[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYcjlcH-RLgqZbTP8wSExGoEduGBUfTEjlKwC8IAFaJ4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2233,"Kotipoluilta I","Lassinen, Emil",1861,1938,"2233-lassinen-emil-kotipoluilta-i","2233__Lassinen_Emil__Kotipoluilta_I","Pieniä kertoelmia","lastenkirja",[],[],"fi",1896,null,25729,164659,false,61881,[23,24],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[26,27],"Children & Young Adult Reading","Short Stories","\"Kotipoluilta I: Pieniä kertoelmia\" by Emil Lassinen is a collection of short stories likely written in the late 19th century. The work presents a series of vignettes that depict the lives of characters within rural Finnish settings, delving into themes such as friendship, youth, and the passage of time, often through the eyes of a young girl named Irkku and her loyal dog, Musti.  The opening of the collection introduces readers to Irkku and her vibrant companionship with Musti, a poodle. The narrative unfolds in a pastoral environment, highlighting their shared childhood adventures, from sledding in the winter to enjoying leisurely days in the summer. As the story progresses, we witness Irkku's transition from childhood to adolescence, alongside the growing bond with her dog. The tone is nostalgic, reflecting on the joys and innocence of youth, while hinting at an inevitable change as Irkku prepares to leave her home to live with her brother for schooling. This rich setting and relatable characters create a warm invitation for readers seeking stories that resonate with themes of friendship and the bittersweet nature of growing up. (This is an automatically generated summary.)",[],106,"Kokoelma pieniä kertoelmia ja muistoja lapsuuden ja nuoruuden ajoilta. Tarinoissa kuvataan muun muassa pappilan tyttöä ja hänen uskollista Musti-koiraansa sekä maaseudun arkisia tapahtumia ja tunnelmia.","Emil Lassisen 'Kotipoluilta I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2233.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOTIPOLUILTA I\n\nPieniä kertoelmia\n\n\nKirj.\n\nEMIL LASSINEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1896.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nUusi ystävä.\nNuoruuteni ajoilta.\nKaksi valapattoista.\nTapaturma.\nHajanaisia piirteitä elämästäni.\nValoa ja varjoa.\nHattuni historia.\nOnnea pakoon.\n\n\n\n\nUusi ystävä.\n\n\nHe kaksi olivat parhaita tuttavia...\n\nKen pappilaan poikkesi, tapasi varmasti molemmat. Musti, ruma\nvillakoira, istui kopeana rappusilla, siinä ulisten ja haukkuen että\nkoivumäki kajahteli. Haukunta loihti aina näkyville sievän\ntytöntyllykän, joka oli vilkas kuin kevätpuro, kaunis kuin tuomenkukka.\n\nTyttö oli pappilan Irkku, Mustin paras leikkitoveri, paras ystävä.\nTytön käydessä kymmenettä, tuotiin kyökkiin eräänä päivänä pajuinen\nvasu ja vasussa oli musta koiran pentu, lihava ja kömpelömäinen\nvetkale, josta pian kasvoi Irkulle kisakumppani, harras ja uskollinen\ntoveri.\n\nHeidän tiensä kulki aina yhdessä. Kesäisin kierrettiin pellon\npientareet ja karjaha'an polut, talven tuiskussa tehtiin rohkeita\nretkiä kylän taakse, jossa oli maantiellä jyrkänne, pitkä, syvä ja\nihmeen sopiva kelkkamäeksi.\n\nLukemattomia talvipuhteita vietettiin renkituvassa. Siellä riemu tuntui\nvapaalta, maukkaalta. Suuri tuli loimusi takassa. Matti veisteli ja\njylkytteli vasaralla, repi rikki ja teki ehjäksi, aina minkä mitäki\nsattui. Liisa virutteli astioita, kohenteli valkiata ja hääri yleensä\nmonituisissa toimissa. Useimmiten välitöikseen joko kehräsi pellavia\ntai kutoi sukkaa.\n\nRenkitupaan oli sopiva illoin paeta, kun tuli vieraita tai oli muuten\nilonpuute. Siellä ei käynyt ikäväksi. Lastuläjällä oli mainion mukava\ntelmiä Mustin kanssa, kuunnella rukin pehmeätä surinaa, katsella\nliekkien loimotusta, seinähirsiä, Mattia, Liisaa. Ohuista\nhöylänlastuista sopi sitoa koristeita Mustin kaulaan ja kiehkuroita\nomiin käsivarsiin. Sopi siinä lastukasalla lyödä painiakin, kun ei\ntarvinnut ketään kaihtia eikä ollut kukkaruukkuja tai muita kaluja\nesteenä.\n\nRenkituvassa ne omintakeiset ajatuksetkin parhaiten heräsivät eloon.\nSiellä tuli mieleen yhtä ja toista, jota ei muualla osannut\nuneksiakaan. Kun leikki väsytti, kun liekkien loimotus hiljeni takassa\nja rukin pehmeä surina kuului vienolta soitolta korviin, silloin\nominaisia ajatuksia hiipi mieleen. Silmäin eteen levisi kuvia ja\nnäkö-aloja läheltä ja kaukaa, tutuilta ja tuntemattomilta mailta,\nalkoipa myöskin käymään selville oma erityis-asema yhä selvemmin\npiirtein.\n\nMusti, viisas eläin, oli silloin hiljaa. Katsoa tuijotti\nosanottavaisesti Irkkua silmiin ja painaen leukaansa tämän polveen --\naivan kuin olisi seurannut samoja ajatuksia, nähnyt samoja kuvia ja\nnäköaloja.\n\nKerran mietti Irkku tavallista kauemmin. Se oli eräänä\nlauantai-ehtoona. Taivaan tähtivyöhyt oli loistavan kaunis, liekit\nolivat takassa jo osaksi hälvenneet. Liisa kiersi sukkalankaa, Matti\npaikkaili heinähäkkien liisteitä ja Musti makasi liikahtamatta, leuka\npainettuna Irkun polveen. Pimeä puoli tupaa näytti salaperäiseltä...\nMatin varjo oli suuri kuin jättiläinen.\n\n-- Irkku, lausui Liisa, hiljentäen kehruuta ja katsoen lastuläjälle\npäin.\n\n-- No mitä?\n\n-- Ei mitään. Minä vaan luulin, että sinä nukuit.\n\n-- Niin minäkin luulin, lisäsi Matti.\n\nMusti vingahti tyytymättömästi, painaen samassa leukaansa lujemmasti\nIrkun polveen. Irkku makasi seljällään, kädet niskan alla, katse\nluotuna hiljaisia liekkejä kohti.\n\n-- Liisa...\n\n-- No mitä?\n\n-- Osaatko arvata erään asian?\n\n-- Ehkä.\n\n-- Arvaa sitte josko olen jouluna hyvä Kaarinalle.\n\n-- Tottapahan olet, eihän käy laatuun...\n\n-- Nyt arvasit väärin. En ole hyvä.\n\n-- Miksi?\n\n-- No siksi kun...\n\nIrkku vaikeni äkkiä, kiersi kätensä Mustin kaulan ympäri, lausuili\nsille helliä sanoja ja silitteli sen paksua turkkia.\n\n-- Vai et ole hyvä...\n\nLiisa naurahti, ryhtyi jälleen polkemaan rukkia. Ajatuksissaan alkoi\nselailemaan Kaarinan kihlausta, häitä ja kaupunkiin muuttoa. Niiltä\najoilta se polventui Irkun suuttumuskin. Kun tämä ensikerran keksi\nsiskonsa istumassa vieraan herran polvella, niin vähällä piti ett'ei\nlyömään hypännyt. Kyynelsilmin sitte tuli Musti-penikan kanssa\nrenkitupaan, ei syönyt koko päivänä suremansuurusta eikä vaihtanut\ntavuakaan kenenkään kanssa ennen iltaa, jolloin Matti hänet suututti\nvielä hullummin. Sanoi nimittäin sukkamieleksi!\n\nMusti, pahainen penikka, lyöttäytyi tytön liittolaiseksi. Näytti\nhampaitaan onnelliselle sulholle ja katseli tätä aina syrinkarin, jopa\nmurahtelikin ääneen milloin ei sattunut omaa väkeä lähellä olemaan.\nSilloin Irkku nautti. Silmät kiiluivat ilosta ja hymy leikki\nposkikuopissa. Sanoivat kerran vaivihkaa uksittaneenkin penikkaa\npuremaan epämielihistä herraa.\n\n-- Irkku, arvaapa vuorostasi, tokko tuo tulee kaunis jouluyö, virkkoi\nMatti. Saadaanko siisti sää vaiko pakkanen ja pyry?\n\n-- Ei pakkasta eikä pyryä, vastasi Irkku vilkkaasti. Ilma on tyyni,\nmutta semmoinen että lumi narisee ja kaikki tähdet näkyvät. Kaikki...\n\n-- Ja me ajamme taasen yhdessä kirkkoon.\n\n-- Niin teemme. Musti juoksee edellä, isä ajaa jälessä.\n\n-- Tuleekohan noita paljokin vieraita joulun kainalossa?\n\n-- Tulee Lauri... ja Taavi... ja Kaarina.\n\n-- Ihanko varmaan?\n\n-- Ihan varmaan. Äiti sai kirjeen.\n\nLauri oli lääkäri, Taavi pappismies. Luonnollisista syistä ei Irkku\nollut kumpaiseenkaan veljeen erittäin kiintynyt. Lauria, joka oli\nvanhin, ei hän kotoisena asukkaana muistanut lainkaan. Taavi toki\ntuntui enemmän veljeltä, omahiselta. Pari kolme kesää etenkin olivat\nmuistorikkaita. Taavi käytti valkoista lakkia, jossa kiilsi kultainen\nlyyry, juoksenteli Irkun kanssa koivumäellä, hypitteli häntä\npolvellaan, kertoeli satuja, lauleli kauniita lauluja.\n\nTaavin jälestä meni Kaarina kotoa pois ja Irkku jäi yksin. Musti oli\nainoa nuorekas toveri, ainoa olento, jonka askeleet olivat siksi\nepävakavia ett'ei niihin voinut väsyä, kyllääntyä. Aikaa myöten\nmuodostui heidän välinsä kiinteäksi. Heillä oli yhteistä kesä ja\npäivänpaiste, talvi ja tuiskut, lepo ja nautinto.\n\nKiinteätä ystävyyttä eivät häirinneet lukuharjoituksetkaan, jotka jo\ntuon joulun aikana, jota äsken mainitsimme, olivat täydessä vauhdissa.\nKirkkoherra itse antoi Irkulle alkeisopetuksen, kuten oli toisillekin\nlapsille tehnyt. Vilkas tyttö oppi helposti ja hänellä oli nopea\nkäsityskyky, seikka, joka teki opetuksen viehättäväksi. Luettiin kaksi\ntuntia päivässä ja oppiaineisin kuului uskonto, historia, maantiede,\nlaskento ja äidinkieli. Viimemainittuun yhdistettiin saarnan\nkirjoittaminen paperille sanelun mukaan. Sitä varten oli viikon kahtena\nviimeisenä iltana ylimääräinen tunti. Äiti istui käsityönsä ääressä ja\nisä keinutteli itseään keinutuolissa, sanellen harvalleen saarnan\nsisältöä Irkulle, joka siten tottui panemaan pisteet ja pilkut oikealle\npaikalleen. Käsiala tuli paksua, mutta selvää ja helppoa lukea.\nKirkkoherra vakuutti että sanoihin tarttui tytöstä jotaki korkeampaa ja\njalompaa, joka sitte saarnatessa valtavasti täytti mielen.\n\nLukuharjoitusten ajalla makasi Musti sijallaan, joka oli etehisen\nseinän vieressä, näennäisesti nukkuen, mutta itse asiassa tarkkaan\nseuraten opintoja. Irkun tuttu, kirkas ääni kuului etehiseen raollaan\nolevan oven kautta. Äänessä ilmausi aina ilon väreitä, usein\ninnostustakin, rippuen siitä miten mielenperähistä opittava kohta\nmilloinkin oli. Kun lukeminen päättyi, retkeiltiin ulos ja nautinto oli\nkahta suurempi molemmin puolin.\n\nNäin kului vuosia kaksi.\n\nMutta sitte tapahtui äkkiä odottamaton muutos. Eräänä päivänä elokuun\nlopussa nimittäin valjasti Matti hevoista vallan Irkkua varten. Tämän\npiti lähteä kaupunkiin... asumaan Laurin luo ja käymään koulua.\n\nTuosta syntyi kuumaa puuhaa koko aamuksi. Äiti ja Liisa häärivät kuin\nsyystuuli aholla, isä valmistautui tulemaan mukaan. Matti voiteli\nrattaita ja hyöri tallinpuolella tuntikausin.\n\nIrkku yksin oli jouten, omasta halustaan. Ei ollut intoa mihinkään\nlajiin, ei edes kisaamaan Mustin kanssa, jonka sydäntä epäluulon henget\nkopristelivat. Poloinen lie aavistanut, että oli jotakin tekeillä, joka\nläheisesti koski ystävän kohtaloon, iloon...\n\n-- Kylmä onni, kun ei kansakoulu ehtinyt alkaa jo syksyllä, päivitteli\nIrkku alakuloisesti Matille, joka hyöri hiessä päin tallin edessä.\n\n-- Oli, kylmä oli, vastasi Matti -- ja siihen se puhe loppui.\n\nEnnen lähtöä teljettiin Musti renkitupaan. Liisa asettui nojaamaan\noveen, Matti ajoi hevosen rapun eteen ja isä tuli ulos. Äiti suuteli\nIrkkua ja nosti häntä rattaille. Käski lukemaan läksyt huolellisesti,\nkirjoittamaan kotiin usein, vähintäin kerran kuussa. He kyllä hoitavat\nMustin, ett'ei tarvitse huolla sen perään... pitävät kukin hyvänä\nenemmän kuin ennen.\n\nMatti nykäsi ohjaksista ja lähdettiin. Pappila koivumäkineen katosi\nnäkyvistä ja tuli outoja seutuja silmiin yksi toisen takaa. Tuohon\nuutuuteen, joka alituiseen vaihteli, upposi pian ikävät. Uteliaisuus\nrupesi jännittämään mieltä, kaikenmoisia kuvia rupesi kangastamaan\nsilmissä. Teki jo mieli nähdä minkälainen on kaupungin kirkontorni ja\ntori ja silta ja kadut.\n\nNoin pahin kaipaus melkein huomaamatta meni ohi.\n\nKaupungissa se kokonaan katosi. Elämä siellä oli siksi vilkasta,\nuudenmoista. Mieli kiintyi niin moneen kohtaan, huomio haarautui niin\nmoneen suuntaan, ettei ollut aikaa kaipuuta tunteakaan. Kukin päivä toi\nmukanaan uusia mielitekoja, uusia iloja ja ikävyyksiä, joista ei\nmillään voimalla voinut irtautua. Aina joku läheisempi seikka työnsi\nsyrjään muiston kotiin jääneestä ystävästä.\n\nJouluna ystävyys tietystikin leimahti uuteen eloon. Retkeiltiin\ntuttujen veräjäin läpi, käytiin kelkkamäessä ja vietettiin iltapuhteita\nrenkituvassa. Siellä oli kaikki entisellään. Liekkien loimotus, rukin\npehmeä surina. Matti, Liisa... kaikki olivat yhtä viehättäviä. Silmä ei\nlöytänyt muutosta minkäänmoista.\n\nNoin kului vuosia taaskin kaksi.\n\nMustin ikä rupesi jo ehtimään yli miehuuden... ja Irkun ylle ilmaantua\npitkä hame. Vartalon muoto ja pituus muistuttivat jo nuorta neitoa,\nihon heleä väri ja hieno kuultavuus veti vertoja hiljan puhjenneelle\nruusulle, liikkeissä ja katseessa oli niin paljo aamun armautta kuin\nkonsanaankin kuudentoista vaiheilla.\n\nMutta tavat eivät vielä olleet neidon tapoja, mieli ei vielä ollut\nmiettivän immen mieli. Askeleet olivat kovin epävakaisia, ilot, naurut\nkovin vallattomia. Liikkeet olivat liukkaat ja kevyet kuin oravan,\njoten ei veräjiä tarvittu aukaista alimpaan lautaan eikä kiertää\nsammaleisia kiviä, kun kuljettiin pellon pientareita, kotiha'an\nkoukeroisia polkuja.\n\nMusti kykeni vielä olemaan osallisena kaikissa. Juoksu, ärjyminen ja\nhaukunta sujui vielä vanhaan tapaan, lihaksissa kun oli vielä siksi\npontta, ruumiissa siksi ripeyttä. Poissa oli vaan tuo liiallinen\nherkkyys, joka entisinä aikoina aina asusteli käpälissä, aina syyhysi\nsuuta, mutta herkkyyden sijaan oli kasvanut uskollisuutta, valppautta.\nSäätyä ja sukua katsomatta ei yhtään vierasta päässyt huomaamatta pihan\nportista sisään. Musti kyllä piti huolen, että tulija jo matkan päässä\nhuomattiin, samantekevä jos vieras tuli maantietä myöten tai peltojen\npoikki, josta kesäisin kävi oikopolku rautatien asemalle... aina oli\nMusti yhtä valpas, yhtä tarkka sieramiltaan.\n\nIrkku tietysti kielteli, toruili, mutta pelkän muodon vuoksi. Se näkyi\nsilmistä, jotka toraillessa olivat herttaisen viekkaat, huulista, jotka\nsalaa nypertyivät nauruun, äänestä, jota oli vaikea pakottaa vakavaksi.\nEikähän siis Musti mokomista kielloista viisiä välittänyt, haukkui ja\nrähisi vaan kuin puolivilli. Ylpeäin talon-emäntäin, joilla oli paksuja\nkultasormuksia sormet täynnä, täytyi sitä hyvitellä makeilla puheilla,\nepämiellyttävä nimismies, jonka nenässä kuulsi melkoinen määrä\nkuuluisata punaväriä, koetti mukailla ääntänsä kohteliaaksi ja\nhienotapainen kansakoulun-opettaja, joka aina väitellessä vetosi\ntiedemiesten lausuntoihin, kohteli koiraa kuin mitäkin puolijumalaa tai\nkuolematonta olentoa.\n\nNäin elettiin onnessa ja ystävyydessä... ja siirryttiin taaskin ajassa\nkaksi vuotta eteenpäin.\n\nIrkku oli jo päättänyt koulunkäyntinsä, hän oli kotona isän\nsilmäteränä, äidin sydänkäpynä. Kaikki elämän mehu vuoti vanhuksiin\nhänen kauttansa. Kesä ja leivonen, talvi ja tähtien kirkkaus -- kaikki\nmitä oli olemassa, oli kauttaaltaan Irkkua varten.\n\nMustissa näkyi jo vanhuuden vikoja. Torkkuminen ja jonkinlainen\nuneliaisuus tuli tavaksi etenkin talvisina pyrypäivinä. Irkun tultua\nkotiin kevätkesällä vilpeni veri kuitenkin koko lailla. Tuntui taas\njäntereissä tuota nuoruudenaikaista herkkyyttä, joka syyhytti suuta,\nkäpäliä, joka lämmitti luita ja nuorrutti raihtunutta ruumista\nentiselleen.\n\nIrkku oli vielä samainen ystävä, vaikka paljo hän oli luonnoltaan\nmuuttunut. Vallattomat, oravantapaiset liikkeet olivat lähes tykkänään\nkadonneet ja ilo ei enää kuohahtanut silmittömästi ilmoille, kuten\nmuuan vuosi taaksepäin, jolloin turhakin seikka pani nauruhermot\nmyrskyntapaisesti kutisemaan. Hyppelyt veräjälautojen, sammaltuneiden\nkivien ja ojien yli olivat sukupuuttoon unhottuneet, joten retkeilyistä\npuuttui entinen ilo, entinen mehu. Irkku saattoi toisinaan istua\ntuntikauden, virkkaamatta yhtäkään sanaa, nauramatta yhtäkään naurua.\n\nTuommoinen mielentila vaikutti Mustiin masentavasti. Vanha raukka tunsi\nitsensä unhotetuksi, syrjään sysätyksi, ystävä kun ei enää suin päin\nsyössyt samoihin nautintoihin, ei enää tuntenut samoja iloja hänen\nrinnallaan. Jotakin uppo-outoa, rupesi ajan pitkään kasvamaan heidän\nvälilleen, joten harvoin enää täydellisesti ymmärsivät toisiansa.\n\nKyllä vielä sentään jolloinkin. Kun tuli pappilaa kohden ylpeä\ntalon-emäntä tai punanenäinen nimismies tai tieteellisyyteen taipuva\nkansakoulunopettaja, niin Mustia torumaan riensi Irkku, huulilla viekas\nhymy, silmissä veitikkamainen kiilto. Silloin oli molemmilla lyhyt\nnautinnon hetki, joka toi mieleen vereksiä muistoja entisaikojen\nonnesta.\n\nMutta nautinto ei jatkunut sen pitemmällä eikä siitä itänyt enempää\nystävyyttä käytännössä. Kohtauksen loputtua oli Irkku taaskin sama\nmiettivä neito ja unhotus menneiden suhteen valtasi hänet samassa\nsilmänräpäyksessä -- tiesi mikä lie tytön tullutkaan.\n\nVälinpitämättömyys tarttui Mustiin piankin. Kun Irkku mitään\nvirkkamatta lähti kävelyretkille, antoi Musti hänen mennä yksin, vaikka\nhameen kahinakin jo karkoitti uneliaisuuden, torkkumisen. Rappusien\nviereen sitte asettui venymään, antaen kuuman auringon hautoa\nselkäluita, käpäliä, korvia.\n\nKerran sitte -- eräänä heinäkuun poutapäivänä -- Irkku taaskin lähti\nyksin koivumäkeä kohti. Hän oli sinä päivänä saanut postissa kirjeen,\njota ei raahtinut avatakaan, saati sitte kellenkään näyttää sisältöä.\nMusti antoi hänen mennä yksin. Rapun vieressä oli hauska venyä, päivä\nkun paistoi täydeltä terältä ja sirkut visertelivät ja paarmat\nsurisivat ja perhoset leijuilivat.\n\n-- Musti... Musti...\n\nTuo oli Irkun tuttu ääni. Tuokiossa oli Musti jaloillaan, juosten\nkoivumäkeen päin.\n\nIrkku istui sammaleisen kiven vieressä. Kauas jo näkyi että hän oli\niloinen. Silmät välkehtivät tummankirkkaina, kasvoille levisi\nonnellinen hymy, kuten hyvää unta nähdessä... ja postissa saapunut\nkirje oli avattuna polvilla.\n\n-- Tänne, tänne... Musti.\n\nMusti joudutti... juoksi, haukkui ja ravisteli kaulaansa.\n\nNuoruuden-aikainen herkkyys tuntui äkkiä syyhyttävän suuta...\n\n-- Hau, hau.\n\nSammaleisen kiven edessä rupesi Musti juoksemaan puoliympyrän muotoista\nkierrosta, haukkuen, ravistaen kaulaansa ja tähystäen Irkkua silmiin.\nTämä heijutteli kättään samaten puoliympyrän mukaisesti... silmänräpäys\ntuntui väkevältä mainingilta lapsuuden ajoilta, jolloin jokainen ilo\noli tämäntapaista...\n\n-- Musti... Musti...\n\nIlosta vinkuen koira läheni yhä lähemmäksi, kunnes kuono viimein koski\nhameenhelmoja. Häntäänsä lirkuttaen sitte painoi leukansa Irkun polveen\nja asettui entiseen tapaansa lepäämään.\n\n-- Sinä vanha hupsu! Vieläköhän muistat menneitä päiviä, vieläköhän?\nMuistatko miten yhdessä iloittiin aamut ja illat, poudat ja pahat säät?\nMiten yhdessä notkuttiin kivien, ojien ja veräjäin yli. Muistatko\nvielä, vanha hupsu, miten yhdessä oltiin vihaisia Kaarinalle ja...?\n\nPuheen keskeytti heleä nauru, jossa omituinen, surunsekainen ilo\nvärähteli. Naurusta päättäen olisi Irkun ollut vaikea sanoa kumpiko\naika oli onnellisempi, sekö mennyt vaiko nykyinen. Jos olisi\ntarjottimella tuotu molemmat eteen ja olisi äkkiä käsketty valitsemaan,\nniin epätietoiselta tuntui kumpaistako käsi olisi ojentunut ottamaan:\nSitäkö mennyttä vaiko nykyistä? Viimemainittu lumosi mielen, mutta se\ntoinen oli kuin ihana satukirja, jonka jokainen sivu on painettu\nkultakirjaimilla ja jokaisella kirjaimella on omaperäiset,\nmonimuotoiset piirteensä, kauneutensa. Tai se on kuin ihana laulu, joka\naina laulaessa sytyttää uusia tunteita, uusia väreitä rinnassa...\n\n-- Sinä vanha hupsu!\n\nKohtauksen jälestä kului monta päivää tuiki hauskasti. Tuli tavalla tai\ntoisella ilonhetkiä, joihin entiset muistot sulivat ja joista iti uusia\nilonaiheita, uusia onnen hetkiä. Tuntui siltä kuin olisi Irkku\nodottamatta saanut takaisin entisen luontonsa, entiset tapansa.\nMiettiväisyydestä ei näkynyt varjoakaan ja käyntikin muuttui\nepävakaiseksi, vallattomaksi. Kaksi, jopa kolmekin askelta kerrassaan\nportaissa ei ollut mitään tavatonta eikä hyppy korkealta aidalta alas\nmättäälle ollut ensinkään outoa.\n\nNiin ehdittiin elokuuhun. Oli satanut useita päiviä, mutta vihdoinkin\nveti poudaksi. Pappilan ruokasalissa juotiin suuruskahvia, Mustin\nottaessa tavallista auringonkylpyä rapun vieressä. Kello lie ollut\nkymmenen tienoilla. Kirkkoherra oli erittäin vilkkaalla puhetuulella.\nPuheluun oli antanut aihetta muuan uskonnollinen kirja, jota Irkku oli\nlämpimästi kiitellyt, vakuuttaen että siinä jokainen lause löysi\nvastakaikua hänen sydämmessään.\n\nRouva kuunteli, kuten tavallisesti ainakin, melkein sanaakaan sanomatta\nsinne tai tänne. Hänellä oli jo hiuksissa hopeaväriä... liikkeissä ja\nkoko olennossa oli jotaki hiljaista, joka vaikutti katsojaan\nrauhoittavasti, samalla kuin herätti syvintä kunnioitusta. Hänestä\nheijastui arvaamaton määrä elämän viisautta, elämän kokemusta.\n\nIrkku oli tavallista hajamielisempi, rauhattomampi. Kasvojen\npohjapiirre tosin oli kirkas, iloinen, mutta se vaihetteli joka\nminuutin kuluessa. Näytti siltä kuin olisi povessa aaltoillut tuhansia\ntunteita, joista osa oli vienon tuskahisia, mutta osa niin armaita ja\nsuloisia että kaiken muun täytyi väistyä niiden tieltä.\n\n-- Kirja on todellakin hyvä ja ansaitsisi olla esitetty\nkansantajuisemmasti, sillä...\n\nAvonaisesta ikkunasta kuului junan kimeä vihellys, häiriten\nmaalaiselämän hiljaisuutta. Kirkkoherra pysähtyi tenhottomasti\npuhelussaan, hörppi kahvia katsellen äänetönnä seinäkelloa, jonka\nmessinkilevyllä varustettu heiluri löi lyöntejään niin hiljaa ja\npehmeästi, että tuskin kuului pienen ruokasalin yli. Irkun kasvoilla\nilmaukset vaihtelivat yhä nopeammin. Toisinaan tuli silmiin loiste,\njossa kuvastui tuhat ihanaa iloa, mutta toisinaan tuohon loistoon\nsekautui vienoa tuskaa...\n\nÄkkiä kuului pihalta Mustin äreä, silmitön haukunta. Irkku hieman\nsävähti ja posket kävivät tummaksi. Hän nousi ylös ja riensi nopein\naskelein pihalle.\n\nSe oli hän! Ruislaihojen lävitse pilkahteli valkoinen ylioppilaslakki\nja äyränteillä näkyi vekaraisen sauvan nopeat heitot... Se oli hän!\n\n-- Musti ole hiljaa nyt.\n\nKoira totteli nöyrästi. Tyynnytti oitis haukuntansa vinkunaksi ja\nkosketteli kuonollaan Irkun hameenhelmoja ikäänkuin huomauttaen, miten\nväärin hänelle tehtiin kun noin äkkiä ryöstettiin ikivanha oikeutensa\nhaukkua vieraita.\n\n-- Matka asemalta tänne kesti niin hirveästi.\n\n-- Tie oli outoa.\n\nHe katsoivat toisiaan kauan...\n\n-- Odotitko minua!\n\n-- Odotin... niin sanomattomasti, Irkku hiljaa vastasi. Tullakseen\nhuomatuksi täytyi Mustin edes murahtaa ja näyttää hampaitaan.\n\n-- Onko tuo kovinkin vihainen?\n\n-- Ei.\n\nIrkku vihdoinkin veti kätensä pois vieraan kädestä ja lähti astelemaan\netehisen oveen päin. Vieras seurasi häntä niin lähellä että olkapäät\nkäydessä sattuivat toisiinsa. Mutta Musti meni sijalleen, venytti\nruumiinsa pitkäksi, likisti silmänsä kiinni ja painoi leukansa\netukäpäliä vastaan.\n\nNoin tunnin kuluttua kuului rapuissa taas Irkun askeleet, mutta ne\neivät olleet yksin, vieras seurasi häntä taaskin, puhellen vilkkaasti\njostakin kuuluisasta kuvataulusta.\n\nJa koivumäkeä kohti he sitte yhdessä lähtivät. Mustin korviin kuului,\nmiten hiekka narskui heidän jalkainsa alla, miten askeleet etenivät,\nyhä kauvemmaksi, mutta eipä tullut halua lähteä perään, ei... Oli niin\nhauska venyä auringonkylvyssä ja antaa kuumien säteitten hautoa luita,\nlihaksia. Oli niin hauska kuunnella sirkun viserrystä, paarman pärinää\nja vienon tuulen huminaa, joka koivujenlatvoissa hiljaa hääri.\n\nNuo ne vaikuttivat ett'ei tullut halua... ja kenties haluttomuuteen\nvaikutti osaksi sekin syy, kun Irkulla nyt oli uusi ystävä...!\n\n\n\n\nNuoruuteni ajoilta.\n\n\nI.\n\n\nTyytymättömyys ja yksinäisyyden tunne ovat minua hirmuisen paljo\nkiusoitelleet. Niin kauas kun muistan nuoruuteni vuosia taaksepäin,\nolin aina huonossa sovussa itseni ja ympäristöni kanssa. Mikään ei\ntyydyttänyt minua pitkälle. Pyrkimyksien tulisimpina hetkinä tunsin\njolloinkin väläyksen tapaista sielussani, mutta perille päästyäni olin\ntaas yhtä onneton. Soimailin ja halveksin omaa itseäni ja mielelläni\nolisin pannut hetkiset ainekseni kuumaan sulatusuuniin, olisin\nkaavaillut ne uusiin, erinomaisiin muotoihin, olisin sekoittanut\nterästä ja timanttia enemmän kuin puolet joukkoon, ja sitte...!\n\nPaimenessa käydessäni opettelin kirjoittelemaan -- pelkkä\ntyytymättömyys minua siihen härsytteli. -- Hiilen palanen oli kynäni,\nkallion kylki paperini. Muodostelin mahdottoman suuria kirjaimia,\nvuosilukuja, laivain kuvia ja sepittelinpä kerran taivaan ja\nhelvetinkin harmaan vuoren selkään.\n\nTyytymättömyyden ohessa oli yksinäisyyden tunne toinen musta enkelini.\nSe aina haparoitsi minua syliinsä -- yöllä ja päivällä, ulkona ja\nhuoneessa. Suurissa seuroissakin tunsin sen kylmät käsivarret sydämmeni\nympärillä ja sen myrkkyhiset henkäykset sekautuivat joka tilaisuudessa\nsieluni elämään. Minä olin aina yksin...\n\nIsäni kuoli rumaan rokkoon yhdennellätoista ikävuodellani, äitini muoto\non himmennyt epäselväksi. Hän lie muuttanut majaa monta vuotta\nvarhemmin kuin isä, koskapa muistooni ei ole jäänyt heikompaakaan\nhuminaa hänestä. Hänen kuvansa minulla kuitenkin on tallessa.\nYhdeksännellä ikävuodellani riittailin sen hiilellä harmaasen paperiin,\nomien aatosteni ja tuuminkieni mukaan. Isäni eli silloin vielä ja aina\nmuistan miten ihmeesti hän kummasteli kuvan yhdennäköisyyttä muutamissa\nkohdissa. Sanoi että hiukset, silmät ja leuka olivat juuri äitivainajan\nomat ja niin elokkaat ja luontaiset, kuin jos paras kuvamaalari olisi\nne siveltimellään laitellut. Tein koivun visasta kummantapaisen rasian,\njota ei taitavinkaan insinööri olisi kyennyt avaamaan, ja siihen\nsäilytin äitini kuvan. Kun isäni kuoltua lähdin maailmalle, oli rasia\nja sen sisässä oleva harmaa paperi ainoa kalleuteni, rikkauteni. Mitään\nmuuta ei minulla ollut.\n\nVeljeni oli kolme vuotta minua vanhempi. Keväisenä päivänä erosimme.\nSatoi vettä ja kylmiä rakeita vasten kasvojani. Veljeni lähti toiseen\nsuuntaan, minä toiseen. Häntä auttoi jo ensi askeleissa myötäinen tuuli\n-- mutta sama tuuli pieksi rakeita minua kohden ja härnäili ilkeästi\npienen vartaloni kanssa, joka oli ohuesti peitetty ja muutenkin hentoa\ntekoa.