[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8o2yyoWyqybapuMlBULzKmZprDzeXFBaZwewAjmQO3A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2240,"Paholaisen silmä","Frich, Øvre Richter",1872,1945,"2240-frich-vre-richter-paholaisen-silma","2240__Frich_Øvre_Richter__Paholaisen_silmä",null,"romaani",[14],"rikos",[],"fi",1920,1924,34715,225583,false,61898,[24,25,26,27],"Adventure stories","Fjeld, Jonas (Fictitious character) -- Fiction","Norwegian fiction -- Translations into Finnish","Physicians -- Fiction",[29,30],"Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Paholaisen silmä\" by Øvre Richter Frich is a novel written in the early 20th century. The narrative opens with a mysterious incident where two chess players, both named Simpson and Greyburn, die suddenly during a tense game, puzzling onlookers and authorities alike. The story introduces an atmosphere filled with intrigue and Faustian elements, hinting at deeper connections and consequences of their deaths within a larger, sinister plot.  The opening of the novel sets the stage for a compelling tale filled with suspense as it follows the aftermath of the shrouded dual demise of the two chess players. As authorities investigate, they uncover ties to a world of vice, deception, and mystery surrounding the deceased. The subsequent introduction of Ralph Burns and other key characters points to an exploration of crime and morality, highlighting a shadowy underbelly of society as they seek to understand the enigmatic circumstances of the players' deaths, ultimately suggesting that these events are merely the beginning of a much larger conspiracy linked to the titular \"Satan's Eye.\" (This is an automatically generated summary.)",[33],"Ilmoni, W. F. (William Frithiof)",259,"Jonas Fjeld -sarjaan kuuluva jännitysromaani sijoittuu Pariisiin, missä lääkäri ja seikkailija Fjeld selvittää hämärää kuolemantapausten sarjaa. Tapahtumien taustalla on tieteellinen keksintö ja kostonhimo.","Øvre Richter-Frichin 'Paholaisen silmä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2240. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","PAHOLAISEN SILMÄ\n\nKirj.\n\nØvre Richter-Frich\n\n\nSuoment. W. F. I.\n\n\n\n\n\nPorissa,\nOtto Andersin'in kustannusliike,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nSHAKINPELAAJAT.\n\n\nTapahtuipa kerran -- ja samoin on tapahtunut usein -- että kolme\npohjoismaista taiteilijaa löi tuumansa tukkoon Parisissa ja elosteli\nkolme päivää yhteen menoon. Raudanlujalla johdonmukaisuudella he\nkaatoivat sisäänsä suuret määrät hyvää ja huonoa väkiviinaa. He\nhäiritsivät aamukahviloita, tappelivat pika-ajurien kanssa ja tuottivat\nvaivaa poliisikonstaapeleille Sacré-Coeurista aina Belfortin leijonaan\nsaakka. Mutta he putosivat aina jaloillensa. Niin tekevät pohjoismaiset\nmatkailijat aina -- elleivät jonkun erityisesti katalan onnettomuuden\nvuoksi joudu tutkimaan poliisivankilaa.\n\nKolmantena päivänä viiden ajoissa he syystä tai toisesta menivät Café\nde la Régenceen. He olivat harvasanaisia, juhlallisia ja humalasta\njäykistyneitä. Näytti siltä, kuin he eivät voisi välttää kohtaloaan.\nKatsomatta oikealle tai vasemmalle syöksyivät he suoraapäätä sen\nshakkipöydän luo, jossa Napoleon I aikoinaan pelasi. He istuutuivat,\njärjestivät pelinappulat ja aloittivat pelin miettiväisen näköisinä.\n\nTotiset herrat herättivät suurta huomiota. Arveltiin heidän olevan\nhyvin eteviä shakinpelaajia, koska olivat uskaltautuneet luutnantti\nBonaparten rauhoitetun pöydän ääreen. Oliko siinä ehkä Tarrasch tai\nkerrassaan itse Lasker?\n\nJoukko innokkaita katselijoita kokoontui pöydän ääreen. Heitä\nkatseltiin hämmästyneinä. Tässä oli ilmeisesti kysymyksessä aivan\nuusia järjestelmiä. Pelin alku oli jotakin ainutlaatuista shakkipelin\nhistoriassa. Kumpikaan ei luovaillut eikä väistynyt askeltakaan.\nMolemmat pelaajat teurastivat toistensa pelinappuloita, niin että sitä\noli ilo katsella. Talonpojat, hevoset, juoksijat ja tornit kaatuivat,\nja kuningattaret poistettiin mitä rauhallisimmin.\n\nKatselijain silmät kävivät lautasen suuruisiksi, kun kaksi\nviimeistä talonpoikaa teki itsemurhan ja kuninkaat kaikessa\nmajesteetillisuudessaan kahden seisoivat taistelutantereella.\nInnostunut joukko veti helpotuksen huokauksen. Hauska peli!...\n\nMutta mitä oli tekeillä? Shakinpelaajat eivät näyttäneet tahtovan\nlopettaa. Nyt vasta vaikeudet alkoivat oikein toden teolla. Pelaajat\nsiirtelivät heidän majesteettejaan liikuttavalla huolellisuudella.\nMaailmansodan päättymisestä saakka ei ole nähty mokomaa itsevaltiuden\nsiirtyilemistä. Toinen kuningas ajoi toista takaa ympäri koko\nshakkilaudan. Silloin pakeneva kuningas yht'äkkiä rupesi hyökkäämään...\n\nSiiloin katselijat lopulta kävivät viheriäisiksi raivosta. Heistä siis\ntehtiin pilkkaa?...\n\nSen jälkeen on oltu varovaisia shakkipelin katselemiseen nähden Café de\nla Régencessä. Ja Napoleonin pöydässä on kielletty pelaamasta. Mutta\neräänä päivänä, monta vuotta edelläkerrotun jälkeen, tärisytti Café de\nla Régenceä seuraava tapaus.\n\nKaksi ulkomaalaista tuli shakkihuoneeseen. He olivat keski-ikäisiä,\ntunnettua kansainvälistä tyyppiä olevia miehiä. Paheiden leimaamia,\njuoponnäköisiä, tunnusmerkillisiä rosvonaamoja. Mutta he pelasivat\nshakkia erinomaisesti -- se oli ilmeistä. Niinpä kerääntyi varovainen\njoukko noiden pelipöydässä istuvien vaiteliaiden herrojen ympärille.\nHe pelasivat sisilialaista peliä, ja katselijat olivat ihastuneet\nmolempien pelaajien nopeuteen ja täsmällisyyteen. Pelatessaan he\njoivat ahkerasti, ja heidän vieressään oleva whiskypullo tyhjeni\nnopeasti. Sitten alkoivat pelaajatkin käyttäytyä tyynemmin. Peli\noli joutunut ratkaisukohtaan, missä yksi ainoa harhasiirto ratkaisi\ntuloksen. Katsojain jännitys kohosi kohoamistaan. He astuivat toistensa\nvarpaille, kuiskailivat toisilleen ja hermostuksissaan raapivat\npäätänsä. Tämäpä oli kerrankin oikeata kunnon peliä.\n\nSiirtojen väliajat kävivät yhä pitemmiksi. Pelaajien silmät tuijottivat\njäykästi eteensä. Sitten peli tykkänään pysähtyi. Kului neljännes,\nkului puoli tuntia ilman mitään muutosta. Katselijat kävivät yhä\nkärsimättömämmiksi. Parittain menivät he erääseen nurkkaan ja\nväittelivät innokkaasti seuraavasta siirrosta. Sitten palasivat he\ntakaisin ja murahtelivat kärsimättömästi. Salissa oli tullut aivan\nhiljaista.\n\nEräs vanha ammattipelaaja, joka viidestä frangista uhrasi taitonsa ja\ntietonsa amatööreille, tunsi mielialansa ihan kaameaksi. Molempiin\npelaajiin oli ilmaantunut jotakin jäykkää ja tylsää, mikä suorastaan\ntäytti hänet pelolla. Hän rupesi tuijottamaan nuorempaan heistä. Noilla\nleveillä, voimakkailla kasvoilla näkyi jotakin merkillisen ankaraa ja\nvastenmielistä. Hän näytti puusta veistetyltä. Hänen piirteensä olivat\nikäänkuin jähmettyneet. Ja äkkiä hän keksi, mikä teki nuo kasvot niin\nihmeen elottomiksi ja muuttumattomiksi.\n\n_Miehen silmäluomet eivät liikkuneet!_\n\nVanha herra rupesi miettimään. Mitä ihmettä tämä saattoikaan olla?\nViimeisestä siirrosta oli nyt kulunut yli kolme neljännestä. Äkkiä hän\nnousi, ikäänkuin jonkun ajatuksen valtaamana.\n\nHän tunkeutui katselijajoukon läpi pöydän ääreen ja hetkisen\nepäröityään löi toista pelaajaa olkapäälle. Mies ei liikahtanut. Ei\nmyöskään hänen vastapelaajansa osoittanut mitään elonmerkkejä. He\nmolemmat vain tuijottivat shakkilautaan ihmeen jäykin ja lasimaisin\nsilmin.\n\nKatselijat vetäytyivät säikähtyneinä takaisin. Mitä tämä merkitsi?\n\nNoudettiin isäntä, joka lähetti lääkäriä kutsumaan. Lyhyen tutkimuksen\njälkeen totesi tämä, että molemmat shakkimestarit olivat tehneet\ntoisistaan \"matin\".\n\nHe olivat molemmat kuolleet samassa silmänräpäyksessä.\n\n\n\n\nII.\n\nSALAISUUS.\n\n\nNuo kaksi kuollutta shakinpelaajaa vietiin ensiksi poliisilääkärin\nvartiohuoneeseen. Sieltä lähetettiin ruumiit korkeammalle tieteelle\nPasteur-laitokseen, missä vanha professori Le Rousc vielä hallitsi\nbasilleja ja basillinviljelijöitä.\n\nPoliisi oli tällä välin vaikeudetta todennut molempien vainajien\nhenkilöllisyyden niiden paperien avulla, jotka löydettiin heidän\ntaskuistaan. Molemmat olivat englantilaisia. Toisen nimi oli Simpson\nja toisen Greyburn. Heidän toimialastaan ilmaisivat paperit vähän tai\nei mitään. Mutta näytti siltä, kuin olisivat he elättäneet itseään\ntilapäisellä keinottelulla. Ainakin viime aikoina näytti keinottelu\nmenestyneen hyvin, sillä vainajien papereitten joukosta löydettiin\nkaksi viidenkymmenentuhannen frangin maksuosoitusta Crédit Lyonnaisiin.\n\nScotland Yardilta sai Parisin poliisi vainajista joukon varsin\nomituisia tietoja. Heidän poismenonsa ei ollut yhteiskunnalle mikään\nsuurempi tappio. Kumpaakaan heistä ei ollut ennen rangaistu, mutta he\nolivat lukemattomia kertoja seisoneet vankilan kynnyksellä. He olivat\nolleet kantavieraita peliluolissa, yökahviloissa ja aamuhuoneustoissa.\nHe elivät kädestä suuhun yhdessä Sohon henkevän rikollisylimystön\nkanssa ja olivat mestareja kaikenlaatuisissa peleissä. Simpson oli\naikaisemmin ollut sekaantuneena suureen vääränrahan tekijäin juttuun,\nmutta oli luovaillut niin taitavasti, että oli päässyt vapaaksi\nkaikesta. Greyburnia epäiltiin ryöstömurhasta, mutta oli hänet\ntodistusten puutteessa laskettu vapaalle jalalle.\n\nViime aikoina olivat he pysyneet rauhallisina. Mutta mieliala Sohossa\nei ollut heitä kohtaan yhtä suopea kuin ennen, riippuipa se nyt\nsitten jostakin henkilökohtaisesta riidasta taikka yhteisen asian\nkavaltamisesta.\n\nLopuksi pyysi Scotland Yard ranskalaiselta poliisiprefektuurilta\nlupaa saada hieman lähemmin tarkastella tätä asiaa, joka kieltämättä\noli sangen salaperäinen ja herätti aavistuksen rikoksesta. Englannin\nviranomaiset päättivät lähettää paikalle yhden miehistään Lontoosta.\nHän ei tällä haavaa ollut virantoimituksessa, mutta hän tunsi Englannin\nrikollismaailman ja sitä lähellä olevat piirit paremmin kuin kukaan muu\nnyt elävä poliisimies tai rikosasiain tuntija. Hänen nimensä oli Ralph\nBurns.\n\nSillä aikaa asetettiin nuo kaksi ruumista leikkauspöydälle. Le Rousc\nitse johti oikeuslääketieteellistä tutkimusta, vaikka se ei oikeastaan\nkuulunutkaan hänen alaansa.\n\nLääkärien suureksi kummastukseksi ei löydetty mitään suoranaisen\nmyrkytyksen merkkejä. Molemmat vainajat olivat olleet voimakkaita\nja terveitä ihmisiä, eikä heidän hurjisteleva elintapansa ollut\nsuurestikaan vahingoittanut heidän ruumiinrakennettaan. Ei voinut puhua\näkillisestä aivotulehduksesta tai muusta sellaisesta.\n\nKumpaisessakin tapauksessa oli suoranaisena kuolemansyynä sydänhalvaus\ntai lähemmin määritellen veritulppa. Mikä sen oli aiheuttanut, sitä\ntaas oli erinomaisen vaikea ratkaista. Näytti kuitenkin siltä, kuin\nolisi tapahtunut veren ankara maksoittuminen, mutta oliko se tapahtunut\nennen vai jälkeen kuoleman, oli asian luonteeseen katsoen vaikea\nmäärätä.\n\nOtettiin useita verinäytteitä ja tehtiin useita viljelemiskokeita,\njotta saataisiin tutkituksi, oliko vereen jollakin tapaa joutunut\nmyrkyllisiä mikroobeja, mutta tulos oli kielteinen.\n\n\"Minä luulen\", kirjoitti Le Rousc lausunnossaan ruumiinavauksesta,\n\"että nämä molemmat omituiset kuolemantapaukset on katsottava\nyhteisen syyn aiheuttamiksi. Molemmat miehet ovat kuolleet samassa\nsilmänräpäyksessä ja samalla tavalla, ja se otaksuma on sangen lähellä,\nettä joku yhteinen ulkonainen tai sisäinen vaikutin on aiheuttanut\nheidän kuolemansa. Jos he olisivat yht'aikaa juoneet myrkkyä tai heidän\nvereensä olisi ruiskutettu jotakin myrkkyainetta, niin olisi asia ollut\nselvä. Mutta emme ole voineet löytää jälkeäkään mistään sellaisesta.\"\n\n\"Toistaiseksi\", lopetti kuuluisa professori, \"täytyy tieteen\ntyytyä toteamaan se seikka, että molemmat englantilaiset ovat\nkuolleet sydänhalvaukseen. Tämän syy on kuitenkin kumpaisessakin\ntapauksessa tätä nykyä selittämätön ja täytyy se toistaiseksi merkitä\ntieteelliseksi mysteerioksi.\"\n\nTämän lausunnon jälkeen luopui Parisin poliisi asiasta, jonka sen\njälkeen otti tutkittavaksensa kuuluisa Ralph Burns. Greyburnin ja\nSimpsonin ruumiit vietiin paarihuoneeseen, heidän harvat jälkeensä\njättämät tavarat jätettiin säilytettäviksi Hotel des Etrangersiin\nMalesherbesin puistokadun varrelle ja -- sitten ei asiasta enään\npuhuttu Parisissa.\n\nAinoastaan tuon omituisen shakkipelin katselijat keskustelivat\nmerkillisestä tapahtumasta vielä jonkun aikaa, jotkut heistä\njärjestivät uudelleen sen sisilialaisen pelierän, minkä molemmat\nenglantilaiset olivat aloittaneet, ja pelasivat sen loppuun\nmenettämättä henkeään.\n\nSitten koko juttu häipyi menneisyyteen. Mutta vain näennäisesti.\nTodellisuudessa se avasi portin itseensä helvettiin, jossa Paholainen\nistui ja levitti vaarallista valoansa yli maiden ja kansojen.\n\nMutta vielä ei kukaan sitä aavistanut -- ei edes Ralph Burns, joka\nmuutamia päiviä murhenäytelmän jälkeen saapui vaunuissa ajaen Gare du\nNordista Café de la Régenceen. Hän oli kovin innoissaan nilkuttaessaan\npoliisiprefektuuriin, ja syvästi mietteissään, kun palasi sieltä\ntakaisin.\n\n\n\n\nIII.\n\nMITÄ RALPH BURNS LÖYSI.\n\n\nVuodet olivat kulkeneet verraten jäljettömästi yli Ralph Burnsin pään.\nTosin oli hän raajarikko. Anarkistien oli onnistunut riistää häneltä\ntoinen käsivarsi ja toinen jalka. Mutta sitten oli hän korvaukseksi\nsaanut suloisen ja kelpo vaimon ja kaksi lasta, jotka osasivat seisoa\npäällään ja leikkiä isänsä puujalalla.\n\nOmituista kyllä oli Ralph Burns silloin tällöin ikävissään. Ihmiset,\njoilla on koti, perhe ja vakiintuneet elämäntavat, ovat usein,\nlystikästä kylläkin, tuomitut olemaan ikävissään.\n\nEhkäpä se on sitä, jota nimitetään kodin rauhaksi ja onneksi? En\ntodellakaan sitä tiedä, ja tuskinpa tietää sitä kukaan muukaan.\n\nMutta rauha on kenties syvimmästi katsoen kaiken pahan alkujuuri.\nElämä, josta puuttuu tapahtumain aiheuttama jännitys, on mitätöntä ja\nköyhää. Se on ikäänkuin elämistä kansankeittiön ruokalistan varassa.\nArkielämää ja arkiruokaa.\n\nBurns ajatteli silloin tällöin kaikkea tätä. Mutta hän ei tahtonut\njatkaa sitä. Sitäpaitsi on miehen, joka on kilpailun ulkopuolella,\npakko rajoittua ahtaammille aloille, milloin on kysymyksessä\njuokseminen tai hyppääminen elämän sisälle. Burns ei tosin voinut\npelata jalkapalloa, mutta hänen ainoa nyrkkinsä osasi iskeä paremmin\nja lujemmin kuin mikään muu koko Englannissa. Eivätkä hänen\nkärsimättömyytensä ja intonsa tunteneet mitään rajoja.\n\nKun hän pienellä automobiilillansa ajoi Lontoon keskiosaan, hän\nharvoin unhoitti pientä retkeilyä Sohon kahviloihin tai poikkeamista\nWhitechapeliin, jossa hänellä edelleen oli monta \"ystävää\" niiden\njoukossa, jotka askartelivat kassakaapeilla, teräviksi hiotuilla\nveitsillä ja äänettömillä revolvereilla. Ja hän kävi joka päivä\ntervehtimässä vanhoja tovereitaan Scotland Yardissa, jossa tuo\nmuhoileva skotlantilainen oli tervetullut vieras ja sangen hyödyllinen\nneuvonantaja. Palveluksessa ei näet ollut ketään, joka olisi tuntenut\nLontoon kymmenentuhatta \"outsiders\" edes lähimain yhtä hyvin kuin\nRalph Burns, Hän tunsi melkein kaikki tyynni, ja hänen aivonsa olivat\ntäydellinen sanakirja Europan laittomista miehistä ja levottomista\npäistä.\n\nNiin tapahtui, että Burns, oltuaan pitkät ajat toimettomana, yht'äkkiä\nsyöksyi areenalle, täynnä rohkeutta, voimaa ja tarmoa.\n\nAluksi ei se hänestä tuntunut kovinkaan mielenkiintoiselta. Burns piti\neniten oikein vaikeista asioista, todellisista salaisuuksista.\n\nHän oli kuitenkin tuntenut Greyburnin ja Simpsonin hyvin. He kuuluivat\njuuri senlaatuisiin ihmisiin, joita vastaan hän mielellään taisteli.\nMutta nyt he olivat kuolleet, ja hänen oli saatava selville merkillisin\nkaksoiskuolema, mitä pitkiin aikoihin oli tapahtunut. Tosin olivat\nSimpson ja Greyburn läheiset ystävykset, mutta sittenkin näytti hieman\nomituiselta, että he ottivat kuollakseen tavallisesta halvauksesta\ntäsmälleen samaan aikaan.\n\nBurns oli järjestelmän mies. Hän tutki ensin vainajien harvat, mutta\nhienot jälkeensä jättämät kapistukset mitä perinpohjaisimmin. Siihen\nkului kokonainen iltapäivä. Kun hän lopetti, näkyi selvästi suuri\npettymys hänen kasvoillaan. Ei ollut löytynyt kirjettä tai mitään\nmuutakaan esinettä, joka olisi ilmaissut jotakin muuta kuin sen, että\nmolemmat vainajat olivat olleet perin varovaisia miehiä, jotka olivat\nolleet alati valmistautuneina ruumiin tarkastukseen.\n\nAinoa, minkä hän pani syrjään, oli pieni amatöörivalokuva, joka\ntavattiin Greyburnin lompakosta. Se esitti kävelypukuun puettua naista.\n\nBurns katseli sitä kauan. Ei siksi, että hän olisi tuullut löytäneensä\njotain erikoisen tärkeätä, vaan koska nainen oli tavattoman kaunis ja\nmuistutti ylvästä ja ankaraa pohjoismaista kauneustyyppiä.\n\nOli ilmeistä, että hänet oli valokuvattu hänen itsensä aavistamattakaan\nkoko asiaa. Valokuva oli otettu sivulta, ja myymäläikkunoista näki\nBurns, että se oli tapahtunut syrjäkadulla jossakin englantilaisessa\nkaupungissa, otaksuttavasti Lontoossa.\n\nOmituinen voima pakoitti skotlantilaisen yhtämittaa palaamaan tuon\nvalokuvan luo, joka kulumisestaan päättäen oli varmaankin otettu jo\npari vuotta takaperin. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo kylmät kasvot\nsäännöllisinä piirteineen ja suurine, tyynine silmineen. Nainen oli\nvarmasti hyvin kookas ja voimakasrakenteinen. Hänen pukunsa oli\nsangen yksinkertainen, ja hiukset oli kammattu alas aivan korviin\nsaakka pienen hatun alapuolelle. Ei ollut rahtuakaan naisellisesta\nkiemailusta tai vaikutuksen tavoittelusta hänen vaatetuksessaan ja\ntukkalaitteessaan.\n\nHuokaisten pisti Burns valokuvan taskuunsa. Tuolla Greyburnilla oli\njoka tapauksessa ollut kaunis ystävätär.\n\nMutta tutkimuksen tulos oli valitettavasti mahdollisimman laiha. Ja\nranskalainen poliisikonstaapeli, joka oli hänen mukanaan, kohautti\nolkapäitään ja valitteli yhtämittaa. Kenties monsieur Burns tahtoisi\nkatsella vainajien paitoja?... Hienosti ja koreasti ne oli asetettu\ntoistensa viereen.\n\nBurns oli juuri laskemaisillaan ne pois käsistään, kun hän äkisti\nhuomasi eräässä kalvosimessa muutamia kirjaimia. Ne olivat lyijykynällä\nkirjoitetut ja melkein poiskuluneet. Burns otti esille suurennuslasinsa\nja tutki kirjoitusta. Se oli helppo selittää. Siinä oli aivan\nyksinkertaisesti:\n\n_Parmentier, Rue Bonaparte 105_.\n\n\n\n\nIV.\n\nPANKKIIRI RUE BONAPARTEN VARRELLA.\n\n\nMennessään Rue Bonapartelle oli Burns hyvin alakuloinen ja hänellä oli\nmahdollisimman vähän toiveita tutkimuksiensa tulokseen nähden. Hän osui\ntaloon, jossa oli raskas portti ilman nimikilpeä. Portti oli lukittu,\nvaikka oli keskipäivä. Kun ei myöskään ollut soittojohtoa, ei Burnsilla\nollut muuta neuvoa kuin kolkuttaa jykevää rautaovea, minkä hän tekikin\nhyvin voimallisesti.\n\nKetään ei kuitenkaan saapunut, ja Burns kolkutti uudelleen, tällä\nkertaa puisella käsivarrellaan, joka oli valmistettu ensiluokkaisesta\nrautatammesta. Koko talo ihan kumahteli.\n\nBurns näki, että toisessa kerroksessa muuan akkunaverho vedettiin\nsyrjään. Muutaman minuutin kuluttua kuului laahustavia askelia ja\nportti avattiin raolleen. Suuret, sileiksi ajellut kasvot näkyivät\nraosta.\n\n-- Kuka olette ja mitä etsitte? kysyi pehmyt ja miellyttävä ääni.\n\n-- Haluan puhutella erästä Parmentieria.\n\n-- Vai niin, mutta en ole vielä saanut kuulla teidän nimeänne.\n\n-- Ralph Burns, vastasi skotlantilainen kotvan mietittyään. Scotland\nYard on lähettänyt minut tutkimaan erästä asiaa ja tahtoisin pyytää\nherra Parmentierilta muutamia tietoja.\n\nKulki ikäänkuin nykäys läpi oven -- seuraavassa silmänräpäyksessä se\navattiin selko selälleen.\n\nBurns seisoi paikoillaan hiukan hämmästyneenä. Vanhanpuoleinen,\nhyvinpuettu herra seisoi hänen edessään. Hänellä oli voimakkaat\nNapoleonin-kasvot, mutta pitkine, niskaan valahtaneine\ntaiteilijatukkineen hän myös muistutti suuresti Ernest Renania.\nHartiat olivat hyvin leveät ja niin ylös nostetut, että hän näytti\nmelkein kyssäselkäiseltä. Myöskin ruumiin muu osa näytti hiukan\nepämuodostuneelta. Oli kuin olisi tuo kaunis ja komea pää luontoemolta\nsaanut niin runsaasti, ettei muille ruumiinosille ollut paljoa\nriittänyt.\n\n-- Nimeni on Parmentier, sanoi hän kohteliaasti. Olkaa hyvä ja astukaa\nsisään. Millä voin teitä palvella?\n\nHän opasti Burnsin erääseen konttoriin, joka oli kaikkien muiden\nliikehuoneustojen kaltainen.\n\n-- Teidän on suotava minulle anteeksi, mr Burns, sanoi Parmentier\nja istuutui mukavasti paikalleen leveään konttorituoliinsa. Mutta\nportinvartijani on saanut lomaa käydäkseen sairasta enoaan katsomassa.\nMinä olen vanha, raihnas mies, enkä halua asua avoimien ovien edessä...\nMuuten olen iloinen saadessani tutustua teihin, mr Burns. Olen kuullut\nteistä puhuttavan useissa tilaisuuksissa. Mutta sanokaa minulle nyt,\nmitä te haluatte.\n\nBurnsilla ei näyttänyt olevan kovinkaan kiirettä asiansa esittämiseen.\nHän kuunteli merkillistä, kalahtelevaa ääntä, joka tuntui tulevan\nyksinäisen talon sisäpuolelta. Se muistutti kaukaisen höyryvasaran\nkumeita iskuja.\n\nParmentier teki kärsimättömän eleen ja Burnsista näytti, että nuo\npitkät, kapeat sormet tuolin käsinojalla hiukan vapisivat.\n\n-- Tunnetteko kahta englantilaista, joiden nimet ovat Greyburn ja\nSimpson? kysyi skotlantilainen äkisti ja katsoi Parmentieria suoraan\nsilmiin.\n\nJos hän oli luullut jollain tavoin yllättävänsä vanhan herran, niin oli\nhän erehtynyt. Ranskalainen vastasi tyynesti hänen katseeseensa. Sitten\nnyökkäsi hän ymmärtämyksen osoitukseksi.\n\n-- Minä _tunsin_ heidät sangen pintapuolisesti, sanoi hän. Te ehkä\ntiedätte, että olen useita vuosia ollut pankkiirina, jolla on ollut\nlaajoja liikesuhteita Englannissa. Viime aikoina olen melkein kokonaan\nvetäytynyt syrjään, mutta saattaahan tapahtua, että järjestän jonkun\nasian vanhoille asiakkaille...\n\n-- Simpson ja Greyburn olivat siis...\n\nVanha herra keskeytti hänet innokkaasti.\n\n-- Eivät, eivätpä suinkaan, sanoi hän. Te erehdytte perin pohjin.\nMinulla on paljon ihmistuntemusta ja minä otaksun, että nuo molemmat\nherrat olivat täydellisiä huijareita -- elleivät jotain vieläkin\npahempaa. En näin ollen ihmettele, että poliisi on sekaantunut heidän\nasioihinsa... Mutta nythän he ovat kuolleet, lisäsi hän ja kumartui\neteenpäin tuolissansa. Omituinen kuolemantapaus!...\n\n-- Mutta mitä liikeasioita teillä oli heidän kanssaan? kysyi Burns\nhieman kärsimättömästi.\n\n-- En ole koskaan nähnyt heitä kuin yhden kerran, enkä enään saakkaan\nheitä nähdä, vastasi Parmentier. He noutivat minulta kaksi Crédit\nLyonnaisille osoitettua shekkiä. Mikäli muistan, olivat ne kumpikin\n50,000 frangin suuruiset. Ne oli asettanut Hambro & Son Lontoossa.\nMinun oli vain luovutettava paperit.\n\nBurns ei voinut salata pettymystään.\n\n-- Ja muuten ette ollenkaan tuntenut heitä?\n\n-- En, en ollenkaan.\n\nBurns nousi.\n\n-- Mutta joka tapauksessa saitte heistä huonon vaikutelman?\n\nPankkiiri kohautti olkapäitänsä.\n\n-- Sekä sain että en saanut. He olivat hyvin miellyttäviä, mutta\nhaisivat liiaksi whiskyltä. He näyttivät eläneen kauan lämpimissä\nmaissa, ja he toivat mukanaan ikäänkuin tuulahduksen troopillisten\nmaiden paheista He olivat seikkailijoita, mutta vasta toiseen\narvoluokkaan kuuluvia.\n\n-- Teillä on terävä havaintokyky.\n\n-- Sen olen saanut harjoituksen kautta.\n\nBurnsin päähän pälkähti äkkiä eräs ajatus. Hän otti käsille lompakkonsa\nja veti esiin sen pienen amatöörivalokuvan, joka oli löydetty\nGreyburnilta, ja ojensi sen Parmentierille. Tämä otti kuvan hymyillen\nja loi siihen välinpitämättömän katseen. Mutta äkisti oli kuin olisivat\nhänen silmänsä jähmettyneet. Hän nousi tuolistaan puoliksi, sitten\nvaipui hän jälleen istualleen.\n\nBurns katseli häntä innokkaasti.\n\n-- Te siis tunnette hänet?\n\n-- En, sanoi Parmentier käheästi, mutta hän muistuttaa minua eräistä\nnaisesta, jota olen rakastanut.\n\n-- Oletteko varma, ettei se ole...\n\n-- Kyllä, hän kuoli kolmekymmentä vuotta sitten.\n\nBurns pisti muotokuvan taskuunsa, sanoi hyvästi ja meni tyytymättömänä\ntiehensä.\n\nParmentier katsoi vapisten hänen jälkeensä.\n\n-- Kuolema ja kirous, mutisi hän. Sellaisia raukkoja. Onpa hyvä, että\nhe ovat kuolleet.\n\n\n\n\nV.\n\nUUSI MIES.\n\n\n-- Alkaa jälleen tulla kevät, mutisi Burns autonsa vieriessä yli Place\nde la Concorden. Hän hiljensi ehdottomasti vauhtia, sillä Champs\nElyséetä pitkin lehahti leppoisa tuulahdus, jossa oli käymistilassa\nolevan mullan ja paisuvien kastanjannuppujen tuoksua.\n\nJa äkkiä tuli hän ajatelleeksi Jonas Fjeldiä. Hän muisti erään\nvarhaisen aamun Champs-Elyséellä, kun hän oli yllättänyt tuon\nnorjalaisen lääkärin kävelemästä edestakaisin kastanjain alla.\n\n-- Mitä sinä täällä teet? oli hän kysynyt.\n\n-- Minä juon Parisia, oli Fjeld vastannut. Minä juon tuoksua. Minä juon\nihmisten silmissä päilyvää iloa ja ajattelen käristepaistia Fouquén\nravintolassa.\n\nBurns tuli aivan liikutetuksi. Hän oli unhoittanut sekä Simpsonin että\nGreyburnin -- vieläpä Parmentier-ukonkin syvine ja älykkäine silmineen.\nHän oli kerrassaan unhoittanut, minkä vuoksi hän oli Parisissa.\n\nAivan vaistomaisesti käänsi hän Champs-Elyséelle. Oli vihreä tunti,\nmutta ihmiset eivät enään juoneet absinttia iloisessa Ranskassa. Nyt\nmenivät kauniit naiset suurten hotellien teehuoneustoihin, kun taas\nmiehet vanhan hyvän perintötavan mukaan pohjustivat heräävää nälkäänsä\nwhiskyllä ja soodalla.\n\nNiin teki Burnskin. Hän pysähtyi erään ravintolan edustalle, antoi\nauton hoitaa itse itsensä ja istui kotvan kuluttua syventyneenä\ntuttavalliseen keskusteluun synnyinmaansa lempijuoman kanssa.\n\nSe selvitti hänen ajatuksiaan erinomaisella tavalla ja terotti hänen\naloitekykyään. Hän laski yhteen mitä oli toimittanut ja tuli ripeästi\nsiihen käsitykseen, ettei se ollut juuri mitään. Parmentierin luona\nkäynnistä ei ollut koitunut mitään tulosta, ja kuitenkin ei hän voinut\nvapautua ajatuksesta, että tuo vanha pankkiiri ehkä tiesi vähän enemmän\nkuin mitä hän oli tietävinään. Olihan muuten varsin luonnollista,\nettei vanhus tahtonut tulla sekoitetuksi tähän asiaan. Ilmeistä\noli, että nuoren naisen muotokuva oli tehnyt häneen jonkinlaisen\nvaikutuksen. Mutta vaikkapa Parmentierin kylmäverinen lausunto, että\nse oli kolmikymmenvuotinen rakkaus, ei olisi pitänyt paikkaansa, niin\neihän mikään todistanut yhteydestä tuon nuoren naisen ja molempien\nenglantilaisten kuoleman välillä.\n\nBurns maiskutteli ja pyysi uuden whiskyn. Asia alkoi jo ikävystyttää\nhäntä. Aluksi oli vaisto sanonut hänelle, että jokin merkillinen\nkostotoimenpide oli Café de la Régencessä sattuneen huomiotaherättävän\ntapahtuman takana. Mutta professori Le Rouscin oikeuslääketieteellisen\nselityksen ja omien tutkimustensa jälkeen vainajien ystävien\nkeskuudessa Sohossa oli kuin olisi asia valunut pois hänen käsiensä\nlomitse.\n\nSilmänräpäyksen oli hän aikonut sähköttää Jonas Fjeldille, mutta\noli luopunut siitä. Täytyi olla suuria tapahtumia tuon norjalaisen\njättiläisen herättämiseksi, joka nyt hiljaisuudessa ja rauhassa\nharjoitti perhe-elämää ja tiedettä Norjan pääkaupungissa.\n\nKolmatta whiskyä juodessaan päätti Burns palata pikajunalla Lontooseen,\nmutta siinä tapauksessa hänen täytyi kiirehtää. Hän maksoi nauttimansa\nja ajoi täyttä vauhtia poliisivirastoon.\n\nTäällä keskusteli hän kauan salapoliisipäällikön kanssa. Molemmat\nherrat olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että salaisuuden täytyi\njäädä salaisuudeksi. Eikä kumpikaan heistä valittanut noiden kahden\nvaarallisen seikkailijan kuolemaa.\n\nBurns mainitsi jotain Parmentieristä. Salapoliisipäällikkö selitti,\nettä hän oli poliisille täysin tuntematon, ja että kaikki todisti hänen\nolevan rehellinen koroillaaneläjä, kuten niin monet muut Rue Bonaparten\nvarrella. Sitten näytti skotlantilainen amatöörivalokuvaa. Ranskalainen\nkyllä ymmärsi antaa naisen uljaalle, kylmähkölle kauneudelle täyden\narvon. Mutta kasvot olivat hänelle aivan oudot.\n\nKaikki tämä vahvisti Burnsin aikomusta matkustaa kotiin. Hän\nlausui virkaveljelleen sydämelliset jäähyväiset ja ajoi nopeasti\nylöspäin Rue Rivolia, jolla liikenne ja tungos olivat kauheat. Tällä\nsuurella liikekadulla oli suunnaton sekasotku. Autot törähtelivät ja\nsanomalehtien myyskentelijät kirkuivat sekä duurissa että mollissa.\n\nBurns heristi korviaan. Mitä huomiotaherättäviä asioita kertoivat\nsanomalehdet tänään? Hän ymmärsi, että jotain erinomaista oli tekeillä,\nsillä kaupustelijani huudot olivat nyt kasvaneet yhteiseksi ulvonnaksi.\n\nBurns pysähtyi silmänräpäykseksi ja osti pari sanomalehteä, sitten ajoi\nhän hiljaiselle syrjäkadulle ja pysäytti autonsa kaasulyhdyn kohdalle.\nTässä levitti hän sanomalehden ja löysi heti sen, mitä etsikin.\n\nOtsakkeen \"Viime uutiset\" alapuolella oli suurin kirjaimin:\n\"Salaperäinen kuolemantapaus. Kolme englantilaista kuolee yht'aikaa\nBiljaardipalatsissa.\"\n\nBurns pudotti sanomalehden. Mitä herran nimessä tämä merkitsi?\n\nSitten pani hän autonsa täyteen vauhtiin ja ajoi Grand Hôtelliin. Hän\nriensi huoneeseensa niin pian kuin mahdollista asettuakseen yhteyteen\nsalapoliisipäällikön kanssa.\n\nOvea avatessaan hän näki hämärässä miehen istuvan nojatuolissa. Burns\nsytytti valon ja jäi seisomaan suu avoinna.\n\nSillä tuolissa istui Jonas Fjeld jalat ristissä ja sikaari suussa.\n\n\n\n\nVI.\n\nYSTÄVYKSET.\n\n\n-- Mitä ihmettä -- sinäkö täällä? huusi Burns, niin että se kajahti\nläpi puolen hotellin, samalla kun hänen puujalkansa natisi ilosta.\n\n-- Niin, kuten näet, sanoi Fjeld ja nousi seisoalleen. Tulin Lontooseen\neilen tehdäkseni sinulle yllätyksen ja niinpä yllätän sinut täällä.\nOlen varmaan tavalla tai toisella haistanut, että jotain on tekeillä.\n\nMolemmat ystävykset syleilivät toisiaan.\n\n-- Niin, voitpa uskoa, että jotain on tekeillä, aloitti Burns\nhuohottaen. Olin melkein aikonut luopua koko jutusta. Mutta sitten -- --\n\n-- Minä tunnen jo suurimman osan, keskeytti hänet Fjeld hymyillen.\nScotland Yardissa sain tietää matkasi syyn, ja nyt näen\niltalehdistä, että asia on täydessä käynnissä. Käväisin pikipäinsä\nBiljaardipalatsissa tervehtimässä vanhoja ystäviäni Curea ja\nMaquetia. He kertoivat minulle koko jutun. Kolme englantilaista oli\ntullut sisälle suuren ottelun aikana. He löivät vetoa ja joivat ison\nkultamitalin kunniaksi. Mutta äkkiä kävi heidän paikkansa hyvin\nhiljaiseksi. Näytti siltä kuin olisivat he muuttuneet kuvapatsaiksi,\nja kun heitä lähemmin tarkastettiin, havaittiin heidät kuolleiksi.\nRyhdyttiin henkiinherättämisyrityksiin, mutta turhaan. Sen jälkeen\nvietiin heidät suoraapäätä Pasteur-laitokseen, jossa tiedettiin Le\nRouscin toimittaneen noiden kahden shakkipelaajan ruumiinavauksen.\n\nVanha professori oli aivan suunniltaan näiden salaperäisten\nkuolemantapausten vuoksi, mutta ei voinut tälläkään kertaa saada\nselville mitään. Todettiin samat ilmiöt, kuin ennenkin, samat\nveritulpat. -- --\n\nBurns löi kätensä yhteen.\n\n-- Mutta ymmärrätkö tästä kaikesta mitään? kysyi hän.\n\nFjeld kohautti olkapäitänsä.\n\n-- Se on tavattoman mielenkiintoinen tapaus. Luulen, että lähimpinä\nneljänätoista päivänä saamme sangen paljon tekemistä. Onhan meillä joka\ntapauksessa johtolanka.\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Se, että asia koskee miehiä, jotka kuuluvat aivan samaan piiriin.\nYstäviäsi Sohosta -- kansainvälisen liittouman jäännöksiä. Nuo kolme\nenglantilaista tunnettiin helposti. Minä en heitä tunne, mutta heidän\nnimensä olivat Leighton, Musgrave ja Carr.\n\nBurns loi kätensä yhteen.\n\n-- Sopii hyvin, sanoi hän. Vain kahdeksan päivää takaperin join\nabsinttia yhdessä Musgraven kanssa. Hän oli vaarallinen roisto. Eikä\nnoiden kahden toisenkaan kanssa ollut leikkimistä. Carr oli ollut hyvin\nlähellä hirsipuuta, mutta suoriutunut muutaman vuoden vankeudella. Hän\npääsi vapaaksi muutamia kuukausia sitten.\n\nBurns kertoi nyt, mitä hän oli löytänyt molemmilta shakkipelaajilta ja\nnäytti lopuksi pientä amatöörivalokuvaa.\n\nFjeld katseli sitä tarkoin suurennuslasin lävitse.\n\n-- Tämä on harvinaisen kaunis nainen, sanoi hän miettiväisesti. Hän\nei näytä olevan sitä lajia, joka seurustelee pahantekijäin kanssa.\nSellaiset ihmiset kiintyvät mieluimmin puolimaailman naisiin ja\nstatisteihin. Otapa huomioon hänen yksinkertainen vaatetuksensa. Hänen\nkasvonsa ilmaisevat hänen askartelevan henkisessä työssä. Kun asiaa\nlähemmin tutkitaan, niin ehkäpä hänellä ei ole asian kanssa kerrassaan\nmitään tekemistä. Mutta siitä me pian voinemme päästä selville. Onko\nmatka-laukkusi täytetty? -- Meidän täytyy tänä iltana matkustaa\nKanaalin yli. Juna lähtee kolmen neljänneksen kuluttua.\n\nBurns katsoi hämmästyksissään ystäväänsä.\n\n-- Niin, sanoi hän vitkastellen, mutta en oikein ymmärrä... etkö usko,\nettä meidän on etsittävä näiden kuolemantapausten syytä täältä?\n\n-- En, luonnollisesti en. Viimeiset kolme englantilaista olivat\njuuri saapuneet tähän kaupunkiin. Minä sanon sinulle, Burns, he\nsaapuivat kuolema suonissansa. Ellei professori Le Rousc niin suurella\nvarmuudella olisi väittänyt päinvastoin, niin tahtoisin sanoa, että\nheidät kaikki tyynni on ennen lähtöänsä myrkytetty hitaasti tappavalla\nmyrkyllä, joka on vaikuttanut vasta yhtä tai kahta vuorokautta\nmyöhemmin. Se voi mahdollisesti olla jotakin ainetta, jota emme tunne,\nja joka automaattisesti katoaa elimistöön. Vanhat Rooman paavit\ntunsivat varsin hyvin senlaatuista myrkkyä.\n\nBurns ei enään kuunnellut häntä. Hän täytti jo käsilaukkuansa.\n\n-- Minun täytyy antaa auton tulla jälestäpäin, sanoi hän. Sinullahan on\naina niin kirotun kiire. -- Mielisinpä tietää, mitä ystävämme Brookton\nsanoo tästä mieshukasta.\n\n-- Brookton?\n\n-- Niinpä juuri. Hänhän on joukon johtaja. Arvelen, että hän antaisi\npaljon saadakseen tietää, kuka noin pirullisella tavalla raivaa pois\nhänen parhaita miehiään.\n\n-- Tämä näyttää kostolta, sanoi Fjeld ja veti päällystakin yllensä. Se\non otaksuttavasti mies, jolla on tuolle joukkueelle vanhaa kalavelkaa,\nja joka on ottanut asian omiin käsiinsä. Epäilen, että tämän\nkylmäverisen joukkoteurastuksen takana on omituiset kiukusta kipinöivät\nkasvot -- valtava hallitsijatahto ja rajaton viha. -- --\n\nEi maksa vaivaa sekoittaa poliisia tähän asiaan. Se ei missään\ntapauksessa tule saamaan mitään selville. Ja tilanne on sangen\nomituinen. On jokseenkin harvinaista ajaa takaa pahantekijää, jonka\nerikoisalana on ottaa hengiltä pahantekijöitä. -- Kas niin, maksa nyt\nlaskusi. Minä halajan saada tervehtiä vaimoasi, suudella kummitytärtäni\nja syödä aamiaista Scottin ravintolassa. On kulunut kauan aikaa siitä,\nkun sen tein.\n\nNiinpä siis lähtekäämme liikkeelle!\n\n\n\n\nVII.\n\n\"THE SPORTSMAN\".\n\n\nAlhaalla tiheimmässä Sohossa Lontoon keskiosassa on pieni mitätön\nkahvila, jolla on tuo kaunis ja viaton nimi \"The Sportsman\"\n(Urheilija). Se ei suinkaan ole ensiluokkainen, mutta whisky ja kahvi\nmaistuvat hyvältä, joten vieraista ei ole puutetta. Sitäpaitsi on\nisäntä perin lihava ja hyväntahtoinen henkilö, joka kohtelee vieraitaan\nlempeästi ja hienotunteisesti.\n\nSiellä kulkee alituinen tungos edestakaisin.