[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftemW5X1UfUYpzu3zMoDgjH6KPc2RdVAsPoe_AMnDUSk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2238,"Kotipoluilta IV","Lassinen, Emil",1861,1938,"2238-lassinen-emil-kotipoluilta-iv","2238__Lassinen_Emil__Kotipoluilta_IV","Pieniä kertoelmia","novelli",[],[],"fi",1898,null,24076,153621,false,61934,[23,24],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[26,27],"Literature - Other","Short Stories","\"Kotipoluilta IV: Pieniä kertoelmia\" by Emil Lassinen is a collection of short stories written in the late 19th century. The book explores themes of rural life, relationships, and personal growth through various characters and their experiences. The stories portray the lives of individuals dealing with struggles related to love, family, and social expectations in a Finnish context.  The opening of the collection introduces Esteri, a young girl marked by her cheerful demeanor but faced with the impending responsibilities of adulthood. As her family contemplates handing over the management of the family farm to her brother, Esteri grapples with feelings of insecurity and apprehension about her future. The narrative follows her personal evolution from a seemingly carefree youth to a more complex character navigating familial tensions and the constraints imposed by societal expectations, particularly in her new role within her brother's household after his marriage. The tone reflects both the warmth of rural traditions and the trials that come with growing up, engaging readers in Esteri's journey of self-discovery. (This is an automatically generated summary.)",[],131,"Kokoelma lyhyitä kertoelmia, jotka kuvaavat suomalaista maaseutua ja sen asukkaiden arkisia haasteita. Tarinat käsittelevät köyhyyttä, perhesuhteita ja luonnonvoimia, kuten satoa uhkaavaa hallaa, tavallisten ihmisten elämänkohtaloiden kautta.","Emil Lassisen 'Kotipoluilta IV' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2238.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOTIPOLUILTA IV\n\nKirj.\n\nEmil Lassinen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1898.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHalla.\nKaksi markkaa.\nKesäinen kertomus.\nLompakko.\nKaksi hääiltaa.\nTyhjää varjoa vain.\nSurman sijoilla.\nTaistelu ja voitto.\nMaailmankiertäjä.\nHeikkas-ukon romaani.\n\n\n\n\nHalla.\n\n\nSe oli Esteri nuorimman tytön eellimäinen, ja se oli semmoinen\nvirmakka, hoikka ja lapsellinen. Moitittiin aina että hän nauroi liian\npaljo ja ajatteli liian vähä. Sellainen ominaisuus on monella tytöllä,\nniinkauan kuin nuoruuden kevät kestää, mutta sitte seuraa useinkin\nsäälimätön halla, joka kylmettää juuria myöten kaikki lapsellisuudet,\nkaiken hentouden.\n\nNiin kävi Esterinkin. Toimeentulo kotona oli niin tukalaa, se vaati\nyhtämittaista raatamista, väsymättömyyttä. Edistyminen oli sula\nmahdottomuus, pellot olivat siksi pienet, kiinnitysvelka siksi suuri.\nKiitti Luojaa, että sai ulosteot ja velankorot vuosittain suoritetuksi\nja että sai selvän leivän ravinnoksi. Tavaran kokoomisesta,\nvaurastumisesta ei puhettakaan.\n\nKun Esteri oli viidentoista vanha ja kun vanhimman jälkimäinenkin tytär\njo oli joutunut miehelään, alkoivat isä ja äiti tuon tuostakin\nviittailla siihen suuntaan, että he mieluimmin jo luovuttaisivat talon\nhallinnon pojalle ja antautuisivat eläkkeelle. He olivat aikansa\nseisoneet etumaisina taistelijoina, ponnistelleet, hikoilleet, heillä\noli oikeus jo hellittää, sillä uupumus alkoi tuntua luissa ja\njäsenissä. Nuoremmat ja väkevämmät voimat olivat velvolliset astumaan\nheidän sijalleen olemassaolon taistelurintamaan. -- Mutta tuon Esterin\ntähden tarvitsisi kestää vielä; jokunen vuosi, sanoi äiti... se on niin\nerilainen, niin ajattelematon ja arkatunteinen. Kun tulee miniä taloon,\nniin...\n\nSyvä huokaus keskeytti ajatuksen. Äiti tiesi omasta kokemuksestaan,\nmistä merkityksestä hallinnon luovuttaminen tuli olemaan Esterille.\nKahdentoista vuotias Miina, nuorin lapsista, oli toisen luontoinen, ja\nse voisi jäädä isän ja äidin hoitoon, jos olot kiertyisi kylmiksi,\nmutta Esteri, arkatunteinen ja lapsellinen Esteri, sen kanssa oli\nvaikeinta.\n\nHuononpuoleinen vuodentulo joudutti päätöksen toteuttamista. Rukiista\nsaatiin tuskin viittä jyvää, heinänteko-aikana satoi katkeamatta,\nperunoihin tuli rutto. Karjan kustannuksella saatiin velan korot ja\nulosteot suoritetuiksi. Silloin päätös ratkaistiin.\n\nTalon hallinnon saatuaan alkoi poika etsiä sopivaa vaimoa, sellaista,\njolla oli kykyä talon komentoon ja joku summa rahaa. Muuan varakas\ntorpantyttö osoitti taipuvaisuutta. Kosija, kahdenkymmenen vuotias\nnuorukainen, ajoi asiaansa tulisesti, sillä saalis oli verrattain\noivallinen. Tytön myötäjäisrahoilla voisi lyhentää kiinnitysvelkaa\nainakin puolet, rahojen lisäksi tuli vielä muutakin irtainta samassa\nsuhteessa. Onnekkaampaa naimista ei poika ollut uneksinutkaan.\n\nKun talon luovuttamisesta oli kulunut vuosi umpeen, pidettiin häät. Ne\neivät olleet loistavat, mutta hupaiset ne siltä olivat. Seitsemäntoista\nvanhalla Esterillä, joka oli morsiustyttönä, oli uusi, tiiliruskea\npukine yllään. Väri ei tosin soveltunut tilaisuuteen, mutta hänellä ei\nvielä ollut kunnollista mustaa pukinetta eikä hän siitä ensinkään\npahoitellut. Häissä ei ollut ketään isoisia eikä siis mitään\nsilmäänpistävää eroa näkynyt hänen ja muiden vieraiden vaatteusten\nvälillä.\n\nSitte alettiin elämään uusissa oloissa. Esteri, joka vilkkaalla\nmielikuvituksellaan oli toivonut naimisen johdosta mahdollisia ja\nmahdottomia, pettyi heti ensimmäisinä päivinä. Veljen vaimo tosin\npuheli hänelle ystävällisesti ja nauroikin joskus mukana, mutta hänen\nkäytöstavassaan oli jotakin, joka pidätti Esteriä pääsemästä häntä\naivan lähelle. Heidän välilleen ilmaantui ensi hetkistä saakka\njonkinlainen juopa, ja juopa kasvoi ajan mukana yhä jyrkemmäksi.\nVeljenvaimon läheisyydessä tunsi Esteri itsensä araksi, yksin ollessa\npainui hänen mielensä alakuloiseksi. Toisinaan tuntui kaikki niin\noudolta, vieraalta, tuntui koko olo ja elämä ihka toisellaiselta kuin\nennen, jolloin isä ja äiti vielä ohjasivat talon komentoa, jolloin veli\nvielä oli naimatonna. Epäillen että hänessä itsessään ehkä löytyi\nsuurin syy, koetti Esteri entistä hartaammin saavuttaa veljensä vaimon\nystävyyttä ja rakkautta. Mutta jota enemmän lämpöä hän osoitti\npuoleltaan, sitä enemmän kylmyyttä ja jäykkyyttä niitti hän\nvastalahjaksi, sitä kauemmas hän työntyi päämäärästään.\n\n-- Eikö sitä naineenakin saa olla iloinen? virkkoi hän kerran veljensä\nvaimolle, yritettyään turhaan sulattaa tämän kylmyyttä ja jäykkyyttä.\n\n-- Saa kyllä olla iloinen, mutta ei saa olla harakkamainen, kuului\nvastaus.\n\n-- Harakkamainen!... Esteri loukkaantui syvästi. Hän ei enää koko\npäivänä nauranut eikä puhunut turhia.\n\nVähitellen muuttui hän epäileväksi ja epäröiväksi, ja yhtämittainen\nristiriita rupesi vallitsemaan hänessä. Hän olisi mielellään ollut\niloinen ja entisen tapainen, mutta hän ei ollut enää milloinkaan varma,\noliko ilo paikallaan tai ei. Veljenvaimon kasvojen ilme peräytti hänen\nnaurunsa, vieras ja outo ilma, joka tuntui täyttävän entisen rakkaan\nkodin, ikäänkuin kahlehti hänen vasituiset ja luontaiset taipumuksensa.\n\nTöiden ja askareiden johdosta alkoi myöskin sadella muistutuksia hänen\nosalleen. Kun hän teki jotakin oman älynsä mukaan, sanoi veljenvaimo\nheti, ettei se työ lainkaan olisi kiirehtänyt, joku toinen muka\noli tärkeämpi, kiireellisempi. Mutta jos Esteri epävarmuuden\nsilmänräpäyksenä tiedusteli töiden suhteen jotakin, kuului heti\nvastaus, että suuren tytön toki pitäisi tietää sellainen asia\nkysymättäkin.\n\nMiinaa veljenvaimo usein kiitteli maasta pilviin. Esteri ei ensin ollut\nymmärtää noita kiittelemisiä, mutta pian oppi hän käsittämään, että ne\nolivat moitetta hänelle. Tarkka ja taidokas Miina, josta tulee kelpo\nnainen, merkitsi että hän oli typerä, taitamaton, ettei hänestä muka\nmilloinkaan tule kunnon ihmistä.\n\nIlmi riita ei voinut jäädä tulematta, jo ensimmäisenä talvena se\npuhkesi. Veljenvaimo meni erään kerran vettä ammentamaan, tuli sitte\nporstuan rappusille ja tiuskasi Esterille, että tämä muka kiusalla\nviivytteli tuloaan ja antoi hänen seistä pyryssä ja pakkasessa. Esteri\nsieppasi korennon ja kiirehti kaivolle.\n\n-- Vielähän tuo vesi läikkyy saavissa... sinulla on vaan erinomainen\nhalu purra minua.\n\nEnsimmäinen sananvaihto johti pian toiseen ja kolmanteen. Esterillä oli\ntunteellinen sydän, joka pian loukkaantui, mutta yhtä pian unhotti ja\nantoi anteeksi. Veli huomasi epäsovut piankin ja teki kaikki minkä\nkykeni, rakentaakseen sovintoa.\n\n-- Se on Esteri aina ollut sellainen ajattelematon ja erillainen muita,\nsanoi hän vaimolleen.\n\n-- Ja häijynsekainen, lisäsi tämä... sitä ei ole opetettu eikä\nkasvatettu.\n\n-- Ei se varsinaisesti häijy ole, ei lähimaihinkaan, on vaan muuten\nsellainen.\n\nVeli koetti puolustaa parhaan mukaan sisartaan. Esteriä hän sitte\nkahdenkesken kehoitti rupeemaan aikavaksi, järkeväksi, heittämään pois\nturhat lapsellisuudet ja loukkaantumiset kaikista pikku-asioista j.n.e.\n\nKesällä sattui viiltävämpi loukkaus. Esterillä oli kolme kanaa, joista\nhän sai tulot itselleen. Veljenvaimo ruokki kerran omia kanojaan, ja\nEsteri, jolla ei ollut tahallista vakoilemisen aietta, sattui sivulta\nnäkemään, miten ruokkija potkaisi hänen \"Heleenaansa\", kun sekin juoksi\nnoukkimaan leivän muruja. Seuraavana päivänä asetti Esteri kanansa\npärekoppaan, vei ne kylään. Oli kuullut että eräästä talosta,\njonka tyttären kanssa hän oli läheinen ystävä, oltiin hankkeissa\nlähteä kaupunkiin. Kotiin palatessa sitte raskas mieli puhkesi\nkyyneleihin. Hän istui kivelle ja itki ensimmäiset viljavat kyyneleet\nneito-ijässään, itki jotta hoikka vartalo vapisi ja nytkähteli.\n\nSyksyllä ryhtyi veljen vaimo kankaankudontaan. Hänen, Esterin ja Miinan\npiti saada uudet talvipukineet. Veli oli tuonut loimet kaupungista,\npaljon puhetta ja touhua oli pidetty asiasta. Kun kutojan ja Miinan osa\noli kudottu, tuli Esterin vuoro. Silloin kangas muuttui asulleen,\nraidat olivat rumia, samoin värikin. Kangasta poikki leikatessa\nkieltäysi Esteri jyrkästi huolimasta osaansa.\n\n-- Miksi et huoli? kysyi veli, joka ei tiennyt kesällisestä tapauksesta\nmitään ja joka luuli siskonsa ja vaimonsa elävän sulimmassa sovussa.\n\n-- Muuten vaan... minä kudotan Einolan Katrin kanssa...\n\nKun veli pääsi syyn perille, torui hän vaimoaan siitä, ettei tämä ollut\nkutonut samanväristä ja -raitaista kangasta Esterille kuin\nitselleenkin.\n\n-- Turhaa sisuttelemista, vastasi vaimo... kangas on yhtä hyvää ja\nlujaa, mutta Esteri on sellainen toranrakentaja ja...\n\n-- Mutta väri ja raidat, eihän ne kuitenkaan ole...\n\n-- Väri ja raidat, Jumalan nimessä... ottakoon sitte Esteri minun\nosani, hänelle se kai kuuluu ansiosta, minä saan elää ja olla\narmopaloilla. Sellainen rikas neito...\n\n-- Ei se kuulu asiaan.\n\n-- Mutta se kai kuuluu asiaan, että sinä ja Esteri saatte kiusotella\nminua mielin määrin. Eihän minusta ole ollut mitään hyötyä talolle,\nEsterin nojallahan tässä on päästy kai jaloille...\n\nVeli sai sellaisen läksytyksen, että hän suuttui koko kangasrettelölle.\nKun ei Esterille kerran kelvannut oma osa eikä kutojankaan, niin sai\nolla kelpaamatta.\n\nEinolan Katrin kanssa toimitti Esteri kangasta itselleen. Hänellä oli\nmonivuotiset säästöt kanahoidosta tallessa mustaa pukinetta varten. Sen\nteettäminen sai siirtyä tuonnemmaksi.\n\nYhä apeammaksi muuttui hänen mielensä, yhä varjokkaammaksi kävi kodin\nentinen kirkas ilma. Ei tullut enää Esterin huulilta tyhjiä nauruja, ei\nrinta enää riemastunut turhista, elämän todellisuudella oli siksi kovat\nkourat.\n\nKotoa lähteminen pois pälkähti sitte ajatuksiin, tyynnyttäen mielen\nmuutamiksi hetkiksi petolliseen onnentilaan. Hän lähtee pois\nsynnyinkodistaan eikä palaa takaisin milloinkaan, lähtee kylmänä,\nylpeänä, huokaustakaan huokaamatta.\n\nMutta sitte tuli kysymys, minne hän lähtisi, mitä tarkoitusperää kohden\nhän suuntaisi. Hänellä ei ollut mitään kokemusta, ei taidon alkeita, ei\nystäviä, ei ohjaajia. Kansakoulun käyneillä oli niin monta uraa\navoinna, mutta hänpä ei ollut käynyt tuntiakaan kansakoulua.\nKirjoitusta hän osasi lakea, siinä kaikki hänen taitonsa ja tietonsa.\nUnelma murskautui pian.\n\nSuosioon pääsemistä ja ystävyyden saavuttamista ei hän enää\nyrittänytkään, veljenvaimo oli siksi kylmästi ja tylysti kohdellut\nhäntä... oli armottomasti viskannut luotaan, mitä pyhintä ja kalleinta\nhänellä oli tarjottavaa: lämpimän, puhtaan ystävyyden.\n\nJos hän olisi rikkonut jollakin tavoin, olisi asia ollut\nselitettävissä, mutta hän ei tiennyt tahallisesti mitään loukkaavaa\ntehneensä, ei pienintäkään. Mistä sitte tuo kalpeus häntä kohtaan? Ja\ntuo sietämättömyys, joka oikein huokui veljenvaimon koko olennosta. Se\noli kerrassaan käsittämätöntä. Oliko se sitä lajia ihmistä, joiden\ntäytyy välttämättä saada vihata. Sehän olisi hirmuista. Vai olisiko\nhänen köyhyytensä yksinomaan syynä kaikkeen?\n\nEhkä, ehkä...!\n\n-- ... Ja mieti asiaa tarkoin, virkkoi lipeäkielinen Sanna, joka oli\nijässään monta taipumatonta tyttöä taivuttanut... se on Vanhalan Kalle\nvarakas isäntä... ei eläkevanhuksia, ei velkoja, talo hyvässä kunnossa,\nkiiltokarvaiset hevoset, aitat täynnä eloa ja tavaraa, mieti asiaa\ntarkoin ennenkuin kiellät.\n\nEsteri tunsi kylmiä väreitä sydämmessään... häntä oikein pelotti pelkkä\najatuskin tulla Vanhalan isännän vaimoksi.\n\n-- Se on niin vanha, ja sillä on ollut sen Anninkin kanssa...\n\n-- Tuommoisia viitsit mainitakaan. Mikä vanha se on Kalle? Vasta\nneljänkymmenen vaiheilla, mies paraassa miehuudessaan. Ja tuo Annin\nasia, se ei talon isännälle merkitse kahta kolikkoakaan.\n\n-- Mutta se on niin ilkeätä.\n\n-- Jäisivät maarkin tytöt naimatta, jos tuollaisista piittaisivat.\nMiehillä semmoisilla kuin Vanhalan isäntä, on aina oma arvonsa, ei sitä\nkukaan pidä muistissa, mitä silloin tällöin on tapahtunut. Eikö olisi\nlystiä heilua varakkaan talon emäntänä? Eikö?\n\nEsteri tunsi ohimojensa kuumenevan. Päästä pois veljenvaimon silmien\nalta, päästä emännäksi varakkaasen taloon, jossa saa käskeä ja komentaa\nja jossa ei tarvitse alituiseen pelätä väijyviä silmiä, olisi siinä\nkostoa. Mutta toisaalta sellainen pisamakasvoinen, ryppyinen mies kuin\nKalle. Ja se Annin asia ja ne entiset, joista maailma on kohissut...\n\n-- En minä tiedä, ei taida sopia... kylmät väreet soutivat taasen\nEsterin sydämmessä.\n\n-- Hupsu tyttö, millaisia puhelet, se sopii niin mainiosti.\n\n-- Miten se Kalle on tullut minua ajatelleeksi, tuskinhan me olemme\nsanaa vaihtaneet.\n\n-- Se on nähnyt sinut aina milloin olet käynyt Einolassa... ja se on\nruvennut mieltymään.\n\n-- Ei se taida sopia, kaikki ihmiset nauraisivat... enkähän minä tunne\nKallea kohtaan...\n\n-- Hupsu tyttö, mitä puhelet. Kotonasi olet viidentenä pyöränä\nvaunuissa, mutta Vanhalan emäntänä...\n\nVeljenvaimon tiukoilemiset, hänen äänensä kiusallinen sointu, hänen\nkylmyytensä, häijyytensä, kaikki kuvautuivat äkkiä Esterin silmien\neteen. Ja samassa iski kova kostonhalu hänen sydämmessään. Ohimot\nkuumenivat, mieleen kertynyt katkeruus vapisutti kättä. Jos hän\nkiusallakin...\n\n-- No, tulkoon sitte, eihän ne voi muuttua huonommiksi minun päiväni.\n\nHän nousi ylös ja lähti kiireesti astumaan kotia kohden. Hän oli\npaluumatkalla Einolan Katrin luota.\n\nKotiin saavuttuaan sulkihe hän kamariinsa... koetti tyynnyttää mieltään,\nmutta koetus ei ensinkään luonnistunut. Kylmä ahdistus, jommoista ei\nhän ennen eläissään ollut tuntenut, kouraili häntä... hän ei saanut\nkyyneleitäkään tulemaan. Pelastettu ja -- kuitenkin perikadossa, soi\nalati hänen korvissaan.\n\nIltakin oli jo kulunut niin myöhälle, ettei hän voinut lähteä Einolan\nKatrin luo, kuulemaan sen mielipidettä. Einola oli Vanhalan naapuri,\nKatri oli ainoa lapsi. Sillä oli jo salasulhanenkin, pulska,\nsamanikäinen poika. Katri varmaankin hämmästyisi, kun kuulisi että\nhänestä ja Vanhalan Kallesta tulee pari.\n\nMutta se ei saa tapahtua, ei elämän päivinä. Jo seuraavana päivänä\nlähtee hän Einolaan ja lähettää peräyttämisilmoituksen Sannalle. Hän\ntekee sen ihan varmaan, vetelästä suohon, kovan onnen päiviltä\nperikatoon ei hän syökse itseään, ei, ei...\n\nVasta aamupuolella nukahti Esteri, mutta uni oli levotonta, rauhatonta.\nKun hän aamulla heräsi, vallitsi sellainen sekavuus ja hämminki hänen\nsydämmessään, ettei hän osannut päättää sinne eikä tänne. Toisin\nsilmänräpäyksin päätti hän jyrkästi peräytyä, toisin silmänräpäyksin\nasianhaarat tuntuivat väkisin työntävän hänet miehelään.\n\nEinolaan meno siirtyi tuonnemmaksi.\n\nVeljenvaimon kanssa syntyi sanailu aamuaskareita tehdessä. Tähän saakka\noli Esteri tavallisesti vaiennut tai korkeintaan lausunut jonkun\nmiedon, mielipahaa ja loukkausta ilmaisevan sanan, mutta nyt ei hän\nenää voinut niellä harmiansa.\n\n-- Sinä olet torpasta kotoisin ja omaa lajiasi... mutta minä olen\nperintötalon tytär.\n\nSamassa viskasi hän kädestään jotakin lattialle, otti lypsysangon ja\nriensi karjatarhaan. Siellä hän kyllä katui sanojaan, mutta anteeksi\npyytämään ei hän mennyt. Ennen veljen naimista oli hän rakastanut\nkaikkia ihmisiä, ihana sopusointu oli vallinnut hänen ja koko maailman\nvälillä, mutta tuo vieras olento oli kahden vuoden aikana joka päivä\nkylvänyt myrkyllisiä vihan siemeniä hänen sydämmeensä, ja nyt alkoi\nkylvö tuottaa satoa, kasvullisuutta. Viha ja katkeruus oli herättänyt\nvastavihaa ja katkeruutta, samalla kuin viha heräsi hänen sydämmessään,\noli häneltä ryöstetty kaikki elämän rikkaus ja onnellisuus, niin ettei\nollut jälellä muuta kuin katkerat tunteet.\n\nLauantai-illalla tuli Vanhalan isäntä puhemiehen kera tuomaan kihloja.\nNaimiskauppa oli sillä päätetty. Heti kosinnan jälestä alkoi\nveljenvaimo lähennellä Esteriä. Jäykkyys suli, entinen kylmyys vaihtui\nlämmöksi, hymyilevä nauru ja ystävälliset sanat tulivat kuin itsestään;\nMutta Esteri työnsi hänet ylenkatseellisesti luotaan pois. Tarjottu\nystävyys tuli liian myöhään.\n\nPari viikkoa ennen häitä teki veljenvaimo viimeisen kokeen. Esteri\nistui käsi poskella ja mieli kylmänä, kun kokeilija ilmaantui kamariin.\n\n-- Unhotetaan pois entiset ja ruvetaan ystäviksi.\n\nEsteri tunsi poskensa kuumenevan. Hän alkoi viheltää, kuten ennen onnen\naikoinakin oli tavannut tehdä. Tuo ihminen oli lopultakin vihannut\nhäntä köyhyyden tähden. Ja nyt kun hänestä tulee Vanhalan emäntä, nyt\nse kehtaa tulla tarjoomaan ystävyyttään. Säälittävä olento.\n\n-- En minä unhota milloinkaan sinua, herttainen kälyni, vastasi Esteri\npurevan ivallisesti... Kiitos vain kaikesta hyvyydestäsi näinä kahtena\nvuotena... niitä lie soma muistellaksesi. Ystävyyttä ei minulla, ikävä\nkyllä, ole varaa tarjota, olen siksi köyhä...\n\n-- Sinä olet tullut ylpeäksi, kovin ylpeäksi, kun pääset\ntalonemännäksi.\n\n-- Hyvänen aika! huudahti Esteri naurusuin ja viattoman näköisenä.\nTalostahan minä itsekin olen, enhän minä torpasta ole.\n\nEsteri käytti terävintä asetta mitä hänellä oli. Ei mikään koskenut\nveljenvaimoon niin kiusallisesti ja ärsyttävästi, kuin muistutus että\nhän oli torpasta syntyisin.\n\nHäät pidettiin syyskesällä Vanhalassa. Päivä oli lämmin ja sees. Esteri\nlähti jo aamupäivällä kotoa, sanottuaan jäähyväiset vanhemmilleen,\nsiskolle ja veljelle, jotka tulivat vasta myöhemmällä häätaloon. Ei\nyhtään kyyneltä tullut hänen silmäänsä hyvästi jätellessä, mutta kun\nhän sitte tienkäänteessä loi silmäyksen synnyinkotiinsa, syöksähtivät\nkuohuvan runsaat vedet silmiin. Siinä oli lähde lähellä, Einolan Katri\npysäytti hevosen, Esteri juoksi tuttua polkua myöten lähteelle ja pesi\nsen kirkkaalla vedellä kyyneleensä pois. Ne olivat viimeiset hänen\nneitoijällään.\n\nVihkijäistilaisuudessa osoitti hän erinomaista tyyneyttä. Selvällä ja\nkuuluvalla äänellä luki hän vihkivalan sanat, kasvoilla ilmeni\nsellainen tylsyys, että äiti ja omahiset imettelivät. Ensin mainittu\nvarsinkin oli pelännyt, että Esteri kadottaisi tyyneytensä ja tekisi\njonkin ajattelemattomuuden.\n\nTurha pelko. Yhdeksäntoista vuotias Esteri käytti koko illan itsensä\nniin järkevästi ja arvokkaasti, kuin konsanaankin täysin kehittynyt\nnainen. Ei näkynyt merkkiäkään entisestä tytönhoikaleesta, joka kolme\nvuotta taaksepäin oli ajellut perhosia takaa ja joka väliin aamusilla\npistäytyi pihlajaan kukkumaan käkenä varsin sitä varten, että sai aimo\ntorut vanhemmiltaan.\n\nIhmiselämän ankarat hallat toisinaan kylmettävät ihmeen pian\nlapsellisuudet pois. Esterikin kypsentyi parissa vuodessa järkeväksi\nnaiseksi -- -- --\n\n\n\n\nKaksi markkaa.\n\n\nOli ihan sääntönä, että Selmi oli kaikessa etevämpi Sakua, olipa sitte\nkysymyksessä läksyjen oppiminen tai kujeileminen tai pieni kähmäkkä\nylemmän kansakoulun poikien kanssa, sillä semmoistakin sattui väliin\nviikon päivinä. Selmiltä kävi kaikki niin liukkaasti, luontevasti ja\nniin ruton somasti... Ja sillä oli sellainen nopea käsitys- ja\ntoimintakyky, sellainen liukkaus ja taipuvaisuus kaikkeen, että oikein\nveti ihmeeksi toisinaan. Saku oli hitaampi ja kankeampi eikä häneen\npystynyt ensi nyhjäyksellä mikään asia, mutta sitte kuin pystyi, sitte\npysyi lujassa.\n\nKehityksessä ei kuitenkaan sattunut suurtakaan eroavaisuutta. Selmin\noppiessa tuntemaan aakkoset, oppi Sakukin, ja vaikka ensin mainittu\nusein keikkui jo kukkulalla, viimemainitun vielä hikoillessa mäen\nkeskivaiheilla, pysyttiin kuitenkin rinnakkain. Sillä Selmin työhön\ntuli kernaasti aukkoja ja vuotopaikkoja, mutta Saku teki kypsiä jälkiä\neikä hänen tarvinnut milloinkaan tehdä samaa nousumatkaa kahdesti.\n\nHyviä ystäviä he olivat, huolimatta luonteiden vastakkaisuuksista ja\nhuolimatta siitä, että Saku oli pyöreä ja varteva, Selmi solakka kuin\norava. Alempaa kansakoulua he yhdessä kävivät, asuivat samassa talossa,\npoimivat kesäisin yhdessä marjoja, onkivat ahvenia, tekivätpä yksissä\ntuumin pieniä kepposiaankin, semmoisia vähäpätöisiä, joihin alemman\nkansakoulun oppilaat kykenevät. Molempain vanhemmat kuuluivat\ntyöväestön luokkaan. Selmin isän suonissa juoksi vilkas pohjalaisveri,\nSakun vanhemmat olivat hiljaista Hämeen kansaa. Miten oltiinkaan\nmaailmassa risteilty, niin kaupunkiin oli vetänyt kummankin perheen\ntie, ja samaan taloon jouduttiin asumaan, samoja portaita polkemaan.\n\nSaku piti toveriaan kovin suuressa arvossa, mutta pyrki sentään\nkaikessa sen rinnalle. Ja syntyi siten monta olantakaista ponnistelua,\nsekä koulupiirissä että sen ulkopuolella. Noin ylimalkaan onnistui Saku\nponnisteluissaan mainiosti; ei sattunut useinkaan, ettei hän olisi\ntänään osannut sitä, minkä Selmi osasi eilen, olipa se sitte kujeilujen\nalalla tai läksyjen oppimista.\n\nKerran -- koulut eivät silloin vielä olleet alkaneet -- kihmelteli\nSelmi kaduilla, mutta toveri ei ollut mukana. Raatihuoneen lähellä\nkoikkasi hän kappaleen matkaa yhdellä jalalla, silmitteli ylös\nkorkeuteen sekä alas leipurin rappuja kohden. Oli satanut pari päivää,\nkatukäytävien laiteilla oli liejua. Tultuaan raatihuoneen taakse näki\nSelmi liejussa jotakin valkoista ja välkehtivää. Mitähän se mahtoi\nolla? Jospa tarkastaisi toisella silmällä. Tönkäys isolla varpaalla,\nniin välkehtivää esinettä tuli enemmän näkyviin. Ja kaikki mitä tuli\nnäkyviin, oli pyöreätä ja kirkasta.\n\nMitä tämä merkitsi?\n\nJa Selmi kumartuu, silmät kirkastuvat, iloinen hämmästys täyttää hänet\nkorvalehtiä myöten. Välkehtivä esine on markka, hopeamarkka. Selmi\nheittää pari kuperikeikkaa ja lähtee vilistämään kotia kohden kuin\npikajuna.\n\nKotona syntyy aika ilot. Äiti ottaa rahan käteensä, vakuuttaen että se\non selvä hopeamarkka, nuoremmat siskot ja veikot joutuvat kokonaan\nymmälle. He käsittävät, että jotakin erinomaista ja tavatonta on\ntapahtunut, ja he ryntäävät äidin ympärille, huutaen: markka, markka,\nanna minulle...\n\n-- Mutta missä on Alasen Saku? Tuolla tikapuilla keljottelee; ei tiedä,\npoika parka, vielä koko seikasta. Mitähän sanoo, kun...\n\n-- Saku, tule tänne, huutaa Selmi innoissaan rappusilla.