiina. \"Enkä minä milloinkaan ole unohtava\nsinua. Mutta kun sinä nyt lähdet maailmalle -- ja joudut ehkä\nrikkauteen ja arvoon ennenkuin aavistatkaan -- niin sinä unohdat minut\npaljon pikemmin kuin minä sinut --\"\n\n\"Sinä et milloinkaan unohda minua\", sanoi Arne hymyillen. \"Mutta minä\nunohdan sinut pikemmin kuin sinä minut -- sinä olet lapsi, Kristiina.\"\n\n\"Et sinä ole vanha vielä sinäkään\", vastasi tämä.\n\n\"Minä olen yhtä vanha kuin Simon Darre\", sanoo taas Arne. \"Ja me\nsaamme kantaa kypäriä ja kilpeä kuten Dyfrininkin miehet, vaikka minun\nvanhemmillani ei ole ollut menestystä --\"\n\nHän oli pyyhkinyt kätensä ruohotukkuihin, nyt hän tarttui Kristiinan\nnilkkaan ja painoi poskensa tämän jalkaa vasten, joka pisti hameen\nalta. Kristiina tahtoi vetää pois jalkansa, mutta Arne sanoi:\n\n\"Äitisi on Laugarbrussa ja isäsi on ratsastanut metsään -- kukaan ei\nnäe meitä kartanolta asti. Tämän kerran voit kai antaa minun puhua\nsiitä, mikä on mielelläni.\"\n\nKristiina vastasi:\n\n\"Senhän me olemme tienneet aina, sinä sekä minä, että meidän on turha\najatella toisiamme.\"\n\n\"Saanko panna pääni sinun syliisi\", sanoi Arne, ja kun ei Kristiina\nvastannut, teki hän sen, pujottaen käsivartensa tämän vyötäisille.\nToisella kädellä hän leikki Kristiinan palmikolla.\n\n\"Mitä pitänetkään siitä, kun Simon istuu luonasi ja leikkii tukallasi\",\nkysyi Arne hetken kuluttua.\n\nKristiina jätti vastaamatta. Hänen päälleen lankesi kuin raskas paino\n-- Arnen sanat ja tämän pää tuossa hänen polvellansa -- hänestä tuntui\nkuin hänen edessään olisi auennut ovi pimeään, josta haarautui monta\nmustaa käytävää yhä pimeämpään; halutonna ja ahdistetuin mielin hän\nvitkasteli eikä tahtonut katsoa sisään.\n\n\"Eiväthän naineet sellaista teekään\", hän tokaisi äkkiä, nopeasti ja\nikäänkuin keventyen. Hän koetti ajatella Simonin paksun pyöreän naaman\nsylissänsä ja miten tämä katsoisi häneen kuten Arne nyt, ja hän kuuli\ntämän äänen -- eikä voinut olla nauramatta:\n\n\"Ei Simon viitsisi viskautua maahan leikkiäkseen minun kengilläni!\"\n\n\"Ei, koska hän voi leikkiä sinun itsesi kanssa vuoteessansa\", sanoi\nArne. Hänen äänensä vei Kristiinalta yhtäkkiä kaiken voiman ja teki\nhänet sairaaksi. Hän koetti sysätä Arnen pään pois polveltaan, mutta\nsilloin tämä tunki sen syvään hänen helmaansa ja sanoi hiljaa:\n\n\"Mutta minä tahtoisin leikkiä kengilläsi ja tukallasi ja sormillasi ja\nseurata sinua joka askeleella aamusta iltaan, vaikka olisit vaimoni ja\nnukkuisit joka yö käsivarrellani.\"\n\nHän kohottausi ylemmä, tarttui Kristiinan hartioihin ja katsoi tätä\nsilmiin.\n\n\"Ei ole kaunista, että puhut minulle noin\", sanoi Kristiina hiljaa ja\narasti.\n\n\"Ei\", myönsi Arne. Hän nousi ja asettui Kristiinan eteen. \"Vaan sanoppa\nyksi asia -- etkö mieluummin tahtoisi että se olisin ollut minä --?\"\n\n\"Tahtoisin mieluummin --\" Kristiina mietti hiukan. \"Mieluummin en\ntahtoisi ollenkaan miestä -- vielä --\" Arne ei hievahtanut, mutta sanoi:\n\n\"Tahtoisitko mieluummin, että vanhempasi antaisivat sinut luostariin,\nkuten Ulvhildista on päätetty, ja jäädä neidoksi koko ijäksesi?\"\n\nKristiina painoi yhteenliitetyt kädet helmaansa. Hän tunsi itsessään\nniin mieluisan ja oudon väristyksen -- ja äkillisen puistatuksen\nvallassa hän luuli ymmärtävänsä, miten surku pikku siskoa sentään oli\n-- hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä Ulvhildin tähden.\n\n\"Kristiina\", sanoi Arne hiljaa.\n\nSamassa parahti Ulvhild. Hänen kainalosauvansa oli tarttunut kivien\nväliin ja hän oli kaatunut maahan. Arne ja Kristiina juoksivat hänen\nluokseen ja Arne nosti hänet sisaren syliin. Hän oli lyönyt suunsa\nkiveen ja siitä vuoti verta.\n\nKristiina istui hänen kanssaan pajan ovelle ja Arne nouti vettä\nkipolla. Yhdessä he sitten alkoivat pestä Ulvhildin kasvoja. Hänen\npolvensakin olivat raapiutuneet verille. Kristiina kumartui hyväillen\nnoiden pienten, hentojen säärien yli.\n\nUlvhildin huuto taukosi pian ja hän itki sitten vain hiljaa valittaen\nniinkuin lapset, jotka ovat tottuneet kärsimään kipua. Kristiina painoi\nhänen päätään poveaan vasten ja tyynnytteli häntä hiljaa.\n\nSamassa alkoi Olavin kirkonkello soida.\n\nArne puhui Kristinalle, mutta tämä istui kuin ei hän olisi kuullut\neikä ymmärtänyt, niin että Arnea alkoi peloittaa ja hän kysyi, luuliko\nKristiina sen olevan vaarallista. Kristiina pudisti päätään eikä\nkatsonut häneen.\n\nVähän ajan kuluttua hän nousi ja alkoi kulkea kartanoa kohti, kantaen\nUlvhildia sylissään. Arne seurasi jälestä hiljaa ja hätääntyneenä --\nKristiina oli niin miettivän näköinen, että hänen kasvonsa olivat aivan\njäykät. Heidän kulkiessaan kirkonkello yhä kuulutti iltahartautta yli\nlaakson ja rinteiden; se soi vielä silloinkin kun Kristiina astui\nsisään.\n\nHän laski Ulvhildin sänkyyn, jossa sisarukset olivat nukkuneet siitä\nasti kun Ulvhild oli tullut liian suureksi nukkuakseen vanhempien\nkanssa. Sitten riisui hän kengät jaloistansa ja kävi pikkusiskon\nviereen, makasi kuulostellen kelloa vielä kauan senkin jälkeen kun se\noli lakannut soimasta ja lapsi oli nukkunut.\n\nHänestä oli tuntunut sen alkaessa soida ja hänen istuessaan Ulvhildin\npienet veriset kasvot käsiensä välissä, että se kukaties oli merkki\nhänelle. Jos hän menisi sisaren sijaan -- jos hän lupautuisi jumalan\nja Neitsyt Maarian palvelukseen -- antaisikohan Jumala silloin tälle\nterveyden ja liikuntokyvyn.\n\nHän muisti veli Edvinin sanat siitä, miten nykypäivien vanhemmat\nantoivat Jumalalle vaan raajarikot ja rammat lapsensa sekä ne, joita\nhe eivät saaneet kyllin hyvin naitetuiksi. Hän tiesi vanhempansa\nhurskaiksi ihmisiksi -- mutta ei ollut koskaan kuullut muuta, kuin että\nhänet piti naitettaman; mutta näiden huomattua, että Ulvhild jäisi\nsairaaksi eliniäkseen he paikalla olivat päättäneet, että tämän tuli\nastua luostariin --\n\nEikä Kristiinaa haluttanut -- hän vastusti kaikin voimin ajatusta,\nettä Jumala saattaisi tehdä ihmeen Ulvhildille, jos Kristiina rupeaisi\nnunnaksi. Hän takertui Sira Eirikin sanoihin, ettei maailmassa enää\ntapahtunut varsin paljon ihmeitä. Ja kuitenkin hän tänä iltana\ntunsi, että veli Edvin oli ollut oikeassa sanoessaan, että se, jolla\noli kyllin vahva usko, saattoi tehdä ihmeitä. Mutta Kristiina ei\ntahtonut uskoa sillä lailla, hän ei rakastanut niin paljon Jumalaa\nja pyhimyksiä, ei tahtonut rakastaa näitä niin paljon -- hän rakasti\nmaailmaa ja kaipasi sitä --.\n\nKristiina painoi suunsa Ulvhildin pehmeitä silkkihiuksia vasten. Lapsi\nnukkui sikeästi; vanhempi sisar nousi rauhattomana istualleen, mutta\npaneutui sitten taas alas. Häntä kalvoi häpeä ja suru, mutta hän tiesi,\nettei hän tahtonut uskoa ihmeisiin, siksi ettei hän tahtonut luopua\nterveydestään ja kauneudestaan ja rakkaudestaan.\n\nSitten hän koetti lohdutella itseään sillä, etteivät vanhemmat antaisi\nlupaakaan sellaiseen. Eivätkä he uskoisi, että siitä voisi olla mitään\nhyötyä. Hänethän oli jo luvattu pois, eivätkä he tahtoisi kadottaa\nSimonia, josta pitivät niin paljon. Hänelle tuotti pettymystä, että\ntämä näiden mielestä oli niin verraton vävy. ja äkkiä hän tunsi\nvastenmielisyyttä Simonin pyöreitä, punaisia kasvoja, nauravia silmiä\nja hytkivää käyntiä kohtaan -- tämä pomppaili kuin pallo, keksi\nKristiina äkkiä -- ja häntä kiusasivat tämän leikkisät puheet, jotka\nsaivat Kristiinan tuntemaan itsensä hitaaksi ja typeräksi. Ei tuo nyt\nollut mikään niin erinomainen asia, että joutui tälle ja sai muuttaa\nmuitta mutkitta Formoon. -- Ja sittenkin hän mieluummin otti tämän kuin\ntahtoi joutua luostariin. -- Mutta toista oli maailma tunturien takana,\nkuninkaan kartano ja kreivit ja ritarit, joista Aashild-rouva oli\nkertonut hänelle ja joku kaunis mies, jolla oli surulliset silmät ja\njoka tahtoi seurata häntä joka askeleella, milloinkaan väsymättä. Hän\nmuisti kesäpäivän, jolloin Arne oli nukkunut syrjällään kanervikossa,\nruskea, kiiltävä tukka hajallaan pitkin maata -- tämä oli ollut\nKristiinalle silloin niin rakas kuin oma veli. Ei ollut kaunista, että\nArne puhui hänelle sellaista, kun tiesi, etteivät he milloinkaan saisi\ntoisiansa --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaugarbrusta tuli sana, että äiti aikoi jäädä sinne yöksi. Kristiina\nnousi vuoteesta riisuakseen vaatteensa ja asettuakseen unille. Hän\nrupesi irroittamaan hamettaan -- mutta veti sitten uudelleen kengät\njalkaansa, heitti vaipan ympärilleen ja lähti ulos.\n\nYötaivas levisi vihertävänä tunturiharjan yli. Kuun oli aika nousta\ntuossa paikassa, ja siellä, missä se piilotteli tunturin takana, kulki\nmuutamia pieniä pilviä, joiden alareuna välkkyi hopealle. Taivas\nvaaleni vaalenemistaan kuin metalli, joka peittyy huuruun.\n\nHän juoksi aitojen lomitse, poikki tien ja ylös rinnettä kirkkoa\nkohti. Se nukkui, mustana ja suljettuna, mutta Kristiina meni ristin\nalle, joka seisoi vieressä, muistona siitä, että Pyhä Olavi kerran oli\nlevännyt tässä paetessaan vihollisiansa.\n\nKristiina polvistui laatalle ja laski ristityt kätensä jalustalle: \"Oi\npyhä risti, sinä vahvin tukipuu, sinä kaunein kasveista, sinä silta\nterveyden suloisille rannoille --\"\n\nRukouksen sanojen kera hänen ikävänsä laajeni kuin renkaat\nveden pinnalla. Yksityiset ajatukset, jotka olivat herättäneet\nrauhattomuutta, häipyivät pois; hänen mielensä tasoittui ja tuli\nhellemmäksi ja sinne lankesi lempeä, ajatukseton alakuloisuus entisten\nsurujen sijaan.\n\nHän jäi makaamaan polvilleen, korvissaan yön äänet. Tuuli huokaili\nniin ihmeellisesti, joki kohisi lehdon takana kirkon tuolla puolen,\nja puro mennä pyyhälsi poikki tien aivan hänen vieritseen --\nkaikkialla, lähellä ja kaukaa, eroitti hän silmin sekä korvin hienoa\nlirinää ja tippumista, joki loisti valkoisena alhaalla laaksossa,\nkasteenkostuttamat lehdet ja kivet alkoivat himmeästi välkehtiä ja\näsken tervattu tapuli hohti tummanpuhuvana kirkkomaan portilla. Sitten\nkuu jälleen hävisi tunturin taakse. Taivaalla näkyi nyt enemmän\nvalkoisia loistavia pilviä.\n\nHän kuuli hevosen astuntaa ylempää tieltä ja miesten ääniä, jotka\npuhelivat harvakseen ja hiljaa. Ihmisiä hän ei pelännyt näin aivan\nkotinurkissa, jossa tunsi jokaisen asujan; se tuntui vaan turvalliselta.\n\nIsän koirat törmäsivät häntä kohti, kääntyivät ja hävisivät nuolena\ntakaisin lehtoon, kääntyivät taas ja palasivat takaisin hyppien hänen\nympärillään, ja isä huusi tuliaistervehdyksen ilmestyessään koivujen\nkeskeltä. Hän talutti Guldsveineniä suitsista; satulasta riippui kimppu\nlintuja, ja Lauritsa kantoi sidottua haukkaa vasemmalla kädellään.\nHänen seurassaan oli pitkä, kumarainen munkinkaapuun puettu mies, ja\nennenkuin Kristiina oli nähnyt hänen kasvojaan, hän jo tiesi tämän veli\nEdviniksi. Hän meni heitä vastaan, eikä ihmetellyt enempää kuin jos\nolisi nähnyt unta. Hän hymyili ainoastaan Lauritsan kysyessä, tunsiko\nhän heidän vierastansa.\n\nLauritsa oli tavannut tämän ylhäällä Rostbroenilla; sitten hän oli\nsaanut tämän taivutetuksi tulemaan heille yöksi. Mutta veli Edvin\ntahtoi välttämättä nukkua läävässä: \"sillä minuun on tullut niin paljon\ntäitä\", hän sanoi, \"ettette te voi panna minua hienoihin sänkyihinne.\"\n\nJa vaikka Lauritsa kuinka puhui ja pyysi, pysyi munkki sanassansa; hän\ntahtoi ensin, että he olisivat syöttäneetkin hänet pihamaalla. Viimein\nhe kuitenkin saivat hänet mukanansa tupaan ja Kristiina pani puita\nnurkkauuniin ja toi kynttilöitä pöydälle, palvelijan kantaessa sisään\nruokaa sekä juomaa.\n\nMunkki kävi istumaan almunanojain penkille oven suuhun eikä huolinut\nmuuta kuin kylmää puuroa ja vettä illalliseksi. Ei hän tahtonut ottaa\nvastaan sitäkään Lauritsan tarjousta, että hänelle olisi valmistettu\nkylpy ja puhdistettu hänen vaatteensa.\n\nVeli Edvin raapi ja kynsi itseään ja nauroi niin, että koko hänen\nlaiha, vanha naamansa irvisti:\n\n\"Ei, ei\", hän sanoi, \"tämä pystyy paremmin minun ylpeään nahkaani\nkuin sekä ruoska että ripitykset. Minä olen elänyt kalliolohkareen\nalla tuntureilla tämän kesän -- olin saanut luvan mennä korpeen\npaastoamaan ja rukoilemaan ja siellä sitten istuin ajatellen, että olin\nnyt kuin itse pyhät erakot; ja Setnadalin köyhä kansa kantoi minulle\nruokaa ja juomaa ja tuumi, että tuossa oli oikea pyhä, puhdastapainen\nmunkki; veli Edvin, he sanoivat, jos olisi monta sellaista munkkia\nkuin sinä, silloin emme viivyttelisi parannuksen teossa, mutta kun\nnäemme pappien ja piispain ja munkkien näykkivän ja tappelevan kuin\nporsaat niin... Minä tietysti sanoin heille, että oli epäkristillistä\npuhua tuolla tapaa -- mutta kuuntelin sittenkin halukkaasti heidän\npuheitaan ja lauloin ja rukoilin niin, että kallio raikui. Minulle voi\nnyt tehdä hyvää tuntea täiden näykkivän ja tappelevan nahassani ja\nkuulla kelpo emäntien, jotka rakastavat siivoa ja puhtautta tuvissaan,\nhuutavan, että tuollainen likainen munkkirahjus saattaa nukkua\nladossakin kesä-aikaan. Olen matkalla pohjoista kohden Nidarosiin\nOlavinvalvontaan, ja minun on terveellistä huomata, etteivät ihmiset\npyri liian kiihkeästi lähelleni --\"\n\nUlvhild heräsi; silloin Lauritsa meni hänen luokseen ja nosti hänet\nvaippansa sisään:\n\n\"Tämä on se lapsi, josta puhuin, rakas isä. Laskekaa kätenne hänen\npäällensä ja rukoilkaa hänen edestään, kuten rukoilitte sen pojan\nedestä pohjoisessa Meldalissa, jonka olemme kuulleet saaneen takaisin\nliikuntokyvyn --\"\n\nMunkki nosti Ulvhildia hellästi leuvasta ja katsoi häntä kasvoihin.\nSitten hän nosti ylös lapsen toisen käden ja suuteli sitä.\n\n\"Rukoile ennen sinä vaimoinesi, Lauritsa Bjørgulfinpoika, ettette\njoutuisi kiusaukseen koettaa muuttaa Jumalan tarkoitusta tämän\nlapsen suhteen. Herra Jeesuksemme on itse asettanut nämä jalat sille\npolulle, joka varmimmin johtaa rauhan kotiin -- näen sen silmistäsi,\nsinä siunattu Ulvhild, että sinulla on esirukoilijasi taivaallisessa\nkodissa.\"\n\n\"Mutta Meldalin poika parantui, niin minulle on kerrottu,\" sanoi\nLauritsa matalalla äänellä.\n\n\"Hän oli köyhän lesken ainoa lapsi, eikä kukaan olisi ruokkinut ja\nvaatettanut häntä, jos äiti olisi kuollut, paitsi kunta. Ja kuitenkin\ntuo vaimo saattoi rukoilla, että Jumala antaisi hänelle rohkean\nsydämen, jotta hän jaksaisi uskoa Jumalan tarkoittavan pojan parasta.\nMinä en tehnyt muuta kuin rukoilin hänen kanssaan saman rukouksen.\"\n\n\"Ei ole helppo lapsen äidin ja minun tyytyä tähän\", vastasi Lauritsa\nraskaasti. \"Varsinkin kun hän on niin kaunis ja hyvä.\"\n\n\"Oletko nähnyt sitä lasta, joka on Lidstadissa tästä etelään\", kysyi\nmunkki. \"Tahtoisitko mieluummin että lapsesi olisi sellainen?\"\n\nLauritsaa värisytti ja hän painoi lapsen rintaansa vasten.\n\n\"Etkö ole ajatellut\", puhui veli Edvin jälleen, \"että Jumalan silmissä\nme kaikki olemme raajarikkoisia lapsia, joista hänen tulee pitää huoli\n-- syntiemme tähden raajarikkoisia. Eikä osamme kuitenkaan tunnu\nhuonoimmalta mielestämme.\"\n\nHän meni Maariankuvan alle, joka riippui seinällä, ja kaikki\npolvistuivat hänen lukiessaan iltarukousta. Heidän mielestään veli\nEdvin oli lohduttanut heitä hyvin.\n\nMutta tämän poistuttua tuvasta itselleen makuusijaa hakemaan lakaisi\nkuitenkin Astrid ylipiika joka paikan lattialla, missä munkki oli\nseissyt, ja karisti kokoomansa rikat tuleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna Kristiina nousi varhain, mätti kermapuuroa ja\nvehnäleipää kauniiseen läikälliseen visavatiin, koska tiesi, ettei\nmunkki milloinkaan liikuttanut lihaa, ja kantoi sitten itse tälle\nruoan. Talossa ei vielä juuri kukaan ollut jalkeilla.\n\nVeli Edvin seisoi matkavalmiina, sauva ja pussi kädessä\ntallinedussillalla; hymyillen hän kiitti Kristiinaa tämän näkemästä\nvaivasta, asettui istumaan nurmelle ja söi, Kristiinan istuessa hänen\njalkopäässään.\n\nKristiinan pieni valkoinen koira tassutti siihen niin että pienet\nkaulakulkuset kilisivät. Kristiina otti sen syliinsä ja veli\nEdvin näpsäytteli sille sormiansa, heitti sen kurkkuun pieniä\nvehnäskappaleita ja ylisti sen kauneutta.\n\n\"Se on samaa lajia, jonka Eufemia-kuningatar toi meidän maahamme\", hän\nsanoi. \"Täällä on nyt kaikki niin hienoa Jørundgaardissa, suuret sekä\npienet seikat.\" Kristiina punastui ilosta. Hän kyllä tiesi, että koira\noli hieno, ja oli ylpeä siitä, että se oli hänen; ei koko laaksossa\nkellään muulla ollut sylikoiraa. Mutta sitä hän ei kuitenkaan ollut\ntiennyt, että se oli samaa lajia kuin kuningattaren lempikoirat.\n\n\"Simon Andreksenpoika on lähettänyt sen minulle\", hän sanoi painaen\nsen itseään vasten, jolloin koira lipoi hänen kasvojansa. \"Sen nimi on\nKortelin.\"\n\nHän oli aikonut puhua munkille rauhattomuudestaan ja kysyä tämän\nneuvoa. Mutta nyt hänellä ei enää ollut halua muistella eilisiltaisia\najatuksiaan. Veli Edvinhän ajatteli, että Jumala kääntäisi kaiken\nUlvhildin parhaaksi. Ja Simon oli tehnyt kauniisti, kun oli lähettänyt\nhänelle sellaisen lahjan jo ennen kihlajaisia. Arnea hän ei tahtonut\najatella -- tämä oli tehnyt väärin häntä kohtaan silloin.\n\nVeli Edvin otti sauvan sekä pussin ja käski Kristiinan sanoa\nterveisiä toisille -- hän ei sanonut malttavansa jäädä odottamaan\nväen nousemista, vaan tahtoi lähteä taipaleelle nyt kun oli viileä.\nKristiina saattoi häntä kirkon ohi vähän matkaa lehtoon.\n\nHeidän erotessaan toivotti veli Edvin Herran rauhaa ja siunasi häntä.\n\n\"Antakaa minullekin sellainen sana, jonka annoitte Ulvhildille, rakas\nisä\", pyysi Kristiina; hän seisoi pitäen munkin kättä omassaan.\n\nMunkki pyyhki paljasta, leinin myhkyröittämää jalkaansa kosteaan\nruohoon:\n\n\"Ota siis, tyttäreni, tarkka vaari siitä, miten Jumala hoitaa tämän\nlaakson asukkaiden tarpeet. Täällä sataa niukasti, mutta hän antaa\nteille vettä tunturilta, ja sallii kasteen kostuttaa niityt ja pellot\njoka yö. Kiitä Jumalaa hyvistä lahjoista, joita hän on suonut osaksesi,\näläkä valita, jos sinusta tuntuisi siltä kuin tarvitsisit vielä muuta.\nSinulla on kaunis keltainen tukka, älä sure sitä, ettei se ole kihara.\nEtkö ole kuullut akasta, joka itki sitä, ettei hänellä ollut muuta kuin\nyksi pieni läskipala seitsemälle nälkäiselle lapselle jouluksi. Pyhä\nOlavi ajoi ratsain ohi ja tuli samaan joukkoon; hän ojensi kätensä\nsärpimen yli ja pyysi Jumalaa ruokkimaan nuo nälkäiset variksenpojat.\nMutta kun akka näki, että pöydällä oli teurastettu sika, itki hän sitä,\nettei hänellä ollut kylliksi kulhoja ja kaukaloita.\"\n\nKristiina juoksi kotimatkan, ja Kortelin hyppi hänen jaloissaan,\ntavoitteli hänen helmojansa ja haukuskeli ja helisytti pieniä\nkulkusiaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nArne oli Finsbrekkenissä viimeisen ajan ennen lähtöään Hamariin; äiti\nja sisaret varasivat hänelle vaatteita.\n\nPäivää ennen kuin hänen tuli ratsastaa etelään hän ilmestyi\nJørundgaardiin hyvästille. Silloin hän sai kuiskatuksi Kristiinan\nkorvaan, että tämä tulisi tapaamaan häntä Langarbrun eteläiselle tielle\nseuraavana iltana:\n\n\"Tahtoisin, että olisimme kahden viimeisen kerran tavatessamme\", hän\nvirkkoi. \"Pyydänkö mielestäsi liikoja -- olemmehan kasvaneet yhdessä\nkuin sisaret\", sanoo hän, kun Kristiina hiukan viivyttelee vastausta.\n\nSilloin tämä lupasi tulla, jos pääsisi kotoa pujahtamaan.\n\nSeuraavana aamuna satoi lunta, mutta päivemmällä tuli vesisade, ja\npian olivat tiet möyhynä ja pellot harmaina. Usvapallot ajelehtivat\ntuntureiden vierillä, putosivat väliin alas tunturin juurelle ja\nkietoutuivat valkoisiksi käämeiksi, mutta sitten sakeni taas ilma.\nSira Eirik tuli auttamaan Lauritsaa kirjeiden laadinnassa. He menivät\npirttiin, jossa oli hupaisampaa tämmöisellä ilmalla kuin suuressa\ntuvassa, missä uuni savutti koko huoneen. Äiti oli Langarbrussa\nkatsomassa Ramborgia, joka alkoi toipua aikaisemmin syksyllä\nsairastamastaan kuumetaudista.\n\nKristiinan ei ollut vaikea päästä huomaamatta talosta, mutta hän ei\nrohjennut ottaa hevosta, vaan meni jalan. Tie oli yhtenä ainoana\nlian ja lakastuneiden lehtien pöperönä; maasta lähti raaka mullan ja\nkuoleman haju, joka teki mielen surulliseksi, ja vähän väliä tuli\nvastaan tuulenpuuska, joka piiskasi vettä vasten hänen kasvojansa. Hän\nveti suippohupun leukaan asti ja, pidellen vaippaa ympärillään molemmin\nkäsin, kulki kiirehtien. Vähän häntä peloittikin -- joen ääni kaikui\nniin jymeältä raskaassa ilmassa ja pilvet vyöryivät niin mustina ja\nrääsyisinä selänteen yli. Hän seisahteli silloin tällöin kuuntelemaan,\ntuliko Arne takaa.\n\nHetken kuluttua kuului kavion lepsatusta lionneella tiellä ja Kristiina\npysähtyi paikalleen, sillä hän oli jokseenkin metsäisellä paikalla,\njossa he saattoivat häiriintymättä heittää hyvästinsä. Kohta ilmestyi\nratsastaja hänen taakseen, Arne hypähti alas hevosensa selästä ja tuli\nsitä taluttaen Kristiinaa vastaan.\n\n\"Teit kauniisti kun tulit\", hän sanoo, \"tässä rumassa ilmassa.\"\n\n\"Enemmänhän siitä on haittaa sinulle, jonka täytyy ratsastaa niin pitkä\nmatka -- miten sinä lähdet matkalle näin iltamyöhään?\" ihmettelee\ntoinen.\n\n\"Jon on pyytänyt minua olemaan yötä Loptgaardissa\", sanoo Arne.\n\"Ajattelin sinulle olevan helpompaa päästä tänne tähän aikaan päivästä.\"\n\nHe seisoivat tuokion ääneti. Kristiina ei muistanut milloinkaan\nnähneensä Arnea noin kauniina. Tällä oli päässä sileä rautalakki ja sen\nalla ruskea villapäähine, joka kulki tiukasti poskia pitkin, jatkuen\nhartioille, ja hänen kapeat kasvonsa näyttivät niin valkoisilta ja\nkauniilta sen alla. Hänen nahkapaitansa oli vanha, ruosteen purema ja\nraamuinen rautapanssarin jäleltä, jota oli kannettu sen päällä -- Arne\noli perinyt sen isältään -- mutta se mukautui hänen solakkaa, taipuisaa\nja voimakasta ruumistansa pitkin; sitten tällä oli miekka toisella\nkupeella ja keihäs kädessä -- muut aseet riippuivat satulassa. Hän oli\nmiehen varuksissa, vaikka nuorukainen muodoltaan.\n\nKristiina laski kätensä hänen olkapäälleen ja lausui:\n\n\"Muistatko, Arne, että kysyit kerran minulta, etkö ollut mielestäni\nyhtä oiva mies kuin Simon Andreksenpoika? Tahdon nyt sanoa sinulle\nennen kuin eroamme, että olet mielestäni yhtä paljon häntä kauniimpi\nmuodolta ja eleiltä kuin hän on sinua edellä arvossa ja rikkaudessa\nniiden ihmisten mielestä, jotka eivät tiedä mitään sen parempaa.\"\n\n\"Miksi sanot tämän minulle\", kysyi Arne henkeä pidättäen.\n\n\"Siksi, että veli Edvin painoi mieleeni, että meidän tulee kiittää\nJumalaa hänen lahjoistaan eikä olla kuten akka, joka Pyhän Olavin\nsiunatessa hänen särpimensä itki sitä, ettei hänellä ollut riittävästi\nastioita -- ettet sinä siis surisi, vaikkei hän ole antanut sinulle\nyhtä paljon rikkautta kuin ruumiillisia lahjoja --\"\n\n\"Noinko sinä tarkoitit!\", virkkoi Arne. Ja kun Kristiina vaikeni, hän\nsanoi:\n\n\"Ajattelin sinun ehkä tarkoittavan sitä, että mieluummin olisit\ntahtonut olla naimisissa minun kuin tuon toisen kanssa --\"\n\n\"Olisin voinut tahtoa\", sanoo hän hiljaa. \"-- Sinun kanssasi olen\ntunnetumpi --\"\n\nArne koppasi hänet syliinsä, niin että Kristiinan jalat kohosivat\nmaasta. Hän suuteli tätä moneen kertaan, mutta laski hänet sitten\ntakaisin maahan:\n\n\"Herra varjele, mikä lapsi sinä olet, Kristiina!\" Kristiina seisoi pää\npainuksissa, mutta käsivarret yhä Arnen olkapäillä. Arne tarttui häntä\nranteisiin ja rutisti niitä:\n\n\"Näen, että asia on siten, herttaiseni, etkä ymmärrä, miten sydäntäni\nahdistaa kun minun täytyy kadottaa sinut. Kristiina, olemme kasvaneet\nrinnatusten kuin kaksi omenaa puussa, pidin sinusta jo ennen kuin\nymmärsin, että kerran saattoi tulla toinen ottamaan sinut rinnaltani.\nVoi ylimmäinen taivaan Herra -- en ole enää näkevä ilon päivää tämän\njälkeen --\"\n\nKristiina itki katkerasti ja käänsi sitten kasvonsa ylös, että Arne\nsaattoi suudella häntä.\n\n\"Älä puhu tuolla lailla, hyvä Arne\", pyysi hän taputtaen tätä.\n\n\"Kristiina\", sanoi Arne hiljaa, painaen hänet jälleen rinnallensa.\n\"Etkö voisi pyytää -- Lauritsa on niin hyvä mies, ei hän tahdo\npakoittaa sinua vasten tahtoasi -- etkö voisi pyytää isääsi odottamaan\njonkun vuoden -- eihän sitä tiedä, miten onni voi kääntyä -- olemme\nniin nuoret kumpainenkin --\"\n\n\"Kai minun pitää tehdä kuten kotona tahtovat\", itki Kristiina.\n\nNyt ei Arnekaan kyennyt vastustamaan itkua.\n\n\"Et ymmärrä, Kristiina, miten rakas minulle olet.\" Hän kätki kasvonsa\nKristiinan olkapäätä vasten. \"Jos ymmärtäisit ja pitäisit minusta, niin\nmenisit Lauritsan puheille ja pyytäisit oikein kauniisti --\"\n\n\"En voi tehdä sitä\", itki neito, \"en voisi rakastaa ketään miestä niin\npaljon, että hänen vuokseen vastustaisin vanhempieni tahtoa.\" Hän haki\ntämän kasvot villapäähineen ja raskaan rautalakin alta. \"Älä itke noin\nkauheasti, Arne, paras ystävä --\"\n\n\"Ota tämä\", sanoo Arne hetken kuluttua, antaen hänelle pienen\nhopeasoljen, \"muista minua joskus, sillä minä en unohda ikinä sinua ja\nsuruani --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli melkein pimeä kun Kristiina ja Arne olivat heittäneet toisillensa\nviimeiset hyvästit. Kristiina jäi katsomaan tämän jälkeen, kun hän\nviimein ratsaiti pois. Pilven repeämästä kuulsi keltaista valoa, joka\nkuvastui heidän jäljissään, siinä missä he olivat kävelleet ja seisseet\ntiellä -- se näytti niin kylmältä ja surulliselta, ajatteli Kristiina.\nHän kaivoi esiin kaulaliinansa ja kuivasi siihen itkettyneet kasvonsa,\nkääntyi ja alkoi astua kotiin päin.\n\nHän oli kastunut ja paleltunut ja kulki joutuisasti. Hetken kuluttua\nhän kuuli jonkun tulevan takanaan. Häntä alkoi hiukan peloittaa;\nsaattoihan ajatella, että täällä liikkui outoja kulkijoita tämmöisenä\niltana, ja hänellä oli autio taival edessään; toisella puolen oli\nkorkea musta rinne, mutta toinen laita syöksyi jyrkänteenä alas, ja\nsiinä kasvoi honkametsää, joka ulottui lyijynharmaaseen jokeen asti\nlaakson pohjalla. Kristiina tuli siis iloiseksi, kun jälessä tulija\nhuusi hänen nimeään, ja pysähtyi odottamaan.\n\nTulija oli pitkä laiha mies, jonka tummassa kauhtanassa oli vaaleammat\nhihat -- kun hän tuli lähemmäs, näki Kristiina hänellä papin puvun ja\ntyhjän repun hartioilla. Hän tunsi nyt Bentein Papinpojan, joksi tätä\nnimitettiin -- Sira Eirikin tyttärenpojan. Kristiina huomasi heti, että\ntämä oli aika lailla juovuksissa.\n\n\"Niin se on, toinen menee, toinen tulee\", sanoi tämä nauraen, kun he\nolivat tervehtineet toisiaan. \"Tapasin Brekkenin Arnen ihan juuri\n-- näen, että kuljet itkusilmin. Voisithan sentään hymyillä vähän\nminullekin, joka palaan -- olemmehan mekin olleet lapsuusystäviä.\"\n\n\"On huono vaihtokauppa saada sinut kylään hänen asemestaan\", sanoi\nKristiina jyrkästi. Hän ei ollut pitänyt Benteinistä milloinkaan.\n\"Pelkään, että näin on ajatteleva moni. Isoisäsi iloitsi niin siitä,\nettä sinä aloit menestyä Oslossa.\"\n\n\"Kyllä kai\", sanoi Bentein horisten ja hohottaen. \"Aloin menestyä,\nniinkö? Menestyin kuin sika vehnävainiossa, Kristiina -- ja loppu oli\nsamallainen, minut ajettiin huutaen ja hosuen ja lennättäen tieheni.\nEi hänellä ole ollut kovin suurta iloa jälkeläisistänsä. Miten hirveän\nkiireesti sinä kuljet!\"\n\n\"Minulla on vilu\", sanoi Kristiina lyhyeen.\n\n\"Eikös minulla sitten, muka\", sanoo pappi. \"Minulla ei ole päälläni\nmuuta kuin minkä tässä näet -- päällyskaapuni sain vaihtaa olueen ja\nleipään Vähä-Hamarissa. Luulisi sinulla sentään olevan vähän lämpöä\nruumiissasi, hyvästeltyäsi Arnen -- tarkoitan, sinä voisit päästää\nminut nahkatakkasi alle --\" ja hän kävi kiinni Kristiinan vaippaan,\nkääräisi sen hartioilleen ja painoi märän käsivartensa Kristiinan\nvyötäisille.\n\nKristiina joutui niin pois suunniltaan hänen röyhkeydestään, että meni\nsilmänräpäys, ennenkuin hän oikein älysi, mistä oli kysymys -- silloin\nhän tahtoi riuhtautua irti, mutta toinen piti kiinni hänen vaipastaan,\nja se oli kiinnitetty vahvalla hopeisella hakasoljella. Bentein sai nyt\nmolemmat käsivartensa hänen ympärilleen, tahtoi suudella häntä ja toi\njo leukansa lähelle hänen suutaan. Kristiina koetti lyödä, mutta toinen\npuristi häntä käsivarresta.\n\n\"Luulen, että sinä olet menettänyt järkesi\", sähisi hän vastaan\nponnistaessaan, \"miten uskallat-käydä kimppuuni kuin olisin -- saat\nkatua tätä katkerasti huomenna, senkin roisto --\"\n\n\"Hohoo, huomenna et ole enää niin tyhmä\", sanoo Bentein, pistää hänelle\njalkakoukkua, niin että Kristiina kaatuu lokaan, ja painaa toisella\nkädellään tämän suuta.\n\nKristiina ei ollut aikonutkaan huutaa. Vasta nyt hän ymmärsi, mitä\ntoinen uskalsi tahtoa, mutta raivo sai hänet niin silmittömäksi, että\nhän tuskin ymmärsi pelätä; hän ärisi kuin tappeleva eläin ja taisteli\nkaikin voimin miestä vastaan, joka piti häntä maassa, niin että\njääkylmä lumisohjo tunkeutui vaatteiden läpi tulikuumaan ihoon asti.\n\n\"Huomenna sinä ymmärrät vaieta\", sanoo Bentein -- \"ja ellei tätä kävisi\nsalaaminen, voit syyttää siitä Arnea, sitä uskotaan helpommin --\"\n\nHän oli tunkenut yhden sormen Kristiinan suuhun; Kristiina puri sitä\nkaikin voimin, ja silloin Bentein parkaisi ja hellitti otteensa.\nSalamannopeasti kiskaisi Kristiina toisen kätensä irti, työnsi sen\ntämän kasvoihin ja painoi peukalonsa niin kovaa kuin ikinä jaksoi tämän\nsilmäterään; Bentein kiljui ja kohosi polvilleen. Kristiina livahti\nalta kuin kissa, töytäisi pappia niin, että tämä tupertui selälleen, ja\njuoksi kotia kohti, niin että rapakko roiskui.\n\nHän juoksi juoksemistaan katsomatta taakseen. Hän kuuli Benteinin\npainavan perästä ja juoksi niin, että sydän takoi kaulassa, vaikeroi\nhiljaa ja tuijotti apua hakien eteensä -- eikö hän ikinä saapuisi\nLaugarbruhun. Viimeinkin hän ehti peltotielle, näki taloryhmän\nmäenrinteessä ja muisti samassa, ettei hän uskaltanut mennä sinne\nsisään, kun siellä oli äiti -- tämän näköisenä, savessa ja lehdissä ja\nvaatteet kappaleina. Hän huomasi Benteinin saavuttavan hänet; silloin\nhän kumartui alas ja otti maasta kaksi isoa kiveä. Hän singahutti\nne taakseen tämän tultua tarpeeksi lähelle; toinen kivi sattui niin\npahasti, että mies kaatui pitkälleen. Silloin Kristiina taas juoksi,\neikä pysähtynyt ennenkuin sillalla.\n\nVapisten hän nojautui käsipuuhun; hänen silmissään musteni ja hän\nluuli pyörtyvänsä -- mutta sitten hän jälleen muisti Benteinin ja että\ntämä saattoi tulla perästä ja löytää hänet. Häpeästä ja suuttumuksesta\nväristen hän riensi edelleen, jalkojen tuskin kannattaessa, ja tunsi\näkkiä, että hänen kasvojaan kirveli kynsien jäljiltä ja että hän oli\nsatuttanut selkänsä ja käsivartensa. Itku purkautui esiin kuumana kuin\ntuli.\n\nHän toivoi, että kivi olisi tappanut Benteinin -- hänen teki mielensä\nmennä takaisin lopettamaan tämän päivät, etsi veistään, mutta\nhuomasikin kadottaneensa sen.\n\nSitten muistui mieleen taas ajatus, ettei hän rohjennut näyttäytyä\nkotona; silloin hän päätti lähteä Romundgaardiin. Hän tahtoi valittaa\nSira Eirikille.\n\nMutta pappi ei ollut tullut Jørundgaardista vielä. Kodassa kohtasi\nhän Gunhildin, Benteinin äidin; vaimo oli yksin, ja silloin Kristiina\nkertoi tälle, miten hänen poikansa oli kohdellut häntä. Kuitenkaan hän\nei maininnut sitä, että hän oli mennyt ulos tapaamaan Arnea. Kun hän\nnäki, että Gunhild luuli hänen olleen Laugarbrussa, antoi hän tämän\njäädä siihen uskoon.\n\nGunhild ei virkkanut paljoa, mutta itkeä tihrutteli Kristiinan\nvaatteita pestessään ja kuroessaan kokoon pahimmat repeämät, ja neito\noli niin kuohuksissa, ettei hän huomannut, miten tämä salaa tarkasteli\nhäntä.\n\nKun Kristiina lähti, otti Gunhild vaippansa, seurasi häntä ulos, mutta\nlähti tallia kohden. Kristiina kysyi, minne tämä aikoi. \"Kaipa minun\ntäytyy ratsastaa poikaani katsomaan\", hän vastasi. \"Oletko lyönyt hänet\nkuoliaaksi kivellä, vai mitä hänelle kuuluu.\"\n\nKristiina ei osannut vastata tuohon sen enempää, hän käski siis vain\nGunhildin pitää huolta siitä, että Bentein katoaisi seudulta niin pian\nkuin suinkin, eikä ilmestyisi enää hänen silmiensä eteen -- \"muuten\nkerron asiasta Lauritsalle, ja ymmärrät, miten siinä silloin käy.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nBentein poistuikin sitten etelän puoleen vajaata viikkoa myöhemmin;\nhänellä oli mukanaan Sira Eirikin laatima pyyntökirje Hamarin\npiispalle, jossa Sira Eirik anoi tältä työtä taikka avustusta\nBenteinille.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKerran joulun edellä ilmestyi Simon Andreksenpoika äkkiarvaamatta\nratsastaen Jørundgaardiin. Hän pyyteli anteeksi, tullessaan näin\nkutsumatta, yksin ja ilman omaisia, mutta Andres-herra oli Ruotsissa\nkuninkaan asioilla. Itse hän oli oleksinut Dyfrinissä jonkun aikaa,\nmutta kun ei siellä ollut muita kuin pienemmät sisaret ja äiti, joka\nmakasi sairaana, oli aika käynyt pitkäksi ja hänelle oli tullut kova\nhalu tänne.\n\nRagnfrid ja Lauritsa eivät tienneet, miten kiittää Simonia siitä, että\ntämä oli tehnyt tuon pitkän matkan kovimmassa talvipakkasessa. Mitä\nuseammin he Simonia näkivät, sitä mieleisemmäksi hän heille kävi. Tämä\noli perillä kaikesta, mitä Andres ja Lauritsa olivat neuvotelleet, ja\nnyt päätettiin hänen ja Kristiinaan kihlajaiset viettää ennen paastoa,\njos Andres-herra voisi tulla kotiin siksi; muuten heti pääsiäisen\njälkeen.\n\nKristiina oli hiljainen ja ujo ollessaan sulhasensa kanssa; hän\nei keksinyt oikein mitään sanomista. Kerran, kun kaikki olivat\nistuneet iltaa juomapöydän ympärillä, pyysi Simon häntä kanssaan\nulos jäähdyttelemään. Silloin, heidän seisoessaan solassa ylätuvan\nparvella, Simon otti Kristiinaa vyötäröltä ja suuteli häntä. Sitten hän\nmonasti teki samoin, kun he olivat kahden. Kristiina ei ollut siitä\niloinen, mutta salli sen tapahtua, koska tiesi, ettei naimista voinut\nvälttää. Hän ajatteli naimisiaan kuten asiaa, johon täytyi tyytyä,\nmutta jota hän ei toivonut. Kuitenkin hän piti Simonista, varsinkin\ntämän puhellessa toisten kanssa, jolloin tämä ei koskenut häneen eikä\nhaastattanut häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli ollut niin onneton koko syksyn. Ei auttanut vaikka hän kuinka\nolisi koettanut vakuuttaa itselleen, ettei Bentein ollut saanut\ntehdyksi mitään; hän tunsi kuitenkin olevansa kuin häpäisty.\n\nMikään ei enää tuntunut entiseltä sen jälkeen kun joku oli rohjennut\ntahtoa hänestä sellaista. Hän valvoi öitä häpeästä hehkuen, eikä voinut\nolla miettimättä asiaa. Hän tunsi Benteinin ruumiin omaa ruumistansa\nvasten, kun he kamppailivat keskenään, muisti tämän kuuman, oluelta\nhaiskahtavan hengityksen -- hänen täytyi ajatella, mitä olisi voinut\ntapahtua -- ja muisti vielä, inhon puistattaessa koko ruumista, tämän\nsanat siitä, että ellei sitä käynyt salaaminen, syytettäisiin Arnea.\nHänen mielessään vilisi kuvia kaikesta siitä, mikä sitten olisi\nseurannut, jos hän olisi joutunut sellaiseen onnettomuuteen ja jos\nihmiset olisivat saaneet vihiä hänen kohtauksestaan Arnen kanssa --\nolisivatko isä ja äiti mahtaneet uskoa Arnesta sellaista ja olisiko\nArne itse --. Hän näki tämän edessään sellaisena kuin oli nähnyt hänet\nviimeisenä iltana, ja tunsi vaipuvansa maahan häpeästä, ainoastaan\nsiksi, että hän olisi voinut vetää tämän kanssaan sellaiseen suruun\nja häpeään. Ja sitten hän näki niin pahan unen. Hän oli kuullut\nkirkossa lihan himosta ja lihan kiusauksesta ja lukenut siitä pyhässä\nhistoriassa, mutta sillä ei ollut ollut hänelle mitään merkitystä.\nNyt hänelle oli selvinnyt, että hänellä itsellään ja kaikilla muilla\noli syntinen, lihallinen ruumis, joka kiehtoi sielun ja raateli sitä\nkovilla pauloilla.\n\nSitten hän kuvitteli, miten hän olisi tappanut tai sokaissut Benteinin.\nAinoa, mistä hän sai lohdutusta, olivat koston näyt, joita hän hautoi\ntuota ilkeää mustaa miestä kohtaan, joka aina oli hänen ajatustensa\ntiellä. Mutta sekään lohtu ei koskaan kestänyt kauan; hän itki viljalti\nyöllä Ulvhildin vieressä kaikkea tuota, joka oli tapahtunut hänelle\nvastoin hänen tahtoansa. Benteinin oli ainakin onnistunut murtaa\nneitsyys hänen mielestään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäisenä arkipäivänä jälkeen joulun oli Jørundgaardin naisilla\nkova kiire kodassa; Ragnfrid ja Kristiina olivat myös olleet siellä\nsuurimman osan päivää. Myöhään illalla, muutamien naisten siivotessa\npois leipomisen jälkiä ja toisten puuhatessa iltaruokaa, syöksyi\nkarjatyttö sisään huutaen ja käsiään lyöden:\n\n\"Voi Herra Jeesus, minkälainen onnettomuus -- siellä tuodaan Arne\nGyrdinpoikaa kuolleena reellä -- hyvä Jumala, auta Gyrdiä ja Ingaa --\"\n\nSisään tuli muuan mies, joka asui vähän alempana rinteellä, sekä\nHalvdan. Nämä olivat kohdanneet hautaussaaton.\n\nNaiset kerääntyivät heidän ympärilleen. Uloinna seisoi Kristiina,\nvalkoisena ja vapisten. Halvdan, Lauritsan miehiä, joka oli tuntenut\nArnen poikasesta asti, itki ääneensä kertoessaan:\n\nBentein Papinpoika oli tappanut Arnen. Uudenvuodeniltana olivat piispan\nmiehet istuneet juomassa miestentuvassa, ja silloin oli Bentein tullut\nsisään; tämä oli joutunut kirjuriksi Pyhän Ruumiin palkkapitäjän\npapille. Miehet eivät ensiksi olisi huolineet häntä sinne, mutta tämä\noli muistuttanut Arnea, että he olivat saman puolen miehiä; Arne antoi\nhänen sitten istua viereensä, ja juomista jatkui. Mutta sitten nämä\nolivat ryhtyneet tappeluun, Arne oli ollut niin raju, että Bentein oli\nsiepannut pöydältä veitsen ja pistänyt sen Arnen kurkkuun ja rintaan\nuseita kertoja. Arne oli kuollut melkein heti.\n\nPiispaan tämä tapaus oli koskenut hyvin kipeästi; hän oli itse pitänyt\nhuolta ruumiin varusteista ja lähettänyt omat miehensä tuomaan häntä\nkotiin asti, koko pitkän matkan. Benteinin hän panetti rautoihin,\neroitti hänet kirkon yhteydestä, ja ellei hän jo ollut tullut\nhirtetyksi, piti sen tapahtua pian.\n\nHalvdanin täytyi kertoa tämä moneen kertaan sitä mukaa kuin uusia\nkuulijoita kerääntyi ulkoa. Lauritsa oli hyvin liikutettu; hän käski\nsatuloida hevosensa, sillä hän tahtoi ratsastaa Brekkeniin viipymättä.\nOllessaan lähdössä hän sattui katsomaan Kristiinan vaaleisiin kasvoihin.\n\n\"Ehkä sinä tahdot tulla mukaan?\" hän kysyi. Kristiina epäröi vähän;\nhäntä värisytti, mutta sitten hän nyökkäsi, sillä hän ei jaksanut saada\nsuustaan yhtään ainoata sanaa.\n\n\"Eikö nyt ole liian kylmä hänelle?\" tuumi Ragnfrid. \"Huomennahan on\nvalvontayö, silloin menemme sinne kaikki --\"\n\nLauritsa katsoi vaimoansa; hän huomasi myöskin Simonin kasvot, ja\nsitten hän meni Kristiinan luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen:\n\n\"Kristiina on hänen kasvintoverinsa, muista se\", hän sanoi. \"Ehkä hänen\ntekee mieli auttaa Ingaa ruumiin pukemisessa.\"\n\nJa vaikka Kristiinan sydän oli epätoivon ja tuskan pusertimessa, hän\nkuitenkin lämpeni kiitollisuudesta isäänsä kohtaan tämän sanojen\njohdosta.\n\nRagnfrid tahtoi nyt syöttää heidät ennen matkalle lähtöä, jos\nKristiina lähti mukaan. Hän tahtoi myös lähettää lahjoja Ingalle --\nuuden aivinaisen raidin, vahakynttilöitä ja vastaleivottua leipää;\nhän pyysi toisia sanomaan, että hän tulisi itse myöhemmin auttamaan\nhautauspuuhissa.\n\nEi tullut paljon syödyksi kaikkien puhuessa ja ruoan seisoessa\npöydällä. Kuka muisti minkin niistä monista koettelemuksista, jotka\nJumala oli pannut Gyrdin ja Ingan kannettavaksi. Heidän kartanonsa\noli lumivyöry ja tulva hävittänyt, monta isompaa lasta oli kuollut ja\nkaikki Arnen eloonjääneet sisaret olivat pienempiä. Nyt heillä oli\nollut menestystä jonkun vuoden, sen jälkeen kun piispa oli asettanut\nGyrdin Finsbrekkeniin voudikseen; ja lapset, jotka he olivat saaneet\npitää, olivat kauniita ja terveitä. Vaan äiti rakasti Arnea paljon\nenemmän kuin muita --\n\nMutta Sira Eirikiä surkuteltiin myöskin. Pappi oli kunnioitettu ja\narvossapidetty ja laakson kansa oli ylpeä hänestä, sillä hän oli\noppinut ja kunnollinen eikä ollut koko palvelusaikanaan jättänyt\npitämättä yhtään juhlapäivää tai messua tai jumalanpalvelusta, joka\nkuului virkaan. Nuoruudessaan hän oli ollut soturi kreivi Alv av\nTornbergin väessä, mutta oli sattunut tappamaan hyvin korkean herran ja\noli paennut Oslon piispan turviin; kun tämä huomasi hänen taipumuksensa\nlukuihin, oli hän ottanut hänet papin-oppiin. Ja ellei Sira Eirikillä\nolisi vieläkin ollut vihamiehiä tuon vanhan tapon tähden, ei hän\nikinä olisi jäänyt istumaan tähän pieneen seurakuntaan. Tosin hän oli\nvarsin ahnas rahalle, sekä omaan pussiinsa että kirkon omaisuuteen\nnähden, mutta kirkko olikin sitten niin kauniissa kunnossa astioiden\nja vaatteiden ja kirjojen puolesta, ettei parempaa missään: ja sitten\nhänellä oli nuo lapset -- eikä hänellä milloinkaan ollut ollut muuta\nkuin surua jälkeläisistään. Maaseudulla ajateltiin kaikkialla, että\noli luonnotonta vaatia papeilta munkkiutta, kun nämä kuitenkin\ntarvitsivat naisväen apua taloudessaan ja vaimon, joka hoiti heidän\nasioitaan silloin kun he olivat taajoilla, rasittavilla matkoillaan,\nkaikenlaatuisessa ilmassa; kansa muisti myös, ettei ollut kovinkaan\npitkiä aikoja siitä, kun Norjan papit olivat olleet naineita miehiä.\nSentähden kukaan ei ollut lukenut Sira Eirikille viaksi, että tällä\noli ollut kolme lasta apuvaimon kanssa, joka oli ollut hänen luonaan\nsilloin kun Sira Eirik oli nuori. Mutta tänä iltana he kuitenkin\npäättelivät, että näytti siltä kuin Jumala olisi tahtonut rangaista\nEirikiä hänen haureudestaan; niin paljon pahaa mieltä olivat tämän\nlapset ja lastenlapset tuottaneet hänelle. Ja joku arveli, että saattoi\nsilläkin olla oma tarkoituksensa, ettei papilla saanut olla vaimoa\nja lapsia -- tästäkin koituisi kai epäsopua ja riitaisuutta papin\nja Finsbrekkeniläisten välille; nämä olivat olleet tähän asti mitä\nparhaimmat ystävät.\n\nSimon Andreksenpoika tunsi hyvin Benteinin elämän Oslossa ja kertoi nyt\nsiitä. Hänestä oli tullut Maariankirkon rovastin kirjuri ja hänellä\noli taitavan miehen maine. Hän oli myös useiden naisten suosiossa --\nhänellä oli vetävät silmät ja sitten hänen puheensa sujui silkosenaan.\nJotkut pitivät häntä kauniina -- enimmäkseen sellaiset rouvat, jotka\nolivat katsoneet tulleensa puijatuiksi miehensä suhteen, ja sitten\neräät nuoret neidot, sellaiset, jotka pitävät siitä, että miehet ovat\nvapaita heitä kohtaan. Simon nauroi -- toiset ymmärsivät kai? No niin,\nBentein oli viekas, ei hän pyrkinyt liian lähelle tuollaisia naisia;\nheidän parissaan hän käytti suutaan; hän sai puhdastapaisen maineen.\nMutta nyt oli asia sellainen, että Haakon-kuningas oli hyvin hurskas\nja siveellinen herra, joka vaati miehiltään kuria ja säädyllistä menoa\n-- nuorilta nimittäin; vanhemmille hän ei mahtanut mitään. Nyt kävi\nilmi, että minne ikinä nuo nuoret asemiehet pääsivätkin pujahtamaan\n-- rentusteluun, peliin, oluenjuontiin ja sen semmoiseen, niin heidän\npappinsa sai aina tietää, missä he olivat olleet ja hurjapäiden täytyi\nsaapua tunnustukselle, maksaa sakkoja elämästään ja kuunnella ankaria\nnuhteita; pari kolme päättömintä ajettiin poiskin. Mutta sitten\nkeksittiin viimein, että ilmiantaja oli ollut tuo kettu, Bentein\nsecretarius -- joka oli kulkenut salaa oluttuvissa ja pahemmissakin\npaikoissa; hän oli kuullut neitojen tunnustukset ja ollut heidän\nrippi-isänsä --\n\nKristiina istui äitinsä vieressä; hän koetti syödä, ettei huomattaisi,\nmillä mielellä hän oli, mutta hänen kätensä tutisi niin, että velli\nvalui lusikasta joka nostamalla ja kieli tuntui niin paksulta ja\nkuivalta, ettei hän saanut nielleeksi leipäpalasia. Vaan kun Simon\nalkoi kertoa Benteinistä, täytyi hänen lopettaa tekosyöntinsäkin; hän\ntarttui molemmin käsin penkkiin, jolla istui -- kauhu ja inho valtasi\nhänet niin, että hänen päätään pyörrytti ja etoi. Benteinhän se oli\nollut, joka oli tahtonut --. Bentein ja Arne, Bentein ja Arne --.\nSairaana kärsimättömyydestä hän odotti matkalle lähtöä. Hän ikävöi\nArnen luokse, Arnen kauniita kasvoja, ikävöi saada polvistua maahan ja\nsurra ja unohtaa kaiken muun.\n\nKun äiti auttoi hänen päälleen matkavaatteita, suuteli hän tytärtään\nposkelle. Kristiina oli niin tottumaton hellyyteen äidin puolelta, se\nteki niin hyvää -- hän laski hetkeksi päänsä Ragnfridin olkaa vasten,\nmutta ei voinut itkeä.\n\nAstuessaan pihalle hän näki, että matkalle aikovia oli monta --\nHalvdan, Laugarbrun Jon, ja Simon miehineen. Hänelle tuotti suunnatonta\ntuskaa, että nuo kaksi vierasta tulivat mukaan.\n\nOli kirvelevän ankara pakkas-ilta ja lumi narskui jalkojen alla;\ntähdet levisivät yli taivaan kuin kimaltava härmävaate. Ratsastettuaan\njonkun matkaa he kuulivat huutoa ja mökää ja huimaa kavioiden kopsetta\neteläiseltä rinteeltä -- vähän etemmä ajaessa heidän ohitseen hurahti\nratsastusroikka, niin että vaski helisi ja kuuraisten, höyryävien\nhevosten henki huokui heidän silmilleen; heidän täytyi väistyä\ntiepuoleen. Halvdan huusi jotakin tuolle remuavalle joukolle --\nne olivat eteläisen laakson nuoria miehiä, jotka olivat lähteneet\njouluajelulle uusia hevosiaan koettamaan. Toiset, jotka olivat\nliian juovuksissa ymmärtääkseen mitään, ajoivat eteenpäin räyhäten\nja kilpiään kalistellen. Mutta pari heistä kuuli Halvdanin huudon,\njättäytyi jälkeen, seisahtui ja liittyi Lauritsan saattueeseen,\nkuiskaillen takimpien miesten kanssa.\n\nJouduttiin paikalle, josta näkyi Finsbrekken törmällä Sil-joen toisella\npuolen. Rakennusten välillä loisti valkeata -- keskelle pihamaata\noli pistetty tervasoihtuja lumikinokseen, ja tulen loimu heijasti\npunerrustaan lumiselle rinteelle; mutta mustat talot olivat kuin\nhyytyneellä verellä sivellyt. Eräs Arnen pikkusiskoista seisoi ulkona\njalkojaan liikutellen; kädet hän oli pistänyt vaipan alle. Kristiina\nsuuteli itkettyneitä, palelevia lapsia. Hänen sydämensä oli raskas kuin\nkivi, ja hänestä tuntui kuin hänen jäsenensä olisivat olleet lyijystä,\nhänen noustessaan parvelle vieviä portaita, jonne Arne oli viety.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOvessa häntä kohtasi laulu ja monien palavien kynttilöiden loiste.\nKeskellä parvea oli kirstu, jossa Arne oli tuotu kotiin, raidilla\npeitettynä; pukkien päälle oli pantu lautoja ja niiden päälle kirstu.\nPääpuolessa seisoi nuori pappi kirja kädessä ja lauloi; ympärillä oli\ntalonväki polvillaan maassa, kasvot paksuihin vaippoihin peitettyinä.\n\nLauritsa otti valoa kynttiläänsä eräästä toisesta, kiinnitti sen\npaarilautaan ja polvistui hänkin. Kristiina aikoi tehdä samoin, mutta\nei voinut saada kynttiläänsä seisomaan; jolloin Simon otti sen ja\nauttoi häntä. Niin kauan kuin pappi luki, olivat kaikki polvillaan\nmaassa, toistaen kuiskaamalla hänen sanojansa, höyryn noustessa heidän\nsuustaan -- parvella oli jäätävän kylmä.\n\nKun pappi sulki kirjan ja väki nousi pystyyn -- ruumishuoneeseen oli jo\nkerääntynyt paljon ihmisiä -- meni Lauritsa Ingan luokse. Tämä tuijotti\nKristiinaan ja näytti tuskin kuulevan, mitä Lauritsa sanoi; lahjat,\njotka tämä oli ojentanut hänelle, jäivät hänen käteensä niinkuin hän ei\nolisi tajunnut niitä saaneensakaan.\n\n\"Oletko sinäkin siinä, Kristiina\", hän sanoo oudolla, puristuneella\näänellä. \"Näet ehkä mielelläsi poikani sellaisena kuin hän nyt on\npalannut luokseni?\"\n\nHän siirsi syrjään pari kynttilää, tarttui Kristiinaa käsivarteen\nvapisevin sormin ja tempasi toisella hikiliinan kuolleen kasvoilta.\n\nNe olivat harmaankeltaiset kuin savi ja huulien väri oli lyijynharmaa;\nne olivat hiukan raollaan, niin että hänen tasaiset, kapeat ja hohtavat\nhampaansa näkyivät sieltä ikäänkuin ilkkuvina. Pitkien silmäripsien\nalla vilkkui murtuneen silmäterän reuna, ja poskilla oli muutamia\nmustansinisiä pilkkuja, joko lyöntien tai kuoleman kohottamia.\n\n\"Tahtoisitkohan suudellakin häntä?\" kysyi Inga kuten ennen ja Kristiina\nkumartui tottelevaisesti alas ja painoi suunsa kuolleen poskea vasten.\nSe oli tahmea huurusta ja hän oli tuntevinaan kalmanhajua; ruumis\noli nähtävästi alkanut pehmetä monien kynttilöiden synnyttämässä\nkuumuudessa.\n\nKristiina jäi makaamaan kädet arkun reunalla, sillä hän ei jaksanut\nnousta. Inga veti käärinliinoja alemma, niin että solisluussa oleva\npuukonpisto näkyi. Sitten hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi\nvavahtelevin äänin:\n\n\"Näen nyt valheeksi sen sanan, että kuolleen miehen haava vuotaa verta,\nkun se ihminen koskee häneen, joka on hänen surmansa syy. Poikani on\nkylmempi eikä juuri niin kaunis kuin joku aika sitten, jolloin sinä\ntapasit hänet tiellä. Näen, ettei sinua nyt miellytä suudella häntä --\nmutta olen kuullut, ettet silloin halveksinut hänen huuliaan.\"\n\n\"Inga\", sanoo Lauritsa astuen esiin, \"oletko menettänyt järkesi --\nsinähän hourit --\"\n\n\"Te olette mahtavia, te Jørundgaardilaiset -- sinä olit liian rikas,\nLauri Bjørgulfinpoika, että poikani olisi uskaltanut kosia tytärtäsi\nkunniallisesti -- Kristiina kuuluu itsekin arvelleen olleensa siihen\nliian hyvä. Mutta hän ei ollut liian hyvä lentämään tämän luokse tielle\nyöllä ja leikkimään hänen kanssaan lehdossa Arnen lähtöiltana -- kysy\nitseltään, niin näemme, uskaltaako hän kieltää sen tässä Arnen ruumiin\nääressä -- hän on tuottanut tälle kuoleman irstaudellaan --\"\n\nLauritsa ei kysynyt; hän kääntyi Gyrdin puoleen:\n\n\"Pidä kurissa vaimosi -- hänhän on järjiltänsä --\"\n\nMutta Kristiina kohotti valkoiset kasvonsa ja katsoi ympärilleen\nepätoivoisesti:\n\n\"Menin kohtaamaan Arnea viimeisenä iltana siitä syystä, että hän oli\npyytänyt minua tulemaan. Mutta ei siinä tapahtunut mitään väärää.\" Ja\nkoettaen tointua ja ymmärtää kaiken juurta jaksain hän huusi kovalla\näänellä: \"En tiedä mitä tarkoitat, Inga, -- kannatko valhetta Arnea\nvastaan, joka makaa tässä -- hän ei ole milloinkaan vietellyt tai\nhoukutellut minua --\"\n\nMutta Inga nauroi ääneen: \"Eihän Arne, eihän toki! Vaan Bentein-pappi\n-- Kysy Gunhildilta, Lauritsa, joka pesi loan tyttäresi selästä,\nja kysy joka ainoalta mieheltä, joka oli piispan miestentuvassa\nuudenvuodeniltana, jolloin Bentein pilkkasi Arnea siitä, että tämä\noli antanut tytön mennä luotaan ja viitsinyt jäädä hänen narrikseen.\nTyttö oli sitten antanut Benteinin kulkea vaippansa alla loppumatkan ja\ntahtonut leikitellä samalla lailla hänen kanssaan.\"\n\nLauritsa tarttui häntä hartioihin ja laski hänen suulleen kämmenensä:\n\n\"Vie hänet ulos, Gyrd. Ja etkö sinä häpeä puhua noin tämän kelpo pojan\nruumiin ääressä -- mutta vaikka kaikki lapseni makaisivat kuolleina\nedessäsi, en tahdo sittenkään kuulla sinun valheitasi minun... sinä\nGyrd saat vastata siitä, mitä tämä mieletön nainen sanoo --\"\n\nGyrd tarttui vaimoonsa ja tahtoi johdattaa hänet ulos, mutta sanoi\nLauritsalle:\n\n\"Niin se kyllä on, että Kristiinasta se riita lähti silloin kun Arne ja\nBentein tappelivat ja poikani menetti henkensä. Otaksuttavasti sinä et\nole kuullut asiasta, mutta siitä on puhuttu yleisesti koko syksyn --\"\n\nSimon kopautti miekallaan lähimpään vaatearkkuun:\n\n\"Tämä ei kelpaa, hyvät ystävät, te saatte keksiä muuta puhuttavaa tässä\nruumishuoneessa, kuin juoruja minun morsiamestani --. Pappi, ettekö voi\npitää kurissa väkeänne, että täällä tulee oikea elämä!\"\n\nPappi -- Kristiina näki nyt, että tämä oli nuorin Ulvsvoldin pojista,\njoka oli ollut käymässä kotonaan jouluna -- avasi kirjan ja asettui\npaarien ääreen. Mutta Lauritsa huusi, että ne, jotka olivat puhuneet\nhänen tyttärestään, ketkä tahansa, saisivat vielä vastata sanoistaan,\nja Inga kirkui:\n\n\"Ota vain henkeni, sinä Lauritsa, kuten tyttäresi on ottanut minulta\nlohtuni ja iloni -- ja valmista hänelle häät tuon ritarinpojan kanssa;\nsittenkin tietävät kaikki, että Bentein nai hänet tiellä -- tuossa\non\" -- hän viskasi raidin, jonka Lauri oli lahjoittanut hänelle,\npaarien yli Kristiinalle, \"minä en tarvitse Ragnfridin aivinoita Arnen\nhautausarkkuun -- laita siitä itsellesi huivi, tai kätke se lehtolapsen\nkapaloiksi -- ja mene laaksoon lohduttamaan Gunhildia, hirtetyn miehen\näitiä --.\"\n\nLauritsa, Gyrd ja pappi tarttuivat Ingaan. Simon koetti nostaa ylös\nKristiinan, joka oli puoleksi paarien päällä. Silloin tämä työnsi\nkiivaasti Simonin käsivarren syrjään, suoristausi polvillaan ja huusi\nkovaa:\n\n\"Herra Vapahtaja, auta, tämä on valhetta!\"\n\nHän ojensi toisen kätensä ja piti sitä lähimmän kynttilän päällä\nruumispaarien laidassa.\n\nNäytti siltä kuin liekki olisi paennut ja väistynyt -- Kristiina tunsi\nkaikkien katsovan häntä -- hänestä sitä kesti pitkän aikaa. Silloin\ntunsi hän äkkiä kirvelevää tuskaa kämmenessään ja kaatui kimeästi\nkirkaisten selälleen lattialle.\n\nItse hän luuli olevansa tajuton -- mutta huomasi Simonin ja papin\nnostavan hänet ylös. Inga huusi jotain, Kristiina näki isänsä\nkauhistuneet kasvot ja kuuli papin huutavan, ettei kenkään saanut uskoa\ntätä tulikoetta, sillä ei ollut oikein vaatia Jumalaa tuomiolle --\nja sitten Simon kantoi hänet ulos parven ovesta ja alas pihamaalle.\nSimonin palvelija juoksi talliin ja kohta istui Kristiina puoleksi\ntajutonna Simonin vaippaan kiedottuna tämän edessä satulassa, heidän\nratsastaessaan alas laaksoon niin kiireesti kuin hevonen pääsi.\n\nHe olivat melkein Jørundgaardin kohdalla Lauritsan saavuttaessa heidät.\nLoppusaattue tuli nelistäen kaukana takana.\n\n\"Älä kerro mitään äidillesi\", virkkoi Simon laskiessaan Kristiinan alas\ntuvan oven edessä. \"Tänään on kuultu liian paljon mieletöntä puhetta;\neipä ihme, että itse viimein menetit tajun.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRagnfrid valvoi vielä vuoteessa kun he tulivat kotiin, ja kysyi\nminkälaista oli ollut kuolleen kotona. Simon otti sananvallan ja\nvastasi kaikkien puolesta. Siellä oli ollut paljon kynttilöitä ja\nhyvin paljon väkeä. Siellä oli ollut pappikin -- Ulvsvoldin Tormod\n-- Sira Eirik kuului ratsastaneen Hamariin jo tänään, päästen siten\nhautausvaikeuksista.\n\n\"Meidän täytyy luettaa pojalle sielumessu\", sanoi Ragnfrid. \"Jumala\nvahvistakoon Ingaa, häntä koetellaan kovin, tuota hyvää, kelpo vaimoa.\"\n\nLauritsa yhtyi Simonin alkamaan nuottiin ja vähän ajan kuluttua sanoi\nSimon, että nyt oli kaikkien paras käydä levolle: \"sillä Kristiina on\nväsynyt ja surullinen.\"\n\nVähän ajan kuluttua, Ragnfridin vaivuttua uneen, puki Lauritsa ylleen\njonkun verran vaatteita ja meni istumaan tyttärien vuoteen laidalle.\nHän etsi pimeässä Kristiinan käden ja sanoi hyvin lempeästi:\n\n\"Sano minulle nyt, lapsi, mikä on totta ja mikä valhetta Ingan\nlevittämässä puheessa?\"\n\nItkien kertoi Kristiina kaiken, mikä oli tapahtunut tuona iltana,\njolloin Arne ratsasti Hamariin. Lauritsa ei virkkanut paljoa. Silloin\nkömpi Kristiina esiin, kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja vaikeroi\nhiljaa:\n\n\"Minä olen syynä Arnen kuolemaan -- siinä Inga sanoi totuuden --\"\n\n\"Arne pyysi itse sinua tulemaan sinne\", vastasi Lauritsa vetäen\nkuvaraanun hänen paljaille hartioilleen. \"Minä lienen ollut\najattelematon salliessani teidän tuolla lailla pitää yhtä, mutta\nluulin, että poika oli järkevämpi --. En tahdo moittia teitä --\nhuomaan, että nämä seikat painavat sinua. Enkä kuitenkaan koskaan\nollut ajatellut, että joku tyttäristäni joutuisi huonoon maineeseen\nseudullamme -- ja vaikeaksi se on käyvä äidillesikin, hänen saadessaan\nkuulla nämä sanomat --. Mutta että menit kertomaan siitä Gunhildille\netkä tullut minun luokseni, se oli niin tyhmästi tehty, etten ymmärrä\nmiten saatoit keksiä sellaista --\"\n\n\"Minä en jaksa olla täällä tämän jälkeen\", itki Kristiina, --\n\"en uskalla katsoa ketään silmiin -- mitä minä olenkaan tehnyt\nRomundgaardin ja Finsbrekkenin väelle --\"\n\n\"Gyrd ja Sira Eirik saavat pitää huolen siitä, että kaikki sinusta\nlevitetyt valheet haudataan Arnen kera. Simon Andreksenpojasta sinä\nmuuten saat parhaan suojelijan tässä asiassa\", sanoi Lauri taputtaen\nKristiinaa pimeässä. \"Eikö hän mielestäsi käsittänyt asiaa kovin\nkauniisti ja ymmärtäväisesti --.\"\n\n\"Isä\" -- pyysi Kristiina hädissään ja hartaasti, painautuen häneen,\n\"lähetä minut luostariin, isä. Ei, ei, kuule minua -- olen kauan\najatellut, että ehkä Ulvhild paranee, jos minä menen hänen sijastaan.\nMuistatko ne kengät, joita neuloin hänelle syksyn kuluessa, ne, joissa\noli helmiä; neula särki sormenpääni ja kultalanka raapi verille\nkäteni -- neuloin niitä siksi, että mielestäni oli paha, kun en\nrakastanut sisartani siksi paljon, että olisin tahtonut ruveta nunnaksi\nauttaakseni häntä -- Arne kysyi sitä kerran. Jos silloin olisin\nvastannut tahtovani, ei tätä olisi tapahtunut --.\"\n\nLauritsa pudisti päätään.\n\n\"Käy nyt pitkäksesi\", hän käski. \"Et tiedä itse, mitä puhut, lapsi\nparkani. Ja sitten sinun täytyy koettaa nukkua --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Kristiina makasi pitkänään, hänen palanutta kättään poltti ja\nhänen sydämeensä tulvahti epätoivo ja katkeruus. Pahempi kohtalo\nei olisi voinut kohdata häntä, vaikka hän olisi ollut maailman\nsyntisin nainen; kaikki tietysti uskoisivat -- ei, hän ei jaksanut\njäädä tälle samalle seudulle. Kauhun kuvat ajelivat toisiaan --\nkuinka äiti saisi tietää asiasta -- kuinka veriteko eroitti heidät\nomasta sielunpaimenestaan -- kuinka heitä vihaisivat kaikki, jotka\nolivat olleet talon ystäviä koko hänen elämänsä ajan. Mutta kauhein,\nmusertavin tuska vihloi häntä kuitenkin muistaessa Simonia ja miten\ntämä oli käynyt hänen käteensä ja vienyt hänet pois ja sitten\npuolustanut häntä kotona, määräillen hänen puolestaan kuin olisi hän\nollut tämän omaisuutta -- isä ja äiti olivat antaneet hänen määräellä,\nkuin kuuluisi hän jo Simonille enemmän kuin heille.\n\nSitten hän muisti Arnen kylmät, julmat kasvot. Viimeksi kirkosta\npalatessaan hän oli nähnyt avonaisen haudan, joka odotti kuollutta.\nIrtihakatut multapaakut olivat lumella kylminä ja kovina,\nraudanharmaina kokkareina -- sinne hän oli saattanut Arnen --.\n\nYhtäkkiä hän muisti erään kesäillan monta vuotta sitten. Hän oli\nseissyt Finsbrekkenin parvella, samassa paikassa, missä hänet tänään\noli nujerrettu maahan. Arne oli ollut pallosilla pihamaalla muiden\npoikain kanssa ja pallo oli lentänyt ylös Kristiinan luokse. Hän oli\npistänyt sen selkänsä taa eikä ollut tahtonut antaa sitä takaisin,\nkun Arne tuli hakemaan; silloin tämä tahtoi ryöstää sen väkisin -- he\nolivat tapelleet siitä ylhäällä, juosseet sisällä kirstujen välissä, ja\norsissa riippuvat nahkapussit, joissa säilytettiin vaatteita, olivat\nmuksautelleet heitä päähän, kun he sattuivat kohti; he olivat etsineet\nja lennättäneet sitä kilvan --\n\nJa viimein hänelle ikäänkuin selvisi, että Arne todella oli kuollut ja\npoissa, ja ettei hän enää näkisi tämän kauniita, pelottomia kasvoja\nja tuntisi hänen lämpimiä käsiänsä omissaan. Ja Kristiina oli ollut\nniin lapsellinen ja sydämetön, ettei hän milloinkaan ollut ajatellut,\nmiltä tästä oikein tuntui kadottaa hänet --. Hän itki epätoivoissaan\nja katsoi ansainneensa onnettomuutensa. Mutta sitten hänen taas täytyi\najatella kaikkea, mikä häntä odotti, ja silloin hän itki sitä, että\ntämä sittenkin oli liian kova rangaistus --.\n\nSimon joutui kertomaan Ragnfridille mitä oli tapahtunut Brekkenissä\nedellisenä iltana. Hän ei laajentanut asiaa enemmän kuin tarvis vaati.\nMutta Kristiina oli niin sekaisin surusta ja valvomisesta, että hän\ntunsi suunnatonta katkeruutta tätä kohtaan, siksi että tämä saattoi\npuhua asiasta kuin se ei olisi ollutkaan niin kauhea. Sitäpaitsi\nhänessä herätti kiivasta vastenmielisyyttä tapa, jolla vanhemmat\nsallivat hänen mahtailla edessään, aivan kuin tämä olisi ollut isäntä\ntalossa.\n\n\"Etkö usko mitään tuosta kaikesta?\" kysyi Ragnfrid levottomasti.\n\n\"En\", vastasi Simon. \"Enkä usko kenenkään uskovan -- he tuntevat teidät\nja Kristiinan ja tuon Benteinin, mutta eihän täällä syrjäseudulla\nusein satu puhuttavaa, joten on luonnollista, että kansa iskee\nkyntensä jokaiseen lihavaan makupalaan. Meidän täytyy nyt näyttää,\nettä Kristiinan maine on liian arvokasta purtavaa noille homeisille\nmoukille. Mutta paha oli, että hän pelästyi niin Benteinin karkeutta,\nettei heti tullut kertomaan asiasta teille tai Sira Eirikille itselleen\n-- luulen, että tuo rietas pappi olisi iloiten todistanut, ettei hän\nollut tarkoittanut muuta kuin viatonta leikkiä, jos sinä Lauritsa\nolisit saanut puhua hänen kanssaan.