\n\n\"The Sportsman\" ei ole urheilua harrastavien ihmisten eikä liioin\ncitymiesten kohtauspaikka. Kahvila on todellisuudessa Lontoon hienomman\nrikollismaailman kohtauspaikka: henkilöiden, joilla on hyvä kasvatus,\ntunnottomuutta, vihaa yhteiskuntaa vastaan ja elämänhalua.\n\nMonia kieliä puhutaan tuossa pienessä kahvilassa. Sillä Lontoo on\nollut, on ja tulee aina olemaan kaikkien niiden ihmisten suuri\nvapaakaupunki, jotka tahtovat kulkea omia teitään, eivätkä ole lakien\norjia.\n\nLait ovat todellisuudessa sekava asia.\n\nMitä oikeastaan tarkoitetaan rikoksellisella? Onko se mies, joka nousee\nkaikkea lainopillista ihmisyyttä vastaan, vai onko se sellainen, joka\ntekee syntiä inhimillistä lainoppia vastaan -- tai omia tunteitaan,\nomia tarpeitaan, omia aatteitaan vastaan?\n\nVoi -- nyt ovat pian roomalaisen oikeuden päivät luetut. Kohta ei Code\nNapoleon enään ole voimassa, jonakin kauniina päivänä me palaamme\nSibyllan kirjoihin ja taivumme vain sisimpämme suurten inhimillisten\noraakkelivastausten edessä.\n\nUseimmat ihmiset ovat huijareita. Elleivät he valehtele toisille,\nniin he valehtelevat itselleen. He pelaavat uskollaan, he pelaavat\nrakkaudellaan. Mutta mies, joka rosvoaa pankin, ei ole yhtä rangaistava\nkuin se, joka rosvoaa ihmissielun.\n\nKaikki nämä kauniit ja epäilyttävät aforismit eivät kuitenkaan\nilmaisseet Charles Brooktonin henkilökohtaisia ajatuksia. Hän oli\n\"The Sportsmanin\" kantavieraiden päämies ja hän oli sitäpaitsi paljon\nenempääkin.\n\nEnsinnäkin oli hänessä mennyt hukkaan suuri taiteilija. Hän oli kerran\nsoittanut selloa Colonnen orkesterissa Parisissa. Mutta siitä oli\nniin kauan, että hän itse oli sen melkein unohtanut. Nuoren sellistin\ntaiteilijaura tuli näet julmalla tavalla katkaistuksi. Hän joutui\nkerran tappeluun erään kreikkalaisen kanssa ja tiimellyksen kuumuudessa\nhän menetti vasemman kätensä etusormen.\n\nBrookton oli ilmeinen filosofi. Hän otti asian rauhalliselta kannalta,\nmyi sellonsa ja ryhtyi juopottelemaan ja rikkomaan lakia. Nuoressa\nsoittoniekassa piili vaarallisia taipumuksia. Vähitellen tuli hänestä\nsitten sen kansainvälisen liigan johtaja, jonka olivat perustaneet\nDelmo ja Jaap van Huysmann. Hän oli erinomainen järjestäjä, ja\nmelkeinpä näytti siltä, kuin onnistuisi soittoniekan saada uudelleen\nkokoon se järjestö, minkä tohtori Jonas Fjeld kerran toisensa jälkeen\noli tuhonnut.\n\nHän oli kova mies, häikäilemätön, raaka ja hurja luonne. Mutta hänellä\noli hyvätkin puolensa.\n\nCharles Brookton rakasti whiskyä ja kauniita naisia. Niinhän tekevät\nuseimmat soittotaiteilijat... Mitä whiskyyn tulee, sai hän sitä\nenemmän kuin mikä hänelle oli hyödyksi, sillä Charlesin salainen\npankkitili oli melkein rajaton. Hullummin oli kauniiden naisten laita.\nEi siksi, että Brooktonin ulkomuodossa olisi ollut mitään peloittavaa\n-- hän oli päinvastoin pulskan näköinen ja hänen ulkomuodossaan oli\njotain raa'asti puoleensavetävää. Mutta heikompaa sukupuolta kohtaan\nhän oli kuin lammas. Tuo 40-vuotias mies, jonka omaatuntoa rasitti\nuseamman tonnin painoinen rikostaakka -- murhasta, sisäänmurrosta,\nmerirosvouksesta ja pörssikeinottelusta myrkynsekoitukseen ja\nväärennyksiin saakka -- antoi minkä nokkelan naikkosen hyvänsä kulettaa\nitseään talutusnuorassansa.\n\nSellainen hän oli, tuo entinen soittoniekka, hurja kuin tiikeri\nja lauhkea kuin trubaduuri -- suuri vaara Englannille kätketyssä,\nsalaperäisessä kaikkivaltiudessaan.\n\nNyt istui hän \"The sportsmanin\" sisimmässä huoneessa ja tutki\nsähkösanomaa, paksun isännän huolestuneen näköisenä ollessa\nkumartuneena hänen ylitseen. Sähkösanoma oli Parisista ja sen oli\nallekirjoittanut Carpentier. Se kuului: _Burns löytänyt Isabellan\nmuotokuvan Greyburnilta. Muutoin kaikki kunnossa. Onko minun ryhdyttävä\ntutkimuksiin?_\n\nCharles Brookton kirosi itsekseen. Ne eivät muuten olleet mitään\nsuoranaisia kirouksia, vaan pikemmin ikäänkuin rautatangolla kuritetun\nsirkustiikerin syvää murinaa.\n\n-- Mitä se on? kysyi isäntä innokkaasti.\n\nBrookton katsoi hiukan vastahakoisesti selkänsä takana olevaan paksuun\nherraan.\n\n-- Ei mitään erikoista, sanoi hän kartellen. Mutta miehemmehän kuolevat\nkuin kärpäset. Ja mistä helvetistä he kuolevat? -- Täältä matkustaa\ntoinen toisensa jälkeen hieman huvittelemaan onnistuneen kaappauksen\njälkeen, ja sitten he kuolevat suutansa avaamatta. Eikö siinä ole\nkylliksi, että poliisi on kintereillämme, onko meidän saatava vielä\nyksi vihollinen? Jonakin kauniina päivänä tulee meidän vuoromme!\n\n-- En pidä tuosta, mutisi isäntä ja katsoi peloissaan ympärilleen,\nikäänkuin olisi epäillyt jonkun salaisen vihollisen piilevän nurkissa.\nOnko sinulla jokin erityinen epäluulo, Charles, vai mitä arvelet sen\nolevan?\n\n-- En tiedä mitään, vastasi Brookton synkeästi, mutta raskas käsi\nlepää päällämme. Meidän täytyy kiirehtiä elämään, ennenkun se on liian\nmyöhäistä. Anna minulle kaksinkertainen whisky, se terottaa ajatusta ja\nhelpottaa logiikkaa.\n\nIsäntä meni.\n\nCharles Brookton jäi istumaan syviin ajatuksiin vaipuneena.\n\nMeitä ahdistetaan kahdelta taholta, mutisi hän, ja aseella, jota emme\ntunne. Ja parhaat mieheni kaatuvat ympäriltäni.\n\nSitten levisi hymyn tapainen noille ankaroille kasvoille.\n\n-- Asia loppuu siihen, että meidän täytyy pyytää apua poliisilta,\nkuiskasi hän. Se tapahtuu silloin ensimäistä kertaa. Minäpä puhun\nIsabellalle asiasta.\n\nHän tyhjensi whiskylasinsa, nousi maksamatta ja läksi.\n\n\n\n\nVIII.\n\nVALON PAPITAR.\n\n\nYlhäällä Kensingtonissa uusien korttelien edustalla on pieni, vanha\nhuvila. Ei ole mitään erityisesti puoleensavetävää tuossa vanhassa\nrakennuksessa puutteellisine puutarhoineen ja huonosti hoidettuine\nvilliviineineen, joka nojaa rapistuneeseen aitaukseen.\n\nErikoisleimansa antaa sille suuri lasikatto, joka viittaa siihen, että\ntalossa asuu joku taiteilija tai mahdollisesti valokuvaaja.\n\nLähemmin tarkastaessaan löytääkin sisäänkäytävästä pienen,\nvaatimattoman kilven, jossa on hienoilla ja siroilla kirjaimilla:\n\n_Isabella Duncan_ Valokuvaaja.\n\nEräänä keväisenä iltapäivänä astui hyvin verhottu nainen portista\nsisään. Hän oli ilmeisestikin valokuvausateljeen asukkaita, sillä\nmuutaman minuutin kuluttua näkyi vahva valonkajastus lasikaton kuvun\nläpitse.\n\nKen olisi saanut katsahtaa tiheiden akkunaverhojen taakse, olisi\niloisesti hämmästynyt.\n\nEi siksi, että nainen oli kaunis -- voihan olla montakin kaunista\nnaisvalokuvaajaa -- mutta se nuori nainen, joka juuri riisui\npäällysvaatteitaan hauskassa ja tilavassa ateljeessa, oli sangen\nharvinainen ja erikoislaatuinen kaunotar.\n\nHänessä oli jotakin amatsonimaista. Hän oli pitkä, hartiakas ja\nkorkeapovinen. Hänen päätään saattoi ehkä sanoa liian pieneksi noin\npitkälle ja komealle vartalolle, mutta korvaukseksi oli se tavattoman\nkaunis, hieno ja hyvin muodostunut, ja tuhlaileva sallimus oli\nasettanut sen jatkoksi kaulaile, joka kevyesti liikkui kaunismuotoisten\nolkapäiden välillä.\n\nMutta hänen koko olentonsa naisellisen rehevyyden, ruumiin kauniiden\nviivojen houkuttelevaisuuden ja ärsyttäväisyyden vastakohtana oli hänen\nsilmiensä ilme. Se oli ihmeellisen kylmä ja kova. Katse oli merkillisen\nkauastähtäävä ja mitään ilmaisematon. Eivätkä silmät kuitenkaan olleet\nvailla ihastuttavuutta, mutta niiden teräksenharmaassa värissä oli\nomituinen, kylmä loiste. Se suojeli häntä miesten lähentelemisiltä ja\noli ikäänkuin jäämuurina kaikkea hakkailua ja kuhertelua vastaan.\n\nSellaiselta hän näytti, tuo Kensingtonin naisvalokuvaaja. Hänen\nkasvoillaan ei ollut ammattivalokuvaajan hymyä. Hänen päänsä ei\nnäyttänyt voivan kumartaa kenellekään tai minkään edessä, enempää kuin\nhänen mielensäkään.\n\nHänen nimensä oli siis Isabella Duncan. Se ei sanonut juuri paljoa,\nmutta kukaan, joka tunsi tuon 25-vuotiaan naisen, ei epäillyt, etteivät\nhänen yhteiskunnallinen kasvatuksensa ja tietonsa olisi olleet sen\nlaatuiset, etteivät ne olisi voineet tärveltyä minkäänlaatuisesta\nhuonosta seurasta.\n\nHän oli tosiaankin sangen omituinen nainen, joka osasi muutakin kuin\nvalokuvaamista. Mutta vain harvat tiesivät sen.\n\nYksi noista harvoista oli madame Curie Parisissa, Sorbonnen fysikalisen\nmaailman suuri valo.\n\nKun 18-vuotias, tuntematon Isabella Duncan saapui madame Curien luo ja\nistuutui hänen oppineisuutensa jalkain juureen, ei kukaan aavistanut,\nmistä hän tuli. Hänellä ei ollut ystäviä, ei sukulaisia, oli kuin olisi\nyksinäisyys hänet saartanut.\n\nHänen nuoruutensa ja kauneutensa herättivät suurta huomiota\nmadame Curien luennoilla. Mutta Isabella Duncan osasi pysyttää\nnuoret fyysikot tarpeellisen välimatkan päässä. Hän ei tehnyt\nsitä kylmillä tai töykeillä sanoilla, vaan olentonsa ehdottomalla\nluoksepäästämättömyydellä.\n\nNäytti siltä kuin olisi hän uhrannut kaikkensa tieteelle. Se sytytti\ntulen hänen tummiin silmiinsä ja se vei hänet siihen suureen valon\nmaailmaan, joka kätkee kaikki elämän salaisuudet. Hänestä ei tullut\nainoastaan madame Curien paras oppilas, vaan muutamia vuosia\nkestäneiden uutterain opintojen jälkeen hän alkoi kulkea omia teitään\nsiinä maailmassa, missä valon syvimmät salaisuudet aaltoavat tulijaa\nvastaan.\n\nJa valosta tuli hänen elämänsä -- hänen kaikkensa.\n\nHän sai tohtorinarvon väitöskirjalla kathodisäteistä ja näytti\nkulkevan suurta tulevaisuutta kohden. Mutta sitten eräänä päivänä\nhän täytti pienen matkalaukkunsa, lausui kaihomieliset jäähyväiset\nmadame Curielle, jota hän ei enään koskaan saisi tavata, ja matkusti\nLontooseen. Joukko unhoitti hänen nimensä. Hänestä tuli tuntematon\nvalokuvaaja Kensingtoniin, ja syvästi salaperäinen varjo laskeutui\nhänen elämänsä yli. Eikä hän kuitenkaan pysytellyt kokonaan\ntaka-alalla. Määrättyjen väliaikojen perästä hän tuli Sohoon, missä\notti osaa suuriin kansankokouksiin ja koetti levittää äärimmäisyyteen\nasti meneviä mielipiteitä syndikalistiseen suuntaan. Monet luulivat\nhänessä näkevänsä uuden Vera Sassulitshin, syvimmän individualismin\nleimuavan naisprofeetan - sen individualismin, jota yhteiskunta\nnimittää rikokseksi.\n\nAluksi vastaanotettiin hänet epäluuloisesti. Kansainvälisen liiton\nmuodostivat ihmiset, jotka eivät antaneet vetää itseänsä nenästä --\neivät edes mitä kauneimpien naiskäsien.\n\nMutta Isabella Duncanin kestävyys, hänen rauhallinen sitkeytensä ja\nhänen mielensä salainen hehku voittivat vähitellen noiden kovien\nmiesten epäluulot. Hän tuli heidän kokouksiinsa, mutta vielä ei hänelle\nuskottu heidän suunnitelmiansa.\n\nSellainen oli tilanne sinä iltapäivänä, kun Isabella Duncan riisui\npäällysvaatteitansa Kensingtonin pienessä valokuvaamossa. Kiirehtimättä\nriisui hän muutkin vaatteensa ja jäi kotvaseksi seisomaan ohuessa\npaidassaan. Vastapäätä häntä oleva peili kuvasti ihanan ruumiin\nsamalla kertaa voimakkaine ja hienorakenteisine jalkoineen, mutta hän\nei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän oli ilmeisestikin jo luopunut\nkaikesta naisellisesta turhamaisuudesta.\n\nJa kuitenkin säteili hänestä loiste, joka olisi saanut useimpain\nmiesten sydämet sykkimään tahdissa veren ihmeellisen kaipauksen kanssa.\nOli kuin olisi hänen jauhonvalkoinen ihonsa loistanut, kuin olisi\njokaista hänen ruumiinsa piirrettä ympäröinyt kajastus, joka tuli ja\nmeni ja leikki hänen marmorinvalkoisilla jäsenillään.\n\nValon papitar hän oli, seisoessaan siinä korkeana ja liikkumattomana.\nKasvot eivät ilmaisseet suorastansa surua eivätkä iloa, vain ylevää\nrauhaa. Hän näytti naiselta, joka ei odota paljoa elämältä -- vailla\nsuuria vastoinkäymisiä, mutta myös ilman toivoa tai kaipausta.\n\nSilloin hänen ovellaan äkisti soitettiin.\n\nHän säpähti hämmästyksestä ja tyytymättömyyden ryppy näkyi hänen\npuhtaalla, valkoisella otsallaan.\n\nHän kääriytyi väljään viittaan, napitti sen huolellisesti ja meni\novelle. Hän näytti silmänräpäyksen epäröivän, mutta sitten hän nopeasti\npäätti avata oven.\n\n-- Kuka siellä on? kysyi hän.\n\n-- Brookton, vastasi ääni pimeästä käytävästä. Suo anteeksi, että\nhäiritsen sinua, mutta kysymyksessä on asia, josta minun täytyy puhua\nkanssasi.\n\n-- Hyvä on, toveri, vastasi tyttö tyynesti. Astu sisään!\n\nBrookton sulki huolellisesti oven jälkeensä.\n\n-- Ei kukaan ole nähnyt minua, kuiskasi hän ja piti kättään silmiensä\nedessä voimakkaan valon takia. Mutta tilanne on sellainen, että minun\ntäytyy puhua kanssasi tänä iltana. Viisi parasta miestämme on kuollut.\nJoku ahdistaa meitä aseilla joita emme tunne.\n\nIsabella istuutui rauhallisesti ja pyysi myöhäistä vierastaankin\npainamaan puuta.\n\n-- Meidän kaikkien on kerran kuoltava, sanoi hän välinpitämättömästi\n\nBrookton katsoi häneen hämmästyneenä.\n\nSitten hän nyökkäsi.\n\n-- Niinpä kyllä, sanoi hän, mutta me emme tahdo kuolla\nsisällesuljettujen rottien tavoin. Me tahdomme puolustautua. Pian ehkä\ntulee meidän omakin vuoromme.\n\n\n\n\nIX.\n\n\"TOVERUSTEN\" KESKEN.\n\n\nSyntyi lyhyt vaitiolo.\n\nBrooktonin ankariin ja teräviin silmiin oli tullut ihmeen ahnas ilme.\n\nSitten kumartui hän nuoren naisen puoleen, joka istui vastapäätä häntä\nkädet sylissä. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sanat ikäänkuin jäätyivät\nhänen huulilleen tytön kylmän, hajamielisen ilmeen vuoksi.\n\n-- Tunsitko Greyburnia? kysyi hän äkkiä.\n\nIsabella katsoi häneen hajamielisesti.\n\n-- Yhtä paljon kuin kaikkia noita toisiakin, vastasi hän. Hän kävi\ntäällä ja valokuvautti itsensä vähää ennen lähtöänsä Pariisiin. Olen\njuuri kehittänyt levyn. Kuva on aivan erinomainen.\n\nHän nousi ja meni ateljeen taustalle, mutta tuli heti takaisin suuri\nkabinettikuva kädessään.\n\n-- Se on hyvä, eikö olekin? sanoi hän melkein väjyvä ilme harmaissa\nsilmissään.\n\nBrookton katseli valokuvaa tarkoin,\n\n-- Merkillinen muotokuva, mutisi hän. En ole koskaan ennen nähnyt\ntuollaista värisävyä. Voisi melkein ennakolta sanoa, että mies on\nkuollut. Kuolema on ikäänkuin merkitty hänen kasvojenpiirteisiinsä.\nTuo vihreän keltainen väri on kuoleman oma väri. Koko valokuvassa on\njotakin kammottavaa.\n\n-- Niin, olet oikeassa, sanoi Isabella miettiväisesti. Mutta miksi\nkysyt, tunsinko Greyburnia erityisesti?\n\nBrookton kohautti olkapäitänsä.\n\n-- No, enpä oikein tiedä, sanoi hän. Olen saanut ilmoituksen eräältä\ntuttavalta Parisista. Tunnethan Parmentierin?\n\n-- Tunnen.\n\n-- Hän ilmoittaa, että Greyburnin ruumiilta on löydetty sinun\nvalokuvasi.\n\nIsabella kääntyi nopsasti Brooktoniin päin.\n\n-- Mitä tarkoitat? Luuletko minun antavan valokuvani kenelle tahansa?\nEn kuulu sen lajin ihmisiin, jotka valokuvauttavat itsensä. Tässä on\nvarmaan jokin väärinkäsitys.\n\nBrooktonin mieli näytti keventyvän.\n\n-- Sitä saatoin ajatellakin, sanoi hän. Se oli amatöörivalokuva.\nGreyburn lienee ottanut sen tietämättäsi. Mutta minä en pidä siitä,\nsillä sinä voit tulla sekoitetuksi juttuun. Ralph Burns, tuo\nhelvetinkoira, on ottanut asian hoteisiinsa ja nyt hän kai nuuskii koko\nmaan etsiessään tämän kirotun valokuvan alkuperää.\n\n-- Mutta mitä merkitystä sillä voi olla? Enhän minä voi kieltää ihmisiä\nkuljettamasta valokuvaani taskussansa. Eikä suinkaan kukaan voi tulla\nsen johdosta syyttämään minua jostakin osallisuudesta Greyburnin\nkuolemaan. -- Vai mitä sinä asiasta arvelet?\n\nBrookton ei vastannut heti. Hän istui ja katseli synkästi eteensä.\nHänen voimakkaat, kivikovat kasvonsa olivat aivan liikkumattomat,\nlukuunottamatta luonnottomasti väriseviä sieraimia.\n\n-- Isabella, sanoi hän käheällä äänellä, meidän täytyy terästäytyä\nvihollista vastaan. Se vaanii lähellämme. Ennen me uhkasimme\nyhteiskunnan jäsenten henkeä ja omaisuutta, olimme Westendin kauhuna.\nMutta nyt on hirmu meidän itsemme kimpussa, siitä ei ole epäilystäkään.\nViisi toveriamme, jotka kirjaimellisesti ovat jäykistyneet kuoliaiksi,\nhuutavat kostoa ja taasen kostoa. -- Kuulehan, Isabella, meidän täytyy\nolla viisaita ja varovaisia, muuten joudumme pilkanalaisiksi. Sillä\nkyllähän se on naurettavaa, että meidät, jotka pää pystyssä ja omatunto\npuhtaana tunnustamme murhan ja varkauden evankeliumia, voitetaan omilla\naseillamme -- murhataan kuten teuraseläimet, ilman että me voimme nähdä\nsitä kättä tai niitä käsiä, jotka ottavat henkemme? Huomenna ehkä on\nminun vuoroni...\n\n-- Niinkö luulet? kysyi Isabella äänenpainolla, joka pani Brooktonin\nkatselemaan häntä ihmeissään.\n\n-- Niin, minusta ikäänkuin tuntuu silti, sanoi hän. Mutta sinä sanot\nsen niin merkillisesti. Tiedätkö jotakin tai onko sinulla joitakin\naavistuksia...?\n\n-- Mitäpä minä tietäisin? sanoi Isabella kartellen. Enhän tunne\nketään meidän piirimme ulkopuolelta -- köyhä fyysikko ja valokuvaaja\nKensingtonissa.\n\nBrookton kumartui hänen puoleensa. Hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi\ntahtonut tarttua tytön käsiin, mutta muuttikin mieltänsä.\n\n-- Jos minä kuolisin, sanoi hän, tulisitko silloin pahoillesi?\n\nHäntä vastapäätä istuva nuori nainen näytti äkkiä tulevan kovin\nliikutetuksi. Heikko puna näkyi hänen marmorinkalpealla hipiällänsä,\nmutta hänen silmänsä säilyttivät tyynen ja kylmän ilmeensä.\n\nBrookton näki hänen liikutuksensa ja kaikkien itserakkaiden miesten\ntavoin väärinymmärsi sen omaksi eduksensa.\n\n-- Pidätkö minusta hiukan? kysyi hän innokkaasti. Voisitko esimerkiksi\najatella naimisiinmenoa minun kanssani?\n\nIsabella nousi kiivaasti seisoalleen.\n\n-- En ja tuhat kertaa en! sanoi hän kovasti ja sydäntä vihlovasti.\n\nSitten hän hiukan rauhoittui.\n\n-- En ole niitä naisia, joiden kanssa mennään naimisiin, jatkoi hän\näänellä, jonka turhaan koetti saada lempeäksi ja säyseäksi. Minä kuulun\nDianan armeijaan ja voin ajatella itselleni vain _yhtä_ puolisoa.\n\n-- Mikä hänen nimensä on? kysyi Brookton jännittyneenä.\n\n-- Viha, vastasi Isabella pilkallisesti. Ja hänen kanssaan on minulla\nlapsi, jonka nimi on kosto. Niin, viha ja kosto ovat ainoat sukulaiset,\nmitä minulla on tässä maailmassa. Kaikki muut ovat kuolleet -- aikoja\nsitten... Mutta älkäämme syventykö yksityisiin tunteisiimme, jatkoi\nhän tavalliseen rauhalliseen tapaansa... Koska olemme näin hyvät\ntoverukset, tekisi mieleni valokuvata sinut. Onko sinulla mitään sitä\nvastaan?\n\nBrookton istui pää painuksissa, muutoin olisi hän huomannut tytön\nsilmissä näkyvän kamalan ilmeen. Sellaiselta oli Circe varmaan\nnäyttänyt muuttaessaan Odysseuksen miehet sioiksi.\n\n-- Ei, vastasi hän puoliääneen.\n\n-- Tahdon koetella uutta valoani, jatkoi Isabella. Se on tähän asti\nantanut minulta erinomaisia tuloksia.\n\n\n\n\nX.\n\nPAHOLAISEN SILMÄ.\n\n\nBrookton katsahti kelloon.\n\n-- Haluan sitä mielelläni, sanoi hän. Mutta minun on tavattava eräs\nhenkilö täällä Kensingtonissa. Hän on odottanut minua vähintään\nneljännestunnin, mutta asia on pian toimitettu. Voin suoriutua hänestä\npuolessa tunnissa ja sitten olen sinun käytettävissäsi.\n\nIsabella näytti pettyneeltä.\n\n-- Mutta ei myöhemmin kuin puolen tunnin kuluttua, sanoi hän. Olen\nväsyksissä ja tahdon kernaasti mennä aikaisin vuoteeseen.\n\nBrookton veti päällystakin ylleen ja läksi. Nuori nainen katsoi\nsynkästi hänen jälkeensä.\n\n-- Hän on minun vallassani, mutisi hän, eikä hän ole välttävä\nkohtaloansa.\n\nSitten riisui hän levätin yltänsä ja pukeutui pitkään kumikaapuun.\nSen jälkeen pani hän samanlaisesta kankaasta valmistetun päähineen\npäähänsä. Päähine peitti koko kasvot, mutta silmiä varten oli\nsiihen leikattu kaksi reikää. Nämä reijät oli kuitenkin varustettu\njonkinlaisilla vahvasti opaalinvärisillä laseilla.\n\nPienellä avaimella hän avasi seinäverhon peitossa olleen oven ja astui\npieneen huoneeseen, jota valaisi yksi ainoa punainen lamppu. Se oli\npienoislaboratorio, täynnä fysikalisia kojeita.\n\nNuori nainen pani erään dynamon liikkeelle. Se surisi ja sähisi, mutta\nsitten muuttui ääni vähitellen vienoksi, laulavaksi huilunääneksi.\n\nHuoneen keskellä olevalla pöydällä oli reflektori, jonka pohjalla näkyi\nlapsen pään kokoinen lasipallo.\n\nIsabellan huomio tuntui erityisesti olevan kiintynyt lasipalloon, joka\nhimmeästi loisti tuossa hillityssä punaisessa valaistuksessa.\n\nÄkkiä tuli siihen väriä. Oli kuin olisi pallon sisustasta\nputkahtanut esiin yksi ainoa terävä säde, sinertävä ja pureva kuin\ntoledolaismiekka. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui säde\nsinisestä sinipunervaksi ja kävi merkillisen himmeäksi. Näytti siltä\nkuin olisi valoa vaimennettu, mutta sitä kesti ainoastaan muutamia\nsekunteja, sillä ilman mitään väliastetta puhkesi reflektorista leveä,\nvaltainen valovirta. Se täytti koko huoneen loistollaan ja oli vahvasti\nmyrkynvihreä, kuten vanha vaski.\n\nTuossa voimakkaassa ja myrkyllisessä värissä oli jotakin kammottavaa,\nmutta kamalinta oli, että itse lasipalloa näytti ympäröivän kaksi\nmaidon-valkoista viirua, minkä vuoksi vihreä valo tuijotti avaruuteen\nniinkuin öisen petoeläimen silmäterä.\n\nSe näytti suunnattomalta, kovasti ulospäin pullistuneelta silmältä,\nja sen ilme oli kummallista laatua. Se oli selvästi ilkipintainen ja\nuhkaava koko helottavassa loistossaan.\n\nOn ihmisiä, jotka ovat luonnottoman herkkiä hyvin voimakkaille\nväreille. Sellaiset ihmiset olisivat sairastuneet, jos he olisivat\njoutuneet vastatusten tuon kauhean, saatanallisen vihreän värin kanssa,\njoka ikäänkuin kumpusi esiin jättiläissilmästä.\n\nJa ihmeellisintä kaikesta oli, että silmä ikäänkuin eli. Sen\nilme vaihtui -- käskevästä ja pilkallisesta ilkipintaiseksi ja\nkostonhimoiseksi. Siten lienee se kerran loistanut Danten helvetin\nsalatuissa komeroissa. Niin -- sellainen varmaankin on langenneen\nvalonenkelin silmä, suuren paholaisen silmä.\n\nMutta tämän vihreän helvetin keskellä seisoi Isabella Duncan korkeana,\nhoikkana ja liikkumattomana. Pitkässä kaapussaan ja merkillisessä\npäähineessään hän muistutti jotakin keskiajan munkkia, joka\nsalaisuudessa palvoi salatieteitä ja niiden hämäriä mysterioita.\n\nHuoahtaen pysäytti hän dynamon ja silmä kävi äkkiä himmeäksi ja\nilmeettömäksi. Valkoiset viirut katosivat ja niiden tilalle tuli\nsinivioletti värisävy, joka sitten vähitellen muuttui syvästi\npunakeltaiseksi varjoksi. Lopuksi oli jälellä ainoastaan pieni hehku\nsyvällä pallon sisustassa, mutta sitten sekin katosi.\n\nMitä suurimmalla varovaisuudella otti ihmeellinen valokuvaaja\nreflektorin ja kantoi sen seinälle, jossa olevan pienen luukun hän\navasi. Siihen asetti hän kummallisen kojeen siten, että siitä lähtevät\nsäteet saattoivat langeta suoraan siihen paikkaan, mihin hänen oli\ntapana asettaa asiakkaansa.\n\nSenjälkeen hän meni huoneen taustalle ja avasi pienen kaapin. Nuori\nnainen näytti potevan jonkinlaista hermostuneisuutta, sillä kaapin\nseinistä loistivat häntä vastaan viidet kammottavat kasvot. Himmeän\nvihreä kajastus lepäsi noiden miesten yllä, jotka lasimaisin silmin\ntuijottivat häneen. Näytti siltä kuin olisivat valokuvat olleet\nfosforiin kastetut, mutta kasvojenpiirteet vaikuttivat samalla\nkamalan eläviltä. Oli kuin olisivat ne palaneet vihreänkeltaisessa\nfosforitulessa. Noiden viiden merkillisen valokuvan joukossa oli\nmyöskin Greyburnin, joka oli tehnyt Brooktoniin niin kammottavan\nvaikutuksen.\n\nJos suuri pahantekijä olisi saanut nähdä tämän pienen kuvakokoelman,\nolisi hän varmaan tuntenut mielensä vieläkin enemmän masentuvan. Sillä\nnämä viisi miestä, joiden kaikkien kasvoilla oli kuoleman leima, olivat\njuuri samat, joiden salaperäinen kuolema oli herättänyt poliisin\nja tiedemaailman huomiota. Siinä oli Leighton, Musgrave, Greyburn\nja nuo toiset, jotka niin äkkiä ja odottamatta olivat vaeltaneet\nijankaikkisuuteen -- ainoankaan lääkärin voimatta osoittaa heidän\nkuolemansa syytä.\n\nOli ilmeistä, että Isabella tiesi tästä asiasta enemmän kuin kukaan\nmuu. Eikä tuo ihmeellinen nainen nähtävästi ollut lainkaan tunneherkkä.\nHän nautti noiden vihreänkalpeiden miesten katselemisesta, ja jälleen\nsulkiessaan kaapin hän nauroi itsekseen kuminaamion takana. Se oli\nnaurua, joka tuntui olevan peräisin syvimmästä helvetistä taikka\nmielipuolen kammiosta.\n\nHän sai kuitenkin takaisin tavallisen rauhallisen ilmeensä, riisui\nyltänsä kumivaatteet ja odotti kärsimättömänä Brooktonin paluuta.\n\nKului sekä tunti että kaksi tuntia.\n\nMutta Charles Brooktonia ei valokuvattaisi sinä iltana. Ehkäpä se\npelasti hänen henkensä.\n\n\n\n\nXI.\n\nPIKKU HERRA.\n\n\nBrookton tapasi etsimänsä miehen pienessä kahvilassa muutaman\nasuntokorttelin päässä Isabella Duncanin asunnosta.\n\nNiin -- sana \"mies\" ei ehkä ole oikea nimitys sille pienelle\nkeikarimaiselle nuorukaiselle, joka savuke suussa nyökkäsi Brooktonille\nsiitä loukosta, missä hän istui. Mutta muuten ei hän ollut hullumman\nnäköinen. Hän oli hyvin käherretty, kaunis kuin parturiadonis, ja\nhänellä oli hurmaavat silmät.\n\nHänen nimensä oli Max. Oliko se ristimä- vaiko sukunimi, sitä ei kukaan\ntiennyt.\n\nMitä hän teki, sitäkään ei kukaan tietänyt. Hänen päätoimenaan näytti\nolevan kaduilla ja kahviloissa maleksiminen ja New Bondstreetiltä\nostettujen savukkeiden poltteleminen. Hänellä oli paljon maksavat\nelintavat, tuolla Max hyväisellä, ja vaatteet \"istuivat\" täysin\nmoitteettomasti hänen tympäisevän uljaalla vartalollaan.\n\nMutta tuolla nuorella, turmeltuneella pojalla pienessä, hyvinhoidetussa\nolemuksessaan oli muuan harvinainen ominaisuus. Hänellä oli tavattoman\nhyvä muisti ja hänen tuttavapiirinsä eri kansankerroksissa oli\nsuunnattoman suuri. Pikku Max oli vaeltava genealoginen sanakirja. Hän\noli suoraan sanoen provokaattori, eikä hän käyttänyt oikealla tavalla\nniitä lahjoja, joilla sallimus oli hänet varustanut, mutta hän eli\nnäkemisestä ja kuulemisesta ja hän käytti päivittäisiä kokemuksiansa\nerittäin tuottavalla tavalla. Hän teki rahaa melkeinpä kaikesta,\nmitä sattui saamaan selville, ja hän eli hyvin ja huolettomasti\nvaromattomien lähimäistensä varomattomien tekojen kustannuksella.\n\nLukuunottamatta pakkotyötä, ulosmittausta ja rahojenkiristämistä ei ole\nhuonompaa elinkeinoa. Mutta äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, sillä\nMax oli nuoruudessaan aijottu johonkin suureen. Maailmansota lakaisi\nhänet pois, kun hän neljäntoista vuotiaana oli eversti saksalaisessa\nrykmentissä ja hallitsevan saksalaisen ruhtinaan toinen poika.\n\nMutta nyt ei enään ole everstejä ja ruhtinaat ovat painolain voimasta\nvaipuneet proletariatiksi.\n\nSillä tavoin vaelteli Max sinne tänne, mukanaan jäännös ylhäisyydestään\nja erinomaisesta kasvatuksestaan.\n\nBrookton käytti häntä visusti hyödyksensä. Max ei ollut mikään erittäin\netevä jäsen yleisessä pahantekijäin ammattikunnassa. Olihan hän tosin\nhieman askarrellut taskuvarkauksien teossa, mutta tällä alalla, johon\nhän olisi hienoine, kapeine sormineen pitänyt sopia erinomaisesti, ei\nhän tosiaankaan ollut mitään suurtöitä toimittanut.\n\nMutta sen sijaan hän oli vainukoira jumalan armosta. Samoinkuin\nkaikki huonoluonteiset miehet ja naiset, oli hänkin intohimoinen\nsavukkeenpolttaja, mutta savu ei ollut heikentänyt hänen hienoa\nnenäänsä ja varmaa vainuansa.\n\nNuori Max oli vastikään tullut Parisista, jonne hänet oli lähetetty\n\"varjoamaan\" Ralph Burnsia.\n\nHän antoi raporttinsa honottavalla äänellä, joka muistutti saksalaisten\nupseerien ääntä ennen sotaa.\n\nBurns ei ollut voinut saada selville juuri mitään, ei ainakaan aluksi.\nSkotlantilainen verikoira oli ensimäisinä päivinä ollut pahalla\ntuulella. Hän oli nuuskinut kaikki loukot, mutta ei ollut löytänyt\npienintäkään jälkeä. Maxin mielestä asia olikin meikein toivoton. Hän\nesitti myös sen mahdollisuuden, että poliisi varmaankin tyytyväisenä\nhieroi käsiänsä Sohon ammattiseikkailijain ja -pahantekijäin\nkeskuudessa tapahtuneen suuren mieshukan johdosta.\n\nTässä piti pikku Max taidepaussin, samalla kun sytytti uuden savukkeen\nnikotiininkeltaisilla sormillaan.\n\n-- Mutta, sanoi hän tyynesti, ikäänkuin nauttien joka sanasta, minulla\non teille eräs toisen uutinen. Tiedätkö, kenen kanssa olin yhdessä\nmatkalla kanaalin yli?\n\n-- En, sanoi Brookton välinpitämättömästi,\n\n-- Se oli muuan mies, joka herättää teissä suurta mielenkiintoa.\n\nBrookton kohautti olkapäitänsä.\n\n-- Vain harvat miehet herättävät mielenkiintoani, sanoi hän synkästi.\nNo, puhukaa suunne puhtaaksi!\n\nMax tarkasti huolellisesti savukkeensa päätä. Sitten veti hän\npitkän haijun, puhalsi savun ulos sieramiensa kautta ja seurasi\nsinisenharmaita savupatsaita jännittynein mielenkiinnoin. Savupilven\nsekaannuttua muuhun huoneustossa leijailevaan likaiseen savuun, sanoi\nhän uneliaasti:\n\n-- Se oli tohtori Jonas Fjeld.\n\nBrookton säpsähti.\n\n-- Vai niin, onko hän taas kummittelemassa, mutisi hän. Otaksuttavasti\noli hän yhdessä Burnsin kanssa? kysyi hän.\n\nMax nyökkäsi.\n\nBrookton katsoi synkästi eteensä, sitten nauroi hän viekkaasti.\n\n-- Siltä taholta ei meillä tällä kertaa liene mitään pelättävää.\nKenties sen sijaan saamme apua tuolta kirotulta tohtorilta. Asiahan on\naivan päälaellansa, nyt on meidän pakko suojella itseämme rikoksilta.\nMeidän täytyy kääntyä poliisin puoleen saadaksemme apua -- hahhahaa!\n\nMax katsoi ihmeissään ylös, sillä Brooktonin nauru oli ihmeen kovaa ja\nonttoa.\n\n-- Eikö voitaisi ajatella, alotti Max, heittäen toisen jalkansa toisen\nyli, että tuolla tohtori Fjeldillä on jotain tekemistä ystäviemme\nkuolemantapausten kanssa. Hänhän kuuluu olevan mitä pahimman laatuinen\nanarkistiensyöjä.\n\nBrookton kohautti olkapäitänsä.\n\n-- Sinä et ilmeisestikään tunne sitä miestä, sanoi hän. Tohtori Fjeld\non paha vihollinen, mutta hän ei ole salapoliisi eikä salamurhaaja.\nOlen varma siitä, että hän sekaantuu tähän asiaan ainoastaan siksi,\nettä se on hänestä mielenkiintoinen. Sinun omatkin huomiosi viittaavat\nsiihen.\n\nNuori mies nyökkäsi.\n\n-- En pidä hänen käsistään, sanoi hän hiukan vapisten.\n\n-- Sitä eivät tee monet muutkaan, mutisi Brookton ja katsoi\nkelloansa... Kuolema ja kirous, jatkoi hän, minun täytyy kiiruhtaa,\nIsabella Duncan istuu odottamassa.\n\nHän nousi, mutta Max istui välinpitämättömänä paikallaan.\n\n-- Isabella Duncanista puheen ollen, sanoi hän uneliaasti, on minulla\nsinulle jotakin kerrottavaa. Arvelen sen herättävän mielenkiintoasi.\nSinun täytyy luopua tuosta vierailusta, Isabella saa odottaa. Se on\npitkä ja jännittävä juttu. Mutta minun on saatava jotakin juodakseni.\nJospa tässä kirotussa luolassa voisi saada edes absintin!\n\nBrookton rypisti kulmiansa, mutta istuutui jälleen.\n\n-- No, anna kuulua! sanoi hän.\n\nSilloin alkoi Max kertoa, ja kokonainen laatikko savukkeita muuttui\nsavuksi, ennenkuin hän lopetti.\n\n\n\n\nXII.\n\nHÄMÄRÄ JUTTU.\n\n\nBrooktonin jälleen noustessa oli kokonainen tunti kulunut, mutta hän ei\nenään katsonut kelloansa. Eikä hänellä liioin näyttänyt olevan kiirettä\nlähteä liikkeelle. Noihin ankaroihin kasvoihin oli tullut ihmeen\nhuolestunut ilme, heräävä epäluulo, tukahutettu raivo -- ikäänkuin\nverikoiralla, joka ei ole oikein varma siitä, että on aika puraista.\n\nSitten suuntasi hän ihmissyöjänsilmänsä pikku Maxiin.\n\n-- Oletko varma kaikesta tuosta? kysyi hän uhkaavasti.\n\nNuori mies katsoi puoliksi säälivästi hänen ohitseen.\n\n-- En koskaan erehdy sellaisissa asioissa, sanoi hän välinpitämättömin\nelein. Ja sitäpaitsi on muuan seikka, joka tekee sen vielä\nuskottavammaksi. Ja se on, että minä, päinvastoin kuin kaikki muut, en\nole rakastunut Isabella Duncaniin.\n\n-- Tuhmuuksia, mutisi Brookton.\n\n-- Ja sinä olet eniten rakastunut heistä kaikista, jatkoi nuorukainen\nsäälimättömästi. Niin -- luulenpa, niin totta kuin Jumala minua\nauttakoon, että sinä olisit voinut mennä naimisiin tuon sfinksin kanssa.\n\nBrookton katseli poispäin. Tuo kirottu poikarakkari oli nähnyt liiankin\noikein. Eihän ollut kulunut kuin muutamia harvoja tunteja siitä, kun\nhän oli laskenut sydämensä tuon kylmän amatsoonin jalkojen juureen.\n\n-- Kuka hän sitten on? kysyi hän vältellen.\n\n-- Senkin voisin ehkä sanoa sinulle, vastasi Max ja nousi hitaasti.\nMutta pidän parempana odottaa, kunnes tiedän asiasta hieman enemmän.\n\nBrookton rypisti kulmiansa. Epävarmuus ja epäilys, joka viime\npuolentunnin kuluessa oli herpaissut hänen tahtoansa, oli yht'äkkiä\nhävinnyt. Nyt oli hän jälleen valtias, joka vaati tottelevaisuutta ja\nalistuvaisuutta.\n\n-- Tämä on hyvin vakava asia, sanoi hän pakoittautuen rauhalliseksi.\nTutkin sen itse ja henkilökohtaiset tunteeni saavat olla kokonaan\nsyrjässä, siitä voit olla vakuutettu. Mutta minä vaadin, että kortit\npannaan pöydälle. Minä en ole niitä, jotka tyytyvät vihjailuihin ja\nkieroiluihin. Sinä olet hitonmoinen mies, Max, sen tiedän. Mutta sinä\nvihaat naisia. Luulenpa toisinaan, että sinä olet hieman kade Isabella\nDuncanille hänen kasvavan vaikutusvaltansa takia.\n\nMax hymyili, mutta se ei ollut mitään miellyttävää hymyä.\n\n-- Vai niin, sinä siis luulet, että minä aijon houkutella sinut ansaan?\n\n-- Niin, ennemmin tai myöhemmin. Sinulla tulee aina olemaan\njuonittelunhalu veressäsi, se on synnynnäistä. Minulle on\nsanottu, että isäsi oli taitava valtiomies eli toisin sanoen yksi\nsuurimmista lörpöttelijöistä raiskatussa Saksanmaassa. Mutta varo\nitseäsi, poikaseni, me emme salli pienten savukkeennielijäin astua\nvarpaillemme... Ja vaikka se, mitä kerrot Isabella Duncanista, olisikin\ntotta, niin mitä pirua se todistaa? Eivätkö meidän kaikkien kädet\nole veressä? Mitä sinä muuten tiedät Lewinin ja Isabellan välisestä\nsuhteesta? Kenties mies jollakin tapaa ahdisti Isabellaa. Se olisi\nhänen, tuon naistenmetsästäjän, tapaista.\n\n-- Mutta hänhän on toverimme, väitti Max, ja hänen ylemmyyttä osoittava\nasentonsa yhtäkkiä ikäänkuin murtui.\n\n-- Niin, se on kyllä totta, vastasi Brookton. Ei koskaan ole ihmisen\nkuolema tehnyt minuun sellaista vaikutusta. Mutta joka tapauksessa hän\non varmasti tehnyt tytölle jonkin häpeällisen ehdotuksen -- kenties\nhän suorastaan yritti tehdä väkivaltaa hänelle... Siinä tapauksessa ei\nolisi ihme, jos...\n\nMax oli äkkiä noussut ylös.\n\n-- Tuo on pelkkää lorua, sanoi hän kiukkuisesti. Isaac Lewin oli kuin\nvahaa hänen käsissään. Hän oli ehkä verenhimoisin meistä kaikista,\nmutta hän oli myös heikoin. Isabella olisi helposti vääntänyt hänen\nniskansa nurin. Varo itseäsi Brookton, ettei sinua jonakin kauniina\npäivänä löydetä London Bridgeltä myrkytetty tikari hartiaisi välissä --\naivan kuten Isaac Lewin.\n\nBrookton tuijotti synkästi eteensä.\n\n-- Mutta miksi paholaisen nimessä hän otti hänet hengiltä? Siihen\ntäytyy joka tapauksessa olla syynsä. Ei suinkaan ihmisiä pistetä\nmyrkytetyillä tikareilla kuoliaiksi vain huvin vuoksi?\n\nMax nauroi pilkallisesti, karistaessaan savukkeestaan tuhkaa\nkaakeliuunin kylkeä vastaan.\n\n-- Sinä olet sokea, Charles hyvä, sanoi hän etevämmyyttä ilmaisten.\nSinä olet takertunut rakkauden harmaaseen verkkoon. Eikö voida\najatella, että Isabella hautoi jonkinlaisia kostonajatuksia? Sinun\npitäisi hiukan ottaa selkoa tuon nuoren naisen yksityiselämästä,\nennenkuin otat rakastuaksesi häneen. Mikä estää häntä esimerkiksi\nolemasta urkkija?\n\n-- Sellainen hän ei ole.\n\n-- Ei, sitä en minäkään usko, mutta hän on pahempi kuin urkkija. Hän on\nnainen, joka vihaa. Ja ketä vihaa hän eniten? Niin, omia tovereitansa.\n\n-- Sinä kaiketi uskot myös, että hän on surmannut viisi ystäväämme\nParisissa? sanoi Brookton pilkallisesti.\n\nMax nyökkäsi.