[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ferNO8SYWm_lA40umlfMf6hMuTGNs8UHbJuCKkCxOiJk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":23,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":25,"aiDescription":26,"preamble":27,"content":28},2239,"Mansikoita ja mustikoita IV","Usea tekijä",null,"2239-usea-tekija-mansikoita-ja-mustikoita-iv","2239__Usea_tekijä__Mansikoita_ja_mustikoita_IV","runous",[],[],"fi",1859,28325,178020,false,61941,[20],"Finnish literature",[22],"Poetry","\"Mansikoita ja Mustikoita IV\" by Various is a collection of poems and stories written in the mid-19th century. The work features a variety of poetic forms and themes, including nature, love, hardship, and national identity, reflective of Finnish culture and sentiments. The collection also highlights the significance of the natural world, intertwined with personal and collective human experiences.\"  \"At the start of the collection, various poems introduce themes of nature and emotion intertwined with personal reflections. The first few poems explore the feelings associated with the arrival of spring, invoking vivid imagery of renewal in the landscape and the awakening of flora and fauna. These pieces illustrate heartfelt connections to the Finnish homeland while expressing sentiments of longing, hope, and comfort amid life's struggles. The tone is both personal and communal, capturing the essence of Finnish identity as shaped by nature and collective history.\" (This is an automatically generated summary.)",[],145,"Usean eri kirjoittajan teoksia sisältävä lukemisto koostuu runoista, historiallisista kertomuksista ja suomennoksista. Kokoelma sisältää muun muassa Suonion ja A. W. Lindgrénin tekstejä sekä mukaelmia Runebergin ja Herderin teoksista. Aiheet vaihtelevat lyyrisestä luonnonkuvauksesta historiallisiin tapahtumiin.","'Mansikoita ja mustikoita IV' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2239.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MANSIKOITA JA MUSTIKOITA IV\n\n\n      Oma maa mansikka.\n      Muu maa mustilta.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nTheodor Sederholmin kirjapainossa,\n1863.\n\n\n\n\n\n\n      Paino-luvan antanut _L. Heimbürger_.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI. Pienempiä runoelmia.\n\nTallitatko kuvan (Runebergin mukaan).  S--n.\nLohdutus.                               \"\nKeväälle.                               \"\nKyrönkoskella.                          \"\nKerjäläinen.                            \"\nRauta.                                 K.\nNeidon lohdutus.                        \"\nKevät.                                 M--n.\nLintunen jos oisin.                    K. W.--n.\nPäivän nousu.                          T. b.g.\nLasten laulu kesän tulosta.             \"\nMurheen lapsi (Herderin mukaan).       B. k. G.\nLähde.                                  \"\nSuomelle.                              Saxbäck\nKeuhkotautinen.                         \"\nOnkija.                                 \"\nEhtoo-tähti.                           --ax--\nIjäinen isänmaa (Suomennos).            \"\n\nII. Kuun tarinoita.                    Suonio\n\nKuun tarinoita.\n\nIII. Wuosien sadoista.                A. W. Lindgrén.\n\nErä-Pyhä.\nKlaus Götrikkinen.\n  Miekan ostaja.\n  Pyhän Henrikin Juhla\n  Agnes Lichtenau.\n  Merellä.\n  Tappo-kedolla.\n  Luostari-neito.\n  Tähtien tutkia.\n  Yö-matka.\n  Behmgerichte.\n  Jumalan tuomio.\n  Pääte.\n\n\n\n\nTallitatko kultani kuvan.\n\n(Runeberg.)\n\n\n    Lähtöselle kerran puhui poika:\n    \"Lähde, niitun silmä, ilkivalta!\n    Sinussa on monta sataa kertaa\n    Kuvansa jo nähnyt kultaseni.\n    Mutta tallitatko kuvasensa,\n    Säilytätkö sen? Et ikänänsä.\n    Kuva katoo, kun hän pois on mennyt,\n    Turhaan sitä sitten haen täältä.\n    Rankaisenko nyt sua häijy lähde,\n    Ryötän, sekoitanko vetes kirkkaan,\n    Sotken, tallaanko sun kukka rantas?\"\n\n    Lähde sinisilmä tähän lausui:\n    \"Mintähden mua rankaisisit,\n    Minun ryöttäisit ja sekoittaisit,\n    Kukat sotkisit mun vierilläni.\n    Enhän ole muu kuin veden tyttö,\n    Sydäntä ei mulla sykkimässä,\n    Werta lämmintä ei suonissani,\n    En voi rakastaa, ei rakkaan' olla.\n    Toista kun ei oma poves lämmin,\n    Oman sydämesi lämmin lähde\n    Säästä kauemmin sun kultas kuvaa,\n    Kuin hän vieressäsi kukoistaapi.\"\n\n\n\n\nLohdutus.\n\n\n    Älä itke, poika, vaikka oma kultas otettiin,\n    Älä raukka vaikertele, usein, usein käypi niin,\n    Älä valvo yöt ja päivät, ällös vaikein valita,\n    Eihän aina ihmisille ilopäivää tarita.\n\n    Turhaan kaipaat, älä tyhjään kyyneleitä vuodata,\n    Ota toinen kulta sulle, ota taivaan Jumala,\n    Hän ei jätä, hyljää ketään, aina vaan hän rakastaa,\n    Yksikään ei ikänänsä tätä kultaa sulta saa.\n\n\n\n\nKeväälle.\n\n\n    Kevä jo joudu, jo kahleista päästä\n    Talven tallaamat, sulata jää.\n    Älä nyt aurinko säteitä säästä,\n    Joudu jo, nouse jo lämmittään.\n    Nukkunut luonto jo herää, jo herää,\n                Aika on elää.\n\n    Kevä nyt joudu jo Suomenkin maahan,\n    Kauas karkoita täältäkin jää,\n    Joudu jo pimeys kukistamahan,\n    Rakkaus rinnoissa sytyttään,\n    Nukkunut kansa jo herää, jo herää,\n                Aika on elää.\n\n\n\n\nKyrönkoskella.\n\n\n    Wieri jalo vesi, vieri,\n    Kuohu koski julkea,\n    Walko vahtosena pyöri, --\n    Kuka voi sun sulkea?\n\n    Kovin huuhuu koskes humu,\n    Yöt ja päivät soittelee,\n    Suvet talvet virtas sumu\n    Liki-tienot peittelee.\n\n    Olet niinkuin sydämeni\n    Aina, aina rauhaton,\n    Aina sekin huokailevi:\n    Woi kun olet armoton.\n\n\n\n\nKerjäläinen.\n\n\n    Huuleni jo vaalistuvat\n    Talven kylmän kynsissä.\n    Woinko pohjan nuolet kovat\n    Ryysyissäni kärsiä?\n    Kuule Luoja rukous,\n    Kerjäläisen huokaus.\n\n    Wilu nääntää, nälkä puree,\n    Mistä lievitystä saan?\n    Kuka köyhä parkaa suree,\n    Kuka nälän sammuttaa?\n    Kuule Luoja rukous,\n    Kerjäläisen huokaus.\n\n    Woimat loppuu, jäsen jäätyy,\n    Kauas vielä ihmisiin.\n    Isä taivaan! veri hyytyy,\n    Kuinka jätät minun niin.\n    Kuule, kuule rukous,\n    Kerjäläisen huokaus.\n\n    Jopa kuulet, tuolla, tuolla\n    Mulle tulee auttaja.\n    Ei nyt enää täydy kuolla.\n    Kiitos rakas Jumala!\n    Kuule aina rukous,\n    Kerjäläisen huokaus.\n\n       Tuolla tulee\n       Pelastaja.\n       Ei hän kiellä,\n       Kun hän näkee\n       Kyyneleeni\n       Poskilleni\n       Jäätyneenä,\n       Wie hän, vie hän\n       Minun heikon\n       Heityväisen\n       Kerjäläisen\n       Täältä kylmän\n       Kourasista,\n       Täältä kuolon\n       Kahlehista,\n       Saattaa ihmisasumiin,\n       Kuulee rukoukseni,\n       Kuulee huokaukseni.\n\n    Riennä, riennä turvakseni\n    Jopa kohta saavuttaa --\n    Auta, kuule kurjan ääni,\n    Älä, älä jätä vaan.\n    Kuule, kuule rukous,\n    Kerjäläisen huokaus.\n\n    Woi hän menee, ei hän kuule\n    Muista tyly vaivaista,\n    Etpä tulevankaan luule\n    Koston kerran taivaasta.\n    Muista silloin rukous,\n    Kerjäläisen huokaus.\n\n    Sydän synkkä oli sulla,\n    Kova, kylmä, raudasta.\n    Tilille sun täytyy tulla,\n    Kerran nousta haudasta.\n    Muista silloin rukous,\n    Kerjäläisin huokaus.\n\n    Älä tuomiolla kiellä\n    Kovuuttasi armotoin,\n    Älä -- mitä näen tiellä!\n    Kuka tuolla makaa noin --\n    Muista nyt jo rukous,\n    Kerjäläisen huokaus.\n\n       Pian kosto\n       Kohtasikin,\n       Pian murti,\n       Maahan sorti.\n       Ei nyt enää\n       Sydämesi\n       Synkkä syki,\n       Ei nyt enää\n       Kerjäläisen\n       Walitusta\n       Korva kuule,\n       Käsi on jo\n       Hermotonna,\n       Silmän säihky\n       Sammununna,\n       Kasvot lunta\n       Waaleammat.\n       Niin on -- niin on --\n       Tuolla tuolla\n       Taivahassa\n       Kaiken Luoja\n       Kaikki säätää,\n       Kaikki hänen\n       Wallassansa.\n       Hän on kovan\n       Lannistaja\n       Hän on heikon\n       Pelastaja.\n\n    Yksin hän on minunkin\n    Tuki, turva viimeinen.\n\n\n\n\nRauta.\n\n\n    Suossa synnyin, suossa kasvoin\n    Wenyin suossa viatoinna\n    Äitin armahan povella,\n    Mannun maammoni sylissä,\n    Poistoin purpuran punaisna\n    Ruskeaisna ruostehena.\n\n    Ilkeä inehmon lapsi,\n    Minun suostani sivalsi,\n    Ryösti rinnoilta emoni,\n    Otti ikiorjaksensa.\n\n    Tunki takkini tulehen,\n    Tuhkin purpuran tuherti:\n    \"Harmaja on orjan takki,\n    Kulonkarva käskyläisen!\"\n\n    Pieksi paljoinsa poloista,\n    Mua muokkasi vasaroin:\n    \"Notkeaksi orjan niska,\n    Sujuvaksi orjan selkä!\"\n\n    Työnti tuimahan tekohon,\n    Käski työhön kauheahan:\n    Mene puita puremahan,\n    Korven hongat kaatamahan,\n    Heinät taittamaan heleät,\n    Kukat katkomaan koreat,\n    Kaikki siivin siukovaiset,\n    Jaloin neljin juoksevaiset\n    Terin tuimasti tuhoa;\n    Myöskin mannun maammosesi\n    Rinta raatele vakoihin!\n    Tästä työstä kauheasta,\n    Näistä pilloista pahoista\n    Kaikki luodut kammoavi,\n    Mua vaivaista vihaavi.\n\n    Mutta malta, häijy herra,\n    Waro ilkeä isäntä!\n    Itse orjoa opetit,\n    Itse neuvoit ilkeäksi. --\n    Kun ma raivohon rupean\n    Yllyn vallan vimmaiseksi.\n    Oman heimosi hävitän,\n    Wiilen veljesi paloiksi,\n    Sisaresi siipaleiksi,\n    Sinun itsesi katalan\n    Wirun sydänverissäsi\n    Kylven keuhkosi kodassa.\n    Siinä sitten pestyäni,\n    Pestyäni puhtahaksi,\n    Kiillän taasen kaunihina,\n    Paistan purpuran punaisna\n    Entistäi ehompanani.\n\n\n\n\nNeidon lohdutus.\n\n\n    Muinoin houkka huokaelin,\n    Wähätietoinen valitin,\n    Koska kultani erosi,\n    Armas läksi muille maille.\n\n    Nytp' en aiheetta apeudu,\n    Suotta itkekään eneä,\n    Keinon keksin tuskalleni,\n    Mutkan murheelle osasin:\n    Lähtiess' en luovukana\n    Erotessakaan eroa!\n\n    Eron päivä kun tulevi,\n    Sulho tielle suoriuvi,\n    Merenrannalle menevi --\n    Riennän rannalle minäkin:\n    Siinä vielä viivyttelen\n    Kovin kahlehin pitelen.\n\n    Kunpa pääsneekin käsistä,\n    Pursin poies purjehtivi,\n    Jokos jättää mun jälelle?\n    Empä jää mä sittenkänä!\n    Jalka jäänevi jälelle,\n    Mutta silmät seuroavi\n    Ulapan siniselille,\n    Lakkipäille lainehille.\n\n    Kunpa kultani kadonnee,\n    Etten hänt' erotakana,\n    Silmini selitäkänä,\n    Joko jättää mun jälelle? --\n    Empä jää ma silloinkana,\n    En jää silloin, enkä milloin,\n    Enkä ilmoisna ikänä!\n    Josko jääkin silmä-raiska,\n    Taivon raukeaa rajoille,\n    Ajatukseni ajelen,\n    Työnnän mielein miettehiä,\n    Ajan toivoni tuliset,\n    Työnnän hehkuvat haluni!\n    Ne ne parvessa pysyvi,\n    Sulhoani seuroavi,\n    Wäsymättä, uupumatta\n    Hetkekskänä jättämättä,\n    Waikka kulkis kaiket rannat,\n    Waikka äärihin maailman!\n\n\n\n\nKevät.\n\n\n    Kohta lumi maamme heittää,\n    Kohta ruoho jälleen peittää\n    Niityt, peltoiset.\n\n    Kukkaiset ne myhäellen\n    Päänsä nostelevat jälleen,\n    Peittäät ketoiset.\n\n    Järvet aaltojansa nostaat,\n    Taivaan kauneutta vastaat\n    Kuvaellen sen.\n\n    Lähde kiirehesti juoksee\n    Innotellen järven luokse,\n    Siihen upoten.\n\n    Lintuiset ne avaralla\n    Lentelevät taivahalla\n    Tänne tullessaan.\n\n    Mikäs oiskaan syynä että\n    Pohjolan te voitte jättää\n    Armaan, ihanan?\n\n    Talvi varmaan etelähän\n    Saatti teidät menemähän\n    Kylmill' ilmoillaan.\n\n    Luonto uudellensa herää\n    Ympärillensä hän kerää\n    Kaiken kauneuden.\n\n    On siis Pohjolassa täällä,\n    Meillä kauniilla keväällä\n    Elo mieluinen.\n\n\n\n\nLintunen jos oisin.\n\n\n    Lintunen jos oisin\n    Ja lenneskellä voisin,\n    Armaan luoksi lentäisin\n    Sylihinsä rientäisin.\n\n    Lintunen jos oisin\n    Ja viserrellä voisin\n    Armaastani laulaisin,\n    Häntä aina kiittäisin.\n\n    Lintunen jos oisin\n    Ja pesitellä voisin,\n    Armaalleni tekisin\n    Pesän hyvän, kaunihin.\n\n\n\n\nPäivän nousu.\n\n\n    Aurinko jo armias\n    Nostaa kasvojaan,\n    Ole terve tultuas\n    Tuttu kaiken maan.\n\n    Nytpä kaikki heräävät\n    Päivän valohon,\n    Kaikki myöskin siirtyvät\n    Uuteen armohon.\n\n    Suuret, pienet nousevat\n    Leposijaltaan,\n    Askariinsa tarttuvat\n    Uusill' voimillaan.\n\n    Lintusetkin alkavat\n    Laulun lehdossaan,\n    Luojallensa kantavat\n    Kilvan kiitostaan.\n\n    Ota korviis Taivainen\n    Kiitos minunkin,\n    Mielehes suo elänen\n    Päivän tämänkin.\n\n    Koska viimein vaipunen\n    Haudan povehen,\n    Auta sieltä herännen\n    Iloon ijäiseen.\n\n\n\n\nLasten laulu kesän tulosta.\n\n\n    Kevät tuli, oi jo tuli\n    Kevät-ilma iloineen,\n    Tuli toki toivottumme,\n    Tuli suvi suloineen.\n\n    Kevät tuli, läksi talvi,\n    Läksi tuulet tuiskuineen,\n    Poijes kulki kokonansa\n    Kylmä talvi tapoineen.\n\n    Kevät tuli, lumi suli,\n    Lehti puihin puhkeaa,\n    Kaikki paikat Pohjolamme\n    Ruohoisiksi rupeaa.\n\n    Kevät tuli sekä tuli\n    Päivä armas paisteineen,\n    Ilmassamme iloella\n    Kesäkauden kukkineen.\n\n    Kevät tuli, käki tuli\n    Kuusihimme kukkumaan.\n    Kuku, kuku, kultarinta,\n    Yli koko meidän maan!\n\n\n\n\nMurheen lapsi.\n\n(Herderin mutaan.)\n\n\n    Mustasilmä murheen impi istui\n    Ajatellen itseksensä kerran\n    Pyöriväisen virran penkerellä,\n    Kuvan muodosteli miettiessä\n    Savesta hän silloin sormillansa.\n    \"Mitä teet sä, miettiväinen neito?\"\n    Kysyy Luoja hältä tullessansa.\n    \"Kuvan tein ma savesta, voi anna\n    Eläväinen henki sille, Luoja!\"\n    \"Eläköön vaan olkoon hallussani!\"\n    Kuva kohta liikkuu, hengittävi;\n    Mutta Murheen impi rukoileepi:\n    \"Heitä, Herra, heitä valtahani\n    Omain sormieni valmistama!\"\n    \"Mun se on, ma hengen sille annoin\",\n    Wakavasti Luoja vastaa hälle.\n    Näin kun väittelivät keskenänsä.\n\n    Tuli siihen myöskin Mannun eukko:\n    \"Mun se ompi, Murheen tyttö multa\n    Sylistäni otti lapsukaisen.\"\n    Silloin lausuu Luoja viisahasti:\n    \"Tulee tuolla vanha Wäinämöinen,\n    Hänpä olkoon seikan selvittäjä.\"\n    Waka, vanha, viisas Wäinämöinen\n    Taitavasti riidan ratkaiseepi:\n    \"Omaksenne ottakaa se kaikki,\n    Sillä niin on Onni sallinunna;\n    Sinä, jonka elämäns' on lahja,\n    Ota henki siltä kuoltuansa,\n    Sulle, Maa, sen luut on heitettävät,\n    Sillä muu ei ole antamasi.\n    Waltahasi on se, Murheen impi,\n    Elinajaksensa annettava.\n    Jolloin vielä maassa hengittääpi,\n    Et sä koskaan luovu lapsestasi;\n    Päivä päivält' on se puuhoava,\n    Kunne viimein vaipuu hautahansa.\"\n\n    Toteentunut onkin Onnen päätös,\n    Ihminen on lapsi nimeltänsä;\n    Murheen oma on se eläissänsä,\n    Mutta kuoltuansa Maan ja -- Luojan.\n\n\n\n\nLähde.\n\n\n    Wuoren jylhän kainalosta\n    Selvä lähde kumpuaa;\n    Salon synkän kukkasia\n    Ainoasti kostuttaa.\n\n    Mutta korvesta se rientää,\n    Muille maille vierevi,\n    Paisumalla kasvaa, kohta\n    Wirtana se kuohuvi.\n\n    Ylpeänä silloin juoksee,\n    Esteet matkaltansa luo,\n    Pellot, niitut kostuttaapi,\n    Siunausta niille tuo.\n\n    Niinpä joka yleväinen\n    Ajatuskin syntyvi,\n    Ihmismieleen kätkettynä\n    Elämähän syttyvi.\n\n    Tuntemattomana viipyy\n    Suljettuna rintahan,\n    Kunne murtaa kahlehensa\n    Rientämähän maailmaan.\n\n    Eteenpäin sen pyrkiessä\n    Yhä voimat vahvistuu,\n    Pimeyden valhekuvat\n    Jo sen tieltä kalvastuu.\n\n    Totuuden se korottaapi\n    Kirkkahasti loistamaan\n    Taikka mielet taivuttaapi\n    Ihanuutta tuntemaan.\n\n\n\n\nSuomelle!\n\n\n[Tämän runoelman synnytti puhe, jonka Prov. Lagus piti yliopiston\nJuhlasalissa 6 p. Huhtikuuta 1861, jossa puheessa hän koki näyttää ja\ntodistaa Suomalaisilla kansoilla olleen loistava muinaisuus Persian\nmaalla, jossa kallioihin hakatut kirjoitukset olisivat Suomalais\nkielten heimoa ja alkuperää, niin muodoin todistaen kuinka esi-isämme\nmuinoin kävivät muitten kansain etunenässä sivistyksen ja historian\nteillä. Tämä puhe löytyy \"Litteraturblad\" nimisessä ruotsalaisessa\nkuukauslehdessä. Myöskin Mehiläisessä on Koskisen lähettämä selitys\ntästä asiasta.]\n\n    Oi Suomen kansa heräjää!\n    Ei kelpaa nukkua;\n    Kah! armas päivä sädestää\n    Jo taivon lakeilta.\n    Ah, kauan kesti unesi,\n    Jo joudu armas Suomeni!\n\n    Et muinoin armas maannut näin,\n    Kuin mailla Persian\n    Sä sivistyksen eteenpäin\n    Sait viedä armahan,\n    Sä riensit kansain edellä\n    Ja olit aina vilpeä.\n\n    Siel' oli armas asua\n    Sun kotimaillasi,\n    Sull' oli maine, kunnia,\n    Oil lämmin veresi,\n    Oil päivän paiste armainen --\n    Oi koti oli kultainen.\n\n    Sä kallioihin kalkutit\n    Runoja syviä,\n    Wiel' että toiste tuntisit\n    Kotoa entistä;\n    Jos vieraillekin vierisit,\n    Omille että osaisit.\n\n    Sun vieras kansa Intian\n    Pois sorti mailtasi,\n    Jo saattoi maille Pohjolan\n    Pois palmupuiltasi;\n    Siell' osui tuuli tunturein,\n    Ja nälkä, kurjuus jäätynein.\n\n    Siell' tuuli tunteet jähdytti\n    Masensi mieliä,\n    Ja nälkä kurjat näännytti,\n    Oil kurja elämä;\n    Niin luopui kansa nukkumaan,\n    Unohtaakseen vaivojaan.\n\n    Niin tuntureilla nukkuupi\n    Se kansa mainio;\n    Kyll' aika armas rientävi,\n    Ja päivä koittaa jo;\n    Waan kansa nukkuu unensa,\n    Ei tiedä ajan kulkua.\n\n    Jo nouse armas Suomeni,\n    Enään äl' uinaile!\n    Herätä kaikki veikotki\n    Ja edes rientele!\n    Jo saivat kauas kumppalit,\n    Sä joudu, ettäs tapaisit.\n\n    Herää! Jo vieras löytänyt\n    On kotomaitasi,\n    Hän on sun runos keksinyt\n    Ja oman kielesi;\n    Isäisi haahmot manaavat\n    Ja töille sua kutsuvat.\n\n    Herää ja muista vanhoa\n    Isäisi kunniaa!\n    Iloiten muista muinoista,\n    Ja toivo tulevaa!\n    Tää muisto eikö lämmitä?\n    Tää toivo eikö elätä?\n\n\n\n\nKeuhkotautinen.\n\n\n    Jo olen kihlattu, mun morsian\n    On kaunis, hyvä, suloinen,\n    Ja katsanto sen armahan\n    On lempeä, kuin kukkanen;\n    Hän on niin kaunis, ihana,\n    Waikk' onkin muoto vaalea;\n    Mun morsian on kuolo.\n\n    Hän kohta rientelee mun syliini\n    Ja sulhoansa suutelee,\n    Hän lepyttää sydäntäni,\n    Sen aallot hän asettelee;\n    Ei kuohu veri tultua\n    Mun armaani, se ainoa;\n    Mun morsian on kuolo.\n\n    On kylmä kultani, sen suutelo\n    Wie veren poskiltanikin,\n    Ja kuitenkin hänt' ootan jo\n    Hän on minulle mieluisin:\n    Hänen sylissä sammuvat\n    Sydämen myrskyt, riehuvat;\n    Mun morsian on kuolo.\n\n    Jo olen kihlattu! ja kaunis on\n    Mun morsian, mun armaani;\n    Sen poski kyll' on ruusuton\n    Jo kalveat sen huuletki;\n    Waan sulo loistaa silmistä,\n    Ja muoto sen on lempeä;\n    Mun morsion on kuolo.\n\n\n\n\nOnkija.\n\n\n    Jo armas päivä kultineen\n    Idästä koittaa,\n    Ja voimia yön uupuneen\n    Jo valo voittaa,\n    Jo usma nousee järviltä,\n    Ja peite hajoo vesiltä.\n\n    Ma työnnän veelle veneeni\n    Sinille sysään,\n    Ja heitän kohta riippani\n    Selälle syvään;\n    Nyt lasken vavan valvomaan\n    Ja ongen heitän ottamaan.\n\n    Jo tärppii! ompa kaloja\n    Kosolta täällä;\n    Nyt nykkii ahven, ootappa!\n    Jo oot veen päällä!\n    Ai, pääsi paha pötkimään\n    Ja heitti jo hyvästiään.\n\n    Wiel' nykkii, näykkii ahkeraan,\n    Ja ilomielin\n    Ma veneeseni nostan vaan\n    Nyt mielin määrin;\n    Ja koht' on koso saatuna\n    Kaloja kaikenlaisia.\n\n    Waan päivä kun on noussut nyt\n    Jo paistamahan\n    Ja kultaani herättänyt\n    Ihailemahan.\n    Ma kullan luokse soutelen\n    Ja hälle kalat kantelen.\n\n    Hän vastahani rientelee\n    Nyt huna huulin,\n    Ja sulhoansa kättelee\n    Hän sulo silmin;\n    Ma tarjoon hälle saaliini,\n    Hymyillen kauno kiittävi.\n\n    Siell' istun hetken suruton\n    Luon' armaseni,\n    Ja lähtiissäni suutelon\n    Saan palkakseni;\n    Niin rientää päivä rattosaan,\n    Kun kultaani ma nähdä saan.\n\n    Waan kunpa vuosi kuluupi,\n    En tänne juokse;\n    Mun kulta silloin muuttavi\n    Jo minun luokse;\n    Siell' yhdess' kalat keitetään,\n    Ja elon aikaa eletään.\n\n\n\n\nEhtoo-tähti.\n\n\n    Kun iltasella katselen\n    Tuhansin tähtijä,\n    Min' ihmetellen aattelen\n    Ijäisen sääntöjä.\n\n    Minulle tähti mieluisa\n    Ja aina armahin\n    On ehto tähti riemusa,\n    Se kaunis kirkkahin.\n\n    Se sama tähti vuorostaan\n    Taas aamu tähtenä\n    Käy aamun koita ennustaan\n    Ain' yhtä helevä.\n\n    Sit' ihannellen usehin\n    Sumeesti sydän lyö:\n    Niin nousee toivon tähtikin,\n    Kun yltää kuolon yö\n\n    Ijäistä uutta eloa\n    Taas toivo odottaa,\n    Kosk' aamutähti ihana\n    Sen aamun alottaa.\n\n    Kun nä'en tähden kirkkahan,\n    Se mieltä miellyttää:\n    O, veiskö kulku kuolevan\n    Myös sinne siirrettää.\n\n    Kun henki Herran tekoja\n    Saa maassa miettiä;\n    Se herättääpi haluja\n    Ylemmäs ehtiä.\n\n    Kas toivon tähti helottaa,\n    Ett' ijäisyyden tie,\n    Jok' ahdingosta erottaa\n    Myös tähti-tarhoin vie.\n\n\n\n\nIjäinen Isänmaa.\n\n(Suomennos.)\n\n\n    Maa armas autuitten maa\n    Joss' asuu Jumala!\n    Siell' ylempänä maailmaa\n    Ja tähti taivast' avaraa,\n    Me saamme kyllin iloa;\n    Siell' asuu Jumala.\n\n    Suloinen siell' on ollamme\n    Ja suotu kaikkea,\n    Jos kuinka tääll' on osamme,\n    On taivas kotomaanamme;\n    Mit' olis maassa onnea\n    Niin armast' anoa?\n\n    Siell' yli pilvein on se maa,\n    Ei silmiin siinnä se;\n    Ei löytä nyt sen satamaa,\n    Pois kauvempana kuolemaa,\n    Kuss' asuu Wapahtajamme,\n    Siell' ompi kotomme.\n\n    Jos omaisemme maailman\n    Me täällä saisimme,\n    Jo maassa kaiken kunnian,\n    Kuin olle osa kuolevan;\n    Niin sentään siihen maahamme\n    Palaisi mielemme.\n\n    Kuin kukka vielä kuoressain,\n    Tuleentuu aikanaan;\n    Niin Edenikin odottain\n    Meill' aukeneepi autuain;\n    Sitt isänmaassa veisataan\n    Ijäistä veisuaan.\n\n\n\n\n\n\nKuun Tarinoita.\n\n\n\n\nKuun tarinoita.\n\n\nSuutuksissa on aurinko ollut Suomi-raukallemme. Koko viime kesään\nse tuskin kehtas näyttää kasvojansakaan, ja kun ei sen tarkka silmä\nollut heitä kurin alla pitämässä, eivät ole viljatkaan huolineet tehdä\nvelvollisuuttansa: mitkä laiskuudesta eivät ole kasvaneet yhtään,\nmitkä ilkoisillaan eivät tehneet muuta kuin kelvottomia häränjyviä\nvaan. -- Minullepa on kuukin ollut äissään, tiesi häntä mistä syystä;\nonhan noilla suurilla herroilla aina syitä, tärkeitä syitä, joita\nei kuitenkin sovi halvoille kuoleman alaisille ilmoittaa. Meidän\nvelvollisuutemme on tyytyä siihen, että on syitä, tärkeitä syitä.\nSanalla sanoen, kuu ei ole usein ollut sillä armollisella tuulella,\nettä olisi ruvennut ilmoittamaan minulle maailman salaisuuksia ja eihän\ntuhma meikäläinen ole Jumala, että tyhjästä voisi jotain luoda. Mitä\nkuu leppeämpinä hetkinä on päästänyt suustansa ulos, sen vähän olen nyt\ntähän kerännyt. Lieneekös tässäkin viljassani paljon häränjyviä, sitä\nen tohdi sanoakaan; siitä voisi kuu minulle suuttua vielä pahemmaksi.\nMaista hyvä lukija itse, ja jos sitten rupeaisi suolias puremaan, niin\nälä minua syytä, vaan omaa itseäs; eihän Sinun ollut pakko näihin\nryhtyä!\n\n\n1.\n\nKuu jutteli: Sen harjun niskoilla, joka _Taunus_ nimisenä, Reinvirran\nrannoilta lähtien seurustelee Mainvirran pohjoisvartta, näkyy\npuolihajonneita muureja, huoneitten raunioita, hautakiviä latinaisin\nkirjoituksineen j.m.s. Jos kysyt mitä se on ollut, niin kuuluu vastaus:\nse on _Roomalaisleiri_. Ikään kuin hautakivi nurmen alla nukkuvan\nmiehen muistoa säilyttää, niin nämät jäänöksetkin johtavat mieleen sen\najan jolloin Rooman maailmavalta ulottui tähän saakka.\n\nMinä hyvinkin muistan kuinka tässä oli Augustus keisarin aikoina.\nSilloin kävi Roomalaisvallan raja Taunusharjua pitkin, ja tämä leiri\noli rakettu esteeksi Germanian metsikköjen ryöstöretkille. Kaksi\nlegionaa oli tässä majassa. Wahvat vallit sulkivat sisällensä avaran\nneliskulman, joka kartanoineen, katuineen näytti pieneltä kaupungilta.\nSotaväen majat olivat savesta, mutta päälliköt asuivat komeissa\nkivikartanoissa.\n\nIsoimmasta ja komeimmasta kuului riemullista helinää. Ma katsahdin\nsisään. Siihen astuttua ei olis suinkaan luullut olevansa metsikköjen\nmaassa, aivan silloisen \"maailman\" rajoilla. Siinä huikaisi silmiä\nroomalaisen sivistyksen koko komeus jo koreus: marmorapielet laen\nkannattimena, mosaikkia seinissä ja permannossa, ihanoita veistokuvia\njoka nurkassa. Pöytä oli täynnä herkkuja kaikilta maailman ääriltä\njo Salernon viini vaahtoeli taiteella valetuissa amforissa; penkit\npöydän ympärillä peitetyt kalleilla purpurakankaalla. Kullakin\npenkillä loikui, pää vasemman käden nojassa, kolme miestä. Korvia\nmiellytti suloinen soitto ja silmiä ihastutti ihanain impien hempeä\ntanssi.\n\nYlipäälliköllä oli pidot äsken päätetyn onnellisen sotaretken vuoksi.\n-- Hän nyt kohosi penkiltään, täytätti maljansa uudestaan ja lausui:\n\n\"Kasvakoon ja kukoistakoon Rooma ijästä ikään! Hallitkoon armollinen\nAugustomme onnella alamaisiansa, joita on enemmän kuin hiekkaa\nrannoilla ja kuin lainehia meressä. Waltansa on jo nytkin ääretön:\ntuskin alenee aurinko sen länsi-rajoille, niin jo jälleen alkaa nousta\nitä-ääreltä. Herkuleen pielihin saakka, missä maailman rajana Okeanos\nvirtaa -- Indus-virtaan, josta uljaan Aleksanterinki täytyi kääntyä\njälilleen, -- Aetiopian tulikuumiin hietiköihin saakka -- on pian koko\nmaailma Rooman käskyjä kuulemassa. Ainoasti tää kurja Germanian korpi\neroittaa meidät Pohjan äärimmäisistä peristä, jossa hyytyvän meren\naallot verkalleen loiskivat Thulen jäisiä taltioita vastaan. Mutta\nkerran on Rooma paisuva koko maailman valtiaaksi! Pian on tämä korpikin\nkukistettu jalkojemme juureen! Pian saavat sen kesyttömät metsikötkin\nmaistaa, kuinka Roomalaisen ruoska orjan selkälihaa hyväelee! Nuot\nkurjat, jotka eivät miesvoimalla yksinään kykene maatansa varjelemaan,\nvaan vievät naisiakin tappeluun! -- Olettekos\", lisäsi hän kumppaniensa\npuoleen kääntyen, \"olettekos veljet nähneet sitä hurjaa naisleijonaa,\nmikä muiden joukossa on joutunut vangiksi? Se pitää haettaa tänne,\nettä saisimme vertaella Pohjan karhuttaren kontastelemista, näiden\ngaselli-sääristen Idän keijukaisten tepasteluun.\"\n\nSamassa taputtikin hän käsiä orjalle merkiksi ja käski hänen noutaa\nsen vangitun neidon. -- Pian talutettiinkin sisään jalon- vaan\nhuimannäköinen neito: hiukset valuivat hajallaan olkapäälle, vaatteet\nriippuivat repaleina rinnoilta, kädet olivat selän taa sidottuna;\nsilmiä vaivutti enemmiten häpy maahan, mutta välistä kohosivat salamana\nvälkähytellen ympäri seuraa. Siinä leimauksessa paloi epätoivoa, paloi\nvihaa ja kesytöntä huimuutta.\n\n\"No hempukkani, Brunhilda, Gunilda tai mikä nimesi lieneekin\",\nsanoi ylipäällikkö, \"etkös minun ja noiden korkeasukuisten herrain\nihastukseksi tahtoisi meille näyttää kuinko karhuttarenne polvia\nnotkuttelevat?\"\n\nWanki ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja, vaan suun irvistys kyllä\nilmoitti hänelle, että se oli häväistystä. Koko ruumiinsa sävähti ja\nentisiä huimempi silmän isku säihkysi ripsien alta. Arvaamattomalla\nvoimain jännityksellä katkaisi hän siteensä ja seisoi vapaana, Furian\nelävänä kuvana, säikähtynein, miekkojansa tapailevien Roomalaisten\nedessä. Mutta hän ei karannut kenenkään päälle; hän vaan nosti kädet\nja silmät taivaasen päin ja lausui haltioissaan:\n\n-- \"Silmäni sumun puhkaisevi, joka peittää tulevat ajat! Kah maailma\nkääntyy mullin mallin!\n\n    \"Tuho mahtavan tulevi,\n    Kurjan koittaa kostopäivä!\n\n\"Ma näen -- -- ma näen -- -- Rooman muurit murtuu -- -- hurja\nvihollinen vyöryy sisään -- komeat kartanot ovat ilmitulessa -- aarteet\nryöstetään, riistetään -- miehet vaipuvat veriinsä -- vaimot ja lapset\nviedään orjuuteen! -- Kadonnut on Rooman komeus ja valtansa vyöryy kuni\nnietos vuorelta vyöryy laaksoon sulamaan! -- Ja Germania riemuitsee\nvapaana, se loistaa Rooman voittajana!\"\n\nSen sanottua neito ikään kuin heräsi unen horroksista ja lausui:\n\"Germanian vapaata tytärtä ei saa häväistä kuni halpaa orjaa. Kun ei\nmuu auta, niin auttaa rauta!\" -- Samassa tempasi hän, ennenkuin\nkenkään kerkes estämään, tikarin lähimmän miehen vyöltä ja pisti sen\nsyvälle rintaansa.