\"\n\nMolemmat vanhemmat myönsivät Simonin olevan oikeassa. Mutta Kristiina\nhuusi jalkaa polkien:\n\n\"Hänhän painoi minut maahan -- tiedän tuskin itse mitä hän minulle\nteki -- olin suunniltani, en muista enää mitään -- minun puolestani\nsaattaa olla niinkin kuin Inga sanoo -- en ole ollut terve enkä iloinen\npäivääkään sen jälkeen --\"\n\nRagnfrid huudahti ja löi kätensä yhteen; Lauritsa ponnahti pystyyn --\nja Simoninkin kasvot muuttuivat; hän katsoi Kristiinaan tutkien, meni\nhänen luokseen ja nosti häntä leuasta. Sitten hän nauroi:\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, Kristiina -- kyllä olisit muistanut, jos\nhän olisi jotain tehnyt. Eipä ihme, että hän on ollut surullinen ja\nhuonovointinen tuon onnettoman illan jälkeen, jolloin hän sai kokea\nsellaisen säikähdyksen -- hän, joka ei milloinkaan ole tiennyt muusta\nkuin hyvyydestä ja suopeudesta\", sanoi hän toisille. \"Johan sen näkee\nhänen silmistään, ken ei ole ilkeämielinen ja usko toisesta pahaa, että\nhän on neito eikä nainen.\"\n\nKristiina katsoi sulhasensa pieniin, ponteviin silmiin. Hän kohotti\nkätensä -- aikoi laskea ne tämän kaulaan. Silloin puhui Simon taas:\n\n\"Älä usko, Kristiina, ettet unohtaisi tätä. Tarkoitukseni ei ole viedä\nsinua päätäpahkaa Formoon, niin ettet milloinkaan pääsisi tätä laaksoa\netemmä. Kenenkään karva ei ole samanlainen sateessa ja kauniilla\nsäällä, sanoi vanha Sverre-kuningas, kun hänen birkebeiniläisiensä\nmoitittiin ylpistyneen myötäkäymisessä --\"\n\nLauritsa ja Ragnfrid hymyilivät -- heitä huvitti kuulla tuon nuoren\nmiehen esiintyvän kuin vanha piispa. Simon jatkoi:\n\n\"Ei ole soveliasta minun antaa neuvoja sinulle, josta tulee\nappivaarini, mutta sen verran ehkä rohkenen sanoa, että ankarammassa\nkurissa meitä on kasvatettu, sisariani ja minua; ei meidän olisi\nsallittu juoksennella noin vapaasti palvelusväen kanssa kuin mihin olen\nnähnyt Kristiinan tottuneen täällä. Äidilläni oli tapana sanoa, että\njos leikkii mökin kakaroiden kanssa, saa pian täitä päähänsä -- ja\njotain perää siinä on aina.\"\n\nLauritsa ja Ragnfrid eivät virkkaneet tähän mitään. Mutta Kristiina\nkäänsi hänelle selkänsä, ja äskeinen halu tarttua Simon Darrea kaulaan\noli kokonaan hävinnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivärupeaman aikaan ottivat Lauritsa ja Simon suksensa ja lähtivät\nkokemaan pyydyksiä harjulle. Ulkona oli nyt kaunis ilma, päivänpaiste\nja paras pakkanen. Miehistä tuntui hyvältä päästä eroon kaikesta\nmurheesta ja itkusta ja he hiihtivät kauas, tunturin laelle asti.\n\nHe paistattivat aurinkoa erään kupuran alla ja söivät sekä joivat;\nsitten kertoi Lauritsa vähän Arnesta -- hän oli pitänyt tästä paljon.\nSimon säesti häntä, kiitti kuollutta ja sanoi, ettei hän ihmetellyt,\nettä Kristiina suri kasvinveljeään. Silloin mainitsi Lauritsa,\nettei heidän pitänyt kovin kiirehtiä, vaan suoda Kristiinalle\nrauhoittumisaikaa, ennenkuin panisivat toimeen kihlajaiset. Tyttö oli\npuhunut haluavansa luostariin vähäksi aikaa.\n\nSimon nousi istualleen ja vihelsi pitkään.\n\n\"Et taida pitää siitä\", kysyi Lauritsa.\n\n\"Mikäs siinä, mikäs siinä\", vastasi toinen ketterästi. \"Se on\nmielestäni erittäin viisas neuvo, rakas appi. Lähettäkää hänet vuodeksi\nOsloon sisarten luokse -- niin hän saa oppia, miten ihmiset puhuvat\ntoisistaan maailmalla. Minä tunnen jonkun noista neidoista\", hän sanoi\nja nauroi. \"Eivät he vain heittäytyisi kuolemaan surusta, jos kaksi\nhurjapäätä repisi toisensa kappaleiksi heidän tähtensä. Eipä siksi,\nettä minä tahtoisin vaimokseni sellaisen naisen -- mutta en todellakaan\nluule Kristiinalle olevan vahingoksi joutua tapaamaan uusia ihmisiä.\"\n\nLauritsa työnsi loput ruoasta reppuun ja sanoi katsomatta nuorempaan\nmieheen:\n\n\"Taidat pitää Kristiinasta --\"\n\nSimon nauroi vähän eikä katsonut Lauritsaan:\n\n\"Ymmärräthän, että osaan pitää häntä arvossa -- ja sinua myöskin\",\nhän sanoi nopeasti ja hämillään, nousi ja tarttui suksiinsa. \"En ole\ntavannut ketään, jonka kanssa mieluummin asettuisin asumaan --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuri ennen pääsiäistä, kun laaksossa ja Mjøsilla vielä oli rekikeli,\nmatkasi Kristiina toistamiseen etelää kohti. Simon tuli heille\nlähteäkseen saattamaan häntä luostariin asti -- hän ajoi siis nyt\nisän ja sulhasen kera komeasti reellä, taljoihin käärittynä, perässä\nratsasmiehiä ja kuormahevosia, joissa tuotiin hänen vaatearkkuansa ynnä\nlahjoja ja eväitä ja turkiksia nunnaluostarin abbedissalle ja sisarille.\n\n\n\n\n\n\nII\n\nSEPPEL\n\n\n\n\nI.\n\n\nAasmund Bjørgulfiupojan kirkkovene solui Hovedøenin niemen ohi varhain\neräänä sunnuntaiaamuna huhtikuun lopulla, luostarikirkon kellojen\nsoidessa ja kaupungin kellojen vastatessa vahvemmin ja hiljaisemmin,\naina sitä mukaa kuin tuuli kantoi niiden äänet kuuluville.\n\nTaivas oli selkeä ja korkealla, täynnä hienoraitaisia vaaleita\ntuulipilviä, ja aurinko kimalteli viripintaisessa vedessä. Rannat\nnäyttivät jo keväisiltä, pellot olivat melkein lumesta vapaat ja\nlehdoissa oli sinisten varjojen ja kullan välkettä. Mutta ylempänä\nkuusimetsän siimeksessä vilkkui vielä lunta harjanteilla, jotka\nympäröivät kehänä Akersbygdeniä, ja etäisemmillä sinertävillä\ntuntureilla lännessä vuonon tuolla puolen irvisteli vielä monta\nvalkeata juovaa.\n\nKristiina seisoi veneen keulassa isän ja Gyridin, Aasmundin vaimon\nrinnalla. Hän katsoi kaupunkia, jonka monet vaaleat kirkot ja kivitalot\nkohosivat tiheään ahtautuneiden, harmaanruskeiden puutalojen ja\nalastomien lehtipuiden latvojen yli. Tuuli puisteli hänen vaippansa\nliepeitä ja reutoi Kristiinan tukkaa huppupäähineen reunassa.\n\nEdellisenä päivänä oli karja päästetty laitumelle Skogissa, ja silloin\nKristiinassa oli herännyt ankara ikävä takaisin Jørundgaardiin. Tuli\nkestämään vielä kauan, ennenkuin siellä voitiin laskea eläimet ulos --\nhän ajatteli hellällä ja palavalla ikävällä talven laihduttamia lehmiä\npimeässä kytkyessä kotona; niiden täytyi odottaa ja kärsiä vielä kauan.\nHän ikävöi äitiä, Ulvhildia, joka oli nukkunut hänen kainalossaan tähän\nkevääseen asti, ja pikkuista Ramborgia -- hän ikävöi niin kauheasti\nheitä; myöskin hän ikävöi kaikkea palvelusväkeä ja hevosia ja koiria,\nKortelinia, jonka Ulvhild sai pitää omanaan niin kauan kuin Kristiina\noli poissa, ja isän haukkoja, jotka istuivat orsillaan sidotuin silmin.\nSeinällä riippui hevosnahkaisia rukkasia, jotka oli paras vetää ylle\nkun otti ne kädelleen, ja norsunluisia puikkoja, joilla sai raaputella\nniitä.\n\nOli kuin kaikki menneen talven vaikeat muistot olisivat jääneet hyvin\nkauas, ja Kristiina muisti kodin vain sellaisena kuin se oli ollut\nennen. Hän oli myöskin kuullut, ettei siellä kukaan uskonut hänestä\npahaa. -- Sira Eirik ei uskonut; hän oli suuttunut ja pahoillaan siitä,\nmitä Bentein oli tehnyt. Bentein oli päässyt karkaamaan Hamarista;\npuhuttiin hänen paenneen Ruotsin puolelle. Kotiväen ja papin välit\neivät siis olleet kääntyneet niin pahoiksi kuin Kristiina oli pelännyt.\n\nMatkan varrella he olivat käyneet Simonin kodissa ja Kristiina oli\ntullut tuttavaksi hänen äitinsä ja sisariensa kanssa -- ritari Andres\noli yhä Ruotsissa. Kristiina ei ollut viihtynyt siellä, ja hänen\nvastenmielisyytensä Dyfriniläisiä kohtaan oli sitä voimakkaampi, kun\nhän ei ollenkaan ymmärtänyt sen syytä. Koko matkan Kristiina oli\ntuuminut, ettei näillä ollut mitään syytä olla ylpeitä ja pitää itseään\nhänen sukuaan parempina -- Reidar Darresta, birkebeiniläisestä, ei oltu\ntiedetty mitään, ennenkuin kuningas Sverre toimitti hänelle voimaksi\nDyfrinin lääniherran lesken. Mutta nämä eivät oikeastaan olleet\nylpeitä, Simon kertoi itse eräänä iltana kantaisästään näin: \"Minä olen\nsaanut tietooni, että hän oli kammantekijä -- sinä joudut siis ihan\nkuninkaalliseen sukuun, Kristiina\", hän sanoi. \"Pidä toki kielesi\nkurissa\", sanoi Simonin äiti, mutta kaikki nauroivat. Kristiinaa\nahdisti niin oudosti, kun hän ajatteli isää; isä nauroi helposti heti\nkun Simon vähänkin antoi aihetta -- hänessä heräsi aavistus siitä, että\nisän olisi ollut terveellistä nauraa useammin elämässään --. Mutta\nKristiina ei pitänyt siitä, että tämä oli niin mieltynyt Simoniin.\n\nPääsiäisen he kaikki olivat viettäneet Skogissa. Kristiina oli\nhuomannut, että setä oli ankara isäntä alaisilleen ja palvelusväelleen\nja oli tavannut yhden ja toisen, joka kyseli hänen äitiään ja\npuhui lämpimästi Lauritsasta; heillä oli ollut laveammat olot\ntäällä, Aasmundin äiti, Lauritsan äitipuoli, asui kartanossa omassa\nasuinrakennuksessaan; hän ei ollut kovin ikäloppu vielä, mutta\nkivuloinen ja kuihtunut. Lauritsa oli puhunut hänestä harvoin. Kerran,\nkun Kristiina kysyi, oliko hänellä ollut tyly äitipuoli, oli isä\nvastannut \"hän ei ole tehnyt minulle hyvää eikä pahaa\". Kristiina\ntarttui isän käteen ja tämä puristi sitä: \"Kyllä sinulle tulee hyvä\nolla kunnianarvoisten sisarien parissa, rakas tyttäreni -- saat muuta\najattelemista, niin ettet jouda kaipaamaan kotiin meidän luoksemme --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe purjehtivat niin läheltä kaupunkia, että tervan ja suolakalan haju\ntunki heidän luokseen laitureilta. Gyrid nimitteli heille kirkkoja ja\ntaloja ja palstoja vesirajassa -- Kristiina ei muistanut entuudesta\nmitään muuta kuin Halvardinkirkon jykevät tornit. He purjehtivat\nkaupungin länsipuolitse ja laskivat nunnaluostarin laituriin.\n\nKristiina astui isänsä ja setänsä välissä ranta-aittojen ohi ja joutui\ntielle, joka nousi peltojen poikki kaupunkiin. Gyrid seurasi perässä,\nSimonin taluttamana. Palvelijat jäivät rantaan luostarista lähetettyjen\napumiesten kanssa nostamaan matkatavaroita rattaille.\n\nNunnaluostari ja koko Leiran sijaitsi kaupungin rajapyykkien sisällä,\nmutta tien varressa oli vain joku harva rakennusryhmä. Leivot\nlirkuttivat heidän päittensä päällä sinisen utuisessa ilmassa, ja\nsavenharmaa rinne paistoi keltaisenaan leskenlehtiä, mutta aitavarsilla\nvihoitti ruohon juuri.\n\nKun he olivat menneet portista sisään ja astuivat ristikäytävälle, tuli\nkoko nunnasaatto heitä vastaan kirkosta, jonka ovesta virtasi laulun ja\nsoiton sävel.\n\nKristiina joutui ahdistuksen valtaan nähdessään nuo lukuisat\nmustapukuiset naiset valkeine otsavaatteineen. Hän niiasi syvään ja\nmiehet kumarsivat, painaen hatun rintaansa vasten. Nunnien jälessä tuli\nparvi nuoria neitoja -- jotkut olivat vielä lapsia -- värjäämättömiin\nsarkahameisiin puettuina, mustan- ja valkoisenkirjava vyönauha vyöllä\nja hiukset tiukasti taaksevedettyinä, samallaisilla punotuilla\nnauhoilla sidottuna. Kristiina otti huomaamattaan ylpeän ilmeen,\nsillä hän tunsi itsensä kainoksi ja pelkäsi näyttävänsä tyhmältä ja\nsaamattomalta.\n\nLuostari oli niin komea, että hän joutui aivan ihmeisiinsä.\nKaikki rakennukset sisäpihan ympärillä olivat harmaasta kivestä;\npohjoispuolella kohosi kirkon pitkäseinä korkealle toisten rakennusten\nyli; sillä oli kaksitaitteinen katto ja läntisessä päässä torni. Piha\noli laskettu laakeilla kivillä ja sitä ympäröi katettu käytävä, jonka\nlakea kannattivat kauniit pylväät. Pihalla oli kivestä tehty patsas,\nMater Misericordia, joka levitti viittansa rukoilijoiden yli.\n\nEräs sisar tuli nyt viemään heitä abbedissan puhetupaan. Rouva Groa\nGuttormintytär oli pitkä ja kookas vanha nainen, joka olisi ollut\nkaunis, ellei hänellä olisi ollut niin paljon karvoja suun ympärillä.\nHänen äänensä oli syvä ja muistutti miehen ääntä. Mutta hänellä oli\nsuopea käytös, hän kertoi Lauritsalle tunteneensa tämän vanhemmat\nja kysyi hänen vaimoaan ja toisia lapsiaan. Viimein hän sanoi\nystävällisesti Kristiinalle:\n\nOlen kuullut sinusta hyvää, ja sinä olet viisaan ja hyvin\nkasvatetun näköinen, etkä varmaankaan tule antamaan meille aihetta\ntyytymättömyyteen. Olen kuullut sinut luvatun tälle korkeasukuiselle\nja kelpo miehelle, Simon Andreksenpojalle, jonka näen tässä -- ja on\nmielestäni viisas päätös, että isäsi ja sulhasesi antavat sinun asua\ntäällä Neitsyt Maarian talossa jonkun aikaa, oppiaksesi kuuliaisuutta\nja palvelevaisuutta ennenkuin joudut käskemään ja päättämään. Tahdon\nnyt laskea sydämellesi, että sinun on opittava etsimään ilosi\nrukouksesta ja jumalanpalveluksesta, totuttava muistamaan kaikessa\nvaelluksessasi Luojaasi, Jumalan lempeää äitiä ja pyhimyksiä,\njotka ovat olleet meille esikuvana voimassa, oikeamielisyydessä,\nuskollisuudessa ja kaikkinaisissa hyveissä, joita sinulta vaaditaan\nhoitaessasi taloa ja palvelusväkeä ja kasvattaessasi lapsia. Olet\nmyös oppiva tässä talossa ottamaan tarkan vaarin ajasta, sillä täällä\non jokaisella tunnilla tehtävänsä ja toimensa. Moni nuori neito ja\nvaimo viruu mielellään liian kauan vuoteessa aamulla ja istuu myöhään\npöydässä iltasella puhumassa joutavia loruja -- mutta sinä et näytä\nsellaiselta. Voit kuitenkin oppia paljon hyvää tämän vuoden aikana,\njoka saattaa hyödyttää sinua tässä elämässä ja tulevaisessa kodissa.\n\nKristiina niiasi ja suuteli hänen kättään. Sen jälkeen käski Groa-rouva\nKristiinan seuraamaan mahdottoman lihavaa vanhaa nunnaa, jota hän\nkutsui sisar Potentiaksi, nunnien ruokasaliin. Miehet ja Gyrid-rouvan\nhän kutsui syömään kanssaan toiseen huoneeseen.\n\nRuokasali oli kaunis huone, siinä oli kivinen lattia ja suippokaariset,\nlasiruuduilla varustetut ikkunat. Seinässä oli oviaukko toiseen\nhuoneeseen, jossa myöskin täytyi olla lasiset ikkunat, sillä sinne\npaistoi aurinko.\n\nSisaret istuivat jo pöydässä, odottaen ruokaa vanhemmat nunnat\npatjoitetulla kivilavitsalla ikkunaseinällä; nuoremmat sisaret ja\npaljaspäiset neidot vaaleissa sarkapukimissaan puisella penkillä\npöydän toisella puolen. Sivuhuoneessa oli myös katettu pöytä, se oli\narvokkaimpia ulkotyömiehiä ja palvelijoita varten; siellä näkyi olevan\njoitakin vanhoja miehiä. Näillä ei ollut luostarivaatteita, mutta he\nolivat kuitenkin tummissa, kunniallisissa puvuissa.\n\nSisar Potentia osoitti Kristiinalle paikan ulkopuolisella penkillä,\nmutta asettui itse istumaan abbedissan kunniasijan läheisyyteen pöydän\npäässä se oli tyhjänä tänään.\n\nKaikki nousivat seisomaan sekä samassa huoneessa että viereisessä,\nsisarten lukiessa ruokarukousta. Tämän jälkeen astui muuan nuori,\nkaunis nunna esiin ja nousi lukutuoliin, joka oli sijoitettu molempien\nhuoneiden väliseen oviaukeamaan. Ja sisarten kantaessa ruokaa ja\njuomaa tänne, mutta kahden nuorimman nunnan palvellessa toisen huoneen\npöydässä olijoita, luki lukutuolissa seisova nunna korkealla, kauniilla\näänellä ja kertaakaan pysähtymättä tai takertelematta kertomuksen\nPyhästä Theodorasta ja Pyhästä Didymuksesta.\n\nAlussa ajatteli Kristiina parhaasta päästä sitä, miten osaisi syödä\nsievästi, sillä hän näki, että kaikki sisaret ja neidot käyttäytyivät\nniin hienosti ja söivät niin säädyllisesti kuin olisivat olleet\nsuurimmissa pidoissa. Tarjolla oli runsaasti hyvää ruokaa ja juomaa,\nmutta kaikki söivät kohtuudella ja liikuttivat vateja vain sormiensa\nnenillä; kukaan ei läikyttänyt lientä liinoille eikä vaatteilleen, ja\nkaikki leikkasivat lihan niin pieniksi kappaleiksi, ettei heidän suunsa\ntahriintunut, ja söivät niin varovasti, ettei kuulunut pienintäkään\nkolinaa.\n\nKristiina tuli hikiseksi pelosta, ettei osaisi olla yhtä sievästi\nkuin toiset; häntä vaivasi myös hänen kirjava pukunsa toisten mustaan\nja valkeaan puettujen naisten keskellä -- hän kuvitteli kaikkien\nkatsovan häntä. Ja kun hän sitten yritti syödä kimpaleen lihavaa\nlampaankylkeä, pidellen sitä kahdella sormella luusta ja leikellen\nsitä oikealla kädellä, koettaen samalla käyttää veistä keveästi ja\nkauniisti, luiskahti koko kappale hänen kädestään; leipäviipale ja liha\nräiskähtivät liinalle, veitsen pudotessa kilahtaen lattialle.\n\nSe kaikui niin kauheasti tuossa hiljaisessa huoneessa. Kristiina\nlensi helakan punaiseksi ja koetti kumartua veistä nostamaan, mutta\ntohveleihin puettu sisar tuli äänettömästi luo ja kokosi Kristiinan\ntavarat maasta. Mutta Kristiina ei jaksanut enää syödä. Hän tunsi myös\nleikanneensa sormensa ja pelkäsi veren tuhrivan liinan, sekä istui\nkäsi käärittynä hameen poimuun, peläten, että hän nyt likasi kauniin\nvaaleansinisen hameensa, joka oli tehty Oslon-matkaa varten -- hän ei\nuskaltanut nostaa silmiään sylistään.\n\nVähän ajan kuluttua hän alkoi kuunnella tarkemmin nunnan lukua. \"Kun\npäällikkö ei voinut järkyttää Theodora-neidon mieltä -- tämä ei\ntahtonut uhrata epäjumalille eikä antaa naittaa itseään -- käski hän\nviedä tämän porttolaan. Kuitenkin hän vielä matkalla kehoitti tätä\nmuistamaan korkeasyntyistä sukuaan ja kunniallisia vanhempiaan, joiden\npäälle hän nyt oli vetävä ikuisen häpeän, ja sanoi tämän saavan elää\nrauhassa ja jäädä neidoksi, jos hän suostui palvelemaan pakanallista\njumalatarta, jota nimitettiin Dianaksi.\"\n\nTheodora vastasi pelottomasti: \"Siveys on kuin lamppu, mutta\nrakkaus Jumalaan on liekki; jos minä suostuisin palvelemaan tuota\npaholaisnaista, jota te kutsutte Dianaksi, silloin ei siveyteni olisi\nenemmän arvoinen kuin ruostunut lamppu vailla tulta tai öljyä. Sanot\nminua korkeasyntyiseksi, mutta me olemme kaikki orjiksi syntyneitä\nsenjälkeen kuin ensimmäiset vanhempamme möivät itsensä perkeleelle.\nKristus on lunastanut minut, ja minä olen velvollinen palvelemaan\nhäntä enkä voi siis mennä naimisiin hänen vihamiestensä kanssa. Hän\non varjeleva kyyhkystänsä; mutta jos hän sallii teidän runnella\nruumiini, joka on hänen pyhän henkensä temppeli, ei se oli koituva\nminulle häpeäksi, niin kauan kun en suostu pettämään hänen omaisuuttaan\nvihollisten käsiin.\"\n\nKristiina alkoi tuntea sydämentykytystä, koska tämä jollakin tapaa\nmuistutti kohtausta Benteinin kanssa -- hänen päähänsä pälkähti,\nettä ehkä se oli ollut hänen syntinsä, ettei hän ollut hetkeäkään\nmuistanut Jumalaa tai pyytänyt hänen apuaan. Ja sitten sisar Cecilia\nluki edelleen Pyhästä Didymuksesta. Tämä oli kristitty ritari, mutta\noli siihen saakka salannut uskonsa kaikilta muilta paitsi muutamilta\nystäviltään. Hän meni nyt siihen taloon, missä neitoa pidettiin, antoi\nrahaa vaimolle, joka omisti tuon paikan ja pääsi vasta sitten Theodoran\nluo. Tämä pakeni loukkoon kuin pelästynyt jänis, mutta Didymus tervehti\nhäntä sisarenaan ja herransa morsiamena ja sanoi tulleensa pelastamaan\nhäntä. Hän puhui hänen kanssaan kotvan aikaa ja kysyi, eikö veljen tule\nuskaltaa henkeänsä sisarensa kunnian puolesta. Ja viimein tämä teki\nkuten Didymus pyysi, vaihtoi vaatteita hänen kanssaan ja antoi panna\nympärilleen Didymuksen haarniskan; tämä veti silmikon alas ja nosti\nviitan ylös leukaan asti, sekä käski hänen mennä ulos kuin nuorukainen,\njoka häpeää oltuaan tuollaisessa paikassa.\n\nKristiina ajatteli Arnea ja taisteli ankarasti pidättääkseen itkuaan.\nHän tuijotti jäykästi alas, vetisin silmin, nunnan lukiessa loppua --\nmiten Didymus kuljetettiin teloituspaikalle ja Theodora riensi alas\nvuorilta, viskautui pyövelin jalkoihin ja rukoili, että saisi kuolla\ntämän puolesta. Sitten nuo kaksi hurskasta riitelivät siitä, kuka\nensiksi oli saapa kunnian kruunun; niinpä heidät teloitettiin samana\npäivänä. Se päivä oli kahdeskymmeneskahdeksas huhtikuuta armon vuonna\n304 jälkeen Kristuksen syntymän, ja tämä tapahtui Antiokiassa, Pyhän\nAmbrosiuksen kirjoituksen mukaan.\n\nKun nyt noustiin pöydästä, tuli sisar Potentia Kristiinan luo ja\ntaputti tätä ystävällisesti poskelle: \"Sinä ikävöit kai äitiäsi, arvaan\nminä.\" Silloin alkoivat Kristiinan kyyneleet virrata poskille. Mutta\nnunna ei ollut huomaavinaan, vaan vei Kristiinan huoneeseen, jossa\ntämän tuli asua.\n\nSe oli eräässä ristikäytävän kivirakennuksessa, kaunis huone, jossa oli\nlasi-ikkuna ja avara tulisija takimmaisella päätyseinällä. Toisella\npitkälläseinällä oli kuusi vuodetta ja vastakkaisella seinällä kunkin\nneidon vaatearkku.\n\nKristiina toivoi, että hän olisi saanut nukkua jonkun pikkutytön\nkanssa, mutta sisar Potentia huusi eräälle paksulle, vaalealle,\ntäysikasvuiselle neidolle: \"Tässä on Ingebjørg Filippuksentytär, hän on\nsinun makuutoverisi -- tehkää nyt tuttavuutta.\" Sitten hän meni.\n\nIngebjørg työnsi heti Kristiinalle kätensä ja rupesi puhelemaan. Hän\nei ollut varsin pitkä, mutta liian lihava, varsinkin kasvoiltaan --\nhänen silmänsä olivat pelkkänä rakona, niin paksut olivat posket.\nMutta hänen ihonsa oli hieno, valkoinen ja punainen, ja hänen tukkansa\noli keltainen kuin kulta ja niin kihara, että hänen paksut lettinsä\nvääntyivät ja kiertyivät kuin köysi ja otsanauhan alta purkautui koko\najan kiharoita.\n\nToinen alkoi paikalla kysellä Kristiinalta kaikellaista, mutta ei\nmilloinkaan jäänyt odottamaan vastausta; sen sijaan hän kertoi\nitsestään, luetellen sukunsa kaikki haarat pelkkää mahtavaa ja\nupporikasta väkeä. Hänet oli kihlattukin eräälle rikkaalle ja\nmahtavalle miehelle, Einar Einarinpojalle Aganæsista -- mutta tämä\noli liian vanha ja jo toisen kerran leskenä; se oli lngebjørgin\nsuurin suru, kertoi tämä. Sitten hän puhui vähäsen Simon Darresta --\nmerkillistä, miten tarkkaan hän oli ehtinyt tutkia tämän siinä lyhyessä\nhetkessä, jolloin he olivat kulkeneet saattueen ohi ristikäytävässä.\nSen jälkeen hän tahtoi tarkastaa Kristiinan arkun -- mutta aukaisi\nensin omansa ja näytteli kaikki vaatteensa. Heidän penkoessaan\narkkujaan tuli sisar Cecilia sisään -- tämä nuhteli heitä ja sanoi,\nettei se ollut sopivaa sunnuntainviettoa. Ja silloin Kristiina taas\ntuli onnettomaksi kukaan muu kuin hänen äitinsä ei ollut milloinkaan\nnuhdellut häntä, ja tuntui toiselta kuulla moitteita vieraan suusta.\n\nIngebjørg ei ollut millänsäkään. -- Heidän mentyään vuoteeseen illalla\ntämä jutteli juttelemistaan kunnes Kristiina vaipui uneen. Kaksi\nvanhempaa sisarta nukkui etempänä; näiden tuli pitää silmällä, etteivät\nneidot riisuneet pois paitaansa yöllä -- oli vasten sääntöjä riisua\nkaikki vaatteensa -- ja että nämä joutuisivat ajoissa aamusaarnaan.\nMutta muuten he eivät välittäneet pitää liikaa komentoa salissa,\neivätkä olleet tietävinään, kun neidot puhelivat vuoteessa tai söivät\nmakupaloja, joita heillä oli arkuissaan.\n\nKun Kristiina herätettiin seuraavana aamuna, oli Ingebjørg jo täydessä\npuheen touhussa, niin että Kristiina ihmetteli, oliko hän mahtanut\npuhua koko yön.\n\n\n\n\nII.\n\n\nVieraat kauppiaat, jotka kesällä pitivät kauppaa Oslossa, saapuivat\nkaupunkiin Ristimessun päivänä keväällä, josta on kymmenen päivää\nHalvardinvalvojaisiin. Siihen virtasi kansaa kaikista seuduista Mjøsin\nja Landemerketin väliltä, niin että kaupunki vilisi väkeä toukokuun\nalkupäivinä. Oli paras silloin tehdä ostoksensa vierailta, ennenkuin\nnämä kerkesivät myödä pois parhaat tavaransa.\n\nSisar Potentia huolehti nunnaluostariin tehtävistä ostoista, ja\nviikkoa ennen Halvardinvalvojaisia hän oli luvannut ottaa Ingebjørgin\nja Kristiinan mukaansa kaupunkiin. Mutta puolipäivän aikaan tuli\nluostariin muutamia sisar Potentian omaisia tapaamaan häntä, eikä hän\nmitenkään voinut päästä silloin. Silloin sai Ingebjørg kiusatuksi tältä\nluvan, että he saisivat lähteä yksin -- vaikka se oli vasten sääntöjä.\nSaattajakseen he saivat vanhan talonpojan, joka oli luostarin töissä;\ntämän nimi oli Haakon.\n\nKristiina oli ollut luostarissa kolme viikkoa, eikä hän koko tuona\naikana ollut astunut jalkaansa luostarin pihojen ja puutarhojen\nulkopuolelle. Hän hämmästyi suuresti nähdessään, miten kevät oli\nedistynyt luonnossa. Pienet lehdot rinteillä olivat vaaleanvihreät, ja\nvalkovuokko rehoitti tiheänä mattona vaaleiden runkojen alla. Heleitä\nhattaroita ajelehti esiin vuonon saarien takaa ja vesi kuulsi raikkaan\nsinisenä, pienten keväisten virien värähytellessä sen pintaa.\n\nIngebjørg hyppeli hyvillä mielin, taittoi lehviä puista ja haisteli\nniitä sekä tirkisteli vastaantulijoita; mutta Haakon nuhteli häntä --\nsoveltuiko tuo tuollainen korkeasyntyiselle neidolle, joka lisäksi\nkantoi luostarin pukua. Neitojen tuli ottaa toisiaan kädestä ja\nkulkea hänen takanaan hiljaa ja siivosti; mutta Ingebjørg käytti\nsiitä huolimatta suutaan sekä silmiään -- Haakon oli jonkunverran\nhuonokuuloinen. Kristiinallakin oli nyt noviisinpuku -- värjäämätön\nvaaleanharmaa sarkahame, villainen vyö ja hiusnauha, ja päällimmäisenä\nkarhea, tummansininen kaapu, jonka hupun tuli olla pystyssä, niin että\npalmikoitu tukka peittyi kokonaan sen alle. Ja Haakon kulki edellä iso\nvaskinuppuinen sauva kädessä. Hän oli puettu avaraan, mustaan pukuun,\nhänellä oli rinnalla lyijyinen agnus dei ja hatussa Pyhän Kristofferin\nkuva -- hänen valkoinen tukkansa ja partansa olivat niin hyvästi\nharjatut, että ne välkkyivät kuin hopea auringonpaisteessa.\n\nYläosa kaupunkialuetta, nunnaluostarin joesta alas piispankartanolle,\noli hiljaista seutua; siinä ei ollut kauppakojuja eikä majapaikkoja,\nvaan rakennukset kuuluivat enimmäkseen lähiseutujen isoisille, ja\nniiden mustat, ikkunattomat päädyt tuijottivat autioina tielle. Mutta\ntänä päivänä liikkui jo yläkujalla sankkoja ihmisparvia, ja palvelijat\nseisoskelivat porttien pielissä puhellen ohikulkijoiden kanssa.\n\nHeidän päästessään piispankartanon ohi, kihisi Olavinluostarin ja\nHalvardinkirkon alaisella aukealla tungoksenaan väkeä -- ruohorinteelle\noli pystytetty kojuja, ja tempunnäyttäjät komensivat opetettuja koiria\nhyppäämään tynnyrivanteen läpi. Mutta Haakon ei sallinut neitojen jäädä\nkatselemaan sitä, eikä hän laskenut Kristiinaa kirkkoakaan katsomaan\n-- vaan sanoi, että Kristiinasta tulisi olemaan hauskempi nähdä se\nvasta suurena juhlana. Heidän laskeutuessaan Klemensin kirkon rinnettä\ntarttui Haakon heitä käteen, sillä siinä oli taajin liike, toisten\ntullessa laitureilta ja toisten pyrkiessä ulos kauppakojujen solista.\nNeidot koettivat pujotella Miklegaardia kohti, missä kengäntekijät\nasuivat. Sillä Ingebjørg oli pitänyt Kristiinan kotoa tuomia vaatteita\narvokkaina ja kauniina, mutta sanoi, etteivät tämän tunturilta tuomat\nkengät kelvanneet juhlatiloissa.\n\nJa kun Kristiina oli nähnyt ne ulkomaalaiset kengät, joita toverilla\noli useampia pareja, ei hän mitenkään katsonut voivansa selvitä\nsellaisia paitsi.\n\nMiklegaard oli Oslon laajimpia kartanoita; se ulottui rannasta\nlaitureiden luota ylös mestareiden solaan asti ja siihen kuului\nenemmän kuin neljäkymmentä taloa, jotka ympäröivät kahta isoa pihaa.\nNyt sinne oli vielä pystytetty sarkakatoksella varustettuja kojuja,\njoiden keskeltä kohosi korkealle Pyhän Krispinuksen patsas. Pihoilla\noli käymässä kova kauppa, naiset juoksivat keittokodasta toiseen patoja\nja vesisankoja kantaen, lapset pyörivät aikuisten jaloissa, hevosia\ntalutettiin talleihin ja toisia ulos, ja miehet kantoivat kuormia\ntavarakojuista ja uusia niiden sijaan. Ylhäältä parvista, joissa\nmyytiin hienoimpia tavaroita, huusivat mestarit ja näiden apulaiset\ntavaraansa neidoille, riiputtaen pieniä kirjavia, kultakuteisia kenkiä\nkädessään nähtäväksi.\n\nMutta Ingebjørg ohjasi heidät sitä parvea kohti, missä Didrek-mestari\nisännöi; hän oli saksalainen, mutta hänellä oli norjalainen vaimo, ja\nhän omisti yhden Miklegaardin taloista.\n\nUkko seisoi hieromassa kauppaa erään herran kanssa, jolla oli\nmatkavaippa hartioilla ja miekka vyöllä, mutta Ingebjørg astui\nrohkeasti esiin ja lausui:\n\n\"Hyvä herra, ettekö antaisi meidän puhua ensin Didrekin kanssa; meidän\ntäytyy ehtiä takaisin luostariin iltasaarnaan; kenties teillä on\nviljemmälti aikaa?\"\n\nHerra kumarsi ja astui syrjään. Didrek sysäsi Ingebjørgia kylkeen ja\nkysyi nauraen, tanssittiinko luostarissa niin kovasti, että tämä jo oli\nkuluttanut rikki kaikki viimevuotiset kenkänsä. Ingebjørg sysäsi häntä\ntakaisin ja sanoi, että kyllä ne vielä olivat ehjät, mutta tässä on\ntoinen neito -- hän veti esiin Kristiinan. Didrek ja tämän palvelija\nkantoivat silloin esille arkun. Sitten hän otti sieltä parin toisensa\njälkeen, yhden toistaan soreamman. Kristiinan täytyi istua erään\nlaatikon päälle, kun tämä koetteli kenkiä -- hänellä oli valkoisia\nja ruskeita ja punaisia ja vihreitä ja sinisiä, toisia, joissa oli\nmaalatut puiset kannat, toisia, joissa ei ollut korkoja ollenkaan,\nsitten taas solkikenkiä, silkkinauhoilla kurottavia ja kahden-,\nkolmenvärisiä kenkiä. Kristiinasta tuntui kuin hänen mielensä olisi\ntehnyt jokaista. Mutta kyllä ne maksoivat, hän aivan kauhistui niiden\nhintaa -- siinä ei ollut yhtäkään paria, joka olisi maksanut vähemmän\nkuin kokonainen lehmä kotona. Isä oli antanut hänelle lähtiessä\nkukkaron, jossa oli naula hopeaa lasketuissa rahoissa -- se oli aiottu\nkäsirahaksi ja se oli tuntunut Kristiinasta suunnattomalta rikkaudelta.\nMutta hän huomasi Ingebjørgin kasvoista, ettei tämä arvellut sillä\nsaavan kovinkaan paljoa.\n\nIngebjørg koetteli myös kenkiä huvikseen, se ei maksanut mitään, sanoi\nDidrek nauraen. Hän ostikin yhden lehdenvihreän parin, jossa oli\npunaiset kannat -- otti ne velaksi, sillä tunsihan Didrek hänet ja\nhänen sukunsa.\n\nKristiina huomasi kuitenkin, ettei se ollut oikein Didrekin mieleen, ja\nmyös, että tämä oli harmissaan siitä, että tuo korkea matkavaippainen\nherra oli lähtenyt pois -- neidot olivat koetelleet kenkiään niin\nkauan. Kristiina valitsi silloin itselleen parin korottomia, ohuesta\npurppuraisesta nahasta valmistettuja kenkiä; ne olivat kirjaillut\nhopealangalla ja vaaleanpunaisilla kivillä. Mutta hän ei pitänyt siitä,\nettä niissä oli vihreät silkkihihnat. Silloin sanoi Didrek voivansa\nvaihtaa ne toisiin ja hän vei ne mukanaan erääseen komeroon parven\nperälle. Hänellä oli siellä laatikollinen silkkinauhoja ja hopeasolkia\n-- näitä ei mestareilla oikeastaan ollut lupa pitää kaupan -- nauhat\nolivatkin liian leveitä ja soljet liian isoja käytettäviksi kenkiin,\nmonet niistä.\n\nHeidän täytyi ostaa yhtä ja toista muutakin pikkutavaraa, ja heidän\njuotuaan vähän makeaa viiniä Didrekin kanssa ja tämän käärittyä\nheidän ostoksensa sarkavaatteeseen oli joutunut jokseenkin myöhä, ja\nKristiinan kukkaro oli käynyt tuntuvasti keveämmäksi.\n\nHeidän saapuessaan uudelleen Itäiselle Kujalle paistoi aurinko jo\nkullanvärisenä taivaalla ja kaupunki oli vaalean pölypilven peitossa.\nOli lämmin ja kaunis ilta ja Eikabergiltä tuli kansaa tuoreita lehviä\nkantaen, joilla he aikoivat koristaa huoneensa pyhiksi. Silloin\nIngebjørg keksi, että he menisivät Gjeitabrulle -- joen toisella\nrannalla oli aina markkina-aikaan niin paljon kaikenlaista hauskaa,\ntemppuilijoita ja soittoniekkoja -- Ingebjørg oli kuullut, että sinne\noli tuotu kokonainen laivanlasti ulkomaan eläimiä, joita näyteltiin\nalhaalla rantapengermällä.\n\nHaakonille oli tarjottu saksalaista olutta Miklegaardissa ja hän oli\ntullut lempeäksi ja ilotuuliseksi, niin että kun neidot kävivät häntä\nkäsipuoleen ja rukoilivat oikein kauniisti, antoi hän perään, ja he\nlähtivät kolmisin Eikabergiä kohti.\n\nJoen toisella puolen oli ainoastaan muutamia pieniä taloja rannan ja\njyrkän tunturisyrjän välissä. He kulkivat minoriittiluostarin ohi, ja\nKristiinan sydän pusertui kokoon hänen muistaessaan aikoneensa antaa\nenimmän osan hopeastaan Arnen sielun hyväksi. Mutta hän ei ollut\ntahtonut puhua siitä nunnaluostarin papille; hän pelkäsi, että tämä\nrupeaisi kyselemään kaikkea -- hän oli ajatellut koettaa pujahtaa\njoskus paljasjalkaveljesten luostariin, jos veli Edvin sattuisi\nolemaan siellä tähän aikaan. Hän olisi niin mielellään tavannut tämän\n-- hän ei tiennyt oikein miten hänen olisi tullut toimia, päästäkseen\njonkun luostariveljen puheille ja suorittaakseen asiansa. Ja nyt ei\nhänellä ollutkaan enää niin paljon rahaa, että olisi varmasti tiennyt,\nriittäisikö se sielumessun hinnaksi -- ehkä hänen täytyi tyytyä\nuhraamaan paksu vahakynttilä.\n\nÄkkiä he kuulevat hirveätä melua rantapenkereeltä -- sakea ihmisparvi\nnäyttää myllertävän kuin myrskyssä -- sitten hyökkää koko lauma ylös\nrinnettä heitä kohti huutaen ja kirkuen. Kaikki ovat hurjan kauhun\nvallassa ja joku huutaa heille ohijuostessaan, että pantterit ovat\nirti --.\n\nHe lähtivät juoksuun takaisin siltaa kohti ja kuulivat ihmisten\nhuutelevan toisilleen, että joku koju olisi luhistunut kokoon ja kaksi\npantteria päässyt irti joku mainitsee jotakin villistä käärmeestäkin\n--. Aivan heidän edessään pudottaa eräs nainen pienen lapsensa\nkäsistään. -- Haakon asettuu jalat hajallaan lapsen yli, suojellakseen\nsitä ja heti tämän jälkeen he näkevät hänen jääneen lapsi käsivarrella\nkauas sivuun, ja sen jälkeen hänestä ei näy merkkiäkään enää.\n\nKapean sillan luona syntyi kansanjoukossa niin voimakas puserrus,\nettä neidot tulivat tungetuiksi kauas pellolle. He näkivät ihmisten\njuoksevan joenrinnettä alas; nuoret miehet viskautuivat uimaan, mutta\nvanhemmat juoksivat rannassa oleviin veneisiin, jotka täyttyivät\nsamassa laitaa myöten.\n\nKristiina koetti saada Ingebjørgin kuulemaan hän huusi, että he\njuoksisivat minoriittiluostariin, josta harmaaveljet tulivat juosten\nalas, koettaen kerätä pelästyneitä ihmisiä turviinsa. Kristiina ei\nollut yhtä hätääntynyt kuin hänen toverinsa -- eihän petoja näkynyt\nmissään -- mutta Ingebjørg oli aivan hölmistynyt pelosta. Ja kun nyt\njoukko joutui uudelleen liikkeeseen ja tuli työnnetyksi takaisin\nsillalta, siksi että jotkut miehet, jotka olivat olleet hakemassa\naseita lähimmistä taloista, palasivat takaisin siltaa kohti, jotkut\nratsastaen, toiset juosten, Ingebjørgin ollessa ihan vähällä joutua\nhevosen alle -- päästi tämä huudon ja ja alkoi juosta rinnettä ylös\nmetsää kohti. Kristiina ei olisi ikinä uskonut toisen pääsevän noin\nnopeasti eteenpäin -- hänen täytyi ajatella takaa-ajettua sikaa -- ja\nhän lähti juoksemaan perästä, etteivät he kaksikin vielä sekaantuisi\ntoisistaan.\n\nHe olivat syvällä metsässä, kun Kristiina viimein saavutti Ingebjørgin\n-- pienellä polulla, joka näytti laskeutuvan alas Trelaborgin tielle.\nHe seisahtuivat hetkiseksi henkeä vetämään; Ingebjørg nyyhkytti ja itki\nja sanoi, ettei hän uskaltanut mennä yksin kaupungin läpi luostarille\nasti.\n\nEi se ollut hauskaa Kristiinankaan mielestä, teillä kun oli niin\nrauhatonta; ja hän arveli, että heidän täytyi etsiä joku talo, josta\nehkä saisivat palkatuksi pojan itseään saattamaan. Ingebjørg sanoi\nmuistavansa, että alempana joen rannalla kulki ratsastustie, jonka\nvarrella oli taloja. Sitten he kulkivat edelleen polkua alaspäin.\n\nLevottomia kun olivat, olivat he mielestään kulkeneet jo kauan,\nkun vihdoin näkivät talon eräällä aukealla. Kartanolla oli miehiä\njuomapöydän ympärillä haapojen alla, ja sisältä tuli eräs vaimo\nhaarikoita kantaen. Hän katsoi nyrpeästi ja ihmeissään luostaripukuisia\nneitoja, eikä kukaan miehistä tuntunut olevan halukas saattamaan heitä,\nKristiinan esittäessä asiansa. Mutta lopuksi nousi joukosta kaksi\nnuorta miestä, luvaten viedä tytöt nunnaluostariin, jos Kristiina\nmaksaisi heille aurtuan.\n\nKristiina kuuli heidän puheestaan, etteivät he olleet norjalaisia,\nmutta miehet näyttivät hänestä jokseenkin siivoilta. Heidän vaatimansa\nmaksu tuntui hänestä häpeämättömän suurelta, mutta Ingebjørg oli\nsuunniltaan pelosta eikä mitenkään tahtonut lähteä yksin kotiin\nnäin myöhään illalla, ja silloin Kristiina lupasi maksaa. He olivat\ntuskin ehtineet metsäpolulle, kun miehet tunkeutuivat lähelle\nheitä ja ryhtyivät puheisiin. Kristiina ei pitänyt siitä, mutta ei\ntahtonut osoittaa pelkoa ja vastasi sentähden tyynellä äänellä,\nkertoi panttereista ja kysyi, mistä miehet olivat tulleet; hän\nkatsoi myös tavantakaa taakseen ikäänkuin odotellen joka hetki omien\nsaattomiestensä ilmestymistä -- hän antoi näiden ymmärtää niitä olleen\nuseamman. Miehet puhuivat tämän jälkeen yhä vähemmän ja vähemmän --\neikä Kristiina ymmärtänytkään paljoa heidän puheestaan.\n\nHetken kuluttua hän huomasi, etteivät he kulkeneetkaan sitä tietä, jota\nhe olivat tulleet Ingebjørgin kanssa, polku johti toiseen suuntaan,\nenemmän pohjoiseen, ja hän luuli heidän jo joutuneen liian kauas.\nSyvimpänä hänen mielessään kyti hämärä pelko, jota hän ei tohtinut\npäästää ajatuksiinsa -- hän sai outoa rohkeutta siitä, että hänen\nkerallaan oli Ingebjørg, joka oli sellainen höpäkkö, että Kristiinasta\ntuntui kuin hänen olisi tullut selvittää tämä asia molempien puolesta.\nHän kaivoi kaapunsa alta ristin, jonka oli isältään saanut, rutisti\nsitä kädessään, rukoili hartaasti, että he pian kohtaisivat jonkun, ja\nkoetti kerätä kaiken rohkeutensa sekä näyttää rauhalliselta.\n\nKohta hän näkikin polun yhtyvän tiehen, jossa oli valoisampaa. Kaupunki\nja lahti olivat syvällä laaksossa. Miehet olivat kuljettaneet heidät\nharhaan joko ehdoin tahdoin tai tietämättömyydestä -- he seisoivat\nkorkealla harjulla, kaukana Gjeitabrusta, joka näkyi alhaalla; tie,\njolle he olivat saapuneet, näytti johtavan sinne.\n\nKristiina pysähtyi siis, otti esille kukkaronsa ja alkoi laskea\nkäteensä kymmentä rahaa:\n\n\"Nyt, hyvät miehet\", hän sanoi, \"emme tarvitse seuraanne pitemmälle,\ntästä löydämme kotiin. Kiitoksia vain vaivastanne, tässä on palkka,\njosta sovimme. Jumalan haltuun, hyvät ystävät.\"\n\nMiehet katsoivat toisiinsa hölmön näköisinä, ja Kristiinaa melkein\nrupesi naurattamaan. Mutta silloin virkkaa heistä toinen, ilkeästi\nnauraen, että tie alas sillalle on hyvin synkkä; heidän saattaisi olla\npaha lähteä yksin.\n\n\"Ei kai siellä kulje ketään niin suuria roistoja tai typeryksiä, että\nyrittäisivät pysähdyttää kahta neitoa, jotka ovat luostarin puvussa\",\nvastaa Kristiina. \"Me haluamme mieluummin kulkea yksin --\" ja hän\nojentaa rahoja.\n\nMies tarttuu häntä ranteeseen, painaa kasvonsa aivan Kristiinan\nkasvojen eteen ja virkkaa jotakin, joka kuuluu kuin \"kuss\" ja \"beutel\"\n-- Kristiina ymmärtää hänen tarkoittavan, että he pääsisivät menemään\nrauhassa, jos hän antaisi tälle suudelman ja rahakukkaronsa.\n\nHän muisti Benteinin kasvot samalla lailla lähellä omiaan ja pelko\nvaltasi hänet hetkeksi niin, että hänen mieltään käänsi ja kuvotti.\nMutta hän puristi yhteen huulensa, huusi sydämessään Jumalaa ja Neitsyt\nMaariaa -- ja oli samassa kuulevinaan kavioiden kopsetta pohjoiselta\nsuunnalta.\n\nSilloin hän löi miestä vasten kasvoja kukkarollaan, niin että tämä\nhorjahti -- sitten työkkäsi hän tätä rintaan, jolloin tämä tuupertui\npolulta ja vieri kappaleen matkaa rinnettä alas metsään. Toinen\nsaksalainen kävi häneen takaapäin, riuhtaisi hänen kädestään kukkaron\nja tavoitti kaulaketjua, jolloin se katkesi -- Kristiina oli kaatua,\nmutta tarttui viime hetkessä lujasti mieheen, koettaen riistää tältä\ntakaisin ketjuansa. Toinen koetti reutoa itsensä vapaaksi -- nyt olivat\ntihutyöntekijätkin kuulleet, että tiellä liikkui väkeä -- Ingebjørg\npäästi kaikuvan hätähuudon, ja ratsastajat laskettivat luokse täyttä\nlaukkaa. Hämärästä ilmestyi kolme miestä, Ingebjørg juoksi huutaen\nheitä vastaan ja nämä hyppäsivät maahan. Kristiina tunsi saman herran,\njoka oli ollut Didrekin parvella, tämä veti esiin miekkansa, tarttui\nniskaan saksalaista, jonka kanssa Kristiina oli painiskellut, ja antoi\ntälle selkään miekan lappeella. Hänen miehensä lähtivät ajamaan takaa\ntoista, ottivat hänet kiinni ja pieksivät häntä sydämen halusta.\n\nKristiina nojautui kallioon; nyt jälkeenpäin hän vapisi, mutta eniten\nhäntä kuitenkin ihmetytti se, että hänen rukouksensa oli auttanut\nniin pian. Silloin hän huomasi Ingebjørgin; tämä oli työntänyt hupun\npäästään, heittänyt kaapunsa rennosti hartioilleen ja järjesteli\nkomeita vaaleita palmikoitaan rinnallaan. Tuo näky sai Kristiinan\npurskahtamaan nauruun -- hän painui kaksinkerroin ja piteli kiinni\npuusta, sillä hän ei voinut lakata nauramasta; mutta hänestä tuntui\nkuin hänellä olisi ollut vettä jaloissa ytimen sijasta, niin\nvoimattomilta ne tuntuivat; hän vapisi, nauroi ja itki.\n\nHerra tuli hänen luokseen ja laski hiljaa kätensä Kristiinan olkapäälle.\n\n\"Te olette pelännyt enemmän kuin tahdotte uskotella\", hän sanoi ja\nhänen äänessään oli hyvä ja kaunis sointu. \"Mutta koettakaa nyt asettua\n-- jaksoittehan pysyä rohkeana silloinkin, kun vaara oli läsnä --\"\n\nKristiina saattoi vain nyökätä. Toisella oli kauniit, vaaleat silmät,\nkapeat, kalpeanruskeat kasvot ja sysimusta tukka, joka oli leikattu\njokseenkin lyhyeksi otsalta ja korvallisilta.\n\nIngebjørg oli nyt suorinut tukkansa, hän tuli esiin, kiitellen vierasta\nmonin kaunein sanoin. Tämä seisoi yhä paikallaan toinen käsi Kristiinan\nolalla, vastatessaan Ingebjørgille.\n\n\"Nuo linnut\", sanoo hän sitten miehilleen, jotka pitelivät saksalaisia\n-- nämä sanoivat olevansa erään Rostockin laivan väkeä -- \"meidän on\nvietävä kerallamme kaupunkiin, että heidät saadaan sulkea tyrmään. Ja\nnyt saatamme nämä neidot takaisin luostariin. Kai teillä on joitakin\nhihnoja, joilla voitte sitoa heidät --\"\n\n\"Tarkoitatteko neitoja, Erlend\", kysyi toinen palvelijoista. He olivat\nnuoria, väkeviä ja hyvissä pukimissa olevia miehiä, ja vallattomalla\ntuulella ottelun jälkeen.\n\nHeidän herransa rypisti kulmiaan ja aikoi vastata terävästi. Mutta\nKristiina laski kätensä hänen hihalleen: \"Antakaa heidän mennä, hyvä\nherra!\" Häntä puistatti hiukan. \"En minä enempää kuin sisarenikaan\nhaluaisi, että tästä alettaisiin puhua.\"\n\nVieras katsoi häneen, puri alahuultaan ja nyökkäsi ikäänkuin olisi\nymmärtänyt. Sitten hän löi kumpaakin vangittua miekanlappeella niskaan,\nniin että nämä kaatuivat maahan. \"Menkää sitten\", hän sanoi, potkaisten\nheitä selkään, ja toiset lähtivät käpälämäkeen minkä ikinä pääsivät.\nHerra kääntyi uudelleen neitojen puoleen sekä kysyi, tahtoivatko nämä\nratsastaa.\n\nIngebjørg antoi nostaa itsensä Erlendin satulaan, mutta hän ei pysynyt\nsiinä, vaan liukui heti alas. Herra katsoi kysyvästi Kristiinaan, joka\nsanoi olevansa tottunut ratsastamaan miesten satulassa.\n\nHerra tarttui häneen polvien alta ja nosti hänet ylös. Kristiinasta\ntuntui hyvältä, että herra piti häntä niin varoen ja etäällä itsestään,\nkuin olisi hän pelännyt tulla liian lähelle häntä -- kotona ei kukaan\nollut välittänyt olla likistämättä häntä vaikka kuinka lähelle,\nauttaessaan häntä hevosen selkään. Hän tunsi arvonsa niin oudosti\nkohoavan --.\n\nRitari -- joksi Ingebjørg häntä kutsui, vaikka toisella oli\nhopeakannukset, -- tarjosi nyt kätensä toiselle neidolle ja miehet\nhyppäsivät ratsujensa selkään. Ingebjørg tahtoi välttämättä, että\nheidän tuli ratsastaa kaupungin pohjoispuolitse, Ryenbergien ja\nMartestokkien juuritse, eikä kaupungin läpi. Kaipa Erlend ja hänen\npalvelijansa olivat täysin asestetut, kysyi hän ensin. Ritari vastasi\nvakavasti, että eihän aseenkantokielto ollut niin perin ankara -- näin\nmatkalla -- kun nyt kaikki kaupungin väki oli petoeläinten ajossa --.\nSilloin hän sanoi pelkäävänsä panttereita --. Kristiina ymmärsi, että\nIngebjørg tahtoi lähteä pisintä ja yksinäisintä tietä siksi, että hän\nsaisi puhella kauemmin Erlendin kanssa.\n\n\"Tämä on toinen kerta tänä iltana, jolloin me pidätämme teitä, herra\",\nhän sanoi, ja Erlend vastasi vakavasti:\n\n\"Se ei tee mitään, en aio pitemmälle kuin Gerdarudiin tänä iltana -- ja\nyö on läpeensä valoisa.\"\n\nKristiina piti siitä, ettei tämä naljaillut ja veikistellyt, vaan puhui\nhänelle kuin vertaiselleen tai melkein kuin paremmalleen. Hän muisti\nSimonia; muita hoviherroja hän ei ollut tavannut. Tämä oli varmaan\nvanhempikin Simonia --.\n\nHe ratsastivat laaksoon Ryenbergien alitse ja sitten pitkin joen\nvartta. Polku oli kapea ja nuoret pensaat ripsuivat Kristiinan kasvoja\nmärillä, tuoksuvilla oksillaan -- laaksossa oli pimeämpää ja ilma\nkoleampi ja lehdet kasteesta kosteat.\n\nHe ajoivat verkalleen ja hevosten kaviot puksahtelivat pehmeästi\nmärällä, ruohoisella polulla. Kristiina keinui satulassa ja kuuli\ntakaansa Ingebjørgin rupattelun ja vieraan matalan, rauhallisen äänen.\nTämä ei puhunut paljoa ja vastaili hajamielisesti -- Kristiinasta\ntuntui kuin tämä olisi ollut samanlaisella mielellä kuin hänkin --\nhän tunsi itsensä niin kumman uneliaaksi, vaikka hänen mielensä oli\nlevollinen ja tyytyväinen kaikkien päivän tapausten siirryttyä ohi.\nHän aivan kuin havahtui heidän ajaessaan ulos metsästä Martestokkien\nedessä olevalle aukealle. Aurinko oli laskenut ja kaupunki ja lahti\nlepäsivät heidän edessään kirkkaassa, kalpeassa valossa -- Akersaasin\npuolella näkyi vaaleankeltainen päärme haalean taivaan laidassa. Illan\nhiljaisuudessa kantautui heidän luokseen kaukaisia ääniä, tullen aivan\nkuin jostakin vilpoisista syvyyksistä -- tieltä kuului vaununpyörien\nvinkunaa, ja koirat nalkuttivat toisilleen vastarinteen taloista.\nMutta heidän takanaan metsässä visersivät ja sirkuttivat linnut täyttä\nkurkkua auringon laskettua.\n\nIlmassa tuntui kaskenhajua ja eräällä pellolla paloi punertava rovio;\nsen kirkas hehku osoitti, että öinen valo sittenkin oli jonkunlaista\npimeyttä.\n\nHe ratsastivat luostarialueen aitojen välissä, kun Kristiina jälleen\nkuuli vieraan ritarin äänen. Tämä kysyi, mikä Ingebjørgin mielestä oli\nparempi, sekö, että hän saattaisi hänet portille ja pyytäisi päästä\nGroa-rouvan puheille, voidakseen ilmoittaa, miten asia oli kääntynyt\ntällaiselle tolalle. Mutta Ingebjørg tahtoi, että he koettaisivat\nhiipiä sisään kirkon kautta; silloin he ehkä voisivat päästä\npujahtamaan luostariin kenenkään huomaamatta; he olivat viipyneet liian\nmyöhään -- sisar Potentia oli ehkä unohtanut heidät vieraiden humussa.\n\nKristiinan mieleen ei juolahtanut ihmetellä, että kirkon läntisen\nportin edustalla oli niin hiljaista. Siellä liikkui tavallisesti\nhyvinkin paljon väkeä illalla, kun naapuriston kansa tuli nunnien\nkirkkoon; luostarin lähistöllä olikin monta rakennusta, joissa\npalvelijat ja työmiehet asuivat. Siinä he heittivät hyvästit\nErlendille. Kristiina seisoi hyväillen tämän hevosta; se oli musta,\nsillä oli kaunis pää ja lempeät silmät -- se muistutti hänen mielestään\nMorvinia, jolla hän oli ratsastanut kotona lapsena.\n\n\"Mikä teidän hevosenne nimi on, herra?\" kysyi Kristiina kun se käänsi\npäänsä pois ja haisteli herransa rintaa. \"Bajard\", tämä vastaa katsoen\nKristiinaan sen niskan yli. \"Kysytte hevoseni nimeä, vaan ette minun?\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni tietää teidänkin nimenne\", vastaa Kristiina\nkumartuen alemma.\n\n\"Minun nimeni on Erlend Nikulauksenpoika,\" vastaa ritari.\n\n\"Kiitoksia siis teille, Erlend Nikulauksenpoika, palveluksestanne tänä\niltana\", lausuu Kristiina ojentaen hänelle kätensä.\n\nYhtäkkiä leimahtaa hän tulipunaiseksi; hän tahtoo vetää kätensä pois.\n\n\"Onko rouva Aashild Gautentytär Dovresta sukulaisenne?\" hän kysyy.\n\n\"Hän on tätini. Asia on siten, että minä olen Erlend Nikulauksenpoika,\nHusabyn herra.\" Ritari katsoo niin kummasti häneen, että hän yhä\nenemmän hämmentyy, mutta sitten hän tointuu ja sanoo:\n\n\"Tahtoisin kiittää teitä kauniimmin, Erlend Nikulauksenpoika, mutta en\ntiedä, miten sanoisin --.\"\n\nToinen kumarsi hänelle ja Kristiinasta tuntui, että hänen oli aika\nheittää hyvästit, vaikka hän olisi mielellään puhunut enemmän tämän\nkanssa. Kirkon ovella hän kääntyi ja nähdessään Erlendin vielä seisovan\nhevosensa luona, vilkutti hän tälle kättään.\n\nLuostarissa vallitsi suuri kauhistus ja hälinä. Haakon oli lähettänyt\nsinne ratsastavan sananviejän; hän oli itse lähtenyt kaupunkiin neitoja\netsimään ja hänelle oli lähetetty apumiehiä luostarista. Nunnat olivat\nkuulleet, että pedot olisivat tappaneet ja syöneet kaksi lasta alhaalla\nkaupungissa. Se nyt oli valhetta; pantteri -- oli vain yksi sellainen\n-- oli otettu kiinni jo iltamessun aikaan, jotkut kuninkaan kartanon\nmiehet olivat saaneet sen käsiinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina seisoi pää painuksissa mitään virkkamatta abbedissan ja sisar\nPotentian nuhdellessa heitä. Oli kuin hän olisi nukkunut sisällisesti.\nIngebjørg itki ja koetti vastailla -- hehän olivat lähteneet ulos sisar\nPotentian luvalla, luotettavan saattajan seuraamana, eivätkä mahtaneet\nmitään sille, mitä sen jälkeen oli tapahtunut --.\n\nMutta Groa-rouva sanoi, että heidän tuli jäädä kirkkoon keskiyön\nlyöntiin asti, koettaa kääntää ajatuksensa hengellisiin asioihin ja\nkiittää Jumalaa, joka oli pelastanut heidän henkensä ja kunniansa.\n\"Siinä nyt olette saaneet selvän todistuksen maailman turmeluksesta\",\nhän sanoi, \"pedot ja perkeleen palvelijat väijyvät Jumalan lapsia\njoka askeleella, eikä näillä ole muuta pelastusta kuin rukous ja\navuksihuutaminen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän antoi heille kummallekin palavan kynttilän ja käski heidän jäädä\nsisar Cecilia Baardintyttären seuraan, joka usein oli yksin kirkossa\nrukoilemassa aamupuoleen yötä.\n\nKristiina asetti kynttilänsä Pyhän Laurentiuksen alttarille ja\npolvistui rukousjakkaralle. Hän tuijotti liikkumattomin silmin\nliekkiin, hymistessään hiljaa Pater Nosteria ja Avea. Vähitellen\nkynttilän loimu ikäänkuin nieli hänet, hävitti kaiken, mikä oli hänen\nja kynttilän ulkopuolella. Kristiina tunsi sydämensä avautuvan,\ntäyttyvän kiitoksella ja ylistyksellä ja rakkaudella Jumalaa ja hänen\nlempeää äitiään kohtaan -- hän tunsi heidät niin lähellään. Hän oli\naina tiennyt, että he näkivät hänet, mutta tänä yönä hän tunsi, että se\noli totta. Hän näki maailman näyssä: se oli pimeä kolo, johon lankesi\nauringonsäde, tomuhiukkaset lentelivät ylös ja alas, vuoroon valossa ja\npimeydessä, ja Kristiina tunsi, että hän vihdoin oli lentänyt valoon.\n\nHänestä tuntui, että hän olisi voinut jäädä vaikka kuinka kauaksi\naikaa tähän hiljaiseen, hämärään, yölliseen kirkkoon -- näiden pienten\nvalotuikkujen keskeen, jotka loistivat kuin kultatähdet yössä, tähän\numpeaan pyhänsavun ja palavan vahan tuoksuun. Hän itse omaan tähteensä\nuponneena --.\n\nJa hänestä tuntui kuin onni olisi lakannut sisar Cecilian\ntullessa hiljaa hänen luokseen ja koskettaessa hänen olkapäätään.\nNiiattuaan alttarien edessä nuo kolme naista menivät ulos pienestä\netelänpuolisesta portista luostaripihalle.\n\nIngebjørg oli niin uninen, että hän laittautui levolle puhelematta.\nKristiina oli iloinen siitä -- hän ei olisi mitenkään tahtonut tulla\nhäirityksi nyt kun hän ajatteli näin hyvää. Ja hän oli iloinen\nsiitäkin, että heidän täytyi nukkua paita päällä -- Ingebjørg oli niin\npaksu ja hikoili niin kovin.\n\nHän makasi kauan valveilla, mutta tuo syvä sulouden tunne, jonka hän\noli tuntenut itsessään polvistuessaan kirkossa, ei tahtonut enää\npalata. Kuitenkin hän tunsi vielä sen jälkeenjättämän lämmön, kiitti\nhartaasti Jumalaa ja tunsi itsessään mielen voimaa rukoillessaan\nvanhempiensa ja sisariensa ja Arne Gyrdinpojan puolesta.\n\nIsä, hän ajatteli -- isä! Hän ikävöi tätä niin suuresti, ikävöi\nkaikkea, mitä heillä oli ollut yhteistä ennen kuin Simon Darre oli\nilmestynyt heidän elämäänsä. Hänessä heräsi uusi voimakas hellyys\nisää kohtaan -- hän tunsi kuin äidinrakkauden ja äidinsurun esimakua\nrakkaudessaan tänä iltana; hän aavisti hämärästi, että elämässä oli\npaljon sellaista, jota isä ei ollut saanut. Hän muisti Gerdarudin\nvanhan mustan puukirkon -- siellä hän oli pääsiäisenä nähnyt kolmen\npikkuveljensä ja isoäidin haudan, isän oman äidin, Kristiina\nSigurdintyttären, joka oli kuollut synnyttäessään isän --.\n\nMitähän asiaa Erlend Nikulauksenpojalla saattoi olla Gerdarudiin --\nsitä Kristiina ei voinut ymmärtää. Kristiina ei tiennyt ajatelleensa\nhäntä illan kuluessa, mutta koko ajan oli muisto tämän kapeista,\ntummista kasvoista ja hiljaisesta äänestä väikkynyt jossain hänen\nmielensä sädeloiston rajamailla.\n\nKristiinan herätessä seuraavana aamuna paistoi aurinko makuusaliin, ja\nIngebjørg kertoi Groa-rouvan antaneen määräyksen, ettei heitä saanut\nherättää aamusaarnaan. Ja nyt hän tahtoi mennä keittokotaan pyytämään\nsyötävää --. Abbedissan ystävällisyys lämmitti Kristiinan mieltä -- oli\nkuin koko maailma olisi ollut hyvä hänelle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAkersin talonpoikaispäivät olivat omistetut Pyhän Marketan muistolle\nja alkoivat joka vuosi kahdentenakymmenentenä päivänä heinäkuuta,\njoka on Marketanmessun päivä. Silloin kerääntyivät seuran veljet ja\nsisaret lapsineen, vieraineen ja palvelijoineen Akersin kirkolle, jossa\nkuuntelivat Marketan alttarilla pidetyn messun; sitten he siirtyivät\nkokouspaikkaan, joka sijaitsi Hofvinin sairaalan luona; siellä oli\ntapana juoda viisi päivää perätysten.\n\nMutta koska Akersin kirkko ja Hofvinin sairaala molemmat kuuluivat\nnunnaluostarin piiriin, ja kun lisäksi monet Akersin talonpojat\nolivat luostarin vuokralaisia, oli syntynyt sellainen tapa, että\nabbedissan ja muutaman vanhemman sisaren tuli kunnioittaa juhlaa\nsaapumalla ensimmäisen päivän yhteisjuontiin. Ja ne luostarin\nneidoista, jotka olivat siellä vain oppilaina, mutta eivät aikoneet\nliittyä sisaruskuntaan, pääsivät mukaan ja saivat tanssia illalla;\nsentähden täytyi näiden tulla tuohon juhlaan omissa vaatteissaan eikä\nluostarinpuvussa.\n\nSiksi olikin neitojen makuusalissa kiire iltaa ennen Marketanmessua; ne\nneidot, joiden piti lähteä mukaan, penkoivat arkkujaan ja laittoivat\nvaatteitaan kuntoon, ja toiset raukat kulkivat allapäin katsellen\ntoisten toimia. Jotkut olivat panneet liedelle pieniä kuppeja, joissa\nlämmittivät itselleen vettä, että iho tulisi valkoiseksi ja pehmeäksi;\ntoiset keittivät jotakin sotkosta, jonka aikoivat hieroa tukkaansa kun\nhe sitten jakoivat, hiukset osiin ja käärivät ne tiukasti nahkahihnojen\nympäri, saivat he ne taipumaan laineille ja kiharoille.\n\nIngebjørg veti esiin kaikki komeutensa, mutta ei tiennyt mitä pukisi\nylleen -- ei ainakaan parasta ruohonvihreää samettipukuaan, se oli\nliian kallisarvoinen tämmöiseen talonpoikaisjuhlaan. Mutta eräs pieni\nlaiha sisar, jonka ei pitänyt tulla mukaan hän oli nimeltään Helga\nja hänet oli annettu luostariin jo lapsena -- vei Kristiinan syrjään\nja kuiskasi, että Ingebjørg varmasti panisi vihreän pukunsa, jopa\nvaaleanpunaisen silkkipaitanakin.\n\n\"Sinä olet aina ollut hyvä minulle, Kristiina\", sanoi Helga. \"Minun\nei sopisi sekaantua tämänkaltaisiin asioihin -- mutta sanon sinulle\nsittenkin mitä tiedän. Se ritari, joka saattoi teidät keväällä kotiin,\non puhellut Ingebjørgin kanssa myöhemminkin -- olen itse nähnyt ja\nkuullut -- he ovat puhelleet kirkossa ja hän on odotellut Ingebjørgia\ntämän käydessä Ingunnin luona palvelusväen puolella. Mutta sinua hän\nkysyy, ja Ingebjørg on luvannut tuoda sinut mukaansa sinne. Mutta\nlyönpä vaikka vetoa, ettet sinä ole kuullut tästä ennen!\"\n\n\"Totta se on, ettei Ingebjørg ole maininnut minulle siitä\", sanoi\nKristiina. Hän nirpisti suutaan, ettei toinen huomaisi häntä\nnaurattavan. Vai sellainen se oli Ingebjørg --. \"Kaiketipa hän\nymmärtää, etten minä ole sellainen, joka lentelisin kohtaamaan vieraita\nmiehiä nurkkien ja aitojen taakse\", sanoi hän ylpeästi.\n\n\"Olisin siis voinut olla ilmaisematta sinulle tietojani, joista minun\nolisi ollut säädyllisempi vaieta\", lausui Helga loukkaantuneena, ja he\nlähtivät kukin taholleen.\n\nMutta koko illan Kristiina taisteli hymyä vastaan, kun toisia oli läsnä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna Ingebjørg vetelehti paljaassa paidassa, kunnes\nKristiina viimein älysi, ettei tämä tahtonut pukeutua, ennenkuin hän\noli valmis.\n\nKristiina ei sanonut mitään, mutta hän nauroi mennessään arkkunsa\nluokse ja pukiessaan ylleen kullankeltaisen silkkipaitansa. Se ei ollut\nvielä milloinkaan ollut käytännössä, ja se tuntui niin pehmeältä ja\nvilpoiselta solahtaessaan hänen pintaansa pitkin. Se oli kauniisti\nkirjailtu hopeaisilla, sinisillä ja ruskeilla silkkilangoilla kaulan\nympäryksestä alas rintaan, niin pitkältä kuin näkyi puvun leikkauksen\nalta. Siihen kuului samallaiset hihat. Hän veti jalkaansa liinaiset\nsukat ja pauloitti pienet purppuraiset kengät, jotka Haakonin oli\nonnistunut pelastaa kotiin tuona onnettomuuspäivänä. Ingebjørg katsoi\nhäntä, ja silloin Kristiina sanoi nauraen:\n\n\"Isäni on opettanut minulle, ettei meidän tule osoittaa halveksuntaa\nalempiamme kohtaan -- mutta sinä taidat olla niin mahtava, ettet viitsi\nkoristautua talonpoikain ja vuokralaisten edessä --\"\n\nPunaisena kuin marja päästi Ingebjørg villapaitansa alas valkoisia\nlanteitaan pitkin ja sujahutti päälleen vaaleanpunaisen silkkinsä.\nKristiina pujotti päänsä yli parhaan samettipukunsa -- se oli\norvokinsininen, syvälle uurrettu rinnasta, ja varustettu halkohihoilla,\njoiden lieve melkein hipoi maata. Hän heilautti kullatun vyönsä\nuumilleen ja ripusti oravannahkavaippansa hartioilleen. Sitten hän\nlevitti pitkän keltaisen tukkansa ja kiinnitti päähänsä kultaisen,\npienillä valinruusuilla koristetun otsavanteen.\n\nHän näki Helgan tarkastavan heitä. Silloin hän kaivoi arkustaan ison\nhopeaisen hakasoljen. Se oli sama, joka hänellä oli ollut vaipassaan\nsinä iltana, jolloin Bentein oli tullut häntä vastaan tiellä, ja jota\nhän ei ollut halunnut kantaa sen jälkeen. Nyt hän meni Helgan luokse ja\nsanoi hiljaa:\n\n\"Tiedän kyllä, että tahdoit osoittaa minulle hyvyyttä eilen, älä luule\nminun halveksivan sitä --\" ja hän ojensi Helgalle soljen.\n\nIngebjørgkin oli hyvin kaunis seisoessaan valmiiksi pukeutuneena\nvihreässä sametissaan, punainen silkkivaippa hartioilla ja upea\nkiharainen tukka levällään. He olivat kilpailleet komeudesta, ajatteli\nKristiina ja häntä nauratti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu oli vilpoinen ja raikas kulkueen lähtiessä nunnaluostarista ja\nkääntyessä länteen Frysjaa kohden. Heinänteko oli loppumaisillaan,\nmutta aitojen varsilla kasvoi sinikelloja ja kullahtavia\ntuoksuheinätupsuja; ohrapellot olivat tähkällä ja aaltoilivat\nhopeanharmaina, aamun ruskotuksessa. Monin paikoin, missä polku\noli kapea ja kulki viljapellon välissä, taipuivat tähkät melkein\nvastatusten tien yli heidän polviensa edestä. Haakon kulki etumaisena\nsaatossa kantaen luostarin merkkiä, siniselle silkkivaatteelle\nmaalattua Neitsyt Maarian kuvaa. Hänen jälestään tulivat palvelijat ja\nvuokralaiset, sitten Groa-rouva ynnä neljä vanhaa nunnaa ratsain, sen\njälkeen neidot Jalkasin; heidän maailmalliset, kirjavat juhlatamineensa\nkiilsivät ja välkkyivät auringonpaisteessa. Joukon loppuna kulki\nmuutamia vaimoja ja pari asestettua miestä.\n\nHe lauloivat kulkiessaan valoisien peltojen poikki, ja missä he\nkohtasivat kansaa, astuivat nämä tiepuoleen, kunnioittavasti kumartaen.\nKaikkialla näkyi käveleviä ja ratsastavia ryhmiä, sillä kirkkoon vaelsi\nkansaa kaikista taloista ja kartanoista. Hetken kuluttua he kuulivat\ntakaansa syvien miesäänten veisua ja näkivät Hovedøenin Iuostarimerkin\nilmestyvän mäennyppylän takaa -- näiden punainen silkkivaate läikkyi,\nhulmusi ja keikkui kantajansa askelten mukaan.\n\nKellojen mahtava vaskinen ääni kajahteli yli hevosten korskun ja\nkiljunnan, heidän noustessaan viimeistä mäkistä taivalta kirkkoa\nkohden. Kristiina ei ollut milloinkaan nähnyt noin paljon hevosia\nyhdellä kertaa -- kiiltävät hevosenselät liikkuivat kuin levoton meri\nkirkonportin alaisella ruohopenkereellä. Rinteellä seisoskeli ja istui\nja lojui juhlapukuista kansaa -- mutta kaikki nousivat tervehtimään,\nnunnaluostarin Maarian lippua ohi kannettaessa, ja kaikki kumarsivat\nsyvään Groa-rouvalle.\n\nNäytti saapuneen enemmän väkeä kuin mitä kirkkoon mahtui, mutta\nluostariväelle oli varattu tyhjä paikka ylinnä alttarin luona. Kohta\nheidän jälkeensä tulivat Hovedøenin cistersienssimunkit, asettuen\nkuoriin -- ja sitten kajahti miesten ja poikien laulu yli kirkon.