[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1z4eYUELvBCJ0eetm9riWDzawfA8N92KvNiD2U_rv64":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2235,"Lukkarin Mari","Thomasson, Pehr",1818,1883,"2235-thomasson-pehr-lukkarin-mari","2235__Thomasson_Pehr__Lukkarin_Mari",null,"romaani",[],[],"fi",1851,1882,5852,37868,false,33495,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Lukkarin Mari\" by Pehr Thomasson is a novel written in the late 19th century. The story unfolds in a pastoral setting in Northern Sweden and delves into themes of love, faith, and personal identity. It features characters navigating the complexities of relationships amidst societal expectations and the influence of religion.  The narrative centers around Mari, a beautiful and vibrant young woman, and her relationships with two men: Knutson, the earnest schoolteacher, and Pastor Bäck, a charismatic newcomer to the community. As Mari grapples with her affection for Knutson and the allure of the pastor, her internal struggle leads her to dramatic choices. Despite her initial love for Knutson, she becomes increasingly entangled in Bäck's manipulative grasp, leading to a tragic unraveling of her life and relationships. The story culminates in Mari's realization of the true nature of her husband and the regret over her decisions, as she reflects on her lost love for Knutson and the consequences of her choices. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Hirvonen, Simeon",263,"Pohjois-Ruotsiin sijoittuva kertomus kuvaa kunnioitetun lukkarin ja hänen tyttärensä Marin elämää Ongermanjoen varrella. Tarina alkaa kesäisestä illasta vuonna 1851 ja esittelee seudun kansanelämää sekä Marin asemaa yhteisön lemmittynä.","Pehr Thomassonin 'Lukkarin Mari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2235.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LUKKARIN MARI\n\nKynäily\n\nPehr Thomasson'ilta\n\n\nSuomentanut\n\nS. Hirvonen.\n\n\n\n\n\nTampereella, 1882.\nJ. F. Olan'in kustannuksella.\nEmil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nKaukana Pohjolassa leveän ja kirkkaan Ongermanjoen äyräällä\nviheriöitsevine saarineen, on pieni punaiseksi maalattu huone, jossa on\nmonta Herran vuotta asunut seurakunnan lukkari, tuo kunnioitettu\nGrangårdin Per, joksi häntä yleisesti kutsuttiin.\n\nOli kaunis lauantai-ilta kesäsydämellä vuonna 1851.\n\nGrangÅrdin Per, eli lukkari-ukko, joksi me lyhyesti tahdomme hänet\nnimittää, istui parin muun henkilön kanssa pihalla seisovan suuren\nritvakoivun lehväin alla ja katseli tyytyväisenä sitä juhlallista\nkuvaa, joka leveni heidän silmäinsä eteen. Se olikin semmoinen kuva,\njonka vertaista ei nähdä monessa paikassa Jumalan raittiissa,\njuhlallisessa luonnossa. Molemmin puolin jokea yleni korkeita\nvuorenselkiä, joilla kasvoi isoja, yksitotisia honkia ja solakoita,\nvaalean-viheriäisiä koivuja, jotka suloisesti kuvastelivat itseänsä\nohitse juoksevassa joessa, joka loisti suloisen ilta-auringon valossa\nniin kirkkaasti ja valoisasti, kuin kullattu \"Jumalan huoneen\ntornikukko\". Ja kaiken tämän ylitse kaareusi sininen taivahan kansi\nniin suloisesti viehättävänä, kuin sininen silkkihuntu, joka poimuelee\nkauniin, vapaamielisen naismuodon ympärillä. Ei yksikään tuulen\nhengähdys röyheltänyt veden pintaa eikä soittanut puiden kieliä.\nAinoasti yksi ja toinen laululintunen viserti lyhyen laulunsa\nlukkariukolle ja hänen seurallensa, josta nyt aiomme vähän lähemmin\nselittää, sillä nämä kolme henkilöä ovat kieltämättä sen pienen\nluonnonkuvauksen loistekohtana, jota tässä olen kokenut lukian silmäin\neteen esitellä.\n\nLukkariukko oli elähtänyt, vahvaruumiinen mies, rehellisellä ja\nkunnioitusta vaikuttavalla ulkomuodolla. Hopeanharmaa tukka ympäröitsi\navonaisia, rehellisiä kasvoja, jotka vaikuttivat kunnioitusta ja\nluottamusta. Hänen vasemmalla puolella oleva naapurinsa oli sitä\nvastaan noin parinkymmenen vanha, hienosti kalveakasvoinen nuorukainen,\njolla oli isot, tunnokkaat silmät, mitkä todistivat, että hän tiedossa\nja ymmärryksessä oli paljon ylitse nuoruuden ijän. Mitä taas\noikeanpuolimaiseen naapuriin tulee, ei häntä missään suhteessa voinut\nverrata kehenkään edellämainittuun, sillä hän oli tyttö, nuori,\nkuvankaunis tyttö, raitis iloisa, niinkun oikea Norrlannin impi\nyhdeksäntoista vuoden ijässä tavallisesti on.\n\nTämmöinen oli se pieni seura, ja kun he nyt istuivat siinä kauniina\nkesäiltana, muodostui heistä yhteensä pieni joukko, joka oli\ntäydellisessä sopusoinnussa ihanan ympäristön kanssa, kuitenkin sillä\neroituksella, että kun, miten edellä on huomautettu, luonnon\nvaltakunnassa oli tyyneys ja hiljaisuus, täällä pidettiin varsin\nvilkasta keskustelua.\n\n\"Minä en voi mitenkään käsittää\", sanoi lukkariukko, \"kuinka ihmisillä\nsaattaa olla sydäntä jättää syntymämaansa ja muuttaa kauas vieraisiin\nmaihin; sillä niin hyvää ja kaunista, kuin meillä täällä on, en luule\nmissään maailmassa olevan. Eikö sinullakin ole sama usko, hyvä\nKnutson?\"\n\n\"Ei aivan sama\", vastasi tämä, joka oli seurakunnan kansakoulun\nopettaja. \"Kyllä on maailmassa monta parempaakin paikkaa\".\n\n\"Kentiesi yhdessä tai toisessa suhteessa, vaan ei kokonaisuudessaan\",\nvastasi lukkariukko. \"Minä en ole tosin nähnyt paljon maailman\nihanuutta, sillä minä en ole koskaan käynyt etempänä kuin Upsalassa,\njossa oleskelin yhden kuukauden nuoruudessani tutkintoani\nsuorittamassa; mutta ei siellä ollut mitään, jota voisi verrata siihen,\nmitä meillä on täällä Norrlannissa. Kyllä siellä oli isoja, kauniita\nhuoneita ja hauska elämä, mutta niin raitista ja sydämellisesti iloista\nelämää, kuin meillä täällä kotitienoilla on, ei siellä ollut. Minulle\ntuli sentähden ikävä ja minä halusin kotiin, niinkun lintu pesäänsä.\nEnpä koira vieköön olisi enää siellä ollut toista kuukautta, vaikka\nolisin saanut suurimman kivimuurin perinnökseni ja omakseni koko\nelinajakseni\".\n\n\"Sepä oli oikea koti-ikävä\", muistutti Knutson hymyillen.