\n\nKuljimme kumpainenkin omia teitämme vuosia kymmenkunta. Kun pitkän eron\njälestä tavattiin, oli veljeni varakas maakauppias, ja lisäksi vielä\nkihlautunut rikkaan tytön kanssa, joka peri kaksi taloa ja useampia\ntuhansia puhdasta rahaa. Mutta minun omaisuuteni mahtui kaikki pieneen\nnahkareppuun. Siellä oli Kanteletar, Enon opetuksia luonnon asioista,\nKultalan tarina ja...\n\n-- Aika nahjus olet ollut, virkkoi veljeni ja viskasi äkeissään sängyn\nalle reppuni... ja aika narri myöskin.\n\n-- No älähän...\n\n-- Ole vaiti. Tuommoisia lapsen kujeita ei mies viitsi... tai koeta nyt\nperustaa itsellesi tulevaisuus tuon repun avulla, saat nähdä miten käy.\n\nKun siltä kannalta asiaa katseltiin, täytyi minun myöntää että veljeni\noli oikeassa. Rupesin hänelle kauppa-apulaiseksi ja hän lupasi vetää\nminut vetelästä ylös omille jaloilleni. Tutustuttuani kauppa-asioihin,\npiti minun saada omahinen puoti ja voitolla sitte rikastuisin. Veljeni\nantaisi minulle tavaroita ostohintoihin, hankkisi minulle sopivan\nnaimisen j.n.e.\n\nRintani hopeaisia toiveita täynnä asetuin tiskin taakse. Jo toisena\niltana kähmäsin repusta salaa itselleni Kalevalan, luin maailman syntyä\nja luin sitä intomielin. Kaikki muu unhottui ja väistyi ajatusteni\nedestä. Välimmiten tein kauppaa, mutta sotkin rätinkit hukkaan ja sitte\ntöllistelin kuin puolihullu eteeni. Veljeni keksi Kalevalan, suuttui ja\npaiskasi sen tuleen ja korreksi muuttui rakas kirjani, jonka\nojankaivuulla olin hankkinut.\n\n-- Olet mieletön nahjus, virkkoi veljeni... ja narri ja...\n\n-- Älähän sentään...\n\n-- Oo vaiti. Lukeminen työntää sun köyhyyteen.\n\nHänen käytöksessään ilmausi mahti, joka hyvin sopi rikkaalle\nmaakauppiaalle. Tuon mahdin edessä ei minun auttanut muu kuin pehmentää\nsisuani ja selkääni -- sitte pysyimme sovinnossa jonkun aikaa.\nTutustuin kauppatoimiin ja tein huomiota jos jonkinmoisia ja niitä\nsitte mietiskelin pitkinä talvi-öinä. Useammilla tavaroilla oli kolme\nhintaa. Ensimmäinen, kallein hinta nylettiin tuiki tuhmilta ja\nköyhiltä, jotka ostivat pienin määrin, velattomille ja toimeentuleville\nmyötiin tavallisiin hintoihin ja ainoastaan varakkaiden tuttavien\nkanssa hierottiin sopukauppoja.\n\nTuommoinen järjestelmä toisin hetkin hyydytteli vertani. Luulin usein\nhengittäväni kirouksia keuhkoihini ilman verosta ja päivällistä\nsyödessä tuntui väliin siltä kuin olisi leipä, jota hampaani purivat,\nhuljutettu ja käristetty suuressa hikikattilassa, johon kattilaan\nkaikki köyhät juoksuttivat hikeänsä.\n\nKun sitte tulin tuntemaan ostohinnat, aloin arvelemaan, ett'ei luontoni\nsoveltunut kauppatoimiin. Voitto oli mielestäni liian suuri,\njärjestelmä jumalaton ja itse työ henkisesti uuvuttavaa. Miettiä\npelkkää rahallista voittoa tänäpänä, huomenna, aina... siihen ei\nhenkeni tyytynyt.\n\nHintajärjestelmä enin piinasi tuntoani. Aloin rikkomaan sitä ensin\nsalaa, sitte julkisesti. Myöskin kähmäilin repusta kirjoja\ntuontuostakin. Kovimpina tyytymättömyyden hetkinä lausuilin halveksivia\najatuksia ihmiselämästä ja rohkeninpa kerran lausua veljelleni päin\nsilmiä, että hän minun mielestäni oli jonkinlainen surkea irvikuva. Kun\nkumpainenkaan emme antaneet hiukkaakaan tinkiä mielipiteistämme,\nmuodostui välimme kovin piukaksi ja eräänä tyytymättömyyden hetkenä\npäättyi sanailumme siten, että minä otin repun selkääni ja läksin\nastuskelemaan maantietä pitkin. Mitään määrättyä suuntaa ei matkallani\nollut, astelinpahan vaan tietä pitkin, astelin ja ajattelin tuonne ja\ntänne. Tunsin miten tyytymättömyyden henki kalvoi rintaani, miten\nyksinäisyyden musta enkeli halaili kylmillä käsivarsillaan\nheikonpuolista vartaloani.\n\nTietä astuissani tuli pappila vastaan. Poikkesin sinne sisään -- ja\nrupesin kirkkoherralle rengiksi.\n\nKolme kuolettavaa vuotta kului ilman mainittavampia tapauksia.\nTyytymättömyyden kalvavaa tulta lauhduttaakseni luin ahkeraan -- luin\nuusia ja vanhoja kirjoja eli poikkeuksetta kaikkia mitä vain käsiini\nosui. Kyyditellessäni omia ja vieraita herrasväkiä, takerruin aina\nkeskusteluihin, joista sitte riitti tuumailemista ja miettimistä\nmoneksi yöksi ja päiväksi. Usein petyin toiveissani henkilöjen suhteen.\nVäliin luulin saaneeni hyvänkin otuksen käsiini, mutta kun juttuihin\nkäytiin käsiksi, jäi henkeni yhtä kovaan janoon kuin ennenkin.\n\nKummana kapineena minua kuitenkin jo pidettiin kotonakin ja\nkirkkoherran kirjastoon oli minulla jo ensi vuonna vapaa pääsy.\nKolmantena sitte sattui pieni tapaus, joka käänsi purteni keulan\nuusille vehreämmille vesille. Oli muuan pyhäpäivä ja minä istuin\npuutarhassa, kädessäni oli harmaa paperi, johon oli nokea töhritty ja\npolvellani oli Kiven valitut teokset. Luin juuri nerokkaan runoilijan\nsynkeän surullista elämäkertaa, kun kuulin nuorimman ryökynän äänen\nselkäni takaa...\n\n-- Kenen kuva tuo?\n\n-- Äitini.\n\n-- Ja kuka on piirtänyt...?\n\n-- Sipi itse.\n\n-- Mutta eihän Sipi muistakaan äitiään.\n\n-- Ei... yhdeksän-vuotiaan poikanulikan vilkas mielikuvitus sen loi.\n\n-- Hm, onko Sipi piirrellyt enemmän tuon tapaisia?\n\n-- Ei.\n\n-- Eikö yhtään?\n\n-- Ei yhtään.\n\nRyökynä otti minulta tuon harmaan paperinpalasen, johon lapsena olin\ntuhraillut äitini kuvan, ja piti sitä monta päivää luonaan. Sitte minut\neräänä sateisena päivänä käskettiin herrasväen luo, liitukynä ja\nharmaanruskeata kuvaantopaperia tuotiin käteeni. Siihen piti minun\nkuvata kolme henkilöä, nimittäin kirkkoherran, hänen rouvansa ja\nnuorimman tyttären. Asennon sain itse valita. Lyhyen miettimisen\njälestä sommittelin sen sellaiseksi, että tytär istui vanhusten edessä,\noikea etusormi ohimota koskettaen. Kirkkoherralle päättelin panna\narkipuvun ylle ja koukkusauvan oikeaan käteen. Rouvalle ajattelin\npiirtää liinan kaulaan, ylle lyhyenlaisen hameen sekä sovitella hänen\nkätensä kirkkoherran kainaloon. Hyväksyttyäni suunnitelman ryhdyin\ntyöhön joutohetkinä -- vetelin viivoja ja tuhrailin varjoa omien\nmielijohteitteni perusteella.\n\nKoko työn ajan olin mitä onnellisimmassa tilassa. Tunsin usein\nväläyksen tapaista innostusta sielussani ja yksinäisyyden ja\ntyytymättömyyden mustat henget näyttivät poistuneen kauas luotani. Oma\nolentoni oli melkein kuin uponnut unhotukseen.\n\nSyksypuolella sitte kuva valmistui. Kun olin vetänyt viimeisen viivan,\nloppui onnellinen tilani. Entinen ikävä todellisuus kosketteli\nolentoani, rintaani kalvoi entistä kipeämmin, tunsin itseni raukemmaksi\nkaikkia muita ihmisiä. Kuva ei lainkaan tyydyttänyt mieltäni. Olisin\nehkä tehnyt tuhoja sille, joll'ei nuorempi ryökynä olisi vieressäni\nodottanut silkkipaperin pois ottamista kuvan päältä -- jota\nsilmänräpäystä minä kylmin mielin ajattelin.\n\n-- Ah, miten mainion elävä ja luonnollinen...\n\nHän riensi viemään kuvaa vanhuksille.\n\nSe aiottiin asettaa virkahuoneen seinään, mutta siihen en minä\nsuostunut millään ehdolla. Pitkien väittelyjen jälestä ja sitte kun\nrouva oli taipunut puolelleni, pääsi mielipiteeni voitolle. Kuva\nasetettiin renkitupaan, minä tein sen ympäri puitteet ja leikkasin\nlasin päälle. Vieraille sitä usein näytettiin. Ja jos minä satuin\nolemaan saapuvilla, tarkastettiin minutkin kantapäästä kiireesen asti.\n\nSamana syksynä rupesi aivan odottamatta uusi tulevaisuus kajastamaan\nsilmiini. Kirkkoherra kutsui minut luokseen eräänä iltana ja virkkoi:\n\n-- Sipi ei taida olla elämäänsä oikein tyytyväinen.\n\n-- No, eihän sitä kukaan taida olla... ainahan ihminen nurisee.\n\n-- Niin kyllä... mutta jos Sipi tahtoisi lukea ja oppia enemmän.\n\n-- Kyllähän minä tahtoisin. Halu on niin kova.\n\n-- Kansakoulunopettaja suostuu ohjaamaan lukujanne.\n\n-- Sehän vasta olisi...\n\n-- Ja sitte voi Sipi ruveta kyläkoulun opettajaksi.\n\n-- Jos tuota näin vanhana oppisi enää,\n\n-- Sopisihan koettaa.\n\n-- Sopisi.\n\nRengin töiden ohessa rupesin minä lukemaan kansakoulunopettajan\njohdannolla. Mieleni nuorentui ja tunsin semmoista henkistä reippautta,\nett'en isoon aikaan kaivannut mitään. Opinnot ikäänkuin järjestivät\nsieluni elämän oikeaan järjestykseen ja panivat sen vierimään määrättyä\nrataa, mutta radalla kuitenkin huomiot, näkö-alat alituiseen\nvaihtelivat. Järjestetty lukeminen vaikutti mieli-alaan yhtä\nterveellisesti kuin sade ja lämmin kevät-oraisiin. Ennen olin poiminut\nsirpaleita ja katkonaisia tietoja sieltä ja täältä, jotka vaan olivat\nkiihdyttäneet janoani, mutta nyt rupesin saamaan ehjiä ja kokonaisia\nkuvia monelta alalta.\n\nOpintojen aikaa kesti puolentoista vuoden vaiheille, sitte purteni\nkeula koski uuden tulevaisuuteni vehreää rantaa -- minusta oli tullut\nkyläkoulun opettaja.\n\n\nII.\n\nKirkkoherralta ja hänen perheeltään jäähyväisiä ottaessani silmäni\nmelkein kostuivat. Olisin halusta heille lausunut joitakuita sattuvia\nsanoja, mutta kieli kangerteli suussani ja ajatukseni pitivät hurjaa\nmylläkkää. Sieppasin selkääni repun, jonka sisältöä isäntäväkeni olivat\neron hetkellä tuntuvasti lisänneet, ja peräydyin ovesta ulos. Vasta\nmaantietä astellessani tasaantui mieleni. Pelko ja epäilys miten\nmenestyisin uudessa toimessani, valelivat kylmää vettä olentoni yli, ja\nvähitellen rauhoituin. Tavoittelin kylmäverisyyttä ja punniskelin\njärkiperäisesti mennyttä elämääni, nykyisyyttäni, tulevaisuuttani.\n\nOpetustoimeen sitte kiinnyin kokonaan. Omien tietojeni suuruus alkoi\nkutistumaan turhan pieneksi ja usein tuntui siltä kuin ei olisi enää\nhituistakaan jälellä kaikesta siitä mitä olin ahmien lukenut. Kuitenkin\ntuntui tilani paljo onnellisemmaksi entistä. Elämäni tarkoitus, joka\nnäihin saakka oli ollut hämärä ja epäselvä, alkoi vähitellen väikkyä\nsilmiini ehjäpiirteisempänä ja monet arvoitukset, joiden perille en\nluullut eläessäni pääseväni, selvenivät itsekseen. Minulla oli nyt oma\nasemani ja oma tehtäväni yhteiskunnassa.\n\nKöyhiin oppilaihin kiinnyin lujemmin, vaikka en tosin siltä rikkaita\nvihannut. Mutta tunteitteni laineet eivät heitä neuvoessa ja opettaessa\ntuntuneet niin lämpöisiltä kuin olisin suonut. Ääneeni ja sanoihini\ntuli väkisinkin toinen väre ja usein sain säikähtää salaista\nvälinpitämättömyyttäni heitä kohtaan.\n\nIhmiset kohtelivat minua ylimalkaan hyvänpuoleisesti. Mutta siihen lie\nvaikuttanut muukin kuin oma olentoni ja asemani. Puheluissa tulin usein\nhuomaamaan, että minun olkani takaa pilkisti veljeni, joka oli rikas\nmaakauppias ja kahden talon omistaja -- ja ihmeekseni pilkisti se usein\nsemmoistenkin henkilöjen silmiin, joista olin vallan toisia ajatellut.\nOnneani ei tuommoinen asianhaara kuitenkaan häirinnyt, mutta usein se\nminussa herätti halveksumista ihmisiä kohtaan ja ehkä myöskin\nhetkellistä katkeruutta kaikkea rikkautta kohtaan.\n\nLukemishaluani sain nyt mielin määrin tyydyttää. Hätiköiminen ja\npintapuolisuus oli ainoa mörkö, jota sillä alalla täydyin pelätä. Jotta\nen hutiloisi luvuissani, otin uudestaan käsille opettajan johdannolla\nlukemani aineet ja laventelin niitä. Sitte vähitellen alottelin\nlukemaan omin päin. Ostin fysikan ja siveysopin oppikirjat. Aineiden\nuutuus minua viehätti siihen määrään, ett'en taasenkaan kaivannut\nmitään. Olin onnellinen ja tyytyväinen itseni ja ympäristöni kanssa.\nKun vaan ajatuksillani oli uutta, miellyttävää työtä, en tuntenut\nyksinäisyyttä enkä tyytymättömyyttä.\n\nTähän saakka ei minulla ollut ketään naistuttavaa. Tytöt, joiden pariin\nolin joutunut, eivät olleet tehneet minuun pienintäkään vaikutusta --\nei ainakaan lemmentunteen suhteen. Heissä aina löytyi joku ominaisuus,\njoka vaikutti jäädyttävästi sydämmeeni. Melkein jo tulin siihen\npäätökseen, ett'ei mielehistäni maan päällä löydykään.\n\nToisena opettajavuotena sain yhden lukupiirin entisten lisäksi -- erään\npienen sivukylän. Se oli kaukana kirkolta ja sievä järvi levisi sen\nalipuolella. Tulin sinne kevätpuolella, jolloin kinokset jo alkoivat\nsulamaan ja järvi luomaan yltään jääpeitettään. Talossa, jossa pidin\nkoulua, oli ystävällinen emäntä, isäntä oli harvapuheinen ja elämässään\nniin yksinkertainen kuin konsanaankin metsäkylän asukas voi olla.\nOppilaita ei ollut täyttä kahtakymmentäkään ja nekin olivat\nkäytökseltään siistiä, hiljaisia.\n\nKoulunpito oli helppoa ja huvittavaa. Ainoa, mikä teki olon ikäväksi,\noli sanomalehtien puute. Niitä en nähnyt koko kylässä ainoatakaan, en\nainakaan talollisilla, joiden luona satuin käymään. Mökkiläisiä taasen\nei näkynyt kylän tienoilla kuin pari kolme. Kerran varmuuden vuoksi\nvirkoin emännälle:\n\n-- Tänne kylään ei tule yhtään sanomalehteä.\n\n-- Tuleepahan.\n\n-- Minne?\n\n-- Tuonne sepälle.\n\n-- Lukeeko se sanomia, kun on jo vanhakas.\n\n-- Eihän se lue, mutta Aini lukee.\n\n-- Aini...!\n\nMiten kummanlaisesti tuo nimi vaikutti minuun, en osaa kuvailla.\nSäpsähdin ikäänkuin olisi joku näkymätön voima koskenut tunteitani tai\njoku suuri ja tärkeä salaisuus äkkiä paljastunut eteeni.\n\n-- Se on kenties käynyt kansakoulua.\n\n-- Ei ole, muuten vain on kovin lukuhaluinen.\n\nEmäntä lähetti tytön hakemaan sanomia ja minä rupesin niitä lukemaan,\nmutta ajatukseni eivät mitenkään tahtoneet pysyä kerällä. Lukiessani jo\ntoisaalta unhotin asiat ja tapaukset ja herettyäni en muistanut iki\nmitään. Asuinhuoneeni ilma tuntui rasittavan ummehtuneelta, koko\nelämäni oudolta. Karkoittaakseni luotani yksinäisyyden ja\ntyytymättömyyden mustia henkiä, lähdin ulos kävelemään. Palattuani oli\nmielentilani paljo keveämpi, valvoin myöhään iltaan sanomalehtien\nääressä. Seuraavana päivänä alkoi taas tavallinen meno. Helppo\nkoulunpito huvitti minua, mutta illoin ja väliin opetustunneillakin\nolin hajamielinen. Ainin nimeä kuulin lasten ja aikaihmistenkin usein\nmainitsevan -- ja nimen mainitseminen vaikutti minuun kuin kaunis\nsoitanto. Olisin kuunnellut sitä miten usein tahansa.\n\nViikon loppupuolella menin itse käymään sepän luona. Asiani oli viedä\nvanhat sanomalehdet pois ja tuoda uusia sijaan. Aini oli yksin tuvassa,\nkun astuin sisään. Hän istui ompelukoneen vieressä, liedessä kiehui\nillallinen. Lausuin hyvän illan ja menin tervehtimään häntä. Mitään\nerityistä kauneutta en hänessä huomannut. Kasvojen iho oli enemmän\ntumma, silmäripset olivat pitkät, vartalo hoikka.\n\n-- Miten vanha olet? kysyin minä, suoraan sinutellen häntä, kuten\ntapani oli vertaisteni kanssa.\n\n-- Yhdeksäntoista.\n\n-- Ja äitisi on kuollut.\n\n-- On, kolme vuotta sitten.\n\n-- Ja nyt hoitelet isäsi taloutta.\n\n-- Niin...\n\nHän meni ja kohensi tulta padan alle, asettui sitte jälleen koneen\nviereen istumaan.\n\n-- Eikö tämmöinen syrjäkylä tunnu ikävältä?\n\n-- Ei, vastasin minä... täällä olen viihtynyt paremmin kuin missään\nmuualla.\n\n-- Tosiaanko, ihmetteli hän ja tummille kasvoilleen ilmausi\nsuoravainen hymy.\n\nSitte keskustelumme ohjautui sanomalehtiin ja lukemiseen yleensä.\nLuettelin kirjavarastoni ja ilokseni oli niiden joukossa monta kirjaa,\njoita hän ei ollut lukenut.\n\nJutellessamme vierivät minutit nopeaan ja ilta oli jo mailla, kun\nnousin lähtemään. Ovessa tuli seppä vastaani. Hän oli iloinen ja\nkovajäntereinen mies, vaikka jo vanhuuden puolella ijän suhteen.\n\n-- Teistä ei olisi sepäksi, virkkoi hän puristaissaan rautakourallaan\npientä kättäni... eipä hiidessä olisikaan.\n\n-- Ehkä sentään kellosepäksi.\n\n-- No jos siksi, mutta ei ainakaan rautasepäksi.\n\nKäyntini sepän Ainin luona ei jäänyt yhteen kertaan, päinvastoin tuli\nniitä tehdyksi mahdollisimman tiheään. Vierailu hänen luonaan vaikutti\nsuuresti henkiseen elämääni. Minussa tapahtui jonkinlainen uudistus,\njoka tuntui ihmeen suloiselta, raitistuttavalta. Vanhat asiat, joihin\nolin jo aikoja sitte väsähtänyt, kyllääntynyt, alkoivat tulla\nviehätystä täyteen ja usein henkeni nyt löysi nautintoa siinä, jossa en\nennen huomannut muuta kuin pelkkää tyhjyyttä, ikävyyttä. Elin nyt\nelämää varten enkä pelkältään kuluttaakseni luotuja päiviä iltaan,\nkuten ennen usein olin tehnyt. Jonkun verran työtä sain tehdä ennenkun\nAini suostui puolestaan heittämään teitittelemiset järveen. Mutta\nkylläpä työ maksoikin vaivan. Mitään niin suloista eivät korvani ennen\nolleet kuulleet. Kun Ainin huulilta kuulin Sipi tai \"sinä\", värähteli\nkoko ruumiini, ja niiden sanojen edestä olisin tyytyväisenä astunut\nvaikka mestauslavalle, jos sitä oltaisiin vaadittu.\n\nKun ne kuusi viikkoa, jotka siellä pidin koulua, olivat kuluneet\nlappuun, alkoi minulle kesäloma. Kirjansitojan työtä, jota harjoittelin\nsivuammattina, oli keräytynyt talven kuluessa vahvasti. Tärkeimmät\nsitoumukset suoritin kolmessa viikossa -- sitte löysin itseni\nmaantieltä. Selässäni oli nahkainen reppu, kädessäni koukkusauva.\nMatkani suunta kiersi kaukaiseen syrjäkylään, jonka alapuolella oli\nsievä järvi. Talossa, josta olin keväillä koulua pitänyt, sain melkein\nilmaiseksi huoneen asuakseni. Ilmoitin viipyväni aina pari viikkoa\nerälläni kalastelemassa, vetelehtimässä. Sitte lähdin Ainia tapaamaan.\nTuloni oli aivan odottamaton ja tyttö pahoin punastui, kun vartaloni\nilmautui kynnykselle.\n\n-- Minne olet menossa?\n\n-- En minnekään... tänne vaan tulin, kun täällä viihdyn paremmin kuin\nmuualla.\n\n-- Ihanko koko kesäksi?\n\n-- Niin on aikomus. Töiden vuoksi kuitenkin täydyn kerran kuussa\npoistua viikoksi tai kahdeksi. Verstaani näetsä jäi sinne.\n\n-- Eikö sitä voisi muuttaa?... no ei suinkaan...\n\nAini punastui vielä enemmän, kun huomasi häiriössään ilmaisseensa ehkä\nliian paljo. Minua tuo punastuminen kovin miellytti.\n\n-- Voipi sitä kyllä siirtää, jos vaan...\n\n-- Istuhan toki, keskeytti Aini... näyt olevan kovin palavissasi.\n\n-- Kyllähän sitä näin kuumalla...\n\nIstuin rahille. Olentoni ikäänkuin imi itseensä huoneen ilmaa ja\nsilmäni nauttivat jokaisesta esineestä, jonka lähelläni näin.\n\n-- Mitä sinulla on kädessäsi, kun niin varovasti pitelet sitä?\n\n-- ... On lahja sinulle.\n\n-- Minulleko? Näytä...\n\nAini rupesi avaamaan ohutta pakettia, otti paperin toisensa perään sen\nympäriltä pois ja sitä tehdessä kädet näyttivät vapisevan pelkästä\nuteliaisuudesta. Viho viimeinkin sormet pääsivät koskemaan valkoiseksi\nkiilloitettua kehystä ja silmäin eteen levisi yhdeksäntoista vuotiaan\nneidon kuva, liitukynällä piirretty vaaleahkoon kuvaantopaperiin.\nVartalo oli hoikka ja rinnan röyhellykset niin aistikkaasti\nsievennetyt, että kaikki kiihoittava kauneus oli jäljettömiin hukkunut.\n\n-- Tunnetko kuka se on?\n\n-- Sipi... hyvä Sipi!\n\nAini loi minuun katseen, joka ilmaisi miten onnellinen hän oli lahjan\njohdosta. Silmät loistivat niin sydämmellisesti ja huulien hymy ihan\nrusotti ilosta. Asetettuaan kuvan pöydälle haarikon nojaan, katseli hän\nsitä lähempää ja kauvempaa, jopa vihdoin viimein sivuiltakin. Sitte hän\nrupesi nauramaan ääneen...\n\n-- Miten aijot viettää täällä aikojasi?\n\n-- Luen, kalastelen... ja käyn luonasi usein.\n\n-- Niin tosiaankin, se sopii hyvin... minullakin on sitte paljo\nhauskempi.\n\nAini otti kangasta ja sakset käsille -- hän oli kylän ompelija.\n\n-- Lue jotakin keveätä, pyysi hän minua... vai tekeekö mielesi\njärvelle?\n\n-- En minä yksin, mutta jos sinä...\n\n-- Toisella erällä... tämän röijyn on kiire.\n\nAinin puuhatessa työtään, rupesin minä lukemaan nuorison\nneuvonantajata. Kun sattui joku kappale, joka erittäin miellytti Ainia,\npyysi hän, että lukisin sen toiseen ja kolmanteen kertaan. Siihen\nminäkin olin halukas, sillä lukemisen suhteen erittäin pelkäsin kaikkea\nhutiloimista.\n\n\nIII.\n\nKun selitin sepälle, ettei Ainin tarvitse naitunakaan jättää kotiaan,\nsuostui hän liittoomme -- ja sillä oli onneni vahva perustus laskettu.\nTyytymättömyyden ja yksinäisyyden mustilla hengillä ei ole minun\nsuhteeni enää mitään sanomista. Mieleni on reipas, kun lähden reppuneni\nja koukkusauvoineni kotoa pois virkaani hoitamaan ja kun illoin yksin\nistun kirjan ääressä, ei yksinäisyyden tunne voi tunkeutua sydämmeeni.\nKotiin jääneen vaimoni kuva täyttää nimittäin sydämmeni joka sopukan\neikä päästä sinne mitään outoja, vieraita tunteita, jotka haitallisesti\nvaikuttaisivat mieleni tilaan.\n\nKirjansitojan toimen ohessa olen ruvennut kaupustelemaan\nkansantajuista, helppohintaista kirjallisuutta. Voitto ei ole suuri,\nmutta jonkun pennin lisä siitäkin on talouteemme. Sitäpaitse, kun\nkirjallisuus yleensä on minulle kovin rakas, en katso suurin\naineellisiin etuihin. On siinäkin jo palkintoa, kun saan olla joka\npäivä tekemisissä kirjain eli lempilasteni kanssa. Pelkkä kirjan\nnäkeminen jo saattaa minut hyvälle tuulelle ja -- vaimoani\nlukuunottamatta -- en kenenkään tuttavuuteen pyri niin innokkaasti kuin\nkirjain. Painomusteen tuhraus minut pitää puustavin mukaan hengissä.\n\nVeljeni on rikastunut uposti ja rikastuu yhä vielä. Hänen lapsensa\nkäyvät herrasväen kuosiin puettuna ja vaimollaan on kirjavia sulkia\nhatussa. Emme käy toistemme luona ja kun maantiellä satumme vastakkain,\nkäy puheemme lyhyesti -- meillä on kummallakin omat, erilaiset\nmielitekomme. Kerran veljeni esitteli minulle, että muuttaisin kirkolle\nja avaisin siellä kangaskaupan. Siihen voisin mukavasti yhdistää\npaperi- ja kirjakaupan ja ehkä vielä jonkun muunkin liikkeen haaran.\nHyväksyin kyllä hänen tuumansa aatteiden suhteen hyväksi, mutta\nainakaan niin kauan kuin Ainin isä elää, on se mahdoton käytännössä\ntoteuttaa. Sitte vastaisuudessa ja kun olen enemmän kyllääntynyt\nkyläkoulun opettajan työhön, voi tuumasta tulla tosi.\n\nAini on ruvennut pitämään kylän lapsille pyhäkoulua. Häntäkin huvittaa\nopetustoimi ja minä olen ylpeä, kun kykenen antamaan hänelle\nopetusopillisia neuvoja. Kun läheisimmillä lukupiireillä ollessani\npistäyn kotona, kertoo hän minulle huomioistaan, kokemuksistaan, ja\nsilloin on minun vuoroni oppia häneltä.\n\nKenenkään kuolevaisen kanssa en vaihettaisi kohtaloani. En luopuisi\nasemastani, vaikka eteeni tuotaisi kaikki kulta ja hopea, mitä\nmaailmassa löytyy. Reppuineni ja koukkusauvoineni astellessani\nkaukaista syrjäkylää kohden, olen onnellisempi ruhtinaita ja maan\nvaltiaita.\n\nElämä kokonaisuudessaan viehättää minua. Harmaa vuoren selkä,\nhiilenpalanen, kurjan näköinen paimenpoika, maankuljeksija... kaikki\nkiinnittää huomiotani ja kaikki antaa minulle täysin sylin miettimisen\naihetta. Ei kulu yhtään hetkeä, jolloin ei ajatukseni tunkisi tähän tai\ntuohon kohtaan ja aina löytyy sieltä jotaki uutta, jota en ennen\nhuomainnut, aina on tämänpäiväinen huomioni eilistä terävämpi,\ntäydellisempi.\n\nAini on onnellinen vaimo ja äiti. Hänen isänsä takoilee pajassa ja\nluulen ettei ukko vielä vuosikymmeneen luovuta vasaraa nuorempiin\nkäsiin. Minäkin toivon hänelle pitkän jonon elon päiviä, sillä\nkirkonkylä ja kangaskauppa ei voi hurmata minua hävittämään nykyistä\nonneani.\n\nÄitini kuvan ympärille olen tehnyt korupuitteet. Salintapaisen\nhuoneuksen peräseinällä rippuu kaksi taulua, toinen esittää vaimoani,\ntoinen äitiäni. Kumpi niistä on minulle rakkaampi, on vaikea itsenikin\nsanoa. Eikä semmoista kysymystä ajatukseni usein laadikaan. Kun\nseisahdan taulujen eteen, rapisee kaikki vähäpätöisyys olennostani...\nja ainoastaan se, mikä on hyvää, jaloa ja puhdasta, nousee kuohuvirran\ntavoin sieluuni.\n\n\n\n\nKaksi valapattoista.\n\n\nMeidän tuli erota toisistamme huomenna. Siirin piti lähteä Karjalan\nkankahille ja minun tieni vei Hämeen ylistetyille ahoille. Ihanaksi\nkuvailtu kansakoulun-opettajan ammatti sarasti kummankin silmissä.\nSillä oli hartioilla hopeinen vaippa, rinnassa kunniamerkkejä,\nympärillä onnen ja tyytyväisyyden hengettäriä.\n\nKaunis kuutamo-yö oli taivahisessa sopusoinnussa hellien tunteittemme\nkanssa.\n\n-- Siiri, vannotko pysyväsi uskollisena minulle?\n\n-- Vannon. Meitä ei eroita... ei mikään.\n\n-- Vuoden kahden kuluttua käymme papin pakinoille.\n\n-- Niin... ja sinä vannot puolestasi, ettet ryhdy raittiusseuraan.\n\n-- En kuuna päivänä.\n\nSydämmet täynnä nuoruuden tulista lempeä erosimme toisistamme ja\nseuraavana päivänä matkustimme eri haaroille, mutta samanlaista\nhopeavaippaista, kunniakasta tulevaisuutta kohti. Tiemme piti piammiten\njälleen yhtymän mukavaksi ruusupoluksi, jonka viertehillä lemmenkukat\naina kukkivat tuoreina, lemuavina. Kumpaisellakin virka saman räystään\nalla, oli toiveittemme huippukohta, mutta jos onni siinä suhteessa\nalkaa väärää vartta veistämään, perustaa Siiri kotimme tanhualle\nkutomakoulun tai jonkun muun käytöllisen laitoksen, joka sitte osaltaan\nlisää kukkien tuoksua polullamme.\n\nMinä sain palkkaa, paitse virallista perunamaata, kahdeksansataa\nmarkkaa valtiolta ja sata markkaa kunnalta. Hämeen järkevät ukot eivät\nsuostuneet korottamaan kunnan apua penniäkään suuremmaksi, vaikka tein\nmonta kumarrusta siihen suuntaan. Palkassa oli muka kylliksi nuorelle,\nperheettömälle miehelle. Muonarengit saivat paljoa vähemmän ja heidän\ntuli elättää useinkin lukuisa perhe, tehdä työtä kesät talvet. Suomi\nsitäpaitse on köyhä maa, jonka paras tuki ja turva on tapojen\nyksinkertaisuus, sekä ylemmissä että alemmissa kerroksissa.\n\nNoin vastailtiin kumarruksiini.\n\nRyhdyin innokkaasti työhön. Rovasti, johtokunnan esimiehenä, takoi\npäähäni, että uskonto oli oppiaineiden ydin ja semmoisena siis tärkein,\narvokkain. Ettei leväperäisyyttä sen suhteen tapahtuisi, lupasi hän\nitse käydä kuuntelemassa uskontotunneilla, ja lupauksensa hän pitikin,\nkuten ainakin kunnon suomalainen. Tyydyttääkseni häntä tein työtä kuin\njuhta. Käytin Nisseä, Ullmania ja mitä apulähteitä vain sain käsiini.\nOppilaani olisivat kyenneet suorittamaan kateketitutkinnon millä\nhetkellä hyvänsä.\n\nKevätpuolella tuli tarkastaja salamyhkää kouluun. Suoriuduin hänen\nkanssaan onnellisesti, kunnes tultiin sisälukuun. Silloin sain hävetä\nja punastua. Tuskin pari kolme oppilasta kykeni virheettömästi sisältä\nlukemaan, kaikki muut takertuivat kuin kärpänen tervaan. Tarkastaja\nteki ankaran muistutuksen, käskien minut alkamaan alusta. Virheetön,\nsujuva sisäluku oli opetuksen ensimmäinen ehto. Ilman sitä ei voi\nmitään pysyväistä rakentaa.