[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcfFatR94gl8UJ57CSRtM9-N6-UYATxBHFhwPGf39_0A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2243,"Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin","Tiitus (oik. Kivinen, Ilmari)",1883,1940,"2243-tiitus-rakkaus-on-nopeampi-piiroisen-passiakin","2243__Tiitus__Rakkaus_on_nopeampi_Piiroisen_pässiäkin","Kertomus Korpivaaran Tutjunpohjaan tulleesta miljoonaperinnöstä","romaani",[14],"huumori",[],"fi",1920,null,19149,114836,false,62015,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Humour","Novels","\"Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin\" by Ilmari Kivinen is a novel likely written in the early 20th century. The story unfolds in a rural Finnish setting, focusing on the lives of local residents, their interactions, and the socio-economic dynamics of their community. Central to the narrative are characters like the police officer Tuomas Kontkanen and the residents of Korpivaaran Tutjunpohja, whose lives are intertwined with the arrival of a substantial inheritance from a distant relative.  The opening of the novel introduces us to a rural landscape where the police officer Kontkanen is on a seemingly mundane task related to a recent fire in a nearby area. He visits the home of Jyrki Mutanen, where the local men are gathered, discussing their daily affairs and the ongoing troubles with a troublesome ram. The story kicks off with humorous exchanges and a sense of local camaraderie, highlighted by the gossip and minor insights into the community's social fabric. As discussions about a significant American inheritance surface, the local dynamics begin to shift, hinting at deeper themes of wealth, relationships, and the complexities of rural life. The blend of light-hearted banter and the underlying gravity of their situation sets an engaging tone for the rest of the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],215,"Humoristinen kertomus sijoittuu Korpivaaran Tutjunpohjaan, jonne saapuu tieto valtavasta miljoonaperinnöstä. Kyläyhteisön arki ja ihmissuhteet menevät mullin mallin rikastumisen toivossa, ja poliisi Tuomas Kontkanen päätyy keskelle kyläläisten kommelluksia.","Tiituksen 'Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2243. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","RAKKAUS ON NOPEAMPI PIIROISEN PÄSSIÄKIN\n\nKertomus Korpivaaran Tutjunpohjaan tulleesta miljoonaperinnöstä\n\n\nKirj.\n\nTIITUS [Ilmari Kivinen]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nJyrki Mutasen talo on siellä Hukansalon perukoilla, niin että\nsinne tulee Korpivaaran Tutjunpohjastakin kymmenisen virstaa.\nPoliisikonstaapeli Tuomas Kontkanen oli harmistunut, kun täytyi\nnimismiehen käskystä lähteä jumppaisemaan semmoista matkaa ja aivan\ntyhjää emätöntä hamuilemaan, niinkuin nyt sitä Heikki Piiparista, sitä\nhieroja Piipariskan poikaa, joka oli ollut laivamiehenä \"Mainingissa\"\nja sitten ruvennut viinankauppiaaksi, mutta täytyi sitä näön vuoksi\nlähteä, vaikka arvasihan sen etukäteen, että siinäkö ne nyt olisivat\nHeikki Piipariset niin otettavissa kuin rukkaset naulasta.\n\nEikäpähän siitä ollut, tästä nimittäin Heikki Piiparisesta, mitään\nkuulunutkaan. Kaiketi se oli lähtenyt kaupunkiin viinamatkoilleen.\nSiellähän ne maksavat enemmän limonaatipullollisesta, jos se on hyvästi\npuhdistettua.\n\nTuomas Kontkanen jatkoi matkaa Jyrki Mutasen taloon asti, mutta siinä\nhän päätti kääntyä takaisin. Saapihan sille nimismiehelle sanoa\nkäyneensä Rumpsun kulmalla asti, jos se sitä kysyy. Ei siellä Rumpsussa\nkuitenkaan ole sen paremmat näkemiset kuin tähänkään asti, etenkin kun\nkuuluu Lassi Kettunenkin siirtäneen sen viinatehtaansa Sarkkisenlammin\ntaakse.\n\nJyrki Mutasen tuvassa oli talon koko miesväki koolla\nalusvaatteisillaan, istuen miettiväisinä mikä missäkin, ukko-Jyrki itse\nsekä pojat Iivo, Otukka ja Petukka. Ne olivat tietysti odottamassa\nsaunaan käskyä, koska näkyi sauna lämmitetyn.\n\n-- Päiviä, sanoi poliisi.\n\n-- Päiviä, vastasi ukko-Jyrki kotvasen kuluttua, ja Iivo, Otukka ja\nPetukka vastasivat puolestaan kukin aikanansa.\n\nPoliisi istuutui ovenpuolimmaisen ikkunan poskeen ja oikaisi\nlapikkaanvarsiaan. Silloin hän huomasi jaloistaan irronneen suuren\nsavikokkareen, työnsi sen siisteyden nimessä kengänkannalla penkin alle\nja arveli:\n\n-- Mistähän sitä tällä Hukansalon tiellä aina niin jumalattomasti tuota\nrapaa riittänee, vaikka ei ole satanut pitkään aikaan?\n\n-- Näkyyhän siinä sitä riittävän, myönsi Jyrki Mutanen.\n\n-- Riittää sitä, murahtivat Iivo ja Otukka kumpikin vuorostaan, ja\nPetukkakin sanoi:\n\n-- Riittääpä vainenkin.\n\nKeskustelu ei tahtonut ottaa lähteäkseen oikein rentonaan. Talon\nmiehet vastailivat yksikantaan ja tuntuivat olevan jollain tavoin kuin\nvaruillaan. Poliisin saapuminen näin äkiksestään tänne salolle vähän\nepäilytti, vaikka ei pelkoon mitään varsinaista aihettakaan ollut, nyt\nkun se Lassi Kettunenkin oli hävinnyt näiltä mailta.\n\nPuheltiin siinä vähin vuodentulosta. Se oli ollut keskulainen, mutta\nmitä ohriin tuli, niin huomautti ukko-Jyrki:\n\n-- Kehnostako lie vain tullut otriin ruostetta.\n\n-- Vai ruostetta.\n\n-- Ruostetta.\n\nIivo selitteli asiaa:\n\n-- Puidessa näet jyvä lentää ruumenien mukana, ja kun tarkastelee sitä\nsisältä, niin se on sydämetön... ihan musta.\n\n-- Kato kehvetti! ihmetteli poliisi Kontkanen. -- Ei sitä tuolla\nTutjunpohjan puolessa ollut otrassa mitään vikaa, enempää kuin\nmuissakaan eloissa.\n\nMutta Otukkakin todisti:\n\n-- Musta ja sydämetön on piru sisästä... näet se otranjyvä... ja\nruumenien mukana se lentää.\n\n-- Lentääpä vainenkin, vastasi Petukka, nuorin Mutasen pojista.\n\nPoliisi muisti nyt Mustankankaan Sorjoselta kuulemansa asian ja kysyi:\n\n-- Onkohan täällä päin eilen illalla missä palettu, kun mainitsi se\nMustankankaan Sorjonen, että oli näkynyt tulipalon kajastus täältä\nHukansalolta päin?\n\nMutaset ymmärsivät nyt, että se olikin poliisi sen tulipalon johdosta\nliikkeellä, ja ukko-Jyrki ilmoitti:\n\n-- Ka sehän se palahti sen Asko Lappalaisen perikunnan mökki siellä\nRumpsussa... oltiin siellä meiltäkin.\n\n-- Mikähän tuon poltti?\n\n-- Hukkuset lapset vain olivat kotona, niin oli se vähämielinen poika\npuhaltanut hellasta tulen päreeseen ja sitten sätkännyt uunilla oleviin\npellaviin... siitä oli sitten tuli levinnyt tupakkaorsiin, niin että\npian oli koko mökki tulessa.\n\n-- Ja se paloi pohjiaan myöten?\n\n-- Urkon... ei jäänyt kuin se saunanröttelö, joka on siellä notkossa.\n\n-- Joo, sauna jäi, vakuutti Otukka, ja Petukka sanoi:\n\n-- Jäipä vainenkin.\n\nPiika Riitta, joka pistäytyi ovipielessä ottamassa sen vasikkojen\nsangon, kertoi:\n\n-- Ei olisi älyttykään, mutta se Tutjunpohjan Piiroisen Annastiina\nhuusi, että tulkaa sukkelaan Lappalaisen mökille, siellä paletaan.\n\n-- Joo, Annastiina sen ensiksi älysi, myönsi Iivo Mutanen, ja veli\nOtukka todisti samaa, veli Petukan vahvistaessa loukostaan:\n\n-- Älysipä vainenkin.\n\n-- Mitenkäs se Annastiina oli sinne joutunut? hoksasi poliisi kysyä.\n\nMiehet eivät jostakin syystä olleet kuulevinaan kysymystä, mutta\npiika-Riitta ilmoitti ulosmennessään:\n\n-- Se oli piian kanssa hakemassa lampaita täältä salolta.\n\n-- Vai jo se Simo Piiroinenkin on käskenyt hakea lampaat pihaan, sanoi\npoliisi. Sitten hän kysyi:\n\n-- Saikohan tuo sen mustankirjavan pässinkin kiinni, vai jäikö se\nmetsään niinkuin viime syksynäkin?\n\nUkko-Jyrki oli lähtenyt ajamaan sikaa porstuasta. Iivo vastasi talon\npuolesta:\n\n-- Jääneen kuuluu se pässi taas saamatta.\n\n-- Vai jäi se taaskin. Tapattaisin minä Simo Piiroisena koko peuran.\n\n-- Olisi se jäänyt talveksi metsään viime vuonnakin, jollen minä olisi\nsitä Petukan kanssa kiinni ottanut, kertoi Otukka.\n\nPetukka selitti aikamiehen äänellä:\n\n-- Se jää semmoinen pässi akkaväeltä aina kiinnisaamatta... ja se\nryöstäytyy akkaväeltä irti, jos saisivatkin kiinni. Puskea tärähdyttää\ntakapuoliin ja pääsee silloin irti. Vaan mies kun oikein täyttä väkeä\npuhaltaa perässä eikä anna petolaiselle hengenvetoaikaa, niin jo pitää\nantautua... perhanan.\n\n-- Antautua sen pitää miehelle, myönsi poliisi.\n\nJa ajatellen, minkälainen työpaikka sillä Annastiina-raiskalla on\nmahtanut olla siitä pässistä, kysyi hän:\n\n-- Eikös se pyytänyt täältä Mutasesta miestä avuksi, jotta olisi saanut\nsen pässin kiinni... Annastiina?\n\nMutasen pojat katsoa muljauttivat toisiinsa. Sitten Otukka tunnusti:\n\n-- Lähettihän se piian pyytämään, mutta ei meiltä joudettu.\n\nPetukka miehevästi rähähti:\n\n-- Ja kehnopa häntä lekkaskoon joka syksy mieron pässien hännässä!\nTulkoon Simo Piiroinen itse lekkasemaan, tai lähettäköön vaikka rengin.\n\nIivo oli ottanut piippunsa naulassa riippuvien housujensa taskusta ja\nalkoi rassailla sitä. Puolustaakseen talonväen menettelyä selitti hän:\n\n-- Nämä kun olivat olleet ahdosta puimassa, niin olivat väsyksissä,\nOtukka ja Petukka... minä olisin muuten lähtenyt, mutta kun oli tuo\nlapikas hiertänyt kantapäätä, niin ei kärsinyt juosta, ja ukko-Jyrki\ntaas on liian vanha juoksemaan pässiä kiinni.\n\n-- Onhan se jo liian vanha pässin kanssa kilpasille, ukko-Jyrki, myönsi\npoliisi Kontkanenkin.\n\nSitten hän herkesi vähän leikkisäksi, iski silmää Iivo Mutaselle ja\nsanoi:\n\n-- Vaikka eipä se olisi tainnut huoliakaan ukko-Jyristä juoksemaan,\nAnnastiina. -- Tätähän se tietysti Iivoa lähetti hakemaankin, mutta\nkova lykky kun oli tältä kantapään hiertänyt.\n\nIivoa tämä leikki oikeastaan kyllä miellytti. Mutta kun hän ei tahtonut\nsitä näyttää ja kun hän sitäpaitsi, tiesi poliisinkin hienostelleen\nAnnastiinaa, niin torjui hän Tuomas Kontkasen puheen:\n\n-- Mitäpäs se minusta, Annastiina. Tämän poliisin kanssahan se oli\nollut laskiaistakin ajamassa siellä Kiiessalon Surakan tansseissa... ja\njuttuavathan ne muutakin.\n\n-- Juttuavat ne... tiesi myöskin Otukka, ja Petukka vahvisti asian\npäätökseen:\n\n-- Juttuavatpa vainenkin.\n\nErinäisistä syistä ei poliisista ollut mieleen, että Annastiina\nPiiroisen ja hänen nimensä vedettiin toistensa yhteyteen... varsinkaan\nnyt enää, kun poliisi oli suorastaan kartellut Annastiinaa. Melkein\njyrkästi hän vakuutti:\n\n-- Tyhjää puhuvat, jos puhunevatkaan. Ei ole nähtykään toisiamme,\nAnnastiina Piiroinen ja minä, kuin milloin lie ennen juhannusta\nsattumalta kirkolla... eikä ole meillä toisissamme mitään\nnäkemistäkään. Vaan jos jotkut akanpahukset joskus ovat luulleet\nsaavansa jostain päästä kiinni, niin siitä kun ei tule loppua\nnyhtämälläkään...\n\nVaiettiin hieman noloina. Mutasen pojat nojailivat kyynäspäillä\npolviinsa ja syljeskelivät paljaitten jalkojensa väliin, ajatellen,\nettä mitähän se tuo Kontkanen niin älähti joutavasta leikistä?\n\nTuomas Kontkanenkin huomasi tuohahtaneensa aiheettomasti ja alkoi\nparannella asiaa. Suutaan vähän nauruun vetäen päästi hän taas puheen\nleikinkantaan:\n\n-- Vaikka mikäpäs siinä, jos olisin paikalle sattunut... olisin minä\ntoki juossut pässin kiinni Annastiinalle. Hyvä ihminenhän se on\nAnnastiinakin.\n\n-- Ka, hyvä, sanoi Iivo Mutanen.\n\n-- Eihän siinä erikoisempia virheitä... todisti Otukka Mutanen.\n\nJa Petukka Mutanen, miehekästä rintaääntä tavoitellen, harvakseltaan\njurahdutti:\n\n-- Ei ole huohmattu virheitä... erityisempiä.\n\n-- Vaikka onkin ukko Piiroinen vähän semmoinen huono saarnamies, lausui\nIivo vähäisen vaitiolon jälkeen.\n\nSiihen ei oikeastaan ollut mitään vastaanväittämistä. Otukka hieroi\nvasemmalla jalkapohjalla oikeata säärtään ja myönsi:\n\n-- Onhan se -- tämä Simo Piiroinen -- enemmän semmoinen ruokalepomies.\n\nTuomas Kontkanenkaan ei tahtonut kiistää yleisesti tunnettua tosiasiaa\nja sanoi siis:\n\n-- Niin vain.\n\n-- Niin vainenkin, kuului Petukan jurahdus hämärtyvästä tuvannurkasta.\n\nMustunut seinäkello Otukan pään yläpuolella alkoi uhista ja löi sitten\nviisi kertaa särkyneellä äänellä.\n\n-- Vai polttivat ne penskat sen Lappalaisen perikunnan mökin, sanoi\npoliisi.\n\n-- Polttivat.\n\n-- Eihän se tietysti ollut missään vakuutuksissa?\n\n-- Vieläpä se missä! kielsi Iivo Mutanen.\n\n-- No jo tuli vakainen vahinko.\n\n-- Tuli... kokonainen sarkapakkakin kuuluu palaneen.\n\n-- Sekö Pekka Turuselta ostettu?\n\n-- Se.\n\n-- Katohhan!\n\nMutta Tuomas Kontkanen oli huomannut, että kello jo on viisi.\n\nHän nousi lähteäkseen ja arveli:\n\n-- Pitää tästä lähteä kävellä kankuttamaan, niin että ennättää tästä\nvaikka tuonne Mustankankaan Ratilaiseen yöksi.\n\nMutasen veljekset katsoa muljauttivat merkitsevästi toisiinsa.\n\n-- Ennättäähän tästä vielä... päivännäöllä, myönsi Otukka.\n\nPainaessaan lakin päähänsä tiedusteli poliisi:\n\n-- Ei ole tainnut näkyä sitä Heikki Piiparista näillä mailla?\n\n-- Ei ole tainnut näkyä, arveli Iivo kaikkien puolesta.\n\nPoliisin mentyä katsoa irvottivat Mutasen pojat toisiinsa merkitsevästi\nalta kulmien.\n\n-- Sitäpäs se tuo poliisi Kontkanen sitä Mustankankaan Ratilaisen\nIitaa...\n\n-- Ka mitäs sitten.\n\n-- Sitäpä vainenkin.\n\n\n\n\nII\n\n\nSiellä Pötkänlahden kestikievarin tupapuolen penkillä makaili pari\nkulkevaista.\n\nToinen kyllä oli tunnettu mies, sen hieroja Piipariskan poika Heikki\nPiiparinen sieltä Korpivaaran Tutjunpohjan puolesta, sama, joka oli\nollut ennen laivamiehenä siinä \"Maininki\"-laivassa, mutta toinen mikä\nlienee ollut maankiertäjä. Ei se ollut ainakaan täältä puolen kotoisin.\nNäytti vähän rosmonsekaiseltakin. Se oli niin mustapäinenkin, että eikö\nliene ollut mustilaisen sukumannia.\n\nOli myöhäinen syksy-yö.\n\nPöydän kulmalla ikkunan edessä paloi katkuttava läkkilampun rähjä.\nKievarin piika oli tuvanviereiseen nukkumapöksäänsä mennessään sanonut,\nettä antaa sen palaa siinä, jotta näkee posti tulla sisään, kun se\nyöllä poikkeaa tähän hevostaan syöttämään.\n\nHeikki Piiparisella, joka makaili selällään uuninpuolimmaisessa päässä\npenkkiä, oli laukkunsa päänaluksena. Se mustapäinen taas oli vääntänyt\nharmaan sarkapalttoon päänsä alle penkin toiseen päähän.\n\nHeikki Piiparista olisi nukuttanut, mutta ei oikein uskaltanut nukkua,\nkun oli kahdenkesken tuvassa tuommoisen rosmonnäköisen kanssa. Kuka sen\ntietää, vaikka olisi kurkun puukolla katkaissut ja sitten ryöstänyt\npaljaaksi.\n\nMustatukkaista sitävastoin ei näyttänyt nukuttavan. Taisi olla vähän\nviinoissa, kun tuntui semmoista hajua huoneessa. Se puheli yhtä\nja toista, mistä Heikki Piiparinen ei unimielissään oikein selvää\nsaanut eikä paljon välittänytkään, ja jonkun kerran vähän laulahtaa\nhörähtelikin matalalla äänellä.\n\n-- Jokohan lie kellot missä asti? tiedusteli se viimein Heikki\nPiipariselta.\n\nHeikki kaivoi kellon taskustaan, sihtaili sitä puolipimeässä ja\nilmoitti:\n\n-- Johan tuo taitaa olla ensimmäisellä tunnilla... puolimaissa.\n\n-- Vai jo se...\n\n    \"Nuotioilla nokisilla\n    ongelmoita aprikoi\",\n\nhörähti taas maankiertäjä.\n\nSitten alkoi jatkaa laiskansitkaa tarinoimistaan:\n\n-- On niillä oltu niilläkin... nuotioilla nokisilla. Voi pirulainen,\nkun joutuu yksinään korvessa, monen peninkuorman päässä ihmisten\nilmoilta, nukkumaan nuotiolla, niinkuin tuolla Venäjän puolellakin,\nniin alkaa siinä aatella jos vaikka mitä, niin ettei itsekään\nymmärrä... kummalta se tuntuu. Ei piruvie juohdu akat eikä\nyöjalkareissut mieleenkään...\n\nSamassa alkoi kuulua postinkellon harvakseen kalahtelua ensin kauempaa\nja sitten lähempää.\n\n-- Taitaa olla tulossa posti, huomautti maankiertäjä.\n\n-- Taitaapa olla, murahti Heikki Piiparinen.\n\nSitten kuului jo kärrien ratinakin karkeasoraiselta maantieltä, ja\nposti kääntyi pihaan.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua kuuluivat postinkuljettaja Panhelaisen\naskeleet pimeässä porstuassa, ja sitten tuli sisään Panhelainen kantaen\nvasemmassa kädessään suurta ja oikeassa pienempää postilaukkua, jotka\nasetti seinää vasten nojalleen pöydän ääreen.\n\nPostinkuljettaja väänsi läkkituikun palamaan isommalla liekillä, riisui\nturkkinsa ovenpielessä olevaan naulaan ja kävi jysähdyttämässä piian\nnukkumapöksän ovelle.\n\nPiika tuli alushameisillaan ja alkoi unentohjakassa hommata kahvia\npostinkuljettajalle.\n\n-- Pane siihen pannuun vettä yksin tein minullekin asti, sanoi\nmustatukkainen maankiertäjä penkin päästä.\n\nPiika lisäsi vettä pannuun puoli kauhallista ja alkoi tuhertaa tulta\npannun alle.\n\nPostinkuljettaja vilkaisi puhujaan, mutta kun ei tuntenut, niin ei\nruvennut puheisiinkaan, vaan otti pienemmästä laukustaan pari lehteä,\njoista toisen, kievariin jäävän, pani pöydälle, ja toista alkoi\nsilmäillä kahvia odotellessaan.\n\n-- Joko sitä miten aikaisin kaupungista lähdettiin? kysyi\nmustatukkainen maankiertäjä.\n\nPanhelainen luki loppuun alkamansa uutisen ja vastasi sitten:\n\n-- Siinä yhdeksän korvissa.\n\n-- No ei siinä sitten ole jären kovasti hevosta kiusattu, arveli\nmustatukkainen.\n\n-- Ka kun kahdesti viikossa ajella nytkyttelee kuuden peninkuorman\nmatkan edestakaisin hevosella, niin ei suinkaan siinä kannata lentää\nkuin pasassierijuna, huomautti piika pannen peltilusikalla kahvia\npannuun.\n\n-- Eipä sitten, myönsi toinen.\n\nPiika asetteli kahvikuppeja pöydälle.\n\n-- Näkyykö niissä lehdissä mitä? kysyi Heikki Piiparinen vääntäytyen\nistumaan penkille ja hieroen rystysillä silmiään.\n\n-- Kuuluu tulevan iso Ameriikan perintö Suomeen, mainitsi\npostinkuljettaja.\n\nHeikki Piiparinen näki, että piika pani vain kahdet kupit pöydälle, ja\nsanoi:\n\n-- Olisin minäkin ottanut sitä hörönlöröä, jos vain pannusta riittää.\n\nPiika pani kolmannet kupit edellisten viereen ja sanoi:\n\n-- Riittää siitä.\n\n-- Vai isot perinnöt, jatkoi Piiparinen. -- Ei taida sentään satalukuja\ntuhansia tulla?\n\n-- Satojako tuhansia... mitäs ne nyt Ameriikan perinnöksi -- vaikka\nolisihan sitä köyhälle siinäkin, myönsi Panhelainen. -- Vaan tässä se\nonkin eri posaus, kun miljoona kuuluu sitä tulevan täksi Suomen rahaksi\nmuutettuna.\n\n-- Vai ihan miljoonissa... kuka lienee niin rikas kuolija ollut,\nseisoneeko siinä lehdessä?\n\n-- On tässä nimikin... m-r Joh-n Piiroinen, kotoisin Kuopion läänistä.\n\n-- Se on sitten niinkuin tästä meidän läänistäkin, totesi Heikki\nPiiparinen.\n\nSe mustatukkainen maankiertäjä oli kopeloinut palttoonsa sisuksia ja\nlöytänyt sieltä pullon. Nyt hän koetteli sen korkkia ja tiedusteli:\n\n-- Ei sattune näillä toisilla vierailla olemaan sitä ilokammarin\navainta?\n\nPostinkuljettaja Panhelainen ja Heikki Piiparinen olivat kyllä\nsyrjäsilmällä huomanneet tuntemattoman yövieraan puuhat, vaikka eivät\nolleetkaan näkevinään. Postinkuljettaja kaiveli taskujaan ja löysi\nlinkkuveitsen, jossa oli korkkiruuvikin.\n\nMustatukkainen avasi korkin, kaatoi kuppiinsa aika lorauksen ja kysyi\ntoisilta:\n\n-- Miltähän tuo mahtaisi vieraassa suussa maistua?