\n\n\"Niin, kyllä se oli oikea\", vakuutti lukkariukko, ottaen oivallisen\nhypyllisen nuuskaa asian vahvistukseksi. \"Niin oikea se oli\", jatkoi\nhän, \"että minun oli mahdoton sitä vastustaa. Ja tämä ei ole ollenkaan\nihmeteltävää, jos me oikein ajattelemme asiata. Missä löytyy semmoinen\nkansa ja semmoinen luonto kuin täällä? Voitko sinä tahi joku muu\nnäyttää minulle semmoisen talviyön luminensa, kuin meillä täällä on,\ntahi semmoisen kesäillan, jota me nyt tässä istuen nautimme? Minä\nluulen, ettei siitä mitään tule. Norrlanti on ja pysyy parhaimpana,\nmitä Jumala on luonut\".\n\n\"Sedällä on vahva isänmaan rakkaus\", virkkoi Knutson.\n\n\"Eikö sinun laitasi ole samoin?\" kysyi Mari, joka nyt vasta puuttui\npuheesen keskusteltavassa aineessa.\n\n\"On, todellakin on samoin, hyvä Mari\", vastasi Knutson. \"Ei kukaan voi\nrakastaa enemmän syntymämaatansa kuin minä, mutta minä en tahdo sentään\nasettaa mitään erityistä maakuntaa muiden edelle. Minä olen matkustanut\njalkaisin läpi puolen Ruotsin maata ja tullut huomaamaan, että meillä\non niin monta ihanata paikkaa, jotta on vaikea määrätä, mille olisi\netusija annettava. Niin on ainakin minun laitani. Uskokaatte, että\n'Södermanland se ihana maa', joka on minun syntymäpaikkani, on myöskin\nenkeli-ihana maakunta. Luulen kuitenkin, että pidän enemmän\nNorrlannista ja toivon suurimmasti saavani täällä sekä elää että\nkuolla, niinkuin sanat kuuluvat tuossa tutussa Vermlannin laulussa\nsamasta maakuunasta\".\n\n\"Sen kyllä uskon\", lausui lukkari itserakkaalla katsannolla, ottaen\nvieläkin vahvistavan hypyllisen nuuskaa; mutta nuo kaksi nuorta\nkatsoivat toisiinsa ja heleä punastus nousi heidän kasvoillensa.\n\nVähäisen äänettömyyden perästä lausui Knutson:\n\n\"Minulla on yksi pyyntö hyvälle sedälle\".\n\n\"Ja se on?\" kysyi lukkariukko semmoisella äänellä, joka selvästi\nnäytti, että hän arvasi jatkon; mutta Mari katsoi alaspäin ja punastui\nkasvoiltansa niinkuin kypsi puolukka.\n\n\"Niin, seikka on semmoinen\", jatkoi Knutson, \"että meillä olisi tänä\niltana tanssi ruukilla, ja kun minä tiedän, että Mari mielellään\ntanssii, pyydän minä lupaa, että hän saisi seurata minua sinne\".\n\n\"Niin, saanko luvan, rakas isä?\" huusi Mari iloisella äänellä ja\nkapsahti ylös laudalta niin keveästi ja iloisesti kuin vilkas valkea\nvästäräkki hyppää yhdeltä vaolta toiselle.\n\n\"Hm\" -- mutisi lukkariukko odotuksessaan pettyneenä, mutta kuuluvasti\nvastasi hän:\n\n\"Se asia ansaitsee ajattelemista, ja sill'aikaa me saatamme juoda lasin\ntotia. Minä en tiedä, mimmoinen vastaus tulee olemaan, mutta 'ei' se ei\ntule, sanoi tyttö kosiallensa\".\n\nIloisena tästä lauseesta kiiruhti Mari panemaan toimeen isänsä toivoa,\nja pian istuivat molemmat ystävät höyryävän totilasin ääressä.\nSill'aikaa valmistihe Mari tanssiin, sillä olihan isän vastaus varmaan\nmyöntävä.\n\nOlemme sanoneet, että Mari oli kaunis tyttö, ja semmoisena, kuin hän\nnyt seisoi valmiina lähtemään ruukille, oli hän totisesti viehättävä.\nPuettuna kaitaiseen, siniruutuiseen hameesen, joka erittäinkin osoitti\nhänen hoikkaa kasvuansa, ja pienellä sievällä olkihatulla vahvoilla\nkastanjanruskeilla hiuksilla, jotka varjostivat hänen raitista somaa\nmuotoansa, oli hän suloisempi katsella kuin kedon kaunihin kukka.\n\n\"Mitä ajattelet, sinä sydänkäpyseni?\" sanoi lukkariukko -- imarrussana,\njota hän oli käyttänyt tyttärestänsä aina pienestä lapsesta asti, sillä\nhän väitti, että hän oli palanen hänen omasta elämästänsä.\n\n\"Minä ajattelen isän lupausta\", vastasi Mari ja lyykisti niin\nveitikkamaisen kauniisti, että ukko ei voinut olla nauramatta.\n\n\"Mutta minä en ole vielä luvannut mitään, ja koska sinä pidät asian\nniin varmana, niin minä käsken sinun olla kotona\".\n\n\"Isä narraa minua!\" virkkoi Mari syvään huoaten.\n\n\"Niin, sen teen varmaan, sydänkäpyseni\", sanoi lukkariukko mieltänsä\nmalttaen. \"Sinä saat mennä tanssiin; mutta ole kärsiväinen sitä ennen\nja istu kuulemaan pientä kertomusta -- kertomusta, joka varmaan\nhuvittaa teitä kumpaakin; sillä se on minun oma lempihistoriani\".\n\nMari ei ollut hidas kuulemaan tätä pyyntöä. Hän istui lähelle Knutsonia\nja odotti maltittomasti, mitä oli tuleva, sillä isänsä ei ollut\nmilloinkaan puhunut siitä, mitä hän nyt oli luvannut kertoa, ei\nkuitenkaan sydänkävyllensä.\n\n\"Siihen aikaan tapahtui\", alkoi lukkariukko, \"että minä olin ollut\nlaulajana tässä seurakunnassa kaksikymmentäviisi vuotta ja olin jo\nneljänkymmenen vuoden vanha, eikä minua vielä siihen asti olleet\nkohdanneet rakkauden hehkuvat nuolet, jotka lentävät sekä aikaisin että\nmyöhään, joko sinä makaat taikka valvot, istut taikka seisot.\nTapahtuipa eräänä kauniina lauantai-iltana, kun minä olin ruukilla\nlaulamassa yhteen morsiusparia, että minun katseheni kohtasi tytön,\nkauniin kuin Libanonin ruusun ja suloisen kuin Saaronin liljan. Minä\ntunsin taivaallisen tuoksun virtailevan läpi kaikkien viiden aistimeni\nja samoin oli hänenkin laitansa, niinkun sittemmin kuulin ja huomasin.\nNiin ihmeelliset ovat Herran tiet. Minä huokasin ja hän huokasi. Hän\noli ruukin armon kammarineitsyt ja minä seurakunnan lukkari. Me\ntapasimme toisemme melkein joka päivä ja -- huokasimme. Näin kävimme me\nja huokailimme viisi vuotta. Vihdoin kuulin minä äänen taivaasta, joka\npuhui ja sanoi: 'Nouse Grangårdin Per! Vyötä kupees, pue parhaat\nvaatteesi ja saappaasi yllesi ja mene ruukille; siellä neitsyt Stiina\non se puoliso, jonka Herra on sinulle suonut'\".\n\n\"Minä kuulin kutsumusta ja kaikki kävi siten, kuin sanoma ilmoittanut\noli. Stiina tuli vaimokseni hauskuudessa ja hädässä, elämässä ja\nkuolemassa, ja onnellisempaa pariskuntaa ei totisesti löytynyt maan\npäällä idästä länteen, auringon noususta sen laskuun saakka. Jumala\nriemastuttakoon sitä hyvää sielua!\"\n\nLukkariukko vaikeni hetkiseksi ja pyhkäisi pienen kyynelpisaran\nsilmästänsä, jonka perästä hän jatkoi:\n\n\"Nyt on asia niin, lapsukaiseni, että vaikka te ette ole sanonut mitään\nminulle ettekä muille, niin olen minä selvästi huomannut, että te\nolette takertunut lemmen tautiin. Se ei ole tosin vielä puhjennut\nalinomaisiin huokauksiin, ja jotta se ei sitä tekisikään, niin pidän\nminä parhaana, että te heti yhdistätte kätenne ja tulette kihlatuksi\npariksi. Minä annan teille suostumukseni täydellisimmästä sydämestä\".