\n\nSaku nousee seisomaan ja silmittelee alas. Tekisi mieli laskeutua\nsuorana kuin seiväs tikapuita myöten pihamaalle, mutta askeleet ovat\nhirmun leveitä; ei ole jaloissa mittaa astua sellaisia.\n\n-- No, Saku, tule pian, huutaa Selmi kärsimättömästi ja puolittain\näkäisesti.\n\nJo käsittää Saku, että on jotakin kysymyksessä, jo alkaa hän kiepottaa\nitseään alas aika nokkelasti. Saapuu huutajan luo, astuu sisään\npunakkana ja pyöreänä.\n\n-- Näetkös, mikä tämä tässä on, virkahtaa Selmi verrattomalla\näänenpainolla ja ottaa rahan esille.\n\n-- Markkahan tuo on, vastaa Saku kylmästi... olen maar minä nähnyt\nisällä ja äidillä...\n\n-- Niin, keskeyttää hänet Selmi... mutta onko sulla itselläsi,\npoikanen, milloinkaan ollut tällaista?\n\nSaku alkaa aavistaa jotakin; hänen silmänsä suurenevat eikä hän saa\nsanaa suustaan.\n\n-- Onko ollut milloinkaan sinulla tämmöistä pyöreätä?...\n\n-- Ei, eipä minulla vielä, vastaa Saku vihdoin nolosti ja kankeasti.\n\n-- Ei suinkaan, ei... mutta tämä, jonka tässä nyt näet, on mi-nun\nmark-ka-ni.\n\n-- Jokohan tuo nyt on?\n\n-- No, kysytään äidiltä. Kenen on tämä markka, äiti?\n\n-- Sinun, lapsikulta.\n\n-- No, nytpähän kuulit. Joko alat uskoa, vai vieläkö intät vastaan?\n\n-- Enhän minä enää... miten sinä?...\n\n-- No, näeppäs, minä olin onnenpoika, minä löysin sen.\n\n-- Mistä?\n\n-- Raastuvan takaalta. Äiti pani minut viemään sukkia Veikkoselle.\nKalle ei ollutkaan kotona, oli lastuja noutamassa Peliinin uudelta\nrakennukselta. Minä tuumasin myöskin mennä sinne. Tulin raastuvan\nkohdalle, tulin ohitse. Hih-hei, kadulla kiiltää ja välkkyy jotakin.\nMinä varpaalla koskettamaan. Hih-hei, se oli markka, poikaseni, joka\nkiilti ja välkkyi kuin aurinko, tuo sama markkanen, jota sormesi nyt\nkoskettaa.\n\nSaku hengittämättä kuunteli Selmin juttua.\n\n-- Minäpä en ensin tahtonut uskoa silmiäni, luulin että se oli tinaa\ntai jotakin muuta, mutta...\n\n-- Olikin hopeata. Eiköhän mennä katsomaan sitä paikkaa, minä tahtoisin\nnähdä...\n\n-- Mennään vaan... ja pojat juoksemaan raastupaa kohden.\n\n-- Tuossa on kämmenen kuva, sanoi Saku, kun olivat tulleet paikalle ja\nSelmi oli osottanut kohdan, missä markka oli maannut.\n\n-- Minä heitin siinä lystikseni pylläkän... tuossa noin näet ison\nvarpaan sijan, siinä kohden se kiilsi ja siihen minä tonkasin.\n\nSaku oli varsin huumautunut ihmetapauksesta. Kotiin tultuaan näytti hän\nnololta sekä entistä totisemmalta. He olivat olleet Selmin kanssa tähän\nsaakka jokseenkin tasa-arvoisia, mutta nyt oli tasa-arvoisuus saanut\npahan kolauksen. Selmi oli kohonnut arvaamattomaan kunniaan, josta\nkunniasta hänellä, Sakulla, ei ollut kynnen vertaakaan osaa.\nTasa-arvoisuuden laita markka-asian jälkeen oli noin ja näin. Muut ne\nvielä lietsoivat tuota alemmuuden tunnetta parempaan eloon. Puhuivat\nihmetyksellä Selmin löydöstä ja lausuivat ihmetyksen ohessa koreita\nkehusanoja. Isäkin teki siten. Työstä kotiin tultuaan ja illallista\nsyödessään, hiipi Saku hänen polviensa lähelle ja virkkoi:\n\n-- Kuulkaahan, isä.\n\n-- No, mitäpä nyt?\n\n-- Yläsen Selmi löysi tänään markan.\n\n-- Oh-hoh, sepä vasta peijakasta. Mistä löysi?\n\n-- Raastuvan takaalta.\n\n-- Oh-hoh, sitäpä oli vikkelä veitikka.\n\nYöllä näki Saku unia markasta tuhansissa eri muodoissa. Hän oli milloin\nlöytävinään sadottain markkoja, milloin taas kadottavinaan ne. Aivan\naamulla, kun hän jo oli hereillä ja silmät auki, alkoi hän tulisella\ninnolla penkoa sänkyvaatteita.\n\n-- Saku, mikä sinun nyt on? kysyi äiti.\n\n-- Se markka putosi tänne, se hopeamarkka.\n\nÄiti rupesi nauramaan ja silloin Saku selvisi unenpyörryksistä. Mutta\nalemmuuden tunne ei laannut kiusaamasta, ahdistamasta. Hän ei ollut\nenää Selmin vertainen, ei omissa silmissä eikä muidenkaan silmissä, hän\noli jäänyt takapajulle aimo matkan.\n\nPäivemmällä tarkastettiin löytömarkka perinjuurin, luettiin\nkirjoitukset, numerot, koetettiin sen helähdystä eikä mieli tahtonut\nensinkään väsyä ihmettelyihin.\n\nIltapuolella meni Saku lastuja noutamaan Peliinin uudelta, tekeillä\nolevalta rakennukselta. Joku hämärä tunne sanoi hänelle, ettei muu kuin\nluja ponnistus voinut nostaa häntä alemmuuden tilasta Selmin tasalle.\nSiten oli ennenkin ollut, siten oli nytkin. Ponnistus, luja ponnistus\ntarvittiin taasen tehdä. Markan löytäminen oli elin-ehto hänelle, jos\nei mielinyt tykkänään takapajulle jäädä. Hämärän tunteen ohjaamana\nalkoi Saku tarkkaan tirkistellä jalkoihinsa, sekä meno- että\npaluumatkalla. Jos sattuisi että hänkin löytäisi... Mutta eipä sattunut\nsinä päivänä eikä vielä seuraavanakaan. Luonteensa mukaisesti rupesi\nSaku ponnistelemaan yhä kovemmin. Minne menikin ja mistä tulikin, aina\nasteli hän etunojassa, aivan kuin olisi ottamaisillaan kadulta jotakin.\n\nLehtorin perhe asui aivan vastapäätä, ja rouva, joka tunsi Yläsen ja\nAlasen väet, tuli kummiinsa, kun ensi kerran näki Sakun etunojaisena\nkävelevän katua.\n\n-- Mitä tuo Alasen Saku noin kurottaa kaulaansa? kysyi hän\npalvelustytöltään, kun torilta palatessaan kohtasivat Sakun kadulla.\n\n-- Tiesi häntä, vastasi palvelustyttö. Yksikö kuje ja vehe niillä on?\n\nMutta lehtorin rouva, tavattuaan Sakun vielä toisen ja kolmannen kerran\netunojaisena astelevan kaupungilla, rupesi utelemaan asiaa tarkemmin,\nja kun sai kuulla Yläsen Selmin rahalöydöstä ja löydön vaikutuksesta\nAlasen Sakuun, niin vedet silmiinsä nauroi rouva. Mutta Saku\njatkoi yhä ponnistelujaan, huolimatta pienistä vastoinkäymisistä\nja hullunkurisuuksista, joihin ponnistelut johtivat. Eräänä\nsunnuntai-ehtoona, jolloin kuu valaisi taivaalla, tuli hän kadun\nkulmaukseen eikä huomannutkaan etunojaisen asentonsa vuoksi, että\nkulmauksessa seisoi pitkäsäärinen leipurin sälli mielitiettynsä kanssa.\nSaku puksautti suin päin rakastaviin, ja sälli suuttui ja tiuskasi:\n\n-- Sen herhiläinen, kun pusket ihmisiin kadulla.\n\nSurkeita pettymyksiäkin sattui. Ponnistellessaan joutui Saku kerran\npormestarin puutarhan kohdalle. Pisteaidan juuressa kiilti jotakin\nvalkoista. Sakun silmät osuivat huomaamaan sen, sydän alkoi lyödä\ntiheästi, ja hän juoksi kuin nuoli valkoista, kiiltävää kohden. Tuli\nlähelle, kumartui ottamaan. Mitätön paperipalanen se vain oli -- ja\nitku tahtoi tunkeutua Sakulle kurkkuun. Niin vähälle jo veti ja\nkuitenkin...\n\nTuota kesti viikon päivät, ehkä hiukan enemmänkin. Eräänä\nsunnutai-iltapäivänä asteli Saku laiturilta kotia kohden, kumaraisena\nja etunojaisena. Samaan aikaan läksi lehtori rouvineen huvimatkalle.\nRouva näki Sakun Pitkälläkadulla ja tunsi hänet jo kaukaa.\nKadunristeyksessä seisahti Saku ja näytti ikäänkuin miettivän, mikä\nkulkureitti olisi onnellisempi. Mutta pian hän teki ratkaisun; lähtien\nastelemaan suoraan huvimatkailijoita vastaan. Asteli etunojaisena,\nkumaraisena ja vilkuili sivuilleen.\n\n-- Kuulehan, Alfred... ja rouva pysäytti miehensä ja rupesi vilkkaasti\npuhelemaan. Rouvan puhellessa levisi makea hymy lehtorin kasvoille,\nja hän otti rahakukkaronsa esiin, etsi markan ja pudotti sen\nkatukäytävälle. Lähti sitte astelemaan rouvineen kadun poikki, ja kun\npääsi vastakkaiselle puolelle, niin jäi paikalleen seisomaan. Mutta\nSaku kulki kulkuaan, näkemättä ympärillään mitään, huomaamatta ketään\nmuita kulkijoita. Ja hän saapui markan lähelle... ja hän pysähtyi ja\nnäytti ikäänkuin kivettyneen. Hämmästyksen mentyä ohitse syöksähti hän\nyhdellä heitolla ottamaan markan. Ja sitte lehtori ja rouva näkivät\npyöreän esineen ponnahtavan pari kyynärää ylös ilmaan, ja ponnahduksen\njälestä näkyi pieni vilaus jostakin pallomaisesta kappaleesta, joka\nlivisti, kiiti ja suhahti näköpiiristä pois kuin vihellys -- -- --\n\nSelmi oli pihalla, Sakun joutuessa kotiin.\n\n-- Missä olet ollut koko iltapäivän?\n\n-- Enpähän juuri missään. Saku asettui nojaan tikapuille.\n\n-- Tule heittämään nappia.\n\n-- Tokkopa tuota viitsii... On tässä muutenkin lystiä.\n\n-- Mitä lystiä?\n\n-- No, kun on toinen käsi tällä lailla lakkarissa niinkuin minulla\nja...\n\n-- Tyhjä käsi lakkarissa... mitä suotta visertelet? Käy pois\nheittämään.\n\n-- Eipä tiedä, jos on tyhjä... pensaassa on väliin jäniskin ja\npoikaset.\n\nSelmi hääräili yksikseen napinheittoa. Saku loikoi selkä nojallaan\ntikapuilla, ja hänestä tuntui niin sanomattoman hupaiselta. Selmi ei\ntietänyt vielä mitään. Luulotteli, että on mahdotonta kenenkään muun\nlöytää markkaa. Mutta hänellä oli oikea käsi housun lakkarissa, ja\nkädessä oli... no, olipa mitä tahansa, ei siitä tietänyt vielä Selmi.\n\n-- Huonosti sulta käy heitto... en minä noin viitsisi syrjään...\n\n-- Voi sirkan silmät, sinäkö tuota heittäisit paremmin?\n\n-- Heittäisinpä niinkin... tällä lailla minä heittäisin.\n\nSaku kiepsahti tikapuilta alas, kumartui etunojaan, ojensi kätensä,\ntähtäsi ja heitti kiiltävän markan nappikuopan pohjalle.\n\n-- Käyppä katsomaan putosiko paikalle.\n\nSelmi oli vilaukselta nähnyt heittoesineen ja hän harppasi parilla\naskeleella nappikuopan ääreen. Katsoi ja tirkisti...\n\n-- Hyvänen aika, tämähän on...\n\n-- Markka, keskeytti Saku välinpitämättömästi... Se sen pitäisi olla.\n\n-- Ketun korvat, markka tämä on selvästi... Selmillä oli jo raha\nkädessä... Onko se omasi?\n\n-- Eiköhän tuo liene omia.\n\nPojat katsoivat \"kissan silmää\" tuokion. Sitte vierähti Selmin huulilta\nkysymys:\n\n-- Miten sinä sen olet saanut?\n\n-- Aivan samoin kuin sinäkin. Tämä minun markkani on sinun markkasi\nveli, ja se lähti veljeään etsimään. Pitkälläkadulla minä sen yhätin\näsken, kun se oli matkalla. Oli niin veitikan lystiä... ja Saku\nkertomaan löydöstään seikkaperäisemmin. Kun hän oli lopettanut, virkkoi\nSelmi:\n\n-- Tietävätkö ne tuolla jo?\n\n-- Eihän ne vielä...\n\nJa pojat menivät uutista kertomaan ensin Alaselle ja sitte Yläselle. Ja\nmarkat pantiin rinnakkain, syrjät, paksuus, vuosiluvut, kaikki\nverrattiin toisiinsa. Ja siihen päätökseen tultiin, että markat olivat\nyhtä arvokkaat.\n\nJa Ylänen virkkoi ihmeissään Sakulle:\n\n-- Voi veitikka, vai löysit sinäkin. Nyt olette taas yhtä kyvykkäitä\nkumpainenkin. Ei ole yhtään eroa.\n\nJa sepä se juuri olikin pääasia. Koulutkin taasen piakkoin alkoivat\nvaikutuksensa, ja jollei Sakukin olisi löytänyt markkaa, olisi\ntasa-arvoisuus pahasti häiriintynyt.\n\nSe markan löytö reipastutti ja innostutti vastaisiin ponnistuksiin.\n\n\n\n\nKesäinen kertomus.\n\n\nEnoni tunsi todellakin itsensä onnettomaksi, siinä sohvalla\nnyyhkyttäessään ja ajatellessaan kaikkea mikä oli synkkää, surullista,\nikävää. Surullinen mieli-ala tuli äkkiä. Postitoimistoon mennessä\nolivat ajatukset vielä hilpeät, silmäys rusotti onnea, mutta takaisin\npalatessa suru jo ahdisti rintaa, ja silmäykset olivat niin haikeita,\nkuin olisi kaikki onni ja ilo mennyttä.\n\nJa syy tuohon kaikkeen oli eräs pikkuinen seikka: Yrjöltä ei tullutkaan\npäivän postissa kirjettä, vaikka sen oli määrä tulla. Kolmesti kuussa\nkirjoittivat he toisilleen, väliin neljästikin, kun sattui olemaan\njotakin tärkeämpää ja huvittavampaa sanomista. Kolme kertaa kuitenkin\noli vakituinen määrä, niin olivat he suostuneet erotessa ja molemmin\npuolin vakuuttaneet täyttävänsä suostumuksensa... ja kuitenkaan\nei Yrjöltä tullut kirjettä. Postinhoitajatar oli hymyillyt\nveitikkamaisesti ja lausunut, ettei ole tällä kertaa. Käsittihän se\nhyvinkin, mitä merkitsi kolme neljä värikuorista kirjettä kuussa,\njoissa osoitekirjoitus oli pelkkää taidetta.\n\nTähän saakka ne olivat kirjeet saapuneet säännöllisesti, siten nuo\nkolme päivää saivat ihan erityisen merkityksen. Niillä oli ihana\nvärityksensä, joka näkyi ainoastaan hänen silmäänsä, niitä päiviä\nkohtaan oli sydämmesssäkin erityinen tunne, sellainen suositteleva,\nhyväilevä ja ilostava tunne, joka pani ajatukset vilkkaiksi ja kultasi\nne kauneimmalla ruusunvärillä.\n\nMiten Yrjö saattoi noin unhottaa kirjeen lähettämisen, kun hyvin tiesi,\nettä hän sitä niin palavasti odotti. Miten saattoikaan tuottaa\nsellaista surua, ikävää, mielihaikeutta, miten?\n\nJa Emmi painoi poskeaan lujemmin sohvaan ja nyyhkytti kovemmin.\nSydämmetön Yrjö, kiusantekijä, pahan tuulen tuottaja ja...\n\nAlma, Emmin kesätoveri ja rakkain naisystävä samalla tuli huoneesen.\n\n-- No, taivas, mikä lapsen on, mikä?\n\n-- Minä olen onneton, kerrassaan onneton... Emmi peitti kädellään\nsilmänsä.\n\n-- Pakottaako rakkauden hammasta niin kovin? Hi-hi, -hi-hi, hii...\n\n-- Elä kiusaa minua, Alma, et kuitenkaan tiedä, miten minä kärsin tällä\nhetkellä.\n\n-- Pium, paum, nauti elämää, sä silloin kuin se sulle hymyää...\n\nJalkaa polkien lauloi Alma Emmin mielilaulua pari värsyä.\n\n-- Unhottiko Yrjö panna kirjeesen suukkosia?\n\n-- Unhotti koko kirjeen.\n\n-- Ja siitä on kyynel silmässä... oi sitä rakkautta! Mutta luetaanpas\nmitä \"Pohjantähden\" kertoelmissa sanotaan rakkauden pikkusuruista... ja\nAlma otti pöydältä muutaman novellikokoelman ja alkoi lukea: Kun\nrakkaus vielä on heilimäajallaan, silloin on se niin hentoa ja arkaa,\nettä pienikin viima koskee siihen kipeästi. Elämän todellisuus sen\nkuitenkin aikaa myöten päivetyttää, ja kun se ehtii terää tekemään,\nvarisee liiallinen hentous pois ja jälelle jääpi se, mikä on pysyvätä,\nja se kestää kylmiäkin viimoja. Elämän todellisuus on rakkaudelle\nsamasta merkityksestä kuin ahjo raudalle: todellisuuden rakkaus ei ole\ntunnetta, se on paljo suurempaa, syvempää, ja sitä ei kihlausajalla\nyleensä aavistetakaan, vaan vasta tuonnempana...\n\n-- Lopeta jo, Alma, minä en tiedä rakkaudesta muuta kuin sen, että\nrakastan, rakastan hirveästi, ja muuta enempää en tahdokaan tietää.\nRakkauteni, olkoon se sitte äsken herännyttä tai päivettynyttä, tekee\nminut onnelliseksi; mutta nyt tänään, kun ei tullut Yrjöltä kirjettä...\n\n-- Tuollainen pikkusuru ei kannata kyyneliä, se menee pian ohi... ja\nniitä jaksetaan kantaa suurempiakin suruja rakkauden tähden, paljo\nsuurempia. Mutta lähdetäänpä järvelle ja soudetaan Immenkivelle, siitä\nsalmensuuhun...\n\n-- Ei, en minä nyt lähde, mene sinä yksin... Emmi käänsi päätään pois\nja liikahutti kärsimättömästi ruumistaan.\n\nAlman lähdettyä makasi hän vielä hetkisen sohvalla, mutta nousi sitten\nylös, haki Yrjön kirjeitä käsille, selaili niitä, lukien rivin sieltä,\ntoisen täältä ja koskettaen väliin huulillaan jotakin suloista sanaa.\nJa niitähän siellä oli ihan kirjavanaan. \"Rakas Emmi\", \"rakas lapsi\",\n\"rakas kullan nuppu\" ja paljon muuta sellaista hyväilevää oli joka\nsivulla, ja niitä oli silmän hauska nähdä, niitä oli huulten hauska\ntoistella. Vuosi taaksepäin ei Emmi vielä tiennyt rakkaudesta. Hänestä\noli tuntunut vallan hullunkuriselta, kun seminaarikumppanit vehkeilivät\nmies-oppilasten kanssa, ihastuivat, rakastuivat, kylmenivät, olivatpa\nväliin hirveästi mustasukkaisiakin toisilleen. Rakastui Emmikin\nseminaarissa, mutta hän rakastui Almaan, omaan luokkatoveriinsa, ja\nrakastuminen tapahtui niin kiihkeästi, kuten olisi siinä ollut\nkysymyksessä taivas ja kadotus. Alma, tuo suurivartaloinen tyttö, jolta\nmuka puuttui kaikki viehätys ja naiselliset avut, tuo \"pitkä Alma\",\njoksi miesoppilaat häntä nimittivät, se voitti ensi silmäyksellä Emmin\nsydämmen. He rakensivat liiton keskenään, ja liitto pysyi ehjänä\nrikkoutumatta kertaakaan, sillä Emmi suorastaan jumaloi Almaa. Hän ei\nastunut askeltakaan seminaarin aituuksesta ulos, ilman ettei Alma ollut\nrinnalla, eikä tehnyt pienintäkään työtä Alman mielipidettä kuulematta.\nVertaillessaan omaa sisällistä olentoaan Almaan, joutui ensimainittu\naina tappiolle. Hänellä itsellään oli oikkuja, pahoja tuulia, ja hän\nkäytti mielellään teeskentelyä ja viekkautta tovereitaan kohtaan, mutta\nAlma oli aina sama tyyni, koristelematon ja lämmin olento, hänessä ei\nnäkynyt naisen tavallisia heikkouksia. Ja niin iloinen ja viehättävä\nhän osasi olla, vaikk'ei sitä miesten seurassa näyttänyt. Muutenkin oli\nAlmalla yleensä se ominaisuus, että hän vieraiden seurassa osasi\npeittää hyvät puolensa, josta seurasi, että usea toverikin piti häntä\ntyhjänä, vaikka asia yksinkertaisesti oli siten, ettei Alma ollut\nhuvitettu mielittelemisestä enempää naisia kuin miehiäkään kohtaan.\nSeminaarista päästyään joutuivat he kauas toisistaan, mutta heti\nensimmäisen virkavuoden jälestä viettivät he kesälupansa Emmin kotona,\npienessä lukkarilassa, jossa heillä oli sievä vinttikamari asuttavana.\nSitte, kun he taaskin vuoden kuluttua toisen kerran ehtivät kiertää\nyhteen, oli tapahtunut suuri asia: Emmi oli joutunut salakihloihin.\n\nKaikki oli käynyt nopeasti ja niinkuin kohtalon määräyksestä. Kun hän\nerosi Almasta elokuun lopulla ja lähti opettajapaikkaansa, tunsi hän\nitsensä erinomaisen virkeäksi, elonhaluiseksi. Iltapäivällä saapui hän\nperille. Ollen matkasta hiukan väsynyt, istui hän keinutuoliin, aikoen\nensi työkseen tarkastaa miten huolellisesti suntion vaimo, joka siivosi\nhänelle, oli kesänaikana kastellut ja hoidellut kukkia, mutta samassa\njoku noputti oveen, ja ennenkuin hän kerkisi kunnolleen vastatakaan\nastui nuori apulainen huoneesen, esittäen itsensä ja mainiten jotakin\nmuuttolinnuista, joiden paluuaika jo näytti olevan käsissä.\n\nEmmi tunsi poskensa kuumenevan... ajatuksiin tuli outo rauhattomuus,\njoka toisin vuoroin tuntui suloiselta, mutta toisin vuoroin ahdisti\nrintaa. Hän katsoi apulaiseen. Lyhytkasvuinen, leveähartiainen mies,\navomieliset kasvojenpiirteet, mutta katse ja esiintyminen hiukan\nepäröivä ja ujo. Vaatetuksessa, ihon hipiässä ja hiusten hoidossa näkyi\nsyvien rivien rotumerkit, ja kun esittely oli tapahtunut ja jokunen\nsana vaihdettu, lausui nuori apulainen suoraan, että hän toivoi Emmistä\nitselleen henkiheimolaista, jonka kanssa saisi imartelematta vaihtaa\nmielipiteitä.\n\nSiitä hetkestä se sitte alkoi. Kun Emmi illalla paneutui levolle, näki\nhän viimeiseksi kuvitelmissaan nuo avomieliset kasvot, kuuli tuon\nmatalan, mutta hyväsointuisen äänen, ja kun hän aamulla heräsi,\nmuisteli hän jokaista sanaa, minkä apulainen illalla oli lausunut.\nOliko sitte mielikuvituksen ansio ehkä, mutta apulaisen puheet ja\nmietteet tuntuivat, kun niitä tarkemmin ajatteli, erittäin\nytimekkäiltä; niistä leyhkyi jotakin uutta ja tuoretta, jota Emmi oli\nhämärästi itsekin tuntenut monia aikoja, mutta jota hän ei ollut\nkyennyt selvin lausein lausumaan.\n\nEnsimmäistä käyntiä seurasi toinen, kolmas. Ensi aikoina luuli Emmi\nvaan pelkältään ihailevansa apulaisen rikasta ja väkevää henki-ihmistä,\nmutta pian teki hän huomion, että ihailussa löytyi jotain muutakin\nhellempää ja ihanampaa, joka pani sydämmen sykkimään lämpöisemmin ja\nantoi uuden merkityksen nykyisyydelle. Avomieliset kasvojenpiirteet,\nteeskentelemättömyys, kaikkea hienomaisuutta karttava käytös veti Emmiä\nvahvasti puoleensa ja toi samalla onnen tunnetta ja tuollaista hienoa\nhavaintoelämää, joka heräävälle rakkaudelle on omituista. Apulaisen\nseurassa unhottui Emmiltä oikullisuus ja kaikki muutkin luontaiset\nnaisheikkoudet... elämä sai kokonaan uuden värityksen. Kaiken tuon\nlisäksi vielä vanha lapsuudenaikuinen unelma sievästä pappilasta\npuutarhoineen ja järvineen, joka unelma tuli rikki revityksi, kun veli\nvähää ennen ylioppilaaksi pääsemistä joutui tautivuoteelle ja sai\nvalkoisen lyyrylakin sijaan mustan ruumiskirstun. Apulaisen olento\nloihti tuon lapsuusunelman esiin kaikessa vihannuudessaan... Emmi\nrupesi sitä yhä tiheämmin muistelemaan. Hän piirsi sen paperillekin, ja\nsiihen pantiin lähelle kirkkomiesten venevalkama, lampaat, lehmät,\npantiinpa suuri villakoirakin pihalle, jommoinen kotona oli ollut\nOtto-vainajan eläessä.\n\nEnnen uuden kesän joutumista sitte tapahtui kosinta. Emmi oli aikeessa\nlähteä kävelylle eräänä iltana ja toimittaa samalla vihko-ostoksia, kun\nYrjö monipäiväisen poissaolon jälestä astui sisään. Oli iloinen, kuten\ntavallisesti, mutta kun oli teetä juotu ja väitelty tarpeeksi erään\näsken ilmaantuneen novellin johdosta, vaikeni Yrjö ja kävi miettivän\nnäköiseksi. Emmi silloin kysyi, josko hän oli loukkaantunut väittelyn\njohdosta. Kysymykseen tuli kieltävä vastaus... ja ennenkuin Emmi ehti\nmitään huomatakaan, istui Yrjö hänen vieressään sohvalla, piti hänen\nkättään omassa kädessään ja nojasi päätään häneen. Unhottumaton ilta!\n\n-- -- Muistelmat keventivät Emmin raskasta mieltä, paha tuuli tyyntyi,\nvähitellen tuli ihka kirkas, pilvetön sää. Tieto että Yrjö, tuo\nlujamielinen, itsenäinen ja väkevähenkinen mies rakasti häntä sielunsa\nkaikella voimalla, pääsi äkkiä valtavaksi tunteeksi, ja siihen\ntunteesen häipyi koko paha mieli, koko tuo pikku suru, joksi Alma sitä\noli nimittänyt. Mutta kostaa hänen kuitenkin piti kärsimänsä ikävä,\nkostaa kovasti...\n\nJa Emmi pani kirjeet jälleen säilöön, otti kynän ja paperia esille ja\nalkoi kirjoittaa: -- -- -- että Sinä tällaista surua raskitsit tuottaa\nomalle tytöllesi, jolle olet luvannut ikuista hellyyttä ja jonka\npieninkin suru ja ikävä pitäisi koskea Sinuun hirveästi. Mutta ehkä\nteidän miesten laita on siten, että kun vaan vähänkin pääsette\nvarmuuteen naisen kaikkikärsivästä ja kaikkikestävästä rakkaudesta,\ntuosta sukupuolemme onnettomimmasta heikkoudesta, niin silloin luulette\njo olevan oikean ajan ruveta vähitellen pingoittamaan jousta... Mikä\nesti sinua lähettämästä edes muutamaa riviä määräpostissa? Ei mikään\nmuu kuin se, että ajattelit ettei se niin vaarallista ole... että\nmorsianta pitää vähitellen totuttaa ja vähitellen ottaa takaisin kaikki\nmitä heikkouden hetkinä on tullut luvatuksi. Te miehet luulottelette\nitsekkäisyydessänne...\n\n-- Mutta jopahan minä nyt olen mieletön... Emmi melkein punastui\nsuuttumuksesta omaa itseään kohtaan... ja ihan naurettavan turhamainen.\nEttä rakkaalle Yrjölleni noin tuhmia puhuisin.\n\nHän repi kirjeen palasiksi, pureskeli palaset pieneksi palloksi, jonka\nviskasi avoimesta ikkunasta ulos. Alkoi sitte astella ympäri\nhuonetta...\n\nKuinka tämä kesä sentään oli ollut ihanampi kaikkia muita kesiä hänen\nelämässään. Kuinka se oli muistoja täynnä siitä unhottumattomasta\nillasta saakka, jolloin Yrjö tuli istumaan hänen viereensä sohvalle.\nVielä yksi tällainen ihana kesä, niin Yrjö ottaa vakinaisen tutkinnon,\nja sitte? No, sitte heidät vihitään täällä isän ja äidin luona, ja\nvihkimisen jälestä lähtevät he matkalle, kohden sievää pappilaa, jonka\npuutarhan alla on järvi, kirkkomiesten venhevalkama...\n\nKävellessään ympäri huonetta, sattui Emmi silmäämään ulos järvelle.\nNäki Alman juuri saapuvan Immenkivelle. Vene suljui hiljaa\nkivenkylkeen, soutaja työnsi airon pystyyn mutapohjaiseen järveen ja\nkiipesi ylös kivelle. Emmi istui ikkunalle, veti nenäliinansa esille ja\nliehutti sitä. Jotakin valkoista vilmehti Immenkiveltä... Alma oli\nhuomannut merkinannon ja vastasi siihen...\n\nNyt hän varmaan viritti lauluksi, hänellä olikin niin kaunis, taipuisa\nääni. Emmin korva melkein erotti Alman lempilaulun säveltä: Honkain\nkeskellä mökkini seisoo, ja samassa tuokiossa Emmille itsellekin tuli\nlaulun into. Onnensa yltäkylläisyydestä hän äkkiä heläytti:\n\n    Kaukana korvessa käkönen kukkuu,\n    sulhonsa suloutta ylistää;\n    Paimenten soitanto laitumen tieltä,\n    ääntänsä korviini vilistää.\n    Hoi laari laari laa -- -- --\n\nHerettyään laulamasta, näki hän veneen suljuvan salmensuuta kohden.\nKatuen ettei ollut lähtenyt mukaan, juoksi Emmi alikertaan -- -- --\n\n-- -- Seuraavassa postissa tuli Yrjöltä kirje. Hyppyjalkaa kiirehti\nEmmi mutkikkaita portaita ylös vinttikamariin, heittäysi keinutuoliin\nja alkoi lukea kirjettä. Luki rivin, kaksi, niin jopas silmä kirkastui,\njopas kasvoilla leikki onnen ilme.\n\n-- No, onko kaikki hyvin? kysyi Alma, istuen sohvalla, virkkaustyö\nkädessä.\n\n-- On, on, sairaan luona käynnit estivät kirjeen kirjoittamista viime\npostiin.\n\n-- Ei olisi siis kannattanut \"kyyneleitä poskille vuodattaa\".\n\n-- Omia kyyneleitäni ne oli, ei niistä kellekään vahinkoa.\n\n-- Niin, niin... oikein oiva lohdutus.\n\n-- Yrjö kysyy milloin joudun lähtemään täältä.\n\n-- Ei lähdetä, Emmi kulta, ennenkuin vasta viimeisessä tiukassa.\n\n-- Sitte on vielä liki kaksi viikkoa aikaa.