\n\nHämmästyksissään seisoivat Roomalaiset kaatuneen ympärillä. Riemu\noli paennut sydämistä ja synkkä aavistus painoi mieltä. Germanian\nnaiset olivat mainiot ennustustaidoltaan. Mitä jos tämä tulevan ajan\nsalaisuudet oli ilmoittanut? Mitä jos Rooman tuhohetki todellakin oli\nlähenemässä?\n\n\n2.\n\n\"Oletkos\", sanoi kuu, \"käynyt muutamassa noita ikivanhoja kaupunkeja\nSaksanmaalla. Uusi kaupunki levein katuineen ja komein kartanoineen\nloistaa Sinulle, ensin sisään tullessas, joka haaralta vastaan; mutta\nmenepäs kerran kaupungin sydänpaikkoihin, niin luulet itses muutetuksi\nmuutamia vuosisatoja taammaksi. Uusi kaupunki vaan ympäröipi ja peittää\nvanhan niinkuin pulieraus vanhoja huonekaluja. Kummastuksella katselet\nnoita kapeita katuja, noita sopeita solia monimutkaisin koukeroineen,\nnoita kartanoita, joiden joka ylikerros aina kurkistelee vähän\nulommaksi kadulle päin kuin alempansa, niin että paikoittain melkein\nkaartuvat katoksi kadun yli, ja asujat milt'eivät aamusella voi\ntervehtiä naapuria käsiä pudistamalla.\n\n\"Mutta on monessa näitä kaupunkeja eräs osa, jossa tämä vanhanaikuinen\nluonne on vielä näkyvämpi, -- se on Juutalaisten korttieri. Siinä\novat kadut vielä kapeemmat, solat vielä supeemmat, ylikerrokset\novat kurottuneet niin likelle toisiansa, että melkein kokonaan\nestävät päivän paistamasta. Näillä likaisilla kaduilla tuskin pääset\nliikkumaan, niin täynnä ovat kaluja ja romua, niin täynnä tunkevia,\nrähiseviä kaupittelevia ihmisiä.\n\n\"Tämmöiseen Juutalaiskorttieriin Frankfurtin kaupungissa uskalsin\nkuitenkin pistäytä vuonna 1196. Muualta kaupungissa kuului vielä\nkansan hälinää ja rähinää, mutta Juutalaiskorttierissa oli hiljaa kuin\nhaudassa. Tuskin näkyikään ketään liikkuvan kaduilla, joiden suut\nvahvoilla rautakahleilla olivat suljetut. Sulkiessaan erästä huoneriviä\nmyöten, seisahtui silmäni kurjannäköisen kivihuoneen eteen, joka\nvanhuuttansa jo oli aivan kallellaan. Ikkunaluukut olivat tiiviisti\nkiinni pantuna, niin että tavallisen silmän olis ollut vaikea edes\nhuomata valoa niiden sisältä; mutta mistä raosta ei säteeni suikahda!\n-- Sisällä oli aivan toisenlainen näkö kuin ulkona. Jos huone ulkoa\noli kurja, niin sisältä oli mitä komein. Lattialla pehmoisia mattoja,\nyltympäri seinien kalliilla kankaalla verhotut sohvat, laesta riippui\nkultavitjoissa lamppu, jonka hyvänhajuinen öljy valaisi koko kammarin.\nPerhe oli ruoalla. Paraalla istuimella istui vanha mies mustassa\nsamettikauhtanassa, kaulassa raskaat kultavitjat; molemmin puolin\nistuivat lapset pitkässä sarjassa; vereviä nuorukaisia ja kauniita\nnaisia, hekin kaikki koreissa puvuissa. Kultavadeista ja ruukuista\nsyötiin ja juotiin herkullisesti.\n\n\"Wanhuksen mustat silmät loistivat; hän lausui ylpeästi: 'Anna noiden\nNazarilaisten haukkua ja halveksia meitä; me olemme kuitenkin\nJumalan oma kansa, jota hän yli muiden rakastaa, jota hän kaitsee ja\nravitsee. Josko isällinen kätensä meitä välin rankaiseekin ja antaa\nvihollisten kouriin, niin on hän meidät kuitenkin viimein johdattava\nvoitolle ja kukistava viholliset astinlaudaksemme. Jerusalem, oi pyhä\nkaupunki! Sinä kyllä olet hävitettynä, ettei kiveä ole jäänyt kiven\npäälle ja kansas ompi hajalla vainolaisten maissa. Mutta samatenkuin\nJumala salli että Juosep myötiin orjaks Egyptiin, siks että siellä\ntulis Pharaonin sijaiseksi, niin piti koko kansammekin hävityksen\nkautta tulla hajotetuksi ympäri maailman äärten, juuri sen vuoksi\nettä kohoaisi kaikkein muiden herraksi ja haltiaksi. -- Mitäs noista\nNazarilaisista, noista ylpeistä papeista, noista uhkeista ritareista,\nnoista maan matelijoista, heidän talonpojistaan -- kaikkihan ne jo\nnytkin ovat meidän käskyläisiä, meidän orjiamme! Rahattamme ei ne\npääsis liikahtamaan mihinkään. Ja siitä täytyy heidän pantiksi antaa\nviljavat vainiot ja viinamäkensä, antaa komeat linnat, jopa halvat\nruumiit ja sielunsakin. Kaikki, kaikki on meidän omamme, ja Israeli\norjuudessa kurjuudessaan polkee maan mahtavien päätä!' Wanhuksen\nsilmät, hänen niin puhuessa, paloivat tuimalla tulella ja tulta\nsäihkyivät kuulijoidenkin silmät. Ukko jatkoi: 'Nyt juuri suoriuvat he\nmenemään Mahometin uskolaisia vastaan, joiden saastuttavissa käsissä on\nlupauksen maa. Anna niiden mennä, anna koirain veren vuotaa virtana!\nSitten kun orjat työn ovat tehneet, tulee herra hyödyn perimään. -- Ja\nkerran kun ikävöity Messiaamme joutuu taivaallisin sotajoukkoineen,\nsilloin Israelin kansa heittää päältään tämän halvan puvun, jolla se\nkuninkuuttansa peittelee, -- silloin koittaa koston päivä!' -- -- --\n\n\"Wanhuksen viime sanat näkyivät koston peikot herättäneen unestaan.\n-- Kadulta kuului meteliä, tuhansin äänin karjuttiin: Kuolemaa\nJuutalaisille! Kuolemaa Wapahtajan murhaajille! Murhaa kristityn hien\nimijöille! Murhaa niille, jotka lapsiamme varastavat ja teurastavat\npääsiäislampaiksi! Tappakaa, polttakaa! Älkää armahtako lastakaan\näitinsä kohdussa!\n\n\"Waalistunein kasvoin kavahtivat kaikki istuimiltaan; lapset ja vaimot\nparkumaan, nuoret miehet aseisin; mutta ukko lausui: 'Israelin Jumala\nkansaansa vielä kerran koettelee; aikamme ei vielä ole tullut;\npaetkaamme pakanoita!'\n\n\"Niin sanoen tempasi hän seinän komerosta lippaan kalleimpine\naarteineen ja sitten riennettiin salaportaita alas Mainjoen rautaan,\nmissä heillä oli vene. -- Mutta autioksi jääneesen kammariin tunkeusi\nväkijoukko, kaikki raastettiin ja riistettiin, haaskattiin ja\nhakattiin. -- Ja kun aamupuolella jätin Juutalais-kortteerille\njäähyväiset, ei siinä näkynyt muuta kuin tuhkaa ja raunioita ja verta.\nSe oli niinkuin prohveeta Esaias sanoi: Maanne on kylmillä, kaupunkinne\ntulin poltettu; muukalaiset syövät peltonne omain silmänne edessä ja ne\novat autiona kuin vihollisten hävittämät. Mutta mitä vielä on jälellä\nZion-tyttärestä, on niinkuin maja viinamäessä, kuni vartian majanen\npellolla.\"\n\n\n3.\n\n\"Ma tulen Delawarejoen rannalta\", sanoi kuu. \"Siellä seisoo tuuhean\nvaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä\nmyöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta\nikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä\non kukkaislavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensasaitoineen.\n-- Kas semmoista on Amerikkalainen _farm_. Se on toista kuin Teidän\nmaan hirsihökkelöt jo seiväs-aidat.\n\n\"Wähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä\nkyhätty ja turtaunut, mustunut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan\nperintöä niiltä ajoilta, kun ensimäiset uudis-asukkaat tänne\nasettausivat. Sen ylisille on talon väki korjannut vanhaa romua pois\njaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan ja mitä virkat, jos sanon\nettä muun seassa keksin vanhan, mustuneen kanteleen, missä kuitenkin\nvielä näkyi pari katkennutta vaskikieltä. -- Kanteleenko! huutanet\nnaurussa suin, kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin\nnäkevinänsä! kuinka olis Suomen kantele joutunut Amerikkalaiseen\ntaloon? -- Olipa kuitenkin, ja siitä vaan näkyy, että maassa,\nmaailmassa on paljon Teihin koskevia asioita, joista ei Teidän Suomalaisten\nfilosofia vielä ole saanut vihiä.\n\n\"Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin.\nSilloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli\nuutis-asukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä\nsuurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohdin oli\nkuitenkin jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia\nolentoja. Mustuneena, hiestyneenä viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä\nmaata myöten. Ja kummastuksella katselivat sitä outoa menoa heidän\nHollantilaiset naapurinsa.\n\n\"Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää\nkyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynöisellä\nlahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei sattunut paljon.\nUkko kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat\nnykielivät syöttöä. Miettehensä oli kaukana, aivan toisella puolella\navaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli\nsyntynyt ja toivonut saavansa levätä viimeistä lepoa. Koska Kristina\nkuningattaren kehoituksesta hänen lapsensa muuttivat tänne, oli hänkin\nheitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa ei\nkäy siirtäminen niinkuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja se\nuudessa paikassa kituu kitumistaan kunne kuivuu.\n\n\"Pyhä-iltoina tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä\nruotsalaisista ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan\n'Finnin' farmilla, missä aina oli vieraan varaa. Talon sinisilmät\neivät suotta olleet Suomen sukuperää; ne olivat suloudellaan\nkokonaan lumonneet nuorten miesten sydämet. -- Siinä soitettiin,\nsiinä tanssittiin, siinä riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa\nei nähty yhteisissä iloissa sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli\nkaikki outoa siinä menossa: vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui\nyksinänsä saunakodassa ja lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja,\njoita oli kuullut kotimaassa:\n\n    \"Piimäsuuna pikkaraisna\n    Maitopartana pahaisna.\n\n\"Kolmas vuosisata jo vieree vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa\nmuukalaisten joukossa unhottivat kotikielensä; lasten lapset\nsitä tuskin olivat tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi,\nsitten Hollantilaisiksi, viimein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi\nei muistakaan enää mistä alkuperästä ovat lähteneet. Mutta ukon kannel\nsäilyy vielä unhotettuna, tuntematonna muun romun seassa vanhan aitan\npölyisessä nurkassa.\"\n\n\n4.\n\nKuu yhtenä iltana oli syvissä mieliliikutuksissa; minä luulen kyynel\nkiilteli sen silmässä; se lausui:\n\nNuorien rakkaudesta ovat Teidän runoniekkojen laulut täynnä; sitä\nylistellään, sitä ihaellaan, sitä kuvataan kaikkein ihanimmilla\nvertauksilla. Silloin muka veri suonissa kuohuu väkevästi kuin\nkeväinen puro, silloin sydän on lauluja ja kukkija täynnä niinkuin\nkeväinen lehto. -- Mutta vanhojen rakkaudesta eivät ne tiedä laulaa\nsanaakaan, taikka jos sen tekevät, niin se on pilkkaamalla. Minä usein\nolen arvellut mitä siihen lienee syynä. Nyt sen luulen käsittäneeni!\nRunoilijat ottavat vertauskuvansa luonnosta, ne pukevat ajatuksensa\nja tunteensa mitä suloisimpaan maalliseen muotoon. Mutta vanhan\navioparin rakkaus ei ole enää \"tästä maailmasta\", siinä jo on alku sitä\nperin puhdasta, hiljaista lempeä, jolla autuaat taivaassa toisiansa\nkohtelevat. Ja sentähden ei sille runoniekka löydäkään sopivaa\nvertauskuvaa luonnosta. Wanhuuden lumiset hiukset ja lakastuneet posket\nkuuluvat syksyyn, mutta hiljainen ja kuitenkin väkevä lemmen liekki\nniiden rinnassa, sitä ei luonto taidakaan kuvata.\n\nKuule nyt mitä juttelen: Pappilassa, oli ollut suuri melu ja hälinä.\nOli vietetty vanhan kirkkoherran jo hänen rouvansa kultahäitä. Lapset\nja lastenlapset olivat tietysti tässä juhlassa kaikki olleet ko'olla,\nja niitä oli, tiedät, jommoinenkin joukko; sen lisäksi oli likeltä ja\nkaukaa ystäviä tullut vanhan oiva kirkkoherran kunniaksi, ja piha oli\nollut täpötäynnä seurakuntalaisia, jotka rakkaalle sielunpaimenelle\ntahtoivat onnea toivottaa. Nyt, puoli-yön aikana oli hälinä hälvennyt\nja vieraat eronneet, varoen ettei kovin pitkällä valvottamisella vanhaa\nparikuntaa väsytettäisi. Nyt istuivat vanhukset kammarissaan kahden\nkesken, ja silmistä loisti hiljainen autuus.\n\n\"Wiisikymmentä vuotta!\" lausui hiljaisella äänellä kirkkoherra,\n\"viisikymmentä vuotta! Pitkältä se aika näyttää matkaan lähtiessä,\nmutta perille pääsneestä on se niinkuin yksi hetki. Wiisikymmentä\nvuotta on nyt kulunut siitä päivästä, koska Herralta rukoilimme\nsiunausta liittoomme, -- ja siunaustansa Hän on runsaasti vuodattanut\npäällemme. -- Wälin suoden pilveä, välin päivän paistetta, on hän\nmeitä armon kädellä taluttanut näille päivin asti. -- Muistatkos\nvielä, armas toveri, kuinka vaivoja ja puutetta pelkäämättä, tulit\nköyhän kappalaisen matalahan majahan?\" -- \"Eipäs siinä matalassa\nmajassa tuntunutkaan puutetta\", vastas rouva miehensä kättä\npuristellen, \"kun lempeillä sanankuulijoilla kirkolle tullessaan\naina oli pikku tuomisia rakkaalle sielunpaimenelleen.\" -- \"Ja\nmuistatkos kuinka sitten Jumala liittomme siunasi ja millä ilolla\notimme esikoisemme vastaan?\" -- \"Ja sitten kuinka noiden armaitten\npienten leipähiirein karttuessa leipä toisinaan kuitenkin kovin\nhupeni korista, ja kuin monta yötä valvoimme neuvoa pitäen, kuinka\nne kaikki saisi koulutetuksi ja kasvatetuksi\" -- \"Mutta kuinka\",\nkerkesi kirkkoherra kesken puheen, \"hädän juuri pahimmallaan ollessa,\nkappelimme lohkaistiin eripitäjäksi ja minä pääsin sen ensimäiseksi\nkirkko-herraksi.\" -- \"Ja siitä seurakunnasta et sitten ole tahtonut\nluopua, vaikka Sinua on tahdottu paljon runsaimmille leipäpaloille.\"\n-- \"Olihan minulla tässäkin tarpeeksi, ja olisko lisätty palkka voinut\nminulle palkita sen rakkauden, jolla vanhuudesta tutut seurakuntalaiset\nminua ovat kohdelleet?\" -- \"No sitten vähitellen läksivät peipposemme\nkodostaan lentoon ja nyt heillä on omat pesänsä. Minä kyllä olisin\nsuonut että esikoisemme pappina olis Jumalan varsinaisena palvelijana,\nmutta saarnaahan hän luonnontutkijanakin Jumalasta, kun luoduissa\nselittää Luojan kaikkivaltaa ja lempeä.\" -- \"Niin, niin. Runsas on\nHerran armo ollut meille ja elämämme on ollut rauhallinen ja suloinen\nkuin sunnuntai-aamu. Mutta niinkuin lapsi pehmoisestakin kätkyestä\npyrkii hellän äitinsä helmaan, niin sielumme jo tästä halavoipi\nLuojansa luoksi, ikävöitsee Isän kotihin.\" --\n\nWanhukset sitten laskivat levolle jo minä läksin edelleen. --\nSeuraavana iltana kuljin taas pappilan sivutse. Ikkunat olivat\nvalkeilla hursteilla peitetyt. Ma tirkistin sisään. Vuoteella makasi\nvanha parikunta liikkumatonna, kalpeissa kasvoissaan Jumalassa\nnukkuneen rauhallinen näkö. Oi autuas elämä, autuas kuolo!\n\n\n5.\n\nEileen oli Dresdenin teateri ollut täpötäynnään, kaikki istuma-sijat\nolivat edeltäkäsin olleet tilatut ja kenen ei semmoista ollut\nonnistunut saada, oli edes pyrkinyt seinävieressä seisomaan. Sillä\nse mainio Pohjan satakielinen, Jenny Lind, oli taas kerran luvannut\nlaulaa. Kun hän sitten oli tullut laulamaan, olivat kaikki pidättäneet\nhenkeänsäkin, ettei haihtuisi pienintäkään säveltä, ja laulun perästä\noli käsiä niin taputeltu ja bravoa huudettiin, että seinät tärisivät.\n\nJennyn huulilta sinä iltana kuitenkin ei kuulunutkaan noita koulussa\nopittuja rallatuksia ja monimutkaisia liverryksiä, jotka muulloin aina\nteateri-yleisöä ihastuttavat. Hänen laulunsa oli ollut yksinkertainen\nkehtolaulu, jommoisia joka talonpojankin vaimo osaa laulaa lapselleen.\nWaan kuitenkin ei ollut Jennyn laululla koskaan ennen ollut sitä\nlumousvoimaa. Kaikki nuot koreat ryökynät jo pöyhkeät rouvat, nuot\npönäkät upsierit ja läpiviisaat oppineet tunsivat sydämessään niin\nihmeellisen tunteen, jota eivät ymmärtäneetkään mitä se oli. Ryökynät\nunhottivat ihanat poskensa, rouvat naapuriensa vaatteet, upsierit\nlornjettinsa ja oppineet suuren viisautensa. Kaikista tuntui sinä\nhetkenä ikään kuin eivät olisikaan sitä perin sivistynyttä, sitä\n\"viiniä\", korkeasukuista herrasväkeä, mitä olivat, vaan ainoastaan\nihmisiä eikä mitään muuta, semmoisia säädyttömiä, arvottomia\nihmissieluja, kuin äitin polvilla olivat olleet. Tarkemmin tutkien\nolisi kenties havainnut että monelta oli kokonaan unhottunut olevansa\nluonnon herra, olevansa kaikki punnitsevalla ja tutkivalla järjellä\nvarustettu ihminen, vaan että sydämessä tuntui ikään kuin olisi vaan\nollut pikku lintunen lehdossa, joka ei osaa muuta kuin nöyrästi nauttia\nLuojansa lahjoja ja niistä kiitosvirsiä viserrellä.\n\nLaulu loppui, esirippu lankes, kuulijat vähitellen tulivat jälleen\nkoreiksi ryökynöiksi, pöyhkeiksi rouviksi, pönäkiksi upsiereiksi ja\nläpiviisaiksi oppineiksi. He läksivät kotiin, ihmetellen mielessään,\nmitä siinä laulussa heidät niin oli voinut lumota.\n\nMutta minä sen tiesin. Usein olin ennenkin kuullut tätä samaa laulua\nJenny Lindin huulilta. Minä olin nähnyt ennen lastansa liekuttavan, ma\nolin nähnyt kuinka se pikku suurin silmin katseli äitiänsä ja sille\nojenteli käsiänsä; ma olin nähnyt ilon loistavan äitin silmistä jo\näitin rinnan kohoelevan puhtaimmasta tunteesta. -- Eileen teaterissa\nhän oli muistanut pienen poikansa, sille oli hän laulanut, sille\nruikutellut, ja se ihmeellinen lumousvoima, minkä kuulijat olivat\ntunteneet, vaan jota eivät ymmärtäneet, -- oli ollut äitin rakkaus,\nkaikesta maallisesta rakkaudesta ylin ja pyhin.\n\n\n\n\n\n\nWuosien sadoista.\n\n\n\n\nPyhä-erä.\n\n\nTämä nimitys johdattaa mieleen syvät muinaisuudet, ne hämäräiset ajat,\njoina kristinoppi taisteli pakanallisuuden kanssa ja valkeus pimeyden\nkanssa saloillamme.\n\nEsi-isämme väärät jumalat syöstiin viraltansa, ja mailman sivistyttävä\nuskonto sai alaa ruveta heissäkin työtänsä tekemään.\n\nMutta Suomi kadotti valtikkansa ja joutui toisen käskettäväksi; hän\nkadotti kaikki, mitä hänessä olisi ollut voimallista saattamaan\nasukkaansa kansain lukuun.\n\nWaan ei niin kuitenkaan; Suomi vielä elää, ja sen kansa. Se on\ntaistellut puolestansa ja sillä on vielä taistelemista; mutta sen\nvoimat ovat terveet.\n\nJos tahdot muistaa Erä-pyhää sinäkin ja kuvata mielees niitä tapauksia\njotka vähitellen muuttivat Suomen kansan vapaista pakanoista\nkristityiksi alamaisiksi, niin käy kanssani.\n\nMelkein keskellä Hämeen-maata on järvi -- semmoisia löytyy Suomessa\ntosin monta -- vaan kaikilla niillä on jotain omituista, ja niin on\ntälläkin. Se on pitkähkö ja mutkainen; sen rannat lainehtivat usiamman\npitäjän reunoilla.\n\nYhdeltä kohden se on lähellä Sahalahden kirkkoa ja toiselta se\nviruttelee Kangasalan sivu-kyliä. Orihveden alla se leviää suureksi\nseläksi ja kätkeyy sitte maantiellä kulkijan silmistä, kunnes se taas\nLängelmäellä ilmaantuu niminensä ja luotoinensa kauniimpana kuin\nmilloinkaan.\n\nSe on Längelmäki.\n\nNiinä aikoina, jolloin tässä kerrottavat kohtaukset tapahtuivat, oli\nsen rannat viljelemättömät; ne niemet ja luodot jotka nyt kantavat\nlehtipuita, olivat silloin korpi-metsinä, ja ne ranta-maat, joilla nyt\npellot viheriöitsevät, olivat kirveeltä koskematta.\n\nAinoastaan muutamassa paikkaa oli metsä kaadettu kaskeksi, ja saipa\nlahdessa jossakussa nähdä kalastajankin, joka todisti että asumisen\nalkua löytyi ja ettei nämäkään seudut olleet enää ihan petoin ja poroin\npotkittavina. Joka tyystin etsiskeli ja polut tiesi, sai nähdä\nasun-huoneenkin ja karjaa metsän aukeessa, ehkä toki vaan nimeksi.\n\nJoka nyt veneellä matkustaa sitä selkää, joka on Kangasalan ja\nOrihveden välillä etelästä pohjaseen päin, saa vasemmalla kädellään\nihannella kauniita maita laaksoineen ja mäkineen, lahtineen ja\nniemineen, kylineen ja peltoineen, viitoineen ja niittuineen.\n\nWaan oikialla kädellään ei hän paljon muuta näe kuin synkkää metsää.\n\nLähes puolen penikulmaa Orihveden pappilasta päin kaakkoa pistäyy\nniemi selälle; se on korpi-metsän omana vielä nytkin, oli kumminkin\nkymmenkunta vuotta sitten.\n\nSe on Erä-pyhä.\n\nWähän matkaa nenästä metsässä on kivi-raunio, joka näyttä olevan käsin\ntehty, eikä luonnon luoma. Sen seudun asukkaat tietävät siinä olleen\nuhri-paikan ja sen kammo on pidättänyt ihmisiä koommalta aseutumasta\nkoko sille puolelle, josta suuri osa vielä on takamaana.\n\nSe oli 13:sta vuosi-sadan alku-puolella, heinäkuussa, yöllä. Ilma\noli lämmin ja tyven, niinkuin on tavallista sillä vuoden ajalla.\nYö oli jo niin pimeä että kuu, joka hiljakseen metsästä nousi, sai\nvalonsa kuvastamaan sileällä järven selällä. Syvä äänettömyys vallitsi\nkoko luonnossa; kevä-linnut olivat jo aikaa lakanneet laulamasta;\nainoastaan rastas koetteli vielä ääntänsä rantalepistössä ja piti sitä\nomanlaatuista puhetta, joka ihmiselle kuuluu niin viehättävältä.\n\nNiemen nenälle ilmestyi -- nimittäin sille, jonka Erä-pyhäksi nimitimme\n-- mies. Hänen muotonsa ei näkynyt, sillä hän seisoi puiden varjossa,\nja hän näytti olevankin varova ettei kukaan häntä siinä havaitsisi. Hän\noli ainakin tullut siihen maitse, sillä venettä ei missään näkynyt.\nHän katsahti ensin tarkasti veden- pintaa joka taholle ja samassa hän\nkuulteli.\n\nWaan vesi oli tyhjää niin pitkälle kun silmä kuuvalossa kannatti ja\nkaikki oli ääneti; rastaskin oli vaiennut.\n\nMiestä säikähdytti tämmöinen yksinäisyys ja äänettömyys, vaan pian\nhän rohjentui.\n\n\"Tämähän on se paikka\", lausui hän, \"johon Hämäläiset ovat päättäneet\nkokountua keskustelemaan. Niitä on jollain uskotteleminen, niitä\nmöllipäitä. Saa nähdä enkö minä heihin jollain keinoin voi puhaltaa\nmiehuutta.\"\n\nRastas alkoi taas laulunsa.\n\n\"S:t Henrikki -- ha, ha, eikö se kirottu nimi lähde mielestäni, aina se\ntulee suuhuni. Minusta itsestäni olisi voinut tulla yhtä pyhä marttyri,\njos ma olisin tahtonut pyhässä innossani antaa jonkun Hämäläisen\nkolahuttaa päähäni -- S:t Peregrinus! ha, ha, kuinka somasti se nimi\nolisi kuulunut munkkein messutessa:\n\n    \"Sancte Peregrine,\n    Ora pro nobis!\"\n\n    [Pyhä Peregrinus\n    Rukoile edestämme!]\n\n\"Waan minusta ei tule munkkein marttyri, vaikka he ovat minun pääni\ntehneet paljaaksi.\"\n\nTässä hän astui rannemmalle, täyteen kuuvaloon, ja munkki hän olikin\npuvusta katsoen. Hän otti lakin päästänsä, se oli keskeltä paljas,\nniinkuin munkkein säännöt määräävät heidän päänsä täytyvän olla. Nyt hän\nveti leveästä kauhtanansa hiasta pata-lakin ja painoi sen päähänsä,\nsitte hän riisti yltänsä kauhtanan -- hänellä oli talonpoikainen puku\nalla -- ja kietoi sen lakkineen suuren kiven ympäri, jonka hän nakkasi\njärveen.\n\n\"Nyt minä tahdon tehdä Hämäläisille uusia jumalia taikka olla itse\nheidän jumalanansa. Ne ovat niin kehnoja ja rauhallisia heidän\nepäjumalansa, heidän Ahtinsa ja Tapionsa ja muut, ei niille edes kelpaa\nihmis-uhrit.\"\n\n\"Ihmis-uhrit! ihmis-uhrit!\" lauloi rastas.\n\n\"Heidän täytyy uhrata ihmisiä, muuten ei heissä saa heräämään mitään\nsodan intoakaan. -- Minä asetan heidän Ruotsalaisia vastaan ja saapa\nsitte nähdä kuinka kauvas munkkein valta leviää.\"\n\n\"Walta leviää! valta leviää!\" huusi taas rastas.\n\n\"Minä olen itse muukalainen\", jatkoi hän vähän-päästä, \"minä olen tehty\nmunkiksi, vaan ei minulle kelpaa se olo. -- Jospa se Aino ei olis minua\nylen-katsonut; vaan nyt minä hänen itseeni suostutan väkisen, muuten\nkatsokoon eteensä. Ensin minun on kuitenkin Hämäläiset suostuttaminen.\"\n\nHän alkoi koota kiviä ja asetella niitä raunioksi metsään.\n\n\"Heitä on ainakin keveä uskotella\", pakisi hän, kantaen kiviä, \"että\njoku heidän jumalistansa vaatii uhria, ja on itse tähän sitä varten\nlatonut uhri-paikan.\"\n\n\"Uhri-paikan, uhri-paikan\", matkasi rastas.\n\nJa nyt jätämme hänen tähän yön päälle latomaan kiviä uhripaikaksi.\n\nOli sunnuntaiaamu ja yhtä ihana kuin se kesäaikana on usein\nnytkin, vaan se oli kuitenkin erilainen. Kirkonkellot eivät silloin\nherättäneet ihmisissä hartauden tunteita, eikä koonneet kansaa\nJumalan-palvelukseen. Ei silloin nähty sitä ääretöintä väen liikuntoa\nmaanteillä -- niitäpä ei vielä löytynytkään -- sitä tasaista\nkirkko-veneitten soutoa järvillä, joka nyt tekee pyhäaamun niin\npyhäksi ja niin eläväksi, elähyttäväksi. Tosin oli risti jo istutettu\nyhdessä vähässä osassa maatamme, ja löytyi joku kirkkokin, mutta suurin\nosa eli vielä täydessä tietämättömyydessä siitä mitä kristin-oppi oli.\nHistoria kertoo tämän opin tuodun meille Ruotsista sodalla, ja että\nmeidän ensimäiset kristityt olivat semmoisia, jotka miekalla olivat\nvoitetut ja miekan terällä pakotetut kasteesen.\n\nNyt oli tosin aljettu saarnalla ja opetuksella kehoittaa kansaa\nhölläämään entiset jumalansa, ja opettajat puhuivat jo kansan omaa\nkieltä, sillä usiammat heistä olivatkin kasvatetut itse Suomalaisista,\nja he tekivät työtänsä innolla ja hartaudella; mutta kun se uusi oppi\nuhkasi kansan kalliimpaa omaisuutta, hänen vapauttansa, ja koetti\ntaivuttaa häntä toisen kansan vallan alle, niin se herätti vihaa ja\nvainoa vastaansa.\n\nKristin-opin saarnaajat saivat siis usein palkita hartautensa omalla\nhengellänsä, vaan ei se hartaus siitäkään vähentynyt. He tunkiivat aina\nsyvempään sisämaihin.\n\nSe hurskas Olavus oli matkustellut Hämeen rajoilla; hän oli opettanut\nSuomalaisia heidän kodissansa, ja nyt hän oli heitä kutsunut kokoon,\nkuulemaan hänen sanaansa pyhäaamuna. Hän oli katsonut saarna-pihakseen\n-- Saarna-huonetta hänellä ei ollut -- semmoisen paikan, johon kansan\nsopi tulla veneillä monesta kohden. Ja sopivampaa hän tuskin olisi\nvoinut löytää kuin se kannas on, jolle Kangasalan kirkko sittemmin on\nrakettu. Se sama kirkko, jonka yhdestä seinä-kivestä veren-näköistä\nmärkyyttä hikoapi.\n\nSatoja vuosia jälkeen tässä kerrottuin tapausten, kun mainittua kirkkoa\nrakennettiin, oli siitä käytetty ohitse hengeltä tuomittu vanki. Hän\npyysi levähtää kivellä, jota oli seinälle pantava. Tällä nyt istuessaan\nhän lausui: \"Niin totta kuin minä olen viatoin, pitää tämän kiven\nverta vuotaman.\" Kivi asetettiin seinään, -- ja se hikosi verta. Tämä\nsatu elää vielä kansan suussa, ja kivestä ei saada punasia pilkkuja\nlähtemään, vaikka sitä on usein valkeaksi maalattu; eikä sitä myöskään\nsovi riistää seinästä oppineiden tutkittavaksi, niinkauvan kuin kirkko\nseisoo.\n\nTänä sunnuntaiaamuna, josta nyt puhe on, kokountui tähän kansaa\nusealta taholta. Järvellä oli veneitä tulemasta, niin Willikalla ja\nRoineellakin, aivan niinkuin nykyisinä aikoina näkee pyhä-aamuina se,\njoka silloin sattuu olemaan seisomassa Kangasalan harjulla.\n\nHe pysähtyivät kaikki vähitellen kannakselle, jossa saarna-mies kokosi\nkuulijain joukon ympärillensä. Hän seisoi kivellä, tämä köyhä apostoli,\nja puhui siitä valtakunnasta, joka ei ole tästä mailmasta.\n\nHänen saarna-huoneensa oli luonnon soma avaruus, ja sen kaari-kattona\noli puhdas, sininen taivas.\n\nHänen saarnas-tuolinansa oli kivi; mutta Luoja itse oli sen siihen\nasettanut.\n\nUrkuja ei ollut, mutta tuuli idästä soitti puiden latvoissa. Ja\nsaarnaaja julisti sitä ihmeellistä ristin, rakkauden ja rauhan oppia\nSuomen omalla kielellä; se kuului tosin oudolta, mutta viehättävältä,\nja kansa kuulteli ihmetellen hänen syvää ääntänsä.\n\nSiinä oli suuri joukko koossa, miehiä, vaimoja ja lapsia, niiden\nseutuin asukkaita; ne olivat tähän tulleet paki-parastaan opin tähden;\nmutta oli yks joukko pelkästään mies-väkeäkin, he eivät olleet näiltä\ntienoilta, vaan sisemmältä Hämeestä; hekin kuultelivat, vaan heidän\najatuksiaan ei voinut ulko-näöltä tutkia.\n\nOlipa vielä kaksi aivan outoa miestäkin, Ruotsin sotilain puvussa;\nhe olivat varustetut kypäriin ja miekkoihin, ja kannukset heidän\nkantapäissään näyttivät heidän olevan ratsumiehiä.\n\nMikä heidän oli tähän tuonut, saamme kukaties vastedes kuulla, mutta\nhekin kuultelivat vakaisesti saarnaajaa, kun se puhui Kaikkivaltiaasta\nja luomisesta, synnistä ja pelastuksesta. Waan pian hän alkoi\nkietauntua siihen ihanaan, ehkä liikanaiseen oppiin, johon paavin\naikainen kristikunta eksyi, suostuttaaksensa niitä uusia kansoja, jotka\nhänehen kääntyivät.\n\nHän puhui neitsy Mariasta, jota pidettiin kaikkein arvollisempana\nihmisten esi-rukoilijana taivaassa, ja voittaaksensa heidän\nluonnolliset mielensä, koetti hän selittää sen taivaallista kauneutta,\nsenkin tähden, että he saisivat asettaa sellaisen kuvan omain\npakanallisten mieli-kuvainsa rinnalle, ja nähdä mitä ero oli.\n\n\"Hän katselee teitä kaikkia\", sanoi hän, \"juuri tälläkin hetkellä. Hän\nsuree teidän sydämenne synkeyttä ja iloitsee jos sanoma hänestä pääsee\nteitä valistamaan; hänen silmänsä ovat kirkkaat, niinkuin tähtein\nkirkkaus; hänen vaatteensa ovat lumi-valkeat; hänen äänensä on suloinen\nkuin kesä-iltainen tuuli; hänen kätensä ovat hienommat kuin kukkaisen\nlehdet.\"\n\nYlhäällä mäellä, sillä jota sääty-väki tähän aikaan kutsui \"Hertan\nkedoksi\", näkyi vaimo, valkeissa vaatteissa; sen vyöteyksellä oli\npunainen vyö, ja sen vaalealta loistavat hiukset olivat kootut\npään ympäri käyvällä kullan hohtavalla nauhalla.\n\nMiehet, jotka nyt olivat selin sitä kohden, eivät tätä ilmestystä\nhavainneet, eikä pappikaan. Mutta vaimot näkivät sen ja peljästyivät.\n\n\"Neitsyt Maria!\" huusi muutama.\n\n\"Luonnotar!\" huusivat toiset.\n\n\"Jättäkää rumat Luonnottarenne\", jatkoi saarna-mies, \"ja kääntykää\ntaivaallisen neitsyen puoleen; Luonnottareita ei löydy muuta kuin\nteidän väärässä uskossanne, mutta pyhä neitsyt katselee teitä ylhäältä.