\n\nPostinkuljettaja vähän näönvuoksi mutisi, että minkähän tuo\nsyömättömään sydämeen tekisi, mutta otti kuitenkin, ja otti Heikki\nPiiparinenkin.\n\nMaistettiin.\n\n-- Hähhäh... miehellenpäs oli, sanoi vanha piika kun kukkoa pussasi,\ntunnusti harvasanainen postinkuljettaja viinan voiman ja naurahti vähän.\n\nTultiin siitä jonkinverran tuttavallisemmiksi. Otettiin puolikupposet\npohjaan, otettiinpa toisetkin. Postinkuljettaja Panhelainen maksoi\npiialle koko pannullisesta, ja piika meni pöksäänsä nukkumista\njatkamaan.\n\nHeikki Piiparisen korvalliset jo alkoivat vähän punoittaa.\n\nSiihen äskeiseen Amerikan perintöön palaten hän sanoi:\n\n-- Kukahan lie sen miljoonan saanut... mistä siinä lehdessä sitä juttua\noli, vai eivätkö olle vielä perilliset tiedossa?\n\n-- On tässä mainittu, että \"vainajan lähin perillinen on hänen veljensä\nSimo Piiroinen Korpivaaran pitäjän Tutjunpohjan kylästä\", luki\npostinkuljettaja lehdestä.\n\nHeikki Piiparinen oli juuri hörppäämässä väkevästi höystetystä\nkupistaan. Niin häntä uutinen ällistytti, että osa ryypystä meni\nväärään kurkkuun.\n\nRyittyään ja kakisteltuaan aikansa, jolloin osa kädessä vielä olevan\nkupin sisällöstä läikkyi lattialle, puhkesi hän puhumaan:\n\n-- No voi sun vitjoissa kiinnipidettävä pirunpoika...\n\n-- Tuota... sattuuko olemaan tunnettu, se Simo Piiroinen, meinaan?\nkysyi postinkuljettaja.\n\n-- Tunnettuko? No se nyt olisi ihmettä, jollei olisi tunnettu tämä\nKorpivaaran Tutjunpohjan Simo Piiroinen... kun olen hänellä renkinäkin\nollut. No voi sun vietävä, kun veteli sitä lökkäpöksyä, vetipä perhana\nniinkuin venemiestä...\n\n-- Jos nyt sattuu olemaan sama mies? epäili postinkuljettaja.\n\n-- Samako... kun kerran Korpivaaran Tutjunpohjasta lienee, niin totta\nhitto se sama mies on, kun ei muita Piiroisia koko kylässä olekaan.\n\n-- Onkos sillä sukulaisia Ameriikassa? kysyi Panhelainen, ja ryyppäsi\ntaas.\n\nHeikki Piiparinen alkoi jo olla vähän nousussa. Simo Piiroisen\ntuttavuuskin luontoa nosti. Melkein kuin retuamalla hän selitti\nPanhelaiselle:\n\n-- Ei sillä muualla sukua taida paljon ollakaan, mutta mikä sitä on,\nniin siellä se Ameriikassa on... siellä sen poikakin on, se Konsta\nPiiroinen, joka teki lapsen sille Riitta Tolvaselle, mikä nyt on akkana\nsillä Hirvolanniemen Pekka Turusella. Siitä on jo puolenkymmentä\nvuotta, kun se teki sen lapsen sille, ja se Konsta hävisi sitten\nsamoihin aikoihin ja kuului menneen Ameriikkaan. Mutta ei suinkaan\nsiltä Konstalta olisi perintöjä jäänyt... ei se ollut sen sortin\nmiehiäkään. Mitenkäs siinä lehdessä luettiin sen vainajan nimi?\n\nPanhelainen avasi lehden, etsi uutisen ja luki:\n\n-- \"M-r Joh-n Piiroinen...\"\n\n-- Ai perhana, sehän on sen veli, sen Simo Piiroisen nimittäin, vaikka\non muuttanut vähän nimeään, niin että en ensin huomannut... sillä on,\ntällä Simo Piiroisella, ollut vanhempi veli Ameriikassa, minkä lienee\nollut kolme -- neljäkymmentä vuotta, niin että on alkanut unohtua\nkoko mies, kun ei ole paljon tietoakaan itsestään antanut. Ja sen\nnimi kuuluu olleen Jussi Piiroinen, -- elikkä nyt niinkuin Joh-n,\nherroiksi haastaen. Ja onhan ne olleet tietävinään, että se olisi\npäässyt varakkaaksi siellä Ameriikassa. Sama, sama kehno se on! Voipas\nhalvattu... ja nyt tuli Piiroisesta pohatta -- paljonko siinä luettiin,\nettä siltä jäi?\n\n-- Melkein yksi miljoona, Suomen rahassa... niin tähän on painettu.\n\n-- No voi sun hitto...\n\n-- Onkos sillä paljon perillisiä, tällä Simo Piiroisella? kysyi\npostinkuljettaja ja katsoi kelloaan.\n\n-- Ka se poika, Konsta, joka on tietymättömissä, ja sitten ei ole muita\nkuin yksi aikaihminen tyttö, Annastiina nimeltään.\n\n-- Ei ole vielä naimisiin joutunut?\n\n-- Ei ole joutunut. Vaikka onhan niitä yrityksiäkin ollut... eikä\ntyttö näoltäänkään sen rumempi ole kuin muutkaan. Sitä ensin katasteli\nvähän se Iivo Mutanen, sen Jyrki Mutasen vanhin poika, joka nyt asuu\nsiellä Hukansalolla, mutta mistä lie työlästynyt, kun heitti silleen.\nJa kertovathan ne aikanaan sen Piippuvaaran Aapeli Kasurisenkin sitä\naikoneen, siihen aikaan kun se joutui leskeksi ja lainasi rahoja\nsille Simo Piiroiselle, mutta ei se Kasurinen sitä ainakaan enää,\nkoska kuuluu kovistelevan Simo Piiroista siitä saatavastaan. Viimeksi\nkuuluu se poliisi Tuomas Kontkanen völjäilleen sitä Annastiinaa\ntanssipaikoissa, mutta huolineeko tuo poliisi Kontkanenkaan sitä, kun\non se Piiroinen köyhtynyt, niin että saa Kontkanen parempiakin... se\nonkin pulska mies, se Kontkanen, me ollaan vanhoja tuttuja. Se on ollut\nkaupungissakin poliisina ja vallesmannilla apulaisena. Voipi siitä\ntulla vielä vakinainenkin vallesmanni.\n\n-- Tulkoon hänestä vaikka ruununvouti, mutta jos siitä Simo Piiroisesta\nkerran miljuneeri tulee, niin ei se anna Annastiinaansa poliisille...\neikä muille Kontkasille. Saa se silloin oikeita herrojakin -- ja\nvalikoimalla saa panna sittenkin, takasi Panhelainen, joka jo rupesi\ntulemaan puheliaaksi.\n\n-- Niinhän se kyllä on, saakeli, se on rikas sitten, hoksasi Heikki\nPiiparinen.\n\nMustapäinen maankiertäjä alkoi olla jo hyvässä humalassa. Oli jo\nkäynyt pari kertaa kopeloimassa piian makuupöksän ovella, mutta se oli\nsisäpuolelta rampissa.\n\nHän taas heiluskeli pullo kädessä pöydän ääressä ja retusi:\n\n-- Mikäs se on tämän taannoisen makuukaverin nimi?\n\n-- Minä olen yksi Heikki Piiparinen, esitteli tämä.\n\n-- Kuule sinä Heikki Piiparinen, sinä taidat olla ylpeänsorttinen mies,\nrähisi mustapäinen. Et sinä silloin paljon sanaa antanut, kun tuossa\nsamalla penkillä röhötettiin.\n\n-- Niin, kun nukutti... puolustautui Piiparinen.\n\n-- Ei tämä ole ylpeänsorttinen, todisti Panhelainen. Tämä on hyvin\nhöyli ja nöyrä... ollaan lapsuuden tuttuja, niin että kyllä minä\ntiedän, valehteli postinkuljettaja.\n\n-- Mikäs sinun postisäkin paimenen nimi sitten on? kyseli maankiertäjä.\n\n-- Niitä minä olen Papelonsaaren Panhelaisia.\n\n-- Pape... papa... papatuksen papelaisia, matki humalainen. -- Vieläkö\nsinä postimestari tahtoisit tätä ilolinnun lirahdusta?\n\n-- Eiköpä tuo alkane jo piisata... jos vielä päähän nousee, kainosteli\npostinkuljettaja, mutta ojensi kuitenkin samalla kuppinsa.\n\n-- Niin, vedä vain henkeesi, kun saat, ei tätä kapustalla annetakaan...\nja tuossa on sinullekin, Heikki Piiparinen... piianperhana pisti oven\nramppiin, mutta kyllä minä sen vielä aukaisen.\n\nPanhelainen alkoi jo tehdä lähtöä.\n\n-- Minä taidankin päästä tässä postin kyydissä tuonne Korpivaaran\ntienhaaraan? kysyi Heikki Piiparinen.\n\n-- Mikäs, onhan siinä kärrissä tilaa kahdellekin, lupasi Panhelainen.\n\n-- Hitonkos kiire teillä on, kielteli humalainen maankiertäjä. -- Vielä\ntäällä on putelissa tippa ja lorahdus joka miehelle.\n\n-- Kiitoksia... tulee jo liikaa, pitää tästä lähteä... hyvästi nyt ja\nsuurkiitokset, toimitti postinkuljettaja, joka oli saanut turkin ylleen\nja läksi kantamaan laukkuja kärryille.\n\n-- Suurkiitosta, sanoi Heikki Piiparinenkin.\n\n-- Eihän se olisi tehnyt suurkiitostakaan, hyvä vain, että kelpasi...\nmutta minä en saakuti olla lähde tänä yönä tästä tuvasta muuten kuin\nliestymällä, retusi putelimies.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kehno, kun onkin pimeä yö, sanoi Heikki Piiparinen pihalla.\n\n-- Onhan se näin syksyllä, vastasi Panhelainen tunkien suitsia\nhevosensa suuhun.\n\nJa kun oli onnellisesti päästy kuoppaisilta kujasilta maantielle, sanoi\nhän:\n\n-- Mikä lie ollut se mies tuolla kievarin tuvassa? Heikki Piiparinen\narveli:\n\n-- Taisi se olla jokin keljun konsteilla eläjä... mutta hyvä sillä oli\nviina.\n\n-- Hyvä oli viina, vahvisti postinkuljettaja Panhelainenkin.\n\n-- Minä nimittäin tunnen nämä viinat, huomautti Heikki Piiparinen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nPoliisi Tuomas Kontkanen oli ennättänyt Mustankankaan Ratilaiseen\nparahiksi kylpemään... olivat näet lämmittäneet Ratilaisessakin saunan.\nPoliisi olikin ottanut ukko Ratilaisen kanssa oikein emälöylyn, ja\nsitten oli vähän viinojakin maisteltu isännän kanssa siinä toissa\nvuonna rakennetussa uudessa porstuanperäkamarissa.\n\nSiellä oli Ratilainen tiedustellut, että:\n\n-- Onko siinä perää, kun ne valehtelevat, että sinä sille Simo\nPiiroiselle vävyksi?\n\nMutta poliisi oli varmasti väittänyt:\n\n-- Valetta se on alusta loppuun... kuka hänen sitten lienee muninutkin.\n\nRatilainen myönsi:\n\n-- Sitähän minä, että valettahan se... jos lienee sen Piipariskan\nkeittämää.\n\n-- Voipi se olla Piipariskankin... mistäs sinä olet näin hyvää viinaa\nsaanut?\n\nRatilainen ei kuitenkaan halunnut selitellä poliisille, vaikka olikin\nhyvä tuttava.\n\n-- Ainahan sitä sattuu saamaan, kun pitää varansa.\n\nTuomas Kontkanen nukkui yön talossa. Aamulla toi talon tytär Iita\nvieraalle kahvia kamariin.\n\n-- Missäs se isäntä on, kun ei tule yhdessä juomaan kahvia? kysyi\nTuomas Kontkanen, joka juuri oli pukeutunut. -- Tuli tässä nukutuksi\nvähän herroiksi... se eilinen kova löylykö lienee nukuttanut...\n\n-- Isä joi jo kahvit... taitaa olla nyt tallissa. Ottaisit siitä sitä\nrinkelin kakeroakin, kun ei ole parempia vehnäsiä.\n\nPoliisi hörppi kahvia.\n\n-- Tuletkos sinä pyhänä sinne nuorisoseuran iltamaan? kysyi hän.\n\nIita silitteli esiliinaansa kämmenellä.\n\n-- Eihän tuota tiedä vielä... piiatkin taitavat mennä rippikirkkoon.\n\n-- Kyllä ne sieltä siksi jo ovat takaisin, sanoi Kontkanen.\n\nIita kaasi toisen kupin.\n\nSitten hän kainosteli:\n\n-- Mitäpäs siellä tämmöiset salon tötteröt... onhan siellä parempiakin.\n\n-- Niinkö ketä?\n\n-- No vaikkapa se tuusniemeläinen kiertokoulun opettajatar... taikka\njoku muu... arveli Iita Ratilainen.\n\nPoliisi Kontkanen tiesi olevansa viaton tuusniemeläiseen\nkiertokoulunopettajaan nähden, joten hän vastasi:\n\n-- Kukapahan tuosta nyt... liikkaava kötys koko tuusniemeläinen.\n\n-- Kuuluupa osaavan silti tanssia, niin ettei liikkaamista yhtään\nhuomaa, kertoi Iita.\n\n-- Ka en tiedä... en ole häntä tanssittanut, sanoi Tuomas Kontkanen.\n\nIita Ratilainen tunsi punastuvansa sanoessaan:\n\n-- Mutta se Piiroisen Annastiina ei liikkaa enempää tanssiessaan kuin\nkävellessäänkään.\n\nPoliisi Kontkanen ei vastannut ihan heti. Hän vilkaisi ulos ikkunasta\npihalle, oliko se loisen poika vielä ikkunan kohdalla olevilla\ntikapuilla, joka siellä äsken rimpuili.\n\nSitten hän sanoi:\n\n-- Vähättelen minä koko Piiroisen Annastiinaan...\n\nIita pisti väliin:\n\n-- Etpäs kuulu vielä äsken vähätelleen!\n\n-- Vaikka keikkuisi kuin enkeli! takasi Kontkanen.\n\nJa karkoittaakseen kaikki epäluulot jatkoi hän:\n\n-- En minä ole mennyt ennenkään toisen huttuvatiin lusikkaani\npistämään. Sillä kun kerran Annastiinalla jo on valittunsa, niin\nantaapa heidän olla häiringittä.\n\nIita katsoi vähän kysyvästi, niin poliisi selitti:\n\n-- Tuolla se on ollut Hukansalolla taas sen Iivo Mutasen kanssa\npelehtimässä... Itsensä on pitänyt taas Annastiinan lähteä salolta\nlampaita hakemaan, ja sitten on muka Mutasen Iivon kanssa otettu pässiä\nkiinni... vaan arvaat sen kiinniottamisen, kun kuuluu pässi vieläkin\nolevan metsässä... tuskin olivat kerjenneet sinne Lappalaisen mökin\npalollekaan, vaikka ihan melkein äärellään oli öyhynnyt.\n\nNyt täytyi jo Iita Ratilaisenkin uskoa, ettei Tuomas Kontkasella ja\nAnnastiina Piiroisella ainakaan enää mitään välejä ollut... jos lienee\ntosissaan ollutkaan.\n\nNiin että kun Iita yritti ottaa kahvitarjotinta pöydältä ja\npoliisi silloin koppasi häntä vyötäreistä, ei hän erikoisemmin\nvastustellutkaan, mutta sanoi kuitenkin:\n\n-- Älähän nyt... pudotat vielä tuon rikan.\n\n-- Tätä hyvää sitä ei kun puristelee, sanoi poliisi hellästi.\n\nSamassa kuului askeleita porstuasta.\n\nIita riuhtaisihe ja suhahti:\n\n-- Päästä irti... älyävät!\n\nTuomas Kontkanen päästikin irti, mutta askeleet eivät tulleetkaan\nkamariin vaan häipyivät kuistille.\n\n-- No tuletkos sinä sitten iltamaan? kysyi poliisi, katsoi kelloaan ja\nsanoi:\n\n-- Kyllä minun nyt pitää lähteä laputtamaan suden ravia.\n\n-- Pitänee tuota yrittää tulla... jos isä laskee, lupasi Iita.\n\n-- Kyllä se laskee isä, oli poliisi Tuomas Kontkanen varma asiasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoliisi Kontkanen, joka ei ollut päässyt lähtemään talosta, ennenkuin\noli syönyt uunipaistia ja niitä eilen paistettuja piiraita, käveli\nhyvällä tuulella Tutjunpohjaan vievää metsätietä pitkin. Ilma oli\nkuulakka ja raikas, niinkuin se oli enimmäkseen tänä syksynä ollut,\nrapakoitakaan ei täällä kuivalla, kumisevalla kangastiellä ollut, ja\nmehukas uunipaisti tuntui lämmittävästi soutelevan suonissa. Aamullinen\npieni päänkivistyskin haihtui pian. Se vain vähän harmitti, kun oli\npitänyt käydä siellä Hukansalon perukalla asti, Mutasessa. Olisihan\nhän voinut saman tiedon saada, vaikka olisi pysähtynyt Mustankankaan\nRatilaiseenkin. Hiidestäkö se nimismies olisi tiennyt, missä asti hän\non käynyt.\n\nPetronlahden Kiimalaiseen kääntyvän jalkapolun lähellä poliisi\nKontkanen huomasi jonkun miehen poikkeavan tieltä metsään. Ei hän olisi\nsitä sen enempää ajatellutkaan, mutta sitten tuntui mies laukkuineen\nselkäpuolelta tutulta.\n\n-- Heikki Piiparisen pirulainenhan se on! äsähti poliisi.\n\nKontkanen harmistui uudelleen Heikkiin, joka oli hänelle joutavat\njalkajuonet tuottanut.\n\n-- Sattuipas pakana kohdalle!\n\nPoliisi pyörsi tieltä metsään. Se oli tällä kohdalla harvaa petäjikköä,\nniin että hän näki hyvästi, miten Piiparinen puikki pakoon puiden\nvälitse kumartuen pari kertaa ottamaan maasta lakkinsa, jonka oksat\nolivat pyyhkäisseet päästä.\n\n-- Kuule, älä juokse, turjake! huusi poliisi vihaisesti, mutta Heikki\nPiiparinen ei ollut kuulevinaankaan.\n\nPoliisi oli kuitenkin parempi juoksija. Viiden minuutin kuluttua\ntavoitti hän Heikki Piiparisen pienellä aukeamalla, josta oli hakattu\nhalkoja. Piiparinen istui kaikessa rauhassa muutamalla tasaisella\nkivellä ja tervehti Kontkasta:\n\n-- Ka, poliisi Kontkanenhan se on... minä jo tuolla metsässä\narvelinkin, että juosseeko kuka perässä, kun oli kuin olisi risujen\nräiskettä kuulunut takaapäin.\n\n-- Etkös sinä kuullut, kun minä huusin? kysyi poliisi äkäisesti.\n\n-- En kuullut, kielsi Piiparinen vilpittömästi, mutta poliisi sanoi:\n\n-- Älä valehtele.\n\n-- Ei, en minä kuullut... tai kyllä minusta kuulosti jotain hoihkausta\nilmassa, mutta se tuntui kuuluvan niinkuin tuolta Petronlahdesta päin.\n\n-- Älä siinä kärsääsi rässää... kyllä minä sinut tunnen! ärähti poliisi\nvihoissaan.\n\nMutta Heikki Piiparinen jatkoi yhtä lauhkeasti kuin ennenkin:\n\n-- Joo... onhan me tämän poliisi Kontkasen kanssa jo siksi kauan\ntoisiamme haisteltu, että kyllä me tunnetaan toisemme... tuli niin\nkehnon lämmin tuossa juostessa, jotta tuo hikikin näet valuu kuin\nmustilaisen lapsesta kylvettäessä.\n\n-- Kukas sinun käski lähteä juoksemaan? Mikä paha omatunto sinulla on,\nkun alat metsään juosta, kun poliisi tiellä vastaan tulee?\n\n-- He he... enhän minä poliisia... mitäpäs minä siitä, hymähteli Heikki\nPiiparinen ja kuivaili hikeä kasvoiltaan takinhihaansa.\n\n-- No senkös täytinen sinua juoksutti?\n\nPoliisi Kontkanen oli jo menettää lopunkin kärsivällisyydestään.\n\nHeikki Piiparinen leperteli:\n\n-- Se kun näet joskus lapsettaa aikuista miestäkin... niinkuin nyt\ntätä minuakin... mikä lienee ollut mehtikana tuolla tien varressa\nkanervikossa, niin tämäkös nimittäin lähtee juoksemaan pakoon,\nja toinen siipi rupsottaa niin vaivaisesti, että minä luulin sen\nvialliseksi. Arvelin, että jos lienee vaikka Kiimalaisen Iisakki sitä\nampunut, ja se on siltä vaivaisena häipynyt metsään... minä läksin\nperästä juoksemaan... arvelin, että saahan tuon rääpyksen sulin käsin\nkiinni... vaan tässä aholla se yhden äkin kohosi siivilleen ja läksi\nlentää louhottamaan... pettihän perkule, hehe! Tottapa sillä oli ollut\npoikue siinä tienvieressä.\n\n-- Älä valehtele! Missäs se sinun laukkusi on? Heikki Piiparinen vähän\nkuin ihmeissään katsoi poliisiin, että mitä se puhuu.\n\n-- Mikä laukku?\n\n-- Se laukku, mikä sinulla oli selässäsi. Kyllä minä sen näin.\n\nHeikki Piiparinen tapasi ihan vaistomaisesti selkäänsä. Ei siellä ollut\nlaukkua.\n\n-- No niinpähän on pudonnut kehveli... niin on tipahtanut kuin linnun\ntipaus lennossa... mistä sen nyt enää löytää täällä korvessa.\n\n-- Se on löytäminen!\n\nPoliisi Kontkanen sanoi sen ihan jyrkästi.\n\nHeikki Piiparinen se taas, toimessaan:\n\n-- Pitäisihän sen löytyä... se oli hyvä laukku vielä... no kaikkiaan,\nkun on luiskahtanut laukku harteilta, niin etten huomannutkaan. Vaan\nkun se oli tyhjä laukku, niin eihän siinä kiireessä sitä tuntenut.\n\n-- Tyhjä!\n\nPoliisi murahti halveksivasti.\n\nSitten hän julmistui.\n\n-- Kuule, Heikki Piiparinen, älä sinä ronklaa...!\n\nJa petäjikkö näet kajahti, kun hän ärjäisi:\n\n-- Älä sinä ronklaa! Kuuletko, Heikki Piiparinen! Hae käsiin se laukku!\n\nNyt jo pöyhistäytyi Heikki Piiparinenkin:\n\n-- Älä karju, kuullaan tässä vähemmälläkin!\n\nMutta poliisi siitä sydäntyi vielä enemmän.\n\n-- Karjunpas! Ala kömpiä siitä ylös, vai pitääkö sinut nostaa!\n\nHeikki Piiparinen sanoi:\n\n-- Pääsen minä tästä nostamattasikin... vaikka senkö helvetin kentraali\nsinä luulet olevasi minua komentamaan!\n\n-- Olen minä! äyhkäisi poliisi.\n\nMiehet seisoivat punoittaen ja uhkaavina vastakkain kuin kaksi\ntappelunhaluista kukkoa. Eikä ollut muita näkijöitä kuin orava, joka\nviekkaan näköisenä kurkisti läheisen petäjän oksalta. Poliisi oli niin\nkiihtynyt, ettei huomannut nenänsä päässä kiiluvaa kirkasta vesitippaa.\n\n-- Niistäisit edes tuon nenäsi ja kohentaisit pöksyjäsi, kun sinulla on\nkerran miehen äänikin, tuhahti Heikki Piiparinen ilkeästi.\n\n-- Älä tolita, kuule! huusi Kontkanen. -- Luuletko sinä tästä\npullikoimalla pääseväsi!\n\nTorailtiin vielä aikansa. Mutta lopuksi oli Heikki Piiparisen kuitenkin\nlähdettävä kävelemään Tuomas Kontkasen kanssa samoja jälkiä kuin oli\ntultukin.\n\nPianhan se löytyi se laukkukin, kun ei Heikki Piiparisella ollut\nkiireessään ollut aikaa sitä sen paremmin kätkeä. Muutaman katajapehkon\njuurelle oli vain saanut sen survaistuksi. Mutta toinen kantoremeli\nnäkyi, ja poliisi Kontkanen vetäisi siitä koko laukun esille.\n\nLaukussa oli viinaa yhdeksän limonaatipullollista.\n\n-- Ähäh! ilkkui; poliisi. -- Mitäs nyt sanot, Heikki Piiparinen!\n\n-- Ka, mitäs tässä... hävettää vain vähän... niinkuin Hartikaista hyvä\nruoka, myönsi Piiparinen, joka taas oli muuttunut nöyräksi ja mukavaksi\nmieheksi.\n\n-- Ei siitä sitten muuta kuin lähdetään tarinoimaan vallesmannin\nkanssa, ilmoitti poliisi.\n\n-- Sopiihan se, vaikka vallesmanninkin luokse, myöntyi Heikki\nPiiparinen alttiisti.\n\nJa katsellen maassa vielä olevaa laukkuaan epäröi hän:\n\n-- Mutta kun tässä on kaksi herraa, niin kumpikos se kontin kantaa?