Savolaismurteella kirjoitettu kokoelma humoristisia pakinoita ja lyhyitä tarinoita. Kertomukset sisältävät kansanomaisia sattumuksia, paikallisia hahmoja ja arkisia kommelluksia. Teksteissä esiintyy savolaista elämänmenoa ja huumoria.
Kaarlo Hemmon 'Rajjaispussi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2242. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
RAJJAISPUSSI
Savolaismurteisia humoreskpakinoita
Kirj.
KAARLO HEMMO
Helsingissä, Kirja-Välitys Oy, 1933.
SISÄLLYS:
Alakurykäsy eli espuhe. Savolaeset ja huumori. Vennäilasista tehyt putelit. Erjlaista onnee... Hyvä kello kauvaks kuuluu – paha vielä kauvemmaks. Jaappanin lähettiläs Kuopiossa. Tanssi-illalliset. Oikee savolaine – lupsake. Sumujärve papin kosto. Pappie kolomottelu. Pappilat ja – tuulimyllyt. Ku lehmä lens. Tyttö tytöllä – suluhasena. Yksmielisiä aviopuolisoita. Myssyjä, myssyjä! Everisti kasvatti. Kaks yhennäköstä. Elä maista, ennenku – haistat. Hapanlohko. Vieläkös pihkoo... Paimenpoika ja pässi rohvessyöriä – viisaampia.
ALAKURYKÄSY ELI ESPUHE.
Rakkaimmille savolaisille ja muille kunnioitettaville kansalaisille täytyy tässä ensalakamaks hiukkase ryvästä eli pittee lyhyt espuhe sen johosta, että niille tarjotaa "Rajjaispussi savolaismurteisia humoreskpakinoita" käytettäväks oma halusa mukkaa. Ois arvatennii ihan sammoo ku tyhjälle nauramine, jos ruppeis juurijoari selittämmää, mittee rajjaiset on, jotka riihessä eloja massiinoijessa taikka puohtaissa pannaa erj kokkoo ku oikeet hyvät jyvät. Ja ku eloja sitte aittaa loariloihi eli hinkaloihi viijjää, lapijoijjaa hyvät jyvät säkkilöihi, mut rajjaiset pistetää pussii, josta asjanhoarai ja tarpeehe mukkaa otetaa käytettäväks, sillä moanmies eli se vakava turpeenpuskija ei nysi eli ylenkato peltojesa heikkojakkaa antimia.
Samallaista riihittämistä ja jyvväi erottamista tapahtuu myös kirjallissuuve vainiolta kertyneesii tuotteehi nähe: toiste loajat peltomoat on päiväpaisteisilla rinteillä, joihenka voimaperräisessä mullassa kehittyy valio tähkäpäitä ja niistä valio jyviä, ku sitävaston toiste pienet sarkatilikut on karuja maita, joita auringon valo ja lämpö kaihtoo. Ja ku turpeenpuskijoista on toiset suurviljelijöitä, samate on kirjallissuusalalla toiset neropattia ja toiset vähälahjasia mäktupalaisia. Ensiksmainittuje peltotuotteet on kultajyviä, jotka säkillä viijjää riihestä loarii ja niistä lukeva ylleesö keskee levitettää. Jäläkimäiste sarkatilikut on tuottanna sekaviljoo, jonka suuri osa on rajjaisjyviä sekä siis pussilla riihestä kuletettavia. Mut niinku turpeenpuskija kesän kaikki antimet syksyllä tarroon korjoo, samalla tappoo lienöö myös vanahuuttaa elävällä kirjallisella mäktupalaisella velevollissuus sekaviljona rajjaisettii pussii kerätä – asjanhoarai ja tarpeehe mukkaa käytettäväks. Soattaa kyllä olla erjmielisyyttä siitä, että onko tarpeevoatimoo ruveta mäktupalaise rajjaisia lukeva ylleesö keskee levittämmää. Mut ku sananlasku sannoo, että "sitä lintu linnulle antaa, mitä linnulla on" ja ku sen lisäks uskoo voivasa ymmärtäväise ja myötämielise lukijan hyväntahtosuutee luottoo, samalla ku uskaltaa toivoo, ettei mittää ellostuttavoo ja terveyvelle turmiollista rajjaisissa ou, niin lienöö luvallista rakkaimpie savolaiste ja muihe kunnioitettavie kansalaiste ettee kantoo "Rajjaispussi savolaismurteisia humoreskpakinoita", joihinka jokkaine on oikeutettu joko nysimällä tahikka myötämielisellä anteeksantamuksella suhtaatummaa.
Ja sitte tämän alkurykäsy loppuhökäsyks lienöö ehkä tarpeellista huohmauttoo, että kirjutustapa on himpu verra muuttunna näissä pakinoissa entisii murrejulukaisuihin verrattuna. Entisissä jutuissa kirjutettii sillä tappoo, ku sanat n. 65 vuotta sitte lausuttii.
Sillä tavalla kirjutettu olj savolaismurretta taitamattomalle vaikeeta lukkee, niin että kirjan sivu näytti "lautalta" silimii. Sen vuoks on kirjutustappoo muutettu nykymurtee mukkaiseks – lukijai mukavuuvve tähe.
Terve nyt – ja pakinoissa tavataa!
Kirjuttaja.
SAVOIAESET JA HUUMORI.
Kukapa sitä ei ois kuullunna puhuttava onnettomista immeisistä, vaikka onni on hyvin venyvä käsite, niinku muutamai valtioliste puoluveihe ohjelmat. Ja kyllä kaiketi asja on sillä lailla, että mitä yks pittää onnena, se on toisesta onnettomuutta. Mut jos jokkii immeine voijjaa onnettomaks kahtoo, on onnettomuuvve syynä vissii se, ettei sillä ou huumorin tajuva, sillä jolla sitä on, se ei missää tappauksessa ou onneton. Ku toas immeine ei tajuva huumoria, on se kummoomaton toistus siitä, että tämänkää lahjan jakamisessa ei ou kultasta tasapuolisuutta harjotettu, ellei nimittäi kiero kasvatus ja olevat olot ou sitä estännä versomasta taikka ou sitä tappoo nujertanna. Niin toine ku toinennii vaihtoehto on onnettommuus, ja siitä seuroo, että huumoria tajuvamaton immeine on onneton, joka elämän suuressa pirtissä olla nuhjottaa, ikkääku pimmeessä karsinassa eli sopella. Jos huumoritonta immeistä tahtos johonnii verrata, soattas parraite sannoo, että se on niinku moalisa hävittännä virstantoloppa eli pylyväs. Tarkastappas semmosta toloppoo, niin huohmoot, että se ainuvastaa seista tokottaa – onnettomana, niinku huumoriton immeinennii.
Mut minun rakkaimmille moamiehillen, savolaisille, on huumori kallista lahjoo oikee kauhalla annettu, eikä tipottai, niinku atteikkarit tipparohtoo tiputtaa. Sen vuokspa savolaine ei valita ja ruikuta onnettomuutta, voan se huumorilla sonnustaa ihteesä elämän vastamäissäi. Jokkuu koirranleuka on sanonna, että savolaine viimmesellä tuomiollai laskoo jonnii letkaukse. Ja kukapa sitä ossoo männä valleeks väittämää, etteikö savolaine, ku Pietar passia tievustaa, ruppee vornailemmaa, samalla ku salassa selän taite männä sutkahtaa sissää. Siihe ainai viittoo muutaman rippikoulupoijja vastaus meijjä suntiovainoolle, joka huonolukusille laiskaikouluva pittäissää sano lukutaijjottomalle junkkarille, että:
– Elä luulekkaa, että Pietar sinut onnellissee ijankaikkisuutee piästää, ellet opi Sanasta selevee soamaa. Mikäs sillo ettees tulloo, häh?
– Minä sutkau männä sen selän taite, vastas se lukemato junkkar.
Voan mitteepä tässä tarvihtoo niin korkeisii asjoihi tuppaantuva, ku tässä moanpiällisessä elämässäi nähhää ja kuullaa, että savolaiset on huumoria niin täynnä, ku Turuse pyssy amitsuonia eli ammuksia. Bikä sitä tarvii suureläjöihe keskestä ehtiä, sitä ku on löyvvettävissä ihan matallallakii, elämän lapspuoltennii parissa, joilla oikeestaa ei ou muuta, ku heikko henk heikossa ruummiissa. Ja jos jokkuu tässä suhteessa Tuomaaks ruppee, soakoo tässä par esmerkkiä valistukseksee.
Ikliikkujana miilustellessan ympär maita ja mantuja, ajjoo körryyti oamuyössä muutamoo laivarantoo kohi sisä-Savossa. Ku olin kavunna laivan ylätäkille luontoo ihhaillaksen, huutoo kirkas laivan pilli hyvin kimakast. Se olj ensimäine ilimotus, että kohta tässä lähetää. Samassa alako rannalla laiturin vieressä olova pajuparkkiröykkiö konkoilla ja sieltä välistä ilimesty kaks keske untaa havvautettuva rantarilliä. Ne töllistel, haukottel ja ruopia roaputti takkusia hivuksijjaa. Vaikka savolaiset on ahkeroita kylypemää, näytti minusta kuitennii siltä, että miehiä vaivas joko veskauhu taikka sitte ne lie pelännä pahemmi päivettyväsä, jos noamarustinkia kovin pessöö ja hoskoo. Siinä haukotellessaa ja ruopotellessaa tuummas toine mies, että:
– Paljokoha mahtaa kello nyt olla?
Ja se toine vastas täyvvellä totisuuvvella, että:
– Empä ossoo sannoo, ku unneutin kellon ruokasalin mahonkpöyvvälle kottii.
Ku tievustelin, sain kuulla, ettei niillä miehillä ou, eikä millonkaa ou ollunna ies kelloje kuviakkaa, soatikka sitte kotia, ruokasalia ja mahonkpöytiä. Mut niissä olj huumoria ja huumorin tajuva!
Niinku ykköse perästä tulloo kakkone, samote tässä yhtä esmerkkiä seuroo toine ja on se kaikessa yksinkertasuuvvessaa näin kuuluva:
Vanahalan talo on siks hyvin tunnettu, ettei siitä tarvii ruveta selityksiä tekemää ja tunnettuva se sekkii on, että siinä talossa tehtii työtä ja syötii leipee. Eikä Vanahalassa pussitaisteluva pietty, s.o. jauhosäkkiä käyty kauppiaasta ostamassa, voan ommai peltojen antimilla tultii toimee, oljpa viljoo vieraallennii antoo. Työaika olj toas järestetty sillä lailla, että auringon noustuva lähettii ahertammaa ja sen laskettuva painuttii nukkumaa.
Joitai vuosia sitte astuks muuvva reissusälli moantieltä Vanahalan tuppaa oamiaiste aikaa. Isäntä kysäs, että:
– Mistee kaukoo se on tämä vieras ja millee asjoilla sitä liikutaa?
– Ku sitä on vueskausia liikeliepeellä ollunna, ei taho kaikistelle syntymäpittää nimmee muistookkaa, eikä toas varsinaista kotia ou millonkaa ollunna. Orikangas on tainna syntymäpittään nim olla. Ja työn jälestä minä ou liikkumassa, mut vaikeeta tuntuu sen löytämine olova.
– Vaikeetahhaa se löytämine on... sano isäntä — ku kulukoo työn jälestä, mut jos kulukis työtä kohi, eikä sitä pelekee, niin kyllä tekijä työtä löytää.
– En minä työtä pelekee, voan työ pelekee minuva, sillä ku minä siihe tartun, niin ei tehtävä minun käsissän kovinkaa paljo vanahene, kuulu reissusälli vastaus.
– No, mittee työtä sitä pystytte tekemää? Vai outteko Orikankaa ojankaivajia?
— Syntyy minulta ojankaivukii, niinku kaikki muukii työ, jospa vaikka ruki varvoomisesta kysymys tulis.
– No, meillä on työtä, eikähää työ tekemällä lopu. Ja onhaa tässä ollunna leipeekii nälä aikana suuhu pantavaks ja eukkoväk pittää keittämisestä huole. Mut palakkoo minä en maksa tuntmiärä mukkaa, voan sen mukkaa, mitenkä työtä valamistuu.
Ja sitte se isäntä sano, minkä verra palakkoo maksetaa sekä lisäs, että:
– Jos palakka mielestänne piisoo ja jos haluvatte työtä tehä, niin astukee pöytää syömää.
Eikä reissumiestä tarvinna kahta kertoo pöytää käskee, ja hyvät näytti hampaat olova, jos olj hyvä ruokahalukii eli syöntlyst.
Pitkät ruokalevot ei kuuluuna työohjelmaa, voan hetj syötyvä lähettii työhö. Isäntä ite läht uuvve työmiehe mukkaa pelto-ojjoo kaivamaa. Ja kylläpä isäntä lämpösesä löysikii, sillä jos halus reissumiehe kansa samalla parrella pysytellä, sai pullistoo ihan tarmosa takkoo. Ja se olj vasta ojjoo, jota se kaivo: parempoo ei synny ojankaivukilipailussakaa. Ku isäntä ei ois mielellää perrää antanna, pitj sen pistee, niin että hik nenästä tippu, vaikka työntekijä se olj isäntäkkii. Ja jo ensimäisenä päivänä sai isäntä niin tarpeeksee, ettei se huomenna ennee ojankaivuu männynnäkkää. Ku sitte muitai tehtäviä tulj suoritettavaks, kyken se reissusälli kaikkii, osaspa se korjata särkynee serapaattorinnii eli saparotyöri sekä yksinää hevosijjai kengitti. Eikä mikkää työ sen käsissä ennättännä hapata, se ku olj harvinaise joutusa. Isäntä olj tietyst hyvillää, tarjos sille kahviakkii, vaikkei se Vanahalassa ollunna tapana, pistpä sikarinnii. Ku sattu vieraita käymää, puhel isäntä niille, että:
– Nyt minä sain semmose työmiehe, ettei myö hevillä erota.
Mut joutu sitte se lauvvantak ilta. Ku olj kylypee repsuteltu ja illalline syyvvä muoheltu, sano se reissusälli isännälle, että:
– Oiskoo isäntä niin hyvä, että antas minulle likviitin, niin oisin tässä lähtennä viileenä aikana astuva paiskelemmaa moantietä pitkin, koska sinne tuntuu halu vetävän.
Isäntätä hämmästytti pyynt niin kovast, ettei ensaluks osanna sannoo mittää, voan kahto miehee, niinku kummituksee. Vähitelle siinä kuitenni token kysäsemmää, että:
– Mikäs miestä nyt rienoo? Ei meijjä talosta ou työ loppunna, eikä lopu, jos voan eletää ja terveinä ollaa. Ku tullessas ilimotit työtä teköväs – ja minä oun huohmanna, että työmies sinä out –, niin mittee varte nyt ruppeet poislähtöö tekemää? Vai onko talossa vikkoo?
– Ei semmosesta ou puhettakkaa. Talo on hyvä ja hyviä on talon immeisettii. Enkä minä moiti palakkoo, enkä ruokookaa.
– Mut minkästähe kuitennii lähtöö hierot?
– No, minä sanon sen teille, ku outte kelepo isäntä. Minä oun lähtennä ehtimää semmosta talloo, jossa ei ollenkaa moattas eli nukuttas. Mut tässäi teijjä talossa on se vika, että hiukkase syvänyön aikana moata harikoitte, enkä minä siitä tykkee. Sentähe minä uuvvistan pyyntön likviitin soamisesta, joutuvaksen makkoomatonta työpaikkoo ehtimää.
Isäntä ymmärs, mittee se pistos tarkotti, mut ei ollunna toppanaankaa, voan kaivo lomssan povukseltaa ja luk reissusällille käypäset kättee. Kiitelle se hyvästisä heitti ja läks yön selekää moantielle astumaa, jonne sitä vetäjäsä vetj.
Mut tuskimpa ero ois niin yksille napille tapahtunna, ellei miehet ois ollunna savolaisia, joissa olj huumoria ja huumori tajuva!
VENNÄILASISTA TEHYT PUTELIT.
Se Tossavaise isäntä olj sekä luontosa että kaike muunnii puolesta iha mieste parraita. Mut siinä olj kuitennii se paha vika, että se olj vähitelle tullunna viinaanmänöväks, niin että se melekeempä jokikkiine päivä olj enemmä taikka vähemmä liikutettu. Ku se ei pitännä räikenemätöntä elämee, voan aina naurusuisena tissuttel tehtävissää liikkuva, ei emäntäkkää ruvenna rauhoo rikkomaa, voan hiljallee valittel, että:
– Mikä konst pitäs keksiä, että se tuo meijjä mies vähentäs alituista rilluttelemistaa, jospa vaikka se sillä ei mittää voaroo talolle tiekkää, se ku ei mää huonoi kauppoi, eikä minkäälaisii pahhoi sittoumuksii, voan se sitä ryyppimistä lystinää harjottaa. Minä oun koittanna kätkee sen kassoja ja jos jottai vippaskonstia pittee, mut sillo sille poikeposkeiset ilolientä kulettaa, soahaksee sen hiprakalle nauroo. Se ei kyllä sikahumalaa juo ihteesä millonkaa, voan siitä huolimata alakaa minuva se peleko vaivata, että alituine ryyppimine sen terveyve turmeloo: Ku tästä sille mainihe, niin se sannoo juur terveyvesä tähe viinoo nauttivasa, ettei muka matoja piäse mahhaa kasvamaa. Se tietyst on turha-aikaista huonon asjan puoltamista, niin että toppi ois tuolle ryyppimiselle soatava.
Sinä aikana, josta tässä on kysymys, olj vielä kotjpoltto luvallista, ja ku syksyllä viinoo keitettii, tallens emäntä viinat isännä tietämätä jyväaittaa siemenhinkaloo. Viina pantii suurii pyöreehartiaisii puteliloihe, jotka kätkettii jyvväi sissää. Varmemmaks vakkuuveks emäntä otti avvaimet ommii hoiveniisa, eikä kettää piästännä aitassa yksinää käymää, ellei ite ollunna matkassa. Muutamia halstuoppia se kuitenni sijotti ommaa koappiisa, josta sillo tällön anto isännälle lorraukse kuppii, ku se valitti matoje mahassa kurahtelova. Isäntä olj kyllä turrillaa, mut hyvänahkasena miehenä ei se nujakkata nostanna. Emäntä toas olj konstistaa hyvillää.
Mut immeiste riemut on lyhytikäsiä. Ja niimpä pitj emännännii huohmata, että isäntä alako ryyppia tissutella entisee tappaasa. Millon sattu "kuiva päivä" olemaa, sillo se osas emännä niin supotillee keplotella, että se anto ryyppyjä pienee lipakkaa ast. Sillo se koitti urkkia, mistee isäntä soa viinoja, mut eipä se ilimottanna. Emäntä pistääty aittookii tarkastamassa. Siellä kuitennii näytti jyvähinkalo olova oikeessa siunauksessa. Kerran sitte se emäntä alako kysellä, että:
– Sanoppas, kuka sinulle viinoo kulettaa ja mistee sitä soat?
– Ei kukkaa, enkä minä mistää sitä soa. Ja niinku lehmättömällä ei ou maitoo, niin ei minullakkaa viinattomalla ou viinoo.
– Mut outpaa sinä hiprakassa.
– En minä ou viinasta hiprakassa, voan se on henk, joka minut eläväks tekköö, se on henk, joka minussa jyllee.
Ja siihe se tutkinto piätty. Ja pitki talavee piisas hiprakkata piäsiäesee ast. Sillo tulj emännä velj vieraaks. Isäntä olj olovinnaa vieraa tulosta oikee hyvillää ja sano emännälle, että:
– Nyt sitä tarvittas vieraa varroo. Mut mistees sitä otan?
– No, kyllä minä tok oun sen verran huolettanna, että omalle veljellen kyvetää suunavvausta tarjoomaa. Mut mitenkää ois käynnä, jos tavara ois sinun tarossas ollunna – sinä oisit kaikki latkinna suoliis matojes huuhteluks – etkös ois? Nyt minä käyn hakemassa ison pyöreehartiaise putelin tänne pöyvvälle ja tarjoo siitä veljelle, minkä se ottaa, mut elä ihtees sikahumalaa juo.
– Kuka minut on sikahumalassa nähnä? kysäs isäntä.
Mut emäntä ei joutanna sitä kuuntelemmaa, voan juoksujalassa männä lyllytti aittaa tuuvvaksee sieltä putelin, jolla on semmone möhömaha ku rovastilla.
– Tarvihtookko tulla avukses? hoihkas isäntä perrää.
– Ei tarvii, ei, ei, kuulu emännä vastaus. Ei pukkia piästetä koalmoaha.
Mut jos emäntä juosta lyllyttel männessää, niin takas tullessa pist se ihan kiliparataravia, kaprist juosta tarmosa takkoo, että siinäkös helemat heilu.
– Kuulkoopas nyt kummoo – pauhas emäntä tullessaa – ku ne putelit siellä aitassa on kaikki typötyhjiä! Kyllä se tuo ukko hyväkäs on ne latkinna sissääsä — ilimankos se on koko talave liehkassa ollunnakkii... No, jopas se nyt parraa temppusa tek!
– Elä ruppee syytöntä syyttämää. Millee pelillä minä oisin voinna aittaa piästä, ku avvai on ollunna sinun kätkössäs – oishaa tässä talossa näläkäännii kuoltu, jos et jyviä myllyy käynnä aitasta antamassa. Mut minkälaisissa astioissa ne viinat siellä aitassa olj ja missee paikassa?
– Niissä suurissa pyöreehartiaisissa puteliloissa siemmenjyvähinkalossa jyvvii sissää peitettynä.
– No, minkälaiset tulupat niissä olj ja oljko jyvät kosteina?
– Niissä olj koviks viännetyt tappuratulupat ja jyvät olj kosteina.
– Hutipuu sitte! Nyt outtii sinä ite tempun tehnä, sillä eihää viina pysy venäläisestä lasista tehyssä putelissa, etennii jos on tappuraine tuluppa. Ja ne putelit olj venäläisestä lasista. Mut mistee semmosia putelia lie meille tuotukaa?
– Huutokaupasta minä niitä ostin, ku ne olj huokeita. Mut kyllä niille nyt hintoo nous, ku viina niistä juoks pois! Ja se olj piällepiätteeks hyvvee se viina, sen vanahan Reetan keittämätä. Voan onkoo se totta, ettei viina pysy venäläisestä lasista tehyssä putelissa?
– Moalimassa ei ou sitte mikkää totta, jos ei se – siitä on niin monta esmerkkiä soatu kokkee. Ja entäs ku panit vielä ne tappuratulupat!
– Elä ennee helise, sillä kyllä minuva harmittaa. Ja mistee sille tuolle veljmiehelle vierasvarraisuutta ja suunavvausta nyt tarjoo? Pistä kiireest hevone aisoi ja käy jostai ehtimässä.
Kuten voijjaa arvata, ei tähä hommaa tarvinna kahta käskyä antoo ja hyvin pian se isäntä viinoo löys. Sitte langokset vietti hauskat piäsiäispyhät, tanssivatpa tilleristikkuvakkii, niin että koko pere sai niistä lystiä.
Mut vielä piäsiäise jäläkeennii olj isäntä pienessä hiprakassa melekee jokikkiine päivä. Mistee se ilolientä sai?
Se olj huohmanna, että tallinavvai passas jyväaitannii ovvee. Ku olj passoova aika, tyhjentel se pyöreehartiaiset putelit ja kuletti viinat heinälattoo, josta sitte pimmeellä käv kähveltämässä päiväsä evväät. Ja paremmi emännä petteeksee, olj se siemmenjyvähinkalossa jyviä kastellunna putelii kohalta.
Ja niin jäi emäntä siihe uskoo, ettei viina pysy venäläisestä lasista tehyssä putelissa, etennii jos on tappuratuluppa – eikähää se ollunna pysynnäkkää...
ERJLAISTA ONNEE...
Sunnuntakiltana istu usseita miehiä sepä tuvassa, jutelle minkä mittäi ja poltelle tupakkoo. Kaippa sitä juttuva lie jo tullunna liikookii, koska istuttii iänettömmyyvessä, ettei kuullunna muuta ku huulte moksauksia piippuja immiissä tai sylykäsyloksauksia. Viimme kuitennii Pärenieme Koapro pitkäntoajaa sannoo jurrautti, että:
– Kyllä nuita immeisiä on monennäkösiä, mut monenloatusia niitä on immeisluontojakkii.
– No, mitenkä niin? kysyttii.
– Siten niin, että esmerkiks tuvan palamisesta ois monj lykännä itkuva, niinku köyttä. Mut ku tupa palo Kierilahe Joakolta, olj se hyväkäs voan naurattanna ja tuummanna, että:
– Mänhää tuossa tupakii, mut tulj siinä lyst lutikoillennii...
– Passashan sen Joakon sillä viisii turpailla, ku sai tuvastaa niin runsaat palorahat, että kyken paljo paremma tuva sijjaa laittamaa ja vielä lisäks tais koko talave leivännii soaha, koska sen jäläkee kuukausia makkailla pötkötti ja kuuntel, kuinka kylymä tuul männessä vonku, että vuuvuuvuuvuh.
– Mistee se ne palorahat sai? kysäs Nenos-Antti, Purontausta mökkitöllissä asuva mies, omituine jurrottaja, joka ainuvastaa sen verra työtä tek, että riekaleissa pysy ja henkpitimiksee ruokoo sai. Ja yhtä huolimato ku se olj ommaa ihteesä nähe, samalla tappoo se olj välinpitämätö mökistäännii, jota se ei korjauksilla ja uuvistuksilla ruvenna pilloomaa.
– Niin että, misteekö palorahat sai? Paloherralta tietystikkii – kelteepäs se muilta.
– Missee se semmone paloherra on?
– Kaupunnissa se assuu, jossa on herroja, niinku puita metässä. Ja ku se paloherra niillä virkareissullaa tiällä käväs, joutu Joakko hevoskoakillaa sitä kyyjjihtemmää ja ymmärs sillo ketvotella asjasa sille kannalle, että palaneesta tuvastaa nost rahhoo usseita tuhansia, joilla uus korree ja keihkee tupa passas pyvätä eli rakentoo.