\"\n\n\"Hän häpäisee meidän jumaliamme\", kiljasi muutama Hämäläinen,\n\"lyökämme se petturi Tuonelan uhriksi!\"\n\n\"Lyökämme, lyökämme!\" karjasi koko Hämäläisten joukko, ja nyt he\npaljastivat aseensa, jotka heillä oli kätkettyinä, ja hyökkäsivät\nsaarna-miestä kohden. Waan nuorempi niistä kahdesta sotilaasta veti\nkalpansa ja huusi kirkkaalla äänellä niille, jotka näkyivät olevan\ntältä paikkakunnalta ja jotka olivat tulleet pappia kuulemaan ilman\nvihamielistä aikomusta:\n\n\"Te miehet, jos teillä on vähäkin urhollisuutta, niin puolustakaa tätä\nviatointa!\"\n\nSe oli selvää suomenkieltä, yhtä selvää kuin he itsekin puhuivat, ja\nsepä vaikutti muukalaisen suusta, mitä ei se olis vaikuttanut oman\nmiehen.\n\nHe aseutuivat puolustamaan saarna-miestä, ja kova ottelo nousi.\n\n\"Lyökää pois se 'ristin ryttäri!'\" huusivat takimmaiset viholliset,\nja etummaiset karkasivat sotilaan päälle, mutta hän piteli kalpaansa\nmiehevästi, ja yksi ja toinen ja kolmas hänen vihamiehistänsä kaatui.\n\nHänen toverinsa oli uskollisesti hänen apunansa, ja ärisi väliste\nhampaissansa: \"_Må fan ta' er era troll_!\" ja hänenkin lyömällänsä\nkaatui yksi ja toinen.\n\nTappelu levisi nyt yleiseksi, eikä voi sanoa, kenen puolelle voitto oli\nlankeeva; saarna-miehen puolustajat seisoivat hänen ympärillänsä, mutta\nvihdoin osasi eräs Hämäläinen häntä päähän, jotta hän kaatui.\n\nWaan samassa he pakenivat kaikki, sekä vihamiehet että puolustajat,\nikäänkuin joku näkymätön olento heidän olis karkoittanut.\n\nNaiset olivat jo silloin paenneet kun tämä ottelo alkoi; he olivat\nhuutaneet: \"Neitsyt Maria!\" ja toiset \"luonnotar!\"\n\nNyt kuului miehiltäkin vähä samanlaisia nimiä, heidän paetessaan.\n\nSotilasta kummastutti tämä; hän ei vielä ennättänyt kääntyä päin\nkaatunutta saarna-miestä, kun hän näki toverin tekevän syvän\nkumarruksen, semmoisen, joka tavallisesti tehtiin ritarien hoveissa,\nkun jotain ylhäistä henkilöä, vaimoista eli miehistä tervehdittiin.\n\nHän kääntyi nyt sitä kohden ja se ihme, joka hänen tässä hetkessä\nsaavutti, esti hänen sekä kumartamasta että tervehtimästä.\n\nSelittämisen tähden meidän on palaaminen muutaman hetken takaperin.\n\nSe sama pyhä-aamu, josta äsken kerroimme, oli jo voittanut, mutta\naurinko ei vielä ollut ylhäällä.\n\nTuulen lapset nukkuivat vetten päällä, harjun kukkuloilla ja puitten\nlatvoissa.\n\nHe odottivat lupaa Ruskottarelta, ennen kuin he uskalsivat ylentää\npäätänsä; he näkivät unissansa, miten he taas päivän noustessa olivat\nlentelevinään kilpaa auringon säteitten kanssa, pitkin vesiä ja ketoja,\npitkin puita ja kukkasia.\n\nWesijärvellä näkyi pieni vene. Se kulki hiljaisella soudulla harjua\nkohden. Se laski rantaan ja sen airoilta nousi neito, joka yksinään\nolikin veneväkenä.\n\nJoka hänen siinä näki, aamuruskon kumottaessa, puetettuna kun hän oli\nvalkeaan hameesen ja punaiseen vyöhön vyötettynä, olisi ainakin luullut\nhänen ilman kauniiksi tyttäreksi, joka pilvistä oli astunut hetkeksi\nmaata ihastuttamaan ja sitte taas katoamaan.\n\nHän kävi kannasta ylöspäin; hän kumartihe maahan poimimaan -- ei\nkukkaista, sillä kukat ei vielä olleet avanneena lehtiänsä laskeakseen\npäivän säteitä poveensa -- vaan varjoja. Hän löysi punottavan\nmarjan, jota hän tarkasteli ihannellen, ja saattoi lähemmäksi omia\nhymy-huuliansa, jotka olivat yhtä kauniit. Ainakin oli tämä ihana\nolento joku vaimosta syntynyt, eikä ilman tytär. Hänen silmissänsä oli\ntäydellinen kuva kaikista niistä mielen liikunnoista, jotka saattavat\nmeidän elomme niin onnelliseksi ja niin onnettomaksi.\n\nNiiden kirkkailla terillä istui keveikäs lempi.\n\nNeito astui ylös \"Hertan kedolle\"; sieltä hänellä oli lavea näky-ala\nitään, länteen ja etelään. Yksi järvi näkyi toisensa perään, sinne\nasti, missä taivaan kannen reuna esti edemmäs näkemästä.\n\nLähellä neitoa puhutteli kyyhkynen puolisoansa lepän oksalla ja puoliso\nvastasi vähällä kuherroksella pesästänsä, jossa hän suojeli poikiansa.\n\nNyt alkoi lakeus enemmän hohtaa idässä, Vesijärven takana; näky-ala\nleveni, vetten kannet valkenivat, tuulen lapset heräsivät ja alkoivat\nkuiskutella tuulen oksilla; ne hyppelivät alles ja leikittelivät neidon\nhiuksissa.\n\nWalkeus leveni yli taivaan, järvellä hiiskui pieniä laineita, nekin\nolivat punertavia, ja nyt nousi täydessä jaloudessaan aurinko saarten\ntakaa, ja ken voipi hänen muotoansa kuvata?\n\nNeidon kasvot kävivät verevämmiksi, hänen silmänsä säkenöitsivät, ja\nhän hengitti täydellä vedolla sitä ilmaa, josta aurinko oli poistanut\nyön sumut.\n\nHän oli luonnonlapsi, eikä tuntenut Luojaa kristin-opin kautta, mutta\nkun hän tästä katseli kaikkea, mitä luonto hänellä näytti, niin hän\nkyllä tunsi Luojan mielessänsä.\n\nWaan hänessä oli syttynyt halu sitä oikein tuntemaan; hän oli kohdannut\nsaarna-miehen sen oppimatkoilla; se oli häntä jo vähä neuvonutkin,\nja nyt oli hän päättänyt tulla tänne, hänkin, sen oppia kuulemaan. Hän\nistui siis \"Hertan kedon\" reunalle saarna-miestä odottamaan.\n\nMutta kun se tuli, niin hän peljästyi ja ujosteli sitä suurta kansan\npaljoutta, joka saarna-miestä kokoon tuli kuulemaan, eikä mennytkään\nales väki-joukkoon, vaan seisahti mäelle. Tässä hänen havaitsivat ne\nvaimot ja lapset, ja kun pappi puhui heille neitsyt Mariasta, niin he\nluulivat sen näkevänsä, nähdessänsä hänen.\n\nSiitä se huuto: \"neitsy Maria!\"\n\nToiset, jotka vielä pitivät omista jumalistansa, huusivat:\n\n\"Luonnotar!\"\n\nHän näki taistelon nousevan ja arvasi pian sen syyn; hän näki miten\nnuori sotilas varustihe toverinensa puolustamaan saarna-miestä; hän\nkatseli heidän kovaa otteloansa ja kun hän näki papin kaatuvan, niin ei\nhän -- tiennyt, mitä tehdä.\n\nHänen vaimollinen lempeytensä surkutteli pappia; hänen mielensä\nliikunnot pakottivat hänen käymään ales, vaikk'ei hän tiennyt, mitä\nhänen siellä oli tekemistä. Kuitenkin kävi hän, ja ilmestyi kenenkään\nhuomaamatta keskelle tappo-ketoa, jalossa kauneudessaan.\n\n\"Neitsy Maria!\" -- \"luonnotar!\" ähisivät miehet paetessaan.\n\nSe yksi sotilas teki syvän kumarruksensa niinkuin jo kerroimme, ja\nse toinen, joka tulee olemaan tämän vähäisen jutun pää-uroona, jäi\nihmetellen seisomaan kalpansa nojalle.\n\nNeito ei heitä seisahtanut katselemaan, vaan kumartihe kaatunutta\nsaarna-miestä kohden, tarkastellen, vieläkö hänessä oli henki.\n\nHavaiten siinä ei olevan näkyväistä haavaa, vaikka se oli tainioksi\nlyöty, nousi hän ja kääntyi sotilain puoleen. Hänen silmänsä välkkyivät\nja hänen poskensa punottivat.\n\n\"Tässä on vielä henki\", lausui hän, katsahtaen nuorta sotilasta, \"kunpa\nse saataisiin rannalle, niin ehkä se virkoisi.\"\n\n\"Siitäpä vähän estettä\", vastasi sotilas, \"minä sen kannankin sinne.\"\n\nJa hän valmistihe ottamaan hengetöintä miestä kantaaksensa; mutta hänen\ntoverinsa, joka nyt ymmärsi mistä puhe oli, työnsi hänen pois, ja\npuhuen muutamia outoja sanoja, sieppasi hän saarna-miehen käsillensä ja\nkantoi hänen keveästi rannalle.\n\nTyttö ja sotilas seurasivat häntä, keskenänsä mitään puhumatta, mutta\nheidän silmänsä kohtasivat toiset toisensa kerran.\n\nWaan semmoinen silmäin kohtaus on monesti sytyttänyt palon sydämiin,\nenkä mene takaukseen, jos ei silloinkaan sytyttänyt.\n\nTultuansa rannalle he rupesivat miehissä virvottelemaan pappia\nvedellä, joka myös onnistui. Neito oli siinä työssä taitava.\n\nSaarna-mies toipui ja katseli ympärillensä hämmästyneillä silmillä; hän\ntunsi tytön, ja kurotti hänelle kättänsä.\n\n\"Sinäkö olit minun pelastava enkelini, Aino?\" sanoi hän.\n\n\"Nämät sotamiehet taistelivat sinun puolestas, hyvä isä\", vastasi\nAino ja hänen silmänsä löysivät taas huomaamatta sotijan silmät, vaan\nsamassa hän ne käänsi pappiin päin.\n\n\"Gloria tibi, Sancta Mater!\" huokasi pappi.\n\n\"Minne ai'ot mennä hyvä isä?\" kysyi neito, \"sinun olos näillä seuduilla\non nyt vaarallinen, mutta jos tahdot seurata minua, niin minä vien\nsinun isäni taloon.\"\n\nKun saarna-mies tähän sanoi myöntyvänsä, katosi tyttö hetkeksi\npaju-pensasten ta'a, vaan ilmestyi taas, soutain vähäistä venettänsä,\njohon saarna-mieskin astui.\n\nSotilas oli täll'aikaa ollut ääneti, mutta hänen toverinsa oli sen\nsiaan pakisnut aika lailla tytölle oudolla kielellänsä; hän oli\nkumarrellut ja siirrellyt kantapäitänsä. Waan neito ei hänestä ollut\nminään.\n\nWene joutui kauvemmaksi joutumistaan, ja kun ei sitä enää paljo\nnäkynyt, kääntyivät nämä molemmat muukalaiset pois rannalta.\n\nMe tapaamme heidän edespäin.\n\nOlemme tässä kahdella päällä, kumpaako seuraamme, venettäkö vai\nsotilaita; mutta kun vene jo on ennättänyt näkyvistä, niin jätämme sen\nja pysymme sotilain parissa.\n\n\"On tämä kummallinen maa, Mauno, tämä sinun rakastettu kotomaas\",\nlausui se neitoa kumarteleva sotilas, \"en täällä luullut tapaavani\nmuuta kuin erämaita ja korpia ja ne täynnä petoja ja noitia; tässä\nmä kuitenkin seison, niinkuin Wetterin rannalla ja mieleni on täynnä\nihmeitä, niinkuin olisin nähnyt jonkun kuninkaan tyttären Bisingsöstä,\nvaikk'ei nykyisellä kuninkaalla ole tytärtä eikä poikaa. -- Mutta mikä\nsinun on Mauno? Sinulta näkyy puuttuvan kuulo ja näkö.\"\n\nMauno ei vastannut.\n\n\"Wieläkö on silmissäs se valko-hame tyttö ja korvissas sen suloiset\nsanat?\" kysyi toveri ja löi häntä kädellänsä olkapäälle.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Hämäläiset ovat täällä kostamassa miestappoansa.\"\n\nMaunon käsi tarttui kalpaan.\n\n\"Minä sanoin vaan\", lisäsi toveri, jonka nimi oli Sigvard, \"että jos me\ntähän jäämme nukkumaan, niin Hämäläiset kyllä ehtivät tulla, kun he\nhavaitsevat erehdyksensä ja toipuvat peljästyksestänsä.\"\n\n\"Käydäämpä nyt sitte hevoisiimme\", vastasi Mauno hiljaisesti, ja lisäsi\nitseksensä; \"saarna-mies näkyi tuntevan hänen... Aino...\"\n\nWihdoin hän pudisti ne syvä-mieliset ajatukset päästänsä, ja oli\ntaas sama miehevä sotilas kuin ennenkin. Molemmat he nyt kävivät\nvähän matkaa metsän syrjää sinne, jossa hevosensa olivat lieassa. He\npäästivät ne ja astuivat ratsaille.\n\nMutta meidän on vähä selittäminen näiden sotilain kulkua niillä\nSeuduin. Lounainen osa Suomen maata eli Turun maa oli jo noin 90\nvuotta ollut Ruotsin vallan alla, taikka oikeimmin sanoen pispain\nalla, jotka suurella innolla olivat koettaneet kristinuskoa levittää\nmaassa. Waan sitä myöden kuin pispat sitä yrittävät, hävitettiin se\nmelkein taas kääntymättömäin Suomalaisten ja heidän heimolaistensa\nsetä Novgorodilaisten alinomaisilla karkauksilla. Tuomas, joka\n13:sta vuosisadan alku-puolella oli ollut Suomen pispana, oli\nnerokkailla keinoilla onnistunut ylöspitämään ja levittämään tämän\nmaan kristi-kuntaa, ilman erinäistä apua Ruotsista, ja sanotaan hänen\naikomuksensa olleen tehdä Suomesta erityisen pappisvaltakunnan, joka\nsuorastansa kuuluisi paavin alle, eikä mihinkään muuhun valtakuntaan.\nTätä kehoitti hänen yrittämään ne valtiolliset riidat, jotka hänen\naikanansa raivosivat Ruotsissa, jottei sen maan hallitsijat saaneet\nlomaa pitää silmällä Suomen maata. Tuomas olisi kukatiesi onnistunut\ntässä yrityksessään, ellei ne äsken mainitut karkaukset sitä olisi\nestäneet. Tuomaan täytyi jättää sekä aikomuksensa että virkansa; ja\nsilloin muuttui myös aika rauhallisemmaksi Ruotsissa. Niin tapahtui\nettä sieltä päätettiin tehdä suuri valloitus-retki keski-Suomehen\neli Hämeen maahan, joka retki myös saatiin toimeen mainion Birger\nJarlen johdolla. Hän oli päättänyt suorastaan langeta Hämäläisten\npäälle, ja oli purjehtinut laivastolla ja sotajoukolla Suomen\neteläiselle rannalle, josta hän heitä vastaan teki valloitus-retkensä.\nMutta Turun puolesta oli myös lähtenyt joukko sotaväkeä, jonka oli\nlänsi-puolelta tunkea Hämehen, ja yhtyä hänen kanssansa. Nämät kaksi\nratsumiestä kuuluivat siihen joukkoon. He olivat erinneet pää-joukosta\nniillä seuduin, jossa Tampere nyt on, ja lähteneet tiedustelemaan ja\ntarkastelemaan teitä.\n\nMolemmat he nyt ratsastivat Kangasalan harjua, kunnes he tulivat\nsen päähän, ja siinä oli koski. Sitä ei löydy enää paitsi kansan\nmuistossa; se järvi joka siitä putosi Roinehen, murti itsellensä toisen\ntien Pälkäneen veteen, josta runo-muisto sanoo:\n\n    Ilkiä Iharin koski\n    Saatti Sarjan vaivaseksi.\n\nIhari oli näet sen uuden kosken nimi, johon rakennettiin myllyjä, vaan\nsen kuivuneen Sarjan myllyt hävisivät. Kuitenkin ovat nykyiset Iharin\nmyllytkin jääneet kuiville, sittekuin kruunu tämän vuosisadan\nalku-puolella kaivatti uuden tien samalle vedelle taaskin Roinehen. Se\nkaivanto käypi, niinkuin jokainen tietää, sen kannaksen läpi, jossa\nniiden kahden suuren järven väliä ei ole kuin kivi-heitto. Miten Sarjan\nkoskella jo silloin oli myllyjä, ei historia eikä kansan muistit kerro,\nmutta sen yli kävi kuitenkin silta-rämä, jota jalka-väki pääsi\nkulkemaan, ja josta myös karjaa sekä hevosia sopi ylitse viedä.\n\nMatkustajat tulivat nyt siltaan.\n\n\"Minä mahdan olla luotu saukoksi, jos minä tämän yli menen\nhevosellani\", lausui Sigvard, \"me olemme jo kyllä mielestäni oppineet\ntätä seutua, me olemme sotineet pakanoiden kanssa, josta pyhä isä\nRoomassa, taikka oma pispammekin meille saisi antaa ikuisen synnin\npäästön; me olemme pelastaneet innokkaan opettajan kuolemasta, joka\non vielä sitäin parempi, ja me olemme -- joka on kaikkein parempi --\nnähneet ja puhutelleet tämän kirotun maan noita-kuninkaan omaa tytärtä,\nellei se ollut metsän neiti, taikka...\"\n\n\"Aino!\"\n\n\"Niin, Aino, mutta mikä Aino?\"\n\n\"Se on tavallinen nais-nimi täällä.\"\n\n\"Ja luulet sen Ainon kai olevan jonkun talonpojan töllön?\"\n\n\"Oli hän mikä oli, mutta sen vaan tiedän, ettei tässä maassa löydy\nkuningasta eikä ruhtinasta.\"\n\n\"Noh, olkoon mitä hyvänsä\", sanoi Sigvardikin, \"mutta ihana se oli,\nja jos ei minulla koto-maassani olisi se, joka minua vesi-silmissä\nodottaa, niin minä paikalla jättäisin kaikki muut tiedustelemiset ja\nrupeisin häntä tiedustelemaan.\"\n\n\"Se olkoon oma asias, mutta kun et sano hänestä huolivas'...\"\n\n\"Mitä? Enkö sano huolivani?\"\n\n\"Kun sanot jonkun odottavan sinua vesi-silmissä\", jatkoi Mauno, \"niin\ntässä nyt on päättäminen, jos palajamme tai käymme edemmäksi. Minun\nluulteni emme vielä ole hullua viisaammat tiestä.\"\n\n\"Waan minä en mene tuota siltaa koettamaan hevosellani.\"\n\n\"Kyllä minä menen.\"\n\nJa Mauno kannusti hevostansa lähtemään sillalle.\n\n\"Wai minä sinun laskisin edelleni!\" ärjäsi Sigvardi kiivaasti ja ohjasi\nhevosensa Maunon eteen; \"minä olen vanhin meistä kahdesta ja siinä,\nmissä emme mahdu käymään rinnatusten, on minulla oikeus käydä edellä.\"\n\n\"Noh, älkäämme tuosta riidelkö\", vastasi Mauno, \"tiedän kyllä ettet\nsinä ole pelkuri, vaan minun hevoseni on ehko Suomalainen, niinkuin\nminä itsekin, ja me tiedämme molemmat, miten tuommoista paikkaa on\nkuljettava; anna siis meidän ensiksi koettaa!\"\n\n\"En mar'; jos Ingrini kotona sen saisi kuulla niin...\"\n\nLoput sanoja hän yrisi mennessään, jottei niitä kuultu. Hän ajoi nyt\nkäyden ja varovasti sitä kehnoa ja lahonnutta siltaa myöden kuohuvan\nkosken ylitse ja ennätti sen toiselle puolen. Mauno alkoi ohjata\nvirkkuaan sillalle, hänkin, vaan samassa hetkessä karasi neljä tahi\nviisi miestä metsästä Sigvardiin, joka kyllä vikkelää sai kalpansa\ntupesta ja alkoi hosua rajusti, mutta he saivat köyden heitetyksi hänen\nsuolillensa ja vetivät hänen lautasia myöden hevosen selästä maahan.\nKaksi heistä juoksi kirveinensä siltaan ja löivät häthätää tukeet\nniska-puiden alta pois, jotta puoli sillasta hajosi koskeen. Tämä\nkaikki tapahtui pikemmin kuin sen tässä ennättää lukea.\n\nMauno jäi sillan ehjälle puolelle, näkemään kuinka miehet veivät\nköytetyn toverinsa hevosineen päivineen metsään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt olemme Ainon kodissa. Se oli Wesijärven itäisellä rannalla, vaan ei\nsiitä ollut pitkä Längelmävedellekään. Sen ympäristöllä oli peltoja ja\nniittuja, ehkä ne seudut muuten olivat viljelemättömiä. Emme tässä\nkerkiä juttelemaan itse paikkakunnan luonteesta; lukija itse\narvatkoon. -- Mutta huone-rakennus on hiukan tarkasteltava. Se\noli erillainen Hämäläisten entisistä savu-pirteistä, eikä juuri\nsenkäänlainen, kuin niillä tienoin tähän aikaan nähdään. Siellä\non, näet, tavallisesti kaksi huonetta päätysten ja niiden keskellä\nporstuva, jonka perällä on vähän rivistä uloskäypä kamari, missä\ntyttäret asuvat; vaan jos ei tyttäriä löydy talossa, pidetään se huone\nkylmänä kamarina. Sen siaan oli mainittu kamari tässä yli-kertana.\nMutta huoneissa ei ole nyt ketään; talonväki on kaikki ulkona.\n\nOli ilta-puoli samana sunnuntaina, josta on kerrottu. Päivä oli\nlaskemaisillansa järven taa; koko luonnon ja ihmistenkin meno näytti\ntyveneltä ja pyhän tapaiselta.\n\nEtäämpää metsästä kuului tano-torven soitanto; ja hetken perästä alkoi\nkarjan kellot helistä; jokainen tietää, kuinka hupaiselta ne kuuluvat\nsuvi-illan äänettömyydessä.\n\nPihalla, huoneen edustalla, johon muutamia koivuja ja pihlajia oli\njätetty kasvamaan, istui kolme henkeä, joista kaksi on tuttua, kolmas\nouto. Ne kaksi ovat Olavus, saarna-mies, ja Aino. Se kolmas on Ainon isä\nja hän on näöltänsä jalo ja voimakas, ehkä vanhahko mies.\n\nMolemmat miehet olivat aseutuneet istuin-laudalle pihlajain juurella,\nvaan Aino istui ruohosella isänsä jalkain ohessa. Neito oli muuttanut\nvalkopukunsa toiseen. Hänen hameensa oli tumman raitanen ja sen\nmiehusta oli edestä kiinnitetty punoksilla, joiden välistä kajosti\nvalko-aivinainen.\n\nHänen hiuksensa olivat nytkin irtaimet, vaan niiden kihermöihin oli\nkiedottu nauha.\n\nKaunis hän oli tässä kun hän nojasi isänsä polvelle ja katseli\nsinisillä silmillänsä vuorottain saarna-miestä, vuorottain isäänsä,\nheidän puhuessa.\n\n\"Minä olen kotoisin kaukaa\", sanoi Ainon isä, ja hänen puheensa\nkuului sen murteen voittoselta, jota luemme Kalevalassa; \"minä olen\nkarjalainen ja kehumatta voin sanoa minulla olleen jotain arvoa\nkotomaassani, -- minulla oli, katso, rikkautta, vaan monien kiistain\nperästä joutui se minun kotomaani vähitellen muukalaisten Novgorodista\nvoittomaaksi. Suvantola hävisi, sen Onnettareet katosivat kun\nWäinämöinen itse oli paennut. Meidän entiset jumalamme unohdettiin\nja uusia jumalia tuotiin siaan -- ja niiden kanssa orjuus. Minä olin\ntaistellut ja moni minun kanssani; mutta voitettuina useat meistä\npakenivat Suvantolasta tänne. Täällä on tosin samat salot, ulapat\naukeat ja niemet terheniset; kansalla on myös läheltä sama kieli,\nmutta heidän tietonsa on ihan eksyksissä ja heidän olonsa on peräti\njärjestystä vailla. Ne toiset seurastani aseutuivat taemmaksi, vaan\nminä matkustin karjani ja väkeni kanssa aina tänne asti, jossa nyt olen\nasunut vuosia. Mutta mitä se auttaa, kun toiselta puolen tänne myös\ntyönnetään vieraita jumalia ja orjuutta.\"\n\n\"Ei orjuutta\", vastasi saarna-mies, \"se oppi, jota me julistamme on\ntekevä kaikki vapaaksi.\"\n\n\"Wai niin; mutta kuitenkin on muukalaisten valta juuritettu jo tämänkin\nmaakunnan rajoilla ja se on yhä leviämässä. Siitä itse ja tyttäreni\ntässä kerrotte sotamiehiä nähneenne.\"\n\n\"Waan ei ne olleet muukalaisia\", lausui tytär, ja hänen kasvonsa saivat\nkorkeamman paineen, \"ei kumminkaan toinen heistä ollut muukalainen, hän\npuhui meidän omaa kieltä.\"\n\n\"Sin'et sitä käsitä, tyttäreni\", vastasi isä, \"hänkin on muukalainen,\nkun hän auttaa heitä tämän maan valloittamisessa.\"\n\n\"Mutta jos eivät käänny vääristä jumalistansa\", sanoi pappi; \"eikä\nhe käänny ilman kukistamatta oikiaan autuaksi tekevään uskoon, vaan\nraivovat sodissa keskenänsä ja vainovat Herran pyhiä...\"\n\nTässä jää meiltä miesten puhe kesken kuulemista. Aino nousi ruohostalta\nja kävi katsomaan karjan-tuloa. Siellä tuli hänen vastaansa tuttavia,\npoukkoilevia karitsoita ja muita, jotka hänen tunsivat ja hänelle\nnäyttivät riemuansa.\n\nTalon paimen-koira, Harmio, oli ikään tässä joukossa; hän riensi\ntavallansa neitoa tervehtämään. Waan muiden seassa oli myös poika,\ntalon kasvatti; hän olikin se tano-torven soittaja; hän lähestyi\ntuttavuudella neitoa, mutta havaitsi pian Ainon katsannossa jotain\noutoa, josta hän hämmästyi ja alkoi ujostella; hänen siniset huulensa\n-- poika eli syönyt mustikoita -- kävivät pitkälle.\n\nSe oli soma, vähänen poika, vaikka sen kasvot oli ilmasta ja päivän\nhelteestä ahvettuneet. Hänen kirkkaihin silmiinsä tunki itku.\n\n\"Noh, Launi, terve tuloasi\", sanoi neito, \"mikä sinulta ilo-naurun vei,\njuuri tässä hetkessä?\"\n\n\"Mi-mi-nulla olis o-llut marjoja\", änkkäsi poika, ja koki niellä\nitkunsa.\n\n\"Waan et tahtonut niitä antaa minulle;\" kysyi Aino; \"millä minä olen\nmieles pahoittanut?\"\n\n\"En luullut sinun niistä huolivas, luulin halveksivas.\"\n\n\"Ole vai; -- mikä sinun on tullut?\" kysyi Aino ja hän silitti pojan\nruskeita hiuksia.\n\nLauni tarkasteli hänen kasvojansa uudestaan terävillä silmillänsä,\nvaan ei nauru tullut kuitenkaan; lukiko hän niistä kasvoista jotain\nerinomaista muutosta neidon mielessä?\n\nAinon vuoro oli nyt ujoilla; hänen silmänsä peittyi niiden omilla\nhapenilla, hän otti pojan käteen ja vei hänen pihan ruohostalle;\nHarmio seurasi heitä hypellen, mutta senkin ilo näytti olevan noin\npuolivälistä.\n\nHe istuivat nyt kolmisin maahan, ja neito alkoi tarkastella Launin\ntänpäiväsiä metsätuotteita. Pojalla oli, paitsi marjoja, jotka Aino\nnyt vihdoin sai, myös sievästi tehty joutsi olalla, ja koko joukko\nnuolia. Näitä nyt koeteltiin; joutsi jännitettiin miehissä, ja nuoli\nlasketettiin seinään, josta Harmio sen kävi noutamassa. Launi jutteli\nsitte, miten hän oli tavoittanut oravaa, ja miten se oli pudonnut hänen\nammuttuansa Harmion suuhun. Hänellä oli paljo muutakin kerrottavaa\npäivän tapauksista metsässä, ja entinen ystävyys näkyi voittaneen\nhänen synkiän mielensä; mutta ehtoolla myöhemmin hän nähtiin nukkuneen\nsiallensa ja Harmio hänen viereensä; hän piti kädellänsä koiran\nkaulasta ja hänen silmä-hapenissansa riippui kaksi kyyneltä.\n\nAinon isä ja Olavus olivat täll'aikaa jatkaneet puhettansa, vaan\nneidolla ei ollut enää lepoa heitä kuullella. Hän käyskeli aatoksissaan\nrantaa kohden, kunnes hän seisahti kivelle katselemaan päivän\nviimeisten säteiden välkkymistä vedellä.\n\nWaan ei hän tässäkään viipynyt; hän vaelsi edemmäs rantaa myöden, ja\njoutui lepistön reunalle, Nyt hän oli jo kaukana kodista, niin kaukana,\nettei koto enää näkynytkään puiden takaa. Lepistöstä kuului kahahdus.\nNeito säikähti.\n\nPeregrinus, se sama, jonka alussa näimme Erä-pyhällä, seisoi hänen\nedessänsä.\n\nAinon ensimmäinen ajatus oli paeta, vaan hän rohkeutui ja jäi alallensa.\n\nPeregrinus oli muuttanut entisen nöyrän ja hengellisen muotonsa\nylpeämpään ja sotaisempaan. Hänen alhainen ja kamala katsantonsa oli\nmuuttunut kopeaksi. Waikka Aino häntä kohtaan kantoi ylenkatsovaa\nmieltä, ei hän kuitenkaan voinut kieltää miehen näössä olevan jotain\nmuhkeaa. He silmäsivät toinen toistansa hetken aikaa; eikä heistä\nkumpikaan näyttänyt tahtovan alkaa puhetta. Wihdoin lausui Peregrinus:\n\n\"Terve neidolle! Lienenkö hänelle tuttu?\"\n\n\"Ei tuttu, eikä outo.\"\n\n\"Waan oudostakin saattaa tulla tuttu, tutusta ystävä.\"\n\n\"Ja ystävästä vihollinen.\"\n\n\"Ethän minua vihollisenas pidä, sä kylän kaunihin?\"\n\n\"Sinä olet yhtä kehno viholliseksi kuin ystäväksi, munkki.\"\n\n\"Etpäs ole kumpaakaan koettanut, ystävyyttäni etkä vihaani.\"\n\n\"En luule kumpasenkaan olevan koetoksen arvoisen.\"\n\n\"Kuule mitä sinulle kuiskaan, jalo neiti, ja päätä siitä minkä arvoiset\nkumpikin saattavat olla.\"\n\n\"Jos lupaat olla lyhyt puheessa, niin mä sinua tahdon kuulla, vaan\nsaarnoihis minä olen kyllästynyt.\"\n\n\"Minä olen niihin itsekin kyllästynyt\", sanoi Peregrinus, \"minä olen\npäättänyt hyljätä oman uskontoni, ja kääntyä sinun jumaliis, taikka\noikeimmin sanoen, itse sinuun, jota ainoaa mä täst'edes aivon kumarten\nrukoilla; mutta kuule, kaunoiseni\", ja Peregrinus tavoitti neidon\nkättä, \"minä olen päättänyt nousta korkealle, ja sinä, Aino, nouset\nminun kanssani.\"\n\n\"Warjelkoot minua Lemmettäreet nousemasta sinun kanssas\", lausui Aino.\n\"Se korkeus johon sinä kiipeät, on...\"\n\n\"Noh, mikä?\" kysyi Peregrinus kiivaasti.\n\n\"Hirsipuu!\"\n\nMolemmat hämmästyivät, sillä tämä sana kuului heidän läheltänsä\nmetsästä. He olivat tuokion ääneti, mutta Peregrinus alkoi taas.\n\n\"Sinä tiedät tämän maakunnan olevan hallitsiaa vailla; tiedät myös tätä\nahdistettavan kahdelta puolen, Novgorodin ja Ruotsin puolelta, ja että\nasukkaat sentähden ovat kadottaneet kaiken rohkeutensa, sillä heidän on\ntyölästä molemmilta puolin torjua vihollisia...\"\n\n\"Ja olet siis sinä vyöttänyt itses sota-pukuun, meitä kaikkia\npuolustaakses? Todellakin sinä ansaitset...\"\n\n\"Noh, mitä?\" ennätti taas Peregrinus kysyä.\n\n\"Hirsipuun!\" kuului jällen lepistöstä.\n\nTämä rupesi vihdoin Peregrinusta äkööttämään, hän tarttui aseesen\n-- ja oli hankkeissa käydä metsään, rankaisemaan sitä pahan-ilkistä\npuheen-keskeyttäjää, mutta häntä pöyristytti, eikä hän mennytkään, vaan\nalkoi taas puhutella Ainoa, kuitenkin nyt alhaisemmalla äänellä.\n\n\"Tiedät mun olleeni kristityn, vaan et tiedä mitkä suuret tiedot\nkristityillä kansoilla on, pakanain suhteen; minä tuon näille\npakanoille kaiken taitoni, ja he seuraavat minun johtoani; siten\nme epäilemättä saamme voiton vihollisten yli. Minä korotan sinun\nhallitsiaksi kanssani.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset!\"\n\n\"Siis on ystävyyteni jostain arvosta?\"\n\n\"Noh, onhan se niin!\"\n\n\"Sinä pidät minua pilkkanas, vaan kuuleppas, tyttö, minun vihani on\nmyös jostain arvosta.\"\n\n\"Lieneekö vaan?\"\n\n\"Minä olen kehoittanut Hämäläiset tekemään suuren uhrin vielä tänä yönä\njumalillensa. He kokountuvat tuumimaan keinoja, joilla Ruotsalaiset\nvoidaan karkoittaa, ja minä olen heidän saanut uskomaan että heidän on\nensinnä lepyttäminen Tapiolat ja Ahtolat ja Manalat ja miksi ne kaikki\nkutsutaan. Ja minä olen heille jo toimittanut yhden Ruotsin sotilaan\nuhriksi.\"\n\nTässä säikähti tyttö, vaan ei hän lausunut mitään. Peregrinus jatkoi\npuheensa:\n\n\"Mutta useampi uhri tarvitaan ja sentähden minä olen itse tullut tänne,\nja minä tiedän että täällä on Olavus, saarna-mies, hänestä tulee toinen\nuhri, ja kolmas...\"\n\n\"Ja kolmas?\" matkasi Aino tietämättänsä; hänen ajatuksensa olivat\ntoisaalla.\n\n\"Kolmas... olet -- sinä.\"\n\nPeregrinus katsoi tarkasti neidon kasvoihin, nähdäksensä niissä jotain\nmuutosta; hän pidätti puheensa, odottain tytöltä jotain vastausta\nilmoitukseensa, vaan tytön kasvot ei muuttuneet, eikä hän liion mitään\nvastannut.\n\n\"Kolmas olet sinä\", sanoi heittiö-munkki toistamiseen, ja hän jatkoi:\n\n\"Waan minä voin sinun pelastaa, jos lupaat täst'edes kohdella minua\nvähemmällä ylenkatseella.\"\n\n\"Sinun vaatimukses on luonnotointa\", sanoi Mauno, joka astui hänen\neteensä lepistöstä, \"luuletkos kenenkään voivan sinua nähdä eli kuulla,\nilman ylenkatsetta?\"\n\n\"Mikä mies sinä olet?\" kysyi Peregrinus ynseästi.\n\n\"Minä olen se mies, joka aivon sinun panna näyttämään, kumpiko sinä\nolet, susiko lampaan nahassa, vai aasi jalopeuran nahassa. Minä olen\nkyllä nähnyt sotaisia veitikoita munkkein puvussa, vaan sinä oletkin\nmuuttanut muotos, ja pelkään sinulta puuttuvan tarpeellista miehuutta\nkalvan kantoon.\"\n\nTästä Peregrinus sydäntyi, ja nyt käytiin miekkasille.\n\nWaan munkki ei pidellyt kalpaansa taitavasti; Mauno sivalti sen hänen\nkädestänsä, ja hän olis ollut kuoleman oma, ellei Mauno olis hänen\nsallinut rauhassa paeta. Ja Peregrinus pakenikin niin sukkelaa kuin\nikänä mies taitaa paeta.\n\nNämät tapaukset eivät vieneet pitkää aikaa, ja niiden päätettyä kääntyi\nMauno tytön puoleen, joka niitä oli ääneti katsellut.\n\n\"Erinomainen onni, mahdan sanoa\", lausui Mauno, \"saattaa minun toisteen\ntänään luoksesi; minä olen eksynyt matkallani ja kiitän lempeää\nsattumusta, joka minun tänne johdatti.\"\n\n\"Isäni kodissa löytyy vierastenkin varaa\", sanoi Aino.\n\n\"Enkä iloisempaa tietäisi kuin isäs kodissa vieraileminen\", vastasi\nMauno, \"ellei mieleni tällä hetkellä olisi täynnä katkeruutta.\"\n\nJa hän kertoi lyhyesti, miten hän oli kadottanut toverinsa ja miten\nhän, löytääksensä tietä sen jälille, oli suomaiden ja metsien läpi\njoutunut tänne. Ei hän suinkaan itsekään selvästi tiennyt, mikä\nmieli hänen tänne veti. Waan kun hän jutteli luulleensa nähneen\ntämän Peregrinuksen niiden joukossa, jotka aamulla olivat Olavusta\nhätyyttäneet, ja taas niiden, jotka hänen toverinsa olivat köyttäneet,\nniin hän ymmärsi tästä, että sillä miehellä mahtoi olla jotain\nerinomaista mielessä. Waan nyt kertoi neito, mitä Peregrinus oli\npuhunut aivotuista uhristansa, ja tämä sanoma tuotti Maunolle lisää\nlevottomuutta toverinsa tähden.