\n\n-- Olen useasti ajatellut sitä viime päivinä, sanoi hän ja katsoi\nBrooktonia suoraan silmiin. Mutta en tahdo saada sitä oikein lyömään\nyhteen. Hänellähän on muun muassa kiistämätön todistus muuallaolostaan.\n\n-- Sinä puhut kuin mieletön, sanoi Brookton torjuen. Mutta sinä\nmainitsit koston. Mitä kostettavaa Isabella Duncanilla olisi?\n\n-- En tahdo mielelläni sanoa mitä ajattelen, sanoi Max. Sillä en ole\nasiastani aivan varma. Mutta hänen isänsä ehkä voisi meille siitä\nkertoa. Hän asuu tässä lähellä. Hän on vanha sokea, nenätön ja korvaton\nmies. Luulen, että hän on minulle kaukaista sukua. Hän oli kerran\nRomanovien sukuun kuuluva suuriruhtinas. Bolshevikit saivat hänet\nkäsiinsä ja riistivät häneltä useimmat hänen jäsenistään. Ja tiedätkö,\nkuka oli heidän etunenässään?... Sinä nähtävästi aavistat sen. Se oli\nsama Isaac Lewin, joka sai tikarin hartiainsa väliin muutamana yönä,\nkulkiessaan erään naisen kanssa London Bridgen yli.\n\n-- Ja nainen?\n\n-- Hän oli Isabella Duncan, suuriruhtinaan ainoa tytär, Sorbonnen\nfysikaalinen hirviö, Kensingtonin valokuvaaja, Charles Brooktonin\nplatonisen rakkauden esine. Ja ellet minua usko, niin voit mennä hänen\nluokseen ja sanoa hänelle terveisiä Max serkulta ja pyytää häntä kuinka\nepäkohteliaasti tahansa menemään helvettiin.\n\n\n\n\nXIII.\n\nVALOKUVA.\n\n\nMutta Isabella Duncan istui ja odotti turhaan, tyynenä ja osoittamatta\nkärsimättömyyden tai suuttumuksen merkkejä.\n\nKolmen tunnin kuluttua hän heitti pois kumipukunsa, riisuutui\nverkallensa ja meni yksinkertaisesti sisustettuun makuuhuoneeseensa.\nHän jäi hetkeksi istumaan vuoteen reunalle ja tuijotti tavattoman\nkauniisiin sääriinsä, mutta hän ei katsellut niitä minkäänlaisella\nturhamaisella tyydytyksellä. Hänen ajatuksensa asustivat tykkänään\ntoisessa maailmassa -- suurissa, valaistuissa saleissa, missä univormut\nja koristeet salamoivat. Mutta kaikkien näiden ihmisten joukosta\najatteli hän vain yhtä ainoata miestä, pitkää, komeata, kenraalin\npukuun puettua upseeria, jolla oli lempeät, iloiset kasvot. Se oli\nhänen isänsä.\n\nVoi -- miehen oli täytynyt kärsiä siitä, että oli syntynyt korkeaan\nasemaan. Vallankumous oli riistänyt häneltä kaikki, hänen perheensä,\nhänen rikkautensa, hänen ulkonäkönsä ja hänen aistimiensa täyden\nkäytön. Politilliset verikoirat olivat leikanneet hänet palasiksi ja\nloput, mitä hänestä oli jäljellä, sulkeneet erääseen vaivaistaloon.\nEivätkä nuo tähteet saaneet edes kuolla. Olosuhteiden hiukan\nparannuttua tuli nuori, surupukuinen nainen ja vei mukanaan ulkomaille\nsen, mikä kerran oli ollut Venäjin korkea-aateliston kaunistus.\n\nSellainen on vallankumous, kamalin, ihmisiä raaistuttavin poliittinen\nilmiö, mitä on olemassa. Lauluissa sitä ylistetään jonakin sellaisena,\njolla on tekemistä vapauden kanssa. Mutta vapautta ei saavuteta\nlörpöttelemällä ja kerskailemalla eikä vuodattamalla muutamia litroja\nverta. Vallankumous merkitsee säännönmukaisesti sitä halua, mikä\nihmiskunnan suuren pullon pohjasakalla on saastuttaa sen koko sisältö\n-- se on mielettömin fanatismin käheä variksenvaakuminen, joka ilmaisee\nsen halun turmella hyvien ihmisvaistojen viini.\n\nJa mitä merkitseekään valtiollinen vapaus yksilölliseen vapauteen\nverrattuna? Voi sitä, joka kahlitsee ihmisten kädet vapauden nimessä!\n\nTuota kaikkeako Isabella Duncan istui miettimässä tänä iltana\nKensingtonissa? Vai liikkuiko hänen mielessään epäilys siitä, oliko\ntie, jolle hän tieten tahtoen oli astunut, oikea ja suora?\n\nKentiesi hänen suonissaan paloi heikko halu elää samoin kuin muut\nnaiset ja noudattaa niitä naisellisia vaistoja, mitkä kostontunteet\nja rakkaus tieteeseen olivat miltei tukahuttaneet hänen kauniissa ja\nuhkeassa ruumiissaan. Ken tietää?\n\nSitten sammutti hän valkean ja pani pitkällensä, mutta ei voinut\nnukkua. Oli kuin olisi jokin ääni kuiskaillut hänen sisimmässään --\nkentiesi orastava kaiho tai kasvava pelko. Äkkiä luuli hän näkevänsä\nBrooktonin kylmät ja ankarat silmät. Ne vaativat häntä edesvastuuseen.\n\nHän nousi vuoteessaan istualleen ja kuunteli. Kaukaa kuuli hän\nviimeisen raitiotievaunun soiton, mutta muuten oli kaikki hiljaista ja\nrauhallista.\n\nSitten kääntyi hän tyytymättömin liikkein toiselle kyljelleen ja koetti\nnukkua. Mutta ajatukset tulivat ja menivät ja sydän tykytti niin\nkummallisesti. Kevätkö se lauloi hänen nuoressa povessaan? Ei koskaan\nollut hän tuntenut sellaista. Punainen veri se kiiti hänen ruumiinsa\nlävitse -- elämä itse virtasi hänen sydäntään kohden, seurassaan kaikki\ninhimilliset tunteet. Hän rupesi äkkiä näkemään valveillansa unia\nnuoruudestaan sinä aikana, jolloin hän kauniina, mutta hyödyttömänä\nnukkena oli elänyt valossa, juhlissa ja loistossa, nuorten poikien\nympäröimänä ja palvomana -- suurissa, loistavissa saleissa tai\npuolipimeissä salaperäisissä kammioissa hämärine sohvankolkkineen.\n\nMutta sitten tuli sota. Se vaati kaikkea ja kaikkia. Se muutti upeat\nlinnat soraläjiksi ja entiset valtiaat ryömivät ulos mahtavista\nsaleistaan valonarkoina, vainottuina kerjäläisinä, proletariaatin\nahnaat koirat kintereillänsä.\n\nÄkkiä hän säpsähti. Heikko ääni sattui hänen korviinsa. Se kuului\nsiitä, kuin olisi koira hiljaa raapinut hänen ovensa ulkopuolella.\nIsabella ei tavallisissa olosuhteissa olisi kuullut mitään, mutta nyt\nolivat hänen aistimensa tavattoman herkät.\n\nNyt kuuli hän sen selvemmin. Se oli lasin heikkoa natinaa ja ääni tuli\nateljeesta.\n\nNuori nainen ei ollut arkalasta kotoisin, vaikka hän asui yksinään\ntuossa syrjässä sijaitsevassa huvilassa. Hän ryömi varovaisesti pois\nvuoteestaan, hänen ympärillänsä oli aivan pilkkosen pimeää. Hän työnsi\nateljeeseen johtavan siirto-oven hiljaa syrjään ja pilkisti sisään.\n\nEnsin hän ei nähnyt mitään, mutta totuttuaan puolipimeään hän havaitsi\ntumman ruumiin, joka makasi vatsallansa lasikaton edustalla ja pisti\nkätensä sisälle timantilla leikkaamastaan neliskulmaisesta aukosta\nnostaakseen akkunahaat ylös. Isabella huomasi kylmästä ilmavirrasta,\nettä murtovarkaan oli onnistunut avata akkunaluukku. Hän epäröi\nsilmänräpäyksen, mutta sitten palasi hän takaisin ja tuli matalasta,\nmelkein näkymättömästä ovesta laboratorioonsa, missä asettui suuren\nreflektorin ääreen, joka seinässä olevan aukon läpi oli suunnattu\nateljeehen.\n\nSiihen asettui hän rauhallisesti ja odotti, mitä tapahtuisi.\n\nMurtovaras ei kuitenkaan näyttänyt pitävän erikoisempaa kiirettä.\nHän makasi kauan paikoillaan lasikatolla ja kuunteli, mutta kun ei\nainoatakaan ääntä kuulunut, pujottautui hän katossa olevan avonaisen\nluukun kautta ateljeehen. Hänellä oli ilmeisesti köysi tai nuora\nmukanaan, sillä seuraavassa silmänräpäyksissä hän seisoi lattiamatolla.\n\nMutta siihen jäi hän seisomaan kuin kiinninaulattuna. Kuului kaukainen\nsähisevä ääni ja suuri, himmeä silmä tuijotti suoraan murtovarkaan\nkalpeisiin kasvoihin. Ja tuo silmä suureni suurenemistaan, se vaihtoi\nväriä ja valtavasti liekehtivä syvän vihreä valonsäde kääriytyi pienen\nolennon ympärille ja ikäänkuin luikersi sisälle hänen ruumiiseensa.\n\nPieni mies jäi seisomaan kivettyneenä. Se ei tapahtunut niinkään\npaljon säikähdyksestä, mutta tuo kauhea silmä hypnotisoi hänet. Hänen\nsilmäteränsä näyttivät siltä, ikäänkuin ne olisivat jähmettyneet,\nsamalla kun äkkivihreät säteet värjäsivät hänen koko ruumiinsa.\n\nSitä kesti ainoastaan kymmenen sekuntia, sitten silmä himmeni\nnäkymättömiin ja sähkövalo sytytettiin.\n\nIsabella astui ateljeehen, hän oli vielä puettuna yöpukuunsa.\n\n-- Vai niin, tekö siinä olettekin, Max, sanoi hän tyynesti. Tahdotteko,\nettä valokuvaan teidät näin myöhään illalla?... Olkaa hyvä ja\nistuutukaa. Tuolla pöydällä on savukkeita... Ja mitä saa tarjota?...\nLasin portviiniä... Vaiko vermouthia ja hieman jäävettä?\n\n\n\n\nXIV.\n\nKAKSI LANGENNUTTA ENKELIÄ.\n\n\nNuori mies selvisi hitaasti hämmingistään. Hän ei kuulunut niihin,\njotka pelästyivät pikkuasioista, mutta hän ei voinut itseltään kieltää,\nettä viiden toverin kuolema oli hieman koskenut hänen hermoihinsa.\nJa sitten tuo kirottu valo, joka vielä ikäänkuin oli kiinni hänen\nruumissaan ja tuo valtainen silmä, joka muutamia sekunteja oli\ntuijottanut häneen itsestään mustasta pimeydestä.\n\nMax otti savukkeen kädellä, joka hiukan vapisi\n\n-- Te olette ylen ystävällinen, sanoi hän.\n\nIsabella nauroi iloisesti.\n\n-- Niinkö arvelette, Max? Mutta mitä te täältä tahdoitte? Viedäkö minut\npois?... Se ei olisi minun mielestäni ollut oikein teidän tapaistanne.\n\nSavuke näytti tekevän nuorelle herralle hyvää. Hän tunnusteli taskuansa\n-- kyllä, revolveri oli tallella. Hän oli lopultakin tilanteen herra\nollessaan kahdenkesken puolialastoman naisen kanssa.\n\n-- Rakas Isabella, sanoi hän vaanivasti. Voisinhan sanoa kysymyksessä\nolevan vedon tai jotakin sen tapaista, mutta te olette liian viisas\nnainen uskoaksenne jotakin sellaista. Minä sanon niinkuin asia on:\ntulin löytääkseni jonkin jäljen, joka voisi johtaa Isaac Lewinin murhan\nselvitykseen.\n\nMax lausui viimeiset sanat jonkinlaisella ponnella, mutta jos hän oli\nluullut sen jotakin vaikuttavan Isabella Duncaniin, niin hän erehtyi.\nKentiesi hänen siniharmaat silmänsä kävivät hitusen terävämmiksi, mutta\nhymy väikkyi hänen kauniilla huulillaan.\n\n-- Te kiertelette totuutta varsin omituisella tavalla, sanoi hän.\nTe tulette tänne yöllä ja leikkaatte reikiä minun akkunaruutuihini\nsaadaksenne tietää jotakin, minkä ennestään luulette varmaan\ntietävänne. Murhasinhan minä Isaac Lewinin, joka oli sellainen\ninhoittava rotta. Siitä on kaksi vuotta. Minulla oli hänen kanssaan\nyksityinen selkkaus. Mutta mitä sanomista siinä on? Aijotteko ilmiantaa\nminut?\n\nMax hymyili hyväntahtoisesti.\n\n-- Poliisille, niinkö tarkoitatte? En suinkaan. Mutta on ehkä joitakin\nhänen ystäviään, jotka kernaasti haluaisivat tulla esitellyiksi sille,\njoka työnsi tikarin hänen selkäänsä. Ja he kukatiesi eivät säästäisi\nedes teidän laistanne naista ja toveria.\n\n-- Te uhkaatte minua?\n\n-- Minä ainoastaan varoitan teitä.\n\n-- Ja mitä te minulta haluatte?\n\nMax kumartui hänen puoleensa.\n\n-- Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että te poistuisitte\nEnglannista. Te olette haitaksi minulle ja toisille. En luota teihin,\nte olette vaarallisempi kuin mitä ihmiset luulevatkaan. Sanokaa\nminulle, olitteko te antanut Greyburnille ja noille toisille jotakin\nhitaasti vaikuttavaa myrkkyä, ennenkuin he läksivät Englannista?\n\nIsabella katsoi silmänräpäyksen tuimasti nuoreen mieheen ja hänen\nkasvoillaan kuvastui jonkinlaista ihmettelyä.\n\n-- En ole mikään myrkynsekoittajatar, sanoi hän välinpitämättömästi.\nMadame Brinvillièren taide ei minua huvita. Minähän olen vain\nvalokuvaaja. Kuten kentiesi huomasitte, otin teistä kuvan hetkinen\nsitten. Toivon, että siitä tulee hyvä.\n\nPikku Max värisi.\n\n-- Minun täytyy myöntää, sanoi hän, että te olette mestari järjestämään\nkaikki parhaalla tavalla. En myöskään voi kieltää, että teillä on\nhalua kaameiden mielialojen synnyttämiseen. Mutta minua te ette saa\nsäikähtämään.\n\nIsabella taivuttautui taaksepäin. Tuossa liikkeessä ei ollut mitään\nkeimailua, mutta hänen kauniit säärensä ja ylvään, uhkean ruumiin\nääripiirteet näkyivät selvästi ohuen yöpuvun alta.\n\nMax tarkasteli häntä silmänräpäyksen ahnain silmin, sitten kohautti hän\nvälinpitämättömästi olkapäitänsä.\n\n-- Ihmettelenpä, sanoi hän kyynillisesti, yrittikö Isaac Lewin tehdä\nteille väkivaltaa.\n\nIsabella nousi nopeasti ylös. Hänen poskilleen valahti leimuava puna ja\nsilmät syöksivät tulta.\n\n-- Mitä uskallattekaan sanoa? sanoi hän ja peitti säärensä. Tuollainen\nrakki!\n\n-- Vaikka mitäpä se merkitsee, mitä te sanotte, jatkoi hän. Sanat\ntulevat pian jähmettymään suussanne. Antakaahan kun lasken -- huomenna\nkello viideltä iltapäivällä tulee teillä olemaan hyvät toiveet joutua\nuudelleen esitellyksi ystävälleen Isaac Lewinille.\n\nMax tuijotti häneen jäykästi. Hänen silmiinsä oli tullut levottomasti\nharhaileva ilme.\n\n-- Te uhkaatte minua jälleen, sanoi hän käheästi. Mutta jos minä\nnyt uhkaan teitä. Te olette vallassani, Isabella Duncan. Minulla on\nrevolveri taskussani. Minua saattaisi haluttaa nähdä, kumpi ensiksi\ntulee esiteltäväksi Isaac Lewinille -- te vaiko minä. Asianlaita\non niin, että minä voisin tehdä sen jotakuinkin turvallisesti. Te\nasutte täällä yksinänne. Kukaan ei ole nähnyt minun tulevan sisälle,\neikä kukaan saa nähdä minun lähtevän ulos. Lontoon poliisilla ei ole\nkovinkaan hieno vainu ja toverini suojelisivat minua saadessaan tietää,\nettä Isaac Lewinin puolesta olisi kostettu. Luulenpa tosiaankin, että\nse kannattaisi. Vain yksi seikka pidättää minua, ja se on meidän\npieni sukulaisuutemme. Me olemme saman rungon haaroja. Olemmehan\nuudenaikaisen sinisen proletariaatin edustajia. Sininen veri on niin\nsanoakseni kehnointa koko sivistyneessä maailmassa. Ja jos minä säästän\nteidät, _suuriruhtinatar_, niin tapahtuu se siksi, että Romanovien\nverta virtailee suonissanne.\n\nIsabella nousi.\n\n-- Me vain tuhlaamme aikaa lörpöttelemällä, sanoi hän torjuen.\nSyytä minun ampumiseeni ei suinkaan puutu. Muuten ette te ole luotu\nkarkeampaan työhön rikoksen palveluksessa. Te olette oikeastaan huono\nrikoksellinen, huono taskuvaras, huono murhamies. Mutta te olette\nerinomainen vainukoira, käyttökelpoinen provokatööri. Mutta mitä apua\nteillä siitä on nyt?\n\nTe seisotte jo toisella jalallanne iankaikkisuudessa. Ettekö itse\nhuomaa sitä? Kirjoitettu on, että ken näkee Jehovan, hänen täytyy\nkuolla. Te olette katsonut Paholaisen silmään ja se tuottaa kuoleman.\nKentiesi se on suurin onni meille vallan paratiisista karkoitetuille\nlangenneille enkeleille.\n\nMax ei vastannut.\n\nHäneen oli tullut jotain väsynyttä ja halutonta.\n\n-- Hyvästi, sanoi hän hiljaa. Tahdotteko päästää minut ulos...\n\nJa hän pani revolverinsa pois.\n\n\n\n\nXV.\n\nKOHTALON PAULOISSA.\n\n\n-- Minä alan kyllästyä koko tähän juttuun, mutisi Jonas Fjeld\nitsekseen, istuessaan eräässä Sohon biljardisalongissa ja harmissaan\ntyhjentäessään toista absinttilasiansa.\n\nVihdoinkin oli hän keksinyt asian, joka oli verhottu sellaiseen\nhämäryyteen, ettei edes hänkään voinut mitenkään löytää ulospääsyä. Ja\nkuitenkin viittasivat monet merkit siihen, että näiden viiden omituisen\nkuolemantapauksen takana oli rikos. Mutta kenen harrastuksiin kuului\nraivata pois tieltä juuri nuo viisi miestä, joiden kaikkien kädet\nolivat veressä? Oli ilmeistä, että kansainvälinen liitto oli mitä\npahimmin ymmällä noiden verettömien tapahtumain johdosta, jotka olivat\nriistäneet liitolta viisi sen etevimpiin kuuluvaa jäsentä.\n\nBurns tuijotti allapäin eteensä ja mutisi itsekseen jotakin\nleveämahaisen portterilasin ylitse.\n\n-- Ensi kerran elämässäni, sanoi hän pahoilla mielin, olen tavannut\njutun, joka koskee pahantekijöitä vastaan tehtyä rikosta. Minusta on\nviime aikoina alettu käydä aivan liikaa kieriksi. Ja kenellä voi olla\nhyötyä siitä, että hän näyttelee yhteiskunnan osaa niitä arvon herroja\nvastaan, jotka ovat lain ulkopuolella?\n\nFjeld katsoi melkein hämmästyneenä ystäväänsä ja halveksivan hymyn\nhäivä lehahti hänen voimakkaille ja älykkäille kasvoilleen.\n\n-- Kun \"Jack Halkaisija\" aikoinaan hosui täällä Lontoossa yleisten\nnaisten joukossa, sanoi hän kotvan äänettömyyden jälkeen, niin läksi\npoliisi, mikä saattaa olla vallan oikein, siitä olettamuksesta,\nettä rikokset oli tehnyt joku murhatautinen -- puolihullu,\nsukupuolielämältään sairaaloinen henkilö. Etsittiin erästä miestä, joka\nnäköjään terveenä oli poistettu erään mielisairaalan kirjoista, mutta\nyksi tekijä unohdettiin.\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Kosto, helpoimmin selitettävissä oleva ja vähimmin epäluonnollinen\nkaikista inhimillisistä vieteistä. \"Jack Halkaisija\" ei ollut\nainoastaan himomurhaaja, vaan myöskin kostomurhaaja. Ainoastaan se on\ntässä asiassa selvää, että olemme tekemisissä henkilön kanssa, jolla on\nverinen vääryys kostettavanaan. Ja tuo henkilö voi asian luonteeseen\nkatsoen vallan hyvin oleskella syndikalististen murhaajien parissa\nja nauttia heidän keskuudessaan jonkinlaista luottamusta, Sehän vain\nrajoittaa tutkimustemme aluetta. En oikeastaan luule käyvän kovinkaan\nvaikeaksi löytää salaperäinen murhaaja, mutta vaikeudet alkavat vasta\nsitten, kun meidän on otettava selville se _tapa_, jolla nuo miehet\non murhattu. Nyt on kysymys: Onko liitossa tällä haavaa miestä, jolla\nsyntyperän, kehityksen ja aikaisemman elämän perusteella on jotakin\nkostettavaa bolshevismin kuona-aineksille? Tunnethan sinä heidät,\najatteleppa!\n\nBurns pudisti päätään.\n\nSamassa silmänräpäyksessä avattiin katuovi ja nuori mies astui sisälle.\nSe oli Max. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, vaan ainoastansa\nistuutui ensimäisen pöydän ääreen. Kaikki hienous oli hänestä ikäänkuin\npoispyyhkäisty, hänen vaatteensa olivat ryppyiset, hänen alusvaatteessa\nlikaiset ja saappaansa herjaamattomat. Hän näytti täsmälleen mieheltä,\njoka on elostellut koko yön ja nyt jatkaa samaan tapaan seuraavana\npäivänä. Pieni herra pyysi kummallisella, käheällä äänellä cocktailin.\n\nBurns oli puoliksi noussut tuoliltansa. Sitten kääntyi hän Fjeldiin\npäin.\n\n-- Tunnetko hänet? kysyi hän kuiskaten.\n\n-- Tunnen, vastasi Fjeld. Näin hänet Parisissa useampia kertoja meidän\nvanavedessämme. Hän \"varjosi\" meitä luullakseni.\n\nBurns nyökkäsi.\n\n-- Hän käyttää nimeä Max, sanoi hän, mutta niinä tiedän sattumalta,\nettä hän on erään saksalaisen ruhtinaan poika. Hän on yksi uuden ajan\nuhreista -- ruhtinasproletaari. _Tuolla pojalla on paljon kostettavaa_.\n\nFjeldin piti juuri vastata, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli\nBrookton ravintolaan. Hän meni suoraapäätä Maxin luo ja löi häntä\nolalle. Nuori mies katsahti ylös, mutta hänen silmänsä olivat väsyneet\nja tylsät.\n\n-- No, sanoi Brookton, kuinka kävi? Löysitkö mitään, näitkö mitään?\n\nHänen äänensä kuulosti kiihtyneeltä, mutta Max ei ilmeisestikään\nhuomannut sitä.\n\n-- Anna minun olla rauhassa, sanoi hän. Minua nukuttaa.\n\nBrookton katsoi häneen ihmeissään.\n\n-- Älä turise tuhmuuksia, sanoi hän synkästi ja kumartui ystävänsä yli.\nEn kärsi pilantekoa -- olletikaan tässä asiassa. Ymmärrätkö?...\n\nMaxin suuriin, kauniisiin silmiin tuli äkisti uutta eloa. Hän korotti\näänensä.\n\n-- Olen nähnyt Isabella Duncanin alastomana, sanoi hän, ja hänet\noli voideltu fosforilla, sillä hänen ympärillään loisti ja hänen\nsilmänsä olivat kuin punaiset tähdet. Älä koske häneen, mestari, hänen\njäsenissään asuu kuolema. Minä tunnen jo sen sormet kurkussani.\n\nOli kuin olisi hän tuntenut näkymättömäin käsien kouraisun, sillä hän\ntarttui kurkkuunsa ja katseli avuttomana ympärilleen.\n\nBrookton aikoi juuri antaa kiukkuisen vastauksen, mutta samassa\nsilmänräpäyksessä hän äkkäsi Burnsin ja vieraan. Hän empi hetkisen,\nmutta sitten meni hän salapoliisin luo.\n\n-- Hyvää päivää, Burns, sanoi hän hieman sydämellisyyttä tavoitellen.\nMitenkä voitte?\n\nBurns mutisi vastaukseksi muutamia välinpitämättömiä sanoja.\n\n-- Eikö ole synti, että nuoriso käyttäytyy tuolla tavalla, jatkoi\nBrookton -- juo itsensä humalaan keskellä päivää...\n\n-- Onpa kyllä, vastasi Burns, ja muuten hänellä kylläkin on tapana\npitää varansa sangen tarkoin. Häntä kai miellytti katsella selkääni,\nkun nyt viimeksi olin Parisissa.\n\nBrookton kohautti olkapäitänsä.\n\n-- Täytyyhän meidän hiukan pitää teitä silmällä, herraseni, rakas\nBurnsini, kun te sekaannutte meidän asioihimme.\n\n-- En minä yksinäni ole teille haitaksi tätä nykyä, sanoi Burns\ntyynesti. Surullisen monta kuolemantapausta on sattunut perheessänne.\nEi suinkaan se liene tuo nuori herra tuolla, joka tällä tavoin koettaa\nkostaa isänsä äkillisen viraltapanon?\n\nBrookton katsoi silmänräpäyksen tuikeasti skotlantilaiseen. Sitten\nhänen katseensa lipui vieressä olevaan komeaan mieheen.\n\n-- Kuka hän on? kysyi hän.\n\nNorjalainen nousi.\n\n-- Nimeni on Jonas Fjeld, sanoi hän tyynesti. Tunnen teidät hyvin.\n\nEnglantilainen nyökkäsi. Hänen huulensa olivat yhteen puristetut, ja\nhän sulki silmänsä, jottei ilmaisisi niiden hehkua.\n\n-- Vai niin, oletteko te Jonas Fjeld, sanoi hän hitaasti ja ikäänkuin\nsanoja tapaillen. Eikö mielenne tunnu täällä hiukan aralta? Melkein\nkuten leijonan kidassa?\n\n-- Ei, vastasi Fjeld, mutta minusta näyttää kuin olisi liitto näinä\npäivinä joutumassa kohtalon pauloihin. Onko se tuo sokea Fatum, joka\naikoo iskeä?\n\nBrookton aikoi vastata, mutta samassa silmänräpäyksessä hän näki Maxin\nnousevan ja hoipertelevan ulos huoneustosta, ja hyvästiä sanomatta hän\nriensi hänen jälkeensä.\n\n\n\n\nXVI.\n\nHAMPSTEADIN VANHUS.\n\n\nSamana iltapäivänä istui eräässä paikassa Hampsteadissa vanha, sokea\nmies ja puheli koirallensa.\n\nHän oli pitkä ja kunnianarvoisa herra, ja koira, joka makasi torkkuen\nhänen jaloissaan, oli laiha ja takkuinen rottakoira.\n\n-- Kylläpä Isabella odotuttaa itseänsä, sanoi mies. Hänellä ei ole\ntapana olla näin myöhään ulkona. Vai mitä sinä arvelet, Pinto?\n\nKoira raotti hiukan silmiänsä, haukotteli ja päästi kuuluviin heikon\nhaukahduksen, joka selvästi merkitsi, että hän oli yhtä mieltä herransa\nkanssa.\n\nMies nousi puoliksi tuoliltaan, jolloin hänen ennen varjossa\nolleeseen päähänsä lankesi iltapäiväaurinko, joka paistoi sisään\ntuon yksinkertaisen, mutta siistin huoneen ainoasta akkunasta.\nSilloin näkyi, että miehen kasvoissa oli hirveän rääkkäyksen jälkiä.\nSiinä, missä ennen oli ollut nenä, oli nyt ainoastaan punainen arpi,\nsilmät näyttivät syville päähän painetuilta sekä muistuttivat kahta\nmaidonvalkoista puolipalloa, ja korvat oli leikattu pois.\n\nMutta huolimatta näistä pahoinpitelyn hirvittävistä merkeistä oli\nkuitenkin jonkinlaista arvokkuutta tuossa suuressa ja voimakkaassa\npäässä korkeine, valkoisine otsineen, tuuheissa kulmakarvoissa ja\nkauniissa, hyvin muodostuneessa leuvassa.\n\nOletko nälissäsi, ystäväiseni? jatkoi mies.\n\nKoira päästi heikon, mutta epäilemättä myönteisen haukahduksen, nousi\nja meni oven luo kuuntelemaan. Mutta kun ei mitään kuulunut, palasi se\nallapäin makuupaikallensa ja alkoi suruissaan nuoleskella käpäliänsä.\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Alhaalta kadulta kuului autojen käheä\nulvonta ja sanomalehtipoikien kirkuna.\n\nMies nyökkäsi itsekseen.\n\n-- Kello on varmaankin yli viiden, sanoi hän. Olisikohan Isabellalle\ntapahtunut jotakin? Hän tapaa olla niin täsmällinen. Voi -- ajat ovat\nhuonot, Pinto. Herramme on kääntänyt kasvonsa pois meistä. Paholainen\nistuu taivaanvaltakunnan avaimet kädessään ja jakelee pahoilla\nkäsillänsä elämän hyviä antimia.\n\nKoira katsahti herraansa ja vikisi.\n\n-- Mitä hyödyttää vikiseminen, jatkoi mies alakuloisena ja kumarsi\npäänsä eteenpäin kuunnellakseen. Me olemme tuomitut suureen,\nkuolleeseen hiljaisuuteen. Me olemme kuolleet ja kuitenkin elämme.\nAutokratian rauniot ovat siroteltuina ympärillemme, ja me läähätämme\nsoraläjien alla.\n\nHän tahtoi sanoa enemmän, mutta koira oli äkkiä noussut väärille\nsäärillensä ja meni ilosta ulvoen ovelle, johon se jäi odottaen\nseisomaan pää kallellaan.\n\nUlkopuolelta kuului kevyitä askelia.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä astui sisään Isabella Duncan. Hän\nsulki oven nopeasti jälkeensä ja väänsi avaimen ympäri. Hän näytti\nkiiruhtaneen aivan erikoisesti. Hän painoi toisen käden sydäntään\nvastaan ja jäi seisomaan muutamiksi sekunneiksi oveen nojaten ja\nläähätti ilmaa. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja harmaista\nsilmistä loisti jokin, mikä muistutti sekä pelkoa että voitonriemua.\n\nSitten hän suoristautui ja meni vanhan, sokean miehen luo, koiran\nhiljaa inisten hieroutuessa häntä vastaan.\n\n-- Tulen myöhään, isä, sanoi hän lempeästi, mutta minua viivytettiin.\nTe olette kai hirveästi nälissänne, mutta nyt tulee ruokaa tuossa\ntuokiossa. Olen tilannut häränpaistin alhaalla kulmauksessa olevasta\nravintolasta.\n\nHänen äänensä oli tyyni ja luja, mutta joka tapauksessa lienee siinä\nollut jotain erikoista, joka herätti vanhan miehen huomiota.\n\n-- Mikäs on, Isabella? kysyi hän huolestuneena. Jokin on pelästyttänyt\nsinut. Onko joku ollut sinulle paha?\n\nMies ojensi kömpelöt, raadellut kätensä tyttöä kohden ja hänen äänensä\noli hellä ja rakastava, kuten nuoren naisen.\n\nIsabella nauroi pilkallisesti.\n\n-- Eipä suinkaan, isä, sanoi hän. Tiedäthän minun kykenevän\npuolustautumaan. Ja onhan minulla rohkeutta ja aseita... Mutta koska\nkysyt minulta, niin kerronpa sinulle, mikä minua viivytti. Kun minun\npiti nousta tännepäin tulevaan raitiotievaunuun, äkkäsin sattumalta,\nettä minulla oli urkkija kintereilläni. Hän oli nuori poika, ja minä\ntunnen häntä hiukan. Hän on Brooktonin parhaita kätyreitä ja hän ryömii\njäljillä kuin pieni käärme.\n\nTuolilla istuva mies pudisti arvelevasti päätään.\n\n-- En ymmärrä, Isabella, sanoi hän valittaen, että sinä tahdot\nsekaantua tuohon joukkoon, vaikka sinulla on määrätty tarkoituskin\nsen suhteen. Sinä tahraat valkoiset kätesi, sinä saastutat sielusi\nseurustellessasi noiden rosvojen kanssa. Lyö heidät maahan, jos voit,\nmutta inhoa heitä... ja tuo Brookton!...\n\n-- Hän kuuluu heidän parhaimpiinsa, keskeytti Isabella miltei\nankarasti. Hänellä on se rikoksen fanatismi, joka usein tekee\npahimmasta roistosta melkeinpä kunniallisen miehen. Ja sitäpaitsi...\n\nHän keskeytti puheensa äkisti.\n\n-- Mitä tarkoitat? kysyi vanha mies melkein ankarasti.\n\n-- Vain sitä, että hän rakastaa minua. Eilen hän pyysi minua rupeamaan\nvaimoksensa.\n\nTuolissa istuva mies yritti nousta, mutta vaipui kovasti ähkien\ntakaisin.\n\n-- Mitä pitääkään minun kuulla, mutisi hän melkein valittaen. --\nEtkö tunne kuka olet? Romanovien veri virtaa suonissasi. Huolimatta\nvallankumouksista, huolimatta joukkomurhista ja rääkkäyksistä me\nolemme erikoista rotua. Ei kukaan voi poistaa korkea-aatelin jaloja\npiirteitä ihmisen kasvoista. Anna proletariaatin räyhätä, anna sen\nottaa valta -- se kompuroi kuitenkin aina takaisin herrojensa luo, se\nnotkistaa selkänsä sukupolvien aatteen edessä. Me olemme sukupolvi\nsukupolvelta rakentaneet kulttuuria, me olemme jalostaneet inhimilliset\nvaistomme, eikä mikään alhainen yhteiskunnallinen vallanhimo voi\npyyhkiä sinistä verta pois historiasta. Pienenä ollessasi, Isabella,\nsinä kuljit puettuna silkkiin ja kultaan. Sinä näit kaiken kauneimman,\nminkä taide on synnyttänyt, sinut ohjasivat taitavimmat opettajat\nkirjallisuuden, ajattelun ja tieteen maailmaan. Olet leikkinyt yhdessä\nTatjana Romanovan kanssa, olet istunut viimeisen Romanovin polvella.\nViime vuodet ovat olleet meille kovia, nimesi on kadonnut, kukaan ei\nmeitä enään tunne. Mutta vielä elää muutamia meistä, ja meidän aikamme\ntulee kyllä vielä. Historian aallot vyöryvät edelleen, ja kerran ne\nvyöryttävät meidät takaisin vanhalle palkallemme. Mutta seisokaamme\nJumalan tähden suorassa. Suuri lauma ei saa lannistaa sisimmässämme\nasuvaa aateluutta, sielussamme piilevää ylevyyttä. Ja tuo kauhea\nBrookton...\n\nIsabella hymyili hiljaa.\n\n-- Minä vihaan häntä, sanoi hän yksinkertaisesti. Mutta minä voin häntä\nkäyttää -- käyttää hänen luottamustaan minuun. Ja nyt näyttää siitä\nkuin...\n\nOvelta kuului koputusta.\n\nIsabella meni avaamaan. Siellä oli nuori poika, jonka toisen silmän\nedessä oli side.\n\n-- Minun on jätettävä tämä kori, sanoi hän käheästi.\n\nIsabella loi koriin katseen. Siinä oli päivällisruoka. Mutta hän luuli\nnäkevänsä pojan toisessa silmässä jotakin, mikä sai käden, jolla hän\nvastaanotti korin, vapisemaan.\n\n-- Oletko loukannut silmäsi? kysyi hän välinpitämättömästi.\n\n-- Olen, sanoi poika. Mutta minun täytyy kiiruhtaa.\n\nHän ikäänkuin valokuvasi koko tuon ihmeellisen huone-interiöörin\nainoalla ruskeanvälkkeisellä silmällään ja läksi.\n\nIsabella aikoi estää häntä, mutta malttoi mielensä.\n\n-- Hän oli liian ovela, mutisi hän. Hän oli Brooktonin urkkija. Nyt\nriippuu elämäni hiuskarvan varassa... Max on siis juorunnut tietonsa.\nHyvä on -- nyt syttyy taistelu!...\n\nJonka jälkeen tuo nuori, kaunis nainen kattoi päivällispöydän, Pinto\nkoiran rakastavaisella hartaudella seuratessa toimitusta.\n\n\n\n\nXVII.\n\nPÄÄLLEKARKAUS.\n\n\nJonas Fjeld oli omituisessa mielentilassa. Hän oli omin päin päättänyt\nseurata Brooktonin jälkiä, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä,\neivätkä Lontoon automobiilit ole hyviä takaa-ajovälineitä. Hän oli\njo kulkenut hänen perässään kautta useiden kahvilain ja monien\nsalaperäisten syrjäkatujen. Max oli matkalla kadonnut mutta sen sijaan\noli Brooktonin kaarti lisääntynyt muutamilla salaperäisillä olijoilla,\njotka näyttivät jonkinlaiselta oikeudenpalvelijan ja teurastajanrengin\nvälimuodolta.\n\nJa nyt olivat he pysähtyneet Kensingtoniin, missä Brooktonin kolme\nmiestä oli asettunut vartioksi pienen huvilan edustalle. Fjeld istui\npuun takana naapurihuvilan puutarhassa ja odotti kärsivällisesti, mitä\ntuleman piti.\n\nKadulla oli hyvin vähän liikettä ja se oli huonosti valaistu. Se oli\njuuri sellainen kadunpätkä, joka olisi antanut sir Artur Conan Doylelle\naihetta kaikenlaisten rikostapahtumani kuvaamiseen. Ei satanut, ei\npaistanut kuu, eikä ollut sumua. Oli aivan tavallinen ikävä iltapäivä\nilman minkäänlaista erikoisleimaa.\n\nMutta kuitenkin soivat etäiset soinnut Fjeldin korvissa. Nyt tiesi hän,\nettä jokin jännittävä tapaus saattaisi hänen verensä kuohumaan. Ja puun\njäykkien oksien lomitse kaikui laulu, jonka hän oli kuullut tuhansia\nkertoja ennen: sen sävelissä asuivat hänen nuoruutensa kaipaus ja hänen\nmiehuutensa tunteet.\n\nSilloin kuului alhaalta kadulta askeleita -- nopeita, ikäänkuin\nsellaisen ihmisen askeleita, joka aikoo ruveta juoksemaan.\n\nFjeld nousi hieman ja näki pitkän, nuoren naisen kulkevan katulyhdyn\nohitse noin viidenkymmenen metrin päässä hänen väjymäpaikastaan.\nFjeldin ei tarvinnut aprikoida, tätä naistako nuo kolme herrasmiestä\nvaanivat, sillä samassa silmänräpäyksessä, kun nainen kiiti hänen\npiilopaikkansa ohitse, syöksyi koko joukko hänen kimppuunsa.\n\nKuului yksi ainoa kimakka kirkaisu, joka päättyi käheään korinaan.\nIlmeisesti olivat miehet heittäneet paksun peitteen naisen pään yli,\ntukahuttaakseen hänen avunhuutonsa. Fjeld nousi, mutta pysähtyi\ntahtomattaankin. Varmaankin se oli suuressa määrin tavallisuudesta\npoikkeava nainen, jonka kanssa roistot olivat käyneet kamppailuun.\nSilmänräpäyksen näytti siltä kuin olisi koko parvi hajaantunut, kuului\nhillitty kirous -- ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua onnistui naisen\ntodellakin kokonaan vapautua hyökkääjistä. Mutta peite, joka oli\nkääritty hänen päänsä ympärille ehkäisi hänen liikkeitään. Revolveri\nlyötiin hänen kädestään ja hiekkapussilla takaraivoon annettu raskas\nisku pani hänet vaipumaan maahan.\n\nSilloin Fjeld tuli avuksi. Hän hyppäsi matalan aidan yli, tarttui\nkahta miestä kurkkuun, niin että he olivat tukehtumaisillaan sekä\nviskasi heidät luotaan sellaisella voimalla, joka sai heidät katoamaan\nkadun toiselle puolelle. Täällä he kokoilivat särkevät jäsenensä ja\nläksivät tiehensä. Kolmas, joka nähtävästi oli lievästi haavoittunut\nrevolverinlaukauksesta, ei ilmeisestikään halunnut koetella norjalaisen\nvoimia, vaan katosi silmänräpäyksessä pimeyteen. Kaukaa kadulta kuului\nraskaiden, nopeiden askelten ääntä -- se oli poliisi, joka laukauksen\nkutsumana riensi areenalle.\n\nFjeldillä ei kuitenkaan ollut erityistä halua tulla sekoitetuksi\npoliisiasiaan. Hän otti sen vuoksi tajuttoman naisen syliinsä ja\nkantoi hänet pieneen puutarhaan sekä odotti kärsivällisesti, mitä\ntapahtuisi. Kävi, kuten hän oli odottanut. Kaksi poliisikonstaapelia\nmarssi päällekarkauspaikan ohi. He soittivat suutaan kilpaa ja pohtivat\nilmiötä, mutta kun he eivät voineet saada selville mitään, tulivat he\nlopulta yksimielisiksi siitä, että he varmaankin olivat erehtyneet\nja että koko juttu oli vain kuuloharha, jonka jälkeen he aivan\ntyytyväisinä poistuivat.\n\nMutta Fjeld kumartui kovasti huolissaan olentoraukan yli, joka makasi\nmaassa matalain pensaiden välissä. Hänen huolestumisensa oli kuitenkin\naivan aiheeton, sillä mustapukuinen nainen nousi äkkiä nuorekkaan\njoustavasti ja ryhtyi tottunein käsin hieromaan päätään, joka\nilmeisesti tuotti hänelle tuskia ankaran iskun jälkeen.\n\n-- Tekee hiukan kipeää, sanoi hän ilman mitään esipuhetta, ja Fjeld\ntotesi, että hänen äänensä oli syvä, sointuisa ja musikaalinen.\n\n-- Sallikaa minun kiittää avunannostanne, sanoi hän sen jälkeen melkein\nkylmästi. Mutta enhän ollenkaan tiedä, kuka te olette. Katuvalaistus\non huono täällä Kensingtonissa. Ainoastaan sen tiedän, että te olette\nsuuri ja väkevä. Uskaltaisinkohan tarjota -- --\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- En tiedä, mitä sanotte 5 punnasta.\n\nFjeld nauroi ääneensä.\n\n-- Mieluummin haluan saada suudella -- kättänne, sanoi hän. Ammattinani\nei ole sellaisten nuorten naisten pelastaminen, jotka illansuussa\nkuljeskelevat yksinään. Mutta emmeköhän luovu tästä keskusteluaiheesta\nja sen sijaan tee jotakin päätöstä. Nuo ihmiset, jotka hyökkäsivät\nkimppuunne, tulevat kentiesi takaisin. Missä te muuten asutte?\n\n-- Asun tässä huvilassa, sanoi nainen hiukan jäykästi.\n\n-- Vai niin, sanoi Fjeld, silloinhan on kaikki kunnossa. Sallitteko,\nettä seuraan teitä portille varmistautuakseni siitä, että pääsette\nturvaan.\n\n-- En missään nimessä. Olen tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin,\nenkä anna itseäni kahdesti yllättää. Tämä ei ole ensimäinen vaara,\njonka olen välttänyt... Mutta kiitän teitä joka tapauksessa. Teidän\navuttanne olisin nyt ollut vihollisteni vallassa. Rohkenenko kysyä\nnimeänne?\n\n-- Jonas Fjeld, norjalainen lääkäri. Olosuhteet ovat tuoneet minut\ntiellenne. Ajoin takaa erästä miestä, joka ilmeisesti ajoi takaa teitä.\nSillä tavoin olen muodostanut ketjun tapahtumista, jotka johtivat\nteidän puutarhaportillanne tapahtuneeseen tappeluun.\n\nNainen mietti kotvasen.\n\n-- Vai niin, te olette tohtori Jonas Fjeld, sanoi hän vaitiolon\njälkeen. Tunnen nimenne ja seikkailunne. Opettajattareni ja\nhyväntekijättäreni madame Curie piti teitä suuressa arvossa. Te olette\nkerännyt paljon sekä ihailua että vihaa toimintanne ympärille. Sanokaa\nminulle, tiedättekö kuka järjesti tämän hyökkäyksen minua vastaan?\n\n-- Tiedän.\n\n-- Entä mikä on hänen nimensä?\n\n-- Charles Brookton.\n\nNainen säpsähti.\n\n-- Kerran sen täytyikin tulla, mutisi hän. Sitten hän äkillisen\nmielijohteen valtaamana ojensi Fjeldille kätensä.\n\n-- Nimeni on Isabella Duncan, sanoi hän, olen aivan tavallinen\nvalokuvaaja Kensingtonissa. Luotan teihin, ettekö halua juoda kupin\nteetä kanssani, tai kentiesi kernaammin haluatte whiskyä ja soodaa?\n\n-- Eniten arvoa panen älykkään ja kauniin naisen tuttavuuteen, sanoi\nFjeld ja sytytti taskulamppunsa. Kun valo lankesi nuoren naisen\nkauniille, säännöllisille Dianan kasvoille, kuolivat sanat hänen\nhuulilleen. Hän jäi seisomaan epäröivänä kuin se, joka mielestään etsii\njotakin epäselvää muisteloa, ennenkuin tahtoo ryhtyä mihinkään enempään.\n\n-- Mikäs on? kysyi nainen melkein huolestuneena.\n\n-- Olen varmasti nähnyt teidät ennen.