[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2IYBeL9UgW7aB70fObDMizMmOjOOk6t3WB_Jm9wMoC4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2236,"Pieni palvelustyttö","Feuvre, Amy le",1861,1929,"2236-feuvre-amy-le-pieni-palvelustytto","2236__Feuvre_Amy_le__Pieni_palvelustyttö",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1905,1909,31534,188079,false,61897,[24,25,26],"Christian life -- Juvenile fiction","Conduct of life -- Juvenile fiction","Girls -- Conduct of life -- Juvenile fiction",[28,29],"British Literature","Novels","\"Pieni palvelustyttö\" by Amy Le Feuvre is a novel written in the early 20th century. The story centers around Greeta, a young girl living in a poor and challenging environment in London, who dreams of finding a good position as a servant in a respectable household. As Greeta navigates her life, she faces familial challenges and seeks both personal fulfillment and purpose in service to others, embodying the themes of hope, resilience, and aspiration.  At the start of the book, we meet Greeta as she sits on the doorstep of a house in a poor neighborhood of London, reflecting on her life, her struggles, and her dreams for the future. Despite her unassuming appearance and difficult circumstances, Greeta harbors hopes of becoming a servant for a kind family, propelled by her desire to contribute positively to the lives of others. The opening section depicts her interactions with her critical aunt, her encounters with neighbors, and her yearning for a better life, setting the stage for her journey of self-discovery and the possibility of a brighter future. Greeta's optimistic perspective, despite the hardships she faces, is a key element in building her character as she aspires to rise above her circumstances. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Hahnsson, Theodolinda",130,"Lontoon köyhissä kortteleissa asuva nuori Greeta unelmoi paremmasta elämästä ja muiden auttamisesta. Hengellissävytteinen kertomus seuraa tytön polkua palvelustytöksi ja hänen kokemiaan koettelemuksia sekä sisäistä kasvuaan vaatimattomissa oloissa.","Amy le Feuvren 'Pieni palvelustyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2236. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","PIENI PALVELUSTYTTÖ\n\nKirj.\n\nAmy le Feuvre\n\n\nSuomentanut\n\nTh. Yrjö-Koskinen [Theodolinda Hahnsson]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n 1. Ensimmäinen askel palveluksen saamiseksi.\n 2. Tätini palveluksessa.\n 3. Olen valmis palvelukseen.\n 4. Maantienlokaa.\n 5. Liikanaista uskollisuutta.\n 6. Lähetyssukka.\n 7. Eräs toveri.\n 8. Todellinen pieni lähetyssaarnaaja.\n 9. Takaisin Lontooseen.\n10. Sairas kapteeni.\n11. Pieni sankaritar.\n12. Sairaskäyntejä.\n13. Kolehti.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nEnsimmäinen askel palveluksen saamiseksi.\n\n\nHän istui Bone Alleyn varrella erään talon oven kynnyksellä. Hänen\nympäristönsä oli sellainen, jommoista näillä seuduilla Lontoossa\nköyhien kortteleissa näkee joka päivä; eikä hän itse myöskään\nherättänyt mitään huomiota tässä ympäristössä. Kymmenestä hänen\nohitsensa kulkevasta henkilöstä olisi yhdeksän mennyt menojaan suomatta\nhänelle silmäystäkään.\n\nHän oli puettu ruskeaan hameeseen, mustaan liiviin sekä virttyneeseen\nsiniseen huopahattuun, johon oli koristeeksi pantu musta nauhasolmuke\nsekä harmaa likainen variksensulka. Hän oli kietonut käsivartensa\npolviensa ympäri, ja jalat, joissa oli rikkinäiset kengät, lepäsivät\njonkunlaisen appelsiininkuorista ja rikkinäisistä pulloista sekä\ntinasohjosta muodostuneen läjän päällä. Hänen silmänsä olivat siniset\nja suuret, ja hänen hiuksensa, jotka olivat epämääräisen ruskeata\nväriä, riippuivat oikosina suortuvina hänen hentojen vilustuneiden\nkasvojensa ympärillä. Mutta hän oli uneksija. Tarkka tutkija olisi\nhavainnut, että hänen sielunsa oli kaukana hänen ympäristöstään. Äkkiä\nilmaantui hymyily hänen huulilleen ja silmiin syntyi loiste sellainen,\nettei mikään Bone Alley'ssa voinut sitä aiheuttaa. \"Greeta, sinä\nkiipeät liian korkealle, tule alas!\"\n\nHän oli tottunut juttelemaan oman itsensä kanssa. Hänen läheisyydessään\nei ollut ketään. Etäämpänä seisoi posetiivin soittaja muutamien\ntanssivien lasten ympäröimänä.\n\n\"Paras että lähdet liikkeelle, Greeta\", jatkoi hän. \"Täti varmaankin jo\npian sinua huutaa.\"\n\nHitaasti hän nousi istualta, ja sitten kuin hän oli oikaissut laihat\njäsenensä, rupesi hän astelemaan ylös jyrkkiä portaita myöten. Ylös\nja yhä ylöspäin kolmea pitkää porrasosastoa pitkin. Erilaisia löyhkiä\ntunkeili ulos niistä monista ovista, joiden ohitse hän asteli, ja\nhelposti saattoi arvata, mitä tointa oli kullakin asukkaalla, jolle\nnuo ovet kuuluivat. Suovan, paistetun sianlihan ja kalan haju tunkeusi\nesiin. Melkein kaikkialla keitettiin ja paistettiin, sillä kello oli\nyksi, ja siis oli päivällisaika.\n\nYlimmäisessä kerroksessa seisahtui Greeta hengähtämään, ei sen vuoksi,\nettä hän olisi ollut hengästynyt, sillä hänen sekä keuhkonsa että\nsydämmensä olivat aivan terveet, mutta hänen omat sanansa antoivat\ntähän selityksen.\n\n\"Nyt, Greeta, et sano sanaakaan, kun hän alkaa -- et sanaakaan, sillä\nsilloin et saa toiste mennä ulos jälleen!\"\n\nHän aukaisi nopeasti oven ja meni sisälle. Tämä oli köyhä asunto, mutta\nsiisti. Ikkunan ääreen sijoitetussa vuoteessa istui viallinen nainen\nahkerasti kutoen sukkaa. Hän katsoi vihaisin katsein tyttöä, ja hänen\näänensä oli ärtyisän pistävä, kun hän virkkoi:\n\n\"Kuinka kauan minun pitää sinua odottaman, sitä juuri tahtoisin tietää?\nKatso tulta, sinä laiska letukka! Sinä et ole minulle suuremmaksi\nhyödyksi nyt, kuin silloin, jolloin olit koulussa. Mitä sinä olet\ntehnyt? Minä kudon ja teen työtä kaikin voimin, pitääkseni sinua\nvaatteissa ja elättääkseni sinua, ja sinä vain juokset ulkona kaduilla\naamusta iltaan. Sinä olet posetiivin ympärillä tanssinut, siitä vetoa\npitäisin! Oi, jospa minä vielä voisin jalkojani käyttää, niin kyllä\nminä sinulle soittaisin toista pilliä!\"\n\nGreeta ei vastannut mitään, mutta suurella melulla hän laittoi uuniin\ntulta ja rupesi valmistamaan päivällistä, perunoita ja silliä sekä\nkupillisen teetä. Rouva Perkins yhä jatkoi syytöksiään tyttöä kohtaan\nja valituksiaan, mutta Greeta näytti häntä tuskin kuulevan. Hän pesi\nastioita ja hellaa, toi lisää villalankaa piironginlaatikosta, ja kun\nhän oli tädilleen sen antanut, läheni hän ovea.\n\n\"Mihinkä sinä menet?\" kysyi rouva Perkins. \"Minä tahdon sinua viemään\nkääröä puotiin, ja rouva Jones on ollut täällä pyytämässä, että sinä\nvähäksi aikaa tulisit hoitamaan hänen lastansa. Hänen täytyy mennä\nsairashuoneeseen silmiensä tähden.\"\n\n\"Minä menen hänen luokseen heti\", sanoi Greeta iloisesti, \"ja sitten\nolen valmis viemään teidän käärönne.\"\n\nHän juoksi alas portaita ja tapasi siinä suuren hartevan vaimon, joka\njuuri aukaisi suunsa huutaakseen häntä.\n\n\"Minä tulen, rouva Jones, minuako te aioitte huutaa? Missä on Artturi?\nPitääkö minun mennä ulos hänen kanssaan?\"\n\nArtturi oli iso kaksivuotias poika ja hyvin raskas, mutta Greeta nosti\nhänet syliinsä ja kantoi hänet alas portaita. Tultuansa kadulle hän\nlaski pojan taas kävelemään.\n\n\"Meidän täytyy mennä rouva Creekin luo\", sanoi tyttö. \"Minä halajan\nsaada puhua hänen kanssaan.\"\n\nArtturi oli siihen tyytyväinen ja tallusteli mielihyvissään Greetan\nrinnalla.\n\nGreeta meni kappaleen matkaa eteenpäin ja poikkesi sitten kadun\nkulmauksesta suuremmalle kadulle, jossa hän seisattui pienen\nvaatimattoman karamellipuodin luona.\n\nTämä oli siisti ja miellyttävä pieni puoti; ja myymäpöydän takana\nistui pieni ilomielinen nainen, silmälasit päässä ja työkori vieressä.\nMitenkä rouva Creek saattoi viihtyä tällaisessa seudussa, sitä moni\nihmetteli. Häntä itseään lapset ihailivat melkein yhtä paljon kuin\nhänen karamellejaan. Hänellä ei ollut mitään omaisuutta, vaan hän\nelätti itseään ompelemalla varakkaammille naapureilleen. Ikkunaan\nripustetussa nimikilvessä ilmoitettiin suurilla kirjaimilla:\n\n    \"OMPELUA VASTAAN OTETAAN.\"\n\nMutta rouva Creek käytti neulaansa moneen erilaiseen ompelukseen --\npienistä housuista alkaen hattujen vaatetukseen ja sukkien parsimiseen.\nHän ja Greeta olivat hyviä ystäviä. Hän tiesi, että vaikka tytön rampa\ntäti olikin kunnioitettava ja ahkera nainen, hän kuitenkin oli ankara,\nja vaikea oli häntä tyydyttää. Hän tiesi senkin, että vaikka Greeta\naina iloisesti ja alttiisti tätiänsä palveli, niin hän ei kuitenkaan\nmilloinkaan häneltä hyvää sanaa saanut.\n\n\"Olkaa niin hyvä\", alkoi Greeta, pitäen pikku pojan kädestä kiinni, \"ja\nantakaa viiden pennin kaakku tälle Artturille. Ja tahdotteko, rouva,\nolla niin hyvä, ja sitten vielä kerran kertoa minulle, mitenkä te ensi\nkerran pääsitte palvelukseen?\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinun pikku sydäntäsi! Istu tuohon, tuon tyhjän\nlaatikon päälle. Tuossa on kaakku. Oi miten kauniiksi tuo pieni poika\non kasvanut!\"\n\nSitten hän nuhtelevasti ravisti päätään Greetalle.\n\n\"Sinulla ei ole oikeutta haluta kiellettyä hedelmää, rakas lapsi.\nTätisi tarvitsee sinua, hän ei voi avuttasi tulla toimeen, ja hän on\nsen sinulle sanonut.\"\n\n\"Niin on\", sanoi Greeta, jonka kellertävät posket hieman punastuivat;\nmutta säteilevin silmin hän sanoi: \"Minä kuitenkin uneksin siitä\nlakkaamatta, ja voihan se tapahtua joskus. Opettajatar sanoi pyhänä,\nettä voi rukoilla Jumalalta kaikkea, -- ja minä rukoilen -- rukoilen\nhäntä ohjaamaan asiani niin. Kertokaa minulle vaatteistanne, rouva\nCreek. Se kuului kovin ihastuttavalta.\"\n\nRouva Creek nauroi.\n\n\"Minä muistelen, että niin oli minunkin mielestäni. Ensimmäinen\npalveluspaikkani oli pappilassa, jossa olin sisäkkönä, enkä minä voinut\nnukkua yöllä, pelkästä ihastuksesta, kun tuota ajattelin. Minulla oli\nkaksi sinipunervaa pumpulileninkiä, joihin oli painettu valkoisia\nsatakaunoja, ja sitten minulla oli neljä valkoista esiliinaa ja\nkaksi paria uusia kenkiä ja yksi pari puolikenkiä ja kolme valkoista\nmyssyä ja musta olkihattu nauhoineen ja valkoinen olkihattu pyhänä\nkäytettäväksi ja harmaa puolivillainen leninki ja musta kaunis\npäällysnuttu -- -- --\"\n\nHän keskeytti hetkiseksi puheensa, ja Greeta huokasi hieman.\n\n\"Oi\", sanoi hän ristissä käsin, \"kuinka rikas teidän tätinne mahtoi\nolla! Kuinka ihastuttavaa ajatella, että nuo kaikki olivat oikein\nteidän omianne! Oi, olkaa niin hyvä ja jatkakaa! Kertokaa miltä tuntui,\nkun saitte käydä mattoja pitkin.\"\n\n\"Ne olivat pehmeät ja hauskat\", sanoi rouva miettiväisenä, \"ja\nlastenkamari suurine uuneineen ja kirkkaine messinkisuojuksineen, ja\ntaulut ja leikkikalut ja punaiseksi maalattu keinutuoli punaisine\ntyynyineen -- näen ne kaikki edessäni nyt. Lapsenhoitaja oli pitkä\nja ankara, mutta pikku tytöt, niitä oli kolme, olivat aina valmiit\nkanssani leikkimään. Ja minun oli tapana kiikuttaa heitä keinussa, joka\noli ruohopihassa, ja auttaa heitä puhdistamaan pupuhäkkejänsä. Se oli\niloinen aika, ja minä olin silloin onnellinen ja iloinen tyttö.\"\n\nGreeta koetti tukehuttaa nyyhkytystä, mutta rouva Creek katsoi häneen\nja huomasi, että kyyneleet virtailivat hänen poskiansa pitkin.\n\n\"Se tuntuu minusta niinkuin olisi taivaassa\", sanoi tyttö, pyyhkien\nkätensä selkäpuolella kyyneleet silmistään ja ottaen Artturin\nsyliinsä, sillä poika rupesi käymään levottomaksi. \"Kuinka vähällä\ntulisi toimeen, jos olisi oikein varovainen? Riittäisikö yksi\npumpulivaatekerta? Sopisihan sitä pestä joka ilta maatapannessa,\nainakin voisi ottaa likatäplät pois?\"\n\nRouva Creek pudisti päätään.\n\n\"Jos tahdot hienon paikan herrasväen luona, niin sinulla tulee olla\njonkunlaiset myötäjäiset\", sanoi rouva itsetietoisesti.\n\n\"Ikäänkuin naimisiin mennessä\", virkkoi Greeta huoaten.\n\n\"Mutta\", sanoi rouva, \"ei ole monella sellaista onnea kuin minulla oli,\nminä olin maantyttö, näetkö, ja isäni oli puutarharenkinä linnassa.\"\n\nGreetan muoto kävi surulliseksi.\n\n\"Ei minulla kaiketi ole mitään toivoa, vai mitä luulette? Hyvä rouva,\nolen säästänyt muutamia pennejä, jotka olen rehellisesti ansainnut,\nmutta odottakaa, minä katson -- paljonko tarvitsee yhteen pukuun?\nRiittääkö markka viisikymmentä penniä?\"\n\nHän otti puserostaan esiin likaisen rievun, johon hän oli solminut\nrahansa, ja laski, että niitä oli viisikymmentä penniä.\n\nRouva Creek noikkasi hymyillen.\n\n\"Siinä, lapseni, on hyvä alku. Kentiesi silloin, kun tätisi sinua ei\nenää tarvitse, sinulla on koko sievä summa.\"\n\nGreetan kasvot saivat iloisen ilmeen.\n\n\"Ja miten te kiinnititte myssynne, sanokaa? Oliko teillä pitemmät\nhiukset kuin minulla?\"\n\n\"Oli niinkin, taisipa minulla olla vahva, kaunis tukka siihen aikaan,\nja minä palmikoitsin hiukseni kauniisti palmikkoihin, ja minulla oli\nsievä matala säpsä, eikä tuollainen papukaijan muotoinen myssy, joita\ntytöt tähän aikaan käyttävät.\"\n\n\"Puhukaa nyt vielä jotakin huoneista, jos olisitte niin hyvä.\"\n\nRouva Creek alkoi kertomuksensa, joita tyttö oli monta monituista\nkertaa jo ennen kuullut, mutta hän kuunteli suu auki ja silmät\nloistavina siksi, että muutamat ostajat tulivat puotiin heitä\nkeskeyttämään. Oli lauantai ja työväki oli saanut palkkansa, ja\nnyt täytyi rouva Creekin jättää syrjään entiset muistonsa ja ottaa\nhuomioonsa nykyhetken vaatimukset ja velvollisuudet. Kun Greeta oli\nvähän aikaa odottanut, poistui hän hitain askelin.\n\nEräs laiha tyttö tapasi hänet heti puodin ulkopuolella.\n\n\"Hoi Greeta! En ole tavannut sinua vuosikausiin!\"\n\n\"Missä olet ollut?\" kysyi Greeta.\n\n\"Olen ollut kenkätehtaassa, ja meidän Emmamme on mennyt orjuuteen.\"\n\n\"Onko hän? Mihinkä? Minä toivoisin saavani tehdä samoin!\"\n\n\"Te olette yksinkertaisia molemmat. Minä menisin orjantyöhön! En, sitä\nen minä tekisi.\"\n\n\"Mihinkä Emma on mennyt?\"\n\n\"Sianteurastajalle, ja hänen emäntänsä löi häntä kenkäharjalla viime\nlauvantaina. Minä toivoisin, että hän olisi minua lyönyt!\"\n\n\"Kun minä menen palvelukseen\", sanoi Greeta, pannen päänsä pystyyn,\n\"niin menen oikealle herrasväelle, joka ei puotia pidä.\"\n\n\"Minä alkaisin Buckingham Palacestä\", sanoi tehtaan tyttö musertavin\nkatsein, \"mutta kentiesi se ei sinulle olisi tarpeeksi hienoa!\"\n\nGreeta käänsi hänelle heti selkänsä. Hän meni pienen turvattinsa kanssa\neräälle suurelle kadulle, jonka varrella oli puoteja pitkä rivi,\nja tyttö näytti pojalle silloin tällöin joitakuita silmiinpistäviä\nesineitä, joita näkyi ikkunoissa, mutta enimmiten hän ääneti seurasi\nomaa ajatusjuoksuaan. Vihdoin hän seisahtui erään vaatekaupan eteen.\nHän oli huviksensa usein kuvitellut tulleensa ulos, taskussa kukkaro\ntäynnä rahoja, joilla hän ostaisi myötäjäisiä -- ja nyt hän ei voinut\nolla tätä huvia taas toistamatta.\n\n\"Valikoitse nyt, Greeta. Tuolla on pumpulikankaita sekä punaisia\nettä sinisiä, vaikka ei sinipunervia, sellaisia kuin rouva Creekillä\noli. Mutta tuolla, tuolla nurkassa on kaunista raitaista, sinä\ntulisit oikein hienoksi siinä. Ja oi, niin kauniita myssyjä, oikein\nreikäompelulla koristettuja, ja ne maksavat vain 30 penniä!\"\n\nHän vaikeni ja katseli halajavin silmin myssyjä.\n\n\"Jos minä vain saisin koettaa yhtä, saadakseni nähdä miltä se näyttää!\nMutta miksikä en ostaisi sellaista? Noh, tule Artturi, minä ostan sen\ntuossa tuokiossa!\"\n\nHän astui puotiin ikäänkuin joku herttuatar. Ja kaupanteko se vasta\nolikin Greetan mielestä oikein hauskaa. \"Ne ovat ainoat tilaisuudet,\njolloin ihmiset ovat kohteliaita\", oli hänen tapana sanoa. \"He eivät\nhuuda eivätkä toru minua, ja tämä synnyttää minussa tunteen, että olen\nikäänkuin heitä mahtavampi.\"\n\n\"Minä pyydän saada nähdä muutamia noista säpsistä\", sanoi hän,\nistahtaen tiskin vieressä olevalle tuolille. \"Minä tarkoitan noita\nmyssyjä palvelijoita varten.\"\n\n\"Tässä\", sanoi eräs nuori neiti kohteliaasti, \"on yksi laji hyvin\nhalpoja, jotka juuri olemme saaneet kauppaan.\"\n\n\"Toivottavasti ne kestävät pesua\", sanoi Greeta nostaen yhtä\nsormenpäällään. \"Kun lakaisee huoneita, tulee säpsä likaiseksi\", lisäsi\nhän, ravistaen päätään asiantuntijan näköisenä.\n\n\"Kyllä, ne kestävät kyllä pesua, katsokaa, kun tämän ryppynauhan vetää\nsuoraan, tulee se aivan sileäksi. Katsokaa, näin!\"\n\nGreeta katsoi sitä ja ponnisti voimiaan voidaksensa olla ihmettelyään\nosottamatta.\n\n\"Tämähän on ikäänkuin Jack laatikossa\", ajatteli hän; mutta ääneensä\nhän sanoi:\n\n\"Minä otan yhden, koetteeksi, nähdäkseni mitä siitä pidän. Olen\nerittäin tarkka myssyjeni suhteen.\"\n\nPuotineiti koetti salata hymyilyään, sillä välin kuin hän kääröä\nvalmisti. Kun Greeta oli myssynsä maksanut, lähti hän pois ihan\ntyytyväisenä.\n\n\"Tämä on ensimmäinen askel palveluksen saamista varten\", sanoi hän ihan\nääneensä, \"mutta minä en vain käsitä, missä minä sitä koettelisin.\nTädillä on meidän ainoa peilimme, enkä minä tästä tahtoisi puhua rouva\nCreekille -- hän pitäisi minua yksinkertaisena.\"\n\nHän meni kotiin Artturin kanssa, ja jätettyään pojan tämän äidille,\nkiipesi hän jälleen ylös noita jyrkkiä portaita pitkin. Hän pisti\nmyssynsä taskuunsa ja astui sisälle vastaanottamaan tätinsä tavallisen\ntervehdyksen:\n\n\"Missä olet ollut, sinä kelvoton tyttö? Tässä on pakettini ollut\nvalmiina sinua odottamassa kokonaisen tunnin, ja puut ovat melkein\nloppuun asti palaneet eikä vesi teepannussa vielä läheskään kiehu!\"\n\n\"Olen ollut ulkona Artturin kanssa. Laitan tulen heti paikalla.\"\n\nEi kauan viipynytkään, ennenkuin valkea leimusi takassa, ja muutamaa\nminuuttia myöhemmin lähti Greeta viemään tädin työtä erääseen Cityssä\nolevaan puotiin. Täti varoitti häntä olemasta siellä kauan, ja tyttö\nriensi eteenpäin pitkin vilkkaita katuja; koko tien hän vaivasi päätään\ntuumaamalla kuinka ja missä hän saisi tilaisuuden koettaa lumivalkoista\nsäpsäänsä pörröiseen kampaamattomaan päähänsä.\n\nPaketin hän jätti määrättyyn paikkaan ja sai kaksi markkaa\nviisikymmentä penniä, jotka hän huolellisesti sitoi punaisen\nkaulaliinansa kulmaan. Kotimatkallaan näki hän edessään rikkarattaat,\njotka herättivät hänen huomiotansa sen vuoksi, että siinä kaalilehtien\nvälissä näkyi jokin kiiltävä esine. Greetalla oli hyvät silmät, ja hän\nhavaitsi heti, että se oli peilinpala.\n\n\"Juuri mitä sinä Greeta tarvitset\", sanoi hän. \"Jos tuon voit saada,\nolet tosiaankin onnellinen tyttö.\"\n\nHän läheni ajajaa Lontoon lapsen koko varmuudella.\n\n\"Hoi, herrani! Olkaa hyvä ja antakaa minun nähdä tuota peililasia, minä\nniin mielelläni sen tahtoisin.\"\n\nMies katsoi ensin häneen ja sitten peilinpalaseen. Sitten hän nauroi\nsanoen: \"Se ei näytä teille mitään kaunotarta.\"\n\n\"Ei\", sanoi Greeta vakavasti, \"mutta se auttaa minua panemaan hattuni\noikein päähäni.\"\n\nMies seisautti rattaansa, otti lapiolla peilinpalan ulos ja antoi\nsen tytölle. Greeta kiitteli iloissaan lahjasta, ja pistettyään sen\nnuttunsa alle piiloon, lähti hän kotiin sitä kiirettä, ettei rouva\nPerkinsilläkään ollut mitään moitittavaa, kun hän palasi.\n\nOli pyhä-aamu, ja Greeta nousi aikaisin makuulta, sillä hänellä oli\npaljon tehtävää, ennenkuin hän sai lähteä ulos, ja hän kävi aina\npyhäkoulussa, joka oli lähitteellä, sekä meni säännöllisesti kirkkoon\naamupäivällä joka sunnuntai. Sitten hän istui tätinsä luona sisällä\nkoko jäljelläolevan päivän. Pyhä-iltapäivinä tulivat rouva Perkinsin\nystävät tavallisesti hänen luoksensa vieraisille, ja silloin tarjottiin\nteetä, ja Greeta oli tarjoilijana ja kuunteli heidän keskusteluaan\nmieltymyksellä, vaikka ei hänen milloinkaan annettu ottaa siihen osaa.\n\nHän meni tänä aamuna pyhäkouluun iloisessa ja onnellisessa\nmielentilassa. Hyvän palveluspaikan mahdollisuus aina kohdistui hänen\nopettajattareensa, neiti Gregoryyn, ja Greeta oli mielessään luonut\nmonta kummallista kuvitelmaa tuosta nuoresta neidosta -- miten hän\neräänä pyhänä sanoisi: \"Greeta, olen kauan ajatellut, että sinusta\ntulisi minulle hyvä, pieni palvelija. Nyt olen siitä varma. Minä\nkäyn sinun tätisi luona, ja sitten ostan sinulle uudet vaatteet, ja\ntulevalla viikolla sinä pääset minun luokseni.\"\n\nToisinaan Greetan ajatukset lensivät vielä korkeammalle. Neiti\nGregory sanoisi hänelle: \"Greeta, minä aion ostaa maalla talon, se on\neräs pappila, ja minä olen myöskin ostanut kirkon. Siellä on kaunis\npuutarha, jossa on kukkia ja hedelmäpuita, sinä pääset minun kanssani\nja saat tulla pieneksi palvelustytökseni.\"\n\nPelkäänpä että Greetan ajatukset usein olivat läksyistä kaukana.\nKaikessa salaisuudessa hän intohimoisesti rakasti opettajatartansa,\nmutta totta puhuen piti neiti Gregory häntä tyhmänä oppilaana, joka\noli tarkkaamattomampi kuin muut ja epäilemättä vähimmän huvitettu\nopinnoista.\n\nMutta tänään tyttö jo alusta alkaen oli tarkkaavainen. Päivän tekstissä\npuhuttiin pienestä tytöstä, joka oli vankina Naemanilla ja kertoi\nNaemanin vaimolle siitä suuresta profeetasta, joka saattoi parantaa\nhänen miehensä. Greeta kuunteli silmät suurina ja suu auki.\n\nNeiti Gregory lopetti näillä sanoin:\n\n\"Te näette tästä, lapset, kuinka paljon hyvää pieni palvelustyttö voi\nsaada toimeen. Hän oli ryöstetty pois kodistaan ja ystävistään ja olisi\nluonnollisesti kyllä saattanut olla äreä ja epäystävällinen eikä altis\nauttamaan, mutta hän päinvastoin halusi auttaa isäntäänsä ja toivoi\nhänen paranemistaan\".\n\n\"Arvaahan sen\", huokaili Greeta, \"hän mahtoi olla hirveän iloinen\nsaadessaan jättää kodin, kun pääsi palvelukseen!\"\n\nHänen äänessään oli jotakin, joka herätti neiti Gregoryn huomiota. Hän\nkatsoi tyttöön sanoen:\n\n\"Ei yhdenkään pienen tytön pidä toivoa pois vanhempiensa luota. Hyvät\npienet tytöt eivät sitä tee.\"\n\nGreeta katsoi alas hämillään. Hänen sivukumppaninsa tuuppasi häntä\nkyynäspäällään.\n\n\"Se oli sinulle, Greeta!\" kuiskasi hän.\n\nGreeta antoi hänelle kiivaan tuuppauksen takaisin, ja tämä tuotti\nhänelle uudestaan nuhteita opettajattarelta; ja kun opetustunti oli\nloppunut ja lapset poistuivat, sai Greeta jäädä jälkeen.\n\n\"Etkö tahdo rakastaa Jeesusta, Greeta, ja koettaa tehdä hänen\ntahtoansa\", sanoi opettajatar surullisella äänellä.\n\nGreeta katsoi lattiaan eikä puhunut mitään.\n\nNeiti Gregory jatkoi: \"Olen monta kertaa toivonut, että sinä enemmän\nrakastaisit raamattua, Greeta. Sinä näytät aina ajattelevan jotakin\nmuuta. Etkö sinä pidä raamatun kertomuksista?\"\n\n\"Kyllä, kun niissä puhutaan palvelustytöistä\", vastasi Greeta\nkatsahtaen neitiin iloisesti hymyillen.\n\n\"Vai niin, pidätkö sinä niistä? Miksi niin? Ethän sinä ole\npalveluksessa, vai miten?\"\n\n\"En, neiti hyvä. Minä asun tätini luona ja autan häntä.\"\n\n\"Silloinhan sinun tulisi olla onnellinen pieni tyttö, koska sinulla on\nhauska koti, josta sinun ei tarvitse mennä pois elatustasi etsimään.\nYksinäisillä palvelijoilla on sangen vaikeat tehtävät, ei sinun pidä\nsellaiseksi toivoman.\"\n\n\"Mutta minä toivon hyvää palveluspaikkaa oikean herrasväen luona\",\nsanoi Greeta vakaasti.\n\nNeiti pudisti päätään.\n\n\"Sinun tulee oppia koko paljon, ennenkuin voit saada sellaisen paikan.\"\n\n\"Mutta tyttö, josta raamatussa mainitaan, tuli suorastaan sellaiseen\npaikkaan. Opettaja sanoi, että hänen emäntänsä oli sekä ylhäinen että\nrikas. Minä tahtoisin sellaisen rouvan palvelukseen.\"\n\nOpettajatar hymyili.\n\n\"No niin\", sanoi neiti, \"saattaahan tapahtua, että sinä joskus pääset\npalvelukseen, ja vaikkapa tulisit pienimpään puotiin, voit sinä siellä\npalvella Jumalaa yhtähyvin kun komeassa linnassakin. Älä odota mitään\nsuurta, vaan ole uskollinen vähässä. Seuraa nyt muita kirkkoon. Minä\ntulen heti jäljessä.\"\n\nGreetan toiveet olivat jälleen musertuneet.\n\n\"Ei sinun puuhistasi ole mihinkään, Greeta\", mutisi hän. \"Opettaja ei\nmilloinkaan aio sinua auttaa, hän pitää sinua liian huonona.\"\n\nHän meni kirkkoon, ja kun hän kumartui rukoukseen ennen\njumalanpalveluksen alkua, kuiskasi hän:\n\n\"Oi Jumala! Sinä ymmärrät minua, vaikka opettaja ei sitä tee. Ole\nniin hyvä ja keksi minulle paikka, yhtä hyvä kuin se oli siellä\nspitaalitautisen kapteenin luona, ja anna minulle vaatteita, ja anna\ntätini laskea minut menemään. Jeesuksen Kristuksen tähden. Amen.\"\n\nSitten nosti hän päänsä, ja hänen silmistään loisti uusi toivo.\n\n\"Jumala on sen paremmin tekevä kuin opettaja. Hän on varmaan kuullut\nminua tänään, koska rukoilin häntä kirkossa.\"\n\nHän läksi lohdutettuna kotiin, ja koko päivän hänen ahkerat aivonsa\ntekivät työtä, ajatellen tuota pientä vangittua tyttöä.\n\n\"Minä tahtoisin tehdä jotakin yhtä suurta. Kun ensimmäisen\npalveluspaikan saan, niin minä koetan. Minä otan semmoisen\npalveluspaikan, jossa on sairas herra, ja minä puhun hänelle sitten --\nniin, minä puhun hänelle sitten niistä pillereistä, jotka paransivat\ntädin serkun, ja jos hän käyttäisi niitä ja paranisi, niin olisin minä\npuolestani tehnyt jotakin suurta. Tietysti se ei olisi samaa, kuin\npuhua profeetasta, mutta opettaja sanoo, ettei nyt enään löydy mitään\nprofeettoja. Mutta palveluksessa on helppo tehdä suuria asioita. Ellen\nminä milloinkaan palveluspaikkaa saa, niin ei noita asioita kannata\najatellakaan.\"\n\nJa niin kului sunnuntai toivon ja pelon tunteitten vaihdellessa.\nGreetalla ei kertaakaan ollut tilaisuutta katsella kallisarvoista\nmyssyänsä, mutta jo tieto siitä, että se hänellä oli, tuotti hänelle\nsanomattoman ilon.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nTätini palveluksessa.\n\n\nHän heräsi aikaisin seuraavana aamuna, ja kuullessaan tädin raskaasti\nhengittävän, tiesi hän hänen nukkuvan. Greeta nousi istumaan\nvuoteessansa ja olisi mielellään vetänyt ylös uutimen, mutta hän ei\nuskaltanut hiipiä lattian poikki. Täti heräsi hyvin helposti, mutta\nainoa tilaisuus, jolloin Greeta sai olla ihan häiritsemättä, oli tädin\nnukkuessa.\n\nNiin nopeasti kuin mahdollista asetti hän peilinpalasen seinää\nvasten ja pani myssyn päähänsä. Tämä oli jotenkin vaikea tehtävä.\nEnsiksi hänen piti panna hiuksensa nutturalle, mutta ne olivat\naivan liian lyhyet kestämään koossa, niin että myssy olisi pysynyt\nlujasti paikallaan. Hiusten päät pistivät aina sieltä täältä esiin,\nja hän kiinnitti ne muutamalla hiusneulalla, mutta myssy meni aina\npahemmin vinoon. Väsymättömällä kärsivällisyydellä hän sen vihdoin\nsai tyydyttävään kuntoon ja katseli itseään ihastuksella pienessä\nkuvastimessansa.\n\n\"Niin\", sanoi hän aivan ääneensä, tyytyväisenä nyökähyttäen päätänsä.\n\"Sinä olet ihan kuin ensiluokan palvelija. Oikein hieno oletkin, ja\nsinä voit varsin hyvin avata oven herttualle. Tulkaa sisään, olkaa\nhyvä. Ilmoitan rouvalle, että olette täällä. Oi sentään!\"\n\nHän heilautti niin vilkkaasti päätään, että säpsä irtaantui ja lensi\nkauas lattialle, samalla kun tädin äreä ääni kuului huutavan:\n\n\"Mitä ihmettä sinä teet, Greeta? Oletko tullut hulluksi? Miksikä sinä\nnoin itseäsi laittelet tähän aikaan aamusta?\"\n\nGreetan posket kävivät tulipunaisiksi, ja hän piiloutui peittonsa alle.\n\n\"Oletko sinä hullu?\" toisti täti. \"Sano minulle, mitä teit! Aivan olit\napinan näköinen, kun sinulla oli jotakin valkoista hupsumaista pääsi\npäällä! Puhu heti, kelvoton!\"\n\nMutta Greeta oli häpeän ja hämmennyksen valtaamana. \"Minä luulen että\nuneksin, täti. Ainakin teidän sopii luulla niin -- -- minä -- minä\nleikin, että olin olevinani palvelija.\"\n\nHän teki tunnustuksensa katuvaisella äänellä.\n\n\"Pieni hupsu!\" Täti käänsi itseään vuoteessa ja nukkui. Greeta ei\nliikahtanut, ennenkuin kirkonkello löi seitsemän; silloin hän nousi\nhuoaten ja tallensi peilinpalan sekä säpsänsä patjan alle vuoteeseensa.\nTämä oli hänen tavallinen talletuspaikkansa, ja se oli saanut ottaa\nvastaan monta kummallista esinettä aina silloin tällöin. Puettuaan\nvaatteet yllensä hän lähti tuomaan heidän maitonsa, jota tarvittiin\naamiaiseksi, ja nyt hän käytti tilaisuutta mennäksensä eräälle\nhiljaiselle, siivolle kadulle, jossa palvelijattaret tähän aikaan\npesivät portaita. Tämä katu -- Nelsonkatu -- veti häntä puoleensa\nsiitä syystä, että hän saattoi tarkastaa niitä erilaisia myssyjä\nja esiliinoja, joita palvelijattaret käyttivät. Olipa hän välistä\nniinkin onnellinen, että sai jutella näitten kadehdittavien nuorten\npalvelijattarien kanssa. Tänä aamuna hän puhutteli erästä äsken\ntullutta n:o 6:ssa. Greeta oli nähnyt monta uutta tyttöä noilla\nportailla. Muutamat olivat olleet paikassaan joitakin viikkoja, toiset\nainoastaan muutaman päivän. Hän erotti aina uudet siitä, että heillä\noli puhtaat hameet ja hyvin kammatut hiukset, mutta tämä oli hänen\nmielestään tavallista siistimpi ja hienompi. Hänellä oli punaiset\nhiukset ja punaiselta hohtavat posket, ja hänen hameensa oli enemmän\nrouva Creekin sinipunervan hameen näköinen kuin toiset, joita Greeta\ntähän asti oli nähnyt.\n\n\"Te olette uusi palvelija\", sanoi Greeta.\n\nTyttö kääntyi ja katsoi häneen.\n\n\"Kuka sinä olet?\"\n\nHän ei juuri epäkohteliaasti tätä sanonut, mutta vähän uteliaasti.\nGreeta oli saanut pitää hyvänään ylenkatsetta ja monet tiuskaukset\nnoilta tytöiltä, niin ettei hän nytkään muuta odottanut.\n\n\"Minä\", sanoi hän, katsellen ihastuksella kysyjään, \"minä aion mennä\npalvelukseen jonakin päivänä ja kuljen sen vuoksi tällä kadulla ja\nkatselen, missä talossa minä halukkaimmin tahtoisin palvella. Kuka\ntässä asuu? Asuuko täällä joku muu kuin se rouva, joka aina toruu?\"\n\n\"Se on kyllä minun rouvani, sillä minä tulin tänne entispäivän\nedellisenä päivänä, enkä ole vielä kertaakaan osannut tehdä hänen\nmielikseen. Täällä asuu kaksi herraa ja yksi nainen, jotka antavat\nsoittotunteja.\"\n\n\"Oi\", huokasi Greeta, laskien maitoruukkunsa alas portaille ja molemmat\nkäsivartensa kupeilleen. \"Jos minä vain voisin saada palveluspaikan,\nsilloin vasta olisin onnellinen!\"\n\n\"Olen Kentistä\", selitti punatukkainen. \"Mutta minun mielestäni maalla\noli liika hiljaista, ja siksi minun teki mieleni tulla Lontooseen. Niin\nminä tulinkin tänne setäni sisarpuolen luo.\"\n\n\"Mutta parhaat paikat varmaankin ovat maalla\", sanoi Greeta. \"Minä\ntahtoisin paljon halukkaammin palvella maalla, siellä on paljon\nhelpompi pitää myssyjänsä ja esiliinojaan puhtaana -- niin sanoo rouva\nCreek.\"\n\n\"Sinä olet minusta kummallinen otus\", sanoi punatukkainen ja tuijotti\nhämmästyneenä Greetaan. Silloin kuului auki olevasta ikkunasta ääni\nhuutavan:\n\n\"Liisa, Liisa! Tule heti!