\n\nSinä iltana olin ensimmäisen kerran onneton. Onnettomuuttani lisäsi\nvielä Siirin kirje, jonka illalla, yksin ja murhemielin istuessani,\nsain postissa. Siiri kirjoitti:\n\n\"Oma Aaponi! Kynäni ei kykene kertomaan miten minulla on hanska, miten\nnautin elämästä. Täällä vietämme hilpeitä seura-iltoja kaksi kertaa\nviikossa, väliin kolmekin. Eilen oli 'illatsu' kauppias Tammeliinin\nluona. Luulen, että olen edellisissä kirjeissäni tykkönään unhottanut\nmainita hänet. Niin, tunnethan häntä jo seminarin ajoilta. Ellei\nmuistoni petä, tapailitte kutsua häntä toverein kesken 'luurangoksi'.\nHän onnistuu käytännön alalla mainiosti. Omailee jo kaksi kauppapuotia,\nhuhuillaanpa lisäksi että talonpojat ovat hänelle suuria summia\nvelassa. Ajattele, että tuo menestys on tapahtunut kahden kolmen vuoden\nkuluessa. Ei hän ole enää niin laiha kuin ennen ja minun mielestäni on\nhänessä jotakin filosofin jaloa tyyneyttä. Eilisessä illatsussa lauloin\npianon mukasoitolla vanhan lempilauluni: 'Tähdet öisin tuikkivat ja\nhongat huminoivat'. Tiedät miten hyvin se sopii sekä äänivaroihini että\ntunteisiini. Mukasoinnun kertaus: 'hongat huminoivat' -- ja ehkäpä\näänenikin -- nosti myrskyisen käsientaputuksen. Kauppias Tammeliini\ntuli pianon viereen ja...\"\n\nEnempää ei kiihtyneet hermoni jaksaneet sulattaa.\n\nKuukauden ajan olin odottanut kirjettä Siiriltä, odottanut joka päivä,\njoka ilta ja nyt... Tunsinhan minä sen mainion Tammeliinin, tunsin\nluita ja suonia myöten. Hän oli tullut sananlaskuksi kaupungissa.\nKävelee kuin Tammeliini, hymyilee kuin Tammelini, on perinpohjainen\nkuin Tammeliini, sanottiin kun tahdottiin tehdä ivaa tai loukata\njotakuta toveria. Monia vuosia hän tutki tieteitä, ollen oppilaitoksen\nja kaupunkilaisten hupina. Sai vihdoin opettajakunnalta yksimielisen\nvakuutuksen, ettei onnen aurinko hänelle ikipäivinä koita opettajan\nuralla. Kykenemättömyys suorittamaan toisen luokan kurssia kahdessakaan\nvuodessa oli pätevä peruste opettajiston vakuutukselle. Silloin\nTammeliini paiskasi kirjan kiinni, sanoen ainaiset hyvästit\nseminarille, tovereille, kaupungille. Tulliportin luona oli hän noussut\nseisomaan rattailla ja hattuaan kohottaen virkkanut Alkibiadeen mainiot\nsanat: Tahdon näyttää, että vielä elän!\n\nJa tuosta samaisesta Tammeliinista kehtaa Siiri nyt kirjoitella. Nuo\nillatsut nyt hurmaavat häntä. Ei yhtään riviä kirjeessä -- alkua ja\nloppua lukuunottamatta -- jota kehtaisi tunnustaa kullan\nkirjoittamaksi... ei ainoatakaan. Opettajatoimesta, oppilaista,\nkokemuksista, erhetyksistä eli kaikesta siitä, joka pitäisi olla\nlähinnä sydäntä, ei mainitakaan.\n\nOtin kirjepaperia esille ja kyhäsin ankaran kirjeen Siirille. Sitte\nmenin maata ja yritin nukkua, mutta uni ei tullut jäseniin. Ajatukset\ntyöskentelivät kuin sepän ahjo, katkeroittunut mieli pyrki puhkeemaan\nkyyneleiksi. Nousin ylös, kävelin lattialla siksi että rintaani rupesi\nhuojistamaan. Siiri oli vielä nuori, kokematon ja lapsellinen. Oliko\nihme, että elämä seminarin piinan jälestä tuntui makealta, lumoavalta.\nAika kyllä avaa silmät näkemään tuon tyhjyyden, jota nyt hurmaten\nihailee. Kun kasvaa enemmän kokemusta, terästyy sielun silmäkin... ja\nmitä Tammeliiniin tulee niin... hm... hän on Tammeliini. Ja Siiri on\noma, uskollinen kultani.\n\nOtin tuon onnettoman kirjeen ylös lattialta, luin sen uudestaan,\ntyynesti ja hymyillen niinkuin olisi se ollut viisi-vuotiaan siskoni\nkyhäämä. Revittyäni vihapäissä kirjoittamani kirjeen sadoiksi\nkappaleiksi, menin uudelleen maata. Pääsin helposti uneen. Aamulla\ntunsin uutta intoa, uutta elämän halua. Alotin työni alusta. Uskonnon\nohessa pänttäsimme sisälukua ja lausuntoa kuin urakkamiehet. Oppilaat\nedistyivät ja minä olin tyytyväinen. Palvelustyttöni tosin saatti paljo\nkotoista harmia ja ikävyyttä. Hän oli puoleksi kesy olento, jonka\nsuurin ilo oli tehdä kaikki työt nurinpäin. Koin kärsivällisyydellä\nneuvoa ja opettaa häntä siisteyteen, säännöllisyyteen, vaikka usein\nolin joutua epätoivoon. Hänellä oli hirmuisen huono muisti kaikkien\njärjestys- ja siisteysohjeiden suhteen, mutta kova himo leikkimään\noppilaiden kanssa kaiket aamut ja välitunnit.\n\nElellessäni jouduin vähitellen tuttavuuteen ympäristön kanssa.\nKummakseni ja ilokseni huomasin, että melkein jokaisella ihmisellä oli\ntoivomuksia ja vaatimuksia koulun suhteen. Kauppias, läheisin naapurini\npiti laskentotaitoa ihmiskunnan suurimpana siunauksena. Sitä tarvitaan\nkäytännöllisessä elämässä enin ja siitä lähtee yksityiselle suurin\nhyöty. Tietysti koin tyydyttää häntä. Ylemmillä osastoilla hikoilimme\nvaikeiden korko-, alennus- ja päätöslaskujen kanssa, alemmilla\nosastoilla harjoittelimme päässälaskentoa semmoisella näppäryydellä,\nettä itsekin jouduin ihmetyksiin.\n\nSitte tulin tuntemaan tuomiokunnan valtiopäivämiehen. Hän oli\nkantapäästä kiireesen asti isänmallinen ja pani siis semmoisena\nsuurimman arvon äidinkielelle ja historialle, ylistellen niiden\nkehittävää vaikutusta pilviin saakka. Hänen toivomuksiaan en voinut\njättää huomioon ottamatta. Rupesin kovasti harrastamaan kirjallisia\nharjoitelmia ja ostin itselleni Weberin historian ja Yrjö-Koskisen\nNuijasodan ja Johtavat aatteet. Luonnontiede ja laulu oli omia\nlempiaineitani ja kun vielä eräs hienompaan kerrokseen kuuluva rouva\nhuomautti minulle maantieteen merkitystä ulkonaisen sivistyksen suhteen\n-- jonka huomautuksen tietysti otin varteen -- voin verrata kouluani\ntäydessä vauhdissa kulkevaan junaan. Itse minä olin veturina, joka\nähkien ja puhkien kiskoin perässäni pitkää vaunujonoa, sillä\nlohdullisella tiedolla että kaikki edistys riippuu minusta ja yksin\nminusta.\n\nEdeltäjäni oli ollut jäykkä ja itsepintainen mies, joka ei ollut\nsuvainnut sivullisten sekautumista opettajan pyhälle alalle. Hän oli\nnopannut nenälle kaikkia vaatijoita, kaikella sillä rohkeudella, jonka\nmonet virkavuodet ja pitkällinen kokemus opettajalle antavat. Toisin\nminun laitani. Minä olin nuori ja koevuosiksi valittu, minun täytyi\nolla notkeampi. Saavutinkin pian pitäjäläisten suosion. Minuun olivat\nkaikki tyytyväisiä... paitse yhtä ainoata.\n\nSe oli muuan upporikas nahkuri, joka asui sadan metrin päässä koulusta.\nHän oli ennen ollut patajuoppo, mutta sitte ruvennut raittiusmieheksi\nja semmoisena rikastunut pitäjän mahtavimpien rinnalle. Kelpo mies\nkaikinpuolin, jopa muutamilla erityisaloilla laveatietoinenkin, mutta\nonneton raittiusinto synkisti välimme. Hän tahtoi valaa kaikki ihmiset\nsaman kaavan lävitse ja ennen muita minut, joka olin nuori, innokas ja\nsiis juuri omiaan raittiusapostoliksi. Kävin hänen luonaan usein, sillä\nkohtalon kultaiset langat olivat kutoutuneet sille kannalle, että\nhänellä oli tytär, semmoinen sievä Sulima, joka kesti kunnialla\nvertailun koko pitäjän neitosten rinnalla ja joka tuli yksin perimään\nsekä isän pankkikirjat että nahkuriverstaan.\n\nEn ollut silmänräpäystäkään uskoton Siirille... hänen kuvaansa kannoin\nuskollisesti sydämmessäni. Sulima kannatti ylen kiihkeästi\nraittiusrientoja, käyttäen arkipäivinäkin rinnassaan sininauhaa. Se jo\nkyllin riitti estämään sydänten lähestymistä. Ivaten hän kerran\nhuomautti minulle miten kummanlainen asentoni oli, kun käytännössä\ntoteutin raittiuspyrintöjä, mutta en uskaltanut yhtyä suulliseen\nmyöntymykseen, joka kuitenkin, aatteen elimelliseen olentoon nähden,\noli välttämättömän tärkeä.\n\nNäin aika kului ja tuli toinen kevät. Minä tunsin usein pahoinvointia\nsekä liiallista uupumista. Kasvoiltani oli kadonnut terve väri ja\nmieleni pyrki aina olemaan raskas, harmaa. En voinut milloinkaan\nheittäytyä iloiseksi. Tuntui alituiseen kuin olisi lukemattomat\nsyöpäläiset nakertaneet henkeni voimia, ruumiini oli aina puolisairas.\nKun ehtoisin laskeuduin vuoteelle, en voinutkaan nukkua, vaikka luissa\ntuntui kova väsymys. Aamusilla oli pääni sakea, jäseneni veltot.\nKyläillessäni Suliman luona tuli aina aterian jälestä raskas olo ja\nkova väsymys, vaikka en syönyt likimaihinkaan niin paljon paistia kuin\nmieleni teki.\n\nNoina surunpäivinä tuli kuitenkin äkkiä viheriä kukkula näkyviin. Luin\nnimittäin eräänä epätoivon hetkenä sanomalehdistä ilmoituksen, että\nX---- kunnassa olisi avoinna opettajan ja opettajattaren virka.\nKirjoitin kiireesti Siirille, että panisi paperinsa liikkeelle. Toiveet\nolivat mitä vankimmat. Minulla oli siellä tuttava johtokunnan esimies,\njolle aioin kirjoittaa yksityisesti ja mainita mikä tuuli minun ja\nSiirin välillä käy.\n\nSiiriltä vastausta odotellessa rakentelin taivahan kauneita rakennuksia\npäivät ja yöt. Onneni oli niin syvä, ettei pohjaa ja vieriä näkynyt\nlainkaan. Minä saisin itselleni kodin, hauskan kodin, saisin syödä\nravitsevaa ruokaa enkä tarvitsisi ikinä riidellä puolikesyn\npalvelustytön kanssa. Pääsisin puolta vähemmällä työllä, nukkuisin yöni\nmakeasti, tulisin jälleen iloiseksi, kukoistavan väriseksi...!\n\nKului viikko, kului kaksi ja kolmekin viikkoa, mutta Siirin vastausta\nei kuulunut. Kiroillen maamme postilaitosta, kirjoitin uudestaan.\nVihdoin tuli vastaus, mutta minkälainen. Siiri kirjoitti miten\nTammeliini oli ostanut pitäjän pulskimman maatilan, miten oli ryöstöllä\nhaetuttanut talonpojilta summattomat saatavansa j.n.e. Sivumennen\nkosketti kirjeen lopussa hakemusehdotukseeni. Ei voinut siihen sillä\nerällä suostua. Oli kovin mieltynyt paikkakuntaan, ihmisiin, hilpeään\nseuraelämään. Toivoi etten pahastuisi j.n.e.\n\nVihani ei enää mennyt ohitse. Kirjoitin ankaran kirjeen, lausuen\npeittelemättömin sanoin ajatukseni Tammeliinista. Panin Siirille\nehdoksi, että hänen piti heti lähettää hakemuskirjansa omaan käteeni,\nmuussa tapauksessa olisi rakkauteni raunioina. Jälkimuistutuksessa\nvasta muuttausin valittavaan ja vienoon sävellajiin. Muistutin\nentisistä kuutamo-öistä, huomautin heikosta terveydestäni, puolikesystä\npalvelustytöstäni, yleisön vaatimuksista, ankarasta työstäni...\n\nKun olin pannut kirjeen postiin, tuntui sielussani toivehikkaammalta.\nOlin näkevinäni, miten Siiri, kirjeen saatuaan pillahtaa itkuun, tuhrii\narkin, toisen ja vasta kolmannella herkee käsi vapisemasta. Tekee sitte\nsuuren kuvertin, sulkee sisään hakemuskirjan, kopiat ja kirjoittaa\nkuoreen minun nimeni, mutta äkeissään kuin on ankaran kirjeeni\njohdosta, ei lähetä riviäkään mukana.\n\n-- Minun Siiri kultani...!\n\nLukukausi ehti loppuun, yleiset tutkinnot olivat pidetyt, mutta\nvieläkään ei tullut Siiriltä suurikuorista kirjettä. Olin vähällä\nmenettää järkeni, sillä hakemusaikaa ei enää riittänyt kuin muuan\npäivä.\n\nVihdoinkin sitte tuli kirje sanomalehtien välissä, mutta se oli\ntavallinen pieni kirje. Sisässä tuntui jotaki kovaa, joka pani\nsydämmeni vapisemaan. Se oli kultareunainen kihlakortti, semmoinen\nkapea vinosuunnikas, jossa seisoi: _Siiri Saukkonen ja Maksmilian\nTammeliini_.\n\nHuone rupesi pyörimään silmissäni, maailma hyppi mullin mallin. Häpesin\nitseäni, Siiriä, kihlakorttia... ja sydämmeni oli haljeta pelkästä\nharmista. Houkka en ollut osannut varoa itselleni arsenikia tai\nrevolveria tai... Yksi annos, yksi pamaus, ja hyvästi kavala maailma,\nkavala Siiri!\n\n-- Sinä maailman mainio Tammeliini, sinä...\n\nVaivuin sohvalle istumaan häpeäpainoni alle. Tuijotin synkästi eteeni,\nmiettien miten sopivimmasti ja kunniakkaammasti lähteä etsimään uutta\nplaneetia, jonka asujamet eivät tuntisi nimeksikään vilppiä,\nviekkautta. Jos upottaisin itseni järveen, epäiltäisiin minun olleen\nmielipuolena, jos menisin hirteen, pilaisin koulurakennuksen hyvän\nmaineen, jos avaisin suoneni, sanottaisiin minua paatuneeksi piruksi.\nEi, moiset kulkuneuvot eivät kelpaa. Pitää keksiäkseni jotakin, joka on\nsamalla jaloa ja runollista.\n\n-- ... Iltaa. Miten veli jaksaa?\n\nApteekari, ruotsikiihkoinen keikkari, seisoi edessäni, hieno puku yllä,\nhavannalainen sikari suussa.\n\n-- Kiitos, hyvin. Paina puuta.\n\nApteekari istui viereeni sohvalle, katsellen jonkinmoisella säälillä\nyksinkertaista huonettani, jossa kaikki oli niin köyhän näköistä,\nkoditonta.\n\n-- Lämmin kesä kuin Itaaliassa.\n\n-- Niin kovasti lämmin, vastasin minä.\n\n-- Muistaako veli kenen syntymäpäivä on tänään?\n\n-- Kyllä, hyvin...\n\n-- Sitä vietetään vanhaan tapaan... ainoastaan vapaat poikamiehet ovat\nmahdollisia... veli on tervetullut.\n\n-- Kiitos... mihin aikaan?\n\n-- Seitsemän seutuvilla.\n\n-- Siis noin tunnin kuluttua.\n\n-- Niin juuri.\n\nApteekari lähti, jättäen huoneeseeni hienohajuisen sikarin savun.\nRevolveri, arsenikki ja muut.. sentapaiset ajatukset poistuivat\naivoistani kauniisti. Asian koomillinen puoli käänsi kylkensä näkyviin\nja minä rupesin toisella silmälläni nauramaan, kun toinen vuoti\nkyyneleitä. Siiri Tammeliinin morsiamena, vaimona... minun suloinen\nSiirini! Olipa heikkarin onni, että tuo ruotsikiihkoinen keikkari tuli\nmuistuttamaan syntymäpäivästään, muuten olisin ehkä tullut\nmielipuoleksi ennen auringon laskua.\n\nSiistittyäni lähdin pitoihin, toinen silmäni oli naurussa, toisen\nvuotaissa kyyneleitä. Vanhainpoikain komplotti oli jo koossa.\nHöyryäväin maljain ääressä istui siellä, paitse päivän sankaria,\noluenpanija ja nimismies ja lukkari. Nesteen jumalattaret olivat jo\nsiroitelleet ilon ja onnen kukkia heidän sydämmiinsä... jokaisella oli\njo nokassa yksi lasi liiemmäksi.\n\n-- Terve tuloa. Minä pelkään että veli potee rintatautia.\n\n-- Eikähän mitä.\n\nSiirryin punssimaljan ääreen ja esitin kaunopuheliaasti päivän\nmerkityksen. Heti ensimmäisen lasin jälestä tuntui ruumiissani suloinen\nhyvinvointi, aivan kuin olisi äkkiä nyhdetty leuastani kipeä hammas tai\njoku muu pakottava luu.\n\n-- Maljamme, veikkoset...\n\nJokainen lasi, jonka kaadoin kurkustani alas, huuhtoi mieltäni\nkeveämmäksi, jokainen punssipisara nuorrutti vertani, jokaisen maljan\njälestä levisi uusi panoraama eteeni. Tähän asti olin ollut houkka\nnarri, mutta tästä lähin muutun mieleväksi. Tästä lähin käytän terveen\njärjen yksinkertaista laskutapaa, annan palttua kuutamoöille,\nlempilauluille ja annanpa palttua Nisselle, Weberille ja... Tästä lähin\nolen ihminen, jolla on myös hiukkasen vaatimuksiakin eikä pelkältään\nvelvollisuuksia. Tästä lähin tulee pantavaksi oma suu kontin suuta\nlähemmäksi. Ja Siiri...! Niin eläköön Siiri ja luuranko! Löydän vielä\nminäkin oman kylkiluuni, löydän maarkin.\n\n-- Maljamme veikkoset.\n\nOluenpanija puhui ruotsia minun kiusallani. Hän oli virkamiehen lapsia,\nminä olin alhaista syntyperää, mökin poika. Veljeni ja siskoni\nkonttuivat lumikinokseen köyhänä vuotena ja minä kävin mieroa...\n\n-- Puhutaan suomea... kun ollaan Suomessa.\n\n-- Veli ei taida kehuttavasti osata ruotsinkieltä.\n\n-- En osaa, enkä tahdokaan osata. Se on liian hienoa mökin pojalle.\n\n-- Tyynny veikkonen, sopersi lukkari salaa korvaani. Näethän että\nolemme alakynnessä. Noita on kolme.\n\n-- Olkoon vaikka kolmekymmentä. Näethän sitä paitse, että nimismies jo\nhankkii nukkumaan.\n\nVäkäpuhe sammui kuitenkin suuremmatta kolinatta ja entinen\npuolivirallinen ystävyys pääsi voitolle. Nimismiehen uneliaisuus\ntarttui lukkariin ja hänenkin päänsä vaipui sohvan kulmalle. Kolmesin\npidimme pitoja puoliyöhön asti.\n\n-- Ja nyt, hyvät veikot, virkoin minä, nousten seisomaan, nyt juokaamme\nlähtömalja ja laulakaamme:\n\n    Näin on häitä häilättihin,\n    Näin on häitä juotiin,\n    Lopuss' ei viel'...\n\n-- Renttulauluja, virkkoi oluenpanija riidanhaluisesti, mongolein\nraakamaisia renkutuksia.\n\n-- Mitä, häh? Mitä mäkiset, kaljaseppä?\n\nTuuppasin hänet kumoon tuolineen. Hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta\nriidanhaluinen kuin oli, niin järnäili yhä vielä riitaa.\n\nHain käteeni hattuni ja keppini. Lukkarin olisin tuonut mielisti\nkanssani pois, mutta en saanut pontta hänen jäseniinsä. Hän loikoi\nsohvalla onnellisen näköisenä, hyräillen Ambrosiuksen kiitosvirttä.\n\nTulin ulos ja astelin kotia kohden, päätellen että oli viimeinen kerta\nkuin kävin ruotsikkojen kekkereissä. Aina kerskuilevat suuresta\nsivistyksestään, niinkuin mistäkin Sammosta, halveksivat minua, vaikka\nteen osaltani työtä kuin höyryveturi.\n\nKoulun pihalla keksi silmäni kolme sikaa tonkimassa karviaispensaiden\njuuria. Tiesi miten olivat päässeet aidan lävitse...\n\n-- Tiehenne täältä... huis kotiinne...\n\nJuoksutin siat portista ulos aika luikua ja heitin erästä mustaa\nveitikkaa, joka yritti takaisin koukkuilemaan, kepillä kinttuihin. Sika\nkiljahti, pelättäen siten erään huviseuran, joka palasi joltakin\nvenematkalta ja jossa enimmäkseen oli vanhoja piikoja ja niiden\nmaitosuita suosikkeja.\n\nSaatuani unesta kiinni, nukuin kauan. Herätessäni oli aurinko jo\nkorkealla ja kahvi oli kylmää kuten tavallisesti ainakin.\n\n-- ... Huomenta! Älä pahastu vaikka tulen näin...\n\nNahkuri se oli, joka raskain askelin kävi sänkyäni kohden.\n\n-- Ei tee mitään. Hae savuja ja istu.\n\nVältin katsoa häntä silmiin.\n\n-- Miltä nyt tuntuu elämä ja maailma?\n\n-- Mitä varten niin?\n\n-- No kun eilen oli...\n\n-- Apteekarin syntymäpäivä.\n\n-- Hm, ja kovat juomingit Onko sinulla vahvat hermot?\n\n-- On, yhtä vahvat kuin sinun paras juhtisi.\n\n-- No kuule sitte. Ympäri kylää kerrotaan että sinä viime yönä pöllytit\napteekaria ja oluenpanijaa kuin turkkilainen.\n\n-- Valejuttuja... kerran tuuppasin kumpaakin.\n\n-- Ja että löit kolmelta sialta jalat poikki.\n\n-- Vale sekin. Erästä mustaa veitikkaa heitin kepillä kinttuihin, kun\nei aikonut muuten totella. Siinä kaikki.\n\n-- No niin, valeeksi Sulimakin niitä väitti. Etkö käy meillä, siellä on\nvähän himphamppua...\n\n-- Tilikirjoissako?\n\n-- Niin.\n\nLähdimme käymään. Suliman kuva päilyi silmissäni kokonaan uuden valon\nympäröimänä. Rupesin poimimaan menneisyydestä yhtä ja toista, joka\nherätti uudenlaisia tunteita sydämmessäni. Sain saaliiksi monta\nkultajyvää, joita tähän saakka olin pitänyt arvottomina hiekkakiteinä\n-- kuten narri ainakin. Moni katse juolahti äkkiä muistiini enkä voinut\nymmärtää miten olin saattanut noin umpenaan unhottaa ne, miten olin\nsaattanut noin pilvissä kulkea hänen suhteensa.\n\n-- ... Oikeinko totta?\n\nSulima loi minuun syvällisen katseen, joka vähitellen suli yhä\nlämpimämmäksi, lemmekkäämmäksi.\n\n-- Varsin totta se on, vastasin minä, kummastellen ääneni värähtelyjä.\nPyydän että heti... neulot... sininauhan...\n\nTurhanpäiväinen vala, jonka Siirille vannoin, hääräili kurkussani ja\nesti sanojani sulavasti tulemasta ilmoille.\n\n-- Aivan mielelläni.\n\nHän haki neulan, lankaa ja ryhtyi työhön.\n\nSievän kätösen koskennat tunkeutuivat läpi olentoni kuin sähkö-iskut.\nTummain silmäin lemmekäs katse pani vereni nopeasti kuohumaan yli\nreunojensa. Koko ikävä elämäni suli äkkiä kirkkaaksi valopilkuksi, joka\nhurmasi silmää, sieluani.\n\n-- Sulima, minä rakastan sinua.\n\nSievä kätönen rupesi kovin vapisemaan ja hengitys kiihkeni pikaiseksi.\n\n-- Sulima, minä...\n\n-- Aapo...!\n\nMinä kiersin käteni vyötäistensä ympäri, vedin hänet syliini ja\nsuutelin häntä.\n\nSamassa raskaat askeleet kuuluivat salinpuolella... ja kamarin ovi\ntyönnettiin auki.\n\n-- Siis meidän miehiämme vihdoinkin. Toivotan onnea! Raittiusaate on\nyksi niitä harvoja aatteita, joiden eteen kannattaa elää ja toimia.\nNuorison kasvattajana on sinulla rajattoman laaja vaikutusala, joten\nmeidän sopii iloita...\n\n-- Isä, älä toki rupee raittiusesitelmää pitämään, pyysi Sulima.\n\n-- En, en toki.\n\nÄskeinen kohtaus oli siksi suloinen, jotta olisin sen päästänyt\nkäsistäni noin tietymättömään tulevaisuuteen, noin ilman mitäkään.\nEhdottelin siis Sulimalle pientä kävelyretkeä.\n\n-- Soudamme ensin veneellä tuonne salmensuuhun ja kierrämme sieltä\nkarjapolkuja takaisin. Tuletko?\n\n-- Kyllä, kun käyn ensin kyökin puolella.\n\nHetkisen kuluttua Sulima ilmaantui jälleen ovelle, leveälierinen hattu\npäässä, sievä kansallispuku yllä.\n\n-- Tule nyt.\n\nSieppasin käteeni hattuni ja keppini ja ryntäsin ovesta ulos Suliman\nperään. Vasta nyt huomasin miten viehättävän kaunis hän oli.\n\n\n\n\nTapaturma.\n\n\nEi sitä kamaluutta ennen oltu huomattukaan, kun ei ollut sattunut omaan\nkohtaan. Oli niin tavallista ja tuttua, että keväisin meni kylästä\njoukko nuoria miehiä arvannostoon. Jolla oli ruumiinvirheitä, se\nvapautettiin, mutta joka oli virheetön ja täytti paksuusmitan, se\njoutui kruununpalvelukseen, joko reserviin tai pataljoonaan -- ei siinä\nsen kummempaa ollut. Mutta kun se lähenteli omaan kohtaan, tuli\nMahtilassa kuumanpuoleiset oltavat. Vanhempi poika Johan Nikolai oli\nnimittäin joutunut asevelvollis-ikään. Sen nimi oli kuulutettu kirkossa\nmuiden nimien joukossa ja olipa se painettu sanomalehtiä seuraaviin\nplakaateihinkin. Niissäkin seisoi: Noromäen kylä, Johan Nikolai,\ntalollisenpoika.\n\nSiinäpä se olikin kamala kohta. Ensimmäisinä vuosina, jolloin\nsotamiehiä ruvettiin ottamaan, oli kutsuntatilaisuuksissa vapaaehtoisia\nmenijöitä valitseman varalle, mutta vuosi vuodelta kutistui niiden luku\nyhä pienemmäksi ja viimeaikoina oli ihan tavallista, ettei ilmaantunut\nainoatakaan vapaata pyrkijää, vaan sai arpa ratkaista reservimiehen\nsekä kolmivuotisen kohtalon. Ja siinäpä se juuri irvisti vaara. Johan\nNikolai oli jäsenten puolesta ehjä, virheetön. Ei ainoatakaan arpea tai\nnaarmua koko miehessä. Vartalo lyhyt, tukeva ja niin ehjätekoinen kuin\nsuinkin olla voi. Siitä ei olisi purkamallakaan löytänyt hutilomaista\ntyötä.\n\nJohan Nikolai huomasi jo olevansa vaaran hampaissa. Sillä edellisenä\nkeväänä ei pitäjän pojilla ollut arvannostoa ollenkaan sanan\nvarsinaisessa merkityksessä. Niillä harvoilla nimittäin, jotka\nkelpasivat. Tarkastuksessa hylättiin rysyttäin miehiä ja\nkelpoiset sitte vietiin vaaliuurnalle niinkuin surman kitaan.\nKorkeampi-numeroisia arpoja, jotka oikeuttivat reserviin, ei ollut koko\njoukossa kuin pari kolme. Eihän siinä onnen sattuma voinut tulla\nkysymykseenkään. Pataljoona peri poikansa, otti kahdeksasta kelpoisesta\nosakseen kuusi. Tosin silloinen kutsunta oli nälkävuoden synnynnäisiä\nja tuo rysyttäishylkääminen siis suoranainen poikkeus, mutta kukapa\ntiesi, vaikka silloinen nälkävuosi vaikuttaisi vielä seuraavaankin\nkutsuntaan, siihen johon Mahtilan Johan Nikolaikin kuului. Entä jos\nsiinäkin on suurin osa mitan täyttämättömiä ja kaikenmoisia\nhylkyläisiä, joista ei kruunu huoli suiksi surmikseen. Entä jos käy,\nkuten kävi edellisenä keväänä, ettei jää koko pitäjän pojista kuin\npieni valiojoukko kelpoisia. Miten sitte pelastaa nahkansa joutumasta\nkolmivuotiseksi?\n\nSe oli kamala kohta. Olla neljänuesmanttaalin isäntimänä ja tulla\nyhtäkkiä kaapatuksi kruununkasarmiin kolmeksi vuotta, juoksemaan rummun\nmukaan, seisomaan vahtia sateessa ja pakkasessa ja tekemään kunniaa\naliupseereille, joiden seassa on entisiä renkimiehiäkin.\n\nSiellä pataljoonassa se oli Romppaisen Ollikin, entinen rapajuoppo.\nEnnen oli miesten kurjimpia ja nyt ylvästelee kolminauhaisena. Tuuppii\nharjoituksissa miehiä polviin ja vaatii mukamakin kunniaa tekemään\nitselleen. Hänenkö edessä Mahtilan Johan Nikolainkin pitäisi\nvarpaisillaan pyörähdellä? Käsi korvan reunalla, jalat suorassa\nlinjassa, rinta röyheänä, vatsa ohuena, hyi toki!\n\nLöytyipä vielä eräs muukin arka kohta, johon pelko pisti vielä viittä\nkipeämmin. Se kohta oli Ainolan Emma. Ja siihen yhdistyi viisituhatta\nkäteistä, hevonen, nautaeläimiä ja kymmenkunta kuormaa kaikenlaista\nirtainta. Mutta Emman ympärillä hääri eräs toinenkin, nimittäin Kyösti.\nSe oli köyhän talon poika, mutta sillä oli vaaleampi tukka kuin Johan\nNikolailla ja viekkaammat silmätkin. Oli vielä käytöksessäkin jotakin\nsomaa, joka pani naiset naurusuulle, neidot hymysuulle -- ja se se oli\nvaarallisinta! Mahtilan talo kyllä pysyisi kivijalallaan, vaikka Johan\nNikolai joutuisikin kolmeksi vuotta juoksemaan rummun mukaan, mutta\nAinolan Emma! Kuka menisi takuusen sen edestä? Ei kukaan. Varsinkin jos\nKyöstin onnistuisi vapautua sotapalveluksesta, joka ei lainkaan\nnäyttänyt mahdottomalta, kun otti huomioon nälkävuosien aikuiset olot.\nSilloin oli syöty Kyöstin kotona hernevarsista ja kaurajauhoista\nleivottua leipää. Ja sepä se juuri voi vaikuttaa kutsunnassa, kun\nuumien paksuus pannaan mitan alle. Hoikalta se näytti Kyösti, vaikka\nkyllä löytyi niitäkin, jotka väittivät että paksuutta kyllä löytyi,\nvaikka se vain piiloutui vartalon pyöreyteen. Mutta kaikissa\ntapauksissa oli syytä pelätä, Kyösti oli siksi vaarallinen kilpakosija.\nJos se vapautuisi asevelvollisuudesta ja jos Johan Nikolailla olisikin\nkiero onni, silloin olisi Ainolan Emma mennyttä, se oli kuin\nkämmenellä. Ja mennyttä olisi ne viisituhatta käteistäkin, ne lehmät ja\nlampaat ja...\n\nKipeästi koski uhkaava vaara Mahtilan emäntäänkin. Jota lähemmäksi\nsurman suu joutui, sitä kammottavammalta tuntui. Kruununtakki, jota\nvihan väkeen aiottiin vetää Johan Nikolain selkään, piinasi ja kiusasi\nhäntä, että ihan oli tulla mielipuoleksi. Koko se sotapalvelus oli\nhävittömintä herrain juonta. Irtaimelle väestölle se kyllä sopi,\nniillä kun ei ollut maita eikä mannuja, joista olisi ikävä luopua.\nEikä epävarmoja naima-asioitakaan, joissa onni voi pienenkin\nvastahakoisuuden tautta pyörähtää toisen syliin. Sama kenen pöydältä\nrenki ja mökkiläinen syövät leipänsä; omasta kohdasta ei sitä\nkuitenkaan ole. Mutta talollisten lapsille ei se sopinut koko\nsotakomento. Ja varsinkin niin varakkaille kuin Mahtila oli. Eihän\nJohan Nikolai ollut tottunut taipumaan kenenkään käskyjen mukaan, aina\noli saanut pitää oman ällinsä, aina oli saanut käskeä muita. Renkimies\non tottunut syntymästään saakka orjamaiseen elämään ja hänelle siis ei\nsotakomentokaan ole outoa, mutta toista on talollisten lasten... ja\nvarsinkin Johan Nikolain!