\n\n-- Minne tämä kesä on oikein joutunut? Päivät ja viikot ovat ihan\nhukkuneet hyppysistäni, ja tuntuu siltä kuin olisin eilen saapunut\ntänne. Tämä virkkaustyönikin, tämä on samalla alullaan kuin ennen tänne\nlähtöäni.\n\n-- Alma, kuulehan... Emmi taittoi kirjettä kokoon ja sitä tehdessä\nhäntä alkoi naurattaa kovin... Alma...\n\n-- No, sano pois vaan...\n\n-- Kuulehan, joudutkohan sinä milloinkaan naimisiin?\n\n-- Tiedät sinä sen kysymättäkin.\n\n-- Mutta jos sentään... ei siitä niin varma voi olla kuin kuolemasta.\n\n-- Luuletko että pelkään vanhaksi-piiaksi joutumista?\n\n-- Enhän minä sitä ensinkään.\n\n-- No, ole sitte hupsuttelematta. Yhteiskunta kyllä minusta imee hyödyn\nitselleen, vaikken joudukaan perheenemännäksi.\n\n-- Jos minä olisin poika, niin...\n\n-- Ole hupsuttelematta... olisit yhtäläinen kuin kaikki muutkin.\n\n-- Enpähän olisi... saataisiin nähdä että minä...\n\n-- Elä tyhjiä... parempi että mennään vattujen etsintään.\n\n-- Mennään, ja tehdään puolta pitempi kierros kuin entiskerralla. On\nniin hauskaa oikein väsyttää itsensä.\n\nHe lähtivät järven rantaan, työnsivät veneen vesille. Alma souti, Emmi\npiti peräsintä. Veneen kokka ohjautui etäistä kuusikkomäkeä kohti,\njonka laidassa siinti ahokas kukkula, entinen kaskihalme.\n\nJa pian kuului airojen synnyttämän loiskeen ohessa elämän ihastusta\nuhkuva laulanto:\n\n    Omanpa henkeni kieltä ne puhuu,\n    honkain humina ja luonto muu.\n    Itse en sydäntä hillitä taida,\n    riemusta soikohon raikas suu.\n    Hoi laari laari laa -- -- --\n\n\n\n\nLompakko.\n\n\nKiusallisinta mitä ajatella voi, on talonpojalle, kun veronmaksopäivä\nkuulutetaan kirkossa ja puuttuu rahaa ja puuttuu rahan keinoja, kun ei\nmiettivä järki keksi missään sellaista liikanaista tavaraa, jonka\nluovuttamisella voisi suoriutua kruunun herroista.\n\nPehkojan isäntä, Juha Matinpoika, oli sellaisessa kiusallisessa,\nvaikeassa asemassa. Veropäivä läheni, rahaa ei ollut eikä ollut rahan\nkeinoja. Talon irtaimistossa ei löytynyt mitään liikanaista, jonka\nniskaan olisi voinut hyökätä. Jyvähinkalot olivat ohuet, karja laihaa,\nharvalukuista... Silmäsi minne päin tahansa, aina kuului turma\nhätähuuto: älä, Luojan tähden, koske meihin, älä...\n\nTuo kaikki oli vaikeata, hyvin vaikeata ja kiusallista asianomaiselle.\n\n-- Olisi tuo härkä edes puolta suurempi, voisi siitä saada ehkä\nneljä-, viisikymmentä, mutta...\n\n-- Ja jos sitte sattuisi olemaan liha hinnoissa, huomautti vaimo. Mutta\nnäin veronmakson lähellä... ja emännän mieleen muistui, kuinka monta\nelukkaa heiltä oli myyty polkuhintoihin kruununveron suorituksen\nvuoksi. Aina kun Pehkojalta mentiin kaupunkiin, aina tavara\npilkkahelppoa, mutta kun mentiin rikkaista paikoista, Poutalasta esim.,\naina hinnat erinomaiset, aina ostajia kilpakaupalla. Rikasta\nrikastutetaan yksimielisesti, köyhää kolitetaan miehissä.\n\n-- Mikä tässä nyt auttaisi rahoihin? Rypyt Juhan otsassa syvenivät\nentistä syvemmiksi. Ei minun järkeni pysty enää mihinkään, joka\npuolella on yhtä syvää ja yhtä matalaa.\n\n-- Jollet olisi joutunut viime syksynä tekemään sitä hevoskauppaa\nPoutalan isännän kanssa...\n\n-- Mutta, herra siunatkoon, pakkohan siihen oli, salvuumiehet kun\nuhkasivat antaa manuun. Kyllähän minä sitte jälestäpäin huomasin\nettä... Harmissaan kynsäsi Juha korvallistaan. Hevoskauppa oli\ntosiaankin ollut tuhma hänen puoleltaan, mutta pakottavat asianhaarat\nnehän ne olivat hänet siihen työntäneet. Vanha isän-aikuinen navetta\nvaati kaiken mokomin uudistamista, ja siitä johtui rahamenoja. Ja\nurakkamiehet uhkasivat lopulta viedä hänet käräjiin, jollei viikon\nkuluttua heiltä selviä hopeita. Hän meni silloin Poutalaan ja\nvaihtoi nuoren tammahevosensa vanhaan, pattijalkaiseeu koniin,\nmarkkinahaaskaan. Sai sata markkaa väliä, jolla summalla selvisi\nsalvuumiehistä lopulliseen eroon. Tuhmuus oli vain siinä, ettei\npinnistänyt isompia välirahoja. Kaksisataa, jopa kolmesataakin\nvakuuttivat muutamat, olisi Poutala ollut velvollinen maksamaan väliä\nsellaisesta rivakkaasta tammasta kuin Pehkojalla oli. Mutta se tarjosi\nvain satasen, yhden satasen, ja Juha Matinpojalla oli täpärä rahan\ntarve, hänen täytyi paiskata kaupat. Olisihan ne suuremmat välirahat\nnyt olleet tuimasti tarpeen, mutta paiskattu kuin paiskattu, ei se\nruikuttelemisesta enää parannut. Ja toisekseen, miten sitte köyhä\nköyhänä pysyisi, jollei sitä aina kolitettaisi!\n\n-- Jos saisi lainaksi jostakin... mutta mistäpä sitä saisi?\n\n-- Ne antaisi, joilla ei ole; ne joilla on, ne ei anna. Pari päivää\ntuon keskustelun jälestä lähti Pehkojan Juha astelemaan kauppiaan luo.\nHänellä oli mielessä sellainen oiva tuuma, että pantata kauppiaalle\nnuori, liinaharja varsa syksyyn saakka. Asia pantaisi paperin päälle,\nvarsa jäisi Pehkojalle edelleenkin ja vero tulisi maksetuksi.\nPanttauskirja olisi vaan vakuutteena, että kauppias syksyllä saisi\nrahansa takaisin.\n\nKerrassaan mielevä tuuma kaikinpuolin. Ja Juha Matinpoika astui\nkauppiaan kamariin ja esitteli asiansa kankeasti ja kömpelösti, mutta\nvakuuttavasti ja luotettavalla äänenpainolla. Asia kokonaisuudessaan\noli hänen mielestään tavallinen laina kelpomiesten kesken, mutta\nvarovaisuuden ja paremman luoton vuoksi kuitenkin sopisi pistää\npaperille liinaharja varsa syksyyn saakka.\n\nKauppias kuunteli Juhan esityksiä levollisesti, nyökäytti väliin\npäätään, väliin hymyili, väliin puri huulensa tiukkaan. Ja virkkoi\nsitte lopulta:\n\n-- Ei minun nyt sentään sovi sellaisiin asioihin ryhtyä.\n\n-- Eikö sovi? Juha oikein tuhmistui, sillä asiaa esitellessään oli hän\nperin pohjin varmistunut onnistumisestaan. Mitä hulluja sanoitte?\nEtteikö sovi?\n\n-- Ei tosiaankaan... ei nyt tällä kertaa.\n\n-- Tuommoinen rahasumma ei teitä järveen vie... ja kuten sanottu,\nmaksanhan minä syksyllä takaisin.\n\n-- Kaupan käytössä tarvitaan käteisiä... mutta jos te möisitte\nvarsanne, niin ehkä...\n\n-- Ei, ei siitä ei puhutakaan. Nähkääs, kun syksyllä jo vaihdoin emän\nPoutalan isännälle... Minä jäisin tuota pikaa hevosettomaksi... Varsa\non koko talon ainoa hevostoivo... Ei minun sovi, ei millään ehdolla.\n\n-- Oma asianne... ei minunkaan sovi.\n\n-- Kun ette tahdo. Te olette köyhää kohtaan, te rikkaat, sellaisia\nnylkyreitä, sellaisia kurkusta kiristäjiä. Jos tulisi Poutala\npyytämään, kyllä sitte sopisi, sopisi hyvinkin, mutta kun tulee köyhä,\nkun tulee Pehkojan Juha, sitte ei sovi, ei vaikka kuolema olisi... Te\nolette sellaisia nylkyreitä, sellaisia kurkusta... Juha oli kovasti\nsuutuksissaan. Hän nousi ylös ja painoi lakin päähänsä.\n\n-- Ei auta muu, täytyy olla, ei auta... oma suu lähinnä. Isännällä on\nentistäkin rätinkiä. Olisi parempi selvittää ne käteisillä, kuin\nturskailla ja röystäillä.\n\n-- Milloin Pehkojan Juha on jättänyt velkansa maksamatta? Eikö ole aina\nsyksyllä tehnyt selvät? Kuinka te kehtaatte...? Onko jäänyt maksamatta?\n\n-- Ei, ei, eihän siitä väitöstä olekaan, mutta tehdäänpä kerran selvät\nkevätpuolellakin. Kyllä minä ostan varsan, hi-hi-hii.\n\nJuhalle pisti niin vihaksi, että hän astui ulos hyvästejä sanomatta.\nHäntä suututti, ja hän raapi ihan korvallistaan, kun nuo rikkaat olivat\nsellaisia nylkyreitä ja kurkusta kiristäjiä. Veisivät köyhältä vaikka\nsydämmen rinnasta, jos se vain olisi raskasta ja helisevää metallia,\nveisivät mielistikin.\n\nKievarin vieraskamarista loisti kirkas tuli, rapun edessä tepasteli\nräyhääviä miehiä. Kuului Poutalan karkea ääni, ja kuului jonkin tutun\nisännän räyhääminen. Sen verran mitä Juha eroitti sanojen sisältöä, oli\nkysymys rahasta. Poutalan isäntä vakuutti antavansa, ja kuului sanovan:\ntuoss' on, ota vaan, kyllä niistä sovitaan... Sitte räyhääjät menivät\njälleen rappuja ylös vieraskamariin. Mutta Juhan päähän tuli astellessa\npieni tuumailun kipenä. Tuolla kievarin vieraskamarissa oli joukko\nonnen suosikkeja, joiden kannatti veronmaksonkin lähellä kallistella\nlaseja huolettomina, suruttomina ja jotka ihan tuputtelivat rahaa\ntoisilleen. Mitäpä, jos hän menisikin kievarin vieraskamariin ja\nsanoisi niille: hyvät ystävät, hyvät naapurit, tulevalla viikolla on\nveronmakso, teillä on rahoja, minulla ei ole. Lainatkaa, hyvät ystävät,\nminulle kuusi-, seitsemänkymmentä markkaa syksyyn saakka. Saatte\nvaikka paperin liinaharjan varsani päälle. Ainoastaan kuusi-,\nseitsemänkymmentä markkaa syksyyn saakka, hyvät naapurit... Ne ehkä\nantaisivat. Ja miksei ne antaisi, olihan hän sanansa pitävä,\nrehellinen, kunniallinen mies. Miksei ne antaisi, kun kuulevat asian.\n\nJa Juha Matinpoika astelemaan kievarin vieraskamaria kohden, jonka\nikkunoista loisti hohtavan kirkas tuli. Rappusien lähellä sattui hänen\nsaappaansa kärki johonkin pehmeään, mustuneesen esineesen. Esine\nliikahti, muutti asentoa. Ja se oli pehmeä ja pullea. Koukistus,\ntarkempi tirkistys... ja Juha Matinpojan kourassa oli paksu lompakko,\npaksu ja pehmeä.\n\n-- Taivas varjelkoon noita humalaisia, miten ne huolimattomasti.\n\nSe oli Poutalan isännän lompakko, Juha tunsi sen. Oli saanut juuri\nsaman lompakon välikkeistä hevosen välirahat edellisenä syksynä.\n\nErinomaisia aatoksia sylmähti Juhan mieleen, aatoksia, jotka olivat\nkamalia ja suloisia, mustia ja valkoisia. Ennenkuin hän ehti ottaa\naskeltakaan taakse- tai eteenpäin, tuntui siltä kuin olisi joku\nkuiskannut hänen korvaansa: pistä lompakko povitaskuusi... älä hiisku\nmitään... lähde joutuin kotiisi... ei kukaan nähnyt sinua.\n\nMutta samassa toinen ääni kuiskasi: Häpeä ajatellaksesikaan\ntuollaisia... Olet kunniallisesti asunut maailmaa jo lähes\nviisikymmentä vuotta, ja nytkö sitte vanhuuden puolella löydetyn\ntavaran salaajaksi, varkaaksi. Häpeä ajatellaksesikaan tuollaisia.\nTiedäthän että löytyy yksi silmä, joka näkee, vaikkei kukaan muu\nnäkisi.\n\nJuha Matinpoika seisoi paikallaan, pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, ei\nvoinut astua kievarin rappuja ylös, ei voinut pyörtää takaisinkaan.\nMolemmat kiusanhenget kävivät rutosti hänen kimppuunsa, toisella\npelottimena veronmakso, toisella tahraantunut omatunto, varasmainen\ntyö.\n\nVihdoin ensimmäinen kiusanhenki virkkoi: ota lompakko, ota. Poutalan\nisäntä petti sinut hevoskaupassa, nyt voit ottaa vahingon takaisin.\nRaikasta vain luontosi, kukaan ei nähnyt löytöäsi... se tulee sinulle\nperin salliman suomasta. Veronmakso on nousevalla viikolla, kukaan ei\nauta sinua, kukaan ei sääli sinua. Nuo räyhääjät tuolla nauravat sinun\nköyhyydellesi, ja kun vaan suinkin voivat, niin pettävät ja puijaavat\nsinulta viimeisenkin kolikon. Muista hevoskauppaa, ota vahinko takaisin\ntällä lailla, ei tämä ole sen pahempaa petosta kuin...\n\nSilloin suljahti paksu ja pehmeä lompakko Juha Matinpojan syvään\npovitaskuun, ja silloin hän pyörti ympäri. Asteli kiukkuisesti kotia\nkohden, asteli ja pyhkieli tuontuostakin kylmää hikeä otsaltaan.\n\nVeronkantopäivänä nähtiin hän muiden maksajien joukossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoku vuosi on vierähtänyt eteenpäin...\n\nJuha makaa sairaana, kuolema näyttää pääsevän voitolle varmoin askelin.\nPieni, raatamisessa ja elon huolissa vaivaantunut vartalo, on kalmean\nlaiha, suonet ja luut hohtavat esiin joka paikasta. Mutta kasvot ja\notsa ovat omituisen kirkkaat, tuonen kylmä henkäys on puhaltanut niihin\nijäisyyden leiman.\n\n-- Äiti, virkahtaa Juha vaimolleen, joka äänettömänä istuu huoneen\nperällä ja pitää silmällä sairaan tilaa... äiti.\n\n-- Mitä nyt? Janottaako sinua?\n\n-- Ei... mutta lähetä hakemaan Poutalan isäntä tänne, minulla on\njotakin...\n\n-- Nytkö heti?\n\n-- Nyt heti... minulla on omallatunnollani jotakin.\n\n-- Kyllä lähetän... vaimo poistuu silmänräpäykseksi ja palajaa jälleen\nentiselle sijalleen. Juha huokailee anteeksi pyynnön sanoja, otsa ja\nkasvot näyttävät kirkastuvan yhä kirkkaammiksi.\n\nHetkisen kuluttua astuu rikas Poutalan isäntä sairashuoneesen, istuu\ntuolille, lausuu jonkun tavanmukaisen lohdutus-sanan, ja on sitte\nvaiti.\n\n-- Naapuri, tule lähemmäksi, virkahtaa sairas.\n\nPoutalan isäntä siirtää tuolinsa likemmäksi.\n\n-- Hyvä naapuri, lausuu taasen Juha hiljaa, mutta hitaasti ja\nselvästi... se lompakko, jonka hukkasit kolme vuotta takaperin, sen\nlöysin minä.\n\nKummastus leviää Poutalan isännän kasvoille.\n\n-- Silloin oli veronmakso lähellä.\n\n-- Niin oli.\n\n-- Ja kiusaaja sai minut pauloihinsa. Lompakossa oli kolmatta sataa.\n\n-- Niin oli.\n\n-- Anna anteeksi, hyvä naapuri, ihminen on heikko. Meillä oli silloin\nkova köyhyys ja puute... ja kiusaaja kävi kovasti päälle. Tuolla\ntallissa on nuori liinaharja hevonen, ota se siitä summasta, mutta älä\nhäväise nimeni muistoa, lasteni ja miniäni tähden. Ymmärräthän, naapuri.\n\n-- Kyllä minä ymmärrän... olkoon niinkuin sanot.\n\n-- Jumal' armahtakoon minua... sairas veti pari rajua, vihlovaa\nhenkäystä... äiti, älä sinäkään puhu pojille, että heidän isänsä oli\nvaras... Jumal' armahtakoon minua... Älä hukkaa, naapuri, sitä\nliinaharjaa markkinoille, se on kovin arka piiskalle ja suusta\nrepimiselle... hoida sitä hyvin...\n\nPari vieläkin rajumpaa ja vihlovampaa henkäystä ja Juha makasi\nliikkumattomana.\n\nRikas Poutalan isäntä mutisi jotakin siunauksentapaista.\n\nPois mennessään talutti hän marhaminnasta Pehkojan muhkeata\nliinaharjaa, joka oli kyllä enemmänkin arvoinen, kuin mitä lompakossa\noli silloin rahaa ollut...\n\n\n\n\nKaksi hää-iltaa.\n\n\n-- Nyt ne tulee, nyt ne tulee... Kihamoivan riemun valtaamana syöksyi\nTuomo mökkiin, viemään äidille tietoa, että hääjoukko juuri saapui\nOnnelaan. Ja niitä on niin paljo, niin paljo, ja hevoset hirnuvat,\nklaneetti soi, ja pöly nousee niin korkealle...\n\nTuomo nosti käsiään ylös, pienet ja kirkkaat silmät säihkyivät kuin\npakkaisyön tähdet, vartalo ikäänkuin kirpuloi riemuissaan.\n\n-- Työnnä ovi auki, käski äiti, joka makasi lapsivuoteessa... että\nkuuluu klaneetin soitto tännekin.\n\nTuomo juoksi ulos, jättäen oven auki jälkeensä. Mökin lähellä oli\ntasainen kallio, josta oli näkö-ala koko Onnelan talon ylitse, ja sinne\nkalliolle asettui Tuomo pitämään silmällä häiden menoa. Hän oli vielä\npieni poikanallikka eikä hän ymmärtänyt häistä juuri sen enempää, kuin\nettä ne olivat jotakin verrattoman riemukasta, että niihin kuului\netupäässä syöntiä, juontia, tanssia ja soittoa. Nämä Onnelan häät\nvarsinkin olivat ärsytelleet hänen mielikuvitustaan ja uteliaisuuttaan,\nsillä puolisen vuotta niistä oli myötänään puhuttu, niiden viettämiseen\nvalmistauduttu, sekä puolella että toisella. Oli korjattu Onnelan\nhuoneitakin, olipa portit ja pihan aitakin maalattu uudestaan häitä\nvarten. Kaikki tapahtumat, tuomen kukkimiseen ja rukiin heilimöimiseen\nsaakka, yhdistettiin Onnelan häihin ja mainittiin aina niiden\nyhteydessä.\n\nOnnetar pyöräytti asiat kuitenkin sille kannalle, ettei Tuomo päässyt\nnäkemään häitä lähemmältä. Äiti joutui makuulle, isän täytyi mennä\nhäätämään metsäpaloa, joka kuivan kevään vallitessa oli päässyt irti\njossakin Onnelan alueella; yksin meneminen hääväen jalkoihin ei voinut\ntulla kysymykseenkään.\n\nMutta huttua onnettarelle, olipahan siinä Tuomon häätupana tuttu,\nomahinen kallio, johon näkyi koko Onnelan talo, kuului soitto, ja\nkuuluipa toisinaan häävieraiden puheet ja naurutkin. Ja lisäksi vielä\nkesäinen aurinko paistaa hulmutteli niin makean lämpöisesti, niin\nleikillisesti ja viehkeästi, että olisipa ollut aika tuhmasti tehty,\nruveta enempiä toivomaan ja vaatimaan.\n\nJa siinä tutulla, omahisella kalliolla tähysteli Tuomo häätaloon. Hän\nnautti kaikesta, mikä nautittavaa oli, hänen pieni sydämmensä kuohahti\ntuon tuostakin reunojaan myöten iloa täyteen. Aina välimmiten juoksi\nhän äidilleen kertomaan näkemiään ja kuulemiaan.\n\nIltamyöhällä alkoi häätalosta kuulua viulun ja klaneetin\nyhteis-soittoa. Korvat hörpässä kuunteli Tuomo sulavia säveleitä,\nlyöden tahtia milloin kädellään, milloin jalkaa polkemalla. Äkkiä\nvaltasi hänet tanssimisen halu. Hän kavahtihe seisomaan, asetti kädet\nlanteilleen ja alkoi notkutella ja keikutella itseään. Hän oli kerran\nsattunut näkemään, miten vanha Keihäs-Mikko, joka oli palvellut\nruotuväessä, humalapäissään tanssi \"venäläistä\", ja Keihäs-Mikon\nliikkeitä ja elkeitä tavoitellen tanssi Tuomo omahisella kalliollaan\nOnnelan häitä. Hyppi toisinaan kyykyssä, toisinaan eteen- ja taaksepäin.\nTeki käsillään kaikenmoisia kummallisia liikkeitä, vihelsi ja\nhuhautteli mitä erilaisempia ääniä rinnastaan ilmoille, joutuen sitä\ntehdessään aivan haltioihinsa innosta. Hengästyttyään piti hän pienen\nloma-ajan, ja alkoi sitte taasen leikin uudelleen. Mutta silloin\nraikuva nauru kuului hänen korviinsa. Joku joukkue nuoria poikia ja\ntyttöjä, jotka olivat menossa häitä kuokkimaan, olivat keksineet Tuomon\nja jääneet ihmetellen seisomaan paikalleen.\n\n-- Enemmän sitä lajia, huusi yksi joukosta... so, ala notkua vain.\n\n-- Ja anna käydä oikein täydestä, lisäsi toinen... muljota kahta\nparemmin.\n\n-- Se on ehkä Turkin katrillia, arveli kolmas.\n\nTuomoa vähäsen pisti sisulle, kun olivat keksineet hänet tanssimassa,\nmutta kun joukkue ehti ohitse ja revolverin laukauksiakin alkoi kuulua\nhäätalon pihalta, unhotti hän heti harminsa ja elpyi iloitsemaan\nuudelleen. Läpi väsyneenä hän vihdoinkin astui mökkiin, paneutuen\nlevolle, mutta mieli ja ajatukset olivat yhäti kiintyneet häihin.\n\n-- Oletko sinäkin viettänyt häitä? kysyi hän äidiltään innokkaasti...\nOletko milloinkaan?\n\n-- Olen, Tuomoseni, vastasi äiti... olen minäkin viettänyt häitä.\n\n-- Oliko paljo väkeä?\n\n-- Oli kyllä, mutta ei toki niin paljo kuin Onnelassa.\n\n-- Soitettiinko klaneetillakin, oliko paljo hevosia, ja nousiko\nsuurikin pöly?\n\n-- No, ei sitä niin tarkalleen osaa sanoa... Äiti koetti vastata\nkierrellen, kaarrellen, mutta Tuomo ei siihen tyytynyt. Totuus, ettei\nollut semmoista ilonpitoa, täytyi pakostakin tulla ilmoille.\n\n-- Miks'ei ollut? Miks'ei ammuttu pyssyillä ja miks'ei...?\n\n-- Muuten vain, keskeytti äiti... nukutaan jo pois, että jaksetaan\nnousta aamulla ylös.\n\n-- Kun minä vietän häitä, soitetaan klaneetilla, ammutaan pyssyillä, ja\nhevosia ja pölyä on niin mahdottomasti. Eikö niin äiti?\n\n-- Ei tiedä... parasta on että nukutaan, aurinko jo kohta nousee.\n\n-- Kylläpä minä vain tiedän...\n\nTuomo ahdisteli vielä äitiään muutamilla kysymyksillä ja vaipui sitte\nuneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodet kuluivat, Tuomo kasvoi pitkäksi, solakaksi nuorukaiseksi, jolle\nelämä oli pelkkää hymyilyä. Hän oli isän ilo, äidin ylpeys, ja vaikka\nhän olikin vain mökin poika ja renki, nautti hän kaikkein suosiota. Ei\nsitä hauskuutta nuorien kesken, jossa ei Tuomo ollut osallisena, ei\nsitä ilonpitoa, jossa ei Kivelän solakka poika ensimmäisenä heilunut.\n\nJa Onnelassa kasvoi tytär, kaunis kuin kedon kukka, ihana kuin kesäisen\naamun henkäys. Rakkaus, tuo ijäti muuttumaton, syttyi Tuomon ja Eevan,\nrengin ja talon tyttären välille, mutta sitä ei sanoiksi sanottu,\nlauseiksi laadittu. Joku silmäys portailla vastaan tullessa, joku\nerityisempi hymyily arkipuheiden sekaan, siinä kaikki ulkonaiset\nilmaukset nuorten keskinäisistä väleistä.\n\nTuomo sitäpaitse ei ollut oikein varma tytön tunteista. Toisinaan\nolivat todisteet kumoamattomia, mutta, toisinaan tulivat epäilykset ja\ntekivät mielen tummaksi, arkailevaksi, ja siitä taasen johtui tuiki\nvarova käytös Tuomon puolelta. Hän oli kaikissa tapauksissa päättänyt\nvälttää hyljätyn kosijan asemalle joutumista s.o. naurunalaiseksi\ntulemista, kiertyivätpä sitte asiat minne päin tahansa. Hän oli kuin\npurjehtija, joka, purjeet levällään, odottaa tuulen heräämistä.\n\nJa tuuli heräsikin. Pelkkien arvelujen ja ehkäpä osaksi salaisen\nkateudenkin perusteella ruvettiin kuiskailemaan Onnelan tyttären ja\nTuomon väleistä yhtä ja toista, jotka kuiskailemiset saattoivat olla\ntyhjiä otaksumisia, mutta saattoipa niissä olla tottakin joukossa.\nKukaan ei sitä varmuudella tiennyt, ja epävarmuus juuri kiihdytti,\nkuten tavallista, asiain pohtimista siihen määrään että kaiut\nulottuivat Onnelan emännänkin korviin. Joku hyvä ystävä sivumennen\nhuomautti hänelle, että Tuomo oli siksi solakka ja verevä veitikka,\nettei ollut mitään takeita, vaikka se vielä vävyksikin ponnahtaisi\nOnnelaan. Silloin Onnelan emäntä löi kädellä otsaansa, vakuuttaen\npyhästi ettei sellaista ikinä tule tapahtumaan. Heidän ainoa lapsensa,\njoka peri Onnelan maat ja mannut, sitäkö työnnettäisi rengille,\neipähän, ei. Jos Tuomolla oli jotakin sinne päin mielessä, sai hän pian\nkokea että se oli hassutusta, ja jos Eevakin riivaantuisi, niin\nlöytyipä hänessä, Onnelan emännässä, eukkoa Eevankin varalle.\n\nNoin päätteli emäntä, toimien siihen suuntaan, että Tuomo sai\npäästökirjan kouraansa, kun palvelijain pestuuaika läheni.\n\nEeva ei näyttänyt olevansa milläänkään käännöksestä... ei ottanut koko\nasiaa puheeksikaan. Tuomo oli ohjelmansa mukaan vaiti hänkin. Hän\nkäsitti ettei hänen toimintansa voinut mitenkään edistää asiain\nonnellista kehitystä, kaikki sai jäädä tapahtumien varalle.\n\nJa niin läheni päivä, jolloin Tuomon tuli lähteä Onnelasta.\nLähtöpuuhissa tulivat he toisiaan vastaan aitan lähellä, seisahtuivat\nja katsoivat toisiaan hätäisesti.\n\n-- Ne ovat laverrelleet äidille, sanoi Eeva huolettomasti, että sinä\ntähtäilet minua, ja sen vuoksi pantiin sinut pois meiltä.\n\nTuomo ei virkkanut sanaakaan. Eevan ääni oli niin huoleton, hänen\nkatseensa niin välinpitämätön.\n\n-- Se oli turhaa, aivan turhaa. Vai mitä arvelet? jatkoi Eeva\nhuolettomasti.\n\nTuomo tunsi miten rajusti hänen sydämmensä löi, miten hänen otsansa\nkuumeni polttavaksi. Mutta hän ei kyennyt sanomaan sinne eikä tänne,\nsyystä että hän ei ymmärtänyt mitä Eeva oikeastaan tarkoitti. Sanat\nolivat niin kaksimielisiä, että ne voi otaksua joko noin tai näin.\n\n-- Taisi olla turhaa, virkkoi hän vihdoinkin hitaasti, varoen\nettei pieninkään väre ilmaisisi sydämmen kuohumusta.\n\nJa niin he erosivat.\n**\nLoppujouluna vietettiin Onnelan naapurissa nimipäivätansseja, siellä\ntapasivat Eeva ja Tuomo toisensa ensi kerran eroamisen jälestä. Tuomo\noli käytöksessään arkamainen, sillä Eevan sanat: \"se oli aivan turhaa\"\nkaikuivat yhäti hänen korvissaan selittämättömänä arvoituksena. Hän\nepäili, ja epäillessään päätti hän olla koko iltana Eevaa pyytämättä\ntanssiin, kuten oli välttänyt mennä tervehtimäänkään häntä. Rengin\nasemassaan ei hänellä ollut oikeutta ruveta tungettelemaan talon\ntyttären lähettyville ja osoittaa ihailuaan julkisesti, kuten\ntalollisten pojat tekivät, jotka olivat vertaisia keskenään. Jos hän\nsen nojalla, että oli palvellut renkiä Onnelassa monta vuotta, olisi\njulkisesti lähennellyt Eevaa, olisi syystä voitu sanoa, että hän yritti\nlentää korkeammalle kuin siivet kannattivat, ja sitä hän kaikin mokomin\ntahtoi välttää.\n\nTuomo oli kylän paraita tanssijoita sekä semmoisena kaikkien tyttöjen\nsuosiossa. Hänen solakka vartalonsa näytti edulliselta neitojen\nrinnalla, ja muutenkin tuo puolinainen veitikkamaisuus, joka aina\nilmeni hänen olennossaan, teki hänet mielelliseksi seuroissa.\n\nTanssin pyörteessä joutuivat Eeva ja Tuomo toisiaan lähelle. Pikainen\nsilmäys ensimainitun puolelta, ja Tuomon arkamaisuus oli kokonaan\nkadonnut. Hän meni tanssittamaan Onnelan kaunista tytärtä.\n\n-- Tule Metsolaan kihlajaisiin, kuiskasi Eeva, kun pyörivät viimeisiä\nkertoja.\n\n-- Kyllä, vastasi Tuomo, joka jo käsitti mitä merkitsivät nuo sanat:\n\"se oli aivan turhaa.\"\n\nJa hän meni Metsolaan kihlajaisiin. Sillä retkellä teki Eeva semmoisen\nkepposen, että erottihe itsensä tuttavistaan ja tuli entisen renkinsä\nseurassa kotiin. Kepponen uudistui sittemmin useita kertoja, kunnes\nehti Onnelan emännän korviin. Silloin oli maailma jo melua täynnä\nTuomon ja Eevan väleistä. Yksi huusi yhtä, toinen toista, moitteet ja\nhyväksymiset, suosio ja kateus, kaikki olivat jo sekamylläkässä. Mutta\nasiain lopullinen kehitys kiihotti kaikkien mieliä. Tuliko rakkaus\nvaiko rikkaus -- Eevalla oli hyvinkin rikkaita kosijoita -- lopulta\nvoittamaan, siinä kysymys, joka oli jokaisen huulilla.