\"\n\nHän syöksähti sisälle pesusoikkoineen ja harjoineen. Greeta kulki\neteenpäin.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"en minä tahdo Liisan paikkaa!\"\n\nKohta tämän jälkeen hän lähti taas rouva Creekin puotiin.\n\n\"Minä luulen, rouva\", sanoi hän, \"että jos joku tahtoisi tulla puhumaan\ntädin kanssa, niin hän kyllä antaisi minun mennä. Siellä on alakerrassa\ntyttö, joka auttaisi häntä 50 pennistä viikossa. Jos minä pääsisin\npois, niin totta kaiketi minä niin paljon ansaitsisin?\"\n\n\"Kyllä, lapseni, ja koko joukon enemmänkin.\"\n\n\"No sittenhän minä voisin palkata tytön, ja täti saisi hyvän hoidon.\nOi, olkaa rouva niin hyvä, että tulette puhumaan tädin kanssa asiasta.\"\n\nRouva Creek teki kieltävän liikkeen.\n\n\"En voi itse sitä tehdä, mutta voisihan puhua sen rouvan kanssa, jonka\npiiriin tämä kuuluu.\"\n\n\"Hän ei ole kiltti\", sanoi Greeta. \"Täti ei tahdo laskea häntä sisään.\nHän sanoo, että se rouva puhuu niin paljon uskonnosta. Hän antoi\ntädille kerran kirjoituksen, jonka nimi oli 'Onnellinen raajarikko', ja\ntäti sanoi, että hän tahtoi tehdä hänestä pilkkaa.\"\n\n\"Ah\", sanoi rouva Creek huoaten, \"sinun tätisi ei ole vielä havainnut,\nettä onnea usein nähdään juuri niillä, joilla meidän mielestämme on\nvähiten ilon aihetta. Sinun tätisi, lapseni, voisi paremmin, jos\nhänelläkin olisi enemmän uskontoa.\"\n\nGreeta kumartui eteenpäin ja sanoi kuiskaavalla äänellä:\n\n\"Hän ei pidä Jumalasta, hyvä rouva, ja se on suora totuus! Kun ajettiin\nhänen ylitsensä ja hänen jalkansa meni niin pilalle, ettei hän enään\nmilloinkaan saattanut kävellä, silloin hän lakkasi rukoilemasta.\"\n\n\"Vaivainen hän! En ole milloinkaan tuntenut tätiäsi, hän oli rampa jo\nkun minä tänne tulin, ja hän piti ovensa suljettuna melkein kaikilta.\nMutta se, joka Kaikkivaltiaan ulos sulkee, se itseltään myöskin sulkee\npois päivän valon.\"\n\nGreeta noikkasi.\n\n\"Siksipä minäkin tahtoisin hänet jättää ja mennä palvelukseen.\nOletteko, rouva, kuullut eräästä spitaalitautisesta kapteenista\nraamatussa ja pienestä palvelustytöstä?\"\n\n\"Olen kyllä. Sinä tarkoitat Naemania.\"\n\n\"Niin, semmoinen nimi hänellä oli, ja minä haluaisin saada samanlaisen\npaikan. Ajattelen, että tyttö ei ollut minua vanhempi, ja nähkääs\nkuinka paljon hyvää hän teki. Minä aion tehdä myöskin koko joukon\nhyvää, jahka minä pääsen palvelukseen!\"\n\nRouva Creek katseli hetkisen ääneti tytön suuria, vakavia silmiä.\nSitten hän laski kädestään sukan, jota hän paraikaa oli parsinut, ja\nnaputti sormustimellaan myymälän pöytään.\n\n\"Kuules nyt, mitä minä sanon, Greeta. Sinulla on nyt paikka, ja paikka\nsellainen, johon kaikkivaltias Jumala on sinun asettanut. Sinä olet\npieni palvelija ramman luona, joka ei voi vuoteestaan liikahtaa. Sano\nminulle nyt, mitä hyvää olet hänelle tehnyt?\"\n\nGreeta katsoi ihan hämmästyneenä rouvaan. \"Mutta rouva hyvä, tätihän on\nminun tätini, enkä minä ole hänen palveluksessaan.\"\n\n\"Kyllä, lapseni, olet kuin oletkin. Sinä palvelet häntä päivästä\npäivään. Oletko koskaan koettanut tehdä häntä vähän onnellisemmaksi?\nOletko kertonut hänelle, mitä pyhäkoulussa olet kuullut, jotta hän\nsaisi tietää, että Jumala häntä vielä rakastaa?\"\n\nGreeta hengähti syvään.\n\n\"Minä en milloinkaan puhu hänelle muuta, kuin mitä minun\nvälttämättömästi tulee puhua.\"\n\nTavallisuuden mukaan uudet kauppatuttavat keskeyttivät puheen; mutta\nGreeta lähti karamellipuodista, ja uudet ajatukset pyörivät hänen\npienessä päässään.\n\n\"On aivan niin kuin opettaja sanoi sinulle, Greeta -- sinä katsot liian\nkorkealle ja unohdat hoitaa sitä pientä, mikä on edessäsi. Mutta voi,\nmikä ihmeellinen ajatus, että olen palveluksessa tätini luona! Jos hän\nolisi oikea emäntä, mahtaisinkohan silloin enemmän hänestä pitää? --\"\n\nHän kulki syviin ajatuksiin vaipuneena.\n\n\"Mitähän se raamatun pieni palvelustyttö olisi mahtanut tehdä, jos hän\nolisi ollut tädin luona. Mutta raajarikkoja varten ei löydy mitään\nparannuskeinoa, minun tietääkseni, muuten minä kyllä voisin tehdä\nhänelle jotakin hyvää.\"\n\nHän meni erään kukanmyyjän ohitse, joka tarjoili kaupaksi orvokkeja.\nÄkkiä juolahti hänen mieleensä hyvä ajatus.\n\nHän etsi hameensa taskusta muutamia kalliita pennejänsä, valitsi\nvihkosen orvokkeja, maksoi siitä viisi penniä ja kiirehti kotiin.\n\nSisään tultuansa hän näki tätinsä makaavan työtään koskematta. Tämä oli\nniin ihan outo näkö, että Greeta joutui aivan hämilleen.\n\nHän meni ääneti, hiljaa lattian poikki tädin vuoteelle asti.\n\n\"Olen tuonut muutamia orvokkeja teille, täti. Ne tuoksuvat oikein\nhyvältä.\"\n\nRouva Perkins kääntyi vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja\nkuihtuneet.\n\n\"Olen saanut jälleen tuon kummallisen kivun kylkeeni, Greeta\", mutisi\nhän. \"Pane muutama tippa konjakkia lämpimään veteen ja anna minulle.\"\n\nGreeta laski pois kukkavihon ja kiirehti ruokakaapin luo, jossa\nkonjakkipullo säilytettiin. Ei sitä usein käytetty -- olkoon se sanottu\nrouva Perkinsin kunniaksi.\n\nGreetalla oli pian lämmin juoma tädilleen valmiina.\n\nRouva Perkins tuli paremmaksi heti, kun hän oli sitä nauttinut, ja\nsaattoi jälleen kohota istumaan vuoteeseensa.\n\n\"Se tuli niin äkkiä\", selitti hän, \"ja minulla on koko joukko työtä\ntehtävänä. Tule tänne, Greeta, anna minulle villat. Puhuitko sinä\njotakin orvokeista? Mistä ne sait?\"\n\n\"Minä ostin ne, täti.\"\n\n\"Ostit orvokkeja!\" Rouva Perkinsin ääni muuttui heti. \"Voi sinua pahaa,\ntuhlaavaista tyttöä. Ja mistä sinä rahat sait? Minä makaan täällä työtä\ntehden aamusta iltaan, ja sinä kuljet kaduilla ja ostat kukkasia kuten\nylhäiset naiset! Sinun tulisi hävetä!\"\n\nGreeta seisoi siinä nopolla nokin.\n\n\"Ostin ne teille\", sanoi hän hiljaa. \"Luulin teidän pitävän niiden\ntuoksusta.\"\n\nRouva Perkins nauroi ivallisesti.\n\n\"Hyvin todenmukaista. Älä minulle useampia valheita latele. Ostit ne\nminulle, todellakin! Koska sinä jotakin sellaista olisit tehnyt? Ennen\ntaivas putoaisi alas, kuin sinä ajattelisit sairasta tätiäsi. Sinä\notat vastaan hänen rahansa ja hänen ruokansa ja ne vaatteet, jotka hän\nsinulle antaa, ja nurkuilet kaikesta, mitä sinun tulee tehdä hänen\npuolestaan. Oi, jos sinun joskus täytyy kadottaa jalkasi ja maata\nkovalla vuoteella, niin kannattaisipa sinunkin sitte kokea, miltä\ntuntuu, kun kiittämätön tyttö sinua auttaa.\"\n\nGreetan kasvot kävivät nyrpeiksi. Hän ei koettanut puhua tädin\nkanssa eikä puolustella itseään, mutta hän ajatteli, ettei hän enään\nmilloinkaan voisi olla tädille ystävällinen. Hän rupesi valmistamaan\nteetä ja viskasi kukat lattialle.\n\nTämä antoi aihetta uusiin nuhteisiin, ja rouva Perkins määräsi heti,\nettä kukat pantaisiin veteen ja asetettaisiin ikkunalaudalle.\n\n\"Minä toivon, että olet ne saanut rehellisellä tavalla, mutta sitä ei\nole hyvä sanoa. Minä tahdon niitä nyt kuitenkin käyttää hyväkseni,\nkoska ne nyt kerran täällä ovat.\"\n\nGreeta heräsi yöllä tädin huudosta.\n\n\"Voi, se on taas se vanha kipu! Se syntyi varmaankin ruoasta, jonka\nsöin. Oi voi, voi! Tunnen ikäänkuin kuolisin!\"\n\n\"Hieronko teitä?\" kysyi Greeta.\n\nNiin pian kuin täti oli kipeä ja avuton, valtasi Greetan aina säälin\ntunne häntä kohtaan.\n\nRouva Perkins antoi hänen hieroa kylkeänsä, joi taas vähän konjakkia\nja vettä ja tuli levollisemmaksi jälleen. Greeta istui hänen vuoteensa\nääreen ja katseli häntä.\n\n\"Ah\", sanoi rouva Perkins huoaten. \"Minä luulen, että päiväni ovat\nluetut. Nämät vaivat ovat liian vaikeat, ne merkitsevät jotakin. Mutta\njos minä kuolen, niin ei kukaan minua kaipaa.\"\n\n\"Minä kaipaan teitä, täti\", sanoi Greeta vilpittömästi. \"Ja minä olen\najatellut, että tulisin teille paremmaksi vast'edes. Ja minä kerron\nteille kaikkea mitä kuulen pyhäkoulussa, ja kaikkea, joka tekisi teitä\nonnellisemmaksi.\"\n\nRouva Perkins huokasi ja ravisti epäillen päätänsä.\n\n\"Ei mikään voi tehdä minua onnelliseksi\", sanoi hän. \"Mutta sinulla on\ntulevaisuus edessäsi, Greeta.\"\n\n\"Niin\", sanoi Greeta nöyrästi, mutta jotenkin päättävästi, \"minä olen\npäättänyt tehdä teille hyvää, samoin kuin se pieni palvelustyttö teki\nsille spitaalitautiselle kapteenille. Ja sitten minä kerron teille\nkaikkea mitä minä kuulen, ja te saatte sitten poimia siitä itseänne\nvarten mitä sopii teille ja mikä teidän mieltänne tyynnyttää.\"\n\n\"En tahdo kuulla mitään uskonnosta\", sanoi rouva Perkins katkeralla\näänellä. \"Jos Jumalaa löytyy, niin on hän minua huonosti kohdellut, en\ntahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan!\"\n\n\"Jumala teitä rakastaa, sanoo rouva Creek\", selitti Greeta pelkäämättä.\nHän istui yhä vielä laidalla vuoteen jalkopäässä ja tuijotti tätiin,\nmutta nyt hänen silmänsä saivat uneksivan katseen. \"Kaikissa\ntapauksissa ei teitä ole ruoskittu ja pilkattu eikä ristiinnaulittu,\nniinkuin Jeesukselle tehtiin, ja kuitenkin Jumala häntä rakasti, sanoo\nopettaja.\"\n\n\"Mene maata, lapsi, äläkä pane päätäni aivan pyörälle puheillasi\",\nvastasi rouva Perkins ärtyisesti.\n\nGreeta totteli heti. Kun hän aamulla heräsi, oli hänen tätinsä\ntavallisissa voimissaan, ja heidän yöllinen keskustelunsa tuntui\nikäänkuin unelta. Ei kumpikaan maininnut siitä mitään, ja heidän\nelämänsä kulki tavallista rataansa seuraavaan sunnuntaihin asti.\n\nGreeta lähti tänä aamuna pyhäkouluun, tehden lujan päätöksen ahkerasti\ntoimivissa aivoissaan.\n\nHän jäi toisten lasten mentyä vielä kouluun.\n\n\"Minä pyydän saada kysyä jotakin opettajalta.\"\n\n\"Sittepä voit tulla mukanani kirkkoon. Meillä on hyvää aikaa ja voimme\njäädä vielä hetkeksi istumaan. Mitä nyt tahdot tietää?\"\n\n\"Tahdon vain kysyä teiltä, opettaja, että eikö nykyaikana ole mitään\nkeinoa, millä rampaa saattaisi parantaa, samaten kuin spitaalitautinen\nkapteeni parannettiin, hän josta raamatussa puhutaan?\"\n\n\"Vai niin, sinä tarkoitat Naemania! Ei, Jumala ei anna sellaisten\nihmeitten enää tapahtua, niitä ei enään tarvita.\"\n\nGreetan kasvot kävivät alakuloisen näköisiksi.\n\n\"Siis ei voi tehdä mitään hyvää raajarikko raukoille enään?\"\n\n\"Kyllä varmaan\", vastasi neiti Gregory, ja samalla hänen kasvonsa\nsaivat valoisan ja ilostuneen sävyn. \"Heidän sydämmensä voidaan tehdä\nterveeksi ja onnelliseksi, ja sehän meissä on paras osa. Me ajattelemme\npaljon ruumistamme, sen kipuja ja tuskia, mutta se on vain verho tahi\nhäkki, missä sielu asuu. Kuljin eilen hyvin ahdasta ja pimeää katua\nja havaitsin erään ikkunan ulkopuolella rastaan häkissään laulelevan\nniin iloisesti ja kauniisti, ikäänkuin se olisi ollut metsässä puun\noksalla luonnon ihanan vehreyden ympäröimänä. Tiedätkö missä rastaat\ntavallisesti asuvat, Greeta? Maalla, kukkien ja kasteesta kimaltelevan\nruohon ympäröiminä ja vapaassa raittiissa ilmassa, yläpuolellaan\ntaivaan avara sininen kaarros, ja yltympärillä muita lintuja, joiden\nparissa voivat riemuita päivät pitkät. Sepä on maailma, joka voi\nsynnyttää iloista laulua -- mutta tuo lintu, josta mainitsin, oli\nahdettu häkkiin, joka ympärimitaten oli vain jalan suuruinen, eikä\nse nähnyt häkistään muuta kuin nokea, tomua ja sumua ja kuuli vain\nriitelevien ja hoilaavien miesten ja naisten ääniä, tai lasten, jotka\nväliin viskasivat häkkiä kohti kiviä, osuakseen lintuun. Kuitenkin\nkaikesta huolimatta se lauloi iloisesti, aivan kuin olisi ollut maalla\nvapauttaan nauttimassa. Se lauloi, koska sillä oli terve ja onnellinen\nsydän. Ja jos meillä on rampa ruumis, saattaa meillä kuitenkin olla\nlaulava sydän.\"\n\n\"Mitenkä niin?\" sanoi Greeta suurin silmin ja vielä suuremmin ajatuksin.\n\n\"Rukoilemalla Jeesusta, että hän tulisi sydämmeemme valmistamaan sitä\nlaulavaksi. Oletko koskaan tuntenut Jeesuksen tulevan sinun sydämmeesi?\"\n\n\"Minä rukoilen häntä\", sanoi Greeta miettivästi, \"mutta minä en voi\ntoivoa että hän tahtoisi asua sydämmessäni. Ei se ole mikään sopiva\npaikka hänelle. Täti sanoo, että minä olen paha tyttö.\"\n\n\"Jos sydämmesi olisikin paha, Greeta, niin Jeesus voi sen puhdistaa\nvalkoisemmaksi kuin lumi. Jeesus tahtoo sen tehdä, jos annat sydämmesi\nhänelle. Hän itse tekee sydämmesi sopivaksi ottamaan hänet vastaan, ja\njos hän pysyy meissä, niin meille on sanottu, että me kannamme paljon\nhedelmiä. Jos Jeesus saa ottaa sinut hoitoonsa, niin hän auttaa sinua\ntulemaan hyväksi tytöksi.\"\n\n\"Minä toivon, että hän sen tekisi\", sanoi Greeta päättävästi.\n\n\"Langetkaamme siis tässä polvillemme ja rukoilkaamme häntä yhdessä, ja\nmuista, että hän vain odottaa saada sinua kuulla ja vastata sinulle.\"\n\nGreeta painoi alas päänsä ja ummisti silmänsä.\n\n\"Minä rukoilen sinua, Herra Jeesus, ottamaan sydämmeni ja puhdistamaan\nsen, ja minä rukoilen sinua tulemaan siihen sisälle ja tekemään sen\nlaulavaksi, ja sitten minä annan sen sinulle, kuten opettaja sanoo,\nettä minun tulee tehdä. Ja minä rukoilen sinua, auta minua tulemaan\nhyväksi, sillä minä olen kovin paha.\"\n\nTyhjässä koulusalissa oli aivan hiljaista. Silloin neiti Gregory\nrukoili ääneensä pienen oppilaansa puolesta, että hänen Vapahtajansa\nvarjelisi häntä ja tekisi hänet totiseksi ja uskolliseksi\nopetuslapseksensa. Kun he nousivat, oli Greetan kasvoissa levollinen,\nvakava ilme.\n\n\"Minä en enään koskaan tahdo olla paha\", vakuutti hän.\n\nNeiti Gregory hymyili ja kehoitti häntä tulemaan mukaansa kirkkoon.\n\nMatkalla hän vielä puhui vakaita sanoja Greetalle, koettaen osottaa,\nkuinka heikko hän oli itsessään, mutta kuinka väkevä hänen Vapahtajansa\noli.\n\nKun Greeta oli tullut kotiin ja istui aterialla tätinsä vieressä,\nsyöden lampaanlapaa, joka oli tässä köyhässä kodissa harvinainen\nherkku, ajatteli hän, mitenkä hän käytännössä voisi toteuttaa mitä\noli kuullut. Se oli sangen vaikeaa. Rouva Perkinsin mieliala oli aina\nsunnuntaisin ärtyisempi kuin muina viikonpäivinä. Hänellä oli silloin\nenemmän aikaa valitella vaivojansa, ja hänen kielellään ei milloinkaan\nollut sabbattilepoa, joskin käsillä sitä oli.\n\n\"Täti\", sanoi Greeta vihdoin, urhealla voimien ponnistuksella,\n\"tunnetko milloinkaan laulamisen halua?\"\n\n\"Joko sinä taas tuot esiin nenäkkäisyyksiäsi?\" vastasi täti äreästi.\n\n\"Oi en! En tahdo ensinkään olla nenäkäs. Opettaja puhui minulle, että\nkipeässä ruumiissa saattaa olla laulava sydän.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi rouva Perkins vähän ivallisesti. \"Odottakoon\nopettajasi, kunnes hän saa kipeän ruumiin, ja katsokoon sitten,\nlaulaako hän.\"\n\n\"Minä luulen, että hän sen tekisi\", sanoi Greeta miettivästi. \"Hän\nsanoi miten se tapahtuu: tulee rukoilla, että Jeesus tulisi sydämmeen,\nja silloin hän tekee sydämmen laulavaksi.\"\n\nRouva Perkins tirskahti ylenkatseellisesti.\n\nGreeta rohkaisi mielensä ja jatkoi:\n\n\"Minä kysyin häneltä, voisiko tehdä jotakin hyvää sellaisille\nsairaille, joita lääkärit eivät voi parantaa, ja hän vastasi: 'Kyllä,\nheidän sydämmensä saattavat tulla terveiksi ja onnellisiksi. Se tuntuu\nniin elvyttävältä, eikö tunnukin? Minä luulin, että kuulisitte siitä\nmielellänne.\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi\", vastasi täti ivallisesti.\n\nNyt syntyi äänettömyys. Ateria oli lopussa. Greeta pesi astiat ja\nsiivosi huoneen. Täti istui vuoteessaan patjojen nojassa ja luki erästä\nsunnuntailehteä, mutta äkki-arvaamatta hän huikeasti huudahti.\n\n\"Se on tuo vanha kipu jälleen! Oi, oi! mitä minun pitää tehdä? Se repii\nsisuksiani kuten kravun saksilla!\"\n\n\"Minä annan vähän konjakkia\", sanoi Greeta.\n\nMutta täti ei tahtonut mitään. Hän valitti ja vaikeroitsi ja alkoi\npuhua sekavasti.\n\n\"Se on sydän, minä tiedän sen -- minä kuolen pian. -- Onnellinen sydän\n-- niin, se on kaunista puhetta -- laulaa -- minä muistan sen kun kävin\npyhäkoulua -- silloin osasin laulaa -- minä lauloin parhaimmin kaikista\n-- miten se olikaan?\"\n\n\"Sun ristis olkoon sauvanan', tukena heikkoudessan', sun veres sielun\npuhdistus, sun kuolos uskon uudistus!\"\n\n\"Mitä sinä sanoit, Greeta, Jumalan rakkaudesta? Voi, voi! Oi, hae\nlääkäri, joudu, joudu!\"\n\nHänen kasvonsa vääntyivät kouristuksista, ja Greeta riensi ulos\nhuoneesta.\n\n\"Rouva Jones!\" huusi hän tämän oven takana. \"Menkää tädin luo, hän on\nkuolemaisillaan. Minä juoksen lääkäriä noutamaan.\"\n\nEi kulunut monta hetkeä, ennenkuin hän jo palasi, tuoden mukanaan\nlähellä asuvan lääkärin. Mutta rouva Perkins ei enään lääkäriä\ntarvinnut. Ja ensi kerran elämässään Greeta sai kokea, minkälainen\nhirveä ja odottamaton vieras kuolema joskus voi olla.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\"Olen valmis palvelukseen.\"\n\n\nSeuraavat päivät olivat synkkiä Greetalle. Rouva Jones osottautui\nystäväksi hädässä. Hän otti tytön huoneeseensa ja piti hänestä\nsellaista huolta, jota ei Greeta milloinkaan ennen ollut saanut kokea.\nTyttö oli kiitollinen, mutta hän ei tullut lohdutetuksi, ennenkuin oli\nsaanut käydä tervehtimässä rouva Creekiä.\n\n\"On oikein hirveätä, rouva hyvä, että monta kertaa olen toivonut tädin\nkuolemaa! Minä maatessani yöllä ajattelen sitä ja muistan kuinka olin\nitsepäinen, juro ja nenäkäs -- ja nyt hän on poissa. Ja oi, hyvä rouva!\nMissä hän on?\"\n\nRouva Creek oli hetken ääneti ja sanoi sitten hiljaa:\n\n\"Sinä annoit hänelle viestin Jumalalta, rakas lapsi. Hänen viimeiset\najatuksensa olivat Jumalassa ja hänen rakkaudessaan. Ehkä hän armoa\nanoen korotti rukouksensa armahtavan Isän luo. Se laulu, jonka sanoit\nhänen lausuneen, osottaisi sitä:\n\n    \"-- -- -- Sun veres sielun puhdistus,\n    sun kuolos uskon uudistus!\n\n\"Nämät sanat ovat mahdollisesti herättäneet vakavia ajatuksia hänessä ja\nsitten myöskin saattaneet hänet rukoilemaan. On hyvin merkillistä, että\nhän juuri silloin muisti tuota värsyä. Mutta oi, Greeta, rakas lapseni,\nälä lykkää Jumalan rauhan etsimistä siihen hetkeen asti, jolloin\nhän sinua kutsuu! Hänen kutsuntansa tulee välistä ihan hirvittävän\näkki-arvaamatta.\"\n\nGreeta noikkasi.\n\n\"En aio enään milloinkaan sanoa pahaa sanaakaan kenellekkään, rouva\nhyvä, jotta eivät kuolisi, ennenkuin ehdin pyytää heiltä anteeksi.\"\n\n\"Tuo on suuremmoinen päätös\", sanoi rouva Creek, \"mutta se on vain\nliian suuri voidaksesi sitä pitää, ellet rukoile Jumalaa avuksesi.\"\n\n\"Herra auttakoon minua, amen\", sanoi Greeta innokkaasti. Ja pari kertaa\nsyvästi huoattuaan, jatkoi hän:\n\n\"Rouva Jones toivoo, että minä jäisin hänen luokseen hoitamaan\nArtturia, ja lupaa antaa minulle vaatteita ja ruokaa -- mutta minä\nkovin toivon palvelukseen.\"\n\n\"Minä tiedän sen, lapsi, mutta sinun on hyvin vaikea nyt juuri saada\npalvelusta.\"\n\n\"Oi, hyvä rouva, luuletteko, että Jumala vastaa rukoukseeni? Olen niin\näärettömän usein rukoillut häntä antamaan minulle palveluspaikan, mutta\nminä toivon, etten ole ollut syypää tätini kuolemaan.\"\n\nHän vaikeni pelästyneenä tätä ajatellessaan; mutta aina ystävällinen\nrouva Creek tyynnytti hänet.\n\n\"Jumalalla on meidän henkemme käsissään, Greeta, eikä kenelläkään\nmuulla. Hän otti pois tätisi, mutta minä kuitenkin epäilen, ettet sinä\nnyt voi saada hyvää palveluspaikkaa.\"\n\n\"Miksikä niin?\"\n\n\"Ensiksikään ei sinulla ole sellaisia vaatteita, että voisit niitä\nkäyttää hienossa perheessä, ja niitten hankkiminen maksaa paljon. Ja\nsitten sinulla ei ole minkäänlaista kasvatusta. Jos voisit ensin päästä\njohonkin talouskouluun --\"\n\n\"Sitä en tahdo! En tahdo mennä mihinkään laitokseen tahi sellaiseen\nopistoon. Minä tunnen monta palvelustyttöä, ja ne kyllä auttavat minua.\"\n\nGreeta ei ollut tottunut siekailemaan toimissansa. Hän saattoi tätinsä\nhautaan kolmen muun naisen kanssa, jotka häntä kohtaan tunsivat sääliä,\nja palattuaan hautausmaalta, pani hän kokoon vaatteensa, jätti huoneen\navaimen isännälle ja lähti rouva Jonesin luo.\n\nJo seuraavana päivänä hän meni Nelsonkadulle ja alkoi vilkkaan\nkeskustelun punatukkaisen palvelijan kanssa, hänen, joka asui N:o 6:ssa.\n\n\"Minä otan paikan niin pian kuin saan, mutta en minä tahdo palvella\ntämän kadun varrella.\"\n\n\"Sepä paha, sillä N:o 14:ssä on palvelustyttö, joka juuri aikoo\nmuuttaa, koska hän menee naimisiin, ja teidän olisi sopinut pyrkiä\nsinne.\"\n\nGreeta sai iloisen päähänpiston.\n\n\"Onko se tuo, joka tuolla 14:ssä portaita pesee?\"\n\nHän sai tietää, että se oli sama tyttö, ja nyt hän marssi sinne\noikopäätä tuttavuutta virittämään.\n\n\"Olen kuullut, että aiotte muuttaa. Kuinka pian?\"\n\nTyttö kääntyi Greetaan päin. Hänellä oli pienet sievät kasvot,\nmutta hänen pukunsa, vyöliinansa ja säpsänsä olivat arveluttavan\nlikaisenharmaat.\n\n\"Niin, minä muutan, Jumalan kiitos!\" vastasi hän. \"Mitä teidän sen\nkanssa on tekemistä?\"\n\nGreeta ei kiinnittänyt silmiänsä hänen kasvoihinsa, vaan hänen\npukuunsa. Hän teki laskujansa ja mutisi hiljaa:\n\n\"Ole varovainen, Greeta! Kaksi parsintaa selässä, yksi läpi\nkyynärpäässä ja virttynyt!\"\n\nSitten hän ääneensä sanoi:\n\n\"Kuinka paljon tahdotte pumpulihameestanne? Ja tahdotteko myydä sen?\"\n\n\"Myydä tämä! Oletteko aivan mieletön?\"\n\n\"Mutta ette suinkaan käytä tuota hametta, kun naimisiin menette; ja\nminä olen varma siitä, että se sopisi minulle. Minä tahdon antaa teille\nkaksi markkaa seitsemänkymmentäviisi penniä siitä, ja se on jotenkin\nhyvä hinta.\"\n\nTyttö näytti suuttuneelta.\n\n\"Kyllä minä tämän hyvinkin saatan myydä, minä muutan huomenna.\"\n\n\"Mutta sen täytyy olla pestynä.\"\n\n\"Hoh, minä en sitä pese, saatte sen semmoisenaan kuin se on.\"\n\n\"75 penniä vähennetään sitten hinnasta.\"\n\nKauppa tehtiin; ja myöhään seuraavana iltana Greeta tuli\nkaramellipuotiin ihan innostuneena.\n\n\"Tässä nyt olen, rouvaseni, ja minulla on kaksi pumpulihametta,\njotka sain neljällä markalla seitsemälläkymmenellä viidellä pennillä\nyhteensä. Toinen on likainen ja toinen puhdas. Ne tarvitsevat vain\nvähän korjausta. Kuten tiedätte, sain minä tädin perintöä 15 markkaa,\npaitsi niitä seitsemää, joilla rouva Jones osti minulle mustan pukuni,\nja hän antoi minulle mustan hatunkin, niin että nyt on jäljellä 10\nmarkkaa 25 penniä kenkiin, päällysnuttuun, esiliinoihin ja yhteen\nsäpsään lisäksi. Sanokaa nyt, luuletteko että sitten olen riittävästi\npuettu?\"\n\nRouva Creek katseli toimekasta tyttöä hymyillen, mutta melkein\nkunnioituksella.\n\n\"Näen, että olet vahvasti päättänyt mennä palvelukseen, ja minäkin\ntahdon auttaa sinua vähän. Anna tänne hameesi, niin katson niitä.\nJos saat vaatetuksen, niin ei kulune pitkää aikaa, ennenkuin saat\npaikankin.\"\n\nKahden viikon perästä Greeta suureksi ilokseen ja mielihyväkseen sai\nnähdä yksinkertaisen vaatevarastonsa valmiina säilytys-arkussaan. Rouva\nJones oli ollut hänelle hyvin ystävällinen ja antanut koko joukon\nsellaisia vaatteita, joita hän ei enään käyttänyt. Rouva Creek oli\nsitten kääntänyt ja laittanut ne sopiviksi Greetalle, niin että ne\nnäyttivät oikein siisteiltä.\n\n\"Sinun täytyy myöskin ajatella alusvaatteita eikä ainoastaan\nulkokuorta. Sinä tarvitset vahvat, lämpimät alusvaatteet ja hyvin\nparsitut sukat, jotka pitävät jalkasi lämpiminä kylmimmässäkin ilmassa.\"\n\n\"Niin kyllä, hyvä rouva\", sanoi Greeta nöyrästi, ja sitten hän\nhuolestuneena lisäsi:\n\n\"Ja rouva kulta, minä olen koettanut panna ylös tukkani. Olen katsellut\nNelsonkadun tyttöjä. Useimmilla niistä on ollut käherretty otsatukka,\nmutta minä en millään keinoin saa tukkaani käheräksi. Olen koettanut\npaperoita hiuksiani, mutta en kaiketi osaa sitä oikein tehdä, ja\nkäherryspihdit maksavat paljon.\"\n\n\"Kuuleppas Greeta, saat luottaa minun sanoihini. Kampaa sinä hiuksesi\nsileiksi. Herrasväki pitää siitä paljon enemmän. Palmikoitse ne ja\naseta kauniille solmulle niskaan. Nuot kähärätukat ovat vain tomun\nsäiliöitä ja niiden hoito vie paljon aikaa.\"\n\n\"Mutta minä tahtoisin näyttää hienolta; en minä tahtoisi näyttää Noan\narkin aikuiselta palvelustytöltä. Rouva Jones sanoo, että tyttöjen\ntulee tehdä voitavansa näyttääksensä sieviltä. Tuollainen kähärätukka\nsopii niin hyvin säpsään.\"\n\n\"Koeta sinä ensin minun tapaani. Minulla on ollut hienoja\npalveluspaikkoja, ja tiedän, että parhaat palvelustytöt ovat olleet\nvaatimattomimmat ja yksinkertaisimmat.\"\n\nGreeta siis vähitellen jätti koko hiusten kähertämisen tuumat. Hän\nilmaantui taas eräänä päivänä Nelsonkadulle puhumaan punatukkaisen\nystävänsä kanssa.\n\n\"Nyt olen valmis palveluspaikkaan\", sanoi hän itsetietoisesti.\n\n\"N:o 9:ssä on paikka yksinäiselle palvelijalle.\"\n\n\"Kuka siellä asuu?\"\n\n\"Eräs leski ja hänen kuusi lastansa.\"\n\n\"Oi minun päiviäni, sinne en minä kelpaa. Mitä yksinäisen palvelijan\ntulee tehdä, Elisa?\"\n\n\"Melkeinpä kaikkea -- pestä, silittää, huuhtoa portaita ja laittaa\nruokaa ja parikymmentä muuta asiaa sitä paitsi.\"\n\nGreeta teki vastenmielisyyttä osottavan liikkeen.\n\n\"Minä en luule, että menen N:o 9:ään. Minä tahtoisin asua suuremman\nkadun varrella kuin tämä on. Minä etsin taloa, jossa on puutarha.\"\n\n\"Miksikä et mennyt välitystoimistoon, sinne minä aioin mennä, mutta\nminun setäni yksipäisesti tahtoi minut tänne.\"\n\n\"Mitä on välitystoimisto? Onko se semmoinen, jossa ihmisiä naitetaan,\nvai kuinka?\"\n\n\"Ei ikään, sinä tyhmyri! Sinä kirjoitat nimesi sinne ja sanot mitä\nosaat tehdä, ja kun sinne sitten tulee joku rouva, niin ne jättävät\nhänelle sinun nimesi, ja hän etsii sinut, ja jos hän sinusta pitää,\nniin hän sinut ottaa.\"\n\nGreetan silmät loistivat.\n\n\"Se on mainiota! Sinne menen jo tänään iltapäivällä ja otan parhaan\nmustan pukuni ylleni. Missä sellainen toimisto on?\"\n\n\"Se tyttö, joka tuli N:o 14:ään juuri vastikään, sanoo että se on\nMunkkikadun N:o 54:ssä.\"\n\nGreeta pani numeron muistiinsa ja meni kotiin riemastuneessa\nmielentilassa. Hän ei puhunut aikeestaan rouva Creekille, sillä\nhän epäili, ettei rouva olisi sitä hyväksynyt. Ja siinä hän arvasi\noikein, sillä rouva Creek oli siinä suhteessa vanhanaikuinen, eikä\nhänellä ollut paljon luottamusta välitystoimistoihin. Hän oli sanonut\npuhuneensa Greetasta sekä raamattunaiselle että sairaanhoitajattarelle,\nja he olivat luvanneet Greetaa muistaa, kun kuulisivat, että joku\nsopiva paikka olisi saatavana. Mutta Greetan mielestä odotus tuli\npitkäksi, ja hän päätti ottaa tulevaisuutensa omiin ohjiinsa. Otettuaan\nyllensä mustan pukunsa ja hattunsa ilmoitti hän rouva Jonesille, että\nhän aikoi lähteä ulos itsellensä etsimään paikkaa.\n\n\"No minä toivotan sinulle onnea matkallesi\", sanoi tuo ystävällinen\nvaimo, \"muista sanoa, että sinulla on hyvä taipumus lapsia hoitamaan.\nMinä saatan suosittaa sinua siinä kohden, sillä sinä olet hoitanut\nArtturia siitä asti kun hän sai ensimmäiset hampaansa.\"\n\nGreeta lähti hyvin tyytyväisenä. Hän katseli kuvaansa kauppapuotien\nsuurissa ikkunoissa.\n\n\"Sinä olet oikein aistikas, Greeta!\" huudahti hän. \"Sinä sovit oikein\nhyvin hienoon palveluspaikkaan. Ja katso nyt, että sellaisen saat!\"\n\nHelposti hän löysi osotetun numeron. Se oli puoti, jossa myytiin\nsaksalaisia villavaatteita, ja ikkunassa oli iso kortti, jossa\nilmoitettiin, että siinä oli \"palvelijatartoimisto\".\n\nGreeta astui rohkeasti sisään ja kääntyi puotipöydän takana olevan\nankaran näköisen naisen puoleen.\n\n\"Olen tullut tänne kuulustelemaan, olisiko palveluspaikkaa tarjolla?\"\n\n\"Minkälaista paikkaa? Oletteko ennen palvellut?\"\n\n\"En, tämä on ensimmäinen palveluspaikkani, ja minulle on hyvin tärkeätä\nsaada oikein hyvä paikka.\"\n\n\"No mitä te sitten osaatte tehdä?\"\n\nEi pientäkään hymyilyä voinut huomata kysyjän huulilla. Greeta hengähti\nsyvään. Hän oli niin usein lukenut läksynsä, ettei häneltä nyt\nvastausta puuttunut.\n\n\"Minä osaan pestä lattioita ja uuninsuojuksia, kohentaa vuoteita, pestä\nikkunoita, lakaista ja tomuttaa ja hoitaa lapsia ja keittää perunoita\nja sisälmysmuhennosta ja lampaanjalkoja ja paistaa lihaa ja silliä ja\nlaittaa teetä ja velliä ja lämpimiä juomia konjakista ja vedestä ja\nauttaa raajarikkoja ja juosta asioilla ja pestä vaatteita ja\nja -- -- --\"\n\n\"On siinä kyllin. Entä nimenne?\"\n\n\"Margareeta Perkins.\"\n\n\"Teidän ikänne?\"\n\n\"Kolmetoista vuotta.\"\n\nEräs toinen vakavannäköinen nainen tuli sisälle.\n\n\"Siellä on rouva, joka tahtoisi tytön\", sanoi hän hiljaa. \"Hän ei sano\nvälittävänsä siitä, vaikka ei tyttö juuri mitään osaisi. Kutsunko hänet\nsisälle tätä katsomaan?\"\n\nGreeta punastui ilosta. Kun hän sitten vietiin puodin vieressä olevaan\npieneen huoneeseen ja näki edessään pitkän, mustaan pukuun puetun\nnaisen, tunsi hän, että tämä hetki hänen elämälleen oli tähdellinen.\n\n\"Onko tämä siivo tyttö, neiti Shipsby?\"\n\nGreeta ei antanut neiti Shipsbylle aikaa vastata.\n\n\"Olen täydellisesti siivo\", sanoi hän. \"Haen palveluspaikkaa, kun\ntätini on kuollut. Suuri joukko ihmisiä tuntee minut.\"\n\nRouva katsoi häneen vakavin silmin.\n\n\"Olet hyvin pieni; oletko vahva?\"\n\n\"Olen täydellisen vahva, hyvä rouva. Sanokaapas minulle, onko teillä\nsairas mies? Minä etsin sellaista paikkaa, jossa saisin auttaa rouvaa,\njolla on sairas mies. Mutta minä voin hoitaa lapsianne myöskin. Minulla\non erittäin hyvä kyky hoitaa pieniä lapsia, jos ei minun vaan tarvitse\npitää sylissäni enempää kuin yhtä.\"\n\nNeiti Shipsby kääntyi poispäin, ja rouva katsoi tyytymättömänä Greetaan.\n\n\"Olen yksinäinen nainen ja toivon saavani siistin, rehellisen, kunnon\ntytön, joka hoitaa tehtävänsä ja osaa pitää kielensä aisoissa.\"\n\nGreeta ei ollut vähintäkään hämillään.\n\n\"Minä en puhu, jollei minun tarvitse puhua. Mutta hyvä rouva,\nminkälaisessa kodissa te asutte? Onko siellä puutarha ja onko siellä\nmattoja portailla? Minä toivoisin oikein hienoa paikkaa.\"\n\n\"Neiti Shipsby!\" Vieras neiti sanoi sanansa jotenkin terävällä äänellä.\n-- \"Tuo tyttö ei kelpaa minulle; hän on joko äärettömän nenäkäs taikka\nvähämielinen.\"\n\nGreeta vietiin ulos huoneesta, eikä hän aavistanutkaan tehneensä mitään\nsopimatonta. Neiti Shipsby neuvoi häntä:\n\n\"Jos tahdot paikkaa, niin sinun tulee käyttäytyä kunnioittavasti ja\nnöyrästi. Istu täällä ja odota, jos joku toinen sattuisi tulemaan.\"\n\nGreeta istui äänetönnä eräälle lavitsalle. Hän näki koko joukon\nnaishenkilöitä tulevan ja menevän, ja häntä itseään esitettiin erään\ntullivirkamiehen rouvalle, maustekauppiaan rouvalle sekä nuorelle\nmorsiamelle, joka juuri aikoi naimisiin erään kaasulaitoksen\nkonemestarin kanssa; mutta hän kieltäytyi aivan levollisesti menemästä\nkenellekkään heistä palvelukseen, vakuuttaen aivan vakaasti: \"Minä\ntahdon oikein hienon palveluspaikan hienossa talossa.