\n\n-- Se on hirveätä, se on kamalata, valitti hän naapurin emännälle, joka\nusein kävi Mahtilassa vieraisilla, mutta joka useassa asiassa myöskin\noli vastakkaista mielipidettä... kun talollisten poikain täytyy mennä\nsotapalvelukseen. Niillä pitäisi olla vapautus, joilla on talo.\n\n-- Mökkiläiset ja irtain väestö tuumivat ihan toisin, vastasi naapurin\nemäntä, joka ei milloinkaan antanut tinkiä vakuutuksestaan. Heidän\nmielestään se on talollisille juuri omiaan.\n\n-- Minkä edestä?\n\n-- No, että oppivat vähän tasa-arvoisuutta. Se niin kernaasti\nkäytännössä unhottuu kaikilta. Mutta lyhyt tukka ja kruunun takki\nkuuluu pyyhkäisevän jäljettömiin kaikki erotukset.\n\n-- Puhutte noin, kun ei satu omaan kohtaanne.\n\n-- Kyllä kohta sattuu... ei kestä enää monia vuosia.\n\n-- Sotatemppujen tekeminen kuuluu olevan hirveätä. Märkä sija jää\nlattiaan jalkojen kohdalle.\n\n-- Ei oo kaikkia uskomista, mitä hohistaan.\n\n-- Ja niin ankaran kovat on lait siellä. Jos luvatta sylkäsee\nlattialle, niin putkaan oitis.\n\n-- Ei oo uskomista kaikkia hohinoita. Romppaisen Ollista on siellä\ntullut mies, vaikka oli sellainen hurjapää. Ja kehuskelee se olojaan.\n\n-- Mutta eihän se ole talollisten lapsia.\n\n-- Ei olekaan, myönsi naapurin emäntä.\n\n-- Johan Nikolai on tottunut hyvällä oloon ja semmoiselle se juuri...\n\n-- Eiköhän tuo tottuisi huonompaankin, on muutkin tottuneet. Sanoi\nOlli, että siellä on herrojakin joukossa, ison koulun käyneitä.\n\n-- Jopahan niitä siellä on. Jos joku juopporatti, joku Ollin tapainen\non sattunut sekaan... Onhan teidän Tuomas käynyt läpi kansakoulun,\nsemmoinen se kyllä voi pujottaa itsensä helposti sotaväessä ja missä\ntahansa. Mutta meidän Johan Nikolai...\n\n-- Olisi se sekin saanut käydä kansakoulun päähän asti.\n\n-- Olisi kyllä, mutta sitä pidettiin siellä huonompana kuin muita. Sai\naina kaikki syyt niskaansa.\n\n-- Mitä vielä? Ja naapurin emäntä hymyili, kun muisti miten suurta\nmelua ja surua Mahtilassa oli ollut Johan Nikolain koulunkäynnin\ntähden. Siitä oli vähällä syntyä käräjäjutut, sekä opettajan että\nMahtilan emännän puolelta. Johan Nikolai otettiin koulusta pois ja oli\njonkun aikaa semmoistakin hohua, että se piti lähetettämän joko\nkaupunkiin tai naapuripitäjän kouluun, mutta eivätpä ne hohut teoiksi\ntoteutuneet. Kotiin se jäi ja koulut saivat olla käymättä.\n\nElettiin siitä päiviä ja viikkoja ja kevät ehti yhä lähemmäksi, ja sen\nmukana kutsuntapäiväkin, tuo kamala ja uhkaavainen päivä, jonka takana\npilkoitti kruunun takki, kasarmi, kivääri, rumpu ja sotatemput. Sen\npäivän edestä pakeni ilo ja onni Mahtilan talosta käpälämäkeen. Kamala\npelko ja suru tuli sijaan. Tuntui aivan siltä, kuin jos oli taivaalla,\ntalon päädyn kohdalla väikkynyt verinen, tuhoa tuottava pyrstötähti,\njota ei voinut minnekään paeta ja jota ei voinut millään mahdilla\nsiirtää pois, muille maailmoille, muiden talojen päädyn kohdalle.\n\nViho viimeisinä hetkinä sitte ryhdyttiin mielettömiin pelastuspuuhiin.\nTapettiin suuri emälammas, ja emäntä, jonka aivoista terve järki oli\nlähtenyt pakosalle, lähti ajamaan nimismiehen luo. Kantoi lampaan\nkyökkiin, niiasi rouvalle syvään ja pyysi päästä nimismiehen puheille.\nVakuutti olevan polttavan tärkeitä asioita. Rouvan välityksellä pääsi\nhän pian päivällislepoa nauttivan nimismiehen juttusille.\n\n-- Noh, miten Noromäen puolella voidaan?\n\n-- Meneehän se mukaan. Minä tulin puhumaan vallesmannille, että eikö\nsitä meidän poikaa voisi vapauttaa sotamieheksi joutumasta.\n\n-- Minkä perusteella? -- nimismiehen ääni oli siksi ivallinen ja\nkärtyinen, että Mahtilan emäntä hieman ällistyi.\n\n-- Hä tuota, onhan se melkein kuin ainoa.\n\n-- Mitä? Eihän se ole ainoa, kun löytyy nuorempikin.\n\n-- Mutta sehän on höperö... se voidaan toteen näyttää.\n\n-- Ei se auta, ei laki piittaa, jos on höperö tai... Seppälän isäntä\nsitäpaitse on myöskin Mahtilan poikia.\n\n-- Mutta eihän se ole minun poikani.\n\n-- Vaikka ei ole... onhan miehenne poika ensimmäisestä naimisesta.\n\n-- Mutta kun isä on sokea, veli höperö... eikö ne mitään paina?\n\n-- Ei mitään, hyvä emäntä. Jos laki panisi arvoa semmoisille\nasianhaaroille, jäisivät kasarmit pian autioiksi. Joku toinen voisi\nvaatia vapautusta sen nojalla, että veli on juoppo, isä vasenkätinen\nj.n.e. Ymmärrättehän?\n\n-- Kyllähän... ja pettyneenä toiveissaan huoahti emäntä syvään ja oli\nhetkisen vaiti. Ajatukset eivät löytäneet mitään porraspuuta, jonka\navulla voisi pelastua. Yhtä syvää, yhtä surkeata tuntui olevan, jos\nkoetti haparoida minne päin tahansa. Eikö vallesmanni voi neuvoa\nminkäänlaista apua.\n\n-- No kyllähän... jos lääkäri löytäisi jonkun ruumiinvirheen ja antaisi\ntodistuksen...\n\n-- Tosiaankin! huudahti emäntä, jonka sydämmeen äkkiä toivon valo\npilkahti.\n\nJo seuraavana päivänä ajoi hän kunnanlääkärin luo, vei runsaasti\ntuomisia ja esitteli asiansa suoraan, unhottamatta mainita että juuri\nnimismies oli hänet semmoisiin toiminnoihin kehoittanut. Kylmän,\nkovettuneen näköisenä kuunteli lääkäri. Oli esittäjän suhteen kahden\nvaiheilla. Ajatteli häntä vuoroin tuiki tuhmaksi, vuoroin tuiki\nhävyttömäksi. Kun keskustelu sujui pitemmälle, huomasi että emännällä\noli molemmat ominaisuudet; olipa vielä eräs kolmaskin lisäksi,\nnimittäin suunnaton ylpeys. Ominaisuudet olivat kasvettuneet niin\nlujaan kimppuun, ettei niitä voinut lainkaan eritellä. Kolmesin ne aina\nnostivat päätään pystöön... ja kilpailivat päästä toistaan\nkorkeammalle.\n\n-- Se sylkee usein verta... ja sitä vaivaa usein rinnan-ahdistus ja\npyörtymys.\n\n-- Onko tuo nyt vain totta? -- kysymykseen yhdistyi läpitunkeuva\nsilmäys.\n\n-- Herra tohtori, totta se on. Hukka sen perii sotaväessä... ihan\nonnettomuus.\n\n-- Noh, tulkoon luokseni tarkastettavaksi. Sitte saadaan nähdä.\n\nLääkäri nyökkäsi päätään ja kumartui jälleen kirjansa yli. Mahtilan\nemäntä ymmärsi asian niin päin, että kaikki oli selväksi puhuttu ja\nettei tarvittu muuta kuin tulla noutamaan todistusta, eli semmoista\npaperia, joka pelastaisi pojan kruunun kynsistä.\n\nVielä saman päivän ilta-puolella pantiin Johan Nikolai matkalle. Ennen\nlähtöä tuppaili emäntä hänen päähänsä hyvän joukon neuvoja. Piti\nnäyttää hyvin murheelliselta, sairaalta ja piti hengittää hyvin\nraskaasti. Ja piti vakuuttaa että on heikko rinta ja että aamusin on\nsylki verensekaista. Puheiden päätteeksi piti sitten avata lompakko\nja...\n\n-- Ymmärräthän jo... kyllä se käy hyvin, kun vaan olet rohkea.\n\nJa Mahtilan emäntä ihan heltyi kyyneliin, ajatellessaan että apu\nvihdoinkin koitti, kun jo oltiin toivottomuuden kynnyksellä eikä enää\nluultu päästävän kasarmia pakoon millään inhimillisellä keinolla. Pieni\nvihjaus nimismieheltä ja tuo verinen pyrstötähti oli siirtäytynyt pois\npäädyn kohdalta, muutama rivi lääkäriltä ja kruununkynnet eivät\nuletukaan Johan Nikolaihin. Vihamiehet ja kateelliset eivät saakaan\nilakoida. Kaikin saavat ilon sijaan pitkän nenän, niin pitkän, että\nylettyy kasarmista Noromäen kujille saakka. Näkevät, mitä rikkaus ja\nmahti voivat, kun kova tulee. Näkevät miten herratkin asettuvat\nsuurellisten puolelle vaaran hetkenä. Tehköönpä joku muukin talollinen\nsaman tempun kuin hän teki. Menköön lypsämään apua nimismieheltä ja\nlääkäriltä, esim. Kuivalan emäntä tai joku muukin. Menköönpä! Saavat\nnähdä ettei olla tuntevinaankaan heitä.\n\nEmäntä joutui kerrassaan onnen haltioihin, vertaillessaan omaa\nasemaansa lähimpään ympäristöön. Löytyi niin harvalta hänen\nvertaisiaan. Ainola ja kolme neljä muuta taloa, siinä kaikki ne, jotka\nylettyivät Mahtilan tasalle. Muut olivat paljo alempana. Millä suuri\nvelkataakka selässä, millä aromaiset pellot, millä kehnot\nkarjanlaitumet, millä lahot asuinrakennukset, millä isot eläkkeet\nsuoritettavina. Niiltä semmoisilta jouti poikia kruununpalvelukseen.\nKuivalan Kyösti ja sen arvoiset joutivat sotaväkeen menemään,\ntarvitsematta pelätä, ettei leivät tule kotona syödyksi.\n\nMutta vaikka emäntä noin oli onnen haltioissaan, pistihe pieni\nlevottomuus usein mieleen. Ei tahtonut saada tilojaan tuvassa eikä\nrakennuksen peräpuolellakaan. Aika tuntui niin sietämättömän pitkältä,\nettä teki mieli lentämään Johan Nikolaita vastaan ja ahmaisemaan\nilosanoman oikein kiireesti. Lopulta, kun jo kävi illemmäksi, asettui\nemäntä ikkunanpieleen, josta näki peltojen poikki kauas maantielle, ja\nsilmäili levähtämättä ulos. Näki ainakin kymmenkunta hevosella-ajajaa\nkulkevan maantietä, kunnes tunsi Johan Nikolain. Hevonen jätti maata\ntaakseen kuin kilparadalla ja kääntyi kylän lähellä ylös Mahtilaa\nkohden. Ei ollut enää epäilemistäkään, se oli odotettu. Taneli renki\nmeni alas tallin eteen hevosta riisumaan ja Johan Nikolai lähti käymään\nrappuja kohden. Jokaisella askeleella, jonka astui, kiihtyi enemmän\nsydämmen lyönnit...\n\n-- Tänne, tule tänne, huusi hän, työntäen kamarin oven auki... no mitä\nkuului? Luepa nyt se paperi, lue pian, minä olen niin iloissani...\n\n-- Lukekoon sitä hiisi... ja Johan Nikolai nauroi ilkeästi, kasvot\nnäyttivät kovin katkerilta.\n\n-- Nyt narraat minua... Jo-han Ni-ko-lai.\n\n-- Mitä hyötyä sitä olisi, että ilveilisin? Ei asiat yhtään\nparantuneet.\n\n-- Eikö? No vieköön häntä... Eikö se antanutkaan todistusta?\n\n-- Ei antanut... ei.\n\n-- Mitä sanoi?\n\n-- Sanoi että minä kelpaan vaikka hevosväkeen.\n\n-- Voi taivahinen! Tottahan muistit tarjota sitä satamarkkasta.\n\n-- Muistin maarkin... Johan Nikolain muoto kävi yhä katkerammaksi.\n\n-- No eikö huolinut?\n\n-- Ei... ei huolinut.\n\n-- Mitä sanoi?\n\n-- Ei mitään... vaan avasi oven ja...\n\n-- ... Tuo häpeemätön! Ensin antoi lupauksen ja sitte...\n\nMahtilan emäntää niin suututti ettei tahtonut voida nahoissaan pysyä.\nMokomakin tohtori, kun narraili ihmisiä eikä pitänyt vähääkään\nlupauksestaan. Kehtasikin kieltäytyä antamasta apuaan, vaikka\nedellisenä päivänä oli niin myöntyväinen.\n\n-- Semmoinen sanansa syöjä! Mikä meitä nyt auttaa Johan Nikolai?\n\n-- Sitä en tiedä, en... en. Aikakin on jo niin tärkillä, ettei ehdi\nenää ajattelemaankaan.\n\n-- Niin on... voi mokomaakin tohtoria, millainen tuulihattu se oli.\n\nLääkäri suurimman syyn sai koko onnettomuudesta, jonka kohtalo oli\nkutonut Mahtilan vanhemmalle pojalle. Lääkäriä emäntä aina surujensa\nvälipaloiksi ajatuksissaan hammasti, syytäen sen niskoille\nmahdottomimmatkin otaksumiset, luulot, ja niitä hänen pippurimaisessa\nmielessään versoi jos jotakin lajia. Harmillisten ajatusten pontena oli\naina syytös, ettei se jumalaton antanutkaan pelastuksenpaperia, vaikka\nensin lupasi.\n\nJa niin kului aika. Nuo muutamat päivät, jotka olivat jälellä,\nkallistuivat hiljalleen iltaa kohti... ja huomenna se jo oli\nkutsuntapäivä. Emäntä istui kamarissa huokaillen, harmitellen ja\nvaluttaen vettä poskilleen. Olisi suonut kutsuntaherrojen sairastuvan\nkoleraan tai jonkun tulivuoren purkauksen kasarmin tienoille, että\nolisi pitkittynyt ja mutkittunut koko arvannosto ja siten sivuuttanut\nsievästi Mahtilan ohi, muiden kohdalle.\n\nJa tanhualla käveli Johan Nikolai levotonna kuin pahantekijä. Ei\npuuttunut puheisin koko päivänä kenenkään kanssa eikä käynyt\npöytäänkään syöntiaikoina. Iltapuolella sitten meni tallin ylisille,\njossa Taneli renki veisteli. Sillä oli taasenkin koiranturkit yllä,\nkuten oli jo ollut monta aikaa. Leuat vinossa virkkoi hän:\n\n-- Sotakin kuuluu olevan tulossa piakkoin.\n\n-- Mitä? Sotako? Kuka niin sanoi?\n\n-- Kuivalan Kyösti... se on lehdistä lukenut.\n\n-- Minne se sota tulee?\n\n-- Turkin ja Venäjän välille. Kuuluu Turkki aikovan maksaa vanhat\nrätingit.\n\n-- Tulkoon vaikka kaksi sotaa, ei sinne oppimattomia viedä.\n\n-- Velikulta, ne ne juuri viedäänkin ensimmäiseksi. Ja kun rynnätään\njotakin vallia vastaan, jossa miestä kaatuu kuin heinää, pannaan\nnahkapojat etumaiseen riviin, näetsä taitavia säästetään piukimpiin\notteluihin, joissa ampumataitoa ja miekkailemista kysytään. Ja\nnahkapojatkin lajitellaan siten, että kaikkein lyhyemmät työnnetään\netumaisiksi. Sotaväessä pitempi on aina arvokkaampi. Kysy järjeltäsi\njos epäilet.\n\nTaneli löi puukkonsa seinään ja lähti, leuat vinossa, alas talliin\nkorjaamaan hevoisia. Johan Nikolai jäi yksin ylisille. Istui\nlavitsalle, jonka edessä oli pölkky ja teräväksi tahottu kirves.\nKatseli eteensä ja mietti. Äly kyllä myönsi että Tanelin puheet olivat\nkoiranjuttuja, mutta yhä kylmemmäksi ne vetivät jo entiseltäänkin\nviileän mielen. Sotamies ja sota olivat kuitenkin läheisessä yhteydessä\ntoisiinsa, aivan kuin tuppi ja veitsi tai kirves ja kirveenvarsi.\nMitäpäs jos ollakin perää Tanelin puheissa että sota oli tulossa, että\nvietäisi Suomen pojat tappelukentälle, ja että vietäisi hänkin,\nneljännesmanttaalin perillinen? Silloin olisi parempi että...\n\nMutta äkkiä levisikin Johan Nikolain kasvoille ilkkuva ilo... ja hän\nvavahti kuin kissa, joka on keksinyt hiiren aivan käpäliensä lähellä.\nHän katsoi havutukkia ja terävää kirvestä, jotka olivat lavitsan\nlähellä, suoraan hänen kohdallaan. Yksi ainoa lyönti -- ja hän olisi\nvapautettu! Puoli tai neljännestuumaa joku jäsen lyhemmäksi -- ja hän\nolisi kelpaamaton! Yksi lyönti ja yksi neljännestuuma jotakin jäsentä,\nesim. etusormea, ja... Johan Nikolai otti kirveen varresta kiinni ja\nnousi seisomaan. Mutta sydän alkoi samassa jyskyttää, jotta lyönnit\ntuntuivat kylkiluihin. Ja käsi vapisi ja menetti niin voimansa ettei\nkyennyt pitämään kirvestä kiinni. Se putosi kolahtaen lattiaan. Johan\nNikolai säpsähti ja painui jälleen istumaan rahille. Istui siinä, istui\nja mietti. Äkkiä tuli ajatuksiin Ainolan Emma, jonka ympärillä Kyösti\nhärnäili ja silloin taas ruumis vavahti. Lähteä seuraavana päivänä\narvannostoon, oli sama kuin panna peliin Emma. Tappio oli yhtä\nmahdollinen kuin voittokin, melkein mahdollisempikin. Varsinkin jos\nKyöstin onnistuisi...\n\nKolmannen kerran tuntui ruumiissa sävähdys, mutta silloin olikin jo\npäätös tehty. Johan Nikolai otti käteensä kirveen ja nousi seisomaan.\nToisen käden peukalon ja kolme muuta sormea puristi hän nyrkkiin, mutta\netusormen työnsi havutukille. Nosti sitte kirvestä kyynärän verran ylös\nja likisti silmänsä kiinni. Pieni rusahdus kuului, kun kirves putosi\nalas, jääden kiinni pölkkyyn. Ei mitään kipua tuntunut. Muutaman\nsekunnin kuluttua avasi Johan Nikolai silmänsä. Näki miten pillinään\nveri juoksi oikean käden etusormesta, joka oli toisen taipuman kohdalta\npoikki. Ihan eroon oli mennyt.\n\nHuutaen täyttä kurkkua lähti hän juoksemaan tupaa kohden. Isä,\nseitsemännellä kymmenellä oleva sokea vanhus, istui rapuilla, hyväillen\nhöperöä poikaa.\n\n-- Mikä nyt hätänä?\n\n-- Kirves sattui sormeeni... voi onnettomuutta!\n\nNeljännestunnin kuluttua kyyditsi Taneli renki Johan Nikolaita\nkunnanlääkärin luo, ajaen täyttä laukkaa, ettei veri ehtisi juosta\nkuiviin. Lääkäri oli juuri hankkeissa lähteä sairaan luo, mutta\npyörtihe pihalta takaisin. Pani siteitä ja laastaria tyngän ympäri,\njoten verenvuoto lakkasi. Vasta sitte rupesi kipu tuntumaan.\n\n-- Nyt ette kelpaa sotaväkeen... Lääkärin ääni oli ivallisen pisteliäs\nja huulilla leikki niin ilmeinen halveksiminen, että Taneliakin\nhävetti.\n\n-- Kai se niiksi vetää... kun sattui tuommoinen kamala tapaturma.\n\nAikaisin seuraavana aamuna lähti Johan Nikolai arvannostoon.\nVinoleukainen Taneli renki meni häntä kyytimään. Yöllä palasivat he\nkotiin, ja Johan Nikolailla oli pivossaan paperi, jossa seisoi että hän\noli ijän ajaksi vapautettu kaikesta sotakomennosta.\n\n-- Miten kävi Kuivalan Kyöstin? kysyi emäntä aamulla.\n\n-- Kylmästi kävi... veti ensimmäisen numeron.\n\n-- Siis vakinaiseen väkeen kolmeksi vuotta.\n\n-- Kahdeksi vaan, huomautti Taneli... se on käynyt läpi kansakoulun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAinolan Emman sydän oli häilynyt Kyöstin ja Johan Nikolain välillä.\nTunteet hyväilivät kumpaakin. Toinen oli kaunis, toinen rikas. Molemmat\nhäärivät hänen ympärillään ahkeraan, ei kumpikaan väistynyt taistelusta\nvapaehtoisesti syrjään.\n\nSe oli Emmasta hupaista, sanomattoman hupaista. Kylän rikkain poika,\njolle sateli naimatarjouksia idästä ja lännestä, oli onnellinen, kun\nsai häneltä hymyilyn ja kylän kaunein poika, johon ylpeämpikin neito\nheti ensi näkemällä mieltyi, oli tyydytetty, kun sai Emmalta yhden\nainoan armaan silmäyksen. Toiselta oli kihloina kello, toiselta sormus.\nEdellisen pakotti Johan Nikolai ottamaan Emman vastaan ja heti päivän\nparin jälestä, kuten salaisen maneettivoiman vaikutuksesta, tuppaili\nKyösti sormustaan hänelle. Täytyi siltäkin ottaa, kun oli toiseltakin\nottanut. Muuten olisi tapahtunut vääryys tunteita kohtaan, jos olisi\nsuosinut toista enemmän.\n\nSattui sitte tuo kuuluisa tapaturma ja Johan Nikolain vapautus\nsotilasvelvollisuudesta. Alussa ei Emma ajatellut minnekään päin, hän\ntunsi itsensä melkein kuin sivulliseksi ja asiaankuulumattomaksi. Kovan\nonnen tapaturma oli varsin luonnollinen, joskokin se sattui omituisena\naikana. Mutta pian ruvettiin kuiskailemaan asiasta yhtä ja toista,\nensin hiljemmin, sitte yhä äänekkäämmin, kunnes koko kylä oli solinaa\ntäynnä. Eikä siinä kyllin, että väitettiin tapaturmaa tahalliseksi,\nkokonaan ehdontyöksi, tiedettiinpä vielä vallesmannissa käynnit ja\nlahjomis-yrityksetkin. Kukaan ei voinut sanoa, mistä huhut ja arvelut\nolivat syntyisin, mutta jokainen niitä oli kuullut ja jokainen oli\nvalmis uskomaan ne todeksi. Mutta Taneli renki, entinen huutopoika,\njonka Mahtilan vaimovainaja oli pienenä raukkana hoitoonsa ottanut ja\nmieheksi kasvattanut, se ei tiennyt mitään eikä ollut huomannut mitään.\nJos siltä kysyttiin, rupesi sylkemään ja kiroilemaan, ettei suinkaan\nasiat niin olleet.\n\nAinolan Emman ajatuksia huhut pyörittivät tuonne ja tänne. Hänen tuli\noikein vaikea olla, kun kuuli miten alentavia sanoja palvelijat\npäästelivät Johan Nikolaista. Ensin ei hän likipitäinkään luottanut\nniiden todenperäisyyteen, mutta vähältä epäilykset pujottautuivat\nrinnan alle asustelemaan. Ensin ne olivat lyhyt-ikäisiä; mutta aikaa\nvoittain kasvoi niihin syvemmät juuret. Ilmaantui varmempiakin\nperusteita kuin kylän juorut.\n\nTuli sitte syksy ja Kyösti tuli heittämään hyvästejä. Oli niin\nhuolettoman ja iloisen näköinen, kuin jos olisi lähtenyt noutamaan\nsuuria perinnöitä. Lupasi kirjoittaa joka kuukausi Emmalle ja lupasi\njouluna käydä kotona. Heti Kyöstin lähdettyä muutti Johan Nikolai\nkäytöstapaa. Tuli rohkeammaksi ja vaativammaksi, kun vaarallinen\nkilpailija ei enää ollut häntä varjoon saattamassa. Kun Emma näki ettei\nse ollut vallattomuutta eikä satunnaista mielenkuumuuttakaan, harmistui\nhän, mutta kätki jonkun aikaa harminsa armaan hymyn taakse. Pian\nkuitenkin ilma tuli niin sähköiseksi, ettei jylähdys ja isku enää\nvoineet mennä sivu. Joulun edellä, eräänä iltana istui Emma\nkamarissaan, lukien kirjettä, joka juurikään oli Kyöstiltä tullut.\nSamassa kuului etehisessä tutut, pehmeät askeleet ja ne lähenivät niin\nnopeaan ovea kohden, että Emma hädin tuskin ehti saada kirjeen piiloon\npöytäverhon alle.\n\n-- Hyvää iltaa!... ja Johan Nikolai kävi suoraa päätä istumaan tuolille\nEmman viereen ja kietasi kätensä hänen vyötäistensä ympäri... Miten\njakselet?\n\n-- Hyvin... ota kätesi pois.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Sitä varten, että minä tahdon.\n\n-- Otan, jos lupaat vastata erääsen kysymykseen.\n\n-- Kyllä vastaan.\n\n-- Onko totta, että sinulle tulee Kyöstiltä ehtimiseen kirjeitä.\n\n-- On... ota pois.\n\n-- Enpä ota.\n\n-- So, virkkoi Emma kiukkuisesti ja ryntäsi seisomaan.\n\nJohan Nikolai ei vielä ymmärtänyt mitään... katseli vaan naurusuin\nkiukustunutta Emmaa.\n\n-- Mutta vastaatko sinäkin minun kysymykseeni?\n\n-- Vastaan, ihan saat olla varma.\n\n-- No, onko totta, mitä jutellaan... että löit ehdollasi poikki tuon\netusormesi.\n\n-- Ei, ei se ole totta.\n\n-- Mutta minäpä luulen, että se on... näen silmistäsikin että\nvalehtelit.\n\n-- Emma, kuulehan kun tunnustan sinulle. Johan Nikolai rupesi\nänköttämään... kyllä minä sen tein, mutta se tapahtui sinun tähtesi.\n\n-- Minun tähteni... no taivaan päivät!\n\n-- Sinun tähtesi niin... en uskaltanut ajatellakaan poistumista sinun\ntähtesi.\n\n-- Häpeä toki hiukan, Johan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJouluna tuli Kuivalan Kyösti lomalle. Erossa oleminen oli sytyttänyt\nhuiman tulen Emman sydämeen ja palohaavojen kirvellystä ei voinut\nlievittää kukaan muu kuin Kyösti. Tuo kaunis, vaaleahiuksinen poika,\njonka miellyttäväisyyttä ja rehellistä luonnetta Emma vasta eron aikana\noppi tyystemmin huomaamaan.\n\nEnnen eroomista tuli julkinen kihlaus. Emman vanhemmat suostuivat\nempimättä, sillä olihan poika kaikin puolin virheetön.\n\nMutta Mahtilan emäntä suuttui niin, ettei tahtonut omissa nahoissaan\npysyä. Lakkasi seurustelemassa Ainolan emännän kanssa ja höysti\npuheitaan, milloin ne kohdistuivat Ainolaan, pienillä piikeillä. Niitä\nsitte kylässä matkittiin, mutta kärjet käännettiin Mahtilaan päin,\nentistä terävämpinä, purevampina.\n\nKatkenneen sormenpään pani Taneli renki talteen... pisti sen\nseinä-hirren koloon, josta ei hiiret ja rotat sitä saaneet suuhunsa.\n\nJa aikaa mukaan kuivui siitä kynsi, liha ja suonet pois, niin ettei\nollut jälellä muuta kuin pieni luunkappale, joka sekin sinistyi ja\nrumentui niin surkeasti, ettei olisi outo aavistanutkaan sen olevan\nniin suurta sukuperää.\n\n\n\n\nHajanaisia piirteitä elämästäni.\n\n\nTietystihän minulla koulua käydessäni oli eväiden suhteen loppumattomia\nhuolia, sillä elelin melkeen kerjuu-paloilla. Pussini oli maanantaisin,\nkoulua kohden tallustellessani, kevyttä laatua, sisältäen\nonnellisimmassa tapauksessa ihramurenoita, kuivia leivänpaloja,\nsilakoita sekä joskus kovettuneen juustonkulman, jonka olin, Jumala\ntiesi millä tavoin, tullut ansainneeksi. Sukulaisiakaan ei minulla\nollut kuin muuan kivulloinen täti, jolla oli paljo lapsia ja\nhäijynluontoinen mies. Ruumiini verhoomisen suhteen oli hän hyvin\navulias, mutta leipäpalaset ja muut suuhunpantavat täytyi minun itse\nhankkia.\n\nOlin nimittäin \"löydetty\", kuten sanotaan, kun siistiä puhetapaa\ntahdotaan käyttää... ja äitini oli kuollut.\n\nHuolineen ja suruineen on tuo aika, jolloin luottamus ja usko eivät\nmilloinkaan horjuneet vinoon asentoon, painunut syvälle mieleeni. Moni\nvähäpätöinen tapaus niiltä ajoilta sukeltaa usein mieleeni ja\ntapauksesta haaraantuu sadottain hienoja säikeitä, muodostaen\nkuvaryhmän, jonka erityisseikkoihin mieli ja ajatukset niin helposti\nkiintyvät.\n\nKerronpa niiltä ajoilta jonkun hajanaisen muistelman.\n\nLie jo ollut joulukuun alkupuoli, mutta sulaa kesti vielä yhäti.\nSavilätäköt ja maantien ojaksimet olivat aamuisin jään peitossa ja joen\nrantamillekin jo ilmaantui sylen levyinen jääsyrjä, mutta meitä\nkansakoulun oppilaita oli kovan rangaistuksen uhalla kielletty\nmenemästä rantajäälle, uhittelemaan Ahtia. Minun oli helppo noudattaa\nkieltoa, kun en omannut luistimia ja kenkänikin olivat sitä laatua,\netteivät kaivanneet erityisiä toiminnoita rikki mennäkseen. Päälliset\nolivat uurteista auki ja anturaa ei enää sanottavasti ollut muualla\nkuin kärkipuolessa. Tiesinpä hyvin, että kenkäni rakastivat\nhiljaisuutta ja senpä vuoksi en lähtenyt koko alkuviikkona kylän\npuolelle, vaikka kuiskauksista ja silmän-iskuista kyllä ymmärsin, että\nhämärän tultua ainakin kymmenkunta poikaa ja tyttöä hiipi jokirantaan,\nluistimet kainalossa.\n\nMutta torstain illalla kävivät evääni vähiin. Ei jäänyt jälelle muuta\nkuin neljännes leipää ja pari hapanta silakkaa. Niillä häntä sitte piti\ntulla toimeen puolitoista vuorokautta. Lauantaina piti lähteä\nkotikylään tervehtimään tätiä ja jos mahdollista myöskin täyttämään\npussia. Asema oli sillä kertaa taaskin vaikean puoleinen, mutta olihan\nennenkin eletty ja tultu toimeen, miks'ei siis nytkin. Ja minä asetuin\nnurkkaani maata ja nukuin heti, varmana että kun tulee päivä, tulee\nkeinokin. Aamulla näin pahaa unta. Olin ajavinani pukin reessä\nhuoneiden kattojen yli, suussani oli hopeahelainen piippu, jossa oli\npunaiset tupsut vallan kuten opettajankin piipussa. Sitte kaaduimme ja\npukki mäkätti kovasti. Minä koetin huutaa, mutta en saanut ääntä. Kun\nheräsin, virtasi kylmä hiki ohimoitani myöten alas, leukani vapisivat\npelosta.\n\n-- Hui, sentäänkin. -- Minä hieroin silmistäni unen pois ja keikahdin\nistumaan.\n\n-- Mikä sun on? kysyi kortterini emäntä, kohennellen pystyvalkeata\nintoisempaan paloon.\n\n-- Ei juuri mikään, vastasin minä, nousten ylös.\n\n-- Ähkäilet kuin painajaisen käsissä. Tais ollakin...\n\n-- Ei ollut, suotta minä vain.\n\nJa minä istuin takan kivelle, kiitellen onneani, että olin herännyt\nkesken ilkeätä untani. Otin historian käteeni ja aloin lukea läksyäni,\nmutta haluni ja huomioni eivät virkenneetkään tarkkaavaisiksi. Huuleni\ntekivät konemoisesti työtään, ei ainoatakaan lausetta jäänyt päähäni,\nvaikka historia oli lempiainettani.\n\n-- Joko se on päivänkoittoa tuolla ulkona?\n\n-- Eiköhän tuo lie.\n\nKelloa ei ollut huoneessa. Sen asujamina oli pappilan muonarenki\nMattias ja hänen vaimonsa Reeta. Pientä vihaa ja kinailua oli\nalituiseen heidän ja muiden töllien asukkaiden välillä, joten\nseurustelu oli hyvin kylmällä kannalla. Mattias ja Reeta eivät\nmilloinkaan käyneet kyliä eikä heidänkään luokseen usein naapurit\npistäytyneet. Lapsettomia kun olivat, sain minä armosta asua heidän\nluonaan ilmaiseksi eikä ollut minun puoleltani moitteen syytä heitä\nkohtaan. Tupa oli talvisin lämpöinen kuin muurahaispesä ja terveellinen\nsuhdallisuus minun ja heidän elintavoissaan pysyi aina vallalla. Ei\nheilläkään syöty herkkupaloja, sillä Reeta oli kuulu kahvinjuoja ja\nahkeruus ei ollut Mattiaksen hyviä ominaisuuksia. Ei hän juuri usein\nehjää viikkoa työtä tehnyt.\n\n-- Missä se on Mattias? Onko jo mennyt töihin?\n\n-- Ei se menekkään tänään. Jalka on kipeä.