\n\nPoliisi harkitsi asian:\n\n-- Kanna vain sinä, kun olet tottunut sitä ennenkin kantamaan.\n\n-- Joo, no siinä katsannossa... myönsi Piiparinen nostaen laukun\nselkäänsä.\n\nMutta mahdollisen karkausyrityksen varalta huomautti poliisi Kontkanen:\n\n-- Jos vielä yrität mehtikanan perässä juoksemaan, niin näit jo\nitsekin, että kyllä minä sinut kiinni saan.\n\n-- Tokko tuo enää näyttäytynee koko mehtikana, epäili Heikki Piiparinen.\n\n-- Niin, no, minä vain siltä varalta.\n\nPetronlahden Kiimalaiseen poikkeavan jalkapolun risteyksestä on\ntalotonta taivalta Korpivaaran kirkolle päin vielä kolmisen kilometriä.\n\nSitä väliä nyt poliisi ja pidätetty astua juippasivat. Melkein\nrinnakkain muutoin, mutta poliisi noin raon verran jäljempänä.\n\nOltiin ääneti muutama minuutti.\n\nSitten alkoi Heikki Piiparinen rakentaa kanssapuhetta:\n\n-- Kenenkähän se oli se halkopino siellä metsässä...? aprikoi hän kuin\nitsekseen.\n\nPoliisi ei vastannut, vai lieneekö oikein tarkoin tajunnutkaan toisen\nsanoja, omissa ajatuksissaan kun oli.\n\nSentähden vastasikin Piiparinen itse:\n\n-- Kyllä kai se oli sen Petronlahden Kiimalaisen halkopino, kun oli\nniin siististi tehtykin... niin oli latjattu halot tasaisesti ja\nsäntilleen kuin nuo tulitikut lootaansa.\n\nPoliisi ei vieläkään puhunut mitään.\n\nKäveltiin.\n\n-- Tuli tuon tupakankin nälkä, alkoi Piiparinen taas. -- En ole\npolttanutkaan kuin kaksi rossia koko päivässä... vaan ei taida olla\nlupa...?\n\nPoliisista se oli yhdentekevää:\n\n-- Kukas sinua on kieltänyt, murahti hän.\n\n-- Jos hänen pistäisi savuamaan sitten... vaikka eivät nuo itikat enää\nhätyytäkään, tuumi Piiparinen.\n\nPiiparinen pysähtyi, kaivoi laatikon taskustaan ja otti tupakan.\nPoliisi oli myös pysähtynyt ja katsoi kelloaan.\n\nPiiparinen sytytti tupakan ja yritti pistää tupakkalaatikon takaisin\ntaskuunsa, mutta pysähdytti sitten kätensä ja sanoi:\n\n-- Olisin tarjonnut poliisillekin, vaan mahtaneeko passata?\n\n-- Olisihan noita ollut itsellänikin... vaan voihan tuon ottaa, kun\ntarjotaan, sanoi poliisi ja otti tupakan Piiparisen laatikosta.\n\nJa sytytettyään sen ja imaistuaan pari savua kysyi hän:\n\n-- Sieltäkö sinä Kettusen puodista olet näitä ostanut?\n\n-- Kaupungista nämä kyllä ovat ostettuja... vaikka onhan niitä samoja\nKettusellakin.\n\nAlettiin taas astua remppaista, vaikka hitaammin. Oli kuin olisi\nmuutama riuku pudonnut molempia erottavasta veräjästä.\n\n-- Tuli näet kirkas päivä kumminkin, vaikka oli semmoinen usma aamulla,\nsanoi Piiparinen.\n\n-- Oli se aika sakea usma, myönsi poliisi. -- Varsinkin noilla\nalavammilla paikoilla.\n\nKäveltiin.\n\n-- Vari tulee, kun tuo päiväkin paistaa, sanoi Heikki Piiparinen\npyyhkäisten kämmenellä otsaansa.\n\n-- Niin se paahtaa kuin kesällä.\n\n-- Minulla se on semmoinen nahka, että kun pääsevät hikireijät\nkerran auki, niin sitten sitä lorottaa vettä kuin seulasta, selitti\nPiiparinen. -- Aivan on paitakin tarttunut selkään kiinni.\n\nJa sitten alkoi hän poliisia imarrellen muistella sitä äskeistä\nkilpajuoksua:\n\n-- Vaikka eihän tuo ole niin jären ihme, jos hiki tuli siinä juoksun\ntöminässä... kun en piisannut tälle poliisille, vaikka niin pistelin\nettä ikenet irvissä. En minä ollut luullutkaan tätä poliisia\nsemmoiseksi pekunaksi!\n\nPoliisia vähän kainostutti kehuminen:\n\n-- En minä enää ole niin hyvä kintuistani kuin poikasena. Silloin kun\nsitä jonkun kerran mennä viileteltiin, niin kyllä piti tukan olla\nsuorana.\n\nHeikki Piiparinen jatkoi poliisin kehumista taitavasti, ikäänkuin\nväkinäisesti, niinkuin olisi hänen ollut pakko vastoin tahtoaankin\nihailla Kontkasen vikkelyyttä.\n\n-- Ei se ole ihme, että on tuo valtio tämän Kontkasen poliisiksi\nasettanut, kun se saa kiinni kenenkä vain tahtoo.\n\nPoliisi tupakoi vaiteliaana, mutta äskeinen närkästys oli kokonaan\nhaihtunut. Häntä melkein jo harmitti, että hänen täytyi viran puolesta\nviedä Heikki Piiparinen nimismiehen kynsiin. Lopuksi ei hän voinutkaan\nolla sanomatta:\n\n-- Kehnoko se on sinutkin riivannut viinankauppiaaksi, vaikka sinulla\non ollut vakinainen virka siellä Maininki-laivassa?\n\nHeikillä oli jo selitys valmiiksi haudottuna.\n\n-- Eihän tähän olisi pitänyt kietoutua, mutta kun tuolla Pötkänlahden\nkestikievarissa oli semmoinen tuntematon mustapinta mies, joka\nnarrasi... sanoi, ettei hän uskalla itse tulla kaupittelemaan tänne\nKorpivaaran puolelle, kun täällä on semmoiset poliisitkin, että näkevät\nkorttelinverran harmaan kiven sisään ja tavoittavat kiinni kovimmankin\njuoksijan.\n\nTuomas Kontkasesta tuntui tämä selitys kyllä jossain määrin\nuskottavaltakin. Hän nimittäin sattumalta tiesi, että siellä\nPötkänlahden puolella oli kierrellyt semmoinen mustaverinen mies, joka\noli myyskennellyt viinoja ja jota epäiltiin pienistä varkauksistakin.\n\n-- Pakkokos sitä on antaa kaikenlaisten kulkijain narrata itseään\npahuuden tekoon, nuhteli poliisi Heikki Piiparista, joka myönnytteli:\n\n-- Eihän se pakko... mutta kun se on tuo liha heikko.\n\nJa osoittaakseen, ettei hän ollut läpeensä turmeltunut, jatkoi hän:\n\n-- Mutta se tuo tämä henki se kyllä olisi altis...\n\nSillävälin oli Heikki Piiparinen ahkerasti punonut mielessään\npelastusköyttä. Nyt oli aika ruveta tunnustelemaan, tokko se kestäisi.\n\n-- Siellä minä samalla reissulla, siellä Pötkänlahden kievarissa,\nsatuin kuulemaan vähän kummempia uutisia...\n\nPoliisi odotteli, että mitähän nuo olisivat, eikä siis vastannut.\n\nPiiparinen toivoi, että poliisi kysyisi, mitä hän oli kuullut, mutta\nkun ei poliisi sitä tehnyt, niin jatkoi hän tuokion kuluttua:\n\n-- Kuulinpa saakeli vie semmoisia asioita, että jos minä ne tässä\nlaulaisin, niin taitaisi tämä poliisi Kontkanenkin antaa minulle pienen\npalkinnon.\n\n-- Ohoh! sanoi poliisi puoleksi ivallisesti, puoleksi epäluuloisesti.\nJa yllyttääkseen toista paljastamaan salaisuutensa tuumi hän kuin\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Taidat sinä tietää kaksi asiaa, mutta minä tiedän kolmannenkin.\n\n-- Sattuupa olemaan tietämättä semmoinen asia, joka voisi tehdä vaikka\ntästä poliisi Kontkasesta iankaikkisen pohatan, jos vain saisi sen\naikanaan tietoonsa.\n\nPoliisi silmäili syrjäkariin Heikkiä. Saattoi olla, että Piiparinen\nvain tyhjää purpatti, mutta sen äänessä oli kuitenkin jotain, joka teki\npoliisin vähän epävarmaksi.\n\nHeikki Piiparinen näki, että poliisi jo oli kahdenvaiheilla. Päättäen\ntakoa raudan kuumana ollessa pysähtyi hän, katsoi poliisia suoraan\nsilmiin ja sanoi rutosti:\n\n-- Jos sinusta muutamassa viikossa tulee koko Korpivaaran... eikö\njuutas, koko läänin, koko tämän tavattoman Kuopion läänin rikkaimman\nmiehen vävypoika, niin onko se niin, että tämä viinajuttu jää silleen\nja minä saan markan joka sadasta, mikä sinulle tulee?\n\nPoliisi Kontkanen katsoa töllötti tyhmistyneen näköisenä Heikki\nPiipariseen. Heikin riemuitseva ääni ja voitonvarma katse hämmensi\nhänet.\n\nMutta hän epäili kuitenkin jotain ansaa. Jos se vielä narraa hänet ja\nsitten kertoo nimismiehelle ja muille, että Tuomas Kontkanen olisi\nantanut lahjoa itsensä. Saattaa se senkin tehdä, kostoksi.\n\nMitä enemmän poliisi sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se tuntui.\nTämä on kavala ja kiero mies, tämä, Piiparinen.\n\n-- Noh? kysyi Heikki Piiparinen.\n\n-- Jos sinä luulit olevasi viisain Piipariskan lapsista, niin vielä se\noli viisaampi, joka räkätiinuun hukkui, vastasi poliisi.\n\n-- Olkoon sitten, sanoi Heikki lisäten melkein uhkaavasti:\n\n-- Älä sitten syytä minua, muutamien päivien perästä, kun asia tulee\nmuidenkin tietoon... vaan silloin sinä jo saat pyyhkiä p--si.\n\nKäveltiin eteenpäin. Vaikeneminen oli melkein synkkä.\n\n-- Ei muuten, mutta vain lystinpäiten, sanoi poliisi tarjoten Heikki\nPiipariselle tupakan siellä Kakkulanmäen päällä heidän istuuduttuaan\nlepäämään tien vieressä olevalle leveälle, tasaiselle kivelle, jolla\npakanat kuuluivat ennen uhranneen. -- Olisihan tuo mukava kuulla, minkä\narvoinen se sinun uutisesi on.\n\n-- Onko se niin, että tämä viina-asia sikseen, ja markka sadasta, jos\nminä olen puhunut totta? tiukkasi Piiparinen.\n\n-- Jospa sinä petät? epäili poliisi.\n\n-- Pirunkos hyöty minulla siitä olisi? kysyi toinen.\n\nPiiparinen ei tosiaankaan näyttänyt huomanneen asian sitä puolta. Eikä\npoliisi pitänyt tarpeellisena sitä selvittää.\n\n-- Muuten vain... jotta saisit sotkea jälkesi.\n\n-- Onhan sinulla minun laukkuni täysineen panttina. -- Saat pitää sen,\njollet muuten usko... ennätäthän sinä minua sillä sitten jälkeenkinpäin.\n\nJauhettiin sopimusta. Vielä se oli poliisi Kontkasen puolelta leikkiä\nolevinaan, mutta lopuksi hän sanoi:\n\n-- No anna paukahtaa sitten, niin nähdään...\n\nHeikki Piiparisella ei nyt ollut erityistä kiirettä. Hiljalleen vain\ntupakoi ja huomautti:\n\n-- On sitä tälläkin kivellä tainnut istua ukkoa jos akkaakin jalkojaan\nlepuuttamassa... maailman alusta lukien. Ei näet ole päässyt koko kiven\npinta yhtään sammalta kasvamaan.\n\nPoliisi Kontkanen synkistyi. Jokohan tuo Piiparisen piru sittenkin piti\nhäntä narrinaan?\n\n-- Tuota... vieläkö sinulla on ollut mitä välitystä sen Piiroisen\nAnnastiinan suhteen? kysyi Piiparinen.\n\n-- Mitäs se tähän kuuluu?\n\n-- No kuuluupahan vain.\n\nPoliisi sanoi:\n\n-- Ei ole... jos lie ollut ennenkään.\n\nHeikki Piiparinen tupakoi.\n\nSitten hän sanoi harvakseen:\n\n-- Kun olisi ollut, niin ei sinun nyt tarvitsisi pitkään enää poliisina\nolla...\n\n\n\n\nIV\n\n\nPoliisi Kontkanen oli kuullut sen Heikki Piiparisen suuren uutisen,\nja suurihan se olikin. Oli hän sen lopuksi uskonutkin, kun toinen oli\nvannonut ja vakuuttanut ja kertonut asian perusteellisesti.\n\n-- Nyt kun osaat viisaasti ahvierata ja ornierata ja kiehität asian\numpeen, ennenkuin sana leviää Tutjunpohjaan, niin jopa on kehno, ettet\nsinä tässä...\n\n-- Vaan jospa ne sen jo tietävät? tuskaili poliisi. Ja itsekseen hän\njuonitteli:\n\n-- Senkö hitto minut sotki siihen Mustankankaan Ratilaisen tyttöön...\neto känttyrään!\n\n-- Mistä ne sen tietävät... kun se oli \"Savo-Karjalassa\" se kirjoitus,\nja kun ei koko Tutjunpohjaan tule kuin muutama Turun Lehti ja Vipunen.\nMutta saavathan ne sen kuulla kaupungissa ja kukaties kirkonkylälläkin\nkäydessään, kun vielä joku päivä tulee. Ja eikös ne lähetä\nvallesmannillekin kirjettä sieltä lääninkansselista? Mutta nyt ei sitä\nvielä täällä saloperukoilla tiedä muut kuin sinä ja minä.\n\n-- Missähän se on Annastiina... olisiko kotonaan, vai jos lienee\nlähtenyt takaisin Hukansalolle sitä pässiä kiinniottamaan, oppaili\npoliisi.\n\n-- Olisit nyt ottanut sen pässin yksintein kiinni, kun kerran\nolit siellä Jyrki Mutasessa asti Hukansalolla, niin siinä olisi\nsinulla ollut semmoiset viemiset Annastiinalle, että olisit päässyt\nlanganpäästä kiinni, sanoi Heikki Piiparinen.\n\n-- Voipihan sen ottaa vieläkin kiinni, arveli poliisi.\n\n-- Voipihan sen... ja kiinni se on otettava, vahvisti Heikki Piiparinen.\n\nJa katsoen asian lopullisesti päätetyksi ilmoitti hän toisenkin\nuutisensa:\n\n-- Se on nyt siellä Roivaan mökillä hierotuttamassa itseään sillä\nPiipariskalla... tällä nimittäin minun äidilläni, se Annastiina. Niin\noli kovasti ruvennut selkää repimään ja vasenta jalkaa kolottamaan\nsiellä salolla juostessa, että ei enää kunnolla kävelemään päässyt.\nEikö liene mitä reumatistia... sanoi olleen jalkojensa märkinä koko\najan.\n\n-- No jopa sattui hyvästi, iloitsi poliisi. -- Ihan se vetää kuin\nmeidän puolta!\n\n-- Vetää se... lähdetään nyt sukkelaan sinne Roivaan mökille.\n\nKiireesti läksivät miehet salopolkuja oikasemaan Roivaan mökille.\n\n-- Osaatkohan sinä nyt oikein hyvästi järjestellä...? kysyi Heikki\nPiiparinen.\n\n-- Kyllä minä osaan... ja kun sanon oikein, niinkuin se on, niin kyllä\nse Annastiina on minulle aina ollut suosiollinen... olisin minä sen jo\nennenkin saanut.\n\nJa tahtoen kohentaa arvoaan Heikki Piiparisen silmissä sanoi poliisi:\n\n-- Ja Annastiinan minä olisin lopuksi muutenkin ottanut... se oli niin\nsottailtu.\n\n-- Hyh... vai olisit sinä ottanut Annastiinan muutenkin... no sittenhän\nse sopii niinkuin suutarin näppi sinne...\n\nPoliisi Kontkanen vilkaisi Heikkiin, että puhuukohan se taas pilkalla.\nMutta Heikki joudutti askeleitaan ja käveli edellä, niin ettei siitä\nsaanut oikein selvää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuutari Roivaan mökki on ummelleen neljä vanhaa virstaa Hukansalolle\npäin sen tien varressa, joka Hukansalolta vie kaupunkiin päin yhtyen\nvaltamaantiehen. Ei siellä olekaan muita kuin se Roivaan mökki.\nJos olisi kulkenut ajotietä pitkin, niin olisi pitänyt kiertää\nMustankankaan Ratilaisen kautta, mutta miehet oikaisivat metsäpolkuja,\nniin että matka lyheni puolella.\n\nKun Heikki Piiparinen tuli takaisin Roivaan mökille, josta aamulla oli\nlähtenyt, hieroi Piipariska taas Annastiinaa, joka ähkyen ja välistä\nvalitellen makasi Roivaan sängyssä.\n\n-- Joko sinä ennätit käydä Hukansalon Mutasessa asti? ihmetteli\nPiipariska.\n\n-- Johan minä, sanoi Heikki. -- Pistelin noita oikoteitä, niin pääsin\npikemmin.\n\n-- Joko ne... ohhoh kun viileksii pahasti... joko ne olivat saaneet sen\npässin kiinni, ne Mutasen pojat? tiedusteli Annastiina.\n\n-- Eivät kuulu perustavan Piiroisen pässeistä enempää kuin\nlampaistakaan, murahti Heikki Piiparinen.\n\nJa ikäänkuin synkistyen Mutasen poikien kelvottomuutta hän jatkoi:\n\n-- Ei ne siellä kuin istuivat hännällään tuvan penkillä ja irvottivat,\nniin että tupakkasylki leualle valui... siinä on sitten jonninjoutavia\nmiehiä, ne Mutasen veljekset. Ei ne kuin nauraa irvottivat sillekin,\nkun minä kerroin tämän Annastiinan niin kipeytyneen siellä salolla\ntelkutessaan, ettei kotiinsa asti päässyt.\n\nPiipariska paineli jotakin kohtaa kipeästä jalasta peukaloillaan.\n\n-- Voi voi voi, valitteli Annastiina. -- Älkää hyvä Piipariska...\n\n-- Koskeeko siihen vielä? kysyi hieroja.\n\n-- Koskee siihen... se on niin hellänä jotta oikein.\n\n-- Siinä on näet se taudin solmu, selitti Piipariska. -- Antaahan kun\nminä hellävaroen nyplöttelen tuosta ympäriltä.\n\nHeikki Piiparinen pani tupakaksi.\n\nAnnastiina huokaili sängyssä Piipariskan kynsissä.\n\nVihdoin hän valittavalla äänellä sanoi:\n\n-- En olisi uskonut noita Mutasen poikia niin... ottivat ne viime\nvuonnakin kiinni saman pässin, itse tarjoutuivat avuksi, eivätkä\nhuolineet rahastakaan, vaikka minä olisin heidän vaivansa maksanut.\n\nHeikki Piiparinen tupakoi äänettömänä.\n\n-- Olisi edes lähtenyt se Iivo... kun ollaan rippikoulutovereitakin...\neihän se ennen ollut niin piittaamaton.\n\n-- Iivoko? rykäisi Heikki Piiparinen, joka taas sai langan päästä\nkiinni. -- Vai Iivo... toisti hän kuin säälien Annastiinan sokeutta.\n\nJa avatakseen toisen silmät jatkoi hän ääntään koroittaen,\nharvakseltaan:\n\n-- Se on niin, niinkuin nyt esimerkiksi tämä Iivo, esimerkiksi nyt\ntämä Iivo Mutanen, niin eihän siinä ole muuta mieheksi sanottavaa kuin\nsuuret luut, eikä ne paljon maksa -- luut, meinaan. Neljin pennin\nkilolta kuuluvat maksavan kaupungissa Vainikaisen makasiinimiehet...\nluista. Niin ettei siinä vielä paljon Iivonkaan kokoisesta maksettaisi.\nNousisiko markkaan koko mies?\n\nPiipariska höristeli korviaan. Hänestä alkoi tuntua, että tässä oli\njotain takana, mutta ei päässyt vielä selville, mitä.\n\nHänen poikansa sillä välin jatkoi, nyt jo kuin saarnaten:\n\n-- Luita, luita on Iivossa... ja siinä nahka päällä, jota kylvettää,\nmilloin elävät enemmän kiusaavat. Ei siitä maksa puhuakaan. Kun minä\nkuulin; että Iivolla ja tällä Annastiinalla silloin yhteen aikaan oli\nvähän niinkuin... niinkuin sympaattisia asioita, niin minä jo arvelin,\nettä kun varjelisi vakainen luoja Annastiinan siitä talosta.\n\n-- Mitäs se nyt tämä Heikki... häpeili Annastiina. -- Eihän meillä\nIivon kanssa mitä...\n\nMutta Heikki ei ollut kuulevinaan. Hän paasasi ankarasti:\n\n-- Jo pääsi itku tältä äitimuoriltakin, kun kuuli mieron hölynä, että\nsinä katsahdat Iivon puoleen... itku pääsi Piipariskalta, vaikka ei ole\nitkenyt minun muistini aikana, ja sen sanoi minullekin, että soisi hän\nennen Annastiinan kuolevan kuin semmoiseen onnettomuuteen joutuvan...\n\nPiipariska tiesi ja muisti varmasti, ettei hän ollut milloinkaan\nsemmoisen asian tähden itkenyt eikä sinnepäin puhunutkaan -- olisi\npäinvastoin ollut hyvinkin innostunut toimittamaan Iivo Mutasta ja\nAnnastiina Piiroista toisilleen, jos olisi hänen apuaan puolelta taikka\ntoiselta pyydetty -- mutta kun hän nyt alkoi hämärästi aavistaa, että\nHeikki-pojan paasauksella oli jokin tietty ja tarkka päämaalinsa,\njota hänen ei ollut vielä sallittu nähdä, niin alkoi hän melkein\nkiihtyneesti selittää:\n\n-- Niin minä itkin... niin itketti että silmiä kirveli. Kun tämä\nAnnastiina on aina tuntunut minusta kuin omalta lapselta -- voi hyvä\nisä tokiinsa kun minä olen sinua pienenä monta kertaa sylissäni pitänyt\n-- niin oikein rintaan pisti, kun ajattelin...\n\nHeikki ei kuitenkaan antanut hänen jatkaa, koska pelkäsi, että\näitimuori asioista tietämättömänä voisi puhua sitä kuin ei pitäisikään.\nSentähden hän ylensi äänensä ja keskeytti:\n\n-- Ei sitä ole siihen taloon miniäksi menemistä. Huoneetkin ovat ihan\nseisontasonnalla. Ja köyhyys siitä lopuksi tulee, kun eivät aikuiset\nmiehet muuta tee kuin syövät ja makaavat...\n\nJa juovat viinaa, ajatteli hän vielä sanoa, mutta jätti sen kuitenkin\nsanomatta. Sensijaan hän jatkoi:\n\n-- Ne ovat nyt taas rahoissaan, kun saivat virmalta neljättätuhatta\nsiitä metsäpalstastaan, mutta annahan, kun Iivo ja Otukka muutamia\nkaupunkireissuja tekevät ja elävät yhtä rentonaan kuin viime\nkerrallakin, niin katsotaanhan, miten pitkälle nekään rahat riittävät.\n\n-- Kaksi lasia kuuluvat särkeneen seurahuoneenkin lasiovesta, ja\nseitsemättäkymmentä olivat saaneet maksaa, tiesi Piipariska.\n\n-- Niin, ja vielä kaksikymmentä markkaa sille ovenvartijalle, jottei se\npoliisia hakisi, lisäsi Heikki. -- Tiesinhän minä sen, kun olin silloin\nlaivamiehenä, ja satuttiin olemaan kaupungin rannassa.\n\nTuli pieni keskeytys sen johdosta, että Annastiinan oli käännyttävä\nvatsalleen, missä puuhassa Piipariska häntä avusti. Mutasen pojat\nalkoivatkin jo olla valmiiksi haukutut.\n\n-- Ei, ei se huoli Annastiina Iivo Mutasesta, vakuutti Piipariska\nsellaisella äänellä, jolla pieniä lapsia hyvitellään. -- Vai huolitko,\nAnnastiina?\n\n-- Enkä huoli! kuului tyynyn sisältä, jolla Annastiinan pää oli.\n\nHeikki Piiparinen lepäsi tyytyväisenä. Asia oli sitämyöten selvä. Nyt\nei ollut jäljellä kuin se Piippuvaaran Aapeli Kasurinen -- kaiken\nvaralta pitää haukkua sekin pois tieltä, mutta se oli helppo tehtävä,\nsemminkin kun melkein varmalta näytti, että se aikoi sitä Mönkkösen\nrikasta leskeä.