\n\nSemmoista loppua tälle kertomukselle ei kumpainenkaan nuorista\nsaattanut odottaa. Ehdoitus tuli kuin ukkosen isku pilvistä. He\nkatselivat toisiinsa, ja heidän kasvoillansa vaihettelivat monenlaiset\nvärit, vaan mitään eivät he sanoneet.\n\n\"Vai niin, te ette tahdo\", virkkoi lukkariukko. \"Minä siis erehdyin;\nmutta se ei tee mitään, hyvät lapset! Kaikki voipi olla vanhoillansa\".\n\nNäitä sanottaessa sai Knutson sanat suuhunsa ja selitti, että se jo\nkauvan oli ollut hänen hartain toivonsa. Mari seisoi vielä punottaen ja\nvaieten, vaan vihdoin kuiskasi hän saman selityksen, kiersi pehmeät\nkäsivartensa isänsä kaulaan ja peitti hänen rehelliset kasvonsa sekä\nkyyneleillä ja suuteloilla.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, lapset!\" sanoi lukkariukko syvällä\nliikutuksella, laatien samassa molempain rakastavien kädet yhteen.\n\n\"Niin Jumala siunatkoon liittoanne, jos se on tapahtunut hengessä ja\ntotuudessa\", lausui eräs aivan tuntematon ääni, ja samassa seisoi\nhurjan näköinen vieras henkilö heidän keskellänsä.\n\nTämä tuntematon henkilö, joka näin itsensä esitteli, oli kolmenkymmenen\nvuotias mies, papillisessa puvussa ja koko ulkomuodolleen yksi niitä\nhengen miehiä, joita syyttä tahi syystä kutsutaan \"Kristuksen\nkavaljeeriksi\". Hienona ja puhdistettuna kiireestä kantapäähän,\nkookaskasvuinen säännöllisillä kasvoilla, jotka olivat kaunistetut\npienellä mustalla korvaparralla, saattoi häntä todella sanoa kauniiksi\nmieheksi. Ainoa, joka oli vähän epäilyttävätä, jollemme sano\ntuskastuttavaa, oli hänessä se seikka, ettei hän voinut katsoa ihmistä\nsilmiin; sillä hän vilkui alinomaa, niin ettei voinut oikein ymmärtää,\nmitä ne isot ruskeat silmät oikeastaan osoittivat.\n\nTavallisesti itsensä esiteltyä selitti vastatullut, että hän oli se\npastori Bäck, jonka konsistoriumi oli määrännyt seurakuntaan armovuoden\nsaarnaajaksi, minkä toimen hän sinä päivänä sai. Tästä syystä tulisi\nhänen huomenna saarnata seurakunnan kirkossa, jonka tähden hän nyt\ntahtoi antaa ilmoituksen niistä virsistä, jotka piti laulettaman.\n\n\"Vai niin\", virkkoi lukkariukko, vastaan ottaen annetun ilmoituksen.\n\"Herra pastori on niinmuodoin meidän uusi pappi ja minä saan toivottaa\npastoria sydämellisesti tervetulleeksi tänne. Minä toivon, että me\nhyvin sovimme, sillä minua ovat aina esimieheni suosineet. Autuas\nrovastimme ja minä olimme kuin veljet. Me joimme monta totia yhdessä.\nToivon saavani pyytää herra pastoria istumaan ja juomaan\ntervetuliaismaljan. Meillä on sellainen tapa tässä seurakunnassa\".\n\n\"Minä huomaan sen\", lausui Bäck mahtipontisella äänellä. \"Edeltäpäin on\njo minulle sanottu, että tämä seurakunta on oikea synnin pesä, jossa\nhäjynä kiusaajana on monta lahkolaista, ja minä näen, että se on\ntotinen tosi. Niin, murhetuttavin ja mieltä masentavin totuus, sillä\nsen yhteiskunnan laita on pahimmalla kannalla, missä lukkari ja\nkoulunopettaja viettävät lauantai-illat totia juomalla\".\n\n\"Niin saattaa luulla se, joka päättää kulkupuheiden mukaan\", vastasi\nlukkariukko, vähintäkään pelkäämättä ylhäistä esimiestänsä. \"Joka\nlikemmin tuntee asian, hän langettaa varmaan aivan toisenlaisen\npäätöksen; sillä tämä seurakunta on paremmin paratiisi kuin synnin\npesä. Täällä on rehellinen, ahkera, raitis, onnellinen ja iloluonteinen\nkansa, joka tahtoo alati elää rauhassa Jumalan ja koko maailman kanssa.\nJoka muuta sanoo, se on kurja panettelia. Minä tunnen kansani ja\npuolustan sitä kenen edessä hyvänsä, niinkun minä itseänikin puolustan;\nsillä mitä siihen asiaan tulee, että me istumme tässä ja juomme\nrauhallista iltatotiamme, niin sitä en minä pidä syntinä enkä häpiänä.\nVieläpä luulen senkin, että herra pastori voipi aivan hyvällä omalla\ntunnolla ryhtyä seuraan, sillä niinkun sanoin: autuas rovastimme ja\nminä joimme tämän pöydän ääressä monta totia yhdessä, ja häntä\npidettiin oikeudella parhaimpina ja kunnioitettavimpina pappeina koko\nNorrlannissa\".\n\n\"Totisesti\", vastasi Bäck, \"oli hän pidetty semmoisena maailman\nsilmissä, vaan ei hänen edessänsä, joka tutkii sydämet ja munaskuut;\nsillä siksi oli hän liiaksi maailman mielinen. Hän laiminlöi työnsä\nHerran viinamäessä osaksi muiden toimien tähden, jotka eivät kuuluneet\nhänen hengelliseen kutsumukseensa, ja sentähden ylistivät ja\nkunnioittivat häntä tämän maailman lapset, jotka tuomitsevat tyhmästi.\nToisin tuomitsevat Jumalan lapset, nuo hengellisesti mieltyneet, jotka\novat kutsutut taivaan riemuun ja onnellisuuten nyt ja kaikessa\nijankaikkisuudessa\".\n\n\"Hyvä herra pastori!\" sanoi lukkariukko vähän myöntävällä äänellä,\nsillä hän ei tahtonut tässä tilaisuudessa riitaantua esimiehensä\nkanssa. \"Minä luulen tekevämme parhaiten, ettemme tuomitse sinne emmekä\ntänne päin, vaan jätämme kaiken sen Hänelle, joka oikein tuomitsee.\nVarma on, että autuas rovastimme oli kunnian mies sekä pappina että\nihmisenä. Hän oli oikea isä pitäjäläisille, joiden hyväksi hän eli ja\nvaikutti sekä sanoilla, että töillä. Jumala suokoon, että meillä olisi\nmonta semmoista pappia, ja erittäinkin toivoisin, että pastori tekisi\ntyötä sekä meidän hengelliseksi että ruumiilliseksi hyväksemme yhtä\nuutterasti kuin se äskettäin edesmennyt\".\n\n\"Minä teen vielä enemmän\", huudahti Bäck hartaalla katsannolla; \"minä\nvien teidät pimeydestä valkeuteen, saatanan vallasta Jumalan\nvaltakuntaan\".\n\n\"Silloin on kaikki hyvin toimitettu, ja minä toivotan vielä kerran\npastoria tervetulleeksi tänne\", sanoi lukkariukko hyvästi hymyillen.\nHän otti sitte aika hypyllisen nuuskaa ja jatkoi: \"Meillä tässä oli\ntärkeä hetki, kun pastori tuli. Asia ja summa on nimittäin se, että\nnämä lapset, jotka ovat kauan pitäneet toisistaan kaikessa kurituksessa\nja Herran nuhteessa, äskettäin ovat lausuneet sydämensä ajatuksen ja\nluvanneet tulla yhdeksi ilossa ja hädässä. Minä toivoisin sentähden,\nettä pastori joisi heidän kihlausmaljansa\".