\"\n\nVihdoin loppui Shipsbyn neitien kärsivällisyys.\n\n\"Sinä sanot, ettei sinulla ole mitään kokemusta sekä ettet ole\nennen palvellut. Sinun tulisi kiitollisuudella ottaa vastaan mikä\npalveluspaikka tahansa, saadaksesi siinä oppia ja kokemusta. Sinulla\nei ole mitään suosituksia ja kuitenkin odotat saavasi ensiluokan\npalveluspaikkoja. Se on tosiaankin naurettavaa. Sinä olet oikeastaan\nvielä aivan liian pieni ja nuori saadaksesi palveluspaikkaa ensinkään.\"\n\nGreetan mieli kävi ensi kerran hänen elämässään alakuloiseksi, mutta\nhän jäi istumaan nurkkaansa. Toisia palvelustyttöjä siellä meni ja\ntuli, mutta ei kukaan ollut niin pieni kuin hän. Vähän huoaten hän\nnousi istualta.\n\n\"Ehkä minä huomenna tulen takaisin\", sanoi hän. \"Kyllä täytyy löytyä\nmuutamia hyviä paikkoja vapaina, ja minä aion saada yhden niistä.\"\n\nHän meni aivan levollisena matkoihinsa, ja Shipsbyn neidet olivat\ntyytyväisiä, kun hänestä pääsivät.\n\nMutta Greetan jouduttua ulos täyttivät hänen silmänsä suuret kyyneleet,\njotka vierivät alas pitkin poskia.\n\n\"Greeta, sinun tulisi hävetä itseäsi, iso lapsi kun itket! Sinulla on\nvaatteesi, ja sinä luonnollisesti kyllä saat paikan.\"\n\nHän hieroi kiivaasti silmiänsä ja hämmästyi, kun hän aivan vieressään\nkuuli äänen:\n\n\"Mitä sanot, pikku tyttö? Etkö voi saada paikkaa?\"\n\nKummastuneena siitä, että joku oli kuullut hänen sanansa, katsoi Greeta\npuhujaan.\n\nTämä oli nuori, surupukuun puettu nainen, ja Greeta mielestään ei ollut\nmilloinkaan nähnyt niin ystävällisiä kasvoja.\n\n\"Oi rouva hyvä\", hän melkein huusi, \"ettekö tarvitsisi palvelijatarta?\nMinä niin hirveän mielelläni tahtoisin tulla teille.\"\n\nNainen hymyili. \"Minä juuri aion mennä palvelijatartoimistoon\nsaadakseni tytön sieltä, mutta luulenpa, että sinä olet liian pieni.\"\n\n\"Sitä ne sanovat\", vastasi Greeta vähän nyyhkyttäen. \"Mutta jos he\nvain tietäisivät, mitä minä osaan tehdä. Minä osaan pestä lattioita ja\npuhdistaa uuninsuojuksia, kohentaa vuoteita, ja pestä ikkunoita -- --\"\n\nHän toisti koko pitkän luettelonsa uudistetuin toivein, nähdessään,\nettä vieras nainen osotti hänelle myötätuntoisuutta.\n\n\"Ja rakas rouvani\", kiirehti hän lisäämään, \"minä en siitä välitä,\nvaikka teillä ei olisikaan puutarhaa, mutta minä palvelen teitä\nuskollisesti, missä ikänä asuttekin.\"\n\n\"Emme voi seisoa täällä kadulla puhumassa. Seuraa minua, niin menen\nneiti Shipsbyn luo ja kyselen häneltä sinusta.\"\n\nGreeta seurasi häntä silmät loistavina ja posket punoittavina.\n\n\"Me emme tiedä hänestä mitään, neiti Churchhill\", ilmoitti neiti\nShipsby, kun häneltä Greetasta kysyttiin. \"Hän tuli tänne noin ehkä\ntunti sitten, ja me tulimme ajatelleeksi, että lieneekö hän oikein --\noikein selväjärkinen --\"\n\nNeiti Churchhill katsoi pienen tytön innokkaisiin kasvoihin.\n\n\"Siitä, ei ole mitään epäilemistä\", sanoi hän hymyillen.\n\n\"Asian laita on sellainen, että sisareni ja minä olemme ostaneet\npienen huvilan maalta, ja nyt tahtoisimme saada sinne mukaamme siivon,\nhyvämaineisen tytön.\"\n\n\"Oi, hyvä rouva\", virkkoi tuo parantumaton Greeta, \"se on juuri sopiva\npaikka minulle. Rouva Creek sanoo, että maalla on niin puhdasta, ja\nminun täytyy olla kovin varovainen myssyjeni ja esiliinojeni suhteen.\nOi minä pyydän, koettakaa minua, että näette, enkö kelpaa teille.\"\n\nNeiti Churchhill hymyili taas ja kyseli häneltä, oliko hänellä mitään\nsuosituksia, ja keskustelu päättyi siten, että Greeta vei hänet suoraan\nrouva Creekin karamellipuotiin.\n\n\"Rouva Creek voi sanoa teille kaikkea mitä minusta tahdotte tietää,\nja hän myöskin ymmärtää, mikä on hyvä palveluspaikka, sillä hän on\npalvellut pappilassa. Minä arvaan, ettei teillä ole mitään pappilaa\neikä kirkkoa myöskään.\"\n\nNeiti Churchhillin silmät kävivät kosteiksi.\n\n\"Minä tiedän, millaista on työ kirkon palveluksessa, sillä isäni oli\npappina East End'issä, ja hän kuoli liiasta rasituksesta kuukausi\nsitten.\"\n\nHänen äänensä oli ystävällinen, ja Greeta noikkasi osotteeksi, että hän\nkäsitti asian.\n\n\"Minäkin olen saanut kokea, mitä kuolemantapaus on\", sanoi Greeta. \"Se\non hirveätä! Tätini kuoli, ja nyt minä olen ihan yksin maailmassa.\"\n\nKun he tulivat perille puotiin, sanoi neiti Churchhill, että Greeta\njäisi ulos odottamaan.\n\n\"Minä tahdon kahdenkeskistä keskustelua rouva Creekin kanssa.\"\n\nGreeta kulki edestakaisin kadulla lujin askelin.\n\n\"Nyt sen olet tehnyt, Greeta, sinä olet löytänyt oikein hienon paikan,\nja se on käynyt niin näpsästi ja mukavasti kuin vain on mahdollista.\"\n\nHän tapasi muutamia vanhoja tuttaviansa, jotka huusivat hänelle:\n\n\"Greeta hoi, aiotko kirkkoon keskellä viikkoa? Vai oletko ollut\nkemuissa?\"\n\n\"Minä menen palvelukseen\", vastasi Greeta pää pystyssä.\n\n    \"Oo ho, sinä vaivainen!\"\n\nSitten he rupesivat pyörimään ympäri, laulaen:\n\n    \"Raskas työ on sotilaan ja meripojan sorjan,\n    raskahinta kaikista on olo pikku orjan.\n    Raukka keittää, puhdistaa ja juoksee, nostaa,\n    kantaa, rouva soittaa, elämöi ja aina torat antaa.\"\n\nGreeta kääntyi suuttuneena heidän puoleensa.\n\n\"Pitäkää suunne kiinni. Minä lähden maalle, ja kun te joskus teette\nhuviretken ulos kaupungista, muistakaa silloin minua. Minä en poimi\nkukkia ja syö omenia, luumuja ja karhunmaaramia ainoastaan yhtenä\npäivänä vuodessa, vaan ihan koko vuoden ja kaiket päivät. Minä saan\nasua humalatarhassa eikä minun milloinkaan enään tarvitse syödä norssia\neikä silliä, sillä minä syön mansikoita ja luumuja ja rypäleitä, kunnes\nsaan niistä aivan kylläkseni.\"\n\n\"No Greeta\", huudahti hänelle eräs pieni poika, \"missä sinä tulet\nasumaan? Kauppamatkueessako?\"\n\n\"Valkoisessa talossa\", jatkoi Greeta, ihan lämpimänä innostuksesta,\n\"jossa seinät ovat ruusuilla verhotut ja ovet viheriäiset, ja puutarha\non täynnä orvokkeja ja liljoja ja päivänkakkaroita, ja siellä on lampi,\njossa joutsenet uivat, ja vieläpä suihkulähdekin.\"\n\n\"Soh, mene tiehesi!\"\n\nMuutama kourallinen lokaa viskattiin häntä kohti, mutta hän hypähti\näkkiä sivullepäin ja joutui neiti Churchhillin syliin.\n\n\"Suotteko, että tulen teille?\"\n\n\"Aion puhua pyhäkoulu-opettajasi kanssa. Minä tunnen häntä vähäsen.\nRouva Creek sinua kiittää, Greeta, mutta ymmärräthän, että hän on\nminulle aivan vieras.\"\n\n\"Hän on oikein hyvä rouva, on totta tosiaankin.\"\n\n\"En sitä epäile. Minä kirjoitan sinulle sitten kun olen puhunut neiti\nGregoryn kanssa. Hyvästi, Greeta.\"\n\nNeiti Churchhill meni, ja Greeta riensi karamellipuotiin, jonne hän\njäi puoleksi tunniksi puhumaan siitä erinomaisesta onnesta, joka\nmahdollisesti tulisi hänen osakseen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nMaantienlokaa.\n\n\nOli lauhkea iltapäivä helmikuun loppupuolella, kun Greeta tuli\nSundalen asemalle. Hän näkyi olevan ainoa matkustaja, joka tässä astui\nalas Lontoon junasta. Eräs kantaja, joka yksin seisoi junasillalla\nottaaksensa vastaan tulijoita, tarttui hänen pieneen matka-arkkuunsa,\nkatsoen häneen leveästi hymähtäen.\n\n\"Minulle on maksettu, jotta ottaisin tämän, neiti. Mihinkä menette?\nEtte kaiketi ole näiltä seuduin, vai kuinka?\"\n\n\"Minä menen palveluspaikkaani.\"\n\nGreeta ei ensinkään ujostellut. Matka oli ollut ihastuttava. Rouvat\nJones ja Creek olivat molemmat ottaneet aikaa saattaaksensa hänet\nasemalle, ja heidät hyvästi jättäessään oli hän saanut kummaltakin\nlahjan. Rouva Jones oli antanut hänelle kauniin ompelurasian, johon\noli maalattu monta kaunista kukkaa, ja rouva Creek oli lahjoittanut\nhänelle tukevan hyvän sateenvarjon. Greetan mielestä ei löytynyt häntä\nonnellisempaa tyttöä. Ei yksikään pilvi tulevaisuutta varjostanut. Nyt\nhän katsoi kantajaan niin säteilevin silmin, että kantajan ehdottomasti\ntäytyi yhtä iloisesti katsoa häneen.\n\n\"No missä siis on palveluspaikkanne?\"\n\n\"Huvila Ivyssä -- neiti Churchhillien luona.\"\n\n\"Vai niin, niitten molempien neitien luona, jotka tulivat tänne\nentismaanantaina. Odottakaa vähän, niin minä tuon rattaani ja saatan\nteidät. Tästä on ainoastaan kymmenen minuutin matka.\"\n\nNeljännestunnin kuluttua Greeta seisoi uuden kotinsa edustalla.\nKentiesi ei se varsin vastannut sitä ihannetta, jota hän oli\nkuvitellut. Tämä oli pieni punaisista tiilistä tehty rakennus,\njota ympäröi vähäinen kasvitarha pensaineen ja puineen. Olkia ja\nsanomalehtiä oli ylt'ympärille viskelty, ikkunat olivat ilman uutimia,\nja avoimesta portista näkyi joukko pakkalaatikoita ja huonekaluja,\njotka täyttivät porstuan.\n\nGreeta astui sisään hymyilevän varmana, mutta seisahtui äkkiä sen näön\nvuoksi, joka häntä kohtasi. Lattialla aivan portaitten vieressä istui\nneiti Churchhill hiukset hajallaan ja nenäliina silmien edessä.\n\nKun hän näki Greetan, nousi hän äkkiä.\n\n\"Ah Greeta, mehän olemme kokonaan sinut unohtaneet! Tule sisälle. Onko\ntuo sinun matka-arkkusi? Mitä teille tulee? Viisikymmentä penniä.\nKiitos; laskekaa se tuohon. No hyvä päivää, Greeta. Täällä on kaikki\nmullin mallin. Nyt sinun täytyy meitä auttaa, sillä tuskin tiedämme\nmistä alkaa, ja minulla on niin kova hammassärky.\"\n\nHän koetti puhua iloisesti, mutta Greetan vilkas katse havaitsi heti\nhänen tukalan tilansa.\n\n\"Te olette, neiti, itkenyt. Minä kovin säälin teitä, mutta oletteko\nkoettanut ruskeata paperia, johon on pantu vähän etikkaa ja pippuria?\nTädin mielestä se lievitti erinomaisesti hänen kasvojensa särkyä, ja\nrouva Jones kastoi paperin viinaan ja sanoi sen tekevän hyvää.\"\n\nNeiti Churchhill rupesi nauramaan; Greetan osaaottavaisuus hänen\nhammassärkyynsä, heti kun hän oli astunut talon kynnyksen yli,\nmiellytti ja lohdutti neitiä.\n\n\"Joyce!\" huudahti hän. \"Meidän pieni tyttömme on tullut.\"\n\nPortaita alas tuli tummahiuksinen nuori tyttö. Hänellä oli esiliina\nmustaa pukua suojaamassa, ja hame oli kiinnitetty ylös. Hän tervehti\nystävällisesti Greetaa.\n\n\"Täällä on paljon tehtävää, joten sinun täytyy meitä auttaa niin pian\nkuin voit. Vaimon, joka täällä oli puhdistamassa, täytyi jo aikaisin\naamulla lähteä pois. Sinun huoneesi on valmis. Voimmeko viedä ylös\narkkusi? No sehän on aivan pieni; jos sinä otat kiinni toisesta\nkädensijasta, niin minä kyllä otan toisesta.\"\n\nHe tulivat pieneen huoneeseen, ja Greeta katsoi ihastuneena\nympärilleen, mutta pisimmän aikaa hänen katseensa viipyi pienessä\npöydässä, jonka päällä oli peili.\n\n\"Minä niin kovin ajattelin sitä, saisinkohan peilin\", sanoi hän hyvin\ntuttavallisesti nuorimmalle neiti Churchhillille. \"Nähkääs, minä olen\nhyvin tarkka myssyjeni suhteen.\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Joyce. \"Ota nyt takki päältäsi ja tule pian alas,\nme juomme kohta teetä.\"\n\n\"Helena hyvä\", sanoi hän, tultuansa siskonsa luo, \"minkä erinomaisen\nolennon sinä olet löytänyt!\"\n\n\"Hän on omituinen, mutta minä toivon, että hän osottaa olevansa\nkodin aarre. Älä naura häntä, Joyce, hän ottaa elämän tosi vakavalta\nkannalta. Hän on jo tehnyt minulle hyvää. Tunsin itseni niin\nonnettomaksi, ennenkuin hän tuli.\"\n\n\"Rakas Helena raukka, sinä olet aivan näännyksissä. Pane ovi lukkoon\nja istu tänne, me voimme kaikki paremmin, kun saamme kupillisen teetä.\nKuuleppas, miten tuli räiskyy kyökissä! Eikö se sinua vähän ilahuta?\"\n\n\"Me emme mitenkään saa kaikkia huonekalujamme mahtumaan näihin\nhuoneisiin\", huokaili Helena. \"Meidän olisi pitänyt myydä enemmän ja\nottaa vähemmän mukaamme.\"\n\n\"En sano sinulle sanaakaan, ennenkuin olemme juoneet teetä.\"\n\nJoyce meni laulaen kyökkiin, mutta palasi pian sisarensa luo.\n\n\"Meillä ei ole tippaakaan maitoa talossa. Unhotin sen kokonaan.\"\n\n\"Talonpoikaistalo ei ole kaukana, lähetä Greeta sinne.\"\n\n\"Kyllä, sen teenkin.\"\n\nJoyce juoksi ylös portaita. Hän tapasi Greetan, joka oli levittänyt\neteensä toisen pumpulihameistaan ja katseli sitä ihastellen.\n\n\"Minä aion juuri ottaa sen ylleni, neiti.\"\n\n\"Sitä ei sinun tarvitse tehdä tänä iltana. Pane esiliina eteesi, niin\non kaikki hyvin. Mutta kaikkein ensiksi tahdon, että juokset tuonne\ntalonpoikaistaloon tuomaan maitoa. Minä osotan sinulle tien. Pane hattu\npäähäsi jälleen ja koeta kiirehtiä.\"\n\nGreeta totteli, ja Joyce saattoi hänet portille asti, josta hän osotti\nhänelle veräjää toisella puolen tietä.\n\n\"Mene tuosta veräjästä polulle, joka vie tuon kentän yli; mene\nsitten toisesta veräjästä, niin olet perillä. Pyydä rouva Greeniltä\nruukullinen maitoa, ja sano hänelle, kuka sinut lähetti. Ymmärrätkö?\"\n\n\"Kyllä, neiti.\"\n\nGreeta meni iloisena ja mielessään mahtavana.\n\nHän viipyi kauan, mutta tuli vihdoin takaisin hyvin vakavan näköisenä.\n\n\"Tule sisälle, missä on maito?\" kysyi Joyce, joka ovessa tuli häntä\nvastaan.\n\n\"Voi, neiti, ei minulla olekkaan.\"\n\n\"Miksi ei? Oletko sen kaatanut? Mikä nyt on?\"\n\nVastauksen sijasta Greeta vähän nosti hameensa liepeitä ja näytti\njalkaansa, joka oli ihan loassa.\n\n\"Minun täytyi palata takaisin, se oli ihan hirvittävää! En ole\nmilloinkaan nähnyt sellaista lokaa -- en milloinkaan! Ei se ole\nsellaista lokaa, kuin se, mihin minä olen tottunut; tämä tarttuu\nkiinni! Ja se tuli joka askeleelta pahemmaksi, ei mikään hevonen olisi\nsiitä päässyt läpi.\"\n\nJoyce tuijotti häneen hämmästyneenä, mutta sitten hän kadotti\nkärsivällisyytensä.\n\n\"Sinä tyhmä tyttö! Ei täällä maalla auta pelätä lokaa. Täällä me\nodotamme maitoa, jotta saisimme juoda teetä. Kuinka sinä luulet meidän\nsaavan maitomme? Ellet sinä sitä tuo, täytyy minun mennä.\"\n\nKyyneleet, jotka olivat vuotamaisillaan, tulvasivat nyt virtana hänen\nsilmistään.\n\n\"Neiti, nämät ovat minun parhaat kenkäni, ja ne maksavat 6 markkaa,\nmutta kyllä minä koetan uudestaan.\"\n\nGreeta nielasi kyyneleensä ja lähti.\n\nJoyce meni sisarensa luo puoleksi nauraen ja puoleksi suuttuneena.\n\n\"Hän ajattelee vain vaatteitansa. Jospa hän itse voisi nähdä,\nminkälainen variksenpelätti hän on.\"\n\n\"Oh, ole vaiti, Joyce. En ollenkaan pidä häntä rumana. Hän on laiha\nja hänen ihonsa keltainen, niinkuin useimpien Lontoon lasten, mutta\nhänellä on pienet sievät kasvot. Nyt ehtii tulla pimeä, ennenkuin hän\npääsee kotiin, ellei hän hyvin kiirehdi. Enpä olisi luullut hänen lokaa\nsäikähtävän.\"\n\nGreeta paralla oli suuremmat pelästyksen aiheet kestettävänä kuin loka,\nja kun hän vihdoin palasi tuoden maitoruukkunsa, oli hänen hattunsa\nvinossa, hänen musta hameensa loan peittämänä ja hän itse aivan\npelästyksestä uuvuksissa.\n\nJoyce otti maitoruukun hänen kädestään ja meni kyökkiin sanaa\nsanomatta; mutta Helenan kävi tyttöä sääli.\n\n\"Mikä sinun on, Greeta? Sinä näytät niin pelästyneeltä.\"\n\n\"Oi neiti, en ole ennen koskaan ollut talonpoikaistalossa. Minä kuljin\nloassa, vaikka olin vähällä upota siihen, ja sitten tulin erään veräjän\nluo, ja kun olin mennyt sen läpi, oi, neiti, silloin olin keskellä\neläinnäyttelyä! Ne olivat ihan villejä, vaikka pienempiä kuin ennen\nolen nähnyt, eivätkä ne olleet teljettyinä suuriin häkkeihin. Siellä\noli suuria ruskeita sarvipääsonneja, jotka juoksivat perässäni, ja\nsiellä oli sikoja ja siellä oli lampaita ja suuria valkoisia hanhia\nja koira, joka haukkui kuin olisi ollut hullu ja koetti irtautua\nkahlevitjoistansa, ja siellä oli ilkeitä kalkkunoita, joita en\nmilloinkaan ennen ole nähnyt elävinä, vaan ainoastaan puodeissa\nriippumassa myytäväksi joulunaikana, mutta minä tunsin ne punaisista\nheltoista. Ja voi sitä hirveätä meteliä, jota ne minulle pitivät!\nSe olisi voinut pelästyttää itse kuninkaankin! Kaikki ne juoksivat\nperässäni, niin, sen ne todellakin tekivät, neiti, ja sitten siellä\noli ankkoja ja kanoja sadottain, jotka juoksivat jaloissani. Rakas\nneiti, minä tiesin olevani vaarassa, mutta minä tein velvollisuuteni\nuskollisesti ja ajattelin teidän maitoanne. Mutta siinä sitkeässä\nloassa ja kukkojen ja kanojen ja kalkkunain ja sonnien ympäröimänä ja\nkaikkien muitten villien eläinten hätyyttämänä minä lankesin pitkää\npituuttani myöten, ja silloin luulin olevani mennyttä kalua. Minä\nhuusin ja huusin, mutta silloin tuli mies juosten luokseni, ja hän\notti maitoruukun ja oli niin hyvä, että hän itse meni noutamaan maidon\nja käski minun odottaa portin ulkopuolella. Ja neiti, eikö ole yhtään\npoliisia maalla, sillä Lontoossa ei mitään sellaista sallittaisi; nehän\njuoksevat kaikki valloillaan eikä kukaan voi estää niitä hyökkäämästä\nmeidän päällemme. Ja neiti, täytyykö minun joka päivä mennä sinne\nmaitoa noutamaan?\"\n\nGreeta oli aivan hengästynyt. Hän oli melkein mielettömäksi pelästynyt.\n\nHelena koetti peittää hymyilyänsä ja vastasi ystävällisesti:\n\n\"Me unohdimme, että sinä olit pieni kaupungintyttö. Emme huoli lähettää\nsinua enään, ennenkuin olet ehtinyt tottua maanteihin ja tapoihin. En\nluule, että eläimet olisivat sinua vahingoittaneet, mutta kyllä minä\nymmärrän, että se vaaralliselta näytti. Mene nyt ylös kuivaamaan ja\nharjaamaan hamettasi ja ota toiset kengät, ja tule sitten alas teetä\njuomaan.\"\n\nGreeta parka meni ylös portaita huolestuneempana, mutta myöskin\nviisastuneempana kuin hän oli ollut alas tullessaan. Hän ravisti\npäätään, nähdessään kuvansa peilissä.\n\n\"Sinun vaatteesi menevät pilalle, Greeta, eikä sulla ole yhtään rahoja,\nmillä uusia ostaisit. Minä melkein luulen, etten pidä maaseudusta.\"\n\nMutta hetken perästä, kun hän asetti myssyn päähänsä, katosivat kaikki\nsurut sen iloisen tunteen johdosta, että hänellä nyt oli oikeus käyttää\ntätä päähinettä.\n\nHän meni alas hymysuin, ja kun hän oli asettunut sievään, valoisaan\nkyökkiin, joka tosin oli pieni, mutta siisti, silloin hän jälleen\nkiitti hyvää onneansa. Joyce havaitsi, että hän oli hyvänä apuna,\nkun kaikki oli pantava kuntoon; ja kun Greeta tänä iltana laski\npäänsä levolle, lisäsi hän tavalliseen iltarukoukseensa: \"Minä kiitän\nsinua, Jumala, joka johdatit minun tänne ja annoit minulle oikean\npalveluspaikan. Ja minä tahdon koettaa tehdä velvollisuuteni sinua ja\nneitejäni kohtaan. Ja auta sinä minua sitä tekemään Jeesuksen tähden.\nAmen.\"\n\nGreetan ehkä onnellisin hetki oli silloin, kun hän seuraavana aamuna\nseisoi valmiiksi puettuna puhtaaseen pumpulipukuunsa. Mitäpä haittasi,\njos se olikin virttynyt ja vanha! Se oli tärkätty ja kahisi, kun hän\nliikkui.\n\n\"Se kahisee kuin silkki\", sanoi hän itsekseen, juostessaan alas\nportaita; ja hän liikkuikin oikeastaan yhtä itsetietoisena kuin\nprinsessa silkissään.\n\nGreeta raukka ei milloinkaan ennen ollut omistanut pukua, jota saattoi\npestä. Kun vedestä oli puutetta ja saippua ja sooda oli laskuun\notettava, niin oli selvää, että pestävä puku -- sillä puvuthan niin\nhelposti likaantuvat -- oli liian suuri ylellisyys hänelle. Tyttö, joka\nmeni ensikerran tanssijaisiin, ei voinut enemmän varoa pukuaan, kuin\nGreeta virttynyttä pumpulihamettaan tänä aamuna.\n\nJoyce, joka oli tullut alas auttaaksensa häntä eineen valmistamisessa,\npalasi sisarensa luo naurusta melkein tukehtumaisillaan. \"Helena, sinun\npikku tyttösi tulee minun kuolemakseni!\"\n\n\"Mitä hän nyt on tehnyt?\"\n\n\"Hän on asettanut sanomalehtiä koko arvokkaan itsensä ympäri\nvarjellaksensa hamettansa ja esiliinaansa. Hän on ikäänkuin kulkeva\nTimes'in [englantilainen suuri päivälehti] painos! Ja kun minä tein\nmuistutuksen tuota vastaan, sanoi hän, että hiilet ja kyökin takka\nlikaisivat hänen vaatteensa. Etkö kuule, kuinka rapisee, kun hän\nliikkuu?\"\n\nHelena nauroi sydämmellisesti.\n\n\"Älä loukkaa hänen tunteitansa. Minä arvaan, ettei hänellä milloinkaan\nole ollut pumpulihametta. Hän tottuu siihen pian, ja oikeastaan meidän\ntulee kehoittavaisesti kohdella sellaista erinomaista puhtautta.\"\nMuutamissa päivissä oli Ivyn huvila tullut täyteen kuntoon. Sekä\nHelena että Joyce pitivät huoneistaan; vaikka ne olivat pienet,\ntuntuivat ne kuitenkin hauskoilta ja lämpimiltä. Ja Greetan ilo oli\nsuuri, kun portaille pantiin matot. Hänellä oli harras mielenkiinto\nkaikkeen, mikä häntä ympäröitsi, ja pian hän ajatuksissaan otti niihin\nomistus-oikeudenkin.\n\nPuhuessaan hän sanoi: _minun_ kyökkini, _minun_ pannuni, minä lakaisen\nlattiani, minä tomutan ruokasalini. Kaikki ylä- ja alakerrassa kuului\nhänelle; ja minun taloni, minun puutarhani ja minun neitini olivat\naina ne asiat, joista hän jutteli jonkun ohikulkevan kanssa. Hän\nkäsitti, että hänellä oli paljon opittavaa; mutta hän oli niin altis\nkoettamaan tehdä neitiensä mieliksi, että Joyce, joka oli ottanut hänet\nopetettavakseen, antoi anteeksi hänen taitamattomuutensa ja ennusti\nsisarelleen, että vaikka tyttö tätänykyä oli hiomaton jalokivi, niin\nhän kerran vielä osottautuisi painoisensa kullan verraksi.\n\nRouva Creek odotti Greetan ensi kirjettä.\n\nTyttö oli oppinut kansakoulussa sekä lukemaan että kirjoittamaan, ja\nvaikka kirje, kun se saapui, oli täynnä mustepilkkuja ja tahroja, oli\nse kuitenkin aivan selvää käsialaa.\n\n    \"Rakas rouva Creek!\n\n    Minä nyt kirjoitan teille, sillä nyt on sunnuntai ja minä olen\n    ollut kirkossa, ja minä tahdon antaa teille tiedon, että maalla\n    ei ole ensinkään puhdasta, vaan oikein likaista, sillä minä en\n    milloinkaan ole Lontoossa nähnyt sellaista likaa. Täällä ei\n    ole mitään lamppuja eikä puoteja, joten täytyy langeta ojaan\n    tai kuoppaan pimeän tultua, eikä mikään poliisi tule auttamaan\n    ylös, sillä niitä täällä ei ole. Vanhat ukot käyttävät paitojaan\n    takkiensa päällä, kun kirkkoon tulevat. Talonpoikaistalojen\n    ympärillä on villieläimiä, joitten välitse täytyy tungeksia,\n    ja ne koettavat kaikki estää ihmisiä pääsemästä talon ovelle.\n    Ja lehmät ja vihaiset sonnit kulkevat teillä kaiket päivät. Ei\n    missään ole puoteja. Minulla on hieno paikka ja minä syön voita\n    joka päivä. Minulla on monta sataa kapinetta, joita minun tulee\n    pitää järjestyksessä. Minä kuljen matoilla joka päivä. Olen\n    kaatanut teetä esiliinalleni ja koetan pitää itseäni puhtaana.\n    Täällä on enemmän sellaisia esineitä, jotka likaavat, kuin meidän\n    huoneessamme Lontoossa oli. Minun neitini ovat hienoja naisia.\n    Minä voin hyvin ja toivon teille samaa.\n\n    Ystävänne\n\n                                           Margareeta Perkins.\"\n\n    \"J.K. Tulevana sunnuntaina lähden pyhäkouluun. Olkaa niin hyvä ja\n    sanokaa terveisiä rouva Jonesille.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi rouva Creek, pannen kirjettä kokoon ja ottaen\nsilmälasit päästään. \"Tytöt tähän aikaan ovat toisenlaisia kuin minun\nnuorena ollessani. Maalla liian likaista hänelle! Mitä nyt vielä! Ei\nsanaakaan puhtaasta, suloisesta ilmasta ja sinisestä taivaasta ja\nlaulavista linnuista, viheriästä ruohosta, puista ja pensaista. Hänen\nsilmänsä ei kohoudu yli loan. Minä häpeän hänen puolestaan -- häpeän\ntotta tosiaankin!\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nLiikanaista uskollisuutta.\n\n\n\"Greeta, Joyce neiti ja minä lähdemme matkalle ja viivymme poissa\ntoiseen päivään. Olemme paljon miettineet, mitä tekisimme sinun\nsuhteesi, mutta rouva Timson, lähin naapurimme, on ystävällisesti\nluvannut, että saat maata hänen luonaan. Luulen melkein parhaaksi, että\nlukitsemme talon ovet ja annamme sinun olla hänen luonansa koko ajan.\"\n\nMutta siitä ei Greeta pitänyt. Nythän hänellä oli tilaisuus osottaa\nuskollisuuttaan.\n\n\"Oi neiti hyvä, minulla on niin paljon puhdistettavaa. Kyllä minä\nolen oikein varovainen ja pidän huolta kaikesta. Joyce neiti on minua\nopettanut puhdistamaan minun messinkiluukkujani vieraskamarissamme, ja\nsitten minun täytyy pestä kaappieni hyllyt, ja sitten minulla on kaksi\nesiliinaa pestävänä, ja sitäpaitsi, neiti, täytyy täällä olla joku,\njoka varjelee taloa, jos sattuisi tulemaan varkaita.\"\n\n\"Emme pelkää varkaita täällä\", sanoi Helena hymyillen, \"sitäpaitsi\nonhan meillä Albert Edvard, jonka voimme sitoa koppinsa viereen taloa\nvahtimaan.\"\n\nAlbert Edvard oli uusi tulokas, mäyräkoira, jonka neidit olivat saaneet\npastorilta lahjaksi, ja se oli hyvin valveilla oleva vartija. Greeta\nja koira olivat hyviä ystäviä ja heillä oli monet yhteiset suosikit ja\nvastenmielisyyden esineet.\n\n\"Niin, neiti, Albert Edvard ja minä pidämme hyvän huolen kaikesta.\"\n\nVihdoin tehtiin sopimus molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Greeta sai\nluvan viipyä huvilassa kello neljään iltapäivällä, mutta silloin hänen\ntuli mennä rouva Timsonille.\n\nHän seisoi portin luona itsetietoisena ja onnellisena tyttönä, kun\nhänen neitinsä seuraavana aamuna lähtivät matkalle. Hän seisoi siinä\nniin kauan kuin hän heidät saattoi nähdä ja viipyi vielä vähän aikaa\npuutarhassa katselemassa kukkaryhmää, jossa oli ihan lumivalkoisia\nkukkia. Niitä nimitettiin lumipisaroiksi, ja ne olivat ainoat, jotka\nenään kukkivat.\n\nRouva Creek oli väärässä, kun luuli, ettei Greeta ymmärtänyt panna\narvoa luonnon ihanuuteen. Se vaikutti häneen vähitellen, mutta\nvarmasti. Joka aamu, kun hän katseli ulos ikkunastaan, oli hänen tapana\nsanoa itsekseen:\n\n\"Kuules Greeta, mikähän sinut näin onnelliseksi tekee? Se on tuo\nääretön avaruus, jonka näet edessäsi, koko tasanko ja taivas -- oi,\nkoko Lontoo ei voisi täyttää sitä, se on niin suuri!\"\n\nNyt katsellessaan lumipisaroita hän taas sanoi: \"Ne pitävät itsensä\npuhtaina, Greeta, vahinko ettet sinä voi olla enemmän niitten näköinen,\nne ovat valkoiset kuin posliini. Olen iloinen, ettei minun tarvitse\ntomuttaa niitä joka aamu. Minä varmaankin taittaisin niitten varret.\nTahtoisinpa, että rouva Creek näkisi, minkälaisia kukkia minulla täällä\non, tarvitsematta niistä penniäkään maksaa.\"\n\nSitten hän meni sisälle. Puutarha oli kaunis, mutta sitä hän ei\nvoinut tomuttaa ja pestä, ja sepä nyt tällä haavaa oli hänen tärkein\ntehtävänsä ja ilonsa.\n\nPäivä meni liiankin pian, kun hänellä oli niin paljon tehtävää, ja\nkello neljä hän lukitsi ulkoportin, jätti Albert Edvardin kyökkiin\nja muutamia luita sen eteen lautaselle. Kun hän tuli Timsonille,\nistui rouva miehensä kanssa teepöydän ääressä. John Timson oli\nkuorma-ajuri ja ajoi joka päivä asemalle, joka oli penikulman päässä\nhänen kodistaan. Hän oli pieni hiljainen mies, joka mielellään pani\nmuistiinsa seudun juoruttelut ja vei ne sitten taas eteenpäin.\n\nHänen vaimonsa saattoi hänet kokonaan varjoon, kun he olivat yhdessä.\nHän oli päätä pitempi miestään ja hyvin puhelias, vaikka se puhelu ei\naina ollut juuri erittäin ilostuttavaa laatua. Heillä ei ollut lapsia,\nja rouva Timson oli iloinen, kun sai lisätä pieniä tulojansa olemalla\napuna naapuritaloissa pesemässä ja siivoomassa. Hän pesi Churchhillin\nneideille, ja Greetan paljon kiitetyt pumpulipuvut hän sai hoteisiinsa,\nkun ne piti puhdistettaman hienoiksi.\n\n\"Tulkaa sisälle ja istukaa, tyttöseni\", sanoi hän Greetalle. \"Olen\nteitä odottanut pitkän aikaa. Mitä teille nyt oikein kuuluu? Parempaa\narvatenkin kuin minulle. Sillä minun elämäni on pelkkää työtä ja työtä\nja työtä, vaikka kädet ja jalat särkevät. Ja jos minä lakia laatisin,\nniin laatisin sellaisen, että sairaat saisivat istua alallaan ja\nterveet tekisivät työtä.\"\n\nHänen miehensä iski veitikkamaisesti silmää Greetalle.\n\n\"Sinä tarkoitat tietysti minua, vaimo; mutta minä olen työssä koko\npäivän.\"\n\n\"Sinä? Sinä istut vaunuissasi kuten herttua ja juonittelet ihmisten\nkanssa, niin ettei tiedä onko puheesi totta vai valhetta. Minä se\ntyössä olen kaiket päivät.\"\n\n\"Minä pidän työstä\", sanoi Greeta yksinkertaisesti, \"mutta minä olenkin\nvoimakkaampi kuin te.\"\n\n\"Olette niinkin. Muistan vielä, miten tyttönä tein työtä, mutta ajat\novat muuttuneet, ja minä menen vähitellen hautaani.\"\n\n\"Olen lukinnut talon\", sanoi Greeta aivan äkkipäätä. \"Luuletteko että\nse on varmassa turvassa?\"\n\n\"Yhtä varmassa kun kello taskussani\", sanoi ajuri.\n\nHänen vaimonsa ravisti päätään hänelle.\n\n\"Muistatko sitä hirveätä murhaa, joka tapahtui Ballin kartanossa pari\nvuotta takaperin? Siellä oli nuori tyttö yksin kotona, ja mustalaiset\ntekivät murhan. Kaksi naiseksi puettua miestä tuli sisälle, ne sanoivat\ntahtovansa ennustaa hänelle, ja tyttö raukka huusi apua, ja silloin he\nhänet tappoivat.\"\n\nGreetan silmät suurenivat. Hän oli tottunut Lontoon murhiin ja\nhirmuisuuksiin, mutta hän luuli, että maalla oltaisiin niistä vapaat.\n\n\"En minä pelkää, kun minulla on Albert Edvard toverina\", sanoi hän\nreippaasti. \"Minä olisin mielelläni maannut yksin talossani tänä yönä.\nAlbert Edvard voi tappaa vaikka minkä varkaan, joka tahtoisi tulla\nsisään; minä tiedän, että se kyllä voi.\"\n\nKun tämä aine kerran oli tullut puheeksi, oli rouva Timsonilla\nloppumattomia muistoja kerrottavana murhista ja varkauksista ja muusta\nsemmoisesta, kunnes hänen miehensä ehätti väliin.\n\n\"Soh, vaimo, anna tämän nyt jo riittää. Kohta nuori tyttö ei uskalla\nnukkua ensi yönä. Hän särpii tuon kaiken sisäänsä kuten vettä.\"\n\n\"En minä pelkää\", vakuutti Greeta uudestaan. \"Minä rukoilen Jumalaa\nminua varjelemaan, ja minä uskon, että hän sen tekee.\"\n\nHän nukkui hyvin, huolimatta rouva Timsonin kertomuksista, ja tuskin\nhänellä oli aikaa odottaa aamiaista, niin kiire hänellä oli Ivyn\nhuvilaan.\n\n\"Minun neitini tulevat kotiin kello kolmeksi, ja siksi minun vielä\npitää saada huoneeni tomutetuiksi ja lakaistuiksi, ja sitten Albert\nEdvard odottaa minua.\"\n\nHän juoksi kotiin kevein sydämmin ja havaitsi perille tultuaan, että\nkirjeitten kantaja oli tuonut kaksi kirjettä, mutta että kaikki\nmuuten oli paikallaan. Hän teki työtä oikein ilomielin, mutta kello\nkaksitoista hänet keskeytti porttikellon soitto. Kun hän tuli alas,\nastui häntä vastaan pitkä nainen, jolla oli käskevä käytös ja hyvin\nkarkea ääni.\n\nHän kysyi, olivatko Churchhillin neidit kotona.\n\nNyt oli neiti Churchhillin viimeinen varoitus Greetalle ollut:\n\n\"Sinä et saa taloon laskea ketään, Greeta. Sinä et voi olla tarpeeksi\nvarovainen. Jos joku tulee tänne, niin sano, että olemme poissa.\"\n\nSen vuoksi Greeta, katseltuaan epäilevin silmin naista, vastasi:\n\n\"Minun neitini ovat poissa iltapäivään asti.\"\n\n\"Sepä harmillista! Mutta onhan heidän täytynyt saada kirjeeni. Minä\nmenen sisälle odottamaan. Minun matka-arkkuni on asemalla ja tuodaan\nperästäpäin.