\n\nOnnelan emäntä, joka aina oli toivonut rikkaita vävyjä, kadotti\nkokonaan mielenmalttinsa. Hänen puoleltaan eivät enää tavalliset\ntoimenpiteet riittäneet, vaan meni hän äärimmäisyyksiin. Eräänä päivänä\nilmaantui hän Kivelän mökkiin, uhaten ajaa sen asukkaat mieron teille,\njollei Tuomo herkeisi härnäilemästä hänen tytärtään. Tuomon äiti pysyi\nalussa tyynenä, mutta kiihtyi sitte hänkin ja antoi sanasta kaksi\ntakaisin. Ei hän voinut köyttä sitoa pojan jalkaan, emännän sopi\npaimentaa tytärtään huolellisemmin j.n.e.\n\nVihavaisia tuulia puhalsi vielä vuoden ajan, sitte tyyntyä ja seestyä.\nOnnelan emäntä alkoi miettiä asiaa toiseltakin kannalta. Oliko se niin\nhirmuinen mullistus, jos köyhä, kunnon poika pääsee varakkaan talon\nvävyksi? Oliko ihan välttämätöntä lisätä varakkuutta naimiskaupoilla\nmaailman tavan mukaan? Eikö kunto ja ahkeruus olleet tavallaan pääomia\nnekin? Moni varakas tyttö on ottanut varakkaan miehen, ja köyhyys on\nkuitenkin lopulta tullut tupaan. Esim. Pihkamäen Anna ja Verolan Sanna.\nKun on miehessä juomarin ja herrastelijan vikaa, niin kaadutaan lopulta\nköyhyyteen, olipa sitte perittyjä rikkauksia miten paljo tahansa.\nTuomossa ei ollut kumpaistakaan virhettä, hänen käsissään pysyisi\nOnnela kunnossa. Ja kun Eevakin on niin villiintynyt, lienee parasta\nantaa perään ja kääntyä myötävirtaan.\n\nJa jopas eräänä päivänä emäntä virkkoi isännälle:\n\n-- Se on tuo Eeva taipumaton... parasta lie myöntyä.... minä olen aivan\nväsyksissä.\n\n-- Miksi väsytät itseäsi? vastasi isäntä... Mieshän se on Tuomo,\nvaikk'ei ole tuhansia lakkarissa. Tässä on pidetty semmoista melua,\nettä harakatkin ovat saaneet nauraa.\n\n-- Eihän siinä ihmettä, ainoa lapsemme ja...\n\n-- Mökin poika, kyllä sen virren jo osaan. Oli aivan turhaa että\ntunkeusit niiden väliin.\n\n-- Turhaa se oli, mutta en minä luullut Eevaa niin itsepäiseksi.\n\n-- Se on isänsä tytär!\n\nIsäntä oli itse mieltymyksen perusteella solminut avioliittonsa sekä\nsiten sivuuttanut monen rikkaan tytön ohitse.\n\n-- On se isänsä tytär...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesän ihanimpana aikana, Juhanin tienoissa, vietettiin Onnelassa häitä.\nPöly nousi korkealle ilmaan, kun häävieraiden taajat joukot ajoivat\nOnnelaa kohti.\n\nNiin komeata morsiusparia lie harvoin nähty, kuin Tuomo ja Eeva.\nSulhanen, viidenkolmatta vuotias nuorukainen, solakka ja\nkirkassilmäinen, morsian kahdenkymmenen vanha ja tuoreimmassa\nkukoistuksessaan. Ihastuksella heihin katsoi sekä suosija että\nkadehtija.\n\nHäähuoneen perällä istui ijäkäs nainen, punaraitainen liina kaulassa,\nhaalistunut puku yllä. Se oli Tuomon äiti, vanha Kivelän eukko.\nHellittelevästä katseesta näkyi, mitä hänen sydämmessään liikkui, kun\nTuomo polvistui vihille Onnelan tyttären rinnalla.\n\nKun vihkijäiskohtaus oli ohitse ja hää-illallinen syöty, sanoi eukko\nhyvästit nuorelle parille ja lähti ulos, ohjaten askeleensa mökkiä\nkohden. Hiljaa hän asteli, sillä kivulloisuus oli viimeaikoina\nrasittanut häntä, mutta nyt eivät toki kivut tuntuneet lainkaan. Nyt\noli Tuomon ja Eevan hää-ilta.\n\nMökkiin saavuttuaan jätti hän oven auki jälkeensä. Pian alkoi\nhäätalosta kuulua klaneetin ja viulun soitto. Säveleet ikäänkuin\nsyleilivät Kivelän eukkoa... ne olivat kuin onnenhaltijattaren\nriemuhuutoa...\n\n-- Ah, nyt on Tuomon häät, ken olisi sitä voinut aavistaa kaksikymmentä\nvuotta taaksepäin?\n\nEukko rupesi hymyilemään. Tuo ilta, jolloin Tuomo viiden vanhana\npoikanallikkana yksin vietti Onnelan isännän ja emännän häitä mökin\nkalliolla, muistui elävästi hänen mieleensä. Miten poika oli innostunut\nklaneetin soittoon, häävieraiden paljouteen, pölyyn, miten hän\nahdisteli äitiään utelevilla kysymyksillä, ja miten hän päätti,\nsuureksi tultuaan, viettää yhtä komeasti häitään!\n\nMikä onnekas tapaus, että nuo kaksi, Eeva ja Tuomo, saivat toinen\ntoisensa. Kovakourainen maailma niin usein erottaa toisistaan ne, jotka\npelkän mieltymyksen nojalla, unhottaen varakkuudet ja erilaiset asemat,\npyrkivät yhteen. Ani harvoin toteutuu nuoren neidon ja pojan ensimmäinen\nrakkaus, useimmiten se murskautuu, jääden joko kirveleväksi muistoksi\ntai taivahan takaiseksi tähden väikkeeksi, jonka heloitus vielä\nvuosikymmenienkin takaa panee sydämmen sykkimään lämpöisemmin. Siten\noli käynyt hänen itsensäkin. Kivelän vanha eukko istahti mökin\nkynnykselle, nojasi laihtuneita kasvojaan käteensä ja siirtyi\najatuksissaan nuoruutensa kevätpäiviin. Hän palveli pappilassa Tuomon\nkera. Tuomo oli leikkisä, vallaton poika ja niin solakka ja notkea\nvartaloltaan. Ei ihme että hän mieltyi, ei ihme että hän rupesi\nrakentelemaan. Mutta siitä ei tiennyt kukaan kuolevainen, ei Tuomo\nitsekään. Hän kykeni salaamaan kaikki. Pastori toimitti Tuomon\nmaanviljelyskouluun, siten he erotettiin. Eikä hänestä tullutkaan\nTuomon vaimo, se oli verrempi ja varakkaampi neito, joka siksi pääsi.\nPaljo oli hänellä silloin surua ja kaihoa, mutta elämän hyörinässä\ntäytyi surut ja kaihot viskata kauas. Täytyi näyttää iloiselta, vaikka\nmieltä karvasteli kuinkakin, ja täytyi oppia unhottamaan.\n\nEeva säästyi toki moisesta kohtalosta, tarvitsematta tehdä valintaansa\nvastoin hennoimpia tunteitaan. Se se teki hääpäivän niin satumaisen\nhauskaksi. Onnelassa vietettiin nyt todellisia häitä, vietettiin kahden\nnuoren liittojuhlaa, jotka olivat lapsesta saakka samoilta poluilta\nmaailmaa silmitelleet. Toinen mökin poika, toinen varakkaan talon\ntytär, mutta molemmilla ensimmäiset lämpöiset tunteet ehjinä ja\nraastamattomina, molemmilla nuoruuden muistot niin yhteisiä kuin\nkahdella puulla, jotka saman kiven kyljessä ovat latvojaan kohottaneet,\nhenkineet, huojuneet, varttuneet.\n\nSiunattu hääpäivä!\n\nMökin kynnyksellä istui eukko vielä kauan. Soitto, joka kuului\nhäätalosta, koko tuo meteli ja kohina teki hänen korvilleen niin hyvää,\nhän ei väsynyt sitä kuulemasta ja siitä nauttimasta.\n\n\n\n\nTyhjää varjoa vain.\n\n\nTämän tarinan kertoi minulle vanha, kylmähymyinen mies, joka vihasi\nmaailmaa ja ihmisiä. Sanottiin että hän oli elämässään kärsinyt ankaran\nhaaksirikon, ja ettei hänessä sykkinyt ainoakaan lämmin tunne\nihmiskuntaa kohtaan. Kukaan ei voinut sivuuttaa hänen terävää haluaan\nmoittia, hänen iroonillista kykyään maalata ihmiset mustiksi. Elämä ja\nolot näyttivät aina jonkun kulman, johon hän pääsi iskemään kiinni,\njoko hellemmin tai rutommasti, lievemmin tai musertavammasti. Ihmisten\nhyveet ovat varjoa vain, tapasi hän usein sanoa, päästyään kiinni\njohonkin semmoiseen kulmaan, josta sai tukea mielipiteilleen,\ntuomiolleen... Ei ole ihmisten seassa ketään huonompaa tai parempaa...\n\nKävin hänen luonaan usein, viivyin toisinaan lyhyemmän, toisinaan\npitemmän hetken, vastenmielisyys, joka väliin heräsi minussa, vaihtui\nuseimmiten kummalliseksi ristiriitaisuudeksi, joka pani minut häilymään\nomieni ja hänen mielipiteittensä välillä. Oli aivan kuin olisin\npuolella sydämmelläni uskonut häntä, puolella omaa itseäni.\nHenkensä väkevyydellä hän toisinaan veti minut kokonaan omiin\nkatsantotapoihinsa, ja muistanpa sellaisien tapauksien jälestä\nkärsineeni monta kovaa ristiriitaisuutta, ennenkuin pääsin jälleen\nhenkiseen tasapainoon, ennenkuin taasen kykenin luottamaan hyvien\nvoimien olemassa oloon ihmiselämässä.\n\nToisinaan epäilin häntä hänen omaksi edukseen, kuten ystävää epäillään.\nKylmässä hymyilyssä hengähti joskus jotakin lämmintä ja aivan\npäinvastaista, kuin mitä iroonilliset lauseet ilmaisivat, joskus koko\nhänen olentonsa ikäänkuin pani jyrkän vastalauseen hänen sanoihinsa.\nHänellä oli kasvoilla sellainen henkevä sielun ilme, joka veti\npuoleensa, kiinnitti, ja joka väkisinkin herätti eleille jonkinlaisen\nalistumisen tunteen. Tunne oli minulle masentava. Toisinaan minä vasten\ntahtoanikin uskottelin itselleni, ettei hän sittekään ollut niin ehjä\nluonne, jommoiselta hän tahtoi näyttää, vaan että hänelläkin oli\nhengessään särkyviivoja, kuten muillakin, vaikka en minä eikä kukaan\nkyennyt niitä näkemään. Kun sitte taas menin hänen luokseen ja tapasin\nhänet entistä kyynillisempänä, purevampana, silloin tulin aina\nvoitetuksi, silloin aina kokonaan kadotin vähäväkiset mielipiteeni.\n\nErään työmiesperheen kanssa oli hän läheisessä suhteessa. Oli aivan\nluonnollista, että tuota suhdetta selitettiin mitä erilaisimmilla\ntavoilla. Rikokset, rakkaus, petos, kaikki, sullottiin suhteesen, mutta\ntäydellinen tietämättömyys vaikutti, että suhdetta sittekin pidettiin\nhöyhenen kevyisenä. Siihen koskettaessa menivät huulet hymyyn,\nsalaperäinen \"hm\" sai korvata lähemmän selvittämisen. Silloin tällöin\nvoi joku hienolla viittauksella, huomauttaa, että puheena olevan\nkäsityöläisperheen vaimo saattoi olla hyvinkin läheistä sukua hänelle,\ntai jos ei vaimo ollut, saattoi mies sitä olla. Mutta kaikikseen oli\nasia arvaamaton eikä toki kukaan julkisesti uskaltanut panna niskaansa\npantiksi sen pätevyydestä. Ainoa, mitä varmuudella tiedettiin, oli se,\nettä milloin tuo kylmähymyinen mies ja ihmisvihaaja ei ollut kotonaan,\nistui hän käsityöläisperheen luona. Sanottiin että hän silloin oli\ntotisempi mieleltään, luonnoltaan. Lapsia kiikutteli polvillaan,\nloruili, nauraa hölitti eikä näyttänyt kipenääkään ihmisvihaansa. Mutta\nkadulle astuttuaan oli hän jälleen sama kivettynyt mies, joka oli\nvalmis purevalla ivallaan paljastamaan ihmisten heikot puolet. Hänen\nsuhteensa käsityöläisperheesen syyhytti minunkin uteliaisuuttani\nuseamman kuin yhden kerran. Terve järkeni sanoi, että jonkinlainen side\noli olemassa heidän, välillään, mutta millainen. Vaistomaisesti eväsin\nkaikki romantilliset syyt, sillä ihantelin häntä vallan toisenlaiseksi.\nPäättelin että jos hän olisi elämässään rakkautta löytänyt, olisi hän\nitsekin enemmän rakastanut, enemmän luottanut hyvän ihanteihin.\nVaistoni ei pettänyt minua. Pääsin tuon suhteen perille, ja ansaitsee\nse ehkä kertomisen vaivan, vaikkei sekään luo mitään selvempää valoa\nkylmähymyisen miehen omiin elämänvaiheisin. Suhde käsityöläisperheesen\nkuitenkin paljastuu pienen kertomukseni kautta, joka hänen huuliltaan\nvieri hyvinkin kokonaisena ja ehjänä, vaikka se minun pitelyni kautta\non ehkä särkynyt ja menettänyt paraat mehunsa. Se on pieni kertomus\nnaisten ystävyydestä, joka sekin hänen mielipiteittensä mukaan, on\ntyhjää varjoa vain.\n\nHän, tuo kylmähymyinen mies, asui kaupungin syrjäosassa, köyhemmän\nkansan keskuudessa. Katu oli mutkikas, osaksi louhikkoinenkin, mutta\naurinko paistoi sinne vapaasti, kesällä tuuli toi sinne metsän hyvää\ntuoksua, keväisin lorisivat purot virtoina louhikkojen uomissa. Hänen\nasuntonsa ikkuna oli kadulle päin, ikkunan pielessä istuimme monet\nhetket, silmäillen ohikulkijoita, jutellen keskenämme. Eräänä\nkevätpäivänä olin taasenkin hänen luonaan. Aurinko paistoi lämpimästi,\nkatu oli paikottain silkosen kuiva. Ja hän oli mielipiteiltään\nmiedompana entistä. Liekö luonto häävalmistuksillaan vaikuttanut\nhäneen, vaiko muuten vain olivat tunteensa pehmoisemmat en osaa sanoa,\nmutta varma vain on, ettei hän taipunut sillä kertaa erin purevia\nsanoja laskettelemaan. Iatuessamme kumpikin omassa pielessämme, asteli\nkatua alas kaksi kuudentoista vanhaa tyttöä, lauluvihkot kädessä,\nkasvot ilosta loistavina. Tytöt olivat työläisten lapsia, tuttuja\nmeille molemmille ja tuttuja koko kaupungille sen vuoksi> että aina\nkulkivat yhdessä. Minne toinen meni, sinne ilmaantui toinenkin, mikä\nmiellytti toista, saavutti toisenkin suosion. He olivat samalla pihalla\nkasvaneet ja leikkineet, yhdessä käyneet kansakoulun, eläneet samaa\nelämää kumpanenkin. Kiinteä ysfävyys vallitsi heidän välillään,\nlapsellisia liittoja ja lupauksia oli tehty monellaisia heidän\nvälillään, monta muiston solmua vedetty lujittamaan kautta elon\nkestävää ystävyyttä.\n\n-- Kas, Aina ja Laina menevät lauluharjoitukseen, virkoin minä,\ntarkoittamatta mitään pitempää keskustelua. Oikein somaa, kun nuo tytöt\novat niin hartaita ystävyydessään, lemmessään.\n\nSilloin levisi kylmä hymy hänen kasvoilleen ja hän virkkoi purevan\nivallisesti:\n\n-- Uskotko tosiaankin tuommoisen ystävyyden ja lemmen olemassa oloon?\n\n-- Miks'en uskoisi? vastasin minä. Onhan miestenkin välillä.\nNaisillahan on paljo enemmän tunteita ja siis...\n\n-- Tyhjää varjoa vain ja teeskentelyä, keskeytti hän. Naisen ystävyys\nnaista kohtaan, hm, korutavaraa, poikaseni.\n\n-- Haluaisin kuulla todisteita, noin jyrkkää väitöstä en muuten usko.\n\n-- Milloin minä sitte olen jättänyt väitteeni todistamatta?... ja hän\nmelkein sävähti innoissaan.\n\n-- No, en minä sitä sanokaan, muuten vain...\n\n-- Naisen ystävyys, hm, kuule kuin kerron... Hänen kasvojensa ilme jo\ntodisti että hän taas pääsi oikealle alalleen, pääsi iskemään kiinni\nihmisten heikkoihin puoliin, ihmisolojen irvikuviin.\n\n-- Syntymäkaupungissani oli juuri tuollainen pari, kuin nuo\näsköisetkin, virkkoi hän sitte, nostaen toisen säärensä polvelleen ja\nalkaen hiljalleen nuokutella vartaloaan, kuten tapansa oli, milloin\noikein syventyi puremaan ihmiselämää. Oli aivan tuollainen ystäväpari.\nToisen nimi oli Saima, toisen Naima, molemmat olivat työkansan\nlapsia. Saima oli vaaleahiuksinen, vienompi ja miettivämpi, Naima\ntumma-ihoinen, tulisempi ja vallattomampi. Molempain viehätys pistihe\nparaiten näkyviin toistensa rinnalla, luonneväritkin ilmautuivat\nehjempinä, miellyttävämpinä kahden ollessa. He pitivät toisistaan kuin\nkaksois-sisaret, kävivät käsitysten koulussa, viettivät joutohetkensä\nyhdessä, kuin nuo äsköisetkin. Isäni, joka oli työnjohtajana eräässä\ntehtaassa, asui samassa pihassa, joten minä muistan tuon ystäväparin\nlapsuusvuosista saakka. Olin viisi vuotta vanhempi heitä, asemani\nmyöskin oli toisellainen, mutta siitä huolimatta olimme kuin saman\nperheen väkeä, varsinkin tyttöjen ehdittyä neito-ikään. Saima, vieno ja\nkesä illan tapainen Saima oli sitä paitse äitini snosikki, enkä minä,\nmieheksikään tultuani, muista ainoatakaan päivää, jolloin ei hän olisi\nottanut jollakin tavoin osaa kotini elämään. Naimalla oli omat\nsuosijansa hänelläkin, joten tyttöpari kokonaisuudessaan oli ikäänkuin\nmeidän kaikkien yhteistä omaisuutta. Heidän vanhempansa olivat\nrehellisiä ja kunnollisia työläisiä, eivätkä tytötkään pyrkineet\nsäätynsä yläpuolelle, joka silloisina aikoina olisikin ollut hankalaa,\nsillä useimmat nykyajan edistysalat silloin vielä kokonaan puuttuivat.\nPaitse kansakoulua eivät tytöt saaneet juuri sanottavin muuta\nlisä-opetusta kuin kurssin leninki-ompelussa, jonka antamisessa\näitinikin oli osallinen. Tehtaan väestön keskuudessa oli kuitenkin\nperustettu pieni sekakööri, johon tytötkin kuuluivat. Saimalla oli\nkaunis ja pehmeä altto-ääni, Naima lauloi heleästi sopraanoa. Kööri,\njohon minäkin kuuluin, esiintyi luonnollisesti kaupungin kaikissa\nhuvitilaisuuksissa ja oli sillä, Saiman ja Naiman siihen kuuluessa,\nvarsinainen loisto-aikansa. Köörissä oli myöskin muuan kirvesmiehen\npoika, konesepänammattilainen ja kunnon nuorukainen kaikin puolin...\n\nMinä rupesin hymyilemään, tehtyäni hätäisen johtopäätöksen kertomuksen\ntulevaisuuden varalle.\n\n-- Erehdyt, poikaseni, lausui kertoja, huomattuaan hymyilyni, ei\nsulhosta tyttöjen välille riitaa tullut, maltahan vain kuunnella\nrauhoissasi. Koneseppä joutui Saiman, vienon kesä-illan tähden\npyörälle. Kun asiat olivat edistyneet niin pitkälle, että tuleen\nsyttynyt poika oli ilmaissut sydämmensä salaisuuden Saimalle, riensi\ntämä ensi kädessä ystävättärensä mielipidettä ja neuvoa kuulemaan,\nennenkuin antoi vastausta tuonne tai tänne. Neuvottelun tulos oli se,\nettä Saima antoi kätensä ja sydämmensä konesepälle. Ei kukaan\niloinnut kihlattujen onnesta enemmän kuin Naima, ei kukaan\nvihkijäisvalmistuksiin niin riemullisesti ottanut osaa kuin hän,\nmorsiamen lapsuusystävä. Häät olivat ihanammat kuin muistan elämässäni.\nEi nautintojen ja loiston puolesta, mutta muuten häähuoneen ilma tuntui\nniin onnekkaalta, niin taivahisen riemukkaalta. Tehtaalaisten kööri\nlauloi silloin loistavimmat laulunsa, isäni piti puheen nuorelle\nparille siitä rakkaudesta, joka huojentaa huolet ain' asti kuolemaan.\nMuita onnellisempi oli Naima. Hänen silmänsä loistivat, koko hänen\nolentonsa riemuili iloa Saiman onnen vuoksi. Solmittu avioliitto tuli\nonnelliseksi, kuten oli varmuudella päätettykin jo ennalta. Mies oli\nhyvin Saiman tapainen. Hiljainen luonteeltaan ja sellainen\npehmeänauruinen hissukka, jota kaikki suosivat työteliäisyytensä ja\nsopuisan mielenlaatunsa vuoksi. Nuorten avio-onnea lisäsi pienen pojan\nsyntyminen. Minusta ja Naimasta tehtiin pojalle kummit. Ristijäisissä\ntarkastelin kummikumppaniani ja huomasin, että hän oli muuttunut\nentisestään. Ilo ja vilkkaus oli väkinäistä, siinä ilmausi jotakin\nsietämätöntä, vastenmielistä. Sanottiin että Naima osoitti erinomaista\nkatkeruutta sanoissaan, hymyssään. Sanottiinpa vielä lisäksi, ettei hän\nonnistunut rakkaudessa. Osasi kyllä voittaa ja valloittaa, mutta ei\nsäilyttää voittoaan. Lapsuustuttavansa luona hän kuitenkin usein kävi,\nystävyyden side pysyi muuttumattoman lujana heidän välillään.\nKummipoikani ollessa neljän vuoden' vanha, kuoli hänen äitinsä ihan\nterveeltä jalalta, kuten sanotaan. Ja samaan aikaan myllertivät\nelämän ankarat myrskyt minunkin kotoisen onneni. Tehdas joutui\nkonkurssitilaan, isäni oli sekautunut takauksiin ja liike-yrityksiin,\näitini vietiin kirkkomaahan jokseenkin samoihin aikoihin kuin Saimakin.\nJa hän, joka oli vannonut jakavansa onnet ja onnettomuudet kanssani,\nhän käänsi kylmästi selkänsä minulle ja meni sen omaksi, joka oli\nvarsinainen syy isäni häviöön. Jouduin ulapalle aukealle, soudin monet\nväylät ja jouduin yhä kauemmaksi synnyinkaupungistani. Kului sitte\npuolitoistakymmentä vuotta, jolla ajalla en saanut mitään viestiä\nentisiltä olinsijoiltani. Olin sitte jonkinlaisena apulaisjohtajana\nmuutamassa uudenmoisessa teollisuuslaitoksessa. Eräänä talvipäivänä\ntuli konttoriin noin kahdenkymmenen ikäinen, repaleinen ja\nkurjannäköinen nuorukainen, pyytäen työtä mitä tahansa. Joku\nalipäällystön miehiä sattui olemaan konttorissa ja hän tarjosi\nrepaleiselle nuorukaiselle, saatuaan kysymykseensä, oliko tällä\nkirjoja, myöntävän vastauksen, jotakin raaempaa ulkotyötä, johon oli\nvaikea saada muita ryhtymään. Nuorukainen suostui. Hänen mentyä\nkonttorista väikähti mieleeni hänen kasvojensa piirteet. Ne\nmuistuttivat minulle jotakin tuttua henkilöä, mutta en voinut saada\nselville ketä. Tuon tapaiset kasvot olin ennen nähnyt, mutta milloin ja\nmissä? Tuumailin, mutta tuumailuni eivät johtaneet selvyyteen; parin\npäivän jälestä ne unhottuivat kokonaan, kun en sattunut silmä silmää\nvastaan nuorukaisen kanssa. Sitte jouduin liike-asiain vuoksi\npitemmälle matkalle. Kotiin palattuani tuli heti kysymys tuosta\nrappiolla olevasta nuorukaisesta. Alempi päällysmies tuli konttoriin,\nilmoitti nuorukaisen työansiot sekä lisäsi, ettei hänestä ole olevaksi\nmieheksi. Oli paheisin vaipunut, väkeviin taipuisa, räyhääjä, jopa\ntappelumieskin. Mutta muuten pystyvä työhön, etenkin kirvesmiehen\nammattiin. Oikein sääli sitä poikaa, sanoi päällysmies, se on notkea\ntyöhön, mutta vielä notkeampi pahuuteen... Minkäs sille, maksetaan pois\nja annetaan mennä, sanoin minä. Tunnin kuluttua seisoi nuorukainen\nkonttorissa. Laskettuani hänen työpalkkansa, katsoin häneen kiinteästi,\nnojaten otsaani käteeni. Yhtäkkiä kysyin mistä hän oli kotoisin. P--n\nkaupungista, vastasi hän, luoden katseensa lattiaan. Minä sävähdin.\nSitte kysyin hänen ikäänsä. Kahdenkymmenen tienoilla hän oli, kuten\nkasvoiltaan näyttikin. Vielä pari lyhyttä kysymystä, ja minulle\nselvisi, että kurjannäköinen nuorukainen olikin kummipoikani Johannes.\nKäteni alkoivat vapista, työnsin hänelle rahat, ja käskin hänet\ntulemaan illalla luokseni, jotta saisin puhua hänen kanssaan muutamasta\ntärkeästä asiasta. Hän tuli kellon lyönnillä, seisahti ovensuuhun,\nnäytti katuvan ja pelokkaan näköiseltä. Nuori mies, miten olet joutunut\ntuollaiselle tolalle? kysyin häneltä ehkä liian ankaralla äänellä.\nJoutuuhan sitä, vastasi hän kylmäverisesti, mutta eihän se kehenkään\nkoske, millä tolalla kuljen... Koskeehan itseäsi, sanoin minä, kerro\nminulle elämäsi, ehkä voidaan saada apua... Eihän tuossa mitään\nkertomista, tuumaili hän. Luojan luomat päivät on eletty iltaan ja\neiköhän noita elettäne vastakin. Miten jaksaa isäsi? kysyin yhtäkkiä.\nEiköhän tuo jaksane samoin kuin poikakin, vastasi hän uhittelevasti...\nOltuamme kotvasen vaiti, käskin hänet istumaan ja tarjosin hänelle\nsikaarin. Vaikka kurja elämä oli lyönyt häneen leimansa, näkyi kasvojen\npiirteissä vielä jotakin miellyttävää, puhtaampaa. Hiukset olivat\nkeltaiset kuin äitivainajalla, äänessä oli jotakin pehmeää ja\nhissukkamaista, kuten nuorella konesepälläkin oli ollut, Lempeillä\nsanoilla sain hänet vähitellen heltymään, sainpa hänen silmänsäkin\nvettymään. Kysyttyäni uudelleen, miten hän oli joutunut maailman\nliukkaita polkuja kulkemaan tuollaisessa kunnossa, vastasi hän\nvärähtelevin äänin: no, kun isäni meni uusiin naimisiin... Kenen\nkanssa?... Sen Hurmasen Naiman kanssa... Löin kädelläni otsaani, aloin\nkävellä edes ja takaisin huoneessani, toistellen sanoja \"Hurmasen\nNaiman kanssa\". Kummipoikani näytti hämmästyneeltä, huomatessaan\nkiihtymykseni. En tahdo kuulla tällä kertaa enempää, virkoin hänelle\nkiihtyneesti. Mene päällysmies Päiviön luo, sano että minä asetin sinut\nasumaan hänen luokseen. Käy huomen-aamulla jälleen työhösi. Hän loi\nminuun hämmästyneen silmäyksen ja lähti. Olin sen jälestä monta päivää\nkiihtyneessä mielentilassa. Milloin vain ajatukseni pääsivät työstä\nvapaiksi, kuvastui kummipoikani surullinen kohtalo kamalana irvikuvana\nsilmieni eteen. Sitte, kiihtymykseni tauottua noudatin hänet uudestaan\nluokseni. Hän kertoi surullisen elämänsä vaiheet tarkimpaan saakka.\nIsän mentyä uusiin naimisiin muuttuivat hänen kotiolonsa Vihavaisiksi.\nÄitipuoli alkoi vihata häntä, ruveten lopulta kerrassaan syöjättäreksi.\nIsän ollessa työssä sai hän ensin lyöntejä, sitte selkäsaunoja, lopulta\nrupesi äitipuoli käyttämään nälkäkuritustakin. Kaiken kukkuraksi rupesi\nisä ryypiskelemään, siitä koitui hänelle vain enemmän kurjuutta.\nSelväpäisenä ollessaan oli isä kunnokas ja ehkäsi äitipuolen kovuutta,\nmutta humalaisena muuttui siivo ja hellämielinen mies pahan äitipuolen\nyllytyksestä pedontapaiseksi. Monet kylmät yöt oli poika saanut viettää\npakosalla halkovajoissa ja kellareissa. Sitte hänet vihdoinkin pantiin\nräätälin oppiin. Sai pahan mestarin, sisu oli kasvanut itsellä myöskin.\nKarkasi oppipaikastaan, saatiin kiinni, tuotiin takaisin ja annettiin\nvahvasti vitsaa. Karkasi uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes pääsi\nomille valloilleen. Kulkulaisena oli sitte elellyt, väärillä kirjoilla\nkierrellyt maita mantereita, onnenkaupassa oli ohjautunut minun\nluokseni.\n\nKertoja vaikeni hetkiseksi, loi sitte minuun ivallisen katseen ja\nkysyi, eikö hän ollut todistanut väitettään, että naisen lempi ja\nystävyys naista kohtaan on tyhjää varjoa vain. En vastannut hänelle\nmitään, vaikka teki mieleni sanoa, että hänen kertomansa tapahtuma voi\nennemmin olla poikkeus kuin sääntö.\n\n-- Sillä lailla Hurmasen Naima toteutti käytännössä palavan\nystävyytensä lapsuustoverinsa muistoa kohtaan, jatkoi hän sitte\nkyynillisesti. Hävitti kunnon konesepän elämän onnen ja oli saattaa\nkummipoikani turmion kuiluun.\n\n-- Nyt arvaan asian, sanoin minä, kummipoikanne Johannes ei ole kukaan\nmuu kuin kirvesmies tuolla Rantakadulla, jonka luona te usein käytte ja\njonka perhe on ainoa, johon olette kiintyneet hellemmillä siteillä.\n\n-- Oikein arvattu. Minulla ei ole maailmassa veljiä, ei sisaria, ei\nketään omaisia, mutta minulla on kummipoikani Johannes, hänen vaimonsa,\nlapsensa ja tupansa.\n\nKylmähymyisen miehen kasvojen ilmeessä näkyi jotakin kirkkaampaa,\nlämpöisempää. Olin ennenkin joskus huomannut tuon ilmeen pikaisena\nvälähdyksenä, mutta se ei ollut milloinkaan ennen niin tehokkaasti\nvaikuttanut minuun, kuin nyt.