\n\nMessun aikana, kaikkien noustessa seisomaan, huomasi Kristiina Erlend\nNikulauksenpojan. Tämä oli pitkä, hänen päänsä ylettyi korkeammalle\nmuita -- Kristiina näki hänen kasvonsa sivusta. Hänellä oli korkea,\njyrkkä ja kapea otsa, iso, suora nenä -- se ulkoni kasvoista kuin\nkolmio ja oli ihmeellisen ohut hienojen, värähtelevien sieranten\nkohdalta -- hänessä oli jotakin, joka Kristiinan mielestä muistutti\nlevotonta, säikkyvää oritta. Hän ei ollut niin kaunis kuin miksi\nKristiina hänet muisti -- kasvojen jänteet kulkivat niin pitkinä ja\nnuivina pientä, herkkää ja kaunista suuta kohden -- kaunis hän oli\nsittenkin.\n\nToinen käänsi päätään ja näki hänet. Kristiina ei tiennyt, miten kauan\nhe nyt katsoivat toisiaan. Sitten hän vain odotti messun loppumista,\nodotti jännityksellä, mitä silloin oli tapahtuva.\n\nKansan pyrkiessä ulos täpötäydestä kirkosta syntyi vähäinen tungos.\nIngebjørg veti Kristiinaa muassaan, jättäytyen jälkeen; näin pääsivät\nhe onnellisesti eroon nunnista, jotka poistuivat ensimmäisinä, ja he\njoutuivat viimeisten uhrinkantajien ja kirkostapoistujien joukkoon.\nErlend seisoi ulkona aivan kirkonoven vieressä Gerdarudin papin ja\nerään lihavahkon, punaverisen, upeaan siniseen samettipuukun puetun\nmiehen seurassa. Itse hän oli tummassa silkissä, -- vaate oli jotakin\nruskean- ja mustankirjavaa kangasta ja hyvin avaraliepeinen; hänen\nmusta viittansa oli ommeltu täyteen pieniä keltaisia haukkoja.\n\nHe tervehtivät toisiaan ja alkoivat laskeutua ruohopengertä alas sitä\npaikkaa kohti, missä hevoset seisoivat. Vaihtaessaan huomautuksia\nkirkkaasta ilmasta, kauniista messusta ja runsaasta osanotosta juhlaan,\nsai tuo paksu, punaverinen herra -- hänellä oli kultaiset kannukset ja\nhän oli nimeltään ritari Munan Baardinpoika -- tartutuksi Ingebjørgia\nkäteen; tämä näytti miellyttävän häntä suuresti. Erlend ja Kristiina\njättäytyivät jälkeen -- he kulkivat ääneti rinnakkain.\n\nKirkonmäellä vallitsi kova hälinä kansan kiivetessä ratsujensa selkään\nja alkaessa ratsastaa pois -- hevoset tungeksivat toistensa ohi,\nihmiset huusivat, joku oli vihainen ja muutamat nauroivat. Monet\nistuivat kaksittain hevosen selässä, miehillä oli vaimonsa takanaan\nsatulassa tai lapsia edessään, ja nuoret miehet heilauttivat itsensä\nylös ystävän viereen. Liput, nunnat ja papit olivat jo kaukana mäen\nalla.\n\nRitari Munan ratsasti heidän ohitseen; Ingebjørg istui hänen edessään.\nHe huusivat ja huiskuttivat molemmat. Silloin sanoi Erlend:\n\n\"Molemmat mieheni ovat täällä -- he voisivat ratsastaa samalla\nhevosella ja te saisitte Haftorsin -- jos tahdotte?\"\n\nKristiina lensi punaiseksi vastatessaan: \"Olemme jo joutuneet niin\npaljon jälkeen toisista -- eikä täällä näy miehiännekään, ehkä --\" ja\nhäntä alkoi naurattaa ja Erlend hymyili.\n\nHän hyppäsi satulaan ja auttoi Kristiinan taakseen. Kotona Kristiina\nusein oli istunut tällä lailla isän selän takana, tultuaan liian isoksi\nratsastaakseen hajasäärin hevosen lautasilla. Kuitenkin hän oli hiukan\nhämillään ja levoton laskiessaan toisen kätensä Erlendin olkapäälle;\ntoisella hän tuki itseään hevosen selkään. He ratsastivat hitaasti\nsiltaa kohden.\n\nHetken kuluttua Kristiina tunsi, että hänen oli sanottava jotakin,\nkoska toinen ei alkanut puhetta, ja sanoi:\n\n\"En osannut odottaa tapaavani teitä täällä tänään, herra.\"\n\n\"Ettekö?\" kysyi Erlend ja käänsi päätään. \"Eikö Ingebjørg\nFilippuksentytär sitten ole tuonut terveisiäni?\"\n\n\"Ei\", sanoi Kristiina. \"En ole saanut mitään terveisiä -- hän ei ole\nmaininnut nimeänne tuon kerran jälkeen, jolloin tulitte avuksemme\nviime toukokuussa\" -- sanoi Kristiina ovelasti -- hän soi ingebjørgin\nviekkauden tulevan ilmi.\n\nErlend ei katsonut taakseen, mutta Kristiina kuuli hänen äänestään,\nettä tämä hymyili kysyessään jälleen:\n\n\"Entä tuo pieni musta -- nunnanalku -- en muista hänen nimeään --\nannoin hänelle sanantuojapalkankin siitä, että hän veisi teille\nterveiseni.\"\n\nKristiina punastui, mutta purskahti sitten nauruun: \"Minun täytyy\nkai sitten tehdä Helgalle oikeutta ja tunnustaa hänen ansainneen\npalkkionsa\", hän sanoi.\n\nErlend liikautti hiukkasen päätään -- hän toi kaulansa lähemmäksi\nKristiinan kättä. Kristiina muutti samassa kätensä kauemmaksi\nolkapäälle. Hän arveli hiukan rauhattomana osoittaneensa mahdollisesti\nsuurempaa uskaliaisuutta kuin säädyllistä oli tullessaan tähän juhlaan\ntavallaan kuin vieraan kutsumana.\n\nVähän ajan kuluttua Erlend kysyi:\n\n\"Tahdotteko olla tanssitoverini illalla, Kristiina?\"\n\n\"En oikein tiedä, herra\", vastasi neito.\n\n\"Ajattelette kaiketi, lieneekö se soveliasta?\" kysyi mies, ja kun\nKristiina ei vastannut mitään, sanoi hän jälleen: \"kukaties se ei\nolekaan sitä. Mutta minä rohkenin toivoa teidän ajattelevan, ettette\nehkä pahenisi, vaikka kulkisitte minun rinnallani tämän illan. -- Siitä\non muuten kahdeksan vuotta kun viimeksi olen tanssinut.\"\n\n\"Minkätähden, hyvä herra?\" kysyi Kristiina. \"Oletteko ehkä naimisissa?\"\nMutta sitten hänen mieleensä juolahti, että jos tämä olisi ollut nainut\nmies, olisi kohtauksen määrääminen varmaankin ollut väärin. Hän tahtoi\nnyt korjata asian ja sanoi: \"Tai ehkä olette kadottanut morsiamenne tai\nvaimonne?\"\n\nErlend kääntyi rajusti ympäri ja katsoi häneen kummasti.\n\n\"Minäkö? Eikö Aashild-rouva... Miksi punastuitte niin kovin tuona\niltana keväällä, kuullessanne kuka minä olin?\" hän kysyi kotvasen\nkuluttua.\n\nKristiina punastui uudelleen eikä vastannut; silloin Erlend taas kysyi:\n\n\"Kuulisin mielelläni, mitä tätini on kertonut minusta teille.\"\n\n\"Ei muuta,\" sanoi Kristiina nopeasti, \"kuin kiitosta. Hän sanoi, että\nte olitte niin kaunis ja korkeasukuinen, että -- hän sanoi, että teidän\nja hänen sukunsa rinnalla me emme olleet juuri minkään arvoisia --\nminun sukuni ja minä --\"\n\n\"Yhäkö hän puhuu tuolla lailla, vaikka asuu niin kaukana\", sanoi Erlend\nnauraen happamasti: \"No niin, jos se voi lohduttaa häntä-. Eikö hän ole\nkertonut minusta muuta?\"\n\n\"Mitäpä muuta hän olisi kertonut\", sanoi Kristiina, -- hän ei\nymmärtänyt, miksi hänestä äkkiä tuntui niin vaikealta.\n\n\"Hän olisi voinut kertoa --\" vastasi Erlend matalalla äänellä katsoen\neteensä maahan, \"hän olisi voinut kertoa minun olleen kirouksessa, ja\nsaaneen maksaa kalliit sakot sovinnosta --\"\n\nKristiina oli kauan hiljaa. Sitten lausui hän hiljaa:\n\n\"On monta miestä, jotka eivät taida onnelleen mitään -- olen kuullut\nsellaista puhuttavan. Itse olen nähnyt vielä niin vähän -- mutta en\nsaata uskoa, Erlend, että teidän asianne olisi ollut -- kunniaton.\"\n\n\"Jumala palkitkoon sinua sanoistasi, Kristiina\", sanoi Erlend, taivutti\npäänsä ja suuteli hänen rannettaan niin kiihkeästi, että hevonen\nhypähti. Kun se jälleen kulki rauhallisesti, sanoi hän pyytävästi:\n\"Tulkaa sitten toverikseni tänään, Kristiina? Toiste kerron teille\nkaikki asiani -- mutta tänä iltana tahdomme iloita, niinhän?\"\n\nKristiina vastasi \"kyllä\" ja he ratsastivat, kappaleen matkaa puhumatta\nmitään.\n\nMutta jonkun ajan kuluttua Erlend alkoi kysyä Aashild-rouvasta ja\nKristiina kertoi hänelle kaiken, mitä tästä tiesi; hän kiitteli kovin\nAashild-rouvaa.\n\n\"Kaikki ovet eivät siis ole suljetut Bjørnilta ja Aashildilta?\" kysyi\nErlend.\n\nKristiina vastasi, että nämä olivat arvossapidettyä väkeä ja että\nLauritsa ja moni muu arveli enimpiä juorupuheita valheeksi.\n\n\"Mitä piditte sukulaisestani, Munan Baardinpojasta?\" kysyi Erlend\nhymyillen.\n\n\"En katsellut häntä paljon\", sanoi Kristiina, \"eikä hänessä minun\nmielestäni paljon katsomista ollutkaan.\"\n\n\"Ettekö tiennyt\", kysyi Erlend, \"että hän on Aashild-rouvan poika?\"\n\n\"Aashild-rouvan poika!\" sanoi Kristiina aivan ymmällä.\n\n\"Niin, mutta äitinsä kauneutta hänen lapsensa eivät saaneet, kun he\nottivat kaiken muun\", virkkoi Erlend.\n\n\"Minä en tiedä edes hänen ensimmäisen miehensä nimeä\", lausui Kristiina.\n\n\"Heitä oli kaksi veljestä, jotka naivat kaksi sisarusta\" sanoi Erlend.\n\"Baard ja Nikulaus Munanin pojat. Minun isäni oli vanhempi heistä,\näitini oli hänen toinen vaimonsa, mutta hänellä ei ollut lapsia\nensimmäisestä aviostaan. Baard, jonka Aashild sai, ei hänkään ollut\nenää nuori, eivätkä he tainneet milloinkaan oikein sopia keskenään --\nminä olin pieni, kun tämä tapahtui, he salasivat asiaa minulta niin\npaljon kuin suinkin --. Mutta tätini lähti maasta Bjørn-herran kera ja\nmeni naimisiin hänen kanssaan sukunsa neuvoa kysymättä -- kun Baard\noli kuollut Nyt tahdottiin tuo naiminen tehdä mitättömäksi -- heitä\nsyytettiin siitä, että Bjørn oli maannut hänen vuoteessaan ensimmäisen\nmiehen vielä eläessä, ja heidän sanottiin päättäneen keskenään raivata\nsetäni tieltään. Heitä ei kuitenkaan saatu tuomituksi, koskapa nämä\nsaivat pysyä yhdessä --. Mutta heiltä meni sakkoihin koko omaisuutensa\n-- Bjørn oli tappanut heidän serkkunsa pojan -- äitini ja Aashildin,\ntarkoitan --\"\n\nKristiinan sydän oli alkanut takoa. Kotona olivat vanhemmat tarkasti\nvaroneet, etteivät lapset ja nuoret saaneet kuulla epäpuhdasta puhetta\n-- mutta oli heidänkin laaksossaan tapahtunut rumia asioita, joista\nKristiina oli kuullut -- siellä oli ollut muuan mies, joka oli pitänyt\nyhteyttä naidun naisen kanssa. Se oli haureutta sellainen, yksi\npahimpia syntejä; nämä olivat päättäneet tappaa vaimon oikean miehen,\nja siitä oli syntynyt lainsuojattomuus ja kirkonkirousjuttu. Lauritsa\noli sanonut, ettei kenenkään vaimon tarvinnut jäädä miehensä luokse,\njos tämä oli ollut tekemisissä toisen miehen vaimon kanssa; äpärille\nei voinut ostaa oikeutta sakoilla, vaikka vanhemmat myöhemmin olisivat\nolleet vapaat menemään naimisiin. Mies saattoi luovuttaa omaisuutensa\nja nimensä omalle lapselleen, vaikka tämä olisi nainut porttolatytön\ntai kuljeksivan kerjäläisnaisen, mutta äpärälle ei -- ei vaikka tämän\näiti olisi ollut ritarin rouva. Kristiina muisti vastenmielisyyden,\njota hän aina oli tuntenut herra Bjørnia ja hänen kelmeitä kasvojaan\nja lihavaa, velttoa ruumistaan kohtaan. Hän ei voinut ymmärtää, miten\nAashild-rouva saattoi olla aina niin hellä ja alamainen miehelle, joka\noli viekoitellut hänet sellaiseen häpeään, ja että niin viehkeä nainen\noli voinut antaa kiehtoa itsensä siten. Bjørn ei edes ollut hänelle\nhyvä; hän antoi hänen ahertaa yksin talon töissä; itse hän ainoastaan\njoi. Ja kuitenkin puhutteli Aashild aina lempeästi ja sävyisästi\nmiestään. Kristiina ajatteli, mahtoiko isä tietää tästä, kun hän\noli voinut kutsua Bjørn-herran taloonsa käymään. Kun hän nyt johtui\nmiettimään asiaa, oli hänestä ihmeellistä sekin, että Erlend viitsi\nkertoa hänelle sellaista likeisistä omaisistaan. Mutta hän kai uskoi\nKristiinan tietävän kaiken entuudesta --.\n\n\"Mieleni tekisi\", sanoi Erlend tuokion kuluttua, \"käydä tervehtimässä\ntätiäni joskus -- kun matkani käy pohjoiseen. Onko sukulaiseni Bjørn\nyhä vielä kaunis?\"\n\n\"Ei\", sanoi Kristiina. \"Hän on kuin lumen alle jäänyt heinä.\"\n\n\"Niinpä niin, sellainen jättää kai merkkinsä\", virkkoi Erlend äskeiseen\ntapaan kirpeästi hymyillen. \"En eläessäni ole nähnyt toista niin\nmuhkeaa miestä -- siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, en ollut suuren\nsuuri silloin -- mutta hänen vertaistaan en ole milloinkaan nähnyt --.\"\n\nVähän ajan kuluttua he saapuivat sairaalan kohdalle. Se oli hyvin iso\nja komea laitos, johon kuului paljon kivisiä ja puisia rakennuksia --\nsairaala, vaivaistalo, vierasmaja matkustaville, kappeli ja papintalo.\nPihamaalla vallitsi kauhea hälinä, sillä sairaalan kodassa laitettiin\nruokaa juhlaväelle, ja köyhät ja vaivaiset asukitkin oli ruokittava\nparhaimman mukaan tällaisena päivänä.\n\nJuhlatupa oli sairaalan puutarhojen perällä ja ihmiset menivät sinne\nyrttitarhan läpi, sillä se oli suuressa maineessa. Groa-rouva oli\nhankkinut sinne eräitä lajeja, joita ei kukaan sitä ennen ollut\ntuntenut Norjassa, ja sitä paitsi viihtyivät kaikki tavalliset kasvit,\njoita tarhoissa viljeltiin, paremmin hänen vihannestarhoissaan kuin\nmuualla -- kukkaset ja ruoka-kasvit sekä kipuyrtit. Hän oli oppinein\nnainen koko maassa tuommoisissa asioissa ja oli itse kirjoittanut\nnorjan kielellä salernilaisia yrttikirjoja. -- Groa-rouva oli ollut\nerityisen ystävällinen Kristiinalle huomattuaan tämän tuntevan jonkun\nverran kasvitaitoa ja haluavan oppia lisää.\n\nKristiina nimitti nyt Erlendille erilaisia kasveja, joita kasvoi\ntien viereisissä saroissa. Puolipäiväaurinko paahtoi kuumasti ja\nmaasta nousi tillin ja sellerin ja sipulin ja ruusujen ja ambran\nlemu. Siimeksettömän paahteisen yrttitarhan perällä näyttivät\nhedelmäpuuistutukset vilpoisen kutsuvilta -- siellä heloitti kypsiä\nkirsimarjoja tummien lehtien välissä, ja omenapuiden oksat painuivat\nvihreistä hedelmistä.\n\nTarhan laidassa oli ruusuaita. Siellä näkyi vielä muutamia ruusuja --\nne eivät olleet sen ihmeellisemmän näköiset kuin muutkaan villiruusut,\nmutta niiden lehdet tuoksuivat viinille ja omenoille lämpimässä.\nIhmiset taittoivat oksia rintaansa ohikulkiessaan. Kristiinakin otti\nmuutamia ruusuja ja pisti ne ohimoilleen otsavanteensa alle. Yhden\nhän jätti käteensä -- tuokion kuluttua otti Erlend sen itselleen,\nmutta ei sanonut mitään. Hän kantoi sitä vähän aikaa ja kiinnitti sen\nsitten rintahelyynsä -- hän oli sitä tehdessään niin hämmentynyt ja\nneuvottoman näköinen ja käyttäytyi niin kömpelösti että repi sormensa\nverille.\n\nJuhlatuvassa parvella oli monta pitkää katettua pöytää; yksi miehille\nja yksi naisille pitkälläseinällä. Keskilattialla oli kaksi pöytää,\njossa lapset ja nuoriso istuivat.\n\nNaisten pöydän päässä istui Groa-rouva kunniasijalla, nunnat ja\narvokkaammat emännät seinänvieruspenkillä ja naimattomat naiset\npöydän toisella puolen, ylimpinä nunnaluostarin neidot. Kristiina\ntiesi Erlendin katsovan häntä, mutta ei uskaltanut kääntää päätänsä\nkertaakaan, noustessa enempää kuin istuessakaan. Vasta sitten, kun he\nkokonaan nousivat pöydästä ja pappi alkoi luetella kuolleiden veljien\nja sisarien nimiä -- näki hän vilauksen tästä, tämän seisoessa seinää\nvasten palavien vahakynttilöiden takana. Erlend katseli häntä.\n\nAteriaa kesti kauan monia maljoja juotaessa: Jumalalle, Neitsyt\nMaarialle, Pyhälle Marketalle, Pyhälle Olaville ja Pyhälle Halvardille;\ntämän välillä oli rukouksia ja laulua.\n\nKristiina näki avonaisesta ovesta, että aurinko oli laskenut; ulkoa\nkuului viulunsoittoa ja laulua, ja nuori väki oli lähtenyt pöydästä,\nkun Groa-rouva sanoi neitokaisille, että nämä saivat lähteä leikkimään\nvähäksi aikaa, jos heidän teki mieli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKedolla paloi kolme punaista kokkoa; mustina liikkuivat piirit\nniiden ympärillä. Soittajat istuivat päällekkäin kasattujen arkkujen\npäällä vinguttaen viulujaan -- kullakin piirillä oli oma laulun- ja\nsoitonsävelensä, oli liian paljon väkeä, jotta oltaisiin voitu tanssia\nyhdessä. Oli jo jokseenkin pimeä -- pohjoinen tunturin harja törötti\npikimustana keltaisenvihreätä taivasta vasten.\n\nParven alla istui miehiä juomassa. Jotkut hyppäsivät paikalla\nistualtaan, kun nunnaluostarin kuusi neitoa astui portaita alas. Munan\nBaardsøn lensi Ingebjørgia vastaan ja juoksi pois hänen kanssaan, ja\nKristiina tunsi jonkun tarttuvan ranteeseensa -- se oli Erlend, hän\ntunsi jo tämän käden. Tämä rutisti Kristiinan kättä niin että heidän\nsormuksensa kitisivät vastatusten ja painuivat lihaan.\n\nErlend veti Kristiinaan mukanaan ulommaisen valkean luokse. Siellä\noli paljon lapsia tanssimassa; Kristiina sai toiselle puolelleen\nkaksitoistavuotisen pojan, ja Erlend talutti hentoa pikkuista\npuolikasvuista neitoa.\n\nKukaan ei laulanut juuri silloin -- piirit keinuivat hiljalleen\nsuuntaan ja toiseen viulunsävelen mukana. Sitten huusi joku\nTanskan-Sivordia laulamaan heille uuden laulun. Pitkä vaalea mies,\njolla oli suunnattomat kourat, astui piirin keskeen ja alkoi laulaa:\n\n    Munkholman rannalla\n    valkoisella hiekalla\n    Ivar-herra tanssittaa\n    kuningatarta.\n    Tunnetteko Ivar-herran?\n\nSoittajat eivät osanneet säveltä, he näppäilivät kieliä vähän sieltä\ntäältä, sitten tanskalainen lauloi yksikseen -- hänellä oli kaunis,\nvahva ääni.\n\n    Muistatteko, kuningatar,\n    sitä kesä-aikaa,\n    kun teidät tuotiin Ruotsista\n    Tanskan rantaan?\n\n    Kun teidät tuotiin Ruotsista\n    valtaistuimelle\n    päässä kruunu loistava\n    ja kyynel silmän alla.\n\n    Kultakruunu kutreilla\n    ja itkussa silmä.\n    Tanskan rouva ihana,\n    minun oletteko vielä?\n\nViulut soittivat taas mukana, tanssijat hyräilivät äsken opittua\nsäveltä ja yhtyivät loppuun.\n\n    Jos ootte minun miehiäni,\n    arvon Ivar-herra,\n    niin totisesti hirsipuussa\n    riiputte kerran!\n\n    Mutta Ivar-herra peloton\n    rautapaidassansa\n    nyt kultapurteen hypähti\n    ja lähti matkahansa.\n\n    Oi kuningatar Tanskanmaan\n    niin monta hyvää yötä\n    kuin taivaalla on tähteä\n    mä teille toivon myötä.\n\n    Ja teille, Tanskan kuningas,\n    niin monta hapanmarjaa\n    kuin lehmuksess' on lehtiä --\n    ja pirun päällä karvaa.\n    Tunnetteko Ivar-herraa?\n\nYö oli pitkälle kulunut ja valkeat olivat enää hiilloskekoja, jotka\ntummuivat tummumistaan. Kristiina ja Erlend seisoivat käsitysten puiden\nalla aitauksen luona. Takana oli juominkien melu tauonnut -- jotkut\npojan nulikat koikkelehtivat vielä rallattaen kekäleiden luona, mutta\nsoittajat olivat lähteneet levolle ja enimmät juhlijoista hävinneet.\nJoku vaimo kulki vielä haeskellen miestään, jonka olut oli kuukistanut\njonnekin.\n\n\"Minnehän minä olen pannut vaippani\", kuiskasi Kristiina. Erlend laski\nkätensä hänen vyötäisilleen ja levitti viittansa molempien ympärille.\nTiukasti toisiinsa painautuneina he lähtivät yrttitarhaan. Siellä\ntulvahtivat vastaan aamupäivän kuumat tuoksut, mutta heikompina ja\nkasteen viilentäminä. Yö oli erittäin pimeä, taivas harmaansakea ja\npilvinen ja aivan puiden latvain tasalla. Mutta he kuulivat jo tarhassa\nliikkuvan toisia. Erlend puristi neidon itseään vasten ja kysyi\nkuiskaten:\n\n\"Eikö sinua peloita, Kristiina?\"\n\nKristiina muisti kaiken entisen kuin sumussa -- tämä oli kuin houretta.\nMutta häntä raukaisi niin suloisesti. Hän painautui vaan lujemmin\ntoiseen ja kuiskasi jotain epämääräistä -- mitä, se oli yhdentekevää.\n\nHe tulivat polun päähän; siellä oli kiviaita metsän takana. Erlend\nauttoi hänet yli. Kristiinan aikoessa hypätä alas toiselle puolelle,\notti Erlend hänet syliinsä ja piti häntä hetkisen ilmassa, ennenkuin\nlaski maahan.\n\nKristiina seisoi kasvot koholla ja antoi Erlendin suudella itseään.\nTämä pani kätensä Kristiinan ohimoille -- Kristiinasta tuntui niin\nhyvältä tuntea hänen sormiensa kaivautuvan tukkaansa -- hän halusi\ntehdä jotakin hyvää takaisin, otti Erlendin pään käsiensä väliin ja\nkoetti suudella tätä, niinkuin toinenkin oli suudellut häntä.\n\nKun tämä siirsi kätensä hänen povelleen ja antoi niiden kulkea\nyli rintojen, tuntui Kristiinasta kuin Erlend olisi avannut hänen\nsydämensä ja ottanut sen itselleen; sitten tämä raotti pikkuruisen\nhänen silkkipaitansa poimuja ja painoi sinne suutelon -- se poltti\nsydänjuuriin asti.\n\n\"Sinua en saattaisi milloinkaan loukata\", kuiskasi Erlend. \"Sinä et\nitkisi yhtään kyyneltä tähteni. En olisi uskonut maailmassa olevan niin\nhyvää neitoa kuin sinä olet, Kristiina --\"\n\nHän veti tämän ruohikkoon pensaiden alle; he istuivat kiviaitaa vasten.\nKristiina ei sanonut mitään, mutta kun toinen lakkasi hyväilemästä\nhäntä, ojensi hän kätensä ja kosketti Erlendin kasvoja.\n\nHetken kuluttua kysyi Erlend: \"Eikö sinua väsytä, neitokulta?\" Ja\nKristiinan kumartuessa hänen rinnalleen, kietoi tämä käsivartensa hänen\nympärilleen ja kuiskasi: \"Nuku, nuku Kristiina, nuku rinnalleni --\"\n\nKristiina painui yhä syvemmälle pimeyteen ja lämpimään ja onneen hänen\nrinnalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHavahtuessaan hän huomasi olevansa pitkänään nurmella pää Erlendin\nsylissä ja poski tämän ruskeaa silkkihelmusta vasten. Erlend istui\nkuten ennenkin selkä kiviaitaa vasten, hänen kasvonsa olivat harmaat\naamun kalpeassa valossa, mutta hänen silmänsä olivat niin ihmeellisen\nkirkkaat ja kauniit. Kristiina huomasi Erlendin kietoneen viittansa\nkokonaan hänen ympärilleen -- Kristiinan jalat olivat niin suloisen\nlämpimät sen nahkasisuksen alla.\n\n\"Sinä olet nukkunut minun sylissäni\", hän sanoi hiljaa hymyillen.\n\"Jumala palkitkoon sinua, Kristiina -- nukuit niin turvallisesti kuin\nlapsi äitinsä rinnalla --.\"\n\n\"Ettekö te ole nukkunut, Erlend-herra?\" kysyi Kristiina, ja toinen\nkatsoi hymyillen hänen valpastuneisiin silmiinsä.\n\n\"Ehkä tulee vielä sekin yö kerran, jolloin sinä ja minä saamme yhdessä\nvaipua uneen -- en tiedä, mitä olet ajatteleva mietittyäsi tätä. --\nOlen valvonut tässä -- ja kuitenkin erottavat meitä suuremmat esteet\nkuin jos paljas miekka olisi ollut välillämme. -- Sano minulle,\ntahdotko rakastaa minua tämän yön jälkeen?\"\n\n\"Tahdon rakastaa teitä, Erlend-herra, niin kauan kuin tahdotte -- ja\nsitten en tahdo rakastaa ketään --.\"\n\n\"Silloin\", lausui Erlend verkalleen, \"vannon sieluni autuuden nimessä,\nettei mikään nainen tai neito ole oleva sylissäni, ennenkuin saan\nomistaa sinut lain ja kunnian mukaan. -- Sano se sinäkin\", pyysi hän.\nKristiina sanoi:\n\n\"Vannon sieluni autuuden nimessä, ettei kukaan toinen mies ole nukkuva\nvierelläni koko elämäni aikana.\"\n\n\"Meidän täytyy nyt mennä\", sanoi Erlend hetkisen kuluttua, --\n\"ennenkuin ihmiset heräävät.\"\n\nHe kulkivat kiviaidan ulkopuolista laitaa vesakossa.\n\n\"Oletko ajatellut\", tiedusti Erlend, \"miten tämä on järjestyvä\nedelleen?\"\n\n\"Neuvokaa minua te, Erlend\", vastasi Kristiina. \"Isäsi\", kysyi tämä\ntuokion kuluttua, \"taitaa olla lempeä ja oikeamielinen mies, kerrotaan\nGerdarudissa. Luuletko hänen kovin vastenmielisesti purkavan Andres\nDarren kanssa tekemänsä sopimuksen?\"\n\n\"Isä on useasti sanonut minulle, ettei hän milloinkaan tahtoisi\npakoittaa meitä, tyttäriänsä\", virkkoi Kristiina. \"Meidän tiluksemme\novat vieretysten, siitä se sopimus johtuu. Mutta isä ei varmaankaan\ntahdo riistää minulta kaikkea iloa maailmassa tämän asian tähden.\"\nKristiina aavisti hämärästi, ettei asia kenties ollut selviävä aivan\nnäin helposti -- mutta hän karkoitti tuon tunteen.\n\n\"Ehkä se sitten on käyvä helpommin kuin mitä yöllä valvoessani luulin.\nHyvä Jumala -- Kristiina -- minä en saata kadottaa sinua -- en voi\nmilloinkaan olla iloinen, ellen saa sinua omakseni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe erosivat puutarhassa ja Kristiina kulki aamun hämärässä\nvierasmajatietä, johon nunnaluostarin väki oli sijoitettu. Kaikki\nmakuupaikat olivat täydet, mutta Kristiina heitti vaippansa lattialle\nolkikasan päälle, ja paneutui nukkumaan vaatteita riisumatta.\n\nKun hän heräsi, oli päivä jo pitkällä. Ingebjørg Filippuksentytär\nistui hänen lähellään penkillä ommellen vaippansa repeytynyttä\nturkisreunusta. Hänen kielensä oli täydessä käynnissä, kuten aina.\n\n\"Olitko Erlend Nikulauksenpojan kanssa koko yön?\" hän kysyi. \"Sinun\npitäisi varoa hiukan sitä miestä, Kristiina -- luuletko, että Simon\nAndreksenpoika pitäisi siitä, että te rupeaisitte ystäviksi?\"\n\nKristiina löysi pesuvadin ja alkoi peseksiä.\n\n\"Entä sinun sulhasesi -- luuletko, että hän pitäisi siitä, jos tietäisi\nsinun tanssineen Munan Pätkän kanssa yöllä? Kai sitä on tanssittava\nsen kanssa, joka tulee pyytämään tuollaisena yönä -- meillähän oli\nGroa-rouvan lupa --\"\n\nIngebjørg alkoi puhua:\n\n\"Einar Einarinpoika ja Munan-herra ovat ystäviä keskenään -- hänhän\non naimisissa ja vanha. Ruma hän on sitäpaitsi -- vaikka hauska ja\nsievätapainen -- katso mitä hän antoi minulle viime yön muistoksi\",\nsanoi Ingebjørg näytellen kultaista soikea, jonka Kristiina oli nähnyt\nMunanin hatussa edellisenä päivänä. \"Mutta tuo Erlend -- hänethän tosin\nvapautettiin kirouksesta pääsiäisen aikaan, mutta kerrotaan Eline\nOrmintyttären olleen hänen luonaan Husabyssä siitä saakka -- herra\nMunan sanoo hänen paenneen Sira Jonin luokse Gerdarudiin, sillä hän\npelkää kai lankeavansa uudelleen syntiin, jos jälleen kohtaisi tämän --\"\n\nKristiina astui häntä kohden -- kalpeana kasvoiltaan.\n\n\"Etkö tiennyt tätä?\" virkkoi Ingebjørg. \"Että hän houkutteli erään\nvaimon tämän mieheltä pohjoisessa, jossakin Haalogalandin puolella --\nja piti häntä kartanossaan vastoin kuninkaan kieltoa ja arkkipiispan\nkirousta -- heillä on kaksi lasta -- hänen täytyi paeta Ruotsiin ja\nhän on saanut panna sakkoihin niin suuren osan omaisuuttaan, että\nMunan-herra sanoo hänestä tulevan köyhän miehen, ellei hän pian paranna\ntapojaan --\"\n\n\"Paljon sinä tiedätkin\", sanoi Kristiina kankein kasvoin. \"Mutta sehän\non nyt lopussa --\"\n\n\"Munan-herra kertoi vielä, että se jo monasti ennen on ollut\nlopetettu\", sanoi Ingebjørg mietteissään. \"Mutta samahan tämä lienee\nsinusta -- sinähän saat Simon Darren. Mutta kaunis mies hän on, tuo\nErlend Nikulauksenpoika --\"\n\nNunnaluostarin kulkueen piti palata takaisin jälkeen puolipäivän.\nKristiina oli luvannut tulla tapaamaan Erlendiä kiviaidan laitaan,\nsamaan paikkaan, missä he olivat istuneet yöllä, jos hän suinkin\npääsisi.\n\nErlend makasi vatsallaan maassa, pää käsien varassa. Heti kun hän\nnäki Kristiinan, hyppäsi hän pystyyn, ja ojensi Kristiinalle molemmat\nkätensä, kun tämä oli hyppäämässä maahan.\n\nKristiina tarttui niihin ja he seisoivat hetken käsitysten. Sitten\nsanoi Kristiina:\n\n\"Miksi sinä kerroit minulle Bjørnin ja Aashild-rouvan tarinan eilen?\"\n\n\"Näen sinun tietävän kaiken\", vastasi Erlend ja päästi äkkiä Kristiinan\nkädet. \"Mitä nyt ajattelet minusta, Kristiina --.\"\n\n\"Olin kahdeksantoista vuoden vanha silloin\", sanoi hän kiihkeästi,\n\"siitä on kymmenen vuotta kun kuningas, sukulaiseni, lähetti minut\nmatkalle Vargøyn kartanoon -- ja sitten viivyimme talven yli\nSteigenissä -- hän oli naimisissa laamannin, Sigurd Saksulvinpojan\nkanssa; minun kävi häntä sääliksi, sillä mies oli vanha ja uskomattoman\nruma -- enkä kiellä pitäneenikin hänestä. Tarjosin Sigurdille\nkorvausta, olisin mielelläni sopinut hänen kanssaan -- hän oli monella\ntapaa kunnon mies -- mutta hän tahtoi panna asian menemään laillista\ntietä -- minut piti merkitä huoruudesta vierasemäntäni kanssa,\nymmärrätkö --.\"\n\nSe tuli sitten isäni kuuluville ja Haakon-kuninkaan korviin -- hän --\nhän ajoi minut luotaan. Ja jos tahdot tietää kaiken -- niin Elinen\nja minun välillä ei ole muuta kuin lapset, eikä hän piittaa niistä\npaljoakaan. Ne ovat Østerdalenessa, eräässä kartanossa, jonka omistin\nsiellä, olen antanut sen Ormille, pojalle -- mutta hän ei viihdy lasten\nluona --. Hän toivoo, ettei Sigurd voi elää kovin kauan -- en tiedä\nmitä hän tahtoo.\n\nSigurd otti hänet luokseen jälleen -- mutta Eline sanoo, että häntä\nkohdeltiin kodissaan kuin koiraa ja orjanaista -- ja käski minun tulla\nkohtaamaan itseään Nidarosiin. Minun oloni ei ollut paljoa parempi\nisäni luona Husabyssä --. Möin kaiken, mitä irti sain ja karkasin hänen\nkanssaan Hallandiin -- kreivi Jaakko kohteli minua suopeudella --\nSaatoinko tehdä toisin, kun hän kantoi lastani. Ajattelin, että niin\nmoni mies on selvinnyt helpolla yhteiselämästä toisen vaimon kanssa --\nkun on rikas -- Mutta kuningas Haakon on sellainen, että hän on ankarin\nomaisiaan kohtaan. Olimme erossa vuoden, mutta silloin isä kuoli ja\nhän palasi luokseni. Talonpoikani kieltäytyivät maksamasta veroa tai\nryhtymästä puheisiin asiamiesteni kanssa, koska minä olin kirouksen\nalainen -- olin kova takaisin ja sitten jouduin syytteeseen ryöstöstä,\nmutta minulla ei ollut rahaa maksaa palvelijoitani; katsohan, olin\nliian nuori osoittaakseni ymmärrystä noissa sotkuisissa asioissa,\neivätkä omaiseni tahtoneet auttaa -- paitsi Munan, milloin vaimoltansa\ntohti --.\n\n\"Nyt tiedät, Kristiina, ettei omaisuuteni ja kunniani ole koskematon.\nParempi sinun olisi pysyä kiinni Simon Andreksenpojassa.\"\n\nKristiina laski käsivarret hänen kaulalleen:\n\n\"Pysykäämme siinä, mitä eilen vannoimme toisillemme, Erlend -- jos olet\nyhtä mieltä kanssani.\"\n\nErlend sulki hänet syliinsä, suuteli häntä ja lausui: \"Voit luottaa\nsiihen, että minun asiani parantuvat -- kellään muulla kuin sinulla ei\nnyt ole valtaa ylitseni. Ajattelin yöllä niin monenlaista, kun nukuit\nsylissäni, kaunis neitoni. Niin suuri ei ole perkeleen valta miehen\nyli, että minä voisin tuottaa surua tai mielipahaa sinulle, kallehin\nkumppalini --.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSkogissa asuessaan oli Lauritsa Bjørgulfinpoika luovuttanut maata\nGerdarudin kirkolle sielumessuiksi kuolleiden vanhempiensa puolesta\nnäiden kuolinpäivänä. Bjørgulv Ketilinpojan syntymäpäivä oli\nkolmaskymmenes elokuuta ja Lauritsa oli sopinut veljensä kanssa siitä,\nettä tämä tänä vuonna noutaisi Kristiinan luokseen maalle, jossa hän\nsaisi olla messun yli.\n\nKristiina pelkäsi, ettei vain ilmestyisi estettä, ja ettei setä\npitäisi lupaustaan -- hän oli ollut huomaavinaan, ettei Aasmund\nvälittänyt hänestä erityisesti. Mutta päivää ennen messua tuli Aasmund\nBjørgulfinpoika luostariin noutamaan veljensä tytärtä. Kristiina sai\nkäskyn pukeutua maallisiin vaatteisiin, mutta hänen tuli tyytyä tummiin\nväreihin ja yksinkertaisuuteen. Ihmiset olivat alkaneet puhua siitä,\nettä nunnaluostarin sisaret liikkuivat liian paljon ulkopuolella\nluostarin; siksi oli piispa käskenyt, etteivät ne neidot, jotka eivät\naikoneet sisaruskuntaan, saaneet kantaa luostarinpukua muistuttavia\nvaatteita, käydessään sukulaistensa luona -- ettei kansa erehtyisi\nluulemaan heitä nunnakokelaiksi tai vihityiksi nunniksi.\n\nKristiina iloitsi sydämestään ratsastaessaan maantietä setänsä kera,\nja Aasmund kävi ystävällisemmäksi ja hupaisammaksi huomatessaan,\nettä neito osasi toki puhella ihmisten kanssa. Muuten Aasmund oli\nhyvin masentuneella mielellä; hän sanoi näyttävän siltä, kuin\nsyksyllä uhkaisi tulla sotaan käsky, ja kuninkaan aikovan hyökätä\nRuotsiin kostamaan tihutyötä, joka oli tehty hänen langolleen ja\nveljentyttärensä miehelle siellä. Kristiina oli kuullut ruotsalaisten\nherttuoiden murhasta, ja se oli ollut hänestä kauhea konnanteko\n-- vaan kaikki valtakunnan asiat tuntuivat hänestä kuitenkin niin\nkaukaisilta. Kotilaaksossa ei kukaan puhunut niistä; hän muisti myöskin\nisänsä olleen sotaretkellä Eirik-herttuan väessä Ragnhildarholmissa\nja Konungahellassa. Aasmund selitti nyt hänelle koko kuninkaan ja\nherttuoiden välisen asian. Kristiina ei ymmärtänyt siitä kovin paljoa,\nmutta kuunteli tarkasti kaikkea, mitä setänsä tiesi kuninkaantytärten\nkanssa solmituista ja puretuista kihlauksista. Ja häntä lohdutti\nse seikka, ettei joka paikassa ollut sellainen tapa kuin hänen\nkotiseudullaan, että sovittu kihlaus oli melkein yhtä luja kuin\navioliitto. Hän rohkaisi nyt mielensä ja kertoi seikkailustaan iltaa\nennen Halvardin valvontaa sekä kysyi, tunsiko hänen setänsä Erlendiä,\nHusabyn herraa. Aasmund antoi Erlendistä hyvän todistuksen -- sanoi\ntämän menetelleen järjettömästi, mutta syyn olleen pääasiassa hänen\nisänsä ja kuninkaan; nämä olivat käyttäytyneet kuin olisi poika ollut\nitse pirun sikiö, siksi että tälle oli sattunut noin onnettomasti.\nKuningas oli liian hurskas ymmärtääkseen sellaista ja herra Nikulaus\noli vihoissaan siitä, että Erlend oli menettänyt niin paljon tiluksia;\nnämä olivat sitten pauhanneet haureudesta ja helvetintulesta -- \"ja\npitäähän sitä olla vähän sisuakin kunnon miehessä\", sanoi Aasmund\nBjørgulfinpoika. \"Ja tuo nainen oli ylen kaunis. Mutta sinulla ei ole\ntekemistä hänen asioissaan, paras kun et katselekaan sille suunnalle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend ei tullut messuun, niinkuin oli luvannut Kristiinalle, ja\ntämä ajatteli enemmän sitä kuin jumalansanaa. Hän ei voinut tuntea\nkatumusta -- häntä kannatti vain uusi ihmeellinen tunne, että hän oli\nvieraantunut kaikesta, mihin hän ennen oli tuntenut olleensa sidottu.\n\nHän koetti lohduttautua -- Erlendin mielestä oli kai viisaampaa,\nettei kukaan niistä, joiden vallan alainen Kristiina tällä erää oli,\nsaisi tietää heidän ystävyydestään vielä. Sen hän ymmärsi itsekin.\nMutta hän oli ikävöinyt niin hartaasti Erlendiä ja itki paneutuessaan\nillalla levolle ylisillä, jossa hänen oli määrä nukkua Aasmundin pikku\ntyttärien kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä hän lähti metsään sedän nuorimman lapsen kanssa;\nse oli pikkuinen kuusivuotias tyttö. Heidän päästyään jonkun matkaa\nrinnettä ylös tuli Erlend juosten heidän perästään. Kristiina tiesi,\nettä se oli hän, ennenkuin näkikään tulijaa.\n\n\"Olen istunut kukkulalla katsellen pihalle koko päivän\", hän sanoi,\n\"ajattelin, että kai sinä löydät jonkun hetken, jolloin pääset\npuikahtamaan ulos --\"\n\n\"Luuletko minun sitten tulleen sinua tapaamaan\", sanoi Kristiina ja\nnauroi. \"Eikö sinua peloita kulkea koirien kanssa ja jousipyssy olalla\nminun setäni metsissä?\"\n\n\"Sinun setäsi on antanut minulle metsästysluvan joksikin aikaa\", sanoi\nErlend. \"Ja koirat liittyivät minuun aamulla.\" Hän taputteli niitä ja\notti pikku piikasen syliinsä. \"Tunnethan sinä minut, Ragndid? Mutta\näläpäs nyt kerro kotona teidän puhelleen minun kanssani, niin saat\ntämän\" -- hän kaivoi taskustaan rusinakäärön ja antoi sen lapselle.\n\"Olin aikonut sen sinulle\", hän sanoi Kristiinalle. \"Luuletko tämän\nlapsukaisen osaavan vaieta?\"\n\nHe puhuivat nopeasti ja nauraen. Erlendillä oli yllään lyhyt,\nruumiinmukainen, ruskea ihonuttu ja päässä pieni punainen silkkilakki\n-- hän näytti niin nuorelta, nauroi ja telmi lapsen kanssa, mutta\npuristi sillä välin Kristiinan kättä, niin että teki kipeää.\n\nHän puheli sotatuumista ja iloitsi niistä: \"Minun käy silloin\nhelpommaksi voittaa takaisin kuninkaan ystävyys\", sanoi hän, \"ja sitten\nkaikki on helpompaa\", hän lisäsi kiihkeästi.\n\nLopulta he asettuivat istumaan niityn laitaan vähän ylempänä metsässä.\nErlend piti lasta sylissään; Kristiina istui hänen vieressään; tämä\nleikki hänen sormillaan ruohikossa. Hän työnsi Kristiinan kouraan kolme\nkultasormusta, jotka oli sidottu yhteen langalla:\n\n\"Sitten\", hän kuiskasi, \"sinä saat näitä niin monta kuin sormesi\nkantavat --\"\n\n\"Minä olen odottava sinua tässä niityllä joka päivä tähän samaan aikaan\nniin kauan kuin viivyt Skogissa\", sanoi Erlend heidän erotessaan.\n\"Tulet milloin pääset.\"\n\nToisena päivänä lähti Aasmund Bjørgulfinpoika vaimoineen ja lapsineen\nGyridin kotitaloon Hadelandiin. He olivat pelästyneet sotahuhuja. Oslon\nlähikansan mielessä eli vereksenä muisto Eirik-herttua hävitysretken\naikuisista kauhun päivistä joitakin vuosia takaperin. Aasmundin vanha\näiti pelkäsi niin kovin, että päätti hakea suojaa nunnaluostarista --\nhän oli liian heikkokin toisten mukaan. Kristiinan piti jäädä Skogiin\nvanhuksen luokse -- hän kutsui tätä isoäidiksi -- siihen asti kuin\nAasmund palaisi takaisin Hadelandista.\n\nPäivällisen jälkeen kun väki oli lepäämässä, meni Kristiina aitan\nparveen, jossa hänen makuusijansa oli. Hän oli tuonut mukanaan vähän\nvaatteita nahkapussissa, ja nyt hän muutti ne päälleen, hyräillen\nhiljaa.\n\nIsä oli antanut hänelle paksusta, itämaisesta pumpulikankaasta neulotun\npuvun; siinä oli taivaansininen pohja, joka oli kudottu täyteen\npunaisia kukkakuvioita; sen hän heitti ylleen. Hän harjasi ja suki\nhiuksiaan ja sitoi ne punaisilla silkkinauhoilla, kääri punaisen\nsilkkivyön tiukasti vyötäistensä ympäri ja pani Erlendin sormukset\nsormiinsa; tätä tehdessään hän koko ajan mietti, mahtaisiko hän olla\nkaunis tämän mielestä.\n\nMolemmat koirat, jotka olivat olleet Erlendin kanssa metsässä, hän\noli pitänyt luonaan parvella -- nyt hän kutsui ne mukaansa. Hän hiipi\ntalojen taitse ja lähti kulkemaan samaa takamaille vievää polkua kuin\neilenkin.\n\nMetsäniitty lepäsi hiljaa ja yksinäisenä hehkuvassa puolipäivän\npaahteessa; kuusimetsä, joka rajoitti sitä joka suunnalla, levitti\nvoimakasta, kuumaa tuoksua. Aurinko poltti ja sininen taivaanlaki\nnäytti oudon kovalta kuusien latvoissa.\n\nKristiina istahti siimekseen metsänlaitaan. Hän ei ollut vihainen,\nvaikkei Erlend ollutkaan siellä; hän tiesi tämän varmasti tulevan, ja\nhänelle tuotti kummallista iloa istua yksin kotvasen aikaa ja olla\nensimmäisenä kohtauspaikalla.\n\nHän kuunteli pikkupörriäisten surinaa keltaisessa, palaneessa ruohossa,\ntaittoi muutamia kuivia, yrtiltä tuoksuvia kukkia, joihin hän ylettyi\nliikuttamatta muuta kuin kättään; hieroi niitä sormissaan ja haisteli\nniitä ja vaipui avoimin silmin eräänlaiseen horrokseen.\n\nHän ei liikahtanut paikaltaan kuullessaan metsästä hevosen astuntaa.\nKoirat murisivat ja nostivat niskakarvat pystyyn -- ja painalsivat\nsitten niittyä ylös haukkuen ja häntää heiluttaen. Erlend hyppäsi\nmetsän reunassa hevosen selästä, päästi sen menemään läimäyttäen sitä\nkerran lautasille ja juoksi Kristiinaa vastaan koirien hypellessä häntä\nvastaan. Hän tarttui niitä kuonoon ja tuli alas Kristiinaa kohden\npidellen molempia hirvenharmaita, sutta muistuttavia koiria käsissään.\nKristiina hymyili ja ojensi kätensä nousematta maasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatsellessaan tuota mustanruskeaa päätä, joka lepäsi hänen helmassaan\nhänen käsiensä välissä, nousi hänen mieleensä äkkiä muuan muisto.\nHän näki sen niin selvästi edessään kuin saattaa nähdä kaukaisen\nvuorenrinteessä sijaitsevan tuvan, johon auringonsäde sattuu pilvisenä\npäivänä. Ja hänen sydämeensä tulvahti kaikki se hellyys, jota Arne\nGyrdinpoika oli pyytänyt kerran, kun hän ei vielä ollut ymmärtänyt\ntämän sanoja. Hätäisen kiivaasti veti hän puoleensa miehen ja laski\ntämän kasvot rintaansa vasten sekä suuteli tätä, ikäänkuin peläten\nhänet otettavan itseltään pois. Ja nähdessään Erlendin pään siinä\nkäsivarttansa vasten, hänestä tuntui kuin hän olisi pidellyt lasta\n-- hän peitti tämän silmät toisella kädellään ja antoi sataa pieniä\nsuukkosia suulle ja poskille.\n\nAurinko oli väistynyt niityltä -- raskas väri puiden latvoissa oli\ntihennyt tummansiniseksi ja peittänyt koko taivaan; välissä kumotti\nvain muutamia vaskenkarvaisia läikkiä, jotka hohtivat pilven läpi kuin\nkaskisavu. Bajard tuli heitä kohden, hirnahti kerran ja jäi levottomana\nseisomaan ja tuijottamaan. Heti sen jälkeen välähti ensimmäinen\nukonnuoli, jota seurasi pikainen, ankara jyrähdys.\n\nErlend nousi ja meni hevosen luo. Niityn alalaidassa oli vanha lato;\nhe menivät sinne ja Erlend sitoi Bajardin oven suussa olevaan lautaan.\nLadon perällä oli jonkun verran heinää, Erlend levitti viittansa siihen\nja he kävivät istumaan maahan koirat jalkojensa juuressa.\n\nPian seisoi sade kuin seinä ladon oviaukon edessä. Metsä kohisi ja maa\njymisi sen alla -- hetken kuluttua heidän täytyi siirtyä sisemmälle\npisaroiden tähden, joita tippui katosta. Joka kerran kun salama iski ja\njyrähti, kuiskasi Erlend:\n\n\"Eikö sinua peloita, Kristiina --?\"\n\n\"Hiukan --\" kuiskasi tämä vastaukseksi painautuen häntä vasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe eivät arvanneet ajan menoa -- rajuilma oli kulkenut nopeasti ohi\n-- jyry kuului jo kaukaa, mutta auringonpaiste läikkyi ulkopuolella\noven märässä ruohikossa ja välkkyviä pisaroita putoili yhä harvemmin\nkatosta. Makea heinäntuoksu kävi voimakkaammaksi ladossa.\n\n\"Nyt minun täytyy mennä\", sanoi Kristiina, ja Erlend vastasi:\n\n\"Jospa sitten täytynee.\"\n\nHän tarttui Kristiinaa jalkaan:\n\n\"Sinä kastut -- sinä saat ratsastaa, minä kävelen -- pois metsästä --\"\nja hän katsoi niin kummasti Kristiinaan.\n\nKristiina vapisi -- hän luuli sen johtuvan sydämensä rajusta sykinnästä\n-- hänen kätensä olivat kylmät ja hikiset. Kun Erled suuteli hänen\npaljasta ihoaan yläpuolelta polven, koki hän voimattomasti työntää tätä\nloitommalle. Erlend kohotti kasvonsa hetkiseksi -- Kristiina muisti\nerään miehen, joka oli ollut luostarissa pyytämässä ruokaa, miten tämä\nsuuteli leipää, joka hänelle annettiin. Hän vaipui selälleen heiniin\nlevällä käsivarsin ja antoi Erlendin tehdä niinkuin hän tahtoi.\n\nHän istui pystyssä Erlendin kohottaessa päänsä käsiensä välistä. Tämä\nkavahti paikalla käsivarsiensa varaan:\n\n\"Älä katso noin -- Kristiina!\"\n\nHänen äänensä viilsi uuden polttavan haavan Kristiinan sydämeen --\neihän Erlend ollutkaan iloinen -- hänkin oli onneton --!\n\n\"Kristiina, Kristiina -- Luuletko minun viekoitelleen sinut luokseni\nmetsään siksi, että toivoin sinulta tätä ja että tahdoin ottaa sinut\nväkisin --\" kysyi hän kotvasen kuluttua.\n\nKristiina siveli hänen tukkaansa eikä katsonut häneen:\n\n\"Väkisinkö -- ei kai se sitä ollut -- kai sinä olisit päästänyt minut\nmenemään, jos minä olisin pyytänyt --\" sanoi hän hiljaa.\n\n\"En tiedä\", vastasi toinen kätkien kasvonsa Kristiinan helmaan.\n\n\"Luuletko, että minä tahdon pettää sinut?\" kysyi hän kiivaasti.\n\"Kristiina -- vannon sen kristillisen uskoni kautta -- sieluni\nautuuden nimessä, että minä olen oleva uskollinen sinulle viimeiseen\nhengenvetooni asti --\"\n\nKristiina ei voinut sanoa mitään, hän siveli vain tämän tukkaa yhä\nuudelleen ja uudelleen.\n\n\"Nyt kai minun on aika lähteä kotiin?\" kysyi hän lopuksi ja tunsi\nodottavansa kuoleman ahdistuksella hänen vastaustaan.\n\n\"Niin kai lienee\", vastasi toinen synkästi. Hän nousi nopeasti, meni\nhevosen luo ja ryhtyi irroittamaan ohjia.\n\nSilloin Kristiinakin nousi. Hitaasti, raukeasti ja maahan muserrettuna\nhän tajusi -- hän ei tiennyt mitä hän oikeastaan oli odottanut\ntoiselta -- miten Erlend nosti hänet hevosensa selkään ja vei hänet\nkerallaan, niin että Kristiina pääsi astumasta jalan ihmisten pariin.\nOli kuin koko hänen ruumiinsa olisi ollut hellänä ihmetyksestä -- että\ntämänlaista se nyt oli, se, josta kaikissa lauluissa kerrottiin. Ja\nkun nyt Erlend oli tehnyt hänelle tämän, tuntui hänestä siltä kuin hän\nolisi joutunut niin kokonaan tämän omaisuudeksi, ettei hän ymmärtänyt\nmiten hän enää voisi elää poissa tämän käsien ulottuvilta. Hänen\ntäytyi lähteä tämän luota, mutta hän ei jaksanut käsittää sitä\nmahdolliseksi --.\n\nHeidän laskeutuessaan metsän rinnettä alas Erlend käveli taluttaen\nhevosta; hän piti Kristiinaa kädestä, mutta he eivät keksineet mitään\nsanomista toisilleen.\n\nKun he olivat tulleet niin pitkälle, että Skogin rakennukset näkyivät,\nheitti Erlend hyvästit Kristiinalle.\n\n\"Kristiina -- älä sure -- se päivä on tuleva ennenkuin arvaatkaan,\njolloin sinusta tulee minun aviovaimoni --\"\n\nMutta Kristiinan sydän kutistui kokoon:\n\n\"Sinä siis aiot lähteä luotani --?\" hän kysäisi pelokkaasti.\n\n\"Heti kun sinä olet lähtenyt Skogista\", Erlend vastasi ja hänen äänensä\nsai heti kirkkaamman kaiun. \"Ellei tule sotaa, tahdon puhua Munanin\nkanssa, hän on jo kauan kehoitellut minua naimisiin -- hän on varmasti\nlähtevä kanssani isäsi luokse puhumaan puolestani.\"\n\nKristiina taivutti päätään -- jokaiselta toisen lausumalta sanalta\ntuntui Kristiinasta edessäoleva aika yhä pitemmältä ja mahdottomammalta\n-- luostari, Jørundgaard -- hän aivan kuin kellui virrassa, joka vei\nhänet pois kaikesta entisestä.\n\n\"Nukutko yksin parvella nyt kun omaisesi ovat poissa\", kysyi Erlend.\n\"Minä tulen puhumaan kanssasi illalla, päästätkö minut sisään?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Kristiina. Ja niin he erosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLopun päivää hän istui isoäidin luona, ja iltaruoan jälkeen saattoi hän\nvanhan rouvan vuoteeseen. Sitten hän lähti siihen parveen, jossa hänen\nnukkumasijansa oli. Huoneessa oli pikkuinen ikkuna; Kristiina istuutui\narkulle, joka oli sen alla -- hänen ei tehnyt mieli vuoteeseen.\n\nHän sai odottaa kauan. Oli jo aivan pimeä ulkona, kun hän kuuli\nportaissa askeleita. Erlend koputti ovelle vaippa rystysien ympäri\nkäärittynä ja Kristiina nousi, aukaisi salvan ja päästi Erlendin\nluokseen.\n\nKristiina huomasi Erlendin ilostuvan suuresti, kun hän kietoi\nkäsivartensa tämän kaulaan ja painautui hänen rintaansa vasten.\n\n\"Olen pelännyt, että sinä olisit suuttunut minuun\", hän virkkoi.\n\n\"Sinä et saa ajatella, että tämä on synti\", hän sitten sanoi illan\nkuluessa. \"Ei se ole suurikaan synti. Jumalan laki ei ole yhdellainen\nkuin maanlaki tässä asiassa --. Gunnulv, veljeni, on kerran selittänyt\nsen minulle -- jos mies ja nainen päättävät ottaa toisensa ja pysyä\ntoisilleen uskollisina, ja sitten makaavat yhdessä, niin he ovat\nnaimisissa Jumalan edessä ja tekevät suuren synnin, jos rikkovat\nyhteytensä. Voin sanoa sinulle sen latinalaisen sanan, joka tarkoittaa\ntätä, kun muistan -- olenhan tiennyt sen ennen --\"\n\nKristiinaa ihmetytti vähän, mikä saattoi olla syynä siihen, että\nErlendin veli oli sanonut noin -- mutta hän karkoitti luotaan\nahdistavan pelon, että se olisi saattanut koskea Erlendiä ja jotakin\ntoista -- ja koetti löytää lohtua tämän sanoista.\n\nHe istuivat yhdessä arkulla, Erlend piti kättään hänen uumillaan ja\nKristiinalla oli hyvä ja turvallinen olla -- Erlendin luona oli ainoa\npaikka, missä hän nyt saattoi tuntea turvallisuutta ja suojaa.\n\nErlend puhui paljon ja kiihkeästi -- sitten hän oli taas hiljaa kauan,\nainoastaan hyväillen Kristiinaa. Tietämättään Kristiina poimi hänen\nsanoistaan jokaisen pienenkin murenen, joka saattoi tehdä Erlendin\nhänen silmissään kauniimmaksi ja rakkaammaksi sekä vähentää hänen\nosuuttaan kaikkeen siihen, jonka hän tiesi olevan moitittavaa tämän\nelämässä.\n\nErlendin isä, Nikulaus-herra, oli ollut niin vanha saadessaan lapsensa,\nettei hänellä ollut ollut kärsivällisyyttä tai kykyä kasvattaa itse\nheitä; molemmat pojat olivat kasvaneet herra Baard Petrinpojan\nkartanossa Hestnæsissa. Erlendillä ei ollut muita siskoksia kuin\nveljensä Gunnulv; tämä oli yhtä vuotta nuorempi ja oli Kristuksenkirkon\npappina. \"Häntä rakastan eniten maailmassa, paitsi sinua.\"\n\nKristiina kysyi, oliko Gunnulv Erlendin näköinen, mutta tämä nauroi ja\nsanoi heidän olevan hyvin erilaiset niin päältä kuin sisältä. Gunnulv\noli nyt ulkomailla oppia hakemassa -- hän oli ollut poissa jo kolmatta\nvuotta, mutta oli kahdesti lähettänyt kotiinsa kirjeen, viimeksi\nkeväällä, jossa selitti matkustavansa Sankta Genovevasta Pariisista\nja aikovansa Roomaan. \"Hän on tuleva iloiseksi palatessaan kotiin ja\nlöytäessään minut naimisissa\", sanoi Erlend.\n\nSitten hän puhui suuresta perinnöstä, jonka hän oli saanut vanhempiensa\njälkeen -- Kristiina huomasi, ettei Erlend tiennyt oikein itsekään,\nmiten asiat olivat. Itse hän tunsi jotakuinkin hyvin isänsä tilankaupat\n-- Erlend oli alkanut kauppansa toisesta päästä, myynyt ja hajoittanut\nja tuhlannut ja pantannut, pahimmin viime vuosina, jolloin hän oli\ntahtonut erota jalkavaimostaan ja toivonut säädyttömän elämänsä ajan\npitkään unhoittuvan ja sukulaistensa leppyvän; hän oli luullut lopuksi\nsaavansa hoitoonsa puolet Orkdølan lääniä, kuten isänsä ennen häntä.\n\n\"Vaan nyt en kohta ymmärrä lainkaan, niitä tästä tulee\", hän sanoi.\n\"Ehkä joudun viimein tuntureille, kuten Bjørn Gunnarinpoika, ja saan\nkantaa selässäni lantasäkkiä, niinkuin orjat ennen, kun ei ollut\nhevosta talossa.\"\n\n\"Herra varjelkoon\", sanoi Kristiina nauraen. \"Kyllä minun silloin\ntäytyy tulla sinun luoksesi -- enköhän minä ymmärrä paremmin\ntalonpoikaiselämää kuin sinä.\"\n\n\"Et kai sinäkään sentään ole tottunut kantamaan lantasäkkejä\", sanoo\ntoinen yhteen nuottiin.\n\n\"En, mutta minä olen nähnyt miten sitä hajoitetaan -- ja kylvössä minä\nolen ollut mukana melkein joka ainoa vuosi. Isälläni on ollut tapana\nkyntää itse lähimmät pellot, ja hän antoi minun kylvää ensimmäisen\nsaran, sen piti tuottaa onnea\" -- tuo muisto teki kipeää ja Kristiina\njatkoi nopeasti -- \"nainen sinulla täytyy olla, joka leipoo ja panee\noluen ja pesee ainoan paitasi ja lypsää maidon -- sinun täytyy vuokrata\nlehmä taikka pari lähimmältä rikkaalta talonpojalta --\"\n\n\"Kiitos Jumalan, että kuulen sinun jälleen nauravan vähän\", sanoi\nErlend ja nosti hänet syliinsä, pidellen häntä käsivarsillaan kuin\nlasta.\n\nNiinä kuutena yönä, jotka kuluivat ennen Aasmund Bjørgulfinpojan\npaluuta, oli Erlend Kristiinan luona joka yö.\n\nViimeisenä yönä hän näytti yhtä onnettomalta kuin Kristiina; hän sanoi\nmoneen kertaan, etteivät he tulisi olemaan erossa ainoatakaan päivää\nkauemmin kuin oli välttämätöntä. Viimeksi hän sanoi matalalla äänellä:\n\n\"Jos sattuisi niin pahasti, etten pääsisi Osloon ennenkuin talvella --\nja sinä tulisit tarvitsemaan ystävän apua -- voit huoleti kääntyä Sira\nJonin puoleen täällä Gerdarudissa, me olemme lapsuusaikaiset ystävät;\nja Munan Baardinpoikaan voit myöskin luottaa arvelematta.\"\n\nKristiina ainoastaan nyökkäsi. Hän ymmärsi tämän puhuvan samasta\nasiasta, jota hän oli miettinyt joka ainoa päivä, mutta Erlend ei\npuhunut siitä enempää. Silloin Kristiinakin oli hiljaa eikä tahtonut\nnäyttää, miten hänen sydäntään ahdisti.\n\nEdellisinä kertoina Erlend oli lähtenyt hänen luotaan yön lähestyessä,\nmutta tänä viimeisenä iltana hän pyysi hartaasti, että Kristiina\nsallisi hänen nukkua vähän aikaa. Kristiinaa pelotti, mutta Erlend\nsanoi huolettomasti: \"Ymmärräthän sinä, että jos minut löydettäisiin\ntäältä sinun pesästäsi, niin kyllä teen selvän asiasta --.\" Kristiinan\nteki itsensä mieli pitää hänet luonaan vielä vähän aikaa, eikä hän\nhennonut kieltää.\n\nMutta hän pelkäsi heidän nukkuvan liian kauan. Siksi hän istui enimmän\nosan yöstä pielusta vasten, torkahti silloin tällöin eikä aina tiennyt,\nmilloin Erlend oli hyväillyt häntä, tai milloin hän itse vain oli\nuneksinut siitä. Hänen toinen kätensä oli Erlendin rinnalla, siinä,\nmissä hän tunsi tämän sydämen lyövän; kasvot hän oli kääntänyt ikkunaa\nkohti, pitääkseen silmällä aamun sarastamista.\n\nViimein hänen täytyi herättää tämä. Hän viskasi ylleen joitakin\nvaatekappaleita ja meni Erlendin mukana ulos käytävään -- Erlend\nkiipesi käsipuun yli sille puolen, joka oli toiseen rakennukseen päin.\nSitten hän katosi nurkan taakse. Kristiina meni sisään ja pujahti\ntakaisin vuoteeseensa; hän antautui nyt huoliensa valtaan ja itki ensi\nkertaa sen jälkeen kuin oli tullut Erlendin omaksi.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNunnaluostarissa kuluivat päivät entiseen tapaan. Kristiina kulki\nmakuusalin ja kirkon, kutomatuvan, kirjahallin ja ruokasalin\nväliä. Nunnat ja palvelusväki korjasivat satoa vihannestarhasta ja\nhedelmäpuista, tuli syksy ja Ristinmessu kulkueineen ja sen jälkeen\nMiikalinmessu edeltävine paastoineen. Kristiina ihmetteli -- kukaan ei\ntuntunut huomaavan hänessä mitään. Mutta hän olikin aina ollut hyvin\nhiljainen vierasten parissa, ja Ingebjørg Filippuksentytär, joka oli\nhänen sivutoverinsa päivällä ja yöllä, puheli molempien puolesta.\n\nJa niin ei kukaan huomannut, että hän oli kaikkine ajatuksineen\nkaukana ympäristöstään. Erlendin jalkavaimo -- se hän nyt oli,\nhän sanoi itselleen. Hänestä tuntui kuin hän olisi uneksinut tuon\nkaiken -- Marketanmessu-illan, tuon tapauksen ladossa, yöt ylhäällä\nSkogin parvessa -- joko hän oli uneksinut sen, tai sitten hän uneksi\nnyt. Mutta kerran hän oli heräävä, kerran se oli selvenevä. Hän ei\nhetkeäkään ajatellut muuta kuin että hän nyt kantoi Erlendin lasta --.\n\nMutta mitä hänelle sitten tapahtuisi, kun tämä kerran tulisi ilmi, sitä\nhän ei osannut oikein kuvitella mielessään. Pantaisiinko hänet tyrmään\nvai lähetettäisiinkö hänet kotiin --. Hyvin etäällä häämöittivät\nisän ja äidin kasvot --. Sitten hän sulki silmänsä, häntä huimasi ja\npani pahasti, hän piiloutui odotettua rajuilmaa ja koetti rohkaista\nluontonsa kestämään tuon vaikean ajan, jonka hän uskoi päättyvän siten,\nettä hänet ikuisiksi ajoiksi sysättäisiin Erlendin syliin -- ainoaan\npaikkaan, minkä hän nyt tunsi kodikseen.\n\nJa tuossa jännityksessä oli yhtä paljon odotusta kuin pelkoa, suloutta\nkuin tuskaa. Hän oli onneton -- mutta tunsi rakkautensa Erlendiin\nolevan kuin kasvin, joka oli istutettu hänen sisälleen -- se työnsi\nalati uusia ja runsaampia kukkia, onnettomuudentunteesta huolimatta.\nViimeisenä yönä, jolloin Erlend nukkui hänen luonaan, oli Kristiina\ntuntenut hivelevän aavistuksen siitä, että häntä odotti tämän\nsylissä sellainen riemu ja onni, jota hän ei vielä tuntenut -- ja\nhän vapisi muistaessaan sen; hän tunsi kuin kuumia, väkeviä tuoksuja\npäivänpaahtamista puutarhoista. Lehtolapsi -- Inga oli syytänyt\nhänen silmilleen tuon sanan -- hän otti sen nyt vastaan ja painoi\nsydämeensä. Lehtolapsi, se oli sellainen lapsi, joka oli siitetty salaa\nmetsässä tai niityllä. Hän muisti auringonpaisteen ja kuusien tuoksun\nmetsäisellä aholla. Jokainen uusi, pulpahtava levottomuuden tunne,\njokainen nopea suonenlyönti ruumiissa ennusti hänen mielestään sikiötä,\nmuistutti siitä, että hän nyt oli astunut uusille teille -- ja vaikka\nne kävisivät kuinka raskaiksi kulkea ennen perille saapumista, niin oli\nhän varma siitä, että ne lopulta johtaisivat Erlendin luokse.\n\nHän istui Ingebjørgin ja sisar Astridin välissä ommellen suurta\nkoruvaatetta, johon oli kirjailtu ritareita ja lintuja ja vehreitä\nlehviä. Ja hän ajatteli tätä tehdessään, että pakenisi, kun se aika\noli edessä, ettei asiaa enää käynyt salaaminen. Hän kulkisi maantietä\nköyhäläisen puvussa; kultansa ja hopeansa hän kantaisi nyytissä. Hän\nostaisi niillä katon päänsä päälle jostakin syrjäisestä kylästä --\nhän rupeaisi palveluspiiaksi, kantaisi korennolla vettä, hoitaisi\neläimiä läävässä, leipoisi ja pesisi ja saisi kestää toria siitä, ettei\ntahtoisi virkkaa kuka lapsen isä oli. Sitten tulisi Erlend ja löytäisi\nhänet.\n\nToisin ajoin hän kuvitteli, miten tämä tuli liian myöhään. Hän\nlepäisi lumivalkeana ja kauniina köyhässä talonpojanvuoteessa. Erlend\nilmestyisi tuvan matalalle ovelle; hänellä olisi yllä avara, musta\nviittansa, joka hänellä oli ollut käydessään öillä Kristiinan luona\nSkogissa. Vaimo johdattaisi hänet esiin, siihen missä Kristiina lepäsi,\nhän vaipuisi polvilleen ja ottaisi Kristiinan kylmenneet kädet omiensa\nväliin, ja hänen silmänsä olisivat kuolemansurulliset -- oi siinäkö\nsinä lepäät, ainoa iloni --. Surusta kyyryssä hän menisi ulos, vähäinen\nlapsensa rintaansa vasten viitan poimujen alla. Kristiina ei tahtonut\nkuolla, ei tahtonut Erlendille noin kauheata surua --. Mutta Kristiina\noli niin allapäin, ja silloin teki hyvää ajatella noin --.\n\nSitten hänelle äkkiä selvisi vihlaisevan kirkkaasti -- lapsi, se ei\nollut mikään mielen kuvitelma, se oli pääsemätön totuus; hänen täytyi\nkerran vastata siitä, mitä oli tehnyt -- ja hänen sydämensä oli\nseisahtua kauhusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun oli kulunut aikaa jonkun verran, ymmärsi hän, ettei sentään\nollut niinkään varma, kantoiko hän lasta. Hän ei ymmärtänyt, miten\nhän ei iloinnut tästä -- oli kuin hän olisi maannut itkien peiton\nalla tähän asti; nyt tuli nousta ylös kylmään huoneeseen. Kului\nkuukausi lisää, kului toinen; Kristiina oli nyt selvä asiasta --\ntuosta onnettomuudesta hän oli säästynyt, ja palellen ja sydän tyhjänä\nhän tunsi olevansa entistä onnettomampi; hänen mielessään oli pieni\nkatkeruuden pisara Erlendiä kohtaan. Läheni adventti, eikä Kristiina\nollut kuullut mitään tästä tai tältä; hän ei tiennyt, missä toinen oli.\n\nJa silloin hänestä tuntui, ettei hän voinut kauemmin kestää tätä tuskaa\nja tietämättömyyttä -- oli kuin side heidän väliltään olisi katkennut;\nnyt häntä toden teossa peloitti -- tälle oli voinut tapahtua jotakin,\nniin ettei hän enää koskaan näkisi häntä. Kaikesta siitä, mihin hän\noli ollut sidottu ennen, oli hän eroitettu -- ja side, joka heitä\nkahta nyt yhdisti, oli niin kovin hauras. Hän ei tahtonut uskoa, että\nErlend jättäisi hänet -- mutta saattoi tapahtua niin paljon --. Hän ei\nymmärtänyt, miten jaksaisi kestää tämän talvisen epävarmuuden ajan ja\nahdistuksen, joka tuntui päivä päivältä pitemmältä.\n\nToisin ajoin hän ajatteli vanhempia ja sisaruksia -- ikävöi heitä,\nmutta kuin sellaista, jonka oli kadottanut ijäksi.\n\nVäliin hän taas kirkossa, ja muutenkin, saattoi tuntea niin polttavaa\nkaipausta yhteyteen Jumalan kanssa. Se oli aina ollut osa hänen\nelämäänsä; nyt hän oli sen ulkopuolella tunnustamattomine synteineen.\n\nHän vakuutti itselleen, että tämä erossaolo kodista ja suvusta ja\nkristinuskosta kestäisi vain pienen ajan. Mutta Erlendin tuli taluttaa\nhänet takaisin siihen kädestä pitäen. Kun Kristiinan isä olisi\nsuostunut hänen ja Erlendin rakkauteen, voisi hän mennä isän luokse\nkuin ennen; kun Erlend ja hän olisivat naimisissa, voisivat he ripittää\nitsensä ja maksaa sakkoja erhetyksestään.\n\nHän alkoi etsiä todisteita siitä, etteivät toisetkaan ihmiset olleet\nsyntiä vailla. Hän alkoi kallistaa korvaansa juoruille ja huomasi\nkaikki pienet vähäpätöiset seikat, jotka todistivat, etteivät edes\nluostarin sisaret olleet täysin pyhiä ja epämaailmallisia. Nuo olivat\nvain joutavia huomioita -- Groa-rouvan johdon alla oli nunnaluostari\nmaailman silmissä esikuva siitä, mitä hengellisen sisaruskunnan tuli\nolla.\n\nUutterat hartaudessa, ahkerat, köyhistä ja sairaista huoltapitäväiset\nolivat nunnat. Eristystä ei pidetty niin tarkasti, etteivät sisaret\nolisi saaneet ottaa vastaan vieraita ja omaisiaan puhetuvassa ja\nitsekin käydä kaupungilla näitä tervehtimässä, kun jotakin erityistä\noli tekeillä; mutta yksikään nunna ei ollut tuottanut luostarille\nhäpeää käytöksellään kaikkina niinä vuosina, jolloin Groa-rouva oli\njohtanut heitä.\n\nMutta nyt olivat Kristiinan korvat auenneet pienille epäsoinnuille\nluostarin muurien sisällä -- toralle ja kateudelle ja turhamaisuudelle.\nPaitsi sairashoitoa ei yksikään nunna ollut halukas puuttumaan\nkarkeisiin askareisiin -- kaikki tahtoivat olla oppineita ja\ntaidokkaita naisia; toinen pyrki toistaan korkeammalle, ja ne sisaret,\njoilla ei ollut mitään hienompia kykyjä, pidättyivät kilpailemasta,\nvetelehtivät tunnista toiseen kuin horteessa.\n\nGroa-rouva itse oli oppinut ja viisas; hän valvoi hengellisten\ntytärtensä eloa ja ahkeruutta, mutta puuttui hyvin vähän näiden sielun\nasioihin. Hän oli ollut aina hyvä ja ystävällinen Kristiinaa kohtaan --\nnäkyi pitävän tästä enemmän kuin toisista luostarineidoista; mutta se\njohtui siitä, että Kristiina oli taitava opissa ja töissä, ahkera ja\nharvasanainen. Groa-rouva ei milloinkaan odottanut vastausta sisarilta.\nSitävastoin hän mielellään puheli miesten kanssa. Näitä kulki edes\nja takaisin hänen puhetuvassaan -- maalaistalonpoikia ja luostarin\nasiamiehiä, saarnaveljiä piispankartanosta, lähettejä Hovedøsta, jonka\nkanssa Groa-rouva oli riidassa. Hänellä oli ylenmäärin huolta luostarin\nlaajoista tiluksista, laskuista, kirkkovaatteiden lähettelystä,\nkirjojen vastaanottamisesta jäljennettäviksi ja lähettämisestä\nedelleen. Pahansuovinkaan ihminen ei olisi keksinyt Groa-rouvan\nkäytöksessä mitään sopimatonta. Mutta häntä huvitti puhua asioista,\njoista naiset harvoin ovat perillä.\n\nPriori, joka asui omassa talossaan pohjoispuolella kirkkoa, ei\nnäyttänyt olevan muuta kuin abbedissan kirjoituspuikko ja ruoska.\nSisar Potentia hoiteli enimpiä sisäasioita; ja hän koetti pitää\ntalossa samanlaista järjestystä kuin oli nähnyt hienossa saksalaisessa\nnaisluostarissa, jossa hän oli asunut noviisioloaikansa. Hänen nimensä\noli ennen ollut Sigrid Ragnvaldintytär, mutta hän oli muuttanut nimensä\npukeutuessaan nunnapukuun, sillä sellainen oli yleinen tapa toisissa\nmaissa; hänestä oli alkuisin sekin, että oppilasneidoilla, jotka olivat\nluostarissa vain lyhyemmän aikaa, tuli olla noviisin puku.\n\nSisar Cecilia Baardintytär ei ollut samanlainen kuin toiset nunnat.\nHän liikkui hiljaa, alasluoduin silmin, vastasi aina lempeästi ja\nnöyrästi, oli kaikkien palvelija, teki mieluimmin karkeimmat työt,\npaastosi yli määrän -- niin paljon kuin Groa-rouva salli -- ja vietti\ntuntimääriä polvillaan kirkossa iltamessun jälkeen tai meni sinne ennen\naamujumalanpalvelusta.