\n\n-- Tuskin. En voi muistaa ennen tavanneeni teitä.\n\n-- Nyt muistan, sanoi Fjeld verkalleen. Se oli kauniin naisen valokuva\nkuolleen miehen taskussa. Miehen nimi oli Greyburn ja nainen olitte te.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nRUUMISARKKU.\n\n\nSohossa on korkea viisikerroksinen talo, joka muistuttaa syrjälleen\nasetettua ruumisarkkua. Siinä kalkissa, jota käytettiin, kun taloa\nkymmenkunta vuotta takaperin hiukan siistittiin, lienee ollut jokin\nvika, sillä talon väri on vähitellen muuttunut melkein mustaksi, ollen\nsiinä rumia kellahtavia pilkkuja siellä täällä.\n\nOn mahdollista, että Charles Brookton, tunnettu pahantekijä ja\nanarkisti, oli valinnut tämän talon asunnokseen sen vuoksi että\nse muistutti häntä kuolemasta, jonka kanssa hän niin usein oli\nleikitellyt. Tässä asumuksessa oli jotakin romanttisen kammottavaa,\njoka veti puoleensa kaikkien huomiota. Poliisikin oli pitänyt sitä\nsilmäili, mutta vielä ei tuossa inhoittavassa \"ruumisarkussa\" ollut\ntapahtunut mitään, mihin Scotland Yardin herroilla olisi ollut syytä\nsekaantua.\n\nMuuten asui talossa koko joukko epäilyttävää väkeä. Mutta Brookton oli\naina osannut levittää valonarkojen asioittensa ylitse verhon, jonka\nläpi lain valvojat eivät vielä olleet kyenneet valoa levittämään.\nPikku Maxkin oleskeli eräässä toisen kerroksen huoneessa, mutta vielä\nei kukaan ollut saanut tilaisuutta katsahtaa tuon älykkään ja ovelan\nnuorukaisen akkunaverhojen taakse.\n\nKatu oli autio kun Brookton palasi Kensingtoniin tekemältään\nepäonnistuneelta retkeltä. Hän oli hirveästi liikutettu. Etäältä oli\nhän nähnyt miestensä surkean tappion, ja älykkäänä ja varovaisena\nkenraalina oli hän peräytynyt poliisien marssiessa ohi tuolla pienellä\nkadulla. Hän ei ollut nähnyt Fjeldin asiaan puuttumista, mutta ymmärsi\nasian kehittymisestä, että Isabella taholta tahi toiselta oli saanut\naavistamatonta apua.\n\nMuutoin niin viisas ja harkitseva rikolliskenraali oli hirveästi\nkiihoittunut. Hän kiristeli hampaitaan pistäessään avainta salaperäisen\ntalon portinlukkoon sekä juostessaan kehnosti valaistuja rappuja ylös.\nJa jos joku olisi seisonut kuuntelemassa kunkin rappukäytävän pimeissä\nnurkkauksissa, niin olisi hän kuullut, kuinka kiroukset ja sadatukset\nvirtasivat miehen suusta.\n\nCharles Brookton oli toivonut paljon tästä sotaliikkeestä. Hänen\nrakkautensa Kensingtonissa asuvaan kauniiseen naistoveriin oli\nvähitellen vienyt voiton viisaudesta, ja pikku Maxin niljakkaat sanat\nolivat jättäneet hänen mieleensä heikon epäluulon, josta hän nyt\nrohkealla otteella tahtoi saada selvyyden.\n\nHän avasi nopeasti erään yläkerroksen huoneen ja sytytti sähkövalon.\nHuone oli ilmeisesti kuntoonpantu juhlallista vastaanottoa\nvarten. Se oli hienosti sisustettu monilla pehmeillä pieluksilla\nja houkuttelevilla nurkkauksilla sekä muistutti lähinnä naisen\nvastaanottohuonetta. Ilma oli täynnä vastapoltetun suitsutuksen\ntuoksua, toisellapuolen oli pieni, ruokahalua kiihottavasti katettu\nillallispöytä ja samppanjapullojen kaulat pistivät esiin jäähdyttimestä.\n\nBrookton jäi pariksi minuutiksi seisomaan kynnykselle, ikäänkuin\nluodakseen yleissilmäyksen noihin kauniisiin asetelmiin. Hänen silmänsä\nkävivät syviksi ja synkiksi, samalla kun kumea voihkaisu tunkeutui\nesiin hänen kurkustaan. Hän ei kuulunut senlaatuisiin miehiin, jotka\nmasentuvat vastoinkäymisestä. Koko hänen elämässä oli ollut taistelua\nvaaroja vastaan, mutta tämän yksinäisen ja voimakkaan miehen sielussa\noli yksi haavoitettava paikka, ja siinä värisi nuoli, joka pani hänet\nlyyhistymään kokoon tuskasta. Hän oli pettynyt rakkaudessaan ja nyt\nalkoi vihan ja koston myrkky virrata hänen suonissaan. Äkillisessä\nraivonpuuskassa hän sieppasi samppanjapullon ja paiskasi sen lattiaan,\nmissä se särkyi vaahdon sihisten purkautuessa sirpaleiden lomitse.\n\nNäytti kuin olisi tämä hillitön purkaus hieman rauhoittanut häntä.\nHän heittäytyi tuolille ja tuijotti synkästi eteensä. Silloin sai hän\näkisti ajatuksen, hänen silmiinsä tuli vaarallinen väijyvä katse.\n\nHän nousi nopeasti, astui ulos huoneesta ja hamuili eteenpäin pimeää\nkäytävää pitkin. Koko talo oli ikäänkuin asukkaista autioksi jäänyt.\nEi kuulunut ääntäkään tuosta kapeasta käytävästä, missä kaksi ihmistä\ntuskin saattoi kulkea rinnatusten.\n\nBrookton pysähtyi matalan oven eteen ja kolkutti sille varovasti. Hän\nodotti muutamia minuutteja, mutta kun ei kukaan sisäpuolelta vastannut,\nkolkutti hän uudelleen ja tällä kertaa paljon kovemmin.\n\n-- Täytyyhän hänen olla kotona, mutisi hän, Max ei riko sopimusta.\n\nMutta edelleenkään ei kuulunut ainoatakaan ääntä tuosta salaperäisestä\ntalosta, josta kaikki kadun ja suurkaupungin hälinä oli ikäänkuin\npoissuljettuna.\n\nBrookton kävi kärsimättömäksi. Hän ravisteli ovenripaa, mutta\ntuloksetta. Huoneessa täytyi joka tapauksessa jonkun olla, sillä ovi\noli sisäpuolelta lukittu. Saattoi avaimenreiästä selvästi nähdä avaimen.\n\nSilloin alkoi hän joutua pahojen aavistusten valtaan. Hän sammutti\ntaskulamppunsa, otti sorkkaraudan ja mursi arvelematta oven suki. Se\noli vanha ja kehno, eikä tehnyt sanottavaa vastarintaa.\n\nBrookton epäröi silmänräpäyksen. Hiljaisuus ja pimeys laskeutuivat\nraskaina hänen ylitseen. Hän tuli yht'äkkiä vakuutetuksi siitä, että\ntuohon hänen edessään olevaan pimeään huoneeseen kätkeytyi jokin\nouto salaisuus. Oli kuin olisi jotain peloittavaa uinunut tuossa\nmustanharmaassa pimeydessä. Ja nyt se heräsi...\n\nMitä se oli?...\n\nBrookton oli vaistomaisesti työntänyt ovea hiukan syrjään. Näky, joka\nhänelle esiintyi, pani hänet vetäymään takaisin.\n\nSillä keskellä huonetta ja pimeässä näki hän ruumiin, joka kuvastui\nmustalle seinälle ihmeellisin vihreänsinipunervin ääriviivoin. Se oli\nvarjo seinällä, mutta varjo oli ikäänkuin fosforiin kastettu. Himmeä\nsädeloiste läksi koko ruumiista, joka selvästi kuvastui taustalle.\nSiinä oli tuolissa istuva ihminen ja Brookton näki kauhukseen avoimista\nsilmistä loistavan vielä syvemmän vihertävän hehkun.\n\nSuuri pahantekijä, jonka hermot olivat karaistuneet monissa\nvaarallisissa yöllisissä teoissa voihki salaperäisestä pelosta, joka\nkouristaa vahvintakin sydäntä. Sorkkarauta putosi hänen kädestään,\nmutta tämän aikaansaama kolina herätti hänet täyteen tajuntaan. Hän\npuri kiroten hampaansa yhteen, sai käsiinsä taskulampun ja pani sen\nvalon lankeamaan tuohon ihmeelliseen olentoon. Silloin salaperäisyys\nikäänkuin liukui pois koko huoneesta. Tuolilla istui vain tavallinen\nihminen ja se oli pikku Max. Hän näytti siltä, kuin olisi hän istunut\nmiettimässä jotakin filosofista ongelmaa. Liikkumattomana hän istui\nja tuijotti mitään huomaamatta ulos avaruuteen. Hänen silmänsä olivat\nrauhalliset -- liian rauhalliset. Hän oli ratkaissut ongelman.\n\nJa ongelma oli hyvin vaikea Se oli itse kuolema.\n\n\n\n\nXIX.\n\nVAARALLINEN NAINEN.\n\n\n-- Vai niin, te olette tohtori Jonas Fjeld, sanoi Isabella Duncan\nmietteissään. Olen kuullut paljon puhuttavan teistä ja minulla on usein\nollut aavistus, joka on sanonut minulle, että te osuisitte tielleni --\njoko ystävänä tai vihollisena.\n\nHän oli noussut, ja Fjeld katseli ihaillen tuota ylvästä,\npuhdasviivaista vartaloa. Hänen hiuksensa olivat hieman\nepäjärjestyksessä kadulla sattuneen mellakan jälkeen ja hänen\ntoinen hihansa oli ratkennut auki ja paljasti pyöreän, voimakkaan\nkäsivarren. Hän oli nainen, jolta puuttuivat kiemailu ja naisellinen\nturhamaisuus, mutta hänen silmiensä katseesta saattoi Fjeld arvata\nosan hänen sielussaan liekehtivästä tulesta. Ja hän ymmärsi, että\ntämä ihmeellinen, kalpea Diana neitseellisine piirteineen ja\nsilmiinpistävästi miehekkäine olemuksineen varmaankin omisti jonkin\nsuuren salaisuuden. Tavallisuudesta poikkeavat ympäristöt myös\nvahvistivat hänen olettamustaan. Nyt, kun sähkövalo oli sytytetty,\nei huone ollenkaan muistuttanut valokuvaamoa. Siellä ei ollut mitään\nrihkamakorua, ei tekokukkia, ei pieluksilla peitettyä sohvaa. Kaikki\noli yksinkertaista, kaunista ja aistikasta. Seiniä koristavat\nharvalukuiset taulut oli huolellisesti valikoitu -- erityisesti\nsilmällä pitäen voimakkaita ja omituisia valovaikutuksia. Madame Curien\nmustasta marmorista veistetty rintakuva näkyi eräässä nurkkauksessa.\n\n-- Te koetatte muodostaa itsellenne käsityksen minun maustani ja\nharrastuksistani, sanoi Isabella vaisusti hymyillen. Mihin tulokseen\npääsette?\n\nFjeld nyökkäsi vakavasti.\n\n-- En välitä Sherlock Holmesin tapaisesta analyysistä. Sir Conan\nDoyle voisi varmaan kirjoittaa useita mielenkiintoisia sivuja tästä\nhuoneesta. Täällä piilee salaisuuksia joka nurkassa. Tiedän vain\nyhden asian: te olette omituinen nainen, yksinäinen ja voimakas\nnainen -- kentiesi hyvä, ehkä paha. Teissä on jotakin sfinksimäistä,\nmutta tuskinpa tahdon muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen ryhtyä\ntulkitsemaan sielunne arvoituksia.\n\n-- Miksi luulette, että minussa piilee jokin salaisuus?\n\n-- Tiedän sen, sanoi Fjeld ja kumartui hiukan eteenpäin, olen\naavistanut sen siitä silmänräpäyksestä saakka, jolloin löysin\nkuvanne kuolleen Greyburnin taskusta. En ole päässyt siitä selville\nminkään loogillisen johtopäätöksen kautta, mutta vaistoni on vuosien\nvarrella niin harjaantunut, että harvoin erehdyn. Ja nyt sanovat itse\nasianhaarat, että olen oikeassa. Henkilöt, jotka hetkinen sitten\nhyökkäsivät kimppuunne, eivät tehneet sitä aikomuksessa rosvota tai\nvarastaa teiltä. He tahtoivat kokonaan toisista syistä saada teidät\nvaltaansa. Ja kun minä sattumalta tiedän, kuka oli koko jutun takana,\nniin näytän saavan teoriani vahvistettua oikeiksi.\n\n-- Entä kuka oli päällekarkauksen takana? kysyi nuori nainen hieman\njännittynein äänin.\n\n-- Se oli Charles Brookton itse, sanoi Fjeld tyynesti. Tunnetteko hänet?\n\nIsabella nojautui taaksepäin tuolissaan.\n\n-- Olen kauan odottanut sitä, sanoi hän puoliksi itsekseen... Tunnenko\nhänet, jatkoi hän eloisasti. Onhan hän ystäväni, toverini, melkein\nihailijani. Ei ole montakaan tuntia siitä, kun hän tässä huoneessa\npyysi minua vaimokseen... Niin, suokaa anteeksi, että puhun teille\nnäin avomielisesti syvimmästä salaisuuksistani, mutta on kuin olisin\ntuntenut teidät kauan. Elämänne ja elämäntyönne ovat sanoneet minulle,\nkuka te olette: oikea mies, joka ette koskaan voisi pettää naista, joka\nluottaisi teihin. Ja jos te pettäisitte minut...\n\nHän ei jatkanut lausettaan, mutta hänen silmiensä kylmä ja kova kiilto\npuhui hyvin selvää kieltä.\n\nJonas Fjeld nojausi taaksepäin tuolissaan. Hän oli käynyt hyvin\nmiettiväiseksi. Hän oli häneen tuijottavista silmistä lukenut jotakin,\njonka hän varsin hyvin tunsi. Satoja kertoja oli hän nähnyt sen ilmeen\nennen. Se oli melkein varjomainen katse, joka luultavasti riippui hyvin\nlujatahtoisten ihmisten silmäterien voimakkaasta kokoonvetäytymisestä.\nHän tiesi, mitä se merkitsi, _murha_ oli luettavissa nuoren naisen\nsilmistä.\n\nHän kääntyi pois. Kun hän jälleen katsoi tuohon kauniiseen kuvaan, ei\nhän voinut havaita muuta, kuin hienon ja ystävällisen hymyn sekä heikon\npunastuksen noilla omituisilla naiskasvoilla.\n\nFjeld nousi päästään pyörällä ja pyyhkäisi otsaansa.\n\n-- Te sanoitte, miss Duncan, tuntevanne minut elämästäni ja teoistani.\nOn mahdollista, että kerran tai toisen olen kavaltanut itseni, mutta\nkoskaan en ole kavaltanut naista. Ymmärrän nyt paremmin, kuka te\nolette. Te olette vaarallinen meille miehille -- sekä yhdessä että\ntoisessa merkityksessä. Te vedätte meidät puoleenne ja työnnätte meidät\ntakaisin... Te edustatte, lisäsi hän hymyillen, jonkinlaista korkeampaa\nkiemailua. Ja tuskinpa tahtoisin minä olla Charles Brooktonin\nvaatteissa.\n\nIsabella ei ollut viimeisiä sanoja kuulevinaan. -- Te olette\nensimäinen, joka on syyttänyt minua kiemailusta, sanoi hän vakavasti,\nmutta kentiesi on hiukan perää siinä, mitä sanotte. Luonto on nyt\nkerta kaikkiaan osoittanut minulle paikan sukupuolten joukossa. Olen\nkoko elämäni protestannut sitä vastaan ja luulen voivani väittää, että\ntahtoni, työni ja ajatustapani puolesta olen ollut miesmäisempi kuin\nuseimmat miehet. Mutta kentiesi tulee päivä, jolloin naisellisuus herää\nja vaatii oikeutensa.\n\n-- Te tarkoitatte...?\n\nIsabella katsoi häneen tiukasti.\n\n-- En ole koskaan ennen puhunut näin tuttavallisesti miehen kanssa,\nsanoi hän, ja minä halveksin itseäni puheliaisuuteni takia...\n\nHän vaikeni, ikäänkuin jotakin olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.\n\n-- Mutta minä olen ollut niin hirvittävän yksin monta vuotta, virkkoi\nhän äkkiä. Minulla on ollut useita ystäviä, mutta ei ainoatakaan\nystävää. Olen aina paennut naisia. Lukuunottamatta madame Curieta\nen ole välittänyt ainoastakaan omaan sukupuoleeni kuuluvasta. Siitä\njohtuu, että minä aikaisimmasta nuoruudestani saakka olen ollut yksin,\nseuranani vain pieni kunnianhimoni, mittaamaton tiedonhaluni ja --\nrajaton kostonhimoni.\n\nHän oikein sähisi viimeiset sanat kuuluviin.\n\nFjeld nyökkäsi.\n\n-- Ajattelinkin jotain sellaista olevan kysymyksessä, sanoi hän\npuoliksi itsekseen... Onko elämässä jokin tai joku, joka on tehnyt\nteille jotakin pahaa?\n\n-- Ei, vastasi hän. Henkilökohtaisia pettymyksiäni ja tappioitani en\nole niinkään paljon pannut sydämelleni. Mutta sielussani on vanha\nmuisto, joka vielä kiehuu ja kuohuu. Ja se on syövyttänyt pois kaiken\nnaisellisen heikkouden, se on tehnyt minut voimakkaaksi ja katkeraksi.\n\n-- Ja vaaralliseksi, jatkoi Fjeld.\n\n-- Niin, sanoi Isabella hetken mietittyään. Luulen teidän olevan\noikeassa.\n\n\n\n\nXX.\n\nMIES JA NAINEN.\n\n\nJokaisen ihmisen elämässä on jokin tilaisuus, jolloin miehen ja naisen\nvälinen myötätunto leimahtaa julki, niinkuin olisi kaksi sähkövirtaa\nkytketty yhteen. Jonas Fjeld tunsi jollakin ihmeellisellä tavalla,\nettä tuo kaunis, puhdaspiirteinen ja teräväkatseinen nainen oli\nhänen sukuansa -- ehkä oli hän suuri rikoksentekijätär, mutta joka\ntapauksessa olento, joka toimi sielunsa voimakkaiden ja puhtaiden\nvaikuttimien mukaisesti. Ja hänet valtasi äkillinen halu ottaa tämän\npuhtaan jumalattaren ruumis syliinsä ja kuiskata hänelle, ettei elämä\nollut yksinomaan vihaa, kostoa ja tiedettä.\n\nNäytti siltä, kuin olisi Isabella lukenut hänen ajatuksensa, sillä hän\nnousi nopeasti, vienon punan levitessä hänen kalpeille, klassillisille\nkasvoilleen.\n\n-- Luulen, että teidän nyt täytyy mennä, tohtori Fjeld, sanoi hän\narvokkaasti. Ei silti, että minä olisin millään tapaa turhan tarkka,\nsillä ystäväni ovat tulleet ja menneet täällä milloin hyvänsä. Ei\nkenenkään päähän pälkähtäisi tuhota minun hyvä nimeni ja maineeni.\nOlenhan puoleksi mies ja erotiikka vain kyllästyttää minua... Mutta\nminä olen väsynyt ja hiukan liikutettu. Sallikaa minun vielä kerran\nkiittää teitä avunannostanne.\n\nHän ojensi Fjeldille kätensä. Se oli kylmä ja kova ja hänen\nkädenpuristuksensa oli luja ja voimakas.\n\nFjeld katsahti häntä suoraan silmiin. Koskaan ei hän ollut tuntenut\nsydänkanteleensa kielien väräjävän tällä tavoin. Seisoessaan siinä\nylväänä ja korkeapovisena pää takakenossa muistutti Isabella\namatsoonia. Niin -- tämä oli jumalainen Penthesilea, joka saattoi\nmitellä voimiaan vaikka itsensä Akilleen kanssa.\n\nHe jäivät seisomaan muutamiksi sekunneiksi vastatusten, sitten nainen\nloi katseensa maahan, silmäluomet värisivät ja hänen huulensa puoleksi\navautuivat...\n\n-- Menkää, kuiskasi hän käheästi, menkää...\n\nJonas Fjeld otti hattunsa.\n\n-- Hyvästi, sanoi hän tyynesti, ja kiitos ystävällisyydestänne. En\nole koskaan ennen tavannut teidän kaltaistanne. Teidän olemuksestanne\nikäänkuin tulvehtii valonsäteitä.\n\nIsabella katsoi ylös vaisusti hymyillen.\n\n-- Valo on minun erikoisalani, sanoi hän. Olenhan fyysikko. Ja kaikki\nilmakehässä olevat tuhannet säteet ovat ystäväni. Kentiesi ne ovat\nasettuneet asumaan minuun ja antavat nyt näytännön teidän kunniaksenne.\n\n-- Voin ymmärtää sen, vastasi Fjeld samaan sävyyn. Mainitsittehan\nmadame Curien.\n\n-- Niin, rakastin häntä. Hän oli älykäs, teräväpäinen ja\nselväkatseinen. Hänellä oli miehen aivot ja naisen tunteet.\n\n-- Toivoisimpa teidän olevan hänen kaltaisensa, sanoi Fjeld ja otti\nhattunsa. Ylipäänsä toivoisin, etteivät yhteiskunnan ovenvartiat olisi\nsatunnaisiin tunteisiin nähden niin kovasydämisiä. Tämä ei ehkä ole\nkauniisti sanottu ja minä pyydän anteeksi, mutta minusta tuntuu siltä\njuuri nyt. Varokaa tarkoin henkeänne. Hyvästi.\n\nHän kumartui syvään Isabellan käden yli ja suuteli sitä, ja\njälleen tunsi hän, koskettaessaan hänen kylmää, valkoista ihoansa,\ntuon ihmeellisen sähköisen säteilyn, joka tuntui virtaavan hänen\nhuokosistaan.\n\nSitten hän huoaten karkoitti tämän magneettisen mielialan ja astui\nnopeasti ulos ovesta.\n\nIsabella seisoi ja katseli hänen jälkeensä kummallisesti hymyillen.\nHänen huulensa vapisivat, oli kuin olisivat ne etsineet jotakin sanaa.\nKentiesi kiiti hänen päänsä läpi ajatus, että hänen pitäisi huutaa\nmies takaisin, ottaa hänen syliinsä ja suudella häntä. Mutta hän ei\ntehnyt sitä. Hän jäi ainoastaan seisomaan ja tuijotti oveen, joka oli\nsulkeutunut Jonas Fjeldin jälkeen.\n\nKonemaisesti rupesi hän riisuutumaan. Hän viskasi vaatteet yltänsä\nviimeistä kappaletta myöten. Sitten astui puhdas Diana alastomana\nja kauniina kylpyhuoneeseen jäähdyttämään kiihkoansa. Hänen\nkäsivarsissaan oli mustelmia ja hänen olkapäässään pitkä punainen viiru\npäällekarkauksen jälkeen, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotansa.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin hän makasi silmät ummessa ja antoi kylmän\nveden syleillä ihmeellistä valkoista ruumistaan.\n\nJa niin hän vähitellen sai takaisin levollisuutensa. Sitten alkoi hän\nhalveksia itseänsä. Voi -- hän oli siis ainoastaan mieletön nainen,\nkuten kaikki muutkin. Hän oli käyttäytynyt rakastuneen puotineidin\ntavoin tuota norjalaista jättiläistä kohtaan, jolla oli siniset\nuneksijansilmät. Niin pitkälle oli siis Isabella Duncan joutunut. Hän\noli melkein joutunut seikkailuun...\n\nIsabella nousi kylvystä ja nauroi.\n\nSe oli kovaa ja kylmää naurua.\n\nSiltä se tuntui myöskin miehestä, joka revolveri kädessä seisoi\nkylpyhuoneen ulkopuolella ja silmät palavina kuunteli vedenloisketta.\n\nMiten kaunis hän lieneekään, mutisi hän. Kuinka valkea lieneekään hänen\nhipiänsä...\n\nHän tarttui lukkoon, mutta malttoi mielensä.\n\n-- Olisinkohan erehtynyt? mutisi hän. Onko todellakin mahdollista,\nettä hän on pettänyt meidät kaikki? Oliko Max raukka oikeassa\nväittäessään hänen metsästävän ihmisiä? Kun kaikki seikat otetaan\nlukuun, niin ehkäpä juuri hän on jollakin kavalalla tavalla ottanut\nhengiltä pikku Maxin ja kentiesi nuo toisetkin. Seuraavalla kerralla\nkai olisi hänen vuoronsa. Mutta sitä ei saisi koskaan tapahtua... Nyt\ntunsi hän salaisuuden. Kun hän Maxin kuoleman johdosta oli surusta\nraivoten jättänyt kaiken varovaisuuden syrjään, ottaakseen hengiltä\nnaisen, jota hän rakasti, oli hän myös saanut selville jotakin, joka\nyhä enemmän oli lisännyt hänen vihaansa... Juuri tuota Jonas Fjeldiä\ntyttö rakasti, tuota kirottua tohtoria, jolla oli valtaiset hartiat ja\nsiniset terässilmät. Hän oli, seisoessaan tikkailla sen akkunaruudun\nulkopuolella, joka salli hänen parhaiten katsella huoneeseen, missä nuo\nkaksi istuivat, nähnyt tuon kylmän naisen silmissä erään välähdyksen.\nHän tiesi, mitä se merkitsi. Ei koskaan ollut Isabella sillätavalla\nkatsonut toiseen mieheen. Siinä oli sekaisin heikkoutta ja antaumusta,\njoka asian haarojen painolla työntää voimakkaimmankin naisen miehen\nsyliin. Mutta sitä ei saisi koskaan tapahtua. Nyt oli Fjeld lähtenyt.\nHän olisi voinut pistää hänet kuoliaaksi tuolla ulkona puutarhassa --\nolisi voinut tappaa hänet kuin sian. Mutta hänen vuoronsa kyllä tulisi.\n\nTaas vei hän kätensä lähelle ovenripaa, mutta viivytteli. Oli kuin\nolisi hän jostakin kuullut nälkäisen suden ulvontaa. Se oli tuskan,\nvihan ja koston kiljuntaa hänen rikkirevityssä sydämessään. Sellainen\nrakastunut ja inhoittava roisto hänestä oli tullut -- hänestä, tuosta\nsuuresta, ihaillusta pahantekijäin johtajasta, joka istui yhteiskunnan\nviidakossa niinkuin ihmistiikeri verestävine silmineen ja veren\ntahraamine käpälineen.\n\nHän kumartui alas ja tirkisti avaimenreiästä. Puolihämärässä näki hän\nIsabellan kaunismuotoiset jalat, jotka liikanaisetta lihavuudetta\nliittyivät kauniisiin vyötäreihin.\n\nCharles Brookton voihki.\n\nEi, tyttö ei saisi koskaan kuulua kenellekään muulle! Sitten nosti hän\nrevolverin, tarttui lukkoon ja väänsi.\n\nMutta ovi oli sisäpuolelta teljetty.\n\n\n\n\nXXI.\n\nKUOLLEEN LUONA.\n\n\nJonas Fjeld käveli jalkaisin Kensingtonista saakka kaupungin\nkeskukseen. Oli hieman sumuinen ilta, ilma oli raikas ja viileä.\nHän käveli hitaasti selventääkseen sotkeutuneita tunteitaan, ja\nmitä lähemmäksi hän tuli Piccadillyn suurta yöliikennettä ja mitä\nkirkkaammin sähkölamput loivat valoaan oikean ja väärän ilon ylitse,\nsitä tyytymättömämmäksi itseensä hän kävi. Hän oli käyttäytynyt kuten\nkoulupoika, taitamaton alottelija. Hän oli kuunnellut seireenien laulua.\n\nMutta hän ei voinut kokonaan päästä vapaaksi vaikutelmasta, minkä hän\noli saanut tuosta ihmeellisestä, ylväästä naisesta. Heidän välilleen\noli sytytetty tuli, jota oli vaikea sammuttaa. Mutta hän tunsi\nvelvollisuutensa eikä Isabella kuulunut senlaatuisiin naisiin, jotka\nkallistavat korvansa ensimäiselle tulijalle.\n\nÄkkiä tuli hän ajatelleeksi Charles Brooktonia. Burns oli kertonut koko\njoukon asioita tästä älykkäästä ja varovaisesta pahantekijästä, jolla\noli taiteellinen entisyys. Hän ei varmaankaan luopuisi yrityksestään\nsaada Isabella Duncan pauloihinsa. Mutta mikä oikeastaan olikaan hänen\ntarkoituksensa?\n\nHän pysähtyi erään lyhtypylvään luo ja otti esille pienen muistikirjan,\njohon hän oli kirjoittanut Brooktonin osoitteen. Sehän soveltui hyvin,\nSoho oli aivan lähellä. Saapuessaan kadulle, jonka varrella Brookton\nasui, hän jäi hämmästyneenä seisomaan. Pieni ihmisryhmä oli kokoontunut\nsuuren, synkän ja ikävän talon edustalle. Fjeld katsoi numeroa, niin --\nse oli juuri se talo, missä Charles Brookton oleskeli.\n\nOli selvää, että jotakin vakavaa oli tapahtunut, sillä kokoontuneet\nyökulkijat, jotka suurimmalta osaltaan olivat ilotyttöjä ja\nnaismetsästäjiä, keskustelivat matalalla ja kolkolla äänellä. Koko\nkeskus oli synkkä ja masentava -- ihmiset, musta ruumisarkkutalo,\nusvainen yö.\n\nSamassa silmänräpäyksessä, kun Fjeld pääsi perille, astui eräs\npoliisikonstaapeli ulos ovesta.\n\n-- Onko täällä ketään, joka voi juosta lääkäriä noutamaan, sanoi hän.\nEn voi talosta löytää puhelinta.\n\nFjeld tunkeutui pienen ryhmän läpi.\n\n-- Minä olen lääkäri, sanoi hän, ja olen käytettävissänne.\n\nKonstaapeli katsoi tiukasti edessään olevaan pitkään mieheen, mutta\nFjeld ei antanut hänelle aikaa arvelemiseen.\n\n-- Oletan, sanoi hän mahtipontisesti, ettei tässä ole varaa ajan\ntuhlaamiseen. Näyttäkää minulle tietä.\n\nKonstaapeli mutisi jotakin itseksensä. Senlaatuiset ihmiset eivät\nyleensä hyväksy mahtipontisuutta muissa kuin itsessään. Mutta tilaisuus\nei ollut sovelias suunsoittoon eikä riitelemiseen. Talossa lepäsi\njossakin kuollut tai kuolemaisillaan oleva mies, eikä hän näyttänyt\nhupaiselta.\n\nNiin tapahtui, että Jonas Fjeld sai nähdä saman näyn, joka hetki sitten\noli lyönyt Charles Brooktonin peljästyksellä ja täyttänyt hänet raivoon\njohtavalla pelolla.\n\nSiellä istui pikku Max ja loisti pimeässä -- yhtä vihreänsinipunervana\nkuin Brooktonin nähdessä hänet. Valo sytytettiin ja heti katosi\nkaikki salaperäisyys -- jälellä oli vain kalmankalpea mies himmeästi\ntuijottavine silmineen ja retkottavine alaleukoineen.\n\nFjeld astui hänen luokseen. Silmäys noihin valkoisiin lapsenkasvoihin,\njoissa oli kuoleman selvä leima, sanoi hänelle heti, mitä oli\ntapahtunut.\n\n-- Täällä ei ole mitään tehtävissä, sanoi hän, tämä mies on ollut\nkuolleena pari tuntia.\n\nPortinvartija, joka kalpeana ja vapisevana oli näyttänyt heille tietä,\nastui Fjeldin luo.\n\n-- Onko se -- murha? kysyi hän.\n\nFjeld kohautti olkapäitään.\n\n-- Sitä en tiedä, sanoi hän. Mahdollisesti on hän saanut myrkkyä. Mutta\nmerkit ovat samat kuin tavallisessa sydänhalvauksessa. Teidän täytyy\nlähettää noutamaan ruumiintarkastusmiehiä, ruumis on leikattava.\n\nPortinvartija kääntyi mennäksensä.\n\n-- Toivoisinpa Brooktonin olevan huoneessaan, sanoi hän, sillä hänellä\non puhelin. Mutta hän lähti tunti takaperin ulos. Hän oli myös pikku\nMaxin paras ystävä... Kuljin sattumalta tästä ohitse, lisäsi hän, ovi\noli puoliavoinna, ja kun täältä näkyi kummallinen loiste, pilkistin\nsisään.\n\nVanha ovenavaaja ei kyennyt jatkamaan. Näky oli ilmeisesti tehnyt\nhäneen varsin kamalan vaikutuksen, sillä hän saattoi tuskin retostautua\novesta ulos.\n\nKonstaapeli ja Fjeld jäivät kahden. Ensinmainittu näytti hyvin\nneuvottomalta.\n\n-- Teidän täytyy heti paikalla lähettää sana Scotland Yardiin, sanoi\nFjeld. Tässä on otaksuttavasti tapahtunut rikos. Teidän täytyy\nkiiruhtaa. Minä vartioin täällä niin kauan.\n\nTaas näkyi voimakkaan irlantilaisen silmissä epäluuloinen katse, mutta\nhän tuli pian siihen tulokseen, ettei ollut muuta neuvoa kuin totella.\nHän läksi ja Fjeld sulki oven hänen jälkeensä.\n\nHän odotti pari minuuttia, kunnes konstaapelin askeleet olivat\nlakanneet kuulumasta rappukäytävässä, sammutti sitten sähkövalon\nja katseli mitä suurimmalla mielenkiinnolla kuolleesta säteilevää\nihmeellistä fosforiloistetta. Se ei ollut puhdasta vihreää fosforiväriä\n-- pikemmin opaalinkaltaista, jossa oli pieniä pirskeitä sinipunervasta.\n\nIhmeellisintä kaikesta oli, että nämä säteet loistivat yhtä kirkkaasti\nvaatteiden kuin ihonkin läpi. Ainoastaan muutamat harvat tummat paikat\nosoittivat kuolleen mukana olevia metalliesineitä: kravattineula,\ntaskukello, kultainen lyijykynä ja muutamat pikkurahat näkyivät pienten\nreikien tapaisina tuossa kaameassa värisoinnussa. Sillä oli kuin\nolisivat nämä säteet olleet eläviä. Ne läpättivät kuin kielekkeet, ne\nsädehtivät kuin revontulet tummalla yötaivaalla, ne leikkivät tuhansien\npienten soihtujen kaltaisina lukemattomin vaihtelevin värivivahduksin.\n\nFjeld jäi seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena. Tässä seisoi hän siis\nvastatusten uuden ilmiön kanssa -- uuden kohdan kanssa valoilmiöitten\nmaailmasta. Olihan olemassa omavaloisia eläimiä, mutta koskaan ei hän\nvielä ollut havainnut kuolleen ihmisen voivan valaista.\n\nSitten sytytti hän valon ja katseli ympärilleen. Huone oli perin\nyksinkertaisesti mutta aistikkaasti kalustettu. Kuollut oli ilmeisesti\nollut järjestystä rakastava ihminen, jolla oli varma maku. Tuossa\npienessä huoneessa ei ollut mitään silmiä loukkaavaa, jokainen esine\noli paikoillaan.\n\nFjeld astui kirjoituspöydän luo. Kirjesäiliö oli avoinna ja siinä oli\nalotettu kirje. Kuollut ei nähtävästi ollut ennättänyt lopettaa sitä.\nKynänvarsi oli lattialla ja ilmeisesti pudonnut hänen kädestään. Sitten\noli hän hoiperrellut sille tuolille, missä kuolema oli hänet tavannut.\n\nSilmäys kesken jääneeseen kirjeeseen sai Fjeldin avaamaan silmänsä\nselki selälleen. Hän luki sen tarkasti läpi kasvavin mielenkiinnoin,\nsitten käänsi hän sen huolellisesti kokoon ja pisti lompakkoonsa.\n\nSen jälkeen jatkoi hän kotietsintäänsä. Kirjoituspöydän laatikot olivat\nlukossa, mutta Fjeldille oli helppo asia tiirikoida ne auki. Siellä\noli ainoastaan joukko merkityksettömiä papereita ja kirjeitä, useita\nmaksettuja hotellilaskuja sekä muutamia paketteja hienoja turkkilaisia\nsavukkeita. Pikku Max oli nähtävästi varovainen mies, joka oli aina\nollut valmistautunut kotitarkastukseen.\n\nLähinnä alimmasta laatikosta Fjeld löysi pienen apteekin. Siinä\noli opiumia, hiilihappoista natronia ja aspirinia, mutta ei mitään\nvaarallisempaa myrkkyä. Lisäksi revolveri ja pieni valokuvauskone. Se\noli Kodak. Sen takapuolella oleva numero osoitti, että neljä valokuvaa\noli otettu. Empimättä käänsi Fjeld koko filmirullan kokoon, otti sen\npois kamerasta ja pisti taskuunsa.\n\nSitten avasi hän alimman laatikon.\n\nSiellä oli vain yksi ainoa esine: nenäliina.\n\nFjeld katseli sitä ihmeissään. Se oli nähtävästi vanha, mutta tehty\npaksusta, pehmeästä silkistä. Yhdessä nurkassa oli monogrammi: suuri\n\"M\", jonka yläpuolella oli ruhtinaankruunu.\n\n\n\n\nXXII.\n\nVIEKKAUDESSA VOITETTU.\n\n\nKiihtynyt mies seisoo revolveri kädessä naisen kylpyhuoneen edustalla.\nOvi on lukossa joko sattumalta tai koska yksinäiset naiset menevät\nkainoudessaan niin pitkälle, että tuntevat yksinolemisen tarvetta,\nollessaan alastomina.\n\nTilanne on varsin tuskallinen. Ja Isabella Duncan tunsi kaikesta\nsisukkaisuudestaan huolimatta olevansa hyvin peloissaan, kun hän\nkopeloi kylpyviittaansa.\n\nSillä välin yritti Brookton murtaa ovea auki. Se ei ollut mikään\ntavallinen vuokrakasarmin lautaovi, vaan vahva, hyväntekoinen\nenglantilainen tammiovi, jonka aukimurtamiseen tarvitaan sekä voimaa\nettä harkintaa.\n\nBrooktonilla oli nämä molemmat ominaisuudet, niin että oven kohtalo oli\njo määrätty. Tottuneelta ovien ja kassakaappien aukimurtajalta kului\ntäsmälleen kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai sen myöntämään. Mutta\nlentäessään auki se rasahti äänekkäästi kiukusta ja vastustusvoimasta.\n\nSilmänräpäyksen Brookton empi. Rakastuneet miehet suovat, jumalan\nkiitos, silloin tällöin itsellensä aikaa arveluihin. Sitä kesti vain\nkymmenen sekuntia, mutta näillä sekunneilla oli merkityksensä, sillä\nkun Brookton suu vaahdossa juoksi kylpyhuoneeseen, oli se tyhjä.\n\nRevolveria kohottava käsi vaipui hänen sivullensa ja Brooktonin\nraivoaviin silmiin tuli melkein mieletön ilme. Vanha juttu leijonasta,\njonka hyppy epäonnistuu. Mihin hiiteen olikaan nainen livistänyt?\nTuossa oli sisäpuolelta suljettu ovi, tuossa neljä sileätä muuriseinää\nilman ainoatakaan rakoa, joka olisi ilmaissut uloskäytävän, ja tuossa\noli kylpyamme, joka oli muurattu kiinni lattiaan. Brookton huomasi,\nettä vesi oli juossut pois ja että koko toisen päätyseinän saattoi\nsiirtää syrjään, kuten työntöoven. Ja se oli avoinna.\n\nEi ollut mitään epäilystä siitä, mihin Isabella oli mennyt. Nuori,\nkäytännöllinen nainen oli järjestänyt kylpyhuoneensa laboratorion\nyhteyteen, otaksuttavasti helpottaakseen eräiden fysikaalisten kokeiden\nsuorittamista.\n\nBrookton laski revolverinsa alas ja veti helpotuksen huokauksen. Hän\ntiesi nyt, että Isabella Duncanin henki tällä kertaa oli kaikesta\nvaarasta pelastunut. Puhelimen soitto kuului etäältä: ahaa, nyt soitti\nnuori nainen poliisia... Brookton oli nyt kokonaan rauhoittunut. Hän\nnäytti mieheltä, joka iloitsee siitä, että on välttänyt jonkin vaaran.\nKiirehtimättä pisti hän revolverin taskuunsa ja meni ateljeehen.\nTäällä jäi hän muutamaksi minuutiksi seisomaan ja kuunteli. Tuossa oli\nIsabellan hame ja sukat ja kaikki nuo muut merkilliset vaatekappaleet,\njotka ympäröivät naisen ruumista.\n\nBrookton tunsi sydämensä vallan lämpenevän.\n\n-- Isabella! huusi hän.\n\nToisessa seinässä oleva pieni luukku avautui ja hän näki vilahdukselta\nosan nuoren naisen marmorinvalkeista kasvoista.\n\n-- Vai niin, sinä alat taas palata järkiisi, sanoi Isabella. Mikä sinua\nmuuten oikeastaan vaivaa? Sinä ajat minua takaa niinkuin villieläintä\nrevolveri kädessä. Onko se uusi rakkauden muoto?\n\nBrooktonin pieniin, pistäviin jaguarinsilmiin tuli häijy ja väijyvä\nilme, mutta hymy ei häipynyt hänen huuliltaan.\n\n-- En tiedä, mikä minun tuli, sanoi hän väsymystä teeskennellen.\nTarkoitukseni oli kai säikäyttää sinua. Kentiesi luulen -- niin, herra\ntietäköön mitä minä luulen... Tahdotkohan antaa minulle anteeksi?\n\n-- Siitä voimme puhua toisella kertaa, sanoi Isabella tyynesti.\nOn parasta, että lähdet nyt, sillä muutoin voisit mahdollisesti\njoutua vaaraan saada toisen kohtauksen. Eikä suurelle Charles\nBrooktonille sovellu juosta revolveri kädessä naisen kimppuun, joka\nmakaa kylpyammeessa. Totta vie -- kylläpä miesten rakkaus ilmenee\nnaurettavalla tavalla.\n\nBrookton nauroi, mutta naurussa oli jotakin, mikä sai luukun takana\nolevan nuoren naisen vapisemaan. Hän hamuili suuren reflektorin johtoa\n-- sen, joka oli lähettänyt kuolettavat säteet Maxin ruumiin lävitse --\nmutta hän malttoi mielensä.\n\nJa Brookton käveli hitaasti ovea kohden.\n\n-- Hyvästi, Isabella, sanoi hän, saamme puhua asiasta enemmän päivän\nvalossa. Oletko telefoinnut poliisia?\n\n-- En, sanoi Isabella hetken mietittyään. Mutta olen pyytänyt apua.\nNäyttää kuitenkin siltä, kuin en tarvitsisikaan mitään apua.\n\nBrookton jäi silmänräpäykseksi seisomaan käsi ovenrivassa.\n\n-- Lähdenkö ystävänä? kysyi hän.\n\n-- Miten vain haluat, vastasi Isabella. Mutta minä pyydän sinua olemaan\nvaruillasi. Olen pitänyt sinusta paljon, Charles, sen tiedät. Sinun\nlaitasi oli hieman toisin kuin muiden toverien. Sielussasi oli eräs\nsävel, joka toisinaan puhui minun sydämelleni. Sinä et ole tavallinen\nrosvo, et pelkästään oivallinen käsityöläinen niin vakavassa ammatissa\nkuin elämässä ja kuolemassa -- sen vuoksi pidin sinusta paljon ja --\nsen vuoksi säästin sinut.\n\n-- Säästit minut? Mitä tarkoitat?\n\nIsabella ei vastannut heti.\n\n-- Oh, sanoi hän vihdoin vältellen, olen säästänyt sinut monista\npettymyksistä ja vieläkin pahemmasta. Jos olisin ollut kiemaileva\nnainen...\n\n-- Sinun ei tarvitse käyttää niin paljon sanoja, keskeytti Brookton\nhänet. Vast'edes olemme sodassa keskenämme. Minun puoleltani se on\noleva taistelua sinun voittamiseksi ja omistamiseksi. Nähdessäni sinun\nvalkoinen ruumiisi...\n\n-- Vaiti! huusi Isabella äänellä, joka oli raivosta kimakka. Kiiruhda\npois täältä, muutoin sokaisen saastaisen katseesi ainiaaksi.\n\n-- Minä lähden, sanoi mies tyynesti, mutta sisimmässäni vien mukanani\nnäyn, jota ei mikään voi häivyttää...\n\nSitten hoiperteli hän ulos. Hän käveli kuin sokea, muristessaan\npetoeläimen tavoin, joka silmät ummessa uneksii valkoisesta\nantiloopista suuren keitaan äärellä.\n\nMutta Isabella Duncan sulki huolellisesti kaikki ovet ja meni vihdoin\nvuoteeseen. Kesti kauan, ennenkuin hän sammutti valon. Hän ei voinut\nkarkoittaa merkillistä, ryömivän pelon tunnetta -- pelon, joka aiheutui\nsiitä, että hän oli yksin ja oli nainen. Ensi kerran hän pelkäsi\nyksinäisyyttä. Oh -- hän olisi tappanut Brooktonin ja lähettänyt hänet\ntoiseen maailmaan. Mutta hän ei ollut voinut. Mikä oikeastaan oli häntä\nehkäissyt? Oliko se miehen silmissä asuva himo, vaiko hehkuva rakkaus,\njoka häntä riudutti?\n\nSilloin sammutti Isabella Duncan valon. Mutta uusi päivä tapasi hänet\nedelleen silmät avoimina.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nKIRKAISU PUHELIMESSA.\n\n\nSeitsemän ajoissa seuraavana aamuna tapasi rouva Burns vieraansa vielä\ntäysissä pukimissa ja hänen vuoteensa koskemattomana.\n\nFjeld istui kumartuneena muutamien paksujen nidoksien yli, jotka\nosoittautuivat British Encyclopediaksi, ja Burns tallusteli\nympäri yönutussa ja puuhasi innokkaasti muutamien kodak-filmien\nkopioimistyössä.\n\n-- Ei silti, että minä haluaisin sanoa jotakin asiasta, sanoi nuori\nrouva epäonnistuneesti koettaen salata huolestunutta ilmettään -- --\nMutta ettekö todellakaan tarvitse hiukan unta?