\n\n-- Monta mielisurua olen kärsinyt Jokanneksen tähden, monta polttavaa\nhuokausta huoannut, mutta lopulta sain voiton. Asetettuani hänet\nPäiviön luo asumaan eli hän ihmisiksi jonkun aikaa, sitte hän teki\ntekoja, joista vain vaivoin suoriuduttiin. Kerran hän karkasi entiseen\nkulkulais-elämäänsä, sillä olin ollut siksi varomaton, että olin\nsuorittanut hänen palkkansa toisaalta, kuten muillekin työmiehille,\nviipyi karkumatkallaan puoli vuotta, palasi takaisin ryysyisenä,\nkurjana. Alotettiin uudestaan, päästiin pieni taival eteenpäin, taasen\nlankeemukset, kurjuus, taasen uusi lähtö taivaltamaan. Mutta kaari\npäättyi kaunihisti, pääsi illalla iiohon. Alkanut muutos rupesi lopulta\nsyöpymään juuria myöten hänen rauhattomaan henkeensä, hän tyyntyi,\ntalttui. Sitte hän tutustui nykyiseen vaimoonsa. Omaten isän-isänsä\ntaitavuuden kirvestyössä, ei hän epäillyt perustaa omaa kotia, omaa\noloa. Siitä asti on hänen elämänsä sujunut mainiosti.\n\n-- Oletteko kertoneet hänelle, että hän on teidän kummipoikanne, kysyin\nminä.\n\n-- En vielä, mutta aion sen piakkoin tehdä.\n\nHän vaikeni. Tarkastelin hänen jalopiirteisiä kasvojaan, joihin\nvähitellen alkoi levitä kylmä hymy. Epäluuloni ettei hän ollutkaan niin\nehjä, kuin tahtoi näyttää, oli saanut pätevän vahvikkeen. Hänenkin\nhengessään oli särkyviiva: hellä rakkaus kummipoikaansa kohtaan, vaikka\ntämä oli niin paljo sydänsurua hänelle tuottanut.\n\n-- Ihmisessä täytyy löytyä kipenä rakkauden elämää, joko yhdessä tai\ntoisessa muodossa, virkoin minä, kun olimme istuneet hetkisen\näänettöminä... henki ei muuten kestä murtumatta aineen musertavaa\npainoa.\n\nHän ymmärsi, mitä tähtäsin. Kylmähymyisesti mutisi hän, että rakkaus on\nvain tyhjää varjoa sekin.\n\nKesän tultua katosi hän pariksi viikoksi kaupungista, kirvesmies\nRantakadulta katosi hänen mukanaan. Juhannusaattona hänet sitte\nodottamattani kohtasin kadulla yhtä kylmähymyisenä kuin ennenkin.\n\n-- Käy luokseni tarinoimaan, virkkoi hän entiseen tapaansa\npuoliystävällisellä äänellä.\n\nNoudatin kutsua mielelläni, sillä olin kaivannut häntä jo monet illat.\nIstuttuamme utelin heti, missä hän oli ollut kokonaisen kaksi viikkoa.\n\n-- Matkoilla, poikaseni, vastasi hän. Teimme Johanneksen kanssa\nhuvimatkan syntymäkanpunkiini.\n\nTuota olin vähän arvellutkin. Kertoessaan matkastaan, suli hänen\nmielensä, kylmä hymy lämpeni, ääni muuttui sydämmelliseksi. He olivat\nmolemmat käyneet äitien haudoilla, siellä oli hän kertonut\nkummipojalleen nuoruutensa elämän vaiheista ne kohdat, jotka lähemmin\nliittyivät kummipojan äidin elämänvaiheisin. Hänen silmilleen oli\ntehnyt hyvää nähdä syntymäkaupungin kadunkulmia, portinloukkoja, pihoja\nja rakennuksia. Monta ihmistä ei hän enää tuntenut eikä kukaan tuntenut\nhäntä.\n\n-- Entä Naima, kävittekö hänen luonaan? kysyiu minä äkkiä.\n\n-- Johannes kävi, mutta en minä, vastasi hän varsin tyynesti.\n\n-- Millaiselta siellä näytti? Olivatko vielä elossa?\n\n-- Isä makasi jo kuolinvuoteella, Naima vanhentunut ryppykasvoiseksi.\nIhmiselämä on sekin tyhjää varjoa vain.\n\n-- Mitäpähän se muuta olisi, virkoin minä, tähystäen sivulta päin hänen\nhenkeviä, jalopiirteisiä kasvojaan.\n\nNiissä oli joku väkevämpi voima, joka oli ylempää kotoisin.\n\n\n\n\nSurman sijoilla\n\n\nI.\n\n-- Onko se itse Markun Kaarle Henrikki? Eihän nyt toki, sinä erehdyt.\n\n-- On se itse Markun isäntä tuo toinen, tuo lyhyempi.\n\n-- Jolla on kaksi taloa ja rahaa lainassa?\n\n-- Aivan sama... rikas Markku se on.\n\n-- Herran terttu, missähän lienee Aina Maria, mene hakemaan sitä.\n\nPiian juostessa taka-oven kautta karjapihalle viemään tietoa Aina\nMarialle vieraiden tulosta, meni Rantalan emäntä itse ottamaan vastaan\nMarkun Kaarle Henrikkiä, joka tuntemattoman miehen seurassa noin\nodottamatta ilmaantui lauvantai-illalla Rantalan rapun eteen.\n\n-- Käykää sisään, hyvät vieraat, käykää.\n\n-- Kiitoksia... tuntematon mies ensin tervehti Rantalan emäntää. Rauha\ntaloon ja onnea talon asukkaille.\n\n-- Kiitos... emäntä veti kamarin oven auki ja vieraat astuivat sisään.\n\nKotvasen aikaa olivat vieraat ääneti, mutta vihdoin puhkesi rikas\nMarkun isäntä puhumaan kumppaninsa kanssa. Kaivettuaan tupakkivehkeet\nesille, virkkoi hän:\n\n-- Nämä ovat pieniä taloja täällä Hirsijärven kylässä, luulen ma.\n\n-- Pieniä nämä ovat, vastasi kumppani, enimmältään\nkahdeksannesmanttaalin suuruisia.\n\n-- Tämä Rantalakin, pieni tämäkin on, vaikka on upeasti rakennettu.\nOnkohan velkaa tässäkin?\n\n-- Hm, kai sitä on. Olen kuullut sanottavan, ettei löydy velatonta\ntaloa koko kylässä.\n\n-- Hm... ja Markun isäntä puhalsi pitkän savun, heitti jalkansa ristiin\nja nojasi selkäänsä enemmän taaksepäin. Tuo velassa oleminen ei\nhaitannut, ei, päinvastoin... hm!\n\nPuolituntisen lie vieraat istuneet kahdenkesken, kun jo kamarin ovi\naukeni ja Rantalan Anna Maria astui sisään kahvitarjottimen kera. Rikas\nMarkun isäntä näki nuoret, kukoistavat kasvot, pitkän palmikon,\nvesiharmaan pukineen mustine poikkirantuineen helmoissa, hän näki\npyöreät käsivarret, jotka kannattivat tarjotinta... ja hän rykäsi\nkerran, kaksi, kolme, mutta ei saanut elävää sanaa suustaan.\n\n-- Tunteeko neito näin vieraita? kysyi vihdoin tuo tuntematon kumppani.\n\n-- Vähäsen, vastasi Aina Maria hiljaa ja sopertavalla äänellä.\n\n-- No niin, vähäsen... ja lopun voi arvata.\n\n-- Niin, ihan niin... ja rikas Markun isäntä rupesi nauramaan, jotta\nlihava ruumis hyllyi kuin suonsilmä astujan ohikäydessä. Sillä oli\nliukas leuka tuolla Porvari-Jussilla. Se aina osasi niin sopivasti\njatkaa sanan. Ilmanko sitä puhemiehenä niin yleisesti käytettiin.\n\n-- Niin, ihan niin, lopun sopii arvatakin... ja Markun isäntä nauroi\nuudestaan entistä leveämmin.\n\nAina Marian mentyä toista kupillista noutamaan, pistäysi Porvari-Jussi\nulos, ja kun tyttö jälleen palasi ja aikoi mennä saman tien takaisin,\nvirkahti Markun isäntä:\n\n-- Eikö sovi istua? Hm... Markun isäntä rykäsi vahvasti pari kolme\nerää.\n\nAina Maria istui kakluunin eteen, katseli lattiaan ja nyperteli\nvesiharmaata leninkiään.\n\n-- Miten vanha sinä olet?... kysyjän ääni tavoitteli olla\nmahdollisimman ystävällinen.\n\n-- Täytän kohta seitsemäntoista.\n\n-- Heikkarissa! Markun isäntä koetti näyttää hämmästyneeltä, vaikka hän\njo ennen kosioretkelle lähtöä tiesi tarkoinkin tytön ijän... Mutta sinä\nolet jo täysikasvuinen. Luulisi sinut ainakin kahdenkymmenen vanhaksi.\n\nPitkä äänettömyys, sitten kuului rykimistä ja leveätä naurua.\n\n-- Arvaathan sinä, Aina Maria, mitä varten minä olen tullut näin\nlauvantai-illalla Rantalaan Porvari-Jussin kanssa. Arvaathan sinä,\ntäysikasvuinen neito.\n\n-- En minä arvaa, en... Aina Maria punehtui ja joutui kovasti hämille.\n\n-- Arvaat maar hyvinkin. Näetsä, minä olen leskimies ja...\n\nKamarin ovi samassa vedettiin auki ja sisään astui Porvari-Jussi\nRantalan emännän kanssa. Ensin mainittu virkkoi iloisesti ja lipeästi:\n\n-- Se sopii niin hyvin, niin mainion hyvin. Sellainen rikas pesä kuin\nMarkku on ja sellainen kunniallinen, moitteeton mies. Ja tuo teidän\nAina Maria... sopii Markun emännäksi niin mainion hyvin, vaikka sitä\nnaimista tietysti kadehditaan viidessä pitäjässä. Näette, sellainen\nkunniallinen, moitteeton mies. Se sopii niin hyvin.\n\n-- Sopii se, sopii se, hoki Rantalan emäntä, kyllä se sopii.\n\n-- Mikä Markun talossa emännän keikkuessa? Elää vaan ja on, ei puutu\nmikään. Pellot talon ympärillä, karjaa ja lampaita, kultaa ja hopeaa,\nsilkkiä ja samettia. Oho-ooi, Aina Maria, oho-ooi, ei toista kertaa\ntule sulle tarjolle tällaisia.\n\nPorvari-Jussi näytti verrattoman puhemiestaitonsa.\n\nKaarle Henrikin korvissa nuo ylistykset olivat aivan paikallaan, olivat\nvallan välttämättömiä, sillä tyttö oli nuori, ja nuoren järki tarvitsee\nnyhjäystä. Niillä on tähän maailman aikaan monenlaisia hassutuksia\npäässä niillä nuorilla tytöillä. Menevät monasti köyhälle miehelle,\njoka päälle päätteeksi on hurjakin, ainoastaan sen vuoksi, että se\nsattuu olemaan nuori -- ja hylkäävät vanhan ja vakavan, vaikka onkin\nrikas. Jos tuo Aina Mariakin, mutta ei, kyllä se on toki viisaampi. Se\nteki jo vuosi taaksepäin häneen sellaisen vaikutuksen, että on viisas.\nLiisa-vainaja sairasti silloin ja hän kävi kaupungissa rohtoja\nhakemassa. Aina Maria seisoi Rantalan kaivolla, kun hän teki\npaluumatkaa. Silloin jo tuli ajatus hänen päähänsä kuin leimaus... että\njos Liisa vain kuolee tautiinsa, niin tuo tyttö... tuo tyttö se toki on\nviisas. Siitä pitäen oli hän asiaa ajatellut ja...\n\n-- Saanko jättää kihlat? Markun lihava isäntä nousi ylös ja katsoi\nkysyvän näköisenä Rantalan emäntää.\n\n-- Saatte, hyvä isäntä, ei meidän puolesta ole mitään estettä. Parempaa\nonnea emme ole osanneet Aina Marialle toivoa.\n\nNe oli komeat kihlat, jotka vedettiin esille. Kultakello, kolme paksua\nkultasormusta ja viidensadan markan seteliraha.\n\n-- No, Aina Maria, mitä sanot? Kelpaako ottaakses? kysyi Porvari-Jussi.\n\n-- En minä oikein vielä... jos antaisitte olla toiseen kertaan... en\nminä näin äkkiä.\n\nAina Maria sopersi jotakin kiellontapaista, mutta äiti kaappasi häneltä\nsuunvuoron, vakuuttaen että tottahan ne kelpaa... ujostelee vaan, kun\non nuori ja lapsellinen.\n\nRantalan isännän ja emännän saattamana kosija puhemiehineen vihdoinkin\nlähti, luvaten piammiten uudistaa käyntinsä. Vasta heidän mentyään tuli\nAina Maria täydellisesti tajuihinsa. Hän viskasi kihlat pöydälle ja\nvannoi pyhästi, ettei se aurinko ikinä nouse, jolloin hän lähtisi\npappiloihin ja vihille Markun Kaarle Henrikin kanssa. Ei ikinä, siitä\nluonnollisesta syystä, että hän jo vuoden kaksi on ajatellut myllärin\nLauria siksi, jonka kanssa hän polvistuu vihkituolille. Lauria, jolla\noli niskassa niin kauniit kähärät, joka aina puhui päinvastoin kuin\najatteli, joka aina härnäili muita tyttöjä sen vuoksi, ettei kukaan\nolisi päässyt heidän vehkeittensä perille... että he kattelivat\ntoisiaan eri tavalla kuin muita, että he puhuivat silmän luonneilla\nmonta asiaa. Sitte kun Laurin vanha isä kuolee, tulee Laurista mylläri\nja hänestä myllärin emäntä. Niin kauvan ei kumpainenkaan huoli\nkenestäkään toisesta, vaan odottavat vaikka vuosia kymmenen. Asiasta ei\noltu virkattu sanaakaan heidän välillään, mutta se oli niin\nluonnollista, ettei se vakuuttelemista tarvinnut. Hän ja Lauri, Lauri\nja hän, se oli niin luonnollista. Ketään kolmatta ei heidän väliinsä.\nEi rikasta, ei köyhää, ei nuorta, ei vanhaa. Ei milloinkaan, ei\nmilloinkaan.\n\nNoiden ajatusten tuudittamana Rantalan Aina Maria sinä yönä nukkui\nuneen.\n\nAamulla tuli äiti kamariin, silmät ilosta loistavana. Ja virkkoi:\n\n-- Sitä onnea kun sinulle tuli, Aina Maria, sitä onnea. Isä ja minä\nolemme...\n\n-- En minä huoli koko onnesta, elkää toivoko. Lähden ennen vaikka kotoa\npois.\n\n-- Lapsi, ajattele mitä puhut. Rikas, kunniallinen mies tarjoo sinulle\nkätensä, talonsa, tavaransa ja sinä... Muista Viljolan Ainaa, joka\nrakastui renkimieheen ja hylkäsi kaikki kunnolliset kosijansa.\nMillaisen sai palkan? Nyt on lapsi kummallakin käsivarrella, mies juo\nja elää huonoa elämää eikä kuulu kauniita juttuja Ainastakaan. Missä on\nrakkaus... rakkaus... rakkaus... se Viljolan Ainan kuuma rakkaus? Se\nhukkui silakan suolaveteen.\n\n-- Minä viisi Ainasta, mutta Markun Henrikistä en huoli, elkää luulko\nsinne päinkään.\n\n-- Lapsi, lapsi... ja äiti alkoi saman jutun uudestaan toisessa\nmuodossa. Aina Maria kuunteli välinpitämättömänä, mutta siitä\nhuolimatta jäi yksi ja toinen siemen itämään ajatusten rakoloihin.\nPyörähdellä rikkaan talon emäntänä, jossa oli suuret vaate-aitat, suuri\npellavamaa, hopeata ja silkkiä... olisipa se jotakin. Kirkonmäellä ja\nkaikissa tilaisuuksissa ihmiset kuiskaisivat toisilleen: näettekö,\ntuolla tulee rikkaan Markun emäntä!\n\nParin viikon kuluttua uudisti kosija käyntinsä ilman puhemiestä, sitte\nhän taasen tuli viikon päästä. Aina Mariaa vapisutti aina kun olivat\nkahdenkesken. Kaarle Henrikki teki häneen samallaisen vaikutuksen, kuin\nsadun vuoren peikko, joka söi herkukseen ihmisiä.\n\nKun ehdittiin niin pitkälle, että pappiloihin meno tuli kysymykseen,\nkuohahti Aina Marian vastarinta tulisen kovana ilmoille. Hän ei ikinä\nmenisi Kaarle Henrikin rinnalla pappiloihin eikä myös antaisi\nsuostumustaankaan. Ennen saisivat hänet vaikka tappaa.\n\nKuohahdusta seurasi hervostuminen, jota äiti osasi käyttää hyväkseen,\ntinkimällä Aina Marialta sanattoman suostumuksen.\n\n-- Jos tietäisit, virkkoi hän äidillisen hellästi ja iloisesti, miten\nmaailma hohisee ja kohisee pelkästä kateudesta, kun sinä pääset niin\nhyviin naimisiin, etpä hyvä lapsi...\n\n-- Hohiskoot miten parhaiten lystäävät, ei minun yhtään pistä\nvihakseni. Vieköön Markun isäntä kihlansa noille kadehtijoille, minä en\nniistä kauvemmin huoli.\n\n-- Ei se enää käy laatuun, hyvä lapsi.\n\n-- Miksi ei käy? Aina Maria sävähti tulipunaiseksi.\n\n-- Siksi että laki on siinä kohdassa ankara, ei leskimiestä saa\nnarrata. Kun on kihlat otettu, niin...\n\n-- Hyvä Luoja, enhän minä ole mitään kihloja ottanut.\n\n-- Sinä olet suostunut, se ajaa asian. Ensi lauvantaina menette\npappiloihin ja sillä hyvä. Kun aikaannut ja tulet järkeväksi, kiität\näitiäsi.\n\nAina Maria ei vastannut mitään. Seuraavana lauvantaina tuli Markun\nisäntä Porvari-Jussin seurassa Rantalaan. Kirjoitettiin muuan paperi,\njohon Aina Mariakin piirsi nimensä, ja paperin kanssa lähtivät\nPorvari-Jussi ja Markun isäntä pappilaan.\n\nSeuraavana huomisena kuulutettiin ensimmäisen kerran kristilliseen\navioliittoon talonisäntä, kunniallinen leskimies Kaarle Henrikki ja\nkunniallinen talontytär, nuori neito Aina Maria...\n\nHäät vietettiin jo syksyllä. Niiden kiirehtimiseen oli erityinen syy...\nMarkun emäntävainaalta oli jäänyt puolen vuoden vanha lapsi, jolta\npuuttui kokonaan äidin hellä hoito. Sen vuoksi Kaarle Henrikki kiirehti\nhäitä niin kovasti.\n\n\nII.\n\nMarkun talo oli kylän suurimpia ja rikkaimpia. Ja se sijaitsi aivan\npeltojensa keskellä. Tuvan ikkunoista sopi näkemään melkein koko\ntiluskuvion, joka kaarti ympäri tanhuata.\n\nJa siellä hääri nyt emäntänä seitsemäntoista vuoden vanha Aina Maria.\nEi ollut muuta naisväkeä apuna, kuin muuan Reeta-niminen vaimo, joka\noli kaukaista sukua isännälle ja jolla oli oma mökki riihitanhuan\ntakana. Heti häiden jälestä oli Kaarle Henrikki ystävällisesti\nhuomauttanut, ettei Liisa-vainajankaan aikana ollut enempi naisapua,\nkuitenkin tuli karja ruokituksi ja tavalliset talonaskareet tehdyiksi.\nJa Aina Maria vastasi heti, ettei hänenkään emännyytensä vaadi useampaa\nnaishenkilöä, hän kyllä kykenee toiminnassa sen kuin ensimmäinenkin\nvaimo. Ja siksi se sitten muodostui, että Reetta ja Aina Maria\nhikoilivat kaksikseen emännyyden taakan alla, kertaakaan valittamatta,\nettä työ pyrki olemaan mahdottoman raskas.\n\nRikkauksien ja vaateaittojen sisällön ihaileminen vei alussa Aina\nMarialta ne lyhyet silmänräpäykset, jolloin sai hengittää irrallaan\ntyön aisoista. Piirongin laatikossa löytyi vanhoja kulta- ja\nhopeakaluja, aitoissa liinakankaita, peitteitä ja kaikkea lajia siihen\nmäärin, että silmä väsyi katselemiseen, käsi nostelemiseen.\n\nHellyyden kaipaus oli ainoa sora-ääni, joka heti ensi päivinä häiritsi\noloa. Onneksi toki löytyi tuo pieni raukka, joka oli jäänyt orvoksi\npuolen vuoden vanhana. Se oli esine, johon Aina Maria sai vuodattaa ja\npurkaa kaiken naisellisen hellyytensä. Hän hoivasi lasta, nauroi ja\nsoperti sille ja leikki sen kanssa. Kun vain rinnassa tuntui\nkylläiseltä, niin lapsi raukan luo meni, otti sen syliinsä ja purki\nsille hyväilyissä ja katseissa kaiken naisellisen lempensä ja\nhellyytensä, jota ei kehdannut miehelleen näyttää.\n\nÄiti kävi pienen siskon kera pari kertaa talven kuluessa vierailemassa\nMarkulla. Aina Maria koetti näyttää onnelliselta, tyytyväiseltä, ja\nKaarle Henrikkikin pani pehmeyttä ääneensä. Talon elämä näytti\ntosiaankin päivänpaisteiselta. Mutta hyvästi jättäissä tulvahti\nkyyneleet Aina Marian silmiin, ja hän kuiskasi äidilleen, että\nmenisihän se elämä muuten mukiin, mutta oli työtä niin hirmuisesti.\n\n-- Nähkääs, on pieni lapsi, rengit ja karja, ja meitä ei ole kuin\nkaksi, Reeta ja minä. Sitä on niin uuvuksissa iltasilla, että tahtoo\nnykertyä polvilleen.\n\n-- Noh, vastasi äiti, ole nyt vaan mieliksi sille, kyllä se tuonnempana\nottaa piian, kun ensin koettelee, mihin kelpaat ja kykenet. Pääasia on,\nettä voitat sen suosion.\n\n-- Ei, ei se ota, se on liian itara ja luulokas. Se pelkää että\ntuhlataan ja hävitetään talon omaisuutta läpi käsien. Ei ensimmäisen\nvaimonkaan aikana ollut ketään, sitten täytyi pakosta ottaa Reetan.\n\n-- Noh, koeta nyt vain olla mieliksi, kyllä perässä helpottaa, ole\nvarma. Ei sitä ole kenenkään täällä maailmassa perin mukava olla...\naina kenkä jostakin kohden pingoittaa.\n\nKului talvi ja tuli kevät. Yhä piukemmalle vedettiin Markun nuori\nemäntä Aina Maria. Hän sai joka päivä kuulla, miten Liisa-vainaja oli\nsen ja sen kohdan täyttänyt ilman mitään melaa ja ilman huokailemista,\nettä oli liian paljo työtä, pyörimistä. Sanomaton vastenmielisyyden\ntunne täytti silloin aina Aina Marian sydämmen, ja hän vapisi pelosta\nja vihasta. Kaarle Henrikki, pienine, syvälle painuneine silmineen,\nlihavine naamoineen oli hänestä kuin vuoren peikko, joka söi herkukseen\nihmisiä... Reetalta pääsi silloin tällöin sananen, joka ilmaisi ettei\nedellisen vaimon kohtalo ollut hiuskarvankaan vertaa parempi. Aina\nsekin oli saanut moitteita osakseen, sama jos teki kohtuullisesti tai\nkaikin voimin. Äiti-vainajaansa oli Kaarle Henrikki aina vedonnut\nensimmäistä vaimoa ohjatessa.\n\nAina Maria olisi pienestäkin hyväilysanasta tullut onnelliseksi, mutta\nsellaista hän ei saanut milloinkaan. Onnellisin tapaus se, ettei saanut\nsuoria moitteita. Tuo kiittämättömyys, tuo hellyyden osoittamattomuus,\nse toisin hetkin ihan kuohutti verta.\n\nKerran kosketti Aina Maria palvelustytön tarpeellisuutta. Se oli eräänä\niltana, jolloin hän, viimeiseksi työkseen lypsettyään Reetan kanssa\nkarjan ja nukutettuaan orporaukan, oli niin uuvuksissa ettei kyennyt\nkunnolleen riisua vaatteitakaan yltään. Vuoteelle heittäydyttyään,\nvirkkoi hän epäilevästi ja pelokkaasti:\n\n-- Kuulkaa, Kaarle Henrikki, (-- hän ei koskaan sinutellut miestään --)\neikö me oteta piikaa? Minä en kestä, minä en jaksa Reetan kanssa yksin.\nSitä on työtä niin että ihan kätkee.\n\n-- Ettäs kehtaat, nuori ihminen, valittaa väsymystä, vastasi isäntä. Ei\nLiisa-vainaja milloinkaan...\n\nAina Maria painoi käden korvansa päälle. Tuo ainainen vetoominen\nLiisa-vainajaan oli sietämätöntä, hän ei kärsinyt sitä enää kuulla...\n\nAavistuksen tapainen tunne ilmoitti hänelle, että hänellä oli\nLiisa-vainajan kohtalo edessä. Tehdä ja raataa aamusta varhain iltaan\nmyöhään, aina vaan raataa ja tehdä kuin orja, siksi että kuolema\nlopettaa orjuuden. Niin oli Liisankin käynyt. Reetan suusta kerran\npääsi sellainenkin viittaus, ettei Liisa-vainaja vielä makaisi mullan\nalla, jos vaan Kaarle Henrikki olisi toisin sitä kohdellut. Aina Maria\nei heti ymmärtänyt viittausta, mutta nyt se alkoi selvitä... ja nyt\nhäntä puistutti.\n\nPäästäkseen peikon kauhusta vapaaksi, likisti hän silmänsä kiinni ja\nloihti mieleensä Laurin kuvan... niskakiharat, kirkkaat silmät,\nveitikkamaisen naurun...\n\nKuvaa muistellessa lämpenivät tunteet... rupesivat hyväilemään\nväsynyttä ruumista. Ja uni tuli pian...\n\n\nIII.\n\nVarsinkin kesäiseen aikaan oli Markun Kaarle Henrikillä vakinaisena\ntapana istua aamusta iltaan saakka tuvan penkillä. Hän näki siitä\npellolle, jossa rengit ja mökkiläiset työskentelivät, Ei tarvinnut\nmuuta kuin siirrellä itseään ikkunan luota toisen luo, aina sen mukaan\nmiten pikaista työn joutuminen milloinkin oli. Ja samalta istuimelta\nsaattoi hän pitää silmällä naisväen s.o. Reetan ja Aina Marian toimia.\nEi yksikään käden liike jäänyt häneltä näkemättä, ei yksikään epäkohta\nhuomauttamatta. Missä pieninkin muistutuksen aihe ilmaantui, siinä oli\nmuistutuksen tekijä aina saapuvilla ensi kädessä.\n\n-- Onko se ollut koko ikänsä noin laiska? kysyi Aina Maria kerran\nReetalta.\n\n-- Se ei ole työhön kajonnut iki päivänä, vastasi Reeta. Ei muuta kuin\nistunut, tarkastellut ja ärähdellyt, sitä se on tehnyt elämänikänsä, ja\nsitä se osaa...\n\n-- Se epäilee meitäkin, että tuhlaamme salaa ja varastamme. Se epäilee\nminuakin niin kamalasti.\n\n-- Eipä niinkään, lapseni, enemmän se sinuun luottaa, kuin ennen\nLiisaan.\n\n-- Ohoh, se ei voi olla totta.\n\n-- Onpa ainakin. Tiedätkö, Liisa-vainaja ei milloinkaan päässyt yksin\naittaan, ei saanut edes leikata lihaa ruokapataan. Kaarle Henrikki\npääsi kerran pienen petoksen jäljille ja...\n\n-- Semmoisen, joita mekin olemme tehneet välttämättömyyden pakosta.\n\n-- Paljo pienempi se oli... muutama jauhokoura liiemmäksi minulle,\nenempää ei tarvittu, sitte hän ei enää saanut mitään liikuttaa.\nLuuletko, että Kaarle Henrikki itse lähtisi huomenna kuormaa ajamaan\nkaupunkiin, jollei hän luottaisi sinuun. Ei maar lähtisikään.\n\nAina Maria tuli niin hämille uutisesta Liisa-vainajan suhteen, ettei\nhän osanut muuta kuin ihmetellä.\n\nSeuraavana päivänä lähti Markun isäntä kaupunkiin. Kuormana oli voita,\nherneitä, ryyniä, munia ja juottovasikka. Hänen lähdettyään tuntui ilma\nmuuttuneen taloa huoneissa. Kaikki oli niin iloista, niin siintävän\niloista ja ystävällistä. Aina Maria oikein hurmaantui elon halusta.\nHäntä nauratti, tanssitti, ja laulamaankin mieli sydän. Hänellä oli\nvapautta, kultaista ja ihanata vapautta kaksi päivää, ehkäpä kolmekin.\nSe ei ollut paljo, mutta se oli kuitenkin niin äärettömän paljo. Hän\noli ollut naimisissa likimaihin vuoden eikä hetkeäkään sen ajan\nkuluessa omissa valloissaan. Mutta nyt hän oli vapaa. Kokonaista kaksi\npäivää, ehkäpä kolmekin, sai hän olla omana itsenä. Oi riemua ja iloa!!\n\n-- Reeta, menkää te käskemään molemmat naapurin emännät tänne, virkkoi\nAina Maria iltapuolella, kun rengit ja päiväläiset jo olivat syöneet\npäivällisen ja menneet elonkorjuusen, minä menen kauppiaalle hakemaan\nnisusia. Pidetään oikein hauskat kestit. Mutta eikö ryypätä viiniä\nensin, minulla on. Tiedättekö, kun on oikeen väsyksissä, niin ettei\nenää tahdo eteensä nähdä, ja sitte ottaa lasillisen viiniä, niin ihan\nvirkistyy uudeksi ihmiseksi... ryypätään.\n\nJa Aina Maria kaatoi kahvikupillisen viiniä itselleen ja Reetalle.\nKumpikin sitte lähti omalle asialleen... Tunnin kuluttua oli Markun\ntakakamarissa hauska seura koolla. Naapurien molemmat nuorekkaat\nemännät olivat ensi kerran Aina Marian kesteissä. Suuri kahvipannu\ntörrötti keskellä pöytää, tarjottimella oli röykkiö paraita ja\nhienoimpia nisusia mitä kauppiaalla löytyi, tyhjiin juotu viinipullo\noli työnnetty tarjottimen taakse. Lasien pohjassa vielä loisti punaista\nnestettä.\n\n-- Eveliina, virkkoi Aina Maria kesken ilojaan, minä tahtoisin\nsamallaisesta kankaasta itselleni hameen, kuin sinulla on. Eikö panna\nyhteen ja oteta kutoja?\n\n-- Tehdään niin, vastasi puhuteltu, nuorekas naapurin emäntä, mutta\nminulla on vielä uudempaa mallia. Tähän poikkiraitaan kaksi sinistä ja\nyksi punainen lanka lisäksi, niin näyttää paljon sievemmältä. Hanki\nlangat vaan, kyllä minä toimitan kudotuksi.\n\n-- Hyvä, hyvä, huomenna tuon. Mutta juodaan kahvia neljäs kupillinen,\njuodaanhan?\n\n-- Juodaan kai, vastasi kolme suuta yhtaikaa.\n\n-- Nyt on kestit meillä, ensimmäisen kerran. Reetta, palottakaa sokuria\nlisää.\n\nJa kupit täytettiin. Aina Maria oli niin iloisella mielellä kuin\nkevätlintu lämpimällä päivällä. Hän nautti viisin kerroin pienestä\nvapaudestaan.\n\n-- Sorsalassa on, kuulin ma, käynyt kosi...\n\nAina Maria keskeytti lauseensa äkkiä ja säpsähti, jotta oli vähällä\npudottaa kahvilautasen kädestään... sillä porstuassa kuului askeleet,\nsellaiset hitaat ja raskaat ja pelottavat askeleet, jommoisia ei ollut\nkellään muulla kuin...\n\n-- Kiesus sentään...\n\nOvi samassa aukeni hitaasti ja sisään astui Markun lihava isäntä Kaarle\nHenrikki. Hän virkkoi hampaittensa välistä:\n\n-- Reservipäällikkö tuolla kasarmilla joutui pariini ja osti koko\nkuormani.\n\nSitten antoi hän katseensa siirtyä vieraisiin, kahvipannuun,\nnisuröykkiöön, tyhjiin viinilaseihin, sokurimöhkäleesen...\n\nViimeiseksi katsoi hän pienillä, syvään painuneilla silmillään Aina\nMariaa.\n\nKatse oli sellainen, että Aina Maria rupesi vapisemaan.