\n\nMutta eräänä iltana, kun hän oli ollut koko päivän purolla vaatteiden\npesussa parin sisaren kanssa, hän äkkiä rupesi rajusti itkemään\nillallispöydässä. Hän heittäytyi pitkäkseen kivilattialle, ryömi\npolvillaan sisarten edessä rintojaan lyöden ja pyysi polttavin poskin\nja kyynelten vuotaessa näiden anteeksiantoa. Hän oli pahin syntinen\nkaikista -- ollut kivikova ylpeydestä ikänsä kaiken; ylpeys, eikä\nnöyryys tai kiitollisuus Jeesuksen sovituskuolemasta, oli pitänyt häntä\npystyssä silloin kun maailma viekoitteli; hän ei ollut paennut tänne\nsiksi, että oli rakastanut erään miehen sielua, vaan omaa ylpeyttänsä.\nYlpeydestä hän oli palvellut sisariaan, turhamaisuudesta hän oli\ntyytynyt juomaan vettä ja itsekylläisyydestä purrut paljasta leipää,\nsisarten juodessa olutta ja levittäessä voita leipäviipaleilleen.\n\nKaikesta tästä Kristiina ymmärsi vain sen, ettei edes sisar Cecilia\nBaardintytär ollut sydämeltään tosihurskas. Sytyttämätön talikynttilä,\njoka on lojunut ylisillä ja mustunut noesta ja hämähäkin verkoista --\nsellaiseen hän itseään vertasi rakkaudettomassa puhtaudessaan.\n\nGroa-rouva meni itse nostamaan maasta tuon nuoren naisen. Hän sanoi\nankarasti, että sisar Cecilia saisi tämän järjestyksenrikkomuksen\ntähden siirtyä nunnien yhteisestä makuusalista abbedissan omaan sänkyyn,\nsekä jäädä sinne siksi kuin hän paranisi kuumeestaan.\n\n\"Ja sitten sinun, sisar Cecilia, tulee istua kahdeksan päivää minun\npaikallani pöydän päässä ja me tulemme kysymään sinulta neuvoa\nhengellisissä asioissa ja osoittamaan sinulle sellaista kunniaa\njumalallisen elämäsi tähden, että tulet kylläiseksi syntisten ihmisten\nkiitoksesta. Sitten voit tuomita, onko se noin suuren ahkeroimisen\narvoinen ja valita, tahdotko elää sääntöjen jälkeen niinkuin me muut,\nvai noudattaa harjoituksia, joita kukaan ei sinulta vaadi. Silloin voit\nmyös harkita, tahdotko tehdä rakkaudesta Jumalaan -- että tämä katsoisi\narmollisesti puoleesi -- kaikki ne teot, jotka sinä nyt sanot tehneesi\nsiksi, että saisit kunniaa meiltä.\"\n\nSiihen se jäi. Sisar Cecilia nukkui abbedissan huoneessa neljätoista\npäivää, hän oli kovassa kuumeessa ja Groa-rouva hoiti häntä itse. Kun\nhän pääsi taas jalkeille, täytyi hänen istua kahdeksan päivää abbedissan\npaikalla kunniasijalla, niin kirkossa kuin kotona, ja kaikki palvelivat\nhäntä -- hän itki koko kurituksensa ajan. Jälkeenpäin hän oli paljon\nlempeämpi ja iloisempi. Hän eli edelleen melkein entiseen tapaan, mutta\npunastui kuin morsian kun joku katsoi häneen, joko hän oli lakaisemassa\nlattiaa tai menossa yksin kirkkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisar Cecilian tapaus herätti kuitenkin Kristiinassa voimakkaan\nrauhan ja sovinnonkaipauksen siihen kaikkeen, josta hän oli\ntuntenut joutuneensa eroon. Hän ajatteli veli Edviniä, ja eräänä\npäivänä hän rohkaisi mielensä ja pyysi Groa-rouvalta lupaa lähteä\npaljasjalkaveljesten luostariin tervehtimään erästä tuttavaa siellä.\nHän huomasi, ettei Groa-rouva pitänyt tästä -- minoriittiveljesten ja\nmuiden hiippakunnan luostarien välit eivät olleet parhaimmat. Eikä\nabbedissa suinkaan käynyt leppeämmäksi kuullessaan, kuka Kristiinan\nystävä oli. Hän sanoi, että tuo veli Edvin oli epäluotettava\nuskonveli -- kuljeksi aina ympäri maata ja tahtoi oleilla vieraissa\nhiippakunnissa. Kansa piti häntä monin paikoin pyhänä miehenä, mutta\ntämä ei näyttänyt ymmärtävän, että fransiskolaismunkin ensimmäinen\nvelvollisuus oli kuuliaisuus ylempiä kohtaan. Hän oli jakanut\nsynninpäästöjä henkipatoille kirkon- ja maankirouksessa oleville,\nkastanut heidän lapsiaan ja laulanut nämä hautaan lupaa kysymättä --\nmutta hänen syntinsä saattoi johtua yhtä paljon ymmärtämättömyydestä\nkuin uhmasta ja hän oli kantanut kärsivällisyydellä rangaistukset,\njotka hänelle oli pantu noiden rikkomusten tähden. Jo senkin tähden\nhänelle annettiin anteeksi enemmän, että hän oli niin taitava\nammatissaan -- vaikka sitäkin harjoittaessaan hän oli riitaantunut\nihmisten kanssa; piispan kuvamestari Bergenissä ei sietänyt häntä\nlähimailla.\n\nKristiina uskalsi kysyä, mistä tuo vierasniminen munkki oli tullut.\nGroa-rouva oli puhelutuulella; hän kertoi, että tämä oli syntynyt\nOslossa, mutta hänen isänsä oli ollut englantilainen, nimeltä\nRikard Peltiseppä, joka oli nainut talonpojantyttären Skogheimin\nläänistä ja jäänyt asumaan kaupunkiin -- Edvinin kaksi veljeä olivat\narvossapidettyjä aseseppiä Oslossa. Mutta vanhin tämän peltisepän\npojista oli ollut epävakainen olio ikänsä kaiken. Luostarielämään\nhänellä oli tosin ollut kutsumus lapsuudesta asti; hän oli liittynyt\nHovedøenin karmasiiniveljeksiin heti täytettyään määrätyn ijän. Nämä\nlähettivät hänet Ranskaan erääseen luostariin kouluutettavaksi -- hän\noli hyvin lahjakas; sieltä käsin hän oli hommannut itselleen eron\ncistercienssimunkkien veljeskunnasta ja liittynyt minoriitteihin.\nJa veljien alkaessa rakentaa itselleen kirkkoa vastoin piispan\nnimenomaista käskyä, oli veli Edvin ollut pahimpia ja yltiöpäisimpiä\npukareita -- hän oli lyönyt erään piispan lähettämän miehen, joka oli\ntullut sinne pysähdyttämään töitä, puolikuoliaaksi vasaralla.\n\n-- Pitkään aikaan ei kukaan ollut puhunut Kristiinalle noin paljoa\nyhdellä kertaa, ja kun Groa-rouva sitten sanoi, että nyt hän saattoi\nmennä, kumartui nuori oppilas syvään ja suuteli abbedissan kättä\nkunnioittavasti ja hartaasti; kyyneleet tulvahtivat samassa esiin.\nMutta Groa-rouva, joka näki hänen itkevän, luuli hänen itkevän surusta\n-- ja sanoi silloin, että ehkä Kristiina nyt sentään voisi joskus\npäästä veli Edviniä tapaamaan, kunhan tässä nähtäisiin.\n\nOli kulunut muutama päivä, kun hänelle ilmoitettiin, että luostarista\nlähti miehiä asialle kuninkaan kartanoon ja että nämä saattaisivat\nhänet paljasjalkaveljesten luostariin mäelle.\n\nVeli Edvin oli kotona. Kristiina ei ollut luullut voivansa ilostua niin\nsuuresti kenenkään toisen paitsi Erlendin tapaamisesta kuin hän nyt\nilostui nähdessään veli Edvinin. Tuo vanha mies istui sivellen hänen\nkättään heidän puhuessaan yhdessä -- ja kiitteli Kristiinaa siitä,\nettä tämä oli tullut. Hän ei ollut käynyt sillä kolkalla maata, missä\nKristiinan koti oli, sen jälkeen kuin hän oli nukkunut Jørundgaardissa,\nmutta oli kuullut Kristiinan naittamisaikeista ja toivotti tälle\nonnea. Silloin Kristiina pyysi, että veli Edvin lähtisi hänen kanssaan\nkirkkoon.\n\nHeidän täytyi lähteä ulos luostarista ja kiertää kirkkoon\npää-sisäänkäytävän kautta; veli Edvin ei uskaltanut viedä häntä\nsisäteitse sinne. Hän oli yleensä arastelevan näköinen, ikäänkuin olisi\npelännyt tehdä minkäänlaista haittaa. Hän näytti Kristiinan mielestä\nkovasti vanhentuneelta.\n\nJa kun Kristiina oli asettanut uhrinsa alttarille sen pappismunkin\neteen, joka oli kirkossa, ja tämän jälkeen pyysi saada ripittää itsensä\nEdvinille, säikähti tämä kovasti. Sitä hän ei tohtinut tehdä, häntä oli\nankarasti kielletty toimittamasta rippiä.\n\n\"Sinä olet ehkä kuullutkin siitä\", hän sanoi, \"asia oli sellainen,\netten minä hennonnut kieltää noilta köyhiltä raukoilta lahjoja, jotka\nJumala on minulle suonut ilman omaa ansiotani. Mutta minun olisi\npitänyt kehoittaa heitä etsimään sovitusta oikeasta paikasta -- niin,\nniin --. Mutta sinä, Kristiina, sinähän olet velvollinen tunnustamaan\nsyntisi teidän priorillenne.\"\n\n\"Tämä on sellainen asia, jota en saata tunnustaa luostarin priorille\",\nsanoi Kristiina.\n\n\"Luuletko, että sinulla olisi hyötyä siitä, että ripittäisit minulle\nsellaista, jonka tahdot salata oikealta rippi-isältäsi\", sanoi munkki\nankarammin.\n\n\"Ellet sinä voi ottaa vastaan rippiäni\", sanoi Kristiina \"niin voit\nkai antaa minun puhua kanssasi ja kysyä neuvoasi asiassa, joka painaa\ntuntoani.\"\n\nMunkki katseli ympärilleen. Kirkko oli tällä hetkellä tyhjä. Silloin\nhän kävi istumaan eräälle nurkassa olevalle arkulle: \"sinun tulee\nmuistaa, etten minä voi antaa synninpäästöä, mutta tahdon koettaa\nneuvoa sinua ja olen vaikeneva yhtä tarkoin kuin jos olisit sanonut\nasiasi minulle ripissä.\"\n\nKristiina nousi seisomaan hänen eteensä ja lausui:\n\n\"Asiani olisi, etten voi mennä Simon Darrelle vaimoksi.\"\n\n\"Tiedät, etten minä voi neuvoa sinua tässä asiassa toisin kuin oma\npriorisi neuvoisi\", sanoi veli Edvin. \"Tottelemattomilta lapsilta\nJumala kieltää onnen, ja sinun isäsi on katsonut parastasi, ymmärräthän\nsen.\"\n\n\"En tiedä, mikä neuvosi on oleva, kun olet kuullut minut loppuun\",\nvastasi Kristiina. \"Niin on asia nyt, että Simon on liian hyvä\nkaluamaan vartta, josta toinen mies on katkaissut kukan.\"\n\nHän katsoi munkkia suoraan silmiin. Mutta kohdatessaan hänen katseensa\nja nähdessään, miten nuo kuivettuneet, ryppyiset, iäkkäät kasvot\nmuuttuivat, hänet valtasi suru ja kauhistus -- oli kuin hänessä\nitsessään olisi murtunut jotain, kyyneleet syöksähtivät esiin ja hän\ntahtoi viskautua maahan. Mutta Edvin esti hänet kiihkeästi siitä.\n\n\"Ei, ei, istu minun viereeni tähän arkulle -- minä en voi ripittää\nsinua --\" hän siirtyi sivuun ja teki tilaa Kristiinalle.\n\n\"Muistatko sen aamun, Kristiina, jolloin näin sinut ensi kerran Hamarin\nkirkon portaissa --. Kuulin kerran ulkomailla ollessani munkista, joka\nei voinut uskoa, että Jumala rakastaa meitä kaikkia kurjia syntisiä.\n-- Silloin tuli enkeli hänen luokseen, kosketti hänen silmiään, ja hän\nnäki meren pohjalla kiven, ja sen kiven alla asui sokea, valkoinen,\nalaston eläin, ja hän katsoi sitä niin kauan, että se kävi hänelle\nrakkaaksi, siksi että se oli niin pieni ja avuton. Ja nähdessäni sinun\nsilloin istuvan niin pienenä ja avutonna tuon suuren kivikirkon sisässä\nminä ajattelin, että oli luonnollista, että Jumala rakasti sellaisia\nkuin sinä; olit niin kaunis ja puhdas, ja kuitenkin tarvitsit apua. Ja\nminusta tuntui kuin olisin nähnyt koko kirkon kaikkineen ja sinut sen\nsisällä, Jumalan kämmeneltä --\"\n\nKristiina sanoi hiljaa:\n\n\"Olemme liittyneet toisiimme pyhällä valalla -- ja minä olen kuullut,\nettä tuollainen yhteispäätös pyhittää liittomme Jumalan edessä yhtä\nhyvin kuin jos vanhempamme olisivat antaneet meidät toisillemme.\"\n\nMutta munkki vastasi huolestuneena:\n\n\"Huomaan, Kristiina, että joku, joka ei tunne asiaa perinpohjin, on\npuhunut teille kanoonisesta oikeudesta. Sinä et ollut oikeutettu\nvannomaan itseäsi tuolle miehelle tekemättä syntiä vanhempiasi vastaan;\nJumala on asettanut heidät ylitsesi, ennenkuin tapasit hänet. Ja\neikö se ole suru ja häpeä hänenkin sukulaisilleen, jos nämä saavat\nkuulla hänen houkutelleen itselleen sellaisen miehen tyttären, joka\non kantanut kilpensä kunnialla ikänsä kaiken... olit jo kihlattukin.\nHuomaan sinun ajattelevan, ettet ole niin kovin pahasti rikkonut\n-- mutta et uskalla tunnustaa tätä omalle papillesi. Ja jos luulet\nolevasi naimisissa tuon miehen kanssa, miksi siis et ole pukenut yllesi\naivinahuntua, vaan kuljet edelleen hajalla hiuksin nuorten tyttöjen\nparissa, joiden kanssa sinulla ei ole enää paljoakaan yhteistä -- sillä\nvarmaankin sinun ajatuksesi liikkuvat tätä nykyä toisissa asioissa kuin\nheidän?\"\n\n\"En tiedä heidän ajatuksiaan\", vastasi Kristiina väsyneesti. \"On totta,\nettä kaikki minun ajatukseni liikkuvat miehessä, jota ikävöin. Ellen\najattelisi isää ja äitiä, sitoisin tukkani sykerölle vielä tänä päivänä\n-- enkä välittäisi, vaikka saisin jalkavaimon nimen, kunhan joutuisin\nhänen nimiinsä.\"\n\n\"Tiedätkö aikooko tuo mies toimia siten sinua kohtaan, että kerran voit\njoutua hänen nimiinsä kunnialla\", tiedusti veli Edvin.\n\nSilloin Kristiina kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut hänen ja Erlend\nNikulauksenpojan välillä. Ja puhuessaan hän ei näyttänyt hetkeäkään\nepäilleen asian onnellista loppua.\n\n\"Etkö sinä ymmärrä, veli Edvin\", hän jatkoi, \"ettemme mahtaneet\nsille mitään. Totta totisesti, jos kohtaisin hänet kirkon edustalla\nlähdettyäni sinun luotasi, seuraisin häntä, jos hän pyytäisi minua. --\nYmmärräthän minun nyt tietävän, että maailmassa on muitakin ihmisiä,\njotka ovat tehneet syntiä, kuin me --. Silloin kun olin kotona, en\nvoinut ymmärtää, että mikään voisi saada sellaisen vallan ihmisen yli,\nettä tämä saattaisi unohtaa synnin pelon, mutta nyt olen nähnyt, että\nellei ihminen saata sovittaa sitä, mitä hän rikkoo halussa tai vihassa,\non taivas jäävä tyhjäksi. -- Itsestäsikin kerrotaan, että olet lyönyt\nvihassa erästä miestä --\"\n\n\"Se on totta\", vastasi munkki, \"ja saan kiittää ainoastaan Jumalan\narmoa siitä, ettei minun tarvitse kantaa murhaajan nimeä. Siitä\non kauan -- olin nuorukainen silloin enkä jaksanut sietää sitä\nvääryyttä, jota piispa tahtoi harjoittaa meitä köyhiä veljiä kohtaan.\nHaakon-kuningas -- hän oli herttua siihen aikaan -- oli antanut paikan\nkirkollemme, mutta olimme niin köyhät, että meidän täytyi omin käsin\nrakentaa kirkkomme -- muutamien työmiesten avulla, jotka auttoivat\nmeitä enemmän taivaasta tulevan palkan laskuun kuin sen, mitä me voimme\nheille maksaa. Ehkä se oli ylpeyttä, että me kerjäläismunkit tahdoimme\nrakentaa kirkkomme niin kauniiksi -- mutta me olimme niin iloiset kuin\nlapset leikkipaikallansa ja veisasimme ylistysvirsiä kalkuttaessamme ja\nmuuratessamme ja aherrellessamme. Veli Ranulv, Jumala siunatkoon häntä,\noli rakennusmestarimme, hän oli taitava valumestari, ja oli saanut\nmonet tietonsa ja taitonsa suoraan Jumalan kädestä. Minä harjoitin\nkivenhakkausta siihen aikaan, olin saanut valmiiksi kuvataulun Pyhästä\nKlarasta, jonka enkelit veivät Pyhän Fransiskuksen kirkkoon joulumessua\nkuulemaan -- se oli kaunis, iloitsimme siitä kaikki -- silloin nuo\npaholaisen konnat hajoittivat muurimme, ja kiviä putosi alas ja minun\nkuvani särkyivät -- ja minä huimasin yhtä vasaralla, en mahtanut sille\nmitään --\"\n\n\"Niin, sinä hymyilet nyt, Kristiina. Mutta etkö ymmärrä, että sinun\nlaitasi on huono, kun tahdot mieluummin puolustautua toisten ihmisten\nvirheillä kuin kuulla hurskaiden vaelluksesta, sellaisten, jotka\nvoisivat olla sinulle esikuvaksi --?\"\n\n\"Ei ole helppo neuvoa sinua\", hän sanoi vielä Kristiinan tehdessä\nlähtöä. \"Sillä jos tekisit niin kuin oikeus vaatii, tuottaisit surua\nvanhemmillesi ja häpeää koko suvullesi. Mutta koeta saada puretuksi\nSimon Andreksenpojalle annettu sana -- odota kärsivällisesti osaa,\njonka Jumala on määrännyt sinulle, harjoita katumusta parhaan kykysi\nmukaan -- äläkä anna tuon Erlendin houkutella itseäsi uudelleen\nsyntiin, vaan pyydä tätä hartaasti sopimaan sukusi ja Jumalan kanssa --.\"\n\n\"Synninpäästöä en voi antaa\", sanoi veli Edvin heidän erotessaan.\n\"Mutta rukoilla tahdon koko sielustani --\"\n\nSitten hän laski vanhat, kuihtuneet sormensa Kristiinan otsalle ja\nrukoili siunauksen ja rauhan rukouksen hänen suojakseen erotessa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nJälkeenpäin ei Kristiina muistanut lähimainkaan kaikkea mitä veli Edvin\noli hänelle sanonut. Mutta hän lähti tämän luota mielessä ihmeellinen\nkirkkaus ja rauha.\n\nHän oli aikaisemmin taistellut epäselvää, salaista pelkoa vastaan ja\nkoettanut uskotella itselleen, ettei hän ollut tehnyt kovin pahaa\nsyntiä. Nyt hän käsitti Edvinin osoittaneen selvästi, että kyllä se\noli ollut synti; semmoinen ja semmoinen oli hänen syntinsä ja hänen\ntäytyi ottaa se kannettavakseen ja koettaa kantaa se kärsivällisesti\nja kauniisti. Hän koetti ajatella Erlendiä ilman kärsimättömyyttä --\nvaikkei tämä antanut itsestään mitään tietoa ja vaikka Kristiinan\ntäytyi jäädä vaille tämän hyväilyjä. Hänen täytyi olla vaan edelleenkin\nuskollinen ja ajatella häntä lempeydellä. Kristiina ajatteli\nvanhempiaan ja päätti korvata heille kaiken heidän rakkautensa, kun\nnämä ensin olivat voittaneet surun, jonka hän oli tuottava heille\nrikkoessaan välit Dyfrin-suvun kanssa. Ja melkein eniten kaikesta\nhän ajatteli niitä veli Edvinin sanoja, ettei hänen tullut etsiä\npuolustusta toisten virheistä; hän tunsi tulevansa nöyräksi ja hyväksi\nja huomasi pian, miten helppo hänen oli saavuttaa ihmisten ystävyys.\nSilloin hän paikalla ajatteli tyyntyen, ettei ollut sentään kovin\nvaikea tulla toimeen ihmisten kanssa -- ja sitten hänestä tuntui, ettei\nhänen ja Erlendin asiakaan kukaties ollut niin mahdoton perillesaattaa.\n\nSiihen päivään asti, jolloin hän oli antanut sanansa Erlendille, oli\nhän koettanut aina tehdä sitä, mikä oli hyvää ja oikein -- mutta\nhän oli tehnyt kaiken toisten sanalla. Nyt hän tunsi varttuneensa\nneidosta naiseksi. Se merkitsi enemmän kuin ne kuumat, salaiset\nrakkaudenosoitukset, joita hän oli ottanut vastaan ja antanut; eikä\nse ollut sitäkään ainoastaan, että hän oli siirtynyt isänsä vallan\nalta Erlendin tahdon alle. Edvin oli laskenut hänen kannettavakseen\nsen taakan, että hänen nyt oli itse vastattava elämästään ja myöskin\nErlendin elämästä. Ja hän otti kantaakseen sen kauniisti ja nurkumatta.\nNäin hän sitten liikkui nunnien parissa joulupyhät; palveluksen ja\nilon ja rauhan henki sai hänet tosin tuntemaan vajavaisuutensa, mutta\nhän lohduttautui sillä, että pian oli tuleva aika, jolloin hän oli\nnäyttävä, mihin pystyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta toisena uudenvuoden päivänä tuli herra Anders Darre odottamatta\nvaimoineen ja lapsineen luostariin. Nämä tahtoivat viettää loput\njoulusta ystävien ja sukulaisten luona kaupungissa ja ilmoittivat nyt\ntahtovansa ottaa Kristiinan luokseen majapaikkaan muutamaksi päiväksi.\n\n\"Ajattelin, rakas tyttäreni\", sanoi Angerd-rouva, \"että mielelläsi\nnäkisit jo muita ihmisiä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nDyfrinin väki asui kauniissa talossa lähellä piispan linnaa -- sen\nomistivat Andres-herran sisarenlapset. Siellä oli iso tupa, jossa\npalvelusväki nukkui, ja komea yliskamari, jossa oli muurattu uuni ja\nkolme hyvää vuodetta; yhdessä nukkuivat Andres-herra ja Angerd-rouva\nnuorimman poikansa Gudmundin kera, joka oli vielä lapsi, toisessa\nnukkui Kristiina ja heidän kaksi tytärtään, Astrid ja Sigrid, ja\nkolmannessa Simon sekä tämän vanhempi veli Gyrd Andreksenpoika.\n\nKaikki Andres-herran lapset olivat kauniita, vähimmin Simon, mutta\nhäntäkin pidettiin sentään näökkäänä. Ja Kristiina huomasi nyt vielä\nparemmin kuin ennen, käydessään Dyfrinillä edellisenä vuonna, että\nsekä vanhemmat että tämän neljä sisarusta kuuntelivat kaikessa Simonin\nmieltä ja tekivät kuten tämä toivoi. Kaikki perheen jäsenet rakastivat\ntoisiaan sydämellisesti, mutta soivat yksimielisesti Simonille ensi\nsijan kaikessa.\n\nNämä ihmiset elivät nyt ilossa ja huminassa, kävivät joka päivä\nkirkoissa uhraamassa, kyläilivät kaupungilla ja istuivat yhdessä\niltaa, jolloin nuoret saivat leikkiä ja tanssia. Kaikki osoittivat\nKristiinalle mitä suurinta ystävällisyyttä, eikä kukaan tuntunut\nhuomaavan, miten alakuloinen hän oli.\n\nIllalla kun kynttilä oli sammutettu ylisillä ja kaikki olivat\nasettuneet vuoteisiinsa, nousi Simon sijaltaan ja tuli neitojen\nsängyn luokse. Hän istui sitten hetkiseksi vuoteen laitapuulle; hän\npuhui enimmäkseen sisarilleen, mutta vei salaa pimeässä kätensä\nKristiinan povelle ja antoi sen jäädä siihen -- ja Kristiina hikoili\nvastenmielisyydestä.\n\nNyt kun hänen tuntonsa sellaista kohtaan oli paljon terävämpi entistä,\nymmärsi hän senkin, että oli monta seikkaa, joita ilmaistakseen Simon\noli liian ylpeä ja kaino, huomattuaan, ettei Kristiina halunnut\nantautua sellaiseen. Ja hän tunsi kummallista katkeraa vihaa Simonia\nkohtaan siksi, että tämä ikäänkuin tahtoi tekeytyä paremmaksi mieheksi\nkuin se, joka oli ottanut hänet -- vaikka hän tiesi, ettei Simon\narvannut edes toisen olemassaoloa.\n\nMutta eräänä iltana heidän oltuaan tanssimassa toisessa talossa\njäivätkin Astrid ja Sigrid sinne yöksi nukkuakseen yhdessä\nleikkikumppaninsa kanssa. Kun Dyfrinin väki yöllä oli asettunut lepoon\nylisillään, tuli Simon Kristiinan vuoteen luo ja kapusi siihen; hän\nkävi pitkäkseen taljalle.\n\nKristiina veti taljan korviinsa ja painoi käsivarret lujasti ristiin\nyli rintansa. Vähän ajan kuluttua Simon tahtoi työntää kätensä\nKristiinan poveen. Kristiina tunsi hänen hihansa silkkiompeleen, josta\nhän ymmärsi, ettei tämä ollut riisunut päältään.\n\n\"Sinä olet yhtä kaino pimeässä kuin päivällä, Kristiina\", sanoi\nSimon naurahtaen. \"Toisen kätesi voit kai sentään antaa minun\npideltäväkseni?\" hän kysyi, ja Kristiina työnsi hänelle sormensa nenät.\n\n\"Eikö meillä mielestäsi voisi olla jotain puhelemista, kun nyt on\nsattunut näin, että voimme olla yksin pienen hetken\", hän virkkoi,\nja silloin Kristiina ajatteli, että nyt hänen oli puhuttava. Ja hän\nvastasi \"kyllä\". Mutta sitten hän ei saanut puhutuksi sanaakaan.\n\n\"Saanko minä tulla taljan alle\", pyysi Simon taas. Täällä on kylmä --.\"\nJa hän pujahti taljain ja villaisen vaatteen väliin, joka Kristiinalla\noli lähinnä itseään. Simon kiersi käsivartensa hänen päänalusensa\nympäri, mutta teki sen siten, ettei hän koskettanut Kristiinaa. Näin he\nmakasivat hetken aikaa.\n\n\"Sinä et ole mikään helppo kosittava\", sanoi Simon vähän ajan kuluttua\nja nauroi iloisesti. \"Minä lupaan sinulle, etten edes suutele sinua,\njos se on vasten mieltäsi. Mutta kai sinä sentään uskallat puhua\nminulle?\"\n\nKristiina kostutti huulensa kielensä kärjellä, mutta oli sittenkin\nvaiti.\n\n\"Luulenpa sinun vapisevan\", ryhtyi Simon taas puhumaan. \"Eihän asia\nvain liene niin, että sinulla on jotakin minua vastaan, Kristiina?\"\n\nKristiina ei katsonut voivansa valhetella Simonille ja hän vastasi\n\"ei\", mutta ei mitään muuta.\n\nSimon makasi vielä vähän aikaa; hän yritti saada puhetta käyntiin.\nMutta viimein hän taas nauroi ja lausui:\n\n\"Sinä taidat tarkoittaa, että minä saan tyytyä siihen, ettei sinulla\nole mitään minua vastaan -- tänä iltana -- ja olla iloinen siitäkin.\nKylläpä olet ylpeä -- saat sittenkin antaa suukon, sitten en kiusaa\nsinua kauemmin enää --\"\n\nHän otti suukon, nousi istualleen ja laski jalkansa lattialle.\nKristiina ajatteli, että nyt hänen täytyi sanoa mitä oli sanottava --\nmutta silloin Simon jo oli poissa vuoteensa luona ja Kristiina kuuli\nhänen riisuutuvan.\n\nToisena päivänä ei Angerd-rouva ollut yhtä ystävällinen Kristiinalle\nkuin tavallisesti. Tämä ymmärsi rouvan kuulleen jotain yöllä ja\ntuumivan, ettei morsian ollut suonut hänen pojalleen sitä suopeutta\nkuin hänen olisi äidin mielestä pitänyt.\n\nIltapuoleen jutteli Simon aikovansa vaihtaa itselleen hevosen eräältä\nystävältään. Hän kysyi tahtoiko Kristiina lähteä mukaan katsomaan sitä.\nKristiina sanoi tahtovansa ja he lähtivät yhdessä kaupungille. Ilma\noli raikas ja kaunis. Yöllä oli satanut vähän lunta, ja pakasti sen\nverran, että lumi narisi heidän jalkojensa alla. Kristiinasta tuntui\nhyvältä päästä ulos pakkaseen kävelemään, ja kun Simon oli tuonut ulos\naikomansa hevosen, puheli hän varsin vilkkaasti tämän kanssa siitä; hän\nymmärsi hiukan hevosasioita, kun hän aina oli ollut niin paljon isänsä\nkanssa. Tämä oli todellakin komea eläin -- hiirenkarvainen ori, jolla\noli musta raita pitkin selkää ja pystyharja; se oli kaunisrakenteinen\nja eloisa, mutta pienenlainen ja hintelä.\n\n\"Ei se jaksa kantaa kauan täysivaruksista miestä\", tuumi Kristiina.\n\n\"En minä ole sitä siihen aikonutkaan\", virkkoi Simon. Hän vei sen ulos\nrakennusten taa, juoksutti ja kävelytti sitä, ratsasti sen selässä\nja tahtoi Kristiinaakin koettamaan. Näin heiltä meni hyväsesti aikaa\nulkona päivänpaisteisella kedolla.\n\nViimein Kristiinan syöttäessä sille kädestään leipää ja Simonin\nnojatessa sen kylkeen käsi hevosen kaulalla tämä äkkiä virkkaa:\n\n\"Minusta näyttää siltä kuin sinun ja äitini välillä olisi jotakin\nkaunaa.\"\n\n\"En minä ole kantanut kaunaa äidillesi\", sanoo Kristiina, \"mutta\nminulla ei ole mitään puhuttavaa Angerd-rouvalle.\"\n\n\"Sinulla ei näytä olevan mitään puhuttavaa minullekaan\", lausuu Simon.\n\"En tahdo tunkeutua lähellesi, Kristiina, ennenkuin se aika tulee --\nmutta tästä ei kuitenkaan tule mitään, etten minä saa koskaan puhua\nkanssasi.\"\n\n\"Minä en ole koskaan ollut joutuisa suustani\", sanoi Kristiina, \"tiedän\nsen itse, enkä luule, että sinusta olisi kovin suuri tappio, jos meistä\nei tulisikaan paria.\"\n\n\"Tiedät kyllä, mitä minä siitä asiasta ajattelen\", vastaa Simon katsoen\nKristiinaan.\n\nKristiinan posket sävähtivät punaisiksi. Ja hän huomasi äkkiä, ettei\nhänestä tuntunut Simon Darren kosintakaan epämieluiselta. Sitten tämä\nvirkkoi tuokion kuluttua:\n\n\"Arne Gyrdinpoikaako sinä yhä muistat, Kristiina?\" Kristiina tuijotti\nhäneen; Simon katsoi häneen yhä ja hänen äänensä oli lempeä ja hellä,\nkun hän sanoi: \"En moiti sinua siitä -- tehän olitte kasvaneet\nyhdessä kuin sisarukset, eikä vielä ole kulunut vuosi umpeen hänen\nkuolemastaan. Mutta voit luottaa siihen, että minä tahdon parastasi --.\"\n\nKristiina oli käynyt lumivalkeaksi kasvoiltaan. Kumpikaan heistä ei\npuhunut mitään heidän astellessaan kaupungin läpi hämärissä. Kadun\npäässä, sinivihreää taivasta vasten, näkyi uuden kuun sirppi, loistava\ntähti sakaroiden välissä.\n\nVuosi, ajatteli Kristiina, eikä hän muistanut milloin hän oli uhrannut\ntälle yhtään ajatusta. Häntä peloitti -- ehkä hän oli kevytjalkainen,\nhuono nainen -- vuosi siitä, kun hän oli nähnyt Arnen paareilla\nFinsbrekkenin ylistuvassa, vuosi siitä, jolloin hän oli luullut, ettei\nhän enää milloinkaan ollut tuleva iloiseksi -- hän vaikeroi mielessään\noman sydämensä epävakaisuutta ja kaiken katoavaisuutta. Erlend, Erlend\n-- saattoikohan tämä unohtaa hänet ja kuitenkin hänestä olisi ollut\nvielä kauheampaa, jos hän itse olisi voinut unohtaa Erlendin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAndres-herra lähti perheineen suuriin joulupitoihin kuninkaan\nkartanoon. Kristiina sai nähdä kaiken hovissa olevan loiston -- he\nkävivät siinäkin huoneessa, missä Haakon-kuningas istui rouva Isabel\nBrucen, Eirik-kuninkaan lesken rinnalla. Andres-herra astui tervehtimään\nkuningatarta, mutta hänen lapsensa ja Kristiina jäivät syrjemmälle.\nKristiina muisteli kaikkea, mitä Aashild-rouva oli kertonut; hän\nmuisti, että kuningas oli Erlendin likeinen sukulainen, heidän\nisoäitinsä olivat olleet sisarukset -- ja hän oli Erlendin jalkavaimo,\nhänellä ei ollut mitään oikeutta seisoa tässä, kaikkein vähimmin näiden\nhyvien kunnon ihmisten, ritari Andreksen lasten parissa.\n\nSilloin hän yhtäkkiä näki Erlend Nikulauksenpojan -- tämä oli astunut\nkuningatar Isabelin eteen, hän seisoi pää kumarassa ja käsi rinnalla\nkuningattaren sanoessa jonkun sanan hänelle; hänellä oli ruskea\nsilkkipukunsa, sama, joka hänellä oli ollut talonpoikain juhlassa.\nKristiina astui Andres-herran tyttärien selän taa.\n\nKun Angerd-rouva pitkän ajan kuluttua vei kolme tytärtänsä\nkuningattaren eteen, ei Kristiina nähnyt Erlendiä missään, mutta hän ei\nmyöskään uskaltanut nostaa silmiänsä maasta. Kristiina mietti, mahtoiko\nErlend seisoa jossakin lähistöllä, hän oli tuntevinaan tämän katseen\n-- mutta hänestä tuntui myöskin siltä kuin kaikki olisivat katsoneet\nhäntä ja niinkuin näiden olisi pitänyt nähdä, että hän seisoi tässä\nvalhettelijana, kultavanne otsalla ja hajalla hiuksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlendiä ei näkynyt siinä salissa, missä nuoria kestittiin ja missä\nsitten tanssittiin, kun pöydät oli viety pois. Kristiinan täytyi\ntanssia Simonin rinnalla sinä iltana.\n\nToisella pitkällä seinällä seisoi kiintonainen pöytä, jonne kuninkaan\npalvelijat kantoivat olutta ja simaa ynnä viiniä läpi yön. Kerran\nSimonin vetäessä hänet sinne ja juodessa hänen kanssaan näki Kristiina,\nettä Erlend seisoi aivan hänen vieressään, toisella puolella. Tämä\nkatsoi häntä, ja Kristiinan käsi vapisi hänen ottaessaan pikarin\nSimonin kädestä ja viedessään sen huulilleen. Erlend puhui kiivaasti\nkuiskuttaen herralle, joka oli hänen kanssaan -- tämä oli iso,\nmuhkeahko, vanhanpuoleinen mies, joka pudisti vastahakoisesti päätään\nja oli vihaisen näköinen. Heti tämän jälkeen vei Simon Kristiinan\ntakaisin tanssiin.\n\nHän ei tiennyt miten kauan tätä tanssia kesti laulussa ei ollut\ntoista päätä, ja jokainen hetki oli pitkä ja tuskallinen ikävästä ja\nodotuksesta. Viimeinkin se loppui ja Simon vei Kristiinan jälleen\njuomapöydän luo. Muuan Simonin ystävä tuli heidän luokseen, ryhtyi\npuheisiin Simonin kanssa ja vei hänet muassaan muutaman askeleen päähän\neräiden nuorten miesten joukkoon. Silloin seisoi Erlend Kristiinan\nedessä.\n\n\"Minulla olisi niin paljon puhuttavaa sinulle\", hän kuiskasi, \"en tiedä\nmistä alottaisin -- Jeesus varjele, etkö voi hyvin, Kristiina?\" kysyi\nhän nopeasti, kun huomasi Kristiinan käyvän liidunkarvaiseksi.\n\nTämä ei nähnyt häntä selvään; oli kuin heidän kasvojensa välissä olisi\nvilissyt vettä. Erlend otti pikarin pöydältä, maistoi siitä ja ojensi\nKristiinalle. Kristiinasta tuntui kuin se olisi painanut hirveästi\ntai kuin hänen kätensä olisi lyöty poikki hartioista; hän ei saanut\nnostetuksi sitä ylös.\n\n\"Niinkö on asia, että tahdot juoda sulhasesi kanssa, mutta et minun?\"\nkysyi Erlend hiljaa; mutta Kristiina pudotti astian maahan ja vaipui\nErlendiä vasten.\n\nHän lepäsi tointuessaan penkillä, pää vieraan neidon helmassa. Hänen\nvyönsä oli aukaistu, samoin rintaa pitelevä solki -- joku löi hänen\nkämmeniään, ja hänen kasvoillaan tuntui jotain märkää.\n\nHän kohosi istualleen. Jossakin ympärillä seisovassa kehässä hän\neroitti Erlendin kasvot, ne olivat kalpeat ja sairaat. Itse hän tunsi\nruumiinsa niin voimattomaksi kuin olisivat kaikki luut olleet sulana,\nja pää tuntui niin kumman isolta ja tyhjältä -- mutta jossakin sen\nlokerossa paloi yksi ainoa selvä, epätoivoinen ajatus -- hänen täytyi\nsaada puhua Erlendin kanssa. Sitten hän sanoi Simon Darrelle -- tämä\nseisoi aivan hänen vieressään:\n\n\"Minulle tuli niin kuuma täällä on niin paljon kynttilöitä -- ja minä\nolen tottumaton juomaan paljon viiniä --\"\n\n\"Voitko nyt hyvin?\", kysyi Simon. \"Sinä pelästytit ihmiset. -- Ehkä\ntahdot, että saattaisin sinut kotiin nyt paikalla?\"\n\n\"Eikö meidän pitäne odottaa siksi kun vanhempasi lähtevät\", sanoi\nKristiina levollisesti. \"Mutta istu tähän -- minä en jaksa tanssia\nenää.\" Kristiina siloitti vieressään olevaa pielusta -- sitten hän\nojensi toisen kätensä Erlendiä kohti:\n\n\"Istukaa tähän, Erlend Nikulauksenpoika, en saanut lausutuksi\nterveisiäni. Ingebjørg luulee teidän kokonaan unhoittaneen hänet.\"\n\nKristiina näki, että toisen oli paljon vaikeampi voittaa itsensä kuin\nhänen oli ollut -- ja silloin hänellä oli aika tekeminen pidättäessä\npientä hellää hymyä, joka väkisin pyrki esiin.\n\n\"Voitte kiittää neitoa siitä, että hän muistaa minua vielä\", sanoi\nErlend takerrellen. \"Minä pelkäsin hänen unhoittaneen minut.\"\n\nKristiina viivytteli vastausta. Hän ei tiennyt mitä osaisi sanoa\nIngebjørg-heilakan terveisiksi, jonka Erlend samalla ymmärtäisi\noikein. Äkkiä hänessä syttyi kaikkien kuluneiden kuukausien synnyttämä\nkatkeruus ja hän sanoi:\n\n\"Hyvä Erlend, miten voitte ajatella, että me saattaisimme unhoittaa\nmiehen, joka niin kauniisti puolusti kunniaamme --\"\n\nHän näki toisen käpertyvän aivan kuin iskun saanut -- hän katui heti\nsanojaan, mutta silloin Simon kysyi, mitä se merkitsi. Kristiina\nkertoi hänelle Ingebjørgin ja hänen yhteisestä seikkailusta Eikebergin\nmetsässä. Hän huomasi, ettei se miellyttänyt Simonia. Silloin hän\npyysi, että tämä kävisi kysymässä Angerd-rouvalta, eivätkö he pian\nlähtisi pois; hän oli sittenkin väsynyt. Kun Simon oli mennyt, katsoi\nhän Erlendiin.\n\n\"Ihmettelen\", sanoi tämä hiljaa, \"miten neuvokas sinä olet -- sitä en\nolisi luullut.\"\n\n\"Minun on täytynyt oppia salailemaan\", sanoi Kristiina synkästi.\n\nErlend hengitti raskaasti; hän oli vielä hyvin kalpea.\n\n\"Onko asia siis niin\", hän kuiskasi. \"Mutta sinähän olit luvannut\nkääntyä ystävieni puoleen, jos sellaista tapahtuisi. Jumala tietää,\nettä olen ajatellut sinua joka päivä ja pelännyt pahinta.\"\n\n\"Tiedän, mitä sinä tarkoitat pahimmalla\", sanoi Kristiina lyhyesti.\n\"Sinun ei tarvitse pelätä sitä. Minusta oli pahinta se, ettet sinä ole\nlähettänyt minulle pienintäkään tervehdystä -- etkö voi ymmärtää, että\nminä kuljen nunnien parissa kuin vieras lintu --?\" Kristiina keskeytti\npuheensa, sillä hän tunsi kyynelten pyrkivän esiin. \"Siksikö sinä nyt\npidät yhteyttä Dyfriniläisten kanssa\", kysyi Erlend. Silloin Kristiina\ntuli niin onnettomaksi, ettei hän osannut vastata.\n\nHän näki Angerd-rouvan ja Simonin ilmestyvän ovelle. Erlendin käsi\nriippui lähellä Kristiinaa, eikä Kristiina saanut tarttua siihen. --\n\n\"Minun täytyy saada puhua kanssasi\", sanoi hän kiivaasti, \"emme ole\nsaaneet sanotuksi toisillemme sanaakaan siitä, mitä pitäisi --.\"\n\n\"Tule messuun Maarian kirkkoon loppiaisen jälkeen\", sanoi Kristiina\nnopeasti, nousi ja meni toisia vastaan. Angerd-rouva oli hyvin\nhuolestunut ja hellä Kristiinaa kohtaan kotimatkalla ja auttoi itse\nhänet vuoteeseen. Simonin kanssa Kristiina ei joutunut puheisiin ennen\nkuin seuraavana päivänä. Tämä sanoi silloin:\n\n\"Miten olet voinut ruveta sananvälittäjäksi tuon Erlendin ja Ingebjørg\nFilippuksentyttären välillä? Sinun ei tule pistää sormiasi joukkoon,\njos heillä on joitakin salaisia asioita keskenään!\"\n\n\"Ei kai heillä mitään ole\", sanoi Kristiina. \"Ingebjørg on lörppö.\"\n\n\"Minusta tuntuu muuten siltä\", virkkoi Simon, \"että sinun olisi\npitänyt oppia kyllin varovaksi, ettet lähtisi ulos metsiin ja\nteille kahdenkesken tuon harakan kanssa.\" Mutta Kristiina muistutti\nkiihkeästi, ettei se ollut heidän syynsä, että olivat joutuneet\nhulhavalle. Silloin Simon ei virkkanut enää mitään.\n\nSeuraavana päivänä Dyfrinin väki saattoi hänet takaisin luostariin,\nsillä he varustautuivat kotimatkalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend tuli luostariin iltamessuun joka päivä viikon ajan, Kristiinan\nsaamatta kertaakaan tilaisuutta vaihtaa hänen kanssaan yhtään\nsanaa. Hän tunsi olevansa kuin haukka, joka istuu vaate silmillä\norrella. Hän oli myös onneton jokaisesta sanasta, jonka he olivat\nsanoneet toisilleen viime tapaamisella -- ei olisi pitänyt olla niin.\nEikä sekään auttanut, että hän vakuutti itselleen tuon kohtauksen\ntapahtuneen niin odottamatta, että he kumpikaan tuskin olivat tienneet,\nmitä olivat puhuneet.\n\nMutta eräänä iltana hämärissä tuli puhetupaan muuan kaunis nainen,\njoka näytti kaupunkirouvalta. Hän kysyi Kristiina Lauritsantytärtä\nja sanoi olevansa erään vaatekauppiaan vaimo, jonka mies oli äsken\npalannut Tanskasta tuoden mukanaan muutamia kauniita vaippoja; Aasmund\nBjørgulfinpoika tahtoi lahjoittaa yhden sellaisen veljentyttärelleen ja\nhän oli tullut hakemaan neitoa itse valitsemaan mieleistänsä.\n\nKristiina sai luvan lähteä hänen kanssaan. Hänestä ei ollut sedän\ntapaista lahjoittaa hänelle kallista lahjaa, ja omituista hänen\nmielestään sekin oli, että tämä oli lähettänyt vieraan naisen häntä\nnoutamaan. Nainen oli aluksi harvasanainen ja vastaili yksikantaan\nKristiinan kysymyksiin, mutta kun he olivat tulleet lähelle kaupunkia,\nsanoi toinen odottamatta:\n\n\"En tahdo pettää sinua, kaunis lapsi -- sanon kaiken niinkuin se on,\nniin voit itse päättää. Setäsi ei ole lähettänyt minua, vaan eräs\ntoinen -- osaat kukaties arvata hänen nimensä, mutta ellet osaa, niin\nei sinun tule lähteä kanssani. Minulla ei ole miestä, vaan elätän\nitseäni ja omiani vierasmajan pidolla ja oluen myynnillä; sellaisessa\nei jouda kovin arkailemaan syntiä ja kylänjuoksijoita -- mutta\nminun kattoni alla ei pidä tapahtuman sitä, että sinut petettäisiin\ntietämättäsi.\"\n\nKristiina pysähtyi, punaisena kasvoiltaan. Hänestä tuntui niin pahalta\nja häntä hävetti Erlendin tähden. Vaimo sanoi:\n\n\"Minä saatan sinut takaisin luostariin, Kristiina -- mutta saat antaa\nminulle jotakin vaivastani -- ritari lupasi minulle suuren palkkion,\nmutta minä olen itse kerran ollut kaunis ja tullut petetyksi. Ja sitten\nvoit muistaa minua illalla rukouksissasi -- minua kutsutaan Brynhild\nFlugaksi.\"\n\nKristiina veti sormuksen sormestaan ja antoi sen vaimolle.\n\n\"Olet tehnyt kauniisti, Brynhild -- mutta jos tuo mies on sukulaiseni\nErlend Nikulauksenpoika, ei minulla ole pelkäämistä; hän tahtoo minua\nsovittamaan välinsä setäni kanssa. Voit olla aivan huoleti -- kiitos\nvain, että tahdoit varoittaa minua.\"\n\nBrynhild Fluga kääntyi pois, peittääkseen hymyn.\n\nHän vei Kristiinan Klemensinkirkon taitse virran pohjoista juoksua\nkohti. Siellä oli muutamia pieniä taloja itsekseen joenäyräällä. He\nsivuuttivat muutamia aitoja, ja sitten tuli Erlend heitä vastaan. Hän\nkatsoi ympärilleen, riisui sitten viittansa, kääri sen Kristiinan\nympärille ja veti hupun Kristiinan kasvoille.\n\n\"Mitä ajattelet tuumastani\", hän kysyi kiireesti ja hiljaa. \"Olenko\nmielestäsi tehnyt hyvin pahasti -- minun täytyy saada puhua kanssasi.\"\n\n\"Kannattaakohan meidän ajatella, mikä on hyvä ja mikä paha\", sanoi\nKristiina.\n\n\"Älä puhu tuolla lailla\", pyysi Erlend. \"Minä kannan vastuun --.\nKristiina, minä olen ikävöinyt sinua päivät ja yöt\", hän kuiskaa\naivan Kristiinan kasvojen edessä. Kristiinan läpi kävi väristys, kun\nhän kohtasi Erlendin silmät. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli\nhetkeäkään ajatellut muuta kuin rakkauttaan Erlendiin tämän katsoessa\nhäneen noin.\n\nBrynhild Fluga oli mennyt edeltä. Erlend kysyi heidän saapuessaan\npihaan:\n\n\"Tahdotko, että menemme tupaan, vai menemmekö ylisille puhelemaan?\"\n\n\"Kuten sinä tahdot\", vastasi Kristiina. \"Ylhäällä on kylmä\", vastasi\nErlend hiljaa. \"Meidän täytyy mennä sänkyyn --.\" Kristiina ainoastaan\nnyökkäsi.\n\nSamassa kun tämä oli sulkenut oven, oli Kristiina hänen sylissään.\nErland taivutti häntä sinne tänne kuin kortta, oli sokaista ja\ntukehduttaa hänet, suuteloilla repiessään malttamattomasti hänen\npäältään molemmat vaipat ja viskatessaan ne maahan. Sitten hän nosti\nvaaleaan luostaripukuun puetun neidon olkansa tasalle ja kantoi hänet\nvuoteeseensa. Säikähtäen toisen hillittömyyttä ja omaa äkkinäistä\nhaluaan neito tarttui Erlendin kaulaan ja kätki kasvonsa häntä vasten.\nYlhäällä oli niin kylmä, että heidän hengityksensä nousi kuin savu\npientä kynttilää kohden, joka paloi pöydällä. Mutta vuoteessa oli\nrunsaasti peittoja ja nahkoja, ja päällimmäisenä oli upea karhuntalja,\njonka he vetivät leukaansa saakka. Kristiina ei tiennyt, miten kauan\nhän oli maannut kiedottuna Erlendin käsivarsiin, kun tämä sanoi:\n\n\"Nyt meidän tulee puhua siitä, mikä on puhuttava, Kristiina, -- en\nuskalla pidättää sinua luonani kauan.\"\n\n\"Uskallan jäädä tänne vaikka koko yöksi, jos sinä tahdot\", Kristiina\nkuiskasi häntä kohden.\n\nErlend painoi poskensa häntä vasten:\n\n\"Silloin minä en olisi ystäväsi. Asia on pahoin niinkuin on, mutta\nihmisten suuhun sinun ei pidä joutua minun tähteni.\"\n\nKristiina ei vastannut -- mutta Erlendin sanat haavoittivat häntä:\nhän ei ymmärtänyt, miten toinen saattoi neuvoa sellaista kutsuttuaan\nhänet tänne Brynhild Flugan taloon -- hän ei tiennyt, mistä hän sen\narvasi, mutta aavisti, ettei tämä ollut mikään hyvä paikka. Ja Erlend\nnäkyi odottaneen, että kaikki kävisi kuten oli käynyt, sillä hän oli\nvarustanut ruukullisen simaa vuodekatoksen alle.\n\n\"Olen tuuminut\", sanoi Erlend, \"että ellei muu tule neuvoksi, täytyy\nminun viedä sinut pois väkisin -- Ruotsiin -- Ingebjørg-rouva otti\nminut suopeasti vastaan syksyllä eikä ollut unohtanut sukulaisuuttamme.\nMutta nyt minua korvennetaan syntieni tähden -- olen kerran ennen\njo karannut maasta, tiedäthän -- enkä tahdo saattaa sinua ihmisten\nsilmissä tuon toisen kaltaiseksi.\"\n\n\"Ota minut mukaasi Husabyhyn\", sanoi Kristiina hiljaa. \"En jaksa elää\nerossa sinusta ja olla nunnien parissa. Kai meidän molempien sukulaiset\novat niin ymmärtäväisiä, että päästävät meidät yhteen ja suostuvat\nsovintoon kanssamme --\"\n\nErlend rutisti hänet itseään vasten ja ähkyi:\n\n\"En voi viedä sinua Husabyhyn, Kristiina.\"\n\n\"Miksi et voi\", kysyi tämä hiljaa.\n\n\"Eline tuli sinne syksyllä\", virkkoi Erlend vähän ajan kuluttua. \"En\nsaa häntä siirtymään kartanosta\", hän jatkoi kiihkeästi, \"en muulla\ntavoin kuin että väkivallalla kannan hänet rekeen ja ajan hänet\ntalosta. Enkä saattanut tehdä sitä -- hän oli tuonut mukaan molemmat\nlapsemme --\"\n\nKristiina tunsi aivan kuin vajoavansa yhä alemma ja alemma. Äänellä,\njoka oli pelosta hauras, hän sanoi:\n\n\"Minä luulin sinun jo olevan erossa hänestä --\"\n\n\"Niin luulin minäkin\", vastasi Erlend nopeasti. \"Mutta hän oli\nsaanut kuulla Østerdalissa, missä asui, että minä olin naimajalalla.\nHuomasitko miehen, joka oli seurassani joulupadoissa -- se oli\nkasvatusisäni, Baard Petrinpoika, Hestnæsin herra. Kävin hänen luonaan\nRuotsista palatessani, kävin myös sukulaiseni Herning Alvinpojan luona\nSaltvikenissä; puhuin näille naima-aikeistani ja pyysin heidän apuaan.\nSen oli Eline saanut tietää --.\n\n\"Tarjosin korvausta hänelle ja lapsille -- mutta Sigurdin, hänen\nmiehensä, ei luulla elävän talven yli -- ja silloin ei kukaan voi\nkieltää meitä asumasta yhdessä --\n\n\"Minä nukuin tallissa Haftorin ja Uivin kanssa ja Eline nukkui tuvassa\nminun vuoteessani. Väkeni nauroi partaansa takanapäin.\"\n\nKristiina ei kyennyt sanomaan yhtään sanaa. Hetken kuluttua Erlend\njatkoi jälleen:\n\n\"Ymmärräthän, että sinä päivänä, jolloin meidän kahden kihlajaiset\njuodaan, hänen on turha enää -- hänellä ei ole enää oleva valtaa\nylitseni --\n\n\"Pahin on lasten asia. En ole nähnyt heitä vuoteen -- ne ovat kauniit\n-- ja voin tehdä niin vähän heidän hyväkseen. Asia ei olisi parantunut\npaljoa, vaikka minä olisin nainut heidän äitinsä.\"\n\nKyyneleet alkoivat juosta Kristiinan poskia pitkin. Silloin sanoi\nErlend:\n\n\"Kuulitko -- minä sanoin, että olin puhunut sukulaisilleni? He olivat\nhyvillään, kun minä viimeinkin aioin mennä naimisiin. Ja minä sanoin,\nettä tahdoin sinut, enkä ketään muuta --\"\n\n\"Eivätkö he sitten pitäneet siitä\", kysyi Kristiina viimein arasti.\n\n\"Etkö ymmärrä\", vastasi Erlend kolkosti, \"etteivät he voineet antaa\nmuuta kuin yhden vastauksen -- etteivät he voi eivätkä tahdo ratsastaa\nkanssani isäsi luokse, ennenkuin sinun ja Simon Andreksenpojan välinen\nsopimus on saatu puretuksi. Asiamme ei suinkaan ole parantunut siitä,\nKristiina, että sinä olit jouluna Dyfriniläisten parissa.\"\n\nKristiina heittäytyi kokonaan surun valtaan ja alkoi itkeä hiljaa. Hän\noli kyllä tuntenut, että hänen rakkaudessaan oli jotakin väärää ja\nhäpeällistä, mutta nyt hän näki syyn olevan itsessään.\n\nHän värisi kylmästä noustessaan hetken kuluttua vuoteesta ja Erlendin\nauttaessa hänen päälleen molemmat vaipat. Ulkona oli pilkkopimeä, ja\nErlend saattoi hänet Klemensin kirkkomaalle asti; ja sitten saattoi\nBrynhild hänet lopun matkaa luostariin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSeuraavalla viikolla Brynhild Fluga toi sanan vaipan valmistumisesta,\nja Kristiina lähti hänen kanssaan ja oli Erlendin luona ylisillä kuten\nedellisellä kerralla.\n\nKun he erosivat, antoi tämä hänelle uuden vaipan, \"että voit näytellä\nsitä luostarissa\", hän sanoi. Se oli sinisestä punakuviollisesta\nsametista ja Erlend kysyi, huomasiko Kristiina, että siinä oli samat\nvärit kuin puvussa, joka Kristiinalla oli ollut yllään tuona päivänä\nmetsässä. Kristiina ihmetteli kovasti, että hän saattoi tulla niin\niloiseksi siitä, että Erlend sanoi noin -- tämä ei ollut Kristiinan\nmielestä milloinkaan tuottanut hänelle suurempaa iloa kuin noilla\nsanoillaan.\n\nMutta nyt he eivät enää voineet turvautua tähän keinoon kohdatakseen\ntoisiaan, eikä ollut helppo keksiä uutta. Erlend kävi luostarikirkon\niltamessussa, ja joskus pääsi Kristiina pujahtamaan jollekin asialle\npalvelusväen puolelle; toisinaan he puhelivat pikimmiten jonkun sanan\naitojen vierissä talvi-illan pimeydessä.\n\nSitten Kristiina keksi pyytää sisar Potentialta lupaa päästä\ntervehtimään paria vanhaa, leininvaivaamaa eukkoa, luostarin\nholhokkeja, jotka asuivat pienessä mökissä jonkun matkan päässä. Mökin\ntakana oli karjarakennus, jossa eukoilla oli lehmä; Kristiina tarjoutui\nhoitamaan sitä siellä käydessään ja sitten hän päästi Erlendin luokseen\nsinne.\n\nVähäisellä ihmetyksellä hän huomasi, että niin iloinen kuin Erlend\nolikin tapaamisesta, häntä kuitenkin tuntui kaivelevan tämä Kristiinan\nkeksimä tuuma. \"Ei ollut hyväksi sinulle, että meistä tuli tuttavat\",\nhän sanoi eräänä iltana. \"Nyt sinä olet oppinut käyttämään tällaisia\nmetkuja.\"\n\n\"_Sinun_ ei pitäisi syyttää minua siitä\", vastasi Kristiina\nsurullisesti.\n\n\"Enhän minä syytäkään sinua\", sanoi Erlend hätäisesti ja arasti.\n\n\"En olisi uskonut itsekään, että minun olisi näin helppo valhetella.\nMutta ihminen osaa sitä, mitä hänen täytyy.\"\n\n\"Tuo ei ole aina totta\", sanoi Erlend kuten ennen. \"Muistatko, ettet\nvoinut sanoa sulhasellesi talvella, ettet huolisi hänestä.\"\n\nTähän Kristiina ei vastannut mitään, kosketti vain hiljaa Erlendin\nkasvoja.\n\nMilloinkaan hän ei tuntenut selvemmin, miten rakas tämä hänelle oli,\nkuin Erlendin puhuessa tuolla lailla, saattaen Kristiinan surulliseksi\ntai hämmästyttäen häntä. Hän oli iloinen voidessaan ottaa niskoilleen\nkaiken, mikä heidän rakkaudessaan oli häpeällistä ja väärää. Jos\nhänellä olisi ollut rohkeutta puhua Simonille niinkuin hänen olisi\npitänyt, olisivat he nyt ehtineet jo hyvän matkaa etemmäksi asioissaan.\nErlend oli tehnyt kaiken mitä oli voinut puhuessaan heidän naimisestaan\nsukulaisillensa. Näin hän ajatteli, kun päivät luostarissa tuntuivat\npitkiltä ja raskailta -- Erlend oli tahtonut tehdä kaiken voitavansa.\nJa hän katsoi hellästi hymyillen miestä, joka kuvaili heidän häitään,\n-- miten Kristiina ratsastaisi kirkkoon silkissä ja sametissa, miten\nhänet johdettaisiin morsiusvuoteeseen korkea kultakruunu valtoimilla\nhiuksillaan -- kauniilla, kauniilla hiuksillasi, jutteli tämä, vetäen\nKristiinan palmikoita sormiensa lomitse.\n\n\"Et sinä sentään koskaan taida voida unohtaa, että olet omistanut\nminut\", virkkoi Kristiina miettivästi, Erlendin kerran jutellessa noin.\n\nSilloin Erlend veti hänet myrskyisästi luokseen: \"Mitä luulet,\nvoisinkohan unohtaa koskaan ensimmäistä joulua tai ensimmäistä\nkevättä, jolloin näin kotiniityn vihreän nurmen talven lumien jälkeen?\nSamoin muistan ensi kerran, jolloin omistin sinut, sekä kaikki toiset\nmyöhemmät kerrat -- omistaa sinut on kuin koko ajan viettäisi joulua ja\npyydystäisi lintuja vihreällä kedolla --\"\n\nOnnellisena Kristiina painautui häneen. Eipä silti, että hän hetkeäkään\nolisi uskonut käyvän kuten Erlend niin luottavasti odotti -- Kristiinan\najatus oli, että heitä jo kauan oli uhannut tuomion päivä. Eihän tämä\nmillään muotoa voinut menestyä kauan --. Mutta sitä hän ei pelännyt\nniinkään -- paljon enemmän hän pelkäsi, että Erlendin täytyisi lähteä\npohjoiseen ennen kuin asia selviäisi, ja Kristiina jäisi jälleen\nitseksensä, eroon Erlendistä. Erlend oleksi nykyään Akersnesin\nlinnassa. Munan Baardinpoika piti komentoa siellä, henkivartioväen\nlähdettyä Tunsbergiin, missä kuningas makasi vaarallisesti sairaana.\nMutta kerranhan Erlendin täytyi lähteä kotiinsakin tilojaan hoitamaan.\nSitä, että häntä peloitti tämän paluu Husabyhyn, mihin jalkavaimo oli\nasettunut tätä odottamaan, ei hän tahtonut tunnustaa edes itselleen,\neikä sitäkään, että häntä vähemmän peloitti joutua tavatuksi synnissä\nErlendin kanssa kuin astua yksin Simonin ja isänsä eteen esittämään,\nmitä hänellä oli sydämellään.\n\nJa niin hän melkein toivoi, että häntä kohtaisi joku rangaistus, ja\npian. Sillä nyt hän ei enää ajatellut mitään muuta kuin Erlendiä; hän\nikävöi tätä päivällä ja näki hänestä unia yöllä; katumusta hän ei\ntuntenut, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että oli tuleva päivä,\njolloin hän saisi kalliisti maksaa, mitä he olivat varastaneet. Ja\nniinä lyhyinä iltahetkinä, jolloin hän sai olla yhdessä Erlendin\nkanssa, antautui hän tälle niin kiihkoisasti, kuin olisi hän ostanut\nsielunsa hinnalla oikeuden kuulua tälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta aika kului, ja Erlendiä näytti seuraavan onni, johon hän luotti.\nKristiina ei huomannut vieläkään, että kukaan luostarissa olisi\nepäillyt häntä. Ingebjørg oli tosin saanut tietoonsa, että hän kohtaili\nErlendiä, mutta Kristiina huomasi, ettei tämä uskonut sen olevan muuta\nkuin pientä huvitusta. Että hyvää sukua oleva kihlattu neito rohkenisi\nrikkoa kaupan, jonka hänen omaisensa olivat solmineet, se ei edes\npälkähtänyt Ingebjørgin päähän, huomasi Kristiina. Ja jälleen värisytti\nhäntä kauhu -- ehkä se olikin ennenkuulumatonta, tämä, johon hän oli\nruvennut. Ja sitten hän jälleen toivoi, että se paljastuisi, tullakseen\nratkaisuun --.\n\nTuli pääsiäinen. Kristiina ei käsittänyt, mihin tämä talvi oli\nhuvennut; jokainen päivä, jolloin hän ei ollut nähnyt Erlendiä, oli\ntuntunut pitkältä kuin nälkävuosi, ja nuo pitkät, vaikeat päivät\nolivat liittyneet toisiinsa loppumattomiksi viikoiksi -- mutta nyt oli\nkevät ja pääsiäinen, ja hänestä tuntui kuin joulupidot olisivat olleet\neilispäivänä. Hän pyysi, ettei Erlend kävisi häntä tapaamassa pyhien\naikana -- ja tämä tuntui taipuvan kaikkeen, mitä Kristiina pyysi. Oli\nyhtä paljon Kristiinan oma syy kuin Erlendin, että he olivat rikkoneet\npaastoa vastaan. Mutta pääsiäispyhää Kristiina tahtoi heidän viettävän,\nvaikka olikin vaikea olla näkemättä toista. Ehkä Erlendin täytyi lähteä\nmatkalle hyvinkin pian -- tämä ei ollut puhunut siitä mitään, mutta\nKristiina tiesi kuninkaan olevan kuolemaisillaan, ja se ehkä saattaisi\ntuoda jonkun muutoksen Erlendin asemaan, ajatteli Kristiina.\n\nTässä valossa hän asiat näki saadessaan ensi päivinä pääsiäisen jälkeen\nsanan saapua alas puhetupaan sulhastaan tapaamaan.\n\nHeti kun tämä tuli Kristiinaa vastaan ja ojensi kätensä, näki\nKristiina, että jotakin oli tekeillä -- Simon ei ollut saman näköinen\nkuin ennen; hänen pienet, harmaat silmänsä eivät nauraneet eivätkä\nyhtyneet huulien hymyyn. Eikä Kristiina voinut sille mitään, että hän\nhuomasi toista kaunistavan sen, ettei hän ollut niin kovin nauravainen.\nHänen vartalonsakin esiintyi edukseen jonkunlaisessa matkapuvussa --\nsinisessä, tiukassa ja pitkässä päällysmekossa, jota miehet kutsuivat\nkothardiksi, ruskeassa hartialevätissä huppuineen, jonka tämä oli\ntyöntänyt taakse; hänen vaaleanruskea tukkansa oli yhtenä käkkyränä\nkosteassa ilmassa.\n\nHe istuivat jutellen vähän aikaa. Simon oli ollut Formossa paaston ajan\nja käynyt Jørundgaardissa joka päivä. Siellä oli kaikki hyvin, Ulvhild\noli niin terve kuin odottaa sopi; Ramborg oli nyt kotona, hän oli\nkaunis ja vikkelä.\n\n\"Näinä päivinä tulee täyttyneeksi vuosi, joka sinun tuli olla\nluostarissa\", sanoi Simon. \"Kotonasi on jo aljettu varustaa\nkihlajaisolutta sinulle ja minulle.\"\n\nKristiina ei virkkanut mitään, ja silloin Simon jatkoi:\n\n\"Minä sanoin Lauritsalle haluavani ratsastaa tänne Osloon puhumaan\nkanssasi asiasta.\"\n\nKristiina katsoi maahan ja lausui hiljaa:\n\n\"Niin se nyt on, Simon, että tahtoisin puhua sinun kanssasi\nkahdenkesken tästä asiasta.\"\n\n\"Olen huomannut itsekin, että se on tarpeellista\", vastasi Simon\nAndreksenpoika. \"Aioin juuri pyytää sinua kysymään Groa-rouvalta,\nsaisimmeko mennä vähäksi aikaa yhdessä ulos puutarhaan --\"\n\nKristiina nousi äkkiä; hän liukui äänettömästi huoneesta. Vähän ajan\nkuluttua hän palasi erään nunnan seurassa, joka kantoi avainta.\n\nPuhetuvasta vei ovi tarhaan, joka oli luostarin läntisten rakennusten\ntakana. Nunna aukaisi oven, ja he astuivat niin tiheään usmaan, että\nnäki vaan muutaman askeleen verran eteensä puiden välissä. Lähimmät\nrungot olivat sysimustat; jokainen oksa ja lehvä pursui kosteutta.\nMärässä mullassa suli vastasatanut lumi, mutta pensaiden alla tekivät\nmuutamat pienet valkoiset ja keltaiset liljalajit jo kukkaa, ja\norvokkipenkistä nousi raikas ja vilvoittava tuoksu.\n\nSimon vei hänet lähimmälle penkille. Hän istui etukumarassa kyynärpäät\npolvia vasten. Sitten hän katsoi ylös Kristiinaan ja vetäen suutaan\npieneen kummalliseen hymyyn sanoi:\n\n\"Taidanpa melkein arvata, mitä sinä aiot minulle sanoa\", hän sanoi. \"On\ntoinen mies, josta pidät enemmän kuin minusta?\"\n\n\"Niin on asia\", vastasi Kristiina hiljaa.\n\n\"Taidanpa tietää hänen nimensäkin\", virkkoi Simon ankarammin. \"Se on\nErlend Nikulauksenpoika, Husabyn herra?\"\n\nHetken kuluttua kysyi Kristiina matalalla äänellä: \"Se on tullut siis\nkorviisi?\"\n\nSimon verutteli vastausta:\n\n\"Et suinkaan sinä voi uskoa minua niin tyhmäksi, etten olisi ymmärtänyt\nasiaa jouluna? Silloin en voinut sanoa mitään, siksi että isä ja äiti\nolivat mukana. Mutta siitä johtui, että tahdoin ratsastaa tänne yksin\ntällä kertaa. En tiedä tokko minun on viisasta puuttua siihen -- mutta\nminusta tuntui, että meidän oli puhuttava näistä asioista, ennen kuin\njoudumme yhteen.\n\n\"Mutta kun tulin tänne eilen aamulla -- tapasin sukulaiseni mestari\nØinsteinin. Ja hän puhui sinusta. Hän sanoi nähneensä sinun kulkeneen\nKlemensin kirkkomaan sivu eräänä iltana, sinä olit ollut erään vaimon\nseurassa, jota kutsutaan Brynhild Flugaksi. Minä vannoin pyhästi, että\nhänen oli täytynyt erehtyä, Ja jos sinä sanot sen valheeksi, olen\nuskova sanaasi.\"\n\n\"Pappi näki oikein\", vastasi Kristiina uhmaten. \"Teit väärän valan,\nSimon.\"\n\nSimon istui hiljaa vähän aikaa ennenkuin kysyi: \"Tiedätkö, Kristiina,\nkuka tämä Brynhild Fluga on?\" Ja Kristiinan pudistaessa päätään\nhän sanoi: \"Muuan Baardinpoika antoi hänelle erään talon täällä\nkaupungissa, mennessään naimisiin -- hän harjoittaa luvatonta\nviininmyyntiä ja sellaista --\"\n\n\"Tunnetko sinä hänet?\" kysyi Kristiina pilkallisesti. \"Minusta ei ole\nmilloinkaan aiottu munkkia tai pappia\", sanoi Simon punastuen. \"Mutta\ntiedän olevani syytön vääryyteen niin hyvin neitoja kuin toisten\nmiesten vaimoja kohtaan. Etkö ymmärrä itse, ettei ole kunniallisen\nmiehen tapaista viekoitella sinua ulos illalla sellaisessa seurassa --?\"\n\n\"Erlend ei ole viekoitellut minua\", sanoi Kristiina punaisena harmista,\n\"eikä hän ole luvannut minulle mitään. Minä olen liittynyt häneen\nilman että hän on tehnyt mitään minua vietelläkseen -- hän oli minulle\nkalliimpi kaikkia miehiä ensi hetkestä asti.\"\n\nSimon istui leikkien tikarillaan, viskellen sitä kädestä toiseen.\n\n\"Nuo ovat outoja sanoja morsiamen suusta\", hän sanoi. \"Ennustaapa se\nhyvää meille kahdelle, Kristiina.\" Kristiina veti syvään henkeä: \"Sinä\ntekisit huonon kaupan ottaessasi nyt minut vaimoksesi, Simon.\"\n\n\"Taivaan Jumalan nimessä, siltä se näyttää\", vastasi Simon\nAndreksenpoika.\n\n\"Minä voin siis luottaa siihen\", sanoi Kristiina nöyrästi ja\npeloissaan, \"että sinä tahdot olla puolellani siinä, että Andres-herra\nja isäni purkavat sopimuksensa meidän molempien suhteen?\"\n\n\"Luota vain, sinä\", sanoi Simon. Hän oli vaiti vähän aikaa. \"Herra\nnähköön tiedätkö sinä, mitä itse sanot?\"\n\n\"Tiedän kyllä\", lausui Kristiina. \"Tiedän, että laki on sellainen,\nettei kukaan saa pakoittaa neitoa avioliittoon vastoin hänen tahtoaan;\nmuuten hän voi valittaa asiastaan käräjillä --.\"\n\n\"Piispan edessä se tosin taitaa tapahtua\", sanoi Simon hymyillen\ntuikeasti. \"Minulla ei ole ollut syytä tutkia lakia sellaisissa\ntapauksissa. Etkä sinäkään luule, että olet joutuva sinne, jonne\nansaitsisit. Tiedät, etten minä aio vaatia sinua pysymään sanassasi,\njos se on tahtoasi vastaan. Mutta etkö nyt ymmärrä -- siitä on kaksi\nvuotta kun naimisemme päätettiin, etkä sinä ole lausunut sanaakaan\nvastaan ennenkuin nyt, kun kaikki on valmiina kihlajaisiin ja häihin.\nOletko ajatellut mitä se merkitsee, jos sinä nyt astut esiin ja tahdot\nkatkaista siteen, Kristiina?\"\n\n\"Ethän sinä huolisikaan minusta\", sanoi Kristiina.\n\n\"Kyllä\", vastasi Simon lyhyesti. \"Jos muuta luulet, olet näkevä toista\n--\"\n\n\"Erlend Nikulauksenpoika ja minä olemme luvanneet toisillemme\nkristillisen uskomme nimessä\", sanoi Kristiina värisevällä äänellä,\n\"että ellemme saata päästä yhteen, ei kumpikaan meistä milloinkaan ole\nottava miestä tahi vaimoa --\"\n\nSimon oli hyvän aikaa hiljaa. Sitten hän lausui tuskaisesti:\n\n\"Sitten minä en ymmärrä, Kristiina, mitä sinä tarkoitit sanoessasi,\nettei hän ollut vietellyt sinua eikä luvannut mitään -- hänhän on\nviekoitellut sinut vastustamaan kaikkien sukulaistesi sopimusta. --\nOletko ajatellut, minkälaisen herran sinä saat, jos menet naimisiin\nmiehen kanssa, joka on ottanut jalkavaimokseen toisen miehen vaimon --\nja tahtoo nyt ottaa vaimokseen toisen miehen morsiamen --?\"\n\nKristiina nieli itkunsa ja vastasi ääni paksuna:\n\n\"Tuon sinä sanot siksi, että tahdot minulle pahaa.\"\n\n\"Luuletko sinä, että minä tahdon sinulle pahaa?\" kysyi Simon hiljaa.\n\n\"Tämä ei olisi tällaista, jos sinä --\" sanoi Kristiina viivytellen. \"Ei\nsinulta kysytty mieltäsi, sinultakaan, Simon -- isäsi ja minun isäni\nsopivat koko kaupan. Toisin olisi ollut, jos itse olisit valinnut minut\n--\"\n\nSimon iski tikarin penkkiin, niin että se jäi pystyyn. Hetken kuluttua\nhän veti sen jälleen ulos, koetti pistää sen takaisin tuppeen, mutta se\nei mennyt, se oli taipunut kärjestä. Silloin hän jälleen alkoi leikkiä\nsillä, heitellen sitä kädestä toiseen.\n\n\"Sinä tiedät\", hän lausui matalasti, ääni vavahdellen, \"tiedät, että\nnyt valhettelit, jos tahdoit kääntää asian siksi, etten minä --.\nTiedät, mistä minä olisin tahtonut puhua kanssasi -- monta kertaa --\nkun sinä kohtelit minua siten, etten olisi ollut mies, jos olisin\nvoinut puhua siitä, sanoa sen -- jälkeenpäin -- vaikka sitä olisi\nkoetettu kiskoa minusta irti palavilla pihdeillä --. Ensin luulin\ntielläni olevan tuon kuolleen pojan. Ajattelin, että minun oli\nannettava sinulle aikaa -- sinä et tuntenut minua -- muu olisi ollut\nminusta väärin sinua kohtaan niin lyhyen ajan jälkeen. Nyt näen, ettet\nsinä tarvinnut pitkää aikaa unohdukseen -- nyt -- nyt -- nyt --\"\n\n\"En\", lausui Kristiina hiljaa. \"Ymmärrän nyt, Simon. Nyt en voi\nodottaa, että olisit ystäväni enää.\"\n\n\"Ystäväsi --!\" Simon naurahti kummallisesti. \"Tarvitsetko nyt sitten\nystävyyttäni?\"\n\nKristiina lensi punaiseksi.\n\n\"Sinä olet mies\", hän sanoi hiljaa, \"Ja kyllin vanha -- voit itse\npäättää naimisestasi --\"\n\nSimon katsoi häneen terävästi. Sitten hän taas nauroi kuten äsken:\n\n\"Ymmärrän. Sinä tahdot minun sanovan, että se olen minä --. Että minun\ntulee ottaa syykseni tämä purettu kädenlyönti? -- Jos asia on niin,\nettä pysyt tahdossasi -- jos uskallat ja tahdot koettaa viedä asiasi\nperille -- otan minä sen tehdäkseni\", hän lausui hiljaa. \"Kotona\nomaisteni edessä ja kaiken sinun sukusi edessä, lukuunottamatta\nyhtä. Isällesi saat sanoa totuuden sellaisena kuin se on. Jos sen\nteet, hoidan asiasi häneen nähden, koettaen saada sen sinulle niin\nedulliseksi kuin voin -- mutta Lauritsa Bjørgulfinpojan tulee tietää,\netten minä milloinkaan ole luopunut sanasta, jonka olen hänelle\nantanut.\"\n\nKristiina puristi molemmin käsin penkin syrjää; tämä koski häneen\nkipeämmin kuin kaikki, mitä Simon Darre oli sanonut. Kalpeana ja\npeloissaan hän vilkaisi häneen.\n\nSimon nousi.\n\n\"Menemme sisään nyt\", hän sanoi. \"Meitä taitaa palella kumpaistakin,\nja sisar istuu tuolla odottaen avain kädessä. -- Annan sinulle viikon\najatusaikaa -- minulla on asioita kaupungissa. Tulen tänne puhumaan\nkanssasi ennen kuin lähden, sinä et kai välitä nähdä minua sitä ennen.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKristiina sanoi itselleen, että nyt se oli tehty. Mutta hän tunsi\nitsensä kuolemanväsyneeksi, rikkinäiseksi ja kipeäksi ikävästä Erlendin\nsyliin.