\"\n\nGreetan pää oli niin täynnä niitä juttuja, joita hän oli kuullut\nedellisenä päivänä, että hän mutisi itsekseen:\n\n\"Se on varas, Greeta, valepukuun puettu varas, joka pyrkii sisälle. Ole\nnyt rohkea ja tee velvollisuutesi.\"\n\nHän veti hitaasti oven kiinni.\n\n\"Ei, minä en aio laskea teitä sisälle; ja ellette heti lähde pois, niin\nminä huudan Albert Edvardia.\"\n\n\"Sinä hävytön tyttö! Tiedätkö, kuka minä olen? Neiti Alicia Allandale.\nKuinka sinä uskallat sulkea oven suoraan nenäni edessä? Juuri kaunis\nvastaanotto, kun tulen tänne tervehtimään sisarentyttäriäni. Laske\nminut sisälle heti paikalla!\"\n\nNeiti Allandale oli vahvempi kuin Greeta. Kun tyttö havaitsi, ettei\nhän voinut sulkea ovea, rupesi hän huutamaan Albert Edvardia; mutta\noi, vaikka hän jo kuuli koiran kyökissä haukkuvan, oli kuitenkin\nkaksi suljettua ovea heidän välillänsä. \"Te menette nyt heti paikalla\ntäältä\", huusi Greeta. \"Minä ymmärrän teidän vehkeenne. Te ette pääse\nsisälle, sanon minä -- ei vaikka kuolisin.\"\n\nVieras nainen ei puhunut sanaakaan, mutta hän tuuppasi pois Greetan\nsellaisella vauhdilla, että tyttö lensi kuten pallo vastakkaiseen\nseinään. Sitten hän suoraa päätä meni vieraskamariin, Greeta kiirehti\nkyökkiin, sai Albert Edvardin mukaansa ja vei sen ovelle, missä se\nhaukkui ja mörisi. Hän aikoi juuri avata oven ja usuttaa koiran kohti\nkutsumatonta vierasta, kun toinen ajatus juolahti hänen mieleensä. Oven\navain oli Greetan puolella, hän väänsi oven lukkoon, ja niin oli vieras\nnainen sisään salvattu. Greeta veti syvään henkeänsä. \"Nyt minä menen\ntuomaan poliisin, jos löydän jonkun; mutta miten tuhma sinä Greeta\noletkin! Hänpä voi mennä ulos ikkunasta ja ottaa mukaansa posliinit ja\nkirjat. Tänne, Albert Edvard! Sinä jäät tänne ja olet vahtina akkunan\nalla, ja jos tuo mies taikka nainen, en tiedä kumpi hän on, näyttää\nkantapäänsä ikkunan ulkopuolella, niin kaappaa niihin kiinni oikein\nlujasti, poikaseni!\"\n\nAlbert Edvard oli erittäin iloinen saadessaan totella. Se asettui\nikkunain alle, ja alituisella murinallaan osotti se vakaasti tahtovansa\nvartioida emäntiensä omaisuutta.\n\nGreeta kiirehti eteenpäin tietä pitkin, ensin Timsonin rouvan luo, joka\nsattui olemaan poissa; sitten tuli häntä vastaan tiellä eräs seppä.\n\n\"Kuulkaa, hyvä herra, voitteko ottaa kiinni varkaan? En tiedä mistä\nsaisin poliisin, mutta te näytätte minusta vahvalta mieheltä. Minä\nolen sulkenut hänet sisään, hän on naisen puvussa. Oi tulkaa kanssani,\nkiirehtikää, hyvä herrani! Hän ehkä rikkoo posliinit, kun huomaa ettei\nhän pääse ulos.\"\n\nSepän muoto osotti kummastusta, mutta hän seurasi Greetaa.\n\n\"Sinä olet reipas pieni tyttö, joka olet vanginnut varkaan\", sanoi hän.\n\"Puhu, miten se tapahtui.\"\n\nGreeta alkoi kertomuksensa; mutta kun he lähestyivät Ivyn huvilaa,\nlannistui hänen rohkeutensa, sillä hän näki Albert Edvardin tiellä\npurevan ja repivän jotakin, jota se piti suussaan.\n\n\"Hän on mennyt matkoihinsa, me tulemme liian myöhään\", huudahti Greeta.\n\nHän kumartui koiraa kohti, ja näki, että naisen kenkä oli sen\nhampaissa. Silloin hän katsoi koiraan, ikäänkuin kysyen, mitä se oli\ntehnyt.\n\n\"Ettehän usko, että tuo on tappanut ja syönyt hänet?\"\n\nVierashuone oli tyhjä ja ikkuna auki. Seppä ei ollut asiasta\nmillänsäkään.\n\n\"Teidän vieraanne piti vastaanottonne liian lämpimänä, tyttöseni.\nKatsokaa, onko jotakin poissa. Ei näytä siltä kuin hän täältä olisi\nmitään ottanut.\"\n\nGreeta tarkasti kaikkea huoneessa.\n\n\"Ei, kaikki on kyllä paikallaan. Eihän vain Albert Edvard ole -- --\"\n\nSeppä nauroi sydämmestään.\n\n\"En minä usko, että koira on hänet niellyt, tyttöseni, en, sitä en\ntodellakaan luule. Pidä kenkä, niin panemme poliisin häntä etsimään.\nPelkäätkö olla yksin?\"\n\n\"En vähääkään! Hän älköön vain uskaltako näyttää nenäänsä täällä\nkertaakaan enään minun ja Albert Edvardin luona.\"\n\nKun Churchhillin neidit palasivat kotiin, luuli Greeta, että hän nyt\noikein oli osottanut olevansa, mitä hän aina oli toivonut -- oikea\nsankaritar.\n\n\"Ja Greeta, jos sinä vain olisit saanut hänet pidätetyksi ja saanut\njättää hänet poliisille, niin olisi nimesi tullut sanomalehtiin; ja\nmitä sinä silloin olisit tuntenut!\"\n\nHän kertoi neideille juttunsa vähän sekavasti, mutta hyvin\nitsetietoisesti.\n\n\"Minkä sanoit hänen nimensä olleen? Sehän oli Alicia täti! Oliko hän\nkirjoittanut? Oi Greeta, mitä sinä olet tehnyt?\"\n\nJoyce rupesi nauramaan ja Greeta itkemään.\n\n\"Oi neiti, hän oli niin pitkä ja hänen äänensä niin karkea.\"\n\n\"Tietysti\", sanoi Joyce, \"hän on vanha omituinen nainen, joka pitää\nyllätyksistä. No mitä hän kirjoittaa, Helena? Älä noin vakavalta näytä.\"\n\nHelena kurkoitti hänelle kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:\n\n    \"Rakkaat sisarentyttäreni!\n\n    Koska minä oleskelen ainoastaan viiden penikulman päässä teidän\n    uudesta kodistanne, en voi kieltäytyä ilosta tulla teitä\n    katsomaan ja aion viipyä luonanne vuorokauden. En ole pitkään\n    aikaan antanut teille mitään lahjaa, mutta tahdon nyt odottaa,\n    kunnes omin silmin saan nähdä, mitä tarvitsette. Odottakaa minua\n    puoli kahdentoista junalla.\n\n    Teidän harras tätinne\n\n                                            Alicia Allandale.\"\n\nJoyce luki tämän ääneensä.\n\nGreetan kasvot ansaitsivat katsomista, kun hän kuunteli kirjettä ja\nrupesi käsittämään, miten loukkaavasti hän oli käyttäytynyt. Ojentaen\nrepaleiksi revittyä kenkää sanoi hän juhlallisen surullisella äänellä:\n\n\"Ja tämä on kaikki, mitä hänestä on jäljellä.\"\n\nSekä Helena että Joyce käsittivät aseman hullunkurisuuden ja nauroivat\nääneensä.\n\nMutta he olivat kuitenkin täyttä totta pahoillaan; ja Greeta raukka\noli pudota romahtanut korkealta sankaritarpylväältään, muuttuen aivan\ntyhmäksi, pieneksi ja taitamattomaksi palvelustytöksi, joka vietti\nloppupäivän itkien ja valitellen.\n\nSeuraavana aamuna Helena sai näin kuuluvan kirjeen:\n\n    \"Rakas sisarentyttäreni!\n\n    Minä jouduin eilen suunnattoman hävyttömyyden ja nöyryytyksen\n    esineeksi teidän taitamattoman palvelustyttönne tähden,\n    joka ei millään ehdolla laskenut minua sisään eikä tahtonut\n    kuunnella minun selityksiäni, joten minä olen päättänyt, etten\n    enään koskaan aseta itseäni sellaiseen asemaan. En ymmärrä,\n    mistä mokoman tytön olette saaneet, taikka minkälaisen\n    kasvatuksen hänelle olette antaneet. Minä otaksun, että hän\n    kuuluu ihmiskunnan alimpaan luokkaan ja melkeinpä on villien\n    rajalla; ainakaan en minä milloinkaan ole moista kohdannut.\n    Hän ei ainoastaan teljennyt minua sisään huoneeseen, vaan\n    päällisen päätteeksi vielä toi sinne kurjan kylänrakin, jonka\n    hän suorastaan usutti päälleni. Minun hameeni on repaleina\n    ja nilkkani rikkipurtuina. Olen nyt lääkärinhoidossa. Pitkä\n    aika kulunee, ennenkuin vapaaehtoisesti tarjoudun tulemaan\n    vieraaksenne.\n\n    Sinun harras tätisi\n\n                                         Alicia Allandale.\"\n\n\"Greeta on liikanaisen uskollinen\", mutisi Helena.\n\n\"Hänellä on enemmän sydäntä kuin päätä\", sanoi Joyce. \"No niin, lohduta\nitseäsi Helena, me kyllä olemme kadottaneet pienen avunsaannin, joka\njuuri nyt olisi ollut meille tarpeen. Sinun täytyy nyt kirjoittaa\nhänelle selitys tästä asiasta, mutta hän ei milloinkaan ole antava\nanteeksi eikä unohtava sitä.\"\n\nEikä Alicia neiti sitä tehnytkään.\n\nMitä Greetaan tulee, niin hänen suuret ajatuksensa itsestään raukesivat\nhyvin mitättömiksi. Hän rupesi oppimaan elämän läksyjä ja havaitsi,\netteivät hänen mielipiteensä aina olleet ehdottomasti luotettavat.\n\n\"Sinä olet pudonnut, Greeta\", sanoi hän itsekseen, \"mutta muista, ettet\nkiipeä niin korkealle tulevalla kertaa. Voi minun päiviäni, minä toivon\nvain, ettei mikään todellinen varas tulisi ensi kerralla, sillä minä\nolen vakuutettu, että hänet silloin aivan kohteliaasti kutsuisin sisään\nja olisin niin ystävällinen hänelle, että hän piankin korjaisi pois\ntalosta kaikki mitä täällä on.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\"Lähetyssukka.\"\n\n\nGreeta oli ollut lähetyskokouksessa koulusalissa. Tämä kokous oli\npidetty varta vasten lapsille, ja eräs Indiasta tullut lähetyssaarnaaja\noli puhunut.\n\n\"Tunnetteko kaikki Jeesusta?\" oli hän kysynyt.\n\nLukien kaikkien silmistä myöntävän vastauksen, jatkoi hän: \"Onnelliset\nlapset, jotka tiedätte, että teillä on Vapahtaja ja ystävä kanssanne\njoka päivä. On satoja ja tuhansia, joilla ei ole sitä tietoa. Ettekö\ntahtoisi auttaa heitä sitä saamaan? Ei ole yhtään niin pientä, joka\nei voisi olla lähetystyöhön osallinen, ja minä toivon, että muutamat\nteistä ovat lähetystyössä täällä kotona. Muistakaa sitä pientä\nvangittua tyttöä, joka puhui isännälleen ainoasta, joka saattoi hänet\npelastaa. Täällä kotona on monta, jotka tarvitsevat suuren lääkärin\napua tullaksensa terveiksi. Puhukaa toisten kanssa Jeesuksesta. Ellette\npuhu hänestä täällä kotona omassa maassanne, ette myöskään milloinkaan\nvoi sitä tehdä pakanain joukossa heidän maassaan. Me toivomme, että\npuhuisitte Vapahtajasta; me toivomme, että rukoilisitte häntä pakana\nraukkojen puolesta, ja me toivomme, että antaisitte rahojanne avuksi,\njotta voitaisiin lähettää lähetyssaarnaajia pakanoitten luo heitä\nopettamaan. Rukous, rahat ja saarnat saattavat pakanat Jeesuksen luo,\npankaa se mieleenne.\"\n\nGreeta läksi kotiin ajatustensa valtaamana. Kun Helena kysyi,\npitikö hän saarnasta, vastasi hän: \"Pidin kyllä.\" Sitten hän hetken\näänettömyyden perästä sanoi aivan äkki-arvaamatta: \"Minä otaksun, ettei\nneidillä koskaan ole täällä mitään sairasta herraa asumassa.\"\n\n\"Ei, mitenkä niin?\"\n\n\"Minun oli tapana ajatella, etten tahtoisi palveluspaikkaa, jossa ei\nolisi ketään sairasta herraa, mutta sitten en voinut saada sellaista,\nja sitten tulitte te, neiti, ja niin tulin tänne.\"\n\nHelena katsoi vähän kummeksien häneen.\n\n\"Miksi sinä tahdoit sellaista paikkaa, jossa olisi sairas herra?\"\n\n\"Tullakseni semmoiseksi kuin se pieni tyttö, josta raamatussa\nkerrotaan. Minä ajattelen, että ehkä voisin auttaa häntä, niinkuin se\ntyttö teki.\"\n\n\"Mutta Greeta, ei sinun tarvitse odottaa sellaista tilaisuutta\", sanoi\nHelena ystävällisesti. \"Löytyy aina ihmisiä, jotka apua tarvitsevat.\nLöytyypä jo meidän kylässämmekin -- ihmisiä, joiden tarvitsee saada\ntietää, että Vapahtaja tahtoo parantaa heidän sielunsa, vaikkapa\nruumiista ei olisikaan kysymystä.\"\n\n\"Löytyykö ihmisiä, joilla on sairas sielu?\"\n\n\"Kyllä sellaisia löytyy. Sielu, joka ei ole vastaanottanut Jeesusta, on\naina kuolemansairas.\"\n\nGreeta rupesi tätä miettimään.\n\n\"Minä aion ajatella lähetyssaarnaajan sanoja\", lausui hän hetken\nperästä. \"Ja tiedättekö, neiti, että minä olen jo alkanut sitä toista,\njosta hän puhui.\"\n\n\"Mitä se sitten on?\"\n\n\"Olen ruvennut rukoilemaan.\"\n\n\"Minua ilahuttaa kuulla, että rukoilet. Muista rukoilla joka päivä.\"\n\n\"Lähetyssaarnaaja puhui epäjumalista, joita pakanat palvelevat. Hän\nsanoi, että ne ovat kuurot, mutta Jumala ei ole.\"\n\n\"Niin oikein.\"\n\n\"Ja siksi, neiti, en aio rukoilla Jumalaa muuta kuin kerran. Kotiin\ntultuani kokouksesta lankesin polvilleni ja rukoilin häntä pelastamaan\njok'ikisen pakanan, eikä Jumala ole kuuro, ja sen vuoksi en enään aio\nhäneltä rukoilla samaa asiaa uudestaan.\"\n\nHelena katsoi Greetaan, mutta ei puhunut mitään, ja kun Joyce nyt tuli\nsisälle, keskeytyi keskustelu.\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen tuli eräs rihkamakauppias soittamaan\novikelloa, ja Greeta aukaisi hänelle.\n\n\"Emme tarvitse mitään\", sanoi hän, vaan katseli samalla uteliaasti\nkauppiaan tavaroita.\n\n\"Älkää sanoko niin, kultaseni, vaalea nauhansolmuke myssyssä koristaisi\nmainiosti kauniita kasvojanne. Katsokaa tätä sinistä nauhaa, kolme\nkyynärää 75 pennistä. Melkeinpä ilmaiseksi sen saatte. Mitä, annatteko\nsen takaisin minulle? Niin, niin, minä näen, että olette ymmärtäväinen\ntyttö, joka ei huoli koreuksista. Minulla on kirja tahi parikin, joiden\nvoin vakuuttaa sopivan teille; tai ehkä haluatte taulua? Katsokaa tätä.\nTämä on uskonnollista laatua ja erittäin sopiva sairashuoneeseen.\"\n\n\"Se on Kristus, joka kolkuttaa ovea\", sanoi Greeta iloisesti noikaten.\n\n\"Niin taitaa olla; ja se maksaa ainoastaan yhden markan ja\nviisikymmentä penniä. Hän on paljon enemmän arvoinen, eikö olekkin?\"\n\nGreeta rypisti kulmakarvojaan, hän oli pahoillaan tuosta sopimattomasta\npuheesta.\n\n\"Te puhutte Kristuksesta, ja hän kolkuttaa meidän sielumme ovelle.\"\n\n\"Ei minun ovelleni\", sanoi tuo vanha mies, \"en minä huoli sellaisista.\nEi minulla ole mitään sielua -- en usko semmoisia olevankaan.\"\n\nGreeta tuijotti kauhistuneena häneen.\n\n\"Syntyessänne se teillä oli; mihinkä olette sen kadottanut?\"\n\nHän pöyhi tukkaansa ja katsoi hymyillen tyttöön.\n\n\"Mitäs te olette tehnyt sielullenne?\" kysyi hän.\n\nGreeta vastasi hiljaisella äänellä:\n\n\"Olen antanut sen Herralle Jeesukselle. Opettajatar pyhäkoulussa on\nminulle neuvonut, kuinka se tapahtuu.\"\n\nNyt syntyi hetken äänettömyys, ja Greeta otti tilaisuudesta vaarin,\nsanoakseen:\n\n\"Minun neitini sanoi minulle, että löytyy sieluja ihan\nkuolemansairaita. Ehkä teidän on melkein kuollut -- mutta ei sentään\nkokonaan.\"\n\n\"Hyvin luultavaa\", kuului vastaus.\n\n\"Ettekö tahtoisi, että se jälleen tulisi eläväksi?\"\n\nGreetan silmät loistivat sellaisesta valosta, että se heijastui vanhan\nmiehenkin silmissä.\n\n\"Mitenkä se kävisi päinsä?\" kysyi hän.\n\nGreeta osotti taulua.\n\n\"Rukoilkaa häntä tulemaan sisälle. Jos hän saa siellä asua, niin hän\ntekee sielunne eläväksi jälleen, neiti on niin sanonut.\"\n\n\"Soo, vai niin\", sanoi kauppias syvään huoaten. \"No hyvästi sitten,\nkoska ette mitään tahdo ostaa.\"\n\nMutta Greeta tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja piti hänestä kiinni.\n\n\"Kuulkaa, minä pyydän teitä! Minä annan parannuskeinon teille\nsieluanne varten. Älkää menkö minua kuulematta. Minä koetan olla\nlähetyssaarnaajana täällä kotona, ja teille on juuri sopiva puhua,\nsillä tehän olette melkein pakana. Kuulkaa nyt minua, sillä minä en aio\nantaa teidän lähteä. Muistatteko sitä pientä tyttöä raamatussa, joka\nlähetti parannettavaksi isäntänsä, spitaalitautisen kapteenin? Minä\naion lähettää teidät, ja teidän täytyy mennä. Tietysti te sen teette.\nKukapa tahtoisi pitää sairasta, kuollutta sielua, jos sen voi saada\neläväksi jälleen? Te lähdette, kuuletteko minua?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, siunattu tyttö. Minkälainen kieli hänellä on. Hänestä\ntulee kohta hyvä saarnaaja.\"\n\nKelloa soitettiin ja Greeta tiesi, että hänen tuli kutsua noudattaa.\n\n\"Hyvästi\", sanoi hän ja äänensä soi vähän pettyneeltä. \"Mutta minä\nsanon, että jos te saatte sielunne parannetuksi, niin tulkaa takaisin\nja kertokaa siitä minulle.\"\n\n\"Sen teen.\"\n\nKauppias meni päätään pudistellen; ja niin loppui Greetan ensimmäinen\nsaarna. Hän oli hyvin ääneti koko päivän ja kulki ajatuksiinsa\nvaipuneena.\n\nJoku aika tämän jälkeen hänet kutsuttiin Helenan huoneeseen\nvastaanottamaan ensimmäistä neljännestä vuosipalkastaan. Se oli tärkeä\npäivä hänen elämässään. Hän katseli rahaa, jota hän nyt piti kädessään.\nSe oli kahdenkymmenen markan kultaraha.\n\nHän ei vielä milloinkaan elämässään ollut kultarahaa kädessään pitänyt.\nHänen tätinsä rahat olivat aina olleet hopeata.\n\n\"Olen jotenkin tyytyväinen sinuun, Greeta\", sanoi Helena, \"mutta\ntietysti sinulla vielä on paljon opittavaa. Sinä olet kovin meluisa,\npuhut liian paljon ja rikot myöskin liian paljon. Kaikesta sellaisesta\nsinun tulee koettaa parantaa itseäsi. Minä tiedän, että sinä koetat\ntehdä velvollisuutesi uskollisesti; rukoile Jumalalta apua päästäksesi\nnoista vioista.\"\n\n\"Kyllä, neiti\", sanoi Greeta, joka todellakin alkoi oppia nöyryyttä.\nSitten huudahti hän vilkkaasti: \"Oi, neiti, ei minulla ole milloinkaan\nollut näin paljon rahaa, jota olisin voinut sanoa omakseni. Saanko ne\nkäyttää aivan niin kuin tahdon?\"\n\n\"Minä luulen parhaaksi, että panet säästöön toisen puolen, sillä\nsinä tarvitset pian uudet kengät. Sinun tulee käyttää säästäväisesti\nrahojasi.\"\n\nVähäinen pettymyksen varjo kuvastui Greetan kasvoissa. Hän meni\nrahoineen ylös kammioonsa.\n\n\"Nyt, Greeta, älä ole tyhmä\", neuvoi hän itseänsä. \"Sinä teet kuten\nneitisi käskee. Täällä maalla kuluu paljon kenkiä.\"\n\nHän käänteli ja väänteli rahaansa. \"Kymmenen markkaa kenkiin ja muuhun\ntarpeelliseen, ja kymmenen tehdäkseni lähetyssaarnaajan käskyn mukaan.\nMinä pyydän huomenna neitiä antamaan minulle tämän rahan hopeassa.\nMutta, oi, niin ihanaa omistaa kultaa, joka on oikein omaani!\"\n\nSeuraavana päivänä hän sai rahansa vaihdetuksi, mutta hän tunsi surua\nsydämmessään sitä tehdessään. Hänestä tuntui, että hän oli sen saanut\nvain kadottaaksensa sen heti. Mutta kun hän oli etsinyt esiin vanhan\nsukan ja laskenut siihen kymmenen markkaansa, tuli hänen kasvoihinsa\njälleen onnellinen ilme. Vähän vaivalloisesti hän sai kirjoitetuksi\npaperiliuskalle, jonka hän rahansa keralla pisti sukkaan: \"Margareeta\nPerkins hänen lähetyssukkansa\". Ja pantuansa sukan tukevasti solmuun,\nlaski hän sen matka-arkkunsa pohjalle.\n\n\"No Greeta\", sanoi hän syvästi huoaten, \"nyt olet päässyt alkuun,\nmuista myöskin että jatkat ja että et puhu asiasta mitään. Ja sitten\njonakin päivänä menet papin luo ja lasket sukan täynnä kultaa hänen\njalkojensa eteen, hänen käytettäväksensä villiä pakanoita varten. Oi,\nsiitäpä tulee ihanaa!\"\n\nEräänä iltapuolena Joyce tuli kyökkiin, jossa Greeta paraikaa puhdisti\ntakkaa.\n\n\"Greeta, sinun olisi mentävä meidän asiallemme. Sinulle tekee hyvää\npäästä ulos vähän, on niin kaunis ilma. Lähetämme sinut Mallowin\nkartanoon. Sinun on kuljettava peltojen ja niittyjen yli koko matka,\nmutta et saata eksyä, sillä siinä on hyvä poljettu polku. Jätä tämä\nkirje rouva Websterille ja odota vastausta, jonka tuot meille. Me\npyydämme hänen miestään hankkimaan meille puita.\"\n\nGreeta laittoi itsensä kiireesti kuntoon; Albert Edvard seurasi häntä,\nkuten luonnollista oli.\n\nTyttö tunsi itsensä onnelliseksi, kun hän tuli ulos suloiseen\nkevätilmaan ja auringonpaisteeseen.\n\n\"Oi\", sanoi hän, hengähtäen syvään, \"minusta tuntuu kuin voisin juoda\ntätä ilmaa, oikein janoan sitä.\"\n\nEnsimmäisen vainion yli hän oli päässyt ilman mitään seikkailua. Toinen\noli täynnä mullikoita ja vasikoita. Greetan sydän sykki kiivaasti;\nhän ei vielä voinut olla pelkäämättä elukoita. Hän katseli varovasti\nlakeuden ylitse ja odotti, kunnes lähimmät olivat kulkeneet etäämmälle.\nSilloin hän, koettaen olla mahdollisimman rohkea, sanoi Albert\nEdvardille:\n\n\"Kuules, sinun tulee nyt olla hyvin levollinen. Jos sinä haukut,\ntulevat ne päällemme -- minä tiedän, että niin käy. Seuraa minua\".\n\nAlbert Edvard totteli heti heiluttaen häntäänsä, mutta vilkui sivulle\npäin vasikoihin. Äkkiä kaksi niistä kääntyi katsomaan Greetaan.\n\n\"Voi minun päiviäni! Ne tulevat! Minä kirkasen!\"\n\nHän lähti pakoon täyttä kyytiä. Albert Edvard katsoi nyt olevansa vapaa\nkaikista siteistä ja hyökkäsi kiivaasti haukkuen lähimpänä olevaa\nmullikkaa vastaan.\n\nTuossa tuokiossa olivat ne kaikki liikkeellä, ja miten Greeta pääsi\nniityn poikki kaatumatta kumoon ja joutumatta elukkain jalkoihin, sitä\nhän ei milloinkaan voinut käsittää.\n\nMutta hän seisahtui tykyttävin sydämmin veräjän toisella puolen ja\nnosti katseensa taivasta kohti.\n\n\"Oi hyvä Jumala, minä rukoilen, että varjelisit minua. Pelkään\nhirveästi noita mullikoita. Kuule minua Jeesuksen tähden. Amen.\"\n\nSitten hän katsoi ympärilleen ajatellen: \"Mitä vaaroja minulla tällä\nvainiolla lienee odotettavana.\"\n\nHän seisoi kuin lumottuna pelkästä ihmettelystä ja ihastuksesta. Kenttä\noli täynnä lampaita ja pieniä karitsoita. Greeta ei milloinkaan ennen\nollut nähnyt karitsojen leikkivän, ja hän katseli niitä nyt ilosta\nsäteilevin silmin. Sillä välin Albert Edvard vilkui vuoroin Greetaan\nja vuoroin lampaisiin. Jospa vain olisi saanut luvan ajaa niitä takaa!\nMutta sen omatunto sanoi, ettei se ollut luvallista.\n\n\"En koskaan, koskaan ole nähnyt tuollaisia pieniä kultusia! Oi, Greeta,\nnyt olet tullut sellaiselle paikalle, että kyllä kannattaa vähän\npelkoa kärsiä siitä hyvästä. Voi noita pieniä herttaisia elukoita! On\nikäänkuin näkisi kauniin kuvakirjan, kun on niitten keskellä!\"\n\nLeivonen lensi hänen edestään ylös ilmoihin iloisesti liverrellen. Ei\nnäyttänyt tulevan loppua uusista ilonaiheista tänä iltapäivänä. Hän\nviipyi pitkän ajan siellä aurinkoisella niityllä. Mutta seuraavalla\nkentällä oli taas uusia ilonaiheita, joiden nautintoa häiritsi\nainoastaan pari etäisessä nurkassa laiduntavaa hevosta. Täällä kasvoi\npuron reunalla joukottain keltaesiköitä. Ilosta huudahtaen Greeta\njuoksi niitä poimimaan. Kun hän oli poiminut ensimmäisen kourallisen ja\nihastellut niitten tuoksua, puristi ja suuteli hän niitä intoisesti.\n\n\"En ole koskaan nähnyt niitten kasvavan noin itsestään nurmikolla. Oi\njospa nyt rouva Creek ja rouva Jones ja Artturi olisivat täällä! Tämäpä\nvasta on oikeata maalla oloa!\"\n\nHän poimi suuren kukkavihon ja jatkoi sitten matkaansa. Albert\nEdvard ei pannut mitään arvoa keltaesikköihin; se nuuski pensastosta\nkaniineja, pitäen sitä huvinaan.\n\nGreeta pysähtyi vielä vähän, ennenkuin hän tuli Mallowin kartanoon,\nerään pienen tupasen luo, joka sijaitsi kentän nurkassa. Juuri ohi\nmennessään hän kuuli jonkun huutavan. Uteliaisuudesta hän pisti päänsä\novesta sisään ja näki siellä vanhan miehen, joka koetti tehdä tulta\ntakkaan.\n\n\"Tarvitsetteko apua?\"\n\nUkko kääntyi Greetaa kohti ja katseli häntä.\n\n\"Billiä minä tarvitsen\", sanoi hän ärtyisästi, \"Billiä, joka kartanossa\ntyötä tekee. Hän sanoi tulevansa kotiin keittämään perunoitani, ja nyt\non kello jo yli neljä. En saanut niitä päivälliseksi ja nyt tahdon\nmuutamia teeni kanssa, ja minä panin pannun tulelle, ja nyt perunat\novat palaneet. Voi kuitenkin! Minä olen vanha yksinäinen mies, joka ei\nkelpaa mihinkään!\"\n\nGreetan nopea silmä näki pannun kumossa takalla. Hän astui tupaan ja\nkorjasi sen paikoilleen.\n\n\"Minä kuorin teille muutaman perunan ja keitän ne tuota hätää\", sanoi\nhän ukkoa tyydyttäen. \"Istukaa rauhassa vain, minä näen missä ne ovat,\nne ovat tuolla kaapin päällä kopassa. Voi sentään, kuinka täällä on\nlikaista! Kuka teidän huoneenne siivossa pitää?\"\n\nVanhus rupesi itkemään.\n\n\"Jane raukkahan sen teki, mutta nyt hän on ollut kuolleena jo kuusi\nkuukautta, eikä täällä ole naapuria lähempänä kuin kartanossa. Bill\nkyllä tekee mitä hän osaa, mutta hänen sormensa ovat vähän kömpelöt,\nja minä olen aivan leinin lyömä. Kiitos nyt, rakas lapseni. Te olette\nvarmaankin vieras näillä paikoilla, vai mitä?\"\n\n\"Minä olen neitieni luona Ivyn huvilassa\", sanoi Greeta, samalla kuin\nhän kiireesti kuori perunoita ja pisteli niitä pataan. \"Minä tulen\nLontoosta; mutta voi, miten ihanaa on olla maalla tänään!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kuinka niin! Aurinko paistaa ja karitsat leikkivät ja keltaesiköt\novat puhjenneet. Katsokaa minun kukkiani! Oletteko milloinkaan nähnyt\nsellaisia kukkia? Ihmiset ripustavat niitä ylt'ympäri erään mustan\nolennon Lontoossa -- hänen syntymäpäivänään luullakseni. Siitä minä\nne tunnenkin. Beckyfield [Field, suomeksi kenttä] on hänen nimensä.\nKummallista, että hänen nimensä on jonkunlainen kenttä, sitä en ole\nmilloinkaan ennen tullut huomanneeksi. Sillä kaiketi on jotakin\ntekemistä keltaesikköjen kanssa. Teidän tulisi lähteä ulos; se\nvirkistäisi ja reipastuttaisi teitä. Tänään on niin iloista ja hupaista\nulkona. Linnut laulavat ja lentävät monen penikulman korkeuteen päämme\nylitse. No sanokaa nyt, mistä saan vettä, niin panen padan tulelle.\"\n\n\"Ulkopuolella on pumppu.\"\n\nGreeta löysi pumpun ja pani padan tulelle.\n\n\"Minä pyydän neitejä laskemaan minut tänne jonakin päivänä\", sanoi\ntyttö tuttavallisesti noikaten. \"Minä voisin kertoa teille jotakin\nuutta Lontoosta.\"\n\n\"Niin, tule takaisin, lapsi kulta. Minä olen yksinäinen vanha mies,\neikä kukaan tule tänne.\"\n\n\"Hyvä, minä tulen.\"\n\nHän meni niin kiireesti ovea kohti, että hän melkein juoksi erään\npitkän nuorukaisen syliin, joka juuri astui ovesta sisään.\n\nUjosteleminen ei kuulunut Greetan luonteeseen.\n\n\"Minä otaksun, että te olette Bill\", sanoi hän omituisin katsein. \"Olen\ntehnyt, mitä olisi ollut teidän velvollisuutenne tehdä. Teidän vanha\nisänne tarvitsee jonkun, joka häntä hoitaa. Miksi ette pidä huonetta\nsiistinä? Täällä on niin likaista kuin Lontoossa. Olkaa niin hyvä ja\nlaittakaa täällä oikein siivoa siksi kunnes jälleen tänne tulen.\"\n\nHän lähti tiehensä ja Albert Edvard seurasi häntä. Bill katsoi\nällistellen hänen jälkeensä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nEräs toveri.\n\n\nVihdoinkin Greeta ennätti Mallowin kartanoon, ja hän oli iloinen siitä,\nettä sai nähdä portin, joka ei vienyt karjapihaan, vaan suoraa päätä\nitse rakennukselle. Vaaleaverinen, ruusuposkinen tyttö, samanikäinen\nkuin hän itse, avasi hänelle oven, kertoen että kaikki olivat menneet\ntorille ja hän oli yksin kotona.\n\nGreeta oli harmissaan.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi hän nyrpeästi.\n\n\"Minä palvelen täällä.\"\n\n\"Todellakin? No sitten on paras että jätän tämän kirjeen sinulle, jotta\nannat sen emännällesi; hän saa sitten lähettää vastauksen. Onko tämä\nensimmäinen palveluspaikkasi?\"\n\n\"On, mutta onko sinulla palveluspaikkaa?\"\n\n\"Minulla on palveluspaikka Churchhillin neitien luona. He asuvat Ivy\nhuvilassa. He ovat oikein hienoja naisia; ja minä tulen Lontoosta.\"\n\n\"No mitäs sanot?\"\n\nTyttö tuijotti Greetaan, ikäänkuin hän olisi tullut ulkomailta.\n\n\"Niin, niin\", jatkoi Greeta, nostaen leukansa ilmaan, \"minä olen nähnyt\nsuuren osan Lontoosta, liiankin paljon, ja sitten päätin hankkia\nitselleni paikan maalla, ja täällä nyt olen. Etkö sinä käytä säpsää?\"\n\n\"En, me emme täällä kartanossa niitä sellaisia käytä. Mutta minulla on\nsisko, jolla on hieno palveluspaikka, ja hän kyllä pitää myssyjä.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Greeta hieman alentuvaisesti. \"Niitten puhtaana pito\nvaatii paljon vaivaa. Minun nimeni on Margareeta Perkins. Mikä on sinun\nnimesi?\"\n\n\"Ellen Tate. Minun kotini on kylässä ja minä tulin tänne neljä\nkuukautta sitten.\"\n\n\"Etkö pidä tästä?\"\n\n\"En, minä tahdon kaupunkiin. Kerro nyt jotakin Lontoosta. Siellä on\npenikulmittain puoteja, eikö niin?\"\n\n\"On, penikulmat penikulmien perästä, mutta maalla on paljon hauskempi.\"\n\n\"Ei totta tosiaankaan.\"\n\n\"Täytyy maksaa kaikesta Lontoossa, mutta maalla saa paljon ilmaiseksi.\nTäällä poimin tikkuja tulta tehdäkseni, mutta Lontoossa minun täytyy\nniistä maksaa. Katso näitä keltaesikköjä! En ole mitään niistä\nmaksanut. Lontoossa ne maksaisivat vähintäin markan. Ja Joyce neiti\ntuli eräänä päivänä sisälle, kädet täynnä vesinenättiä. Täällä hän\nsai sitä vapaasti poimia, mutta Lontoossa siitä olisi täytynyt maksaa\nrahaa.\"\n\n\"Niin, rahaa tarvitaan, jos Lontooseen menee; minä tiedän sen.\"\n\n\"Onko sinulla monta ystävää?\" Greeta odotti innokkaasti vastausta.\n\n\"Minulla? Ei minulla ole ketään.\"\n\n\"Tahdotko minut ystäväksesi? Minä luulen, että pitäisin sinusta.\nMe olemme molemmat palveluksessa ja melkein samanikäisiä. Minä\ntahtoisin ystävän, joka olisi näiltä seuduin, ja minä luulen, että me\nviihtyisimme hyvin yhdessä.\"\n\nEllen näytti tulevan hyvin iloiseksi.\n\n\"Minä pitäisin hirveästi sinusta, sillä sinä kertoisit minulle\nLontoosta. Mutta minä päivinä sinä pääset ulos? Minä voisin tulla sinua\nvastaan jonakin keskiviikkona.\"\n\n\"Kyllä minä kysyn neideiltäni ja annan sinulle sitten tiedon. Mutta\nminun täytyy nyt mennä, sillä pitää toimittaa teeni valmiiksi.\"\n\nGreeta tuli onnellisesti kotiin ilman mitään seikkailuja ja hyvin\nhyvällä mielellä.\n\n\"Neiti\", sanoi hän Helenalle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa,\n\"minä olen saanut kaksi uutta tuttavaa tänä päivänä -- toinen on vanha\nmies ja toinen minun ikäiseni tyttö, joka palvelee. Ja, neiti, minä\ntahtoisin niin mielelläni tavata ne jälleen, ja se palvelustyttö ja\nminä aiomme tulla ystäviksi. En minä ole täällä saanut ystäviä, sillä\ntäällä kylässä ei ole palvelustyttöjä muualla kuin pappilassa, ja ne\novat kovin ylpeitä. Minä toivon, ettei teillä ole mitään sitä vastaan,\nneiti, ja ajattelin pyytää teiltä, että saisin kutsua Elleniä teetä\njuomaan minun kyökkiini. En minä pyydä, että te antaisitte hänelle\nteetä, mutta minä voisin aivan hyvin jakaa teeni hänen kanssaan.\nVoinhan syödä vähän runsaammin päivälliseksi sen sijasta, eikä hänen\ntarvitse mitään huomata, kun ei minulla ole ruokahalua.\"\n\nGreeta vaikeni saadaksensa hengähtää.\n\n\"Minua todellakin ilahuttaisi se, että saisit ystävän, jos hän on\nvakava, hyvä tyttö. Minä tahtoisin ensin ottaa vähän selkoa hänestä.\nHän siis palvelee rouva Websterin luona?\"\n\n\"Niin, neiti. Hän näyttää olevan hyvin hauska tyttö; mutta tietysti\nminä voisin opettaa hänelle paljon. Hän ei käytä myssyjä, mutta eihän\nhän palvelekaan oikein hienojen naisten luona. Ellei hän näytä olevan\nsellainen, josta minä pidän, sitten kuin olen oppinut häntä tuntemaan,\nniin minä koetan opettaa häntä tulemaan toisenlaiseksi, mutta, neiti,\nellei hän tahdo muuttua, silloin minä hänet jätän.\"\n\nHelena hymyili, niinkuin hän tavallisesti teki Greetan laverrellessa.\n\nMutta ystävyys syntyi molempien tyttöjen kesken, ja Greeta ja Ellen\nkävivät toistensa luona ja menivät toisinaan yhdessä kävelemään.\n\n\"Olisipa maksun arvoista\", sanoi Joyce eräänä iltapäivänä sisarelleen,\nkun Ellen oli tullut teelle kyökkiin, \"saada kuulla, mitä he toisilleen\njuttelevat. Greetan kieli ei hetkeäkään pysy alallaan; mitäpä heillä on\nniin paljon puhumista?\"\n\nJos hän olisikin voinut heitä kuulla --\n\n\"Ymmärräthän, Ellen, että minä tein päätökseni heti paikalla, kun\nherra puhui, että minä tulisin lähetyssaarnaajaksi, jahka tulen\ntäysikäiseksi.\"\n\n\"Mutta siihen tarvitset kasvatusta, eikö niin? Ja mitenkä pääset meren\nylitse? Ja mitä sinä teet, kun kerran olet sinne päässyt?\"\n\n\"No tuo käy kaikki hyvin helposti. Kaikkein ensiksi täytyy vakaasti\npäättää mennä; aivan niinkuin minä tein palvelukseen mennessäni.