\n\nPastori Bäck oli tähän asti ainoasti aivan vilahdukselta tarkastanut\nMaria, vaan nyt jännitti hän tutkivasti silmäyksensä tuohon\nruusuposkiseen impeen, ja hänen isot ruskeat silmänsä säihkyivät kuin\nsaaliinhimoisen tiikerin. Hän hillitsi kuitenkin pian itsensä ja sanoi\näänellä, joka oli paljoa lauhkeampi kuin edellä kuultiin:\n\n\"Minulle tekee pahaa, etten saata täyttää lukkariukon toivoa. Minun\nuskonnollinen vakuutukseni on se, että kaikki väkiviina on kadotuksen\njuomaa, jota ei kukaan totinen kristitty voi eikä saa nauttia. Meidän\nHerra ja Mestari joi ainoastaan viiniä, ja minä, Hänen halpa\npalveliansa, teen samoin. En siis voi tyhjentää onnentoivotusmaljaa\nnäille nuorille todilla, mutta jos lukkari ukolla on tarjota lasi\nviiniä, niin mielelläni suostun ehdoitukseen\".\n\n\"Ei, mutta minulla ei ole, herra pastori\", vastasi lukkariukko,\nsuutansa vähän vääristäen. \"Ainoasti kirkkoväärteillä ja arvoisalla\npapistolla on kirkon viiniä käsissä, jota muutamat heistä tietävätkin\nkäyttää sangen pätevästi. Täällä oli nimittäin eräs kerettiläispappi\nmuutamia vuosia sitte, joka joi ison pikarillisen viiniä, ennenkun meni\nsaarnastuoliin. Hän pauhasi sitte voimallisesti tämän maailman\npahuudesta kaikissa ilmansuunnissa, mutta erittäinkin paloviinan\njuomisesta Norrlannissa. Hän joi kuitenkin itsensä niin juovuksiin\nviinistä iltasella ruukilla, etten minä koskaan ole nähnyt kenenkään\npaloviinan juojan olleen niin perin humalassa. Yksi juoma on siis yhtä\nvahingollinen kuin toinenkin, kun sitä vaan kohtuuttomasti nautitaan.\nEi mikään taas ole turmelevaa eikä häpeällistä, kuu se käytetään\ntunnolla ja kohtuudella. Kohtuullisuus on minun mielilauseeni, saa\npastori tietää, eikä ole mitään kohtuuttomuutta ottaa pienen\n'lämmittäjän' iltamalla. Jos pastori ajattelee päinvastoin, niin saa\nhän olla ilman. Minä juon lasteni menestysmaljan yksinäni, ja olen\nvarma siitä, että sillä on yhtä hyvä vaikutus. Kimahus, lapseni! Olkoon\nteidän liittonne tapahtunut onnellisena hetkenä ja siunatkoon Jumala\nteitä kaikkina elonne päivinä!\"\n\nBäck ällistyi vähän ukon vapaapuheisuudesta, mutta hän katsoi\nviisaimmaksi olla hyvällä tuulella. Hän otti sentähden vesilasin ja\nkilisti kumpaisenkin liitontekijäin kanssa, lausui samassa oikealla\nsaarnaäänellä taivaan siunauksen heidän liitollensa. Hän otti sitte\njäähyväisensä ja meni tiehensä; mutta lähetti Mariin sitä ennen\nsilmäyksen semmoisen, kuin kaliseva käärme käyttää vietelläksensä\nlentävää lintua saaliinhimoiseen kitaansa.\n\n\"Mitä piditte uudesta pastorista?\" kysyi Knutson, joka oli ollut\nedellisen keskustelun hiljaisena kuulijana.\n\n\"Väärin on\", sanoi lukkariukko, \"tuomita ihmistä näin lyhyen\ntuttavuuden perästä, mutta minuun ei hän tehnyt ollenkaan hyvää\nvaikutusta\",\n\n\"Minä yhdistyn siihen\", virkkoi Mari. \"Minä oikein pelkäsin häntä. Hän\non varmaan vaarallinen mies. Niin polttavia silmiä en minä ole\nmilloinkaan ennen nähdyt. Minusta oli niinkun hän olisi katsonut läpi\nkoko vaivaisen syntisen ihmisen\".\n\n\"Siinä on sinulla oikein, Marini\", sanoi Knutson.\n\n\"Pastori Bäck on varmaan vaarallinen mies, ja Jumala armahtakoon sitä\nnaista, joka sattuu hänen kynsiinsä, sillä hän on varmaan susi\nlammasten vaatteissa. Sen minä näin koko hänen olennostansa; mutta nyt\nme jätämme hänet syrjään ja ajattelemme siihen sijaan ruukkia\".\n\n\"Emmekö me jää ennemmin kotiin tänä iltana?\" kysyi Mari, lähettäen\nhäneen yhden kauniimpia silmäyksiä.\n\n\"Kyllä, rakastettuni! Mielelläni tahtoisin olla sinun kanssasi koko\nillan, sillä meillä olisi niin paljon puhumista, mutta minulla ovat\nomat syyni, joiden tähden minä tahdon sinut ruukille kanssani tänä\niltana\".\n\n\"Sitte lähden minä heti kanssasi\", vastasi Mari, ja pian olivat\nrakastuneet matkalla. Me seuraamme heitä, mutta ensin tahdomme selittää\nKnutsonin _syyt_ tähän öiseen vaellukseen.\n\n\n\n\n2.\n\n\nKertomuksemme aikana oli Grangårdin seurakunta pidetty onnellisimpina\nkoko Norlannissa; ja siitä oli sen isommaksi kiittäminen vähää ennen\nedesmennyttä rovastiansa. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut asukasten\nsielunhoitajana ja neuvon-antajana sekä hengellisissä että maallisissa\nasioissa. Tällä ajalla oli hän onnistunut saada seurakuntaan paremman\nasiain kannan monessa suhteessa. Kansa oli aina ollut tunnettu\nahkeraksi ja rehelliseksi, mutta samalla myös omivan vissin raakuuden\ntavoissa ja käytännössä, joka ei soveltunut sen hyvän papin ajatuksiin.\nHän osoitti heille tämän lemmellisillä ja vakavilla puheilla ja näytti\nsekä opilla että elämällä, kuinka heidän tulisi olla sekä Jumalaa että\nihmisiä kohtaan. Talonpojat näkivät pian, että heidän pappinsa oli\nheidän hyvä ystävänsä, joka kaikissa tahtoi heidän hyväänsä, ja\nsentähden he vastaan ottivat rakkaudella ja luottamuksella hänen\nneuvonsa ja kehoituksensa. Hän taas puolestansa takoi, kun rauta oli\nkuuma. Hän näki heti, että ensitilassa heidän korottamiseksensa\nsäädyllisessä ja siveellisessä suhteessa oli välttämätöntä paremman\nkansakoulun perustaminen; sillä se kun heillä nyt oli, ei ollut mistään\nkotoisin, koska koko koulutointa piti pari vanhaa sotamiestä, jotka\nkulkivat kylästä kylään ja istuttivat parhaan kykynsä mukaan vähiä\ntietojansa pienten lasten ahtaisiin päihin. Näin oli laita ollut\nmiesmuistien ajat, ja luultiin myöskin, että se saisi hyvin mielellään\nsamalla tavalla jatkua. Rovastin ehdoitus kohtasi sentähden aluksi\npaljon vastustusta, mutta vähitellen onnistui hänelle saada heille\nvakuutetuksi sen asian hyötyä ja huvitusta, jota hän puolusti. Yksi\nkoulu perustettiin, ja se tuli ajan kuluessa mitä parhaimmaksi heidän\nkansakouluistansa. Lapset saivat siellä oppia ensimäiset perusteet\nkaikesta siitä, mikä kuuluu totiseen kansalliseen sivistykseen, ja tämä\ntuotti vuosien kuluessa siunatuita hedelmiä; sillä Grangårde oli\nmonessa suhteessa oikea maaseurakunta. Sillä ei ollut ainoastaan\noivallinen kouluhuone ja pitäjän jyvästö, vaan myös hyvä työlaitos ja\nsäästöpankki sekä muita kunnallisia laitoksia, jotka kuuluvat hyvin\njärjestettyyn yhteiskuntaan.