– Katoppas, vai usseita tuhansia markkoja, hm, vai usseita tuhansia... Mut mistees se paloherra sen palamise ties?
– Kuka lienöö Joako puolesta ilimottanna. Ja hetj ku paloherra ilimotukse sai, laitto se rahat, että jutkaht.
– Ja hetkö palamise perästä se ilimotettii?
– Eikös sitä myös, lie eiltäpäi ilimotettu – tottapa vissiinnii...
Tähä sitte juttelu tuvan palamisesta ja palorahosta piätty. Mut siinä sitä järkeilemise aihetta olj Nenos-Antille moneks viikoks. Ihan tuulmylly tavalla pyör sen aivossa palorahat ja uus tupa. Nyt vasta se äkkäs, mitenkä kurja hökkel oma tupa oikeestaa on ja mitenkä voarallista siinä on oleksia, ku se voi minä hetkenä tahhaasa puota rytkähtöö eli luhistuva yhtee läjjää ja pistee tuvassa olijan nakkii, niinku hiiren ikkääsä. Vähitelle ne järkeilyt alako johtoo miettimää, että ossoohaa se palloo jonkuu toise tuppai, niinku Joakonnii. Ja ku järkeily siihe kohtaa joutu, ei siitä ollunna askeltakkaa ommaa tuppaa ja sen mahollissee palamissee. Mut hyvi ymmärrettävästä syystä tämä kohta sattu niin lähheesest, että Antti rupes yksinää puhelemmaa ja sanomaa, että:
– Ei sunkaa sillä Joakolla maha olla erjlaisempoo onnee ku minullakkaa, niin että minunnii tupan ossoo palloo pölähtöö. Ja kyllä sitte minnäi valamiilla paloraholla uuvve tuva pystyy pistän... Eikähää sitä valamiilla rahalla mikä ou pystyy pisteekkää, ei oukkaa, ei, ei...
Ku sitte Nenos-Antti sattu tappoomaa moantiellä Aittosalame Villen, joka olj kaupuntiin mänössä viijjäksee kauppiaa voi- ja kalakuorma sekä sieltä tuuvvaksee tavarakuorman tullessaa, tuummas se Antti tälle, että:
– Jos satut muistamaa, niin kysäseppäs, vieläkö se paloherra assuu siellä, joka Kierilahe Joakolle palaneesta tuvasta palorahat makso?
– Passoohaa kysyvä.
Eikä se Ville niin hatarapäine ollunna, ettei se ois muistanna luppaustaa täyttee, vieläpä niin tarkallee selittöö, että:
– Heleppo se herra on löytee, sen asumukse seinässä ku on suur taulu, niinku lukkari eissä kirkossa. Sitä paloherran taulun kirjutusta ei tavalline ristitty immeine ymmärrä, se ku on ruotinkieline. Mut siinä talossa kuuluu paloherran konttuor olova.
– Vai oikee konttuor, hm, vai niin... Mut millonka toas lähet kaupuntii?
– Ens moanantakoamuna ihan kukonpuhteella.
– Otatko minut yhtee roppii?
– Kyllä passoo, sillä mahuthaa sitä tietä astuva luputtammaa, niinku minnäi, hevosella ku on kuormassaa vettee reuhtomista ihan tarpeeks ast.
Kaupuntii tultuva Ville näytti paloherran konttuori sekä samalla neuvvo, mistee se ite kuormasa ottaa.
Nenos-Antti astuksia jurppi paloherran konttuorii, jossa tapas paksun möhömaha herran pöyvvä iäressä istumassa. Sanottuvvaa hyvän päivän, niinku Ville olj neuvvonna tekemää, kysäs se Antti, että:
– Työkös outte se paloherra, joka Kierilahe Joakolle maksotte palorahat palaneesta tuvasta?
– Minä oun kyllä monelle Joakolle maksanna palorahoja, mut en nyt muista, mikä niistä on ollunna Kierilahesta ja mikä mistäi. Mittees varte sitä tievustatte?
– No, iliman voan, ku rupesin tuummimaa, että sen Joakon olj niillä paloraholla niin mukava uus keihkee tupa rakentoo, että kelepoo sen siinä nyt makkailla pötköttöö. Ja ku minulla on niin vanaha ja huono tupa, että se taitaa ruveta henge piälle käymää, tulin tässä ilimottammaa, että jos se sattus palloo pölähtämmää – ja siihe se ois ihan omasa –, niin maksasitteko työ siitäi palorahat?
– Onkos se vakkuutettu?
– En minä siitä vakkuutuksesta mittää tiijjä ja ymmärrä. Mut ne immeiset sano, että ku voan käy paloherralle ilimottamassa ennen palamista, niin työ maksatte palorahat. Ja minä oun ruvenna tuummimaa, että ku se mun tupan on niin huono, ois se omasa tulenruuvvaks.
– No, meinoisitteko työ tupanne polttoo?
– Suoraa puhhuissa minä oun arvellunna, että ku asjan ensiks paloherralle ilimotan, niinku kuulu pitävän tehä, ja ku tiältä Villen kans on kotosalle piästy, niin minä sen polttoo tuhhautan hetj ku passoova kova tuul sattuu tulemaa.
– Ukko hoi – karjas paloherra sillo – vai meinoot sinä tehä murhapolton, sinä tulenkorvennettava. Mut minäpä hankin polliissin ja toimitan sinut linnaa, niin että...
Mut ku se paloherra siinä pauhatessaa pyörähtel, niinku villikissa lattialla, livaht Nenos-Antti ulos ja juosta kaprist siihe talloo, jossa Ville olj uutta kuormoo ottamassa.
– Koitin joutuva – sano se – sinuva auttamaa, että piästää vällee kotia kohi lähtemää.
Mut mittää se ei puhunna paloherran luona käynnistää, eikä se Ville ruvenna kyselemmäänkää. Vasta sitte kotonaa, ku se sänkyrovatissaa leppuuttel uupuneita jalakojaa, se mielessää järkeil tällä lailla, että:
– On se ku onnii totta, että immeisiä on monennäkösiä ja monenloatusia on immeisluontojakkii. Mut monenlaista on onneekii, on totisest. Toine soa palorahat, ku tupasa palamise ilimottaa. Ja ku toine männöö ilimottamaa, uhataa toimittoo linnaa... Erjlaista on minun onnen ja erjlaista Joakon onni... niin on, niin on....
HYVÄ KELLO KAUVVAKS KUULUU – PAHA VlELÄ KAUVVEMMAKS.
Ei tietyst esisät ou tällä sananlaskulla varsinaista kelloo tarkoittanna, voan juoru- eli kieljkelloo, jota moalimassa immeiste keske niin tavattoma ahkerast soittoo kalluutettaa, etennii sitä juorukelloo. Ja että juorukello on kauvvakskuuluva, siitä on vallesmanni Kiipperä soanna ihan omassa olemuksessaa kokkee elävän esmerki, niin että se vissiinnii uskoo, ettei ratio uutisia niin sukkelaa ja levveelle levitä ku juorukello pahoja sanomia. Se olj, niät, se vallesmanni sattunna ystäviisä kans istumaa pikku tunnille ast, eikä siinä ainuvastaa istuttu, voan samalla kallisteltu kuppia. Ku sitte ystävät poistu, tuns vallesmanni yksinäisyyvessää kummallista kaipuuta ja kaihoo rintasa alla ja sitä lieventööksee läks ihteesä ulukoilimaa viiluuttelemaa. Siellä pimmeessä kävellä toikkaroijjessaa huohmas se valon väläkkävän sen huoneen ikkunasta, jossa asu vallesmannin syväntä heilauttelova tyttö eli ryökkynä. No, mittees muuta ku se läks urnimaa ikkunan iäree toivossa soaha nähä ies varjo ihhailusa esineestä. Mut suureks suruks ja ikäväks olj ikkunassa kartiinit, ainakii alaruuvvu kohalla. Sillo rakkaus, joka kaikki uskoo ja kaikki toivoo, anto mielikuvitukselle siipiä, kuvitelle, että jos piäsis jollennii korokkeelle, vois olla mahollissuutta korkeimpie ruutuje kautta kurkistoo huoneesee. Ja niimpä mielee juolaht, että lähellä ikkunoo on kaivo, jonka kannelta soattaa silimille ihanuus auvveta. Ku se siinä kannella kompuroi, otti avonaine kaivonsuu ystävällisest vastaa – ja vallesmanni puota muklaht kaivoo. Kaikeks onneks olj kaivossa vettä ainuvastaa vyotäsii ast ja pohja tuntu kovalta, niin ettei suoranaista hukkumista tarvinna pelätä huonotaitose uimarinkaa, joka vallesmanni ties olovasa. Mut kaikissa tappauksissa kuitennii olj tilanne loavultaa mitä ikävin.
Ves tosin ei ollunna jeäkylymee, joskohtakii viileetä, niin että siinä seista tokottamine olj kaikkee muuta ku miellyttävvee, eikä poispeäsemine ois ollunna yhtää haluva vastaa. Mut mitenkäs sieltä nous? Jos ois ruvenna apuva huutamaa, ei huuto mahollisest kuulukkaa. Ja ku piässä tuntu vierasta raskautta, niin eppäilemätä ruvettas sanomaa, että viina on viennä vallesmannin kaivoo. Ja sitä mukkoo ku jalakakylypy piätä virkist, sitä mukkoo kirkastu meinink, ettei huutamissee ruveta, ennenku viho viimmisessä pakossa. Sitte vielä kaivopuittee yhestä nurkasta löyty puitteesee kiinitettyjä tappia, joita myöte soatto kiipeillä lämpösiksee, vaikkei niitä valitettavast ollunna kaivonsuulle ast. Niissä tappiloissa punnatessa ja veissä seistessä syliää levitellessä ja ruummistaa viännellessä sai sen verran lämmintä, ettei vilu piässynnä oikee pahast juttuttammaa. Ja niin tunt kulu tunnin perästä ja päivä rupes vähitelle valakenemmaa. Kohta sen jäläkee tultii kaivosta vettä ottamaa. Mut hyvi äkkiä ensimäiset veenhakijat kaivolta käpälämäkkee läks kynttäkantta juosta vihlasemmaa, ku ne kaivosta immeisiäntä rupes kuulemaa. Sitte sinne tulj miehisiä miehiä ja ku asja selevis, hankittii sellaiset vehkeet, että nimismies kaivosta nostettii. Se anto nostajille suhahtavia kättee sekä selittel, että:
– Minussa on pienestä pittäi ollunna semmone uneksimistaut, että minä välistä unmielissän mänen minne sattuu. Ja se taut minut on johtanna tänne kaivoonnii. Mut elekee tätä asjoo ruveta puhuva holoventammaa koko moalimalle. Ettekös?
Ja kaiketi miehet lie luvanna olla ihan hissuksee, mut "eihää lupa talloo hävitä", niinku sananlasku sannoo. Bikä mieste tarvinna paljo holoventookkaa: ku ne voan kerran siitä mainiht, niin kyllä juorukello sitä soitti ittää, jos länteennii.
Kottiisa piästyvää vallesmanni lämmitytti saunan, jossa otti oikee Sasu Punase löyly, kuhtupa vielä hierojannii siäriä verryttelemää, sekä piällepiätteeks tohtuorinnii. Ku vallesmanni olj parraassa terveyvessää sekä passoovia rohtoja nautti, ei ilimaantunna minkäänlaisia huohmattavia seurauksia kaivossa otetusta jalakakylyvystä, ellei sitte vanahuuvessa nuoruuve synnit ruppee rankasemmaa...
Mahollisest vallesmanni itekkii luul koko kommelluksesta keljkaupalla piässeesä. Mut kohta se sai kokkee, että se olj voan kielte viritystä melekei elinkautisee juorukelloje soittoo, sillä niin otrasest on käynnä, että vallesmanni on ollunna sotkeetunneena kommelluksii ja juoruloihi, niinku kärpäne hämähäki verkkoo.
Ensinnäkkii se haikeeks harmiksee näk, että jokkaine nauroo virnotti pilikkanauruva vallesmanni vastaa tullessaa, jopa alako tuntuva siltä, ku hevosettii ois hirnuissaa vallesmannille nauranna, samate ku lehmät ammuissaa. Tämä kaikki rupes siinä miäri mieltä jurnuttammaa, että ku ensimäine virkapaikka sattu avvaatummaa, pist vallesmanni hakupaperisa sissää – ja sai viran. Mut juorukello on pahakello ja pahakello kuuluu kauvvaks! Vallesmanni piäs, niät, hyvinnii vällee huohmoomaa, että juoru on kulukenna perässä taikka tulla livahtanna eiltäpäi. Siinä melekee muuttamise jäläkee tulj nimittäi muuvva puoljsokkee ja muutennii kummalline kyhnysmies pitäjä peräkulmalta vallesmanni luo. Ja ku se ei tahtonna mittää osata toimittoo ja kyhnystellessää seleväks soaha, katkes vallesmannilta kärsimys ja se vihamielisest sannoo tiuskas, että:
– No, eikö siellä teijjä kulumakunnalla ollunna ku tuommone sokko ja kyhnys lähetettii?
– Kukapa nuo lie immeiste ymmärrykset – vastas mies – mitanna, onko toisetkaa minuva viisaampia. Ja vaikka silimän on tihrut ja näköainetta niissä on vähä, niin kyllä minä kuitennii sen verran niän, että ossoon immeiste kaivot kiertee...
Se tuntu vallesmannista siltä ku mies ois nyrkillää iskennä vaste noamoo ja kynä putos sen käistä. Mut harmi olj nieltävä! Ku nyt kuitennii vanaha hoava aukes, rupes vallesmanni mieltä toas niin kismittämmää, että se jo uskottel räntsällää nuukottavvii saunoje ovviinnii itellee naurava. Pelastuvaksee irvistelemisiltä hak se jällee toisee virkapaikkaa, vieläpä oikee kauvvaks. Hyvät tokumentit ja paperit puhu sen puolesta ja virka läks, niinku apteeki hyllyltä. Jokkoo se nyt juorukello kuuluvilta piäs erroo?
Vieläkös mitä! Sillä niinku ratio levittää pieniä sihhauksijjai ympär moaliman, samalla tappoo juorukellon kaiku seuras vallesmanni kinterillä. Ei, niät, ennättännä uuvvessa virkapaikassa ku muutamia kuukausia kuluva, ku olj kuuluutettu ylleene kokkous, jossa keskusteltii parin kaivon laittamisesta yhteestoiminna perustuksella, eikä kunnan varolla. Asja tais olla tarpeen voatima, koska kokkouksee olj tullunna väkkee tuvantäyvveltä. Komitejjoo eli toimkuntoo ruvetessa valihtemmaa tek jokkuu isäntämies tämmöse ehotukse, että:
– Minä ehottasi tähä komitejjaa puhheejohtajaks valihtemmaa tämän meijjä uuvve herra vallesmanni, sillä minä oun kuullunna, että herra vallesmanni on kaivoasjoissa suur asjantuntija. Ja sehhää ois...
Ehottajan puhhee jatko jäi kuulumattomaks, ku koko kokkous rupes nauroo röhöttämmää, niin että ikkunat tuntu tärisövä. Ainuva, joka ei nauranna, olj vallesmanni. Ja ku se sattu istumaa lähellä ovvee, luikaht se siitä ulos ja paino kottiisa, niinku tuulispiä ois sitä lennättännä. Siellä sen verran rauhotuttuvaa, että kyken kynnee eli pänneesä käyttämää, kirjutti se hakupaperit, mut tälläkertoo ihan toisee liänii. Eikä mänestys ollunna herennä sitä suosimasta – ja virka tulj, niin että jutkaht.
Ku vallesmanni uuvvessa virkapaikassa ei huohmanna immeiste noamossa ja suupielissä mittää erityisempöö virnistelyvä, eikä hevoste hirnumisessa ja saunoje ovissa nauruva ounaillunna, tuntu elämä siitä ihan siirapilta. Mut mikä kirrous siinä lienöö, että jos jokkuu vainonallaiseks joutuu, sille vastuksia löytyy, vaikka miltä taholta. Ja niimpä toas vallesmannia kohtas ilikeelaine kommellus. Se olj konsttaappelisa kans jollai virkamatkalla jalakapatikassa. Tiellä sattu niitä vastaa ihan pallipohjaks tulemaa rokar, joka ajjoo hurist autolla. Virkavallallaa vallesmanni ja konstaappel pyssäytti auton ja ku siitä tavarata löyvvettii oikee rutkast, kapus vallesmanni ja konstaapel autoo, komentamalla ohjoomaa vallesmanni kottii. Muutamassa vastamäissä alako auto retkitellä, eikä kulukenna ettee, eikä takaperi. Rokar pyys, että:
– Oisko herra vallesmanni niin hyvä, että ohjois autoo, niin konstaappel ja minä männää perästä työntämää, jotta peästää tämän mäknyppylän piälle – kyllä auto sitte männöö, niinku rasvattu.
– En minä ossoo autoo ohjata. Mut myö männää konstaappelin kans perästä työntämää, sano vallesmanni.
Ja niin siinä tehtiinnii.
Mut ku rokar piäs kuskariks, paino se lusikkata hyvin voimakkaast. Sillo auto, ikkääku äksy hevone, anto takapotku, vieläpä oikee raivokkaa. Sen johosta vallesmanni ja konstaappel kellaht pitkä matka piähä selällee, kaikeks onneks kuitenkaa vammoja soamata. Samassa rokar paino lusikkata toisannepäi – ja hurjoo vauhtia läks auto lentäämää etteepäi ja katos tomupilive sissää. Siinä sitte vallesmanni ja konstaappel kapus nousta takajalollee ja kahtoo tollotti toisiisa, niinku kissa, jolta soalis on kynsistä karanna.
Tietyst asja ois vallesmanni ja konstaappeli puolelta hautaantunna mehtäpeittoo, niinku lehmä vällii ruukkoo hävviyksissä olla. Mut se rokar olj siks väljäkieline, että se kerto sen ystävillee – ja kyllä se sitte levis ihan kulovalakee tavalla.
No, entäs sitte? Ei mittää muuta, ku koko pitäjä olj röhänaurussa – nauro nuoret ja nauro vanahat. Mut ku vallesmannin hermot olj ärryksissä jo entisestä naurusta ja virnuilemisesta, ei se ennee uutta kuormoo kestännä: se pist toas hakupaperit sissää ja piäs muuttamaa Lappii.
Kaike järe, immeisyyvve ja lähimäisrakkauvve nimessä on hartaast toivottavvoo, että vallesmanni soa siellä kaikessa rauhassa ja levossa virkoosa virreest hoitoo...
JAAPPANIN LÄHETTILÄS KUOPIOSSA.
Venäläine suurkirjailija Leejjo Tolstoi, joka elämässää halus moalima Vapahtajjoo jätkytellä, olj omaloatusuuvvessaa myös suutarii ihhailija. Tässä ihastuksessaa se mänj niin pitkälle, että hankki itellee suutarvehkeet sekä vetel piklankoo, niin että nauku.
Ja ku asjoo miettii, tulloo huohmoomaa, että suutarammatissa passoo moaliman toilauksia rätnäillä ja tuummailla, sillä ite työ ei taijjo soavuttannee piätä vaivoo sen ku voan jakkaralla istuva tokottaissa veillä hujjauttelloo piklankoo ja antaa aivojesa ongelmoita selevitellä. On kyllä olemassa vanaha muka viisas neuvvo, että "pysy, suutar, lestissäs", mut se on vissiinnii lausuttu sillä perustuksella, ettei ou käsitetty, mikä ihanteelline tillaisuus suutarilla on syviä syntyjä ratkasta. Tolstoi sen kyllä hoksas, eikä oukkaa kevyt se leiviskä, jonka sen elämäntyö immeiskunnalle jätti.
Vissii olj Vennäi rohveetan kannalla suutariammattii nähe se savolaine suutarj, joka piklankoo veillessää anto mietteihesä kappuilla niin korkeissa asjoissa, että se lopuks usko olovasa – kuningas, "kuningas Jumalan armosta". Ja ku se tämän aseman soavutti, tietti se kommee unvormun eli kuningaspuvun, jota parempoo ei monella varsinaisellakkaa ruunupiällä ou ussei ollunna. Millon sitte suutarjtyö rupes puulle maistumaa, sillo unvormu piälle ja herrastelemaa, ellei männä mehtää komentelemaa puita, niinku sotamiehiä, joille vällii ärjy iänesä sorruksii. Mut muute se olj rauhalline ruhtinas.
Mitenkä sitte kerran suutaroijjessa lie pistännä piähä, että ouhaa minä jottai muutai, ku voan kuningas. Ja sillo se pukkeetu tulisella kiireellä unvormuusa, riens asemalle ja läks matkustammaa Kuopioo. Siellä se asemalla otti immeisvossika ja käsk ajamaa liäninhallituksee. Puoljjuoksussa se ryntäs sissää ja jotennii käskevällä iänellä sano vahtmestärille, että:
– Mäne sanomaa kupernyörille, että Jaappani lähettiläs tahtoo kupernyöriä kiireellisest tavata.
Vahtmestär hyppäs niin että tahto nenällee tupsahtoo sekä liähättämällä puhu kupernyörille, että:
– Sinne tulj unvormuherra, joka sannoo olovasa Jaappani lähettiläs, ja haluvaa tavata herra kuvernyöriä.
Moalima sota olj sillo parraillaa, eikä herra kupernyöristä ollenkaa mahottomalta semmone ihme tuntunna, että Jaappani lähettiläs tulis Kuopiossa liänihallituksessa käymää. Sentähe alako kupernyör pukuvaa järestellä ja paperia pöyvällää sekä käsk vahtmestäri tuolia asettelemaa paikollee. Samalla ku kupernyör paino nappuloita, että liänisihtier ja liänikamrier soapus kupernyöri virkahuoneesee, samalla se kysäs vahtmestarilta, että:
– Onko niitä herroja monta?
– Ei ou ku yks ja se on kommeessa unvormussa.
– Mittee kieltä se hoasto?
– Suomee – ihan silikkoo savvoo.
Se olj kupernyöristä kummoo. Mut se tuummas, että ku ne Jaappanilaiset on kaikessa eteviä, on lähettiläs voinna opetella suomeekii.
Mut nyt olj jo kututut virkailijat soapunna virkahuoneesee ja kupernyör sano vahtmestarille, että:
– Pyytäkee lähettilästä – ja kumartakkoo eli pokatkoo pyytäissänne – astumaa sissää.
Ykskaks kiskas vahtmestar ove auk ja suorana ja ryhikkäänä astuva harppas "lähettiläs" virkahuoneesee sekä koristeltava lakkiaa piästää ottamata sano, että:
– Hyvvee päevee.
Sekä ite kupernyör että virkaherrat vastas kumarruksella. Seuras lyhytaikane iänettömmyys ja tarkastelu molemmipuolisest. Sitte sano se "lähettiläs", että:
– Mitenkä on laita sen Kiusanieme mehtäkaupa kans? Minä oun kuullunna, että se on myöty Hirvelä sahalle. Mut rahat pittää maksoo minulle.
Kupernyör olj heristännä kuulohermojaa ja vaikka jo huohmas, ettei tässä oikeessa siunauksessa olla, kysäs se kumartamalla, että:
– Anteeks, herra lähettiläs, minä en kuullunna oikee, enkä ymmärrä, mistee on kysymys...
– Minä oun – kuningas! Ja ku se Kiusanieme mehtä on minu aluvettan, en voi missää nimessä sallia, että mehtä myyvvää Hirvelä sahalle. Mut jos kauppa on jo tapahtunna, niin rahat on pulitettava minulle, minun ommaa kätteen.
Nyt jo selevää huohmattii, minkälaise "lähettillää" ja "kuninkaa" kans ollaa tekemisissä sekä sopivalla tavalla ryhyttii sitä rauhottammaa selittämällä, että tämä asja on selevitettävä Helsingissä Keisarillisessa Sennaatissa. Ja sillä pelillä se lähettiläs ja kuningas soatii kupernyöri virkahuoneesta poistumaa. Etteisessä sitte jokkii virkailija lähätti sille paperi, joho olj lyijjypännällä kirjuttoo sukastu, että:
– Hänen Majesteetillee kuninkaalle ja Jaapani lähettiläälle maksettakkoo 120,000:– kultarahhoo.
Paperi alareunassa olj jonniimoine koukero nimkirjutuksena. Tämä paperisa kans ajo kuningas ja lähetti immeisvossikalla Suome Panki kouttuorii, jossa esitti sen kassaherralle.
– Ei tätä voijja maksoo – selitti kassaherra – ku tämä on lyijypännällä kirjutettu, eikä sanota, minkä valtakunna rahhoo ne kultarahat pittää olla.
– Ahaa, ne peijjakkaat petti minut. Mut minä vian ne kärräisii.
Ja sen sanottuvaa se Suome Pankista poistu.
Muut tärkeemmät asjat lie sitte antanna askartelemista, koskapa kärrääjuttuva ei ou tullunnakkaa. Ei myös Jaappani lähettiläs ou toista kertoo Kuopio liänihallituksessa käynnä.
TANSSI-ILLALLISET.
– Koitappas sinä, Katri, tirkistöö tuota, soatko siitä paremmi selevän ku minä. Se on varmaannii sitä latinoo, jota minä en kykene lukemaa. Mut mittee kummoo ne sillä latinalla sanomalehtiäkkää ränttee? Eikös se ou niihe poaviuskoste kieltä ja niihe puustaimia? Mittee emmuuta niitä puustaimia tarvihtoo oikeehe ristittyje sanomalehtii painoo?
Tämä puhelusa aikana anto Rasaho Juonas eukollee sanomalehtpuolikkaa, mikä olj jonnii puotjtavaran kiäreenä heijjä mökkiisä joutunna. Se Juonas, niinku sen eukkokii, olj ränstynee ja aijjaskoitunee Rasaho möki asukkaita, jossa ne olj koko ikäsä tai oikeemmi avioliittoo mänemisestää ast ellee kittuuttanna piente puutteihe kans. Ja sitä mukkoo ku ne ite vanahen, sitä mukkoo mökkikii ränsty. Tupa tuo kyllä tupana mänj, mut esmerkiks sauna näytti tahtova lyntsähtöö nenällee – niin uhkoovast se olj painunna. Mut Juonas kehu sen löylyvä. Niimpä se kerrannii, ku jokkii isäntämies kehotti nuorta apulaespappia naimaa rovastvainoo leske ja ku pappi arvel sitä liijja vanahaks, Juonas sannoo poksautti, että:
– Ei pie pastuori ikkee vikana pittee, sillä mitä vanahemp on sauna, sitä makkeemp siinä on löyly.