\nSitten täytyy hankkia itsellensä vaatteita, aivan niin kuin minä tein.\nMutta Helena neiti on sanonut, että siellä, missä pakanat asuvat, on\nhyvin lämmin, eivätkä he käytä paljon vaatteita -- ei mitään, joka on\nmainitsemisen arvoista. Niin että minä uskallan väittää, että se asia\nkyllä hyvin suoriutuu. Ehkä tarvitsen kolme pumpulipukua, ja yksi hattu\nkestäisi pitkän ajan -- eikä yhtään päällysnuttua, se, näetkö, olisi\nhyvä säästö.\"\n\n\"Mutta mitä sinä tekisit, kun olet sinne saapunut?\" kysyi Ellen jälleen.\n\n\"Minä ottaisin raamattuni kainalooni ja kokoisin heidät ympärilleni,\naivan rauhallisesti. En minä kärsisi mitään tungeksimista ja\ntappelemista. Sitte lukisin heille Jeesuksesta.\"\n\n\"Eikö mitään muuta?\"\n\n\"No niin\", sanoi Greeta miettien, \"minä luulen, että sanoisin heille\nhyvin varmasti, että Jeesus kuoli, jotta he pääsisivät taivaaseen. Minä\nsanoisin, että hän rakasti heitä sekä että heidän täytyy tulla hyviksi,\nja että hän tahtoo heitä siihen auttaa, jos he häntä rukoilevat, aivan\nniinkuin hän on tehnyt minulle.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"No\", sanoi Greeta yhä yhtä miettivänä, \"minä otaksun, että he\ntekisivät kysymyksiä, ja sitten me kentiesi voisimme veisata jonkun\nvirren, samaten kuin katusaarnaajat Lontoossa tekevät, ja sitten\nlopettaisin sillä kertaa. En luule, että se kävisi kovin vaikeaksi,\nEllen -- ei, jos oikein päättää.\"\n\n\"Mutta minä olen kuullut, että kansa meren toisella puolen ei puhu\nmeidän kieltämme eikä voi sitä ymmärtää enemmän kuin eräs ranskalainen,\njoka tuli meidän kyläämme kerran.\"\n\nGreeta näytti nolostuneelta.\n\n\"En ole koskaan kuullut, että pakanat puhuvat ranskaa. Minä toivon,\netteivät ne puhukaan. Eivät suinkaan ne siihen kykene. He ovat, Ellen,\noppimattomia vaivaisia, sellaisia he ovat, eikä heillä olisi kyllin\nymmärrystä puhuakseen vieraita kieliä -- sitä osaavat ainoastaan\nhienosti kasvatetut herrat ja naiset.\"\n\nNäin puhuessaan sai hän jälleen iloisen mielensä takaisin, kunnes hänen\nmuistiinsa äkkiä juolahti, että hän Lontoossa oli nähnyt repaleisia\nkerjäläisiä, jotka puhuivat vieraita kieliä.\n\n\"Kaikissa tapauksissa on se niin, että jos he puhuvat ranskaa, niin\nminunkin täytyy sitä oppia. On oikein kummallista, miten paljon oppii,\nkun tulee aikaihmiseksi. Melkein kaikki on silloin helppoa; ja minä\npyydän Jumalaa minua auttamaan, kuten hän aina useimmiten tekeekin.\"\n\nEllen oli vielä epäilevällä kannalla.\n\n\"En minä juuri usko, että sinä voisit sitä tehdä, Greeta. Ei kuulu\nsiltä, kuin siitä todellisuudessa voisi mitään tulla. Olen kuullut niin\nvähän pakanoista, mutta nehän elävät jalopeurain ja tiikerien parissa,\neikös niin? Ja sitten olen kuullut sanottavan, että ne syövätkin toinen\ntoisensa elävältä.\"\n\n\"En minä ole mitään sellaista kuullut\", sanoi Greeta suurella\nvarmuudella, tahtomatta luopua aikeestaan. \"Minä luulen, että nuot\nkertomukset ovat vain sepitetyt juttukirjoja varten. Lähetyssaarnaaja,\njoka oli täällä joku päivä sitten, nimitti pakanoita olentoraukoiksi,\njotka istuvat pimeydessä ja huutavat valoa. Ja hän sanoi, että meidän\ntulee sitä heille viedä.\"\n\n\"Kun tulet täysi-ikäiseksi, etkö palvele sitten enää?\"\n\n\"En tiedä oikein. Näetkö, minä en tunne niin hyvin lähetyssaarnaajia.\nMuutamat heistä menevät ehkä vähäksi aikaa pakanamaihin ja tulevat\nsitten jälleen takaisin. Ja elleivät minun neitini kuole, niin en usko,\nettä milloinkaan hennoisin heidät jättää. Mutta se nyt ei voisikaan\ntapahtua, ennenkuin olen aikaihminen, ja silloin, Ellen, ovat minun\nneitini hyvin vanhat -- ja ehkä kuolevat, -- mutta sitä minä en tahdo\najatella.\"\n\n\"Sinä olet kummallinen tyttö\", sanoi Ellen. \"En ole milloinkaan nähnyt\nniin kummallista kuin sinä olet.\"\n\nEräänä päivänä oli Ellenillä suuri uutinen kerrottavana Greetalle.\n\n\"Minun emäntäni saa vuokralaisen -- erään rouvan, joka on sairas.\nHän tulee asumaan meille koko kuukaudeksi, ja minut pannaan häntä\npalvelemaan.\"\n\n\"Oohoh\", sanoi Greeta syvästi huoaten. \"Onpa vahinko, ettei se ole\nmikään sairas kapteeni!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tuleeko hän yksin, eikö hänellä ole sairasta miestä?\"\n\n\"Ei ole. Ei minua haluttaisi olla kahden sairaan apulaisena -- yksikin\non jo tarpeeksi vaivalloinen, enkä minä tiedä, miten siinä tulen\ntoimeen.\"\n\n\"Älähän nyt\", sanoi Greeta ikäänkuin nuhdellen, \"tuo sairas rouva on\nsellainen ihminen, jolle sinun tulee koettaa tehdä hyvää. Oi Ellen, se\non ihanaa! Sinä voit tulla samanlaiseksi kuin se pieni tyttö raamatussa\n-- hän palveli erästä rouvaa ja auttoi rouvan miestä parantumaan, ja\nhänestä puhuttiin kaikkialla. Sinä voit käsittää, kuinka suuressa\narvossa häntä pidettiin, kun hänet pantiin raamattuun! Minä toivoisin\nolevani sinun sijassasi! Vain vähän aikaa, ymmärrätkö, vain nähdäkseni,\nmitä voisin tehdä.\"\n\n\"En voi mitenkään käsittää, mitä sinä tarkoitat\", sanoi Ellen. \"Mitäpä\nminä voisin tehdä rouvalle muuta, kuin mitä hän käskee ja tahtoo minua\ntekemään.\"\n\n\"Odota sinä vain ja katso.\"\n\nGreeta noikkasi salaperäisesti. Hän jatkoi: \"Minun Helena neitini on\nsanonut, että löytyy ihmisiä, joitten sielu on sairas, aivan niin kuin\nniitäkin, joitten ruumis on sairas. Ja minun opettajani Lontoossa\nsanoi ihan samaa, paitsi että hän sielun sijasta sanoi sydän. Mutta\nminä luulen, että sillä on sama merkitys. Ja katso, Ellen, meidän\ntulee kertoa heille, mihin heidän on mentävä tullaksensa terveiksi, ja\nsitten he menevät. Eihän se raamatun pieni tyttökään muuta tehnyt, eikä\nmeidänkään tarvitse tehdä sen enempää. Ota selkoa siitä, miten sairaan\nrouvasi laita on, ja puhu sitten asiasta minulle, minä sanon sinulle\nkyllä, miten sinun tulee menetellä.\"\n\nEllen pudisti päätään.\n\n\"Minä en aio tehdä muuta, kuin auttaa häntä missä hän tahtoo\", sanoi\nhän yksipäisesti.\n\nHe eivät tavanneet toisiansa, ennenkuin kahden viikon kuluttua, ja\nsilloin oli Ellenillä koko varasto uutisia kerrottavana.\n\n\"Hän on leski ja surupuvussa ja hyvin kalpea; ja hänellä on\npäänkivistystä ja hän makaa melkein aina sohvalla ja hänen muotonsa on\njäykkä ja harvoin hän nauraa, mutta hän puhuu emäntäni kanssa. Hän ei\nminulle milloinkaan puhu mitään, enkä minä puhu hänelle.\"\n\n\"Se on vahinko\", sanoi Greeta miettivästi. \"Etkö voi kysyä häneltä,\nsaatatko tehdä jotakin hänen päänsärkynsä parantamiseksi. Kysy, Ellen,\nminä pyydän sinua!\"\n\n\"Hän lukee paljon, ja hänellä on koko joukko kirjoja, joten hän tietää\npaljon enemmän kuin minä päänkivusta ja kaikesta muusta.\"\n\n\"Mutta kysy häneltä\", kehoitti Greeta.\n\nEllen ei tahtonut mitään luvata, mutta eräänä iltapäivänä lähetettiin\nGreeta asialle kartanoon; ja suureksi ilokseen näki hän tuon sairaan\nrouvan istuvan puutarhassa. Greetan täytyi kulkea hänen ohitsensa\nmennessänsä taloon.\n\nGreeta käytti heti tilaisuutta.\n\n\"Hyvää päivää, rouva.\"\n\nPuhuteltu katsoi ylös. Hänellä oli helmassaan kirja, ja toinen makasi\nmaassa hänen jalkojensa edessä. Hän näytti väsyneeltä ja onnettomalta.\nHän katsoi Greetaan sanomatta mitään, ja Greeta kiirehti tavallisuuden\nmukaan esittämään itseänsä:\n\n\"Jos suvaitsette, tahdon ilmoittaa että nimeni on Margareeta Perkins\n-- olen Ellenin ystävä. Ehkä olette kuullut hänen puhuvan minusta.\nMinä palvelen neitieni luona Ivyn huvilassa. Ja minä pyydän kysyä,\nonko teillä päänsärkyä tänään? Ja oletteko kuullut, että paras keino\npäänsärkyä vastaan on, että kastaa nenäliinan kiehuvaan veteen ja\nhautoo päätään sillä. Minun tädilläni oli tapana tehdä niin, kun\nhänellä oli kova päänkivistys. Päänsärky on jotakin, joka ei minua\nmilloinkaan vaivaa, mutta se mahtaa olla hyvin vaikeaa, ja minua oikein\nhuolestuttaa teidän tähtenne.\"\n\nOli mahdoton suuttua Greetalle, siinä kuin hän seisoi päätään\nkäännellen hyvin juhlallisen näköisenä.\n\nRouva Dale hymyili tuolle pienelle kummalliselle olennolle, joka\nseisoi hänen edessään, ja ihmetteli, miten hän saattoi olla noin\nosaaottavainen hänen asioihinsa.\n\n\"En tiennyt, että päänkivistykseni oli puheenaineena muitten kesken\",\nsanoi hän, \"mutta olen hyvin kiitollinen ystävällisestä neuvostasi.\nOlen koettanut lämmintä vettä ennen. En minä aina tunne päänsärkyä --\njos se olisikin ainoa, mistä kärsin, olisin onnellinen.\"\n\nHän mutisi nuot viimeiset sanat ikäänkuin itsekseen, mutta Greetan\nhieno kuulo sai niistä kuitenkin selvän.\n\n\"Oi, rouvani, minä olen niin huolissani teidän tähtenne. Minä olen itse\nhyvin onnellinen ja tekisin mielelläni mitä voisin teidän tähtenne.\"\n\nTaaskin rouva katsoi häneen surullisesti hymyillen.\n\n\"Jos sinä saat elää, pikku tyttöni, niin saat kokea, että löytyy\nelämässä paljon vaikeampaa kuin päänsärky. Toivon, ettei sinun koskaan\ntarvitse kärsiä sydänsurua, joka usein aiheuttaa tuon taudin.\"\n\nHän otti kirjan jälleen käteensä, ja hänen käytöksessään oli jotakin,\njoka vaikutti Greetaankin. Hän meni pois taloon ja esitti asiansa\nEllenille.\n\n\"Ja kuuleppas, Ellen\", sanoi hän kuiskaten, \"minä olen nähnyt hänet ja\npuhunut hänen kanssaan, ja asia on niin, kuin minä ajattelin. Hänellä\non kipeä sydän, ja sinun ja minun täytyy katsoa, että hän täällä\nollessaan paranee.\"\n\nEi ollut tilaisuutta pitempään keskusteluun, sillä rouva Webster tuli.\nHän oli ystävällinen, hyvänluontoinen nainen, joka piti Greetasta.\n\n\"Neiti Churchhill on hyvä nainen\", sanoi hän. \"Hän on lähettänyt\nminulle isoäitinsä reseptin, parantaaksensa hermovävähdyksiäni. Olkaa\nhyvä ja viekää hänelle kunnioittavat tervehdykseni ja kiitokseni.\nKaikki ylhäiset naiset eivät suinkaan viitsisi huolia ihmisten\nvaivoista, niin että koettaisivat niitä parantaa.\"\n\nGreeta palasi kotiin pää täynnä ajatuksia. Illalla, ennen maatapanon\naikaa, kun astiat jo olivat pestyt ja kyökki siistitty, tuli Joyce\nhänen luoksensa ja löysi hänet syvästi tutkimassa keittokirjaa. Hänen\nedessään oli paperi-arkki, kynä, mustepullo ja raamattu.\n\n\"Mitä teet, Greeta?\"\n\nGreeta katsoi ylös hymyillen tavallista iloista hymyilyään.\n\n\"Minä koetan kirjoittaa reseptiä sille sairaalle rouvalle, joka on\nMallowin kartanossa. Minä tahtoisin tehdä sen oikein hyvin. Tulin\najatelleeksi sitä, kun Helena neiti lähetti reseptin rouva Websterille.\nEllen ei näytä voivan mitään sanoa. Minä arvelen sen tulevan siitä,\nettei hän ole syntynyt ja kasvatettu Lontoossa!\"\n\n\"Ja mitä tuo kummallinen resepti sisältää? Kuinka rouva tuli sinulta\nsitä pyytäneeksi? Tapasitko hänet tänään?\"\n\n\"Tapasin. Hän istui puutarhassa, ja vaihdoimme muutamia sanoja. Minä\nluulin hänen kärsivän päänkivistyksestä, mutta sitten hän sanoi,\nettei se ollut sitä, ja kun hän kertoi mitä se oli, niin minä niin\nhämmennyin, etten voinut keksiä sopivia sanoja vastaukseksi, ja sitten\najattelin, että Ellenin kautta lähettäisin hänelle reseptin.\"\n\n\"Mitä lähettäisit?\"\n\n\"Parannuskeinon särkevää sydäntä varten, neiti. Keittokirja ja raamattu\novat minulla siihen apuna.\"\n\nJoyce lähti pois.\n\n\"Helena\", sanoi hän, tullessaan pieneen vieraskammioon sisarensa luo,\n\"luulen parhaaksi, että sinä otat vähän selkoa Greetan toimista.\nMinä en käsitä hänen jumaluus-oppiansa, minä tunnustan, että se\nkäy yli minun ymmärrykseni. Mutta hän aikoo antaa rouva Websterin\nvuokralaiselle jotakin siitä, eikä se suinkaan tapahtune oikeaoppiseen\ntapaan.\"\n\nHelena katsoi sisareensa.\n\n\"Sinä teet aina pilkkaa pikku Greetastani, Joyce, mutta voinpa sanoa,\nettä hyvin usein joudun häpeämään itseäni, kun näen hänen vakavuutensa.\"\n\n\"No niin, mene itse katsomaan, mitä hän par'aikaa tekee, sillä hänen\nomituisuutensa voisi toisinaan tuottaa ikävyyksiä.\"\n\nHelena meni kyökkiin. Hän tuli hetken perästä takaisin, kokoon\npuristettu paperi kädessään.\n\n\"En minä tahdo aina vakoilla hänen toimiaan. Se ei oikeastaan kuulu\nmeihin, ja hänen toimensa ovat todellakin aina hyvin viattomia. Siksipä\nen kysynyt häneltä mitään; mutta hän näytti minulle tämän, kysyen\noliko kirjoitus oikein kunnollista, ja minä sanoin, että se oli oikein\nkiltisti kirjoitettu. Tämän hän on kirjoittanut puhtaaksi.\"\n\nJoyce otti paperin ja luki:\n\n    \"Ainekset.\n\n    Te pysytte levollisena ja panette kaiken tarmonne siihen. Ensiksi\n    te polvistutte ja rukoilette Jeesusta Kristusta hoitamaan\n    sydäntänne ja tekemään sen terveeksi. Sitten annatte sydämmenne\n    hänelle varjeltavaksi, sillä raamattu sanoo: 'Poikani, anna\n    minulle sydämmesi.' Silloin hän sen pesee 'lumivalkoiseksi',\n    kuten virressä sanotaan, ja kun hän on sen pessyt oikein\n    puhtaaksi, silloin hän tulee sinne asumaan, kuten hän on sanonut:\n    'katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun\n    ääneni ja avaa oven, hänen luoksensa minä tahdon mennä sisälle'.\n    Silloin sairas sydän rupeaa laulamaan, sillä se on silloin\n    onnellinen.\n\n    Tämä resepti on aina tehnyt vaikutuksen.\n\n    Aika: noin puoli tuntia.\"\n\nJoyce katsoi sisartansa, ja Helena katsoi häneen äänetönnä.\n\n\"Minä nimitän tätä kunnioituksen puutteeksi.\"\n\n\"Ei hän ole tarkoittanut mitään sellaista. Hän on tarkkaan ajatellut\njokaista lausetta. Hän kysyi minulta aikaa mitä suurimmalla\nvakavuudella. Minä en voinut sanoa mitään.\"\n\n\"Se on melkein nerokasta. Mitäpä hänestä tulleekaan, Helena?\"\n\n\"En tiedä, mutta kyllä hän on yksi Jeesuksen pienistä -- -- siitä olen\nvakuutettu.\"\n\n\"Jos hän tahtoo sen perille lähettää, niin käske hänen ainakin pyyhkiä\npois aika. Se tuntuu melkein herjaamiselta. Minä tahdon itse sanoa\nsen hänelle.\" Joyce meni kyökkiin. Greeta oli juuri valmis lähtemään\nyläkertaan pannakseen maata.\n\n\"Greeta, älä laske leikkiä niin vakavista asioista kuin ihmisen\nuudestisyntymisestä, jonka Herra itse vaikuttaa.\"\n\nGreeta kääntyi Joycen puoleen aivan kauhistuneen näköisenä.\n\n\"Oi neiti, sitä en ole milloinkaan tehnyt.\"\n\n\"Mutta sinä olet kirjoittanut, että se voi tapahtua puolessa tunnissa.\nTiedätkö, että löytyy ihmisiä, jotka koko elämänsä ajan etsivät rauhaa\nsieluillensa? Siinä on suuri työ.\"\n\nGreeta oli ääneti vähän aikaa; sitten rupesivat suuret, raskaat\nkyyneleet vierimään hänen silmistään poskia pitkin alas.\n\n\"Oi, neiti, minä luulin että Jeesus Kristus aina on lähellä.\nOpettajatar sanoi, ettei meidän milloinkaan tarvitse odottaa. Ja\nminä ajattelin, että rouvalla mahdollisesti olisi niin paljon muuta\ntekemistä, ettei hän sitä huomaisi. Minä en tahtonut laskea leikkiä,\nneiti, en todellakaan tahtonut.\"\n\n\"Sinä et voi sellaista sitoa määrä-aikaan, se on suorastaan\nkunnioituksen puutetta\", sanoi Joyce eikä ollut huomaavinaan hänen\nkyyneleitänsä.\n\n\"En minäkään ollut opettajan luona kauvempaa kuin puolen tuntia\",\nnyyhkytti Greeta. \"Minä jäin muiden jälkeen eräänä pyhänä ja pyysin\nhäntä puhutella. Mutta en huoli puhua ajasta mitään, jos neiti niin\ntoivoo. Mutta enkö saa sanoa, että siinä ei kulu pitkää aikaa, jos koko\nsielullamme pyrimme siihen?\"\n\n\"Sinä olet hyvin pieni tyttö lähettääksesi sellaisia sanoja\naikaihmisille\", sanoi Joyce katsoen häneen vakavasti.\n\nMutta Greetan kasvot loistivat samassa silmänräpäyksessä niin\nsäteilevästä ilosta, että Joyce täydellisesti hämmentyi.\n\n\"Niin, neiti, aivan kuin se pieni tyttö, josta raamatussa puhutaan,\njoka lähetti spitaalitautisen kapteenin parannettavaksi!\"\n\nJoyce jätti hänet.\n\n\"Greeta\", sanoi hän sisarelleen, \"on paljon korkeammalla asteella kuin\nminä.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nTodellinen pieni sisälähetyssaarnaaja.\n\n\nRouva Dale hämmästyi koko lailla, kun hän eräänä aamuna löysi\naamiaispöydältään jotenkin ryppyisen kirjeen huonosti kirjoitettuine\nosotteineen:\n\n    \"Rouva Websterin vuokralaiselle.\n\n    Ellenin ystävältä, joka puhui kanssanne toissa tiistaina.\n    Kunnioituksella ja paljon terveisiä.\"\n\nHän hämmästyi vielä enemmän, kun hän aukaisi ja luki Greetan lähettämän\nreseptin.\n\nMutta hän ei sitä lukenut ainoastaan yhden kerran eikä kaksi kertaa,\nvaan hän näytti miettivän ja harkitsevan joka sanaa tarkasti; hiljaa,\nvähitellen hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.\n\nPienen palvelustytön harras osanotto hänen kohtaloonsa ei ensinkään\ntuntunut hänestä tunkeilevalta; se päinvastoin liikutti hänen\nsydäntänsä, joka tähän asti oli ollut kirvelevää katkeruutta täynnä.\n\nKun Ellen tuli sisälle korjaamaan ruokaa aamiaispöydältä, sanoi hän\ntytölle:\n\n\"Onko pieni ystäväsi antanut tämän kirjeen sinulle, minulle\nannettavaksi?\"\n\nEllen punastui ja vastasi vähän hermostuneesti:\n\n\"On, rouva, minä toivon, että suotte hänelle anteeksi, jos hän on\nkirjoittanut jotakin sopimatonta, sillä Greeta on toisenlainen kuin\nkaikki muut näillä seuduin. Hän, nähkääs, on Lontoosta.\"\n\n\"Minä näen sen\", sanoi rouva Dale ystävällisesti. \"Jos hän tulee\ntänne sinua tervehtimään, niin minä mielelläni vähän juttelisin hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Jaha, kiitoksia, rouva.\"\n\nEllen vähän hämmentyneenä meni huoneesta, mutta palasi hetken perästä.\n\n\"Tahtoisitteko olla niin hyvä, rouva, ettette emännälleni puhuisi\nmitään siitä, että olen antanut teille Greetalta kirjeen. Hän saattaisi\npitää sitä tunkeilemisena, ja minä sanoin Greetalle, että se sitä\nolikin.\"\n\nRouva Dale lupasi hymyillen, ettei hän mitään kertoisi. Kaksi päivää\nmyöhemmin Greeta tuli häntä vastaan tiellä. Hänellä oli munakori\nkäsivarrellaan.\n\nGreeta tervehti leveästi hymyillen, ja rouva Dale pidätti hänet sanoen:\n\n\"Kiitoksia siitä, mitä minulle lähetit muutama päivä sitten.\nIhmettelen, miten johduit sitä tekemään?\"\n\n\"Niin, rouva\", vastasi hän kiihkeästi, \"minä tiesin teidän haluavan\nsaada sitä, mikä tekisi sydämmellenne hyvää. Sanoittehan minulle,\nettä sydämmenne oli kipeä, vai kuinka? Ja minä olen päättänyt koettaa\nolla samanlainen kuin pieni vangittu tyttö raamatussa. Mutta hänellä\noli sairas kapteeni autettavana, enkä minä ole tavannut ketään\nsellaista. Eikä tähän aikaan löydy enään profeettoja -- vaan ainoastaan\nlääkäreitä; eivätkä he näytä itsekään olevan varmoja siitä, että\nvoivat parantaa kaikki sairaat, jotka heille tuodaan. Ja sitten,\ntietääkö rouva, tunsin itseni hyvin alakuloiseksi. Mutta sitten eräs\nlähetyssaarnaaja sanoi minulle, ja samoin minun neitinikin on sanonut,\nettä löytyy ihmisiä, jotka eivät tiedä mihin menisivät saadaksensa\nsielunsa eli sydämmensä parannetuksi. Ja sitten, hyvä rouva, minä\najattelin, että mielelläni sanoisin heille sen. Ja minä toivon oikein\nhartaasti, että teidän sydämmenne pian tulee aivan terveeksi.\"\n\nHänen suuret siniset silmänsä ilmaisivat niin suurta vakavuutta ja\nuskollisuutta, että rouva Dale ei hennonnut pysäyttää hänen intoansa.\n\nHän meni äkkiä pois, puhumatta sen enempää; ja Greeta seisoi tuijottaen\nhänen jälkeensä.\n\n\"Oi, hän on hyvä rouva, minä toivon, että hän pian paranee.\"\n\nGreeta tuli hyvin iloiseksi, kun hän muutamia päiviä myöhemmin kuuli,\nettä Churchhillin neidet aikoivat käydä vierailulla rouva Websterin\nvuokralaisen luona. Heidän palattuaan hän rohkaisi mielensä, kysyen\nHelena neidiltä, oliko rouva ollut kotona.\n\n\"Oli\", vastasi Helena. \"Ja minulle vielä selveni, että hän on tuntenut\nisäni. Tämä rouva oli muutamia vuosia sitten yksi niistä, jotka\nopettivat hänen pyhäkoulussaan. Sitten hän meni naimisiin, ja hänellä\non ollut koko joukko vastoinkäymisiä ja murheita. Hän on tullut maalle\nterveyttänsä vahvistamaan.\"\n\nHelena ei kertonut rouva Dalen elämänvaiheista Greetalle. Rouva Dale\noli mennyt naimisiin ilman rakkautta, vain saadaksensa kodin. Pian\nhän havaitsi, että miehensä oli jumalankieltäjä ja juomari, joka teki\nkodin sanomattoman onnettomaksi. Kolme hänen neljästä lapsestansa kuoli\npienenä. Hänen ainoa jäljellä oleva poikansa alkoi jo neljäntoista\nvuotiaana näyttää taipumusta juoppouteen ja erotettiin kahdesta\neri koulusta. Hän otti pojan mukaansa ulkomaille, ja siellä hän\nseitsemäntoistavuotisena, aivan rappiotilassa kuoli, vähemmän suruksi\nkuin helpotukseksi äidillensä. Silloin hän palasi miehensä luo, ja oli\nnyt ainoastaan muutaman kuukauden ollut leskenä.\n\nHän sanoi Helenalle hyvin surullisesti:\n\n\"Elämäni näyttää olevan lopussa, sillä kaiken, mikä elämän tekee\nonnelliseksi, olen kadottanut. Minulla ei ole sukulaisia, ei mitään\nuskontoa, ei mitään toivoa; minä luen kirjoja ja mietin niitä, mutta\nnekin minua rupeavat väsyttämään.\"\n\n\"Ei mikään ole loputonta\", sanoi Helena hiljaa. \"Elämä on täynnä yhä\nuusia alkuja -- eiköhän niin?\"\n\n\"Ah, se on vain puhetta -- pelkkää typeryyttä\", sanoi rouva Dale vähän\nkärsimättömästi. \"Minä en milloinkaan voi alkaa uudestaan.\"\n\n\"Mutta Jumala voi.\"\n\nHelena ei saattanut olla tekemättä tuota muistutusta.\n\nRouva Dale katsoi häneen.\n\n\"Minä olen kadottanut uskoni Jumalaan, ja kuitenkin --\"\n\nHän meni kirjoituspöytänsä luo ja otti siitä paperin, jonka hän\nkurkotti Helenalle.\n\nSe oli Greetan resepti.\n\n\"Hymyilkää tälle, jos tahdotte, mutta se on tuottanut minulle niin\nsuunnattoman paljon muistoja, etten minä uskalla väittää, ettei ole\nJumalaa. Minä luulen, että tämä on erään teillä palvelevan pienen tytön\ntuote. Oliko se hänen oma ajatuksensa?\"\n\n\"Kokonaan; mutta tuossa pienessä viestissä on suuria totuuksia, rouva\nDale.\"\n\n\"Niin on\", sanoi rouva Dale, joka sitten rupesi puhumaan muista\nasioista.\n\n\"Greeta\", sanoi Helena kotimatkalla sisarelleen, \"on todellinen pieni\nsisälähetyssaarnaaja. Olkoon hänen käytöksensä kuinka kummallinen\nhyvänsä, niin on hänellä kuitenkin ne ominaisuudet, joita tarvitaan\nmenestymistä varten, nimittäin intoa ja kestäväisyyttä.\"\n\n\"Niin\", sanoi Joyce, \"mutta me olemme ottaneet hänet pieneksi\npalvelustytöksemme, emmekä lähetyssaarnaajaksi. Kuitenkin minun\ntäytyy myöntää, että hän osottaa intoa ja kestäväisyyttä meidän\npalveluksessamme myöskin. Hänen lattiaharjansa rapina saattaisi kuulua\nmelkein kilometrin päähän.\"\n\nKevät muuttui vähitellen kesäksi, ja kun heinä juuri oli tehty, kohtasi\nGreetaa suuri suru.\n\nHän oli käynyt asialla eräänä päivänä, ja kun hän toi teen sisälle,\nolivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Helena kirjoitti kirjeitä,\njoitten piti mennä iltapostissa, mutta kun Joyce teen juotuansa tuli\nkyökkiin, istui Greeta rahilla lieden luona esiliina silmien edessä, ja\nkoko ruumis vavahteli nyyhkytyksistä.\n\n\"No mikä nyt on?\" kysyi Joyce vähän terävästi. \"Oletko rikkonut\njotakin?\"\n\nGreeta nousi jakkaraltaan ja katsoi hyvin surullisena Joyceen.\n\n\"En, neiti, minä itse olen saanut syvän surun, jota en milloinkaan, en\nmilloinkaan voi voittaa.\"\n\nJoyce istahti kyökin pöydän syrjälle ja valmistautui pitempään\nkeskusteluun. Hän piti todellisesti Greetasta, mutta hän ei samalla\nmyötätuntoisuudella ottanut osaa hänen tuumiinsa kuin Helena.\n\n\"No, Greeta, mitä se nyt on? Onko joku kuollut?\"\n\n\"Ei, jotakin paljon pahempaa. Ystäväni on minut hylännyt.\"\n\n\"Hyvä lapsi, sepä oli ikävä! Joku lontoolainen ystäväkö?\"\n\n\"Ei, neiti. Ellen, joka on kartanossa.\"\n\n\"Ethän sinä häntä ole kauan tuntenut. Mutta miksi hän on sinut\nhylännyt?\"\n\nGreeta pyyhki silmiänsä esiliinallaan; ja sitten tuli selitys, jota\nnyyhkytykset yhä seurasivat.\n\n\"Se on niin, neiti, -- se on niin äkkiä yllättänyt minut, että tunnen\nitseni ikäänkuin sokeaksi sitä ajatellessani. Minä ja Ellen olimme\ntehneet ystävyyden liiton koko elämäksemme. Minä rupesin saamaan hänet\nmieltymään pakanain asiaan, ja hän antoi minulle joku päivä sitten 25\npenniä lähetyssukkaani. Meidän piti kasvaa yhdessä, ja minä kerroin\nhänelle kaikkea. Ja kun te ja Helena neiti olisitte kuolleet, niin\nmeillä oli aikomus lähteä Lontooseen ja valmistautua lähetystyöhön.\nNiin me olimme suostuneet, neiti. En minä koskaan ole unohtanut Elleniä\nrukouksissani -- en kertaakaan -- ja kun minä sanon 'Isä meidän',\najattelen Elleniä ja minua. Ymmärrättehän, neiti, kun meitä on kaksi,\ntuntuu se lause niin selvältä. En ole koskaan ymmärtänyt, keitä\ntarkoitettiin, kun sanottiin 'meidän'. Ja minun ja Ellenin sydämmet\nolivat aivan kuin luodut toisiansa varten. Minä sanon usein hänelle:\n'Ellen', sanon minä, 'sinä kuuntelet ja minä puhun; eikö se ole niin\nkuin ollakkin pitää?' Ja hän sanoi aina, 'on', sitten kuin minä olin\nopettanut häntä niin tekemään. Ja minä olin ajatellut, neiti, että te\nolisitte antanut minun lähteä kuorma-ajurin mukana jonakin päivänä\nkaupunkiin, niin minä olisin ostanut oikein kauniin myssyn Ellenille\nja lahjoittanut sen hänelle. Olen aina sanonut, että säpsä kaunistaisi\nhäntä. No niin, neiti, minä menin kylään tänään, pannakseni teidän\nkirjeenne postiin, ja minä kuljin niittypolkua, sillä se on lyhempi\neikä siellä ollut härkiä, ja silloin näin Ellenin istuvan porraspuulla.\nNuori mies seisoi hänen vieressään. Minä menin hänen luoksensa juuri\nniinkuin tapani aina on; mutta silloin tuo nuori mies sanoi suoraan\nvasten silmiäni: 'Mikä variksenpelätti tuo on, Ellen?' Ja Ellen nauroi,\nvaikka hän samalla kävikin tulipunaiseksi kasvoistaan. 'Se on Greeta\nPerkins', sanoi hän, 'hän palvelee Ivyn huvilassa.' 'Olen Ellenin\nystävä', sanoin minä, ja katsoin terävästi häntä silmiin. 'Ja Ellen,\nminä tahdon sanoa sinulle sanan.' Ellen kiekahutti päätään, tiedättekös\nneiti, ja sanoi: 'Olen estetty tänään, etkö sitä näe?' 'Minä näen,\nettä sinä täällä istut joutilaana, vieraan nuoren miehen parissa',\nsanoin minä. Silloin hän kääntyi minuun ihan suuttuneena ja sanoi:\n'Mene sinä tiehesi äläkä huoli siitä, mitä minä teen. Ei minulla ole\nmitään halua seurustella sinun kanssasi enään'. Ja sitten hän nauroi ja\npoika nauroi myöskin, ja minä sanoin: 'Onko tarkoituksesi tehdä loppu\nmeidän ystävyydestämme, Ellen?' Hän noikkasi, ja minä tulin kotiin\nsärjetyin sydämmin. Hän on vieras, joka tuli auttamaan herra Websteriä\nheinänteossa; ja Ellen rupeaa heti hyviin väleihin hänen kanssaan ja\njättää minut. En minä olisi voinut uskoa, että hän minulle nauraisi --\nen olisi sitä uskonut -- ja kaikki tulevat vuotemme, jotka meidän piti\nyhdessä viettää -- ne ovat nyt menneet hukkaan, eikä hän pidä enään\nminusta. Ei minulla ole ainoatakaan ystävää koko avarassa maailmassa,\nja voi, neiti, minä en milloinkaan olisi voinut uskoa, että Ellen olisi\nsaattanut tehdä niin!\"\n\n\"No Greeta, ei siitä ole niin suurta haittaa. Lohduta mielesi! Tuo\nnuori mies lähtee pian tältä seudulta pois, ja Ellen tulee silloin\nluoksesi jälleen.\"\n\n\"Ei koskaan, neiti, ei koskaan! Minä en häntä pyytäisikään. Minä en\nmilloinkaan enään voisi häneen luottaa.\"\n\n\"No sitten ei sinulla ole mitään vahinkoa, vaikka sellainen ystävä\nonkin mennyt. Maailmassa löytyy toisia tyttöjä, yhtä hauskoja kuin hän.\"\n\n\"Mutta minä pidin hänestä niin paljon\", nyyhkytti Greeta. \"En\nvoi milloinkaan tulla ystäväksi kenenkään muun kanssa. Hän oli\npalvelustyttö samoin kuin minäkin, ja meillä oli niin paljon yhteistä,\nja me saatoimme puhua emännistämme, ja mitä meillä oli päivälliseksi,\nja mitä vaikeuksia meillä oli uunin tähden, ja kissoista ja koirista ja\nhiiristä; oi ei, neiti, minä en milloinkaan voi löytää toista Elleniä,\nja hän on särkenyt sydämmeni!\"\n\nEi Joyce eikä Helena voinut häntä lohduttaa. Hän itki sinä iltana\nkunnes nukkui. Ja Ellenin uskottomuus raskautti häntä joka päivä ja\njoka hetki.\n\n\"Mitä se sinua hyödyttää, että tuolla tavalla yhä suret\", sanoi hän\nitselleen eräänä kauniina kesäkuun päivänä. \"Parempi on, että teet kuin\nAlbert Edvard, ettet puhu mitään huolistasi, jotka sinua kohtaavat.\nSe syö ja makaa eikä ajattele pettymyksiään. Ja sitäpaitsi ei löydy\nketään, joka huolii siitä, onko sydämmesi särkynyt vai ei. Aurinko\nloistaa yhtä kirkkaasti ja kukkaset yhä kasvavat, eikä kesä muutu\ntalveksi vilvoittaaksensa sinun tunteitasi. Sinua on häpeämättömästi\nkohdeltu, se on kyllä tosi, mutta päätä, että kuljet tietäsi yksin,\nkunnes tulet aikaihmiseksi. On kummallista, miten paljon ihminen voi\ntehdä, kun hän oikein päättää!\"\n\nJa sitten kuin Greeta oli tehnyt tämän päätöksen, osotti hän iloansa\noikein spartalaiseen tapaan; mutta hänen valoisa hymyilynsä oli\nmuuttunut kovaksi irvistykseksi, eikä Joyce kauemmin jaksanut sitä\nnähdä.\n\n\"Oi, Greeta hyvä, älä irvistä noin!\" huudahti hän; ja Greetan urheus\nlannistui heti.\n\n\"Oi, neiti, minä vain koetan olla iloinen. En aio itkeä enään.\"\n\n\"Sepä on hauskaa kuulla. Ellen ei ansaitse sitä, että häntä niin paljon\nsuret; mutta ei sinun sentähden pidä alituisesti nauraa. Ei se ole\nluonnollista.\"\n\n\"Ei, neiti, ei olekkaan. Minä näennäisesti koetan nauraa, vaikka\nsisällisesti itken. Mutta pian se ehkä onnistuu paremmin, kun minä\noikein täyttä totta koetan.\"\n\nKaivatessaan Ellenin seuraa, kääntyi hänen koko huomionsa vanhaan Job\nSomersiin, ja milloin hänellä oli vapaa iltapäivä, vietti hän sen aina\nukon tuvassa, jota hän siivosi ja puhdisti.\n\n\"Ja neiti\", sanoi hän Helenalle, \"me rukoilemme vähän yhdessä, ja se\non hyvin lohduttavaa. Sillä hänellä on ollut paljon huolia, vanhalla\nmies paralla, melkein yhtä paljon kuin hänen nimikollaan raamatussa.\nMe luemme hänestä, ja mitä ei voi sovittaa tuohon vanhaan mieheen, se\nsopii minulle, ja niin tuntuu ikäänkuin jokaikinen luku olisi juuri\nkirjoitettu meitä varten.\"\n\n\"Mutta Greeta\", sanoi Helena, \"minä en luule, että huokaus ja huolten\nvalitteleminen on miksikään hyväksi teille kummallekkaan. Minä luulin,\nettä sinä tahdoit tulla Jumalan sanansaattajaksi, joka tahtoo lohduttaa\nja rohkaista toisia ihmisiä.\"\n\nGreeta katsoi Helenaan ääneti ja poistui sitten sanaakaan sanomatta.\nMutta hän oli läksynsä oppinut; ja seuraavalla kerralla, kun hän meni\nJobia katsomaan, pani hän sen käytäntöön.\n\n\"Hyvää päivää, herra Somers. Kuinka voitte? Huononlaisestiko? Mutta\nminun mielestäni te olette hiukan terveemmän näköinen.\"\n\n\"En ole\", sanoi vanhus päätään pudistaen; \"en tule koskaan paremmaksi,\nja Bill on ruvennut käymään lauluharjoituksissa illoin. Sanovat hänellä\nolevan kauniin äänen, mutta minun on hirveän ikävä istua täällä yksin.\nAivan yksin!\"\n\n\"Niin kai, mutta, herra Somers, minä en aio huokailla enkä valittaa\nnyt enään. Minä olen ollut paha tyttö, sillä olen unhottanut, miksi\naion tulla täysi-ikäisenä. Ja minä olen kokonaan unohtanut laulavan\nsydämmen, joka teidän täytyy hankkia itsellenne niin pian kuin suinkin.