\n\nMinä olin jo niin tottunut tuohon kipuun, ett'en siitä ollut\nmillänikään. Se oli jonkinmoista sisällistä \"vesiruusua\", joka vaati\npysymään erillään työstä. Semmoisina aikoina erittäinkin, jolloin oli\nleipää katossa, tupakkia ja kahvipapuja kaapissa, nosti vesiruusu\npäätään ylpeästi pystöön. ja ylpeämpi tavallistaan se oli Reetakin\nsilloin. Tuiskahutteli sanoissaan kuten ruustinna ja päästeli sen\nseitsemän lajisia viisauksia. Elämän juostessa tasaisesti oli hän sitä\nvastoin varsin lauhkea ja miellyttävä olento. Luulenpa että hän oli\nminuun kiintynytkin omituisella tavallaan, vaikka se ani harvoin\nkohtelussa tuli ilmi.\n\n-- Minne se sitte on mennyt?\n\n-- Puotiin meni.\n\nRyhdyin taas lukemaan, mutta ilkeä uneni anasti kaiken huomioni.\nPelkäsin jotakin varsin ikävää tapahtumaa itseni suhteen. Olin\nnimittäin kahdesti ennen nähnyt unissani pukin. Ensimmäisellä kerralla,\njolloin se suuteli minua, tiesi se äitini kuolemaa. Toisella kerralla\nlöin painia sen kanssa ja samana päivänä meni jalkani polven\nalapuolelta poikki. Tämä oli nyt kolmas kerta. Veimaksella oli niin\npitkä parta ja niin suuri ja musta se oli. Kun ei vaan ennustaisi omaa\nkuolemaani. Minä en lainkaan mielinyt kuolla, kun olin vasta niin vähän\nkoulua käynyt.\n\n-- Albalongan kaupungissa, latinalaisten maassa, hallitsi muinoin\nkuningas Numitor...\n\nJännitin ajatukseni piukkaan, mutta pian ne höltyivät ja korvani eivät\nkuulleet sanaakaan kaikesta mitä luin.\n\n-- Onko se taaskin historiaa?\n\n-- On... sitä yleistä.\n\n-- Ja kun sitä luetaan, tullaan herroiksi.\n\n-- Tullaanpa miksi tahansa.\n\nReeta iski kiinni vanhaan virteensä ja siihen hänellä, sivumennen\nsanoen, oli huomattava taipumus aina silloin kun Mattiastakin vesiruusu\nvaivasi. Tajuten lyhyen korteni ja muut asianhaarat, jätin itseni aina\nalakynteen, vaikka vahvaa sisua löytyi kyllin rintani alla. Maailma oli\nminua karaissut ja kouluttanut ja olentoni sekä henkinen että\naineellinen puoli oli vanunut niin sitkeäksi, ett'ei se ottanut\nmurtuakseen. Koulunkäynti oli mielihaluni ja sen piti siis käydä\npäinsä...\n\nMattiaksen tultua kotiin, otin eväsrippeeni esille. Taitoin\nneljänneksen kahtia, sillä aioin päivälliseksi säästää toisen puolen.\nMutta miten lie sattunutkaan, kun istuin siinä takan lämpöisellä\nkivellä, nakertaen kuivaa leipää ja silakkaa, eivät silmäni, syömästä\nherettyäni, löytäneetkään säästettyä leivänpalaa. Luulin että se oli\nehkä huomaamattani pudonnut lattialle ja aloin siis vilkua ympärilleni.\n\n-- Mikä on hukassa? kysyi Reeta.\n\n-- Leivänpala, vastasin minä.\n\n-- Mikä leivänpala?\n\n-- Se toinen, jonka...\n\n-- Söit ensimmäisen jälestä. Voi poikaseni! Oikeinhan minä omin silmin\nnäin, kun söit molemmat palat ja molemmat silakat.\n\nJa Reeta löi käsiään yhteen ja nauroi niin että kasvot vääntyivät ihan\nkieroiksi. Minua harmitti ja hävetti... huomasin että olin erehtynyt\nsurkeasti.\n\n-- Eiköhän ne olleetkin viimeiset evääsi?\n\n-- Eipähän tiedä.\n\nNälkäni kun oli tyydytetty, tunsin itseni onnelliseksi, istuessani\niloisten liekkien lähellä. Onneani ei häirinnyt muu kuin näkemäni ilkeä\nuni ja siitä johtuneet epäilykset... että jos sattuisi koulussa jotakin\nharmillista tapahtumaan. Eväshuolista kyllä toivoin selviäväni.\nPäivällisen voisin jättää syömättä, illallisen apua toivoin Peltolan\nPaavolta, joka oli varakkaan talon poika kotikylästäni. Ja sattuikin\nniin onnellisesti, että hän oli minulle suoraa velkaa pari voileipää,\nehkä enemmänkin, Olin nimittäin avustanut häntä ainekirjoituksessa ja\nkotitöiksi pantujen mittausopillisten laskujen suorittamisessa.\nPaavolla oli tapana runsaasti palkita tuommoiset pienet avut... ei siis\neväiden suhteen ollut hullumpaakaan hätää. Mutta se uni, se oli mörkö,\njoka natusteli rauhani rikki ja pani mieleni niin levottomaksi. Kun\npelastuisin sen seurauksista, kun voisin välttää kaikki täpäryydet.\n\nIstuin, tuumailin ja jopa pälkähti selvä pelastus silmiini. Lausuin\näkkiä:\n\n-- Minäkin jään kotiin täksi päiväksi... eletään yksissä iloissa.\n\nTuuma oli oiva ja sukkela senkin puolesta, ett'ei tulisi niin polttava\nnälkäkään, kun pysyttelisi aloillaan. Nukkua tuherteleisi koko päivän\nja unien välipaloiksi veteleisi savuja Mattiaksen väkevästä\nnahkavarresta. Mattiaksella oli hyvä luonto ja hyvä oli Reetallakin,\nvaikka vesiruusun vuoksi jolloinkin rypisti silmäkulmiaan. Uneni\ntäytyisi mennä hotuun, kun en liikahtaisi koko päivänä pihan aidan yli.\nIllalla, pimeän tultua voisin pistäytyä Paavon luo, se ei katsoisi\nkierosti...\n\nMutta Reetapa ei ollutkaan sillä erällä hyvä. Hän tiukeanpuoleisesti\nkysyi:\n\n-- Sanoitko sinä ett'et mene kouluun?\n\n-- Sanoinhan minä.\n\n-- Ja minkä vuoksi et mene?\n\n-- En juuri minkään vuoksi... muuten vain ei haluta.\n\n-- Mutta minun mielestäni on sopivinta, että menet kouluun.\n\nReeta samassa katsoi minuun vasemmalla silmällään, oikea silmä oli\nsuoraan ovea kohti. Ymmärsin mitä tuo kahtaanne haarautuva silmäys\nmerkitsi. Milloin sitä käytettiin, silloin oli Reeta taipumaton ja\nsilloin oli parai totella. Mattiaskin oli saman vaikutuksen alaisena.\nHänestäkin katosi kaikki individualisti, kun Reeta vain mulahutti\nvasenta silmäänsä. Luulen että hän olisi ollut valmis vaikka hirteen...\n\nMenin kouluun pelokkaana, arkamoisena. Istuin välitunnit hiljaa\npaikoillani ja yleensä käyttäydyin mahdollisimman varovasti.\nHistoriassa jouduin kiinniottoon, mutta kun se oli peräti harvinainen\ntapaus, en tarvinnut jäädä laiskalle, enpä saanut juuri sanottavin\nnuhteitakaan. Äidinkieli ja mittausoppi luistivat hyvin, kuten ainakin\nsellaiset oppiaineet, joissa enimmältään tuli ajatusvoima kysymykseen.\n\nKun olin nokissani Reetalle, en mennyt kotiin päivällistunniksi. Ja\nmitäpä siellä olisin tehnytkään, eväitäkään kun ei enää ollut.\n\nAivan koulun lähellä oli kolme suurta makasinia. Menin niiden taakse,\nistuin kivelle ja vietin siellä aikojani. Tuli hiukaistus ja tuli\nnälkä. Kaivoin lakkaristani sikarinpätkän -- minulla oli yleensä\nerinomainen onni löytää niitä, joten en juuri milloinkaan ollut\ntupakkikeinoja vailla -- ja sytytin sen ja vetelin savuja. Hiukaistus\ntyyntyi, mutta sen sijaan tuli kylmä. Semmoista ylellisyyskapinetta,\nkuin päällistakkia, ei minulla siihen saakka vielä ollut ainoatakaan.\n\nMinun täytyi siis lähteä liikkeelle. Kävelin moneen suuntaan,\nmutta aika tuli kovin pitkäksi. Tyhjä vatsani häiritsi ajatusteni\ntasapainoa eikä suonut niiden kiintyvän lujemmasti juuri minnekään.\nSydämessäni risteili vaihettelevia tunteita, mutta syvempää surua ja\nalakuloisuutta, jommoista sitte myöhempinä kouluaikoina kyllä sain\nkokea, en tuntenut. Olinhan minä koulun etevin oppilas ja olinhan jo\nylimmällä osastolla. Vaikka vilu ja nälkä hiukan vaivasikin, mitäpä\nsiitä lukua. Kun tulee lauantai, tulee keino. Menen kotikylään ja\nhankin eväitä. Ja kun tulee kevätpuoli ja kesä, ei enää kylmäkään\nkiusaa.\n\nSaadakseni aikani kulumaan, kävelin sinne ja tänne. Kävellessäni\njouduin joen lähelle. Sillalla seisoi joukko oppilaita. Sinne veti\nminunkin haluni, vaikka tunsin vastenmielisyyttä kujeilemisiin ja\nmuihin vilkkaanpuoleisiin toimiin. Mutta meninpä kun meninkin joukon\nluo -- ja tietysti jo matkan päässä vedin peitteen mielialani yli.\nAstelin tanakasti, liikkeisiini ja koko olentooni valahti jonkinmoinen\npirteä miehuus, joka nosti minut joukon tasalle, kenties hiukan\nylemmäksikin. Sydäntäni hiveli, kun tiesin että jokaisen heidän täytyi\nmyöntää, että olivat etevyyteen nähden kainalopoikia minun suhteeni.\n\nSillalla seisojat olivat melkein kaikki järjestään isoisten lapsia. Oli\nlukkarin kaksi tyttöä, jotka käyttivät muhvia, oli herastuomarin ja\nkauppiaan pojat, joilla oli tohvelipalttoot ja kalossit, ja oli\nlautamiehen Feeti, jolla oli hopeinen ankkurikello. Viimemainittu oli\nsuurikasvuisin ja semmoisena koulun väkevin poika. Kävi toista vuotta\nneljännellä osastolla, kun oli kehno oppimaan. Mutta hevosenpäitä\npiirustamaan oli mainio --\n\nFeeti oli ostanut kokonaisen karamellirasian, joka maksoi puoli\nmarkkaa, ja nyt hän sillalla avasi sen, antoi kumppaneilleen ja antoi\nminullekin. Kovin ihania olivat maultaan nuo happamet karamellit.\n\nNojausimme sillan aituuspuihin, katselimme jääreunaketta ja sulaa\nvettä, joka juoksi vapaana sillan alitse. Siinä seisoessamme heitti\nFeeti jäänsyrjälle karamellin. Syrjä muodosti sillä kohden\nterävänokkaisen niemekkeen, jonka kärki ulottui lähes joen puoliväliin\nsaakka. Kärjen molemmilla sivuilla oli sula vesi.\n\n-- Manu, juokse heippatissa ottamaan karamelli, virkkoi kauppiaan Julie\nminulle.\n\nJa minä juoksin. Jää tosin rusahteli, mutta kannatti hyvin. Sillalle\ntultuani lausuin Feetille:\n\n-- Heitä enemmänkin.\n\n-- Enpä heitä kuin yhden.\n\nJa hän heitti jäälle punaisen karamellin... mutta vähän ulommaksi kuin\nensimmäisen. Minä juoksin heti rantaan, hiipielin rusahtelevaa jäätä\nmyöten karamellin luo ja kieppasin suuhuni sen.\n\n-- Nakkele vain enemmän.\n\n-- Kas enpähän nakkele.\n\nMutta hetkisen kuluttua hän kuitenkin viskasi kokonaisen parin niitä...\nmutta taaskin hieman lähemmäksi niemekkeen kärkeä. Minä hiihtelin\nvarpaisillani niiden luo, jää rouskui kovin, mutta pulskasti kannatti\nsentään minut, jota ei liika lihavuus painanut.\n\n-- Anna vain sataa enemmän, kyllä täällä on veitikka joka vie.\n\n-- Vai on... no saapa nähdä.\n\nJa Feeti taas heitti jäälle kolme karamellia... ihan sinne niemekkeen\nkärkeen. Seisoin paikallani ja loin karamelleihin ahnaita silmäyksiä.\nKova taistelu riehui rinnassani -- olin näetsä, etevyydestäni\nhuolimatta, kuitenkin lapsi -- ja taisteluun sekautui tyhjän vatsani\nhaikea valitus. Mennäkkö noutamaan ne ja antautua vaaraan? Vaiko\njättää muiden, rohkeampien saaliiksi? Vatsassani ei suinkaan ollut\ntilan-ahtautta, mutta...\n\n-- No Manu, virkkoi kauppiaan Julie, käy noutamaan makeiset suuhusi.\nVai etkö uskalla?\n\n-- Hiisi ties, kun ovat niin...\n\nFeeti nakkasi toiset kolme karamellia jääniemen nenään. Yksi niistä\nvallankin oli suuri ja keltainen ja karahviinin muotoinen.\n\n-- Käy vain noutamaan, kyllä se maksaa vaivan.\n\nMinä menetin mieleni tykkänään. Opettajan ankara kielto, pahoja\nennustava uneni, varovaisuuteni... kaikki meni tomuksi ja puhaltui\ntiehensä.\n\n-- Käy keveästi kuin orava, varoitti joku sillalla seisojista.\n\n-- Ja vedä vatsaasi riskisti ilmaa, neuvoi toinen, se auttaa.\n\nMinä hiihdellen kävelin niemen nenää kohden. Jää rutisi ja taipui\nallani, mutta minulta oli mieli mennyt. Käymystelin karamelleja kohden,\nvedin henkeäni ja pidätin henkeäni. Olin enää vain askeleen päässä\npäämäärästäni. Laskin polveni koukkuun ja levähdin, sillä\nmielenponnistus oli hirveän kova.\n\nSillalle oli keräytynyt yhä suurempi joukko poikia ja tyttöjä, jotka\nhuutelivat jos mitäkin. En kuullut heidän huutojansa, sillä ajatukseni\noli niin piukalle kierretyt.\n\nNyt olin jo aivan lähellä. Ojensin vasemman käteni ottamaan makeata\nsaalista, mutta vieläpä se ei ulottunutkaan. Vielä oli matkaa tuuma tai\npari siihen suureen ja keltaiseen, toiset olivat hajallaan sen sivulla\nja takana. Kolme tai neljä tuumaa korkeintaan eteenpäin, sitte\nulottuisin hyvin jokaiseen. Ei muuta kuin kolme tai neljä tuumaa...\n\n-- Laske mahallesi pitkäkseen, kuului Paavon tuttu ääni -- hänkin oli\njoutunut sillalla seisojien joukkoon.\n\nÄlysin että neuvo oli perin järkevä. Laskin polveni entistä enemmän\nkoukkuun ja...\n\nMutta samassa jää räsähti ja lohkesi. Ja minä puksahdin, pää edellä,\nveteen, kolmen kyynärän syvyyteen.\n\nPinnalle noustuani en hetkiseen aikaan saanut sanaa suustani, sillä\nvettä oli tunkeunut suuhuni ja sieramiini. Ensimmäinen huomio, jonka\ntein pahimmasta pelosta toinnuttuani, oli se, että virta kuletti\nmukanaan ruskeata hattuani, jonka olin edellisenä kesänä saanut\nopettajalta lahjaksi. Virta ahvattu sitä nyt kuljetti ja ehken aikoi\nsaada saaliikseen.\n\n-- Hattuni, ottakaa kiinni hattuni.\n\nSillalta lähti pari kolme poikaa, kauppiaan Julie niiden joukossa,\ntavoittelemaan hattuani, jota virta vei alaspäin. Kun huomasin että\nsitä ruvettiin pyydystämään, siirtyivät ajatukset omaan pelastukseeni.\nOlinpa kyllä taitava uimari, mutta se keino ei tepsinyt, sillä jää oli\nrannoilla joka puolella vastassa. Kylmä vesi sitäpaitsi pian kohmetutti\njäseneni... tunsin että kangistuin kuten silakka pakkaisilmalla. Kun\nyritin ponnahtamaan jäälle, murtui se allani, vesi tunkeusi uudelleen\nsieramiini, ja voimani katosivat yhä vähempään. Vaivoin voin enää\npysytellä jään reunassa kiinni... se olisi jo ehkä kannattanut, mutta\nminulla ei enää ollut voimia ponnahtaa.\n\n-- Paavo, joudu pian auttamaan.\n\nNäin miten Paavo kiskoi pitkää aidasta irti, häntä auttoi kymmenkunta\npoikaa ja hirveä mölinä ja huuto säesti heidän ponnistuksiaan.\nVihdoinkin saivat aidaksen irti, toivat sen miehissä jäälle ja\ntyönsivät pään minulle.\n\n-- No kiepahuta nyt itsesi ylös, me pidämme kiinni, ettei pääse\nluisumaan.\n\nMuutamat pitivät aidaksesta käsin kiinni, muutamat istuivat sen päälle.\nMutta minussapa ei ollut miestä ponnahtamaan aidaksenkaan avulla ylös.\nSäikähdys, polttavan kylmä vesi ja muut sellaiset seikat olivat vieneet\nvoimani... kohtaus rupesi käymään kamalaksi.\n\n-- Lykätään aidasta enemmän veteen, komensi Feeti -- ja aidasta\nlykättiin ulommaksi kyynärä tai kaksi.\n\n-- Nostetaan tätä päätä ylös, että tuo toinen pää painuu alas -- sekin\ntehtiin komennon mukaan.\n\n-- No, asetupa nyt aidakselle kahtareisin istumaan.\n\nMinä tottelin komentoa.\n\n-- Nyt painetaan tämä pää alas ja vedetään samalla.\n\nSukkela temppu! Minun ei tarvinnut vetämisen jälestä muuta kuin\nlaskeutua aidakselle pitkäkseen, niin koko yläpuoli ruumistani pääsi\nkuivalle jäälle.\n\n-- No seuraapa nyt mukana... istu vain aidakselle me vedämme... voimia\non.\n\nHe vetivät minut lähes rantaan saakka. Sitten nousin itse ylös, mutta\nkovin olin jähmettynyt jäseniltäni.\n\n-- Mimmoista oli ahvenain majassa?\n\n-- Hyvin mukavaa.\n\nLeikiksi käännettiin koko tapaus, jokaisella oli sukkeluuksia suun\ntäydeltä. Feeti antoi minulle karamelleja ja tuumi että oli jo aika\nkiirehtiä kouluun... ei ollut enää kuin neljännestä vaille.\n\n-- Mutta hattuni, virkahdin minä äkkiä, suru ja surkeus, jos se meni\nviimeistä menoaan.\n\n-- Älä hätäile, tuolla Julie tulee, pyörittäen kädessään hattua.\n\nJa Julie tulikin seuralaisineen. Hän oli polvia myöten märkä, Jalka oli\nluiskahtanut hattua tavoitellessa, ja koskeen olisi pyllähtänyt koko\nmies, jollei olisi saanut pajupensaasta kiinni.\n\n-- Tiedätkö, se peijakas purjehti aina keskellä jokea, tuolla kosken\nniskalla vasta erhettyi suunniltaan ja sitte minä sen kaappasin.\n\n-- Sinun täytyy juosta kotiin muuttamaan yllesi.\n\n-- Niin täytyy... ja Julie läksi aika laukkaa kotiinsa.\n\nKoulun lähelle tultuani erosin minä Paavon kanssa joukosta ja ilmoitin\nhänelle aineellisen tilani. Muistipa hän velkansa heti... ja harras oli\nmaksamaan.\n\n-- Ovatko ne sun evääsi ihan tyyni lopussa?\n\n-- Ovat, aamulla ne jo...\n\n-- Pahuus, kun munkin asiani ovat sekaisin. Se eilinen jupakka,\nnäetsä...\n\nJo muistin minäkin, että Paavolla oli jonkun rettelön tähden sinä\npäivänä kaksi tuntia jälki-istuntoa.\n\n-- Kyllä minä sentään tiedän keinon... Pappenheim voi tulla tuomaan\nsulle voileipää, heti koulusta päästyään.\n\nPappenheimiksi sanottiin muuatta köyhää torpanpoikaa, joka oli arka\nkuin hiiri ja tavattoman lyhytkasvuinen. Sillä oli terävä pää, niukat\neväät ja surkeanpuoleiset koti-olot. Hän oli tyttöin ja opettajain\nmielitietty. Ihmeen taipusa kun oli luonnoltaan, ei hän milloinkaan\njoutunut kinasteluihin eikä muihinkaan rettelöihin. Suosimme me\npojatkin häntä. Mikään ilo ei ilolle tuntunut, joll'ei Pappenheim ollut\nmukana.\n\nLuonnollista oli, että Reeta rätisi kuin katajapensas, kun minä märkänä\nja viluisena ilmaannuin lattialle. Kuuntelin korvat hörpässä enkä\nvirkkanut sanaakaan -- tiesin että se parhaiten auttoi. Pahimman\npuuskan mentyä ohitse, pyysin kuivia nuttuja ylleni. Vakuutin että\nkuolen, jollen saa pian. Sen käsitti Reetakin. Hän komensi Mattiaksen\ntekemään aimo tulen, toi vaatteita eteeni jos jonkinlaisia, hieroi\njäseniäni, torui, päivitteli -- ja hänen toimensa yhteisvaikutus oli\nse, että hampaani lakkasi kalisemasta ja sinistynyt ihoni rupesi\njälleen muuttumaan entiseen väriinsä.\n\nIllalla, kun komea pystyvalkia jo oli palanut hiilille, tuli Pappenheim\nvoileipien kera. Kovin oli poika osanottavainen kohtalooni, oikein\nkopristi käsivarttani, päästäkseen selville että se vielä todenteolla\noli entistä luuta ja lihaa.\n\n-- Se oli sukkela kiepaus, virkkoi hän nauraa hihittäen.\n\n-- Olihan se.\n\n-- Olisit ottanut varren tai jonkun muun käteesi, jolla olisit\npyyhkinyt karamellit luoksesi, niin et olisi pudonnut.\n\n-- Ei tullut päähäni semmoista älynpuksausta.\n\nHyvään tarpeesen tulivat Paavon voileivät. Niitä oli kaksi ja kumpikin\nmelkein puolikkaan kokoinen. En jaksanut syödä enempää kuin toisen.\n\n-- Entä sun eväittesi laita?\n\n-- On vielä hiukan yhden aterian varaksi.\n\n-- Huomenna, ennen kotiinlähtöä panemme tasan tuon toisen voileivän.\n\n-- En minä kauppaa kiellä.\n\nPappenheim istui luonani siksi kuin menin maata. Nauraa hihitteli ja\nlasketteli omituisia juttujaan ja arvelujaan, joissa hänen lauhkea\nluonteensa kuvastui kuin helmi kirkkaassa vedessä.\n\nMinä nukuin pian nurkkaani, vaikka ei ollut mitään pehmeätä allani. Ja\nsilmiäni kiinni likistäissä minä ihan sydämmeni pohjasta toivoin, etten\nkuuna kullan valkeana enää näkisi pukkia unissani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut vuosia toistakymmentä...\n\nTaistelut eivät voineet murtaa minua, jolla oli intoa, sisua ja\nhorjumaton vakaumus hyvän lopulliseen voittoon. Kaikkien vastuksien\nseurauksena oli vain luonteeni karaistuminen. Omituinen vaikutus tuntui\nsielussani, kun kappeliseurakunnan punaiseksi maalattu puukirkko\nkajasti silmiini talvisena kuutamo-ehtoona. Lämmin väre kulki läpi\nluitteni, olentoni pyhimmät tunteet ikäänkuin iskivät tulta.\n\n-- Tuolla järven rannalla on pappila, virkkoi kyytimieheni, sinnekö\najetaan?\n\n-- Sinne.\n\n-- Onko siellä lämmintä huonetta?\n\n-- On, rengin vaimo tietää tuloni, se edellinen pastori on toiminut.\n\n-- Se oli naimaton mies sekin.\n\n-- Niin oli.\n\n-- Ja yhtä nuorikin... no jouduppa nyt!\n\nHevonen lähti juoksemaan kohden pappilaa, joka oli järven rannalla.\nTiukukellojen helinä herätti rengin, hän tuli vaimoneen pihalle minua\nvastaanottamaan.\n\n-- Odotimme jo eilen illalla pastoria, virkkoi rengin vaimo, niiaten\nsyvään.\n\n-- Sattui viivytyksiä hiukan.\n\n-- Kyllähän niitä semmoisia matkalla sattuu.\n\nPitkä, useampia päiviä kestänyt matka oli minut väsyttänyt, joten\nkiirehdin levolle. Oli niin mieluista kallistua kyljelleen kotoiselle\nvuoteelle ensimmäistä kertaa. Aatokset sulivat niin pehmoisiksi,\nruumiin joka jäsen ikäänkuin hykerteli käsiään pelkästä\ntyytyväisyydestä.\n\nHeräsin jokseenkin myöhään aamulla. Juotuani kahvia, jota rengin vaimo\ntoi, istuin ikkunan lähelle ja silmäilin ulos. Näin punaiseksi maalatun\npuukirkon, talollisten rakennuksia, mökkiläisten tupia. Aivan ikkunani\nedessä oli joukko punatulkkuja pihlajaterttuja nokkimassa.\n\nHeräsi siinä istuissani puoleksi sameita ajatuksia mieleeni. Epäilin\nettä ympäristössäni on ehkä kaikki kuollutta, jäätynyttä. Olihan se\ntavallaan erämaa -- ja epäilin että vaikutukseni ehkä rajoittuu\nhyvinkin pieneen alaan, syystä kun olin vallan yksin.\n\nSamanlaisista aatoksistani herätti minut rengin vaimoa ääni. Hän\nraoitti ovea ja virkkoi:\n\n-- Opettaja on täällä... pyytää päästä pastoria tervehtimään.\n\nSiis oli seurakunnassa kansakoulu. Totta maarkaan, se ei ollut ikävä\nenne.\n\n-- Käskekää vain käymään tänne.\n\nJa arvatkaas, huoneeseeni astui ilmi elävänä Pappenheim... huulilla ja\nsilmissä loisti lauhea hymy.\n\n-- Sinäkö täällä opettajana? Velikulta veikkoseni...!\n\n-- Minähän se täällä olen... terve tuloa sinäkin.\n\nPappenheim haki itselleen tuolin ikkunan lähelle ja istui viereeni. Ei\nollut ulkonäön suhteen entisestään paljon muuttunut. Oli kenties\npaksuuden suhteen hiukan ehoisampi, mutta pituus oli melkein\nvanhallaan.\n\n-- Kerro nyt jotakin elämästäsi, pyysin minä.\n\n-- Ei ole mitään erinäistä kerrottavaa. Kansakoulusta lähdettyäni olin\npaimenena ja renkipoikana, sitte menin seminariin ja nyt olen täällä\ntoista vuottani opettajana.\n\n-- Miten viihdyt?\n\n-- Hyvin, mainion hyvin. Täällä on jäykkää kansaa, josta pidän. Se ei\ninnostu mihinkään asiaan ensi tuokiossa, mutta sitte kun joku mielipide\nheissä kypsyy, ovat he miehiä puolustamaan sitä. Esiintymistavalla on\ntäällä suuri merkitys. Kun kohtelet heitä ystävinä ja vertaisina,\npanevat he huomiota sanoillesi ja tuumivat niitä. Jyrkkämielisyys ja\nkomentaminen turmelee kaikki. Edeltäjäsi oli jaloluontoinen ja lahjakas\nmies, mutta hänellä ei ollut mitään vaikutusmahtia. Hän oli kokematon\nherrassäätyläinen, sen hän itsekin jälestäpäin huomasi. Hän sai kokea\nvastarintaa joka taholla.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Käydäänpä nyt koululle, minulla on omintakeinen talous.\n\nMe lähdimme. Koulu sijaitsi vuokratuissa huoneissa eikä sinne ollut\npitkä matka.\n\n-- Onko teillä mitään edistyspuuhia vireillä?\n\n-- On vähäsen niitäkin... on raittiusseura, ompeluseura ja\nluku-yhdistys.\n\n-- Johan niitä siinä on pyrintöjä, tuumailin minä, nostaen turkkini\nkaulusta pystöön, sillä ilma oli tuimanpuoleinen -- pohjoinen viima\npuhalsi vinhasti ja lumi narskui jalkaimme alla.\n\nKävellessämme saavutimme erään pojan, joka oli kouluun menossa.\nPoika oli nähtävästi köyhäin lapsia. Paljas kantapää vilkkui\njalkineentapaisesta esineestä esille ja laahasipa sieltä likaisia\nriepujakin, joita arvatenkin oli aiottu jalkojen suojaksi kotoa\nlähteissä. Vaatteet olivat ohutta pumpulikangasta, kaula oli paljas.\nToisella kädellään suojasi poika korvaansa ja poskeansa, joita pohjan\nkylmä viima poltti, toisessa kädessään piti leivänpalaa, josta aina\nväliin haukkasi.\n\nTuommoinen näkö koski mieleeni kipeästi. Siinä niin selvin värein\nkuvastui kaikki se kurjuus, jota niin runsaasti olin lapsena itse\nkokenut.\n\n-- Santeri, virkahdin minä äkkiä, tuo poika tarvitsee ruan ja vaatteen\napua.\n\n-- Tarvitsee kyllä... se tuli vasta joulun jälestä, joten käy\nensimmäisiä päiviään. Olen minä koettanut vähin erin auttaa, mutta tuon\nsuhteen en ole vielä ehtinyt.\n\n-- Ruvetaan puuhaamaan erityistä apurahastoa köyhien oppilaiden\nvaatetusta ja ruokkimista varten.\n\n-- Ruvetaan vain. Voit asettua puuhan etupäähän, mutta muista seurata\nneuvojani esiintymistavan suhteen, muuten kohtaat kovanpuoleisen\nkallion.\n\n-- Kyllä muistan.\n\nRyhdyin innokkaasti asiaan käsiksi. Siitä kehittyi ensimmäinen\nelintehtäväni vakinaisien toimieni ulkopuolella. Toimeni onnistui,\nkiitos Pappenheimin neuvoille. Ilman niiden apua olisin ehkä kärsinyt\nkovan tappion. Huomasin piankin, että olin kokemuksien ja\nihmisviisauden suhteen täydellisesti kapalovöissä... kaikki tietoni oli\nkypsymätöntä kouluviisautta, joka ei täällä erämaan lasten seassa\nmerkinnyt suuria.\n\nVasta täällä sulivat vereeni koulussa ahmitut opit, vasta täällä ne\nalkoivat takomaan olentoani... ja väliin oli ahjossa niin kova kuumuus,\nettä hiki virtasi otsaani myöten alas.\n\nHarrastukseni tietysti haarautuvat moneen suuntaan, mutta mikään ei\nminua niin innostuta, kuin köyhien oppilaiden vaatettaminen ja\nruokkiminen. Se on ja pysyy elintehtävänäni varsinaisen kutsumukseni\nohessa. En voisi nukkua öitäni, jos tietäisin että yksikään kansakoulun\noppilas seurakunnassani kärsii kylmää ja nälkää. Terve, punaposkinen\nlapsi, joka kirjoineen ja tauluineen tassuttelee kouluun, on ihanin\nnäky, mikä milloinkaan kohtaa silmääni virkatointeni ulkopuolella. Sitä\nsilmäni halusta katselevat, ja usein silloin oma lapsuuteni pilkoittaa\nsatumaisen vihantana ja kauniina silmiini.\n\nJa siihen yhdistyy lukemattomien lankojen kautta erään toisen pojan\nlapsuuden päivät -- pojan, joka oli lyhytkasvuinen ja luonteeltaan arka\nkuin hiiri. Hän on samaa hyvää ainesta, kuin silloinkin. Sattuu usein\ntapauksia ja asianhaaroja, joissa kysyn hänen mielipidettään, ennenkuin\npäätän sinne tai tänne. Hänen lauhea neuvonsa on aina hyvä. Se\nikäänkuin lievittää liiallista rohkeuttani, joka on synnynnäisiä\nominaisuuksiani ja josta en ponnistelemallakaan tahdo päästä selvään\neroon.\n\n\n\n\nValoa ja varjoa.\n\n\nVirran talossa tapahtui muutos toisen selkään vallan lyhyessä ajassa,\nsillä tuskin oli nuorin poika lähtenyt vävyksi pitäjän toiseen kulmaan,\nkun jo emäntä kallistui tautivuoteelle, poti siinä muutamia viikkoja ja\nkuoli sitte tyynesti ja rauhallisesti, kuten hänen ikäiseltään leskeltä\nsopi toivoakin. Miesvainaja olikin häntä odotellut jo kymmenkunta\nvuotta kirkkotarhassa, kahden pahkapintaisen koivun välissä, jotka\nolivat suoraan sakariston ikkunan kohdalla -- niiden välissä löytyi\nvielä tilaa Virran ehtoisalle emännällekin.\n\nJo lesken eläissä oli vanhin poika Eerikki kulkenut isännän nimellisenä\nkäyden veronmaksuissa, henkikirjoituksissa ja muissa sellaisissa\nisäntämiesten toimissa, ja kun maahanpaniaisten jälestä pidettiin\npesänjako, työnnettiin Virran talo yksimielisesti Eerikin niskoille;\nkeskimäinen ja nuorin veli ottivat rahaosingon sekä irtaimesta että\nkiinteästä omaisuudesta.\n\nEerikki piirsi puumerkkinsä kaikkien paperien alle, joita hänen\neteensä levitettiin, kuulutti itsensä käräjissä Virran isännäksi ja\nhankki rahaa lainaksi, jolla maksoi nuorimman, naimisissa olevan\nveljensä eroon; keskimäinen veli, Heikka, jäi Eerikin kanssa asumaan\nkotoisen kurkihirren alla ja tekemään talon töitä, kuten ennenkin äidin\neläessä.