\n\nFjeld katsahti hajamielisenä ylös kirjoistaan.\n\n-- Kahvi, hyvä Helena-rouva, sanoi hän, on ainoa, mitä me tällä haavaa\ntarvitsemme. Ja niin väkevää pitää sen olla, että se saa silmät\npäässämme seisomaan niinkuin mikroskoopin linssit.\n\n-- Onko se niin vaikeaa? kysyi rouva.\n\n-- Kyllä, siitä saat olla ihkasten varma, pauhasi Burns. Tässä on\nsalaisuus toisensa niskassa. Rikoksellisemme kuolevat kuin kärpäset.\nKohta ei Fjeldille ja minulle jää mitään tekemistä. Olethan kuullut\npuhuttavan pikku Maxista, eikö totta? Hänet on viime yönä tavattu\nkuolleena kotonansa Sohossa. Fjeld löysi hänet, ja tiedätkö, minkä\nnäköinen hän oli?\n\n-- En.\n\n-- Niin, hän loisti kuin kiiltomato pimeässä. Muuten ei hänessä ollut\nmitään katseltavaa. Näytti siltä -- sanoo Fjeld -- kuin olisi hän\nniellyt puoli tonnia fosforia.\n\nPientä Helena-rouvaa pöyristi. Hän ei voinut koskaan oikein mukautua\nsiihen vaaralliseen leikkiin elämällä ja kuolemalla, joka aina seurasi\nJonas Fjeldin käyntiä Lontoossa.\n\nSitten riensi hän kahvia noutamaan.\n\nTällä aikaa katseli Burns tarkoin ensiksi kopioitua valokuvaa, joka\noli otettu pikku Maxin kamerasta. Hän joutui yhä enemmän ihmeisiinsä.\nLopuksi kuului oikein hyvä ja vanhanaikainen kirous hänen suustaan.\n\nFjeld katsoi ylös.\n\n-- No, onko siinä jotakin erikoisesti mielenkiintoista.\n\n-- En tiedä, mitä arvelet, saadessasi nähdä oman kuvasi, sanoi hän\nhymyillen. Tuo Max hyvänen on ollut nokkelampi kuin luulimmekaan. Hän\non seurannut meitä kuin varjo. Katso tätä!... Siinä ovat herra Fjeld ja\nherra Burns seisomassa Grand Hôtelin edustalla Parisissa. Me katselemme\nilmeisesti autoa. Toinenkin filmi näyttää uhratun meille.\n\nFjeld nojasi taaksepäin tuolissaan ja hieroi silmiänsä.\n\n-- Ilmeisestikin nopsa ja tarkka nuorukainen, sanoi hän. Viittasit\njotakin sinne päin, että hän on ruhtinaallista sukua.\n\nBurns nyökkäsi.\n\n-- Ruhtinaitten pojat eivät enään nykyisin ole korkeassa kurssissa,\nsanoi hän. Tunnen pari sellaista, jotka ovat sanomalehtipoikina. Max\nhoiti asiansa hiukan paremmin. Hän oli erään saksalaisen pikkuvaltion\nhallitsevan ruhtinaan vanhin poika, ruhtinaan, jolla oli tuollainen\ninhoittava nimi. Ei Lippe-Detmold, mutta jotakin sinne päin. Harvoin\nolen tavannut niin merkillistä laiskuuden ja tarmon sekoitusta. Hän\noli intohimoinen savukkeenpolttaja, mutta hän oli viisaampi kuin mitä\nkukaan aavistikaan.\n\nFjeld nyökkäsi myöntävästi ja otti esille lompakkonsa.\n\n-- Täällä on minulla pikku Maxin testamentti, sanoi hän ja otti\nesiin sen keskeneräisen kirjeen, jonka oli löytänyt pikku Maxin\nkirjoituspöydältä, ja joka nähtävästi oli välttänyt Brooktonin huomion.\n\nBurns luki sen yhä enemmin hämmästyen.\n\n    Rakas Charles!\n\n    Laitani on jollakin tapaa hullusti. En ole sairas, mutta pääni\n    on pyörällä. Veressäni kuohuu jotakin, ja äkisti olen saanut\n    päähäni, että pikku Isabellan sormi on mukana kaikessa siinä\n    sairaudessa ja kuolemassa, joka meitä kaikkia uhkaa. Millä\n    tavalla sitä en tiedä. Mutta sanotaan, että Isaac kidutti hänen\n    isänsä puolikuoliaaksi ja yritti raiskata hänen sisarensa. Onhan\n    siinä hiukan kostamista, joten asia nyt voisi olla kuitattu.\n    Varo häntä, Charles, jonakin kauniina päivänä hän tekee lopun\n    meistä kaikista. Jos minulla olisi voimia toivoakseni jotakin,\n    niin toivoisin, että sinä häpäisisit hänet ja sitten työntäisit\n    pois. Ja jos minulle jotakin tapahtuu, niin lähetä vuoteeni alla\n    oleva pieni matka-arkku Adèle-sisarelleni New-Yorkiin. Tuo pieni\n    prinssessa on naimisissa hissinkuljettajan kanssa. Mies taas oli\n    aikoinaan kenraali. Osoitteen löydät...\n\nTässä loppui kirje mustetahraan. Kynä oli ilmeisesti pudonnut\nkirjoittajan kädestä.\n\nBurns katsoi ihmeissään ylös tuosta omituisesta asiakirjasta.\n\n-- Isabella Duncan, mutisi hän... Mitä arvelet tästä?\n\n-- Alan saada pienen aavistuksen yhdestä ja toisesta seikasta, sanoi\nFjeld jonkun verran torjuvasti. Hän on varsin merkillinen nainen,\nusko pois. Kylmä, älykäs ja puhdas ja ihmeen kaunis. Brookton on\nmielettömästi rakastunut häneen. Mutta viimeisten kahdenkymmenenneljän\ntunnin kuluessa hänen silmänsä ovat avautuneet, ja nyt en tahtoisi\nmaksaa paljoakaan Isabella Duncanin hengestä.\n\nHän nousi nopeasti.\n\n-- Se olisi muuten suuri vahinko, mutisi hän. Tahdotko koettaa\ntelefonoida hänelle? Tapaat hänen nimensä Kensingtonin valokuvaajien\njoukosta. Jos hän on valveilla tahdon kernaasti puhutella häntä.\n\nBurns meni puhelimen luo ja kohta sen jälkeen oli Fjeld keskustelussa\nkauniin valokuvaajattaren kanssa.\n\n-- Te olette siis vielä elossa, sanoi hän. Pelkäsin Brooktonin tänä\nyönä käyvän luonanne.\n\n-- Niin hän kävikin, vastasi Isabella, ja Fjeld luuli kuulevansa hänen\näänestään, kuinka väsynyt ja ränstynyt hän oli... Mutta minun onnistui\npelastua hänen kynsistään. Hän ei enään tule takaisin.\n\n-- Te olette rohkea nainen, sanoi Fjeld. Mutta Brookton tulee kyllä\ntakaisin. Hän tulee ennenkuin aavistattekaan. Saadessaan nähdä, että\npikku Max on kuollut...\n\n-- Missä hän kuoli?\n\n-- Kotonaan. Kuljin sattumalta ohitse ja lääkärinä minut kutsuttiin\nsisälle. Se oli kummallinen kuolemantapaus.\n\n-- Vai niin!\n\n-- Hän loisti pimeässä.\n\n-- Huomasiko sitä kukaan muu kuin te?\n\n-- Enpä luule.\n\n-- Kiitän teitä huolenpidostanne, sanoi Isabella nopeasti. Ja koskaan\nen unhoita, mitä olette tehnyt puolestani. Matkustatteko pian?\n\n-- En aivan kohta. Olen saanut tehtäväkseni tutkia niiden monien\nsalaperäisten kuolemantapausten syytä, jotka viime viikkoina ovat\nsattuneet pahantekijäin maailmassa.\n\n-- Onko teillä siinä suhteessa jotakin erityistä asianharrastusta?\nAntakaa pahantekijäin kärsiä tekojensa takia.\n\n-- Saanko tänään aamupäivällä tulla luoksenne keskustelemaan kanssanne\nasiasta?\n\n-- Saatte kernaasti. Mutta tahdon valmistaa teitä siihen, että...\n\nFjeld ei kuullut enempää. Oli ilmeistä, että Isabella väkisin\ntemmattiin puhelimen äärestä. Fjeld kuuli tukahutetun kirkaisun. Sitten\noli kaikki hiljaista ja rauhallista.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nNAISRYÖSTÖ.\n\n\n-- Murhattuko? kysyi Burns, kun hänen pieni automobiilinsa muutamia\nminuutteja myöhemmin pysähtyi Kensingtonin pienen valokuvaamon\nedustalle.\n\n-- Tuskin, vastasi Fjeld. Luonnollisesti on ystävämme Charles Brookton\nvakoillut kaunista neitiä ja käyttänyt hyväkseen sitä otollista hetkeä,\njolloin hän oli puhelimen kimpussa. Mutta nyt saamme nähdä...!\n\nBurns napisi.\n\n-- En pidä naisryöstöistä, sanoi hän kuivasti. Se on epähienoa\nrosvourheilua.\n\n-- Eikä se kuitenkaan ole vailla eräänlaista romantiikkaa. Tunnen\nnuoria naisia, jotka kernaasti haluaisivat, että joku mustasilmäinen\nkreivi ryöstäisi heidät pois pari kertaa viikossa. Mutta kun useimmat\nkreivit nykyään ovat vääriä, ei romantiikan laita ole oikein hyvin\npienten tyttöjen kaihoavissa sydämissä. Isabella Duncan kuitenkin\nkuuluu harvinaisiin naisiin, hän on ylpeä, kova ja ylevämielinen. Hän\non tehty merkillisestä metallista -- jostain platinan kaltaisesta. Ei\nmikään väkivalta pysty häneen. Hänet voidaan tosin voittaa, kiduttaa ja\nmurhata, mutta sitä miestä ei ole syntynyt, joka kykenee vallitsemaan\nhänen voimakkaita aivojaan ja kylmää sydäntään.\n\n-- Sinä näyt tuntevan hänet hyvin, sanoi Burns hiukan pisteliäästi.\n\nFjeld ei vastannut, hän koetti ulko-ovea. Se oli avoinna. Talosta ei\nkuulunut niin ääntäkään.\n\n-- Varmaankin tapaamme tuolla ylhäällä ainoastaan ruumiin, mutisi Burns.\n\nHänen ystävänsä pudisti päätään, samalla kun hänen sieraimensa\nlaajenivat.\n\n-- Tämä on varmasti varsin tavallinen tapahtuma, sanoi hän pettyneellä\näänellä. Tunnetko hajun? Se ei ole kloridia, vaan eetteriä. Näen\nselvästi koko asian silmieni edessä. Se on sama, josta saa lukea\nkehnoissa amerikalaisissa salapoliisiromaaneissa: vaate pään ympärille,\nannos naftaa, avara säkki -- siinähän ovat Savage, Burton Stevenson\nja A. K. Green ilmielävinä. Menkäämme ja hirttäytykäämme, Burns.\nHyvien rikolliskepposien päivät ovat olleet ja menneet. Sota on tehnyt\nmielikuvituksesta lopun. Me ryömimme maan yli päät painuksissa ja\netsimme granaattien verisiä vakoja. Mitä nyt...!\n\nFjeld vaikeni äkisti ateljeehen johtavan pienen ylöskäytävän luona.\n\n-- Katso, katso, mutisi hän, nuorella naisella on suuret voimat. Hän on\ntaistellut urhoollisesti.\n\nAteljee tarjosikin sangan omituisen näyn. Tuolit ja pöydät oli viskelty\nsikin sokin ja selvä verijälki osoitti taistelun tapahtuneen.\n\nMolemmat miehet astuivat edelleen makuuhuoneeseen. Se oli varsin\nyksinkertaisesti sisustettu sohvavuoteella, joka oli vailla kaikkea\nkiemailua. Pukeutumispöydällä, jolta puuttuivat kaikki kaunistuskeinot,\nmitkä parantavat naisen kasvoja miehisen sukupuolen iloksi, oli\nnuoren naisen valokuva. Sillä oli myös muutamia kampoja, harjoja\nja puhelinkone. Mikrofoni oli lattialla -- muuten ei siellä ollut\nmitään, joka olisi viitannut siihen, että kadonneella naisella olisi\nhyökkäyksen ensi asteella ollut syytä tehdä vastarintaa.\n\nYöpöydällä oli avattu kirja. Se oli erään nuoren ranskalaisen lääkärin\ntutkielma leukocytheistä. Fjeld selaili sen läpi. Ei näyttänyt siltä,\nkuin olisi nuori nainen ollut kirjaan kovinkaan ihastunut, sillä se oli\ntuskin puoliväliin luettu ja joukko huuto- ja kysymysmerkkejä lehtien\nlaidoissa osoitti, että tutkielma oli punnittu ja köykäiseksi havaittu.\n\nEräällä tuolilla oli Isabellan tumma kävelypuku ja sen vieressä pitkä\nkumitakki sekä päähine keltaisine silmälaseineen.\n\n-- Rosvot eivät näytä olleen hyvinkään kohteliaita, mutisi Fjeld.\nHeillä on ollut kiire. Tyttö on pistetty säkkiin vähissä vaatteissa.\nVain yöpuku tai pyjamas... Mutta tarkastelkaamme huoneustoa lähemmin --\nluulen voivamme löytää yhtä ja toiste, joka voi antaa meille viitteen\ntämän rikoksen syystä.\n\nHe kulkivat edelleen läpi tyhjän talon. Siinä ei ollut ainoatakaan\nelävää olentoa, ei edes kissaa tai kanarialintua. Ilmeisesti oli\nIsabella aivan yksinään asunut tuossa pienessä talossa. Ei myöskään\nmikään ilmaissut miss Duncanilla olleen asiakaspiiriä. Eikä ateljeessa\nollut ainoatakaan valokuvaa.\n\nHe olivat saapuneet pimeäänhuoneeseen, Fjeld viivytteli\nsisälleastumistaan.\n\n-- Luulenpa, että meidän täytyy olla varuillamme, sanoi hän.\n\n-- Dynamiittiako? kysyi Burns, vaiko kentiesi myrkyllisiä kaasuja?\n\nFjeld hymyili.\n\n-- Ei juuri sitä, sanoi hän. Mutta ei edes Isabella Duncan itse mene\nsinne aseistautumatta.\n\nBurns katsoi häneen ymmärtämättä mitään.\n\n-- En tiedä, huomasitko kumikaapua tuolla hänen makuuhuoneessaan,\njatkoi Fjeld. Olen nähnyt samanlaisen kerran ennen. Se on sen\nlaatuinen, jonkalaista fyysikot käyttävät, kokeillessaan keskitetyllä\nvalolla, suojellakseen ihoaan ja näköään. Me vierailemme parhaillaan\nhyvin tieteellisen valokuvaajan luona. Luulen olevan parasta, että otan\nkumitakin ylleni ja menen yksinäni pimeäänhuoneeseen. Sillä välinhän\nsinä voit tutkia puutarhaa, sieltäkin ehkä voi joku jälki löytyä.\n\nMieli hiukan jännityksissään Fjeld, pukeuduttuaan kaapuun ja\npäähineeseen, meni siihen salaperäiseen huoneeseen, jonka Isabella\nnähtävästi oli varannut kaikkein pyhimpiin toimituksiinsa.\n\nHän tuli uudenaikaisen fyysikon huoneeseen, yhdistettyyn\npimeäänhuoneeseen ja laboratorioon. Siinä oli voimakas dynamo sekä\nkaikki uusimmat kojeet valon mittaamista ja sen värien määräämistä\nvarten. Kalkki Röntgenin, Birkelandin, Ramsayn ja Berthelotin kojeet\nmäärättyjen säderyhmien eristämistä varten oli asetettu riviin\nmallikelpoiseen järjestykseen.\n\nMutta Fjeldin tutkimuksilla oli määrätty tarkoitusperänsä. Hänen vahva\ntaskulamppunsa paljasti pian voimakkaan heijastimen, jonka silmä\ntuijotti ateljeehen aivan rinnan sen valokuvauskameran kanssa, joka oli\nainoana näkyvänä merkkinä miss Duncanin ammatista.\n\nHän väänsi yhdistäjää, kuului heikkoa rapinaa, ikäänkuin kaukana olevan\nkalkkarokäärmeen aiheuttamaa. Ja verkalleen syttyi tuli reflektorin\nsilmässä. Oli kuin olisivat säteet vähitellen putkahtaneet esiin, ja\nvaikka ne liukuivat voimakkaaseen päivänvaloon, ei heräävän kaupungin\nylitse paistava kirkas aamuvalo imenyt itseensä ainoatakaan sädettä.\nSyvä ja vaarallinen fluorescoiva loiste oli noissa hiuksenhienoissa\nsäteissä, jotka tunkeutuivat auringonpaisteeseen. Toisinaan ne\nhalkesivat ja ojentelivat päitään kuten kamalat myrkkykäärmeet\nMedusan päässä. Fjeldistä näytti hetkisen, että jokainen tuosta\nhirveästä silmästä esiinputkahtava säde oli elävä olento, vaarallinen\nmyrkkyeläin, joka vihelteli uhria, minkä voisi pusertaa syliinsä,\ntukahuttaa ja musertaa.\n\nHän katkaisi yhdistäjän ja merkilliset säteet hävisivät hitaasti,\nmuuttuen opaalinvärisistä vihreiksi, vaihtuivat punakeltaisiksi ja\nryömivät vihdoin kokonaan reflektoriin.\n\n-- Paholaisen silmä, mutisi Fjeld. Karkoitettujen enkelien vihaava\nkatse taivasta kohden.\n\nHän aikoi jatkaa tutkimuksiansa, mutta sai äkkiä kuulla Burnsin lujat\naskeleet ulko-ovelta.\n\nSkotlantilainen tuli ateljeehen ja Fjeld näki tähystysreijästään hänen\nkantavan suurta hopeakaniinia käsivarrellaan.\n\n\n\n\nXXV.\n\nKOEKANIINI.\n\n\n-- Olipa talossa sentään jokin elävä olento, sanoi Burns ja heitti\nhopeakaniinin sohvalle, johon se kaniinien tavalliseen tapaan jäi\nmakaamaan silmiänsä räpytellen. Se oli suuri ja lihava eläin,\njolla oli täysi työ suojellessaan itseään nyt kaikista akkunoista\nsisäänvirtaavalta valolta.\n\n-- Tämä oli suurin niistä kaikista, jatkoi skotlantilainen nauraen.\nMutta minä luulen, että tuolla alhaalla kaniinikopissa on lisäksi\npuolitiuta kaalinlehtiä syömässä... Merkillinen nainen, tuo miss\nDuncan, ja kummallisia mielihaluja valokuvaajalla... No -- oletko\nkeksinyt jotakin?\n\nFjeld nyökkäsi hajamielisesti. Hän oli riisunut kumipäähineensä ja\nistui nyt syviin ajatuksiin vaipuneena.\n\n-- Minä tarvitsen koekaniinin, sanoi hän hetken vaitioltuaan...\nLuulenpa tahtovani kokeilla. On parasta, että menet alas ja käyt hieman\nnuuskimassa Scotland Yardissa. Mutta ei sanaakaan Isabella Duncanista.\nKoeta saada selville, mitenkä Charles Brooktonin on käynyt tai onko\nbolshevikien keskuudessa yleensä havaittavissa liikehtimistä. Ota\nauto... minä tulen jälestä.\n\nBurns läksi ja Fjeld telkeytyi uudelleen pimeään laboratorioon. Tällä\nkertaa hän ei sytyttänyt valkeata. Pienen huoneen eräässä nurkassa hän\näkkiä havaitsi heikon valoviirun, joka aikaisemmin oli välttänyt hänen\nhuomionsa.\n\nHän sytytti valon ja totesi, että kummallisen, fosforimaisen\nkajastuksen täytyi tulla erään pienen kulmakaapin avaimenreiästä.\nSitten puki hän jälleen yllensä kumikypärin suojelevine silmälaseineen\nsekä avasi kaapin.\n\nKauhistuneena hän peräytyi, taskulamppu putosi hänen kädestään ja\nsammui, ja hän jäi yksinään seisomaan pimeään. Ei, ei yksinään --\nsillä kaapin sisältä tuijotti häneen neljä miestä. Vaikka heidän\nkasvonsa olivat kalvakkaan vihreät, näyttivät he eläviltä. Fjeld luuli\nvoivansa nähdä, kuinka silmät liikkuivat heidän päissään, kasvolihasten\nvetäytyessä kokoon. Ja äkisti näytti siltä, kuin olisi yksi heistä\nhymyillyt.\n\nNorjalainen lääkäri, joka oli karaissut luontonsa kaikkinaista pelkoa\nvastaan, tunsi käsiensä vapisevan. Mutta sitä kesti ainoastaan\nsilmänräpäyksen, sitten ryhtyi hän ilmiötä lähemmin tutkimaan. Hän\nsai käsiinsä tulitikun ja sen valossa hän havaitsi, että siinä oli\nvain neljä valokuvaa. Ja nyt tiesi hän, ketä ne kuvasivat. Nämä miehet\neivät enään olleet elossa, sillä he olivat Greyburn ja hänen kaksi\nystäväänsä, jotka olivat äkkiä kuolleet Parisissa, ja mies, joka\nväsyneesti ja pilkallisesti hymyili toisesta nurkasta oli pikku Max.\n\nJa hitaasti selvisi hänelle totuus.\n\nSitten sulki hän kaapin sekä käveli valokuvauskoneen ja reflektorin\nluo. Hän avasi pienen työntöluukun, joka johti ateljeehen, ja katsoi\nsinne. Kaniini, joka nyt oli yksinänsä, näytti saaneen rohkeutensa\ntakaisin. Se juoksenteli ympäri ja vihdoin se loikkasi itse\nvalokuvaustuolille.\n\nFjeld hymyili synkästi, sitten väänsi hän reflektorin yhdistintä, otti\nsuojustimen pois kamerasta ja tarttui kumipalloon, varmistauduttuaan\nsiitä, että koneessa oli levy.\n\nKaniini jäykistyi huomatessaan ympärillensä virtaavan ihmeellisen\nvalon. Se suipisti suunsa ja jäi istumaan liikkumattomana kuin\nripillelaskettu, joka ensi kerran ikuistetaan uudessa asussaan. Ja\nnuo vaaralliset säteet ympäröivät sen hopeanharmaan nahan. Oli kuin\nolisivat sadat käärmeenkielet sylkeneet myrkkyään sitä vastaan, sitten\nkuului sulkimen näpsähdys ja kauheat säteet heikkenivät ja vähitellen\nkatosivat.\n\nJonas Fjeld meni ateljeehen. Kaniini näytti olevan erittäin hyvässä\nvoinnissa. Se näytti tottuneen outoon tilanteeseen ja käveli vallan\njulkeasti makuuhuoneeseen.\n\nMutta Fjeld katsoi kelloansa, se oli täsmälleen 8.\n\nHän otti esille kangaspussin, tarttui kaniinia korvista, pani\nvalokuvauslevyn huolellisesti kääreeseen, soitti autoa, sulki oven ja\najoi Burnsin kotiin.\n\nSiellä kohtasi hän Helena-rouvan, joka parhaillaan puki lapsiansa.\n\n-- Tästä saat leikkikalun pienokaisille, sanoi hän iloisesti ja veti\nkaniinin pussista, mutta eräästä syystä pelkään, ettei se ole kovinkaan\narvokas. Ja tässä on valokuva, joka on kehitettävä kymmenen tunnin\nkuluessa. Voitko lähettää luotettavan lähetin tuntemasi taitavimman\nvalokuvaajan luo?\n\n-- Kyllä, mutta missä on Burns -- --?\n\n-- Ralph on sotajalalla. Hän on vainuamassa vanhoja syndikalistisia\npahantekijöitään.\n\nNuori rouva kävi hyvin totiseksi, mutta ei sanonut mitään, vaan\nkiiruhti ulos huoneesta, Fjeldin ja kaniinin pitäessä seuraa lapsille,\njotka hurjasti iloitsivat uudesta leikkikalustaan.\n\n-- Kuulehan, sanoi Fjeld, kun Helena-rouva muutamien minuuttien\nkuluttua tuli takaisin, ovatko naiset hyvin kostonhimoisia?\n\nEntinen sairaanhoitajatar, joka vielä oli yhtä kaunis kuin sillä\nkertaa, kun hän epätoivoisin sydämin istui kuolonsairaan Ralph Burnsin\nvuoteen ääressä, hymyili.\n\n-- En ole koskaan tietänyt, mitä kosto on, sanoi hän lempeästi. Ja eikö\nkosto ole epäjalo tunne?\n\n-- Sitä en usko, sanoi Fjeld melkein ankarasti. Oikeudenmukainen kosto\non maskuliininen elämänlaki. Yhteiskunta kostaa ja onhan herramme\nselittänyt, että kosto on hänen. Miksi me ihmiset emme iskisi maahan\nniitä, jotka hyökkäävät kimppuumme väijyksistä, jotka kiduttavat taikka\ntuhoavat ystäviämme... Mielestäni on miehen velvollisuus vastata\nkorvapuustiin nyrkiniskulla. Mutta naiset...\n\n-- Onhan niin paljon pahoja naisia. Mutta minkä vuoksi sitä kysyt?\n\nFjeld kumartui hänen puoleensa.\n\n-- Kysyn sen vuoksi, että juuri vast'ikään olen nähnyt jotakin, jota en\nvoi selittää -- yksinäisen naisen, joka lannistumattomalla rohkeudella\nja lujuudella on tunkeutunut tuntemattomien lakien maailmaan, ehkä ei\nniinkään paljon tieteen kuin koston takia. Yhteiskunta sanoisi häntä\nsuureksi pahantekijättäreksi -- Circeksi, Medeaksi. Mutta hän on\njoka tapauksessa täyttänyt minut ihailulla, sillä olen varma siitä,\nettä hänellä on jotain kauheata kostettavanaan -- verinen vääryys,\njoka vaatii verta. Hän on kieltäytynyt kaikesta, jota naiset muutoin\nrakastavat: rakkaudesta, ystävyydestä, taiteesta, elämänilosta.\nYksinään ja kauniina on hän kulkenut tietään suoraan eteenpäin -- vihan\nja koston tietä.\n\nHelena rouva kumartui Fjeldin puoleen ja tarttui hänen käteensä.\n\n-- Piditkö hänestä paljon? kysyi hän.\n\n-- Tuskin tunnen häntä, mutta toivoisin saavani kerran hänen omasta\nsuustaan kuulla, minkä vuoksi hän sokeasti ja intohimottomasti lyö\nvihollisensa maahan.\n\n-- Kysy häneltä.\n\n-- Se ei käy päinsä.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Siksi, että hän on vihollistensa vallassa. Hänet vietiin pois tänä\naamuna -- puolialastomana ja puolustuskyvyttömänä. Nyt seisoo hän\nkoston tuomioistuimen edessä.\n\nPikku rouvan pää kohosi, eikä asiasta sen enempää puhuttu. Mutta\nhopeakaniini makasi sohvan alla ajattelematta vihaa tai kostoa. Se\nmuisti ainoastaan suuren kaalinlehden, jota se ei ollut ehtinyt syödä\nkaniinikopissa Kensingtonissa.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nKELLO KAHDEKSAN.\n\n\nOli seuraava päivä.\n\nBurns oli ollut ulkona varhaisesta aamusta, koettaen päästä Charles\nBrooktonin jäljille. Mutta anarkistijohtaja oli poissa, eikä kukaan\nvoinut sanoa, minne hän oli saaliineen kadonnut. Poliisilla oli\nerittäin suuri halu saada hänet kiinni, koska hänen epäiltiin tietävän\njotakin pikku Maxin äkillisestä kuolemasta. Ja Burns lietsoi tätä\nepäluuloa, saadakseen Scotland Yardin herrat kaksinkertaistuttamaan\nponnistuksensa etsinnässä.\n\nBurns oli saanut selville vain yhden asian -- nimittäin että yksi\nBrooktonin kätyreistä, Jim Fraser niminen mulatti, myös oli kadonnut\nSohon korttelista. Tämä mulatti, joka oli tunnettu ammattinyrkkeilijä,\njonka raakuutensa vuoksi oli vaikea saada tointa, kuului karkeampiin\npahantekijäluonteisiin. Hän oli syntynyt Galvestonessa, suuren Jack\nJohnsonin syntymäkaupungissa, jossa hän oli yhtä kuuluisa kuin\nhuonomaineinenkin. Vain harvat miehet maailmassa vetivät hänelle\nvertoja voimissa, mutta hänen nyrkkeilytapansa olivat kehnot ja hänen\nkeinonsa eläimelliset. Mulatin petomaisuudesta kierteli tuhansia\njuttuja. Hän sai kiittää ainoastaan voimaansa ja hurjuuttansa siitä,\nettei häntä aikoja sitten hirtetty puuhun Tennesseen metsissä\nraiskauksen ja murhan takia, Amerikan maa poltti hänen jalkojensa alla,\nja nyt oli Suuri Jim pesiytynyt Lontooseen, ruvetakseen sellaisten\naivojen kätyriksi, jotka olivat etevämmät kuin hänen omansa.\n\nFjeld huolestui kovin kuullessaan tämän, mutta Burns rauhoitti häntä.\n\n-- Charles Brookton on suuri pahantekijä, sanoi hän, mutta hän on\nsamalla kertaa jonkinlainen kunnianmies. Ja jos hän todella on\nrakastunut tyttöön, niin osaa hän kyllä pitää Suuren Jimin aisoissa.\n\nFjeld pudisti päätään.\n\n-- Rakkaus ja viha ovat läheistä sukua toisilleen, mutisi hän. Ja\nBrooktonilla on sitäpaitsi paljon kostettavaa.\n\n-- Mitä Brookton oikeastaan tietää?\n\n-- Hän tietää enemmän kuin tarpeeksi. Luulen, että hänen aavistuksensa\novat muuttuneet varmuudeksi. Hän on sitäpaitsi taiteilijaluonne\nja taiteilijat ovat yleensä julmia... Oletko tutkinut kaikki\nilmailumahdollisuudet?\n\n-- Tietysti. Hän ei ole päässyt Lontoosta sitä tietä ellei hänen ole\nonnistunut vuokrata yksityistä lentokonetta. Mutta se on melkein\nmahdotonta, sittenkun poliisi ja tullilaitos ovat alkaneet harjoittaa\ntehokasta ilmailuvalvontaa.\n\n-- Eikö mitään epäilyttäviä olioita ole näyttäytynyt miss Duncanin\nhuvilan edustalla?\n\n-- Varmasti ei. Olen palkannut erään yksityisen apulaiseni vartioimaan\nsiellä -- ollakseni sekoittamatta poliisia asian siihen puoleen. Hän on\nasettunut kaniinikopin luo ja huvitellut ruokkimalla kaniineja. Mies on\nvastikään telefonoinnut minulle ja sanonut, että hän pitää työstään.\nHän opettaa erästä kaniinia hyppäämään tynnyrin vanteen läpi...\nKaniineista puheen ollen, sinulle on saapunut valokuva kirjeen ohella,\njossa sanotaan, että se oli ihmeellisin valokuva, minkä valokuvaaja\nmilloinkaan on nähnyt. Hän haluaa nähtävästi ostaa patentin.\n\nFjeld avasi suuren kirjekuoren.\n\n-- Vai niin, sitäpä juuri ajattelinkin, mutisi hän ja ojensi valokuvan\nBurnsille.\n\nHuoneessa oli puolipimeä.\n\nSuuri skotlantilainen nousi tuolilta niin kiivaasti, ettei sitä olisi\nvoinut luullakaan miehestä, jolla oli puujalka ja puinen käsivarsi.\n\n-- Mitä saatanan metkua tämä on? sanoi hän. Näyttää aivan siltä, kuin\nkaniini palaisi tulisimmassa helvetissä. Sehän elää ja vilkuttaa\nsilmiään.\n\n-- Eipä olekaan huono patentti.\n\n-- Ei, sen uskon. Mutta siinä on jotakin kamalaa. Tuonlaatuisista\nelävistäkuvista en pidä. Se on ikäänkuin kuvattaisiin itseänsä elämää...\n\n-- Taikka _kuolemaa_!\n\nBurns katsoi häneen ihmeissään, mutta ei ehtinyt pyytää selitystä.\nPuhelin soi ja hän tarttui kuulotorveen. Syntyi pitkä keskustelu, jonka\nkestäessä Ralph Burnsin kasvot kirkastuivat.\n\n-- No, mitä se oli? kysyi Fjeld uteliaasti.\n\n-- Tietoja Scotland Yardista, vastasi Burns ja pöyhistelihe kuin\nespanjalainen kukko.\n\n-- Kuinka ne kuuluvat?\n\n-- No, Charles Brookton ajoi kello 5 iltapäivällä Edinburghin läpi\nharmaalla automobiililla. Hänen seurassaan oli eräs mulatti.\n\n-- Vangitaanko hänet?\n\n-- Ei, mutta kaksi moottoripyöräilijää kulkee hänen vanavedessään.\nHän ei voi päästä meiltä pakoon. Tarkastaja ei uskaltanut kirjoittaa\nvangitsemismääräystä häntä vastaan, eihän ole mitään todistuksia. Hänen\nmielestään Brookton ei ole syypää pikku Maxin kuolemaan ja minä myönsin\nhänen siinä olevan oikeassa. Mutta mielestäni Charles kyllä voisi antaa\npoliisille vihjauksen tavasta, jolla tuo pieni mies on murhattu. Ja\ntarkastaja suostuu epäämään häneltä passin Englannista poistumiseen,\nennenkuin hän on todistanut tässä asiassa. Niin pitkälle siis kaikki on\nhyvin ja oikein. Tunnin kuluttua saamme tietää, mihin Brookton aikoo\nyöpyä.\n\nFjeld nousi.\n\n-- Meidän täytyy kiiruhtaa, sanoi hän. Milloin lähtee\nmatkustajalentokone pohjoiseen päin?\n\n-- Kello 12 Brooklandista. Se on Edinburgissa päivän koittaessa.\n\n-- Tahdotko tilata paikan?\n\nBurns tarttui jälleen puhelimeen.\n\nMutta Fjeld nojausi taaksepäin tuolissaan, sytytti uuden havannan ja\nalkoi miettiä. Ei -- hän ei miettinyt hän uneksi. Kahdesta kylmästä,\nkirkkaasta, harmaista silmistä -- puhtaasta, ylväästä ja ankarasta\nnaisesta, jonka aivoissa ja sydämessä asui vain yksi ainoa ajatus.\n\nJa kuitenkin muisti hän pienen hymyn, heikon punastuksen, haparoivan\nja epävarman eleen, joka muistutti siitä, että hän oli nainen, ja että\nehkä syvällä hänen sydämessään uinui tunne, toive, rukous...\n\nSitten nousi hän nopeasti.\n\nKaniini tuli hoiperrellen sisään verannalta. Se katsoi hämmentyneenä\nympärilleen. Sitten se meni eräälle matolle ja pani maata.\n\n-- Merkillinen kaniini, sanoi Burns, lakattuaan telefonoimasta. Se\nnäyttää ihan siltä, kuin alkaisi se sädehtiä. Onko sen ihossa fosforia?\nSe lienee valoasäästävä. Luulenpa sen sytyttäneen yölamppunsa ja\nmenneen nukkumaan.\n\nSe on kuollut, sanoi Fjeld. Kuinka paljon on kello?\n\n-- Kello on kahdeksan.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nSÄKISSÄ.\n\n\nKun Isabella Duncan heräsi pitkällisestä tainnostilastaan, oli hän\npimeässä. Hän koetti liikkua, mutta kohtasi vastarintaa joka taholla.\nHänen päätään särki ja hänen toisessa kädessään oli jotakin vikaa.\n\nSitten hän äkisti muisti kaiken: puhelimen ja vaatteen, joka\nkiedottiin hänen päänsä ympärille sekä eetterin hajun -- kuinka hänen\nsilmänräpäykseksi oli onnistunut irroittautua vihollisensa otteesta\nsekä iskeä isku suuriin, leveisiin ja mustiin kasvoihin.\n\nMutta tähän loppuivat hänen muistonsa. Hän liikahti jälleen ja aikoi\nhuutaa, mutta malttoi mielensä. Hän oli vihollistensa vallassa ja nyt\noli saatava täysi varmuus, ennenkuin hän toimi... Ah, tuo herkeämätön\nsurina hänen allaan, se oli kuin ompelukoneen surinaa... Niin, nyt\nymmärsi hän sen. Hän makasi erittäin nopeasti kiitävän automobiilin\npohjalla.\n\nSangen varovaisesti hän hapuili hamettaan -- ja huomasi\nällistyksekseen, että hän oli puettu ohueen yöpaitaan.\n\n-- Luulen hänen alkavan tulla tajuihinsa, kuuli hän äkkiä paksun äänen\nsanovan. Mies oli amerikalainen ja hänen äänessään oli uskomattoman\nraaka sointu, joka pöyristi Isabellaa.\n\n-- Se on mahdollista, kuuli hän toisen sanovan ja kuuli Brooktonin\näänen. Mutta annos jonka hän sai, pitää hänet kyllä nukuksissa yhden\ntunnin.\n\nSen jälkeen syntyi pitempi vaitiolo.\n\n-- Onpa siinä hauska naikkonen, kuuli hän amerikalaisen sanovan. Hänen\noikea kätensä, lempo soikoon, lyö kuin höyryvasara. Minusta vuotaa\nvielä verta kuin härästä. Mutta odotapa, kyyhkyläinen, myöhemmin\njuttelemme uudelleen.\n\nIsabella Duncanin täytyi purra hampaansa yhteen, ollakseen huutamatta\nsäikähdyksestä. Mikä kauhea välikappale olikaan tuo, jota hänen ennen\nniin uskollinen ihailijansa oli käyttänyt. Nyt kuuli hän jälleen\nBrooktonin äänen.\n\n-- Tämä on minun asiani, sanoi hän kylmästi. En kärsi sinun ollenkaan\nsekaantuvan siihen. Sinä saat palkkiosi ja sillä hyvä.\n\nToinen murahteli, mutta ei sanonut mitään.\n\nSitten taukosi keskustelu. Tunti kului toisensa jälkeen.\n\nIsabella koetti tehdä itselleen tirkistysreijän. Hän käytti kynsiään\nmitä suurimmalla varovaisuudella, mutta säkkikangas oli ihan uutta ja\nläpitunkematonta.\n\n-- Onko tuo Edinburg? kuuli hän äkkiä amerikalaisen sanovan. Emmekö\npysähdy sinne? Kurkkuani kuivaa niin, että tuskin voin pitää kieltäni\noikeinpäin suussani.\n\n-- Olemme perillä kahdenkymmenen minuutin kuluttua, sanoi Brookton\nkuivasti.\n\nIsabella alkoi hengittää helpommin. Hänen sydämensä rupesi jälleen\ntyöskentelemään. Nyt ymmärsi hän, että Charles Brookton aavisti hänen\nsalaisuutensa. Mutta hän ei pelännyt häntä. Hän ei pelännyt kuolemaa\n-- hän, joka oli houkutellut valolta sen kaikki salaisuudet ja\nleikkinyt kuolettavilla säteillä... Sitten tuli hän äkkiä ajatelleeksi\nnorjalaista lääkäriä, joka oli pelastanut hänet Brooktonin ensimäisestä\npäällekarkauksesta. Hän oli näkevinään hänen voimakkaat kasvonsa\nsuurine, mutta säännöllisine piirteineen ja kirkkaine, älykkäine\nsilmineen. Miehen koko käytöksessä oli valtijaan ylevää rauhallisuutta,\njokainen lihas, jokainen piirre puhui miehuudesta ja voimasta, ja hänen\nsilmiensä sisimmästä loisti seikkailu -- suurten elämyksien, uusien\npaikkojen, uusien ihmisten ja uuden luonnon kaipuu.\n\nMaatessaan siinä kokoonkyyristyneenä pimeässä tunsi Isabella sydämensä\nsykkivän. Tulisiko seikkailu koskaan hänen luokseen -- hänen, joka oli\nelänyt ainoastaan suurille aatteillensa? Ah, hän istui Vestan ikuisen\ntulen ääressä ja vartioi ikuista loimua ihmisten ajatuksissa -- hän\nhoiti valon rikkautta sinä puhtaana papittarena, mikä hän oli, ja\nelämän ja kuoleman säteet virtasivat hänen valkoisista käsistään.\n\nÄkkiä hän jäykistyi. Hän tunsi kuinka kylmä hiki virtasi hänen\nruumiistaan. Hänen isänsä -- kuinka hänen kävisi?... Hänen _täytyi_\npäästä takaisin Lontooseen. Rääkätty vanhusparka, joka istui siellä\nikäänkuin jumalan kuvan irvikuva, julmien ihmisten leikkelemänä\nja raatelemana. Hän istui odottamassa tytärtään -- hiljaa ja\nkärsivällisesti -- tuo ylväs vanhus, jolla oli Venäjän keisarillista\nverta suonissaan, mutta jonka oli täytynyt kärsiä kaikki bolshevismin\nkauhut. Ja Isabella kirosi itseään siitä, että oli tunteellisuuden\npuuskassa säästänyt Charles Brooktonin -- koska uskoi häntä, kun hän\npuhui rakkaudestaan. Hän oli siis lopultakin vain heikko, hempeä nainen\nepäilyksineen, ominetuntoineen ja tunteellisuuksineen... Isabella\nväänteli käsiään ajatellessaan vanhaa, sokeaa miestä, joka vapisevin\nhuulin kuiskaili hänen nimeään. Hänen täytyi päästä takaisin, maksoipa\nse mitä tahansa.\n\nAutomobiili pysähtyi nytkähtäen. Hän kuuli Brooktonin vaihtavan\nmuutamia sanoja ohjaajan kanssa. Sitten hänet kannettiin johonkin\ntaloon ja laskettiin lattialle. Naru katkaistiin ja voimakas käsi\ntarttui säkin toiseen päähän sekä kirjaimellisesti kaatoi hänet ulos.\n\nVaistomaisesti kokosi Isabella yöpuvun paljaiden jäsentensä ympärille\nsekä sulki silmänsä häpeästä ja raivosta.\n\nSitten hän nousi äkkiä. Hänen runsas, tuhankarvainen tukkansa valahti\nuhkeille olkapäille, kun hän vetäytyi huoneen pimeimpään soppeen.\n\nHän oli pienessä, kurjasti kalustetussa majassa, kahden kesken kolme\nkyynärää pitkän jättiläisen kanssa, jolla oli karkeat, raa'at piirteet\nja turpeat huulet.\n\n-- Vai niin, pikku neiti on nyt herännyt, ärisi hän ihastuneena ja\nhänen pienet, pyöreät silmänsä hehkuivat himosta. Olette varmaankin\nväsyksissänne, sanoi hän liioitellun kohteliaasti, ettekö halua mennä\nmaata?\n\n-- Elukka, sanoi Isabella tyynesti, menkää tiehenne.\n\nNuoren naisen puheensävyssä oli sellaista inhoa ja hänen sanoissaan\nsellaista voimakasta hallitsijantahtoa, että teksasilainen sekasikiö\ntahtomattaankin taivutti niskaansa.\n\nMutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäyksen.\n\nHän astui sanaakaan sanomatta Isabellaa kohden.\n\n-- Brookton, kirkaisi tyttö.\n\n-- Hän on mennyt tiehensä, irvisteli mulatti ja ojensi gorillamaiset\nkäsivartensa häntä kohden.\n\nSilloin kuului laukaus ja Isabella vaipui pyörtyneenä lattialle.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nSANDERSONIN ONNETTOMUUS.\n\n\nSotilas Sanderson seisoi käsiään hieroskellen vahtiteltan vieressä\nBurnt Islandin suurella lentokentällä. Oli auringonnousun aika ja kelpo\nskotlantilaisesta tuntui, huolimatta hänen vahvoista vaatteistaan,\nettä oli kirotun kylmä. Usva seisoi paksuna muurina ja vastusti\nnousevan auringon kovia yrityksiä särkeä sen sitkeätä kosteutta.\nSanderson kiroili itsekseen, sytytti piippunsa ja loi silloin tällöin\ntutkistelevan katseen ilmaan, jossa muuan ilmapallo tuskin näkyi sadan\njalan korkeudesta. Oli ollut tyyni yö, mutta Sanderson oli silloin\ntällöin tuntevinaan ikäänkuin vienon länsituulen henkäyksen kylmässä\nilmassa.\n\nPienelle tähystysilmapallolle oli tapahtunut jotakin erikoista. Se\noli kytketty maahan teräsköydellä, joka oli kiinnitetty kelaan. Kun\nse edellisenä iltana piti kiskottaman maahan ja tyhjennettämän, oli\nkela reistaillut niin, ettei asiantunteva mekaniikkokaan ollut voinut\nsille mitään. Ja kun tuli pimeä, herkesi ilmailija työskentelemistä\ntuon vastahakoisen koneen kimpussa ja antoi pallon hoitaa itsensä\nhiljaisessa yössä.\n\nMutta sotilas Sandersonin oli käsketty pitää tarkasti varalta,\nnousisiko myrsky.\n\nÄkkiä yksinäinen vartija heristi korviaan. Jostain lähettyviltä kuului\nlaukaus. Ja usva vahvisti ääntä, niin että se varhaisena aamuhetkenä\nkuulosti ihan pelottavalta. Oikeastaan ei se kuulunut häneen ollenkaan.\nKaikki, mikä tapahtui hänen vartioimisalueensa ulkopuolella, oli\nhänelle aivan yhdentekevää. Sotilaana, mutta ei ihmisenä. Ja Sanderson\noli utelias. Hän oli kyllä kuullut laukauksia ennenkin maailmassa,\nmutta tätä aamun sarastaessa ammuttua laukausta hän ei voinut ymmärtää.\nLuoden viimeisen silmäyksen palloon, joka näytti voivan kaikin puolin\nhyvin, pani hän kovan patruunan kivääriinsä ja läksi kevyin jaloin\nkävelemään sille suunnalle, mistä laukaus oli tullut. Hän kuuli kovia\nääniä, mutta sitten hiljeni kaikki.\n\nSanderson käveli aina suurelle tielle saakka, missä pieni maja\nkiinnitti hänen huomiotaan. Ovi oli avoinna. Hän loi silmäyksen tuohon\npieneen huoneeseen, se oli tyhjä. Mutta Sanderson kiinnitti vähemmän\nhuomiotaan tähän seikkaan, kuin niihin tuoreisiin verijälkiin, jotka\njohtivat toiselta nurkalta rapulle. Niin, hän saattoi seurata niitä\naina tielle saakka.\n\nJa mikä tuo oli? Eikö tuossa ollut suuri, harmaa auto, joka miltei\nkatosi sumuun?\n\nSotilas Sanderson katseli ympärilleen, rehellisillä kasvoillaan\nkuvaamattoman hullunkurinen hämminki. Maja oli tyhjä, automobiili oli\ntyhjä, mutta veriset jäljet puhuivat selvää kieltä. Kaikki haiskahti\nrikokselta. Sanderson tunsi äkkiä olevansa juuri kuin meksikolainen\nverikoira, joka on saanut verisen vaatekappaleen haisteltavakseen. Hän\nei huomannut, että heikko tuulenhenki alkoi puhaltaa usvaa pois ja että\nilmapallo näkyi selvemmin sekä että se kiemailevasti asettui kallelleen\nlänsituulen sylissä.