\"\n\n\"Mitä ihmeellistä se on? Jos Bill luulee osaavansa laulaa, niin hänen\nvanha isänsä ei sen vuoksi siihen pysty.\"\n\n\"Kyllä, siihenpä te juuri pystyttekin, ja se minun olisi pitänyt\nsanoa teille jo aikoja sitten. Mutta minä olin liian kiintynyt omiin\nhuoliini. Tunnettehan te todellakin kipua sydämmessänne, eikö niin?\"\n\n\"Tunnen, tyttöseni, se on varma.\"\n\n\"Siis minä tahdon teille sanoa, miten siitä pääsette. Te annatte\nsydämmenne vain Jeesukselle Kristukselle, niin hän sen kyllä parantaa.\nKatsokaa, asia on tällainen: Kun hän tuli maailmaan, kuten muistatte,\nkulki hän ympäri ja paransi sairaita ihmisiä. Jos hänen luoksensa\ntuli joku, jolla oli sairas ruumis, niin hän sen paransi. Nyt meidän\npäivinämme hän kulkee ympäri ja parantaa sairaita sieluja. Tietysti\nme emme näe hänen sitä tekevän; se tapahtuu niin ääneti ja hiljaa,\nmutta hän tekee sen kaikissa tapauksissa. No, ettekö tahtoisikin saada\nsieluanne parannetuksi?\"\n\n\"Ei minun sielussani ole mitään vikaa\", vastasi vanhus ärtyisesti.\n\n\"Oi, herra Somers, siinä se vika juuri on. Sielunne tai sydämmenne,\nse on juuri sama asia. Te sanoitte, että se on sairas. Löytyy koko\njoukko ihmisiä, joitten sielu on sairas, eikä niitä varten löydy mitään\nparantavia lääkkeitä, sillä Jeesus Kristus ei tahdo, että kukaan muu\nkuin hän itse niitä parantaisi. No, kukahan ottaa teidän sielunne\nhoitoonsa, herra Somers?\"\n\n\"Minä itse\", vastasi vanhus reippaasti, \"se on minun asiani eikä\nkenenkään muun.\"\n\n\"Luulenpa, että se on sangen vaikea tehtävä teille\", sanoi Greeta\npäätään pudistaen. \"Minä luulen, että siellä tarvitaan suuremmoinen\npuhdistus, niin kuin tässä huoneessakin, jonka minä olen tehnyt niin\nsiistiksi ja puhtaaksi. Minusta näyttää\", jatkoi hän, \"ikäänkuin\nsielut olisivat huoneitten kaltaisia. Ne eivät ole sopivia asunnoiksi,\nennenkuin Herra saa ne puhdistaa sisältä ja ulkoa, tomuttaa ja pestä\npois kaiken lian, niin, panna toimeen oikein perinpohjaisen siivouksen.\nJa arvelenpa, että vielä sittenkin, kun hän niissä asuu, hänen täytyy\nniitä siivota ja puhdistaa joka päivä. On aina niin paljon tomua, likaa\nja kaikenlaista roskaa, joka lentää sisään ovista ja ikkunoista, ja jos\npäiväkin menisi ohitse ilman puhdistusta, niin uskallan sanoa, että\nsiellä juuri olisi ihana siivo.\"\n\n\"Sinä olet kummallinen pieni tyttö\", sanoi Job, \"en voi oikein seurata\nsinun puhettasi!\"\n\n\"Minä kerron vain tavasta, millä teidän sielunne voi tulla terveeksi\nja onnelliseksi\", toisti Greeta. \"Jos Jeesus asuu sydämmessänne, niin\ntiedän, että voitte erittäin hyvin.\"\n\nBill astui sisään ja keskustelu keskeytyi. Hän katsoi Greetaan\nhyväntahtoisesti hymyillen.\n\n\"Sinä olet kelpo tyttö\", sanoi hän, \"olet siistinyt tupamme kauniiksi.\"\n\n\"Niin, te täällä siivottomuutta teette, sitten kuin minä olen\nlähtenyt\", sanoi Greeta nostaen leukansa pystyyn. \"En käsitä, miten\nsaatte huoneen niin likaiseksi.\"\n\nHän osoitti aina jonkunlaista etevämmyyttä Billiä kohtaan. Bill\nnäytti hänestä niin karkealta ja kömpelöltä, että hän menetti\nkärsivällisyytensä hänen suhteensa. Nyt Bill seisoi keskilattialla suu\nauki, ja kihnuttaen molemmilla karkeilla käsillään paksua tukkaansa hän\njupisi:\n\n\"Meillä pitäisi olla täällä naisväkeä panemassa kuntoon ja pitämässä\njärjestystä.\"\n\n\"Ei\", sanoi hänen isänsä, \"me tulemme hyvin toimeen ilman niitä.\"\n\n\"Kyllä tulettekin\", sanoi Greeta rohkaisevasti, samalla kun hän\nvalmistautui lähtemään; \"ja minä palaan pian taas luoksenne, herra\nSomers. Tehkää niin, kuin minä olen sanonut teille! Se on varsin\nhelppoa, kun vaan oikein päätätte.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nTakaisin Lontooseen.\n\n\nEräänä maanantai-aamuna Greeta keitti vadelmahyytelöä Helenan johdolla.\nJoyce oli lähtenyt viikonpäiviksi muutamien ystävien luo, ja Helena\noli yksin kotona. Hän oli juuri lähtenyt kyökistä ja mennyt ylös\nportaita tuodaksensa muutamia pergamenttikappaleita hyytelöpönttöjen\npeitteeksi, kun Greeta kuuli hirveän rominan ja sen perästä raskaan\nputoamisen. Greeta syöksähti ulos kyökistä ja näki kauhistuksekseen,\nettä hänen neitinsä oli syöksynyt alas portaita ja pudotessaan lyönyt\npäänsä laudoituksen nurkkaan. Hän makasi tainnoksissa, ja veri tippui\nhiljakseen päässä olevasta haavasta. Silmänräpäykseksi Greeta kadotti\nkaiken ajatusvoimansa. Hän hyökkäsi ulos portille huutaen: \"Auttakaa!\nMurha! Varkaita! Tulipalo!\"\n\nEi kukaan kuullut hänen huutoansa, \"ja\", sanoi hän jäljestäpäin,\n\"hyvä se oli, sillä minä huusin pelkkiä valheita. Oikeat sanat eivät\ntahtoneet tulla esille, vaikka kuinka olisin koettanut. Minä olin niin\npelästynyt ja tiesin, että oli tapahtunut mitä pahinta, ja siksi en\ntahtonut löytää tarpeeksi voimakkaita sanoja kauhistukselleni.\"\n\nKun ei mitään apua tullut, tointui hän jälleen ja koetti nostaa\nHelenaa lattialta, mutta havaitsi, ettei hän jaksanut. Sen sijasta\nhän meni tuomaan lämmintä vettä ja sienen, jolla hän hautoi haavaa;\nja sidottuansa suuren nenäliinan haavan kohdalle ja pantuansa tyynyn\nHelena neidin pään alle, juoksi hän ulos. Albert Edvard syöksyi hänen\nmukaansa iloisesti haukkuen, mutta se lähetettiin heti takaisin.\n\n\"Jää neidin luo, sinä paha koira, siksi kunnes tohtori tulee.\"\n\nAlbert Edvard lähti takaisin ja pani häveten maata Helenan jalkojen\njuureen. Greeta riensi rouva Timsonin luo, joka onneksi oli kotona.\n\n\"No hyvänen aika!\" huudahti hän kuultuaan asian laidan; \"minä heti\nmenen hänen luoksensa, sen raukan. Paras on, että tuot lääkärin\nniin pian kuin mahdollista, sillä minä tiedän, että ihminen voi\nverenvuodatuksesta kuolla, ellei saa apua. Tohtori Nairns asuu lähinnä,\nmutta hänenkin luoksensa on kokonainen penikulma. Juokse Bedfordille,\nhän ehkä lähettää poikansa hevosella. Mutta mitä teetkin, niin joudu,\nGreeta.\"\n\nSitä ei tarvinnut muistuttaa Greetalle. Hän meni matkaan kuten\ntuulispää; mutta oi, Bedford itse ja kaikki hänen miehensä olivat\nulkona leikkuupellolla.\n\n\"Osaatko ratsastaa, tyttöseni?\" sanoi rouva Bedford. \"Meillä on poni\ntallissa. Minä voin panna säkin sen selkään, ja sinä saat sen lainata\naivan mielellään.\"\n\nGreeta meni talliin ja katseli pelästyneenä valkoista ponia.\n\n\"Voinko toista vertaa nopeammin päästä perille tuolla?\"\n\n\"Kyllä tietysti. Katsos tässä, pian panemme suitset sen suuhun. Mutta,\nsiunatkoon sinua, tyttö, ethän sinä tuolla tavalla saata lähteä\nFerndaleen ilman hattua!\"\n\nGreeta tapaili huolestuneena kädellään myssyänsä, mutta rouva Bedford\nsieppasi erään hatun ja painoi tytön päähän sen. Sitten auttoi hän\nGreetaa istuutumaan ponin selkään. Mutta se oli hirveä silmänräpäys\ntälle tottumattomalle ratsastajattarelle, kun hevonen lähti liikkeelle;\nja ennenkuin oli ehditty veräjälle, oli hevonen jo ruvennut juoksemaan\ntäyttä laukkaa, viskaten Greetan suin päin vanhaan olkiläjään. Hän\nnousi heti jaloilleen. Paitsi kovaa tärähdystä oli hän muuten ihan\nloukkautumaton, mutta häntä ei mikään enää olisi saanut uudestaan\nastumaan hevosen selkään.\n\n\"En ole saanut sääriä ratsastamista varten\", selitti hän, \"ja nyt en\ntahdo hetkeäkään hukata enään, vaan juoksen suoraa päätä tohtorin luo.\"\n\nJa pois hän syöksähti, pieni kummallinen olento pumpulihameessa,\nvyöliina edessä ja hattu päähän painettuna. Hän huomasi piankin, että\nliian suuri vauhti oli erehdys, sillä siten hän ei kestäisi päähän\nasti, ja sen vuoksi hän nyt kulki tasaista vauhtia. Oi miten hirveän\npitkä tie tämä oli! Aurinko paahtoi, ja Greeta pelkäsi, että hänen\nvoimansa loppuisivat ja hän nääntyisi hengästyksestä. Yhäti hän pyrki\neteenpäin, ja vihdoin hän kohotti taivasta kohti hikipisaroista kosteat\nkasvonsa:\n\n\"Oi Jumala, minä rukoilen sinua, auta minua kestämään loppuun asti,\nsillä onhan kysymys minun neitini hengestä. Minä rukoilen sinua, tee\ntie lyhemmäksi taikka minun jalkani väkevämmiksi!\"\n\nJuuri silloin tuo armottomasti polttava aurinko piiloutui molemmin\npuolin tietä kasvavan metsän varjoon; oliko se vastaus hänen\nrukoukseensa? Greeta uskoi sen ja hymyili tyytyväisenä, samalla kuin\nhän rivakasti jatkoi matkaansa. Vihdoin hän pääsi kaupunkiin. Ihmiset\ntöllistelivät häntä, kun hän tuli suurelle kadulle läähättävänä ja\ntomuisena. Ainoastaan kerran hän seisahtui saadaksensa selvää tohtorin\nasunnosta.\n\nMutta kun hän sinne pääsi perille, niin hän tuskin saattoi\ntehdä asiastaan selvää. Onneksi oli tohtori juuri palannut\nsairaskäynneiltänsä ja tuli nyt itse tapaamaan tyttöä.\n\n\"Oletko tullut Sundalesta? Sinne on hyvin pitkä matka. Joku tapaturma?\nVai niin. Levähdä nyt, tyttöseni, istu tuohon!\"\n\nGreeta hoiperteli puolelta toiselle.\n\n\"Herra tohtori\", läähätti hän, \"minun jalkani ovat aivan poissa\nsuunniltaan.\"\n\nHän ei muistanut enään mitään, sillä hän kaatui lattialle tainnoksiin;\nja kesti hyvän aikaa, ennenkuin tohtori sai hänet jälleen tointumaan.\n\nNiin pian kuin tyttö saattoi kertoa, mitä oli tapahtunut, käski tohtori\nheti valjastaa hevosen, antoi Greetan nousta rattaille viereensä ja\nkiirehti sitten Sundaleen.\n\nAlussa Greeta tunsi itsensä niin uupuneeksi, ettei hän jaksanut puhua\nmitään, mutta pian kyllä hän jälleen saavutti entisen puhetaitonsa.\n\n\"Te käsitätte, tohtori, että hevonen olisi tuonut minut pikemmin\nperille, mutta en minä ole kasvatettu ratsastajaksi, sillä minä tulen\nLontoosta, herra tohtori, ja siellä käytetään hevosia tavallisesti\nvaunujen edessä. Jos olisin tietänyt, että ratsastustaitoa tarvitaan,\nkun ollaan palveluksessa, niin minä olisin koettanut sitä oppia. Olen\nnähnyt sirkustyttöjä, jotka eivät pitäneet ratsastusta ollenkaan\nvaikeana, mutta minä en Lontoossa sattunut tutustumaan hevosväkeen.\nMinun olisi tullut pidättää ponia, mutta se otti sellaisen harppauksen,\nettä en joutunut mitään ajattelemaankaan, ennenkuin makasin\nolkiläjässä. Kunpa nyt vaan neitini ei olisi kuollut!\"\n\nKiihkeä nyyhkytys katkaisi hänen puheensa. Tohtori Nairns koetti\nhymyillen lohduttaa häntä.\n\n\"Minä uskallan vakuuttaa, että me tapaamme hänet pystyssä ja\nreippaana\", sanoi hän. \"Ehkä hän oli vain hetkeksi pyörtynyt.\"\n\nGreetan kasvot kävivät heti iloisiksi.\n\n\"Niinkö luulette, tohtori? Ehkä olette oikeassa; mutta se oli hirveä\nnäkö. Oletteko nähnyt monta tainnoksissa olevaa naista, tohtori?\nVoivatko he nousta ylös seuraavana päivänä, ikäänkuin ei mitään olisi\ntapahtunut?\"\n\n\"Kyllä välistä.\"\n\n\"Mahtanee olla hirveän hauskaa osata tehdä ihmisiä terveeksi\", jatkoi\nGreeta. \"Te teette aivan samoin kuin Herran Jeesuksen oli tapana tehdä.\nNyt hän on jättänyt ihmisten sairaat ruumiit teille, eikö niin, herra\ntohtori? Ja sillä välin hän hoitaa heidän sairaita sielujansa. Ja minä\nkoetan myöskin auttaa. Ei tarvitse olla erittäin taitava mennäksensä\nnoutamaan lääkäriä tahi sanomaan mistä se on löydettävä; mutta minä\nkoetan sanoa heille, mihin heidän on meneminen saadaksensa parannusta\nkipeille sydämmillensä, ja sen semmoista, ja tohtori, eikö se ole hyvä,\nettei Herra asu kokonaisen penikulman päässä meistä kuten te?\"\n\nTohtori Nairns teki sen havainnon, että hänellä oli \"omituinen pikku\nluonne\" vieressään. Mutta Greetan yksinkertainen usko liikutti häntä,\nsamoin kuin kaikkia muitakin, joiden kanssa tyttö joutui tekemisiin.\nTohtori ei tiuskaissut hänelle, vaan antoi hänen rauhassa jutella, ja\nniin he vähitellen tulivat Sundaleen.\n\nHe tapasivat Helenan vielä tainnoksissa, mutta rouva Timsonin oli\nonnistunut saada hänet ruokasalin sohvalle, ja tohtorin avulla he nyt\nkantoivat hänet yläkertaan hänen omaan huoneeseensa ja omaan vuoteeseen.\n\n\"Aivotärähdys\", sanoi tohtori, kun hän oli sairasta tutkinut. \"Sinun\ntäytyy sähköttää hänen sisarelleen ja pyytää häntä kotiin. Paras on\nmyöskin hankkia tänne sairaanhoitajatar\", sanoi hän Greetalle. Mutta\ntätä toista käskyä Greeta pani vastaan.\n\n\"Herra tohtori, minä olen paras sairaanhoitaja, ja jos Joyce neiti\ntulee kotiin, niin hoidamme hänet mainiosti. Minä olen hoitanut tätiä,\njoka oli raajarikko, aina siitä asti kuin olin pieni lapsi, ja minä\ntein kaikkea hänen puolestaan. Hän ei milloinkaan kyennyt kävelemään,\nei milloinkaan, tohtori.\"\n\n\"No niin, hyvä on\", sanoi tohtori. \"Lähetä noutamaan hänen sisartaan,\nniin hän saa asiasta päättää.\"\n\nNyt sähkötettiin Joyce neidille, ja hän tuli kotiin jo samana\niltana. Sitten seurasi muutamia levottomia päiviä ja öitä. Greeta\nnäytti parhaimmat ominaisuutensa. Joyce kielsi häntä puhumasta\nsairashuoneessa, ja kun hänen pieni liikkuva kielensä oli vaiti,\nosottautui hän hiljaiseksi ja taitavaksi sairaanhoitajaksi. Helenan\nparantuminen kävi hitaasti. Kun hän sen verran voimistui, että saattoi\nolla ylhäällä vuoteestaan, määräsi lääkäri ilmanmuutosta. Sisarukset\nmiettivät sinne ja tänne, miten heidän varansa menoihin nähden\nriittäisivät, ja lopulta he päättivät lähteä Bournemouthiin.\n\nKun päätös oli tehty, tahtoi Joyce keskustella Greetan kanssa.\n\n\"Ei meillä ole varoja ottaa sinua mukaan, Greeta, ja sinä olet liian\nnuori jäämään tänne yksin. Me aiomme lukita asuntomme. Nyt on kysymys\nvain siitä, mihin sinun jättäisimme?\"\n\nGreeta parka seisoi siinä aivan alakuloisena.\n\nJoyce jatkoi:\n\n\"Sinä olet ollut pieni uskollinen ja hyvä palvelustyttö, emmekä me\ntahdo sinua kadottaa. Olemme ajatelleet, että sinä mahdollisesti\nsatunnaisesti saisit paikan jonkun luona siksi aikaa kuin me olemme\npoissa -- ja nyt olemme saaneet tietoomme sellaisen paikan. Rouva Dale,\njoka kävi luonamme eilen, palaa Lontooseen ja on tarjoutunut ottamaan\nsinut mukaansa. Jos tahdot lähteä hänen kanssaan, niin hän haluaisi\ntavata sinua tänään iltapäivällä. Me ajattelimme, että sinä ehkä\nmielelläsi tahtoisit tavata Lontoon ystäviäsi jälleen. Ja kun sitten\npalaamme takaisin, tulee sinun olla täällä meitä vastassa.\"\n\n\"Voi neiti, kuinka kauan te viivytte poissa?\"\n\n\"Kaksi kuukautta mahdollisesti. Emme tiedä aivan varmaan.\"\n\n\"Mutta, neiti, tahtooko rouva Dale, että minä hänen ruokansa valmistan?\nTiedättehän, etten minä vielä ole niin taitava; te laitatte aina itse\npasteijat ja makeisleivokset.\"\n\n\"En luule, että sinua ruoanlaittoon käytetään.\"\n\n\"Kyllä koetan, neiti, parastani.\" Greeta oli hyvin vakava, ja vielä\nvakavammalta hän näytti, kun hän lähti Mallowin kartanoon. Hän ei ollut\nkäynyt siellä sitten kuin Ellen oli käyttäytynyt niin pahoin häntä\nkohtaan, ja hän mietti, mitä hän sanoisi, jos tapaisivat toisensa.\n\nTiellä hän kohtasi vanhan Job Somersin, joka tulla kompuroitsi kahden\nkepin nojalla muutaman askelen päässä tuvastaan.\n\nAlbert Edvard, joka tavallisuuden mukaan seurasi Greetaa, teki hurjan\nhyökkäyksen ukon jalkoja kohti, mutta se oli vain tuttavallisuutta, ja\nvanhus tervehti sitä iloisesti hymyillen.\n\n\"Se on pieni oiva koira, ja minä ilostun aina nähdessäni sen, sillä\nsilloin tiedän, että minun säntillinen pieni siivoojani ei ole kaukana.\"\n\n\"Minä lähden takaisin Lontooseen\", sanoi Greeta vakavasti. \"Tuskin\ntiedän, mitä minulle nyt tapahtuu. Tämä on semmoinen kolaus, josta\nen vielä ole selvinnyt. Minun neitini lähtevät pois eivätkä tarvitse\nminua; ja kaksi kuukautta on pitkä aika, herra Somers, ja minusta on\nhyvin vaikea tehdä työtä toisessa paikassa.\"\n\n\"Rakas lapsi!\" huudahti vanhus, \"Bill ja minä tulemme paljon sinua\nkaipaamaan. Eilen viimeiseksi hän sanoi, että hän ehkä joskus pyytäisi\nsinua jäämään meille ainiaaksi. Hän pitää paljon siisteydestä ja\nhienoudesta.\"\n\nGreetan ajatukset olivat niin kiinnitetyt hänen elämänsä uuteen\nvaiheeseen, ettei hän käsittänyt ukon puheen täydellistä merkitystä.\n\n\"Bill saa itse pitää tuvan siistinä, siksi kunnes palaan takaisin\",\nsanoi hän. \"Minä tulen sanomaan teille jäähyväiset, ennenkuin menen,\nmutta nyt, herra Somers, täytyy minun kiirehtiä rouva Dalen luo.\"\n\nKun hän saapui kartanoon, avasi Ellen hänelle oven. Hetkisen molemmat\ntytöt katselivat toisiaan ääneti, mutta Ellenin posket olivat\ntulipunaiset, ja uhmaavasti päätään nytkähyttäen hän koetti peitellä\nnähtävää hämmennystään.\n\nGreeta sitävastoin seisoi siinä pää pystyssä ja sanoi äänellä, varmalla\nniinkuin kallio:\n\n\"Minä pyydän tavata rouva Dalea.\"\n\nSanaa sanomatta Ellen vei hänet rouva Dalen huoneeseen.\n\nTämä otti hänet ystävällisesti vastaan.\n\n\"Neitisi ovat kaiketi puhuneet sinulle, Greeta, minun tuumistani, vai\nmiten? Tahtoisitko lähteä mukaani?\"\n\n\"Kyllä, hyvä rouva, mutta minkälaiseen toimeen? Tahdon halukkaammin\ntulla teidän luoksenne kuin kenenkään muun.\"\n\n\"Minulla on vanhanpuoleinen palvelija, joka toivoisi saavansa tytön\navukseen. Ei sinun tarvitse ensinkään olla kyökissä muuten, paitsi\nruoka-aikoina. Minä tahdon vakavan, siivon tytön, joka tekee mitä\nkäsketään, ja minä otan mielelläni sinut niiksi kahdeksi kuukaudeksi,\njoina neitisi ovat poissa. Sitten minä luultavasti lähden ulkomaille.\"\n\n\"Minä luulen, että olen vakava\", sanoi Greeta miettivästi. Hän ei\nluottanut itseensä nyt aivan yhtä varmasti kuin ennen. \"Ja kyllä minä\nkoetan olla vaiti. Neitini sanovat, että kieleni on minun pahin vikani,\nkun minä niin paljon puhun, mutta minä koetan olla sanomatta mitään\ntoisille, jos te niin tahdotte. Ja minä lupaan, etten teille puhu\nmitään, ennenkuin te ensin puhuttelette minua. Minä luulen, että jos\nniin päätän tehdä, niin minä myöskin voin päätökseni perille viedä.\"\n\n\"Siitä olen vakuutettu\", sanoi rouva Dale ystävällisesti. \"Kuulin,\nettä neitisi lähtevät jo tulevalla viikolla. Minä lähden kaupunkiin\ntorstaina ja toivon, että silloin tulet mukaani.\"\n\n\"Kiitoksia, rouva. Kyllä minä todellakin tahdon sitten koettaa\nparastani.\"\n\nGreeta lähti huoneesta eikä nähnyt varjoakaan Ellenistä, ennenkuin hän\ntuli puutarhan veräjälle; mutta siinä seisoi hänen entinen ystävänsä,\njonka muoto ilmaisi, että häntä suuresti hävetti.\n\n\"Sinä voit hyvin jäädä minun luokseni tänään, Greeta\", mutisi hän.\n\nGreeta seisoi paikallaan ja katseli häntä vakavin ilmein.\n\n\"Minä lähden takaisin Lontooseen\", sanoi hän juhlallisesti, \"nyt\nsanon sinulle hyvästi, Ellen. Minä toivon sinulle kaikkea hyvää ja\nmyöskin sitä, ettet milloinkaan saisi sellaista ystävää, joka on sinun\ntapaisesi. Minä annan anteeksi, että minusta luovuit, mutta minulla ei\nenään ole sinulle mitään sanomista.\"\n\n\"Se oli kaikkityyni Ned Thorpen syy\", sanoi Ellen innokkaasti. \"Ja hän\non nyt poissa, Greeta, eikä palaa enää, ja minä olen kuullut, että hän\npian menee naimisiin. Ja minä olen niin pahoillani, Greeta, sillä minä\npidin sinusta enemmän kuin kenestäkään muusta tytöstä, joita tunnen.\"\n\nGreetan vanha auringonpaisteinen hymy palasi heti takaisin.\n\n\"Ajatteletko todellakin niin, Ellen? Oi kuinka olen iloinen! Tahdotko\ntodellakin tulla ystäväkseni jälleen?\"\n\n\"Niin totta kuin tässä seison\", vakuutti Ellen. \"Ja minä olen kovin\npahoillani siitä, että lähdet Lontooseen. Minä toivoisin, että rouva\nDale ottaisi minut myöskin mukaansa. Etkö voi pyytää, että hän sen\ntekisi? Sinä ja minä sopisimme hänelle hyvin.\"\n\nGreetan silmät loistivat.\n\n\"Kyllä sopisimme; mutta hänellä on toisia palvelustyttöjä, Ellen, ja\nminä olen aivan kauhistuksissani, sillä en minä ole koskaan ollut\nyhdessä oikeitten palvelustyttöjen kanssa ennen, eikä minulla ole\naavistusta siitä, minkälaisia ne ovat. Oi Ellen, kuinka iloinen olen\nsiitä, että me taas olemme ystäviä!\"\n\nJa ihastuksissaan Greeta syleili Elleniä ja suuteli häntä, ja sitten he\nlupasivat kirjoittaa toisilleen ainakin joka pyhä.\n\nGreetasta tuntui kuin hän olisi kävellyt ilmassa, niin keveä oli hänen\nsydämmensä sinä iltapäivänä.\n\n\"Suokaa anteeksi, neiti\", sanoi hän Helenalle. \"Minä olen niin\nkiihtyneessä tilassa, että teidän ei pidä panna pahaksenne, jos minä\nnauran. Ellen on selvittänyt asiat ja nyt olemme samalla kannalla kuin\nennen, ja tiedättekös neiti, minun sydämmeni on ihan tulvillaan. Se\non ollut niin tyhjä siitä asti kuin Ellen minut hylkäsi. Ja kuulkaas\nneiti, rouva Dale ottaa minut mukaansa tulevana torstaina.\"\n\nSeuraavalla viikolla Greetan oli hyvin kiire. Oli niin paljon, jota\ntuli laittaa kuntoon. Eräänä päivänä hän meni vanhan Jobin luo\njäähyväisvierailulle, kuten oli luvannut, ja silloin tuli häntä vastaan\nsama vanha rihkamakauppias, jonka kanssa hän kerran ennen oli puhunut\nvakavia sanoja. Nyt hän iloksensa sai kuulla, että ne sanat olivat\nitäneet ja juurtuneet.\n\n\"Te sanoitte minulle, että palaisin kertomaan teille, jos vanha kuollut\nsieluni tulisi eläväksi jälleen\", sanoi hän. \"Minä tuskin uskoin,\nettä minulla olisikaan sielua, ennenkuin te sen minulle kerroitte;\nmutta siinä kun kuljin tietäni eteenpäin, oli ajatukseni lakkaamatta\nkiinni siinä, mitä olitte puhunut, enkä saanut yöllä unta. Seuraavana\npäivänä ja vielä sen jälkeisenäkin olin synkkä ja alakuloinen, sillä\nminä ajattelin äitiäni, joka oli maannut haudattuna kirkkomaassa jo\nkolmekymmentä vuotta tahi enemmänkin; hän oli hyvin jumalinen ihminen.\nJa minä rupesin muistelemaan raamatunlauseita, joita hänen oli tapana\nminulle lukea. 'Tulkaa minun tyköni -- -- -- ja minä tahdon antaa\nteille levon' -- tämä oli yksi niistä. Ja sitten te minulle sanoitte:\n'teidän tulee mennä sinne, missä saatte sielullenne parannusta',\nniin sanoitte; ja sitten toissa viikolla eräs naapuri vei minut\nmukaansa lähetyskirkkoon, ja silloin tuo kaikki taas tuli eteeni, ja\nkun kauan olin vastustellut ja taistellut, antauduin vihdoinkin ja\nlankesin polvilleni ja rukoilin: 'Herra, armahda minua syntistä ja\npelasta onneton vanha sieluni'. Ja tyttöseni, hän kuuli minua, kuuli\ntosiaankin, ja se on ihmeellistä; ja minä uskon, että hän varjelee\nminua ja sieluani aina siksi, kunnes kuolema meidät erottaa, ja silloin\nhän ottaa minun sieluni luokseen taivaaseen.\"\n\n\"Oi!\" huudahti Greeta huoaten ihmetyksestä ja ilosta. \"Olen\nsanomattoman iloinen. Sanoinhan, että tulisitte onnelliseksi, enkö\nsanonutkin?\"\n\n\"Sanoitte\", vastasi vanha kauppias. \"Olen teille hyvin kiitollinen,\nrakas lapseni, ja vieläkin kiitollisempi, jos tahdotte silloin tällöin\njonkun rukouksen rukoilla puolestani, että Herra auttaisi minua\nkulkemaan hänen teillään, etten hänen sanaansa häpäisisi.\"\n\nNäin sanottuaan hän nosti taakkansa selkäänsä ja lähti matkoihinsa.\n\nGreeta ei tästä puhunut kenellekkään mitään, mutta hänen muotonsa\noli niin ilosta säteilevä, että Joyce aivan tyytymättömänä virkkoi\nsisarelleen:\n\n\"Luulenpa, että Greeta on aivan tyytyväinen saadessaan jättää meidät.\nLuultavasti hän haluaa päästä takaisin Lontooseen. Hän on pieni\nkiittämätön olento, joka ei muista, mitä kaikkea olemme tehneet hänen\npuolestaan!\"\n\nMutta jos Joyce olisi kuullut, mitä Greeta jutteli itsekseen ja Albert\nEdvardille viimeisenä iltana kyökissä, niin hän ei olisi niin ankaraa\ntuomiota lausunut.\n\n\"Miltä sinusta tuntuu, Albert Edvard? Nyt on loppu ja alku taas, eikö\nolekkin? Ja minä olen kovin pahoillani lopusta. Minä olen aina halunnut\nmaalle, ja nyt se on tullut ja mennyt yhtä nopeasti. Sinun on helppo\nottaa asiat noin levollisesti. Neidit ottavat sinut mukaansa, mutta he\neivät tarvitse minua, ja minä tulen heitä hirveästi kaipaamaan.\"\n\nPieni nyyhkytys keskeytti hänen puheensa. Sitten hän jatkoi: \"Mutta en\nminä huoli olla levoton. Ellen ja minä olemme ystäviä jälleen, ja tuo\nvanha kauppias on tehnyt, mitä minä pyysin, ja minä saan tavata rouva\nCreekin jälleen, ja minä pidän uudesta emännästäni. Ja Lontoo on hyvin\nkotoinen kuitenkin, ja sinä ja minä pääsemme pian jälleen kotiin, ja\nAlbert Edvard, jos sinä tottelet neuvoani, niin teet siten kuin minäkin\naion: etsit esiin parhaan puolen kaikesta. Ja nyt emme enään huoli\najatella huomista jäähyväishetkeä, sillä muuten minä rupean itkemään ja\nulvomaan jo kauan sitä ennen.\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nSairas kapteeni.\n\n\n\"Niin, rouva Creek, minä tässä olen, juuri minä! Kuinkas te voitte?\nEttekö ihmettele, että minä nyt olen täällä? Enkö olekkin kasvanut?\nOlenko siistin näköinen? Minä toivon, että siltä näytän, sillä minä\nolen pukenut ylleni pyhäpukuni, kun tulin teitä tervehtimään.\"\n\nGreeta se oli, joka puhui. Hän seisoi tuossa pienessä\nkaramellipuodissa, ja hänestä tuntui, nähdessään rouva Creekin\nompeluvasuineen myymäpöydän takana, ikäänkuin hän olisi tässä ollut\neilen.\n\nRouva Creek pani pois silmälasinsa ja riensi nurkkasestansa\ntervehtimään ja syleilemään Greetaa. \"Rakas pikku ystäväni! Kukapa\nolisi sitä voinut uskoa? Minä aina tunsin sydämmessäni, Greeta,\nettä sinun kävisi hyvin. Sinä olit niin vahvasti päättänyt mennä\npalvelukseen. Sinähän olet tullut oikein lihavaksi ja saanut ruusuja\nposkillesi. Annas kun oikein katselen sinua!\"\n\nGreeta kesti hyvin tarkastuksen. Hän oli puettu mustaan pukuun;\nvalkoinen liina oli kaulassa ja valkoinen hattu päässä.\n\nHän ei ollut kaunis eikä voinut siksi tullakkaan; mutta hän oli terve,\niloinen ja onnellinen -- ja rouva Creek noikkasi hänelle tyytyväisesti\nhymyillen.\n\n\"Noh, kerro nyt minulle, miten olet tullut takaisin Lontooseen? Sinun\ntäytyy tulla sisään minun pieneen vieraskammiooni ja juoda kanssani\nkuppi teetä, se on juuri valmista.\"\n\nHän vei vieraansa somaan puodintakaiseen huoneeseen, jossa kaikki\noli kiiltävän tomutonta ja siistiä. Loimuava tuli paloi uunissa,\nja juovikas kissa oikoili matolla uunin edessä. Greeta rupesi heti\ntekemään selkoa itsestään ja vaiheistaan.\n\n\"Olen jo ollut viikon Lontoossa\", sanoi hän, \"enkä ole nähnyt niin\nkaunista taloa kuin rouvani talo on. En olisi milloinkaan voinut uskoa,\nettä sellaiseen taloon olisin päässyt. Se on täynnä tauluja ja verhoja\nja posliinia, ja siinä on kolme porraskäytävää ja kaikissa on mattoja,\nja siellä on Lucy, taloudenhoitajatar, ja Nesbitt, sisäkkö, ja minä\nsisäkön apulaisena. Hän on hyvin vakava eikä pidä siitä, että minä\npuhun paljon, ja hän on niin erinomaisen siisti ja säntillinen, että\nminun on vaikea tehdä hänen mielikseen, mutta Lucy on hirveän kiltti\nja minun rouvani on hyvin ystävällinen. Ja tämä on minun iltapäiväni,\njolloin minä saan mennä ulos, ja rouva on antanut minulle kaksi\npumpulipukua. Hän sanoi, että hän tahtoo nähdä minut siistinä, ja Lucyn\nsisarentytär ompelee ne minulle.\"\n\n\"Vai niin, sinullehan käy mainion hyvin\", sanoi rouva Creek\nrohkaisevasti, kun Greeta rupesi hengästymään. \"Olen aina sanonut, että\nmuutamat tytöt menevät yhä eteenpäin, kun toiset sitä vastoin menevät\ntaaksepäin, ja tavallisesti riippuu heistä itsestään, mihin päin heidän\nmatkansa käy. No miten sinä hoidat rahojasi, lapseni?\"\n\n\"Minä\", sanoi Greeta vähän itsetietoisesti, \"en käytä rahoistani\nmuuta kuin sen verran, mitä välttämättömästi tarvitsen. Minä säästän\nhitaasti, mutta varmasti.\"\n\n\"Se on hyvä, Greeta, sillä saattaahan tulla aika, jolloin sinä niitä\ntarvitset; sairautta tai vanhuuden aika --\"\n\n\"Eihän toki, hyvä rouva, en milloinkaan ole ajatellut itseäni.\" Greeta\nnäytti ihan loukkaantuneelta. \"Ei, minä en milloinkaan saattaisi olla\nniin ahne. Muille minä tietysti -- -- No niin, en voi siitä kertoa\nteille, mutta minä säästän kuitenkin yhä edelleen. Minä olen niin\npäättänyt.\"\n\n\"No olet kai iloinen, kun olet jälleen päässyt Lontooseen?\"\n\n\"Minä sekä olen enkä ole. On niin hauskaa maalla, kun on kaikkien\nihmisten tuttava. Katsokaas, siellä meidän kylässä ei ole ainoatakaan\nihmistä, joka ei tunne minua ja sano minulle hyvää päivää taikka hyvää\niltaa. Me olemme maalla kuten yksi ainoa suuri perhe; siellä on niin\nvähän ihmisiä, että kaikki tuntevat toinen toisensa, mutta täällä\nLontoossa olen vain kuin kärpänen. Täällä on liian monta sellaista kuin\nminä, jotta kukaan viitsisi kiinnittää huomiota minuun. Oi, minä pidän\nmaalla olosta. Mutta siellä ei ole niin siistiä kuin olla pitäisi,\neikä siellä ole vesirattaita eikä roskarattaita eikä kadunlakaisijoita\nteillä, ja se on aivan hirveätä kengille. Mutta kun tulin tänne\nLontooseen takaisin ja näin puodit ja kansan ja hevoset ja vaunut, niin\nolisinpa tahtonut syleillä kaikkia, niin iloiseksi kävin, kun näin ne\nkaikki jälleen. Ja kuinka rouva Jones voi ja Artturi? Tapaatteko heitä\njoskus?\"\n\n\"Kyllä välistä. Sinun täytyy pujahtaa heidän luoksensa hetkiseksi, jos\nsaat aikaa.\"\n\n\"Kyllä pujahdankin; mutta oi, rouva Creek, kuinka olen iloinen\nsiitä, että sain oikein hyvän palveluspaikan! Tiedättekö, Nesbitt\naikoo opettaa minua pöydässä tarjoilemaan. Minä vapisen jo sitä\najatellessanikin, mutta minä koetan parastani, ja jos minä osaan\npidellä vateja oikein siivosti, lyömättä niitä rikki, niin tunnen\nitseni vallan mahtavaksi!\"\n\nTämä oli oikein hauska vierailu. Greeta juoksi sieltä rouva Jonesin\nluo, ja sekä rouva että poika ottivat hänet ilolla vastaan. Palattuansa\nrouva Dalen taloon, vakuutti Greeta Nesbittille, että on hyvin hauskaa\nkäydä tervehtimässä vanhoja ystäviä.\n\n\"Sillä tiedättekö, Nesbitt, minun mieleeni muistuu, minkälainen minä\nolin vuosi takaperin, ja sitten katson itseäni ja sanon: Oh, Greeta,\nsinä olit hirveän tavallinen tyttö, kun ensin menit palvelukseen! Sinä\net tietänyt mitään etkä ollut mitään nähnyt, mutta nyt sinä tiedät\npaljon taloudenhoitoon kuuluvia asioita. Ja minä olen kovin iloinen\nsiitä, etten nyt asu Bone Alleyssa.\"\n\nGreeta ei paljon nähnyt rouvaansa. Rouva Dale oli paljon ulkona ja otti\nusein vieraita vastaan; mutta eräänä päivänä hän lähetti pyytämään\nGreetaa luokseen. Hänellä oli taas tavallinen päänsärkynsä ja hän\nmakasi pimeässä huoneessa.\n\n\"Greeta, minä muistan, että sinä kerran puhuit hautomisesta lämpimällä\nvedellä. Voisitkohan hankkia minulle lämmintä vettä ja koettaa, olisiko\nsiitä apua. Koska Nesbitt on ulkona tänään iltapäivällä, niin täytyy\nminun turvautua sinuun!\"\n\nGreeta oli ihastunut kunniasta, joka hänelle tapahtui. Hän lähti ja\npalasi muutaman hetken perästä, ja kun hän hautoi emäntänsä päätä,\nsanoi hän hiljaa:\n\n\"Toivoisin tietäväni varman parannuskeinon teidän päänsärkyänne\nvastaan. Olette saanut sydämmenne terveeksi, mutta pää on vaikeampi.\"\n\n\"En usko saaneeni sydäntäni terveeksi\", sanoi rouva Dale vienosti\nhymyillen.\n\nGreeta katsoi häneen vakavasti.