Juonas ei ois vissiinkää niin puhunna, jos ei sillä ois ollunna monjvuotista kokemusta.
Mut palataampas siihe sanomalehtpuolikkaase. Ku Katri sai sen kätteesä, asettu se pärreillä paikatun ikkuna iäree sitä tirkistämmää, niinku Juonas pyys. Kiänneltyvvää lehtpalasta hollille jos toiselleennii sai se seleväks, että on tanssi-illalliset jossai hotellissa. Ja siinähää sitä ihmettä ollii siks paljo, että Katri rupes puhelemmaa, että:
– No, on niitä moalimassa muitai ihmeitä, ku puolarukit ja puunuijjat – on tottatotisest: Mut ei maha mahhoo pakottoo, ku iltaruuvvaksee voan tanssia rytkittää. Ja siltä tästä kuvasta näyttääkii, ettei tanssijoissa liha paina: tuo naine on rimppakinttu ja muistuttaa suvenkorentata, ja miespuolise pillekset on hoikat, ku savpiipu vars. Voan entäs sitte makkoomine? Mitenkäs sitä unen piähä kiin piäsöö, ku sanotaa, ettei näläkästä nukuta?
– Kyllä nukuttaa – tuummas Juonas – ku ihtesä oikee uuvvuksii tanssia huputtaa, eikä ne kaupuntlaiset ja herrat ylleesest tarviikkaa mahojaa kovin täytee pakata, ne ku ei tie mittää työtäkää, niin ei portsujakkaa mahamiäriä kaipoo.
Sen jäläkee alako Juonas katella ikkunasta ulos peltotilikkuja ja rupes juttelemmaa, että:
– On tok kuitennii siunattu asja, ettei meijjä enstulovana talavena tarvii tanssimista illalliseks syyvvä, ku nuo touvvot näyttää niin luppoovilta. Ihan tässä pittää itestää tykätä, että minä kykenin niin kunnollisia siemmeniä hommimaa, ja että sattu näi hyvä kasvukesä, jotta ruis on miehekorkuista, otra ku sakkeeta lepikkota, kaura ku kaislikkota ja pottaatit semmosia juntikoita, että ne tahtoo moan nuri kiäntee. Jos nyt voan ilimat suotusina pyssyy ja kaiken kunnialla kokkoo soa, ei meillä ou nälästä pelekoo.
– Siinäpä se on – puuttu Katri puhheesee – kilappa eissä, mitenkä myö viljat koutaa, ettei ne jiä leikkoomata ja jouvu ihan liäpä jälille.
– Elä huolehi joutavia, sillä ku tässä oikee jyrytalakous pietää, niin leikkuussa ei viivytä muuta ku yks husuu ja sitte vähitelle myö ne ite koutaa, samate ku pottaattikii moasta myrätää.
– Eipä taijja sinun piäkopassas olla ennee ku voan kylymät kammarit jälellä, ku sinä tuommosia hoastat joutavia vanaha mies.
– En hoasta joutavia, sillä talakous myö pietää, annetaampa illallinennii.
– Jopa tottatotisest out ihan pähkähulluks tullunna, etkä voan vähä hassahtavaks. Vai talakous oikee illallise kans! Ku meijjä rahat taitaa olla vielä myntteemätä, kosk ei niitä meillä yhtää ou, niin millee varolla myö talakous pietää ja illalline tarjotaa kaupapiälliseks?
– Kyllä siihe konst keksitää – sen soat nähä, jahka viljat kypsyy. Eikä ne pitkiä aikoja kypsyissää piiskuttelekkaa, sillä ku ne on kilipoo kasvoo hujottanna, niin kyllä ne kilipoo kypsyykkii. Ja kyllä asja niin on, että talakous meillä pietää ja annetaa illallinennii.
– Mut sen minä nyt jo sanon, että yksinäs sinä soat talakouvestas häppeet kärsiä, minä ku siks päiväks mänen, vaikka mehtäpeittoo.
Keskustelu johosta ei ruvettu iänestämmää ja se siis piätty tähä.
Mut niinku Juonas ennust, niin myös tapahtukkii, että viljat kypsy kilipoo ja miltei jo ruvenna karisemmaa. Katri ei tahtonna korviaa uskoo, ku Juonas ilmoittel, että sunnuntakiltana on talakous ja että lopuks, jos kaikki soahaa leikatuks, tarjotaa illalline. Katri pelekäs kaikessa hiljasuuvvessa, että Juonakse piävärkissä on vika, sitä suuremmalla syyllä vielä, ku se ei yhtää huolehtinna talakoustarpeista. Ainuva varustelu olj se, että se kuhtu kuleksiva posetiivisoittaja peljtousoosa vinguttammaa – ja se moankiertäjä lupas tulla mielelläännii! Ku Juonas ei Katrille puhunna puuhastaa mittää, olj Katri puolestaa niin vaiteljaana, ku ois rukkouksissa oltuna. Mut talakousuunuutaina katos Katri hetj oamiaise syötyvä, eikä se palanna, ennenku vasta moanantakoamuna päivännousuaikana näkemää, että viljat olj leikattu, jopa pantu kuhilaillennii. Ku Juonas ite ja se posetiivisoittaja kisko kilipoo unta, ei Katri soanna tietoo, mitenkä kaikki on tapahtunna.
Ja tällä viisii se talakous tapahtu.
Ku puoline olj itekussai asumuksessa syöty, alako immeisiä ihan virtanaa Juonakse mökille tulla. Ja Juonas puhu jottai epäselevee sopotusta siitä, että jos viljat voan kaikki leikatuks tulloo, annetaa illallinennii, mitä sammoo olj kuhtumuksessai mainittu, niin että monj ahnastelija lähtiissä voan nimeks syyvvä näläväs ja tuummail, että talakouvessa pistää kupusa niin täytee, että soa vielä moanantainai mahapakollaa olla. Ku ei kukkaa tehnä rätinkiä, ei ossoo sannoo, kuinka monta henkee leikkuuväkkee kokkoontu. Mut urkkommissa sanottuna sitä olj paljo. Ja ite asjalle olj vielä pelekkänä etuna se, että melekei kaikki olj nuorta ja riskiä väkkee. Ja mikä lie jokkaise sillä kertoo niin työhurjaks pannunna, että ruis koatu ruskamalla, otra ihan oikopiätä, kaura kaikista parraite, vieläpä jotkut korjas pottaattikuopannii uutta ehommaks.
Siinä työtouhussa olj yhe ja toise kahvihammasta ruvenna kolottammaa ja ne olj muka juotavata ehtiäksee käynnä tuvassa kurkistelemassa. Mut siellä ei näkynnä ristsieluva, eikä emännästä tuntunna ies haisuvakkaa. Toisille leikkoojille nämä kurkkailijat alako suhkia jos jonninlaisia eppäilyksiä, jopa jotkut männä sutkaht tipotiehesä. Ja kyllä ois voinna vaikka jokkainennii lähtee, sillä viimmenen kuhilas pistettii pystyy, eikä ilta vielä lähelläkkää ollunna. Ja sillo tulj ite Juonas joukkoo ja sano, että:
– Tuommosia ne on oikeet viljanleikkoojat, hyvät ystävät ja kylänmiehet. Ja tiesinhää minä jo kuhtuissan, että kyllä teiltä työ sujjuu ja valamista tulloo. Nyt työ vissii tahotte astuva illalliselle ja minä eiltäpäi selitän, minkälaine illalline tässä syyvvää. Minä en ou pitännä sanomalehtiä, ku aina oun uskonna, että niissä on voan joutavata rompatusta ja suunsoittamista. Mut ku satun tavarakiäreenä soamaa sanomalehtpuolikkaa ja siitä euko kans luvettii, että herrat ja kaupuntlaiset syövät illalliseks tanssia, niin minä piätin koittoo, miltee se meistä moalaisista maistuu ja laiton talakouve, jonka lopussa on tanssi-illalline. Tässä on tämä sanomalehtpuolikas, jossa on oikee kuvakii, mitenkä kaupunnissa illalliseks tanssia hilikutellaa. Kahtokeepas, kuinka korreelta näyttää! Eikös näytäkkii? Minä oun kuhtunna soittaja, joka teille peljvärkistää sennii seitentä loatuva vetelöö, niin ku rullalta rihmoo. Männää nyt voan tuppaa ja ruvetkoo tanssimaa yhtä reilust, ku leikkasittennii. Ja nyt soatte tanssi-illallista syyvvä hotkia niin paljo ku keuhkot kestää ja kuppuu mahtuu, ettette ruuvva vähhyyttä piäse moittimaa. Minusta ois sitä lystimpöö, minkä enemmä jaksatte tanssia. Ja ku kerra ihtenne hikkee ast tanssitte, niin voitte innostuva, niinku vesamäkeläiset, jotka ylty uutta polokkoo niin hartaast harjottelemaa, että otrat unehtu kylyvämätä ja kyntämätä.
Ja sitte Juonas avas aittamöksä ove ja kuhtu sieltä kuleksiva posetiivisoittajan, joka peljvärkkisä kans mänj tuppaa ja alako sen kampia viäntee, niinku silippumassiinoo pyörittäissä tehhää. Jokkuu osa talakousvieraista suuttuva tupsaht, taispa muutamat sylästä loksauttoo ja toiset kirota porrauttoo kiäntääsää nenneesä kotiaa kohi. Mut paljo olj niitäi, jotka rupes tanssia hölököttelemää, vaikka posetiivista joko marssin taikka virren sävel kajahtel. Ja mitä enemmä soittaja jakso peljvärkkisä kampia pyörittöö, sitä enemmä tanssi-into kasvo, niin että ihan toin perästä siinä mahat täytee tanssittii. Ja ku soittaja vällii leppuutti kättää, sillo soito asemasta laulettii oikee hartiavoimalla. Etennii suosittu olj tämä vanaha-aikane tanssilaulu ollunna, joka kuuluu, että:
"Tule, Miina, tanssimaa ja
Anna hammees holokkoo,
Pistellää ku kiperätä
Talakousmieste polokkoo."Taikka jos toas naispuolille mänj miespuolista tanssittammaa, laulo se, että:
"Tule, Matti, tanssimaa ja
Anna housus holokkoo,
Pistellää ku kiperätä
Talakousmieste polokkoo."Ja vasta sitte puoljyön maissa remakoimine ja "tanssi-illallise" syömine loppu, ku hartiat märkinä ja piät hikisinä lähettii kotiloita kohi painumaa. Ei ossoo sannoo, mitenkä itekunnii syvänalus lienöö vetkältä tuntunna ja mieltä hiukassunna, ku sai tyhjä mahasa vieree ruveta moata pötköttämmää....
Ku Juonakse eukko oamusella tulj pakomatkaltaa takas, sano Juonas, että:
– Katoppas nyt, eikö talakouvella ja tanssi-illallisilla soatu viljoja korjatuks.
Ja semmoset ne olj Juonaan tanssi-illalliset ja talakous.
OIKEE SAVOLAINE -- LUPSAKE.
– Tuossapa soa toas nähä oikee savolaise, tuummasin puoljiänee itellen Pieksäme asemalla, johon öylösiltana olin soapunna ja yön moattuvan olin lähössä matkoo jatkamaa pohjoista kohi.
Ku tapan mukkaa tulin hyvissä aijjo asemalle, olj minulla tillaissuutta kaikessa rauhassa katella ja lörksästellä. Siinä sitte pist silimään yksinää seista lupsottava mies, jonka piätin olova oikee savolaise sekä ulokonaiselta että sisälliseltä immeiseltää. Piästäksen selevyytee tuntosarvii tarkkuuvesta läksin matelemmaa miestä lähemmä, voijjaksen vaivihkoo tutkimuksia tehä.
Ja hetj muutamia askeleita otettuvan huohmasin, että ulukokuer olj aitosavolaista: peällä olj jossai miäri aijjaskoitunut harmoo sarkapuku, joka olj niin väljä, että se melekei näytti riippuvan irrallaa ja tokko lie ies ollunna miestä ihteesä varte laitettukkaa taikka on se sitä tiettäissää tuumminna, että:
– Jos minuva moalima ahistaa, ei soa kuitenkaa voatteet ahistoo.
Jalakineina olj suuret pieksuronttoset, joihinka varret olj niin laiskistunna, että ne koitti painautuva lahkeihe ala, vaikka piälläpäi ne olj tarkotettu pittee. Piässä olj mustan lampaan villosta tehty vilthattu, ei kuitenkaa Rumpu-Riston valamistama, koska se tunnettu hattumoakar on jo aikoja moanna turpee alla. Noamarakenne olj savolaista mallia ja silimät olj kummallisest sirrallaa, ikkääku ne ois jottai tarkastellunna. Toisessa suupielessä olj piippunysä, josta mies kisko savuja, ja toisesta suupielestää se tuontuostai syläistä ruilautti kaiketikkii kielesä avulla ja piippuva hampaistaa ottamata, niin että sylykäsemine olj tavallaa pien taikatemppu. Mahto siellä suussa olla aikamoine mälli piipunperskoja hautumassa ja uus panos olj parastapiätä kopassa valamistumassa. Muuten siinä toisessa suupielessä olj merkillinen virnistys, puoliks niinku nauruva ja puoliks niinku pilikkoo. Tukkoo ei ollunna keritty, voan runsaskasvusena ja pitkänä se valu vilthatu alta, vieläpä korvai takkoo kiänty hivustukot käppyrää, niinku koirranhäntä, ikkääku ne ois tahtonna nousta silimistä kuvvoosa kurkistelemaa. Partoo olj tukko leuvva alla – arvatennii sitä varte, ettei kulukkutaut tartu... Toisella olokapiällä riippuva retkotti vanaha tuohkontti, jonka kieljsitteesee olj kirves terästää solomittu ja vars olj allaapäi.
– Tuossa on oikee savolaine lupsake ulukopuolelta kahtoi – tuumasin toas puoliänee itellen – ja kyllä mun on mäntävä sitä puhuttelemaa, kuullaksen, minkälaine se on puhheissaa, koskapa kaikki merkit viittoo siihe, että sisus vastoo kuerta. Niimpä esmerkiks huulettii – sillo ku piippu olj poikessa hampaista – lupsotti olla niin somast vastakkai, ikkäku ne ois outtanna hetkee moksapäise sanasutkaukse piästämissee.
Mut juur ku olin lähettyville piäsemäisillän paiskautu siihe kaks muuta miestä, jotka näköjää olj vanahoja tuttuja, koskapa toine niistä pist kättä ja sano, että:
– Kah, Anttihaa siinä on.
– Noh, mikäs minä voisin muu olla, ku kerta oun Antiks ristitty!
– Mittee sinä tässä tiet?
– Seison kahelia pilleksellä, niinku työ seisotte kumpanennii mies.
– Taijjatpa olla yhellaine leukailija ku ennennii vai mittee? Meinootko männä junnaa?
– Eipähää siihe mänemätä piäse.
– Mut vastoohaa tok, hyvä mies, ies jottai tolokulla ja tottuuvessa. Missee sinä nykyjää oleksit?
– Tiällä voan valamiissa moalimassa, ku en muutakaa parempoo paikkoo ou löytännä. Mut jos sinä nyt taktillaa tahot tietoo, niin voinhan sannoo, että siinä Hallaho mökissähhää minulla on rypysija.
– Hyh, vai siinä. Onko sinulla viljelyksiä?
– Se on nimessä mukkaine paikka – oikee hallan pesä, niin että tarvihteis olla suurusta nilikassa ja rahasäkki selässä, ennenku siinä ura ruppeis aukiimaa. Ku sen aikanaa ostin – eikähää se kallis ollunnakkaa – ja sen rakennukset kengittelin ja kelepoovaa kuntoo laittelin, olj aikomuksen viljelystä harjottoo. Entiset peltotilikut kuokin ja kiäntelin nurin sekä uusijai aloja aukasin hankkimalla metästä hörtöö ruokoks ja mistä voan muuvvaltakkii väkainetta sain. Hyvissä toiveissa kylyvin syksyllä ruista ja kevväällä suvtoukoja, istutimpa tallintakastakkii, tupakkoo nimittäi. Mut jo elokuu alussa yhtenä iltana tulj halla yöjalakaa minun viljelyksillen. Niinku yöjalakalaine ainai, se tais oikee housusakkii riisuva ja ku se yökauvve pelemus, niin turmel se ruoja joka sorti ihan pataluhaks, kärvenspä tupakattii, niin ettei ies kyvennä niistä piipunperskoja polttamaa. Se olj kuitennii hallan viimmene yöjalakamatka eli reissu minun viljelyksillän, sillä sen koposen koomi se ei ou soanna korttakaan minulta turmelluks.
– Millees out sen estännä?
– Sillä etten ou yhtään jyvvee taikka siemmentä moahan kylyvännä, voan oun rahapennillä syömisen ostanna. Ja se konst on näyttännä olova ihan patentti halloo vastaa. Sitte piäsin rautatietöihi ja valtion varassa on hyvä ellee. Palakanmaksussai se on reilu ja ku tiljaika tulloo, soa hetj tinkimätä käypäset kätteesä. Siinä sitä minnäi oun ellee retluuttanna ja piässynnä huohmoomaa, että tulloo sitä hallasellai paikalla toimee, ku muuvvalta kaikki tarpeesa hankkii. Eikä toas isäntä voi verroo korottoo, ku ei ou viljelyksiä...
– Eikös sinulla perettä oukkoo?
– No, eihää immeise ou hyvä yksinää olla. Onhaa minulla akka levvee, niinku seihteme leivä uun ja lapsia taikka oikeestaa suurimmaks osaks tyttölipaskoita on yks ja puoljtusinoo...
– Jopa nyt lasket luikuria! Taikka jos sinulla niin suur katras lapsia on, niin johhaa sinut pittää oikee kantakirjaa merkitä.
– Koska ette näytä ymmärtävä, niin sanompa suoraa, että minulla on yksitelle lukkiissa seihteme lasta. Ku ite oun ollunna rataroikan kans millo missäi ja ku akka on yksinää liehtauksia purkanna, on melekei kaikki männä lörähtännä tyttölöiks, ettei poikalapsia ou ku nimeks...
Tässä puhelu katkes hetkiseks. Antin piipussa olj, niät, keitos kypsynnä. Se rassas sen sieltä kouraasa, tippautti kukkarosta polttamatonta tupakkoo retaks ja koato poskeesa entise lisäks hautumaa.
Minä toas puolestan melekosella nautinnolla kahtelin Anttia, ku olin huohmanna, että tuntosarven olj oikeesee osanna pittäissää sitä miestä täysverisenä savolaisena sekä uluko- että sisuspuoleltaa. Mut minun soi sallimus vielä siitäi perille piästä, että mainituine savolaisominaisuuksiesa lisäks on miehessä vielä piikkinennii puolesa, eikä voan pelekkee lupsaketta. Tuonnempana tulj jo kerrotuks, että silimät olj kummallisest sirrallaa, ikkääku ne ois jottai tarkastellunna. Ja sillä tappoo asjanlaita sattu olemaannii. Niinpianku uus panos olj piippuu kitattu ja tulj siihe soatu sytytetyks, alako Antti puhella sanomalla, että:
– Kahtokeepas tuota immeistä. Se on Riittavainoo Sohvi. Se on ollunna parj vuotta Helsingissä vai missee tuo lie ollunnakkaa ja tuommoseks kuvatokseks se on nyt muuttunna. Ja mitenkä ylypeeks se on tullunna!
Samalla myö neljä miestä ruvettii immeistä tarkastammaa. Siinä kävellä kompuroi asemakivityksellä puolijissää olova naine, jota valamistaissa lienöö voan arkpäivästä tuotetta tarkotettu. Jalat olj suurehkot ja matalat ja ku ne olj tungettu ahtaisii korkeekorkosii kenkii, ei kävely ollunna muuta ku kompuroimista. Ja kaiketi sitä lapsena olj rahissa seisotettu, koskapa siärvarret muistutti kyntölänkiä, niin että ku hame olj mahollisimma lyhyt, siärii väliltä näk tannerta pitkä matkoo. Paksut lanteet loksahtel, niinku helnäsäkki kivikkotietä kärryillä ajjaissa. Rinta olla röhötti niinku hoarapussin toine piä ois ollunna riippumassa, ja piässä olj kummalline hattutörökki, joka piällepiätteeks olj kallistunna syrjällee. Käissä olj parasolli eli auringonvarjosti, jota se toiselle olokapiälle asetettuna pyörittel ja joka olj levitettynä, vaikka ei ies aurinko paistannakkaa. Voatimato se olj noamataulukii.
Ku se rupes lähenemmää, vettääty Antti sen väylee lähemmä. Samate tek toiset miehet sekä minäkii. Hyvin kommeest se kompuroi meijjä sivute, nähtävällä kensteyvellä heulauttel piätää, eikä meistä ollunna toppanaankaa. Se näky sattuvan Anttiin, koska se milt ei katkerast alako tuummailla, että:
– Ompas tuosta Sohvista ryökkynä tullunna, ku ei hyväkäs ou minuvakkaa tuntovinnaa, vaikka ennen yhessä mierolla kulukee kirnitettii. Ei se sillo kovin kakskarvane ollunna, voan olj semmone noknoama ja räkänenä, ettei se kanss tahtonna samasta kupista iletä syyvvä. Mut entäs nyt! Ja liekkö ies nuo herrashepeneet kunnialla soatuja, elleivät lie vanahoja tamineita? Huonost ne kaikissa tappauksissa näkkyy työimmeise olemuksee soppeutuva. Kahtokeepas tuota hattuvai – vai tokko tuo hattu lienöökkää, voan on ehkä vanaha katontervoojoihe tervakappa? Parasta ois, jos Sohvirukka vaihtasit tuon tervakapan huivii, niin ehkempä tuntisit vielä entise mierotoveris. Kyllä on totta, ettei se minulta leipee, eikä lämmintä pyyvvä. Mut minun pernoon kaivaa, ku immeine turhanpäite ylypeelöö. Enkä minä ennen asetu, ennenku sille annan pistoksen muutamilla sanolla, jahka se tälle kohalle uuvvestaa tulloo.
Ku junan tuloaika alako lähestyvä, kokkoontu immeisiä niin runsaast, että Antti kahto parraaks puhelusa lopettamise ja iänettömmyyvessä outti entise mierotoverisa palloomista, joka nyt ryökkynänä ihteesä näyttel. Ja ku se joutu Antin kohalle, eikä toaskaa ollunna huohmoovinnaankaa sitä, sillo Antin perna kiehaht, vielä sitä suuremmalla syyllä, ku se oikee peätää keikautti ja kahto toiselle hollille eli suunnalle. Asettumalla melekei keikailija ettee sannoo porrautti Antti niin kovalla iänellä, että asemarakennus kajaht, että:
– Missees se tuo Sohvi nyt on piikana?
Ja sille piikana sanalle osas Antti panna niin korkee korostukse, ku se ois lausunto-opastusta ollunna soamassa.
– Immeine se on piikakii, vastas Sohvi männessää niin kiehahtavalla kiukkusuuvvella, että se tais poskeisijjaa polttoo.
– Immeinempä tietystikkii, sano Antti ja sen toisessa suupielessä olj kummalline virnistys, samalla ku se sylästä ruilautti siitä toesesta suupielestä, ikkääku ois sylässynnä Sohvin, entisen mierotoverisa jäläkee. Ja kyllä sen Antin silimättii tais olla virnallaa, vaikken ennättännä niihi kahtoo, se Antti ku niin äkkiä häläven väkjouko sekkaa.
Hyvin mielellän oisin tahtonna kättä puristamalla erota siitä miehestä, mut niinku sanottu, se hävis näköpiiristän. Mut kaikeks mielhyväksen painu siitä jo täyvvelline kuva minun muistoon, josta se tuontuostai uuvvistuu, ku voan satun miettimää, minkälaine on oikee täysverine savolaine lupsake, jolla sanalla tietoviisaat eli oppineet aito savolaise luonnehtii.
SUMUJÄRVE PAPIN KOSTO.
Vaikka anteeksanto on ylevöö ja jumalallista, on meistä immeisistä kosto kuitennii makkeempoo – ainakii kostajan mielestä. Ja juur se seikka, että immeiste aivotus on paha, vaikuttaa sen, että jumalallisuus rapisoo meistä pois, uiinku lehet syksyllä puista, eikä jiä jälelle muuta, ku alasto immeine, niinku ennen paratiississakkii. Ja ettäkö sitte papissakkii ois kostohaluva, koska papin kostosta ruvetaa tarinoimaa? Eikös papin ympärillä ou jumalallissuusverho sitä moaliman pahhuuksilta eristämässä? No, se seikka on makuasja taikka siitä riippuva, miltee kannalta asjau itekukkii ottaa. Mut Sumujärve papin kunniaks on mainittava, että ku se tahto kostoo, ei se käyttännä asetta, eikä muutakaa voimavälinettä, voan kost omaloatusella tavallaa, niinku se muutennii olj omaloatusesa. Ku sen kostotapa tuntuu esmerkiks kelepoovalta, eikä sitä tarvinne lapsiltakkaa salata, niin kerrottakkoo se koristelemata semmosennaa ku se on ollunna ja tapahtunna.