\n\nSitävastoin hän iloksensa kuuli moottoripyörän etäistä toitotusta.\nApua oli tulossa. Sanderson astui keskelle tietä ja nosti ylös\nkätensä, niinkuin poliisikonstaapeli Fleet Streetillä. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä suhahti suuri Henderson salaperäisen majan edustalla\nolevalle pihalle.\n\n-- Oletteko nähnyt harmaata automobiilia? kysyi kulettaja ja hyppäsi\nalas, samalla kun matkustaja, suuri, voimakas mies juoksi hyljätyn\nauton luokse. Nähdessään, että se oli tyhjä, kääntyi hän sotilaan\npuoleen.\n\n-- Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän. Sandersonin mielestä miehen\nääni oli liian käskevä siviilimiehen ääneksi.\n\nSen vuoksi hän ei viitsinyt vastata, vaan viittasi ainoastaan majaan.\n\n-- Scotland Yardista, sanoi moottoripyöräilijä anteeksipyytäen, toisen\ntutkiessa verijälkiä, joita hän seurasi puoliksi ryömien.\n\nSitten hän nousi.\n\n-- Mihin johtaa tämä polku? kysyi hän.\n\n-- Armeijan lentokentälle.\n\n-- Kuulutteko te sinne?\n\n-- Kuulun.\n\n-- Tulitteko tänne tätä tietä?\n\n-- En, kuljin tuon metsän laitaa. Se käy pikemmin.\n\n-- Onko siitä kauan, kun kuulitte laukauksen?\n\n-- Luullakseni seitsemän tai kahdeksan minuuttia.\n\n-- Siinä tapauksessa he eivät voi olla kaukana, sanoi kookas mies\nseuralaiselleen. Laukaus on ammuttu hökkelin avoimesta akkunasta.\nLuoti on osunut huoneessa johonkin ja sitten porautunut seinään. Se ei\nvoi olla vaarallinen haava. Te voitte nähdä jäljet tässä hiekassa --\nhe ovat kantaneet taakkaa välissään ja perimmäinen mies on jättänyt\nverijälkiä.\n\nSanderson tuijotti ihmeissään.\n\n-- He ovat siis lähteneet lentokentälle, jatkoi kookas mies. Onko\nsiellä vartioita?\n\nSkotlantilainen kalpeni.\n\n-- Minä olen vahdissa. Kuulin laukauksen ja luulin...\n\nEi ainoakaan elävä ihminen saanut koskaan tietää, mitä sotilas\nSanderson luuli... Sanat hyytyivät hänen huulillaan, niinkuin lämmin\nihra jääpalasen päällä.\n\n-- Ilmapallo, mutisi hän kauhuissaan... ilmapallo...\n\nKaikkien silmät kääntyivät pieneen ilmalaivaan päin, jonka nähtävästi\noli vallannut halu lähteä liikkeelle. Se nousi majesteetillisena yli\npuiden latvojen. Ja aamuaurinko tunkeutui läpi usvan katsellakseen sen\nkomeata lentoa. Mutta mitä se oli? Gondoolissa ei istunut ketään, mutta\nse hinasi perässään pitkää köyttä ja köyden alapäässä leijaili säkin\nkaltainen esine avaruuden halki.\n\nVoihkien alkoi Sanderson juosta ja toiset seurasivat jälestä. Muutamia\nminuutteja myöhemmin he seisoivat ilmapallon kiinnityspaikalla.\n\n-- Joku on irroittanut koukun vararenkaasta ja päästänyt kelan auki.\nVoi, mikä onnettomuus! Minut ammutaan.\n\nKookas mies ei voinut olla hymyilemättä.\n\n-- Mutta säkki, kysyi hän, mitä siinä on?\n\n-- Minä annan palttua säkille!... Se ei ole ohjesäännön mukaista.\n\nSilloin löi kookas mies otsaansa.\n\n-- Tiedättekö, mitä säkissä on, Smith? Isabella Duncan siellä makaa,\nniin totta kuin nimeni on Fjeld. Voi tuota saatanan roskajoukkoa!\n\n-- Mitä nyt teemme?\n\nTohtori Fjeld suoristihe.\n\n-- Jos te pidätte huolta Brooktonista, sanoi hän, niin minä otan\najaakseni ilmapalloa takaa. Täällä on varmaan lentokone läheisyydessä.\n\n-- Tuolla vajassa on 250 lentokonetta, sanoi Sanderson ja väänteli\nkäsiään.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nILMARETKI.\n\n\nScotland Yardin pieni moottoripyöräilijä oli aivan pyörällä päästään.\nHän oli saanut määräyksen ajaa takaa harmaata automobiilia, jolla oli\nse ja se numero, sekä pidättää Charles Brookton todistamaan eräässä\nrikosasiassa. Mutta hän ei ollut kuullut mitään nuoresta naisesta, eikä\nhäntä liioin ollut esitelty tuolle kookkaalle tohtorille, joka muitta\nmutkitta oli hypännyt hänen moottoripyörälleen Edinburghissa. Hän oli\ntosin vedonnut Ralph Burnsiin, mutta mahdotontahan oli tietää...\n\nHän oli tietysti vastustanut -- mutta varsin heikosti. Ei ollut\nviisasta joutua riitoihin miehen kanssa, joka oli suuri kuin talo, ja\njonka silmissä oli vaarallinen loiste.\n\nJa sitten tuo ilmapallo juttu!... Hän ei pitänyt siitä, mutta siinä oli\nkieltämättä romantiikan tuoksua. Ja uudenaikaiset salapoliisit eivät\nvoi olla tulematta hieman romanttisiksi aikana, jolloin kirjoitetaan\nvähintään 365 salapoliisiromaania vuodessa.\n\nMutta kun ulkomainen tohtori muitta mutkitta syöksyi vajaan\nanastaakseen yhden valtiolle kuuluvista lentokoneista, alkoi\nhän vastustaa suuremmalla voimalla. Ja nyt sai hän kannatusta\nSandersonilta, joka arveli, että hänen oli herätettävä\nvahtipalveluksessa oleva upseeri luvan pyytämistä varten.\n\n-- Älkää puhuko pötyä, sanoi tohtori tyynellä ja varmalla tavallaan.\nEikö yhtä valtion ilmapalloista ole varastettu ja eikö meidän\nvelvollisuutemme ole koettaa saada se takaisin? Ja ettekö te itse\nollut ilmapalloa vartioimassa?... Sanderson ei pitänyt viimeisestä\ntodisteesta ja hänen vastustuksensa kävi heikoksi ja epäröiväksi, sillä\nvälin kun tuo lemmon tohtori tottunein käsin tutkisteli pientä Handley\nPage-raceria.\n\n-- Kiiruhtakaa takaisin suurelle tielle, sanoi Fjeld yhä vielä\nepäröivälle salapoliisille ja pitäkää harmaata autoa silmällä. Jos\noikein tunnen Brooktonin, on hän jo matkalla Lontooseen. Hänen mukanaan\non pitkä, voimakas mulatti, nimeltä Jim Fraser, joka ymmärtääkseni on\nlievästi haavoittunut vasempaan käsivarteensa.\n\n-- Mutta kuka oli ampuja...?\n\n-- Brookton, vastasi Fjeld kärsimättömästi. Hän antoi ystävälleen\npienen opetuksen. He olivat eri mieltä herrasmiehen käyttäytymisestä\nnaisia kohtaan. Mutta nyt voitte vangita heidät molemmat, sillä nyt\novat he anastaneet valtion omaisuutta.\n\nSalapoliisi aikoi väittää vastaan, että oli olemassa muitakin, jotka\ntekivät itsensä vikapäiksi samanlaiseen lainrikkomukseen, mutta hän ei\nsaanut sanoja suustaan, sillä vaaleanverinen jättiläinen näytti tällä\nhetkellä siltä, kuin olisi hän voinut syödä pieniä lapsia.\n\nHän oli vetänyt lentokoneen ulos vajasta. Se oli pitkänmatkan kone\nhyvin suurine säiliöineen, joka oli partaitaan myöten täynnä bentsiiniä.\n\n-- Se on meidän paras koneemme, sanoi Sanderson salaa ylpeillen...\nMutta tuolta tulee kapteeni!\n\nFjeldkin oli äkännyt virkapukuisen henkilön, joka hyvin nopeasti\nlähestyi lentokentän toiselta puolelta. Hän nousi koneeseen ja pani\nitsetoimivan starttaajan käyntiin...\n\n-- Odottakaa, huusi Sanderson.\n\n-- Se ei pälkähdä päähänikään, sanoi Fjeld kiukkuisesti. Sanokaa\nkapteenille tohtori Fjeldiltä sellaisia terveisiä, että minä tuon hänen\nilmapallonsa takaisin.\n\n-- Pysähtykää, karjui Sanderson kiväärinsä kohottaen, muutoin ammun!\n\n-- Pois tieltä pyssymies, sanoi Fjeld ja lisäsi jotain muutakin, joka\nkuitenkin hukkui propellin kolinaan, jonka jälkeen pieni, upea kone\nsyöksyi eteenpäin kumipyörällään.\n\nSanderson ampui näön vuoksi, mutta varoi osumasta. Minuutin kuluttua\nosoitti pienen lentokoneen keula suoraan itää kohden, mihin ilmapallo\noli kadonnut taivaanrannalle.\n\nKapteeni saapui nyt perille. Hän oli unissaan ja raivoissaan, eikä\nymmärtänyt koko asiasta mitään. Hän tuomitsi sotilas Sandersonin\nyhdeksi viikoksi pimeään arestiin ja kiroili niin, että se saattoi\nkuulua aina Leithiin saakka.\n\nTämän panoksen purettuaan hän meni aamukahville, salapoliisin\nkävellessä syviin ajatuksiin vaipuneena moottoripyöränsä luo. Kun hän\nsaapui majan kohdalle, oli harmaa auto kadonnut. Se ei kuitenkaan\ntehnyt häneen suurtakaan vaikutusta, sillä 40 hevosvoimaisen Wolseleyn\nja 190 sm pituisen mulatin ei ole helppo kadota, vaikkapa koko\nSkotlanti on heidän käytettävänään. Onnettomuutta ennustavasti nauraen\nja luoden viimeisen silmäyksen katoavaan lentokoneeseen, joka nyt\nnäytti kärpäseltä, nousi lainpalvelija Hendersoninsa selkään. Mutta\noiva kone kieltäytyi noudattamasta käskyjä. Hän polki ja uurasti niin,\nettä hänen kasvonsa kävivät sinisiksi, ja ajatteli kaikkea muuta kuin\nystävällisiä ajatuksia aamukasteesta. Mutta lähemmin tutkiessaan hän\nhavaitsi, että yksi tärkeimmistä ruuveista oli kadonnut.\n\nPikku mies joutui nyt aivan pois suunniltaan. Hän alkoi viskellä\njoukottain mitä valituimpia skotlantilaisia kirouksia niiden puiden\nväliin, joiden keskellä John Knox kerran oli vaeltanut.\n\nHampaitansa kiristellen hän sitten vyörytti raskaan moottoripyörän\nohi vanhan Roslynin linnan, jossa Maria Stuart ennen maailmassa oli\nrakastanut yksisilmäistä ja punatukkaista Boothwellin jaarlia. Myöhään\nsaapui hän vihdoin Burnt Islandin pieneen hiilikaupunkiin, jonka\npuhelimessa ja lennättimessä hän pani toimeen sellaisen metelin, että\nhiki haisi vielä monta päivää jälkeenpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Charles Brookton ajoi kaikessa rauhassa takaisin Lontooseen.\nKun auto kulki Newcastlen läpi, oli se maalattu vihreäksi ja Yorkin\nluona se oli musta kuin onnettomuus. Suuri Jim Fraser oli iholtaan\nkäynyt hiukan valkoisemmaksi, mutta oli vastapainoksi saanut ryppyjä\nja valkoisen parran sekä muistutti Methusalemia hänen viimeisinä\nelinvuosinaan.\n\nIkä nähtävästi rasitti häntä. Hänellä oli lihashaava käsivarressaan ja\ntuon tuostakin hän murahti jotakin sen kivistämisestä ja ettei ollut\nhyvinkään ystävällistä kohdella toveria sillä tavalla.\n\nMutta Brookton ei kuunnellut, mitä hän puhui. Hän istui syviin\najatuksiin vaipuneena. Oli kuin olisi ilma hänen ympärillään ollut\ntäynnä valittavia molli-säveliä. Hänen toivoansa ja kaihoansa\nparhaillaan haudattiin. Hän oli muutamina vaivaisina hetkinä kuullut\nrakkauden kevätlaulua sydämessään, mutta nyt oli kaikki ohitse.\n\nIsabellan kauhistuneet silmät, kun he uudelleen pistivät hänet säkkiin,\nkiusasivat häntä. Sanaakaan ei hän ollut sanonut, vain tuijottanut\nhäneen, kietoessaan yöpukua kauniin ruumiinsa ympärille. Ei mitään\nrukousta, ei valitusta!... Mikä ylpeä ja kauhea nainen! Hänen täytyi\nkuolla.\n\n-- Annoin hänelle joka tapauksessa yhden edun, mutisi hän ja kietoi\nväristen vaipan tiukemmasti ympärillensä, loihtien samalla esiin\nviimeisen muistamansa kuvan ainoasta naisesta, jota hän milloinkaan oli\nrakastanut -- kuvan, joka leijaili edestakaisin sinisessä eetterissä.\n\n\n\n\nXXX.\n\nLENTO POHJANMEREN YLI.\n\n\nVähän yli 1000 metrin korkeudessa tapahtui merkillinen kilpalento\nirtipäästetyn tähystyspallon ja lentokoneen välillä. Tähän korkeuteen\npäästyä kohtasi onnellista ilmapalloa, jota nyt ei teräsköysi\npidättänyt, raikas tuulahdus, joka kantoi sen sylissään korkealla yli\nPohjanmeren lakkapäisten laineiden.\n\nSe ei ollut mikään tavallinen, tavallisella yksinkertaisella\nhiilikaasulla täytetty pallo Edinburghista. Se juokseva aine, mikä\npullisti palloa, oli uusi keksintö ilmateknillisellä alalla ja antoi\npallolle uskomattoman kestävyyden.\n\nAurinko paistoi sen keltaisiin kylkiin, ja kun Fjeld vähitellen\nlähestyi pakolaista, näytti tämä itsekin pieneltä auringolta, joka\noli täynnä elinvoimaa ja kaikki lihakset jännittyneinä. Kuin elävä\nolento oli se -- titaani, joka on matkalla ikuista valoa kohden --\nniin, taivaan valloittaja liitossa kaikkien kapinallisten valtojen\nkanssa: pois Skotlannista, pois teräskahleista, pois kaikkien noiden\nloistavien herrojen luota, joilla on kartat ja kiikarit. Nyt se kulki\nomia teitään, hei, kuinka se lensikään!\n\nKului toista tuntia, ennenkuin Fjeld saavutti karkulaisen. Hän näki\nilokseen, että ilmapallo edelleen oli erinomaisen liikuntakykyinen.\nSiinä ei vielä näkynyt mitään kokoonkutistumisen merkkiä. Toiveet\nNorjan rannikolle pääsemisestä olivat vielä hyvät.\n\nMutta oliko Isabella Duncan siihen aikaan elossa, oli toinen kysymys.\nNäytti siltä, että roistot olivat sitoneet hänet kiinni hyvin\nhuolellisesti. Ja säkin asennosta päättäen oli hänen päänsä ylöspäin.\n\nFjeld ei uskaltanut lähestyä pitkää teräsköyttä, joka kamalasti heilui\nedestakaisin. Hän ajatteli kauhulla sitä silmänräpäystä, jolloin\nilmapallo kulkisi yli Norjan tunturien ja ihmisankkuri paiskautuisi\njotakin kallionkylkeä vastaan.\n\nHänen ei koskaan tarvitsisi käyttää kylmäverisyyttään niinkuin nyt.\n\nTuuli pysyi voimassaan ja kompassi osoitti suoraan itään. Ilma oli\nkirkas ja tähystys hyvä. Syvällä allansa hän näki pienen lastun\nlaineilla -- se oli suuri Amerikan-laiva, ja kohta sen takana hän näki\nprikin, joka näytti valkoiselta pilkulta tummansinistä merta vastaan\nkatsottuna.\n\nJa kas, noin kahden tunnin kuluttua lähdöstä nousi Norjan rannikko\nnäkyviin taivaanrannalla. Siellä olivat Ryfylken korkeat tunturit\nvalkoisine lumireunuksineen. Siellä oli Utsire, joka seisoi kuin\nkiinnipuristettu nyrkki aaltovaahdon keskellä, ja siellä näkyi\nHvidingsön majakka ohuena valkoisena viiruna.\n\nKauempana näkyivät Jäderenin kedot suurena keltaisen ja viheriäisen\nvärisenä peitteenä. Hänellä oli onni matkassaan, he kulkivat suoraan\nJädereniä kohden. Monta vuotta takaperin oli Trygve Gran ensimäisenä\nPohjanmeren-lentäjänä laskenut maihin juuri tällä hiekkarannalla.\n\nNyt oli toimittava.\n\nTähystyspallo ei osoittanut ollenkaan halua lähestyä maata. Se näytti\npäinvastoin tahtovan leijailla yli sekä Norjan että Ruotsin, sillä nyt\noli se vapaa ja juuri nyt oli leikki alkanut!...\n\nFjeld, joka oli vähentänyt koneensa vauhtia, jotta ei joutuisi liian\nkauvas ilmapallosta, nousi noin 50 metriä seuralaisensa yläpuolelle,\nveti esiin revolverinsa ja lähetti koko luotivaraston ilmapallon läpi.\n\nMutta oli kuin olisi tähystyspallo karistanut luodit pois. Se\nvaipui vähän, mutta ei niin paljoa, että sen olisi huomannut. Maa\nlähestyi lähestymistään, Fjeldin pommittaessa härkäpäistä ilmapalloa\nrevolverillaan. Mutta sitten hän epätoivokseen näki, ettei hän tällä\ntavoin saisi palloa laskeutumaan Jäderenin pehmeälle hiekalle.\n\nSilloin sattui hänen katseensa terästankoon, joka nähtävästi kuului\nkoneistoon, ja joka oli unohtunut lentokoneen pohjalle. Hän tarttui\nsiihen, sovitti sen revolverin suuhun ja ohjasi lentokoneensa rohkealla\nliikkeellä suoraan kohti kovasti kallellaan olevan ilmapallon yläosaa.\nNoin kymmenen metrin päästä hän revolverillaan ampui uuden ammuksensa\nsuoraan tuohon keltaiseen päällykseen. Hän näki suuren repeymän\nsilmäräpäyksessä avautuvan, jonka jälkeen hän ohjasi poispäin tuon\nhaavoittuneen hirviön luota.\n\nIlmapallo näytti äkkiä niin raskaalta ja kömpelöltä. Sen kyljet kävivät\nrempalleen, eikä niillä ollut samaa kauniisti paisuvaa muotoa kuin\nennen.\n\nOli kuin olisi se joutunut äkillisen väsymyksen valtaan. Se ei enään\nvälittänyt kapinasta eikä vallankumouksesta. Nyt se äkisti kaipasi\nlepoa. Se hengästyi ja kapusi maata kohden -- ei nopeasti, vaan\ntasaisesti liukuvassa linjassa. Maa tuli yhä lähemmäksi... Fjeld\nsaattoi jo erottaa hyrskyt. Hän oli saanut ilmapalloon eloa, mutta\nkunhan se nyt ei vain menisi maahan liian nopeasti!...\n\nSäikähtäen hän näki, kuinka ilmapallon päällyksessä oleva repeymä kävi\nyhä suuremmaksi sen luikerrellessa kohden syvyyttä. Matkaa oli vielä\njäljellä muutamia satoja metrejä, ja jos se laskeutuisi liian nopeasti,\nputoaisi se suoraapäätä hyrskyjen keskelle.\n\nMutta ilmapallo oli kokonaan luopunut taistelusta. Sillä ei enään ollut\nmitään sanomista. Se vaipui vaipumistaan ja samassa silmänräpäyksessä,\nkun Fjeld laski maihin hiekkarannalla, näki hän säkin koskettavan\nveteen yli 100 metrin päässä maasta ankarimpain hyrskyjen keskellä.\nSiis olivat kaikki hänen ponnistuksensa lopultakin turhat!\n\nNäytti siltä, kuin olisi kuolevassa ilmapallossa ollut jokin tunne\nmatkustajaansa kohtaan. Se teki viimeisen epätoivoisen tempauksen ja\nveti säkin suunnattomalle aallonharjalle sekä siitä aina rannalle\nsaakka, missä Fjeld seisoi valmiina veitsi kädessä leikatakseen poikki\nsen nuoran, jolla säkki oli teräsköyteen kiinnitetty.\n\nIlmapallo vyöryi eteenpäin yli rannan, teki muutamia suonenvedon\ntapaisia hyppäyksiä ja lyyhistyi sitten aivan läjään.\n\nMutta jännityksestä vavisten otti Fjeld säkin olalleen ja meni pieneen\ntähystyshuoneeseen, missä hänet vastaanotti tullivirkamies, joka perin\nepäluuloisesti katseli hänen säkkiään.\n\n-- Onko siinä tullinalaista tavaraa?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Mitä siinä sitten on?\n\n-- Ihminen!\n\nJa tohtori Fjeld ryhtyi vapisevin käsin avaamaan niitä nahkahihnoja,\njoilla säkin suu oli sidottu.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nTULLIVIRKAMIEHEN ASUNNOSSA.\n\n\nNorjalainen tullivirkamies Solessa ei ollut mikään Erling Skjalgen.\nHän ei odottanut enempi \"Ormen Langea\" kuin Olav Trygvasoniakaan. Sitä\nvastoin oli hän alati tähystelemässä whiskyä. Tästä elähyttävästä\nnesteestä oli kieltolain voimaanastumisen jälkeen tullut taivaallinen\nmanna Norjan kansalle. Kun vesitie suljettiin, kävi uudenaikaiseksi\nkoettaa ilmatietä. Ja nyt satoi whiskyä kuin mannaa alas taivaasta\nSitä tuli suurissa tynnyreissä, hyvin pakatuissa laatikoissa.\nSitä löydettiin mitä kummallisimmista paikoista. Kerran putosi\nhäränpää, täynnä puhtainta whiskyä, Galdhöpiggeniin juuri kun muuan\nmatkailijaseurue istui siellä juomassa mehua ja vettä kuljettajansa\nkanssa. Kun seurue saapui Spiterstuleniin, olivat he kaikki\ntuntemattomiksi saakka iloisia ja irti maasta. Toisella kertaa liukui\nkokonainen uiva whiskytelakka jättiläisilmalaivasta suoraapäätä Piperin\nlahteen. Oli pimeä yö, ja koska asianharrastajia oli paljon, eivät\nwhiskysäiliöt kärsineet mitään vaurioita.\n\nIlmatullivirkamiehillä oli paljon puuhaa näistä janoiselle Norjan\nkansalle tuoduista lahjoista. Ja aivan luonnollista oli, että he\ntunsivat epäluuloa kaikkia ja kaikkea kohtaan.\n\nTämä Jäderenin tullivirkamies siis uskoi (salaisella ilolla), että\ntässä oli whiskylähetys, vaikka sen tapaiset kuljetukset yleensä olivat\npimeyden töitä.\n\nHän siis peräti hämmästyi kuullessaan, että säkissä oli ihminen.\n\nElävät ihmiset ovat yleensä tullivapaat, mutta kuinka oli laita\nkuolleiden ihmisten?\n\nHän lausui heikon virkamiesmäisen epäilyksen tässä suhteessa.\n\nMutta kookas mies ei kunnioittanut häntä vastauksella. Hän seisoi\nkumartuneena säkin yli -- ja mitä se oli? Tullivirkamies oli kaatua\nselälleen säikähdyksestä, sillä säkin suussa hän näki naisen kasvot.\nNe olivat kalmankalpeat ja silmät olivat kiinni... Kalman väri oli\nlevinnyt tuohon vaaleakassaiseen päähän, mutta koskaan ei nuori\ntullivirkamies ollut nähnyt niin kaunista Stavangerissa taikka sen\nympäristöissä.\n\n-- Kuollutko? kysyi hän vapisevalla äänellä.\n\nMutta toinen ei vastannut. Hän käyttäytyi kuten se, jolla on hyvin\nkiire. Ja tullivirkamies jäi seisomaan suu avoinna, kun naisen ruumis\ntuli ulos säkistä ja osoittautui olevan puettu vain yöpukuun.\n\n-- Huopapeite, komensi mies.\n\nTullivirkamies meni noutamaan ainoan, mikä hänellä oli, ja katseli\nmielenkiinnolla, kuinka lentäjä kääri naisen huopaan ja alkoi vierittää\nhänen puoliksi jäykistynyttä ruumistaan edestakaisin lattialla.\n\n-- Konjakkia, huusi vieras.\n\nTullivirkamies nauroi hetken vakavuudesta huolimatta.\n\n-- Ei ole -- virallisesti.\n\n-- No, antakaa sitten helvetissä minulle sitä yksityisesti.\n\nLain nuori vartija empi hiukan, mutta sitten meni hän lattiassa olevan\nluukun luo ja pisti päänsä tilapäiseen kellariin. Hetkisen kopeloituaan\nerilaisia pulloja, hän veti hiukan pölyisen pullon päivänvaloon.\n\n-- Bisquet Dubouche Imperial, kolme tähteä, luki hän ylpeästi.\n\nMies ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan. Säälimättömästi löi hän\npullolta kaulan poikki sekä kaatoi muutamia pisaroita naisen suuhun,\njonka jälkeen hän hieroi hänen kasvojaan tuolla kallisarvoisella\nnesteellä. Sitten hän nousi tyytyväisesti hymyillen.\n\n-- Luulenpa hänen toipuvan, sanoi hän ja pudisti äkkiä hämilleen\njoutuneen tullivirkamiehen kättä.\n\nSen jälkeen hän etsi käsiinsä lasin, kaatoi sen täyteen konjakkia ja\ntyhjensi sen yhdellä ainoalla siemauksella.\n\n-- Kuinka saatoitte tietää, että tämä on minun lempimerkkiäni? kysyi\nhän.\n\nTullivirkamies hymyili hämillään.\n\n-- Se oli sula sattuma, sanoi hän. Se on osa takavarikoidusta määrästä\n-- lääkettä tai mitä hittoa vain tahdotte.\n\n-- Ymmärrän... Ette kai sattumalta ole takavarikoinut osaa jostakin\nnaisen puvustosta?\n\n-- En, sanoi hän, mutta sellaisenhan voisi hankkia Stavangerista. Ei\nsinne ole montakaan kilometriä. Mutta kas tuota -- nainen avaa silmänsä!\n\nFjeld nyökkäsi.\n\n-- Hän on kunnossa, sanoi hän. Mutta kestänee vielä vähintään puoli\ntuntia, ennenkuin hänen sydämensä tulee täysin normaaliksi. Ei ole\nmikään pikkuasia riippua pari sataa metriä liikkeellä olevan ilmapallon\nalapuolella. Se koskee aivojärjestelmään, semminkin kun matka kestää\npari tuntia.\n\nMutta tällä kertaa oli Fjeld laskenut väärin. Hän näki sen heti\nIsabella Duncanin kirkkaista ja pelokkaista silmistä. Tyttö halusi\nsanoa jotakin, mutta ei voinut saada sitä suustaan. Hän oli kuitenkin\ntullut tajuihinsa ja pelko noissa tummissa, syvissä silmäterissä\nkasvoi. Kuumeinen puna levisi noille kalpeille poskille.\n\nFjeld kumartui hänen ylitseen ja siveli tyynnyttäen hänen otsaansa.\n\n-- Teidän ei enään tarvitse pelätä, neiti, sanoi hän. Kaikki vaara on\nohitse. Se oli vaikea matka, mutta te suoriuduitte siitä loistavasti.\n\nNuori nainen yritti nousta, mutta vaipui uupuneena takaisin. Hän\npudisti epätoivoisena päätään.\n\n-- On varmaan jotakin, joka vaivaa häntä, mutisi Fjeld. Jokin muisto,\npelko, joka ei ole suoranaisessa yhteydessä tuon hirveän ilmaretken\nkanssa.\n\n-- Voinko tehdä jotakin puolestanne? kysyi hän lempeästi ja ojensi\nIsabellalle jälleen konjakkia... Tiedättehän, että nyt olette turvassa,\nja että voitte luottaa minuun.\n\nNainen tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti ja syvä, koriseva\nvoihkina tunkeutui esiin hänen kurkustaan. Hän ei voinut saada esiin\nsanoja, jotka pelko toi hänen huulilleen.\n\nTullivirkamies poistui hiljaa huoneesta.\n\n-- Minä menen telefonoimaan muutamia naisenvaatteita, sanoi hän\nkynnyksellä. Morsiameni on jokseenkin samankokoinen kuin neiti. Hän on\neräässä muotiliikkeessä. Pyydän häntä lähettämään tänne urheilupuvun\njonkun moottoripyöräilijän mukana, se kai on parasta?\n\nFjeld ojensi hänelle lompakkonsa.\n\n-- Te olette kunnon mies, sanoi hän. Järjestäkää se parhaan kykynne\nmukaan. Minä jään tänne. Katsokaa, että joku ottaa haltuunsa\nilmapallon. Se on Britannian hallituksen oma. Ja koettakaa myös hankkia\nminulle 150 litraa bentsiiniä lentokonetta varten!\n\nMuutamia minuutteja kului. Isabella oli sulkenut silmänsä.\n\nSitten nousi hän äkkiä istualleen ja tuijotti säikähtyneenä huoneeseen.\n\n-- Minun täytyy rientää, sanoi hän kamalan selvästi. Isä kuolee\nnälkään, minun isäraukkani. Hän odottaa minua. Jumalan tähden --\nmatkustakaamme heti Lontooseen.\n\n-- Olemme nyt Norjassa, mutisi Fjeld.\n\nMutta kun Isabella sen kuuli, päästi hän kirkaisun, joka tuntui tulevan\ntuomitun henkiolennon suusta.\n\nSen jälkeen meni hän jälleen tainnoksiin.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nYHTEISKUNNAN IHMISSUDET.\n\n\nSyndikalististen pahantekijäin kantakahvilassa Sohossa oli kellarissa\npieni huone, jota käytettiin ainoastaan perin salaisissa kokouksissa.\nSe oli kalustettu vain muutamilla whiskytynnöreillä sekä muutamilla\npienillä geneveriankkureilla, joita tarpeen tullen voitiin käyttää\ntuoleina.\n\nIsäntä kävellä tallusteli tuossa puolipimeässä huoneessa, jota valaisi\nainoastaan nokinen ja puoleksi palanut hehkulamppu. Hän sijoitti\nmuutamia whiskypulloja ja laseja suurten tynnörien päälle ja koetti\nturhaan saada huoneen näyttämään kodikkaalta, asettamalla pienten\ntynnyrien päälle joitakuita kirjavia pieluksia. Kuten useimmilla\nravintolanisännillä, oli hänelläkin hauskana tapana pakista itsekseen.\n\n-- Ihmettelenpä, mikä Charlesta vaivaa, mutisi hän. Hänestä ei tätä\nnykyä ole paljon mihinkään. Luultavasti on siihen syynä tuo tyttö\nIsabella Duncan. Hän on rakastunut kuin vanha papukaija. Tai ehkäpä\nnuo monet kuolemantapaukset ovat tehneet hänet hieman kaistapäiseksi.\nLuulenpa, lempo soikoon, että hän pelkää kuolemaa.\n\nIsäntä pudisti päätään jakaessaan muutamia soodavesipulloja eri\ntynnöreille.\n\n-- Ei ole kunnollisia pahantekijöitä nykyaikana, jatkoi hän keskustelua\nitsensä kanssa. Ennen maailmassa annettiin aatteille palttua ja vain\ntoimittiin. Nyt täytyy rikos, herra paratkoon, tehdä hienosti. Sitä\ntäytyy valmistella lörpötyksellä ja asiakirjoilla. Minun aikanani\nmurhattiin ja ryöstettiin murhan ja ryöstön itsensä takia. Nyt\nkävellään anarkismin katkismus kainalossa ja lyödään kuoliaaksi\nmääräysten ja pykälien mukaan. Ei, silloin olivat Saimler ja Delma eri\nmiehiä, ja entäs vanha Jaap van Huysman sitten! Asia loppuu siihen,\nettä me annamme kastaa itsemme ja rupeamme rakentamaan rukoushuonetta.\n\nIsäntä mutisi edelleen, mutta hänet keskeytti hiljainen kolkutus. Neljä\nmiestä Brookton etunenässään astui huoneeseen.\n\nHe näyttivät kaikki kalpeilta ja huolestuneilta, lukuunottamatta\nmulattia, Jim Fraseria, joka sijoittui oven luo vahdiksi, ilman mitään\nkursastelua täytettyään suuren lasin whiskyllä ja tyhjennettyään sen\npohjaa myöten.\n\n-- Onko kaikki kunnossa? kysyi Brookton. Eikö mitään uutta eilisestä\nsaakka?\n\n-- Ei, sanoi isäntä nöyrästi. Ei mitään muuta, kuin että poliisi on\nkäynyt tälliä Maxin kuoleman johdosta. Burnskin oli täällä ja kysyi\nsinua.\n\nBrookton kohautti olkapäitään. Hän näytti mieheltä, joka juuri\noli noussut pitkäaikaiselta tautivuoteelta. Hänen poskensa olivat\nsisäänpainuneet ja silmissä oli kuumeinen loiste.\n\nSyntyi pieni vaitiolo. Saattoi vain kuulla lasien kilinän.\n\n-- Vain yksi tehtävä on nyt suoritettava, sanoi hän ja kumartui noiden\nkahden miehen puoleen. Meidän täytyy toimia, ennenkuin menetämme kaikki\nparhaat miehemme. Raskas käsi lepää päällämme, ja tällä kertaa se ei\nole lain käsi. Toinen toisensa jälkeen meistä kuolee. Meidät lyödään\nomilla aseillamme... Ei edes poliisi voi meitä suojella.\n\nHän nauroi pilkallisesti ja molemmat tummat miehet häntä vastapäätä\nsähisivät kuuluviin jotakin nauruntapaista.\n\n-- Olen kutsunut teidät tänne täksi illaksi sen vuoksi, että meidän\nnyt täytyy toimia, sanoi hän. Epätoivon hetki on tullut. Meidän\ntäytyy hetkiseksi hyljätä kaikki viisaus ja varovaisuus. Nyt on tilaa\nainoastaan suurelle terrorille...\n\n-- Hyvä, mutisi isäntä.\n\n-- Sen vuoksi olen pyytänyt teitä tulemaan tänne. Sinä, Abram\nKornitzky, ja sinä, Zimmerman! Te tiedätte, kuinka sen tulee tapahtua.\nTe tunnette punaisen sorron vallan, veren vallan. Sinä Abram olit\nmukana tsaari Nikolaita murhattaessa ja sinä Zimmerman johdit suurta\nverilöylyä Moskovassa. Bolshevikeilla ei koskaan ole ollut kahta\nniin julmaa palvelijaa... Jos muistan oikein, niin sinä se olit,\nKornitzky, joka käsittelit hieman kovakouraisesti tsaarin serkkua,\nsuuriruhtinasta...\n\nKookas ryssä ulkonevine poskipäineen, pienine silmineen ja\nhoitamattomine partoineen hymyili ilkeästi.\n\n-- Minä leikkasin nenän ja korvat tuolta vanhalta sialta, sanoi hän.\nIsaac Lewin kuohitsi hänet. Hän kuoli sen leikkauksen jälkeen.\n\n-- Olisi parasta, ettet puhuisi niin äänekkäästi siitä asiasta, Abram,\nvaroitti Brookton. Suuriruhtinas elää vielä eikä kaukanakaan täältä --\nLontoossa.\n\nRyssä nousi kiivaasti.\n\n-- Mahdotonta, mutisi hän.\n\n-- Sinä tiedät, kuinka Isaacin kävi, jatkoi Brookton miltei\nsäälimättömästi. Hänet löydettiin eräänä päivänä kuolleena\nLondonbridgeltä. Tiedätkö, kuka hänet tappoi?\n\n-- En.\n\n-- Niin, sen teki suuriruhtinaan tytär. Hän _oli_ meidän toverimme.\nSinä tunnet hänet, Abram. Voit kiittää onnesi tähteä siitä, ettet\naikaisemmin ole ollut niin avomielinen suuriruhtinaan nenän ja korvien\nsuhteen. Muutoin ei henkesi olisi ollut edes paperiruplan arvoinen.\nYmmärrätkö?\n\n-- Kuka hän on? kysyi ryssä happamesti.\n\n-- Kysy mieluummin, kuka hän oli, sanoi Brookton vapisevalla äänellä.\nJim Fraser ja minä lausuimme hänelle jäähyväiset tänä aamuna. Hän läksi\nmaasta ja elämästä 12 tuntia takaperin. Eikö totta, Jim?\n\nMulatti nyökkäsi. Hänen silmänsä punoittivat whiskystä, hänen\nkäsivartensa muistutti hänelle, ettei Isaac Lewinin puolesta ollut\nkostettu siten, kuin hän olisi ansainnut.\n\n-- Entä suuriruhtinas? kuiskasi ryssä käheästi.\n\n-- Tuo vanha hylky ei herätä minussa mielenkiintoa, sanoi Brookton. Hän\nei voi enään haukkua.\n\nMies, jota nimitettiin Abram Kornitzkyksi, hengitti helpommin. Kuten\nkaikki julmat miehet oli hän luonteeltaan pelkuri ja piti oman henkensä\nsangen korkeassa arvossa.\n\n-- Mutta olipa asian laita nyt miten tahansa, jatkoi Brookton\nkiihoittuneena, niin on meitä viime aikoina vainonnut kova kohtalo.\nYstävämme ovat kaatuneet ympäriltämme tuntemattoman aseen satuttamina.\nNyt on meidän tilaisuutemme tullut. Meidän on iskettävä iskumme. Huomen\nillaksi kokoamme kaikki ystävämme kokoukseen Hampsteadin kokoussaliin.\nMutta ainoastaan äärimmäisyysmiehet kansallisuuteen katsomatta ja\nmieluimmin ne, jotka aikaisemminkin ovat olleet tulessa. Varokaa\ntarkoin, ettei urkkijoita pääse sisälle, sillä nyt on punainen terrori\npäästettävä valloilleen maailman suurimmassa kaupungissa. Työläisten\njoukossa olevat nuuskijamme on pantava liikkeelle... Sosialististen\nporvarisikojen täytyy määrätä kantansa -- tasavalta julistetaan viikon\nkuluessa... Meillä on riittävästi aseita, ja porvarilliset puolueethan\novat tällä haavaa hajallaan ja näyttävät hampaita toisillensa\nparlamentissa... Ja kuulkaa nyt minun suunnitelmani...\n\nCharles Brookton nojausi eteenpäin ja alkoi kuiskaavalla äänellä\nikäänkuin olisi peljännyt whiskytynnörien kuuntelevan, esittää\nsuunnitelmaansa.\n\nToiset kuuntelivat verestävin silmin ja hampaitaan kiristellen,\nniinkuin suurilla aroilla asustavat sudet, jotka pitkän ja ankaran\ntalven jälkeen kohtaavat kevään lihavimman saaliin.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nBROOKLANDIN KILPARADALLA.\n\n\nMyöhään eräänä iltapäivänä tuli yksitaso lentäen Brooklandin\nkilparadalle.\n\nSuuren kilpa-ajoradan ja lentokentän tarkastaja seisoi juuri vakavasti\npuhumassa Scotland Yardista tulleen herran kanssa, joka tahtoi saada\nkuulla, oliko kukaan kentän monista lentäjistä päivän kuluessa nähnyt\nerästä armeijan lentokonetta, joka sangen omituisella tavalla oli\nkadonnut sotilaiden lentokonevajasta Edinburghin lähellä.\n\nSalapoliisi kertoi juuri lähempiä yksityiskohtia tästä tilaisuudesta,\njoka paljon muistutti varkautta, mutta jota myös saattoi ajatella\nmielipuolen teoksi.\n\n-- Se lensi itäänpäin, sanoi hän, mutta se tapahtui kai ainoastaan\nsilmienlumeeksi. Sillä ei suinkaan mies Norjaan aikonut. Onpa siinä\ntavaton kovanonnen kolaus: ilmapallon ja lentokoneen menetys samana\npäivänä.\n\nTarkastaja ei vastannut. Hän seisoi kiikari silmiensä edessä ja\ntarkasteli innokkaasti yksitasoa, joka ilmeisesti valmistautui\nlaskeutumaan maahan.\n\n-- Oliko se Handley Pageracer? kysyi hän.\n\n-- Oli oikein. Uutta hävittäjätyyppiä.\n\n-- Tuolla se on tulossa, sanoi tarkastaja tyynesti. Senlaatuisia ei ole\nmonta tässä maassa.\n\nSalapoliisi oli lentää selälleen ihmetyksestä ja ilosta.\n\n-- Sepä vasta on onnenpotkaus, sanoi hän. Toivon teitä auttavan minua\nvangitsemaan pakolaisen ja varkaan.\n\n-- Ilomielin, vastasi tarkastaja. Sallitteko, että käyn sisältä\nnoutamassa revolverin?\n\nPienellä yksitasolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan kovinkaan paha\nomatunto, kun se rohkealla liukulennolla suuntasi matkansa maata\nkohden, juuri sen paikan lähelle, missä molemmat hyvin asestetut miehet\nseisoivat sitä odottamassa.\n\n-- Hän osaa taitonsa, mutisi tarkastaja, käsi karkeakaliberisella\nrevolverillaan. Se on varmaan vaarallinen mies.\n\nHeille ei kuitenkaan jäänyt aikaa mielipiteiden vaihtamiseen, sillä\nkone tanssi jo suuren linnun tavoin yli ruohopeitteisen maan tuskin\n50 metrin päässä paikasta, missä salapoliisi ja tarkastaja odottivat\nuhriaan.\n\nMolemmat herrat toimivat ripeästi ja rohkeasti. Samassa\nsilmänräpäyksessä, kun yksitaso pysähtyi, lepäsi tarkastajan käsi sen\nsiivellä, salapoliisin seisoessa ohjausluukun luona.\n\nLentokoneessa oleva mies ei kuitenkaan näyttänyt kiinnittävän heihin\nmitään mainittavampaa huomiota. Hän hyppäsi maahan ja auttoi koneesta\npois nuoren kalpean naisen, jonka suuret silmät loistivat omituisesti.\n\n-- Miten jaksatte? kysyi hän.\n\n-- Paljon paremmin, vastasi nainen, jonka liikkeissä oli jotakin\nkuumeentapaista kiirettä, minkä salapoliisi käsitti aivan väärin. Tässä\noli toimittava nopeasti. Hän laski kätensä rotevakasvuisen miehen\nolalle.\n\n-- Lain nimessä vangitsen teidät, sanoi hän tärkeän painokkaasti.\n\nLentäjä kääntyi häneen päin.\n\n-- Joutavia, sanoi hän lyhyesti... Voitteko hankkia minulle auton?\n\nSalapoliisi katsoi hölmistyneenä ensin häntä ja sitten naista. Hän\ntotesi, että nainen oli suorastaan hiton kaunis, mutta palasi heti,\njoskin hieman epävarmana, velvollisuuksiensa täyttämiseen.\n\n-- Tämä on valtion yksitaso, lausui hän ankarasti. Se on varastettu.\nKuinka voitte asian selittää?\n\nRotevakasvuinen mies vilkasi salapoliisia ensi kerran. Hänen silmiinsä\nilmestyi terävä välähdys, joka sai salapoliisin hämmentymään. Onpa\ntosiaan vaarallinen mies, ja salapoliisi tavoitteli revolveriansa.\nTarkastaja, joka oli tehnyt saman päätelmän, teki samoin.\n\n-- Kuka te olette, kysyi Scotland Yardin mies, äänessä tällä kertaa\nkahden revolverin voima, ja kuinka kykenette tyydyttävästi selittämään\nvaltion omaisuuden varkauden?\n\n-- Minulla ei ole aikaa selittää yhtään mitään, lausui mies. Ja minä\nneuvon teitä panemaan pois revolverit -- vaikka sanottekin olevanne\nScotland Yardista. Mr Redpath on ystäväni eikä hän pidä siitä, että\nhenkilökunta tekee tyhmyyksiä... Tahdotteko olla ystävällinen ja kutsua\ntänne auto? Voitte päästä siinä mukana takaisin Lontooseen. Tarkastaja\non kyllä ystävällinen ja ottaa haltuunsa lentokoneen sekä toteaa että\nkaikki on kunnossa... Nimeni on tohtori Jonas Fjeld.\n\nHämmästyksissään irroitti salapoliisi heti kätensä revolverista. Hän\noli ammatissansa nuori, mutta Jonas Fjeldin nimellä oli hyvä kaiku\nScotland Yardissa. Siitä miehestä kerrottiin monta juttua... Ja hän\ntiesi hänen olevan päällikön, mr Redpathin, henkilökohtainen ystävä.\n\n-- Pyydän anteeksi, sanoi salapoliisi nopeasti ja työnsi syrjään\nhämmästyneen tarkastajan revolverin. Ymmärrättehän, tohtori Fjeld, että\ntilanne oli jonkun verran epäilyttävä, eikä minulla ollut kunniata...\nAuttaahan te käskitte?\n\nFjeld hymyili.\n\n-- Kyllä. On muuan asia, joka on järjestettävä viipymättä, Se koskee\ntätä naista. Teen työtä yhdessä Scotland Yardin kanssa. Te tulette\naivan kuin lähetetty, minä tarvitsenkin juuri nyt miestä...\n\nMutta salapoliisi o!i jo matkalla puhelimeen, tomu pölisi pilvenä hänen\nkiireisissä askeleissaan.\n\nTarkastaja kohotti kohteliaasti hattuaan.\n\nRiippui ilmeisesti jostakin väärinkäsityksestä, lausui hän ja naurahti.\n\n-- Riippuu siitä, kuinka asian ottaa. Tosiasiallisestihan minä olenkin\ntämän koneen varastanut.\n\n-- Mitä tarkoitatte, naurahti tarkastaja typerästi.