\n\n\"Minä pelkäsin sinun joutuneen heidän käsiinsä\", sanoi Aino\nteeskelemättä.\n\n\"Oliko minun onneni tai onnettomuuteni sinulle mistään arvosta?\" kysyi\nMauno iloiten.\n\n\"Sinä olit jalo-mielinen ja suomalainen\", vastasi neito hiljaa.\n\"Mutta\", lisäsi hän kuuluvammalla äänellä, \"sinä kannat miekkaa omia\nkansalaisias kohtaan.\"\n\n\"Niin kannan, enkä tiedä mitä tässä sanoa eli mitä muuta tehdä. Minä\nolen kasvatettu miekan käyttäjäksi, vaan minun on sääli omaa kansaani;\nkaksi voimallisempaa valtiota ahdistaa heitä ja heidän on antauminen\njomman kumman alle. Niin lausuvat vanhat ja viisaat, ja niin minäkin\nluulen, vaan pidän myös otollisempana että he joutuivat yhteyteen\nsen valtion kanssa, jonka kansa on sivistynyt ja vapaa; minulla on\nsalainen toivo että Suomi vahvistuu vielä kerran omillakin siivillänsä\nlentämään. Ja mitä nyt miekkaani tulee, niin tahdon sitä säästää, niin\npaljo kuin mahdollista.\"\n\nTyttö naurahti.\n\n\"Olet aina sitä tänäänkin säästänyt\", sanoi hän, \"vaan sen käytös ei\nole moitittava kun se tapahtuu niin hyvässä aikomuksessa.\"\n\nHe istuivat rantakivellä, nämä kaksi nuorta. Päivä oli jo aikaa\nlaskenut, vaan lännestä oli pilvi nousemassa, joka synkistytti\nilta-ruskon.\n\nHe näyttivät hyvin suostuvan toinen toiseensa, niinkuin he jo\naika-päiviä olisivat olleet tuttavat.\n\nMutta aika oli käydä taloon, ja tätä muistuttikin neito, vaan Mauno\noli jättänyt hevosensa etäämmälle viitaan ja kulkenut pitkin rantaa\netsimässä enempiä asuma-merkkiä, kunnes hän havaitsi Peregrinuksen,\npuhutellessa Ainoa. Hän oli niin joutunut lepistöön kuulemaan ja\nvastaamaan heittiö-munkin sanoja. Waan nyt hänen oli palaaminen\nhevoseensa, jolla välin tyttö riensi edellä kotiin, ehkä luultavasti\nolis parempi ollut, etteivät olisi erinneet, sillä ennätettyänsä taloon\nnäki Mauno siellä ja kuuli kummia.\n\nSigvard, se ruotsalainen sotija, köytettiin Sarsan sillan päässä.\nKöyttäjät veivät hänen pois, ja ehdittyänsä polku-haaraan, siihen josta\nnyt tie käy Sahalahteen, poikkesivat hekin sille tielle, kulkeaksensa\nWillikan rantoja.\n\nSigvardi oli kovin äkeissään köyttäjillensä. Hän olis mielellään\nkatkonut heiltä joka mieheltä pään poikki, vaan pahaksi onneksi oli\nhänen kätensä kiinni, ja hänen täytyi kärsivällisyydellä katsella,\nmiten yksi joukosta astui hänen hevosensa selkään ja ratsasti tiehensä.\nSe oli ainoa jonka Sigvardi luuli ymmärtävän hänen kieltänsä.\n\nHän puhutteli kyllä niitä toisiakin; hän kiroili ja sadatteli heitä,\nvaan ei he muuta kuin nauttivat hänen turhalle kiukullensa.\n\nWihdoin hänen täytyi muistuttaa mieleensä kaikki ne suomalaiset sanat,\njotka hän oli ehtinyt oppia tässä maassa ollessansa. Niitä hän nyt\nsekoitteli oman kielensä sanoihin, josta syntyi todellista \"matalaa\nsuomee.\"\n\n\"Minkä se minu takto föra?\" tiuskasi hän.\n\nEi vastattu.\n\n\"Minä fråga, minkä se jevel föra!\" ärjäsi hän.\n\nEi nytkään vastausta.\n\n\"Eikö se svara minu, se förbannad?\" kiljasi hän.\n\n\"Kyllä minä sinun vörpannaan\", sanoi lähin Hämäläisistä ja antoi\nhänelle niskasta hyvän vauhdin käymiseensä.\n\nSigvardi paran täytyi käydä edellensä; hän piti vielä omaa vihaista\npuhettansa, vaan ei sitä kukaan kuullellut, eikä hän enää tohtinut\nheille puhua \"matalaa suomee.\"\n\nHeidän tiensä kävi pitkin Sahalahden maita, jotka silloin ei vielä\nolleet asuttuja paitsi siellä ja täällä harvalta metsästäjältä,\nkalastajalta tai kasken polttajalta.\n\nEhtoommalla heidän joukkoonsa yhtyi toisiakin miehiä, joita\ntuli Iharista päin, ja niiden luku eneni enenemistään. Kaikilla\nnäytti olevan sama päämäärä, ja heidän katsantonsa oli tavallista\nsyvä-mielisempi, niinkuin heillä kaikilla olisi ollut erinomaisen\npainavat hankkeet.\n\nPäivän laskiessa koko seura ennätti sille niemelle Längelmäveden\nrannalla, jonka nimitimme Erä-pyhäksi ja jossa alotimme tämän\nkertomuksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö oli jo tullut, suloinen kesä-yö. Ensimäiset tähdet pilkottivat\ntaivaalla, mutta lännestä nousi uhkaava pilvi; sen reunat olivat nyrkät\nniinkuin vuoren kukkulat, ja sen synkästä peitteestä välähteli jo yksi\nja toinen monimutkainen salama. Kunkin salaman leimahdettua kuului,\nehkä vasta ison hetken perästä, jylinä. Se kävi lännestä itään ja sai\nhumisevan vastauksen jokaisen kallion laelta. Mutta se ukon käynti oli\nvielä niin hiljaista, ikäänkuin hän olis lähetellyt ensi-sanomiansa\nleikillään.\n\nKaikki luonto oli uupunut syvään äänettömyyteen, ei ainoatakaan tuulen\npuuskaa kuulunut. Haavan lehdetkin rippuivat hiiskahtamatta oksillansa.\nIlma oli helteinen.\n\nMiehet kokoontuivat siihen, johon Peregrinus oli kiviä sovitellut\nraunioksi; he ihmettelivät mikä ne oli koonnut semmoiseen järjestykseen.\n\nWaan heillä ei ollut aikaa ihmetellä, he olivat tähän tulleet\nkeskustelemaan asioitansa, heidän oli pitää käräjiä.\n\nWanhat puhuivat ja neuvottelivat, tavallisuuden jälkeen, nuoret\nseisoivat joutseinsa nojalla ja kuultelivat nöyryydessä vanhain sanoja.\n\nHeidän puheensa ei ollut lohduttavaa, eikä heidän neuvottelonsa\nvalmistuneet, sillä he olivat äskein vihollisilta lyödyn ja hajoitetun\nkansan jäännöksiä.\n\nBirger Jarl, se mainio Ruotsin sankari, oli paraikaa Hämeessä, hän oli\nvoittanut Hämäläiset miekalla ja hajoittanut heidän väkensä.\n\nTässä oli saapuvilla monta niistä, jotka olivat sotineet häntä vastaan\nja joiden oli täytynyt paeta. He olivat nyt uudestansa kokountuneet\nneuvottelemaan ja päättämään mitä oli tehtävä asiain näin ollessa.\n\nJoka heidän tässä näki, havaitsi pian että heitä oli kova onni\nkohdannut; epäilys kajasti monen silmistä, erittäin vanhain, ehkä\nnuorten katsanto vielä oli rohkea.\n\nSelvästi näkyi heillä ei olevan ketään nimen omaan johdattajaa; jos\nhe olisivatkin suostuneet seuraamaan jotakuta taitavaa ja urhollista\npäällikköä, niin heidän väkensä ja miehuutensa olis vieläkin ollut\npeljättävä Ruotsalaisille ja itse Birger Jarlelle.\n\nMutta eripuraisuus vallitsi heidän neuvoissansa, ja eripuraisuus on\naina ollut kansain hävittäjä.\n\nToiset heistä ehdottelivat sodan pitkittämistä Ruotsalaisia vastaan, ja\nniiden puolella oli kaikki nuoret.\n\nToiset taas katsoivat kaiken vastustuksen turhaksi, heillä kun ei\nmitään varustusta, mitään asetta ollut Ruotsalaisten vertaista. Se oli\nkyllin havaittu viimeisessä tappelussa, miten Ruotsalaisten voitto\nparhaasta päästä oli tullut heidän parempain aseittensa tähden.\n\nMuutamat pitivät otollisempana heittää koko vallan Ruotsalaisten\nhaltuun, näin ahdingossa kun he olivat; ehkä Ruotsalaiset heitä\npuolustaisivat muilta vihollisilta.\n\nNäin oltiin monella päällä, kun aivan uusi mies ilmestyi neuvo-kedolle.\nSe oli Peregrinus.\n\nHän ei ollut tuttu, paitsi muutamille, jotka hän oli saanut liittoonsa,\nja joiden toimella hän oli heidän saanut tähän kokoon. Niillekin,\nliittolaisillensa, hän näytti oudolta hohtavassa sotapuvussansa, ja kun\nhän röykkeillä askeleilla kävi esille, niin kaikki hänelle antoivat\ntilaa.\n\nPeregrinus astui kivelle, josta hän näkyi yli joukon.\n\nSalama, joka silloin tällöin oli leimahdellut, leimahti nyt taas ja\nvalaisi koko seudun, mutta kansan silmät oli käännetyt Peregrinusta\nkohden ja he kaikki näkivät miten ainoastaan hän loisti salaman valossa.\n\nHänen muotonsa oli siinä silmän-räpäyksessä jalomainen, ja kun hän nyt\nalkoi heille puhua, niin yleinen äänettömyys tuotti hänen sanoillensa\ntarkan kuulon.\n\n\"Te epäilette\", sanoi hän, \"enää voivanne mitään Ruotsalaisia vastaan\nja heidän uutta jumalaansa, mutta minä sanon teille: Ukko ylijumala on\nteidän puolellanne ja hän puhuu teille poikki pilvien.\"\n\nSamassa kuului ukkosen jylinä, sillä aika oli ehtinyt kulua salaman ja\njylinän välillä.\n\nKaikki pitivät sitä Ukko ylijumalan puheena heille, niinkuin\nPeregrinus oli sanonut, vaan ei he tienneet, puhuiko Ukko vihassa vai\nmieli-suosiossa.\n\n\"Te kuulette hänen vakuutuksensa\", huusi Peregrinus, \"mutta te olette\nkauvan aikaa hänen unhottaneet ja sentähden hän vaatii uhria; muuten\nhänen vihansa yltyy.\"\n\nTähän nyt muutamat vastasivat myöntämällä; ne olivat hänen\nliittolaisensa.\n\n\"Mutta\", lisäsi Peregrinus, \"te olette myös vihoittaneet Tapiolan ja\nsentähden teidän joutsenne eivät voi vihollisia vahingoittaa. Tapio on\nsiis lepytettävä uhrilla, hänkin.\"\n\nTaas ne muutamat vastasivat suostuvansa; toiset olivat ääneti.\n\n\"Minä näen tässä\", jatkoi se kansan vietteliä, \"aivan uuden\nuhri-paikan. Siitä mä havaitsen teillä itsellennekin olleen uhri\nhankkeissa, ja minä siis puhun teidän omasta mielestänne.\"\n\nWaan ei kukaan tiennyt kiviä latoneensa, ja tästä nyt nousi arvelut\nmonellaiset. Peregrinus kuitenkin tähän mutkan muisti.\n\n\"Uskottava on\", sanoi hän, \"että Tapio itse on tämän uhri-paikan\nkatsonut ja sen otollisempi lienee siis meidän uhrimme, ja sen enempi\nsaamme olla vakuutetut voitostamme, jos tahdotte minua seurata.\"\n\nTällä aikaa oli pilvet jo nousneet keskelle taivasta, salama leimahteli\ntaajemmin, ja jyrinä alkoi kuulua melkein taukoamatta.\n\nNyt tuotiin Sigvardi köytettynä esille; hänellä ei ollut enää mitään\nsanomista, ei hän vihotellutkaan, vaan näytti peräti huolettomalta, ja\nkatseli kylmällä katsannolla väki-joukkoa.\n\n\"Tuo on nyt yksi vihollisistamme\", huusi Peregrinus, \"ja kun me hänen\nuhraamme Ukolle, niin se antaa heidät kaikki meidän käsiimme. Waan\nmeillä on vielä kaksi muutakin, joista yksi on niitä saarna-miehiä,\njotka tänne tahtovat työntää outoja jumalia ja Luonnottareita; hän on\nsiis aivan sovelias uhrattaa omille jumalillemme.\"\n\nJa nyt he toivat esille Olavuksen ja hänen kanssansa -- Ainon.\n\nMauno, kun tuli Ainon kotiin, kuuli siellä ja näki eriskummaisia\ntapahtuneen. Ne ovatkin jo tässä ilmoitetut, kun sanoimme Olavuksen ja\nAinon olleen Erä-pyhällä. Sodissa oli nyt kaikki asiat ylös-alasin.\nAinon isä, joka oli tahtonut puolustaa tytärtänsä, oli pahasti\nlyöty, vaikk'ei kuoliaaksi, palkolliset olivat ällistyneinä, ja\nLauni, se vähäinen paimen-poika oli seurannut rosvoja rantaan, josta\nhe vankinensa olivat lähteneet järvelle. Heidän oli työläs päästä\nveneille, sillä Harmio tepasti kintuissansa, ja yhden heistä täytyi\naseutua häntä torjumaan, kun toiset veneille astuivat. Harmiopa\nLauninkin oli herättänyt.\n\nMauno, tultuansa taloon, ei ensinnä mitään selkoa saanut koko\ntapauksesta, outo kun hän oli peräti, mutta vihdoin selitettiin hänelle\nsentään asia, jotta hän tiesi ajaa rantaa kohden eli sinne, josta\npenin haukunta kuului. -- Täällä hän nyt kohtasi Launin. Tämä, joka\nei Maunosta mitään tiennyt, luuli hänen olevan yhden rosvoista ensin.\nMauno taas puolestansa ei ollenkaan tiennyt mikä Launi oli. Waan hetken\naikaa keskusteltua he havaitsivat että heidän oli keskenänsä liitto\ntehdä, heillä kun molemmilla oli sama määrä edessä. Mauno oli päättänyt\nyrittää rosvoin saavutusta, ja Launin oli niin ikään Aino mielessä.\nKysymys oli nyt mistä vene saataisin, vaan tähän Launi neuvot tiesi.\nMutta veneen löydettyä, ei Mauno olis enää suurta lukua pitänytkään\nvähäisestä liittolaisestaan, josta hän ei toivonut suurta apua, vaan\nLauni kysyi:\n\n\"Minne aivotte pitää matkanne, jos on lupa kysyäni?\"\n\n\"Noh, tiedäthän sen; niitä saavuttamaan, jotka Ainon veivät.\"\n\n\"Wai niin; mutta missä ne ovat?\"\n\nLaunin kysymyksessä oli kyllä perää, sillä rosvot olivat jo ennen\nMaunon tultua ennättäneet niemen taa, eikä hän olis voinut sanoa\nkumpaselle kädelle, vasemmalle vai oikealle he olivat poikenneet.\nTästä hän nyt havaitsi täytyvänsä ottaa sekä Launin että Harmion\nlietsariksensa, jos he muuten itse tahtoivat häntä seurata.\n\nKolmesin he siis astuivat veneesen, Harmio kokkamieheksi nenään, Mauno\nsoutajaksi ja Launi perämieheksi; hevosen oli uida veneen jälissä.\n\nTultuansa niemen päähän, ei he enää mitään nähneet, hämärä kun jo oli,\neivätkä myös kuulleet. Nyt ei siis ollut mitään tietoa matkasta, paitsi\narviolta.\n\nHarmio oli noussut kokkaa vasten etu-käpälillensä; hän piti kuononsa\npitkällä ja sieramensa leveällä, josta oli toivottava että hänellä\noli viholliset haistimissa. Ja kun ei muuta tietoa ollut, päätettiin\nlaskea vene sitä kohden, jonne Harmio päätänsä kurotti. Se pitikin sitä\ntarkasti yhtäälle päin, jottei ollut suurin epäileminenkään oikeasta\ntiestä. Waan hevonen, joka uitossansa piti aina yhtä kulku-määrää, esti\nkaiken joutumisen. Wene riensi hitaasti Sahalahden kulmaan päin, vaikka\njoka mies veneessä paloi levottomuudesta.\n\nIsäisen pilvet peittivät vähitellen taivaan lakeuden ja pitkäisen\nleimaukset valaisivat sen tuon tuostakin. Tuntia kului soutaessa,\npitkiä tuntia; Mauno ei millään ehdolla tahtonut luopua hevosestansa,\nsenkin tähden että hän sen piti parhaana välikappaleena Ainon\npelastamiseen.\n\nWiimein, monen hetken perästä he ehtivät rantaan. Harmio oli kohta\nvalmis hakemaan. Kuono maassa hän karasi täyttä vauhtia metsä-polulle.\nMutta Launi laski kuulumaan kimeän, tunkevan vihellyksen, niinkuin pyyn\nlaulun, ja Harmio palasi riennolla takasin.\n\nMauno astui ratsastamaan ja Launi piti vaaria Harmion juoksusta. Kun\nse joutui näkymättömiin, niin hän sen taas vihelsi takasin, ja jos\nse ennätti niin kauvas, ettei vihellys kuulunut, niin hän hukasi\npalo-kärjen äänellä, jonka Harmin kuuli etäämmälle ja jota hän totteli\nyhtä paljon kuin vihellystäkin. He seurasivat penin johdatusta sekä\nkäyden että juoksujalassa, aina miten polku myöden antoi.\n\nWaan meidän on nämät jättäminen metsä-matkallensa ja jällen palaaminen\nErä-pyhälle.\n\nPeregrinus oli kansaa kehoittanut uhraamaan jumalillensa. Tämä\nei juuri ollut soveliasta kansan mielen laadulle; mutta äskeiset\nvastahakoisuudet olivat muuttaneet heidän luontoansa. Wiha ja epäilys\nvallitsi heitä, niinkuin voitettua kansaa ainakin; eikä Peregrinus\naivan väärin tuumaillut kun hän heissä alkoi yllyttää koston pyyntöä.\nKerran sytytetty, oli se luultavasti heissä vaikuttava uutta rohkeutta,\nja kukaties voiton voimaa. Ja heidän voitostansa, kenellä oli suurempi\nhyöty odottaminen kuin sillä joka heissä oli herättänyt rohkeuden ja\nheidän johdattanut voitolle?\n\nPeregrinus oli siis tässä oikein tuumaillut. Hän oli ensinnä asettanut\nheidän näkyviinsä yhden niistä muukalais-sotamiehistä, jotka nykyjään\noli Hämäläiset tappiolle lyöneet. Sigvard ilmestyi siis aivan hyvällä\najalla kosto-himon sytykkeeksi kokountuneelle kansalle.\n\nPian kuului heidän vihansa ääni yli ukon jyrinän.\n\nSigvardi oli uhrattava.\n\nTässä kohdassa onnistui siis Peregrinuksen tuumat.\n\nMutta ei Olavuksen ilmestyminenkään heidän vihaansa lauhduttanut; sillä\nhän oli heidän mielestänsä orjuuden saarnaaja, jota vastaan heidän oli\nhengellänsä ja verellänsä sotiminen. Heidän velvollisuutensa oli siis\nhänellekin kostaa, ja he päättivät hänenkin uhrata niille jumalille,\njoita hän oli tullut hävittämään.\n\nWaan Aino?\n\nEnnenkuin jatkamme tätä juttua, on sana virkattava Ainon nimestä. Se\non karjalainen, niinkuin hän itsekin oli neito karjalasta. -- Suloisin\nkaikista Kalevalan kuvaelmista on Joukahaisen sisar, se vieno ja\nihana Aino, joka, havaittuansa olevan äitensä tahdon, että hän menisi\nvanhalle Wäinämöiselle emännäksi, niinkuin veljensä Joukahainen hänen\noli luvannut, kävi itkein järven rantaan ja upposi uima-tielle. Se on\nsiis alkuperäinen naisnimi siinä kansassa, joka on Kalevalan runoillut.\nMutta länsi-Suomessa se on joutunut unhotuksiin itse kansassa, vaikka\nsäätyväki on sitä antanut näinä viimeis vuosina tyttärilleen, ja heissä\nse kuuluu \"Aina\", tämän puolen murteen jälkeen. Emme voi kieltää\n\"Ainan\" kuuluvan somemmalta kuin \"Ainon\", vaikka meidän on täytynyt\nantaa karjalan tytölle oma nimensä. Kuitenkin saapi ken tahtoo lukea\nsen \"Ainaksi\" ehkä me tässä kertomuksessa loppuun asti sanomme \"Aino.\"\n\nUhripaikalla oltiin nyt täydessä toimessa. Sigvard ja Olavus olivat\najetetut rauniolle. Rahvaan viha oli yltynyt niin ettei enää pelkkä\nmiesten murha ollut heille kylliksi. Heitä piti myös kidutettaa ja\ntulella kärheettää. Luultavasti oliskin tämä julmuus käynyt päinsä,\nellei ukkosen vaaru olis tuonut myötänsä rajun sateen, joka esti tulen\nviriämästä.\n\nTässä ei ole uskomista, että Peregrinus alun aikoi sallia Ainon murhan.\nLuultava on hänen vaan tahtoneen näyttää suurta valtaansa ja sillä\npeljättää neitoa. Waan hän oli laskenut irralle rahvaan vimman, ja sen\nirti laskija ei aina ole mies sitä hillitsemään.\n\nHän oli asettanut uhrien lukuun myös Ainon; rahvas katsoi sen hyväksi\nja vaati hänen murhaansa kaikkein ensiksi.\n\nParas Hämäläisten joutsimiehistä määrättiin häntä ampumaan. Yön\nhämärässä ei häntä kukaan säälinyt; ja hän peittikin kasvonsa, vaan\nei yksikään heistä olis ollut mies häntä läheltä murhaamaan, ei edes\njumalainsakaan uhriksi. Sentähden hän oli kaukaa ammuttava.\n\nSe määrätty Hämäläinen jännitti joutsensa, asetti nuolen,\ntähtäsi neitoa ja -- hänen joutsensa painui maahan hervottomalta\nkäsivarreltansa, jossa istui syvään tunkenut nuoli, minkä sulka vielä\nvärisi. Jokainen oli sen kuullut vingahtavan ilmassa tullessansa,\nvaan ei kenkään tiennyt mistä se tuli.\n\nToinen joutsi-mies astui nyt esille. Se oli nuori Hämäläinen. Hän\noijensi joutsensa; samassa leimahti taas salama ja valaisi tytön kasvot.\n\n\"Neitsy Maria!\" huusi ampuja ja joutsi painui hänenkin kädestänsä. Hän\noli yksi niistä, jotka aamulla olivat kuulleet Olavusta Kangasalan\nharjulla ja nähneet Ainon.\n\nMauno ja Launi olivat ehtineet paikalle. Harmio olis juosnut kansan\njoukkoon ja neidon luokse, vaan Launi pidätti hänen. He seisahtivat\nkaikin kolmin puiden varjoon, josta he näkemättä saivat itse nähdä\nmitä tapahtui. Samassa juuri se ensimäinen ampuja tähtäsi joutsellansa\ntyttöä. Launi laski nuolen joutsestansa hänen käsivarteensa ja\nvihelti takaisin Harmion, joka totuttuun tapaansa olis karannut sinne,\nmihin ammuttiin.\n\nMauno näki miten asiat olivat; hänen ei ollut muuta päättämistä kuin\npelastaa Ainon tai hukkua hänen kanssansa.\n\nSen tähden hän ei myöskään viivytellyt, vaan ratsasti ylös kansan\nkeskelle.\n\nPeregrinus, etsiessään vankia uhriksi, oli kahdesti jättänyt Maunon\nrauhaan. Tässä näemme syyn. Hän oli viisas kyllä käsittämään että\nmuutama sana jalolta Suomen sotilaalla voi kaikki hänen puheensa tehdä\nmitättömiksi. Hän pelkäsi siis näyttää itsensä Maunon rinnalla, ja olis\nkyllä sallinut hänen murhattaa jos olis tilaisuutta ollut; nähtyänsä\nhänen miehuutensa Kangasalan kannaksella, ei hän uskaltanut häntä\nkoskettaa Sarsan sillalla; vaan estätti hänen joutumasta toverinsa\napuun.\n\nMaunon paikalle tultua, vaikeni rahvaan meteli.\n\n\"Te miehet Suomalaiset\", sanoi hän kuuluvalla äänellä, \"te olette\npetetyt, ja tämä on petturi.\"\n\nHän näytti Peregrinusta.\n\n\"Teidän jumalanne\", jatkoi hän, \"eivät vaadi teiltä ihmisuhria, eikä\nviattoman verta; jos tahdotte murhata, niin murhatkaa niitä, jotka ovat\nkuoleman ansainneet.\"\n\nPeregrinus alkoi puhua, vaan Mauno ratsasti häntä lähemmäksi ja nosti\nmiekkansa kärjellä kypärin hänen päästänsä.\n\n\"Katsokaat, hänellä on petturin-merkki pään laella.\"\n\nWaan nyt Peregrinuksen liittolaiset aseutuivat johdattajansa ympärille.\n\nMauno läheni Sigvardia ja katkasi miekallansa hänen köytensä. Tämä\nei ennen tuntenut olevansa vapaa, kun hän lähimmäiseltä Hämäläiseltä\ntemmasi aseen ja oli taas valmis sitä käyttämään.\n\nSe aseetoin Hämäläinen riensi Peregrinuksen puoleen, sai sieltä joutsen\nja jännitti sen Maunoa kohden, vaan näkymätöin kaari lennätti taas\nvingahtavan nuolen, joka väristen seisahti hänen kaulaansa.\n\nNyt nousi ottelo. Peregrinuksen kumppanit tunkivat näitä kahta kohden;\nvaan taaskin vaikutti Maunon jalo käytös, ja hänen suora suomalainen\npuheensa, että yksi Hämäläinen toisensa perästä kävi hänen puolellensa.\n\nMiehiä kaatui kummaltakin puolen. Sigvardi oli haavoitettu ja hänestä\nvuosi veri. Mauno oli hevosensa selässä vähemmässä vaarassa, mutta ei\nhäneltä käynyt siinä niin vikkelään sotiminen, joten hän hyppäsi maahan\nja asettui Sigvardin rinnalle. Tässä hän kaatoi miehen toisensa perään,\nja voitto näkyi kallistuvan heidän puolellensa, kun eräs vihollinen\ntavoitti häntä väkevällä sivalluksella päähän. Miekallansa hän sen\nesti koskemasta päätänsä, vaan se sattui vasempaan olka-päähän ja teki\nsyvän haavan. Mutta samassa taukosi tappelu. Peregrinuksen liittokunta\nhajosi. Hän itse oli kadonnut.\n\nPeregrinus, nähdessänsä joukkonsa voitettavan, luikahti pois, vaan\nsieppasi Ainon mennessään, jota ei kukaan voinut estää, kun kaikkein\nkuulo ja näkö oli miesten taistelossa. Yksi oli kuitenkin estämässä,\nnimittäin Harmio, jonka Launi, nähdessänsä mitä oli tapahtuva, lähetti\nhätiin, johon hän itsekin riensi, mutta Peregrinuksella oli Sigvardin\nhevonen, jonka päälle hän astui, ja nyt hän lennäytti matkaansa, neito\nsylissä.\n\nLukia kenties on pitkäksynyt, kun häntä on isot aikoja pidetty sateessa\nja ukkosen ilmassa. Tähän saamme muistuttaa, ettei meillä olekkaan\ntällä erää kerrottavaa herrain hovista ja ylimysten salista -- ehkä\nkyllä luulemme ajan mittaan saavamme niistäkin jutella -- vaan Suomen\nmuinaisista erämaista, joissa olija sai luvan kestää kaikkia säitä ja\ntytyä tuuhevain puiden suojaan. Sen ohessa tapahtuvat tässä kerrotut\npää-kohtaukset yhden puoli-yön kuluessa ja muutamassa hetkessä, ehkä\nniiden jutteleminen ja lukeminen on vetänyt isonkin ajan. Tässä on syy\nmiksi vielä annamme muutaman hetken kestää samaa ilmaa.\n\nPeregrinus oli paennut Erä-pyhältä ja vienyt Ainon mennessään. Mauno\nei sitä kiivaudessaan heti paikalla havainnut, hän kun oli täydessä\ntaistelossa.\n\nWaan hän oli päättänyt raivata miekalla itsellensä tien ja saavuttaa\nPeregrinuksen, jota hän ei nyt enää aikonut säästää, kun hän sen vaan\nsaisi teränsä eteen.\n\nHän siis taistellessaan loi usein silmänsä sinne, missä Peregrinus oli,\nmutta viimein hän ei sitä enää nähnyt, Hän katsahti ympärinsä, eikä\nhavainnut Ainoakaan. Nyt hän herkesi tappelusta ja riensi hevoseensa.\nHän ei suinkaan olis tiennyt minkä päin ratsastaa, mutta Launi oli\nhäntä läsnä ja viittasi päin itään, ja sinne hän laski; vaan mitä siitä\nhyvää, kun tiheä metsä oli vastassa. Hän olisi mielellään lentänyt,\nvaan ei päässyt paikastaan, ehkä joka silmänräpäys oli kallis.\n\nMutta hänen hevosensa astui kuitenkin edelleen, ja eipä tiedä, miltei\nse vaan osaisi käydä toverinsa jälkiä. -- Peregrinus oli ratsastanut\nSigvardin hevosella...\n\nMaunon täytyi antaa hevosensa etsiä polkua; itse hänellä oli sill'aikaa\nhyvä loma ajatella:\n\n\"Mitä, jos Aino suostuikin menemään Peregrinuksen kanssa, ilman\npakkoa\", mietti Mauno, \"mikä oikeus sinulla on heitä vainota? Ei,\nei, Ainon kädet olivat sidotut, hän oli uhrina... vaan ken menee\ntakaukseen\", jatkoi Mauno itseksensä, \"että neito huolii sinun\navustas...\" Waan samassa muistui hänen mieleensä, mitä he olivat\nkeskenänsä puhuneet Ainon kodissa, ja hän päätti poistaa kaikki\nepäilykset ja uskoa apunsa olevan neidolle toivotun. Hän koetti\nriennyttää hevosensa kulkua puiden välitse. Waan nytpä aukenikin metsä\nvähän -- hevonen oli polulla ja alkoi kohta juoksun, ja tunnettuansa\nkannukset kyljissänsä, hän pian laski täydelle karulle.\n\nTaas oli synkkä ukkosen vaaru keskellä taivaan lakea; sadetta tuli\nkaatamalla, joten yö-hämäräinen ilma oli ihan sinisenä. Waan ehtimiseen\nvälähteli kirkas salama hämärän ja sateen lävitse ja isänen jyrisi\nkovasti.\n\nSiitä ei Mauno kuitenkaan totellut, eikä hänen hevosensa; sekin riensi,\nmitä hänellä henkeä oli, niinkuin hän olis käsittänyt ratsastajansa\ntarkoituksen, ja pianpa saatiin Peregrinus näkyviin. Nytkös vasta\nratsastus alkoi. Hevosten kengät iskivät tulta taivaan kilvassa.\n\nPeregrinus, kun havaitsi vainojan jälissänsä, alkoi vaatia hevoselta\nviimeiset voimat; hän kannusti sen sivut verisiksi ja se kyllä riensi\nlentäin tietänsä; mutta vainoja läheni lähenemistään. Peregrinus kuuli\nsen hevosen huokuvan takanansa, ja pian sen kuuma henki lisäsi hänen\nomaa kuumuuttansa.\n\nAino oli hänen edessänsä ratsulla, ja Peregrinus piti käsivarrellansa\nneidon vyöteestä. Sen kädet olivat vielä sidotut.\n\n\"Meidän on nyt molempain kuolla\", sanoi Peregrinus jäisellä äänellä.\n\nNeito ylensi silmänsä taivasta kohden, mutta ei hän vastannut.\n\nSalama leimahti.\n\nMaunon hevonen oli jo melkein Peregrinuksen rinnalla.\n\n\"Laske neito\", huusi Mauno, \"ja minä päästän sinun vielä kerran.\"\n\nPeregrinus kannusti hevostansa, ja vaikka väsynyt ja nääntymäisillänsä,\nse vielä tunsi niiden hirmuisen leikkauksen kyljissänsä ja karasi\neteenpäin, jotta Mauno vähän jäi.\n\n\"Päästä neito!\"\n\nPeregrinus ylensi kättänsä; siinä välkkyi miekkainen, neitoa vasten.\nWaan nyt leimahti taas salama, niin kirkas ja häikäsevä, ettei Mauno\nenää nähnyt mitään ja samassa tärähti ukkonen, semmoinen että olis\nluullut maan halkeavan. Hänen hevosensa kompastui, vaan ei langennut;\nmutta se pysähtyi kuitenkin ja Mauno oli lähellä viskautua sen päitse\nmaahan. Nyt hänen silmänsä näki.\n\nPolulla makasi pitkänään Peregrinus -- ja hevonen.\n\nSalama oli kohdannut miekkaisen kärkeä, tunkenut läpi ja tappanut\nPeregrinuksen ja hevosen. Ainokin oli mennyt hengettömäksi, vaan hän\noli ukkoselta koskematta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYön hirmut olivat kadonneet, sade ja ukkonen oli tauonnut, taivas oli\nselkeä ja aurinko nousi. Koko luonto hengitti uutta, raikasta ilmaa,\njohon valmukukkain ja mänty-ruohon suloinen löyhky sekauntui.\n\nErä-pyhälläkään ei enää ollut jätteitä yön tapauksista, paitsi\nuhri-paikka. Kansanjoukko oli hajonnut, ja ainoastaan Olavus nähtiin\nvielä; hän kantoi kiitos-uhria taivaan Luojalle siinä, missä pakanat\nolivat hänen aikoneet uhrata epä-jumalillensa. Olavus on siis ainoa,\njoka siinä on pitänyt jumalan palvelusta, paitsi linnut, jotka silloin\nhänen kilvallansa ja nytkin vielä joka auringon noustessa julistavat\npuiden latvoista Luojan kunniaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia viikkoja sen jälkeen oltiin taas Ainon kodissa. Siellä\nnähtiin sama väki kuin ennenkin. Isä, joka oli parantunut vammoistaan\nja Aino, joka pohjan neidin tavalla:\n\n    \"Pukehissa puhtaissa,\n    Walkeissa vaatteissa\n    Kultakangasta kutovi,\n    Hopeista huolittavi\n    Kultaisesta sukkulasta\n    Pirralla hopeisella.\"\n\nWaan hän oli ikävillänsä, neiti, ja hänen muistoonsa tunki runon sanat:\n\n    \"Jos mun tuttuni tulisi.\"\n\nLauni oli metsässä, ja Harmio. Molemmat he olisivat antaneet henkensä\nneidon edestä, jos olis vaadittu, mutta Launi paran oli kipu sydämessä,\nkun neidolla oli tuttava, joka hänen ainakin pian oli tuleva perimään.\n\nEhtoolla taas kaikki kokountuivat puiden juurelle, Olavuskin, joka\nnäillä paikkakunnilla nyt sai rauhassa julistaa ristin-oppia.\n\nAinon mieli oli nähtävästi toisaalla, vaikka hän suositellen kohteli\nkotolaisia.\n\nWaan pian hänen tarkasti kuultelevat korvansa havaitsivat jonkun tulon.\nSe olikin tunnettua hevosen juoksua. Mauno ratsasti kartanolle.\n\nEi Kalevala eikä Suomen muinaiset sadut ilmoita, millä tavoin\nnuorukainen silloin tervehti armastansa, syleilemällä vai suutelemalla,\nvai molemmillako. Lukia itse kuvailkoon, miten Mauno tultuansa tervehti\nAinoa.\n\nHe erisivät toisista ja Mauno sanoi:\n\n\"Etpä usko, keneltäkä tuon sinulle terveiset, -- itse Birger Jarlelta.\nSe jalo sankari on täydessä työssä vahvistaa valloituksensa. Hän\nrakentaa par'aikaa Hämeenlinnaa. Hän oli ensin vähän vihoissaan\nminulle, kun ma niin huonosti olin häntä auttanut tän maan\nvoittoretkessä. Mutta kerrottuani hänelle, kuinka vähän sinä hyväksyit\nmiekkani töitä, hän antoi minulle kaiken huolimattomuuteni anteeksi.\"\n\n\"Se jalo mies!\"\n\n\"Niin, jalo mies, kyllä mahdat sanoa. Tiedätkös mitä hän teki?\"\n\n\"Noh, mitä?\"\n\n\"Hän sanoi minulle: Waikka sinä olet kuljeskellut omin päis, etkä\nminun matkoistani ole vähääkän huolta pitänyt, niin on minun kuitenkin\nsinun entisiä ansioitas muistaminen. Sinä olet ollut minun oma kilpeni\nkantaja.\"\n\n\"Ja mitäs siihen vastasit?\" kysyi Aino.\n\n\"Niin olenkin, vaan täällä minä olen ollut Suomalainen.