Mikäpä muu voi enemmä meijjä immeiste kostohaluva ärryttöö, ku luultu taikka toilline etuje loukkoomine – sehhää se synnyttää suuria sotiakkii. Tässä Sumujärve papin kostohommassa ei kuitenkaa ollunna Rautakankaa pappie puolelta heijjä omie etujesa valavomine, voan paremmi sannoissa lampaihesa pelastamine liijjalliselta rasitukselta. Asja olj nimittäi semmone, että ku Rautakangas ja Sumujärv on, niinku tiijjetää, noapurseurakunnat ja ku Sumujärve puoleiselta rajalta on Rautakankaa kirkolle nykkyise mittakoava mukkaa matkoo kuuskymmentä kilovirstoo, ruukkas rautakankaalaiset siitä rajaseuvvulta käyvvä Jumalan Sannoo kuulemassa Sumujärve kirkossa. Mut tämmösistä aitapiletillä tulleista s.o.: Sanasta mittää maksamattomista kuulijoista ei Sumujärve pappi tykännä. Ensaluks se kiertelemällä huohmauttel, että vieraspitäjäläiset käy Sannoo varastamassa ja vähitelle suorastaa ilimotti, että jos noapurseurakuntalaiset haluvaa Sumujärve kirkossa käyvvä, on niihe sananpalavelijjoo jollai tavalla palakittava. Rautakankaalaiset olj kyllä yskän ymmärtännä jo aikasemminnii, mut ku nyt oikee ryvästä röhhäytettii, tuns ne toinperästä olovasa sananvarkaita. Ja niin niistä yks ja toine ryyhty keskustelluu papi kans ja lopuks tehtii sopimus, että pappi käy kaks kertoo vuessa kerreemässä talav- ja kesäsoatavia rajaseutulaisilta. Niinku ylleesest tunnetaa, olj nämä soatavareissut Sumujärve papille huohmattava hyvä tulolähe.
Mut Rautakankaa pittääsee olj tullunna uusia pappia, jotka alako kiellellä seurakuntalaisiaa vieraasee pittääsee papimaksuja suorittamasta, terottai asjan sitä puolta, että siinä soahaa moninkertaiset maksut pulittoo. Ku tijjetää, että maksut on yljmalakai hyvi ikäviä, tarttu kieltelemine, niinku tulj tappuroihe. Mut Sumujärve pappi valavo etujaa, ku sillä olj tehty sovinto selekänojanaa sekä käv soatavijjaa kerreemässä. Ja jos kuka ei taipunna soatavia antamaan, pist se pystyy kärrääjuttuja, joista kertomine ei kuulu tähä puitteeseo.
Voan ei ne Rautakankaakaa papit hellittännä otettaa, etennii kappalaine, joka olj tiitterä ja terhakka mies, samalla ku se olj hyvä sekä pappina että immeisenä ja virkatoimesa virreest täytti. Missä voan kaks taikka kolome koossa olj, siinä tämä kappalaine, Antti Virkkala nimeltää, otti asjan pnhheeks ja ku huohmas Sumujärve rajaseuvvulta immeisiä kirkossa olova, sillo se sitä asjoo koskettel soarnassaannii, jopa vällii oikee kiivastellii.
Tietyst Rautakankaa papisto puuhista mänj vihiä Sumujärve papinnii korvii. Ja itestää on selevee, että sekkii pitj asjoo omasta puolestaa virreillä yksimpä soarnossaannii, oljpa sannoo loksauttanna semmostakkii, että jos ei kirkossa ois istuttu, ois nauroo röhhäytetty. Mut samalla aikoo se järkeil löytööksee passoovan kosto ja hyvin omaloatusesa se keksaskii.
Erräänä sunnuntaina ku Rautakankaa kappalaisella Antti Virkkalalla olj soarnavuoro ja se toas hoasto niistäi Sumujärven papi soatavii kerruureissustakkii, joutu sen luvettavaks seuroova kuuluutus:
"Kuuluutus.
Ku minä äsköttäi matkustin Rautakankaa kirkonkylä ohi, sotkeetu
minun matkastan sinne kirkonkyllää minun Virkku-nimine koirran.
Se on karvaltaa musta, niinku pappi virkapuvussaa, ja sen leuvva
alla on samallaine valakone pilikku, ku papilla on liper
soarnatessaa ja muita virkatoimia tehessää. Se on vikkelä ja
räkyttämällä haukkuu sekä tulloo luokse ku sille huutaa sanomalla:
"Virkku se, Virkku se!!! Ku sitä kukkaa ei lähtene tänne tuomaa,
luovutan minä sen sille, joka sen oikee hyväst hoitaa. Se kyllä
haukkumisellaa elättämise maksaa.
Sumujärvellä se 12 p. Tammikuuta (vuesluku)."Kuuluutukse alla olj Sumujärve papi nim sekä nime perässä vielä: Sumujärve seurakunna sielunpaimen.
Kappalaine Antti Virkkala ymmärs kyllä, kettee siinä kuuluutuksessa pistettii, mut ei siitä ollunna toppanaankaa, joskohta lie sen sissäistä immeistä jonkuverra sapettanna. Mut monelta sanankuulijalta vettääty suupielj kummallissee virnistyksee, mikä vivaht – arvatkoopas, millekkä se vivaht?
Ja sillä tavalla se Sumujärve pappi kost...
PAPPIE KOLOMOTTELU.
– Mittee – onko papit ruvenna urheelemmaa ja onko ne erikoisalaksee juur kolomottelu valinna? kysynöö hätähousu lukija tämä jutustukse nime nähtyvää.
Mut se, joka näi kyssyy, osottaa olovasa muukalaine, joka ei tunne, että papit on kolomiotteluva ollunna pakotettu harrastammaa jo varsinaise seurakunnallise elämä alusta ast. Asja on nimittäi semmosta pattoo, että pappie on suoritettava voaljsoarna vakinaisee virkaa piästäksee ja jokkaisesta vakinaisesta leipäpaikasta on pantu kolome pappia voaljsoarna kautta kilipailemmaa. Ja eikös siitä synny kolomottelu, ku kolome on kilipailemassa? Vanaha kansa uskomukse mukkaa ois kolome kertoo kolome vasta oikee tehostava miärä. Mut varmaannii kirkko on tahtonna pysyvä erillää taikamaisesta uskomuksesta ja sen vuoks on ainuvastaa kolome pappia asetettu kolomottelu tekemää.
Niinku jokkaine tietää, ei papit ou yhtaikoo kolomotteluva suorittamassa, voan kolomena pyhänä peräkkäi käy ne voalisa soarnata paukuttamassa. Tuomiokapitulj herrat asettaa voaljpapit ikäsä, palavelusaikasa ja viisautesa perustuksella ensimäiselle, toiselle ja kolomannelle sijalle. Ja niin sitte seurakuntalaiset käy kolomena pyhänä peräkkäi voaljpappia kuulostamassa, voijjaksee niistä parraa paimeneksee valita, sillä "parraassa on ottavan mielj". Harvinaista kuitennii taitaa olla, että kovinkaa monj on jokkaista kolomee kuulostamassa, voan yks ja toine sannoo, että:
– Kyllä tuo minun papiksen passoo.
Ja ku sitte voaljpäivä joutuu, soattaa tapahtuva, että leipäpaika soa semmone kolomottelija, jota ei osattu ies ounaillakkaa. Seurauksena on valitukset ja riijjat, jotka on hyvin kaukana pappie soarnoomasta ristillisestä rakkauvesta ja sovusta. Mut ei ne taijja voaljpapitkaa kilipailijoitaa palavast rakastoo, voan itekukkii niistä parastaa pannoo, voittooksee toisesa soarnasa väkevyyvellä ja voimalla. Ku pitäjää piästyvä ei monellakkaa aina ou "sitä parasta pantavana", kuullaa lampaihe keskuuvessaa valittelovan, että:
– Voaljsoarnassaa se pauhas ku Herran passuuna, mut nyt ei muuta ku laiskast loksuttelloo.
Mut vaikka pappie kolomottelussa koitetaa kilipailija voaljsoarnan väkevyvvellä ja voimalla voittoo, soattaa siinä joskus vippaskonstikii auttoo, niinku esmerkiks Kortesuon seurakunnan kirkherraks piäs kolomannella voaljsijalla olova pappi siitä huolimata, että ne toiset olj oikee moankuuluja soarnamiehiä.
Liekkö sillo ollunna papista kova puute vai mikä muu seikka lie sen vaikuttanna, että kaks pappia miärättii samana sunnuntaina voalisa soarnoomaa, toine oamupäivällä ja toine jonkun verra myöhemmällä. Ne sattu joutumaa kirkonkylän kestkievarii sammaa huoneesee asustammaa, joka huone kuitennii olj ohuvella lankkauksella jaittu kahtee ossaa. Se oamusoarnooja soapu lauvaitaina iltasella ja se päiväsoarnooja yöllä, eikä ne toisistaa tiennä pöykösen pölähtävvöö. Ku oamusoarnooja heräs jo kukonpuhteella, alako se soarnoosa lukkee jyystee iäneesä, soahaksee sen piähäsä päntätyks. Toine havaht hetj siilä jyystämissee, koppas pännän ja paperia sekä kirjuttoo sysäs jokikisen sanan, minkä toine suustaa piäst. Ja ihan kultajyviä sieltä suusta tipahtellii, niin että kelepas niitä paperille panna. Kultajyvväisä vaikutusta tehostooksee, olj se oamusoarnooja aina vällii tehnä merkinnöitä, että "tässä minä lyyvvä jyrräytän soarnatuolin reunaa nyrkillän", "tässä minä painan kämmene syväntän vaste" ja "tässä minä nostan käit taivasta kohi", jotka se niinikääsä luk iäneesä – ja se päiväsoarnooja sukkelana pännämiehenä lykkäs kaikki paperille. Puoljkymmentä kertoo se soarnata jyyst soarnasa samalla tappoo, ennenku siinä kello yheksä maissa läks kirkkoo. Kilipailija lankkaukse toisella puolella poahto lukkee perästä. Ja ku se sitte jätti vuoteesa ja sai ihtesä kirkkomuntierinkii voatetetuks sekä syyvvyks, jatko se soarnan lukemista niin monnee kertaa, että osas sen ulukoo, niinku viis sormeesa.
Kirkonmennoi lopussa se mänj lähelle kirkkoo kävelemmää ja kuulj, kuinka immeiset sano, että:
– Nyt tulloo vaikee valihtemine, ku nää kaks ensimäistä voaljpappia on ollunna toine toistaa parempia soarnoomaa, niin että jos voan passois, ois ne molemmat otettava. Ja jos se kolomas pappi ei soarnois nyt samana päivänä, ei sitä viihtis tulla ennee kuulostammaankaa. Mut kuulostettaa nyt sekkii samalla tiellä, vaikkapa sen ossoo arvata, ettei näitä kahta parempoo soarnamiestä voi ollakkaa.
Ku sitte muutaman tunnin piästä se kolomas voaljpappi soarnas, olj kirkko toas tupate täynnä seurakuntalaisia. Alakurukkoukset piettyvää se sano, että:
– Minä satun olemaa kirkossa äskösessä jumalanpalveluksessa ja ku soarna olj niin hyvä, väkevä, voimakas ja Herran henkee täynnä ihan pirpintanaa, painu se minun syvämmeen niin, että minä ossoon sen ulukoo. En usko erehtyvän arvellessan, että työ, rakkaat kuulijan, hallootte sen kuulla toistamissee, sitä suuremmalla syyllä vielä, ku minulla on hijas puhe ja kankee kielj itellän, jotenka toise kerra kuultuvanne se hyvän papin hyvä soarna voi jiähä teijjännii syvämmii, ytimii ja munaskuihi.
Ja ku se sitte alako puhuva, niin se pist ihan sanasta sannaa eillise papi soarnan, eikä tehnä sitä erreystä, että ois innostuksessaa lukenna itellee laittamasa huohmautukset, että: "tässä minä lyyvvä jyrräytän nyrkillän soarnatuolin teunaa" ja "tässä minä nostan käten taivasta kohi", niinku se oamusoarnooja tek. Ja lisäks se pitj niin korree ja liikuttava loppurukkoukse, että koko kirkkoväk itkee tihhuutti.
Jos tämä toise vasikalla kyntännä pappi ois jiännä väkjoukkoo seisomaa, ois se kuullunna sanottavan, että:
– Tämä viimmene voaljpappi myö valitaa, koska sillä on terävä piä ja hyvä muist, eikä se tarvihe karttoo eissää, eikä siitä luve, että millonka se syväntää painaa tahi käsiää nostaa.
Ja sillä vippaskonstilla se viimmene voaljpappi kolomottelussa kilipailijasa voitti.
PAPPILAT JA -- TUULMYLLYT.
Sanassa sanotaa, että "evankeeliumista pittää sen ilimottajan elatuksesa soaman". Mut ku tavallisest ne, jotka evankeeliumia ilimottaa, soarnata jyrryyttää lakiakkii, on annettu siännös, luultavast sen lai soarnoomise tähe, että kuulijakunnan, s.o. seurakunnan, on ilimottajalle hankittava asuntokkii. Ja niin sitte on seurakuntai kannettavaks tullunna enemmä taikka vähemmä raskas toakka, jonka raskaus ja keppeys on riippunna seurakunnan varallissuussuhteista ja evankeeliumi ilimottaja voativaisuuvesta ja – tyytyväisyyvestä. Kuten kaikessa muussai, on tässäi asjassa huomattu olova syytä sysissä, jos sepissäkkii. Vällii on, niät, seurakunnat niin itaroita, ku harjukasryssä kanverttia myyvvessää, taikka sitte toas pappie voatimuste säkki – pohjato, niinku pappie säkki sanotaa olovannii. Mut tästä tämmösestä kakshoarasuuvvesta on paimene ja lampaihe välille monessakkii paikassa syntynnä juopa, joka tietystikkää ei ou yhistännä, voan erottanna.
Meijjä pittää, joka aikanaa on ollunna niin suur ja mahtava, että siitä on tehty usseita kymmeniä erj seurakuntia, on kahtonna kunnia-asjaksee laittoo sekä kirkkosa että evankeeliumi ilimottaja asumukse ommoo suuruuttaa ja mahtavuuttaa vastoovaks, niin että niitä kumpastakkii voi nimittöö "ihaniks asunnoiks". Eikä niihe kumpaankaa tarvinna norpalla neni astuva, voan ihan reilulla meiningillä, oljpa tulija sitte vaikka se roamatussa kerrottu "rikas mies". Kirkko, niinku tiijjetää, on kahe järve välisellä harjulla ja Pappila Päijjäjärve rantakumpuralla loajai peltoisa ja soman puistikkosa keskessä. Ne kahteloo toine toistaa – kirkko ikkääku majesteetti alamaistaa ja Pappila monilla ikkunoillaa uskollisest majesteettiaa. Ja että sekä kirkko että Pappila ja tietysti seurakuntakii on ollunna evankeeliumi ilimottajille mieleine, siitä on parraana toistuksena se, ettei vielä koskaa ou tapahtunna, että jokkii niistä ois poismuuttanna, voan koko lopu ikkeesä ne on meijjä pittää tantereita kengillää tallustellunna ja vasta kuoltuvaa ne on sukkasillaa viety kaunii hautuumoamme siunattuu multaa rauhassa nukkumaa nurme alla. Ei myös mitkää jäläkmuistot tiijjä mainita, että ykskää vainoista ois moittinna kirkkoo, seurakuntoo taikka Pappilata, joka viimmeks mainittu kaksikertasena olj sekä kommee että niin avara, että vaikka monellakkii olj perreelline siunaus ollunna ihan ylitevuotavaine, ei pesäpaikka ahtaaks tullunna. Ja tyytyväisiä ne tietyst on viimmesee leposijjaasakkii.
Mut sitteku rovastiks tulj se evankeeliumi ilimottaja, joka voaljsoarnassaa sano, että: "Herra antaa teille paimene teijjä syvämmenne halun jäläkee", rupes hetj kuulumaa valitusta, että pytink on muka rakennettu hullust, ku sissääkäytävee ei ou tehtynä toiselle puolelle. Eikä tämä valitus jiännä kerra lausutuks, voan uus rovast puhel siitä melekei jokkaiselle, jonka kans sattu pakinoille panneutummaa, etennii semmosille ponssarmiehille. Ja vaikkei tätä valitusta vastustettu, ei sitä kannatettukaa – kuulostettii voan hissuksii ja iänettömmyyvessä, niinku soarnookii kuulostettaa. Tätä rovast lie vissiinnii pitännä myöntyväisyyvve merkkinä, koskapa se kuulluutti seurakuntalaisia keskustelemaa ja piättämää Pappilan pytingin tarpeellisista korjauksista ja muutoksista. Kokkous piettii sinä ja sinä lauvvantaina kirkossa.
Ku ainuvastaa muutamia vuosia sitte olj kappalaispuustellii tehty "liijjannii kommee pytink", niinku ylleesest sanottii, tuntu seurakuntalaiste niskat olova jäpässä kirko eustalle tullessaa. Ite rovastikkii olj hyvissä aijjo soapunna ja istuva röhötti rappusilla ukkoje joukossa, tunnustelle mieljpitteitä ja meininkiä. Hiekkapaljaka isäntä arvel sillä tappoo soavasa koko homma parraite nuijjaniemee, että rupes kuvvailemmaa, kuinka suuret mänöt on ollunna kappalaispuustellista, niin että seurakunta ei jaksa nyt tälläkertoo rovasti puustellia perinpohjasest uuvvistoo, niinku tarvis voatis, sillä perinpohjane korjaus voi ainuvastaa kysymyksee tulla. Sen lisäks....
– Tuo puhe – keskeytti rovast, joka joko ei ymmärtännä toise tarkotusta taikka sitte olj taitava tiplomaatti – tuo puhe on miehe suusta lähtennä ja anto minulle toas uuvve toistukse siitä, että tässä seurakunnassa tehhää kaikki perinpohjasest. Samalla ku minä puhujoo kunnollisista sanostaa kiitän, samalla kehotan kaikkia tulemaa kirkkoo, jossa asja toivooksen voijjaa meijjä yhteeseks hyväks ykskaks ratkastaa.
Mut vaikka rovast panj parastaa selitellessää, mikä suur hyöty ois, jos sissääkäynt muutettassii pytingi toiselle puolelle, jotta ihana Päijjäjärvi koko loistossaa paremmi näkys ikkunoista ja mitenkä muutoksella ois suur käytännöllinennii merkitys, ei kokkous näyttännä niin ykskaks piätöstä tekövä, ku rovast mahollisest arvel tai olj ainakii arvelovinnaa. Ens aluks olj nimittäi vaikee soaha kettää puhumaa ja jos jokkii sanase tai par lausu, ei niistä kukkaa ite asjasta mittää virkkanna, voan tuummail, että hyväst on tähäast toimee tultu sillä sissääkäytävällä, jota nyt halutas muuttoo sekä että ahas aika kieltää lisäkustannuksia hankkimasta. Rovast toas puolestaa koitti kaikki vastaväitteet kumota. Sinne tänne siinä juprailtuva ehotti jokkuu, että asetettaa toimikunta tutkimaa, onko anottu muutos tarpeevoatima. Rovast toas voatj, että se toimkunta pittää valtuuttoo muutokse tekemää, eikä mittää tutkimuksia pitämää. Mut siitä kokkous ei tuntunna tykkeevä. Siilo pyys puhheevuoroo vanaha Maukolaine, jolla olj oikee herrastuomari nim ja arvo ja jonka sanoja olj aina totuttu miehe sanona pitämää. Ja se lausu, että:
– Ku tää rovast on vasta äsköttäi seurakuntaa tullunna, ois meijjä oltava tälle myötämielisiä, niin varmaa ja vissii rovastikkii meille myötätuntoo ja hyvvyyttä osottas sekä virassa että sen ulukopuolella. Ja kahtomalla sitä seikkoo, että tässä on kysymys ainuvastaa sissääkäytävä muuttamisesta, en usko kustannusten niin suurii summii nousova, ettei seurakunta sitä kykene suorittammaa. Mut yks ehto ois mielestän kuitennii pöytäkirjaa pantava, jos tässä hyväksyvä piätös syntyy, se ehto nimittäi, että ku vastees meijjä seurakuntaa pappilaa pytink rakennettaa, se on tehtävä jalalle, niinku tuulmylly, niin että itekukkii pappi voi pytinkiä kiännellä, mille hollille voan haluvaa.
Ku sillo vilikas rovastii päi, ei sen noamataulu loistanna kesäpäivä kirkkauvella, voan näytti puoljpilivistä siätä. Mut jos kahto kokkouksessa olovii, olj jokikkiiset kasvot melekee ku vehnäsellää ja suupielet kummallisessa virnistyksessä.
Rovast otti herrastuomari puhhee pilikaks ihteesä kohtaa, vaikk ei se ollunna ku savolaista leikillissyyttä. Se pist paperisa kokkoo ja ilimotti asjan käsittelemise jättäväsä toisee kertaa. Hyvästiks se kuitennii kumartel ja pokkuroi joka hollille, se ku osas tiplomaattina suuttumuksesa salata....
KU LEHMÄ LENS.
– Elä usko, rakas sielu, että kissa lentää, on tapana sannoo, ku mahottommuuksista sattuu puhe tulemaa. Ku kissa kuitennii on pien olento, eikä söis raskaita immeisruokia, soattas se oppia lentämäännii, niinku orava on tehnä, hyppiessää puusta puuhu. Mut että lehmä lentää, se kuulostaa jo kummalliselta ainai Tuomaihe mielestä. On kaiketi tarpeellista, ettei ruvettas valehtelijaks arvelemmaa, jo eiltäpäi huohmauttoo, ettei lehmä lentämine ou ylleestä, enkä minäkää pitkän elämän varrella ou sitä kuullunna, ku tämä ainuvan kerra tapahtunnee. Ja tuskimpa se ois toivottavvookaa, jos soa piättee sillä perustuksella, mittee muuvva herrasmies olj lausunna. Se olj se herrasmies istunna tupakoimassa puiston penkillä, jonka takana olova puun oksilla olj lintu pyrähellynnä. Miten lie sitte sattunna, että linnulta olj jottai tipahtanna herrasmiehe nenälle. Sitä puhistellessaa olj herrasmies hartaast virkahtanna, että:
– Ompa siunattu asja, ettei lehmät ossoo lentee.
Mut parasta on pysytellä tekstissää ja kertoo siitä tappauksesta ku lehmä on lentännä, sitä suuremmalla syyllä vielä, ku se on ainuva loatuvaa, minu tieteeksen nimittäi. Ja ku tappaus on harvinaisuus, niinku lehmän puuhunnii nousemine, on se selostettava ihan juuriaa myöte. Tästä ne juuret sitte alakaa.
Iisalamee kulukovassa junassa istu kolomanne luoka vaunussa rinnakkai pariskunta. Mies olj vakava turpeenpuskija ja vaimo tanakka kotjkomentantti, molemmat arvatennii kuuvvennellakymmenellä ikävuellaa. Ne olj varmaa kotonaa rupatellunna tarpeeksee ast, koska ne nyt olla nypötti, niinku rippimiehet. Viimme tok kuitennii ukko katkas iänettömmyyvve ja sano, että:
– Voi korkee kova lykky, ku ei otettu härkee matkaa tuonne elläivaunuu ja myöty tiällä kaupunnissa.
– No, mikäs piähäpisto sinulle nyt tulj? Niihää sinä puhut, ku musikat, sillä mitenkä nyt passoo härkee ruveta myömää, ku laitumet on laihimmillaa ja härä tehtävät kovimmillaa. Härkä on myötävä lihavana ja sillo ku se joutaa.
– Kylläpä tuo voan taitas joutoo.
– Elä puhu mittää ku et ymmärrä. Ja sen lisäks ei meiltä härkee myyvvä missää tappauksessa, sillä härkä on niin voin ku piimännii siemmen. Mut syksyllä ku Iisalamee tulloo karjanäyttely, tuuvvaa meijjä Moatikki kaupuntii ja myyvvää lahtarille. Se Moatikki jäi mahoks, eikä myö semmosena ruveta sitä talave ylj elättämmää. Asja on kuitennii sillä lailla, että minä tulen sen myömää, sinusta ku siihe tehtävää ei ou.
Emännä iänessä olj siihe suuntaa vivahtava sävy, että mahollisest sillä on käsissää valta ja voima navettahuushollii kuuluvissa asjoissa, koskapa isäntä rupes iänettömmyyvessä kahtelemmaa ulos, ikkääku se ei ois emännä sanoja kuullunnakkaa. Ja kukapa tietää, vaikkei se kuullunnakkaa taikka ei tahtonnakkaa kuulla.
Mut kesä kulluissa olj emäntä lihotellunna Moatikkia antamalla sille jauhojuomoo ja muutennii sitä kaikinpuoli paremmi hoejjellunna ku toisia lehmiä. Ku se karjanäyttely sitte tulj, läht emäntä viemää lehmeesä – ei näyttelyy, voan myötäväks. Isäntä kyllä sivumänne huohmautti, että:
– Soapahaa nähä, mitenkä kauppas rotsii, ku sinne kokkootuu paljo lehmiä, niin että hinnat soattaa painuva allaapäi, niinku lehmän häntä.
– Elä sinä tuppau minun asjoihin, jotka minä ymmärrän paremmi ku sinä. Pie siis leipälinkkus kiin.
Ja isäntä ei sitä avannakkaa sen enempöö.
Mut emäntä läht lehminee taipaleelle. Välillä se pesj ja puhistel Moatikkijjaa, niin että se kaupuntii piästyvä olj oikee silimääpistävä sekä puhtautesa että lihavuutesa puolesta. Ku jotkut kehotti sitä asetettavaks näytteille, sano emäntä, että:
– Näytelköö lahtarit sen lihhoo.
Ja vällee se emäntä ostaja löyskii ja sai Moatikista hyvänpuoleise hinna. Kevyvellä mielellä lyllyttel emäntä katuva kävellä, samalla ku rahatukkoosa kiär niistinriepuusa eli nenäliinaasa. Muutamassa katukulumassa se tapas piente ilimapalloje myöjä, joka osas niitä niin lystist keikuttoo ja kehuva, että emäntä piätti yhe pallo ostoo lapsillee. Sitte se mänj näyttelypaikalle kahvikoju ettee ryyppeemää kupin kuumoo lehmäsä harjakaisiks. Siinä kahvia outtaissaa se solomiht rahanenäliinasa sen ilimapallon nauhaa, voijjaksee muka paremmi valavoo, ettei rahat, eikä ilimapallo jouvvu hukkaa. Emännälle tuotti kahviannos hajaht kuitennii niin viehättävältä, että se unneutti rahat ja pallon. Ku se sitte toas irtaatu kahvihurmiosta, huohmas se kauhuksee pallon nousemassa korkeutta kohi ja vievän perässää sen nauhaa solomittuva rahanenäliinoo. Siilo emäntä karjas, että:
– Herra siunatkoo! Tuolla se mun lehmän lentää.