\n\n\"Ja minä kun luulin! Uskoin, että toivoitte saavanne sen terveeksi, ja\nsenpä vuoksi kerroin teille keinon.\"\n\n\"Niin, mutta minä en ole seurannut sinun neuvojasi, Greeta.\"\n\nGreeta näytti surulliselta, mutta kerrankin hän jäi sanoja vaille.\n\nRouva Dale jatkoi:\n\n\"Sairaan täytyy aina luottaa lääkäriinsä, eikö niin? Ja hänen täytyy\nmielellään ottaa niitä lääkkeitä, joita hänelle annetaan.\"\n\n\"Tietysti, hyvä rouva.\"\n\n\"Mutta löytyy ihmisiä, Greeta, joiden on vaikea palata takaisin siihen\nuskoon, joka heillä on ennen ollut. He tahtoisivat mieluummin itse\nparantaa itsensä, jos vain tietäisivät miten. He eivät voi luopua\nomista ponnistuksistansa ja olla tekemättä mitään.\"\n\n\"Aivan samoin kuin spitaalinen kapteeni\", sanoi Greeta miettivästi.\n\"Hän suuttui, kun häntä käskettiin ainoastaan pesemään itseänsä.\"\n\n\"Sinä olet hyvin perehtynyt raamattuusi\", sanoi rouva Dale huoaten.\n\n\"Onko pää nyt vähän parempi?\"\n\n\"Luulen että se on vähän parempi, mutta minä en jaksa puhua enään.\nUskotko, Greeta, että sielujen lääkäri tahtoisi ottaa parantaakseen\nsairaan, joka on häntä vastustanut -- pilkannut häntä -- sairaan,\njoka kerran on ottanut hänet vastaan ja sitten jättänyt asiansa hänen\nvihollistensa haltuun?\"\n\nGreeta rypisteli kulmakarvojaan ja näytti hämmentyneeltä.\n\n\"Hän ei milloinkaan lähetä pois sitä, joka häntä etsii, vai mitä\nluulette, hyvä rouva? Muistan erään raamatunlauseen, jossa sanotaan:\n'Terveet eivät tarvitse lääkäriä, vaan sairaat'\".\n\n\"Siinä on kylläksi, Greeta. Kiitoksia, jätä minut nyt.\"\n\nGreeta läksi ulos huoneesta siinä mielessä, että hänen emäntänsä sairas\nsydän ei vielä ollut saanut apua.\n\n\"Ei hän vain ole tehnyt, mitä minä pyysin häntä tekemään\", sanoi hän\nitsekseen; ja kun hän sinä iltana polvistui rukoukseen vuoteensa\nääreen, hän tavallisiin rukouksiinsa lisäsi vielä: \"Ja minä rukoilen\nsinua, Jumala, jos se on sinun tahtosi, että osottaisit minun\nemännälleni tien Jeesuksen luo, sillä näyttääpä siltä, kuin hän ei\nvielä olisi Vapahtajaansa löytänyt!\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin Nesbitt kertoi Greetalle, että vierashuone\nasetettaisiin kuntoon.\n\n\"Rouvan veljenpoika, ainoa sukulainen, joka rouvalla on, palaa kotiin\nIntiasta. Hänet on lähetetty kotiin, sillä hän on sairas.\"\n\n\"Luulenpa että pidän sairaista ihmisistä\", sanoi Greeta; \"niiden\nparissa tunnen olevani kotona. Nähkääs, minä olen hoitanut sairasta\ntätiäni koko elämäni ajan, ja minä tiedän vähän, miten sairaita\nhoidetaan.\"\n\n\"Sinulla ei tule olemaan mitään tekemistä tämän sairaan herran kanssa\",\nsanoi Nesbitt musertavalla äänellä.\n\nMutta Greeta ei antanut niin pian masentaa itseänsä. Hän yhä\nkiihtyvällä innolla ajatuksissaan seurasi odotettua vierasta, ja\nsaatuansa kuulla hänen nimensä -- kapteeni d'Arcy -- seisoi hän\nihmettelystä ihan mykkänä.\n\n\"Mikä sinun on?\" kysyi Lucy hyväntahtoisesti, kun he kolmisin istuivat\nkyökissä ja Nesbitt juuri oli maininnut rouva Dalen veljenpojan nimen.\n\nGreeta henkäsi syvään ja laski pois suklaatikupin, jonka hän juuri\naikoi viedä huulilleen.\n\n\"Olen uneksinut ja yhä uneksinut ja toivonut saavani paikan, jossa\nlöytyisi sairas kapteeni -- ja nyt, kun se vihdoinkin on tapahtunut,\nniin tuskin tiedän, mitenkä tämän voin käsittää!\"\n\n\"Sinulla on päässäsi koko joukko tyhmyyksiä, jotka pitäisi nuijittaman\nsieltä ulos.\"\n\n\"No, Nesbitt, anna hänen puhua. Minusta on hauska kuunnella häntä\",\nsanoi Lucy. \"Kerro nyt, miksikä sinä niin paljon pidät sairaista\nherroista?\"\n\n\"Siksi\", sanoi Greeta vakavasti, \"että minä kuulin kerrottavan\neräästä pienestä palvelustytöstä raamatussa, ja hän oli minusta\nniin puoleensavetävä. Siinä ei puhuttu paljon hänen muodostaan eikä\nvaatteistaan eikä siitä, minkälainen koti hänellä oli, mutta siitä\nkerrottiin, mitä hän teki. Ja minä olen aina tuuminut itsekseni, että\njos minä jolloinkin saisin sellaisen paikan kuin hänellä oli, niin\nminä koettaisin, enkö voisi tehdä samoin kuin hän. Ja\" -- tässä Greeta\nalensi äänensä kuiskaukseksi -- \"hän palveli erästä rouvaa ja siellä\noli _sairas kapteeni_ talossa.\"\n\n\"No mitä sitten tapahtui?\" sanoi Lucy nauraen.\n\nNesbitt katsoi häneen nuhtelevin silmin, mutta kello soi ja hänen\ntäytyi lähteä emäntänsä luo.\n\nGreeta tuskin huomasi, että hän lähti. \"Sillä sairaalla kapteenilla\noli parantumaton tauti\", jatkoi hän juhlallisella äänellä, \"ja pieni\npalvelustyttö teki hänet terveeksi siten, että hän neuvoi häntä\nmenemään sen luokse, joka osasi hänet parantaa.\"\n\n\"Luulen kuulleeni tuon kertomuksen\", sanoi Lucy välinpitämättömästi.\n\"Eikö hän ollutkin spitaalitautinen, ja hän lähti kaiketi Elisan luo?\"\n\n\"Kyllä niin, mutta tyttö hänet lähetti.\"\n\n\"En huomaa mitään viisautta siinä kertomuksessa\", vastasi Lucy\nhaukotellen. \"Sinä tulet liian mietiskeleväksi lukiessasi alituisesti\nraamattuasi, Greeta.\"\n\nGreeta ei puhunut enään mitään, mutta hän odotti kiihkoisasti kapteenin\ntuloa seuraavana päivänä. Kapteeni astui vaunuistaan palvelijansa,\nsotamiehen avulla ja näytti kovin kuihtuneelta. Palvelija, nimeltä\nTom Bennett, oli mieluisa uusi tulokas. Hän oli iloinen ja leikkisä\nja herraansa hyvin kiintynyt ja tiesi koko joukon juttuja kapteenin\nurhoudesta ja kestävyydestä. Varsinkin kertomus erään tiikerin\nvangitsemisesta innostutti kaikkia kolmea palvelijatarta niin, että he\nsitä äännähtämättä kuuntelivat. Greeta oli kovin utelias ja teki monta\nkysymystä, jotka huvittivat Tom Bennettiä.\n\n\"Herra Bennett, oletteko milloinkaan nähnyt pakanaa taikka jotakuta\nlähetyssaarnaajaa?\" kysyi tyttö.\n\n\"Olenhan toki\", vastasi tämä hymyillen. \"Jokainen mustahan on pakana,\nja niitä on yllin kyllin siellä, mistä me tulemme.\"\n\n\"Mitä kieltä he puhuvat, englanninkieltäkö?\"\n\n\"He mongertavat kaikenlaista sekasotkua; hindukieltä tavallisesti,\nmutta yleensä on heidän kielensä niin sekotettua, että minä en vain\nheitä ymmärrä.\"\n\nGreeta tuli alakuloiseksi. \"Ja te olette nähnyt lähetyssaarnaajan?\"\n\n\"Olen. Onko hän luulonne mukaan kummitus? Minä en juuri pidä heistä\nlukua eikä kapteeni myöskään, niin että meillä ei ollut paljon\ntekemistä heidän kanssaan. He ovat jonkunlaisia pappeja, joilla on\nkirkkoja ja kouluja aivan kuin meillä täällä Englannissa.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Greeta vähän epäillen, \"löytyy myöskin\nnaislähetyssaarnaajia Intiassa, minä tiedän, että niitä löytyy.\"\n\n\"Te olette ihan oikeassa, olen nähnyt muutamia. Mutta ne pysyvät\nkouluissaan eivätkä muuten ole kapteenin suosiossa eivätkä minunkaan.\"\n\nHän nauroi puhuessaan.\n\nGreeta oli vaiti, mutta hän ajatteli sitä enemmän. Sitten tuli päivä,\njolloin hän itse sai tavata kapteeni d'Arcyn.\n\nNesbitt oli ulkona ja Greeta kantoi teetarjottimen kirjastoon. Rouva\nDale oli poissa asioitansa hoitamassa, ja hänen veljenpoikansa makasi\nsohvalla uunin edessä vaippa levitettynä jalkojen peitoksi. Greeta\nkatseli häntä kunnioituksella ja vavistuksella; mutta ei hänen entisten\nemäntäinsä eikä Nesbittin kasvatus voinut estää häntä alkamasta\nkeskustelua jokaisen kanssa, jonka pariin hän joutui.\n\n\"Minä toivon, herrani, että olette nyt parempi\", sanoi hän, samalla\nkuin hän varovasti asetti tarjottimen pöydälle.\n\nKapteeni d'Arcy kääntyi ja katsoi häneen väsyneellä ja hämmästyneellä\nkatseella, joka kuitenkin pian muuttui aivan leikilliseksi.\n\n\"Kiitos, minä voin mainiosti\", sanoi hän.\n\n\"Jos minä voisin tehdä jotakin, joka saattaisi teidät paremmaksi, niin\ntekisin sen mielelläni\", jatkoi Greeta katsellen häntä huolestuneilla\nja vakavilla silmillä.\n\n\"Pelkäänpä, että sinä et kykene siihen\", vastasi hän huvitettuna,\n\"ellet voi antaa minulle uutta sisäpuolta. Intia turmelee miehen\nruoansulatuskyvyn, ja se tekee hänelle monta kepposta.\"\n\nGreetan siniset silmät oikein säkenöitsivät ihastuksesta.\n\n\"Oi herra kapteeni, minä tiedän, kuka voi antaa teille uuden sisustan.\nMinä tunnen juuri sen oikean. Saanko sanoa sen teille?\"\n\nVastausta odottamatta hän jatkoi -- \"Se on Herra Jeesus. Hän sanoo,\nettä hän antaa meille uuden sydämmen, jos me rukoilemme sitä häneltä.\nJos hänen luoksensa menette, niin hän laittaa teidän sydämmenne ihan\nterveeksi. Hän sen todellakin tekee, sillä minä tunnen paljon ihmisiä,\njoiden sydän on parantunut, ja minä olen itse jättänyt sydämmeni\nhänelle, ja hän on tehnyt minut terveeksi. Suokaa anteeksi, hyvä herra,\nmutta minä soisin niin mielelläni teidän parantuvan, ja näyttää siltä,\nkuin teillä olisi juuri oikea kipu. Meidän sisustamme Herra tahtookin\nparantaa. Sillä raamattu sanoo: Minä tahdon antaa teille uuden sydämmen\nja uuden hengen.\"\n\nHän vaikeni hengittääksensä, ja kapteeni d'Arcy oli niin hämmentynyt,\nettei hän saanut vastatuksi sanaakaan.\n\nGreeta oli sanonut, mitä hänellä oli sanottavaa, ja läksi pois omasta\nrohkeudestaan kiihtyneenä ja vapisevana.\n\n\"Nyt sen olet tehnyt, Greeta. Olet sanonut, mihin hänen tulee mennä.\nHänen sairas sydämmensä se tekee ruumiinkin kipeäksi -- hänpä sen sanoi\nminulle. Oi, minä toivon, että hän menee ja tulee terveeksi.\"\n\nMutta kyökissä hän ei sanaakaan puhunut keskustelustaan kapteenin\nkanssa. Sen hän piti omana asianansa. Hän oli saanut toivomansa\ntilaisuuden ja käyttänyt sitä.\n\n\"Nyt olen tuon raamatun tytön kaltainen\", sanoi hän iloisesti\nitsekseen. \"Hän sanoi sairaalle kapteenille, mihin hänen tuli mennä,\nja sen olen minäkin tehnyt, enempää en voi. Mutta mahtaneeko hän mennä\napua etsimään?\"\n\n\"Alice täti\", sanoi kapteeni d'Arcy saman päivän iltapuolella, \"sinulla\non merkillinen palvelustyttö talossasi.\"\n\n\"Sinä tarkoitat Greetaa\", sanoi rouva Dale hymyillen. \"Minä myönnän,\nettä hän näyttää kummalliselta, mutta hän on hiomaton jalokivi, Harry.\nHän on totinen, uskollinen sielu, joka panee kaiken voimansa siihen\ntyöhön, mikä hänellä on tehtävänä. Hän ei oikeastaan kuulu minun\ntalonväkeeni; minä olen ottanut hänet ollakseni avuksi muutamille\nystävilleni, jotka ovat kotoaan poissa. Muistatko erästä pastori\nChurchhilliä East End'issä? Minä autoin häntä hänen työssään, monta,\nmonta vuotta sitten.\"\n\n\"Minä muistan aikaisimmista lapsuudenajoistani kaksi pientä tyttöä,\njotka kävivät joskus juomassa teetä luonasi. Joy eli Joyce oli\nluullakseni toisen nimi. Hän ja minä lupasimme toisillemme ikuista\nystävyyttä tai jotakin sellaista. Missä he nyt ovat?\"\n\n\"Isä kuoli joku aika sitten, ja kuten luulen, jätti hän heidät\nhyvin niukkoihin varoihin. He ovat ostaneet pienen huvilan maalta,\nja Greeta on heidän palvelustyttönsä. Minä asuin kesällä eräässä\ntalonpoikaistalossa heidän läheisyydessään ja uudistin silloin\ntuttavuutemme. Nykyään he ovat Bournemouthissa, sillä Helena Churchhill\non ollut sairas ja tarvitsi ilmanalan muutosta. He lukitsivat\nhuvilansa, ja minä lupasin ottaa Greetan huostaani siksi aikaa.\"\n\n\"Onko hän tulemaisillaan pyhimykseksi, vai onko hän yksinkertainen?\"\nkysyi kapteeni d'Arcy veltolla äänellä.\n\nHänen tätinsä katsoi häneen terävin katsein.\n\n\"Onko hän puhunut kanssasi? Hänen on vaikea pitää kieltänsä aisoissa,\nmutta ei hän tarkoita mitään pahaa.\"\n\nKapteeni d'Arcy naurahti.\n\n\"Hän seisoi tuossa teetarjottimensa ääressä ja saarnasi minulle\nlyhyimmän ja suorasukaisimman saarnan, minkä milloinkaan olen kuullut;\nmutta se äkkiarvaamaton tapa, jolla hän ryhtyi aineeseensa, oli melkein\nhämmästyttävä.\"\n\nRouva Dalen kasvoihin ilmaantui vakava sävy.\n\n\"Olen pahoillani, että hän vaivasi sinua, Harry; minun täytyy myöntää,\nettä hänen uutteruutensa välistä käy hienotunteisuuden rajojen\nyli. Mutta hänen vaikuttimensa on hyvä, ja hän on vienyt minut\ntakaisin sellaisten asiain käsittelyyn, jotka jo aikoja sitten olin\nvälinpitämättömästi jättänyt.\"\n\nRouva Dalen täytyi ponnistaa voimansa sanoakseen nämät muutamat sanat.\nHänen veljenpoikansa vihelsi hiljaa.\n\n\"Hän on alkuperäinen ja omituinen\", sanoi kapteeni. \"Älä kiellä häntä\npuhumasta, täti. Minua huvittaa nähdä, kuinka hän aikoo lopullisesti\nselittää alotetun aineensa.\"\n\n\"En luule, että saat kuulla enempää siitä. Mikäli olen hänestä saanut\nselkoa, olen käsittänyt, että hän tarjoo viestinsä ja sitte jättää\nasian silleen. Hän varmaan ei aio sinua enään vaivata.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nPieni sankaritar.\n\n\nKapteeni d'Arcy ei nähnyt Greetaa muutamaan viikkoon. Hänen terveytensä\nvahvistui ja voimansa karttuivat jotenkin pian, ja eräänä päivänä hän\ntuli kirjastohuoneeseen, jossa Greeta paraikaa sytytti tulta uuniin.\n\n\"Halloo\", sanoi kapteeni, \"onko sinulla vielä joku saarna minulle\nvalmiina?\"\n\nGreeta nousi pystyyn aivan vakavana.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra kapteeni, mutta minulla ei ole mitään saarnoja.\"\n\n\"Saarnasithan sinä minulle viime kerralla tavatessamme.\"\n\nGreetan posket kävivät tulipunaisiksi.\n\n\"Hyvä herra, minä en osaa saarnata. En ole koskaan oppinut\nmitään; mutta kun tulen täysi-ikäiseksi, silloin toivon pääseväni\nlähetystyöhön.\"\n\n\"Sitä en ihmettele. Kumma vain, ettet jo ole matkalla siihen toimeen.\"\n\n\"Enkö ole teidän mielestänne vielä liian nuori?\"\n\n\"Sinä et ole liian nuori saarnaamaan täällä kotona. Sanoppas minulle,\nmitä hyvää luulet lähetyssaarnaajien tekevän pakanamailla? Pakanat ovat\npaljon onnellisempia, jos saavat elää rauhassa.\"\n\n\"Mutta hyvä herra, hehän kertovat pakanoille Jeesuksesta! Ne\neivät tiedä, että hän on kuollut heidän puolestaan -- niin sanoi\nlähetyssaarnaaja lähetyskokouksessa.\"\n\n\"No miksikä niitten sitten täytyy se tietää?\"\n\nGreetan muoto muuttui hyvin vakavaksi.\n\n\"Heillä on oikeus saada kuulla se, herra kapteeni. Ja Vapahtaja sanoo,\nettä heidän pitää se tietämän.\"\n\nEi ollut monta, jotka voittivat väittelyssä kapteeni d'Arcyn; hän\nvihelsi ja lähti huoneesta.\n\n\"Hän ei ole yksinkertainen\", mutisi hän.\n\nGreetan keskustelut Tom Bennettin kanssa olivat pitemmät ja vähemmän\ntyydyttävät. Bennettin oli tapana hyväntahtoisen leikillisesti\ntervehtiä Greetaa aamusin, sanoen jotenkin tähän tapaan: \"Hyvää\nhuomenta, neiti lähetyssaarnaaja. Oletteko ostanut matkalipun Intiaan\nvai Afrikaan?\" taikka: \"Oletteko nähnyt jonkun pakanan tänään, neiti\nGreeta? Toivoisin, että voisin hankkia teille jonkun mustan. Ehkä\nsemmoinen löytyy eläintieteellisessä museossa. Miksi ette mene sinne\nkysymään?\"\n\nGreetalla ei ollut kylliksi viisautta ollakseen vaiti; hän tarttui\nkohta keskusteluun ja kiivastui niin, että Lucynkin täytyi käskeä häntä\ntyyntymään.\n\nVihdoin hän kokemuksesta oppi, että kaikki puheet olivat Tomiin nähden\ntuhlattua tavaraa.\n\n\"Minä en aio väitellä enään\", sanoi hän eräänä päivänä, \"sillä te\nnauratte kaikkea, herra Bennett. Vahinko, ettette te syntynyt pakanana,\nsillä te näytte kovasti pitävän heidän pimeydestään. Mutta minä en\naio ajatuksiani sen vuoksi muuttaa, että te niitä nauratte. Ja jos\nminä kerran isoksi tulen, niin minä lähden Intiaan, ja minä kerron\npakanoille, mitä te olette sanonut heistä -- etteivät he tarvitse\nraamattuja.\"\n\n\"Eikö mitä, kyllä he pitävät niistä\", sanoi pahankurinen Tom, \"he\nsyövät ne suuhunsa ja pyytävät enemmän.\"\n\n\"Ja minä\", sanoi Greeta huolimatta hänen sutkahuksistaan, \"olisin\nmieluummin meidän musta kissamme, jolla ei ole mitään ymmärrystä, kuin\nte, joka ymmärrätte mitä sanotaan, mutta vain aina teette pilkkaa\nkaikesta. Enkä minä tahdo enään puhua kanssanne. En minä ole suuttunut,\nmutta minun tulee teitä sääli, ja minä toivon, että te ette enään puhu\nminulle muusta kuin päivän tapahtumista, ja silloin ei meidän tarvitse\nkiistellä keskenämme.\"\n\nTätä päätöstä hän tarkoin noudatti, ja sitten tuli jälleen rauha\nkyökkiin.\n\nKapteeni d'Arcy oli nyt toipumassa, ja eräänä päivänä hänen\npalvelijansa astui kyökkiin hyvin mahtava ilme kasvoissaan.\n\n\"Kapteeni ja minä olemme olleet sotilasvirastossa ja kapteeni sai\nvastataksensa koko joukon kysymyksiä, jotka koskivat meidän retkeämme\npakanain vuoristossa. Olen jo kertonut teille, että olimme juuri\nlähteneet palaamaan, kun majurimme kuoli ja kapteeni sairastui. Herrat\nnäyttivät olevan hyvin huvitettuja siitä, mitä me teimme siellä\nulkomailla, ja kapteenin tulee nyt kirjoittaa kertomus siitä. Hän on\ntäynnä intoa ja aikoo varmaan kirjoittaa kaikki nämät seuraavat viikot\n-- muistakaa minun sanani ja uskokaa pois!\"\n\nBennettin sanat näkyivät käyvän toteen. Kapteeni d'Arcy vietti päivänsä\nkirjastossa, kirjoittaen ja jäljentäen papereitansa sotilasvirastolle.\nHänen tätinsä koetti asettua vastarintaan eräänä iltana hyvää yötä\nsanoessaan, kun kapteeni vakuutti, että hänellä vielä oli monen tunnin\ntyö tehtävänä, ennenkuin hän joutuisi levolle.\n\n\"Sinä et milloinkaan saa voimiasi takaisin sillä tavalla, Harry\", sanoi\nhän.\n\n\"Rakas täti, minä olen niin joustava kuin viulun kieli. Mutta minä\nluulen, että saan työni tänä iltana valmiiksi.\"\n\nKaksi tuntia myöhemmin hän lopetti viimeisen arkkinsa ja viimeisen\nsikaarinsa.\n\n\"Kas noin\", sanoi hän noustessaan kirjoituspöytänsä äärestä ja viskaten\nsikaarinpätkänsä paperikoppaan. \"Nyt on vihdoinkin kaikki tehty, ja nyt\nlähden maata!\"\n\nHän laski kirjoituksensa asiapaperilippaaseensa, jonka hän asetti\nhyllylle, ja sitten kuin hän oli sammuttanut kaasun, lähti hän kevein\nsydämmin ylös portaita.\n\nTuli kirjastohuoneen uunissa rupesi jo sammumaan eikä enään levittänyt\nloistetta huoneeseen; ja kuitenkin ilmaantui pieni liekki, joka tanssi\nja liehui niin, että se vähitellen valaisi koko huoneen. Se ei tullut\nuunista, vaan paperikopasta. Kapteeni d'Arcyn sikaari oli sytyttänyt\nmuutamia paperinpalasia, ja siinä oli alku suurempaan tulipaloon.\nHitaasti paloi paperikorin sisällys, sitten itse kori, ja sitten syttyi\nsen lähellä oleva uudin. Koko talonväki oli syvässä unessa. Ei sattunut\npoliisikaan huomaamaan ja hälyyttämään, ja niin pääsi tuli leviämään\nhitaasti, mutta varmasti.\n\nGreeta makasi Nesbittin kanssa eräässä ullakkohuoneessa ja heräsi\näkkipäätä äänekkäistä huudoista, joita kadulta kuului. Hän istahti\nvuoteelle ja tuuppasi Nesbittiä kylkeen.\n\n\"Nesbitt, meidän katumme varrella on tuli irti, kuule kuinka huudetaan.\"\n\nNesbitt juoksi ikkunan luo, mutta vetäytyi samassa taapäin\nkauhistuneena.\n\n\"Se on meidän talomme! Se palaa! Herätä Lucy ja paetkaamme pian!\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuului kapteeni d'Arcyn ääni alakerroksesta,\nja pelästyneet palvelustytöt syöksyivät portaita alas.\n\nSankka savu tunkeutui ulos kirjastohuoneen ovesta, mutta portaat ja\netehinen olivat tulesta vapaat, ja kaikki pääsivät vahingoittumatta\nulos kadulle. Mutta heidän pukunsa olivat hyvin omituista laatua.\nRouva Dale oli kääriytynyt turkkiinsa, mutta Nesbittillä ja Lucyllä\noli vain ohuet sadetakit yllään, kun sitä vastoin Greeta, joka ensi\nsijassa oli ajatellut rakasta sukkaansa, ei ollut ehtinyt siepata\nmuuta ylleen kuin päällyspeitteensä. Palokuntalaiset olivat jo tulleet\npaikalle ja olivat täydessä työssä. Kirjasto sijaitsi kadun puolella,\nja liekit tunkeutuivat ulos ikkunasta. Eräs vastapäätä asuva naapuri\ntarjoutui antamaan rouva Dalelle tilapäisen olinpaikan, ja rouva Dale\nsanoi, kääntyen veljenpoikansa puoleen, joka näytti olevan aivan poissa\nsuunniltaan:\n\n\"Meidän tulee kiittää Jumalaa siitä, että olemme kaikki pelastuneet.\"\n\nKapteeni d'Arcy mutisi selitykseksi levottomuuteensa, että hänen\npaperinsa olivat asiakirjalippaassa. \"Minä antaisin 300 markkaa, jos\nsaisin ne pelastetuiksi!\"\n\n\"Mihinkä ne jätit?\"\n\n\"Kulmahyllylle kirjakaapin viereen!\"\n\n\"Pelkäänpä, että ne ovat turmion omat. Se oli ikävä asia sinulle!\"\n\nSitten rouva Dale huusi palvelustyttöjänsä ja lähti vastapäätä olevaan\ntaloon.\n\nMutta Greeta ei seurannut mukana, hän oli kuullut kapteenin sanat\ntädilleen.\n\n\"Greeta\", mutisi hän, \"sinun pitää mennä ne tuomaan; päätä se.\"\n\nJa ihan ääneti hiipi hän palavaan taloon. Eräs palokuntalainen näki\nhänet ja kohotti varoitushuudon. Jokaista värisytti, kun kuultiin,\nettä ihminen oli sisällä rakennuksessa. Muutaman hetken kaikki\nseisoivat äänettömässä odotuksessa, toivoen että hän näkyisi jälleen.\nSisäänkäytävä oli täynnä savua, ja ruiskunletku oli lakkaamatta\nsuunnattu sinnepäin. Eräs palokuntalainen syöksyi sisään ja ylös\nportaita, saapuen juuri viimeisessä hetkessä, sillä palavasta,\nsauhun täyttämästä kirjastosta hoiperteli ulos pieni olento, joka\nikäänkuin kivi lysähti hänen jalkojensa eteen. Kantaen häntä\nsylissään palokuntalainen palasi kansanjoukkoon, joka kajahutti\näänekkäät hurraahuudot -- huudot, jotka saivat rouva Dalen ja hänen\nveljenpoikansa akkunan luo, ihmettelemään mitä nyt oli tapahtunut.\n\nNesbitt tuli juosten sisälle ilmoittamaan heille asiasta.\n\n\"Oi hyvä rouvani, Greeta on palanut ihan kuoliaaksi!\"\n\nSe oli hämmästyttävä sanoma; mutta kun rouva Dale sai nähdä tuon\nmustuneen, tunnottomassa tilassa olevan pienen olennon, pelkäsi hän,\nettä Nesbittin ilmoitus mahdollisesti oli tosi. Toisessa kädessä Greeta\nvielä piteli sukkaansa, ja toisessa hänellä oli kapteeni d'Arcyn\nasiapaperilipas.\n\nNuori kapteeni otti sen häneltä liikutettuna.\n\n\"Mikä pieni sankaritar! Hän kuuli varmaan, mitä puhuin tädille, ja meni\nsuoraa päätä lipasta tuomaan.\"\n\nGreeta vietiin ajoneuvoissa lähimpään sairaalaan, ja kapteeni d'Arcy\nitse saattoi hänet sinne.\n\nUupuneena mielenliikutuksesta rouva Dale istahti tuolille ja rupesi\nitkemään. Nesbitt läheni häntä osottaakseen myötätuntoisuuttaan, josta\nkumminkaan ei juuri voinut lohdutusta olla.\n\n\"Lucy ja minä olemme aina sanoneet, että hän on vallan luonnottoman\nhyvä. Sanotaan, että joka nuorena kuolee, saa kaiken hyvyytensä noin\nyhdessä koossa, niin sanoakseni. En ole koskaan tavannut nuorta tyttöä,\njoka olisi niin yksinkertainen ja vakava uskossaan, ja me olemme aina\nsanoneet, että hän varmaankin kuolee aikaisin. Niin niitten aina\nkäy, tuollaisten tyttöjen, mutta tämä on niin hirveä loppu meidän\nmielestämme. Minä luulen todellakin, ettei hänessä ollut henkeä, kun\nhän kannettiin ulos. Hän varmaankin tukehtui, kun hän kaatui, ja se\nehkä olikin armo.\"\n\n\"Uskollinen kuolemaan asti\", puhui rouva Dale ikäänkuin itsekseen,\nkoettaen tyynnyttää mieltänsä. \"Oi Greeta, kuinka sinä olet saanut\nmeidät kaikki häpeämään!\"\n\nMuutama tunti myöhemmin oli tuli sammutettu ja väki hajonnut.\nAinoastaan kaksi palokuntalaista ja poliisi jäivät vielä vartioimaan\ntaloa.\n\nAikaisin aamun koittaessa palasi kapteeni d'Arcy tätinsä luo.\n\n\"Hän elää, täti, mutta palohaavat ovat vaikeat. Pelkäänpä, ettei hän\njaksa toipua.\"\n\nSama mielipide oli myöskin hänen hoitajillaan ja lääkäreillä. Monta\nvuorokautta hän makasi kuumeessa ja houreissa; mutta eräänä päivänä hän\nheräsi horrostilastaan ja rupesi kysymään, missä hän oli.\n\n\"Sairashuoneessa\", toisti hän heikosti saatuansa vastauksen. \"Onko\nrouva ottanut toisen tytön minun sijaani? Mikä minua vaivaa?\"\n\n\"Sinä olet saanut palohaavoja\", sanoi hoitajatar ystävällisesti, \"mutta\nsinä olet nyt parempi. Älä muistele sitä enään.\"\n\nGreeta liikutteli levottomasti päätään tyynyllä, ja sitten hän nosti\ntoisen kääreissä olevan kätensä sitä koskettelemaan.\n\n\"Pääni tuntuu niin alastomalta; missä ovat hiukseni? Oletteko kerinneet\npääni, niinkuin kuritushuoneen naisille tehdään?\"\n\nPelästynyt katse näkyi hänen silmissään, ja hoitajatar ihmetteli hänen\nturhamaisuuttaan.\n\n\"Sinun hiuksesi paloivat, ja ne täytyi leikata.\"\n\nGreeta katsoi häneen nähtävän tyytymättömänä; sitten kyyneleet\nrupesivat virtailemaan hänen poskiaan pitkin.\n\n\"Kuinka minä nyt saatan kiinnittää myssyni?\" nyyhkytti hän. \"Olin juuri\nsaanut ne istumaan niin hyvin päässäni. En voi milloinkaan päästä\ntakaisin palveluspaikkaani. Jos hiukseni ovat poissa, niin minä en voi\nkäyttää myssyjä, eikä minun rouvani tahdo tyttöä, jolla ei ole myssyä.\"\n\n\"Kuules nyt\", sanoi hoitajatar vakavasti, \"jätä nyt myssyt ja\nhiuksesi pois ajatuksistasi. Kestää koko pitkän ajan ennenkuin tulet\npalvelukseen kykeneväksi, ja ennen sitä -- kuka tietää? -- Ehkä\nhiuksesi siksi ovat kasvaneet, ja silloin olet jälleen samanlainen kuin\nennenkin. Juo nyt kupillinen lihalientä ja makaa ääneti.\"\n\nGreeta pani maata väsyneenä ja alistuneena. Tämä oli ainoa valitus,\njoka hänen huuliltaan lähti. Aina sen mukaan kuin hänen voimansa\nlisääntyivät, palasi myöskin hänen raitis luontonsa takaisin,\nja hän tuli pian iloisen hymynsä ja omituisen puhelunsa kautta\nsairaanhoitajien suosikiksi. Ensimmäisenä lauantaina sen jälkeen kuin\nhän oli herännyt tuntoihinsa jälleen, tuli hänelle vieras. Kapteeni\nd'Arcy itse astui sairassaliin. Tämä oli suuremmoisin hetki Greetan\nelämässä, ja vaikka kivut olivatkin tuskalliset, hohti ilon välähdys\nhänen kasvoistaan.\n\n\"No Greeta\", sanoi kapteeni, \"minun mielestäni oli velvollisuuteni\nitse tulla sinua kiittämään siitä, mitä minun puolestani olet tehnyt.\nTerveytesi edistyy toivoakseni.\"\n\n\"Kyllä; mutta suokaa anteeksi että kysyn, kadotinko sukkani? Olen\nmaannut sitä ajatellen, mutta olen varma siitä, että se oli kädessäni.\"\n\nKapteeni d'Arcy hymyili.\n\n\"Oli, minä luulen että se on tätini tallessa. Kyllä se oikein oli sinun\nkädessäsi.\"\n\n\"Sitten vielä, suokaa anteeksi kapteeni, mutta pelastuivatko paperinne?\"\n\n\"Pelastuivat kaikki tyyni. Niiden hukka olisi ollut äärettömän suuri\nvahinko minulle; ja minä olen sinulle sydämmestäni kiitollinen.\"\n\nHän otti povitaskustaan kolme sadan markan seteliä ja laski ne Greetan\npäänalukselle.\n\nGreetan kasvot kävivät tulipunaisiksi.\n\n\"Kiitoksia, kapteeni, en minä tahdo mitään rahoja. Oi, ette suinkaan\nluullut minun tehneeni sitä rahojen vuoksi?\"\n\nHänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Sen aiheutti pieninkin asia tähän\naikaan.\n\n\"En, tietysti en\", kiirehti kapteeni d'Arcy vastaamaan. \"Mutta\nminun täytyy matkustaa pois, Greeta, ja minun teki mieleni antaa\nsinulle pieni lahja ennen lähtöäni. Tiedäthän, että minä olin tulen\nirtipääsemiseen syypää; ja aivan varmaan oli sekin minun syyni, että\nsinä olit kadottamaisillasi henkesi. Sinä teet minulle todellisen ilon,\njos tahdot ottaa nämät vastaan.\"\n\nGreetan säteilevä hymyily näyttäytyi nyt koko loistossaan.\n\n\"Minä kiitän teitä, kapteeni. Kyllä minä ne otan sukkaani varten, se\non ihastuttavan hauskaa. Ja olkaa niin hyvä ja sanokaa, matkustatteko\ntakaisin Intiaan?\"\n\n\"En vielä juuri, minä aion käydä tervehtimässä muutamia ystäviä ensin.\"\n\n\"Muistan aina teitä\", sanoi Greeta vakavalla äänellä. \"Olen aina\nhalannut tavata teitä, mutta en voinut milloinkaan uskoa, että se\ntodella tapahtuisi. Ja kapteeni, minä toivon, että sanoin oikeat sanat,\nkun ensi kerran näin teidät. Minun oli niin kiire saada ne sanotuksi,\nettä kentiesi käytin vääriä sanoja.\"\n\n\"Oi ei, sinun saarnasi oli kyllä oikea\", sanoi nuori mies, katsellen\nhäntä tällä kerralla ilman tavallista leikillistä ilmettänsä. \"Minä\nkoetan, Greeta, painaa muistiini jokainoan sanan. En voi koskaan sanoa,\netten tiedä mihin minun tulee mennä, saadakseni uuden sydämmen. En ole\nvielä saanut, mutta siitä jo olen varma, että tulisin paremmaksi, jos\nsen saisin.\"\n\nGreeta katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n\"Se sairas kapteeni, josta raamatussa kerrotaan -- hän, joka niin äkkiä\nparantui, hän se sai minut ajattelemaan, että tekin samoin voisitte\nparantua. Olen aina toivonut, että minä olisin ollut tuo pieni tyttö;\nja kun sitten todellisuudessa satuin tapaamaan sairaan kapteenin, tulin\nniin suunnattoman iloiseksi, että sydämmeni oli pakahtua!\"\n\n\"Eräs sairas kapteeni raamatussa\", sanoi kapteeni d'Arcy katsoen\nmiettivästi Greetaan. \"Kukahan se lienee ollut?\"\n\n\"Se oli spitaalitautinen kapteeni, ja tyttö oli hänen vaimonsa\nkammarineitsyenä, ja hän sanoi, että kapteeni menisi Elisan luo\nparantuakseen, ja hän meni, ja hänelle sanottiin, että hän pesisi\nitsensä, mutta hän ei tahtonut, mutta sitten hän sentään pesi ja tuli\naivan terveenä kotiin.\"\n\n\"Hauska kertomus! Luuletko minun tarvitsevan pesua?\" Taaskin näkyi\nleikillinen katse kapteenin silmissä.\n\n\"Minä luulen, että teidän sydämmenne sitä tarvitsee. Te sanoitte, että\nsisäpuolenne oli hirveän huono, ettekö niin sanonut?\"\n\n\"Sanoinko? No niin, Greeta; jos jolloinkin seuraan sinun neuvoasi,\nannan sinulle siitä tiedon. Laita nyt, että tulet pian terveeksi. Onko\nsinulla nyt kaikkea, mitä toivot?\"\n\nGreeta hymyili.\n\n\"Kiitos, kapteeni, kyllä minulla on kaikkea.\"\n\n\"Se on hyvä; hyvästi.\"\n\nHän noikkasi tytölle ja läksi.\n\nGreeta makasi ja piteli käärityillä sormillaan seteleitään. Kun\nhoitajatar tuli hänen luokseen, sanoi hän:\n\n\"Neiti, en ole aivan varma näöstäni vielä. Kuinka monta penniä nämät\npaperit sisältävät?\"\n\nGreeta ei tahtonut näyttää tietämättömyyttään setelien arvosta. Hän ei\neläessään ollut seteleitä nähnyt.\n\n\"Pennejä!\" nauroi sairaanhoitajatar; \"markkoja tarkoitat. Siinä sinulla\non kolmesataa markkaa, Greeta. Panenko minä ne sinulle talteen?\"\n\nGreeta makasi ääneti pelkästä hämmästyksestä.\n\n\"Mutta siinäpä on enemmän kuin koko vuoden palkkani! Oi, mitenkä hän\nsaattoi antaa minulle niin paljon! Oi, miten sukkani nyt tulee täyteen!\"\n\nHän vaipui ajattelemaan rakasta sukkaansa, ja kun kääreet piti\nuudistettaman, sanoi hän itsekseen:\n\n\"Muista nyt, Greeta, että ajattelet sukkaasi; se kyllä vaikuttaa, ettet\nniin paljon huomaa kipujasi. Ja ajattele sitä hetkeä, jona kulta vierii\nulos ja sinä saat jättää sen lähetyssaarnaajan käsiin!\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nSairaskäyntejä.\n\n\nOli muitakin kuin kapteeni d'Arcy, jotka tulivat Greetaa tervehtimään\nsairashuoneeseen. Rouva Dale ja Lucy sekä rouva Creek. Nesbitt selitti,\nettä sairashuone aina sai hänet vapisemaan kuin haavanlehti, eikä hän\nollut sairashuoneessa käynyt aina siitä asti kuin hänen äitinsä oli\nsiellä kuollut; mutta Greeta olikin aivan tyytyväinen tervehdykseen.\nHän piti enimmän Lucysta, ja tällä olikin koko joukko uutisia\nkerrottavana.