\n\n-- Mitenkäs se jaksaa se Simo Piiroinen itse? kysyi Heikki Piiparinen\nAnnastiinalta.\n\n-- Jaksaahan se... isä. Terveenä on ollut, vastasi Annastiina,\nkäännettyään päätään sen verran sivulle, että voi puhua selvästi.\n\n-- Se on semmoinen terveverinen mies, selitti Heikki Piiparinen. --\nEikös se ole jo yli kuudenkymmenen?\n\n-- Onhan se.\n\n-- Sitähän minäkin muistelin, että yli kuudenkymmenen sen jo pitäisi\nolla, kun se on vähän vanhempi sitä Petronlahden ukko Kiimalaista, joka\ntoissa talvena täytti kuusikymmentä.\n\nJa siirtyen asiaan kysyi Heikki Piiparinen:\n\n-- Joko se on ruvennut velkomaan se Kasurisen Aapeli sitä saatavaansa?\n\nAnnastiinan ei olisi tehnyt mieli puhua tästä ikävästä asiasta, mutta\nkun ei voinut näin suoraan kysymykseen vastaamattakaan olla, niin sanoi\nhän:\n\n-- Kuuluuhan se ruvenneen.\n\nÄidilleen, Piipariskalle, muka selitellen haasteli Heikki:\n\n-- Se aikoo ottaa akakseen sen Mönkkösen lesken, kuuluu, ja nyt se\nkiristää pois joka rahapennin, mikä sillä on saamisia. Jumalinen on\nhänkin olevinaan, mutta...\n\nHeikki Piiparisella olisi ollut Aapeli Kasurisesta paljonkin\nsanottavaa, mutta samassa aukeni ovi, ja poliisi Kontkanen astui\nmökkiin, kumartaen päätään, ettei löisi otsaansa kamanaan.\n\n-- Päiviä, sanoi poliisi.\n\nPiipariska oli niin hätäytynyt, että häneltä kädet hervahtivat. Mistä\nse tuo poliisi putosi... ne ovat ne Heikin pullotkin ihan näköisällä\nsiellä porstuakonttorin lattialla, ja mihin lienee sen laukkunsakin\nheittänyt? Vaikka olisi aivan tuossa ovenpielessä.\n\nMutta vilkaistessaan poikansa kasvoihin ja nähtyään, ettei Heikki ollut\nmilläänkään, tuli Piipariska levollisemmaksi. Kyllä se tuo Heikki\ntietää...\n\n-- Täällähän se on tämä Heikki Piiparinenkin, sanoi poliisi, pisti\nkättä Heikille ja istahti hänen viereensä.\n\n-- Täällähän minä, murahti Heikki.\n\n-- Kuka se on? suhahti Annastiina.\n\n-- Poliisi Kontkanen, supatti Piipariska hänen korvaansa. Uunin nurkka\ntuli näet eteen, niin ettei Annastiina voinut vierasta nähdä.\n\n-- Pitäisi nostaa peitettä ylemmäksi, kuiskasi Annastiina häpeillen\nalastomuuttaan. Heikki Piiparisesta ei hän ollut niin välittänyt, kun\nse Heikki oli heillä renkinäkin ollut.\n\n-- Onko se matka minnekä? kysyi Heikki Piiparinen.\n\n-- Eipähän etemmäksi kuin tuonne Hukansalon perukoille, selitti poliisi\nennakolta sovitun suunnitelman mukaan. -- Pitäisi käydä ottamassa\nselvää, vieläkö se Lassi Kettunen on siellä Rumpsussa, kun se kuuluu\nsiellä keitelleen.\n\n-- Vai Lassi Kettusta...\n\n-- Lassi.\n\nVaiettiin. Ei jaksanut Piipariskakaan mitään sanoa.\n\n-- Ei taida ollakaan suutari Roivas kotosalla? kysyi poliisi.\n\n-- Eihän se... se meni sen Piiroisen piian apuna viemään lampaita, kun\ntuli tämä Annastiina kipeäksi, selitti Heikki.\n\n-- Missäs se on, se Annastiina? kysyi poliisi ja ryästeli vähän.\n\n-- Ka tuollahan se äitivanha hieroo sitä Roivaan sängyssä.\n\n-- Ähää, vai sattui se Annastiinakin tänne! ihmetteli poliisi Kontkanen.\n\nJa koroittaen ääntään sanoi hän:\n\n-- Päivää, Annastiina!\n\n-- Päivää, vastasi Annastiina häveliäästi, nykäisten peitettä ylemmäksi.\n\nMutta kun hän jalan raapaisusta kuuli, että Tuomas Kontkanen aikoi\ntulla häntä kädestä tervehtimään, huudahti hän hätäisesti:\n\n-- Ei saa tulla, minua hierotaan.\n\nHeikki Piiparinen rauhoitti:\n\n-- Ei se tulekaan... uskoohan tämä poliisi Kontkanen, kun kuulee\nAnnastiinan äänenkin.\n\nPoliisikin vakuutti:\n\n-- Uskonhan minä... toki minä Annastiinan äänen tunnen.\n\nHeikki Piiparinen ilmoitti:\n\n-- Tuntee toki tämä poliisi Annastiinan äänen uunin takaakin...\n\nAuttaakseen asiaa vähän eteenpäin jatkoi hän:\n\n-- Mutta jos olisi ollut Iivo Mutanen, niin ei se olisi tuntenut\näänestä Annastiinaa... puhumattakaan vaikka tuosta Aapeli\nKasurisesta... se on vähän huonokuuloinenkin vasemmalta korvaltaan,\nkoko köntys.\n\nPoliisista oli tämä vähän liiaksi kiirehtimistä. Palauttaakseen asian\nsäännölliselle ladulleen kysyi hän:\n\n-- Mikäs sille Annastiinalle tuli, kun piti kesken matkan ruveta\nhierotuttamaan?\n\nPiipariskasta oli mieleen, että puhe oli kääntynyt Lassi Kettusen\nviinankeitosta ja muista arkaluontoisista asioista Annastiinaan. Hän\nalkoi kerkeästi selittää:\n\n-- Minkä lienee tähän leinin ampunut siellä salolla, kun sai kintut\nmärkinä juoksennella päiväkaudet... lampaita ajelemassa. Mutta kyllä\ntästä taas terve tulee, kun minä oikein hieron ja koplottelen ja sitten\nannan hyvät löylyt hauteiden kanssa tuolla ukko Roivaan saunakuopassa.\n\n-- Tuleehan siitä terve Annastiina, myönsi poliisikin.\n\nJa päästäkseen takaisin ladulle kysyi hän:\n\n-- Hyvinkö ne antautuivat, ne lampaat?\n\nAnnastiina kuuli kysymyksen olevan hänelle osoitetun:\n\n-- Antautuivathan ne lampaat... mutta se iso pässi jäi taas saamatta\nkiinni, kun ei jaksettu piian kanssa juosta sitä uuvuksiin.\n\n-- Ähäh... vai jäi se iso pässi taas kiinnisaamatta, kummasteli\npoliisi. -- Sekö, joka viime syksynäkin?\n\n-- Se sama.\n\n-- Vai taas se rietas... se pyrkii tuo vanha pässi metsistymään, kun\nsaa olla koko kesän valtoinaan salolla, selitti Tuomas Kontkanen.\nSitten hän jatkoi:\n\n-- Olisit pyytänyt Mutasesta miehiä avuksi.\n\n-- Vai jo ne läksivät miehet Mutasesta! rähähti Piipariska. -- Kun\neivät näet sorkkaansa liikauttaneet, vaikka olisi Annastiina polvillaan\nrukoillut.\n\nSeurasi pieni vaikeneminen ratkaisun edellä.\n\nSitten poliisi:\n\n-- No jopa ovat miehiä...\n\nJa Heikki Piiparinen:\n\n-- Niinhän ne ovat Mutasessa... mutta olisipa sattunut vaikka tämä\npoliisi Kontkanen silloin sinne salolle, niin jo olisi pitänyt pässin\nantautua.\n\nVahvistukseksi hän lisäsi:\n\n-- Kuuluu olevan hyvä juoksemaan, tämä Kontkanen. Eikö liene ottanut\njuoksemalla kiinni joskus noita viinankauppiaitakin?\n\nPoliisi ja Heikki Piiparinen iskivät tälle puheelle silmää hyvässä\nyhteisymmärryksessä ja vetivät suutaan salaiseen nauruun.\n\nPiipariska oli lopullisesti huomannut, ettei tässä ollut mitään vaaraa.\nHän sanoi:\n\n-- Kun uskaltaisi keittää höyräyttää kahvit noista ukko Roivaan\nkahvijauhoista, koska sattui poliisikin vieraaksi... antaahan se sitten\nAnnastiina Roivaalle kahvipapuja sijaan.\n\n-- Annan minä... keitetään vain kahvit, lupasi Annastiina.\n\n-- Antaahan se Annastiina papuja... ja ottaahan se tämä poliisi pässin\nkiinni, kun kerran on sinne salolle menossa, sanoi Heikki Piiparinen.\n\n-- Otan minä sen, jos vaan saan toisen miehen kiertämään sitä pässiä,\nlupasi Tuomas Kontkanen.\n\n-- Siinä sen nyt kuulet, Annastiina! riemuitsi Heikki Piiparinen. --\nTämä poliisi lupaa ottaa sen pässin kiinni.\n\n-- Hyväinen aika... eihän sitä nyt tarvitse... kyllähän isä lähettää\nmiehet... sanoi Annastiina.\n\nMutta Heikki Piiparinen julisti:\n\n-- Anna sinä Annastiina tämän poliisi Tuomas Kontkasen ottaa se pässi\nkiinni, niin se on sitten kerrankin kiinni.\n\n-- Kun saisi jostain vielä toisen miehen, niin saisi pikemmin ajetuksi\npässin umpikujaan, aprikoi Kontkanen.\n\nJohon Heikki Piiparinen rennosti laukaisi:\n\n-- Ka onhan tässä tämä minä... kyllä minä joudan.\n\n-- No sitten on asia sitä myöten selvä, päätti poliisi.\n\nJa Heikki Piiparinen löi kämmenellä lapikkaansa varteen, läiskäytti, ja\nhuudahti:\n\n-- No sattui tulemaan toki oikea mies oikeaan aikaan, minkä tälle\nAnnastiinallekin pässin kiinniottaja!\n\nPiipariska jo hommasi lieden ääressä ukko Roivaan mustakylkisen\nkahvipannun kanssa. Kuullessaan Heikin viime sanat vilkaisi hän\nsalavihkaa poikaansa kuin ohjeita pyytäen, ja Heikki vastasi hänelle\nsalaisella, melkein vihaisella päännyökkäyksellä, joka tuntui sanovan:\n\n-- No etkö sinä vieläkään älyä!\n\nAlkoihan se Piipariska vähitellen älytä, vaikka vielä hämärästi, kun\nasia oli hänelle niin outoa ja yhtäkkistä.\n\nNiin että kun Heikki Piiparinen ylisti poliisia Annastiinalle:\n\n-- Siinä sen näet, Annastiina, että on se tämä Tuomas Kontkanen toista\nkuin joku Mutasen poika...\n\nNiin oli Piipariska jo valmis astumaan harppauksen pitemmälle:\n\n-- Saisi tästä poliisi Kontkasesta kunnollisen pässinkiinniottajan, jos\ntämä kehen suostuisi.\n\n-- Jaa, mutta ei se olekaan kenenkä tahansa otettavissa, tokaisi Heikki\nPiiparinen. -- On sitä koettanut tuo Mustankankaan Ratilainenkin\nkiehittää sille tyttärelleen, mutta eipäs ole ollut tietääkseenkään\nTuomas Kontkanen.\n\nAnnastiina alkoi aavistaa jotain, vaikka ei vielä kaikkea\nymmärtänytkään. Hän punastui ja kuunteli jännittyneenä.\n\n-- Sianpakana telläytyy veräjästä sisään! huusi Heikki Piiparinen ja\ntörmäsi ulos. Hänen kantapäillään pyörähti Piipariskakin porstuaan.\n\nPoliisi Tuomas Kontkanen astui ukko Roivaan vuoteen ääreen ja sanoi\nAnnastiinalle:\n\n-- Eihän me ole vielä kättäkään annettu.\n\nAnnastiinan paljas käsivarsi pistäytyi kainostellen esiin peiton alta,\njonka hän oli kohottanut leukaansa asti. Poliisi pisti kättä ja kysyi:\n\n-- Vieläkö sinua kolottaa?\n\n-- Kolottaahan se vähän... vastasi Annastiina miltei kuiskaamalla.\n\n-- Voipas tokiinsa, päivitteli poliisi osaaottavasti ja silitteli\nhellästi Annastiinan tukkaa. Annastiinalle ihan vedet silmiin\nherahtivat. Eihän se ollut ennen ollut näin, tämä Tuomas...\n\n-- Kyllä minä otan pässin kiinni, vakuutti Tuomas Kontkanen.\n\nHän kerrassaan julmistui ja uhkasi:\n\n-- Vaikka juoskoon petolainen Mikkelin lääniin, niin aina minä olen\nhännässä!\n\n-- Kiitos! kuiskasi Annastiina. -- Mutta sinulle tuli siitä nyt paljon\nvaivaa...\n\n-- Vaivaako... mitäs niistä. Juoksisin minä sinun lampaasikin kiinni,\nvaikka olisi koko katras karannut hiiteen!\n\nTämähän jo oli melkein kuin suora rakkaudentunnustus. Annastiina tunsi\nolevansa syvästi järkkynyt eikä osannut sanoa mitään.\n\nSamassa tuli Piipariska sisään ja kerkesi parahiksi nostaa pannun\ntulelta, kun se rupesi kuohumaan.\n\nPiipariska tiesi nyt niin paljon kuin hänen tarvitsikin tietää.\nPerinnöstä ei sentään Heikki Piiparinen äidilleenkään vielä mitään\nilmoittanut.\n\n-- Pysy siellä vain sängyssä, sanoi Piipariska, kun Annastiina pyysi\nhamettaan ja röijyään. -- Kyllä minä tuon sinulle sänkyyn.\n\n-- Onhan tässä passareita, vaikka olisi rinsessa, sanoi Heikki\nPiiparinen, joka myöskin oli tullut jo sisään.\n\nJa Annastiinalle silmää iskien lisäsi hän:\n\n-- Jos olisi kenellä semmoinen ukko kuin vaikkapa tämä Tuomas\nKontkanen, niin se joka aamu kantaisi akalleen kahvit sänkyyn.\n\nAnnastiina ei ollut ymmärtävinään, mutta nauraa hekahti kuitenkin\nonnellisena.\n\n-- Niitä onkin vähemmäkseen niin sopuluontoisia miehiä kuin tämä\nKontkanen, jatkoi Heikki Piiparinen kehumistaan, ja Piipariska huokasi\nmelkein haikeasti:\n\n-- Harvassa... harvassa niitä on, niin hyviä miehiä. Pässinkin ottaa\nkiinni...\n\n-- Ottaa! jyrähdytti Heikki Piiparinen jyrkästi.\n\n-- Otettavahan se on, pässi, ettei jää talveksi metsään, sanoi poliisi\nKontkanen vaatimattomasti.\n\nYleisen tyytyväisyyden vallitessa juotiin Piipariskan keittämät väkevät\nkahvit.\n\nKun miehet olivat työntyneet taipaleelle, sanoi Piipariska:\n\n-- No nyt sinä saat iloita, Annastiina, kun Tuomas Kontkanen läksi\nmeidän Heikin kanssa ottamaan pässiä kiinni!\n\n\n\n\nV\n\n\nPiippuvaaran Aapeli Kasurisella oli ollut se Hirvolanniemen Pekka\nTurunen puhemiehenä, kun he olivat käyneet kosimassa sitä Mönkkösen\nleskeä. Ja hyvinhän se asia luonnisti, reten!\n\nMikäs siinä!\n\nEi tarvinnut Aapeli Kasurisen paljon suutaankaan avata, kun Pekka\nTurunen oikein lasketteli, päästi sekaisin totta ja leikkiä, niin että\nmorsianta vuoroin itketti ja vuoroin nauratti. Niin lasketteli, päästi\nsekaisin totta ja leikkiä, taisipa päästää sekaisin totta ja vähän\nvalhettakin. Ei kuitenkaan kovin paljon sitä viimemainittua, noin vain\npuheen koristukseksi, niinkuin sitä pääsee, lörähtelee, kaikenlaisiin\nmuihinkin, vähemmänkin tärkeisiin puheisiin aina ja kaikkialla avarassa\nmaakunnassa.\n\nHyvin luonnisti. Läksi ihan lemmessä se Mönkkösen leski.\n\nNyt he, sulhasmies ja puhemies, ajaa köröttelivät kohti kaupunkia\nkihlojen ostoon. Eihän sitä nyt olisi siinä sulhasta ja puhemiestä\nyhdessä tarvittu, virallisesti. Olisi se osannut Aapeli Kasurinen ostaa\nkihlat omin päinkin, mutta pyysihän kumminkin Pekka Turusta seurakseen.\nOli huvempi ajaa pitkä matka, ja turvallisempikin, jos sattuisi\ntakaisintulo pimeäksi ajaksi. Niissä Honkalammin pahamaineisissa\nmäkilöissä on ainakin ennen matkustavaisia ryövätty.\n\nOli maisteltukin matkalla, ei kuitenkaan paljoa... vain sen verran,\nettä puhe luisti.\n\n-- Kultakello ja hopiaperät! hihkaisi joskus Aapeli Kasurinen.\n\n-- Ja silkkihuivi, lisäsi Pekka Turunen.\n\n-- Eikö siinä ole arvolliset lahjat vaikka Mönkkösen leskelle? tiukkasi\nsulhanen.\n\n-- No jo toki. Ei ole ollutkaan ennen Mönkkösen leskellä kultakelloa,\nmiellytteli puhemies.\n\n-- Eikä hopiaperiä... sitä minäkin! Mutta nyt se saa ne. Perhanan\nhyvästi sinä ne asiat maalasit, kuule Pekka Turunen!\n\n-- No, mitäs siitä... naurahteli puhemies mielissään.\n\n-- Pappihan sinusta kehnosta olisi pitänyt tulla! Poiketaanko me tuohon\nPötkänlahden kievariin?\n\n-- Minusta nähden.\n\n-- Ja eikä poiketakaan. Kiire se on naimahommissa. Kyllä tämä ruuna\njaksaa vetää loppuun asti, päätti Kasurinen.\n\nAapeli Kasurinen huimasi ruunaa ohjasperillä ja huilautti pitkäveteisen:\n\n-- Hevo-neee...eee!\n\nRuuna olisi totuttuun tapaan poikennut väkisinkin kievariin, mutta\nAapeli Kasurinen pakotti sen takaisin maantielle ja antoi piiskasta.\n\n-- Sinäkö tässä vai minä, senkin koni! Alatko ravata, taikka...!\n\nValjakan mäki on viimeinen suurempi mäki ennen kaupunkia. Ruunan\njunnatessa kuormaansa ylös mäkeä, huudahti Aapeli Kasurinen taas:\n\n-- No kohta saa sitten Mönkkösen leski semmoiset kihlat, että jo pitää\nkoko huoneen välkkyä, kultakellon ja hopiaperät... hei, ruuna, vieläkö\nsinä olet aisoissa!\n\n-- Onnea vain ja lykkyä! kuului ivallinen ääni takaapäin.\n\n-- Kuka se huusi? kysyi Kasurinen.\n\nSulhanen ja puhemies kääntyivät katsomaan taakseen. Pekka Turunen sanoi:\n\n-- Se on Hukansalon Iivo Mutanen, ukko Jyrki Mutasen poika. Millä\npahuuksen ajalla se on tuonne taakse ilmestynyt?\n\nIivo Mutanen se kyllä olikin. Oli lähtenyt asioilleen kaupunkiin ja\najella nytkytellyt jo parisen kilometriä aivan heidän perässään,\nkuullen melkein kaiken mitä he kovaäänisesti olivat puhelleet.\n\nNyt se siellä kökötteli irvistellen kärryissään hattureuhka silmillä.\nJa kun näki, että hänet oli huomattu, huusi taas:\n\n-- No minnekäs sinä sen Piiroisen Annastiinan hylkäsit? Vai eikö se\nhuolinutkaan sinusta?\n\n-- Sano syötävälle, että jätit sen hänelle itselleen, neuvoi aulis\npuhemies.\n\n-- Minä jätin sen sinulle, Annastiinan... eivät ne ole muille kuin\nMutasille ennenkään toisten tähteet kelvanneet! huusi Aapeli Kasurinen\nkiukusta punoittaen.\n\nSe oli letkaus Iivon omasta äidistä, Kaisa Romppas-vainajasta, jolla\noli ollut yksinäinen lapsi, ennenkuin se meni Jyrki Mutaselle, vaikka\nse lapsi oli kyllä kuollut jo ennen äidin naimisiinmenoa.\n\nKun Mutasen poikiin eivät kuitenkaan vähät pysty, niin vastasi Iivo\nMutanen vain yhä irvoitellen:\n\n-- Kiitos vain, kelpaahan ne köyhälle rikkaan tähteetkin... jollet vain\nsilmiä ole vienyt!\n\nSe oli siitä Mönkkösen leskestä! Eihän se nyt tosin aivan silmäpuoli\nole, mutta kieltämättä on hänen toinen silmänsä aika himmeä.\n\n-- P--leen rutjake! kirosi jo Aapeli Kasurinen, vaikka häntä\npidettiinkin jonkinverran jumalisuuteen taipuvana.\n\nSitten hän kiljaisi:\n\n-- Saat kuin saatkin Annastiinan, ei siitä näy enää huolivan\nmuutkaan... mutta varaa kanssa appiukollesi ylihuomiseksi\nkahdeksansataa markkaa... jos meinaat saada Piiroisen talorötiskössä\nkotivävynä asua.\n\nHevonen oli nyt päässyt mäen päälle. Vihastunut Kasurinen sivalteli\npiiskalla ruunaansa ja ajoi täyttä lentoa kaupunkiin asti jättäen\nirvistelevän Iivo Mutasen huononpäiväisine hevosineen kauas\njäljellepäin.\n\n-- Muistaa se vielä nuo puheensa, Iivo Mutanen! uhkasi Aapeli Kasurinen\näkeissään ajaessaan tulliportista sisään.\n\nIivo Mutanen toimitteli kaupungissa asioitaan ja yritti\nSeurahuoneellakin pistäytyä, mutta ovenvartija tunsi hänet siitä\nentisestä asiasta, jolloin Iivo oli humalapäissään rähjännyt ja\nsärkenyt kaksi ruutua Seurahuoneen ovesta, niin ettei Iivo päässytkään\nsinne \"Roistolan\" puolelle 75 pennin tuutingeita juomaan.\n\nSitten muisti hän käydä \"Savo-Karjalan\" konttorissa viemässä sen\nSinkkosen lesken ilmoituksen, jonka Sinkkosen leski oli Pötkänlahden\nkievarissa jättänyt hänen toimitettavakseen.\n\n-- Oletteko te Pötkänlahdesta? kysyi ilmoitusta vastaanottava\nkonttorineiti, jolla oli vanha täti Pötkänlahdessa.\n\n-- Eikä... minä kyllä olen sieltä Korpivaarasta, selitti Iivo Mutanen.\n\n-- Korpivaarasta... mitenkäs... kuulkaas, faktori! huusi neiti\nviereiseen huoneeseen.\n\n-- Jahah! kuului sieltä miehen ääni.\n\n-- Eikös se suuri miljoonaperintö tullut juuri Korpivaaraan?\n\n-- Sinnehän se tuli, vastasi faktori mennen sitten leveitä\npaperiarkkeja kädessään kirjapainon puolelle.\n\n-- Miljoonaperintö... kenellekäs se? ällisteli Iivo Mutanen ja jäi suu\nauki seisomaan.\n\n-- En minä muista nimeä, mutta äskenhän se oli lehdessä... minäpä\nkatson, sanoi neiti hyväntahtoisesti.\n\nNeiti selaili lehtiä. Iivo seisoi suu yhä auki. Hattukin oli, reuhkana,\npudonnut kädestä lattialle.\n\n-- Niin, tässä se on, sanoi neiti.\n\nSitten lukaisi hän uutisen läpi ja selitti:\n\n-- Se on tullut yhdelle Simo Piiroiselle Korpivaaran Tutjunpohjasta.\nSiltä on kuollut Amerikassa sukulainen jolta on jäänyt miljoonan\nsuuruinen perintö...\n\nIivo ei ollut jälkeenpäin oikein selvillä siitä, mitenkä hän oli tullut\nalas kirjapainon ahtaista ja jyrkistä portaista.\n\nAnnastiina oli siis miljoonamiehen perillinen. Eikä sitä tiennyt vielä\nKorpivaarassa kukaan, ei edes Annastiina itsekään.\n\nNeljännestunnin käveli hän kuin pienessä humalassa yhtä epätasaista,\nhyvin erikokoisilla mukulakivillä laskettua katua ylös, toista alas.\n\nSitten poikkesi hän kultasepän liikkeeseen.\n\nSieltä tullessaan oli hänellä taskussaan naisten kultakello sirossa\npaperiin käärityssä kotelossa.\n\nJa sitten tuli Iivo Mutaselle kiire kotiinsa.\n\nAapeli Kasurinen ja Pekka Turunen olivat vieneet väsyneen, yltäpäältä\nvaahdossa olevan ruunansa majataloon, antaneet sille syömistä ja\njuomista ja syöneet itsekin vankan päivällisen Hiltusen ruokalassa.\nOlivat käyneet katsomassa laivoja rannassa ja junaa asemalla, ja\nläksivät vihdoin kihlojen ostoon.\n\nKun kultaseppä teki pientä pakettiaan, kysyi hän näpelöidessään sitä\nkiinni:\n\n-- Mistäspäin isännät ovat kotoisin?\n\n-- Tuoltapa vain Korpivaarasta.\n\n-- No sinnehän tuli Amerikasta oikein julma perintö...