\n\n-- Tahdotteko tehdä minulle palveluksen, jatkoi Fjeld. Lähettäkää\nsähkösanoma Burnt Islandin lentokentälle, että tohtori Jonas Fjeld on\ntavoittanut kiinni havaintoilmapallon Jäderenissä Norjassa ja että\nse lähetetään ensi laivalla Newcastleen, arvatenkin jo huomenna. Ja\nsanokaa myös että yksitaso on täyshyvässä kunnossa ja että se huomenna\ntuodaan lentoteitse Burnt Islandiin. Tahdotteko hankkia minulle jonkun\nsiihen työhön? Tässä on 100 puntaa. Hyvästi.\n\nTohtori Fjeld ei odottanut hämmästyneen tarkastajan vastausta, vaan\notti naisen -- tuon ihmeellisen kauniin, mutta kalpean naisen, --\nkäsipuoleensa ja riensi veräjälle. Salapoliisi oli toiminut ripeästi ja\nauto oli siinä jo odottamassa.\n\n-- Minne? kysyi kuljettaja.\n\n-- Ajakaa Hampsteadiin, niin saatte siellä myöhemmin tarkemman\nosoitteen. Mutta antaa kuljettajan ylittää Englannissa säädetyn\nsuurimman nopeuden niin paljon kuin suinkin.\n\n-- Isäni, isä parkani, lausui hiljaa nuori nainen ja kätki kasvonsa\nkäsiinsä.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nSAIRAS VANHUS.\n\n\nAuto seisahtui suuren vuokrakasarmin eteen Hampsteadissa.\n\nSe oli keskiluokalle tarkoitettu talo, portaissa suunnattomat\nlapsilaumat ja paljon juoruja. Mutta ylhäällä ullakkokerroksessa oli\nhiljaista ja rauhallista. Sinne ei kuulunut työläisvaimojen vihainen\najatustenvaihto -- siellä oli kaikki kuin rauhoitettua.\n\nKaikki näet tiesivät että tuolla ylhäällä asui vanha, sairas mies, jota\nei kukaan vielä ollut nähnyt. Ja kuta korkeammalle kerroksiin noustiin,\nsitä enemmän vaimenivat äänet, tullen ikäänkuin kunnioittaviksi ja\njuhlallisiksi.\n\nTuossa vuokralaisessa oli jotakin salaperäistä, hän kun ei milloinkaan\nlähtenyt huoneestaan eikä milloinkaan puhunut kenenkään muun kuin sen\npitkän, kauniin naisen kanssa, joka joka päivä saapui sinne mukanaan\nkoppa, ja sulkeutui huoneeseen yhdessä sairaan kanssa. Oli pari kertaa\nsattunut että uteliaat pikkupojat olivat hiipineet ullakkokerrokseen\nkuuntelemaan. Heillä ei kuitenkaan ollut muuta kerrottavana kuin\nettä nuori nainen niinä tunteina, mitkä viipyi vanhuksen luona, luki\nääneensä kieltä, jota he eivät ymmärtäneet. Ja kun avainreijätkin\nolivat tuketut, eivät he voineet kertoa edes miltä tuo salaperäinen\nvuokralainen näytti.\n\nAinoa, joka jotakin tiesi, oli portinvartija. Hän se kerran monta\nvuotta sitten oli ottanut vastaan tuon vanhan ja sairaan miehen, jonka\nkaksi kaupunginlähettiä kantoi asuntoon. Mutta koska miehen kasvot\nolivat peitetyt ja kun nuori nainen, joka ilmeisesti oli sairaan\ntytär, oli järjestänyt kaiken muuttoa koskevan sekä vastannut kaikkiin\ntarvittaviin kysymyksiin, ei portinvartijakaan voinut tyydyttää\nkaikkien suutarin ja räätälin vaimojen luontaista uteliaisuutta. Hän\ntiesi ainoastaan, että vuokralaisen nimi oli mr Duncan sekä että vuokra\nmaksettiin mitä suurimmalla täsmällisyydellä. Tytär ei sitäpaitsi ollut\nsitä laatua, jonka kanssa helposti pääsee juttusille.\n\nUllakon vuokralainen oli siis säilyttänyt jonkinlaisen salaperäisyyden\narvonannon, mikä ei muuten aiheuttanut mitään enempiä tutkimisia. Kun\nsalaperäisyys tulee tottumukseksi, niin se, kuten tiedetään, menettää\nviehätyksensä.\n\nMutta nyt tuli tuo auto, mukanaan tytär ja muukalainen, joka\npituudellaan ja rotevuudellaan herätti huomiota. Ei ollut vielä\nmilloinkaan sattunut, että tuolla nuorella naisella olisi ollut\nmukanaan herraseuraa, ja portinvartija tunsi yhtäkkiä, miten hänen\nvanha mielenkiintonsa mysteriota kohtaan ullakolla uudelleen heräsi\nhenkiin. Sitten johtui hänen mieleensä, ettei hän pariin päivään ollut\nnähnyt tuota nuorta naista. Saattoihan kuitenkin olla niinkin, että\nnainen oli käynyt siellä, vaikka hän itse silloin oli sattunut olemaan\nkadunkulmassa olevassa ravintolassa. Mutta kun hänen eukkonsakaan ei\nsattunut olemaan kotosalla, niin ei hän sillä hetkellä voinut saada\nmitään selvyyttä asiaan.\n\nMutta miltä näyttikään tuo nuori nainen?... Hän oli puettu\nihmeelliseen, ryppyiseen urheilupukuun ja kankaiseen päähuppuun, mikä\npainui matalalle korvien alapuolelle. Hänen kasvonsa olivat kalman\nkalpeat, ja harmaat silmänsä harhailivat hämmentyneinä sinne tänne\nikäänkuin apua etsien. Rotevakasvuisen herrasmiehen täytyi miltei\nnostaa hänet pois autosta, mutta kadulle päästyään riuhtasi hän itsensä\nirti ja miltei lensi portaita ylös.\n\n-- On varmaan tapahtunut jotakin, mutisi portinvartija itsekseen\nhuolestuneena ja siirtyi pois akkunareikänsä äärestä. Mikseivät olleet\nhänen puoleensa kääntyneet?\n\nSillä välin riensi nuo kaksi ylös ullakolle. Tohtori Fjeld kykeni\ntöin tuskin seuraamaan nuorta naista, joka paksusta norjalaisesta\nhiihtopuvustansa ja pikisauma-saappaistansa huolimatta miltei lensi\nportaita ylös.\n\nHän pysähtyi hengästyneenä ullakko-oven eteen ja painoi kädellään\nsydäntään.\n\n-- Minä niin pelkään, valitti hän.\n\nSitten tarttui hän lukkoon. Ovi oli teljetty eikä sisäpuolelta kuulunut\nyhtään ääntä.\n\n-- Avain, mutisi hän, avain on kotona käsilaukussani. Minullahan ei\nollut mitään mukanani -- kirous Charles Brooktonille.\n\n-- Meidän on murtauduttava sisään, sanoi Fjeld ja vei hänet\nrauhallisesti syrjään. Tämä on jotakin minua varten.\n\nHän painoi olkapäänsä vasten heikkoa ovea, joka heti murtui ja lensi\nsurkeasti parahtaen auki. Jonas Fjeld ei koskaan unohda sitä näkyä,\nmikä häntä nyt kohtasi.\n\nValoisassa, ystävällisessä huoneessa, joka oli järjestetty rakastavan\nnaisen huolella, istui leveässä, yksinkertaisen koneiston avulla\nvuoteeksi muutettavassa tuolissa jokin, joka ei enää muistuttanut\nihmistä. Silmät olivat ainoastaan kaksi mustaa reikää punaisine\nreunoineen, nenä kammottava arpi ja korvat ilkeännäköisiä,\nkäpristyneitä ihopoimuja.\n\nSuu oli puoliavoin aivan kuin se juuri olisi kuiskannut jonkun nimen\nja, molemmat kädet, jotka kouristuksen tapaisesti pitelivät tuolin\nkäsinojia, olivat täynnä vanhojen palohaavojen arpia.\n\nSiitä huolimatta uhoi tuosta rääkätystä ruumiista omituisen korkeata\narvokkuutta, rauhaa ja kohtaloonsa tyytymystä, mitkä selvällä tavalla\nilmaisivat että tämä raadeltu jumalan kuva kerran oli ollut mies.\n\nIsabella oli jäänyt seisomaan ovenpieleen. Hänen huuliltaan ei päässyt\näännähdystäkään. Oli aivan kuin hän olisi jähmettynyt epätoivoon.\n\n-- Kuollut, kuollut, mutisi hän.\n\nFjeld astui Isabellan editse ja kumartui vanhan miehen puoleen. Hänen\ntutkimuksensa ei kestänyt kauvan.\n\n-- Hän on nukahtanut tyynesti ja rauhallisesti, lausui hän hillitysti.\nKaksi tahi kolme tuntia sitten... Hänen elämänsä on ollut kärsimystä,\nhänen kuolemansa oli helppo.\n\n-- Nälkään nääntynyt, mutisi Isabella, nälkään nääntynyt!\n\nYhtäkkiä lysähti nuori nainen aivan kokoon. Hän syöksyi kuolleen\njalkoihin, tarttui hänen silvottuihin, kylmiin käsi parkoihinsa ja\npuhkesi hillittömään valitukseen, joka puistatti koko hänen ruumistaan.\nNyt hänestä jälleen tuli yksi rajattomien arojen naisista, joiden\nhurja valitus on vuosisatoja kaikunut suurissa hautajaissaatoissa\naina Iivana Julman ajoista viimeisten Romanovien kuolinparahdukseen\nJekaterinenburgin vankilassa.\n\nFjeld ei häntä häirinnyt, kun hän valittaen puhui kuolleelle kotimaansa\nkielellä ja loihti esiin nuoruutensa muistoja siitä hyvästä, hienosta\nja jalosta miehestä, joka nyt oli saanut tietää ijankaikkisuuden\narvoituksen ratkaisun.\n\nMutta nopeasti hän kohottausi pystyyn ja näytti siltä kuin uusi tuli\nhänen silmissään olisi saanut kyyneleetkin kuivumaan. Hän katsoi\nFjeldin ohi, ja hänen silmäteränsä näyttivät tulevan ilkeän keltaisiksi\nja ikäänkuin jotakin etäistä päämäärää etsiviksi. Sitten otti hän\nraidin ja verhosi sillä kuolleen.\n\n-- Tahdotteko auttaa minua tässä? sanoi hän hiljaisesti ja osoitti\nkuollutta.\n\nFjeld nyökäytti päätänsä.\n\n-- Nythän ei ole muuta tehtävää, kuiskasi hän. Tahdotteko nyt seurata\nminua kotiin? Ja myöhemmin...?\n\n-- Mitä te tarkoitatte?\n\nHän ei vastannut. Mutta hänen ei myöskään tarvinnut kysyä, sillä toisen\nsilmissä näki hän jotakin, jota ei milloinkaan aikaisemmin ollut nähnyt\nyhdenkään naisen katseissa.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nJUUTALAISPOIKA.\n\n\nIsabella Duncanin huvilan edustalla Kensingtonissa seisoi pieni\n15-vuotias juutalaispoika ja oli ikävissään. Hän seisoi siinä\nvartioimassa, tunsiko joku mielenkiintoa taloa kohtaan. Charles\nBrookton oli perusteellinen mies, ja juutalaispojallahan oli hyvää\naikaa. Joukkueen johtaja tahtoi tietää, oliko kadonneella Isabellalla\njoitakin suhteita ja oliko joku hänen takanaan.\n\nPieni, tumma israeliitta ei ollut nähnyt ketään ihmistä. Hän\noli leikkinyt kaneilla ja varustautunut monioilla arvottomilla\npikkuesineillä pihamaalta. Aluksi oli hän ollut hyvin varova, mutta kun\nei ketään kuulunut, jota hän olisi voinut vakoilla, muuttui hän yhä\nvälinpitämättömämmäksi. Ja niin tapahtui että Jonas Fjeld ja Isabella\nDuncan yllättivät nuoren herran juuri kun hän huvittelihe pistämällä\nnuppineuloja erään vanhan kanin takamuksiin.\n\nPojan huono omatunto kävi selvästi ilmi. Hän kirkui kuin pieni porsas,\nkun Fjeld tarttui hänen pitkään kaninkorvaansa ja veti hänet sisään\nhuoneeseen.\n\n-- Juutalaispojat ovat hyvin harvinaisia tässä kaupunginosassa, lausui\nhän, jotenka on parasta että hieman tarkemmin tutkimme häntä. Hän\non arvattavasti vakoilija. Eipä olisi laisinkaan soveliasta, että\nCharles Brookton, asioiden tällä kannalla ollessa, saisi tietää, että\nhänen järjestämänsä omalaatuinen kuolinlento Pohjanmeren yli onkin\nepäonnistunut. Mutta nyt meillä ei ole aikaa hänen kanssansa. Onko\nteillä joku kellari, joka on sovelias säilytyspaikka tälle otukselle?\n\nMinkä jälkeen juutalaispoika suljettiin erääseen puolipimeään\nkellariin, minkä paksut seinät vaimensivat hänen porunsa. Koska hän oli\nosoittanut suurta mielenkiintoa kaneja kohtaan, sai hän sinne yhden\nsellaisen leikkitoveriksensa.\n\nIsabellan mennessä sisään pukeutumaan, keskusteli Fjeld puhelimessa.\nHän tapasi Burnsin ja kertoi hänelle asiain tilan sekä pyysi häntä\njärjestämään kaiken, mikä koski Hampsteadissa kuolleen vanhuksen\nhautaamista. Burns oli kuin tulessa ja tappuroissa.\n\n-- Brookton on tullut takaisin kaupunkiin, sanoi hän. Hän valmistaa\nsuurta iskua. Huomenna pidetään suuri rosvojoukon kokous, mutta meidän\non mahdoton saada selville missä se tapahtuu... Avustajani sanovat että\nCharles on aivan raivona ja aikoo 24 tunnin kuluessa Lontoossa päästää\nvalloilleen kaikki helvetin voimat.\n\nFjeld kävi vakavaksi. Hän meni kellariin ja veti esille juutalaispojan.\nNuori herra oli nyt koko joukon paremmalla tuulella, sillä hänen\noli onnistunut saada henki kanista, mikä seikka täytti tuon pienen\nmurhaajapennun salaisella ylpeydellä.\n\nKun hän tuli takaisin ateljeeriin, seisoi siellä Isabellakin. Hän\noli nyt kokonaan mustiin puettu ja häneen oli tarttunut ihmeellinen\nlevottomuus.\n\n-- Kuulepa, poikaseni, sanoi Fjeld ankarasti, kuka sinun on pyytänyt\npitämään silmällä tätä taloa?\n\nJuutalaispoika koetti näyttää typerältä.\n\n-- Ei kukaan.\n\nFjeldin luja koura kosketti hieman pojan käsivartta. Hän huudahti\nkimakasti.\n\n-- Se on siis Brookton, jatkoi Fjeld ja hänen rautaiset sormensa\ntekivät jälleen pienen liikkeen.\n\n-- Niin on, kirkasi poika.\n\n-- Vai niin, se on hyvä. Kuulepa nyt, pikku babiani, missä Brooktonilla\non tapana pitää kokouksiaan?\n\n-- En tiedä... Ai, ai...\n\n-- Tänä iltana pidetään suuri kokous. -- Missä? Kas niin, suu puhtaaksi\nvaan, taikka minä likistän sinut kenkävoiteeksi. Ymmärrätkö sitä, sinä\nlihava kaneelinkuori?... Isäsi kait aikoo myös sinne?\n\n-- Aikoo, ulisi poika. Aiotaan pitää kokous nyrkkeilyklubin kellarissa\nHampsteadissa...\n\nFjeld irroitti otteensa pojan kädestä.\n\n-- Siltä varalta että olet valehdellut, meillä on kellarissa\ntynnyrillinen vihreää suopaa, johon pistämme sinut. Jos puhut totta,\nsaat punnan ja tappamasi kanin. Toistaiseksi on sinun jäätävä tänne.\nSaat pitää hyvänäsi kellarin. Neiti antaa sinulle patjan maataksesi\nsekä vähän ruokaakin. Mutta älä koetakaan karata, sillä silloin sinun\non pestävä musta sielusi valkeaksi vihreällä suovalla.\n\nJuutalaispoika vietiin jälleen kellariin ja hän vakuutti innokkaasti\ntekevänsä itsensä ansioituneeksi saamaan sekä punnan rahan että\nkuolleen kanin.\n\n-- Kas niin, nyt saimme tietää senkin. Ystävänne Charles Brookton aikoo\nsaada huomenna koko kaupungin kapinaan. On vaadittava uhreja, ja minkä\ntähden?\n\n-- Niin, minkätähden?\n\n-- Sentähden että hän on rakastanut teitä.\n\nNuori nainen naurahti pilkallisesti.\n\n-- Hän saa tuntea rakkauteni, lausui hän miltei raa'asti... Minä menen\ntuohon kokoukseen, lisäsi hän. Meidän on hankittava itsellemme pääsy\nsinne keinolla millä hyvänsä.\n\n-- Se käy kyllä vaikeaksi. Luulenpa melkein, ettei siitä kokouksesta\ntule yhtään mitään. Ystäväni Ralph Burns pitää varmaankin siitä asiasta\nhuolen.\n\nIsabella laski kätensä hänen käsivarrellensa.\n\n-- Rakas tohtori Fjeld, lausui hän, olisin teille ijäti kiitollinen,\njos olette poliisille puhumatta missä tuo kokous pidetään. Minä tunnen\ntuon n.s. nyrkkeilyklubin Hampsteadissa. Se on pieni sali, mutta voitte\nolla varma siitä, että siellä huomisiltana on koossa Europan pahin\nkuona. Spartakismin ja bolshevismin kaikkein vastenmielisin roskajoukko\non näinä päivinä saapunut Lontooseen. Siinä on joukossa ihmisiä nimeltä\nPeters, Abram Kornitzky, Verloff ja Zimmerman. Oo -- saada kaikki nämä\nmiehet yhdellä kertaa käsiinsä -- kootuiksi kuin yhdeksi ainoaksi\nniskaksi, jolle saa antaa telottajakirveen pudota!... Kuulkaahan,\ntohtori Fjeld, minulla on jo suunnitelma. Te ette saa minua estää...\nEttekö käsitä, että kuollut isä-raukkani huutaa kostoa... Kostoa ja\njälleen kostoa...\n\n-- Se voi maksaa teille itsellenne henkenne, väitteli Fjeld vastaan.\n\n-- Henkeni ei ole minulle minkään arvoinen, vastasi hän torjuvasti.\n\n-- Viimeisten 24 tunnin kuluessa olen oppinut tuntemaan teidät. Minusta\nolisi tuskallista kadottaa ystävyytenne.\n\nHeikko puna nousi Isabellan kasvoille.\n\n-- Kuulkaa minua, tohtori Fjeld, sanoi hän lempeästi. Jos olisin\ntavannut teidät aikaisemmin, olisin ehkä uskonut että elämällä on\ntoinenkin tarkoitus kuin vain kosto.\n\nNorjalainen lääkäri nousi liikutettuna.\n\n-- Elämä pettää meitä kaikkia, mutisi hän. Se antaa meille enemmän\nvihaa kuin rakkautta.\n\nSyntyi parin minutin äänettömyys.\n\n-- Minä teen kuten tahdotte, sanoi vihdoin tohtori Fjeld. Mutta yhdellä\nehdolla. Jos luotatte minuun, niin kertokaa minulle, kuinka murhasitte\nGreyburnin ja ne muut.\n\nIsabella nousi säikähtyneenä.\n\n-- Te siis tiedätte sen.\n\n-- Tiedän.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nMYRKYTETTY VALO\n\n\nIsabella Duncan istui kauvan ja tuijotti eteensä. Hän antoi elämänsä\nsoljua sisäisten silmiensä editse. Se oli enimmäkseen työtä ja hyvin\nvähän iloa.\n\n-- En ole milloinkaan uskonut itseäni kellekään miehelle, lausui hän,\nenkä käsitä miksi minä nytkään olen kertomaisillani onnettoman elämäni\nsalaisuudet -- muukalaiselle... Mutta teissä on, tohtori Fjeld, jotakin\nerikoista, joka tekee oloni turvalliseksi... Te olette ainoa tuntemani\nmies, joka tyynesti voi katsoa minua silmiin. Sisässäni sanoo minulle\njokin, että te olette lähtenyt kaikkein alkuperäisimmästä, mikä on\nolemassa väkevimmällä sukupuolella: miehekkyydestä ja ritarillisuudesta.\n\nFjeld teki torjuvan liikkeen.\n\n-- Ystäväni, sanoi hän lempeästi, en istu tässä lausuakseni\nkohteliaisuuksia. Mutta minä tunnen miehet. Uusaikaiset \"ritarit\" eivät\nole paljon arvoiset, he ovat täynnä puheenparsia ja teennäisyyksiä.\nHeidän lemmensanansa ovat rikkaita ja moninaisia, eikä heidän\njalomielisyydellään ole mitään rajoja, kun he tahtovat voittaa\njonkun naisen suosion. Mutta heidän lämpönsä on teennäistä, heidän\nritarillisuutensa väärennettyä, heidän menettelytapansa arkipäiväisiä\nkuin nykyaikainen neekerisävelmä... Ja minkätähden?... Sentähden että\nuseimmat heistä ovat huvitteluhaluisen ja kieron yhteiskuntaelämän\nturmelemia eivätkä useimmat heistä ole tunteneet vapaan työn rehellistä\nraikkautta. Te, tohtori Fjeld, ette ole kuluttaneet anturoitanne\ntanssisaleissa, te ette ole jumaloineet sitä tahi tätä muotiurheilua,\ntahi kuluttanut aikaanne puolimaailman naisten kanssa. Te olette kuin\nraikas tuulahdus, seikkailu loistaa silmistänne. Te tunnette suuren\nyksinäisyyden, te olette karkaissut mielenne vaaroissa ja kiusauksissa\nja te olette oppinut katselemaan kaikkea inhimillistä suurpiirteisesti\nja ennakkoluulottomasti... Sentähden minä luotan teihin -- jopa\nenemmänkin...\n\nMutta palatkaamme nyt minuun itseeni. Minun historiani on monen muun\nkaltainen nykyisin. Minä olen syntynyt kukistuneen valtaistuimen\njuurella. Isäni oli tsaari Nikolain lähimpiä sukulaisia. Olen kasvanut\nmitä suurimmassa loistossa ja, voinpa sanoa, myöskin onnessa. Kotini\noli mallikoti... Sitten syttyi sota, joka sai maan jalkaimme alla\nhuojumaan... Sen mukana vallankumous... Me muutimme yhteen suurista\nlinnoistamme. Isäni oli pidetty ja nautti kansansuosiota. Hän oli\nahkera tiedemies, joka ei milloinkaan sekaantunut politiikkaan,\nja me uskoimme varmasti saavamme elää rauhassa. Sitten tulivat\nbolshevikit, jotka säästivät isääni, mutta heidän jäljissään kulkivat\nvillit rosvolaumat, mitkä olivat koristeiksensa ottaneet poliittisia\nnimityksiä... ne hävittivät maan pohjoisesta etelään, ne rosvosivat,\nryöstivät ja murhasivat. Eräänä päivänä tuli muuan sellainen lauma\nisäni linnaan. Olin silloin 14-vuotias, mutta minä muistan sen kuin\nolisi se tapahtunut eilen. Isäni avasi heille oven sekä antoi heille\nruokaa ja viiniä... He pilkkasivat häntä, mutta kun hän vastasi heille\narvokkuudella ja halveksumisella, hyökkäsivät he hänen kimppuunsa ja\nrääkkäsivät häntä mitä hirveimmällä tavalla. Mutta ei siinä kyliin.\nSaadaksensa tietää, minne hän oli kätkenyt aarteensa, polttivat he\nhänen käsiään tulisilla pihdeillä ja kiskoivat hänet puutarhaan, jossa\nriisuivat hänet alasti, naulitsivat kiinni erääseen puuhun ja rupesivat\nammuskelemaan häntä löytämällänsä ilmapyssyllä. Sen jälkeen sytyttivät\nhe linnan tuleen peittääkseen jälkensä Moskovan neuvostohallitukselta\nja lähtivät matkaansa.\n\nKaiken tämän tapahtuessa olin minä eräässä pienessä talonpoikaistalossa\nlähistössä, minnekä isäni oli minut salaa lähettänyt. Olin hänen ainoa\ntyttärensä ja äitini oli kuollut monta vuotta sitten...\n\nIltasella hiipivät kauhun valtaamat talonpojat poltetun linnan\npaikalle. Minä seurasin heitä ja löysin silloin onnettoman isäni\nristiinnaulittuna, kuolemaisillaan... Veimme hänet kanssamme\ntalonpoikaistaloon ja siellä hän vähitellen toipui.\n\nUskokaa minua, tohtori Fjeld, siitä hetkestä alkaen minä tulin\n\"kovaksi\". Oli kuin olisi sydän rinnassani jähmettynyt. Koko lapsuuteni\nja nuoruuteni oli hävitetty olemattomaksi. Olin ollut vilkas ja iloinen\ntyttö -- siitä hetkestä alkaen en enää ole nauranut. Iloni oli kuollut,\nmutta joka säije ruumiissani keskittyi yhteen ainoaan: kostoa, kostoa!\n\nAntakaa suurimpien puhujien nousta ja kieltää kosto. Antakaa heidän\nsaarnata lempeydestä ja anteeksiannosta... En usko heitä. Kun Jumala\nitse meidät hylkää, on meidän otettava kosto omiin käsiimme...\n\nSiitä hetkestä alkaen tulin viisaaksi, viekkaaksi ja varovaksi.\nMuutamien uskollisten ystäväin avulla onnistuin pääsemään Mustanmeren\nrannikolle. Siellä vuokrasimme itsellemme laivan, jonka eräs\nenglantilainen risteilijä kotimatkalla ollessaan muutamia päiviä\nmyöhemmin valtasi. Puolen vuoden harhailun jälkeen tulimme vihdoin\nParisiin, missä isälläni oli salanimellä eräässä pankissa muutamia\nsatojatuhansia frangeja. Siellä asuimme kuusi vuotta. Minä antauduin\ntutkimaan fysiikkaa. Madame Curie otti minut miltei äidilliseen\nhoitoonsa, ja minusta tuli ennen pitkää hänen rakkain oppilaansa.\nTäytettyäni 20 vuotta väittelin tohtoriksi teoksella, joka koski\nzodiak-valoa.\n\nAntauduin kuitenkin yhä enemmän kokeilevan fysiikan alalle. Opintoihini\noli tullut määrätty suunnitelma. Onhan tunnettu asia, että muutamilla\nvalosäteillä on voimakas vaikutus ihmisruumiin kudoksiin. Finsenin\nloistavan keksinnön Röntgen-säteiden parantavasta vaikutuksesta\nihosyövässä ja muissa senlaatuisissa taudeissa te kyllä tunnette.\n\nNyt tuli minun tehtäväkseni keksiä säderyhmä, joka on niin voimakas,\nettä kykenee tappamaan ihmiselimistön. Pari vuotta sitten keksin\nmyrkytetyn valon. Olin itse kuolla vaarallisten kokeitteni aikana.\nMinulla ei ollut yhtään assistenttia, ja madame Curiella ei ollut\naavistustakaan keksinnöstäni. Pidin salaisuuteni omana tietonani, ja\nminä toivon että se kuoleekin minun mukanani. Sillä päivänä, jona\nmyrkytetty valo lasketaan irti ihmisten keskuuteen, on vaarallista elää.\n\nSaatan vain mainita teille, tohtori Fjeld, että näillä minun\nvalosäteilläni on ihmeellinen hiipivä voima. Valkoisiin verisoluihin\n-- leukocytheihin -- nämä säteeni imeytyvät. Solut muuttavat\nbiologisen tehtävänsä -- niiden kyky vaikuttaa sääntelevästi veren\nkokoomukseen vähenee vähitellen, jolloin tapahtuu punaisten verisolujen\nsakoutuminen. Tämä koaguloituminen tapahtuu aivan yhtäkkiä ja määrätyn\najanjakson kuluttua, joka voi vaihdella noin puolen minutin verran sen\njälkeen kuin säteet ovat vaikuttaneet vereen. Sille, joka edes muutamia\nsekuntteja on ollut alttiina näille säteille, ei ole mitään pelastusta,\nelleivät ole puetut kumiin tahi muuhun läpäisemättömään aineeseen.\n\nNyt käsitätte iloni ja riemuni, keksittyäni nämä säteet. Minä\nkonstruoin heijastimen, joka tavallisen seinäsulkijan avulla saadaan\ntoimimaan. Sitten matkustin Lontooseen, kätkeydyin valokuvaajan\nnimen taakse -- ja loput te aavistatte. Hankin itselleni yhteyden\nvihollisieni kanssa, tuuditin heidät turvallisuuteen ja valokuvasin\nheidät kuoliaaksi.\n\n-- Te säästitte Charles Brooktonia, lausui Fjeld.\n\nIsabella nousi.\n\n-- Niin, minä säästin häntä, vastasi hän. En tiedä oikein itsekään\nminkätähden, ehkä siksi että hän rakasti minua... Olisin säästänyt myös\npikku Maxia, mutta hän astui itse kohtalonsa tielle... Nyt en säästä\nenää ketään, en edes itseäni. On aika merkitä piste.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\nIsabella katsoi häneen jonkun verran hämmentyneenä. Hänen huulillaan\noli vastaus valmiina, mutta hän pidätti sen.\n\n-- Jos minulle tapahtuisi jotakin, lausui hän sitten vitkaan,\ntahdotteko te silloin huolehtia siitä että isäni tulee kunnialla\nhautaan. Ei mitään köyhän hautausta. Ja tahdotteko myös pitää huolen\nminusta?\n\nFjeld tarttui hänen käteensä.\n\n-- En ole koskaan pettänyt ystävää, sanoi hän hiljaa. Saanko tavata\nteitä huomenna.\n\n-- Ette saa tavata minua enää koskaan.\n\nHän erehtyi.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nSELLOTAITEILIJA.\n\n\nFjeld asteli hitaasti kaupunkia kohti. Hän oli hämmennyksissään\nkaikesta kuulemastansa.\n\nTuntui aivan kuin hänet olisi viety johonkin uuteen maahan, missä\nkaikki vanha ja totuttu oli käännetty ylös alas. Hän katseli maailmaan,\nmissä valo tuotti kuolemaa -- missä aurinko, tuo suuri elonantaja,\npaistoi suunnattomaan, hedelmättömään erämaahan, täynnä ihmisnikamia ja\nirvistäviä pääkalloja.\n\nHän kulki kulkemistansa, ja vihdoin hän oli, samoin kuin tuona\nkohtalokkaana yönä muutamia päiviä aikaisemmin, saman kammottavan talon\nedessä, missä Max oli heittänyt henkensä.\n\nOli aivan kuin jokin tuntematon voima olisi vetänyt hänet \"ruumisarkun\"\nläheisyyteen. Hän pysähtyi epäröiden, mutta ennenkuin hän edes\noli ehtinyt asiata tuumatakaan, oli hän kohottanut vanhanaikaista\nportinkolkutinta, joka sai tehdä soittokellon virkaa.\n\nVanha pää näyttäysi heti sen jälkeen ovessa.\n\n-- Kuka siellä? kysyi karhea ääni.\n\n-- Olen sama lääkäri, joka tutki pikku Maxin, vastasi Fjeld. Tahtoisin\nmielelläni puhutella Charles Brooktonia...\n\n-- Oletteko varma, että hän haluaa puhutella teitä, murahteli\nportinvartia jonkun verran suosiollisempana. Voittehan joka tapauksessa\nkoettaa; luulen että hän on kotosalla.\n\nTalo oli merkillinen vanha rakennus, jossa vielä näki muutamia\nyksinäisiä jätteitä menneestä kauneudesta. Mutta se kallistui\nsortumistansa kohti. Portaat rytisivät ja ryskivät, ja silloin tällöin\noli Fjeld kuulevinaan kuin ihmeellisiä voihkaisuja pimeistä nurkista.\nMuutamat yksinäiset kaasulamput valaisivat portaita ja tuuli viuhui\nkaikissa raoissa ja saumoissa.\n\nYhtäkkiä Fjeld seisattui. Hän kuuli etäisiä säveliä -- ne kuuluivat\nihmiskurkusta lähteneiltä valituksilta. Ja sävelet paisuivat, ne\nnousivat ja laskivat, ne vyöryivät esiin kuin onnettomasta, kiusatusta\nihmissielusta.\n\nJossakin päin talossa istui mies ja improvisoi sellolla.\n\nFjeld astui ovelle, jonka takaa sävelet kaikuivat, ja hänen sydämensä\naivan kouristui kokoon säälistä sitä taiteilijaa kohtaan, joka\ntässä hirvittävässä yksinäisyydessä istui ja keskusteli ihanalla\nsoitikollansa suruistansa. Se oli tosiaan epätoivoisen miehen\ntuskanhuutoa, se oli kadotetun ihmissielun viime rukous sille\nkauneudelle, kirkkaudelle ja ikuiselle selkeydelle, joka musiikissa\nelää ja joka asuu sillä väreilevällä rajalla, missä elämä loppuu ja se\nalkaa, mikä on olemattomuutta.\n\nOi, kuinka kaikki oli latteaa, kurjaa ja matalaa verrattuna sieluun,\njoka kokonaan voi uppoutua taiteeseensa -- mitä merkitsevät ilo, rikos,\npolitiikka, sellon syvien, värähtelevien tunnustusten kuulemisen\nrinnalla muutamina köyhinä minuutteina. Siinä on ihminen, köyhä,\nkulunut ja rakkaudeton sielu, joka loihtii esiin tuskan syvimmän\nsoinnun -- sen soinnun, joka tekee surun ja ilon yhtä arvokkaiksi ja\nkääntää sinun kyynelien soentamat silmäsi niitä etäisiä maailmoita\nkohti, jonka väreilevät eetteri-aallot niin helposti hukkuvat elämän\nvastenmielisen höyryvasaran meluun.\n\nSilloin katkesi äkkiä kieli. Se kuului lapsen huudolta.\n\nSamassa tuli niin omituisen hiljaista, ja miehestä, joka seisoi ulkona\npuolipimeässä käytävässä, tuntui siltä kuin viimeiset kuolevat sävelet\nolisivat hiipineet pois talosta läpi rakojen ja reikien ja rientäneet\nedelleen kuin itkevät lapset.\n\nHän kumartui ovea kohti ja näki valkean kortin, jossa seisoi\n\n_Charles Brookton_.\n\nFjeld arveli hetken, mutta koputti sitten ovea. Kukaan ei vastannut,\nminkä vuoksi hän itse avasi oven. Ensin hän ei eroittanut mitään\nhimmeässä, maidonkarvaisessa valaistuksessa. Vihdoin hän käsitti\nhuoneen, joka muistutti naisen budoaria paksuine mattoineen ja pehmeine\nleposohvineen, joilla oli paisuvia itämaisia silkkityynyjä.\n\nLopuksi hän näki Brooktonin itsensä. Sello oli lattialla, mutta\nsellonsoittaja itse istui kirjoituspöydän ääressä kasvot käsiin\nkätkettyinä. Fjeld näki miten hänen ruumiinsa vavahteli voimakkaiden\nnyyhkytysten vallassa.\n\nYhtäkkiä kohotti Brookton kasvonsa häntä kohti. Ne olivat kovin\nkalpeat, ja haaveellisessa puolihämärässä ne muistuttivat pääkalloa.\nMutta silmät elivät. Ne paloivat kuin hehkuvat hiilet, harhaillessaan\nälyttömästi ovensuussa seisovaan mieheen.\n\nSitten kohottausi Brookton seisomaan.\n\n-- Mitä tahdotte, huusi hän raivokkaasti. En tarvitse mitään lääkäriä!\n\n-- Olette sairaampi kuin uskottekaan, vastasi Fjeld tyynesti.\n\nBrookton näytti taistelevan voittaakseen takaisin malttinsa.\n\n-- On vaarallista pistää päänsä leijonan kitaan, sanoi hän, koettaen\nsäestää sanojaan raa'alla naurulla.\n\n-- En pelkää teitä enää Charles Brookton. Olette pääsemäisillänne\njuoksunne päähän. Kuolemattoman sielunne laita on hullusti. Sellonne on\npaljastanut teidät. Kuulin teidän soittavan. Se ei ollut Schubertia,\nGollermania tahi Chopinia. Se oli itsetunnustus. Nimitämmekö sitä\nBrooktonin menetetyksi onneksi?...\n\n-- Ivaatteko minua?\n\nFjeld astui hänen luoksensa.\n\n-- Miksikä murhasitte hänet?\n\nBrookton säpsähti.\n\n-- En kaipaa rippi-isää!\n\n-- Sentähden että rakastitte häntä, jatkoi Fjeld säälimättömästi. Sen\nkertoi minulle sellonne.\n\n-- Te tiedätte paljon, voihki Brookton. Olette aina tiennyt enemmän\nkuin teidän olisi pitänyt tietää. Mutta pian teidänkin suunne eteen\npannaan lukko. Minkätähden te oikeastaan tulette tänne?\n\n-- Varoittamaan teitä.\n\nBrookton puhkesi ivanauruun.\n\n-- Ketä vastaan?\n\n-- Itseänne vastaan. Te olette nyt kiihtynyt, olette tekemäisillänne\ntuhmuuden. Ostakaa selloonne uusi kieli ja haihduttakaa surunne\nsoitollanne.\n\nSilloin kumartui Brookton lattialle, otti sellonsa ja viskasi sen\nkaikin voimin erästä kaappia vastaan. Soitikosta kuului kuin valituksen\nhuokaus, kun sen kappaleet sinkosivat joka taholle ympäri huonetta.\n\n-- Näen kyllä tieni, huusi hän.\n\n-- Se on kuoleman tie... Mutta muistakaa minun sanani, että te olisitte\nollut paremman tien arvoinen. Teidän sielussanne piilee siemen, joka\noikeaan maaperään istutettuna voisi kasvaa taivaaseen.\n\nTohtori Fjeld läksi pois.\n\nMutta vielä kauvan näyttivät syvät sellon sävelet leijailevan ympäri\ntuossa synkässä talossa ja täyttävän sen ihmeellisellä tuskallansa.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nKOKOUS NYRKKEILYKLUBISSA.\n\n\nCharles Brookton oli lopettanut esityksensä. Se ei oikeastaan ollut\nmikään varsinainen esitys, se oli vain kiihtynyttä puhetta. Hän osasi\ntaidon tiputella verta kuulijainsa silmiin. Hän sähisi, ärjyi ja murisi.\n\nUseimmat vähänkin merkitsevät kansanpuhujat ovat samalla hyviä\nnäyttelijöitä. Heillä on kyky sovittaa esityksensä kuulijainsa\nvastaanottokyvyn mukaan. He eivät vetoo älyyn vaan vaistoihin.\nToisinaan heidät kiihdytetään hurmioillaan ja tuo hurmio ajaa heidät\nälyttömyyden tilaan. Ulkonaisesti -- sillä ensi luokan kansanpuhuja\nosaa aina kätkeä itsensä sanojen taakse ja käytellä kuulijoitansa kuin\nmarionettinukkeja. He teeskentelevät esim. hehkuvaa vihaa pääomaa\nkohtaan, jota salaisesti jumaloivat, he puhuvat, silmiään mulkoillen,\nverestä, jota inhoavat, he kiihoittavat väkivaltaan, joka on heille\nkokonaan vierasta.\n\nKansanpuhujat ovat nimittäin useimmiten aika siivoa väkeä, he ovat\nsanateknikkoja, ja he vapisevat sisäisesti, ajatellessaan murhaa ja\nryöstöä. Heitä voidaan verrata politikoihin, jotka pitävät enemmän\ntyöskentelystä jonkun asian puolesta kuin sen toteuttamisesta. Mitä\ntekemistä on vaivaisella, punanenäisellä kieltolakipolitikolla sen\njälkeen kuin kielto on toteutunut? Alkaako hän sodan kahvia, naisia ja\nlimonaadia vastaan?\n\nMe elämme ihmeellisessä maailmassa, mutta se ei näyttänyt olevan\nCharles Brooktonin mielipide. Kalman kalpeana ja hiki otsalla seisoi\nhän siinä ja kuunteli sitä suosionosoitusten pauhua, mikä seurasi hänen\nesitystänsä. Hän ei näytellyt komediaa. Viha säkenöi hänen silmissään,\nja hänen sieraimensa laajenivat kuin verta vainuavalla sioux indianilla.\n\nMitä hän oli sanonut? Irrallisia ja löyhiä sanoja, mutta kaikki\npäättyivät samaan: Me tahdomme lyödä, me tahdomme päästää irti punaisen\nterrorin hukat, me emme enää tahdo rosvota ja ryöstää hiljaisuudessa,\ntahdomme nähdä verta...\n\nJa kaikki nuo pariin sataan nousevat miehet, mitkä istuivat alhaalla\nhänen puhujakorokkeensa juurella, olivat veren poikia.\n\nHe olivat miehiä, joiden raakuus, häikäilemättömyys ja julmuus oli\nkestänyt kokeensa. He olivat vallankumouksen, kapinan ja rosvoretkien\ntuotetta. Heidän särmikkäissä häränaivoissansa ei ollut mitään\nteorioja, vaan ainoastaan verisiä lauseparsia tikarin, revolverin,\ntulen ja kirveen evankeliumista.\n\nOli vain enää osoitettava se hävityksen tie, jota heidän oli kulettava.\n\n-- Toverit, aloitti Brookton...\n\nMutta enempää hän ei saanut sanotuksi.\n\nSillä kulissien välissä näki hän haamun, mikä koko yön oli pitänyt\nhänen silmänsä selällään kauhusta, tuskasta ja kaipauksesta... Hän\nei voinut erehtyä, se oli Isabella Duncan kumivaipassaan. Hän oli\nasettanut kuntoon kameransa ja piti kädessään suurta heijastinta ja sen\nheikosti valaisevaa silmää.\n\n-- Väisty, saatana! mutisi puhuja ja tarttui päähänsä.\n\nKuulijakunta tuli levottomaksi. Mikä paholaisen nimessä häntä vaivasi?\nNäkikö hän näkyjä?\n\nMutta Brookton ei nähnyt enää mitään. Hän horjui alas puhujakorokkeelta\nhurjasti parkaisten, syöksyi alas portaita ja joutui Jim Fraserin\nsyliin. Suuri mulatti tarttui häneen kuin lapseen, kantoi hänet\nerääseen syrjäkäytävään ja laski hänet eräälle pöydälle.\n\n-- Täytyy olla petosta mukana, murahteli hän.\n\nNähdessään haamun kulissien välissä, kävi hänenkin ihonsa vihreäksi\nsäikähdyksestä. Sillä Isabella Duncan oli ottanut kumikypärän päästään\nja astui nyt esille kulisseista.\n\nNyt hän käsitti Brooktoninkin äkillisen kohtauksen.\n\n-- Saatanan naikkonen!, sähähti hän ja paljasti veitsensä. Nyt et minua\nenää vältä...\n\nMutta sanat jähmettyivät hänen huulilleen, sillä yli koko kuulijakunnan\nlevisi raskas punertava sumu suuresta heijastimesta. Se oli kuin\nsuuri mahtava käärme, mikä tylsin liikkein kiemurteli penkkirivien\nvälissä. Käärme vaihtoi väriä ja jakautui. Siitä tuli satoja vihreitä\nmatelijoita, mitkä kiemurtelivat sähisevin suin. Sitten taas valo\nodottamatta muutti sävyä -- oli kuin huone nyt olisi uponnut yhteen\nainoaan suunnattomaan säihkyvään maidonkarvaiseen liekkiin, mikä\ntunkihe joka soppeen.\n\nKuului lyhyt napsahdus, valo sammui ja sali oli aivan kuin ennenkin.\n\nIsabella Duncan tempasi kumikypärän päästään, ja vaaleat, aaltoilevat\nkutrinsa olivat kuin sädekehä hänen kauniin, käskevän Diana päänsä\nympärillä.\n\n-- Tehän tunnette minut, huusi hän... minähän olen vain \"toveri\"\nDuncan, valokuvaaja.\n\nOlen juuri valokuvannut seurakunnan. Siitä tulee varmaan onnistunut\nkuva. Se osui suoraan teidän mustiin sydämiinne. Oo -- te ette\ntunne minua vielä oikein. Olette unohtaneet sen pikkutytön, joka\nvältti teidän veriset kyntenne, joilla silvoitte rikki isäni --\nsuuriruhtinaan... Monet teistä sen varmaan vieläkin muistavat. Näen\ntäällä Abram Kornitzkyn ja tuolla Zimmermanin. Mutta Isaac Lewin\nastelee ympäri helvetin tulessa, puukko selässä -- se on minun\npuukkoni, toverit...\n\nNyt on teidän vuoronne. Minun valosäteeni jäytävät jo parhaillaan\nteidän sydänjuurianne. Te kuolette kaikki -- kaikki. Te jähmetytte\nsynteihinne, kirotut elukat, ja te ryömitte ikuiseen vaivaan minun\nkäärmesäteet verissänne -- Ettekö tunne, että teidän sydänjuurenne\njo sykähtelevät? Kosto on yllänne -- ryömikää nyt rotanloukkoihinne\nkuolemaan...\n\nMiehet katselivat toinen toisiaan. Heidän kasvoilleen oli ilmestynyt\nihmeellinen fosforin keltainen värisävy. He olivat toiminnan miehiä,\nmutta nyt heidän suonissansa ikäänkuin hiipi pelko, joka heiltä riisti\nheidän tahtonsa. Oliko tyttö oikeassa -- oliko heidän tosiaankin\nkuoltava.\n\nSiiloin hypähti tumma haamu pienelle näyttämölle, missä tavallisesti\nnyrkkeilijät kolhivat toistensa kasvoja. Mulatin silmät verestivät ja\nvalkeaa vaahtoa näkyi hänen turpeitten huuliensa ympärillä.\n\nVäistämättä kohtasi Isabella hänen katseensa. -- Koira, lausui hän\ntyynesti, ryömi loukkoosi!...\n\nSilloin kuului jyrähdys näyttämön takaa, muutamat ovivartijat\nhorjahtivat sisään voimakkaan käden lennättäminä. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä syöksi sisään tohtori Fjeld.\n\nIsabella kääntyi hänen puoleensa hymyillen.\n\nJuuri sillä hetkellä iski Iso-Jim hurjasti kiroten veitsensä nuoren\nnaisen korkeaan poveen.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nTAISTELU.