Ja miltei taiteelijan notkeuvella pomppos emäntä tuolille seisomaa ja käsijää huitomalla huus, että:
– Auttoo, hyvät immeiset, auttoo Herran nimessä! Tuolla se mun lehmän lentää... se lentää... lehmän lentää...
Joka taholta alako siihe immeisiä juosta hoahottoo ja jokkaine kysel, että:
– Mittee – lehmäkö lentää? Missee se lehmä lentää?
Kukkaa ei osanna vastata. Ja se emäntä, joka ois osanna vastata, se seiso voan tuolilla käsillää ilimoo hoarimassa ja huus, että:
– Tuolla se mun lehmän lentää... Herra siunatkoo, eikä kukkaa ies auta... Ku saisin kässiin sen pallokauppijaa, niin panisin sen lentämää yhtee matkaa, mokomannii petkuttajan, joka osas narrata minut pallon ostamaa, joka vei lehmän, lehmärahan ja uuvve nenäliinan... Eikä kukkaa ies auta...
Mut kukapa siinä kyken auttamaa, ku pallo nousta kapus yhä ylemmä ja ylemmä sekä vetj perässää emännä rahakassoo – lehmän hintoo.
Vähitelle asja oikeekii laita selevis. Toiset – ilikiöt – nauroo höröttel, mut toiset toas surkuttel. Loitommalla töllistelevä ylleesö ei tiennä mistee kysymys on, voan ne arvel, että jokkuu koirraleuka on ostanna lehmän ja lähtennä sitä lentokonneella kottiisa viemää. Ja ne sano toisillee, että:
– Miltää lehmästä lentämine mahtaa tuntuva, etennii sen syyn takia, ku lentokone on noussunna niin korkeelle, ettei tänne moaha näytä ku tupakkakukkaro kokkoiselta?
Ja huimoovaa korkeutee se olj kohota kivunnakkii se pien pallo, jossa emännä lehmä lens. Onnettomuuvve huipuks sattu vielä tulemaa tuulenpuuska, kiskaiste pallon matkaasa, eikä koskaa ou sen puttoomispaikkoo löyvvetty.
Ei ollunna emännä askeleet kevvyitä, ku se läks suoroo piätä kottiisa polokemaa, niin että kengänkannat jytkähtel, niinku petkele jiätä hakatessa. Tuttavia tulj vastaa ja ne kysäs, että:
– Joko möit lehmäs?
– Minun lehmän läks lentämää, sano emäntä männessää, eikä mittää muuta.
Ja sillä tavalla se ihme tapahtu ku lehmä lens...
TYTTÖ TYTÖLLÄ -- SULUHASENA.
Immeiste keske puhutaan semmosista moalima suurihmeistä, jotka on vertojaa löytämättömiä. Ja soattaahaa ne ollakkii. Mut eiköö sekkii jo ihmettä hipase, että tyttö on tytöllä – suluhasena, vieläpä iha kaikella tolokulla ja tottuuvella? No, jo tok se ihmettä on ja ansahtoo kaike kansan kuultavaks unneuksista pelastoo kertomalla se rikusta rikkuu. Ja nyt sitte tuummasta toimee!
Varmaanni lie siitä seppä Kari Ristiinasta ollunna aikomus tehä poika, mut tyttönä se kuitennii syntyvä löräht. Se, niät, olj hyvin poikamaine ihan pienestä pittäi, koskapa se paljo kernaammi ois immee immottanna isäsä piippuva ku äitisä nisiä. Ja vähä vaurastuttavaa pakkas piällee mieste voatteita, eikä ois esliinoo ottanna vyöllee, voan isäsä tupekset. Siinä kymmekunna ikävuotesa korvilla se jo tuppaatu hevose jalakoo pitämää isäsä kengittäissä ja ku se piäs hevosella selästä ajamaa, niin se riemusta rätis, niinku kuiva kataja uunissa pallaissaa. Viijjennellätoista ikävuellaa sen pitj piästä isäsä kanss takomaa ja suurella moukarilla se isk, niinku aikuine mies, että alasi helähtel. Eikä sitä ossoo sannoo, eiköpä isä lie tuontuostai mielessää aprikoinna, että:
– Minkäätähe se tuo Ristiina tytöks syntyvä löräht?
Ristiina olj kunnialla rippikoulusa käynnä, ku nuin nykkyise yhe kilovirsta piässä olovaa Koskenhoara mökkii tulj uuvvet asukkaat Töhkerömäiltä taikka Horonpohja kylästä, jotka kumpikii on syvänmoan seutuja. Uuvvet asukkaat olj rehellisiä kunnon immeisiä, mut samalla hyvin yksinkertasia sekä ymmärrykseltää että tavoltaa. Likkeisimpinä noapurina joutu sepä pere ja Koskenhoara uuvvet asukkaat milt'ei jokapäiväsee yhteytee keskenää. Ristiina kiinty erityisest ihteesä vuotta taikka kahta nuorempaa tyttöö, Lovviisaa, joka olj hiljane nytys ja vähäpuhheine sekä ujone. Ku se Ristiina olj reipas ja kieleltää vikkelä, sai se Lovviisannii koko jouko vilikkaammaks. Yhessä ne tytöt käv kirkossa ja sunnuntai-iltona noapurissa sekä syksyllä talakoissa. Ku järvet jiäty, työns Ristiina kelekalla – Ristiina olj hyvä luistelija – sen Lovviisa yhe kerra Selätaukse rikkaasee talloo ja näyttel sille Selätaukse poikoo Eljasta ja kehotti, että:
– Ruppee sinä tuota Eljasta riijjustelemaa.
Lovviisasta semmonen puhe olj niin ylj ymmärrykse käypee, että sitä oikee hävetti, niinku Amanta sano lukkarirouvvalle häppiiväsä sitä, että lukkar on laiha ja kurunoama, mut rouvva lihava ja korree.
Ku sitte lumet sato moaha, pukkeetu Ristiina yhtenä iltana miesväi voatteesi ja mänj kävelemmää illankuhjassa Koskenhoara lähheesyytee. Ja ykskaks se sattu huohmoomaa Lovviisa ulukosalla sekä rupes kuhtumaa, että:
– Tule tänne tielle, Lovviisa, tiällä on vieras, joka haluvaa puhutella sinuva.
Ja mänhää se Lovviisa sinne tielle, jossa tapas nuore miehe, jota ei pimmeessä tuntenna.
– Minä oun – sano se nuormies – Selätaukse Eljas. Ku sinä kävit sepä Ristiina kanss meillä, vaikka en tullutkaa tervehtimmää ja puhuttelemaa, jäi sinusta kuitennii semmonen kunneus minu mieleen, ett'en soa irt lähtemää, vaikka hohtimilla koittas kiskoo. Ja nyt oun tullunna tievustammaa, saisinko ruveta luonas käymää öisee aikaa, ett'ei kukkaa niä, eikä juorujuttuva synny, niin voitas toisiimme tutustuva, jospa vaikka sitte sovittas koko elämän läp yhessä kyijjissä kulukemaa.
– Ei taijja se passata, sillä isän ja äitin ei semmosta suvahe.
– Ei niihe nyt alussa ainakaa tarvihe mittää tieteekkää, ennenku myö tutustuttaa. Minun vanhempan tahtos minut naimaa rikasta, mut minä tahon rakasta. Ennen jouluva tulen laillissee ikkää ja sillo minä ite piätän, kennenkä minä nain. Ku minä tunnen sinusta tykkeevän, niin sovitaa nyt, että minä niinä iltona, joina työ kylyvette, tulen aina myöhällä tänne. Sinä sanot ihtees vilustavan ja luppoot männä saunaa lämmittelemää. Minä tulen luokses, eikä missää nimessä pietä valakeeta, niin ett'ei kukkaa piäse perille. Minä en taho mittää pahhoo, voan sinun ja ommoo parastan tarkotan. Suostutko?
Ja ku siinä ajatuksia vaihettii, tultii lopuks siihe meininkii, että tätä tietä parraite perille piästää.
Sitte niitä saunariijjauksia jatku mahollise tihheesee ja pimmeessä lämpösessä saunassa, jossa turkissa ja lammasnahkareuhkassa röhöttävästä teko-Eljaksesta hik tippu iha nenäpiästäkii, eikä Loviisatakkaa yhtää "vilustanna", lämpis keskinäiset suhteet niin kuumiks, että Eljas lupas männä Tuomaspäivä-markkinoilta kihlakalut ostamaa ja tulovasa Tapaninpäivänä Lovviisa vanahemmilta siunauksen soamaa uuvvelle liitolle.
Niihe Lovviisa vanahempai silimii olj pistännä ja niissä ihmettelyvä herättännä, että mikä heijjä tytärtää on saunailtona ruvenna niin vilustammaa, että se männöö saunaa lämmittelemää ja seuroovana päivänä torkuttelekse, niinku kissa uuninpankolla. Ja kerra kysäs äit Lovviisalta, että:
– Mikäs sinuva oikeestaa vaivoo, ku puhut vilustumisesta ja päivillä tahot usseinnii torkkuva?
Kuuliaisena lapsena selitti Lovviisa olovasa nyt Seläntaukse Eljakse morsian ja että Tappaaninpäivänä tulloo Eljas kihloomaa, jos isä ja äitj suostuu minut antamaa.
– No, herranen aika kuitennii, sano äitj ja löi kämmenijjää yhtee. Vai myökö ei suostuttas! Kukas vanahemp ei tahtos lapsellee hyvvee? Jos isäs ois kotona, niin myö ihan tanssittas. Ja ku isäs tämän kuuloo, niin se nauraa koko suullaa, eikä voan puolella suullaa, niinku se tavallisest vähä virnottaa. Myö on soatu köyhyyvessä ellee kittuuttoo, ja nyt sinä piäset koko pittää rikkaampaa talloo! Kylläpäs sinuva onni potkas, mut paljo oun sinunnii eistäs rukkoillunna... voi tokkiisa sinuva, hyvä tyttären....
Ja paljo muutakii se äitj puhel, pyörähtel ja hyörähtel sekä yksinää supatti, että jouluks pestää kaikki oikee puhtaiks ja että kihlajaisjuhlaks pittää hankkia vaikka linnunmaitoo...
Tavallissuuve mukkaa on ilo yhtä tarttuvoo, ku haukotus. Ja niimpä Lovviisannii tarttu äijji riemu, että kutas hynttyitä piällee ja läks juoksujalassa kertomaan sepä Ristiinalle sitä onnee, mikä häntä on hipassuna. Seppä olj takkoo kalakuttelemassa pajassa ja äitj tais olla navetassa, niin että Ristiina olj yksinää tuvassa. Ja melekei ku hätäpäissää hoasto Lovviisa iha rikullee kaikki asijat, jotka Ristiina ties yhtä hyvi ku Lovviisa itekkii. Ristiina olj tulovinnaa niin iloseks, että tanssitti Lovviisoo muutamia pyöräyksiä. Sitte se Lovviisa sano ihtesä pitävä joutuva kottii, ku ei lähtiissää puhunna, että on kyllää männynnä, ja Ristiina lyöttääty pikkuseks matkoo kyyjihtemmää. Sinä aikana laskeetu Mynti akka allaa uunilta, jossa se olj ollunna jalakojaa leppuuttamassa, ja jonka uunilla olemista Ristiina ei ollenkaa muistanna. Se Mynti akka olj paikkakunna suurin kieljkello, joka ties kaikki asjat ja lisäks semmosettii, joita ei ollunna tapahtunnakaa, voan joita se ympär kyliä käv hoastoo loksuttelemassa. Ku sepä emäntä nyt tuppaa tulj, kerto se kuulemasa hetj tälle ja kiiree kaupalla paino tielle toisissa kylissä uutistaa juttelemmaa. Sammaa aikaa palas Ristiina kyytmatkaltaa ja ite seppäkii tulj pajasta tuppaa. Emäntä olj kuohuksissa ja alako ruveta hiilostammaa, että:
– Sen sinä nyt sait, Ristiina, siitä, ku läksit kieräkeli aikaa sitä Koskehoara Lovviisoo käyttämää siellä Seläntaukse talossa! Seläntaukse Eljas on rakastuva ropsahtanna Lovviisaa ja Tappaaninpäivänä kuulu tulova kihloomaa. Eikö ihtes ois passanna puuhaatuva minjäks Seläntauksee? Oisithaa tok toisellaine, ku tuo Lovviisa tussake, oisit kyllä. Selekää sinuva sietäs antoo mokomakkii morsiante kulettelija...
– Mittee kummoo se tuo äitj nyt höpöttää? Kuka on äijille tuommosta jutellunna? Kas nyt muistan, että se Mynti akka on tuolla uunilla vai onko jo männä tiehesä? Niin on tehnynnäkkii. Ja parasta on, että ennätti poistuva. Minä oisin sen panna koville siitä, että se on tyttönee rällännä, että muka minä oisin miesvoatteissa juossunna Lovviisa luona yöjalassa ja tyttörukan petkuttanna pahanpäiväseks. Toissa päivänä ku Mynti tytö tapasin, minä pein sitä hypilauvvalla valehtelemisesta ja sen täyty lopuks, ku uhkasin viijjä käräjii, tunnustoo, että:
– Olokoo sitte äijji vale.
– Ja nyt tässä oma äitin ruppee nuihe valleita hoastelemmaa, niinku oikeeta asjoo. Elekee tok hävästä ihteenne ja minuva.
(Ristiina kyllä ties ite valehtelovasa ja sisuksissa tuskittel, että on tullunna muutamille kertoneeks yöjalakamatkostaa, joista nyt niin lapset ku aikuisettii jutteloo.)
Tuo Ristiinan vakava, suuttumusta osottava puhe vaikutti äitii niin, että olj iha ällistyksissää, eikä osanna mittää virkkoo. Isännii hoahmo olj käynnä totiseks ja se sano, että:
– Turhoo on minunnii mielestän ruveta Mynti aka valleita kyijihtemmää ja parasta on, että se ite virkasa hoitaa. Eikähää tää Ristiina mikkää kauppakalu ou, että sitä tarvihtoo tarjotella kellekkää, ei ies Seläntaukse Eljakselle, olokoompa kuinka rikkaa talon poika tahhaasa. Ja Ristiina tarvitaa kotonakkii ja pietää Ristiina tässä tekopalakastamme.
Sepä sanat tulj semmosella iänenpainolla lausutuks, ett'ei niihi tuntunna äijjilläkkää olova haluva mittää jatkoo. Ja niin tämä asja Kari sepä asunnossa siirty pois päiväjärestyksestä.
Mut muuvvalla siitä hoastettii sitä enemmä, vaikka kummallista kyllä Koskehoarassa ei niistä jutuista tiijjetty mittää, voan siellä puuhailtii kihlajaiste valamistuksessa. Ite Koskehoara isäntä läks Tuomasmarkkinoille hankkimaa vieraavarroo, samalla ku se toivo tutustuvasa tulevaa vävypoikaasa. Kävellessää ja töllistellessää se kysäs muutamilta miehiltä, että:
– Tunnettako Seläntaukse Eljakse ja outtako sattunna sitä tiällä huohmoomaa?
– Ei tunneta. Mut kysykee polliissilta, vastas jokkuu.
Siinä lähellä kävellä häppäil mies, jolla olj vaskläntti rinnassaa. Koskehoaralaine kysäs siltä, että:
– Onko teijjä tiijjossa, onko Seläntaukse Eljas markkinoilla?
– Kuka se on?
– Se on sieltä meijjä puolelta rikkaimma talon nuor isäntä ja meinoo minun vävyksen... meinoo, niät, sen minun tyttären Lovviisa naijja kapsauttoo...
– En tunne Lovviisoo, enkä Eijasta, enkä ies tiijjä, missä se teijjä puol onkaa, sano se polliissi ja läks astuva häppäilemmää.
Ku Koskehoaralaine huohmas kyselyt turhiks, ei se ennee keltää kysellynnäkää, voan rupes ostoksijjaa ostelemmaa. Siinä lähellä olj lautakojussa pulska naisimmeine, joka huutel ostajia kojjuusa. Koskehoaralaine ost siltä suure junttapulla, jossa kuulu olova kananmuniakkii, että hyvin mahan täyttää ja kasvattaa mahhoo sekä on iha ku luotuva suluhaselle tarjottavaks. Ja ku ostointo nous, ostoo porrautti Koskehoaralaine koko markan eistä pennin korppuja ja toisella markalla viis penniä maksavia sikarpiippuja. Ja tais se väkjuomakaupasta ostoo yhe puteli väkevättäi. Ainakii toisella suupielellää se olj nauranna kottii piästyvää.
Juhlapuuhat olj kotona soatu valamiiks sitä mukkoo ku varat riitti ja piisas. Jouluaattona ja joulupäivänä herkuteltii tavallista enemmä, mut parraat antimet siästettii Tappaanipäivänä tapahtuvvaa kihlausjuhlaa.
Tappaanipäivä tulj, niinku ennennii. Mut suluhasta ei tullunnakkaa oamusella, ei päivällä, eikä iltasella. Sen sijjaa tulj kuluku-ukko, joka luvattii yöks ja joka kerto kaikkialla hoastettava, että jokkii sepä Ristiina on miesvoatteissa juossunna yöjalassa Lovviisa-nimise tytö luona ja valahellunna olovasa rikkaa talon poika ja luvanna sen tytön ottoo omaks akaksee.
– Onkoo semmosta missää tapahtunna? kysäs kuluku-ukko lopuks.
Kysymykseesä ei ukko soanna vastausta. Oamuhämärässä pist Koskehoaralaine hevose valjaisii ja sitä ennen olj se ainai haistellunna sitä kaupunnista tuomoosa väkeväputelia mieltää rohastaksee. Sitte se istu rekkee ja ajjoo karrautti herrastuomar Moukkuse kottii. Kahekeskisessä keskustelussa olj Koskehoaralaine tievustanna, että:
– Mittee se herrastuomar siihen sannoo, jos minä mannuuttasin eli tämmyyttäsin Seläntaukse Eljakse ja sepä tyttäre Ristiinan käräjii ja oikeus sakottoo napsauttas niitä, ku ovat narranna minun tytärtän Lovviisoo?
Herrastuomar, joka ties koko jutun, vaipu mietteisiisä ja sano sitte, että:
– Sananlaskussa sanotaa, että jos joitai aineita hämmentellöö, niin ne ruppee haisemaa. Sama on laita joutavii kärrääasjoihinnii nähe.
– Mut ku minun tytärtän on petetty ja jutkautettu, niin...
– En minä usko, että tyttärelle on tullunna ies hiussuortuva vahinkota.
– Minulle itellen on tullunna rahallistai vahinkota, ku vartavaste kävin kaupunnista ast hakemassa tarpeita kihlajaisjuhlaa, eikä kihlaisia tullukkaa.
– No, oljhaa joulupyhät ja passas ne pistee ommaannii suuhu, vai mittee?
– Kyllä niinnii. Mut iha meiltä kunnia männöö, ku sillä tavalla jouvutaa nauruallaisiks.
– Päinvaston joutusitte nauruallaisiks, jos asja kärräissä käsiteltäväks tulloo. Tämä meijjä tuomar sakottaa turhista riitajutusta, eikä Mynti akasta ou toistajaks, joka koko asjan alaku ja loppu lienöökkii. Uskokee minuva, että jos koko jutusta ette ou toppanannekkaa, niin se häviöö tyhjäks ilimaks.
– Minun pitänöö uskoo herrastuomaria, joka tuntoo lain ja evankeeliumin. Mut jos ette pahaks paa, niin tarjoisin tästä kaupuntputelistan pienet tuliaiset.
– Tapan ei ou maistella, voan voinhan tässä mieliks huulian vähä kastoo.
Ja sitte siinä puteli suulta kumpanennii mies kastel huuliaa. Ku Koskehoaralaine neuvomisesta kysäs palakkoo, vastas herrastuomar, että:
– Suu jo kerkes palaka ottoo.
Vaikka herrastuomar olj siinä oikeessa, ett'ei turhista asjoista pie riitajuttuja nostoo, ei se kuitenkaa sitä arvanna iha paikallee piättee, että koko asja muka häviöö tyhjäks ilimaks. On, niät, jo kulunna monia kymmeniä vuosia – ja niin seppä perreinee ku Koskehoaralaisettii makkoo mullan alla –, niin yhä vielä paikkakuntalaiste keskuuvessa kerrotaa ihmeenä sitä, että tyttö olj tytöllä – suluhasena...
YKSMIELISIÄ AVIOPUOLISOITA.
On sitä vissii monet muuttii kuullunna sanottava, mitä minnäi, että jos aviopuolisoihe välit on joutunna niin kampauksii, että riita on tappelulla ratkaistava, ja jos siihe jokkuu kolomas tuppautuu muka riijanratkasijaks, niin sillo tappelijat karkoo sen kolomanne niskaa ja yksistäpuoli rökittää sen kolomanne siks perinpohjasest että se kuritukse tuntoo sekä lihassaa että luissaa. Niinku arvata soattaa, on tämä ominaisuus minusta ollunna niin houkuttelevoo, että oun tahtonna sitä omi korvi kuulla ja omin silimi nähä. Mut millo oun ollunna piäsemäisillän tätä ongelmata oppimaa, oun sattunna suureks ikäväksen joutumaan loppuu, enkä ou kuullunna ja nähnynnä muuta ku viimmesiä karreita. Vihonviimmennii oun muutamia tappauksia tietoon soanna niin luotettavalta taholta, että ne voin ihan omintakkeisina kertoo ja että ne siis pittää paikkasa, niinku Pekka Kuparin kenkä. Niissä tosin ei ryyvvätä sen kolomanne niskaa, voan niissä kuitennii ilimenöö aviopuolisoihe yksmielisyys niin liikuttavast, että se ansahtoo tulla kaikkii immeiste, niin tuttui ku tuntemattomiinnii, kuultavaks. Ja näissä tappauksissa on vielä se hyvä puolj, että ne on kutakuinnii tuoreita, eikä siis vanahoja väljähtynneitä, niinku viikolline keitto.
Jospa nyt sitte alotettas, vaikkapa riätäl Oton ja häne aviopuoliskosa välisistä suhteista. Ku pappi olj kerran heijjät yhtee solominna, niin yhessä ne pysyvättii niin hyvinä ku pahonakkii päivinä. Ja niitä pahoja päiviä tahto tulla sen johosta, että se Otto ruukkas tuontuostai rillutella ja niinä aikona sillä olj jos jonniimoisia koukutteluja ja venttauksia, joista ei soanna selevee, oljko ne totta vai leikkiä. Ku se piällepiätteeks olj suur viisastelija ja vorna, niinku kästyöläiset tavallisest on, olj se vällii niin hankala, ku hanko pahankurise sian kaulassa. Se riätäl Oton aviopuolisko olj kotjrauha nimessä opetellunna mukkaatummaa kaikkii miehesä metkui, ja ku riätäl oikee ylty viisastelemaa, olj aviopuolisko ahvakka nauramaa, vaikka usseinnii tais nauru olla pakkonauruva ja kitkatusta, eikä herkkee hörönauruva. Ja niin se Oto aviopuolisko olj miehesä taholle alamaine, että se jo silimänmulukauksesta käsitti ja honas, mistä on kysymys, eikä riätäl usseinkaa ennättännä ies urahtoo, ku tahto olj jo täytetty. Eikä se siitäkää vastaa pannunna, että riätäl hyötähyviää koppas yhtäkkiä lattialle tanssimaa sanomalla, että:
– Astuppa, aviopuolisko, raiteelle.
Ja sitte se aikasa tanssitti niin, että helemat huris ja rikat sekä pölyt lattialta pilivenä ympär huonetta pyör.
Ku on nyt ryhyttävä niitä tappauksia kertomaa, joissa aviopuolisoihe uskolline ja harras yksmielisyys ilimestyy riitasennai aikana, minä jo piältä iskii huohmautan, että ankara tasapuolisuus voatii kertomise järestämmää siten, että täys tunnustus annetaa niin naisaviopuolisko ku miesaviopuolisko yksmielisyyvelle – siis tasapuolisuus ja oikeus jokkaiselle sukupuolee kahtomata. Siihe nähe, että riätäl Otosta on tässä ja häne aviopuoliskostaa monta monituista kertoo mainittu, otetaa myös heijjä yksmielisyytesä ensiks puhheeks ja kerrottavaks.
Ja eiköö esmerkiks nää par tappausta anna täyvellistä kuvvoo siitä, mikä luja yksmielisyys olj riätäl Oto ja häne aviopuoliskosa välillä? Ne tappaukset on kaikessa yksinkertassuvessa iha tillillee tämmöset:
Ku se Otto olj ahkera metästäjä ja kalastaja – ja se olj hyvä soalista soamaa, niin ett'ei sen tarvinna valleellisia metästysjuttuja lasketella –, sattu se errää kerta oravia nylykemää, ku jokkii noapur tulj iltapakinoille. Niitä oravavainoita olj usseita kymmeniä ja riätäl olj mestärj niiltä nahka nitistämmää, jonka jäläkee se nylety oravan viskas aviopuoliskosa ettee sanomalla:
– Pistä pattaa kiehumaa.
Noapur alako ihmetellä soalii runsautta ja sano, että:
– Kyllä sinä out sekä mehtä- että kalamies, out sinä.
– Ossooha sen tyhjä – vastas riätäl – muuvvaltai löytee, mut metästä ja järvestä minä hain soaliita.
– Mut tuolla sun Mustillas on tarkka vainu, ku se nuin paljo oravia löytää ja jaksaa haukkuva.
– Ja jos ei koirra jaksa, otetaa akka lisäks haukkumaa.
– Millonka minä oun ollunna oravia haukkumassa? kysäs aviopuolisko, joka siinä sukkoo parsia turs.
– Niin, – ku en ou sitä konstia sulle vielä opettanna.