\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlimalkaan lähtee hyvin harvoin kaksi samoilla mattisenlahtelaisilla\nkärryillä kulkevaa isäntämiestä kaupungista niin vähäpuheisina kuin\nAapeli Kasurinen ja Pekka Turunen.\n\nÄänettöminä kävelivät he kultasepästä majataloon, kävelivät peräkkäin,\nAapeli Kasurinen vähän edellä.\n\nVaiteliaina valjastivat he hevosen kartellen katsahtamasta toistensa\nsilmiin.\n\nKerran vain, kun hevonen ei tahtonut ottaa suitsia suuhunsa, karjahti\nKasurinen kiroten:\n\n-- Mitäs siinä luimistelet, s--nan kahmu, ja päätäsi kääntelet!\n\nSitten lähdettiin yhtä tuppisuina ajamaan kohti kotimaata, Korpivaaran\nTutjunpohjaa.\n\nPekka Turusella oli hyvin vaivattu olo. Hän tunsi vaistomaisesti,\nettä Aapeli Kasurinen pitää häntä ikäänkuin jollain tavoin syypäänä\ntapahtuneeseen, ja olisi mielellään halunnut puolustautua, mutta ei\ntiennyt, miten aloittaisi. Eikä Pekka Turunen väärässä ollutkaan. Tällä\nhetkellä kantoi Aapeli Kasurinen katkeraa vihaa hänen päällensä. Mutta\nhän murjotti ääneti, uhallakin. Hän oli päättänyt, että antaa nyt Pekka\nTurusen aloittaa, kehvelin. Kyllä hän, Aapeli Kasurinen, sitten sanoo.\n\nKolmisen kilometriä kaupungista ajettua aukesi rinnustin.\n\n-- Ptruu, rinnustin aukesi! huusi Pekka Turunen.\n\nHevonen pysähtyi.\n\n-- Kehnoakos sinä sitä sitten niin huonosti kiinnitit! tuhahti Aapeli\nKasurinen ihan vihassa. Pätö asiasta!\n\nPekka Turunen tiesi sitoneensa rinnustimen aivan niinkuin se oli\nsidottavakin, mutta saattaahan se silti aueta, kun niikseen sattuu. Hän\nei kuitenkaan viitsinyt ruveta riitelemään moisesta vähäpätöisyydestä,\nvaan hyppäsi alas kärryiltä, kiinnitti rinnustimen uudelleen, tällä\nkertaa niin tiukkaan, että tiesi varmasti sen kestävän vaikka Kuopioon\nasti, ja nousi sitten taas kärryille.\n\nAjettiin. Äänettömyys kävi yhä painostavammaksi. Se kävi ihan\nsietämättömäksi.\n\n-- No on sillä Simo Piiroisella nyt näistä puolin tuota rahaa enemmän\nkuin jollakin toisella muuta paperia, aloitti Pekka Turunen äkkiä.\n\n-- On! äyskäisi Aapeli Kasurinen heti. -- Sitävartenko sinä sitä\nAnnastiinaa oletkin muille toimittanut ja minulle vain Mönkkösen leskeä\ntyrkyttänyt?\n\n-- Ka...! ällisteli Pekka Turunen keksimättä heti vastausta tähän\nhyökkäykseen.\n\nMutta Aapeli Kasurinen, vihasta tuhisten, hyökkäsi edelleen:\n\n-- Vai itsellesikö sinä sitä, akallinen mies? Taidat luulla, että kun\nsinulla on Konsta Piiroisen äpäräpoika elättinä, niin sinäkin siltä\ntiimalta pääset miljuneeriksi!\n\n-- Ka... aloitti Pekka Turunen taas, mutta Aapeli Kasurinen ärjäisi:\n\n-- Kakata, mitä kakatat... sinun syytäsi tämä on, koko soppa!\n\n-- Älähän nyt... itsehän sinä...\n\n-- Älä valehtele, sinäpäs sitä tyrkytit ja tyrkytit sitä Mönkkösen\nleskeä!\n\n-- Niin, mutta itsehän sinä sen päätit ottaa... ei suinkaan sinua,\naikuista miestä, väkisin saa naitetuksi...\n\n-- Mutta sinä _tyrkytit_, p--le! karjaisi Aapeli Kasurinen niin, että\nkaiku honkametsästä vastaan rähähti. -- Sinä tyrkytit ja sanoit,\nettä mitäs siitä Annastiinasta, _köyhästä_, siinä on Mönkkösen\nleski, _rikas_, ja tyrkytit ja tyrkytit ja puhemieheksi telläännyit,\ntyrkytit saakeli minulle sitä silmäpuoltasi... sanoit, ettei se ole\nsilmäpuoli... näkee muka toisellakin silmällä melkein yhtä hyvin... ei\nse sillä mitään näe, silmäpuoli se piru on ei siitä mihinkään pääse,\nriiteli sulhasmies Kasurinen katkerasti, ääni kiukusta vapisten.\n\n-- No vaikkapa ei nyt sentään sanoisi ihan silmäpuoleksikaan... koetti\nhämilleen joutunut puhemies lieventää asiaa.\n\nMutta Aapeli Kasurinen ärjyi:\n\n-- Soppasilmä sillä on... luuletko sinä, että minä en sitä ole nähnyt!\n\nJa ajatellessaan, millaisen rikkauden perijättäreksi Annastiina nyt\njoutuu, etoi hänen sydäntään niin, että melkein itketti.\n\n-- Voi vaivattu sentään... ja kun minä olen sitä Annastiinaa jo kauan\nkatsellut ja aikonut.\n\nMitä enemmän hän nyt muisteli Annastiinaa, sitä katkerammalta tuntui\nhänen menetyksensä.\n\n-- Siinä olisi ollut niin siisti ja sopuluontoinen ihminen\nPiippuvaaraan emännäksi, ja sydämestään niin hellä, että oikein...\n\nPuhemiehenkin täytyi myöntää:\n\n-- Onhan se kyllä niinkuin sydämen puolesta... mutta mitä tähän\nMönkkösen leskeen tulee, niin kyllähän...\n\n-- Suusi kiinni koko akasta! ähisi Aapeli Kasurinen.\n\nPuhemies Pekka Turunen oli ymmärtäväinen mies, ja hänen täytyi myöntää,\nkun asiaa puolueettomasti ajatteli, että Aapeli Kasurisella oli syytä\nsuuttumukseensa. Kaikesta päättäen olisi Annastiina hänelle tullut,\nkun Aapeli Kasurisella oli vankka talo, eikä ollut vielä lopen vanha\nmieskään. Olihan tämä Aapelikin tosin jonkinverran rokonrikkoma, mutta\neihän sillä tarvinnutkaan nyt varakkaalla isäntämiehellä olla posket\nkuin maitovauvalla.\n\n-- Tässä kyllä vielä, alkoi Pekka Turunen jonkin ajan kuluttua... tässä\nkyllä vielä keino keksitään.\n\nJa ryhtyen tekemään tarkemmin selkoa suunnitelmistaan sanoi hän:\n\n-- Mikäs pakko sinun on sitä Mönkkösen leskeä ottaa, kun ei ole vielä\nkihlatkaan annettu?\n\nAapeli Kasurinen puri vielä hammasta, mutta vaikeni. Ei enää joka\nsanaan vastaan noitunut.\n\n-- Ei ole kihlat vielä annettu... eikä ole oikeastaan puhuttukaan kuin\nsinne päin. Mitäs siitä.\n\nAapeli Kasurinen vaikeni.\n\nPekka Turunen hautoi nyt asiaa. Mitä enemmän hän sitä hautoi, sitä\nselvemmältä hänestä alkoi näyttää, ettei Mönkkösen lesken kosiminen\noikeastaan vaikuttanut asiaan mitään, kun ei ollut vielä kihloja\nannettu.\n\n-- Se olisi ollut toinen tapaus, jos meillä olisi ollut kihlat mukana\nja Mönkkösen leski olisi ottanut ne vastaan... mutta mitkä hiton\nkihlajaiset nämä nyt muka olivat, kun ei ollut kihloja eikä mitään.\nEihän sitä sillä tavalla...\n\nJa lohduttautuakseen Mönkkösen leskenkin tunteisiin nähden selitti hän:\n\n-- Eikä se tietysti voi Mönkkösenkään leski ottaa asiaa todesta,\nniinkauan kuin ei ole kihloja annettu... enemmänhän se piti sitä vielä\nleikkinä... -- niinkuin mekin oltiin leikin haminassa... nauratteli\nvain Mönkkösen leski ja sanoi, että sittenhän tuon näkee, kunhan ensin\nkihlatkin näkee...\n\nAapeli Kasurista alkoi tämä puhe rauhoittaa. Asia ei näyttänyt enää\ntoivottomalta. Päästäkseen sovinnollisen ajatuksenvaihdon alkuun ja\nsamalla kuin pyytääkseen anteeksi äskeisiä pahoja sanojaan huomautti\nhän murahtaen:\n\n-- Näkyy se nyt tuo rinnustin pysyvän kiinni, kun panit sen paremmin...\n\n-- Kyllä se nyt pysyy, vahvisti Pekka Turunen mielissään siitä, että\nsopu ja rauha alkoi jälleen rakentua.\n\nSitten hän lausui lopullisesti ratkaisevan sanan siitä Mönkkösen lesken\nasiasta:\n\n-- Niin että kun sinä et vie sille kihloja, niin ei hänelläkään siihen\nenää ole mitään sanomista.\n\nAapeli Kasurista kuitenkin vielä vähän epäilytti:\n\n-- Vaikka kyllähän se selvästi siltä näytti, että se oli tulemassa, se\nMönkkösen leski...\n\nMutta Pekka Turunen huudahti ihmetellen:\n\n-- Mitenkäs se sinulle tulisi, kun et sinä vain anna hänelle kihloja!\n\nSitä myöten tuntui asia selvältä.\n\nAapeli Kasurisesta oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan.\nSyksyiset heleänväriset vaaratkin tuolla Rutakon puolella paistoivat\ntaas niin kauniisti iltapäiväauringossa. Tie oli tasainen ja mäetön\ntäällä laajalla kangasmaalla, ja hevonen juoksi hereästi kotiin päin.\n\nOli jo päästy niin pitkälle, että neuvoteltiin siitä, miten Annastiinan\nkosimisessa voitaisiin soveliaimman menetellä.\n\n-- Minä kun olen sitä Simo Piiroista siitä velastaankin hätyytellyt,\npäivitteli Aapeli Kasurinen tyhmyyttään.\n\nPuhemies kaiveli nenäänsä.\n\nSitten hän ilmoitti:\n\n-- Se on oikeastaan sen parempi, että olit sitä säikytellyt siitä\nsaatavastasi... niin sinulla on nyt sitä parempi ajaa sinne sanomaan,\nettä se oli vain semmoista leikkiä... jotta näet sait käydä useammin\nAnnastiinaa katsomassa.\n\nAapeli Kasurisesta tuntui tämmöinen selitys hiukan epäilyttävältä.\n\n-- Jospa se ei usko... se Simo Piiroinen?\n\nMutta puhemies oli vakuutettu asiastaan:\n\n-- Uskoo se... se on semmoinen tyhmänsekainen mies... semmoinen kopsaan\nvalettu, tämän ymmärryksensä puolesta nimittäin.\n\nJa samassa kirkastui asia hänelle koko yksinkertaisessa selkeydessään.\n\n-- Kyllä uskoo sitten ainakin, kun sanot, että jätät koko perimisen\nsilleen! huudahti hän riemuiten. -- Se on ollut siitä kovassa\nkiipelissä, niin että se tieto tulee kuin taivaanpankolta.\n\nAapeli Kasurinenkin sanoi:\n\n-- Olen minä sitä tässä itsekin ajatellut, että siitä päästä se on hyvä\nlähteä sitä asiaa juohtamaan...\n\nPuhemies huomautti:\n\n-- On se semmoinen ilosanoma koko Piiroisen väelle... ja kun siihen\nsitten...\n\nVoimakkaasti ääntään koroittaen ja kämmenellään nahkaiseen\npolvipeitteeseen läiskyttäen vannoi Pekka Turunen:\n\n-- Siihen kun sitten piruvie sökkäät vielä kultakellot ja silkkihuivit\nAnnastiinan kopraan, niin ei siinä sitten ole puhemiehellä paljon\nsanomista! Antaa mennä kaikki yhdessä hötäkässä, niin se on sitten\nlukossa.\n\n-- Pitää sinun kuitenkin laatia vähän niinkuin esipuhetta... jotta\ntulevat noin niinkuin vastaanottavaisiksi, huomautti Aapeli Kasurinen.\n\n-- No tiettypä se. Pitäähän siinä olla alkulause eli johdatus, asian\nmerkityksen ja tärkeyden mukaan, myönsi puhemies itsestään selvän\nseikan.\n\nÄkkiä kuitenkin Aapeli Kasurinen säikähti:\n\n-- Mutta jospa ne jo tietävät... siitä perinnöstä! Puhemies rauhoitti:\n\n-- Hiidestäkö ne sen vielä tietäisivät? Ei olisi tietty mekään, jollei\nolisi kaupungissa käyty.\n\n-- Kunpa oli se Iivo Mutasen pahulainen siellä kaupungissa, synkistyi\nKasurinen.\n\n-- Eihän se Iivo käynyt kihlojen ostossa, niin että mistäs hän sen\nolisi kuullut!\n\n-- Niin, se on kyllä totta... mistäs se sen...\n\n-- Kun aivan sattumalta tuli se kultaseppä meillekin sanoneeksi.\n\nPekka Turunen punoi juonen lankoja yhä taitavammiksi.\n\n-- Me ei ole kuultu mitään koko perinnöstä, eikä uskota sittenkään,\nkun milloin kuullaan... kuule, Kasurinen, me ei olla käyty edes koko\nkaupungissa!\n\nAapeli Kasurinen nyökäytti päätään osoitukseksi, että hän oli\ntäydellisesti ymmärtänyt.\n\n-- Ja jos vaikka sattuisi se Iivo Mutanen milloin sanomaan, että me\noltiin kaupungissa, niin se pitää tehdä valehtelijaksi ja sanoa sen\nolleen kaupunkimatkallaan niin humalassa, että se on voinut luulla\nvaikka tuota ukko Kilpeläistä taikka Mustankankaan Ratilaista sinuksi.\n\nAapeli Kasurisen naama loisti tyytyväisyydestä. Kuinka kaikki kävi\nselväksi ja mutkattomaksi, kun Pekka Turunen sai järjestellä asiat\nmielensä mukaan!\n\n-- Mutta mitenkäs minä selitän nämä kihlat...?\n\n-- Jotta ne ovat sinulla?\n\n-- Niin.\n\n-- Mitäs selittämistä siinä on... sinä kun olet niin kauan ajatellut\ntätä Annastiinaa, niin sinulla on ollut kihlatkin jo vuosikausia\nvalmiiksi ostettuina.\n\n-- Ka niin... mutta jos sattuisi joskus kuulumaan jotain siitä, että me\nollaan käyty Mönkkösen lesken puheilla?\n\nPekka Turunen huitaisi halveksivasti kädellään:\n\n-- Ei toki se Mönkkösen leski niin älytön ole, että siitä kenellekään\nmitään puhuu, kun näkee, ettet sinä häntä huolinutkaan... ja siksi\ntoiseksi, saammehan me sanoa, että oltiin lehmää ostelemassa, mutta ei\ntullut kauppoja.\n\nAapeli Kasurinen tunsi, että asia oli nyt oikealla ja onnellisella\ntolalla. Kiitollisena hän huudahti:\n\n-- Oli se sentään pirun hyvä asia, että se kultaseppä huomasi mainita\nsiitä Ameriikan perinnöstä!\n\n-- Oli se! murahti Pekka Turunen tyytyväisenä.\n\n\n\n\nVI\n\n\nOli se aika mötäkkä Hukansalolla Rumpsun perukalla, kun viinakauppias\nHeikki Piiparinen ja poliisikonstaapeli Tuomas Kontkanen ottivat\nkiinni Simo Piiroisen pässiä. Pässin olinpaikka löytyi kyllä helposti,\nkun Lappalaisen pennut, jotka olivat olleet sienestämässä, sattuivat\ntulemaan vastaan ja kertoivat nähneensä pässin, mutta kiinniotosta\ntuli urakka. Heikki Piiparinen kaarsi aina kauempaa ja ajeli pässiä\nkohti poliisia, joka oli katajapehkojen takana piilossa ja sieltä\nhyökkäsi pässin lähestyessä, mutta monta yritystä saatiin tehdä,\nennenkuin poliisin onnistui päästä pässiin käsiksi. Siinä menivät\nnurin poliisi jos pässikin, mutta poliisi ennätti saada pässin\nkoivesta kiinni, ja kyllä se sitten pysyi. Pässi kiinnitettiin Heikki\nPiiparisen nahkaremelillä ja lähdettiin sitä juonittelemisestaan ja\nvastaanharaamisestaan huolimatta kuljettamaan pois salolta.\n\nLappalaisen perikunnan mökin raunioilla levähdettiin. Poliisi kuivaili\nhikeä otsaltaan ja noitui pässiä.\n\nSitten hän sanoi:\n\n-- Pitää saada hevonen vaikka tuolta Mutasesta, niin viedään pakana\nhevosella kotiinsa. Käy sinä Heikki Piiparinen pyytämässä hevosta\nlainaksi ja kuljeta pässi Tutjunpohjaan... minä lähden nyt oikaisemaan\nsajon poikki Roivaan mökille Annastiinan luo.\n\n-- Mihinkäs tämä pässi siksi aikaa pannaan?\n\n-- Onhan tuolla tuo sauna palamatta. Teilataan paholainen saunaan ja\npannaan pönkä ovelle, niin kyllä pysyy.\n\nPässi työnnettiin sisään saunan matalasta ovesta, jolloin Heikki\nPiiparinen totesi:\n\n-- Näkyy siellä olevan vanhoja vastojakin... syököön niitä joutessaan,\njuuttaan riista!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeikki Piiparisen tullessa Jyrki Mutasen talolle pyllötti Otukka\nkontillaan kaivon kannella onkien kappaa, joka oli päässyt irti\nkoukustaan ja pudonnut kaivoon. Nähdessään Piiparisen kysyi Otukka:\n\n-- Mistäpäin sinä kävelet?\n\n-- Tuolta minä tulen Sarkkisenlammilta päin, valehteli Heikki\nPiiparinen välinpitämättömästi.\n\nOtukka arveli käsittävänsä asian, koska tiesi, että Lassi Kettunen oli\nsiirtänyt viinatehtaansa Sarkkisenlammin taakse ja Heikki Piiparinen\noli välimmiten toiminut Lassi Kettusen kauppamatkustajana. Mutta kun\ntalossa tällä hetkellä oli tarpeeksi suoraan Lassi Kettuselta ostettua\nainetta, ei Otukka halunnut, että Heikki Piiparinen nyt ryhtyisi\ntarjoilemaan tavaraansa, ja kääntääkseen puheen suuntaa sanoi hän:\n\n-- Se poliisi Kontkanen kuuluu sinua kyselevän... kävi meilläkin.\n\n-- Vai kyselee se poliisi Kontkanen, vastasi Heikki Piiparinen vain.\nSitten hän kertoi:\n\n-- Satuin saamaan sen Simo Piiroisen pässin kiinni tuolla Rumpsussa,\nniin arvelin kysyä, että saisiko teiltä hevosta, jotta veisin yksin\ntein sen pässin Piiroiseen, kun sattuu olemaan muutenkin asiaa\nTutjunpohjaan.\n\n-- Vai sait sinä sen pässin kiinni, sanoi Otukka nostaen kappaa\nkaivosta. -- Taisit saada juosta lämpimiksesi?\n\n-- Eipä tuota erikoisemmin...\n\nOtukka kaatoi veden kapasta kaivon viereen, suinaili kappaa ja sanoi:\n\n-- Se on niin laho koko kappa, että eikö pitäne tehdä uusi.\n\nHeikki Piipariselle hän sitten arveli:\n\n-- Joutaneeko tuota meiltä hevosta, kun Iivokin on kaupungissa, ja\ntamma taas olisi kengitettävä.\n\n-- Vai kaupunkiin se Iivo taas läksi, kummeksi Heikki Piiparinen. --\nTänäänkö se sieltä takaisin tulee?\n\n-- Eikö tuo tulle tänäpäivänä.\n\nAuttaakseen Heikki Piiparista toisen talon kustannuksella neuvoi Otukka\nsitten:\n\n-- Vaan tuolta Jussi Variksesta ne kyllä antavat hevosen.\n\n-- Voivathan ne ehkä antaa Variksesta hevosta, toivoi Heikkikin.\n\nHeikki Piiparinen läksi pyytämään hevosta Jussi Variksesta. Mennessään\nhän kysyi:\n\n-- Ukko Jyrkikö se tähän on tehnyt uuden veräjän?\n\n-- Ukko, vastasi Otukka päätään kääntämättä lähtien viemään\nkaivonkappaa tupaan. Puolivälissä pihamaata hän kuitenkin muisti, ettei\nHeikki Piiparisella ollutkaan pässiä matkassaan, ja huusi:\n\n-- Missäs sinulla on se pässi?\n\n-- Sinne minä sen salpasin Lappalaisen mökin saunaan, vastasi Heikki\nPiiparinen riihen luota.\n\nVähää myöhemmin ajoi Iivo Mutanen hyvää vauhtia vajan eteen ja alkoi\nriisua hevosta. Mutta saatuaan hevosen pois ajokärryjen edestä työnsi\nhän sen yhtä kyytiä lavakärryjen aisoihin, kahmaisi jostakin sylyyksen\nheiniä kärryjen pohjalle ja kiljaisi sitten:\n\n-- Petukka!\n\nOtukka oli tullut rappusille seisomaan ja ihmettelemään, että mitä se\ntuosta konista uudelleen valjastaa. Hän sanoi:\n\n-- Missä lie Petukka... mitä sinä sillä?\n\n-- Sen on Petukan virkailematta lähdettävä minun kanssa ottamaan kiinni\nsitä Simo Piiroisen pässiä.\n\nUkko Jyrkikin oli tullut tuvasta huudon kuullessaan ja seisoi\nalushoususillaan portailla Otukan vieressä. Nähdessään Iivon hommat ei\nhän voinut olla Otukalta kysymättä:\n\n-- Onkohan se humalassa, tuo Iivo!\n\nOtukka katseli Iivoa, joka juuri kantoi liiteristä pitkää nuoraa\nlavakärryihin, ja arveli sitten:\n\n-- Ei se oikein humalaiselta näytä.\n\nSitten hän huusi velimiehelle:\n\n-- Mitäs sinä siitä pässistä?\n\n-- Ei se sinuun kuulu... nyt on kiire. Pirussako se on se Petukka?\n\n-- Se on kiinni jo, se pässi, ilmoitti Otukka.\n\n-- Häh?\n\n-- Heikki Piiparinen oli tässä justiinsa ja sanoi ottaneensa pässin\nkiinni ja läksi pyytämään Jussi Variksesta hevosta.\n\nIivo kuunteli suu auki.\n\nSitten hän kirosi:\n\n-- Perr...\n\nJa huusi sitten:\n\n-- Oliko sillä se pässi matkassaan?\n\n-- Kuuluu pistäneen sen sinne Lappalaisen saunaan.\n\nIivo hyppäsi hajareisin seisomaan lavakärryihin, huitaisi hevosta\nohjasperillä ja huusi:\n\n-- Hyvästi!\n\n-- P--a evääksi! toivotti veli Otukka.\n\nUkko Jyrille lausui hän arvelunaan:\n\n-- Taisi se sittenkin olla humalassa.\n\n\n\n\nVII\n\n\nSuutari Roivaan palatessa mökilleen istuivat Annastiina ja Piipariska\npöydän ääressä kahvia juoden.\n\nRoivas ripusti hattunsa naulaan ja sanoi:\n\n-- Terveisiä Tutjunpohjasta... johan tämä Annastiina pääsee taas omilla\njaloillaan kävelemään.\n\n-- Tuleehan tästä vielä kävelijä, Annastiinasta, sanoi Piipariska. --\nMikäs siinä... parhaillaan olevasta tytöstä.\n\nPiipariska pani kupit pöydälle Roivastakin varten ja kehoitti:\n\n-- Tule pois Roivaskin juomaan omia kahviasi.\n\n-- Vieläköhän tuota menisi, esteli Roivas näön vuoksi. -- Poikkesin\ntullessa tuolla Mertasen mökillä, niin siellä Mertasen akka keitti\nkahvit.\n\n-- Niissäkö se on se ukko Mertanen yhä entisissä voimissaan? tiedusteli\nPiipariska kaataessaan pienestä mustasta pannusta kahvia Roivaan\nkuppiin.\n\nRoivas hörppi kahvia ja vastasi vähän ajan perästä:\n\n-- Niissähän se vain tahtoo olla... ei kuole eikä parane.\n\nJa tuokion kuluttua ilmoitti hän:\n\n-- Sillä on ruvennut laskeutumaan veri jalkoihin... eikö liene\npahentunutta verta, kun niin pöhöttää. Suonetkin ovat kaikki\nturvoksissa.\n\n-- Sillä on jo pitkät ajat tahtonut pysähtyä ruoka sydämeen, sillä ukko\nMertasella, selitti Piipariska. -- Eikö tuo liene siitä alkuisin koko\nvaiva.\n\n-- Voipihan se olla siitäkin, myönsi Roivas.\n\nPiipariska kaasi toista kuppia mökin isännälle ja sanoi:\n\n-- Älä sinä Roivas suutu, vaikka me olemme täällä juoneet sinun\nkahviasi... Annastiina on luvannut toimittaa papuja sijaan.\n\n-- Ainahan niistä... alkoi Roivas, mutta Annastiina keskeytti:\n\n-- Älysivätkö ne siellä meillä antaa edes kahvia tälle Roivaalle?\n\nRoivas todisti:\n\n-- Jo toki... antoivat ne kahvit jos muutkin ruoat...