\n\n\nIV.\n\nAina Maria joutui äidiksi, ja poika oli terve ja reipas. Kirkui\nvahvasti ja söi ja voimistui. Kaikki olisi ollut muuten hyvin, mutta\nKaarle Henrikki oli tyytymätön talon komentoon, kerrassaan tyytymätön.\nReetan oli täytynyt hakea apulaisekseen muutama vaimo-ihminen, ja se\noli tuo vaimo, joka toi pahan ilman taloon. Se ei pyörähdellyt isännän\nmielen mukaan, vaan teki työtä hiljaa ja tasaisesti, oman omituisen\nluonnonlaatunsa mukaan. Ei piitannut suurin, vaikka palkollisten\nateriat menivätkin tavallisen ajan ohi ja vaikka ei karja tullutkaan\nruokituksi niin ihan säntillisesti, kuin Markun talossa oli kuun päivän\ntapana ollut.\n\nKaarle Henrikki siitä valitti Aina Marialle... virkkoi harmillisesti ja\nkorvallistaan kynsien:\n\n-- Se ei kelpaa minnekkään tuo Jaakon Leena, se liikuttelee itseään\nkuin vanha honka. Tällä lailla eläen tässä tulee hukka käteen.\n\n-- Kärsikää nyt muutama aika, pyysi Aina Maria rukoilevasti... vaikka\nmenee huonommastikin.\n\n-- Karja saa nähdä nälkää, rengeiltä ja työväeltä kuluu päivät ruokaa\nvartoessa.\n\n-- Ottakaa joku kolmanneksi, esim. Mikko suutarin vaimo.\n\n-- Se on pöyhkeä ja suupaltti. Ja sitäpaitse eihän sitä nyt ruveta\nkeräämään koko kylän akkoja Markulle.\n\nPäivän kahden kuluttua veti Kaarle Henrikki taasen samaa virttä.\nMuitten surkeuksien lisäksi oli hän huomannut, että Jaakon Leena\nkahmiskeli pivoonsa leivän paloja, lihan kappaleita ja muita kouraan\nmahtuvia. Vei niitä arvatenkin nälkäisille lapsilleen.\n\n-- Liisa-vainaja ei maannut kuin kaksi päivää, virkkoi hän sitte\nvirtensä päätökseksi, kolmannella jo...\n\nAina Maria tukki korvansa kädellään. Kaarle Henrikin poistuttua nousi\nhän ylös ja rupesi vähä vähältä tarttumaan käsin kiinni talon\nkomentoon. Jaakon Leena sai mennä tiehensä.\n\nRantalasta tultiin ristiäisiin Markulle; pojalle pantiin nimeksi Lauri,\näidin innokkaan vaatimuksen mukaan.\n\nSitte meni elämä taasen tavallista rataansa jonkun aikaa. Aina Maria\nhääri ja raatoi Reetan kanssa, Kaarle Henrikki istuskeli tuvassa\naamusta iltaan. Onnettomien kestien jälestä ei hän enään luottanut\nmuihin kuin omaan itseensä.\n\nMutta sitten Aina Maria väsyi. Hän makasi sairaana päivän, toisenkin.\nNousi taasen työhön ja sairastui taasenkin. Kaarle Henrikki oli päivät\numpenaan pahalla tuulella. Hänen kaksi pientä, syvälle painunutta\nsilmäänsä väijyivät alituiseen terävinä, vihaisina. Kerran keksi hän\nAina Marian rikkomassa jotakin sääntöä vasikkain juottamisessa, ja\nsilloin hän äkimystyi ja päästi suustaan raakoja haukkumasanoja. Aina\nMaria ei voinut hänkään enää kytketä kiukkuaan ja vastenmielisyyttään,\njoka lähes kaksi vuotta oli hautunut mielessä. Vapauden himo leimahti\nyht'äkkiä ilmoille mahtavana liekkinä.\n\n-- Juottakaa itse vasikkanne, virkkoi hän rajusti, en minä ole teidän\norjanne.\n\n-- Jaa etkö sinä ole?... pienet silmät kävivät vieläkin pienemmiksi;\nniiden ilkeä terävyys pani Aina Marian yhä hillitsemättömämpään\nraivoon.\n\n-- En tuntiakaan tästä lähin, minä menen tieheni, minä menen kotiin\nlapseni kanssa, en minä anna tappaa itseäni, kuten Liisa-vainaja. Te\npetomainen mies tulitte Rantalaan Porvari-Jussin kanssa viettelemään\nnuorta, ymmärtämätöntä lasta kullalla ja hopealla. Kuvasitte sille\nelämän pelkäksi iloksi ja hypyksi rikkaan talon emäntänä. Ja kun saitte\nkynsiinne, niin imemään rupesitte ensi päivästä saakka niinkuin\nhämähäkki kärpästä. Kenellä on niin kurjat orjan päivät kuin rikkaan\nMarkun emännällä? Sanokaa! Kenen täytyy sillä tavalla tehdä työtä\nhenkensä edestä? Ei kenenkään. Mitä iloa minulla on teidän rikkaudesta,\njolla minun saitte vietellyksi? Ei mitään. Kerjäläinen elää rikkaampaa\nelämää kuin Markun emäntä. Te viettelitte minut... veitte minut\nväkipakolla. Hyvä Jumala, kysyittekö kertaakaan minulta, josko huolin\nteistä miehekseni? Ette. Teitte vaan niinkuin hevoiskauppaa, ja\npakotuksella saitte minut kirjoittamaan nimeni kuulutuskirjan alle.\nUhkasitte viedä käräjiin, ja Porvari-Jussi... kirottu Porvari-Jussi,\nsen kieli tarvitsisi leikata juuria myöten poikki, ettei se enää\ntämmöisiä onnettomuuksia saisi toimeen. Ja te, te rikas Markun Kaarle\nHenrikki, te tarvitsisitte saada vaimon hornan alimmaisesta\nkerroksesta. Minä en enää tuntiakaan ole teidän talossanne, sillä te\nolette itse hornan musta henki. Minä lähden nyt oitis, enkä pyydä muuta\nkuin lapseni ja nämä vaatteet mitä on ylläni.\n\nJa Aina Maria viskasi maitokiulun kädestään nurmelle ja astui askeleen\nmennäkseen tiehensä. Mutta samassa Kaarle Henrikin raskas käsi löi\nhäntä vasten suuta, vasten silmiä, niin että maailma musteni. Ja hän\nkaatui nurmelle. Siinä raskas käsi löi häntä uudestaan ja kovemmin...\nyhä kovemmin.\n\n-- Älkää enää, Kaarle Henrikki, älkää enää, Jumalan...\n\n-- Pyydätkö anteeksi? Rukoiletko?... kaksi pientä, harmaata silmää\ntuijotti Aina Mariaan... kaksi käärmeen silmää.\n\n-- Rukoilen, rukoilen, älkää enää, Kaarle Henrikki kulta... kyllä minä\nolen nöyrä ja tottelevainen... en minä koskaan enää, en koskaan...\nKaarle Henrikki kulta...!\n\n\nV.\n\nAina Maria joutui toisen kerran lapsivuoteelle, synnytti terveen\ntyttölapsen, josta Kaarle Henrikki oli erittäin tyytyväinen, sillä\nensimmäisestä vaimosta eloon jäänyt tyttö raukka oli kuollut. Mutta\ntyytyväisyyttä häiritsi taaskin talon emännyyskomento, sillä taasen oli\nJaakon Leena haettu Reetan apulaiseksi, taasen hävittivät rengit ja\ntyöväki aikojaan ruokaa odotellessa, ja karja ei tullut ruokituksi\nmäärätunneilla. Kaiken tuon vuoksi Aina Maria jo kolmantena päivänä\ntuumi nousta makuulta, ollakseen Kaarle Henrikille mieliksi. Kohtauksen\njälestä navetan takana oli hän tullut ikäänkuin hypnotiseeratuksi,\nhänellä ei ollut omaa tahtoa lainkaan. Vapauden halu kuiskasi hänelle:\nkarkaa, pakene vaikka yöllä, äläkä palaa milloinkaan -- mutta samassa\nnäkyi kaksi pientä, syvälle painunutta silmää, ja samassa Aina Maria\nrupesi vapisemaan ja ikäänkuin kutistui kokoon.\n\nNeljäntenä päivänä hän todenteolla nousi toiselta lapsivuoteeltaan ylös\nja rupesi taaskin vähin erin tarttumaan talon toimiin kiinni. Hän\nsairastui ja parani, sairastui taasen ja parani taasen, ja sillä lailla\nkului kokonainen kuukausi, jolla ajalla Aina Maria oli toisen päivän\nterve, toisen päivän sairas. Mutta sitte tuli ankarampi, pitkällisempi\nkoettelemus. Eräänä iltana karjaa ruokkiessa kaatui Aina Maria navetan\nlattialle ja rupesi huutamaan apua kaiken tähden. Reeta juoksi hakemaan\nKaarle Henrikkiä, yhdessä sitte kantoivat hänet kamarin vuoteelle. Kun\nei taudin kohtaus mennytkään seuraavana päivänä ohi, kuten oli jo\nsäännöllisesti kuukauden aikaa tehnyt, haettiin Jaakon Leena taaskin\nauttamaan Reetaa.\n\nKaarle Henrikki toivoi päivä päivältä, viikko viikolta Aina Marian\nparantumista, mutta toivo siirtyi yhä kauvemmaksi, jota pitemmälle\ntautia kesti. Sairaan kasvot muuttuivat kalpeiksi, katse kävi\ntuikeaksi, ääni teräväksi. Tuskallisten silmänräpäysten aikana se huusi\näitiään... rukoili että Kaarle Henrikki panisi noutamaan. Mies vihdoin\nsuostui... lähetti hevosella hakemaan Rantalan emäntää. Hetken\nhuojennusta näytti sairas saaneen, kun äiti hoiti ja vaali kaikella\nhellyydellään. Mutta tauti ei siltä luopunut. Rantalan emäntä oli jo\nollut toista kuukautta Markulla, ja yhä vielä virui Aina Maria\ntautivuoteella. Haettiin rohtoja ja apua jos jonkinlaisia, mutta mikään\nei auttanut. Vihdoin virkkoi Rantalan emäntä Markun isännälle:\n\n-- Sinun täytyy lähteä kaupunkiin tohtorin luo... tämä on vaarallista\ntautia eikä tähän meikäläinen ymmärrä...\n\n-- Kai sitä täytyy mennä... ja tuumittuaan asiaa tarpeeksi, lähti\nKaarle Henrikki vihdoinkin lääkärin apua hakemaan. Rantalan emäntä\nmuistutti häntä tarkoin selvittämään tohtorille taudin laadun ja\nyksityiskohdatkin.\n\nAvun hakijan lähdettyä muuttui sairas lauheammaksi, melkeinpä iloiseksi\nja herttaiseksi mieleltään. Tahtoi nähdä lapsiaan ehtimiseen, vaati\nlaittamaan itselleen monenlaisia nautittavia, joista ei sitte\nkuitenkaan maistanut enempää kuin kielen kostukkeeksi. Rantalan emäntä\ntoivoi jo onnellista käännettä, mutta toisena yönä siitä pitäin kuin\nKaarle Henrikki oli lähtenyt lääkärin apua hakemaan, muuttui sairaan\ntila äkkiä yhä vaarallisemmaksi. Ei saanut silmänräpäyksenkään lepoa,\nvaan riuhtoi ja vaikeroi ja vapisi. Äidin sydän oli haljeta, nähdessään\nlapsensa kovat tuskat.\n\nJa aamulla juuri ennen päivän tuloa meni sairaan järki sekaisin. Se\nrupesi puhumaan Laurista ja Porvari-Jussista, jonka kieli leikataan\njuurta myöten poikki, ja mustan peikon vaimosta, joka tuodaan hornan\nalimmaisesta kerroksesta ja jolla on korttelia pitkät kynnet ja kaksi\ntulista hiiltä silminä.\n\nRantalan emäntä meni herättämään Reetaa. Kun he yhdessä sitte tulivat\nkamariin, löi tuonen mies viikatteellaan viimeisiä lyöntejään.\n\n-- Lauri, johan tulit, virkkoi sairas, silmäin kiiluessa erinomaisen\nkirkkaasti. Lauri, Lauri, minä olen odottanut sinua joka päivä, joka\nhetki, joka silmänräpäys. Oi, miten hauskaa, että vihdoinkin tulit. Nyt\nme lähdemme yhdessä, Lauri ja minä... minä ja Lauri. Leikkasitko\nPorvari-Jussilta kielen poikki juurta myöten? Haa, vai leikkasit, se\noli hyvä, oikein hyvä. Ja toitko sille pedolle vaimon hornan\nalimmaisesta kerroksesta, mustan vaimon, jolla on korttelia pitkät\nkynnet ja kaksi tulista hiiltä silminä. Vai toit, se oli oikein hyvä.\nLauri, Lauri, minä tulen nyt oitis, nyt lähdemme Lauri, Lauri, Lau...\n\nSairas teki pari rajua ponnistusta ja henki korahti viimeisen kerran.\n\nSamassa aukeni ovi ja Kaarle Henrikki astui sisään. Kuohuvien\nkyyneleiden seasta virkkoi Rantalan emäntä:\n\n-- Tulit liian myöhään... Aina Maria on jo muuttanut majaa.\n\n-- Hm, virkkoi Kaarle Henrikki... näin suotta vaivaa, ajoin niin kovaa\nettä hevonen tahtoi tukahtua.\n\nMuuta enempää ei hän sanonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKomeat maahanpaniaiset piti Markun Kaarle Henrikki vaimolleen. Kukaan\nei vuodattanut haudan partaalla niin kuumia kyyneleitä kuin Rantalan\nemäntä. Hän itki sitä, että tyttärensä maallinen onni oli niin lyhyt.\nKolme vuotta kaikkiaan, sitte tuli kuolema, säälimätön ja lahjomaton\nkuolema.\n\nKomean hautakivenkin hankki Kaarle Henrikki Aina Marian haudalle. Se\noli mustasta graniitista ja siinä oli kultaiset kirjaimet kahden\npuolen.\n\nPari viikkoa hautakiven pystyttämisen jälestä tuli Porvari-Jussi\nMarkulle. Kaarle Henrikki rupesi siistimään itseään ja pani\njuhlavaatteet ylleen. Lähti sitte Porvari-Jussin kanssa kosioretkelle.\n\nEihän hänen auttanut ajatellakaan leskimiehenä oloa, kun oli suuri talo\nja kaksi pientä orporaukkaa, joista nuorin ei ollut vielä puolenkaan\nvuoden vanha.\n\n-- ... Hm, ei raha eikä rikkaus tule kysymykseen, hm, virkahti Kaarle\nHenrikki herkästi ja pehmeästi, kun istui rekeen ja sovitteli selkänsä\nmukavasti nojaan... jos vaan on muuten mieleiseni, niin, hm, hm...\n\n-- No kyllä se on, minä menen takuusen, vastasi Porvari-Jussi... se on\ntyttö kaikinpuolinen...\n\nHevonen samassa karkasi juoksuun... Porvari-Jussin sanat hukkuivat\nkulkusten kilinään.\n\n\n\n\nTaistelu ja voitto.\n\n\nRyntäsin huoneeseni kuin yltiöpää mieletön, heittäysin sänkyyni, peitin\nkasvoni kädelläni ja toivoin että maailma olisi räjähtänyt sinä\nsilmänräpäyksenä tomuksi ja pirstaksi. Että olisi saanut särmänsä\nKyllikin uusi armastelija ja...\n\nYstäväni, \"viimeinen ateenalainen\", istui kaikessa rauhassaan, lokien\nkuningas Learia -- hän ei koskaan välittänyt minun onnettomuuksistani.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, anna minulle...\n\n-- No, virkkoi ystäväni, kesken kiihkeätä huokailemistani... no,\npoikaseni...\n\n-- Anna minulle kaunopuhelias kieli. Hyvä Jumala, muuta minut vaikka\nirlantilaiseksi perunanviljelijäksi, kunhan vaan samalla teet minusta\nkaunopuhujan.\n\n-- Tuopa ei ole hulluinta, virkkoi ystäväni, \"viimeinen ateenalainen\",\nkääntäen hitaasti kreikkalaisen naamansa minuun päin. Mutta syy,\npoikani, syy, syy...\n\n-- No, näetsä, kun minä juuri äsken tapasin Kyllikin, ihanan, armaan\nKyllikin.\n\n-- Hm... kuului filosoofin tyyntä, halveksivaa naurua.\n\n-- Älä naura tuolla tavalla... ethän sinä tunne Kyllikkiä, ihanaa,\narmasta...\n\n-- Kuuleppas mitä Shakespeare sanoo... ja ystäväni, jota klassillisen\nluonteensa vuoksi sanottiin \"viimeiseksi ateenalaiseksi\", rupesi\nlukemaan: Älä anna kenkien narinan äläkä silkkien kahinan vietellä\nsydäntäsi... niskottele paholaista vastaan...\n\n-- Hävytön Shakespeare, jalkapuuhun pantava mies. Kaikki nerot ja\nrunoilijat ovat puolihulluja, mutta Kyllikki, ihana, armas Kyllikki...\nHyvä Jumala, tee minusta kaunopuhuja, sellainen kuin Mirabeau tai\nKossuth tai...\n\n-- Hm, sinä olet tavannut Kyllikin, ihanan ja armaan Kyllikin, ja sinä\nmielisit kaunopuhujaksi, virkkoi ystäväni, sulkien samassa kirjan.\nSuhteet ovat kummallisia, hyvin kummallisia ja omituisia, niistä ja\nniiden keskinäisestä yhteydestä kannattaa ottaa selko. Ensiksikin, kuka\non tuo Kyllikki, poikaseni?\n\n-- Nuori, kahdeksantoista vuotias tyttö... lummekukka... tähtönen...\nruusu... luojan taideteos... enkeli...\n\n-- Tietysti niin, mutta suo anteeksi, poikani, hänen myötäjäisensä?\n\n-- No, viisikymmentätuhatta alhaisimmankin arvion mukaan.\n\n-- Jaha, jaha, luulen että mainitsemasi ominaisuudet melkein sopivat\nhäneen. Enkeli ja viisikymmentätuhatta, ei se kuulu aivan hullummmalta.\nJa nykyajan lapsena minun täytyy kunnioittaa sinua. Enkeli ja\nviisikymmentätuhatta. Täytyypä sanoakseni, että olet imenyt henkeesi\naikamme paraan, tärkeimmän opinkappaleen ja että olet sen oivallisesti\nsulattanut. Enkeli ja viisikymmentätuhatta!\n\n-- Luuletko että minä rahojen vuoksi...? Häpeä toki, sinä Shakespearen\nja Homeron yönuttu, häpeä kymmeneen kertaan. Luuletko etten minä\nrakasta Kyllikkiä todellisesti?\n\n-- Poikaseni, semmoista minä en lainkaan lunle. Sinussa juuri\nkirkkaimmin kuvastuu aikamme parhaat puolet, miehevyys, rakkaus,\nnais-aatteen harrastus ja polkupyöräurheilu... mutta, tullaksemme\njälleen asianhaarojen keskinäiseen yhteyteen, milloin olet, poikaseni,\ntutustunut ihanan ja armaan Kyllikin kanssa?\n\n-- Joulun edellä, hiihto-urheilijain juhla-illallisissa. Minähän olin\nsiellä...\n\n-- Ja hän oli siellä.\n\n-- Oli, merensininen puku yllä, suuret silmät sädehtivinä. Hyvä luoja,\nniitä silmiä, niitä vyötäreitä, sitä vienoa, hopean pehmeätä äänen\nväreilyä, sitä kaulaa... oih, minä menetän järkeni, jollei minusta tule\nkaunopuhujaa pian... pian...\n\n-- Siitä saakka olet tuntenut hänet etkä kuitenkaan ole minulle\nsanaakaan...\n\n-- Muistamattomuus, näetsä, pelkkä muistamattomuus, ymmärräthän.\n\n-- No, voihan tuon ymmärtää... mutta, poikaseni, onko hän\npääkaupunkilainen?\n\n-- Ei, mitäpä minä hänestä sitten? Maalta hän on, Hämeen järvien\nrannoilta.\n\n-- Olette siis heimolaisia, ihana, armahin Kyllikki ja sinä?\n\n-- Perin ollaan, sekoittamatonta hämäläisverta virtaa kummankin\nsuonissa.\n\n-- Mitä hän toimii? Käykö musiikki-opistossa vaiko...?\n\n-- Ei, talouskoulua hän tätä nykyä käy. Sitten on aikomus ottaa kurssi\nsairaanhoidossa, sitten valokuvausoppilaaksi, sitte...\n\n-- On siis luonteeltaan taloudellinen, sääliväinen ja taiteellinen.\nOnnittelen sinua, poikani.\n\n-- Ei ole vielä ansiota, luoja nähköön... mutta kerran päivä nousee\nidästä, kerran, vannon minä.\n\n-- Ja sinä tapasit hänet nyt juuri.\n\n-- Tapasin Kolmikulman lähellä. Oli kävelyllä raitista ilmaa\nnauttimassa ja virkistymässä, kuten sanotaan.\n\n-- Ja sinä kurttiseeraamaan heti.\n\n-- Kyllä niin, tosi se on. Siinä puhellessa satuin mainitsemaan, että\nolin aikeessa aina Korkeasaarelle asti, syystä että meri-ilma minusta\non näin talvellakin puhtosempaa.\n\n-- Ha-hahaa, poikaseni, vaikka olit menossa postikonttoriin\nrahakirjettä urkkimaan. Nykyajan kultainen nuoriso laskee keveästi\nnaiselle pienen valeen.\n\n-- No mutta, laupias luoja, mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani?\nOlisitko seistä jöllitellyt paikallasi? Olisitko kenties ruvennut\nselittelemään Kyllikille, miten suunnattoman hävytön Edvard Brandes\noli, väittäessään että Shakespeare, sinun Shakespearesi käytti pitkiä\nkynsiä Hamletia kirjoittaessaan... että hän varasteli Montaignelta\najatuksia. Luuletko että se olisi sopinut paremmin?\n\n-- Eipä olisikaan. Kun kaikki ympäri käy, täytyy minun myöntää, että\nteit parhaan, mitä sinun asemassasi voi tehdä, valehdellessasi olevasi\nKorkeasaareen menossa. Tietysti ehdottelit, että hän tulisi seuraasi.\n\n-- Sen tein tietysti, aivan kohteliaasti, ja vakuutin että meri-ilma\ntalvellakin on raikkaampaa ja puhtosempaa.\n\n-- Mutta hän, armahin ja ihanin Kyllikki, nolasi sinut peijakkaasti...\nei suostunutkaan ehdotukseesi.\n\n-- Suostuipa sinun kiusallasikin, suostui ja vilkasi kelloaan pari\nkertaa. Me olimme juuri pääsemässä menovauhtiin, kun maisteri\nHalliparta saavutti meidät. Se jumalaton, jolla on koivet kuin\ntelefoonipylväät... Oi, kuinka minä vihaan sellaisia pitkäkoipisia\nmaistereita.\n\n-- Poikaseni, se on mies, jolla on aatoksia päässä... ei ole knalli\ntyhjän jatkoa.\n\n-- Minä annan palttua ja piimää hänen aatoksilleen. Olisi ennemmin\nlukenut korehtuuria aikakauslehteensä, kuin juossut meidän peräämme,\nmokomakin velkasaksa.\n\n-- Siitä miehestä koituu vielä isänmaalle iloa ja kunniaa.\n\n-- Ja se rupesi hakkailemaan Kyllikkiä, mokomakin klassillinen\nromukalu.\n\n-- Ha-ha-haa...ystäväni, \"viimeinen ateenalainen\", nauroi\nähittelevästi... ja vei voiton sinulta.\n\n-- Vei, kaunopuheliaisundellaan. Oi, hyvä luoja, tee minusta\nkaunopuhuja, tee pian tai muuten...\n\n-- Kuinka se laati sanansa, kun tapasi teidät.\n\n-- Sulavasti kuin paras näyttelijä. Sanoi: hyvää päivää, ihana neiti.\nMikä onni näin viikon alussa tavata teitä, nähdä teidän silmäystänne,\nkuulla teidän ääntänne. Mitä olisi tämä sievä pääkaupunkimme ilman\nteidänlaisianne olentoja? Kivikokoelma, tiedeluola. Olen suorastaan\nsitä mieltä, ettei pääkaupunkimme voisi säilyttää viehättävyyttään\nmontakaan vuotta, jollei maaseudut alituiseen lähettäisi parhaimpia,\nkalliimpia aineksia tänne, hyväpäisiä nuorukaisia ja jaloja naisia,\njoilla on harrastuksia, lämmin rinta. Pääkaupungin asema on sama kuin\nsydämmen ihmisruumiissa. Sydäntä etupäässä on hoidettava, kehitettävä,\nsillä sen lyönneistä riippuu koko elimistön toiminta. Olenko väärässä,\nneiti?\n\n-- Mitä vastasi armahin ja ihanin Kyllikki?\n\n-- Vastasi, että kyllä se niin taitaa olla... kaunopuheisuus miellytti\nhäntä.\n\n-- No, entä sinä, etkö yrittänyt sinäkin tuomaan kantaasi esiin?\n\n-- En, minä nolostuin... en osannut virkkoa selvää sanaa.\n\n-- Tunsit olevasi lapsi, keltanokka miehen rinnalla. No, entä sitte?\n\n-- Sitte se hirtehinen valehteli olevansa menossa Cygnaeuksen\ntaidekokoelmaa katsomaan ja rupesi viettelemään Kyllikkiä seuraansa.\n\n-- No, entä sinä?\n\n-- Minä esitin itsepäisesti Korkeasaaren suuntaa ja puhdasta\nmeri-ilmaa. Pitkäsäärinen Halliparta vei voiton. Kyllikki kallistui\nensin puoleen ja toiseen ja virkkoi vihdoin: käykää tekin, herra\nHuttunen, Cygnaeuksen taidekokoelmaa katsomaan, jättäkää meri-ilma\ntällä kertaa...\n\n-- Mutta sinä et mennyt.\n\n-- En, sanoin että olin nähnyt sen moneen kertaan.\n\n-- Viisaasti tehty sinulta, olisit kuitenkin työntynyt varjoon maisteri\nHalliparran rinnalla.\n\n-- Eihän siinä muuta mitä, mutta se puhujataito. Oi kaikkivallan\npäivät, kun olisin kaunopuhuja.\n\nYstäväni ei hetkiseen aikaan virkannut sanaakaan. Minä voihkailin,\nraivoilin. Pelkkä otaksuminenkin, että maisteri Halliparta saisi\nKyllikin vaimokseen ja saisi kuitatuksi velkansa noilla\nviidelläkymmenellätuhannella, teki minut puolihullnksi. Minulla ei\nollut lainkaan halua opinnoihin, maanviljelys sitävastoin veti minua\npuoleensa vahvasti. En osannut ajatella mitään mainiompaa kuin\nlaveatiluksinen talo, suuri karja, hevosia, hanhia, renkiä ja piikoja,\njoilla on loppumattomat varastot rekilauluja ja sanasutkauksia.\nKyllikin jos saisin myötäjäisineen, niin veljeni ja siskoni maksaisin\neroon ja rupeisin asustelemaan isäni tiluksilla, väännättäisin uusia\nmaita viljelykselle, laulaisin Matin kanssa...\n\n-- Minä tiedän neuvoa sinulle keinon, virkkoi vihdoin ystäväni. Sinun\npitää ruveta opettelemaan kaunopuhujaksi, muu ei auta, sillä\nasianhaarat ovat sellaisessa suhteessa keskenään.\n\n-- Miten, luojan nimessä? kysyin minä. Miten se käy päinsä?\n\n-- Siten että menet jäseneksi raittiusseurojen puhujaklubiin.\n\n-- Taivahinen, siinä on pelastus ja voitto. Näytänpä sille\npitkäsääriselle velkasaksalle, että minä olen ylioppilas Pekka\nHuttunen, minä.\n\nSyöksähdin ylös sängystä, syleilin \"viimeistä ateenalaista\" ja ryntäsin\nsitten ovesta ulos vielä kovempaa vauhtia kuin olin sisään tullut.\n\nSiitä hetkestä saakka oli elämäni pelkkää ponnistusta puhujataidon\nalalla. Minä pidin puheita aina, sekä mahdolliset että mahdottomat\naiheet joutuivat kokeilujeni esineeksi. Jos silmäni keksivät\npaperossi-pätkän kadulla, jos tapasin vanhan, hampaattoman akan, oitis\npinnistin ajatukseni keksimään niistä puheen-aineita. Ystäväni,\n\"viimeinen ateenalainen\", valitti, ettei hän saanut yöllä nukkuakaan,\nkun minä pidin puheita unissanikin.\n\nKyllikin tapasin usein, mutta pitempiin mielittelemisiin en vielä\nusein, ystäväni ohjeen mukaan, ruvennut. Tahdoin ensin kasvaa ja\nvarttua ja edistyä puhelu-opinnoissani. Kilpailijaani vältin myöskin.\nMeidän välimme muodostui aikaa pitäin hyvinkin kireäksi. Hän aavisti\nminun pyyteeni, minä hänen, me emme huolineet salata toisiltamme asian\ntodellista valoa. Kyllikki taisi hänkin arvata asemansa, mutta hän\nhäilyi kummankin puoleen. Syvillä tiedoillaan ja puhujataidollaan veti\nmaisteri Halliparta häntä puoleensa; minulla oli valttina sievät\nviikset, nuorekkaat kasvot, joihin ei vielä klassillinen home ollut\nehtinyt levitä, ja suhdallinen ikä.\n\nVihdoin, kun Kyllikki jo harjoitti valokuvausopinnoita, kysäsin\nystävältäni eikö olisi jo aika ruveta ryntäämään?\n\n-- Koetetaan ensin, vastasi \"viimeinen ateenalainen\". Tuossa on\npöydällä oma likainen kauluksesi, pidäppä puhe sille. So, aiota heti.\n\nHetkeäkään arvelematta pinnistin ajatukseni työhön ja alotin: Sinä\nuskollinen somuuden avustajani! Viime viikolla ostin sinut Petreliuksen\npaitapuodista, ja puhdas, lumivalkoinen olit silloin. Oi jospa sinulla\nolisi kieli ja suu puhua niistä ihanoista ja sädehtivistä silmäyksistä,\njoita Kyllikki sinuun loi, kun rinnattain istuimme Arkaadian\nparterilla... kun sähkövalo näytännön aikana heikkeni ja me\nkallistuimme lähemmäksi toisiamme... ja Kyllikin, ihanan armaan\nKyllikin kuuma henkäys hiveli sinun valkoista, kiiltävää pintaasi ja\nlemmen enkelit...\n\n-- Jo riittää, keskeytti \"viimeinen ateenalainen\" tyytyväisesti, voit\naloittaa, poikaseni, mutta varovasti, hyvin varovasti, huomaa se. Ettet\nvain putoa ratsusi selästä; sitte et ole enää autettavissa.\n\nJa minä alotin. Kun ensikerran yhätin Kyllikin maisteri Halliparran\nseurassa, sanoin rohkeasti:\n\n-- Tämä kaupunkilais-elämä on kerrassaan sietämätöntä, nämä\nijankaikkiset iltamat, teaatterit ja muut huvitukset kuivaavat ihmisen\nkuiviin... eikä löydy niin tuhmaa olentoa kuin pääkaupunkilainen --\nmaisteri Halliparta oli nimittäin pääkaupunkilais-rotua. --\n\n-- Herra Huttunen arvostelee ehkä muitakin oman itsensä mukaan,\nhuomautti maisteri Halliparta pistelevästi.\n\n-- En välitä teidän vitseistänne, herra Halliparta, asia on tosi noin\nylimalkaan. Mennäänpä esim. teaatteriin. Maksetaan sisäänpääsö-maksu ja\npidetään hauskaa näyttelijäin kustannuksella. Näyttelijät ovat tehneet\nkovaa työtä, hankkiakseen meille iloa pariksi tunniksi. Samoin on laita\nlaulajaisissa, soittajaisissa, me aina maksamme käteisillä kaikki\nnautinnot, itse emme osaa huvitella lainkaan. Mutta kun tallaan maalle,\nheitetään hiiteen kaikki vaatimukset muiden suhteen, jokaisen pitää\nhankkia itse iloa itselleen, ja sitä tehdessä ei joudu tyhmäksi. Herra\nHalliparta, oletteko asuneet maalla?\n\n-- Olenpa niinkin... te olette, herra Huttunen, itserakas ja...