\n\n\nEi ole monta, jotka voisivat kertoa siitä taistelusta, mikä tapahtui\ntuona muistorikkaana iltana Hampsteadin nyrkkeilyhuoneistossa,\nkun Charles Brookton tylstynein aivoin liukui tietoisuudesta\ntarkoituksettomaan tiedottomuuteen.\n\nEi milloinkaan ole taistelua suoritettu kahden niin raivokkaan miehen\nkesken, jotka eivät taistelleet rahasta, vaan ainoastaan sen verisen\nmestaruuden puolesta, missä panoksena on henki. Eivätkä he taistelleet\nmuilla aseilla kuin nyrkeillä, voimakkailla keuhkoillaan ja kahden\nkomean ruumiin lihasvoimalla.\n\nSe ei tosiaankaan ollut mikään säännönmukainen kamppailu kreikkalais\nroomalaisten nyrkkeilysääntöjen mukaan, eivätkä he nyrkkeilleet viime\nolympiadin ohjeiden mukaisesti. Mutta ei siinä kuitenkaan ollut kaksi\ntaitamatonta villi-ihmistäkään, mitkä omituinen kohtalon käänne oli\njohtanut samaan kehään, missä miehet sellaiset kuin Bombardier Wells,\nCarpenter tahi Frank Klaus olivat käyneet toistensa kimppuun kunnian\nja ansion vuoksi. Kummallakin oli suuri tekniikka nyrkkeilyn ja painin\nalalla, mutta nyt ei ollutkaan kysymys eristä ja pisteistä; sen huomasi\nheti. Tässä oli kysymys vain yhdestä ainoasta ratkaisusta, yhdestä\nainoasta knock outista -- heikomman kuolemasta.\n\nJos olisi ollut kysymyksessä tavallinen ottelu, olisi läsnäolleella\nyleisöllä ollut täysi työ vetojen lyömisestä siitä, kumpi voittajana\nsuoriutuisi taistelusta.\n\nSiinä oli vastakkain kaksi miestä, selät kumarassa ja suuret nyrkit\npuristettuina iskuun, nuoren naisen, kuolema rinnassansa, jäykin silmin\nkatsellessa tuota raivotaistelua, mikä liukui hänen sammuvan tajuntansa\nohi.\n\nKukaan ei tuntenut tohtori Jonas Fjeldiä, mutta kaikki olivat ainakin\njoskus nähneet Ison-Jim Fraserin kaikessa voimassaan riemuitsevan\nmannermaan valkeista miehistä saamistaan voitoista. Cyganovitshin,\nHackensmidtin, Lurichin ja Jens Pedersenin, väkevän tanskalaisen,\nkaikkien heidän oli täytynyt väistyä tuon uuden ilmiön edessä\nGalvestonista. Hän oli tosiaankin valtava paksuine häränniskoineen,\nsuunnattomine rintalihaksineen ja pitkine gorilla käsivarsineen.\nHän oli komea ihmispeto, miesmurhaaja paholaisen armosta, tiheimmän\nja vaarallisimman ihmistiheikön poika. Hän näytteli naureskellen\nkultapaikkaisia hampaitansa, kun hän tappeli. Se oli ilkeää ja\nkammoittavaa naurua.\n\nJa vastapäätä häntä valkea mies. Ei niin pitkä, mutta kaula\nhänellä oli hyvämuotoinen ja voimakas ja käytöksessään sellainen\nvarmuus, voima ja itsensähillintä, että se sai Ison Jimin hetkeksi\nhajamielisesti ajattelemaan, että oli valkeitakin miehiä, silmissään,\nnyt punaisilta verestävissä, pohjolan sineä, joka oli verrattavissa\nsiihen, mitä on neekeriorjain jälkeläisten katseissa, joiden esi-isät\nkerran pyydystettiin Kongon metsissä koetellakseen voimiaan Texasin\npuuvillaplantaaseissa.\n\nTaistelu raivosi hetkeksikään herkeämättä -- ilman sekunninkaan\nhengähdystä. Molemmat ruumiit kietoutuivat toisiinsa, nyrkiniskujen\nsuhahtaessa ilmassa ja määrätyin väliajoin pudotessa toisen vatsalle\ntahi rinnalle. Kumpikaan ei välittänyt iskuista, joista jokainen\nyksitellenkin olisi riittänyt tekemään lopun tavallisesta ihmisestä.\nKiihtymys on kerta kaikkiaan suoja kivuntunnetta vastaan. Kuultiin\nvain noiden kahden ähkyvä hengitys ja heidän hurjat, korahtavat\nkurkkuäänensä.\n\nMikä taistelu se olikaan! Säikähdyksen valtaama yleisö jonka korvissa\nvielä kaikuivat Isabellan uhkaukset, unohti kaiken sen hirveän\nvoimanmittelön vuoksi, mikä suoritettiin näyttämöllä. Katsojat olivat\nnousseet seisomaan ja katselivat nyt henkeään pidätellen tuota\nkiihtymyksen ja raivon draamaa, mitä parin minutin ajan esitettiin\nnäyttämöllä ja joka oli pyhitetty terävä-älyisimmälle ja viisaimmalle\nihmisvoiman käytölle.\n\nJa Isabella Duncan, joka makasi siinä, nojaten kauniin päänsä erästä\nkulissia vastaan, katseli tuijottavin silmin tätä taistelua. Se\noli kuin kahden taruolennon yhteenotto hämärässä muinaisuudessa.\nJa kuolemakin, joka jo oli ruvennut sumentamaan hänen katsettaan,\nkeskeytti työnsä. Viikatemies oli pannut syrjään viikatteensa ja odotti\nkärsivällisesti uutta uhria.\n\nJoka kerta kun nyrkkimiehet vierivät ympäri permannolla ja koettivat\npusertaa lujat sormensa toisensa kurkkuun, oli kuin olisi kuullut\nraudan kumean kilahduksen.\n\nEi kukaan suuressa katsojakunnassa ollut huolissaan Isosta-Jimistä. He\ntunsivat hänet ja tiesivät että maailmassa oli tuskin yhtään miestä,\njoka pystyi mittaamaan itseään hänen kanssansa -- ei ainoastaan\nvoimassa, vaan raakuudessa ja häikäilemättömyydessäkin. Hän kyllä pian\nsaisi selvän muukalaisesta.\n\nMutta mikäli minutit vierähtivät, rupesi heidän uskonsakin horjumaan.\nTuo vaalea kultuuri-ihminen oli luopunut kaikesta rotunsa maltillisesta\nja harkitsevasta levollisuudesta. Hänen silmänsä muuttuivat palaviksi\ntulikuuliksi, hänen otsallaan näkyi kaksinkertainen poimu, mikä hehkui\nkuin verinen arpi. Ja kaikki nuo rikoksien sankarit alhaalla salissa\nvaltasi puistatus, kun huomasivat hänen silmistään tiukkuvan verta.\n\nMikä paholainen olikaan päässyt irti?\n\nIso Jim ei enää nauranut. Hänen suunsa näytti veriseltä massalta\nkasvoihin hyvin suunnatun iskun jälkeen, hänen vasen kätensä tunsi\nkovaa kipua sen jälkeen, kun valkea jättiläinen oli sen saanut\nkierrokseen, ja kova kipu vasemmassa kyljessä ilmaisi, että muutamia\nkylkiluita oli poikki.\n\nSilloin ulvahti Jim yhtäkkiä kuin haavoitettu peto. Hänen\ngorillakätensä mursivat vastustamattomasti Fjeldin puolustusotteet ja\nyli inhimillisin ponnistuksin onnistui hänen saada kurkkuote.\n\nNyt vihdoin -- seurakunta oli unohtanut henkäistä sitä ilmaa, joka\nvähitellen alkoi myrkyttyä mulatin hikoilusta --, käytti se tilaisuutta\nhyväkseen. Ja katso -- Fjeldin kasvot kävivät yhtäkkiä tumman\npuhuviksi, hänen koettaessa pudistaa itsestään tuo kamala ote. Oliko\nhän jo mennyttä?\n\nSilloin heittäysi hän kaikella voimallaan taakse päin. Mulatti\nkierähti hänen ylitsensä, mutta menetti samalla otteensakin. Haukkoen\nilmaa, heittäysi norjalainen vastustajansa luotaan, ja seuraavalla\nhetkellä oli kumpikin taasen pystyssä. Mulatti jatkoi hyökkäystään,\nsyöksyi jälleen Fjeldin kimppuun, mutta kun hänen uusi hyökkäyksensä\nepäonnistui, koetti hän saada veriset hampaansa Fjeldin kurkkuun.\nSilloin kumartui norjalainen alas, tarttui mulattia vyötäröistä,\nkohotti ylös hänen painavan ruumiinsa aivan kuin nostetaan lapsi, ja,\ntehden täyspyörähdyksen, viskasi hänet kauvaksi luotaan. Ikäänkuin\npyörivästä heittokoneesta viskattuna lensi tuo tumma olento, putosi yli\nnäyttämöpartaan ja tuli hirveällä ryskeellä maahan katsojapaikkojen\nkeskelle, missä iski takaraivonsa ensi penkin laitaan.\n\nHän koetti nousta pystyyn, mutta veri virtasi nenästä ja korvista,\nja mörähtäen kuin kuolettavasta haavoittunut härkä, vaipui hän\nraskaasti maahan. Oli kuin olisivat hänen rautaisen ruumiinsa lihakset\nherpautuneet, hänen kasvonsa kalpenivat ja verinen suu avautui puoliksi.\n\nFjeld astui näyttämöpartaalle, hänen päänsä oli pahassa kunnossa, ja\nveri virtasi haavasta hänen kaulassansa, mutta hänen silmänsä olivat\nuudestaan tulleet tyyniksi ja teräviksi. Hän huomasi nopeasti, että\nJimillä ei enää ole mitään sanomista.\n\nSitten kääntyi hän ympäri, astui heijastimen luo ja viskasi sen\nkulissien väliin, missä se lensi seinään ja pirstautui. Oli aivan\nkuin jotakin elävää olisi samalla särkynyt, sillä tuo uupunut mies\nnäki samalla näyn, jota hän ei milloinkaan unohda. Tuolla sisällä\npuolihämärässä välähti samalla silmä, raskas, jäykkä silmä, jolla oli\nmaidonkarvaiset reunat. Sen ylle ilmestyi kuin kalvo, ja sen ilme\nmuistutti aarniometsän käärmettä, joka on syönyt liiaksi erämaan\neläimiä ja nyt valmistautuu lepoonsa.\n\n-- Luciferin silmä, mutisi Fjeld, ja katsoi ympärilleen. Kukaan ei\nsanonut mitään, mutta oli kuin raskas, synkeä pelko olisi hiipien\ntullut kaikilta tahoilta. Se kuiskasi:\n\n-- Huomenna sinun on kuoltava!\n\nSilloin nosti Fjeld Isabella Duncanin käsivarsilleen ja astui nopeasti\nulos.\n\nKukaan ei estänyt häntä.\n\n\n\n\nXL.\n\nVEITSI RINNASSA.\n\n\nRalph Burns istui Isabella Duncanin atelierissa ja sytytteli kolmatta\npiipullistansa. Hän oli saanut määräyksen laskea ulos juutalaispoika.\nNuori herra ei kuitenkaan osoittanut mitään iloa saavuttamansa vapauden\njohdosta. Kellarissa oli ollut hauskaa, hänellä oli ollut yllin kyllin\nruokaa, patja oli oivallinen ja kanista hänellä oli ollut paljon iloa.\n\nIlman suurempaa vaikeutta, mutta silti melkoisella älykkäisyydellä\noli hänen onnistunut miltei täydellisesti rääkätä henki kani-parasta.\nMutta sitten hän jälleen oli hoitanut tuota rääkättyä elikkoa niin\nhellällä huolenpidolla, että se osoitti epäämättömiä merkkejä\nsiitä, että elintoiminnat jälleen olivat käynnissä. Silloin kävi\ntuo pieni juutalaisvaivainen jälleen käsiksi uhriinsa. Hän oli\nlöytänyt naulalaatikon, jossa oli paljon käyttökelpoisia esineitä,\nja niiden avulla hän naulitsi eläimen korvista oven pieleen. Siinä\nroikkui nyt kani, kun Burns päästi pojan ulos. Kani vapautettiin\nmyöskin tuskistansa, ja sen kiusanhenkeä virkistettiin muutamilla\nkorvatillikoilla, mitkä saivat hänet ulisemaan kuin maaseutu-oopperan\ndiiva.\n\nJa nyt istui Ralph Burns ja syyhytti puujalkaansa. Se oli hänellä\ntapana aina, milloin tapaukset rupesivat käymään ylivoimaisen\nvaltaviksi. Sitäpaitsi ei hän ollut oikein tyytyväinen. Tohtori Fjeld\noli kertonut hänelle kokouksesta Hampsteadissa, eikä hän pitänyt siitä,\nettä hänen oli siitä pysyteltävä syrjässä. Ja kuollut mies, jonka hän\nerään vaiteliaan hautaustoimiston ja suurien rahojen avulla oli saanut\nsiirretyksi erääseen hautauskappeliin, ei myöskään vaikuttanut häneen\nrauhoittavasti.\n\nOli ollut vaikeata saada käsiinsä lääkäri, joka olisi kirjoittanut\nhyväksyttävän ja kelvollisen kuolintodistuksen, mutta vihdoin sekin\nonnistui. Se, mikä häntä erikoisesti kiusasi, oli vainajan ulkonäkö.\nTuota suurta, karaistunutta skotlantilaista karsi puistatus, kun hän\najatteli sitä murhenäytelmää, mikä oli tuon rääkkäämisen takana ollut.\nJa Ralph Burns tiesi myös, kuka mies oli ollut, sillä hänen kaulastansa\noli löydetty medaljonki, jossa oli nuoren, lumoavan kauniin naisen\nkuva. \"Rakas vaimovainajani Marie Aleksandrovna\", oli siihen myös\nkirjoitettu.\n\nBurns oli selaillut papereitansa ja heti saanut tietää, kuka Marie\nAleksandrovna oli, samoin kuin hänen miehensäkin. Ajatuksissaan\nkuvitteli hän kuinka tätä vanhusta, joka nimellä Gregor Duncan asusti\nullakolla Hampsteadissa, oli rääkätty bolshevikiterrorin aikana 1919.\nSiitä oli nyt monta vuotta ja Venäjä oli jo aikaa sitten vapautunut\ntuosta kamalasta painajaisesta. Lenin ja Trotski olivat aikaa sitten\nunohdetut, heidän tilallaan olivat uudet miehet ja uudet järjestelmät,\nmutta Romanovien aika oli ohi, eikä kukaan sen niminen saanut astua\njalallaan Venäjän maaperälle. Nuo monet vallankumoukset olivat kuin\npuhaltaneet pois maailmasta kaikki suuriruhtinaat. Monte Carlossa\noli yksi croupierinä, ja muuan hissinkuljettaja Buenos Airesissa sai\njoka päivä kokea kuinka helppoa on kohota ja jälleen painua alas.\nHissi on filosoofinen laitos, joka saarnaa elämän ylös ja alas menoa\nyksinkertaisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla.\n\nMutta Burns ei miettinyt ihan sitäkään tällä hetkellä. Hän märehti\nsen sijaan sitä ajatusta kuinka hyödyllistä miehelle on, että hänellä\non tallella nenänsä, silmänsä ja korvansa. Hänhän oli itse rampa.\nToisen jalan ja toisen käsivarren olivat häneltä anarkistit ottaneet,\nmutta hän ei silti ollut heille katkera. Taisteluhan on taistelua, ja\nmiesten on mukauduttava maksamaan osansa panoksesta taistelun riemun\nja vaaranmahdollisuuden vuoksi. Mutta rääkätä kanssaihmisiänsä sillä\ntavalla kuin tuo pieni anarkistin siemen kellarissa oli rääkännyt\nkania! Se ajatus täytti Ralph Burnsin yksinkertaisen ja rehellisen\nsielun kiukulla ja vihalla.\n\nKolmannen piipullisen ääressä suuntausivat hänen ajatuksensa\ntoisaanne. Isabella Duncan, valokuvaaja, jonka ateljeerin hän nyt\ntäytti Navy Gut-savullaan, oli siis sen miehen tytär, minkä hän äsken\noli toimittanut hautauskappeliin. Ja tuo nainen oli semmoisen väen\ntoveri kuin Charles Brookton ja pikku Max. Ajan merkki sekin ja peräti\nmerkillinen sittenkin. Nykymaailman aikaan tapahtui tosiaankin ihmeitä.\nVaaditaan lujia aivoja ne kaikki selittämään.\n\nMutta yhtäkkiä häiriytyi Burns mietteissänsä. Auto pysähtyi talon\neteen. Se mölysi kuin sumutorvi, ja Burnsista tuntui se huonolta\nenteeltä.\n\nHän hypähti ylös ja tarttui revolveriinsa.\n\nPortaita nousi mies, kantaen käsivarsillansa naista. Aluksi ei Burns\ntuntenut häntä, sillä miehen kasvot olivat rikkihakatut ja veriset,\ntukka oli takeltunut otsaan ja kaula oli sininen, ikäänkuin tiikerin\nkynsien repimä. Vaatteet oli puoliksi revitty hänen yltään.\n\n-- Lämmintä vettä, ähkyi tuo olento -- nopeasti!\n\nÄäni oli selvä. Sen olisi Burns eroittanut tuhansista. Hän veti pois\nkätensä revolveritaskusta.\n\n-- Oletko haavoittunut? kysyi hän.\n\n-- En, en minä, sanoi Fjeld torjuvasti. Se on kohdannut Isabella\nDuncania.\n\nBurns loi nopean silmäyksen nuoreen naiseen jonka Fjeld mitä varovimmin\nlaski eräälle sohvalle. Hän näki kauhuksensa leveäteräisen veitsen\npistettynä toisen rintaan. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta huulensa\nolivat vetäytyneet rauhalliseen ja onnelliseen hymyyn.\n\nSitten riensi hän keittiöön, viritti kaasuliekin ja sai tulelle\nvesikattilan.\n\nKun hän jälleen palasi sisälle, oli Fjeld riisunut yltään rikki revityt\nvaatteensa ja seisoi nyt vyötäröitään myöten alastomana edessään\nsidelaukkunsa sisältö. Hän oli pessyt haavansa kylpyhuoneessa ja näytti\nnyt melko siistiltä. Mutta koko hänen komea yläruumiinsa paisuvine\nlihaksineen kantoi merkkejä mulatin jättiläisotteista.\n\n-- Keitä leikkausvälineet, sanoi hän, ja auta minua sitten eetterin\nkäyttämisessä! Meidän on selviydyttävä niin hyvin kuin taidamme. Emme\nsaa hukata minuttiakaan.\n\nRalph Burnsin kunniaksi on mainittava, ettei hän vitkastellut.\n\nTohtori Fjeld otti sakset ja leikkasi auki Isabellan vaatteet.\nTiedottomuustilassakin näytti siltä, että hänen neitsellisyytensä\nvaistomaisesti koetti vastustaa kaikkea riisumista.\n\nFjeld epäröi hetken, mutta sitten hän taivutti syrjään tytön kädet ja\nryhtyi uudelleen leikkaamaan vaatteita Jim Fraserin veitsen ympäriltä.\n\n-- Hän kuolee, kun minä vedän veitsen ulos haavasta, mutisi hän.\n\nKun Burns tuli lähelle, kalpeni hän, sillä kummankin kuvankauniin\nmarmorivalkean rinnan välissä, jotka olivat luodut kuin Afroditen\nkunniaksi, törrötti mulatin bowie-veitsi, terä monta tuumaa syvässä\nIsabella Duncanin sydänjuurissa.\n\n-- Että niinkin kauniin naisen on kuoltava! kuiskasi hän.\n\nFjeld ei vastannut, vaan ojensi hänelle eetterin.\n\n-- Jos hän palaisi tuntoihinsa, niin tiedäthän mitä sinun on tehtävä,\nvirkkoi hän.\n\nSitten kävi hän käsiksi instrumenttivatiin ja asetti kuntoon veitset,\npinsetit ja suontensalvat.\n\nHän kumartui eteenpäin ja veti veitsen pois kuolevan naisen rinnasta,\nBurns huomasi että hänen kätensä värisi. Sitä ei skotlantilainen vielä\nkoskaan ollut nähnyt.\n\n\n\n\nXXXXI.\n\nVALOLÄHDE.\n\n\n-- Se ei käy, mutisi tohtori Fjeld väsyneenä ja laski luotaan\ninstrumenttinsa sekä verhosi tiedottomana olevan naisen ruumiin. Veitsi\noli liian leveäteräinen. Se on tehnyt pahaa jälkeä hänen keuhkoissaan.\n\nTunnin verran olivat he tehneet työtä ja koettaneet paikata ehjiksi\nrikkirevittyjä elimiä. Hän oli avannut rintaontelon ja ommellut kokoon\nvahingoittuneet verisuonet. Ilokseen oli hän todennut että sydän oli\njäänyt vahingoittumatta. Haava oli tuskin kuolettava, mutta verenhukka\noli ollut siksi suuri, että toiveet nuoren naisen toipumisesta olivat\nperin vähäiset.\n\nEi ollut kuitenkaan vaikeata palauttaa Isabella jälleen tuntoihinsa.\n\n-- Mikä ihmeellinen ruumiinrakenne, kuiskasi Fjeld ystävälleen.\nOlisipa veitsenterä ollut vain puolta tuumaa kapeampi ja käsi, mikä\nsitä käytteli, vähän heikompi, niin olisimme voineet pelastaa hänen\nhenkensä. Avaa akkuna ja laskekaamme tänne raittiimpaa ilmaa!\n\n-- Kenenkä tuo veitsi oli? kysyi Burns ja potkasi veristä asetta.\n\n-- Jim Fraserin.\n\n-- Painijan?\n\n-- Niin.\n\n-- Tahtoisin nähdä hänet hirtettynä.\n\n-- Ei ole tarpeen.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Hän on kuollut; minä otin hänet hengiltä.\n\nBurns katseli synkästi ystäväänsä.\n\n-- Kadehdin sinulta sitä käsivartta ja jalkaa, mikä minulta puuttuu,\nvirkkoi hän.\n\nFjeld kohautti olkapäitään. Hän oli pukemassa jälleen ylleen\nrepeytyneet vaatteensa.\n\nSilloin Isabella Duncan äkkiä avasi silmänsä. Ne olivat ihmeen kirkkaat\nja älykkäät.\n\nOlenko ollut Venäjällä? mutisi hän. Minä ratsastin pitkin aroa isän\nkanssa ja sitten tulivat sudet...\n\nHän vaikeni... silmänsä sattuivat Fjeldiin.\n\n-- Se oli vain unta, sanoi hän äänekkäämmin. Nyt muistan kaiken... Ison\nneekerin... veitsen ja taistelun... Kuolenko minä nyt?\n\nHänen katseessaan ei ollut mitään tuskaa.\n\n-- Meidän on taisteltava kuolemaa vastaan niinhyvin kuin taidamme.\nRiippuu teistä itsestänne, jäättekö elämään -- teidän tahdostanne ja\ntarmostanne. Teidän täytyy kerätä kaikki vastustusvoimanne.\n\nHän makasi kauvan ääneti ja mietti.\n\n-- Missä minä olen? kysyi hän vihdoin.\n\n-- Omassa kodissanne.\n\nHän nyökkäsi tyyntyneenä päätänsä.\n\n-- En tiedä, miksikä minun täytyy kamppailla elämän puolesta, virkkoi\nhän hiljaa. Isäni on kuollut ja minä olen kostanut hänen puolestansa...\n\nHänen silmänsä muuttuivat äkkiä vihanleimuaviksi.\n\n-- He ovat kaikki levylläni. He kulkevat kuolema suonissansa. He\nkulkevat ympäri hiljaisen kauhun vallassa, heidän tarmonsa on\nlamaantunut, heidän jalkansa tulevat lyijyn raskaiksi ja heidän\nsilmänsä loistavat kuin fosfori... Helvetissä pidetään kohta suuri\nbolshevikikokous.\n\nHän koetti nauraa, mutta siitä tuli vain heikko voihkina.\n\nHän tuijotti ympäri huonetta.\n\n-- Missä on heijastin? kysyi hän huolestuneena.\n\n-- Löin sen rikki, vastasi Fjeld.\n\nIsabella nyökäytti päätään.\n\n-- Olisin itsekin sen tuhonnut, lausui hän. Se oli elämäni työ ja\nvoitto. Mutta minä en työskennellyt suuren tieteen vuoksi tahi ihmisten\ntunkemiseksi tietämisen pyhälle maalle. Minulla oli epäpuhtaat\nvaikuttimet enkä siis ansaitse paikkaa tieteen temppelissä... Ja kun\nminä olen poissa, niin polttakaa kaikki muistiinpanoni ja hävittäkää\nkaikki erikoisinstrumenttini laboratoriossani. Ei ole oikein lähettää\nmyrkytettyjä säteitä maailmaan. Ilmestyy kyllä jonakin päivinä joku\ntoinen, joka niille jälleen antaa elämän. Lordi Ramsay oli jo oikealla\ntiellä. Barthelot aavisti niiden olemassaolon. Birkeland on viitannut\nniiden teoriaan, ja Svante Arrhenius on ollut niiden kummi. Mutta ne\novat vaarallisia lapsia leikkitovereiksi. Olen itse ollut monta kertaa\nsortumaisillani, ja minä ennustan että niiden uudelleen syntyminen on\ntapahtuva monen viisaan ja suuren miehen elämän kustannuksella.\n\n-- Te ette saa puhua niin paljon, rakas neiti, keskeytti hänet Fjeld.\nMinä olen teidän lääkärinne nyt, ja kaikki riippuu siitä, että te\nsaatte lepoa ja keräätte voimia viimeistä ponnistusta varten haavaanne\nvastaan...\n\n-- Te ette säikähdytä minua, tohtori Fjeld. Minä olen hyvä ystävä\nkuoleman kanssa, ja hän on kuiskannut korvaani, että minun on pian\nseurattava häntä suureen tuntemattomaan. Minä seuraankin häntä\nhalusta... Olen pahoillani vain yhdestä asiasta, ja se on se, etten\nsitten enää voi kiittää teitä siitä, mitä olette tehnyt puolestani.\nJos olisin saanut elää, olisin uhrannut kaikkeni teille -- elämäni,\ntieteeni, ystävyyteni.\n\nHänen katseensa tuli äkkiä lämpimäksi ja helläksi.\n\n-- Ja tässä mysterioista kaikkein suurimman kynnyksellä saanen ehkä\nsanoa teille, että te minussa olette herättänyt ajatuksen siitä\nmaallisesta mysteriosta, joka liittää toisiinsa miehen ja naisen\nmyötätunnossa, ihailussa ja -- rakkaudessa. Teistä tuli siis \"mies\"\nminun elämääni, elämääni ilman rakkautta, ilman iloja ja riemuja.\nAinoastaan vihaa, kostoa. Tahdotteko silloin tällöin muistella minua,\nvalokuvaajaa, murhaajaa...?\n\nFjeld polvistui sohvan viereen, ja hänen siniset silmänsä olivat\nlempeät ja kirkkaat kuin lapsella.\n\n-- En koskaan unohda teitä, lausui hän käheästi. Mutta älkäämme puhuko\nkuolemasta, vaan elämästä. Te olette ylväin ja vahvin nainen, mitä\nmilloinkaan olen nähnyt. Te olette ihmeellinen valo minun elämässäni.\n\n-- Myrkytetty valo, mutisi hän.\n\n-- Ei, sanoi tohtori, valo, joka loistaa silmistänne, on välähtänyt\nesille suuresta, ikuisesta valon lähteestä. Te kieltäydyitte kaikesta\nsaadaksenne sielullenne rauhan, te ette kulkenut mitään kiertoteitä,\nte vihitte sielunne ja ruumiinne sille suurelle, pakanalliselle,\nalkuperäisestä inhimilliselle evankeliumille, jonka nimi on kosto.\nJa koston vuoksi te uhrasitte kaiken -- rakkauskaipuunne, toivonne\nkaikesta, mikä elämälle antaa sen köyhät ilot... Mutta nyt kun kosto on\nsuoritettu, odottaa teitä elämä...\n\nHän pudisti päätään, ja hänen sinertävän harmaat silmänsä täyttyivät\nkyynelillä.\n\n-- Minä olen maksanut velkani, lausui hän vakavasti. Kaikki muu oli\nmahdotonta. Minä seuraan kuolleita valosäde raukkojani ikuiseen\nvalomereen...\n\nIsabella Duncan sulki silmänsä, ja näytti aivan siltä kuin hänen\npäätään, joka näytti niin väsyneeltä ja onnelliselta, olisi ympäröinyt\nsädekehä...\n\n\n\n\nXXXXII.\n\nAAVEITTEN YÖ.\n\n\nSen jälkeisenä yönä, jona anarkistikokous pidettiin Hampsteadissa,\nsattui Lontoossa monta salaperäistä tapausta, joita ei varmaan\nmilloinkaan saada selvitetyiksi. On olemassa vain yksi mies, joka voisi\nluoda valoa näihin asioihin, mutta hän ei puhu enempää kuin mitä itse\nhaluaa. Ja tässä tapauksessa hän tahtoo vaijeta.\n\nJournalistiselta kannalta näytti asia seuraavan laatuiselta:\n\nKaksi hieman humalaista henkilöä taivalsi kotiin eräästä klubista Hyde\nParkissa. Yö oli kirkas, mutta pimeä. He puhelivat äänekkäästi, he\nnaureskelivat ja huusivat, ja mitä ollakaan rupesivat verryttelemään\nitseänsä hyppäämällä pukkia. Lähestyi muuan poliisikonstaapeli ja\nneuvoi heitä esiintymään vähän hillitymmin, syntyi kiivas sanavaihto,\njoka päättyi miesten pidättämiseen. Lain valvoja otti molemmat\nkiihtyneet gentlemannit mukaansa, mutta puiston ulkosyrjässä päästi hän\nsäikähtyneenä kummankin.\n\nSillä eräällä penkillä istui muuan mies, joka loisti aivan kuin olisi\nollut fosforilla voideltu tahi rikissä palamaisillaan, ja pienet\nkellanvihreät liekit näyttivät nuolevan hänen ruumistansa kuin mikäkin\nhelvetin tuli.\n\nMolemmat gentlemannit, jotka olivat matkalla poliisivartioon,\nsäikähtivät yhtä kovasti. Näyttihän ihan siltä kuin saatana itse olisi\nharjoittanut elkeitänsä ihan keskellä Lontoon sydäntä.\n\nJoka tapauksessa tointuivat miehet vähitellen säikähdyksestänsä.\nKaikkihan voidaan selittää, ja nämä humalaiset kansalaiset\npäättivät tutkia fosforiloisteista ilmiötä. He suorittivatkin\nhätäisen katselmuksen ja havaitsivat, että mies, joka näytti Puolan\njuutalaiselta, oli jättänyt kammottavan maallisen majansa ja oli\nkuollut.\n\nKun konstaapeli ilmoitti tapauksen päivystävälle komissariolle, tuli\ntämä melko vakavaksi Hän oli juuri ottanut vastaan tiedonannon, että\nFleet Streetin varrella oli tehty murto erääseen pankkiin. Varkaat\nolivat saaneet puhkaistuksi panssariholvin. Olivatpa saaneet haltuunsa\npääkassankin. Sitävastoin eivät he olleet saaneet viedyksi pois mitään\nsaaliistansa, sillä kun vartia mitään aavistamatta teki tavallisen\nkierroksensa, sai hän taskulamppunsa heikossa valossa nähdä näyn, mikä\nsai hänet horjumaan.\n\nEräässä huoneista panssariholvin edessä istui kaksi miestä, edessään\nhaljennut rahasäkki. Suuret setelit makasivat kultarahojen ohella\nhajallaan lattialla. Kun rahat myöhemmin laskettiin, havaittiin että\nniitä oli noin 100 000 puntaa. Mutta varkaat tuijottivat tuohon suureen\nomaisuuteen jäykin, kiillottomin silmin, ja heidän ruumiinsa valaisivat\nkuin kiiltomadot.\n\nSäikähdyksissään hukkasi vartija ensin taskulamppunsa ja toimeenpani\nsitten hälyytyksen. Siihen ei kuitenkaan ollut oikeastaan mitään\naihetta, koskapa varkaat eivät liikahtaneet mihinkään, eivätkä rahat\nitsestänsä lähteneet kävelemään. Lähetettiin hakemaan lääkäriä, mutta\nhänen tullessansa olivat kaikki valot sytytetyt jotenka hän ei saanut\nnähdä kuinka kauniin vihreästi valaisevia nuo molemmat kummitusvarkaat\nolivat. Hän totesi heidän kuolleen sydänhalvaukseen. Varmuuden vuoksi\nvietiin ruumiit pois lääkeopillisesti tutkittaviksi.\n\nYhdessä näiden Lontoon pahimman kuonan surullisien jätteiden kanssa\nilmestyi neljä muuta ruumista. Ne löydettiin eräästä ravintolasta\nSohossa ja niiden joukossa oli paikan isäntä itse. Se lääkäri, joka oli\nkutsuttu paikalle, sanoi että häntä lähetti hakemaan isännän vaimo.\nMikäli voitiin käsittää, oli kaikki neljä kuollut hiljaa, kenenkään\nsiihen kiinnittämättä huomiota. He olivat ikäänkuin nukahtaneet pois\nkesken jotakin liikettä. Isäntä oli juuri ryhtynyt sekoittamaan\nkokteilia, ja oli parhaillaan kaatamassa giniä erääseen lasiin,\nkun kuolema hänet tavoitti. Hän ei ollut luhistunut kokoon, vaan\njäykistynyt kuin suolapatsas. Hän piteli vielä lasia kädessänsä ja\nhänen kamalat, tumman keltaiset silmänsä olivat himokkaasti kiintyneet\nsekoitettavaan juomaan.\n\nMolemmat muut vainajat olivat ilmeisesti ulkomaalaisia. He olivat\nistuneet sanomalehtiä lukemassa. Ensin luultiin heidän vain\nnukahtaneen, mutta myöhemmin havaittiin että hekin olivat vaipuneet\nikuiseen uneen.\n\nMutta tämä oli vain vähäinen aihe sille ruumiiden tulvalle tänä\nikimuistoisena yönä, mikä todettiin kaikissa ruumishuoneissa ja\nleikkaussaleissa.\n\nRaitiotievaunuissa tavattiin ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahtoneet\nnousta pois. Kun konduktööri pääteasemalla vaati heiltä uutta maksua,\nkävikin selville, että he jollakin salaperäisellä tavalla olivat\nhankkineet itsellensä matkalipun toiseen maailmaan.\n\nMuuan muukalaiselta näyttävä autonohjaaja seisoi ajoneuvoineen samassa\npaikassa Holbornissa useita tunteja. Kun muuan ohikulkeva herrasmies\nkääntyi hänen puoleensa kysymällä saisiko lainata tulitikkuja, ei hän\nsaanut mitään vastausta. Silloin herrasmies suutahti, mutta hänen\nsuuttumuksensa kuristuikin hänen kurkkuunsa, kun hän katseli miehen\nkasvoja. Ne näet olivat merenkarvaiset ja itsestään loistavat, ja\nsilmänsä suorastaan säkenöivät vihreälle. Herra toimitti hälyytyksen,\nja autonohjaaja, jolla oli paikka Venäjän lähetystössä, vietiin\nruumishuoneeseen muiden salaperäisyyksien kanssa.\n\nSairaalat ja ruumishuoneet tulivat täten aivan kuin piiritykseen,\nkunnes jättiläiskaupungissa melkein puhkesi paniikki. Lääkärien\nvartioasemilla ei sinä yönä pelattu bridgeä, ja \"Daily Chronicle\"\nnimitti sitä aaveiden yöksi. Kuolleita oli kaikkialla, viheljäisissä\nmusic halleissa, elävienkuvienteattereissa, ravintoloissa ja\nbordelleissa. Yksityiskodeista ei kuitenkaan tullut juuri ainoatakaan.\nJa kaikkein useimmat olivat ulkomaalaisia, kuuluen erääseen määrättyyn\nkansanluokkaan, joka oli poliisin silmälläpidon alaista.\n\nOli vielä eräs seikka tässä jutussa, joka erikoisesti herätti Scotland\nYardin huomiota. Useimmilla vainajista tavattiin aseet. Näytti\nsiltä että nämä vainajat olisivat pelänneet jotakin -- tahi kenties\nsuunnitelleet jotakin hyökkäystä. Se asekokoelma, mikä saatiin näiltä\nkuolleilta, oli oikein komea, mutta laadultaan melko omituinen. Paitsi\nrevolvereita, veitsiä ja tikareita, oli jokaisella heistä pieni pommi\nommeltuna nuttuun. Ne näyttivät kutakuinkin vaarattomilta, mutta\ntämän alan erikoistuntijat saattoivat todeta, että ne olivat n.s.\npikriinihappopommeja Zimmermanin patenttia.\n\nMyöhemmin kävi selville, että tämä Zimmerman oli yksi niistä miehistä,\njotka löydettiin kuolleena ravintolasta Sohon kaupunginosassa.\n\nYksi seikka oli kuitenkin varma, nimittäin että punaisen terrorin\njohtomiehet yhdellä iskulla oli saatettu toiseen maailmaan. Poliisi\nhengähti helpommin, ja kun siitä oli päästy selville, ei tehty mitään\ntarmokkaampia ponnistuksia itse arvoituksen selvittämiseksi, mikä\nliittyi tähän Sohon rikollismaailman keskuudessa tapahtuneeseen\njoukkomurhaan. Selvityksen löytäminen jätettiin tiedemiesten\ntehtäväksi, ja he ponnistelivatkin tosiaan. He kaivoivat ja etsivät,\nmutta eivät mitään löytäneet, ei mitään myrkkyä, ei mitään väkivallan\nmerkkiä.\n\nKoko joukon johtajaa etsittiin kuitenkin, mutta Charles Brooktonia\nei löydetty mistään. Tylstynein aivoin käyskenteli hän ympäri. Hän\noli unohtanut nimensä, tehtävänsä... Myrkylliset valosäteet olivat\nhänelle olleet armottomia. Ne eivät olleet häntä tavanneet, kun hän\noli kohtalotovereittensa ruumiiden suojassa ja ponnisteli sitä usvaa\nvastaan, mikä laskeutui onnettoman sellonsoittajan sieluun.\n\nAaveitten yö jäi selittämättömäksi arvoitukseksi kaikille. Se säilyi\nkuitenkin niiden muistossa, jotka olivat tuon kamalan ilmiön nähneet --\ntuon gehennan fosfori-ilveen yhteiskunnan kadotettujen sielujen kanssa,\njotka jäykästi tuijottavin silmin astuivat inhimillisen mielikuvituksen\npeloittavimpaan maailmaan, siihen, missä ei tuli milloinkaan sammu.\n\n\n\n\nXXXXIII.\n\nVIIMEINEN TAISTELU.\n\n\nEi ole mikään taistelu niin kiihdyttävä, niin kiihkeä ja niin täynnä\nuhrautuvaisuutta, kuin se, minkä taitava lääkäri suorittaa kuoleman\nkanssa. Se voi olla puhtaasti urheilun luontoista, mutta se voi\nmyös olla täynnä sielun jännitystä ja hypnootista tahdon voimaa.\nLääkärillähän on se etu, että hän on elämän puolella, että hän\ntaistelee liitossa koko sen sitkeän koneiston kanssa, jota nimitetään\nelintoimintojen itsesäilytysvaistoksi.\n\nSellaisen taistelun suoritti tohtori Jonas Fjeld Isabella Duncanin\nsairasvuoteen ääressä. Hän pani liikkeelle kaiken tarmonsa\nryöstääkseen kuolemalta sen melkein varman saaliin. Ja hänellä oli\nhyvä liittolainen tämän nuoren naisen rautaisessa ruumiinrakenteessa.\nHuolimatta runsaasta verenvuodosta ja siitä että Jim Fraserin\nveitsi oli vahingoittanut hänen sydänjuuriansa, ei hän kadottanut\ntajuntaansa koko ensi vuorokautena. Hänen kirkkaat, harmaat silmänsä\nriippuivat Fjeldissä selittämättömin, miltei veitikkamaisin ilmein.\nNiissä ei ollut mitään pelkoa, ne puhuivat vain ylhäisestä rauhasta,\nkärsivällisestä odotuksesta, syvästä, resigneeraavasta ilosta. Fjeld\noli kieltänyt häntä puhumasta, mutta hänen katseensa ilmaisivat\nselvästi mitä hänen sisässään liikkui.\n\nJa tämä katse voi saada Fjeldin epätoivoiseksi, sillä se ei ilmaissut\nkaipuuta elämään, jota Fjeld toivoi. Ne näyttivät ennemminkin\nsanovan: koettakaa kaikkea, mikä tehtävissä on, vaikka se onkin aivan\ntoivotonta. Minä tiedän että minun on kuoltava.\n\nFjeld ja Burns eivät väistyneet hänen luotansa. He olivat ottaneet\nkumpikin sohvansa, joilla nukkuivat kuin suuret vahtikoirat, jotka\nvartioivat haltijattarensa turvallisuutta.\n\nYöllä heräsi Fjeld äkisti. Hän kuuli alhaalta pihasta ihmeellisen\näänen. Se oli kuin sairaan koiran heikkoa uikutusta. Burns nukkui,\nIsabella makasi suljetuin silmin ja hengitti vaikeasti. Yölampun\nvalossa näki hän että kalpeita kasvojansa elvytti heikko puna.\n\nFjeld rypisti kulmiansa, tarttui Isabellan käteen ja tunsi kauhuksensa\nettä se oli kuuma ja polttava... Hän ajatteli herättää Burnsin,\nmutta kuuli samassa jälleen tuon heikon uikutuksen. Se kohosi kuin\nkuolettavasti ammutun eläimen ulvonta ja vaipui kuin sairaan lapsen\nhiljainen valitus.\n\nFjeld päästi Isabellan käden. Puistatus kävi tuon voimakkaan miehen\njäsenissä. Hän oli aikasemminkin kuullut tuon äänen, kun kuolema seisoi\njonkun talon kynnyksellä. Se oli itse luonnon valittava varoitushuuto\nyössä. Hän heitti silmäyksen Isabella Duncanin kasvoihin ja niiden\npetolliseen punaan. Niinpä siis hän kuitenkin kuolisi hänen käsiinsä.\nOi, hän oli vain ihminen, ja kuolema oli ihmisten suuri voittaja!\n\nHiljaa huokaisten nousi hän ja meni ateljeriin, missä Burnsin\nvoimakkaat henkäykset selvästi ilmaisivat, että hänen hyvä unenlahjansa\nuhmaili kaikkia kapean sohvan puutteitakin.\n\nFjeld avasi ulko-oven ja astui pihamaalle. Oli pimeä ja kaamea\nyö. Nopeasti kiitävien, repalaisten pilvien lomitse pilkoitti\nsilloin tällöin pienenevän kuun viime tähteet. Luoteistuuli vinkui\njättiläiskaupungin yllä.\n\nNyt käsitti hän mikä ääni hänet oli herättänyt. Sehän oli myrsky, joka\noli kuljettanut kuoleman enteen hänen horrosuneensa. Mutta hän ei\nsittenkään ollut täysin varma. Hän sytytti taskulamppunsa.\n\nMutta yhtäkkiä hän jäi seisomaan. Tuo omituinen ääni kuului uudelleen\nja tällä kertaa aivan hänen läheisyydestänsä. Hän suuntasi lyhdyn\nkanihuonetta kohti. Ja katso -- keskellä tuota suurta häkkiä,\nkaalinlehtien ja vesikaukaloiden välissä makasi ihminen -- risainen,\nnälkiintynyt mies, synkin, tuijottavin ja kuumekiiltoisin katsein.\nKanit olivat vetäytyneet joka soppeen, jäykkinä kauhusta, peläten\ntuota ihmistä, joka siinä makasi hapuillen jotakin näkymätöntä ja\nsilloin tällöin päästellen pieniä valittavia äännähdyksiä kuin koppiinsa\nsuljettu koira.\n\nFjeld katseli miestä mitä syvimmän säälin vallassa. Hän oli ilmeisesti\naivan murtunut, ja luonnottomasti tuijottavat silmät katselivat\nmielipuolisuuden maailmaa, mistä ei enää mitään paluutietä ole\nolemassa. Mies oli Charles Brookton. Niin -- siinä hän nyt makasi,\ntuo suuri rikoksien järjestäjä, murtunein aivokudoksin -- tiedoton\nmassa lihaa ja hermoja, kulunut, läpiruostunut ihmiskone viimeisissä,\nkitisevissä käyntiliikkeissään.\n\nFjeld kääntyi pois ja meni takaisin taloon.\n\nBurns seisoi portailla ja hieroi silmiänsä.\n\n-- Hän huutelee sinua. Minä luulen...\n\nFjeld syöksyi hänen ohitsensa odottamatta pitempiä selityksiä. Hän\ntiesi mikä oli tulossa.\n\nIsabella kohottausi kyynärpäänsä varaan. Hänen päänsä huojui edes\ntakaisin. Kaula ei jaksanut kannatella sen painoa.\n\n-- Tohtori Fjeld, virkkoi hän heikolla äänellä, on jotakin, jota tahdon\npyytää teiltä. Se on kummallinen pyyntö. Tahdotteko suudella minua?\n\nNorjalainen lääkäri polvistui hämillään hänen vuoteensa viereen, laski\nhänen päänsä oikealle käsivarrellensa ja suuteli häntä. Hänen huulensa\nolivat lämpimät ja pehmeät kuin lapsella, ja tuntui silti kuin kaikki\nse elämä, mikä vielä oli jälellä tuon kauniin naisen ruumiissa, olisi\nkeskittynyt tuohon yhteen ainoaan köyhään hellyyden todistukseen.\n\n-- Tämä oli ensi kertaa kuin joku mies on minua suudellut, mutisi hän\nsurumielisesti hymyillen... Ensimäisen kerran, ensimäisen kerran...\n\nSitten hän sulki silmänsä, ja viimeinen kuume otti hänet säälivään\nsyleilyynsä. Hän vaipui kuoleman näkemyksiin, missä ei ole aikaa eikä\npaikkaa -- hän unelmoi Volgan aroista, hän kuuli susien ulvonnan\netäisistä metsistä ja troikan melun suurilla teillä. Ja kun päivä\nkoitti, tuli kuolema hänen luoksensa lempeästi ja ystävällisesti kuin\nlapsen hymy.\n\nMutta alhaalta kanihäkiltä kuului vielä tuo valittava uikutus, ja\nkun päivänvalo hiipi äänettömään ateljeeriin, tuntui Fjeldistä että\nhän näki silmän yhdessä sen pimeimmistä nurkista. Tahi ehkä se oli\nheijastus siltä suuresta valoa tuovasta soihdusta, mikä kimmeltää\nidässä ja kuiskii elämästä, joka syntyy ja kuolee vihassa, kostossa ja\nlemmessä.\n\n\n\n"]