\n\n-- Sitähän minä, ettei se Piiroisen emäntä ole ennenkään vieraita\nkahvittelematta jättänyt, pisti Piipariska väliin.\n\nAnnastiina kysyi:\n\n-- Mitäs se isä sanoi, kun ei pässiä ollut?\n\nRoivas ryästeli ja myönsi:\n\n-- Olihan se äkäinen aluksi, mutta kun minä sanoin, että mitenkäs se\nkipeä ihminen -- tämä Annastiina -- kykenee semmoiseen, niinkuin nyt\nvillin pässin kiinniottoon, niin eihän se sitten siitä sen enempää.\n\nJa käytyään sylkäisemässä uunin eteen ilmoitti Roivas:\n\n-- Nousviikolla sanoi Piiroinen itse lähtevänsä rengin kanssa\nottamaan kiinni sitä pässiä... lupasi ottaa vaikka ampumalla... sanoi\ntapattavansa sen kumminkin, kun siitä on jokavuotinen mieliharmi.\n\nSilloin kertoi Piipariska, että poliisi Kontkanen ja Heikki Piiparinen\novat jo pässin kiinniotossa, ja lisäsi:\n\n-- Sitä minä olen tässä toimittanut tälle Annastiinalle, että saat\nsinä siitä Tuomas Kontkasesta semmoisen miehen, ettei siitä enää\nparane. Mutasenkaan pojat eivät viitsineet yrittääkään, vaikka olivat\nihan äärellään, mutta tämä poliisi kun sattui kuulemaan asiasta, niin\npaikalla oli valmis. Etkös usko Roivaskin, ettei tämä Annastiina\nmistään parempaa miestä saisi?\n\nRoivas kun tiesi, että se poliisi Kontkanen oikeastaan katseli\nMustankankaan Ratilaisen Iitaa, ei oikein osannut vastata. Sentähden ei\nhän ollut kuulevinaan koko kysymystä, vaan arveli:\n\n-- Olisiko ruveta saunan lämmitykseen... vaan jos pitänee kantaa\nretuuttaa purolta asti vettä, kun on niin vähissä kaivosta.\n\nAnnastiina kainosteli:\n\n-- Mitäs se tämä Piipariska tyhjiä... tokko tuo Tuomas Kontkanen\nminusta huolisikaan...\n\n-- Tuossapa tuo näkyy tulevan itse, ilmoitti Piipariska. -- Niin että\nkysytään häneltä...\n\n-- Ei saa joutavaa...! huudahti Annastiina hätäissään. -- Luulee vielä\nettä...\n\nSamassa astui poliisi Kontkanen sisään ja sanoi:\n\n-- Jopahan näkyy tämä Roivaskin ennättäneen takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiipariska oli äkkiä keittää pyöräyttänyt uudet kahvit poliisia varten.\nNiitä nyt juotiin.\n\n-- Vai puuttui pässi kiinni? kysyi Roivas.\n\n-- Puuttui... mutta osasi se juoksuttaa, eto elävä! Vaan kun minä\nlopuksi suutuin ja laskettelin perässä oikein täyttä väkeä, niin eivät\nsiinä pässinkään kintut riittäneet.\n\n-- Olisi sitä kelvannut katsoa, kun se pässi ja tämä poliisi...\nihasteli Piipariska. -- Vai Mutasesta se Heikki läksi hevosta\nhakemaan... antanevatko nuo Mutaset edes hevostakaan, epäili hän sitten.\n\n-- Jolleivät anna, niin antaa ainakin Jussi Varis, arveli poliisi.\n\nRoivaskin myönsi:\n\n-- Antaahan se Jussi.\n\nVaiettiin.\n\nSitten sanoi Piipariska:\n\n-- Onhan se toimen mies, tämä poliisi Kontkanen, mutta eipähän ole\nvielä saanut hankituksi itselleen sitä emäntää.\n\nAnnastiina oli hämillään.\n\nPoliisi Kontkanen laski kahvikupin pöydälle, pyyhki suutaan\nkädenselkään ja sanoi:\n\n-- Eihän tuota ole vielä ennättänyt hankkia.\n\n-- Vaikka johan se olisi aika... ehkä, myönsi hän sitten, ja Piipariska\nkiiruhti vakuuttamaan:\n\n-- Olisipa hyvinkin... eikös se ole tämä poliisi jo kolmissakymmenissä?\n\n-- Niissä main, myönsi Tuomas Kontkanen.\n\nRoivaskin silloin huomautti:\n\n-- Jopa tuo olisi sitten aika ottaa poliisinkin eukko... niskaansa\nhuokumaan.\n\n-- Kun olisi kuka, joka huolisi, arveli poliisi katsellen kenkiensä\nkärkiä.\n\n-- On niitä, on niitä! vakuutti Piipariska innokkaasti silmäten\nsalavihkaa Annastiinaan, joka oli tullut tulipunaiseksi ja tuijotti\nlattialla olevaan russakkaan, joka uteliaana ja vikkelänä oli\nuskaltanut esille raostaan ja heilutteli tuntosarviaan.\n\n-- Onhan sitä yhteiskunnassa... tätä vaimoa, vakuutti Roivas, ja\nPiipariska riensi täydentämään:\n\n-- On sitä... ei se kesken lopu, jos vain tyytyy tavalliseen\noikeaan ihmiseen, eikä tavoittele semmoisia ylettömiä, joita ei ole\nolemassakaan.\n\nRoivas sylkäisi ja selitti:\n\n-- Kuuluu pirukin ennen etsineen metsästä sellaisia puita, jotka eivät\nolleet suoria eivätkä vääriä, vaan ei kuulu löytäneen.\n\nPoliisi Kontkanen arveli:\n\n-- Eihän ne ole suuret valikoimiset meikäläisellä... kun vain\nyhdyttäisi jonkun, joka huolisi.\n\nSilloin katsoi Piipariska hetken tulleen tehdä jyrkkä ratkaisu:\n\n-- No tässä on tämä Annastiina Piiroinen... kysy nyt vaikka häneltä,\nhuolisiko hän.\n\nPoliisi koputteli kengänpohjillaan lattiaan, katsahti sitten\nAnnastiinaan ja kysyi:\n\n-- Mitä sanonee sitten tämä Annastiina... huolineeko tästä minusta?\n\nOli pitkä äänettömyys. Kaikki katselivat lattiaan.\n\nVihdoin sanoi Annastiina hiljaa:\n\n-- Tietäähän tämä Tuomas, että huolinhan minä...\n\nJa taas vaiettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Jos lähtisit Piipariska minun avukseni kantamaan vettä purolta, kun\non tuo kaivokin ehtynyt, niin panisi vaikka tuon saunarötiskön lämmitä,\njotta saisi muuttaa pyhäksi puhtaan paidan, esitti Roivas.\n\nAnnastiinan ja Tuomas Kontkasen jäätyä kahdenkesken sanoi Kontkanen:\n\n-- Mitäs sinä siihen sanot, jos nyt yksin tein lähdetään suoraan\nkirkolle panemaan kuulutuksiin?\n\n-- Kuulutuksiinko? hämmästyi Annastiina. -- Mitenkäs sitä näin\näkiksestään...?\n\n-- Mitäs se enää pitkittämisestä paranee... onhan me jo toisiamme\nkatseltu niin pitkään, ettei se enää siitään muutu.\n\n-- Niin, mutta olisi pitänyt sanoa kotona... arveli Annastiina\nepätietoisena.\n\n-- Minkätähden? Aikainen ihminenhän sinä olet, saat tehdä tässä asiassa\nmitä tahdot, houkutteli poliisi.\n\n-- Senpuolesta... mutta tuntuu vähän oudolta, kun näin rutosti...\n\nPoliisi katsoi ulos ikkunasta, ja nähdessään Piipariskan ja Roivaan\nmennä lynkkäisevän alas purolle kantaen korennosta olkapäillään\nvesikorvoa, siirtyi hän Annastiinan viereen penkille ja kietaisi\nkätensä hänen vyötäisilleen.\n\n        *       *       *       *       *\n\nSuostuihan se toki, Annastiina. Näin alkoi asia oikeastaan hänestäkin\ntuntua hauskemmalta. Hän tiesi, että ihmiset olivat häntä selän takana\nivanneet ja säälineet, että poliisi Kontkanen muka ei ole hänestä\nhuolinutkaan.\n\nSaavat nyt nähdä!\n\nHyvämieli ihan hykähdytti Annastiinaa.\n\n-- No lähdetään sitten vain kuulutukselle, koska sinä Tuomas tahdot.\n\n-- Lähdetään. Otetaan Pekka Turusesta hevonen ja ajetaan niin,\nettä rapa roiskuu lepästä leppään! huusi poliisi Tuomas Kontkanen\nriemuissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- No minnekkäs ne nyt läksivät! huusi Piipariska ihmeissään saunan\novelta.\n\n-- Minä lähden viemään tätä Annastiinaa kotiinsa, selitti Kontkanen. --\nPitää ottaa hevonen, ei se vielä jaksa niin pitkää matkaa kävellä.\n\n-- Älkäähän nyt... minnekkä teillä semmoinen kiire... hätäili\nPiipariska, joka olisi toivonut, että Annastiina olisi jäänyt\nhuomisaamuun, päästäkseen sitten hänen kanssaan Tutjunpohjaan.\n\nMutta Annastiina sanoi:\n\n-- Kyllä minun nyt pitää joutua pihaan, kun olen niin kauan täällä\nviipynyt. Piipariskan pitää tulla sitten huomenna meille!\n\n-- Ja saapi käskeä Heikki Piiparisen tulla mukaan, jollei ole jäänyt\npässiä viedessään jo sinne Tutjunpohjaan yöksi, lisäsi poliisi\nKontkanen.\n\nOnnellinen pari läksi kiireenvilkkaa kävelemään Hirvolanniemeen päin.\n\nSattui toki olemaan kirkkaan kuutamon aika, niin ettei tehnyt mitään,\nvaikka menisi myöhäisempäänkin, ennenkuin kirkonkylälle ehtisi.\n\n-- Sitten vielä ennättää aamulla käydä pappilassa, sanoi Tuomas\nKontkanen, joka oli ottanut Annastiinan vasemman käden omaan oikeaansa,\nheidän siinä kävellessä jykevän hongikon halki kulkevaa tietä, joka\nmenee Hirvolanniemelle.\n\nPoliisi Kontkanen heilutteli leikillisesti Annastiinan kättä, ja\nAnnastiinan kasvot säteilivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoivas oli jo kylpenyt, ja Piipariska oli par'aikaa saunassa, kun\nHeikki Piiparinen ilmestyi Roivaan mökille ja kertoi:\n\n-- Saatiinhan me se pässi kyllä poliisi Kontkasen kanssa kiinni ja\npistettiin sinne Lappalaisen saunaan, paksu halko vielä pöngäksi\novelle, mutta kun minä tulen Jussi Variksen hevosella saunalle, niin\novi on auki ja pässistä ei näy saparoakaan... kukahan pirulainen sen\nsitten lienee ennättänyt sillä aikaa varastaa?\n\n-- Jospa se on saanut pusketuksi jotenkuten auki sen oven ja karannut\ntaas salolle, arveli Roivas.\n\n-- Ei se olisi saanut sitä ovea millään pelillä auki... ja sitäpaitsi\nsiinä oli tuoreet kärrynjäljet ja kasa lämpimiä hevosenkakaroita ihan\nsaunan oven edessä, ilmoitti Heikki Piiparinen.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nAnnastiina Piiroisen ja poliisi Tuomas Kontkasen lähestyessä sitä\nKorpivaaran Hirvolanniemen Pekka Turusen taloa oli sille Pekka Turusen\nvaimon Riitta Tolvasen viisivuotiaalle pojalle Kustille, sille samalle,\njonka sen Tutjunpohjan Simo Piiroisen poika Konsta Piiroinen -- elikkä\nnyt niinkuin tämän Annastiinan veli -- oli tehnyt Riitta Tolvaselle\nvähää ennen kuin hävisi maasta, juuri tapahtunut rötös.\n\nSe oli se Kusti seisonut uunin edessä ja viskellyt lattialla olevia\nroskia ja lastuja palavaan pätsiin, kun se rötös oli tapahtunut. Se\noli Kusti jäänyt seisomaan uunin eteen, silmät naljallaan ja jalat\nvähän harallaan eikä ollut niinä miehinäkään, mutta vanhaemäntä, Pekka\nTurusen äiti, joka oli navetanpuolimaisen ikkunan ääressä soudattamassa\nsitä Riitta Tolvasen nuorempaa lasta, minkä miniänsä oli tehnyt tälle\nPekka Turuselle itselleen, oli kuullut äänestä ja nähnyt Kustin\nmuistakin meiningeistä, että niin se vain taas kävi.\n\nVaikka se vanhaemäntä olikin ollut poikansa naimiskauppaa vastaan, kun\nse otti Riitta Tolvasen välittämättä siitä, että tämä oli \"palkinnon\njuossut\" tyttö, niin ei se kuitenkaan kohdellut pahasti Kustia. Oli\npikemminkin ottanut sen ikäänkuin omaksi nimikokseen ja pesi aina sen\nhousutkin, milloin vahinko tuli, mikä muuten pyrki tulemaan harva se\npäivä.\n\nMutta nyt vanhaemäntä suuttui.\n\nVast'ikään päivällä oli hän pessyt Kustin toiset pöksyt, jotka paraikaa\nriippuivat uunin kupeella kuivamassa, ja silloin oli hän taas uhannut,\nniinkuin oli uhannut lukemattomia kertoja ennenkin, että annahan olla,\njos sinä vakainen poika vielä kerran tämän teet, niin kylmässä vedessä,\ntuolla räystään alla olevassa korvossa minä sinun kinttusi pesen, pesen\nkoko pojan, niin että muistat yhden kerran kylpeneesi.\n\n-- Vai jo sinä pakanan eväs ryvetit ne paremmatkin housusi, vaikka\non sinulle seitsemänkymmentätuhatta kertaa sanottu, että jollet\nsinä herkeä siitä tavasta, niin kummat tulee! Annan minä sinulle\nrapakintulle semmoisen kylvetyksen... meneppäs ja ryvetä toiset pöksyt\nsamana päivänä, ikäänkuin ei tässä minulla olisi muuta tekemistä kuin\nsinun pöksyjäsi ja rötöksiäsi pestä -- vaikka saa tässä tehdä puskuta\naamusta iltaan työtä, niin että väkkärämylly pyllyn edessä pyörisi...\n\nEikä se vanhaemäntä nyt tyhjää uhkaillutkaan. Kesken saarnaansa törmäsi\nhän ylös kätkyen äärestä ja kaapaisi vihaisesti Kustia kohti.\n\nSilloin se Kusti älähti ja läksi pinttelemään ovesta ulos, mutta\nrappusilla sai vanhaemäntä häntä tukkapäästä kiinni, ja sinne räystään\nalla olevalle vesikorvolle se nyt tuli lähtö.\n\nJa ihan näet repimällä kiskoi vanhaemäntä paidan ja housut Kustilta ja\narmotta nosti hänet hyvineen huonoineen kylmään veteen.\n\nOli siinä rähäkkä.\n\nKusti kirkui niinkuin olisi sikaa pistetty ja räiskytti hurjasti vettä,\nja vanhaemäntä huuhteli häntä vain armotta vesikorvossa ja säksätti:\n\n-- Vai vielä sinä vihollisen kuvainen minutkin kastelet... minä\nkun sinua oikein läväytän takapuolille, niin tokko herkeät\nroiskuttamasta... läväytänkö, säväytänkö?!\n\nAnnastiina ja Tuomas Kontkanen kuulivat melun lähestyessään kujasia\nmyöten taloa, ja Kontkanen huomautti:\n\n-- Taitavat antaa sille Kustille tasapään taputusta, kun kuuluu\ntuollainen mökä.\n\nHeidän tultuaan pihaan navetan ja tallin välisestä solasta näkivät\nhe vanhanemännän täydessä taistelussa, kuulivat hänen yhä kovasti\nriitelevän, ja samassa kuului kämmenenkin läiskähdys paljaaseen\npaikkaan.\n\n-- Uskotkos, jokos nyt uskot, jokos uskot nyt, häh? Annanko vielä\ntoisen takakakkaran, vai joko alat vähemmällä uskoa?\n\nAnnastiina ja Tuomas Kontkanen pysähtyivät sen verran syrjemmälle\ntoimitusta katsomaan, ettei vesi päälle räiskynyt.\n\nJa vanhaemäntä riiteli:\n\n-- Otanko vielä korvistasi kiinni ja painanko umpisukkulaan, niin että\nkuplat pinnalle nousevat, vai joko uskot ilman sitä?\n\nTuomas Kontkanen muisteli:\n\n-- Joka uskoo ja kastetaan...\n\nSitten kysyi hän:\n\n-- Kotonakos se on Pekka?\n\nVanhaemäntä ei torailultaan kuullut koko kysymystä taikka ei ollut\nkuulevinaan, vaan räkätti Kustille:\n\n-- Ja ala nyt pinkaista sukkelaan tupaan ja pane tuo paita päällesi ja\nkiipeä uunille lämmittelemään, ja muistakin se, että se oli viimeinen\nkerta... tuolla opotan lähteessä minä sinut vastakerralla uitan, naru\nkaulassa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKusti kollotteli yksitoikkoista itkua uunilla, jonne oli paitasillaan\nkiivennyt. Hän olikin saanut kylvetyksen, joka kyllä pysyisi mielessä\ntuotatuonnemmaksi. Vanhaemäntä oli huuhdellut hänen housunsa samassa\nvedessä kuin Kustin itsensäkin, vääntänyt niistä veden ja ripustanut ne\nuunin kupeelle toisten housujen viereen kuivamaan.\n\nSitten huusi hän uunille:\n\n-- Herkeätkö volisemasta... herätät vielä tuon lapsen. Minä kun piiskat\nhaen ja yhdenkerran piiskaan sinut siitä voimastasi...\n\nKusti jo hiljensikin kollotustaan ja lopetti sen sitten kokonaan\nlöydettyään uunilta ne Ate Kirkisen lapikkaat, jotka Ate oli aamulla\ntervannut ja nostanut uunille kuivamaan. Kusti nuuhki lapikkaita, jotka\nhaisivat hänestä hyvältä. Terva oli jo melkein kuivanut, ja hän alkoi\nkoetella lapikkaita jalkoihinsa, mutta varret olivat niin pitkät,\netteivät jalat ylettyneet pohjaan asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta nyt vanhaemäntä huomasi tai oli huomaavinaan vieraat, jotka\nolivat käyneet penkille istumaan, ja tervehti heitä. Piiroiset eivät\nhänestä olleet mieluisia vieraita tuon Kustin tähden, kun ei Simo\nPiiroinen ollut suostunut maksamaan eläkettä Kustista, vaikka se\noli hänen poikansa poika, mutta syytönhän se tämä Annastiina oli\noikeastaan siihen, mitä hänen isänsä ja veljensä olivat tehneet, niin\nettei myöskään sopinut nurjaa mieltä vieraille näyttää. Vanhaemäntä\nkyllä mielessään vähän kummeksi tätä vierailua, etenkin kun toisena\noli poliisi Kontkanen, mutta ei ruvennut mitään siitä kyselemäänkään.\nArvelihan vain, että tottapa puhuvat asiansa itse.\n\n-- Kotonakos se on isäntä? uudisti Tuomas Kontkanen taannoisen\nkysymyksensä.\n\n-- Ei ole kotona... minne lienee lähtenyt asioille sen Piippuvaaran\nKasurisen kanssa, eikä ole vieläkään kotiutunut, vastasi vanhaemäntä ja\nkysyi sitten Annastiinalta:\n\n-- Terveenäkös teillä siellä Tutjunpohjassa on oltu?\n\n-- Terveinähän siellä on oltu, vastasi Annastiina.\n\nJa poliisi selitti:\n\n-- Terveinähän siellä ne vanhukset... mutta tämän Annastiinanhan sen\nnäet tuolla salolla lampaidenhakumatkalla tapasi semmoinen tauti, ettei\nkotiinsa päässyt... miten lienee sisuksensa vikuuttanut niin pahasti,\nettä minä läksin tätä viemään kirkolle tohtoroitavaksi, kun kuuluu\ntohtorilla huomenna olevan vastaanotto...\n\nVanhaemäntä alkoi hyssytellä lasta, joka oli ruvennut kitisemään, ja\nkysyi:\n\n-- Mikäs tälle Annastiinalle sitten oikein mahtoi tulla?\n\n-- Pässiä kiinnitavoitellessa miten lienevät sisussuonet venähtäneet,\nkertoi poliisi Kontkanen.\n\n-- Vai semmoinen sattui.\n\n-- Semmoinen.\n\nTuomas Kontkanen vilkaisi salavihkaa Annastiinaan ja jatkoi:\n\n-- Satuin olemaan siellä Hukansalolla -- Jyrki Mutasessa -- kun olin\nkävellyt sitä Lassi Kettusen viinatehdasta etsimässä, niin tämä\nAnnastiina pyysi, että enkö minä lähtisi saattamaan häntä tohtoriin.\n\n-- Eivätkös ne antaneet Jyrki Mutasesta hevosta? kysäisi vanhaemäntä.\n\n-- Ei toki pyydettykään, kun olivat niin jaloja, etteivät lähteneet\nedes Annastiinan avuksi pässiä kiinniottamaan... sinne jäi salolle koko\npässi, kertoi poliisi.\n\n-- Vai eivät saaneet pässiä kiinni?\n\n-- Eivät... mitäs ne, paljaat naiseläjät, kun tämä Annastiinakin\nkipeytyi.\n\nSitten ilmoitti Tuomas Kontkanen asiansa:\n\n-- Sitävartenhan me oikeastaan poikettiin tänne että kysymään, saisiko\nteiltä hevosta huomiseen, jotta päästäisiin sinne tohtoriin. Vaan eihän\nsitä taida saada nyt, kun ei sattunut isäntäkään pihaan?\n\nVanhaemäntä vaikeni kotvasen, mutta ei sentään voinut olla lopuksi\nsanomatta:\n\n-- Saaneehan tuon hevosen minunkin luvallani, mutta kyytimiestä ei ole\nantaa, kun se Ate Kirkinenkin minne lienee lähtenyt kylälle.\n\nSiihen poliisi vastasi:\n\n-- Onhan sitä tässä kyytimiestä minussakin Annastiinalle, kun vain\nneuvotte, mikä hevonen ja kärryt saadaan ottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo nousi syysillan kuu, kun Annastiina ja Tuomas Kontkanen läksivät\nhyvää vauhtia ajamaan Hirvolanniemestä kirkolle päin. Oli lämmin ilta,\nalavammilla paikoilla vain tuli vastaan kuin viileä ilmajoki, jonka\npoikki nopeasti sukellettiin. Komeana nousi kuu yli Rutakon metsäisten\nvaarojen ja hopeoi koko Korpivaaran pitäjän.\n\n-- Minä panen käteni tänne sinun selkäsi taakse, ettei hakkaa tuonne\ntakalautaan, sanoi Tuomas Kontkanen. Sitten hän heläytti hevoselle:\n\n-- Hei tamma, vai mikä ruuna sinä olet, annappas huhkia!\n\nJa muistellen kosimista Roivaan mökissä sanoi hän:\n\n-- Oikein se sanoi tuo Roivas, että eukko se on otettava niskaansa\nhuokumaan, ennenkuin vanhenee... lämmin sinulla onkin minun selkäni\ntakana nukkua, Annastiina!\n\n-- Hi hi... naurahti Annastiina kainostellen.\n\nSitten hän kipristeli vähän ja pyysi:\n\n-- Älä kutkuttele sieltä kainalosta.\n\n-- En minä kutkuttele, lupasi poliisi Kontkanen.\n\nJa onnensa yltäkylläisyydessä hän huudahti:\n\n-- Sitten on tavara tallella, kuin autuaalla aitassaan!\n\n\n\n\nIX\n\n\nSimo Piiroisen talo Tutjunpohjassa on aivan sen pitkän Tutjunlahden\nviimeisessä perukassa. Korpivaaran kirkonkylältä Tutjunpohjaan vievä\nsalolaisten kärrytie kierrättelee melkein samanlaisissa mutkissa ja\npolvekkeissa halki metsien, poikki alavien, pahaista jussinpartaa\nkasvavien niittyjen, ahojen kupeitse ja louhikkojen lomitse, kuin\ntiestä milloin kauempana, milloin lähempänä oleva matalan, tuulisilla\nsäillä vaaleanharmaan Tutjunlahden rantaviivakin.\n\nTutjunlahden pohjukassa tämä tie kulkee aivan Piiroisen talon riihen\nsivuitse ja jatkuu sitten korpia kohti, milloin parempana, milloin\nhuonompana Mustankankaan maille ja Hukansalon erämaiseen hiljaisuuteen,\nhäipyen vihdoin Rumpsun perukoilla, missä se vielä on jonkinlaisena\nkarjapolkuna havaittavissa, tykkänään olemattomiin.