\n\nMolemmat veljekset olivat vakavia ja rotevia, mutta Heikka oli sentään\nvilkkaampi, irrallisempi. Se saattoi loruta tyhjiäkin tarpeen vaatiessa\nja sillä oli luontainen taipumus käymään karkeloissa. Väitettiin että\nmoni tyttö oli iskenyt silmänsä häneen, mutta peräytynyt syistä, jotka\nolivat kokonaan Heikan puolella, puolitiestä takaisin.\n\nEerikki oli peräti toista kalua. Ei käynyt kyliä eikä nauranut naisten\njutuille, ainoastaan miehet ja miesten seurat huvittivat häntä. Hänessä\noli ikäänkuin jotakin savustunutta, johon uppoutui kaikki hellemmät\ntunteet ja joka piti hänet erillään naisväestä ja lemmenvehkeistä.\nMutta roteva, hirmuisen roteva hän oli varreltaan ja tietystikin väkevä\nruumiin voimiltaan. Aivan satumaisia kaskuja liikkui kylässä hänen\nväkevyydestään... eikä ole syytä olettaa, että niissä olisi ollut\nkovinkaan paljon liiottelua, sillä kaikkine virheineen oli Eerikki\nkuitenkin kunnianhimosta vapaa. Ei se milloinkaan röystäillyt eikä\nsuurilla sanoilla kerskaillut; kohautti vain olkapäitään, jotta leveä\nrinta hiukan paisui, kun milloin miesten kesken tuli puheeksi varren\nvoima, hartiain tanakkuus ja muu sellainen vakava asia.\n\nTalon kuuluttamisen jälestä odotettiin Eerikin ryhtyvän naimapuuhiin,\nkuiskailtiinpa jo taloja ja tanhuoitakin, jonne olisi sopiva lähteä\nonnea koittamaan, mutta kuukaudet kuluivat ja vuodet kuluivat eikä\nnaima-yrityksistä tullut sen kummempiakaan. Ei kukaan kyennyt sanomaan,\nmitä miehellä oli mielessä, kun ei lähtenyt valintaan eikä ilmaissut\nsalaisia ajatuksiaan edes puheniekoillekaan, joita tunkeili hänen\nympärillään ensiaikoina hyvinkin ahkeraan. Ne olisivat naittaneet hänet\npäistikkaa jo ensimmäisenä isännyysvuotena, mutta into jäähtyi, kun\nkohtasivat vakavan, karhumaisen miehen, jonka pinta ja sisus oli niin\nkylmä, kova ja savustunut, ettei siihen noidan nuoletkaan ottaneet\npystyäkseen. Luonnollisesti sitte kaikkien kuiskeiden ja arvelujen\ntäytyi vähä vähältä vaieta, kunnes ei enää kuulunut hiiskaustakaan\nEerikin naimapuuhista.\n\nJa aika riensi eteenpäin. Tuli hyviä vuosia, huonoja ja\nkeskinkertaisia, aivan kuten vuosikymmenessä tapaa tulla. Oltiin\npyhäinpäivän tienoilla, ilma oli kuivaa ja kylmää, mutta vielä ei ollut\nlumen rahtuakaan pudonnut routaisille maille. Eräänä lauantai-iltana ei\nEerikki mitenkään saanut mietteiltään lepoa. Ajatukset, joita koetti\nkarkoittaa kauas luotaan, tulivat saman tien takaisin ja ikäänkuin\npuistelivat kourillaan häntä. Ne olivat joskus ennenkin samaa tapaa\npitäneet, mutta ei niin voimakkaasti kuin nyt. Olivat aina lopulta\nitsekseen tyyntyneet ja syvä uni oli niiden reuhkinan lopettanut. Mutta\ntällä erällä eivät ensinkään näyttäneet aikovan tyyntyä, ei miltään\npuolelta.\n\n-- Paljon selittämätöntä ja kummallista on ihmiselämässä, virkahti\nEerikki huokaavalla äänellä, kun katseli kiiluvia tähtiä, jotka ikkunan\nkohdalla tuikkivat. Nousi sitte ylös, puki ylleen ja haki soihdun,\nmennäkseen talliin panemaan apetta hevosille. Mutta puolitiessä tulikin\nHeikka häntä vastaan.\n\n-- Luulin sinun vielä olevan kylillä, virkkoi Eerikki, pyörtäen samassa\nympäri, kun näki veljen tulevan suoraan tallin puolelta.\n\n-- Johan tuota on ollut aikaa kyläillä, on jo melkein puoliyö.\n\n-- Onhan se jo.\n\nJa tupaan meni jälleen Eerikki, sammutti soihdun, veti saappaat\njalastaan ja istahti sängyn laidalle. Istui siinä hetkisen, istui ja\nmietti ankarasti. Nousi sitte äkkiä ylös, hiipi hiljaa veljen kamaria\nkohden, veti oven auki ja kysäsi:\n\n-- Heikka, joko nukut?\n\n-- Enhän minä vielä ihan...\n\n-- Olisi puhuttavaa sinulle, aivan tärkeätä asiaa.\n\n-- Puhu vain. Olen minä vähin huomannut, että sinua joku vaivaa.\n\n-- Niin, näetkös, minä olen jo neljänkymmenen vanha.\n\n-- Aivan paikalleen... tänään on syntymäpäiväsi.\n\n-- Ja sinä olet viittä vuotta nuorempi.\n\n-- Olen runsaastikin.\n\n-- Näetsä, minä olen ajatellut, että kun ei tässä kuitenkaan tule\nnaitua...\n\n-- Miks'et nai, Jumalan luoma? Kyllähän isäntä-mies aina...\n\n-- No, se on minun asiani... ei kuulu kellekään...\n\n-- Tietysti, oma asiasi se on.\n\n-- Mutta minä olen ajatellut, että sinä naisit ja...\n\n-- Eihän minulla ole taloa.\n\n-- Ei olekaan, mutta sinulla on mieli naimaan ja... talon saat minulta\neloneen, kaluneen.\n\n-- Entä sinä? Mitä aiot tehdä itsesi kanssa?\n\n-- No, minä rupeen takavaariksi... olen erinomaisen sopiva siihen.\n\n-- Sepä erinomainen tuuma.\n\n-- Näetsä, kun ei minulta kuitenkaan tule naitua, niin on vaara\nkädessä, että tämä Virran talo menee vieraalle. Kun se kerran on isän\nperintö, voisi se pysyä omalla suvulla, vai miten? Eikö ole järkevästi\najateltu?\n\n-- No, onhan se sitäkin. Mutta tuumimista se vielä kaipaa.\n\n-- Tietysti niin. Tuumitaan asia oikein pohjaa myöten ja sovitetaan\nsitte kohdalleen.\n\n-- Sovitetaan vaan... kyllä minä suostun, mutta viettelemään en rupee.\n\n-- No, no, Virran veljesten välillä ei semmoinen sana tule kysymykseen.\n\nJa takaisin tupaan asteli jälleen Eerikki, riisui yltään vaatteet,\nviskausi vuoteelle ja nukkui oitis. Aamulla tuntui olo ihka\ntoisellaiselta. Mieli oli paljon kevyempi, huolettomampi ja iloisampi.\nIsännyyden vaihetuksesta eli tuon järkevän tuuman keksinnöstä valui\nitsetyytymystä joka luuhun ja jäseneen. Hymy tuli väkisinkin huuliin,\nkun ajatteli itseään vanhana, harmaapartaisena takavaarina, joka\ntalvis-iltoina pystyvalkian valossa kiskoo päreitä, kesäisin\nkalastelee, syksyllä käy ansoilla j.n.e. Ja Virran talo jää kun jääkin\nomalle suvulle. Velimies, naisväen suosikki, tuo emännän taloon ja\nelämä alkaa tuntua perheelliseltä, kun saa kuulla lasten parkua --\njotakin, jota ei Virran talossa miesmuistiin oltu kuultu.\n\nTaisi kulua pari kolme viikkoa edelläkerrotusta lauantai-illasta, kun\njo Virran talossa tapahtui isännän muutos. Heikka, keskimäinen veli,\nsai talon eloineen kaluineen, kun otti maksaakseen velan, joka\nnuorimman veljen välejä selvittäessä oli tehty pitäjän säästöpankkiin.\nEerikki ei vaatinut itselleen muuta kuin runsaanpuoleisen eläkkeen ja\nsiten ei koko kaupassa lausuttu ainoatakaan väitesanaa; luovuttaja sekä\nvastaanottaja olivat molemmat yhtä tyytyväisiä.\n\nSitte Heikka kuulutti käräjissä Virran talon nimelleen ja Eerikki vei\neläkekirjansa yliaittaan. Siellä oli suuri, vahvasti raudoitettu ja\nlaatikolla varustettu kirstu ja kirstun laatikkoon hän säilytti tärkeän\npaperin; avaimen kätki hän jyvähinkalon permannon koloon. Vuoteen\npariin ei tapahtunut mitään, joka olisi poikennut vanhoista oloista.\nVeljekset raatoivat yhdessä talon töitä, söivät samassa pöydässä ja\nlöivät älynsä yhteen kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä. Mutta sitte\nalkoi kuulumaan kuiskeita, että taloon oli hankkeissa tulla emäntä.\nPian kuiskeet yhättivät Eerikinkin korviin, mutta vastenmielisen ilmeen\nne heti loihtivat hänen rosu-ihoisille kasvoilleen. Vihdoin, kun\nkuiskeet yhä yltyivät, rupesi hän tiedustelemaan asiaa suoraan\nveljeltään. Virkkoi hiukan epäilevästi:\n\n-- Huhutaan että nait Tuimalasta... Onko jutuissa perää?\n\n-- Kyllä on aikomus, vastasi Heikka, vakavasti ja reippaasti.\n\nEerikin muoto muuttui harmajaksi, mutta hän ei lausunut ainoatakaan\nmoitteen sanaa.\n\n-- Senkö vanhimman kanssa olet asioissa?\n\n-- Sen kanssa... nuoret eivät ole niin järkeviä.\n\n-- Ja milloin aiot häitä viettää?\n\n-- Jouluksi niitä on tuumittu.\n\n-- Niin vainen, mitäpä niistä pitkistyksistä... jo se on aika sullakin.\n\nTuimalaiset olivat pitäjän menneitä suuruuksia, sellaisia, jotka olivat\nrikkaan kadehdittavalta asemalta yhden miespolven kuluessa luikuneet\nvähempi-varaisten vertaisiksi. Suku oli suuri, mutta omituista kyllä,\nsama alaspäin vieriminen oli melkein kaikkien jäsenten tuntomerkkinä.\nVanhempain ihmisten korvissa, jotka olivat nähneet Tuimalaisten\nloisto-ajan, oli suvun nimellä kummallinen sointu; se oli kuin rämähdys\nrikkinäiseen soittokoneesen, joka ennen oli niin komeasti ja lumoavasti\nhelähdellyt.\n\nJa Tuimalasta se tuotiin emäntä Virran taloon, soitolla, hälinällä ja\npyssynlaukauksilla. Siitä lähtein elämäkin muuttui uudenmoiseksi,\nentiset tavat ja järjestykset vetäytyivät piilosalle uudempien tieltä\nikäänkuin vanhuuttaan häveten, Palvelusväkeä lisättiin, asuinrakennus\nkorjattiin ja maalattiin, pihan ympäri laitettiin uusi aita, piha\nsomistettiin kukkais-istutuksilla, hedelmäpuilla ja marjapensailla.\nLyhyesti sanoen, pantiin toiseen muotoon koko kotoinen elämä.\n\nAlun alkaen katseli Eerikki vinosti kaikkia noita sievistyspuuhia,\njoita niin rentonaan tehtiin. Toisinaan häntä oikein harmitti ja harmia\nei suinkaan lieventänyt se seikka, ettei hänen neuvojaan ja\nmielipiteitään enää kysytty missään asiassa. Muutokset suunniteltiin\naivan hiljaisuudessa ja lausuttiin vaan lyhyet määräykset tekijöille.\nKun lasikuistia ruvettiin rakentamaan, ei Eerikki enää malttanut\nmieltään, vaan meni velimiehen puheille, rykäsi kerran kaksi ja virkkoi\nsitte:\n\n-- Tämä on hullutusta, Heikka, tämä kaikki tyyni... ei Virran manttaali\nkannata tämmöistä.\n\n-- Mutta jos kannattaa, vastasi velimies jykevästi.\n\n-- Ei kannata, sanon minä.\n\n-- Mutta minähän isäntä olen.\n\n-- Jahah, jahah, no kunnia sille, jolle kunnia tulee... sinä se isäntä\nolet.\n\nSe oli ensimmäinen keskustelu häitten jälkeen Virran veljesten välillä.\n\nAikaa myöten vieraantuivat he toisistaan yhä enemmän ja kului viikkoja,\njolloin eivät he vaihtaneet luotua sanaa toistensa kanssa. Eerikki\nkävi aamusta iltaan työssä, Heikalla oli omat puuhansa, omat\nseurustelu-kumppaninsa ja neuvonantajansa, nimittäin emännän\nsukulaiset. Parin vuoden kuluttua otti hän pitäjän pankista lainan.\nSilloin Eerikin veri kuohahti ja salaa, kenenkään näkemättä, repäsi hän\ntukkaansa useamman kerran. Ei tiennyt kumpaako enemmän kirota, vaimon\nvaikutusvaltaa vaiko miehen pehmeyttä. Molemmat olivat seurauksiltaan\nyhtä surkeita, onnettomia. Velimies oli kuin lumottu, oli kokonaan\ntahdoton välikappale vaimon käsissä, se näkyi selvään kaikista\ntoimista.\n\nEerikiltä loppui toisenkin kerran maltti. Kun piika pantiin kesken\nvuotta pois palveluksesta, ilman että Heikka edes yrittikään\nvastaväitettä tekemään, meni Eerikki renkien aikana emännän nenän eteen\nja mölähytti sanoa karkealla äänellään:\n\n-- Sinä olet sukusi paraita. Sano minun sanakseni, että kymmenen vuoden\npäästä ei Virran talossa ole muuta kuin velkaa ja nälkää. Se on\nTuimalaisten tuntomerkki, että niiden kainalosta tippuu köyhyys, mihin\nikänä joutunevatkin. Sano minun sanakseni.\n\nEmäntä lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja virkkoi:\n\n-- Tiedetäänhän se, ettei sinun päässäsi ole kaikki ruuvit paikoillaan.\n\nEerikin sopimatonta käytöstapaa raskautti tärkeä seikka, isäntä\nnimittäin ei ollutkaan silloin saapuvilla. Kun veljekset seuraavana\npäivänä kohtasivat toisensa kahteen kynteen, virkkoi Heikka tuiman\npuoleisesti:\n\n-- Minä komennan itse vaimoani, pane se mieleesi vastaisien aikojen\nvaralle. Eikä sen tarvitsekaan muille kelvata eikä muiden mieltä\nnoutaa.\n\n-- Tietysti niin, vastasi Eerikki... tuli malttamattomuudessa sanotuksi\nliian rouvisti.\n\nPuolen vuoden kuluttua sananvaihdosta emännän kanssa sattui iloinen\ntapaus Virran talossa, mutta Eerikkiä ei käskettykään tervehtimään\näitiä ja pienokaista, vaikka hän niin kiinteästi odotti. Kummiakin\nvalitessa mentiin koreasti hänen sivutseen ja otettiin Tuimalasta\nmolemmat. Tuo oli, tähän-astisista tapauksista melkein karvain pala\nniellä, se tahtoi salaa heristää kyyneleitäkin karhumaisen miehen\nsilmistä.\n\nMutta yhäti teki Eerikki talon töitä, söi palvelijain kanssa, huolehti\nkynnöistä ja kylvöistä ja piti varalla että työt tuli kunnolleen\ntehdyksi. Sitte hänelle kerran sattui ikävänlainen tapaturma. Hän löi\nkirveellä pahoin polveensa, joutuen makuulle moneksi viikoksi. Ja hän\nmenetti kärsivällisyytensä, kun näki miten vastenmielisesti ja armojen\nalta hänelle annettiin hoitoa emännän puolelta. Ne olivat tosin kaikki\ntyyni pikkuseikkoja, mutta niin kiusallisia, että kiehuttivat sappea\nkuin pahin myrkky. Kerran, jalan vielä ollessa siteissä, sattui emännän\nkanssa toinen sanailu, ankarampi ja seurauksiltaan tärkeämpi kuin\nensimmäinen. Eräänä iltapäivänä tuli Eerikki ansoiltaan kotiin, meni\npöydän päähän ja käski tuomaan ruokaa. Heikka sattui silloin olemaan\nkaupungin matkalla. Emäntä vastasi kiusallisesti ja riidanhaluisesti,\nettä aterian aika oli jo ohi. Silloin Eerikki löi nyrkkiä pöytään,\njotta nurkat tärisivät ja kysyi eikö emäntä tiennyt, kuka oli talon\nvanha kanto.\n\n-- Ei tässä mitään kantoa ole, vastasi emäntä. Kun teet työtä, saat\nsyödäksesi.\n\n-- Kiusahinen, etkö tiedä että Virran Eerikillä on eläke... on leipää\nja leivän särvintä.\n\n-- Mikä eläke...? Ei sulla mitään ole, miesraukka!\n\nSilloin Eerikki unhotti siteessä olevan haavan ja hyppäsi ylös kuin\nkäärmeen purema. Ja juoksi suoraa päätä yliaittaan, otti nurkasta\ntuulaan ja väänsi kirstun lukon rikki. Avasi laatikon, kouraili,\nkopeloi... mutta eläkepaperia ei sieltä enää löytynytkään.\n\nSen oli Tuimalan tuima tytär vienyt!\n\nHeikalla oli siksi Virran suvun verta suonissa, ettei ruvennut\nkäräjöimään veljensä kanssa, vaan sovitti asiat paikalleen sovinnolla.\nTehtiin uusi eläkekirja, jonka Eerikki vei lainvahvistettavaksi vielä\nsamana syksynä. Mutta julkinen häpeäjuttu tapahtumasta kuitenkin tuli,\nsillä koko pitäjässä tiedettiin kertoa, miten Virran emäntä varasti\neläkekirjan ja poltti sen, toivoen pääsevänsä silmätikustaan eroon ja\nsaavansa sen vanhoiksi päivikseen keppikerjäläisen asemaan.\n\nTapahtuman jälestä muutti Eerikki kotoa pois, tekemään vieraan töitä,\neikä hänellä lähteissä ainakaan ollut aikomusta enää elämän ijässä\navata Virran talon ovea, vaikka tulen nurkissa näkisi. Hänen vakava\nluonteensa, joka ei juuri lapsen leikistä ottanut suuttuakseen, oli\nnoina viitenä vuotena, jotka Heikan naimisesta olivat kuluneet; saanut\nniellä niin monta väkevää marjaa, niin monta karvasta palaa, että mieli\noli ikäänkuin reunoja myöten täyttynyt suuttumuksella. Ei niin paljo\nveljeä kohtaan, sillä hänen ainoa vikansa oli liiallinen pehmeys, mutta\nveljen vaimoa, Tuimalan tytärtä kohtaan. Se ja sen sukulaiset, ne juuri\nolivat tehneet Heikan siksi, mikä se nyt oli, sellaiseksi ponnettomaksi\nnahjukseksi, jota akka sai vallita ja komentaa kuin karjapoikaa.\n\nEroomispäivästä alkaen vaati Eerikki eläkkeen veljeltään, tärkeämmästä\nvähäpätöisimpään saakka, mutta työhön kykenevä kun oli, muutti hän\nsaatavansa vuosittain rahaksi, paitse minkä antoi hoivaajalleen,\neräälle äitivainajan sukulaiselle, jonka luona tapasi usein asuskella.\n\nSillä lailla eleli hän monia vuosia.\n\nVirran oloista tuli usein viestejä hänelle, mutta ne eivät olleet\nilahuttavaa laatua. Hilloin oli joku velkajuttu viestinä, milloin\nriitoja palvelijoiden kanssa, milloin mitäkin selkkauksia, joita sitte\nkymmenet kielet kertoivat, pannen kukin tietysti hiukan siipiä sivuun.\nTosiasiana kuitenkin pysyi, ettei köyhyyttä ja puutetta ajan pitkään\nenää voitu Virran talossa kokonaan peittää. Se pilkahti väkisinkin\nnäkyviin jyvälainoissa, verorästien kuulutuksissa, hevosien\nlaihtumisessa ja monessa muussa kohdassa. Ja kerrottiinpa että\nisäntä häpeäjutun jälestä, eli siitä päivästä saakka, kun Eerikki\nkimpsuineen lähti oven edestä kylää kohden kulkemaan, oli muuttunut\nharvasanaiseksi, melkeinpä surullisen näköiseksi, ja että emännän\ntuimuus oli tasoittunut sitä mukaan kuin jyvälainat ja muut puutteen\noireet kävivät ilmeisemmiksi. Sanottiin ettei se enää haastanut tikusta\nriitaa piikain kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen pitkää vuotta ja kappale yhdettätoistakin oli kulunut siitä\nkun Eerikki lähti Virran talosta vieraan työtä tekemään. Oltiin kevään\npuolella, juuri kelirikon rajalla. Päivä paistoi aukeamilla lämpimästi,\nmutta metsäseuduilla lumikinokset vielä pitivät ilmaa viileämpänä,\ntalvisempana. Eerikki asteli kotiin kirkolta. Hiki virtasi hänen\notsalleen, sillä ankaran ristiriitaiset tunteet riehuivat ja kuohuivat\nhänen sielussaan. Verorästejä kuuluttaessa oli mainittu Virran\nisännänkin nimi -- kruununvero oli jäänyt veljeltä maksamatta taas\nsinäkin keväänä. Oli ollut huononpuoleiset ajat kahtena viimeisenä\nvuotena. Etanat, liiat sateet ja yökylmät olivat turmelleet laihot ja\nryöstäneet maanmieheltä hänen vaivannäkönsä hedelmät. Ahdinko pyrki\nolemaan paikkakunnalla yleinen, vaikka tietysti eri mitassa yksityisiin\nnähden. Vankat talot, joilla oli vanhaa törkyä, suoriutuivat\nkutakuinkin, mutta vähempi-varaiset ja ne, joilla oli velkoja,\njoutuivat kylläkin lujalle. Viimemainittujen joukkoon kuului Virran\ntalokin, sielläkin syötiin lainaviljasta tehtyä leipää ja velan\nkorkojen suorittamisessa oltiin kireällä. Kaiken muun lisäksi oli\nkruununverokin maksamatta, oli rästinä kuulutettu kirkossa, ja talo\nsiten leimattu köyhyyden leimalla -- Virran vankka talo! Ja Eerikki\npyyhki hikeä otsaltaan.\n\nHänellä oli rahaa povilakkarissa paksu tukku... oli kahteen tuhanteen\nmarkkaan, eli kaikki mitä oli kymmenen vuoden kuluessa eläkkeistään\nsaanut. Ja velimiehellä oli kruununvero maksamatta! Ja pappi oli\nsaarnannut, ettei riitä, vaikka antaa veljelle seitsemän kertaa\nanteeksi, pitää antaa seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. Koskiko tuo\nmääräys häneen, Virran Eerikkiin, jota veli ja veljen vaimo olivat niin\nkiittämättömästi kohdelleet ja jolle olivat hyvän pahalla maksaneet? Ei\nsuinkaan. Muihin se koski, semmoisiin, joissa oli syytä kahden puolen,\nhänessä ei ollut lainkaan syytä. Ei mitään pahaa hän ollut tehnyt\nheille, päinvastoin hyvää. Talonsakin oli heille ilmaiseksi antanut.\nMutta he olivat tehneet hänelle harmia ja mielipahaa. Eläkekirjankin\nanastivat konnamaisessa tarkoituksessa. Ne ne olivat itse syypäät, eikä\nhän.\n\nVihasiko hän veljeään, emonsa lasta? Mitähän vielä, ei hän vihannut\neikä vainonnut. Sai se tulla hyvinkin toimeen hänen puolestaan, ei hän\nosaltaan pahaa sille suonut, ei vahinkoa eikä onnettomuutta\ntoivottanut, ei lähimaihinkaan.\n\nMutta soiko hän hyvää sille, rakastiko hän sitä? -- Kuumaksi käy,\nmelkeinpä liian kuumaksi. Se oli mutkikkaampi kysymys, tuo hyvän\nsuominen ja rakastaminen. Kun hänellä, Eerikillä oli rahaa ja veljellä\noli vero maksamatta. Se oli melkein samaa kuin nähdä ihminen hädässä ja\nauttamisen sijaan huutaa sille: \"minä toivon että pelastut\". Vallan\nsitä laatua se oli hyvänsuominen ja rakastaminen hänen puoleltaan.\nSillä hän oli hyvinvoipa ja rahallinen, ja veli oli velassa ja söi\nlainaleipää eikä voinut veroaankaan suorittaa määräaikana.\n\nMutta veli oli ollut kiittämätön häntä kohtaan. Eikö se muuttanut\nasiaa? Totta kai. Sanotaanhan että mies miestä vastaan. Mutta pappi\nsanoi: Jos sinun veljes seitsemän kertaa päivässä rikkoo sinua vastaan\nja -- --\n\n-- Miten käy kuumaksi... ei luulisi päivän vielä noin lämmittävän.\n\nVirran tienhaara tuli lähelle, Eerikki seisahti, pyyhki hikeä\notsaltaan, astui muutaman askeleen, seisahtui taas ja pyyhki hikeä.\nHänen oli kuuma, hirveän kuuma. Papin saarna, setelitukku, maksamaton\nvero ja ahtaat ajat kiehuttivat hänen ajatuksiaan. Joku väkevä voima\nveti häntä Virran tielle, joku mahtava ääni kuiskasi hänelle rauhan ja\nsovinnon sanoja ja kielsi häntä tinkimästä papin saarnasta ja\nvääntämästä sitä siksi, ettei se muka häneen niin puustavillisesti\nkoskenut. Ja vielä leimahti mieleen, että Virran emäntä oli ehkä\nmasentunut ja että veli ehkä kovinkin kaipasi häntä. Ja välähti sekin\nmieleen, että saarna ja kirkossa käynti oli erinomainen johdatus, ja\nettä oli synti taistella hyvän hengen vaikutusta vastaan.\n\nJa hän astuu ensimmäisen askeleen Virran tietä, astuu toisen ja\nkolmannenkin. Kun oli astellut puolituntisen, tyyntyi mieli, hiki\nherkesi juoksemasta. Mieli tuntui kevyeltä, mutta varmalta, kaikki\nristiriitaisuus oli vaiennut.\n\nTuntisen käveltyään joutui hän perille... avasi oven ja astui sisään.\n\nHeikka istui penkillä, nojaten pöytään kyynäspäillään, emäntä tuuti\nnuorinta lasta nukkumaan.\n\n-- Hyvää päivää! ja Eerikki meni kättelemään emäntää... ja terveisiä\nkirkosta.\n\nHeikan katse painui laattiaan, mutta Eerikki meni häntäkin kättelemään.\n\n-- Terve veli.\n\n-- Terve, terve. Käy istumaan.\n\n-- Siellä ei ole enää paljon kelistä tietoa, aukeilla varsinkaan.\n\n-- Ei suinkaan.\n\nPuhe sammui tuohon.\n\nPaljon oli emäntä entisestään muuttunut. Poissa oli korskea ryhti,\nsuvun tuntomerkki, poissa oli kylmä, ylpeä katse, ja sijaan oli tullut\npehmeyttä, ystävällisyyttä.\n\nVelimies oli samallainen kuin ennenkin, mutta hiukan surullisempi.\n\n-- Sulla on taaskin kruununvero rästinä (Heikan kalvakkaat kasvot\nhiukan tummenivat), eikä ihme, nyt on ahtaat ajat.\n\n-- Ahtaat on.\n\n-- Minulla olisi pariin tuhanteen markkaan rahoja ja... no voithan\narvata, että tuolla vieraiden orsien alla tulee ikäväni tätä\nisänmajaani. Minä ajattelin, että eiköhän tässä sovittaisi jälleen\nyhdessä elämään ja asumaan, nyt kun kumpikin olemme koetelleet vähä\nyhtä ja toista. Eläkekin rasittaa sinua... ja minä kykenisin vielä\nvähin töihinkin. Eteenpäin se olisi sekin, kun on niin ahtaat ajat. Vai\nmitä luulet?\n\n-- Veljeni, lausui Heikka hiljaa ja vapisevalla äänellä, minä olen\nkymmenen vuotta odottanut sinua.\n\n-- No parempi sitte myöhään kuin ei milloinkaan.\n\nVanhemmat lapset, jotka olivat juoskennelleet ulkona, ryntäsivät\nsamassa sisään, nauraen ja meluten.\n\n-- Eero, mene tervehtimään setää, käski emäntä vanhinta poikaa, sitä\nsamaa, jonka syntyessä niin loukkaavasti oli kohdeltu Eerikkiä.\n\nPoika totteli kiltisti.\n\n-- Setä jää nyt meille asumaan, virkkoi Heikka... ja se on hyvä setä\nlapsille.\n\nEerikki hymyili onnellisesti.\n\n-- Täällä on vielä yksi, virkkoi emäntä... tule katsomaan tätäkin.\n\n-- Miten se on vanha?\n\n-- Vasta vähän yli puolen vuoden.\n\nValoisaksi nuo kävivät Eerikin kasvot, kun katseli kehtoon, jossa hento\nlapsi oli uneen vaipumaisillaan.\n\nMutta Heikka viittasi häntä tulemaan kamariin kanssaan, ja Eerikki\nläksi. Kauvan he siellä viipyivät kahden kesken...\n\nAamulla lähti Heikka nimismiehen luo ja maksoi rästinä olevan\nkruununveron. Sieltä palattuaan ajoi hän kylään ja toi velimiehen\ntavarat jälleen kotiin.\n\nVirran veljesten välillä oli tapahtunut sovinto.\n\n\n\n\nHattuni historia.\n\n\nSe päivä on vielä nytkin kirkkaasti muistossani. Aamulla satoi\ntiheästi, mutta ehtoopuolla ohenivat pilvet, taivaan sininen kansi\nrupesi kuultamaan, auringon valo säteili ensin korkeuksissa, sitte se\nsalaa pujahti alas kaduille, pihoille ja tirkistipä vihdoin\nrautakaupankin ikkunaan, jonka takana minä seisoin, katsellen\nkoulupoikia, ajureja, torimatameja, rantajätkiä. Nuo onnen lapset\nsaivat vapaasti liikkua ja lekotella päivänpaisteessa, minun raukan\nsitävastoin täytyi seisoa päivät pääksytysten rautapuodissa ja odotella\nostajia ja valehdella ja pettää kuin mustalainen.\n\nKatselin ja katselin, mutta mielialani yhä synkkeni. Äkkiä tuli rohkea\ntuuma päähäni. Mitäpä jos omin luvin ottaisi vapauden hetken ja sulkisi\npuodin ovet pari tuntia aikaisemmin. Nyt kun ukkokin on Pietarin\nmatkalla. Hattukin olisi jo ostettava, jos sillä nimittäin mielii\njotakin vaikuttaa. Näin kevätpäivinä sitä luulletikin ihaillen\nkatseltaisiin, mutta ei enää myöhemmin kesällä, jolloin niitä ilmaantuu\njokaisen veitikan päähän. Jos nyt...\n\nJa moniaan minuutin perästä löysin itseni hattukaupassa. Katselin ja\nvalikoin, siksi että osuin saada sopivan, värin ja ko'on puolesta. Se\noli kallis, maksoi seitsemäntoista markkaa. Mutta kyllä oli kauniskin.\nVäri oli hienon hallava, syrjät kahtaanne kaarevat, silinteri niin\ntaiteen vaatimuksien mukainen, että silmä vaipui pelkkään\nihmettelemiseen.\n\n-- Mitähän tuo nyt sanoo Alma...?\n\nTulin kadulle, mutta en mennyt suoraa päätä Alman luo. Teki mieleni\nnäyttää hattua ensin Josefiinalle, jonka kanssa olin ollut viisi\nviikkoa lemmenleikissä. Hän kylmeni minulle ja mieltyi toiseen, mutta\nemme kumpikaan surreet rakkauttamme emmekä pitäneet mustaa mieltä\ntoisiamme kohtaan. Kolonialikaupasta, jossa Josefiina palveli ostin\ntupakit, saapasmusteet, paidan napit ja muut tarpeeni. Olimme\nasettuneet täydellisesti ystävyyden kannalle.\n\nAstelin katuja, mutta en pitänyt kiirettä. Olin olevinani\niltakävelyllä, vaikka varsinainen tarkoitukseni oli näytellä yleisölle\nhienoa hattuani. Onnistuin aikeisani hyvin, sillä hattu herätti\nansaittua huomiota. Ei yksikään nainen mennyt ohitseni, luomatta\nsilmäystä hallahtavaan silinteriini, silmäykset usein näyttivät minusta\nihastuneilta, erinomaisen virkeviltä. Vanhat herratkin nostivat\nkohdallani silmäystään ylöspäin ja siten lisäsivät riemuani.\n\nJosefiina istui tiskin takana, salakähmää lukien mielikirjailijansa\nFlygare-Carlénin romaania -- muusta kaunokirjallisuudesta hän ei\nsanottavasti piitannut -- ja kun näki minun aivan vieressään, virkkoi\nihastuneesti:\n\n-- Ah!\n\nKohotin hattuani ja lausuin hyvää iltaa.\n\n-- Miten jaksat? Tarkoitan, onko rahtuakaan toivoa, että päähenkilöjen\nvaiheet voisivat päättyä suuteluun tai muuten onnelliseen loppuun.\n\n-- Ei ole paljo toivoa. Musta yö vielä kaikki peittää... Ah, tuo sun\nhattusi...\n\n-- Onko makusi mukainen?\n\n-- On, niin erinomaisesti. Nikolain täytyy myöskin ostaa tuommoinen,\nihan välttämättä.\n\nJosefiina kaatoi minulle juomalasillisen vattupunssia, ruveten samassa\njatkamaan keskeytettyä lukuaan. Kohta, johon äsken oli pysähtynyt, oli\nylen intressantti ja salaperäinen. Romaanin päähenkilöt nimittäin\njoutuivat pimeässä salissa toistensa syliin pelkästä erhetyksestä. Ja\nkaikki sujui niin varovaisesti, että eroaminenkin tapahtui\ntäydellisessä tietämättömyydessä...\n\nKun punssi loppui, lähdin ulos, kävelin esplanaadilla ja tulin vihdoin\nAlman luo. Hän korjaili vanhaa kesäpukuaan, mutta nähtyään minut,\nviskasi hän työn pois, juoksi kaulaani ja virkkoi:\n\n-- Rakas Alfred... Sinulla on uusi hattu!