\n\n-- Millä huvittelitte, pyydän luvan kysyä.\n\n-- Hyvällä lektyyrillä tietysti ja lintujen laululla ja...\n\n-- Entä soutomatkat, nuorison kisakentät? Te olette, herra Halliparta,\noppinut, viisas mies, mutta maalaisen rinnalla te olette tuhma.\nOsaatteko syödä viiliä pytystä ja osaatteko puhella akkojen kanssa?\nSuulas akka ja viilipytty...\n\n-- Ovat ehkä teidän ihanteitanne, myönnetään kernaasti, mutta\nkehittyneimmillä on erilainen maku, ja mitä tuohon teidän väitteeseenne\ntulee, että me kaupunkilaiset... Maisteri Halliparta alkoi saippuoimaan\nminua kaikella puhujataidollaan ja klassillisella viisaudellaan, mutta\nlauseiden välilomilla annoin hänelle takaisin pari kolme sattuvaa sanaa\nja virautin sitten itseni aina toisaalta puhtaaksi. Ja voitto jäi kun\njäikin ratkaisematta. Kukistaakseen minut, vetosi maisteri Halliparta\nKyllikkiin. Virkkoi mairittelevasti:\n\n-- Te, neiti, kun olette kuullut väittelymme, saatte nyt päättää itse\nponnen, kummatko ovat tuhmempia, kaupunkilaiset vaiko maalaiset.\nLausukaa sananne, se on ratkaiseva.\n\nKyllikki katsoi maisteri Hallipartaan ja katsoi minuun. Ja virkkoi\nsitten:\n\n-- En minä voi päättää... en ainakaan vielä. Kun te, maisteri, puhutte,\ntuntuu siltä, että te olette ehdottomasti oikeassa, ja kun taasen herra\nHuttunen tuo havaintojaan esille, niin itse taivaskin myöntäisi ne\ntodeksi. En minä voi päättää... en ainakaan vielä.\n\nLuulinpa huomanneeni, että Kyllikki enemmän kallistui minuun päin,\nvaikkei hän pelkästä kunnioituksesta maisteri Hallipartaa kohtaan\nkehdannut suoraan sanoa ajatuksiaan. Yksi seikka oli varma, nimittäin\nse, että minä ensi kertaa olin kunniallisesti, melkeinpä voitokkaasti\niskenyt säilää kilpailijani kanssa. Seuraavalla kerralla tavatessani\nKyllikin, virkkoi hän viehättävän armaasti:\n\n-- Te olette, herra Huttunen, viime aikoina muuttunut paljo, vallan\npaljo.\n\n-- Kaikki on teidän ansiotanne, neiti, vastasin minä. Teidänlaisenne\nnainen vaikuttaa nuoreen mieheen niinkuin yökaste oraasen. Sitä oikein\ntuntee elpyvänsä elämään, sydän rikastuu, sinne herää uusia tunteita,\nuusia ihania kohinoita...\n\nSanomattoman lempeä oli se katse, jonka sain Kyllikiltä palkinnoksi.\n\nToisella kertaa syntyi tulisempi, ankarampi miekan mittely. Paisuneena\nensimmäisestä onnestani, jolloin melkein jo jäin voittajaksi, viskasin\nkilpailijani silmille sellaisen väitelmä-sivalluksen, että jokainen\nmaalaistyttö, jonka isällä vaan on myödä tukkimetsää kymmenenkin\ntuhannen markan edestä, saa täällä pääkaupungissa hyvä-oppisen\nmaisterimiehen sulhasekseen, jos vaan huolii ottaa. Kyllikki purskahti\nhopean pehmeällä äänellään nauramaan. -- Oi kuinka hyvältä tuo nauru\nsoi minun korvissani -- ja maisteri Halliparta oli tukehtua\nsuuttumuksesta ja loukkauksesta. Hän yritti ivaa, kaunopuhetta ja\nkaikkia muitakin taitojaan, mutta mikään ei auttanut. Kyllikin\nposkikuopissa napersivat nauruhiiret myötänään. Hän ei koskaan saanut\nsanotuksi enempää kuin herra maisteri, tai herra Huttunen, sitten hän\ntaas puri huultaan ja nauraa hihitti. Maisteri Halliparta oli joutunut\nnaurunalaiseksi, asema, johon häntä ensi taistelu-hetkestä saakka olin\ntarkoittanut saada ajetuksi.\n\n-- Sanokaa, armahin neiti, virkkoi hän vihdoin hätäilevästi, kuten\nuppoomaisillaan oleva henkilö ainakin, eikö tuo herra Huttunen väitä\nihan mielettömiä? Maisterit ja maalaistytöt, mikä sääntö se on?\nEnnemmin keltanokat ja kansakoulun-opettajat. Eikö niin?\n\n-- Herra Huttunen on esimerkeillä todistanut väitteensä, vastasi\nKyllikki. Viisi kappaletta kahden vuoden kuluessa... numeroita ei voi\nlahjoa, tunnustakaa vain voitto voittajalle, maisteri.\n\nKilpailijani ei vastannut sanaakaan enää. Hän koetti kääntää puhelua\nuusille aloille, mutta Kyllikin huomio ei tällä erällä kiintynyt\nminnekään. Hän pysyi naurutuulella erojaishetkeen saakka.\n\nSiitä lähtien olin rohkeaa rohkeampi. Loppu meni loistavasti, kuten voi\narvatakin. Eräänä iltana ryntäsin huoneeseni mielettömänä pelkästä\nonnesta -- kihlasormus oli sormessani.\n\nSyleilin \"viimeistä ateenalaista\" ja virkoin reuhtovan iloisesti:\n\n-- Voitto on minun, kuuletko, syntysanojen säiliö... voitto on minun.\n\n-- Tarkoitatko Kyllikkiä ja viittäkymmentätuhatta?\n\n-- Juuri niitä, molemmat ovat minun enkä kummastakaan luopuisi, vaikka\nkoko maailma julistaisi minua vastaan sodan. Pekka Huttunen näytti\nsille pitkäkoivelle, mitä hän on miehiään. Hih-hei, hih-hei!\nKihlauksemme julaistaan huomenaamulla kaikissa pääkaupungin lehdissä...\npyyhi partaasi, oppinut maisteri.\n\n-- Miten kävi itse pääkohtaus, kerro.\n\n-- En muista kuin osia... olimme vanhalla hautausmaalla... istuimme\npuusohvalla... ei, ei, Kyllikki vain istui, minä olin polvillani hänen\nedessään.\n\n-- Sanat, sanat, niitä haluan kuulla.\n\n-- No, sanoin minä silläkin lailla: ihanin, armahin Kyllikki, ei\nmaailmassa löydy yhtään miestä, joka teitä niin sokeasti jumaloi ja\nrakastaa, kuin se, joka nyt on polvillaan edessänne. Kyllikki, armas\nKyllikki, vasta teidät nähtyänne rupesin elämään. Ensimmäinen\nsilmäyksenne oli kuin taikasauvan kosketus sieluuni, uudet, oudot\najatukset ja tunteet syttyivät...\n\n-- Tuo kohta oli kaunopuheliaasti esitetty. Entä hän, mitä vastasi?\n\n-- Veti minut ylös ja sanoi: sinä olet suloisin ylioppilas\nmaailmassa... ja aika veitikka sinä myöskin olet. Enempää hän ei saanut\npuhutuksi, sillä minä suutelin häntä.\n\n-- Nyt tulit kokemaan, mikä arvo klassillisilla opinnoilla on,\nklassillisesti sivistynyt mies on aina kaunopuhuja. Ilman sitä oppia\nolisi sinun käynyt...\n\n-- Sinä tulet häihini ja pidät puheen nuorelle parille, Kyllikille ja\nminulle... hih-hei, hih-hei!\n\nViskausin sänkyyn, riuhtoilin iloissani.\n\n-- Kyllä tulen, poikani.\n\n-- Ylihuomenna lähdemme Kyllikin kanssa Hämeen rakkaille vesille, ja\nsilloin hyvästi oppineet klassikot, maisterit, tohtorit, romukalut,\nhyvästi kaikki.\n\nSytytin paperossin, puhaltelin savuja kattoon ja annoin ajatukseni\nlentää yläisiin taivoihin. Siellä oli niin kaunista, ihanaa, somaa.\n\nMutta kaunein, ihanin, somin oli kuitenkin Kyllikki, minun morsiameni.\nHänen rinnallaan himmenivät yläiset taivotkin koko lailla.\n\nEi ollut missään hänen vertaistaan.\n\n\n\n\nMaailmankiertäjä.\n\n\nIstuimme pesän edessä, kumpikin nauttien haavemaisesta mielialastamme,\njoka siinä liekkien räiskyessä vähä vähältä valtasi meidät kokonaan.\nTuttavani polvilla oli sanomalehti, josta vastikään olimme lukeneet\nerään langenneen suuruuden elämänvaiheita. Tragedia, joksi se lopulta\nmuodostui, värähytteli melankoolista mieltämme, vaihetimme joitakuita\nihmettelyn sanoja toisillemme, sitte painauduimme kumpikin omiin\nmietteisiimme. Emme virkanneet mitään, piippummekin sammuivat noin\nhuomaamattamme.\n\nTuttavani kasvoilla kuvastui tuollainen katkeranpuolinen ilme, jota\nolin jonkun erän ennenkin luullut havainneeni hänessä. Ilmeesen sekausi\nsurumielisyyttä, joka vaikutti aina minuun väkevästi ja veti minut yhä\nlähemmäksi häntä, vaikkei tuttavuutemme vielä ollut puolenkaan vuoden\nvanha. Hän oli nimittäin noita maailmankiertelijöitä, jotka ovat\nkokeneet kaikkea, yrittäneet kaikkea ja epäonnistuneet kaikessa. Tuskin\nlöytyi sitä alaa, jossa hän ei olisi yritellyt, jossa hänellä ei olisi\nollut omaperäisiä havaintoja, huomioita. Varsinainen piirre hänen\nluonteessaan oli uhkamielinen huolettomuus. Ei mitään väliä, kunhan\nvaan eli ja oli mukana, ei mitään hataria suunnitelmiä, pyrkimyksiä.\nHän saattoi nauraa makeasti koko maailmalle, hän saattoi halveksia\nyksityisen pyhimpiäkin pyyteitä. Toinen piirre hänen luonteessaan oli\nilomielisyys. Hän saattoi näyttää iloiselta miten tukalassa tilassa\ntahansa. Hänellä oli päällysmiehen virka muutamassa pienessä tehtaassa,\ntehtaanisäntä oli halpamielisin ihminen, mitä maailmassa milloinkaan on\nelänyt. Ken vaan jollakin tavoin oli riippuvainen hänestä, se kyllä\ntuli kokemaan, että on viikossa seitsemän päivää. Mutta tuttavani,\nvaikka hän tehtaan päällysmiehenä aina ensi kädessä joutui isäntänsä\nkynsiin, ei milloinkaan päästänyt vakavaa moitteen sanaa suustaan\noloihinsa, päiviinsä. Mitkään loukkaukset eivät näyttäneet koskevan\nhäneen, ja milloin hän koskettelikin niihin, olivat hänen sanansa\nmehevintä leikkiä ja pilaa, niin että kuulijan täytyi ruveta nauramaan\nhänen kanssaan. Mutta jolloinkin hiipi katkera ilme hänen kasvoilleen\nikäänkuin ohimennen, ja silloin tuon ilomielisyyden ja uhkamielisen\nhuolettomuuden takaa pilkisti joku toinen, kätkössä oleva olento\nesille. Hänen miellyttävät kasvonsa näyttivät silloin kokonaan\ntoisellaisilta...\n\n-- Elämä pitelee toisia ihmisiä kovemmin, toisia se hellittelee\nmyötänään, virkkoi tuttavani melkein kuiskaamalla... sitä punoutuu joku\nlanka tai sattuu yksi ainoa tapaus, ja kaikki on suin päin\nonnettomuutta kohden. Tuon langenneen suuruuden elämäkerrassa on\njotakin, joka muistuttaa omastani. Tahdotko että kerron miten minusta\non tullut tällainen maailmankiertäjä, tällainen viides pyörä\nyhteiskunnan ajopeleissä.\n\n-- Kerro, olen hyvin utelias kuulemaan.\n\nMe sytytimme sammuneet piippumme, ja hän alkoi tarinoida:\n\n-- Isäni oli alkeiskoulun opettaja, meitä oli vain kaksi lasta, pikku\nAura sisko ja minä. Mikä nautinto minulle vielä tänäkin hetkenä,\nmuistella lapsuuden kotiani. Siinä oli pieni puutarha, jossa oli joku\nkirsikka-, päärynä- ja omenapuu, siinä katu, jossa oli kaupungin paras\nkelkkamäki, siinä kauppatori, joka varsinkin markkina-aikana näytti\nsilmissäni suurekkaalta, ja torin takalaidassa valkoinen lyseo, jonne\npoikajoukkoja aamuisin tulvaili joka taholta. Isäni kuoli äkilliseen\ntautiin, johonkin aivohalvaukseen tai sentapaiseen. Lienen silloin\nollut viiden vuoden vanha. Muistan surusaaton, äitini kyyneleiset\nsilmät, kellojen soiton, havutetut kadut, muistan kylmää pakkaispäivän,\njolloin äitini rinnalla ajoin hautuumaalta kotiin...\n\nNoihin muistoihin häipyy koko tapaus. Me asuimme yhä edelleenkin omassa\nkodissamme enkä minä muista mitään muuta eroa entisen suhteen, paitse\nettä äitini usein iltasilla itki, hyväillessään pientä siskoani ja\nminua. Seuraava tapaus, jonka muistan paljon tarkemmin, oli häät. Paljo\niloisia vieraita, soittoa, maljojen kilistystä, puheita ja onnitteluja.\nPieni siskoni oli iloissaan, mutta minä olin nyreä ja vihamielinen,\nsillä minä käsitin että äitini meni uusiin naimisiin. Se oli minusta\nihan häpeällistä. Vihasin tuota miestä, joka niin iloisesti hymyili\näidilleni, joka niin rohkeasti tarttui häntä vyötäisiin ja suutelikin\nhäntä vieraiden nähden. Suutuksissani menin kyökkiin, itkin siellä,\npuin nyrkkiä ja äköittelin etten ollut kylläksi suuri ja väkevä\npelastamaan äitiäni vihatun miehen käsistä. Häitten jälestä muutimme me\nkomeaan rakennukseen valtakadun varrella. Meillä oli palvelijoita,\nkonttoristeja, kauppa-apulaisia, meillä kävi paljo vieraita, me olimme\nkaupungin rikkaimpia, mahtavimpia. Meille hymyilivät kaikki ihmiset,\nmeille osotettiin huomiota ja palvelusta missä ikinä liikuimmekin.\nTietysti minä koteuduin uusiin oloihin piankin. Alituinen kiire ja\nhyörinä, palvelusväen kirjavuus, tavarain paljous, väenliike, kaikki\noli omiaan kiinnittämään huomiotani. Kuitenkin minä toisin hetkin\nkaihosin entistä pientä kotiamme puutarhoineen, kelkkamäkineen. Muistan\nmiten syysiltoina joskus hiivin ikäänkuin varkain tutun puutarhan\nlähettyville, silmäilin pensaita, puiden juurella olevia istuimia,\nkyökin rappusia, tikapuita. Pieni Aura siskoni ei muistanut kaivata\nmitään eikä tehdä eroa uuden isän suhteen.\n\nSiten kului moniaita vuosia. Minä olin jo lyseon kolmannella luokalla,\nkun eräänä iltapäivänä palasin koulusta suuttuneena. Joku pieni\nkinasteleminen toverien kanssa, ja minä erotin itseni joukosta ja\nastelin omia kiertoteitäni kotiin. En katsonut eteeni ennenkuin seisoin\npuodin rappusilla. Ovet olivat kiinni, ikkunat samoin. Säpsähdin kuin\nhaavoitettu otus. Kodin ilmassa oli ollut niinä aikoina jotakin\nsynkkää, painostavaa. Kerran olin nähnyt äitini painavan kädellä\notsaansa, samalla huoaten sydämmen pohjasta, isäni luona oli käynyt\nvakavan näköisiä herroja, joiden kanssa keskusteltiin matalalla\näänellä, joskus suljettujen ovienkin takana. Ja kirjanpitäjän ja isäni\nvälillä oli kerran ollut tulinen sanailu. Ensimainittu löi silloin\nnyrkkiä pulpettiin, tiuskaten samalla ettei totuus pala tulessakaan,\nvaikka muutamat tilikirjat olivat palaneet. Ja isälläni oli ollut niinä\naikoina kovin kiirettä, hän ei useinkaan näyttäytynyt ruokapöydässä.\nPuotilaiset kuiskailivat keskenään sillä salaperäisyydellä, jonka\nlähestyvä vararikko aina mukanaan tuo. Ällistellessäni suljettujen\npuodin ovien takana, välähti tuo kaikki äkkiä muistiini. Juoksin kyökin\nkautta sisään, näin isän huoneessa vieraita, vakavia herroja tutkimassa\ntilikirjoja, äitini istui kamarissaan silmät kyyneleisinä, muoto\nmurheen murtamana. -- Ami, Ami, virkkoi hän, koettaen hymyillä\niloisesti, nyt meille tulee surun ajat, mutta älä yhtään pelkää, se\nmenee pian ohi. Ja jos tulemmekin köyhiksi, ethän pelkää köyhyyttä,\nAmi? Oikea nimeni oli Villiam, mutta se oli lyhennetty Amiksi. -- En\npelkää, vastasin minä. -- Se on oikein, jatkoi äitini, pian tulee\nkaikki jälleen hyväksi, perin hyväksi. Tämä vaikea aika vaan menee ohi,\nsitte isä alkaa uudestaan. Sinä saat jatkaa koulunkäyntiäsi... Aura\nsiskoni tuli hänkin samassa pikkukoulusta kotiin, äitini rupesi\nhyväilemään häntä, koettaen mitä huolellisemmin salata murhettaan,\nkyyneleitään. Hän oli vähäkasvuinen hento nainen, mun äitini, eikä\nensinkään tuollainen hienomainen, joksi hän valokuvassaan näyttää.\nKaunis hän myöskin lie ollut, ainakin minun sieluuni on jäänyt\nsellainen kuva hänestä. Kasvot vaaleahkot, sielukkaat, katse lempeä ja\nhiukkasen surunomainen, hellä ja tunteellinen ääni, jonka soinnun\nmuistan korvissani nytkin -- sellainen hän oli...\n\nSeuraava päivä koulussa oli minulle vaikeanpuoleinen. Olin\nhajamielinen, epäluulokas, kodin tapahtumat pyörivät myötänään\najatuksissani. Aiheettomasti keksin loukkauksia toverein katseissa,\näänessä. Otaksuin heidän kuiskailunsa tarkoittavan yksinomaan isäni\nvararikkoa. Elettiin siitä sitte joku viikko, joku kuukausi, jolla\najalla meillä oli painostavan hiljaista. Ilman sitä että minä ikävöin\nentistä väenliikettä, pyörinää, häärinää, oli kodin ilmassa jotakin\nsynkkää ja tuhoa ennustavaa, joka teki minuun kamalan vaikutuksen.\nIsäni oli kovin levoton, rauhaton, äitini vaaleni ja kuihtui ihan\nsilmäin nähden -- joku uusi onnettomuus näytti putoavan päällemme,\nmiltä taholta, en voinut käsittää. Eräänä aamupäivänä, jolloin minun\nluokkalaisillani oli lupaa jostakin syystä kaksi ensimmäistä tuntia,\nlähti isä kaupunkiin kovin levottoman ja rauhattoman näköisenä. Äiti\nsaattoi häntä etehiseen, puhkesi siinä hillitsemättömään itkuun ja\nlausui joitakuita epätoivon sanoja, joiden sisältöä en ymmärtänyt,\nmutta jotka tekivät minuun hirmuisen vaikutuksen. Menin kuitenkin\nkouluun siksi yhdeksi tunniksi. Kotiin palattuani ei isä vielä ollut\ntullut takaisin. Äitini oli kuin tulisilla hiilillä. Näin miten hänessä\ntaisteli epäilys ja luottamus, toivo ja toivottomuus. Juuri\npäivällisille ruvetessamme tuli muuan raastuvanpalvelija, jonka hyvin\ntnnsin, ja toi äidilleni pienen kirjelipun. Vapisevin käsin repäsi\näitini auki sen, silmäsi siihen hätäpikaa, päästi samalla epätoivon\nhuudahduksen ja meni tainnoksiin.\n\nMinulta jäi menemättä kouluun sinä iltapäivänä. Mutta lääkäri, joka\nkiireimmiten haettiin paikalle, ei päästänyt minua äitini luo, vaikka\nmelkein väkisin koetin rynnätä sisään. Aavistin jo pahinta, mutta otin\nkuitenkin uskoakseni vanhan emännöitsijämme vakuutusta, ettei mitään\nerinomaista ole tapahtunut ja että kaikki selviää pian. Vihamiehet muka\nahdistivat isääni, koettaen kaivaa kuoppaa hänelle, mutta pian tulee\nkaikki valkeuteen. Seuraavana aamuna menin kouluun, mutta näin heti\ntoverien silmissä jotakin erinomaista, joka tarkoitti minua. Entinen\nitsekkäisyyteni ja ylpeyteni heräsi pian eloon; sitä paitsi\nmielentilani oli kiihkeä ja luulokas. Käyttäydyin sillä lailla että\npiankin sain toverini purkamaan tietonsa ulos. Ensimmäisellä\nvälitunnilla jo muuan teurastajan poika, jota ehkä olin käytökselläni\nja ylpeydelläni enin loukannut, virkkoi että isäni oli varas ja\nväärentäjä ja että hän edellisenä päivänä oli passitettu\nlääninvankilaan...\n\nOlin vähin tottunut pitämään itseäni muita arvokkaampana... kuulemani\nsanat koskivat kunniantuntooni kuin tulikuuma rauta. Syöksin suoraa\npäätä lyseon rappuja alas ja tulin kotiin. Äitini lempeä, surullinen\nkatse jäähdytti jonkun verran kiihtymystäni, mutta kuitenkaan en voinut\nolla ilmaisematta kuulemiani. Äitini silitti poskeani, myöntäen kaikki\ntodeksi ja lisäten samalla, että kaikki ihmiset saavat töittensä\nmukaisen palkan. Elä sentään sure, Ami, sanoi hän, kyllä Jumala pitää\nmeistä huolen. Muistan että silloin tyrskähdin rajuun itkuun.\n\nÄitini ei elänyt kauan häpeätapahtuman jälkeen. Hän tosin tointui sen\nverran, että muutimme komeasta rakennuksesta kaupungin kallio-osaan ja\nettä ehdimme saada pienen taloutemme järjestykseen, mutta sitte hän\njälleen murtui sairasvuoteelle. Varhaisena aamuhetkenä hän veti\nviimeisen henkäyksensä. Ketään muuta ei ollut saapuvilla kuin vanha\nemännöitsijämme, Aura siskoni ja minä.\n\nTuttavani vaikeni tuokioksi. Mielenliikutuksen mentyä ohi, kohensi hän\nvalkeata ja laittoi piippunsa kuntoon. Surullinen ilme hänen\nkasvoillaan muuttui katkeraksi, ilmeessä kuvastui halveksimista,\ninhoa...\n\n-- Mies, josta onnettomuutemme sai alkunsa, oli noita oman voiman\nmiehiä, jotka tyhjästä alkavat ja kohoavat äkkiä suurien rahasummien\nliikuttajiksi. Vailla kaikkea sydämmen jaloutta, korkeampaa näkökantaa,\nvailla kaikkea hengen aatelisuutta, omasi hän kuitenkin jonkin verran\nasioimiskykyä ja sen avulla kohosi hän mitättömyydestään kaupungin\nsuurempien kykyjen rinnalle. Supistuneemmissa oloissa olisi hän ehkä\nhyvinkin pysynyt jaloillaan, mutta hän pyrki laajuuteen. Oman\nkykyrajansa ulkopuolelle joutuneena, kun ei hän enää kyennyt pidellä\nohjaksia, harjotti hän liikettään kuin uhkapeliä; sattumat saivat\nmäärätä seuraukset. Kun petosvyhti rupesi selvenemään, kävi ilmi että\nhän jo naidessaan äitini, oli selvillä liikkeensä epävarmuudesta ja\nettä hän siitä pitäin alkoi peitellä asioitaan väärillä keinoilla.\nPetoksen tielle kerran jouduttuaan, rupesi hän menettelemään yhä\nrohkeammin, kunnes ehti huippukohtaan s.o. noiden tilikirjain\nhävittämiseen, joista kirjanpitäjän kuulin kerran mainitsevan. Lopuksi\ntuli ansaittu rangaistus, joku vuosi kuritushuonetta. Se maksoi äitini\nhengen; hän, hento olento, murtui.\n\nJa minä ja Aura siskoni jäimme turvattomiksi maailmaan. Äiti oli ollut\nkasvattitytär jollakin leskirouvalla. Ketään sukulaisia ei löytynyt,\njoiden luona olisimme saaneet hoitoa, tarvitsematta tuntea\nnöyryytyksiä ja mielikarvautta. Äitini kuoleman jälestä alkoi minulle\nmaailmankiertäjän elämä. Kaikkea olen kokenut, kaikkea kärsinyt. Pari\nvuotta yritin kauppa-alalla, mutta se ei sopinut lainkaan luonteelleni.\nRehellinen valhetteleminen, jota aina tarvittiin, makea, miellyttävä\nmuoto vastenmielisemmällekin ostajalle, lisäksi vielä menneisyyden\nhäpeälliset muistot vaikuttivat, että lähdin maailmaa kiertämään heti\nkuin Aura siskoni asema oli edes jotakuinkin turvattu. Sittemmin olen\nkuljeskellut myötänään. Lapsellisten kuvitelmain haihduttua maailman\nkylmiin tuuliin, huomasin etten taida mitään enkä kykene mihinkään;\nminussa on kaikki keskeneräistä. Toisinaan sitten mielenkirvellys ajaa\nminut liikkeelle, minun täytyy ikäänkuin pakosta koettaa taaskin jotain\numpi uutta ja outoa alaa. Olen ollut rautatiellä, merimiehenä,\nkirjurina, renkinä, opettajana, muurarina, niin, en tosiaankaan tiedä\nalaa, jota en olisi kokenut. Niin kauan kun toimella on uutuuden\nviehätystä, olen tyytyväinen päiviini, mutta sitte minä kylmenen vähä\nvähältä, käyn yhä välinpitämättömämmäksi, kunnes yhtäkkiä riuhtasen\nitseni irti koko toimesta ja lähden matkoihini. Tähän saakka on ainakin\nniin käynyt, luulenpa että käy vastaisuudessakin. Jos äitini olisi\njäänyt henkiin, luulen, että olisin kunniakkaasti taistellut itseni\nvakituiseen asemaan, mutta äitini kuolema ikäänkuin murskasi sisällisen\nolentoni, kaiken tahdon pontevuuden. Minussa asuu sellainen\nvälinpitämättömyys, sellainen ivallinen katkeruus maailmaa kohtaan,\nettä on aivan samantekevä mitä toimin, missä oleskelen.\n\n-- Entä Aura siskosi? kysyin minä.\n\n-- Hän on naimisissa. Kävi opettajaseminaarissa, oli opettajana\npari vuotta ja joutui sitte naimisiin muutaman hyvälahjaisen\nsoittotaiteilijan kanssa. Miten sievä koti heillä on! Siinä pieni\npuutarha aivan kuin lapsuuteni kodissakin, ja järven ranta ja\nhuvihuone. Noin vuoden kahden päästä käyn aina heidän luonaan, nautin\nsellaista taivahista onnea ja tyytymystä, että olisin valmis sanomaan\nhyvästit koko maailmalle.\n\n-- Etkö itse milloinkaan ole rakastunut ja naimista tuumaillut? --\nKysymys tuli kuin itsestään huulilleni. Olin varma, ettei noin\nmiellyttävän näköinen mies ollut voinut ikääntyä neljänkymmenen\nvanhaksi, joutumatta rakkausseikkailuihin.\n\n-- Olen monestikin, mutta ne eivät ansaitse kertoilemista... paitsi\nehkä yksi ainoa...\n\n-- Kerro se, pyysin minä, vielä on iltaa jälellä.\n\nHän lisäsi puita pesään, laittoi piippunsa kuntoon ja kertoi:\n\n-- Siitä on jo monta, monta vuotta. Kokeilin silloin\nkaunokirjallisuuden alalla.\n\n-- Oh, vai olet sitäkin yrittänyt.\n\n-- Olen maarkin. Aivan satunnainen tapaus minut sille alalle johti.\nJouduin kerran näkemään suuren tulipalon, ja tiesi mikä lie pistänyt\npäähäni, mutta minä lähetin tulipalosta pitkän kuvauksen erääsen\nsanomalehteen. Lähetykseni painettiin kokonaisuudessaan, minulle tuli\nhalu jatkaa. Tein runokappaleita ja suorasanaisia, sain niitä\njulaistuksi vähin tuonne ja tänne, kunnes kirjailijatauti otti minut\nuhrikseen kokonaan. Vaeltelin ympäri maita, keräten aineksia\nkyhäyksilleni, tutustuakseni kansan oloihin rikastuttaakseni\nkielivarastoani. Luonnollisesti perustelin tulevaisuudelleni aimo\nkauniita rakennuksia... antausin kokonaan romantikon elämään. Noilla\nvaelluksillani rakastuin muutamaan torpan tyttöön. Hän oli\npuolivarakkaasta kodista, ujo luonnonlapsi, ja hänessä oli,\nluonnontilastaan huolimatta, jotakin hentoa, suomalaisen kansanlaulun\ntapaista, joka muistutti äitiäni, ja joka oli voidetta kaikkiin niihin\nhaavoihin ja runnelmiin, joita maailma ja elämä oli minuun iskenyt.\nTorppa sijaitsi pienen metsäjärven rannalla. Usein tapasin käydä\nonkimassa järvellä, ja askeleeni johtivat piankin torpan alueelle.\nEnsin noin harvakseen ja sattumalta, mutta sitte yhä useammin ja\ntiheämmin. Inkeri -- se oli tytön nimi -- ujosteli alussa kovin, mutta\nvähitellen saavutin hänen luottamuksensa. Ja mikä vielä ihanampaa,\nsaavutin hänen rakkautensa. Oli enemmän kuin maista onnea, kuin tuo ujo\nluonnonlapsi istui polvellani, kosketteli hellin käsin suortuviani ja\nlupasi aina, aina olla minun, aina rakastaa minua.\n\nMinusta tulisi torpan isäntä, minä kyntäisin peltoja, kalastaisin,\nmetsästäisin, en ikinä enää tuntisi vuolaita suruja ja mielikarvautta,\nen ikinä enää himoitsisi lähteä maailman kylmiä polkuja kulkemaan...\n\nJotakin lämmintä herää rinnassani vielä nytkin, kun tuota aikaa\nmuistelen. En ole sellaista onnea maistanut ennen enkä jälkeen, luulen\netten elon tielläni tapaa Inkin vertaista tyttöä. Me erosimme\nhellässä sovnssa. Hän itkeä tihrusteli hiljaa, ihan viimeisessä\nsilmänräpäyksessä tuli minullekin kyynel silmään. Katselin hänea\njälkeensä, kun hän katosi pellon veräjästä kellastuneesen viidakkoon.\nSilloin oli jo myöhä syys, kurjet tekivät poislähtöä, kaste ei enää\nkadonnut metsäpoluilta. Ulkomuististani olen piirtänyt Inkin kuvan, se\non tällainen.\n\nTuttavani otti muistikirjastaan esille paperipalasen, noin\nneljännesarkin kokoisen, avasi sen ja kohensi valkeata. Näin miten ilme\nhänen kasvoillaan muuttui lapsekkaan helläksi.