Ja sen sanottuvvaa keskeytti riätäl orava nylkemise, koppas naulasta rukkasesa ja viskas ne kurkorrelle sanomalla:
– Ruppee hetj nuita rukkasia haukkumaa.
– Elä tuossa turhoo kujjeile vieraa aikaa.
– Talo tekköö töitää, vieras käy matkojaa, sano riätäl. Mut sinun pittää rukkasia haukkuva, jos tahot tässä yötä olla ja yksissä leivissä minun kanssan ellee. Näytä taitos paikalla, kuulitko?
Aviopuolisko hoksas, että taitaa olla parasta ajjoo Lyöyhkälän portille, jätti parsimise, mänj orre ala ja alako haukkuva räkyttöö kauloosa venytelle.
– No, jo piisoo, sano riätäl. Pane pannu varistummaa, niin ryypätä hörräytettää kahvit, ku noapur sai kuulla, ett'ei tässä hauhelolle jouvvuta, jos koirralta into ja voimat sattuu loppumaa.
Eikä siinä pitkiä piiskutuksia tarvittu kahvi joutumissee, ku liessä olj hyvä hiilos. Pian sitte kolomhenkisest kahvikuppiloihe puhalleltii ja ryyppiä särvittii.
Toine tappaus sattu keskellä kessee jonnai pyhäiltana, ku katottii poikakissan yrityksiä seinälle nousemisessa.
– Elä kissaparka turhia yritä – ethää seinee myöte piäse kuitenkaa nousemaa, sano riätäli aviopuolisko.
– No, koitellaampas, piäsetkö sinä. Nouse nyt sinä seinälle, nouse, käsk riätäl aviopuoliskottaa.
– Mittees kummoo minun tarvihtoo nousta?...
– Kyllä nyt tarvihtoo. Ja ellet nouse, niin minä hain rihlan tahi hauliko sekä pammautan...
Ja sillo riätälin aviopuolisko toasiisa hoksas, että koitos on paremp ku pammauttamine sekä tek usseita yrityksiä seinälle noustaksee, mutta aina lysäht moaha takas. Viimme se sano:
– Ei sitä voi nousta.
– No, minkäs sille mahtaa, sano riätäl. Mut meillä kuitennii pittää ies koittoo.
Ku riätäl pistääty siitä pihamoalta jonnekkii muuvvanne, sano jokkuu naisimmeine siinä:
– Kylläpäs sinä out kummalline, ku kaikkia höynäytyksiä tottelet. Oisit käskennä ihtesä koittamaa.
Mut riätäli aviopuolisko sano puolittai kiivauvella:
– Mittees vierailla on siinä tekemistä, jos aviopuolisot keskenää huvittelloo. Parasta on poskeiste huolehtia omista asioistaa.
Mitäs sanotte? Eikös riätäli aviopuolisko ollunna eskuvalline yksmielisyyvessä miestää kohtaa, ihanku se vanaha Saara Oapramillee?
Mut ossoo aviomies myös yksmielisyyvvellä suhtaatuva vaimoosa ja siitä minä tahon hyvi ihhailtava esmerki kertoo, vieläpä niin tuoree, että tappaus on miltei öylöspäiväne.
Niinku tiijjetää, on Siäksjärve palstatilalle tullunna uuvvet omistajat, joita minä kyllä en tunne ies nimeltäänkää. Emäntä kuuluu olovan kerrassaa topakka immeine, eikä miehessäkkää muuta vikkoo ou, ku se, että taitaa olla viinaanmänövä, vällii ottaa niin pitkiä ryyppyjä, ett'ei niitä sitte jaksa kantoo, voan koatuva kumpsahtaa ryyppyjesä ala mihin millonnii sattuu. Ku se jonnai päivänä tulla kontturoi kottiisa siinä tilassa, että levvee tie näytti sille liijjaks kappeeta olova, juoks emäntä vastaa, tarttu varmalla otteella kauluksee ja rettuutti viijjä keskellä pihhoo kasvavan koivu juurelle. Kiäräs silimäräppäyksessä nuora miehesä ympärille ja solomiht sen koivuu hartijoihe kohalta kiin, niin ett'ei mies voinna käsiäänkää hyväksee käyttee. Otti sitte takkavitan taikka muun roitikan ja rupes tarmosa takkoo hutkimaa vuorotelle selekää ja vuorotelle istumalihaksille. Mies alako huutoo ja mörähellä niin rumalla iänellä, ku karhu metässä vihapäissää karjuu. Mut aviopuolisko ei siitä välittännä, voan kovens kuritustaa.
Siinä samalla aukeella on toine asumus ja ku sinne rupes pelottavat ötkyläiänet kuulumaa, läks sieltä isäntä kahtomaa, kuka riivattu semmosta möläkkätä pittää. Eikä häne hämmästyksesä mikkää pien ollunnakkaa huohmatessaa, ett'ei noapuri emäntä miehesä voatteita puistellunna, voan takkavitalla sitä kylyvetti, että mätke kuulu. Lähimäisen rakkaus voatj häntä avuks lähtemää. Lähemmä piästyvää rupes noapur kirota porrauttelemaa ja sanomaa, että:
– Mittee sinä akka tulenruoka nyt meinoot, ku puuhu köytettyvä miestä roitikalla hakkoot, niinku vierasta sikkoo. Outahaa mokomakkii hamehoarukka aikoo pikkune pisara, että ennätän sinne joutuva soamaa mies köysistä irt, niin myö sitte yhessä koitetaa, eikö sinun oma selekänahkas soa semmosta löylyvä, että muistat sen koko ikäs, eläppä kuinka vanahaks tahhaasa.
Mut sen noapurin juoksu pysähty, niinku se ois kantoo töksähtännä ja huutamiset ja uhkaukset loppu, niinku tappi ois kulukkuu pistetty. Se Siäksjärve isäntä, niät, rupes kauheest kiljumaa ja sano, että:
– Senkö täyteistä sinä tänne tulet ja kuka sinua on kuhtunna? Mellasta omassa koissas, jos akaltas uskallat, eläkä tuppaannu aviopuolisoihe väliä sotkemaa.
Ja niine niminee sai noapur kiäntyvä kottiisa.
Mut eikös Siäksjärve isännä ja häne aviopuoliskosa yksmielisyys ou ylevä ja ihhailtava? Mitähää, jos nostetaa lakkia yksmielisyyvvelle!...
Lopuks on kuitennii mainittava, että jonnai korreena päivänä, emännä kylässä ollessa, isäntä koatoo rummautti sen koivun moahan ja hakkas haloks. Se ei, niät, kärsinnä nähä piiskuupatasta pihassaa...
MYSSYJÄ, MYSSYJÄ!
– Myssyjä, myssyjä ja yhä voan myssyjä! huokas kauppamies Pukaraine puoliks leikillää ja puoliks tosissaa. Ja mittee tämä tämmöne myssyje tuluva merkihtöö – onko se pilikkoo vai mittee tällä meinataa? Eikä sitä tiijjä, millonka tämä tuluva vähenöö? Jos jokikkiiselle myssylle pittää omintakkeine pitäjä hankkia, niin kyllä liehtomista piisoo, piisoo, piisoo...
Se kauppamies Pukaraine, samalla ku se kauppamiessiätyy astu, olj astunna aviosiätyynnii. Liikemiesvaisto sano sille, että jos tahot mänestyvä, ruppee kaikkii ystäväks. Senvuoks se pitj oikee rytkähiät, joihi kututtii jokkaine, joka kynnellee kykenöö. Ja ku kututtuna on hyvä kulukee, ei häissä ollunna vieraista puutetta. Mut antaahaa hyvä sopu sijjoo ja ku piällepeätteeks sattu kesä-aika, niin ne, jotka ei huoneisii mahtunna, olla lerottel ulukosalla, niin että hiähuoneista yks immeisvirta kuluk ulospäi ja toine sissääpäi koko juhlallissuuve aijja. Tanssimaa ruvettuva tämä vuorottelu olj asjanmukkaista, ku toiset tulj jiähyttelemää ja toiset mänj lämmintä soamaa ja hikkeesä hakemaa.
Mut ku näistä suurista häistä olj voan viis ja puolj kuukautta kulunna ja pikkulapse myssyjä alako tuluvoomalla tulla, ei ollunna kumma, että kauppamiestä rupes tölyttämää, että onko tämä pilikkoo vai mittee? Niitä jätettii puotii ja tuotii kyökkii sekä käskettii sanomaa terveisiä siltä ja siltä. Postissakkii niitä tulj millon miltäi hoaralta. Mut kukkaa lahjottaja ei henkilökohtasest soapunna. Ja juur se seikka olj omasa kummastelemista nostamaa.
– Soapas nähä, eikö minussa ou niin paljon polliissimiestä, että piäsen perille, mikä ihme tässä nyt kummalla ajjaa?
Ja ku kauppamies oikee olokasa takkoo remmii tarttu, niin tulj selevä ku tullii. Lyhimmittäi mainittuna johtu myssytuluva tästä:
Kauppamiehe konttuorkammarissa olj muutamana iltana ollunna kauppamatkustaja eli ruuvviitar monie sätöksiisä kans, joita se olj ihan hiessäpäi näytellynnä ja tarjoillunna. Tuontuostai pistääty kauppamies puotiisa joko rauhassa henkee vetteeksee taikka tarkastooksee, mittee kaikkee sitä ois tilattava kaupparatsulta. Kerra se olj pyörähtännä kynnykseltä takas ja tavallista kiireemmi sanonna, että:
– Pikkulapse myssyjä on tarvis.
Enempee ei tarvinnakkaa! Puotii sattu Rällä-Maijja, koko seutukunnan suurin uutiskontti. Ku se jottai lapsemyssystä kuulj ihtesä kauppamiehe suusta, sillo se puoljuoksussa läks kylälle ehättämmää. Siellä se kerto, että:
– Nytpä soatte tietee, mikä sitä kauppamiehe nuorta rouvvoo vaivoo. Sillä olj kauppamiehellä itellää hätä, että mistee sais lapselle myssyjä. Niin, niin, – semmone hätä se tulloo, ku ollaa kovin hättäisiä, vaikka hoppu ei ou hyväks muussa ku kirppuje tappamisessa.
Ja ku siinä kahvilassa, jossa Rällä-Maijja uutisesa kerto, sattu olemaa immeisiä sekä läheltä että loitommalta, piäs kielet hetj irrallee, niin että puhetta tulj niin runsaast, ettei pikakirjuttaja ois ennättännä kaikkee paperille panna, vaikka kuinka ois koittanna. Seppä Kani, joka olj tainna muutamia paukkuja tenttuva soaha, ja joka olj aikanaa seuranäytelmissä essiintynnä, sano hetj Rällä-Maijja lopetettuva, että:
– Mittee se Maijja hättäilemisestä hoastaa. Etkös tiijjä, mittee Nummisuutar kanttuorille puhel, ku sano Eskon liijja aikase syntymise tähe soaneesa kirkkoo tervata?
– Viis minä Nummisuutarista! Mut ku nää on olovinnaa parempia, niin sillä minä...
– Ei näissä asjoissa paremmuus auta, eikä sillo katota leipävartaasee, tuummas Lovviisa, vanaha hierojaeukko. Mut johhaa tuo pitj jokkaise arvata, että riena on taikinassa, ku kätilö otettii hoitamaa, vaikka sanottii, että nuoressa rouvvassa on invulentsa eli se lentsu.
– Mut ku työ akkaväk outte niin tarkkasilimäsiä, on minusta ihmettä, ettette jo ennakolta huohmanna, että nuore rouva jalaka on poikki katkiimassa, puhel seppä Kani.
– Mmkästähe sitä ei ois huohmattu, jos nää nykyimmeiset ei ossois sennii seihtemillä kureliivillä ja kurenauholla asjoitaa salata...
– Minä olin vihkiäisissä oikee kuhtuvieraana – sano jokkuu naisimmeine – ja kyllä minä ounastelin, että jottai on hullusti, ku se morsian seiso papin eissä niin pyllysissää, ikääku ois tahtonna salata....
Mut siinä juttelu katkes, ku sattu lentokone lentee hurruuttammaa ja jokikkiine hyppäs sitä kummoo kahtomaa. Sieltä ne läht omille tahollee uutista tuttavillee kertomaa – ja tuntemattomillennii.
Ja niin uutine levis nuolennoppeuvella sekä ommaa että noapurpittäisii.
Mut lukkuisat hiävieraat ja muut tuttavat kahto velevollissuuve voativa lahjan antamissee. Miten lie sitte sattunna, että jokkaine lähetti lapsemyssyn – liekkö ne kaikki sen kuullunna, että kauppamiehellä olj siitä hätä ollunna vai sekö sen vaikutti, että se on huokeehintane ja heleppo valamistoo, jos ei henno ostoo... Kaikissa tappauksissa niitä kokonaine varasto kauppamiehelle karttu. Sempätähe se kauppamies sano, että:
– Ku omasta lapsesta ei ou tietojakkaa, on parasta tämä myssyvarasto myyvvä. Ja nämä myssyt voijjaa myyvvä heleposta hinnasta, koska ne ei ou itellekkää mittää maksanna.
Liekköhää ies Rällä-Maijjakaa sattunna kuulemaa, ennätettiinkö kaikki myssyt myyvvä, ennenku oma laps synty? Se tapahtu vasta puolentoista vuen piästä...
EVERISTI KASVATTI.
Rautlammi pittäässä Konnekoske rannalla on toista sattoo vuotta sitte Koskensoare talossa asunna muuvva sotasankar, jonka toiset sannoo ollee Runoperkin laulaman Otto von Viijjantin. Niin ku tiijjetää, on se herra ollunna itepäine mies, vaikka samalla hyvin kansanommaine jopa siinäi seikassa, että se "tais ku tulukki suomee". Mut näkkyy se verta löytyvä parraimmallennii yksimpä itepäisyyvessäi. Siellä nimittäi olj sammaa aikaa miesjupilas, joka olj niin itepäine ja kummalline, että sitä tuskin soatii kangilla kiäntymää – se voau olla jnrotti, niinku suur härkä. Puhekkii olj niin harvantoajasta, että sannai väliä olj hyvä virsta. Mut annappas ku syömää piäs, niin kyllä sillo suu käv sukkelammi ku jänikse hoapoo kueriissa. Ois luullunna, että mahapönttö siinä hotkimisessa ois vällee täyttynnä, niinku Turuse pyssy. Niin ei kuitenkaa käynnä, voan jauhamista joskus jatku oikee tuntkaupalla. Ku ois tahottu soaha pöytä tyhjäks taikka syöjee ois muuhu touhuu tarvittu, ruvettii kiirehtimmää sanomalla, että:
– Koitappas, hyvä mies, syyvvä sukkelammi.
– Ettekös... työ... niä..., että... minä... syön... sukkelaa... Mut... aikoo... ja... ruokoo... minulta... männöö .. paljo..., kuulu harvantoajane vastaus pitkän aijja kuluttuva.
Ku ei kukkaa mokomoo laiskoo juntikkata ja suursyömäriä halunna työssää pittee, eikä se toas ite tahtonna ruveta itestää huolehtimmaa, aprikoittii ussei, että mikkää sen miehe turvaks loppuje lopuks tulloo. Isäntämiehet arvel, ettei sitä kannata työssää pittee, ku se viikossa tekköö työtä yhe ruiskapa eistä, mut syö samana aikana kokonaise tynnöri rukkiita, särpimistä puhumatakkaa. Viimme rovast kuhtu pitäjäkokkoukse koolle, jossa sitte keskusteltii, minkälaisii toimii sen miehe suhtee ois ryyhyttävä, koska immeistä ei passoo näläkäänkää tappoo. Ku siinä miehestä hoasteltii ja jos jonniimoisia seikkoja kerrottii, huohmautti jokkuu, ettei se maha olla täyspäine. Mut sillo usseita er iäniä alako sannoo, että:
– Olokoo tok vait – sillä on kollotinta ja järkee piässä toisillennii antoo. Mut se on suur lyöppär, joka on konnankoukkuja ja laiskuutta täynnä.
Kokkouksessa olj myös läsnä se Koskensoare everist. Se olj iänettömmyyvessä kuulostanna ukkoloihe puhheita ja keskusteluja. Ku muut ei ennee mittää virkkanna, sano se sitte, että:
– Ompa se enemmä ku ihmettä, ettei konnankoukkuja ja laiskuutta soaha järkevästä immeisestä lähtemää. Minä oun panna kokonaisia sotajoukkoja ihteen ja sannoon tottelemmaa, ja sen väi seassa lie ollunna konnia, jos laiskojakkii. Jos suostutte, minä otan köyriltä sen miehen koulittavaksen ja oumpa varma, että siitä laiskuuvemato lähtöö ja konnankoukut karkoo.
Rovast nous oikee seisovilta jalolta everistiä kiittämää ja pokkuroi ukkelittii mikä istuiltaa, mikä seisaltaa.
Ku sitte köyr joutu, männä jurppi se miesjuntikka Koskensoarelle. Ensimäisenä päivänä ei everist mittää voatinna, voan anto miehe jouteolloosa lopetella sekä – syyvvä. Ja kylläpä se pistelikkii, niin ettei se hampaissa ruoka ollunna omilla asjoillaa.
Oamulla sitte sano everist, että:
– Mää pistämää hevone valjaisii vesree ettee ja tuo koskesta sammiolline vettä pihamoalle.
Ei se hevone tainna juur pistämällä valjastetuks tulla, mut tulj se kuitennii. Ku talo on koske rannalla, ei ollunna kaivoo ollenkaa.
Soatuvaa vessammio vettä täytee ja tuotuvaa sen pihamoalle, pylläytti mies sen koatoo, että hulaht oikee.
Everist hyppäs siihe ja käsk, että:
– Tuo toine sammio.
Nyt rupes everist silimee pitämää, ettei samallaine kolttone sais uuvvistuva. Mut eipä se ennättännäkää hättää joutuva, ennenku sammio jo olj toas pyllyllää ja ves pihamoalle koattuna.
– Mittee ihmettä sinä mies meinoot, ku sinä vein koat moaha? kiljas everist paikalle ehittyvvää.
– En mittää muuta ku tien everisti käsky mukkaa. Työ nimittäi käskitte minu tuomaa vettä pihamoalle, kuulu vastaus pitkä aijja kuluttuva.
Ja sillo pitj everisti laittoo toine mies vettä hakemaa.
Iltapäivällä miäräs everist miesjuntika petkeleellä silippuja olista hakkoomaa, ku silippumyllyjä ei vielä sillo ollunna.
– Kuinka pitkiä ne hakataa?
– Ota ruuhesta mitta.
Tallissa olj suuresta hongasta tehty ruuh. Mies otti olekorre ja mittas sillä ruuhe levveyve. Mänj sitte oloklattoo, jossa pölöky piällä petkeleellä katko olokia yhtä pitkiks pätkiks ku mittoo ottaissaa olj yhe olekorre katkassunna. Ku pimmee tullessa everist soapu työtä tarkastammaa, olj ruuhelevvyisiä olokpätkiä ainuvastaa kahmalolline lattialla. Sillo everist vei miehenjuntika kammariisa, luk siellä sotalaista kaikkii ankarimmat pykälät ja sano, että:
– Sotapiällikkönä minulla on oikeus panna nämä pykälät käytäntöö, jos sinä et herkii kujjeilemasta. Ja niinku kuulit, voijjaa sinulta henkikii ottoo. Ymmärrätkö?
– Taijjanhaa tuon ymmärtöö. Mut mittee sillä tyhjällä henkhojulla everist tekköö? Ei siitä ou syyvvä, eikä talteenkaa pantavaks...
Jonnai päevänä laitto everist toas kasvattisa hirsiä hakemaa. Se mänj ja ku siellä metässä rupes niitä rekkeesä latomaa, höpis se yksinää, että:
– Jos sinä tuon hirre jaksat vettee, niin kyllä sinä jaksat tuonnii vettee.
Ja sillä tavalla kuorma tulj niin suureks, ettei hevone soanna sitä ätkähtämmäänkää. No, ei auttanna muu ku pitj ruveta kuormoo keventämmää. Siinä tehtävässä se toassiisa höpötti, että:
– Jos sinä et jaksa tuota vettee, niin et sinä jaksa tuotakaa.
Ja kuorma keventämistä jatku niin kauvva, ettei yhtää hirttä rekkee jiännä. Sillo kuulu ruokakello soitto. Mies kapsaht rekkeesä istumaa ja ajjoo körötti tyhjänä kottii. Ihmettelemää tulleelle everistille se harvantoajasee kerto, mitenkä siellä perillä tapahtu sekä lisäs, ettei sitte ennättännä uutta kuormoo ruveta laittamaa, ku ruokakello kuhtu syömää. Sotilaa iänellä karjas evers, että:
– Vie se hevonen talli piälle.
(Siinä käskyssä olj kieljvirhe, mut ehkä sinä aekana lienöö tulukittii sillä tavalla sanonna).
Miesjuntikka – se everisti kasvatti – talutti hevose talli ettee, solohmit sen kaulaa nuoran, jonka toise piä viskas tallin ove yläpuolella olevasta luukusta vinnille eli ylisille. Sitte kapus nousta ite sinne perästä ja alako vettee kiilata hevosta käskynmukkaisest "tallin piälle", niin että yritti kuristoo sen kuolijaaks.
Sillo olj tainna everist käyttee sotaoikeutta tai ainakii patukalla pehmittännä takapuolia, koskapa kammarista olj kuultu sanat:
– Lyyvvä soa, mut ei soa ottoo henkee – minä olla jurnotan, niinku härkä voan.
Eikä varmaankaa tämä pehmittämine liene ainuva ollunna. Mut henge ottamine ois tainna olla kaikista tepsivi konst...
Ku se kasvatti olj hyvi hijas muissa tehtävissää ja liikkeissää, niin pukkeutumisessa se olj ihan mestärj: oamuruppeema mänj siinä tavallisest, mut ussei vielä kauvvemminnii. Kerta se everist olj oamusella hypännä tuppaa sotakomennusiänellä sanomaa, että:
– Parj muuta miestä juoskoo hetj valjastammaa hevose ja sinä köntys jouvvu kuskariks, eläkä viivyttele kauvva, sillä minun täytyy joutuva kirkolle, niinku henk ois kysymyksessä. Kuulitko? Jouvvu äkkiä, niinku pyssystä ammuttu luotj.
Miehet läht käsky kuultuvaa. Everist mänj panemaa turkkia piällee, sillä olj tuljpalopakkane. Ku everist joutu rekkeesä, kömp kasvattikkii kuskille. Lähettii äkkiä, niinku ampiaispesältä. Virstan verra ajettuva alako kasvatti valittoo, että:
– Voi tuhat tulimaista ku jalakoo paleltaa.
– Mikä nyt on ehtinnä ruveta paleltammaa? Onhaa sinulla hyvät jslakineet.
– Niin, – mut ku en ennättännä ottoo sukkia ja kenkiä jalakaan... Voi tuhat tulimaista.
Vaikka everist olj karsk sotilas, tuns se siäliä ja käsk kiäntämää kottii takas, jonne piästyvä kasvatti kapus uunille jiätyneitä varpaitaa sullailemmaa. Ja viikkokausia se siellä sai makkaillakkii.
Vähitelle piäs everist huohmoomaa, että vaikka sotajoukkoja soa tottelemmaa ja taivutetuks mielemukkaiseksee, on lapsuuvessaa unneutetusta, miesjunnikkaaks kasvaneesta yksilöstä vaikee kunnollista immeistä tehä – eiköpä everist lie sitä tuummatessaa miettinnä ommookii itepäisyyttää? Ja niin sitte käv, että everist olj kasvattisa hylännä. Minnekkä se sitte joutu ja vastako kuolema siitä härkämäisyyve lopetti, siitä ei ou minkäänlaisia perinnäistietoja säilynnä.
Mut ikkääku kaupantekiäiseks passoo tässä itestää everististä sen kansanominaisuutta ja omintakkeisuutta kuvvoovana kertoo pien tappaus.
Seurakunnassa olj uuvve kirko rakennuspuuhat. Muuvva talolline olj härällä, vaikka ei Rautlammilla liene kukkaa muu härkee vetoelläimenä käyttännä, viättännä hirmuse suuria hirsiä rakennuspaikalle ja antanna ne lahjaks. Tämä hurskautta harrastava teko olj siinä miäri lämmittännä rovasti mieltä, että se olj puuhanna kirkokokkoukse, jossa ylistel talollise ristillissyyttä ja ehotti, että sille ryyhyttäsii hankkimaa seurakunna nimessä jottai kunniamerkkiä rinnassa kannettavaks. Mitteepä ukkoloilla olj siinä vastaapanemista, sitä vähemmi vielä, ku siitä ei mänöjäkkää tullunna. Mut sillo pyys everist puuhheevuoro ja sano, että:
– Minä puolestan en ymmärrä sitä mikskää kunniamerkkiä ansahtovaks työks, jos miehinemies viättää hirsiä – lehmällä, enkä voi siis kannattoo kunniamerki hankkimista.
– Everist on oikeessa, olj sillo kajahtanna ukkoloihe suusta.
Ja koko yritys kuelj nahkaasa. Mut rovast ei ollunna kiittännä everistiä seisovilta jalolta, eikä istuviltaankaa.
KAKS YHENNÄKÖSTÄ.
On tapana sannoo, että ne aviopuolisot on onnellisia, jotka on yhennäkösiä ja mitä enemmä ne sitä on, sitä onnellisimpia ne on. Mut siihe sijjaa ei taijja kahe mieshenkilö yhennäkösyys onnellissuuve merkki olla, ei ainakaa seuroovasta tappauksesta piättäi.
Näistä kahesta yhennäkösistä, joista tässä puhe on, olj toine hurskas ja vakava pastuor ja toine riätälpastuor. Mitenkä lie satuttukkaa niin samallaisia koavoja mallina käyttämää, että kahesta ventovieraasta immeisestä olj sattunna aivan yhennäköset tulemaa, ihampa niin yhennäköset, että ainuvastaa perinpohjasest tutut soatto niitä toisistaa erottoo.