\n\nTällaisten laitosten ja olosuhteiden kautta oli seurakunta tullut\nonnelliseksi yhteiskunnaksi. Varallisuus ja järjestys hallitsi\nkaikkialla ja niiden ohessa ilo ja hauskuus. Harvoin nähtiin siellä\ntyrmeitä kasvoja. Monella talonpojalla oli niin hyvä olo, kuin\nhienoimmissa herraspaikoissa. He tiesivät myös käyttää itsensä sen\nmukaan, ja parempaa ja rivakampaa kansaa ei missään nähty. Siellä oli\npaljon pulskia nuorukaisia ja kauniita tyttöjä; mutta kauniin ja\nkaikista lemmityisin oli lukkarin Mari, jonka pientä kertomusta me nyt\nlyhyesti esittelemme.\n\nMarin äiti oli kaikin puolin erinomainen vaimo. Hän oli palvellut monta\nvuotta kammarineitsyenä paremmassa herrasperheessä ja siten hankkinut\nitsellensä paljoa suuremman sivistyksen, kuin hänen vertaisillaan\ntavallisesti oli. Hän oli erittäinkin tavattoman osaava kaikissa\nperheellisissä käsitöissä ja muissa naisellisissa töissä. Tästä syystä\nsai Mari hyvin huolellisen kasvatuksen. Lukkariukko opetti hänet\nlukemaan, laulamaan ja pianoa soittamaan, samalla kun äiti sen ohessa\nharjoitti häntä sekä karkeammissa että hienommissa rouvasväen töissä.\nHän oli sentähden kuudentoista vuoden vanha, jolloin äiti aivan\näkkiä kuoli, täydellisesti kasvatettu perheen-emäntä, joka hoiti\nhuoneensa tavattomalla huolella ja ahkeruudella. Ei kellään ollut\nmiellyttävämpää kotia eikä kukaan ollut niin siisti ja hieno\nkotikutoisissa sunnuntai- vaatteissaan kuin hän. Kaikki olivat\nyksimieliset siitä, että lukkarin Mari, niinkun häntä tavallisesti\nkutsuttiin, oli kruunu tyttöjen seassa, jota oli suuri huvitus nähdä ja\nkuulla, sillä hänen muotonsa oli kaunis kuin tuoksuava ruusu ja hänen\nselvä äänensä helisi niin suloisesti kuin soiva lasiharppu.\n\nItsestänsä ymmärrettävä on, että semmoisella tytöllä oli monta\npyytäjätä. Niin oli myöskin laita. Marilla oli ollut kosioita aina\nruukin pehtoorista seurakunnan rikkaimpaan talonpoikaan, mutta kaikille\noli hän antanut hienotunteisella tavalla rukkaset. Sentähden luultiin\nyleisesti, että hän täydellä todella ei tahtoisi mennä naimisiin, aina\nmenneesen vuoteen asti, jolloin tarkinsilmäiset vakuuttivat, että hän\nvarmaan oli rakastunut uuteen kansakoulunopettajaan. Suuri yleisö ei\nottanut uskoaksensa semmoista huhua. Knutson oli tosin kaikin puolin\nhyvä mies ja erittäin kunnollinen koulunopettaja, mutta ei hän ollut\nansiollinen saamaan sellaista tyttöä, kuin lukkarin Mari. Vieläpä\narveli moni hyvin häpeälliseksi, että halvalla kouluopettajalla olisi\nsiihen mitään toivoa, ja paljon sai hän pitää hyvänänsä pistopuheita\nseudun vapaapuheisilta pilkkakirveiltä. Tämä suututti häntä tosin, vaan\nei niin paljon kuin luultiin, sillä hän uskoi melkein itsekin, että\nhänen oli ylön rohkeata toivoa semmoisen vaatimuksen täyttämistä, koska\nhän ei vielä tiennyt, oliko hän rakastettu vai ei. Kuitenkin oli\nhänellä nyt täydellinen vakuutus siitä, ja katso tässä on syy, miksi\nhän tänä iltana pyysi Maria kanssansa ruukille. Hän tahtoi nimittäin\nnäyttää pilkkalinnuillensa ja kaikille heikkouskoisille, että hän oli\ntodellakin saavuttanut sen onnen.\n\nNiin selitti hän kuitenkin itse asian kihlatullensa, kun he valoisana\nkesäiltana kulkivat kaitaista metsätietä, joka vei ruukille.\n\nTällä nimellä ymmärrettiin jokapäiväisessä puheessa Hultaforsin\nrautaruukkia, jonne oli hyvä neljänneksen matka lukkarin puustellista.\n\n\"Mutta rakkain Knutson\", lausui Mari, \"puhummeko jo tänä iltana\nkihlauksestamme? Minä pelkään sitä paljoa puhetta, kuin siitä tulee\".\n\n\"Ja minä olen iloinen ja ylpeä siitä\", virkkoi Knutson. \"Sanokoon kansa\nmitä hyvänsä. Minä olen varma siitä, ettei kukaan voi sanoa mitään\npahaa sinusta eikä minusta... Sinä olet minun, ja sen saakoon hyvin\nkoko maailma tietää\".\n\n\"Niin, en minä häpeä; mutta minä otaksun kuitenkin, että kaikki on\nkäynyt niin pian. Minä voin tuskin uskoa, että me olemme oikein\nkihlatut\".\n\n\"Jotakin on vielä, johon emme ole tulleet, rakas Marini; sillä jotakin\npuuttuu\", sanoi Knutson ja kiersi kätensä hänen hoikan vartalonsa\nympärille, jonka perästä hän painoi ensimäisen suutelon hänen\npunaisille huulillensa. Hän sanoi sitte puoli leikkisesti:\n\n\"Nyt vasta me olemme oikein kihlatut, rakas Mari; sillä ensimäisellä\nsuutelolla on suuri merkitys. Tule tänne minun viereeni ja kuule, mitä\neräs runoilia niin kauniisti kirjoittaa siitä\".\n\nNäin sanoen veti hän hänet istumaan viereensä mättäälle polun viereen,\njonka jälkeen hän syvällä tunteella lausui seuraavan sievän runoelman:\n\n    \"Täht' illan istui pilvell' hopeisella,\n    Siimeestä kysyi neito lausehella:\n    Mit' ajatellaan silloin taivahassa,\n    Kun ensi muisku saadaan maailmassa?\n    Ja illan impi kaino vastas siihen:\n    Maan päälle katsoo joukko enkelien;\n    Siell' kuvastuvan näkee autuutensa,\n    Kun kuolo kääntää poies kasvosensa\".\n\n\"Se oli hyvin kaunis, mutta minä en ymmärrä oikein sen viimeistä\nlausetta\", sanoi Mari.\n\n\"Se on helposti selitetty\", vastasi Knutson. \"Kuolema itkee, kun hän\nkerran on pakotettu eroittamaan onnelliset\".\n\n\"Mutta me emme koskaan eriä\". sanoi Mari kauneimmasti hymyillen ja tuli\nvielä lähemmäksi rakastajaansa, joka käytti tilaisuutta ja painoi vielä\nmuutamia suuteloita hänen suullensa.\n\n\"E1, me emme koskaan eriä\", sanoi Knutson. \"Me seuraamme aina toisiamme\nja elämme onnellista elämää; ja tästä lähin tulee seuraava laulu\nolemaan minun lempilauluni:\n\n    \"Eipä mull' oo vara juoda\n    Samppania kuohuvaa;\n    Rypälettä nautin tuota --\n    Siin' on juoma tuoksuvaa.\n\n    Valkealla kunnahalla,\n    Niinkun kirkas rubini,\n    Yhä kasvaa uhkumalla\n    Kallis, armas viinini.\n\n    Hänen suloisuudestansa\n    Juon ma syömen halusta,\n    Juon ja juovun kohdastansa\n    Suloisesta mehusta.\n\n    Mutta vaikka rypälettä\n    Nautin päivin, hetkittäin,\n    Aina vaan on niinkun mettä\n    Se on suu mun ystäväin!