\n\nHän makasi valveilla suurimman osan yötä ja päätti tehdä sellaista,\njota hän ei vielä milloinkaan ollut uskaltanut tehdä -- lähettää sanan\nErlendille. Ei ollut helppo keksiä, kuka olisi ottanut toimittaakseen\ntuon asian. Sisaret eivät milloinkaan liikkuneet ulkona yksin, eikä\nhän tiennyt ketään, joka olisi suostunut menemäänkään; miehet, jotka\nhoitivat ulkotöitä, olivat vanhempaa väkeä ja kävivät harvoin luostarin\nulottuvilla, paitsi milloin tulivat puhumaan itse abbedissan kanssa.\nEi ollut muita kuin Olav --. Tämä oli puolikasvuinen poika, joka teki\npuutarhatöitä; hän oli ollut Groa-rouvan kasvatti-poika siitä asti kuin\nhänet eräänä aamuna oli korjattu äskensyntyneenä kirkonrappusilta.\n\nIhmiset sanoivat hänen äidikseen erästä sisarta; tämä piti vihittämän\nnunnaksi, mutta istuttuaan tyrmässä kuusi kuukautta -- muka karkean\ntottelemattomuuden tähden, samoihin aikoihin, jolloin lapsi löytyi\n-- hän oli saanut sisaren puvun ja oli sen jälkeen työskennellyt\nkarjapihan puolella. Kristiina oli usein ajatellut Ingridin kohtaloa\nviime kuukausien aikana, mutta hänellä ei usein ollut tilaisuutta\npuhella tämän kanssa. Oli uskaliasta luottaa Olaviin -- tämä oli pelkkä\nlapsi, ja Groa-rouva ja kaikki nunnat juttelivat ja laskivat leikkiä\nhänen kanssaan aina kun näkivät pojan. Mutta Kristiina ajatteli, ettei\nhänellä enää ollut paljon uskaltamista. Ja pari päivää myöhemmin, kun\nOlavin eräänä aamuna piti lähteä kaupungille, sai Kristiina hänet\nviemään Akersnesiin sanan, että Erlend koettaisi keksiä keinon, miten\nhe voisivat tavata toisensa kahdenkesken. Samana päivänä iltapuoleen\ntuli Ulv, Erlendin oma palvelija, puheportin luukulle. Hän sanoi\nolevansa Aasmund Bjørgulfinpojan miehiä ja tulleensa pyytämään,\nettä tämän veljentytär pääsisi kaupunkiin käymään, sillä Aasmund\nBjørgulfinpojalla ei ollut aikaa tulla nunnaluostariin. Kristiina\najatteli, että tämä nyt ainakin oli epäonnistuva -- mutta kun sisar\nPotentia kysyi, tunsiko hän lähetin, vastasi hän tuntevansa. Ja sitten\nhän lähti Ulvin kanssa Brynhild Flugan taloon.\n\nErlend odotti häntä ylisillä -- hän oli pelästynyt ja jännityksen\nvallassa, ja Kristiina huomasi heti hänen taas pelkäävän sitä, mitä\ntämä näytti pitävän pahimpana.\n\nHäntä viilsi aina niin ilkeästi kun toinen osoitti olevansa niin\nkauheasti peloissaan lapsen tähden -- kun he nyt kuitenkaan eivät\nvoineet pysyä poissa toistensa luota. Ja kiihdyksissä kun oli,\nKristiina sanoi sen hänelle -- varsin kiivaasti. Erlend tuli\ntummanpunaiseksi kasvoiltaan ja painoi päänsä Kristiinan olkaa vasten:\n\n\"Sinä olet oikeassa\", hän sanoi. \"Minun tulee koettaa jättää sinut\nrauhaan, Kristiina -- etten pane onneasi vaaraan. Jos tahdot --\"\n\nKristiina hyppäsi hänen kaulaansa ja nauroi, mutta Erlend tarttui häntä\nlujasti vyötäisiltä, pakoitti hänet istumaan penkille ja istui itse\ntoiselle puolen pöytää. Kun Kristiina ojensi hänelle kätensä, suuteli\nhän kuumasti kämmenen puolta.\n\n\"Olen kokenut enemmän kuin sinä\", hän sanoi kiihkeästi. \"Jospa\ntietäisit, miten hartaasti toivoisin meidän molempien vuoksi, että\njoutuisimme naimisiin täysin kunniallisesti --.\"\n\n\"Silloin sinun ei olisi pitänyt ottaa minua\", sanoi Kristiina.\n\nErlend peitti kasvonsa.\n\n\"Niin, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt tehdä sitä vääryyttä\nsinua kohtaan\", hän sanoi.\n\n\"Sitä et toivo sinä, enkä sitä toivo minä\", sanoi Kristiina nauraen\nnaljailevasti. \"Ja kunhan minä vain lopuksi pääsen sovintoon ja rauhaan\nsukuni ja Jumalani kanssa, en ole sureva, vaikka minun tulisi mennä\nvihille jalkavaimona. Ja kunhan vain saan olla lähelläsi, tuntuu\nminusta monasti siltä kuin voisin olla rauhaakin vailla --\"\n\n\"Sinun tulee kantaa jälleen kunnia kartanooni\", sanoi Erlend, \"minä en\nsaa vetää sinua alas omaan kunniattomuuteeni.\"\n\nKristiina pudisti päätään. Sitten hän sanoi:\n\n\"Nyt sinä kai tulet iloiseksi, kun saat kuulla, että minä olen puhunut\nSimon Andreksenpojan kanssa -- ja ettei hän tahdo pitää kiinni niistä\nsopimuksista, jotka oli tehty meidän puolestamme ennenkuin näin sinut.\"\n\nErlend riemastui ja Kristiinan täytyi kertoa kaikki. Kuitenkin hän\nsalasi ne alentavat sanat, jotka Simon oli lausunut Erlendistä, mutta\nmainitsi, ettei tämä tahtonut ottaa kannettavakseen syytä Lauritsan\nedessä.\n\n\"Se on luonnollista\", sanoi Erlend lyhyeen. \"He tuntuvat olevan hyvät\nystävät, isäsi ja hän? Minusta hän luultavasti on pitävä vähemmän --\nLauritsa, tarkoitan.\"\n\nKristiina käsitti nämä sanat todistukseksi siitä, että Erlend kuitenkin\nymmärsi, että Kristiinalla vielä oli ankara taival edessä, ennenkuin\nheidän asiansa olisi loppuun ajettu, ja hän oli Erlendille kiitollinen\nsiitä. Mutta Erlend ei palannut enää asiaan, vaan oli hyvillään ja\nsanoi pelänneensä, ettei Kristiinalla olisi ollut rohkeutta puhua\nSimonille.\n\n\"Sinä näyt pitävän hänestä tavallasi\", hän virkkoi.\n\n\"Voiko se olla vasten mieltäsi\", kysyi Kristiina, \"-- kaiken sen\njälkeen, mitä meillä on ollut keskenämme, että minä tiedän Simonin\noikeamieliseksi ja kelpo mieheksi.\"\n\n\"Ellet olisi koskaan kohdannut minua\", virkkoi Erlend, \"olisit päässyt\nhyville päiville hänen kerallansa, Kristiina. Miksi sinä nauroit?\"\n\n\"Muistinpahan vain, mitä Aashild-rouva kerran sanoi,\" vastasi\nKristiina. \"Olin vielä lapsi silloin -- mutta hän puhui jotakin\nsellaista, että hyvät päivät lankeavat järkevien osalle, mutta parhaat\nniille, jotka uskaltavat olla mielettömiä.\"\n\n\"Jumala siunatkoon Aashild-tätiä siitä, että hän on opettanut sinulle\nsellaista\", sanoi Erlend pyöräyttäen Kristiinan syliinsä. \"Ihmeellistä,\nen ole nähnyt sinua milloinkaan pelkurina, Kristiina.\"\n\n\"Etkö ole nähnyt?\" kysyi tämä painautuen häneen. Erlend pani hänet\nsängynlaidalle ja riisui hänen kenkänsä, mutta veti hänet sitten\ntakaisin pöydän luo. \"Ei, ei, Kristiina -- nythän asiamme näyttää\nvaloisalta. En suinkaan minä olisi tehnyt siten sinua kohtaan niinkuin\nolen tehnyt\", hän sanoi silitellen silittämistään Kristiinan hiuksia,\n\"ellen olisi ajatellut joka kerran sinut nähdessäni, että oli\nmahdotonta, että omaisesi antaisivat noin hienon ja kauniin neidon\nvaimokseni. -- Istu tuohon juomaan kerallani\", hän pyysi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta tämän jälkeen kolkutettiin ovelle -- kuului siltä kuin ovea olisi\nhakattu miekankahvalla.\n\n\"Aukaiskaa, Erlend Nikulauksenpoika, jos olette siellä!\"\n\n\"Se on Simon Darre\", sanoi Kristiina hiljaa.\n\n\"Aukaiskaa, piru teidät periköön -- jos olette mies!\" huusi Simon\nlyöden uudelleen oveen.\n\nErlend meni vuoteen luo ja otti miekkansa naulasta. Hän katsoi\nneuvottomana ympärilleen: \"Täällä ei ole mitään paikkaa, minne voisit\nkätkeytyä -- paitsi vuode --\"\n\n\"Parantaisiko se asiaa, jos minä kätkeytyisin\", sanoi Kristiina. Hän\noli noussut seisomaan; hän puhui hyvin rauhallisesti, mutta Erlend näki\nhänen vapisevan. Simon kolisutti taas ovea.\n\nErlend astui esiin ja veti salvan syrjään. Simon astui sisään\npaljastetuin miekoin, mutta työnsi sen paikalla takaisin tuppeen.\n\nTuokion he seisoivat kolmisin mitään puhumatta. Kristiina vapisi, mutta\nsittenkin hän tunsi tänä alkuhetkenä suloista jännitystä -- syvältä\nhänen rinnastaan nousi tunne, joka vainusi miekan mittelyä -- ja hän\nhengitti syvään: nyt oli tullut pitkien kuukausien äänettömän odotuksen\nja pelon loppu. Hän katsoi toisesta toiseen, kalpeana ja kiiltävin\nsilmin -- sitten hänen jännityksensä hyytyi käsittämättömäksi,\nvapisevaksi epätoivoksi. Simon Darren silmät kuvastivat enemmän kylmää\nylenkatsetta kuin suuttumusta tai mustasukkaisuutta, ja hän näki\nErlendistä, tämän korskean muodon läpi, että tämä hehkui häpeästä.\nHänen mielessään liikkui hämärä aavistus siitä, mitä toisten miesten\ntäytyi ajatella miehestä, joka oli antanut hänen tulla luokseen\ntämmöiseen paikkaan, ja hän ymmärsi, että Erlendistä täytyi tuntua\nsiltä kuin hän olisi saanut iskun vasten kasvoja; Kristiina tiesi\nErlendin kiihkeästi odottavan hetkeä, jolloin saisi vetää miekkansa ja\nkarata Simonin kimppuun.\n\n\"Miksi sinä olet tullut tänne, Simon?\" huusi Kristiina äänekkäästi,\npelon valtaamana.\n\nMolemmat miehet kääntyivät häneen päin.\n\n\"Noutaakseni sinut kotiin\", sanoi Simon. \"Täällä sinä et saata olla --\"\n\n\"Teillä ei ole enää käskyvaltaa Kristiina Lauritsantyttäreen\", sanoi\nErlend kiivaasti, \"hän on minun nyt --\"\n\n\"Kaipa hän sitä lienee\", sanoi Simon raa'asti, \"ja kauniiseen\nhäähuoneeseen sinä olet hänet tuonutkin --.\" Hän seisoi hetken aikaa\nhuohottaen; sitten hän sai vallan äänensä yli ja lausui levollisesti:\n\"Mutta asia on sellainen, että minä olen hänen sulhasensa vielä --\nsiihen asti kuin hänen isänsä saa hakeneeksi hänet. Ja siihen asti minä\naion suojella miekoin ja keihäin hänen kunniansa jäännöstä -- ainakin\nihmisten silmissä --\"\n\n\"Sitä sinun ei tarvitse; voin tehdä sen itse --\" Erlend leimahti\njälleen tulipunaiseksi Simonin katseen edessä. \"Luuletko minun antavan\ntuollaisen poikanalkin peloittaa itseäni\", hän kuohahti, vieden kätensä\nmiekankahvaan.\n\nSimon vei kätensä selän taakse.\n\n\"Minä en ole niin arka, että pelkäisin sinun luulevan minua\npelkuriksi\", hän sanoi kuten äsken. \"Minä olen taisteleva kanssasi,\nErlend Nikulauksenpoika, piru vieköön, ellet ole pyytänyt Kristiinaa\nhänen isältään oikeaan aikaan --\"\n\n\"En tee sitä sinun käskystäsi, Simon Andreksenpoika\", sanoi Erlend\ntulistuen; veri tulvahti uudelleen hänen kasvoihinsa.\n\n\"Ei, tee sinä se vain siksi, että tahdot korjata mitä olet rikkonut\ntätä nuorta naista vastaan\", vastasi Simon hätäilemättä, \"onhan se\nparempi Kristiinalle.\"\n\nKristiina huusi ääneen, tuskissaan Erlendin tuskan tähden. Hän polki\njalkaa:\n\n\"Mene, etkö jo mene, Simon -- mitä tekemistä sinulla on meidän asiaimme\nkanssa!\"\n\n\"Senhän olen sanonut vastikään\", vastasi Simon. \"Saatte kärsiä minua\nsiksi kunnes isäsi on erottanut meidät toisistamme.\"\n\nKristiina lysähti kokoon:\n\n\"Mene, mene, tulen paikalla perästä --. Herra Jeesus, miksi sinä\nkiusaat minua näin, Simon -- en kai minä omasta mielestäsikään enää ole\nsen arvoinen, että sinun kannattaisi välittää minun asioistani --\"\n\n\"En teekään sitä sinun takiasi\", vastasi Simon. \"Erlend -- ettekö tahdo\nsanoa hänelle, että hänen on tultava kanssani?\"\n\nErlendin kasvot tärisivät. Hän kosketti Kristiinaa olkapäähän:\n\n\"Kristiina, sinun on tehtävä niin. Simon ja minä puhelemme toisen\nkerran --\"\n\nKristiina nousi tottelevaisesti. Hän kiinnitti vaippansa soljella.\nHänen kenkänsä olivat vuoteen luona -- hän muisti ne, mutta ei voinut\nvetää niitä jalkoihinsa Simonin nähden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona oli sumu hälvennyt. Kristiina kulki kiitämällä, pää kumarassa\nja kädet vaippaa kourien. Hänen kurkkuaan kiristi vihlova itku -- hän\ntoivoi hurjasti jonnekin, missä hän olisi saattanut itkeä, itkeä ja\nolla yksin. Pahin, pahin oli vielä edessäpäin; hän oli saanut kokea\nuutta tänä iltana ja hän vääntelehti sen kourissa -- hän oli kokenut\nmiltä tuntui nähdä häpäistävän miestä, jolle hän oli antautunut.\n\nSimon kulki hänen kintereillään hänen rientäessään peltoja pitkin, yli\nkenttien ja sumun kattamien aukeoiden, joista talot olivat kuin pois\npyyhkäistyt. -- Kerran kun Kristiina kompastui johonkin, tarttui Simon\nhäntä käsipuoleen, estäen häntä putoamasta:\n\n\"Älä nyt juokse noin\", hän sanoi. \"Ihmiset katsovat meitä. -- Miten\nsinä vapiset!\" virkkoi hän Iempeämmin. Kristiina oli vaiti kiitäen\nedelleen.\n\nHän nuljahti liejuun, hänen jalkansa olivat läpimärät ja kylmät --\nsukat, jotka hänellä oli jalassa, olivat nahasta, mutta hyvin ohuet;\nhän tunsi niiden alkavan hajota, loka pursui paljaalle iholle.\n\nHe tulivat luostaripuron yli vievälle sillalle ja nousivat hitaammin\nvastapuolen rinnettä.\n\n\"Kristiina\", sanoi Simon äkkiä, \"tätä sinun isäsi ei pidä milloinkaan\nsaaman tietää.\"\n\n\"Mistä sinä saatoit arvata minun olevan siellä?\" kysyi Kristiina.\n\n\"Tulin luostariin puhumaan kanssasi\", vastasi Simon lyhyesti. \"Sitten\nkuulin setäsi palvelijasta. Tiesin Aasmundin olevan Hadelandissa.\nKovin ovelia peittämään jälkiänne te ette ole olleet. -- Kuulitko mitä\nsanoin?\"\n\n\"Kuulin\", sanoi Kristiina. \"Itse minä lähetin sanan Erlendille, että\ntapaisimme Flugan luona, tunsin tuon vaimon --\"\n\n\"Hyi, hyi sinua! Mutta sinä et voinut tietää, minkälainen ihminen hän\noli -- ja tuo toinen --. Kuuletko\", sanoi Simon ankarasti, \"jos asia\non sellainen, että sen saattaa salata, silloin sinun täytyy salata se\nLauritsalta. Ja ellet sitä voi, niin täytyy sinun koettaa säästää häntä\npahimmalta häpeältä.\"\n\n\"Onpas sinulla huoli minun isästäni\", sanoi Kristiina vavahdellen. Hän\nyritti puhua uhmaavasti, mutta ääni oli sortumaisillaan itkuun.\n\nSimon kulki kappaleen matkaa. Sitten hän pysähtyi -- Kristiina näki\nhänen kasvonsa heidän seisoessaan yhdessä usman keskellä. Tuon\nnäköisenä hän ei milloinkaan ollut nähnyt Simonia.\n\n\"Olen huomannut joka kerran käydessäni teillä\", hän sanoi, \"kuinka\nvähän te Jørundgaardin naiset ymmärrätte, mikä mies Lauritsa oikeastaan\non. Hän ei pidä kurissa teitä, sanoo Trond Gjesling -- vaan mitäpä hän\nvälittäisi sellaisesta, hän, joka oli aiottu komentamaan _miehiä!_\nHänessä oli päällikönverta, jota miehet olisivat totelleet --\nilomielin. Aika ei nyt tarvitse sellaisia miehiä -- isäni tunsi hänet\nBaagahusin ajoilta. --\n\n\"Mutta muuksi hänen osansa ei sitten ole vaihtunut, hän on vaan jäänyt\nlaaksoon, eläen kuin talonpoika --. Liian nuorena hän tuli naitetuksi\n-- ja äitisi, omine luontoineen, ei kai ollut se nainen, joka olisi\nhelpottanut hänen oloansa siellä. Hänellä on paljon ystäviä, tiedätkös\nsen -- mutta luuletko, että hänellä on _yhtään_, joka kelpaisi hänen\nrinnallensa --. Poikia hänen ei ole suotu pitää -- teidän tyttärien\npiti jatkaa hänen sukunsa kunniaa -- ja jos hän on näkevä sen päivän,\njolloin hän huomaa toisen parantumattomaksi ja toisen kunniattomaksi --\"\n\nKristiina kouraisi poveaan sydämen kohdalta -- hänestä tuntui kuin\nhänen olisi pitänyt pitää kiinni sydämestään, saadakseen sen niin\nkovaksi kuin miksi hän sen tahtoi.\n\n\"Miksi sinä sanot tämän\", hän hetken kuluttua kuiskasi. \"Et kai sinä\nenää tahdo etkä toivo minua omaksesi? --\"\n\n\"Enpä taida tahtoa\", virkkoi Simon epäröiden. \"Voi hyvä Jumala,\nKristiina -- muistan minkälainen olit Finsbrekkenillä. -- Mutta piru\nminut periköön, jos milloinkaan enää uskon kenenkään nuoren neidon\nsilmiä!\"\n\n\"Lupaa, ettet tapaa Erlendiä ennen isäsi tuloa\", sanoi Simon, heidän\nsaapuessaan portille.\n\n\"Sitä en tahdo luvata\", vastasi Kristiina.\n\n\"Silloin hänen on luvattava se\", sanoi Simon.\n\n\"Minä lupaan olla tapaamatta häntä\", vastasi Kristiina hätäisesti.\n\n\"Se pieni koira, jonka minä kerran lähetin sinulle\", virkkoi Simon\nheidän erotessaan, \"voi jäädä siskoillesi -- ne pitävät niin paljon\nsiitä -- ellei minusta ole liian vaikeata nähdä sitä kotonasi.\n\n\"Minä ratsastan pohjoiseen varhain huomenaamulla\", hän sanoi, ja sitten\nhän tarttui Kristiinaa käteen hyvästiksi, portinvartijanunnan katsoessa\nheitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimon Darre meni alas kaupunkia kohden. Hän kulki nyrkki heiluen,\npuhui puoliääneen ja manaili mennessään. Hän vannoi mielessään, ettei\nhän surrut Kristiinaa. Tämä oli kuin kappale, jota hän oli luullut\npuhtaaksi kullaksi -- ja lähemmin katsottuaan havainnutkin sen olevan\npelkkää tinaa ja messinkiä. Valkoisena kuin lumi oli hän ollut\npolvillaan maassa ja ojentanut kätensä palavaa kynttilää kohden -- se\noli viime vuonna. Tänä vuonna hän joi viiniä kiroukseen julistetun\nmellastajan kanssa Flugan ylisillä -- äh! Lauritsa Bjørgulfinpojan\npuolesta hän puuttui asioihin, Lauritsan, joka istui kaukana\nJørundgaardissa uskoen -- ei ikinä hän voinut kuvitella heidän pettävän\nhäntä siten. Ja nyt hän aikoi itse viedä tiedon asiasta ja auttaa heitä\nvalhettelemalla tuolle miehelle. Tämä se nyt täytti hänen sydämensä\npolttavalla tuskalla ja häpeällä.\n\nKristiina ei ollut ajatellut pitää Simon Darrelle antamaansa lupausta,\nmutta hän ei saanut vaihdetuksi muuta kuin pari sanaa Erlendin kanssa\n-- kerran illalla tiellä.\n\nHän seisoi pidellen tämän kättä omassaan, kumman nöyränä, toisen\npuhuessa kohtauksesta Brynhildin luhdissa. Simon Andreksenpojan kanssa\nhän oli puhuva toisen kerran. \"Jos me olisimme taistelleet siellä,\nolisi se levinnyt koko kaupungille\", sanoi Erlend kiihkeästi. \"Sen tuo\ntoinenkin tiesi, arvon Simonimme.\"\n\nKristiina näki miten tuo tapaus oli karvastellut Erlendin mieltä.\nHänkin oli ajatellut sitä lakkaamatta sen jälkeen --, tuossa\nseikkailussa oli Erlend esiintynyt vieläkin kehnompana kuin hän itse,\nsitä ei käynyt kieltäminen. Ja hän tunsi, että he nyt olivat yksi liha\ntositeossa -- hän tahtoi vastata kaikesta yhdessä Erlendin kanssa,\nsilloinkin kun hän ei hyväksynyt tämän tekoja, ja hän tahtoi tuntea\nomassa nahassaan Erlendiä viiltävät haavat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme viikkoa myöhemmin tuli Lauritsa Bjørgulfinpoika Osloon hakemaan\ntytärtänsä.\n\nKristiinaa peloitti ja hänen sydäntään kirveli, kun hän meni puhetupaan\nkohtaamaan isäänsä. Ensimmäinen, mikä häntä hämmästytti nähdessään\ntämän seisovan sisar Potentian kanssa keskustellen, oli, ettei isä\nollut sellainen kuin miksi Kristiina hänet muisti. Ehkei tämä ollut\nlainkaan muuttunut viime tapaamisen jälkeen -- mutta hän oli nähnyt\ntämän aina nuorena, voimakkaana ja kauniina miehenä, josta hän oli\nollut lapsena ollessaan niin ylpeä. Jokainen talvi ja kesä, joka\nkului ohitse kotona, oli kai painanut merkkejään häneen, tehden\nhänet vanhemmaksi, samoin kuin ne jouduttivat Kristiinan nuoruuden\nkukoistusta -- mutta hän ei ollut huomannut sitä. Hän ei ollut\nhuomannut, että tämän tukka oli vaalennut paikoitellen ja ruvennut\npunertamaan ruosteenkarvaisesti ohimojen kohdalta -- kuten keltaisen\ntukan harmaantuminen tapahtuu. Posket olivat kuivettuneet ja käyneet\npitemmiksi, niin että kasvojen lihakset kiristyivät kuin jänteet\nsuuta kohden; nuori, vaalea, verevä iho oli käynyt yksivärisen\nahavoituneeksi. Hän ei ollut kumara vartaloltaan -- mutta hartioiden\nasento viitan alla oli kuitenkin erilainen kuin ennen. Hän astui\nreippaasti ja keveästi, tullessaan käsi ojennettuna Kristiinaa vastaan,\nmutta nuo liikkeetkään eivät enää olleet entiset pehmeät ja notkeat.\n-- Kai tuo kaikki oli ollut hänessä jo ennen, vaikkei Kristiina ollut\ntullut sitä huomanneeksi. Kukaties hänessä oli yksi piirre lisää --\nalakuloisuuden -- joka nyt saattoi Kristiinan näkemään kaiken. Hän\npurskahti itkuun.\n\nLauritsa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja tuki häntä poskesta.\n\n\"Noh, noh, hillitsehän itsesi, hyvä lapsi\", sanoi hän lempeästi.\n\n\"Oletteko vihoissanne minulle, isä?\" kysyi Kristiina hiljaa.\n\n\"Totta kai\", vastasi tämä, mutta silitteli yhä Kristiinan poskea.\n\"Mutta se sinun kuitenkin tulee tietää, ettei sinun tarvitse pelätä\nminua\", hän sanoi surullisesti. \"Ei, älähän, kyllä sinun nyt täytyy\nhillitä itsesi, Kristiina, etkö häpeä näyttäytyä tuollaisena toisten\nnähden\", sanoi Lauritsa, -- sillä Kristiina itki niin, että hänen\ntäytyi käydä penkille istumaan. \"Älkäämme puhuko näistä asioista tässä,\nmissä kuljetaan edestakaisin\", sanoi Lauritsa, istuutui hänen viereensä\nja tarttui hänen käteensä. \"Etkö kysy yhtään äitiäsi -- tai sisariasi\n--?\"\n\n\"Mitä äiti sanoo tähän?\" kysyi tytär.\n\n\"Kyllähän sen tietää -- mutta emme nyt puhu siitä\", sanoi taas\nLauritsa. \"Hän voi hyvin muuten --\" ja hän alkoi kertoa kaikenlaista\nkotikartanon oloista, kunnes Kristiina vähän rauhoittui.\n\nMutta tämän mielestä jännitys kävi vain kahta kauheammaksi, kun ei isä\npuhunut mitään hänen rikkomuksestaan. Hän antoi Kristiinalle rahaa\njaettavaksi luostarin köyhille, ja lahjoja noviiseille; itse hän vielä\nantoi runsaat lahjat luostarille sekä sisarille, eikä kukaan luostarin\nväestä luullut muuta, kuin että Kristiina nyt oli lähdössä kotiin\nkihlajaisiin ja häihinsä. Viimeisen aterian molemmat söivät Groa-rouvan\npöydässä abbedissan salissa, ja tämä antoi Kristiinasta mitä parhaimman\nkiitoslauseen.\n\nMutta kaikki tämä loppui kuitenkin viimein. Kristiina oli heittänyt\nviimeisen kerran hyvästit sisarille ja ystäville luostariportin luona,\nLauritsa talutti hänet hänen hevosensa luokse ja nosti hänet satulaan.\nOli niin outoa ratsastaa isän ja Jørundgaardin miesten kera alas\nsiltaa kohti, tietä, jolla hän oli salaa kävellyt pimeässä; oli outoa\nratsastaa näin kunniassa ja vapaana läpi Oslon katujen. Hän ajatteli\nkomeaa morsiuskulkuettaan, josta Erlend oli puhunut niin usein -- ja\nhänen sydämensä kävi raskaaksi; olisi ollut helpompaa, jos Erlend olisi\nvienyt hänet mukanaan. Oli vielä niin pitkältä sellaista aikaa, jolloin\nhänen täytyi elää ensiksi valheessa, sitten kaikkien tuomittavana.\nMutta sitten hänen silmänsä osuivat isän vanhenneisiin, vakaviin\nkasvoihin, ja hän koetti ajatella, että Erlend kaikesta huolimatta oli\noikeassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVierasmajassa oli muitakin matkamiehiä. Illalla kaikki aterioivat\nyhdessä pienessä pirtissä, jossa oli vain kaksi vuodetta; Lauritsa\nja Kristiina saivat nukkua niissä, sillä he olivat arvokkaimmat\nmatkavieraat. Toiset lähtivät siis pois, kun ilta alkoi pimetä,\ntoivottaen ystävällisesti hyvää yötä, kunkin noustessa vuorostaan\npaikaltaan ja poistuessa makuusijalleen. Kristiina ajatteli, miten\nhän oli varkain pujahtanut Brynhild Flugan tupaan ja antanut Erlendin\nhalata itseään -- ja sairaana surusta ja pelosta, ettei enää koskaan\nsaisi tulla tämän omaksi, hän tunsi, ettei hän enää kuulunut tänne, ei.\n\nIsä istui etempänä penkillä ja katseli häntä.\n\n\"Emme mene tällä kertaa Skogiin?\" kysyi Kristiina jotakin sanoakseen.\n\n\"Emme\", vastasi Lauritsa. \"Minulle riittää vähäksi aikaa miettimistä\nsiinä, mitä olen kuullut sedältäsi sinusta -- etten käyttäisi\nväkivaltaa sinua kohtaan\", selitti Lauritsa, kun Kristiina katsoi\nhäneen.\n\n\"Ja minä olisinkin pakottanut sinut pysymään sanassasi, ellei Simon\nolisi sanonut, ettei hän tahtonut vastahakoista vaimoa.\"\n\n\"Minä en ole milloinkaan antanut sanaani Simonille\", sanoi Kristiina\nnopeasti. \"Sanoit itse ennen, ettet tahtonut pakottaa minua\navioliittoon --\"\n\n\"Ei kai se olisi ollut mitään pakotusta, jos olisin vaatinut sinua\npysymään sopimuksessa, joka on ollut kaikkien ihmisten tiedossa koko\najan\", vastasi Lauritsa. \"Kaksi talvea teidät on katsottu kihlatuiksi,\netkä sinä ole ilmoittanut vastahakoisuutta tai vastenmielisyyttä ennen\nkuin hääpäivä jo oli sovittuna. Ja jos sinä tahdot estellä sillä, että\nasia päätettiin viime vuonna, ja ettet ole antanut Simonille sanaasi,\nniin minä sanon sitä epärehelliseksi menoksi.\"\n\nKristiina katsoi alas lieteen.\n\n\"En tiedä mikä on näyttävä pahemmalta\", jatkoi isä saneluaan,\n\"sekö, että sinä olet työntänyt Simonin luotasi, vai sekö, että hän\non hyljännyt sinut. Andres-herralta tuli sana --\" Lauritsa lensi\npunaiseksi tätä sanoessaan, -- \"että hän on vihainen pojalleen ja\nvalmis tarjoamaan korvausta. Minun täytyi sanoa kuten asia oli -- en\ntiedä olisiko ollut parempi toisin puolin -- että jos korvauksesta\noli puhe, olimme me lähinnä velvolliset siihen. Häpeä se on meille\nkumminkin tavoin.\"\n\n\"Minä en ymmärrä sitä niin suunnattomaksi häpeäksi\", sanoi Kristiina\nhiljaa. \"Kun kerran Simon ja minä olemme yhtä mieltä asiassa.\"\n\n\"Yhtä mieltä\", tarttui Lauritsa tyttärensä sanoihin. \"Hän ei salannut\nsitä, että asia oli hänestä ikävä, mutta sanoi teidän puhuttuanne\nkeskenänne uskovansa, ettei teitä odottaisi muu kuin onneton olo, jos\nhän vaatisi sinua pysymään sopimuksessa. -- Mutta kerro nyt, miten\nkaikki on käynyt.\"\n\n\"Eikö Simon ole kertonut sitä?\" kysyi Kristiina.\n\n\"Hän tuntui tuumivan\", virkkoi isä, \"että sinulle on käynyt\nrakkaammaksi toinen. -- Toivon nyt kuulevani sinulta, Kristiina, kuinka\nasia on.\"\n\nKristiina mietti hiukan.\n\n\"Jumala tietää\", hän sanoi hiljaa, \"että Simon olisi ollut minulle\nkyllin hyvä ja enemmänkin. Mutta totta on, että minä tulin tuttavaksi\ntoisen miehen kanssa, ja silloin ymmärsin, etten milloinkaan enää voisi\ntulla iloiseksi, jos joutuisin elämään Simonin rinnalla -- en vaikka\nhänellä olisi kaikki Engellandin kulta -- ja että mieluummin ottaisin\ntuon toisen, vaikkei tällä olisi kuin yksi ainoa lehmä --\"\n\n\"Et kai sinä odota minun antavan sinua palvelijalle\", sanoi isä.\n\n\"Hän on vertaiseni ja korkeampikin minua\", vastasi Kristiina. \"Sanoin\nvaan muuten -- hänellä on laajat maat sekä mannut, mutta nukkuisin\nmieluisammin hänen kanssaan paljailla oljilla kuin toisen miehen\ntoverina silkkipatjojen päällä --\"\n\nIsä oli ääneti vähän aikaa.\n\n\"On tosin yksi puoli asiasta, etten minä tahdo pakottaa sinua ottamaan\nmiestä, joka on vasten mieltäsi -- vaikka Jumala ja Pyhä Olavi\ntietäkööt, mitä sinulla voi olla sitä miestä vastaan, jonka minä\nolin luvannut sinulle. Mutta toinen puoli on se, onko tuo valittusi\nsellainen, että voin naittaa sinut hänelle. Olet vielä nuori ja\nymmärtämätön -- eikä kelpo mies liioin katsele neitoa, joka on toiselle\nluvattu --\"\n\n\"Sellaiselle ei itse mahda mitään\", sanoi Kristiina kiihkeästi.\n\n\"Mahtaa kyllä. Mutta sen verran ymmärtänet sinäkin toki, etten tahdo\nloukata Dyfriniläisiä naittamalla sinut toiselle heti kun olet\nkääntänyt selkäsi Simonille -- kaikista vähimmin sellaiselle miehelle,\njoka voisi näyttää arvokkaammalta tai rikkaammalta kuin he. -- Toivon\nsinun nyt sanovan, kuka tuo mies on\", sanoi Lauritsa kotvan vaiettuaan.\n\nKristiina rutisti käsiään ja hengitti raskaasti. Sitten hän lausui\nhyvin vitkaan:\n\n\"En voi sanoa, isä. Vaan ellen minä saa tuota miestä, voit viedä minut\nluostariin ja jättää sinne ainiaaksi -- en luule silloin eläväni kauan.\nMutta minun ei olisi sovelias ilmoittaa hänen nimeänsä ennenkuin\ntiedän, tahtooko hän minut yhtä varmasti kuin minä tahdon hänet. Sinä\n-- sinä et saa pakottaa minua sanomaan kuka hän on, -- et ennen kuin\ntulee ilmi, aikooko -- aikooko hän pyytää minua sinulta sukulaistensa\nsuostumuksella.\"\n\nLauritsa oli kauan vaiti. Hän ei voinut muuta kuin hyväksyä tyttären\ntavan katsoa asiaa; sitten hän lopuksi virkkoi:\n\n\"Olkoon siis niin. On luonnollista, että mieluimmin jätät mainitsematta\nhänen nimensä siihen asti kuin tiedät, mitä hän aikoo tehdä.\"\n\n\"Mene nyt sänkyyn, Kristiina\", hän sanoi vähän ajan kuluttua. Hän tuli\ntämän luokse ja suuteli häntä:\n\n\"Olet tuottanut minulle paljon surua ja mielipahaa tuumallasi,\ntyttäreni -- mutta tiedät minun aina tarkoittavan sinun parastasi --\nJumala paratkoon, niinhän se lienee, teitpä mitä tahansa hän ja hänen\nlempeä äitinsä auttakoot meitä, että tämä kääntyisi parhain päin.\"\n\nLevolle laskeuduttuaan luuli Lauritsa kuulevansa toiselta seinältä,\nmissä tytär makasi, heikkoa itkua. Mutta hän oli nukkuvinaan. Hänellä\nei ollut sydäntä sanoa, että hän pelkäsi jälleen kaivettavan esiin\nvanhat puheet Kristiinasta ja Arnesta ja Benteinistä, ja hänen mieltään\npainoi raskaasti se seikka, ettei hän voinut tehdä paljoakaan,\nestääkseen lapsen hyvää mainetta tulemasta tahratuksi selkänsä takana.\nJa pahinta oli, että hän katsoi Kristiinan aiheuttaneen sen suureksi\nosaksi omalla ajattelemattomuudellaan.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\nLAURITSA BJØRGULFINPOIKA\n\n\n\n\nI.\n\n\nKristiina saapui kotiin kauneimpana kevätaikana. Laagen juoksi\nhyrskyisenä kartanon ja peltojen sivu; lepistön hiirenkorvien välitse\nvilahteli ja välähteli virta hopeasäkeniä suihkuten. Oli kuin valolla\nolisi ollut oma äänensä ja sävelensä pauhinassa -- kun hämärä\nlaski, kuului äänikin hiljenevän. Veden kohu kaikui Jørundgaardin\nympärillä yötä päivää, ja Kristiinasta tuntui kuin hän olisi kuullut\nhirsiseinienkin tärisevän niinkuin harppulaudan.\n\nTuntureilta, jotka olivat kiedotut siniseen autereeseen päivän toisensa\njälkeen, juoksi alas kiiltäviä vesisäikeitä. Maa uhkui ja väreili\nlämpöä; oras peitti melkein koko mullan ja sankka ruoho kiilsi kuin\nsilkki tuulen pyyhkäistessä sitä. Lehdot ja kukkulat tuoksuivat\nhyvältä, ja heti auringon laskettua erkani ilmaan väkevä, vilvas ja\nhapahko nesteiden ja laihon lemu -- oli kuin maa olisi huokunut pitkään\nja virvoittuneena. Väristen muisti Kristiina hänestä tuntuneen samalta,\nkun Erlend päästi hänet syleilystään. Joka ilta hän paneutui levolle\nsairaana ikävästä ja heräsi aamulla hiestyneenä ja uuvuksissa unistaan.\n\nHänestä tuntui käsittämättömältä, että kotona voitiin olla puhumatta\nainoatakaan sanaa siitä ainoasta, mitä hän ajatteli. Mutta kului viikko\ntoisensa jälkeen kaikkien vaietessa Kristiinan asiasta ja kenenkään\nutelematta, mitä hän hautoi. Isä oli usein metsällä nyt kun kevätkylvö\noli tehty -- hän hoiteli tervamiilujaan, vei kerallaan metsästyshaukat\nja koirat ja viipyi poissa päiväkaudet. Kotona ollessaan hän puhui\ntyttärelle yhtä lempeästi kuin ennen -- mutta hänellä ei tuntunut\nolevan oikein mitään sanomista tälle, eikä hän kertaakaan pyytänyt\nKristiinaa mukaansa ratsastaessaan kartanosta.\n\nKristiina oli pelännyt joutuvansa kuulemaan äidin valituksia, mutta\nRagnfrid ei virkkanut halaistua sanaa -- ja se tuntui vieläkin\nilkeämmältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhananmessun olutkesteissä jakoi Lauritsa Bjørgulfinpoika joka vuosi\nköyhille kaiken sen ruoan ja särpimen, joka oli säästynyt taloon\nkuluneen paastoviikon aikana. Ne, jotka asuivat lähellä Jørundgaardia,\nkävivät tavallisesti itse noutamassa almunsa; heitä kestittiin silloin\nhyvin, ja Lauritsa vieraineen ja koko palveluskuntineen kerääntyi\nalmuntarvitsijain ympärille, sillä näiden joukossa oli iäkkäitä\nvanhuksia, jotka osasivat satuja ja runolauluja. Niin he sitten\nistuivat pirtissä, lyhentäen aikaansa oluenjuonnilla ja sopuisalla\njuttuamisella, ja illalla tanssittiin tanhualla.\n\nJuhananmessu oli tänä vuonna kolea ja pilvisäinen, mutta kukaan\nei murehtinut sitä, sillä uhkasi tulla kuivuus. Ei ollut satanut\nveden tippaa Halvardinmessun jälkeen, ja tunturillakin oli ollut\nniukanlaisesti lunta; eikä kukaan muistanut nähneensä Laagenissa niin\nvähän vettä keskellä sydänkesää kolmeentoista vuoteen.\n\nLauritsa ja hänen vieraansa olivat siis hyvillä mielin lähtiessään\ntervehtimään almunanojia pirtin puolelle. Nämä istuivat pöydän\nympärillä syöden maitopuuroa ja juoden olutta päälle, ja Kristiina\nautteli pöydässä, palvellen sairaita ja vanhoja.\n\nLauritsa tervehti vieraitaan ja kysyi, olivatko nämä tyytyväiset\nkestitykseen. Sen jälkeen hän lähti lausumaan tervetulleeksi erään\niäkkään ruotiukon, joka oli tänä päivänä siirretty Jørundgaardiin.\nMiehen nimi oli Haakon, hän oli ollut soturi vanhan Haakon-kuninkaan\naikana ja ollut mukana kuninkaan viime retkellä Skotlantiin. Hän\noli nyt rutiköyhä ja sokea; ihmiset olivat koettaneet saada hänet\nsairaalaan, mutta hän kulki mieluummin taloissa, sillä häntä kohdeltiin\nkaikkialla niinkuin arvossapidettyä vierasta, koska hän oli harvinaisen\ntietorikas ja maailmaa nähnyt.\n\nLauritsa seisoi käsi veljensä olalla -- Aasmund Bjørgulfinpoika oli\ntullut Jørundgaardiin vierailemaan. Hän kysyi myös Haakonilta, oliko\ntämä tyytyväinen ruokaan. \"Olut on hyvää, Lauri Bjørgulfinpoika\",\nvastasi Haakon. \"Mutta puuron on keittänyt tamma. Käsitelty\nemäntä laittaa käsitellyn puuron, sanoo sananparsi, ja puuro on\npohjaanpalanutta.\"\n\n\"Ei ollut tarkoitukseni\", sanoi Lauritsa, \"antaa teille\npohjaanpalanutta puuroa. Mutta tuo vanha sananparsi ei pidä aina\npaikkaansa, niin minä ainakin toivon, sillä oma tyttäreni on keittänyt\npuuron.\" Hän nauroi ja käski Kristiinan ja Tordiksen kiiruhtaa\nläskivateja noutamaan.\n\nKristiina sujahti nuolena ulos kotaa kohti. Hänen sydämensä tykytti --\nhän oli nähnyt ohimennen sedän kasvot, Haakonin puhuessa emännästä ja\npuurosta.\n\nMyöhään illalla hän näki isän ja sedän kävelevän kauan edestakaisin\npihalla, puhellen keskenään. Häntä huimasi pelosta, eikä asia parannut\nsiitä, että hän seuraavana päivänä näki isän olevan harvasanaisen ja\njuron. Mutta Lauritsa ei sanonut mitään.\n\nEi hän sanonut mitään sedän lähdettyäkään. Kristiina huomasi, ettei\nhän puhunut Haakonin kanssa yhtä paljon kuin ennen, ja kun se aika\noli umpeen kulunut, joka heidän oli määrä pitää ukko luonaan, ei\nLauritsa pyytänyt häntä jäämään pitemmäksi aikaa, vaan siirrätti hänet\nseuraavaan taloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauri Bjørgulfinpojalla oli muuten moninaiset syynsä jurouteen ja\nmielenmasennukseen, sillä uhkasi tulla suorastaan katovuosi, ja\ntalonpojat kokoontuivat käräjiin neuvotellakseen, miten tuleva talvi\noli otettava vastaan. Jo jälkikesällä oli useimmille selvä, että heidän\ntäytyi teurastaa karjansa tai kuljettaa etelämpään myytäväksi suurin\nosa elukoistaan, voidakseen ostaa sijaan viljaa väkeä varten. Edellinen\nvuosikaan ei ollut ollut mikään hyvä viljavuosi, joten entiset varastot\nolivat tavallista laihemmat.\n\nEräänä aamuna syyspuoleen meni Ragnfrid kolmen tyttärensä kera\nkatsomaan aivinoita, jotka hän oli levittänyt ulos valkenemaan.\nKristiina kiitteli äidin taitavuutta. Silloin tämä pyyhkäsi hyväillen\nRamborgin päätä:\n\n\"Tämä tulee sinun arkkuusi, pienokainen.\"\n\n\"Äiti\", sanoi Ulvhild, \"enkö minä sitten saakaan omaa arkkua, kun\nlähden luostariin?\"\n\n\"Tiedäthän, ettet sinä jää vähemmälle kuin sisaresikaan\", virkkoi\nRagnfrid. \"Mutta sinä et tule tarvitsemaan samanlaisia kapioita. Ja\ntiedäthän saavasi jäädä isän ja minun luokse koko iäksesi -- jos\ntahdot.\"\n\n\"Ja kun sinä joudut luostariin, Ulvhild\", sanoi Kristiina epävarmalla\näänellä, -- \"olen minä ehkä ollut siellä jo monta vuotta.\"\n\nKristiina vilkaisi äitiinsä, mutta Ragnfrid oli vaiti.\n\n\"Jos minä olisin sellainen, että olisin voinut joutua naimisiin\", sanoi\nUlvhild, \"en olisi milloinkaan eronnut Simonista -- hän oli hyvä, ja\nhän oli niin surullinen sanoessaan hyvästejä meille.\"\n\n\"Tiedäthän, että isäsi on käskenyt meidän olla puhumatta tästä\", sanoi\nRagnfrid, mutta Kristiina lausui uhmaavasti:\n\n\"Kyllä minä tiedän, että hän on surrut enemmän erotessaan teistä kuin\nminusta.\"\n\nÄiti vastasi suutuksissaan:\n\n\"Eipä hänellä olisi ollut paljon ylpeyttä, jos hän olisi osoittanut\nsinulle surevansa -- sinä et tehnyt kauniisti Simonia kohtaan,\ntyttäreni. Ja kuitenkin hän pyysi meitä olemaan pakottamatta tai\nnuhtelematta sinua --\"\n\n\"Hän arveli kai nuhdelleensa minua itse siksi paljon\", sanoi Kristiina\nentiseen tapaan, \"ettei kenenkään toisen enää ole tarpeellista\nsanoa minulle, miten kelvoton olen. Mutta en minä huomannut Simonin\nvälittävän kovin paljon minusta, kuultuaan minun pitävän toista\nrakkaampana.\"\n\n\"Menkää te kotiin\", sanoi äiti pienemmille. Hän kävi istumaan hirrelle,\njoka oli maassa, ja veti Kristiinan viereensä.\n\n\"Tiedät varsin hyvin\", hän jatkoi, \"että aina on pidetty sievänä ja\nsopivana, ettei mies puhu morsiamelleen liian paljon rakkaudesta -- tai\nistu hänen kanssaan kahden ja osoita kovin suurta kiihkoa --\"\n\n\"Hohoo\", sanoi Kristiina, \"eivätköhän nuoret, jotka rakastavat\ntoisiaan, joskus voisi sattua unohtamaan, mitä vanhat pitävät sopivana.\"\n\n\"Varo itseäsi, Kristiina\", sanoi äiti, \"ettet sinä milloinkaan\nunohtaisi sitä.\" Hän oli hetken ääneti. \"Taitaa olla siten, että isäsi\npelkää sinun mielistyneen mieheen, jolle hän ei tahdo sinua antaa.\"\n\n\"Mitä setäni on sanonut\", kysyi Kristiina tovin kuluttua.\n\n\"Ei enempää\", sanoi äiti, \"kuin että Erlendillä, Husabyn herralla, on\nkorkeampi suku kuin maine. Hän kuuluu pyytäneen Aasmundia puhumaan\npuolestaan Lauritsalle. Isäsi ei tullut iloiseksi siitä.\"\n\nMutta Kristiinan kasvot alkoivat loistaa. Erlend oli puhunut hänen\nsedällensä. Ja hän kun oli surrut niin sitä, ettei tämä ollut antanut\nitsestään tietoa.\n\nSilloin virkkoi äiti jälleen:\n\n\"Sitten kertoi Aasmund kuulleensa sellaista, että hän olisi kuljeksinut\nnunnaluostarin ympärillä ja että sinä olisit tullut häntä tapailemaan\naitojen varsille.\"\n\n\"Entä sitten\", kysyi Kristiina.\n\n\"Aasmund puolustaa tuota liittoa, ymmärräthän\", sanoi Ragnfrid.\n\"Mutta silloin Lauritsa suuttui enemmän kuin minä olen nähnyt hänen\nmilloinkaan suuttuvan. Hän sanoi, että kosija, joka kierteli sellaisia\nteitä hänen tyttärensä luokse, oli tapaava hänet miekka kädessä.\nTapamme Dyfrinin väkeä kohtaan oli jo ollut häpeällinen, mutta jos\nErlend oli houkutellut sinut juoksentelemaan kanssansa pimeässä teitä\npitkin, ja tämän sillä aikaa kun sinä olit luostarissa, oli se hänen\nmielestään selvä merkki siitä, että moisen sulhasen menettäminen oli\nparempi sinulle.\"\n\nKristiina väänteli käsiään -- väri vaihteli hänen kasvoillaan. Äiti\nkietoi käsivartensa hänen ympärilleen -- mutta Kristiina vääntäytyi\nirti ja huusi mielettömänä liikutuksesta:\n\n\"Antakaa minun olla, äiti! Vai tahdotteko koetella, olenko minä käynyt\npaksummaksi uumilta --\"\n\nSeuraavalla hetkellä hän lensi pystyyn, pidellen kädellään poskeansa\n-- ja katsoi ymmällään äidin säihkyviä kasvoja. Kukaan ei ollut lyönyt\nhäntä lapsuudesta asti.\n\n\"Istu\", käski Ragnfrid. \"Istu\", hän toisti, ja tyttären oli toteltava.\nÄiti istui hiljaa vähän aikaa, ja kun hän alkoi puhua, vapisi hänen\näänensä:\n\n\"Olen huomannut, Kristiina, ettet ole milloinkaan pitänyt minusta\npaljon. Ajattelin, että se kukaties johtui siitä, ettet luullut minun\npitävän erittäin paljoa sinusta -- eli siten kuin isäsi sinusta pitää.\nAnnoin asian olla -- ajattelin, että kun oli tuleva aika, jolloin itse\nsaisit lapsia, ymmärtäisit asian --.\n\n\"Annoin sinulle rintaa, ja jo silloin oli niin, että kun Lauritsa tuli\nlähelle meitä, sinä heitit suustasi rinnan ja kurotuit häntä kohti ja\nnauroit niin että maito valui suustasi. Lauritsasta tuo oli hauskaa --\nja Herra tietää, että soin sen hänelle; soin sen sinullekin, että isäsi\nleikki ja nauroi joka kerran kun sinut näki. Säälin sinua, palleroista,\nsiksi etten voinut hillitä pitkiä itkujani. Ajattelin enemmän sitä,\nmiltä tuntuisi kadottaa sinutkin, kuin osasin iloita siitä, että vielä\nelit. Mutta Jumalan ja Neitsyt Maarian nimessä vannon, etten rakastanut\nsinua vähemmän kuin Lauritsa.\"\n\nKyyneleet virtasivat Ragnfridin poskia pitkin, mutta hänen kasvonsa\nolivat aivan rauhalliset ja samoin hänen äänensä, kun hän jatkoi:\n\n\"Herra tietää, etten milloinkaan karsastellut ystävyyttä, joka oli\nteidän välillänne. Ajattelin, etten ollut tuottanut hänelle liikaa iloa\nniinä vuosina, jotka olimme eläneet yhdessä, ja iloitsin, että hänellä\noli sinut. Ajattelin myös, että jos Ivar, minun isäni, olisi ollut\nsamanlainen minulle, niin --.\n\n\"On paljon asioita, Kristiina, joista äidin tulee varoittaa\ntyttäriänsä. Ajattelin, ettei sitä tarvittu sinuun nähden, joka olit\nkulkenut isäsi jäljissä koko elämäsi -- että sinun piti tietää, mikä on\noikein ja kunniallista! Tuo, mitä äsken mainitsit -- luuletko minun\nsaattavan ajatella, että sinä tahtoisit tuottaa isällesi sellaisen\nsurun --.\n\n\"Tahdoin vain sanoa -- että toivon sinulle sellaista miestä, jota\nvoit rakastaa. Mutta silloin sinun on oltava ymmärtäväinen -- eikä\nannettava Lauritsan saada sitä ajatusta, että olet valinnut itsellesi\nonnettoman kumppalin, sellaisen, joka ei piittaa naisen rauhasta ja\nkunniasta. Sellaiselle hän ei ole antava sinua -- ei edes päästääkseen\nsinut julkisesta häpeästä. Silloin on Lauritsa mieluummin antava raudan\nratkaista hänen ja sen miehen välit, joka olisi pilannut elämäsi --.\"\n\nNäin puhuttuaan äiti nousi ja jätti hänet.\n\n\n\n\nII.\n\n\nBartolomeuksen-messun päivänä, 24:nä elokuuta, juhlittiin autuaasti\nkuolleen Haakon-kuninkaan tyttärenpojan valtaan-nousua Haugan\nkäräjillä. Niitä miehiä, jotka lähetettiin sinne pohjoisesta Gudbrannin\nlaaksosta, oli myös Lauritsa Bjørgulfinpoika. Hän kuului kuninkaan\nväkeen nuoruudestaan saakka, mutta oli koko täällä olonsa aikana\nharvoin joutunut tekemisiin henkivartion kanssa, eikä ollut milloinkaan\nkoettanut hyötyä siitä korkeasta maineesta, jonka hän oli saavuttanut\nsotaretkellä Eirik-herttuaa vastaan. Ei hän ollut aikonut nytkään\nlähteä kuninkaankäräjille, mutta ei voinut kieltäytyä. Pohjoislaakson\nneuvosmiehille oli annettu tehtäväksi koettaa saada ostetuksi viljaa\netelämmiltä seuduilta sekä lähettää se laivoilla Raumsdalin laaksoon.\n\nIhmiset odottivat tulevaa talvea toivoa vailla, pelon vallassa. Sekin\noli talonpojista paha, että Norjan kuninkaaksi taaskin oli tuleva\nlapsi. Vanha kansa muisti ajan, jolloin Maunu-kuningas kuoli ja tämän\nlapset olivat jääneet pieniksi, ja Sira Eirik sanoi:\n\n\"'Væ terræ, ubi puer rex est.' Se on kansankielellä että 'siinä talossa\neivät rotat suo yörauhaa, missä kissa on penikka.'\"\n\nRagnfrid Ivarin tytär johti taloa miesten ollessa poissa, ja\nKristiinalle ja hänelle oli hyvä, että molemmilla oli työtä korvia\nmyöten. Koko paikkakunta oli tunturilla jäkälää ja petäjänkuorta\nkeräämässä, sillä heinää oli tullut vähän eikä olkia senkään vertaa,\nja lehdeksetkin, jotka oli taitettu Juhananmessun jälkeen, olivat\nkellahtaneita ja huonoja. Ristinmessunpäivänä, Sira Eirikin kantaessa\nristiinnaulitun kuvaa tiluksia pitkin, oli kulkueessa monta, jotka\nitkien rukoilivat Jumalaa armahtamaan ihmisiä ja karjaa.\n\nViikkoa jälkeen Ristinmessun palasi Lauritsa Bjørgulfinpoika käräjillä.\n\nOli jo paljon yli maatapanoajan Rangfridin yhä istuessa kutomatuvassa.\nHänellä oli niin ylettömästi puuhaa päivällä, että hän usein sai istua\nmyöhään yöhön kangaspuiden ja ompelun ääressä. Ragnfrid viihtyikin\nhyvin tuossa huoneessa. Sen tiedettiin olevan kartanon vanhimman tuvan,\nsitä kutsuttiin rähjäksi ja ihmiset kertoivat sen seisoneen siinä\npakanuuden ajoista asti. Kristiina ja Astrid-niminen palvelustyttö\nolivat Ragnfridin kanssa ja istuivat kehräämässä lieden luona.\n\nHe olivat istuneet ääneti ja unisina jonkun aikaa, kun kuulivat\nhevosenjalan kopsetta -- joku ajoi kovaa vauhtia pihaan. Astrid meni\neteiseen ja kurkisti ulos -- sekä palasi samassa takaisin Lauritsa\nBjørgulfinpojan kanssa.\n\nVaimo ja tytär näkivät heti hänen olevan aika tavalla juovuksissa. Hän\nhorjui ja tapaili tukea reppänäseipäästä, Ragnfridin riisuessa hänen\nyltään vettävaluvaa vaippaa ja hattua ja irroittaessa hänen ympäriltään\nmiekkavyötä.\n\n\"Minne sinä olet jättänyt Halvdanin ja Kolbeinin\", hän kysyi vähän\nhätääntyneenä, \"tulevatko he perästä?\"\n\n\"Ei, erosin heidän seurastaan Loptsgaardissa\", hän sanoi ja nauroi\nvähän. \"Minulle tuli niin kova halu kotiin -- en saanut rauhaa,\nennenkuin lähdin -- siellä kävivät nukkumaan, mutta minä otin\nGuldsveinenin ja ratsastin kotiin --\"\n\n\"Voit mennä hakemaan minulle vähän ruokaa, Astrid\", sanoi hän\npalvelijalle. \"Kanna se tänne, niin sinun ei tarvitse kantaa sitä\nniin pitkää matkaa sateessa. Mutta ole nokkela, en ole syönyt sitten\naamurupeaman --\"\n\n\"Eikö sinua sitten syötetty Loptsgaardissa?\" kysyi hänen vaimonsa\nihmetellen. -- Lauritsa istuutui penkille, huojutti itseään ja naurahti:\n\n\"Kyllähän siellä ruokaa olisi ollut -- mutta minulla ei ollut\nruokahalua. Join vähän aikaa Sigurdin kanssa -- mutta -- sitten\najattelin, että yhtä hyvä oli lähteä kotiin heti kuin jäädä aamuun --\"\n\nAstrid toi ruoan ja oluen, hän oli ottanut mukaansa kuivat kengätkin\nisännälle.\n\nLauritsa huojui ja koetti irroittaa kannuksensa, mutta oli kellahtaa\nnenälleen.\n\n\"Tule tänne, Kristiina\", hän pyysi, \"auttamaan isääsi. Tiedän sinun\ntekevän sen hellästä sydämestä -- hellästä sydämestä, niin aivan --\ntänään.\"\n\nKristiina totteli ja rupesi polvilleen maahan. Silloin Lauritsa tarttui\nhänen päähänsä molemmin käsin ja käänsi hänen kasvonsa ylös:\n\n\"Tiedäthän, tyttäreni -- että tahdon vain sinun parastasi. En tahdo\ntuottaa sinulle surua, ellen tiedä sinun säästyvän monilta suruilta\nmyöhemmin. Olet kovin nuori vielä, Kristiina -- täytit seitsemäntoista\ntänä vuonna -- kolme päivää Halvardinmessun jälkeen -- seitsemäntoista\n--\"\n\nKristiina oli tehnyt tehtävänsä. Hiukan kalpeana hän nousi ja istuutui\njälleen jakkaralleen lieden ääreen.\n\nHumala näkyi haihtuvan sitä mukaa kuin Lauritsa söi. Hän vastaili\nvaimon ja palvelusneitonsa kysymyksiin käräjien menosta -- kaikki oli\nollut komeata. He olivat saaneet ostetuksi viljaa ja vähän jauhoja ja\nmaltaita, osan Oslosta, toisen Tunsbergistä; se oli ulkolaista viljaa,\nolisi voinut olla parempaakin, mutta olisi saattanut olla vieläkin\nhuonompaa. Hän oli tavannut omaisia ja tuttavia ja toi terveisiä\nnäiltä. Mutta vastaukset tipahtelivat yksikantaan.\n\n\"Olin puheissa Andres Gudmundinpojan kanssa\", sanoi hän Astridin mentyä\nulos. \"Simon on pitänyt kihlajaisia Manvikin nuoren leski-emännän\nkanssa. Häät vietetään Dyfrinissä Antinmessun aikaan. Poika on toiminut\nitse tällä kertaa. Väistelin Andres-herraa Tunsbergissa, mutta hän etsi\nminut käsiinsä -- tahtoi sanoa minulle, että hän tiesi varmasti Simonin\nnähneen Halfrid-rouvan ensi kerran juhannusaikaan. Hän pelkäsi minun\nluulevan, että Simon oli tuuminut tätä rikasta naimakauppaa rikkoessaan\nsopimuksemme.\" Lauritsa istui hiljaa ja nauroi sitten ilottomasti.\n\n\"Ymmärrättehän, että tuota kunnian miestä peloitti, että me voisimme\nuskoa hänen pojastaan sellaista.\"\n\nKristiina hengitti kevyemmin. Hän luuli, että isä tämän tähden oli\nniin kiihtynyt. Ehkä hän oli toivonut, että Simonin ja hänen liittonsa\nkaikesta huolimatta olisi pysynyt. Kristiina oli ensin pelännyt isän\nsaaneen kuulla jotakin hänen olostaan Oslossa.\n\nHän nousi ja toivotti hyvää yötä. Silloin sanoi isä, että hän odottaisi\nvähän.\n\n\"Minulla on vielä eräs ilmoitus\", lisäsi Lauritsa. \"Olisin voinut olla\npuhumatta siitä, Kristiina -- mutta sinun on parempi saada se tietää.\nJa se ilmoitus on, että tuo mies, jota olet pitänyt mielessäsi, on\nsinun koetettava unohtaa.\"\n\nKristiina oli seisonut kädet riipuksissa ja kumarassa päin. Nyt hän\nkatsoi isäänsä silmiin. Hän liikutti huuliaan, mutta ei saanut esille\nkuuluvaa ääntä.\n\nLauritsa väisti tyttären katsetta; hän heilautti kättään:\n\n\"Arvaathan, etten minä vastustaisi tahtoasi, jos suinkin saattaisin\nuskoa siitä olevan hyötyä sinulle.\"\n\n\"Mitä sanomia olette kuullut tällä matkallanne, isä?\" kysyi Kristiina\nkirkkaalla äänellä.\n\n\"Erlend Nikulauksenpoika ja hänen sukulaisensa Munan Baardinpoika\ntulivat puheilleni Tunsbergissa\", vastasi Lauritsa. \"Munan-herra pyysi\nsinua Erlendille ja minä sanoin ei.\"\n\nKristiina seisoi hetken aikaa raskaasti hengittäen.\n\n\"Miksi ette tahdo antaa minua Erlend Nikulauksenpojalle\", hän kysyi.\n\n\"En tiedä paljonko sinä tiedät miehestä, jonka haluat herraksesi\",\nsanoi Lauritsa. \"Ellet itse arvaa syytä, käy sinun vaikeaksi kuulla se\nminun suustani.\"\n\n\"Senkö vuoksi, että hän on ollut lainsuojaton ja kirkonkirouksessa?\"\nkysyi Kristiina taas.\n\n\"Tiedätkö mikä sai Haakon-kuninkaan ajamaan likeisen sukulaisensa\nluotaan -- että tämä lopulta joutui kirkonkiroukseen uppiniskaisuudesta\narkkipiispan käskyä vastaan -- ja ettei hän lähtenyt maasta yksin?\"\n\n\"Tiedän\", vastasi Kristiina. Hänen puheensa alkoi takerrella. \"Tiedän\nmyös, että hän oli kahdeksantoista vuoden vanha tutustuessaan tuohon --\njalkavaimoonsa.\"\n\n\"Saman ikäinen olin minäkin naimisiin joutuessani\", vastasi Lauritsa.\n\"Siihen aikaan kun minä olin nuori, katsottiin miehen kahdeksantoista\nikäisenä voivan vastata itsestään ja pystyvän ohjaamaan omia ja toisten\nasioita.\"\n\nKristiina seisoi hiljaa.\n\n\"Kutsuit jalkavaimoksi tuota vaimoa, jonka kanssa hän on elänyt\nkymmenen vuotta, siittäen maailmaan lapsia\", sanoi Lauritsa vähän ajan\nkuluttua. \"Enpä iloitsisi, jos jonakin päivänä joutuisin lähettämään\ntyttäreni kotoa sellaisen miehen matkassa, joka on elänyt julkisessa\nhaureudessa vuodesta vuoteen ennen naimistansa. Mutta se ei ole\nhaureutta sinun mielestäsi.\"\n\n\"Ette tuominnut noin ankarasti Aashild-rouvaa ja Bjørnia\", sanoi\nKristiina hiljaisesti.\n\n\"En sittenkään soisi näkeväni meidän joutuvan sivulangoiksi heidän\nkanssaan\", vastasi Lauritsa.\n\n\"Isä\", sanoi nyt Kristiina, \"oletteko te sitten ollut niin synnitön\nkoko elämänne, että tohditte tuomita Erlendiä noin ankarasti? --\"\n\n\"Jumala tietää\", vastasi Lauritsa tuikeasti, \"etten tuomitse ketään\nmiestä pahemmaksi syntiseksi hänen edessään kuin itseäni. Mutta eihän\nsovi ajatella siten, että minun olisi naitettava tyttäreni kelle\nmiehelle tahansa, joka haluaa pyytää häntä, vain siksi, että me\njokainen tarvitsemme Jumalan armoa.\"\n\n\"Tiedätte, etten minä tarkoittanut noin\", sanoi Kristiina kiivastuen.\n\"Isä -- äiti -- olettehan tekin olleet nuoria kerran -- ettekö muista\nsen vertaa entisestä, ettei ole helppo varjella itseään synniltä, jonka\nrakkaus synnyttää --\"\n\nLauritsa kävi tulipunaiseksi. \"En\", sanoi hän lyhyesti.\n\n\"Silloin ette myös tiedä, mitä teette\", huusi Kristiina epätoivon\nvallassa, \"jos erotatte Erlend Nikulauksenpojan minusta!\"\n\nLauritsa istui jälleen penkille.\n\n\"Olet vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, Kristiina\", hän jälleen\nalkoi. \"Voihan olla, että hän ja sinä että olette käyneet toisillenne\nrakkaammiksi kuin luulin. Mutta hän ei ole niin nuori mies, ettei olisi\nymmärtänyt -- jos hän olisi ollut kelpo mies, ei hän olisi lähestynyt\ntuollaista nuorta, alaikäistä lasta kuin sinä, lemmen sanoilla --. Se,\nettä olit luvattu toiselle, oli kai hänestä vähäpätöinen asia --.\n\n\"Mutta minä en naita tytärtäni miehelle, jolla on kaksi lasta toisen\nmiehen aviovaimon kanssa. Tiedätkö, että hänellä on lapsia?\n\n\"Olet liian nuori ymmärtämään, että tällainen vääryys synnyttää\nriitoja ja vihaa suvussa -- loputtomiin. Ei miehen sovi kieltää omia\njälkeläisiänsä, eikä hän voi tehdä tehtyä tekemättömäksi -- vaikea\nhänen on tasoittaa tietä aviottomalle pojalle ja saada tytärtänsä\nnaitetuksi muille kuin palvelijoille tai pikkutilallisille. Ne eivät\nolisi lihaa ja verta, nuo lapset, elleivät vihaisi sinua ja lapsiasi --.\n\n\"Etkö ymmärrä, Kristiina -- tuollaiset synnit -- Jumala antaa\nne anteeksi ehkä helpomminkin kuin moni muu -- ne hajoittavat\nsuvun yhteyttä niin, ettei sitä koskaan saa autetuksi. Ajattelin\nBjørnia ja Aashildia ja -- siinä seisoi Munan, hänen poikansa;\nhän oli puettu kultiin, istuu kuninkaan neuvosmiesten pöydässä,\nelää äidinperinnöstään, hän sekä hänen veljensä, eikä ole käynyt\ntervehtimässä äitiään tämän köyhyydessä kertaakaan koko aikana. Ja tuon\nmiehen oli ystäväsi valinnut puhemiehekseen.\n\n\"Ei, sanon minä, ei. Siihen sukuun sinä et tule niin kauan kuin minun\npääni on pystyssä.\"\n\nKristiina peitti käsillään silmänsä ja purskahti itkuun:\n\n\"Silloin minä olen rukoileva Jumalaa yötä ja päivää, että ellei\nmielenne muutu, hän ottaisi minut pois!\"\n\n\"On turha puhua enempää tällä kertaa\", sanoi isä kiusaantuneesta. \"Sinä\net usko minua, mutta onhan niin, että minun täytyy huolehtia sinusta\nsillä lailla, että voin vastata siitä. Mene levolle nyt, lapsi.\"\n\nHän ojensi kätensä Kristiinaa kohti, mutta tämä ei ollut näkevinään\nsitä, vaan lähti itkien tuvasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhemmat jäivät paikoilleen vähäksi aikaa. Sitten sanoi Lauritsa\nvaimolleen:\n\n\"Viitsitkö tuoda tänne tuopin olutta -- ei, tuo vähän viiniä sisään\",\nsanoi hän pyytäen. \"Minua väsyttää --.\"\n\nRagnfrid teki niinkuin hän pyysi. Hänen palatessaan korkea tuoppi\nkädessä istui Lauritsa kasvot käsien peitossa. Hän katsoi ylös,\nkoetteli Ragnfridin liinaa ja hihoja:\n\n\"Raukka, nyt sinä kastuit. -- Juo kanssani, Ragnfrid.\"\n\nTämä asetti suunsa tuopin laidalle.\n\n\"Ei, juohan nyt, juo\", sanoi Lauritsa kiivaasti, tahtoen vetää vaimonsa\npolvelleen. Vastahakoisesti tämä totteli häntä. Lauritsa sanoi:\n\n\"Kai sinä olet minun puolellani tässä asiassa, vaimoseni? Kristiinan\non paras nähdä alusta alkaen, että hänen täytyy heittää mielestään tuo\nmies.\"\n\n\"Se on oleva vaikeata lapselle\", sanoi äiti.\n\n\"Minä huomaan sen\", vastasi Lauritsa.\n\nHe istuivat hiljaa jonkun aikaa, sitten kysyi Ragnfrid:\n\n\"Minkä näköinen tuo Erlend, Husabyn herra, on?\"\n\n\"Kunhan on\", sanoi Lauritsa venyttäen. \"Kaunis mies -- tavallaan. Mutta\nen minä luulisi hänen pystyvän muuhun kuin hulluttamaan naisia.\"\n\nHe olivat taas ääneti, sitten sanoi Lauritsa jälleen:\n\n\"Sen suuren perinnön, joka hänelle jäi Nikulaus-herran jälkeen, on\nhän osannut saada hupenemaan tuntuvasti. Enkä minä ole ahertanut ja\nturvannut lapsiani sellaisia vävyjä varten.\"\n\nÄiti kulki levottomasti edestakaisin lattialla. Lauritsa jatkoi:\n\n\"Vähimmin miellytti minua se, että hän koetti lahjoa Kolbeinin hopealla\n-- viemään salaa kirjeen Kristiinalle.\"\n\n\"Näitkö sen kirjeen\", kysyi Ragnfrid.\n\n\"En viitsinyt katsoa\", vastasi Lauritsa jyrkästi. \"Ojensin sen takaisin\nMunan-herralle ja sanoin mitä ajattelin tuollaisesta menettelystä.\nSinettinsä hän oli liittänyt laitaan -- minä en tiedä, mitä minun\ntulee sanoa sellaisista lapsellisuuksista. Munan-herra näytti minulle\nsinettiä ja sanoi sen olevan Skule-kuninkaan merkin, joka Erlendillä\non ollut hallussaan isänsä jälkeen. Hän tarkoitti kai herättää minussa\nsellaisen ajatuksen, että oli suuri kunnia kun he pyysivät tytärtäni.\nMutta minä uskon, ettei Munan olisi puolustanut asiaa niin suurella\nlämmöllä, ellei hän olisi huomannut, että tuon miehen mukana laskee\nHusaby-suvun maine, jonka se saavutti herrojen Nikulauksen ja Baardin\npäivinä -- Erlend ei voi enää odottaa sellaista naimakauppaa kuin hänen\nsyntyperänsä vaatisi.\"\n\nRagnfrid pysähtyi miehensä eteen:\n\n\"En tiedä, oletko nyt oikeassa. Ensiksikin on asia niin, että\nnykyaikoina on moni suurisukuinen mies saanut tyytyä vähempään mahtiin\nja kunniaan kuin isänsä ennen häntä. Itse tiedät parhaiten, ettei\nkukaan enää rikastu tiloistaan ja kaupanteosta niinkuin ennen vanhaan\n--\"\n\n\"Tiedän, tiedän\", keskeytti Lauritsa kärsimättömästi, \"sitä tärkeämpää\non hoitaa hyvin sitä osaa, jonka on perinyt --\"\n\nMutta vaimo jatkoi:\n\n\"Ja sitten on sekin seikka, ettei minusta Kristiina ole erivertainen\nErlendiin nähden. Ruotsissa on sinun sukusi parhaita, isoisäsi ja\nisäsi kantoivat ritarin nimeä täällä. Minun edesmenneet isäni olivat\nkuninkaan vouteja isästä poikaan satoja vuosia Ivar Vanhaan asti; minun\nisäni ja isoisäni olivat heimopäälliköitä kumpikin. Sinä ja Trond ette\nole kumpainenkaan saaneet maita ettekä ritarinimeä kuninkaalta. Ja\nsilloin minusta saattaisi sanoa, ettei Erlend Nikulauksenpojan asia ole\nsen kummempi kuin teidän.\"\n\n\"Ei se ole samanlainen\", sanoi Lauritsa kiivastuen. \"Erlendillä oli\nmahti ja ritarinimi aivan silmien edessä, mutta hän käänsi niille\nselkänsä huoruuden tähden. Mutta minä huomaan nyt sinun olevan itseäni\nvastaan. Ehkä sinä olet samaa mieltä kuin Aasmund ja Trond, että on\nkunnia, kun nuo isoiset tahtovat tytärtäni sukulaiselleen --\"\n\n\"Sanoinhan vasta\", lausui Ragnfrid kuohahtaen, \"että minusta sinun ei\ntarvitse olla niin arka, että pelkäät Erlendin sukulaisten luulevan\nalentuvansa tässä asiassa. Mutta etkö näe kaikesta -- siitäkin, että\ntuo sokea ja taipuvainen lapsi uskalsi nousta vastustamaan meitä ja\nhyljätä Simon Darren -- etkö ole huomannut Kristiinan olevan aivan\ntoisenlaisen sen jälkeen kuin hän palasi Oslosta, etkö näe, että hän\nkulkee kuin vuoresta tullut --. Etkö näe, että tuo mies on hänelle niin\nkallis, että jollet anna myöten, voi tapahtua suuri onnettomuus.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat sillä\", kysyi Lauritsa ja katsoi terävästi häneen.\n\n\"Moni mies tervehtii vävyänsä tietämättä tätä siksi\", sanoi Ragnfrid.\n\nOli kuin Lauritsa olisi jäykistynyt, hitaasti muuttuivat hänen kasvonsa\nvalkoisiksi:\n\n\"Sinä, joka olet hänen äitinsä!\" sanoi hän käheästi. \"Oletko --\noletko nähnyt --? niin varmoja merkkejä -- että uskallat syyttää omaa\ntytärtäsi --\"\n\n\"En, en\", vastasi Ragnfrid nopeasti. \"En tarkoittanut sitä mitä\nluulet. Mutta silti ei kukaan tiedä, mitä on tapahtunut tai saattaa\nolla tapahtumassa. Hänellä ei ole _yhtään ainoata_ muuta ajatusta kuin\nse, että hän rakastaa tuota miestä -- sen minä olen nähnyt -- hän\nsaattaisi näyttää meille jonakin päivänä rakastavansa tätä enemmän kuin\nkunniaansa -- tai henkeään!\"\n\nLauritsa kavahti pystyyn:\n\n\"Oletko hullu! Miten voit ajatella sellaista kauniista, hyvästä\nlapsestamme! Ei kai hän olisi voinut sellaiseen joutua -- siellä\nnunnien luona. Eihän hän ole mikään karjapiika, tiedän minä, joka\nretkuilee aitojen takana. Voithan ymmärtää, ettei hän ole saattanut\nnähdä tuota miestä tai puhua hänen kanssaan kovinkaan monta kertaa --\nkai se on menevä ohi; eihän se saata olla muuta kuin nuoren neidon\npäähänpisto. Herra nähköön, vaikea minun on nähdä hänen surevan noin,\nmutta _täytyyhän_ siitä tulla loppu kerran!\n\n\"Henkeään, sanot, ja kunniaansa --. Omassa talossani minä toki voinen\nvahtia tytärtäni. Enkä minä saata uskoa, että yksikään neito, joka\non hyvästä suvusta ja kasvatettu kristinuskoon Ja kunniallisuuteen,\nhelposti viskaisi tielle kunniansa tai henkensä. Heh -- tuollaisestahan\nsitä ihmiset laittavat lauluja -- mutta minä uskon, että jos joku neito\ntai nuorukainen ajattelisi sellaista, niin laittaisi hän siitä laulun\nja olisi pelastettu sillä, mutta jättäisi sen tekemättä --\n\n\"Miten oli itsesi\", hän sanoi asettuen vaimonsa eteen. \"Sinulla oli\ntoinen, jonka mieluummin olisit ottanut siihen aikaan kun meidät kaksi\nannettiin toisillemme. Minkälaiseen elämään olisit joutunut, jos isäsi\nolisi antanut sinun määrätä asiassa --?\"\n\nNyt oli Ragnfrid käynyt kalmankalpeaksi:\n\n\"Jeesus, Maaria! Kuka on sanonut sinulle --\"\n\n\"Loptsgaardin Sigurd puhui jotakin sellaista -- heti kun olimme\nmuuttaneet tänne laaksoon\", sanoi Lauritsa. \"Mutta vastaa minulle\nsiihen, mitä sinulta kysyin -- luuletko, että olisit nyt iloisempi, jos\nIvar olisi antanut sinut sille miehelle?\"\n\nVaimo seisoi pää syvälle painuneena.\n\n\"Se mies\", vastasi hän melkein kuulumattomasti, \"ei tahtonut _minua_.\"\nHänen ruumiinsa aivankuin tärähti -- hän heilautti nyrkkiin puserrettua\nkättään.\n\nSilloin Lauritsa laski hellästi kätensä hänen olkapäilleen.\n\n\"_Niinkö_ se on\", kysyi hän järkytettynä, ja syvä ja surullinen ihmetys\ntuntui hänen äänessään; -- \"_niinkö_ se on ollut -- nämä pitkät vuodet\n-- että olet kantanut surua _hänen_ tähtensä -- Ragnfrid?\"\n\nRagnfrid vapisi ankarasti, mutta ei virkkanut mitään.\n\n\"Ragnfrid?\" kysyi Lauritsa kuin ennen. \"Mutta entä jälkeenpäin -- kun\nBjørgulf oli kuollut -- ja silloin -- kun sinä -- kun sinä tahdoit\n-- että olisin ollut sinua kohtaan -- sellainen kuin en voinut olla.\nAjattelitko silloin tuota toista?\" kuiskasi hän peloissaan ja ymmällä\nja kiusaantuneena.\n\n\"Miten saatat ajatella niin\", kuiskasi toinen itku kurkussa.\n\nLauritsa pani otsansa vaimonsa otsaa vasten ja pudisti hiljaa päätään.\n\n\"En tiedä. Se on niin omituista -- kaikki mitä sanoit tänään. Minua\nalkoi peloittaa, Ragnfrid. Minä en kai ymmärrä naisen luontoa --\"\n\nRagnfrid hymyili kelmeästi ja laski kätensä miehensä kaulalle:\n\n\"Jumala tietää, Lauritsa -- että kerjäsin edessäsi siksi, että rakastin\nsinua enemmän kuin mikä on hyväksi ihmisen autuudelle. Ja vihasin tuota\ntoista niin, että tunsin perkeleen riemuitsevan siitä.\"\n\n\"Olen pitänyt sinusta, vaimoni\", sanoi Lauritsa hiljaa ja suuteli\nhäntä, \"kaikesta sydämestäni. Tiedäthän sen? Minusta tuntui, että\nmeillä oli niin hyvä yhdessä -- Ragnfrid?