\n\nPaperiin oli lyijykynällä piirretty pienikasvuinen tyttö, jolla oli\nsuuret silmät, kauniit olkapäät, pitkä tukka. Kaulassa oli valkoiset\nhelmet, kädessä sukankutimet...\n\n-- Siitä pitäin ei kukaan tyttö ole vaikuttanut minuun, Inkin rinnalla\nne himmenevät kaikki muut.\n\nHän vaikeni ja painautui omiin ajatuksiinsa. Valkeakin alkoi vähä\nvähältä hälvetä, sen mukana hälveni hänen kertomishalunsakin. Yritin\nsaada häntä vielä jatkamaan, mutta en onnistunut. Hän vastasi\nkysymyksiini lyhyesti tai sivuutti ne kokonaan.\n\nOli nautinto nähdä, miten hellävaraisesti hänen sormensa koskettelivat\npaperia, joka säilytti Inkin kuvan, kun hän sen taittoi kokoon ja\nsäilytti muisti-kirjaansa. Ja sitä kasvojen ilmettä, kuinka se\nsilmänräpäykseksi tuli lapsekkaan helläksi, ja sitte jälleen kylmettyi\nja kovettui entiseen välinpitämättömyyteensä.\n\n-- Myöhällepä tuo ilta jo on kulunut, virkkoi hän hyvästellessä... oli\nhupaista heittäytyä entisyyteen hetkiseksi, kun tämä nykyisyyteni on\nniin koleata, sisällötöntä.\n\nMyönsin sydämmessäni, että niin oli asian laita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiukan hämmästyin kun tuttavani tuli luokseni, ilmoittaen että hän oli\njo sanonut irti itsensä tehtaanpäällysmiehen toimesta ja että hän\npiammiten aikoi lähteä muille maille. Aivan äskettäin olimme viettäneet\nillan yhdessä, olimme puhelleet monenlaisista asioista, mutta ei oltu\npuhuttu sanaakaan siitä, että hänellä kyti matkahankkeet mielessä.\n\n-- Minne sitte lähdet? kysyin uteliaasti ja melkein ilvehtien.\n\n-- No, ensiksikin käyn äitini haudalla, sitte pistäyn siskoani\ntervehtimässä.\n\n-- Entä sitte?\n\n-- En tiedä, sattuma saa ohjata tieni. Ehkä löytyy vielä joku ala, jota\nen ole kokenut.\n\n-- Eiköhän tuota löytyne.\n\nEmme puhelleet asiasta sen enempää. Hän oli hilpeimmillään. Laulaa\nhyräytteli, lausui sukkeluuksia ja näytti niin iloiselta, kuin olisi\nhänellä ollut varmassa tiedossa joku erinomainen onnenpotkaus.\n\nParin viikon kuluttua hän lähti. Kyyditsin hänet lähimmälle asemalle.\nKun junan vihellys kuului, lausui hän minulle kuiskaten, että hän\nmyöskin tahtoo tavata Inkin...\n\n-- Menen kalastelemaan sinne metsäjärvelle kuukaudeksi... tehtaan\nöljyinen ilma ja tomu on vähäsen koskenut terveyteeni... tunnen itseni\nväsyneeksi ja raukeaksi... voin ottaa asuntoni torpassa... Inki on\nonnellisissa naimisissa... ei siinä mitään vaaraa ole... kiitos\nkaikesta... voi hyvin... olisi hauska jos vielä tavattaisi...\n\nHän syöksyi vaunuun, avasi ikkunan ja seisoi siinä iloisen näköisenä,\npuoli vartaloa ulkona.\n\nMinuuttisen kuluttua vihelsi juna lähtöön. Hän nyökkäsi iloisesti\nminulle ja vetäysi sitte ikkunasta pois.\n\nEn ole tavannut häntä sen koommin, herra ties missä hän kiertelee.\n\n\n\n\nHeikkas-ukon romaani.\n\n\nUkolla oli useita hyvän kertoilijan ominaisuuksia, etupäässä tavattoman\ntarkka muisti, pehmeä, miellyttävä ääni ja tuollainen vilkas ja\nleikillisen hymykäs puhetapa, joka ei väsyttänyt korvaa eikä käynyt\nmilloinkaan yksitoikkoiseksi, uuvuttavaksi. Ja paljo hänelle oli\ntietoja ja kokemuksiakin, pehtoorina kun oli palvellut suurissa\nherraskartanoissa kaiken miehuuden ikänsä ja risteillyt Suomenmaata\njoka suunnalle. Maamme suurtilalliset ja heidän sukuhistoriansa tunsi\nhän tarkoin kuin viisi sormeansa eikä löytynyt sitä aatelishaaraa,\njosta hän ei olisi tiennyt kertoa joitakuita piirteitä, jotka minua\nhuvittivat ylen määrin. Monet syksyillat istuin ukon luona, kuunnellen\ntarkkaavaisesti hänen laajoja tietojansa ja kokemuksiansa, monet\nkesäpäivät lähdin ongelle ukon kanssa vain sitä varten, että taasenkin\nsaisin kuulla jotakin maamme muinoisista mahtavista, joiden jälkeläisiä\nolin oppinut tuntemaan vain nimeltä sanomalehdissä ja historian\nsivuilla. Monta huvittavaa piirrettä, monta pikkuromaania sain kuulla,\njoihin oma vilkas mielikuvitukseni lisäsi salaperäistä väritystä ja\njoiden kuulemiseen en minä, kuudentoista vuotias nuorukainen,\nmilloinkaan väsynyt.\n\nTietystihän me olimme hyviä ystäviä, Heikkas-ukko ja minä -- Heikkanen\nei hänen nimensä oikeastaan ollut, vaikka minä erityisistä syistä tässä\njutelmassa häntä siksi nimitän -- etenkin silloin, kun ukko oli hyvällä\njuttelutuulella, ja sitä hän tapasi melkein aina olla, kun vain\nsuuripesäinen nysäpiippu oli oivassa palokunnossa. Päinvastaisessa\ntapauksessa ei kertoilemisesta tullut mitään. Jos suuren pesän\nsavureitti vain jollakin tavoin joutu; epäkuntoon, heitti ukko\nkertoilemisen tuokseen, vaikks olisi ollut jännittävin kohta käsissä,\nja rupesi noitumaan nysäpiippuaan senkin seitsemäksi syntipukiksi.\nPeijakkaan pihkakuono, oli hänen tavallinen nimityksensä, kun kehtaa\nkärtyä tukkeutumaan kesken parasta paloa. Ja sitte oli taasen\nvaikeanpuoleista saada häntä hyvään alkuun.\n\nKertoillessaan noita piirteitä ja pikkuromaaneja ylimystöjen elämästä\nasettui hän tavallisimmasti kokonaan objektiiviselle kannalle, jättäen\nomat mielipiteensä lausumatta ja ikäänkuin välttäen, ettei värittäisi\nketään henkilöä omien mieskohtaisien huomioittensa ja tunteittensa\nmukaan. Tapaukset saivat itse kertoa, ainoastaan oleelliset tosiseikat\npääsivät vaikuttamaan mukaan, seikka, joka ehkä eniten hnvitti minua,\nsillä siten sain itse miettimisen aihetta ja runsaasti työtä vilkkaalle\nmielikuvitukselleni. Kuitenkin yksi moraalinen ohjesääntö ilmeni hänen\nomana mielipiteenänsä, nimittäin se, ettei ihmisen ole tähtäileminen\npelkältään rikkautta, ulkonaista kiiltoa ja loistoa. Sen ohjeen sovitti\nhän usein tapahtaman alkusyyksi, jos nimittäin pikkuromaaneille\nsukeutui onneton loppu, kuten joskus tapasi käydä ylimystöjenkin\nelämässä. Rikkauden ja säätyloiston tavoitteleminen on ollut maailmassa\nsyynä moneen murheesen, onnettomuuteen ja moniin kyyneleihin, tapasi\nhän sanoa, eikä niitä pitäisi niin sokeasti tavoitella, kuin ihmisillä\nyleensä tapana on, ei maar pitäisikään.\n\nOmasta elämästään ei hän milloinkaan kertonut pienintäkään johtavaa\npiirrettä, mutta ympäristön yleisö kertoili siitä paljokin.\nNulikkavuosina minäkin jo kuulin Heikkas-ukon elämästä yhtä ja toista,\njoka painui syvälle mieleeni, kasvaen siellä salaperäiseksi tarinaksi,\njohon oma mielikuvitukseni lisäsi runsaasti tenhoa ja taikaväriä.\nSanottiin että ukko oli miehuutensa päivinä ollut harvinaisen pulska ja\nkaunis mies. Ylhäällä töyränteellä sijaitsevan kartanon omisti silloin\neverstivainaja, täydellinen vanhan kansan mies, joka sodassa oli saanut\nvamman käsivarteensa ja ristin rintaansa. Heikkas-ukko oli kartanossa\npehtoorina, everstillä oli yksi ainoa lapsi, Juliaana neiti, ja miten\nolikaan, niin tämä rakastui komeaan pehtooriin. Everstivainaja, asian\nperille päästyään, raivostui ensin suunniltaan pois ja tyyntyi sitte\ntoki sen verran, ettei tehnyt samassa silmänräpäyksessä tuhoa\npehtooristaan. Kun Juliaana neiti ei kuitenkaan lakannut itkemästä,\nlähetettiin hän ulkomaille, mutta silloin sanottiin everstinnan\nitkeneen kahta katkerammin. Hän nimittäin piti nuorten puolta; kuului\nitsekin olleen alhaista syntyperää. Palattuaan ulkomailta, meni\nJuliaana neiti kihloihin muutaman majurin kanssa, jota elähtäneemmät\nkartanon alustalaiset moittivat kevytmieliseksi ja tuhlariksi.\nHääiltana pehtoori lähti pois kartanosta ja pois koko paikkakunnalta.\nPalasi sitte harmaatukkaisena miehenä takaisin, osti asunnokseen\npuutarhuri-vainajan huoneet, jotka sijaitsivat järven poukaman toisella\npuolella, aivan kartanon kohdalla. Suuria muutoksia oli aika sillä\nvälin tehnyt oloissa. Juliaanakin makasi jo kalmistossa, kartano oli\njoutunut vieraisiin käsiin, majuri, Juliaanan mies, oli kadonnut\ntietymättömille teille. Pelihimo, takaukset, kevytmielinen ja loistokas\nelämä oli niellyt kitaansa everstin jälkeen jättämän omaisuuden niin\ntyystin, että majuri lopputöikseen ryhtyi väärennykseenkin, jonka\npaljastuttua hän sitte katosi tietymättömille teilleen. Hänen\nansiokseen pantiin koko häviö ja kaikki onnettomuus, joka oloissa oli\ntapahtunut.\n\nNoiden kaukaisien tapahtumien muistoon, joiden todenperäisyyttä en minä\neikä kukaan muukaan seudun asukas epäillyt, yhdistettiin vielä eräs\nomituinen seikka Heikkas-ukon elämässä, nimittäin se, että hän joka\nkesä määrättynä päivänä pukeutui mustaan juhlapukuun, ja meni Juliaanan\nhaudalle, viipyen siellä yksikseen pitkän hetken. Jotkut uteliaat\nolivat kerran asettuneet kalmistoon vartioimaan, mutta eivät nähneet\nsen ihmeempää, kuin että ukko istui hautakiven juurella, silmät\nloistokkaan iloisina ja huulet liikkuen hiljaa ikäänkuin keskustelussa\nnäkymättömän hengettären kera. Kädessä oli ollut pieni medaljonki,\narvatenkin muisto Juliaana neidiltä. Medaljongin olivat seutulaiset\nhuomanneet ukolla muissakin tilaisuuksissa; tiedettiinpä varmasti\nvakuuttaa, että hän sitä kantoi alituisesti kaulassaan mustaan rihmaan\nkytkettynä.\n\nEverstin palveluksesta lähdettyään tiedettiin hänen koonneen melkoisen\nomaisuuden vuokraamalla itselleen sopivilla ehdoilla suurellaisen\nmaatilan, mutta sitte oli hän lahjoittanut pois kaiken rikkautensa\neräälle sukulaiselleen ja lähtenyt jälleen palvelemaan pehtoorina,\nkunnes ilmaantui harmaatukkaisena vanhuksena paikkakunnalle ja osti\npuutarhuri-vainajan huoneet kartanon uudelta omistajalta. Suurimman\nosan vuotta harjotti hän kalanpyyntiä, mutta ollen jonkinlainen\nkaluseppä, veisteli hän talvisin vähäsen tuota ja tätä käden\npideltävää, kuten itse sanoi, ja omasi luulletikin, muiden tulojensa\nlisäksi, melkoiset säästötkin, koskapa ei mitään puutetta näkynyt hänen\nkotonaan.\n\nSiinä pääpiirteet kaikesta, mikä kuului Heikkas-ukon elämän tarinaan.\n\nVaikka suuremmaksikin tultuani vietin useita hetkiä ukon kanssa,\nerittäinkin kesäisinä aikoina, ja vaikka tuon tuostakin jo alkoi\nuteliaisuuttani syyhyttää hänen elämänsä vaiheet, en kuitenkaan koskaan\nuskaltanut tehdä mitään kysymystä hänelle, vaan tyydyin yhä edelleenkin\nnoihin mieleisiini piirteisin ja pikkuromaaneihin maamme ylimystöjen\nelämästä, joita niin herkin korvin olin viiden- ja kuudentoista\nvuotiaana kuunnellut. Liekö sitte kasvojeni ilme ilmaissut mieleni\nsisimmät toiveet, en tiedä, mutta varma totuus on, että ukko kerran\ninnnostui kertomaan minulle elämänsä pikkuromaanin, vallan pyytämättäni\nja odottamattani -- -- --\n\nOlin jälleen, oltuani koko talven poissa, tullut viettämään kesää\nkotikankahille, ja olin erittäin innostunut ongella käyntiin, tuohon\nlapsuusaikaiseen huvitukseeni, joka, samalla kuin se on niin\nkiihoittavaa ja nautintorikasta huvia, ikäänkuin viskaa ihmisen\ntakaisin luonnontilaan ja erittää hänestä kaikki kultturi-ajatukset.\nKäytiin ukon kanssa ongella melkein joka päivä. Eräänä ehtoopäivänä\nsoutelin tapani mukaan mökkiä kohden, mutta ovi olikin lukossa.\nHeittäysin nurmelle pitkäkseni, arvellen että ukko oli ehkä matosia\netsimässä. Loikoiltuani siinä runsaan tunnin, kuului vihdoin jalan\nastuntaa, ja kun kiepsahdin istualle, näin Heikkas-ukon astuvan\nportista pihalle, mutta lievetakki yllä, kaulassa valkoinen kaulus.\nArvasin heti, että hänen tiensä kävi Juliaanan haudalta, enkä siis,\nviisaasti kyllä, näyttänyt lainkaan kummeksivaa naamaa, ettei ukko\nolisi tarvinnut minun tähteni nolostua ja joutua hämille.\n\n-- Oletko kauankin odottanut? kysäsi hän jokapäiväisimmällä äänellä.\n\n-- En minä vielä kauan... ehkä korkeintaan tunnin, vastasin minä.\n\n-- Pian tässä keritään vesille... madot ovat jo eiliseltä reilassa.\n\nHän pujahti mökkiin, ja palasi neljännestunnin kuluttua takaisin,\narkitamineisin puettua, kuten kunnon kalamiehen tulee ainakin olla.\nSoudimme sitte kauas etäisimmän ruohiston rantaan, ja heitimme onget\nveteen. Kyrmyniskaiset ahvenat olivat ahnaalla syömätuulella, me\ntempoilimme niitä kumpikin veneen pohjalle ehtimiseen. Heikkas-ukko\noikein innostui moiseen saaliisen, unhottaen suuripesäisen\nnysäpiippunsa, jopa unhottaen tavalliset juttelunsakin. Tämä nyt on\ntulista näppimistä, virkahti hän vain silloin tällöin, sylkien samalla\nmatoon ja viskaten sen jälleen veteen.\n\nIstuttuamme noin pari tuntia etäisen ruohiston rannassa, loppuivat\nmadot. Niitä oli varattu vain tavallinen määrä, ja se ei riittänyt\nkauemmin syömähaluisen ahvenparven keskellä.\n\n-- Mitä nyt teemme? kysyi ukko, kun ei onkeen enää ollut pistää matoa.\n\n-- Soudamme kotiin, vastasin minä... onhan tuota saalista jo tuossa.\n\n-- No, onhan tuota jo kerraksi. Jos sitte lähdetään.\n\nTartuin airoihin ja aloin soutaa; Heikkas-ukko piti peräsintä.\nOnkimisinnossaan oli hän työntänyt lakin enemmän raivolle, joten\nvalkoinen ja korkea otsa oli kokonaan näkyvissä. Poskissa hohti vielä\nhieno puna, silmät loistivat. Ajattelin soutaissani, ettei ollut\nliiottelua väite, että hän oli ollut nuorena harvinaisen pulska ja\nkomea mies. Näkyihän siitä vieläkin kajastusta, vaikka kahdeksas\nvuosikymmen oli jo kulumassa.\n\nReilattuaan suuripesäisen nysäpiippunsa paloon, virkkoi ukko yht'äkkiä:\n\n-- On se sentään kummallista tämä ihmiselämä, kaikkine\npäivänpaisteineen, tuulineen.\n\n-- Onhan se sitä, myönsin minä ja uteliaisuuteni heräsi heti...\nerittäinkin muutamain ihmisten elämä muodostaa niin kummallisia\nkoukerolta.\n\n-- Niin, koukeroita juuri, se oli oikein sanottu, iski ukko sanoihini\nkiinni. Minunkin elämäni on kokonaan tuollaisia kummallisia koukeroita\ntäynnä.\n\nHän vaikeni tuokioksi, vetäen muutaman lihavan savun ja innostui sitte\nkertomaan:\n\n-- Minä olen syntyisin torpan poika tuolta naapuripitäjän takaa,\nsuurien metsien viertehiltä, jossa teiret ja metsot rauhassa soidintaan\npitävät. Jouduin köyhyyden takia kotoa pois; torpan verot olivat\ntiukanpuoleiset, näetsä, ja meitä lapsia löytyi kyllä leivänsyöntiä\nvarten, mutta emme kyenneet vielä kunnolla työhön tarttumaan. Isän oli\npakko, erään katovuoden perästä, heittää torpan asustaminen tuokseen ja\nruveta muonarengiksi. Minä, vanhin poika, siirryin ensimmäisenä\nkotikynnyksen yli, laveata maailmaa ja sen oloja kokemaan. Vierryin yhä\netäämmälle, kunnes jouduin tuonne ylös everstivainajalle renkipojaksi.\nOlin silloin noin kuudentoista vanha pojan huitelo, joka en ajatellut\nsinne enkä tänne, vaan otin päivät sellaisina vastaan, kuin ne Luojan\nkädestä olivat lähteneet. Ties mitä ukko lie tuuminut minusta, ties\nmitä hän lie minussa keksinyt, mutta oltuani jonkusen vuoden\nrenkipoikana hänellä, toimitti hän minut maanviljelyskouluun. Se oli\naimo askel elämässäni, jonkamoista en ollut osannut unissanikaan\najatella. Hyvällä todistuksella palasin sitte kolmen neljän vuoden\nkuluttua opistosta takaisin everstin luo, asettuen pehtooriksi hänelle.\nJuliaana neidistä, joka opistoon lähteissäni vielä oli ollut pikku\ntytönlehväke, oli sillä välin tullut kukoistava impi, sellainen\npäivänsäde ja hopeakehrä, joka lämmöllään ja ihanuudellaan kultasi koko\nkartanon olot. Muistan vielä nytkin, miten kummalta tuntui sielussani,\nkun tapasin hänet ensi kerran poissa-oloni jälestä. Minua vapisutti ja\nvärisytti joku ihana tunne, jota en ikinä ennen ollut tuntenut, ja joka\nsaattoi minut sellaiseen häiriötilaan, etten saanut kunnolleen sanaa\nsuustani ulos. Hän, Juliaana neiti, nauroi niin sydämmellisen\niloisesti, siinä kukkaruukkuihin uutta multaa ajaessaan. Oi, miten\nsuureksi sinä olet kasvanut, sanoi hän ja työnsi multaisen kätösensä\nminulle. Pehtoorina ollen kartanossa näin hänet joka päivä, tapasin\nhänet joka päivä. Ja minä tahdoin nähdä ja tavata häntä, vaikka vain\nvilahdukselta ja silmänräpäykseltä: sitte olin tyytyväinen ja\nonnellinen. Yksi ainoa katse hänen silmistään, ja onnellani ei ollut\nmitään rajoja, mikään varjo ei päässyt nuoreen sieluuni. Tietysti minä\nsalasin kaikki hänen silmiltään, tietysti olin mahdollisimman\nvarovainen. Vältin mennä häntä varsin lähelle, vältin katsoa suoraan\nhänen hymyilyänsä. Salaa suutelin pensaita, joita olin nähnyt hänen\nkoskettavan sormillaan, salaa ahmasin hänen hymyilyään nuoreen\nsieluuni. Kaksi vuotta kestettyäni tuota, tein päätöksen erota ja\nlähteä pois kartanosta. Ankaran ristiriitaiset tunteet taistelivat\nminussa. Toisaalla Juliaana neiti, jonka edestä olisin antanut vaikka\nhenkeni ja viimeisen veripisarani, toisaalla nuhteleva omatunto, että\nsellainen entinen mieronkiertäjä kuin minä olen, julkesin palkita\nhyväntekijääni siten, että loin silmäni hänen tyttäreensä, hänen\nainoaan lapseensa. Jälkimmäiset tunteet voittivat. Menin everstin\nkamariin eräänä iltana ja ilmoitin eroavani. Ukko joutui ensin\nkummiinsa, ja sitte, kun en voinut tuoda esiin ainoatakaan\nsyyntapaista, sitte hän suuttui ja sanoi minua kiittämättömäksi,\nsydämettömäksi olennoksi. Eroamisesta ei syntynyt mitään. Oli\nmahdotonta sanoakseni oikeata syytä, palkkaa ja muuta sentapaista en\nvoinut ottaa huulillenikaan. Ensi kerran sen jälesta tavattuani\nJuliaana neidin, kysyi hän: mitä varten mielit, Harri, meiltä pois?\nEikö ole hyvä ollaksesi? Seisoin sanattomana ja tunsin punastuvani\nvahvasti. Oikea nimeni on Bernhard, mutta Juliaana neiti oli heti ensi\npäivänä, kun tulin kartanoon renkipojaksi, osunut keksimään oivan\nlyhennyksen kankealle nimelleni. Sanomattakin on selvä, että lyhennys\noli minulle rakas ja mieluinen keksijän vuoksi... Kyllä minun on hyvä\nollakseni, vastasin vihdoin, mutta sittekin olisi parasta, että...\nKeskeytin lauseeni rajun mielenliikutuksen vuoksi... Mikä olisi\nparasta? kysyi Juliaana neiti... Että eroisin, vastasin minä, voimatta\ntukehduttaa ääneni väreilyä. Samassa katsoin häntä silmiin. Hän\npunastui vuorostaan, ja luulen, että hän mieli sanoa jotakin, mutta\nsanat hukkuivat katkonaisiin henkäyksiin. Kului sitte vuosi, kappale\ntoistakin. Vähä vähältä pääsin selvyyteen, että Juliaana neiti rakasti\nminua, entistä mieronkulkijaa, että hän antoi minulle etusijan kaikkien\nmuiden miesten rinnalla. Erään kerran sitte eversti vainaja lähti\npitemmälle matkalle sukulaisiensa luo. Minä menin häntä kyytimään\nensimmäiseen kievariin, ja Juliaana neiti pääsi mukaan saattamaan\nisäänsä. Kahden palasimme takaisin. Minusta tuntui kuin olisin seisonut\nkuumalla raudalla. Puhellessamme tunsin hänen henkäyksensä kasvoillani,\nkuulin äänen joskus värähtelevän arasti. Saavuimme jo paluumatkan\npuolitiehen, kun hän äkkiä tarttui käteeni ja virkkoi: Harri, elä aja\nniin kovasti... Hellitin ohjaksia, mutta hänpä ei irroittanutkaan\nkättään kädestäni. En muista mitä sitte tapahtui, mitä puhelimme, olin\nonnesta puolipyörryksissä. Aika, jonka eversti viipyi kotoa pois\nsukulaisvieraisilla, oli elämäni onnellisin, ihanin. Everstinna sai jo\nparin päivän jälestä Juliaana neidiltä kuulla aikeemme. Hänellä ei\nollut mitään muistuttamista, pelkäsi vain miehensä suuttumusta; toivoi\nkuitenkin onnellista loppua. Everstin saavuttua kotiin, meni aikeemme\nja koko suloinen onneni muruseksi, joka olikin aivan luonnollista.\nJätän kertomatta kohtauksen, jolloin seisoin silmä silmää vastaan\nisäntäni edessä ja vapisevin huulin, mutta rohkeasti ilmoitin\nrakastavani hänen tytärtään. Hänkään ei enää raivoillut, ei ivasanaa\nlausunut, asia oli siksi vakavata laatua. Mutta horjumaton ja\njärkähtämätön hän oli loppuun saakka, ei mitään heltymystä, taipumusta,\nkuten everstinna oli laskunsa suunnitellut. Vanha sotaherra, joka oli\noppinut komentamaan ja käskemään, hänkö olisi antanut naisväen komentaa\nja pyörittää itseään. Ei, häntä piti totella, ja kun ei muu auttanut,\nlähetti hän Juliaana neidin kotoa pois. Pari naishenkilöä ilmaantui\nmuutamana päivänä tuonne ylös, niiden kanssa lähti Juliaana neiti\nulkomaille, Tukholmaan ja minne lie lähtenytkin. Ennen lähtöään viskasi\nhän minulle ikkunasta tämän medaljongin.\n\nHeikkas-ukko avasi takkinsa ja liivinsä napit ja otti esille pienen,\nmustaan rihmaan kytketyn, kultaisen medaljongin. Olin utelias näkemään,\nmitä sen sisällä oli. Painettuani vieterin auki, näin hiussuortuvan ja\nrypistyneen paperiliuskan. Liuskassa oli kirjoitusta pari riviä, mutta\nrivit olivat niin haalistuneet, etten pitkään aikaan saanut niistä\nmitään tolkkua. Vihdoin, kovasti ponnistaen näköhermojani ja pitäen\nliuskaa ilta-auringon valoa kohden, luin melkein arvaamalla seuraavat\nsanat: ... täytyy erota, Harri... velvollinen tottelemaan isääni...\njääköön muistoksi sinulle... askeleesi siunatkoon... hyvästi.\n\nJuliaana neidin mentyä matkalle, jatkoi Heikkas-ukko jälleen\nkertomustaan, laadittuaan nysäpiippunsa savukuntoon, käyttäytyi\neversti-vainaja kovin ystävällisesti minua kohtaan. Vetosi\nmielevyyteeni ja koetti kiinnittää ajatuksiani uusiin\nviljelyssuunnitelmiin. Siten jäin yhä edelleenkin asemaani. Vuoden\nkuluttua ruvettiin sitten tuolla ylhäällä häitä valmistamaan. En nähnyt\nJuliaana neitiä enkä puhutellut häntä, mutta valju hän kuului olleen\nyksinäisinä hetkinään, vaikka isänsä edessä koki näyttää iloiselta,\ntyytyväiseltä. Hänen sulhonsa, majurin, näin usein. Kaunis mies, käytös\nnotkea ja hieno, kuten upseereilla tavallisesti. Hääpäivän edellisenä\niltana minut kuitenkin valtasi semmoinen tuska ja epätoivo, että\nlähtemisen täytyi pakosta tapahtna. Neljännestunnissa oli välit\nselvitetty isäntäni kanssa; naisväelle en sanonut hyvästejäkään, he kun\neivät olleet saapuvilla. Myöhäisenä iltana istuin nelipyörille, jotka\npian vierivät töyrännettä alas. Loin vielä silmäyksen Juliaana neidin\nikkunaa kohden. Sieltä loisti tuli. Ikkunaverhon lävitse näin\nihmisolennon kamarissa verkalleen liikkuvan edes ja takaisin. Siinä on\nelämäni tarina. Lopun tiedät niistä monista tarinoista, joita olen\nsinulle jutellut. Olen risteillyt vähän tuolla ja täällä ja siten ne\novat elonpäivät tulleet vierineeksi päivänlaskun lähelle.\n\n-- Ettekö ollut omintakeisena miehenäkin jo kerran? kysyin minä.\n\n-- Oltiinhan sitä sitäkin, ja hyvin se olisi edistynytkin, mutta tuli\nheitettyä tuokseen. En saanut oikein lepoa, mieleni himosi aina näille\nseuduille, siten ajelehdin ristiin rastiin. Vihdoin noudatin\nmielihimoani, lähdin tänne ja ostin nämät olot. Täällä olen löytänyt\nlevon ja tyydytyksen, näillä muistorikkailla seuduilla olen kokonaan\nvoinut elää menneisyyden muistoissa ja hengittää joka päivä niiden\ntuoksua.\n\n-- Juliaana neidin naimisesta ei liene koitunut iloa eikä onnea, jos\njuttuihin voi luottaa, virkoin taasen minä. Kaikki vanhat ihmiset\npuhuvat siitä yhteen tapaan.\n\n-- Ei, onnea siitä ei koitunut, vaan murhetta ja kyyneleitä. Se oli\nkokonaan pakkonaiminen ja semmoisenaan pelkkää säätyloiston\ntavoittelemista, jota aina olen tuominnut.\n\n-- Majuria moititaan yksimielisesti kevytmieliseksi tuhlariksi, joka\nvietti vain loistavaa elämää ja siihen sulatti koko...\n\n-- Häntä tuomitaan ehkä liiaksi. Joku onneton takaus lie pyörittänyt\nhänet kokonaan suunnilta pois. Ja kun hänen tapaisensa mies kerran\njoutuu epätoivoon... niin, eipä meistä tosiaankaan ole hänen\ntuomarikseen. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Ihmiselämä on\nkirjavaa, häilyväistä ja useinkin kummallisia koukeroita täynnä. Minä\nodottelen vain päivää, jolloin tämä hämäryys vaihtuu uudeksi\nkirkkaudeksi, uudeksi elämäksi, jossa ei säätyloisto enää turmele\nikuista onnea. Kaikessa mitättömyydessään ja vähäpätöisyydessään on\ntämä katoavaisen elämäni tarina kuitenkin Vaikuttanut minuun\npuhdistavasti, jalostavasti. Henkeni on paremmin kypsynyt ijäisyyden\nelämää varten. Sielussani elää valtava tunne, joka sanoo, että hän\nodottaa minua luokseen.\n\nHeikas-ukko vaikeni. Silmäili kesäistä iltataivasta, joka kuultavan\nsinisenä heloitti päämme päällä. Ja nyökäytti päätään, ikäänkuin olisi\ntervehtinyt jotakin näkymätöntä avaruuden asujanta.\n\n-- Soudahan jo toki, virkkoi hän sitte minulle, joka olin kokonaan\nunhottanut airojen liikuttamisen...\n\nLoppumatkalla emme vaihtaneet enää sanaakaan. Olimme kumpikin omissa\najatuksissamme. Rantaan saavattuamme jaoimme saaliimme, lausuimme\nlyhyet hyvästit toisillemme ja erkanimme.\n\nSe oli viimeinen kerta, jolloin kuuntelin ukon tarinoita. Hän ei enää\nelänyt kauan sen jälkeen, vaan muutti majansa uuteen parempaan elämään,\njossa ei säätyloiston tavoitteleminen enää tuota murhetta, kyyneleitä.\n\nSen kultaisen medaljongin vei hän mukanaan hautaan.\n\n\n\n"]