\"\n\n\"Ja sitä en minä paheksu\", sanoi Birger Jarle, \"minä teen sinusta\nSuomen ritarin.\"\n\nMauno näytti, miten hänen teräs-kannuksensa olivat muuttuneet\nkultaisiksi.\n\n\"Ja sen ohessa\", jatkoi se jalo herttua, \"annan minä sinun johtaakses\nosan tämän maakunnan vartioväestöstä. Sinun velvollisuutes on\nvähitellen muuntaa sen väestön ruotsalaisesta suomalaiseksi, kun sinun\nHämäläises oppivat käyttämään meidän aseita. Ja nyt Herran huomaan!\nTervehdä sitä Suomen neitoa, joka sinun silmissäs on voittanut kaikki\nRuotsin hymyhuulet.\"\n\nTähän jätämme nyt Ainon huulet hymyelemään. Aika on lopettaa tämän\nkertomuksen. Olavus, joka ahkerasti kasti Hämäläisiä, sai myös kastaa\nAinon -- ja vihkiä hänen Maunon puolisoksi.\n\nSigvardi palasi Ruotsin maalle ja löysi siellä Ingrinsä, emmekä häntä\nsen erän perästä näe emmekä kuule.\n\nLaunista tuli mainio sota-sankari ja ritari. Emme tiedä vaikka vielä\nhänen kohtaisimme.\n\nHarmio kuoli kotovartiana Ainon kodissa, josta tuli suuri kartano,\nvaikkei niillä seuduin nyt enää löydy muita paitsi talonpojan taloja;\nmutta ken voi luetella kaikki sodat, jotka sittemmin ovat raivonneet\nSuomessa ja hävittäneet talot ja kartanot.\n\n\n\n\n\n\nKlaus Götrikkinen.\n\n\n\n\nMiekan ostaja.\n\n\nSuuri kansan-paljous liikkui Kokemäen joki-reunalla. Se oli helmikuussa\nv. 1322. Pakkanen oli erinomaisen kova, mutta kylmään oli joka mies\ntottunut Suomenmaassa.\n\nSyy mainittuun kansan paljouteen oli se, että nykyisin oli pidetty\njuhlaa Ulvilan uudessa kirkossa, johon väkeä likiseuduilta oli\nkokountunut ei ainoastaan synteinsä tähden ja juhlan vietäntöön, vaan\nmyös kaupan tähden.\n\nOli näet tavallista, että kun rahvas tuli kirkolle eli kaupunkeihin,\njonkun \"pyhän\" muistoa viettämään ja saamaan synnin päästöä, niin\npidettiin myös samassa markkinoita. Ne ovatkin saaneet alku-nimensä\nniistä \"messuista\", joita papit pitivät pyhäin ylistykseksi.\n\nSentähden ovatkin \"markkinat\" niin juurtuneet kansan mieleen\nmuinaisista ajoista, ettei niitä, nyky-aikana tarpeettomia väen\nkokouksia, saada häviämään.\n\nUlvilan kirkossa oli vietetty Marian kirkonkäymisen juhlaa, jona\nkynttilät ylennettiin alttarilla, jonka tähden se juhla myös on\nnimitetty kynttilän-päiväksi.\n\nWaan messuin välillä oli kauppiasten juhla.\n\nNiitä oli tänne ilmaantunut Turusta, joka silloin oli milt'ei ainoa\nkaupunki Suomessa.\n\nHe myivät maakunnan väelle suolaa ja -- koreilus-tavaraa, jonka\nperään naisilla siihen aikaan oli yhtä suuri ahku kuin nytkin, ehkä\nitse tavara lienee ollut nykyisestä erilainen. Waan löytyi silloinkin\nkaupaksi monenmoisia renkaita, sormuksia, priskiä, solkia ja helmiä.\nWaate-aineita ei suurin ostettu, kun käytiin kotona kudotuissa\npukumissa. Kuitenkin osasivat naiset jo silloin koreilla ulkomaan\nhopeissa ja liinasissa.\n\nKauppiaat puoleltansa ostivat melkein ainoastaan metsännahkoja,\njoista tässä maassa oli suuri rikkaus, vaan jotka menivät kauppiaille\nmitättömiin hintoihin, ehkä niistä ulkomailla maksettiin suuret rahat.\n\nTässä oli nyt myytävänä saukon ja tuhkurin, näädän ja kärpän, oravan ja\nketun nahkoja, myytiinpä suden ja karhun ja ilveksen nahkojakin.\n\nKuormia tuli ja kuormia meni Turun ja Kokemäen välillä.\n\nKertoisimme väärin jos sanoisimme kaikkien kauppiasten olleen\nTurkulaisia. Kokemäellä oli jo aikaa ollut vireä kaupan-liike, ja\npuhutaanpa jonkimoinen kaupunkikin siellä olleen. Warmaan sopii\npäättää siellä olleen kauppiaitakin asumassa, jotka omilla aluksilla\nkuljettivat tavaroita Kokemäen jokea myöden merelle, Ruotsiin ja ehkä\naina Saksan maalle.\n\nMutta näin talvella ja kelin aikana tuli Turkulaisia heidän kilvallansa\nkauppaa tekemään ja tulipa niiden muassa joku Saksalainenkin, niinkuin\nuseammat Turun kauppamiehistäkin lienevät olleet Saksalaisia.\n\nHe majailivat näin matkoillansa talonpoikain kodissa, vaan itse\nkauppansa he tekivät ulkona, laudoista kokoon lyödyissä vara-majoissa,\nniinkuin nykyisillä markkinoillakin tapa on.\n\nEräässä tuvassa, lähellä sitä paikkaa, johon kauppiaat olivat\nasettaneet vara-majansa, asui niinikään Saksalainen. Hän oli nyt itse\nkauppansa rehkinässä, vaan hänen vuoroama huoneensa ei kuitenkaan ollut\nasujamesta tyhjä; siinä oleskeli nuori vaimonen henki. Ellei suuri\nvalkia olisi palanut liedellä, olisi huone ollut aivan pimeä; siihen\naikaan nimittäin ei löytynyt klasi-akkunoita, vaan puu-ikkunat, joita\navattiin valoa tarvittaessa.\n\nSe tuvassa olia avasi yhden ikkunoista, mutta pakkanen ulkona ja lämmin\nsisällä loi semmoisen höyryn kulkemaan edes ja takaisin, ettei mitään\nsopinut nähdä. Hän siis puettihe talvi-vaatteihinsa, ja näemme hänen\npian ulkona.\n\nSe oli nuori, aivan nuori neito. Hänen yllänsä oli kallis flanderin\nverkainen haljakka, saukon nahkaisella sisustalla ja reunoilla; se\noli tiveästi suljettu hänen ympärillensä kiiltävillä soljilla. Hänen\nkasvoissansa oli ihana nuoruuden ja terveyden muoto, ja ne saivat vielä\nhelevämmän verevyyden ilmasta.\n\nNeito astui keveillä askelilla kauppa-majoja kohden ja läheni yhtä\nniistä, jossa vanhahko saksalainen oli täydessä kaupan tohinassa\nmiesten ja naisten kanssa, jotka hänen majaansa piirittivät.\n\nHän osteli metsän nahkoja rahalla taikka vaihetteli niitä sota- ja\nmetsä-aseihin, joita hänellä oli kaikenmoisia, niinkuin joutsia,\nmiekkoja, vasamoja y.m. Hänellä oli liion nais-koristuksia, joita pojat\nostelivat tytöilleen.\n\nNyt hän paraikaa oli kaupassa yhden nuorukaisen kanssa, joka tarkasteli\nmiekkoja, ja löydettyänsä niistä yhden mielestänsä kelvollisen, maksoi\npaikalla rahat ilman tinkailematta. Se vähän ihmestyttt kauppiasta,\njoka hinnan määrätessä oli pannut tinkaus-varaa.\n\nNuorukaisen muodosta näkyi ettei hän ollut juuri pelkkä talonpoika,\nehkä hänen pukunsa oli tavallisen metsästäjän.\n\nNuorukainen vyöttihe mieli-hymissä uuteen miekkaan ja meni matkaansa.\n\nSaksalainen havaitsi nyt neidon lähellänsä ja sanoi:\n\n\"Miksis lähdit, tyttäreni, kylmään ilmaan ja näiden kesyttömäin\njoukkoon?\"\n\n\"Oliko se viimeinenkin kaupan tekiä kesytöin?\" kysyi tytär lapsekkaasti.\n\n\"Tyhmä hän kuitenkin oli, vaikk'enmä häntä moiti tyhmyydestänsä; se oli\nminun hyödykseni. Miekka oli tosin hyvä, mutta kyllä maksoikin. Näistä\nmatkoista tänne villien joukkoon on sentään hyötynsä, ja kuka tänne\nmuuten tuliskaan petoin ja pakkaisen kitaan?\"\n\n\"Minun mielestäni\", sanoi tytär, \"se oli jalouden merkki, että hän\nmaksoi ilman tinkimättä.\"\n\n\"Ja minun mielestäni\", vastasi isä, \"se oli tyhmyyden merkki, vaikka\nmyöntää täytyy ettei hänen käytöksensä muuten ollut typerämäistä. Ken\nhän lienee ollut?\"\n\nHeidän puheensa keskeytyi, kun taas tuli kaupan tekijöitä.\n\nHetken perästä nähtiin tyttö ajavan vähässä reessä pulskealla\nhevosella. Hän laski Kokemäen joen liukkaalle jäälle, vaan sitä\nkohden, jota ei milloinkaan ajettu, ja jossa virtapaikat tekivät jään\npetolliseksi. Mutta samassa ilmaantui toinenkin reki ja hevonen samalle\ntielle. Sitä ajoi se äskeinen miekan ostaja, ja sen kulku oli tulinen,\nniin että se vähänpäästä alkoi saavuttaa edellisen. Waan sen edellisen\nkulku näytti siitä yltyvän, ja nyt nousi kova kilvan-ajo. Tyttö\ninnostui ja yllytti hevostansa, ja he riensivät kaikkein nähden virtaa\nkohden, jonka nyt pakkaisella heiko jää peitti. Nuorukainen huusi ja\nviittasi, vaan se hurja kilvan-ajaja luuli hänen omaa hevoistansa\nkiihoittavan. Kuitenkin oli miekan ostajan hevonen vilkkaampi; se\njoutui toisen rinnalle ja sivutse, jossa nuorukainen tarttui suitsiin\nja näyttäin kädellänsä vaarapaikkaa, ohjasi hän sen takasi samalle\ntielle, josta he tulleet olivat. Siinä hän sanoi neidolle jäähyväiset\nja ajoi matkaansa.\n\n\n\n\nPyhän Henrikin Juhla.\n\n\nMuutamme hetkeksi Turkuun, joka silloin oli alkanut virkansa,\nnimittäin olla Suomen historian ja sivistyksen keskustana. Turun linna\noli jo puolitoista sataa vuotta seisonut Aurajoen suulla ja kuvastellut\nkopeata muotoansa Linnalahden mataliin laineihin, ja sen turvilla\noli vähitellen asuntoja ilmaantunut pitkin Aurajokea Räntämäelle\nsaakka, jossa Marian kirkko oli sata vuotta ollut Suomen kristikunnan\npääkirkkona. Waan sillä ajalla oli useita kymmeniä vuosia Suomen\nkristittyin avulla ja kenties koko paavikunnan antamilla rakennettu\nUnikankarille Turun uljasta tuomiokirkkoa. Se oli valmistunut, ja\nsiinä oli Suomen pispat jo pari kymmentä vuotta pitäneet juhlallisia\nkirkon-menoja, kunnes v. 1318 Wenäläiset tulivat ja polttivat kaupungin\nja tuomio-kirkon, nimittäin sen ulko- ja sisä-kaunistukset; itse seinät\nja sen ympäristöllä olevat varustukset jäivät luultavasti seisomaan\n-- \"autioina ja tyhjinä.\"\n\nNeljä vuotta oli kulunut, ja vireä liikunta oli taas Aurajoella ja\nsen reunoilla. Airiston selällä lennätti vieno länsi-tuuli isompia\nja vähempiä aluksia, valkosilla purjeilla. Ne riensivät kaikki linnaa\nkohden ja sen sivutse jokea ylöspäin tuomio-kirkon lähelle. Samassa\nnäkyi myös maakunnasta kokountuvan suuri kansan-paljous Turkuun. Se oli\nkaunis aamu, kesäkuun 18 p.\n\nHuomen-kello soi saarnaaja-munkkein kirkossa luostarimäellä.\nTuomio-kirkko oli vielä kelloa vailla sitte viimeisen palon, ja\nmessut väli-juhlina olivat pidetyt mainitussa luostari-kirkossa.\n\nMutta nyt oli suurempi juhla vietettävä ja se kansan-joukko, joka sitä\nkokountui viettämään, ei olisi mahtunut S:t Olavin luostariin messua\nkuulemaan.\n\nSe messu oli siis pidettävä tuomio-kirkossa, joka tämän syyn tähden oli\nkaunistettu miten varat myöden antoivat.\n\nMainittua juhlaa vietettiin pyhän Henrikin ylösnousemisen muistoksi,\nniinkuin hänen kuolemansa muistoa vietettiin talvella, 19 päivänä\nTammikuussa, jona päivänä legendat sanovat hänen murhatun\nKöyliö-järven jäällä.\n\nJos sanoisimme Turun silloin olleen järjestetyn kaupungin, niin\nolisimme ainakin väärässä.\n\nAsuin-huoneet olivat lyötynä sikin sokin tavara-aittain sekaan, pitkin\njoki-vartta, sen kummallakin puolen. Soukat raitit juoksivat monessa\nmutkassa huoneitten välitse. Waan kirkon seudulla oli laveampi aukea,\npaikan pyhyyden tähden.\n\nNyt oli raitit ja aukeat kaunistetut rimoilla ja kukkasilla. Juhla oli\nalkanut. Kansaa aaltoili kirkon ympäristöllä, ja linnasta tuli juhlalle\nsen varustusväki, linnan päällysmies heidän johdattajanansa. Myös\nkokountui kirkon seuduille kaikki Turun saksat eli kauppamiehet,\njotka täällä, muiden maiden esimerkkiä seuraten, olivat yhtyneet\nniinkutsuttuun ammattiin eli yhtiöön, jonka suojelus-henki oli S:t\nNikolaus.\n\nKauppamiehet olivat jalkasi, ja niin linnaväki myös, paitsi heidän\npäällikkönsä, joka ratsasti uljaalla hevosella ja joka itse oli\ntäydessä ritari-puvussa.\n\nHänen rinnallansa ratsasti, yhtä uljaalla hevosella, nuorukainen,\nsotavaatteissa hänkin, ehkei juuri ritari-asussa. Hän oli se miekan\nostaja, ja sama miekka riippui nyt hänen vyöltänsä. He seisahtivat\nvähäksi matkaa tuomiokirkosta ja heitä vastatusten seisahti saksain\nyhtiö, joita seurasi heidän vaimonsa ja lapsensa.\n\nKellon soitanto kuului taas Dominico-veljesten luostarista,\ntuomio-kirkon ovet avattiin, ja kirkosta tuli joukko pappeja ja\nmunkkia juhlakäynnille. Joukon etupäässä kävi kaksi kaniikkia eli\ntuomio-kirkon pappia, kantain lipasta eli arkkua, jossa pyhän Henrikin\nluut säilytettiin. Se lipas oli silattu kullalla ja hopialla.\n\nHeidän jälkeensä tuli Benedictus, sen ajan röykkiä ja ylö-mielinen\npispa, joka uskalsi riidellä itse kuninkaan kanssa ja joka kutsui\nSuomen asukkaita alamaisiksensa. Hän oli täydessä pyhä-puvussansa,\nhiippa hänen päässänsä, kulta- ja hopiakankainen kaapu hänen yllänsä\nja valtikka hänen kädessänsä. Hän siunaili kansaa molemmin puolin,\ntehden kädellänsä ristinmerkkiä.\n\nHänen peräänsä tuli munkkia, jotka suitsuttivat pyhää savua, ja toisia,\njotka messusivat pyhän Henrikin kunniaa seuraavilla sanoilla:\n\n    Cætus noster lætus esto\n    Pro Henrici sacro festo:\n    Est lætandi causa præsto\n    Præsulis celebritas.\n    Quem eligit, quem dilexit,\n    In sublime quem erexit\n    Divina benignitas, etc.\n\n    [Meidän joukkom' iloitkoon,\n    Henrikkimme juhla on,\n    Syytä ompi ilohon\n    Kaikell' kristikunnall'.\n    Jumal' häntä rakasti,\n    Sankariksens' valitsi,\n    Nosti taivaan iloon, j.n.e.]\n\nKaikki kansa kumarteli hartaudella näille pyhille käviöille. Yleensä\nvallitsi syvä äänettömyys, paitsi munkkein veisu, joka tällä tavoin\nkuului sen somemmalta.\n\nNuorukainen, josta tässä olemme puhuneet ja jonka nimi oli Klaus\nGötrikkinen, loi huomaamatta silmänsä ammattilaisten nais-väen puoleen\nja yhtäkkiä hänen lapsemaiset kasvonsa punehtuivat. Siellä oli se\nneito, jonka kanssa hän oli kilpaa ajanut Kokemäen joella. Neito\nhavaitsi myös hänen, mutta peitti samassa kasvonsa, ja ne pyhät\nmiehet olivat jo käyneet käymisensä ja palasivat kirkkoon, jossa\nvasta oikia juhla-meno pidettiin. Heitä seurasi sinne linna-herra ja\nhänen kumppaninsa, jotka jättivät hevosensa siksi aikaa palvelijain\npidettäviksi. Sitte meni ammattilaiset vaimoneen ja lapsineen sekä\nmuu kansa kirkkoon.\n\nSe oli valaistu tuhansilla vaha-kynttilöillä, niinkuin silloin tapa\noli keskellä suvista päivääkin; akkunat oli nimittäin siitä laadusta,\nettei ne laskeneet suurta päivän valoa, ja itse juhla-päivän pyhyys\nvaati suuren kynttiläin paljouden.\n\nKoetamme historian avulla tässä kertoa semmoisen kirkonmenon.\n\nTämän juhlan tähden oli keskelle kirkkoa tehty neljän kyynärän korkea\nja kolmenkymmenen kyynärän pitkä lehteri, jonka päälle oli rakennettu\nalttari. Sata lamppua paloi lehterillä ja niin paljo kynttilöitä kuin\nvaan mahtui. Laattialla, jokaisen pylvään juurella, suitsi pyhää savua\nja mirrhamia.\n\nPispa ja papit nousivat lehterille ja laskevat pyhän luu-arkun\nalttarille. Pispa veisasi latinan kielellä: \"Tule pyhä henki Luoja!\"\njonka jälkeen litania veisattiin. Sitte piti pispa latinaisen messun,\njohon laulajisto usein vastasi: \"te rogamus, audi nos.\" [Sinua\nrukoilemme, kuule meitä.]\n\nArkku kannettiin tämän jälkeen laattialle, jossa kansa pääsi sitä\nkumartaen rukoilemaan, ja sen eteen _uhraamaan_ antimia, jotka\nkäytettiin kirkon hyväksi. Kaiken tämän päätettyä tapahtui ihme-töitä,\njoita papit salaisesti tekivät, kiihoittaaksensa kansan hartautta. --\nTulen-soittoja leimahteli halmeissa edes-takasin. Eläviä kyyhkysiä,\nöyletin kappaleita, eläviä varpusia, pyitä ja peiposia lenteli sinne\ntänne tulen loistossa.\n\nKirkonmeno oli päätetty. Kansa oli hajonnut sinne tänne, kaupoillensa\nja askareillensa. Muutamat kaupungin lähellä asuvista palasivat\nkotiinsakin, ja Aurajoella kiikkui taas useat veneet levitetyillä\npurjeilla.\n\nKlaus Götrikkinen oli palannut linnaan hänkin, kumppaninsa,\nlinnanvoudin kanssa, ja katseli nyt alakuloisena ihmisten iloa, niiden\njotka soutaen ja pauhaten kulkivat vedellä.\n\nHänen teki mielensä vielä uudestansa käydä kaupungissa. Hän oli\ntavannut saksalaisen neidin kirkon lähellä ja sepä kohtaus oli hänehen\ntuottanut uusia ja outoja tunteita, jotka tekivät hänen levottomaksi\nnyt kun kaikki juhlan kuohu oli vaiennut. Kansan tunko oli hänen\nestänyt enempää näkemästä ja kohtaamasta sitä outoa ja kuitenkin\ntunnettua neiti-ilmestystä. Toissa-mielin hän oli ratsastanut takasin\nlinnaan, seuranensa.\n\nWaan nyt hän katui että hän niin aikasin oli palannut kaupungista,\nerittäin kun hänen siellä olisi ollut tärkeitä asioita ajettavina,\njoiden tähden hän oli tullutkin.\n\nTurun linna oli silloin toisellainen tarkoituksessaan, ja\nmuodossaankin kuin se nyt on. Se oli rakennettu koko maakunnan\nvarustukseksi ja suojelukseksi, ja sinne otti kaikki seudun asujamet\npakonsa vihollisten hätyyttäessä.\n\nEikä ne vihollisten hätyytykset tapahtuneetkaan harvoin; niitä oli,\nsiitä asti kuin linna oli seisonut, tämän takaa tullut Hämeestä,\nKarjalasta ja Wenäjältä.\n\nHäme ja Karjala olivat tosin kukistetut, mutta Wenäjän karkauksia kesti\nyhä monet vuosi-sadat, joina Turun linna monesti hävitettiin ja taas\nrakennettiin.\n\nHänen, joka ottaa kertoakseen sen linnan historian, on samassa\nkertominen koko Suomen historia, joka ei suinkaan tässä ole meidän\naikomuksemme. Waan tulee kuitenkin sanoaksemme, että se linna oli\ntoista kuin näinä aikoina, silloinkin kuin Gustaavi Waasan poika,\nJohannes-herttua, sittemmin kuningas Juhana III siinä piti hoviansa.\nOn moni muukin mahtava herra siinä aikanansa asunut. Pidettiinpä saman\nGustavin vanhin poika kuningas Erik XIV siellä vankeudessakin.\n\nWaan nyt se linna on Turun läänin \"vesi-koppi\".\n\nKlaus Götrikkinen katui palaamistansa kaupungista. Hän päätti siis\nratsastaa sinne uudestansa ja olikin pian valmis täyttämään päätöksensä\nilman kenellekkään asiasta virkkaamatta, paitsi hevois-palvelialle,\njoka viivyttelemättä satuloitsi hänen hyvän hevosensa.\n\nTässä on asia vähä jutella siitä nuorukaisesta, jonka olemme tulleet\ntuntemaan nimellä Klaus Götrikkinen.\n\nHän ei ollut mikään muu kuin talonpoika, vaan Suomen talonpoika oli\nsilloin arvoisampi kuin nyt.\n\nSilloin ei löytynyt vielä eroitusta neljän säädyn välillä.\n\nSopinee sanoa talonpojan säädyssä löytyneen kaikki säädyt yhdistettyinä.\n\nErinäistä aatelistoa ei kumminkaan löytynyt; talonpoika oli\nvapasukuinen ja hänellä oli oikeus vapauttaa maansa kaikista veroista,\njos hän teki sotapalvelusta hevosella ja miehellä. Hänestäpä siis\nvapasukuiset ovat saaneetkin alkunsa, sillä ensimäiset aateliset olivat\nne maamiehet, joiden talot mainitulla sota-palveluksella tulivat\nveroista vapaiksi.\n\nTosin on talonpoika nytkin yhtä vapaa, ehkei hänen talonsa\nvapauttaminen kaikista veroista enää käy päinsä sota-palveluksella.\nMutta hänen rinnallensa ja ylä-puolellensa oli ajan mittaan noussut\nkolme muuta säätyä.\n\nKlaus Götrikkinen oli vapaa talonpoika. Hän oli vanhin veljeksistä\nja oli ehtinyt siihen ikään, että hän lain jälkeen sai mennä talonsa\nedestä kuninkaan palvelukseen.\n\nSe oli syy hänen Turkuun tulemiseensa, ja syy miten hän oli asuntonsa\nottanut linnassa, oli se, että hän oli sukua linna-herran kanssa.\n\nS:t Nikolaus-veljekset s.o. saksan kauppamiehet pitivät kestiä\nkeskenänsä, saman päivän iltana, josta nyt on puhe ollut.\n\nHe olivat kokoontuneet Heinrich Rathsmannin majataloon, sen kauppiaan,\njonka näimme Kokemäellä kaupanteossa.\n\nHänen ei ollut Turussa asuntonsa, vaan Saksanmaalla, Kölnin\nkaupungissa, joka kuului siihen mahtavaan kauppa-liittoon, jota\nHansa-seuraksi kutsuttiin.\n\nNyt hän oli tullut Suomeen, liittolaistensa asioille, vaikka hän\nsamassa ajoi omia asioitansakin, nimittäin kaupan-tekoa.\n\nHänen seurassansa oli nuori neiti, se Klaus Götrikkisen tuttava.\n\nHeinrich Rathsmannin huone oli yltäkylläisesti varustettu\nkaikkinaisella ravinnolla, jota S:t Nikolaus-veljekset nauttivat\nsyöden ja juoden.\n\nWaan jos luulemme heidän keskustelleen paljaista kaupan-asioista, niin\nerehdymme suuresti; he puhuivat enemmän valtio-asioista, nimittäin\nniistä, jotka koskivat Hansa-seuran hyötyä, ja heillä näkyi\nolevan yhtä elävä \"kansallisuuden tunto\" kuin ikänä nykyisen ajan\nvaltio-sankareilla. He tiesivät nimittäin mikä heidän seurallensa\nkaupallensa oli tuova suurimmat edut.\n\nHe tiesivät miten se pitkällinen sota Ruotsin ja Wenäjän välillä oli\nheidän kaupallensa suureksi häiriöksi, niinkuin myös senaikainen\nkahden keisarin sota Saksanmaalla oli heidän seurallensa vahingollinen.\nNäistä kahdesta asiasta he puhuivat keskenänsä.\n\nPäivä oli jo alentumassa linna-lahden taka, kun Klaus ratsasti\nkaupunkiin. Ehtoo-kello soi luostarissa. Hän ajoi sinne päin, vaan\npäätti seisahtaa vartiovuoren juurelle, johon hän jätti hevosensa, ja\nastui itse kukkulalle.\n\nJoka nykyisiin aikoin tahtoo nähdä täyden kuvan Turun ulko-muodosta,\nastukoon samalle kukkulalle. Sieltä se näkyy kokonansa molemmin puolin\nAura-jokea, vaan olkoon kunkin vallassa sanoa sen kauniiksi tai ei.\n\nSilloin se myös näkyi sinne, vaan itse kaupunki ei miltään näyttänyt.\nSitä vastaan kultasi laskeva aurinko linnan tornit ja huiput\nkiiltävillä paineilla.\n\nKansan-liike pitkin joki rantaa kuului ikäänkuin kaukaisten\nmeren-aaltoin humina, vaan toisaalta kuului silloin tällöin\nluostari-kellon kumahdukset.\n\nEhtoo näytti Klauselle pyhimmältä, kuin päivän juhla oli ollutkaan. Hän\noli aikonut ajaa asioita kaupungissa, vaan hän oli jo ratsastanut sen\nläpitse eikä hänen enää tehnytkään sinne mielensä. Erinomaiset pyhyyden\ntunteet, semmoiset jotka meissä ihmis-lapsissa eivät peräti sammu\nmailman turhissa menoissakaan, johdatti hänen askeleitansa sinne käsin,\njosta kello kuului. Klaus olikin vielä nuoruuden, melkein viattomuuden\nijässä, ja hän oli äskein sanonut jäähyväiset kodollensa. Ei siis ihme\nollutkaan jos hänen sydäntänsä paisutti.\n\nLuostari-rakennukseen kuului myös vähäinen kappeli eli kirkko, johon\nkuka hyvänsä sai mennä rukoustansa tekemään. Se seisoi aina avoinna.\n\nKlaus astui sisälle. Useita vaha-kynttilöitä paloi täälläkin alttarilla\njuhlan tähden; ne valaisivat kaunista neitsy Marian kuvaa, joka oli\ntauluun maalattuna alttarin ylä-puolella. Tännekin oli suitsutettu\npyhää savua, ehkä kirkko ensi-katsannossa näytti ihan tyhjältä, ja\ntyhjä se olikin, paitsi että alttarin edessä nojausi polvillansa\nvaimonen henki.\n\n\n\n\nAgnes Lichtenau.\n\n\nKlaus seisahti ovelle, havaitessansa rukoilian alttarin juurella. Hänen\nei sopinut nähdä sen kasvoja, ne kun olivat käännetyt neitseen kuvaa\nkohden, vaan kaikki aavistukset sanoivat hänelle, että se oli sama\nilmestys, jonka hän kahdesti eläessänsä oli kohdannut ja joka hänen\nmieleensä oli tuonut niin erinomaisia liikunnoita.\n\nHänen ensimäinen päätöksensä oli käydä neidon luokse ja yhtyä hänen\nkanssansa anomaan pyhän äidin suosiota heille molemmille. Waan jalompi\najatus käski hänen jättämään rukoilevan neidon häiritsemättä. Ja sen\nhän olis tehnytkin ellei jotakin outoa olisi tapahtunut kirkossa, joka\npakotti hänen seisahtamaan.\n\nHänen mielestänsä näkyi alttari-kuva peittyvän; kynttilät sen edessä\nsammuivat yksi toisensa perään; ainoastansa etäämmälle jäi niistä\nmuutama vielä palamaan, ja niiden valo, yhdistyneenä sen vähän päivän\nvalon kanssa, joka tunki maalattuin klasien läpitse voipi tuskin\nhimmeästi näyttää mitä kirkossa tapahtui.\n\nNeito näkyi peljästyvän, mutta ei hän kuitenkaan nousnut\nrukous-asemiltansa, vaan painoi kasvonsa alttaria vasten, joten hänen\nirtaimet hius-kihermänsä jättivät hänen kaulansa paljaaksi.\n\nSe oli valkea, niinkuin -- valkeus.\n\n\"O carissima filia\", lausui syvä ääni, \"sinä olet unhoittanut pyhän\nMarian; hän ei tahdo sinua kuulla.\"\n\nNeito vavahti.\n\n\"Sinä olet paennut kotoas\", jatkoi sama ääni, \"ja, antaessas itses\nmatkalle outoon maahan, olet sinä menettänyt omaisuutes ja vapasukuiset\noikeutes.\"\n\nNeiti nousi rukoilevalta asemaltansa.\n\n\"Pyhä Maria on lukenut sen sinulle synniksi\", lisäsi se salassa oleva\npuhuja.\n\n\"Minä olen paennut väkivaltaa\", sanoi tyttö, \"minä olen orpo, vaan\nHeinrich Rathsmann on isäni ystävä, ja kun eivät ne minua suojelleet,\njoiden velvollisuutena se oli, niin minun täytyi paeta hänen kanssansa,\nvarjellakseni vapauteni, jos kohta omaisuuteni sillä menetinkin.\"\n\n\"Mutta sinä olet vihoittanut sen mahtavan ritari Eberkopfin, joka on\nmeidän pyhän kristi-kirkon paras ystävä, ja hän on saanut toimeen\nsen, että sinua pidetään väärä-uskoisena ja oikian kirkon helmasta\nlangenneena.\"\n\nKun muistamme että tätä puhetta pidettiin _Domenico_-veljesten\nluostari-kappelissa, heidän, jotka niinä vuosi-satoina olivat rajumpia\nväärä-uskoisten hätyyttäjiä kaikissa Europan maissa, jotka kuuluivat\npaavin alle, ja joiden vallassa ne hirmuiset tutkimo-oikeudet olivat,\nniin tämmöinen julistus kuului varalliselta sille, jota se koski.\n\n\"Pyhä Maria kantaa samaa mieltä sinua kohtaan, kuin hänen\nkirkkonsakin\", sanoi se outo puhuja; \"hän sammuttaa valonsa sinulta.\"\n\nJa ikäänkuin tuntumatoin tuuli olisi lennähtänyt kirkon läpitse, niin\nkaikki kynttilät sammui, ja syvä hämärä jäi siaan.\n\nMutta neidon silmissä muuttui kaikki synkeäksi; hän oli isätöin ja\näiditöin, ja vainottuna pahain ihmisten ahneudelta ja himoilta, oli\nhänen täytynyt jättää suloisen kotonsa ja matkustaa kolkkiin maihin,\njoissa hän kuitenkin oli toivonut saavansa elää rauhassa, vaan häntä\nseurasi sama vaino, minne hän ikänä joutui, ja kun itse pyhä neitsykin\nhänen kielsi, niin hän tunsi olevansa oikein hyljätty. Hänen silmänsä\npimenivät ja hän olis vaipunut siihen paikkaan, ellei joku outo,\nvoimallinen käsivarsi olis häntä pidellyt ja vienyt hänen pois...\n\nHän tunsi lempeän ilta-tuulen virvoittavan kasvojansa; kukkasten\nlöyhky tuli häntä vastaan. Hän avasi silmänsä, ja kirkkaasti laskeuva\nkesä-aurinko häikäsi niitä. Hänen edessänsä oli avara laakso, jonka\npohjassa joki juoksi; pitkin laaksoa oli huoneita, se oli Turku.\n\nHän istui kukkas-saran reunalla, _Dominico_-luostarin yrtti-maassa,\nWartio-vuorella. Sama voimallinen käsi oli vielä hänen tukenansa;\nhän ei uskaltanut katsoa kenen. Mutta sen omistaja kuiskasi hänelle\nlohduttavia sanoja ja vannoi lupauksia ja uhkasi olla hänen kostajansa,\nja se ääni oli hänelle tuttu; eikä hän voinut sulkea korviansa sen\nääneltä, eikä riistää itseänsä sen kädestä.\n\nNe kaksi nuorta tekivät lupauksia toinen toisellensa, niinkuin usein\ntapahtuu. Jos semmoiset lupaukset aina täyttyisivät, niin eipä mitään\npuuttuisi ihmisten onnellisuudesta mailmassa, vaan niitä löytyy\nkohtauksia ja tapauksia ja kovaa onnea ja rikoksia. Niinpä muuttuupi\nusein ne ihanimmat tulevaisuuden kuvat, joita nuoruudessa maalataan,\nkärsimisen ja onnettomuuden tauluiksi eli raukeavat sumuun, ilmaan.\n\nNeiti josta tässä on juteltu, oli Agnes Lichtenau. Hänen isänsä oli\nollut vapasukuinen ritari ja oli kuollessansa jättänyt tavaransa ja\nainoan tyttärensä erään ritarin huoleen, joka tahtoi yhdistää Agnesen,\nvastoin sen omaa tahtoa erään toisen ritarin kanssa, nimeltä Eberkopf.\nAgnes, jolla ei ollut ketään huolen-pitäjää, olis tietysti väkisin\nvaadittu myöntymään, vaan hän otti pakonsa Hansa-kauppiaan, Heinrich\nRathsmannin tykö, joka muinaan hänen isänsä eläissä oli siltä saanut\nsuojelusta, ja joka kiitollisuuden tunnosta taas otti vuorostansa\nsuojellakseen hyväntekiänsä tytärtä, sillä tavoin että Agnes seurasi\ntyttären nimellä häntä matkoillansa.\n\nNiihin aikoin pidettiin ahkerasti tutkinnoita niiden kanssa, joita\nluultiin vääräuskoisiksi, ja siinä oli jo kyllä syytä tuomioon, että\njoku tuli kanteen alaiseksi; ei häntä enää juuri mikään auttanut.\n_Dominico_-veljekset olivat paavilta saaneet kaiken tuomio-vallan\nnäissä asioissa ja moni ihminen pääsi hengestänsä, vaan kirkko\nrikastui, sillä tuomittuin omaisuus tuli kirkon omaksi.\n\n\n\n\nMerellä.\n\n\nKlaus Götrikkinen oli aikomuksessa tarjota itsensä kuninkaan\nsota-palvelukseen, ja oli sentähden jättänyt kotonsa. Sotaa käytiinkin\nItä-suomessa Novgorodia vastaan ja oli käyty jo monia kymmeniä vuosia.\nHänen oli nyt valita josko hän tahtoi lähteä Karjalaan tai jäädä\nTurun varustus-väkeen. Mutta hän kamoksui sitä urostöiden puutetta,\njoka häntä kukaties kohtaisi Turussa, jota viholliset harvoin tulivat\nhätyyttämään. Hän toivoi saada ansaita kunniaa ja kuuluisaa nimeä, jota\nkaikki nuorukaiset toivovat, erinomattain sotaisina aikoina. Sentähden\nhänen teki mielensä Karjalaan, jossa hänen oli tilaisuus sotia ritarien\ntavalla ulkona, tappo-kedolla, eikä tarvinnut kätkeytyä muurien\ntaka, niinkuin olis asia ollut Turussa. Hänen mieli-tekoonsa sinne\noli vielä toinenkin syy. Nykyistä sotaa Karjalassa pidettiin oikeana\npyhä-retkenä; Ruotsalaisissa oli herännyt into kääntämään Rooman uskoon\nei ainoastaan Karjalaisia, vaan itse Wenäläisiäkin, jotka tunnustivat\ngreikan oppia. Sepä into lähettikin pari kolme kymmentä vuotta sen\njälkeen kuningas Maunon Neva-joelle, menettämään laivoja ja ihmisiä.\n\nKlaus oli tehnyt päätöksensä jo ennen Turkuun tultuansa, ja hänen oli\ntäällä ainoastaan toimittaminen itsellensä pääsy Karjalaan niillä\naluksilla, joita usein lähetettiin Itä-suomeen, viemään väkeä ja\nsotatarpeita.\n\nEi sen päätöksen syy ollut siis se tieto, että Heinrich Rathsmann\nmyös aikoi purjehtia itään käsin, jonka tiedon Klaus sai Agnesta\npuhutellessansa.\n\nPäivää jälkeen tässä ennen juteltua tapausta kävi Klaus Götrikkinen S:t\nNikolaus-veljesten taloon, jossa Saksan kauppiaat ja Heinrich Rathsmann\npitivät majaansa. Hän aikoi puhutella viime-mainittua ja sopia hänen\nkanssansa matkasta samalla kauppalaivalla, koska ei kuninkaan aluksia\nlöytynyt, itäänpäin kohdakkoon purjehtivia.