\n\n-- No mitäpä tuosta. Hyvää iltaa, lintuseni.\n\nJa minä kohotin hattuani vasemmalla kädellä, joka oli vapaa.\n\n-- Ah, kun se on kaunis. Tänäänkö ostit?\n\n-- Aivan äsken.\n\nAlma sitä silitteli, käänteli ja tarkasteli joka puolelta. Kun\nkyllääntyi pitelemiseen, niin pani omaan päähänsä ja meni kuvastimen\neteen. Seisoi siinä ja katseli omaa kuvaansa hatun kera, tekeytyi\nhienoksi keikariksi, iloiseksi ja minkä miksikin.\n\nIstuin sohvalle, nauttien onneani. Elämäni kaikki hankaluudet,\nikävyydet, kaikki epäsoinnut olivat tyyntyneet, usvan lailla\nhaihtuneet. Onnen tunne aaltoili povessani mahtavasti enkä muistanut\nmuuta, kuin että olin kahdenkymmenen vanha, että minulla oli morsian...\nja uusi hattu.\n\n-- Rakas Alfred, Alma virkkoi, tullen viereeni istumaan.\n\nOlin liian onnellinen, voidakseni sanaakaan vastata.\n\n-- Tällä hetkellä tunnen rakkauteni suuruuden... Sinulla on jo uusi\nhattukin, mutta oletko jo ajatellut milloin...?\n\n-- Jatka vaan, kehoitin iloisesti, aavistamatta lainkaan onneni\nsilmänräpäyksellisyyttä.\n\n-- Milloin alotat oman liikkeen?\n\n-- En tiedä.\n\nOnneni oli mennyttä... Kylmä ahdistus valtasi sydämmeni.\n\n-- Milloin?\n\n-- En tiedä... Ajat eivät ole sopivat.\n\n-- Mutta tulevat pian. Eikö niin?\n\n-- Eiköhän nuo tule...\n\nNousin ylös, lähteäkseni kotiin, mutta Alma pidätti minut. Pani hatun\npäähänsä, kohenteli sitä ja sovitteli eri asentoihin, milloin enemmän\notsalle, milloin oikealle tai vasemmalle puolelle kallelleen. Vihdoin\notti käsille kynän ja mustetta, painalti hikihihnaa nurinpäin, ruveten\nlakilla siihen tuhertelemaan. Kun sai valmiiksi, näytti minulle ja\nkysyi samassa, eikö ollut sievästi tehty.\n\n-- On, sievästi on.\n\nNäin hihnaan piirretyksi nimeni alkukirjaimet A.B.C. ynnä vuosiluvun,\nkuun ja päivän.\n\n-- Kiitos, kultani... Mutta nyt minun pitää joutua illalliselle. Nuku\nmakeasti ja uneksi minusta.\n\n-- Hyvästi, rakas Alfred. Tuleehan se sopiva aika pian. Eikö niin?\n\n-- Eiköhän tuo tule...\n\nKylmän ahdistuksen valtaamana tulin kadulle. Onneni oli kerrassaan\npurjehtinut kovalle karille eikä ollut irti pääsemisen toivoa. Oma\nliike, siinäpä se juuri oli kipeä kohta. Ruveta miettimään _perpetuum\nmobile'a_ tai jotaki muuta mullistavaa keksintöä, olisi ollut\nverrattain helppoa sen suhteen kuin ryhtyä puuhaamaan omaa liikettä.\nOlin kyllä oppinut valehtelemaan ja pettämään, mutta siihenpä\nrajoittuvatkin kaikki liiketaitoni. Sen verran mitä omalla järjelläni\nhuomasin, oli minun mahdoton alottaa mihinkään suuntaan.\nSeitsemäntoista vanhana kyllä olin kuvitellut, että kerran joku onnen\nsattuma viskaa minut rautakaupan ovesta ulos parempaa onnea kohden,\nmutta vuodet olivat tipahdelleet nenäni ohitse eikä mitään sen\nsuuntaista ollut tapahtunut. Luottamukseni onneen alkoi horjua,\nepätoivo rupesi päivä päivältä puhaltelemaan kylmää henkäystä\nsydämmeeni. En nähnyt yhtään keinoa, jolla irroittaa onneni karista\nirti.\n\nKesä kului loppuun, milloin vitkalleen, milloin hurjaa vauhtia. Kesän\nkuluessa sattui minun suhteeni joukko mitä erilaisimpia ja kirjavimpia\ntapahtumia. Jokaisella niistä oli salakynnet, joilla iskivät kiinni\ntoinen toiseensa. Ja vihdoin niistä muodostui semmoinen kimppu, että\nolin menettänyt paikkani ja saanut Almalta rukkaset. Päälle päätteeksi\npiti minun lähteä pitkälle matkalle. Myytyäni kelloni, löysin itseni\njuutalaisen parissa hattua kaupittelemassa. Se oli kokonaisuuden\nviimeinen tapahtuma.\n\nKoettaen saada hatusta edes puolta hintaa, kiinnitin ukko Rubenin\nhuomiota sen etevyyteen, taiteellisuuteen, hienouteen. Mutta kavala\nisraelilainen näytti kovin huonoa makuaistia, morkkasi myötänään hattua\nrumaksi, vanhaksi. Lopulta tarjosi viisi markkaa. Minun ei auttanut muu\nkuin suostua. Viidellä markalla pääsee nykyajan kulkuneuvoilla pitkän\nmatkan eteenpäin.\n\nJuutalaisnylkyrin omaisuudeksi jäi mun kaunis, hallahtava\nsilinterihattuni.\n\nJosefiinalle menin sanomaan hyvästi. Tyttö raukka näytti erittäin\nsurulliselta, liikutetulta. Epäillen ettei tuo kaikki ollut minun\ntähteni, johdin puheen Nikolaihin. Aavistukseni oli tosi, heidän\nvälinsä oli laskeutunut jäätymäpisteesen asti. Nikolailla oli uusi...\n\n-- Hänessä ei ole muuta kuin kiiltävä kuori, virkkoi Josefiina\nsurullisesti... ja petollinen sydän.\n\n-- Ystäväiseni, rohkenin huomauttaa hänelle. Vuoroon vieraissa käydään.\n\nJosefiina vaikeni hetkeksi.\n\n-- Milloin lähdet?\n\n-- Nyt oitis, neljännestunnin kuluttua.\n\n-- Minne?\n\n-- Ensin itään, sitte pohjoiseen.\n\n-- Tuletko enää milloinkaan tänne?\n\n-- Jumala tiesi... riippuu siitä miten asiat alkavat luistaa.\n\nLähdin Josefiinan luota suoraa tietä asemalle ja junaan. Ennenkuin\nistuuduin, pudistelin itseäni ikäänkuin irtautuakseni kaikista\nmenneisyyden muistoista ja vaikutuksista.\n\nJuna vei minut kauas...\n\nAloin ponnistelemaan, nukuin vähä, mutta valvoin paljo ja liikuin\nvalppaasti kuin jahtikoira. Onni seurasi minua, mihin ikänä ryhdyinkin.\nOltuani vuoden toisen palvelijana tukkitoimissa, rupesin liikkumaan\nomin päin. Ostin metsäkappaleen ja annoin käsirahoiksi, mitä olin\nvoinut vuoden kuluessa saada säästöön. Voitin kaupassa hävyttömästi.\nTukkipuista sain maksamani hinnan monikertaisesti takaisin,\nkaupanpäällisiksi jäivät vielä pienet puut, jotka hakkautin haloiksi,\nnylkeäkseni kaupasta mahdollisimman suuren voiton. Nimeni rinnalle\nalkoi kasvaa liikemiehen mainetta ja luonnollisesti sen mukana suurinta\nluottamusta. Älysin jo, miten suuri arvo oli valehtelemisella ja\npettämisellä, noilla kahdella taidolla, jotka rautakaupassa ollessani\nolin oppinut. Ne olivatkin onneni syvät syntysanat...\n\nLähes viisi vuotta kului, ennenkun jouduin käymään Helsingissä. Oli\ntaaskin kirkas kevätpäivä. Esplanaadilla vilisi väkeä, kävelyhetki oli\njuuri alkanut. Tulin pankista, jonne olin jättänyt ensimmäiset\nkahdeksantuhatta. Ohjasin askeleeni kapealle kadulle, ja silmäni\netsivät tuttua kylttiä. Turhaan. Koko talo oli hävitetty ja sijalla\nseisoi nelikerroksinen kivirakennus. Katselin ja painoin kädellä\notsaani. Ohimoni tuntui kovin kuumalta.\n\nRiensin tapaamaan Almaa, koputin ovea, tuttu ääni käski astumaan\nsisään. Käänsin avainta, vedin oven auki ja näin samaisella sohvalla,\njossa viisi vuotta sitte onnetar minua pari silmänräpäystä syleili\nhentoisilla siivillään, Alman ja lasisilmäisen herran, suloisissa\nrakkauden haaveiluissa arvatenkin.\n\n-- Tässä on sulhaseni, virkkoi Alma, esittäen meidät toisillemme.\n\n-- Toivon onnea, tavailin kömpelösti.\n\nVasta muistin, että olin huolettomasti puettu. Jalassani oli\npitkävartiset saappaat, ylläni maalaisräätälin tekemä puolivillainen\ntakki, kalvostimet puuttuivat kokonaan.\n\n-- Istu nyt... Me olemme jo kahdesti kuulutetut!\n\n-- Mihin virkakuntaan kuulutte? kysäsin ja istuin nurkkaan vastapäätä\nheitä. Jos saan luvan...\n\n-- Paul aikoo toimitusmaamittariksi.\n\nSamassa Alma hienosti viittasi, että sulhanen oli kovin rikas. Häiden\njälestä oli heillä aikomus asettua maalle, siksi että Paul saa\nvakinaisen viran, johon ei luulletikaan ollut pitkä aika, sillä\nisonjaon kuume raivoo maaseuduilla.\n\n-- Niin tekee, myönsin minä.\n\n-- Juothan kahvia kanssamme.\n\n-- Kiitoksia, aikani ei taida myöntää.\n\n-- Istu nyt...\n\nAlma poistui puuhaamaan kahvia ja me jäimme kahteen mieheen. Kohtelimme\ntoisiamme kylmästi. Hän piti minua metsäläisenä, minä häntä tuhmana.\nPöydällä oli hallahtava silinterihattu, johon silmäni olivat koko ajan\nlumottuina. Taudintapaisen epäluulon valtaamana vihdoin nousin\nnurkastani ylös, menin pöydän luo ja lausuin:\n\n-- Teillä näyttää olevan uusi hattu.\n\n-- On, hän ylpeästi virkkoi.\n\nKääntelin hattua ja salaa painoin hihnan nurinpäin. Ja aivan oikein\nnäin siellä Alman piirtämät kirjaimet A.B.C. ynnä vuosiluvun, kuun ja\npäivämäärän. Siitä oli juuri tänäpänä täyteen viisi vuotta...\n\n-- Toivotan teille onnea, virkkoin ja kaappasin häntä kädestä kiinni...\nsydämmeni pohjasta.\n\n-- Kiitoksia, hän ylpeästi vastasi.\n\nAlmalta sain kuulla, että Josefiina oli naimisessa muutaman\ntorikauppiaan kanssa. Oli lapsiakin kaksi, olipa onneakin, vaikka mies\nkuului olevan kitsaanpuoleinen, jopa mustasukkainenkin.\n\nKävin tietysti Josefiinan luona, hyssyttelin polvellani vanhempaa\npoikaa, joka oli ristitty kaimakseni ja erotessa pistin hänelle käteen\nkiiltävän kultarahan. Jotakin rakasta ja tuskallista tarttui mieleeni,\njoten kiirehdin pian pois, pois kaukaisille mailleni. Siellä taas\ntunsin elämän halua. Jahtikoiran tavoin hääräilin riistaa etsimässä,\nonni uskollisena seuralaisenani.\n\nRetkilläni sitte näin Lauran. Hän oli hoikka nainen, viidenkolmatta\nvanha, vilkas ja itsepäinen. Rakastuimme... hän vielä sokeammin kuin\nminä. Toiveet eivät alussa olleet valoisat. Lauran isä oli varakas\ntilanomistaja, entinen valtiopäivämies sekä erittäin ankara hyvien\ntapojen vaatija. Riistaa kootessani olin elellyt vapaasti piittaamatta\nrahasta tai kunniasta ja paha kello oli kuulunut ukon korviin.\n\n-- Ei semmoista hurjapäätä meille vävyksi, virkkoi hän heti, kun kuuli\naikeemme... ei milloinkaan.\n\nMutta Laura ei heittänyt toivottomaksi. Hän osasi vähä vähältä kääntää\nruuvia hellemmälle ja eräänä päivänä tuli minulle kirje, jossa ukko\nkäski minua tulemaan heille metsäkauppoja tekemään. Menin, tarkastin\nmetsän ja tein kohtuullisen tarjomukseni, nimittäin kolmanneksen\ntodellista hintaa. Ukko tinki vuorokauden, saaden minut lisäämään\nhintaa toisen verran. Sitte löimme kaupat ja joimme harjaiskannut.\nHyvää yötä lausuessa ilmoitti ukko, että hän oli muuttanut mielipidettä\nminun suhteeni. Ei ollut enää vastaan naimistamme.\n\n-- Ota hänet, virkkoi hän liikutetulla äänellä... ja tulkaa\nonnellisiksi...\n\nTuo kunnon vanhus oli saanut tietää, että minulla oli Kansallispankissa\nkolmekymmentä tuhatta juoksevalla tilillä ja sen vuoksi hän oli niin\nkovin liikutettu.\n\nSitte sujui kaikki hyvin. Eräänä kevätpäivänä olin matkalla Lauran\nkotiin... meidän piti sinä päivänä ajaa pappiloihin. Ukko tuli minua\nrapuille vastaan ja puristi sydämmellisesti kättäni. Ennen lähtöämme\npiti hän minulle taloustieteellisen puheen, virkkoen:\n\n-- Häiden jälestä tietysti ostat itsellesi pienen maatilan.\n\n-- Kyllä... se on ollutkin juuri aikomukseni, myönsin minä.\n\n-- Ja sitte sinun pitää totuttaa säästäväisyyteen. Ihminen voi\njokaisessa kohdassa säästää, se on aina hänellä ehdon vallassa. Ei niin\nturhaa seikkaa, ettei säästäminen voi tulla kysymykseen. Mainitsen\nsinulle tuoreen esimerkin. Kävin tänä keväänä Helsingissä ja ostin\nitselleni uuden hatun. Mitä luulet sen maksaneen? Kuusi markkaa, ei\npenniäkään enempää. Katsopa, miten heikkarin komea se on. Luulenpa,\nettä vie voiton sinun hatustasi, josta maksoit viisitoista markkaa...\n\nJa ukko otti käteensä hallavan silinterin, näyttäen sitä minulle.\nEpäilykseni heti heräsi. Painoin hikihihnaa vasemmalta sivulta\nnurinpäin... niin, siellä ne olivat lujat todistukset; nimeni\netukirjaimet, vuosiluku, kuu ja päivämäärä.\n\n-- Hiton helppo on, vakuutin minä, tuskin voiden hillitä itseäni\nnauruun purskahtamasta.\n\n-- Ja niin peijakkaan hienoa tekoa. Katsopa tätä tötteröä, miten on\nsulava kuin luojan kädestä lähtenyt ja nämä syrjät, miten ylevästi\nkaareutuvat ja tämä huopa, miten hienoa on. Tämmöistä hattua ei löydy\ntoista koko planeetillamme...\n\nPappilaan ajaessa minä tuontuostakin salaa nauroin. Koetin tekoyskällä\nja muilla vehkeillä eksyttää Lauraa, mutta se ei onnistunut. Hän\naavisti jotakin tavatonta ja vaati minut kiven kovaan tilinteolle.\nMuistellen ranskalaista puheenpartta, että mitä nainen tahtoo, sitä\nJumalakin tahtoo, rupesin kertomaan hattuni historiata. Laura oli siitä\nkovin huvitettu. Lopetettuani sain joukon suukkosia ja hyväilyjä.\n\nHäittemme jälestä ostin pienen maatilan, totuttelihen rauhalliseen\nelämään. Joskus kuitenkin vereni vika ajoi minut riistaa haalimaan,\nmutta vuosien kuluessa tuo rupesi tapahtumaan yhä harvemmin, kunnes\nvihdoin kokonaan lakkasi. Elelin sitte levollisesti kuin mesikämmen\nmarjamättään vieressä.\n\nMutta hatulleni sattui vielä yksi vaihe, jonka mielelläni kerron.\n\nRukiit olivat monta vuotta olleet pilkkahinnoissa ja appeni valitteli\nköyhtyvänsä pelkkien jyväaittojen rakentamiseen. Mutta sitte sattui\nkato useassa kohden maatamme ja ruistynnyrin hinta kohoutui äkkiä\nviiteenkolmatta markkaan. Appeni möi rukiita, hykerteli käsiään eikä\nhuolinut nukkuakaan öillä. Juuri sinä aikana puuttui Sipi renki\nnaimishommiin. Hän oli paitaressusta asti palvellut appeani, ja tämä,\ntehdäkseen kerrankin oikein aimo hyvän työn, antoi kellahtavan hattunsa\nSipille sulhaislahjaksi.\n\nLaura ja minäkin jouduimme kihlajaiskemuihin, jotka vietettiin\nrenkituvassa. Tupaan tullessa emme nähneet sulhaista, mutta istuttuamme\nhetkisen aikaa, ilmaantui hän keskelle lattiata, komea silinterihattu\npäässä, verkavaatteet yllä. Hän silmäili ympärilleen, etsi nähtävästi\njotakin semmoista, jota ei silmä seinillä löytänyt. Vihdoin hän äkkiä\notti hatun päästään ja laski sen varovasti keskelle pöytää,\noluthaarikan viereen.\n\nLaura katsoi minuun ja nauroi. Kun pelimanni alkoi soittamaan huimaa\nvalssia, nousin ylös, sieppasin hatun pöydältä ja painoin Lauran\npäähän. Samassa kietoui käteni noiden hoikkien vyötäisten ympäri... ja\npyörähdimme kolmeen kertaan lattian ympäri. Hengästyneenä vein hatun\njälleen kunniasijalleen. En tiedä miten tekoani käsitettiin, mutta heti\ntuli pitkä komea poika, otti pöydältä hatun, painoi sen armaansa päähän\nja pyöri kolme kierrosta ympäri. Häntä kilvan seurasivat kaikki muut,\njokainen tahtoi tehdä saman tempun. Koko valssin ajan kuului ilon\nhumina tuvassa ja Sipi hymyili tyytyväisesti, leikaten itselleen puolet\nkaikesta kunniasta, jota hatulle osoitettiin.\n\nPoislähteissäni vielä loin hätäisen silmäyksen pöydälle. Oluthaarikan\nvieressä seisoi minun entinen hattuni. Väri tosin oli kadottanut\nhelevyytensä, mutta kaunis taiteellinen muoto oli vielä pääpiirteissään\njälellä. Syrjät kaareutuivat ylevästi kahtaanne päin, tötterö oli\nsieleä ja mallikas...\n\nTunsin sydämmessäni salaista tyytymystä. Joku ääni kuiskasi minulle,\nettä entinen hattuni vihdoinkin oli löytänyt lujaan satamaan.\n\n\n\n\nOnnea pakoon.\n\n\nI.\n\nVäkevä talonpoikais-veri, se oli minun onnettomuuteni. Tulevaisuuttani\nsuunnitellessani olin liiaksi nuori ja kokematon. Ja olin myöskin\nvailla kaikkea itsetajuntaa, joka on välttämätön ehto elämän uraa\nvalitessa. En löytänyt mitään erityisen sopivaa alaa, vaikka\nmietiskelin vähäsen sinne, vähäsen tänne. Ei mikään sopinut minulle\nerittäin, mutta, omituista kyllä, ei mikään ala näyttänyt erityisen\nsopimattomaltakaan. Kun en tavoitellut kunniaa tai suuria rikkauksia,\nluulin että meikäläinen mies voi saavuttaa onnen yhtä hyvin tuolla kuin\ntäälläkin. Oli siis aivan samantekevä mikä minusta tuli, kunhan vaan\nsain oppia jotakin hyödyllistä ja kunhan vaan sitte sain ominaisen\ntyö-alan.\n\nJa minä menin maanviljelys-kouluun ja minusta tuli pehtoori. Sain\npaikan ja erotodistuksen yksiin aikoihin. Sydän täynnä luottamusta ja\ntyytymystä lähdin matkalle. Vereni oli makeassa lepotilassa. En\ntuntenut väristyksiä en muitakaan maltittomuuden oireita, kun kirkkaina\nkesäpäivinä ajelin tuntemattomien seutujen lävitse uutta kotiani\nkohden. Elämäni tuntui niin suoralta ja mutkattomalta. Olin käynyt\nmaanviljelyskoulun ja onnistunut saamaan heti paikan. Olihan siis aivan\nluonnollista että lähdin matkalle, ollakseni määräpäivänä perillä.\nEtteivät tunteeni iloissaan pylläköineet sinne tai tänne, siihen olin\njo tottunut. Olin luonteeltani hiljainen enkä innostunut juuri\nmilloinkaan. Kaikki silmänräpäyksellisyys oli minusta lapsimaista.\nMiehekästä oli vain tyyneys ja miettiväisyys, ja niitä molempia oli\nminulla. Vaikka elon vaihe oli edessäni, istuin tyynenä ja levollisena\nkyytimiehen rattailla.\n\n-- Nyt se jo piakkoin näkyy Onnelan kartano... heti tämän mutkan\njälestä.\n\nMetsän kautta luikerteleva maantie teki jyrkän käänteen ja suikahti\nsamassa aukeaman laidalle. Ja silmieni eteen levisi kuusikkometsän\nhelmasta kaunis peltomaisema. Pellot kaartelivat milloin kapeampana,\nmilloin leveämpänä pienen poukaman rantoja. Etäämpänä, kapean salmen\ntakana välkkyivät suuremman selän rannat, nekin kuusikkometsän\npiirittäminä. Joku ihmisasunto sieltä myöskin vilahti näkyviin.\n\n-- Tuolla vasemmalla se sitte on Onnelan kartano, virkkoi taaskin\npuhelias kyytimieheni, tehden samassa kädellään liikkeen apilaspellon\npoikki... näettehän, tuolla noin.\n\nKatsoin osotettuun suuntaan... ja samassa talonpoikais-vereni vavahti.\nKomea, linnan tapainen rakennus siinti silmiini. Kesä-illan aurinko\nsädehti ja liekehti tulipunaisena sen ikkunoissa ja sen seinät hohtivat\nkuin valkoisin ja kuultavin pilvi taivaalla. Olin monta kertaa ennenkin\nnähnyt komeita herraskartanoita, mutta niin kummaa vaikutusta eivät ne\nmilloinkaan ennen olleet tehneet. Olin katsellut niitä tyynesti ja\nvälinpitämättömästi, tuntematta mitään outoa tunnetta rinnassani. Mutta\nnyt sydämmeni ikäänkuin peloissaan kopristui kokoon ja koko tyynekäs\nmiehevyyteni huiskui tuonne ja tänne. Epäilin ensi kerran omaa itseäni,\nkutsumustani, tulevaisuuttani. Ja epäilevien tunteitteni joukossa\nkuvastui ajatuksiini oma talonpoikais-kotini. Pieni tanhua,\nvinttikaivo, tallirakennuksen harmaja pääty, ränstynyt sauna, hatara\nolkilato ja riihi, jonka takaa meni polku katajikkomäen kirkkaalle\nlähteelle...\n\nKohotin olkapäitäni, ajaakseni raukkamaisuuden tiehensä. Päätin olla\nmies ja esiintyä miehenä, joka ei pane arvoa lapsimaisille tunteille,\nvaan täyttää velvollisuutensa minkälaisten asianhaarain ympäröimänä\ntahansa. Portin luona hyppäsin rattailta alas, käskin kyytimiehen\nodottamaan ja läksin näyttämään itseäni isäntäväelleni. Lasikuistin\npunaisessa sohvassa tapasin isäntäni nojallaan, kuvallinen\naikakauslehti kädessä. Hän näytti hyväntahtoiselta mieheltä. Kasvot\nolivat lihavat ja terveen näköiset -- lisäksi hiukan poskipartaa ja\noman arvon tunnetta. Ja katseessa melkoinen määrä käskevää ryhtiä, joka\nei kuitenkaan sanottavasti häirinnyt hyvänsydämisyyden ilmettä.\n\n-- No, terve tuloa.\n\nHän nousi ylös ja antoi kättä minulle. Tiedusteli: ikääni, vanhempiani\nja maanviljelysopiston oloja. Tuli sitte kanssani ulos ja näytti\nminulle asuntoni, joka sijaitsi pihan laidassa, meijerirakennuksen\nyläkerrassa. Kannoin sinne kyytimiehen kera vaatekirstuni ja yksin\njäätyäni sitte istahdin pöydän ääreen. Kokeilin kääntää ajatuksiani\nvankemmiksi, rohkeammiksi, kokeilin suoristaa elämäni niin\nmutkittomaksi kuin suinkin mahdollista.\n\nKotvasen kuluttua tultiin käskemään minua kahville. Pukua vaihtamatta\nlähdin palvelustytön perään ja ikäväkseni huomasin etten lainkaan ollut\ntyyntynyt. Uteliaat silmäykset, joita minuun luotiin joka puolelta,\nkiusasivat mieltäni ja tekivät minut arkamaiseksi. Käteni tutisi, kun\nkoskin ulko-oven messinkikääntimeen ja astuin sisään. Tapasin koko\nperheen koolla ruokasalissa. Rouvan, kaksi puolikasvuista tyttöä ja\nkaksi lyseon alaluokalla olevaa poikaa. Rouva oli melkein kaunotar ja\nsaman ominaisuuden näyttävät tytötkin perineen. Heilläkin oli hipiä\nyhtä kaunis, kasvot yhtä virkeät ja elokkaat, käytöksessä ja liikkeissä\noli sitä suloutta, jota eivät puolisivistyneet milloinkaan Saavuta.\nNuorempi poika oli isänsä tarkka kuva. Näkyi jo katseestakin, että äly\noli terävä ja havaintokyky hereillä. Vanhempi poika näytti\nvähempilahjaiselta, mutta hän veti minua puoleensa heti ensi\nsilmäyksellä. Lupasin hankkia pitkän siiman ja kalastella hänen\nkanssaan.\n\n-- Onko Onnela mielestänne kaunis? kysyi rouva, kun olin herennyt\npuhelemasta poikain kanssa.\n\n-- On, aika sievä on. Kun tulee kulkija tuolta korven kautta ja sitte\näkkiä leviää nämä maisemat esiin, niin vallan tökertyy silmät pelkästä\nihanuudesta.\n\nRouva naurahti mielihyvissään. Otti sitte puheeksi minua koskevia\nseikkoja, ja pian johtui keskustelumme talonpoikaisoloihin. Niiden\nvarjopuolet oli emännälläni hyvin selvillä. Hän tiesi että\ntalonpoikaiskylissä oli maanviljelys ja karjanhoito kehnolla kannalla\nja että talonpojat olivat leväperäisiä, toimettomia ja surkean\nvanhoillisia. Minun täytyi myöntää että tuo noin ylimalkaan oli\ntodenmukaista, mutta huomautin heti että poikkeustapauksia löytyy ja\nettä poikkeukset jo pyrkivät olemaan paikkakunnallisiakin eikä vain\nyksityisiä. Ja huomautuksistani sukeutui semmoinen johtopäätös, ettei\nkilpailua Suomen talonpojan rinnalla kestä koko maailmassa muut kuin\nmuutamat harvat pohjoismaiden kansain talonpojat, Ruotsin, Norjan ja\nTanskan.\n\n-- Tuntuu että olette talonpoikaismielinen... no ei se häpeäksi ole.\n\n-- Ei suinkaan, kunniana päinvastoin minä sitä pidän.\n\nSitte takerruimme maanviljelys-alalle. Isäntäni vei minut\ntyöhuoneesensa, vero- ja palkkakirjat otettiin esille. Paitse\nvuosipalvelijoita ja navettaväkeä kuului Onnelaan kahdeksan torpparia\nja melkein sama määrä muonarenkejä. Seuraavasta huomenisesta alkaen\ntulivat ne olemaan minun komentoni alla. Minun piti johtaa työt, maksaa\npalkat, pitää huoli viljan ja voin myynnistä, ostaa lannoitusaineet,\neli yleensä olla toimeenpanevana henkilönä kaiken suhteen. Tosin ensin\nvain välillisesti, sillä isäntäni lupasi ohjata, siksi että\nperehtyisin, mutta sitte ajan mukaan välittömästi. Päämaali oli\nsemmoinen ettei isäntäni tarvitseisi sormellaankaan koskea koko\nkartanon hoitoon, ei ainakaan erityisseikoissa. Hän oli muutamassa\nvuodessa väsähtänyt palvelijoihin ja alustalaisiin. Oli sattunut\nerehdyksiä muistiinpanojen suhteen, joten joku oli saanut liiemmäksi\njyviä ja rahaa, joku taas valitti että hänelle oli tehty vääryyttä. Ja\nhän oli pikaluontoinen. Ei kärsinyt suunmeloamista keltään, ei nuorelta\neikä vanhalta. Semmoinen oli ollut isäkin, korkea virkamies, joka osti\nOnnelan ja rupesi vanhoilla päivillään asumaan sitä.\n\n-- Ette tarvitse pulaa pelätä, meillä on kokenut vouti, isäni aikuinen\nmies.\n\nMinä hengitin helpommin, kun kuulin voutia mainittavan. Tuntui kuin\nolisin saanut vahvan tuen jalkojeni alle. Astellessani asuntooni,\nvero- ja palkkakirjat kainalossani, ei mieleni enää häilynyt sinne\neikä tänne. Minä olin miehekäs, vankkaluontoinen.\n\nAamulla menin voudin seurassa miesjoukkoon.\n\n\nII.\n\nAika kului liukkaasti, kuten ainakin kun on juoksemista ja hyörinää\naamusta iltaan. Minulle oli kaikki oudonpuoleista, jopa uuttakin, sillä\nmaanviljelyksessäkin käytäntö ja teoriia usein vetävät eri köyttä.\nHuomasin oitis että nyt vasta oppivuodet alkoivat ja ettei opistossa\nsaamani oppi ollut muuta kuin jonkinlainen pohjusta, jolle vasta\nsaattoi rakentaa jotakin arvokasta, pysyvää. Mutta ainoastaan sillä\nehdolla, että pidin silmäni auki, huomioni hereillä ja etten jumaloinut\nomaviisauttani.\n\nOnnela oli todellakin sievä maatila. Silmäni mieltyivät pian noihin\npeltoihin, jotka kaartelivat poukaman rantoja kahden puolen ja joita\nminä kesäpäivinä astelin ristiin ja rastiin. Viljelyksessä olevat alat\nolivat perinpohjin lannoitettuja, tekomaata oli vielä suuret kappaleet\nvieremillä kuusikkometsän laiteilla. Osa niistä oli jo viilletty\nmätänemään ja aikomus oli lähimmässä tulevaisuudessa saada ne samaan\nkasvuvoimaan kuin rintapellotkin. Uusia heinälatoja oli vielä\nurakkamiehillä tekeillä kautta koko viljelysalan, joten minulla oli\nkylläksi sekä ruumiin että järjen työtä. Iltasin olin tavallisesti\nuuvuksiin asti väsynyt, enkä väliin kyennyt kunnolleen riisuutuakaan,\nvaan heittäysin heti huoneesen tultuani vaatteissani makuulle ja nukuin\nsitte kylkeäni kääntämättä kuin vettynyt puu.\n\nAlustalaiseni olivat kirjavaa väkeä, kuten ainakin kartanojen\nalustalaiset ovat. Oli joukossa kunnon miehiäkin, rehellisiä ja työn\ntaitavia, mutta oli kieroluontoisiakin, epäluotettavia ja saamattomia\nnahjuksia. Useimmat torpparit olivat kovan puutteen alaisia. Koko\njoukossa ei ollut kuin pari hyvinvoipaa ja niillä oli, erinomaista\nkyllä, rahojakin säästössä, jota vastoin toiset olivat järjestään\nvelassa kartanoon, kuten tilikirjoista näin. Mikä oli ottanut lainaksi\nviljaa, mikä karjanrehua, mikä pienemmän rahasumman. Useimmat velat\nolivat monen vuoden vanhoja, niitä oli kuitattu ja taas uusittu, joten\nolivat pysyneet alkuperäisessä tilassaan. Edistymisestä ei näkynyt\nolevan puhettakaan.\n\nHaluten päästä selville kummallako puolen pahimmat syyt olivat, rupesin\ntarkemmin tirkistelemään heidän olojaan. Pistäysin odottamatta heidän\ntupiinsa sammuttamaan janoani, pidin silmällä heidän lannoitustaan,\nojitustaan ja huomasin piankin että suurimmat syyt olivat heissä\nitsessään. Säästäminen oli vieraskielinen sana heille, samoin oli\nmahdotonta saada heitä käsittämään, että pitäisi panna suu säkkiä\nmyöten. Kun oli varaa -- syksypuolella oli varallinen aika heidän\nkeskuudessaan -- elettiin hyvin. Kun puute koputti ovelle -- ja se tuli\naina talven kantapäillä -- kärsittiin nälkää ja alastomuutta, jollei\nOnnelasta saatu apua. Maanviljelys oli kuin suoraa ivantekoa. Sarat\nkäännettiin ylös, mutta niitä ei ojitettu eikä lannoitettu muuta kuin\nnimen vuoksi. Lantaa ei ollut nurkissa, sillä ei ollut karjaakaan\ntarpeen mukaan navetassa. Ja sekin vähä, mitä oli, oli surkean huonoa.