\"\n\nKnutson todisti teolla sanansa, jonka jälkeen rakastuneet vilkkaasti\npuhellen jatkoivat matkaansa määrättyä paikkaa kohden, jonne päästyä\nheitä kohtasi vilkkain näkö.\n\nViheriälle kentälle muutamien lehtevien koivujen alle keskelle isoa\nruukin pihaa oli iso ihmisjoukko kokoontunut, leikkien ja tanssien\nsiellä monituisella tavalla. Oivan ruukin isännän tapana oli tänne\nusein kutsua alustalaisiansa ja pitäjäläisiänsä pieneen huvitukseen\nviheriälle nurmikolle, ja siellä olivat he tänäkin iltana viettämässä\npatronessan syntymäpäivää. Suurin ilo ja hupaisuus oli nyt siis\nparhaillaan, ja tarjoukset tapahtuivat sangen tiheään. Ei kukaan\nkuitenkaan ollut siivoton puheissa eikä käytöksessä. Kaikki kävi\niloisasti ja sävyisästi, ja tästä niinkuin paljosta muustakin hyvästä\noli kiittäminen äskettäin kuollutta rovastia. Ennen hänen aikaansa oli\nkielletty leikkikemujen pitäminen, tahi kokoontuminen leikkiin ja\ntanssiin vapaassa luonnossa, ja seuraus oli tavallinen. Kielletty\nhedelmä on ollut kaikkein enemmän haluttu aina paratiisin ajoista asti.\nRahvas tanssi salaisesti, ja heidän leikkinsä ja pelinsä loppuivat\ntavallisesti juopumuksella ja tappeluilla. Rovasti esti tämän,\nantamalla kansan vapaasti ja esteettömästi iloita, milloin niin saattoi\ntapahtua, mutta hän puhui myöskin parhaimmille ja viisaimmille talon\nisänneille, että he olisivat semmoisissa tilaisuuksissa läsnä ja\npitäisivät tarkan valvonnan kokoontuneista. Itse tuli hän usein\nsellaisiin tilaisuuksiin, ja tämänlaisen asiain järjestelmän kautta\nmuuttuivat vähitellen entiset juomapidot todellisiksi kansan huviksi,\njoihin ken hyvänsä saattoi osaa ottaa.\n\nMeidän rakastuneet sekaantuivat siis pelkäämättä joukkoon, johon heidät\nsydämellisesti tervetulleina vastaan otti sekä herrasväki että\ntalonpojat. Mari herätti tavallisuuden mukaan suurimman huomion.\nPatronessa ja namselit pyysivät häntä teepöytään, mutta samassa veti\nkolme pelimiestä vilkasta valssia, ja tanssin pyörteissä liehui hän\nympäri kenttää rakastajansa sivulla, keveänä ja vikkelänä kuin\nleyhkyelevä kevättuuli. Hän oli aina ollut erittäin mieltynyt tanssiin,\nmutta ei koskaan ollut se niin hupaista kuin tänä iltana. Samoin näytti\nolevan Knutsoninkin laita. Tämä nuori pari oikein lensi ja oli niin\nonnellinen, ettei voi selittää. Mutta Knutson ei voinut salata\nonneansa, sillä mitä sydän on täysi, sitä puhuu suu. Pian kävi kuiske\nväkirivilöissä, ja heidän kihlauksensa oli yleisesti tunnettu.\n\nNyt nousi verraton kuiske ja suhina. Moni piti sen aivan mahdottomana\nuskoa, kunnes ruukin isäntä nousi ja sydämellisillä sanoilla esitti\nonnenmaljan morsiusparille: koulun opettaja Knutsonille ja lukkarin\nMarille. Malja tyhjennettiin voimakkailla hurrahuudoilla, ja ne\nkaksi nuorta tuli peräti peitetyiksi sekä nuorten että vanhain\nonnentoivotuksilla. Kaikki kateus oli tällä hetkellä paunaan pantu, ja\nkaikki vakuuttivat, ettei toden totta mitkään ihmiset sopineet paremmin\nyhteen.\n\nNiin tahtoikin Knutson. Hän oli saattanut onnensa vastustelijainsa\ntietoon, ja muuta ei hän tarkoittanutkaan tänä iltana ruukilla\nkäynnillänsä. Hän esitti sentähden morsiamellensa, että he lähtisivät\nkotiinsa, sillä hänellä oli paljon puhuttavaa hänelle heidän\ntulevaisuuttansa koskevista asioista. Mari lausui saman toivon, ja pian\nistuivat he taas lukkarin puustellin luona kasvavan ritvakoivun alla.\n\nSiinä istuivat he koko yön ja keskustelivat, kuinka iloiseksi ja\nhupaiseksi koko heidän aikansa oli tuleva. Kaikkein näiden päätösten\nkertominen, jotka tässä vahvistettiin lämpimillä kädenpuristuksilla ja\ninnokkailla suuteloilla, tulisi tässä liian laveaksi, jonka tähden\nsupistamme kertomuksen, ilmoittaen vaan heidän tärkeimmän päätöksensä,\nettä heidän häänsä tulisi vietettäväksi keväällä. Jos tämä tapahtui\ntahi ei, sen tulemme seuraavassa kertomaan.\n\n\n\n\n3.\n\n\nVuosi oli kulunut.\n\nTaas paistoi sydänkesän aurinko, kuvastellen valoansa Ongermanjoen\nkirkkaassa vedessä. Taaskin lauloivat linnut, kukin tavallansa\nluojallensa kiitosta tiheissä leppä- ja koivumetsiköissä, jotka\nseppelöivät jokea, ja jotka taampana olevan synkän ja vakaisen\nhonkametsän kanssa kaikkialla pitkin tuon juhlallisen virran kulkua\novat kauniimpina koristeina siinä aina huippuun hongilla puetuista\nvuorista muodostuneessa taulureunusteessa, joka sulkee kaiken, mitä\nsilmä voipi nähdä tätä Norrlannin kauniinta jokivesistöä ylöspäin\nmatkustaessa. Luonto oli juhlapuvussa, loistaen suurimmassa\nkauneudessaan.\n\nYstävillämme tuossa pienessä Grangårdin lukkarin puustellissa oli\nkaikki entisellään, ainakin ulkonaisesti. Joen rantaan viettävä pieni\npuutarha on puhtaana ja siistinä, ja katsahdettua noihin runsaisin\nkukkapenkkeihin voitiin helposti huomata, että niitä oli järjestänyt ja\nhoitanut keveä naisen käsi. Juhlallinen ritvakoivu porstuan edessä\nantaa suloisen varjon pihamaalle, ja pieni sammalsohva sen juurella\ntarjoaa nyt, niinkuin ennenkin, lepoa ja suojaa auringon polttavilta\nsäteiltä. Myöskin on kaunis Mari, mahdollisesti nyt vieläkin kauniimpi,\nkuin viimeksi häntä nähdessämme, istuutunut neuloksensa kanssa\nvarjoisan koivun alle, ja hänen vieressänsä näemme itsensä lukkariukon\nseisovan vanhalla lohiastialla, innokkaasti tarkallen, olisiko joku\nsaalis tällä kertaa saatavana.\n\nUlkonaisesti on siis kaikki entisellään Grangårdissä, mutta itse tämän\npienen kertomuksemme päähenkilöissä on sitä vastaan tärkeä muutos\ntapahtunut.\n\nMe olemme jo ennen ilmoittaneet sen vaikutuksen, minkä äsken tullut\npastori Bäck oli tehnyt kauniisen Mariin, kun hän ensi kerran vieraili\nlukkarilla. Ettei tämä vaikutus ollut hyvä, sen me tiedämme, mutta\nhänen ruskeiden silmäinsä polttava katse oli kuitenkin häviämättömästi\nkiintynyt nuoren tytön sieluun. Pastorin vierailut uudistettiin, ja\nniin tuli hän vähitellen jokapäiväiseksi vieraaksi lukkarin\nvaatimattomassa asunnossa. Lukkariukko ei tosin katsonut näitä tiheitä\nkäyntiä erittäin lempein silmin, mutta pastori, vaikka hän kyllä sen\nhuomasi, ei siitä vähintäkään piitannut. Myöskään eivät hänen\nkäyntinsä, niinkun helposti saattaa arvata, tarkoittaneet ukko Periä,\njonka vanhat raittiit uskonnon ajatukset olivat vastakkaiset\nsielunpaimenen ajatuksille, vaan enenemän kukoistavaa Maria, jonka hän\nmyös päivä päivältä onnistui yhä lujemmin kietoa kavaliin pauloihinsa.