\"\n\n\"Sinä olet ollut mitä parahin herra\", sanoi vaimo nyyhkyttäen ja kätki\nkasvonsa miehensä rinnalle.\n\nLauritsa tarttui kiivaasti häneen:\n\n\"Tänä yönä tahtoisin maata vierelläsi, Ragnfrid. Ja jos olisit minua\nkohtaan sellainen kuin entisinä aikoina, en olisi enää sellainen narri\n--\"\n\nVaimo jäykistyi hänen sylissään ja vetäytyi loitomma:\n\n\"Nyt on paaston aika\", hän sanoi hiljaa -- kummallisen kovalla äänellä.\n\n\"Niinpä on\", mies naurahti. \"Ragnfrid, me olemme pitäneet kaikki\npaastot ja koettaneet elää Jumalan käskyn jälkeen kaikissa asioissa. Ja\nnyt minusta melkeinpä tuntuu -- että olisimme ehkä olleet iloisemmat,\njos meillä olisi enemmän kaduttavaa --\"\n\n\"Älä _sinä_ puhu noin\", rukoili vaimo epätoivoisena painaen laihat\nkätensä hänen ohimoilleen. \"Tiedäthän, etten minä suo sinun tekevän\nmuuta kuin minkä oikeaksi näet.\"\n\nLauritsa rutisti häntä, rutisti vielä -- hän ähkyi ääneen sitä\ntehdessään:\n\n\"Jumala auttakoon häntä, Ragnfrid. -- Minua väsyttää\", hän sanoi ja\npäästi tämän irti. \"Sinä menet kai levolle sinäkin?\"\n\nHän jäi seisomaan ovelle odottamaan, Ragnfridin sammuttaessa tulta\nliedeltä ja puhaltaessa sammuksiin pienen rautalampun, joka oli kankaan\nluona, sekä nipistäen poikki karstan. Yhdessä he sitten kulkivat sateen\nläpi kartanorakennusta kohti.\n\nLauritsa oli jo asettanut jalkansa ylisportaalle, kun äkkiä kääntyikin\ntakaisin vaimon luokse, joka yhä seisoi kuistin ovella. Hän halasi\nhäntä kiihkeästi vielä viimeisen kerran ja suuteli häntä pimeässä.\nSitten hän teki ristinmerkin vaimonsa yli ja meni ylös.\n\nRagnfrid viskasi vaatteet yltään ja pujahti vuoteeseen. Hän makasi\nvähän aikaa hiljaa, kuulostellen miehensä askeleita ylistuvassa -- hän\nkuuli miten sänky narahti, ja sitten oli äänetöntä. Ragnfrid risti\nkäsivarret kuihtuneiden rintojensa yli.\n\nAuta Jumala. Mikä nainen hän oikein oli ja minkälainen äiti! Nyt\nhän oli kohta vanha. Ja kuitenkin vielä sama. Hän ei enää kerjännyt\nkuten ennen heidän ollessaan nuoria ihmisiä, jolloin hän oli riehunut\nja rukoillut tuon miehen edessä, joka sulkeutui arkana ja kainona\nhänen palaessaan tulena -- joka jäähtyi Ragnfridin tahtoessa suoda\nhänelle enemmän kuin aviomiehen osan. Sellaista se oli ollut -- ja\nniin hän oli joutunut kantamaan lapsia, kerta kerran jälkeen --\nnöyryytettynä, raivoissaan häpeästä, kun ei voinut tyytyä miehensä\nkesyyn aviorakkauteen. Sitten taas, kun hän kulki hyvyyttä ja hellyyttä\nkaivaten, oli tällä ollut niin paljon antamista -- miehen väsymätön,\nlempeä huolenpito hänen sairastaessaan ja kärsiessään lankesi kuin\nkaste hänen kuumeiseen mieleensä. Lauritsa tahtoi niin mielellään\nkantaa hänen taakkojansa -- mutta hänessä oli jotakin, jota hän ei\ntahtonut antaa. Ragnfrid oli rakastanut lapsiaan niin paljon, että\nluuli sydämensä pakahtuvan joka kerta kun joku näistä vietiin häneltä.\n-- Herra Jumala, mikä hän oikeastaan oli, kun kesken surujaan oli\nvoinut maistaa tuon pienen makean pisaran, että tämä otti hänen surunsa\nja laski sen omansa rinnalle.\n\nKristiina -- hän olisi mennyt vaikka tuleen tämän edestä -- sitä\nei uskonut Lauritsa, eikä sitä uskonut hänen lapsensa, vaan niin\nse oli. Ja kuitenkin hän nyt tunsi Kristiinaa kohtaan suuttumusta,\njoka muistutti vihaa -- unohtaakseen surunsa lapsen surun tähden oli\nLauritsa nyt toivonut tänään voivansa antautua vaimolleen.\n\nRagnfrid ei tohtinut nousta ylös, sillä hän ei tiennyt valvoiko\nKristiina toisessa vuoteessa. Mutta hän kohosi äänettömästi polvilleen,\nja otsa sängyn jalkopäätä vasten yritti hän rukoilla. Tyttärensä,\nmiehensä ja itsensä edestä. Vilun kangistaessa vähä vähältä hänen\njäsenensä hän lähti jälleen yöllisille tutuille ajatusretkilleen,\nkoettaen etsiä sydämelleen tietä rauhan maahan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHaugen sijaitsi korkealla ylänteellä länsipuolella laaksoa. Oli\nkuutamoyö ja koko maailma valkoisena. Toinen toisensa takaa\ntyöntäytyivät lumipeitteiset tunturinharjat kalpealle, tähtiköyhälle\ntaivaalle. Varjotkin, joita tunturikupurat ja könkäät heittelivät\nlumilakeuksille, näyttivät oudon ohuilta ja värittömiltä, sillä kuu\najelehti niin ylhäällä.\n\nAlas laaksoon viettävä metsä oli valkea lumesta ja huurteesta,\nympäröiden kuin muuri valkoisia aukeoita, joiden keskeltä kohosi pieniä\naita- ja rakennusripelloksia. Alutta aivan laakson pohjassa tihenivät\nvarjot pimeydeksi.\n\nAashild-rouva tuli ulos läävästä, sulki oven jälkeensä ja jäi seisomaan\nlumeen. Valkoisena kaikki, ja kuitenkin oli enemmän kuin kolme viikkoa\nadventtiin.\n\nPakkanen Klemensinmessun aikaan -- nyt oli tullut talvi todenteolla.\nNiinpä niin, se kuului tavallisesti katovuoden tulemuksiin --.\n\nTuo vanha nainen huokasi syvään. Jälleen talvi ja pakkanen ja\nyksinäisyys. -- Sitten hän nosti lumesta maitorainnan ja lyhdyn ja\nlähti tarpomaan tupaa kohti. Katsoi sitten vielä kerran ympärilleen.\n\nRinteen puoliväliin ilmestyi neljä mustaa täplää metsästä. Neljä\nratsumiestä -- keihäänkärki välähti kuutamossa. Miehet lähestyivät\nhitaasti lumessa -- kukaan ei ollut käynyt talossa lumentulon jälkeen.\nTänneköhän nuo aikoivat --.\n\nNeljä asetakkista miestä --. Kukaan, joka kävi luvallisilla asioilla\nhänen talossaan, ei olisi kulkenut sellaisessa seurassa. Hän ajatteli\narkkua, jossa oli hänen ja Bjørnin omaisuus. Taisi olla paras piiloutua\nulkosuojiin.\n\nHän katseli talven lumia ja lakeutta. Sitten hän meni tupaan. Molemmat\nvanhat koirat, jotka olivat maanneet savu-uunin luona, pieksivät\nhännällään palkkeja. Nuoret koirat oli Bjørn vienyt muassaan tunturille.\n\nHän puhalsi eloa kekäleihin ja laittoi lisää puita takkaan, täytti\nlumella padan ja pani sen tulelle. Siivilöi maidon puiseen kuppiin ja\nkantoi sen porstuakamariin.\n\nAashild vaihtoi likaisen, värjäämättömän sarkahameensa, joka haisi\nläävälle ja hielle, tummansiniseen pukuun ja muutti valkoisen\naivinaliinan rohtimisen huivin sijaan, järjestäen sen kauniisti\npäähänsä ja hartioille. Hän riisui vielä takkuiset nahkasaappaansa ja\nveti jalkaan koplasolkikengät.\n\nSitten hän alkoi siistiä tupaansa -- tasoitti patjat ja nahkat\nvuoteessa, jossa Bjørn oli loikonut päivällä, pyyhki puhtaaksi pöydän\nja asetteli kohdalleen penkin pieluksia.\n\nAashild-rouva seisoi uunin edessä pieksäen illallispuuroa koirien\nnostaessa melun. Hän kuuli hevosten ääniä pihalta, kuuli miesten\naskeleita portailta, sitten joku kopautti ovea keihäällä. Aashild nosti\npadan tulelta, suori pukuaan ja meni koirat kintereillään avaamaan ovea.\n\nUlkona kuutamoisella pihalla piteli kolme nuorta miestä neljää\nhuuruista hevosta. Mies, joka seisoi portailla, huudahti iloisesti:\n\n\"Aashild-täti, itsekö sinä tulet ovea avaamaan. Ihan täytyy sanoa: Ben\ntrouvé!\"\n\n\"Sisarenpoika, sinäkö se olet! Vastaan sinulle samoin! Mene sisään,\nsillä aikaa kun minä johdan miehesi talliin.\"\n\n\"Oletko yksin kotona\", kysyi Erlend. Hän lähti mukaan Aashildin\nopastaessa miehiä.\n\n\"Bjørn-herra lähti apumiehen keralla tunturille reellä -- hakemaan\nkotiin rehua, jota hän on kerännyt sieltä\", sanoi Aashild-rouva. \"Ja\npalvelusneitoa minulla ei ole\", hän sanoi hymyillen.\n\nVähän tämän jälkeen istuivat nuo neljä nuorta miestä penkillä, selin\npöytään, katsellen vanhaa rouvaa, joka hääräili hiljaa ja joutuisasti\nruoan toimittamisessa. Hän levitti pöydälle liinan ja pani sen päälle\npalavan kynttilän, toi esiin voita, juustoa, karhun kinkun ja korkean\npinon ohuita, hienoja leipäkorppuja. Hän kantoi olutta ja simaa\nkellarista tuvan alta ja kaatoi sitten puuron hienolle puuvadille sekä\nkäski heitä alkamaan.\n\n\"Ei tässä ole paljoa noin nuorille ja vankoille miehille\", hän sanoi\nhymyillen. \"Keitän toisen padallisen. Huomenna saatte parempaa --\nminulla on ollut kota lukittuna talvisaikaan, paitsi milloin on\nleipomista tai oluen panoa. Meitä on vähän väkeä talossa, ja minä alan\nkäydä vanhaksi, sisarenpoika.\"\n\nErlend nauroi ja puisti päätään. Hän huomasi miestensä käyttäytyvän\ntuota vanhaa vaimoa kohtaan niin kunnioittavasti ja huomaavaisesti,\nettei hän ollut nähnyt milloinkaan näitä sellaisina.\n\n\"Sinä olet omituinen nainen, täti. Äiti oli kymmenen vuotta vanhempi\nsinua ja hän oli vanhemman näköinen viimeksi sinun luona käydessämme\nkuin miltä sinä näytät vieläkään.\"\n\n\"Nuoruus haihtui nopeasti Ragnhildilta, niin on asia\", sanoi\nAashild-rouva hiljaa. \"Mistä sinä nyt tulet\", kysyi hän tuokion\nkuluttua.\n\n\"Olen ollut jonkun aikaa pohjoisessa, Lesjassa\", sanoi Erlend. \"Olen\npitänyt asuntoa siellä. En tiedä, osannetko arvata, millä asioilla minä\nliikun näillä mailla?\"\n\n\"Tarkoitat, tiedänkö minä sinun kosineen Lauritsa Bjørgulfinpojan\ntytärtä Jørundgaardin kartanosta?\" virkkoi Aashild-rouva.\n\n\"Niin\", sanoi Erlend. \"Pyysin häntä julkisesti ja kaikella kunnialla,\nmutta Lauritsa Bjørgulfinpoika antoi jyrkän kiellon. Nyt en tiedä\nmuuta neuvoa, koska Kristiina ja minä emme aio antaa erottaa itseämme,\nkuin että ryöstän hänet pois väkivalloin. Minulla on -- minulla on\nollut tiedustaja seudulla ja tiedän hänen äitinsä olleen Sundbyssä\nKlemensinmessusta asti ja aikovan jäädä sinne joksikin aikaa; Lauritsa\non niemellä muiden laakson miesten kanssa noutamassa talvivaroja\nSiliin.\"\n\nAashild-rouva mietti vähän.\n\n\"Tuo tuuma on paras jättää täyttämättä, Erlend\", hän lausui. \"En luule\nneidon seuraavan sinua hyvällä, ja et kai aio käyttää väkivaltaa.\"\n\n\"Kyllä hän seuraa. Olemme puhuneet tästä monta kertaa -- hän on useasti\npyytänyt minua viemään itsensä pois.\"\n\n\"Onko Kristiina --!\" sanoi Aashild-rouva. Sitten hän nauroi: \"Ei sinun\nsilti tule luottaa siihen, että saat hänet kanssasi, kun todella aiot\npitää hänen sanastansa kiinni.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Erlend. \"Ja olin nyt ajatellut, täti, että sinä\nlähettäisit sanan Jørundgaardiin, pyytäen Kristiinaa luoksesi --\nviikoksi tai siten, vanhempien ollessa poissa. Silloin ehtisimme\nHamariin ennen kuin kukaan huomaa häntä kadonneeksi\", selitti hän.\n\nAashild-rouva vastasi, koko ajan hymyillen:\n\n\"Oletko myös ajatellut, mitä meidän on vastaaminen, Bjørnin ja minun,\nkun Lauritsa tulee vaatimaan meitä tilille tyttärestään?\"\n\n\"Olen\", sanoi Erlend. \"Että meitä oli neljä asestettua miestä, ja että\nneito oli suostuvainen.\"\n\n\"En tahdo auttaa sinua tässä asiassa\", sanoi rouva kiivaasti. \"Lauritsa\non ollut uskollinen ystävämme monta vuotta -- hän ja hänen vaimonsa\novat kunnian väkeä, enkä minä tahdo ryhtyä pettämään heitä tai\nhäpäisemään Kristiinaa. Jätä rauhaan se neito, Erlend. Olisi muutenkin\njo aika sukumme nähdä sinua toisenlaisissa toimissa kuin kiertämässä\nmaasta toiseen milloin minkin varastetun naisen kanssa --\"\n\n\"Meidän on paras puhua kahdenkesken, täti\", sanoi Erlend lyhyeen.\n\nAashild-rouva otti kynttilän, meni kamariin ja sulki oven heidän\nperästään. Hän istuutui jauhopurnun päälle. Erlend seisoi kädet vyöhön\npistettyinä ja katsoi alas häneen.\n\n\"Voit sanoa vielä senkin Lauritsa Bjørgulfinpojalle, että Sira Jon\nvihki meidät Gerdarudissa, ennen kuin matkustimme eteenpäin rouva\nIngebjørg Haakonintyttären luo Ruotsiin.\"\n\n\"Vai siten\", sanoi Aashild-rouva. \"Oletko varma siitä, että\nIngebjørg-rouva tahtoo ottaa teidät vastaan sinne tullessanne?\"\n\n\"Puhuin hänen kanssaan Tunsbergissä\", sanoi Erlend. \"Hän kohteli minua\nrakkaana sukulaisena ja kiitti minua siitä, että tarjosin hänelle\npalvelustani joko täällä tai Ruotsissa. Ja Munan on luvannut lähettää\nhänelle kirjeen mukanani.\"\n\n\"Tiedät kai senkin\", sanoi Aashild-rouva, \"että jos voit saada jonkun\npapin vihkimään itsenne, niin on Kristiina kadottanut kaikki oikeutensa\ntaloon ja tavaraan isänsä jälkeen. Eivätkä hänen lapsensa tule olemaan\nsinun laillisia perillisiäsi. Epävarmaa on myös, tullaanko häntä\nkatsomaan oikeaksi vaimoksesi.\"\n\n\"Ehkä ei tässä maassa. Siksi minä lähdenkin etsimään turvaa Ruotsista.\nHänen kantaisänsä Laurentius Laamanni ei ollut koskaan toisella tapaa\nnaimisissa neitsyt Bengtan kanssa -- he eivät saaneet koskaan tämän\nveljen suostumusta. Ja kuitenkin häntä kohdeltiin rouvana --\"\n\n\"Heillä ei ollut lapsia\", sanoi Aashild-rouva. \"Luuletko minun poikieni\npitävän pois hyppysiään sinun perinnöstäsi, jos kuolisit ja Kristiina\njäisi leskeksi ja hänelle jäisi lapsia, joista saatettaisiin kiistellä,\novatko ne aviossa syntyneet!\"\n\n\"Tuomitset väärin Munania\", sanoi Erlend. \"Toisia lapsia tunnen vähän\n-- tiedän, ettei sinulla ole syytä liikaan lempeyteen heitä kohtaan.\nMutta Munan on aina ollut uskollinen sukulaismieheni -- hän on iloinen\nsiitä, että minä menen naimisiin; hän oli puhemieheni. -- Ja voinhan\nminä tunnustaa omikseni lapset, jotka meille syntyvät --\"\n\n\"Sillä olet merkitsevä niiden äidin jalkavaimoksesi\", sanoi\nAashild-rouva. \"Mutta minä en ymmärrä, miten tuo hiljainen Jon Helgesøn\nuskaltaisi antautua vihoihin piispan kanssa, vihkiessään sinut vastoin\nlakia.\"\n\n\"Minä ripitin itseni hänelle kesällä\", sanoi Erlend alentaen\nääntään. \"Silloin hän lupasi vihkiä meidät, jos kaikki muut keinot\nnäyttäytyisivät turhiksi.\"\n\n\"Siten siis\", sanoi Aashild-rouva. \"Olet ottanut selkääsi vaikean\nsynnin, Erlend. Kristiinalla oli hyvä olo vanhempiensa luona -- ja\nhäntä odotti hyvä naimakauppa kauniin ja kunniallisen, hyvää sukua\nolevan miehen kanssa.\"\n\n\"Kristiina on kertonut\", lausui Erlend, \"sinun sanoneen, että hän ja\nminä voisimme sopia hyvin yhteen. Ja ettei Simon Andreksenpoika ollut\nsopiva mies hänelle.\"\n\n\"Minä olen sanonut ja minä olen sanonut\", kivahti täti. \"Minä olen\nsanonut niin paljon elämäni aikana. -- En ymmärrä, miten olet voinut\nsaada tahtosi läpi Kristiinaan nähden noin helpolla. Monta kertaahan te\nette ole voineet edes tavata toisianne. Enkä minä olisi uskonut tuon\nneidon olevan helpolla otettavissa --\"\n\n\"Tapasimme Oslossa\", sanoi Erlend. \"Sitten hän oli käymässä, setänsä\nluona Gerdarudissa. Hän tuli metsään tapaamaan minua.\" Erlend katsoi\nalas ja sanoi hyvin hiljaa: \"Me saimme olla yksin siellä --.\"\n\nAashild-rouva kavahti pystyyn. Erlend taivutti päänsä vielä alemma.\n\n\"Ja siitä pitäen -- hän oli ystäväsi, niinkö\", kysyi Aashild-rouva\nepäuskoisesti.\n\n\"Niin\", Erlend hymyili herkästi ja väristen. \"Siitä pitäen olimme\nystäviä. Eikä hän ollut kovin vastaan -- mutta syytön hän on silti.\nSilloin hän tahtoi minun viemään itsensä pois -- hän ei halunnut\ntakaisin omaistensa luokse --\"\n\n\"Mutta sinä et tahtonut?\"\n\n\"En, tahdoin koettaa saada hänet vaimokseni hänen isänsä\nsuostumuksella?\"\n\n\"Onko siitä kauan\", kysyi Aashild-rouva.\n\n\"Siitä tulee vuosi Laurinmessunaikaan\", vastasi Erlend.\n\n\"Et ole pitänyt kiirettä kosinnalla\", virkkoi toinen.\n\n\"Hän ei ollut aikaisemmasta kihlauksestaan vapaa\", vastasi Erlend.\n\n\"Etkö senjälkeen ole ollut hänen likettyvillään\", kysyi Aashild.\n\n\"Saimme asetetuksi niin, että tapasimme muutaman kerran\" -- jälleen\nkulki hänen huulillaan äskeinen väreilevä hymy. \"Eräässä talossa\nkaupungissa.\"\n\n\"Jumalan nimessä\", sanoi Aashild-rouva. \"Olen auttava sinua ja häntä\nniin hyvin kuin voin. Huomaan, että Kristiinalle on käyvä liian\nvaikeaksi elää vanhempiensa katon alla sellainen taakka hartioillaan.\nEi kai siinä ole enempää?\" kysyi hän.\n\n\"Ei, mikäli minä olen kuullut\", sanoi Erlend lyhyesti.\n\n\"Oletko ajatellut\", kysyi Aashild hetken kuluttua, \"että Kristiinalla\non ystäviä ja omaisia pitkin laakson laitoja?\"\n\n\"Meidän täytyy kulkea salaa, niin paljon kuin voimme\", sanoi Erlend.\n\"Siksi meidän on päästävä matkaan pian, että ehdimme kappaleen matkaa,\nennenkuin isä palaa kotiin. Sinun on lainattava meille rekesi, täti.\"\n\n\"Entä hänen setänsä Skogissa -- mitä hän on sanova kuullessaan sinun\nhommaavan häitä hänen veljensätyttären kanssa?\"\n\n\"Aasmund on puhunut puolestani Lauritsalle\", sanoi Erlend. \"Hän ei\nvoi olla kumppalimme, mutta hän on ummistava silmänsä -- meidän\ntäytyy tulla papin luokse yöllä ja matkustaa eteenpäin yöllä. Ja\nsitten toivon Aasmundin esittävän Lauritsalle asian siten, ettei sovi\njumalaapelkääväisen miehen, sellaisen kuin Lauritsa, käydä erottamaan\nmeitä, kun pappi kerran on vihkinyt meidät -- vaan hänen on paras antaa\nsuostumuksensa, niin että meistä tulee laillinen aviopari. Sinun tulee\nsanoa hänelle samaa. Saakoon hän asettaa sovinnon ehdot ja määrätä\nmieleisensä sakot.\"\n\n\"En luule, että Lauritsa Bjørgulfinpoikaa on hyvä neuvoa tässä\nasiassa\", sanoi Aashild-rouva. \"Jumalan ja Pyhän Olavin nimessä,\ntuumasi ei miellytä minua, sisarenpoika. Mutta ymmärrän sen olevan\nviimeisen keinon, mihin voit ryhtyä, jos mielit parantaa sen vaurion,\njonka olet tehnyt Kristiinalle. Tahdon itse ratsastaa Jørundgaardiin\nhuomenna, jos annat mukaani yhden miehistäsi ja jos voin saada\npohjoisrinteen Ingridin hoitamaan eläimiä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAashild-rouva tuli Jørundgaardiin seuraavana iltana kuun parastaikaa\nkamppaillessa viimeisten päivänsäteiden kanssa. Hän näki, miten\nkalpeaksi ja kaitaposkiseksi Kristiina oli tullut, neidon tullessa\nhäntä vastaan pihamaalle.\n\nAashild-rouva istui uunin kupeessa leikkien pienempien kanssa. Hän\ntarkasti Kristiinaa salavihkaa tämän kattaessa pöytää. Laiha hän oli\nja hiljaisen näköinen. Hän oli aina ollut hiljainen, mutta nyt se oli\ntoisenlaista hiljaisuutta. Aashild-rouva aavisti kaiken sen jännityksen\nja itsepäisen uhman, joka piili sen takana.\n\n\"Kai te olette kuullut\", sanoi Kristiina tullen hänen luokseen, \"mitä\ntäällä on tapahtunut syksyn jälkeen?\"\n\n\"Siitäkö, että sisarenpoikani on kosinut sinua?\"\n\n\"Muistatteko\", kysyi Kristiina, \"miten kerran sanoitte, että hän ja\nminä voisimme soveltua yhteen. Mutta että hän oli liian rikas ja\nkorkeasukuinen minulle?\"\n\n\"Olen kuullut Lauritsan olevan toista mieltä asiassa\", sanoi Aashild\nkuivasti.\n\nKristiinan silmät välähtivät ja hän hymyili hiukan. Katsoppas tuota,\najatteli Aashild-rouva. Ja niin epämieluista kuin hänestä olikin,\ntäytyi hänen alistua Erlendin tahtoon ja tyytyä auttamaan asiaa, kuten\ntämä oli pyytänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina laati vieraalle tilan vanhempiensa sänkyyn, ja Aashild-rouva\npyysi neitoa nukkumaan rinnallaan. Heidän käytyään levolle ja tuvan\ntultua hiljaiseksi, esitti Aashild-rouva asiansa.\n\nHänen sydämensä kävi omituisen raskaaksi huomatessaan, ettei tuo\nlapsi näyttänyt ollenkaan välittävän surusta, jonka hän oli tuottava\nvanhemmilleen. Minä olin sentään kestänyt surua ja vaivaa Baardin luona\nenemmän kuin kaksikymmentä vuotta, ajatteli hän. Mutta sama lienee\nmeidän kaikkien laita. Kristiina ei näyttänyt huomanneen sitäkään,\nmiten Ulvhild oli heikontunut viime syksyn kuluessa -- Aashild mietti,\nettä Kristiina oli tuskin näkevä enää pikku siskoansa elossa. Mutta hän\nei virkkanut siitä mitään -- mitä kauemmin Kristiina jaksoi pysyttää\nyllä hurjan riemunsa ja uskonsa, sitä parempi kai oli.\n\nKristiina nousi vuoteesta ja keräsi pimeässä koristeensa lippaaseen,\njonka hän kätki vuoteeseensa. Silloin ei Aashild-rouva kuitenkaan\nvoinut olla sanomatta:\n\n\"Minusta olisi parempi, Kristiina, että Erlend ratsastaisi tänne isäsi\npalattua kotiin, että hän avoimesti tunnustaisi tehneensä suuren\nvääryyden sinua kohtaan, sekä antaisi asiansa Lauritsan käsiin.\"\n\n\"Pelkään, että isä silloin tappaisi Erlendin\", sanoi Kristiina.\n\n\"Sitä Lauritsa ei tekisi, jos Erlend kieltäytyisi tarttumasta miekkaan\nappeansa vastaan\", vastasi Aashild. \"Minä en tahdo, että Erlend joutuu\nnöyryytettäväksi\", sanoi Kristiina. \"Enkä minä tahdo, että isäni\ntulisi tietämään Erlendin koskeneen minuun ennen kuin hän pyysi minua\nkunniallisesti isältäni.\"\n\n\"Luuletko Lauritsan suuttuvan vähemmän\", kysyi Aashild-rouva,\n\"kuullessaan sinun paenneen kartanosta hänen kanssaan ja luuletko sen\nolevan hänelle helpomman kantaa. Muuksi kuin Erlendin jalkavaimoksi\nei laki sinua myönnä, niin kauan kuin elät hänen kanssaan ilman isäsi\nsuostumusta.\"\n\n\"On aivan toinen asia\", Kristiina sanoi, \"jos minusta tulee Erlendin\njalkavaimo siksi, ettei hän voinut saada minua aviovaimokseen.\"\n\nAashild-rouva oli ääneti. Hän ajatteli, miten hän saattaisi tavata\nLauritsa Bjørgulfinpojan tämän palattua kotiin ja huomattuaan\ntyttärensä tulleen ryöstetyksi. Silloin sanoi Kristiina:\n\n\"Huomaan, Aashild-rouva, teidän pitävän minua kelvottomana lapsena.\nMutta täällä on nyt ollut semmoinen olo siitä pitäen kuin isä palasi\nkäräjiltä, että jokainen päivä on ollut tuska hänelle ja minulle. Paras\nettä kerran tulee loppu asiasta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe ratsastivat Jørundgaardista aikaisin seuraavana aamuna ja joutuivat\nHaugeniin vähän jälkeen puolenpäivän. Erlend oli heitä vastassa\npihamaalla, ja Kristiina viskautui hänen syliinsä välittämättä\npalvelijasta, joka oli ollut saattomiehenä.\n\nTupaan tultuaan hän tervehti Bjørn Gunnarinpoikaa ja sitten Erlendin\nmolempia miehiä aivan kuin hän olisi ollut näiden kanssa hyvä tuttu\nennestään. Aashild-rouva ei voinut huomata hänessä vähäisintäkään\npelon tai arkuuden ilmausta. Ja myöhemmin, heidän istuessaan pöydässä\nja Erlendin selittäessä suunnitelmaansa, sanoi Kristiinakin sanansa\ntiestä neuvoteltaessa, esittäen, että he ratsastaisivat Haugenista niin\nmyöhään seuraavana iltana, että joutuisivat Rosteniin kuun painuessa\nalas sekä ajaisivat pimeässä Silin kautta Loptsgaardiin, sieltä\npitkin Ottaaenjoen rantaa sillalle ja Ottan sekä Laagenin länsirantaa\nkorpiteitä niin pitkälle kuin hevoset jaksoivat. Päivä heidän täytyisi\nlevätä jossakin karjatuvassa, joita siellä oli pitkin rinteen reunaa,\n\"sillä Hollediksen käräjäalueella voimme tavata kaikkialla väkeä, joka\ntuntee minut.\"\n\n\"Oletko varustanut rehua hevosille\", sanoi Aashild-rouva. \"Ette te voi\nrasittaa karjatuvan ihmisiä tämmöisenä vuonna -- jos siellä mitään\nonkaan -- tiedät myös, ettei kellään koko laaksossa ole tänä vuonna\nrehua myytäväksi asti.\"\n\n\"Olen ajatellut sitä\", vastasi Kristiina. \"Saatte lainata meille rehua\nja ruokaa kolmen päivän varat. Siinäkin on yksi syy lisää siihen, ettei\nmeidän tule lähteä kovin monta samassa joukossa -- Erlend saa lähettää\nJonin takaisin Husabyhyn. Trøndelagenissa on ollut parempi vuosi, niin\nettä sieltä riittää joku kuorma tunturin yli ennen joulua.\n\n\"Etelässä on muutamia köyhiä, joita mielelläni soisin teidän auttavan,\nAashild-rouva, Erlendin ja minun nimissäni.\"\n\nBjørn rämähti kummalliseen ilottomaan nauruun. Aashild-rouva pudisti\npäätään. Mutta Ulv-renki kohotti tummat terävät kasvonsa ja katsoi\nKristiinaa omituisen röyhkeästi hymyillen:\n\n\"Husabyssä ei ole milloinkaan liikavarallisuutta, Kristiina\nLauritsantytär, olkoon hyvä vuosi taikka kato Mutta ehkä asiat\nmuuttuvat, kun te tulette johtoon. Puheestanne kuuluu kuin te olisitte\nse emäntä, jota Erlend tarvitsee.\"\n\nKristiina nyökkäsi rauhallisesti ja jatkoi puhettaan. Heidän täytyi\npysytteleidä mahdollisimman paljon syrjässä valtatieltä. Eikä hänestä\nnäyttänyt järkevältä kulkea Hamarin kautta. Erlend muistutti, että\nMunan oli siellä -- heidän piti hakea tuo herttuattarelle menevä kirje.\n\n\"Silloin saa Ulv erota seurastamme Fagabergin kohdalla ja ratsastaa\nMunan-herran luo, meidän pysyessä Mjøsin länsipuolella ja ratsastaessa\nLandiin ja syrjäteitä Habelandin kautta Hakedaliin. Sieltä kuuluu\nkulkevan autio metsätie etelään Margretadaliin, niin on setäni\nkertonut. Ei meidän ole hyvä ratsastaa Raumariken kautta nykyisenä\naikana, kun Dyfrinissä valmistellaan suuria häitä\", sanoi Kristiina\nnauraen.\n\nErlend meni hänen luokseen ja tarttui häntä olkapäihin, ja Kristiina\nnojautui taapäin huolimatta miehistä, jotka olivat näkijöinä.\nAashild-rouva sanoi suutuksissaan:\n\n\"Kukaan ei voisi luulla sinun karkaavan ensi kertaa kotoasi.\"\n\nJa Bjørn-herra röhötti jälleen kuten äsken.\n\nVähän ajan kuluttua nousi Aashild-rouva ja meni kotaan valmistamaan\nruokaa. Hän oli pannut tulen liedelle, sillä Erlendin miesten piti\nmaata siellä yöllä. Hän pyysi Kristiinaa mukaansa, \"sillä minä tahdon\nvoida vannoa Lauritsa Bjørgulfinpojalle, ettette te olleet yhtään\nhetkeä kahdenkesken minun kattoni alla\", sanoi hän vihaisesti.\n\nKristiina nauroi ja lähti mukaan. Heti heidän jälestään tuli Erlend\nsinne, veti kolmijalan lieden ääreen ja istui naisväen jaloissa. Hän\ntavoitti Kristiinaa joka kerran kun tämä osui ulottuville, hääriessään\nedestakaisin. Viimein istutti hän hänet polvellensa.\n\n\"Niin on kuin Ulv sanoo, että sinä olet se emäntä, jota minä tarvitsen.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", sanoi Aashild-rouva nauraen ja suutuksissaan, \"sinulla\nsaattaa olla hyötyä hänestä. Hänhän se tässä panee alttiiksi kaiken --\nsinä et kadota paljoakaan.\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi Erlend. \"Mutta minä olen näyttänyt hänelle\ntahtovani kulkea oikeata tietä. Älä nyt ole noin vihainen,\nAashild-täti.\"\n\n\"Minun täytyy olla vihainen\", sanoi rouva. \"Tuskin olet saanut asiasi\njärjestykseen kun jo heität kaiken ja lennät maailmalle naisen kanssa.\"\n\n\"Muistappas täti\", sanoi Erlend. \"Niin se on ollut aina, etteivät ne\nole miesten huonoimpia, jotka sotkevat asiansa naisen tähden -- niin\nkertovat sadut.\"\n\n\"Niin, Jumala paratkoon\", sanoi Aashild. Hänen kasvonsa pehmenivät ja\nnuorentuivat. \"Tuon puheen minä olen kuullut ennen, Erlend\" -- hän\ntarttui tämän päähän ja tukisti häntä.\n\nSamassa riuhtaisi Ulv Haldorinpoika oven auki ja sulki sen sukkelasti\ntakanansa:\n\n\"Taloon on tullut vieras, Erlend -- sellainen, josta et välittäisi,\nluullakseni.\"\n\n\"Onko se Lauritsa Bjørgulfinpoika\", kysyi Erlend ja hyppäsi pystyyn.\n\n\"Ei ole niin hyvin\", vastasi renki. \"Se on Eline Ormintytär.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOvi aukaistiin ulkoa päin; nainen, joka tuli sisään, työnsi Ulvin\ntieltään ja astui tulta kohti. Kristiina katsoi Erlendiä. Ensin näytti\nsiltä kuin tämä olisi vaipunut ja lysähtänyt kokoon, sitten hän oikaisi\nitsensä ja tuli tummanpunaiseksi.\n\n\"Mistä helvetin kattilasta sinä tulet tänne -- mitä tahdot täältä?\"\n\nAashild-rouva astui esiin ja lausui:\n\n\"Lähtekää tupaan, Eline Ormintytär -- sen verran tietoa tavoista\nmeidänkin talossamme on, ettemme ota vastaan vieraita kodassa.\"\n\n\"En osaa odottaa, Aashild-rouva\", sanoi toinen, \"että Erlendin\nsukulaiset ottaisivat minut vastaan vieraanansa. -- Kysyitkö mistä\ntulen -- tulen Husabystä, kuinkas muuten. Terveisiä Ormilta ja\nMargretilta; he voivat hyvin.\"\n\nErlend ei vastannut.\n\n\"Kuullessani sinun antaneen Gissur Arnfininpojan lähettää itsellesi\nrahaa ja aikovasi takaisin etelään\", hän jatkoi, \"ajattelin sinun\njääneen tällä kertaa sukulaisiisi Gudbranninlaaksoon. Tiesin sinun\nkosineen heidän naapurinsa tytärtä.\"\n\nHän katsoi Kristiinaan ensi kertaa ja kohtasi tämän silmät. Kristiina\noli hyvin kalpea, mutta katsoi rauhallisesti ja tutkivasti toiseen.\n\nKristiina oli kylmä kuin kivi. Hän oli tiennyt siitä hetkestä asti,\njolloin ilmoitettiin kuka oli tullut -- että siinä se nyt oli, se\njota hän aina oli välttänyt ajatuksissaan; hän oli koettanut hukuttaa\nsen uhmaan ja rauhattomuuteen ja kärsimättömyyteen; koko ajan hän oli\nkoettanut olla ajattelematta, oliko Erlend mahtanut vapautua kokonaan\naikaisemmasta jalkavaimostansa. Nyt hänet oli tavoitettu, turha\ntaistella enää. Mutta hän ei rukoillut puolestansa.\n\nHän näki, että Eline Ormintytär oli kaunis. Tämä ei ollut enää nuori,\nmutta kaunis hän oli, kerran hänen oli täytynyt olla häikäisevän\nkaunis. Hän oli heittänyt hupun taakse; hänen päänsä oli pyöreä kuin\nkerä ja kiinteän muotoinen, poskiluut olivat hiukan ulkonevat --\nmutta oli helppo nähdä, että hän kuitenkin kerran oli ollut hyvin\nsorea. Liina peitti ainoastaan takaosan päätä; puhuessaan suori Eline\nkäsillään kullankiiltävää, lainehtivaa etutukkaa hiusliinan alle.\nKristiina ei ollut nähnyt kellään naisella noin suuria silmiä; ne\nolivat tummanruskeat, pyöreät ja kovat, mutta kapeiden, sysimustien\nkulmakarvojen ja pitkien silmäripsien alla näyttivät ne ihmeellisen\nkauniilta kullankarvaista tukkaa vastaan. Hänen huulensa ja ihonsa\nolivat sierettyneet ratsastuksen jälkeen pakkasessa, mutta se ei\npilannut paljoakaan hänen kauneuttaan. Raskas matkapuku peitti hänen\nvartalonsa, mutta hän liikkui ja käyttäytyi siinä kuten ainoastaan\nsellainen nainen, joka on täysin tietoinen ruumiinsa upeudesta. Hän\noli tuskin Kristiinan mittainen, mutta ryhti oli sellainen, että hän\nvaikutti pitemmältä kuin solakka ja hentovartaloinen neito hänen\nvierellään.\n\n\"Onko hän ollut sinun luonasi Husabyssä koko ajan\", kysyi Kristiina\nhiljaa.\n\n\"Minä en ole ollut Husabyssä\", sanoi Erlend lyhyeen ja punastui\njälleen. \"Minä olen ollut Hestuåsissa enimmän osan kesää.\"\n\n\"Olen tullut tuomaan sinulle sellaista sanomaa, Erlend\", sanoi\nEline, \"ettei sinun tarvitse enää virua sukulaistesi luona heidän\nvieraanvaraisuuttaan kokemassa siksi, että minä olen ollut ohjaamassa\ntaloasi. Minä jäin leskeksi syksyllä.\"\n\nErlend seisoi jälleen vaiti.\n\n\"Minä en ole pyytänyt sinua tulemaan Husabyhyn viime vuonna ohjaamaan\ntaloani\", sanoi hän tukalasti.\n\n\"Kuulin kaiken olevan rempallaan siellä\", sanoi Eline. \"Minulla oli\nsiksi paljon rakkautta sinua kohtaan entuudesta, Erlend, että katsoin\nsaavani huolehtia menestyksestäsi -- vaikka Jumala tietää, ettet\nsuinkaan ole kohdellut kauniisti lapsiamme tai minua.\"\n\n\"Lasten puolesta olen tehnyt minkä olen voinut\", sanoi Erlend. \"Ja\ntiedät myös hyvin, että minä heidän tähtensä suostuin sinun jäämiseesi\nHusabyhyn. Että sinä olisit sillä hyödyttänyt minua tai heitä, sitä et\nvoi sanoa\", sanoi Erlend hymyillen halveksuvasti. \"Olisi kai Gissur\nosannut hoitaa asiat ominkin neuvoin.\"\n\n\"Sinä olet aina uskonut Gissurista hyvää\", sanoi Eline hiljaa nauraen.\n\"Mutta asia on sellainen, Erlend -- että minä olen nyt vapaa. Jos sinä\ntahdot, voit siis täyttää lupauksen, jonka kerran annoit minulle.\"\n\nErlend oli vaiti.\n\n\"Muistatko\", kysyi Eline, \"sitä yötä, jolloin synnytin poikasi? Sinä\nlupasit silloin ottaa minut vaimoksesi, kun Sigurd kerran kuolisi\".\n\nErlend pyyhkäisi kädellään hiestynyttä otsaansa. \"Kyllä, minä muistan\nsen\", hän sanoi.\n\n\"Tahdotko pitää tuon lupauksen nyt?\" kysyi Eline.\n\n\"En\", sanoi Erlend.\n\nEline Ormintytär katsoi Kristiinaan -- hymyili vähän ja nyökäytti\npäätään. Ja katsoi sitten taas Erlendiin.\n\n\"Siitä on kymmenen vuotta, Eline\", sanoi tämä. \"Sen jälkeen olemme\neläneet yhdessä vuodesta toiseen kuin kaksi riivattua.\"\n\n\"Ei kai ainoastaan siten!\" sanoi toinen yhä hymyillen.\n\n\"Siitä on vuosia ja aikoja kun on toisenlaista ollut\", sanoi Erlend\nraukeasti. \"Lapset eivät saata auttaa sitä. Ja sinä tiedät -- tiedät,\nettä minä tuskin jaksan olla enää samassa huoneessa sinun kanssasi\",\nhän melkein huusi.\n\n\"Sitä minä en saattanut huomata, kun kävit kotona kesällä\", sanoi Eline\nmerkitsevästi hymyillen. \"Silloin emme olleet vihamiehiä -- aina.\"\n\n\"Jos lasket meidän olleen ystäviä, niin sama se minusta\", sanoi Erlend\nväsyneesti.\n\n\"Aiotteko jäädä tänne\", lausui Aashild-rouva. Hän mätti puuroa kahteen\nsuureen puiseen vatiin, ja työnsi toisen Kristiinan käteen. Tyttö otti\nsen vastaan. \"Vie se sisään -- Ulv, ota sinä toinen, -- pankaa ne\npöydälle, illallista me tarvitsemme, kävipä niin tai näin.\"\n\nKristiina ja palvelija lähtivät puurovateineen. Aashild-rouva sanoi\ntoisille:\n\n\"Tulkaa nyt tekin; turha teidän on seisoa tässä sättimässä toisianne.\"\n\n\"Parempi, kun Eline ja minä saamme selvittää asiat heti\", vastasi\nErlend.\n\nSiihen Aashild-rouva ei enää vastannut mitään, vaan meni.\n\nKristiina oli asettanut vadin tuvan pöydälle ja tuonut olutta\nkellarista. Hän istui penkillä suorana kuin kynttilä ja tyynenä\nkasvoiltansa, mutta ei syönyt. Ei ollut toisillakaan liian hyvä\nruokahalu, Bjørnillä enempää kuin Erlendin miehilläkään. Ainoastaan\nsille miehelle, joka oli tullut Elinen kanssa, sekä Bjørnin apumiehelle\nmaistui ruoka. Aashild-rouva istuutui ja koetti syödä puuroa. Kukaan ei\npuhunut.\n\nPitkän ajan kuluttua tuli Eline Ormintytär yksin sisään. Aashild-rouva\ntarjosi hänelle paikan itsensä ja Kristiinan välissä; Eline kävi\nistumaan ja söi vähän aikaa. Silloin tällöin näkyi hänen huulillaan\npeitetyn hymyn jälki ja hän silmäsi Kristiinaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetken kuluttua lähti Aashild-rouva kotaan käymään.\n\nTuli oli melkein sammunut. Erlend istui kolmijalalla sen vieressä,\nkumarassa ja pää käsien varassa.\n\nAashild-rouva meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.\n\n\"Jumala armahtakoon, Erlend, miten sinä olet sotkenut asiasi --!\"\n\nErlend katsoi ylös, hänen kasvonsa olivat juomuiset surkeudesta.\n\n\"Hän kantaa lasta\", hän sanoi sulkien silmänsä.\n\nAashild-rouvan kasvot sävähtivät ja hän tarttui tuimasti Erlendin\nhartioihin.\n\n\"Kenenkä sitten?\", kysyi Aashild raa'asti ja juhlallisesti.\n\n\"Minun se ei ole\", sanoi Erlend voimattomasti, kuten aikaisemmin.\n\"Mutta sinä et kai usko sitä -- sitä ei usko kukaan --\" hän vaipui\njälleen kasaan.\n\nAashild-rouva asettui hänen eteensä lieden reunalle.\n\n\"Miehistäydyppäs nyt, Erlend. Ei ole helppo uskoa sinua tässä asiassa.\nVoitko vannoa, ettei se ole sinun?\"\n\nErlend kohotti riutuneet kasvonsa.\n\n\"Niin totta kuin olen Jumalan armon tarpeessa --. Niin totta kuin\ntoivon -- toivon -- Jumalan korvanneen äidille kaiken sen, mitä hänen\ntäytyi kestää maailmassa -- minä en ole koskenut Elineen sen jälkeen\nkuin näin Kristiinan ensi kerran!\" Hän huusi viimeiset sanat, niin että\nAashild-rouvan täytyi hillitä häntä.\n\n\"Sitten minä en ymmärrä, miksi tämä olisi niin suuri onnettomuus. Sinun\ntulee ottaa selvä, kuka on sen isä ja palkata hänet naimaan Eline.\"\n\n\"Luulisin sen olevan Gissur Arnfininpojan -- voutini Husabyssä\",\nsanoi Erlend väsyneesti. \"Puhuimme siitä viime syksynä -- ja sitten\nmyöhemminkin ja --. Sigurdin kuolemaahan on odotettu jo jonkun aikaa.\nHän oli halukas naimaan hänet, jos minä antaisin sopivat myötäjäiset --\"\n\n\"Niin\", sanoi Aashild-rouva. Erlend jatkoi:\n\n\"Eline väittää, ettei hän huoli häntä. Hän tahtoo väittää minut isäksi.\nJos vannon itseni vapaaksi -- luuletko kenenkään uskovan muuta kuin\nettä minä vannon väärin --\"\n\n\"Sinun täytyy saada hänet luopumaan tuosta päätöksestä\", sanoi\nAashild-rouva. \"Ei ole muuta neuvoa kuin että ajat kotiin Husabyhyn\nhänen kanssaan huomispäivänä. Ja sitten sinun pitää olla kova ja\npäättäväinen ja saada toimeen tuo avioliitto voutisi ja Elinen kesken.\"\n\n\"Niin\", sanoi Erlend. Sitten hän viskautui suulleen ja itki ääneen.\n\n\"Etkö sinä ymmärrä, täti -- mitä sinä luulet Kristiinan ajattelevan\ntästä --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöllä nukkui Erlend kodassa miesten kanssa. Tuvassa nukkui Kristiina\nAashild-rouvan kanssa tämän vuoteessa, ja Eline toisessa vuoteessa.\nBjørn lähti talliin.\n\nSeuraavana aamuna seurasi Kristiina Aashild-rouvaa läävään. Tämän\nlähtiessä kotaan varustamaan einettä, kantoi Kristiina maidon tupaan.\n\nSiellä paloi kynttilä pöydällä. Eline oli puettu ja istui sänkynsä\nlaidalla. Kristiina toivotti hiljaa hyvän huomenen, haki maitokulhon ja\nsiivilöi maidon siihen.\n\n\"Annatko minulle siemauksen maitoa?\" kysyi Eline. Kristiina otti puisen\nkauhan ja ojensi sen toiselle; tämä hörppi ahnaasti maitoa ja katsoi\nlaidan yli Kristiinaan.\n\n\"Sinä siis olet Kristiina Lauritsantytär, joka on erottanut minut\nErlendistä\", hän sanoi, antaen kauhan takaisin.\n\n\"Tietänette itse, oliko tuossa mitään erottamista\", vastasi nuorempi.\n\nEline puri huultaan.\n\n\"Mitä sinä aiot tehdä\", hän sanoi, \"jos Erlend väsyy sinuunkin kerran\nja tahtoo naittaa sinut palvelusrengilleen? Aiotko silloinkin totella\nErlendiä?\"\n\nKristiina ei vastannut; silloin toinen nauroi ja sanoi:\n\n\"Nyt sinä kai tottelet häntä joka asiassa. Mitenkähän olisi --\nheittäisimmekö arpaa yhteisestä miehestämme, me kaksi Erlend\nNikulauksenpojan jalkavaimoa.\"\n\nKun ei vastausta kuulunut, nauroi hän jälleen ja sanoi: \"Oletko niin\ntyperä, ettet tahdo kieltää olevasi jalkavaimo?\"\n\n\"Sinulle en viitsi valehdella\", sanoi Kristiina.\n\n\"Ei se hyödyttäisikään\", vastasi Eline entiseen tapaansa. \"Minä tunnen\ntuon miehen. Hän pörhisteli kai edessäsi niinkuin teiri toista kertaa\ntavatessanne, niinhän? Säälin sinua, kaunis lapsi.\"\n\nKristiinan posket kalpenivat. Kipeänä inhosta hän sanoi hiljaa:\n\n\"En tahdo puhua kanssasi --\"\n\n\"Luuletko, että hän tulee kohtelemaan sinua paremmin kuin minua!\" yltyi\nEline uudestaan puhumaan. Silloin Kristiina vastasi purevasti:\n\n\"Minä en ole valittava, tekipä hän miten tahtoi. Itse lähdin\nharhateille -- enkä itke ja volise, jos tie alkaa viedä umpeen --\"\n\nEline oli ääneti vähän aikaa. Sitten hän sanoi punaisena kasvoiltaan ja\nääni epävarmana:\n\n\"Minäkin olin neito, kun hän sai minut, Kristiina -- vaikka olin\nollut tuon vanhan miehen vaimo seitsemän vuotta. Mutta sinä et voine\nymmärtää, miten kurjaa se oli.\"\n\nKristiina alkoi ankarasti täristä. Eline katsoi häneen. Sitten hän\nkaivoi matka-arkustaan, joka oli hänen vieressään vuodeportaalla,\npienen sarven. Hän rikkoi vahan ja sanoi hiljaa:\n\n\"Sinä olet nuori ja minä vanha, Kristiina. Tiedän turhaksi taistella\nsinua vastaan -- sinun aikasi on nyt. Tahdotko juoda kanssani,\nKristiina?\"\n\nKristiina ei hievahtanut. Silloin toinen kallisti sarvea. Kristiina\nhuomasi, ettei hän juonut. Eline sanoi:\n\n\"Sen kunnian voit kai sentään suoda minulle, että juot kanssani -- ja\nlupaat, ettet ole oleva kova äitipuoli lapsilleni?\"\n\nKristiina tarttui sarveen. Samassa aukaisi Erlend oven. Hän pysähtyi\npaikalleen ja katsoi toisesta toiseen.\n\n\"Mitä tämä merkitsee\", hän kysyi.\n\nSilloin vastasi Kristiina, ja hänen äänensä oli viiltävä ja villi:\n\n\"Me juomme toistemme onneksi, me kaksi jalkavaimoasi --\"\n\nErlend tarttui hänen ranteeseensa ja väänsi hänen kädestään sarven.\n\"Ole vaiti\", sanoi hän tuikeasti. \"Sinä et saa juoda hänen kanssaan.\"\n\n\"Minkätähden en\", sanoi Kristiina äskeisellä äänellä. \"Hän oli yhtä\nneitseellinen kuin minä sinun vietellessäsi hänet --\"\n\n\"Sen hän on sanonut niin usein, että taitaa lopulta uskoa sen itse\",\nsanoi Erlend. \"Muistatko, miten lähetit minut Sigurdin puheille tuon\nlorun kera, ja hän näytti toteen, että hän jo ennen oli tavannut sinut\ntoisen miehen kainalossa.\"\n\nKalpeana inhosta kääntyi Kristiina poispäin. Eline oli tullut\ntummanpunaiseksi, sitten hän sanoi uhmaavasti:\n\n\"Ei hän silti spitaaliseksi tule, vaikka juokin kanssani.\"\n\nErlend kääntyi vihaisena Elineä kohti -- ja äkkiä hänen kasvonsa\nvenähtivät pitkiksi ja jäykistyivät:\n\n\"Jeesus!\" pääsi hänen suustaan kuulumattomasti. Hän tarttui Elineä\nkäsivarteen.\n\n\"Juo siis hänen onnekseen\", sanoi hän käskevästi ja vapisten. \"Juo\nensin itse, sitten hän on juova perästäsi.\"\n\nEline riuhtaisihe irti äänekkäästi voihkaisten. Hän pakeni takaperin\npitkin huonetta, toinen jälessänsä. \"Juo\", tämä käski. Hän tempasi\ntikarinsa vyöstä ja seurasi ase kädessä toista. \"Juo se ryyppy, jonka\nolet varustanut Kristiinan juotavaksi.\" Hän tarttui Elineä käsivarteen\nja kiskoi hänet pöydän luo painaen hänet juomasarvea kohti.\n\nEline parkaisi ja painoi päänsä käsiään vasten.\n\nErlend päästi hänet irti, seisoi ja vapisi.\n\n\"Helvetti oli elämäni Sigurdin luona\", huusi Eline, \"sinä, sinä lupasit\n-- mutta sinä olet ollut vielä kamalampi minulle, sinä Erlend!\"\n\nSilloin Kristiina astui esiin ja tarttui sarveen: \"Yhden meistä on\njuotava -- molempia sinä et voi pitää --\"\n\nErlend sieppasi häneltä sarven ja lennätti hänet luotaan niin\nkiivaasti, että hän kaatui maahan Aashild-rouvan vuoteen viereen.\n\nErlend painoi juoma-astiaa Eline Ormintytiären suuta vasten -- hän\nseisoi polvi penkillä tämän kimpussa pöydän luona, ja pitäen tätä\npäästä koetti pakoittaa häntä juomaan.\n\nEline työnsi kätensä Erlendin käsivarren alle, tempasi tikarin pöydältä\nja tavoitti sillä Erlendiä. Isku ei viiltänyt juuri muuta kuin Erlendin\nvaatteita, Silloin hän käänsi terän itseään vasten ja vaipui heti sen\njälkeen syrjittäin Erlendin syliin.\n\nKristiina nousi lattialta ja tuli heidän luokseen. Erlend piteli\nElineä, tämän pää riippui alas hänen käsivarreltaan. Hän alkoi korista\nmelkein heti -- hänellä oli verta kurkussa, sitä valui hänen suustaan.\nHän syljeksi sitä ulos ja sanoi:\n\n\"Sinulle minä olin aikonut -- sen juoman -- kaikista niistä kerroista\n-- jolloin olet pettänyt minua --\"\n\n\"Hae Aashild-täti tänne\", sanoi Erlend matalasti. Kristiina seisoi\nliikkumatta.\n\n\"Hän kuolee\", sanoi taas Erlend.\n\n\"Silloin hänen osansa on parempi kuin meidän\", lausui Kristiina. Erlend\nkatsoi häneen -- hänen silmiensä epätoivo sai Kristiinan pehmenemään.\nHän lähti ulos tuvasta.\n\n\"Mikä nyt?\" kysyi Aashild-rouva Kristiinan astuessa kotaan.\n\n\"Me olemme tappaneet Eline Ormintyttären\", sanoi Kristiina. \"Hän kuolee\n--\"\n\nAashild-rouva lähti juoksuun. Mutta Eline henkäisi viimeisen kerran\nhänen astuessaan sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAashild-rouva oli pannut kuolleen pitkälleen penkille, pessyt veren\nhänen kasvoistaan ja peittänyt ne liinalla. Erlend seisoi selkä seinää\nvasten ruumiin takana.\n\n\"Ymmärrätkö, että tämä oli pahin, mitä saattoi tapahtua?\"\n\nHän oli latonut puita ja karankoja uuniin; nyt hän asetti sarven niiden\nkeskeen ja puhalsi tulen liekkiin.\n\n\"Voitko luottaa miehiisi\", hän kysyi jälleen.\n\n\"Ulviin ja Haftoriin luulisin kyllä --. Jonia ja sitä miestä, joka tuli\nElinen keralla, en tunne paljoa.\"\n\n\"Ymmärräthän\", sanoi Aashild, \"että jos tulee ilmi Kristiinan ja sinun\nolosi yhdessä täällä, ja että olitte tuvassa yksin hänen kanssaan\nsilloin kun hän kuoli, olisit yhtä hyvin voinut antaa Kristiinan juoda\nElinen sarvesta. -- Ja jos leviää tieto myrkystä, on kansa muistava\nsen, mistä _minua_ syytettiin kerran. -- Oliko hänellä sukua tai\nystäviä?\"\n\n\"Ei\", sanoi Erlend hiljaa. \"Hänellä ei ollut ketään muita kuin minä.\"\n\n\"Kuitenkin\", jatkoi Aashild-rouva, \"voi käydä vaikeaksi salata asia ja\nsaada ruumis tieltä, ilman että pahin epäluulo lankeaisi sinuun.\"\n\n\"Hänen pitää päästä vihittyyn maahan\", sanoi Erlend, \"vaikka se veisi\nminulta koko Husabyn. Mitä sinä sanot, Kristiina?\"\n\nKristiina nyökäytti päätään.\n\nAashild-rouva istui vaiti. Mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeampi\nhänen oli keksiä selvitystä. Pirtissä istui neljä miestä -- voisiko\nErlend lahjoa heidät vaikenemaan, voisivatko he saada jonkun näistä,\nerittäinkin Elinen saattomiehen, lähtemään maasta: kaikki yhtä\nepävarmaa. Ja Jørundgaardissa tiedettiin Kristiinan olleen täällä --\njos Lauritsa saisi kuulla asiasta, ei kukaan voinut arvata, mihin\ntämä saattoi ryhtyä. Ja sitten oli kuollut saatava pois. Länsitunturi\nei ollut ajateltavissa -- jälellä oli Raumsdalin tie, Trondheimiin\ntunturin yli vievä tie, tai sitten eteläinen tie, joka kulki laakson\npohjaa. Ja jos totuus tulisi julki, ei sitä uskottaisi -- vaikkakin sen\nannettaisiin käydä täydestä.\n\n\"Minun täytyy neuvotella tästä Bjørnin kanssa\", sanoi hän, nousi ja\nmeni ulos.\n\nBjørn Gunnarinpoika kuunteli vaimonsa kertomusta yhtään ainoata\njännettä liikauttamatta ja siirtämättä katsettaan Erlendistä.\n\n\"Bjørn\", sanoi Aashild-epätoivoisena. \"Jonkun täytyy vannoa nähneensä\nhänen itse surmanneen itsensä.\"\n\nBjørnin elottomat silmät tummenivat hitaasti; hän katsoi vaimoonsa ja\nhänen suunsa vetäytyi kieroon hymyyn:\n\n\"Tarkoitat, että tuon jonkun tulisi olla minä?\"\n\nAashild-rouva risti kätensä ja kohotti ne häntä kohden: \"Bjørn,\nymmärräthän mitä tämä merkitsee noille kahdelle --\"\n\n\"Ja sinä arvelet, että minun elämäni on jo loppuunkulutettu\", kysyi hän\nvitkaan. \"Vai tarkoitatko, että minussa on vielä jälellä sen verran\nsitä miestä, joka olin ennen, että uskallan vannoa väärin pelastaakseni\ntuon pojan sortumasta? Minusta, joka itse jouduin haudatuksi -- koko\nloppuiäkseni. Sanoin 'jouduin'\", korosti hän vielä.\n\n\"Sen sinä sanot siksi, että minä olen nyt vanha\", kuiskasi Aashild.\nKristiina purskahti vihlovaan itkuun. Hän oli istunut nurkassa\nAashildin vuoteen luona jäykistyneenä ja hiljaa. Nyt hän itki\nhillittömästi. Oli kuin Aashild-rouvan ääni olisi repinyt hänen\nsydämensä auki. Se oli ollut raskas lemmen muistoista, oli kuin vasta\ntuo ääni olisi saanut Kristiinan selvästi käsittämään, mitä hänen ja\nErlendin rakkaus oli ollut. Kuuman ja kiihkeän onnen muisto tulvahti\nkaiken yli -- huuhtoi pois menneen yön paatuneen, epätoivoisen vihan.\nHän tajusi ainoastaan rakkautensa ja tahtonsa kestää lujana.\n\nKaikki kolme katsoivat häneen. Silloin Bjørn-herra tuli hänen luokseen,\nnosti häntä leuan alta ja katsoi häneen:\n\n\"Sanotko sinä, Kristiina, että hän teki sen itse?\"\n\n\"Ei ole yhtään väärää sanaa siinä, mitä olette kuullut\", sanoi\nKristiina päättävästi. \"Me kiusasimme häntä, kunnes hän teki sen.\"\n\n\"Hän oli tarkoittanut Kristiinalle vielä pahemman kohtalon\", sanoi\nAashild.\n\nBjørn-herra päästi Kristiinan. Hän meni ruumiin ääreen, nosti sen\nsiihen sänkyyn, missä Eline oli nukkunut yöllä, ja käänsi sen kasvot\nseinään päin; sitten hän veti peitteen hyvästi sen yli.\n\n\"Voit lähettää Jonin ja sen miehen, jota et tunne, kotiin Husabyhyn\nviemään sellaista sanaa, että Eline palaa matkassasi etelään. Anna\nheidän ratsastaa puolenpäivän aikaan. Sano, että naiset nukkuvat vielä\nja että he saavat aterioida kodassa. Sitten saat puhua Haftorin ja\nUlvin kanssa. Onko hän uhannut tehdä tätä ennen? Niin että voit tehdä\nsiitä valan, jos sellaista kysyttäisi?\"\n\n\"Joka ainoa ihminen, joka on ollut talossani viimeiset vuodet,\njolloin asuimme siellä\", sanoi Erlend väsyneesti, \"voi todistaa hänen\nuhkailleen ottaa henkensä -- ja myöskin minun henkeni toisin ajoin --\nkun puhuin tahtovani erota hänestä.\"\n\nBjørn nauroi karkeasti.\n\n\"Sitähän minä ajattelin. Illalla puemme hänet matkatamineihin ja\nistutamme hänet rekeen. Sinä saat istua hänen rinnallensa --\". Erlend\nhorjahti. \"Sitä minä en saata.\"\n\n\"Paljonkohan _sinussa_ on jälellä miestä, kun vielä saat hoitaa\nasioitasi parikymmentä vuotta lisää\", sanoi Björn. \"Luuletko paremmin\nvoivasi ajaa? Niin minä istun kuolleen vieressä. Meidän on ajettava\nyöllä ja takateitä, kunnes saavumme Froniin. Tässä pakkasessa ei kukaan\ntiedä, kauanko hän on ollut kuollut. Ajamme munkkien majapaikkaan\nRoaldstadissa. Siellä me todistamme, sinä ja minä, teidän joutuneen\nsanakiistaan reessä. Se on todistettua, ettet sinä ole suostunut\nelämään hänen kanssaan sen jälkeen kuin pääsit kirouksesta, kuten\nmyös, että olet kosinut vertaistasi neitoa. Ulv ja Haftor saavat pysyä\nsyrjässä koko matkan, niin että saattavat vannoa, jos tarvitaan,\nnähneensä hänet viimeksi elävänä. Sen kai sinä voit saada aikaan?\nMunkkien luona voit hommata hänet kirstuun -- ja sitten saat ostaa\npapeilta hänelle hautarauhan ja itsellesi sielunrauhan.\n\n\"Eihän tämä ole kaunista, ei. Mutta sinä et ole järjestänyt asioitasi\nniin, että ne näyttäisivät kauniimmilta. Älä seiso siinä kuin mikäkin\nämmä, joka on pyörtymässä. Herra varjele, poika, sinä et ole vielä\ntuntenut miekanterää kurkullasi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunturilta puhalsi pureva tuuli -- ilmassa lenteli hienoa,\nhopeankiiltävää vitiä, jota tuuli ajoi alas kinoksilta ja pyöritteli\nkuutamoisessa sinisessä ilmassa, miesten lähtiessä matkalle.\n\nReen eteen oli valjastettu kaksi hevosta peräkkäin.\n\nErlend istui ajamassa. Kristiina meni hänen luokseen:\n\n\"Tällä kertaa, Erlend, saat koettaa lähettää minulle sanan matkan\nmenosta ja siitä, miten sinun asiasi käyvät.\"\n\nToinen rutisti hänen kättään niin, että Kristiina luuli veren\npurskahtavan kynsien juuresta:\n\n\"Vieläkö sinä rohkenet pysyä minussa, Kristiina?\"\n\n\"Vielä\", vastasi tämä ja lisäsi kotvasen kuluttua: \"kaikkeen tähän\nolemme syypäät yhteisesti -- minä kiihoitin sinua, sillä tahdoin hänen\nkuolemaansa.\"\n\nAashild-rouva ja Kristiina seisoivat katsoen ajajien jälkeen. Reki\noli milloin ylhäällä kinoksen harjalla, milloin syvällä lumessa. Se\nhävisi näkyvistä eräässä alankopaikassa -- ja tuli esille kauempana\nvalkoisella kukkulalla. Mutta sitten miehet ajoivat erään töyrään\nvarjoon ja katosivat kokonaan.\n\nMolemmat naiset istuivat uunin edessä selkä tyhjään sänkyyn päin,\njosta Aashild-rouva oli kantanut vaatteet ja oljet ulos. He tunsivat\nmolemmat, että se seisoi siinä ammollaan ja tuijotti heitä.\n\n\"Tahdotko nukkua kodassa yöllä\", kysyi Aashild-rouva kerran.\n\n\"Eikö tuo liene sama, missä me nukumme\", sanoi Kristiina.\n\nAashild-rouva lähti ulos ilmaa katsastamaan.\n\n\"Jos siellä rupeaa tuulemaan tai tulee suojailma, eivät he ehdi kauas\nennenkuin joutuvat kiinni\", sanoi Kristiina.\n\n\"Täällä Haugenissa tuulee aina\", vastasi Aashild-rouva. \"Ei siellä näy\nmerkkiäkään ilmanmuutoksesta.\"\n\n\"Sinun ei tule unohtaa, minkälaisen kohtalon hän oli aikonut teille\",\nvirkkoi Aashild-rouva taas kerran.\n\nKristiina vastasi hiljaa:\n\n\"Olisin minä voinut tahtoa samaa hänen sijassansa.\"\n\n\"Et mitenkään sinä olisi voinut tahtoa saattaa toista ihmistä\nspitaaliseksi\", sanoi Aashild-rouva kiihtyen.\n\n\"Muistatko, täti, sinä sanoit kerran minulle, että on hyvä kun ei\nihminen uskalla tehdä sitä, mikä hänestä ei ole kaunista. Mutta ettei\nole yhtä hyvä, jos joku asia ei näytä kauniilta siksi, ettei uskalla\ntehdä sitä.\"\n\n\"Sinä et uskaltaisi tehdä sitä siksi, että se on synti\", sanoi\nAashild-rouva.\n\n\"Niin, en luule\", sanoi Kristiina. \"Mutta niin on, että minä olen jo\ntehnyt yhtä ja toista, jota en olisi uskonut uskaltavani tehdä ennen,\nsentähden että se oli synti. Mutta minä en silloin tiennyt, että syntiä\nseuraa toisten polkeminen.\"\n\n\"Erlend oli päättänyt lopettaa huonon elämänsä paljon ennen kuin hän\ntapasi sinut\", vastasi Aashild kiihkeästi. \"Jo sitä ennen noiden kahden\nvälit olivat loppuneet.\"\n\n\"Tiedän sen\", sanoi Kristiina. \"Mutta hänellä ei liene ollut liikaa\nsyytä uskoon, ettei Erlendin päätöksiä voisi horjuttaakin.\"\n\n\"Kristiina\", rukoili Aashild-rouva tuskissansa, \"et kai sinä jätä\nErlendiä nyt. Te ette ole enää pelastettavissa muuten, kuin että\npelastatte toisenne.\"\n\n\"Noin tuskin kukaan pappi opettaisi\", sanoi Kristiina hymyillen\nhyytävästi. \"Mutta minä tiedän, etten tule jättämään Erlendiä, en,\nvaikka minun täytyisi polkea maahan oma isäni.\"\n\nAashild-rouva nousi.\n\n\"Voimme yhtä hyvin toimittaa jotakin kuin istua tässä tyhjin toimin\",\nhän sanoi. \"Turha meidän taitaa olla mennä nukkumaankaan.\"\n\nHän nouti kirnun kamarista, kantoi tupaan maitoastioita, joista kaatoi\nmaidon kirnuun ja asettui kirnuamaan.\n\n\"Anna minun tehdä tämä\", pyysi Kristiina. \"Minulla on nuorempi selkä.\"\n\nHe hääräsivät puhumatta; Kristiina seisoi kamarin oven luona\nkirnuamassa ja Aashild karttasi villaa lieden luona. Vasta sitten kun\nKristiina oli siivilöinyt joukosta voin ja alkoi painella sitä, kysyi\nhän äkkiä:\n\n\"Aashild-täti -- eikö teitä milloinkaan peloita se päivä, jolloin\nteidän täytyy seisoa Jumalan edessä?\"\n\nAashild-rouva nousi, tuli Kristiinan luokse ja asettui tämän eteen\nvaloon:\n\n\"Ehkä rohkenen kysyä häneltä, joka on luonut minut sellaiseksi kuin\nolen, voiko hän armahtaa minua kun hänen aikansa on läsnä. Sillä minä\nen ole milloinkaan pyytänyt hänen armoansa tehdessäni vastoin hänen\nkäskyjänsä. Enkä ole milloinkaan tinkinyt Jumalalta taikka mieheltäni\nyhtään penninkiä siitä leiviskästä, josta minut on pantu vastaamaan\nmaallisessa kodissamme.\"\n\nVähän ajan kuluttua hän sanoi hiljaa:\n\n\"Munan, vanhin poikani, oli kaksikymmenvuotias. Hän ei ollut silloin\nsellainen kuin tiedän hänen olevan nyt. Eivät ne sellaisia olleet,\nlapseni, eivät --\"\n\nKristiina vastasi hiljaa:\n\n\"Mutta teillä on sentään ollut Bjørn-herra rinnallanne koko ajan, joka\npäivä ja yö.\"\n\n\"On -- sekin minulla on ollut\", sanoi Aashild.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän ajan kuluttua voi oli valmis. Aashild-rouva sanoi silloin, että\nheidän täytyi koettaa heittäytyä kyljelleen vähäksi aikaa.\n\nPimeässä vuoteessa kietoi hän käsivartensa Kristiinan hartioiden\nympärille ja veti tuon nuoren pään poveansa vasten. Eikä kestänyt\nkauan, ennenkuin hän kuuli tämän tasaisesta, hiljaisesta hengityksestä,\nettä hän oli nukahtanut.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPakkanen yhä pysyi. Jokaisessa laakson navetassa ammuivat ja valittivat\nnälkäiset eläimet kylmää. Mutta kansa säästi apetta jo nyt, minkä taisi.\n\nJuhlimiset jäivät vähiin tänä vuonna, jokainen pysytteli omalla\nkolkallansa.\n\nJouluna pakkanen yltyi -- tuntui siltä kuin se olisi kiristänyt yhä\nkovemmin päivä päivältä. Ihmiset saattoivat tuskin muistaa näin\nankaraa talvea -- ei satanut lisää lunta, ei edes tunturilla, mutta\nse lumi, joka oli satanut Klemensinmessun aikaan, jäätyi kovaksi\nkuin kivi. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta päivien alkaessa.\nYöllä räiskivät ja leimusivat revontulet pohjoisessa, ne nuoleksivat\npuolta taivaankantta -- mutta eivät tuoneet muutosta säähän; jonakin\npäivänä saattoi pilveillä, tuhuutella hiukan kuivaa lunta, sitten tuli\njälleen kirkas ilma ja kirvelevä pakkanen. Laagen jymisi ja pulahteli\nuhkaavasti jääkuoren alla.\n\nJoka aamu ajatteli Kristiina, että nyt hän ei jaksanut enää, ei\njaksanut elää päivää loppuun asti. Joka päivä hän tunsi kuin\nkaksintaistelun isän ja itsensä välillä. Ja noinko heidän nyt täytyi\nolla vastatusten kun jokainen elävä olento laaksossa kärsi _yhden_\nkoettelemuksen alla. Mutta kun ilta tuli, oli hän jälleen kestänyt.\n\nEi isä ollut tyly. He eivät milloinkaan puhuneet siitä, mikä heitä\nerotti, mutta Kristiina tunsi kaikesta siitä, mitä isä jätti sanomatta,\ntämän taipumattoman tahdon pysyä kiellossaan.\n\nJa häntä vihloi isän ystävyyden ikävä. Se kirveli niin kauheasti siksi,\nettä Kristiina tiesi, miten paljon muuta tällä oli kannettavaa ja jos\nolisi ollut kuin ennen, olisi hän puhunut kaikesta Kristiinan kanssa.\n-- Oli kyllä totta, että Jørundgaardissa selvittiin paremmin kuin\nuseimmissa kartanoissa, mutta heilläkin tuntui katovuosi alituiseen\naamusta iltaan. Muulloin oli Lauritsalla ollut tapana talvisaikaan\nkasvattaa ja kesyttää varsahevosiaan, mutta tänä vuonna hän oli jo\nsyksyllä myynyt ne kaikki etelään. Ja tytär kaipasi hänen ääntään\npihamaalla, hänen teuhaamistaan noiden notkuvien, pörhökarvaisten\nkaksivuotiasten kera, leikki, jota isä rakasti niin suuresti. Ei heillä\nollut näkynyt puutetta aitoissa, ladoissa, ei lantavarastoissa sitten\nviime vuoden syksyn, mutta Jørundgaardissa kävi nyt paljon pyytäjiä,\nsekä ostohaluisia että avun tarvitsijoita, eikä kukaan lähtenyt tyhjin\nkäsin talosta.\n\nMyöhään eräänä iltana tuli muuan hyvin vanha nahkapukuinen mies\nhiihtäen. Lauritsa puhui hänen kanssaan ulkona ja Halvdan kantoi\nhänelle ruokaa kotaan. Kukaan talon väestä, joka oli hänet nähnyt,\nei tiennyt, ken hän oli -- luultavasti joku niistä poloisista, jotka\nelivät tunturilla; ehkä Lauritsa oli tavannut tämän jossakin siellä.\nMutta isä ei puhunut mitään vieraasta, eikä myöskään Halvdan.\n\nMutta eräänä iltana tuli eräs mies, jonka kanssa Lauritsa\nBjørgulfinpoika oli rettelöinyt vuosikaudet. Hän vei tämän kanssaan\naittaan. Mutta tupaan astuttuaan hän sanoi:\n\n\"Kaikki hakevat minun apuani. Mutta talossani ovat kaikki minua\nvastaan. Myöskin sinä, vaimo\", hän sanoi tälle kiivaasti.\n\nSilloin äiti lensi Kristiinaa kohden: \"Kuuletko, mitä isäsi sanoo\nminulle! En minä ole sinua vastaan, Lauritsa. Ja olethan sinäkin\njo kuullut, Kristiina, mitä Roalstadissa tapahtui, kun hän ajoi\netelää kohti tuon toisen hyväkkään ja huorintekijän, Haugenilaisen\nsukulaisensa kanssa -- hän poloinen lopetti itse päivänsä, tuo vaimo,\njonka hän oli viekoitellut hylkäämään koko sukunsa.\"\n\nKristiina vastasi paatuneena:\n\n\"Näen teidän tuomitsevan Erlendiä yhtä ankarasti niistä vuosista,\njolloin hän on pyrkinyt irti synnistä, kuin siitä ajasta, jolloin hän\non elänyt siinä.\"\n\n\"Jeesus Maaria\", huudahti Ragnfrid, lyöden kätensä yhteen. \"Minkälainen\nsinusta on tullut! Eikö edes tämä ole saanut sinua muuttamaan mieltä!\"\n\n\"Ei\", sanoi Kristiina. \"En ole muuttanut mieltä.\"\n\nSilloin katsoi Lauritsa ylös penkiltä, jossa hän oli istunut Ulvhildin\nkanssa:\n\n\"En minäkään, Kristiina\", hän virkkoi hiljaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Kristiina tiesi sittenkin tavallaan muuttaneensa mieltä, tai\nellei juuri mieltä, niin ainakin katsomustapaa. Hän oli saanut sanan\nasian kulusta, koko tuosta onnettomuusretkestä. Se oli sujunut paremmin\nkuin odottaa taidettiin. Pakkanen vai mikä lienee vaikuttanut sen, että\nErlendin rintaan saama naarmu oli alkanut ärtyä; hän joutui makaamaan\njonkun aikaa Roaldstadin majapaikassa. Bjørn-herra oli hoitanut\nhäntä päiväsaikaan. Mutta Erlendin ollessa haavoitettu selvisi asia\nhelpommin, herättäen luottamusta.\n\nKyetessään jatkamaan matkaa oli hän vienyt vainajan mukanaan kirstussa\nOsloon asti. Siellä hän Sira Jonin avulla oli saanut tälle haudan\nsortuneen Nikolauksenkirkon hautausmaalla, ja sitten hän oli käynyt\nsynnintunnustuksella itse Oslon piispan luona, ja tämä oli käskenyt\nhänen lähteä toivioretkelle pyhän veren kirkkoon Schwerinissä. Hän oli\nnyt poistunut maasta.\n\nKristiina ei voinut tehdä toivioretkiä minnekään eikä saada\nsynninpäästöä. Hänen täytyi istua täällä, odottaa, ajatella ja koettaa\npysyä lujana vastustuksessaan.\n\nKummallinen kylmä talvinen valo lankesi kaikkien hänen ja Erlendin\nyhteisten kohtausten yli. Hän ajatteli tämän viileyttä -- niin lemmessä\nkuin surussa -- ja hänestä tuntui siltä, että jos hän olisi voinut\nryhtyä kaikkeen yhtä myrskyisästi ja toimia päätä pahkaa, olisivat\nasiat kenties perästäpäin tuntuneet helpommilta kantaa. Hän saattoi\njoskus ajatella näinkin, että ehkä Erlend hylkää hänet. Hänestä\ntuntui kuin hän aina hiukan olisi pelännyt, että jos heidän asiansa\nmutkistuisi liian paljon, voisi Erlend heittää kaiken. Mutta hän ei\ntahtonut jättää Erlendiä, ennen kuin tämä itse vapautti hänet kaikista\nvaloista.\n\nNäin kului talvi hiljaa. Eikä Kristiina enää voinut pettää itseänsä,\nvaan hänen täytyi nähdä, että kotia uhkasi uusi koettelemus; Ulvhild\nei ollut enää elävä kauan. Ja kesken katkeraa suruaan sisarensa\nkohtalon tähden hän näki kauhistuen, että totisesti oli hänen oma\nsielunsa villiintynyt ja synnin runtelema. Sillä kuoleva lapsi ja\nvanhempien sanomaton suru silmiensä edessä hän ajatteli sittenkin --\nettä jos nyt Ulvhild kuolee, niin miten hän sitten oli jaksava nähdä\nisää heittäytymättä tämän jalkojen juureen, tunnustamatta kaikkea ja\nturvautumatta tämän anteeksiantoon ja isäntävaltaan --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin ehditty paastoon. Kansa teurasti pienempää karjaa, jonka oli\ntoivonut voivansa pelastaa talven yli, etteivät eläimet kuolisi\nitsestään. Ja ihmiset sairastivat pelkän kalaruoan tähden, kun heillä\nsen lisäksi oli niin vähän ja kurjaa jauhoruokaa. Sira Erik päästi\nkoko seurakunnan maitoruuan kiellosta. Mutta kansalla oli tuskin\nmaidontippaa.\n\nUlvhild oli vuoteessa. Hän nukkui yksin sisarussängyssä ja joku valvoi\naina hänen kanssaan yöllä. Saattoi tapahtua, että isä ja Kristiina yhtä\naikaa istuivat hänen vuoteensa vieressä. Kerran sellaisena yönä sanoi\nLauritsa tyttärelleen:\n\n\"Muistatko, mitä veli Edvin sanoi kerran Ulvhildin kohtalosta.