– Mittee – riätälpastuorko? voinoo jokkuu maltito kysyvä. Niin juur, ihan riätälpastuor käsitettynä sillä tappoo, että riätäl vivaht pastuorilta koko olemuksesa puolesta. Sillä olj kultasankaset silimälasit piässää, leuka ajettu niin parrattomaks ku vasikka ois noaman nuollunna. Pukuna olj nuhteettoma siist musta voatetus, puhelutapa, kahtelu ja olla loksastelemine hyvin pappimaine. Sen toimena olj matkustella vuet läppeesä ottamassa voatteemittoja rautatievirkailjoista ja tietyst muistai immeisistä. Papillise ulukomuotosa tähe sitä ei muuks kututtukkaa ku pastuoriks.
Se tämän riätälpastuori yhennäkösyyskumppal ei sitä vaston paljo matkustellunna, lukkuuottamata sitä, että se ahkeraa uurast hengelliste kokkouste pitämisessä omassa seurakunnassaa sekä myös käväs suurissa hengellisissä kokkouksissa akkoja itkettämässä – ja tahtopa miespuolistennii leuvat tutista. Tämä pastuor ja se riätälpastuor tuskin lienöö toisiaa tuntenna, jos kohta ne olj savolaisia kumpanennii.
Sattu sitte kerta se riätälpastuor lähtemää "virkamatkollee" Helsingistä, jossa se olj ollunna huvittelemassa. Junavaunussa olj enimmäksee nuoria immeisiä, muihe muvassa puolj kymmentä puhvettimampselia. Niinku nuoret tavallisest, olj nämmäi matkustajat hyvätuulisia – ja monet näky hyvvee tuultaa lisseevä matkaevväistää, sinä aikana ku ei ollunna kieltolakia, eikä hengenhaistajoita. Se riätälpastuor ku olj naisiimänövä, olj se nyt pappina omassa seurakunnassaa puhvettimampselii joukossa. Ja niimpä siinä ilakoittii ja riehkettii mahollise vappaamielisest. Riätälpastuor olj jokkaise tuttu ja jokkaine sitä pastuoriks puhuttel.
Vähitelle niistä puhvettimampselista jokkuu jäi Keravalle, toine Hyvinkäälle ja kolomas ja neljäs Riihmäille j.n.e. Riätälpastuor matkust Riihmäiltä pohjosta kohi ja ku vaunu tyhjen, valiht se itellee pitkä penki, asetti tyynyn piänaluseksee ja vettääty pitkäksee – Helsingin rehmeet tais uuvuttoo?
Vastasella penkillä istu muuvva ikänaine, joka tuntu olova terveyvenhoitomatkalta kottiisa palloomassa Helsingistä. Puvusta piättäe se ikänaine tais olla körttiläisiä. Mut juur ku riätälpastuor halus painoo silimäsä umpee, sillo se ikänaine rupes puhelemmaa ja sano, että:
– Jopa nyt taitaa moaliman loppu olla ihan ovella, ku työkii pastuor outte nui syvälle syntii langenna. Teitä on pietty uskollisena Sananpalavelijana ja nyt minun pitj huohmata, että paholaine teitä talutusnuorassaa kulettaakkii. Mitenkää uskallatte ja julukiitte pyhänä kirkkoo astuva oikeehe ristityihe parrii, ku tiällä rienailette hutsukoihe joukossa, niitä teivitte ja niihe kans noavailette?
– En minä ou mikkää pappi, hyvä emäntä, yritti riätälpastuor puhella.
Mut vällii lähättääty joitai nuoria miehiä, jotka kilipoo alako selittöö, että:
– Pappi se on ja hyvä pappi vielä piälliseks. Mut ku Helsingissä piäsöö elämise makkuu, niin siitä on pappi yhtä kaukana ku moalimanluomine tästä päivästä. Ja etennii naisväk sen tekköö ihan villiks ja eiköpä sillä liene Helsingissä kokonaine hoarem. Uskokee voan meitä, että pappi se on...
– Ei minuva tarvii teijjä uskotella, sillä kyllä minä sen tunnen. Se on noapurseurakunnassa pappina, mut tiällä liikkuu sutena lammasvoatteissa. Jahka minä jouvvun kotjpuolelle, niin kyllä tuo musta syntine kunniasa kuuloo.
Ja ikänaise innostus kohos niin korkeelle, että se unneutti pastuorin papillise arvonnii ja sano, että:
– Kyllä sinä meitä totisia ristityitä sanot ristveljikses ja ristsisarikses kotjpuolella, mut tiällä voan hallailet hutsukoita ja hoaremilaisia. Mut ei myö tätälähi sinun sisarias tahota olla, usko se, mokomakkii musta syntine.
Mut ku lähtöaika rupes lähestymmää, alako vaunuu rynnätä matkustajoita. Ja niin tulj rauha moaha.
Kaukana olj kuitennii sen oikee pastuorin rauha omassa seurakunnassaa, ku se ikänaine piäs kotjpuolellee ja pastuorin kunniata kuuluutti. Ihan ku kulovalakee kuluk pittäästä pittääsee yhä kummallisemmaks kasvaneita huhuja pastuorista. Ja kyllä asia sillä tappoo on, että jos pastuor ois niinä aikona joutunna pörssissä myötäväks, niin tuskin kukkaa sen entisistä ristveljistä ja sisarista ois siitä ies puupenniä maksanna. Eikä auttanna muu ku pastuori pitj ruveta kunniattaa ja mainettaa pelastammaa. Vähitelle se piäs perille yhennäkösestää riätälpastuorista sekä jalansyte matkust sitä puhuttelemaa aikomuksessa laittoo käräjäjutun, ku se on liikkunna pastuorina ja soattanna oikee pastuori häppeepoaluu. Sillä matkalla kuitenuii asjat iliman käräjäjuttuva seleven. Mut kauvvan sai se oikee pastuor ihan hengessä ja tottuuvessa kiivailla, ennenku entine hyvä maine ja kunnia tulj nostetuks entiselle arvosijallee.
Niin että yhennäkösyys voi aviopuolisoihe keske olla onneks, mut ei se näytä miespuolisii nähe oikee passoovan.
ELÄ MAISTA, ENNENKU -- HAISTAT.
Outte varmaannii huohmanna, että kissa joutuu korkeesee jännityksee soalii lähheisyyvvessä: sen silimät pyöristyy, häntä pöyhistyy ja karvat ihan värähtellöö. Samalla tappoo näyttää ehtiväkkii muuttuvan levottomaks, ku se arveloo joko rokarin taikka viinaksia olovan tavotettavissa, sillä erotuksella kuitennii, että ku ehtivällä ei ou häntee, eikä karvoja, ei siinä niitä ulukonaisia ilimiöitä essiinny, joskohta muut elleet on yhtämoata. Ku se kieltolak synty, niin sen mukana synty erityisiä ammattikuntia, niinku: salakulettajia, rokaria, ehtiviä ja vieläpä oikee liäniehtiviä, hengenhaistajoista puhumatakkaa. Viimmeksmainitussa ominaisuuvessa ei se mies mahtanna liikkuva, joka on antanna aihee tälle jutulle. Mut että se ehtivä olj, siitä soa patenti ja vakkuutukse jokkaine, joka vaivautuu jutun loppuu ast lukemaa. Iienöö kuitennii luvallista arvella, että se olj tavalline ehtivä, eikä mikkää liäniehtivä.
Jotennii tämäntappaisia tuummailuja pyör piäkopassan rautatievaunussa kulukee kolluutellessa tarkastellessan muuvvatta miestä, joka päly ja kahto jokkaista vaunussaolijoo ja niihe tavaroita. Mikskää tavarantassoojaks eli varkaaks sitä ei osanna piätellä. Ku sitte joltai asemalta vaunuu tulj uus matkustaja, kainalossaa juurkorj, jolle se ei tahtonna mistää sijjoo löytee, nous sen pälyvä miehe kissalliset vaistot täytee virreesee. Miespuoline se tämmäi uus tulija olj, jotakuinnii risane voatetus yllää. Muuten se olj sen pälyvä miehe täys vastakohta siinä, että ku se toine päly ja kahto jokkaisee ja jokkaise tavaroihe, ei tämä toine kahtonna kehenkää, voan puuhail ainuvastaa sen juurkorisa kans. Viimme se asetti sen korisa hyllylle ja ryhtkäht ite istumaa hylly kohalla olovalle penkille, eikä ruvenna kettää kahtelemmaa, ei ikkunastakaan maisemia. Mut kyllä siihe sijjaa se pälyvä mies näytti palavan ihan tulessa. Minä puolestan ku en kuulunna mihinkää ammattikuntaa, voan oun omia miehiän, olin makkoovinan ja sillontällön korrautin kulukkuvan, niinku öisin raskaimmassa unessa ollunna. Sitä en kuitenkaa tehnä salaperräisest urkkiaksen, sillä se ois ollunna halapamaista, sitä suuremmalla syyllä vielä, ku minun ei tarvinna olla sen enempöö hiiren ku kissankaa puolella. Ja niin voan juna männä hurist etteepäi, että kolina mahto oikee kauvvaks kuuluva.
Mut yhtäkkiä alako hyllyltä sen juurkori kohalta valuva jottai juoksovoo nestettä penkille. Sitä tulj ensin tippumalla, voan ku vaunu sattu nytkähtämmää, sillo sitä valu lorahtamalla. Se korinkulettaja ei ollunna siitä toppanaankaa, sen verran kuitennii huohmiottaa kiinitti, että väistääty vähä syrjää, jotta ei ihan "räystää alla" istunna.
Nyt olj sen pälyvä miehe aika tullunna! Se liepsaht vastakkaiselle penkille ja kysäs, että:
– Kennenkä se on tuo juurkorj, joka on tuossa hyllyllä?
– Eiköpä se liene minun, vastas se toine mies kysyjää kahtomata.
– Mittee siinä korissa on?
– Tokkopas tuossa mittaa eriommaisempoo mahtanoo olla.
Sillo se pälyvä mies pist kätesä taskuusa, nost sieltä jonnii esinee, näytti sitä ja sano, että:
– Niinku niät, minä oun ehtivä ja voajjin sinut hetjpaikalla vastoomaa, onko tuossa korissa väkjuomia.
Piältäkahtoi ois luullunna, että se toine mies ei ies ossoo naurookkaa. Mut sepäs vasta nauruporraukse piästkii vastatessaa, että:
– Höhöhöhöhöhöhööö! Vai väkjuomia – mistee niitä sais? No, jo tok jottai – vai väkjuomia! Eihää niitä soa silimääsäkkää, soatikkaa sitte korrii niin paljo, että joutaa moaha lorisemmaa. Höhöhöhöö...
Tämä nauramine olj sille ehtivälle tulta tappuroihe. Se ei ennee ruvenna kyselemmää, voan tokkas sormesa siihe nesteesee, lähätti sorme suuhusa, loksutti suutaa ja sano, että:
– Onko tämä pontikkata vai pirtuva, häh?
– Höhöhöhöö! Ei ou kumpookaa, ei kumpookaa – höhöhöhöö...
– No, mittee tuolla korissa sitte on?
– Ei muuta ku parj koirranpentuva, joita oun mänössä myömää, ku se niihe emä on kuulusa jahtkoirra ja ku...
– Koirranpentujako, häh, sinä kirottu mies? Nyt sakotutan sinuva, ku toit immeisvaunuu koirria.
– Klä nyt suutu turhasta! Ja kukas sinun käsk maistamaa, enueuku oisit – haistanna? Ja jospa vaikka maistottii, niin et sinä siitä kuole... Mut jos minulle sako toemitat, niin minä panen koko moalima nauramaa, ku juttelen, että ehtivä haistamata – maisto...
Samassa silimänräppäyksessä juna pysähtyvä töksäht sille asemalle, jolle minun olj jiätävä. Ei siis muuta ku ryykäsin vaunusta ulos, enkä tiijjä, mitenkä ehtivän ja sen toise miehe välit lienöö lopullisest selevinnä. Mut vaikken sitä tiijjäkkää, niin sain tok sen opetukse, että ensin pittää haistoo ja sitte vasta – maistoo...
HAPANLOHKO.
Eipä taijja nää nykyaikaset immeiset tietee hapanlohkosta sen enempee, ku kuollut lehmä silimästää, vaikka se vanaholle esvanahemmillemme on ollunna oikeeta kansanommaista herkkuva, etennii savolaisheimolle. Ja että se ruoka on toinperästä ollunna arvossapiettyvä, siitä on parraana toistuksena se, että sen kuuniaks olj syntynnä tanssikii, nimeltä "Hapanlohko", jota tanssia rytkitettii kaikissa kihupaikossa, oljvatpa ne nurkkatanssia taikka häitä ja läksiäisiä. Millo voan peljmanni alako viulustaa "Hapanlohkon" säveliä piästellä, sillo hyppäs lattialle jopa ikäimmeisettii. Kaikki sen tietää, että tanssi on kirkolle ja kirkonmiehille yhtä vihattava ku punane voate härälle. Mut kummallista kyllä on "Hapanlohko" taitanna olla erikoisasemassa niihinnii silimissä. Ainakii seuroova tappaus antaa viittauksia siihe suuntaa.
N:n pitäjässä olj ennenvanahaa kirkherrana ja rovastina Sakarjpappi, joka olj kerrassaa kansanmies, vaikka sen suonissa tiijjettii oatelisverennii juosta lirisövä. Se tykkäs seurakuntalaisistaa ja seurakuntalaiset tykkäs siitä, jopa siinä miärässä, että jos jossai talonpoikaistalossa olj vaikka kuinka pienet pijot eli rypiäiset, aina haittii rovast ihan jalansyten niitä läsnäolollaa kunnioittamaa. Sentäheppä ei uskottuna Sykärjärve takana herrastuomar Piekäise talossa oikeeta hiäilloo soatavan syntymää, ku eiltäpäi jo kuultii, ettei hiävieraaks voi ite rovast soapuva, jonka piispa olj miärännä hiäpäivänä jottai tarkastusta pitämää muutamassa seurakunnassa. Pienenä onnen pilikotuksena tässä surkeuvessa olj kuitennii se, että kirkherra ja rovast tahto nuore pari vihkiä pappilassa muutamoo päivee aikasemmi ku varsinaiset hiät vietettii. Ja juhlallisest se pyhä toimitus Pappilan salissa toimitettiinnii "ristillise seurakunna läsnäollessa", jona olj asjanommaiste vihittävvii vanahemmat ja puhemies sekä luonnollisest rovastin pere. Ja sitte vihkimise piälle se nöyrä pyyntö tehtii ja ihan vissi luppaus voajjittii, että ruustinna ja mampselit soahaa tulla hakemaa hiätillaisuutee.
Ja kylläpä semmosii häihi passas männäkkii ku herrastuomari talossa piettii, se ku olj koko paikkakunna varakkaimpia taloja, niin että ku siinä pijot pantii toimee, niin niitä mainittii vielä mone vuen kuluttuva. Eikä se ollunna ihmekkää, sillä ne hiät olj oikeet rytkähiät, vaikka ei kuitenkaa rötkyhiät, niinku nykyaikaset pijot pakkoo olemaa. Ku häitä varte olj varustettu sekä mahhaa että piähä pantavoo, ei sillo tarvinnu nälässä naukuva. Jos toas tulj maha ihan pakollee ast syötyvä, sen kyllä sai tanssimalla huoppenemmaa. Sen ossoo arvata sanomatakkii, että suure tuvan siltapalakit jytki, ku innolla ja kunnolla tanssia rytkitettii, tanssittipa kihlakunna tuomar ihteesä ruustinnookii. Ja sitä kelepas kahtoo, ku ne vanahoo hoppavalssia pistel, jota nuor polv ei ollenkaa osanna, vaikka niillä uusia tanssia olj loppumattomii ast – mistee nuo lie kaikkia kerännäkkää. Mut sillo aina olj mylläkkätä, ku "Hapanlohkoo" sattu peljmanni soittamaa! Sitä nimittäi osas melekei jokkaine tanssia.
Se kuitennii herätti kummasteluva, että rovastin mampselit tanssi niin kovin vähän, vaikka hiäilon korkeimmillaa ollessa hyvin monet rohken niitä käyvä pyytämässä. Siitä ku oltii varmoja, ettei niitä ylypevyys vaivanna, arveltii, että monenlaiset syötävät on voinna maharustingin ryllätä ja panna epäkuntoon, jotta paremp istuva ku olla keikkumassa. Mut arvelut tässäi suhteessa olj paikkoosa pitämättömiä, niinku monessa muussai asjassa, sillä syy johtu kokonaa toisesta seikasta, mikä kohta soahaa kuulla.
Samate ku toisettii vieraat läks runstinnakii tyttärinnee vuorokauvve kuluttuva kottiisa. Jonku päivä perästä myös rovast virkamatkaltaa palas. Mut eipä hiäilloo vastaasa soanna, voan itkuva ja kyyneleitä. Molemmat mampselit, niät, itkee vollottivat, että pappa ei ou antanna heijjä käyvvä opettelemassa tanssimaa muuta ku voan muutamia tanssia, niinku esmerkiks "Hapanlohkoo" ja joitai toisia vanaha-aikasia luskutuksia. Rovast yritti ruveta lohuttelemaa, mut lohutukset ei piässynnä tehhoosa tekemää, ku mampselit kilipoo hoasto, että:
– Kyllä myö soatii hävetä, ku nuoret siellä tanssi niin monenlaisia kauniita tanssia, joista meillä ei ollunna oavistustakaa, eikä auttanna muu ku voan pitj häppeissää istuva taikka männä kartano taakse itkemää. Ei ollunna hauskoo se, ei ollunna, ui, ui, ui, uuhuuuu...
Rovast vakkuuttamalla vakkuutti, että kyllä asja korjataa – ja sillä tappoo sitte vähitelle tyynnyttii.
Seuroovana sunnuntaina ku rovast piäs voimakkaa soarnasa loppuu, keikist se ihtesä hyvin suoraks ja alako puhuva, että:
– Minun korviin on kaikunna, että sielunviholline, joka aina käy ympäri ku kiljuva jalopeura, on Sykärjärve rannikolla asuva nuoriso keskee kulettanna kaikenmoisia moalimallisia tanssia ja hyppyjä, joita nuoriso nyt tanssia retkuttaa ja hypätä hytkyttää. Voi rakas nuoriso, miksikäs annat vihollise ihtees riivata kaikkee uutee ja moalimallissee sekä niillä ihtes turmelet! Etkö sinä tiijjä, ettei kaikki ou kultoo, mikä kiiltää, eikä kaikki hyvvee, mikä on uutta? Vai niihenkö korreet nimet teitä miellyttää? Mut heliskööt ne kuinka korreilta tahhaasa, on niissä sisällä syntiä ja myrkkyä. Ja ku ette ies ymmärrä, mittee ne nimet masulukat ja aamorpolokat merkihtöö, niin mittee varte niitä ruppeette harrastammaa? Pysykee voan vanahossa vakavissa tanssiloissa, jos joskus tanssista tahotte illoo löytee. Miksikäs teille ei kelepoo niin hyvä tanssi, ku esmerkiks "Hapanlohko", joka laulamalla – ja tässä se kirkherra ja rovast lauloo köllist yhtä hartaast ku ois ollunna messuvamassa – kuuluu, että:
"Hapanlohkoo keitettii
ja pantii papuja sekkaa,
hierimellä hämmennettii,
ettei pala pohjaa,
rillirilliirallitaraa,
lallitalillilallaa..."Niin, – hyvä ja rakas nuoriso, hylykee pois ne uuvvet tanssit ja pysy vanahossa, vakkaissa tanssissa... Aamen, siunattuu ja siunoovaa nimmee aamen...
VIELÄKÖS PIHKOO...
– Jöröjä ja kiittämättömiä on suomalaiset, ruukkoo eli tappoo paha moalima sannoo. Mut joka esmerkiks on sinä aikana elännä, jollonka Suomessa vietettiin keisar Aleksanter toisen 25-vuotista hallitusjuhloo, se puhhuu ihan päinvastasee suuntaa, sillä sillo olj kiitollissuusjuhla niin ylläiste ku allaistennii keskuuvessa. Mitenkä syvälle kiitollissuus olj syöpynnä syvväi rivviinnii pohjakerroksii ast, siitä voi kuvvoovana seikkana mainita, että mierolaisukko olj viimmesillä pennillää ostanna tiariinise kyntteli, jota yökorttierisa saunan ikkunalla poltti keisarin kunniaks. Vaikka juhlia koitettii kaikkialla reilulla meiningillä pittee, voitti piäkaupunt kuitennii siinä suhteessa toiset kaupunnit ja moaseuvvu: koko Helsink olj liehuvii lippuje peitossa ja iltasella juhlavalaistukse vuoks tuljmerenä. Tiatteriloissa olj juhlanäytännöt ja ravintolat kuhis immeisiä ihan haletaksee. Kaikilla katuloilla vilis kulukijoita ja väkkee niin paljo, ku helluntai epistolassa. Mut missää ei järestystä häiritty – se, niät, keisarjuhlan arvo muistettii...
Juhlimassa olj vissii ollunna nekkii kaks savolaista yloppilasta, jotka oamuyössä astuva ponnas Espikseltä Korkeevuorekatuva yllääppäi. Tuontuostai kävelyssä sattuva vintsaus, kässii huitomiset ja tavallista kovemp puhelu viittas siihe, että illan kulluissa olj tullunna katotuks, onko maljan pohjalla sammoo ainetta, mittee sen pinnallai on. Heijjä kunniaksee kuitennii on sanottava, ettei niistä kumpkaa täyvvessä lastissa ollunna, joskohta olivattii makkeihe viinoje liikuttamia. Ne suoraa sannoissa olj ainuvastaa "riuhnan viinassa", niinku olj tapana humalata miäritellä sinä aikana, ku ryssänraha Suomessa liikku. Toine yloppilas olj tehtailijan poika, Pekka nimeltää, ja toine kaupunttalonomistajan poika, jota ylleesest kututtii Pämpäks. Pekka olj pitkänhuiskee, vikkeläliikkeine ja vivaht hiukkase hermostunneelta, ja Pämppä olj vahvarakenteine, niinku pajapölökky sekä kaikipuoli täysverine savolaine. Niissä tuntu isänmoalline innostus hyvi korkeissa laineissa liikkuva, ku ne männessää tarinata pistj. Tultuvaa korttiertalosa portille tapas ne siinä seisomassa kommee naise ja kaks herrasmiestä sen seurassa. Ku ikkunoista olj valakeet sammutettu, eikä kaikki katulyhytkää ennee palanna, ei myteryyvve vuoks soanna selevee, mittee immeisiä siinä portilla seiso. Pekan vakkaa aikomus olj männä kaikessa hiljasuuvvessa sivute. Pämppä kuitennii seisahtu ja sano Pekallennii, että:
– Eläpäs mäne, ennenku tutkastettaa, kettee ventovieraeta miehiä on tullunna meijjä vesille kalastammaa, jos nimittäi tämä neitone on meijjä talo väkkee.
– Tule pois ja anna immeiste olla rauhassa, houkuttel Pekka.
– Ei passoo jättee meijjä talon tytärtä kahe ventovieraa miehe kynsii. Tule, Pekka, hetj takas.
Ja sen Pekan täyty tulla, eikähää se kaukana ollunnakkaa.
Sillo toine niistä kahesta herrasta rupes puhelemmaa, että:
– Mitä te, hyvät herrat, rupeatte rauhallisia kansalaisia häiritsemään, me puolestamme kun ei häiritä teitä.
– Häiritä, häiritä – alako Pämppä pakinoijja – mut eikös se ou häirihtemistä, ku tulette meijjä vesille kalastelemaa, sillä minusta näyttää, niinku tämä neitone ois meijjä talon väkkee, niin, – eikös se ou häirihtemistä vai mittee?
– Tule, hyvä mies, pois, rupes Pekka toas houkuttelemaa.
– Ei passoo mitenkää, vastas Pämppä. Ku kohtalo on tämän kaunii linnu uskonna meijjä korkeesee suojeluksee, niin onhaa velevollissuus varjella sitä kotkai kynsii joutumasta.
– Kun teillä, hyvät herrat, on kunnialliset ylioppilaslakit päässänne, on teiltä oikeus niin paljon tahtia vaatia, ettette syyttä ja pakotta, aivan aiheettomasti ryhdy toisten rauhaa rikkomaan, puhel jällee herroista se toine.
Mut Pämppä olj vastuuvalamis ja sano, että:
– Ku teillä on tuommoset silikkitormit eli tervakapat piässänne, luulis teijjä niin paljon ossoovan vesoikeuslakia kunnioittoo, ettette ies yrkäileiskää soatikka sitte tulis toiste vesille kalastelemaa – vai mittee?
Sillo se toine niistä kahesta herrasta, joka olj iänetönnä tätä jutteluva kuunnellunna, kysäs, että:
– Saanko luvan kysyä, ketä te, hyvät herrat, olette?
– Mut myö ei ollakkaa niin uteljaita, että ruvettas kyselemmää, kettee työ outte.
Samalla Pämppä mänj sen viimmeks puhellee herran melekee nenän ala ja sano, että:
– Etteköö työ ou se Porvoo piispavainoo?
Tuskin se viimmene sana olj tullunna lausutuks, ku se toine herra huohmattavalla kiivauvella sano, että:
– Ei, nyt mennään jo liian pitkälle! Kyllä minun täytyy kutsua poliisi tähän.
– Ei, hyvät herrat, ei kutsuta poliisia suuren juhlan jälkeisenä yönä. Eikähän tässä ole mitään vaaraa tapahtunut, ainoastaan iloisten ja juhlineitten nuorten herrain viatonta vallattomuutta, joka on lisännyt eilispäivän ja illan vaihtelua, puhel se kommee naine mitä viehättävimmällä iänellä, samalla ku se ojens kätesä, hyvästelläksee niitä kahta herroo sanomalla:
– Hyvästi, hyvät herrat. Monet sydämellisimmät kiitokset hauskasta illasta, joka ei koskaan haihdu mielestäni.
Sitte se naine männä livaht errää ove ettee, pistj avvaimesa lukkoo, aukas ove ja katosj sen taa. Samalla tappoo sutkaht Pekka ja Pämppä oman korttierisa ovesta sissää. Ja ne kaks herroo läks kävelemmää omille teillee.