\nMuutoin niin villisti polttavan katsantonsa ymmärsi hän hänen\nläsnäollessansa muuttaa niin miellyttäväksi ja viehättäväksi, että\nkokematon tyttö pian alkoi epäillä, tokko hänen ensimmäinen\narvostelunsa hänestä olikaan oikea. Sen lisäksi oli kunnioitettu sielun\npaimen joka kerta siellä käydessänsä antanut hänelle jonkun hengellisen\nylösrakennus-kirjan, ja, kehoittaen häntä ahkerasti lukemaan ja\nmiettimään niitä, ymmärtänyt niin asettaa sanansa, että se omituinen\nuskonnon haaveksiminen, jonka Norrlantilainen yleensä niin keheästi\nvastaan ottaa, hyvin pian heräsi tämän ennen niin iloisen tytön\nsielussa. Mitä enemmän hän luki ja mietiskeli, sitä enemmän tuli\nhänelle selväksi, että hän oli syntinen olento, jonka suhteen pastori\noli puhdas kuin enkeli, ja että ainoa keino pahuuden vallasta\npelastumiseen oli kokonansa antautua pastori Bäck'in ja hänen uusien\noppiensa valtaan. Kaikkeen tähän oli jälestäpäin liittynyt toinenkin,\npäivä päivältä vahvasti kasvava tunne, nimittäin -- rakkauden tunne.\nTähän asti niin lämpimästi ja sydämellisesti rakastettu sulhasen kuva\nnäyttäytyi yhä tummemmalta sydämen peilissä, ja samassa määrässä\nselkeni siellä hänen uskonnon opettajansa kuva. Tätä päämäärää oli Bäck\ntarkoittanutkin, ja hän oli voittanut sen.\n\nLevottomuudella ja murheella oli Knutson huomannut tämän häntä niin\nkipeästi koskevan muutoksen. Viimeiseen asti oli hän kuitenkin\ntoivonut, että hänen kihlattunsa heräjäisi miettimään ja palautuisi\nitsehensä ja ensimäiseen rakkauteensa. Samaa oli lukkariukkokin\ntoivonut, ja sentähden olivat he antaneet asian mennä menojansa. Mitä\ntaas erittäin lukkariukkoon tulee, niin oli hän niitä harvoja viisaita\nisiä, jotka antavat lastensa itse päättää sydämensä asiat. Kun Knutson\nsentähden usein kehoitti häntä karkoittamaan uutta pastoria\nhuoneestansa ja huomauttamaan tyttärelle hänen velvollisuuksiansa, otti\nukko aika hypyllisen nuuskaa ja vastasi:\n\n\"Päättäköön tyttö itse kohtalonsa. Bäck'in ja hänen tarkoituksensa olen\nminä aikoja sitte läpitse nähnyt, mutta hän vastatkoon itse teoistansa.\nVaikka kuinka sydämellisesti mielelläni haluankin vävykseni sinua,\nsinua, jonka olen tutkinut ja huomannut kaikin puolin totuuden\nmieheksi, en kuitenkaan tee tässä asiassa enemmän kuin olen tehnyt\".\n\nJa siihen se jäi. Vaikka kuinka usein Knutson koki Marin kanssa\nkeskustellessaan osoittaa murheitansa sekä itsestänsä että hänestä,\nymmärsi hän joka kerran tuolla niin omituisella vaimon hienoudella\nvälttää päättävän selityksen.\n\nMutta kaikilla on rajansa ja niin on kärsivällisyydelläkin. Knutson oli\nvihdoin päättänyt ratkaisevan askeleen, ja sentähden hän tänä päivänä\nsaapui tavallista aikaisemmin lukkarin asuntoon.\n\nNyt tapahtui niinkun Mari oli aavistanutkin, että tämä sulhasen\nkäynti koski heidän onnellisempina olonsa aikoina solmittua liittoa,\nolisiko se peräti purettava tahi ensi tilassa avioliiton siteellä\nvahvistettava. Hänen sydämensä tykytti sentähden ankarasti, ja heleä\npunastus, kentiesi silmänräpäyksellisen katumuksen tuottama hänen\nkaksinkertaisesta rakkauden leikistänsä, levitti purppurahohteensa\nhänen ehdottomasti viehättäville kasvoillensa. Rinta aaltoili, ja hänen\nvapiseva kätensä saattoi ainoastaan vaivaloisesti neulaa käyttää.\n\nMutta jos Mari oli liikutettu, niin kyllä oli Knutsonikin. Hänenkin\nelämänsä onnea koski tämä asia, ja hän vapisi mennessään ottamaan\npäättävää askelta, askelta, jonka hänen kuitenkin täytyi ottaa.\n\nHän rohkaisi kuitenkin itsensä, otti nuoren tytön kädestä kiini ja\nkatsoi hänen silmiinsä sydämellisimmästi ja lemmellisimmästi. Mari ei\nvoinut sietää tätä avonaista, läpirehellistä katsantoa, joka oli niin\ntäynnä uskollista rakkautta ja samalla niin rukoilevainen, vaan käänsi\nsilmänsä alas ja tunsi olevansa vaikeammalla mielellä kuin milloinkaan\nennen.\n\n\"Vuosi sitte\", alkoi Knutson liikutuksesta vapisevalla äänellä, \"olin\nminä onnellisin ihminen auringon alla, ja tämä onni alkoi samana\npäivänä, jolloin sinä annoit minulle rakkautesi. Mutta tänään,\nrakastettuni, tunnen minä itseni onnettomaksi, niin onnettomaksi. Sinä\ntiedät itse parhain, miksi\".\n\nMari oli vaiti ja kumartui yhä enemmän työnsä päälle.\n\n\"Sentähden\", jatkoi Knutson heille molemmille kiusallisen äänettömyyden\njälkeen, \"olen minä nyt päättänyt saada kuulla sinun omasta suustasi,\nrakastatko sinä vielä minua, vai oletko antanut sydämesi jollekin\ntoiselle. Vaikka sydäntä särkevä aavistus sanoo minulle, ettei minulla\nole enää mitään toivomista, niin pyydän kuitenkin sinua minulle\nvastaamaan suoraan ja rehellisesti\".\n\nMari laski pois työnsä ja katsoi ylös. Hänen ennen niin kirkkaat,\nsiniset silmänsä loistivat nytkin, mutta loistivat tuosta\nkummallisesta, harhailevasta ja huikentelevasta liekistä, jonka\nainoastaan uskonnon harhaus saattaa synnyttää. Hän vastasi kuitenkin\njotenkin lujalla äänellä:\n\n\"Sinä olet pyytänyt totuutta ja sinä saat sen kuulla. Vuosi sitte\nrakastin minä sinua niin lämpimästi, kuin joskus nainen saattaa\nrakastaa, mutta nyt...\"\n\n\"Mutta nyt?\" kertoi Knutson koneellisesti, kun Mari piti väliaikaa,\nikäänkun ollen vielä viimeisessä hetkessä kahdella päällä.\n\n\"Mutta nyt ... en rakasta sinua. Pastori Bäck on avannut sydämeni ja\nsilmäni maailmallisen rakkauden erhetyksille, jotka vaan synnyttävät\nsyntiä ja kadotusta. Jos sinä olisit yksi meidän seurastamme, jos sinä\nolisit uskovainen armossa, niin voisin vielä rakastaa sinua. Ah!\"\njatkoi nuori tyttö yhä suuremmalla innostuksella, \"hylkää syntinen\nelämäsi, hylkää saatana ja hänen oppinsa, niin kaikki tulee meidän\nvälillämme hyväksi jälleen!