\n\nMutta tultuansa majataloon, sai hän kuulla sen ikävän ja kumman\nsanoman, että Heinrich Rathsmann tyttäreneen oli tiessänsä.\n\nDominicoveljesten uhkaukset, joita Heinrich Rathsmannikin oli\nsaanut kuulla, oli hänehen tuottanut sen aatoksen, että heidän oli\nTurusta joutumiseen purjehtiminen pois. Waan minne? Sitä ei kukaan\nSaksalaisista ilmoittanut hänelle, jota eivät tunteneet. Mutta heillä\noli toinen alus valmiina piakkoon lähtemään Wiipuria kohden, ja he\ntarjosivat hänelle siinä tilaa, josta Klaus myöskin paikalla sopi\nheidän kanssansa.\n\nPalattuansa linnaan, näki Klaus sen tornista laivan purjehtivan kaukana\nluotoin takana.\n\nSe oli se, jossa Agnes ja hänen suojeliansa pakenivat Turusta.\n\nSe joutui yhä etäämmälle ja etäämmälle, kunnes se viimein katosi\nnäkyvistä.\n\nKolmen päivän perästä teki Klaus itse aluksella matkaa pois Turusta.\n\nSe oli aamulla varhain siihen aikaan vuodesta, jolloin päivä on pisin\nja yö lyhin.\n\nAurinko oli äskein noussut ja sen kanssa hento itätuuli, joka täytti\npurjeet ja saatti laivan vähitellen linnan sivutse ja Ruissalon sivutse\nja niiden muiden luotoin, jotka ovat sioitettuina molemmin puolin Turun\nkulku-vettä.\n\nMeren luonnossa on jotain viettelevää, ja suloista, sillekkin joka sitä\nalati kulkee, saati sille, jota sen aallot ensi kerran hyväilevät.\n\nHupaista on arvata, miten ihmiset ensin alkoivat merta kulkea. Mies\nvaelsi vuorimaita, aromaita, metsämaita. Kaikki oli hänelle tuttua,\nyhtäläistä. Ei hän mitään peljännyt, sillä hän voi taistella vihamiehen\nkanssa ja erämaan petoin kanssa, hän oli opettanut itse jalopeuran\nhäntä pelkäämään.\n\nHän vaelsi ja vaelsi, ja etsi uusia, outoja, ennen ei nähtyjä esineitä.\n\nNiin metsä viimein aukeni, ja hänen edessänsä oli taivas -- ei taivas,\nvaan meri, ihana, avara meri, sininen kuin taivas.\n\nMiestä vapistutti, ei pelko vaan joku outo tunto.\n\nHänen edessänsä leveni se lempeä, se kaunis, se liehakoitseva, se\npettävä alku-aine, jonka pinta toisinaan on sileä ja tyven niinkuin\nikuinen rauha, ja taas toisinaan vahtoava ja jyryävä hirmuisessa\nvihassa, uhaten niellä sen onnettoman, joka on rohjennut luottaa hänen\nkauniisen muotoonsa.\n\nSen vihaa ja uhkauksia ei mies kuitenkaan ikänä ole peljännyt. Mutta\nkun sen kansi on sileä ja kuvastaa taivaan tähdet, silloin se tuottaa\nmieleen kaikkein oudommat tunteet.\n\nWaan ihmiset ovat sittekin uskaltaneet ruveta matkustelemaan sen\naaltoilevalla selällä.\n\nHe alkoivat kulkunsa purtiloilla ja ruuhilla pitkin rantoja, nyt he\novat rakentaneet Leviathanin.\n\nKlaus Götrikkinen oli ensi kerran meren kannella. Sen muoto ei nyt\nollut erin vihainen eikä erin lempeä.\n\nWähäiset laineet kimaltelivat aamu-auringon säteissä, vaan\nnuorukaiselle se kuitenkin oli outoa ja ihmeellistä, se aava avaruus.\n\nEi se kuitenkaan yhdellä erällä ollut hänelle kokonaan avoinna. Matka\nkävi salmien läpitse ja luotoin sivutse, joissa tammet, jalavat\nja pihlajat lehotti. Aluksen tie oli vähän sen luontoinen kuin\ntavallisella Suomen järvellä. Wasta etäämmällä näky-ala aukeni.\n\nKlaus nojausi laivan partaalle, katsellen laineitten leikkiä. Hänen\nomat ajatuksensa lentelivät tuulen kanssa teitä tietämättömiä.\n\nWaan pian hän heräsi unelmistansa, kun aluksen toisella puolen nousi\ntora ja kähinä. Siellä oli laivamiehet erään juutalais-raukan kimpussa,\njoka kauppalaukkunensa myös oli matkalla Turusta. Niihin aikoin luuli\nkuka hyvään saavansa kiduttaa sen onnettoman kansan hajonneita jäseniä,\njotka kaupanteollansa eleskelivät joka maassa; ja joiden kukkaroissa\noli maiden ja valtakuntain rahat silloin, niinkuin ne nytkin ovat.\n\n\"Sinä Judas Iskariot\", pauhasi yksi merimies, \"pidät hirmuisen parran,\neikä sitä ole otettukaan lukuun, silloin kun sinulta makso määrättiin\nkulustas tässä laivassa. Maksa nyt senkin edestä.\"\n\nJa hän nypisti ukon partaa.\n\n\"Jos myrsky nousee tällä matkalla\", lausui toinen, \"niin aallot sen\ntäyttävät, ja se painaa meidän jokaisen upposalle.\"\n\n\"Se on siis tervattava\", huusi kolmas, \"ettei hän läpäse.\"\n\nJa mies tarttui tahrimeen, tervataksensa ukon parran.\n\n\"Oh Abrahamin Jumala\", huokasi ukko tuskissansa, \"katso Israelia, hän\nasuu pakanain seassa, ja ei löydä lepoa, kaikki hänen vihollisensa\npahasti menevät hänen kanssansa.\"\n\n\"Hän sanoo meitä pakanoiksi, se kirottu roikale\", huusivat merimiehet,\n\"annetaan hänelle kelpo kuritus.\"\n\nHe aikoivat käydä Israelin lapseen, mutta Klaus jouduttihe väliin.\nLaivuri oli yön valvottua mennyt kastariin levolle, ja epäiltävä oli\nmiten hän koko riitaan olis sekaunut.\n\n\"Mitä teidän on hänestä?\" kysyi Klaus, hiljaisesti, asettuen ukon\neteen; \"jättäkää hän rauhaan.\"\n\n\"Oh, Daniel!\" huokasi vanha Simeon.\n\n\"Kuka se meidän maitosuu käskiämme on?\" kysyi häjympi merimiehistä.\n\n\"Ei se koske sinua kuka minä olen\", sanoi Klaus; \"minä käsken ja sinä\ntottelet.\"\n\nMiehet seisahtivat katselemaan näiden kahden riitaa. Heidän ei\nmielestänsä sopinut kaikin käydä yhden päälle joka uskalsi puolustaa\nitseänsä. Niin eriskummaiset ovat miesten tuumat kunnia-asioissa. Sitä\nhe kaikin hätyyttivät, joka ei ollenkaan voinut itseänsä puolustaa,\nvaan sen päälle, joka uskalsi vastustaa heitä, eivät he yhtäaikaa\nkaikin kehdanneet käydä.\n\n\"Wai sinä käsket ja minä tottelen\", ärjäsi se vihaisin merimiehistä,\nja hän tavoitti nuorukaista suurella nyrkillään, vaan havaitsi itsensä\naivan samassa hetkessä, yhdellä lyömällä, makaavan pitkänänsä laivan\nkannella.\n\n\"Oh David!\" huokasi Israelitaa.\n\nLuultava oli että merimiehen toverit nyt olisivat käyneet kostoon\nhänen puolestansa, mutta raakoja kuin he olivat, niin heillä\nkuitenkin oli sen verran jaloutta, että he katsoivat sen voitetun\nmerimiehen yksinään syypääksi ja Klausen syyttömäksi. Heitä pakoitti\nmyös nuorukaisen urhollisuus pitämään häntä kunniassa, joten he\nkatsoivat toverinsa kovan onnen ansaituksi. Se taas puolestansa oli\nsaanut tuntea Klausen käden, eikä häntä enää maittanut sen kovuutta\ntoistamiseen koetella. Sovinto siis pian tehtiin sotivain välillä, ja\nvaikka merimiehet olisivat mielellänsä antaneet vanhan Simeonin maksaa\nheille sotakulunkia, niin eivät he enää kehdanneet, eivätkä juuri\nuskaltaneetkaan häntä kiusotella.\n\nRauha oli niinmuodon yleinen laivan kannella.\n\nJa rauhassa hyppeli itse laivakin myötä-hankatuulella laineitten yli,\nja oli jo vähitellen kääntänyt keula-riukunsa lännestä etelää kohden.\n\nIlma oli ollut lämmin, ja aurinko oli jo useat viikot näyttänyt\nkasvattavan ja elähyttävän voimansa.\n\nMutta täällä pohjolassa tapahtuu usein, että kun aurinko luulee\npääsneensä parhaalle voitolle, ja aikoo palata maan etelä-puoliskoa\nlämmittämään, niin silloinpa tulee Pimentolasta se kylmä, kuolettava\nhengen-veto, joka saattaa meren aaltoilemaan ja jähdyttää auringon\nsäteet ja tekee hallan-panolla nuorista hedelmöitsevistä tähkäpäistä\nlopun.\n\nNytkin tuli päivän seisahduksen aikana se jäinen henkäys pohjaisesta,\nja peitti taivaan ja auringon synkeillä rae-vaaruilla.\n\nMyrsky nousi ja meri rupesi ankarasti kuohumaan.\n\nSen aallot nousivat nousemistaan ja virtailivat ensinnä vähempinä\nvalko-päinä haahden perä-keulaa ja laitoja vastaan; mutta pian ne\nkohosivat monta vertaa korkeammalle laitoja ja nostivat aluksen\ntoisinaan ylös harjallensa, ja taas toisinaan he sen paiskasivat syvään\nsyvyyteen.\n\nRakeitten sade pimenti koko lakeuden ja peitti näky-alan. Purjeet\noli riistettävät, ettei laiva uppoisi. Tuuli vinkui nuorissa ja\npurje-pielissä, jotka notkistuivat ja tärisivät myrskyssä.\n\nMatkasta ei enää ollut lukuakaan, kun vaan päästäisiin raju-ilman\nedellä pakoon, ettei hukuttaisi.\n\nSiihen aikaan ei vielä yleisesti käytetty kompassia, vaikka se jo oli\ntunnettu, eikä siis laivamies tiennyt minne oli kulkua pitää, jos\nniin tapahtui, että sumu eli sade peitti näky-alan, taikka jos oltiin\naavalla merellä, jossa ei muuta näkynyt kuin vesi ja taivas.\n\nSelkeällä säällä otti perämies osviitan yöllä tähdeistä ja päivällä\nauringosta; mutta kun ne olivat näkymättömissä, puuttui häneltä kaikki\nohjeet.\n\nNyt siis oli haahden kulkeminen silmissä-sokein Itämerellä, ilman\ntiestä vähääkän tietämättä, ollen joka hetki vaarassa nieltää aalloilta.\n\nSiihen aikaan oli merimies paljoa enemmän kuin nyt ilman ja aaltoin\nvallassa; ei silloin vielä käyty valtamerta Indiassa eikä Amerikassa.\nNyt voi purjehtiva jotenkin vastustaa vaaroja täydellisemmästi\nrakennetuilla aluksillansa, syvemmällä purjehdus-taidollansa,\nmeri-kartoilla, aika-mittareilla, näkö-putkilla, kompasseilla,\nhöyry-voimalla j.n.e.\n\nTässä mainittuin purjehtijain oli asia laskeuta tuulen vietäväksi,\nkunnes se vähän asettuisi. Waan ei se asettunut moneen vuorokauteen,\njoten laiva kulki yhä täydellä vauhdilla etelää käsin, päin vastoin\naivottua matkaa, joka olisi ollut Wiipuria kohden. Perämies oli aikonut\nvälttää Suomen vaarallisia saaristoja, mutta sillä tavoin hän viimein\nlähestyi Saksan maan hietaisia rantoja, joilla vaara oli yhtä suuri.\nLoppu tästä matkasta tulikin se, että alus joutui haaksirikkoon, ja\nettä harvat sen päällä kulkevista pääsivät maalle hengissä, vaan niiden\nharvain seassa oli kuitenkin Klaus Götrikkinen. Emme huoli kertoa\nsen haaksirikon erinäisiä tapauksia; mainitsemme vaan että tämän\njutun pää-asiat tulevat tästedes tapahtumaan Suomesta ulkona, elikkä\nSaksanmaalla, jossa ensiksi tapaamme Klaus Götrikkisen haaksirikosta\npelastettuna, vaan kuitenkin aivan neuvotoinna miettivän ikävää\ntilaansa. Hän oli erinäisen luonnon kohtauksen tähden joutunut tänne,\neikä hänelle ollut muuta jäänyt jälille kuin miekka sivullensa. Tosin\noli se hyvä vapauden merkki kyllä, ja niihin aikoin paras asian-ajaja;\nmutta vaikka hän siihen pani suurimman luottamuksensa, niinkuin\ntavallisesti jokainen mies-puoli silloin, niin ei hän kuitenkaan voinut\npoistaa tällä hetkellä tyköänsä sitä aatosta, että hän oli varsin\nyksinänsä, viskattuna kauvas meren taa kotomaastansa.\n\nNäin alakuloisena ollessansa, tunsi Klaus jonkun laskevan kätensä hänen\nolkapäällensä. Käännähtyen sen puoleen, havaitsi Klaus vanhan Simeonin,\njonka hän luuli hukkuneen haaksirikossa, aivan elävänä luonansa.\n\n\"Katso sinä nuorukainen\", lausui ukko, \"sinä teit minulle hyvän työn,\nsemmoisen, jonka harvat sinun kaltaises tahtoisivat osoittaa meidän\nvainotulle suvulle. Nyt minulla on tilaisuus sen sinulle palkita.\"\n\n\"Jos se olis palkinnon tähden tehty\", vastasi Klaus, epäillen, \"niin\nmillä sinä sen palkitsisit?\"\n\n\"Milläs vaan tahdot\", sanoi Simeon, \"minulla on suuri valta.\"\n\nKlaus luuli havaitsevansa vanhuksen olevan mielen viassa, johon hän\nkaiketi oli tullut äskeisessä henkensä vaarassa.\n\nKlaus ei tiennyt, että semmoinen kerskaus niihin aikoin voi olla\nhyvinkin totta. Sentähden hän sanoi puoleksi leikillä, puoleksi todella:\n\n\"Jos sinulla on niin suuri valta kuins sanot, niin toimita minä kotiin.\"\n\n\"Sitä valtaa ei minulla ole nyt, vaan ehkä kukaties pian kyllä. Ano\njotain muuta.\"\n\n\"Noh, toimita minulle hyvin ratsastettu hevonen\", sanoi Klaus.\n\n\"Sen pitää saamasi\", vakuutti Simeon, ja kutsui nuorukaista seuraamaan\nhäntä, jonka Klaus Götrikkinen myös teki, koska ei hänellä muutakaan\nollut työksi ottaa, eikä hän ymmärtänyt kantaa sitä vihaa juutalaisia\nkohtaan, jolla kaikki sen aikaiset kohtelivat heitä.\n\nHe matkustivat niitä kolkkia ja sumuisia alankomaita Itämeren\neteläisellä rannalla, jossa asujamet taistelevat meren kanssa vallasta\nmaan yli, vaan jossa samat asujamet yhä ovat leikanneet satoisia\nlaihoja ja niittäneet voimakasta heinää.\n\nSimeonin rahoilla saatiin hevoset, ja nyt he molemmin riensivät sitä\nkaupunkia kohden, joka niinä vuosisatoina hallitsi Itämeren aaltoja, ja\njonka porvarit säätivät lakia Ruotsin ja Wenäjän valtioille.\n\nHe tulivat Lübeckin mahtavaan kaupunkiin.\n\n\n\n\nTappo-kedolla.\n\n\nMuutamme lukian ja itsemme keisarilliseen leiriin. Waan niitä löytyi\nsilloin kaksi leiriä, niinkuin kaksi keisariakin. Yhdessä hallitsi\nLudovik, Bayerin suvusta, toisessa Fredrik, Itävallan tai Habsburin.\nHe kävivät keskenänsä sotaa, joka oli hävittänyt suurta Rooman\nkeisarikuntaa jo kahdeksan vuotta; vaan mailma ei tiennyt kumpi näistä\nkahdesta oli keisarina pidettävä. Koko Saksanmaa oli se keisarillinen\nleiri, jaettu kahteen osaan. Nyt nämät taisteliat olivat kuitenkin\nlähimpänä toinen toistansa miten milloinkaan. Inn-joki ainoastaan oli\nheidän välillänsä.\n\nJos luomme silmäyksen näihin kumpaankin leirin osaan, niin näemme siinä\nparhaan kuvan mitä nähdä taitaan sen ajan sivistyksen mitasta ja elämän\nlaaduista. Tuolla Habsburin leirissä eletään hauskasti ja irstaasti,\njokainen lahko-kunta tapansa jälkeen. Hevois-syöpäläiset Ungarit ja\nkoiran-syöpäläiset Kumanit leikkelevät nuotio-valkeilla liha-ruokiansa;\ntoiset koettelevat joutseinsa jäntevyyttä, silmäinsä ja kättensä\ntarkkuutta. Tuolla ratsastaa jalo ritarien joukko, rautavaatteissa.\nEnsimäinen heistä on kaikkein jaloimpi ulkoa nähden.\n\nHänen sotisopansa kiilti kullasta ja hänen kypärillänsä välkkyi kotkan\nkuva, joka oli valtakunnan vaakuna. Kypärin-silmikko kun oli avoinna,\nniin miehen kasvot olivat näkyvissä, sen ajan kauniimman miehen\nkasvot. Hänen silmänsä iskivät tulta, niinkuin jostain erinomaisesta\nkiivaudesta, ja hän seisahdutti uljaan sota-oriinsa, joka oli\nennättänyt pari askelta niiden kahden ritarin edelle, jotka hänen\nrinnallansa ratsastivat.\n\nSitäkin näytti kyllästyttävän se yleinen hitaisuus ja se kampitteli\nja teijasi rajusti herransa alla, joka sen kuitenkin osasi taitavasti\npidellä. Ritarit seisahtuivat vähäiselle mäelle Inn-jokea lähellä,\njosta heillä oli avara näky-ala toiseen leiriin.\n\n\"Minä sanon sinulle, veljeni Heinrich, ja sinulle von Pilichdorf\",\nlausui se kaunis ritari niille kahdelle hänen rinnallansa, joista\ntoinen oli vanhahko mies ja toinen nuorukainen, \"minä sanon teille\nmolemmille, että meidän on paikalla käyminen tappeluun Ludovikin\nkanssa, ilman veljeäni Leopoldia odottamatta; minä pelkään muuten että\ntuo kavala Ludovik pakenee ennenkuin Leopoldi tuleekaan.\"\n\n\"Parempi on\", vastasi se vanhempi ritari, joka ratsasti hänen oikealla\nkädellään, \"parempi on, että me hänen likistämme kahden sota-joukon\nväliin ja teemme hänestä sillä tavoin lopun, kuin että heittäisimme\nnykyjään saadut etumme onnen kaupaksi. -- Jos vaan herttua Leopoldi on\ntulossa...\"\n\n\"Siitäkään emmä ole aivan vakuutettu\", sanoi se kaunis ritari, \"ja minä\nolen tämän keisari-kruunun tähden saattanut jo niin monta leskeksi ja\norpolapseksi ja tehnyt niin paljo vääryyttä kristityille että minulla jo\non syytä toivoa tästä sodasta loppua. Mitä siitä luulet, Heinrich?\"\n\n\"Minä --\", vastasi nuorukainen, \"-- minä toivon pääseväni tappeluun\nhuomenna.\"\n\n\"Tapahtukoon siis huomenna sinulle toivos jälkeen -- ja minulle.\"\n\n\"Joska se huomispäivä jo koittaisi!\"\n\nAurinko oli laskemassa ja heitti viimeiset säteensä leirien ylitse ja\nsotaväen ylitse ja lakeuden ylitse.\n\nHuominen aurinko oli tuova myötänsä verisen sodan samalle lakeudelle.\n\nWaan toisessa leirissä ei liikunto ollut vähempi. Siellä oli ikään\nmonenlaista kansaa, koottuna yli koko Saksanmaan, ja vielä ulkoakin, ne\nlahkot, joita Bohemian kuningas Johannes oli tuonut Ludovikin avuksi.\nTäälläkin löytyi vasallia ja palkka-väkeä, ritaria ja joutsi-miehiä,\nratsumiehiä ja jalka-väkeä. Ajat olivat muuttuneet entisestä.\nSaksanmaa, niinkuin muutkin maat, joissa sotia käytiin, oli täynnä\npalkka-väkeä, ja yksin ritaritkin taistelivat palkan edestä, mikä ennen\nei ollut tavallista, silloin kun vasallit seuraavat lääni-herroja\nainoastaan kukin maansa puolesta. Nyt olivat sodat muuttuneet miesten\nparhaaksi elatus-keinoksi, kun alati sotia käytiin ruhtinasten välillä\nja ritarien välillä ja kaupunkein välillä. Moni heistä oli kuitenkin\nunohtanut omat riitansa näiden kahden tähden ja asettunut toisen taikka\ntoisen puolelle.\n\nKeisari Ludovik ei ollut hetikään niin pulskea mies kun hänen\nvastustajansa Fredrik, eikä hänen käytöksessänsäkkään ollut sama\nsotaisa jalous. Hänen muotonsa oli jotenkin tavallinen, ja hänen ikänsä\noli yksi ja kolmekymmentä vuotta. Hänellä oli tummat kiherät hiukset,\nvaan niin ohkaiset, että pää oli laelta ja otsalta vähän paljas. Hänen\nnenänsä oli jotenkin leveä ja latuskainen, niin ettei sitä sopinut\nkehua kauniiksi, mutta hänen silmänsä olivat suuret ja kirkkaat ja\nhänen otsansa ilmoitti että sen alla eli ajatuksia, mietteitä ja\nkeinoja. Hänen mittansa oli tavallisen miehen mitta, hänen hartiansa ja\nrintansa tukevat ja voimalliset. Yleensä oli hänen muotonsa semmoisen\nmiehen, joka tavallisesti onnistuu yrityksissänsä, jota vastaan hänen\nvihamiehensä kauneus ilmoitti sitä ylevyyttä ja jaloutta, joka saattaa\nomistajansa häviöön.\n\nLudovikin oli puku alhaisempi kuin Habsburgin herttuan; ainoastaan\nsininen haljakka valkosilla ristillä oli hänen yllänsä.\n\nHän käveli edes-takasin leiri-majassaan, ja puhutteli vanhaa\nherras-miestä tavallisessa sotapukumessa.\n\n\"Niin, mitäs luulet, Seifrid\", kysyi keisari Ludovik, \"onko meillä\nvoiton toivoa, jos käymme otteloon Habsburien kanssa?\"\n\n\"Woitto on Herran kädessä\", vastasi hurskas Seifrid, \"mutta, päättäen\nminun köyhällä järjelläni, ei olis voitosta epäileminen, ellei meitä\npuserreta kahdelta puolen.\"\n\n\"Niin minäkin luulen, kaiketi sentähden että minulla on halu saada\nlopun tälle kiistalle; vaan sinun, hyvä Schweppermann, minä annan\njohdattaa sotajoukkoni huomenna, jos tästä tappeluun mennään.\"\n\n\"Armollinen herra\", vastasi Seifrid Schweppermann, \"minä olen\nalhaisesta säädystä, ehkä olenkin ritari, mahtanevatko teidän\nsuuri-sukuiset minua totella?\"\n\n\"Totella?\"\n\nTässä Ludovikin silmät säkenöivät, vaan ainoasti yhden räpäyksen; pian\nne taas saivat entisen levollisen katsantonsa, ja hän sanoi:\n\n\"Minun velvollisuuteni on toimittaa niin että jokainen noudattaa minun\nsanani; katso siinä vaan, että sotaväki tulee siihen järjestykseen että\nmeillä on toivo voitosta.\"\n\nTässä heidän keskustelonsa katkaistiin. Ulkona leirissä kuului outo\nrähinä ja nauru, joka läheni keisarin sotamajaa. Molemmat kävivät ulos\nmajasta katsomaan, mikä ilo leirissä oli. Ja syytäpä siellä olikin\nnauruun, sillä yksi munkki, joka nähtävästi ei eläissänsä ennen ollut\nratsastustaitoa koetellut, tuli nyt toussuttaen hevosen selässä, jonka\njuoksua sotamiehet jouduttivat miten taisivat lyömällä ja ruoskimalla,\nkunnes se tottumaton ja horjuva ratsastajaparka vihdoin putosi\nhevosesta kentälle, aivan keisarin eteen.\n\nÄllistyneenä ei munkki ensin tiennyt mitä tehdä, vaan kun hän vähän\ntointui, niin hän sai kauhtanansa hiasta kirjoituksen, jonka hän\nkurotti keisarille.\n\nMunkki, joka sen kirjoituksen kurotti keisarille, oli Fürstenfeldin\nluostarista. Weljekset mainitussa luostarissa olivat nimittäin\nryöstäneet airuen, jonka herttua Leopold oli lähettänyt veljellensä\nFredrikille kirjoituksella, joka ilmoitti että hän, Leopoldi,\njoukkonensa teki rientämällä tuloa, päästäksensä yhtymään veljensä\nkanssa. Luostarilaiset päättivät lähettää tämän sanoman, ei\nFredrikille, jolle se oli aivottu, vaan Ludovikille, ja niin oli tämä\nmunkki-parka tullut leiriin suureksi iloksi ja huviksi joutilaille\nmiehille, jotka ihastuksella pitivät huolta siitä että hänen hevosensa\npysyi täydessä juoksussa, kunnes hän viimein päästyänsä tuskalla ja\nvaivalla määränsä päähän, horjahti hevosestaan keisarin jalkain juureen.\n\nLudovik voi tuskin pitää vakaisen katsannon, nähdessään kaapu-miehen\nedessänsä pitkänään ja hengästyneenä. Waan hetken silmäiltyänsä\nkirjoitusta jonka munkki hänelle oli tarjonnut, muuttui hänen muotonsa\nkylläkin vakaiseksi, ja kääntyen Seifridin puoleen lausui hän:\n\n\"Arpa on heitetty, Leopold on tulossa; mutta ennenkuin hän ehtii, niin\ntällä kentällä on tappo tapahtunut; olkoon sitte sota-joukkoin Jumalan\nkädessä kenelle voitto, kenelle häviö. Ja nyt, Seifrid, riennä sinä\njärjestämään ja valmistamaan huomista juhlaa!\"\n\nSeifrid Schweppermann kumarti keisarille ja kävi täyttämään tärkeätä\nkäskyä. Ludovik astui majaansa.\n\nKlaus Götrikkinen oli myös äskein ilmestynyt tähän Ludovikin leiriin.\nHän kuului Trierin arkkipispa Balduinin väestöön, jossa löytyi uljas\nritarijoukko pohjais-Saksasta ja Rheini-joen tienoilta. Klaus oli\nyhtynyt näiden kanssa palkan edestä, niinkuin kaikki sekä ritarit että\nmuutkin.\n\nSe oli Syyskuun 28 päivää vastaan yöllä v. 1322.\n\nKlaus mietti ensi kerran yötä tappo-päivän edellä. Tosin hän jo\nmonesti oli saanut koetella miehuuttansa sekä kotona että muualla.\nHän oli Satakunnan saloilla kaatanut metsän kultasen kuninkaan, ja\nmatkansa täällä ulkona ei myöskään ollut niin rauhallinen että hän\nolis pääsnyt rohkeuttansa koettamatta. Waan kuitenkin oli semmoinen,\nkuin huomispäivä lupasi olla, hänelle aivan outo ja tuntematon.\nHänen tapasikin puoli-yö hereellä; ei kuitenkaan miettivänä huomisen\ntapauksia, niinkuin olis sopinut luulla, vaan muisteleva nykyisin\nelettyjä aikoja.\n\nNiitä olikin hänellä vasta nyt monesta ajasta loma miettiä yön\näänettömyydessä.\n\nSyys-tähdet pilkottivat taivaalla ja kuu vaelsi punaisena sen reunalla,\nväliäkuin puuttuisi häneltä voimia nousta korkeammalle katselemaan\nniitä lepääviä, joista tuhansia kenties tulevana yönä oli nukkunut\nikuiseen uneen.\n\nKlaus rötkötti tanterella, niinkuin kaikki hänen kumppaninsakin,\ntäydessä sotapuvussa; hevosensa oli hän liekanut käsivarteensa. Se\nsöi apettansa pääkontista samoin kuin toisetkin hevoset, ja heidän\nhammastensa karskutus kuului pitkin leiriä yön hiljaisuudessa, paitsi\nmajain tykönä, joissa syömärien ja juomarien rähinä oli ylinnä.\n\nKlaus katseli appavaa hevostansa, jonka hän oli saanut juutalaisen\navulla. Hän muisti kuinka ukko kiitollisuudesta oli tarjonnut hänelle\nhevosen hinnan lahjaksi, vaan miten hän jouduttuansa ansiolle oli\nmaksanut ne rahat takaisin, syystä ettei hän tahtonut ottaa mitään\nlahjaksi juutalaiselta.\n\nHänen johtui mieleensä käynti Lübeckissä ja miten Hansa-kauppiaat\nsiellä olivat häntä suositelleet. Hän oli kohdannut Rathsmannin, joka\nniin ikään tuulen ja veden ajamana oli tullut sinne, ja hän katsahti\ntaivasta kohden -- siellä pilkottivat tähdet kirkkaammin hänen\nmielestänsä ja iskivät hänelle silmää -- hän muisti Hansa-kauppiasten\npidot, heidän verkavaatteiset huoneensa, heidän silkillä ja\nsametilla katetut istuimensa, heidän kultaiset maljansa ja hopeiset\npöytäastiansa. Waan hänen oikea valveilla pitävä muisteensa oli neidon\nkuva, sen Agnes Lichtenau'n jonka hän taas oli tavannut Lübeckissä\nja jolta hän oli saanut muisto-merkin, niinkuin silloin tapa oli\nnuorukaisten ja neitoin välillä, niiden jotka olivat luvanneet\nuskollisuuden toinen toisellensa.\n\nHänen mieleensä johtui sitte, kuinka hän taas oli erinnyt neidosta, ja\nmiten sen oli ollut suru silmissä ja sydämessä, niinkuin hänenkin.\n\nJa nyt hän kulki aatoksissaan pitkin Rheini-jokea, ja hänen silmäinsä\nohitse käyskeli viina-mäet ja hedelmäpihat, linnat ja kaupungit, sekä\nasutut että hävinneet. Monta juttua ja satua, niistä linnoista, joita\nhän oli kuullut kerrottavan, juoksi taas hänen muistonsa läpi.\n\nSitte hän otti uudestaan ollaksensa leikki-sodassa, torneri-kedolla,\njossa ritarit ja vapasukuiset olivat pirstoneet keihäitänsä, ja\nsyöksennelleet toisiansa hevosesta, ja jossa toverit olivat rikkoneet\ntoverinsa raajoja.\n\nHän muisti niiden taisteliain joukossa yhden julman ritarin, jota hän\nkuuli nimitettävän Eberkopf.\n\nHän olis mielellään syösnyt sen miehen hevosesta ja vaikka halkaisnut\nsiltä pään; mutta pahaksi onneksi häneltä vielä puuttui täysi ritarin\narvo, jottei hän pääsnyt sen kanssa miekkasille. Tosin oli hänelle jo\nmiehuutensa tähden tarjottu kultaisia kannuksia; vaan hän oli päättänyt\nodottaa kunnes hän ne ansaitsisi oikialla sota-kedolla, jotta hän niitä\njulkiaisi näyttää kotomaassansakin, johon hän usein tunsi kovan ikävän.\n\nEi hän kuitenkaan voinut jättää Eberkopfia vähän muistuttamatta, vaan\nlennähytti hevosessaan hänen rinnallensa ja näyttäin kädellänsä\npunaista nauha-ruusua, joka oli kiedottuna hänen kypärinsä sulkain\ntyveen, lausui hän; \"Agnes Lichtenau!\"\n\n\"Agnes Lichtenau\", sanoi Eberkopf, ja nähden nauha-ruusun, ymmärsi hän\nkohta mikä nuorukaisen mielessä oli. Hän sieppasi heti miekkansa.\n\n\"Teidän on odottaminen\", sanoi Klaus, \"ellette tahdo näiden kanssa\nkilvan ratsastaa.\"\n\nHän näytti kannuksiansa, jotka hohtivat paljon enemmän hopialta kuin\nkullalta.\n\n\"Liemen-parta!\" ärisi ritari ja heitti sota-sormikkaansa nuorukaiselle\nvihan-merkiksi.\n\nKlaus teki samoin ja huusi:\n\n\"Me kohtaamme piakkoon toinen toisemme!\"\n\n\"Tapahtukoon niin\", vastasi ritari, \"mutta se on sinun viimeinen\npäiväs.\"\n\nKaikki tämä muistui nyt hänen mieleensä yön hämärässä; hän koetti\nkädellänsä poveensa, ja otti sieltä sen sota-sormikkaan, jonka hän oli\nsaanut vihan merkiksi; vaan hänen täytyi sen uudestaan kätkeä entiseen\ntalteensa, kun hänen kannuksensa ei vieläkään olleet kullasta.\n\nSitte hänen aatoksensa viivähteli monessa muussa tapauksessa, vaan ne\nkaikki olivat hänen mielestänsä vähemmän arvoisia.\n\nTähtein valo kävi aina himmeämmäksi, kunnes ne viimein tykkänään\nsammuivat; uni oli, näet, painanut hänen silmänsä kiini. Hevosen\nkarskutus kuului vielä hetken aikaa hänen korvissansa, mutta sekin\ntaukosi, ja pian ilmoitti tasainen hengen-veto, että nuorukainen oli\nunien hienoissa helmoissa unhottanut sekä eiliset että huomiset päivät.\n\nJoka ajallansa on ollut eri tapansa sodan käynnissäkin. Tosin on sodan\npäätarkoituksena aina ollut tappaa miehiä jota enemmän sitä parempi;\nvaan tappamisen keinot ja välikappaleet ovat olleet vaihettelevaiset.\nNyt annetaan kanuunain ja kiväärien lakaista etäältä lakeus puhtaaksi;\n14:a vuosisadalla täytyi miehen kajota mieheensä. Silloin vaadittiin\njokaiselta erityiseltä voimaa ja miehuutta; nyt voi heikkokin ja\npelkuri tehdä työnsä, jos hän osaa virittää ja laukaista tuli-putkensa.\nMutta silloin löytyi kuitenkin pelkuria yhtä hyvin kuin nyt saattaa\nlöytyä urhollisia sotamiehiä. Waan täydellistä urhollisuuden puutetta\nei milloinkaan nähdä kansain historiassa paitsi silloin kun he ovat\nriutumassa ja häviämässä, niinkuin muinainen Rooma viimeis ajoillansa.\n\nSyyskuun 28 päivä koitti idässä. Sumu peitti lakeuden, jossa monet\ntuhannet olivat viettäneet yötä, odottain riidan ratkaistusta, kunniaa\ntai kuolemaa tänä päivänä.\n\nAurinko ei ollut vielä täydellisesti ylhäällä kun mies-tappo jo raivosi\npitkin laveata Ampfingin ketoa, Inn-joen varrella.\n\nKeisari Ludovik, pelvostako vai muusta syystä, ei käynyt itse otteloon.\nHän pysyi sivummalla yhdentoista ritarin kanssa, ja oli antanut\nvaltio-lipun sotaherra Schweppermannille. Seifrid Schweppermann oli\nmäärännyt missä järjestyksessä kunkin joukon oli sotia.\n\nFredrikin puolella oli yhtä varhain päästy liikkeelle. Sieltä tuli nyt\nrautaan ja teräkseen puettua ritaria ja 30 tuhatta miestä, neljässä\njoukossa. Fredrik itse johdatti valta-lippua, hänen veljensä Heinrich\nja sotaherra Pilichdorf Itävallan väestön, ja Walseen veljekset\nUngarien ja Kumanien sekä Salzburgin pispan joukot.\n\nItse tappelu alkoi siten että se sotaisa Bohemian kuningas, väkensä\netu-miehenä, täydellä vauhdilla karkasi Salzburgilaisiin, joista satoja\nmiehiä ensi-hyökkäyksessä keihästettiin taikka syöstiin ratsuilta ja\ntallattiin hevoisten jaloissa. Loput hajosivat ja pakenivat oikealle ja\nvasemmalle puolelle.\n\nBohemian kuningas riensi nyt voiton kiivaudessa edelleen ja lähestyi\nUnkarilaista, jotka hiiskahtamatta häntä odottivat tiveässä rivissä.\n\nHän valmistihe jo keihäällänsä syöksemään miestänsä; samoin jokainen\nhänen seuraajistansa. Heittokeihään mitta olikin enää hänen etu-rivinsä\nja vihollisten välillä; muutama karku-askel vielä... ja yhdessä\nsilmän-räpäyksessä synkistyi koko ilma heidän edessänsä, rauta-paidat\nkalahtivat ja viisi-sataa miestä Bohemian joukosta makasi hevosineen\npäivineen sotakentällä.\n\nUngarit olivat varronneet heidän tuloansa jännitetyillä joutsilla.\n\nKoko Europassa ei siihen aikaan löytynyt parempia joutsi-miehiä kuin\nUnkarissa ja Englannissa ja ehkä Suomessa.\n\nHe tähtäsivät miehiä rautapaidan katkoksiin ja hevosta. Rayta-pukuinen\nmies kaatuneella hevosella oli vihollisen oma, jos hän pudottuansa oli\nhenkiin jäänytkin.