\nAjattelin jo silloin, että hän kenties tarkoitti tätä. Mutta työnsin\ntuon ajatuksen silloin luotani.\" Noina öinä hän väliin kertoili\ntapauksia lasten lapsuudesta. Kristiina istui kalpeana kivistävin\nsydämin, sillä hän ymmärsi isän siten rukoilevan häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä oli Lauritsa Kolbeinin kanssa hakemassa karhunpesää\npohjoisesta tunturimetsästä. Kotiintullessaan heillä oli emäkarhu\nreessä ja Lauritsan povessa oli elävä karhunpoika. Ulvhild ilostui\nhiukan isän näyttäessä sitä hänelle. Mutta Ragnfrid sanoi, ettei aika\nollut sopiva sellaisen elatukselle, ja mitä hän tekikään sillä?\n\n\"Minä kasvatan sen isoksi ja köytän sen tyttärieni parvenoven\nvartijaksi\", sanoi Lauritsa nauraen katkerasti.\n\nMutta heiltä ei riittänyt karhunpojalle täysimaitoa, jota se tarvitsi,\nja Lauritsan täytyi tappaa se jonkun päivän perästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko sai sen verran valtaa, että keskellä päivää jo tippui hiukan\nvettä räystäistä. Tiaiset pysyttelivät nurkissa ja kiipesivät\npäivänpuoleista hirsiseinää, nakutellen sitä etsiessään kärpäsiä, jotka\nnukkuivat talviunta seinänrakosissa. Rinteet välkkyivät kovina ja\nkiiltävinä kuin hopea.\n\nViimeinkin eräänä iltana alkoi pilviä kasaantua kuun ympärille. Aamulla\nheidän herätessään oli Jørundgaard sellaisten hankien keskellä, ettei\nnäkynyt mitään mihinkään puoleen.\n\nSinä päivänä he ymmärsivät Ulvhildin kuolevan.\n\nKoko talon palveluskunta oli kutsuttu tupaan ja Sira Eirik tuli myös.\nSisällä paloi paljon kynttilöitä. Aikaisin illalla sammui Ulvhildin\nelämä hiljaa ja rauhallisesti äidin sylissä.\n\nRagnfrid kesti tämän paremmin kuin kukaan oli luullut. Vanhemmat\nistuivat rinnatusten; he itkivät molemmat aivan hiljaa. Kaikki tuvassa\nolijat itkivät. Kun Kristiina meni isänsä luo, laski tämä kätensä hänen\nolkapäälleen. Hän tunsi, miten tytär tärisi ja vavahteli, ja veti hänet\nluokseen. Mutta Kristiinasta tuntui kuin isän olisi pitänyt tietää,\nettä Kristiina oli kauempana hänestä kuin pieni vainaja vuoteellaan.\n\nHän ei käsittänyt, miten hän kesti. Hän muisti tuskin itse, mitä hänen\ntuli kestää, pysyi vaan pystyssä tylsänä ja äänettömänä, eikä taipunut\nvoitetuksi.\n\n-- Sitten nostettiin kirkonlattiasta pari palkkia Pyhän Tuomaksen\nalttarin edestä, ja siihen hakattiin hauta kivikovaan maahan Ulvhild\nLauritsantyttärelle.\n\nSatoi hiljaa ja tasaisesti lunta koko ajan, jolloin lapsi oli\npaareilla; satoi lunta kun hänet kannettiin hautaan ja sitä satoi\nedelleen, melkein pysähtymättä, koko kuukauden ajan.\n\nIhmisistä, jotka elivät kevään tuloa odotellen, tuntui kuin se ei\nmilloinkaan tulisi. Päivät valkenivat ja rupesivat pitenemään ja laakso\noli sulavan lumen huurussa auringon killittäessä ylhäältä. Mutta ilma\npysytteli kylmänä eikä lämpö tuntunut missään. Yöllä kaikki jäätyi\n-- joen kuori paukahteli, tunturit kumahtelivat, sudet ulvoivat ja\nkettu haukkui talojen nurkissa aivan kuin keskitalvella. Kansa vuoli\npettua elukoille, mutta niitä kellistyi kasoittain pahnoille. Kukaan ei\nymmärtänyt, mikä lopuksi tulisi.\n\nKristiina läksi ulos eräänä sellaisena päivänä, jolloin tihkui vettä\njalaksien uurroksissa ja jolloin lumi kiilsi hopeana pitkin maita.\nAuringonpaisteessa olivat kinokset syöpyneet ontoiksi, kohva murtui\nhiljaa ritisten Kristiinan töykäistessä sitä jalallansa. Mutta\nkaikkialla, missä vähänkin oli varjon paikkaa, oli ilma jäätävän kylmä\nja lumi kovaa.\n\nHän nousi kirkkoa kohden -- hän ei tiennyt itse miksi sinne aikoi,\ntunsi vain vetoa sinne. Isä oli kirkossa -- siellä oli joitakin\ntalonpoikia pitämässä kokousta kirkon parvella, tiesi Kristiina.\n\nYlhäällä mäessä hän tapasi talonpojat, jotka laskeutuivat rinnettä\nalas. Sira Eirik oli muassa. Miehet kulkivat kaikki jalan, yhtenä\ntummana, tuppuraisena, koukkuselkäisenä rykelmänä, puhumatta keskenään;\nhe vastasivat nyreästi Kristiinan tervehdykseen ohikulkiessaan.\n\nKristiina ajatteli, että siitä oli kauan, kun kukaan oli ollut\nhänen ystävänsä täällä. Nykyään tiesivät kai kaikki hänet huonoksi\ntyttäreksi. Ehkä tiesivät enemmänkin. Ja nyt tiesivät myös kaikki, että\njotakin perää oli ollut sittenkin tuossa vanhassa jutussa Arnesta ja\nhänestä ja Benteinistä. Ehkä hän oli hyvinkin huonossa huudossa. Hän\nsuoristausi ja jatkoi matkaa kirkkoon.\n\nOvi oli raollaan. Sisällä oli kylmä, mutta kuitenkin virtasi hänen\nmieleensä rauha noista tummista ruskeista seinistä ja korkeista\npilareista, jotka kohottivat pimeän ylös rajaan. Alttarilla ei palanut\ntulia, mutta ovesta lankesi sisään auringonjuova, joka välkkyi heikosti\nkuvilla ja astioilla.\n\nTuomaksen alttarin luona näki hän isän polvillaan maassa, pää\npainuneena ristissä olevia käsiä kohti, jotka puristivat lakkia rintaa\nvasten.\n\nArkana ja murheissaan pujahti Kristiina ulos ja jäi seisomaan\nkuistille. Kahden pikku patsaan välistä, joita kannatti kaari ja joista\nKristiina piteli kiinni, näki hän alhaalla Jørundgaardin ja sen takana\nsinertävässä usvassa uivan laakson. Auringonpaisteessa välkkyi joki\nvalkoisena, veden ja jään sekaisena, poimutellessaan läpi laakson.\nMutta lepät, joita kasvoi pitkin sen vieriä, olivat kultaisenruskeina\nkukista ja kuusimetsä seisoi keväisen vehmaana jo kirkon seutuvilla;\npikkulinnut lirkuttivat, säväköivät ja soittelivat suutaan viereisessä\nlehdossa. Niinpä niin, tuollaista sirkutusta sieltä oli kuulunut joka\nilta auringonlaskun jälkeen.\n\nJa hän tunsi, että kaipaus, jonka hän oli luullut kuoliaaksi\nkiusatuksi, kaipaus veressä ja lihassa, liikahti äkkiä hiljaa ja\nhereästi talven uinumisen jälkeen.\n\nLauritsa Bjørgulfinpoika tuli kirkosta ulos ja sulki oven. Hän astui\nlähelle tytärtään ja katsoi ulos viereisestä holvikaaresta. Kristiina\nnäki, miten tämä talvi oli kuluttanut isää. Hän ei ymmärtänyt, miten\nhän voi koskettaa asiaa juuri nyt, mutta se pujahti hänen suustaan:\n\n\"Onko totta, mitä äiti sanoi eräänä päivänä sinun sanoneen hänelle\n-- että jos se olisi ollut Arne Gyrdinpoika, niin olisit antanut\nsuostumuksesi?\"\n\n\"On\", vastasi Lauritsa katsomatta häneen.\n\n\"Sitä sinä et sanonut Arnen eläessä\", sanoi Kristiina.\n\n\"Siitä ei ollut puhetta. Huomasin kyllä pojan pitävän sinusta -- mutta\nhän ei puhunut mitään -- ja hän oli nuori -- enkä minä huomannut sinun\nmilloinkaan ajattelevan häntä siten. Et toki voinut odottaa, että minä\nolisin _tarjonnut_ tytärtäni sellaiselle, jolla ei mitään ollut.\" Hän\nhymähti. \"Mutta minä pidin pojasta\", hän sanoi hiljaa. \"Jos olisin\nnähnyt sinun kituvan rakkaudesta häneen --\"\n\nHe seisoivat yhä. Kristiina tunsi isän katsovan häntä -- hän koetti\npysyttää kasvonsa rauhallisina, mutta tunsi, miten valkoiseksi hän\ntuli. Silloin isä tuli hänen luokseen, kietoi molemmat kätensä hänen\nympärilleen ja puristi hänet rintaansa vasten. Hän taivutti taapäin\nKristiinan pään, katsoi tyttärensä kasvoihin ja peitti ne jälleen\nolkaansa vasten.\n\n\"Jeesus Kristus, pienokainen, noinko onneton sinä olet --\"\n\n\"Minä luulen, että kuolen, isä\", tämä vastasi hänelle.\n\nSitten hän purskahti itkuun. Mutta hän itki siksi, että tunsi\nisän syleilystä ja näki hänen silmistään tämän nyt olevan niin\nloppuunkiusatun, ettei hän jaksanut enää pysyä vastustuksessaan.\nKristiina oli voittanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöllä hän heräsi siihen, että isä kosketti hänen olkapäätään pimeässä.\n\n\"Nouse ylös\", sanoi tämä hiljaa, \"kuuletko mitään --?\"\n\nSilloin Kristiina kuuli, miten nurkissa vinkui se oli etelätuulen syvä,\nkosteutta uhkuva sävel. Katolta valui vesi virtana alas, pihalla tohisi\nsade pehmeään, sulavaan lumeen.\n\nKristiina viskasi hameen ylleen ja meni isän perässä ulko-ovelle.\nYhdessä he sitten katsoivat ulos valoisaan kevätyöhön -- heitä vastaan\nlöi lämmin tuuli ja sade -- taivas oli yhtenä ainoana harmaana\nmyllerryksenä, metsässä kohisi, aukealla vonkui -- ja tunturilta kuului\nkumeita jymähdyksiä lumen vieriessä alas.\n\nKristiina etsi isänsä käden ja piti sitä omassaan. Isä oli herättänyt\nhänet ja tahtonut näyttää hänelle tämän. Sellaista oli ollut ennen,\nniin hän olisi ennen tehnyt. Ja nyt oli sellaista taas.\n\nKun he menivät sisään paneutuakseen maata, sanoi Lauritsa:\n\n\"Vieras, joka kävi täällä viikon varrella, toi minulle kirjeen Munan\nBaardinpojalta. Hän aikoo tänne kesällä, käydäkseen tervehtimässä\näitiänsä, ja pyytää saada tulla tapaamaan minua ja päästä puheilleni.\"\n\n\"Mitä aiotte vastata, isä\", kuiskasi Kristiina.\n\n\"Sitä en voi sanoa sinulle vielä\", vastasi Lauritsa. \"Mutta tahdon\npuhua hänen kanssaan, ja koetan sitten toimia siten kuin katson\noikeaksi Jumalan edessä, tyttäreni.\"\n\nKristiina kiipesi jälleen sänkyyn Ramborgin viereen ja Lauritsa\npaneutui nukkuvan vaimonsa rinnalle. Hän makasi ajatellen, että jos\ntulva paisui isoksi ja nousi hyvin äkkiä, oli harva talo laaksossa niin\nuhattu kuin Jørundgaard. Vanha ennustus sanoi, että virta veisi sen\nkerran.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKevät tuli kuin tempaisemalla. Joku päivä suojan puhkeamisen jälkeen\noli koko kulma mustanruskeana, sateen virratessa rankkana alas.\nVesi juoksi kohisten rinteitä pitkin, joki kasvoi ja levisi kuin\nlyijynharmaa lampi koko laaksonpohjaan, jonka keskeltä kohosi pieniä\nkelluvia lehtoja ja jossa möyrysi kavala, pyörteinen virranjuonne. Vesi\noli noussut kauaksi Jørundgaardin maille. Kuitenkin olivat vahingot\nkaikkialla pienemmät kuin mitä oli pelätty.\n\nTouot jäivät myöhäisiksi ja ihmiset kylvivät niukan siemenen rukoillen\nJumalaa säästämään sen hallaöiltä syksyllä. Ja näytti siltä kuin hän\ntällä kertaa olisi kallistanut korvansa rukouksille ja aikonut keventää\nihmisten taakkaa. Kesäkuussa oli idättävät ilmat, kesä oli kaunis ja\nkansa alkoi toivoa katovuoden seurausten silenevän aikaa myöten.\n\nSyksykylvö oli ohi. Silloin tuli Jørundgaardiin kerran illan suussa\nneljä ratsastavaa miestä. Kaksi herraa palvelijoineen, herra Munan\nBaardinpoika ja Baard Petrinpoika, Hestnæsin herra.\n\nRagnfrid ja Lauritsa antoivat kattaa pöydän ylistupaan sekä valmistaa\nvieraille vuoteet parveen. Mutta Lauritsa pyysi herroja jättämään\nasiansa huomiseksi, kun he olivat levänneet matkan jälkeen.\n\nMunan-herra johti puhetta aterioidessa, hän kääntyi usein puheessaan\nKristiinan puoleen sekä jutteli ikään kuin he olisivat olleet hyvät\ntuttavat. Kristiina näki, ettei se miellyttänyt isää. Munan-herra\noli lyhytsäärinen, tanakka, punanaamainen, ruma, puhelias ja hieman\nnarrimainen käytökseltään. Häntä kutsuttiin Munan Pätkäksi tai Munan\nPomppijaksi. Mutta olennostaan huolimatta oli Aashild-rouvan poika\nsentään ymmärtäväinen ja kykenevä mies, joka oli ollut monenlaisissa\nkruunun toimissa ja jonka sana myöskin painoi valtakunnan hallinnassa.\nHän asui äitinsä perintökartanossa Skogheimsherredissä, oli hyvin\nrikas ja oli nainut rikkaan vaimon. Katri-rouva, hänen emäntänsä,\noli kummallisen ruma ja avasi harvoin suutaan, mutta hänen miehensä\npuhui hänestä aina niinkuin tämä olisi ollut maailman viisain nainen,\nniin että ihmiset olivat alkaneet nimittää häntä leikillä Katri\nKieleväksi ja Katri Keinoseksi. He näkyivät kuitenkin elävän sovussa ja\nrakkaudessa, vaikka Munan-herra oli tunnettu löysistä tavoistansa sekä\nennen että jälkeen avioliiton.\n\nBaard Petrinpoika oli kaunis ja muhkea vanha herra, joskin hänellä oli\nsievoinen vatsa sekä verrattain raskaat liikkeet. Hänen tukkansa ja\npartansa olivat hiukan haalistuneet, mutta vieläkin niissä oli yhtä\npaljon keltaista kuin valkeata. Kuningas Maunu Haakoninpojan kuolemasta\nasti hän oli elänyt rauhassa suurilla tiloillaan Nordmøressa. Hän oli\ntoisen kerran leskenä ja hänellä oli paljon lapsia, joiden kaikkien\nkehuttiin olevan kauniita, kunnollisesti kasvatettuja ja hyvissä\nvaroissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä lähtivät Lauritsa ja miehet ylistupaan\nneuvottelemaan. Lauritsa pyysi vaimonsa olemaan läsnä, mutta tämä ei\ntahtonut. \"Olkoon tämä kokonaan sinun asiasi. Tiedät, että se on raskas\nsuru tyttärellesi, ellei sovintoa saada, mutta minä näen, etteivät\nesteet ole pienet.\"\n\nHerra Munan antoi esiin Erlend Nikulauksenpojan kirjeen. Erlend\nsuostui kaikkiin Lauritsan ehtoihin, jos tämä suostui antamaan hänelle\ntyttärensä Kristiinan. Itse oli Erlend valmis antamaan maansa ja\ntulonsa jäävittömien miesten arvioitavaksi, tarjoamaan Kristiinalle\nsellaisen omaisuuden ja huomenlahjan, että tämä joutui saamaan\nkolmanneksen pesästä, lukuunottamatta omia myötäjäisiänsä sekä kaikkia\nsukulaisilta lankeavia perintöjä, jos hän oli jäävä leskeksi ilman\nlapsia. Lisäksi hän lupasi Kristiinalle oikeuden hoitaa itse omaa\nosuuttansa pesästä, sekä sitä, minkä hän oli kotoa tuonut, että sitä,\nminkä hän oli saava Erlendiltä. Mutta jos Lauritsa toivoi muutosta\npesänjakoon, oli hän mielellään ottava sen varteen ja järjestävä asiat\nsen mukaan. Ainoa ehto, johon Kristiinan suvun oli suostuttava oli se,\nettä jos heidän lapsensa joskus nostaisivat perintöriidan, heidän ei\nkoskaan ollut ruvettava tekemään mitättömäksi niitä lahjoja, joita hän\noli antanut Eline Ormintyttären kanssa siittämilleen lapsille, vaan\nluvattava todistaa, että se omaisuus oli ollut lohkaistuna pesästä\nennen avioliiton solmimista Kristiina Lauritsantyttären kanssa. Lopuksi\ntarjoutui Erlend pitämään häät kaikella asianmukaisella komeudella\nluonaan Husabyssä.\n\nLauritsa ryhtyi puheisiin ja lausui:\n\n\"Tämä on kaunis tarjous. Näen, että sukulaisenne koettaa kaikin tavoin\nvoittaa ystävyyttäni. Näen sen jo siitä, että hän on saanut teidät,\nMunan-herra, toistamiseen lähtemään asialle sellaisen miehen luokse\nkuin minun, jolla ei ole paljon sanomista ulkopuolella tämän laakson,\nkuin myös siitä, että te, Baard-herra, olette vaivautunut näin pitkän\nmatkan päähän. Mutta minun on sanottava Erlendin tarjouksesta, ettei\nminun tyttäreni ole kasvatettu hoitamaan itse tilojaan ja omaisuuttaan\nja että olen aina aikonut hänet miehelle, jonka käsiin turvallisesti\nvoisin jättää neidon onnen. En tiedä, kelpaisiko Kristiina hoitamaan\nsellaista valtaa, mutta en luule sen häntä miellyttävän. Hän on lempeä\nja taipuvainen mieleltään -- ja yksi niistä syistä, jotka minulla on\nollut mielessäni, asettuessani vastustamaan tätä avioliittoa, on, että\nErlend on osoittanut ymmärtämättömyyttä erinäisissä asioissa. Jos\nKristiina olisi ollut vallanhaluinen, uskalias ja itsepäinen nainen,\nolisi asia heti toinen.\"\n\nHerra Munan purskahti nauruun ja sanoi:\n\n\"Hyvä Lauritsa, valitatteko te sitä, että neito on liian vähän\nitsepäinen --\" ja Baard-herra yhtyi puheeseen hymähtäen:\n\n\"Tahtoa teidän tyttäreltänne ei mielestäni puutu -- kaksi vuotta hän on\njo pitänyt Erlendin puolta teitä vastaan.\"\n\nLauritsa sanoi:\n\n\"Muistan sen kyllä, mutta tiedän mitä sanon. Vaikea hänelle on ollut\nitselleenkin tämä aika, jolloin hän on uhmaillut tahtoani, eikä hän ole\nkauan oleva iloinen sellaisen miehen luona, joka ei osaa hallita häntä.\"\n\n\"Sepä perkelettä\", sanoi Munan-herra. \"Silloin täytyy teidän tyttärenne\nolla hyvin toisenlainen kuin ne naiset, jotka minä tunnen, sillä minä\nen ole nähnyt yhtäkään, joka ei olisi tahtonut hallita itseänsä ja\nsitäpaitsi herraansa.\"\n\nLauritsa kohautti olkapäitään eikä vastannut mitään.\n\nBaard Petrinpoika sanoi silloin:\n\n\"Ymmärrän, ettette te ole tullut halukkaammaksi tähän avioliittoon\ntyttärenne ja kasvatuspoikani välillä sen onnettoman lopun jälkeen,\njonka tuo hänen luonaan ollut nainen sai. Mutta voin kertoa teille\nkäyneen ilmi, että tuo onneton nainen oli antanut toisen miehen,\nErlendin voudin Husabyssä, vietellä itsensä. Erlend tiesi tästä\nlähtiessään hänen kanssaan paluumatkalle laakson läpi, hän oli\ntarjoutunut antamaan tälle sopivat myötäjäiset, jos vouti naisi hänet.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, että asia on noin\", kysyi Lauritsa. -- \"Vaikka\nen tiedä tuleeko se siitä kauniimmaksi. Vaikealta mahtanee tuntua hyvää\nsukua olevasta naisesta tulla talonisännän kädessä ja lähteä rengin\nkainalossa.\"\n\nMunan Baardinpoika tarttui puheeseen:\n\n\"Saatan ajatella, Lauritsa Bjørgulfinpoika, että se mikä saa teidät\neniten vastustamaan sisarenpoikaani, on tuo onneton tapaus Sigurd\nSaksulvinpojan vaimon kera. Mutta muistakaa, hyvä mies, Jumalan nimessä\n-- että tuo nuori poika asui samassa talossa nuoren, kauniin vaimon\nkanssa, jolla oli vanha, penseä, kykenemätön aviomies -- ja yö on puolen\nvuoden pituinen siellä pohjolassa; en minä ymmärrä, mitä siitä olisi\nvoinut tulla muuta, ellei Erlend olisi ollut kerrassaan pyhä mies.\nMunkin vikaa ei Erlendissä ole ollut koskaan, sitä en tahdo väittää,\nmutta epäilen, olisiko nuori kaunis tyttärenne kiittänyt teitä, jos\nolisitte antanut hänet munkkinahjukselle. -- On totta, että Erlend\nlaati elämänsä tuhmasti ja sitten yhä tuhmemmin --. Mutta asiasta\ntäytyy kerran päästä irti -- me hänen sukulaisensa olemme koettaneet\nkaikin voimin auttaa poikaa jälleen jaloilleen, vaimo on kuollut ja\nErlend on pitänyt kykynsä mukaan huolta hänen ruumiinsa ja sielunsa\ntarpeista, itse Oslon piispa on antanut hänelle synninpäästön ja hän\non nyt palannut kotimaahan Schwerinistä, pyhän veren puhdistamana --\ntahdotteko te olla ankarampi kuin Oslon piispa ja itse arkkipiispa,\ntai kuka siellä lienee tuon kalliin veren hoidossa --.\n\n\"Hyvä Lauritsa, kyllähän puhdas elämä on kaunis seikka, mutta se ei\nluonnistu todellakaan täysi-ikäiseltä mieheltä muutoin kuin Jumalan\nerikoisesta armosta. Pyhän Olavin nimessä --! Muistakaa toki, ettei\nitse pyhä kuninkaamme saanut tuota lahjaa ennenkuin hänen elämänsä\nalkoi kallistua loppuaan kohden -- arvattavasti oli siis Jumalan tahto,\nettä hänen ensin tuli siittää kelpo nuorukainen Maunu, joka voitti\npakanoiden hyökkäyksen pohjolassa. Olavi-kuningas ei siittänyt sitä\npoikaa kuningattarensa kera, ja kuitenkin hän istuu ylimpien pyhimysten\njoukossa taivaan valtakunnan saleissa. Huomaan, että tämä puhe on\nmielestänne sopimatonta --\"\n\nBaard-herra keskeytti hänet:\n\n\"Lauritsa Bjørgulfinpoika, minä en pitänyt tästä asiasta enemmän\nkuin te, kun Erlend tuli ensi kertaa luokseni ja sanoi katsoneensa\nitsellensä neidon, joka oli luvattu toiselle. Mutta minä olen myöhemmin\nhuomannut, että noiden kahden nuoren välillä on niin voimallinen\nrakkaus, että olisi suuri synti erottaa heidän ystävyyttään. Erlend\noli mukanani viimeisissä joulupidoissa, jotka Haakon-kuningas piti\nmiehillensä -- he kohtasivat siellä ja heti toisensa nähtyään teidän\ntyttärenne pyörtyi ja makasi kauan liikkumatta niinkuin kuollut --\nmutta minä näin kasvatuspojastani, että tämä tahtoi ennen antaa\nhenkensä kuin luopua hänestä.\"\n\nLauritsa istui hiljaa vähän aikaa ennen kuin vastasi:\n\n\"Sellainen kuuluu kauniilta, kun siitä kerrotaan eteläisten maiden\nritarisaduissa. Mutta me emme nyt ole Bretlandissa, ja etteköhän tekin\nvaatisi enemmän mieheltä, jonka ottaisitte vävyksenne, kuin että hän on\nsaanut tyttärenne pyörtymään rakkaudesta kaiken kansan edessä. --\"\n\nMolemmat toiset olivat vaiti ja silloin jatkoi Lauritsa:\n\n\"Minusta tuntuu siltä, hyvät herrat, että ellei Erlend Nikulauksenpoika\nolisi tehnyt niin pahaa lovea tavaraansa ja maineeseensa, ette istuisi\nminun kaltaiseni miehen luona pyytämässä tuolla tavoin tytärtäni\nhänelle. Mutta minä en tahdo, että Kristiinaa sanottaisiin kohdanneen\nsuuren kunnian päästessä rouvaksi Husabyhyn miehelle, jonka suku kuului\nmaan korkeimpiin -- sen jälkeen kun tämä oli häpäissyt itsensä niin\npahasti, ettei hän voinut odottaa parempaa naimiskauppaa tai pitää\npystyssä sukunsa kunniata.\"\n\nHän nousi kiihtyneenä, astui keskilattialle ja kulki edestakaisin.\n\nMutta Munan-herra syöksyi pystyyn:\n\n\"Älkäähän, Lauritsa, jos puhutte häpäisemisestä, silloin teidän\njumalauta tulee saada tietää olevanne liian ylpeä --\"\n\nBaard-herra pakotti hänet vaikenemaan; hän astui Lauritsan luokse:\n\n\"Ylpeä te olette, Lauritsa -- olette samanlainen kuin nuo entisajan\ntalonpojat, jotka eivät tahtoneet ottaa vastaan ritarinimeä kuninkaalta\nsiksi, ettei heidän ylpeytensä voinut sietää sanottavan heidän olevan\nkenellekään kiitollisuudenvelassa. Sanon teille, että jos Erlend olisi\nseisonut edessänne kaiken sen rikkauden ja kunnian loisteessa, joka\nhänelle oli suotu syntymässä, en olisi sittenkään katsonut alentuvani,\npyytäessäni hyväsukuiselta ja varakkaalta mieheltä hänen tytärtänsä\nkasvatuspojalleni, jos olisin huomannut noiden kahden sydämen muuten\nmurtuvan. Varsinkin\", sanoi hän hiljaa ja laskien kätensä toisen\nolalle, \"jos näiden laita oli sellainen, että heidän sielunrauhalleen\noli paras joutua naimisiin toistensa kanssa.\"\n\nLauritsa vetäytyi pois hänen kätensä ulottuvilta; hänen kasvonsa\nkävivät ankariksi ja kylmiksi:\n\n\"En taida ymmärtää, mitä tarkoitatte, herra.\"\n\nMiehet katsoivat toisiinsa hetken aikaa; sitten sanoi Baard:\n\n\"Tarkoitan, että Erlend on kertonut minulle heidän vannoneen toisilleen\npyhän valan. Ehkä nyt ajattelette teillä olevan oikeuden vapauttaa\ntyttärenne siitä, koska hän on vannonut sen teidän tietämättänne.\nMutta Erlendiä ette voi vapauttaa. -- Ja minä en ymmärrä asiassa muuta\nestettä kuin teidän ylpeytenne -- ja vihanne syntiä kohtaan. Mutta\nsiinä te mielestäni tahdotte olla ankarampi kuin Isä Jumala itse,\nLauritsa Bjørgulfinpoika!\"\n\nLauritsa vastasi epäröiden:\n\n\"Ehkä ette ole kokonaan väärässä siinä, mitä sanotte, Baard-herra.\nMutta syy, miksi enimmin olen vastustanut sitä, on ollut se, että\nErlend tuntui minusta horjuvalta mieheltä tyttäreni kumppaniksi.\"\n\n\"Luulen voivani tästä lähin taata tyttärenpoikani\", sanoi Baard\nhiljaisella äänellä. \"Hän rakastaa Kristiinaa niin suuresti, että\ntiedän, jos nyt annatte hänelle Kristiinan, hänen muuttavan tapansa\nsellaisiksi, ettei teillä ole oleva valittamista vävyssänne.\"\n\nLauritsa ei vastannut paikalla. Silloin sanoi Baard-herra rukoilevasti\nja kätensä ojentaen:\n\n\"Jumalan nimessä, Lauritsa Bjørgulfinpoika, antakaa suostumuksenne!\"\n\nLauritsa laski kätensä Baardin käteen:\n\n\"Jumalan nimessä siis!\"\n\nRagnfrid ja Kristiina kutsuttiin ylisille, ja Lauritsa ilmoitti\nheille päätöksensä. Baard-herra tervehti kauniisti molempia naisia,\nMunan-herra tervehti kädestä Ragnfridiä ja puheli säädykkäästi\ntalonemännän kanssa, mutta Kristiinaa hän tervehti ulkomaiseen tapaan\nsuutelemalla, eikä hätäillyt tuossa toimituksessa. Kristiina näki, että\nisä katsoi häntä silloin.\n\n\"Mitä pidät uudesta sukulaisestasi, Munan-herrasta\", kysyi hän\npilkallisesti jäätyään hetkiseksi kahdenkesken Kristiinan kanssa\nillalla.\n\nKristiina katsoi isäänsä rukoilevasti. Silloin tämä silitti hänen\nposkiaan eikä puhunut enää mitään.\n\nKun Baard-herra ja Munan-herra olivat nukkumaan lähdössä, sanoi\njälkimmäinen:\n\n\"Olisin maksanut paljon, jos olisin saanut nähdä tuon Lauritsa\nBjørgulfinpojan, hänen saatuaan kuulla totuuden kalliista tyttärestään.\nTässä me olemme saaneet yhdessä rukoilla polvillamme Erlendille vaimoa,\njoka hänellä on ollut luonaan monta kertaa Brynhildin katon alla --\"\n\n\"Ole hiiskumatta siitä\", vastasi Baard-herra kiukuissaan. \"Pahin,\nmitä Erlend on tehnyt, on, että hän houkutteli tuon lapsen luokseen\nsellaiseen paikkaan -- äläkä anna Lauritsan milloinkaan saada vihiä\nsiitä; on paras jokaiselle, että nuo kaksi nyt voivat päästä ystäviksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlajaiset päätettiin pitää samana syksynä. Lauritsa sanoi, ettei\nhän voinut laittaa kovin ylellisiä pitoja, koska edellinen vuosi oli\nollut katovuosi koko laakson kansalle; sensijaan hän lupasi itse maksaa\nhäiden pidon ja viettää ne Jørundgaardissa kaikella kunnialla. Hän\nsyytti myös katovuotta siitä, että hän vaati kihlausajan pituudeksi\nvuoden.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKihlajaispidot lykättiin useasta syystä; niiden oli määrä olla\nvasta uutena vuotena, mutta Lauritsa suostui siihen, että häitä ei\nsiirrettäisi silti; niiden piti olla heti Mikonmessun jälkeen, niinkuin\nensimmäinen päätös kuului.\n\nNiin Kristiina sitten eleli Jørundgaardissa Erlendin laillisena\nmorsiamena. Yhdessä äitinsä kanssa hän tarkasteli kapioita, joita oli\nkoottu hänen varalleen, koettaen lisätä vuodevaate- ja pukuvarastoaan\nvieläkin runsaammaksi, sillä Lauritsa tahtoi, ettei missään saanut\nsäästää, koska hän nyt kerran oli antanut tyttärensä Husabyhyn.\n\nKristiina ihmetteli, ettei hän ollut iloisempi. Mutta kaikesta\nkiireestä huolimatta ei oikeata iloa tahtonut syntyä Jørundgaardissa.\n\nVanhemmat kaipasivat kovasti Ulvhildiä, sen hän näki. Mutta hän ymmärsi\nmyös näiden käyneen hiljaisiksi ja ilottomiksi. He olivat hyviä häntä\nkohtaan, mutta heidän puhuessa hänelle hänen sulhasestaan huomasi\nKristiina heidän tekevän sen hyvitelläkseen ja ilahduttaakseen häntä;\nhe eivät tehneet sitä siksi, että heitä itseään olisi haluttanut\npuhua Erlendistä. Eivätkä he olleet tulleet iloisemmiksi Kristiinan\ntulevasta avioliitosta sen jälkeen kun olivat tutustuneet sulhaseen.\nErlend olikin ollut hiljainen ja pysytellyt syrjässä sen lyhyen ajan,\njonka hän oli viipynyt Jørundgaardissa kihlajaismatkalla -- eikä muuta\nsuinkaan voinut odottaakaan, tuumi Kristiina; Erlendhän tiesi, että\nKristiinan isä vain hyvin epämieluisasti oli antanut suostumuksensa.\n\nItse hän oli tuskin saanut vaihtaa sanaa hänen kanssaan kahdenkesken.\nJa heistä oli ollut kummallista ja noloa istua näin rinnatusten\nkaikkien ihmisten edessä; heillä oli silloin ollut niin vähän puhumista\ntoisilleen, koska heillä oli ollut salaisesti niin paljon yhteistä.\nKristiinan mieltä alkoi painaa epämääräinen pelko, arka ja hämärä\naavistus, joka kuitenkin joka hetki oli läsnä -- että ehkä heille\njollain tavoin oli käyvä hankalaksi, nyt naimisiin joutuessaan, se,\nettä he ensin olivat olleet toisilleen niin läheiset ja sitten eläneet\nliian kauan erotettuina.\n\nMutta hän koetti karkoittaa sen mielestään. Erlendin piti tulla\nJørundgaardiin heti pääsiäisen jälkeen; hän oli kysynyt Lauritsalta ja\nRagnfridilta, oliko näillä mitään sitä vastaan, että hän tulisi käymään\nheillä, ja Lauritsa oli naurahtanut ja sanonut, että kuinkas hän voisi\nolla ottamatta vastaan vävyään.\n\nSilloin he pääsisivät ulos kävelemään yhdessä, saisivat puhella yhdessä\nkuin entisinä aikoina, ja eiköhän tuo varjo sitten häviäisi, joka\noli tullut heidän välilleen pitkän eron aikana, jolloin kumpikin oli\nkulkenut omia teitään ja kantanut yksin kannettavansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPääsiäisenä oli Simon Andreksenpoika vaimoineen Formossa. Kristiina\nnäki heidät kirkossa. Simonin vaimo ei seisonut kaukana Kristiinasta.\n\nHänen täytyi olla vanhempi Simonia, ajatteli Kristiina --\nkolmissakymmenissä. Halfrid-rouva oli hento, hieveröinen ja laiha,\nmutta hänellä oli ihmeen miellyttävät kasvot. Jopa hänen hiustensa\nvalju ruskea väri, niiden aaltoillessa esiin hunnun alta, oli jotenkin\nniin pehmeä, ja silmät olivat täynnä lempeyttä; ne olivat suuret ja\nharmaat ja niissä kimalteli pieniä kultapisaroita. Jokainen hänen\nkasvojensa juonne oli hieno ja neitseellinen -- mutta hänen ihonsa oli\nvähän harmaankellahtava, ja kun hän aukaisi suunsa, näkyi ettei hänellä\nollut hyvät hampaat. Hän ei ollut vahvan näköinen ja kuului olevankin\nkivuloinen -- oli ollut hyvin heikkona jo monta kertaa. Kristiina\nihmetteli, minkälaiselta Simonista mahtoi tuntua elää hänen kanssaan.\n\nJørundgaardin väki ja Formolaiset olivat joskus tervehtineet toisiansa\nkirkonmäen yli, mutta eivät olleet ruvenneet puheisiin toistensa\nkanssa. Mutta kolmantena pääsiäispäivänä oli Simon kirkossa ilman\nvaimoansa. Silloin hän meni Lauritsan luo ja he puhelivat vähän aikaa.\nKristiina kuuli heidän mainitsevan Ulvhildin nimen. Sen jälkeen\nhän puhui Ragnfridin kanssa. Ramborg, joka seisoi äidin vieressä,\nsanoi ääneen: \"Minä muistan sinut -- minä tiedän kuka sinä olet.\"\nSimon kohotti lapsen maasta ja pyöräytti häntä ilmassa: \"Olet tehnyt\nkauniisti, Ramborg, kun et ole unohtanut minua.\" Kristiinaa hän\ntervehti vain matkan päästä. Eivätkä vanhemmat maininneet jälkeenpäin\nmitään tapaamisesta.\n\nMutta Kristiina ajatteli sitä koko joukon. Oli kuitenkin ollut\nomituista nähdä Simon Darre naineena miehenä. Se herätti eloon niin\nmonenlaista vanhaa: hän muisti oman sokean ja alamaisen lempensä\nErlendiin. Nyt se oli hiukan toisenlainen. Hän ajatteli, oliko Simon\nmahtanut kertoa vaimolleen miten he olivat tulleet eronneiksi -- mutta\nsen hän tiesi, ettei tämä ollut tehnyt sitä \"isän tähden\", tuumi\nhän pilkallisesti. Tuntui niin kumman vaivaiselta, että hän yhä eli\nnaimatonna vanhempiensa kodissa. Mutta kihloissa he olivat, Simonin\nkelpasi katsella, että he olivat vieneet tahtonsa läpi. Olipa Erlend\ntehnyt vaikka mitä, _hänessä_ hän oli pysynyt uskollisesti, eikä\nKristiina ollut ollut löyhä eikä petollinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana aikaisin keväällä oli Ragnfridilla asiaa etelään Vanhan\nGunhildin luo, joka ompeli turkiksia. Ilta oli kaunis, ja Kristiina\nkysyi eikö hän saanut lähteä sinne; viimein hän sai luvan, koska\nmiehillä oli kaikilla kiire.\n\nAurinko oli laskenut ja kultaisen vihreälle taivaalle nousi maasta\nhieno huuru. Kristiina kuuli joka kavion astunnalla hiljaisen\nripsahduksen, kun riite murtui ja ja vesi purskahti ympäri. Mutta\nlepiköstä tien varressa kuului lintujen riemukas laulu sointuvana ja\nkeväisen täytenä hämärässä.\n\nKristiina ratsasti hyvää vauhtia, hän ei ajatellut juuri mitään,\nhänestä tuntui vain hyvältä saada olla taas kerran yksin pitkästä\naikaa. Hän ajoi katse kiintyneenä uuden kuun sirppiin, joka oli\npainumassa tunturinharjaa kohden toisella puolen laakson. Ja niin hän\noli vähällä lentää satulasta, kun hevonen äkkiä hypähti sivuun ja\nkohosi pystyyn.\n\nKristiina näki tien laidassa tumman hahmon yhdessä sykkyrässä -- ja\npelästyi ensin. Ilkeä pelko, jota hän oli alkanut tuntea ihmisiä\nkohtaan ratsastaessaan yksin, ei näkynyt tahtovan väistyä. Mutta sitten\nhän ajatteli, että tuo mytty saattoi olla joku sairastunut matkamies,\nja kun hän oli saanut hevosen talttumaan, hän käänsi sen ja ratsasti\ntakaisin, kysyen sitten oliko siinä kuka?\n\nMytty käännähti vähän ja ääni sanoi:\n\n\"Taidat olla sinä, Kristiina Lauritsantytär --\"\n\n\"Veli Edvin, sinäkö se olet\", kysyi Kristiina hiljaa. Hän oli jo\nalkanut uskoa näkyään harhakuvaksi tai joksikin paholaisen tempuksi.\nNyt hän laskeutui hevosen selästä ja meni hänen luokseen; se oli\ntodellakin munkkivanhus, joka ei voinut nousta omin neuvoin maasta.\n\n\"Rakas isä -- miten te olette vaeltamassa tämmöiseen vuodenaikaan?\"\nkysyi Kristiina ällistyneenä.\n\n\"Ylistetty olkoon Jumala, että hän lähetti sinut tänne tänä iltana\",\nsanoi munkki. Kristiina näki hänen tutisevan kauttaaltaan. \"Pyrin\nluoksenne pohjoiseen, vaan en jaksanut kulkea pitemmälle tänään. Luulin\njo olevan Jumalan tahdon, että minun tuli varustautua kuolemaan niillä\nteillä, joita olen kuljeksinut ikäni kaiken. Mutta minä olisin tahtonut\nsynninpäästön ja viimeisen voitelun. Ja olisin tahtonut nähdä vielä\nkerran sinut, tyttäreni --\"\n\nKristiina auttoi munkin hevosensa selkään; hän talutti sitä suitsista\nja tuki häntä. Pahoitellessaan, että Kristiinan jalat nyt kastuivat\nsohjossa, hän välillä vaikeroi hiljaa tuskasta.\n\nHän kertoi olleensa Eyabussa joulusta saakka; muutamat rikkaat\ntalonpojat olivat luvanneet katovuoden aikana koristaa kirkkonsa\nuuteen asuun. Vaan työ oli sujunut hitaasti, hän oli sairastellut\ntalvella -- vatsassa oli jotakin vikaa, hän oli ylenantanut verta,\neikä hänelle käynyt syönti. Itse hän luuli, ettei hänellä ollut\npitkiä aikoja jälellä, ja ikävöi nyt luostariinsa, jossa hän olisi\ntahtonut kuolla veljien parissa. Mutta hänelle oli sitten tullut\nikävä pohjoiseen tämän viimeisen kerran, ja niin hän oli seurannut\nsen Hamarilaisen pappismunkin matkassa, joka oli määrätty Roaldstadin\npyhiinvaeltajamajataloon isännäksi. Fronista eteenpäin hän oli kulkenut\nyksin.\n\n\"Kuulin sinut kihlatun\", hän sanoi, \"tuon miehen kanssa --. Ja silloin\nminut valtasi halu saada nähdä sinut. Minusta tuntui niin vaikealta,\nettä tuo kohtaus kirkossamme olisi ollut viimeisemme. Mieleni on ollut\nniin raskas siitä, Kristiina, että sinä olit joutunut pois rauhan\ntieltä --\"\n\nKristiina suuteli munkin kättä ja sanoi:\n\n\"En ymmärrä, isä, millä minä olen ansainnut noin suuren rakkauden\npuoleltanne.\"\n\nMunkki vastasi hiljaa:\n\n\"Minä olen usein ajatellut, Kristiina, että jos olisi sallittu niin,\nettä me olisimme tavanneet useammin, olisi sinusta voinut tulla\nhengellinen tyttäreni.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että te silloin olisitte johdattanut minua siten, että\nmieleni olisi taipunut luostarielämään\", kysyi Kristiina. Ja hän lisäsi\ntuokion kuluttua: \"Sira Eirik painoi mieleeni, että ellen saisi isäni\nsuostumusta avioliittoon Erlendin kanssa, oli minun paras liittyä\nhengelliseen sisaruskuntaan, katuakseni syntejäni --\"\n\n\"Minä olen usein rukoillut, että sinussa heräisi kaipaus\nluostarielämään\", sanoi veli Edvin. \"Vaan en enää sen jälkeen kun\nsanoit tuon asian, tiedäthän mitä tarkoitan. Olisin tahtonut, että sinä\nolisit tuonut seppeleesi Jumalalle, Kristiina --\"\n\nHeidän tultuaan Jørundgaardiin täytyi veli Edvin kantaa sisään ja\npeittää vuoteeseen. Hänet pantiin vanhaan talvitupaan ja häntä\nhoidettiin parhaimman mukaan. Hän oli hyvin sairas ja Sira Eirik\ntuli häntä tervehtimään, tuoden lääketarpeita ruumiille ja sielulle.\nMutta pappi sanoi, että vanhusta vaivasi syöpä, ja ettei tällä ollut\npitkältä elon aikaa. Veli Edvin arveli itse, että kun hän vähän\npääsisi vahvistumaan, lähtisi hän jälleen etelää kohden, koettaen\nehtiä luostariinsa. Sira Eirik sanoi toisille, ettei hän luullut sitä\nmahdolliseksi.\n\nKoko Jørundgaardin väki tunsi, että munkin mukana oli taloon tullut\nsuuri rauha ja ilo. Ihmiset juoksivat kaiken päivää kartanon ja pirtin\nväliä, eikä milloinkaan puuttunut tarjokkaita valvojiksi sairaan luona.\nHänen ympärilleen kerääntyi jokainen joka suinkin kerkesi kuuntelemaan,\nmiten Sira Eirik luki kuolevalle pyhistä kirjoista, ja puhelemaan veli\nEdvinin kanssa hengellisistä asioista. Ja vaikka paljon jäi hämäräksi\nsiitä, mitä hän puhui, hänellä kun oli sellainen tapa puhua, tuntui\nkaikista kuitenkin siltä kuin heidän sielunsa olisi vahvistunut ja\nsaanut virvoitusta, sillä kaikki ymmärsivät, että veli Edvin oli täynnä\nrakkautta Jumalaan.\n\nMutta munkki halusi myös mielellään kuulla kaikenlaista muuta, hän\nkyseli laakson kuulumisia ja antoi Lauritsan kertoa katovuodesta.\nTämä tiesi siellä olleen sellaistakin väkeä, joka ahdingossaan oli\nturvautunut huonoihin keinoihin ja kääntynyt sellaisten auttajien\npuoleen, joita kristityn ihmisen täytyi karttaa. Vähän matkan päässä,\nläntisen tunturin laidassa, oli muutamia isoja valkoisia kiviä, jotka\nolivat muodoltaan kuin ihmisen salatut kalut, ja jotkut miehet olivat\nlangenneet uhraamaan karjuja ja emäkissoja tuon iljetyksen edessä. Sira\nEirik oli sitten saanut muutamia hurskaimpia ja rohkeimpia talonpoikia\nmukanaan sinne eräänä yönä, ja he olivat hakanneet palasiksi nuo kivet.\nLauritsa oli ollut mukana ja tiesi todistaa niiden olleen kokonaan\nverellä tahritut, ja ympäriltä oli löytynyt luita ja jätteitä. --\nJa ylhäällä Heidalissa kuului kansa pakoittaneen erään vanhan eukon\nistumaan ulkona maakiven päällä loukuttaen vanhoja rohtimia kolmena\ntorstaiyönä peräkkäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä yönä istui Kristiina yksin veli Edvinin luona.\n\nKeskiyön aikaan tämä heräsi ja näytti kärsivän kovia tuskia. Silloin\nhän pyysi Kristiinaa ottamaan esiin kirjan Neitsyt Maarian ihmeistä,\njonka Sira Eirik oli lainannut veli Erlendille, ja käski hänen lukea\nsiitä.\n\nKristiina oli tottumaton lukemaan ääneen, mutta hän kävi istumaan\nvuodeportaalle ja asetti kynttilän viereensä; hän nosti kirjan\npolvelleen ja luki niin hyvin kuin osasi.\n\nVähän ajan kuluttua hän näki sairaan purevan hampaat yhteen; tämä\nrutisti kuivettuneet kätensä nyrkkiin kipujen ahdistaessa.\n\n\"Siltä minusta nyt tuntuu. Mutta tiedän, että Jumala on tehnyt minut\nlapseksi jälleen ja pyörittelee minua sinne ja tänne --.\n\n\"-- Muistan erään kerran, jolloin olin pieni -- nelitalvinen epana --\nja olin lähtenyt kotoa metsään. Eksyin siellä ja olin kadoksissa monta\npäivää --. Äitini oli niiden miesten mukana, jotka löysivät minut, ja\nkun hän otti minut syliinsä, puri hän minua niskaan, muistan sen hyvin.\nSilloin luulin hänen tekevän sen siksi, että hän oli vihainen minulle,\nmutta myöhemmin ymmärsin paremmin.\n\n\"Nyt kaihoan itse ulos tästä metsästä. On kirjoitettu: 'jättäkäät\nkaikki ja seuratkaat minua', mutta maailmassa on ollut niin paljon\nsellaista, jota minä en ole ollut halukas jättämään --\"\n\n\"Tekö, isä?\" kysyi Kristiina. \"Olen aina kuullut kaikkien sanovan, että\nte olette ollut puhtauden ja köyhyyden ja nöyryyden esikuva --\"\n\nMunkki hymyili:\n\n\"Sinä nuori ihmislapsi et kai ymmärrä maailmassa olevan muita\nviettelyksiä kuin nautinnon ja rikkauden ja vallan. Minä sanon\nsinulle, nämät ovat pieniä näperöitä, joita tapaa tien laidassa, mutta\nminä, minä rakastin tietä -- en maailman pieniä näperryksiä, vaan\nkoko maailmaa. Jumala soi minulle armon rakastaa rouva Köyhyyttä ja\nrouva Puhtautta nuoruudesta asti, ja siksi minä luulin, että noiden\nkumppanien parissa olin oleva turvattu, ja sitten olen vaeltanut ja\nvaeltanut ja toivonut saavani vaeltaa kaikkia maailman teitä. Ja minun\nsydämeni ja ajatukseni ovat vaeltaneet nekin vaeltamistaan -- pelkään\neksyneeni usein harhateille hämärimmissä asioissa. Mutta nyt se on\nlopussa, Kristiina pieni, nyt minä tahdon kotiin, jossa saan riisua\nkaikki omat ajatukseni ja kuunnella ylipapin selviä sanoja siitä, mitä\nminun tulee uskoa ja ajatella synnistä ja Jumalan armosta --\"\n\nHetken perästä hän nukkui. Kristiina istahti liedelle vaalimaan tulta.\nMutta aamupuoleen, kun hän itse oli torkahtamaisillaan, sanoi veli\nEdvin äkkiä vuoteestaan:\n\n\"Olen iloinen, Kristiina, että sinun ja Erlend Nikulauksenpojan asia on\njohdettu hyvään loppuun.\"\n\nSilloin Kristiina purskahti itkuun:\n\n\"Me olemme tehneet niin paljon vääryyttä, ennenkuin saavuimme näin\npitkälle. Ja enin minun sydäntäni kirvelee se seikka, että olen\ntuottanut isälleni niin kovin paljon surua. Hän ei iloitse tästä\nnytkään. Ja kuitenkaan hän ei tiedä -- jos hän tietäisi kaiken, silloin\nhän varmaan kokonaan hylkäisi minut.\"\n\n\"Kristiina\", sanoi veli Edvin lempeästi, \"etkö sinä ymmärrä, lapsi,\nettä sinun tulee vaieta siksi ja että sinun ei tule tuottaa hänelle\nenempää surua siksi -- ettei hän koskaan ole tuomitseva sinua. Ei\nmikään, mitä saattanet tehdä, voi kääntää isäsi sydäntä sinusta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää myöhemmin voi veli Edvin niin hyvin, että tahtoi lähteä\netelään. Koska hänen teki niin kovasti mielensä, teetti Lauritsa\neräänlaiset paarit, jotka ripustettiin kahden hevosen väliin, ja\nnäin hän kuljetti sairaan aina Listadiin asti; siellä veli Edvinille\ntoimitettiin uudet hevoset ja saattajat, hänet kuljetettiin Hamariin\nsaakka. Siellä hän kuoli saarnaveljien luostarissa ja tuli haudatuksi\nnäiden kirkkoon. Sen jälkeen pyysivät paljasjalkaveljet hänen\nruumistaan itselleen, koska olivat pitäneet häntä pyhänä miehenä ja\nhäntä oli verrattu Pyhään Eveniin; talonpojat rukoilivat hänen sielunsa\npuolesta Ylämaassa ja laaksoissa aina Trondheimiin asti. Ruumiin\njohdosta syntyi siis pitkällinen riita molempien luostareiden kesken.\n\nTämä joutui Kristiinan korviin vasta paljo myöhemmin. Mutta hän suri\nsyvästi erotessaan munkista. Hänestä tuntui, että tämä yksin tunsi\nhänen elämänsä perustusta myöten -- hän oli tuntenut tuon viattoman\nlapsen, joka oli ollut isänsä hoivissa, ja hän oli tuntenut hänen\nsalaisen yhdyselämänsä Erlendin kanssa, joten veli Edvin oli kuin\nvanne, joka kiinnitti kaiken sen, mikä hänelle oli ennen ollut rakasta,\nsiihen, mikä täytti hänen sydämensä nyt. Nyt hän oli kokonaan erotettu\nsiitä osasta itseään, joka kuului neitousaikaan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\n\"Nyt minä luulisin sen olevan parahiksi jäähtynyttä\", sanoi Ragnfrid\ntunnustellen haaleaa seosta saaveissa, \"niin että voimme sekoittaa\nkäytteen.\"\n\nKristiina oli istunut panimon ovella kehräämässä, odottaessaan vierteen\njäähtymistä. Hän laski värttinän kädestään kynnykselle, irroitti\nvaatteen tiinun ympäriltä, jossa oli käyteseosta, ja mittasi määrän\nverran.\n\n\"Sulje ensin ovi\", pyysi äiti, \"ettei käy veto. -- Kuljet kuin unessa,\nKristiina\", sanoi hän närkästyneenä.\n\nKristiina siivilöi käytteen saaveihin, Ragnfridin sekoittaessa. --\nGeirhild Drivintytär kutsui Hattia, mutta hänen luokseen tuli Oden.\nTämä tuli auttamaan häntä oluenpanossa; hän pyysi palkaksi sen, mikä\noli tiinun ja tytön välissä. -- Se oli eräs satu, jonka Lauritsa oli\nkertonut kerran hänen lapsena ollessaan.\n\n-- Sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä. -- Kristiinaa äikötti kuumuus\nja imelloksen haju pimeässä panimossa.\n\nPihamaalla oli Ramborg leikkimässä piiriä lapsiparven kanssa, nämä\nlauloivat:\n\n    Kotka istui korkealla\n    Kultakynnet kiemuralla --\n\nKristiina kulki äitinsä perässä pienen etuhuoneen läpi, jossa oli\ntyhjiä oluttynnyreitä ja kaikenlaista kilua. Sieltä johti ovi kapeaan\nsolaan, joka jäi panimon takaseinän ja viljapellon aidan väliin.\nSikalauma töykki toisiaan, puri ja vinkui, tapellessaan ulosheitetystä\nlämpimästä mäskistä.\n\nKristiina varjosti kädellään silmiään keskipäivän kirkasta aurinkoa\nvastaan. Äiti katsoi sikoja ja sanoi:\n\n\"Vähemmällä kuin kahdeksallatoista peuralla emme selviä.\"\n\n\"Luuletteko meidän tarvitsevan niin monta\", sanoi tytär hajamielisesti.\n\n\"Meillä täytyy olla metsän riistaa läskin kera joka päivä\", vastasi\näiti. \"Ja lintuja ja jäniksiä saamme tuskin kokoon enempää kuin mitä\ntarvitaan yksin ylistuvassa. Muista, että vieraita tulee toistasataa\nhenkeä -- palvelijoiden ja lasten kanssa -- ja vaikka kuinka paljon\nköyhiä, jotka tulee ruokkia. Ja vaikka sinä ja Erlend lähtisittekin\npois viidentenä päivänä, jää tänne luultavasti sentään joitakuita\nvieraita -- vähintäin viikon loppuun.\"\n\n\"Sinä voit jäädä tänne olutta vahtimaan, Kristiina\", lausui Ragnfrid.\n\"Minun pitää mennä puuhaamaan ruokaa isällesi ja heinäntekijöille.\"\n\nKristiina nouti kehruuksensa ja kävi istumaan takaovelle. Hän työnsi\nkuontalovarren kainaloonsa, mutta hänen kätensä vaipuivat syliin\nvärttinän kera.\n\nAidan takana välkkyivät viljan tähkät kuin hopea ja silkki\nauringonpaisteessa. Joen pauhinan yli kuului silloin tällöin viikatteen\nääni saaresta -- toisinaan kuului miten ne kilahtivat kiveen. Isä ja\nmiehet panivat parastaan jouduttaakseen heinänkorjuun pois tieltä.\nHänen häissään oli kylliksi varustamista ilman sitäkin.\n\nLämmin mäski ja sioista lähtevä äikeä löyhkä sai hänet jälleen voimaan\npahoin. Ja puolipäivän helle pani pyörryttämään ja uuvuttamaan.\nKalpeana ja selkä jäykkänä hän odotti, että pahan tunne menisi ohi --\nhän ei tahtonut uudestaan tuntea itseään sairaaksi.\n\nMilloinkaan hän ei ollut tuntenut itseään tämmöiseksi. Eikä se\nauttanut, että hän koetti lohduttautua sillä, ettei asia ollut varma,\nsaattoihan hän erehtyä. Sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä --.\n\nKahdeksantoista peuraa. Toista sataa häävierasta. -- Kyllä ihmiset\nsaisivat naurun aihetta kun kävisi ilmi, että koko tämä homma oli pantu\ntoimeen vain vietellyn neidon naittamiseksi, ennenkuin --.\n\nEi. Hän viskasi kehruun pois ja lennähti pystyyn. Otsa panimon seinää\nvasten oksensi hän alas nokulaismaahan, joka rehoitti paksuna kuin\nturkki seinän vierustalla. Niissä vongersi kirjavanaan paksuja ruskeita\nmatoja -- se äikötti hänen mieltään yhä enemmän.\n\nKristiina pyyhkäisi kädellään hikisiä ohimoitaan. Kyllä se oli\nsittenkin varma --.\n\nHeidät oli päätetty vihkiä toisena sunnuntaina Mikonmessun jälkeen ja\nhäitä piti juotaman viisi päivää. Siihen oli alun kolmatta kuukautta.\nSilloin se kai näkyisi jo päältä -- äiti ja toiset emännät huomaisivat\nasian. Ne olivat aina niin viisaita sellaisessa, tiesivät tarkoin,\nmilloin joku oli raskaana, jo kuukausia ennen kuin Kristiina saattoi\nymmärtää, mistä he sen näkivät. Raukka -- hän on käynyt niin kelmeän\nnäköiseksi --. Kärsimättömästi Kristiina hankasi poskiaan, sillä hän\ntunsi niiden olevan verettömän valkoiset.\n\nEnnen hän oli useastikin ajatellut, että kai se olisi edessä kerran.\nEikä se ollut peloittanut häntä varsin paljon. Mutta se ei olisi\ntuntunut samalta silloin kun he eivät voineet saada toisiansa\nluvallisesti. Sitä katsottiin -- niin häpeäksi kylläkin tavallaan\nja synniksi myös -- mutta jos oli kysymyksessä kaksi nuorta, jotka\neivät _tahtoneet_ antaa erottaa toisiaan, ei unohdettu sitä seikkaa,\nvaan puhuttiin heistä suopeudella. _Hän_ ei olisi hävennyt. Mutta\nkun sellainen tapahtui kihlattujen välillä -- niin naurettiin sille\nainoastaan ja laskettiin karkeata pilaa. Hän ymmärsi itsekin, että se\noli naurettavaa; tässä he nyt valmistivat olutta ja sekoittivat viiniä,\npiti teurastettaman ja leivottaman ja varustettaman häitä, joista\npuhuttaisiin kauan -- ja hän, morsian, rupesi voimaan pahoin kun vaan\nhaistoikin ruokaa, hiipi hiestä märkänä nurkkien taakse ja oli\nsairas --.\n\nErlend. Hän puri hampaansa yhteen vihasta. Tämä olisi voinut säästää\nhänet tästä. Sillä Kristiina ei ollut tahtonut. Erlendin olisi tullut\nmuistaa, että ennen, kun ei Kristiina voinut turvata mihinkään muuhun\nkuin hänen rakkauteensa, oli hän aina, aina ilolla suostunut tämän\ntahtoon. Erlendin olisi pitänyt jättää Kristiina rauhaan kun hän yritti\nestellä, koska se ei ollut hänen mielestään kaunista, että he koettivat\nvarastaa itselleen osaa toisistaan sen jälkeen kun isä oli yhdistänyt\nheidän kätensä kummankin sukulaisten nähden. Mutta Erlend oli ottanut\nhänet melkein väkisin, nauraen ja hyväillen, eikä Kristiina ollut\nkyennyt näyttämään hänelle, että hän tarkoitti totta vastustelullaan.\n\nHän pistäytyi sisään katsomaan olutta ja palasi takaisin aidan ääreen.\nHeikko tuulenhenki kiikutti välkkyvää viljaa. Kristiina ei muistanut\nnähneensä peltoja noin sankkoina ja täysinä vielä milloinkaan. --\nJoki kimelteli kaukana ja hän kuuli isänsä äänen -- hän ei eroittanut\nsanoja, mutta saarelta kuului naurua.\n\nEntäpä jos hän menisi isänsä luo kertomaan asiasta. -- Oli parempi\nheittää koko touhu, toimittaa heidät yhteen kaikessa hiljaisuudessa\nilman kirkossa vihkimistä ja suuria pitoja -- nyt kun oli tärkeintä\nvain saada hänet vaimon kirjoihin, ennen kuin kaikki huomaisivat hänen\nkantavan Erlendin lasta.\n\nErlendille naurettaisiin, samoin kuin hänellekin tai vielä enemmän,\nhänhän ei ollut mikään poikanen enää. Mutta hän se näitä häitä oli\ntahtonut, oli tahtonut nähdä Kristiinan kruunupäänä morsiamena silkissä\nja sametissa -- oli tahtonut _sitä_, ja _myös_ tahtonut omistaa hänet\nnoina kätkettyinä, suloisina hetkinä. Kristiina oli taipunut hänen\ntahtoonsa kaikessa. Hän oli totteleva häntä tässä toisessakin.\n\nKaiketipa Erlend oli näkevä kerran, ettei kukaan voinut saada molempia.\nHän oli puhunut suurista joulupidoista, jotka hän aikoi pitää Husabyssä\nensimmäisenä vuonna Kristiinan hoitaessa hänen kartanonsa emännyyttä --\nhän tahtoi näytellä suvulleen ja tuttavilleen ja laajalle ympäristön\nkansalle kaunista vaimoaan. Kristiina hymyili pilkallisesti. Tuo\nsaattoi tuskin käydä päinsä nyt.\n\nYrjönmessun aikoina se oli tapahtuva. Oli kuin hänen ajatuksensa\nolisivat alkaneet seota, hänen sanoessaan itselleen, että\nYrjönmessunkulkueen aikaan hän oli synnyttävä lapsen. Häntä peloittikin\nhiukan hän muisti äidin huudot, jotka olivat kaikuneet yli kartanon\nkaksi vuorokautta umpeen, kun Ulvhild tuli maailmaan. Ylhäällä\nUlvsvoldissa oli kaksi nuorta vaimoa peräkkäin kuollut lapsivuoteeseen\n-- ja Loptsgaardin Sigurdin molemmat ensimmäiset vaimot. Ja hänen oma\nisoäitinsä, jonka jälkeen hän oli saanut nimensäkin --.\n\nMutta pelko ei sentään ollut ainoa tunne. Hän oli ajatellut viime\nvuosina usein, huomatessaan yhä uudelleen käyvänsä kantamattomana että\nkukaties se oli hänelle ja Erlendille aiottu rangaistus. Että hän\njäisi hedelmättömäksi. Että he saisivat odottaa odottamistaan sitä,\nmitä olivat pelänneet ennen, toivoa yhtä turhaan kuin ennen olivat\ntarpeettomasti pelänneet. Kunnes viimein huomaisivat, että heidät\nkerran kannettaisiin Erlendin perintökartanosta, jolle tielle jäisivät.\nMunan Pätkä asettuisi taloon poikineen heidän sijalleen ja Erlend olisi\npyyhkäisty pois suvusta.\n\nKristiina painoi kovasti kädellään sydänalaansa. Siellä se oli --\nse mikä oli tiinun ja tytön välissä. Hänen ja koko maailman välissä\nErlendin laillinen poika. Hän oli jo koettanut keinoa, josta oli\nkuullut Aashild-rouvan puhuvan kerran, ottanut verta oikeasta ja\nvasemmasta kädestä. Poika hänellä oli. Toipa tämä sitten iloa tai\nsurua. -- Hän muisti omat kuolleet pikku veljensä, vanhempien suruisat\nkasvot heidän puhuessaan niistä, muisti ne lukemattomat kerrat, jolloin\nhän oli nähnyt heidät epätoivoisina Ulvhildin tähden, muisti yön,\njolloin Ulvhild kuoli, ja hän ajatteli kaikkea sitä surua, jota hän oli\ntuottanut heille -- joka ei ollut vielä päättyvä siihen --.\n\nJa sittenkin, sittenkin. Kristiina painoi päänsä käsivartta vasten\naidan päälle; toisen hän yhä antoi olla sydänalallaan. Jos tuo\nlapsi oli tuottava hänelle uusia suruja, jos se vaikka pakottaisi\nhänet antamaan henkensä -- hän tahtoi sittenkin mieluummin kuolla\nsynnyttääkseen Erlendille pojan, kuin että heidän oli kuoltava\nmolempien kerran talon jäädessä tyhjäksi ja viljan kiikuttaissa\ntähkäpäitään vieraille --.\n\nJoku kävi porstuassa. Olut! ehti Kristiina ajatella -- minun olisi\npitänyt käydä sitä katsomassa aikaa sitten. Hän kohottausi -- ja\nsilloin Erlend kumartui esiin oven pihtipuun alta ja ilmestyi\nauringonpaisteeseen -- loistavan iloisena.\n\n\"Tässäkö sinä seisot\", hän sanoi. \"Etkä tule edes vastaan\", hän sanoi;\nhän tuli Kristiinan luo ja kietaisi kätensä hänen ympärilleen.\n\n\"Hyvä ihminen, oletko sinä tullut tänne\", virkahti Kristiina ihmetellen.\n\nErlend oli varmaan juuri hypännyt hevosen selästä -- hänellä oli vielä\nviitta hartioillaan ja miekka vyöllä -- hän oli partainen, likainen\nja pölyssä. Hän oli puettu punaiseen mekkoon, joka lankesi poimuissa\nkaulan ympäryksestä ja oli sivuilta auki melkein kainaloihin asti.\nHeidän kulkiessaan panimon läpi ja pihaa ylös liehui puku hänen\nympärillään, niin että reidet näkyivät vyötäisiä myöten. Ihmeellistä --\nKristiina ei ollut milloinkaan huomannut hänen kulkevan vähän kumarassa\n-- hän oli vain nähnyt, että hänellä oli pitkät, hoikat sääret, kapeat\nnilkat ja pienet, kaunismuotoiset jalat.\n\nErlend oli saapunut miehissä, viiden miehen kera ja neljä irtohevosta\nperässä. Hän kertoi Ragnfridille tulleensa hakemaan Kristiinan\ntavaroita -- hän oli ajatellut Kristiinasta olevan mieluisampaa että\nhänen tavaransa olisivat vastassa, hänen saapuessaan Husabyhyn? Ja\nkun häiden piti olla niin myöhään syksyllä, saattoi olla hankalampaa\ntoimittaa ne perille silloin -- merivesi voisi pilatakin ne aluksessa.\nNidarholman apotti oli luvannut hänen lähettää ne Laurentiuksen\nlaivalla -- sen odotettiin lähtevän vesille Veöy'stä Maarian\nTaivaaseennousunpäivän aikaan. Siksi hän oli tullut viemään tavaroita\nRaumsdalin kautta niemelle.\n\nHän istui kodan ovella juoden olutta ja puhellen, Ragnfridin ja\nKristiinan kyniessä sorsia, jotka Lauritsa oli tuonut kotiin edellisenä\npäivänä. Äiti ja tytär olivat kotona kahden, naisväki oli niityllä\nharavoimassa. Erlend oli iloisen näköinen -- hän oli täysin tyytyväinen\nitseensä, kun oli tullut taloon niin ymmärtäväisellä asialla.\n\nÄiti lähti ulos ja Kristiina pisti linnut vartaaseen. Avonaisesta\novesta näkyivät Erlendin miehet, jotka olivat viskautuneet siimekseen\npihamaan toiselle puolen, antaen oluthaarukan kiertää miehestä mieheen.\nItse tämä istui kynnyksellä, jutteli ja nauroi -- päivä paistoi hänen\npaljaalle, sysimustalle päälaelleen, Kristiina eroitti siinä muutamia\nharmaita haivenia. Niin, hän taisi pian täyttää kolmekymmentäkaksi --\nmutta käyttäytyi kuin vallaton viikari. Kristiina tiesi, ettei hän\nvoisi kertoa tälle vaikeasta tilastaan -- kerkesihän tämä nähdä sen\nmyöhemminkin. Nauruisa hellyys vieri hänen mielensä pohjalla piilevän\nkovan vihapallon yli kuten välkkyvä joki yli pohjan kivien.\n\nHän rakasti Erlendiä rajattomasti -- se täytti hänen mielensä, vaikka\nhän koko ajan näki ja tunsi kaiken muunkin. Miten huonosti tuo hienoon\npunaiseen mekkoon, hopeakannuksiin ja kultavyöhön puettu hovimies\nsopikaan Jørundgaardin kotoisiin heinäkiireisiin. -- Kristiina huomasi\nmyös, ettei isä tullut kartanoon, vaikka äiti oli lähettänyt Ramborgin\nviemään sanaa vieraan tulosta.\n\nErlend seisoi hänen vieressään ja laski käsivartensa hänen olkapäilleen.\n\n\"Voitko sinä ymmärtää\", sanoi hän säteilevänä, \"eikö sinusta ole\nihmeellistä, että kaikki tämä kiire käkeää meidän häitämme?\"\n\nKristiina antoi hänelle suukon ja työnsi hänet luotaan -- kaatoi rasvaa\nlintujen yli ja käski hänen mennä pois tieltä. Ei, hän ei tahtonut\nsanoa sitä --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta illallisen aikaan Lauritsa tuli kartanolle -- yhdessä heinäväen\nkanssa. Hänen pukunsa ei eronnut suuresti työväen pukimista, hänellä\noli värjäämätön polviin ulottuva sarkamekko ja leveälahkeiset housut\nsamasta kankaasta, hän kulki avojaloin, viikate olalla. Ainoa, missä\nhänen pukunsa huomattavammin erosi palvelijoiden puvusta, oli, että\nhänellä oli nahkainen hartiakaulus haukan tähden, joka istui hänen\nolkapäällään. Hän talutti Ramborgia kädestä.\n\nLauritsa tervehti verrattain sydämellisesti vävyään ja pyysi tämän\nsuomaan anteeksi, ettei hän ollut tullut ennen -- heidän täytyi raataa\nminkä kerkesivät töissä, sillä hänen täytyi tehdä kaupunkimatka\nheinänteon ja viljanleikkuun välillä. Mutta kun Erlend ruokapöydässä\nilmoitti asiansa, muuttui hän tylyksi.\n\nHänen oli nyt mahdotonta antaa hevosia ja vaunurattaita. Erlend\nvastasi, että hänellä oli itsellään neljä irtohevosta mukana. Lauritsa\narveli kerääntyvän vähintäin kolme kuormaa. Ja pitovaatteet tarvitsi\nneito vielä luonaan sitäpaitsi. Ja makuuvaatteet, jotka oli valmistettu\nKristiinalle, tarvitsivat he kartanossa häissä, kun odotettiin\nniin paljon vieraita. No, eihän sitten, tuumi Erlend. Kai siihen\nkeksittäisiin keino, miten ne saataisiin syksylläkin perille. Hän oli\nvain tullut niin iloiseksi ja se oli kuulunut hänestä niin järkevältä,\nkun apotti oli ehdottanut, että ne saisi viedä luostarin laivalla.\nApotti ei ollut unohtanut heidän sukulaisuuttaan. \"Sen ne nyt muistavat\nkaikki\", sanoi Erlend hymyillen. Appiukon tyytymättömyys ei näyttänyt\nvaikuttavan häneen mitään.\n\nPäätettiin kuitenkin niin, että Erlend saisi lainata vaunut ja viedä\nmukanaan kuormallisen sellaista tavaraa, jota Kristiina tarvitsi\nensimmäiseksi uudessa kodissaan.\n\nSeuraavana päivänä oli sitten kovat pakkaushommat. Isot ja pienet\nkangaspuut tuumi äiti lähettää jo nyt -- hänelle tulisi tuskin\njäämään enää kutomisaikaa ennen häitä. Ragnfrid ja tytär leikkasivat\nirti kankaan, joka siinä oli nyt. Se oli värjäämätöntä sarkaa, mutta\nhienoimmista, pehmeimmistä villoista valmistettu, johon oli kehrätty\nmustan lampaan villoja pilkuiksi, määrätyn matkan päähän. Kristiina\nja äiti aukaisivat kankaan ja panivat sen nahkasäkkiin. Kristiina\najatteli, että siitä saattoi tulla hyvä kasteliina -- ja kauniskin, kun\nkoristi sen punaisilla tai sinisillä nauhoilla.\n\nOmpelutuolin, jonka Arne oli veistänyt kerran, saattoi myös panna\nmatkaan. Kristiina otti laatikosta kaikki ne kapineet, jotka hän\noli saanut Erlendiltä eri kerroilla. Hän näytti äidille sinisen\nsamettivaipan punaisine kuvioineen, jota hän oli kantava yllään\nmorsiusmatkallaan. Äiti käänteli ja katseli sitä ja koetteli kangasta\nja sisuspuolta.\n\n\"Tämä on ollut kallis vaippa\", sanoi Ragnfrid. \"Milloin on Erlend\nantanut sinulle sen?\"\n\n\"Hän antoi sen minulle luostarissa ollessani\", sanoi tytär.\n\nKristiinan morsiusarkku, sama, johon äiti oli kerännyt hänelle kapioita\nlapsesta asti, tyhjennettiin. Sen pinta oli veistetty neliskulmaisiin\nlevyihin, juokseva metsän eläin tai lintu jokaisen neliön keskellä,\njota ympäröi lehtikuvio. Morsiuspuvun Ragnfrid pani erääseen omaan\narkkuunsa. Se ei ollut vielä aivan valmis, he olivat ommelleet sitä\ntalven kuluessa. Se oli purppuranpunaisesta silkistä ja leikattu siten,\nettä se mukautui tiukasti ruumista myöten. Kristiina ajatteli, että se\ntuli olemaan hänelle liian tiukka rintojen yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan suussa kuorma seisoi valmiiksi köytettynä katoksen alla. Erlend\naikoi lähteä varhain seuraavana aamuna.\n\nHän seisoi Kristiinan kanssa aitaa vasten, katsoen pohjoista kohden,\njossa tumma myrskypilvi varjosti laakson. Ukkonen jyrisi tunturien\ntakana -- mutta etelässä olivat rinteet ja joki keltaiset pistävässä\nauringonpaisteessa.\n\n\"Muistatko rajuilmaa Gerdarudin metsässä\", kysyi hän hiljaa,\nleikitellen Kristiinan sormilla.\n\nKristiina nyökkäsi ja koki hymyillä. Ilma oli niin raskas ja\nläkähdyttävä -- hänen päätään kivisti ja hän hiostui joka kerta henkeä\nvetäessään.\n\nLauritsa tuli heidän luokseen portille ja puheli ilmasta. Ukkonen\nteki harvoin tuhoja alhaalla laaksossa -- mutta Jumala tiesi, eikö\ntunturilta alkaisi kuulua onnettomuuden sanomia.\n\nKirkon kohta oli musta kuin yöllä. Salama valaisi hevosparven, joka\nseisoi yhteenpusertuneena ja levottomana mäellä kirkonportin edessä.\nLauritsa ei luullut niiden olevan tämän paikkakunnan hevosia -- ne\nolivat pikemminkin Dovren puolelta, hän oli nähnyt hevosia laitumella\nJettan alla, vaan voihan niitä käydä sentään katsomassa, huusi hän\njyrinän läpi -- jos joukossa olisi joku hänen omansakin --.\n\nHuikaiseva salama leikkasi auki mustan pilven -- kuului hirmuinen\nrymähdys ja rätinä, niin ettei voinut eroittaa mitään muuta. Kaikki\nkolme tekivät ristin merkin -- silloin leimahti uusi salama; oli kuin\ntaivas olisi revennyt rikki, kauhistuttava lumivalkoinen tulipatsas\nputosi heidän päälleen -- he lensivät toisiansa vasten, seisoivat\nsuljetuin, soennein silmin ja tunsivat palaneen kiven katkua -- jyrinän\ntukkiessa heidän korvansa.\n\n\"Pyhä Olavi, auta\", sanoi Lauritsa hiljaa. \"Katsokaa koivua, koivua\",\nkirkui Erlend: iso koivu pellolla näytti huojuvan -- sitten siitä\nirtausi valtava oksa, joka vaipui maata kohti, repäisten pitkän\nuurroksen runkoon.\n\n\"Syttyyköhän se palamaan --. Jeesus Kristus. Kirkon katto on tulessa\",\nhuusi Lauritsa.\n\nHe katsoivat ja tuijottivat -- ei -- kyllä niinkin! Suomulautojen\nvälissä harjan alla hypähteli punaisi kieliä.\n\nMolemmat miehet lähtivät juoksemaan pihamaan poikki. Lauritsa tempasi\nauki kaikki talon ovet ja huusi sisään; väki tulvi ulos.\n\n\"Kirveitä, kirveitä -- piilukirveitä\", huusi hän, \"ja hankoja --\"\nhän juoksi heidän ohitseen talliin. Samassa hän tuli ulos taluttaen\nharjasta Guldsveineniä, hyppäsi satuloimattoman hevosen selkään ja\nalkoi painaa pohjoiseen; hänellä oli iso piilukirves kädessä. Erlend\nlähti perästä -- kaikki miehet samoin; jotkut lähtivät ratsain, mutta\nkaikki eivät jaksaneet hallita pelästyneitä eläimiä, vaan seurasivat\njuosten. Viimeisinä tulivat Ragnfrid ja talon naiset sankoja ja\nhulikoita kantaen.