\"\n\nSyvästi leikkasi tämä Knutsonin sydäntä, mutta hän ei miettinyt\nsilmänräpäystäkään vaan vastasi voitetulla lujuudella:\n\n\"Vaikka minä niin suuresti sinua rakastan, en kuitenkaan hylkää\nuskonnollista vakuutustani sinun rakkautesi hinnalla. Ennen olkoon\nikuinen ero meidän välillämme\".\n\n\"Olkoon vaan, koska et tahdo kuulla Jumalan sanaa Kristuksessa. Bäck\nrakastaa minua myöskin, mutta Kristuksen mielen jälkeen, hengessä ja\ntotuudessa, miten raamatun sana käskee. Minä myös rakastan häntä, ehkä\nen syntisyydessäni vielä ole hänelle mahdollinen. Nyt olet kuullut\nsanani, Knutson; minulla ei ole mitään muuta sanomista\".\n\nKnutson veti kätensä otsallensa, ikäänkun karkoittaaksensa sitä syvää\ntuskaa, minkä nämä nuoren tytön sanat hänessä vaikuttivat. Hän ei\nvoinut virkkaa sanaakaan, vaan nousi ylös ja heitti surullisen\nsilmäyksen morsiameensa. Päättävä isku oli sattunut syvästi ja\nankarasti.\n\nHän seisoi, juuri aikoen ojentaa eksytetylle tytölle kätensä\njäähyväiseksi, kun lukkariukko tyytyväisellä muodolla tulla lylleröitti\nylöspäin jokipolkua, kantaen aika lohta, sen päivän saalista. Ukko tuli\nsuoraan heitä kohden ja antoi Knutsonille voimakkaan ja lämpöisen\nkädenlyönnin. Syvä alakuloisuus jonka hän luki tämän kasvoista, antoi\nhänelle syytä katsahtaa tyttäreensäkin, ja ukolle oli kohta koko asia\nselvänä.\n\n\"Vai niin\", lausui hän vakaasti, mutta levollisesti; \"se on nyt jo\nmennyt niin pitkälle! Uskon rakkain toivo on sortunut; mutta\nuskokaamme, mitä Jumala tekee, tapahtuu parhaaksi\".\n\n\"Niin, uskokaamme se\", virkkoi Knutson, ravistaen vanhuksen ryppyistä\nkättä. \"Kiitos kuitenkin, lämmin ja vilpitön kiitos ystävyydestänne ja\nhyväntahtoisuudestanne, isä Per! En koskaan unhota sitä, enkä\nsinuakaan, Mari, vaikka mitä tapahtuisi. Hyvästi!\"\n\nVerkalleen, vaan vakavin askelin poistui Knutson. Ensi kerran katsahti\nukko Per tyttäreensä nuhtelevaisesti, vaan ei virkannut sanaakaan.\nVaiti oli Marikin, ajatuksiin vaipuneena siitä, mitä oli tapahtunut,\nmutta vahvana siinä uskossansa, ettei kukaan muu kuin pastori Bäck\nvoisi tehdä häntä onnelliseksi, tehdä häntä mahdolliseksi uskovaisen\nvaimon \"Kristuksen morsiamen\"-nimitykseen.\n\n\n\n\n4.\n\n\nTaaskin oli yksi vuosi kadonnut ajan virtaan.\n\nMonta muutosta oli tämän vuoden kuluessa tapahtunut ystäväimme\nkohtaloissa. Tuntein itsensä liian heikoksi masentamaan rakkauttansa\nMariin, oli Knutson hakenut ja saanut viran eräässä koulussa\nkotitienoillansa Södermanlannissa, luullen että matka lievittäisi ja\nviimein pois pyhkisi hänen surunsa ja muistonsa siitä, jota hän niin\nsuuresti oli rakastanut. Tämä onnistui kuitenkin vaan puoliksi, sillä\nhänen sielunsa silmissä kangasteli aina tuo lumoava lukkarin puustelli\nOngermanjoen rannalla ja sen kauniin emännöitsiän \"lukkarin Marin\"\nkuva. Rehellinen, vanha lukkari oli jo mennyt isäinsä luokse,\nvilpittömästi surtuna ja kaivattuna seurakuntalaisiltansa, joille hän\naina oli ollut viisas ja luotettava neuvonantaja. Myöskin suri Mari\nvanhaa isäänsä, mutta enimmiten sentähden, että hän hänen vakuutuksensa\nmukaan oli tullut kadotuksen varmaksi saaliiksi heräämättömänä ja\nuskomattomana. Niin kauvan kuin ukko eli, ei Bäck'illä ollut rohkeutta\ntulla häneltä pyytämään Marin kättä, mutta tuskin oli ukko vielä\nennättänyt oikein ummistaa silmänsä, ennenkuin hän ja Mari\nkuulutettiin. Totta puhuaksemme, oli tämän kiireen syynä se, että\nGrangårdin Per oli jättänyt muutamia tuhansia riksiä jälkeensä, ja\nnäitä tarvitsi Bäck suuresti, kun vissit jälkimainingit iloisesta\nylioppilaselämästä Upsalassa alkoivat tuottaa levottomuutta kunnon\nsielunpaimenelle. Häät vietettiin sentähden niin pikaisesti, ettei Mari\ntiennyt, kuinka se oli käynyt, ennenkuin vissit keksinnöt avasivat\nhänen silmäinsä eteen hänen ulkokullatun miehensä tarkoitusten\ntodellisuuden.\n\nBäck oli, näet, tuskin vielä ennättänyt saada vaimonsa vähäisen\nomaisuuden käsiinsä, kun hän kerrassaan heitti pois naamurinsa ja\nnäytti itsensä oikeassa haamussaan. Hän tuli päivä päivältä yhä\nkärsimättömämmäksi vaimoansa kohtaan, ja lempeä, kristillinen mieli,\njoka hänellä ennen oli ollut olevinaan, oli kokonaan kadonnut. Sitä\njuomaa, jota hän ulkokullaisuutensa aikakaudella kaikkein enimmän\ninhoi, nimittäin totia, joi hän nyt suurella himolla ja korttikasa oli\nsaanut piplian sijan hänen kirjoituspöydällänsä. Se hämmennys, jonka\nhän oli onnistunut matkaansaattaa seurakunnassa tulikivenhajuisilla\nsaarnoillansa, ja jonka seurauksena oli muun muassa se, että moni\nmuutoin eteenpäin pyrkivä ja onnellinen ihminen jätti syntymäturpeensa,\netsiäksensä Amerikan \"vapaassa\" maassa epävarmaa elatustansa ja vapaata\ntanhuata uskonnollisilta haaveksimisilta, oli saavuttanut hänen\nmuuttuneen käytöksensä kautta suurimman korkeutensa. Hänen entiset\npuoluelaisensa, kerettiläiset, kirosivat nyt häntä, samalla kuu iloisat\nveikot ylistivät hänen kääntymistänsä Bachukselle [juoppouden jumala].\nLyhyesti; hän oli vähässä ajassa ennättänyt kääntää ylösalaisin siihen\nasti olleet suhteet seurakunnassa, joka oli tosin onneton, kun sai\nhänen paimeneksensa.\n\nMutta kaikkein enimmän sai kuitenkin kärsiä hänen vaimonsa, tuo ennen\nniin ihana Mari. Hänen surunsa oli syvä ja katkera, ja lisääntyi\nluonnollisesti samassa määrässä, kuin hänen miehensä tuli kovaksi ja\nvääräksi. Mutta tämä peräti kylmä ja kovasydäminen mies nauroi vaan\nhänen kyyneleillensä eikä ottanut ensinkään korviinsa hänen\nvalituksiansa. \"Itsehän sinä tahdoit niin\", oli hänen tapansa pilkalla\nsanoa. \"Miks'et ottanut kaunista Knutsoniasi?\"\n\nMiksi? Niin, sitä ei hän itsekään oikein tiennyt. Mutta hän\nkirjoitti, tultuansa tuntemaan tavattoman miehensä luonteen,\nentiselle rakastajallensa pitkän kirjeen, jossa pyysi anteeksi\najattelemattomuuttansa ja selitti onnetonta kohtaloansa, jota hän\nkuitenkin tahtoi kantaa kärsivällisesti. Kun Knutson luki nämä\nkyyneleillä kastellut rivit, tulivat kyyneleet hänenkin silmiinsä, ja\ntöin tuskin saattoi hän lukea loppusanat, jotka kuuluivat:\n\n\"Sinulla oli kuitenkin oikein: _hän oli susi lammasten vaatteissa_\".\n\n\n\n"]