\n\nTässä nyt kaatui elävänä ja kuolleena viisi sataa miestä ja niiden\nseassa, kuitenkin elävänä, itse Bohemian kuningas.\n\nHän olis joutunut vankiluteen, niinkuin kaikki muutkin, ellei Ungarit\nolisi tässä käyttäneet vanhaa omituista sotatapaansa. Ammuttuansa\nnuolensa ja vasamansa he aina kohta käänsivät hevosensa pakoon päin,\nantamatta Hillensä aikaa katsoa joutseinsa vaikutusta. Niin he nytkin\nratsastivat muutaman kymmenen askelen pois päin, ja kääntyivät sitte\nvasta takaisin tekemään vankia.\n\nNe, jotka olivat tulleet Bohemian kuninkaan jälissä, olivat joutuneet\nepäjärjestykseen, nähdessään semmoisen joukon miehiä kaatuvan\nedessänsä; heidän oli pakeneminen.\n\nYksi ainoa eturivin miehistä oli jäänyt hevosenaan pystyyn; hänen\nverinen keihäänsä näytti hänen ensimäisessä hyökkäyksessä uskollisesti\ntäyttäneen miekkansa työtä, ja nyt hän näki sankarikuninkaan, jonka\nrinnalla hän oli taistellut, olevan auttamattomasti vihollisten käsiin\njoutumassa. Palaava Ungarin liuma ei vielä ollut paikalla. Hän astui\nhevosestansa, autti kuninkaan heti jaloilleen ja hevosen selkään.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi kuningas, joka ei nähnyt hänen kasvojansa\nsilmikon läpi.\n\n\"Minä olen Suomalainen; mutta paetkaa nyt, hyvä herra.\"\n\n\"Suomalainen! ilmankos siinä olet lumonnut hevoses ja itses. Lumo nyt\nitses Unkarilaisiltakin, minun apuni ei auta.\"\n\nNäin lausuen astui Johannes tarjotulle ratsulle ja lennättihe pakoon.\n\nUnkarilaiset tulivat, ja ne viisi sataa miestä jäivät heidän omiksensa\nja niiden joukossa se Suomalainen, -- Klaus Götrikkinen.\n\nSota-kedon toisella sivulla oltiin yhtä tuimassa työssä.\n\nKuninkaallisessa puvussa, loistavalla miehuudella taisteli siellä\nsankari Fredrik; hän etsi orpanaansa Ludovikiä; vaan se oli karttanut\nvihollisten joutsi-miehiä, ja ratsastanut koko sotatanterelta pois\nZangbergin linnaan.\n\nKauvan kesti tappelu, kauvan oli voitto epätiedossa.\n\nFredrik mursi kaikki-voittavalla urhollisuudellansa Bayerin pää-joukon;\nhän sai heidän lippunsa voiton merkiksi. Jalka-väki pakeni hänen\nedellänsä, vaan mäellä oli vielä voittamaton hevosväki, ja siihen\noli yhtynyt Bohemian kuninkaan miehet, jotka Ungarilaisten taposta\nolivat paenneet, sekä itse kuningas Johannes. Sepä joukko nyt pysäytti\npakenevan jalkaväen; he järjestyivät uudestaan, ja voimakkaammin kuin\nmilloinkaan tunkeusivat he kaikin edelleen. Miestä kaatui taas vahvasti\nmolemmin puolin, ja samassa lähestyi uutta hevosväkeä Itävallan\nlipuilla Fredrikin puoluetta kohden, sivulta. Luultiin Leopoldin\ntulevan, ja ilo-ääni nousi Fredrikin väessä. Mutta he petettiin\nkauheasti.\n\nSeifrid Schweppermann, se Ludovikin sodan-päämies, oli lähettänyt\nerilleen, sala-paikkaan, Nürnbergin linna-kreivin, neljällä sadalla\nmiehellä ja käskenyt hänen otollisella ajalla rientämään tappo-kedolle\nja lyömään joukkoon.\n\nNäimme Klaus Götrikkisen olleen aamu-puolella tämän päivän työssä. Hän\noli toivonut voittavansa ritari-miekan ja oli alkanut päivä-työnsä\nhyvällä mielellä.\n\nMutta, niinkuin jo tiedämme, oli hänen, pelastaaksensa kuninkaan, jonka\nrivissä hän taisteli, täytynyt antaa hevosensa hänelle ja jäädä itse\nvankiuteen. Se oli tiettyä että olo hänelle nyt tuntui tukalalta, eikä\naikaakaan ennenkuin hän löysi tilaisuuden tässä yleisessä sodan jyryssä\nsaattaa itsensä vapauteen ja ryöstää itsellensä ratsun.\n\nSiis oli hän taas valmis keihästämään miehiä samassa kuin Nürnbergin\nlinna-kreivi tuli petingollansa levittämään kauhistusta Habsburgien\njoukkoon.\n\nMies-tappo yltyi nyt hirmuiseksi.\n\nSiinä oli kiini toinen toisessaan Saksalaiset Rheini-joelta, Bayerista,\nSalzburgista, Kärnthenistä; siinä Bohemian miehet, siinä Ungarit ja\nKumanit.\n\nKlaus Götrikkinen lennättihe yhtä ritaria vastaan. Se koetti suojella\nitseänsä kilvellä, mutta Klausen keihäs murti kilven ja sen kärki\nsieppasi mieheltä kypärin päästä. Hihnat katkesivat ja ritari lensi\nratsusta kentälle -- se oli Eberkopf.\n\n\"Makaa siinä toistaseksi!\" huusi Klaus.\n\nHän olis voinut lopettaa vihamiehensä paikalla, mutta hän häpesi\nsitä tehdä, kun Eberkopf oli saamatoin ja heidän kahdenkeskinen\nriitansa ei kuulunut tämän päivän asiaan. Hän ei edes huolinut tehdä\nEberkopfia vangiksi, vaan jätti senkin kunnian toisille ja riensi\nedemmäksi sotaan. Tuolla johdatti nuori Heinrich Itävallan lippua ja\ntoi joukkoansa ankarampaan tappeluun. Klaus ratsasti sitä vastaan; hän\npäätti anastaa sen lipun, vaan monta ritaria asettui sen eteen. Hän\nmurtihe niiden läpitse ja -- voitti lipun. Se osasto hajosi, sillä\nKlausea seurasi monta Bayerin ritaria, jotka yhtä suurella innolla\nhalusivat samaa lippua. Itse nuori Heinrich ja sodan päämies Pilichdorf\njoutuivat vankiuteen. Tuolla pakeni yksi lauma Inn-jokea kohden ja\nhukkui virtaan.\n\nMutta vielä taisteli jalo Fredrik. Hänen ympärillänsä oli koolta\nkaatuneita; vaan pistettynä keihäällä kaatui hänen hevosensa ja\nFredrikin täytyi antaa miekkansa. Woitto oli Ludovikin.\n\n\"Ilo mielellä sanon sinulle; terve tultuas, orpana\", lausui Ludovik\nvangitulle Fredrikille; mutta historia ei kerro Fredrikin siihen\ntervehdykseen mitään vastanneen.\n\nHerrat ja ruhtinaat kokountuivat sitte keisarin ympärille toivottamaan\nhänelle onnea; ja nyt oli keisarin vuoro kiitellä ja palkita uskollisia\nsotilaitansa.\n\nNiiden seassa oli Klaus Götrikkinen, joka kaikkien todistuksesta oli\nansainnut tänä päivänä suuren kunnian urhollisuudestansa.\n\n\"Teidän luvallanne, armollinen herra\", lausui nyt Bohemian kuningas,\nkumartain keisarille, \"minun on sana sanottava tuolle nuorukaiselle.\"\n\nHän paljasti miekkansa.\n\n\"Lain ja tavan jälkeen\", sanoi hän, \"olis minun kysyä sinulta, oletkos\nvapaa syntyisin, ja tiedätkös ritarin velvollisuudet? mutta sinun\nkäytökses tänä päivänä todistavat siitä kaikkea. Laskeu polvilles!\"\n\nKlaus Götrikkinen lankesi polvillensa.\n\n\"Keisarin nähden ja kaikkein näiden jaloin herrain ja ruhtinain\nnähden\", jatkoi kuningas, \"ja tämän voitollisen sota-joukon nähden,\nteen minä sinun ritariksi.\"\n\nJa hän löi lappealla miekalla kolme kertaa nuorukaista olkapäälle,\nlukein tavalliset sanat.\n\nKlaus Götrikkinen oli nyt ritari.\n\n\n\n\nLuostari-neito.\n\n\nJääköön nyt meiltä Klaus Götrikkinen vähäksi aikoja ihastelemaan uutta\narvoansa.\n\nJoku aika ennen näitä viimeksi kerrotuita tapauksia kulki muutamia\nmatkustajia pitkin sitä maantietä, joka Saksanmaalla silloin vei\nBrehmin äveriäästä hansakaupungista Rheini-jokea kohden.\n\nMainittu joki oli siihen aikaan, niinkuin se nytkin on, niiden\nmaakuntien paras tie, joiden läpi se kulki, ja sen reunoille päättyi\nmaanteitä joka haaralta.\n\nMutta Rheini-joki oli yhtä vähän luotettava, kuin maantietkään, joilla\nalinomainen rauhattomuus tähän aikaan vallitsi. Mainitun joen rannalla\nnäkee matkustaja vielä nytkin hävinneitä linnoja, joissa niihin aikoin\noleskeli kopeita asujamia, jotka eivät tosin ryövänneet kulkevaista,\nvaan salleivat niiden maksaa hyvät rahat siitä verrattomasta kunniasta,\nettä saivat matkustaa heidän kuuluisain kotoinsa ohitse. Erittäin\noli kauppamiehillä tämä armoisa etu, ja jos eivät tahtoneet hyvällä\nmaksaa, niin heiltä pian otettiin väkisin, ja he lisäksi pääsivät koko\ntavarastansa.\n\nWaan siitäpä nousi se viha kuolemaan asti kauppamiesten ja linnan\nasujanten välillä, joka ei sammunut ennenkuin moni linnoista oli\nautiona; sillä raha kukistaa kalliotkin.\n\nNe matkustajat joista alussa lausuimme olivat kauppamiehiä; heitä\noli iso joukko, ja he olivat itse aseilla varustetut, ehkä heidän\nseurassansa matkusti sotilaitakin.\n\nHeidän joukossansa ratsasti myös yksi vaimo.\n\nKulkeissansa Westfalin metsän sivua, nousi yht'äkkiä riita\nkauppamiesten ja sotilain kanssa. Tässä häiriössä tarttui yksi\nsotamiehistä siihen hevoseen, jolla neito ratsasti; toinen mies asettui\nsen toiselle puolelle ja nyt he ratsastivat tiehensä; se tapahtui niin\näkkiä ja huomaamatta että ryövärit jo olivat pois näkyvistä metsässä,\nennenkuin heitä ehdittiin takaa ajamaan.\n\nNeito joka ryövättiin oli Agnes Lichtenau.\n\nHänen isänsä taikka se, joka isänsä nimeä kantoi, oli aikonut\nmatkustaa koto-kaupunkiinsa Kölniin, josta hänellä oli paras\nturva kasvate-tyttärelleen odotettava arkkipispalta, joka nyt eli\nkauppa-liittoin kanssa hyvässä sovussa, sittekuin hän oli tullut\nsovintoon keisari Ludovikin kanssa.\n\nNiinpä Heinrich Rathsmann oli lähtenyt ensinnä Lübeckistä ja poikennut\njoidenkuiden asiainsa tähden Brehmin kaupunkiin. Sieltä lähdettyä\ntoisten kauppiasten parissa, oli heidän seuraan yhtynyt kaksi\nsotamiestä, rauhallisella käytöksellä; vähänpäästä taas yksi, joka\nnäille kahdelle näytti tuntemattomalta; sitte kaksi, ja niin edespäin,\nkunnes heitä jo oli useampia.\n\nKun nyt oli tultu metsän kohdalle, niin tapahtui se, minkä jo kerroimme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen aikaan oli Lippe-joen varrella nais-luostari. Semmoisia\nkyllä löytyi joka paikasta, mutta tämä oli erinomattain merkittävä\nrauhallisuutensa suhteen. Tosin elivät luostari-sisarukset\njokapaikassakin kaukana mailman viekotuksista ja riettaudesta; mutta\ntäällä he näyttivät olevansa niin syvässä erinäisyydessä, ettei mailman\nmenoista edes pienintäkään mainetta olis luullut joutuvan saastuttamaan\nsisarten pyhiä korvia.\n\nWaan jos olikin sisarten laita semmoinen, niin ei kuitenkaan\nvaltias-eukkoa eli abbedissaa ollut takaaminen.\n\nVesper-kello soi luostarissa; metsä kaikui sen ääntä vastaan. Ilta oli\ntulemassa, ja yrttimaasta riensi nyt kauniita ja rumia luostari-neitoa\nehtoo-rukoukselle ja sitte yksinäisille lepo-sioilleen.\n\nHe luulivat kumminkin täytyvänsä mennä kammioihinsa, vaikka moni\nheistä olis mielellään jäänyt unelmoimaan ihanan elokuun valossa, ja\nkatselemaan Lippe-joen pieniä laineita, miten ne ääneti johdattavat\ntoinen toistansa virtaa allespäin; taikka kuultelemaan sata-kielisen\nviehättäviä sävellöksiä illan hämärässä; eli tuntemaan omain sydämensä\ntuimaa lyöntiä; sillä moni näistä tyttö raukoista ei vielä ollut\nsaattanunna hautaan niitä tunteita, jotka tekevät tämän maallisen\nelämän vaikeaksi tai autuaaksi. Moni heistä oli tosin sorretulla\nsydämellä erinnyt mailmasta ja sinne jättänyt ijäksi kaikki himot;\nvaan monen oli myös väkisin täytynyt jättää sinne kaikki ilot, ja elää\ntäällä elinkautisessa vankeudessa toisten julmuuden uhrina. Monen\nnuori veri ilmoittihe vielä punottavilla poskilla ja säkenöitsevillä\nsilmillä, ehkä monen kalvea katsanto julisti sen omistajan jättäneen\nhyvästi kaikki maailman menot.\n\nHe kokountuivat rukous-saliin, josta helevä moniääninen messu alkoi.\nAbbedissa luki sitte ne tavalliset rukoukset, joihin Ave Maria ja pater\nnoster kudottiin monin kerroin.\n\nNyt jakoi abbedissa laumansa kahteen osaan, rusottavain ja kalveitten.\nEdelliset lähetettiin tavallisilla siunauksilla ja manauksilla kukin\nkammioihinsa; ne toiset taas, joiden himot olivat erinneet mailman\nmenoista, käskettiin viivähtämään.\n\nYleinen äänettömyys vallitsi tässä pyhässä joukossa. Ne hurskaat neidot\nodottivat mitä oli tuleva.\n\nNyt tuotiin esille tyttö, jonka silmät olivat peitetyt linnikolla.\nHäntä puhutteli abbedissa:\n\n\"Tyttäreni, sinä olet unhoittanut pyhän äidin, kirkon, ja sinä olisit\nansainnut rangaistuksen, mutta kirkko on laupias ja hän tahtoo sinulle\nsuoda anteeksi, jos katuvaisella mielellä lähestyt häntä.\"\n\nHän jota puhuteltiin, ei siihen mitään vastannut.\n\nAbbedissa jatkoi;\n\n\"Waikka tämä meidän kotomme on pyhä ja saastuttamatoin, niin emme\nkuitenkaan tahdo kieltää suojaamme erehtyneiltä mailman lapsilta. Pyhän\nkirkon tulee sinun nuoruuttas surkein.\"\n\nNeito paljasti kasvonsa. Se oli yksi niitä, joiden nuoruus kajosti\nsilmissä. Se oli Agnes Lichtenau.\n\n\"Miksi minua vainotaan?\" kysyi hän; \"mitä minä olen pahoin tehnyt?\"\n\n\"Sinä olet paennut niiden tyköä, joiden hoidon alla sinun olis pitänyt\nelää. Sinä olet matkustellut pakanallisiin maihin, ja olet nähty yhden\nnuorukaisen seurassa, joka ei vielä ole oikea kristittykään.\"\n\nAgnes peitti kasvonsa.\n\n\"Korkean arkkipispan käskystä, joka on pyhän isän siainen\", abbedissa\nteki ristin merkin, \"olet sinä pidettävä täällä minun ja näiden\nhurskasten sisarten parissa, kunnes opit lannistamaan mieles. Ja\nellet vuoden perästä tahdo mennä täältä ulos, määrättyyn naimisees,\nniin sinun on tänne jääminen ijäkses; sittekin saat kiittää onneas ja\nkorkean arkkipispan ja kirkon laupeutta, ettei sinua ole laskettu pyhän\ntuomion alle.\"\n\nTähän päätti se valtainen akka puheensa. Kaikki ne mailman turhuudesta\nerinneet neidot myöntyivät nöyryydellä hänen mieli-alaansa. Hän\nlähetti nyt heidän jokaisen hurskaalla siunauksella tyköänsä ja\nantoi palvelus-sisarille käskyn viedä Agnesen määrättyyn huoneesen,\nalottamaan uutta pyhää elämää luostarisääntöin jälkeen.\n\nMutta ulkona luostari-puistossa lauloi sata-kielinen taas\nilo-virttänsä; kuu vaelsi loistavassa muodossaan syys-taivaalla; joki\njuoksutti virtaansa ja nuorten luostari sisarten unissa leikitteli\nheidän lapsuutensa ilot ja nuoruutensa ystävät ja monet oudot lemmen\ntunteet, joiden ei ollut lupa ilmestyä ajatuksiin heidän valveilla\nollessansa.\n\n\n\n\nTähtien tutkia.\n\n\n\n\nKeisari Ludovik oli saanut täydellisen voiton. Waan ei hän kuitenkaan\nviipynyt kolmea päivää Mühldorfin eli Ampfingin kedolla, niinkuin\nvoittajan tapa oli.\n\nHänen ei tehnyt mieli uuteen sotaan Leopoldin kanssa, joka tietysti\nteki tuloa veljeänsä auttamaan, ja jonka yli voitto oli epäiltävää. --\nLeopoldi oli tunnettu rajummaksi vaikk'ei urhollisemmaksi kuin veljensä\nFredrik.\n\n\nLudovik siis meni matkaansa, vaan Leopold ei myöskään tullut, kun hän\nsai kuulla veljensä olevan voitettuna.\n\nKeisarilla ei ollut varoja pitää joukkojansa koossa ja hänen oli\nlähettäminen apu-väestöt kotiinsa kunkin. Klaus Götrikkisen olis hän\nmielellään pitänyt omassa seurassansa, vaan sillä oli monet syyt palata\nRheini-joen tienoille, uuden arvonsa nojalla hakemaan oikeutta ja\ntaistelemaan sen puolesta, jolle hän oli uskollisuuden valan tehnyt --\nAgnes Lichtenaun.\n\nHän toivoi ettei kukaan uskaltaisi halveksia hänen miekkaansa nyt enää,\nkun se oli ritarin miekka; ja siihen aikaan oli ritarin-miekka vielä\nmelkein kaikkien laki-solmuin ratkaisia.\n\nHän oli tavannut Eberkopfin taistellesssansa Ampfingin kedolla, ja\nhän oli sen työntänyt keihäällänsä hevosesta. Waan sinne hän sen oli\njättänyt, eikä sitä enää löytty kuolleitten eikä vankien joukosta.\n\n\nKlaus Götrikkisen oli syytä peljätä siltä vihamieheltä kaikkea pahaa,\nja hän päätti rientää Kölnin kaupunkia kohden, johon hän toivoi\nHeinrich Rathsmannin pääsneen kasvate tyttärensä kanssa.\n\nMeidän on hänen nyt kuitenkin jättäminen ja edellä rientäminen Kölnin\nkaupunkiin. Se oli, niinkuin se vielä nytkin on, uljaasti rakennettu\nRheinin rannalle. Waan sen kauppa ja keinot ja uutteruus eivät enää\nkestä vertausta niiden aikain kanssa. Sen entinen vireä elämänjuoksu on\nseisahtunut tai hyytynyt, ja paras kuva siitä hyytymisestä on sen jalo\nkirkko, joka silloin yleni ylenemistään taivasta kohden, vaan nyt on\nlakannut uousemasta, vaikka se ylhäältä on jäänyt puoli-valmiiksi. Tän\naikaiset linnun-kotolaisvehkeet eivät sitä liion voi valmiiksi saada.\nAinoastaan silloin, kun usko oli ylevä, voitiin aatella semmoisen\nrakennuksen mahdollisuutta.\n\nSe oli pyhäin-miesten yö; maa oli pimeä, vaan taivaalla pilkotti tähtiä.\n\nKaupunki oli sikeän unen vallassa, ja ainoastaan alukset virralla,\njotka yöksi olivat kiinnitetyt rantavalkamoihin, näyttivät yhden\njoukostansa olevan valveilla, tahi oikeimmin sanottu, yhdellä aluksella\nnäkyi joku matkan tekiä valvovan; sillä me näemme hänen lähtevän\naluksestaan valkamalle, ja ottavan tiensä kaupunkia kohden.\n\nMies oli vaatetettu pitkään kaapuun, jotta hänen olis luullut munkiksi.\n\nHän alkoi käydä sitä kohden, jossa äskein mainittu kirkko pimitti\npimeätä taivasta; sillä muiden huoneitten suhteen se rakennus oli\nniinkuin jättiläinen kääpiöin rinnalla, ja näkyi kauvas yölläkin.\n\nKaapu-mies astui varovasti, katsahtain väliin ympärillensä, niinkuin\nse joka pelkää näkyviä ja näkymättömiä viha-miehiä. Hänellä oli paha\nomatunto.\n\nHän kävi kirkon ohitse, niin kaukaa ettei sen koron mitta olis hänehen\nulottunut, jos sen olis tullut mieleen kaatua hänen päällensä. Hän\njohdatti askeleensa pientä valkiata kohden, joka vähän matkan päässä\nnäkyi pilkottavan eräästä ikkunasta.\n\nWaan se ikkuna oli ylimmäisessä kerrassa ja sinne oli kiivettävä monen\nmutkaisia astimia myöden. Wiimein hän kuitenkin pääsi perille ja nyt\nhän kolkutti ovea, ensin ilman järjestystä, odottain väliin avaamista\nelikkä vastausta sisältä. Mutta kun ei sieltä mitään kuulunut,\nnapahutti hän kolme kertaa järjestänsä hiljaa keskusormen rystöllä,\nsitte kaksi kertaa etusormen ja vielä vähänpäästä kerran.\n\n\"Kuka siellä?\" kuului nyt ääni sisältä.\n\n\"Seulanen ja kointähti\", vastasi kolkuttaja.\n\nOvi aukeni, ja vieras astui vähäiseen kammioon, jossa vanhahko mies\naskaroitsi keittimillä, valin-kauhoilla ja sulin-maljoilla, lietensä\nohessa.\n\n\"Täällä ollaan kullan teossa\", lausui vieras ja heitti kaapun yltänsä;\nHän oli Eberkopf.\n\n\"Sinä vanha taikuri\", jatkoi hän, \"jätä sinä kullan keittäminen\nja leikkele sitä miekalla, niinkuin miehet tekevät. Sinun työs on\nkumminkin turhaa ja sinun veres hyytyy tulen edessä.\"\n\n\"Kumpi meistä on enemmän miekkaa käyttänyt, sinä vai minä?\" vastasi\nalkymisti, \"ja kumpi on enemmän kultaakin leikellyt? Waan minä\nolen havainnut juuri miekan käytännön olevankin turhaa. Nyt olen\npäättänyt lopun ikääni tutkia luonnon salaisuuksia. Waan minun täytyy\ntunnustaa vielä olevani aivan opin alussa. Tämä alkymia vaatii paljon\nviisautta...\"\n\n\"Jättäkäämme nyt nämät turhat jaaritukset\", sanoi Eberkopf, \"ja vastaa\nminulle, sinä rikkiviisas, missä meidän pakolaisemme tällä haavaa ovat.\"\n\n\"Molemmatko?\"\n\n\"Sano edes toisen olo-paikka!\"\n\n\"Kumpasen?\"\n\n\"Mene h--n pitkillä kysymyksilläs! Minä kysyn missä Agnes Lichtenau on?\"\n\n\"Jaa, Agnes -- sitä on tähdistä katsottava.\"\n\n\"Luuletkos minun tässä ijäti kärsivän sinun pilkkaas?\" sanoi Eberkopf,\nja tarttui tähtien tutkian kaulaan.\n\n\"Sano paikalla missä hän on, Agnes Lichtenau.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", sanoi taikuri, \"et sinä sen enempää tietoa saa, missä\nneito on, jos mun kuristatkin, enkä minä sitä sano ilman ehtoja.\"\n\n\"Noh, tänne ne ehtos!\" ärähti Eberkopf.\n\n\"Sinä tiedät\", jutteli se tietäjä, \"minun ottaneeni Agnes Lichtenaun\nja hänen omaisuutensa hoitaakseni. Ja vaikka sinä tapasit minun kullan\nteossa, niin minä olen kuluttanut puolet hänen omaisuudestansa, eikä\nhaittaisi vaikka olisin kuluttanut kaikkikin, jos ei muut tietäisi sen\nmäärästä kuin minä; mutta nyt on noilla palanoilla, nimittäin Kölnin\nkauppamiehillä, jotka ensituleva pyrstötähti käväisköön maan päältä!\nkirjallinen luettelo siitä omaisuudesta -- enkä tässä huoli ilmoittaa\nmitenkä se luettelo heidän käsiinsä tuli, vaan heillä se on.\"\n\n\"Noh, mitä sitte?\"\n\n\"Mitäs muuta kuin sitä, etten minä tahtoisi neitoa kenellekään muulle\nkuin sille, joka tytyy hänen nykyjään jälellä olevaan perintöönsä.\"\n\n\"Josta kenties ei enää ole mitään jälellä.\"\n\n\"On mar, hyväkin osa; ja kyllä minä tiedän sen, joka hänen ottaa\nomaksensa perintönensä päivinensä.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Armas kirkkomme, jolle minä olen neidon jo puoleksi lahjoittanutkin.\"\n\n\"Sinä petturien petturi!\"\n\n\"Älä nyt kiivastu; minä olen kirkollekin pannut sen ehdon että neito on\npidettävä alkavain joukossa tavallisen vuoden; jos ei hän sillä välin\nsuostu sinuun, niin hän jää luostariin -- ja hänen omaisuutensa.\"\n\n\"Mihin luostariin?\"\n\n\"Siihen, jossa hän tällä aikaa on katumassa sitä syntiänsä, että hän\npakeni minun hoidostani. Minä olen katsellut ja tutkinut hänen onnensa\ntähtiä ja sinun, miten niillä olis taipumusta sopia yhteen, vaan siinä\non joku kolmas, jolla näyttää olevan voitto.\"\n\n\"Hoo! mitäs sanot, kolmas?\"\n\n\"Niin, kolmas tähti, joka ei ainakaan merkitse kirkkoa.\"\n\n\"Kuules mitä mä tahdon kertoa sinulle, sinä viisasten taluttaja; kolmas\nonkin, niinkuin sanot, tässä joukossa, ja se on kahdesti ollut minun\ntielläni.\"\n\n\"Mutta kolmannella kertaa\", lisäsi tietäjä pilkaten, \"sinä katkaset\nhänen elämänsä langan.\"\n\n\"Jospa niin olis\", vastasi Eberkopf, uupuneena syviin aatoksiin; \"mutta\nse mies ollee peikon poika jostain kylmästä maasta.\"\n\n\"Sinä olet hänen nähnyt?\" kysyi tietäjä.\n\n\"Nähnyt ja kuullut jo tuntenut.\"\n\n\"Olipa se hyväkin, nythän sopii uudestaan tutkia ja tarkastella sitä\nkolmatta tähteä, kun mä tiedän sen merkitsevän jotain elävää henkeä.\"\n\nJa se entinen miekan käyttäjä alkoi järjestellä ja asettaa\ntntkima-koneitansa ja näkö-putkiansa.\n\nEberkopf oli ääneti aatoksissaan; häntä miellytti kukaties nämät\ntaika-vehkeet, häntä oli itseä taika-usko kohdannut.\n\nTähdet säkenöitsivät taivaalla. Se vanha tietäjä ojensi niitä kohden\nnäkö-putkensa. Hetken aikaa tarkasteltua hän lausui:\n\n\"Otava on kääntynyt pohjan-tähteä kohden; se on hyvän merkki. Linnun\nradasta on teidän elämänne vaiheet katsottavat.\"\n\n\"Noh, mitäs havaitset?\" kysyi Eberkopf.\n\n\"Minä näen\", jutteli tähtien tutkia, \"valoisan pilkun -- tähden\nmukaisen, -- eriävän linnun radasta pohjaseen päin... Minun oppini\nsanoo sen merkitsevän Agnesta... Häntä seuraa vähän matkan päässä\ntoinen tähden pilkku, joka ei ole hetkiin niin valoisa.\"\n\n\"Ketä se merkitsee?\"\n\n\"Sinua! -- Se seuraa kiirehtien sitä valoisaa tähteä ja on lähellä sen\nsaavuttaa, vaan...\"\n\n\"Waan?\"\n\n\"Waan kolmas kirkas tähti, sama kolmas, jonka minä jo ennen olen nähnyt\nsinun tielläs, käypi nytkin viistäen heidän välillensä.\"\n\n\"Eikös muuta?\"\n\n\"Näkyy mar' vielä vähän muutakin.\"\n\n\"Mitä?\" -- Eberkopf tarttui tähtien tutkian käsivarteen.\n\n\"Älä hätäile\", sanoi viisas, \"muuten jääpi kaikki tietämättömyyteen.\"\n\nEberkopf lannisti luontonsa.\n\n\"Nyt he lähenevät toinen toistansa\", jatkoi tähtien tutkia vähän\npäästä, \"nimittäin se kolmas outo tähti ja sinun tähtes... Se raukee\nsumuun.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Sinun tähtes.\"\n\n\"Sinä valhettelet!\"\n\n\"Jos tähdet valhettelevat, niin minä valhettelen.\"\n\nMolemmat olivat hetken aikaa ääneti ja tähtien tutkia herkesi\ntyöstänsä. Wihdoin lausui Eberkopf:\n\n\"Taidatkos sanoa, sinä kaikkitietävä mies, mistä hän on löydettävä, se\nminun vihamieheni?\"\n\n\"Jokos nyt tahdot etsiä loppuas? Muuten sinun itse pitäisi tietämän\nhänen olopaikkansa, koskas hänen itse olet tavannutkin; minä en häntä\nole ikänä nähnyt.\"\n\n\"Mutta sen luostarin sinä kumminkin tietänet, johon olet aikonut\nuhrata neidon ja hänen omaisuutensa. Minä en pelkää mitään vihamiestä\nniin paljo kuin sitä luostaria ja minun luulleni on neito sieltä pois\notettava hyvällä tai pahalla.\"\n\n\"Koeta hän ottaa, vaan katso ettes lyö päätäs luostarimuuriin.\"\n\nWielä vähän aikaa he keskustelivat, ja sitte he erisivät niinkuin kaksi\nvihamiestä, jotka ainoastaan sentähden voivat kärsiä toinen toistansa\nettä he toinen toistansa tietävät tarvitsevansa.\n\nUskallamme luoda silmäyksen luostari-kammiohin, siihen jossa Agnes\noleskeli nöyryyttä opettelemassa abbedissan käskyille. Neidon oli suru\nmielessä, ja syytä hänen olikin murehtia; ylen paksut muurit telkesivät\nhänen kauniista mailmasta.\n\nOliko hänen ijäkseen jääminen niiden kolkkoin muurien taa? Hänen\nmieleensä johtui se julma Eberkopf -- ja tuhannen kertaa ennen hän\nolisi sallinut itsensä haudattaa luostarin yksinäisyyteen, kuin päästä\nvapaaksi ja joutua sen miehen tielle. Mutta nuorukainen, se jalo,\nvoimakas nuorukainen, jonka hän oli tavannut kaukana kylmässä maassa,\nsiellä jossa puut olivat täynnä kalliita kiviä ja helmiä tammikuun\npäivä-paisteessa; siellä jossa järvien reunat viheriöitsivät kesäkuussa\nyhtä ihanalla muodolla kuin ikänä Rheini-joen rannat; siellä jossa\ntosin satakielisen ääni harvoin kuullaan, vaan jossa laulu-rastas voipi\njutuillansa elähyttää kesäisen yön; missähän oli se nuorukainen, johon\nhän oli luottanut, jonka hän muisti _Dominico_-veljesten yrttimaasta\nTurussa, ja Kokemäen joen jäältä? Woineeko se häntä pelastaa näistä\nkieteistä, ja miten? Tulleekko hän joukolla ja kukistaa nämät muurit?\nSe ajatus peljästytti neitoa. Sotija voi kaataa linnat ja lyödä\nsota-joukot, sitä ei pidetty syntinä. Hänen oli lupa murhata niin\nmonta vihamiestä kuin hänen mielensä teki, eikä sitä pidetty minään\npahuutena. Mutta koskea kovalla kädellä kirkkoa, tai mitä kirkon omaa\noli, se pidettiin anteeksi antamattomana rikoksena. Ja hyödyllistäpä\nlienee ollutkin se yleinen usko, että niiden aikoin tapojen raakuutta\nolis tuskin mikään hillinnyt, ellei kansoissa olisi pidetty elävänä\ntämmöinen nöyryys kirkkoa ja kirkon käskyjä kohtaan.\n\nNeito peljästyi tätä ajatusta; hän olis monta kertaa enemmin sallinut\nikänsä pidettää luostarissa, kuin pelastettaa sieltä luvattomalla\ntavalla, ja vetää pelastajansa hengen yli tuomion.\n\nMutta hänen oli työläs nähdä muuta keinoa pelastamiseensa; erittäin\njos se olisi tapahtunut Klaus Götrikkisen toimesta, hänen, jonka ainoa\nvälikappale oli miekka. Agnes ei hetkeäkään epäillyt nuorukaisen olevan\nparaillaan häntä etsimässä, ja vapauttamisen toimissa, sentähden\nettä hän toivoi sitä vapauttamista nuorukaisen kautta; ja se toivo\nolis hänelle tuottanut onnen mieleensä, ellei se samassa olisi häntä\npeljästyttänyt.\n\nHänen raukan mielensä oli arka, sitä oli säälimättä hätyytetty.\n\nToivo jäädä vapauttamatta näkyi siis hänelle melkein paremmalta tällä\nhetkellä, kuin mikään muu toivo.\n\nMutta se oli katkera toivo, ja hän itki.\n\nPyhän neitseen kuva oli hänen kammiossansa. Hän ei enää sen tapauksen\nperästä siellä Turun luostari-kirkossa ollut uskaltanunna lähestyä\nniitä Marian kuvia, joita kirkossa löytyi; vaan rukoillessansa hänellä\noli pyhän ristin merkki, jonka hän aina kantoi tykönänsä.\n\nNyt hän kuitenkin vuodatti kyyneleitä neitseen kuvan edessä, hänen\nkammiossansa.\n\nKäytävässä kuului vähän jymyä; kammion ovi aukeni, ja Agnes näki\nhimmeän lampun valossa rautaan puetun sotilaan.\n\nHän arvasi sen olevan Klaus Götrikkisen.\n\n\"Mitäs teit, onnetoin\", sanoi hän, \"kuns otit tunkeakses tänne...\"\n\nSe rautamies ei vastannut hänen puheesensa, vaan sanaakaan ääntämättä\nhän astui esille, sieppasi neidon ja vei hänen mennessään.\n\nWasta vähän hetken perästä alkoi jyry nousta. Luostarilaiset heräsivät,\nja koko heidän hurskas valtakuntansa joutui epä-järjestykseen. Nyt\ntutkittiin ja katseltiin ja tuumailtiin, jonka perästä hurskas\nabbedissa luuli voivansa lausua sen päätöksen että sisar portin-vartia\noli pettänyt koko luostarin, ja nähtävästi karannut mieltä-mielin.\nSisar Agneta, joksi Agnesta täällä kutsuttiin, oli niinikään kadonnut,\nvaan jos hän oli viety väkisin tai itse hankkinut pakonsa, ei\nluostarllaiset tietäneet varmaan sanoa; me tiedämme kuitenkin hänen\nviedyn väkisin; mutta kuka hänen vei saamme vast'edes nähdä.\n\n\n\n\nYö-matka.\n\n\nKlaus Götrikkinen teki matkansa Kölnin kaupunkiin ja vasta siellä hän\nsai havaita mitä oli tapahtunut ja miten Agnes Lichtenau oli viety\nteille tuntemattomille. Ei kukaan tietänyt antaa hänelle vähääkään\nneuvoa eli osviittaa minne neito oli joutunut. Heinrich Rathsmann oli\nkyllä koettanut seurata tytön jälkiä, vaan kaikki hänen etsimisensä\nolivat olleet turhaa eikä hän enää muuta luullut kuin ijäksi\nkadottaneensa neidon.\n\nKlaus Götrikkisellä ei siis ollut mitään tehtävää siellä, hän kun ei\ntietänyt mistä löytää sen näkymättömän vihollisen, joka oli Agnesta\nuhannut jo Turun luostarissa, ja joka epäilemättä oli tämänkin työn\ntehnyt.\n\nHän siis vaelsi matkoihinsa, -- oikia kulku-ritari -- ja kulku-ritarien\ntavalla hän teki lupauksen ei heretä ennen, kuin hän oli saavuttanut\ntämän pahan työn ja rangaisnut pahan tekiät.\n\nHän oli päättänyt uudestansa käydä etsimään niille teille, jossa Agnes\noli kadonnut seuraajainsa joukosta, ehkä hänelle onnistuisi löytäminen\nparemmin kuin muille, ja mitäs hänellä muuta oli tehtävää. Hänen\netsintänsä johdatti hänen vähitellen sitä luostaria kohden, jossa Agnes\noli, ja kuulustelemisillansa oli hän saanut tietää niin paljo että hän\nmelkein oli vakuutettu neidon olevan siinä luostarissa.