\nLehmille laitettiin hauteeksi hevosen lantaa, kun ensin heinät ja rehut\nolivat vähitellen vaihdetut rahaksi, ja rahat nautittiin kahvissa,\nväkevissä juomissa y.m. Kurjin noista torppareista, muuan Ojala niminen\nnahjus, teki minulle jo ensimmäisenä talvena sievän tepposen. Tuli\npyytämään pehkuja ja heiniä lainaksi... minä tietysti annoin. Mutta\nkovinpa tulin nolatuksi, kun jouduin kirkonkylän kauppiaan luo juuri\nsillä hetkellä kuin Ojalan heinät punnittiin ja vaihdettiin\npumpulikankaasen, kahviin ja sokuriin. Tuo minusta jo tuntui melkein\nuskomattomalta. Mutta kevätpuolla sain kuulla varmana asiana että\nOjalan vaimo, kun muut keinot olivat loppuneet, keritsi vällyistään\nvillat, vei ne kauppiaalle ja sai niiden hinnaksi puoli naulaa kahvia\nja Pietarsaaren sikuria. Eikä asiaa pidetty sen kummempana\nalustalaisten kesken. Sille naurettiin, kuten hauskalle kepposelle\nainakin. Käsitteet olivat siihen määrään mädäntyneet.\n\nTein lujan päätöksen, että viiden tai korkeintaan kymmenen vuoden\nkuluttua heillä piti olla toisinpäin olot, toisinpäin tavat. Keinot\nolivat: velaksi ottaminen ja turvautuminen yleensä kartanon apuun,\npaitse mikä suoranaisesti koski peltojen parantamista, jyrkästi pois,\nsuu säkkiä myöten elantotavoissa, ja lanta pellolle. Heidän piti itse\nauttaa itseään, minä olin vain oleva välikappaleena.\n\nMuonarenkein tila oli monta vertaa kurjempi. Syntyneenä ja kasvaneena\nvarakkaan talonpoikaiskansan keskuudessa, en osannut uneksiakaan, että\nniin paljon kurjuutta voi löytyä semmoisen työmiehen kodissa, joka\ntekee työtä aamusta iltaan vuodet umpeensa. Heidän tilansa oli\nkerrassaan toivoton, ja siihen oli etupäässä syynä asuin- ja\npalkkajärjestelmä. Varsinkin ensimainittu oli omiaan tukehuttamaan\nheissä kaiken pyrkimis- ja edistyshalun. Pitkä rakennus, kasarmi, oli\nheidän yhteinen kotinsa, ja siellä heitä asui kymmenkunta perhettä,\nkullakin perheellä pieni, yksi-ikkunainen huone hallussaan. Kun sinne\nastuin sisään, vavahti talonpoikainen vereni. Tuntui mielessäni siltä,\nettä mokoma asuinjärjestelmä polki ihmisyyttä jalkainsa alle.\nSullomalla tuolla tavoin työmiesperheitä yhteen rakennukseen heissä\nikäänkuin sammutettiin perin juurin kaikki pyrkimys, ja heistä tehtiin\nelävältä kuolleita työjuhtia. Ettei kenenkään kauneuden-aisti tulisi\nloukatuksi, oli kasarmi rakennettu kuusikkometsän suojaan, parin\nkilometrin päähän kartanosta. Sieltä ei se siintänytkään kartanon\nmäelle. Ei kukaan vierailija joutunut näkemään noita likaisia lapsia,\njoita kasarmin seinät ympäröivät, ja sitä epäsiisteyttä, joka siellä\noli olojen yleisenä pääpiirteenä.\n\nPalkkausjärjestelmä oli toinen haitta. Muonarengit saivat jyviä ja\nkuorittua maitoa työstään. Kun rupesin tarkkaamaan heidän elantoaan,\ntulin siihen vakaumukseen, että heidän täytyi olla melkein puolinälässä\njoka päivä. Palkka oli todellisuudessa niin pieni, ettei se\ntaitavastikaan hoidettuna voinut riittää ravinnoksi muonarengille ja\nhänen perheelleen. Sitäpaitse oli kasarmin naisväki taloudenpidossa\nvielä surkuteltavammassa maineessa kuin torpparein vaimot.\nMinkäänmoinen ruoanlaittaminen ei tullut kysymykseenkään, paitse ehkä\nleivän paistaminen ja perunain keittäminen. Ylipäivistä saadut palkat\nvierivät kasarmistakin kauppiaiden puotiin ja monta tuommoista tarinaa,\nkuin Ojalan emännän vällyjen villat, kerrottiin muonarenkeinkin\nvaimoista, osattiinpa niistä väliin sukkelampiakin tepposia jutella.\n\nEn voinut olla vertailematta itsekseni kotikyläni oloja Onnelan\noloihin. Miten jyrkästi erilaisia ne olivat! Aivan kuten yö ja päivä.\nKotikylässäni nuori mies, jolla oli vankat käsivarret ja joka tahtoi\nmiehestä käydä, tähtäsi oman konnun rakentamista, oman perunamaan\nperkkaamista. Ja tupaloita ilmaantuikin jokaisen mäen kylkeen, jokaisen\nnotkon laitaan. Mutta Onnelan muonarengit eivät tähdänneet minnekään.\nKasarmin seinät muodostivat niin korkean esiripun, ettei sen ylitse\nnäkynyt muuta maailmaa lainkaan. Vaivaistalo ehkä jolloinkin\nkumotti esiripun takana, mutta kumotus oli vielä niin heikkoa.\nTalonpoikais-tuvassa söi muonarenki isännän rinnalla talon ruokaa,\nOnnelassa sille työnnettiin jyviä ja sinistä meijerimaitoa. Ja\nkuitenkin morkattiin talonpoikia ja niiden oloja... pidettiin niitä\nmelkein raakalaisina, joilla ei ole muita kuin eläimellisiä viettejä,\nahneutta, kovasydämmisyyttä, taikauskoa, helvetinpelkoa j.n.e.\n\nTalven kuluessa olin usein ollut pitoloissa isäntäväkeni luona. Aina\nkun tuli vieraita, joko useampia taikka vain pienempikin seura,\nkutsuttiin minutkin mukaan. En ollut taipuisa väkevien nautintoihin,\nmutta en ollut ehdotonkaan. Tyhjensin kernaasti lasillisen ja katselin,\nistuen jossakin sokkelossa yksikseni, kaikkea sitä ylellisyyttä, joka\ntulvimalla tulvi heidän kesteissään. Kun nuo sivistyneet herrat ja\nvirkamiehet, jommoisia onnenlapsia vieraat poikkeuksetta olivat,\nmyöhemmin illalla ilostuivat, alentautuivat he puheisin minunkin\nkanssani. Siirrättivät itseään lähemmäksi ja nostivat lasinsa minun\nlasini rinnalle. Kysyivät miten olin vanha, mistä olin kotoisin,\nviihdyinkö Onnelassa hyvin, aioinko kohdakkoin mennä naimisiin ja muuta\nsemmoista, mitä kielen kärelle sattui. Tuommoisien kestien jälestä\ntuntui aamusilla luonnossani kuin olisin polkenut ihmisyyttä minäkin\njalkojeni alle. Minua silloin oikein hävetti astua muonarenkien ja\ntorpparien joukkoon, sillä tiesin mitä laihaa ravintoa heillä oli\nrepuissaan päivällistä varten. Ja kuitenkin oli juuri heidän\nkäsivartensa tehneet Onnelan ympäristön niin viljavaksi. Heidän\nhikeänsä se oli, joka kestilöissä virtasi ulkomaalaisena viininä.\nKaikki se ylellisyys, joka tulvimalla tulvi Onnelan komeissa saleissa,\noli muonarenkien ja torpparien voiman väkeä... Ja minä lopetin nuo\nkestissä käynnit, kun olin oppinut tuntemaan alustalaisteni tilan\nsivuseikkoja myöten. Selitin emännälleni, että olin liiaksi\ntalonpoikainen keikkumaan herrain rinnalla ja että koko seuranpito\npiinasi minua. Hän piti sitä luonnollisena, mutta oli vakuutettu että\nvoisin harjottelemalla vapautua talonpoikamaisuudestani, jos vain\ntahtoisin. -- Mutta minäpä en tahdo, vastasin minä jyrkästi ja\nepäkohteliaasti.\n\n-- Vai niin, te siis jumaloitte talonpoikia. Sepä on omituista ja\nharvinaista.\n\nTalvea seurasi kaunis, myötäinen kesä. Ilmat olivat maanviljelijälle\nsopivat, kaikki työ luisti kuin ehjän koneen käynti, ei millään puolen\nsattunut vastahakoisuuksia. Olin jo vähin tottunut töiden johtoon,\njoten vältin kaikki turhat juoksut ja ikäänkuin vakaantuneena\naskeleissani kävelin työpaikalta toiselle pitäen silmällä, että\nkoneistoni joka jäsen pysyi liikunnassa ja pyörinnässä. Kevätkesällä\ntulivat pojat ja tyttäret kouluista kotiin. Vanhempi poika Isidori eli\nIisi, joksi häntä lyhyesti sanottiin, oli jäänyt luokalle ja siten oli\nnuorempi veikko sivauttanut ohitse. Sillä oli loistavat arvonumerot\ntodistuksessa. Tytöt olivat puhjenneet kukoistaviksi neidoiksi ja\ntulleet yhä kauniimmiksi, suloisemmiksi. Jonkinlainen sanaton ystävyys\nkasvoi minun ja vanhemman pojan Iisin välille. Me yhdessä astelimme\npeltoja ja maita pitkin, söimme yksiä eväitä, kun jouduimme pitempiä\nkierroksia tekemään ja yhdessä, kalastelimme poukaman syvänteissä,\nmilloin minulle sattui joutilasta aikaa. Huolimatta kallellisista\nopintoseikoistaan oli poika alkukesällä iloinen, jopa väliin huiman\nvallatonkin, mutta jota lähemmäksi koulunkäynti-aika läheni, sitä\nnolommaksi painui pojan mieli, ja ihan viimeisinä päivinä käveli hän\nalakuloisena rinnallani, istuskeli minun vieressäni, katseli\njalkoihinsa ja oli vaiti kuin kala. Lähtöpäivän edellisenä iltana\nmenimme vielä ongelle, mutta vaikka ahventurakoita tulla tuprutteli\nveneesen paremmin kuin koskaan ennen, ei Iisin kasvot olleet iloiset\neikä huulet kääntyneet hymyyn kertaakaan koko iltana.\n\n-- Mikä sua niin ikävöittää? kysäsin vihdoin, viuhaistessa ongen\nveteen... sanoppa...\n\nPojan kasvoille levisi vahva puna ja melkein supattaen hän vastasi:\n\n-- Koulunkäynti on niin ikävätä.\n\n-- Etkö tulisikaan mielelläsi isoksi herraksi?\n\n-- En, ei minua haluta herraksi.\n\n-- Sepä kummaa! Miksi on mielesi tulla?\n\nYhä vahvempi puna levisi Iisin kasvoille ja aivan kuin salaa hän\nsupatti:\n\n-- Talonpojaksi minun on mieleni.\n\nMinä ihan äimistyin ja jouduin sanattomaksi, sillä tuommoista syytä en\nosannut arvatakaan. Huonoa päätä, laiskuutta ja muuta semmoista olin\najatellut syyksi, mutta talonpoikaismielisyyttä, sitä en osannut\nunissanikaan ajatella. Täysiverisissä herras-oloissa, kuten Onnelassa,\nvivahti tuommoinen ilmiö luonnon-oikulta.\n\n-- Miten semmoisiin tuumiin olet ajautunut?\n\n-- Taivas sen ties. Olen jo viidentoista vanha, ja siitä saakka, kun\nolen osannut erottaa kuun auringosta ja omenan päärynästä, olen\nkuvitellut tulla talonpojaksi. Se on niin lujasti ajatuksissani kiinni,\nkuin pahka koivun kylessä. Siellä kaupungissa, kun vain näen\nmaalaiseukkoja ja -ukkoja, joudun oitis kovaan kiusaukseen viskata\nkadulle Kornelius Nepokset ja Euklideet, ja mieleni on hypätä ylös\nheidän rattailleen. Ja sitte ajaa kauas metsän taakse, jossa on\nhuhtamaita, tulipalon vaarassa ollut ja seiniltään osaksi hiiltynyt\nsauna, suuri tupa, jossa on heinäsirkka ja tupakkia pureskeleva\nMatti... oih, minä joudun vallan pyörälle, kun ajattelen tuota kaikkea.\n\nIlma kun tuli jo sumuiseksi ja kosteaksi, melosimme rantaan ja\nastelimme rinnattain ylös, hän kantaen kalanippua ja minä onget\nolallani. Meijerirakennuksen nurkalla sanoimme toisillemme hyvästit.\n\nMinä tiesin että hänen talonpoikaisunelmansa joskus haihtuvat.\n\n\nIII.\n\nSuuret aikeeni torpparien suhteen menivät surkeasti myttyyn. Kului\ntoinen vuosi ja kolmaskin eikä heidän tilansa ollut viittä valkeampi.\nSama puute, sama kädestä kärsään eläminen kuin minun tullessanikin\nOnnelaan. Kaikki neuvoni, avuliaisuuteni oli iskenyt päämaalin sivu,\ntuottamatta edes näennäistäkään hedelmää. He kuuntelivat tarkkaavaisen\nnäköisinä esityksiäni säästeliäisyydestä ja ahkeruudesta, mutta selkäni\ntakana nauroivat he minulle, ja tekivät lainoja oikealle ja vasemmalle.\nTukinveto oli talvisin heidän vasituisena rahatyönään, ja luulenpa että\nilman sitä olisi moni ollut tiukalla, sillä, kuten tulin vähitellen\nsaaneeksi vihiä, oli usealla isompikin velka, jonka takeeksi oli\npantattu milloin hevonen, milloin lehmä. Huomasin turhaksi vetää heitä\nlujemmalle, sillä sukupolvien traditsioonit vaikuttivat heihin siksi\nvaltavasti, eikä toisekseen asumisen ehdotkaan, tarkemmin tutkittuina,\nolleet kovin valoisia. Viljelysmaat olivat suhteellisesti hyvinkin\nverotetut eikä ollut mitään takeita etujen pysyväisyydestä, jos olot\nkerran olisivatkin hyvinvoipuuteen päin suuntaneet kulkunsa.\nIrtisanominen torpasta saattoi tapahtua minä päivänä tahansa.\nMuutokseen olisi tarvittu toinen sukupolvi, vereksempää intoa,\nsitkeyttä ja takeita etuuksien pysyväisyydestä.\n\nEsittelemättä mitään suoranaista keinoa torpparien tilan\nparantamiseksi, huomautin kerran isännälleni, että toki jotakin\ntarvitsisi yrittää heidän hyväkseen, ihmisyyden nimessä -- jotakin,\njosta en itsekään ollut vallan selvillä. Mutta hän nauraen vastasi:\n\n-- Haaveilut ovat aina enemmän tai vähemmän hämäriä. Ei se ole\nautettavissa, joka ei itse tahdo itseään auttaa, ja semmoisia juuri\novat Onnelan torpparit, paitse noita kahta.\n\n-- Kyllä niin, ei ne ole miesten paraita... niissä on miespolvien\nvaikutusta, ja se juuri on auttamatonta. He ovat tavallaan piittyneitä\nniin tuon kuin tämänkin suhteen.\n\n-- Kyllä ymmärrän... ja kenenkään yksityisiin asioihin on mahdoton\nsekaantua. Löytyy ainoastaan yksi keino... ja siihen keinoon olenkin\npäättänyt ryhtyä.\n\n-- Mikä keino se on?\n\n-- Hävitetään kaikki torpat ja rakennetaan toinen kasarmi. Torppareista\ntulee oivia muonarenkejä.\n\n-- Kyllä tulee... mutta sitte tarvitsisi antaa toinen nimi Onnelalle.\n\n-- Mikä nimi...?\n\n-- Kurjala, esimerkiksi.\n\nMeidän välillämme syntyi tulinen sanakahakka, jossa ei sattuvia sanoja\nsäästetty kummaltakaan puolen. Isännälläni oli asiallisia tietoja\naseena, minussa talonpoikaisveri iski kuumia kipenöitä, niin me\nottelimme, hän järjellään, minä sydämmelläni.\n\n-- Kasarmi on mustin tahra ja häpeäpilkku suurviljelyksemme\nkehityshistoriassa. Muonarengit ovat sullotut kuin elukat kasarmin\nkarsinoihin, sen sijaan että olisi laitettu niille oma tupa, perunamaa,\nlehmänlaidun. Sen sijaan että olisi heille suotu jotakin edistyksen\nehtoja, on kaikki pyrkimisen halu sammutettu heissä... ja, miksi en\nsitä sanoisi, samalla kaikki ihmisyyskin. Sen sijaan että\nsuurviljelijät, jotka ovat sivistyneitä ja joilta siis voi vaatia\nenemmän, antaisivat talonpojille hyvää esimerkkiä, polkevat he itse\nensimmäisinä ihmisyyttä jalkojensa alle.\n\n-- Jos olisitte käyneet Venäjällä, Amerikan tehtaissa ja Belgian\nhiilikaivoksissa, puhuisitte toisin. Muonarenkimme ovat heidän\nsuhteensa onnen lapsia. Jos muuten luulette, että alustalaisten tila\nmuissa kartanoissa on loistavampi kuin Onnelassa, niin...\n\n-- Ei, sitä en ensinkään tahdo väittää, päinvastoin, sen mukaan mitä\nolen kuullut, eletään meillä paremmin kuin muualla... itse ne niin\nvakuuttavat.\n\n-- No älkää sitte loruilko. Ei yhteiskunnalliset edistykset käy\nukon-ilman tavoin, ne ottavat käyttääkseen pitempiä aikoja,\nvuosikymmeniä ja vuosisatoja, mutta sitte ne tekevät pysyväistä.\n\nEpäilemättä hän oli oikeassa... ja minä ehkä olinkin turhanpäiväinen\nintoilija, kokematon talonpoika, joka jumaloin omaa takkiani ja joka\njuoksin pääni kantoon, kun eivät kaikki pyyhkineet suutaan puhtaaksi\nsamaan suuntaan kuin minä.\n\nJa niin se meni sekin kesä, Iisi ei joutanut minun kanssani\nseurustelemaan, sillä hänellä oli kotiopettaja. Oli päässyt ehdoilla\nkuudennelta luokalta ja hänen täytyi hikoilla kesäkausi kirjojen\nkanssa. Nuorempi poika oli jo viimeisellä luokalla, ja vanhempi neiti\nmeni kihloihin erään etevän ja hienokäytöksisen varatuomarin kanssa.\nKihlaus julkaistiin talvella, loppiaisen tienoissa, ja samaan aikaan\nvietettiin Onnelassa isännän nimipäiviä. Koko pitäjän ylimystö saapui\nmiehissä Onnelaan, hevonen hevosen jälestä ajoi lasikuistin eteen,\nturkkeihin puettuja herroja ja naisia purkautui reestä ylös. Sitä oli\nkomea kaukaakin katsella. En aikonut mennä kesteihin, mutta kun\nemäntäni erittäin muistutti, etten millään ehdolla saisi jäädä pois,\nmenin kuin meninkin, huolimatta kaikesta vastenmielisyydestäni. Istuin\nentiseen sopukkaani, silmäilin sieltä ympärilleni, tein huomioita ja\njohtopäätöksiä. Sulhasen jälestä oli Onnelan nuorempi poika lupaavin\nmiehen-alku koko seurassa. Vanhempi poika oli edistynyt sekin... oli\npaljo muuttunut ensi näkemästäni.\n\nHilpeä mieliala vallitsi vieraiden kesken ja se kohoutui\nkorkeimmilleen, kun sulhanen alkoi kuvailemaan Pariisia sen mukaan kuin\noli omin silmin nähnyt. Henkeä pidättämällä häntä kuuntelivat nuoret\ntytötkin, silmissä sellainen ihastuksen hurme, kuin jos jo olisivat\nitse astelleet bulevardeja, noita loisto- ja kauneus-kaikkien\nvaltakäytäviä. Tarttuipa tuo ihastuksen hurma minuunkin, tempauduin\nminäkin tietämättäni ajatusteni mukaan. Istuin lekotellen bulevardeilla\nminäkin, päiväpaisteessa, sanomalehtiä lukien ja hengittäen keuhkoihini\nPariisin lumoavaa ilmaa. --\n\n-- ... Muttei ole semmoista perspektiiviä kuin ranskalaisilla. Ajat\nPariisiin sisään ja pelkkä perspektiivi hurmaa sinut. Ajat sisemmälle,\nluulet ettei kauniimpaa enää voi tulla vastaasi. Mutta loisto, komeus\nsittekin yhä paisuu. Myönnät että on kauniimpaa, yhäti komeampaa. Ja\nkun tulet keskukseen, jossa maakuntain kuvapatsaat seisovat, jäät\njähmettyneenä paikallesi. Katsot ja katsot... ja päätäsi pyörryttää...\nja silmiäsi huikaisee. Paraan karamellin, Elysein palatsin, jätät\nviimeiseksi... Ja sitte tuo elämä bulevardeilla, kun sanomalehtien\niltapainokset ilmaantuvat kioskeihin... silloin tunnet maailman\nkaupungin sydämmen tykytyksen. Ihmisvirta tyrskyy ja kuohuu kuin koski\nputouksensa juurella. Ja kaikki on hilpeätä. Ihmisiä istuu kaduilla\npöytien ympärillä... Siinä näet herttaisuutta, kauneuden aistia,\nnaisten loistavia pukineita. Ja tuo kaikki lumoo sinut. Pariisi on\nmaailman lumotar, ei sen rinnalla kestä mikään.\n\nKertoja oli illan sankari ja hän piti hilpeyden eleillä viimeiseen\nsilmänräpäykseen saakka. Vasta puoli-yön vaiheilla hankkivat vieraat\nlähtemään. Käänsin takinkaulukseni ylös ja astuin asuntooni,\njättelemättä hyvästi ketään muita kuin emäntääni. Kauniit kuvitukset\ntuudittivat minut hyvään uneen, aamulla heräsin vasta parahiksi\nkellonsoittoon. Ajatuksissani vielä hiljaa lainehti Pariisin komeus ja\nbulevardein loisto. Hieroin silmiäni, puin hätä hätää ylleni ja\nkiirehdin renkitupaan, jonne miesten oli tapa aamusin keräytyä. Oli\nkovin kurja ilma. Pohjoinen vihuri vinkui nurkissa, tuoksuttaen lunta\nkorkeisin nietoksiin, ja ilma oli niin sakeana lumiryöppynä, ettei\neteensä tahtonut nähdä.\n\n-- On lujaa talvea, ompa hemmetti vieköön... ei masennu päiväksikään.\n\n-- Ei masennu... jollei olisi jo ennalta rästipäiviä, menisinpä omaan\nkonttuuni.\n\n-- Samoin tehtäisi meilläkin... tuo ilma on niin äksyä.\n\n-- Unohditte syödä läskiä ennen lähtöä, virkkoi joku koiranhammas... se\npitää sisukunnan kuumana.\n\nMuonarengit ja torpparit nauroivat kierosti. Mistäpä se tuli läski\nheidän pataansa?\n\n-- Entä Jäntti ja Ojala? kysyin minä... ovatko taaskin jättäneet\nrästiin?\n\n-- Jäntti löi eilen kirveellä polveensa, vastasi vouti... sitä miestä\naina kova onni pukkailee.\n\n-- Ja Ojalassa on emäntä loppumaisillaan... kuuluu olevan jo\npuhumattomana.\n\n-- Sepä surkeata! Tiesin että Ojalassa oli kaksi pientä lasta, jotka\ntarvitsivat äidin hoitoa... Mutta näkyy Rantakin olevan poissa.\n\n-- Kyllä se tulee tänään kartanoon jyviä hakemaan... leipä on lopussa.\n\nMääräsin töihin nuo puolinälkäiset olennot, joiden elämä oli taistelua\nleipäkannikkaan edestä ja joiden ainoa vaatimus oli saada elää Jumalan\nluomassa maailmassa, olipa elo sitten miten tiukkaa ja ahdasta tahansa.\nTulisesta sanakahakasta saakka, joka sattui isäntäni kanssa, oli vereni\nrauhoittunut jonkinlaiseen valelepoon. En ajatellut juuri sinne enkä\ntänne ja aivan ehdollani vältin tehdä huomioita, joiden tiesin\nkarvauttavan luontoani. Mutta ankara talvi rupesi kovin kourin\nhäilyttelemään rauhaani, saattaen minut ristiriitaan omankin järkeni\nkanssa. Nimipäiväkestien jälestä en enää voinut mitään seikkaa punnita\ntyynesti ja puolueettomasti. Onnelan olot vääntyivät silmissäni aina\nirvilleen. Toisella puolella sivistys, nautinto ja kaikki edut,\ntoisella puolen raakuus, kurjuus ja kaikki velvollisuudet.\nLiiallisuudet kummallakin puolen olivat liian jyrkät vastakohdat\ntoisilleen eikä niiden karvauttavaa vaikutusta lievittänyt sekään\nmahdollisuus, että muualla kartanoissa elettiin ehkä vieläkin\njyrkempien vastakohtien välissä.\n\nJa vasta huomasin, miten väärälle tolalle olin joutunut, valitessani\nitselleni pehtoorin toimen, miten nurinpäiväinen oli asemani, kun\nsydämmeni ja tunteeni kallistuivat jyrkästi muonarenkien ja torpparien\nliittolaisiksi, jota vastoin terve järkeni piti isäntäni puolta.\n\nTalonpoikais-vereni, se oli yksin syypää onneni häviöön... ja verenviat\nne ovat parantumattomia.\n\n\nIV.\n\nMelkein salaa ja huomaamattani se ajatus oli kypsentynyt ja muodostunut\nsielutieteellisten lakien mukaan työksi, toiminnaksi, ennenkuin vielä\nolin ehtinyt hätimmitenkään seurauksien painavuutta punnita. Tunteeni\nja sydämmeni, joiden voimia en nuoruudessani tullut kokemaan,\nvaikuttivat järkeeni ja toimintaani horjumattoman painolain tavoin. En\nkäsittänyt muuta kuin yhden ainoan asian, nimittäin sen, että minun\npiti joutua pois asemastani, pois Onnelasta muuanne maailmaan, jossa on\ntasaisemmat olot, jossa ei kurjuus ja ylellisyys ole niin\nsilmiinpistävätä.\n\nJa eräänä pilvettömänä kesäpäivänä seisoin minä isäntäni työhuoneessa,\ntaitellen kokoon todistuspaperia kuusivuotisesta palveluksestani. En\nkummastellut, vaikka käteni pyrkivät tutisemaan ja ääneni oli\ntuommoinen epävarma, kuten syyllisen ääni oikeuden edessä. Aivan\njouduin hämille, kun entinen isäntäni täyteliäisellä äänellään virkkoi:\n\n-- Te olette kelpo mies... jos milloin kadutte tätä tekoanne,\nkirjoittakaa minulle, saatte olla varma että...\n\n-- Paljon kiitoksia.\n\nTiesin ettei tuo ollut mielittelyä, isäntäni oli siksi suoraluontoinen\nmies. Puhui aina sitä mitä ajatteli.\n\n-- Ja sanokaapa nyt, ennenkuin lähdette, varsinainen syy... se oli\nrouva, joka ilmaantui ovelle ja noin kysyi.\n\n-- Eihän sitä voi sanoa, kun ei ole... ei minulla ole mitään\nvarsinaista syytä.\n\n-- Mitä varten sitte jätätte meidät?\n\n-- Hm, sitä en tosiaankaan voi sanoa.\n\n-- Olemmeko ehkä loukanneet teitä?\n\n-- Ei, rouva hyvä, ei minua ole kukaan loukannut.\n\n-- Ja kuitenkin erootte.\n\n-- Siksipä se nyt on käynyt.\n\n-- Ja teillä ei ole paikkaa tiedossa.\n\n-- Ei ole.\n\n-- Ja ette tahdokaan semmoista.\n\n-- En, rouva hyvä... en minä tällä kertaa...\n\n-- Menettekö vanhempienne luo?\n\n-- En, olenhan jo muistaakseni kertonut kotoiset asiani.\n\n-- Niin vainenkin, isänne meni onnettomaan takuusen ja... kenellä se on\nkotitalonne?\n\n-- Vanhemmalla veljelläni... se nai rikkaan tytön.\n\n-- Teille ei jäänyt mitään osuutta.\n\n-- Ei mitään. Siskoni ovat naimisissa, nuorempi veljeni on\nkansakoulun-opettajana.\n\n-- Niin vainenkin, kyllä jo muistan... No minne sitte menette?\n\n-- En tieltä, en lainkaan... en ole vielä tullut tarkemmin\najatelleeksi.\n\n-- Jos minä nyt pyytäisin teiltä pois eropaperin ja sanoisin: jääkää\nmeille ijäksenne, naikaa ja...\n\n-- Ei, rouva hyvä, minä olen itsepäinen. Kiitoksia hyvästä kohtelusta\nja...\n\nKiirehdin jäähyväiskohtausta, sillä se kääntyi odottamattani\nsemmoiselle suunnalle, että oli syytä pelätä lujuuteni murskautumista\nminä silmänräpäyksenä tahansa.\n\nPihalla oli suuri seura naisia ja herroja kroketinlyönnissä. Jätin\nhyvästi Iisin -- nuorempi poika oli ulkomaan matkalla -- jolla jo oli\npäässä valkoinen ylioppilaslakki, ja nuoremman neidin, joka vielä oli\nnaimatonna kotosalla.\n\nVaatekirstuni oli jo nostettu rattaille. Minuutin, parin kuluttua ajoin\nviettävää lehtokujaa alas, jokseenkin tyyntyneenä ja kylmämielisenä.\nOnnelan hohtavat seinät ja kauniit maisemat jäivät taakseni, jäivät yhä\nkauemmaksi. Ja kun tultiin korpimetsän laiteelle ja maantie koukistui\nkorkean kuusimetsän sisään, oli Onnela kadonnut näkyvistä.\n\n-- Se kasarmin rakentaminen on annettu urakalle, virkkoi kyytimieheni,\ntallirengin kuusitoista-vuotias poika.\n\n-- Kenelle?\n\n-- Koljon Taavetille... se otti halvimmasta. Pitäisi olla\npyhäinpäiväksi asumakunnossa.\n\n-- Vai niin... kyllähän tuon jo siksi ehtiikin... onhan ne pitkiä\nkesäiset päivät.\n\nOlin jo ihan tyyni... olin sama hiljainen ja miettivä mies kuin\nentisinäkin aikoina.\n\n\nV.\n\nOlin ollut lähtevinäni onnettomuutta pakoon, mutta todenteossa olinkin\nlähtenyt onnea pakoon. Minulle tuli piankin kovat käteeni. Sievät\nsäästöni, jotka olin kuuden vuoden ajalla tehnyt, hupenivat viimeiseen\npenniin saakka eräässä yrityksessä, johon annoin itseni houkutella.\nJouduin omaisuuden puolesta yhtä putosen puhtaaksi, kuin kotoista\nperintöjakoakin tehdessä. Koskemattomaksi omaisuudekseni jäi vain\nsamainen vaatekirstu, jonka omistajana olin jo Onnelaan lähteissänikin.\nKotiseuduilleni en voinut mennä, sillä siellä olisin joutunut\nivanalaiseksi, kun huhuja kulki, että olin huonon käytöksen\ntakia joutunut pois Onnelasta, Voidakseni elää ja pysyä\ntalonpoikaisaatteilleni uskollisena, täydyin ryhtyä ruumiilliseen\ntyöhön. Tuo oli alussa vaikeata, kovinkin vaikeata, mutta vähitellen\ntotuin raatamaan. Minulla oli luontainen taipumus ojankaivuuseen --\nopistossa ollessa olin saanut ensimmäisen palkinnon kilpa-ojituksessa\n-- ja sitä työtä alussa enimmäkseen harrastelinkin. Sateisina kesinä ja\nsyksyinä, jolloin maa on pehmeätä, kävi työ hyvin laatuun, mutta\nmilloin tuli kovat poudat ja aikaiset talvet, silloin olin pakoitettu\nluopumaan lapiostani. Rupesin kokeilemaan salvuumiehen alalla ja\nhuomasinpa ilokseni, että minussa löytyi pieni taipumuksen siemen\nsiihenkin. Ja siksi se elämäni sitte muodostui, että jollen istu\nrakenteilla olevan huoneen nurkalla, salvuumiehen kirves kädessäni ja\npohjalaisen kuuluisa ja komea tuppirustinki vyölläni, niin kumartelen\nlapioineni vesiperäisillä saroilla, viillän turpeita, nostelen savea\nsaran syrjälle, ja laitan semmoista pyöreäpohjaista ja luotisuoraa\nojaa, että sivutsekulkijakin pysähtyy ihmettelemään. Luonnollista on,\nettä vältän herraskartanoita ja haen työmaani talonpoikien tanhuvilta\nja heidän peltojensa pientareilta. Suuret talonpoikais-kylät ovat minun\nonnelani, siellä tunnen itseni koteutuneeksi, siellä viihdyn kuin kala\nmutapohjaisessa järvessä. En virkkaa kellekään kuolevaiselle, että olen\nnähnyt parempiakin päiviä, että olen heilunut pehtoorina komeassa\nkartanossa, istunut herrain seurassa ja kilistänyt lasia heidän\nkanssaan. Jos noista seikoista ruvetaan saamaan hiukankin vihiä,\nsiirryn minä lapioineni, salvuukirveineni ja tuppirustinkineni toiseen\npaikkakuntaan.\n\nNoin minä elelen ja siirtelen itseäni, miten mieleeni sattuu. Kuluu\nvuosia viisi, kuusi, retkeilyni kutistuvat lyhyemmiksi, ja rajoittuvat\nmäärätylle alueelle. Menen, näetsä, naimisiin. Mutta aatteilleni pysyn\nyhä uskollisena. Ojittelen talonpoikien peltoja, rakentelen heille\nhuoneita, perheeni lisääntyy ja minä tunnen itseni tyytyväiseksi.\n\nTosin tupani on pieni, tosin puutekin käy väliin luonani terveisillä,\nmutta se ei häiritse tyytyväisyyttäni. Puute on inhimillistä, sitä en\nkammoo, ainoa jota kammoon, on toivottomuus. Kylässä on kansakoulu ja\nlapseni käyvät siellä, Lähin naapurini on eräs muonarenki ja hänenkin\ntyttönsä käy kansakoulua. Näen tasa-arvoisuutta joka puolella.\n\nVäliin muistelen Onnelan aikuisia aikoja, ja vaikka muistellessani\nväsymys karmii selkäluitani, eivät ne ajat kuitenkaan käy kateekseni\neikä mieleni pala niiden perään. En lainkaan kadu, että lähdin onneani\npakoon ja rupesin salvuumieheksi ja ojan kaivajaksi. Ne toimet ovat\nluonteelleni niin mainion sopivia!\n\n\n\n"]