Huommisoamulla heräs Pekka ensiks ja hiukkase hermostunneena miehenä juolaht sen mielee se yölline kohtaus sen kommee naise ja niihe kahe herran kans. Ja Pekka alako tuntee outoo pelonallaisuutta. Pämppä sen sijjaa vetel toisessa sängyssä niin raskasta unta, että sänky melekee tutis. Mut tuo huonetoveri raskas nukkumine olj omasa Pekkoo hermostuttamaa, eikä se malttanna olla, voan havvautti Pämpän. Ku Pämppä silimiää longotti, sano Pekka, että:
– Muistatko sinä öylöstä iltoo?
– Eihää tuosta ou vielä sattookaa vuotta kulunna, niin minkäpästähe sitä en muista. Mut mikä juuttaa kiire sinulla lie ollunna tänne kottii? Minä oisin istunna, vaikka koko vuorokauve, jos voan maljoja ja jaloja puhheita ois piisanna.
– Mut mikäs paha henk sinut panj riekoilemmaa niihe tuntemattomie immeiste kanss tuossa portilla? Minä pelekee, ettei se jupakka ou vielä lopussa, voan että sillä soattaa olla hyvinnii ikäviä seurauksia.
– Vieläkös pihkoo! Mittee sinä tuommosia puhelet aikamies, vaikkei sinulla vielä oukkaa akkoo ja lapsia. Jos jostai ikävyyvestä voijaa hoastella, niin ainuva ikävyys olj se, ettei myö otettu sitä kommeeta naikkosta niiltä herrolta ommii hoiveniimme – kukapa tietää, kuinka käytettävä kalu se ois ollunnakkaa. Mut mitteepä tuosta jäläkeepäi ruppee harmia itellee haromaa – vieläkös pihkoo! Mut jos taivut tuummaa, niin nyt harjaisiks pulita sinä puolet ja minä pulitan toisen puole ja haitetaa purakko konjoakkia, jotta kahvia juuvvessa laitetaa lörö- eli karhukupit.
– Elä puhu joutavia! Kyllä öylöspäiväset juhlimiset piisoo, eikä nyt ennee juhloo jatketa. Hohhoi, kumpa voan entisistäi juhlista kunnialla seleviytyttäs...
— Sano sinä, niinku minnäi, että "vieläkös pihkoo" – ja sillo on kaikki hyvin.
– Aina sinä tuota pihkoos viät esille, vaikka ei passoiskaa...
Samassa koputettii ovelle, ku palavelijatar toi oamukahvia. Poistuissaa se sano, että:
– Minkäätähe tijjaateripellooja Iita Alaper, joka assuu tässä samassa talossa, lie laittanna tänä oamuna kysymää, mittee herrat on nimiltää?
Pekka hämmästy sillo, niin että kahvikupit yritti käistä puota ja sano, että:
– No, mittees tämä oikeestaa merkihtöö?
– Mitteepä se muuta, ku se ihana impyne on soattanna meihi rakastuva rätkähtöö. Mut tässä tulloo vielä silimä kovaks, kumpko sen meistä ottaa. Jos niin sattuu, että minusta pappi tulloo, ei taijja oikee passata, että näyttelijätär on rovastin rouvana – vai mittee arvelet sinä? En minä kuitenkaa sitä sinulle ruppee siirtämää, ennenku niän, onko se silimäsä minnuu miten tiukast iskennä...
– Elä virnuile joutavia, sillä tässä voi olla tos ikenissä. Ja kuka tietää, vaikka tämä tievustelu ois sen yöllise kohtaukse seurauksia ja...
– Vieläkös pihkoo!
– Niele tuo ijankaekkine pihkas sen kahvis kans, eläkä aina sitä rumppoo taikka minä voin räjähtöö vihhaa. Ja kyllä asja on nyt niin, että myö männää neiti Aalperi puhheelle kys...
— Mäne sinä, mut minä en lähe. Voan jos siellä huohmoot, että se on minnuu pihkaantunna hyvi vakavast, niin ruppee sinä voan riijjoomaa ja ilimota, etten minä pappismiehenä voi solomita avioliittoo näyttelijättäre kanss.
Nyt yritti Pekassa tapahtuva räjjäys. Kaikeks onneks se kuitennii kyken kiukkusa salapoomaa, joskohta harppaileva kävely ja käsie huitelu olj levotonta selitellessää Pämpälle, että heijjä velevollisuutesa on käyvvä neiti Alaperi puhheilla, olokoompa sillä asjana, vaikka mitä. Ja lopuks tultii siihe piätöksee, että lähetettää vierailukortit ja pyyvvetää luppoo soaha käyvvä muutamia sanoja vaihtamassa. Eikä kulunna ku voan hetkine, ku soapu vastaus, että herrat on tervetulleita kello puoljyhe aikaa.
Täsmällee miärättynä hetkenä olj Pekka Pämpän kans neiti Alaperin asunnon ovkelloo soittamassa. Ite kohteliaisuutena neiti Alaper avas kammarisa ove ja taiteellisella viittauksella pyys herroja istumaa. Aluks synty hyvin ymmärrettävästä syystä iänettömmyys, ku ei tiijjetty, mitenkä tässä alotettaa. Ykskaks sai Pekka rohkeutta ja sano, että:
– Tänä oamuna meille ilimotettii, että neiti Aalaper on tievustanna meijjä nimiämme ja myö tultii nyt...
– Kas vaan! Joko se kysely ennätti herrojen korviin joutua. Ei tarkoituksena ole ollut vaivata herroja tänne, vaan minua muuten huvitti sen yöllisen kohtauksen johdosta kuulla herrojen nimet.
– Ja työkö, neiti Alaper – alako Pekka puhuva – olitte niihe kahe herra matkassa? Olj ikävee, ettei sillo tunnettu, niin ois koko ikävä tappaus vältetty. Mut minä vakkuutan, ettei mittää pahhoo tarkotettu...
– Eipä tietystikään – sanoi neiti Aalberg – vaan ihan päinvastoin, sillä herrathan esiintyivät ritarillisina naissuojelijoina. Ja uskokaa minua, että minä puolestani otin tapauksen hauskalta kannalta, niin ettei siitä tarvitse anteekspyyntöä tehdä. Minä olen itsekin nuori ja ymmärrän nuorten mielet juhlimasta palatessa. Mutta tällä kertaa en vielä osaa sanoa, mitä minun saattajani, professori Perander ja herra Schauman asiasta arvelevat, kun ei ole ollut tilaisuutta puhutella niitä. Professori Peranderin minä kuitenkin tapaan aivan hetimiten ja uskon kykeneväni sen sovittamaan. Herrat voitte itse päättää, katsotteko tarpeelliseksi käydä herra Schaumannia puhuttelemassa, jonka asuntoa en tiedä neuvoa. Se on pääkaupungin tunnetuimpia nimiä, niin että sen helposti löytää. Minä mielelläni tarjoisin herroille kahvia, mutta kun on lähdettävä harjoitukseen, ei aika nyt salli. Mutta jos herroja huvittaa, olette tervetulleita luonani käymään.
Ja sulosella viehkeyvellä Iita Alaper soatto herrat ovelle. Kiitelle ja kumarrelle ne poistu.
Mut tiellä nous kova jupakka, ku Pämppä ei ois tahtonna lähteekkää herra Soumannin luo, sitä suuremmalla syyllä vielä, ku ei tiijjetty, kuka ja missee se semmone herra on. Vähitelle tultii siihe vakkaumuksee, ettei kysymyksessä voi olla kukkaa muu, ku ruotinkielise "Piäkaupunnilehe" toimittaja Aakusti Lutviikki Souman. Ja sen luokse nyt askeleet ohjattii "piäkaupunnilehe" toimituksee pyytämää yksityiskeskusteluva. Herra Souman sanomalehtmiesvaistollaa arvel soavasa oikeita herkkupaloja lehteesä ja täyvvellisenä moalimanmiehenä otti herrat yksityishuoneeseesa, kohteljaast kysymällä, että:
– Mite asia herroilla olis minulle?
Pekka viliku Pämppää, joka voan jurona seista torotti, ikkääku sillä ei ois ollunna mittää tekemistä ja sen vuoks sai Pekka avata suusa ja sannoo, että:
– Siitähää myö tultii juttelemmaa viimmeöisestä ikävästä sattumasta, minkä herra piätoimittaja muistanoo yhtähyvi ku myökii, ja minä voin rehellisest vakkuuttoo, ettei meillä ollunna mittää pahhoo tarkotusta, voan iliman vallattommuuvessa hassuteltii.
Herra piätoimittaja huohmas, että nyt on erreys kysymyksessä. Ku se kuitennii luul mahollisest mitä parraimma kirjutusaihee soavasa, ei se erreyksestä ollunna tietävinnäänkää sen ku puhel, että:
– Niin, – kuingas se asia oikeasta tapahtuisikaan? Olkkaapa hyve ja kerttokaa tarkkaa.
Ja Pekka jatko, että:
– Ku myö viimme yönä juhlapaikalta tultii, satutte työ ja rohvessyör Peranter olemaa sen näyttelijätär Iita Alaperin kans meijjä korttiertalon lähesyyvvessä, se neiti Alaper ku assuu samassa talossa. Mikä kumma lie piähä pistännä, että myö ruvettii joutavata ilikamoimaa...
– Eikä myö juovuksissa oltuna, voan pienessä juhlalipakassa, pist Pämppä siihe vällii....
– Työ, niinku rohvessyör Peranterrii taisitte loukkaantuva ja sen vuoks myö tultii anteeks anomaa ja pyyvvetää, että unneuttasitte koko seikkailun. Neiti Aalper on jo anteeks antanna, eikä myö uskota, etteikö rohvessyör Peranter samalla tappoo anteeks anna. Tietysthää myö voijjaa teijjännii jalomielisyytee luottoo?
– Minun on erittein soppivaa pyyntöllenne myötemielinen olla, mine kun en ole koko sattumassa ollutkaan. Mutta arvattavasti on siine ollut minun veli, joka asuu temen saman talon toisessa kerrassa jä aina ylpeile siite, ette on pysyny naimattomana. Minun tulee olla kiitollinen teille, hyvet herrat, ette kävitte ilmoittamassa, ette se yökaudet kuljeksii neyttelijättärien matkassa toisen vanhanpojan seurassa ja jahka mine ne tappaa, niin kyllä niille hundsnuus annan. Hyvesti vaan, hyvet herrat.
Ku anteeksanojat piäs ulos, sano Pämppä, että:
– Sinä out julumana minulle, jos minä pihkasta puhelen. Mut sinä pihkasit sekä ihtes että minut. Eikä kukkaa kuolevaine ossoo sannoo, minkälaise ivvailu esineinä myö huomenna "Piäkaupunnilehessä" ollaa...
Sillon Pekka pyöräht takas, ja ku sitte palas, kerto se ilossaa, ettei lehtee kirjuteta mittää. Mut pia se ilosuus hävis, niiku savu saunan ovelta, ku Pämppee ei tahtonna mitenkää soaha taivutetuks sen toise Soumannin luo lähtemää. Lopulta se kuitennii läks.
Se toine Souman olj karsk herra, joka puhel yloppilaskunniasta ja sivistyksestä ja jos jostai sekä lopuks sano sen loukannee ihteesä, ku ilikamoijjessa veittii esille sen korkeearvone isä, Porvoo piispavainoo.
– Se ei tapahtunna mistää ilikamoimisesta – vakkuutti Pämppä, voan ihan sattumalta se nim suuhu tulj, ku sitä parissakkii juhlaesitelemässä erityisest mainittii. Eikä minulla ou tapana suurmiehiä ilikamoijja, sen pyyvvän vakkuuttoo. Ja meillä on hartai halu soaha viimmeöine vallattommuus anteeks.
– No, ei minustakaan anteeksiantaminen ole vastenmielistä, minä itsekin kun olen ollut nuori ja miksipä ei vallatonkin. Sain tässä juuri äsken professori Peranderilta kirjeen, jossa se neiti Aalbergin pyynnön johdosta kieltää minua yliopiston viranomaisille asiaa ilmoittamasta, mikä oli aikomuksenani tehdä. Ja minä olen päättänyt suostua tähän, niin että herrat saa anteeksiannon minunkin puoleltani, sillä ehdolla kuitenkin, että vastedes opettelette olemaan tahdikkaita.
Tyytyväisinä läks anteeksanojat herra Soumannin luota ja vielä tyytyväisempinä rohvessyör Peranterilta, joka olj pelekkee hymyvä ja paistetta – arvatennii Iita Alaperin vaikutuksesta. Ku toverukset painaatu makkoomaa, sano Pekka, että:
– Ihan on erityisest siunattava, että kaikki näi onnellisest piätty.
– Vieläkös pihkoo, yritti Pämppä pakinoija.
– Vieläkös ilikiit, keskeytti Pekka, sinä mokomakkii, joka olit koko pahhuuve alakuupanija, sinä...
– No, no, – helepota jo puoleeviijjettä, ettei tässä tule uneto yö. Kyllä minnäi siunoon, jahka ennätän, siunoon...
Ja sitte synty hiljasuus, jota voan kahe miehe huokumine häiriht.
Mut tässä moalimassa näkkyy olova sillä viisii, että pienistäi kommelluksista voi paisuva suuremmoisia tappauksia, ikkääku pienestä lumharkosta sitä nuoskalla ilimalla vieritellessä tulloo mahtava murikka, ennenku se joko pysähtyy taikka särkyy. Ja ainakii Pekan ja Pämpä alakujaa mitättömästä vallattommuuvesta olj jo ollunna tarpeeks ast selevittelemistä – ja yhä lissee vielä seuras.
Ku ne, niät, huommenna iltapäivällä palas joltai luvennolta korttieriisa, tapas ne pöyvvältää kumpasennii nimellä varustetut kuhtukortit, joissa pyyvettii soapumaa inspehtuori asuntoo kello 6 aikana illalla. Ja ku Pekka ensin sattu kuhtukorttisa lukemaa ja joutu hermostumise valtaa, tarttu hermostus Pämppäännii, joskohta kuitennii rajotetummassa miärässä ku Pekkaa, joka tuskin tahto housussaa pysyvä. Siinä keskustellessa tultii siihe piätöksee, että öylösiltane rötös on joutunna inspehtuori tietosuutee ja nyt alakaa uuvvet mutkat, jotka soattaa koko osakunnan tutkittaviks tulla. Ku ite asjassa ei ollunna mittää rikosta tapahtunna, ei ryyhytty lähtemää iltajunassa pakkoo, voan käyvvää kuulemassa, mistee päi tuul puhaltaa. Ollessaa mänemässä ennen kello kuutta inspehtuori luo, tapas ne toisia osakuntalaisia juhlapuvussa kulukemassa sammaa suuntaa. Näiltä sai Pekka ja Pämppä kuulta, että inspehtuor on panna toimee kekkerit Savo-Karjalaiselle Osakunnalle, jonne on mäntävä juhlapuvussa. Eikä muuta ku pitj viheltöö immeisvossikka ja ajjoo hurruuttoo korttierii muuttamaa pukuva. Ku ne takas palas, olj tavattoma ystävälline vastaaotto ja tarjouksia alako pöyville ilimestyvä ihan kukkurapiäks. Ite illan isäntä olj mitä parraimalla tuulella ja nuorte kuhtuvieraihe mielalat niinikkääsä hyvässä virreessä. Ja sitte vasta hilipeys ihan tikapuille kapus, ku osakuntalaine Juho Pietu olj huohmanna ruvettava maljoo eli poolia laittamaa sekä männä livahtanna kyökkii ja sieltä kantoo kelekuttel, levvee nauru suupielissä ja koko noamataulussa, suurella rikulla eli tarjottimella kilisöviä ryyppyylasia salin pöyvvälle sanomalla, että:
– Vielähä sillä rohvessyörillä on entiset piikasa. Talolle on kunniaks, ku piiat kauvan pysyvät paikossaa.
Oikeempa sali seinät täräht, ku sille uutiselle remahettii nauramaa ja ihtesä illan isänännii piä tutis ja maha hytkähtel vieraitaa nauramisella säistäissää. Ja ikkääku Juho Pietu ois ollunna passariks tilattu, alako se ryyppyylasia kuohuvalla rypälenesteellä täytellä. Sitte nous illan isäntä pöyvvä piähä seisomaa sekä pitj ylevähenkise ja nostattava isänmoallise puhhee nuorille ystävillee, jotka monnee kertaa sen hyvähuutamisellaa keskeytti. Puhhee piälle tyhjennettii lasit, jotka Juho Pietu palavelijattarrii eli niihe uskollisten piikojen kans täytti, Ja niin seuras malja maljoo ja puhe puhetta, kunnes Juho Pietu rupes esittämmää lauluva. Missee miäri ne laulut mussiikkivoatimuksia vastas, sen selostamine ei kuulu tähä, voan että ne kuulijakuntaa uppos, niin se on varmoo ja vissiä, niinku valan vannomine. Ja laulopa Juho Pietu joko "Palavelin minä talonpoikoo" ja sen loppurommausta "tiirunliirunpymmpympym" taikka "tähtee, joka taivaalta alas lankeaa" sekä hartiavoimalla sen loppusanat porrautti "surun päiviä viettämää on tämä poika vielä liijja nuori", niin jakamattoma mieltymykse myrsky ne kaikki nost, niin että lähellä hipo, ettei sitä lähetty tuolissa ympär salia kantamaa, niinku illan isäntee usseempaa kertaa tehtii. Vasta puoljyössä erottii mielet täynnä voimakkaita herätteitä taikka piässä maljoje vaikutteita... enemmä taikka vähemmä...
Ku toverukset Pekka ja Pämppä joutu korttieriisa, olj Pekka niin haltioissaa, ettei tahtonna housussaa pysyvä ja lausu monta monituista kertoo ilosa siitä, että kaks ikävätä päivee piätty näi makkeesee loppuu. Ja sillo tuummas Pämppä, että:
– Katoppas kuinka hyvä on olla hättäilemätä ja sen vuoks minä oun kiperissäi kohissa ottanna lohutukseksen sen taikasanan, jota sinä et suvahte. Mut yhyppäs nyt minnuu, niin sanotaa yhessä, että: vieläkös pihkoo.
Ja kummallista kyllä taipu Pekka tuummaa ja niin ne sitte yhessä sano, että:
– Vieläkös pihkoo...
PAIMENPOIKA JA PÄSSI ROHVESSYÖRIÄ -- VIISAAMPIA.
Se tää immeine tarvihtoo ilimoo, niinku leipeekii. Sentähe jo entiset esvanahempamme on asetellunna ertyisiä merkkipäiviä, joihe perustuksella ne sitte ennustel vastasia siävaiheita. Ite Lutierussii neuvvoo Katjkysymyksessää rukkuilemmaa tarpeellista ilimoo, eikä voi muuta ku sannoo, että se neuvo on korree neuvvo. Ja ku ilima on elämiselle tarpeelline, on valamistettu kirja, jonka tehtävä on ilimatietoje antamine. Se kirja, niinku tiijjetää, on nimeltää Alamanakka ja oikee seleväks savoks Allakka. Israil Karhuvainoo ties selittöö, millee tavalla se Allakka, joka kirja on kulunna kansalaistemme käsissä, niinku Oapine ennen aikaa, valamistettaa. Siellä Helsingissä kuuluu olova melekei yhtä korkee torn, ku muinasuuvessa Poapelissa. Siinä tornissa on Allakan tekopaikka. Tietoviisas rohvessyör moata pojottaa rovattisängyssä selällää. Sen silimäi eissä on suuret kiikarit eli kaukoputket, joihenka läp se kahtoo tirroo ylläpäi ja tähystellöö taivaa merkkiä. Suur joukko tutenttia eli yloppilasia on sen ympärillä, niinku mestärjmieste matkassa on kisälliä ja oppipoikia. Ne tutentit pistää paperille kaike, mittee se rohvessyör huohmoo ja niin se Allakka vähitelle valamistuu. Ku ne tutentit on nuoria ja vallattomia, voi ue tehä kaikenmoisia iliveelyjä ja vippaskonstia. Niimpä ne kerrannii olj rohvessyöri syömässä käyvvessä sahanna rovatin jalakoja lyhemmiks. Ku ukko syötyvää olj tullunna selällää pojottammaa, olj se hetj muutokse hoksanna ja sanonna, että:
– Mikäs vika nyt on värkissä, ku moa on alentunna neljännes osan tuummoo?
Nämä tämmöset nuorte kolttoset ne varmaannii sen tekköö, että Allakkaa sutkahtaa virheitä, eikä ennustukset piekkää paikkoosa? Ja sentähe sitä on ruvettu valehtelijaks sanomaa, ompa siihe suututtukkii, niinku esmerkiks Tahvolan Tuomas-vainoo. Tuomas-vainoo olj luottanna Allakkaa, joka lupas poutoo. Mut ku Tuomas hajotti heinärukosa karhoks, nous oikee vimmattu satteeryöppy, joka heinät turmel kerrassaa. Sillo olj Tuomas vihapäissää kantanna Allakkasa räystää ala ja sanonna, että:
– Katoppas nyt, valehtelija, onko pouta!
Mut niinku immeisille, on ilima tarpeellista elläimillennii ja sentähe ne nekkii tekköö ilimahavantoja. Ainakii Tiilikaise hevone olj ounastellunna taivaa merkkiä ja niin pien olemus, ku etana ossoo sarviisa näyttämisellä sannoo, onko huommenna pouta. Ja kirput ja kärpäsettii on sattee eillä äkäsempiä pureksimmaa, muista puhumatakkaa.
Ku immeiset ruukkoo pittee pässiä pöllönä ja tuhmana, niin ne siinä erehtyy, kuten monessa muussai. Jos jollennii tuhmuuvessa vertoo etitää, viitataa hetj pässii. On tok olemassa kaikeks onneks toisenlaistaa meininkiä, koskapa sanotaa, että on pässinpiässä hyviäi paikkoja. Mittee toas ilimanennustuksee tulloo, soattaa siinä suhteessa olla sen piässä paljo enemmä kollotinta, ku mone muu elläime. Ja että tässä arvelussan on perä, niinku pyssyssä, siitä tulukoo toistukseks pien tostappaus kerrotuks.
Kerra olj niin korree ja kaunis päivä, ku ainuvastaa keskkesällä olla soattaa. Aurinko paistoo lekotti pilivettömällä taivaalla ja sen sätteet hivel kaikkia mitä moa piällää kantaa niin herttasella lämpivyyvvellä, että melekei tahto nukuttammaa ruveta. Sillontällön kuitennii lehaht jokkii tuulenhenkäys, ikkääku ois halunna viileyttä antoo. Moantien vierustalla istu paimenpoika kivellä ja kuumuuve raukasemilla silimillää kahtel makkuulla oleva lammaskatraa keskellä seista tokottavvoo mustoo pässiä. Sitte se aukas silimäsä levveelle ja alako tarkastoo moantietä lähestyvvöö kärrissä istuvoo herroo kyjtpoikinee ja niihe eissä ja takana töröttäviä kummallisia rustinkia. Hevoue olj juoksevinnaa, mut se juoksu olj voan kävelyvä. Tosin se, ohjaksia ku nyhkästii, jonkun verra hypäht, että harja hulumaht, ja pyöräytti hänteesä, ikkääku ois hännällää ärtyneenä ilimottanna, että männäähää tässä nykimätäkkii. Ku kulukijat joutu paimenpoijja kohalle, nost se hattuvaa ja sano, että:
– Käskekee, herra, kovemmi ajamaa, että ennätätte piästä kestkievarii, ennenku ruppee sattoo ropistammaa.
Herra vilikas kirkkaalle taivaalle ja samalla niihe rustinkiisa, eikä vastanna mittää: Hevone sai männä loksia entisee tappaasa.
Mut tuskin olj vielä virstoo taivalta katkastu, ku jo rupes poijja sannai niukkaa sattoo ropistammaa. Herra tulj kummastukse valtaa, ikkääku ois ihmeilimestykseltä ilimotukse soanna. Se käsk pyöräyttämää hevose ympär ja läht paimenpoikoo tavottammaa. Se olj jo kuitennii lammaskatraasa kans tipose tiessää. Kyjtpoika arvel sen ollee Hapanlahen kylästä. Herra käsk ajamaa sinne. Poika intti vastaa. Mut ku herra lupas hyvät juomarahat, taipu se lopuks lähtemää. Piäsy sinne olj huonon tie tähe vaikeeta, ku parannukse teko. Illansuussa vasta tultii perille ja kest ison aikoo, ennenku poika löyvvettii. Se olj jo makkoomassa ryysykoossa tuvan nurkassa. Se herätettii ja herra sano sille, että:
– Minä oun ilimatietee rohvessyör akateemiasta ja liikun tiällä tutkimassa tuulia ja siäsuhteita. Moaliman parraita konneita on minulla matkassan, eikä ne tiennä tämänpäiväsestä satteesta mittää. Mut mistees sinä osasit sannoo, että ruppee sattoo ropistammaa? Ilimota se minulle, niin soat hyvän maksun.
Poika ruopottel pöyrystä piätää ja kutkuttel muitai paikkojaa vastatessaa, että:
– Musta pässi sen minulle ilimotti.
Rohvessyör luul poijja olova unissaa ja puhelova puitaheiniä. Se ravistel sitä, että se muka havahteis. Mut poika tuummas, että:
– Ei minuva tarvii puistella – kyllä minä valaveella oun.
– No, sanoppas sitte mitenkä se pässi sinulle satteesta ilimotti?
– Ku se pässi nousta töksäht seista tököttämää ja asetti takapuolesa vastatuulee, tiesin minä siitä, että kohta ruppee sattoo ropistammaa, niinku sitte tekkii...
Rohvessyör roap niskoosa ja äsähtel. Sitte se tyynty, vieläpä pist joitai markkoja poijja kättee, samalla ku olj arvellunna, ettei niin huonosta neuvvosta ois ansanna mittää maksoo. Ku se poistu, tuummas talonväk, että:
– Huono taitaa ommai oppis ja konneis olla. Mut ku ne nuo rohvessyörit oikee paljo tutkii ja lukkoo, niin ne tulloo niin pöllöks, että paimenpoika ja pässi on viisaamp, ku – rohvessyör.