\n\nOn päästy lauantaihin Tutjunpohjassakin, iltapäivään. Simo Piiroinen\nitse on lähtenyt korjaamaan sitä Rätkylänniityn aitaa, emäntä on\nruvennut lois-Henriikan kanssa piirasten tekoon tuvassa. Henriikan\nlapset ovat kiivenneet lämpiämässä olevalle uunille, leikkivät siellä\npäreillä ja rytkyillä sekä hokevat:\n\n    \"Hospoti pokkaa,\n    pojat syövät rokkaa...\"\n\nOn siihen jatkokin, vähemmän kaunis, mutta sitä ei uskalla nyt\nhoilottaa, kun emäntä itse on kuulemassa. Palavassa uunissa\npaukahtelevat kuusipuut, leivinpöydältä kuuluu yhtämittainen taputus\nja piiraspaalikkain kalahtelu, kun taikina muokataan ohkaisiksi\npiiraankuorilettusiksi, ja tuvassa on herttainen lämmin ja kotoinen,\nleipäinen tuoksu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIivo Mutanen oli talonväen huomaamatta ajanut pihaan, pysäyttänyt\nhevosensa navetan eteen, ja tuli tupaan. Hän riisui villaista\nkaulahuiviaan, jota hän melkein kesälläkin piti, vähän auki, istuutui\npenkille oven lähelle, katseli ympärilleen ja huomautti:\n\n-- On taidettu ruveta piiraisten tekoon?\n\nEmäntä, joka oli ollut selin oveen leivinpöydän ääressä, käänsi päätään\nja sanoi:\n\n-- Kah, Mutasen Iivohan se on.\n\nEmäntä pyyhkäisi jauhoista kättään esiliinaan ja kävi pistämässä\nvieraalle kättä.\n\n-- Terveeksi, mitä sinne Hukansalolle kuuluu.\n\n-- Rauha, kiitoksia.\n\nSitten palasi emäntä jatkamaan työtään ja selitti:\n\n-- Arveltiin tässä Henriikan kanssa pyöräyttää piiraat, kun oli uuni\nmuutenkin lämmitettävä.\n\nIivo pani tupakaksi, poltteli ja syljeskeli. Vihdoin hän kysyi:\n\n-- Paniko se pakkanen täällä Tutjunpohjassa potatinvarsia?\n\nEmäntä ripoitteli vakasta lisää jauhoja pöydälle ja ilmoitti:\n\n-- Eihän se asiaksi asti... taikka kuuluuhan se tuolla Rantalassa vähin\nnäpistelleen, vaan ei siitä tainnut enää suurempaa vahinkoa olla.\n\n-- Meillä siellä Hukansalolla se ei toki käynyt edes senvertaa että\ntakapuoliaan pyyhkeilemässä... halla, kehaisi Iivo.\n\n-- Vai ei ensinkään.\n\n-- Ei.\n\nTahtomatta kuitenkaan kaunistella vuodentuloa paremmaksi\nHukansalollakaan kuin se ansaitsi lisäsi Iivo sitten:\n\n-- Mutta otriin siellä tuli kovasti ruostetta.\n\n-- Kahohhan!\n\n-- Niin tuli... niiltäkin Lappalaisen perillisiltä tärveli koko\notrapellon, ja lieneekö tuota meilläkään jäänyt kuvan siemeneksi.\n\n-- No kaikkiaan... minkäslaiset teillä oli kaurat?\n\n-- Onhan ne.\n\n-- Jos pistäisit Henriikka kahvipannun tulelle, sanoi emäntä. -- Minä\nalan tässä näitä jo ummistella.\n\nVaiettiin vähäksi aikaa. Henriikka kaatoi korvosta vettä pannuun\nja emäntä ummisti piiraita. Henriikan lapset pudottivat pärekimpun\nuunilta, ja silloin Henriikka kiljaisi:\n\n-- No nyt nuo sikiöt kaatavat koko tuvan nurin... oletteko siivolla\nsiellä, taikka minä kiskaisen kintuista alas, niin että pään pitää\nkolista.\n\n-- Menisitte lapset vaikka rantaan viemään sen porstuassa olevan putsin\nlikoamaan... mutta pankaa kivi sisään, ettei tuuli vie, neuvoi emäntä.\n\nLapset läksivät meluten ulos, Iivo Mutanen tupakoi kyynärpäät polvien\nvarassa ja kysyi:\n\n-- Kotonakos se on se Annastiina?\n\n-- Sinne se oli jäänyt Roivaan mökille hierotuttamaan, mutta oli\nlähettänyt Roivaan mukana sanan, että kyllä hän viimeistään huomenna\ntulee kotiin, kertoi emäntä.\n\n-- Toin sen teidän pässinne, murahti Iivo.\n\n-- Vai toi se Iivo pässin, ihasteli emäntä. -- Piiroinen itse jo\narvelikin, että pitänee lähteä nousviikolla rengin kanssa sitä hakemaan.\n\n-- Tuolla se on kärryillä, ilmoitti Iivo.\n\n-- No se nyt oli hyvä, että saatiin pässikin kotiin. Jos menisit\nHenriikka ja huutaisit Maikon läävästä ja pistäisitte sen pässin\nkarsinaan, toimitteli emäntä. -- On siitä nyt ollut sinulle vaivaa...\n\n-- Mitäpäs tämä... tämänvertainen, murahti Iivo.\n\nHenriikka meni.\n\n-- Olisi ollut asiaakin vähän sille Annastiinalle, murahti Iivo\njäätyään kahden kesken emännän kanssa. Vaan voipihan sen jättää toiseen\nkertaan, kun ei sattunut pihaan...\n\n-- Sieltäkö sinä tavoitit Rumpsusta sen pässin?\n\n-- Sieltä. Arvelin, että vien hänet yksintein perille asti, niin ei ole\nSimo Piiroisella siitä vaivoja.\n\nEmäntä oli suosiollinen Iivolle, kun tämä oli tuonut pässin kotiin.\nKävi noutamassa oikein vehnästä aitasta.\n\n-- Kävin tuolla kaupungissakin, murahti Iivo.\n\n-- Vai kaupungissa kävit!\n\n-- Kaupungissa.\n\n-- Kuuluuko sinne mitä?\n\n-- Eihän tuota tullut kuulluksi... Aapeli Kasurinenkin siellä näkyi\nolleen.\n\n-- Vai oli Aapelikin!\n\n-- Oli.\n\nEmäntä pani jauhoja kahvipannuun.\n\nIivo seurasi alta kulmien kahvipuuhia ja ilmoitti:\n\n-- Sanoi se -- Aapeli Kasurinen -- panevansa sen saamisensa hakuun,\njollei Simo Piiroinen toimita huomenna rahoja.\n\nEmäntä vähän kuin hätkähti. Kotvaseen ei hän sanonut mitään, selvitteli\nvain kahviaan. Iivo pani kuitenkin merkille, että emäntä pyyhki pari\nkertaa silmiään.\n\nIivo ei pitänyt kiirettä, vaan antoi asian vaikuttaa.\n\n-- Mistähän se Piiroinen siihen rahat ottaa? huokaili emäntä viimein.\nOn niin huono aika, maamiehelle. Joko pitänee vanhoilla päivillään\njoutua mierolle...\n\nJa pannessaan kuppeja pöydälle jatkoi hän:\n\n-- On sillä nyt kiire niillä rahoillaan... Aapeli Kasurisella. Luulisi\nhänellä olevan tuota rahaa liikenemäänkin.\n\n-- Ahne se on, järäytti Iivo.\n\nJa jatkoi sitten:\n\n-- Eikö liene se Mönkkösen leskikin sitä yllyttänyt, kun se aikoo ottaa\nsen akakseen, se Aapeli.\n\n-- Vai sitä se Aapeli...\n\n-- Sitä.\n\nEmäntä oli kaatanut kahvia ja leikannut neljä paksua vehnäspalasta. Hän\nkehoitti vierasta:\n\n-- Ottaisit nyt Iivo kahvia... ei tässä tiedä, pitkäänkö saakaan enää\nomassa tuvassaan kahvia keittää.\n\n-- Olisipa tässä välttänyt kahvittakin, sanoi Iivo astuessaan pöydän\nääreen.\n\nJuotuaan ensimmäisen kupin oikaisi hän vähän selkäänsä, nosti vasemman\njalkansa oikealle polvelle ja jyräytti:\n\n-- Arvelin tässä... kun sattuu olemaan vähän rahapennilöitä... että jos\ntoisin huomenna sen kahdeksansataa Simo Piiroiselle ja sanoisin, että\ntyönnä se Aapeli Kasurisen kulkkuun, kun se tulee velkomaan...\n\nPiiroisen emäntä ei ollut uskoa korviaan.\n\nKun hän vihdoin käsitti, että Iivo puhui tosissaan, sanoi hän:\n\n-- Ei sitä tiedä, mistä se Herra kulloinkin avun lähettää.\n\n-- Lähettäähän se... milloin mistäkin, jurahti Iivo.\n\nPiiroisen emäntä oli niin hyvillä mielin, ettei tiennyt, mihin oikein\nryhtyä. Ummisti pari piirasta, kaatoi Iivolle kahvia jo kolmannen kupin\nja leikkasi lisää vehnästä.\n\n-- Iivossa... Iivossa lähetti Herra avun Simo Piiroiselle, vakuutteli\nhän hartaasti ja kiitollisena.\n\n-- Pitää tässä lähteä ajelemaan, että ennättää yöksi kotiinsa, sanoi\nIivo juotuaan kolmannen kupin.\n\n-- Onko sinulla niin kiire? päivitteli emäntä. -- Tässä meillä olisi\nkohta piiraatkin joutuneet... kun sattui tulemaan kerran meillekin\ntämmöinen vieras kuin tämä Iivo... eikö tuo alkane Simo Piiroinenkin\npian vetäytyä sieltä pihaan.\n\n-- Onhan tässä jo tullut istutuksi... tulenpahan huomenna uudestaan,\nniin tuon ne rahat, murahteli Iivo Mutanen alkaen tehdä lähtöä.\n\n-- No voi sitä Iivoa... hykerteli emäntä hyvillä mielin.\n\nMutta noustuaan seisomaan ja pantuaan jo hatun päähänsä sanoi Iivo\nMutanen verkalleen:\n\n-- Semmoistahan minulla olisi ollut asiaa sille Annastiinalle -- vaan\nei sattunut kotosalle -- että olisiko tuo välittänyt tämmöisistä\nkaupunkituliaisista?\n\nNäin sanottuaan kaivoi hän taskustaan pienen rasian ja pani sen\npöydännurkalle jääden sitten seisomaan keskelle lattiaa.\n\nEmäntä katseli rasiaa ja sanoi:\n\n-- Onpas siinä korea loota... mitä hänessä mahtanee olla?\n\n-- Saa sitä katsoa, lupasi Iivo seisoen hattu päässä. Emäntä pyyhkäisi\nkäsiään, otti kotelon varovaisesti hyppysiinsä ja kopeloi sitä.\n\n-- Kyllä on korea... kultapuustaimet kannessa ja kaikki...\n\n-- Kun painaa sitä syrjässä olevaa napukkaa, niin se tulee auki,\nselitti Iivo.\n\n-- Hyvä isä... kello! huudahti emäntä. -- Taitaa olla ihan kultakello...\n\n-- Kultakellona se kultaseppä sen minulle möi... murahti Iivo katsellen\ntuvan peräseinällä olevan seinäkellon mustunutta, savuttunutta taulua.\n\n-- Mutta mitäs... mitenkäs... eihän tämä... tapaili emäntä tuntien\nolevansa sekaisin päästään. -- Että ihan kultakello... mitenkäs sitä...\nettä Annastiina...\n\nIivo katsoa muljautti emäntään viisaan näköisenä. Sitten naulitsi\nhän taas katseensa seinäkellon tauluun, jonka lasilla varustetusta\nala-aukosta näki, miten messinkinen heiluri lekkasi harvakantaan\nedestakaisin.\n\n-- Se on siinä suhteessa... sanoi Iivo. -- Siinä suhteessa... että jos\nAnnastiinan tekee mieli ottaa kultakello...\n\nEmäntä alkoi nyt käsittää asian:\n\n-- Olisikos tämä... niinkuin että suoraan sanoen -- kihloiksi...?\n\n-- Sitähän se taitaisi olla tarkoittavinaan... huolineeko sitten\nAnnastiina näistä salolaisten kelloista? arveli Iivo.\n\nEmäntä oli pannut rasian pöydälle jättäen kuitenkin kannen auki, ja\nmennyt penkille istumaan, kädet sylissä.\n\nVallitsi joltisenkin pitkä äänettömyys. Iivo seisoi entisellä\npaikallaan keskellä lattiaa, hattu valmiiksi päässä.\n\nVihdoin emäntä sanoi:\n\n-- Omahan se on asiansa... Annastiinan... kukas häntä voi pakottaa\nvasten mieltään... mutta minkä minä häntä tunnen niin kyllä hän ottaa\nkihlat... Iivolta.\n\nJa kun ei Iivo siihen vielä mitään virkkanut, jatkoi emäntä:\n\n-- Ei sitä Annastiina etsimälläkään parempaa miestä löytäisi.\n\nIivo näytti tuumiskelevan ja kysyi sitten:\n\n-- Saaneeko jäädä sillä puheella tuo kello sitten tänne huomiseen, vai\nvienenkö vielä pois?\n\n-- Saat sen jättää sillä puheella, lupasi emäntä. Mitäs sitä\nkahtakäteen kuljettelemaan, jos se kerran on tänne jääpä. Minä pistän\nsen piirongin ylälootaan, niin annan sen huomenna Annastiinalle, kun\ntulee kotiin... tai annat itse, jos tulet huomenna.\n\n-- Samahan se on, kuka sen antaa, sanoi Iivo.\n\nHän oli jo menossa, kun emäntä kysyi:\n\n-- Saapiko tästä jo kertoa itselleen Simo Piiroiselle, vai jätetäänkö\nsiihen asti, kun Annastiinakin on tullut kotiin?\n\nIivo pysähtyi ovella, veti suutaan vähän nauruun ja sanoi:\n\n-- Kerkeäähän se kuulla sen huomennakin... niinkuin niistä rahoistakin.\n\nEmäntä nauraa hekautti:\n\n-- No olkoon sitten salassa Simoltakin huomiseen... se on aina\nsemmoinen tuppisuu murjake itsekin, niin kostetaan nyt...\n\nAjellessaan Hukansalolle päin tiesi Iivo asiansa nyt varmaksi ja\najatteli:\n\n-- Kelpasipas kultakello emännälle... kelpaa se silloin Annastiinalle\nitselleenkin.\n\n\n\n\nX\n\n\nKun Simo Piiroinen lauantai-iltana aidanpanosta saavuttuaan oli\nkuullut, että pässi oli jo kotona ja että Iivo Mutanen oli sen tuonut,\nsanoi hän vain:\n\n-- Vai jo on pässi kotona.\n\nSitten hän enempää puhumatta otti teurastuspuukkonsa ja meni ja tappoi\npässin. Paloiteltuaan sen toi hän pari lihakappaletta emännälle ja\nsanoi:\n\n-- Laita hänestä vaikka uunipaistia aamuksi.\n\nSitten läksi Simo Piiroinen saunaan.\n\nIllalla maata mennessään ja poltettuaan viimeisen piipullisen kopisteli\nhän porot sängyn vieressä lattialla olevaan pieneen, rytkyläiseltä\nostettuun savikuppiin ja arveli:\n\n-- Ei se pässi juoksuta enää ketään Hukansalolla.\n\nNäin sanottuaan kääntyi hän seinään päin, kohensi tyynyä päänsä alla ja\nnukkui.\n\nOli sunnuntai, puolenpäivän aika.\n\nAamiainen oli syöty jo aikaisin, tupa oli siistitty ja havuja\npantu uunin eteen. Vallitsi pyhäinen rauha. Isäntä Simo Piiroinen\nistui pöydän päässä ja selaili almanakkaa, lois-Henriikka kampasi\nkarsinapenkillä lastensa päitä. Emäntä oli taloustoimissaan toisessa\ntuvassa. Silloin ajoivat pihaan Aapeli Kasurinen Piippuvaarasta ja\nhänen puhemiehensä Pekka Turunen.\n\nSimo Piiroinen katsoi ulos ikkunasta ja tunsi tulijat. Otaksuen\nKasurisen tulevan nyt oikein vieraanmiehen kanssa puhumaan siitä\nsaamisestaan olisi hän mieluimmin pujahtanut piiloon... mennyt vaikka\nriiheen tai saunaan nukkumaan siihen asti kunnes epämieluiset vieraat\nolisivat lähteneet, mutta se ei käynyt enää päinsä. Kun ei muutakaan\nollut tehtävissä, jäi Simo Piiroinen istumaan paikoilleen ja arveli,\nettä tulkoot sitten, mitäpäs tässä.\n\nVieraat astuivatkin jo tupaan. Emäntäkin oli juuri ennättänyt tulla\ntoisesta tuvasta, ja Pekka Turunen tervehti, että:\n\n-- Täällähän se on emäntäkin.\n\n-- Mihinkäs se uuni tuvasta pääsee, arveli emäntä, kätteli ja käski\nistumaan. Simo Piiroinenkin nousi tervehtimään.\n\nVieraat istuivat ja katselivat ympärilleen. Henriikka kampasi\nnuorimpaansa, ja Aapeli Kasurinen tiedusteli:\n\n-- Löytyykö mitä?\n\n-- Ainahan sitä vähin, sanoi Henriikka, ja Pekka Turunen kysyi:\n\n-- Paljonko sillä tällä Henriikalla on niitä pentuja?\n\n-- Viisihän näitä vasta, ilmoitti Henriikka.\n\nAapeli Kasurinen katseli lapsia koettaen arvostella mielessään heidän\nikäänsä ja arveli sitten:\n\n-- Taitaa tehdä tämä Henriikka lapsen joka otrille?\n\nEmäntä myönsi, että:\n\n-- Osapuilleen... ja naurahti vähän. Pekka Turunen totesi:\n\n-- Onhan sillä lasta kuin urkupilliä, tällä Henriikalla... toinen\ntoistaan matalampia.\n\n-- Hyvätkö siellä tuli Hirvolanniemellä kasvut? kysyi Simo Piiroinen\njotain sanoakseen, ja Pekka Turunen ilmoitti:\n\n-- Tulihan ne... kasvullisuuden puolesta... mutta nyt kun on\nollut syksyllä tämmöisiä lämpimiä sateettomia päiviä, niin noihin\njuurikasveihin pyrki sikiämään tuota lehtimatoa... paikoin oli sitä\nniin jumalattomasti, että söivät hienommat lehtiosat pois nauriista\nja lantuista... ja noista turnipsistakin... ihan panivat raasuiksi,\nkehnot, niin ettei jäänyt kuin ruodit jäljelle.\n\n-- Vai söivät niin tarkkaan.\n\n-- Söivät.\n\n-- Tokkos kaalit säilyivät?\n\n-- Saatiinhan nuo sentään kaalit tarkalla vahdinpidolla varjelluiksi.\n\nAapeli Kasurinen sitten kysyi Simo Piiroiselta:\n\n-- Hyväkös se tuli sinulle vuosi?\n\nSimo Piiroinen katsoa muljautti raskaasti kysyjään. Hän luuli\narvaavansa tarkoituksen. Jos hän sanoo, että hyvä, niin Aapeli\nKasurinen tahtoo antaa ymmärtää, että \"etpäs maksa velkojasi, vaikka\nolet hyvän vuoden saanut\". Jos taas moittii vuodentuloa huonoksi,\nniin on Kasurisella sen parempi syy karhuta pois saamisensa häviöön\nmenevästä talosta.\n\nSiitä syystä Simo Piiroinen vastasikin vältellen:\n\n-- Eihän tuota nyt taida osata sanoa kummallekaan päin.\n\nEmäntä, joka oli alkanut kahvia puuhata, oli käsittänyt Aapeli\nKasurisen tarkoitukset aivan samalla tavalla. Missä se nyt viipyy, se\nIivo Mutanen? Nyt sen pitäisi olla tässä.\n\nJa mitä pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi kävi emännän\nhuolestuminen. Hän alkoi jo arvella, että taisi Iivo Mutanen eilen\nillalla pilkoillaan narrata. Taikka vaikkapa ei olisi sitäkään tehnyt,\nmutta jos on kääntänyt päänsä yönseutuna. Tai sitten on ukko Jyrki\nkieltänyt antamasta rahoja.\n\nEmännästä alkoi, mitä enemmän hän asiaa ajatteli, tuntua yhä\nvarmemmalta, että ukko Jyrin syytä tämä on. Ja hän äkäili ajatuksissaan\nJyrki Mutaselle:\n\n-- Paholaisen ukko, kun et edes kuolekaan! Mikähän sitä kahmua oikein\nhengissä pitänee?\n\nVälistä taas pilkahti mieleen epäilys, että jos se sittenkin on alkanut\nperuutua koko kaupoista, se Iivo. Mutta toiselta puolen: olihan se\nvast'ikään, eilen illalla, jättänyt kalliin kultakellon kihloiksi.\nMikäs sen mielen nyt olisi yhdessä yössä muuttanut?\n\n-- Missäs teidän Annastiina on? kuuli emäntä Pekka Turusen kysyvän.\n\nEmäntä havahtui kuin unesta ja sanoi:\n\n-- Siellähän se on ollut Roivaan mökillä hierotuttamassa itseään\nPiipariskalla, kun oli kipeytynyt lampaidenhakumatkalla tuolla\nHukansalolla, mutta johan sen pitäisi ruveta tänä päivänä kotiutumaan.\n\n-- Vai ei sattunut Annastiina kotiin, sanoi Aapeli Kasurinen pettyneenä.\n\n-- Ei.\n\nAapeli Kasurinen harkitsi asiaa ja tuli siihen tulokseen, ettei aikaa\nollut menetettävänä. Täytyi vain ryhtyä toimeen, vaikk'ei Annastiina\nkotona ollutkaan. Saattaa tulla yhdenkin päivän myöhästymisestä\nkatuminen.\n\nHän iski siis merkitsevästi silmää Pekka Turuselle, ja puhemies antoi\npäännyökkäyksellä merkin, että hän oli ymmärtänyt ja oli samaa mieltä\nkuin Kasurinenkin.\n\nHän aloitti siis:\n\n-- Vai lampaita se Annastiina on ollut hakemassa... saiko tuo nuo\nkaikki kotiin?\n\n-- Ei se saanut pässiä kiinni, mutta toi toki tuo Iivo Mutanen eilen\nsen pässin... tässä olisikin ollut niin paljon muuta murhetta ja\ntekemistä, että ei olisi oikein joudettu itse lähteä sitä pässiä\nmetsästämään, selitti emäntä.\n\nAapeli Kasurinen jonkin verran synkistyi, kun kuuli Iivo Mutasen\ntehneen palveluksen talolle, mutta Pekka Turunen jatkoi asian taitavaa\nkehittelemistä:\n\n-- Onhan sitä tässä talon pidossa jos mitäkin huolta ja murhetta,\nvarsinkin jos milloin asiat ronklaavat, niin etteivät tahdo mennä\nniinkuin pitäisi... kun on esimerkiksi semmoinen ökätalo kuin tuolla\nAapeli Kasurisella, niin on sillä isännällä tietämistä...\n\nPiiroisen emäntä ja isäntä luulivat taas käsittävänsä tarkoituksen:\nsitä se nyt valmistelee, että täytyy periä saatavansakin pois, kun on\nniin paljon huolia ja vastuksia.\n\n-- Kun ei se Iivo Mutanen nyt ikänä tule! tuskitteli emäntä itsekseen.\n\nJa katkeruudesta särähtelevällä äänellä sanoi hän:\n\n-- Mikäpäs se on Aapeli Kasurisella eläessä... rikkaalla... ei muuta\nkuin olla ja köllehtiä. Toista se on köyhällä ja velkaisella.\n\n-- Onhan tällä Aapelilla varallisuutta, kehui puhemies ottaen\ntilaisuudesta vaarin. -- Mutta se tällä on vajanaista, kun on leskimies\nja emännätön talo...\n\n-- Siinäpähän tuo on mennyt, kehaisi sulhasmies vuorostaan\nnäyttääkseen, ettei hän sentään ollut niin akkaväen vaivainen.\n\n-- Paremminhan se kumminkin luistaa, työ ja muu meininki, kun on\nemäntäkin talossa.\n\nPiiroiset arvasivat, että tämä tarkoittaa sitä Mönkkösen leskeä...\nrikasta. Emäntää harmitti, että vieraat nyt rupeavat täällä sillä\nkehumaan, eikä voinut olla pistelemättä.\n\n-- Eihän sen tarvitsisi Kasurisen tulijain puutteessa akatta olla...\nonhan sitä aina tarjokasta, rikkaalla... ottipa häntä sitten tytöstä\ntaikka leskestä!\n\n_Leskestä!_ Pekka Turunen ja Aapeli Kasurinen katsoa muljauttivat\ntoisiinsa ja totesivat, että se oli nyt siitä Mönkkösen leskestä.\nMolemmat olivat yksimieliset siitä, että tässä oli ruvettava\nrivakammin asiaa ajamaan ja ennenkaikkea saatava Mönkkösen leski pois\npäiväjärjestyksestä.\n\nPuhemies valjastikin jo suunsa ilmoittaakseen, että ei se Aapeli\nKasurinen nyt ainakaan leskistä huoli -- eikä tarvitse huolia, mutta\nsamassa kuului kärryjen jyrinää ilmoittaen uusien vieraiden saapumisen.\n\n-- Sieltäpähän tulee se Mutasen Iivo! pääsi emännältä iloinen\nhuudahdus. -- Mutta kukas se on tuo toinen?\n\n-- Näkyy olevan Särkilammin Teppo Kiiskinen, ilmoitti Henriikka.\n\n-- Niin, Teppo Kiiskinenhän se onkin.\n\n-- Minulla olisi sinulle vähän kahdenkeskistä, sanoi Aapeli Kasurinen\nrutosti nousten seisomaan, sillä hän tahtoi saada asian päätökseen,\nennenkuin Mutasen Iivo, irvisko, ennättäisi sotkea sen.