\n\nKukaan ei enää näyttänyt huomaavan rajuilmaa. Salamoiden valossa\nnäkivät he ihmisten virtaavan ulos rakennuksista alempana kylässä. Sira\nEirik juoksi jo mäkeä ylös oman väkensä seuraamana. Kuului kavioiden\njyryä sillalta -- miehiä ajoi ohi; heidän valkeiksi valahtaneet\nkauhistuneet kasvonsa olivat käännetyt palavaan kirkkoa kohden.\n\nKävi heikko kaakkoistuuli. Pohjoinen seinä oli hyvässä palamisen\nvauhdissa; läntisestä kirkon ovesta ei enää päässyt sisään. Mutta vielä\nei tuli ollut tarttunut eteläseinään eikä alttaripyörylään.\n\nKristiina ja muut Jørundgaardin naiset menivät kirkon eteläpuoleiselle\nhautausmaalle aukosta, josta aita oli kaadettu maahan.\n\nValtava punainen lieska valaisi kirkon pohjoispuolella olevan lehdon\nja aukean, jossa oli hevosten liekatangot. Sinne ei päässyt kukaan\nkuumuuden tähden -- risti välkkyi liekkien hohteessa. Se näytti aivan\nkuin elävän ja kiemuroivan.\n\nTulen tuhinan ja teiskoamisen läpi kuului miesten kirveiden iskut\neteläseinän pystyhirsiin. Parvella oli toisia, jotka hakkasivat\nja takoivat toisten koettaessa repiä alas eduskäytävää. Joku huusi\nJørundgaardin naisille, että Lauritsa ja pari muuta miestä oli\nseurannut Sira Eirikiä kirkkoon. Täytyi koettaa saada hakatuksi aukko\nseinään -- kattolautojen välissä juoksenteli pieniä tulikielekkeitä\nvähän joka paikassa. Jos tuuli kääntyisi tai hiljeneisi, pääsisi tuli\nleviämään yli koko kirkon.\n\nSammuttamisen ajatteleminen oli turhaa; ei ollut aikaa laittaa ketjua\nrantaan, mutta Ragnfridin käskystä asettuivat naiset riviin ja\ntoimittivat vettä pienestä purosta, joka juoksi tien läntistä laitaa\n-- olihan siinä edes vähän millä valella kirkon eteläseinää ja miehiä,\njotka työskentelivät siellä. Monet itkivät ääneen jännityksestä ja\npelosta niiden tähden, jotka olivat tunkeutuneet palavaan kirkkoon,\nsekä surusta kirkkonsa tähden.\n\nKristiina seisoi etumaisena naisten rivissä ottaen vastaan\nvesiastioita, jotka kulkivat kädestä käteen -- hän tuijotti henkeä\nvetämättä kirkkoon, missä isä ja Erlend varmaankin olivat.\n\nKuistin pylväät olivat alas revittyinä maassa, yhdessä mylläkässä\nhirrenpäiden ja lastujen kanssa. Miehet puskivat kaikin voimin\npystyseinää -- joukko miehiä oli nostanut ilmaan hirren ja rynnisti\nkohti.\n\nErlend ja yksi hänen miehistään ilmestyi ulos pienestä eteläisen kuorin\novesta, he kantoivat isoa sakariston arkkua -- samaa, jonka päällä\nEirikin oli ollut tapana istua kuunnellessaan synnintunnustusta. Erlend\nja hänen palvelijansa kellistivät arkun kirkkomaalle.\n\nKristiina ei voinut kuulla, mitä Erlend huusi; tämä juoksi takaisin,\nylös parveen. Hän oli liikkeiltään pehmeä kuin kissa hypellessään\nsiellä -- päällysvaatteet hän oli viskannut yltään ja liehui paljaassa\npaidassa, housuissa ja sukissa.\n\nToiset kuulivat mitä hän oli huutanut sakaristo ja kuori olivat\ntulessa, kukaan ei voinut enää päästä ulos keskilaivasta tai eteläoven\nkautta -- tuli sulki nyt molemmat tiet. Pari hirttä oli saatu irti\nseinästä, Erlend oli ottanut palohangon, jolla kiskoi ja väänsi hirsiä\n-- ne halkaisivat aukon kirkon seinään, ihmisten huutaessa, että heidän\ntuli varoa, sillä katto saattoi luhistua alas ja sulkea pääsyn kirkossa\nolijoilta, katto paloi hulmuten jo tälläkin puolella, ja kuumuus alkoi\nkäydä sietämättömäksi.\n\nErlend juoksi aukosta sisään ja auttoi ulos Sira Eirikin. Pappi tuli\nesiin kantaen sylissään alttarin pyhiä astioita.\n\nHänen perästään tuli ulos eräs nuori poika, suojellen kädellään\nkasvojaan korkean kulkueristin työntyessä hänen ohitseen. Lauritsa tuli\nviimeisenä. Hän piti silmiään kiinni savun tähden -- hän horjui raskaan\nristiinnaulitun kuvan alla, jota hän kantoi sylissään, se oli paljon\npitempi häntä itseään.\n\nIhmiset juoksivat avuksi ja toivat heidät pihamaalle. Sira Eirik\nkompastui, putosi polvilleen ja astiat vierivät pitkin mäkeä.\nHopeakyyhkynen aukeni ja ehtoollisleipä putosi maahan -- pappi nosti\nsen ylös, hankasi sitä ja painoi sen huulilleen, kaiken aikaa itkien;\nhän suuteli kullattua kuvapäätä, joka oli ollut alttarin yläpuolella,\nja jossa oli Pyhän Olavin hiuskarvoja ja kynsiä.\n\nLauritsa Bjørgulfinpoika seisoi vielä pidellen ristiä. Hänen kätensä\nolivat pitkin sen poikkipuita ja hän nojasi päätään Kristuksen kuvan\nolkapäätä vasten; oli kuin Vapahtaja olisi taivuttanut kauniit,\nmurheelliset kasvonsa lohduttaen hänen puoleensa.\n\nKatto oli alkanut luhistua alas kappale kappaleelta -- palava\nhirrenpätkä ponnahti irti ja sattui isoon tapulin kelloon kirkonportin\nluona. Kello kumahdutti syvän valitusäänen, joka häipyi pitkäksi\nhuminaksi, hukkuen tulen räiskeeseen.\n\nKukaan ei ollut pitänyt silmällä rajuilmaa -- koko toimitus ei ollut\nkestänyt kauan, mutta sitäkään tuskin kukaan tiesi. Nyt jymisi ja\nsalamoi kaukana etelänkin puolella, sade, jota oli kestänyt vähän\naikaa; lisääntyi ja tuuli taukosi.\n\nMutta yhtäkkiä näytti siltä kuin tulinen purje olisi nostettu maasta --\nsilmänräpäys, ja viuhkaisten levisi se kirkon laidasta toiseen.\n\nIhmiset juoksivat kirvelevää kuumuutta pakoon. Erlend oli samassa\nKristiinan vieressä, vetäen häntä alamäkeen. Hän katkusi palaneelle --\nKristiinan käteen tarttui takku palanutta tuhkaa, hänen sivellessään\ntämän päätä ja kasvoja.\n\nHe eivät voineet kuulla toistensa ääntä melussa. Mutta Kristiina näki,\nettä Erlendin kulmakarvat olivat korventuneet ihoa myöten, että hänellä\noli palohaavoja kasvoissa ja että hänen paidassaan oli palaneita\npaikkoja. Hän nauroi ja veti Kristiinaa muassaan toisten jälkeen.\n\nKansa seurasi itkien vanhaa pappia ja Lauritsa Bjørgulfinpoikaa, joka\nkantoi ristiinnaulitun kuvaa.\n\nKirkkomaan päässä asetti Lauritsa sen kädestään puuta vasten ja vaipui\nistualleen, rikotun aidan päälle. Sira Eirik istui jo siinä -- hän\nojensi kätensä palavaa kirkkoa kohden.\n\n\"Hyvästi, hyvästi Olavinkirkko. Jumala siunatkoon sinua, oma\nOlavinkirkkoni, Jumala siunatkoon sinua jokaisesta hetkestä, jonka olen\nlaulanut ja saarnannut sisälläsi -- sinä Olavinkirkko, hyvää yötä,\nhyvää yötä --\"\n\nKylänväki itki hänen kanssaan. Sade kasteli heidät, mutta kukaan ei\najatellut lähteä. Vesi ei näyttänyt heikentävän palavan tervapuun\nkuumuutta -- sieltä lenteli kaiken aikaa kekäleitä ja palavia lastuja.\nJa samassa tömähti kattohirsi alas, sinkauttaen ilmaan sankan\nkipunasateen.\n\nLauritsa istui toinen käsi silmällä; toinen oli hänen polveaan pitkin,\nja Kristiina näki, että hiha oli veressä hartioilta alas asti ja verta\nvalui hänen sormiaan pitkin. Hän meni hänen luokseen ja kosketti isää.\n\n\"Ei kai se liene sen pahempaa -- jotakin putosi hartioilleni\", hän\nsanoi katsoen ylös. Hän oli kalmankalpea, huuletkin olivat harmaat.\n\"Ulvhild\", kuiskasi hän sydäntäsärkevästi ja katseli liekkeihin.\n\nSira Eirik kuuli hänen sanansa ja laski kätensä hänen olalleen.\n\n\"Ei tämä herätä lastasi, Lauritsa -- hän nukkuu yhtä syvästi, vaikka\nhänen sijansa palaisi\", hän sanoi. \"Ei hänen hengellinen kotinsa silti\nole kadonnut, kuten meidän muiden tänä iltana.\"\n\nKristiina peitti kasvonsa Erlendin rintaa vasten -- seisoi siinä ja\ntunsi tämän kädet ympärillään. Silloin hän kuuli isän kysyvän vaimoaan.\n\nJoku vastasi, että oli nähty jonkun naisen joutuvan synnytysvaivoihin\nsäikähdyksestä; hänet oli kannettu alas pappilaan ja Ragnfrid oli\nlähtenyt mukaan.\n\nKristiina muisti jälleen sen, minkä hän oli unohtanut siitä asti kun\nhe olivat huomanneet kirkon syttyneen palamaan. Hänen ei olisi pitänyt\ntulla katsomaan tätä. Etelälaaksossa oli eräällä miehellä punainen\nläiskä yli puolen kasvojen; sanottiin hänen tulleen sellaiseksi siksi,\nettä hänen äitinsä oli nähnyt tulipalon kantaessaan häntä. Kallis, pyhä\nNeitsyt Maaria, rukoili hän hartaudella, älä anna sikiölleni koitua\nvahinkoa tästä --.\n\nToisena päivänä oli päätetty pitää kokous kirkonmäellä -- miehet\ntahtoivat neuvotella uuden kirkon rakentamisesta.\n\nKristiina meni tapaamaan Sira Eirikiä Romundgaardiin, ennenkuin tämä\nlähti käräjiin. Kristiina kysyi papilta, luuliko tämä, että hänen tuli\npitää tätä tapausta merkkinä. Ehkä oli Jumalan tahto, että hänen tuli\nkertoa isälleen olevansa arvoton seisomaan morsiuskruunun alla; olisi\nlaatuisampaa, jos hänet annettaisiin Erlend Nikulauksenpojalle vaimoksi\nilman kunniajuhlia.\n\nMutta Sira Eirik kuohahti ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta.\n\n\"Luuletko sinä Jumalan piittaavan niin suuresti siitä, missä te nartut\nlentelette ja rienaatte itsenne, että hän antaisi kauniin, kunniakkaan\nkirkon palaa sinun tähtesi! Heitä pois ylpeytesi äläkä tee äidillesi\nja Lauritsalle sellaista surua, jota he tuskin voittaisivat koskaan.\nEllet kanna kruunuasi kunnialla juhlapäivänäsi --. on se paha sinulle,\nmutta sitä paremmin te tarvitsette Erlendin kanssa vihkimistä yhteen\nliitettäessä. Jokaisella on omat syntinsä tunnollaan; siksi tämä\nonnettomuus kaiketi on kohdannut seurakuntaamme. Paranna tapasi, sinä,\nja auta meitä saamaan jälleen pystyyn tämä kirkko, sinä ja Erlend.\"\n\nKristiina tuumi, ettei hän kuitenkaan ollut saanut sanotuksi viimeistä\nasianhaaraa -- mutta rauhoitti tuntonsa.\n\nHän lähti miesten kanssa käräjiin. Lauritsa tuli sinne käsi siteissä ja\nErlendilla oli monta palohaavaa kasvoissa, se näytti ilkeän näköiseltä,\nmutta itse hän vaan nauroi. Mikään haavoista ei ollut suuri ja hän\nsanoi toivovansa, etteivät ne rumentaisi häntä enää sitten kun hän\nseisoi vihillä. Hän nousi seisoalleen Lauritsan jälestä ja lupasi\nuhrata kirkolle neljä hopeamarkkaa ja kihlattunsa puolesta, Lauritsan\nsuostumuksella, lohkareen Kristiinan tiluksista pitäjässä.\n\nErlendin täytyi jäädä viikoksi Jørundgaardiin haavojaan hoitamaan.\nKristiina huomasi että Lauritsa oli alkanut pitää enemmän vävystään\ntulipalon jälkeen, miehet tuntuivat nyt olevan täysin hyviä ystäviä.\nSilloin hän ajatteli, että isä ehkä voisi ruveta pitämään Erlend\nNikulauksenpojasta niin paljon, että hän tuomitsisi heitä lempeämmin\neikä antaisi asian koskea itseensä niin raskaasti kuin Kristiina oli\npelännyt, sen ajan ehtiessä, jolloin isä huomaisi heidän rikkoneen\nhäntä vastaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKoko Pohjoislaakso sai tavattoman viljavuoden. Tuli runsaasti\nheinää ja se saatiin kuivana latoihin; karjaväki palasi laitumilta\nrikkaiden antimien ja lihavien eläinten kera -- ja oli säästynyt\npedoiltakin tänä vuonna. Vilja rehoitti niin komeana vainioilla, että\nharva muisti sitä milloinkaan sellaisena nähneensä se kypsyi hyvin\nja oli runsastähkäistä, ja ilma oli kaiken aikaa mitä suotuisin.\nBartolomeuksenmessun ja Maarian syntymänmessun välisenä aikana, joka\non arin hallaöille, sataa tihutteli hiukan ja sää pysyi lauhkeana\nja pilvisenä, mutta sen jälkeen kului syyskuukausi aurinkoisena\nja tuulisena, öiden uhkuessa lämpimyyttä ja auerta. Mikonmessun\njälkeisellä viikolla oli enin sato korjattu koko lähikulmalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJørundgaardissa varustettiin suuria häitä. Kahtena viimeisenä\nkuukautena oli Kristiinalla ollut niin niin paljon touhua aamusta\niltaan, ettei hänelle jäänyt aikaa muuhun kuin työhön. Hän huomasi\npovensa paisuneen, pienet vaaleanpunaiset nisänpäät muuttuivat\nruskeiksi ja niitä kirveli joka aamu hänen noustessaan vuoteesta\nkylmässä -- mutta se meni ohi kun hän oli lämminnyt työssä, ja sitten\nhän ajatteli ainoastaan, mitä kaikkea hänen täytyi saada tehdyksi\nennen iltaa. Kun hänen väliin oli pakko oikaista selkänsä ja levähtää\nhetkinen, tunsi hän että se, mikä oli kohdussa, alkoi ruveta painamaan\n-- mutta päältäpäin hän oli yhtä hoikka ja notkea kuin ennen. Hän\nsiveli kädellään hoikkia, sulavia lanteitaan. Ei, hän ei viitsinyt nyt\nruveta suremaan sitä. Hänet saattoi vallata pieni kutkuttava kaipaus --\nkuukauden perästä tai niissä maissa oli hän varmaan jo tunteva eloa.\n-- Siksi hän oli ehtivä Husabyhyn. Ehkä Erlend ilostuisi --. Hän sulki\nsilmänsä ja puri kihlasormustaan -- näki edessään Erlendin kasvot,\nkalpeina liikutuksesta, tämän seisoessa ylistuvassa ja lausuessa\nvihkisanoja kovalla, kirkkaalla äänellä.\n\n\"Niin olkoot siis Jumala ja nämä miehet, jotka tässä seisovat,\ntodistajani, että minä Erlend Nikulauksenpoika otan tämän Kristiina\nLauritsantyttären aviovaimokseni Jumalan ja lakien jälkeen, ynnä\nsellaisilla ehdoilla kuin nämä vieraatmiehet tietävät asetetun. Ja\nettä minä otan sinut vaimokseni ja sinä minut mieheksesi, niin kauan\nkuin elämme, ja olemme siinä yhteydessä kuin jumalan laki ja maanlaki\nkäskee.\"\n\nHän juoksi huoneiden väliä ja pysähtyi tuokioksi -- pihlaja oli tänä\nvuonna täynnä marjoja, talvi oli siis tuleva luminen. Ja aurinko\npaistoi vaaleaan sänkeen, missä vilja oli ahdettuna aumoihin. Kunpa\ntätä ilmaa kestäisi häihin saakka.\n\nLauritsa pysyi päätöksessään, että hänen tyttärensä oli vihittävä\nkirkossa. Oli siis päätetty toimittaa se Sundbun kappelissa. Lauantaina\ntuli morsiussaaton ratsastaa tunturin yli Vaageen, jossa se oli\nmajoittuva yöksi Sundbun kartanoon ja naapuritaloihin, ja ratsastaa\ntakaisin sunnuntaina häämessun jälkeen. Tänä iltana iltasoiton jälkeen,\npyhän loppuessa, alkaisivat häät ja Lauritsa antaisi tyttärensä\nErlendille. Ja keskiyön jälkeen saatettaisiin morsian ja sulhanen\nyhdessä vuoteeseen.\n\nPerjantaina iltapuoleen seisoi Kristiina ylisillä katsomassa\nsaattuetta, joka saapui ratsastaen pohjoisesta, palaneen kirkon ohi.\nSieltä tuli Erlend sulhasjoukkoinensa. Kristiina pinnisti silmiään\neroittaakseen hänet toisten joukosta. Heidän ei pitänyt saada nähdä\ntoisiaan, kenenkään miehen ei nyt pitänyt saada nähdä häntä, ennenkuin\nhänet vietäisiin esiin morsiusvaatteissa huomenna.\n\nTienkäänteessä erosi muutamia naisia joukosta ja kääntyi\nJørundgaardiin. Miehet ratsastivat edelleen Laugarbruhun, jossa heidän\noli määrä nukkua yönsä.\n\nKristiina lähti alas tulijoita vastaan. Häntä uuvutti kylvyn jälkeen ja\npäänahka oli hellä -- äiti oli käyttänyt niin väkevää lipeävettä hänen\ntukkaansa saadakseen sen oikein vaaleaksi huomenna.\n\nRouva Aashild Gautentytär soljahti alas satulasta Lauritsaa\nvastaanottamaan. Miten norjana ja nuorena hän yhä vaan pysyy,\najatteli Kristiina. Pojanvaimo, Munan-herran rouva Katri, oli melkein\nvanhemman näköinen; hän oli iso ja tukeva, hänen ihonsa ja silmänsä\nolivat värittömät. Ihmeellistä, ajatteli Kristiina, hän on ruma ja\nhänen miehensä on uskoton, ja sittenkin sanovat ihmiset heidän elävän\nsovinnossa. Sitten oli siinä vielä kaksi herra Baard Petrinpojan\ntytärtä, toinen nainut, toinen naimaton. Ne eivät olleet rumia\neivätkä kauniita, näyttivät luotettavilta ja hyväluontoisilta, mutta\npysyttelivät kankeina vieraan talon väkeä kohtaan. Lauritsa kiitti\nheitä säädykkäästi siitä, että nämä olivat tahtoneet kunnioittaa\nmorsiustaloa saapumalla niin pitkän matkan takaa myöhään syksyllä.\n\n\"Erlend on kasvatettu isämme luona poikana ollessaan\", sanoi vanhempi\nheistä, astui esiin ja meni tervehtimään Kristiinaa.\n\nSitten nelisti pihamaalle kaksi nuorta miestä -- he hyppäsivät hevosen\nselästä ja lähtivät nauraen juoksemaan Kristiinan perältä, joka pakeni\nsisään. Ne olivat Trond Gjeslingin pojat, kauniita varman näköisiä\nnuorukaisia.\n\nNämä toivat arkkuun suljetun morsiuskruunun Sundbusta. Trond ja hänen\nvaimonsa aikoivat Jørundgaardiin vasta sunnuntaina messun jälkeen.\n\nKristiina oli paennut pirttiin, Aashild rouva tuli sinne hänen\nperästään, laski kätensä hänen kaulalleen ja taivutti tämän kasvot\nitseään kohti, suudellakseen häntä.\n\n\"Olen iloinen, että olen saanut nähdä tämän päivän\", sanoi\nAashild-rouva.\n\nHän näki, miten laihoiksi Kristiinan kädet olivat käyneet. Hän näki\nmorsiamen laihtuneen muualtakin, mutta olevan korkean povelta. Kaikki\nkasvon juonteet olivat entistä kapeammat ja ohuemmat, ja ohimot\nnäyttivät vajonneen hiukan sisemmälle raskaan, kostean tukan alla.\nPosket eivät enää olleet pyöreät kuin ennen, ja ihon raitis väri oli\npaennut pois. Mutta Kristiinan silmät olivat suurenneet ja tummuneet.\n\nAashild-rouva suuteli häntä uudestaan.\n\n\"Näen, että sinulla on ollut kovat ajat, Kristiina\", sanoi hän. \"Annan\nsinulle illalla pienen juoman, että virkistyt ja vahvistut huomiseksi.\"\n\nKristiinan huulet alkoivat vavahdella.\n\n\"Hiljaa\", sanoi Aashild-rouva taputtaen hänen kättään. \"Olen iloinen,\nettä saan pukea sinut huomenna -- sinun veroistasi morsianta ei ole\nmonasti nähty.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauritsa ratsasti Laugarbruhun illastaakseen niiden vieraittensa\nkanssa, jotka olivat siellä.\n\nMiehet eivät voineet kyllin ylistää ruokaa -- parempaa perjantairuokaa\nei saanut edes rikkaimmassa luostarissa. Siinä oli ruisjauhopuuroa,\nkeitettyjä papuja ja valkoista leipää, ja kalaruuaksi pelkkää lohta,\nsuolaista ja keitettyä, ynnä rasvaista Ruijan pallasta.\n\nSitä mukaan kuin miehet maistelivat olutta, tulivat he puheliaammiksi\nja alkoivat laskea yhä karkeampaa pilaa sulhasesta. Kaikki Erlendin\nsulhaspojat olivat paljon nuorempia kuin hän itse -- hänen omat\nikätoverinsa ja ystävänsä olivat aikaa sitten naimisissa. Ja nyt\nvirnailivat miehet siitä, että hän oli niin vanha astuessaan ensi\nkertaa morsiusvuoteeseen. Eräät Erlendin vanhemmat sukulaismiehet,\njotka vielä olivat kutakuinkin selväpäisiä, istuivat peloissaan\nodottaen joka hetki puheen luiskahtavan aloille, joista oli parempi\npysyä vaiti. Baard Hestnaesin herra istui tarkaten Lauritsaa. Tämä\nkallisteli taajaan haarikkaan, mutta olut ei näkynyt tekevän häntä\niloisemmaksi, hänen istuessaan kunniasijalla pöydän päässä -- hänen\nkasvonsa jännittyivät jännittymistään, samalla kuin hänen silmänsä\nkangistuivat. Mutta Erlend, joka istui appensa oikealla puolella,\nvastasi vallattomasti pilaan ja nauroi paljon; hänen kasvonsa\npunoittivat ja silmänsä vilkkuivat.\n\nYhtäkkiä kuohahtaa Lauritsa:\n\n\"Ne vaunut, kuulehan vävy -- kysyn sinulta muistaessani, minne sinä\nolet pannut ne vaunut, jotka lainasit minulta kesällä --\"\n\n\"Mitkä vaunut --\" sanoo Erlend.\n\n\"Etkö muista, että lainasit minulta vaunut kesällä --. Jumalavita ne\nolivat niin hyvät vaunut, ettei parempia ole, minä olin itse mukana kun\nniitä valmistettiin täällä. Sinä lupasit ja vannoit, väitän sen Jumalan\nja talonväkeni nimessä, että toisit ne takaisin, mutta et olekaan\npitänyt sanaasi --\"\n\nJoku vieraista huusi, ettei tuosta nyt kannattanut puhua, mutta\nLauritsa iski nyrkkinsä pöytään ja vannoi tahtovansa tietää, mihin\nErlend oli pannut hänen vaununsa.\n\n\"Kai ne ovat siinä talossa niemellä, josta otimme veneen Veöyhin\",\nsanoi Erlend yhdentekevästi. \"En minä arvannut niillä olevan semmoista\nkiirettä. Asia on sellainen, näettekös, appiukko -- se matka oli niin\npitkä ja vaivaloinen alas laaksoon, että kun me tulimme niemelle, ei\nketään miehistäni haluttanut lähteä takaisin samaa matkaa vaunuja\ntuomaan ja sitten ratsastaa yli tunturien Trondheimiin. Ja silloin minä\najattelin, että saattoihan se jäädä toistaiseksi --\"\n\n\"No lempo meidät periköön, enpä ole nähnyt sinun tapaistasi miestä\",\näityi Lauritsa. \"Minkälainen kuri sinun talossasi on -- sinäkö se\nkäsket vai renkisi, minne on mentävä ja minne ei --\"\n\nErlend kohautti olkaansa:\n\n\"Olet oikeassa, moni asia on ollut minun talossani toisin kuin olisi\npitänyt. -- Ja nuo vaunut minä lähetän takaisin tänne etelään kun\nKristiina ja minä saavumme niemelle --. Hyvä appi\", sanoo hän hymyillen\nja ojentaa kätensä, \"kyllähän te tiedätte, että kaikki nyt on muuttuva\ntoiselle tolalle, myöskin minä itse saadessani Kristiinan emännäksi\ntalooni. Ruma tapaus oli tämä vaunu-asia. Mutta lupaan, että tämä on\noleva viimeinen kerta, jolloin teillä on valittamista minussa.\";\n\n\"Hyvä Lauritsa\", suostutteli myös Baard Petrinpoika, \"sopikaa nyt hänen\nkanssaan tästä pikku asiasta --\"\n\n\"Pieni taikka iso\", alkoi Lauritsa. Mutta sitten hän ei jatkanut enää\nvaan paiskasi kättä Erlendin kanssa.\n\nVähän ajan kuluttua hän sitten nousi paikaltaan ja Laugarbrun vieraat\nlaittautuivat makuulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauantaina, aattona, oli neidoilla ja naisilla kiire vanhan talon\nparvella. Mitkä valmistivat morsiusvuodetta, mitkä koristivat morsianta.\n\nRagnfrid oli valinnut häähuoneeksi tämän rakennuksen osaksi siitä\nsyystä, että se oli pienin -- he saattoivat majoittaa useampia vieraita\nuuteen ylistupaan, se oli sama, joka heillä oli ollut makuuhuoneena\nkesäisin kun Kristiina oli pieni, ennenkuin Lauritsa oli saanut\noikean ison uuden kartanorakennuksen, jossa he nyt asuivat kesät sekä\ntalvet. Mutta vanha tupa oli sitäpaitsi melkein kaunein rakennus koko\npihamaalla, sen jälkeen kun Lauritsa oli laittanut sen kuntoon -- se\noli ollut kallistumaisillaan heidän muuttaessaan Jørundgaardiin. Se oli\nmitä kauneimmilla puuleikkauksilla somistettu päältä sekä sisältä, ja\nellei ylistupa ollutkaan suuren suuri, oli se sitä helpompi koristaa\nkauniiksi matoilla, kudoksilla ja nahoilla.\n\nMorsiusvuode seisoi valmiina silkkipäällisine patjoineen, ja sen\nympärille oli ripustettu kauniita kudoksia ikäänkuin teltaksi; nahkojen\nyli oli levitetty kirjailtu silkkivaate. Ragnfrid ripusti toisten\nkanssa kuviovaatteita seinille ja järjesteli pieluksia penkeille.\n\nKristiina istui selkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hän oli puettu\npurppuranpunaiseen morsiuspukuunsa. Suuret soljet pitivät sitä kiinni\nrinnuksista ja kiinnittivät keltaisen silkkipaidan kaulusta; hänen\nkeltaisten silkkihihojensa ympärillä kimalsivat kultaiset rannerenkaat.\nKullattu hopeavyö oli kierretty kolmeen kertaan hänen uumiensa ympäri\nja kaulassa ja povella kellui ketju ketjun vieressä, uloinna isän vanha\nkultainen vitja suurine pyhäinjäännösristeineen. Hänen kätensä, jotka\nlepäsivät helmassa, olivat raskaat sormuksista.\n\nAashild-rouva seisoi tuolin takana harjaten hänen upeaa kullanruskeata\ntukkaansa.\n\n\"Huomenna se on oleva hajallaan viimeisen kerran\", sanoi hän hymyillen,\nsolmien punaiset ja vihreät silkkinauhat, joiden piti tukea kruunua,\nKristiinan päähän. Sitten kerääntyivät naiset morsiamen ympärille.\n\nRagnfrid ja Skogin Gyrid ottivat pöydältä Gjeslingien suuren\nmorsiuskruunun. Se oli kokonaan kullattu, sen särmät päättyivät\nristeihin ja apiloihin, ja kehä oli koristettu vuorikristalleilla.\n\nHe painoivat sen morsiamen päähän. Ragnfrid oli kalvas ja hänen kätensä\nvapisivat hänen sitä tehdessään.\n\nKristiina nousi hitaasti. Herra Jeesus, miten raskaalta kaikki tämä\nkulta ja hopea tuntui! -- Silloin tarttui Aashild-rouva hänen käteensä\nja talutti hänet ison vesiastian ääreen, -- morsiusneitojen aukaistessa\noven ulos, että aurinko pääsisi valaisemaan tupaa.\n\n\"Katso nyt kuvaasi, Kristiina\", sanoi Aashild-rouva, ja Kristiina\nkumartui vesivadin yli. Hän näki omien kasvojensa ilmestyvän pintaan,\nnäki kultakruununkin päänsä päällä. Ympärillä häilyi vaaleita\nja tummempia varjoja hän juohdutteli mieleensä jotakin -- luuli\nsitten pyörtyvänsä -- ja tarttui vesiastian laitaan. Silloin laski\nAashild-rouva kätensä hänen kädelleen ja puristi kyntensä niin lujaan\nKristiinan käteen, että se teki kipeää ja Kristiina tointui.\n\nAlhaalta sillalta kuului torventoitahduksia. Kartanolta huudettiin\nheille, että sulhassaatto oli tulossa. Naiset taluttivat Kristiinan\nulkoparvelle.\n\nPiha oli yhtenä vellovana merenä. Siinä kuhisi koruloimisia hevosia ja\njuhlapukuista kansaa, siellä välkkyi ja läikähteli auringonpaisteessa.\nKristiina katsoi kaiken yli, kauas yli laakson. Kotiseutu lepäsi niin\nvaloisana ja hiljaisena ohuen, savunsinertävän autereen peitossa, josta\ntunturit kohosivat harmaina järkäleinä ja mustametsäisinä kupuina, ja\naurinko valoi kultaansa laakson pohjaan pilvettömältä taivaalta.\n\nHän ei ollut huomannut aikaisemmin, että kaikki lehdet olivat pudonneet\npuista ja että lehdot hohtivat hopeanharmaina ja alastomina. Vain\njokea reunustavassa lepistössä eroitti vielä kalpeaa vehreyttä ja joku\nkoivu piteli oksiensa nenissä muutamia kellastuneita lehtiä. Mutta\npuut olivat miltei paljaat -- paitsi pihlaja, jossa vielä paistoi\npunaisenruskeita lehtiä heleiden marjojen välissä. Tyyneen, lämpimään\npäivään levisi tuhkanharmaana mattona maata peittävistä lehdistä\nhapahko syksyn haju.\n\nEllei olisi ollut pihlajoita, olisi saattanut näyttää keväältä. Samoin\nhiljaisuuden vuoksi -- vaikka tämä oli syksyn hiljaisuutta, kuollutta.\nJoka kerran kun torven äänet taukosivat, ei kuulunut mitään muuta ääntä\nkylältä kuin karjankellojen kilke sänkipelloilta ja kesannoilta, yössä\neläimet kulkivat laitumella.\n\nJoki oli kuivunut ja kaita, se kohisi niin hiljaa, siellä näkyi vain\nmuutama ohut vesisuoni hiekkaäyrään ja valkoisen sileiksi hioutuneiden\nlaakakivien välissä. Lehdoista ei kuulunut purojen ääntä -- oli\nollut kuiva syksy. Kuitenkin uhkui kaikki kosteutta -- mutta se oli\nvain sellaista kosteutta, joka pursuu maasta syksyllä, vaikka päivät\nolisivat kuinka kuumat ja ilma kirkas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVäkijoukko jakaantui ulkona ja teki tilaa sulhassaatolle. Nuoret\nsulhaspojat ratsastivat ensimmäisinä esiin; naisten joukossa parvella\nsyntyi levottomuutta.\n\nAashild-rouva seisoi morsiamen vieressä.\n\n\"Kestä nyt hyvin, Kristiina\", hän sanoi, \"nyt ei ole enää pitkältä\nsiihen, kun olet pelastunut hunnun alle.\"\n\nKristiina nyökkäsi avuttomasti. Hän tunsi, miten hirveän valkoinen hän\noli.\n\n\"Minä olen liian kelmeä morsian\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Sinä olet kaunein morsian, mitä on nähty\", vastasi Aashild, \"ja tuossa\nratsastaa Erlend -- kauniimpaa paria kuin te saa turhaan hakea.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend ratsasti parven alle. Hän hyppäsi satulasta keveästi ja\nvaivattomasti raskaissa, laskostetuissa vaatteissaan. Kristiinan\nmielestä hän oli niin kaunis, että koko hänen ruumistaan riipaisi.\n\nErlend oli puettu tummaan, laajaliepeiseen, halkosivuiseen pitkään\nsilkkimekkoon; se oli väriltään kuihtuneen ruskea ja siihen oli kudottu\nmustaa ja valkoista. Vyöllä hänellä oli kullallakirjaeltu vyö ja\nvasemmalla kupeella kultakahvainen miekka. Hänen hartioillaan riippui\nraskas, tummansininen samettiviitta ja mustilla hiuksillaan hänellä\noli musta, ranskalainen silkkihattu, jonka reunat olivat sivuilta\npoimutetut kuin siiviksi, ja joka päättyi kahteen pitkään liuskaan;\ntoinen oli heitetty rinnalta vasemman olan yli taakse.\n\nErlend tervehti morsiantaan, meni hänen hevosensa luo ja jäi seisomaan\nsen viereen käsi satulankaarella, Lauritsan noustessa portaita ylös.\nKristiinasta tuntui niin kummalliselta ja häntä huimasi kaikki tämä\nkomeus -- isä oli vieraan näköinen juhlallisen avarassa vihreässä\nsamettipuvussaan. Mutta äidin kasvot olivat harmaat hunnun alla,\npunaista silkkipukua vasten. Ragnfrid tuli levittämään vaipan\nKristiinan hartioille.\n\nSitten tarttui Lauritsa morsiamen käteen ja johti hänet alas Erlendin\nluokse. Hän nosti hänet hevosen selkään ja nousi itse satulaan.\nRinnatusten he sitten istuivat ratsailla morsiushuoneen edessä,\nsaaton alkaessa ratsastaa ulos pihamaalta. Ensimmäisinä papit, Sira\nEirik, Sira Tormond Ulvsvoldista ja eräs ristinveli Hamarista, muuan\nisän ystävä. Sitten sulhaspojat ja morsiusneidot pari parin jälkeen.\nSen jälkeen Erlend ja Kristiina. Heidän perästään tulivat morsiamen\nvanhemmat, sukulaiset, ystävät ja vieraat pitkänä saattueena alas\nmaantietä kohti. Pitkän matkaa oli tielle kylvetty pihlajanmarjoja,\nkuusenhavuja ja syksyn viimeisiä valkoisia hajusauramoita, ja kansaa\nseisoi tien laidoilla, kaikkialla matkan varrella, tervehtimässä\nhuutaen ohiajavia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntaina auringonlaskun jälkeen ratsastussaattue palasi takaisin\nJørundgaardiin. Hämärän keskellä loistivat häätalon pihamaalta punaiset\nsoihtuvalkeat. Harppumiehet lauloivat ja soittoniekat vinguttivat\nviuluja ja pärryttivät rumpuja hääsaaton ratsastaessa lämmintä,\npunaista loimua kohden.\n\nKristiina oli vaipua maahan Erlendin nostettua hänet alas hevosen\nselästä ylistuvan parven edessä.\n\n\"Minua paleli niin matkalla\", hän kuiskasi \"ja minua väsyttää.\" -- Hän\npysähtyi -- noustessaan portaita hän huojui joka askeleella.\n\nYlistuvassa saivat paleltuneet vieraat pian lämpimän ruumiiseensa\n-- monet kynttilät lämmittivät huonetta, höyryävän kuumaa ruokaa\ntarjoiltiin ympäri ja viini, sima ja väkevä olut kiersivät miehestä\nmieheen. Äänten ja astioiden melu kuului Kristiinan korviin kuin\njostakin kaukaa.\n\nHän istui yhä kylmissään. Vähän ajan kuluttua hänen poskiaan alkoi\npolttaa, mutta jalat eivät tahtoneet norjeta, ja hänen selkäänsä\nkarmivat kylmät väreet. Raskas kultataakka painoi häntä kumaraan, hänen\nistuessaan pöydän päässä Erlendin rinnalla.\n\nAina kun sulhanen maistoi hänen onnelleen, täytyi Kristiinan katsoa\npunaisia raamuja ja läiskiä hänen kasvoissansa, jotka näkyivät niin\nselvästi, hänen alkaessaan kuumeta ratsastuksen jälkeen pakkasessa. Ne\nolivat kesäisen tulipalon arpia.\n\nHirveä pelko oli taas tarttunut häneen eilisiltana heidän istuessaan\naterialla Sundbussa ja hänen kohdatessaan Bjørn Gunnarin-pojan\nsammuneen katseen, joka tuijotti häntä ja Erlendiä -- nuo silmät eivät\nolleet rävähtäneet. Bjørn-herra oli puettu ritarin asuun -- hän oli\nkuin kuollut, joka on manattu eloon.\n\nYön hän nukkui Aashild-rouvan kanssa -- tämä oli sulhasen lähin\nmatkassa oleva sukulaisvaimo.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Kristiina\", kysyi Aashild-rouva hiukan\nkärsimättömästi. \"Sinun täytyy kestää loppuun asti, et saa näyttää noin\navuttomalta.\"\n\n\"Ajattelen\", sanoi Kristiina väristen, \"kaikkia niitä, joille me olemme\ntehneet pahaa, saadaksemme nähdä tämän päivän --\"\n\n\"Ei kai teillä ole ollut itsellännekään ainoastaan onnen päivät\", sanoi\nAashild-rouva. \"Ei Erlendillä ainakaan. Ja sinulla sitäkin vähemmän,\nluullakseni.\"\n\n\"Ajattelen hänen turvattomia lapsiaan\", sanoi morsian entiseen tapaan,\n\"mahtavatkohan he tietää isänsä viettävän häitä tänä iltana --\"\n\n\"Ajattele omaa lastasi\", sanoi Aashild-rouva. \"Iloitse siitä, että saat\nviettää häitä hänen kanssaan, joka on sen isä.\"\n\nKristiina makasi vähän aikaa hiljaa, horteeseen vajoamassa. Oli\nniin outoa kuulla mainittavan ääneen sitä, mikä oli ollut hänen\najatuksissaan kolme kuukautta ja enemmänkin, ilman että hän oli voinut\npuhua siitä sanaakaan kenellekään. Mutta se auttoi vain tuokioksi.\n\n\"Minä ajattelen häntä, jonka täytyi antaa elämänsä siitä, että rakasti\nErlendiä\", kuiskasi hän vapisten.\n\n\"Sinä saat ehkä antaa elämäsi ennenkuin on puoli vuotta kulunut\", sanoi\nAashild-rouva tuikeasti. \"Iloitse niin kauan kuin voit. --\n\n\"Mitä minun pitää sanoa sinulle, Kristiina\", sanoi vanhus avutonna,\n\"oletko menettänyt kaiken rohkeutesi? Vielä teille tulee sekin aika,\njolloin molemmat saatte maksaa siitä, mitä olette ottaneet etukäteen --\nmuuta älä luulekaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Kristiinasta tuntui kuin hänen päässään olisi kulkenut vyöry\nvyöryn jälkeen, kaikki sortui maahan, mitä hän oli rakentanut Haugenin\nkauhunpäivän jälkeen. Ensi ajasta asti, jolloin hän vain hurjasti\nja sokeasti oli päättänyt kestää, kestää päivän kerrallaan. Ja hän\noli kestänyt, kunnes paha oli helpottanut -- ja lopuksi kokonaan\nhellittänyt, jolloin hän oli karkoittanut luotaan kaikki ajatukset\npaitsi yhden ainoan, sen että nyt vihdoinkin olivat tulossa heidän\nhäänsä, Erlendin häät.\n\nHän ja Erlend olivat rinnatusten polvillaan häämessun aikana. Mutta\nkaikki oli kuin näköhouretta kynttilät, kuvat, välkkyvät kirkkokalut,\nvalkopukuiset papit ja kuoriviitat. Kaikki ihmiset, jotka olivat\ntunteneet hänet kasvavana nekin olivat kuin unikuvia, seisoessaan\nsiinä, täyttäen kirkon vieraissa juhlatamineissaan. Mutta Bjørn-herra\nseisoi pylvästä vasten katsoen heitä kuolleilla silmillään, ja\nKristiinasta tuntui kuin tuon toisenkin kuolleen olisi täytynyt palata\ntakaisin ja seista hänen vieressään.\n\nHän koetti katsoa ylös Pyhän Olavin kuvaan tämä seisoi punaposkisena ja\nkauniina kirveeseensä nojaten ja tallaten omaa syntistä ihmisolemustaan\njalkojensa alla -- mutta hänen katseensa harhautui taas herra Bjørniin.\n\nJa tämän lähellä näki hän Eline Ormintyttären kuolleet kasvot, jotka\ntuijottivat heihin välinpitämättöminä. He olivat tallanneet hänet\njalkojensa alle päästäkseen tänne -- ja tämä soi sen heille.\n\nHän oli noussut haudasta ja vierittänyt päältään kaikki ne kivet,\njotka Kristiina oli koettanut kasata hänen päälleen. Erlendin hukatun\nnuoruuden, Erlendin kunnian ja menestyksen, Erlendin ystävien suosion,\nErlendin sielun autuuden. Kuollut ravisti sen kaiken päältään. Hän\ntahtoi minut ja minä tahdoin hänet, virkkoi Eline. Minä olen maksanut\nsiitä, hän saa maksaa osansa, ja sinä saat kunhan aikasi tulee. Kun\nsynti on kypsynyt, siittää se kuoleman. --\n\nHänestä tuntui, että hän oli polvillaan Erlendin kanssa kylmällä\nkivellä. Tämä oli polvillaan Kristiinan vieressä punaiset paloarvet\nkalpeissa kasvoissaan, hän itse oli polvillaan painava morsiuskruunu\npäässä, tuntien raskaan, musertavan painon kohdussansa -- synnintaakan.\nHän oli leikkinyt ja ilvehtinyt syntinsä suhteen, katsonut sen\nlapsenloruksi. Pyhä Neitsyt -- pian oli tuleva aika, jolloin se oli\nlepäävä hänen edessään täysin kehittyneenä, katsova häneen elävin\nsilmin, antava hänen nähdä synnin poltinmerkit, synnin kauhistuttavan\nrampuuden, takova koukistunein sormin hänen rintojaan. Synnytettyään\nlapsensa, nähtyään syntinsä merkit sen ruumiissa ja rakastaessaan sitä,\nkuten oli rakastanut syntiään, kas silloin oli synti oleva loppuun\nleikitty.\n\nKristiina ajatteli, että jos hän huutaisi nyt, niin kuuluisi se halki\nkirkon, syvien, messuavien miesäänten yli -- kaikuisi yli kaiken\nkansan. Tokkohan hän silloin pääsisi näkemästä edessään Elinen kasvot\n-- mahtaisiko silloin syttyä elo tuon kuolleen miehen silmiin. Mutta\nhän puri hampaat yhteen.\n\n-- Pyhä kuningas Olavi, huudan sinua. Rukoilen apua sinulta, sinä\ntaivaan armoitettu, koska tiedän sinun rakastaneen Jumalaa yli\nkaiken. Huudan sinua avukseni, että suojaisit viatonta lasta, joka on\nkohdussani. Käännä Jumalan viha pois viattomasta, käännä se minuun,\naamen Ylimmäisen kalliissa nimessä --.\n\nEntä minun lapseni, virkkoi taas Eline, viattomat nekin ovat, eikä\nniillä ole sijaa kristityiden maassa. Sinun lapsesi on siitetty\nhuoruudessa samoin kuin minun lapseni. Et sinä voi vaatia sille\noikeutta siinä maassa, josta tulet, enemmän kuin minäkään omilleni --.\n\n-- Pyhä Olavi, armahda sittenkin minua. Rukoile armoa pojalleni, ota\nhänet suojelukseesi, niin olen kantava hänet kirkkoosi avojaloin, olen\nkantava sinulle kultaisen otsavanteeni ja asettava sen alttarillesi,\njos tahdot auttaa minua --.\n\nHänen kasvonsa olivat kuin kivestä, niin hänen täytyi taistella\npysyäkseen levollisena, mutta hänen ruumiinsa vavahteli ja tempoili\nhänen ollessaan polvillaan ja tullessaan vihityksi Erlendiin.\n\nJa nyt hän istui tämän rinnalla kotona pöydän päässä ja tajusi kaiken\nympärillä olevan vain niinkuin kuumeisen hourekuvan.\n\nTuossa olivat harpunsoittajat ja viuluniekat toimessa, laulua ja\nvingutusta kuului alhaalta ja ulkoa. Pihalta tulvi punainen hohde, kun\novea avattiin, ja siitä kannettiin astioita ulos ja sisään.\n\nIhmiset nousivat pöydästä, hän seisoi isän ja Erlendin välissä. Isä\nkuulutti kovalla äänellä antaneensa nyt tyttärensä Kristiinan vaimoksi\nErlend Nikulauksenpojalle. Erlend kiitti appeaan ja kaikkia kelpo\nvieraita, jotka olivat kokoontuneet kunnioittamaan häntä ja hänen\nvaimoaan.\n\nKristiinan tuli istua, sanottiin, ja Erlend laski hänen helmaansa\nmorsiuslahjansa. Sira Eirik ja herra Munan Baardinpoika käärivät auki\nkirjeen, josta he lukivat välipuheen. Sulhaspojat nousivat seisomaan\nkeihäät ojossa ja iskivät ne maahan lukemisen välissä ja lahjoja\nannettaessa ja rahapusseja pöydälle laskettaessa.\n\nSisäänkannetut löysät pöydät siirrettiin syrjään, Erlend talutti hänet\nkeskilattialle ja he alkoivat tanssia. Sulhaspojat ja morsiusneidot\novat liian nuoria meille, ajatteli Kristiina -- kaikki ne, jotka olivat\nnuoria meidän ijällämme, ovat hajonneet kauas näiltä mailta; miten me\nolemme voineet palata takaisin tänne?\n\n\"Sinä olet niin omituinen, Kristiina\", kuiskasi Erlend tanssiessa.\n\"Minua peloittaa, Kristiina -- etkö sinä ole iloinen --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe kulkivat rakennuksesta toiseen tervehtien vieraitaan. Kaikissa\nhuoneissa paloi paljon kynttilöitä ja joka paikka oli täynnä väkeä;\njuotiin, laulettiin ja tanssittiin. Kristiinasta tuntui aivan kuin\nhän ei olisi ollutkaan kotona -- hän oli kokonaan kadottanut tajun\najasta -- tunnit ja kohtaukset liittyivät toisiinsa niin kummallisen\nirtonaisina.\n\nSyysyö oli leuto; tanhun allakin oli soittajia, siellä tanssittiin\nriu'un ympärillä. Heille huudettiin, että sulhasen ja morsiamen piti\nyhtyä heidänkin leikkiinsä, ja he tanssivat Erlendin kanssa kylmässä,\nkosteassa ruohossa. Oli kuin se olisi herättänyt hänet ja selvittänyt\nhänen ajatuksiaan.\n\nPimeässä häilyi vaalea usvahuntu yläpuolella joen kohinan. Tunturit\nseisoivat sysimustina tähtikirkasta taivasta vasten.\n\nErlend talutti hänet tanssista -- rutisti hänet itseään vasten pimeässä\nparven portaiden alla.\n\n\"En ole saanut sanotuksi sinulle kertaakaan -- miten olet kaunis,\nkaunis, ja suloinen. Poskesi hohtavat kuin tuli --\", hän puristi\nsamassa poskensa Kristiinan poskea vasten, \"Kristiina, mikä sinun on\n--?\"\n\n\"Minua väsyttää niin kauheasti\", kuiskasi tämä takaisin.\n\n\"Pian pääsemme nukkumaan\", sanoi sulhanen luoden katseensa ilmaan.\nLinnunrata oli kääntynyt ja kulki melkein pohjoisesta etelään.\n\"Muistatko, ettemme ole nukkuneet toistemme rinnalla muuta kuin tuon\nainoan yön Skogissa, jolloin minä olin luonasi --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuokion kuluttua huusi Sira Eirik kartanon yli, että oli maanantai.\nNaiset tulivat viemään morsianta vuoteeseen Kristiina oli niin väsynyt,\nettä jaksoi tuskin vastustella, kuten tapa olisi vaatinut. Hän antoi\nAashildin ja Gyridin kuljettaa itsensä ulos. Sulhaspojat seisoivat\nportaiden alapäässä palavat kynttilä ja paljastettu miekka kädessä;\nhe piirittivät naiset ja seurasivat Kristiinaa pihamaan poikki vanhan\ntalon ylisille.\n\nNaiset riisuivat Kristiinalta morsiuspuvun, kappale kappaleelta, ja\npanivat sen pois. Kristiina näki, että vuoteen jalkopäähän oli asetettu\norvokinsininen samettipuku, jota hänen tuli kantaa huomenna, ja sen\npäälle pitkä, lumivalkoinen, huolellisesti taitettu huntu. Se oli\nnaidun naisen huntu, jonka Erlend oli tuonut hänelle, huomenna hän sai\nsitoa hiuksensa sykkyrälle ja kiinnittää sen sykkyrän yli. Se näytti\nniin raittiilta ja viileältä ja rauhoittavalta.\n\nViimein seisoi hän morsiusvuoteen edessä paljain jaloin, paljain\nkäsivarsin, ainoana vaatteenaan pitkä kullankeltainen silkkipaitansa.\nKruunu oli asetettu uudelleen hänen päähänsä -- sen oli sulhanen\nirroittava hänen päästään kun he jäisivät kahden.\n\nRagnfrid laski kätensä tyttärensä olkapäälle, suuteli hänen poskiaan\n-- äidin kasvot ja kädet olivat kummallisen kylmät, mutta näytti\nsiltä kuin syvältä hänen rinnastaan olisi pyrkinyt esiin itku. Sitten\nhän avasi peitteen ja käski Kristiinan istua vuoteeseen. Kristiina\ntotteli ja nojautui päänaluksen korkeata pielusvuorta vasten -- päätään\nhänen täytyi pitää vähän etukumarassa, että kruunu pysyisi pystyssä.\nAashild-rouva peitti hänet vyötäisiä myöten, asetti hänen kätensä\nsilkkipeitteelle ja tarttui morsiamen kiiltävään tukkaan, hajoittaen\nsen rinnalle ja paljaille, hennoille käsivarsille.\n\nMiehet toivat sulhasen ylisille. Munan Baardinpoika riisui Erlendiltä\nkultavyön miekkoineen -- ripustaessaan sen seinälle vuoteen taakse, hän\nkuiskasi jotakin morsiamelle -- Kristiina ei ymmärtänyt mitä hän sanoi,\nmutta koetti hymyillä.\n\nSulhaspojat avasivat Erlendin silkkimekon ja nostivat tuon raskaan,\navaran vaatteen yli pään. Hän istuutui selkätuoliin ja he auttoivat\nhänen päältään kannukset ja saappaat.\n\nYhden ainoan kerran uskalsi morsian katsoa ylös ja kohdata hänen\nkatseensa.\n\nSitten alkoivat hyvän yön toivotukset. Parvi tyhjentyi häävieraista.\nViimeisenä lähti Lauritsa Bjørgulfinpoika sulkien morsiushuoneen oven.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend nousi tuolista, raastoi päältään alusvaatteet ja heitti ne\npenkille. Hän seisoi vuoteen edessä, otti kruunun ja silkkikääreen\nKristiinan hiuksista ja laski ne pöydälle. Sitten hän tuli takaisin ja\nkiipesi vuoteeseen. Ja ollen polvillaan tilalla Kristiinan vieressä,\nhän tarttui tämän päähän ja painoi sen alastonta, polttavaa rintaansa\nvasten, suudellen punaista viirua Kristiinan otsalla, jonka kruunu oli\npainanut.\n\nKristiina puristi häntä kaulasta ja itki ääneen suloisen, hurjan\nriemun vallassa hän tunsi, että nyt se väistyi pois, tuo paha pelko\nja ahdistus ja kummitus -- nyt, nyt ei taas ollut mitään muuta kuin\nErlend ja hän. Tämä nosti hänen kasvonsa ylös, katsoi hänen kasvonsa\nylös, katsoi hänen silmiinsä ja sipaisi kädellään hänen kasvojaan ja\nruumistaan, kummallisen rajusti ja nopeasti, ikäänkuin olisi vetäissyt\npois verhon:\n\n\"Unohda\", pyysi hän kuiskaamalla, ja kuumasti, \"unohda kaikki,\nKristiina, kaikki paitsi se, että olet minun oma vaimoni ja minä sinun\nmiehesi --\"\n\nHän sammutti kädellään viimeisen kynttilän ja viskautui Kristiinan luo\npimeässä; hän nyyhkytti hänkin:\n\n\"En uskonut, en uskonut koskaan, että näkisimme tämän päivän --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona pihamaalla hiljentyi melu vähitellen. Väsyneinä edellisen päivän\nratsastuksesta ja päissään juomista liikuskelivat vieraat vielä jonkun\naikaa näön vuoksi talon lähistöllä mutta yhä useampi pujahti pois\nnukkumasijoilleen.\n\nRagnfrid saattoi arvokkaimmat vieraat maata ja toivotti hyvää yötä.\nIsäntää, jonka olisi pitänyt olla avullisena tässä, ei näkynyt missään.\n\nUlkona oli enää pieniä nuorisoparvia -- enimmäkseen palvelijoita\npimeässä pihamaalla, kun hän viimeinkin hiipi ulos etsimään miestään ja\nviemään tämän vuoteeseen. Lauritsa oli ottanut kovan humalan illalla,\noli Ragnfrid huomannut.\n\nHän kompastui tähän viimein etsintäretkeltään, kulkiessaan karjapihan\nlaitaa tämä makasi suullaan maassa saunan takana.\n\nTunnustellessaan häntä pimeässä Ragnfrid huomasi, että hän se oli.\nHän luuli hänen nukkuvan, ravisti häntä hartioista ja tahtoi saada\nhänet pois jääkylmältä tantereelta. Mutta toinen ei nukkunutkaan -- ei\nainakaan kokonaan.\n\n\"Mitä sinä tahdot\", kysyi hän paksulla äänellä.\n\n\"Et sinä voi jäädä siihen\", sanoi vaimo. Hän tuki miestään, sillä tämä\nhoippui. Toisella kädellään hän harjasi tämän samettipukua. \"On aika\nmennä levolle, mieheni.\" Hän tuki häntä käsivarren alta ja kuljetti\nretkahtelevaa miestään kartanoa kohti; he kulkivat karjapihojen taitse.\n\n\"Sinä et katsonut ylös, sinä Ragnfrid, istuessasi morsiusvuoteessa\nkruunu päässä\", sanoi hän äskeisellä äänellä. \"Tyttäremme ei ollut yhtä\nkaino, hänen silmissään ei ollut kainoa katsetta, hänen katsoessaan\nsulhastaan.\"\n\n\"Hän on odottanut häntä seitsemän puolivuotta\", sanoi äiti hiljaa.\n\"Siksi hän kai uskalsi katsoa ylös --\"\n\n\"Eikös ole odottanut, paholainen periköön\", huusi isä, ja vaimon täytyi\npelokkaasti käskeä häntä olemaan hiljaa.\n\nHe olivat tulleet kapeaan, lantasäiliön ja aidan väliseen solaan.\nLauritsa iski nyrkkinsä lantahuoneen alushirteen.\n\n\"Panin sinut siihen häpeäksi ja pilkaksi, sinä alushirsi. Panin sinut\nsiihen, että lanta mädättäisi sinut. Panin sinut siihen rangaistukseksi\nsiitä, että löit pientä sievää piikaistani selkään. Minun olisi pitänyt\npanna sinut parven oven päälle ja kiittää ja ylistää ja koristaa\nsinua siitä, että säästit hänet surusta ja häpeästä -- että Ulvhild\nviattomana lapsena --\"\n\nHän kääntyi, horjahti aitaa vasten ja kaatui sen yli, ja pää\nkäsivarsien varassa hän itki hillittömästi, pitkien, syvien\nvoihkasanojen vavahduttamana.\n\nVaimo laski kätensä hänen olkapäälleen:\n\n\"Lauritsa, Lauritsa.\" Mutta hän ei voinut hillitä tätä. \"Mieheni\".\n\n\"Voi, ei milloinkaan, milloinkaan, milloinkaan minun olisi pitänyt\nantaa häntä tuolle miehelle. Jumala armahda -- olen tietänyt sen\nkoko ajan -- että hän oli murtanut hänen nuoruutensa ja kauniin\nkunniansa. En uskonut sitä, en voinut uskoa sellaista Kristiinasta,\nmutta tiesin sen sittenkin. Ja kuitenkin hän on liian hyvä tuolle\nveltolle nulikalle, joka on pilannut itsensä ja hänet -- vaikka tämä\nolisi vietellyt hänet kymmenen kertaa, minun ei olisi pitänyt antaa\ntytärtäni, että hän nyt saattaa pilata loputkin hänen elämästään ja\nonnestaan --\"\n\n\"Mitä muuta olisit voinut tehdä\", sanoi äiti avuttomasti. \"Sinäkin olet\nnähnyt, että hän oli hänen jo --\"\n\n\"Minun ei olisi tarvinnut nähdä niin paljon vaivaa antaakseni\nErlendille sen, minkä tämä jo oli ottanut\", sanoi Lauritsa. \"Huonolle\nmiehelle joutui minun lapseni --\". Hän kiskoi auki aitaa. Sitten hän taas\nitki. Ragnfridista tuntui, kuin hän äsken olisi ollut selviämässä,\nmutta nyt vei humala taas voiton.\n\nKoska mies oli niin päissään ja epätoivoinen, ei hän katsonut voivansa\nretuuttaa häntä ylös pirttiin, jossa heidän makuusijansa oli -- se oli\ntäynnä vieraita. Hän katsoi ympärilleen -- lähellä oli pieni lato,\njossa heillä oli paras hevosille säästetty heinä kevätkylvöjen ajaksi.\nHän kurkisti sisään -- siellä ei ollut ketään; silloin hän vei miehensä\nsinne ja sulki oven perästään.\n\nRagnfrid pöyhi heiniä heidän ympärilleen ja pani heidän peitteekseen.\nLauritsa itki vähän väliä, mutisten jotakin, mutta se oli niin\npöperöistä, ettei vaimo saanut selkoa. Vähän ajan kuluttua hän nosti\nmiehensä pään ylös syliinsä.\n\n\"Rakas oma mieheni --. kun heissä nyt kerran on tuollainen rakkaus\ntoisiinsa -- niin ehkäpä kaikki kääntyy paremmaksi kuin luulemme --\"\n\nLauritsa vastasi sysäyksittään -- hän tuntui taas selvemmältä:\n\n\"Etkö sinä ymmärrä -- tuolla miehellä on nyt kokonaan valta Kristiinan\nyli, miehellä, joka ei koskaan ole kyennyt hallitsemaan itseään.\nKristiina on tuskin uskaltava vastustaa miestään missään asiassa -- ja\njos hän on siihen pakoitettu kerran, on hän kärsivä katkerasti itse --\ntuo lempeä lapseni --.\n\n\"-- Nyt minä en kohta enää ymmärrä, miksi Jumala panee niin monta\nraskasta surua kannettavakseni -- olen koettanut olla uskollisesti\nhänen tahdolleen kuuliainen. Miksi hän on ottanut meiltä monet\nlapsemme, Ragnfrid, toisen toisensa jälkeen -- ensin poikamme, sitten\npienen Ulvhildin ja nyt viimeiseksi hänet, jota rakastin enimmän,\nantanut kunniattomana horjuvalle ja ymmärtämättömälle miehelle. Nyt\nmeillä on ainoastaan nuorimpamme -- eikä ole viisasta iloita hänestä\nennenkuin olen nähnyt, mitä hänestä, Ramborgista tulee.\"\n\nRagnfrid tärisi kuin haavan lehti. Silloin kiersi Lauritsa käsivartensa\nhänen ympärilleen:\n\n\"Pane pitkäksesi\", hän pyysi, \"niin rupeamme maata --\" ja pää vaimonsa\nkäsivartta vasten hän makasi kotvan aikaa, huokasi väliin, mutta nukkui\nviimein.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLadossa oli vielä pilkkopimeä, kun Ragnfrid alkoi liikkua -- hän\nihmetteli, miten hän oli voinut nukkua. Hän tunnusteli kädellään\nympärilleen; Lauritsa istui pystyssä kädet polvien ympäri.\n\n\"Joko _sinä_ olet valveilla\", hän kysyi kummastellen. \"Paleleeko sinua?\"\n\n\"Ei\", vastasi toinen särähtävällä äänellä, \"mutta minä en voi nukkua.\"\n\n\"Kristiinaako sinä ajattelet?\" kysyi äiti. \"Voihan asia kääntyä\nparemmaksi kuin luulemmekaan, Lauritsa\", hän sanoi taas.\n\n\"Niin, sitä minä ajattelen\", sanoi mies. \"Niin, niin. Neito taikka\nvaimo -- hän joutui ainakin morsiusvuoteeseen sen kanssa, jota rakasti.\nSe ei ollut suotu meille, ei sinulle eikä minulle, Ragnfrid parkani.\"\n\nVaimo päästi syvän, kumean voihkauksen -- hän viskautui heiniin.\nLauritsa laski toisen kätensä hänen olkapäälleen.\n\n\"Mutta minä en ole _voinut_\", sanoi hän kiihkeästi ja tuskassa. \"Minä\nen ole _voinut_ -- olla sellainen, joksi sinä tahdoit minut silloin --\nkun olimme nuoret. Minua ei ole luotu sellaiseksi --\"\n\nHetken kuluttua sanoi Ragnfrid hiljaa ja itkien:\n\n\"Olemmehan sentään olleet onnelliset -- Lauritsa -- nämä monet vuodet\n--.\"\n\n\"Niinhän minä luulin\", vastasi mies synkästi.\n\nAjatukset meurusivat ja myllersivät päässä. Tuo yksi alaston katse,\njonka sulhanen ja morsian olivat iskeneet toisiinsa, kahdet nuoret\nkasvot, jotka olivat leimahtaneet hehkuun -- hän ei nähnyt siinä\nmuuta kuin häpeällisyyttä. Hänen mieltään kirveli, että se oli hänen\ntyttärensä. Mutta hän näki nuo silmät yhä -- ja taisteli raivoissaan\nja sokeasti niitä vastaan, hän ei tahtonut, että hänen sydämestään\nrepäistäisiin verho, jonka taakse hän ei milloinkaan ollut tahtonut\nkatsoa, verho, jolla hän oli suojellut itseään omaa vaimoaan vastaan,\ntämän tavoittaessa sitä --.\n\nHän ei ollut voinut, päätteli hän epätoivoisesti, Lempo soikoon, hänet\noli naitettu pois lapsena, hän ei ollut valinnut itse, toinen oli häntä\nvanhempi -- hän ei ollut halunnut tätä; hän ei ollut tahtonut oppia\ntältä -- lemmen leikittelyä. Hän punastui vieläkin muistaessaan noita\naikoja -- miten toinen oli tahtonut saada sitä rakkautta häneltä. Miten\ntoinen oli tarjonnut hänelle tuon kaiken, hänen pyytämättään.\n\nHän oli ollut hyvä aviomies, niin hän oli kuvitellut. Hän oli suonut\nvaimolle kunnian ja vallan rinnallansa, neuvotellut hänen kanssaan\njoka asiassa, ollut uskollinen ja heillä oli ollut kuusi lasta. Hän\noli ainoastaan tahtonut elää hänen kanssaan ilman tuota, ilman, että\ntämä aina tavoitteli tuota hänen sydämessään, jota hän ei itse tahtonut\npaljastaa --.\n\nHän ei ollut rakastanut ketään. -- Ingunn, Karlin vaimo Brussa.\nLauritsa punastui pimeässä. Hän oli aina käynyt heillä matkustaessaan\nlaakson halki. Hän ei ollut varmaan _milloinkaan_ puhunut tämän kanssa\nkahdenkesken. Mutta nähdessään tämän -- vain muistaessaan häntä,\nliikkui hänessä jotakin, joka muistutti kevään ensi tuoksua pellossa,\nheti lumen lähdön jälkeen. Hän tiesi nyt, että se olisi voinut sattua\nhänenkin osalleen -- että hänkin olisi voinut rakastaa niin.\n\nMutta hänet oli naitettu niin nuorena ja hän oli tullut niin araksi. Ja\nniin hän oli viihtynyt parhaiten metsämailla -- ylhäällä, missä kaikki,\nmikä elää, hakee avaruutta, paon tilaisuutta, -- pälyillen pelokkaana\njokaista vierasta, joka tahtoo tunkeutua ja sen alueelle --.\n\nOli yksi aika vuodessa, jolloin tunturin metsän eläimet unohtivat\narkuutensa. Jolloin ne pörhistelivät naaraksensa edessä. Mutta hän oli\nsaanut omansa lahjaksi. Ja tämä oli tarjonnut hänelle kaikki hänen\npyytämättään --.\n\nVaan entä pojat pesässä. -- Ne olivat olleet hänen rauhaisa soppensa\nyksinäisyydessä, hänen sisin, suloisin ilonsa. Pienet, vaaleat\npiikasten päät hänen kätensä alla. --\n\nNaimisiin hän oli _joutunut_ -- melkein kysymättä. Ystäviä -- niitä oli\npaljon eikä ollut yhtään. Sotapolku -- oli ollut ilo, mutta se loppui\nlyhyeen -- hänen varustuksensa riippui ylisillä, vähän käytettynä.\nHänestä oli tullut talonpoika --. Mutta hänellä oli ollut tyttärensä --\nkoko hänen elämänsä oli käynyt rakkaaksi siksi, että hän sillä turvasi\nheitä, noita hentoja pieniä olioita, joita hän oli pidellyt kädessään.\nHän muisti Kristiinan pienen kaksivuotiaan ruumiin olkapäällään, tämän\npellavankeltaisen, pehmeän tukan poskeaan vasten. Tämän kätöset,\njotka pitelivät häntä vyöstä ja tämän pienen, kovan lapsenotsan, joka\npoksutteli häntä lapaluihin heidän lähtiessään metsälle ja lapsen\nistuessa satulassa isänsä takana.\n\nJa nyt tällä oli ollut samat kuumat silmät kuin äidillänsä -- ja hän\noli saanut osansa. Istui siellä puolipimeässä, vuoteen silkkipieluksia\nvasten. Hän oli ollut kokonaan kultainen kynttilän valossa -- kultainen\nkruunu päässä, kultainen paita yllä ja kultainen tukka paljaita,\nkultahohtoisia käsivarsia pitkin. Hänen silmänsä eivät olleet olleet\nenää kainot --.\n\nIsä vääntelehti häpeästä.\n\nJa kuitenkin hänen sydäntänsä veresti niin oudosti. Sen vuoksi,\nmitä hän ei ollut itse saanut. Ja vaimonsa vuoksi, joka istui hänen\nrinnallaan ja jolle hän ei ollut voinut antaa.\n\nSäälistä sairaana hän etsi tämän kättä:\n\n\"Minä luulin, että meillä oli hyvä\", hän sanoi. \"Luulin sinun surevan\nlapsiamme. -- Niin, ja että sinulla oli raskas luonto. En milloinkaan\najatellut, että minä itse olinkin sen syy, etten ollut hyvä aviomies --\"\n\nRagnfridia puistatti kuin kouristuksessa:\n\n\"Sinä olit aina hyvä aviomies, Lauritsa.\"\n\n\"Hm\". Lauritsa istui leuka polvia vasten. \"Ja kuitenkin sinä ehkä\nolisit tullut onnellisemmaksi, jos olisit joutunut naimisiin niinkuin\ntyttäremme tänään --\"\n\nRangfrid ponnahti pystyyn ja huusi hiljaa ja viiltävästä:\n\n\"Tiedätkö sinä! Mistä sinä sait tietää -- miten kauan olet tiennyt --\"\n\n\"Minä en tiedä, mistä sinä puhut\", sanoi Lauritsa hetken kuluttua,\nomituisen masentuneella äänellä.\n\n\"Minä puhun siitä, etten minä ollut neito tullessani vaimoksesi\",\nvastasi Ragnfrid ja hänen äänensä oli läpitunkeva ja kirkas epätoivosta.\n\nHetken kuluttua vastasi Lauritsa kuten ennen:\n\n\"Sitä minä en ole tiennyt ennen tätä hetkeä.\"\n\nRagnfrid makasi heinissä, hytkyen itkusta. Kun kohtaus oli ohi, kohotti\nhän vähän päätään. Seinäluukusta alkoi kajastaa heikkoa valoa. Hän\nerotti miehensä hahmon, tämän istuessa käsivarret polvien ympäri kuin\nkivettyneenä.\n\n\"Lauritsa -- puhu minulle --\" vaikeroi Ragnfrid.\n\n\"Mitä sinä tahdot että minun tulisi sanoa\", kysyi mies liikahtamatta.\n\n\"Voi en tiedä -- toruisit minua -- löisit minua --\"\n\n\"Se alkaa olla liian myöhäistä nyt\", vastasi mies; hänen äänessään\ntuntui ivan väre.\n\nRagnfrid itki taas. \"Minä en huomannut pettäväni sinua. Olin itse\ntullut niin petetyksi ja loukatuksi. Kukaan ei ollut säästänyt minua.\nSinut tuotiin meille -- minähän näin sinut vain kolme kertaa ennen kuin\nmeidät vihittiin -- minusta sinä olit vasta poika, punaposkinen ja\nvaaleaverinen poika -- niin nuori ja lapsellinen --\"\n\n\"Niin olin\", sanoi Lauritsa ja hänen ääneensä tuli hiukan enemmän\nsointua. \"Ja siksi olisin uskonut, että sinun, joka olit nainen, olisi\npitänyt pelätä enemmän -- pettää minua, joka oli niin nuori, etten\nmitään ymmärtänyt --\"\n\n\"Myöhemmin aloin ajatella siten\", sanoi Ragnfrid itkien. \"Kun opin\ntuntemaan sinut. Pian tuli aika, jolloin olisin antanut sieluni, jos\nolisin saanut tehdyn tekemättömäksi.\"\n\nLauritsa istui vaiti ja liikkumatta; silloin sanoi taas vaimo:\n\n\"Sinä et kysy mitään?\"\n\n\"Mitä se hyödyttäisi. Se oli kai hän -- jonka hautaussaaton kohtasimme\nFeginsbrekkassa, kun kannoimme Ulvhildia Nidarosiin --\"\n\n\"Niin\", sanoi Ragnfrid. \"Meidän täytyi astua tiepuoleen. Minä näin\nhänet paareilla -- pappien ja munkkien ja asestettujen miesten\nsaattamana. Kuulin heidän sanovan hänen kuolleen hyvän kuoleman --\nsopineen Jumalan kanssa. Rukoilin seisoessamme siinä Ulvhildin paarit\nvälillämme, että minun syntini ja suruni laskettaisiin hänen jalkojensa\njuureen viimeisellä tuomiolla --\"\n\n\"Niinpä kai\", sanoi Lauritsa ja hänen äänessään oli taas äskeinen\nivallinen sointu.\n\n\"Sinä et tiedä kaikkea\", sanoi Ragnfrid, jääkylmänä epätoivosta.\n\"Muistatko, että hän kävi luonamme Skogissa ensimmäisenä talvena\nnaimisissa ollessamme --\"\n\n\"Muistan\", vastasi mies.\n\n\"Jolloin Bjørgulv kamppaili kuoleman kanssa --. Kukaan ei ollut\nsäästänyt minua. Hän oli humalassa tehdessään sen minulle -- sitten hän\nsanoi, ettei hän milloinkaan ollut minua rakastanut, ettei hän huolinut\nminua ja käski unohtamaan --. Isäni ei tiennyt asiasta, hän ei pettänyt\nsinua, sitä en luule. Mutta Trond tiesi -- me olimme parhaita ystäviä\nsiihen aikaan; valitin hänelle. Hän tahtoi pakoittaa tuon miehen\nnaimaan minut -- mutta hän oli vasta poika, ja sai ainoastaan selkäänsä\n--. Sitten hän neuvoi minua olemaan hiiskumatta asiasta sekä ottamaan\nsinut --\"\n\nRagnfrid oli vaiti vähän aikaa.\n\n\"Kun hän tuli Skogiin --. Oli kulunut vuosi; en ajatellut asiaa varsin\npaljon. Mutta hän tuli meille -- hän sanoi katuvansa, hän olisi nyt\nollut valmis ottamaan minut, jos olisin ollut vapaa -- sanoi pitävänsä\nminusta. Niin hän sanoi. Jumala tietää, puhuiko hän totta. Hänen\nlähdettyään -- en uskaltanut mennä vuonoon, en uskaltanut synnin\ntähden, lapsen tähden. Ja sitten minä olin alkanut pitää niin paljon\nsinusta!\" Hän parkaisi kerran kuin kurjimmassa tuskassa. Mies käänsi\nnopeasti päänsä häntä kohden.\n\n\"Kun Bjørgulv syntyi -- tunsin rakastavani häntä enemmän kuin omaa\nelämääni. Kun hän kamppaili kuoleman kanssa, ajattelin, että jos hän\nsammuu, sammun minäkin. Mutta minä _en_ pyytänyt Jumalaa jättämään\nhäntä eloon --\"\n\nLauritsa istui hyvin kauan hiljaa ennenkuin hän kysyi kolkosti ja\nraskaasti:\n\n\"Siksikö, etten minä ollut sen isä?\"\n\n\"Minä en tiennyt, olitko sinä sen isä\", sanoi Ragnfrid jäykistyen.\n\nPitkään istuivat he vaiti kumpainenkin. Sitten kysyi Lauritsa äkkiä\nkiihkeästi.\n\n\"Jeesuksen nimessä, Ragnfrid -- miksi sanot tämän minulle -- nyt?\"\n\n\"Jospa tietäisin.\" Hän väänteli käsiään niin että nivelet natisivat.\n\"Että saisit kostaa. Minä lähden talostasi --\"\n\n\"Luulisitko siitä olevan apua minulle --?\" Toisen ääni vapisi pilkasta.\n\"Ja sittenhän meillä on tyttäremme\", sanoi hän hiljaa, \"Kristiina ja\npienokainen.\"\n\nRagnfrid istui vähän aikaa hiljaa.\n\n\"Muistan mitä sanoit Erlend Nikulauksenpojasta\", sanoi hän hiljaisesti.\n\"Mitä mahtanet nyt sanoa minusta.\"\n\nMiehessä kävi ankara vilunpuistatus, se pehmitti hiukan kankeutta.\n\n\"Sinä olet nyt -- olemme eläneet yhdessä kaksikymmentä vuotta --\nlähimailleen. Se ei ole samaa kuin jos minä olisin vieras. Ymmärrän,\nettä sinulla on ollut pahaa pahempi.\"\n\nRagnfrid vaipui itkien kokoon hänen sanojensa johdosta. Hän rohkeni\nkoskettaa Lauritsan toista kättä. Toinen ei liikahtanut, vaan istui\nhiljaa kuin kuollut. Silloin vaimo itki yhä kovemmin ja kovemmin\n-- hänen miehensä istui yhtä liikkumattomana tuijottaen harmaaseen\nkajastukseen oven ympärillä. Viimein hän makasi hiljaa niinkuin kaikki\nitku olisi ollut itketty loppuun. Silloin kosketti toinen keveästi\nhänen käsivarttaan. Hän alkoi uudelleen itkeä.\n\n\"Muistatko\", sanoi vaimo itkun lomasta, \"sitä miestä, joka kävi meillä\nkerran Skogissa asuessamme? Sitä miestä, joka osasi nuo monet vanhat\nlaulut? Muistatko laulun kuolleesta miehestä, joka tuli takaisin tuskan\nvaltakunnasta ja kertoi pojalleen mitä hän oli nähnyt siellä? Hän\noli kuullut kihnutusta alimmasta helvetistä, jossa uskottomat vaimot\njauhoivat miehillensä leipää mullasta. Verisiä olivat olleet kivet,\njoita he jauhattivat, verisinä riippuivat heidän sydämensä rinnasta --\"\n\nLauritsa ei virkkanut mitään.\n\n\"Minä olen ajatellut sen jälkeen aina tuota kertomusta\", sanoi\nRagnfrid. \"Joka päivä on minusta tuntunut siltä kuin sydämeni olisi\nollut veressä, joka päivä on minusta tuntunut siltä kuin olisin\njauhanut sinulle leipää mullasta --\"\n\nLauritsa ei itsekään tiennyt, miksi hän nyt vastasi kuten vastasi.\nHänestä tuntui, että hänen rintansa oli ammollaan ja tyhjä kuten\nmiehen, jonka selkään on viilletty rankaisumerkki. Mutta hän laski\nraskaasti ja väsyneesti kätensä vaimonsa pään päälle ja lausui:\n\n\"Multaa kai pitää jauhaakin, ennenkuin leipä itää.\"\n\nKun toinen tahtoi tarttua hänen käteensä suudelIakseen sitä, kiskaisi\nhän sen kiivaasti pois. Sitten hän katsoi vaimoonsa, otti tämän toisen\nkäden, laski sen polvelleen, painoi kylmät ja kangistuneet kasvonsa\nsitä vasten. Ja näin he jäivät istumaan liikkumatta tai puhumatta enää.\n\n\n\n"]