\n\n\"Niin, me olemme päässeet taloon jälleen takaisin, ja ainoastaan\nkirjasto onkin turmeltunut perin pohjin. Sen minä sanon, että vesi\nteki enemmän vahinkoa kuin tuli. Jospa näkisit sisäänkäytävän ja\nportaat! Kullatut kuvat ja matot ovat ihan turmeltuneet. Tietysti vettä\ntarvittiin valkean sammuttamiseen, niin että eihän ole oikeus valittaa,\nmutta kyllä tulee maksamaan koko sievän summan, kun tuota kaikkea on\nkorjattava, paneelit ja seinät ja muut semmoiset. Minä jään yksin\nkotiin hoitamaan taloa, sillä rouva Dale lähtee ulkomaille pian, ja hän\nottaa Nesbittin mukaansa.\"\n\n\"Ja mihinkä minä joudun, kun täältä pääsen?\"\n\n\"Takaisin omille neideillesi, etkö tahdokkin? Mutta minä toivon, että\nehdit meille ennen rouva Dalen lähtöä, jos kiirehdit tulemaan terveeksi\nja reippaaksi jälleen.\"\n\nGreeta näytti epäilevältä.\n\n\"Nahka estää, Lucy. Kestää niin kauan ennenkuin se tulee uudestaan.\nJa minun jalkani ovat niin tuskallisen kipeät. Tuntuu siltä, kuin en\nmilloinkaan enään voisi niitä taivuttaa.\"\n\n\"Herra Bennett on matkustanut kapteenin kanssa pois, ja hänen\nmielestään sinä olet oikein urhea tyttö. Miksi sinä tuon urhotyön teit?\nMuutamat paperit eivät ole sen arvoiset, että niiden tähden kannattaisi\npolttaa itseänsä kuoliaaksi.\"\n\n\"Minun täytyi se tehdä\", vastasi Greeta vakavasti. \"Luulenpa, että\ntekisin sen huomenna jälleen, Lucy, jos sama asia uudestaan tapahtuisi.\nMinun täytyi jotakin tehdä tuon kapteenin hyväksi, ja hän tarvitsi ne\npaperinsa niin tärkeästi.\"\n\n\"Sinä olet kummallinen pieni olento! Herra Bennett sanoi, että hän\ntietysti pelastaisi pienen lapsen, sillä tunteehan sen, että sillä on\njoku arvo, parempi kuin kapteenin papereilla, sanoi hän, sillä ne eivät\nole muuta kuin paperia ja mustetta, eikä niiden tähden kannata uhrata\nlihaa ja verta. Ihmiset vain nauravat sitä, sanoi hän, joka sellaisia\ntuhmuuksia tekee.\"\n\n\"Minä en paljoakaan välitä siitä, mitä herra Bennett sanoo\", vastasi\nGreeta, nostaen leukansa pystyyn tavalliseen tapaansa, \"hän puhuu niin\nrumasti lähetyssaarnaajista ja pakanoista. Minä arvelen, että hänen\ntapansa on sellainen ja että hän on sellaisen kasvatuksen saanut, mutta\nkaikissa tapauksissa on hirveätä kuunnella häntä. Hän sanoo, että hän\nolisi mennyt tuleen pelastaaksensa lapsen, mutta minä tiedän, ettei hän\nsitä olisi tehnyt pelastaaksensa pakanaa. Ja pakana on yhtä hyvä kuin\nlapsi, Lucy; se on ihan sama asia!\"\n\n\"En tiedä niistä paljon mitään\", tunnusti Lucy, \"mutta minä ja Nesbitt\nkaipaamme herra Bennettiä. Hän oli niin hauska nuori mies.\"\n\nRouva Creek tuli ja itki nähdessään Greetan.\n\n\"Mielestäni tuntuu ikäänkuin kuuluisit minulle, rakas lapseni, niin\ntodellakin, ja minä olin niin ylpeä siitä, että sinä olit saanut oikein\nhyvän paikan; ja nyt olet viskattu takaisin jälleen sinne missä ennen\nolit. Olen surrut ja surrut, siksi että huomasin minkälainen paha\nmuija minä olen, sillä Kaikkivaltias pitää huolen omistaan, eikä ole\nluultavaa, että hän sinuakaan unhottaa.\"\n\n\"Ei, sen minäkin uskon\", sanoi Greeta loistavin silmin; \"ja tiedättekös\nrouva Creek, minä rukoilen häneltä tuhansia asioita tässä maatessani.\nPelkään, että väsytän häntä kovin, mutta minä rukoilen, että hän\nei kuuntelisi sellaista, mitä hän ei hyväksy, ja minä koetan olla\npyytämättä samaa asiaa kahta kertaa.\"\n\nKun Greeta rupesi paranemaan, alkoi hänessä samalla herätä\nmyötätuntoisuus hänen kärsiviä kumppaneitaan kohtaan.\n\nLähimmässä vuoteessa makasi nuori nainen, jonka jalka oli poikki. Hän\noli kovin huolissaan kodistaan ja lapsistaan, ja Greeta kuunteli eräänä\npäivänä hänen keskusteluaan erään vanhanpuoleisen naisen kanssa, joka\nmakasi Greetan vuoteen vieressä toisella puolella.\n\n\"Pidä lepoa niin kauan kuin saat ja ole iloinen siitä. Kuka lapsiasi\nhoitaa?\"\n\n\"Minun kälyni. Hän tuli Kentistä, ja hän on kelvollinen ja hyvä\nihminen. Mutta minä halajan saada nähdä nuorintani. Hän on ainoastaan\nkymmenen kuukauden ikäinen.\"\n\n\"No eihän teillä ole oikeastaan mitään huolehtimisen syytä. Katsokaa\nminua. Minä kiitän Jumalaa joka päivä siitä, että putosin portailta\nja nyrjähytin olkapääni. Nähkääs, minä olen lähes neljänkymmenvuotias\nja olen synnyttänyt ja kasvattanut neljätoista lasta ja tehnyt\nankarasti työtä koko elinaikani, pessyt ja puhdistanut muille. En vielä\nmilloinkaan näinä kaikkina vuosina ole maannut sairaana eikä minua\nkoskaan niin ole hoivattu kuin nyt täällä. Minä nautin äärettömästi\ntästä levosta. Olenhan minä joskus pyhinä käynyt puistoissa, mutta\nsiinä on sitte aina lapset ympärillä nykimässä, ja täytyy miestäkin\npitää varalla, ettei hän kurkista liian syvälle lasiin. Kaikkina\nnäinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olen ollut naimisissa, en ole\nmilloinkaan maannut hiljaa vuoteessa mitään tekemättä. Oi, tämä on\noikein kuin taivaan esimakua!\"\n\nHän laski päänsä jälleen päänalukselle ja huokasi tyytyväisyydestä. --\nGreeta katsoi häneen hymyillen.\n\n\"Minä ajattelen, että Jumala havaitsi teidän tarvitsevan lepoa, ja sen\nvuoksi olette tullut tänne.\"\n\n\"Minä en tarvitse mitään lepoa\", vastasi nuori vaimo; \"minä tarvitsen\nJackini ja pienokaiseni. Siellä on nyt Martta nuuskimassa kaikkia\nlaatikoitani ja siivoomassa arkkujani, kuten hän sanoo, ja minä en\nsitten löydä mitään, kun kotia palaan.\"\n\n\"Älkää huolehtiko\", sanoi Greeta, noikaten hänelle rohkaisevasti.\n\"Parempi on siivota kuin panna toimeen epäjärjestystä. Kentiesi te\nkotiin palatessanne saatte nähdä kotinne koristettuna ja hienoksi\nsiistittynä tervetuliaisiksenne. Älkää nähkö pahinta kaikessa, vaan\najatelkaa sitä mikä on parasta ja jättäkää ikävät syrjään. Minä olen\npäättänyt aina kuvitella kaikkein parasta. Ja niin teenkin. Minun\noli tapanani uneksia, ennenkuin tulin palvelukseen, että minä kerran\npääsisin palvelemaan oikein hienoja neitosia, ja että asuisin talossa,\njossa oli tauluja ja mattoja, ja että minulla olisi tarpeeksi hiiliä\nlämmittämistä varten, -- ja niin on kaikki tapahtunut. Ja jos te\ntuumaatte itseksenne ja kuvittelette miten kaikki tulee olemaan,\nkun kotiin palaatte, niin se lohduttaa ja hauskuuttaa oloanne\nihmeellisesti. Saanko kuvata teille, miten kaikki käy?\"\n\nOdottamatta hänen suostumustansa Greeta alkoi: \"Näin se on. Te tulette,\najatte kotiin ajurin vaunuissa pitkin katuja aivan kuten herttua, ja\nteidän naapurinne pistävät päänsä ulos akkunoista ja katsovat, kuka\nsiellä tulee ajaen niin hienosti, ja sitten teidän miehenne nostaa\nteidät hellästi alas vaunuista ja vie teidät sisälle, ja siellä kaikki\npienokaiset tulevat teitä vastaan kasvot puhtaiksi pestyinä, hiukset\nsileiksi kammattuina ja parhaat vaatteet yllä, ja Marttakin tulee\nhymyillen teitä vastaan, ja huone on niin hienoksi siivottu kuin jos\nolisi pyhä, ja siellä on katettuna komea teepöytä, jossa on merirapuja\nja vesinenättiä ja kentiesi myöskin korinttikaakku, ja teidät pannaan\nistumaan nojatuoliin, ja kaikki kilvan palvelevat teitä, ja miehenne\nsanoo: Kuules vaimoni, me olemme kovin iloisia siitä, että saimme sinut\njälleen! Me emme täydellisesti tunteneet arvoasi ennenkuin nyt, kun\nolet ollut meiltä poissa!\"\n\nVaimo parka rupesi itkemään, mutta tunsi kuitenkin mielensä\nlohdutetuksi.\n\n\"Te esitätte asian juuri niin kuin se on\", sanoi hän ihmetellen ja\npyyhkien silmiänsä. \"Niin, kyllä on ihanata päästä kotiin jälleen! Minä\nkoetan sitä ajatella.\"\n\nGreetalla oli sana sanottavana myöskin lääkäreilleen.\n\nYksi heistä onnitteli häntä eräänä aamuna siitä, että hän oli\nparantumassa.\n\n\"Teillä on mainio ruumiinrakennus\", sanoi hän. \"Olen nähnyt monta,\njotka eivät ole kestäneet lievempiäkään palohaavojen tuottamia kipuja,\nvaan ovat siihen menehtyneet.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, tohtori, onko menehtyminen samaa kuin kuolema?\nMinä en milloinkaan olisi sitä ajatellut, sillä minä aion ruveta\nlähetyssaarnaajaksi, kun tulen täysikäiseksi. Minä tiedän, että Jumala\nsen tahtoo, ja hän pitää kyllä huolen siitä, etten kuole, ennenkuin\nsiksi olen tullut.\"\n\nTohtori katseli häntä hymyillen.\n\nGreeta jatkoi vakaasti, kiinnittäen silmänsä tohtoriin.\n\n\"Minä arvelen, että tunnette suurta pettymystä, tohtori, jos ette saa\nihmisiä paranemaan?\"\n\n\"Niin, kyllä kaiketi.\"\n\n\"Se mahtaa olla hyvin suuri koettelemus teille. Minun tulee teitä\nsääli, kun aamuisin teette kierroksenne sairashuoneissa ja havaitsette,\nettä lääkkeenne ei ole tehnyt toivottua vaikutusta. Ei suinkaan\nLontoossa ole ainoatakaan lääkäriä, joka olisi varma siitä, että hän\nvoi sairaat parantaa?\"\n\n\"Ei, jos sairaus on päässyt liian pitkälle kehittymään tai jos se on\nparantumatonta laatua.\"\n\n\"Niin\", sanoi Greeta, ja uneksiva katse ilmestyi hänen sinisiin\nsilmiinsä; \"ja minä otaksun, että löytyy sellaisia, jotka huolettomina\njättävät sielunsa sairaiksi, kunnes tauti on päässyt liian pitkälle.\nSenpävuoksi juuri minä kiirehtisin pakanain luo.\"\n\n\"Mitä niille sitten teet?\"\n\n\"Aion ainoastaan kertoa heille, kuka voi heidän sielunsa parantaa.\nTuntuu minusta oikein hirveältä, että muutamien niistä täytyy odottaa\nsiksi, kunnes pääsen heidän luoksensa.\"\n\n\"Vai niin, sinä aiot tulla saarnaajaksi? Oletko sinä\npelastusarmeijalainen?\"\n\n\"En, herra tohtori, olen palvelustyttö.\"\n\nJa Greeta nosti jälleen leukansa pystyyn. Jos hän olisi ollut\nherttuatar, ei hän olisi voinut itsetietoisemmin sitä ilmaista.\n\n\"Ja minulla on oikein hyvä palveluspaikka\", jatkoi hän, hiukan nyökäten\npäätänsä tohtorille, \"ja minä olen erittäin halukas pääsemään sinne\ntakaisin niin pian kuin suinkin.\"\n\n\"No me koetamme saada sinut terveeksi mahdollisimman pian; mutta minä\nluulen, että jos olisin sinun sijassasi, niin minä jäisin paikalleni ja\njättäisin pakanat omiin oloihinsa.\"\n\n\"Mutta juuri pakanoitten tähdenhän minä tahdon elää.\" Sitten hän äkkiä\nvaihtoi puheainetta.\n\n\"Te lääkärit kai ette milloinkaan itse ole sairaita?\"\n\n\"Toisinaan mekin olemme\", vastasi tohtori nauraen.\n\n\"En ole milloinkaan kuullut raamatussa puhuttavan sairaasta tohtorista.\nSairaista kapteeneista ja kuninkaista ja naisista ja tavallisesta\nkansasta yleensä, mutta ei kenestäkään lääkäristä, sitä minä en\nainakaan voi muistaa. Mutta minä kuvittelen, tohtori, että teidän\nsielunne ovat yhtäläisiä kuin muittenkin ihmisten, ja niitä te ette voi\nparantaa; vai voitteko?\"\n\n\"Me luulemme osaavamme\", sanoi tohtori naurahtaen.\n\n\"Niin\", sanoi Greeta, päätään ravistaen, \"mutta ettepä osaa kuitenkaan.\nSitä ei osaa kukaan muu kuin Jeesus Kristus; raamattu sanoo niin. Hän\netsii sieluja, eikä hän anna kenenkään muun sekaantua työhönsä. Minä\nvälistä ajattelen, että lienee suuremmoista olla lääkärinä, sillä te ja\nHerra olette yhteistyössä; hän antaa teille ruumiit parannettavaksi ja\nhoitaa itse sielut. Mutta suokaa anteeksi, tohtori, minä totta tosiaan\nuskon teidän erehtyvän, jos luulette voivanne itse parantaa sielunne.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi tohtori, nousten lähtemään, \"ehkä minä erehdyn.\nKoetan ajatella sitä asiaa.\"\n\nGreetalla oli iloinen päivä silloin, kun siteet otettiin pois hänen\noikeasta kädestään ja käsivarrestaan. Hän pyysi heti hoitajattarelta\nmustetta ja paperia.\n\n\"Minulla on niin monta ystävää, neiti hyvä, joille minun täytyy\nilmoittaa, kuinka voin. Ja ne, jotka ovat maalla, haluavat kirjeitä,\nsen voin teille vakuuttaa. Oi, kun minä ensin olin lähtenyt Lontoosta,\nkysyin joka kerta postimieheltä, eikö hänellä ollut kirjettä minulle,\nkysyin siihen asti, että vihdoin sain kirjeen, ja silloin olin sekä\niloinen että ylpeä, uskotteko sen?\"\n\nEnsimmäisen kirjeensä hän kirjoitti Ellenille. Se kuului näin:\n\n    \"Rakas ystäväni Ellen! Toivon että olet terve. Minä en voi\n    sanoa, että olen oikein terve vielä. Olet kai kuullut minusta\n    puhuttavan. Minua on kohdannut tapaturma, se johtui siitä, että\n    juoksin palavasta huoneesta tuomaan asiakirjalipasta, ja tuli\n    tarttui minuun ja minä kaaduin ja vietiin sairashuoneeseen. Tuli\n    on jotakin hirvittävää, Ellen, ja ellei minun olisi pitänyt\n    elää pakanain tähden, joitten luo minä aion mennä, niin luulen,\n    että olisin kuollut siihen paikkaan, johon kaaduin. Mutta nyt\n    paranemiseni edistyy, ja minä pidän vuoteestani, ja tohtorit ja\n    hoitajat ovat kilttejä, mutta hiukseni ovat leikatut, ja siitä\n    olen pahoillani myssyjeni tähden. Minä ajattelen ja ajattelen,\n    Ellen, miten minun pitää tehdä, ja minä aion kiinnittää myssyni\n    kummilla, jota ostetaan pulloissa. Ja nyt, Ellen, pyydän sinua\n    oitis kirjoittamaan minulle, sillä minä tahtoisin kuulla miten\n    herra Job jaksaa, ja tervehdi häntä minulta, ja pidä minusta\n    uskollisesti kuten ystävä, Ellen, ja minä en milloinkaan tahdo\n    muuta ystävää kuin sinut.\n\n    Rouva Banner, joka makaa viereisessä vuoteessa, lähtee huomenna\n    kotiin, ja minä ehkä tulevalla viikolla. Minä toivon pääseväni\n    takaisin neitieni luo pian. Oletko ollut missään sairashuoneessa,\n    Ellen? Se on suuri valkoinen huone täynnä vuoteita ja\n    sairaanhoitajia, ja jokaisen vuoteen yläpuolella on seinässä\n    kortti, joka kertoo kaikille, kuinka sairas kukin on, ja taulu,\n    joka ilmoittaa lämpömäärän, joka menee ylöspäin ja alaspäin,\n    kuten sanovat, sillä he tekevät sen lyijykynällä, mutta minä en\n    tunne mitään lämpömäärää, en tunne mitään muuta kuin ennenkään.\n    Ja tohtorit tulevat ja menevät joka päivä, ja niitä on sadottain.\n    Lontoossa on joukottain tohtoreja, kun on sairas; ja ne\n    tunkeilevat saadaksensa sairasta nähdä, mutta minä pidän heistä\n    ja hymyilen heille enkä puhu mitään. Nyt minun täytyy sanoa\n    sinulle hyvästi, Ellen, olen sinun rakas, uskollinen ystäväsi\n\n                                                 Greeta.\"\n\n    \"J.K. Toivon ettet ole unohtanut pakanoita.\"\n\nViimeinen, joka tuli tapaamaan Greetaa, ennenkuin hän lähti\nsairashuoneesta, oli Joyce.\n\nSe oli iloinen yllätys Greetalle, mutta Joyce ihan hämmästyi, kun hän\nnäki tytön pienet, läpihohtavat, laihat kasvot.\n\n\"Oi Greeta, sinusta tuskin mitään enään on jäljellä! Minulle sanottiin,\nettä sinä nyt olet parantunut, mutta kyllä vielä pitkä aika kuluu,\nennenkuin jaksat ruveta työtä tekemään.\"\n\n\"Viimeinen emäntäni on matkustanut ulkomaille, neiti, ja hän sanoi,\nettä minä voisin auttaa Lucya talon hoitamisessa, kunnes te minua\njälleen tarvitsette. Palaatteko jo pian maalle?\"\n\n\"Ei vielä. Helena neiti ja minä aiomme vielä käydä muutamien tuttavien\nluona sitä ennen. Meillä ei ole mitään kiirettä kotiin. Meidän kävi\nmielemme niin pahaksi, kun saimme kuulla, mitä sinulle oli tapahtunut,\nmutta samalla olimme oikein ylpeät sinusta. Olen ollut vieraana samassa\ntalossa kuin kapteeni d'Arcy, ja hän kertoi koko tapauksen.\"\n\n\"Tunnetteko minun kapteenini, neiti?\" kysyi Greeta innokkaasti. \"Hän\ntuli tänne minua tervehtimään eräänä päivänä. Hän on siivo herra,\npaljon siivompi kuin hänen palvelijansa, herra Bennett.\"\n\n\"Kuinka sinä voit ajatella mitään työtä, sinä pieni raukka?\" Joyce\nkatseli häntä säälivin silmin. \"Olen varma siitä, että olet tullut\npaljon pienemmäksi entisestä. Et näytä siltä, kuin voisit mihinkään\nryhtyä.\"\n\n\"Oi neiti, minun hiukseni minut sellaiseksi tekevät\", selitti Greeta\nsurullisena. \"Kun minä saan myssyni takaisin, tulen isoksi jälleen.\nMinä niin odotan sitä aikaa, jolloin saan sen päähäni. Olen mielestäni\naivan pukematon ilman sitä.\"\n\nJoyce nauroi.\n\n\"Minä luulen, että sinun täytyy ensin päästä johonkin toipumuskotiin,\nennenkuin rupeat ajattelemaan myssyjäsi. Minäpä puhun sisareni kanssa\nasiasta.\"\n\nGreeta ei näyttänyt olevan varsin tyytyväinen sellaiseen\ntulevaisuussuunnitelmaan. \"Suokaa anteeksi, neiti, mutta minä en pidä\ntuollaisista kodeista ja sen semmoisista. Olen kuullut, että niissä\non paljon kaikenlaisia sääntöjä, enkä minä voi kärsiä sääntöjä,\nainakaan kun ne ovat kirjoitetut suurilla kirjaimilla. Minä tulen\nterveeksi ja voimakkaaksi ja jaksan pian tehdä työtä, kun vain pääsen\ntäältä pois. Minun on hyvä olla täällä, mutta ruoka on niin ja näin,\nsitä on tavallisesti kupeissa. Väliin ajattelen, että makkara tahi\nsyltynpalanen maistuisi mainion hyvältä.\"\n\nSitten hän kysyi Helenaa.\n\n\"Onko hän oikein terve jälleen? Olen iloinen, että hän on terve, sillä\nse vasta oli hirveätä, kun hän siinä makasi tuperruksissa! Sitä en\nmilloinkaan voi unhottaa. Ja oi miten iloiseksi tulen, kun jälleen saan\npalata kotiin maalle. Minä olen aivan samaa mieltä kuin rouva Creek,\nettä se kokonaan voittaa Lontoon.\"\n\n\"Onpa hauskaa, että niin ajattelet. Nyt minun täytyy lähteä. Me\nkirjoitamme sinulle, kun jälleen palaamme kotiin. Olemme suostuneet\nsiitä rouva Dalen kanssa. Hyvästi.\"\n\nJoyce kurkotti kätensä hyvästiksi, ja Greeta puristi sitä\nkunnioittavasti.\n\n\"Tuntuu minusta kuin olisin hieno neiti, kun minun neitini antavat\nminulle kätensä\", sanoi hän jäljestäpäin hoitajattarelle.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nKolehti.\n\n\n\"Lucy, Lucy! Luuletteko, että minä saan lähteä kokoukseen tänä iltana?\nNeljä lähetyssaarnaajaa pitää puheita, se on ilmoituksessa, ja sali on\nainoastaan kahden katukulman päässä täältä!\"\n\nGreeta tuli aivan hengästyneenä kertomaan uutisiansa kyökkiin,\nherättäen Lucyn hänen iltapäiväunestaan.\n\n\"Voi sitä tyttöä, minkälaista melua!\" huudahti Lucy nyrpeänä. \"Tietysti\nsinä saat mennä, jos haluat. Minä kyllä lähden muutamien ystävien luo,\nmutta tulen aikaisin kotiin.\"\n\nKaksi viikkoa oli kulunut siitä kuin Greeta jätti sairashuoneen,\nja ensi viikolla hänen piti palata Sundaleen. Hiukset olivat vielä\nhänelle suurena koettelemuksena, ja käsissä ja käsivarsissa näkyi\ntulen jättämiä arpia. Mutta hänen hyvä luontonsa näytti olevan\npalovakuutettu, ja kun Lucy välistä surkutteli häntä, sanoi hän\nrohkeasti:\n\n\"En ole milloinkaan ollut kaunotar, enkä minä aio valittaa. Minä pidän\nitseni puhtaana ja siistinä enkä huoli muusta.\"\n\nNyt hän oli intoa täynnä lähetyskokouksen tähden -- eikä ollut\nkummakaan, sillä hän aikoi ottaa sinne mukaansa säästönsä. Hän oli\nsetelinsä vaihtanut kultaan; sukka oli melkein täynnä hopea- ja\nkuparirahoja. Kokous alkoi kello 7, mutta jo kuudelta seisoi Greeta\nkokoushuoneen ulkopuolella odottamassa, että ovet avattaisiin.\nSäteilevä ilme kasvoissaan hän asettui salin penkille istumaan,\nuskollisesti pidellen kallista sukkaansa päällysnuttunsa alla, jotta ei\nmikään pahansuopa ihminen sitä näkisi ja tempaisi hänen kädestään.\n\nOli paljon väkeä kokouksessa, sillä se oli vuosikokous, ja puhujien\njoukosta Greeta tunsi muutamia pappeja. Ensimmäisistä puhujista\nei hänellä ollut mitään iloa, sillä hän ei ymmärtänyt heidän\nselostuksiansa ja tiedonantojansa; mutta kun lähetyssaarnaajat\nrupesivat puhumaan, silloin Greeta todella innokkaasti seurasi\nesitystä. Hän kuunteli tarkkaavasti joka sanaa. Jos kertomukset\nhuvittivat kuulijoita, nauroi Greetakin sydämmensä pohjasta, jos taas\njotakin surullista kerrottiin, täyttyivät hänen silmänsä suurista,\nraskaista kyynelistä.\n\nKun vihdoin laulettiin virsi ja kolehtia ruvettiin kantamaan, silloin\nhänen ilomaljansa oli täynnä.\n\nHämmästykseksi ja tyytymättömyydeksi sille ujolle nuorelle miehelle,\njoka kolehtilautasta kantoi, otti Greeta hitaasti ja varovasti esiin\nnuttunsa alta mustan sukkansa ja laski sen rahojen päälle.\n\n\"Se on minun sukkani, nuori mies\", sanoi hän kiireesti, mutta niin\nääneensä, että lähellä olevat selvästi kuulivat hänen sanansa. \"Ottakaa\nse mukaanne, mutta älkää hukatko sitä, sillä se on hyvin raskas!\"\n\nNuori mies seisoi hetkisen epäilevänä; mutta Greetan uhkaava muoto ja\nvaroittavat kuiskeet saivat hänet pakenemaan tytön luota niin pian kuin\nsuinkin.\n\n\"Te ette saa sitä koskea, nuori mies! Se on annettava\nlähetyssaarnaajille, että he vievät sen pakanoille. Se on minun\nsukkani, sanon minä! Te ette saa pistää sormianne siihen, sillä se on\nminun sukkani, ja minä pidän teitä silmällä!\"\n\nHänen silmänsä todellakin seurasivat nuorta miestä ympäri koko salin;\nmutta sitten vietiin kolehti erääseen sivuhuoneeseen. Kun Greeta vielä\noli viipynyt muutaman hetken sen jälkeen kuin kokous oli lopussa,\nläheni hän vihdoin hitaasti ovea.\n\n\"Mitä sinä odotat?\" kysyi hän itseltään melkein suuttuneena. \"Sinä olet\nantanut sukkasi ja sillä hyvä. Tahtoisitko että kaikki tulisivat sinua\nkiittämään? Sinä olet oikea tyhmyri, se sinä olet.\"\n\nHän seisoi oven kynnyksellä, kun käsi laskeutui hänen olalleen. Hän\nkatsahti ylös ja näki huonosti puetun naisen seisovan vieressään.\n\n\"Minä istuin takananne ja näin teidän laskevan sukkanne lautaselle\",\nsanoi hän ystävällisesti. \"Onko teillä mitään sitä vastaan, että kysyn\nmitä siinä oli?\"\n\n\"Minun säästöjäni\", sanoi Greeta vähän ujosti. \"Minä olen jo kauan,\nnähkääs, halunnut päästä tällaiseen kokoukseen ja sillä välin olen\nsäästänyt sitä varten.\"\n\n\"Kuinkahan paljon te olette säästänyt?\"\n\n\"Olen saanut pari kertaa lahjan, nähkääs, yksi oli oikein suuri --\nkoko 300 markkaa -- se vaikuttaa sen, että summaa karttui niin paljon;\nmutta minun neitini tahtoivat, että minä ostaisin vähän vaatteita, ja\nsenvuoksi en ole itse voinut säästää kuin 75 markkaa ja 68 penniä.\"\n\n\"Kuinka suuri palkka teillä on?\"\n\n\"Minä saan 140 markkaa tänä vuonna.\"\n\nRouva lähti. Hänellä itsellänsä oli 14,400 markan tulot, ja hän oli\nantanut 15 markkaa. Rahat olivat hänen jumalansa, hän ei tahtonut\nniitä käyttää edes itseänsä varten. Häntä oli kehoitettu menemään\nveljenpoikaansa kuulemaan, joka oli lähetyssaarnaaja -- ja hän oli\nmelkein katunut, että oli antanut hetken tunteen vaikuttaa itseensä\nniin, että antoi 15 markkaa, kun 50 pennissäkin olisi ollut hänen\nmielestään tarpeeksi. Mutta Greetan riemu ja tyytyväisyys, kun hän oli\nantanut sukkansa, oli liikuttanut häntä. Hän häpesi, kun hän vertaili\nmolempia lahjoja ja molempien lahjojen antajien tuloja toisiinsa.\nTultuansa kotiinsa hän lähetti nimettömän rahaosotuksen, jolla\nlähetysseura sai nostaa 2000 markkaa, eikä kukaan tietänyt, että pieni\npalvelustyttö oli tähän antanut aihetta.\n\nGreeta pysähytettiin vielä kerran, ja tällä kertaa eräs pappi häntä\npuhutteli.\n\n\"Oletko sinä se pieni tyttö, joka antoi 375 markkaa sukassa\nlähetykselle?\"\n\nGreeta oikein hohti tyytyväisyydestä.\n\n\"Kyllä, hyvä herrani, mutta siinä oli vielä enemmän -- 375 markkaa ja\n68 penniä. Toivon että se nuori mies ei mitään pudottanut. Hän näytti\nniin pelästyneeltä.\"\n\n\"Onko sukalla mitään historiaa?\" kysyi pappi hymyillen.\n\nGreeta tuijotti häneen ja vastasi vähän ylenkatseellisesti:\n\n\"Mitä vielä. Ei sukalla ole mitään historiaa. Sitä on ainoastaan\nkuninkailla ja kuningattarilla, sellaisilla joista minä luin koulussa.\"\n\n\"Mutta mistä sinä olet saanut niin paljon rahaa?\"\n\n\"Osan olen saanut lahjaksi sairaalta kapteenilta ja loput olen itse\nsäästänyt.\"\n\n\"Kuinka kauan sinä olet harrastanut lähetystyötä?\"\n\n\"Oi, hyvin kauan, aina siitä asti kuin vuosi takaperin olin eräässä\nlähetyskokouksessa. Minä aion itse tulla lähetyssaarnaajaksi kerran,\nmutta --\" tässä hän sai pelästyneen ilmeen kasvoihinsa -- \"mutta ei\nsuinkaan minun milloinkaan tarvitse astua lavalle puhumaan, kuten nämät\ntäällä tekevät; täytyykö minun?\"\n\n\"Sinun tulee tehdä paljon vaikeampaakin, jos tulet\nlähetyssaarnaajaksi\", sanoi pappi hymyillen. \"Miksi tahdot tulla\nlähetyssaarnaajaksi?\"\n\n\"Pakanain tähden, hyvä herra, kun ne eivät tiedä mitään, ja\nlähetyssaarnaajat sanovat, etteivät joudu käymään kaikkien luona.\"\n\n\"Ei, me emme voi sitä tehdä\", sanoi pappi alakuloisena.\n\n\"Sanokaapas minulle, herrani, oletteko ollut pakanain parissa?\"\n\n\"Olen ollut Intiassa viisitoista vuotta.\"\n\n\"Oohoo!\" Greetan ääni ilmaisi sekä pelkoa että ihastusta. \"Mutta ette\nollut puhujana siellä toisten joukossa.\"\n\n\"En, minä kuuntelin niitä, jotka olivat uudempia ja nuorempia kuin\nminä, ja mielestäni oli hyvä kuunnella heitä.\"\n\n\"Oi herra pastori\", sanoi Greeta loistavin silmin ja punastuvin poskin,\n\"en ole milloinkaan nähnyt pakanaa, mutta lähetyssaarnaaja on melkein\nyhtä hyvä; tahtoisitteko antaa minulle kättä?\"\n\n\"Aivan mielelläni.\"\n\nGreeta tunsi itsensä niin onnelliseksi, kuin jos hän olisi kätellyt\nkuningatarta.\n\n\"Paljon kiitoksia, herra pastori; ja olkaa hyvä ja sanokaa, onko\nmissään pakanoita, jotka puhuvat englanninkieltä siellä, mihin minun\ntäytyy mennä, sillä minä en ole kasvatettu puhumaan ranskaa ja\nsellaista.\"\n\n\"Minun mielestäni sinä saisit tyytyä puhumaan pakanoille täällä\nkotimaassa. Niitä on yllin kyllin, tyttöseni. Ehkäpä Jumala näyttää,\nettä parhaiten voit häntä palvella täällä. Ja jos sinä lähetät säästösi\nmuitten avuksi, jotka pakanamaihin lähtevät, niin sinä otat osaa\nsuureen evankeliumin levitystyöhön kaikessa maailmassa.\"\n\nGreeta painoi alas päänsä.\n\n\"Olen päättänyt mennä pakanamaille ja minä toivon, että saan mukaani\nerään ystävän, jonka nimi on Ellen. Mutta jos Jumala ei pidä minua\nsopivana, niin hän sen kyllä ilmoittaa tavalla tai toisella.\"\n\nJa sitten Greeta lähti hymyilevin kasvoin, mutta surullisin sydämmin.\n\n\"Sukkaan kokoominen on hyvä apu\", mutisi hän, \"mutta siinä ei ole\npuoleksikaan sitä, mitä minä haluan tehdä, sillä minä tahdon tehdä niin\npaljon kuin voin enkä niin vähän kuin mahdollista.\"\n\nHän oli tavattoman äänetön, tullessaan kotiin Lucyn luo, ja kun hän\npani maata, vieri hänen silmistään muutamia kyyneleitä.\n\n\"Sinusta tuntuu tyhjältä, Greeta\", mutisi hän nyyhkytystensä kesken.\n\"Tiedän minä syynkin, sinä kaipaat sukkaasi -- tuntuu siltä, kuin\nolisi täällä käynyt kuolema huoneessa, -- mutta tuo on vain tuhmuutta!\nAjattele sinä, mihinkä se on mennyt ja mitä kaikkea sinun rahasi saavat\naikaan. Ja jos sinusta tuntuu tyhjältä ilman sukkaa, niin ota toinen ja\nrupea sitä täyttämään huomenna!\"\n\nTämän päätöksen tehtyään hän lohdutettuna vaipui unen helmoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä vuotta sen jälkeen kuin Greeta oli palannut Lontoosta Ivyn\nhuvilaan, näemme hänen eräänä kauniina iltapäivänä seisovan puutarhassa\nomenapuun suojassa kuunnellen kirkonkellojen juhlallista ääntä.\n\nAlbert Edvard istuu takajaloillaan ja katselee tarkkaavasti tyttöä.\nMutta siinä on myöskin voimakas, nuori mies, jonka silmät ovat häneen\nkiinnitetyt, eikä hän ole pakotettu äänettömänä tyttöä katselemaan,\nsillä hänellä on kieli, millä voi puhua.\n\n\"Greeta\"!\n\nGreeta hätkähti ja punastui samassa niin, että tuli melkein kauniiksi.\n\n\"Noh, Bill, miksi minua seuraat? Minä näin sinut kirkossa vähän aikaa\nsitten, ja siinähän on kyllin yhdeksi päiväksi.\"\n\n\"Isä on lähettänyt minut\", sanoi hän vähän ujosti. \"Hän haluaisi kuulla\njotakin häistä.\"\n\n\"Voithan sinä kertoa hänelle niistä\", sanoi Greeta katsellen puussa\nnuokkuvia valkoisia ja punaisia omenankukkia. \"Sinä tiedät, miltä Joyce\nneiti näytti, eikä löydy koko maailmassa toista kapteenia, joka voisi\nkapteeni d'Arcyn voittaa. Nyt minun täytyy lähteä sisälle ilostuttamaan\nHelena neitiä. Hän on mennyt huoneeseensa itkeäkseen tarpeeksi. Minä\ntulin tänne, kun vaunut vierivät pois, vieden heidät mukanaan.\"\n\n\"Mitä sinä ajattelit?\"\n\n\"Minä ajattelin sitä, miten he molemmat puristivat minun käsiäni\",\nvastasi Greeta, ja innostunut hymyily päilyi hänen huulillaan.\n\"Olenko kertonut sinulle, että he pyysivät minua mukaansa Intiaan?\nMinä kuvittelin ennen, että menisin sinne lähetyssaarnaajana, kun\ntäysikasvuiseksi tulisin, ja nyt näytti siltä, kuin Jumala olisi\nantanut minulle tilaisuuden; mutta olen saanut oppia toista, ja\nkoska Helena neiti nyt on kovin luuvalon vaivaama, en aio häntä\njättää. Hän ja minä keskustelimme paljon täällä eräänä päivänä. On\nmuutamia, joitten on sallittu puhua ihmisille täällä kotona, ja\ntoisia, joitten tulee lähteä ulkomaille, ja kunhan me vaan puhumme\ntoisillemme Jeesuksesta ja voimme tarjota auttavaa kättä, teemme\nJumalalle otollista työtä, missä olemmekin. Minä olen vain taitamaton,\nsivistymätön tyttö, mutta minä rupean käsittämään, etten ole niin\ntaitava kuin ennen luulin olevani. Ja Vapahtajamme on sanonut:\n'Seuratkaa minua ja minä teen teistä ihmiskalastajia'; ja jos Joyce\nneiti ja hänen kapteeninsa seuraavat häntä Intiaan, niin minä\nvoin seurata häntä täällä Sundalessa. En tahdo milloinkaan lakata\najattelemasta pakanoita, Bill. He ovat, niin sanoakseni, kapaloidut\nminun sydämmeni ympäri, ja minä tahdon yhä edelleenkin koota heille ja\nrukoilla heidän puolestaan. Mutta minä koetan tehdä velvollisuuteni\nneitiäni kohtaan ja olla uskollinen pienessä --\"\n\nBill kuunteli häntä ääneti näin pitkälle, mutta nyt hän kurkotti\nkätensä Greetalle.\n\n\"Tule, Greeta\", sanoi hän, tarkoittavasti silmää iskien; \"tule ja tee\nvelvollisuutesi minua kohtaan. Olen sinua odottanut koko tämän vuoden,\nja isä kaipaa sinua niin hirveästi!\"\n\nGreeta pudisti päätään, mutta hänen silmiinsä tuli uusi loiste.\n\n\"Sinun täytyy odottaa vielä vähän kauvemmin, Bill. Minun neitini on\nsanonut, että hän tulevana vuonna muuttaa erään sukulaisen luo, ja\nsilloin minä olen vapaa.\"\n\n\"Lupaatko varmasti, Greeta, että tulevana vuonna tulet? Nuo hääkellot\nsoivat minun päässäni ja sydämmessäni tänään.\"\n\n\"Jos sinä ja minä koetamme tehdä Jumalalle otollista työtä yhdessä,\nBill, niin tahdon tulla luoksesi silloin.\"\n\nGreeta puhui kuiskaavalla äänellä, mutta Bill veti hänet luokseen.\n\n\"Tyttöni, sinä olet osottanut isälle ja minulle tien taivaaseen, eikä\nole luultavaa, että minä tahtoisin tehdä sitä, mikä sotii Herran tahtoa\nvastaan.\"\n\nGreetan silmät täyttyivät kyynelistä.\n\n\"Oi Bill, mitä luulet kapteeni d'Arcyn sanoneen minulle tänään, kun\nhän puristi kättäni? Hän katsoi minuun ja sanoi: 'Hyvästi, Greeta.\nMinä saan sinua kiittää paljosta hyvästä, mutta parhaan päivätyön teit\nsilloin, kun annoit minulle tuon sanoman, ensikerran kuin kohtasimme\ntoisemme. Sinä sanoit sairaalle kapteenille, mihin hänen tuli mennä\ntullaksensa terveeksi, ja vaikka kesti kaksitoista kuukautta, ennenkuin\nhän lopullisesti teki päätöksensä, niin hän kuitenkin vihdoin sen teki\nja saa nyt kokonaan kiittää sinua siitä, että hän on parantunut.' Nämät\novat hänen omat sanansa, ja minä itken, kun noita sanoja muistan, sillä\nne tekevät minut niin äärettömän onnelliseksi. Minä rukoilin Jumalaa,\nennenkuin palvelukseen menin, että saisin auttaa sairasta kapteenia, ja\ntällä tavalla hän on vastannut rukoukseeni!\"\n\n\n\n"]