\n\n-- Mennään tuonne kamariin, sanoi Simo Piiroinen ajatellen, että nyt se\nsitten paukahduttaa sen velkomisensa.\n\nMiehet menivät porstuanperäkamariin, ja puhemies Pekka Turunen kävi nyt\nsuoraan asiaan käsiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimo Piiroinen tunsi suurta helpotusta. Hyvinhän tämä nyt menikin.\nVelasta ei mitään puhetta, ja varakas mies vävyksi.\n\nJa kun ei Annastiina ollut vastustellut silloin, kun oli aikaisemmin\nollut puhetta siitä mahdollisuudesta, että hän joutuisi emännäksi\nPiippuvaaran Kasuriseen, niin katsoi hän voivansa hyvällä\nomallatunnolla luvata:\n\n-- Mitäpäs siinä olisi minulla vastaan... ja Annastiinan minä kyllä\ntiedän suostuvan... niin että olkoon vain minun puolestani.\n\n-- Annatko kättä päälle? kysyi Aapeli Kasurinen innostuneena.\n\n-- Raahtiihan tätä, sanoi Simo Piiroinen ja ojensi kämmenensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillävälin olivat Iivo Mutanen ja hänen puhemiehensä Teppo Kiiskinen\ntulleet tupaan.\n\n-- Eikös se ole Piippuvaaran Aapeli Kasurisen hevonen, joka on tuolla\naidassa kiinni? kysyi Iivo Mutanen tupaan tultuaan.\n\nEmäntä sanoi, että senhän se, ja ilmoitti, että vieraat juuri läksivät\nisännän kanssa kamariin.\n\n-- Taitavat olla sillä asialla? sanoi Iivo Mutanen, ja emäntäkin\narveli, että sillä kai ne ovat.\n\n-- No kyllä ne nyt saavat sen toimitukseen! takasi Iivo Mutanen\nreilusti.\n\nPiiroisen emännällä oli nyt keveä mieli ja hyvä olla. On se sentään\nmies, tuo Iivo, vaikka sitä jotkut syyttä suotta moittivat. Emäntä\nalkoi heti kantaa päivällistä pöytään, latoi sinne piiraat,\nuunipaistit, kiisselit ja rusinasopat, ja kun Aapeli Kasurinenkin ja\nPekka Turunen samassa palasivat isännän kanssa tupaan, niin käski\nemäntä kaikkia puoliselle.\n\nMiesväki asettui pöytään. Iivo Mutanen huomasi, ettei Aapeli Kasurinen,\njoka näytti olevan erikoisen hyvällä tuulella, ollut häntä paljon\nnäkevinäänkään, mutta hän irvotti vain rauhallisesti ja odotteli\naikaansa.\n\n-- Kiitoksia vain siitä pässin tuomisesta, sanoi Simo Piiroinen\nIivolle. -- Siinä se nyt on pässi edessäsi vadissa, niin että ota\nhänestä itsestään palkkasi.\n\n-- Tuli kyllä syötyä pihasta lähtiessä, kertoi Iivo Mutanen, mutta\npitäneehän tätä pässiä maistaa.\n\n-- Minulla tämä onkin ensimmäinen vero tänä päivänä, ilmoitti Teppo\nKiiskinen. -- Maha jo taisi arvella, että onko kurkku hirtetty, kun ei\nruokaa saanut.\n\n-- Kuuluu se Lappalaisen mökki palaneen siellä Rumpsussa, sanoi Simo\nPiiroinen.\n\n-- Öyhähtihän se, vakuutti Iivo Mutanen, ja puhtaaksi menikin.\n\n-- Tuli siinä sitten kurssi lutikoillenkin, otaksui Teppo Kiiskinen.\n\n-- Tuli.\n\nNyt tulivat tupaan Piipariskakin ja Heikki Piiparinen, jotka Annastiina\noli eilen illalla kutsunut. Nähdessään Piipariskan huudahti emäntä:\n\n-- No siinähän se on tämä Piipariskakin... minnekkäs se Annastiina on\njäänyt?\n\nPiipariskasta oli vähän kummaa, ettei Annastiina vielä ollut\nkotiutunut, mutta kun häntä ei haluttanut ruveta selvityksiin, niin\nvastasi hän vain:\n\n-- Eikö tuo tulle sieltä perästäpäin, kunhan kerkeää.\n\nEmäntä päätteli tämän johdosta, että Annastiina on poikennut\nTiilikaisen mökille niitä kehruuksia tietämään, ja sanoi Heikki\nPiipariselle:\n\n-- Käy sinä Heikki kanssa yhteen pöytään.\n\n-- Näkyy olevan ruotsi ruualla, tuumi Heikki Piiparinen. -- Mahtuneeko\ntuohon enää, kun on niin monta ruumiillista miestä.\n\n-- Lyödään liha tiukempaan, niin ainahan siihen rakoon vielä yksi laiha\nmahtuu, sanoi Teppo Kiiskinen.\n\n-- Ota sinäkin Heikki Piiparinen tuota karkulipässiä, kehoitti isäntä.\n\n-- Vai jo se on kotona... kadonnut lammas, ihmetteli Heikki Piiparinen,\nja emäntä ilmoitti uunin luota:\n\n-- On se nyt... tuohan se Iivo Mutanen sen toi.\n\n-- Vai tämä livo se toi pässin, sanoi Heikki Piiparinen vain.\n\nPiipariska oli mennyt lieden ääreen ja alkanut lämmitellä kohmettuneita\nkäsiään.\n\n-- Siellä on tainnut ruveta tuulemaan, kysyi emäntä.\n\n-- Yltymässäpäinhän se on, myönsi Piipariska. -- Onkin kohta semmoinen\nnujakka, etteivät köyhät pysy pystyssä muuten kuin kivi kainalossa.\n\nJa paistattaen luisevia käsiään tulen hohteessa, valitti hän:\n\n-- Lieneekö pohjatuulta, kun oli niin kylmää, että oli koko ruumis\nkontistua, vaikka kovasti käveltiin.\n\nTeppo Kiiskinen selitti rusinasoppansa ääressä:\n\n-- Se on tuo pohjatuuli aina kylmää... tuulipa se sitten idästä taikka\nlännestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli syöty, oli röyhtäyteltykin.\n\nMiehet istuivat mikä missäkin penkeillä ja tupakoivat sekä muljauttivat\ntoisiinsa silloin tällöin puoleksi äkäisen, puoleksi epäluuloisen\nkatseen, nimittäin Aapeli Kasurinen ja Turunen toiselta ja Iivo Mutanen\ntoiselta puolen. Teppo Kiiskinen ja Heikki Piiparinen pysyttelivät\nenemmän puolueettomina ja odottivat levollisesti tapahtumien kehitystä.\n\n-- Ei sitä Annastiinaa vain kuulu, huomautti Aapeli Kasurinen viimein.\n\nSanoi ja sylkäistä töpsäytti.\n\n-- Eihän tuota kuulu, päivitteli emäntä. -- Missähän se mahtaa oikein\nviipyä?\n\nSiihen ei kukaan vastannut.\n\nViimein sanoi Teppo Kiiskinen vakavasti:\n\n-- Tällä tuntuu olevan oikein ikävä Annastiinaa... tällä Aapeli\nKasurisella.\n\nAapeli Kasurinen ei vielä vastannut. Mutta hän punastui uhkaavasti.\n\n-- Jos sillä lienee hyvinkin kiireellistä asiaa Annastiinalle, arveli\nIivo Mutanen naama ärsyttävässä irvessä. -- Mutta taitaa olla niin\nkahdenkeskistä, ettei sitä saa sivulliset kuunnella.\n\nEmäntä hymähti Iivon puheille. Osaa se tuo Mutasen Iivo!\n\nMutta Aapeli Kasurisen kärsivällisyys oli joutunut liian kovalle\nkoetukselle eikä kestänyt enää.\n\nHän kaivoi jonkin paketin povitaskustaan ja rasian liiviensä taskusta,\npani ne pöydälle ja sanoi mahtipontisesti:\n\n-- Saa sen kuulla sivullekin... ei siinä ole mitään estettä enää...\n_tässä_ se on minun asiani!\n\n-- Silkkihuivi ja kultakello, selitti Pekka Turunen.\n\nVaiettiin. Emäntä oli ällistyneimmän näköinen.\n\n-- Voipas hitto, sanoi Teppo Kiiskinen viimein. -- Nehän on oikeat\nkihlat.\n\n-- Joo... kihlathan ne, myönsi Iivo Mutanen.\n\nJa sitten hän järäytti merkitsevällä äänenpainolla:\n\n-- Mönkkösen lesken kihlat.\n\n-- Älä valehtele! huusi Aapeli Kasurinen, ja Iivo Mutanen vakuutti:\n\n-- En minä valehtelekaan.\n\nTuvassa alkoi olla levotonta liikehtimistä. Miehet raapivat\nlapikkaanpohjillaan permantoa ja syljeskelivät ahkerasti ja hankasivat\ntaas lapikkaanpohjilla syljen pois, Henriikan lapset pilkistelivät\nuunin loukosta, Piipariska siunaili hiljaa, ja emäntä kaatoi\nhermostuksissaan kahvipannun, jonka ääressä hän äkkiä oli ruvennut\npuuhailemaan. Kaikki vesi kaatui kahvipannusta liedelle, niin että poro\ntuprusi ja höyry kohosi pilvenä ylös.\n\n-- Itse minä kuulin omin korvin kaupunkimatkalla, kun sinä kehuit\nostavasi Mönkkösen leskelle kultakellon ja hopiaperät ja silkkihuivin,\nselitteli Iivo Mutanen painavasti. -- Katsotaanpas, onko tuossa\nkellossa hopeaperät, niin nähdään.\n\nIivo yritti nousta, mutta Aapeli Kasurinen kirosi:\n\n-- Perr... nykäise vaikka sormenpäilläsi minun tavaroitani, niin saat\nturpaasi, niin että tupa helähtää.\n\n-- No olkoon sitten, kun et uskalla näyttää, sanoi Iivo Mutanen. -- Ja\nAnnastiinan lupasit antaa vaikka minulle, kun et kuulu huolivan toisten\ntähteistä, jauhoi hän edelleen ilkeästi virnotellen.\n\n-- Kaikki valehtelet, ryökäle! huusi Aapeli Kasurinen. -- Minä en ole\nsinua millään kaupunkireissulla nähnytkään...\n\n-- Minäpä näin sinut, ivaili Iivo, eikä siitä mahdotonta kaukaa\nolekkaan. Muistaa kai tämä Pekka Turunen?\n\n-- Olipa tuo nyt miten tahansa, sai Pekka Turunen sanoneeksi, niin\nmitäs niistä nyt enää, kun Annastiina kerran on luvattu tälle Aapeli\nKasuriselle.\n\n-- Hyvä isä sentään, ihanhan tässä menee pää sekaisin kuin Haminan\nkaupunki, valitteli emäntä.\n\n-- Eipäs ole luvattu Aapeli Kasuriselle, järäytti Iivo Mutanen\npainokkaasti. -- Siinä sinä laskit niin pitkän valheen kuin tästä\nHirvolanniemeen edestakaisin. Minullepas on Annastiina luvattu!\n\n-- Älä valehtele, hylky! huusi Aapeli Kasurinen.\n\nMutta silloin emäntä todisti kovalla ja kimakalla äänellä:\n\n-- Ei se valehtelekaan, Iivo Mutanen. -- Iivolle menee Annastiina,\nja Iivolta on Annastiinalla jo kihlakellokin... vaikka paikalla käyn\nhakemassa piironginlootasta, jollette usko.\n\nAapeli Kasurinen kuunteli tätä ilmoitusta suu auki.\n\nSitten hän huusi:\n\n-- Hoi, Simo Piiroinen, sano sinä nyt, kun olet isäntä talossasi, kuka\ntässä on oikea sulhanen!\n\nMutta silloin huomattiin, ettei Simo Piiroinen ollutkaan tuvassa.\nKuultuaan emäntänsä ilmoituksen, että Annastiinalla oli jo kihlat Iivo\nMutaselta, oli hän vähin äänin pujahtanut ulos ovesta.\n\n-- No minne se Simo nyt katosi! huusi kiihtynyt Aapeli Kasurinen. --\nTämäpähän vasta oikea kettujen kiies on tämä talo! Juokse sinä Pekka\nTurunen etsimään isäntää.\n\n-- Selvitään tässä isännättäkin, sanoi emäntä, mutta Pekka Turunen\nläksi kuitenkin etsimään Simo Piiroista huudellen ulkona:\n\n-- Hoi Simo! Mihinkä sinä hävisit?\n\nSilloin sanoi emäntä lujasti ja topakasti:\n\n-- Se on nyt uskominen, kun minä sanon! Minä olen ottanut kihlat\nIivolta Annastiinalle, ja jos Annastiinalla ei itsellään ole mitään\nIivoa vastaan, niin kyllä minä olen sanani kokoinen.\n\nAapeli Kasurinen ähkyi harmaana kasvoiltaan, ja Heikki Piiparinen\nhuomautti rauhallisesti:\n\n-- Taisi tulla syöneeksi liian lujasti pässipaistia, tämä Aapeli\nKasurinen, kun noin ähkii.\n\nMutta Aapeli Kasurinen ähisi:\n\n-- Näytän minä teille... koko Piiroisen matkueelle!\n\nPekka Turunen oli huudellen etsinyt Simo Piiroista ympäri taloa ja\npihaa. Vihdoin löysi hän isännän tallin takaa kiusaantuneen näköisenä\nseisomasta.\n\nNähtyään, että hänet oli löydetty, mutisi Simo Piiroinen:\n\n-- Piti lähteä vähän jäähdyttelemään... kun siellä oli niin vari,\nsiellä tuvassa.\n\n-- Tule hiidessä tupaan selvittämään tämä soppa, huusi Pekka Turunen ja\nalkoi raahata vähän väkistelevää Simo Piiroista muassaan.\n\nHeidän astuessaan sisään huusi Aapeli Kasurinen:\n\n-- Mitä h--tin rinkitanssia tämä on? Annatko sinä Annastiinan minulle\nvai et?\n\nSimo Piiroinen hikoili.\n\n-- Ka... enhän minä häntä väkisten... en minä tiennyt, että hänellä oli\njo toiset kihlat...\n\n-- Ethän sinä tiennyt, matki Aapeli Kasurinen vihoissaan. -- Et sinä\ntiennyt... mutta tiedätkös sinä Simo Piiroinen, mikä tämä on?\n\nAapeli Kasurinen kaivoi velkakirjan taskustaan, piti sitä ylhäällä\nilmassa ja huusi:\n\n-- Tiedätkös sinä edes sitäkään, milloin jaksat tämän lunastaa?\n\nNyt oli saapunut Iivo Mutasen suuri hetki, se hetki, jota hän oli\nodotellut.\n\nHän kaivoi taskustaan tukun seteleitä, vei ne emännälle ja sanoi,\njyräytti kovalla äänellä:\n\n-- Antakaa nämä Simo Piiroiselle ja käskekää sen tellätä ne tuon\nKasurisen kulkkuun... että se kerrankin saa mahansa täyteen!\n\nNopeajärkinen Pekka Turunen oli heti huomannut, että Aapeli Kasurinen\noli tärvelemäisillään kaikki toiveensa, kun ryhtyi tällä tärkeällä\nhetkellä uhkailemaan saatavallaan, ja kun hän sitten vielä näki, että\nSimo Piiroiselle oli odottamatta ilmestynyt rahatkin velkakirjan\nlunastusta varten, niin hyppäsi hän Aapeli Kasurisen viereen ja\nkuiskasi tälle jotain korvaan.\n\nAapeli Kasurinen murahti, mitä, sitä eivät muut kuulleet, ja Pekka\nTurunen kuiskaili taas hänen korvaansa.\n\nSitten nousi Aapeli Kasurinen seisomaan ja sanoi:\n\n-- Sinä kai luulet, Simo Piiroinen, että minä sitä Annastiinaa rahojen\ntähden... mutta nyt sinä saatkin nähdä, mikä mies minä olen!\n\nAapeli Kasurinen repi velkakirjan kappaleiksi ja kävi heittämässä\npaperipalat lieteen, jossa ne heti leimahtivat tuleen.\n\nSimo Piiroinen se vain seisoi hölmönä keskellä tupaa rahat kädessä.\nHänestä oli käsittämätöntä, minkätähden hän oli saanut rahat, ja vielä\nkäsittämättömämpää, minkätähden Kasurinen poltti velkakirjan.\n\n-- Ja nyt ei siitä velasta puhuta sen enempää, sanoi Aapeli Kasurinen.\n-- Ja Iivo Mutaselle saat antaa takaisin setelirepaleensa!\n\nAapeli Kasurinen tempaisi rahat Simo Piiroisen kädestä, astui penkillä\nistuvan Iivo Mutasen eteen, paiskasi rahat päin hänen naamaansa ja\nhuusi:\n\n-- Korjaa roskasi!\n\nIivo Mutanen keräili sata- ja viisikymmenmarkkaset lattialta, laski ne\nkahteen kertaan, pisti poveensa ja hyppäsi sitten tasajalassa Aapeli\nKasurisen eteen kiljaisten:\n\n-- Sinäkö syötävä tässä tulet minun silmilleni paiskelemaan!\n\n-- Minä! karjaisi Kasurinen.\n\n-- Menkää hyvät miehet erottamaan, ennenkuin rupeavat tappelemaan!\nhuusi emäntä hätäissään.\n\n-- Antaapa heidän koitella, sanoi Teppo Kiiskinen.\n\n-- Vai sinä paholaisen rokonrikkoma tässä vielä Annastiinankin\nveisit... ikäänkuin ei sinulle välttäisi se silmäpuoli Mönkkösen\nleski... mokomallekin pirun kanssa samalla rokkariihellä olleelle\nkahmulle! ärjyi Iivo Mutanen vihanvimmassa, ja hänen pienet silmänsä\ntuikkivat peloittavan punaisina.\n\nJa Heikki Piiparinen selitti lempeästi, hartaasti, harvakseen\njurnutellen:\n\n-- Onhan tälle... tälle Aapeli Kasuriselle, rakas Luoja kolme\nhyväätyötä tehnyt: luonut, lunastanut ja rotierannut...\n\n-- Sen kun kerran paiskaan kuonoosi...! ärjyi Iivo Mutanen, mutta\nAapeli Kasurinen kiukusta puhisten, varoitti:\n\n-- Älä luule, etteivät puut piisaa kirstunlaudoiksesi, vaikka vielä\npitempikin olisit! Sanonko minä sinulle vielä toisenkin sanan...?\n\n-- Puhu vain kuin vertaisellesi! huusi Iivo Mutanen ja tölmäisi äkkiä\nAapeli Kasurista rintaan.\n\nSilloin Aapeli Kasurisen vanhat, kauan uinuneet tappeluvaistot\nheräsivät, ja hän hihkaisi:\n\n-- Vai rupeat sinä tosiaankin tappelemaan... katso sitten miten autuas\nlentää!\n\nAapeli Kasurinen tarrautui Iivo Mutaseen rinnuksiin, ja Teppo Kiiskinen\nhuomautti:\n\n-- Nyt se kohta nähdään, kummanko paidassa kaulus kestää.\n\n-- Hyvä isä... menkää hätään miehet, ennenkuin tappavat toisensa!\nparkui emäntä, mutta Teppo Kiiskinen varoitti:\n\n-- Älkää menkö miehet... siinä voi joutua rutistukseen!\n\nAapeli Kasurinen ja Iivo Mutanen rynnistelivät ja tappelivat. Naiset\nparkuivat. Henriikan lapset olivat paenneet uunille.\n\nIivo Mutanen ponnisteli hirmuisesti ja huusi:\n\n-- Nyt kun minä mätkäisen sinut, niin sinusta ei jää kuin märkä sija\nlattialle...\n\n-- Ja paha haju taivaalle... lisäsi Heikki Piiparinen rniettiväisesti.\n\nSilloin aukeni tuvan ovi, ja Annastiina astui sisään.\n\nNähdessään tappelun pysähtyi hän hämmästyneenä ja kysyi:\n\n-- Mikä metakka tämä on?\n\n-- Sulhaset tässä vain tanssivat, kun morsian on poissa, selitti Heikki\nPiiparinen, ja Teppo Kiiskinen huusi tappelijoille:\n\n-- Nyt metsot yrittäkää, kun koppelo katsoo päältä!\n\nHuomattuaan Annastiinan lopettivat Iivo Mutanen ja Aapeli Kasurinen\ntappelun ja irtautuivat toisistaan hengästyneinä ja pieksettyinä.\n\n-- Oli siinä oikein rakkauden ryske, ihasteli Heikki Piiparinen.\n\nMutta Teppo Kiiskinen sanoi:\n\n-- Kenenkäs se nyt osaa tämä Annastiina ottaa, kun kumpikin henkiin\njäivät?\n\nPoliisi Tuomas Kontkanen, joka oli jäänyt sitomaan hevosen aitaan ja\npanemaan sille heiniä eteen, astui nyt tupaan. Heikki Piiparinen tuumi:\n\n-- Aina ne nuo poliisitkin vasta sitten tulevat, kun tappelu on lopussa.\n\nPäästyään yleisestä hälinästä sen verran selville, että Iivo Mutanen\nja Aapeli Kasurinen olivat tapelleet Annastiinan takia, sanoi poliisi\nKontkanen rauhallisesti:\n\n-- Olisitte vain jatkaneet tappelua... meidät kuulutettiin tänään\nAnnastiinan kanssa.\n\n-- Onko se totta, Annastiina? sai emäntä Piiroinen viimein kysyneeksi.\n\n-- Totta se on... mitäs valehtelemista siinä olisi, vastasi Annastiina.\n\n-- Se on sitten niinkuin kolmas sulhanen tänä päivänä, laski Heikki\nPiiparinen, ja Teppo Kiiskinen esitti:\n\n-- Taitaa tulla sitten uusi tappelu.\n\nSeurasi melkein minuutin pituinen äänettömyys.\n\n-- No sait sinä sitten Simo Piiroinen arvohenkilön sillä miljoonallasi,\nkun yhden poliisikonstaapelin vävypojaksesi, sanoi Aapeli Kasurinen\nviimein ivallisesti.\n\n-- Onhan siinä hintaa... poliisille, murahti Iivo Mutanen.\n\n-- Häh... millä miljoonalla? kyseli Simo Piiroinen älyttömänä.\n\n-- Et ole tainnut kuullakaan vielä, että Jussi-veljesi on kuollut\nAmeriikassa ja jättänyt sinulle miljoonan perintöä? alkoi Pekka Turunen\nkertoa.\n\nKun Pekka Turunen oli kertonut kaiken mitä tiesi, pyörähteli Simo\nPiiroinen sekaisin päästään pöydän luona ja höpisi:\n\n-- Miljoona... miljoona perintöä...\n\nEmäntä ja Annastiina eivät kyenneet sanomaan mitään.\n\nVihdoin emäntä pudisteli itseään kuin olisi unesta herännyt, nousi ja\nkäveli ulos. Takaisin tullessaan oli hänellä kädessään pieni kotelo,\njonka ojensi Iivo Mutaselle sanoen:\n\n-- He, Iivo, kellosi!\n\nIivo Mutanen pisti kellon taskuunsa ja arveli:\n\n-- Taitaa tästä joutaa taas kotiinsa.\n\nIivo läksi, eikä kukaan häntä pidättänyt, ja Teppo Kiiskinen seurasi\nhäntä.\n\nMutta Simo Piiroinen pyörähteli yhä vielä kuin sokea, joka ei tiedä,\nminne päin lähteä kävelemään, ja hänen huulensa höpisivät:\n\n-- Miljoona... miljoona...\n\n-- Vai on tämä appiukko saanut semmoisen perinnön, ällisteli poliisi\nTuomas Kontkanen.\n\nKukaan ei ollut huomannut, milloin ovenpieleen oli ilmestynyt rahille\nistumaan tuntematon, mustanpuhuva mies.\n\nSe istui siinä pyöritellen lakkia kädessään ja seuraten tarkkaavaisena\ntapahtumia.\n\nViimein hän sanoi Heikki Piipariseen katsoen:\n\n-- Eikös tämä ole se sama mies, jonka kanssa muutama yö sitten\nköllöteltiin samalla penkillä siellä Pötkänlahden kestikievarin tuvassa?\n\nHeikki Piiparinen katsoi tarkemmin -- oli jo alkanut hämärtää -- ja\nmyönsi:\n\n-- Joo... silloin kun se postinkuljettaja Panhelainen luki lehdessä\nsiitä tämän Simo Piiroisen miljoonaperinnöstä.\n\n-- Lukihan se lehdestä, mutta valhetta se kuuluukin olleen. Nyt on\nlehdessä tarkempia tietoja, ettei sitä perintöä olekaan kuin muutama\nkymmenen tuhatta... ja sekin lankeaa joka penni vainajan leskelle...\nsillä on näet akka Ameriikassa.\n\n-- Älä valehtele! huusi poliisi Kontkanen tuntemattomalle, mutta tämä\nkaivoi lehden taskustaan ja sanoi:\n\n-- Saahan tämän lukea... tähän se on painettu.\n\nPoliisi otti lehden vapisevin käsin, luki ja sanoi:\n\n-- Voipas vaivattu... niin näkyy olevan. Sitten antoi hän muidenkin\nlukea uutisen.\n\n-- Lähtään, sanoi Aapeli Kasurinen Pekka Turuselle.\n\n-- Siellä on sinunkin hevosesi tuolla pihalla, Pekka Turunen, muisti\nTuomas Kontkanen. -- Ota se sieltä.\n\n-- Ennätätte vielä valvonta-ajalla Mönkkösen lesken luo, huomautti\nHeikki Piiparinen.\n\nSitten katsoi hän vähän uteliaana poliisi Kontkaseen ja kysyi:\n\n-- Entäs sitten?\n\nPoliisi raapaisi korvallistaan ja sanoi:\n\n-- Tottapa se oli näin menevä.\n\n\n\n"]