\n\nSamana yönä, josta äskein kerrottiin ja jona Agnes vietiin luostarista,\nkulki vene, usean miehen soutamana Lippe-jokea allespäin. Se yö oli\npimeä, niinkuin tavallinen syys-yö, vaan kuitenkin tuuletoin ja\nsateetoin; ainoastaan harvasta kohden loisti enää valkeita asuntoin\nikkunoista. Wähitellen nekin sammuivat, ja nyt oli kaikki nukkuneena,\nihmiset ja luonto.\n\nWene joudutti matkaansa, ja sen soutajilla näkyi olevan erinäinen\nsalainen tarkoitus, sillä heidän aironsa eivät pitäneet vähääkän\nläiskettä liikutettaissa.\n\nTyöläs sitä oli nähdäkkin, koko venettä, yön pimeydessä rannalta,\nkeskellä jokea, kun se kulki.\n\nSe meni niinkuin musta aave, kiirehtien kylmää virran pintaa myöden.\n\nWaan nytpä pistihe ranta-varjosta toinen, yhden miehen soutama vene,\njoelle.\n\nSe oli seurannut tätä isompaa venettä hyvät aikoja ilman sen näkemättä,\näänettömällä airoin liikunnolla sekin, vaan nyt se työnsihe keskelle\njokea ja lähestyi viistämällä tätä isoa venettä.\n\nPian se oli asettaunut hanka hankaan sen toisen kanssa, jonka soutajat\nseisahtivat työssänsä, sillä pelko ja vapistus kohtaisi heitä,\nnähdessänsä millä erinomaisella rohkeudella se vähäinen alus tarttui\nheidän alukseensa kiini.\n\n\"Noh?\" kuului isomman veneen perästä.\n\n\"Huhuu!\" vastasi joku vähän matkaa maalta.\n\nSe oli huhkaja, joka tapansa jälkeen huijaili valitusvirttä yksinänsä\nmetsässä.\n\n\"Noh?\" kysyi uudestansa miehen ääni veneen perästä, vaan ei se ääni\nollut yhtä jämeä kuin ensikerralla.\n\n\"Eberkopf!\" kuului nyt lausunta vähästä veneestä. -- \"Eberkopf, sinä\nolet tehnyt itses vikapääksi rikokseen, joka on Westfalin salaisen\ntuomio-istuimen rangaistava...\"\n\n\"Huhuu!\" sanoi taas huhkajan ääni metsästä.\n\n\"Minä haastan sinun\", jatkoi puhuja, \"tästä yöstä kahden viikon ta'a\njuuri tuonne metsään, jossa huhkajan ääni kuuluu, vastaamaan niihin\nkanteisin, joita sinun päälles tehdään. Sin'et uskalla jäädä tulematta,\nsillä jos sinä sen teet, niin sinun pitää kuoleman.\"\n\nTaas kuului valitus-ääni metsästä.\n\nJa niinkuin näkymättömillä käsillä talutettu, erkani se vähäinen vene\nisommasta, ja riensi rantaa kohden. Mutta se isompi alus piti entistä\nmatkaansa jokea allespäin, ehkä paljoa epätasaisemmalla soudulla.\n\nNe \"Westfalin salaiset tuomio-istuimet\", joihin Eberkopf haastettiin,\nolivat jotain omituista niihin aikoin. Kaikki lain käynti, erittäin\nSaksamaalla, oli peräti mitätöintä. Hallituksella ei ollut voimaa pitää\nlakia arvossa. Jokainen eli omin päinsä ja ratkaisi muiden ja omat\nriitansa miekan terällä.\n\nKaikki valtiolliset siteet olivat kehinneet, niinkuin ei ne koko\nkeskuaikana olleet aivan vahvat milloinkaan. Kirkko ja ritaristo oli\nkuitenkin alun voinut puolustaa siveyttä ja säädyllisyyttä; vaan\nmolemmat nämätkin laitokset olivat nyt parhaillaan häviämässä, ja\nyleinen rauhattomuus ja epäjärjestys vallitsi maassa. Senpätähden\ntäytyikin yksityisten ottaa asiain järjestämisen huoleensa, kun ei\nvaltiota löytynyt ja hallitus oli voimatoin.\n\nSentähden näemme esim. että kun kaupalla ei ollut mitään turvaa\nlaissa eikä valtakunnassa, niin kaupungit tekivät liittoja keskensä,\nsuojellaksensa yhteistä liikettä.\n\nSamoin näemme tieteitten ja taiteitten yhtyvän liittokuntiin, ja kun\nlailla ei ollut turvaa maan hallituksesta, niin sekin päätti itsensä\nyllä pitää joinkin neuvoin, ja niin ilmestyi vähitellen ne laitokset\njoita kutsutaan salaisiksi tuomio-istuimiksi, \"Behmgerichte.\" Ne\nalkovat siinä Westfalin maakunnassa, jossa nämät viimeksi kerrotut\nasiat ovat tapahtuneet, ja niitä lienee jo löytynyt aikasin samassa\nmaakunnassa, vaikka ne sittemmin levenivät yli koko Saksanmaan ja\nmuuttuivat vähitellen luonnossaan.\n\nTietty on että \"Behmgerichte\" keskuajan loppupuolella oli ainoa\ntuomio-istuin, jota kaikki pelkäsivät. Se uskalsi haastauttaa eteensä\nlain-rikkojan mistä arvosta ja säädystä hyvänsä, ja sen tuomiot olivat\npitäviä, eikä niiden täyttämisestä ollut epäiltävä, sillä, täyttäjäin\nluku sanotaan olleen sata tuhatta yli koko maan, ja heillä oli salaiset\ntunnus-merkit.\n\nSe isompi vene kulki tietänsä joella. Nyt taisi olla puoli yön aika.\n\nSiinä veneessä oli, paitsi Eberkopf, kaksi eli kolme souto-miestä, ja\nse luostarista ryövätty Agnes Lichtenau.\n\nUhkaus ja haasto, jonka Eberkopf oli kuullut teki hänen alakuloiseksi.\nHän tiesi varmaan, ettei Behmgerichten tuomiosta päässyt yksikään\nsyyn-alainen, ja hän tunsi itsensä syyn-alaiseksi.\n\nHän ei pitänyt tarkkuudella perää ja laski veneen lähemmälle rantaa\nkuin aikomus olikaan. Se kulki ranta-puiden synkeässä varjossa. Nyt sen\nkeula yht'äkkiä kääntyi maata kohden. Eberkopf sen havaitessa ponnisti\nkyllä vastaan, mutta ei se enää auttanut; sitä vedettiin maalta\nheitetyllä koukulla joki-äyrästä kohden, ja pian se oli äyräässä kiini.\n\nAgnes oli koko ajan istunut ääneti; hän tiesi joutuneensa vihamiehen\nvaltaan, eikä hänellä ollut suurta toivoa. Häntä ei suuresti\nliikuttanut mikään tapaus, ja hän oli melkein toissa-mielin kuulellut\nniitä uhkauksia, joita Behmgerichten jäsen oli lausunut. Ei hän\nnytkään pitänyt suurta lukua siitä että vene kääntyi rannalle vastoin\nperämiehen tahtoa.\n\nMutta hän kuuli jonkun äänen rannalta lausuvan hänen nimensä, ja se\nääni oli hänelle tuttu ja se tuotti uuden lyönnin hänen sydämeensä ja\nuuden kirkkauden hänen silmiinsä.\n\n\n\n\nBehmgerichte.\n\n\nKlaus Götrikkinen oli etsiessänsä neitoa, tullut luostarin tienoille,\naivan silloin kun neito sieltä oli kadonnut. Hän joutui jälille ja\nseurasi veneen kulkua jokea allespäin, kunnes hän pääsi sen perille,\nniinkuin tässä jo on mainittu. Eberkopf oli niinkuin halvattu,\nkuultuansa Behmgerichten haaston, ja niin oli myös hänen soutajansa.\nSenpätähden ei kenkään nousnut vastusta tekemään, kun Klaus Götrikkinen\nilmestyi veneesen, sieppasi neidon ja vei hänen mennessään.\n\nOli sumuinen syys-päivä. Kaukana yön kerrottuin tapausten paikalta,\nnäemme talonpoikaisen huoneen, semmoisen kuin siihen aikaan oli\ntavallinen. Se oli jaettu moneen eri kammiohon. Yhdessä niistä on\ntyttö nukkuneena, istuen vuoteen ääressä. Wäsymys pitkän matkan,\nmonien kyyneleitten ja suruin perästä, oli hänen saavuttanut. Hän oli\nsuloinen näköönsä, siinä kun hän unessa nojausi vuoteesen. Hänen tummat\nhius-kihermänsä peittivät osaksi hänen kasvonsa, joiden kukoistus\nviimeisten tapausten huolista oli valjennut, ei kuitenkaan niin,\nettei se olisi voinut uudestansa viritä. Sen se näkyi hänen unessansa\ntekevänkin, sillä jokainen hengen veto näytti tuovan hänen poskillensa\nuutta eloisuutta. Sepä ihastutti nuorukaista, joka hiiskahtamatta\nkatseli neidon lepoa. Hän oli tullut huoneesen aikomuksessa puhutella\ntyttöä, vaan nähtyänsä sen nukkuneena, oli hän seisahtanut sitä\nkatselemaan lumotuilla silmillä.\n\nHymy kävi makaavan neidon huulille; kasvot saivat hetkeksi korkeamman\npaineen. Joku soma uni elähytti ainakin häntä. Waan samassa aukenivat\nhänen silmänsä ja loivat kirkkaan katsantonsa nuorukaiseen.\n\nNuorukainen pyysi anteeksi, kun hän oli tullut hävittämään neidon\nlepoa, vaan heitä käski välttämätöin sallimus pakenemaan edemmäksi,\nkunnes he ennättäisivät rauhallisempiin paikka-kuntiin. Hän oli suonut\nneidolle ainoastaan tämän hetken levätä. Heidän oli rientäminen sinne,\nmissä hän luuli tietävänsä soveliaan suojeluspaikan, siksi kuin kirkko\noli suostutettu, jonka he molemmat olivat havainneet voimallisimmaksi\nkaikista, ja jota siis oli vaarallinen pitää vihamiehenä.\n\nNeito puolestansa osoitti kiitollisuutta nuorukaiselle, joka hänen oli\ntemmannut niin suuresta vaarasta, ja sanoi olevansa tytyväinen siihen\nmitä se asiassa päätti. He riensivät matkaansa.\n\nKäymme nyt Westfalin metsään, sinne, jossa nykyisten Saksalaisten\nesi-isät muinoin taistelivat vapautensa puolesta ja saivat kuuluisan\nvoiton Roomalaisten yli, jolla voitolla he kaikille ajoille ja kaikille\nkansoille ovat näyttäneet ikuisen jalon esikuvan, miten väkivalta on\npoistettava.\n\nNyt oli pimeä aika vuorokaudesta. Se paikka, josta Drusus kerran\nkokoili kolmen legion luut, oli valaistu tuli-soitoilla.\n\nMetsässä oli vähäinen aukea; siinä istui piirissä miehiä salakasvoilla\ntuli-soittoin valossa.\n\nHeidän edessänsä seisoi mies, jonka käytös näytti kanteen alaiselta,\nniinkuin jokainen myös olisi voinut sanoa ne piirissä istujat\ntuomareiksi.\n\nSe näistä tuomareista, jonka vuoro oli olla päällekantajana, luki\nkaikki kanteet ja syyt kirjoitetusta pergamentin kappaleesta.\n\nHän alkoi lukemisensa tämän oikeus-istuimen ylistämällä ja päätti sen\nsillä, että hän vaatei tuomiota, kovaa, armahtamatointa tuomiota sen\nylitse, joka oli uskaltanut rikkoa maan lait, ja käynyt sortamassa\nkirkkoin ja luostarien vapauksia.\n\nWiimeinen kanne oli se että tämä rikos-alainen oli käynyt pyhän Ursulan\nluostarissa ja sieltä viekotellut eli väkisin vienyt nuoren ja hurskaan\nluostari-neidon.\n\n\"Mitäs tiedät sanoa puolustuksekses?\" kysyi päätuomari.\n\nEberkopf -- hän oli se kanteen alainen -- tiesi kyllä ettei tässä\nauttanut ne mutkat, joita tavallisesti sopii käyttää oikeuden\nedessä, ja joilla syyn-alainenkin usein saattaa pelastaa itsensä.\nTässä ei kysytty vieraita miehiä, eikä pidetty suurta lukua oikeuden\nulkomuodosta. Asia oli ennen tuomittu ja tutkittu; ainoastaan tavan\nvuoksi otettiin se näin päätettää, jotta rikoksen-alainen saisi koettaa\nvastata puolestansa.\n\n\"Tiedän kyllä\", alkoi Eberkopf, \"tämän oikeus-istuimen, jonka edessä\nmä seison, tuomitsevan ja tutkivan kaikki, ilman kenenkään puolta\npitämättä, vaan ennenkuin minä käyn vastaamaan siihen kanteesen että\nminä olisin ryövännyt neidon luostarista, tulee minun kysyä, mitä\nkorkia oikeus ajattelee mainitun neidon luostariin telkeemisestä?\"\n\n\"Se mies\", vastasi tuomari, \"joka sen toimitti väärillä kanteillansa,\non tällä haavaa korkeimman tuomarin edessä; hän kuoli höyryyn,\nkeittäissänsä kultaa.\"\n\nTämä sanoma näytti hämmästyttävän syynalaista.\n\n\"Jos neidon luostariin sulkemus oli väärin?\" alkoi hän kysyä.\n\n\"Niin oli yhtä suuri vääryys hänen sieltä ryövätä!\" vastattiin.\n\n\"Waan minä voin näyttää toteen, etten olekkaan ryövännyt neitoa\nluostarista\", uskalsi Eberkopf nyt jyrkästi lausua; \"yksi\nmuukalais-nuorukainen, joka usein on kohdannut minua tielläni, on sen\ntehnyt, ja minä vaadin tässä sitä oikeutta, että saan miekkaillen hänen\nkanssansa näyttää viattomuuteni!\"\n\nHän tiesi kyllä olevansa syypää ja ettei häntä enää mikään auttanut,\njouduttuansa Behmgerichten käsiin, vaan että hänen olis itseänsä\npiakkoon hakeminen jostain puun latvasta, johon hän oli kaulasta\nripustettu. Mutta se anomus, jonka hän nyt teki, voi hänen pelastaa\nkumminkin ajaksi ja kenties kokonaan, jos hän miekkasilla joutuisi\nvoitolle. Semmoista asian-ratkaistusta pidettiin Jumalan tuomiona, ja\nitse Behmgerichte ei uskaltanut päättää eikä tehdä semmoista tuomiota\nvastaan.\n\nEberkopf ei siis tarvinnut peljätä joutuvansa rippumaan jonkun puun\nlatvaan.\n\n\n\n\nJumalan tuomio.\n\n\nMuutamia peninkulmia Kölnistä länteen on Aachen niminen kaupunki,\nmerkittävä Saksan historiassa sen tähden että Kaarle suuri, sen\nvaltakunnan alkuperustaja, asuskeli mielellään siinä kaupungissa,\nerittäin niiden lämminten lähteitten tähden, joita sen ympäristöllä\nlöytyy kallioissa.\n\nHänen oli tapansa uiskennella niiden lähteitten vesissä, niinkuin\nihmiset nytkin käyvät terveydeksensä sitä vettä juomassa ja siinä\nuimassa.\n\nSama Kaarle on myös haudattu mainitun kaupungin komian kirkon alle,\njonka hän itse oli rakentanut. Sittemmin sitä kaupunkia pidettiin\nsuuressa arvossa koko keskuaikana, ja keisarit kruunattiin siellä\ntavallisesti Saksanmaan kuninkaiksi, eikä sitä keisaria pidetty juuri\nhyvänä, joka ei sieltä ollut täyynnä tuomassa kruunuansa.\n\nKeisari Ludovik, joka äskein oli saanut voiton riitaveljensä yli, oli\ntullut Aachenin kaupunkiin vieraisille. Hänen kunniaksensa vietettiin\nsiellä nyt suuria juhla-pitoja. Mutta harva juhla siihen aikaan\nmeni ilman tornerikilvoituksia tahi leikki-sotaa. Niinpä nytkin oli\naivottu pitää semmoisia kilvoituksia, ja ne oikein suuria. Sentähden\ntänne oli kokountunut, paitsi keisarin seura, melkein lukemattomat\njoukot kaikista säädyistä, näiltä seuduilta, katselemaan iloa ja itse\nolemaan ilossa. Sillä jos ylhäisempäin kävi itsiänsä huvitteleminen\nkeisarin parissa, niin pidettiinpä alhainenkin väki hyvissä mielin\nsuunavauksella, jota itse pää-päivänä heille oli tarjona ilman maksotta.\n\nEmme tässä ota jutellaksemme kaikkia näiden pitoin vaiheita, kun eivät\nkoske tämän kertomuksen juoksua: ainoastaan pää-päivän tapaukset, jona\ntorneri-leikkiä pidettiin, ovat tässä kysymyksenä.\n\nNiinkuin mainittiin, oli kaupunkiin kokountunut suuri joukko ritaria ja\nmuita jalo-sukuisia vaimoineen ja tyttärineen.\n\nLeikki-sotaa varten oli tehty piiri, jonka yhdellä sivulla oli lehterit\nsuuri-sukuisille katselioille: toisilla sivuilla oli aitaus, jottei\nasiaan kuulumatoin rahvas pääsisi työntäymään taistelo-asemalle.\n\nPäivä oli lyhyt, ja torneri-leikki oli aljettava varhain, jotta\nehdittäisiin se päättää ennen päivän loppua.\n\nRahvas kokountui siis paikalle jo aamu-hämärässä, ja sen pauhina,\nnauru, ja pilkka-puheet y.m. olivat valmiina jo ennen täydellistä\npäivän valkenemista.\n\nJulistajat ratsastelivat aitauksen sisä-puolella, tekemässä\ntarpeellisia järjestystöitä torneri-lakien jälkeen.\n\nNoin kello 9 ja 10 välillä alkoi lehterit täytyä katselioilla sekä\nmiehen että vaimon puolisilla. Onneksi sattui päivä olemaan kirkas\nja taivas selkeä, jotta ritarien ja naisten puvut, jotka loistivat\nkullalta, hopialta ja teräkseltä, päästivät hyvään näköön.\n\nSiellä saatiin nyt nähdä kaikki Rheini-seudun kukoistus, nuoressa\njalo-sukuisessa väessä, miehissä ja vaimoissa.\n\nNiiden luvussa oli useita nuorukaisia, jotka tänään aikoivat koetella\nvoimaansa ja miehuuttansa armastensa nähden, joilta he toivoivat\nrakkauden silmäystä kehoitukseksi taistelossansa.\n\nSiellä oli moni vapasukuinen neito, joka oli lahjaksi antanut sydämensä\nurhoolliselle ritarille, jolle hän nyt toivoi voittoa.\n\nOlipa näissä moni semmoinenkin kukka-suu, jonka sydän vielä oli vapaa,\nehkä se löi kahta vikkelämmin nähdessänsä jonkun nuorukaisen palavat\nsilmät, joiden puhe oli kyllä selkeää, vaikk'ei suu ollut sanaakaan\nvirkkanut.\n\nNyt tuli keisari Ludovik, ratsastaen uljaalla hevosella, ja seurattuna\njalolta ritari-joukolta. Hänen pukunsa oli paljoa loistavampi kuin\nMühldorfin tappelussa, ja itse hänen muotonsakin oli ylevämpi kuin\nsilloin; hän oli pitkällisen kiistan perästä pääsnyt voitolle.\n\nKeisari astui hevosesta ja nousi astimia myöden häntä varten\nvalmistetulle lehterille, johon edellä oli tullut hänen omaisiansa ja\nlähempiä ystäviänsä. Hän kumarsi tervehdystä yhdelle korkia-sukuiselle\nneidolle ihanalla muodolla. Se oli Hollandin kreivi Wilhelmin tytär,\nMargaretha, jonka kasvot nyt punehtuivat keisarin tervehtäissä. Hän\nistui isänsä, kreivi Wilhelmin rinnalla, ja hänen toisella puolellansa\noli kaksi lasta, nimittäin keisarin kahdeksan vuotias poika, Ludovik,\nja sen muutamia vuosia vanhempi sisar Mechtild, jonka viimeksi mainitun\ntoisella sivulla taas istui Thüringin mark-kreivi Fredrik, jolle\nkeisari oli luvannut tyttärensä puolisoksi. Fredrik koetti huvitella\nkihlattua morsiantansa kaikenlaisilla leikkipuheille, joita Mechtild\nkuulteli lapsekkaalla ujoudella, ja joihin se joskus naurahtain\nvastaeli.\n\nPikku Ludovikin kirkkaat silmät lentelivät rahvaan yli ja katselivat\nväliin torneri-ketoa, miten siinä kaikki jo olis valmiina\nleikki-sotaan. Hänellä oli käsissä pideltävänä vähäinen miekka.\n\nKeisari seisahti puhuttelemaan Margarethaa, vaan nyt kuului julistajain\nääni aitaukselta, ilmoittavan kaikki olevan kiistaan valmiina, ja\nlukevan ne säännöt, joihin koko mailman ritaristo oli suostunut,\ntämmöisissä kiistoissa vaarin otettaviksi. Muun ohessa julistettiin,\nettä ritarien oli taistella tylsillä elikkä terättömillä puukeihäillä,\neikä kenenkään ollut lupa pitkittää kiistaansa, sittekuin toinen elikkä\ntoinen kahdesta taisteliasta oli saanut keihäänsä pirstotuksi tahi\ntullut syöstyksi ratsulta.\n\nWoittajain oli odottaa palkkansa kauniista käsistä: Margarethan ja\nMechtildin; ja nyt kuului sanoma että torneri-leikki sai alkaa.\n\nKedolle, aitauksen sisäpuolelle, ratsasti rinnatusten kaksi ritaria. He\najoivat siihen päähän aitausta missä lehteri oli, ja tervehtivät siellä\nolevia naisia ja keisaria.\n\nHe saivat kumpikin terättömän keihään, ja nyt he ratsastivat erilleen\ntoinen toisestansa kumpaankin päähän aitausta. Merkin saatua\njulistajilta he sitte karkasivat toinen toistansa vastaan oijastuilla\nkeihäillä, ja terähyttivät yhteen, jotta tomu maasta tuoksahti.\nMolemmat he pysyivät ratsussa, mutta toisen keihäs katkesi. Se otti\nuuden seipään ja he ratsastivat erilleen vielä toisen kerran ja taas\nyhteen niin tuimasti, ettei kumpikaan sen tärähdyksen perästä voinut\npysyä hevosessa, vaan putoilivat molemmat ketoon. Heidän taistelonsa\noli siis loppunut, ilman kumpasenkaan voittoa. Heidän ei ollut edes\npakko avata kypärinsä silmikkoa ja siten ilmoittaa kutka he olivat.\n\nToisia tuli siaan, ja nyt taisteli usiampia yht'aikaa samoin kuin ne\nkaksi ensimäistä, kuitenkin sillä eroituksella että näistä muutamat\njäivät hevoseen kun toiset luiskahtivat kentälle.\n\nSe oli hupaista katsella sekä rahvaalle että ylhäisille, ja molemmista\nkuului mielen lausunnoita; rahvaan lausunnot olivat paksuja ja\ntörkeitä, niinkuin niiden tapa on; herrasväen puheet taas olivat\nsiistimpiä. Eikä itse leikistä tullut sen suurempaa vahinkoa, kuin\nettä muutamilta lähti marraskesi kupeesta, toisilta nilkahtui sääri,\nmuutamilta katkesi kylkiluu, toisilta meni niskat nurin.\n\nWoittajat ratsastivat nyt lehterin puolelle, tervehtäin keisaria,\nja sieltä nousi se kreivinna Margaretha, jota pidettiin keisarin\nmorsiamena: keisarin puoliso Beatrix oli vuoden ajan ollut kuollunna.\nMargaretha jakaili nyt kulta-käädyjä ja ranne-renkaita y.m. voittajille\npalkinnoksi.\n\nWaan sill'aikaa oli mark-kreivi Fredrik jättänyt asemensa prinsessa\nMechtildin rinnalta, jossa hän uskolla oli istunut koko ajan. Nyt hän\nnähtiin ajavan kiiltävässä teräs-puvussa komialla hevosella aitauksen\nsisä-puolelle, kehoittain sillä jokaista, kuka vaan tahtoi, käymään\nhänen kanssansa kiistalle. Hänen ei ollutkaan syytä hävetä muotoansa\nsiinä kun hän lennätteli irstasta unkarilaista hevostansa; ja hän\nvoitti samanlaisessa leikissä viisi ritaria peräksyten.\n\nSitte hän meni Mechtildin eteen, joka astui ales lehteriltä tuomaan\nomalle sankarillensa palkkaa. Mark-kreivi laskihe polvillensa, ja se\nihana lapsi istutti hänen kypäriinsä soman koristuksen struthio-linnun\nsulista, joihin oli palmikoittu helmiä ja kalliita kiviä.\n\nWaan nyt muuttui leikki-sodan muoto. Kedolle ratsasti outo julistaja,\nja häntä seurasi outo ritari, silmikko ummessa. Se kantoi terävää\nkeihästä ja oli muutenkin täydessä sota-asussa.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi keisari kummastellen, ja torneri-julistajat\npiirittivät tämän uuden virka-veljensä, sill'aikaa kuin se outo ritari\nlaski hevosensa karailemaan ympäri ketoa. Waan julistajan lausuttua\nsana niille toisille, he nöyryydellä vetäysivät hänestä.\n\n\"Pyhän Behmgerichten nimessä\", huusi se outo julistaja, jonka kasvot\nniinikään olivat peitetyt, \"ilmoitan minä, että korkian Rooman keisarin\nja valtakunnan ruhtinain sekä kaiken tämän jalon yleisön edessä kaksi\nritaria tulee taistelemalla näyttämään, kummanko heistä Jumala pitää\nviattomana. Ja pyydän minä, saman istuimen nimessä, koko tätä jaloa\nkatsoja-kuntaa tarkalla vaarilla pitämään, että heidän taistelonsa\nkäypi ritari-sääntöin jälkeen.\"\n\nTämän huudettua hän siirtyi sivulle ja muutaman hetken perästä ratsasti\ntoinen outo ritari, ikään varustettuna täyteen hengen kauppaan,\ntorneri-kedolle.\n\nMolemmat ritarit olivat yhtäläisessä teräs-vaatteessa ainoastaan sillä\neroituksella, että viimeksi tulleella oli nauharuusu kypärin sulassa.\nHänen hevosensa oli pulska, rautio, bohemilainen; ensin tulleen\nhevonen oli musta. He lähestyivät toinen toistansa tervehtäin keihään\nkärjen painamalla. Waan pian heidän aikomuksensa tuli näkyviin, kun\nse ruusu-ritari heitti toiselle ritarille sota-kintaan ja sai siltä\ntoisen vastaan, ja nyt oli molemmilla yhtäläinen kinnas oikeassa kuin\nvasemmassakin kädessä.\n\n\"Agnes Lichtenau!\" lausui ruusu-ritari, kuitenkin niin alhaisella\näänellä ettei se kuulunut katselioille.\n\n\"Agnes Lichtenau!\" vastasi toinen ritari samoin. He erisivät toinen\ntoisestansa, ja nyt vallitsi yleinen äänettömyys katselioissa; itse\nrahvaskin piti suunsa kiini.\n\nRitarit olivat kummassakin päässä aitausta ja odottivat julistajan\nmerkkiä; se annettiin, ja nyt he laskettivat täyttä karkua toinen\ntoiseensa.\n\nSe oli hirmuinen tömähdys; hevoset lensivät kintuilleen; keihäät\nkatkesivat, kilvet halkesivat, mutta harniskat pitivät, ja molemmat\nmiehet istuivat yhtä jämeästi satuloissansa.\n\nUusi koetos samanlainen ei tullut kysymykseenkään; he tarttuivat\nkumpikin sotakirveesensä.\n\nSe ensin tullut ritari tavoitti julman tähtäyksen ruusu-ritarin päätä\nvasten, mutta se havaitsi vaaransa ja sai oman kirveensä eteen; hänen\nvihamiehensä kirves meni pirstaksi, ja nyt olisi ruusu-ritarin ollut\naika maksaa vihamiehensä kirves-lyönnin samanlaisella, vaan hän\npaiskasi kirveensä ketoon ja sieppasi miekkansa.\n\nNyt ei taistelo kestänyt enää kauvan. Ruusu-ritari työnsi miekkansa\nläpi vihamiehensä kaulan; mies kaatui kuoliaana kedolle.\n\n\"Jumala on tuominnut\", huusi julistaja; ja se sanoma kaikui yli\nkatseliain joukon.\n\nKeisari Ludovik ja hänen seuransa olivat suurella tarkkuudella\nsilmänneet tätä taisteloa. Woittaja ajoi nyt lehteriä kohden, aukasi\nsilmikkonsa ja kumartihe keisarille.\n\n\"Ah, Klaus Götrikkinen!\" sanoi keisari ystävällisellä äänellä, \"sinäkö\nse olitkin? terve tultuas ja onnea voitolles.\"\n\n\n\n\nPääte.\n\n\nPyhäjärveen laskeuu Tampere, Pyhäjärvestä laskeuu Nokia. Se on vähäinen\nsoma järvi, se Pyhäjärvi, noin viittä, kuutta virstaa pitkä, päästä\npäähän soutain. Joka sitä ottaa silmäilläkseen esim. Pyynikin vuorelta,\nlähellä Tamperetta, oppii sen someutta pian ihailemaan. Sen rannat ovat\nmelkein ylisten ympäri vihantelevina peltomaina, mutta vähän etäämmällä\nnäkyy hakometsiä ja lehtoja, kukkuloita ja laaksoja taivaan reunaa\nvastaan. Siellä ja täällä on peltoin sivuilla kyliä ja useita somasti\nrakennettuja kartanoita molemmin puolin järveä; Hatanpää ja Sankila,\nWiiki ja Maatiala, Rahola ja Walkila y.m.\n\nKoko sen näkyalan luonto on niin eriomaisen kodokasta, että siihen\nkuka katselia hyvänsä, tylsä-tuntoinenkin, pian mieltyy. Järvelle\non viskelty useita viheriöitseviä luotoja, joiden lehtipuut\npäivän-laskussa heittävät lavean varjonsa veteen. Suurin ja vihantavin\nkaikista on Wiikin saari, jossa kaupunkilaiset Tamperetta pyhäiltasina\nkäyvät lystäilemässä. Muinoin he sinne kulkivat kaksihankasissa\nveneissä, -- isompaa kun ei ollut -- vaan nyt käy Pyhäjärveä\nedestakasin vähäinen höyry-vene, jolla pyhäpäivinä on tapa kanniskella\nkäsi-työläisiä ja tehdasten työntekiöitä huvimatkoilla, ja hävittää\nluonnon hiljaisuuden pyöräinsä kohinalla, ja henkiä pistävää savuansa\nihanalta tuntuvaan kasvi-löyhkyyn. Waan niinpä on ihmisenkin tapa,\njonka rehkinästä siinä nähdään kuvaus. Hän tulee aina touhullansa ja\nkohinallansa sekoittamaan ja muuttamaan luonnon työ-alaa.\n\nJoku vuosi tässä kerrottuin tapausten jälkeen, nähtiin kesä-iltana vene\nkulkevan Pyhäjärvellä. Siinä veneessä oli kaksi nuorta henkeä, mies ja\nvaimo. Molemmat olivat puvusta ja muodosta katsoin ylhäisempää säätyä,\nkuin näillä tienoilla muuten silloin asui. Waimon vaatteet olivat sitä\nkallista vaaleata kangasta, jota siihen aikaan kudottiin Brabantissa.\nMies taas oli ritarien tavallisessa koto- eli rauhapuvussa. Hän souti\nvenettä, ehk'ei heidän matkallansa näkynyt olevan mitään erinomaista\ntarkoitusta. He olivat kukaties katselemassa seudun kauneutta, joka\nsilloin vielä oli jotenkin luonnon vallassa, paitsi että järven\nläntisessä päässä, Nokian puolella, oli uusi huone kehällä. Se oli\ntavallisia huoneita isompi ja tehty aivan outoon rakennus-parteen.\n\nNe kaksi siinä veneessä näkyivät nyt ottavan silmäilläksensä tätä\nhuonetta, millinen sen muoto olisi sinne kauvas järvelle. Molempain\nkatsannossa kuvasti tytyväisyys, -- ja erittäin sen nuoren naisen.\n\n\"Ah, ah, Klaus\", sanoi hän, \"minkä ihanan asunnon sinä rakennat meille!\"\n\n\"Ei se kuitenkaan ole verrattava kotomaas uljaisiin hoviin\",\nvastasi Klaus Götrikkinen, \"mutta -- ne hovit eivätpä aina sisällä\nonnellisuutta, eivätkä myös voi jakaa sitä ympärillensä, sen olet sinä,\nAgnes armahani, saanut kyllä havaita, jos minäkin. Ei mikään olis\nminua estänyt varustamasta tuota huonetta linnan tavalla, sillä tämä\nseutu on minun, vaan en minä tahdo sitä tehdä jälkeisilleni, ett'eivät\nnousisi kansan sortajiksi, sen jalon kansan, joka ei milloinkaan ole\nansainnut orjuutta. Tuon huoneen he saavat polttaa tuhaksi, kun joku\nsen asujamista tulee röykkiäksi. Waan jos vihamies sitä piirittää, niin\nhe kaikki, tämän kunnan miehet, tulevat sen apuin.\"\n\n\"Tämä maa kun on niin kaunis, miten eikö sen kansa olisi jaloa\", sanoi\nAgnes, joka täll'aikaa oli jättänyt istuimensa perä-tuhdolla ja tullut\nKlausen rinnalle, \"ja olethan sinä itsekkin samasta kansasta\", lisäsi\nhän, ja lymytti kasvonsa ritaria vasten.\n\nJuttelimme miten Klaus Götrikkinen oli voittanut Eberkopfin Aachenin\ntorneri-kiistassa, ja sitte lähestynyt keisari Ludovikiä, joka häntä\nilomielin tervehti, ja jolle hän asiat kertoi alusta loppuun. Tässä\nei lienee tarve pitkillä puheilla enää lauseskella miten seikat\nselvenivät, kun niihin ryhtyi sekä keisari että arkkipispat. Agnes\nLichtenau pääsi nyt kerrankin vainojistansa, sekä maallisista että\nkirkollisista, ehkä suuri osa hänen perinnöstänsä oli mennyt hukkaan.\nHän suostui jättämään kotonsa ja kotomaansa ja seuraamaan Klausea\nSuomehen, jossa hän oli ennen käynyt, ja jonka kylmyyttä hän ei\npeljännyt.\n\nHeinrich Rathsmann jäi Kölniin, kauppaansa käyttämään, vaan hän lupasi\nvielä joskus käydä Turussa ja sillä tiellä poiketa Klausea ja Agnesta\ntervehtämässä. Historia ei puhu miten hän täytti tämän lupauksensa.\n\nSimeon, se vanha Juutalainen, oli saattanut Eberkopfin Behmgerichten\nkäsiin, siten että hän oli ilmoittanut kaikki Eberkopfin ja \"tähtien\ntutkian\" vehkeet yhdelle, jonka hän tiesi mainitun sota-oikeuden\njäseneksi. Asiat tutkittiin, \"tähtien tutkia\" haastettiin oikeuden\neteen, mutta hän vältti tuomionsa myrkkyä nielemällä vaikka hänen\nluultiin häkään kuolleen. Eberkopfia, joka pidettiin syyn-alaisena,\nseurattiin joka askel, hänen tietämättänsä, erinomaisella tarkkuudella;\nsiitä se tuli, että hän haastettiin oikeuden eteen juuri neidon\nluostarista ryövättyänsä.\n\nTiedämme jo miten hänen asiansa päättyi. Hän toivoi saavansa kuolla\nritarin tavalla, eikä hirressä, jonka tähden hän pyysi Jumalan\ntuomiota. Siinä hän kuolisi ilman häpeää -- taikka kukaties voittaisi\nja pääsisi kaikesta kanteesta. Sentähden hän taistelikin oikein\nmielensä perään, vaan tiedämme jo että Klaus Götrikkinen hänen voitti.\n\nNiin oli kulunut vuotta kaksi. Suomenmaa oli tullut täydellisesti\nRuotsin valtaan, sillä Novgorodilaiset olivat äskein tehdyssä\nPähkinälinnan rauhassa suostuneet jättämään heille puolen Karjalasta.\n\nJa olemme nyt saattaneet nämä kaksi nuorta kaikista vastahakoisuuksista\nsiihen hetkeen, jona Agnes lymytti suloiset kasvonsa Klausea vasten.\nEikä nyt enää ollut kukaan heidän onneansa häiritsemässä.\n\nPäivä oli laskeumallansa; ei ainoatakaan tuulen värähdystä näkynyt\nvedessä, eikä kuulunut luotoin lehdissä. Se oli siihen aikaan vuodesta,\njolloin pihlajat kukoistavat, ja jolloin laulu-rastas säveltää kaikkein\npidemmät nuottinsa. Ilma oli kukka-löyhkyä ja linnun-laulua täynnä.\nMaassa oli rauha -- ja luonnossa -- ja ihmisissä. Niitä löytyy hetkiä\ntoisinaan semmoisia, jona kaikki pitävät juhlaa, kansat ja erityiset\nja luonto. Ne hetket ovat kuitenkin harvoja, sillä ihmisten arkipäivät\novat useimpia kuin juhlat, ja taisteloin ajat kansoissa pidemmät kuin\nrauha. Ei Suomen kansankaan rauha-juhlat ole olleet pitkällisiä.\n\n\n\n"]